Historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun Pohjois-Pohjanmaalle ja kuvaa Henrik Kurjen mahtisuvun vaiheita. Tornion Suensaaren isäntä kamppailee suvun perinnön säilyttämisen ja pirkkalaisten kauppavallan puolesta keskiajan murroksessa.
Lauri Haarlan 'Kurkien taru' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 852. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KURKIEN TARU
Romaani 1400-luvulta
Kirj.
LAURI HAARLA
Tekijän lyhentämä "Kurkien tarun" kolmena osana ilmestyneestä ensimmäisestä painoksesta.
Otava, Helsinki, 1943.
EDELLINEN OSA
1.
LEVOTTOMIA AAMUJA.
Tornion Suensaaren isännällä, Henrik Henrikinpoika Kurjella, ei ole vuosikausiin ollut tällaisia ilon ja nuorentumisen aikoja kuin nämä syyskuiset aamuhämärät, pitkän pohjatuulen heityttyä länteen ja pohottaessa entistäkin uhompaa jälkikesää.
Eikä tuosta tuulesta tarkkaan tiedä, sekö se häntä nuorentaa, aivankuin avonaisesta paidanrinnuksesta tuulettamalla yöllisiä hikiä, vai hänen oma ilonsako se lopultakin on tuon läntisen tohahtelun tehnyt niin tuoreen makeaksi. Miten lieneekin ollut, juuri tänä syys-Matin aamuna, tässä merkillisessä ahrain-Matin hämärässä, tuntui kuin juuri tänä yönä olisi alkanut hyvien kylänmiesten iloinen tuulastus ylävesien valkeissa suvannoissa. Ei ollut tämän pehmeämpää tuulta ollut koko kesänä, ei edes Pyhän Neitsyen taivaaseenastumispäivänä, jolloin elokuu tavallisesti karstasi ihanimmat villalepeensä taivaankumuun.
Henrik-isännän pysähtyessä päärakennuksensa laakealle porraskivelle ja ilmaa siemaistessa nämä ajatukset aivankuin repäisivät rinnan nuoreksi ja avoimeksi. Koivikko ja petäjikkö saaren yläkennäällä, Juhannuskalliolla, taipuili humahdellen. Laajat, näkymättömät siivet tuntuivat vievän mennessään viime vuosien epäilyksistä raskaimmankin, senkin, että muka kirous oli tullut sukuun, kun ei ollut Kurkelan emäntä lähes kymmenessä vuodessa tehnyt perillistä taloon.
Tuossa vuosikausien yhä sitkistyvässä ja yhä yrmeämmässä odotusajassa oli tämä Suensaari, josta johdettiin Pohjois-Pohjan pirkkalaisia kauppakuntia, joutunut kuin tuuliajolle. Sen ylävesiä kohti nouseva keula oli kyntänyt tyhjää. Se ei enää ollut nostattanut tyrskyjä keulakuvajaisiinsa. Koko tämän Tornikaupungin kolmikerroksiset turkisaitat ja korkeat tuulimyllyt, vaikka olivat entistäänkin täydempinä valkonahkaa ja oravakiihtelyksiä ja viljaa jyväaitat kukkuroillaan, olivat aivankuin madaltuneet näinä tyhjinä vuosina.
Saaren päämies oli alkanut itsekin kutistua. Nyt hän sen vasta itsekin toden teolla huomasi. Vienan Kannanlahden taistelussa toistakymmentä vuotta sitten saatu polvihaava, joka oli vetänyt lievästi koukkuun toisen jalan, oli alkanut silloin tällöin kolottaa kuin vanhuksella. Oli aivankuin sotatekojen ja suurten kaupparetkien aikeetkin olisivat jo alkaneet ummehtua näihin ainaisiin suvantovesiin – koko mieli itaroitua pieneksi kokoilemiseksi viljalaareihin, kala- ja turkisaittoihin.
Mutta nyt oli lopultakin tullut aamujen aamu. Porraskivellä seisoja oli ääneen naurahtamaisillaan. Olihan tämä – keskellä syksyä – kuin olisi koko korpi karistellut metsänkylvöänsä keväiselle hankikannolle. Nyt oli vasta elämä Kurkelassa iloista rikkautta, sillä tuolla nukkui tuvassaan Aunis-emäntä odotellen levollisena lapsisaunaansa. Hänkin oli, emäntä raiska, elettyään vuodesta toiseen miehelässä laihana ja pelokkaana kuin olisi tullut loiseksi vieraaseen taloon, saanut näinä kuukausina oman rauhansa.
Sen käden kosketus ei enää ollut heikosti nihkeä, kuten anoppi oli sanonut tässä takavuosina. Se oli nyt lämmin ja turvallinen. Harvialan tyttäressä oli kuin olikin mahtitalon emäntää. Näihin saakka oli ollut hipiältäänkin milloin näppyläinen, milloin läimehtinyt kuumeentäpliä kaulakuoppaan asti, jos sattui ärtymään tai rasittumaan.
Mutta nyt. Jopas oli tullut kasvoihin hyvänkin ruskuaisen väriä. Näki sen kaikesta, että poikaa se kantoi. Ja niinhän oli sanonut Tiinuksen muorikin, joka hoiti sellaiset asiat Kurkelassa ja koko saarella. Isäntä oli kääntymäisillään pääportin solaan kiertääkseen laiturin ohitse rantaan, uudelle, valkealle saunalleen, jota hän kävi näin aamuisin hieman salavihkaa lämmittelemässä. Siihen piti näet saada vanhan saunan tuoksu ja maku perillisen oikein ilokseen parkaista itsensä isänpaitaan, joka vuotteli jo valmiina emännäntuvan arkussa.
Tämän hykerryttävän ajatuksen vetäessä taas isännän leveätä, ohuthuulista suuta hymyyn hän joutui kuulostamaan raskaan metsälinnun siipien viuhketta, joka tuntui kulkevan lujaa vauhtia Myllyharjulta päin yli rakennusten umpipihan. Mutta ääni katkesi äkkiä. Lintu kuulosti rysähtäneen tallien tienoille seinää tai ovea vasten.
Henrik-isäntä ei osannut siihen kiinnittää erikoista huomiota. Mutta kun hän näki miespihan ja tanhuan rajalta vanhasta saunasta kajastavan tulta ja vanhan erämestarinsa, Pellikan, käkkelehtivän sen tienoilla maltaitten kuivatushommissa, veti jonkinlainen pilanteon halu hänet aittojen ja tallin solaa kohti. Oli näet juuri tuo Pellikka-ukko tokaissut soviteltaessa uuden saunan seinään luukkua laurinpäivän aikoihin: "Kas, kas, ettei isäntä pannut ihan lasisia västäröitä, kun kerran rupesi rakentamaan Korsholman linnaa saunan paikalle."
Ukko oli yrittänyt näet härnäillä vanhan saunansa puolesta. Ja hän, isäntä, oli siitä pilanteosta vieläkin hyvillään. Hänhän oli tällaisina aamuina mielissään, vaikka olisi vain harakka puikkelehtinut koivikossa.
"Minä tässä vain pitelen savulla tätä vanhaa saunaa", tokaisi Pellikka iskien punareunaista silmäänsä. "Ja isäntä muka juhlasaunaa", Henrik jatkoi. "Na, na, mikäpäs siinä, poikahan se on suvun suola, kuten humala olven, jotta..." "Niin että samoissa touhuissa ollaan, vai...?" isäntä taas ilosteli silmäten samassa merelle päin.
"Kelpaisi sen ristiäislaivankin tuolta Pirkkiön kärjestä tällaisessa laitaisessa painella jo kotorantaan, mutta..." Pellikka oli käynyt samassa tärkeän näköiseksi. "Johan ma sen sanoin, mitä kertoivat Ulvilan saksat Kemin juhannusmarkkinoilla. Se Nuutinpoika kun oli jo viime kevännä paennut huithapeliin kuningastuoliltaan ja juuttilaisten Tyhjätasku, se Ristian Ootenpurilainen, oli porhaltanut Tukulmiin, niin siitäkös oli syntynyt tappelu pitkin meriä. Ja kun se meidän 'Matti Kurki' alkaa olla jo vähän niinkuin tynnyrinpuolikas päiväisellä kartanolla, niin, tuota..." "Älä sinä, Pellikka, turhia huuhkaile", oli ärähtävinään isäntä vastaan. "Kyllä ne sellaiset pojat... Kemin Voikkaala, Jaakko-veli ja Niklaskin aina pienet merirosvot vetävät raakapuuhun niskasuasta tai kinteristä, mistä tahaan. Ja mitä enemmän tappelevat juutalaiset pulloperät ja Kaarle-kuninkaan kaapparit Itämerellä, sitä parempi on poikien porhaltaa Danzigista tänne Perämerelle, kun on tuulikin kuin Jumalan kämmeneltä."
Siinä puhellessaan oli isäntä käväissyt tallinovella ja tuo tullessaan seinää vastaan nujertuneen lihavan koppelon. "Hah, hah, sinä korhokorva, etkös kuullut koppelon mätkäytymistä tallinseinään? Taitaa käetä tämäkin vieraita."
"Tietänee sitäkin", ärisi yhä Pellikka, "mutta sanovat vanhat sen ennustavan taloon tupertuessaan naisihmisen kuolemaakin, kuten ukkometso miehenpuolen".
Henrik vain naurahteli: "No, eipähän sitten pojan eikä isännän", heitti koppelon syrjään ja laskeutui tallin solasta uudelle saunalleen.
Paukahtelevat jo saunanuunissa kovat halot. Tuli nuolaisee jo silmäkiviä. Savua kiertyy somasti kattoriukuja vasten, tupsahtelee aluksi räppänästä tuulen paineesta takaisin. Mutta alkaa vähitellen nieltyä aukosta ja viistää räystäitä pitkin rantakiville ja näiltä tuulessa pöllähdellä hatarana pilvenä pitkin tohahtelevaa merta.
Henrik astuu hangotellen ja pysähtyy viimein miettimään. Kuin valjun aamu-usvan läpi palautuu silmien eteen himertävä muisto hääpäivästä, ikäänkuin se olisi ollut aivan äskettäin.
Vanajan Harvialasta tuotiin Agnes-neito eli Aunis-emäntä, kuten kansa hänen nimensä oli jo edeltäpäin Suensaarella muokannut, Henrik-päällikön taloon. Häät olivat olleet juhlavat, mutta niiden yllä oli kuitenkin koko ajan liihoitellut raskassiipinen aavelintu.
Kunniaportin alitse taloa kohti ratsastaessaan nuorikko ei ollut osannut pitää varaansa. Korkea huntupäähine oli tarttunut riippuviin havuköynnöksiin. Hän oli tapaillut sitä kädellään. Mutta ei ollut saanut enää käsiinsä muuta kuin repeytyneitä suikaleita, joita hän oli vetänyt hätäännyksissään kasvoilleen, niin että kansa oli luullut näkevänsä kuolleen silmäliinan, joka seurasi vainajaa arkkuun.
Häitten aikana oli sattunut toinenkin tapaus, joka on juurtunut Henrikin mieleen. Pyhimyskuvain maalari, Simon Simoni pictor, oli luihun ja polttavan mustankivun vallassa katsellut Vesilahden Klaus Kurkea, joka koppasi karkeloon Henrikin Marketta-sisaren ja pictorin mielitietyn. Sokea rakkauden viha oli johtanut Siimon-maalarin kaksintaisteluun Vesilahden junkkerin kanssa, joka oli upottanut välkähtelevän säilänsä nuorukaisen kelmeään rintaan. Kuolema oli häilähdellyt lähellä, mutta kaikonnut sitten Tiinuksen muorin mökissä, jonne onneton pictor oli viety hoidettavaksi.
Niin, häät olivat olleet ja menneet, ja Henrik Kurki oli vähitellen tyytynyt avioonsa. Ja nyt täytti mielen nimetön haikeuden tunne – hän odotti poikaa, suvun suolaa.
Aamu oli vähitellen valjennut. Talon naisväki liikuskeli jo talon ja rannan väliä. Pari piikaa kyykistelee laiturin kupeessa, nostelevat päälliskiviä ja lepänrisuja pellavaliolta koetellakseen miten ovat jo pellavapiot pehmenneet. On niissä ketteryyttä ja touhua noissakin tytöissä, tulee pieni ilonpisara lisää isännän mieleen. Ja ajatuksiin tuli taas jotain touhuamisen tapaista. Piti katsoa taaskin päärakennukseen päin. Sieltä nousi vellisavu matalasta piipusta. Ja liekö ollut emännän ansio, se levisi tuulesta huolimatta yläilmoihin melkein tasaisena kuumanhenkenä, jota oli vaikea silmän erottaa.
Oli lähdettävä katsomaan, joko emäntä oli tullut pirttiin. Mutta vielä rinnepolulla Henrik Henrikinpoika kääntyi merelle päin. Ei näkynyt vieläkään Pirkkiön kärjestä matkalaisten laivaa. Mutta hän katseli kuitenkin sinne päin pitkän tovin, aivankuin olisi päättänyt ottaa heidät vastaan tulopäivän sattuessa juhlakousat ja makujuustot pöydässä.
Olihan toki poika suvun suola, kuten Pellikan ukko oli sanonut.
Siinä yhä seisoessaan Henrik Henrikinpoika näkee salmen idänpuoleisella vastarannalla Kurkelan hevoslauman, jota pidettiin metsien ja jänkien vapaudessa syksymyöhäiseen, juoksevan harjat liehuen, turpa pystyssä rantaa pitkin.
Ihmisenikävässään oli hevosilla tapana juosta hirnuen vastaan, näkivät ihmisen näköistä maalla tai vesillä. Ne ne ilmoittivat vieraan tulon ennen talon koiriakin. Nyt ne näyttivät kääntelevän kaulojansa ja hirnahtelevan ylävesille päin.
Oli, oli rikkautta tuossakin hevoslaumassa, myhähti Henrik työntäen molemmat kämmenet suolivyöhön. Ja kalaisaa saalista oli tulossa venekunnittain. Hän nimittäin oletti, että nyt olivat palailemassa löysäläiset ja lähitalolliset Kukkolan Jylhänkoskelta, jossa olivat olleet ajoverkkoa vetämässä lohille ja siioille sekä tuulastamassa ja siinä sivussa mertailemassa nahkiaisia.
Tuntui jo melkein kitalaessa syksyinen herkkuruoka: rasvainen nahkiaiskeitto, jota sai kuumana kauhoa emännän kattilasta.
Oli oltava kohta laiturilla siikaa arpomassa, että taloille tuli oma osansa ja kylänloppuisille päältä ottaen pyytökalansa ja ettei tullut riitaa jakomiesten kesken. Mutta sittenkin oli käväistävä pirtissä katsomassa, joko oli emäntä aamuaskareissa. Liikkeellä piti näet olla kantavan naisen viimeisilleen asti, muuten ei hevin rupea henkeä näkymään hyvässäkään sikiössä.
Henrik Henrikinpoika ennätti tänä aamuna tavallista enemmän. Tultuaan pihan puolelle hän jakoi käskyt rengeille ja päiväläisille. Löysäläisukot saivat painua vesurein ja kirvein aukomaan saaren pohjoisniittyjä vesakoista, kuten oli tapana näihin aikoihin syksystä. Renkien oli lähdettävä salmen takaa hakemaan lastiveneillä loput lampaista navettoihin, sillä mökkiläisvaimot olivat jo alkaneet syyskeritsemisen.
Siinä kyyhötti akkoja tusinan verran peräpakaroillaan, lihavat lampaat helmoissa. Kertyi siitä kasa kasan viereen paksua talvivillaa. Oli selkä-, maha- ja reisivillaa, mustat ja valkeat eri keoissaan.
Akkojen pälpätys oli katkennut äkkinäiseen säikäykseen isännän tullessa. Mutta lampaat inahtelivat. Ja kuuma ilmanhenki uhosi niiden lämpimistä turkeista ja villojen hiestä. "Jopas täällä emännät häärää", tokaisi Henrik hyvillään. "Vaimoväki häärää, ja isäntä määrää, sanotaan", nauroi samaan henkeen Miukin emäntä, entinen Tiinuksen muorin Elle-tytär, joka oli päässyt Miukin taloon miniäksi, vaikka oli ollut tyttönä höllätapaisen maineessa. "Älä siinä tyhjiä hekottele, huntti", suhahti siihen Toratin akka, kun ei voinut sietää Miukin emännän mielistelyä ja laiskana oleilemista. "Piian laulu ja harakan nauru ei ennusta hyvää." "Hoh, hoh, hoh", isäntä nauroi akkojen myötä, "äläs toimita turhia, Toratin emäntä, piiat ja nauriitkin ovat hyviä ainakin jouluun asti".
Keritsijät jäivät suu auki. Ei ollut vuosikausiin kuultu Kurkelan päämiehen laskevan tuollaista mehevää leikkiä, ja kaiken lisäksi pelkälle vaimoväelle.
Mutta kurkelainen vain jatkoi nauramistaan ja taputteli paria emälammasta lihaville pakaroille. Tullapa teurastusviikon, vielä ennättivät nuokin lihat ristiäisjuhliksi, hän ajatteli, koko talo kun ei näyttänyt hänen mielestään enää muuta varten olevan eikä elävän kuin aina vain poikaperillisen parkujaisiksi ja kastajaisiksi.
"Onpas se nyt isokissa pistoksissaan", suhahti Toratin muija isännän poistuttua pirttiin. "Perillisen tulosta se on sillä tavalla ähmissään", suihkasi Sämpilän Kreetta. "Löylynlyömiksihän ne ukot käyvät, kun vaimo makaa oljilla", selitti Toratin emäntä. "Meidänkin Sipi jo edeltäpäin pari iltaa kuhkailee kollikissana pitkin nurkkia ja sitten kovan tullen juo itsensä olvesta täyteen. Ei muka kestä muuten, ukon pukama, eto asiaa." "Jes-maaria, ja kun on jo sullakin kohta pyöräyteltynä tusina täyteen!" kikatti Sämpilän muija, muitten vaimojen hekottaessa mukana, toisiaan kylkeen tuupaisten tai muka häpeillen sormenpäillään suutaan hypistellen. "Ja siitä se on, lapsentulosta, hellittänyt vähän itaroimistaankin", kuului taas joukosta. "On siinä mulla kanssa vaapsahaisia", tokaisi Miukin Elle yliolkaisesti, nojaillen laiskana läävän ovenpieleen.
Mutta siinä se oli kipinä, joka sytytti Toratin emännässä tulen tappuroihin. "Kenen vettä soutaa, sen virttä laulaa", hän alkoi kaunailla. Ja suhahti samaan menoon julki koko katkeruutensa: "Hyvä on Miukin akan pitää kurkolaisten puolta, kun on mitä antaa Jaakko-herralle veloista ja veroista. Kyllä saa Miukin Aapo pitää lohiosuutensa ja niittypalansa ja käyttää hevosensa ja lehmänsä isontalon vainioilla, kun on itse nauta, oikea emänauta. Ei äkkää, ei, mies parka, mitä rusinapuuta ruokkii – Jaakko-herralle, mässärille ja toisten vaimojen pitelijälle, häh!" "Lovi sillä on ollut sarvessa aina, Miukin Aapolla, taitaa luulla tenaviaankin ihan omikseen", Sämpilän Kreetta häijyili puolestaan. "Ka, ei se tikkakaan koske yltä lahoihin pökkelöihin", ilvehti Elle vastaan keinutellen ärsyttävästi lanteitaan. "Meillä Miukkilassa kun vain ollaan ja eletään..."
"Mutta mitenkäs on meillä muilla?" jatkoi Toratin emäntä omaa asiaansa. "Mitenkäs kävi Kemijoen Taivalkoskella tervolaisten lohipatojen ja lopulta koko talon? Kolme vuotta sitten vainolainen sen poltti, viljat ja rahat ryösti ja velkaa oli otettava. No, eikös antanut Henrik-päällikkö? Antoi ja karpiosta otti tynnyrin takaisin. Rahaa antoi hyppysen verran lohipatoja vastaan. Ja mitäs, nekin otti! Ja sama lapinryöstö se on käynyt meillä Toratilla ja teillä, Sämpilässä, ja sinun pojallasi Akaata-muori. Vai eikö ole, häh?"
"Susi-kurkoja ovat ja ketulta häntä", huokasi katkerasti vanha Akaata. "Hyvistä puhutaan ja komeista lauletaan!" Elle nauroi ylimielisesti yhä.
Lammas määkäisi surkeasti. Toratin emäntä oli riuhtaissut keritsimillään pahasti sen kuvevilloista. "Lauletaan mitä lauletaan, mutta sen minä sanon Ristuksen haavojen kautta, vaikka minut pyhän Laurin halstarilla paistettaisiin, ettei se kenkkajalka enää..."
Tuli äkkiä ähisevä hiljaisuus. Isäntä oli astunut portaille, joilta kääntyi pääportista ulkopihalle.
Kummakseen Henrik jo rakennuksen nurkkaukselta näki yhtä ainoata venettä soudettavan Putaan puolista salmea. Se oli kolmisoutuinen suuri matkavene, ja perässä näytti istuvan laajaan viittaan puettu nainen, jonka pääkin oli sellaisissa hupuissa, ettei sitä olisi läheltäkään tuntenut.
Olisikohan Kemijärven Ursula-sisar lasketellut Danzigin-matkalaisia vastaan ja Iivari-ukkoansa hakemaan? Mutta mitämaks...? Eihän se silloin tuolta päin, Kukkolan koskilta...? Siinä aikaillessaan hän katsahti saunaansa, joka lämpisi yhä omissa oloissaan. Ovesta, seinäluukusta ja räppänästä tunkeutui yhä paksu savu, leviten kuten aikaisemminkin rantaa ja vettä pitkin, matalana pullahdellen, pyörähdellen ja hajoten rantapenkereeseen ja aaltoihin.
Siinä samassa katseen siirtyessä taas salmelle otti kuin ottikin silmä tunteakseen tulijan. Tuollaisessa takakenoisessa asennossa ei istunut kukaan muu kuin hänen Maalina-sisarensa, Haalogalannin maavoudin emäntä, joka ei ollut neljään vuoteen käynyt kototalossaan kaukaiselta vuonoltaan, Norjan Alattiosta.
"Vai Merimaan valtiatar!" naurahti veli vähän epäröiden. Hänessä vavahti jotain, aivankuin olisi joutumassa käräjille vastaamaan ikävistä asioista.
Mutta pieni ärtymys meni samassa ohi. Se oli tietenkin livahtanut esiin jostain vanhoista riidantapaisista muistoista. Sisar oli, santit ja pirjot auttakoot, tulemassa varpajaisiin ja ristiäisiin! Lie kuullut sanomat Kelontekemän lapeilta, joiden oli tapana kesäkaudet syöttää poroeloansa Alattion vuononiityillä. Niin, ja olihan sillä poikakin talossa, sitähän se... Tokihan nyt ... vuosien perästä.
Niin, Maalina-sisaren poika, Henrik hymähtää merkitsevästi – Niklas, jonka suonissa virtasi hänen entisen nihtipäällikkönsä, Satakunnan Daavidin verta. Äpärä, joka oli kastettu Kurkien sukuun.
Kirjavana, villinä kuvasarjana Henrik näkee nyt hengessään Satakunnan Daavidin ja Maalinan epätoivoisen pakoyrityksen, joka oli päättynyt Piikkiönlahdelle, Daavidin jäädessä miekanpisto kyljessään tappelukentälle.
Maalina-sisaressa oli totisesti kurkolaista ylpeyttä ja omapäisyyttä. Vaikka hän Henrikin pakotuksesta olikin mennyt Sigurd Hortelle, Haalogalannin maavoudille, vaimoksi, uhkasivat sukua arvaamattomat vaarat ja hullunteot, jos vain Satakunnan kapinoitsija joskus vielä sukeutuisi elävien ilmoille.
Puhtaana neitseenä muka oli kurttunaamainen Horte-ukko, tuo ruikutteleva ja narisevan kärtyinen vanhus, ottanut Maalina-neidon tunkalle lemahtavan aviovuoteensa lämmittäjäksi.
Eikä vanhuksella ollut aavistustakaan, että Maalina-emännän hurmioituneen nuoruuden rakkauden hedelmä, Niklas-poika, oli elellyt kotalappalaisten hoivissa, vanhan Launa-ukon kotakentillä, kunnes Maalina oli saanut Henrikin ottamaan pojan kurkolaisten pariin ja kasvattamaan Kurkien sukuun.
Nelisen vuotta sitten, Alattiossa käydessään, Henrik näet oli saanut tuta sisarensa, "Merimaan valtiattaren", vallan. Hän oli Horte-ukolta apua pyytämässä Vienanmeren sotaretkeä varten, kun Maalina-sisar oli lyönyt valttinsa pöytään. "Isämme, Henrik Matiaanpojan, surmapaikka ja hauta on löydetty kotalappien vaelluksilla", oli sanonut Maalina päästessään kahdenkeskiseen keskusteluun veljensä kanssa, ja jatkanut kuin taistelua haastaen: "Satakunnan Daavidin pojalla, Niklaalla, on hallussaan isoisänsä vyö ja miekka. Ilman minun suostumustani et sinä saa niitä haltuusi – enempää kuin Horte-ukolta laivoja ja liittoja..."
Ja ikäänkuin nauttien veljensä piinasta Maalina oli kertonut, miten hän sattumalta oli löytänyt Niklas-poikansa lappalaisten parista ja tuonut hänet Alattioon. Henrik oli mykistynyt ja nähdessään pojan sammaltanut vihdoin sakeasta kurkustaan: "Launa-ukko on pettänyt minut, jumal'avita!" Mutta siinä samassa silmäillessään poikaa hän oli tuhissut kuin itsekseen: "Taitaapa olla siinä tenavassa Kurkien verenvikoja."
Maalina oli tuntenut päässeensä voitolle. "Mitä vastaat? Kasvaako poikani Niklas veljesi veroisena Kurkelassa, vai pitääkö Kurkien suvun syömän itseänsä polvesta polveen?"
Ja niin oli Henrikin ollut taivuttava "Merimaan valtiattaren" tahtoon. Seuraavana aamupäivänä veli ja sisar ovat taivuttaneet Horte-ukon sotaliittoon pirkkojen kanssa. Ja iltapäivällä Henrik tekee lähtöä ottaakseen, salassa Hortelta, joka ei yhäkään tiedä Niklaan sukuperästä mitään, pojan mukaansa ja kulkeakseen samaa menoa Alattion väylää Koutokeinoon ja täältä omille vesitaipaleilleen.
Mutta Maalina oli pannut veljensä vielä uudelleen tutkistelun pihteihin, ja ennen kun he erosivat hän oli tehnyt Henrikille suoran kysymyksen: "Saiko Satakunnan Daavid surmansa Piikkiönlahden jäällä?" "Näithän sen itse", Henrik oli vastannut. Mutta Maalina oli tuntevinaan veljensä äänessä epäröintiä. Hän tiukentaa kysymysten hiertäviä ruuveja: "Taisteliko Daavid sinua vastaan vielä viime sodassa Vienassa? Onko hän saanut surmansa vai ei? Vanno se pyhän Henrikin nimeen ja auttakoon meitä ... virgo mater Maria."
Miehen kovettuneilla kasvoilla vavahtelee pari höllää lihasta. Voisiko hän vannoa, tehdä väärän valan – siitä huolimatta, että Satakunnan Daavid antoi hänelle Vienassa ikuisen muiston: piston polvilihaksiin, jonka vuoksi hänen on onnuttava elämänsä ehtooseen saakka?
Henrik käy ratkaisevaa Jaakopin-painia. Maalinan täytyy olla edelleen siinä uskossa, että Daavid sai surmansa Piikkiönlahdella. Ja melkeinpä tahtomattaan hän vastaa: "Voisin kyllä vannoa, mutta en tahdo." Mutta sisar ei päästä häntä rauhaan ja viimein Henrik sanoo lujalla äänellä: "Vannon sen – Satakunnan Daavid on ollut vainajana jo ajat sitten... Taattoni miekan kautta, poikieni ja pojanpoikieni elämän nimessä ... vannon sen."
Mutta tuo väärä vala oli jäänyt kaivelemaan Henrikin mieltä. Ja monesti yksinäisinä hetkinä takoi salainen katumus omantunnon kovaa alasinta. Yksinpä hänen ontuva käyntinsäkin muistutti hänelle, että Satakunnan Daavid ei ollut saanut surmaansa Piikkiönlahden jäällä, vaan että hän edelleenkin hautoi Kannanlahden taistelussa huutamaansa uhkaa ja kostoa: minä kostan vielä kerran naiseni ja poikani puolesta...
Ei hän tosiaankaan ollut, saamari vieköön, koskaan nähnyt naisihmistä, jota oli niin yltä vaikea hoivailla kuin tuota maavoudin omapäistä emäntää. Se kyseli ja tiukkasi mistä milloinkin. Ja jos tarjosit sille sananrieskaa minkälaista tahansa, aina se osasi puraista toisesta syrjästä kuin oli tarkoitus. Ja sitten taas – uusia tutkailuja, jollei suorastaan valalle pannut. Mutta tulkoonpa tuo, hulvahti taas hyvää mieltä rinta täyteen, vaikka löylynlyömänä, ei näitä juhlia naisväki pilaa...
Laiturin kupeella Maalina-emäntä vetäisee päähupun taaksepäin, aukoilee sen alista silkkiliinaa. Ja tulee kuin tuleekin veljelle päännyökkäys, tiukka ja äkkinäinen.
Se on laihtunut tai jollain tavalla sitkistynyt, päättelee veli sisaren kasvoista, joiden suuret harmaansiniset silmät olivat entisestään aivankuin kutistuneet. Ja eihän se vielä edes neljääkymmentä, veli laskeskelee välittömästi viisi vuotta taaksepäin omasta iästään.
"No, johan minä sitä sanoin, kun vanha koppelo nuijasi päänsä seinään, jotta naisenpuolia on tulossa", alkoi veli. Mutta Maalina silmäilee pitkän tovin puhumattomana ympärilleen. Jotain sillä on taaskin mielenpohjissa, hymähtelee melkein huvitettuna Henrik. Vai katselleeko noin vain syntymärantoja vakavissaan.
"Mikäs Kainin-uhri se tuolla palaa, kun savu matelee vettä ja maata pitkin?" tulivat sisaren suusta ensimmäiset sanat. Henrik tunsi sen sisimmässään ilkeänä iskuna. Yhä oli sen ääni sointuisa, pehmeäkin, mutta sitten ... sen alla oli kuin – panentatautien kiroojatarta.
Veli vastasi kuitenkin leveän levollisesti: "Kurkelan perillistä varten se siihen on rakettu."
"Onko poikani Niklas kotosalla?" sisar kysyi taaskin, aivankuin ei olisi ollut muuta perillistä koko maailmassa. "Eipä ihan, eipä ihan, mutta tulossa, tulossa kyllä..." Ja veli sai vähän nolostuneena kääntyä sisaren jälkeen tämän lähtiessä nousemaan kartanolle.
Emännäntuvassa Maalina heittää matkahynttyyt yltä. Vanha-emäntä Ristin on ehättänyt jo muorintuvastaan mukaan. Päivittelee ilosta ja itkaisee samaan iloon. Hyväilee tyttärensä vaalean ruskeita hiuksia ja hypistelee päälaen pientä, hopealla kirjailtua myssyä.
Ensi kerran näyttää Maalina liikuttuvan. Hän katsoo äitinsä valkeata tukkaa, jota laskeutuu hunnun alta harmaana härmänä korvallisille ja kuihtuneelle poskelle. Ei ole enää äidin silmissä sitä tyyntä päilyntää, johon hän ei ollut tyttönä uskaltanut katsoa muuta kuin kaihtaen ja tottelemalla. Nyt niiden oli käynyt, kuten muillakin vanhoilla. Ne olivat paenneet syvemmälle, niissä oli lasimaisesti tuijottavaa kiiltoa, tuollaista poislähtevän olennon yksinäistä hyvästijättöä.
"Laihtunut olet", voivottelee äiti. "Ja ovatpa taitaneet nuo hiuksetkin vähän ohentua." "Rumentuneet ovat", tytär iskee lyhyesti samalla silmäten jostain syystä Henrik-veljeensä kuin syyttävästi.
Aunis-emäntä on ollut panemassa päälleen ja tulee nyt hitaasti, laajapoimuisessa hameessa ja löysässä nutussa tervehtimään. Supisee nyökkäillen tervetulosanansa, asetellen epätietoisena kätensä vatsalleen.
"Ristiäisiin taisi käetä mielesi", yrittää Henrik ikäänkuin viitatakseen emäntäänsä ja suvun yhteiseen tapaukseen. "Ja tietenkin Niklasta tapaamaan", hän lisää äänessä vakaata rehtiyttä.
Maalina naurahtaa kylmästi, vieläpä pilkallisesti: "Näyttääpä täällä tämä Lapin herttua muuttuneen – höyliksi kekkulaksi, mutta huhut ovat huutaneet sinne Alattioon päin toista!" Viimeinen sana särähti pahasti.
Ristin-emäntä näytti hätääntyvän. Hänen hellästi avautuvat kätensä molempien lapsiensa puoleen yrittivät kuin hellytellä toista ja suojella toista. Mutta kun hän näki Henrikin jäykistyvän ylpeään asentoon, silmien rypistyvän ja vinon nenän vääntyvän ylähuulta vasten, huoahti hän epätietoisena ja sanoi menevänsä lämmittämään tulo-oltta, ettei päässyt tuulennenä tekemään tepposiaan matkan kangistamissa jäsenissä.
Mutta Maalina nousee sen enempiä puhumatta tyttöaikaiseen portinpäällyskamariinsa järjestelemään tavaroitaan.
2.
TUULIMYLLYJEN TARINA.
Niin kului pari päivää emäntien puheluissa ja askarteluissa. Maalina näyttää taas vähitellen kotiutuneen. Ja Henrik kiertelee isännäntöissään. Mutta ei enää aamuisin savuttele uutta saunaansa. Odotellaan yhä Danzigin-matkalaisia.
Kolmannen päivän aamupuoli on teräksisen kirkas. Mutta lännestä työntyy yhä tuuli ajaen häikäiseviä aallonharjoja Putaanjuohteen matalaa rantakaarretta vasten.
Maalina tuijottaa läpi pieniruutuisen ikkunan. Tämä himmentää aallot kelmeän viheliäisiksi. Vastarannalla juoksevat hevoset se muuttaa haamumaisen kirjavaksi laumaksi. Hiiriköt ja tummanrautiaat viistävät siellä mustia vanoja kailavien ja vaikeitten kylkien rykelmiin. Liinikköjen harjat siintävät samannäköisinä kuin ulapan vihertävät vaahtoharjat.
Ne ovat outoja kummajaisia tuntemattomasta maasta. Ja kuitenkin tuo näky on Maalinasta niin tuskallisen läheinen ja veres, kuin hän olisi siellä parhaillaan silittämässä niiden silkkistä kaulaa harjan alta tai syöttämässä suolaa ja leipää. Tuo lauma on vienyt hänet seitsemäntoista vuotta taaksepäin. Tuolla tavalla se lauma oli silloinkin juossut jänkäpirtillä riukuaidan taakse, kun Isoharja oli taistellut metsiä rymistäen kesäkarhun kanssa, kunnes tasakärsä oli sittenkin ryöstänyt hänen parhaan hiehonsa, haleakarvaisen Halunan, ja Tiinuksen muori varastanut hänen poikansa, hänen poikansa Niklaan...
Niin sukeltautuu hänen silmiensä eteen elävänä näkymänä menneiden vuosien tuskalliset tapaukset. Ne nousevat värikkäänä kuvasarjana ja vievät hänet hetkeksi kuin toiseen, etäiseen maailmaan.
Oli kiirastorstain iltapäivä, kun äiti oli tullut tyttärensä portinpäällyskamariin, josta näkyi luodetta kohti salmen rannoilta kimmeltävät hanget ja keskeltä jäänylinen nousuvesi, joka ennusti kevättulvia.
Maalina oli tuijottamassa himmeän lasin läpi kaikkialla heijailevaa, huikaisevaa valoa. Mutta hänen ajatuksensa näyttivät vaeltavan näkymättömän kaukana, omissa oloissaan kuin liennepilvien pehmeät lepeet, joita kevätahavan vahvana juokseva virta ei päässyt riipaisemaan mukaansa, ne kun elivät omaa unenpehmeää elämäänsä taivaan kumussa.
Maalina tunsi aivankuin selässään kipeän lyönnin. Se vavahti. Tulijalla oli sanottavana jotain ratkaisevaa, jota hän oli odotellut milloin vavisten syntymättömän puolesta, milloin pysytellen sydäntänsä raudan kovana.
"Ei ole ennen tässä suvussa sillä tavalla tultu vahvaksi", olivat kuuluneet äidin ensimmäiset sanat.
"Ja miksi kävi sillä tavalla, muistanetko? Siksi, että Satakunnan Daavidin tullessa pyytämään minua, kihlattua morsiantaan, lailliseksi aviopuolisokseen hänelle karjui isotaattomme päällikönistuimeltaan seuraavat sanat: 'Ei naiteta päälliköntyttäriä loisille ja rengeille! Nuoriin, kellariin...' No, niin. Hänet pantiin ristikoitten taakse, kunnes karkasi ja heittyi epätoivoissaan hämäläisten talonpoikain kapinaan linnanherroja vastaan. Ja mitä sai hän siitä palkakseen, miesparka? Uutta tyrmää Turun linnassa ja miekan piston Henrik-veljeni kädestä, yrittäessään paeta Viron puolelle. Siinä oli Kurkien kauppakuntain uljaimman nihtipäällikön surma ja syy sen pojan äpäränä syntymiseen, jota nyt kohtuni kantaa."
Näin oli tytär silloin itse kysynyt ja itse kysymyksiinsä vastannut ja lisännyt uhmaavat sanat: "Mutta se syntyy kuitenkin!"
"Syntynee, mutta nimettömänä ja vierailta salassa ja poikani sanokoon, pannaanko heitteille vai säästetäänkö – kotasiljojen kasvatiksi." Surun alta oli äidin suusta kuulunut ankaraa lapinlakia, kuin kuolemantuomiota.
"Ja sittenkin se syntyy!" huusi tytär tolkuttomassa hädässä. Mutta samassa koko hänen olemuksensa rauhoittui kuin salaisesta sanomasta, joka oli suurempi kaikkia muita voimia. Ja äiti oli jatkanut:
"Ei sanaakaan sisarille tai Henrikille, toistaiseksi. Omasta puolestani koetan sinua säästellä pahimmalta, mikäli tottelet neuvojani. Ylihuomenna lähdet kanssani Tiinuksen muorin luokse ... keritsemään hänen lampaastaan vierasten silmänpeitteeksi onnenvilloja. Sitten saat lähteä hänen hoivissaan Kainuunkylän karjapirtille. Vaatteita lienet jo laitellut..." Äiti oli jäänyt seisomaan hetkeksi hievahtamattoman jyrkkänä, jotain odotellen. Mutta tytär ei ollut enää vastannut.
Niin oli käynytkin. Tiinuksen muorin ja tämän tyttärentyttären Ellen kanssa oli Maalina kadonnut talosta ylävesille. Ja täällä hän eli viikosta viikkoon kaukaisessa jänkäpirtissä, johon ei tullut kulkija, jollei sattunut joku metsäpirkka hakemaan uusia apajia tai eksynyt neljänneksien takaa toisen karjapirtin jänkä-akkoja karjan mukana pienen erämaantalon tanhuville.
Jo oli mennyt Jaakonpäivä, ja Jaakko oli heittänyt kylmän kiven veteen, ennustaen keskellä heinäkuuta tulevia syyshalloja.
Mutta sellaisia merkkejä ei Maalina seuraillut, sillä hänellä oli pärekopassa terve poika, jonka hän oli mielessään ristinyt Niklakseksi eli Niiloksi, suvun vanhalla perintänimellä, kaiken uhallakin.
Ja kun oli sinertynyt lihava jänkämustikka, alkoivat yöt himmetä. Mutta Maalina eli yhä helteisintä kesää.
Hän istuu suloisen vilpeässä iltapäivässä pirtin nurkkauksella, maitokivellä, jolle oli tapana uhrata maahisten tyttärille karjaonneksi muutamia tippoja lypsinkiulusta.
Poika syö hänen rintaansa. Iloverinen Elle paineli maitoaitan portaikolla juustomaitoa rehkilöön ja pilailee emännälleen. Kipaisee Maalinan ohi pirttiin, heristää sormellaan jo unen rajoilla köllöttelevää poikaa. Nauraa kikattaa ja sipaisee palmikosta hunnutonta äitiä. "Jopas on nisissä ruokaa, vaikka on tyttö kuin heinä eikä kertaakaan järsäisty!" Jää siihen vielä vierelle nauraa hekottamaan. "Ole siinä", Maalina hokaisee poissa olevana. Hän ei ole näinä viikkoina muuta maailmaa tai lapsen salaamista ajatellut.
Miten sattuikin, että nuori äiti lukiessaan taas kerran aamupuhteella pirtissä paternostereita pojan lähellä, joka kopassa selällään haroi valoa kämmenyisillään, vavahti sydänveriä myöten. Hän oli ottanut pojan kätöset sormilleen puhallellen niiden punaisia kyntysiä kuin leyhäyttäisi lentoon pienenpieniä ruusunlehtiä. Se oli hänen joka-aamuista tapaansa.
Siinä jäävät hänen silmänsä kauhusta rävähtämättömiksi. Pojan kynsiin oli ilmestynyt valkeita pilkkuja. Tokihan hän tietää, mitä ne ennustavat. Kateita silmiä ja mahtavia vihamiehiä... Ja jos suurenevat? Veristä kuolemaa suuressa sodassa!
Uhrirahat, papinjuustot ja isämeitä olivat tuoneet hätääntyneen mieleen kirkot ja ristimiset. "Kristuksen äiti ja taivaan kuningatar minua auttakoon! Miten käy minun ristimättömän lapseni!" hän hoki yhä yltyvässä tuskassa. Tuonen kintaat noituu pappi noihin pieniin kätösiin, noituu kuin noituukin, jos pantiinkin kupariraha kapaloihin sen syntymispäivänä. Oh, ei ollut oma isä sille nimeä antamassa, ei ole pappi puhaltanut pyhää henkeä sen kasvoihin, ei ristinmerkkiä tehnyt... Se on pahan hengen vallassa, hänen jalkasikiönsä! Sitä se oli koko kesän tikka nokkinut – pirunlintu.
Hätäpäissään hän riipaisee kaulaltaan pienen hopearistin, jota hän oli kantanut seitsenvuotiaasta, kasteen vahvistamisesta asti, niin että vahvarenkaiset ketjut revähtävät poikki. Ja risti solahtaa hänen helmaansa.
Mutta tämä ei helpota Maalinan mieltä. Pahat ennusmerkit eivät ota loppuakseen. Eikä hän osaa lakata niitä kyselemästä ja hakemasta.
Ja hän tekee lujan päätöksen, että lapsi oli saatettava kasteelle.
Eikä auttanut Tiinuksen muorin vastustelemiset, että oli muka poika pidettävä salassa, kuten Ristin-emäntä oli käskenyt. Eikä sekään, ettei ollut tietoa, mistä otettaisiin mies- ja naispuoliset kummit.
"Matarenkiin Toste-munkin ja pyhän Margareetan erämaankirkkoon", Maalina käskee kasvot lujina. Tuon korpikirkon vastapäätä, Aavasaksalla, oli Saukkoriipin päällikkötalo, jonka haltijat hän tunsi. Sieltä oli saatava kummit ja Satakunnan Daavid oli isäksi ilmoitettava Matarengin Haapajan saarikirkon papille, vaikka vaatikoon turunpalttinat ja saukonturkit palkoikseen.
Mutta seuraavana yönä oli sattunut tapauksia, jotka ajoivat Maalinan tiettömille taipaleille.
Eräinä öinä oli alkanut itävaarasta päin kuulua tappelun meiskettä, mörinää, hirnuntaa ja pakenevien tammojen vauhkoa ryskettä läpi ryteikköjen. Tummanrautias ori, Isoharja, oli joutunut tappeluun kesäkarhun kanssa, joka näytti hakevan saalista hevoslaumasta ja uhkasi myös nautakarjaa.
Harva se yö olivat naiset peloitelleet tasakärsää huutaen ja meluten, kattiloita ja patoja kalistellen, ettei peto olisi uskaltanut niityllä avovajan katoksen alla makailevan karjan kimppuun.
Mutta juuri sinä elokuisena yönä, jonka huomenissa Maalina oli ilmoittanut Ellen kanssa lähtevänsä jokivarteen ja soutamaan yläväylää Matarengin kirkolle, heräävät naiset aitassa ja pirtissä kauhistuneen karjan korvia repivään meluun. Kellokkaan, Karjavallan, puukello meiskaa, kuin olisi puumoukari hakannut kumisevaa lautaa vasten. Lampaat ja keiturit huutavat omalla äänellään nautojen lakkaamattoman ammumisen sekaan. Karhu on hyökännyt keskelle karjaa.
Elle lyö pihakennäällä sirpin hamaralla kattilansyrjää ja kiljuu lujasti nuorella kurkullaan. Muori ja Maalina juoksevat alusvaatteisillaan samaan hätään. Mutta turha on naisväen yrittää sen suurempaa tappelua karhun kanssa, joka saaliinhimossa tekee tehtävänsä. Loppumattomalta tuntuu nautojen pasuunakurkuista kamala huuto, ja pukkien ja lampaitten mäkätys ja määkyminen kiertää lauhassa yössä kuin pirun säkkipillit maailmanlopun tulipalossa. Ja lopultakin, kun aamun läikkä heittäiksen läpi koillisen ryteikön – eivät osaa naiset arvata, onko kulunut tuokio vai pitkä yö – he näkevät mustamöhkäleisen uroskarhun kantamassa Halunaa, parasta hiehoa, kaksin jaloin talsien kohti eteläistä jängän laitaa, josta alkaa pitkä suo.
Ja naiset jäävät huohottaen seisomaan, Elle tuhraten voimatonta itkua ja pahasti paitasillaan nikotellen.
Muoria ei näy enää mailla eikä halmeilla.
Ja pirtin ovi näkyy jääneen selko selälleen. Poika tulee hätkähdyttäen Maalinan mieleen. Johan se siellä paleltuu kylmänvetoon, aamukylmään... Hän juoksee hämärään pirttiin.
Ei kuulu kopasta itkun kitinää. Hänen täytyy sittenkin katsoa... Mutta ennenkuin hän on ennättänyt kumartua kehdon ylle, hän tuntee sydänala kokoon kuristuen, että koppa on tyhjä. Ei hengähtämistä, ei liikahtamista. Tuttua maidonimelää lapsen lemua nousee sieltä sieraimiin. Mutta mikään ei hengitä, ei hengitä! Pirtti on tyhjä, kuin sukupolven asumattomana maannut...
Maalina on polvillaan lattialla. Kädet haamivat joka puolelle permantopalkkeja. Irralliset päähänpälkähtymät kuvahtelevat mahdottomia näkyjä hänen silmiinsä. Pimeä pirtinnurkka on äkkiä aivankuin avautunut, ja hän näkee Niilo-poikansa vuoroin karhun kämmenillä hiehon sijasta, vuoroin uppoamassa suohon – maahisten valtakuntaan. Se raukka parkuu. Maahisukko – hallavaturkkinen kuin tasakärsä – heittää ryöstämänsä pojan yhdelle vaimoistaan, joita hän on saanut maanpäällisistä jalkasikiöitä tehneistä ja itsensä hukuttaneista naisista, ja takkuhiuksinen vaimo tunkee luonnottoman suurta rintaansa Niilo-pojan suuhun, niin että tämä punertuu, käy mustanpuhuvaksi, tukehtuu, korahtelee...
Sekamielisenä juoksee Maalina pihakennästä alas suonreunaa kohti. Mutta Elle pysäyttää hänet. Tyttö tietää kyllä asioista. Hän pelkää emäntänsä hukanneen järkensä, sillä tämän huulet hokevat tolkuttomia sanoja: "Piru vaihtoi, maahisen akka tappoi..."
"Ne ovat sen varastaneet, isoäiti ja...", sopottaa Elle hourupäisen korvaan. Pojan piti pysyä salassa, ja kun emäntä oli aikonut sen kantaa kasteelle, ei ollut muuta keinoa – sellaista puhetta oli Elle kuullut muorin ja Ristin-emännän pitäneen keskenään – kuin isoäidin juoksuttaa poika jonnekin löytämättömiin.
Olipa Elle kuullut mainittavan ihmisiäkin. Voikkaalan emännän, Ursulan, hoteisiin oli muka poika saatettava, jos oli tarpeen.
Maalina oli havahtunut. Hän käsitti kaiken. Mielensairaus oli kuin pyhällä sulalla pyyhkäisty silmistä pois. Nyt hän näki näkemällä, kuin pentuansa vaistoava naarasilves, maanpäälliset taipaleet, joita pitkin hänen oli lähdettävä hakemaan poikaansa.
Tilille hän oli paneva Iivari Voikkaalan ja Ursula-sisarensa. Poika oli haettava ja ristille vietävä, vaikka hän saisi hakea metsälappien kotasiljot Tenniön outamaihin saakka.
Ja samoilta sijoiltaan Maalina oli lähtenyt vaeltamaan itää kohti koluista kiveliötä kädessä nyytti, jossa oli lapsenvaatteita ja evästä.
Nämä seitsemäntoista vuoden takaiset muistot olivat tulleet Maalinan mieleen niin yllättävän repivinä, että hän tapasi itsensä valitellen toistamasta poikansa nimeä. Siksikö, että juuri tästä yliskamarista oli hänen äitinsä hänet karkoittanut synnyttämään Kainuunkylän yksinäiselle karjapirtille, vai siksikö, että hänen oli jälleen täytynyt tulla puolustamaan poikaansa Henrik-veljeä vastaan? Tälläkö tavalla ne yhä läimehtivät, nuo silloiset palohaavat? Kuinka kauan hänen täytyi harhailla hätä sydämessä korpitolia synnyntärakkautensa vuoksi?
Haikea yksinäisen itku painoi hänet pitkään rukoukseen, jossa hänet vähitellen valaisi norjalaisen rippi-isän, sira Andreksen, kanssa sataan kertaan tutkittu Hagarin tarina.
"Mutta Herran Enkeli löysi hänet vesilähteen tykönä korvessa: sen lähteen tykönä, Surrin tiellä."
Hymy palaili hitaasti rukoilijattaren huulille. Enkelin lupaus oli alkanut hymistä suloisena tuulena hänen korvissaan. "Ja sinun pitää kutsuman hänen nimensä Ismael, sillä Herra on kuullut sinun vaivas."
Maalina oli noussut tyyntyneenä. Taas ikkunasta katsellen hän toisti toistamiseen: "Mutta hänen nimensä on Niklas, sillä hänen on oltava yksi Kurjista ja Kurkien perillinen ... on oltava, vaikka sitten täytyisi sutena ulvoa."
Henrikin lievästi kuukkiva haamu kulki ikkunan alitse Myllymäelle päin, jossa yksi myllyistä pyöritteli tuulista ilmaa mahtavin siivin. Maalina laskeutui rauhallisen päättävänä portaita ja kääntyi hänkin vastamäkeen.
"Olet ajanut poikani talvipakkaseen lyömällä häntä miekanlappeella kuin ketä tahaan loiskakaraa", Maalina oli alkanut taistelunsa tuulisella Myllymäellä. Henrik oli huitaissut kädellään, remahtanut nauramaan ja saattanut sisaren isännänaittaansa.
"Mitä muuta? Pura nyt purkusi alusta loppuun", hän sanoi vasta aitassa, kulmalliset ylhäällä silmissä häijynkurinen pilke.
"Niklas pakeni korpeen, kuten sai tehdä kerran hänen äitinsäkin, ja vietti koko kevättalven Kelontekemän kotakentillä, kunnes Jaakko oli houkutellut hänet palaamaan. Niin, kuulin sen Launa-vainaan Aslak-pojalta ja Marrasjärven Könkkölässä, sisareltani, vaikka ei ollut poika sen selvemmin sanonut syitä."
"Vai ei sanonut, vai ei, kappas poikaa", ärsytteli veli. Maalina kiihottui kiihottumistaan: "Niinkö täytät lupauksesi, sen jonka annoit minulle Sigurd Horten talossa, sen, että poikani saa kasvaa veljieni veroisena Kurkelassa?"
Henrikin pysyessä mykkänä sisar jatkoi ääni taas kylmempänä: "Vai etkö aio muistaa? Etkö edes senaamuista valaasi ... Satakunnan Daavidista?"
Jotain pimeätä, melkein sairaalloista tuijotusta oli näissä sanoissa kertynyt Maalinan katseeseen. Oli kuin summattoman kaukainen epäily olisi yhäkin kiertänyt hänessä – kokonaisen vuosikymmenenkin takaa.
"Minkä vannoin in nomine Jesu ja pyhän Henrikin nimeen...", alkoi Henrik.
"Ja muistatko muutkin sanasi? Taattoni miekan kautta, poikieni ja pojanpoikieni elämän nimessä... Ne olivat sanasi, ja niiden varaan uskoin poikani ja – sinun olemattomat poikasi!"
Henrik leikkasi kädellään, suuttumaisillaan. Mutta heittäytyi sittenkin karhean ivalliseksi: "No, totta jumaliste, koko taivaan herrasväen kautta, näistä Kurkelan sisaruksista on vaivaa enemmän kuin koko miehisestä armeijasta. Marketta-sisarestani sain maksaa hyvienkin myötäjäisten verran, ennenkuin sain hänet Naantaliin nunnankoppiin rukoilemaan maalarinkisällin sielun puolesta, joka oli tytön tehnyt kaistapäiseksi. Kaarina-sisaresi kohotteli vuosikaupalla nuorta heitukkaansa, Greger Jaakonpoikaa, jonka suuri suku oli naittanut toisaalle, kunnes suostui jauhonkalpeana naamaltaan Marrasjärven Könkkölälle, potralle ja hyvälle miehelle. Ja sinä, sinä se vasta olet ollut oikea Lempäälän isokello, aina moikamassa ja tyhjää huutamassa."
Maalina näytti saaneen kylmää vettä niskaansa. Hän tuntui aavistavan syytelleensä ennen aikojaan, sillä niukkapuheinen Henrik ei turhan vuoksi tuhlannut tuolla tavalla sanoja. "Mutta jos tahdot tietää", veli jatkoi varmalla äänellä, "poikasi aseman suvussamme, ei se ole muuttunut. Minkä sinä olet saapa vielä Kurkien pesästä, sen verran on perivä poikasi Niklas. Eikä se ole vähän. Kaunaa en menneistä kanna. Onko selvä?"
"Sanotko sen vieläkin, veljeni, in nomine Jesu, sanotko pyhän Henrikin autuaitten luitten kautta?" Sisaren ääni oli tyrehtynyt anovaksi. Eihän hän muuta tahtonut kuin hyvyyttä ja turvaa pojalleen! Siksi hän oli ottanut veljen käden kuumasti käsiensä väliin, aivankuin hän olisi palannut heidän yhteisten pääsiäisleikkiensä aikoihin.
"Sanon kyllä, sisareni", hymähteli hyvin ja avoimin silmin Henrik, "syntyvän poikani nimeen. Tietänethän toki, kuten Pellikan ukon on tapana sanoa, että suvun suola on pojissa ja poikien pojissa."
Mutta mitä oli Niklas-poika tehnyt? Henrikin täytyi se kertoa juurta jaksain ahnaasti kuuntelevalle äidille.
"Se kun näyttää, poika, tulleen äitiinsä, vähän löylynlyömäksi", alkoi Henrik naurahtaen.
Ikäkumppaniensa, Toratin Antin ja muiden rääsypekkojen, kanssa poika oli vekarasta asti keksinyt toisen toisensa jälkeen peijakkaanmoisia temppuja. Pari juhannusta sitten se oli heittäytynyt, ollessaan Pellikan kanssa lohestamassa Jylhänkoskella, padolta suinpäin könkään alle, muka koetellakseen miltä tuntui lohen varkaasta peskiäijästä, joka tuomitaan hyppäämään patorenkuilta koskeen. Seuraavalla juhannusviikolla, kun rahdattiin lautoilla hevosia maanpuolelle, poika oli tappaa koko poikalauman. Avittaakseen muka, kun oli kiire saada lautat yli yhä nousevan latvatulvan alta, se oli Toratin pojan kanssa keksinyt hullupäisen tuuman. Parikymmentä hevosta seisoi vielä saaren puolella, laiturin kupeessa, odottamassa hakijoita. Mutta tämä lurjuspa keksi! Lyöttää toiset vekamat hevosten selkään, itse kampeaa pahimman oriin, Isomustan, harjan tyveen, ja kupeista kannoilla polkien villiinnyttää oriinsa veteen ja sitten – ei muuta kuin uittamaan vastarannalle, koko hevoslauma perässä, pojannahkiaiset harjoissa riippumassa.
Maalina oli käynyt hätäisen näköiseksi. Säikähtely ja ylpeily pojan puolesta valaisi ja varjosti vuorotellen hänen kasvojaan. Henrikin hitaanpuoleinen puhe teki hänet malttamattomaksi. Hän oli vetänyt veljen hihasta pihalle ja istuttanut laajalle hirsikasalle, joka lojui lähellä asetuvan nurkkausta. "Tuostako, tuostako Niklas...?" hän hoki ja osoitteli ryöhäävää salmea.
Siitä juuri, kohtisuoraan oli poika uittanut Isonmustansa. Mutta keskellä salmea oli tulvaruuhkaa, juurakoita ja kokonaisia hirsiä painunut keskelle hevoslaumaa. Hevoset korskuivat, pojat tipahtelivat ruuhkan sekaan. Tarrautuivat mikä mihinkin. Kävi kirkuna ja huuto. Tulva vie mennessään yhä aavemmalle pojansammakoita hirsien ja pökkelöiden niskassa. Hevoset uivat hirnuen ja pärskien löytämättä suuntaa.
Onneksi oli pari venettä ja lauttaa palaamassa vastarannalta ja pojat kiskaistiin niskasuasta veneisiin. Mutta mitäs Niklas ja Toratin poika? Uittivat kuin uittivatkin hevosensa Putaan puolelle.
Maalina oli tarrautunut Henrikin ranteeseen. "Pyhä neitsyt, Mater gracie, Mater gracie...", hän hokee kuin kuolemanhädästä pelastunut.
Mutta Henrikin käsi osoittaa asetuvan alapäätyä, sen raudoitettua kellarinovea, jonka yläosassa on ahdas rautaristikko. "Tuolla sen lurjuksen olisi pitänyt viettää pari yötä rottien parissa, mutta tietenkin se löpöhousu, Jaakko, ja Ristin-emäntä mukana saivat sen sillä kertaa pelastetuksi ansaitusta tuomiosta. Ja hyvin auttoi, viime syksynä se nähtiin..."
Oli jo tullut routa. Henrikin piti lähteä perintölaskuun, jakamaan talollisten kesken kertyneitä lapinveroja ja seisoi jo laiturilla voudinviitassaan astuakseen odottavaan alukseen.
Navakka itäinen oli viistänyt koivikonkin melkein maata myöten tuolla Juhannuskalliolla ja rymisytteli pahasti tuulimyllyjen kiinni taklattuja siipiä.
"Silloin se teki, hullu poikasi, tekosensa, joka maksoi paljon."
Äkkiä olivat neljän tuulimyllyn siipipyörät alkaneet kiertää huimasti – tyhjiltään, ei ollut suuruksen murenaa ollut tuutissa tai jauhinkivien välissä.
Jaakko, pojan lellittelijä, ei muuta kuin nauroi. Voikkaala nauroi ja kirosi. Ja vaimot juoksivat nurkkia kuin oriin alta kanat. Koko talo hätäili, huusi ja meiskasi.
"Niklas näet, sinun ehtopoikasi, se siellä oli pannut tuutit tärisemään, noin vain piruuksissaan tai hounuuttaan."
Poika oli avauttanut viikareineen myllyjen siipipuomit. Mutta itse se herhiläisen liekkiö oli kiivennyt isonmyllyn siivenlappeelle ja kiertää sen varassa kädet levällään eikä, peijakas, pyörry eikä putoa. Mutta huutaa se, rääkäle, osasi. Huikkasi ja hirnui kuin orivarsa keväisellä jängällä, harja viholaispehkona tuulessa.
"Ja siitäkö sinä sitten rupesit rankaisemaan, senkin...? Jos olisi vaikka henki mennyt, raukalta!" "Sanopas muuta", Henrik matki sisaren haikailevaa ääntä, "ja kun ei sen enempää kuin kaikki jauhinkivet pilalla, jok'ainoan tuutin alta. Eihän se mitään, eipä väinkään! Mutta ei se siihen loppunut sillä kertaa."
"Sinä löit, kehtasit, raatsit, puoli-ikäistä?"
"Ka, kehtasinpa. Tuotin lurjuksen eteeni, läimäytin miekanlappeella takamuksille ja komensin pojan pantavaksi tuonne kellariin. Mutta..."
"Mitä sitten, mitä?"
"Poika sähisi kuin ilves ja kirosi, kirosi kuin vanha nihti tappelussa, ja eikös käynytkin kiinni, vekama, viittaani, päällikönviittaani. Et kai tiedä, mitä se sellainen merkitsee, etpä kai?"
"Eihän se nyt toki Niklaskaan sitä, taitamaton poika."
"Kapinaa se merkitsee pirkkojen kesken! Ja niinpä tuomitsin rikollisen viikoksi vedelle ja leivälle. Minun isäni olisi sellaisesta ruoskittanut ja lyöttänyt kahleisiin."
Maalina hengitti raskaasti, kuin olisivat raudansärmät uponneet ranteisiin. Mutta ei rohjennut enää puolustaa poikaansa.
"Niin, läksin matkaan, mutta jo seuraavana yönä oli poika karannut yönselkään, tietenkin Toratin pillomus mukana, se kun näet ruoskiaisista päästyään oli ulkoapäin avittanut lukon murtamisessa."
"Jesu Christo magnifico", supisee Maalina hiljaa kiitostaan ja ottaa taas anovasti veljeä kädestä aivankuin häntäkin kiittääkseen, ettei enää kaunaa pojalle kantanut.
Ristin-emännän särähtelevä ääni kuuluu pihan puolelta. Kuuluu hakevan heitä murkinalle. "Niin se on", Henrik tokaisi nouseskellessaan hirsikasalta, "että miekanterään tai hirsipuuhun se poika kerran lopettaa".
"Vaikene, vaikene, se on näkyjen poika", kuiski läheltä Maalina, "hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä, niinkuin Hagarin poika, se on minulle sanottu. Ja auttakoon meitä tuskien Äiti, hyvästi auttakoon Mater dolorosa..."
Hämärä umpiportti nieli hänen hiljaiset sanansa kuin mykkä hauta. Mutta Ristin-emännän hyväilevä ääni kuuluu yhä pirtinportailta.
3.
OUTO LAIVA.
Miukin niemellä liikuskelee Elle-emäntä piikoineen lankojen värjäyspuuhissa. Kireässä, vaalean ruskeassa röijyssään, jonka vyötäröltä siehahtavat lyhyet poimut keikaillen lanteille, tummanpuhuvassa hameessaan ja sinisessä esiliinassa emäntä kiepsahtelee rantakodan vaiheilla, jossa piika painelee tulehtunein käsin koivunkuoria ja lankoja.
Pohjatuulesta huolimatta ei Ellellä ole kihartavilla hiuksillaan hunnun sipalettakaan. Notkuttelee vain välillä lämpimikseen aittaansa hakeakseen värjäyspataa varten suoloja.
Talon isäntä, Miukin hölläpolvinen Aapo, jonka toinen käsi on halvauksesta tullut taitamattoman veltoksi, asettelee aitan takaseinällä tuomipuuta luokanpainimeen, köhien tavalliseen tapaansa.
Elle, palatessaan aitasta, pudistelee hamettaan tomunrippeistä muka, nostaa toista ja toista lievettä, keikistää takahelmaakin sipaisemaan eikä ole sen enempiä näkevinäänkään hiljakseen nuhjaavaa Aapoa. Katseen osuttua taas kodalle päin häneltä pääsee hämmästynyt huudahdus. Kaukana merellä oli näkynyt suuri mustukainen. Se oli laiva!
Hän keinuttelee vetrein lantein taas rantaan, työntää suolaropeen piialle ja pyrähtää samassa niementöyrään taakse.
Laiva lähenee lähenemistään. Mutta sillä ei olekaan kolmea mastoa kuten "Matti Kurjella", vaan kaksi, etu- ja keskimasto. Emäntä huokaa pettyneenä. Eikä osaa sittenkään olla seurailematta aluksen liikkeitä.
Se pitää kurssia hankavastaiseen niin kireälle kuin suinkin sietää, yrittäen Pirkkiön itäkärkeä kohti. Tämän lähellä se heitäksen laitaiseen ja työntyy lujaa vauhtia saaren taakse. Ja samassa pistää aivankuin pieni kylmänväre Ellen haikeutuvaan rintaan. Pohjatuulen vihuri ulapalla näyttää niin kolealta ja loppumattomalta.
Jo on laiva pyyhältänyt Parasniemen kirkon taitse saaren länsikärkeen, ja taas se pinkoo laitaisesta ylös tuuleen niin tiukasti, että purjeet ovat lepattamaisillaan tyhjää. Ja nyt se kääntyy Miukin nientä kohti luoviakseen nähtävästi parilla polvekkeella Kurkelan laituriin.
Luoviessa sen keula työntyy tohisten lähelle Miukinnientä. Etukannella seisoo kookas mies, joka pitelee toisessa kädessään juomakannua, toisessa liinannäköistä. Elle hypähtää samassa lievästi notkahtaen kuin kana, joka pelästyy sievästi kukon ärjähdystä tanhuan toiselta laidalta. Se on Jaakko-herra! Kukas muu tuolla tavalla? Se taitaa laulaa niitä matkakulujaan ja siemailla tuliaisviinejä. Ellen pehmeät huulet venyvät messingilleen ja höltyvät taas hempeiksi. Se se on siellä... Kurkelan vetreä kauppapohatta, jolla on mitä antaa mieleiselleen. Ei sitä noin pulskia miehiä jokaisella kokalla hojota. Ja jopas tunsi, jopas. Heiluttaa punaisen kirjavaa, suurta liinaa. Ka, sen se toi, mitä oli pyydeltykin ... oikean emäntäisen hartialiinan. Eipäs ole siellä saksoissa unohtanut omiansa, eipähän ole, pörröpää, santta-Marja siunatkoon.
Ja Elle-emäntä kiepsahti pihatielle. Oli toki tuliaisjuhliin mentävä avittelemaan. Eivät sitä kutkaan kykene muut oikealla tavalla hoitelemaan, kun sattuu mellolle päälle.
Pääsaarella on kertynyt miestä rakennuksen nurkkaukselle. Siinä ovat muutamat kotosalla olevat jouselliset, Maalina-emännän soutumiehet ja koko rykelmä Kukkolan koskilta palanneita siiastajia.
Henrik on huomannut laivan Pirkkiön kärjessä saunansa rantakennäältä. Aunis-emäntä on näet saunassa lievissä poltteissa ja isäntä on yritellyt katsomaan. Mutta Tiinuksen muori on jo ovelta pälpättänyt hampaaton suu maireasti lutustaen: "Vai tässä isännät akkojen pirttiäisiin. Hus, siitä! Tai alkaa vielä kalmankyöpeli telmätä."
Niinpä on Henrik nyt tuijottamassa outoa laivaa. Hänkin on kummissaan. Ei ole "Matti Kurjen" korkeaa perää, ei kokkaa. On suurempi kuin Saloisten seutujen merikalastajain alukset, mutta ei ole oikea sotalaivakaan. Eikä huojahtele pyhä Ristoppi sen kaljuunassa, kuten omassa laivassa. Ja keulasta sojottaa partaan yli pari kolme hakapyssyä ja takakannella metallitykit! Etteivät vain olleet vanhat vitaliveljekset heränneet henkiin ja tulleet ryöstelemään entiseen tapaansa rannikoita. Eihän siitä ollut kulunut miehenikää enempää, kun niiden verihurtta Aaretti Styke oli pitänyt valtaa yksin Korsholman linnassakin useita vuosia.
Henrikin silmät hakevat jo jousellisia. Mutta hän malttaa mielensä ja kiirehtii laituria kohti. Ylhäältä juoksee liehuva huivi höllästi päässä Maalina. "Tulevatko, tulevatko? Näkyykö Niklasta?"
Jo kääntyy laiva viimeisen kerran laitaiseen ja laskee laituria kohti. Kääntyessään se on paljastanut keulakuvansa. Siinä on pyhä Klemetti ankkuri kaulalla ja... Mutta märssykorista viittoo ilmetty Niklas, tukka hajallaan, hampaat naurussa. Ja peräkannella seisoo ruorin vieressä Iivari Voikkaala jumalattoman pitkissä saappaissaan ja lisäksi joku vieras, ritarinnäköinen, joka näyttää sekin tutulta. Ja siinähän se liehahtaa näkyviin oma lippukin yksijalkaisine kurjenkuvineen.
Toratin Antti juoksee rantasomerikkoa, suu auki ja etuhampaat ristissä, lauma keskenkasvuisia poikia perässään, hakien silmillään Niklasta, joka seisoo nyt liikkumattomana märssyssä, katsoen laiturilla odottavaa äitiään suurin, totisin silmin.
"Mikäs sillä on nimi?" kimittää joku pojista Antilta, joka on oppinut vähän tavaamista Niklaan mukana vanhalta Juunas-papilta. Poika tavaa ja tavaa peräpeilistä. "Ka, lempari, sehän on 'Peijakas'! On, totta jumaliste!" Ja pojat rähähtävät nauramaan, vaikka nimi vähän karmaisee selkäpiitä.
Kysellään, ihmetellään. Maalina on vienyt Niklaan kädestä pitäen loitommalle. Ihastellen hän katselee poikaansa, jota ei ollut nähnyt neljään vuoteen. Ahavan tuoma rusketus kasvoilla oli himmeää punaa kuin untuvaisen vattumarjan kylki. Ja vaaleata kevyen kevyttä, tuskin näkyvää parrannöyhtöä oli jo ilmestynyt ylähuuleen. Ja johan se seisoskeli kuin mies! Vähän etunojossa, käsivarret rentoina, lyhythelmaisen nutun silatussa vyössä uusi, komea miekka ja jalassa saksansaappaat, jotka kävivät säärivarteen kuin valettuina.
Poika ei osannut puhua mitään. Myhähteli vain, vähän kuin häpeillään, kunnes äiti otti häntä käsivarresta ja vei yltäkylläisessä ilossa mukanaan, yliskamariinsa.
Jaakko ja Iivari Voikkaala laulahtelevat ja remahtelevat, sillä varsinkin Jaakko on lenseässä humalassa. "No, ettekös näe, se on Itämereltä, Jumalan ystävä ja ihmisten vihamies, kaappari, oikea Rymättylän haaskalintu, kuten näkyy pyhästä Klemetistäkin sen kaljuunassa."
"Missä on 'Matti Kurki'?" kysyy Henrik. "Ei hätäillä, lankomies", sanoo Voikkaala, "kaikki järjestänsä, sano' vanhapiika, kun sulhasia vuotti."
Vihdoin oli astunut laiturille myös vieras ritari, Ingvar Niilonpoika, Korsholman linnanvouti, jota Henrik lähti saattelemaan taloon.
Mutta tuskin olivat herrat ehtineet puoliväliin polkua, kun alhaalta jouselliset ajavat rinnettä ylöspäin kummallista kulkuetta. Viisi rääsyistä, meren ahavoittamaa miestä, kädet sidottuina ranteista selän taakse, nousee polkua peräkanaa. Etumaisena kulkee tummatukkainen, nuorehko, huolettoman näköinen mies, joka näyttää päälliköltä. "Älä tuupi parempiasi, räähkä!" hän ärjähtää jouselliselle, joka kiirehtii miehiä keihäänkärjellä hotaisten. Mutta samalla vanki paljastaa hampaansa huolettomaan nauruun, niin että nahkainen nihtikölteri ryntäiltä pullistelee.
Jaakko-veli nousee ähisten perässä, yhä juomakannu kädessä. Henrik osoittaa kysyvästi vankeihin päin. "He, Halikon hakoniskoja, Perniön peijakkaita, merirosvoja, ymmärrätkös! Hoi, miehet!" hän huutaa jousellisille, "kellariin ja isokanki päälle!"
Jaakko Henrikinpoika on nukkunut merenhumalat päästään, koko iltapäivän, ja tuijottaa hämärän jo pesiytyessä rantapensaikkoihin aittansa avonaisesta ovesta tyyntyneeseen ilmaan.
Hän on nyt mietteliäällä päällä. Kynsii hitaasti harventunutta tukkaansa, joka pehmeän pörröisenä harrittaa kuin linnunpesä tukevalla kannolla. Mies on näet muutamassa vuodessa iloisen mielen ja oluen ansiosta pyöristynyt tukevaksi ja mahakkaaksi. Ei hän toki sen juopompi ole kuin muutkaan markkinoita matkustelevat kauppamankarit. Hänellä nyt on vain kerta kaikkiaan sellainen tapa, että hyvien kauppojen harjakaisiksi on rotevasti ryypättävä, tarinoitava ja laulettava ja sitten, seuraavana päivänä, lieviteltävä eräitä syvämietteisiä aatoksia, jotta taas, uusilla markkinoilla, Lipitsät, Hovatat ja Makaroffit eivät pääse kovin häijysti lieputtelemaan ketunhäntiään kaupoissa.
Elle kiepahtaa jostain nurkan takaa aittaan hepposissa sormissa umpinainen saksankannu lämmitettyä olutta. "Taisivat olla mokomampiakin ne saksan-kertut siellä...?" Elle houkuttelee tunnustuksille miehen hörpätessä pitkään janoonsa. "Kertut ja Marketat", taputtaa Jaakko mielitiettyään leppoisasti, "taisivatpa olla, mutta eivät ne ymmärtäneet muuta kuin latinaa. 'Pullula mea' niille piti hokea, mutta minä kun sanoin jotta tuota ... 'pullukka sinuas' niin täydestä kävi kuin ryssän raha, hah, hah, hah... Ja jo kolmannella halauksella ne kutkuttivat leuan alta ja tokaisivat: 'Verdammter Junge', mikä merkitsi, jotta ... sinäpäs se vasta olet pirunmoisen pulska mies, hah, hah."
"Ettes siinä häpeä, senkin junkkari", hiivittäytyi Elle kylkeen ja silmät kiilsivät viiruina kuin kehräävällä kissalla, "kotokylästä ne koriat otetaan..."
Mutta turhaan hykersi kynkkäsiään emäntä. Kellarista alkoi kuulua yläluukun ristikkojen läpi remseä laulu:
"Ryysyissä kulkee kuningas Kaarle,
tyhjätasku Kristian saalistaa."Se oli "Peijakkaan" päällikön laulua, johon muut vangit yhtyivät römeänä kuorona. Jaakko löi polveaan ja alkoi veisata mukana. Laulu lakkasi äkkiä. Mutta Jaakko löi saapasvarteensa, niin että läiskähti. Lystikäs tapaus Itämeren kahakasta oli juolahtanut hänen mieleensä.
"Kallellansa on Auran linna,
ja Jeknin Petteri kiroaa",jatkui taas laulu, mutta sanat niin vaimeina, ettei Jaakko ryhtynyt hoilaamaan mukana. Käski vain: "Vie rosvoille sangollinen oltta. Ei sovi janoon tappaa potria poikia."
Ja Elle läksi nykäyttäen olkaansa ja sihauttaen pienessä kiukussa. Mutta juoksi kuin juoksikin kipittämällä, kun sai siinä samassa tuliaislahjansakin, raskasripsuisen hartialiinan.
Ja otti siinä Jaakko-herra vieläkin pienet nokkaunet ennen tuliaisjuhlan alkamista. Mutta Elle-emäntä lieputteli silkkistä liinaansa jo keittokodalla lieden valossa piioille, jotka hekottelivat sen koreutta, mikä mielistellen, mikä kateenväläys silmäkulmassa.
4.
YÖLLINEN SALAMA.
Pirttiin oli rakennettu illallis- ja tuliaispöytä. Alkajaisiksi on Jaakko tuonut pöydän päähän "Peijakkaan" kajuutasta pienen tynnyrin punaista portugalilaista, saksan viikunoita ja pähkinöitä.
Isännän vieressä istuu kunniapaikalla Ingvar Niilonpoika, tummapintainen, vakavannäköinen mies, jonka tumman nutun pronssinkiiltävästä vyöstä ja ritariketjusta kiiltelee välkähdellen kynttilän ja seinäsoihtujen valo. Maalina ja Ristin-emäntä palvelevat juhlijoita, mutta muori pistäiksen silloin tällöin rantasaunalla asioita kuulostamassa. Ollaan jo matkan vaiheissa ja vaaroissa. Jaakko on parhaalla tarinapäällä, eikä pane vanha sutkauttelija, Iivari Voikkaala, ilonkynttiläänsä vakan alle.
No, kaupat oli tehty ja hyvällä onnella, alkoi Jaakko. Pitkä lounatuuli oli pohottanut yli meren Juutinmaan matalikoilta. He olivat lasketelleet Airiston selkää päin. Ja myrsky oli myrännyt peräpeilin alla. Pari hansalaista pulloperää, kauppalaivoja nekin, oli pyllyillyt Gotlannin puolella perä pystyssä kuin saksankylien kalkkunalla. Taisivat pakoilla, tuon tuosta kun pyrkivät pahasti kallistellen laitaiseen, Öölannista päin suikahtelevia unionilaisten kyttäreitä.
Riianlahden suuvesillä oli risteillyt Kuurinrantojen merirosvoja, jotka halusivat saaliinjaolle Aurajoen suihin. Mutta eivät uskaltaneet muuta kuin kärkkyillä. Kristian pitkänenän rautanyrkki, Eerik Akselinpoika Tott, oli näet käynyt valloittamassa Viipurin Kaarle Knuutinpojan miehiltä ja palannut taas piirittämään Turun linnaa, jossa Pietari Djekn, Kaarlen mies, tappeli viimeisillä panoksillaan Akseli-herran pyssyjä ja heittokoneita vastaan. Tämä oli näet piirittänyt linnan myös maan puolelta, kaupungista käsin.
Kertojan hörpätessä kannustaan tarttui Voikkaala asiaan. "Ja siinä se tuli vastaan peijakas, tuhatta ja sata pyhimystä, sanon minä, ampaisi kuin Jäämeren verikoira, hammasvalas, isonvalaan kimppuun!"
Matkalaiset olivat jo saaneet näkyviinsä Rymättylän eteläkärjen louhikkoiset rannat. Silloin oli Niklas huikannut märssystä, että laiva oli näkyvissä. Sillä ei ollut tuon taivaallista lippua, ei unionilaisten kolmea kruunua, ei Knuutinpojan veneenkuvaa eikä edes merirosvojen kalmanlippua.
"No, ja siinä se sattui", Voikkaala alkoi innostua. "Se pyörähti äkkiä kuin väkkärä katolla ja oli samaan menoon tiukassa laitaisessa. Tuulenpoika lyö kuin nyrkillä sen märssyraakoihin ja yltyypäs, peijakas, pinkomaan suoraa päätä 'Matti Kurjen' laitoja päin. Ampaisee pitkäsarvisena pukkina, keulassa hakapyssyt ja rosvot vierellä palavat luntut kourassa."
"Ja me kun tehtiin oikea lehmänkäännös, laitaiseen mekin, päästäksemme sylkemään peräkannelta sen mitä kuului – kahdesta vaivaisesta hakapyssystämme. Ei kestä laitamyrskyä, ei kestä, jumal'avita, vanhan 'Matin' höllät takamukset. Ei kestä ruorimies eikä ruori. Ja tuo mies tuossa" – Voikkaala viittaa Jaakkoa kohti – "killittelee kajuutassa kannujensa parissa".
"Ryysyissä kulkee kuningas Kaarle,
tyhjätasku Kristian saalistaa",Jaakko alkaa tapailla uutta laulua, mutta ei muista sen enempää, ja Voikkaala pääsee jatkamaan.
Kurkelaisten aluksen keskimasto taklinkineen oli kaatunut lahona pökkelönä myötämyrskyyn ja laiva painunut pahasti luuvarttiin. Ja "Peijakas" tähtää nuolena aaltojen huuhtomaa tyyrpuurin parrasta kohti, syösten keulaputkistaan tulta ja rakeita. Samassa ovat sen iskuhaat ja koukut kiinni "Matti Kurjen" partaissa ja merisissit kiivennet ilveksinä kaltevalle kannelle.
"Mutta josta ei tykätä, se tapetaan!" leimahti Iivari Voikkaala tappelun muistoista. "Terästä sekaan!" huusin minä. Ja tulihan sitä. Ja tuli tuo renska-herra kajuutastaan, iski kaksin käsin tynnyrinsä alakannelle vihollisten niskaan. Eikä siinä enää isoteltu, siinä lyötiin. Mutta Niklas-poika se vasta oli ärräpäätä. Sivautteli keulakokalla uutta passaulaista miekkaansa kahta sissiä vastaan kuin hyvissäkin häissä. Mutta oli siinä veri seisahtua keskellä tappelua, kun näin sissien päällikön leiskahtavan samaan rypääseen poikaa vastaan. Eikä siinä enää ollut kuin puukon verran rakoa, kun ennätin juosta laitaparrasta kenoniskalle apuun. Mutta pojankos naama venyi siitä totiseksi kuin vihkipallilla. Oli muka hävettävää avuntuonti. Älä suutu, vekama, huusin minä, ei sovi komeilla pojanloppina yksikseen kirkonportailla.
Ja taas tapeltiin. Tai totta puhuen, en minä ennättänyt muuta kuin komentaa miehiä: Tapelkaa, pojat, kyllä minä veret seisotan, kun on jo Jaakko-poikakin kelteisillään, punankarvaisena kuin juhannussaunalainen, kumauttelemassa jumalattomalla umpikannulla merirosvoja alakannen vesirajasta näätsen merien alle.
Eikä niistä jäänyt eloon enempää kuin päällikkö, perniöläinen Eerik Aapraminpoika, Niklaan miekanpisto olkapäässä, ja neljä muuta hakoniskaa ja tietenkin koko kaapparilaiva työn palkaksi. Mutta kolme meikäläistäkin oli siinä hujakassa tapettu merenkalojen ruoaksi.
Jaakko oli ruvennut uudestaan tapailemaan äskeistä laulua. Mutta ei päässyt taaskaan ensimmäistä värssyä pitemmälle.
"Piritan markkinat, en paremmin sano", hän haroi hikevää tukkaansa. "Mutta se laulu se pelasti Perniön peijakkaan hirttonuoran silmukasta!"
Oli näet Eerik Aapraminpoika jo seisonut raakapuun alla keulakannella silmukka kaulassa. Mutta viimeisessä hetkessä oli mies tokaissut reimalla äänellä: "Perniön pyhän Laurin kautta, eikös anneta läksiäisryyppyä viimeiseksi voiteluksi?"
No, ryyppy oli annettu. Mutta taas oli sanonut hurja peijakas: "Eikös anneta veisata läksiäislaulua ja ryyppyä joka värssylle?" No, ja taas oli Jaakko antanut armon käydä oikeudesta, se kun uumosi hullusta perniöläisestä oivaa ryyppy- ja laulukaveria.
"Ja se laulu kun pitää veisata alusta loppuun, hartaasti kuin Jaakopin messu Rengon kirkossa!" huusi Jaakko yltiöpäisessä ilossa. Niin hän läksi omin jaloin hakemaan kellarista perniöläistä merisissiä.
Iivari Voikkaalan selitettyä, miten matkalaiset olivat puoliksi haaksirikkoisen "Matti Kurjen" hinauttaneet "Peijakkaan" avulla Viheriäisten aukon kautta Naantalin luostarisatamaan ja pahimpia rikkeitä korjattuaan jatkaneet molemmin laivoin matkaa Korsholman linnasalmeen, tarttui puheeseen Ingvar Niilonpoika.
"Niinpä ovat, lapinvouti, asiat, siellä se on kurkelaisten laiva hyvässä korjuussa, mutta pahasti ovat asiat valtakunnassa. Nyt on maalla ja merellä bellum omnium inter omnes, kuten arvon kappalaiseni Martinus Mathiaen on tapana sanoa ennustaessaan saarnoissaan tuomiopäivän tulemista. Kuulit itse, Henrik Henrikinpoika, että Kaarle-kuningas elää Danzigin raatimiesten armopaloilla, Kristian Oldenburgilainen hallitsee arkkipiispan, Jöns Pentinpojan, hiipanvarjossa Ruotsia ja kohta koko Suomea, sillä Eerik Akselinpojan kutsumana ovat tämänkin puolen herrat, itse arvoisa Olavi-piispa, kapituliherrat, laamanni Henrik Bitz ja Hornin veljekset suostuneet pyhän Gertrudin kiltatuvassa, viime juhannuksen kokouksessa, juuttilaisen kuninkuuteen. Minä, minä olen Kaarlen miehiä. Ja sitä minä tulin kysymään, tuleeko pohjanpirkoilta apua, jos Korsholman väki hyökkää Turkua vastaan, unioniherrojen selkään."
"Ja kuka turvaa Vienanrajan, jos me tyhjennämme kauppakuntamme miekkamiehistä?" Henrik kysyi otsa tuimissa rypyissä.
"Teillä on ollut rauha näillä rajoilla jo kolmisen vuotta", tokaisi Korsholman vouti. "Siksipä juuri", heitti Voikkaala lomaan, "kun ryssät veikottelevat, pidä miekka vierelläsi, sanotaan. Ei se vain haise, se haistaa myöskin. Ja sinä hetkenä, kun täällä on taloissa tyhjää, se painaa sopulilaumana rajan yli ja syö mitä syö, menneenvuotiset marjanvarretkin Kemijärveltä Liminkaan asti."
"Mutta jos tyhjätasku Kristian voittaa, eivät kolmetkaan verot täytä sen saalisarkkua ja sen hovilaisten kurkkuja."
"Emme ole sekaantuneet", vastasi isäntä jyrkästi mutta rauhallisesti, "etelän herrojen tappeluihin. Meillä on oma valtakuntamme, josta meidän, päälliköitten, on vastattava. Ruotsi ei siitä ainakaan ole muuta huolta pitänyt, ei hävitysten sattuessa, ei rauhassa, kuin veronsa kiskomalla ja Helsinglannista käsin anastelemalla meikäläisiä markkinapaikkoja."
"Kun on venäläinen vellillä, on Ruotsi ruoalla", Voikkaala lisäsi tulta pökköön. "Ei se siitä muutu. Eikä käännetä meillä selkää veriviholliselle, ryssälle."
Mutta Ingvar Niilonpojalla näytti olevan suuria päämääriä. Hänen tummapintaiset, kalvakkaan koleat kasvonsa elostuivat, kädennostossa, hänen viedessään kannua viiksiensä alle, oli kuin säilänvetäisyä huotrasta. "Hyvä, teillä on näillä perillä oma valtakuntanne, eikä teitä muutama hallitukselle heitetty veronahka paina enempää kuin pisara kajavan selässä..."
"Ohoo, ho-hoo, Mustasaarelainen", läimäytti Voikkaala, kiskoen saapasvarsiaan reisiä vasten, "entäpä, eikö ole veroa valtakunnan rajain varjelus omilla kustannuksillamme, eikö tuon tuostakin laivojen anto Tukulmin herrojen palkkajoukkojen rahtaukseen? Kuka on nujertanut nokinaamat veron alle, mihin koskaan ei olisi pystynyt Knuutinpoika eikä juuttilaiskuningas? Sopii vastata. Kyllä kurkikin sulat paikat tuntee, vaikkei olekaan mikään vesilintu."
"Mutta kuka avasi tien Kaarle-kuninkaalle?" tarttui ritari lujasti asiaan. "Engelbrekt Engelbrektinpoika. Siinä on tie meillekin! Tehkää kuin taalalaiset, rynnistäkää eteläinen Suomi puhtaaksi liioista herroista ja tässä maassa eletään kuin Herran kämmenellä."
"Jos juoksevatkin Kuparivuoren löysäläiset ja henkipatot linnoja ryöstelemässä, ei kuulu se tänne päin, sillä meillä ei olla palkkarenkejä", Voikkaala ärjähteli ja hörppäsi vihaisena kannunpohjat sakkoineen.
"Eipä ihan silläkään tavalla, Voikkaala", sanoi sovitellen Henrik. "Mutta sopisiko kysyä, ankara ritari, onko hyökännyt Kuparivuorelle tai Siljanin laaksoon koskaan vainolainen pohjoisesta, Norjasta käsin, onko hätyytelty täältäpäin, itärajalta? Sepä se. He saavat louhia omat malminsa vuorenhaltian turvissa, mutta me, kuten puhuttu, elämme joka tiima täällä piikkipohjainen sudenhauta allamme. Omat lakinsa kullakin, hyvä ritari."
"Siinäkö sananne", Ingvar Niilonpoika kysyy ratkaisevan lujasti.
"Siinä on henki ja elämä näillä main", isäntä vastasi yhtä tinkimättömästi. "Ja se on ollut laki polvesta polveen meikäläisissä suvuissa."
Ingvar-herra oli noussut koura tanakasti vyössä. "Lie talossa kuitenkin vieraalle nukkuma-aitta ja huomisaamuksi ratsu paluumatkalle", hän sanoi mustien viiksien alla kylmä iva.
"Onpa hyvinkin", isäntä sanoi. "Ja tullaan sitä vielä hevoskaupoille Korsholman kynttelinmessuille, vaikka Turku palaisi huut'helvettiin", lisäsi Voikkaala.
Henrik oli noussut hitaasti. Hän ei tänä syntymäyönä osannut hevillä suuttua, ei edes linnanvoudin loukkaavasta puheensävystä. Kyhmynenä hieman punaisena ja leveän hymyn myötä lystikkäästi vinossa hän kaappasi ritaria käsivarresta: "Johan nyt tässä, kun tuossa paikassa pitäisi pestä lampaanvilloilla uusi kurkelainen taloon. Ehei, jalo ritari, nukkumapaikka tässä talossa aina taritaan. Mutta aamulla, Juunas-herran tullessa lukemaan kastajaisia, ei Ingvar Niilonpoika kieltäytyne juomasta kumminmaljaa vanhan kestiystävänsä esikoiselle, vai...?"
Niin läksi hyvitellen isäntä soihtu kädessä saattamaan vierastaan, käväisten samalla saunan tienoilla kuulostamassa, pieni ylpistyttävä hiprakka päässä ja jalankoukerossa, joka tanasi yhtä lujasti kuin hyväkin jalka viettävässä alamäessä.
Maalina oli jo aikaisemmin lähtenyt hakemaan poikaansa. Routa oli jo alkanut kopristua maahan. Kehässä paistava kuutamo ennusti kovenevia syyspakkasia.
Merimaan valtiattarella oli pitkästä aikaa rauha sydämessä. Tuli veljen kanssa sopu, pyhälle Mataleenalle olkoon kiitos ja kunnia. Ja poika, hänen Niklaansa, oli kasvanut kuin närepuu kankaalla, sen lapsenhiukset olivat alkaneet sakoa ja tummua isä vainajansa tuiman tukan näköisiksi. Ja sen suurissa silmissä oli noropuron puhtautta. Sitähän juuri oli äiti täällä juomassa ikuiseen janoonsa. Kokonaisia viikkoja hän aikoi nyt viettää pojan parissa.
Palakoot ruijantulet Alattiossa. Nuolkoon siellä koleita pahtoja ja satasylisiä hietikoita luode ja vuoksi loppumattomin, hitain huokauksin. Jongat vierikööt hänen pitkän pitkien iltojensa mykkään ikävään. Ja maatkoon, maatkoonkin vieras vanhus päättymättömällä tautivuoteellaan, tuo kaikki ei ollut hänelle enempää kuin ruuhka ja talma syvän veden pinnalla. Hänellähän oli oma ilonsa, jota häneltä ei voinut kukaan pois ottaa.
Maalina kuulosteli. Asetuvan ikkunaluukusta oli alkanut kuulua miekkojen mittelyä. Mutta se oli kuin iloista kilkettä ja sähähtelyä. Siellä se varmaan jousellisten kanssa...
Laajassa tuvassa istui jousellisia ja kalamiehiä pitkin seinäpenkkejä. Niklas ja Toratin Antti mittelivät keskipermannolla miekkoja. Oli koeteltava uutta säilää. Ja hyökkäilijän vartalo taipuilee tottakin kuin lujassa tuulessa nuori näre, jossa ei ole vikaa tyvessä eikä latvassa.
Äiti oli kuitenkin pelästyvinään ja huudahti muka moittivasti. Poika yltyi, aivankuin näyttääkseen mitä osaa. Hän huimaisi yltäpäin, niin että rasahti poikki Antin pitkä nihtimiekka. "Johan ma sen sanoin, johan ma sanoin", hengittelee Niklas tukka pörrössä, verevät huulet avoimina.
Miehet kerääntyivät tarkastelemaan tuota ihmekalua, joka oli taottu Tonavan varsilla asti, Passaun kuuluisissa asepajoissa. Tuossa se makasi pöydällä tulenkirkkaana käärmeenä. Kahva oli yksinkertainen rautaristi. Mutta sen juuresta urkeni käärmeennahkainen kuvio vaaksan verran lapetta pitkin. Ja lähelle kärkeä oli uurrettu toiselle puolelle sudenpää, toiselle pyhimyssauvan näköinen merkki. Mutta toisen lappeen keskikohtaa peittivät suuret kirjaimet: In nomine Domini.
Niklas sormeili kirjaimia aivankuin hyväillen. Taivutti äkkiä terän puolikaareksi, taivutti kiverän luokan muotoiseksi ja lopulta hevosenkengäksi. Mutta ei, ei katkennut salaperäisin taidoin taottu ja karkaistu miekka, ei ääntä päästänyt. Se oli, susi syököön, äänetön kuin kalliolla suikaileva käärme. Sillä kelpasi, jumaliste!
"Mistä sinä, poika parka, olet näin paljon saanut rahaa?" kysyi ihmetellen äiti. "Maksanee jos mitä."
"Maksaapa hyvinkin", sanoi Niklas, "pienen talon verran rahaa ja pari tusinaa ilveksennahkoja. Ei ole niin äyrityistä jäljellä siitä, mitä annoit viime kerralla käydessäsi Jaakon taakse. Mutta isonkissan turkit nuijailin itse Ounaan varsilta, Marrasjärveltä ja Kelontekemältä. Eikös kelpaa, kun tulee kerran tappelu iivanoitten kanssa, häh?"
Niklas jäi huolettomasti nauramaan. Eikä siinä äiti osannut muuta kuin voivotellen hymyillä ja hoputtaa poikaa pirtin puolelle atrioimaan.
Mutta pihalla Niklas pysäytti totisena äitinsä, sanoi kallista ostoansa puolustellen. "Katsos, äitimuori, eipähän minulla muita sukumiekkoja, perintöjä, tarkoitan..." Viimeisissä sanoissa värähti katkeranmakuista haikeutta, isättömän pojan vierastamiseen tottunutta yksinoloa, josta kihosi äidin silmään suojelevaa sääliä ja tuskaa. "Hyvin teit, oikein teit, pitäähän sitä jo toki, isolla miehellä...", hän tapaili poikaansa olasta ottaen. Mutta kysyi vieläkin äkkinäinen hätä taas sydämessä: "Sano siekailematta, syrjitäänkö sinua täällä – enosi Henrik, tarkoitan?"
Poika tuntui kiusaantuneelta. Olihan hän sen kokenut pojasta asti, että hänen oli ollut aina vaikea katsoa avoimesti isäntää silmiin. Sillä oli ollut aina kuin silmälaput päässä. Ei tietänyt hevin miten se milloinkin katsoi. Tuijotteliko omissa myrtymyksissään, varsinkin viime vuosina, vai katsoiko kuin armoilla eläjää, loispoikaa, tai jotakuta häpeäntuojaa sukulaista.
Niklas kuitenkin nielaisi poika-ajan kaunat pikkuruotoina alas ja äsähti noin vain muka kiukustuneena: "Mitäpäs minussa nyt olisi syrjimistä? Höpsäkäksihän se on viime aikoina käynyt. Merimatkallekin päästi pyytämättä ja kyselemättä ja..."
"Hyvä on, poikani, hyvin on kaikki", hymisee äiti johtaen Niklaan kädestä pitäen portaille.
Pirtissä laulavat Jaakko ja merisissi Eerik Aapraminpoika jo toiseen kertaan äskeistä laulua, Voikkaalan loikoillessa muurinlavitsan taljoilla. Ollaan taas toisessa värssyssä. Kaappari syö ja juo mitä tarjotaan. Ja avittaa taas, kun Jaakko jää sanoissa kiinni.
"Raatiherrat on polvillansa,
Akselinpoika kun ampuilee.""Äläs, äläs, mitenkäs olikaan se piikaisten värssy?" kysyy taas laulattaja vangiltaan.
"Eikä ne krouvissa piiat
muuta kui nihtejä kaulailee",lyö Eerik Aapraminpoika tahtia pahasti kalutulla lampaankoivella.
Jaakko viittoo pirttiin tulleita, Henrikkiä, Niklasta ja Maalinaa, istumaan ja kuulemaan meripoikien laulua. Mutta hän alkaa vähitellen väsyä ja näyttää ajattelevan jotain muuta.
Äkkiä hän kysäisee sissiltä liikanaisen humalan ärsyttämällä äänellä: "Mikäs mies sinä oikeastaan olet, rosvonpoika?"
"Perniöstä ollaan, Hämeenkylästä. Mutta pojasta asti on seilattu, kun isä vainaja, lampuotilainen, tappeli Daavidin kapinassa ja..."
Perniöläiseltä jäi puhe kesken, sillä Maalina ja isäntä näyttivät yht'äkkiä jäykistyvän kummallisesti.
"Oletkos monenkin hirttonuoran verran tehnyt rosvontekoja?" Jaakko julmisteli puoliksi piloillaan.
"Perniön pyhän Laurin ja Rymättylän Jaakon kautta, merirosvo en ole, vaan Kaarle Knuutinpojan miehiä, rehti sotamies ja nihti Viipurin linnasta, Daavid-päällikön lipullisesta."
Oven takaa, portailta, kuului hätäistä kenkien kopinaa. Ovi avautui äänettömästi. Mutta ovensuussa alkoivat tulijan kengät rohista pohjiin tarttuneesta roudanhileestä. Se oli Ristin-muori, joka näytti hätääntyneeltä, mutta jäi säikähtyneenä katsomaan seinäsoihtujen valossa tuijottavia kasvoja.
Maalina oli valahtanut kalpean harmaaksi. Henrik seisoi liikahtamatta kuin kiveen hakattuna. Niklas katsoi pöytäpenkiltään suu avoinna, puukkoon jäänyt lihanmurikas pystyssä. Muurinlavitsa oli rymähtänyt pahasti Voikkaalan rojauttaessa saappaansa permannolle.
Tuvassa olisi kuullut hiirenkin juoksun. Mutta suurella liedellä tohisi tuli, polttavampi kuin kasken palo. Oli kuin yöllinen salama olisi sen sytyttänyt, luonnottomalla tavalla ja luonnottomalla ajalla, uhaten äkkikuolemalla Kurkien sukua ja suvunsukuja.
Viipurin linnasta, pitkin Suomenlahtea ja Itämerta oli tullut Perämerelle sanoma, joka oli säikähdyttävämpi kuin mikään sodan tai turmion viesti. Ei vainovalkeitten roihahtaminen Kemijoen takaa Yläpenikan vuorelta olisi tällä tavalla lamauttanut ja puuduttanut jokaista jäsentä kuin nuo ainoat sanat: Daavid-päällikkö!
Eerik Aapraminpoika luuli itseään epäiltävän tai pidettävän narrina. "No, ka, se on totta kuin vettä ja pitää kuin seula. Hirtä jos hirtät, etpähän takapuolta polta", mies yritteli kompiaan houkutellakseen Jaakon armolliselle päälle.
Maalinan katseeseen syttyi pieni toivon pilkahdus. Pyhimykset minua avittakoot, viilsi kauhu hänen mieltään. Hänelle olisi rakastetun vainajan herääminen henkiin julmempaa kuin mikään kalmansanoma. Jos tuohon, tuossa paikassa, astuis ilmielävänä Satakunnan Daavid – se olisi tunturivyöry kaikille hänen uhrauksilleen. Siitä paljastuisi veljen vala ikuisesti vääräksi, hänen avionsa Horte-ukon kanssa kuolemansyntiä riettaammaksi, josta ei, ei pelastaisi – ei tuhannenkaan elämän kiirastuli... Ei, ei! huusi kuolemanhätä hänen sydämessään. Tuo mies on laskenut valheita, pyhän Barbaran kiusauksen nimeen, hänen on täytynyt lappaa jostakin kuultuja tarinoita...
Henrik oli liikahtanut. Käsi teki eleen, aivankuin aikoisi heittää tuon loikurinlaskijan takaisin, pois näkyvistä, syvimpään kellarin kuiluun. Mutta istuutui kuitenkin taas puhumattomana pöydän päähän. Jaakko, joka tiesi vain sen, että Satakunnan Daavid oli saanut surmansa kauan sitten Piikkiön jäällä, remahti lopultakin nauramaan: "Ja mikä Daavid-päällikkö, sinä uuspeili ja apinamaakari."
"Ka, Satakunnan Daavid", Eerik Aapraminpoika vastasi ihmeissään. Oli näet tapahtunut sillä tavalla, mies selitti, että kun Eerik Akselinpoika oli syksyllä piirittänyt Viipurin ja sen tulinuolet sytyttäneet linnan heinäladot, oli muurien sisäpuolella, sen monien puuhökkeleiden roihahtaessa tuleen, syntynyt palava helvetti, josta puolustajien oli joko paettava tai antauduttava.
Osa miehistä, kuten perniöläinenkin, oli heittäytynyt muureilta mereen, toiset olivat antautuneet Eerik Akselinpojan armoille. Mutta nihtipäällikkö, Satakunnan Daavid, oli murtautunut loppuine miehineen maan puolelle ja paennut takaisin Vienan taipaleille. Niinpä oli myöskin tuo "Peijakas" laiturin kyljessä Kaarle Knuutinpojan kaappareita, johon Eerik Aapraminpoika oli saanut pelastetuksi joukon nihtikamraattejaan ja eronnut saaristoväyliä pitkin kotorannoilleen laillisiin ja luvallisiin kaapparihommiin herransa hyödyksi.
Iivari Voikkaala seisoi samassa merisissin edessä, uhkaavana, täydessä pituudessaan. "Mutta tiedätkös sinä, korpinruoka, että valheella on lyhyet jäljet, tästä paikasta hirsipuun alle!" Ja Kemijärven herra veti lihavaa nenäänsä peukalonpäkimellään, tohistaen sitä uhkaavasti kuin pajan hormia.
"Älä reuhtoile, lanko", sanoi Henrik kylmän päättäväisesti, "mies puhuu totta. Muistat itse, että Satakunnan kapinoitsija poltti häitteni aikoihin Kemijärven talot. Mies näyttää sen jälkeen paenneen Kaarle Knuutinpojan turviin."
Maalina kysyi veljeltään: "Ja tiesit siis myöskin sen, että tuon polvihaavasi sait hänen miekastaan Kannanlahden taistelussa?"
"Tiesin, mutta vannoessani sinulle hänen kuolemansa luulin hänen menehtyneen haavoihinsa."
"Luulit, arvelit ja – vannoit!" Maalina lysähti läheiselle jakkaralle pään painuessa syvälle helmoja kohti.
Pitkässä hiljaisuudessa alkoi lieden tuli jälleen tohista jokaisen korviin. Se tohisi ja räiski kuin olisi juuri vasta sytytetty kuivilla tuohilla kuiviin tervaksiin.
Ristin-muori uskalsi vihdoinkin Henrikin luo, pani huolehtien ja samalla tyynnytellen käden poikansa olalle: "Vaimosi on kovissa kivuissa, eivät aukene salvat, ei Maarian pyhällä sulalla, ei säikäyttämällä, ei simalla, ei medellä..." Hän oli sirittänyt puhua rauhoittavasti. Mutta sanojen hätä pakotti hänet itsensäkin kiertämään pirttiä kädet lujasti ristissä, aivankuin olisi apua hakenut. "Ei putoa pyhä omena, ei putoa", hän hokee supisten, "on aivankuin kiroja kantaisi".
Maalinan ääni kuuluu raukeana matalalta jakkaralta. "Kirojapa hyvinkin." Ja taas tovin perästä: "Sinä vannoit sen, Henrik parka, poikiesi ja pojanpoikiesi elämän nimessä."
Ja Maalina nousi heikkopolvisena, kuin pitkältä sairasvuoteelta. Hän ei näyttänyt tällä kerralla enempää enää jaksavan. Ottaen Niklasta käsivarresta hän laahusti ovea kohti.
Myös Henrik oli noussut. Äidin puhuessa hän oli vienyt oikean käden ohimolleen kuin painaakseen satutettua paikkaa. Mutta vieläkin hän hillitsi itsensä. Veti kämmenellään tukkaansa pitkin niskaan saakka, painoi toisen kämmenen pöytää vasten päästäkseen nousemaan. "Turha liioitella", hän sanoi. "Minkä vannoin, vannoin suvulleni rauhaa kymmeneksi vuodeksi. Ja myöskin sinulle, Maalina."
Mutta sisar oli jo sulkenut oven. Henrik viittasi Voikkaalaa viemään Eerik Aapraminpojan takaisin vankilaan ja läksi äitinsä kanssa saunalle.
Jaakko jäi yksin autioon pirttiin. "Onpahan noita, kiroja, tällä suvulla", hän hymähti.
Ja hän muisti samassa, miten hän kerran nuorena poikana oli istunut Matias Kurjen kuolinvuoteen lähettyvillä ja sairaan torkahdettua nukkunut vaarintuvan karsinaloukkoon lapinraanujen alle. Aamuyöstä hän havahtuu iso-isän lujiin sanoihin: "Talo työlle. Henrik jää tänne!" Poika kuulee, miten Kemijärven Voikkaala, Oravaispäällikkö, jonka hän tiesi kutsutuksi Luulajan Jällivaarasta isänisän käskystä, ja sisaret, Maalina-sisarkin, ja äiti sanovat hyvästit vanhukselle.
Jaakko on kurkistamaisillaan muurin kulmasta. Mutta naisten vaimea, tukahdutettu itkuntyrske tekee hänet araksi. Jotain peloittavan juhlallista on tekeillä, sillä vielä kuuluu kuolevan suusta naisille tarkoitettu viimeinen käsky: "Mies tahtonsa mukaan, nainen käskyn mukaan, pitäkää mielessänne", ja sitten seisoo hiljaisuus hetken aikaa tiheänä, näkymättömänä seinänä, minkä läpi ei saata kulkea suurinkaan huuto tai ihmeellisinkään sana.
Mutta äänettömyys särkyi sittenkin. Hiljaisuuden verho aivankuin revähti repaleiksi kuolevan seuraavista sanoista.
"Ei se anna, tuo piispan veroherra ehtoollista eikä kuolinmessua, jollen tee, mitä tehtävä on ollut polvesta polveen", kuului taas ukon ääni. "Ota siis vastaan, poikani, verinen sanoma, josta kirkko kyllä kirjat pitää, jos jättänen sen salaan."
Kuunteleva Jaakko säikähti. Iso-isän ääni oli ollut kova ja selvä, toisenlainen kuin pitkiin aikoihin. Siinä oli sellaista ylpeyttä ja jäyhyyttä, että pojan teki mieli livistää karkuun. Mutta nyt hän ei enää uskaltanut. Hänen täytyi piiloutua raanujen alle. Eikä sieltäkään hän voinut olla kuuntelematta, sillä raskas kertomus kaukaisesta surmatyöstä alkoi hitaasti järähdellä kuolevan suusta.
Neljä polvea takaperin oli Pohjan-Kurkien kantataatto tehnyt suuren verisynnin sukulaismiestä vastaan.
Hän oli lähtenyt Vanajalta, kantatalosta, kosimaan Mustasaaren Vuojolasta vanhan kauppalinnan pirkkapäällikön tytärtä. Niin oli tehty naimiskaupat ja häät kauppalinnassa rakettiin.
Keskellä pitkiä häitä oli nuori vävy kulkenut appensa kanssa yötämöisin linnasaaren vesihaudan yli vievälle sillalle ja täältä kiertänyt kohti merta urkenevalle paalusillalle, jota vastaan pauhasi mereltä länsimyrsky.
Simatuopit ja olvet olivat nousseet vävymiehelle päähän. "Isä vainajasi tappoi taattoni taaton!" hän oli karjaissut pienen sanaharkan sattuessa apelleen. "Tasapäisessä tappelussa", oli vastannut Vuojolainen, "meikäläisten ja Kurkolaisten välillä käytiin silloin toraa valtarinkivestä ja Rapolan linnasta." "Velka kuin velka!" oli huutanut vävypoika, "ja muista se, että Kurkoisten tapana on maksaa vanhat velat!"
Niin oli siinnyt sana sanasta. Ne olivat karahtaneet vastakkain kuin tapporaudat. Ne olivat sinkoilleet tulipäisinä kekäleinä, roihahtaneet lieskoiksi, jotka olivat kaksi polvea kytönä polttaneet Kurkelan miesten rinnanpohjia. Ja niin oli äkkinäisessä raivossa nuori Kurki työntänyt sukulaismiehensä myrskyävään mereen ja upottanut miekkansa pelastautumaan pyrkivän ruumiiseen.
Mutta salannut oli surmaaja pitkiksi ajoiksi koko tapahtuman muka tapaturman varjoon. Vihdoin langettuaan Turun-markkinoilla suurena ruttovuotena pahaan Ruotuksen tautiin oli mies tunnustanut tekonsa tuomiokirkon ripittäjälle. Eikä siinä ollut auttanut tavallinen tapporaha eikä Nousiaisten taivallukset, sillä itse pääpappi, julma Herran mies, oli sekaantunut asiaan. Sukumurhaksi oli tuomittu teko. Ikuiset kirot, verot ja pannat oli pantu syyllisen niskaan. Tämän piti paeta rintamailta jalankäymättömään korpeen, tänne yliperille, Maksameren pohjukkaan ja avattava miekalla ja kaupalla väylää Ristille ja pyhimyksille. Ja jokaisen isäntäpojan, päällikkötapparan perittyään, oli vuorostaan veroa maksettava. Milloin oli hirsikappeli rakennettava, milloin talo luovutettava etelästä tai pohjasta, Kurkien tiluksilta, milloin markoilla lunastettava pyhimysten alttariherroilta messuja tai jos jotakin pyhimysarkkua hopealla siloteltava. Ja jollei näin tapahtunut, ei ollut isäntä saapa kuolinvuoteellaan ehtoollista eikä viimeistä voitelua. Ja vailla viimeisen armonkynttilän valoa hän oli astuva iankaikkiseen kadotukseen.
"Jotta ota, tuossa on ... sukumme sotakirves, joka kuuluu kauppakuntien päälliköille", oli Matias lopettanut kertomuksensa.
"Väärennät kirkon tuomion vielä kadotuksesi portilla, sinä vanha pakana!" oli kuulunut samassa pimeästä ovensuusta. Kuoleva ärähti: "Sinäkös tulit... Herran koira"? "Juoksen minne Herra ajaa ja tulenkekäle suussa, kerettiläisiä vastaan, Matias päällikkö! Puhu julki kirkon ja veljeskuntani kirous loppuun saakka, tai ei kosketa pyhä öljy sinun saastaisia huuliasi, ei silmääsi eikä korvaasi, ei jalkaasi eikä kättäsi. Sanon sen pyhän Olavin ja Turun dominikaaniluostarin priorin nimessä."
Saapunut munkki oli vetänyt mustan kaapunsa päähupun syrjään. Valkea alusviitta himersi hänen vetäessään vyöltä krusifiksin, astuessaan valoon ja nostaessaan ristiinnaulitun kuvan kuolevaa kohti kuin pahoja henkiä manatakseen.
"Tunnen sinut kyllä äänestäsi, Olavi Sarkki", Matias sanoi raskaassa vihassa, mutta samalla voimattomassa masennuksessa. "Sano, saarnaa pannakirosi loppuun saakka!"
Ja Olavi Sarkki, erämaan kiertopappi, lapinkansan käännyttäjä julisti viimeisenkin pykälän Kurkien kirouksesta. Suvun päämiehen kovakorvaisesi kieltäytyessä verivelan maksamisesta tai sen määrissä kitsaillessa oli yltyvä suvussa kirous. Silloin oli tapahtuva, että veli oli veristävä oman veljensä tai poika isänsä tai vävy appensa, ja Kurkien valta oli sortuva kuin värjöttävän kotalaisen hiillos neljään tuuleen Herran myrskyn raivotessa.
Vanha päällikkö oli kumartanut päänsä rinnalleen, joka paistoi paidan sepaluksesta laihana, rintalasta terävänä. "Tahdoin sinua säästää ... tulevaisia pelkäämästä, poikani", hän katsoi kuin armoa anoen nuoreen päällikköön. "Nyt sen kuulit ... senkin, mikä on tehnyt iso-isäsi kirkon kerjäläiseksi."
Henrikin koura oli puristunut pitkään kirvesvarteen ja kuolinkynttilöiden valossa hänen kasvojensa iho kävi vähitellen elottoman harmaaksi, aivankuin niitä olisi alkanut syödä kirouksen salaperäinen mato.
Mutta hän puraisi huulensa lujasti yhteen ja tokaisi leukaperät kireinä: "Ole rauhassa, iso-isä, tarpeekseen saakoot messuamisesta, maksetaan minkä jaksetaan."
Vanhus oli istunut uudelleen suorana. Kutistuneen kaulan jänteet siliytyivät. Paksut polvenkyhmyt pitkissä, lihattomissa jaloissa pongottivat ohuitten housujen alta kuin kertoen voitetuista, mitattomista taipaleista. Kämmenet laskeutuivat rauhallisesti polvelle. Korkeat suonet ja rystyset näyttivät vaipuvan polvien päälle kuin hyvää tekevään, loppumattomaan lepoon. "Niinpä, poikani, pirkkojen lain tunnet: Kulje autiomaita, nujerra kotakansa, voita vieraat verottajat, lisäänny suvussasi, naita säätyisillesi sisaresi ja tyttäresi, ja asuta jokiväylät latvoja myöten."
Enempää sanomatta hän oli ottanut vastaan kirkon sakramentit, paneutunut pitkälleen ja heittänyt henkensä ristiinpantujen käsien väliin asetetun armonkynttilän jäädessä palamaan yksinäisellä liekillään ja kellanvihreän aamupalon ennustaessa itäisestä erämaasta uutta päivää.
Iso-isä Matias näytti istuvan jälleen tuossa kuolinvuoteellaan puhumassa testamenttiaan: Kurkien vanhasta verivelasta dominikaaneille ja kirkolle. Mutta nyt, maailmaa nähneenä, Jaakko naurahti tuollekin poika-aikansa painajaiselle. "On verivelkoja, jos lie vääriä valojakin, liepä enemmänkin kuin Jaakopin-mestaajan kirveenterässä viatonta verta."
Ja olkoon, hän ajatteli, nousten kämmentensä varassa, unisena ja pörröpäisenä. Niin kauan kuin kauppa käy, markkinat ovat kirjavanaan tavaraa ja miestä ja peskiäijä kumartelee veronahka kourassa, ei masenneta kurkolaisia, sattui vala niinpäin tai toisinpäin, tulivat kivuttaret ja kirottaret miltä ilmalta tahansa.
5.
ROUTAA JA HÄRMÄÄ.
Yöllä iskeytynyt routa ei enää lähtenyt.
Ulkotanhuoitten nurmilaikoilla oli aamulla paksua härmää. Tienpaikat olivat kivenkovaa savea. Pyörien ja askelten jäljet, ojansuikerot ja lätäköt olivat lujassa riitteessä.
Suensaaren molempien salmien ja ulapan vesi kiertyili hitaasti, jähmettymäisillään, himerteli elävän hopean ja raskaan lyijyn väreissä. Sen harvat, kirkkaat välkähdykset painuivat nopeasti raskaisiin syvyyksiin. Harmaa ja kova oli liikkumattomassa pilvessä seisova päivä, eikä suvanto välittänyt enää hengittää. Se kaipasi avaralle haudalleen umpeenluojia, jotka jo seisoskelivat valmiina hyhmäisissä kintaissaan rantojen riitteillä.
Koleassa ilmassa etenevät tervantummat veneet, joista väri puunsi vain valkean punaisiksi maalatuilta kokankärjiltä, kulkivat yksitotisina kukin määräpaikkaansa kohti. Yksi niistä palasi parhaillaan Putaan juohteelta, jonne oli saatettu juuri Ingvar Niilonpoika.
Vähän lujempaa vauhtia lähestyi Pirkkiöstä päin, Parasniemen pappilasta, Johannes Tornaeus, Juunas-herra, jota oli lähetetty noutamaan hätäkastetta varten. Mutta hänkin kiirehti turhaan.
Henrik-isäntä oli kiertänyt jo aamuhämärissä lapsisaunalta suureen rantatalaaseen, jonka takana levisi pieni laituri tyhjinä seisovine veneineen.
Hän oli istunut jo pari tuntia sen ulko-ovella, kynnyksellä, ja tuijotellut Pirkkiön kärjestä kirkkoherran venettä, toinen jalka koukussa, toinen halvaantuneen velttona siltalankkua vasten. Hän tietää, ettei edes pappi enää auta. Oli tullut poika. Mutta sinisen musta. Emon pitkissä vaivoissa sen pieni sydän oli seisahtunut, ennenkuin olivat liikahtaneet luiset lukot.
Ei ollut Tiinuksen muorissa eikä kenessäkään muussa syyttämistä. Oli pantu lapsi pää alaspäin ja selkään taputettu. Ei näkynyt henkeä. Ei kertaakaan parahtanut. Sinertyi sinertymistään, mutta valkoiset tuonenkintaat olivat olleet käsissä. Ei tullut eläjää. Syntymäharjakset vain olivat törröttäneet selässä kuin saatanan vaihtamalla sikiöllä. Eivät nekään lähteneet, vaikka muori hautoi taikinalla. Milläs nekään ... elottomasta ruumiista.
Näinä tunteina on veltolta näyttävän miehen rinnassa kuohahtanut monenmujuista myrkkyä.
Siinä on ollut halveksivaa vihaa omaa vaimoa kohtaan. Pitihän tuo tietää – mitäs sellaisilla ... kaposilla lonkilla, ei vaikka olisi siunattua multaa mesileivässä syötetty. Pitihän tuo tajuta alusta pitäen – nihkeäsorminen, sisusvaivainen, mikä lie ollut ... pilattua verta, säikkytautinen ja ähkyinen rinnasta.
Mutta sieltä, rinnanpohjasta, oli ryöhähtänyt myös kateuden sapekasta vihaa kaikkia muita vastaan, niitä, joilla tenavia pyöriskeli tanhuat ja pirtinloukot täytenään.
Kellä tahaan, loisakan tyttärellä, piian papanalla, häkäsaunojen kituliailla muijilla, koko kylän tulenlautoilla – kaikilla, mitäs muuta, perillisiä, perillisiä, joskaan ei mitään perittäviä!
Mutta minulla, koko Lapin herralla, kurkelaisten päämiehellä, joka uhrasin synnyntärakkauteni, sieluni rauhan, juoksutin vereni, rakensin kappeleita, koristelin hopeakuvilla ja kiirastulitauluilla, minulla ei mitään muuta kuin sinimusta murjaani ruumisarkussa!
Ei unohtunut koskaan Henrikin sydämestä metsäpirkan Juho Könkkölän nuori Anni-sisar, tuo puhdas synnyntärakkaus, jonka hän kerran oli kohdannut Marrasjärven yksinäisessä erämaatalossa. Tytön hunajankeltainen tukka loisti kuin kallisarvoinen metalli; ja koko tyttö oli ollut kuin piiskuttava tiainen pakkasella, jota täytyi suojella kämmenkoperossaan, ettei olisi vavissut itseään ihan hengettömäksi. Mutta rahakkaan Harvialan tytär teki tyhjäksi Henrikin kauniit unelmat, ja eräänä päivänä Juho Könkkölä oli ojentanut Henrik-päällikölle kokoontaitetun liinan ja ääntänyt surunvoittoisesti: "Anni-sisareni käski jättää takaisin nämä ... silkkiliinat ja sormukset..."
Henrikin sydäntä vihlaisee muisto Annin onnettomasta lopusta – tyttö oli hukuttautunut koskeen. Ja Henrik oli antanut rakentaa Matarenkiin kappelin, joka siunajaisissa ristittiin pyhän Annan nimiin.
Annin muisto herättää miehessä nimettömän alakuloisuuden tunteen, johon vähitellen sekautuu voittamatonta vihaa omaa vaimoa ja kylän toisia naisia kohtaan.
Tuokin tuolla, Miukin emäntä! Sikiää kuin tunturisopuli. Kyllä sieltäpäin työntyy Kurkelaan perillisiä, mutta pelkkiä äpäriä, jalkasikiöitä!
Nyt, kirkkoherran veneen yhä lähestyessä, ei Henrik-isäntä miettinyt enää näitäkään. Hänen kasvonsa ja ajatuksensa olivat luutuneet tuijottamaan vain yhteen värikkääseen täplään, veneen kokankärkeen. Tulkoon, puhallelkoon pyhää henkeänsä, upottakoon vaikka yhdeksästi kastemaljaansa – eipähän siitä henki mene. Mutta tällekään ajatukselle hän ei jaksanut edes naurahtaa. Vahingoniloista katkeraa hymynvärettä ilmestyi sitten vasta tuijottelijan värittömille huulille, kun hän hoksasi papin pahasti pettyvän suurien kastelahjojen toiveissa. Eipähän taida näissä varpajaisissa pappikaan pahasti kostua viinipikareista ja makujuustoista, eikäpä taideta, koira syököön, uutta kelloa hinata Parasniemen kellotorniin. Eipä ole kiitoksen kaiuttelemisia hyvistä synnyttelemisistä.
Juunas-herran vene oli jo laskenut isonlaiturin kupeeseen, ennenkuin isäntä nousi ojennellen jäykistyneitä jalkojaan, mennäkseen tulijaa vastaan.
Niklas suki pilttuussa mielikkivarsaansa, tummanrautiasta Sirmaa. Mutta käsi kulki kaksitalviaan lautasilla hitaasti.
Hänellä oli siis isä, kapinoitsija, kaikkien halveksima ja pelkäämä. Tosinhan hän oli jo tämän kaiken tietänyt. Äiti oli hänelle kertonut, että hänen isänsä, Satakunnan Daavid, oli nuorena miehenä noussut kapinaan kostaakseen kotitalonsa polton ja ryöstön rosvoileville vaakunaherroille. Piispa Maunu Tavast oli tuntenut kuitenkin salaista myötätuntoa kapinoitsijaa kohtaan ja ottanut Daavidin kirkon suojelukseen. Mutta Daavid lähti omin päin dominikaanien luostarista ja takaa-ajajat saavuttivat hänet ja Maalinan Piikkiönlahden jäällä. Daavid jäi verissään makaamaan hangelle nihtipäällikön sivaltama surman viilto kyljessään ja Maalina Kurki joutui Henrik-veljensä hoiviin. Sen jälkeen Satakunnan Daavidin kohtalo häipyi kuin usvaan. Mutta nyt – se mies oli elossa! Hän, poika, saattoi kohdata hänet koska tahansa, kukaties ensi taistelussaan vienalaisia vastaan. Hänen uuden säilänsä taikakirjaimet, pyhä Yrjänä hyvästi varjelkoon, vertyisivät kerran ehkäpä hänen oman isänsä verestä tai – hän itse oman taattonsa kädestä!
Hänen oli täytynyt vältellä koko aamun äitiäänkin, joka oli nyt – hän tiesi sen! – kuolemansynnin alainen. Niin, niin, niitä oli, pyhät armahtakoot, olemassa. Niillähän oli oikea nimikin. "Peccata mortalia", oli Juunas-herra päntännyt hänen päähänsä jo pojan-tenavana. Mutta hän ei sittenkään ollut varma mitä kaikkia syntejä niihin kuului. Toisen miehen emäntä ja toisen puoliso Jumalan edessä? Kristuksen haavain kautta! Saattoiko sellaiseen saada minkäänlaista anekirjaa, vaikka rahtaisi Naantaliin satakin sovintotynnyriä lohta ja siikaa?
Nuorukaisen täytyi lähteä ulos, kiertämään saarta. Asemiesten pirtistä hän haki jousipyssynsä. Oli olevinaan siihen syytäkin, kun oli tuotu Saksasta uusi koje, "hanhenjalka", jolla sopi virittää jänne ja laukaista kolme kertaa nopsemmin kuin vyökoukulla vanhaan tapaan.
Kennäällä turkisaittojen yläluukut olivat auki. Tuuletettiin nahkoja, joiden lajittelua ja nitomista nippuihin Jaakko oli parhaillaan valvomassa.
Niklas veti enonsa hihasta syrjemmälle ja kysyi äkkiä töykeällä äänellä: "Mitkä synnit ovat kuolemansyntejä?"
Eno naurahti vähän kiireissään, mutta leppoisasti: "Liepähän niitä, miten milloinkin on äkeällä päällä pappi tai munkki."
"Sano suoraan!"
"No, ka, kaksi minä niistä ainakin tunnen ... vierustelu toisen miehen vaimon kera ja viikonpituinen humala."
Niklas hämmentyi. Hänen puhtaat pojansilmänsä peittyivät silmäripsien taakse. "Perhana sinuaskin", tapailivat kuitenkin huulet miehekästä sanaa. "Älä sure, poika, sanovat ne silläkin tavalla, karanneet munkit ja leikarit markkinoilla, ettei niitä ole olemassakaan, kuolemansyntejä, muuta kuin – pölkkypäisyys, usko nunnien siveyteen ja paavin partaan."
Niklas poistui mieli mustana ja ryhtyi ampumaan tuulimyllyn seinään, vanhaan pilkkaansa, tuohilevyyn, johon oli maalattu lepänvärillä takamuksillaan istuva oravanpoika.
Maalina viittoo jo puolittain matkatamineissaan rakennuksen nurkalta Niklasta ja Jaakkoa luokseen ja vie molemmat yliskamariin.
Ikkunan sinertävässä valossa hänen kalpeat kasvonsa ovat kuin myrkyn syömät. Mutta niistä uhoo jälleen luja tarmo, joskin on unen tapaista houretta hänen äänessään ja silmissään. Yksi ainoa salaperäinen ajatus tuntuu takovan hänen jokaisen sanansa takaa, eikä hän siedä mitään vastaväitteitä.
Jaakko-veljelleen hän sanoo pitkään mietityn kysymyksen: "Varjeletko Niklasta joka kohdassa poissa ollessani, mitä tahansa aikoneekin Henrik, ja ... sattuisi mitä tahansa?"
"Mitä aiot?" Jaakko kysyi. "Et kai juosta sen muinaisesi perässä – ryssien puolelle?"
Maalinan jäykissä kasvoissa liikahti sittenkin hätä ja epätietoisuus. "En tiedä, en tiedä..." Ja taas nytkähti suupielissä äkkinäistä tarmoa. "Mutta hyvityksen ja täysin mitoin hän on saapa, Satakunnan Daavid, minulta ja tältä suvulta, sen takaan, niin totta kuin pyhä Magdaleena, kärsimyksessä autuas, minua auttakoon."
"Sen on kuoltava", tuli kuohahtaen Niklaan huulilta. Ja poika näytti äidistä, seisoessaan tuossa niska kenossa, leuka rintaa vasten painettuna, nuorelta, repivältä ilvekseltä. Hän säikähti ja joutui ymmälleen. "Kuka, mitä tarkoitat?"
"Sigurd Horten, joka ei ole sinun miehesi Jumalan edessä."
Mitä tuo poika ajattelikaan! Oliko hänestäkin tuleva koston kiduttama tai korpia juokseva susi, oman isänsä onneton poika? Jostain, kaukaa, häivähti Maalinan mieleen pienen pieni, kuukauden vanha lapsi jänkäpirtin kehdossa. Se haroo ikkunaluukusta virtaavaa päivänsuikaletta sormillaan, joiden kyntysissä on pienet pilkut – onnettomuuksien enteet. Oletko kuoleva suureen sotaan, säärivarren verran saappaissasi verta. Näinhän hän oli silloin vavahtanut hirvittävää ajatusta.
Ei, ei, ei ei! Toisin oli ylenevä hänen puhtoisensa... Ja äiti otti Niklasta kaulasta, nauraen ja hyvitellen. Mitäs nyt sellaisia? Höpsimään tässä! Mennyt on mennyttä. Ja missäs aviossa hän sitten muka olisikaan! Eihän se, Horte-ukko, muuta kuin makaili kuolintaljoillaan. Sellaistako tässä kovistelemaan, syytöntä vanhusta.
"Niin, niin, syyllinen, salailija, minun elämäni noitalintu – se on muualla, se on veljesi Henrik", hän jatkoi ajatustansa tuijottaen kiinteästi Jaakkoa kasvoihin. "Puollatko poikaani sitä miestä vastaan? Tulen Niklaan kyllä ajoissa täältä noutamaan, sopivan ajan tullen."
"Vai että puolletaanko?" Jaakko tapaili tukkaansa haroen. Vähältä, ettei mies vetistellyt. "Liepä tuosta huolta pidetty, vai...?" Yksinkertaisissa sanoissa oli sellaista rehtiyttä, ettei sisar enää mitään kysellyt. Hän ryhtyi haalimaan kokoon loppuja tavaroitaan.
Laiturin suojassa odottaa soutajineen Maalinan vene. Henrik on saunassa katsomassa vaimoansa, jota ollaan aikeissa siirtää emännäntupaan toipumaan raskaasta piinasta.
Maalina seisoo laiturilla. Henrik tulee hitaasti kuukkien sanomaan hyvästiä. Niklas odottaa loitolla laiturin kulmakkeessa. Ristin-muori ja Jaakko ovat hommailevinaan tavaroitten järjestelemisessä. Suvun päämies lähestyy ilmeettömin kasvoin, joilla on pelkkää valvoneen miehen riutumusta.
"Hyvästi, Henrik", sisar sanoo kättä antamatta. Astuu pari askelta laiturin reunaa kohti. Niklas oli tullut lähelle. Ristin-emäntä ja Jaakko olivat suoristuneet paikalleen. Oli kuin ei olisi kukaan rohjennut puhua. Maalina otti Niklasta toisella kädellä hartiasta, toinen pusertui hitaasti nyrkkiin.
"Sinun sopisi muistaa nyt ja vastedes", hän katsoi Henrikiä lujasti silmiin, "mitä ennusti Herran Enkeli Hagarin pojasta. 'Hän tulee tylyksi mieheksi, ja hänen kätensä on jokaista teitä vastaan.' Varo, ettei meidän suvussamme sillä tavalla käy!" Henrik hymähti, suupielet väsyneissä kureissa, kuin sanoakseen: "Liepähän tuota kuultu, parikymmentä vuotta." Mutta Maalina oli, vielä kerran poikaansa kaulatessaan, sortua itkun hyrskeeseen. Taas tuli vavahtelevilta huulilta, mutta nyt silmät haikeasti loistaen itkun sateessa: "Ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä, asuva on, asuva..." Sanat tyrehtyivät pitkään, nyyhkäisevään itkuun, johon Ristin-muori yhtyi herkästi herahtavalla kyynelellä.
Ja vetäisy vetäisyltä eteni raskas vene jättäen jälkeensä himmeän kuultavina kiertyileviä, hitaita vuolteita. Pian se kääntyi itäiseen salmeen ja katosi. Ristin-muori köpitteli pienessä etunojossa saunalle. Miehet nouseskelivat rinnepolkua ulkotanhualle.
Lähellä pääporttia laajan hirsikasan luona Henrik pysähtyi. Jokin uusi, tähän asti täysin vieras ajatus näytti kiertävän hänen kasvoillaan. Se kehkeytyi kerälle ja vetäytyi äkkiä lujaksi solmuksi: "Niinpä niin, onpahan noita tuossa yli tarpeenkin. Kokoa, Jaakko, kirvesmiehet. Tuonne asetuvan pohjoispäätyyn rakennetaan oitis, ennen lumentuloa, isännäntupa. Pihanpohjissa olevat katokset voidaan sitten keväällä siirtää sinnemmäksi." Ja kotvan kuluttua hän lisäsi katkeraa leikkiä äänessä: "Saa käydä päinsä, Kurkelassa, kaivaa perustukset routamaahankin."
"Mikäs, ettei kävisi", Jaakko oli yhtyvinään leikinlaskuun. "Toki tarvitaan tällaisessa laivassa ruorimiehelle oma kajuutta." "Tarvitaanpa kyllä", jurahti lopuksi isäntäveljen sana, lujatahtoisena kuin moukari sepän kädestä alasimelle.
6.
MUUTTOLINNUT.
Raision ja Maskun tienmutkassa, jonka pohjanpuolelta, neljänneksen verran tuonnempaa, haarautuu tie Naantalin luostariniemelle, kyyhöttää mahtavien määkivien, korkeiksi huipentuvien katajien ja parin vielä alastoman pihlajan keskellä matala ja harmaa Kerttulan talo.
Luulisi olevan kiire kevättöillä. On jo muuttolintujen aika. Mutta ei näy emäntää eikä isäntää pihalla tai kynnöksellä.
Vain kaksi lasta, tyttö ja poika, nuhjaa lämminmultaisella pihakennäällä leikkihommissa.
On tullut jo monenmoista muuttolintua: naaraskottaraiset ja näiden perässä ominpäin huikentelevat poikamieskottaraiset, ja samaa tietä ovat lentäneet peipposet, urpiaiset ja käpylinnut, puhumattakaan noista ainaisista kakkarapitojen pitäjistä – varsinkin näin ratsutien varsilla – variksista ja varpusista.
Mutta tänään olivat saapuneet suokukot ja suokulaiset!
Pitkät nokat iloisesti ojossa, ruskeat höyhenistöt välkehtien ne soutavat kiitävässä vauhdissa yli talon kauas pohjolan suomaille.
Poika on seurannut hetken lintujen lentoa ja keksii samassa uuden leikin. "Liisa, me teemme itsellemme lintuja, muuttolintuja!" hän huutaa. Ja pian lennähtelevät kanojen peräpakaroista irronneet höytyväiset huimin puhalluksin heidän kämmenpäiltään kaksin, kolmin, kokonaisin parvin ja uupuvat lenseän tuulen vieminä mikä minnekin.
Ne ovat heidän omia muuttolintujaan, milloin peipposia ja pääskysiä, milloin urpiaisia ja hippiäisiä. Poika huutelee linnunnimiään ja sitä koreampi on nimi, mitä kauemmaksi tai leyhyvämmin höyhen lentää. Milloin leikkiläävien katolle, milloin tarhojen aidoille, milloin korren päähän istahtaa lentoon lähetetty lintu.
Jo viipottaa pari höyhentä laakealle maakivelle, lähelle pihakaivoa.
"Västäräkki! Ne ovat västäräkkejä rantakivellä! Katso, katso, sillä tavalla viipottavat ... hännät."
Vasta juostessaan kaivoa kohti poika huomaa vaeltavan dominikaanimunkin istuvan kaivolla valelemassa vedellä maantien päiväisessä loassa ja yöllisessä roudassa tulehtuneita jalkojaan.
Lapset eivät mustakaapua hämmästy. Harva se päivähän he ovat tottuneet näkemään Naantalin pappismunkkeja, joiden hallitsema lampuotitila on tämä heidänkin kotonsa. Eivätkä he ole säikähdelleet monenlaisia muitakaan matkalaisia, sillä pakolaisia tulee yksitellen ja ryhmittäin vielä tänäkin kevännä Turusta päin, jossa yhä – vaikka linna ja kaupunki jo ovatkin Kristian Pentinpoika Oxenstjernan, unionilaisherran, hallussa – vallitsee levottomuus, tarttuvat taudit ja ankara nälkä asujaimiston keskuudessa.
Niinpä Jussi-poika juoksee pysähtymättä munkkia kohti. "Hoi, isä", hän jatkaa huutamistaan, "näetkö, väpättää, väpättää!" Ja taas jatkuu leikki. Mutta taas lentää myöskin suokulaisten kiireinen parvi.
Niin, siinä ne olivat taaskin – nuo hänen synnillisen hulluutensa sanansaattajat, ajattelee vaeltaja. Ooh, miksi hän ne tunsikin jo menneiltä ajoilta paremmin kuin oman sydämensä!
Mustaveli ei voinut olla hymyilemättä poikamaista iloa. Siellä kaukana, jossa hän, entinen pyhäin kuvain tekijä, Siimon maalari, oli kerran rakastunut Suensaaren pirkkaneitoon, siellä nuo lentelevät kukkopojat kohta kyykistelevät, hypähtelevät toisiansa vastaan kaulapanssarit porhossa, miekkaillen pitkillä nokillaan kuin parhaatkin junkkarit kaksintaistelussa.
Ja Lappiin, Saamemaahan saakka ne juupelit lentävät!
Mutta ilo pimenee munkin kasvoilta. Niinhän hän oli ollut kerran itsekin kuin nuo naaraista tappelevat suokukot.
Hänen oli täytynyt kaksintaistelussa Margareetta Kurjesta saada Vesilahden Klaus Kurjen miekka syvälle rintaansa, ennenkuin hän eräänä yönä, salaa kuin varas, oli paennut tautivuoteeltaan, vaeltanut Turun luostariin ja vihdoin, vuosia myöhemmin, kaukaisen Augsburgin dominikaaniluostariin saakka.
Mutta miksi hän oli lähtenyt luostaristaan? Ja miksi hän viivytteli tässä birgittalaisluostarin tienhaarassa, vaikka hän juuri tällaisena muuttolintujen päivänä, vuosi sitten, uskoi saaneensa kuin ilmestyksessä pyhimyksiltä käskyn vaeltaa Lappiin kastamaan kastamattomia?
Ja eikö hänellä olisi ollut siellä, etelässä, kylliksi tehtävää! Hänhän oli ollut jo kuuluisa opistaan. Itse priori ja Leonhardus Modler, hänen opettajansa, olivat luvanneet hänet jo seuraavaksi talveksi veljeskunnan kuuluisimpaan korkeakouluun, Bolognan yliopistoon.
Eivätkö juuri siksi Pietari Lombarduksen visaiset sentenssit ja Hermanus Augsburgilaisen raskaan raskas "De cognitione" olleet tulleet hänelle iloksi ja uskallukseksi, että hänenkin sanansa voimalla oli kerran tuhottava poltetun Hussin hengelliset äpärät, nuo kalikstiinit ja taborilaiset, jotka joka puolelta nousivat pyhää isää vastaan?
Bolognasta hänen piti palata täytettynä hengen viisaudella ja lyödä Rooman lähettämänä inkvisiittorina Hussin postillat ja silmäpuolet zhizhkalaiset roviolle. Mutta ei, sensijaan, että hän oli kerran oleva kuuluisa uskon taistelija ja ehkäpä "magister in summa theologia", hän oli eräänä kevätpäivänä heittänyt kaikki ja juossut kuin mikä tahansa karannut munkki tai markkinoitten leikari-narri – muuttolintujen myötä.
Vieläkin, tänä hetkenä, Siimon-veli näkee tuon hullun kevätpäivänsä tapaukset ja itsensä ilmielävänä edessään.
Hän seisoo torin ja luostarikujan kulmauksessa. Läpi aukeaman kulkee jonossa neljäkymmentä hussilaiskerettiä, jotka Augsburgin piispa Peter von Schaumburg on tuominnut vuoden ajan kantamaan rinnallaan ja selässään keltaista ristiä ja kerran päivässä, rahvaan heitä sylkiessä, vaeltamaan Neitsyen temppelistä Ulrichin-kirkon edustalle, ryömiäkseen polvillaan sen portaat.
Hän, Siimon-veli, aikoo ryhtyä suomimaan saarnan ruoskalla noita kerettiläisiä koiria. Mutta samassa hän jää suu auki tuijottamaan ylöspäin, Baijerin huhtikuuta humisevalle taivaalle. Haarapussi luisuu olalta. Pää kallellaan tirkistelee tämä arvon veli, Neitsyen ja ruususeppeleen hengenritari, tämä muka kaikkien sielujen terveys, oikea "salus animarum", hän vain tirkistelee yhä suu ammollaan pilvenpaltteille. Ja koko rahvas unohtaa hänen mukanaan kerettiläiset, luullen hurskaan veljen näkevän taivaallisia näkyjä.
Muistelija hymähtää kuin itseänsä ivatakseen. Ja mikä oli tuo näky? Vain taivaanvuohia, jotka matkallaan Hyperborean soille olivat päättäneet antaa välkkyvän Lech-virran yllä taivaallisen näytöksen, jolla ei ollut vertaa markkinaklovnien parhaissa tempuissa.
Ja hän havahtuu vasta, kun rahvas nauraa hänelle, nauraa kerettiläistä, röyhkeätä naurua, aivankuin olisi tuo uskonkiihkoinen "Herran koira" saatu kiinni lopultakin salaisesta synnistä.
Silloin hän, Siimon-veli, pakenee. Eikä hän kuule enää mitään naurunhohotuksia, sillä kotomaan jäänlähdöt, kiveliöt, suot ja valkeat järvet siintävät hänen silmiinsä. Ja vasta kaukana kaupungin ulkopuolella, maantiellä, hän pysähtyy ja huomaa hypistelevänsä rukousnauhansa ruusupuisia helmiä.
Niin, silloin, tuona ihmeellisenä hetkenä, nuo muuttolinnut olivat olleet hänelle totisen todesti taivaallinen ilmestys. Ja hän oli uskonut suureksi tehtäväkseen vaeltaa tänne kotimaahan, tullakseen Lapin apostoliksi.
Mutta nyt? Äskeiset ristiriitaiset kysymykset palasivat hänen mieleensä. Hän ei tänä hetkenä tiedä, oliko hänet lopultakin tuonut tähän tienristeykseen vain halu ja himo nähdä muinaista rakastettuansa, joka tuolla neljänneksen päässä sovittaa omaa synninosallisuuttaan nunnankopissa.
Leikkivät lapset ovat kadonneet pirttiin. Hänen sydämensä on vieläkin autiompi kuin tyhjä pihamaa ja ympäröivät peltotilkut. Tuossa on sentään leikitty elämän alkajaisia. Noilla pelloilla ouruaa kirren alta maata kasvattava elämä. Mutta hänessä, hänessä, "apostolissa", ei kasva, ei liikahda mikään.
Ilma kuuleutuu jo illaksi. Siimon-munkin ruumis värähtelee väsymyksestä, vilusta ja pitkästä paastoamisesta. Hitaasti, hapuilevin huulin hän koettaa tavailla kirjojensa oppilauseita. "Status perfectionis", niin, hänen on jälleen saavutettava pysyvä yhteisyys Jumalan kanssa, kuten veljeskunnan säännöt käskevät. "Veritas, veritas", hän hokee sanaa, joka on painettu veljeskunnan vaakunaan.
Kevään tuore henki ja vilu uuvuttaa hänet horteen tapaiseen, ajatuksettomaan oloon. Hän herää vasta, kun poika tulee kutsumaan häntä vuoteessa makaavan sairaan äitinsä luo, joka haluaa kuulla sanan lohdutusta ja tarjota yösijan vaeltajalle.
7.
UUSPEILIT JA LEIKARIT.
Eivät ainoastaan hussilaiset, valdolaiset, begardit ja lollardit rovioillaan julistaneet, goottilais-katolisen hengentemppelin rappeutuessa, uuden opin sanomaa.
Tämä havisi ilmassa yli koko Euroopan. Sitä lauloi jokainen muuttolintujen jata, sitä kukki jokainen kevätpälvi ja sitä huusi jokaisen vaeltajan jalanjälki. Se herätti munkin kammiostaan ja tämä tuli karkulaismunkiksi. Se poltti uutena elämänikävänä nunnan povea, ja hänkin karkasi rippi-isänsä, maankiertäjän tai nuoruudenrakastettunsa keralla.
He tulivat vaeltajiksi, halveksituiksi ja parjatuiksi, ja liittyivät kaikkien maitten haaskalintuihin: uuspeilien, pöllöilijöitten, apinamaakareitten ja leikareitten markkinaseurueisiin.
Nämä muuttolinnut eivät näyttäneet ihanilta. He olivat samassa arvossa ihmisten silmissä kuin korpit ja rähisevät naakat.
Mutta hekin lauloivat riettaissa pilkkalauluissaan uutta uskoa ihmishengen vapauteen. He olivat narrinkoltuissaan ja kerjurinviitoissaan rumia kuin märät varikset. Mutta heillä oli sama tehtävä kuin haaskalinnuilla: he söivät rienaaviin suihinsa sen, mikä oli hengen maaperässä kelvotonta ja mätänevää. He repivät. Mutta hekin olivat edelläkävijöitä, sillä repiessään he puhdistivat.
Myös kaukaisen Pohjolan kaupungeissa, maanteillä ja markkinoilla oli alkanut vuosi vuodelta kierrellä yhä enemmän näitä tempuntekijoitä ja ilvehtijöitä, jotka olivat eri maista kerääntyneet vaeltaviksi seurueiksi.
Niinpä tapahtui, että seuraavana aamuna, kun mustaveli Siimon oli pesemässä kasvojaan yöpymistalonsa kaivolla, alkaa Turun tieltä kuulua hurjalta helähtävää, vieraskielistä lemmenlaulua.
Siimon-veli hätkähtää. Nuo veijarit olivat tulleet samalla Lyypekin-laivalla kuin hänkin Turkuun, ja hän oli heitä koko matkan vältellyt varjellakseen munkinkaapuaan häväistykseltä.
Laulu lähenee ja äkkiä se vaihtuu pyhän Franciscuksen aurinkohymniksi:
"Laudato sie, mi Signore, cum tucte le tue creature", kajahtaa hurjassa kevätilossa laulettu säe, joka samassa hukkuu läheisen mäentöyrään taakse.
Se on Siimon-veljen mielestä Assisin pyhän katujan röyhkeätä pilkkaa. Mutta hän ei piiloudu eikä pakene. Oman sielunsa umpikujassa hän sai jumalallisena johdatuksena ajatuksen, että nuo Asmodeuksen riettaat pojat oli lähetetty hänelle koettelemukseksi, joka oli johdattava hänen askeleensa oikeaan. Niin, Mestari oli lähettänyt hänellekin, arvottomalle, suuren kiusauksen kotimaan korpeen. Hänen oli, Kristuksen pilkan nimessä, kestettävä oman puhtaan uskonsa puolesta. Ja hän jäi rauhallisena paikalleen.
Päänarri, joka kantaa tiu'uissa kilajavaa punakeltaista narrinkolttua toisella olkapäällään, pitkä sulka hiippalakkinsa takareunassa, marssii toista jalkaa ontuen merkillisen näyttelijäjoukon etunenässä.
"Hoi, Lynkkä!" huutaa takaapäin karannut munkki, jota muut sanovat Aasinkorvaksi, "tuolla on beliaalin ottopoika, munkki, hoi, munkinlaulu kurkuista irti!" Ja Aasinkorva riuhtaisee irvokkaassa ilossa päästään pyhiinvaeltajan reuskalierisen hatun, alkaen veisata juopon kärisevällä äänellä.
Kompurajalka ja Sokko, joiden erikoistaitona oli "Rampa ja sokea"-ilveilyn näytteleminen markkinarahvaalle, yhtyvät pilkkalauluun. Vieläpä Turun-koulun teinit, jotka ovat kerjuukierrollaan yhtyneet "joculatoreitten" joukkoon, tapailevat mukana laulun sanoja.
"Likaisen munkin hiippaan
sa narrintiu'ut laita, niin
talonjussi tollo, saita
ei luottaa aviosiippaan
voi päivällä taikkapa yöllä",lauloi risainen joukko täyttä kurkkua, ja päänarri Lynkkä kiekui kuin juopunut kukko katonharjalla. Jo kiersivät leikarit kaivonkannelle istuutuneen Siimon-veljen ympäri ja laulu jatkui yhä irvokkaampana:
"Likaisen munkin hiippaan
sa aasinkorvat laita,
takapakarat ja aluspaita
lyö belzebubin riippaan,
niin helvetin kattila kiehuu...
Kukko kie-kuu-uu!"Ja pilkkaajat jatkoivat rähisten mikä milläkin rivolla sutkauksella.
Eräät ilonpitäjistä olivat ryhtyneet syömään eväspusseistaan. Mutta Lynkkä oli alkanut matkia papukaijan papatusta nelistäen narrinolkurinsa kimeitä tiukuja. Ja Aasinkorva huutaa sekaan: "Inferno, Inferno! Paavit helvetin peräseinään ja kardinaalit kortinpeluuseen rikkaan miehen kanssa helvetin viimeisestä viinintipasta, hoi pojat! Vai onkos, veli parka, kerjurinrepussasi kardinaalinhattu, häh?"
Tähän saakka oli veli Siimon istunut maahan tuijotellen tai hymähdellen. Mutta nyt hän nosti kasvonsa, sillä hän oli kuullut humisevaa siipien havinaa taivaalta. Hänen poikaikänsä parhaat kevätlinnut, merihanhet, lentävät siellä monikymmenisessä muuttoparvessaan. Hehkeänpunaiset nokat innokkaasti sojossa ja yhtä punaiset räpylät perää pitämässä ne kiitävät kummallisina vasamina Oulujoen suihin, syntymärannoilleen.
Lapset olivat tulleet leikkeihinsä pihamaalle ja tirkistelleet tähän saakka silmät sirrillään outoa komeljanttareitten joukkoa. Nyt he yltyvät huutamaan ihastustaan lintujen lennolle.
Niin, siellä humisee puhdas elämänilo, kiitää ajatus veli Siimonin sydämessä. Hän on noussut ja heilauttaa kerjuupussin olalleen. "Ei, veljet, ei", hän sanoo lujalla, nuorekkaalla äänellä, "täällä haarapussissani ei ole muuta kuin leivänkantoja ja marttyyrikruunu. Mutta muuten te olette, hyvät veljet, te olette, in nomine Jesu, oikeassa."
Nuo huolettomuuden lapset, "Les enfants sans souci", kuten he seuruettaan nimittivät, jäivät suut ammolleen. Osasiko tuo mustakaapu vastata ivalla heidän pilkkaansa?
"O, fratres, o, sorores,
o, joculatores..."yrittää Lynkkä uutta laulua.
Mutta Siimonin ääni on noussut mahtavaksi. "Niin, olette oikeassa, o, fratres! Kristikunta on villityksen valtaan joutunut. Henkeä ja autuutta ostetaan mammonalla, nunnain rukousnauha ei enää laske rukouksia, vaan pyhäin muurien varjossa varastettuja suudelmia. Munkit eivät enää kylve katumuksen virrassa vaan kolmessakymmenessä aarnissa Etschin-viiniä. Oikeassa olette, kadotuksen pojat, enkö olisi sitä omin silmin nähnyt Augsburgissa ja muualla!"
Ympärillä seisovat maiskuttivat huuliaan kuullessaan mainittavan Tyrolin ihaninta viiniä. Mutta veli Siimon jatkoi iloinen pilkka silmissään: "Tottakai olette oikeassa, rakkaat veljet, sillä ajan pahennuksessa ei edes taivaan Herra löydä enää muuta keinoa sieluja pelastaakseen kuin saattamalla muuttolinnut laulamaan oikeata sanomaa ja teidän kaltaiset belzebubit julistamaan totuutta! Erikoisesti juuri minulle te teitte suuressa koettelemuksessa ihmeen, hulluuden veljet. Te osoititte, että mihin kulkenenkin, en teidän tietänne kadotukseen."
Hän nosti kätensä hyvästiksi: "Pax et bonum, fratres!"
Aasinkorva oli kiukuissaan. Häneltä ei vielä kukaan ollut saanut viimeistä sanaa. Ja hän huusi älyttömästi herjaten: "Kenenkäs kanssa karkasit, birgittaren vai dominikaanittaren?"
Veli Siimon kääntyi vielä tieltä seurueeseen päin, huudahti hymyillen: "Syntieni keralla, frater benedictus!" Ja taas hän kääntyi pohjoista kohti hymisten puoliksi itsekseen: "Ja siksi ei ole minulla oikeutta kääntyä taaksepäin eikä tuonne, vasemmalle tai oikealle, vaan tuonne..." Ja hänen kätensä nousi aivankuin tavoittamaan jo loitolla, taivaanrannalla lentävää merihanhien laumaa.
Mutta leikkivien lasten, Jussin ja Liisan, imehtivät silmät katselivat merihanhien hilpeätä lentoa, kunnes ne olivat sokaistua hiilakkaasta ilmasta.
Naantalin luostariin vievä syrjätie kulki kevääntuoreitten havupuitten lomitse. Teiden risteyksessä, loivan ylämäen tienvierisellä kennäällä, seisoo suojakatoksensa alla ristiinnaulitun sateen ja pakkasen lahonharmaaksi haalistama kuva.
Tämän juurelle on polvistunut Siimon-veli. Ilo loistaa hänen luostaritien holviin katsovista silmistään. Hän tietää voittaneensa kiusauksen. Hänestä tuntuu kuin hän nyt jättäisi viettelyksistä tietämättömän neidon puhtaana leikkimään Armonlaakson luostaritarhaan, aivankuin nuo lapset äsken tuonne pienen talon pihamaalle.
Tämän vuoksi on hänen rukouksensa kiitosta ja ylistystä pyhälle Annalle ja Birgitalle, joille luostari on pyhitetty.
Suloisen hurman täyttämänä hän ei huomaa, että luostaritietä lähestyy solakkavartaloinen nunna, joka kantaa koria käsivarrellaan. Kapeassa, harmaassa kaavussaan nunna lähestyy hitain, joustavin askelin. Eikä Siimon-veli havaitse tuossa olennossa mitään tuttua. Hänessä häivähtää vain ajatus, että sisar on menossa sairaanhoitoon tai jakamaan almuja, ehkäpä juuri tuonne hänen yöpymispaikkaansa, sen sairaalle leskivaimolle.
Valkea pääliina kiertää tiiviisti tulijan ohimot ja posket, niin että vain suuret, tummansiniset silmät ovat näkyvissä. Niiden voimasta nousee rukoilija hitaasti, lumottuna seisoalleen. Nuo silmät hän on nähnyt. Ja hän näkee tänä hetkenä Suensaaren koivikon, jossa ne ovat säteilleet palavina häntä vastaan. Hän näkee Pirkkiön kirkon, jossa hän maalaa parhaillaan kiirastulen liekkejä tauluunsa, noiden silmien taaskin säteillessä, nuorten huulien ilkamoidessa ja tummien kulmallisten värähtäessä tyttömäistä arkuutta.
Oliko tämä armo vai kiusausten kiusaus? Riemu ja tuska syöksyy poltinorana hänen olemukseensa. Hän ei näe muuta kuin sen, että nunnan olkavaatteen lieve laskeutuu hihaa pitkin ja että käsi laskee korin tienvieren nurmikolle. Mutta aamunvalossa kellerväkylkinen koivu, jonka oksat hohtavat kevään punerrusta, seisoo tummaa havukkoa vasten, aivankuin uhmaisi uhkealla kauneudellaan kevään kaikkia ihmeitä.
"Tiesin sinun tulevan", kuuluu nunnan ääni. "Mistä tiesit, näyssäkö, ilmestyksessäkö?"
Nunna hymähtää. "Olen vain lukenut pyhän Birgitan ilmestyksiä, en nähnyt." Äänessä on jotain katkeruutta, ehkäpä kovuutta. Se herättää Siimonin täyteen valveilla oloon. "Marketta!" hän huudahtaa tukahtuneesti.
"Niin", jatkaa nunna rauhallisesti, "Turun dominikaani veli oli asioimassa ja tiesi sinun palanneen Augsburgista, kuulema oppineena ja viisaana." Taas särähti äänestä jotain syyttävää, vieläpä ivaa.
Siimon-veli nostaa kätensä siunaukseen: "Pax et bonum, sisar Margareetta."
"Miksi karkasit kuin varas kymmenen vuotta sitten?" Kysymys tuli yhtäkkisenä, ja kuin vuosien kivettämiä olivat sanat.
"Eräänä yönä, huutaessani Jumalani puoleen suuressa tuskassa, minun käskettiin nousta ja lähteä. Mutta olin vasta askelen verran kääntymyksen tiellä. En rohjennut sinua enää nähdä."
"Ja tiedätkö, mitä minä tein?" Aamu kävi merkillisen autioksi molempien ympärillä. Hetkeen ei kumpikaan puhunut.
Äkkiä, melkein raivokkaalla tempauksella repäisee Margareetta olkavaatteensa syrjään, repäisee toisen kerran, niin että kireän nunnankaavun yksinkertainen, iso puunappi sinkoaa irti. Nopeasti paljastuu päähineen ja valkean alusnutun sepaluksen lomasta valkea kaula. "Tein tämän, ja sen arpi on suurempi kuin sinun hurskaassa rinnassasi."
Kaulan kuopasta lähelle solisluuta juoksee himmeä, kovettunut arpi. Mutta kaula kohoaa sitä uhkeampana, maidon valkeana.
"Tein sen ensimmäisessä epätoivossani. Halusin kuolla, koska petit minut, niin, petit, sillä minä olisin tahtonut, parannuttuasi, seurata sinua rintamaille tai korpeen."
"Sanon vieläkin, että rakkautemme ja vielä enemmän koko entinen öykkärin elämäni oli paljastunut minulle synniksi ja saastaksi. Minun täytyi paeta sieluni vuoksi! Ja tiedä myöskin, että sillä pakomatkalla olen yhä, menossa Lappiin käännytystyöhön."
"Rakastatko minua?"
Siimon astahti askelen Margareettaa kohti. Molemmat kädet ojentuivat syleilläkseen. Vartalo oli sorjistunut täyteen miehuusvoimaansa. Munkinviitta näytti luonnottomalta hänen hartioillaan.
Mutta kädet jäykistyivät, huulet sammalsivat: "Rakastan sinua nöyryydessä ja siveydessä, sisarena..."
"Turhaan valehtelet, mies", kuului riemukas ääni. Margareetta otti päästään palttinaisen päällisliinansa ja lähestyi avoimin päin. "Katso", hän jatkoi nauraen uhmaavasti, kuten ennen tyttönä, "tuohon palttinaan on ommeltu viisi punaista tilkkua. Ne kuvaavat muka Kristuksen ristiä, kukaties pyhiä haavoja. Näetkö, katso, heitän sen pois ja seuraan sinua! En kuulu tänne enkä Kurkelaan, sillä en ole luotu myöskään suuren talon kuihtuvaksi kyöpelineidoksi."
Siimon oli joutunut hengelliseen hätään. "Etkö ole onnellinen Neitsyen sisarena, etkö ole kylliksi rukoillut?"
"Olen, olen", Margareetta puhui tuskan kiihtämin sanoin, "olen rukoillut, laulanut ja lukenut. 'Hänen autuaat jäsenensä ovat puhtaat kuin kedon perhosella, hänen sielunsa on kirkkain lyhty ja hänen ajatuksensa lähdevettä kirkkaammat.' Vai enkö olisi laulanut ja lukenut pyhän Birgitan ilmestyksiä! Olen, mutta se kaikki ei ole minua auttanut." Ja hän päätti asiallisen selvästi: "En ole saanut rauhaa mistään muusta kuin sairaitten hoidosta ja köyhäin auttamisesta."
"Siispä olet sinäkin, sisar, joutunut tämän ajan epäuskon valtaan, kerettiläisyyteen!"
"Enpä luule, meidän korviimme opit ja harhaopit ovat tulleet vain kaukaisena huminana. Minussa lienee vain liian paljon Kurkien 'maallista' verta ja ... rakkautta."
"Sinä olet Haeresis Dea!" huusi Siimon yhä kauhistuneempana. "Marttiirain kautta, kuule minua... Minä en salli, pyhimykset minua auttakoot, että sinä juokset karanneitten nunnien laumaan. Me emme saa tulla sellaisiksi kuin nuo tuolla – leikarit ja kiertolaishaaskat, jotka pitävät yhtä porttojen kanssa."
"Olen lukenut senkin, että pyhä Birgitta kuuli näyssä sanottavan portolle: Olet vapaa ja lunastettu." Ja Margareetta seisoi nuoruudenrakastettunsa edessä vapaana, valkea alusnuttu yhä kaulasta avoinna, tummanruskeat hiukset kimmeltävinä kuin muuttolinnun siipi. Hän näytti olevan valmis vaeltamaan merihanhien laumassa läpi ihalan ilman. Ja hän jatkoi, lähestyen Siimonin rinnan eteen, iloisen houkuttelevasti: "Sinä rakastat minua, älä kiellä... Ota minut mukanasi sinne, kauas, ota... Sinä saarnaat, minä autan kotakansaa sairauksissa ja onnettomuuksissa."
Ihana tuoksu nuoresta naisesta, heräävästä maasta ja havuisesta metsästä oli hurmaamaisillaan Siimonin. Heikkoakin heikompana hän näki vain suuret siniset silmät ja himmeän arven valkealla kaulalla. Mutta hän tekee ristinmerkin itsensä suojaksi, äkkinäisin väkivaltaisin liikkein.
"Poistu minusta, portto!" hän huutaa.
Margareetta seisoo hetken horjuen. Käsi kuroo vaistomaisesti alusnuttua sepaluksesta kokoon. Valkea sarka peittyy harmaaseen kaapuun.
"Olit nuorena itserakas tyhmyri. Olit kuin nuori, hassu pässi laitumella, olit oikea pöyhkeyden teikari. Nyt kiivailet opinkappaleissa ja pakenet rakkauttasi 'uskon kilven' taakse. Mitä lienen sinussa rakastanut, silloin kun muut sinua vähäksyivät, en tiedä. Ehkäpä juuri sinun tyhmän tyhmää kiivauttasi. Hyvästi!"
Äänestä oli kuulunut suru ja kylmä äly. Siimon näki hänestä nyt vain korkeavartaloisen, ylpeän selän ja kapeat, mutta taipumattomat hartiat. Hän tarttui ristinpuuhun kalpeana, jäsenet jännittyneinä. Mutta Margareetta kääntyi vielä loitommalta. "Tiedä kuitenkin", hän sanoi, "jos kerran tulen Lappiin, tulen abbedissan ja piispan lupakirjalla, en sinun. Luostariin en jää!"
Yhä ylemmäksi oli noussut päivä. Se oli alkanut jo lämmittää. Siimon-veljen käsi herposi ristinpuusta. Kaukainen, mutta suloinen sovituksen toivo valui säteilevänä valona hänen sydämeensä. Hän ei rohjennut kysyä itseltään, oliko se valo Jumalasta vai maallista rakkautta. Eikä hän olisi siihen osannut vastatakaan, sillä ylimaallisinkaan valo ei ole meissä lihallisesta sydämestämme erotettavissa, yhtä vähän kuin akanat ja jyvät peltojen tähkäin tehdessä terää ja heilimöidessä taivaantuulten alla.
8.
KARJALAN POSADNIEKKA.
Ajan riimusauvassa oli tultu taas Eskelinpäivän vankomerkkiin, kesäkuun puoliväliin, jolloin pidettiin Kemin juhannusmarkkinat.
Nyt olivat kaupat jo lopuillaan, kolmannen markkinapäivän iltapuolella. Mutta nytpä juuri on kansaa sakonaan markkinapaikan, Sauvosaaren, joka puolella, sillä vyömassit ovat rahaa pullollaan ja harjakaisilot ovat alkaneet jo kärytä miesten sieraimissa.
Kauppaveneet, jotka peittävät satamalahden matalat rannat, on lastattu varpelaitoja myöten täyteen ostettua tavaraa. Ulompana makaavat ulvilaisten ja turkulaisten purjelaivat, ruumat etupäässä lohitynnyrilastissa. Tyhjinä lojottavat vain vienalaisten ja venäläisten haapiot, sillä heillä oli tapana myydä sarkansa ja silkkinsä, jouhensa ja hamppunsa puhtaaseen rahaan ja vanhaan vaskeen, lukuunottamatta punaketun- ja saukonnahkoja, joita oli niputettu kevyet kasat haapioitten kokkapuolille.
Ollaan lähtövalmiita, rahakkaita ja huolettomia. Nyt on aika lyöttäytyä ystäviksi, kierrellä markkinaleikareitten lavaa ja kirkkoa, jonka vierellä on Lasse Orrenpojan pääkapakka, nuuskia syrjäsaunat ja tilapäiset riukuhökkelit, joissa etenkin tuhkanaamat joivat päänsä täyteen, tuhlaten rahansa, paitsi iloliemeen, monenlaiseen rihkamaan. Ranta-aittojen kynnyksillä veljeiltiin tinapullot ja umpikannut uusia orpanoita kättelevissä kourissa. Ei puuttunut enää eräissä ryyppyseuroissa muuta kuin viimeistä haparoivaa halausta ennen kellistymistä, jollei sattunut väliin raivopäistä tappelua.
Lapinvoudin asemiehet pitävät Iivari Voikkaalan johdolla vielä aisoissa lapinkansan, haeskellen varsinkin niitä kotakyläin vanhimpia, jotka eivät ole vielä käyneet suorittamassa pirkkaverojansa Kennin talossa, jossa Henrik ja Jaakko Kurki pitävät majaa.
Mutta ryssistä ja vienalaisista ei näytä tällä kertaa olevan minkäänlaista riesaa. Eivät ainoastaan Vienan ja Aunuksen karjalaiset vaan Käkisalmen takaiset ryssätkin liikkuvat porukasta porukkaan mesi kielellä.
On rauha, rauha on – pogostoissa rajan takana, ga, ga, rauhankellot kilajavat, he vannoivat pyhän Iljan nimeen ja ristivät silmänsä.
Ei ollut tarvis Pohjanmaan miesten, tolkuttivat tolkuttamistaan, pysytellä kotosalla heidän haapioittensa noustessa Kemiä ylöspäin, että muka palaisivat yllättäen ryöstelemään tyhjiä taloja. Vot, vot, tavarishtshii, mennä vain takamaille kaskenpolttoon tai ylävesien lohipadoille, ei muuta kuin Jumalan rauhaa, bohdavai...
Ja mitäs sopottavat Ouluntaivalta tulleet Pihkovan pitkäparrat? Sopi tulla kemiläisten ja oululaisten pirkkain jospa vaikka samaa matkaa Kajaanin kesämarkkinoille. Siellä vasta liikkuu tenka ja turunmarkka, sillä siellä heillä oli kätköissä parhaat Idän raakasilkit ja muuta ylellisyyttä, pyhän Sofian, kaupungista, omin silmin Suuren Gorodin storonoilta ostettua. A vot, vot, gospodat, pyhä Mikulka avitti, uskuinikki joi ja möi pilahinnalla, a vot, moi bratj, sinulle, veliseni, ilman rahaa ja hintaa...
Joka puolella hotisevat ryssät samaan tapaan, niin että lopulta oli tuo ruvennut arveluttamaan vanhimpia ja kokeneimpia pirkkoja.
"Viekottelee venäläinen, pidä veitsi vierelläsi", he varoittelivat nuorempia. Mutta ryssä osasi temppunsa. Keminsuun karjalaissukuisiin taloihin, Kuosmaseen ja Vehviläiseen, joissa rajantakaisten oli tapana pitää tyyssijaa, houkuteltiin pirkkoja praasnikkoihin.
Erikoisen innokkaasti kiersivät Hovatan Sjenka ja Lari Ontronen, joilla heilläkin oli sukulaistalot aivan Sauvosaarta vastapäätä, mantereen puolella, pohjalaisnuorukaisten ryhmissä. Näyttivät hakevan hakemalla juuri Suensaaren ja Kemin päällikönpoikia.
Näitä istuskeli tiheässä rypäässä kirkon portailla. Siinä oli Niklas Kurjen orpanat, Voikkaalan Iivari ja Matti, joista edellinen oli jo alun kolmattakymmentä käypä, hojakalta varreltaan Iivari-isänsä ilmetty kuva, ja Matti, joka oli melkein Niklaan ikätoveri, oikea pulliainen, äitinsä, Ursula-muorin, pienruskeat silmät ilomielisessä naamassa.
Istuskeli siinä myöskin Toratin Antti ja Eerik Aapraminpoika, joka oli pelastunut hirttonuorasta rupeamalla kerta kaikkiaan nihtipäälliköksi Kurkelaan.
Istuskelijat seurailevat tempuntekijöitten hommia näyttelylavalla, joka on kyhätty kokoon ranta-aitan maanpuoliseen päätyyn ja jolla Lynkkä, Kompurajalka ja Sokko asettelevat kapineitaan kuntoon illan ilveilynäytöstä varten.
Nuorukaiset odottelevat Niklasta, joka viipyy vielä Kennissä Jaakon laskuapulaisena veronotossa.
Kennin talon rantalaiturin kupeella, varastoaittansa kynnyksellä istuen, pitää Henrik Kurki kesäisiä verokäräjiä. Lähellä pitkän penkin ääressä merkitsevät Jaakko ja Niklas lautaan renkien mittaamat ja punnitsemat veroerät.
Niklas näyttää totiselta. Paljon on muuttunut sitten viime syksyn Kurkelassa. Sen isäntä on tullut umpimieliseksi. Puhuu tuskin muulloin kuin kiskoessaan alustalaisiltaan viimeisenkin suikaleen selkänahasta ja vero-orjiltaan maksut ja maksujen maksut oravantöppöstä myöten.
Tuossa se nytkin istuu – kapakala, mietti Niklas. Sen silmistä tuijottaa pistävä ilme – saiturin armoton oka, joka lävistää pienimmänkin vilpinyrityksen.
Häneen, Niklaaseen, enomies on katsellut koko talven alta kulmain, aivankuin yrittäisi ottaa häntä kiinni joka hetki jostain rikoksesta, tuolla tavalla juuri kuin nytkin, silmät pistävinä ja onttoina. "Älä huoli, siitä pojastahan se", oli Jaakko lohdutellut, "kyllä se siitä, kun antaa Jumala ajan mennä". Mutta Niklas on kierrellyt pitkillä ilveksenajotaipaleillaan koko kevättalven, sillä Kurkelassa hänen nuorta mieltään on tukehduttanut, aivankuin hänet olisi työnnetty iloiselta lohipadolta salakavalasti koskeen, umpeuksiin, niin että oli mahdotonta hengittää.
Hänen täytyi nytkin riuhtaisemalla riuhtaista itsestään iloisia ajatuksia, jotta työ sujui reippaasti.
Mutta Henrik on alkanut kärttyillä. Missä muka viivyttelivät Kelontekemän Launa-ukon perilliset? Taisivat jo tottua verottomina rikastumaan Merimaan valtiattaren suojissa ja suosiosta. Ja isännän vinoileva, entisestäänkin ohuemmaksi käynyt nenä näytti häijysti yrmyilevän juuri häntä, Niklasta, ja hänen äitiään vastaan.
"Ovat kyllä tulossa", Niklas jurahti. "Mistäs tiedät?" "Tapasin pari kelontekemäläistä." "Tulossa ja tulossa", ärisi Henrik, "kai sinun kasvatuspaikkojasi kinumaan".
Niklas kuohahti: "Mitä eivät verojansa maksane, suoritan minä norjanmarkoilla", hän kivahti. Käsi oli heilahtanut kuin lyömäisillään. Tällaisella äänellä hän ei ollut vielä koskaan puhunut suvun päämiehelle. Jaakko tökkäsi poikaa kylkeen. Mutta tämä jurisi yhä hampaistaan: "Hämähäkki..."
Onneksi laskeutui Launa vainajan Aslak-poika parine miehineen ja kantamuksineen rinnettä. Niklas ilostuu, unohtaa koko kiukkunsa. Loitompana tulee näet hehkeissä hartialiinoissaan ja kellansinisissä nilkkapauloissaan hänen kasvinsisarensa Eine, jota hän ei ole nähnyt pariin vuoteen.
Aslak suutelee luonnonlapsen nöyryydellä omaa kättään ja ojentaa sen sitten päälliköille, kuten oli tapana veroherrojen edessä. Henrik syynäilee tarkasti verotavaroita ja murahtelee lopulta tyytyväisenä. Siinä ovat kaikki, oravakiihtelykset, viisi näädännahkaa, viisi porontaljaa, vieläpä uhkea karhunnahka.
"Entä, entäpä... lahjavero?" ärähtää äkkiä isäntä. "Nehän, tuota ... koomminkin jo annettiin viime talvena lapinvoudin talvikäräjillä..." Ja lapinmies suuteli taas kumartaen kädenselkämystään. "Kestivero ei ole mikään lahjavero?" kivahti isäntä.
Jaakko yritti lyödä asian leikiksi. "Vai ei lahjaveroja? Tässähän se on – lapinkana!" hän otti Eine-tyttöä nivusilta, "he, tuossa on, ota, jos on silmät miehellä päässä".
Henrik oli tuimistumaisillaan. Mutta tuli kuitenkin katsahtaneeksi tyttöön, jonka valkeahipiäisistä kasvoista siristelivät iloiset, ruskeat silmät. "Ka, sehän onkin, kana, puoliverinen, tuota..." Ja veroherran kurkussa kärähti pieni nauru suosion merkiksi. "Kasvaahan sitä meillä tällaista puolikypsää puolukkaa", hyvitteli Aslak kuin tarjotakseen pientä makujuustoa isännälle. Mutta Henrik teki lyhyen, kylmän liikkeen kämmenellään.
Niklas oli kuitenkin jo ennättänyt, naama hiukan punaisena, harpata kasvinsisarensa luo ja veti tämän riuhtaisten käsipuolesta loitommalle, aivankuin omana suojattinaan. Verisen hurjat sanat olivat syöksymäisillään hänen suustaan. Toinen käsi oli jo kohoamassa nyrkkinä.
Mutta tyttö pujahti varastoaitan nurkan taakse, muka leikinpäiten. Ja Niklas nolostui. Hän ei osannut muuta kuin teeskennellä naurua muitten mukana ja sitten, muka aikaillen mennä tyttöä hakemaan.
Mutta aitan seinustalla hän veti taas Einen puoleensa väkivaltaisella kädellä. Tyttö säikähti. Pehmeisiin suupieliin oli tulossa itkua. Niklas ei osannut edes hyvitellä. Hänkin pelästyi. Ja puhumatta mitään he koskettivat poskellaan toisensa poskea, kummaltakin puolelta, hitaasti ja hartaasti, kuten olivat tottuneet lapintavan mukaan lapsina tekemään.
Eivätkä he päässeet vieläkään puheen alkuun, ennenkuin olivat lähteneet kiertämään rantaa pitkin poispäin, ilveniekkain lavaa kohti.
Tänne oli keräytynyt jo kirjavanaan kansaa. Kurkelaiset ja Voikkaalan pojat, joihin Hovatan Sjenka ja Lari Ontronen olivat yhtyneet, ympäröivät nuoren parin alkaen tolvata suustaan sellaista ilvehtivää pilaa, että Eine-tyttö sujahti väkijoukkoon. Ujoileva kiukku läimähteli Niklaan kasvoilla. Sitä täytyi peitellä tekeytymällä välinpitämättömän näköiseksi. Ja siinä aikaillessa tyttö pääsi kuin pääsikin lymyämään kuin pieni metsäkissa ryteikköön.
Nuorukaiset olivat siemaisseet pari ryyppyä Sjenkan ja Larin butilkoista ja olivat olevinaan oikeassa humalassa.
Aasinkorva, karannut munkki, esittelee alkajaisiksi, mitä tänä iltana piti näyteltämän. "Hoi, te pakanat, te Hyperborean hyyperöiset ja Maksameren männinkäiset, heureka, heureka!" Viitastaan hän on sipaissut pienen, mustan pullon, jota hän nyt näyttää töllistelevälle rahvaalle. "Oo, te spitaalitautiset, minä olen pugil fidei, pugil fidei, ymmärrättekös, te haisevat lantalaiset ja vääräsääriset tuhkanaamat. Ja tässä, katsokaas, on pyhän Neitsyen rintamaitoa, joka parantaa kaikki taudit synnin syyhystä tävys- ja tyrätautiin saakka, sillä se siittää – heureka, heureka! – seitsemän hekumallista iloa teidän munaskuihinne ja havuksiinne. Hoi, pojat ja sulhaset, rengit ja herrat, ostakaa, ostakaa, maksaa riunan väärennettyä ryssänrahaa, kolme äyrityistä turunrahaa eli neljäkolmatta penninkiä punnittua hopeaa. Hoi, pojat ja sulhaset, hoi!"
Huutokauppa ja melunpito oli yltynyt. Ankarasti karjumalla sai Aasinkorva tiettäväksi, että illalla näyteltäisiin "ihmeellinen ja hekumallinen mysteerio, jossa paratiisin käärme luikertelee abbedissan poveen ja muuttuu köydeksi, jota myöten rippi-isä ja syntinen nunna karkaavat akkunasta kuutamoisessa kevätyössä beliaalin pitoihin". "Käärme paratiisissa", "Käärme paratiisissa", leikari huutaa näytelmän nimeä moneen kertaan.
Mutta Hovatan Sjenka oli lyöttynyt Niklaan lähettyville. "Sinua vuotetaan tuolla salmen takana, sukulaistalossa." "Kuka?" Niklas tokaisi. "Ka, djevuski, djevuski, somat ja vihannat..." Niklaan kohauttaessa hartiaansa Sjenka lyö olalle: "Valehia laskin, sie durakka, siellä on – suuri posadniekka, sotaherra..."
Niklas sävähti. "Mitäs minä ... sellaisesta", hän kuitenkin yritti torjua omiakin päähänpälkähtämiään. "Katso, se seisoo tuolla. Jo on sinua vuotellut suuri pohatteri yöhyet ja päivät", Sjenka suihkasi korvaan.
Niklas ymmärsi yht'äkkiä kaiken. Siellä oli hänen isänsä. Hänen isänsä! Satakunnan Daavid!
Hänen kurkkuansa kuroi säikähtynyt ilo ja tuska. Maalina-äidin kasvot, kauhistuneet, väsyneet ja taaskin kovat ja kostonhimoiset vaihtelivat iltapäivän räikeästä valosta hänen silmiinsä. Viimesyksyinen tapaus Kurkelan pirtissä ja laiturilla toistui jokaiselta sanalta hänen muistissaan. Mitä se tahtoi hänestä?
Sjenka on vetänyt hänet ylemmäksi kennäälle. Ja nyt Niklas näkee vastarannalla seisoskelevan miehen. Tämä on puettu pitkään, valkeaan karjalaiskauhtanaan, jonka päärmeistä paistaa punainen rantu. Sen kasvoja ei näy, ne ovat korkeakupuisen, laajalierisen hatun varjossa.
Niklaan sydämeen tulvahtaa säälin pakottavaa itkua, sillä tuo korkeavartaloinen olento näyttää seisovan rintapuoleltaan kumarassa, aivankuin väsyneenä liian pitkästä odotuksesta.
Rakastaako hän vai vihaako tuota miestä? Onko tämä kurkkua kurova hätä häpeää heimonsa pettäjän, verisen henkipaton vuoksi? Hänen täytyy silmätä taakseen ja molemmille puolille, ettei vain ollut sukulaismiehiä näkemässä.
Hän kouraisee Sjenkan käsivarresta mukaansa. Hänellä on yhtäkkiä hengenmenokiire tavata tuo mies päästäkseen irti rinnan salaperäisestä kammosta.
Vastarannan seisoskelija oli lähtenyt nousemaan hitain askelin taloon. Nuorukaiset, päästyään yli salmen, kiirehtivät perässä, Niklas pitkin askelin, aivankuin olisi hakemassa yöllä pimeästä ryteiköstä ison-ilveksen makuusijoja.
Porstuan permantopalkit narisevat oudosti autiolta tuntuvassa talossa. Niklas ei tiedä minne päin kääntyä, kunnes Sjenka työntää hänet pieneen sivutupaan matalasta ovesta.
Seinäluukun valovirrasta työntyy esiin hänen isänsä pää. Se on takakenossa kyynärpään nojatessa pöytään. Sen paksussa tukassa on harmaita suikaleita. Rasittuneilla kasvoilla on hymyilevä ilme, kuin vuoteessa makaavalla sairaalla, jonka luo tulee siunattavaksi rakkain perillinen. Tuoko, tuo tuossa, on hänen isänsä, kurkelaisten tuhannesti kiroama, maailmanrannan tappelija – tuo hoikkavartaloinen mies, jonka kasvoilla on satojen myrskyjen, tulen ja veden, koston ja veristen muistojen rasittuneisuus ja – hymy, miehekäs ja vakaa.
Satakunnan Daavid ei nouse rahiltaan. Hän vain katsoo poikaansa, ja vähitellen tulee hänen silmiinsä teräksistä kimmellystä, iloista ylpeyttä.
Niklas liikahtaa levottomasti. Häntä ujostuttaa. Ja hän tuntee jäykistyvänsä toisenlaiseksi kuin hän tahtoisi olla. Mutta käsi kulkee haparoiden miekan huotra.
"Oletpas sinä oikea orivarsa Hämeestä!"
Niklaan kasvot avautuvat vähitellen leveään hymyyn. "Ja komea sinulla on miekka annapas..."
Isä vetää säilän huotrasta. Seuraa sormellaan sen kirjainmerkkejä. Näyttää ymmärtävän "Domni" sanan ja synkkenee hetkeksi. "Ei ole, eipä ole minun nihtimiekassani ollut siunauksen merkkejä...!" hän tuijottaa hetken oman elämänsä korpeen.
Mutta taas hän karistaa niskan nykäyksellä irti itsestään karvaat ajatukset taivuttaen säilää polveansa vasten, ja hänen silmänsä välkähtävät nuorekkaasti. "Kyllä sillä kelpaa, poikani."
Isä on noussut, ottaa Niklasta hartioista. Ravistelee kuin susi penikkaansa, hampaat rohkaisevassa naurussa. "Mitenkähän kävisi, jos hyökkäisi Suensaarelle Satakunnan Daavid!"
"Älä hyökkää, isä, älä tee sitä", poika vastaa melkein hädässä, sillä isän naurun alta oli kuulunut sittenkin uhkaa. He vaikenevat.
"Olen tullut tarjoamaan sopua", sanoi isä hetken kuluttua. "Miten, millä tavalla?" "Vienalaisten ja pirkkojen ei ole tapeltava keskenään", isä vastasi, "olen sen jo kauan ymmärtänyt. Muuten syö ryssä molemmat."
Ajatus oli Niklaalle niin outo, ettei hän osannut muuta kuin työntää jäykällä kädellä vyötä miekanhankkiluksesta alaspäin.
Eteisestä on alkanut kuulua melua. Niklas kuulee Voikkaalan poika-Iivarin, Ontrosen ja Eerik Aapraminpojan äänet. Vastapäisen pirtin ovi läimähtää kiinni. Mutta äänten sorinaa kuuluu yhäkin.
Niklas vavahtaa epäluuloisesta ajatuksesta. Täällä oli jotain tekeillä. Miksi oli sukulaismiehet houkuteltu tänne? "Mitä aiot?" hän kimmastuu.
Pirtin seinäluukuista näkyy karjalaishattuja ja miesten olkapäitä, joilta nousee keihään varsia. Aseistettuja miehiä! Ne kiertävät jonossa pihamaalle, portaitten eteen ja – pysähtyvät. Askeltenkin äänet ovat lakanneet. Tuntuu kuin koko talo olisi keihäsmetsän kiertämä.
Satakunnan Daavid katselee Niklaan jännittynyttä kuulostelua kuin vanha urosilves, joka seuraa penikkansa ensimmäisiä tappelunaikeita.
Niklas on tajunnut, että heille on rakennettu ansa. Tuo mies on entisensä - - juonittelija, petturi, oman poikansakin kavaltaja.
"Orpanani ja asemieheni on päästettävä heti kerallani", hän huudahtaa äänessä etupäässä häpeää isän vuoksi, joka ei ollut mainettansa parempi.
"He jäävät tänne panttivangeiksi siksi ajaksi, kun käyn tapaamassa Henrik Kurkea. Sinä seuraat mukanani."
"Entäpä en...?" Niklaan rinta kuohahtaa ryntäävään asentoon. Mutta isä painaa hänet rauhallisesti penkille, vetää oman rahinsa lähelle ja ottaa pojan käden kovien kämmentensä väliin.
Hän tahtoo selittää. On jotain sanomattoman tärkeää, mitä pojan on osattava ajatella. "Et tiedä vielä, poika", isä puhuu läheisin sanoin, "mikä on Novgorodin valta. Se on liukkaasti naurava saituri, jolla on hopeasta parta ja verenpunaiset silmät kuin nälkäisellä sudella. Mutta sen sormet ovat hienot, maidon valkeat, sillä se ajattaa saalista muilla, se usuttaa vienalaisen veristämään pirkkalaisen veljensä, se hävittää ruplillaan ja riunoillaan tätä kymmenen virran maata, se tapattaa Vienan parhaat brihat, hykertää timanteissa säihkyviä sormiaan ja sivelee yhä hopeapartaansa, sivelee ja nykii, kas sieltä lähtee uutta juutaksenpenninkiä, jolla taaskin lahjoa veljet veristämään veljiänsä..."
Isä oli jäänyt katsomaan Niklasta syvälle silmiin, joissa oli jännittynyt ilme kuin olisi poika kuunnellut kaukaista satua. Tuolla tavalla ei vielä kukaan ollut hänelle tarinoinut. Lisää, kerro lisää, näyttivät puhuvan hänen avoimet huulensa ja katseensa.
"Niin, poikani, ymmärräthän, että rahallaan, rihkamallaan ja likaisilla papinparroillaan nuo 'pajarinlapset' tärvelevät myös Vienaa ja Aunusta, joissa puhutaan samaa kieltä kuin tuo Sjenka tai Ontrosen Lari ovat haastaneet sinulle – samaa kieltä, kuin me, ymmärrätkö...?"
Mutta keskellä ahmivaa jännitystäkin Niklas nyökkäsi jollakin tavalla vastahakoisena.
"Voi, poika parka", hyväili isä surumielisenä Niklaan kättä, "tietäisitpä, miten siellä kaukana, suurilla aroilla, moskovalaiset tappelevat koirankuonolaisia, tataareja, vastaan. Mittaamaton temmellys käy rajattomilla aavikoilla ja satakirkkoinen Moskova nousee. Kohta ovat Novgorodinkin lerppahousut pelkkiä Moskovan käskyläisiä ja kohta, ehkä huomenissa tai ylihuomenissa, uhkaa sekä meitä, hämäläisiä, että Vienaa ja Aunusta yhteinen tuho, hävitys pokostasta pokostaan ja täällä ... virrasta virtaan. Ymmärräthän, poika, sinun on noustava kerran suuriin sotiin, sinun miekkasi on puhdas ja sinussa on kahtalaista verenlajia..."
"Niinpä lienee", Niklas sanoi katkerana, "vihattua ja – halveksittua". Ja pojan katse iski viimeisessä sanassa syyttävästi isää silmäterään. Hänen äskeinen lumoutumisensa isän jännittäviin näkyihin oli tiessään. Tuo mieshän, joka sanoi itseänsä hänen isäkseen, oli sittenkin itse juutasten juutas, hänen oman äitinsä syntymämaitten hävittäjä, ryssän palkkarenki, posadniekka... Ei, hän ei kyennyt muuta kuin epäilemään ja syyttämään.
Isä vaikeni hetkeksi masentuneena. "Vähän vielä tiedät, poika parka, isäsi syistä ja synneistä", hän sanoi nousten ja painaen hatun päähänsä. Oli aika lähteä. "Lisiä kuulet, kun kohtaavat toisensa susipirkka ja henkipatto."
Isän äänessä oli katkeraa ylpeyttä. Hän oli ottanut puhuessaan miekkansa seinänaulasta. Mutta nyt hän heitti sen pintapöydälle naurahtaen halveksivasti. "Liepähän minulla poika hengensuojaksi", hän heitti vielä sanan edes katsomatta taakseen, seurasiko tämä vai ei.
Sauvosaaren salmenpuoleisella rinteellä isä ja poika hetkeksi pysähtyivät. Kirkon nurkkauksella seisoi heihin selin Siimon-veli katsellen rantaan päin, josta leikareitten lavalta ja tämän ympäriltä kuului entistäänkin remuisampi meteli.
Munkin vartalo kuvastui yhä räikeytyvää iltavaloa vasten mustana varjokuvana, solakkana ja korkeana. Hän seisoi kuin ristinsoturi pienen kirkkonsa vartijana hävittäviä voimia vastaan. Hän näytti olevan aina valmis saarnaan ja sotaan noita rienauksen poikia vastaan.
Henrik-päällikkö, Jaakko, Iivari Voikkaala ja Kennin isäntä istuivat Kennin pirtissä vuotellen väsynein raajoin illallista. Vieraitten eteen on jo kannettu oluthaarikka, mutta ei edes Voikkaala ole päässyt puheen alkuun.
Oven suussa on sakea hämärä. Tämä valostuu oven avautuessa rennosti ja levälleen ja karjalaiskauhtanan helmuksien ilmestyessä valoläikälle. Isäntä nouseskelee, ottaakseen tulijan vastaan, sillä hyvissä sovuissahan ollaan nyt vienanpuoleisten kanssa.
Jaakko viittaa perässä tulijalle, Niklaalle, istuinsijaa vierelleen. Ovenpuoli on taas peittynyt hämärään.
Tulija sanoo hyvänpäivän. Mutta ei ota varjostavaa hattua vielä päästään. Selvä hämäläinen puheenparsi saa kuitenkin istujat kummailemaan tulijaa.
Ensimmäisenä vetäisi Voikkaala pitkänä rojottavat jalkansa penkkiä lähemmäksi, vieraan viedessä käden hattuunsa ja astuessa valon puolelle.
Samassa on Voikkaala kahmaissut miekkansa penkiltä. "Tarvitseeko Voikkaala miekkaa aseetonta vastaan", sanoo Satakunnan Daavid. "Susi ja ryssä on tapettava missä eteen sattuu!"
Mutta Daavid oli kääntynyt Henrikin puoleen: "Henrik Kurki, tarjoan sinulle Vienan liittoa Solovetsia vastaan."
Koko pirtti remahti nauramaan. Mutta Henrikin kasvot olivat muuttuneet kivettyneeksi vihaksi. Hän näytti miettivän ainoastaan tuossa edessään seisovan miehen surmaa. "Gatoova, gatoova, sano' piru, kun ryssän loi!" huusi Voikkaala ja astui askelen tarttuakseen molemmin kourin vihattua vierasta ryntäisiin.
"Molemmat poikasi ovat panttivankeinani. Pysy siis siivolla ja kuuntele." Naurajat mykkenivät. Mutta suut huohottivat ja nyrkit painuivat kupeisiin.
"Vai ettekö tiedä", jatkoi Daavid, "että Novgorodin pajaritar Marfa Boretskaja on testamentillaan rikastuttanut Solovetsin luostaria koko Kemin ja Suman pokostoilla veroineen ja lohipatoineen. Sen igumeni Filippos rakentaa uusia muureja ja ne laastitaan kivestä. Jollei niitä jaoiteta nyt maan tasalle, ei Solovetsia valloiteta enää koskaan pirkkalaisella miekalla eikä edes hakapyssyllä tai metalliputkella. Kai sen verran tajuatte täälläkin päin sodankäyntiä?" "Lienetpä saanut pahat potkut pajarinpojilta takamuksillesi, kun...", aikoo Voikkaala.
"Jätä tällä kertaa, Voikkaala, suuntäyteisesi piimäsuille, jos haluat vielä tavata poikiasi", Daavid iski ja uhkasi. Ja Voikkaala painui penkille ähkäisten voimattomana, sillä tuon miehen hän kyllä tiesi sanansa mittaiseksi.
"Puhun kannanlahtelaisten ja koko Karjalanrannan nimessä, sillä siellä päin ei enää vaara käryä, se palaa kulona, eikä ainoastaan etelästä päin vaan myöskin idästä, Moskovasta."
Kuuntelijat päästivät tahtomattaankin epäileviä mutta hämmästyneitä huudahduksia.
"Niinpä niin, Moskovan Iivana-prinssi puhkoo osaruhtinailta ja pikkuknjasateilta silmät ja kokoaa koko Pohjois-Venäjältä ympärilleen pajarinlapset ja muut pyssymiehet hyökätäkseen Vienaan ja Vienan yli – tänne, näihin kyliin, Pyhäjokeen saakka. Mitä auttaa teitä silloin vienalaisten tallautuminen moskoviittien kavioihin? Mitä, vastatkaa!"
"Olet ajanut liian kauan ryssän reessä sinua uskoaksemme", vastasi lopulta Jaakko puolittain surullisena.
"Mitä kauemmin venyt ryssän reessä, Jaakko-herra, sitä paremmin ryssän tunnet. Mutta te, hyvät heimolaiset, näytte täällä vain imevän peukaloltanne, vaikka Solovetsissa vuottaa meitä kaikkia satalaivainen saalis rahaa ja tavaraa."
"Heimolaiset", oli jurahtanut harvapuheinen talon isäntäkin. "Susi sinun heimolaisesi, ryssänrenki..."
"Paljonko kiskot lunnaita poikieni hengestä?" kysyi Voikkaala.
"Lienevätkö paljonkaan arvoiset ... tuollaiset keskenkasvuiset tattaraiset", hymähti Daavid nauru suupielessä. "Ota minkä ilkenet, rosvo, kiskon ne kyllä kerran takaisin sinun maksoistasi!"
"Hyvä, hyvä", Daavid huitaisi vähäksyvästi, "mutta onko täällä yhtäkään miestä, joka osaa vastata selvään tarjoukseeni. Sinä, Henrik Kurki, nouse tänä syksynä eteläistä taivalta, Oulankaa pitkin, kierrä eteläitse Kesärannalle, hyökkää sen niemekkeestä jälleen länteen, Solovetsin saarelle. Minä puolestani takaan, että Kannanlahdessa vallataan Novgorodin laivat ja tullaan samalla hetkellä vastasuunnalta. Ja komolakkien aarresaari on meidän! Sen jälkeen on yhteinen voimamme käännettävissä etelää kohti, parhaillaan riutuvaa Novgorodia vastaan. Minä puolestani en vaadi muuta kuin vapaata paluuta tänne tai vanhaan Pirkkalaan."
Henrik Kurjen kivettynyt viha purkautui samassa hirvittävänä, yhtäkkisenä raivona. Jo pitkän aikaa oli hänessä kiertänyt ajatus: mitä tapahtuu Alattiossa, mitä tekee Maalina, jos tuo mies tuossa saa elää? Eikö hän ollut jo tähänkin mennessä valvonut öitä, odottaessaan Ruijasta mitä turmanviestejä tahansa...
Äkkiä, kuin keihäänkärkeä maistanut karhu, hän syöksähtää paikaltaan, tempaa seinältä keihään, riipaisee kätensä hurjassa vimmassa taaksepäin, ja alkaa tehdä laajaa heittokaarta kohti satakuntalaista.
Niklas on parahtanut. Hän on harpannut kohti isäänsä. Veri huusi hänen ohimoissaan: Minun isäni, isäni...
Takaapäin on hyökännyt älähtäen Voikkaala ja tarttunut pitkään loikkaamalla keihään varteen, joka pysähtyi tuimasta syöksystään kuin päähän isketty käärme.
"Poikiani en anna, poikiani en anna!" Voikkaala toistaa huutamalla käheästä kurkusta.
Miehet olivat kavahtaneet kaikki seisoalleen. Sanaa ei sanottu. Ovi oli avautunut. Naisväki oli tuomassa höyryäviä lihakaaraita keittokodasta. Mutta emäntä ja piiat vetäytyivät vavisten takaisin. Ovi oli jälleen kiinni. Ja yhä jatkui äänettömyys pirtissä.
"Hyvin vastattu, Henrik Kurki", sanoi vihdoin Satakunnan Daavid. "Luulin sinusta suurempia. Käyköönpä siis tahtosi mukaan. Mutta yhtä seikkaa kysyn sinulta vielä, kurkelainen."
Isä katsoi Niklaseen, joka oli vetäytynyt syrjään, muurin nurkalle. Mutta katsoja ei nähnyt muuta kuin silmien kuumeisen palon keskeltä sakeata hämärää.
"Niin, Henrik Kurki, tiesikö sisaresi, vaimoni, suostuessaan Haalogalannin maavoudille, että minä olin elossa, kuten tiesit sinä? Rohjennetko puhua valehtelematta?"
Henrikissä näytti kiertävän ylpeä viha. Tuon miehen edessä ei hän, jumal'avita, aikonut rukoilla tai peitellä. "Ei tietänyt", hän sanoi harvakseen, "mutta nyt tietää. Riittääkö?"
Oli aivankuin luukuista vuotanut valo olisi kymmenkertaistunut. Se kirkasti Satakunnan Daavidin kasvot, jotka olivat alkaneet loistaa autuaassa ilossa. Hänen rintansa hengähti pariin kertaan syvälti ja laajalti, aivankuin purkaakseen vihdoinkin pois vuosien ja taas vuosien ahdistuksen. Tiesinhän sen, tiesinhän! Miksi en sitä osannutkin jo aikaisemmin uskoa, miksi? Minä hullu, hullu!
Niklas seurasi isänsä katsetta ja avautuvia huulia. Hän ymmärsi ilman sanoja jok'ikisen isänsä ajatuksen. Ja hänelle tuli onnellisen hyvä olo. Oli aivankuin sovituksen lenseä virta olisi vuotanut isästä hänen koko olemukseensa ja aivankuin hänen oma äitinsä olisi jostain kaukaa tullut tähän samaan pirttiin, ojentanut suuressa onnessa käsivarsiaan heitä molempia kohti ja ristinyt häntä, omaa poikaansa.
Niklas teki kasvojensa edessä ristinmerkkiä edes itse sitä tajuamatta, kunnes kuului taas hänen isänsä ääni:
"Voikkaalan pojat ja asemiehet vapautetaan. En kosta viattomille, vaan viallisille."
Puhuttuaan hän jäi odottavana katsomaan poikaansa. "Seuraatko minua, poika?" Sumeat kuvat nousivat Niklaan eteen. Ne sokaisivat hänen silmänsä, oli kuin hänen jäseniään olisi temmottu tuonne ja tänne. Mara-painajainen tuntui istuvan kahareisin hänen rinnallaan, sitovan hänen käsivarsiaan ja tukahduttavan hänen suutansa suunnattomilla rinnoillaan. Hän ei kyennyt liikahtamaan, ei puhumaan, ei edes huutamaan.
Ympäriltä, miesten suusta kai, kuului murahtelevaa naurua. Hän vavahti hartioistaan. "Se poika on Kurkien verta, ei juutasten pahnaa", kuuluu hänen parhaan sukulaismiehensä, Jaakon, sana.
Niklaan silmien eteen tuli kaksi näkyä. Tuossa olivat kasvinajan tanhuat, joilla välkehti iloiset valoläikät. Tuulimyllyt olivat ystävällisiä jättiläisiä, joiden käsivarret peittosivat tuulien virran kohisevaksi koskeksi. Kotonurkilla väikehti kajeita varjoja, joiden katveessa oli suloisia tuoksuja. Hevosten lautaset välkehtivät salmen takaa, huumaavilta padoilta nousivat siiat ja lohet kuin hopea ja kulta helmitetyssä haavissa. Kevättalvien ilveksenajo kulki auringon täplittämää hankea ja lumi karskahteli sommassa. Kosket, hanget, niityt ja pientareet, tutut ihmiset, Toratin Antit ja omahiset – ne kulkivat kaikki hymyillen ja nyökkäillen hänen nuoressa mielessään, jossa oli vielä enemmän lasta ja poikaa kuin miestä.
Kaikissa kuvitelmissaan, leikeissä, unessa ja tarinoissa oli rajantakainen maa ollut hänelle veren punertavia virtoja ja palavia kyliä, joihin oli hurjaa kuvitella hyökkäävänsä omien miesten rinnalla, mutta jotka muuten, omissa oloissaan, olivat väriltään tuhkan peittämää maata, koleata hämärää kuin pitkässä illassa kulon polttama, rannaton korpi.
Niin, pyhä Henrik hyvästi auttakoon, siellä puhkottiin miehiltä silmät. Ruoskittuja, nääntyneitä ja sokeita siellä olivat ihmiset. Ja ilo oli siellä valhetta! Se oli petosta kuin vienalaisten raha markkinoilla. Tulenhehkuvat kairat, jotka jättivät kasvoihin veriset kuopat silmien sijalle, lyijypäiset ruoskansiimat ja säälimättömät anturat, nöyräselkien muiskutus ja maiskutus – niissä oli siellä ihmisten osa.
Niklas oli jäänyt tuijottamaan näkyihinsä. Niistä jäi lopulta katsomaan häntä vastaan kylmästä hämärästä vain suuri, verinen silmä, joka pani hänen ruumiinsa nytkähtämään kuin painajaisunesta herätessä.
Ei, ei, ei, ei! huusi hänessä. Hän oli oman sukunsa verta. Ei mikään saisi häntä luopumaan näiltä mailta ja vesiltä. Ei mikään, ei elämässä eikä kuolemassa, santta-Maaria ja taivaanväki siitä hyvästi varjelkoot...
Hän oli jäänyt paikalleen ja tehnyt torjuvan liikkeen molemmilla käsillään ja hartioillaan.
"Kost'jumala, sanoo karjalainen", tulee hänen korviinsa isän ylpeästi kajahtava ääni. Ja ovi läimähtää, painuu lujasti kamanaansa ja porraspuuhun.
Jaakko on tullut Niklaan luokse ja taputtaa leppoisasti tämän hartiaa, aivankuin herättääkseen hänet jollekin kalamatkalle tai riistapolulle.
Kun he seisovat portailla, kulkee jo Satakunnan Daavidin vene karjalaisten soutamana yli salmen. Mutta samalla on irtautunut pitkin saaren rantaa – kuin salaperäisestä käskystä – pitkä liuta vienalaishaapioita, jotka seuraavat päällikköään jättääkseen markkinapaikat.
Tuo posadniekka tuolla – se se osasi laskea ja punoa juonten langat! Väijytys karjalaistaloissa, panttivankien otto ja haapioitten keräytyminen Sauvosaarelle oli ollut kaikki laajan vetoverkon heittämistä, kavalaa ja taitavaa, ryssien tapoja, miettii Niklas katkerana. Aivankuin samoja ajatellen Jaakko urahtaa: "Ei siltä mieheltä hevin päätä oteta. Ollapa kerran käynyt toisinpäin, olisipa voimaa tässä suvussa..."
Niklas ei osannut puhua. Mutta Maalina-äidin huolekkaat kasvot pilkahtivat jostain vuonojen rinneniityiltä hänen mieleensä. Ja hänelle tuli surumielisen hyvä olla.
9.
PALAVAT KOSKET.
"Siinä on sulle niskavelliä!" oli huutanut isä-Voikkaala tukistaessaan suurella kouralla Iivari-poikaansa. "Ja tässä sinulle heravelliä", hän oli sanonut pitäessään pieksiäisiä kuopukselleen, Matti-pojalle. "Vai ei, vai ei kalloonne sovi, jotta ennen vettä veljeltä kuin ryssältä oltta!" hän oli pauhannut molemmille. Pojat saivat kyllä muistiaiset siitä, että olivat menneet vienalaisten ansaan.
"Mitäpäs minä tuollaisista, joita tuskin sammalista erottaa", isä oli yrittänyt opettaa vielä kurituksen jälkeenkin, "mutta jotta eivät Voikkaalan räystäätkin tippuisi Ursula-muorin, teidän maammo parkanne, itkuvesiä, niin tuota..." Mutta isä-ukon suuri nenä oli ruvennut juuri "Ursula-muorin" paikoilla pahasti horisemaan, niin että koko puhe oli mennyt tukkoon. Ja pojat saivat lähteä pienellä partiolla seurailemaan Kemijokea nousevia vienalaisia perkätäkseen, nousivatko omille rajoilleen saakka, vai aikoivatko tolvata takaisin hävitystöihin.
Nyt oli kulunut jo pari viikkoa. Veljekset olivat tuoneet viestin, että olivat seuranneet vienalaisten haapioita Nivatunturille asti ja siitäkin olivat vieraat ruvenneet nouseskelemaan latvemmaksi. Ei ollut siis enää pelkoa niiden palailemisesta.
Niin läksivät vähitellen yhtä hyvin Kemin kuin "yläpuolenkin", Rovaniemen ja Tervolan, miehet, mitkä pienille kaskimailleen, mitkä lohipadoilleen, oulunsuulaisten sonnustautuessa kiireesti ja melkein varkain Kajaanin markkinoille, joista heillä oli vanhastaan riitaa Suensaaren torniolaisten kanssa.
Mutta mitä muut puuhasivatkin, Henrik Kurki ei liikahtanut saareltaan eikä päästänyt jousellisiaan hajalle. Ukot ja keskenkasvuiset pojat saivat hoitaa omin päin lohipatojen valvojaiset tänä kesänä. "Olkoon kemiläisten Sauvosaari vienalaisten lammashakana, ei Suensaari", hän tokaisi selitykseksi Jaakolle. "Ei ole jättänyt koskaan Satakunnan Daavid takaisin iskemättä", hän jurisi lisäksi puolittain itsekseen.
Mutta Kurkelassa ja lähisaarilla kävi työ ja touhu. Pihanperän katokset ja läävät oli jo siirretty syksyllä rakennetun isännäntuvan taakse.
Pirkkiön saarella, Hellälän niemen veistämöllä, lyötiin uutta laivaa kokoon. Eerik Aapraminpoika ja kuuluisa laivanrakentaja Aaprami Honka mestaroivat siellä uhkeata alusta, joka jo heinä-Maariana alkoi olla valmista taklinkia vaille.
Henrik-isäntä kulki väsymättömänä työpaikalta toiselle. Hän näytti päässeen irti pitkästä murheestaan. Vanhan vihamiehen tapaaminen tuntui herättäneen hänen tahtonsa entiselleen, lujaksi ja karmeaksi. Yökuurot hän vietti yksinäisessä uudistuvassaan. Mutta kukonlaulusta iltamyöhään hän kiersi kuin seppämestari pajassaan ja pajan tanhuvilla. Vanhat aseet oli kallittava, uudet taottava ja karkaistava iskemään mitä vaaroja vastaan tahansa.
Töiden kääntyessä lopuilleen Jaakko oli lähtenyt Niklaan kanssa Kukkolan koskille ja sieltä poikkimain Kemijoen Taivalkoskelle, Kurkelan uusille lohipadoille. "Katsos, poika!" enomies oli sanonut lähdettäessä Niklaalle, "siellä Tervolan talossa kun kasvavat humalat ja tyttäret yhtä hoikkia, jotta kelpaa siellä tällaisten mullipoikien lohestaa".
Vastoin edellisten päivien ilmoja on täksi yöksi ruvennut kertymään vuolteiden ylle hiljaista tihkusadetta, ja kylmähköä huurua leviää parhaillaan pitkin koskea ja rantamaita.
Vihdoin, miesten päästyä patomerroille, alkaa kuulua kumeata ja raskasta ääntä. Oli aivankuin myrskytuuli olisi työntänyt yläväyliltä uusia vesivuoria alaspäin.
Kesken mertojen kokemista, padon harjalankuilla mahallaan maaten, Jaakko oli kuulevinaan rannan puolelta ankaran jysähdyksen renkkuja vasten. Miehet katsahtavat vaistomaisesti ylävirtaan, jonka rannalle, asentopaikan puolelle, vene on kokastettu kivikkoon, perkätäkseen, oliko pääsy takaisin turvattu.
"Jos lienee tunturitulvaa?" tokaisi Niklas. "Olkoon", vastaa Jaakko kotvan arvelun jälkeen. Mutta jättää kuitenkin kesken mertojen kokemisen.
He ovat jo nouseskelemassa makuultaan, kun Jaakko tulee luoneeksi silmänsä virtaa ylöspäin. Sieltä painaa märkyyttään kiiltelevä, jättiläisen iso honka kohti rannanpuolista patoaitaa, mahtava juurakko kuin tursaan pää uhkaavasti kohollaan.
Ruuhkaa, törkyä, ylävesien patorenkkuja ja risuaitoja seuraa sen kupeilla. "No, taivahan patruunaherrat!" huudahtaa Jaakko harpaten askelen verran rantaan päin.
Mutta hetkahtivat samassa lihavan miehen polvet. Romahti puhki, risahti hajalle kuin lasten leikkimylly koko maanpuolinen pato. Hongantyvi oli iskenyt pahemmin kuin muurinmurtaja sodassa.
Enomies ja sisarenpoika makaavat rähmällään ulommaisilla renkuilla, jotka tutisevat pahasti yhä nousevan yläkosken paineesta.
He katsahtavat vakavina toisiinsa. He tajuavat, että latvavesien tulva on jo murskannut talollisten padot ylemmissä koskissa. Nyt olivat he vuorostaan tulvan alla. Ja heitä se uhkasi kuolemalla, sillä heittäytyminen nivalta tämänlaiseen kurimukseen, joskin sen takainen koski oli jo loivempaa, koluista alamäkeä, oli pelkkää arvanheittoa elämällä.
Patorisujen, renkkujen ja rannoilta riistäytyneiden talashirsien ja veneenpuolikkaitten tulo jatkuu yhä. Heidän veneensä tytkyy jo pahasti peräpuoleltaan yhä ylemmäksi viistävässä rantavirrassa. Kurkelaiset katsovat toisiansa silmämunien pohjiin saakka. Jaakko remahtaa lopulta leveään nauruun, haihdutellakseen muka nuorukaisen pelästymistä.
"Ollapa tässä Henrik-veli kokemassa miltä tuntuu anastella kepulikaupalla toisten lohivesiä...", hän on lopuksi murisevinaan totta ja leikkiä sekaisin.
"Minä haen veneen", Niklas tokaisee. Hänen tiiviit nuoret lihaksensa kylkiluitten alla ja lonkissa värisevät huimaa taistelunhalua. "Pysy siivolla, Huittulan hullu", ähisee Jaakko säikähtyneenä. "Olen ennenkin heittäytynyt padolta alavirtaan." "Et tuollaiseen koleikkoon, pöhkö", ja Jaakko painoi poikaa niskasta pysymään makuulla.
"No, voi sun taivahan pyhät vaimot", Jaakko on voivottelevinaan, "sattuipas tämä ... humalassa on eletty ja – veteen, raikkaaseen koskiveteen kuollaan".
Kului hetkiä. "Tuhottomia aikoja", ähki taas Jaakko, "nämä renkut eivät meitä enää kestä". "Eivät ainakaan sinua, kymmenleiviskäistä möhömahaa!" Niklas huutaa hampaat irvessä yhä yltyvän koskenmyrskyn lävitse.
Hän on noussut polvilleen nyrkki pystyssä, aivankuin olisi aikonut tönäistä enomiehen aliseen syöveriin. "Hiljaa, poika, pato kestää vielä, jos heitän nämä syntiset leiviskäni ajoissa myötävirtaan. Sinun täytyy elää, hölmö! Kuuletko?"
Mutta polvillaan ollen Niklas oli näkevinään yläväylältä päin, Tervolan talon paikkeilta, tulipalon heijastusta. Aamu oli kuitenkin jo kajastunut niin kirkkaaksi, ettei hän ollut näkemisestään varma. Jaakko on tuijotellut ajatuksissaan alla vilisevän vuolteen pintaa. Äkkiä hän karjahtaa kauhuissaan ojentaen koko kämmenensä vinhasti lähestyvää, kuin elävänä heittelehtivää miehen ruumista kohti, joka vilahtaa pitkä nuolensulka olkapäissä renkkujen lomitse.
"Siellä on tapeltu, tuolla!" hän huohottaa Niklaan korvaan. Samassa selviää tälle tulipalon kajastus. "Vihavenäläinen, vihavenäläinen!" hän huutaa.
Jaakko ei saa hetkeen ajatuksesta kiinni. Mutta kun hän katsoo tovin ajan Niklaan osoittamaan suuntaan, selviää hänelle yhtäkkiä hirveä tapahtuma.
Vienalainen oli sittenkin pettänyt. Tätä se juuri oli tarkoittanut sukoilullaan ja houkuttelullaan. Ja nyt, nyt olivat talot Kemistä Oulunsuihin saakka tyhjinä, naisten ja lasten hoteissa. Ja tuolla polttaa Satakunnan rosvo alkajaisiksi Tervolan rakennuksia, surmaa kansaa ja sitten, tietenkin, laskee alavesiin ja...
"Hätäkokko on saatava tuleen", hän huutaa Niklaalle. "Suensaarelle, Suensaarelle merkki, hätämerkki!"
Niklas on hänkin käsittänyt kaiken. Jollei päästä tuokiossa rannalle ja juosta sytyttämään parin neljänneksen päässä sijaitsevalle Yläpenikan vuorelle, jolla seisoo merkkikokko vainovalkeata varten, ei mikään pelasta maakuntaa. Vain sieltä, Yläpenikalta, näkyy kokko Suensaarelle ja vain sieltä saavat hätämerkin myös etelänpuoliset talot, jotta avuttomat ennättävät vainoväylältä korven peittoon.
Toverusten katseesta kiiltää kuin elottomasta lasista sama toivoton ja pakottava ajatus. Jaakon silmiin tulee vähitellen syvää masennusta. Hän tuntee koko raskaassa olemuksessaan, ettei hänessä ole miestä selviämään tuosta kurimuksesta hengissä eikä niin ollen ketään auttamaan.
Mutta Niklas on jo tarttunut hänen vyöhönsä. "Pidä tulukset kuivina", hän huutaa toiselle korvaan. Samassa hän on noussut ja hänen katseessaan palaa kylmä, päättävä tuli. Oikea käsi osoittaa padon ulommaiseen päähän.
"Ryömi tuohon, tuohon!" hän huutaa käskevästi. Ja samassa hengenvedossa heilahtaa ilmassa norja vartalo. Hän on hypännyt kosken kuohuihin.
Jaakko tuijottaa silmiä huikaiseviin ryöppyihin. Näiden alkupäästä, nivanalisesta kurimuksesta, nousee musta, lonkeromainen aalto, yhä toistuen, yhä samanlaisena jatkuen, päättömänä ja pyrstöttömänä.
Mutta Niklas ei nouse sen mukana.
Harvat renkut horjahtelevat Jaakon alla viimeisillään. Hän ei osaa enää ruveta täyttämään Niklaan äskeistä käskyä. Hän odottaa vain loppujenkin tokeitten romahtamista.
Mitä lie kulunut aikaa, Jaakko ei osaa tainnuttavassa kohinassa arvioida. Mutta hän luulee sittenkin, aivankuin olisi havahtunut pitkästä unesta, näkevänsä yhtäkkiä ihmeen alarannalta.
Pitkänä, eteenpäin kaartuvana riukuna kiitää siellä Niklas rantaa ylöspäin. Nyt se harppii padon kohdalla. Miksi, miksi sinne, vastarannalle? Yläpenikkahan on idänpuolella eikä...
Ei, ei, se pojan turilas aikoo pelastaa enonsa ja – kuivat tulukset! Se on työntänyt jo veneen rantakiviltä. Nyt se soutaa vitaan ylävirtaan päästäkseen kosken pääväylälle ja saadakseen tilaa oikeaan laskusuuntaan.
Jaakko alkaa hapuilla padon harjaa keskiväylää kohti. Sitä se tarkoitti. Hänen oli pudottauduttava sieltä ohikiitävään veneeseen ja sitten – ei muuta kuin painella töppöset takapakaroissa...
Kurkelaiset juoksevat rinteitä ja tasamaata Yläpenikkaa tähdäten. Kylkiaseet eivät ole painamassa, sillä miekkaa ei ollut mukana koko matkalla. Mutta Jaakko on pian läkähtymäisillään. "Peevelin poika, älä jätä", hän ähisee, "kiirettäkös tässä..."
Niklas kiskaisee enon vyömassista tulukset. "Katko tuoreita katajia", hän käskee ja alkaa juosta omaa vauhtiaan. Hän on ennättänyt jo vuorella iskeä kipinän taulaan ja tulen sytykkeisiin, ennenkuin Jaakko on nouseskelemassa rinnettä ylöspäin katajakantamus sylissä.
Kun vihdoin nousee tuoreista katajista taivasta kohti mahtava savunkierre, joka näkyy loitolle kirkkaassa aamussa, he heittäytyvät jäsenet hervakkaina maahan makaamaan toipuakseen läkähdyttävästä juoksusta ja jännityksestä.
"He-he", naureskelee hetken kuluttua Jaakko, "ei meitä Kurkelan isäntäpoikia niin vain lyö ryssä ällikällä, niinkauan kun on oikeita päällikönveriä sisarenpojassa".
Mutta Niklas on noussut levottomana. "Älä sopota, taipaleelle!"
"Sopota? Sopotanpa hyvinkin, jotta sinulle se on päärmetty kurkelaisten päällikönviitta, kun aika jättää Henrik-veljestä."
Niklas oli jo painumassa Akkunusjoen uomaan, jota myöten heidän oli taivallettava Kemijoelle, päästäkseen Hirmulan talon venevalkamasta vastarannalle ja yhtyäkseen Suensaaren jousellisiin, joiden täytyi olla jo matkalla vainolaista vastaan.
Yhä on kurkelaisilla tulenpalava kiire. He saattavat joutua kuin nallit kalliolle, jos vainolainen ennättää alavarsilta vallata venevalkamat ja talot. Siksi he jättävät joenuoman ja oikaisevat pienen Haapakosken kohdalta suoraan Hirmulaa kohti.
Rantaniittyjen laidassa he kuulostavat pitkän tovin. Joka puolella tuntuu pelkkää hiljaisuutta. Se tohisee korvissa jollain tavalla peloittavasti. Miksi ei talon tanhuvilla liiku yhtään ihmisiä? Vai ovatko ne jo ennättäneet paeta takamaille?
Mutta aikaa ei ole tuhlattavissa. "Mitämaks", Jaakko sanoo, "tulessahan tuo roihuaisi, jos olisi rosvo jo kosket laskenut".
Niklas puristaa toisen rannetta päättävästi. He tietävät, että töyränteen takana talon alapuolella on sen venevalkama. Tätä kohti alkaa nyt juoksu, silmien vilkuessa yhä oikealle, taloon päin.
"Anna mennä", Jaakko tokaisee hyvillään, "Autuas ei huku, sano' Juunas-herra!"
Mutta samaan hengenvetoon kuuluu Hovatan Sjenkan ääni. Se käskee hyökkäämään. Ja samassa on Lari Ontronen muutamine miehineen talaassa keihäät ojossa. Jaakko ja Niklas työnnetään takaisin rantakennäälle, jossa parikymmentä vienalaista heidät ympäröi. Mutta Sjenka on jo kiireesti juoksemassa taloon päin.
"Huonot on näkimet Voikkaalan pojilla", ilvehtii Ontrosen briha, "eivät näe nuoret gospodat, kun Satakunnan posadniekka puikahtaa Vanttausjoen suista yläjärville ahvenenkutuun, eivät näe, sokkoina ohi sauvovat, tshort vasmii..."
Talosta laskeutuu Daavid-päällikkö perässään Hovatan Sjenka. Tälle hän näyttää antavan jonkin käskyn, koska Sjenka huutaa taloon päin ja rinnettä alkaa painua vienalaisia rantaan, haapioilleen.
Lähestyessään Daavid viittaa vangitsijat syrjemmälle. Isä ja poika seisovat jälleen vastakkain.
"Sinä", Satakuntalainen osoittaa Jaakkoa, "saat hoitaa viestin Henrik Kurjelle, etten jouda tällä erää tappelemaan lynkkäpolvien kanssa. Minkä ryöstän, omani otan, poikani ja kohtapuoliin vaimoni Alattiosta. Mene, ja sinä, Niklas, seuraat minua Vienaan."
"En tule rosvojen matkaan, ennemmin vaikka tapa", pusertaa Niklas leukaperistään jäykät sanat.
"Älä manaa vainonaikoja takaisin, Satakunnan Daavid!" Jaakko puhuu uhka kasvoilla, äänessä syvä hätä Niklaan puolesta.
"Sinustako, nassakka, uhkaamaan, vai Henrikistäkö? En nähnyt sen miehen naamalla enää muuta kuin tuhkaa. Airoihin mies, jollet halua tuosta yli – uimalla!"
Keihäsniekat työnsivät Daavidin viittauksesta Jaakon talaaseen, ja samassa keinui vene loitolla virrassa. Niklas oli raivoissaan sivaltanut puukkonsa ja syöksynyt vienalaisten rykelmään. Mutta hänet oli isketty silmänräpäyksessä keihäänperällä nurmikolle.
Isä oli istuutunut kyynärpäänsä varaan nouseskelevan poikansa viereen.
Nyt hän puhui taaskin hellästi ja läheisesti. Hän ei ollut lähtiessään aikonut palata. Muunkin vienalaisjoukon hävitysaikeet hän oli estänyt lupaamalla laajempia kostoretkiä talven tullen.
Mutta ilo hänen sydämessään siitä, että hänen nuoruudenrakastettunsa ei ollut häntä tietensä pettänyt, ilo löydetystä pojasta, ylpeä ilo sen salskeasta olennosta – se oli täyttänyt joka koskennivalta hänen mielensä uusilla ajatuksilla.
"Poikani", isä jatkoi, "jokainen uurre kasvoissani merkitsee saavuttamatonta kostoa. Minun elämäni vääntyminen vitaan, päästämättömään tuskaan ja katkeraan mieleen – se on ollut kaikki peräisin siitä, etten ole kyennyt sietämään äitiäsi ja minua vastaan tehtyä vääryyttä. Siksi se on ollut pelkkiä hikisiä öitä ja verisiä aamuja..."
Nyt, menomatkalla, hän oli ensi kerran koko miehuusaikanaan huutanut ylistystä vanhan Pirkkalan kirkon pyhälle Jaakolle, nuoruutensa suojelusherralle. Ja hän oli nähnyt suvantojen rannalla valkeita näkyjä. Hänellä oli poika, päällikön lajia. He yhdessä ryöstävät maavoudin kartanosta vangitun vaimon. Ja Vienan rikkailla mailla he elävät kuin Pihkovan pohatat.
"Niin, poika, sinusta on nouseva Karjalan herra! Me kokoamme Vienan miehet, me ajamme Novgorodin rengit, ushkuinikit, Aunuksestakin ryssän helvettiin, kun kerran lyö oikea hetki."
"Mutta sitä varten, poikani, sinun on nähtävä avaraa maailmaa eikä häärittävä täällä pienissä kaupusteluissa tai ilveskissojen ajoissa."
Isä oli puhunut katse terästä loistaen. Hän oli noussut ja nostanut Niklaan käsivarresta lähelleen. Ja nyt hän seisoi niska kenossa, paljain päin, oikea käsi miekankahvaan puristuneena. "Mitäs sanot, poika?"
"Isä, en voi tulla, en halua." "Miksi et?" "En tiedä, en osaa sanoa..."
"Sinä vätys!" raivostui isä. "Et tiedä? No, minä opetan sinut tietämään! Hoi, miehet, nuoriin tuo poika!"
Satakunnan Daavid oli muuttunut koko hahmoltaan. Hän näytti olevan valmis lyömään poikansa tasaksi tantereeseen, ennenkuin luopumaan aikeestaan. Ensi kerran elämässään hän oli pääsemäisillään sovintoon kohtalonsa kanssa. Ja tuo tuossa, tietämätön ja kokematon, aikoi tärvellä hänen uljaat näkynsä. "Nuorena vitsa väännettävä, jollei muuten, niin ruoskalla!" hän huutaa yhä raivoissaan.
"Et minua ryssänruoskilla masenna, pajarin renki", jurisi Niklas tempoen selän taakse sidottuja ranteitaan, tukka silmillä ja kaulasuonet paksuina kiukusta ja häpeästä.
"Eikö sinussa siis ole miestä kostamaan surmalla oman äitisi häpäisijälle, Sigurd Hortelle?" isä kysyi tovin kuluttua rauhallisesti, mutta tutkivasti.
Niklaan ajatus alkoi seljetä. Ristin nimeen! Sitähän hän oli itsekin ajatellut. Hänhän oli omin suin sanonut äidilleen: "Sen on kuoltava!" Ja nyt hänen oma isänsä on tuossa tarjoamassa kostoretkeä ja äidin pelastamista. Ja hän, poika, ei osaa muuta kuin vätystellä...
Hampaat ovat painuneet lujasti yhteen. Kädet ovat lakanneet tempomasta. Hän sanoo tovin kuluttua muuttunein äänin: "Jos päästät nuorista, seuraan sinua, en muuten." Isä naurahtaa hyvillään ja riipaisee poikansa ranteet vapaiksi.
"Haapioihin, yläväylille!" hän huutaa miehilleen. Ja samassa alkavat vienalaisveneet työntyä rannankaarteen akkavirtoihin ja juontuvat nopeasti jonoksi.
Itäiseltä suunnalta nouseskelee vielä ohutta savua Yläpenikan vainokokolta. Mutta sekin hajoaa auringon paahtamaan ilmaan kuin hauras auder kaukaiselta kaskimaalta.
10.
HORNAN MERI.
Maalina, Sigurd Horten puoliso, oli rukoillut koko talven isäntänsä ja herransa surmaa.
Olemattomien päivien vaisu valo oli kiertänyt lumisilla rannoilla himmeän punaisena päärmeenä tai viheriäisenä myrkkynä mustana makaavaa merta.
Ruijantulien loimossa olivat meritunturit huutaneet hänelle verenkarvaisina peikkoina: Täällä vuotaa Golgatan veri, pisara lisää ei muuta meidän väriämme eikä muotoamme!
Ja Maalina oli rukoillut milloin emännäntuvassaan pimeässä loukossa, milloin kylmässä aitassa hädän huurutessa rukousta hokevilta huulilta pakkaseen: "Pyhä Mataleena, jolta otettiin pois kuolemansynnit, auta minua poispesemään kaksoisavion saastainen tahra, vuodata minuun Manassen lesken voima Holoferneeta vastaan ja iske tällä kädellä, iske..." Ja vasen käsi oli hypistellyt rukousnauhaa, mutta oikea on puristanut rintavitjoissa riippuvaa suomalaista puukkoa.
Hänen rukouksiinsa oli sekaantunut tahtomattakin surmatyön ajatus. Se uhosi rukouksen liekistä kitkeränä savuna suoraan sieraimiin, suuhun ja aivoihin. Varsinkin öisin se oli ruvennut tuon tuostakin tuntumaan pyhisten sallimalta.
Mutta aamulla, kun räiskät ja lokit olivat alkaneet melunpitonsa ja gaissojen kylmänsiniset jäätiköt sokaisivat silmää, hän kauhistui ajatuksiaan.
Jos oli elämä kahdessa aviossa kuolemansynti, oli sitä myöskin ihmishengen hukka ilman synninpäästöä ja viimeistä voitelua.
Kumpi oli raskaampi synti? Kerran hän oli kysynyt tätä vanhalta rippi-isältään, sira Andrekselta. "Vai niin, Horten emäntä", oli pappi katsonut häneen vanhaan tapaansa epäillen ja tutkivasti, "aiot ajaa syntiesi pirut perkeleillä sielustasi. Varo, varo, ettei tämä pimeyden meri, tämä mare tenebrarum murhaa sinun sieluasi – kadotukseen!"
Niin oli Maalina yrittänyt juosta pakoon omia ajatuksiaan. Hän ei rukoillut enää hyvää eikä pahaa. Mutta kuitenkin hän kurkkoili Horte ukon vuoteelle päin. Eiköpähän se siitä kohta puoleen, hän toivotteli mielessään vasten tahtoaankin.
Juomaa antaessaan kärttyilevälle ja taas voipuvalle vanhukselle hän ei osannut olla salaa hymyilemättä: Ei muuta kuin kerran nokkaisee kalmankorppi tuota kelmeätä kalloa, joka makaa päänalusella kuin tyhjä munankuori hyljätyssä pesässä, niin...
Mutta nyt, kun tunturipurot ovat taas alkaneet pauhata kevättä, tuntuu jokainen uusi päivä pilkkaavan hänen salaisia toiveitaan.
Vanhus on ruvennut kuin kiusalla virkoamaan. Se kyhnii jo aamuisin vuoteessaan, tirkistelee kaappisänkynsä ovien raosta. Ja eikös siirtyile pöytää ja penkkiä pitkin kuistille, nuuskien ja taaskin nuuskien tuoretta meri-ilmaa!
On tullut jo lunnien pesimisaika, noiden kiusallisten kurnuttajien, joiden laulu muistuttaa häijysti terveen ihmisen kuorsausta. Ne kantavat komonokkiensa poimuissa pesilleen saaliskaloja, siipien jättäessä tummia varjoja meren pintaan.
Maalina on nousemassa tunturirinteelle katsomaan poikivia lampaita, Ulv-rengin tuotua sanan, että kotka oli jo raadellut yhden karitsoista.
Kelontekemän kotakunnat ovat jo tulleet, paitsi Aslakia, tänne kesäisille syöttöpaikoilleen, Kaavuonon rinteille. Sieltä päin nousee kotasiljoilta parhaillaan himertävä savu, joka lennähyttää emännän ajatukset Suensaarelle saakka, Niklas-poikaan, ja vieläkin kauemmaksi, Satakunnan Daavidiin, joka elää, elää eikä tiedä hänen vaivoistaan, ei edes sitä, että nuoruudenrakkaus huutaa hänessä yhä kuin tämä humiseva tuuli hänen ympärillään.
Kivenlohkareitten välisillä nurmikoilla makailee tiineitä lampaita. Emäntä istuu huoahtamaan pitkästä noususta kivensammalelle.
Lampaat kihnuttavat siellä täällä kylkiään kivensyrjiin puhdistaen höllää talvitakkua turkistaan. Niiden yläpuolella, kalliolla, näyttää odottelevan jotain tärkeätä musta korppi, joka kääntelee päätään toista ja toista silmäänsä väläytellen.
Istuskelijan mielenpohjissa liikuskelee Niklaan sana viimesyksyiseltä eronhetkeltä. "Sen on kuoltava, sen, joka ei ole sinun miehesi Jumalan edessä." Niinhän se oli sanonut, poika raukka...
Ja hän muistaa senkin, miten hän silloin oli vavahtanut sydämyksiään myöten, pelosta, että hänen puhtoisestaan olisi tuleva veren tahraama kostaja, kuten kerran onnettomasta isästään.
Nämä ajatukset eivät kuitenkaan pääse tällä kertaa nousemaan mielen ylävesiin. Hän vain ikäänkuin muistelee niitä.
Vahva tuuli painaa vuonolta päin Maalinan hameita vasten. Se liehuttaa viistäen hänen huntuansa ja hiuksiaan.
Kaukaa, alhaalta näyttää maavoudin laaja kartano matalalta, pimeältä. Viha leviää taas häneen raakana, uhoavana voimana. Se nousee nurmikon ja sammalten routaisesta hengestä, makailevista eläimistä ja raadellusta karitsasta. Se repii korpinnokkana hänen sisuksiaan.
Hän on kuullut joskus lappalaistarinan noidutusta vaimosta, joka muuttui sudeksi, juoksi vastatuuleen, raateli nuoret ja vanhat porot ja joi niiden verestä yhdeksän miehen voiman.
Ja hänet, hänet oli elämä noitunut sekä sudeksi että korpiksi! Eikö hän ollut nuorena lentänyt rakkautensa havisevassa ilmassa kuin nuori merihanhi pesimäsijoilleen? Ja he, ylpeät sukulaiset, olivat surmanneet heidän onnensa kuin kotkat tuon karitsan tuossa.
Mitä oli sellaiseen verrattuna nuijata vanha, hoipputautinen poro, jonka nahkaa, sieraimia ja suuta söivät kalmankurmiaiset yöstä yöhön?
"Yhdeksän laaksoa juoksee pimeässä susi, voia, voia, nana, nana", hän alkaa mumista joskus oppimaansa lapinjoikua. "Tiainen ja korppi, voia, voia, naa, roukuvat vasat jouhikuonolle näyttää, na, na, naa, na, na, naa..."
Maalina on alkanut laskeutua alas haukkoen vahvaa tuulta, joka täyttää hänet juovuttavalla, inhonsekaisella hurmalla. Hän riipaisee vaimonhuntunsa päästä. Hiukset ja laaja hame viistävät valtoimina siipinä hänen takanaan. Kaukaa vuonolta kantautuu yhä lunnien kurnutus. Se on kuin sairaan ikälopun ärsyttävää kuorsausta. Se särkee korvat. Se on vaimennettava hinnalla millä tahansa. Hänen kämmenensä nousee kuin tukehduttaakseen avointa, hampaatonta suuta, joka kuorsaa, kuorsaa lakkaamatta.
Mutta rantueen kalastajamökkien turvekatot paistavat jo häntä vastaan vihertävinä ja ruskean punertavina laikkoina. Niiden pallaksen mahanahasta muokatut ikkunakalvot kiiltävät räikeässä auringossa kuin luonnottomasti kirkastuneet silmät.
Maalina joutuu rantatielle. Vaimot kurkistelevat kynnyksiltä Merimaan valtiatarta, niiailevat ja hokevat: "Guds fred, Guds fred."
Erään majan katolta kuuluu häijyä mäkätystä. Liuhupartainen pukki on kavunnut sieppaamaan sieltä nuorta heinää. Se seisoo etujalat harallaan ja mäkättää, mäkättää, tökkää tyhjää ilmaa sarvillaan, teikaroi ja mäkättää taaskin.
Maalina on tarttunut rukousnauhaansa, tekee kasvojensa edessä ristinmerkkejä. Paha henki riemuitsee tuon elukan mäkätyksessä.
"Maria, mater gracie, pelasta minut", Maalina supisee avuttomassa pelossa. Täällä rantaniittyjen lempeässä valossa ja ihmisaskarten keskellä tunturinoidat olivat hänet heittäneet omien heikkojen voimiensa varaan, eikä hänellä ollut enää muita keinoja kuin kirkon hurskaan tyttären.
Vielä tänä päivänä, hän tyynnytteli itseään, oli hänen vietävä papille vahaa alttarikynttilöiksi ja luvattava lihavin lampaista ruokaveroa.
Mutta ei tullut vieläkään hänelle ajatusta, että hänen olisi pitänyt ripittää raskaat vaivansa sira Andrekselle.
Tuli ristinpäivä, tuli mikonpäivä, ja kotamiehet olivat alkaneet korjailla poronvaljaittensa selkävöitä ja länkiä palatakseen Suomen puolelle talvisille jäkälämailleen.
Nyt tiesi Maalina enemmän kuin viime kevännä. Aslak-lapin tultua olavinpäivän aikoihin kotakuntaansa hän oli saanut kuulla uutiset Kemin markkinoilta. Satakunnan Daavid oli tarjonnut hänen veljelleen sopua, tavannut Niklaan ja kysynyt vaimoaan. Enempää ei huhu tietänyt. Mutta se oli täyttänyt Maahnan mielen uudella rohkeudella. Hänen puolisonsa ei ollut häntä unohtanut. Ja hänen oli paettava täältä herransa luokse.
Mutta vapaana, kaikesta vapaana ja puhtaana, jos vaikka verellä pestynä!
Ei ollut enää paljoa aikaa. Oli kulumassa viimeinen hetki. Yksin hänen oli mahdotonta vaeltaa yli Beskaadastunturin, jota viistivät jäätikkömyrskyt kesin ja talvin.
Ja kuitenkin luisui hänen käsistään päivä toisensa jälkeen. Oli jo verisen lehden aika. Kukko oli lakannut laulamasta, hevonen hirnumasta, yhtämittainen yö oli tulossa.
Mitä hän vielä odotti? Hänhän oli jo turvannut sielunsakin rauhan. Oli kerännyt kaikki säästönsä ja korunsa ja ostanut pyhän Olavin alttarilta aneet – sadoiksi päiviksi hän oli maksanut synninpäästöt vääristä ajatuksista, sanoista ja teoista. Ja anebulla oli kardinaalien ja itsensä pyhän isän vahvistama!
Mitä oli hänellä enää epäröimistä? Oliko hän lopultakin niin heikko, ettei kyennyt seuraamaan järjen päätöksiä? Täytyikö hänen yhäkin rukoilla itselleen ilmestyksiä ja näkyjä tai uhrata nokinaamojen seitapahtaalle, joka seisoi tuolla Kaavuonon pohjakaltaalla, kiillellen kylläisenä lapinmiesten kesäisistä uhreista, poronverestä ja rasvasta?
Eräänä iltapäivänä, käydessään Kaavuonolla, hän havaitsi kauhukseen, että lapinnaiset olivat jo alkaneet kerätä keitinkalujaan ja raanujaan. Seuraavana aamuna piti kotalouteet riisua riu'uiltaan ja sitoa vetohärkien kantamuksiksi.
Merimaan valtiatar ratsasti sinä iltapäivänä vuonon rantatietä takaisin raukea epätoivo sydämessä.
Pitkä itäpohjoinen oli tehnyt sään räntäiseksi. Ratsutien vierillä heinä oli jo syysruosteen tärvelemää. Nyt vielä, ennen yötä, aurinko heitteli raskaista pilvistä kirkkaita suikaleita, mutta tuokin maata kohti valuva valo pimeitten pilvien alla oli kammottavaa. Se ennusti yöksi myrskyä ja parissa viikossa tuonne, Hornan merelle, ikuista yötä, jonka huokuvaa tuskaa ei edes jääpeite koskaan uuvuta uneen.
Maalina oli tarttunut ratsunsa harjaan suonenvedon tapaisessa kouristuksessa. Hän tiesi, että ensi talvea hän ei enää kestä tulematta hulluksi tai hyppäämättä rantapahdalta mereen. Mutta hän ei tuntenut itsessään myöskään mitään uskallusta ratkaisevaan tekoon.
Kotorinteellä hän kuitenkin vavahtaa aivan kuin suurestakin tapauksesta, vaikka hän ei näe sen kummempaa kuin saapuneen laivan mastot rantapuotien takaa. Siellä on Sigurd Horten vävyn, Koll Gyrdinpojan, laiva, hän tietää sen kysymättäkin. Nyt on jotain tulossa – ratkaisevaa. Se mies ei ole turhaan ollut hänen vihollisensa.
"Hyvä, hyvä, Guds fred, Guds fred, Jyykeän herra", Maalina hymisee ilostuen omasta vihastaan. Ratsun kaviot kumahtelevat laakakiviin umpiportin alla. Ne takovat hänen vihansa tahtiin aivankuin keräämällä hänen sydämeensä ihanaa julmuutta.
Ja vieläkin parempaa! Isäntärenki Ulv keskustelee pihamaalla Koll Gyrdinpojan asemiesten kanssa, joita näyttää olevan merkillisen suuri joukko pelkkää vierailua varten.
Maalina nyökkäilee jyykeäläisille, mutta huomaa samassa, että portailla seisoo hänen tytärpuolensa, Margret, Koll Gyrdinpojan emäntä.
Margret näyttää häntä odottaneen. Sen laiha, pitkä vartalo on takakenossa, kädet puuskassa lanteilla. Ja sen luisevilla kasvoilla on peittelemätöntä vahingoniloa.
"Parastakin parempaa", mumisee Maalina itsekseen. Se on tullut riitelemään, nuuskimaan perintöjä tai suorastaan lastaamaan niitä laivansa ruumaan.
"Pidä ratsu satuloituna", hän kuihaisee uskolliselle Ulv-rengille, tietämättä itsekään, miksi antaa sellaisen käskyn. "Guds fred", hän sanoo kovalla äänellä portaita kohti, aivankuin hänellä olisi nyt varma turva takanaan.
Mutta Margret-emäntä on samassa kohauttanut olkapäitään ja pyörähtänyt pirttiin, jossa istuu Horte-ukko vävynsä keralla tuliaiskannun ääressä.
Isäntä on jo muutamasta siemaisusta läimähtänyt sairaalloisen punakaksi. Korvia myöten kalju pää keikkuu kuin komonokkaisella lunnilla sen nokkiessa tuulenkaloja rantahiedasta.
Koll Gyrdinpoika istuu kyynärpäät pöytää vasten, nyökäten jäykästi tulijalle. Margret seisoo muurinpatsaan luona tuijottaen käskevästi puolisoonsa, joka yskähtelee karheasti aikoessaan nähtävästi ryhtyä puheenpitoon.
Kukaan ei kuitenkaan saa sanaa suustaan, paitsi Horte-ukko, jonka kieli laulaa höperönä, kysellen uutisia ja muistamatta seuraavassa hetkessä omia kysymyksiään.
Maalina on tuonut pöydälle raskashopeaisen kynttilänjalan ja sytyttää hitaasti sen kynttilöitä. Alkakoot, täältä vastataan, hän ajattelee, katsomatta kertaakaan vieraisiinsa.
Alkavan myrskyn tohahteluja kuuluu vuonolta päin. "Sant Olav hjaelpe, mitenkähän lienee 'Hagbardin' laita?" säikähtää vävy aluksensa puolesta ja lähtee antamaan miehilleen käskyjä.
"Sinun on pysyttävä tänä iltana selvillä päin", sanoo Margret kireällä äänellä isälleen. Ukko pinkaisee seisoalleen näyttääkseen miten ketterästi hän astelee ja hekottelee hyvillään.
"Vai haluatko tulla murhatuksi katumattomassa humalassa?" singahtaa särisevän naurun keskelle tyttären sana.
Naiset katsovat toisiaan silmästä silmään, kunnes Koll Gyrdinpoika avaa oven ja myrsky työntyy sisään viistäen kynttilänliekit melkein sammuksiin.
Kun vävymies näytti yhä vaikenevan, ei Margret-emäntä voinut enää itseänsä pidättää. "Gud og de Hellige vaere med dig!" hän purskahtaa ulkokullaiseen itkuun, kietoen suojelevasti käsivartensa ukon hartioille, yhä katse syyttävänä Maalinaa kohti.
"Niin se on isä, että tuon naisen äpäräpoika ja sen isä, joku metsärosvo, ovat uhanneet hyökätä tänne, kartanoosi, ryöstää ja surmata sinut ... tieltä pois!"
Jo Jukkasjärven viimesyksyisiltä antinmarkkinoilta olivat huhut asiasta tulleet Jyykeään. Ja vielä tänä kesänä oli saatu tietoihin vahvistus Vesisaaresta, jossa oli ollut kauppiaita Ryssänrannalta asti, selitteli Margret paljastuksiaan.
Maalina ymmärsi salaman nopeasti, että huhujen pyörteisiin oli kertynyt jos jotakin ruuhkaa ja että jyykeäläisten päätarkoitus oli tuhota hänet ja riistää perinnöt ajoissa hoteisiinsa.
Hän vapisi taistelunhalusta. Mitä enemmän lyövät, sitä verisemmin hän taistelee. Vain kylmä, uhkaava nauru oli hänen vastauksensa.
"Naurat mitä naurat", jyrähti asiaan Koll Gyrdinpoika, "sinut ja appi viedään Jyykeään!" "Ja kaikki irtain talosta, jotta...", liitti Margret.
"Kuulitko, Sigurd, kuulitko?" oli Maalina muka raikahtavinaan nauruun. Hänen täytyi näytellä. Noiden vankina hän ei aikonut tältä paikalta lähteä. "Kuuletko", hän nauroi uudestaan, "he aikovat ryöstää sinut ja talosi! Sitä varten he ovat keittäneet kokoon kokonaisen rokkapadallisen huhuja ja valhetta. Ymmärrätkö?"
Ja hän hyväili ukon päätä, tarjosi hänen juotavakseen suuresta haarikasta, painoi taas hänen päätään kylkeänsä vasten, silmät palaen jyykeäläisiä vastaan nauravaa vihaa.
Ukko hekelteli hyvillään ja yritti nostaa nyrkkiänsä vävyänsä kohti. Mutta näytti torkahtavan samaan menoon pitkästä ryypystä älyttömäksi.
Maalina saattoi kainaloista kannatellen horjuvan vanhuksen isännäntupaan ja vuoteeseen, palaten nopeasti pirttiin.
"Vai niin, vai perinnöille!" hän nauroi yhä vieraita vasten naamaa, ääni entistään kimakampana. "Ilmankos koko aamupäivän lampaat painuivat rykelmiin ja koirat söivät ruohonpäitä. No, saamanne pitää – tuulta ja myrskyä!"
Avautuvasta ovesta tohisee yöllinen myrsky. Maalina juoksee rantapolkua satamaan. Vastatuuli on tukehduttaa hänet. Viimekeväinen juoksu tunturilta alas, karitsa, korppi ja kuorsaavat lunnit palaavat hänen muistiinsa. Hän on taas vastamyrskyä nielevä vaimosta noiduttu naarassusi. Hän hakee taaskin, kuten kerran suuressa tuskassa ryöstetyn poikansa vuoksi, näkyjä ja uskon vahvistusta.
Ja nyt on myrsky satakertainen. Vuoksi oli nousemassa äärimmäisille partaille. Lakkaamaton kohina syöksyy luotoja ja pahtoja vasten. Se on noussut Hornan merestä niin summattomin vesimäärin, ettei se pääse takaisista salmista enää avomereen. Rantapuodit huojuvat räystäitä myöten sen pyörteissä. Suuri venetalas umpiportteineen on rysähtänyt kasaan. Hietikolla juoksee hurja kuohu petäjikköä myöten. Maalina kahlaa sitä pitkin. Ja äkkiä hän kirkaisee suuresta riemusta.
Laituria ei näy, mutta sillä makaa jyykeäläisten laiva puoliksi kyljellään pitäen jymisevää ääntä. Miehiä näyttää rimpuilevan henkensä uhalla sen köysistössä ja ylempää rannalta häämöittää laivamiesten synkkä rykelmä. He eivät kykene pelastamaan tovereitansa.
Hävityksen hurja riemu on pakahduttaa raskaissa, märissä vaatteissa kahlaavan Maalinan.
Ylhäältä rantapolulta kuuluu Koll Gyrdinpojan ärjyvää huutoa. "Hyvä, hyvä!" Maalina huutaa huutamalla vinkuvaan myrskyyn. Tämä on vedenpaisumusta. Uskottomat hukutetaan, vanhurskaat pelastetaan. Ei lennä konsa noille elämän kyyhkynen tuomaan öljypuun oksia! Pyhän kirjan kuvat sekaantuvat hänen aivoissaan. Yhtäkkiä nuo murtuvat ranta-aitat ja hukkuva laiva eivät ole enää sortuvia kyliä ja kaupunkeja vedenpaisumuksen määrättömässä hävityksessä. Hän on Debora, Lapidotin emäntä, joka taistelee Herran sankarin Barakin rinnalla pakanoita vastaan. Voitonvirttä hän veisaa voittaneelle Israelille: "Herra, koska sinä läksit Seiristä ja kävit Edomin kedolta, silloin maa vapisi ja taivaat myös tiukkuivat ja pilvet pisaroitsivat vettä ja vuoret vuotivat Herran edessä..." Hän hengitti hetken tukahduttavaa myrskyä ja huusi kuin itselleen: "Nouse, nouse, Debora! Kaikki sinun vihollisesi niin hukkukoon, Herra! Sen on kuoltava, sen, joka ei ole sinun miehesi Jumalan edessä!"
Silloin tuli hänen pääsinhetkensä. Hänen ajatuksensa selvisivät ratkaisevaksi teoksi. Hän oli näkevinään pimeyden ja seinien läpi Margretin värjöttävän karsinannurkassa yksin ja peloissaan.
Koko talo oli hänen käsissään.
Hän nousee harkitun hitaasti rinnettä ylöspäin. Kiertää rakennuksen taitse tallinsolaan, pihalle ja kuistille, josta ovi vie isännäntupaan.
Yksikään lintu ei lennä ilmassa. Mutta hänen päänsä sisäpuolella soi lunnien kurnutus. "Or-or-or", se panee hitaasti, katketen ja taas alkaen jurrata syvältä tulevaa kurkkuääntä.
Nyt se muuttuu äkkiä, hänen tultuaan kuistin portaille, kaukaiseksi kuorsaukseksi. Se on vanhan juopon takaltelevaa röhinää. Hän avaa isännäntuvan oven äänettömästi kuin tuonen-marras Pyhäinmiesten yönä kotopirttinsä uksen.
Yhä kuuluu ärsyttävä kuorsaus. Se tulee tuvan perältä kaappisängyn avoimeksi jääneestä ovesta. Surmaajatar lienee äkkiä ottanut harppaavan askeleen ... tuon narisevan äänen kuohahduttavasta suuttumuksesta.
Laskematta aikaa hän vihdoin havahtuu lämpimästä virrasta, joka tuntuu huuhtelevan hänen oikeata kättänsä.
Suloinen, vilpeä rauha avaa hänen sydämensä. Monenmonet vuodet ovat hukkuneet. Hän elää keväistä pääsiäispäivää kototanhuvilla. Pitkäpaasto on loppumaisillaan. Ahava karistelee kohta lumet Juhannussaaren petäjiköstä. Kiikut laitetaan huomenissa sen kennäälle. Mutta vielä nyt, tänä päivänä, ei saa rukki pyöriä, ei liikahtaa tuulimyllyn siipi, ei kiikku heilahtaa, ettei lisääntyisi Kristuksen piina. Ei saa puukolla lastua vuolaista, etteivät aukenisi Ristiinnaulitun viidet haavat. Ei vielä, ei tänään. Mutta he, Henrik ja hän, hyppivät hiljaa pääsiäislautaa takatanhuan havukolla, hiljaa, puhumatta, silmissä salaperäinen ilo kielletystä leikistä – eikä kuitenkaan kielletystä, sillä pitkänpitkät piinaviikot ovat loppuneet, kevät ja suloiset tuulet ovat alkamassa...
Niin avautuu vihdoin surmaajattaren koura. Puukko jää paikalleen vainajan rintaan.
Maalina pyyhkii rintapieleensä kämmenselkää, kävelee kuistille ja pihalle, nousee isoontupaan, jossa Margret istuu yksin muurinnurkalla, rahilla.
"Hyvin on kaikki", Maalina sanoo rauhallisesti, "saat pitää perinnöt, saat tuomani myötäjäiset, saamani huomenlahjat ja ... isäsi. Pax et bonum, pax et..."
Margret kirkaisi, tärisevät sormet nousivat ilmaan. Hän oli nähnyt verta äitipuolensa rintapielessä.
Maalina hymähti. Läksi ulos, kiirehti talliin, jossa Ulv-renki seisoi hänen satuloidun ratsunsa vieressä.
Emäntä ojensi isäntärengille kaulavanteensa, joka oli etupuoleltaan sormenpaksuista, palmikon muotoon taottua hopeaa. "Guds fred", hän sanoi painaen hartaana päätään ja läksi.
Käymäjalkaa kulki hänen ratsunsa livettävää rinnepolkua Kaavuonon pohjukkaa kohti, kotakansan siljoille. Mare tenebrarum pauhasi yhä pahemmin kuin iankaikkinen Horna, mutta Maalinalla oli pääsinpäivän rauha sydämessä.
11.
NOITALINTU TUNTUREILTA.
Marrasjärven Könkkölässä Kaarina-emäntä, Henrik Kurjen nuorin sisar, liikuskelee yksin pikkutuvassaan halean sinisissä orvokkisilmissään uuden äitiyden ja juhlan kimmellys.
Ovat tulossa hänen pienen Yrjö-poikansa ristiäispidot. Poika on jo viikko sitten kastettu Matarengin kirkossa ja äiti kirkoteltu. Mutta nyt oli pidettävä ristiäiset, joihin oli lupautunut tulemaan itse Henrik-päällikkö, koska hänellä oli tärkeitä tehtäviä täälläpäin, metsäpirkkojen ja verolappien asioissa.
Takassa räiskyy iloinen tuli. Äiti antaa rintaa pojalle jokellellen pienokaiselleen: "Tule Jeesus kolmanneksi, Neitsyt Maaria neljänneksi." Ja taas hän hymisee suutelevin huulin, ilman sanoja, kunnes kutittaa poikaa rinnasta ja laulahtaa: "Yrjö itse yheksänneksi!"
Niin hän jää tuijottamaan aamunpäilyvin silmin takkaan ja hymähtelee, uneen voipunut poika yhä helmoissaan, jollekin menneelle, joka ei enää tee kipeää. Siunaukseksi oli muuttunut hänen nuoruudenrakkautensa suru. Se oli nyt enää vain kaunis kuva nuoresta junkkarista, Greger Jaakonpojasta, jonka viheriä olkalevätti ja valkeat hatunsulat heilahtelivat kerran aamutuulessa lähtevän laivan kannelta, hänen painaessaan sinistä liinaa rintaansa vasten.
Tuo näky ja kanervien tuoksu oli jäänyt hänelle tällaisten yksinäisten hetkien salaisuudeksi. Se oli hänelle kauan sitten nähty alttaritaulu, jonka eteen hän sai sydämessään polvistua. Mutta hänen touhukkaitten päiviensä ajatukset, hänen täyteläisessä rauhassa elävä ruumiinsa, hänen ilonsa ja huolensa kuuluivat täysin ja kokonaan hänen isännälleen, Juho Könkkölälle, hyvälle ja verevälle.
Yöllä oli Marrasjärven jää ulahdellut marraskuisen pakkasen käsissä. Emännälle tuli iloinen halu kurkistaa selälle.
Ja eikös rupeakin näkymään Marrasjärven pohjukasta hevosjono, jonka siniset ja keltaiset luokat ja päitsien kiiltävät helat paistavat selkeinä talon rantakennäille saakka.
Kaarina-emäntä, yhä kasvot ikkunassa, lyö polviinsa ja sipaisee tummansinisen hameensa poimuja yht'äkkisessä kiireessä.
Siinä ne ovat kurkelaiset, ja varmaankin myös Luulajan Hannu Oravainen, joka Könkään Yrjänä-isännän kanssa oli ollut pojan mieskummina. Ja tietenkin! Näkihän sen jo kaukaa, että Jaakko-veljen reessä kekotti hänen vanha ystävänsä, Pirkkiön iloinen Nikki-lukkari. Ja jes-maaria! Koska tahansa saattoivat Aavasaksan ja Matarengin vieraat saapua poikkimain, lännestä päin!
Oli kiirehdittävä portaille huikkaamaan isäntää tallin puolelta ottamaan vieraita vastaan.
Vaalean verevä isäntä on jo aamusta alkaen pannut ylleen sinisarkaisen pyhänutun, jonka laskokset pongottavat vielä uutuuttaan, mutta jättänyt yhä päähänsä vanhan lakkikulunsa, tulirevon keltaisen puuhkan.
Samaan tapaan on hänen mielensäkin, pyhässä ja aressa. Vehmas oli emäntä, sukua karttui, pahnan pohjimmaista ei ollut vielä näkyvissäkään, ja neljättä jo juotiin miehen kirjoihin. Oli syytä juhlavaan oloon.
Mutta koko syksyn merkit olivat olleet pahat. Paksu lumi oli satanut sulamattomalle maanruskalle, ja nyt vasta olivat järvet jäätyneet. Tullapa nyt vielä vähänkin leutoja päiviä, niin poronkoparan läpäisemätön jää-iljanne muokkautuisi lumen alle. Mistä ottaisi silloin poroelo talvimuonansa? Ja mistä maksaisi kotamies veronsa, jotka hänen oli kannettava näiltä lapinkyliltä Kurkelaiselle – Unaria, Kelontekemää ja Ounaan Alakylää myöten?
Oli ollut jo aikaisemminkin kahnauksia Henrik-langon kanssa näissä asioissa. Ja kun hänen, muka sukulaismiehenä ja päällikkönä, piti vastata myös muiden metsäpirkkojen kaupoista ja turkisten hinnoista lapinvoudille, sai hän kestää joka eräkunnassa nurinaa ja kiukkua, joka jo viime talvena oli ruvennut kuulostamaan melkein kapinalta.
Mutta Kaarina-emäntä on juoksahtanut portaille komea näädännahkalakki kädessä. "Tuletkos sieltä", hän hätistelee. "Vai tässä reuhkalakissa, mörökölli, kolmannen pojan ristiäisissä!"
Ja emäntä panee hyvitellen juhlalakin isännän päähän, kadoten samassa touhuihinsa. Ja siihen olivat toistaiseksi silinneet Juho-päällikön huolekkaat silmänrypyt. Mitäs tässä – eipähän tuo susikaan purematta nielle, hohahtaa jäyhä naurahdus suupielestä.
Lakean pirtin pintapöytä notkui jo ruoan painosta.
Jo oli tullut mahtavin naiskummeistakin, Aavasaksan Saukkoriipin emäntätytär, joka oli ottanut taloonsa kotivävyn Tornionjoen vastarannalta, Matarengin Piekkolasta.
Mutta kekrilampaitten lihavat paistit, siansorkat, linturokat ja kastejuustot saivat odottaa, sillä Henrik-päällikkö seisoskeli yksin kartanolla, luultavastikin silmäämässä, eikö jo tullut järven päästä näkyviin Kemijärven Voikkaalaa, jonka piti tuoda tärkeitä tietoja itärajalta päin.
Nikki-lukkari sensijaan piti iloa yllä kuin parhain leikari markkinoilla, sillä eipä ollut hänen pikisilmäinen Agatha-muorinsa mukana sinkauttelemassa kiirastulen hiiliä hänen kaljulle kiireelleen.
Nikki-ukko rääkkäsi vanhaan tapaansa apostoliruhtinaitten jalon sekvenssin säkeitä. "Patres summe dignitatis", hän messusi matkien eleillään ja äänellään kirkkoherraansa Jaakolle ja Luulajan Oravaiselle, jotka toki osasivat hekin juhlia ristiäisiä kaulankastajaisilla. Nykerönenäinen Piritta, pojat ja koiranpenikat pyöriskelivät miesten polvien vaiheilla ja peuhasivat permannolla, niin että Saukkoriipin nuoriemäntä lopulta tiuskasi tenaville oksanrauska kourassa: "Menettekös siitä, pakanat!" Ja lisäsi hurskaasti Nikki-lukkarin edesottamisia tarkoitellen: "Ja sietäisi sitä kirkonmiehen ja vanhuksen jo muistaa ajallista kuolemaansa, Herra paratkoon!"
Mutta Jaakko-herra oli tullut viisaimmilleen. Mitä oli vanhuus? Sen hän osasi kyllä selittää Saukkoriipin nuorikolle sopivaksi ojennukseksi.
Se oli kuin kananpoikien parvi ja varislauma tanhualla. Oli näet aivan viime kevännä sattunut hänen eteensä, Kurkelan pirtinportailla istuskellessaan, elävä kuva elämänilon ja kuoleman iankaikkisesta tappelusta.
Joukko variksia oli kaahannut kahden aitan nurkkaukseen parven turvattomia kananpoikasia. Pirullisella taitavuudella nuo mustanokat olivat järjestyneessä rivissä, kuin hyvässäkin sotarintamassa, saartaneet ahtaalle avuttomat piipittäjät.
Jo koppasi yksi oman osansa saaliista ja nielaisi sen kuin ryssänkissa torakan. Jo koppasi toinen. Jo kolmas! Lopulta piipittäjiä hyppeli nurkkauksen perimmäisessä sopukassa yksi ainoa rääpäle, kunnes emo ennätti kovalla tappelulla hätään. Ei jäänyt, ei, emo raukalle enää enempää kuin yksi jäljelle elämänsä iloista.
"Kas, siinä se on vanhuuden tulo, nuori-muori", Jaakko levitti kätensä Saukkoriipin emäntää kohden. "Vanhuuden varikset kaahaavat ja koppasevat, kynnet harallaan nokkasevat, milloin haituvan päästämme, milloin hampaan suustamme ja makoisen palan, milloin silmäimme ilosta kipenen, milloin minkin nautintomme. Ja niin ne ilojemme kananpojat harvenevat päivä päivältä, vuosi vuodelta, kunnes ollaan tällaisia harvatukkaisia Jaakko-herroja tai Nikki-lukkareita, jolla ainoastaan yksi heikeä tupsu kiireellä keikkuu. Mutta autuas ei huku, saarnataan Kokemäellä, eipä ei, he, hei!"
Ja Jaakko-herra otti lukkaria kainalosta ympäri kiepauttaen, yhä lallattaen: "Eipä ei, veljeni Herran viinamäessä, ei niinkauan kuin yksikin kananpoika kiireellämme piipittää ja hyppielee, he-he, pojat!"
Ja Nikki Efraiminpoika sortui iloisessa nujakassa karsinapenkille nahkaisten sekaan ja sinne jäi.
Hädissään ruokiensa puolesta Kaarina-emäntä oli portailta pälyilemässä veljeään. Tämä istui Marrasjärven tytär-vainajan, Annin, aitanportailla keskellä kireätä pakkasta ja nyökkäsi sisarensa viittilöimiseen, muka tullakseen atrialle.
Mutta pihamaalla hän vieläkin seisahti. Kovan miehen silmissä oli yksinäisen mielen syvältä nousevaa surua.
Tuossa oli se aitta, jonka kynnyksen yli oli lyhyen onnenajan liehahtanut aamuin ja illoin hänen ainoan rakastettunsa kepeä helma.
Ei hän tietänyt katuvansa sitä, että hän oli senaikaisen esikoisuutensa myynyt sukuvaltansa hernerokkaan. Mutta hän oli jo tulomatkalla, Marraskoskella, pysähtynyt katsomaan sitä rantaraitaa, jolta hänen onneton rakastettunsa oli antautunut kalman vietäväksi, eikä hän vielä ollut kyennyt lujittumaan entiselleen.
Kalliollakin kasvaa sammalta, joskuspa heiveröinen kukkakin, jota ei mikään myrsky saa perinpohjin hävitetyksi.
Vielä portailta taakseen katsahtaessaan hän näki yksinäisen porohärän kiskovan matkamiehen pulkkaa järven koillisilla vastarinteillä Meltausjoen suunnalla. Mutta koska Voikkaala ei voinut saapua sieltä päin, astui hän suoraa päätä, tavallista sopuisammalla mielellä juhlapöytään, kunniapaikalleen.
"Näkyikö paljonkin tulomatkalla", oli isäntä aloittanut varovasti keskustelun, "tuntuririekkoja painuneen alamaihin?" Oli, oli ollut Marrasjoen pikkusaaret täynnä räyhäävää riekkoa. Olivat lasketelleet peuk-päkkiään ja "kopeikkojaan" kuin markkinoilla ikään.
"Pahat ovat merkit, pahat", jupisi Juho-isäntä, sillä riekkojen pako tunturirinteiltä outamaihin oli aina ennustanut nälkäaikoja tai muita onnettomuuksia.
"Mitäpä noista, ruokaansa hakevat", hymähti Henrik.
"Kun riekko kiroo, niin ryssä rupee", Jaakko tokaisi. "Tai poroelo nääntyy", jatkoi Könkkölä.
Jaakko ei pitänyt kiirettä siansorkkansa kalvamisella, mutta hänellä oli tarkoituksensa viitatessaan riekkoihin ja ryssiin.
Hän oli koko syksyn puuhannut retkeä Vienaan Niklaan ryöstämiseksi takaisin omille maille. Henrik oli asiaan pannut kerta kerralta jyrkän kiellon. Tuskin oli suostunut Eerik Aapraminpojan ja Toratin Antin lähettämiseen vakoiluretkelle.
"Sepä se", Jaakko kaivoi asiaa, "riekko kiroo ja ryssä nauraa, kun ei ole pirkoissa enää sen verran miestä, että ryöstäisivät takaisin edes päämiessuvun vetreimmät vesat".
"Eipähän toki susikaan nielle omaa penikkaansa", tokaisi Henrik yhä suopealla äänellä. "Ja eiköpä tuo lähtenyt ehdoin tahdoin näkemään taattonsa valtakuntaa", hän lisäsi vähäksyvä iva suupielessä.
Silloin kimmastui Jaakko päätä pahkaa. Vai ehdoin tahdoin! Eikö hän ollut itse nähnyt, että vastarinta oli ollut mahdotonta! "Vai aiotko maalata kavaltajan merkit poikaan taaton tahroista? Siinä tapauksessa, piru vieköön, haen pojan yksin, hyvällä tai pahalla."
"Sitä vain", Henrik keskeytti karmeasti, "että routa kyllä ajaa porsaan takaisin". Hän oli kääntänyt selkänsä Jaakolle, mutta jatkoi samassa puhetta Luulajan-päällikölleen: "Vai miltä näyttää Helsinglannissa päin, vieläkö ärhentelee sieltä käsin Torsten-herra 'kuninkaallisilla oikeuksillaan'." "Minkä vähän saapastelee ja ääntänsä kilauttelee, Ruotsin herrojen tapaan", nauroi kireän punakkana Hannu Oravainen, "ei nouse vaara tällä kertaa sieltä päin, jollei muualta".
Henrik murahti hyvillään. Sittenkin näytti syttyvän hänessä rohkea ajatus. "Sanotaan, että pirukin puhuu totta pakkasessa", hän alkoi tavallista rehevämmin, "ja totta taisi olla viime kesänä Satakuntalaisen puheessa ainakin se, että Solovetsin rikkaus kasvaa kuin ryssänkaali ja että sille laastitaan kiviset muurit, jotta..."
Jaakko söi syömällä, innoissaan, lausumattomatkin sanat veljensä huulilta. Hän odotti lopultakin ratkaisevaa päätöstä.
Henrik oli noussut. Nuorekasta punaa oli kertynyt laihoihin poskiin. Nenä oli kivertynyt viistoon asentoonsa. Hyvä merkki, hyvä merkki, ajatteli Jaakko ja hän tökkäsi lankomiestä kylkeen.
Henrik mitteli lattiaa jalka konkaten. Pysähtyi taas. "Niin, jotta eivät ennättäisi laastia kallion sisään Novgorodin lesken peruja, niin tuota ... ne on ryöstettävä ajoissa."
"No, taivahan tapernaakkeli, sinä Herran soturi Israelissa!" huudahtaa Jaakko nousten hänkin paikaltaan.
"Mutta omin päin ja yksiksemme, ei kavaltajien kanssa", Henrik jatkoi. "Alattion Horte-ukolta on saatava laivasto ja hyökättävä suoraan Ruijan merta pitkin. Kannanlahdesta käsin sitä Paapelia et yllätä etkä hävitä."
Jaakko ja Oravainen olivat jo nostamassa haarikkaansa julistetun vainoretken vahvikkeeksi, kun pirtin ovi avautuu hitaasti ja harvinainen vieras ilmestyy ovensuuhun.
"Herran rauhaa", kuuluu tulijan, Siimon-munkin, tervehdys. Juhlijat katsoivat oudoksuen, sillä mustaveljen puku oli merkillistä kuosia. Lapinpeski oli päällimmäisenä ja karvaiset kallokkaat jalassa. Mutta peskin helmoja jatkoi dominikaanin musta viitta ja päätä peitti munkin päähuppu.
Kurkelassa tiedettiin jo Kemin markkinoista asti Siimon-veljen saarnaoikeudet, niin että isäntä meni mustaveljeä vastaan ovelle ja hänet istutettiin pöydän taakse atrialle.
Henrik oli käynyt vaiteliaaksi. Olavi Sarkin ennustuksista lähtien iso-isän kuolinvuoteella hän kohtasi munkin kenen tahaan epäluulo silmänvarjossa. Niillä oli jokaisella vaatimuksensa, ne sekaantuivat hänen sukunsa asioihin, milloin mauruten, milloin uhaten "ikuisilla surmaveroilla", jotka hänen, Henrikin, oli lopultakin onnistunut unohtaa melkeinpä unistaankin, olemattomiin.
"Ettet lie vain tullut kirkkoja pyytelemään?" hän tokaisi puoliksi piloillaan.
"Kuulin Suensaaren päämiesten saapumisesta näihin ristiäisiin ja olisin, Jumala tietäköön, tahtonut saapua Herran köyhänä siunattuun juhlaan, mutta korppikaan ei kanna sen huonompia sanomia kuin minä nyt."
"Tietenkin, sinä Herran koira", murahti Henrik. "Mutta kerro sanomasi, mustaveli."
"Kauhistavana lepää Herran käsi kotakansan yllä. Getsemanen verihien kautta, se tarvitsee nyt Herran armahdusta ja ihmisten apua."
"Puhu selvemmin, asiasta asiaan", keskeytti Henrik.
"Olin vaeltamassa Mikkelin alusviikolla Inarille, jossa ei vielä koskaan ole sanaa julistettu. Tulin jo Ivalojoen latvoille, Kätkätunturin kotakyliin, ja taivutin kansaa kasteeseen. Kirosin heidän noitansa, myrrysmiehensä, kirosin lapsiuhrit seitapahtailla ja rikoin heidän rumpunsa, joista pauhasi saatanan henki."
"Kas, kas kun et ennättänyt vielä päästä marttyyrikruunuun, kuten edelläkävijäsi Olavi Sarkki", naurahti Henrik.
"En", jatkoi Siimon-veli katse tuimasti tähdättynä lapin voutiin, "sillä Herran viha löi marttyyriudella koko kurjan kansan. Poroelo oli alkanut jo kesällä sairastella. Siihen oli lyöttynyt rupitauti, joka levisi tokasta tokkaan. Gagarvikkeksi sanoivat tautia peskiäijät. Vaatimien utareet ruvettuivat, pöhöttyivät ja putosivat maahan. Monenlaiset myrkkypaarmat söivät elikoilta kielen ja syöpyivät keuhkoihin, jolloin kuolema iski maahan laumoittain härkiä ja vaatimia.
"Ja yhä pahemmiksi kävivät ilmojen merkit. Hotto lumi oli pudonnut jo aikaisin syyskuussa. Ja he sanoivat sen ennustavan jäkäläkatoa talveksi. Hädissään onneton kansa kaivoi vainajiensa luut haudoista ja jauhoi niistä itselleen lääkettä.
"Mutta silloin levisi tappava kuumetauti ihmisparkoihin. Kokonaiset kotakunnat makasivat risaisilla vaatelouteilla, ja vainaja toisensa jälkeen kietaistiin tuoheen ja työnnettiin parin vaaksan alle maan poveen.
"Erikoisesti oli Kelontekemällä kotakansa pelon vallassa, sillä ylämailta, Kumpu- ja Karettuntureilta, olivat riekot levinneet lukemattomina parvina pitkin rantapensaikkoja ja saaria. Ja heidän noitansa, vanha Jantukka, oli nähnyt lentäneen Ruijantuntureilta saakka jättiläisriekon, joka oli suuri kuin merihanhi, siivenkärjet mustat ja nokassa valuvaa verta."
Henrik oli käynyt ennestäänkin tarkkaavammaksi. Kelontekemä kaikkine kotakuntineen kuului Kurkelan veroalueisiin. Hänen täytyi tietää tarkkaan, millä kannalla asiat olivat niillä main.
"Miten elettiin Aslak-ruhtinaan kotakentillä?" hän kysyi.
"Hän sanoi, että Jantukka, myrrysmies, oli oikeassa. Mutta hän puhui kautta rantain. Ruijanmeren löyhkä oli muka taudit ja pororuton siittänyt, sillä Merimaasta asti oli tuo riekkojen kuningatar lentänyt. Mahtavan miehen veri oli muka vuotanut, ja siksi Merimaan noitalintu oli valuttanut nokastaan verta."
"Merimaa, Merimaa", toisteli Henrik puoliksi itsekseen. "Mitä sieltä? Eikö mies kertonut tarkemmin? Puhu!"
"Ei sen enempää, paitsi että suurta sotaa ennusteli entisten lisäksi."
"Sotaa? Mitä sotaa? Haalogalannin ja meidän vai...?" Merkillinen, onea onnettomuuden aavistus oli täyttänyt yht'äkkiä hänen mielensä. Mutta hän huomasi puhuvansa lapsellisia ja vaikeni äkisti, luvattuaan Unarin ja Kelontekemän verokunnille apua viljassa ja muussa, kuten veroherralle kuului vanhan tavan mukaan, kadon saamekansaa uhatessa.
Seuraavana aamuna olivat Marrasjärven rannat liikkumattoman sinisiä ja ilmankansi komotti tyhjillään, liikahtamattomana sekin.
Eivät edes riekot pidä peliään. Harvoin rymähyttää metsälintu korpea ja humahtaa olemattomiin kuin olisi siltä äkkiä katkaistu kaula.
Illempana himmeä sini alkaa vaihtua kellertäväksi valoksi, joka kirkastuu kirkastumistaan, kunnes, hevosten lähestyessä Rovanientä, taivas kiertää lännen puolelta hehkuvan keltaisena messinkirenkaana, joka kiertyy kahlehtimaan koko Pohjolaa.
"Taitavatpa jo Ruijanmeressä välkehtiä jäävuoret, kun tuolla tavalla uhkaa revontulia", Jaakko tokaisi vieressään istuvalle Nikki-lukkarille. Mutta ukko kitisi kurjana ja viluissaan, niin että Jaakko alkoi hyräillä vanhaa revontulten joikua:
"Valaskala telmää, loo-lo-ko-loo,
käy Ruijan meressä myrsky, lo-lo-loo,
ja jäät sieltä taivaalle läikkyy."Pakkanen kiristyy kiristymistään. Talvitie osuttelee jo Kemijoen oikeanpuolista rantaa Korkalan taloa kohti.
Talon ovesta leiskahtaa pihamaalle tuttu hahmo. Se on Iivari Voikkaala, joka näyttää talossa odotelleen Marrasjärven matkalaisia.
Hän astuu suoraan Henrik Kurjen rekeä kohti. Mutta ei osaa sanoa sittenkään sanottavaansa. Yrittää vanhoja sananparsiaankin päästäkseen puheen alkuun. "Ei tule vahinko kello kaulassa, tulee sanko päässä", hän sanoo.
Henrik näkee lankonsa kasvoista jotain tavatonta. "Sano asiat", hän tokaisee jyrkästi. "Kyllä nyt taitaa alkaa sellainen ruijanpalo, että taivahat verta valuu", sanoo Voikkaala, katsellen pohjoiseen, jossa vaarojen takaa liehuilee heikko väike alkavista revontulista. "Onko vienalainen hyökännyt rajan yli?"
Voikkaala pudistaa päätänsä ja sanoo jyrkästi koko asian: "Sisaresi Maalina on tuolla pirtissä, otin sen hoiviini, kun yritti Kemijärven kautta Vienan puolelle, mutta häätyi meille nälänkuoliaana kesken aikeitaan..."
Henrik, Jaakko ja Hannu Oravainen olivat nousseet reestä ja tulleet Voikkaalan eteen, lukkarin kähmiessä pirttiin päin.
"Niin ovat asiat", jatkoi Voikkaala matalalla äänellä päälliköille, "sisaresi surmasi puolisonsa, Horte-ukon, ja oli pyrkimässä Satakuntalaisen pateille".
"Siinä se oli – noitalintu tuntureilta", jupisee Jaakko. "Niinpä oli", sanoo Henrik, "Koll Gyrdinpoika maksaa sen sodalla eikä millään muulla".
Samassa he huomasivat Maalinan seisovan suuressa sudennahkaturkissa takanaan portailla.
Henrikin hahmo muuttui kauhistavaksi. Keltaiseksi ja vihertäväksi loihtiutunut taivas heitti hänen kasvoilleen kelmeätä valoa. Niissä ei ollut enää mitään inhimillistä. Hänen aivoissaan raivosivat ajatukset, jotka estivät hänet puhumasta. Yhdellä iskulla oli tuo nainen tuossa murskannut päätetyn sotaretken Solovetsia vastaan. Nyt hän oli taas kahden tulen välissä. Koko pirkkojen maata uhkasi viimeinen tuho.
"Ehkäpä taipuu sentään Jyykeäläinen tapposakkoihin vanhaan tapaan", yritti Jaakko sovitella. Mutta Henrik ei kuullut mitään. Hän kirosi suustaan oman tuomionsa: "Ristin ja saatanan kautta!" hän huusi osoittaen Maalinaa. "Olet ansainnut kuoleman kolmeen kertaan!"
"Hyvä on", vastasi sisar hitaasti, kuin horteessa, "väärä valasi vaatii päitä, ota ne".
"Se on sairas", sanoi Voikkaala, "houraili jo matkalla".
Henrik käski vaihtamaan uudet hevoset aisoihin. Matkaa oli heti jatkettava. Niinpä kirahtivat taas rekien jalakset. Hevosjono laskeutuu Kemijoen rantatielle, jolta pian nousi juoksijain suusta ja lautasilta voimakas huuru yhä yltyvään pakkaseen.
Henrik ajoi etumaista rekeä aluksi raivokasta vauhtia, kunnes kädet ohjaksissa asettuivat oloilleen ja mieli jäähtyi rauhalliseksi harkinnaksi.
Maalina istui viimeisessä reessä Voikkaalan rinnalla, puhumattomana, silmät tuijottaen avoimina, houreisessa horteessa, jossa ei tuntunut enää mikään tuska.
Yö oli tullut. Mutta se oli kirkas kuin päivä. Ruijantulet olivat leimahtaneet taivaalle. Rekien, ajajien ja hevosten varjot viistivät hangella yhtämittaisen manalanrovion roihutessa. Sen liekit kärhähtelivät yhtäkkiä taivaankumussa Seulaisia myöten, vihreinä, sinisinä, punaisina, vaihtuen nopsemmin kuin mikään ajatus. Taas ne hetkeksi väsähtivät, hulmusivat kammottavan äänettöminä, ja taas leiskahtivat kuin Tuonelan rotkosta, sähähdellen, kähähdellen Hornan meren liekkiöinä, peloittaen koko luomakunnan.
Susi ei ulvahda, lapinkoira makaa hiiskumatta, porot pakkautuvat jäkälämaillaan vapiseviksi rykelmiksi. Eikä uskalla ihminen kirota, sillä pahathenget meiskaavat ruijantulissa, ryöhäten suistaan maahan tulipaloa, verta ja sotaa.
12.
IRNIJÄRVEN TYTÄR.
Keihässauva iskee sompansa karahtaen kovaan kevätaamuiseen hankeen. Ja iskijän käsi näyttää jännittyneenä puristavan sauvan nahkaista kädensijaa. Nuori niska ja hereä korva kurkoittautuvat yhdessä kuulostelemaan itään päin, jossa on, tuskin neljänneksen päässä, Vienan ja Suomen raja.
Nuorukaisen selkä kyyristyy kuin hyökkäykseen, ja keihässauvan teräksinen lape kiiltää pienenä liekkinä aamunsarastuksessa.
Rotevat karhukoirat, Murju ja Hukka, ovat pysähtyneet isäntänsä kanssa samalla kertaa. Niiden punanruskea selkäkarva pörhistyy, pystykorvat tekevät kummallisesti vipajavia liikkeitä ja kurkuista kuuluu kumea murahdus, sillä rajan takaa on tärähtänyt äkkiä kuin torvesta kumea ulvonta.
Siellä ei voinut ulvoa mikään muu kuin Hovatan Sjenkan hallavan punainen, suuri karhukoira, Torahammas, jolla oli kiero ja julma sisu – omaa lajiaankin kohtaan, suonet täynnä sudenverta ja vihaa.
Ja tuolla on raja. Korkeitten kalliopahtain välitse kulkee siellä syvä rotko, "loma", kuten ihmiset täällä päin sitä nimittivät. Murju ja Hukka puolestaan tietävät tarkkaan, että siihen rotkoon ei ole ilman isäntiä menemistä, sillä siellä syntyy tappelu elämästä ja kuolemasta Uhtuan Pistojärven susi-kuonojen kanssa.
Tosin ihmiset ovat jo pitkät ajat hokeneet, että rajalla vallitsee rauha. Käyvät toistensa praasnikoissa, juhlia tanssivat, tekevät kauppoja, ovatpa olleet joskus yhteisissä karhunajoissa ja peijaisissa. Mutta he, Murju ja Hukka, ovat kokeneet, että tällä rajalla ei ole ihmistenkään sydämessä koskaan rauhaa. Kukaan ei tiedä, koska syöksyy tuosta "lomasta" tämän Irnijärven yli ryssien ja vienalaisten hävitys tai päinvastoin täältä tuonne päin lännenmiesten vainoretki.
Toki he ovat kuulleet vanhan isäntänsä, Irnijärven Eljaksen, puheista senkin, että taloon oli naitu edellisessä polvessa juuri tuolta rajan takaa sorea nainen, jota sanottiin Helenaksi ja Jelenaksi, että nykyistä tytärtäkin sanotaan kotona Katriksi, mutta, rajantakaiset brihat Kadjaksi, ja ettei sen jälkeen ole enää Vienasta käsin tätä Irnijärven taloa hävitetty.
Mutta eivät he, Murju ja Hukka, usko siihenkään sukulaisuuteen, sillä Eljas-ukko on kotoisin lännestä päin, ja vihaa se kantaa sekin Uhtuan ushkuinikkeja vastaan, sillä hänen oma poikansa, heidän nuori isäntänsä, hukkui pari vuotta sitten Uhtuan markkinoille, ja vanha-isäntä uskoo pojan sillä matkalla joutuneen ryöstetyksi ja murhatuksi.
Onko ihme, että Hovatan Torahampaan taas alkaessa ulvahtelunsa Murju ja Hukka tähtäävät kysyvinä terävät kuononsa tätä uutta isäntäänsä kohti, jota he ovat jostain syystä ruvenneet ounastelemaan Irnijärven vävypojaksi, vaikka näyttääkin olevan kaukomatkalainen vieras jostain lännestä päin.
Hiihtäjä on työnnältänyt suksensa järven etelänpuoliselle korkealle kalliopahdalle. Täältä on laaja näköala sen luoteiskolkkaan saakka, josta Irnijärven harmaa talo, päivänkilon yhä kirkastuessa, paistaa hopean värisenä.
Sieltä nousee hereä savupatsas. Hiihtäjän äsken jännittyneet kasvot avautuvat myhäilyyn, käsi herpoaa sauvan varresta, koko ruumis saa jollain tavalla lepoa.
Hän on tässä metsäretkiensä mielipaikalla, Mieskalliolla, Irnijärven tytärtä sanomattoman lähellä. Mitä hän lienee tytönnäköisiä näihin asti kuvitellut, ei hänellä ole ollut ketään muita kuin Eine-tyttö Kelontekemän kotasiljoilta. Sille lapinkanalle hän oli monet kerrat kuvitteluissaan hiihtänyt isot ilvekset häätaljoiksi. Mutta sellaisiin pelkkiin hämäriin mielitekoihin ja kisanpitoon se oli jäänyt – se synnyntärakkaus.
Nyt sensijaan, nyt hän näkee näkemällä miten Katri puuhailee parhaillaan lieden ääressä – hämmentelee aamukeittoa, vaaleanruskea tukka jo kireällä palmikolla, pieni vihertävä hame somilla viillekkeillä olkapäille sujuteltuna ja avonaiset pehmeät kotokengät jalassa.
Niin, sellainen hän on koto-oloissa. Mutta entäs juhlissa, tanssiloissa, kun on karjalaisen suurkylän tanhuat täynnä punaista, sinistä ja keltaista hametta ja tyttöjen heleitä otsa- ja hartialiinoja...?
Kesken kuvittelun alkaa taas Sjenkan hurtta haukuntansa. Nyt on sen äänessä maltitonta vimmaa ja se kuuluu lähempää kuin äsken.
Äkkiä se umpeutuu. Sen isäntä on siis jo ennättänyt rajarotkon sisäpuolelle. Ja nyt! Se raikahtaa taas ja kajea kaiku vastaa tännepäin. Niinpä työntyvät, isäntä ja koira, parhaillaan solasta tänne, Irnijärven pitkälle tolalle. Siispä taaskin! Taloon se aikoo taaskin, Katrille leventelemään maitaan ja mantujaan ja rehentelemään – sitä se kyllä osaa – suurilla ilveksen- ja karhuntapoillaan ja tietenkin, hiivatin kupetsi, kapistuksillaan ja kaupoillaan...
Nuori hiihtäjä, Niklas Kurki, tuntee koko iloisen mielensä menneen. Tuo raja on nyt kevättalvella jakanut monella tavalla hänenkin sydämensä kahtia. Ja lie se sen tehnyt jo alusta alkaen, viime syyskesästä asti.
Miksi hän ei ole jo aikoja sitten paennut omille mailleen, vaikka on saanut vapaasti vaellella Vienan Kemistä ja Kannanlahdesta minne päin tahansa?
Kyllä hän tietää, että syitä on ollut monia. Ja suurin niistä on ollut se, että isä on luvannut lähteä heti keväällä kalastuslaivojen mukana Ruijanmerelle, Vesisaareen ja sieltä Alattioon, kostamaan Sigurd Hortelle.
Tätä matkaa hän on odottanut. Olihan hän itse sanonut äidilleen Kurkelan yliskamarissa: "Sen on kuoltava, sen, joka ei ole sinun miehesi Jumalan edessä."
Ja miehen sanan piti pitää.
Mutta miksi hän sittenkin oli lähtenyt ilveksenhiihtoon parhaan toverinsa, Hovatan Sjenkan, kototaloon? Eikö pohjimmaisena syynä ollut sittenkin ollut halu jättää koko Viena, isä ja retki Alattioon?
Ikävä, jäytävä ikävä häntä oli painanut koko talven, ikävä omille maille. Suurina juhlapyhinä ja markkinoilla Kannanlahdessa ja Uhtualla oli ollut, totta vieköön, nuorille silmille näkemistä. Olivat olleet suurkylät täynnä kansaa ja elämää, melkein kuin etelän suurissa kaupungeissa. Oli ollut tanssimista sintsien permannoilla ja hämärissä heinäparvissa, oli käynyt kisa, vetreämpi ja hurjempi kuin koskaan kotopuolen juhlissa.
Kyllä oli ollut pitopöydissä pehmeätä leipää, piiraita, kakkaroita ja rasvaisia kalakukkoja. Ja hupaisen ripeitä olivat Vienan naiset leipomahommissaan ja ruokia pöytään kantaessaan.
Mutta sittenkin oli ollut ainainen kiusa mielessä: oli painuttava omanpuolen taipaleille ja kotiin! Hampaat ikäänkuin vaatimalla vaativat karskutellakseen kovaa hämäläisleipää. Korva himoitsi kuulla miesten puhetta, joitten harmaissa silmissä oli selvää terästä, eikä kuten täkäläisillä: alinomaista nauravaa kimmellystä, mutta silmännurkassa vilhuvaa petosta, milloin kaupoissa, milloin minkin sanan antamisessa ja pitämisessä.
Ja saattaisihan tuon kestää, koto-ikävänkin, jos olisi saanut selvää oman taaton sisimmistä ajatuksista.
Miksi ei isä ollut lähtenyt jo syksyllä heidän kostoretkelleen? Kun he olivat purjehtineet Kannanlahdesta Kemiin viime syyskesällä, oli hän, Solovetsin luostarisaaren alkaessa kajottaa pohjoisesta, kysynyt asiaa. "Ei käy päinsä", oli sanonut, "myrskyt ja sumut ovat tällä merellä syksyisin sellaiset, että pyhiinvaeltajat saavat usein pitää viikkokaupalla roskasäätä autioilla luodoilla, jolleivät suorastaan huku. Mitä sitten, jos työntyisimme sitäkin aavemmalle!"
Ja hänen, Niklaan, oli ollut siihen sanaan tyydyttävä. Taisi olla tottakin. Mutta paljon pahempaakin hän oli ollut huomaavinaan omasta isästään. Se piti seuraa etupäässä pajareitten kaupparenkien, ushkuinikkien, kanssa, jotka pilahinnalla osteskelivat vienalaisilta maita, lohipatoja ja suolakeittämöitä ja joita kansa sekä vihasi että halveksi.
Mutta mitä oli isä vastannut hänelle tässäkin asiassa? "Etpä näy vielä oppineen, poika parka, että ryssien ja susien parissa täytyy ulvoa mukana, kunnes on aika survaista keihäs niskaan", hän oli sanonut ja lopulta suuttunut.
"Vai enkö kutsunut teitä, kurkelaiset ja muut susipirkat, yhteiseen tappojuhlaan ushkuinikkeja ja muita ryssiä vastaan? Tulitteko? Ette. Keihäällä vastasitte. Ja sinä, poika, seurasit omaa taattoasi – vain ryöstämällä! Olet taitanut tulla, lempo soikoon, Kurkien sukuun, et minun ja selvien hämäläisten."
Eikä ollut Satakunnan Daavid näyttänyt hänelle Solovetsin luostaria muuta kuin kaukaa, tuolla samalla laivamatkalla. "Näet tästäkin sen, mitä on nähtävä. Tuolla, katso, muurit ovat vielä keskeneräiset, mutta nousevat yhä. Parin vuoden tai kolmen perästä ei niitä enää valloita arkkienkelikään. Ja syy on Henrik Kurjen, saiturin ja vätyksen, muista se."
Niklas tarkasteli jyrkänteeltään itään päin. Vielä ei näkynyt ketään tulevaksi. Mutta hän läksi kuitenkin kiertäen länteenpäin vievää rinnettä alas järven jäälle, ollakseen ajoissa Sjenkaa vastassa, sillä sen miehen kieroilusta oli nyt otettava selvä, hyvällä tai pahalla.
Mutta vieläkään hän ei päässyt irti äskeisistä ajatuksistaan. Kaksi taaton sanaa keräytyy syvältä hänen mieleensä. Ne näyttivät toistensa kanssa sovittamattomilta. Mutta hän, Niklas, tiesi, että hänen täytyi niiden välillä ratkaista parhaan tuntonsa mukaan.
"Niinpä niin", oli isä sanonut kerran iltamyöhällä, "vieläkin olen valmis solmimaan liiton kurkelaisten kanssa Solovetsia vastaan, sillä se luostari merkitsee aivoja, joilla tuhotaan hämähäkinverkkoon koko Karjalan kansa".
Mutta toisen kerran, ollessaan tosin lievässä humalannousussa, hän oli naurahtanut kasvoilla synkkä ilme ja huulilla iva: "Tiedätkö, mitä merkitsee kurkelaisille Sigurd Horten surma?" Ja taas hän oli vaiennut pitkän aikaa, mutta lyönyt sitten nyrkin kumahtaen pöytään: "Sotaa se merkitsee, sotaa, jossa ei anneta armoa, sinä henkipaton poika!"
Kuka oli hänen isänsä, muitako suurempi vai roisto ja konna, joka aikoi heittää oman poikansa veriseen tekoon Kurkien tuhoksi?
Jokaiselta sivakan potkaisulta tämä ajatus iski häntä sydänalaan. Se teki vuoroin kipeätä, vuoroin se nosti uhman huurua päähän ja pani kouran kopristumaan keihäsvarteen.
Niklas on juuri hiihtänyt Mieskallion äkkijyrkän seinämän ohi, kun hän yhtäkkiä pysähtyy kuin naulittuna. Hanki on kovaa, mutta tuossa ovat hänen edessään selvät karhunjäljet. Se on ollut uroskarhu, joka on kömpinyt tavallista aikaisemmin yksinäisestä pesästään – kevätkarhu, joka juoksee haeskelemassa harvoja pälvipaikkoja saadakseen tyhjään maaruunsa edes puolukanvartta ja putkenjuuria kusiaispesien pohjista.
Koirat murisevat, nuuskivat, värisevät karmaisevasta ilosta. Hiihtäjän silmään on syttynyt saaliinhimo.
Mutta hän ei työnny jälkiä myöten, sillä Hovatan Sjenka hiihtää häntä vastaan jo nuolenkantaman päässä.
Ja pian seisovat rajan hiihtäjät vastakkain välillään mesikämmenen jäljet, joita myöten juoksi yksi ainoa suuren suuri saalis – jommalle kummalle, mutta ei molemmille.
Hovatan briha näytti yllättyneeltä, mutta tekeiksen kuuraista ruskeaa tukkaansa pudistellen parhaaksi naapuriksi.
Sanoja tuli solkenaan suusta. Missä oli Niklas muka oleillut? Miksi ei ollut palannut heille, Hovattaan? Ja silmä iski Irnijärven taloon päin muka leikinpäiten härnäten.
Niklas huomasi heti, että Sjenka oli varustautunut kuin sotaan lähteäkseen. Paitsi keihästä hänellä oli selässä teräskaarinen jalkajousi ja olalla täysi viini nuolia.
Karhunjäljistä hän oli vimmastuvinaan saaliinajoon. Ei ollut mikään taito tökkäillä pesäkarhua lumen läpi pakaroille ja sitten nuolta rintaan räväyttää. Kevätkarhu se vasta oli poikaa. Se se oli ohtojen ohto. Juoksee nälissään kuin hirvi aamurupeamat kovalla hangella. Otapa sitä niin vain sivakoilla kiinni. Ja kun iltapuolella höltyy lumi, ei pääse hevin mies perässä eivätkä koirat. Upottaa ja upottaa. Välirauha siinä on tehtävä miehen ja turpaniekan kesken. Ja sitten taas taipaleelle, seuraavan aamun koillisesta veristäessä.
"Mitäpä tässä jaaritella", Niklas tokaisi. "Anturat suksenpälkääseen ja alkakoon ajo. Ja kumpi tappaa tasakärsän, se on peijaisissa isäntä. Onko selvä?" Ja puhujan pää oli vaistomaisesti käännähtänyt Irnijärven taloon päin ja silmistä iskenyt pari kiventä, jotta Sjenkan ruskea silmäpari välähti ylimielisesti vastaan.
Vai sillä tavalla, ne näyttivät ivailevan, eikö luottanut pirkka parka omiin uuvutuskeinoihinsa? Ansiotöilläkö se luuli pääsevänsä tyttäriä vierustelemaan? "No, ka, veliseni, sivakoille, lylyt lykätään ja saalis otetaan", hän peitti ajatuksensa samaan menoon lipeviin sanoihin.
Mesikämmenen jäljet johtavat etelään, Somerojärvelle päin, yli jyrkkien harjanteitten, poikki humahtavien notkojen. Ja hiihtäjien sivakat nousevat, laskevat, miehet punnertavat ylämäet, sujuttavat alaspäin loivat ja lentävät tasajalassa äkkijyrkät.
Tuossa on ohto kaivanut muurahaiskeon mullin mallin. Tuossa se on maannut höllän lumen väsyttämänä eteläisellä rinnepälvellä. Ja taas se on oikaissut kohti Somerojärven itäistä päätä.
Mutta täältä se on kääntynyt äkisti järven rantuetta länteen päin, sillä sen tien on katkaissut jyrkkä rantakallio, joka pudottaiksen kymmensylisenä seinänä järveen, aivankuin olisi Taalojättiläinen halkonut vuorta summattomalla piilukirveellä.
Se on melkein yhtä korkea kuin ylängön vastakkaisella reunalla Mieskallio, jolla Niklas oli aamunkoitteessa seisonut. Eikä sitä laske alas karhu takapakaroillaan, ei mies sivakoillaan.
Hiihtäjät heittyvät kotvan ajaksi kalliolle lepäilemään.
Sjenkalla näyttää yhä olevan ivanteon halu mielessä. Hän vetää muka mietiskelevän näköisenä vyömassistaan hohtavan helmiketjun. "Eipä lie sen soreampia helmiä naittilaille Kieretissä eikä Kuolan Ummajoessakaan kuin tuolla meillä päin, Pistojoen pohjissa. Sopii katsoa" – hän ojentaa silmää siristäen ketjun Niklaalle – "kirkkaina ovat kuin Irnijärven Kadjan silmät iltapuhteella, vai...?"
Niklas tuntee mielensä pimenevän. Tätäkö se lienee – rakkaus, kiukkua ja tuskaa? Tällaista hän ei ole näihin saakka tuntenut koskaan... Ei ole uskaltanut Katrinkaan lähettyvillä muuta kuin ujoilla ja ihmetellä tyttären solevaa vartta, hartialiinan huikeaa sineä ja lyhyen nutun pehmeää valkeutta.
Mutta nyt! Hän tuntee kätensä puristuvan kupeella lojuvaan keihäsvarteen. Sekö, sekö se lie sitä rakkautta...? Hän ei osaa muuta kuin oudostella omia mustia halujaan.
Sjenka jatkaa yhä maireata häijyilemistään. "Ja silmääpä tuota, alimmaista", hän sanoo, "muut ovat pyörehiä kuin kuukunanmunat, mutta se on pitkulainen ja ympäri pieniä vöitä kuin tyttölapsen lantehilla. Sellaista ei saahkulla vedetä eikä lautalta näpsäistä kuin kerran miespolvessa. Se se maksaa tenkoja."
"Maksaneepa hyvinkin", jurahtaa Niklas.
"Meillä näätsen näillä main mieluhista kosiskellaan korehilla lahjoilla ja siltä ... armahammalta puolelta eikä tappelemalla."
"Eipä kai. Eikä meillä päin valheilla ja kerskailuilla!"
Niklaan jyrkät sanat ja silmien väliin ilmestynyt pysty vako säikähdyttivät vienalaisbrihan. Hän oli lyövinään asiat taas leikiksi: "Ka, kullakin omat uuvutuslaulunsa ja riittääpä soitimella kanasia mättäitten kupeissa."
Ajo jatkui. Matkan päässä oli tasakärsä taas kääntynyt jolkuttelemaan takaisin Irnijärvelle, suoraa tolaa Mieskalliota kohti.
Eikä näyttänyt enää välimatka tuhottomalta. Sen sirottelemat pötkyt eivät olleet ennättäneet edes jäätyä. Ja väsyneesti näyttivät jo nousseen lenseytyvässä hangessa ukon tallukkaat.
Vihdoin lähestyvät taas Irnijärven rannat. Tuossa on enää loivan alamäen vastapäätä vain yksi viidakko, josta alkaa nousu viimeiselle harjulle ja tämäntakaiselle Mieskalliolle.
Miehet ovat pysähtyneet. Sjenka ryhtyy virittelemään pyssyään, tarkastellen peuranluista rahkaa ja liipasinta. Ohtohan voi olla jo tuossa viidakossa makailemassa, hän selittelee.
Niklas kuulostelee niska jännittyneenä. Hän on kuulevinaan viidakon seasta raskasta rytinää. Ja äkkiä, tuimalla työntäisyllä hän laskee alamäkeen, kohti vastarinnettä.
Sjenka on samassa vetäissyt jalkajousensa jänteen rahkapykälään ja heittäytynyt rähmälleen. Vapisevassa vihassa hänen sormensa hapuilevat liipasinta. Nuoli on jo jousenuralla ja silmä tähtää Niklasta selkään.
Mutta hänen katseessaan ei ole kylmää murhaajaa. Siinä on toivotonta hätää. Hänen näkönsä ja kuulonsa hämärtyvät ajattomaksi tuokioksi. Koirien ärhäkkä haukku ei kuulu hänen korvaansa, eikä hän näe, että Niklaan sukset hidastavat ja että koirat uppoavat syvälle lumeen, jonka päivä on syönyt yhä hotommaksi.
Hän, Sjenka, näkee vain rakastamansa neidon. Tämä on hiljaisena, mutta kylmänä kuunnellut hänen kosiskelujaan. Ei ollut ottanut vastaan hänen tarjoamaansa silkkistä olkaliinaa, vaikka sen pitkät ripsut olivat raskaat kuin hopeakäädyt. Ei, ei! huutaa nuorukaisen sydämessä, se naittilas ei hänelle suostu, jos tuo toinen on elävien mailla. Sille se on kutonut kapioitansa ja juotellut lepintölehmäänsä ja sille se...
Kateus, tuska ja viha on seljentänyt Sjenkan silmän.
Tuolla, jo alhaalla! Kilpailijan selkä on painumaisillaan viidakon peittoon. Nyt tai ei koskaan! Sormi vetäisee liipasinta.
Viidakosta alkaa kuulua rytinää ja meiskettä. Onko ohto siellä kaatuneen kimpussa? Näkihän hän selvästi Niklaan suistuvan eteenpäin, mahalleen viidakon peittoon, aivankuin humahtavan matalan varvikon sekaan.
Koirien haukku on käynyt kimeäksi. Siellä tapellaan. Ne ovat mesikämmenen takakarvoissa kiinni. Laajalta alalta tutisee koko nuori metsä latvuksistaan. Sjenka ei pääse liikahtamaan.
Mutta viidakosta kuuluu miehen ärjähdys, joka hukkuu voihkaisun tapaiseen ääneen. Ja samassa törmältää karhu haavoittuneena karjuen ryteiköstä esiin, alkaen lujaa vauhtia, mahtavana keränä kiivetä vastarinnettä tämän laelle, koirat yhä hurjempina kintereillään.
Peto kääntyy päin. Iskee Torahampaan kämmenellään korkealle ilmaan ja jatkaa taas nousuaan kohti korkeinta lakea.
Hovatan Sjenka syöksyy alas. Hänen, hänen se on tapettava. Keihäällä!
Jo painaa hän ylöspäin rinnettä. Peto on katoamaisillaan laen taakse.
Sivulta, oikealta, kuuluu kurkelaisen hurja huuto. Mutta häntä ei näy. Mies on siis ainakin haavoittunut. Sjenkan ahmaisee villi ilo.
Hän on jo laella. Karhu kiirii keränä loivaa rinnettä, jonka päättymistä huimaavaan äkkijyrkänteeseen ei Sjenka muista ajatella.
Kuuluu ryteiköstä toinen huuto. Siinä on varoitusta. Mutta Sjenkan selkään se iskee kuin kostajan nuoli.
Hän ei näe, että koirat ovat alkaneet epäröidä. Nyt ne jo pysähtyvät neuvottomina. Mutta viidakosta on huuto alkanut taaskin ja peto jatkaa kierimistään alaspäin.
Vienalainen on työnnältänyt sivakkansa huimaan vauhtiin. Hän on valmis iskemään keihään kierivän, pörröisen kerän ytimiin. Hän tietää jaksavansa. Kuumeinen raivo on antanut hänelle kymmenkertaiset voimat.
Mutta pakeneva musta jättiläiskummitus katoaa ilmaan hänen alapuoleltaan. Ja samassa hän tuntee kuin tavattoman myrskyn ahmaisevan itsensä humisevaan pyörteeseen.
On tullut täysi hiljaisuus. Murju ja Hukka seisovat mahaa myöten lumessa, hievahtamatta, edes vinkaisematta. Ryteiköstä ei kuulu liikahdustakaan, ei rasahdustakaan.
Vasta pitkän ajan kuluttua havahtuu Niklas tainnoksistaan ja alkaa harkita tapausta. Vienalaisen nuoli on uurtanut oikeata lapaluuta ja uponnut sen syrjästä kainalolihoihin. Se on alkanut jomottaa. Ja hampaita kiristäen hän kiskaisee sen takakäteen irti ruumiistaan, lähtien vihdoin hitaasti hiihättelemään syvää notkoa myöten Irnijärven jäälle.
Siellä, vuorenseinämän alla, on liikkumaton möhkäle. Metsän suuri ukko makaa alla ja tämän päällä Hovatan Sjenka samalla tavalla vainajana, katkennut keihäs lujasti kangistuneeseen kouraan puristuneena.
Niklas hymyilee vaisusti. Koko tämä päivä kulki hänen silmiensä editse kuin häikäisevä, julma keväthankien näky. Hän ei jaksa edes ajatella, onko lämpimän keltainen taivas iltapäivää, vai kellertävää aamunnousua koilliselta taivaalta, hänen mielitiettynsä kototalon takaa.
Vainajat jäävät paikalleen. Niklas lähtee vasemmuksellaan harvaan työnnellen Irnijärven taloa kohti.
Katri-tytär on päivän mittaan käynyt yhä levottomammaksi. Aamuaskareet lopeteltuaan hänestä oli alkanut tuntua kuin olisi suurien pyhien aattopäivä. Hänen täytyi oikein asia katsoa riimusauvasta. Ja siinähän se oli, pystyoksainen nuori puu – Tibertiuksen päivä. Mutta vasta muutaman päivän perästä!
Vähältä oli, ettei itkettänyt. Hän kun olisi tahtonut juuri tänään, tuon Kurkelan päällikköpojan vastaanottajaisiksi koristautua hehkeimmilleen – ties mistä syystä.
Sopi nyt sentään sipaista edes puhdas esiliina vyötärölle... Siitäkin tuli jo hyvää mieltä lisää, niin että tytär kiepsahti portailla sitä täydessä päivänvalossa silmäämässä. Siinäpä se – ei näkynyt vieläkään metsämiestä. Piika vain navetan puolella keitteli hauteita.
Taas oli liiaksi odottajalla aikaa. Jo sipaisi hän taas valkean sarkanuttunsa harteille pienen olkaliinan ja sujautti siihen hopeasolkensa. Mutta ei, ei riittänyt sekään. Jo haki tytär parhaan otsaliinansa ja sitaisi sen silkkiseksi nauhaksi otsalle, hiusrajaan, kietoen päät somaksi solmuksi niskaan.
Mutta ei tullut vieläkään Kurkelan poika, vaikka hän teki asiaa pariin kertaan aitan korkealle kuistille, josta näki pitkät matkat järveä pitkin, melkein Mieskalliolle asti.
Oli jo tulossa pelko sydänalaan. Eikä osannut olla jalka paikallaan. Piti käydä kurkistamassa navettaan, jossa oli annettava leivänpala lepintölehmälle, joka kuului talossa tyttären myötäjäisiin. Ja piti kuuristua kesken kaiken kesäaittaankin, jossa oli hänen kapioarkkunsa. Oli siinä korua ja vaatetta! Mutta nyt ei Katri välittänyt muusta kuin siitä helminauhasta, jota hän ei ollut vielä koskaan kaulalla kantanut. Se oli hänen vienalaissyntyisen äitivainajansa, jolle isä, samojen vienalaisten surmaama, oli sen sulhaslahjana antanut.
Nyt se pit pannai sekin, ties mistä syystä, kaulalle. Ehkäpä siksi, että olivat kuulema kaukaisen Ummajoen helmilöitä, joissa, kuten kansa kertoi, oli jokaisessa pienen pieni, näkymätön pisara punaista juomaa. Ja se pisara oli toisissa tulista lemmenjuomaa, toisissa Ristiinnaulitun haavojen verta.
Niin, niissä asui heleä, kuuma onni ja peloittava kärsimys, kuten tyttöjen sydämessä suurten pyhien aattoina, ja siksi ne oli kuin olikin pantava kaulalle, kun kerran oli ainakin tulosillaan pyhän Tyyperöisen juhla.
Ja vihdoin, illan jo uhatessa, Katri näkee Niklas Kurjen selältä. Hän on taas ollut käväisemässä portailla ja on ilosta huudahtamaisillaan. Hitaasti hiihtelee, kumman hitaasti? Eikö välittäne kiirehtiä, vai liekö raskas kantamus saalista. Katri tirkistää, siristää ja tirkistää kämmenkoperonsa alta, mutta ei saa asiasta sen selvempää.
Mitä lähemmäksi hiihtäjä tulee, sitä pahemmin tunkee hänen mieleensä outoja aavistuksia. Miksi juoksevat Murju ja Hukka pitkälle isäntänsä ohitse, mutta palaavat taas, levottomina kiertäen edestakaisin? Miksi se työntelee noin vasemmuksellaan. Ja yhä hitaammin? Eikä harteilta näy mitään kantamusta! Ja nyt – se pysähtyy! Sen oikea käsi riippuu aivankuin vaivaisena, eikä se...
Katri on alkanut juosta upottavaa polkua rantatalasta kohti. Hän sortuu lumeen. Esiliina ja rintaliina tulevat märiksi. Helmet kiertävät kaulaa kosteina, juoksevina karpaloina.
Mutta hän ei osaa pysähtyä, ennenkuin tapaa talaan nurkalla tulijan.
Niklas on voipumaisillaan. Kevään ahavoittamilla kasvoilla on parkkiintuneen nahan alla pelkkää harmautta. Hän ei pääse enää rantarinnettä Katrin avittamatta pirttiin.
Seuraavana aamuna, auringon tuskin himertäessä, on Irnijärven ruuna pihalla valmiina lähtöön, Niklas lojumassa reessä vällyjen alla.
Isoisä Eljas aikoo saattaa miehen lähimpään sukulaistaloon, Kiantajärvelle, josta Niklaan piti pyrkiä Kiehimäjoen väylää pitkin Oulujärvelle ja tätä tietä kotopuoleen.
Oli lähdettävä. Niklasta uhkasi pistojärveläisten ja koko Uhtuan taholta varma surma, sillä hän ei kykenisi millään todistamaan, ettei Hovatan Sjenka ollut kaatunut miesten keskeisessä tappelussa tai suorastaan Niklaan surmaamana. Mustat murhaveret olivat vienalaisissa pinnalla, kun olivat kysymyksessä rajantakaiset, vieläpä Vienan suurimman vihollissuvun jäsen, kurkolainen.
Sitäpaitsi sota, täysi sota oli ovella uhkaamassa, sillä hovattalainen oli joutunut surmaan tällä puolella rajan. Sen välttämiseksi oli ainoa keino saartaa kurkelainen pois mailta ja halmeilta, ennenkuin ruumis löydetään. Ja tämäkin toivo riippui heikossa kantimessa, kun kerran tiedettiin Kurkelaisen tuon ja tämänpuolen taloissa liikkuneen, vieläpä Hovatan brihan kestiystävyyden turvin.
Kovat hanget kiilsivät ensimmäisessä päivän kilossa. Katri seisoo reen vieressä lammasnahkaturkki hameen ja paidan ylle kietaistuna, väristen vilusta ja pelosta.
Pelko käski: pakene, pakene, nuori mies! Käsi, joka arasti hapuili Niklaan sidottua olkavartta, kielsi, vaati hoitamaan tuon nuorukaisen terveeksi tässä talossa, hänen omissa hoivissaan.
Niklas ei osannut monisanaisia uuvutuslauluja. "Se mies oli kosiomatkalla", hän tokaisee, "helmikäätyjä tuomassa". "Ei olisi otettu vastaan ... tässä talossa", kuului Katrin sana. Niklaan rinnassa tekee hyvää. Mutta hänen silmiinsä nousee itäisen rannan vihertävästä kuullosta verenpunainen kaistale uutta taivasta.
Ja sen takaa näkyvät hänen isänsä epämääräiset kasvot, jotka särkevät hänen mielensä kumman rikkinäiseksi.
Hänen sydämessään on tällä hetkellä samanlaista kurjuutta kuin pakastuvalla taistelukentällä makaavalla haavoittuneella, joka ei kykene itse itseänsä auttamaan ja jolla ei ole muuta pelastusta kuin purra hammasta ja odottaa avuntuojaa tai hidasta kuolemaa.
Niklas tarttuu jollain tavalla avuttomana Katria käteen. "Miten palannenkin, sodassa tai rauhassa, kunnialla tulen. Vuottanetko?" Sanat olivat jyrkät, mutta käsi puristi yhä aivankuin olisi tavoittanut kuuta taivaalta.
"Vuottelenhan, suvi-Maariaisen nimeen", tulivat vastaan Katrin sanat kuin aamupakkasessa värisevät linnut.
Ja jo kouraisi Niklaan käsi hennosta ranteesta väkivaltaisessa ilossa ja tuskassa.
Eljas-ukko toi tallista kaurapussia. Reen jalakset karahtivat, rohahtivat ja ottivat alamäessä sellaisen vauhdin, että vanha ruuna oli jäädä kuorman alle.
Rajarotkon yläpuolella ja takana yhä punertuva taivas komotti liikkumattomana, viheriänä ja verenpunana, aivankuin noiduttu veräjä, jossa ei ollut poikkipuita, ei pantavitsoja eikä salpoja, mutta joka kuitenkin sulki tien pahemmin kuin kivinen koski tai mitaton kaskenpalo.
13.
SODAN OVELLA.
Hiippakuntien raja, pieni Kaakamajoki, on jo jäänyt taaksepäin. Kyläjoen laaja aukeama, jonka laidunmaat jo vihertävät, pyyhälletään lennossa. Joen lyhyt parrusilta rymähtää kolmasti. Ja taas kiitävät ratsut kohti Suensaaren itäistä salmea.
Ei ole matkaa enää kahtakaan neljännestä. Mutta Niklas ja hänen seuralaisensa eivät höllää ohjaksista, sillä kylä kylältä ovat kotosaarelta tulleet sanomat käyneet yhä merkillisemmiksi.
Nyt vasta on Niklas Kurki palaamassa Karjalan matkaltaan. Kiehimäjoen suissa hän oli joutunut makaamaan haavojaan viikkokaupalla, niin että vihdoinkin, jo syystalvesta vakoilumatkalle lähteneet Toratin Antti ja Eerik Aapraminpoika saavuttavat hänet pienessä tervanpolttajan mökissä, seurattuaan nuoren isäntänsä jälkiä Vienanmeren rannoilta Kierettijoelle ja aina Pisto- ja Irnijärvelle saakka.
Oulunsuusta he ovat tulleet ratsain, levähtämättä, vain hevosia vaihtaen, sillä siellä jo oli tullut vastaan sanoma: Alattion maavouti on surmattu ja sen oma puoliso on murhaaja.
Kemin taloissa tiedettiin jo enemmänkin. Norjan päällikkömiehet hankkivat kostosotaa. Ja Henrik Kurki on uhannut omaa sisartaan kuolemantuomiolla.
Mutta toiset äänet huhusivat, että Maalina-rouva makasi sairasvuoteella Kurkelassa ja että eloseppiä oli nakuttelemassa jokaisessa päällikkötalon hirrenmalossa. Olipa kuolemankäkikin kuulema Valpurista alkaen kukkunut yhtä mittaa hänen tyttöaikaisen yliskamarinsa lähettyvillä, pihlajassa.
Huonot olivat ajat. Ei ollut edes kutukala mennyt mertaan eikä rysään. Ja kotakansaa oli kaatunut kevättalvella lakona Unarilla ja Kelontekemällä. Niklas, yhä vielä kalpeana pitkästä kainalohaavansa märkimisestä, painaa kannuksensa sitä säälimättömämmin ratsun kupeisiin, mitä lähemmäksi tulee kotoranta. Jo metsätielle on alkanut kuulua kaukaa kantautuvaa kirkonkellon soittoa. Sen vaski vankuu hitaasti ja juhlallisesti.
Niklas ei ennätä siitä sen enempiä arvailla, sillä jo aukenee eteen Tornionjoen rantaniitty ja kotoinen hevoslauma laukkaa vastaan. Kiusaantuneet ratsut ovat sotkeutumaisillaan vauhkojen hevosten rykelmiin. Miesten täytyy ajaa niitä ruoskaniskuin hajalle.
Satojen kavioitten rytinä tannerta vasten saattaa ratsastajia Putaan juohteeseen, josta aukenee näköala Suensaarelle ja Pirkkiöön.
Kirkonkellon kumahtelu on lakannut. Niklas aikoo juosta suoraa päätä valkamassa vuottaville veneille. Mutta Toratin Antti viittoo ratsun selästä Pirkkiön niemenkärkeä kohti. Sieltä näkyy harvan rantakoivikon lomitse kirkkoa ympäröivältä niityltä näky, joka saa Niklaan vavahtamaan sydänjuuria myöten.
Siellä kulkee kirkkaan aamun valaisemalla nurmikolla Juunas-herra hohtavimmassa messupuvussaan ja hänen edellään kannetaan ristiä ja pyhitettyä lippua. Kuoripojat heijaavat astioistaan suitsutusta. Lyhyehkö kulkue kansaa seuraa perässä. Ja ryhmä teinejä laulaa saattovirttä, hautajaislaulua. Sanoja ei kuulu. Mutta Niklas tuntee sen. Ja samassa hän näkee kahden koivun lomitse senkin, että kulkueessa kannetaan vainajaa korkeilla paareilla, joiden laajat valkeat liinat paistavat yli salmen kuin ajattomuuden kelmeässä valossa.
Vaistomaisesti Niklas kulkee rantatietä Miukinniemelle, jossa Aapo-isäntä seisoo pihamaalla seuraten hänkin juhlallista kulkuetta.
Niklas ei rohkene kysyä ketä haudataan. Hän tuntee sen tietävänsä. Tuolla tavalla voidaan haudata vain isoisia. Häntä ihmetytti vain se, että kansaa oli kulkueessa huomattavan vähän. Ei ollut ainakaan paljon pitkämatkaisia tai suuria päällikkösukuja mukana.
"Maksaa, maksaa se", honisi Aapo nähtävästi juuri jauhamaansa ajatusta, "papinlehmää ja rahamarkkaa, tuolla tavalla kun perätoukuria lippujen perässä ja isoristi siunaamassa..."
Toratin Antti oli kysynyt jotain kuihaisemalla Aapolta. "Ka, Maalina-rouva, parahiksi kerrakseen, jotta ei tarvinnut isännän tappamalla tappaa", vastaa Aapo.
Niklas tunsi silmiensä sumentuvan. Hän kulki kuin unessa Miukin venetalaaseen ja soudatti itsensä kirkkorantaan, nousten yksinään, hitaasti kirkon juurelle, jossa haudan siunausmenot olivat jo päättymässä.
Vähän oli kansaa peijaisissakin väen soudettua takaisin Kurkelaan. Vanha Ristin-emäntä istui yksin, hiljaa muorintuvassa valkea suruliina päässä. Aunis-emäntä kannatti piioilla oltta ja ruokaa pöytään. Mutta tuskin muut kuin aina janoiset ja nälkäiset teinit koskivat oluthaarikkaan.
Vanha lohduttava sana: "rauha eläville, lepo kuolleille" ei kulkenut näissä surutuvissa suusta suuhun.
Ihmisten ilmeissä oli jotain muuta: kenellä jännittynyttä odotusta – varsinkin niillä muutamilla päällikkömiehillä, joita oli hautajaisiin tullut, kenellä silmäkulmain alta pälyilemistä tai nöyristelevää hurskastelua, jonka alla oli vahingoniloa – etenkin alemmalla rahvaalla, joka on näkevinään suurempainsa raskaissa kohtaloissa Herran rankaisevan käden, mutta pelkää kuitenkin omastakin puolestaan nousevia myrskyjä.
Jo haudalla, Niklaan tultua, oli käynyt sumea kohahdus läpi kansan. Nuorukaista vastapäätä seisoi Henrik, Jaakko, Voikkaala, Hannu Oravainen, Juho Könkkölä ja Yrjänä Köngäs.
Jaakko nosti raskaan päänsä kumarruksista ja näki sisarenpoikansa. Silloin alkoivat vavahdella hänen murheelliset kasvonsa. Niissä, oli yht'äkkistä iloa, halua juosta suoraa päätä yli haudan Niklaan luo ja mellosti itkevää, höllää vapisemista suuren surun vuoksi, joka nyt oli iskenyt hänen rakastamaansa poikaan.
Henrik katsoi kalpeaan nuorukaiseen kovin kasvoin. Niklaan aivoissa takoivat hirvittävät ajatukset. Tuo mies oli uhannut kuolemantuomiolla omaa sisartaan! Niinhän oli jo huhu huutanut häntä vastaan tulomatkalla. "Parahiksi kerrakseen, jotta ei tarvinnut isännän tappamalla tappaa", särisivät äskeiset Miukin Aapon sanat hänen korvissaan. Oliko tuo mies hänen äitinsä surmaaja? Ja millä tavalla? Golgatan ja helvetin kautta! alkoi huutaa kosto ja kirous hänen sielussaan.
Henrik lienee nähnyt uhmaa ja syytöstä Niklaan tuijottavassa katseessa, sillä hänenkin äsken liikkumattomat kasvonjuonteensa kiristyivät käskijänilmeisiin. Niissä oli tuomaria: "Tee tili teoistasi, Vienankorpien jolkuttaja!"
Niklaan käsivarsi liikahti. Hän tunsi, kuinka se nousi nousemistaan, piteni, ulottui yli haudan ja oli tarttumaisillaan Henrikin punaiseen päällikönviittaan reväistäkseen sen tuon miehen harteilta – häväistäkseenkö, kostaakseenko, vai riistääkseenkö sen omille olkapäilleen...
Siinä oli tarttunut hänen käsivarteensa takaa päin isällisesti tyynnyttävä käsi – Jaakon, joka oli kiertänyt hänen luokseen. Ja he olivat lähteneet yhdessä rantaan, veneille.
Nyt he, peijaisten alkajaistunnin hitaasti kiertäessä, istuvat Jaakon aitassa.
Niklas on kuullut kaikki – äitinsä surmateon ja Henrikin julmat uhkaukset, mutta myöskin sen, että hänen äitinsä oli kuollut luonnollisen ja autuaan kuoleman ankaraan kuumetautiin.
Niklaan sydän oli avautunut hyrskeiseen itkuun. Ja nyt vuotivat tyynnyttävät, lämpöiset virrat hänen kasvojaan pitkin.
"Mitä jätti minulle viimeisiksi sanoiksi?" hän kysyy.
"'Älä kosta kenellekään, pysy Kurkena ja tottele sukumme lakeja', niin pyysi minua sanomaan. 'Ja silloin ... silloin, pyhän Mataleenan armosta rikkaat kasvot paistavat hänen jokaisella taipaleellaan', niin hän puhui viimeisessä henkäyksessään."
"Mitä sanoi... isälleni?"
"Hän hymisi tuon tuostakin sinun nimesi lomaan: 'Daavid, Daavid, Satakunnan Daavid', ja silloin hänen kasvonsa nuortuivat ihan sellaisiksi kuin olivat muinoin, pitkänpaaston loppuessa ja pääsiäisleikkien alkaessa."
Vähitellen, pitkien vaitiolojen jälkeen Niklaan kasvot olivat kokonaan tyyntyneet. Mutta ne näyttivät ikäänkuin vanhentuneilta, ne olivat kuin uudella vaskella valetut.
"Hyvä", hän sanoi, "tottelen sukumme lakeja ja suvun päämiestä, jollei hän itse hurtaksi ruvenne muita ja minua vastaan".
Aunis-emäntä kulkee illan jo kajastaessa asetuvan päädyssä olevaa isännäntupaa kohti, hieman ujoillen seinänvierustoilla ryhmissä seisoskelevia jousellisia. Hän ei ole sinne tähän saakka koskaan jalallaan astunut eikä ole aikonut astua niin kauan, kuin hän sai olla yksin ja hylättynä omassa emännäntuvassaan.
Mutta nyt hän on kuitenkin kulkemassa sen leveätä, raskasta ovea kohti. Hänestä on tuntunut, että nyt on tullut – haudalla seisoessaan hän oli saanut sen ajatuksen – kaikkien ratkaisujen ilta. Siitä onnettomasta yöstä, jolloin hän oli synnyttänyt kuolleen pojan ja menettänyt viimeisenkin toivon miehensä rakkaudesta, oli levittäytynyt hänen kasvoilleen pysyvä harmahtava väri, eloton ja kuollut.
Eivätkä ne hohda nytkään mitään toivoa. Mutta niihin on tullut tarmoa. Hänellä on vihdoinkin jotain sanottavaa, mihin täytyy saada vastaus – kylmimmältäkin puolisolta ja herralta.
Hänen yhä hintelämmäksi käynyt vartalonsa ilmestyy laajan isännän tuvan ovensuuhun. Henrik istuu yksin pitkänpöydän päässä leuka painettuna nyrkkiä vasten. Hän ei ole kuullut ovenkäyntiä. Aunis-emäntä ei vieläkään liikahda. Hän tahtoo katsoa tuota päätä, joka iltaisen paisteen valonsuikaleessa on joka uurteeltaan niin sanomattoman selvä.
Miten hän onkaan tuota päätä kunnioittanut. Sen sisäpuolella on jotain, jota ei ole kenelläkään muulla. On kuin siellä pyörisi hitaasti mahtava kivipari, joka ei voi koskaan lakata jauhamasta peloittavia asioita. He eivät tiedä, muut, mikä pysähtymätön, raskas vaiva on tuon miehen, hänen herransa, päässä. Muut saavat levätä, muut saavat iloita, hän, tuo mies, ei koskaan. Muut saavat huolehtia itsestään, hän, itarimmaksi ja itsekkäimmäksi huuttu, vain suvusta ja suvun jäsenistä, heimosta ja maasta. Ja mitä hän, kaikkien isä, on pyytänyt omalle osalleen? Vain ainoan pojan, ainokaisen pojan, jota hän, kurja vaimo, ei kyennyt hänelle elävänä synnyttämään.
Eikö hän itkisi lautsat tulvilleen yksinäisen puolisonsa suurta onnettomuutta ja häntä kaukaa rakastaisi? Siksi ovat nuo rypyt ja uurteet noin syviä. Ja siksi ovat hänen kasvonsa kovat ja hänen silmänsä julmat.
Mutta hän, vaimo parka, ei uskalla, ei ole koskaan uskaltanut puhua hänelle omasta rakkaudestaan, johon hänellä, hedelmättömällä, ei ole enää edes oikeutta. Eikä hän aio siitä nytkään puhua sanaakaan.
Aunis on huomaamattaan lähestynyt tuota vaivojen raskauttamaa päätä, jonka nykyisin melkein tervanruskeaan tukkaan on alkanut uurtua kummallinen harmaa suikale oikeasta otsakulmasta päälakea kohti. "Henrik", hän sanoo ja pelästyy, sillä hän oli aikonut puhua lempeän rauhallisesti, mutta hän kuulee, että hänen äänensä särähtää kuin kuivaksi kuluneella, vanhalla akalla. Siitä nousee taas hänen vanha tuskansa. Yksin ollen ja monille muille ihmisille haastaessaan hänen äänessään on ollut lempeätä pehmeyttä. Mutta nyt taas, juuri nyt, suurimpansa edessä, hän hiutuu, kuivaa kokoon ja tulee rumaksi,
"Annoit minulle kerran huomenlahjaksi Niemenpään talon Miemalan rannalta", puhuu emäntä.
Henrik nyökkää lyhyesti, ilmeissä ihmetystä, mutta ajatukset yhä huolestuttavissa asioissa.
"Salli minun muuttaa sinne, Hämeeseen, Niilo-veljeni naapuruuteen."
"Miksi?"
"En osaa olla ilo sinun silmillesi ja..." Taaskin hän tunsi sammaltavansa samealla äänellä.
"Joutavia", tuli lyhyt vastaus.
"Ehkä pelkäisin sinua vähemmän, eläessäni kaukana."
"Pelkäisit?"
"Niin. Tiedätkö, miksi poikamme syntyi kuoliona?" Aunis kauhistui omia sanojaan. Eihän hän ollut sellaisia aikonut puhua. Sehän oli haavojen auki repäisemistä...
"Miksi?" iski Henrik ja nyt oli äänessä katkeraa julmuutta. Uskalsiko tuo nainen tuossa, marto, ruveta selittelemään, ehkäpä syyttelemäänkin?
"Koska pääsi ja ajatuksesi ovat minulle liian mahtavia, koska lepäsin sinun luonasi kuin vuoren alla, elottomana ja martona. Siksi tukehtui sekin jo kohdussani!"
Aunis-emäntä ymmärsi taas äänensä nousseen hätähuudoksi. Hän kauhistui yhä enemmän sanojaan. "Pyhän Martin ja hänen pyhien kerjäläistensä nimeen", hän supisee avuttomana.
"Syytätkö siis minua?"
"Minä rakastan sinua!" tuli kireällä äänellä hänen huuliltaan. Sitähän, juuri sitähän hänen ei pitänyt sanoa! huutaa älähtävin äänin kuin joku kuuromykkä parka hänen sydämessään. Mutta hänen huulensa puhuvat sittenkin: "Minä rakastan ja pelkään sinua kuin Jumalaa, jota on palveltava kaukaa, ei läheltä."
"Älä puhu syntiä, vaimo."
"Niin, pyhä Anna, äitien äiti, minua armahtakoon, se lienee synti, ja siksi syntyi poikamme tuonenkintaat käsissä!" Hän oli puhunut nämäkin sanat pakahtuvana huutona. Mutta lisäsi surkean hiljaisena: "Olisin kelvannut vain pienen lampuotiIaisen puolisoksi."
Vaimea sääli oli painunut Henrikin kasvoihin. Mutta kova järki palasi yhtä varmasti hänen katseeseensa. "On, niinkuin on. Mutta Kurkelan emännän on pysyttävä paikallaan."
"Salli minun lähteä, toivioretkeläisenä, jalan ja kerjäläisenä..."
Henrik oli noussut. Tuo kaikki oli hänen mielestään naisten loruja tai sairautta.
"Vasta sitten, kun tuon taloon tusinan lapinkanoja jalkavaimoikseni, on sinulla syytä rukoilla lähtölupia", hän iski kuin kirvespohjalla rouhaisten. "Mene. Ja kutsu päälliköt pirtistä tänne, neuvotteluun."
Aunis-emäntä sulki oven hiljaa. Se hengähti kuin pitkä huokaus. Hän palasi seinän vieristä polkua puutunein jaloin. Mutta hän tunsi sittenkin saaneensa mielelleen helpotusta.
Olihan hän osannut vihdoinkin sanoa: Minä pelkään ja rakastan sinua.
Neuvonpidossa Niklas tunsi jo alusta pitäen istuvansa syytettyjen penkillä. Henrikin katse oli aivankuin painanut hänet muurinviereiselle rahille. Vaikene ja vuota vuoroasi – turmanviesteinesi, se katse näytti sekä epäilevän että uhkaavan.
"On aika, Oravainen, sinun kertoa kaikille päämiehille mitä sait aikaan Jyykeässä", aloitti lapinvouti.
Hannu Oravainen suoristi punanruskeata nuttuaan, pani peukalonsa tärkeänä vyöhön ja aloitti kireän punakkana kasvoiltaan: "Tarjosin käskysi mukaan kolminkertaiset määrät sakkomarkkoja. Koll Gyrdinpoika repi partaansa ja vastasi: 'Veri verestä, vanhaan tapaan.' Tokaisin, jotta pantaisiin vaakaan vielä Jukkasjärveltä omistamasi Ruoppalan talo rantaniittyineen ja kalakenttineen. Eikä se rumilus siihenkään muuta kuin läimäytteli miekkansa lapetta.
"Oli kuitenkin jo ahne Margret-emäntä toista mieltä: 'Myönnätkö kaikki Jukkasjärven kalalapit meidän verollisiksemme?' hän kysyi. 'Lappien vero-oikeus kuuluu yhteisesti kauppakunnille, jotta...', jatkeskelin asian hieromista tunnustellakseni noin niinkuin hierimellä emännän padanpohjia.
"Mutta Koll Gyrdinpoika kirosi omasta puolestaan: 'Pyhä Olavi ja kveenien perkeleet! Sodalla sovitatte, ette muulla!'
"Koetin mielistellä mahtiemäntää, jonka kieli kävi kuin päre kevätahavassa. 'No, ka', sanoin, 'liepä Henrik Kurjella mahtia luovuttaa nuo kalalapit nahkoineen ja karvoineen, jos syntyy sopu'. Mutta siitäpäs meni luisevaan emäntään ahneuden räähkä. Se alkoi ähmissään kävellä lattiaa miettien mitä inuisi lisäksi. 'Ei makseta lapinraukoilla Haalogalannin maavoutia!' huusi lomaan isäntä. Mutta emäntä äsähti vastaan: 'Minä tähän taloon olen perinnöt tuonut ja minä tässä sakot määrään, sinä tyhjäparta!'"
"Ja isorintainen Kolli-poika ravisteli itseään kuin järvessä käynyt isokissa, mutta ei puhunut enää sanaakaan.
"Ja siinä sitä oltiin saituri-akan käsissä. Sen sormet rupesivat hamuamaan melkein koko pirkkojen valtakuntaa. Piti muka luovuttaa kaikki Norjan vuononiityillä kulkevat meidänpuolen lapit heille – ei ainoastaan kesäiset syöttöverot vaan myös talviverot oravankynnestä karhuntaljaan saakka."
"Siinä sen kuulitte", lapinvouti tarttui asiaan. "Tuo akka yritti ruveta kaluamaan kaikkien pirkkojen kunniaa! Sota on ovella. Sanokaa sananne, miehet."
Syntyi pitkä vaitiolo. Päälliköt käännähtelivät raskaasti istuimillaan. Juho Könkkölän niska punertui ahdistavasta ajatuksesta, jota oli vaikea sanoa julki.
"Sanoin sinulle, päämies, jo viime talvena", hän pääsi vihdoin alkuun, "ettei ole enää minun päiväkuntieni metsäpirkkoihin luottamista eikä koomminkaan nyt, kun panit meikäläisille entistäkin kovemmat nahkaverot ja pilahinnat ostonahoille".
Oli käynyt näet kevättalvella siten, että Ounaan ja Marrasjärven metsästäjät olivat painuneet jalankäymättömiin korpiin, Unarin ja Kelontekemän idänpuolisiin erämaihin, ja uhkailleet lähtiessään, että ennen jäisivät henkipattoina saavuttamattomille kalavesilleen kuin rupeisivat Kurkolaisen vero-orjiksi.
Henrikin otsavako oli Könkkölän selitellessä syventymistään syventynyt, kunnes Jaakko-veli tarttui puheeseen.
"Jospa olisi vedota asiassa Upsalan piispaan. Jyykeäläinen ei rohkene kieltää arkkipiispan tuomiota. Ja me voittaisimme aikaa", hän puhui rauhalliseen tapaansa.
Henrik näytti miettivän, katsoi Niklaaseen, mutta kääntyi taas kysyvän näköisenä Iivari Voikkaalan puoleen.
"Minun miekkani ei ole koskaan ollut pajaterässä", Voikkaala puhui. "Ja on se silläkin tavalla, jotta kun ei puhe auta, niin rento elämä ja Jyykeäläiseltä rinta puhki, vaikka surmanenkeli katolla tanssisi."
"Parempi on minunkin mielestäni pitää housut jalassa ja miekka maalla kuin lieputtaa ketunhäntää ahneelle vaimoihmiselle", lisäili Yrjänä Köngäs Voikkaalan puheeseen.
"Vastaatko, Voikkaala, Vienan-rajasta?" kysyi Henrik.
"No, vaikka autuus menisi", vastasi kemijärveläinen vanhalla tavallaan.
"Niinpä niin", näytti Henrik Kurki hakevan lopullista päätöstä keskustelusta, "vaakunamiehen tappamasta ritaristakin riittää surmatun suvulle tavalliset tapporahat ja kohtalainen maatila tai muutama niittypala, mutta Jyykeäläinen vaatii pelkän hourupäisen naisen tekemästä surmatyöstä kymmenesti sen verran, jotta..."
Niklas oli kavahtanut seisoalleen. Hänen äitiänsä, vainajaa, jonka hautajaiset olivat olleet samana päivänä, oli häväisty – sukulaismiehen, oman veljen suulla!
Nuorukaisen aivot sekaantuivat. Hän älähti luonnottomalla äänellä. Koko vartalo vihasta vavisten hän seisoi keskellä lattiaa. Käsi veti äkkiä säilän puolitiehen huotrasta. Mutta korvissa humisivat hänen äitinsä viimeiset sanat: "Tottele sukumme lakeja." Terä uppoo hitaasti takaisin.
Niklaan silmä kääntyy samassa seinälle, ikkunanpieleen, jossa riippuu lapin voudin punainen virkaviitta. Siihen kajoaminen merkitsee nousemista päämiestä vastaan, sen häväiseminen merkitsee tappotuomiota. Se on tälläkin hetkellä hänen muistissaan kuin selvin kirjaimin aivoihin taottuna.
Mutta kohta taas hän ei nähnyt muuta kuin punaista – tuon punanruskean viitan, jonka sen omistaja oli häväissyt.
Hän harppasi sitä kohti, kiskaisi sen naulasta, nosti kouralla rutistaen turkispäärmeistä kaulusta sen korkealle päänsä yläpuolelle, aikoen paiskata sen maahan ja tallata, tallata...
Kaksi lujaa kouraa tarttui takaapäin mielettömän nuorukaisen ranteeseen, niin että hänen kätensä oli mennä sijoiltaan olkavarresta. Se oli Jaakko, hänen enomiehensä. Viitta oli Niklaan käsistä poissa. Hän kuulee Henrikin suuriäänisen käskyn, joka kaikuu pihalle avatusta ovesta.
Sisään juosseet jouselliset, joiden joukossa on myös Eerik Aapraminpoika, vetävät hänen kätensä taaksepäin. Ja taas kuuluu Henrikin käsky: "Nuorat ranteisiin ja kellariin!"
Kipu ranteissa kiihtää kuin tuskallinen tuli nuorukaisen huudahtamaan: "Minulla on tietoja, tietoja...?"
"Ne saat sanoa voudinkäräjillä, joilla rikoksesi tuomitaan", päämies sanoi.
"Ne ovat Karjalasta, Karjalasta!" Niklas jatkaa hätäisesti.
Hetken mietittyään Henrik käskee vangitun puhumaan.
Nopeasti, katkonaisin lausein Niklas kertoo Irnijärven tapauksen ja että Hovatan suuri suku ja koko Uhtuanpuolinen Viena suunnitteli kostoretkeä, uskoen hänet, Niklaan, surmaajaksi.
"Kysy Eerik Aapraminpojalta ja Toratin Antilta. He sen sanan toivat perässäni Kiehimäjoen suihin."
Perniöläinen nyökkäsi puhutun vahvistukseksi ja sai tehtäväkseen vastata vangin vartioinnista.
Henrik Kurki istui kauan pää käsien varassa. Vaara uhkasi siis myös Karjalasta. Suora sota Jyykeäläistä vastaan oli käynyt mahdottomaksi. Nyt oli mietittävä tarkasti jokainen teko.
Mutta hänen oli vaikeata rauhallisesti punnita asioita.
Eikö hän ollut pyhimyksille ja kirkolle suorittanut kylliksi erämaan kiertolaispapin, Olavi Sarkin, julistamaa Kurkien surmaveroa?
Lapinmarttyyrin kovat sanat isoisän kuolinvuoteella aivankuin havahtuivat uudelleen eloon hänen päässään. Ja ne alkoivat kumajoida kuin raskas kirkonkello hautajaisissa.
"Silloin on tapahtuva, että veli on veristävä oman veljensä tai poika isänsä tai..."
Lapinprofeetan muinaiset sanat saivat kirjain kirjaimelta yhä hirvittävämmän selkeyden.
Ja tuo Satakunnan Daavidin poika! Se ei ollut veli, ei poika, ei vävy ja kuitenkin – Kurkien verta, yhtä hyvin kuin poika tai veli tai...
Niinhän olikin kuulema asian laita, että ylimaallisissa ennustuksissa oli aina jokin kierous, arpa ja salasana, joka paljastui vasta niiden täyttymisen hetkellä. Jumalalla oli varmaankin Jaakopin-painissaan ihmisten kanssa omat salaiset noitatemppunsa, joita Jaakoppi parat eivät osaa arvata, ennenkuin makaavat maassa runneltuina ja kuolioina...
Tuossako pojassa oli syntyvä Kurkien sukuun verinen veljesvaino, johon sen valta oli sortuva kuin "värjöttävän kotalaisen hiillos neljään tuuleen Herran myrskyn raivotessa"?
Niinhän olivat kiertolaispapin sanat kuuluneet? Jumal'avita, pyhän Kolminaisuuden kautta! Tuo kapinoitsijan ja surmaajattaren sikiö oli ajoissa upotettava suohon tai kaula pyövelinkirveellä katkaistava. Suku ja pirkkojen valta oli pelastettava.
Henrik Kurjen kauhistuneet kasvot olivat olleet kämmenten peitossa. Mutta niiden juonteet kiristyivät vähitellen lujan tahdon voimasta. Hän nosti ne vihdoin hitaasti näkyviin. Eikä niillä enää näkynyt muuta kuin harkittua käskyä ja kylmää rauhaa.
Jaakon ja Luulajan Oravaisen oli lähdettävä Jaakon neuvon mukaisesti, Upsalan arkkipiispan pateille. Heidän oli vietävä tuomiokirkolle rahaa uhrilahjaksi ja piispalle itselleen parhaat näädän- ja kärpännahat sekä – ennen kaikkea – pari harvinaista, mustaa soopelinnahkaa ja pyydettävä arkkipiispan välitystä Jyykeän asiassa.
Piispasta puhuessaan oli Henrikin ääni ollut hurskaan kunnioittava. Mutta hän lisäsi kuitenkin karmeata ivaa suupielissä, sanojensa päätteeksi: "Ne maksavat näätsen nykyisin nuo pikimustat soopelit pienen talon verran tukulminmarkkoja, jotta sopii niillä soitella puhtaaksi suuremmatkin synnit."
Iivari Voikkaalan oli retkeiltävä Oulangan taipaleelle ja sieltä käsin vartioitava sekä Pää- että Pistojärven reitit, päämies jatkoi määräyksiä langolleen.
Yrjänä Könkään ja Juho Könkkölän taas piti ureta metsäpirkkoineen Tornion väylää Jukkasjärvelle ja Alattiojoen latvoille ja oltava valmiit ottamaan vastaan päävoimilla minkä hyökkäyksen tahansa Jyykeästä ja Alattiosta päin.
"Ja sinä, Könkkölä", hän päätti käskynsä, "sinä lyöt keihääsi ensimmäisen metsäpirkan maksaan, joka pyrkii yrmeilemään. Siihen kätkee muittenkin murina. Karkulaismetsästäjät on keihästettävä tantereeseen, missä tavattaneenkin, henkipattoina rosvoina. Ymmärrätkö, vai onko sinulta otettava pois outamaitten päällikkyys?"
Jokainen päällikkö oli ottanut kukin vuorollaan nyökäten vastaan ankarat käskyt alkaen nouseskella penkeiltään.
Mutta Henrik viittasi vieläkin puhuakseen.
"Ja liepä kohtapuolin Turussakin selkänojaa, jos tarvitaan. Muistanette, että itsensä arkkipiispan velimies Kristian Pentinpoika on linnassa päällikkönä. Kelpaa ne sillekin herralle hyvät hinnat nihtimiehistä ja aseista. Ja toisekseen, tuomiorovasti Konrad Bitz on parhaillaan nouseskelemassa piispanistuimelle, sillä Olavi Maununpoika on kuulema vointunut kuolinvuoteelle. Se se on vasta herraa, Konrad-rovasti! Väläyttelee miekkaa yhtä hyvin kuin Henrikin-ristiä pyhäinkulkueessa. Ja puskee Kaarle Knuutinpoikaa vastaan kuin vimmapäinen pukki..."
"Mustapukki!" remahti Voikkaala. "Sen kun on vaakunassakin hiilenmusta pukinpää verenvärisellä pohjalla, niin että herraa kuulema haukutaankin kansan kesken 'mustaksi pukiksi'."
"Sepä se", jatkoi Henrik, "ollapa sen pukin päässä piispanhiippa, kannattaisipa ajaa uudella 'Matti Kurjellamme' Kuusistonlinnan satamaan ja kääntää vähän ison-pukin toista sarvea tänne lapinpohjaan päin tai ainakin siunauttaa omat sarvemme Jyykeäläistä ja ryssää vastaan".
Naurunremu kiersi pirttiä. Miehet hajaantuivat ulkotanhuville touhukkaasti keskustellen päällikön suurista aikeista.
Mutta seuraavana yönä kiertelee aittamäeltä Jaakko-herra kellarityrmän edustalle mielessä syvä suru.
"Ovatko tuoneet sinulle ruokaa ja juomaa?" hän kysyy kurkotellen oviristikon läpi.
"Ei tarvita", kuului synkkä vastaus.
"Ottivat kai nuorat ranteistasi?"
"Ottivat ja panivat sijaan ranne- ja jalkaraudat, isonherran käskystä kuulema." Sanat kuuluivat pureutuvan suoraan hampaista ja iskevän kuin taipumattomat rautanaulat.
"Jos olisi pyytää armoa isolta herralta?"
"Ei ole armon pyytelemistä, kun ei ole katumistakaan!" kuului ähkäisevä, vihanpalava huuto vastaan.
Jaakko kierteli allapäin, mietteissään Myllymäelle, jolla myllyjen raskaat siivet seisoivat hievahtamattomina kalpeassa kesäyössä. "Hirvittävää, hirvittävää on päästää irralleen tuhon siivet", hän toisteli itsekseen. Ne eivät pysähdy, eivät vielä tuomiopäivän aattonakaan. Sillä niin pitkää ja vihaista myrskyä ei synny mistään kuin kahden nuoren ihmisen murskatusta synnyntärakkaudesta, kuten oli tapahtunut Maalina-sisaren ja Satakunnan Daavidin kohtalossa.
14.
CORONA SORORUM.
Eräinä kevätöinä eivät kyyhkyset enää löytäneet entisiä rauhoitettuja kuherrussijojaan Naantalin nunnaluostarin muureilta. Armonlaaksoon oli näet hiipinyt joitain näkymättömiä teitä viettelyksen ja epäuskon käärme.
Nunnain "palavat sielut" olivat muuttuneet palaviksi naissydämiksi. He kantoivat sydämensä kohdalla pyhää birgittalaismerkkiään, punaista ristiä, heidän päälaellaan oli yhä siveän sisaruuden todistuksena "corona sororum" ristinkuvioineen, jossa viisi punaista merkkiä yhä vihki heidät taivaalliseen Ylkään. Mutta monet heistä odottelivat Turun ja Halikon maallisia junkkareita salaisiin lemmenkohtauksiin.
Yhä oli myöskin kolme kyynärää korkea se muuri, joka erotti nunnain ja pappismunkkien pihat toisistaan, eikä siinä ollut mitään muuta aukkoa kuin se luukku, josta palvelevat sisaret työnsivät veljien puolelle päivittäiset ruoka-annokset. Eikä saanut nähdä sisar rippi-isäänsä edes ripitysluukulla, ja ulkomaailmaan oli kummallakin puolella omat ahtaat "puheluukkunsa".
Niin oli. Mutta kyyhkyset eivät saaneet sielläkään päin enää nauttia rikkumatonta rauhaa, sillä turmelus oli – aluksi melkein näkymättömin merkein – työntänyt synninrönsyjään myös sisä- ja poikkimuurien kupeille, vaahterien varjostoihin ja puutarhamajoihin, vieläpä alttarille saakka nunnien kuunnellessa lehtereiltä nuorten pappismunkkien messuamista.
Eikä kukaan tietänyt, mitä ilmoja myöten koreudenhalun ja lemmensynnin herhiläinen oli Armonlaaksoon vaeltanut.
Mutta silloin sattui salama nunnien paratiisiin, ja moni nuori sisar tunsi itsensä kummallisella tavalla alastomaksi – muinaisen esi-äitinsä tapaan.
Nyt oli näet noussut piispanistuimelle Konrad Bitz, joka tiedettiin ankaraksi herraksi sekä hengenruhtinaana että unionikuninkaan kilpenä ja haarniskana.
Niin saapui Naantalin luostariin piispan, sen korkeimman esimiehen, ensimmäinen käsky. Höperön ja löperön Tuomas-konfessorin oli asetettava nunnien ripittäjäksi nuori ja hengellisestä kiivaudestaan kuulu pappismunkki Olavi Prytz, jonka tuli erehtymättömällä ankaruudella "confessiones sororum audire" sisarten sielujen perkaamiseksi riettauden ohdakkeista.
Ja hurskas hiljaisuus levisi pariksi viikoksi Armonlaaksoon kuin kesäyön himmeä valo.
Mutta sen hämärässä helmassa sikisi ja puhkesi yhtäkkiä oraalle entistäänkin raadollisempi synnin ohdake.
Sattui näet niin, että nunnista ylpein, Adlize Niilontytär, valtaneuvos Niilo Särkilahden tytär ja äitinsä puolelta Tavasteja, oli jo kauan salaisesti rakastanut Olavi-veljeä.
Niinpä eräänä aamuhetkenä nuori rippi-isä kuulee ripitysluukulla, josta voi ainoastaan kuulla synnintunnustajan äänen, mutta ei nähdä kasvoja, seuraavat sanat: "Minua painaa raskas synti, isä." "Puhu, tyttäreni", sanoi Olavi-pappi teräksisen kylmästi. "Olen sinua sydämessäni jo kauan rakastanut, veli, enkä voi sitä pois juurittaa..."
Nyyhkyttävä, mutta hempeä ääni väreili nuoren rippi-isän korvallisilla, tunnustajattaren suloinen hengitys hyväili hänen ohimoitaan, ja hän oli tuntevinaan sieraimissaan ruusun hurmaavaa tuoksua.
Mutta hän määräsi sisaren seitsemäksi päiväksi vedelle ja leivälle ja yhtä monena aamuna polvistumaan kirkon portaille nunnien palatessa aamumessusta.
Parin viikon kuluttua sisar Adlize pyysi kuitenkin Herran ehtoollista, koska hän makasi kovissa poltteissa kuolemaisillaan.
Mutta viimeinen rippi ja ehtoollinen oli luostarisääntöjen mukaan annettava kuolevalle sisaren omassa nunnankopissa. Ja siitä hetkestä tuli molemmille turmio. Sillä kun ripittäjä taipui sairaan puoleen, kohottautui tämä kapealta lavitsaltaan, tarttui pappia kuumin käsivarsin kaulasta ja kuiski menehtyen rakkauteensa: "Vie minut pois täältä, paetkaamme yli meren... Olen sinun."
Veli Olavi riuhtasi itsensä irti Adlizen anovista käsistä. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan eikä osannut määrätä mitään katumustekoja. Hän pakeni, pakeni. Ja Nunnamäeltä katselivat munkit ihmeissään, kun Olavi-veli kulki koko sen päivän ja seuraavat päivät alhaalla hietikkoisia rantoja pitkin harmaan päällysviitan liehuessa ankarassa tuulessa, niin että valkea alusmekko paistoi sen alta ja päähuppu viisti perässä kuin kalastajan haavi.
Eikä hän lopultakaan kyennyt seisomaan viettelystä vastaan. Eräänä yönä rakastavaiset pakenivat pienessä veneessä merelle. Mutta jo seuraavana päivänä luostarivouti Pelle Pietarinpoika ja puutarhuri, Sipi-mestari, saivat heidät kiinni ulapalla ja toivat onnettomat janoon kuolemaisillaan takaisin luostariin. Julkinen häväistys oli valmis.
Seurasi Kuusistonlinnasta uusi pannasalama. Sisaret ja veljet eivät saaneet astua jalallaan luostarin portista, ei edes jakaakseen almuja tai hoitaakseen sairaita.
Ja sitäpaitsi: luostaripihan poikkimuuri oli koroitettava kokonaisella kyynärällä, jotta ei silmäin pyyntö kiihottaisi veljiä rakentelemaan synnin tikapuita sen ylitse.
Eikä taaskaan pariin päivään kuulunut koko Armonlaaksossa muita ääniä kuin tapulitornissa naakkojen parannussaarna: vahingoniloinen papatus, nakutus, niiskutus ja kujerrus.
Näihin aikoihin, eräänä iltapäivänä, on Margareetta Kurki palaamassa Kerttulan talosta, jonka sairas leski-emäntä oli jo syystalvella kuollut ja molemmat lapset, Jussi ja Liisa, jääneet orvoiksi. Nämä olivat jääneet uuden arentimiehen taloon, mutta Margareetta oli heistä huolehtinut koko talven. Eikä hän nytkään, piispan ankarasta määräyksestä huolimatta, lyönyt laimin orpojensa huoltamista.
Nunnapihalla on Brita-äiti häntä vastassa kasvot vavisten suuttumuksesta, kiepahdellen kankeassa abbedissanpuvussaan kuin paksu tynnyri pihan laakakivillä. "Oletko yhtynyt sinäkin, sisar, kapinoitsijoihin, sinä, joka saat priorissana istua toisessa sisarpöydässä emäntänä?"
"Olen vihitty nunnaksi hoitaakseni köyhiä, sairaita ja orpoja enkä piispojen orjattareksi."
Brita-äiti oli tukehtua. Veri nousi hänen päähänsä. Rinnanahdistus pakotti hänet puuskahdellen sanomaan tuomionsa: "Pitkä paasto, vedellä ja leivällä ja mykkyyttä ... kopissasi!"
"Tottahan toki", hymyili sisar Margareetta, "tässä kanatarhassa ei voi olla parempaa viisautta kuin vaieta tai paeta ... korpeen, kauaksi korpeen".
Viimeiset sanat hän oli hymissyt itsekseen ja hänen silmiinsä oli kihonnut itkua, joka oli saattamaisillaan hänet parahtamaan liian kauan kannetusta ikävästä. Hän kuitenkin ryhdistäiksen ja kulki yksinäiseen koppiinsa.
Mutta parin päivän kuluttua saapuivat piispan tuomiokirkon rakennukselta lähettämät työmiehet, kivenhakkaajat, laastiniekat, hantlankarit ja oppinoukut, ja ryhtyivät muuraustyöhön. Hop- ja heijaahuudot, kompasanat ja rehevä ilonpito sekaantui tornin naakkojen kujerrukseen. Luostarin pienten ikkunain takainen äänettömyys näytti osoittavan, että suuri katumus oli vallannut nunnain ja munkkien sielut.
Olavi Prytz oli lähetetty emäluostariin, Vadstenaan, suorittamaan katumustöitä. Mutta ylpeä Adlize ei ollut unohtanut kärsimäänsä häväistystä. Ja hän oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sisarten kesken salaliiton, aikoen hämmästyttää koko piispallista sukuaan, joka hänet oli luostariin pannut muka hengellisesti kuritettavaksi hänen raisujen ja uppiniskaisten tyttövuosiensa vuoksi.
Äkkiä kuin salama, yllättävänä kuin pyhimysten tekemä ihme syöksähtivät eräänä varhaisaamuna hunnuttomat nunnat puolipukeissaan nunnarakennuksen ja kirkon kaikista ovista muuria vastaan. Siroissa käsissä heilui heidän harmaan hameensa rautasolkisia nahkavöitä, paistinvartaita, hiilihankoja, kynttilänjalkoja, suitsutusastioita vitjoineen, kattiloita, patoja ja kaikenlaista muuta keittokalua. Ja he, nuo taivaallisen Yljän morsiamet, etunenässä valkeissa alusvaatteissaan sisar Adlize, hyökkäsivät huutaen ja kirkuen, epäpyhät solvaussanat huulilla muureilla työskenteleviä päin, sohien, pistäen, hakaten ja kurittaen heitä olan takaa, estääkseen tuon häpäisevän ja laittoman muurauksen.
Nämä palavasydämiset "virgines fidei", nämä uskon ja totuuden tyttäret, kykenivät synnyttämään sellaisen melun, että naakat vaikenivat häveten torneissaan ja Kirkkolahden vastapäisellä niemellä, piispankartanon pihamailla, piiat ja rengit jäivät suu auki töllistelemään, oliko Pohjanmaalta päin tulossa vihavenäläisten lauma, vai Turusta juopunut nihtijoukko ilotyttöineen.
Eivätkä kyenneet kivenhakkaajat ja laastimaakarit alkuunkaan itseään puolustamaan noita raivottaria vastaan, jotka taistelivat heille rakkaan ja tunnelmallisen muurin olemassaolon puolesta.
He pakenivat, pakenivat, jättäen työkalunsa ja laastikaukalonsa tellingeille. Ja Brita-äiti lähetti luostarivoudin hakemaan apua Naantalin pormestarilta.
Ennenkuin tämän tapauksen jälkeen oli ennättänyt tapahtua mitään ratkaisevaa, purjehti luostarin laituriin uudessa tervassa paisteleva "Matti Kurki", josta astuivat maihin Henrik ja Jaakko Kurki, poiketen Turun-matkallaan tuomaan nunnasisarelleen sovintolohta ja kotoisia uutisia.
He tapasivat sisar Margareetan kirkon sakaristossa.
"Oletteko menossa Neitsyen syntymäjuhlaan ja markkinoille?" kysyi sisar. "On tarpeen siunausta piispalta ja aseita Kristian Pentinpojalta", sanoi Henrik.
"On näätsen sillä tavalla", Jaakko lisäsi, "että Upsalan piispa on ottanut tuomitakseen sisar-vainajamme asiassa Jyykeäläisen ja meidän välillämme, mutta siihen tarvitaan Mustan-pukin sarvista pienen pieni tökkäys Turusta päin. Ei vara venettä kaada, kun ollaan soutelemassa prelaattien kanssa."
"Totta on", jatkoi Henrik, "että me aiomme pitää lämpimänä Korsholman Ingvar Niilonpoikaa selkäpuolelta, jos Konrad-piispa tukee meitä Jyykeän asiassa. Mutta ei ole siinäkään vielä kaikki."
Henrikin pää oli painunut viimeisessä lauseessa. Hänen näytti olevan raskasta sanoa sanottavansa. "Haluan sopua ja rauhaa kirkon kanssa. Lie tullut viime vuosina kitsailluksi sukumme surmasakkojen suorituksissa."
Margareetta hymähti. "Onko ankara veljeni tullut synnintuntoon ja katumusmatkalle?"
"Mene, Jaakko, toimita laiturilta luostarivoudille siika- ja lohitynnyrit", käski Henrik lyhyesti. Hänellä näytti olevan kahdenkeskistä sanottavana.
"Olen ajatellut", hän alkoi, "että sinä, sisar, lisäisit esirukouksia sukumme puolesta ja että..." "Vai sillä tavalla", keskeytti Margareetta hieman ivallisesti. "Sisar on saatava varamieheksi taivaan tielle."
"Niin on", sanoi Henrik. "Suuret onnettomuudet uhkaavat sukuamme. Eikä minulla ole ollut omassa sielussani kai koskaan lujaa uskoa, jotta..."
"Mitkä onnettomuudet?" kysyi sisar. "Meitä uhkaa veljessota."
Margareetan tuijottaessa silmät kauhistuvina veli kertoi edellisen kesän tapauksen ja Niklaan vangitsemisen. Syystalvella oli vanki paennut apureineen. Toratin Antti oli kadonnut samalla kertaa. Eikä Jaakko-veli ollut muuta kuin myhäillyt tapaukselle, joten silläkin miehellä saattoi olla lusikkansa keitoksessa. Ja nyt talven kuluessa oli henkipatto kerännyt ympärilleen Unarin puolen kapinalliset metsäpirkat kierrellen korpirosvona itäisissä erämaissa.
Juho Könkkölä oli kevättalvella hänen käskystään samonnut vartiopaikaltaan, Muoniosta asti, noihin järvien takaisiin korpiin, mutta ei ollut tavannut rosvoista jälkeäkään. Tuo konna oli saattanut kukaties paeta isänsä luokse Karjalaan, ja sieltä päin saattoi odottaa mitä hyökkäyksiä tahansa.
"Niin, et tietäne paljoakaan", Henrik päätti kertomuksensa, "Kurkien ikuisista surmaveroista, mutta minä pelkään, että Olavi-munkin ennustukset täyttyvät tuossa onnettomassa, sillä sen sielua näyttää riehtovan isältä peritty kapinahenki ja monet muut riivaajaiset".
"Ikuisia surmaveroja, ikuisia sakkoja", mietti Margareetta. "Sancta Birgitta, sancta Birgitta", hän hokee moneen kertaan kiertäen sakaristoa. "Hyvä on, hyvä on", hän kääntyi vihdoin veljensä puoleen. "Sitä sanomaa lienen odottanut vuodesta vuoteen. Alanpa totisesti, Virgo sacrata", hän hokee taas puoliksi itsekseen, "alanpa uskoa minäkin pyhän Birgitan ilmestyksiin..."
Ja hän jatkoi Henrikille: "Nyt on minun aika lähteä Lappiin. Ano puolestani hänen korkea-arvoisuudeltaan päästäkseni täältä kunnialla matkaan."
"Miksi?"
"Sitä varten, etten ole luotu näivettymään nunnankopissa, siksi, että tämä sopulilauma täällä inhottaa minua, siksi, että eräs lapinprofeetta, jolla on suomukset silmillä ja sydän käpertynyt kuivaksi pergamentiksi, tarvitsee ojennusta, ja siksi, veljeni, että minun osani on saattaa onnettoman sisareni poika oikealle tielle."
Margareetta oli puhunut silmiensä syvän sinen uhotessa iloa ja uskallusta. "Anotko minulle piispankirjan lapinpakanoitten käännyttämiseksi, sano?"
"Jos muistat, että kukaan lapinvoudin viittaa loukannut mies ei pääse ilman tuomiota ja rangaistusta, täytän tahtosi", Henrik vastasi, "eritoten siksi, että kovat kuolaimet eivät näytä sopivan meidän sukutokkamme naarasporoille".
"Niinpä niin, hyvä veli", nauroi Margareetta entistä tyttöaikaista nauruaan, "jos sattuu, että kanakin joskus kiekahtaa, niin iso-kukkokin säikähtää, vai kuinka?"
Ja uhmaten Brita-äidin määräyksiä Margareetta saattoi veljensä luostarin laiturille, josta upea "Matti Kurki" painoi lievässä hankavastaisessa ulapalle.
Kului pari viikkoa jännittävässä odotuksessa, kunnes taas Musta-pukki käänsi peloittavat sarvensa suoraan kohti turvattomia naissydämiä.
Armonlaakso joutui kuin sodan jalkoihin.
Eräänä varhaisaamuna näet Kuusistonlinnan knaapit antoivat ratsujensa ravata täyttä vauhtia luostarin "porvaripihalle". Syntyi suuri kauhu sekä maallikoitten ulkorakennuksissa että varsinaisessa luostarissa.
Knaappeja asettui muureille vahdiksi Ja muurarit alkoivat jälleen työnsä itse pyhän kirkon ja piispan suojeluksessa.
Heidän ryntäiltään tuijotti kapinallisia vastaan Bitzien vaakuna: verenpunaisella pohjalla takajaloilleen nouseva musta pukki, joka nostaa etukavionsa iskuun ja sojottaa pitkiä sarviaan ylpeästi taaksepäin, mutta jonka kolmikielekkeinen häntä ja naama muistuttaa kauhistuttavasti sekä Abessinian leijonaa että helvetin pääruhtinasta.
Ja seuraavan päivän ikäpuolella kaahaa kansaa Nunnamäelle kuin tulipalossa, sillä ulapalta lipuu Kirkkolahden vastarannalle mahtavin purjein "Matti Kurki" Piispanniemen laituriin.
Loistelias seurue astuu maihin. Pelokas huhu tietää tuota pikaa mainita ne herratkin, joita kulkee Konrad-piispan seurueessa laiturilta piispankartanon pääovea kohti.
Tuossa, aivan hänen korkea-arvoisuutensa rinnalla nousee mäkeä Maunu Särkilahti, Pariisin maisteri ja kaniikki, piispan sihteeri ja oikea käsi. Itse Vadstenan luostarin pääkonfessori, opistaan kuulu Magnus Unnonis, diakoni Richardus ja Magnus Haquini, jotka emäluostari on lähettänyt tutkimaan tytärluostarin villitystä, ovat mukana seurueessa. Onpa mukana muutama vaakunamieskin, näistä ensimmäisenä Laukon herra ja Ylä-Satakunnan tuomari Klaus Kurki, tuo entinen tappelupukari, joka Suensaaren häissä oli lävistänyt rinnan silloiselta Simon pictorilta, Margareetta Kurjen kosiskelijalta.
Pian lyövät knaapit piispankartanon portit kiinni. Luostarimäen, Piispanmäen ja koko Kirkkolahden peittää jälleen täysi hiljaisuus. Syyskesän aurinko paistaa. Mutta siinä on teräksisen säilän kimmellystä.
Ja luostaripihoilla kuihaistaan korvasta korvaan: "Sillä oli, Mustalla pukilla, Riitta ja Piritta meitä auttakoon, ratsusaappaat jalassa ja säihkyvät kannukset..." Toiset taas kyselevät ihmeissään: "Olikohan sillä, lempo soikoon, viitan alla miekka ja haarniska?" "Kysy sitä pirulta tai pukilta", hihittivät kovakorvaisimmat, "mutta sillä tavalla se tuota mäkeä astui, kuin olisi hyökännyt Tukulmin linnanmuureille".
Vasta seuraavana aamuna tuo ratsastava knaappi sanan, että sisar Margareetan oli tultava piispan eteen tärkeässä asiassa. Ja Brita-äiti oli läkähtyä sekä hämmästyksestä että kateudesta..
Konrad-herra marssii – yhä saappaissaan – piispankartanon salin lattiaa, niin että kannukset helisevät. Hänen keskikokoinen, vanttera vartensa ei näytä kuihtuneen hivenen vertaa pitkissä hengen töissä, ei kymmenvuotisissa maisterinopinnoissa Leipzigin yliopistossa, ei lainopillisissa väittelyissä Bolognassa eikä tuomiorovastin ankarassa virassa ennen piispautta. Se on tukevuudessaankin joustava kuin italialaisella miekkailijalla.
Kirkkoruhtinaan päässä ei ole piispanpäähinettä. Sen paksu, kiiltävä tukka nousee harjana lujatekoiselta otsalta ja ohimoilta.
Puhuessaan hänen suippo leukansa ja suora, pitkähkö nenänsä näyttävät venähtävän merkillisellä tavalla mittaansa pitemmiksi, sillä suupielten intohimoiset juonteet tekevät kasvojen perusilmeen hyökkäävästi eteenpäin työntyväksi.
Hän on parhaillaan väittelyssä herrojen kanssa – ei nunnain sydämenasioista, joita hän ei tällä erää näytä muistavankaan, vaan toisiaan vastaan taistelevista kuninkaista.
"Kysytte, hyvät herrat, miksi vihaan Kaarle Knuutinpoikaa?" hän sanoo terävästi, korkea, metallinen ääni iloisessa, väittelynhaluisessa vireessä.
"Luultavasti siksi, ettei teidän korkea-arvoisuutenne siedä armonanojia", naurahti älykäs vilke silmäkulmassa Maunu Särkilahti, jonka leveä otsa jatkui melkein päälaelle saakka, varsinkin vasemmalta kulmalliselta, melkein pelkkänä kaljuna.
"Älä näyki, sinä magister in summa", oli piispa kivahtavinaan, "et sinä kuitenkaan saa pelastetuksi katedraalikoulumme lehtoreille oppilaitten kerjuukymmenyksiä".
"En käsitä teitä suomalaisia", tarttui Vadstenan pääkonfessori, "Kaarle Knuutinpoika on Suomessa syntynyt, kasvanut Turun linnassa ja..."
"Siksipä juuri!" kuuluu samassa Laukon herran kiukkuinen ääni. "Se mies on luopio omasta heimostaan ja lisäksi juuttaillut ryssien kanssa, sillä ei liene herroille tietämätöntä, että hän aikoi pari vuotta sitten kaapata Viipurin petoksella, salaliitossa moskoviittien kanssa. Sellaista miestä ei tässä maassa kärsitä!"
Konrad-herra nauroi roimasti. "In nomine diaboli!" hän huudahti. "Saatpa helpolla seuraavan synninpäästösi, sinä haikaran poika!" Mutta samassa hän oli jo kääntynyt, kesken herrojen naurunremakan, vastaamaan pääkonfessorille: "Niin, hän ajaa Ruotsin nousua meitä suomalaisia vastaan, ja siksi iskee, kautta pyhän Henrikin ja Lallin, meidän sarvemme, kuten kansanlaulussa sanotaan, tuota pokkuroitsijaa takapuoleen. Tajuatte sen, hyvä konfessorimme, jos olette katolisen kirkkomme uskollinen poika."
Magnus-herra käänsi kysyvästi kasvonsa piispan puoleen.
"Minun autuaasta edelläkävijästäni piispa Tuomaasta saakka tämä maa on ollut itsenäinen kirkkoprovinssi, joka ei tottele, ei Upsalan, ei Lundin piispaa, ei Ruotsin herroja eikä kapinoitsijoita, vaan yksinomaan pyhää isää Roomassa, Vatikaania. Siinä on ollut ja on meidän maamme itsenäisyys ja mahti."
Konrad-herra oli kääntynyt akkunaan kiintyen tarkastelemaan venettä, jonka perässä istui korkeavartaloinen nunna ja soututuhdoilla luostarin maallikkoveljiä. Piispan ajatukset näyttivät heilahtavan uuteen suuntaan. Hän pyörähti kannoillaan ympäri hakien silmillään Henrik Kurkea, joka oli vaihtanut salin laitapuolella sanan silloin tällöin vähäorpanansa, Laukon herran, kanssa.
"Vai mitä sanot sinä, Henrik Kurki", hän vaatimalla veti miestä esiin, "miksi te, Pohjanpirkat, olette valmiit löylyttämään Korsholman voutia, Kaarle Knuutinpojan kätyriä ja läänimiestä?"
"Liehän tuota ajateltu puoleen ja toiseen", alkoi lapinvouti. "Mutta varmaa ainakin on, että jos nousee Ruotsin herrojen joukosta luja mies ja miehen koura, se tarttuu meitä, lapinverottajia, niskasukaan, hotkaisee meille kuuluvat oikeudet, jotka olemme itse miekalla ja järjellä ansainneet ja kähmii itse verot omilla virkamiehillään Tukholman aarreaittoihin. Ja liepä täällä taitanut rintamaittenkin herroilla", hän nyökkäsi kohti vaakunamiehiä, "jomottaa niskalihoja samoilta paikoilta".
"Kuulitteko, canonici et domines?" pauhasi Konrad-herra lyöden Kurkelaista olalle. "Toisin sanoen: jos nousee Ruotsin valtaistuimelle kansallisesta puolueesta mahtiherra, joka panee siellä tottelemaan sekä papit että aatelit, saamme me, suomalaiset, sen maksaa kalliisti, rahalla, verellä ja selkänahallamme – koko itsenäisellä elämällämme. Hansaliitto ei ole meille vaara eikä vahinko, joskin Ruotsin herrat sitä voivottelevat. Sen ja meidän kauppalaivat kantavat meidät Euroopan kukoistavimpiin puutarhoihin ja hengen temppeleihin. Tanska ei meitä uhkaa, sillä mitä mahtavampia ovat juutit, sitä varmemmin he tarvitsevat meitä takoaksemme suomalaisella moukarilla Kristian-kuninkaan alasinta, jolla Ruotsi makaa meltona rautana."
"Totta jumaliste!" innostui Laukon herra. "Tänä iltana juo tämä mies Kristian Pitkänenän maljan, sillä se nenä se jotain maksaa – pitkää nenää Ruotsin kileä-äänisille öykkäreille!"
"Mutta jos, sanon minä", jatkoi piispa, "jos pääsee karkenemaan Ruotsin ruosterauta teräkseksi, silloin, Jumala ja pyhä Henrik meitä varjelkoon! Silloin viedään meidät sinne, mihin itse emme tahdo: länteen, silloin kuin itärajojamme uhkaa Novgorodin myrkky ja Moskovan saasta, etelään, silloin kun Vienanmeren saarelta ryssänluostari tuhoaa autuaaksitekevän kirkkomme hengenviljelystä ja valtaa."
Konrad-piispa oli noussut puheessaan ylpeään voimaan. Hän kääntyi jälleen Vadstenan edustajien puoleen. "Niinpä, confessor generosus, ja te, frater diaconus, viekää sana Linköpingiin Kettil-piispalle, sille Vaasain Veripäälle, että jos hän aikoo polttaa taalalaisilla tappuroilla Kristianin ulos Tukholman linnasta, olen pukeutuva minäkin rautapaitaan ja löylyttävä hänen talonpoikansa kahdella tuhannella asemiehelläni ja knaapillani henkihieveriin. Oletteko ymmärtäneet, hyvät herrat?"
Pääkonfessori ja Magnus Haquini kumarsivat vaiteliaina. Mutta diakoni Richardus pani vinoon hurskaannäköisen munkinpäänsä ja iski terävästi syrjäiskun: "Teidän korkea-arvoisuutenne lienee myöskin ottanut huomioon, että pyhä isä Roomassa on jo kerran uhannut pannasanomalla Tanskan Kristiania ja..."
Mutta diakoni ei päässyt jatkamaan. Piispa, joka oli istuutunut, levitti nauruun remahtaen saappaansa ja löi huolettomasti reiteensä: "Ohoo, diakoni, unohdatte, että ystäväni Enea Silvio de Piccolomini, jonka piispanhovissa Trientissä me vietimme aikoinamme iltoja jaloissa väittelyissä, ei koske Pohjolan asioihin, kuulematta ehkä minunkin nöyriä ajatuksiani."
Hänen päänsä oli kallistunut taaksepäin. Otsa näytti loivenevan, sille kertyi haaveen loistetta ja katseesta alkoi säihkyä hänen opiskelija-aikojensa ylpeimmät ajatukset.
"Luuletteko te, birgittiinit", hän jatkoi, "että me aiomme teidän tavallanne hekumoida ruoskitun ja häväistyn Kristuksen verihiessä ja haavoissa, me 'riemuitsevan kirkon' miehet!
"Paremmin kuin minä tietää pyhä isä, kuten aikoinamme yhdessä haaveilimme, että kristikunta tarvitsee tänä hetkenä, jolloin näivettyneet kirjatoukat saarnaavat rahattoman sekasorron suloista sanomaa, se tarvitsee Häntä, joka on tuleva tuomitsemaan vallassa ja kunniassa.
"Pilatukset ja Caesarit älkööt enää filosofoiko: 'Katso ihmistä!' vaan he levittäkööt valtiasviittansa hänen jalkainsa alle, sillä rubiineina loistaa nyt hänen viisi haavaansa, smaragdeina ja opaaleina hänen hikikarpalonsa.
"Sitä varten on Pietarin jälkeläisillä tiara päässä, että he todistaisivat puusepänpojan orjantappurakruunun muuttuneen timanteiksi ja kullaksi, maineeksi ja vallaksi yli maitten ja kansain.
"Älkää siis erehtykö luulottelemaan, te nunnain hameissa nöyristelevät birgittalaispaterit, että Enea Silvio de Piccolomini yrittäisi paavinistuimelta rikkoa Pohjolan unionia ja heittää tuuliajolle Turun hiippakunnan, joka voi tulla Hyperborean loistavimmaksi jalokiveksi hänen tiaraansa!
"Me, canonici et domines, me täällä Suomen niemellä olemme Rooman vallan parhain tuki ja turva Kiovan ja Moskovan metropoliittoja vastaan. Meiltäkö hän riistäisi parhaan maallisen miekan, Kristianin, hänet pannaan julistamalla? Ei, hyvät herrat. Me tarvitsemme täälläkin palvelijaksemme kuninkaitten ja ritareitten miekat, jotta korkenisi korkenemistaan kunniassaan ecclesia triumphans."
"Luulenpa, että Juhana Huss kääntyy parhaillaan haudassaan pari kertaa ympäri", kuului Maunu Särkilahden vilpeä ja kirkas ääni.
"Kääntyköön", iski piispa, "ja silmäpuoli Zhizhka ja Wiclif samalla kertaa. Mitä he yrittivät, nuo muka uudenajan apostolit? Riistää kirkkomme seiniltä ja holveista ylentävät maalaukset ja veistokset, sen alttareilta pyhän savun, messun ja sakramenttien ylentävät näytelmät, palatakseen muka apostoliseen köyhyyteen ja yksinkertaisuuteen. Hiippani kautta! He voittivat nuubialaisen aasinkin yksinkertaisuudessa ja siittivät, lempo syököön, sekasikiön, oikean muuliaasin hengessä ja totuudessa.
"He eivät näet käsittäneet sitä historian totuutta, että jos kerjäläisen aate voittaa, hän lakkaa olemasta kerjäläinen ja että jos marttyyrin usko ja aate elää, hänen seuraajansa puettavat hänen henkensä purppuraan ja kunniaan. Siinä juuri on neron ja profeetan totuusarvo, että hän alistaa seuraajissaan tomuun ja tuhkaan ne, jotka ovat heittäneet hänen hameestansa arpaa. Inhimillinen ajatus, aate, joka ei pyri ja nouse herrauteen, on kolmijalkaisen aasin tanssia, josta iloitsee ainoastaan alhaisen rahvaan kaaos-sielu, sen himo kaiken sen hävittämiseen, minkä sukupolvien kuri ja henki on rakentanut."
Piispan ylitsevuotava puhe näytti huumanneen kuulijat. Saliin oli tullut hiirenhiiskumaton hiljaisuus.
Mutta Konrad-herra ei jäänyt kauan tuijottamaan huimimpiin haaveisiinsa. Hän käänsihe karhean leikilliseksi. "Sitäpaitsi tietänette", hän muhoili alta kulmainsa, "että paavi saarnaa parhaillaan ristiretkeä Mahometin koirankuonolaisia vastaan, eikä muista unissaankaan meitä, Lapinkorven jouhikuonoja ja tasakärsiä, kuten sanottaneen siellä Suensaarella päin, Henrik Henrikinpoika."
Suomalaisten voitollinen nauru nolasi Vadstenan herrat perinpohjin. Laukon Klaus-herra oli taas korottamaisillaan äänensä piispansa ja kuninkaansa kunniaksi, kun hän näkee ovesta astuvan Margareetta Kurjen ja suuret siniset silmät tuijottamassa itseään, aivankuin ne olisivat nähneet aaveen edessään.
Tuossa on se mies, joka riisti minulta parhaan nuoruuteni röyhkeällä säilällään, kuohahti sisar Margareetassa katkera ajatus nähdessään vähäorpanansa, Klaus-herran. Siksi hänen katseensa syveni tummantummaksi sineksi ja käsi puristui vavahtaen nunnanpuvun mustaan nahkavyöhön. "Veljesi Henrik on puhunut puolestasi, sisar. Haluat siis tulla Lapin pyhimykseksi, ehkäpä ansaita marttyyrikruunun, vai kuinka?" alkoi piispa hyväntahtoisesti, melkeinpä leikillisesti.
"Marttyyrikruunu, teidän korkea-arvoisuutenne, lie turhaa koreilua, mutta pyhimystarinat ovat joskus sangen suloisia, olen lukenut – ennen pyhimykseksi tuloa."
Konrad-herra katsahti hämmästyneenä sisaren pehmeiden huulien tienoilla karehtivaa, kaukaittain ivallista hymyä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä nunnaa, jonka kaula ja pää nousivat noin korkeana valkeasta palttinakaulurista. Oikeata Pohjolan rotua! näytti välähtävän miehekäs ihastus hänen katseestaan.
"Miksi haluat jättää luostarin?" hän kysäisi. "En tule toimeen kolmikyynäräisessä nunnankopissa enkä kanatarhassa, tarvitsen ilmaa ja erämaan hiljaisuutta, varsinkin senjälkeen, kun teidän korkea-arvoisuutenne on kieltänyt käynnit köyhien ja sairaitten luona."
Klaus-herra oli tullut lähemmäksi. Hän katsoi ylpeillen rohkeaa sukulaisneitoa, joka uskalsi arvostella korkeaa esimiestänsä. Piispa oli tulistumaisillaan. Mutta hymähti vapautuneesti samassa hetkessä.
"Tyttäreni", hän puhui älykkään kohteliaasti, kuten ainakin ritari ylhäiselle naiselle, "tuo kielto on tietenkin juuri tuota – kanatarhaa varten, ei sinua, sisar Margareetta!"
Hän otti maisteri Särkilahdelta lupakirjan nousten istuimeltaan.
"Niinpä, tyttäreni, vaella tehtävääsi ja säilyköön himmentymättömänä sinun kiireelläsi sisarkuntasi puhtauden merkki, corona sororum", piispa puhui juhlallisin sanoin. "Muista, että sinulla on jalo ja kuuluisa edelläkävijä, vieläpä samalla nimellä ristitty, 'valkea Margareetta', kuten häntä aikoinaan Lapissa nimitettiin, tuo pyhimys, joka saarnasi saamekansalle autuaan Margareetta-kuningattaren luvalla ja kirkon siunauksella..."
Oven puolella oli ruvettu levottomasti liikehtimään. Piispa sai tuskin puheensa lopetetuksi, kun tomuinen ratsumies työntyy keskilattialle piispan eteen ojentaen hänelle pergamenttikääröä.
"Hänen kunnia-arvoisuudeltaan tuomiorovastilta", sanoo viestintuoja. Piispan viittauksesta Maunu Särkilahti avaa pergamentin. Lukiessaan rivi riviltä maisteri käy yhä levottomammaksi. Hän ei näytä rohkenevan ryhtyä selostamaan sen sisältöä, ennenkuin Konrad-herra tekee jyrkästi käskevän liikkeen.
"Tuomiorovasti Henrik Freese ilmoittaa, että..." Mutta Maunu-maisteri pysähtyy taaskin, silmäten erikoisesti ruotsalaisiin prelaatteihin ja jälleen esimieheensä.
"Mikä on asia? Puhu!"
"Pyhä isä, paavi Pius II, on julistanut Tanskan kuninkaan Kristian Oldenburgilaisen pannaan niistä monista kovakorvaisuuksista ja rikoksista, jotka..."
Piispa oli riipaissut pergamentin. Kasvot teräksen kovina hän lukee sen alusta loppuun. Nuo kirjainten rivit juoksevat hänen silmissään pitkänä, mutkittelevana ruoskana, jolla on lyöty häntä suoraan kasvoihin. Hänen äskeisen puheensa ylpeä hengentemppeli on lakaistu kynänvedolla maahan kuin hatara korttitalo. Hän on saanut entiseltä ystävältään lahjaksi, totta vieköön, oikean aasinnaamion, jossa narrinhiipat tekevät korvien virkaa. Hän on vannomaisillaan hirveitä valoja, sillä hänen järkensä kieltäytyy käsittämästä sitä, mikä on tapahtunut.
Mutta mitä tapahtuneekin hänen sielussaan, hän peittää sen mestarillisesti ympäröivältä seurueelta. Ja kiristyneet juonteet näyttävät vähitellen rauhoittuvan lujaksi päätökseksi. Hän nousee hitaasti ja sanoo läsnäoleville:
"Minun on aika lähteä Roomaan anoakseni pyhältä isältä piispanvihkimystä ja virkakirjani vahvistamista. Saatte poistua, hyvät herrat." Mutta seurueen lähdettyä hän mumisee vielä itsekseen ja uskotulleen, Maunu-maisterille:
"Se pannakirja on rikki revittävä, tai näkee pyhä isä edessään ensi kerran Vatikaanin historiassa – kerettiläisen piispan."
"Teidän korkea-arvoisuutenne", hymyili älykästä hymyään Maunu-herra, "on ollut koko elämänsä ajan harhaoppinen ja kerettiläinen, sillä te olette syntynyt kapinoitsijaksi".
"Ehkäpä. Niin lienee laita jokaisen ihmisen, jonka rintaa polttaa yöstä yöhön maineen ja vallanhimon rovio..."
Molemmat prelaatit jäivät katselemaan akkunasta Luostarinmäelle päin, jonka kellotapulista kaikui kutsu Taivaan morsiamille vaeltaa päivämessuun säädettyyn aikaan.
Saman päivän iltapuolella "Matti Kurki" halkoo jo aavaa Pohjanlahtea pahasti vastaiseksi kääntyneessä luodetuulessa. Keskimaston vaiheilla ja keulakannella lojuilee satakunta nihtiä, jotka Henrik oli matkalla pestannut palvelukseensa.
Eerik Aapraminpoika seisoo ruorissa hyräillen ja lomassa laikahtaen täyteen ääneen.
Lähettyvillä hyräilee mukana köysikasalla istuskeleva Jaakko-herra iso tinakannu vanhaan tapaan leppoisissa kämmenissään.
Loitommalla, reelinkiin nojaten, katselee Margareetta pohjoista kohti, liikahtamatta, jäykkänä, aivankuin odottaisi vinhan tuulen ruoskivan itseään vasten kasvoja tai salaman iskevän taivaalle keräytyvistä ukkospilvistä.
Hän riisuu hitain liikkein entistä vaatetustaan kappaleen toisensa jälkeen. Kangaskaistaleen olkapäiltään, harmaan scapularen, hän on jo sujuttanut kyynärtaipeeseensa. Nyt availevat sormet mustaa nahkavyötä, jonka kova solki tuntuu painavan hänen rinnanalustaansa.
Vähitellen hän höllittelee valkeata kauluriaan, sillä se ahdistaa hänen hengittämistään. Ja hänen käsivartensa työntyvät leveälle, kyynärpäät taaksepäin, niin että scapulare putoo lankuille, joilta tuuli sen pyyhkäisee.
Samassa puvun suuri puunappi reväistyy rinnalta irti ja sinkoaa jonnekin – mereen kai.
Niinhän, juuri sillä tavalla, välähtää hänen mieleensä tapaaminen luostaritien päätteessä Siimonin kanssa, oli käynyt sen nappiparan silloinkin!
Ja miten oli käynyt hänen nunnanpäähineensä? Senhän hän oli ottanut päästään ja sanonut rakastetulleen: "Näetkö, katso, heitän sen pois ja seuraan sinua!"
Ja taaskin Margareetta otti sen ja katseli sitä kädessään. "Corona sororum", hän hymyili itsekseen, "Se tyhmä, kiivas mies...", hän hymyili yhä ajatuksissaan. "Se Siimon kiivastelija!" hän oli ääneensä nauramaisillaan.
Mutta sen naurun otti vastaan Jaakko-veli, joka oli katsellut muikea nauru naamassa sisarensa hommia. Hän irvisti yltäpäisessä ilossa sisaren nauravia hampaita vasten, alkoi lyödä nyrkillä polveensa laulun tahtia ja hoilata merisissin kanssa täyttä kurkkua.
Hetken kuluttua nousi siihen peräkajuutasta myös Henrik ja näytti yhtyvän silmät huvitettuina samaan iloon. Hän keinutteli hetken kantapäillään, viittasi äkkiä yli rinnan etukannelle, nihtijoukkoa ja läimäytti reiteensä kuin sanoakseen: Sopii tulla Koll Gyrdinpojan, täältä kyllä vastataankin, kun on miekat ja partisaanit tanassa ja takana piispat ja synninpäästöt.
Oli kuin Kurkien suku olisi taas kerääntynyt yhteen, jäsen liittynyt jäseneen, jokaisen sydän lyönyt samaa uskallusta ja yksi, voimakas pää johtanut taas sukulaivaa oikeassa kurssissa.
Kukaan ei tällä hetkellä muistanut suvun äpäräpoikaa, Niklasta, joka harhaili korpirosvona jalankäymättömissä erämaissa.
15.
KORPIROSVO.
Jos nouset Ounasjoen alajuoksulta, Marraskosken tienoilta, vanhan peninkulman verran ylöspäin, urkenet siitä koillista kohti sen sivujokea, Meltausta, ja kiskot veneesi tämän ylimmäiselle Niskakoskelle, nousee vastaasi Luusuan korpitalo, jota hallitsevat metsäpirkat, velipuolet Aapo ja Yrjänä, äärimmäiset lantalaisasukkaat itää ja pohjoista vastaan.
Mutta jos soudat yli eteesi aukenevan saareikkaan järven, Unarin, ohi Kemiläissaaren, jonka rannoilla ovat Luusuan parhaat kalakentät, ja ohi ison Porosaaren järven pohjoisrannalle, pääset taas sieltäkin nouseskelemaan pieniä Kierinki- ja Sotkajokia uudelle, yhä kaukaisemmalle, melkein saarettomalle, mutta karien ja luotojen rikkomalle järvenselälle, Kelontekemälle, jonka kiverässä luoteiskolkassa ovat Launa-vainajan kota- ja kalakentät.
Tämän järven rantamille saakka ei enää pirkka kulje muuta kuin vero- ja sotataipaleillaan. Mutta viime syksystä saakka henkipatoksi joutunut Niklas Kurki on pitänyt sen rantoja ja takaisia korpia riistamainaan.
Ei kuku vielä käki eikä joikaa lapinpoika pohjanpuolisella Kumputunturilla, jolla Aslak miehineen ja koirineen hakee poroelolle kesäisiä syöttömaita. Tänä vuonna ei, kuten ei edellisenäkään, ole ollut näet lähtemistä Norjan Merimaahan, Alattio- ja Kaavuonolle, koska riita Kurkelaisten ja Jyykeäläisten välillä ja Koll Gyrdinpojan uhkaavat verotusaikeet olivat tehneet sen mahdottomaksi.
Lapinnuorukaisia ja äijiä ei siis näy Launan kotosiljoilla, paitsi Jouna-poikaa, joka naapurikentältä, Koskaman niemeltä, on tullut tapailemaan mielitiettyänsä, Eine-neitoa.
Ei näy myöskään Niklas Kurkea. Hän on muutamine miehineen tarkastamassa järven eteläpäähän, Vuolli-ukon kentille, asetettuja vartioita.
Mutta siljolla, nuotion ympärillä käy sittenkin tarina. "Tarinoimaan, akka, tarinoimaan", oli huikannut Toratin Antti, joka oli tällä erää kapinallisten korpirosvojen päällikkö. Metsäpirkat, joita oli Niklas Kurjen ympärille kertynyt Ounaan Alakylää ja Marraskoskea myöten, hoilasivat hekin ikävissään: "Hoi, Rauna-muori, tarinoimaan, jotta ei maistu haavankuorelta rassipaisti!"
Ja siinä kyyhöttää kyykkysillään vanhan vanha Rauna-muori, kertoen hampaattomalla suullaan, mutta ruskeat silmät iloisesti kilottaen kahden lapinpojan merkillisestä rakkaudesta.
"Niin se on, susi-pirkat, naisihmisen laita, ettei se tunne omaa hyväänsä nuoruutensa päivinä", muori oli aloittanut tarinansa ja hihitellyt muka viisauksissaan. Ja nyt hän oli jo keskellä muinaisia tapauksia.
Niklas Kurki on ilmestynyt kertomuksen jatkuessa läheisen petäjän katveeseen ja työntää väsyneenä keihäänsä sen oksantynkää vasten nojalleen. Hämärtyvässä illassa ei kukaan häntä huomannut, vaikka hän, olkapää petäjänkylkeä vasten, kuuntelee tovin Raunan tarinoimista.
Hänen silmänsä tuijottelivat synkkinä, melkein älyttöminä. Entisillä avoimilla kasvoilla ja puhtaalla hipiällä oli nyt riutumuksen juovia ja katkeraa, kirouksen syövyttämää jäyhää ilmettä. Vyön helat olivat mustuneet, takki oli nuotioitten nuhraama ja rikki sieltä täältä, saapasvarret rujosti lysmyneet lähelle nilkkoja.
Siinä seisoi henkipatto ja korpirosvo, jolla ei ollut mitään muuta kuin tuo yksi ainoa ajatus: maksaa kärsimänsä vääryys sille miehelle, joka oli häväissyt hänen äitiänsä tämän hautajaispäivänä.
"Vähän vielä tiedät, poika parka, isäsi syistä ja synneistä", – nuo Satakunnan Daavidin sanat Kemin markkinoilta olivat alkaneet soida hänen korvissaan entisestään muuttuneina. Niillä oli nyt merkitystä. Nyt hän ne tajusi.
Ja eräät toisetkin sanat, jotka isä oli hänelle Vienassa lausunut: "Minä en ole koskaan kyennyt kärsimään vääryyttä, siinä minun elämäni ikuinen ja tulenpolttava helvetti!" – nekin sanat sitoivat nyt hänet katkeamattomilla siteillä isänsä onnettomaan kohtaloon, ja tuntuivat sitovan peruuttamattomasti.
Getsemanen verihien kautta! Samassa kellarissa, samoissa kahleissa oli virunut hänen isänsäkin ja samalla tavalla paennut hakemaan hyvitystä ja oikeutta.
Ja jumal'avita! Hurjat ja julmat olivat olleet hänen tekonsa. Mutta suuret, suuremmat kuin kenelläkään pirkalla olivat hänen ajatuksensa...
Siinä tapasi hänen silmänsä Einen ja Jounan, jotka seisoivat kahden kodan välikössä, nuorukaisen ojennellessa anovasti käsiään tyttöä kohden, ehkäpä tarjoten jotain korua.
Niklaan kulmallisten väliin uurtui äkkiä julma juova, suusta oli karjahtamaisillaan kirous. Mutta kun Eine näytti pudistavan kieltävästi päätään ja pujahtavan kotaan, upposi hän taas omiin ajatuksiinsa.
Niin, miksi hän ei heittänyt näitä korpia ja lähtenyt isänsä luo Vienaan, Vienaan ja Uhtualle, jossa oli rajatalossa Irnijärven tytär?
Tätä hän oli monesti ajatellut, mutta joka kerta joutunut kuin metsäpalon keskelle, josta nousee nielevä tulenlieska tuolta ja täältä, edestä ja takaa, tuulen alta ja tuulen päältä. Noista sorretuista miehistä, jotka olivat päättäneet kalastaa ja metsästää kieltäen verot Suensaaren herralta, hän, Niklas, oli vastuussa. Eikä hänellä ollut oikeutta heittää rajan tuolle puolen heitä – eikä itseään, sillä Maalina-äidin kuolinsanat huhusivat yhä, silloin tällöin, läpi katkeruuden ja vihan sumujen: "Tottele sukumme lakeja, tottele..."
Ja oliko enää olemassakaan mitään Irnijärven tytärtä hänen sydämessään? Oli, olihan toki. Se liikkui hänen uniensa harvoilla suloisilla niityillä hoikkana Maahisen tyttärenä, joka Ummajoen helmiä kaulalla riiputtaen katseli kuvajaistaan lähteestä, mutta sanomattoman kaukana.
Ja sellaisetkin unet katkaisi havahtuessa särkevä nauru, "Tulen sodassa tai rauhassa, kunnialla tulen", niinhän hän oli tytölle lähtöhetkellä sanonut... Minä, minä mies tässä – henkipatto ja korpirosvo, kunnialla! Siinä se oli taaskin tuo hänen sydäntään kouristava nauru kaiken toivottomuudelle. Olikohan konsa kenenkään elämänkoski pudonnut tällä tavalla, hän joutui usein miettimään, suoraan alaspäin, pohjattomaan kuiluun ja samalla kertaa kaahannut vitaan, poikki ja ylöspäin, tuhannen akkavirran vetämänä.
Sitä kannatti, kautta Huittisten vanhan Kaijankellon, sitä kannatti nauraa ja kirota...
Rauna-muori kuului yhä jatkavan tarinaansa.
Mutta Niklas ei sitä enää kuunnellut. Eine pujahti ovilouteen alitse ja kulki sanko kädessä rantaan. Jouna lähti tytön jälkeen.
"Pyhän Mataleenan seitsemän perkelettä", huohotti synkkä kirous hitaasti sana sanalta seisoskelijan suusta. Mitä tuo lapinkoira oikein kierteli ja nuuski hänen kasvinsisartaan, kun tyttö ei kerran sille kenkäheiniä keräillyt?
Taas nousi Eine-neito rannasta tuiskahtaen taakseen polulle, jota Jouna raukka jolkutteli taaskin allapäin ja uikuttaen kuin märkä rakki.
Taas ennättää neito kotaovelle. Lapinpoika näyttää menettävän viimeisenkin malttinsa. Hän syöksähtää kuin ahma petäjänoksalta poronvasan kaulasuoniin aikoen riistää, Eineä kaulasta ja rinnasta puristaen, hänet mukaansa, kotaseinämän takaiseen lepikkoon.
Neito iskee nuorukaista kaikin voimin rintaan päästämättä ääntäkään. Lapinpoika horjahtaa taaksepäin, saavuttaa jälleen tasapainon ja näyttää aikovan sähähtävänä ilveksenä saaliinsa kimppuun. Silloin karjahtaa petäjän alta hurja huuto. Pimeästä katveesta syöksähtää nuotion valoon pitkä hahmo keihäs korkealla ilmassa. Keihäs irtoaa ja uppoaa lapinpojan rinnasta läpi ruumiin, joka tekee hetken tanssiaskelin kummallisia liikkeitä ja kaatuu kyljelleen käppyrään kuin äkkiä kärähtänyt tuohensuikale.
Tarina, joka on päässyt jännittävimmilleen, katkeaa kuin kallioseinään. Koko joukko on mykkääkin mykempi.
"Jatka tarinasi loppuun, Rauna-muori", Niklas käskee kääntäen selkänsä surmattuun päin, kovien kasvojen valaistuessa nuotion lieskasta.
"Jatka", tulee uusi käsky.
"Nu-nu, nu-nu", hytisee vanhus. "AI lusek tust lekku eära ibmilak", hän hokee omalla kielellään jumalansanan ainoata käskyä, jonka hän papinluvuista muistaa.
Eine oli jäänyt kotaoven varjoon. Hänen katseensa oli pysähtynyt katsomaan Niklaan selkää, joka oli tumma, uhkaava ja korkea. Hän nauroi hiljaa pimeässä. Kipinät räiskivät nuotiosta pieninä, polttavina lintuina. Ne olivat hänen onnenlintujaan!
Sehän oli hulluna häneen, Eine raukkaan – tuo hänen pieni kasvinveljensä ja hänen suurisukuinen herransa! Eihän se muuten viitsisi surmata edes tuollaista vääräsääristä käppyrää.
Hullu mies! Eipäs ole osannut aavistaa, että hänelle hän on arjetkin kantanut silkkiliinaa ja kaulaketjua. Peskipojilleko mukamas – hän, sorean lapinkanan ja röyhkeän susipirkan tytär!
Ja sitten ... vakassa hänellä oli valmiit lapinlampaan villalepeet! Niistäpä kävi kehrätä sellaiset kintaat, joissa juoksevat ranteilla viheriäiset ja punansiniset riekonvarpaat keskellä mustia verkonsilmiä. Ne ne jotain merkitsevät, sitä, että hänkin, Eine raukka, on kiinni kuin valkea riekko lemmenverkossa...
Ei tiedä, ei tiedä, tuo suuri päällikönpoika! Ei edes sitä, että hän on säilyttänyt häätaljakseen sen oman jousen ampumaa ilveksenturkkia...
Miten olikaan tapahtunut jo muutamia talvia sitten? Niklas oli urennut heidän kotisiljoilleen saakka huhtikuisella ilveksenajoretkellään. Auringonvälke oli vipajoinut hangella mitattomina juovina, jotka juoksivat petäjikön sinisten varjojen lomitse säihkyvinä koskina. Jäällä ja ranta-aukeilla se oli huikaissut silmät huimaavan sokeiksi, ja viidakossa se oli värähdellyt pieninä täplinä ja pyörylöinä, jotka olivat kuin ainakin ilveksen kiiltävää taljaa.
Koko aamu oli silloin vavahdellut säteilevän taivaan vahvuutta. Ja hän oli työnnältänyt, Aslak perässään, lylynsä rinnettä alas Naatun ja Tshikan haukkuessa hulluina ilosta.
Niin, ja kun he olivat illalla palanneet kotaliedelle, oli ollut hiihtoahkiossa sellainen tupsukorva isokissa, ettei maailmassa sen uhkeampaa. Sen turkki paistoi tulenloimossa kuin pajarinsilkki linnantyttärien pitkissä laahuksissa.
Ja silloin, silloin hän oli sen sanonut. "Siinä sitä on ... turkkia ja taljaa", oli remahtanut, "riittää vaikka häätaljaksi! Ota, saat sen kapioiksesi."
Kesken välkehtiviä mielenkuviaan Eine oli pujahtanut kotaan omille kätköilleen ja vetänyt esiin tarkasti käärityn musta- ja ruskearaitaisen raanun, jonka kierteistä hän kehittelee näkyviin silloisen ilveksentaljan, oman häätaljansa.
Itse hän on sen kalanrasvalla pehmitellyt, nahkaraudalla kaapinut ja monet pitkät illat hieronut ja vanutellut. Ja nyt se on pehmeämpi lampaanvillaista raanua ja läikehtii yhä tulenloimossa kuin soopelinnahka vaakunamiesten hartioilla.
Neito levittelee taljan omalle nukkumapaikalleen. Tasoittelee hyväillen sen poimut sitä polvillaan kiertäen kaikilta puolilta. Ja pujahtaa lieden hohteesta kasvot tulenpalaviksi kuumettuneina ovilouteen alitse siljolle.
Niklas on jakamassa joitain käskyjä. Ulompana kantavat miehet petäjikköä kohti mustaa taakkaa. He vievät nuoren tuhkanaaman ruumista haudattavaksi. Muut pirkat hajaantuvat parhaillaan lapinkylän loitompana sijaitseviin kotiin tai vartiopaikoilleen.
Rauna-muori käpsehtii nuotion lähettyvillä keräten kokoon hujan hajan heitettyjä kalakaaroja, lähtien hetken kuluttua niitä rantakiville huuhtelemaan.
Niklas seisoo sivuittain tuleen molemmat peukalot työnnettyinä vyön alle. Eine kiertää varjon puolelta hänen selkänsä taakse. Hän hivuttautuu aivan hänen kainalonsa alle. Lieneekö vieläkin julmetuksissaan, surmatyön jälkeen? Sitä on koskettava, jos uskaltaa, höyhenen herkästi, melkein vain pelkällä hengityksellään...
Eipähän, ei sittenkään... Sen rinta ei enää riehahtele, sillä sen selkä on levollinen, melkein kuin väsynyt pitkästä matkasta.
Niklas tuntee kainalonsa alla jotain elollisen lämmintä. Se on samanlaista kuin pyyntiretkellä kupeelle sujautetulla pyyllä tai koppelolla, jonka ruumis on vielä kuuma.
Hän tajuaa Einen lähestyneen. Mutta ei osaa vielä kääntyä paikaltaan, sillä hänellä on unettavan hyvä olo. On aivankuin hänen äskeinen vihansa olisi vuotanut Jouna raukan veren mukana hänen ruumiistaan pois, jonnekin kevätroutaiseen maahan.
Nyt herää hänessä pieni ihmetys. Eihän Eine ole ennen häntä tuolla tavalla lähestynyt. Mutta hän ei sittenkään puhu eikä liikahda. Tyyntyneisiin veriin on lennähtänyt pieni noitamainen liekkiö, jolla on tapana hyppiä kypenäisenä piruna pimeässä korvessa ja herätellä rakovalkealla nukkuvassa metsämiehessä hullupäisiä unennäköjä.
"Et ole nähnyt minun kapioitani vielä, et omaa antamaasi häätaljaakaan...", hyrisee kyljen vierestä Einen ääni. Mutta olkaa hyväilevä käsi katoaa samassa, aivankuin olisi säikähtänyt puhuttuja sanoja.
Mutta niistä sanoista tietää Niklas yhtäkkiä kuulleensa kaiken, mitä hän ei ole tähän asti osannut ajatella.
Kaikki poika-ajan unet, nuorukaisen verenkäynnit ja haparoivat aikeet palaavat häneen nyt ilmetyn elävinä, rautarohkeina. Vahva, voimakas virta, jolla ei ole muotoa eikä nimeä, täyttää hänet.
Hän tuntee olevansa uskalias ja villi kuin kevätpuro jääkohman alla. Hän on raaka kuin varhaiskevään paisuileva kirsi. Hänessä on tuntematon tauti, jota sauna-akat loitsivat milloin kiveen ja kantoon tai vatturaunioon, milloin kontion luihin tai juoksevan hirven lihaan...
Hänessä on nimetön hulluus, joka tekee miehen käärmeeksi, ilvekseksi ja koiraksi. Mutta somemmin eivät sivele Maariaisen pyhät sulat kuin häneen koskeneen lapinkanan pienet kädet. Ne liikahtelevat jälleen. Ne koskettavat taaskin. Uppoavat sepaluksen rajaan ja katoavat taas kuin lämminkupuiset pikkulinnut pesästä ihalaan ilmaan...
Äkkiä tuntee Eine itseänsä nostettavan korkealle ja vaipuvansa miehen käsivarrelle, joka hengittää tukahduttavaa tulta huulet hänen kasvojaan vasten. Maa tuntuu-keinuvan jossain kaukana, alhaalla, sillä mies astuu pitkin askelin siljoa myöten, ja hän tuntee kodan ovilouteen nousevan ja putoavan alas ja hiilloksen kuumottavan heitä molempia vastaan...
Parin vuorokauden kuluttua Niklas Kurki on muutamine kymmenine miehineen vaeltamassa etelää kohti. Osa jousellisjoukosta halkoo Kelontekemän aavinta selkää kotapoikien veneillä. Mutta päällikkö marssii sen länsirantaa parhaat miehensä kantapäillä.
Oli tullut Unarilta viesti, että Luusuan Yrjänäpojan johtama partio oli vanginnut Meltauksen yläjuoksulta kummallisen otuksen, naisenpuolen, jolla oli ollut vaaleanharmaan poimukkaan sarkaviitan vyötäröillä luja nahkavyö kuin miehillä, lapinkengät jalassa ja valkonahkainen puuhkalakki päässä. Se ei ollut sanonut nimeään eikä sukuaan, mutta vaatinut puhutellakseen päällikköä.
Miksi oli Niklas lähtenyt matkaan korvessa harhailevan naisen vuoksi, jonka hän olisi voinut tuottaa yhtä hyvin eteensä?
Ja miksi hän oli katkaissut Vianselän rantamilla keväisen katiskapyynnin ja ottanut mukaansa koko jousellisjoukkonsa?
Hän oli liian kokematon ja terve punnitakseen syitä ja vastasyitä. Hänen oli vain täytynyt jättää taakseen Launa-ukon kalakentät, siljot, kodat ja rakastettunsa, joka oli jäänyt huulilla avuton hymy värjöttämään kotaseinustalle.
Hänen oli täytymällä täytynyt. Entinen rauhattomuus oli taaskin iskeytynyt häneen. Mutta levottomuus hänessä ja hänen ympärillään oli nyt erilaista kuin ennen. Tai oikeammin: siihen oli tullut jotakin lisää, kuin ruttoista ilmaa, jota hänen täytyi paeta, jotta se ei häntä tukehduttaisi.
Jos hän olisi tietänyt mitä on sukurutsa, olisi hän tuntenut sensukuisen, kaukaisen, mutta kauhistavan maun kitalaessaan. Parissa yössä oli hänen rakastettunsa muuttunut jälleen hänen kasvinsisarekseen, jonka äiti oli hänetkin, silloin heitteille pannun penikan, imettänyt isoksi kölliäiseksi ja jonka kanssa hän, Einen äidin kuoltua, oli ollut Rauna-muorin sylkyteltävänä pitkät iltapuhteet ja yöt samoissa nahkasissa nukkunut.
Hän oli tajunnut eräänä aamuna vain sen, että hän häpesi ja kaihtoi lähestymästä rakastettuansa. Oli ikäänkuin tapahtunut jotain, mikä säälitti, kiukutti ja hävetti, niin ettei tietänyt itkeäkö vai kirotako.
Toratin Antti oli karkealla tavallaan aivankuin paljastanut hänen käsittämättömät kiukunpuuskansa ja salaisen murjotuksensa, jota kasvot eivät osanneet peittää.
"Siltäkö tuntuu?" Antti oli tokaissut ilvehtien makaillessaan siljolla. "Ja mikä tuntuu?" Niklas oli kysynyt ärtyneesti. "Sitä vain, että eihän sitä muut kuin pässi – omasta karsinastaan", mies oli laskevinaan roimaa leikkiä. Mutta se oli ärsyttänyt päällikön raivostumisen partaalle.
Yhtä mittaa marssien tullaan Kelontekemän eteläpäähän, Vuolli-lapin kotakentille ja uretaan samaa vauhtia jokia ja rantoja pitkin Unarille ja Meltauksen Niskakoskelle, jossa vangittu nainen odottaa Luusuan talossa.
Pirtin peräpenkiltä nousee Niklasta vastaan solakka naishahmo. "Sinä", hämmästyi tulija, "oletko karannut luostarista?"
"Olen piispan lupakirjalla kääntämässä pakanoita ja – sinua", vastaa Margareetta. "Sinun on palattava kristittyjen ihmisten pariin", hän lisää ymmällään seisovalle sisarenpojalle.
"Eikö Henrik Kurjella ole enää lähetettävänä jousellisia keihästämään korpirosvoja?" Niklas puhui katkerassa ivassa.
"Rukoilin häneltä armoa ja hän..."
"En tarvitse armoja enkä anteeksiantoja, haluan oikeutta!"
"Sitä saat, jos palaat ensi syyskäräjiin Suensaarelle vapaaehtoisesti tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Eikä sinun enää tarvitse pelätä hengenmenoa."
"Ja miksikä ei?"
Margareetta on ottanut Niklasta repaleisesta hihasta, istuttanut hänet hyväillen vierelleen ja ryhtyy selittämään, mitä Suensaarella päin oli tapahtunut.
Turun piispan ja lahjojen ansiosta Upsalan arkkipiispa oli ratkaissut Sigurd Horten tappoasiassa sakkoriidan Kurkelaisten hyväksi. Henrik oli tuomittu luovuttamaan sakkomarkkojen lisäksi ainoastaan Ruoppalan talo Jukkasjärveltä. Ja sitä vastaan oli Koll Gyrdinpojan täytynyt vannoa pitävänsä rajarauhan pyhänä.
"Katsos, sisarenpoika", päätti Margareetta, "Henrik-veljeni naama paistaa nyt kuin Naantalin aurinko, ja hän on valmis lievittämään rangaistustasi".
Niklas naurahti epäuskoisesti, astui permantoa hetken harpaten pitkin askelin ja pysähdellen, tuohtuen vähitellen taas täyteen vihaan. "Ainoastaanko henkipatoksi, vai kuinka?" hän kysyi. "Sitä Israelin-lasten korvenmannaa minulla on ollut jo kohta kaksi vuotta! Vai oletko ehkä tullut saattamaan minua kirkon turviin, Naantalin nunnaluostariin, oikein hurskasten helmaan, tai kukaties oikein ulkoveljeksi rakkaille sisarille, tonsuuri päässä alttarilta messuamaan?"
Katkerat sanat tulvivat tulvimalla hänen suustaan, iva karehti huulilla, silmät välähtelivät hurjaa vihaa.
"Silloinpa taitaisi nunna parkain käydä huonosti", nauroi Margareetta. "Ei, junkkari, noin sorjaa päällikönpoikaa ei uskalleta lähettää muualle kuin Danzigiin oppimaan iloista elämää ja kauppatapoja tai... ehkäpä vain Turun linnaan nuorten aseenkantajien ja nihtien pariin...", hän jatkoi. "Ainakin Jaakko-veli on ehdotellut siihen tapaan, joskaan..."
"Sepä, sepä", siristi Niklas silmiään taas heränneessä epäluulossa, "Turkuun ja tyrmään! Etkö luule minun tietävän, että linnanpäällikkö Kristian Pentinpoika, tuo vaakunaherra, joka yritti ritari Sturen häissä myrkyttää oman kuninkaansa, Kaarle Knuutinpojan, on Henrik Kurjen parhaita ystäviä ja hankkii minulle saman kohtalon kuin kerran Hannu-herra isälleni – tyrmän ja kalterit linnantornin ylimmästä kerroksesta. Ohoo, hohoo, kiitos kunniasta, rakas suku!"
Margareetta oli noussut suuttumaisillaan. "Näyttää siltä, että lapinkorven ilveksille on kasvanut aasinkorvat päähän. Tee tahtosi, juokse sutena tai ilveksenä, jos haluat. Mutta tiedä, että lapinvouti on valmiina marssimaan jouselliset ja kova nihtijoukko perässään tänne vangitakseen sinut elävänä tai kuolleena, jollet taivu. Äläkä luule pääseväsi painumaan itäänpäin, sillä Iivari Voikkaala ja hänen poikansa ovat saaneet käskyn sulkea kaikki väylät Karjalaan päin, jotta et sorru isäsi onnettomille taipaleille."
Niklas seisoi pitkän tovin tyrmistyneenä. Vihdoin hän istui väsyneen toivottomana penkille. "Siis sudenajoa", hän puhui aluksi puoliksi itsekseen, "syltäkorkeat verkot nienten ja kannasten poikki, kokonaiset kauppakunnat kaahaamassa jouhikuonoja esiin korven kätköistä, jouselliset keihäät tanassa jokaisen verkon takana ja sitten – tappojuhla! Keihäs kylkeen, selkäranka poikki ja verkonsilmissä ulvovat pedot saavat luovuttaa nahkansa susipirkkojen aittoihin... Hyvin hyvä, parastakin parempi, lapinvouti!"
Sana sanalta oli taas hänen sisunsa terästynyt terästymistään. Ääni oli noussut vähitellen katkeraksi, toivottomaksi kostonhimoksi ja purkautui äkkiä esiin hurjana, kuin hirsipuun alla huutavana rienauksena. "Te Huittisten hullut ja Ripovuoren perkeleet!" hän huusi tietämättä mitä sanoa.
Hetken kuluttua hän alkoi nauraa, nauraa katketakseen, löi polviinsa yht'aikaa molemmilla kämmenillään, hohotti ja ponnahti seisomaan kahareisin keskelle permantoa. Mutta raivo oli jo muuttunut häijyksi ilveilyksi, pilanteoksi, jonka takana tuntui liikahtelevan varma päätös taipumattomista teoista.
"Sano kuitenkin Suensaaren herralle", hän ilvehti keinutellen kannoillaan, "eräs arvoitus, vai tarinako lienee, sano ja kerro se jossain jalossa sukujuhlassa Kurkelan pitopöydässä. Tapahtui näätsen kerran Kelontekemällä – kuten Rauna-muori aikoinaan kertoi – että hirmususi oli tappanut satamäärin Launa-ukon ja muitten peskiäijäin tokista vasoja, vaatimia ja härkäporoja, niin että kaikkien lapinkylien oli noustava sitä surmaamaan. Ja mitenkäs olla? Joutui kuin joutuikin jouhikuono lopulta piikkipohjaiseen sudenhautaan. Ja lapinäijät – kostaakseen koko heimon puolesta – nylkivät pedon elävältä laskien sen sellaisenaan, verta tihkuvana, jolkuttamaan omiensa luo.
"Mutta tiedätkös mitä?" kertoja kysyi muka itsekin ihmeissään ja jännitettynä. "Jopas sattui kummasti. Liekö siitä kerrottu nunnien pyhimystarinoissa? Eikö? Eikäpä kai!
"No, tuo karvaton ja nahaton laakaleuka juosta jolkutteli kiljuvassa pakkasessa nuollen koko ajan kiusattua ruumistaan. Se juoksi ja juoksi, kunnes tuli vastaan Luirojoki. Tätä se juoksi ylöspäin, söi syömistään kuusien ja mäntyjen pihkaa ja taaskin nuoleksi orvaskettä, kunnes lakkasivat kasvamasta kuusipuu ja mänty.
"Mutta se juoksi yhä Luirojoen latvoja kohti, joilla piilee koskaan jäätymätön Elämänlähde. Ja samalla se tappoi jokaisen vastaan tulevan suden. Huomaa, se tappoi omaa sukuansa ja joi joka päivä itsensä kylläiseksi oman sukunsa verestä. Ja yhä se jolkutteli suuntanaan Luirotunturin lähde, josta alkavat vedet virrata sekä Ruijan mereen että eteläisiin merenlahtiin.
"Ja tiedätkös, nunna, miten kävi? Se istutti alastoman saparonsa merkilliseen lähteeseen ja istui siinä itse viikkokaupalla, kunnes ulvahti saatanallisesta riemusta ja loikkasi tunturille. Sen nahka ja karva oli näet kasvanut entiselleen, koommin paremmaksikin. Ja se ulvoi ikuista kostoa etelää ja lounatta kohti.
"Kerro tämä tarina Kurkelassa ja sano, että se susi oli noiduttu susi. Sitä ei saa tapetuksi nylkemälläkään, sillä sen emo oli ollut murhatöistä kuuluisa naarassusi ja sen taatto, hirvittävä laakaleuka, oli pitänyt kauhun vallassa kahden valtakunnan erämaita."
Margareetan aikoessa vielä jotain sanoa kertoja torjui kädellään kaikki puheet. Sanoi vain: "Korpi vastaa sen, mitä siihen huudetaan."
Samaa tietä Niklas antoi käskyn Toratin Antille kerätä jouselliset. Oli lähdettävä pitkille taipaleille. "Itään ja sitäkin idemmäksi", hän huusi vielä alapäällikkönsä painuessa ovesta tanhualle.
Niklaan seisoessa marssivalmiitten miestensä edessä lähestyi häntä vielä kerran Margareetta. "Oletko kuullut, missä päin saarnaa nykyisin Siimon-veli, dominikaani?"
"Saarnannee Ivalojoen latvoilla tai Inarilla asti, jollei jo liene uhrattu Paadarin Jubmelin-kuvalla kotakansan jumalille."
Kuului lyhyt käsky lähtöön. Mutta Margareetta pysäytti vieläkin kerran sukulaismiehen. Hän veti hänet hihasta luokseen ja sanoi hiljaisella äänellä: "Tule Inarille, kauppakuntia mahtuu enemmänkin kuin neljä lapinmaahan, ja sinä tulet Inarin ruhtinaaksi."
Niklas naurahti melkeinpä iloisesti. "Tullaan jos tullaan, kun on ensin kasvateltu Luiron tunturilla nahka selkään ja harjakset niskaan", hän sanoi ja läksi.
Niin suuntasi kapinallisten metsäpirkkojen pieni armeija kulkunsa suoraan itään päin, Kemijoen, Kitisen ja Luirojoen yhtymäpaikkoja kohti.
16.
JOPINSANOMIA.
Elettiin kireintä helmikuuta. Yhä vaaputteli arkkienkeli Mikael elämänvaakaansa Kurjen suvun kohdalla kuin miekan terällä, mutta heittämättä sen vaakakuppeihin ratkaisevaa punnusta puoleen tai toiseen.
Oli tosin viime kesän ja syksyn kuluessa kuolemanpuolinen vaa'anvarsi painunut kolmesti alaspäin Suensaaren alueella. Mutta se oli noussut taas helposti tasapainoonsa, sillä hautaan saatetut olivat olleet ikäänkuin täysin kypsiä hedelmiä, joiden oli aika pehmeästi, tuskin huomaamatta pudota maan poveen.
Jo kevätkirsien aikana oli Miukinniemen hölläjäseninen Aapo saanut yhtä nöyräpäisen lopun kuin oli ollut hänen elämänsäkin. Veistäessään Myllymäellä Kurkelan uutta turkisaittaa, joka jo oli noussut vuoliaisiin saakka, hän oli suistunut tellingeiltä jo ennestäänkin hervottoman päänsä maakiveen ja sitten ... kuollut ja kuopattu.
Eivätkä olleet Elle-emännän lesken-itkut olleet itäisten räntäsateitten pituisia. Olivatpahan olleet vain vähäisen räystäsveden Urahtamista ohimenneen sadekuuron jälkeen.
Pitemmän hiljaisuuden ja surun, ikäänkuin pääsiäissunnuntaisen hartauden synnytti ympärilleen Ristin-emännän kuolema, joka tapahtui juhannuksen aattopäivinä. Hänellä oli ollut aina osanaan pyhän Annan, Maariaisen ja kaiken taivaallisen herrasväen armo. Ja niin oli ollut hänen synninpäästönsä ja viimeisen voitelunsa hetkelläkin.
Vanha Juunas-herra oli pannut kaulalleen kauniin hopeapäärmeisen stolansa, mumissut rukoukset ja siunannut kuolevan. Ja tämä oli hymissyt hiljaa rakkaimman messunsa sanoja: "Kelpaisiko minunkin työni pyhän Maarian etehen?" Ja oli kuin juhannusaaton railakkaasta korkeudesta olisi hänelle vastannut äitien äiti sinisen taivaanmanttelin takaa: "Kelpaavat sinunkin työsi rinnan Ristuksen etehen."
Eikä näytä meille elämä, ei kukkeinkaan, ei jokeltavan lapsen, ei rakastuneen nuoren naisen, ei rintaa antavan vaimon himmeän valkeat kasvot sellaista hymyä kuin painui viimeisessä, vapauttavassa henkäyksessä Ristin-emännän huulien vaiheille.
Se kertoi tuonpuoleisen ja tämän elämän rajakuilujen mitättömyydestä. Sen kuolemanväsymys oli heräämistä ilonraikkaaseen, laskemattomaan aamuun. Se toi mieleen Vanajan Lahisten, hänen syntymäkartanonsa, rantalehdikon, joka hänen tyttöaikansa syksyinä oli varistanut uupuneena lehvistönsä, mutta tuulen liepeitä nöyrästi suutelemalla, sillä se tiesi nousevansa uuteen kasvuun taas kerran, olemattoman unen jälkeen, omasta haudastaan.
Vapisevin äänin, vanhuuden heikkoudesta tutisten Juunas-herra oli puhunut hänen haudallaan. Ja ennenkuin oli pyhäinmiesten päivä tullut, oli myöskin pappi-vanhus laskettu samaan kirkkomaahan.
Mutta niitä, jotka vielä olivat kaikin vaistoin kiinni elämän vipuvarressa, ei vaaka-Mikael vieläkään tuominnut eikä vapahtanut.
Heitä, Kurkelaisia, näytti uhkaavan kovat ajat. Tosin oli pakkaspäivä vavahtamattoman tyyni. Mitään uhkaavia taisteluita ei näyttänyt olevan ovella. Mutta Kurkelan sukupahnasta olivat yhä hajallaan sekä munat että poikaset.
Sen jälkeen, kun oli tullut toissa syksynä viesti Kemijärveltä, Voikkaalalta, että Niklas, risteiltyään Luiro- ja Kemijoen erämaissa ja syöksyttyään yht'äkkiä laukkaavana hirvenä suoraa juoksua ohi Kemijärven Kuusamoon, luultavasti Irnijärvelle, ei hänestä ollut kuultu mitään Kurkelaan saakka.
Korpipiru oli kadonnut kuin tuulennuoliainen aavalla ulapalla, jälkeä jättämättä. Arveltiin hänen oljentelevan isänsä hoteissa ja hukkuneen kokonaan kurkelaisten elämästä, jollei kerran, itärajoilla, tullut vastaan vihavenäläisten laumoissa.
"Huono huonon siemenestä", oli tokaissut Henrik-isäntä kuultuaan nuo hämärät viestit.
"Eipähän sitä tarvitse, sorsan poikaa, uimaan opettaa", Jaakko oli huokaissut, aivankuin olisi tahtonut vieläkin, kaikesta huolimatta, lievittää somalla vertauksella onnettoman nuorukaisen tuomiota.
Mutta enempää ei ollut siitä asiasta puhuttu puolelta eikä toiselta.
Ei tiedetty myöskään Margareetta-sisaresta mitään muuta kuin syysmarkkinoilta kuultuja kotakansan huhuja "valkeasta Margareetasta", joka oli ilmestynyt Siljoille, keittänyt ja juottanut sairaille merkillisiä yrttejä, saarnannut ihmeellisiä tarinoita pyhistä vaimoista ja Jumalan miehistä ja taas kadonnut, yhä pohjoista kohti.
Sen jälkeen kun Koll Gyrdinpoika oli vannonut nöyrtyvänsä Upsalan piispan sovintotuomioon, oli Yrjänä Köngäs saanut käskyn vetäytyä jousellisineen Köngäskoskelle, asumasijoilleen, josta sopi pitää vartiota sekä luodetta kohti, Tornion- ja Launiojoen väylää, että Muonion talviteitä pitkin, pohjoiseen päin, Alattion suunnalle.
Samoin oli Juho Könkkölä jälleen asettunut Marrasjärvelle, josta käsin hän oli saanut – Henrikin luvatessa huojentaa veroja ja korottaa turkisten ostohintoja – rauhoitetuksi tärkeimmät metsäpirkkojen päiväkunnat.
Rauha näytti vallitsevan koko pirkkalaismaailmassa.
Mutta sittenkin uhkasivat nyt, laskiaisten aikoina, herne- ja sorkkarokan parhaina päivinä, Kurkelaa näkymättömät vaarat.
Ympäristön kansa oli ruvennut supisemaan tavattomasta ilmestyksestä, jota ei ollut kuultu koskaan ennen tapahtuneen. Maidonvalkea joutsen, jonka oli tapana ennustaa kesää vasta huhtikuun lopuilla, oli jo nyt eräänä pakkaspäivänä lentänyt hopealta säihkyvin siivin yli seutujen pohjoisia erämaita kohden. Eikä pyhä lintu, uskoi kansa, turhan vuoksi harhautunut ennen aikojaan pesimäsijoilleen.
Kurkelan tanhuvilla oli ollut sitäpaitsi luonnottoman hiljaista. Kovimpinakaan pakkasöinä eivät nurkat paukkuneet, mutta metsä ryski kuin olisivat päättömät noitalinnut sitä rymistäneet kokonaisin laumoin. Eikä ollut kaiken lisäksi kuutamo kehrännyt kertaakaan kehää ympärilleen, mikä luonnollisina aikoina ennusti päivien kääntymistä kevättä kohti.
Ja mikäli ounasteltiin vanhoja kevään merkkejä, pelättiin jäitten lähtiessä sellaista tunturitulvaa, että maakuntien hävitys oli ovella. Ei ollut näet miesmuistiin ollut näin paksulumista talvea. Vanhat talvitiet olivat aukaisemattomissa. Jokien uomat olivat kadonneet, sillä ne olivat täyttyneet loppumattomasta lumentulosta. Ja tuntureilta kertoi kotakansa, että kurujen laidoille ja tuntureitten ulkosyrjillekin oli noussut äkkijyrkkiä jättiläiskuusen korkuisia lumiseiniä, jotka jos kerran sortuisivat hautaisivat alleen kokonaisia pororaitoja ja lappalaiskyliä.
Ja kuitenkin valmistauduttiin Kurkelassa pitkälle matkalle, Matarenkiin, sillä lopultakin oli tullut sana Jyykeän Koll Gyrdinpojalta, että hän halusi kohdata lapinvoudin sopiakseen talonluovutukset ja tapposakkojen suoritukset.
Henrikin isännäntuvassa käy tästä matkasta eräänä iltapäivänä tiukka keskustelu, johon on kutsuttu myös Luulajan Oravainen ja johon odotetaan Iivari Voikkaalaa Kemijärveltä.
"Miksi juuri Matarenkiin ja ennen huhtikuista markkina-aikaa eikä Jukkasjärvelle, jossa luovutettavaksi sovittu Ruoppalan talo sijaitsee?" Henrik kyselee Jaakolta ja Oravaiselta asiaa kaikilta puolilta haihduttaakseen epäluulojaan Jyykeäläistä kohtaan.
"Ja miksei ole tullut kahtena syksynä se Kollipoika Jukkasjärven antinmarkkinoille, vaikka meiltä päin viesti lähetettiin?" jatkaa Jaakko.
"Eikä ole norjalaisia muitakaan käynyt kaupoilla, ei Luulajan eikä Jukkasjärven markkinoilla", selittelee Oravainen.
"Se hautoo jotain konnanjuonta", Henrik tokaisee kulmat rypyssä.
"Tai sen akka, Margret-emäntä, joka kuulema vihaa meitä Kurkelaisia kuin papintappaja messukasukkaa", Jaakko lisäsi.
"Mutta totta on, että se punaparta on sovintovalansa vannonut piispanristiä suutelemalla", aprikoi Oravainen.
Jaakko herahti nauramaan: "Kesakkonaamat ja punapäät kun eivät pääse kuulema taivaaseen, jos sitten syövät tai pitävät valansa", hän lasketteli.
"Mutta kituuttamalla tämä asia ei parane", Henrik sanoi, "se on saatava selväksi, kauppa sinne päin on jo liiaksi kärsinyt vahinkoja".
"No, ka, mikäs siinä", Jaakko yltyi, "viisikymmentä tai sata nihtiä täysissä aseissa vartioksi, potra mies, Eerik Aapraminpoika, päälliköksi, ja minä valesäkiksi ja ryyppyveikoksi jyykeäläisille, niin tottapa yösija saadaan omissa markkinatuvissa".
"Niinpähän lienee", teki päätöstä Henrik, "joka uniaan uskoo, se varjoansa pelkää. Matkalle lähdetään, kun on saapunut Iivari-lanko viesteineen."
Tämä keskustelu on parin päivän takana Jaakon hiihdellessä Miukinniemelle kirpeän kirkkaana iltapäivänä. Siellä laskettelevat kehruulavalla laskiaista Elle-emännän pojat, Jaakko ja Heikki, joilla on ilmetyt kurkelaisten leukaperät ja teräksen harmaat silmät. Melu on ankara poikien pudottaessa itsensä rantapenkalta humahtaen syvään lumeen, kainaloita myöten.
"Hoi, hoi, poikani väärän koivun takaa", huutaa Jaakko-herra, "pirttiin sieltä, isä-ukko tuo saksanviikunoita!"
Elle-emäntä on ilmestynyt entistäänkin mielevämpänä kynnykselle. Huulten malo on Ellellä nykyisin kuin lakastumaton mansikka. Ne vuoroin voivottelevat leskenä oloa, vuoroin vikittelevät miestä naimisiin.
"Vetääpäs se vanha rakkaus", hän alkaa taas viekastelunsa. "Vetää, vetää, kuin härkäpari vastakyntistä auraa", muhoilee Jaakko ja kiepauttaa hameen lannepoimuista emäntää ympäri. "Äläs sinä, narraaja, pientä ja turvatonta leskiraukkaa", kuhertelee Elle vastaan. "Pikkuinen olet, mutta – pahaa niin vähän kuin mahdollista, sanoi entinen poika kuuliaisissaan", häijyili Jaakko.
Pojat ryntäävät meluten sisään, saavat viikunansa ja kohta on niiden jaossa nujakka käynnissä karsinan puolella. Elle juoksahtaa tukistamaan nopsasti kuin poutahaukka hiiriä. "Milläs nuo pojanpukamatkin kurissa pitää yksinäinen naisihminen", hän on taas kautta rantain huokailevinaan.
"Mutta ensin tupa ja takka ja sitten vasta akka", levittelee Jaakko käsiään naama leveässä naurussa.
"Eipähän toki suuret herrat tällaiseen tönöön, mutta sinähän olet rikas kuin pohattapajari! Kemiin tai Ouluun mennään, panet pystyyn sellaiset kauppa-aitat, että hansat tulevat merien takaa kihaman kahaman ja minä, minä mankarinrouvana silkissä kahistelen."
Elle oli ottanut miestä kaulasta, hyväillen häntä koko pehmeärintaisella olemuksellaan. Eihän hän lopultakaan ollut koskaan muihin miehiin mieltynyt kuin tuohon verevään lallukseen, jonka harventuneet haivenet kihartuivat niin lämpimästi päälaelle ja niskankoperoon ja kämmenet kähmivät leppoisasti kuin mesikämmenellä.
"Ja kukas sinulle osaa aamuolvetkin sillä tavalla lämmittää kuin..." "No, mutta etkös sinä tiedä poikamiehen elämää, kun on yksi vieressä, toinen mielessä ja kolmannen laulu jo kuuluu salmen takaa, se se vasta..." "Vasta ja vasta", kivahti lopulta emäntä, "ruosteelta se maistuu vanhanpojan olut, ettäs sen tiedät!" Ja hän kiepsahti takan luo muka keittohommiin.
Mutta isän luo tuli totiseksi muuttuneena kahdeksanvuotias Jaakko. "Tahtoisitkos olla hevonen?" poika kysyi. Eihän siihen isä osannut aluksi muuta kuin naurahtaa. "Älä naura", sanoi Jaakko, "minä en tahtoisi". "No, ka, ja miksi et tahtoisi?"
Poika nojautui miehen polveen ja katsoi totisena silmiin. "Sen silmät ovat aina surulliset, eikä se koskaan naura. Mutta ihmiset nauravat, äiti ja sinä ja minä ja, ja, ja..."
"Ja harakka ja jänöjussi ja kettu repolainen ja tuo, tuo Heikki-poika myöskin", hyväili isä ilostuneena mietteliästä poikaa.
"Katso vain Ruskoa tallissa!" innostuu Jaakko, "se kun suree sitä, että sen täytyy aina ja aina ja aina vain vetää suuria kuormia ja juosta reen edessä ja kärsiä ruoskaa ja..."
Jaakko jäi pitkäksi ajaksi miettimään käsi pojan päälaella, kunnes kuului taas kerkeä vaatimus: "Kerro ukko, kerro taas siitä Noova-Selman saaresta, jossa asuu valkoisia karhuja ja samojeetareita!"
Mutta kun samassa kuuluu portailta Heikin kimeä kirkuna: "Humma, humma!" lähtee Jaakko-herra suksilleen. Ja siinä sattuu hänen silmiinsä raskaassa lumessa puurtava hevonen ja reki, jossa istuu puuhkalakkinen herra turkiskaulus korvallisilla.
Reessä istuja viittasi kuskille kintaallaan ja jäi odottamaan hiihtäjää. Hämmästyksekseen Jaakko tunsi tulijan Ingvar Niilonpojaksi, Korsholman linnanvoudiksi, joka ei ollut takavuosina hyvillä mielin Kurkelasta lähtenyt.
Hämmästyneinä ottivat vieraan vastaan myös Henrik ja Oravainen, sillä tavatonta täytyi olla tekeillä linnanvoudin lähtiessä halkomaan Korsholmasta asti vuorenkorkuisia nietoksia.
"Turku on tyhjänä ja Viipurinlinna Kaarle Knuutinpojan miehillä." Ne ne olivatkin Ingvar Niilonpojan ensimmäiset sanat tervehtimisien jälkeen.
Kurkelaiset tuijottelivat kummissaan. Miksi ritari tuli tuomaan noita sanomia juuri heille? Mutta he sulkivat toistaiseksi visusti suunsa.
Valtakunnan asiat näyttivät todellakin kulkevan paholaisen reessä. Konrad-piispa ja Halikon ja Ylä-Satakunnan vaakunamiehet olivat lähteneet parhaine joukkoineen meren yli Tukholman suojaksi, jota uhkasi Kettil-piispa pohjoisesta päin kansanarmeijalla.
Viipurissa oli noussut porvaristo kapinaan Kaarlen puolesta ja juonitellut linnan hänen kannattajiensa käsiin. Ja nyt odotettiin hänen koska tahansa lopultakin saapuvan Suomeen purjehtiakseen – Tukholman kevääseen mennessä antauduttua – uudestaan Ruotsin valtaistuimelle.
"Esteenä ei ole enää Suomen puolella mitään muita voimia kuin linnanvouti Kristian Pentinpoika, tuo myrkkymestari, jolla ei ole Kaarlelta armoa odotettavissa ja pureutuu parhaillaan kynsin hampain Turun linnan varustuksiin. Se se nyt olisi saatava mestauspiilun alle kuninkaan tulon kunniaksi", lateli Ingvar-herra tummanpuhuvilla kasvoilla tavallista enemmän kiihkoa ja vihaa.
"Ka, mikäpäs siinä", uumoili Henrik kautta rantain, "liepä Korsholman saarella sen verran nihtejä ja partisaaneja, jotta..."
"Lähetin kuninkaani käskystä parhaat mieheni Kettil-piispan armeijaan, ja nyt olisi nostettava täältä pohjoisesta uusia joukkoja, joilla hyökätä Turkua vastaan."
Jaakko vihelsi pitkään. "Eikö maita valta ja kunnia pirkkapäälliköitä?" kysyi Ingvar-ritari äänessä sekä kummastusta että uhkaa.
"Sataneeko taivaasta vai Kaarle-herran kerjurinpussista – sitä vallanmannaa?" kaivoi Henrik vieraan aikeita ilmi lievällä häijyilemisellä.
Tämä sai Ingvar-herran iskemään pöytään ratkaisevan valttinsa: "Olet kuninkaallinen lääninherra Korsholmassa samana päivänä, kun putoaa Kristian Oxenstjernan pää Turun linnanpihalla. Siihen on minulla kuninkaani valtakirja."
"No, ka, liepä sitten helppo arvata, kuka on samana päivänä Turunlinnan päällikkö - Ingvar-ritari, vai?" Jaakko hymähteli.
"Saattaapa olla", mutruili korsholmalainen mustiin viiksiinsä.
"Eikä ole sittenkään", jymähti samaan menoon kuin moukarin isku. Henrik-isäntä oli valmis vastaamaan. "Tältä saarelta ratsastaa kyllä Oulunsuuhun sata pertuskamiestä, ja ne hyökkäävät Korsholman valleja vastaan, jos liikahtaakin sen päällikkö muuriensa sisäpuolelta etelää kohti. Sopii muistaa, että pidän viimeistä rahtua myöten sanani, jonka olen antanut hänen korkea-arvoisuudelleen, Kuusistonlinnan herralle."
Ritarin tumma naama kävi harmaaksi äkkinäisestä iskusta. "Sehän on sodan julistamista valtakunnan laillisen kuninkaan lääniherralle!" hän kiivasteli ja nousi suutuksissaan pöydän takaa, aivankuin kiskaistakseen miekkansa huotrasta. "Lieneepä sitäkin", jurahti Henrik. "Mutta sano minun sanoneeni", ritari alkoi taas pitkän tovin mietittyään, "että sinulla ei ole siihen varaa, Kurkelainen. Vai etkö luule minun tietävän, että sinun omaa selkänahkaasi voi kutitella koska tahansa kostajan keihäs?" Näistä sanoista ilmestyivät Henrikin eteen ilmielävinä Koll Gyrdinpojan kesakkoiset ja röyhkeät kasvot. Hänen aikaisemmat epäilynsä karkasivat taas karkaamalla hänen kimppuunsa.
"Vai luuletko sinä, että Jyykeäläisen tarvitsee muistaa kaikkia valojansa arkkipiispan ja Ruotsin herrain ollessa tukkanuottasilla keskenään?" ritari takoi takomistaan nähdessään äskeisen iskunsa sattuneen.
Jaakko yltyi nauramaan peitelläkseen veljensä hämmennystä. "Jos muistan oikein", hän jaaritteli muka rehennellen, "ei tuo Jyykeäläisen nihtijoukko meille maksa enempää kuin rikka rokassa. Muonion, Kemijärven ja Marrasjärven jousellisjoukot saavat kyllä Punapää-Kollin vannomaan Norjan Olavin veren ja kirveen kautta meille tuhatvuotista rauhaa, jos huolitaan."
"Eikä ole, mikkelin-rokan kautta, Luulajankaan kauppakunta vailla asemiehiä, jos on tarpeen", lisäili Oravainen.
Ritari oli kääntynyt tuijottamaan Henrik-isäntään: "Tämäkö on viimeinen sanasi, Henrik Henrikinpoika?" hän kysyi.
"Se, eikä se siitä muutu."
Korsholman herra oli saanut lähteä jo toisen kerran Kurkelasta toimittamattomin asioin. Mutta nyt uhkasi hänen hyvästijätöstään jäyhää ja taipumatonta vihaa, joka tulevaisuudessa ei merkinnyt hyvää pirkkojen kauppakunnille.
Eivätkä pysähtyneet siihenkään jopinsanomat. Parin päivän kuluttua lähestyy Suensaaren idänpuoleista salmea reen täysi hätää ja voivotusta.
Ursula-emäntä istuu puolisonsa Iivari Voikkaalan vierellä yhä itkien ja toruskellen, kuten on tehnyt koko pitkät taipaleet kotoa, Kemijärveltä, asti:
"Minun soreat poikaseni, Iivari-poikani, minun Matti-pullukkani, jonnin joution kelkassa, metsärosvoina, pakkasiin paleltumassa... Ja sinäkin siinä, Huittisten hullu", hän kivahti uuteen malliin, "opetitkos niitä, taitamattomia, Herran pelkoon ja tottelevaisuuteen, et, et muuta kuin tappeluun ja kovakorvaisuuteen, vaikka minä, vaimo parka, kokonaiset rantapehkot selkäsaunoiksi taittelin. Mitäpäs ne, jukurit, siitä, kun kerran taatto elää kuin hopeapartainen Muhametti ja tappelee koirankuonolaisena Vienat ja Vienan rannat, jesta-Maaria, jestas, sanon minä. Kuuletkos, sinä Kemijärven vanha-susi, jokosta kuulet, vai...?"
"Ka, ka, niinhän se laulaa minun heilani nuori kuin Karkun kirkon hopeakielinen Maija", Iivari-isäntä taputtelee emäntäänsä päälaelle, jolta törröttää monet liinat, alussilkit, vaimonhunnut ja villaiset päällisliinat.
"Vielä siinä häijyilemässä omalle vihitylle vaimolleen", Ursula suuttuu suuttumistaan, "kun on Inarin myrskyyn hajoitettu Voikkaalan sukupahna, höyhenet ja pojat, pienet palleroiseni, joita rinnoillani syöttänyt olen ja helmoissani tuuvitellut..."
"So-so, so-so, tamma", kiristi vierussa alamäessä isäntä kuolaimia. "Johan tässä rekikin keikahtaa, kun minun kymmenleiviskäinen nuorikkoni hyllyy ja hytkyy akanottoon lähteneitä poikiaan", Voikkaala yhä jatkoi pilailujaan, sillä tietäähän hän sen, ettei Ursula-muorin kiivaalle ja rakastavalle äidinsydämelle järkipuhe auta.
"Vai akanottoon!" Ursula-muori käy kiinni vaaralliseen sanaan. "Jestas, vai akanottoon? Pippurisilmäisiä, vääräsäärisiä lapinkanoja tuovat jos tuovat, kun ovat isänsä helmasynnin perineet, niin että kyllä kohta kieppuu uusia lapinpakanoita Voikkaalan nurkissa kuin keritsemisviikolla lampaanpapanoita, jesta-Marja, en paremmin sano. Mutta sinä; sinä helmasynnissä piehtaroiva iso-pukki, sinäkö välittäisit pyhänä pitää naimisen korkeata sakramenttia, et itse tykönäsi, et poikiesi kohdalla..."
Voikkaala oli ajankulukseen kääntynyt katsomaan taakseen päin perkätäkseen, olivatko hiihtäjät ja poromiehet oikeilla jäljillä. Eikä Ursula-emäntä osannut enää muuta kuin huoata pitkään ja hurskaasti tämän maailman ja oman puolisonsa loppumatonta syntisyyttä.
Ja sinä iltana saatiin kuulla Kurkelan pirtissä entistä kummempia jopinsanomia.
"Pimeää on kuin hölmöläisten pirtissä", oli Voikkaala alkanut kertomuksensa.
Kolmisen viikkoa sitten oli idästä päin hyökännyt Voikkaalan pihamaalle parisatainen lauma nokinaamaisia korpisaatanoita — Niklas Kurki rosvojoukkoineen.
Oulangantaipaleen vartijat oli yllätetty ja vangittu. "Vihavenäläisiä, vihavenäläisiä", oli kuulunut huutoja pilkkopimeästä yöstä. Asetuvan yläkerroksesta, hirsikon takaa, oli alettu ammunta.
"Ja minä, joka vanhaan tapaani luotan enemmän miekkani pituuteen kuin nuolen lentoon", kertoja jatkoi, "hyökkäsin pihalle ja pojanvekamat perässä".
Mutta siinä samassa oli kuulunut tuttu ääni: "Miekat tuppeen, en ole tullut tappelemaan!" Se oli Niklas, joka oli astunut sen enempiä kyselemättä pirttiin.
"Tiedätkös, että sinulla' on niskoillasi tappotuomio, ryssänmusikka", huusin pojalle verien noustessa pahasti pääkoppaani. Mutta sepä mies vastasi kylmästi kuin lapinpoika avannon reunalla: "Saat viedäksesi Kurkelan pääsudelle viestin, et muuta. Sano sille miehelle, että olen hävittänyt vienalaiskylät Uhtualta Pisto- ja Pääjärvelle saakka kostoksi siitä, että Hovatan suku on polttanut Irnijärven talon, ja ryöstänyt sen asujaimet. Mitä tulee tappotuomiooni, maksan hengestäni ahkiollisen Ummajoen ja Uhtuan parhaita helmiä, talon verran ryöstöhopeaa ja ryssänsilkkiä parin purjeen verran. Ja jos ei sitä pitkäkyntistä saituria aseta raha, niin tulkoon, jumal'avita, se koukkupolvi Inarille päätäni leikkaamaan, jos huvittaa verisauna kurkelaista."
"Sellaista koninleikkiä se herja laski, enkä minä kyennyt, piru soikoon, muuta kuin ahvenena haukkomaan kuivalta maalta, se poika kun oli kuin isokissa männynlatvassa, kynnet piilossa, mutta silmät viirullaan."
Niklas oli sitten yön ja päivän majaillut herrana talossa ja taas painunut yön selkään. "Mutta jesta-Marja, sanoo Ursula-muori!" huudahti kertoja. Aamulla oli käynyt selväksi, että poika-Iivari ja Matti olivat lähteneet sukulaismiehensä matkaan – tietenkin helpotellakseen kuumia veriään rajuilla taipaleilla.
"Ja tässä sitä nyt ollaan", Voikkaala lopetti, "ollaan onkilierona valaskalan suussa, ja tämän miehen saa siunata häpeällä hautaan".
"Älä mitä! Johan ma sen sanoin!" on Jaakko ilostunut. Hän leiskuu permannolla haroen tukkaansa kuin olisi voittanut ryssän humalakaupassa. "Ja te sitä poikaa huonoksi manasitte", hän katsoo syyttävästi Henrikkiin. "Huono muka huonon siemenestä? Ohoo, pojat! Uhtuan suurista kylistä ei meitä pariin talveen hätyytä ryssä eikä tsuhna. On niillä sen verran pirteissään rakentamista, sillä selvän se poika tekee, kun kerran joutuu vihapäälle. Saa siellä, kautta Rengon ja Suensaaren Jaakon, nyt vaihtaa olkilyhteellä Kuittijärven emätaloja!"
Jaakko-herran puolustuspuheesta ei ollut tulla loppua, kun Henrik tarttui asiaan: "Älä nyt uhoosi kuole. Rajarauhan rikkominen ilman lapinvoudin käskyä on uusi rikos ja entistä suurempi. Ja pane se mieleesi, että pirkkojen laki ei muutu, jos huononeekin suku äpärissään ja – lalluksissaan."
Henrik-isännän kasvoille oli kertynyt jäyhää taipumatonta tahtoa, jota kukaan ei enää rohjennut vastustaa. Ja kun hän lisäsi ratkaisevan käskynsä: "Huomenissa Matarenkiin ja sieltä Inarille, tuomitsemaan kapinoitsijat", ei edes Voikkaala puhunut sanaakaan, vaikka hänen omat poikansa kuuluivat nyt tuomionalaisten joukkoon.
Mutta seuraavana yönä paukutteli tulipalopakkanen Kurkelan nurkkia kuin suuressa sodassa. Se toi jonkinlaista lohtua raskaisiin mieliin.
Jaakkokin, joka oli ottanut vanhan vaarintuvan nukkumapaikakseen, huokaili jo nahkasissaan äskeistä leppoisammin raskaita aikoja.
Niklas, hänen mielikkipoikansa, tuli nyt ilmi elävänä hänen mielenkuvajaisiinsa. "Vuottakoot nuo hurskastelijat", hän ajatteli, "se poika se vielä polttaa ilokasket keskellä merta ja lyö ihmetyksen ällikällä pienet ja suuret susipirkat..."
Ja yhä iloisemmin paukutteli pakkanen. Tuli mieleen aivankuin itsestään Miukinniemen korea leski. "No, ka, mikäs siinä", jatkui ajatus, "jos vaikka akoittuisi porvariksikin Oulunsuihin. Kaikkihan ne mustat miehet naidaan ja väärät makkarat syödään, jotta..."
Ja siinä kimahti taaskin pakkasen paukku, niin että katkesi koko ajatus parhaimmilleen.
17.
JUBMELIN KUVA.
Niklas Kurki oli talvehtinut pohjoisimmassa tuli-Lapissa, Ivalojoella, Kätkätunturin etelänpuolisissa outametsissä.
Oltiin huhtikuussa. Koskien alisissa suvannoissa oli heikosti himertäviä painanteita. Mutta ei ollut vielä sulan reunaa, mihin tulla lumivarpusen ja västäräkin ennustelemaan kevättulvia.
Jo olisi pitänyt noihin aikoihin tunturien laitamille ilmestyä edes pikkuruisia päiviä, puolukan ja variksenmarjan koreilla pakkasen panemme marjoineen. Mutta niitäkään ei näkynyt, sillä tämän talven summattomat lumivuoret näyttivät sulamattomilta.
Syvät kurut saattoivat myrskytuulien käsissä lakaistua melkein paljaiksi. Mutta niiden vieriset tunturirinteet nousivat yhä jyrkkinä, kallellaan tai nuokallaan olevina seininä, joilla saattoi olla korkeutta kymmenkunta miehensyltä ja enemmänkin. Mutta mitä puuttuikin kevääntulosta, ei puuttunut huikaisevaa valoa Lapin perukoilta. Sen tulisateesta sokaistuivat lapinpakanat silmäpuoliksi tai perisokeiksi. Ja jos pääsi tuhkanaama kaivautumaan kotalouteitten alta aamuisin siljolleen, sai hautoa savun ja valon kirveltämiä viirusilmiään tuntikaupalla lumella saadakseen ne edes tihrustamaan turvonneiden luomien lomitse.
Tällaisena tulensäihkyvänä aamuna makailivat Niklas ja sisar Margareetta, joka oli oleillut pari viikkoa sisarenpoikansa hoivissa, havusuojan edustalla karhunnahoilla.
Heillä ei näytä, ei ainakaan tällä hetkellä, olevan huolta eikä hätää. Vastapäiselle rinteelle, josta pitkä kuru alkaa laajahkona notkona juohatella tunturia kohti, on suoja ja pakkanen keskenään tapellessaan muokannut matalista petäjistä merkillisiä kummajaisia.
Margareetta on alkanut niille yht'äkkiä nauraa. Jää ja lumi, jota on kerros kerrokselta kertynyt niiden ympärille, on ne tehnyt ährystäviksi ukoiksi ja akoiksi, jotka kulkevat peräkanaa rinnettä pitkin.
"Katso, Niklas", nauraa Margareetta. "Tuolla on tulossa lapinakkoja, suuret pereveskit päässä ja komsiot selässä, lienevätkö tenavatkin komsioissa!"
Niklas hymähti hieman surumielisesti, mutta hymähti kuitenkin. Pitkät pakkastaipaleet ja loppumattomat nuotiolla-makuut olivat purreet hänen kasvonsa karkeiksi kuin kaarnanroso petäjänkyljessä. Vaaleanruskea haituva korvallisilla ja leuansyrjissä muistutti pakkasennostamaa härmää, kuten tukkakin, joka oli tuulenhallava, melkein väriä vailla.
Mutta kun hän veti lakkireuhkansa päästä, paistoi otsa yhä lujana ja valkeana häikäisevässä aamunvalossa. Siihen ja kasvojen juonteisiin oli tullut varhaiskypsää, karaistua miehuutta, jonka vain raskaat kohtalot saavat aikaan kovilla karkaisuvesillään.
Jollain tavalla ajatukset muualla hän tokaisi hieman kiusoitellen: "Nunnia lienevät, karkumatkalla, pyhät huput päässä."
Margareetta naurahti. "Tai minäpäs tiedän paremmin! Ne ovat Taalo-peikon poikia, ryöstelemässä lapinkanoja, joiden täytyy sitten siivota eläväisiä niiden paksusta tukasta..."
Ja hetken kuluttua yltyi Margareetta hyräilemään kaukaista lemmenjoikua: "Nuori poika heinäkenkä tulee, lo-lo-loo, enpä pelkää nuorta poikaa, lo-lo..."
Mutta tämän hyrähtelevän keskustelun alla tuntui kummankin mielessä olevan muita asioita.
"Miksi ryöstit Karjalaa?" kysyy äkkiä Margareetta totisella äänellä.
"Hovattaisten suvun oli saatava kosto."
"Miksi? Älä peittelekään. Toratin Antti on siitä jo yhtä ja toista puhunut."
Niklas oli jäänyt katsomaan yhä vastarinnettä ja puhui puoliksi itsekseen, katkeran muiston vallassa: "Tulin kesäiltana tämänpuoliselle rajalle, Irnijärvelle. Lähestyin tuttua taloa noutaakseni sille 'Inarin ruhtinaalle', josta olit puhunut erotessamme Unarilla, kukaties morsiamen ja emännän, Irnijärven Katri-naisen. Jätin metsäpiruni taakse päin ja tulin yksin sen tanhuville. Kävelin rantaa pitkin vuottaen rantatalaan tulevan vastaan. Ja se tulikin. Käännyin katsomaan rinnettä ylöspäin miettien miten ottanee vastaan Katri korpirosvon, joka oli luvannut tulla kerran kunnialla kosimaan.
"Katsoin ja katsoin. Mutta korkealta rinteeltä tuijotti vastaan yksi ainoa musta kiuas ja pari nurkkakiveä. Älysin heti, että he, hovattaiset, olivat sen polttaneet ja asukkaat joko tappaneet tai vieneet orjikseen.
"Silloin vannoin kostoa ja hävitystä, eikä elä enää, jumal'avita, yksikään Hovatta Uhtualla eikä Uhtuan tuolla puolen!"
Syvään turtunut suru ja viha oli taas leimahtanut hänessä katkeraksi raivoksi.
"Etkö löytänyt häntä, Katri-naistasi?" "Lienevät myyneet pajarin orjattareksi", tuli hidas, matalaäänin en vastaus.
"Lieneeköhän missään sukupahnassa niin paljon saavuttamatonta rakkautta kuin meillä, kurkelaisilla?" sanoo Margareetta pitkän tovin kuluttua.
"Liekö niitä maksamattomia verivelkoja, joista Jaakko-eno haastelee", sanoi Niklas väsynyt iva suun tienoilla.
"Ja niihin minä en usko!" huudahti Margareetta. "Nunnankopissa menettää liiat uskot, ainakin pappien panemat uskot kirkon kiroihin ja puupyhimyksiin. Kirojen toukat elävät meidän sydämissämme. Eikä niitä huuhtele pois mikään muu kuin rakkauden tulva – elämän ja kuoleman ainoa ihme..."
Margareetta oli nostanut kasvonsa silmät ummessa huikaisevaa päivää vasten ja puhui hymisten, melkein laulaen: "... ainoa ihme ja pyhimysten pyhimys! Se se pesee sinun pääsi ja rintasi korpien lähteessä, petäjän lemussa, koivujen tuoksussa, mullan ja mahlan väkevässä hajussa – tuo elämänkasteen sakramentti, maan ja taivaan ainoa ihme..."
Niklas oli tuskin enää kuunnellut. Hän oli noussut levottomana makuultaan. Ivalojoen pienen sivu-uoman penkerettä tarpoo kaksi ajoporoa, ohjashihnaa kiivaasti heittelevät ajajat kummassakin pulkassa. Niklas oli lähettänyt Luusuan pojat ja Toratin Antin lounaaseen päin, Pallastunturille, josta oli tullut levottomia huhuja, hakemaan varmoja tietoja. Mutta näitä tulijoita oli kaksi ja ne tulivat koillisesta, Inarilta päin. Ja niillä näytti olevan hengenhätä matkassa.
"Inarilta!" huudahti Margareetta. Hänen sydämensä vavahti. Hän tiesi, että Siimon-veli oli jo syksyllä tunkeutunut pimeimpään tuli-Lappiin, kastamaan Paadarin, Kaamasjoen ja Sompion kotakyliä, joihin ei näihin mennessä ollut yksikään Lapin-profeetta uskaltautunut.
Margareetta oli syyskesällä saanut lähetetyksi viestin itsestään muinaiselle rakastetulleen. "Niin kauan kuin pelkäät omaa rakkauttasi, et käännä ainoatakaan ihmissielua Jumalalle, sillä Jumala on rakkaus ja meidän rakkautemme on Jumalasta", hän oli kirjoittanut pergamentin palaselle, jolla hän oli sanomansa lähettänyt.
Mutta mitään vastausta ei ollut tähän saakka tullut. Munkki oli nähtävästi juuri sen saatuaan paennut kotakentille, joilta saakka ei enää edes veroakaan kannettu muuta kuin satunnaisilla ryöstöretkillä, Jäämeren-matkoilla.
Tulijat olivat lapinnuorukaiset Antta ja Olla, jotka sanoivat Siimon-saarnaajan itsensä ristineen ja opettaneen apulaisikseen kristinopin levittämistyössä. Nyt oli heidän "pyhä isänsä", he kertoivat, kuoleman avannolla.
Inarin Sarre-ruhtinas ja Paadarin tietäjä Morto olivat tuominneet hänet uhrattavaksi Gedgge olmushin pyhällä lähteellä, sillä saarnaaja oli syksyllä kaatanut Paadarin valkohattuisen Jubmelinkuvan, ja siitä olivat tulleet lapinkansalle lukemattomat onnettomuudet.
Kun Siimon-veli oli kastanut lapsia, olivat nämä kuolleet monenlaisiin tauteihin. Ja kun hän oli kastanut aikuisia, oli niiden kotakylän yli viistänyt pyörremyrsky, sillä – kuten sikäläinen kansa uskoi – kristittyjen kasteveden pilaama lapinsielu ei päässyt Fuodno-saatanan helvettiin eikä esi-isien puhtaisiin saivovesiin, autuaitten manalaan. Ne jäivät riehumaan kummituslintuina loppumattomissa tuulispäissä ja myrskyissä, jotka uhkasivat tuhota Paadarin ja koko Inarin kotakylät ja porotokat.
Tämän vuoksi oli lapinprofeetan kuoltava Tiermes-jumalan uhrijuhlassa, joka pidettäisiin minä päivänä tahansa, kun avaa hänen seitaan tullut hahmonsa Gedgge olmush rantakaltaan alle pyhän avantonsa.
Nyt makasi köytettynä ja kovassa kuumetaudissa Morton kodassa heidän "pyhä isänsä", ja he olivat lähteneet hakemaan apua miehiltä.
Niklas viittasi Voikkaalan Iivarille aikoen lähettää tämän johtamaan pelastusjoukkoa. Mutta Margareetta tarttui hänen käteensä.
"Ei", hän sanoi, "lähden yksin. Minun yksin, heikon naisen, on hänet pelastettava tai kärsittävä marttyyrikuolema hänen rinnallaan. Meitä ja meidän rakkauttamme ei hänen silmissään auta muu kuin ihme, johon hän uskoo, ei miekka eikä keihäs. Käske valjastaa parhain ajoporosi ja minä lähden."
Niklas nyökkäsi aprikoiden. Ja kohta seisoi valjaissa hatasarvinen Akanpoika, ohjashihna teki huiman kaaren, ja Margareetta lähti painumaan koillista kohti Antta ja Olla oppainaan.
Paadarin etelärannalla korkealla kaltaalla seisoo Inarin-jumalan seita, Gedgge olmush, jonka valkeakivinen hattu on jälleen nostettu paikalleen tummanharmaan, korkean pahdan hartioille.
Kaitaan alla on jäässä tumma laikka. Se on avautumaisillaan jäänalisten virtojen voimasta sulaksi avannoksi. Ja sen heikoimmassa kohdassa on jo pelkkää hyhmää. Kun nielee vesi senkin jään alle, on tullut uhraamisen hetki.
Paadarin lapinkylään on kerääntynyt kotakansaa läheltä ja kaukaa. Lapinäijät istuskelevat ryhmissä, sääret käppyrässä vuottaen suuttuneen jumalansa ihmettä, pyhän avannon avautumista.
Mutta yhä soittavat Morton uhriapulaiset tuohi- ja puutorvillaan kansaa kokoon. Haarasarvet viistävät ilmaa ja nopsat sorkat suihkivat lunta Paadarin jäällä. Niitä ilmestyy Vasko- ja Kaamasjoen suista ja Inarilta saakka kannaksia ja joenpenkereitä pitkin.
Rikkaat poroäijät, ennen kaikkea Sarre-ruhtinas, upeilevat vasantaljoista tehdyissä sametinpehmeissä, upeasti kirjailluissa purkapeskeissä, köyhemmät pelkissä karkeakarvaisissa mekkoturkeissaan.
Mutta kaikilla ukoilla keikkuu päässä korkea, verkapohjainen puuhkalakki, jonka reunoja kiertää punanruskea revonnahka, korvallisia ja otsapuolta punaiset ja keltaiset verat, vieläpä valkeat, siniset ja punaiset lasihelmet.
Auringon säihkyvä silmä sinkahuttelee koreista lapinlakeista räikeätä, kirjavaa väri-iloa. Rasvankiiltävät naamat paistavat kuin majavanihra ja poronveri Jubmelinkuvan päässä ja kyljillä.
Luonnonlapset ovat tulleet juhlimaan. He ovat luottamusta ja lapsellista uskoa täynnä, sillä heidän jumalansa on kylläinen ja vieläkin kylläisemmäksi se on tuleva, kun aukenee kohta jumalan pyhä silmä, uhriavanto.
Uhrirummun ääntä ei vielä kuulu. Mutta se on jo tuotu rantakaltaalle ja tietäjän pojalla, Saijetsilla, on jo vaskivasara kädessä. Ja alhaalla jäällä, lähellä avautuvaa sulaa, koristaa Morto itse uhriporoa, joka on määrä lähettää esi-isien syviin saivovesiin ennen uhraamista.
Myrrysmies asettelee hitaasti hopeasormuksia uhrieläimen sarvenhaarakkeisiin, sitoo värikkäitä villalankoja ja verkanauhoja sen valjaisiin, koristaen valkean kirjavan porohärän otolliseksi uhriksi. Vihdoin punanhehkuisena iltapäivänä kiertelee puhtaaksi selkeytynyt laaja avanto metallinhehkuisessa välkkeessä. Ja Gedgge olmu itse on seitakalliollaan loihtinut valkeakivisen päänsä heleään verenpunaan, odottaen kyltymättömänä saamekansan uhria.
Oikealla hetkellä taluttaa tietäjä Siimon-saarnaajan avannolle. Hänen ranteensa ovat yhä köysissä selän takana. Piinattu, laiha rinta huohottaa kuumeisena ja alastomana, sillä hänellä on yllään vain valkea alusvaippansa, joka sekin on revitty rinnalta kylkiä myöten riekaleiksi. Verhottomassa päässä on tukka liimautunut kosteina suikaleina korvallisia ja poskia pitkin. Hänen silmänsä ovat puolittain ummessa. Ne ovat jo painuneet kuoleman horteeseen. Vain huulet näyttävät jotain hymisevän. "Veritas, veritas, Virgo sacrata, salus animarum", hän hokee veljeskuntansa pyhimpiä sanoja.
Mutta hän on tuon tuostakin lysähtämäisillään polvilleen, ja silloin koko hänen ruumiinsa nytkähtelee kuin sokealla, joka on astunut harhaan kuoppaisella tiellä.
Jubmelinkuvan juurelta on alkanut pyhä rumpu hiljaa kumista. Tietäjä lyö uhriporoa sydämeen. Se painuu lynkämöisilleen ja sortuu avantoon, jossa se painuu hitaasti syviin vesiin.
Uhraaja katsoo Gedgge olmushin kasvoihin. Ne näyttävät kiiltävän tyytyväisinä. Hän katsoo toisaallekin, pyhän Otsamo-tunturin korkeata keroa, joka palaa iltapäivän heleän punaisena pilvenä.
Merkit ovat hyvät. Nyt on otollisimman uhrauksen hetki tullut.
Mutta Morton katse ei sittenkään käänny vielä vankia kohti. Se on jäänyt tarkkaamaan yksinäistä ajokasta, joka lähenee tasaista, tuimaa vauhtia järven rantajäätä.
Tuo juokseva härkä ei ole tämän puolen poroeloa. Se on kookkaampi kuin Inarin ajokkaat. Eikä paista sen ajajan päässä kirjava lapinlakki, vaan kärpän valkea, korkea puuhka – aivankuin niillä pirkkapäälliköillä, jotka ovat joskus kotakyliä ryöstäneet.
Tietäjänsä katseitten mukana ovat koko peskikansan silmät kääntyneet samaan suuntaan. Ihmeellinen, vieras ajokas ja vieras olento lähestyy. Sen pää hohtaa yhä valkeana. Mutta muu maailma on muuttanut heidän huomaamattaan värejään. Auringon äskeinen punanhehkuva silmä on peittynyt jonnekin. Otsamo-tunturin punainen hehku vähenee. Sen sijalle on tullut sinistä härmää.
Mutta vielä valuu hangelle ja korpeen, kaikkialle, maidonvalkeata valoa Margareetan pysähdyttäessä ajokkaan. Hän on ajanut yhä kiihtyvässä hädässä jättäen lapinpojat kauas jälkeen.
Hänen puoliturkkinsa on auennut. Mutta hänen nunnapukuansa kiertää yhä mustanahkainen vyö rautasolkineen, ja tämän yläpuolella loistaa hänen verenpunainen nunnanristinsä ja avoimella kaulalla riippuu rukousnauha hopearisteineen.
Hän on kiskaissut turkislakin päästään ja lähestyy nyt runsaat ruskeat hiukset valtoimina, kasvot väsymyksestä kalpeina lapinkansan sekä kyräilevää että uhkaavaa joukkoa.
Avoimen sulan vastareunalla hän näkee rakastettunsa, joka seisoo yhä houreisessa unessa. Syvä sääli ja hätä täyttää hänen sydämensä. Tuoko piinattu, nälän ja kuumeen kuluttama ruumis tuossa on hänen entinen pyhäinkuvainmaalarinsa, nuori, soreavartaloinen teikari, jonka säilä oli joka hetki lentämäisillään huotrasta? Ja tuoko kumara- ja laihaharteinen olento oli se suoraryhtinen vaeltaja, jonka munkinviitta luostaritien päätteessä oli muistuttanut aatelisjunkkarin keveätä levättiä?
Sini hänen suurissa silmissään tummeni suuttumuksesta. Ne katsoivat tietäjää ja lähinnä olevia tuhkanaamoja suoraan kasvoihin, toista toisensa jälkeen.
Noin joutsenen valkeita kasvoja ja tuollaisia tunturin sinisiä silmiä eivät olleet koskaan peskiäijät nähneet. Hohtavalla kaulalla kimmeltävä risti oli heistä kaukaisen ristinjumalan kauhistava noitamerkki, johon vieläkin ihmeellisempänä tulenmerkkinä liittyi solisluilta nouseva himmeä arpi.
Margareetta ei tietänyt, mistä hän sai sanat. Hän vain vaistosi, että noiden matalajalkaisten ihmiskäppyröiden oli kuultava hänen äänensä.
Jo ensi sanoistaan hän. kuulee puhuvansa, puolittain lapiksi, puolittain omalla kielellään, pyhän vuorisaarnan sanoja.
"Autuaat olette te vaivaiset, sillä teidän on Jumalan valtakunta."
Hän pysähtyi hetkeksi, sillä hänen äänessään oli ollut "vaivaisten" kohdalla halveksuntaa ja äskeistä suuttumusta. Ja hän puhui seuraavat sanat kuin yht'aikaa itselleen, rakastetulleen ja koko tuolle kirjavalle laumalle: "Mutta minä sanon teille, jotka kuulette: rakastakaa vihollisianne; tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat."
Ja vihdoin, hymistessään edelleen, kuin hakeakseen oikeata kohtaa pyhästä kirjasta, hänen äänensä muuttui kuin houkuttelevaksi, helläksi ja maanittelevaksi lapinnaisen joiuksi.
"Olkaat sentähden laupiaat, niinkuin teidän Isännekin laupias on!"
Eikä hän lakannut ennen kuin hän oli sanonut viime säkeensä: "... anteeksi antakaa, niin teille anteeksi annetaan."
Siimon näyttää havahtuvan Margareetan äänen voimasta. Mutta hän lienee luullut kuulleensa rakastettunsa äänen pyhimysten armosta viimeisellä hetkellään, ja hän lysähtää polvilleen kasvojen kohotessa hetkeksi kuin kiitosrukoukseen. Mutta siihen myöskin murtuu hänen viimeinenkin ajatuksensa. Hän sortuu tajuttomana hangelle.
"Kuka olet?" kysyy Sarre-ruhtinas, joka on astunut pari tarmokasta askelta Margareettaa kohti, niin että hänen vaskivyönsä helyt, nuolenmuotoiset riipukset ja hopearahat kilahtavat.
"Olen valkea Margareetta", hymähtää puhuteltu, "uudestaan syntynyt valkea Margareetta".
Humahdus kävi joukon läpi. Kahden miespolven ajan oli läpi koko Lapin kulkenut taruja "valkeasta Margareetasta", jonka suuri kuningatar oli lähettänyt pelastamaan saamekansaa. Näitäkin kaukaisia perukoita myöten oli tuo naisprofeetta muuttunut vaeltavista tarinoista lapinlasten haurashahmoiseksi pyhimykseksi, taivaalliseksi olennoksi.
Margareetta alkoi uudestaan puhua. Nyt täysin tietoisesti, sanoissaan pirkkalaista päälliköntytärtä, joka on tullut rankaisemaan.
"Niin, suuri piispa on minut lähettänyt. Ja minulla on valta jaoittaa maahan teidän Tiermeksenkuvanne ja upottaa ne, Jumalan ja pyhän Henrikin nimeen, teidän epäjumalienne, rupihuulisen Ruobban ja Fuodno-saatanan tuliseen järveen, jollette tottele hengellisiä ja maallisia herrojanne."
Iltapäivän valot olivat yhä muuttumassa myrskyä kohti. Otsamo-tunturin alusvaarat olivat käyneet mustansinisiksi. Niiden helmasta nousi tunturin laki jäänpuhtaana, mutta kylmänä ja uhkaavana.
Lakealla järvellä viistää tuon tuostakin alkava myrskytuuli.
Tunturintakaiselle taivaalle on ilmestynyt keltaa ja vaimeita myrkynviheriäitä viiruja, jotka leviävät hetki hetkeltä ja saavat vähitellen alalaitoihinsa verenkarvaista punaa.
Margareetan puheen jatkuessa, jossa hän uhkaa Inarin lapinkyliä pirkkapäälliköitten ryöstöllä ja hävityksellä, nousevan myrskyn merkit tihenevät.
Otsamo-tunturi peittyy usvaan, makaa hetken kuin harmaa Maan-venyjä paareillaan ja hukkuu pian suunnattomaan avaruuden hautaan.
Morto-tietäjä on kulkenut kaltaalle ja alkanut lyödä rumpua loitsiakseen hallitsemansa henget tuota valkeata naisolentoa vastaan. Mutta kylmä viima kohoilee jo selällä hurjiksi pyörteiksi. Se riepottaa korven rinnemetsää ja alkaa tunkea seitakallasta vasten jäisenä koskena. Rummun ääni jylisee turhaan. Se hukkuu pauhaavaan myrskyyn.
Ja vihdoin tapahtuu kauhistava ihme. Gedgge olmushin valkeakivinen hattu liikahtaa, kallistuu hetken aikaa kahta puolta, kunnes se horjahtaa sijaltaan, putoo kauas kaitaan reunalle, rymistää yhä alaspäin, paiskautuu uhriavannon heikolle reunajäälle ja uppoaa näkymättömiin sen mustaan kuiluun.
Margareetta on kauhistuvan lappalaislauman hajotessa seitakaltaan taakse, metsän reunaan, jossa heidän poronsa märehtivät jäkäläkasoillaan, kiertänyt sulan ympäritse ja nostanut Siimonin hangelta.
Hän lämmittää miestä hetken rintaansa vasten, kunnes hän alkaa tointua ja hymistä kuin uneliaassa onnessa: "Virgo sacrata, sacrata..."
Margareetta on havainnut lapinnuorukaisten porojen pysähtyneen loitommalle hänen ajokkaansa taakse ja viittoo heitä avuksi, Vuoroin horjahdelIen kulkeva, vuoroin maahan lysähtävä sairas saatetaan askel askelelta pulkkien luo.
Margareetta istuu pulkan perään, sairas vaipuu nojalleen hänen helmoihinsa. Myös lapinpoikien pulkista kerätään lampaanvillaiset vällyt hänen suojakseen. Jälleen heilahtaa rohkeasti Margareetan kädessä ohjashihna.
Ja läpi myrskyn alkaa vaivalloinen matka kohti asutumpia maita.
18.
MIEKAN MERKIT.
Lopultakin on kevätahava jo kiertelemässä Niklas Kurjen havuisen leirialueen ympärillä.
Tosin ovat yhä nietokset ja kurujen lumiseinät yhtä korkeat kuin ennenkin. Mutta nyt jo iltapäivisin lumi lenseytyy, suoja syö salaa lumivuorten sisuksia. Ja sitä kovempi ja kantavampi on aamuyöstä, vieläpä aamupäivällä hankikanto.
Parhaat kevätkarhujen kaatamisajat, ilveksenajot ja hirvenhiihdot ovat tulossa.
Korpipäällikön parisataisesta jousellisjoukosta on osa hajaantunut lähitienoille metsästämään. Mutta myös leirissä on joka puolella iloista kevättouhua, suksien, rensseleitten, saappaitten, kallokkaitten ja aseitten sonnustelemista riistanajoon tai sotaan.
Voikkaalan Iivari jännittelee rautajoustaan laukoen sitä huvikseen. "Ja vaikka autuus menisi", hän hokee apinoiden isä-Voikkaalan mielilausetta, "kyllä tappaa, tulee vastaan isokissa tai kurkolainen".
Nuoremman veljen, Matti-pullukan, kasvot ovat viimeisestä sanasta vääntyneet surkeaan itkunirveeseen, jota hän peittelee vetämällä hihalla ja kintaalla vielä perin lapsellista naamaansa. Pojasta tuntuu lopultakin olo oudolta tässä hurjassa korpipirujen joukossa.
"Mitäs siinä tillität, sinä Ursula-muorin mullipoika", Iivari oli sittenkin huomannut veljensä surkean olon. "Autuas ei huku, sanoo iso-Voikkaala. Ja jos sikseen tulee, niin käärmehen taposta saa yhdeksän syntiä anteeksi!" Veli potkaisi höllänpuoleisesti pienempäänsä takamuksille.
"Mitä, häh! Paleleekos kantapäitäsi?" kivahti samassa häpeissään ja kiukkuisena Matti ja kiirehti keränä veljensä kimppuun, ryhtyen pippurisilmät tulta iskien nutuuttamaan isompaansa niskatukasta. Mutta siitä alkoi ähisevä paini, jota Niklas miekka polvillaan seuraa hymähdellen. Hän hankaa säilänsä lapetta nahanpalasella, katsahtaa taas huohottavia painiskelijoita, mutta kääntyy sittenkin tuijottamaan lounatta kohti, Muonioon päin.
Hän on käynyt päivä päivältä yhä levottomammaksi. On jo kulunut puolisentoista viikkoa Margareetan paluusta Paadarin-retkeltä. Mutta hänen viestinhakijansa, Toratin Antti ja Luusuan pojat eivät ole vieläkään palanneet. Eikä Pallasjärvelle saapuneista Aslakin kotakunnistakaan ole tullut sen varmempaa tietoa kuin pelkkä huhu, että Henrik Kurki oli jo helmikuun lopulla lähtenyt nousemaan Torniontaivalta ylöspäin.
Tämän vuoksi Niklas piti tarkkaa vartiota Muonion talviteitä pitkin, sillä hän oli päättänyt lujasti taistella hurjilla piruillaan lapinvoutia vastaan, jollei tämä hänelle lupaisi kunniallisia ehtoja.
Kuitenkin hänen mielessään kamppailee yhä vastakkaisia voimia. Oliko hänen kärsittävä häpeällinen rangaistus, ehkä kuolema siksi, että Maalina äidin kuolinsanat oli sanottu? "Älä kosta kenellekään, pysy Kurkena ja tottele sukumme lakeja" – nuo sanat eivät olleet lakanneet vieläkään jomottamasta hänen mieltään yksinäisinä hetkinä.
Mutta hänen silmänsä tavasivat taaskin säilänlappeen sanoja: "In nomine Domini." Niin, mikä oli hänen oikeutensa Jumalan puhtaassa nimessä? Pyhän Maarian ja äitinsä kärsimysten nimessä! Verellä hänen oli äitivainajansa häväistys pestävä. Punatkoon hanget ja veristäköön nurmet se mies, joka on itse häväissyt oman päällikönviittansa tai kuoltakoon kumpikin miekka kourassa, niin tottapa lakkaa, jumal'avita, sekä häväistys että kosto...
Siinä se oli taas – tuo ikuinen ja sama ajatus, joka hänet toivottomina hetkinä pelasti loppumattomasta ajatuksien vatvomisesta kuin hurja, kuohahtava hyppy tulikosken pyörteeseen. Ja taas sattui hänen silmiinsä miekankärjellä juokseva sudenkuva. Tämä oli tullut hänen mustimpien ajatustensa hahmoksi. Onpahan tässä, meilläkin, päästy jo verenmakuun eikä arkailla veljesveren valumista, jos on tarpeen, hän röyhisti mielensä susipirkkojen tapaan.
Uhtuan palavat kylät, kynnyksilleen sortuvat vienalaiset partaniekat, naisten huuto ja valitus, hävityksen huumaava katku ja juovuttava verenmaku – tuo kaikki työntää hänen suoniensa mustimmat veret sydämeen, ja se saa taas raskaan, pohjimmiltaan yhäkin epätoivoisen, mutta lujan ja tunnottoman rauhansa.
Margareetta ilmestyi hymyilevänä sen havumajan oviaukolle, jossa hän hoiti hitaasti toipuvaa sairastaan.
"Tiedätkö", sanoi Margareetta lähestyen Niklasta, "tiedätkö mitä hän sanoi minulle äsken, vihdoinkin!" Ja hän otti Niklasta hartioista omassa nuoressa ilossaan. "Minulle syntyi juuri nyt, juuri nyt uusi jumala, niin hän sanoi. Ja hän tarkoitti sillä, että kohta hän nauraa oman munkinkaapunsa riekaleille kuin linnunpelättimelle. Ymmärrätkö?" hän kysyi ja vastasi taaskin: "Maan ja metsän, nurmikon ja laakson, vaarojen ja tuntureitten korpilaulajia me olemme emmekä enää 'Herran katulaulajia' tai Armonlaakson 'tyhmiä neitseitä', ymmärrätkö?"
Ja Margareetta painoi nostetut käsivartensa ohimohiuksilleen, aivankuin ei olisi jaksanut enää kestää onnensa määrää.
Mutta Niklas on noussut ja tuijottaa jännittyneenä Muoniosta päin laukkaavaa ajokasta. Sen takaa vilkkuu lapinlakki. Kuka liekin, noin kiirettä laukkaa ei kukaan laske turhanpäiten.
Niklas harppaa tulijaa vastaan. Se on Eine, hänen kasvinsisarensa. Aslak oli hänet lähettänyt, kertoo neito hätäisesti, koettaessaan katsoa Niklasta silmiin. He, kelontekemäläiset, olivat olleet vasomisjan Pallasjärvellä aikoen jatkaa vaellusta kohti Alattiota ja Merimaata, kun oli uskottu rauhan Norjan kanssa lopultakin palanneen entiselleen.
Nyt oli kuitenkin hätä Aslakin kotakunnilla. Taival Alattiota kohti oli tukossa. Sieltä oli tulossa suuri norjalaisjoukko vainoretkelle ja toinen norjalaisjoukko oli kuulema taistellut Henrik-päällikköä ja Yrjänä Könkään jousellisia vastaan jossain etelämpänä Tornion- ja Lainiojoen yhtymäpaikoilla. Niklas tarttui Eineä molempiin ranteisiin. Hän tahtoi kuulla lisää. Tapahtumat oli selitettävä tarkemmin.
Mutta häntä vastaan katsoivat säikähtyneet silmät, joissa oli pelkkää hätää ja nöyrää, kaukaista rakkautta, joka ei rohkene enää itselleen mitään pyytää.
"Ettet syöksyisi surman suuhun, sitä varten minä..." Eine sopertaa tukahtumaisillaan rinnasta kaihertavaan hellyyteen ja itkuun. Eikä hän tietänyt mitään sen enempää asioista.
Niklas ei saanut vieläkään katsettaan irti neidon kalpeista kasvoista, joiden verevät huulet paistoivat kuin karpalot lumipälvellä.
Tuo neito, yksi hänen hulluutensa uhreista oli nyt tuossa hänen edessään, aivankuin uusi ihmisolento, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Sen vartalo oli muuttunut hoikemmaksi, aivan kuin pitemmäksi. Sen olkapäät ja rinta olivat nyt kuin pitkät illat suuressa surussa istuneen kypsyneen naisen, joka on ikäänkuin käsivarsillaan hoitanut jotain mennyttä, kuin pienenä kuollutta lastansa tai ... omia kärsimyksiään.
Niklas tuntee saavansa kummallisempia ajatuksia kuin koskaan ennen. Tuo nainen tuossa on aivankuin hänen osasisarensa näiden vuosien kirjavissa kohtaloissa. Suloinen lähelläolo on hänet valtaamaisillaan. Hän olisi tahtonut olla hyvin hyvä tälle kasvinsisarelle, joka kaukana tunturijärven rannalla, siellä, jossa he lapsina olivat sortua Taivaskeron yölliseen myrskyyn, on joutunut hätään hänen puolestaan ja ajanut yksin suurella ajokkaalla tuhottomat matkat.
Mutta hän laskee vain kätensä Einen olalle. Hänen on toimittava. Yhä lisääntyvät vaarat ennustavat hänelle merkillisiä tekoja ja tapahtumia.
Ja leiri muuttui silmänräpäyksessä jännittyneeksi ja sotaiseksi. Tuohitorvet soivat raikuvasti riistanajossa olevia jousellisia kokoon. Jouset heittyivät olkaan ja miekat kupeille, sukset lyöttyivät riveihin. Ja päällikkö lähetti parhaat hiihtäjät vakoilemaan Pallasjärvelle päin, lähtien itse hitaasti etenemään samaan suuntaan yötä vasten, käyttääkseen hankikantoa hyväkseen.
Eine-neidon hän käski jäämään Margareetan ja sairaan avuksi havumajalle.
Vasta seuraavan päivän iltana Niklas Kurki leiriytyy jousellisineen ja kuorma-ahkioineen Ounasjoen itärannalle, josta oli vielä vajaa peninkulma Pallasjärvelle.
Lännestä päin, Pallastunturien takaa, kumottaa taivas sodanväkevässä palossa. Korkea, hiilenkarvainen pilviseinä kohoaa tänne saakka näkymättömien vaarojen yltä. Rikinkeltaiset ja kaskenpalon väriset heleät kielekkeet juoksevat kuin toisiansa takaa ajaen sen ylintä paltetta pitkin.
Mutta tunturiryhmän korkein laki, Taivaskero, ei näytä välittävän takaisen taivaan värimerestä. Se näyttää ylpeänä ja koskemattomana ottavan valonsa ylimmistä ymmärkeistä. Se on peittynyt himmeän siniseen huntuun, aivankuin olisi omissa ylhäisissä iloissaan ottanut harteilleen ja päälaelleen ihanimman häähuntunsa.
Vielä kerran, ennen yön tuloa, kelta ja hehkeä puna läikehtii sen ohimoilla, kunnes se näyttää kyllästyvän pitkiin hääpitoihinsa ja himmenee himmenemistään, kadotakseen pois jumalisten juominkeihin.
Tällöin, illan ja kuultavan sinisen yön rajalla, seisoo Niklas Ounasjoen rantakaltaalla suksiensa pälkäillä. Hän on ajatuksissaan pitkät tovit katsellut Taivaskerolle päin. Nyt hän on aikeissa työntyä joen yli lähteäkseen itse ottamaan selvää etisestä taipaleesta.
Koura puristuu jo sauvanvarteen. Antura on pälkäästä nousemaisillaan potkaisuun, kun korva erottaa joen jäältä suksien sihajamista kovaa hankea vasten.
Hän pysähtyy töyränteelle. Toratin Antti ja Luusuan pojatko? Vihdoinkin! hän on huudahtamaisillaan.
Mutta ei. Etumaisena hiihtävät vain hänen eilisaamuna lähettämänsä vakoojat. Ne nyt tuskin ovat sen enempiä kerinneet...
Mutta sittenkin... Jäljessä, horjahdellen, hartiat hervottomina hiihtää kolmaskin mies. Ja se ... se on Toratin Antti!
Mies on lysähtämäisillään maahan päästyään rantapenkereelle. Niklas nostaa hänet ryntäistä eteensä. "Puhu, mitä tiedät!" "Lapinvouti ja Jaakko-herra... Jyykeäläisen vankeina...", huohottaa ilmaa haukkoen Antti. "Se petti valansa, teki turman Matarengissä, neuvotteluissa ja..."
"Missä olet tähän saakka viipynyt? Ja missä ovat Luusuan pojat?"
Mutta mies ei enää kestänyt. Hän putosi rättinä päällikkönsä käsistä. Ja hänet täytyi kantaa nuotiolle virkoamaan.
Saatuaan sisäänsä Margareetan sekoittamaa kuumaa yrttijuomaa hän vihdoin kykeni jatkamaan tietojansa.
Hän ja luusualaiset olivat hekin joutuneet vihollisen käsiin. Koll Gyrdinpoika oli lähtenyt koirantyönsä tehtyään, vangit mukana, pohjoista kohti yhtyäkseen pääarmeijaansa, jonka oli määrä tulla Alattion taivalta pohjoisesta. Hän aikoi näet tunkeutua rajan yli, kuten oli voittojuhlassaan rehennellyt, kauppakuntiin verottaakseen kotakansaa Kelontekemää ja Inaria myöten.
"Entä sinä, sinä ja luusualaiset? Miten tolvasitte samaan permeen?"
Oli tapahtunut siten, että Lainio- ja Tornionjoen haarassa Yrjänä Köngäs oli ehtinyt päälliköille avuksi. Syntyi ankara tappelu. Mutta Könkään jouselliset oli lyöty pahasti hajalle, sillä ei ollut miehellä ollut enempää joukkoa kuin tavallinen Köngäskoskella oleillut vartionsa.
"Ja niin, tuota, me kun satuttiin kuin sittiäinen kirnuun", selitti Antti. "Punapää-Kollin jatkaessa marssiaan me laskettiin suksilla erästä vaaranlaitaa samaan tokkaan. Ja nuoriin pantiin. Eivät kolkanneet henkeä, kun aikoivat kiskoa meiltä tietoja Juho Könkkölästä ja Kemijärven Voikkaalasta. Meikäläisistä piruista eivät näyttäneet tietävän mitään."
Niklas ähkäisi hyvillään. Mutta hän vaati yhä tietoja. Missä olivat Könkkölä ja Voikkaala?
Antti tiesi Voikkaalan palanneen takaisin Suensaarelta Kemijärvelle, mutta Könkkölästä ja metsäpirkoista hän ei ollut kuullut mitään.
"He siis, norjalaiset, luulevat tämän taipaleen Muoniontien ja tunturikurujen kautta suojattomaksi hyökätä tänne, rajan yli?"
"Luulevatpa hyvinkin, vaikkei tämä mies puhunut kuristamallakaan halkaistua sanaa. Minä poika vain kuulostelin karsinanloukossa, kunnes pääsin pakenemaan jyykeäläisten ryypätessä vääriä valojaan kurkusta alas vähän liiemmälti. Mutta, koira syököön, luusualaiset jäivät permeen. Olivat työntäneet pojat joihinkin aittoihin, joista en kiireessä saanut selvää hakemallakaan."
"Entä päälliköt, lapin vouti ja Jaakko-herra?"
"Jos olisivatkin syöneet susina, nuo teerenpaskaiset saatanat", kirosi Toratin poika sylkien voimapäistä kiukkuaan holtittomina pärskäyksinä, "mutta kun rääkkäsivät rääkkäämällä – omanarvoisiaan herroja".
Koll Gyrdinpoika oli tuottanut juominkeihinsa keskellä yötä molemmat vankinsa, asettanut ne istumaan, päästämättä nuorista, itseänsä vastapäätä pitopöytään.
Henrik-päällikkö tuijottaa kalpeana kuin marras manalassa eikä puhu sanaakaan. "So-so", sanoo Jyykeäläinen, "iloisempi naama, Heikki-poika, pääset liehtariksi, saat opastaa meidät Kelontekemälle ja näyttää tuhkanaamojesi lapinkanat ja turkisaitat ja sitten kirjoittaa alle rauhankirjan, jossa luovutat minulle jokaisen kotaperheen, joka on laiduntanut Merimaan niityillä, ikuiseksi verollisekseni. Ja sitten, mies parka, saatatpa joutua vaikka omiin hautajaisiisi. Juo, kolkkapoika, juo!" hän oli karjaissut lopuksi remahtaen nauramaan, kun köytetty mies ei kyennyt kättänsä liikuttamaan.
Mutta Jaakko-herra oli tokaissut: "Ei se, tämä velipekka, välitä juoda valapattojen kanssa, mutta minä poika olen tottunut teiskaamaan sikapahnassakin, niin ottakaapa nyörit ranteista, niin ryypätään, peevelin tupelkainit."
Samassa loiskautti Koll Gyrdinpoika täysinäisen haarikan Jaakko-herran suuta vasten: "Siinä on sinulle maksuksi Tornion järvellä saamastani haavasta!" hän huusi. Ja samaan menoon tuo hunsvotti paiskasi Henrikkiä kohti rautavanteisen, kiulunkokoisen haarikan, joka tapasi oikean olkavarren ja valutti olutvirtoja kurkelaisen rintaa pitkin saapasvarsia myöten. Ja Henrik-päällikön hampaat olivat karskuneet kivusta ja vihasta, sillä ei siitä ollut taitanut tulla vähempää sellaisesta iskusta kuin luunmurtumia tai luut eri poikki olkavarresta.
"Ja siinä oli sinulle", oli juopunut norjalainen jatkanut Henrikille. "Valelkoon se sinut, Kurkelainen, yltä päältä, kuten valutti Maalina-sisaresi minun appeni verellä!"
Niklas keskeytti Antin kertomuksen. Hän ei halunnut enempää kuulla. Hänen ei tarvinnut tietää mitään tuon kaiken lisäksi. Vaistomaisesti hän otti ohimoista kämmenillään. Hänen päänsä oli joutunut aivankuin kuumeeseen. Siellä temmelsi sikin sokin tulenkirjavia ajatuksia.
"Kuten valutti Maalina-sisaresi minun appeni verellä!" Nuo sanat humisivat ylinnä hänen ajatustensa myrskyssä. Eikä hän osannut aluksi muuta kuin kulkea roimin askelin anturoissa rohahtelevaa lunta jälleen joen korkealle penkereelle. Se astunta oli raskasta marssia hänen äitinsä vihollisia vastaan.
Henrik ja Jaakko saivat kärsiä kuolemaakin pahempaa häväistystä hänen äitinsä teon vuoksi. Hänen, Maalinan pojan, oli heidät pelastettava tai kostettava! Yksin tämä ajatus hänet aluksi valtasi säälimättömän ja kääntymättömän tunturitulvan tavoin.
Mutta Henrik? pisti kysymys hetken kuluttua sarveikkaana pikkupiruna päänsä näkyville. Se mies ei tuomioistaan luovu, vaikka pelastaisin sen viimeisessä hetkessä hirttoköyden silmukasta. Henkitoreissaankin se jääräpää ärähtäisi: syksykäräjille tutkittavaksi ja tuomittavaksi!
Eivätkä hänen katkeramieliset pelsepuupinsa tyytyneet vielä näihinkään kuiskutuksiin. Omahyväisyyden piru oli muka perkaavinaan viimeisenkin suomuksen hänen silmistään.
Itse taivaan Neitsyt ja ennen muita hänen äitinsä suojelijatar, pyhä Magdaleena – he kaikki olivat tahtoneet hänet tällä tavalla pelastaa, tuhoamalla hänen vainoojansa, Henrik Kurjen, se näytteli hänelle muka taivaallista näkyä. Se mieshän kärsi lopultakin omista synneistään. Miksi en siis antaisi hänen kärsiä ansioittensa jälkeen ja heittäisi hänen voudinviittaansa vaikka omille hartioilleni? Eikö hänen oma äitinsä ollut sanonut kerran Suensaaren laiturilla veljelleen hänestä, Niklaasta, suuren ennustuksen sanoja: "Hän on asuva kaikkien veljeinsä edessä..." Niin, niin hän oli sanonut!
Ja mitä oli sopottanut Jaakko-eno Yläpenikan laella, kun he olivat sytyttäneet merkkitulet? "Sinulle se on päärmetty kurkelaisten päällikönviitta, kun aika jättää Henrik-veljestä..."
Kaikki ajatukset sopivat yhteen kuin miekka ja huotra.
Niklas rouhii ylpein anturoin penkereen hangenkerstettä. Ja mikäpäs oli astellessa, kun oli kerran luotu suurelle osalle ja oljenteli itsensä taivaan hienohelmojen suosiossa...
Mutta miksi olivat matroonat heittäneet Jaakon, hänen parhaan sukulaismiehensä, samaan tuhoon? Sen saman miehen, joka oli päästänyt hänet pakoon oman päänsä uhalla lapinvoudin kellarista?
Edestakaisin kulkevan miehen ajatukset olivat sotkeutumaisillaan tappurakuontaloksi, josta ei saanut irti yhtäkään selvää otetta. "Ei, jumal'avita, tässä taitavat olla pelissä Mataleenan seitsemät perkeleet eivätkä pyhimykset", hän nousi äskeisiä ajatuksiaan vastaan.
Tällä kertaa hän ei osannut muuta kuin palata nuotiolleen ja painua havumajansa taljoille. Täällä hän kykeni ajattelemaan rauhallisemmin. Oli aivankuin Pallastunturin kuruja pitkin olisi vaeltanut hänen editseen yli rajan kaikkien pirkkojen tuho, susipirkkojen kaikki helvetinhenget ja Römövuoren miehiä syövät peikot.
Jos kauppakuntien lujatahtoisin päällikkö ja sen taitavin kaupankävijä, Jaakko, saavat surmansa, ei mikään estä Koll Gyrdinpoikaa uudistamasta liittoa Novgorodin kanssa ja sulkemasta taas, kuten oli ollut asian laita ennen Maalina Kurjen naimisliittoa Sigurd Horten kanssa, taipaleita Jäämerelle. Pohjois-Pohjan kaikkia kauppakuntia uhkasi siinä tapauksessa kutistuminen pieneksi metsäpirkkojen oravimetsäksi, joka ei kyennyt muuhun kuin oravantöppösiä ja revonnahkaa kaupittelemaan isoisten markkinoilla...
Kykenikö hän, Niklas, vastaamaan siitä, että tiet hänen miekallaan taas avattaisiin Ruijanmerelle ja Vienaan?
Aamu nousi jo koitolleen, ennenkuin Niklas oli päässyt näihin ratkaiseviin kysymyksiin. Koillisesta kuulsi oviaukosta kelmeä kajo, joka katsoi häneen kovana ja tutkivana avaruuden silmänä.
Hän oli kutistua viirunaamaista, tuhrusilmäistä mäyrää pienemmäksi sen valossa. Oliko hänen povuksissaan pelkkää kehnoutta? Pikkuhyväistä omaansako hän oli tässä lopultakin takaa ajanut? Aikoiko hän ostaa itselleen oikeutta oman heimonsa ja oman sukuverensä hinnalla?
"Jumala ja pyhä Henrik", hän hoki pitkistä ajoista itsekseen rukousta kauhistuen omaa kurjaa itseänsä. Ja hän sai kauan hokea pyhimyksiään, ennenkuin hänen iäksi kadotettu, nuori rakastettunsa, Irnijärven Katri, aivankuin hymisi hänelle pyhättärien aamunhohtoisesta joukosta: "Vuottelenhan, suvi-Maariaisen nimeen..."
Vaimea hymy levisi vähitellen nöyrtyneen nuoren miehen kasvoille.
Rohkea ilo alkoi leikkiä hänen mielessään, harvinainen ilo, jota ihmisparka ei koskaan saavuta muuten kuin Jaakopin-painilla jumalansa kanssa.
Hän oli hamuillut huotran viereltään ja asettanut sen poikkipäin polvilleen. Sen kylmä rauta uhosi rauhallista, lujaa tahtoa läpi orvaskeden, läpi luitten ja lihojen, ytimiin saakka.
Hän oli taaskin tavailevinaan huotran pimeästä piilosta säilänlappeelta taottuja sanoja: "In Nomine Domini." Ja nyt hän ne tiesi ymmärtävänsä oikealla tavalla.
Se ei ollut turhaan vihitty miekka eikä sen kärjellä turhaan juossut jouhikuono niskaharjakset porhollaan – susipirkkojen vanha vertauskuva.
19.
HAUTA TUNTUREILLA.
Aamuöisessä hämärässä Niklaan parisatainen joukko etenee Pallasjoen uomaa.
Vakoojilta hän oli saanut lähtöaamuna varman tiedon, että Koll Gyrdinpojan parisataa miestä oli ennättänyt jo yhtyä Muoniojärven tienoilla Alattiosta Koutokeinon kautta hiihtäneeseen suunnilleen nelisataiseen pääjoukkoon. Hänellä ei siis ollut mitään muuta keinoa kuin yrittää yllättää voitostaan varma vihollinen keskellä Pallastunturin monipäisiä keroja, joiden lomitse kulki Muoniojärveltä tuleva vanha hiihto- ja porotie.
Päällikön nuorilla harteilla on ankara vastuu. Hän tietää hiihtävänsä tällä hetkellä kalmalaisten naamat suoraan vastassaan. Ja sitäkin enemmän: Ei mikään takaa, että hänen korpirosvojensa kaatuminen viimeistä miestä myöten nostaa tien pystyyn rajan yli tunkeutuvalle viholliselle. Ja – ennen kaikkea – kykeneekö hän pelastamaan Henrikin ja Jaakon edes ihmeellisimmälläkään voitolla? Hehän ovat vankeja, jotka vihamies kolkkaa viimeistään häviönsä hetkellä.
Hän oli tosin lähettänyt pari sitkeimmistä hiihtomiehistään Ounasta alaspäin viemään viestiä Juho Könkkölälle, että tämän oli painettava metsäpirkkoineen yötä päivää Ounasta ylöspäin Raattaman kylään saakka ja täältä käännyttävä luoteeseen, Lehmä- ja Orotuskerojen suojiin, josta hänen piti yllättää vihollinen selkäpuolelta, Niklaan taistellessa sitä vastaan etelästä käsin, Pallas- ja Palkaskerojen rinteiltä.
"No, ka, tallellapahan on sekin lapsi taivaassa", oli Toratin Antti tokaissut hiihtäjien lähdettyä. "Ei se kuukaan ennen paista ennenkuin nousee", hän lisäsi pudistellen päätään senkin yrityksen mahdottomuudelle.
"Älä sitä sure, Toratti, ennättääpä meidät ainakin hautaamaan", oli Niklas vastannut yksikantaan.
Tiesihän hän senkin neuvon melkein merentakaiseksi toivoksi, sillä taipaleet Marrasjärveltä Raattamaan olivat luonnottoman pitkät, eikä ollut mitään tietoa, oliko Juho-päälliköllä paljonkin koossa metsäpirkkoja ja oleiliko kotosalla vai muualla.
"Mutta eipähän heikkokaan neuvo hattua haittaa", oli arvellut lopuksi Toratin Anttikin. Ja niin oli työnnytty taipaleelle.
Nyt oli jäänyt jo Pallasjoki taakse. Pallasjärvi avautui eteen parin neljänneksen mittaisena. Sen pohjoisrannalla nousivat Pallas- ja Palkaskerot taivasta vasten pimeinä jättiläispahtaina.
Kerojen juurelta työntyi vastaan Inganniemi, jolla sijaitsi Aslakin kotakylä. Lapinmiehet saivat käskyn ajaa Muoniontien varrella, Hanhivuomalla, vasovat vaatimet Pallasjärvelle ja tästäkin idemmäksi, jotta ei vainolainen pääsisi niitä teurastamaan.
Täältä Niklas lähetti myös Toratin ja Iivari Voikkaalan vainuamaan vihollista ja tietä, joka nyt alkoi nousta voimakkaasti yleneväksi outamaaksi kulkien ohi Pallaan kylkien kohti Laukukeroa ja tätä sivuavaa Vatikurua.
Itse hän ryhtyi hitaasti nouseskelemaan Pallasoutaa.
Maa ylenee ylenemistään. Kumpareet käyvät kapeammiksi ja korkeammiksi, viereiset notkelmat pitemmiksi ja syvemmiksi. Pari ahkioista kierähtää sakeassa hämärässä kurun reunamalta pohjaan saakka. Päällikön ääni hiljentää miesten hälyn ja kiroilun. On kuunneltava suden ulvontaa, jota Toratin piti matkia vaaran uhatessa.
Yhä nousee kiemurrellen outapalas. Kohta on avautuva eteen Lauku- ja Pallaskerojen rinteet.
Niklas puurtaa paksussa hangessa. Outametsässä on ollut ilmanhenki lämmintä, melkein hiottavaa. Kuumissaan hän ottaa puuhkan päästään ja kääntyy katsomaan perässä mutkittelevaa vainojoukkoa.
Hänen ryntäänsä nousevat hyvästä mielestä. Siinä ovat hänen uskolliset korpirosvonsa – metsäpirkkoja, jotka kykenevät ampumaan tiaista sydämeen ja vihollista silmämunaan nuolenkantaman matkalta, siinä on joukossa yksinäisiä, Karjalan rajoilta saakka häneen liittyneitä eränkävijöitä tai henkipattoja, joilla ei ole mitään sen enempää menetettävää kuin hirttosilmukasta toistaiseksi pelastettu henki parka. Ja on siellä päällikönpoikia, jotka on ajanut mukaan – kuten Voikkaalan pojat – hullupäinen tappelunhalu, hurja ja sisukas.
Sellaisten miesten kanssa kelpasi joka tapauksessa tapella, ajatteli Niklas, omissakin verissään jo hieman verileikin jännitystä.
Käännyttyään Pallaskeroa kiertäen jälleen itäänpäin Niklas tunkeutuu syvään, pitkään, myrskyjen paikoitellen nietostamaan, paikoitellen melkein paljaaksi lakaisemaan kuruun, jonka eteläpuolella ovat nyt Pallas- ja Palkaskerot ja näitä vastapäätä, pohjan puolella, tunturiryhmän korkein keropää, Taivastunturi.
Päällikkö viittaa hiihtäjät nousemaan Palkaskeron rinteille, sillä alitse, Palkaskurua pitkin, on vainolaisten vaellettava, jos aikovat päästä Raattaman kylään ja asutuille maille.
Niklas antaa miestensä kiertää keron idänpuolisen kaarteen taakse, näkymättömiin lännestä tulevalle viholliselle ja jää itse seisomaan kotvan ajaksi rinteelle, jolle aurinko on jo sulatellut pari pälveä.
Voimakkaana tunkee häneen poika-ajan jännittävä muisto. Juuri tällä pälvellä, jolla hän nyt seisoo, hän oli kuusivuotiaana tenavana ollessaan kasvinsisarensa kanssa karkumatkalla, kohdannut elämänsä ensimmäisen suden, jonka hän oli niskakarvoissa kihelmöivän pelon ja raivon vimmassa karjunut pakosalle.
Hän tarkastelee kovaa kamaraa. Siinä on vieläkin kuoppa sillä paikalla, jolla susi oli maannut ja josta oli paljastunut hänen isoisänsä, Henrik Matiaanpojan, hauta, salamurhaisen peskiäijän kaivama tihutyönsä peitteeksi.
Oliko se enne? Voiton vai tappion ja surman? Seisoiko hän omalla vai vieraan vainolaisen haudalla? Oliko isoisän henki johtava jälkeläisensä suureen tekoon, vai tälläkö paikalla oli sortuva polvesta polveen kasvanut kurkelaisten valta?
Miten olikaan, nuo muistot aivankuin ylensivät hänet tuntureitten laelle, jolla ilma on valkean avaraa ja puhdasta hengittää. Tällaista oli varmaankin, hän tuli ajatelleeksi, todellinen miehuuden aika. Nyt hän oli ehkäpä sen kynnyksellä, taivallettuaan tähän mennessä nuoruuden merkillisten aarretulien keskellä, jotka olivat houkutelleet hänet milloin kammahduttavan autioille kangasmaille, milloin mitattomille, sumuisille soille.
Melkein hämmästyen hän havaitsi kesken mietteitään, että täysi aamunvalo oli jo tulvahtanut yli avaran tunturiaallokon, jonka jyrkästi katkeilevat harjat paistoivat säihkyvää taivasta vasten kuin summattomat hyrskyt.
Iltapäivällä Niklas kapuaa vuoroin kovaa maata, vuoroin lujia kivenlaakoja, vuoroin lumisiltoja pitkin, jotka yhä ovat kovia kuin sotapanssarit miehen ryntäillä, Palkastunturin lakea kohti.
Hän ei nouse keron laelle seisoskelemaan, vaan tähyilee vatsallaan maaten pohjaa päin, jossa Orotusja Lehmäkero viittovat tietä summattomina avartuviin ilmoihin, Ounasta kohti.
Tuntureitten aliset vaarat ovat tumman tummaa sineä ja kerojen kupeita ja hartioita myöten vaeltaa hitaasti, laiskasti madellen, pilvenvarjoja, joiden lomasta lumen säihkyvä hopea sokaisee katsojan silmää.
Nuo vaeltavat varjot vavahduttavat syvältä hänen jännittynyttä mieltänsä. Ne olivat kuin loppumatonta taivaltaan kulkeva henkien saatto, joka oli tullut maan päälle katselemaan pienten ihmislasten toivotonta kamppailua. Ne lohduttivat ja ylensivät ajatuksia, mutta niissä oli myöskin jotain viimeisen tuomiopäivän suurta ja kammahduttavaa odotusta.
Erikoisesti Niklas joutui tarkastamaan vastapäätä nousevaa Taivaskeron kurunpuolista lumiseinämää. Hän on mittaavinaan sylellään sen korkeutta. Ei riitä, ei, ei kymmenenkään miehensyltä. Ja sen ylimmässä rajassa ikäänkuin sekaantuvat kaikki mittausyritykset, sillä se kääntyy yläreunaltaan valtavaksi räystääksi, joka on kuin humahtamaisillaan alas kurun pohjaa kohti.
Illan kääntyessä ajattoman kuultavaksi Niklas taas tarkastelee läntistä ilmansuuntaa Pallaskeron ohimoitse, yhä varoen vihollisen tai viestintuojan tuloa. Missään ei näy ihmisen näköistä, ei pienintä mustukaista. Mutta laajojen vaarojen takainen taivas ennustaa kaukaista myrskyä.
Illan kuultava kelta kelmentyy vihertävän harmaaksi. On entistäkin tyynempää. Mutta se on koleata ja kalseata rauhaa. Eikä lakkaa muuttumasta takainen taivas. Ylätaivaalle alkaa tihentyä pilviseinä, joka pakastuvaa yötä vasten luontuu hitaasti himmeän kuparin karvaiseksi.
Niin kuluu kaksi päivää ja yötä. Ja kolmantena yönä kulkee jo lakkaamattoman myrskyn paine kuruja pitkin. Pakkanen on yltynyt yöstä yöhön. Miehet jäykistyvät. Ei uskalleta sytyttää nuotiota, ei edes liikuskella tai paljoakaan hakata kintaita vastakkain lämpimän pitimiksi.
Mutta mitä useampi yö kuluu sitä tyytyväisempi on päällikkö, sillä hiihtoviesti Juho Könkkölälle saa sitäkin enemmän aikaa.
Vihdoin, neljännen yön aamupimeässä hiihtää viesti sanoman, että Koll Gyrdinpoika oli tulossa päättymättömänä hiihtojonona Muoniosta käsin. Niklas asettaa pimeän turvin jousellisensa maahan, kunkin mahalleen suksiensa viereen vaivaiskoivurykelmien taakse Palkaskeron rinteille ja lähettää Toratin Antin Raattaman puoleiseen kurun päähän nuotan pohjaksi. Vihollista oli iskettävä päähän ja pyrstöön yht'aikaa, jotta se ei ehkä hämmennyksissään ennättänyt saattaa turviin tai surmata vankejaan.
Odotetaan aamun valkenemista. Niklas on luottanut siihen, että aamulla vihurina viistävä myrsky jatkuu ja peittää hänen rinteillä makaavat jousellisensa sokaisevaan tuuleen ja lumeen.
Mutta aamupimeästä nouseekin äkkiä koillisesta tulenpalava läikkä, auringon suunnaton silmä. Räikeä punerrus leviää kerojen päihin ja hartioille. Ja jos kiertääkin vielä himmeä sini kurunpohjia ja alarinteitä, on tulossa varmasti ankarasti pakastava tyynenkirkas talvipäivä.
Ensi kerran elämässään Niklas kiroaa ylpeätä auringonnousua, sillä jos vihollinen pääsee tuohon aliseen kuruun vasta päivän säihkyvässä valossa, käy hänen äkkiyllätyksensä mahdottomaksi. Nuoren päällikön rinnassa alkaa kiertää levoton hätä. Mutta miten ollakaan! Päivänvalon jo vallatessa rinteen Niklas alkaa nauraa suu leveällä äänetöntä ja pitkää naurua.
Hän on havainnut, että aamupakkanen on huurtanut monikoukeroiset kääpiökoivut melkein läpinäkymättömiksi. Ne tunkevat paksuina huurrekoukeroina kaikille haaroille kuin makaavien porojen sarvimetsä, jonka takana mies, jos pysyy liikkumattomana, on jotakuinkin varmasti näkymättömissä.
Yhä odotetaan pitkässä tuijottavassa äänettömyydessä. Vatikurun pohjasta nousee vihdoinkin näkyviin kaksi vihollisen tiedustelijaa.
Niklas on vetänyt vierelleen Iivari-orpanansa ja selittää tälle lähestyvien norjalaisten varalta suunnitelmansa.
Iivari ja hän vetävät sukset kämmenensä alle ja hivuttavat keihään kupeelleen.
Toinen norjalaishiihtäjistä etenee pälyillen kurun pohjaa pitkin, toinen nousee viistosti rinnettä ylöspäin, suoraan väijyspaikkaa kohti.
Iivari ja Niklas jakavat uhrit keskenään. He hivuttautuvat kyyryyn. Rinnettä nouseva norjalainen punnertaa ylös katsomatta vaivaiskoivujen rykelmää kohti. Tämän keskeltä ponnahtaa yht'äkkiä Iivari ja haamaisee uhrinsa rykelmän keskelle ja maahan, jossa kamppailu on lyhyt.
Niklas odottaa olemattoman hetken. Kurua hiihtävä norjalainen on hänen allaan, kohtisuorassa suunnassa. Niklas vaistoaa hetken ja välimatkan kuin ahma petäjänoksalla, jonka alitse poronvasa kampeaa.
Suksien äkkinäinen syöksy, keihäs, jonka kärki lävistää vihollisen kyljen salamana, on kuin näkymätön myrskynnuoliainen keskellä hankien rauhaa.
Vihollisjoukko ei ole tullut vieläkään näkyville. Ei ole kuulunut ainoatakaan ääntä. Niklas peittää varovasti lunta kasaten uhrinsa nietoksen alle ja ryömii entiselle paikalleen.
Alkaa taas loppumaton, kiduttava hiljaisuus. Mutta nyt tietää nuori päällikkö, että vaivaiskoivujen mitättömältä näyttävä huurreverho on parempi lymypaikka kuin vahvimmankaan linnan muurit. Ja jouselliset ovat näkemällä nähneet, miten on hyökkäys vihollisen tullen suoritettava.
Säihkyvä keskipäivä on huikaissut miesten silmät. Ne umpeutuvat tulehtuneiksi viiruiksi. Eräät jousellisista ovat jo päivänsokkoja ja hieroskelevat kiroskellen silmänpaikkojaan.
Puolisokeitten joukko odottaa luultavasti yhtä sokeata vihollista.
Äkkiä pysähtyy jokainen kädenliike, lakkaa pieninkin ärräpäitten sihahtelu. Kolminkertainen ylivoima nousee näkyviin Muoniontieltä.
Ilma on yhä seisovan tyyni, mutta se kipinöi silmissä niin että välimatkat sekoittuvat. Pakkanen puristaa joka puolelta, mutta ilma läimähtelee kuitenkin kuin helvetin pätsi.
Vihollisjono etenee. Se ei näytä odottavan mitään yllätyksiä. Eturyhmän keskellä kompastelee, sauvoitta hiihtäen ja kädet nuoritettuina, Jaakko Kurki ja tämän lähettyvillä molemmat Luusuan pojat, Aapo ja Yrjänä. Takana hiihtävä norjalainen iskee vankia keihässauvansa sommalla ankarasti olkaan, kiirehtiäkseen ähkivää kurkelaista. "Peevelin tupelkainit", ärjähtää Jaakko. "Olenko minä mikä nuijahäntä avannossa, jotta päähän osutella, häh?"
Mutta kun norjalainen kutitteli keihään rautalehdellä miehen takamuksia, ärähti tämä entistä pahemmin ja kampesi alta pois minkä liukastuvilla sivakoilla pääsi.
Keskellä jonoa hiihtää Henrik-päällikkö, samoin ranteet nuorissa ja sauvoitta, mutta lisäksi paljain päin, joten ei mikään suojele vangin silmiä tulenpolttavalta auringolta.
Hän haparoi sokeana ja kurjana, toinen polvi koukkii joka työnnöltä syvään onnahtaen, toinen jalka laahaa väsymyksestä hervahdellen. Mutta kasvoja pitkin kulkee yksinäinen, paksu verijuova, joka on hyytynyt mustaksi vereksi.
Sääli ja kiukku riipaisee Niklaan rintaa. Sitä on, jumal'avita, lyöty, aseetonta ja päällikkömiestä...! Niklas on syöksymäisillään pelastamaan tuota samaa miestä, jolle hän vielä viikko takaperin oli valmis vannomaan kuolemaa. Tuo olento tuossa ei ole enää se pistäväsilmäinen saituri, verojen kiskoja viimeistä kynttä myöten, joka monet kerrat oli nuoressa sisarenpojassa herättänyt ärtyvää halveksumista. Eikä hän ollut enää edes hänen äiti-vainajansa häpäisijä, vaan kaikkien kurkelaisten puolesta julmaa piinaa kärsivä mies, luja ja taipumaton, kuten hän oli aina ollut suurten vaarojen sukuvaltaa uhatessa.
Niklas on noussut polvilleen. Koivikkaitten kärjet ovat suksien varpaallisissa ja koura keihään ympäri rystyset valkeina.
Mutta oikea hetki hyökkäykseen ei ole vieläkään tullut.
Vasta kun vihollisen etujono alkaa kiertyä Raattaman puolelle, hän heilauttaa keihässauvaansa ja syöksyy mykkänä alas. Ja samassa alkaa kuulua taistelun melske myös etujoukon puolelta, jossa Toratin Antti on ryhtynyt omaan tappeluunsa.
Ensimmäiset iskut lyövät hetkeksi Haalogalannin miehiltä jalat alta. Niiden pitkä hiihtojono menettää miehiä molemmista päistä.
Pirkkojen täytyy tunkea kahta puolta mahdollisimman nopein iskuin ahtaakseen vihollisen niin suppealle alalle kuin suinkin. Mutta sen aluksi sotkeutuneet rykelmät hakeutuvat kuitenkin vähitellen välkeämpään tilaan ja pääsevät antamaan vastaiskuja.
"Maan tasalle!" huutaa Niklas hurjalla äänellä.
"Päälliköt on pelastettava!"
Mutta taistelu tyrehtyy sittenkin paikalleen. Lyhyet rintamat iskevät rinta rinnan toisiansa vastaan. Äheltävään, melkein äänettömään verileikkiin tuupertuu mies toiselta ja toiselta puolen. Miesryhmä siellä, toinen täällä vimmautuu kurun pohjista Palkaskeron rinteelle, josta vierii tuon tuostakin mies alas taistelevien ja kaatuneitten sekasortoon.
Vähäisinkään tuulenhenki ei lievitä taistelun kuumetta. Se on pitkän aikaa kuin petojen tappelemista samassa ja yhteisessä susihaudassa, josta ei ole pääsyä muualle kuin manalaan.
Niklaan aivot takovat kuin tyhjää alasinta. Hukka on perimässä, jollei suorastaan taivaan patruunaherrat lähetä ratkaisevaa tulenlieskaansa yhä hellittämättömästä auringon pätsistä.
Äkkiä, kesken temmellystä, nousee alarinteelle punalta ja tervanruskealta paistava pää, jonka tukka törröttää takkuisena kuin piikikäs vanne. Ranteet yhä nuorissa koukkii Henrik Kurki keron huippua kohti.
Pari surisevaa nuolta yrittää kaataa pakenijaa. Turhaan. Keskirinteeltä Henrik huutaa jotain suu ammollaan Niklasta kohti. Pää näyttää nyökkäävän ylöspäin. Siis hänen, Niklaan, oli seurattava. Tuokiossa hän tavoittaa Henrikin ja riipaisee puukollaan tämän siteet poikki. Mutta Henrik jatkaa yhä ontuvaa juoksuaan keron huippua kohti. "Könkään poika apuun, tuolta!" Henrik viittaa Muoniontielle. Niklas tajuaa, että Yrjänä Köngäs on ainakin kokoamassa hajalle lyötyä joukkoaan. "Anna ase", jatkaa Henrik.
Niklas ojentaa keihästään. Henrik yrittää tarttua sen varteen. Mutta oikea käsi ei nouse, se riippuu kankeana tönkkönä ja mies älähtää kovasta kivusta. Hänen käsivartensa on tottakin murtunut kyynärpään yläpuolelta. Se on kykenemätön asetta heiluttamaan.
Mutta Henrik ottaa keihään vasemmukseensa ja jupisee tuskaan kiertyneistä huulistaan: "Koll Gyrdinpojan on, jumal'avita, kuoltava." Mutta samassa hän lyyhistyy ähkien maahan ja jää makaamaan vasempaan käteensä nojaten. Hetken kuluttua hän yrittää kuitenkin ottaa selvää taistelun kulusta.
"Anna käsky", hän saa vielä vaivoin sanotuksi, "miehet tänne, kerolle", kunnes näyttää taintuvan tiedottomaksi.
Niklas lähettää käskyn Toratille irtaantua hitaasti käsikähmästä ja kiertää Palkaskeron taitse keron laelle. Itse hän syöksyy jälleen alas johtamaan kurun pohjalla ja rinteillä jatkuvaa kamppailua, lähettäen täältäkin pirkat pienin ryhmin peräytymään tunturin huipulle, josta hän aikoo alkaa nuolisatein puolustustaistelun.
Norjalaisten voitonhuudot alkavat kiertää kurua ja nousta vähitellen rinnettä ylöspäin. Idänpuolelta kuuluu Koll Gyrdinpojan kantava ääni, joka kiihoittaa miehiä hyökkäykseen.
Mutta tämä käsky on tullut hengähtämän verran liian myöhään. Niklaan jousista on jo pari ryhmää ylhäällä suojassa, josta alkaa kuulua tiheä rautaselkien helähtely. Tämä varjelee pirkkojen jälkijoukon perääntymistä, kunnes Toratin Antti kiipeää pahasti kutistuneine joukkoineen vastapuolelta.
Laelle saakka kavunneet norjalaiset tuhotaan käsikähmässä, keihäin ja miekoin, ja pian alkaa säännöllinen jousitaistelu jälleen rinnetöyränteen suojiin vetäytyviä vihollisia vastaan.
Jyykeäläinen jatkaa hyökkäyksiään. Mutta kerta kerralta ne pysähtyvät, särkyvät ja vuotavat takaisin kuin väsähtynyt hyrsky kurun pohjaan.
Hän yrittää kiertää tunturin taitse. Mutta sieltä on rinne sitäkin jyrkempi. Sieltäkin jokainen uusi hyökkäys syö norjalaisilta miestä ja voitonuskoa.
Vasta hämärän levittäytyessä painanteisiin ja kurunpohjiin vaimenee tämä hikinen taistelu. Kurkelaiset ovat toistaiseksi turvassa. Mutta heidän asemansa näyttää sittenkin toivottomalta. Jouselliset ovat nääntymäisillään nälästä ja kiristyvästä pakkasesta, joka kovettaa vaatteet jäiseksi panssariksi hikiseen ihoon.
Nuolet tekevät loppuansa. Yrjänä Köngästä ei kuulu. Ja jos pääsisikin yön turvin apuun, ei hänellä voi olla miehiä kourallista enempää. Mitään viestiä ei kyetä lähettämään länteen eikä etelään, sillä norjalaiset, joskin ovat ottaneet yöksi asentopaikkansa suurimmalta osaltaan kurun suojaan, ovat asettaneet vartijoita kaikille ilmansuunnille.
Ei ole muuta keinoa kuin odottaa aamua, mutta se on kuoleman odotusta. Päivän nousten alkava uusi järjestetty hyökkäys merkitsi pirkoille melkeinpä ehdotonta tuhoa, sillä silloin oli vihollinen pääsevä, jousitaistelun käytyä mahdottomaksi, suoraa päätä käsikähmään musertavalla ylivoimallaan. Musta Taivaskeron tunturiseinä juurellaan mykkä vihollinen uhkaa edestäpäin. Avara taivas yläpuolella ja takana tuijottaa nääntyneenä makaavaan joukkoon suunnattomalla silmällään, kunnes sen rajattomat luomet vähitellen alkavat verenpunaisina raoittua taivaanrannalta, ennustaen viimeistä aamua.
Jo iltayöstä Niklas oli sauvasta katkaistulla sälöllä ja nahkavyöllä lastoittanut Henrikin olkavarren luut niin lujalle kuin on kyennyt, joten tuska on ajaksi helpottanut.
Mutta päämies ei ole yön mittaan sanonut mitään muuta kuin harvat sanat: "Riittäköön vasemmukseni Koll Gyrdinpojalle", ja sen jälkeen vaiennut puolittaisessa horroksessa koko yön.
Keskellä pimeintä yötä oli Niklas kysäissyt Antilta: "Näitkö Jaakkoa?"
"Näin sen teutaroivan olkapäin ja jaloin keskellä ahtautunutta vihollista ja mässäiltävän tyhjänä säkkinä kurunpohjiin, jonkun kai pääkuoreen kolkatessa."
Ja hekin olivat vaienneet synkkinä aamun ensimmäisiin ennusmerkkeihin saakka.
Idän puolella alkavat himmeänkeltaiset pilvensuikaleet venyä vähitellen pitemmiksi.
Niklas terästää kuuloaan aikoen herättää miehet pienimmästäkin rasahduksesta. Toratin Antti on noussut kyyrysilleen yrittäen saada selvää, oliko rinteellä tai kurussa jotain liikettä vihollisen taholla.
Niklas tarttuu sotatoverinsa käsivarteen kuiskatakseen hänelle käskyn ryömiä tarkastamaan myös etelänpuolista rinnettä.
Mutta ennenkuin hän on saanut sanaakaan hengäistyksi, tapahtuu yht'äkkiä jotain, mikä aluksi kuulostaa kuin olisi tunturimyrsky tulossa pohjoisesta.
Taivaskeron päälaki näyttää horjahtavan sijoiltaan. Sen seinän jyrkkä etelärinne tuntuu humahtavan suunnattomine lumimassoineen alas kuruun. Ja humahtava ääni, joka muistuttaa kevättulvaisen kosken jäidenlähtöä, tuntuu kulkevan kurua pitkin sen itäpäähän saakka.
Mutta äkkiä noussut myrsky ei jatku. Se on lakannut ensimmäiseen pitkän pitkään tohahdukseensa kuin noitasanaan.
Niklas ja Toratin poika seisovat rinnakkain Niklaan koura yhä tarrautuneena Antin käsivarteen. He koettavat erottaa ääniä alapuoleltaan tai jostain muualta, mistä tahansa. Mutta koko avaruus on mykempi kuin koskaan ennen.
Onko Köngäs yllättämässä vihollista, ehkä takaapäin, Taivaskeron puolelta?
Mutta mitään taistelun ääntä ei kuulu, ei ainoatakaan jousenjänteen nousemista rahkaan, ei miekan iskua, ei suomuspaidan kilahdusta, ei kuolinhuutoa, ei voitonkarjahdusta...
Yhä raskaana seisovassa hämärässä on puolisokeitten miesten mahdotonta mitään nähdä. Ja jotain on kuitenkin tapahtunut, jotain ihmeellistä, joka on jollain tavalla lopettanut tämän taistelun kuin lakaisee kerran pitkäisen tuli tyhjäksi tämän matoisen maailman.
Tällainen äänettömyys ei ole luonnollista. Se ei ole myöskään taistelun jännittävää odotusta, se ei ole edes varman kuoleman odottamista. Se on jotain tyhjää, ehdotonta rauhaa, johon saattaa ainoastaan tuijottaa herpautuvin jäsenin ja juhlallisin mielin..
Miehet keron laella ovat havahtuneet kuin jostain maaemon salaperäisestä liikahduksesta eivätkä osaa muuta kuin tuijotella kohmettuneina koillisesta nousevaa valoa, joka valuu luonnottoman kaukaa kuin paksun kaihen läpi sokean silmään.
Mutta Henrik-päällikkö on noussut. Hän on astunut keihääseen nojaten Niklaan luo ja ottanut tätä käsivarresta. Sanaa sanomatta, mutta päättävästi hän vetää sisarenpojan mukaansa. Ja he astuvat askelen alaspäin, astuvat toisen. Pysähtyvät. Astuvat taas.
Niklas tuntee kuuman hien kohoavan hiusrajaan. Äänettömyyttä on mahdoton enää kestää. On kuin hän seisoisi eno-miehensä kanssa kahden koko maailmassa.
Taas he etenevät alaspäin, harvoin askelin, varovasti, polvet hervottomina notkuen.
Matka kurun äkkiä jyrkkenevälle reunalle tuntuu loppumattomalta. Mykässä äänettömyydessä ja pimeydessä tuntuu mahdottomalta mitata hetkiä ja tuokioita.
Äkkiä he uppoavat syvään lumeen vyötäisiään myöten.
Kurun pohjaa, koko kurua ei ole enää olemassakaan. Se on täyttynyt reunojaan myöten Taivaskeron seinämästä lohenneista lumimassoista. Ja lumivyöry on haudannut alleen vihollisjoukon, ainakin sen osan, joka on yöpynyt kurun pohjalle.
Mutta miten, millä tavalla?
"On tapahtunut tunturivyöry", alkaa Henrik noustuaan jälleen keihäsvarren avulla kovalle rinteelle. Mutta siihen lakkaa puhe, sillä oikealta kuuluu norjanmiesten yksinäisiä huutoja, joista kuulostaa tyrmistynyt säikähdys ja kauhu.
Ylhäältä, Palkaskeron laelta, kuuluu Toratin Antin varoittava huuto. Keron eteläpuolelta on siellä yöpynyt vihollisryhmä alkanut liikehtiä.
"On oikea hetki hyökätä", sanoo Henrik. "Juokse, johda!" hän käskee tuimasti, jääden kompuroimaan omaa vauhtiaan ylöspäin.
Päivä ei nouse tänä aamuna kirkkaana. Se peittyy laajoihin pilviin. Hanget jäävät himmeiksi. Pakkanen tuntuu liestyneen. Mutta nyt aamuyöstä on hankikanto yhä kauttaaltaan kova.
Pirkat, jotka nyt hyökkäävät kerolta eteläistä rinnettä alaspäin, eivät tarvitse suksia. He marssivat rinta rinnan keihäs tanassa Hanhivuomaa kohti, josta näkyy pitkä miehenvarjo järjestävän joukkoa hyökkäykseen.
Se on Koll Gyrdinpoika! Niklas huutaa hyökkäyskäskyn.
Hän on vetänyt passaulaisensa. "Repovuoren peikot, hoi!" hän huutaa uudestaan ja juoksee pitkin askelin suoraan Jyykeäläistä päin.
Lähestyessään vihollista hän ei huuda kostoa eikä kirosanoja. Mutta hän supisee säilänsä pyhää lausetta: "In nomine Domini, in nomine Domini..."
Tällaista heleää, melkein pyhää iloa hän ei ole vielä koskaan tuntenut hyökätessään vihollista vastaan.
Hänen silmänsä palavat ilomielisinä kuin ilveksenajossa. Aamun himmeä ilma hyväilee kasvoja. Se valuu kevyesti huohottavasta suusta viileänä maitona sisuksiin. Se on samalla kertaa juomaa ja ruokaa, joka vahvistaa valvomisesta riutuneet jäsenet kuin myrrysmiehen sekoittama loitsittu lääke.
Jyykeäläisen raudankovissa käsissä liikahtelee pitkä miekka tottuneissa kaarroksissa. Niklaan notkea säilä ei pääse pujahtamaan sen alitse tai ylitse. Mutta se läimähtelee uupumattomana ja yhtä norjana kuin on sen käyttelijän nuori vartalo.
Koll Gyrdinpoika näyttää odottavan nuorukaisen väsymistä, antaakseen ratkaisevan iskunsa. Mutta Niklaan jäntereet ja keuhkot ovat sitkistyneet uupumattomiksi korpirosvon kolmivuotisilla lakkaamattomilla retkillä.
Kohtapuoliin alkaa Jyykeäläisen raskaista puuskauksista huokua henkeä salpaavaa väsähtämistä. Hän muuttaa hetkeksi miekankaartonsa yhä varovammaksi puolustukseksi, saadakseen hengityksensä tasaantumaan.
Mutta juuri silloin on Niklas päässyt parhaaseen hikeensä. Hänen säilänkärkensä sudenkuva hyppii Jyykeäläisen silmien tasalla kuin joka hetki purrakseen miestä kaulasuoniin.
Jo kaukaa kuuluu Henrikin huuto: "Jätä se mies ... minulle!"
Niklas hätkähtää ja loikkaa erilleen vihollisesta. Eikä norjalaispäällikkö jatka taistelua.
Henrik työntää keihäänsä Niklaalle ja ottaa häneltä miekan vasemmukseensa. Niklas katsoo säikähtyneenä. Tuon miehenhän on mahdotonta taistella pelkällä vasemmuksellaan! "Mene", viittaa Henrik alempana taisteleviin jousellisryhmiin, "tapa muita!"
Niklas silmää rinnettä alaspäin. Sieltä nousee, Pallasjärveltä, parikymmeninen hiihtojoukko. Sen edessä hiihtää Yrjänä Köngäs työntäen kahta kättä eteenpäin ennättääkseen ajoissa apuun.
Niklas lähtee viittoen juoksemaan omien miestensä luo, jotka nyt alkavat iskeä kahden rintaman väliin joutunutta norjalaisjoukkoa.
Henrik jurisee hampaistaan: "Saat maksaa rapakaljasi verellä, mies." Ja samassa hän iskee kömpelön, raskaan iskun ylhäältä päin Jyykeäläisen päätä kohti.
Isku on mennyt pahasti sivuun. Mutta norjalainen on yhä hengästyksissään ja ymmällään. Henrik ei suojele ryntäitään, ei päätään. Hän käy kimppuun niin läheltä, että vihollinen ei saa tilaa iskeä.
Norjalaista vastassa ei ole tavallinen miekkamies. Henrikin vihasta vääntynyt nenä, kulmallisten synkkä pystyväkö ja musta veren jälki, joka vääntyy otsakulmasta leukaperien alle, tunkeutuvat peikonnaamana pitkän Jyykeäläisen ryntäitä kohti. Nuo kärsimyksen villiinnyttämät kasvot hengittävät hänen suutansa vasten. Ja samassa tuntee Koll Gyrdinpoika säilän terän läheltä kahvaa viiltävän kaulasuonia ja uppoavan solisluuta myöten.
Hänen .silmänsä ja suunsa avautuvat kauhusta luonnottomiksi. Hänen käsivartensa yrittää nousta viimeiseen iskuun, mutta se jää hamuilemaan pelkkää ilmaa, ja raskas ruumis lysmyy maahan omaan tulvehtivaan vereensä.
Henrik jää syvään ja vapautuneesti hengähtäen katsomaan taistelun kulkua.
Niklas ja Köngäs ovat ajaneet vihollisen Hanhivuoman reunamille. Mustilta näyttävät rykelmät peittävät siellä täällä heidän kulkemansa matkan. Ja lopputaistelu vuomalla päin näyttää olevan viimeisten armoniskujen antamista.
Hanki upottaa jo paikoitellen Niklaan ja Könkään noustessa väsynyt joukko jäljessään yhä paikallaan seisovaa Henrikkiä kohti.
"Hyvin tehty, pojat", sanoo Henrik yksikantaan ja ottaa Niklasta olkavarresta.
Mutta he eivät tiedä vielä noustessaan jälleen Palkaskerolle, kuinka kalliiksi oli voitto tullut.
Yrjänä Köngäs kysyy, päästyään kerolle, ympärilleen pälyillen, aavisteleva kauhu kasvoillaan: "Missä on Juho Könkkölä?"
Hän oli kammennut, yllättääkseen, Muoniontieltä etelään Pallasjärven ympäritse ja saanut tiedon Aslakin lapeilta, että metsäpirkat olivat parisataisena joukkona hiihtäneet jo iltayöstä pohjoista kohti. Ja hän, Köngäs, oli jäänyt väijyksiin Pallasjärvelle, odottaakseen ratkaisevaa hetkeä, Juho Könkkölän hyökkäystä pohjoisten tuntureitten suojissa. Niin, missä oli Juho Könkkölä? Niklas on muistanut Könkään ensimmäisistä sanoista Könkkölälle lähettämänsä viestin. Ja hän tuijottaa silmät synkkinä koko hänen puheensa ajan Palkaskurua ja Taivaskeron revennyttä kylkeä.
Viimeöinen tapahtuma ja Juho Könkkölän kohtalo selkenee hänelle silmien eteen näyn kaltaisena kuvana.
Hän näkee taival taipalelta, työntö työnnöltä Juho-päällikön kiertävän yössä vihollisen selkäpuolelle, Taivaskeron pohjanpuoliselle rinteelle. Sen takaa nousevat metsäpirkat keron huippua kohti. Etumaiset miehet surmaavat äkki-iskulla keron laelta norjalaisvartijat. Tie on auki.
Käskyille kuuliainen, rehti marras Järveläinen ei ajattele muuta kuin iskeytyä vihollisen niskaan, ennenkuin on myöhäistä. Hän työnnältää suksensa vauhtiin ja syöksyy kerolta alas.
Metsäpirkat laskevat suinpäin päällikkönsä kantapäillä.
Valtavat nietokset, jotka reunustavat jättiläismäisenä räystäänä tunturin vyötäröitä, putoavat alas laskevan rintaman painosta hirvittävällä huminalla, täyttävät syvän kurun, hautaavat siellä olevat viholliset ja ahmaisevat samaa kuolinlaulua humisten myöskin hyökkääjät syliinsä.
He seisovat nyt omiensa ja vihollisten yhteishaudalla.
Pelastustyö on toivotonta. Kestää pitkän aikaa, ennenkuin saadaan Aslakin kotakunnilta pätö lapioita. Keihäslappein, sylin, kahmaloin ja tilapäisesti veistetyin lapioin pelastetaan mitä pelastettavissa on.
Vain muutama Juho Könkkölän joukosta vedetään puolikuoliaina päivänvaloon. Suurin osa siitä on tukehtunut silmänräpäyksessä lumivyöryjen alle. Ja vasta seuraavana päivänä saadaan kaivetuksi esiin Juho Könkkölän ruumis, joka makaa pohjimmaisena metsäpirkkojensa ja vihollistensa keskellä.
Mutta Jaakko Kurkea ja Luusuan poikia ei löydetä kuolleina eikä elävinä. Kaivetaan kurua sen itäpäähän saakka, missä Toratin Antti oli viimeksi nähnyt Jaakko-herran. Mutta sieltä löydetään vain harvoja norjanmiesten ruumiita ja veriläikkiä ensimmäisen aamun taistelusta. Pirkkojen ruumiita ei tavata enää syvältä eikä matalalta.
Surumielisesti hymähtäen Henrik laski huomaamattaan vanhaan tapaansa Jaakko-veljensä kustannuksella karheaa leikkiänsä: "Sano minun sanoneeni, että se kupetsi on ostanut rahamassillaan itsensä Eliaan vaunuissa matkan taivaaseen."
Ja tahtomattaankin naurahtivat lähellä olevat päällikön sanoille. Se oli heistä kaikista aivankuin iloinen siunaus iloiselle miehelle.
Palkaskurun rinteille, siihen kupeeseen, mihin Henrik Matiaanpoika oli saanut surmaajan kädestä leposijansa, kaivettiin mitaton yhteishauta, johon peitettiin kovaan soraan vainajat. Erämaan pappi, Siimon-veli, oli tuleva ajallaan sen siunaamaan.
Joukkojen kääntyessä kotomatkalle jäivät Henrik, Niklas ja Voikkaalan pojat hetkeksi seisomaan haudalle.
"Tämä on raskain voitto, minkä Pohjan-pirkat ovat koskaan Lapin mailla taistelleet", puhui Henrik mietteissään. "Mutta myöskin suurin!" hän lisäsi suoristautuen, kuin ryhdistääkseen rintansa entisille sijoilleen.
Taivaankumu oli käynyt jälleen vahvaan sineen. Ja harvojen pilvien varjot alkoivat taas vaeltaa pimentäen silloin tällöin tunturien keropäitä tai hartioita.
Nuo varjot toivat Henrikin mietteisiin vaimeata, mutta suurta sanomaa. Niissä puhui Könkkölän Anni-tyttären ja Juho-vainajan henki ja ne avasivat Henrikille uuden, salattujen ajatusten holvin, joskin jälleen tutkimattomaan pimeyteen katkeavan. Miksi piti Anni-neidon, tuon pienen lumivarpusen pudota varvulta manalan koskeen ja hyvän, tyynen, hurskaan ja miehevän Juho Könkkölän jättää orpoja jälkeensä, koko sukupolven tuhoutua, jotta Kurjet, tuo monien verivelkojen ja väärien tekojen suku, kestäisi asemillaan? Sekö se lie ... sitä hurskasta elämän järjestystä?
Sitä pitemmälle ei Henrik osannut ajatella. Mutta hän huokasi ajatuksensa jatkoksi: "Onnellisia kuitenkin ne, jotka saavat antaa uhrinsa hyvällä mielellä, kokonaan ja kerrallaan..." Ja hän katsahti rampaan käteensä vaisusti hymähtäen.
Nuoret miehet ovat pysyneet syrjemmällä. Niklas astuu lähemmäksi ja katsoo hetken epäröiden enomieheensä. Sanoo vihdoin päättävästi: "Olen valmis astumaan henkipattoineni tuomittavaksi."
"Hyvä on", vastaa Henrik, "kevätkäräjät lykätään heinä-Maarian aattopäiviksi".
Eikä Niklas nähnyt hänen katseestaan hivenenkään verran sääliä tai anteeksiantoa. Hänen harmaissa silmissään oli vain päämiehen vääjäämätöntä tahtoa.
20.
SUVI-MAARIAISEN JUHLAPÄIVÄT.
Suvi-Maariaisen suuri tuleentumisen päivä on tulossa.
Mikä on korrelle noussut, se heilimöi Jumalan ja pyhimysten kätten alla. Tornionjoen laajat rantaniityt ja takamaitten jängät ovat hehkumaisillaan tuhaksi. Ne vaativat viikatetta tuoksuakseen väkevimmät lemunsa laotessaan kalmanterän alle.
Kostearantaisten järvien rannoilla suopursu on noussut huumaavimmilleen raskaine kukkineen ja väkevine tuoksuineen. Järvien yläpuolella, rantakortteikosta toiseen lentelevät sudenkorennot julmia hääpitojaan pysähtelevin ja syöksyvin parvin.
Vielä kukkuu käki hulluimmillaan, ja itserakas kuovi huutaa omaa nimeänsä tai intoutuu vieläkin helmeileviin häälauluihinsa, sillä uskoton naaras ei ole vielä jättänyt, vaikka parhaat kuherrusajat ovat jo menneet.
Koko luonto on ikäänkuin seitsemännessä hääpäivässään, jälkihäissään. Se on joka kukaltaan tuleentumaisillaan, mutta Jaakko ei ole vielä aikeissakaan heittää kylmää kiveänsä veteen noituakseen ilmoille kesän ensimmäistä hallaa.
Kurkelassakaan ei vielä hiota viikatteita eikä näpräillä haravia. Siellä valmistellaan suvi-Maariaisen suuria juhlia, joissa piti juotaman Taivaskeron taistelun voitonmaljat, mutta myöskin ratkaista käräjillä kauppakuntien tärkeitä asioita.
Sukua kertyy taloon ja kauppakuntien päälliköitä. Lähitaloissa, molempien salmien rantueilla, on muuta kansaa orpanoimassa tai tutun kauppaa vierailemassa. Monen monella vaimolla on suruliina päässä. Mutta hautajaiset on jo itketty. Murhe on ennättänyt painautua leskien kasvoilla itkujen uurtamiin juonteisiin, joko uusiksi, tuskin vielä näkyviksi vanhuuden rypyiksi tai alakuloiseksi hymyksi.
Marrasjärven Kaarina-emäntä on jo saapunut päiviä sitten lapsineen. Hän liikuskelee hiljaisena juhlan valmisteluissa. Mutta joutaa askareittensa keskellä entistäkin hellemmin hoivailemaan pienokaisiaan. Tuo vehmas nainen katselee entistäkin ihanammin hiljentyneen itkun valottamilla silmillään. Niissä asuu nytkin aivankuin tulevan synnyttämisen iloa. Sydämensä vaivasta hän luo uutta elämää, satakertaista rakkautta jo synnyttämilleen lapsille, joissa "tuo hyvä ja rehti" Juho Könkkölä elää. Rakastava nainen ei lakkaa näet koskaan sikiämästä, kantamasta ja synnyttämästä. Mutta ihanimmat hedelmät hän kypsyttää rakastamalleen vainajalle.
Miukin Elle-emännänkin meheville huulille on painautunut hivenen verran kovettunutta kärsimystä, sillä nyt hän vasta on itkenyt totiset leskenitkunsa iloisen Jaakko-herransa muistoksi.
Mutta hän liikkuu Putaan juohteen nurmirannalla, johon Niklaan korpirosvot on pantu leiriin, sittenkin nopsana kiepsahdellen jakaessaan piikojen avulla laveista kaaroista miehille keittokalaa ja haarikoista olutta palanpaineeksi. Tosin vilahtaa hänen silmissään milloin kiukku, milloin katkeruuden mustukainen. Mokomatkin, senkin korpirosvot! Eivät olleet osanneet pelastaa kauppakunnan verevintä pohattaa. Ja missä oli nyt hänen korein onnensa – kahisevat silkkihameet oululaisen porvarinrouvan lanteilla? Tipotiessään! Peevelin tupelkainit, hän äsähteli silloin tällöin, sillä Jaakko-herrakin oli joskus kiroillut samalla sanalla.
Aunis-emäntä on kuin herännyt yksinäisen tupansa pitkästä hämärästä. Hän näyttää yhäkin laihtuneelta, kasvoilla on riutunutta väsymystä, jos tarkemmin katsoo, mutta touhu aamusta iltaan on nostanut vaaleata punaa hänen poskipäilleen ja silitellyt leuanalustan varhaisia ryppyjä.
Niklas ja Voikkaalan pojat, Iivari ja Matti, loikovat Myllymäellä, josta he seurailevat rantalaiturilla liikuskelevaa Henrik-isäntää.
"Aikooko se sittenkin, tuo iso-eno, panna meidät kaakinpuuhun tai hirteen?" kysäisee Iivari Niklaalta.
Tällä ei näytä olevan kiirettä vastaamaan, hän on jäänyt tuijottamaan kepeätä pilven hattaraa, joka leijailee avaruuden sinessä.
Matti-poika murjottelee. Tiuskaisee lopulta, hiven itkua kurkussa: "Kas, kun ei isä-ukko ja äitimuori jo pääse sieltä tulemaan..." "Ei tässä auta, pulliainen, parhaankaan kanan kaakatus", naurahtaa puoliksi kiukuissaan Iivari ja nykäisee nuorempaansa niskavilloista.
"Auttaapas", kivahti Matti, "äiti-muori kun laskee sellaiset papanat, että hiuku tulee isoillekin herroille, niin..."
"Taputtamista se on tammanpotku näissä asioissa, tenava", jatkoi Iivari välittämättä tällä kertaa edes tukistaa velipekkaansa.
Matti nousi muka niuhotellen ja kapusi tuulimyllyn portaille kurkkiakseen veneiden tuloa Putaanjuohteelta päin.
"Tulee mitä tulee", puhui Niklas yhä hattaran leikkiä seuraten, "tie on auki Jäämerelle, Näätämöön ja Vesisaareen miespolven ajaksi, eikä se muutu tuomioista".
"Kuule", tarttui Iivari Niklasta olkaan, "nihtimiehet ovat yhä Oulunsuissa, täällä ei ole muita kuin Könkään jouselliset ja parikymmentä kotomiestä, painetaan täältä huithapeliin, Marrasjärvelle, niin tuota ... nääs, hulluna on hyvä olla, kun vain ei järki puutu", yritti mies rentoilla.
"Olen antanut sanani ja siinä pysyn", Niklas puhui tuimasti.
Mutta Iivari oli kiepauttanut itsensä pystyyn ja riuhtaisi hurjuuksissaan: "Ennen minä painun vaikka helvettiin hera vellille kuin tänne ... pokkojen eteen tuomiolle!"
"Kuulepas, mies", nousi Niklas ottaen toisella kouralla orpanaansa ryntäistä, "minä olen kapinannostaja ja minä ne kihlat kannan. Sinulla ja veljelläsi ei ole tähän leikkiin muuta osaa kuin minkä kestät isä-Voikkaalan kirojuhlat ja Matti äiti-muorinsa löylyttäjäiset saunannurkalla."
Iivari oli karata kimppuun. Mutta tunsi hojakasta varrestaan huolimatta väkevämpänsä kouran sepaluksessaan ja sanoi silmät synkkinä: "Omin päin läksin mukaasi enkä sinun armojasi tarvitse, en, jumal'avita, vaikka autuus menisi."
"Hoi, hoi, Iivari, hoi!" huutaa samassa myllynportailta Matti, "äiti-muori istuu teljolla ja pui nyrkkiä nenänsä alla!" Ja poika lähtee juoksemaan laituria kohti.
Ja siinä he laskivat rantaan kolmisoutuisessaan, isä-Voikkaala perässä ja Ursula-muori lähiteljolla hakien jo kaukaa katseillaan pahankurisia tenaviaan.
Mitä hän liekin toraillut veneessä, tyrskähti hän nyt heleään itkuun. "Voi, minun Matti-pullukkaani, voi minun Iivari-poikaani, jesta-Marja, ettäs pyhät taivaanväet vielä helmoihini saattoivat omat pikkaraiseni..."
Iivari, täysissä ijissä oleva mies, työnsi äitinsä kovakouraisesti syrjään. Mutta Matin huulet, jotka olivat säilyneet perin höllinä jousellisen ikään saakka, väpättivät ankarasti huolimatta muka miehekkäistä kurkunkaraisuista.
"Vai niin, vai", jatkoi Ursula-muori hengähtämättä Henrik-veljelleen, joka seisoi yhä oikea käsi siteissä syrjemmällä, "sinäkö tässä minun ristiin kastettuja poikiani muka kaakinpuuhun panemaan? Ettäs sen tiedät, jesta-Marja, sanon minä ja sanotaan pipliassa, että niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle, niin... Ettes häpeä, omaa sukuasi ja vertasi sutena syömään... Ja mistä hyvästä? Mokomastakin! Ja missäs nyt olisit? Huithapelissa! Jyykeäläisen kupinnuolijana karsinan loukossa, jollei ... Suvi-Maariaisen kautta, sanon minä ja samaa minä sanoin tuolla äsken isä-Iivarille, jotta sattumaa se on miesraiskojen elämä..."
"Sattumaa, sattumaa, muoriseni", yritti Voikkaala keskeytellä, "kuin Tervolan Jussin akanoita!"
"Heh, häh?" töksähti Ursula-emännän ajatuksenjuoksu yht'äkkiä puolison leikkisänään. Hän pyyhkäisi liinannurkalla näppärästi suupieltä ja läksi suu mutrullaan, huoaten ja voihkaillen Matti-poika mukanaan nousemaan taloon.
Niin tullaan Maariaisen etsikkojuhlan aattopäivään.
Koko helteisen heinäkuun päivän ovat Marrasjärven ja Miukinniemen tenavat mekastaneet Tiinuksen muorin pirtinnurkalla ja räpiköineet sen vuoltevalla hiekkarannalla.
Mutta nyt he seisovat merkillisen hiljaisina Kurkelan isännäntuvan seinustalla. Ja vaiteliaina kulkevat viimeisissä pöydänkattamisaskareissaan niin piiat kuin emännätkin, vieläpä isot miehet, vanha Pellikan ukko, joka kyyhöttelee mallassaunansa kynnyksellä, ja talon taatut jousellismiehet, sillä lapinvoudin tuvassa istuvat päällikkömiehet käräjiä.
Pääsyytetyt, Niklas, Voikkaalan pojat ja Toratin Antti, odottavat tuvan porraspuolella käskyä astua kuultaviksi ja tuomittaviksi.
Tuvassa istuu Henrik voudinviitassaan ja sivupenkillä Iivari Voikkaala, Luulajan Oravainen, Yrjänä Köngäs ja pari vähäisempää päällikkömiestä. Syytetyt on tuotu ovensuuhun. Henrik on luetellut lyhyesti Niklaan rikokset. Hän oli häväissyt voudinviittaa, karannut henkipatoksi korpeen, yllyttänyt osan metsäpirkkoja suoraan kapinaan, rikkonut omin päin rajarauhan Vienaan päin ja lähettänyt röyhkeitä uhkauksia Voikkaalan mukana kauppakuntien päämiehelle houkutellen kaiken lisäksi orpanansakin korpirosvojen matkaan.
"Myönnätkö tämän kaiken tehneesi, Niklas Kurki?" kysyy lapinvouti, "Tehnyt olen ja vähän enemmänkin", Niklas hymähtää mietteliäästi, yksikantaan.
"Kukin sanokoon vuorollaan, mikä on tällaisessa tapauksessa pirkkojen tapa ja laki", isäntä viittaa Yrjänä Könkäälle, päälliköistä nuorimmalle.
Tummanpuhuva, jäntterä Köngäs aikaili hetken hämillään, mutta tulvahti vihdoin puhumaan melkein kiukkupäisenä:
"Jos tässä jotakuta syytetään huonosta teosta kauppakuntien asioissa, pantakoon vaikka minut rautoihin, sillä minun jouselliseni lyötiin hajalle kuin riekkoparvi, mutta Niklas pelasti neljä kauppakuntaa ja niiden päämiehen. Olkoon oikeus kova. Mutta tässä joessa on monta mutkaa..."
"Mutta laki on suora, Yrjänä Köngäs", sanoi Henrik. "Mitä muuta puhutaan?"
"Minä olen jäävi", sanoi Voikkaala, "pojanjullieni vuoksi. Mutta saisikos kysyä, Henrik-lanko, onkos meillä oltu nuoria ja hulluja? Hulluilla ne tulisimmat kosket lasketetaan ja huimimmat iskut isketetään. Ne ne kiskovat kivestä tuohta ja juoksevat miekkojen teriä pitkin, jotta pilvetön taivas verta sataa. Hullupäisestä korpirosvosta mies tulee, mutta ei tyhjän nuhjaajasta. Ja nuoren sankarin kuolema on kalliimpi kuin Ummajoen tuhannet päärlyt. Ja kuitenkin. Kuka heitti soreammin päänsä Taivaskerolla miekan alle kuin tämä Satakunnan Daavidin ja sinun oman sisaresi poika? Ei pirukaan, ei pyhä Jaakkokaan mestauspölkyllä! Se on vissi, lempo soikoon, kuin papin aamen kirkossa. Ja jos se poika kiskotaan hirteen, veisaan minä sellaisen sielumessun, että enkeleitä lentää kuin piikasia runtuviikon markkinoilla tai tunkopyhänä Turun piispankirkossa. Niin että ... minun pojilleni tee mitä tahdot, kun et henkeä ota. Mutta Niklas pantakoon Juho Könkkölän sijalle Marrasjärven päälliköksi."
Henrik oli alkanut tuskin näkyvästi hymyillä. Mutta hän kääntyi vielä Hannu Oravaisen puoleen. "Niin, tuota", tapaili Luulajan päällikkö, "laki on niinkuin se luetaan. Mutta parempi puolet armoa kuin puolikas vääryyttä, jotta jos henkipattous riittäisi, pariksi vuodeksi, tarkoitan..."
Lapinvouti ei näyttänyt enää kuuntelevan Oravaisen jaarittelua. Hän painoi nyrkkinsä lujasti pöytään ja ryhtyi langettamaan tuomiota. "Kuten sanottu, laki on suora, se ei jätä rikosta rankaisematta."
Puhujan otsavaot olivat uurtuneet ankaran näköisiksi ja sanat olivat kovat. Mutta huulille oli taas ilmestynyt salaperäistä hymyä ja silmät alkoivat loistaa nuorekkaasti, melkeinpä koirankurisesti niiden katsoessa syytettyjä kohti.
"Tuomitsen siis Niklas Kurjen, Iivari ja Matti Voikkaalan, kolmen vuoden henkipattouteen. He saavat lapinvoudin arkusta täydet rahamassit vöihinsä ja he purjehtikoot 'Matti Kurjella' Danzigiin, jossa heidän tulee kolmen vuoden ajan oppia porvarikoulussa luvunlaskua, kirjoitusta ja saksmannien kieltä, jotta heistä tulee taitavia kauppamiehiä ja kokevat samalla etelän kaupunkien sodankäyntiä ja raatimiesten hallitustapoja, kyetäkseen kerran johtamaan sodassa ja rauhassa pirkkojen kauppakuntia.
"Sinä, Antti Toratti, kärsit henkipattoutesi johtamalla Marrasjärvellä metsäpirkkoja Niklas Kurjen sijoillisena, kunnes hän tulee ottamaan päällikkyyden omiin käsiinsä.
"Tässä on teille kaikille sekä oikeus ja laki että armo ja ansio."
"No, Juortanin kamelit!" kuului poika-Iivarin suusta reima hohotus. Matti-poika nuuhkaisi nenännykeröönsä. Toratin Antti työnsi rennosti toisen jalkansa toisen eteen ja irvisti sellaisessa ilossa Niklaalle, ettei päässyt hammaskolosta pikkaraistakaan tirskausta. Mutta Niklaan katse, joka uhosi ihailua ja kiitollisuutta, näytti vannovan silmästä silmään esimiehelle pyhää, peruuttamatonta valaa: "In nomine Domini, päämies, olet ylempi kaikkia muita."
Tällä aikaa isä-Voikkaala oli jo läimäyttänyt kaksin käsin saapasvarsiinsa. "Eikä Salomolla kaikkine akkoineen", hän remusi, "ollut puoltakaan sitä viisautta, mitä sinulla, jurilas!" Ja hän löi langolleen kättä, niin että kaiku kimmahti valkeassa tuvassa.
Yhä kipunoivat tyynenä vuolteilevat salmet hehkuvassa auringossa, kun juhlavieraat istuivat pitopöytään, jossa Niklas istutettiin isännän viereen kunniapaikalle.
"Istu, istu, sillä nyt olet oikea Kurki", sanoi Henrik epäröivälle sisarenpojalle. "Onpa hyvinkin", lisäsi Voikkaala, "kurjen ovat tanssit ja tappelut sillä pojalla!"
Tällaista hiljaista iloa ei. Niklas muistanut koskaan tunteneensa. Nyt oli hänen poika-aikansa rintaa kutistava, sanomattomanakin nurkissa sihajava "äpärä" pyyhitty pois enomiehen muutamalla sanalla. Nyt kiersi hänen verensä tyynen lämpimänä. Korpien hiilenmustat pirut, liekkiöt, eivät enää häijyilleet hänen korvissaan. Nyt oli suvi-Maariaisen juhla. Ja suvi-Maariaisen nimeen oli kerran luvannut hänelle kuuluvansa Irnijärven kireäpalmikkoinen tytär, jolla oli ollut kaulassa Ummajoen helmet ja sininen esiliina, silloin, heidän viimeisenä päivänään...
Syvä, kaiken sovituksen kaipuu kihosi hänen silmäänsä aivankuin rukouksen kasteena. Ja hän sopersi juhlamielen hitaasti yletessä pitkin pintapöytää enomiehelleen, tuttavallisemmin kuin oli koskaan tähän mennessä kyennyt: "Mitäs sanot, enomies, jos sovitettaisiin sen isäukonkin vaivat vanhuudenpäiviksi? Kuulin Uhtuan-retkelläni, että se on neljänneslipullisen päällikkönä Viipurin linnassa, Kaarle Akselinpojan palveluksessa."
Henrik painui pitkäksi toviksi mietteisiin. Sanoi vihdoin: "Kun olet käynyt Danzigit ja Tallinnat, saat purjehtia Viipuriin isääsi tapaamaan. Noh? Mitäs sanot?" enomies kysäisi kuin houkutellakseen uuden ilon nuorukaisen kasvoille.
Eikä Niklas osannut mitään vastata. Hänen povuksensa täytti kurkkua myöten kaiken onnellisuuden tulva, joka hukutti sanat, vieläpä ajatukset.
Iivari Voikkaala joi parhaillaan Jaakko Kurjen muistomaljoja. Hänen suuren nenänsä hormi tuhisi ankaraa liikutusta. Hänen pitkä huulensa törähytteli kuin kurki hääpidoissa suomättäillä. Ja hurja, kalteva otsa oli kääntynyt akkuna-aukosta tulvivaa valoa kohti.
"Humala on olven suola, sanotaan", hän aloitti. "Mutta se mies, se iso-Jaakko, se oli Kurkien veressä elämän suola kautta viiden haavan ja pyhän Ursula-muorin! Sillä miehellä se vasta oli ilon tupsu päälaella ja sen alla äly kuin partaveitsi. Se kun peijasi Pihkovan miehen markkinoilla, ei jäänyt ryssänmassiin enempää kuin tenka ja riuna kilisemään. Ja se kun laulahteli harjakaisissa, niin ruttopunaisina paloivat piikojen posket. Ei ole ollut eikä tule olemaan, ei Kaanaan häissä eikä Konstantinoopelin juomingeissa sellaista miestä.
"No, tosin ei ollut miehestä sotaherraksi. Mutta milläs me, koira syököön, olisimme tapelleet, jos se herra ei olisi puijannut sotapäällikkö Mammonaa, milläs, kysyn minä? Sanokaapas se, Juortanin kamelit, jos lienette tätä miestä herrempiä!"
"Totta puhut, totta", kuului hyväksyvää sorinaa.
"Totta puhun, vaikka sana päivässä tulkoon!" yltyi puhuja. "Ja hypitänpä miekkani terällä, joka vastaan panee, hypitänpä, jotta humu kuuluu ja haudalla veisataan."
Vanhan hurjimuksen kasvot olivat leimahtaneet tulenpalaviksi. Humalan siivittämä ylistyslaulu kuulosti lukemattomien vainotaipaleitten sotijasta taistelun melskeeltä. Ja hänen sormensa alkoivat tanssia miekankahvalla kuin ärsyttääkseen tappelijat hereille ja itseänsä vastaan.
Puhujan nostaessa juomakannua autuas ilo ja ystävyys naaman jokaisessa kureessa alkaa avonaisesta ovesta ja ikkunaluukuista kuulua kaukaista, römeä-äänistä laulua.
Juhlijain hereimmässä nousuhumalassa kuului tuo laulu aluksi heidän omain korviensa soitolta. Tuo kantava, mehevän miehekäs ääni oli niin tuttu. Oli kuin Jaakko-herra olisi tullut jatkamaan laulussa maanpäällisen elämänsä iloja, välittämättä odotella pyhäin miesten päivää, martaitten saunomisiltaa.
"Meit' armias Herra auta,
nyt on tunturin rinnassa hauta."Sanat olivat alkaneet kuulua. Ne hukkuivat taas. Mutta nuo samat kertosäkeet kuuluivat hetken kuluttua entistäänkin selvempinä. Ja samassa juoksee ovesta Könkkölän Heikki-poika huutaen jo kynnyksellä: "Jaakko-eno laulaa!"
Koko pitopöytä tyhjenee. Rantalaiturille kertyy väkeä.
Venettä ei vielä näy, mutta hevoslauma juoksee Putaan puolista rantaa pohjoista kohti ja laulu kuuluu yhä saaren itäpenkereitse sillalle saakka.
Tenavat vilistävät rantaa pitkin salmelle. Mutta Henrik ja muut päälliköt jäävät laiturille.
Putaan juonteesta irtautuu vene. Naisihminen, Miukin Elle-emäntä, ryhtyy sitä soutamaan saapuvaa venettä kohti, joka tuolle puolelle rantaa on jo näkyvissä.
"Se se on", sanoo Voikkaala, "kyllä hyvä kana omansa tuntee ... kiekumallakin."
Jo kaartaa näkyviin tulijain vene, jossa istuu perässä itse ilmetty Jaakko-herra. Ja tuttuja ovat jo tänne saakka muutkin tulijat. Luusuan pojat ja Aslak-lappi kirjavassa kesäpeskissään soutavat. Margareetta Kurki heleä lapinliina päässä ja Siimon-veli valkeassa alusviitassaan istuvat sivuteljoilla toisiansa vastapäätä.
Vene pysähtyy. Jaakko-herra on noussut seisoalleen ja levittänyt kätensä Elle-emäntää kohti, joka pää koko ajan napottaen Jaakkoa kohti iskee kipakan tiuhasti airoillaan.
Ja siinä istuu yhdellä ainoalla kahmaisulla Jaakon polvilla Elle-emäntä, pehmeitten käsien halatessa miestä tyrskivässä itkussa ja hellässä naurussa.
Mutta kun vene on taas lähenemässä laituria, lyö Jaakko tahtia Luusuan pojille ja Marketta-sisarelleen, jotka lauloivat pirkkojen voittokulusta ensimmäisen säkeistön.
Tämä kiertää tyyniä rantoja pitkin suruisin sävelin kuin pyhäinen virsi. Siinä soi pohjolan kansan suru, kauhu ja ylpeys jylhästä taistelusta tuntureitten perillä.
"Oli Niklas Kurjella kaksi sataa,
mut kolmin kerroin tuli Norjan miestä.
Jo pilvet kulkivat kalman rataa
ja päämiehet kantoi he vankien iestä.
– Meit' armias Herra auta,
joko murtui pirkkojen rauta!"Laulu katkesi laiturilla seisovien suureen huutoon. Miesten kädet olivat nousseet korkealle, aivankuin olisivat kourat kiristyneet miekkojen kahvaan ja terät leimahtaneet kipinöitsevässä auringossa.
Jaakko-herra kompuroi viimeisenä veneestä. Hänen kasvoissaan on rupuliaista rohtumaa, punaista ja mustaa, sekä puoliksi parantunutta pintahaavaa. Ja kirjavalta paistaa harvasta tukasta yksinpä miehen päänahkakin. Mutta naurussa ovat yhä hänen mehevät huulensa.
"Janottaa, vietävästi janottaa", Jaakko tokaisee ensimmäisiksi sanoikseen ja siinä siunaaman hetkessä on Elle-emäntä taputtelemassa rantapolkua taloon päin.
Kysymyksiä satoi joka puolelta. Mutta Jaakko astui hänkin talon tanhuville päin. "Jotta manalan olvetko?" hän sanoi. "Ruosteelle ja Haalogalannin turskanlöyhkälle", kääntyi hän vielä polulta tokaisemaan.
Pitopöydässä ovat taas kaikkien silmät tapillaan ja yhä satelee kysymyksiä. "Ei laula tämän pojan kieli", sanoo Jaakko, "ennenkuin on mako täynnä humalan vierrettä". "No saamas pitää", Voikkaala nousee, nostaa uuden tynnyrin pöydän päähän ja laskee juhlakousan täyteen. "Ja riittäähän sitä tässä talossa ainakin sadan nihtimiehen vuosimuonan verran."
Jaakko ryhtyy puhumatta ja pukahtamatta syömisiinsä ja juomisiinsa.
Siimon-veli, jonka lapinmiesten repelemässä munkinviitassa on monia päin ompelun ja paikkailun jälkiä, ja Margareetta sekä Luusuan pojat ja Aslak on istutettu pöydän yläpäähän. Elle-emäntä seisoskelee kädet rinnan alla, suu ja silmät somasti sykkeröllään Jaakon hartioitten takana, tuon tuostakin täyttäen kousaa ja sipaisten makupaloja herransa eteen lautaselle.
Aunis-emäntä istuu seinäpenkillä isännän tuolin lähettyvillä. Kaarina viettää aikaa enimmäkseen yksinäisessä emännäntuvassa. Mutta Ursula-muori vuoroin patsastelee muurin puolella piikojen ja apuvaimojen vaiheilla, vuoroin istahtelee poikiensa viereen, varsinkin Matti-pullukkansa. Hän huokailee suuresta onnesta ja surusta: "Oi, oi, oi, oi, jesta-Marja, jestas sentään, että mahomettien ja murjaanien maahan minun Matti-poikaseni!" Niin hän voivottelee, mutta nauraa taaskin, niin että korvallisille laskehtiva myssynmuotoinen juhlahuntu lysähtää kallelleen ja kireä nuttu rinnan puolelta paksuine hopeahelyineen hyllyy ja kilajaa. Poikiensa kunniasta hän hellästi ylpistelee ja tällä kertaa myöskin omasta puolisostaan, jonka harvan parran harmaat parransuikaleet karrittavat hänen mielestään nyt niin jalosti ja arvokkaina. Eikä hän muista koskaan torailleensa rotevalle herralleen tämän mahomettilaisista synninelkeistä ja helmasynneistä.
"Lie ollut Herran-velikin tappelussa, kun on pyhä kaapukin kuin linnunpelättimellä?" kyselee Voikkaala.
"Lienenpä ollut, Voikkaala, kamppailussa Jumalani kanssa." Ja Siimon kertoo lyhyesti tapaukset Paadarin Jubmelinkuvalla ja uhriavannolla.
Margareetta oli laskenut hiljaa kätensä pöydän varjossa Siimonin käteen ja kääntyi veljensä puoleen. "Niin, Henrik, täällä on kuulema Parasniemen alttarilla kirkkoherran paikka tyhjä. Augsburgin luostarikoulussa vihityn papin on helppo saada Konrad-piispan siunaus virkaan, jos sinä, hänen korkea-arvoisuutensa lellipoika, sanot sanasi hänen puolestaan."
Ja veljen vastauksen viipyessä hän katsoi silmät säteillen ympäri juhlapöytää.
"Niin, me olemme käyneet kuoleman läpi kuten tekin. Ja meillä on nyt uusi Jumala. Oletko valmis, Henrik, puoltavaan sanaan?"
Henrik vastasi hieman ylpistellen. "Et näy muistavan, että Tornion pappi on Upsalan arkkipiispan lampaita. Mutta liepä jo sekin herra saanut soopelinnahkoja kylliksi, jotta jo huomenissa messutkoon Siimon-herra Juunas-vainajan kasukassa. Kättä päälle sen vahvikkeeksi."
Ja hän ojensi pöydän kulman yli vasemmuksensa Siimonille ja Margareetalle.
"Ohhoh, hohhoh", huokailee jo Jaakko-herra kylläisenä.
"Johan ma sen sanoin", nauraa Voikkaala, "ero se on jumalanviljalla ja kirnupiimällä".
"Sanopas muuta! Nyt on tämä mies hengessään kuin isäntätalon kaljatynnyri ja veisaa viimeisen värssyn siitä kauheasta Taivaskeron tappelusta."
Jaakko alkaa lyödä tahtia Margareetalle ja Luusuan pojille, jotka vähitellen tarttuvat laulun sanoihin:
"Juho Könkkölä hiihätti ilveksensä,
sylin mittasi tunturin yötä.
Jalan poikasi, ryntähinensä
kero taivahan sortui myötä.
– Meit' armias Herra auta
nyt on tunturin rinnassa hauta."Laulun kertosäkeitten vaiettua vallitsi syvä, pitkä sanattomuus laveassa pirtissä.
Voikkaalankin täytyi siemaista jalo ryyppy, ennenkuin hän pääsi taas puhumisen alkuun.
"Taisivatpa olla rupihuulisia manalan tyttäret, kun on joka muiskulta, nään ma, jäänyt rohtuma miehen naamaan?" houkuttelee hän kautta rantain Jaakkoa tarinan alkuun.
"Niin jotta", Jaakko pyyhkielee suupieliään, "mitenkäkö selvittiin manalan porstuoista? No, ka, samalla tavalla kuin sen entisen kalastajan kettu ja hullun metsämiehen palokärki. Ja nuo Luusuan pojat tekivät enkelinvirkaa."
"No, ei siinä nyt ollut enää kellään paljon muuta tekemistä kuin silmänsä pestä ja oikaista itsensä ruumisarkkuun", tokaisee Luusuan Yrjänä-poika.
"Eipä ei", Jaakko jatkoi. "Mutta muistatkos, Toratin Antti, että tapellessasi miekka kourassa meitä nyöritettyjä vankeja kohti, minä puksailin päälläni, laskettelin takakavioillani, kamppasin ja hyppielin, päästäkseni irti vihollisrykelmästä? No, niin. Siinä kolkkasivat taaskin minua pääkuoreen. Menin mullin mallin. Mutta älli ei mennyt. Nyhjäisin Yrjänä-pojan vierelleni ja kuihasin korvaan: 'Älä liiku, makaa kuin ruumis.' No, siinä me rytäkässä rojotettiin mikko-repolaisina ja huokailtiin tämän maailman pahuutta.
"Anturat polkivat meitä kuin vierasta sikaa. Yksi ja toinen sohaisi keihäällään, koetellakseen mistä päin vielä sattuisi henki pihisemään. Se oli vasta riepotusta! Ja tuo Luusuan poika tuppasi kiroilemaan.
"Mutta minä poika muistin, miten tekee punapäinen palokolli, kun se makaa illankuhjeessa kynsistään petäjänkyljessä ja poikaviikarit kumahuttelevat kangella puunkylkeä. Se ei päästä ääntäkään, ei se lennä kauas eikä se heräile tuon vertaisista. Unissaan se vain kiepsahtaa naapuripuuhun ja taas makaa hievahtamattomana kuin yökkö talvikolossaan.
"No, ka, minä samalla tavalla! Kun tuli pisto, minä vain rehjotin kuin omassa arkussani, kun tuli potku, minä kellahtelin minkä potku riitti. Ja taas makasin kuin vanha lotja ruovikossa.
"Mutta äläpäs, kun kärhämä alkoi siirtyä sinnemmäksi, nostin päätäni ja vieressäni makasi kaatunut norjalainen, jolla oli miekka huotrasta puoliväliin maalla. Minä kuihaisin taas Yrjänälle, joka teki työtä käskettyä. Alkoi hangata rannenuoriaan miekanterään.
"Norjanmiehet juoksivat kerolle päin huutaen voitonhumalassaan sentulen perhanasti. Mutta silloin oli jo Yrjänä hinkannut ranteensa irti, leikannut minun ja velipekkansa köydet poikki.
"Ja siitä ei sitten alkanut mikään sankaritaival, sillä olinpa pehmeä päätä ja takamusta myöten kuin nauriinmollo keitossa. Luusuan poikien enkelinsiivet minut kantoivat, syntisäkin, Raattaman kylää kohti, josta päästiin Aslak-lapin porotokkaan ja sieltä sen peevelin kyytiä tämän pyhän miehen ja nunnan lemmenmajalle, jossa mies pantiin nahkasten päälle ja alle. Ja totta totisesti, Naantalin pyhälle Piritalle kiitos ja kunnia, sillä Armonlaakson nunnien pottiloissa oli ne yrtit ja voiteet keitetty, joilla laupias sisareni minut hauteli jälleen potraksi pojaksi – herrasoltta vaille, sillä ei saanut siitä korvesta muuta kaljaa kuin koivunkyljestä imelänsekaista mahlaa.
"Noh, mitäs sanotte? Ei ole turhaan kauppamiehellä ketun mieli eikä ole turhaan ollut kuulema aikoinaan palokärki Kurjen suvun mielilintu."
Ja siinä kertoja vetäisi Elle-emännän puoleensa ja sanoi vakavin naamoin: "Mutta sen minä olen päättänyt, että ensi syksystä nousee Oulun Hahtiperän tienoille uljas porvarintalo, jossa tämä mies nylkee yhtä hyvin Pihkovan liuhuparrat kuin Haalogalannin punakarrit. Ja tämä Elle-emäntä ei muuta kuin silkissä kahistelee, kun on jo pari valmista puukhollariakin omasta takaa."
Kertoja nosti juhlavasti haarikan huulilleen ja koko pöytä joi yht'aikaa nuoren parin kunniaksi, Jaakko ja Heikki poikien toljottaessa vähän häpeillen Elle-äitinsä hameenliepeitä.
Ei muistanut heinäkuunalkuinen aurinko sen enempää laskemisiaan kuin nousemisiaankaan tänä Kurkelan suurena aattojuhlana. Ei viety peuhaavia tenaviakaan aittojen ylisille nukkumaan, ennenkuin itse nuokahtivat, ken äitinsä kylkeen, ken karsinapuolen nahkasille, sillä emännätkin istuivat posket palaen ja ilo huulilla isäntiensä vierillä.
Mutta viimeisen kannullisensa tyhjensi Jaakko-herra ihanassa aamussa mäkiaittansa kynnyksellä Elle-emännän nyhjöttäessä virkeänä kuin västäräkki milloin polveen nojaten, milloin kainalon alta pilkistäen ja kukertaen tärkeää kysymystä: "Huomennakos papin eteen, jokos huomenissa, sano, senkin kyöpelinpoika?"
"No, ainakin syksyllä, kun on harjahirressään Oulussa porvarintalo", puheli Jaakko, "meillä kun ei ole tarvis laulaa sen entisen pojan mallilla, jotta hohoi, kun loi, eikä luonut akkaa ja kahta poikalasta".
Ja Elle-emäntä tyytyi siihen lupaan. Pienet sormet hypistelivät hameenpoimuja, aivankuin olisi sormien lomitse soljunut sihajava silkki.
Heleä ja puhdas oli suvi-Maariaisen pyhäinen taivas. Pirkkiön saaren läntisessä kärjessä, Parasniemellä, kaiutteli kirkonkello, jota kansa sanoi Kurjenkelloksi, väkeä päämessuun, jonka oli pitävä Tornion uusi pappi, Siimon-herra.
Läheltä ja kaukaa soutivat kirkkoveneet, joiden punaiset kokat valkoisine raitoineen paistoivat harrasta iloa ja joiden laidat täysissä lasteissaan viistivät matalalta veden sileätä pintaa.
Oli kotakansaa, miestä ja naista. Oli lantalaisia, suurisukuisia, vakaita metsäpirkkoja ja pieneläjiä. Veneitten kellanruskeita tervalaitoja vasten monenkirjavat puvut ja koristukset muodostivat värikkäitä ryhmiä, jotka huojuivat soudun tahdissa kuin lenseässä tuulessa kukankirjava rantaniitty.
Yhä moikaa Kurjenkellon luja vaski. Läheltä se kuulostaa ylpeältä ja uhkaavalta. Mutta kaukana, päilyvillä vesillä sen ääni värähtelee himmeää hartautta tuoden mieleen pienen kotoisen kirkon hämärän valon, joka kuultaa kapeista, varjokkaista ikkunoista ja sädehtii sen alttarikynttilöitten ympärillä.
Niklas Kurki kulkee Margareetan rinnalla rahvaan keskitse kirkon pääovelle.
"Tiedätkö, Niklas, mikä on forsia?" kysyy Margareetta salaperäisesti naurahtaen. "Mistäpäs minä..." "Se on onnellisin kaikista rakastetuista, arvokkaan kirkkoherran emäntäpiika, joka elää kuolemansynnissä rakastettunsa keralla – piispojen antaessa siunauksensa sulkemalla laupiaasti hurskaat silmänsä." Ja neito nauroi heleästi, iloinen uhma äänessään.
"Sinä kerettiläinen!" tuuppasi Niklas hyvitellen Margareettaa kylkeen.
"Juuri niin! Siihen saakka, kunnes me olemme kaikki yhtä suuria kerettiläisiä!"
Niklas erosi miesten joukkoon, jotka kulkivat etelänpuolella sijaitsevan asehuoneen kautta jättäen sinne messun ajaksi miekkansa.
Mutta kirkossa he taas joutuivat seisomaan Kurkelaisten liepeille, lähelle kuoriaitausta. Täältä sopi nähdä muinaisen pyhäinkuvain tekijän, Siimon pictorin, seinämaalaus, joka kuvasi kiirastulen tuskia.
Margareetan ajatukset lennähtivät puolentoista vuosikymmenen takaisiin aikoihin. Kirkkoherra vainajan tarina Medingenin luostarin pyhästä Margareetasta ja Nördlingenin Otto-ritarista palasi elävänä hänen mieleensä. Hän melkein kammahti. Siinä pyhimystarinassa oli vanha Juunas-herra ennustanut heidän molempien, Siimonin ja hänen, kohtalot.
Ja taas hän kuiskasi Niklaalle: "Katso tuota 'Kiirastulen näkyä'. Siimon ja minä olemme kaikki sen tuskat läpikäyneet, marttyyrikuolemaa vaille. Enkö iloitsisi tänä vihkimyksemme päivänä?"
Mutta lukkari Nikki Efraiminpoika karasteli parhaillaan pihisevää kurkkuaan alkaakseen päämessun introitus jakson papin kulkea sakastista alttarille.
Särähtävän kimeänä kuuluu Niklaan korviin johtolaulun päätössäe: "Gloria Patri..." Mutta hänen katseensa on yhä juuttunut "Kiirastulen näkyyn".
Oli aivankuin nuo viheriänpunaiset liekit olisivat kuvanneet hänenkin nuoruudentuskiaan. Mutta mitä ne ennustivat hänelle nuo liekeissä kärsivien naisten hoikkina kiemurtelevat käsivarret, joissa oli toivotonta tuskaa, mutta yhtä hyvin – hän kuvitteli – hurjaa, synnillistä houkutusta, hekumaa ja tulenpaloa?
Kuvittelija havahtui vasta kun Siimon-herran messu katkesi ja tuli liturgiassa messun lectio-jakso, jota varten kirjatuoli siirrettiin alttarin eteen.
Koko kansan hämmästykseksi ei pappi avannut epistolakirjaa lukeakseen seurakunnalle valittuja kappaleita, vaan alkoi suoraan kuin äkkinäisestä hengen innoituksesta saarnata kansan omalla kielellä.
"Ei ole olemassa kerettiläisiä eikä oikeaoppisia, on vain vihan ja rakkauden ihmisiä", Siimon-herra alkaa ääni metallisen kirkkaana, stolan etukaistan kiillellessä hopeaneuleisissa kuvioissaan. Seurakunta havahtui messun ja suitsutuksen uneliaasta hartaudesta. Tuollaisia sanoja ei sille ollut koskaan tätä ennen puhuttu.
Ja saarnaaja toisti ajatuksensa: "Niin, ei ole olemassa kerettiläisen keltaista häpeänristiä eikä paavintiaran timanttiristiä. On olemassa vain risti Golgatalla ja sen juurella jokaisena aamuna uusi ja jälleen uusi elämänlähde. Niin, kuulijani, in nomine Jesu, jokaisena aamuna uudella kasteella ja hengen pesolla täyttynyt lähde, sillä uusi ja toinen on meidän Jumalammekin tänään kuin, eilen. Jokaisessa ilon ja kärsimyksen myrskyssämme, jokaisella kuoleman avannollamme, jokaisessa tunturikamppailussamme syntyy meille uusi Jumala, joka on eilistä Jumalaamme armollisempi ja ylevämpi. Mutta kaikki ne ovat suuren, tutkimattoman jumaluuden sydämestä syntyneet."
Nyt taipui papin korkea vartalo yli kirjatuolin ja hän alkoi puhua tuttavallisesti, kuin tarinaa. Hän kertoi Luirotunturin ihmeellisestä lähteestä, joka jakaa virrat Ruijanmerelle ja eteläisille rintamaille, eikä koskaan jäädy, ei sumene eikä kuivu.
"Sellainen on Jumalan sydän!" hän huudahti kertomuksensa perimmäisenä totuutena. "Se ei jäädy, ei himmene, se on jumalallisen ja maanpäällisen kauneuden totinen silmä. Ja se on hyvän ja onnellisen ihmisen sydän maailmassa, se on sielujen terveys, salus animarum."
Siimon-herran katse näytti hetken harhailevan, kunnes se kiintyi "Kiirastulen näkyyn" ja kääntyi kohti Margareettaa, jonka suurten silmien sini loisti kynttilöitten himmeässä valossa safiirin kirkkaana. Saarnaaja hymyili hetken. Ja nousi, aivankuin olisi muistanut heidän yhteisiä kärsimyksiänsä, uuteen, kapinalliseen ajatukseen:
"Paaviuden kruunu on häväisty hekumassa!" hän huudahti. "Mitä he tekevät, nuo 'pyhät isät'? He juoksuttavat nuorukaisista kuiviin heleät veret täyttääkseen mätänevät suonensa uudella nuoruudella – riettauden ja haureuden himolla. Niin he ovat, nuo ane-kauppurit ja syntisäkkien rahalla paikkaajat, nuo kehruuhuoneitten ja porttoloitten ylikaitsijat ja tyrannien ryyppyveikot, he ovat, nuo paheen isät, vihkineet ruumiinsa himojen saatanalle ja oman tuomionsa lukeneet. Mutta oikea siveys on uskollisessa rakkaudessa, jossa myös meidän ajallinen ruumiimme vihkiytyy Jumalalle."
Kansa oli kauhistumaisillaan. Mutta papin ääni muuttui rauhalliseksi. Hän puhui aivankuin muistelemalla. "Kuoleman avannoilla olen minä tämän kaiken nähnyt ja kokenut. Ja minulle syntyi uusi Jumala, joka riisui minut munkinriekaleistani kuin tohiseva elokuunmyrsky linnunpelättimen sen naurettavista repaleista.
"Ja siksi minä tiedän nyt, että paaviuden kolminkertainen kruunu on korkeudestaan kukistuva kuin Jubmelinkuvan valkeakivinen hattu Paadarin rannalla. Me emme tarvitse enää paavikirkon pelättimiä, vaan elämää ja rakkautta, joka kukkii jokaisella ranta- ja jänkäniityllämme, kuohuu koskiemme pauhussa ja uneksii tuntureittemme kaltiolähteissä ja meidän omissa sydämissämme."
Henrik Kurki seisoi jäyhänä, melkein halveksivan näköisenä sukunsa ja päälliköitten etupäässä. Tuo mieshän taitaa luritella omia lemmenkotkotuksiaan, näytti sanovan hänen kulmallisensa vähäksyvä liikahdus ja ärtyneen näköinen suupieli.
Mutta silloin juuri tapasi saarnaajan katse hänet. Se viipyi hetken katsoen häntä tutkivasti silmästä silmään.
"Mutta minä en ole käynyt vain omilla kuolemanavannoillani", pappi jatkoi. "Minä siunasin Herran ja pyhän Hengen nimeen mitattoman haudan tuntureilla, ja minä näin hengessä Pohjolan sukukunnat, sen päämiehet ja kansan. Minä näin tämän aapojen, vuomien, kiveliöitten ja tuntureitten karhean kansan. Niin, minä näin tämän kansan kautta koko Suomen niemen, tunturien keroilta etelän rintamaille saakka. Ja minä sanon: Tällä kansalla on yksi ainoa kuolemansynti ja kuolemantauti. Se on eripuraisuus, kateus, kauna ja veljesviha.
"Tämä kansa ei ole sortunut sotiin, ei spitaalitautiin, ei mustaan surmaan. Eikä se niihin sorru. Mutta sen parhaimpia sukuja repii Kainin ja Aabelin perisynti. Ja niitä surmaa Absalomin kuolemansynti. Luopukaa niistä, sanon minä, ja meidän rajamme siirtyvät itään ja länteen, suuri valtakunta on nouseva Pohjolassa, se on kansoittuva meidän verestämme ja täyttyvä runsaalla elämällä."
Saarnaaja vaikeni pitkäksi ajaksi. Ankarien sanojen jälkeen palasi taas yhä kirkastavampi hymy hänen kasvoilleen. Ja hänen äänensä kuulosti kuulijoitten korvaan hyväilevältä.
"Ja kuitenkin minä kiitin Jumalaani tuolla suurella haudalla, sillä se kertoi minulle ihmeellistä tarinaa tämän kansan hyvistä voimista. Nuorukainen, joka oli kulkenut korpirosvon ja verisen kapinan tiellä, tutki katkeran sydämensä ja taisteli jalosti oman heimonsa kunniaksi."
Niklaalle oli karahtanut veret kasvoille. Oli kuin hänen pyhin taistelunsa olisi kiskaistu kaikkien nähtäville. Mutta vuolteva lohdutuksen virta kulki kuitenkin tänä hetkenä koko hänen olemuksensa lävitse. Uusi Jumala jokaisesta tunturikamppailustamme! Tuo papin loihtima ajatus oli hänelle aivankuin suuri ja lopullinen synninpäästö kaikesta menneestä. Se oli tehnyt hänelle Jumalan ja pyhimykset entistään läheisemmiksi, ymmärrettävämmiksi.
Mutta kesken ajatuksiaankin hän kuunteli saarnan jokaista sanaa.
"Ja vihdoin", jatkoi pappi, "mikä oli jaloin teko tällä tuntureitten haudalla? – Se on Juho Könkkölän sankarityö. Hän uhrasi elämänsä kaikkine miehineen, jotta jälkipolvet eläisivät vapaan miehen kunniakasta elämää. Hän ei vaatinut, hän antoi täydestä sylistä, hän ei kysynyt, hän suoritti teon, hän ei punninnut omia saamisiaan, hän sytytti jäisille tuntureille suuren uhritulen, joka ei ole koskaan meidän sydämistämme sammuva. Hän, metsien mies, oli sitä, mitä on koko tämän kansan oltava, jos se aikoo elää ja nousta voimaan ja kunniaan kansojen seassa.
"Sellainen on ja sellainen olkoon, te päämiehet, jouselliset, miehet ja vaimot, tämän kansan sydän ajasta aikaan, ja se on oleva tälle kansalle elämänlähde, jäätymätön ja sumenemat on, kuten Jumalan pohjaton silmä Luiron tunturin laella!"
Niin jatkui tämä harvinainen jumalanpalvelus, kunnes messun pääosa, canon missae, sen päätti pyhine uhritoimituksineen.
Murkinan jälkeen istuskelivat Kurkelan miehet ja vieraat talon ulkotanhuvilla, ketkä ryhmissä loikoen heittäen sanan silloin tällöin, seuraillen salmen vesien aurinkoista vaellusta, ketkä kaksitellen syrjemmällä sydän täynnä hyvänolon uneliasta rauhaa. Vain kaukaa, Tiinuksen muorintuvan tienoilta kuului lasten iloista meiskausta.
Margareetta ja Siimon lähestyvät Myllymäeltä päin miesryhmää, jonka keskellä istuu Henrik-isäntä, sanoakseen hyvästit Kurkelalle.
"Niin, velimies, viikon päästä on Pirkkiön pappilassa tupaantuliaiset, ja kirkkoherramme emäntäpiika pitää huolen siitä, että seurakunnalla on mitä juhlaan kuuluu", sanoo Margareetta.
Henrik kompuroi seisoalleen ja puhui pappia hyvästellessään: "Olipa se oikeata naaman pesua se saarnan loppuvirsi. Luulenpa, miehet", hän kääntyi Niklaan ja Jaakon puoleen, "että 'Matti Kurki' saa tuoda oikeat lasiset västärät Danzigista sekä pappilan että Kurkelan jokaiseen akkuna-aukkoon. Vai mitä, veljet?"
"Sopii, sopii", Jaakko tokaisi. "Mutta tämän miehen kauppatalo se vasta västäröissä kiiltelee, jahka on päästy Hahtiperän syksymarkkinoihin asti. Ja silloin on siellä päin sellaiset tupaantuliaiset, että silakkakin maistuu sianlihalta ja kalja Reininmaan renskalta."
"Niinpä niin", kääntyi Henrik vakavaksi, "tänä kesänä pesevät naamansa näillä main sekä miehet että talot. Ja mitä tuokookin arki tuonnempana tullessaan, ne pestään vastakin, niin kauan kuin on veri vettä sakeampaa ... Kurkelaisten suvussa."
Pirkkiön saarta, pappilan rantaa kohti loittonee tyynesti lipuen vene, jossa Margareetta soutaa ylisillä ja Siimon-herra pitää perää.
Sukulaismiehet eivät enää keskustele. Ei ole enää sen enempiä sanottavia.
Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt Suensaaren ympärillä, laskemattoman auringon alla.
JÄLKIMMÄINEN OSA
1.
TANSSIAISET.
Vanhassa ja iloisessa Viipurin linnassa tanssittiin armon vuonna 1468 toukokuun ja rauhan kunniaksi, joka oli tehty edellisessä huhtikuussa Moskovan Iivana-ruhtinaan kanssa.
Linnansalin lavean permannon täyttää – ajan riuskojen tapojen mukaisesti – raisu ja rohkea tanssinmetakka.
Siinä laukataan "hoppaldeit", "furlefranssit", "adelswankit", "schwingerwurtzit", "bosoltit" ja muut ajan muotitanssit, kaikki yhtä hurjaa vauhtia, pillipiipareitten, luutunsoittajien ja laulajien pitäessä parvekkeelta käsin ylimmäistä ja jo hieman juopunutta leikari-iloa yllä.
Asiaan kuuluu, että kavaljeeri juoksuttaa neitoaan yli lattian seinästä seinään ja nurkasta nurkkaan ja hypäyttelee häntä, niin että laveahelmaisista hameista vilkkuvat koreankirjavat sukkanauhat ja heleät paidanrimpsut.
Nurkkiin ahtautuu tuon tuostakin tanssivia pareja kuherteleviksi ja nauraviksi rykelmiksi, joissa suudelman otto tai sukkanauhan ryöstö lemmenpantiksi ei ole ankarasti kielletty.
Eikä ole läheskään harvinaista, että juhlasalin arnilaiskankaiset, upeat, mutta punaväriltään jo hieman haalistuneet seinäverhot saavat näistä survovista paarma- ja ampiaistansseista kipeitä ja pitkiä repeämiä. Tämän tietävät kyllä linnan räätälinsällit, jotka ovat joutuneet niitä kursimaan kokoon jo monenmonet kerrat suurella vaivalla ja tulipalokiireellä.
Nyt ollaan tanssiaisten kuumimmalla hetkellä. Suonissa hehkuu ranskan viini ja danzigilainen "rumeni". Luuttuniekka on yltynyt yltymistään ja laulaa yhä uskaliaampia säkeitä yläilmoistaan.
"Yön lyhven kun käy ilotanssi,
tipotiessään on aamulla neitsehen kranssi",soi läpi nokkahuilujen huikeitten äänien luutun ja laulun vinkeä luritus.
Kuta kukkeampi on neito tai äveriäs porvarin rouva, sitä avokaulaisempi on hänen värikäs, vyötäröiltä asti kireälle nyöritetty silkkipukunsa. Ja mitä nuorempi ja turhamaisempi on kavaljeeri, sitä lyhyempi on hänen nuttunsa helmus, mikäli tätä, parhaimmilla muotikeikareilla, on enää lainkaan.
Mutta jos onkin herrasjakku vyötäröiltä lyhyt, sitä pitemmät ja piukemmat ovat nuorten herrain ihokkaat, jotka päättyvät pitkänkärkeviin noukkakenkiin.
Niinpä vilkkuvat kengännoukat juoksu- ja laukkatansseissa kuin hullut pirunkaviot laveitten ja suojattomien helmojen vaiheilla, olkalevätin ja tukan liehuessa neitojen viheriäisten seppelten tai tötteröharsojen yläpuolella.
Ja yhä nousee hien, muskatin, neilikan, jasminin ja puuterin ja muiden hajujen lemu, nuoruus, hulluus ja humala. Ja sitäkin yltiöpäisemmin laskettelee vuoroin luritellen, vuoroin hihkaisten luuttuniekka laulujaan:
"Piru tanssin loi,
opin ihmislapsille soi,
miten syntihin vietellään
ja neito kengitetään."Porvarisrouvista on äveriäin ja arvokkain pormestari Pietari Degenin Dorthe-emäntä, jonka kukikkaan upeilta silkkirintamuksilta raskas koru on juuri ja juuri irtoamaisillaan, sillä häntä tanssittaa parhaillaan kaksi kavaljeeria. Nuori kauppiaanpoika Johan Bagge tekee kommervenkkejään ylpeän rouvan etupuolella. Nuoriherra kääntää lonkkaa ja toista, käsiä lanteitten kohdalla hypitellen hän ponnahuttaa varpaillaan toista ja toista polvea kyynärpäätä kohti kuin hyppelisi tulenpalavalla hiilustalla, niin että hihansuitten pienet kulkuset kilajavat.
Nyt kiverryttelee hän kengännoukkiaan eteen- ja taaksepäin ja kieputtelee kaulaansa, jotta ruumis kiertyy kuin viekasteleva käärme parka paratiisin omenapuussa. Mutta nyt? Jopas hän loikkaa Dorthe-rouvan pyöreinä uhoilevia polvia kohti, hipaisee hameenlievettä ja on muka ilmassa suuta suikkaisevinaan, jotta mahtiemännän poskille puhkeavat punaiset täplät kuin syksyn viimeiset ruusut kosteaan pensaikkoon.
Mutta iäkäs leskimies, rikas suolaporvari Ambrosius Mört, joka näihin aikoihin havittelee itselleen uutta aviosiippaa, kannattelee takaapäin hänen hameensa leveää laahusta tasaisin ja arvokkain liikkein, hivautellen jalkaterät vinossa toista jalkaa toisen eteen, arvon rouvan laahus vasemman käden taipeessa, oikea käsivarsi ylhäällä ja samettilakki hyppysissä.
Ja kavaljeeriensa välissä muhkea rouva etenee "hanhenvatsa" muodinmukaisesti pystyssä ja pulleana kuin enkelinkuva laivan kaljuunassa, paksujen käätyjen helistessä kuin ryssänruplat valjaissa.
Tällä aikaa Pietari Degen itse, joka yhdessä suomalaissyntyisten pormestarien, Knuut Hermanninpojan ja Juho Olavinpojan, kanssa oli ollut "ristiä suutelemassa" äskeisessä rauhanteossa, istuu kupungin arvokkaimpien porvareitten seurassa syvän seinäholvin alla pitkähkön pöydän ääressä. Herrat pohtivat viinin voimalla, kotikaupungin puolesta ylpistellen, Viipurin ja Tallinnan yhä ankarammaksi käynyttä kauppakilpailua ja sodanuhkaa.
Porvarit reuhottavat laveissa porvarisviitoissaan, joista somasti pullealta vatsalta kuultelee hopeavyö rahamasseineen, perinpohjaisessa sovussa, ovat sitten suomalaisperäisiä tai saksalais- ja ruotsalaissyntyisiä. Suomalaiset Sudet, Pannit, Jaakko-mynttärit, Kylliäiset, Hailit ja Katapäät, saksalaiset Degenit, Schröderit, Styffit, Lowet ja Gentzit sekä ruotsalaiset Svartit, Bagget ja Langit ovat yhtä mieltä siitä, että Novgorodissa oli vallattava hansojen Gotenhofiin ja sen markkinoihin tasavertainen kauppaoikeus Viipurille, vaikka se vaatisi kauppasodan Tallinnaa vastaan.
"Nyt on rauha ryssän kanssa", sanoo suola- ja jauhoporvari Jussi Katapää, jonka ranta-aittoja kiertää kokonainen rivi salmen vastapäisellä kaupunkiniemellä, "ja tämä mies lähettää laivansa Nevalle, vaikka Lyypekki ja Tallinna sitä haukkuisivat salakaupaksi ja varaspeliksi. Emmekö ole, hyvät miehet, kirkkomme triumfiristin nimessä, yhtä vapaita tekemään laillisilla tavaroillamme kauppaa kuin ketkä tahansa tallinnalaiset, gotlantilaiset tai lyypekkiläiset?"
"Älä sure, Katapää", muhoili Pietari Degen, "ankara ritarimme, Eerik Akselinpoika, on lähettänyt hurjapään Knuut Possen kaappaamaan tallinnalaiset salakauppurit, ennenkuin pääsevät ostamaan sammenpäätäkään Nevalta asti, tai nylkemään meikäläisiä rantakyliä rihkamillaan".
"Paistuvatpa, piru vieköön, tässä leikissä Tallinnan herrat kypsiksi, sen takaan, yhtä kypsiksi kuin pyhä Erasmus kattilassaan", huudahti Antti kultaseppä, joka äveriäimpänä käsityöläismestarina oli hänkin päässyt tähän suureen herrasjuhlaan.
"Totta, sanon minä", intoutui pullea Niilo Kylliäinen, savolaissyntyinen sukkela kauppias, "niin totta kuin rippi on seitsemäs sakramentti ja savolainen muikkukukko on herevin herkkuloista".
"Ja saivaret ja satinkaiset lihavimmat savolaisen piässä ja pempussa", ilvehti Klemetti Haili, kalakauppias, joka Pyhänhengen kiltatuvassa oli tottunut "olutpenkissä" haastamaan Kylliäisen kanssa päättymätöntä riitaa karjalaisen ja savolaisen paremmuudesta.
"Omissa lämpimissäänpähän oleilevat niin saivaret kuin muutkin itikat Savonmoassa. Mutta ei siellä päin niin peevelin turkasesti haista kuin härskit hailitynnyrit ja kapahauet Jussi Hailin takapihalla", tekaisi savolainen komman vastustajansa nimestä ja ammatista.
Herrat nauroivat pitkät naurut Juho Olavinpojan tokaistessa muka savolaisittain: "Kuulkeepas voan, Savonmuan keltijäinen purroo kippeesti, kun hyvin sattuu."
"Purroo, purroo", jätkytti Jussi Haili suuttumaisillaan, "mutta tietävätkö herrat, mikä itikka se on, joka kiiltää kuin nappi, ei jou nappi, lentää kuin lintu, ei jou lintu, männöö moahan kuin mato, ei jou mato! Heheh pojat, se on sittapörrö eli savolainen pulliainen."
"Syöpähän tuo ... koeperhonennii miehen vuatteita, muttei mainetta", Kylliäinen nilvasi suoralta kädeltä. Ja savolainen sai taas naurajat puolelleen.
Mutta tällä välin oli tanssi lennähtänyt ilon huikeimpiin latvuksiin saakka. Oltiin vihdoinkin kaikkien yhteisessä piiritanssissa. Tätä näytti hallitsevan nuori neito, Kaarina Erengislen tytär, joka kantoi Degeneitten sukunimeä, mutta joka tiedettiin Kaarle Knuutinpojan tyttäreksi niiltä ajoilta, kun hän oli, parikymmentä vuotta taaksepäin, pitänyt iloista hovia Viipurin linnassa.
Kaarina-neito näytti tietävän arvonsa ja asemansa. Hänen pukunsa oli norsunluun väristä silkkiä, jonka jokainen kukkakuvio oli taidokasta koruompelua ja jonka kaula-aukkoa peittivät timanteissa säihkyvät ketjut.
Isän pystynenä, aistilliset huulet ja suuret silmät olivat periytyneet tyttären siroille kasvoille ehtymättömäksi elämäniloksi, joka näytti vähät välittävän turhaan huokailevista, murskatuista sydämistä.
Kavaljeerit olivat alkaneet piirilaulun Kaarle Knuutinpojasta, joka oli edellisenä vuonna noussut kolmannen kerran Ruotsin valtaistuimelle, vieläpä entisen vastustajansa, nykyisen sukulaismiehensä Kaarle Akselinpoika Tottin, tukemana.
"Tukulmin valleilla Kaarle-herra
vihamiehille kolhunsa kosti,
ja ylvähin mielin hän kolmannen kerran
nyt kruunun päähänsä nosti",alkavat säkeet soida, laulajien, varsinkin vanhan Ambrosius-porvarin, kumartaessa tanssin tahdissa Kaarina Degenille, joka keinuu prinsessana keskellä piiriä, hehkuvilla huulilla milloin välitöntä naurua, milloin itsetietoista, kylmähköä hymyä.
Suuren kynttiläkruunun loisteessa hänen hiuksensa hohtavat hauraissa, mutta kuitenkin loisteliaissa kuparin väreissä kuin pienten aurinkojen säihkyttämä diadeemi.
Hänen kasvojensa hipiä, jolla himertää arkipäivän valossa lieviä teerenpilkkuja, on hehkuvimmillaan, häikäisevän valkea ja valkeudessaan hauras kuin kevättalven auringossa paistava lumi. Ja siksipä juuri hänen vaaleanpunaiset huulensa, joissa on hehkeimmilläänkin kukanlehden himmeyttä, ja hänen tavallistakin sinisemmät, hieman vihertävät silmänsä tulevat tanssin huumeessa ihailijoita häikäisevän lähelle, aivan kuin hengähtämän matkan päähän.
Vain hänen kapeat länteensä, hoikka, mutta täyteläinen vyötärönsä, joka taipuu ja nousee tanssin vaiheissa, milloin viettelevän norjana, milloin ylpeän solakkana kuin kylmänä huojuva kaisla, synnyttää hänen ympärilleen ilmakehän, jonka läpi on rohkeimmankin ritarin uskaliasta syöksyä.
Ei huhuta turhaan, että hänen kiihdyttävän ja vaarallisen kauneutensa vuoksi on tähän aikaan yleinen kaksintaistelumuoti kantautunut meren yli myöskin Viipuriin.
Mutta juorukaan ei tiedä sanoa, kenellä kavaljeerilla olisi pienintäkään oikeutta kantaa hänen värejään. Ei olla lopultakaan varmoja mistään muusta kuin siitä, että huolettomimmin ja rohkeimmin häntä uskaltaa lähestyä Knuut Posse, kaikkien kaupunkilaisten hulluuksistaan ja urhoollisuudestaan kuulu suosikki.
Laulun parhaillaan raikuessa ilmestyy sivuhuoneesta linnan emäntä, Elina-rouva, Kaarle Akselinpojan toinen puoliso, omia sukujaan Stureja, ja jää pieneksi hetkeksi ihastuneena kuuntelemaan Kaarle Knuutinpojan ylistyslaulua. Mutta pian kahahti taas hänen koppakuoriaisen muotoisella vartalollaan vaaleanharmaa silkki ja häilähtivät kaulalla helmet. Ja rouva kurkistelee levottomasti ympärilleen jotakuta etsien.
Kaarle Akselinpojan emäntänä saa olla näet alati varpaillaan. Herraansa ja aviomiestänsä hänen on käytävä kesken juhlaakin katsomassa, vaikka hän olisi vetäytynyt hetkeksi töittensä ääreen, kuten nytkin. Koskaan ei tiedä mitä linnanherra tarvitsee. Käskeekö hän tätä vai toista, vai alkaako hän harmaat silmät välähdellen puhua aikeistaan karttojensa ja pergamenttiensa sekamelskan keskeltä. Mutta yhtä hyvin, jos sille päälle sattuu, hän lähtee juhlijoitten joukkoon huulilla ärähtelevä koninleikki kohdatessaan nuoria neitoja tai kavaljeereja tai – vanhassa herraseurassa – yrmeä ilonpito poliittisten vastustajien kustannuksella.
Nytkään Elina-rouva ei ollut ylhäällä työkammion ovella ymmärtänyt muuta kuin hymyillä kysyvästi, kun hänen herransa oli tokaissut kuin tulipalokiireessä: "Degen tänne, Pietari Degen!" Ja rouva oli alkanut kipittää portaita alas helmat kohollaan.
Yhtä kiireesti hän kiertelee nyt tanssijoitten ohitse ja lomitse porvareitten pöytään, jossa hän hymyillen kuihaisee herransa käskyn Pietari Degenin korvaan.
Kaarle Akselinpoika Tott, tuimakasvoinen, viisissäkymmenissä oleva herra, jonka lyhyt kaksihaaraparta työntyy syvien, tarmokkaitten suupielien juonteitten keskeltä häikäilemättömänä eteenpäin, seisoo soopelireunusteisessa juhla viitassaan ja keltaisissa saappaissaan torniakkunan edessä, sääret hajallaan, vasenta silmää siristäen, oikea kulmallinen korkealla, aivankuin odottaisi minä hetkenä tahansa vihollisen hyökkäystä.
Hän tuijottaa yli linnansalmen harvataloiselle kaupunkiniemelle, ohi Katapään mäen sen etelärannalle, Pantsarlahteen päin, jossa viimeisen venäläishävityksen jälkeen ammotti käsityöläisten matalissa mökkirykelmissä laajoja aukeamia, törröttävine kiukaineen, tuhkaläjineen ja seisovine lätäkköineen.
Linnanvoudin saavuttua hän kysäisee melkein kiukkuisen jyrkästi: "Eikö ole tullut Knuut Posselta mitään viestiä?"
Pietari-herra puhaltelee hengästyneenä ennättämättä päästää vielä sanaakaan suustaan, kun jo ritari jatkaa: "Eikö? Sehän on pirua, saamari soikoon!"
Mutta samassa hengenvedossa hän on jo vetänyt voutinsa akkunan viereen ja osoittaa poltettua käsityöläiskylää: "Ja millä peevelillä me estämme ryssien hävitykset, kun ei ole tuoliakaan niemellä mitään muita varustuksia kuin Pantsarlahden rämeisiin upotettuja paalutuksia ja murroksia ja nekin lahoja, pelkkiä mätäneviä liekoja?"
"No, ka, rauhaahan tässä ollaan parhaillaan juhlimassa...", yrittää vouti.
"Ryssien rauha!" kivahtaa ritari. "Se on juutasten muiskailemista."
Mutta ei tuittupäinen ritari pysähdy edes ryssänvihaansa. Hän harppaa laajan työpöytänsä luo, joka on täynnä piirroksia ja pergamentteja. "Mitä sanot näistä? Heh, katso, Degen!"
Ja nyt on Eerik-herran kasvoilla tulenpalavaa innostusta. "Tuossa ovat Stefanus-maisterin suunnitelmat, jotka hän teki oleskellessaan harmaaveljien luona ennen Bolognan-matkaansa. Näihin on merkitty kaupunkimme tulevat vallit, tornit, muurinsarvet ja portit. Mutta ne maksavat rahaa. Avaatteko, rakkaat porvarit, kukkaronnauhojanne niiden rakentamiseksi, vai täytyykö minun kiskoa kaikki raha ja päivätyöt savolaisen ja karjalaisen talonpojan selkänahasta?"
Pietari-herra levitteli punaverkaista pormestarinviittaansa aivankuin rikkautensa ja auliutensa merkiksi, mutta ei ennättänyt taaskaan sanoiksi, kun kiireinen linnanherra jo osoitti kädellään linnansalmea pitkin, josta lähestyi kaksi kaapparialusta ja näiden keskellä korkea, pulleaperäinen hansalaiva.
"No, perhana, siinä on Knuut-herra ja saalista mukana!" ritari huudahti. "Se se vasta on mies. Läksi hirttämään merirosvoja ja tuo juhlavieraikseni nähtävästi rakkaita tallinnalaisiani! Mene, tuokoon vangit tänne. Minä kyllä juotan niille sellaista pippuriviinaa, että muistavat vehkeilleensä Akselinpoikia vastaan."
Ja ritari kiepahti nuorekkaasti kannoillaan katsahtaen ylpeä ilme kasvoilla akkunakomerosta puuntavaa Tottien sarveikasta sukuvaakunaa.
2.
OUTOJA VIERAITA.
Etelänpuoleisella linnansillalla touhuaa Knuut Posse, nykyään kolmissakymmenissä oleva ritari, räiskäen iloisesta naamastaan hyvää tuulta, niin että haalistunut, kellansininen hatunsulka keikkuu päälaella ja suolanpuremat vyöt, olkahihnat ja saappaat, joita on lioteltu pari kesää yhtämittaisissa kahakoissa merirosvoja vastaan, heiluvat riuskasti kuin tappelun tanssissa.
Hän ohjaa hansalaivasta vankeja sillalle. Jonoon tulee neljä tallinnalaista hansaporvaria, joiden upeista verkaviitoista ja ärtyneistä kasvoista näkyy, etteivät he ole tällaiseen kohteluun tottuneet. Mutta kauppaherrat lutistavat suunsa mykiksi ja katselevat jyhkeän Olavintornin ikkunoihin kuin hakeakseen näkyviin linnanherraa ja välittääkseen tuota "Rosvo-Nuuttia" vastaan.
Jo hönkäisee Pietari Degen sillalle tuomaan sanomaansa juuri samana hetkenä, kun viimeiset vangit astuvat maihin laivalankkua pitkin: Kolme miekallista miestä, joista ei päätäpahkaa saa selvää, olivatko he aatelisjunkkereita vai rikkaita hansaherroja.
Edellä astuu yperninverkaiseen tummansiniseen nuttuun, harmaisiin ihokkaisiin ja kannussaappaisiin puettu mies, joka ei näytä täyttäneen läheskään kolmeakymmentään, mutta jonka vaaleahkoissa, ruskeasilmäisissä kasvoissa on miehekkään avoin ja totinen leima.
Vasemman kätensä hän on laskenut passaulaiselle miekalleen, joka riippuu raskaassa, hieman vanhanaikaisessa vaskisolkisessa vyössä.
Ehkä vähän vanhempi, mutta yhtä pitkä ja vieläkin hoikempi röyhkeän ja tällä kertaa suuttuneen näköinen mies, hänkin rikkaasti puettu, astuu roimin askelin edellisen kantapäillä.
Mutta viimeisenä tuleva nuorukainen on toista maata, melkeinpä muotikeikarin lajia. Hänen laihankälpeillä, leveähköillä kasvoillaan on tärkeä ilme. Pienet silmät tiirottavat uteliaina, pieni ruskahtava syylä nenänpielessä kurtistuu ärtyillen hänen nokkaviisaan nenännaskalinsa ja nyrpistelevän ylähuulensa lomaan.
Nuoren miehen pää on eloisa, aivankuin irrallaan lihavahkona pukertavasta vartalosta, joka kireissä muotihousuissa näyttää kömpelömmältä kuin se ytimeltään lieneekään.
Vankien astuessa linnanherran työhuoneeseen tämä kysäisi suoraa päätä karskisti: "Salakauppiaita vai merirosvoja?"
"Sanovat olevansa Tallinnan porvareita ja...", alkaa Knuut Posse. "Porvareita?" keskeyttää Eerik-herra tapansa mukaan. "Sepä se! Ja laivan ruuma on tietysti täynnä humalaa, suolaa ja rihkamaa, jota olitte rahtaamassa Virolahden ja Säkkijärven talonpojille, vai...?" Hän oli jo kääntynyt tallinnalaisten puoleen. "Tiedätte kai, että jokainen suolalasti ja nauhannenä takavarikoidaan, ja te itse pääsette rottamarkkinoille kellariholviin?"
"Panen vastalauseeni itseni ja kumppaneitteni puolesta meitä loukkaavasta kohtelusta", sai lopultakin tallinnalainen porvari puheenvuoron. "Olemme Tallinnan komtuurin lähettiläitä, vieläpä Liivinmaan maamestarin – kaupunkimme yliherran – suosiollisella luvalla. Meidän nimemme" – porvari viittasi seuralaisiinsa – "Hannu Becker, Hannu Wulfram, Kornelius Grelle ja minun – Hannu Moller – on tässä, valtakirjassamme, mainittu. Ja lisäksi siinä puhutaan sovintopäivistä, joita olemme tulleet ehdottamaan kaupunkiemme tapuliriidan järjestämiseksi." Nyt oli Eerik-herran vuoro hämmästyä. Hän väläytti valtakirjaa silmäillessään suuttuneen katseensa Knuut Posseen päin. "Etkö sinä, töyhtöhyyppä, osannut tarkastaa näiden arvon herrojen kirjoja, ennenkuin...?" hän murahteli, mutta huulilla oli sittenkin salaista hymähtelyä.
"Palvelukseksenne, ankara ritari, mutta minulla on käsky kaapata jokainen laiva, joka..."
"Mene siitä, rosvo", oli taas kiljaisevinaan Eerik-herra, "juhlasalissa taitaa jo Kaarina Degen tanssia tulisilla hiilillä tai – toisilla käsivarsilla, ha-hah!"
Knuut Possen jäädessä kuitenkin samoille jaloilleen Eerik-herra viittaa vieraita istumaan ja on itse tarkasti lukevinaan valtakirjaa. Mutta hänen ajatuksensa kulkevat suuremmissa asioissa. Sen näkee hänen viiksenpureskeluistaan ja silmistä, jotka peittyvät luomien taakse, mutta lennähyttävät pari voitollista katsetta hansaherroihin.
Hän näkee selvästi kuin tuohon valtakirjaan kirjoitettuna ne syyt, jotka ovat nöyrryttäneet Tallinnan mahtavan komtuurin ja raadin tarjoamaan "dachfartia" – sovintopäiviä.
Eipä hän ollut turhaan antanut nuoremman veljensä Iivarin solmia aviota Kaarle-kuninkaan tyttären kanssa ja sitä tietä toimittanut hänelle koko Gotlantia ruhtinaskunnaksi.
Ja nyt hallitsi kolmas veli, Lauri Akselinpoika, sekä Raaseporia että hänen sijoillisenaan Turun linnalääniä. Totta totisesti! Nuo kauppasaksat olivat lopultakin käsittäneet, että Akselinpoikien sukuvalta ulottui Viipurista Gotlantiin. Se oli laajempi ja lujempi kuin Kaarle-kuninkaan vehkeilyjen ja riitojen ympäröimä valtaistuin. Se oli mahtavampi kuin Moskovan Iivana-ruhtinaan nujertama Novgorod...
Niinpä niin. Heillä, Akselinpojilla, oli valtakunta! Tähän saakka oli siltä puuttunut pääkaupunki. Mutta nyt! Jos hän sai Viipurille tasavertaiset tapulioikeudet hansakaupunkien kanssa, silloin tämä hänen vanha linnansa ja tuo tuolla, hänen yritteliäs kaupunkinsa, oli nouseva heidän valtakuntansa pääkaupungiksi, jolla ei ollut muuta uhkaa kuin Moskovan rohkea ruhtinas täyttymättömine vallanhimoineen.
"Niinpä niin, hyvät herrat", hän tokaisi kesken välähteleviä ajatuksiaan kuin koetellakseen porvarien pohjimmaista mielialaa, "Liivin maamestari ja teidän komtuurinne ja pormestarinne taitavat vavista Iivana-hurtan saaliinhimoa, vai?"
"Raskaat ovat ajat, sangen raskaat", sanoi Hannu Moller, "Iivana-ruhtinaan naitua Bysantin Sofia-prinsessan ja..."
"Totta, totta", tarttui Eerik-herra kasvoilla ilme kuin ilveksellä, joka kiusaa käpäliinsä joutunutta jänistä, "eikä se rosvo haikaile nimitellä itseään tsaariksi, sortuneen Bysantin perillisenä muka. Ja teidän maamestarinne ja saksalaisen ritarikunnan suurmestari – he ovat kai kuiskanneet teidän korvaanne, että Eerik Akselinpoika on oikea mies antamaan täältä käsin verisen iskun sen herran kylkeen, vai kuinka, rakkaat porvarit?"
Tallinnalaiset herrat nyökäyttivät varovasti päätään. Mutta samassa oli ritari jo iskemässä uudella kysymyksellä: "Hyvin ajateltu, kauppaherrat! Mutta osasitteko laskea, millä minä hyökkään, jollei Viipurilla ole tapulikaupungin arvoa ja asemaa ja tuo nouseva kaupunki tuolla niemellä ole suojattu ylikäymättömillä muureilla? Pitäisihän teidän tietää, että sitä turvatumpi on hansaliiton kauppa, mitä mahtavampia ovat Turun ja Hämeen linnalääni ja ennen kaikkea Karjala ja sen tuleva pääkaupunki. Meidän etumme käyvät kerta kaikkiaan yhteen, hyvät herrat."
Jo availi Hannu Moller puoleksi hampaatonta suutaan puhuakseen. Mutta ennenkuin hän oli taaskaan päässyt sanoihin asti, oli sinipukuinen miekkamies astunut syrjemmältä esille, kasvot palaen äkkinäistä innostusta.
"Se on oikeaa puhetta, jalo ritari, se on pelastus koko Suomelle, sen rintamaille ja Lapin kauppakunnille, sillä me, pohjan-pirkat, lakaisemme Solovetsista ja Kannanlahdesta alkaen puhtaaksi koko Vienan ja Aunuksen, jos on täällä etelässä vastassa liittolaisvoimia!"
Ritarin silmätessä yllättyneenä nuorta miestä, jonka ruskeat silmät katsovat häneen miehekkään lujasti, Knuut-herra, joka näyttää odottaneen vain sopivaa hetkeä, kysäisee puolittain leikillisesti: "Niin, herra, mitäs tehdään näille miekkosille, jotka eivät ole sanoneet nimeänsä eikä sukuansa? Pirkkoja ollaan, susi-pirkkoja ollaan – sitä ne ovat hokeneet, kysy niiltä sitten vaikka enkeleitten kielellä..." "Ei ole ollut kiirettä nimillä eikä suvuilla, ennenkuin ovat edessä suuremmat herrat kuin kaapparit ja rosvot!" kuului samassa röyhkeä sana taustalta, josta toinen pitkistä pirkoista on astunut esiin.
"Varo öykkäilemästä, mies", sanoo yhä hyväntuulisena Eerik-herra. "Jos tämä minun 'rosvoni' haastaa sinut kaksintaisteluun, et siitä selviä miekkasi pahasti lohkeilematta."
Pitkä pirkka ei näyttänyt hätkähtävän tästäkään. Hän kääntyi äskeistäkin röyhkeämmin Knuut Posseen päin, joka hypitteli kuin huvikseen sormiaan miekkansa kahvalla.
Mutta äsken puhunut pirkka työnsi jäykästi syrjään kumppaninsa, selittäen täsmällisesti ja lyhyesti: "Olen Niklas Kurki Tornion kauppakunnasta ja nämä ovat orpanoitani Kemijärven Voikkaalasta. Olemme olleet nelisen vuotta Saksassa kauppa- ja sota-opissa ja viimeksi Tallinnassa, josta saimme raatiherroilta pääsyn tähän laivaan. Minun oli näet määrä tavata täällä linnassa isäni, jota ainakin ennenvanhaan sanottiin Satakunnan Daavidiksi."
"Nyt muistan, muistanpa hyvinkin...", tapaili Eerik-herra leukapartaansa. Häneen näytti tehneen hyvän vaikutuksen nuoren miehen avoimet kasvot ja rehti puhe. "Lempo soikoon! Sinä, Niklas Kurki, olet se mies, joka löylytit jossain tuntureilla norjalaiset talonpojat, niin ettei jäänyt jäljelle ainuttakaan päätä, vai?"
"Me olimme kaikki kolme siinä leikissä mukana", vastasi Niklas Kurki.
"Saamarin hyvin tapeltu! Ritari Klaus Kurki kertoi minulle siitä poiketessani Laukossa toissa talvena. Ja hän sanoi sinua vähäorpanakseen, mutta..."
"Niin, olen Maalina Kurki vainajan ja Satakunnan Daavidin poika ja Suensaaren Kurkelaisten ottopoika", sanoi Niklas jäykästi, mutta veren tulvahtaessa kasvoille.
"Oikein, oikein", muisteli Eerik-herra, aivankuin pyyhkiäkseen pois turhat puheet syntyperistä. "Sinun isäsi on täällä erään nihtilipullisen päällikkönä rajavartiossa Vuoksella. Hyvä, hyvä", hän kääntyi Knuut-herran puoleen, "vie nämä 'susi-pirkat' sinne alas juhlimaan ja ryyppää tai tappele heidän kanssaan, mutta muista, että olemme viettämässä rauhanjuhlaa moskoviittien kunniaksi ja, kuten myöskin toivon, Tallinnan arvon porvareitten kanssa", isäntä kääntyi lopulta hieman koirankurisesti naurahtaen hansaherrojen puoleen.
Ja nuorten miesten askeleitten kopistessa vielä portaissa oli nopeatuumaisen linnanherran käsi jo Hannu Mollerin olalla johtaakseen tallinnalaiset juhlavieraitten joukkoon.
3.
KAARLE-KUNINKAAN YRTTITARHASSA.
Kuulaan kevätillan ja yöllisen hämärän polut ovat jo yhtymäisillään.
Niklas Kurki kiertelee yksinäisenä linnan puutarhassa, jonne juhlasalin ilonpito kantautuu heikeänä humuna.
Hän on pysähtynyt hajamielisenä suihkukaivon lähettyville, jonka, kuten koko puutarhan, Kaarle Knuutinpoika oli kolmattakymmentä vuotta sitten rakentanut ja joka hänen ajoistaan oli päässyt pahasti rappeutumaan. Kaivon laaja kivikehä on alkanut sammaloitua ja sen sirot najaadihahmot tummua. Mutta juuri tämä himmentynyt taideteos ja sen pysähtymätön vedensolina näyttää tyynnyttävän levotonta kulkijaa selvittämään ärtyneitä ajatuksiaan.
Hän oli hansakaupungissa ja etelämpänäkin nähnyt rikkaitten porvaristalojen runsaita pitoja. Tämän illan juhla oli kuitenkin nostattanut hänen mieleensä aivankuin jonkin umpilampisen, äkkinäisen myrskyn, jonka perimmäiset syyt tuntuvat käsittämättömiltä.
Hänen aivoihinsa oli ammahtanut hämärä ajatus siitä, että hänelle oli parhaillaan tapahtumassa jotakin ratkaisevaa. Vai oliko se jo tapahtunut? Hän tunsi hapuilevansa oudoilla kynnyksillä ja oli sisimpiään myöten levoton, kuten usein ihminen, jonka kasvoja vasten lennähtää äkkiä onnettomuuden yökkö, jota ei saa lyödyksi maahan eikä edes itselleen selvitetyksi, mistä päin se oli tullut ja mistä päin se oli ehkä uudestaan tuleva. Ristin nimeen, hänhän havaitsee nyt vasta, yht'äkkiä, eläneensä vieraissa kaupungeissa jonkinlaisena munkkina, jonka viitta ja päähuppu nyt vasta oli reväisty auki ja vyönuora jostakin syystä palanut karstaksi.
Jokin kaukainen ovi avautui, paiskautui kiinni. Juhlivia pareja lie ollut tulossa vilvoittelemaan. Äskeinen tapaus tuolla sisällä palasi taas hänen mieleensä ärsyttävän elävänä. Hän oli seisoskellut salin seinävierellä ja katsellut häikäisevää Kaarina Degeniä, jonka rinnalla Knuut Posse näytti laskevan riehakasta leikkiä neidon vastaillessa päätään pudistellen tai lyhyesti naurahtamalla.
Kesken ilakointiaan tuo ylpeältä näyttävä hovineito oli äkkiä, Knuut-herran viitattua pari kertaa häneen, Niklakseen, päin, noussut seinärahilta ja astunut muutaman askelen häntä kohti, katseessa suurisilmäistä ihmettelyä ja huulilla veikeätä hymyä. Neito oli lähestynyt ja katsonut häneen kuin tunteakseen. Ehkä hän oli aikonut jotain puhuakin. Mutta samassa hän oli kuitenkin kääntynyt ympäri hymähtäen epätietoisena ja palannut kavaljeerinsa luokse.
Niklas Kurki ei käsittänyt vieläkään, oliko kaunotar ollut jostakin syystä utelias, vai oliko hän halunnut ilakoida hänen, "susi-pirkan", kustannuksella.
Mutta hän ei päässyt nytkään kokonaan rauhaan tuon neidon kasvoilta. Niiltä oli jäänyt aivankuin huikaisevan paistavaa keskipäivän valoa ja hiilakan sinistä, kaunista kaskenauerta hänen silmänkuvajaisiinsa.
Mutta nämäkään näyt eivät vastanneet hänen sisäistä vaistoaan. Eihän hän toki ollut tottunut naisolentoja arvioimaan, ei ainakaan entisessä korpirosvon elämässään. Mutta nyt – miten ollakaan! Loimahti hänen silmiensä eteen pitkän koto-ikävän valkein kuva. Siellä kaukana jalankäymättömissä erämaissa on saarekas korpi järvi kiristynyt ensi yön pakkasessa, hopeassa, kellassa, monen monissa huikeissa väreissä välkähtelevään jäähän. Mutta hentokoivuisten saarten viidakot liekehtivät, roihuavat yhtämittaisessa palossa, vuoroin tulenlieskan kellertävinä, vuoroin kuparinvälkkeisinä. Niin, kimmeltävä, kylmä jää ja saarten viidakoitten huikaisevat valkeat – siinä olivat hänen kasvonsa ja hiuksensa!
Siksikö oli tuo nuori vieras nainen näyttänyt hänestä niin tutulta? Hänhän oli – mikä liekin syntyperiltään – näky hänen omasta Pohjolastaan, tuntureitten välisistä huokaavista ja julman ihanista erämaista syntynyt...
Nuoren miehen askelet kiertävät puutarhan keinotekoista lammikkoa. Käsi työntää miekan hankkilusta lujasti alaspäin. Taaksepäin sojottava miekka aivankuin pitää askelten vauhtia yllä, kunnes hän äkkiä pysähtyy.
Hän on saanut ajatuksen ratsastaa jollakin huovihevosella Karjalan tietä Vuokselle tavatakseen isänsä niin pian kuin suinkin. Hänen on tällä kertaa mahdoton olla jotain tekemättä. Sillä mikä oli vieraissa oloissa lopultakin ollut hänen kotikaipuunsa suurin tuska? Nyt hän vasta senkin ymmärsi. Häneltähän olivat puuttuneet pitkät lapintaipaleet, hikiset vaivat, revontulten huikaiseva loisto, teot ja taistelut, joihin hän oli tottunut poika-iästä asti! Niinhän hänen toimettomat kätensä olivat olleet kuin köysissä ja lopulta alkaneet hiutua kuin vähäverisen mamsellin, niin että hänen oli täytynyt pakostakin ruveta niitä verryttelemään padualaisen Benedetto-mestarin miekkailukoulussa.
Ei, hänen täytyi tehdä jotakin, juuri tänä yönä eikä vasta tuonnempana. Ainakin hänen oli päästävä satulassa muutamia penikulmia eteenpäin!
Niklaan astuessa varjoista käytävää kohti puutarhan porttia tulevat häntä vastaan Kaarina Degen ja Knuut Posse.
Hän tuntee sisimmässään vavahtavansa ja suuttuu siitä samassa itselleen.
Tuon neidon äskeinen hymähdys oli palannut hänen mieleensä. Ja sen katse! Niinhän se oli taitanut häntä tuijotella kuin jotakin markkinoilla näyteltävää lapinkarhua, jolta ei puutu muuta kuin tanssimestarin ketjut kaulalta, nenärengas ja kirjava nallenlakki päästä...
Hän tunsi itsensä äskeistäkin harmistuneemmaksi. Ja hän aikoi paeta uudestaan. Mutta ei ennättänyt. Käytävän käänteessä hän seisoi yht'äkkiä tuon yhä omia ilo jaan nauravan parin edessä. Niklas Kurki yrittää kumartaa ja kulkea ohi. Mutta Kaarina-neidon nauru on samassa lakannut. Hän on pysähtynyt ja sulkenut häneltä tien.
Mies seisoo avuttomana ja kömpelönä. Tottakin kuin tasakärsä jängällä, piru vieköön, puraisee häntä äskeinen ajatus, työntäen kiukun ja häpeän sekaista verta kasvoille.
"Tässäkö hän nyt on tuo teidän 'tunturiprinssinne', rakas ritari?" kuuluu Niklaan korvaan ilakoiva, mutta samalla houkutteleva ääni. "Eikä vain prinssi vaan – Inarin ruhtinas, luulen", jatkaa kekseliäs Knuut-herra. Mutta hänenkään äänessään ei ole suoranaista pilkkaa.
Niklas saa takaisin ryhtinsä ja katsoo – ritarin mainitessa Kaarina Degenin ja hänen nimensä – suoraan neitoa silmiin, joiden sini on muuttunut iltahämärässä pohjattoman tummaksi, ja kasvojen hipiä – sekin oli himmeää norsunluuta, kuten silkki hänen rinnallaan...
"Tehän olette voittanut suuren taistelun tuntureilla, herra?" kysyy Kaarina Degen.
"Sen voitti oikeastaan sukulaismieheni Juho Könkkölä hukuttamalla haalogalantilaisjoukot ja itsensä tunturivyöryyn, lumivuorien alle."
"Oletteko te siellä päin rälssimiehiä vai...?" tapaili Kaarina Degen empien jatkaa kysymystä sanalla "talonpoikia".
"Hevos- ja karjakauppiaita, jalo neiti", Niklas vastasi kylmän purevasti, Knuut-herran remahtaessa nauramaan.
Ja jäykästi kumartaen pirkka astui syrjään jatkaakseen matkaansa.
Mutta taaskin! Tämä yö näytti olevan täynnä yllättäviä kommelluksia.
Hänen orpanansa, Iivari Voikkaalan, juopunut ääni rämähtää Knuut-herran selän takana ja röyhkeä käsi tarttuu ritaria olkaan.
"Hoi, kaappari", ärjähtää Iivari, "nyt saat tapella susi-pirkan kanssa, jos on sulia luissasi sen verran ytyä kuin hoipputautisella poronvasalla!"
Knuut Posse työntää suutahtaen pirkan syrjään, niin että tämä on horjahtamaisillaan selälleen.
"Miekkani kautta!" hurjistunut kemijärveläinen vetää samassa säilänsä maalle. "Tässä on kyllä tätä vaakunanpuolta – jouhikuonon päätä ja niskaharjaa. Ja rälssiä! Sitä sattuu olemaan meillä enemmän kuin teillä, nappulaherrat. Tuhat lapinorjaa ja mannunalaa Kemijärveltä Vienanmerelle! Riittääkö, herra Tupelkaini?"
Hämärästä on ilmestynyt Iivarin nuorempi veli, Matti Voikkaala, leveä mäyrännaama säikähtyneenä, kädet harallaan, alkaen sopottaa veljelleen houkutellakseen tätä poispäin.
Mutta Niklas on tarttunut jo orpanaansa ryntäisiin ja jurisee tälle hampaistaan: "Luuletko olevasi kisällien kellarikrouvissa, renttu?"
Ja hänen sanoissaan on sellainen määrä halveksumista ja suuttumusta, että humaltunut meltoutuu tahdottomaksi, horjahtaa sivulle, Matti-veljen talutettavaksi.
Yhä tukahtumaisillaan ja silmät sokeina häpeästä ja vihasta Niklas saa vaivoin nostetuksi katseensa neitoa ja ritaria kohti ja sanotuksi pari sanaa anteeksipyynnöksi, poistuakseen saman tien.
Ja muutamassa hetkessä hän oli saanut lainatuksi nihtipäälliköltä ratsun ja laskettanut linnasta kaupungin puolelle.
Saksainkatua hän antaa hevosen kulkea käyden. Häntä painaa äskeinen häpeä, niin ettei hän osaa edes selvästi ajatella. Tuo orpana, josta hänellä oli ollut monta huolta jo Danzigissa, oli tällä kertaa häväissyt hänet, koko suvun ja pohjolan pirkat peruuttamattomasti.
Veri tulvahtaa vieläkin hänen päähänsä, kun hän muistaa, kuinka tuo vieras neito oli kalvistunut, tietenkin syvästä halveksumisesta, ja kuinka ritari oli huitaissut kädellään kuin sanoakseen: "No, mitäpäs juopuneista räyhääjistä."
Häneltä oli aivankuin ryöstetty jokin huikaiseva, kullanvälkkeinen kuva, jossa oli merenpihkan ja silkin himmeää loistetta ja ... jossain taustalla sinistä, yhä vain sinistä, milloin heinäkuisen tunturin himertävää sineä, milloin syvää ja pohjatonta kuin metsälinnun selinäsulkaisessa siivessä.
Salakkalahden etelärantaa juoksee jo ratsu täyttä ravia. Porvareitten tienviereiset kaalimaat, pienet naurishalmeet ja muut peltotilkut jäävät taakse. Ratsastaja ei huomaa, että oikealla kädellä, Munkkilähteellä, on naisväkeä, joko vettä noutamassa tai kisailemassa, ja että kaivon takaa, Teilimäeltä, nousi vaaleassa kevätyössä yksinäinen hirsipuu.
Kaakkoiseen ja Papulansalmelle johtavan tien risteyksessä hän vihdoin painoi säälimättömästi kannukset ratsunsa kupeisiin. Ja Karjalan tietä pitkin jatkui yöllinen laukka, joka tasaisena, vahvana tuulena vähitellen kylmensi miehen kuumettuneet ohimot ja ajatukset.
4.
MYRSKYINEN JUHANNUSYÖ.
Pitkä nihtipäällikkö, jonka suonisella kaulalla ja laihoilla, uurteisilla kasvoilla näkyvät vaivalloisen sotilaselämän lukemattomat merkit, mutta jonka varsi on yhä yhtä suora kuin pitkä nihtimiekka hänen kupeellaan, vaeltaa, nuori miekkamies rinnallaan, linnasta päin kaupungille. He nousevat Katapään niemestä Yläkatua pitkin Vuorelle, kohti raatihuonetta ja tämän jykevää kellotornia, joka näytti hallitsevan koko kaupunkia korkealta kallioltaan.
Nihtipäällikkö näyttää tällä erää unohtaneen sodat ja hikiset ratsumatkat. Hän on laskenut oikean kämmenensä nuoren miehen olalle, joka keinuu hänen omain olkapäittensä tasalla.
Molempien niskat ovat samalla tavalla kyömyssä, eteenpäin työntyvässä asennossa ja kummallakin näyttää olevan yhtä pitkä askel. Hehän ovat isä ja poika, Satakunnan Daavid ja Niklas Kurki, jotka eivät ole tavanneet toisiaan siitä lähtien, kun Tornion Kurkien verivihollinen, Daavid-kapinoitsija, oli ryöstänyt, kymmenisen vuotta sitten, poikansa Kemijoen rantakennäältä ja vienyt mukanaan Vienaan, silloisille olopaikoilleen.
Noiden aikojen 17-vuotias nuorukainen on nyt täysi mies, jolla on ollut pitkät kerrottavat matkoiltaan ja uusista ajatuksistaan.
Mutta tänä juhannusaattona, jona tosin taivas tuolloin tällöin uhkaavasti pilveilee, ne ajatukset, jotka olivat muutamia viikkoja sitten tulvahtaneet hänen mieleensä linnan puutarhassa, olivat kaikonneet sittenkin huolettoman ilon alta syrjemmälle. Vieläpä oli sen yön häpeäkin pesty merkillisellä tavalla melkeinpä olemattomiin.
Oli näet – hänen asustaessaan linnassa isänsä kanssa nihtituvassa – eräänä varhaisiltana tullut häntä vastaan linnansillan päädyssä, hänen aikoessaan kaupungille, Kaarina Degen.
Siihen mennessä hän oli jo isältään saanut selville neidon syntyperän ja pyrki vaieten, kunnioittavasti kumartaen hänen ohitseen.
Mutta Kaarina-neiti oli hänet pysähdyttänyt. "Miksi olette noin kiireissänne, 'Inarin ruhtinas?" hän oli kysäissyt huulilla epäröivää hymyä. "Lie tässä aika varustautua matkalle, sinne Inarille päin", hän oli vastannut jotakin sanoakseen.
"Juhannusyö on tulossa", oli neiti jatkanut silmissä merkillistä totisuutta. "Ja silloin on tämän puolen neidoilla tapana hakea tuolta Tervaniemen niittyjen nurmen alta kultakuoriaista nähdäkseen sulhasensa tai Kyöpelinvuoren portaat – joilla harmaa murhekuoriainen on hovimestarina."
Hän oli taas hymyillyt leikki silmissä. Mutta oli siihenkin jotakin peitellyt, sillä hän oli lisännyt katse tummeten, melkein käskevästi: "Ettekö osaa odottaa? Vai pelätäänkö noita-Lapissa päin lemmentaikoja?"
Niin oli Kaarina Degen ollut jatkamaisillaan matkaansa, mutta kääntynyt samassa taas hänen puoleensa: "En aikonut loukata teitä silloisena tanssiaisyönä 'rälssimiehillä ja talonpojilla', sillä rehellinen karjakauppias on parempi mies kuin aatelishuitukka ja iso suolaporvari on suurempi herra kuin heikko kuningas."
Tänäkin hetkenä Niklas näki edessään elävinä neidon kiihtyneet kasvot. Hänen oli tosin vieläkin mahdotonta käsittää, oliko hänen tummenevissa silmissään ollut pelkkää sovittamisen halua, vai katkeruutta tai uhmaa joitakin ihmisiä vastaan. Mutta niistä oli uhonnut sellaista totisuutta, ettei voinut olla kysymys mistään leikkipuheesta.
Hän oli jäänyt yllättyneenä katsomaan neidon noustessa linnanpihaa kohti. Ja nyt vasta jälkeenpäin hän muisti, että neito oli ollut puettuna yksinkertaiseen tummansiniseen porvaristytön pukuun, jonka ainoana koristeena oli pieni sininen olkaliina hopeasolkineen. Niin, hän ei ollut enää se Elina-rouvan hovineito, jota hän oli katsellut tanssiaisissa kuin sinisestä pilvestä huikaisevaa näkyä. Hänen korkeassa vartalossaankin, jonka käynti matalissa kengissä oli ollut yksinkertaisen jaloa, oli ollut hänelle, Niklaalle, jotakin entistä läheisempää, samanarvoisuutta, joka teki mielen rohkeaksi.
Joka tapauksessa sekä hänen leikkinsä että nuo iskevät sanat olivat jääneet hänen mieleensä. Ja yhäkin ne olivat palanneet hänen ajatuksiinsa kuin kuumassa iltapäivässä kirjavat perhoset tai – todellakin – kuin välkkyvät kultakuoriaiset ja mustat "murhekuoriaiset", joissa oli selittämättömiä ennuksia.
Niinpä Niklas nyt puolittain joutavia puhellen, mutta jollain tavalla poissa-olevana nouseskelee isänsä kanssa raatihuoneen mäelle, jonne oli kerääntynyt ohi kulkevaa tai pysähtelevää kansaa.
Ympäristökylistä vaeltaa Vuorelle pitkissä tummanpunaisissa mekoissa, joita vyötäisiltä soukistaa kireänauhainen esiliina, muhkeita emäntiä, joilla on luuneulalla hiussykeröön pistetty helmuksiakin punaisempi pyörylä. Tai kulkevat maalaisneidot lyhyissä, valkoisissa koltuissaan poikien rinnalla, kädestä pitäen tai kantapäillä pukertaen, mansikanpunaiset punonnaiset tukevilla rinnoilla, ihan samaa väriä kuin pojanmullikoilla nutunpieluksissa nappien virkaa tekevät nauhat ja tupsut.
Täältä kurkkaillaan yli salmen Tervaniemelle, jonka kallioille pystytellään itsensä Eerik-herran kokkoa, linnanrenkien vedättäessä sinnepäin vielä viimeisiä tervatynnyreitä. Ilopaikalle on lupa kerääntyä kohtapuoleen, yötä vasten, koko rahvaan, ja sinne on tapana tulla linnanneitojen ja herrasjunkkareitten omista juhlistaan tanssimaan juhannustansseja maalaistyttöjen ja -poikien keralla.
Kauempaa, merenselältä, lipuu etelärannan veneteloille koivistolaisia kalastajaveneitä koivut kokissaan ja juhannuskansaa täynnä. Sen puolen tytöt taapertelevat jo kokonaisissa jonoissa rantatietä poikkiraitaisissa hameissaan ja ripsukkaissa esiliinoissaan, ja poikien säärysten tupsut puuntavat tänne saakka monenvälisinä täplinä.
Niklaan katse on lipunut nuoren, harvaan rakennetun kaupungin talo- ja mökkiryhmiä pitkin. Ja samassa kiertyy hänen ajatuksiinsa Eerik-herran puhe tämän niemen ympäri rakennettavista muureista.
Hän lyö reimasti isäänsä olalle: "Isä, lähde mukaani Tornion Suensaarelle ja Marrasjärvelle, niin kokoamme metsäpirkoista armeijan ja sitten isketään maitse ja meritse Novgorodin Vienanvaltaa pääkuoreen, panemme tuhkaksi Solovetsin sipulitornit ja sitten..."
"Eipä taida enää tulla", isä hymähtää, "siitä tuohesta takkia. Kymmenen vuotta sitten, kuten muistat, tarjosin Henrik Kurjelle yhteistä retkeä Solovetsia vastaan, kun sen muurit olivat vasta nousemassa. Nyt se on rakennettu lujemmaksi kuin tuo linna tuolla. Suuret tulikirnut ammottavat sen muureilta ja suomuspaitaista miestä ovat muurinsarvet täynnään. Kurjet ovat myöhästyneet, poikani, kuten sinulle jo silloin Karjalassa ennustelin."
"Emmepäs ole", väitti Niklas kierrättäen kättään koko seudun ympäritse. "Eerik-ritari varustaa muureilla koko tämän kaupungin. Ja kun me huitelemme Vienasta käsin ushkuinikit Käkisalmeen ja sieltä samaa vauhtia tänne saakka, ne joutuvat kuin märät rukkaset Eerik-herran rautahanskojen hierottaviksi. Mitäs sanot?"
"Sanonpa vain, että siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Vai etkö ole kuullut, miten kävi erään taannoisen Viipurin herran, Sten Tuurenpoika Bjelken, joka aikoi usuttaa Käkisalmen karjalaiset Novgorodia vastaan? Etkö? No, mennäänpä tästä tuonne rannemmaksi, Pyhänhengen kiltatupaan. Ystäväni Niilo Kylliäinen sen tarinan osaa kertoa nipasta nappaan, kun on päästy olutpenkkiin ja juhannustuulelle."
Mutta kääntyessään seuraamaan isäänsä Niklas pysähtyy kuin naulittuna paikalleen.
Saksainkadulta päin on tulossa nuori tyttö, nähtävästi jonkun saksalaisporvarin palvelijatar, jonka pukuparsi tuntuu hänestä hämmästyttävän tutulta.
Neidolla on heleän sininen olkaliina vaskisolkineen, kellervän valkea nuttu, vihertävä esiliina, hameessa sammalenruskeata väriä ja päässä pieni punakukillinen siniliina.
"Katri, Irnijärven Katri!" soi Niklaan sydämessä yht'äkkisenä huutona.
Tiesihän hän sen, että hänen muinaisen rakastettunsa kotitalo Irnijärvellä oli poltettu ja että Hovattaiset olivat tytön surmanneet, tai hän oli nääntynyt jossain Pihkovassa tai kauempana pajarien orjuudessa. Tuo tyttö oli sitäpaitsi ylen nuori, yhtä nuori kuin Katri oli ollut seitsemisen vuotta sitten.
Mutta sillä oli Irnijärven Katrin puku! Ei puuttunut muuta kuin Ummajoen helmet kaulalta.
Tuo nuori neito oli hänen rakastettunsa kuvajainen, joka vähitellen, vuosien varrella, oli hänen mielessään hämärtynyt valjuksi kuutamoksi. Mutta nyt se riipaisi vielä kerran vereslihalle arimpia orvaskesiä, niin että vihan veret Uhtuan Hovattaisia vastaan, niin totta kuin hän oli ne kostoretkellään hävittänytkin viimeistä pojanpoikaa myöten, läimähtivät pakottavina hänen ohimosuoniinsa.
"Mistä olet kotoisin, tyttö?" hän kysäisi tuikeasti säikkyvältä neitsyeltä. "Vuokselta olen, Hannilanjärveltä", sai neito sopertaneeksi.
"Niinpä niin, sieltäpä tietenkin", kysyjä veti kämmenselällä otsaansa, aivankuin olisi häivytellyt pois mahdotonta ja turhaa ajatusta.
Hän kääntyi poispäin hämmentyneestä tytöstä, seuratakseen alamäkeen pysähtynyttä isäänsä.
He laskeutuivat pienten kujien kautta niemen eteläistä rantatietä kohti, jonka lähettyvillä sijaitsi kivestä rakennettu kaksikerroksinen Viipurin porvareitten veljeskunnan omistama kiltatalo. Tänne oli varsinkin näin juhannusaattona tapana kokoontua veljeskunnan ulkopuoleltakin nihtejä, hansakestejä, käsityöläisiä ja muita kaupunkilaisia, odottelemaan alakerroksen krouvituvassa kiltaveljesten juhlakulkueen lähtöä Tervaniemen juhannuskokolle.
Juhlatuvassa, jonka seinät oli koristettu vihrein lehvin ja lattia katajilla peitetty, sohisi jo Jasper-krouvarin tynnyrintapista yhtämitainen olvenkuohu tinatuoppeihin, joita juhlijat pitelivät kukin vuorostaan Remusenpojan, humalajumalan, nenän alla.
Mutta liikaa pahaa menoa ei suvaittu, sillä pitkän pintapöydän päässä istui veljeskunnan ja kiltatuvan ylin kaitsija, pormestari Pietari Degen, jonka määräämässä tahdissa kannut juotiin milloin millekin pyhimykselle.
Sitäpaitsi oli kuria pitämässä yllä sitäkin ankarampi valtikka, Dorthe-emäntä, joka täällä omassa valtakunnassaan oli toista maata kuin linnan suurissa tanssiaisissa.
Nyt pysyi huntu lujasti muorin päässä. Avaimet killuivat ruskeanharmaan, lujakankaisen rynkkyhameen kupeella. Ja totta totisesti, ei ollut harvinaista, että iso avain tai tinakannu kumahti porvarin päähän, joka yritti reuhata tai alkoi seiniä tai ovipieliä halailla, puhumattakaan siitä, että ankara sakko uhkasi jokaista, joka liikoja killisteli kannuja kallisteltaessa.
Jussi Haili ja Niilo Kylliäinen pelasivat "pikkeltafelia" hosuen pieniä palloja pelipöydän kopperoihin. Mutta he ottivat samalla osaa pyhimysmaljoihin ja ennättivät kaiken lisäksi hoidella vanhaa riitapeliänsä savolaisista "pulliaisista" ja karjalaisista "kapahauista".
Oli jo ennätetty tyhjentää maljat oman kirkon parhaille pyhimyksille: ihmeitä tekevälle Neitsyelle, joka kultaisine sädekehineen hallitsi kirkon siunatuinta alttaria, vieläpä pyhälle Annalle, avion suojelijalle, ja molemmille Johanneksille, sekä kamelinkarvaiselle että kiharapäiselle evankelistalle.
Mutta Dorthe-emännän sattuessa pelipöydän lähettyville Jussi Haili nosti kannunsa arvon rouvaa kohti ja lasketti, muka juhlavimman maljan juodakseen, pyhästä Erasmuksesta ikäänkuin kiltaemäntään sattuvan vanhan runolorun:
"Rammikko rahojen vanhin,
Louhi Pohjolan emäntä,
raskuta rahaista kättä,
kirjokättä kiimoittele..."Mutta siitäpä oli tulla tupenrapinat, Dorthe-muori sieppasi kalaporvarin kädestä kannun ja oli kumauttamaisillaan sen vasten runonlaskijan maireata suuta. "Vai tässä, sinä mokoma, vääntelet pyhimysten laillisia nimiä, ettes häpeä, Jussi Haili!" Niilo Kylliäinen oli alkanut hihittää herkullista vahingoniloa. "Kuulitkos, hailiherra? Riian markka sakkoa veljeskunnan köyhäinkassaan pakanallisesta ja jumalattomasta menosta, vieläpä Johannes Kastajan päivänä. Se on, herra pormestari, oikeus ja kohtuus, sanon minä!"
"Pane sinä, savontorakka, pane lisäksi pari lästiä hylkeenrasvaa ja kaksitoista kippuntaa kapakalaa, kyllä meillä jaksetaan, pyhän kattila-Rammikon kautta!"
"Torakka, torakkapa hyvinnii, neäs kun siinä Savonmoan torakassa onnii sitä lihhoo ja kokkoo eikä pelkkeä karvoo, niinkun ryssänrussakassa ja näissä sensukkuisissa Viipurin viiksiniekoissa."
Jussi Haili jäi nenä tuhisten vetelemään kalpean leukansa harittavia haivenia. Mutta tämän jalon väittelyn katkaisi Satakuntalaisen ja Niklas Kurjen tulo, mikä sattui perin otolliseen aikaan, koskapa Niilo Kylliäinen näytti olevan parhaalla haukkumapäällä ja juttu Käkisalmen karjalaisten petoksesta Sten-herran linnanherruuden aikana tarjosi sopivaa puheenjatkoa Jussi-porvarin ärsyttämiseksi.
Mutta ei siinä sittenkään Kylliäinen ennättänyt muuta kuin tapailla tuota muinaista kapinanyritystä, jolloin käkisalmelaiset olivat avanneet salaliitossa Viipurin linnanherran kanssa kaupunkinsa portit nihtijoukolle, mutta sitten – peläten Novgorodin kostoa – paenneet suin päin Viipurinlinnan turviin. Täällä he olivat ruvenneet pitämään sen peevelin mökää, jotta useita kaupunkiniemen asukkaita oli joutunut tapetuksi ja ryöstetyksi.
Siihen tyrehtyi koko tarina. Pormestari Degen oli näet jo sen alkaessa ryhtynyt järjestämään veljeskunnan juhlakulkuetta, ja tähän oli kaikkien porvareitten ja kansan otettava osaa.
Pyhänhengen veljeskunnan upea kulkue, jonka lippua ja tämän hopeaneuleista pyhän Andreaksen kuvaa koillistuuli oli viistättänyt vihaisissa vihurinpuuskissa, oli jo saapunut Tervaniemen kokolle. Korkea tervatynnyrien, veneenpuolikkaitten ja risukasojen torni oli leimahtanut tuleen työntäen aluksi mustaa savuaan kohtisuoraan ylöspäin. Ja riehakas tanssi, aluksi kangerreltuaan, oli juhlakummun suuresta oluttynnyristä rohkeutta siemaisten alkanut kiertää kentän joka puolella ja kokon ympärillä.
Samat tanssit, joita herrasväki oli linnassa hypiskellyt, kiepahdellut ja laukkaillut, riehahtelivat täälläkin, joskin karkeampina ja kömpelömpinä. Minkä herrain tanssisalissa hypäyteltiin, sen verran täällä tömäyteltiin, kähmittiin ja kahmaloilla kaapattiin milloin "hottostaanin", milloin "sularanssin" tai "volavranssin" kileässä soitossa.
Hiki alkoi jo kiiltää keski-ikäisten porvareitten naamoissa ja nuoret miehet hoipahdella. Mutta tämän juhannusyön ilot näyttivät hukkuvan sittenkin myrskyyn.
Oli aivankuin pahahenki olisi riivannut koillisia ilmoja. Papulanniemen soista ja Salakkalahdelta työntyi mustia ja myrkynviheriöitä puuskapäitä. Ilma oli kylmennyt tanssijain huomaamatta. Ja mitä tapahtuikaan! Keskellä kuumaa juhlaa räiskähti sadekuuro, josta sinkosi hetken aikaa selviä rakeita.
Mutta tuulenmyrsky ei siihen tyrehtynyt. Taivas mustui ja vinkuva tuuli painoi rantapensaita lakoon. Salskeat koivut taipuivat pudistellen suutuksissaan korkeita latvojaan. Nousivat ylvästellen pystyyn, mutta nöyristyivät taas maata kohti lukemattomien tuulenruoskien iskuista. Ja vahva hongikko niemen sisäosissa huokui pahasti hengästyneenä.
Kokkotuli viisti latana niemen rantaa kohti. Se venyi venymistään. Sen pitkät kielet olivat katkeamaisillaan, tai se sylki yht'äkkiä läkähdyttävää savua milloin millekin suunnalle.
Linnan herrasväkeä odoteltiin turhaan. Se oli nähtävästi päättänyt jäädä tällä kertaa omiin suojaisiin saleihinsa.
Niklas Kurki seisoskelee kallion kupeessa isänsä ja orpanoittensa, Iivarin ja Matin, seurassa.
Hän on odottanut Kaarina Degenin tuloa. Juhannusyönähän hän oli uskonut neidon tapaavansa. Sitähän olivat hänen sanansa tarkoittaneet. Niin hän oli ainakin kuvitellut. Ja nyt, koko juhla oli sammuva tuohon henkitoreissaan huohottavaan kokkoon. Ja hänen, hänenhän oli jo lopultakin jatkettava matkaansa – laivalla Turkuun, jossa "Matti Kurki" on ollut heitä odottamassa kukaties jo heikinmarkkinoista asti.
Niklas siirtyy levottomana ylemmäksi kalliolle nähdäkseen, oliko Eerik-herran seuruetta tulossa. Sillalla ja rantatiellä on kuitenkin tyhjääkin tyhjempää.
Mutta tuskin hän on ennättänyt astua askelen poispäin, kun hänen takaansa ilmestyy pienikokoinen linnanpiika, jonka hän muistaa nähneensä naistenpuolen pihamaalla askartelemassa ja tarttuu häntä käsivarteen sopottaen hätäisesti: "Se käski, Kaarina-neito, yrttitarhan huvimajaan, kun Elina-rouva on kieltänyt tulemasta kokolle hovineitoja." Ja palvelijatar lähtee juoksujalkaa laputtamaan oikotietä metsän läpi linnaan päin.
Ennenkuin Niklas on ennättänyt linnan puutarhaportille, on ilma muuttunut kylmää hohkavaksi hämäräksi. Kaikki juhannuksen kukkeus on murskattu lakoon ja koko seutu näyttää kolealta. Ja uusia myrskypilviä on nousemassa. Mutta portin takana pensaikon varjossa odottaa häntä taaskin äskeinen palvelijatar kuihaisten seuraamaan itseänsä.
Keittiöpihan puolelta neitsykäinen kierrättää Niklasta kapeita portaita ja mutkikkaita käytäviä linnan rouvasväen kerrokseen, kunnes avautuu hiljaa pieni, kapea ovi ja hän seisoo märkänä, saappaat liejussa laajahkossa neitsytkammiossa.
Syvistä akkunakomeroista pääsi tuskin mitään valoa huoneeseen. Mutta etelänpuolisessa holvinurkkauksessa oli seinäkaapin reunustalle sytytetty kynttilänjalkaan tuli. Tämänkään valossa ei tulija kuitenkaan ensi hakemalta nähnyt muuta kuin lämpimän punaisina puuntavat seinäverhot ja kultaneuleiset tyynyt, jotka kimmelsivät monin kiemuroin seinärahien syrjillä ja vuoteen sinisellä peitteellä. Ikkunaholvin varjosta tulee valon puolelle Kaarina Degen. Hänellä on yllään heleän vihreä porvarisneidon puku. Mutta Niklas ei näe hänestä muuta kuin kynttilän valossa himmeinä hehkuvat kasvot ja punaisen otsanauhan, jonka päät soluvat avoimien hiusten myötä taaksepäin.
Kaarina-neidon herkät kasvot ovat tällä kertaa jollain tavalla jäykät, melkein kuin turtuneet, joko jännityksestä tai jostakin ratkaisevasta aikeesta, josta on tuskallisen vaikeata puhua.
"Niin, myrsky tekee uskaliaaksi ... näin juhannusyönä", hän alkoi, tapaillen hymyä, joka kuitenkin särkyi hätäiseen hengitykseen. "Huvimajan kattoa, ei, nähkääs ole korjattu sitten Kaarle Knuutinpojan aikojen, ja pelkään, että minulla on teille pitkälti puhumista", hän hetken kuluttua jatkoi kiireisen selittävästi.
Niklas on vaistomaisesti ojentanut kättään kuin torjuakseen turhat selittelyt. Mutta neito tarttui siihen samassa entistäänkin hätäisempänä, aivankuin heitä molempia olisi uhannut yhteinen vaara. "Teidän henkeänne uhataan", hän sanoi. "Ja mistä päin?" "Ritari Knuut Posse." "Miksi?"
Neito näytti taas haparoivan turhaan sanoja, kunnes kaukaittain katkera iva värähdytti hänen huuliaan. "Hän väittää olevansa mustasukkainen teille – minusta ja haastavansa teidät kaksintaisteluun, jos..."
Niklas naurahti yliolkaisesti. "Jos muistan oikein, ei Knuut-herra suostu taistelemaan talonpoikien kanssa."
"Ei ehkä Voikkaalan, mutta Kurkien ottopoika on hänestä kyllä sen arvoinen, varsinkin kun on kysymyksessä – Korsholman linnalääni."
Kaarina-neidon ääni oli viimeisissä sanoissa muuttunut halveksumiseksi ja ivaksi, jota Niklas ei vieläkään ymmärtänyt.
"Älkää huolehtiko minusta, jalo neito", hän sanoi puolittain töykeästi, "olen kyllä tottunut miekan käyttöön".
"Tiedän, mutta syy on minun, enkä tahdo enää...", neidon sanat olivat tyrehtyä ujouden tapaiseen epäröimiseen. Mutta ne ylpistyivätkin yht'äkkiä niskaa nykäyttävän prinsessan suuttumukseksi: "Niin, minä en tahdo, en suo sille miehelle kunniaa taistella puolestani."
Niklaan silmät eivät hellittäneet. Ne näyttivät vaativan palavasti äskeiseen kysymykseen vastausta. Ja neito jatkoi. Oli aivankuin hänen olisi täytynyt saada uskoutua tuolle miehelle hinnalla millä hyvänsä.
"Kun isäni, Kaarle-kuningas, oli maanpakolainen ja eli kerjurinalmuista Danzigissa, taisin olla, hyvin nuorena ja kokemattomana, rakastunut tuohon kaikkien suosimaan ritariin. Mutta silloin, kun elin Degenien perheessä, onnettoman äitini ja isänsijaiseni kuoltua, orpona ja puolittain armoilla, ei tämä jalo herra minun kättäni pyytänyt. Silloin kelpasin hänelle vain joutohetkien huviksi. Minulla ei ollut todellakaan", hän puhui ääni särkyen, melkein tukahtuen katkeroittavista muistoista, "mitään muuta arvokasta kuin mitätön kunniani, jossa siinäkin oli jo valmiiksi houkutteleva syntymätahra".
Niklas tunsi häpeävänsä samassa sekä tuota naista että itseänsä. Mikä rippi-isä hän oli, lempo soikoon, tuon neito paran lemmenmurheille? Vai pitikö hänen lopultakin lohdutella tuota hemmoteltua prinsessaa katkeruuksissaan ja... Hän, houna mies, oli tullut tänne sydämessään huumaavia kuvia ihmeellisestä linnanneidosta, joka oli, jostakin kummallisesta syystä, syttynyt hänelle hullussa, yltiöpäisessä rakkaudessa. Sellaisestahan hän oli kuullut monenmoisia tarinoita ruhtinasten hoveista, joissa hovineidot tai valtiattaret ruoskittiin salaisista lemmensynneistä alastomina ja häväistyinä vaeltaviksi kerjäläisiksi, jollei haudattu elävältä tai surmattu mustasukkaisen herran miekalla.
"En luule olevani kelvollinen, jalo neito, korjaamaan nuoruudenerehdyksiänne ja syntymätahrojanne", hän katkaisi Kaarina-neidon puheen tylysti.
"Teidän täytyy ymmärtää minua!" Kaarina Degenin äänessä oli hätää, mutta myöskin käskyä, joka sai miehen taas hämmästyneenä kuuntelemaan jatkoa.
"Oletteko kuullut", neito kysyi, "että kuninkaitten rakkaus ei tahraa, ei muka tahraa naista, ei rakastajatarta, ei aviossa olevaa rouvaa, joka joutuu heidän himojensa astinlaudaksi...?"
Niklaan hymähtäessä Kaarina-neito istuutui kuin väsähtäen seinäpenkille, viitaten vieraansa lähettyvilleen jakkaralle.
"Niin ne kuitenkin väittävät, jotka ovat eläneet ruhtinasten hoveissa. Lehtolapset, jalkavaimojen perilliset, bastardit, otetaan vaakunamiesten sukuun, ja he elävät rohkeina käenpoikina tai hemmoiteltuina tyttärinä ruhtinasperheissä 'laillisten' perillisten rinnalla.
"Niin lienee siellä, suuressa maailmassa. Mutta täällä, rehellisissä porvarissuvuissa, lehtolapsi ja hänen äitinsä saa onnettomamman kohtalon kuin langennut talonpoikaistyttö, joka saa häpeänlauta kaulassa ja häpeänkynttilä kädessä kuunnella parannussaarnaa kirkossa 'hurskaan' seurakunnan sylkiessä tuon raukan päälle omaa 'kunniallista' hyveellisyyttään..."
Neito oli tullut Niklaalle taas läheiseksi. Hän alkoi ymmärtää hänen kohtaloansa. Se riipaisi häntä itseänsä, sillä mikä oli hän itse muuta kuin Kurkien bastardi, joka poika- ja nuorukaisiässä oli saanut purra "äpärän" vuoksi monet kerrat hammasta.
Hän oli tarttunut huomaamattaan Kaarina-neitoa kädestä ja vetänyt sen kämmentensä alle kuin suojatakseen tai tyynnyttääkseen sitä vapisemasta.
"Niin, täällä?" jatkui taas neidon puhe. "Äitini väsyi ennenaikaiseen hautaan yhtä onnettoman Erengisle-herran piinatessa häntä loppumattomalla synkkämielisyydellään ja tuon tuostakin kuohahtavilla mustasukkaisuuspuuskillaan.
"Kurjempi, tuhat kertaa kurjempi oli hänen elämänsä kuin langenneen palvelijattaren häpeän olkiseppele päässä kirkon jalkapuussa."
Kaarina-neito kavahti seisoalleen kuin jaksamatta enää kertoa tarinaa pitemmälle. Hän kuohahti oman itsensä puolesta: "Niin, minua on juhlittu ja kumarrettu, imartelua on särisemällä särissyt korvissani, mutta tanssiaislaahusteni takana ovat ritarit rivosti vilauttaneet silmää ja neidot tyrskineet, joko kateudesta tai omaa pulmusenpuhtauttaan..."
"Kaarina-neito, älkää kieltäkö minua taistelemasta", Niklas kuohahti, "Knuut-herraan nähden minä ainakin olen teille hankkiva hyvitystä".
"Ei, ei, minä kiellän sen!" huudahti Kaarina-neito, aivankuin tuollaisessa aikeessakin olisi piillyt suuri vaara. "Sillä herralla on aivan liian mahtavia suojelijoita", hän lisäsi tyynemmin, hitaasti harkiten. Mutta tuossakaan ajatuksessa hän ei malttanut viipyä. Hän ajoi takaa kuin hurmioittavaa näkyä. "Minä tahdon täältä pois!" hän huudahti. "Kauas, saavuttamattoman kauaksi. Ja ehkäpä teidän avullanne! Täällä minä olen tukahtumaisillani sekä häpeästä että halveksumisesta. Nyt ei minulle enää naureta takanapäin. Nyt...? Ei muuta kuin ylistyslauluja kuningas Kaarlelle ja hänen tyttärelleen. Sillä nyt, nähkääs, minulla on myötäjäisinäni Korsholman linnalääni! Ainakin on tuo liian kuuluisa isäni sen minulle luvannut, ehkäpä päästääkseen kutsumasta minua Tukholmaan, jotta hänen viimeinen jalkavaimonsa, Raaseporin Kristiina, ei häiriintyisi nuoressa onnessaan."
Tytär oli suominut isäänsäkin ivan hienolla silkkiruoskalla ja palasi taas omaan lähimpään kohtaloonsa.
"Niin, jalo Knuut-herra tietää sen sangen hyvin, ja nyt hän olisi valmis 'pelastamaan' minun kunniani", hän jatkoi yhä myrkyllisemmin. "Sehän nostaisi hänet noin vain sivumennen mahtiin ja valtaan. Häntä ei huvita enää, nähkääs, hirttää pelkkiä merirosvoja ja kaappailla hansalaivoja Eerik-herran palveluksessa. Nyt hän on valmis tarjoamaan minulle kilpensä ja ... 'rakkautensa'. Ajatelkaas! Mutta mitenkäs kävi? Oh, miten ihanasti. Nyt, hänen kosiessaan, minulla oli onni sanoa, että rakastan toista miestä viime tanssiaisista asti ja ... ja sitäkin aikaisemmin, jo kahden vuoden ajan. Juuri niin, siihen tapaan minulla oli ilo vastata tuolle nousukkaalle."
Neito oli uudelleen peittynyt arvoitukselliseen hämäryyteensä. Niklaan palavimmat kuvitelmat olivat taaskin joutuneet kylmään räntäsateeseen. Hänellä ei ollut sittenkään muuta osaa kuin kuunnella tuon nuoren naisen vieraita rakkauksia, nykyisiä ja menneitä.
Myrsky vihmoi pieniä ruutuja vasten. Hänen teki mieli syöksyä yöhön vaeltaakseen valuvassa sateessa päänsä selväksi.
Mutta Kaarina Degen hymyili vaisusti, aivankuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän kulki yli permannon ja painoi akkunaluukun kiinni.
"Niin, jo lähes kaksi vuotta", hän puhui tullen Niklaan eteen ja laskien pieneksi hetkeksi kätensä istuvan miehen olkapäälle.
"Olin silloin Eerik-herran ja Elina-rouvan mukana Turun-matkalla, josta palatessamme poikkesimme Hämeen härkätieltä Laukkoon, Klaus Kurjen vieraiksi.
"Herrat istuivat iltaa kartanon vanhassa vaakunasalissa, minun katsellessani akkunan pielessä kesäiseen hämärään, Säijänselälle.
"Isäntä oli yltynyt kertomaan vanhoja sukutarinoita Kurkien muinaisesta Matti-herrasta, Lapin valloittamisesta ja lopulta Tornion susi-pirkoista ja vähä-orpanoistaan. Silloin kuulin koko tarinanne, Niklas Kurki."
Kuuntelija kavahti kuin rynnätäkseen paikaltaan. Mutta neito, joka taas istui sohvallaan, kosketti häntä polveen vaatien kuuntelemaan.
"Silloin", hän jatkoi, "kuulin syntymänne, äitinne rakkauden Satakunnan kapinoitsijaan, teidän vaelluksenne nuorena korpirosvona erämaissa, rohkean taistelunne ja voittonne Taivaskeron tunturilla.
"Siellä on puhdasta ilmaa, siellä ... tuntureilla, ajattelin. Se nuorukainen kosti jalosti Henrik-enolleen, joka oli hänet tuominnut henkipattouteen. Ja hänen äitinsä, Maalina-rouva, hän oli surmatyössään suurempi kuin raamatun Juudit! Ja hänen poikansa? Minkä näköinen olikaan hän, joka oli äitinsä vuoksi valmis ryhtymään veljessotaan?
"Niin ajattelin ja kyselin sinä iltana, luullen tuon kaiken aamuksi haihtuvan kuin jylhän tarun, joka on meistä liian kaukana.
"Mutta sen jälkeen, iltaisin ja öisin, en saanut silmistäni tuntureitten laskemattomia aurinkoja enkä sitä nuorta miestä, jonka kuvittelin laskemassa kesäiset kosket tukka hulmuten perävantaalla tai hiihtämässä loppumattomat korvet kuurassa kasvot, silmäripset, nuori parranhöytyvä, puuhkalakki ja paksut hiukset. Ja yhä toistui minussa kaukaisena huutona ajatus: siellä on puhdasta ... tuntureitten takana! Siellä pestään myrskyssä syntymätahrat olemattomiksi. Siellä huuhdotaan tunturilumien alla kurjat menneisyydet, kuten tapahtui Taivaskeron lumivyöryssä viholliselle. Ja siellä, siellä on eräs onnettoman rakkauden hullu poika, kuten minä olen sen häväisty tytär. Hänen, juuri hänen, sellaisen miehen on minut pelastettava täältä heitukoitten pilkasta ja imartelusta, koko ulkokullaisen siveyden porvarillisesta rihkamasta ja...
"Niin, todellakin!" huudahti neito, tietämättä enää miten jatkaa tulvimalla vuotanutta puhettaan. "Enkö ollutkin rakastunut tuohon 'Inarin ruhtinaaseen', ennenkuin olin hänet nähnytkään?"
Kaarina Degenin loppusanoista oli helähtänyt etupäässä hulluttelun halua ja, ehkäpä, itseivaa. Mutta Niklas oli jo kuohahtanut tulvaa vasta onnesta. Taakse jääneet tyhjät vuodet olivat muokanneet hänen elämänkesantonsa kuohkeaksi ja kuivaksi maaksi, joka janosi janoamalla sadetta, tulvaa, myrskyä, mitä tahansa, kun se vain päästi elämään sen povuksissa kituneet ja kyteneet voimat.
"Siksikö, sitäkö varten?" hän sopersi riistäen Kaarinan käsivarsiensa väliin. "Siksikö te ... tanssiaisissa sillä tavalla katsoitte, tulitte kohti, käännyitte ja taas nauroitte kuin pilkataksenne? Ja minä, houkka, kun luulin..."
"Siksi, siksi", kuuluu käsivarren alta tuoksuvan hengityksen mukana jollain tavalla tyynnytteleviä sanoja.
Mutta Niklas Kurki näki vain oman taannoisen kimmeltävän näkynsä. Saarten viidakot paloivat tunturijärven välkehtivän jään keskellä – hänellä oli käsivarsiensa alla tunturikaltioitten säteilevä, ihmeellinen tytär...
"Vien teidät sinne, ryöstän teidät", hän puhuu lämpimällä äänellä.
Mutta hän tuntee pelkkää tyhjää käsivarsiensa alla. Kaarina Degen on liukunut erilleen. Nyt hän seisoo hullaantuneen miehen edessä yhä hiukset sulana vaskena ja kuparina, mutta hoikka varsi jännittyneenä koivahaisena. Ja taas kuuluu hänen suustaan vieraita sanoja.
"Ryöstäisitte?" hän katsoi ihmettelevän kysyvänä. Ja lisäsi aprikoiden: "Se sopisi ehkä porvari Degenin tyttärelle, mutta ei ... Kaarle Knuutinpoika Bonden perilliselle. Ei, sitä en tarkoittanut..." Niklaan kädet nousahtavat kuin iskun alta. "Te saatte kantaa värejäni, olette ritarini, jos tottelette minua. Eikö se riitä? Vai ettekö halua...?"
Miehen kumartaessa hämillään neito jatkoi hymyillen, mutta nyt ... niin jäisen käskevästi, että Niklas painui jakkaralle jääden tuijottamaan kammion hämärimpään loukkoon.
"Otan teiltä vastaan ritarinsananne siitä, että ette taistele Knuut Possen kanssa. Hän älköön saako minuun nähden edes näennäisiä ansioita, sillä hänen suosijansa, Eerik-herra, saattaa siinä tapauksessa holhoojani minut naittamaan hänelle, tuolle miehelle, jota halveksin ja vihaan."
Ja taas, taaskin olivat nuo jäisen kylmät kasvot muuttuneet anoviksi. Tuo joka hetki yllättävä olento oli lähestynyt odottavana ja sittenkin jollain tavoin hellyttävänä.
Niklas Kurki ei voinut muuta kuin kumartaa hymähtäen ja väsyneesti.
"Sanokaa se", kuului yhä houkuttelevalla äänellä. "Lupaan koettaa kantaa kunnialla teidän värejänne, jalo neito", vastasi Niklas.
"Luotan teihin, lähetän sanan, kun on oikea hetki tavata", ojensi Kaarina Degen kätensä, jossa oli hyvittelevää lupausta, ehkäpä läheisempää kuin nuori mies pettymyksessään kykeni oivaltamaankaan.
Myrsky oli jo aikoja sitten lakannut lyömästä akkunaluukkuja. Nyt, aamuyöstä, se valoi jo lämpimiä virtoja, jotka kohisivat kattokouruissa ja putosivat pieninä koskina alas, vaeltaen pihan laakakiviä, porttien alusia ja teiden vierusojia kohti kosteita rantoja, joihin ne hukkuivat, nuortuneen aamutuulen taas alkaessa huojutella rantaruohistoja.
Vireä aamuaurinko oli jo korkealla Niklas Kurjen kulkiessa muurinvieruksia, muka turvassa uteliaitten katseilta, linnan ulkopihalle ja täältä leivintupien, pajojen, olutpanimojen ja käsityöläismökkien lomitse laajaan nihtirakennukseen, jossa hän tapasi isänsä ja molemmat orpanansa jo valveilla.
Tärkeä Matti katseli häneen kotvan kuin mietiskelevä mäyrä hullua metsästäjää ja tokaisi toinen silmä tiirollaan ja peukalo pystyssä Iivari-veljelleen: "Teufel, sanoi saksalainen, kun heräsi aamulla 'frauenbadessa'."
Ja tähän jatkoi Iivari kömpelöllä saksallaan oppimaansa kylpylärallatusta:
"Aussig Wasser, inne Wein,
lasst uns alle fröhlich sein."Mutta Niklas löi sanaa sanomatta miekkansa huotrineen ja nyrkkinsä pöytään, niin että orpanoitten pilanteko vaihtui kuin lujasta korvapuustista muikeaksi ällistykseksi.
5.
SUURI AJATUS.
Juhannuksen jälkipäivinä tapaukset ja sattuma seurasivat toisiaan tiheinä, yhtämittaisina vasaran- ja moukariniskuina, niin että pahasti polttavat kipinät olivat sokaista ne ihmiset, jotka olivat joutuneet tuon pienen kaupungin ahtaan elämänpajan sisäpuolelle.
Ja sen alasimelta alkoi syntyä rujoa ja käypää kalua, hyviä ja pahoja tekoja, onnessa ja onnettomuudessa palavia ihmissydämiä.
Eikä kukaan tiedä vielä tänäkään päivänä, oliko syy kulloinkin sysissä vai sepissä, meltoraudassa vai elämän viisaassa mestaritakojassa.
Niklas Kurki on eräänä iltapäivänä vaeltamassa määränpäätä vailla niemen etelänpuolista maantietä.
Rannalla sijaitseva valkeaksi rapattu dominikaaniluostari kirkkoineen, hautausmaineen ja yrttitarhoineen oli jäänyt jo taaksepäin.
Mutta Niklas jatkoi yhä matkaansa Pantsarlahden pohjukkaa päin, joka niihin aikoihin ulottui syvälle koillista kohti. Täällä tuli kulkijaa vastaan pelkkää suoperäistä rämettä. Mutta hän alkoi kiertää vielä sitäkin ja sen harvoja itää vastaan rakennettuja paalutuksia.
Hän ei voinut tällä kertaa pysähtyä. Häntä vaivasi kiusallinen epätietoisuus. Edellisinä päivinä, vieläpä öitten suojassa hän oli yrittänyt turhaan tavata Kaarina Degeniä, edes hänet nähdäkseen, vaikka tiesikin, ettei hänellä siihen ollut minkäänlaista oikeutta.
Vasta tänä aamuna, vihdoinkin, neito oli lähettänyt kamarineitsyellään sanan, mutta toisenlaisen kuin hän oli odottanut. "Tapaamisemme on tullut ilmi, odottakaa", oli viesti kuulunut.
Tuohonko määrään saakka neito yhä pelkäsi Knuut-herraa ja kaksintaistelua? Hän, Niklas Kurki, oli taitanut joutua pöllöpäiseksi talonpojaksi taitavan hovineidon ja viekkaan ritarin shakkilaudalle. Harmistuneessa mielessä alkoi jo kärähdellä kiukkuisia, tulenpalavia aikeita. Ja käsi tapaili passaulaisen kahvaa aivan kuin koetellakseen, heltiäisikö sen säilänpuoli huotrasta kyllin sulavasti.
Mutta häntä ajoi toinenkin ajatus. Korpeen hakatut murrokset ja paalutukset houkuttelivat hänet kulkemaan aivankuin Viipurin tulevia valleja myöten, poikki koko niemen, kohti Salakkalahden syvää pohjukkaa.
Mitä pimeämmäksi kävi ilma hänen nuoren rakkautensa ympärillä, sitä selkeämmin hän kuvitteli, kuin vahvan tulipalon kajastuksessa, tulevia tekojansa. Ne hahmoutuivat hänen eteensä roihuavina vainovalkeina, joita kohtapuoleen saisivat kauhu kurkussa sytytellä Vienan vihavenäläiset pitkin itärajaa.
Korpi oli houkutellut hänet yhä edemmäksi, niin että hän pitkän tarpomisen kuluttua havaitsi kulkeneensa kaukaittain ohi Salakkalahden ja kiertelevänsä Papulannientä, jonka paikkoja hän osasi jo perkkäillä tutuiksi aikaisemmalta ratsastukseltaan Vuokselle, isäänsä tapaamaan.
Siinä sattuu hänen eteensä tiiliuuni, jonka hän tietää Kaarle Knuutinpojan aikoinaan lahjoittaneen mustainveljesten luostarille. Tiilitehtaan päällekkäisillä lautalavitsoilla on suuret määrät tiilen muotoon valettua savea kuivumassa, kohtapuoliin valmiina poltettavaksi.
Siihen hän unohtuu kiertelemään pitkäksi toviksi ottaakseen oppia tehtaasta. Ehkäpä hänkin tarvitsisi kerran – jonnekin Kemin tienoille tai Oulunsuihin – tiili- ja kivi varustuksia. Mutta hänen levoton mielensä vie hänen ajatuksensa samoja teitä taaskin tehtaan perustajaan, nykyiseen Kaarle-kuninkaaseen, ja tämän tyttäreen, hänen ihmeelliseen rakastettuunsa.
Niin, ihmeellisempi hän oli kuin pyhimykseksi tehty Ursula, joka Brittein saarilta hyökkäsi yhdentoista tuhannen neitseen etunenässä mantereelle hävittäviä hunneja vastaan ja sai surmansa kaikkine neitseineen.
Niklas nauraa omalle kuvittelulleen. Sehän oli, tuo pyhimystarina, sekä valhetta että totta hänen rakastetustaan, sillä Kaarina Degen ei ole vain kylmään pantsariin pukeutunut amatsooni. Hän on myöskin nainen, huumaava ja tulenpolttava kuin vihollisinaan vaaralla palava vainovalkea, hyökkääjää hullaannuttava kuin hurjan taistelun odotus...
Mitä varten, miksi on tuo kiihkeä ja kuuma neito varovainen? Miksi hän estää itseänsä tapaamasta? Miksi hän ei luota kaikissa vaiheissa valitsemansa ritarin miekkaan?
Kärsimätön halu juosta takaisin linnansaarelle ja tavata rakastettunsa keinolla millä hyvänsä uppoutuu hänen jäseniinsä niin, että hän alkaa pitkin askelin paluumatkansa, korkealle kohoava raatihuoneen kellotapuli osviittana.
Ilta on parhaillaan hämärtymässä. Se yllyttää hänet taivaltamaan yhä ravakammin. Hänhän tietää tien rakastettunsa kammioon. Hän ei jaksa eikä aio enää odottaa. Mutta hänen askelensa katkeavat kesken.
Raatihuoneen tapulista on alkanut kello läpättää hätäisesti kuin tulipalossa. Mutta missään ei näy savun hahtuvaakaan? Jotain on kuitenkin tapahtunut. Onko moskovalainen yllättämässä tai hansalaivasto tulossa Uuraanselällä? Turhaan ei tuolla tavalla hälytetä kansaa kokoon.
Vaeltaja tähtää itselleen suoran suunnan Vuorelle ennättääkseen ajoissa kuulemaan mitä turmansanomaa ehkäpä pormestarilla tai Eerik-herralla on julistettavana raatihuoneen parvekkeelta.
Pääkatuja, Saksain- ja Yläkatua pitkin, poikkikujia ja tanhuitten periltä kerääntyy kansaa kaikilta puolilta torille.
Raadilla oli yläkerroksessa tärkeä kokous, Niklas kuulee jo ensimmäiseltä tapaamaltaan. Mutta sehän ei vielä selitä, miksi soitetaan hätäkelloa.
Torin kulmauksessa töksähtää häntä vastaan tuo sama palvelustyttö, jolla juhannusaattona oli ollut Irnijärven Katrin puku. Nyt on tytön yllä arkinen, haaleansininen hame, eikä se havahduta hänessä mitään riipaisevia muistoja. Niklas vain naurahtaa tytön tinasilmien syttymistä pieneen keikailuun, tämä kun näyttää tuntevan hänet silloisesta tapaamisesta.
Yli aukeaman Niklas näkee isänsä ja Voikkaalan poikien seisovan eräällä seinävierustalla.
Mitä oli tapahtunut? Niklaan kysymykseen ei isä tiedä muuta kuin sen, että Juustilan tietä - siis Savosta päin – oli saapunut linnaan kaksi kiireistä ratsastajaa, joista hän oli tuntenut toisen, Pekka Kylliäisen, tämä kun oli aikaisemmin palvellut linnan nihtijoukoissa ja oli muutenkin Savon rajataisteluista kuuluisa partioitsija.
Kylliäisen tultua olivat Eerik-herra ja Pietari-vouti kiirehtineet raatihuoneelle ja kutsuneet koolle raatimiehet. Tämän enempää eivät sukulaismiehetkään tietäneet, eikä edes Niilo Kylliäinen, joka pyöreänä ja punakkana saapui paikalle suoraan iltasaunastaan. Mutta hän tokaisee säikähtyneenä, kuultuaan Pekka-orpanansa saapumisesta: "No, jo on paha merrassa, jos Pekka-isäntä on jättänyt nuorikkonsa Haukivedelle. Se mies ei ratsastele turhia parhaina kaskenpolttoaikoina."
Matti Voikkaala on kerännyt ympärilleen joukon puotipoikia. Hän näyttelee Saksasta tuomiaan nyrnbergiläisiä pelikortteja, joissa näyttää olevan hehkeitä naisenkuvia, koskapa puukhollarit kähähtelevät ja käkättelevät, Matin sivautellessa kortin toisensa jälkeen nuorukaisten nenän eteen.
Matti-poika tekee kauppaa näillä muoti-uutuuksilla. Äyrityinen toisensa jälkeen sujahtaa hänen vyömassiinsa, ja hänen leveä naamansa on iloisissa kureissa.
Hän on istahtanut matalan puotirakennuksen nurkalle, tyhjälle tynnyrille, ja kuuluu hihitellen kertovan joitakin huvittavia juttuja. "Se tapahtui näetsen Magdeburgin piispalle ja Saksin herttuattarelle, nämä kun menivät muka tuntemattomina kaupungin herrasväen saunaan vähän noin niinkuin lauleskelemaan ja sitten, karnaps, vähän, ihan vain hiipan verran kahdenkesken amyseeratakseen kalleriassa, jossa on kammioita pikkusyntejä varten kuin pääskysenpesiä räystäsalla. Siellä ne sitten – herttuatar ja piispa – kuiskuttelevat korvarippiä märissä palttinapaidoissaan, jotta rouva sai anekuitin, jolla maksaa tuonnemmatkin synninpipanat. Mutta mitenkäs kävi? Olipa siellä kukkakranssi päässä itseänsä kylvettelemässä myös herttuan sihteeri, Theodorpoika. Ja tämäpäs köpitti yläkerrokseen ja kieppasi kammionoven reikeliin..."
Puotilaisten silmät napottavat naskalillaan. Hihittely ja tirskahtelu kiertää Matti-pojan kauppatynnyriä. Ja hän on pysäyttävinään pakinansa, tyrkytelläkseen korttejaan.
Ja taaskin jatkuu synnillinen tarina. Mutta puotipoikain suut jäävät viurulleen ja ammolleen Eerik Akselinpojan ja Pietari Degenin astuessa raatihuoneen parvekkeelle. Ritari seisoo hetken puhumattomana, mutta suuttuneet kasvot ennustavat myrskyä.
"Te tiedätte kaikki, porvarit ja kaupungin miehet", hän alkaa vihdoin vasen käsi miekalla, "että viime huhtikuussa tehtiin rauha viideksi vuodeksi Moskovan novgorodilaisten edustajien kanssa Noisniemessä. Ja he suutelivat 'rauhan ristiä' meidän pormestareittemme kanssa.
"Mutta nyt – parin kuukauden kuluttua Moskovan knjazatit ovat olleet johtamassa käkisalmelaisten karjalaisjoukkojen hävitysretkeä Savoon, Kyrönsalmelle ja Haukiveden perukoille saakka. Poltetut kylät, raiskatut naiset ja tapetut miehet ovat todistamassa meille taaskin, mitä merkitsee ryssän sana ja vala. He ovat syöneet sen kuin koira oksennuksensa! Ja nyt, hyvät porvarit ja käsityöläiset, sota on ovella. Neljä nihtiruotua lähtee huomisaamun valjetessa apuun Savon miehille Satakunnan Daavidin johdolla."
Suosion huutoja kajahteli torilta. Niklas Kurki vavahti kuin olisi itse saanut käskyn vainoretkelle. Hän katsahti ylpeänä isäänsä, joka seisoi hievahtamattomana pitkissä saappaissaan.
"Tällä kertaa en voi sille suunnalle suurempaa joukkoa lähettää", jatkoi linnanherra, "sillä koska tahansa voi vihollinen hyökätä myös Viipuria vastaan, jonka asukkaat eivät enää läheskään kaikki sovi vaaran tullen ahtaan linnasaaremme muurien turviin.
"Tämän vuoksi on raati päättänyt, että myös porvariston on aseistauduttava ja käsityöläisten, kalastajakunnan ja kaupparenkien on mies miehen rinnalla ryhdyttävä Knuut-herran johdolla lujittamaan Pantsarlahden rämeikön rappeutuneita varustuksia.
"Mutta, hyvät porvarit ja Viipurin miehet, tämäkään ei ajan mittaan auta. Siksi ilmoitan teille nyt suurimman aikeeni, jota olen jo vuosia suunnitellut kaupunkimme turvaamiseksi. Meidän on käytävä rakentamaan muurit, valloittamattomat muurit kaupunkimme ympäri. Tuolta päin, Salakkalahden suista, vallit on nostettava kulkemaan luoteesta kaakkoon yli koko tämän niemen etelärannalle saakka. Ja, kuten jo sanoin, sen tornien, vallinsarvien ja porttien on oltava valloittamattomia. Ja lisäksi, sanon minä, on Savoon, Säämingin rajan uhatuimmalle paikalle, rakennettava uusi linnoitus, joka kestää ryssänkarjalaisten puskemiset, johtakoot heitä sitten 'suuren Novgorodin' tai 'valkoisen Moskovan' sotskit ja tysjatskit."
Torin syrjiltä, kaikilta puolilta, nousi uusi suosionosoitusten aalto. Tämä ei ollut kohisevaa myrskyä. Mutta se huuhteli hyvää tekevänä jokaista rintaa tai pani miehet riuhtaisemaan olkapäätään kuin kuokkaa ja lapiota tai asetta käteen kahmaistakseen.
Rohkeimmat laskivat pilkkojaan ja vihojaan ikuisia vihollisia vastaan.
"Kärppä haisoo, jos kiusaat, mutta ryssä haisoo aina!" huudahti punan verevänä Niilo Kylliäinen.
"Totta, kuomaseni", jatkoi tällä kertaa suuressa sovussa Jussi Haili, "yhtä häpeämätön on susi ja ryssä vielä taivaan portillakin!"
"Mutta karkuun, karkuun vaan, sanoi ryssä helvettiä ja Kivennapaa!" kuului huuto kisällijoukosta. "Mitäpä tässä", hokivat vanhemmat miehet, "lapio ja kirves kouraan ja muurit pystyyn", ja alkoivat touhuissaan liikuskella ryhmästä ryhmään.
Mutta vakaimmat porvarit puhuivat hiljaa joko vierustoverilleen tai itsekseen hymisten: "Jumalalle ja Neitsyelle olkoon ylistys ja kunnia. Päästä meitä rajan kiroista ja kalmukkien kauhistuksesta, laupias taivas..."
Hiljaiset ristinmerkit todistivat, että rajan asujainten kiusatuille sydämille oli ritarin ajatus suuri ihme. Se oli taivaallinen lupaus tulevista turvallisemmista ajoista, jolloin yht'äkkinen tulipalo, ryöstö ja murha eivät voineet enää vyöryä pienen kotokaupungin yli.
Ja kaikki silmät, nuoret ja rohkeat, vanhat ja monista kauhuista kuiviin vuotaneet – ne tuijottivat kaikki parvekkeella lujana seisovaa ritaria kuin pyhää Yrjänää, joka oli vihdoinkin ilmestynyt suojatonten kostajaksi.
Eivätkä osanneet kunnon porvarit ja kisällit vielä painua yöpuulle. Heitä kokoontui olutkellareihin, torin varrelle, Kylliäisen, Hailin ja muitten porvareitten painuessa Pyhänhengen kiltatupaan, jossa ruvettiin valamaan politiikan kannuja olutpenkissä.
Niklas laskeutuu isänsä ja Voikkaalan poikien seurassa kiltatupaa kohti. Hän kuulee Iivarin tokaisevan remsseästi:
"Tästä miehestä saat, Taavetti, emätappelijan mukaasi. Sieltähän sitä sopii sitten, Savon vesiltä, nousta Oulujärvelle ja kotopuoleen."
Mutta Niklas ei kykene ottamaan osaa keskusteluun. Entistä selkeämpinä avautuvat hänen eteensä nyt Eerik-herran mahtavat aikeet. Pyhän Yrjänän kautta! Se mieshän rakensi kuin rakensikin valtakuntaa, jonka pääkaupungiksi oli nouseva muurien ympäröimä Viipuri, kuten hän oli jo sanonut hansaherroille työhuoneessaan, tanssiaisjuhlassa.
Hänen tuli hyvän hyvä olla. Kohta, tuossa paikassa, hän uskoi, tällä hetkellä oli lakkaava Suomen heimojen keskinäinen vaino. Jo olivat luopuneet rajariidoistaan hämäläiset ja savolaiset! Samalla tavalla pohjolan hämäläis-pirkat ja vienankarjalaiset pääsevät rajojensa kiroista Viipurin herran ja Pohjan-pirkkojen avulla! Nyt oli lopultakin noussut susi-pirkkojen lapinpäivä, ja hän itse, Niklas Kurki... Huimaavat ajatukset saivat hänet tavoittamaan edellä astelevan isänsä. "Myönnätkö nyt", hän huohotti, "että oikea hetki on tullut ... hyökätä Solovetsiin?"
Satakunnan Daavidinkin niska oli noussut entistäkin kenommaksi. Hänen silmänluontiinsa oli tullut nuorekasta terästä. "Taidatpa olla oikeassa, poikani. Kun on usko luja, niin vesikin pitää, sanotaan."
Loppusanoissa oli sittenkin jotain toivottomuutta. "Ei tässä enää uskoja tarvita, vaan suoria tekoja!" huudahti Niklas malttamattomana.
"Ja ehkäpä aikaa, hyvä mies", hymähti isä, "kaupunkeja ei linnoiteta parissa vuodessa, ei aina parissakymmenessäkään. Mutta älä sure, poika", hän löi Niklasta olalle, "ainakin sinulla on aikaa odottaa ja sitten lyödä, oikealla hetkellä".
Niklas ei osannut eikä halunnut jatkaa. Alkavien taisteluitten vainovalkeat leimahduttivat taaskin uudennäköiseksi, rohkeaksi lieskaksi hänen salaisen rakkautensa.
Nyt, tänä yönä, hänen täytyi päästä Kaarina Degenin luokse. Ei ollut enää aikaa jolkutella nöyräpäisenä kevätilveksenä ristiin rastiin juoksevia lemmenpolkuja. Kuka sitten tajuaisi virvatulisimmatkin ajatukset, jollei hän, tuo kummallisen kohtalon alainen neito, elämänosassa hänen itsensä kaltainen?
Hänen täytyi, maksoi mitä maksoi, ripittää hänelle itsensä. Ja hänen oli tunnettava lähellään tuo neitseellinen rinta, josta ei tietänyt, kummallako sydämellä se kulloinkin huokui: ujon porvaristyttären vai hemmoitellun prinsessanko.
Olipa, lempo soikoon, kerrankin avattava pyhimmältä alttarilta pyhimmän lippaan ovet ja katsottava, oliko kaksisydämisellä hovineidolla sittenkin yksi ja kuuma sydän, rakastavan naisen sydän.
Ja sitten, sittenhän oli aika taistella onnen poikana jäämerisiltä rannoilta Vuoksen suvannoille saakka.
6.
KAKSINTAISTELU.
Pyhänhengen kiltatupa oli miestä sakeanaan. Veljeskunnan ja kaupungin taattu järjestys näytti järkähtäneen kaikilta raiteiltaan.
Tavallisissa oloissa porvarit painuivat koteihinsa jo kellon näyttäessä yhdeksää, ennen porttien sulkemista ja eukkojen suuttumista, hansakestit hakeutuivat yömajoihinsa tai vierasisäntiensä luokse ja merimiehet laivojensa kajuuttoihin. Eivätkä senjälkeen kaduilla kuljeskelleet muut kuin hurjapäisimmät kisällit, varkaat ja rentut.
Mutta nythän oli Viipurin historian suurin yö. Nyt kannatti kunnon porvarien juhlia eikä auttanut arvon emäntien valmistella rippisaarnoja.
Tämän yön sankari on Pekka Niilonpoika Kylliäinen, joka oli tuonut nuo ratkaisevat viestit. Hän istui keskiyön lähestyessä olutpenkin yläpäässä sukulaismies vierellään kertomassa Savon tapahtumia.
Niklas on pysynyt syrjäpöydässä isänsä kanssa. Hän kuuntelee vain puolella korvallaan noita hänelle vienalaisten hävitysretkistä tuttuja seikkoja. Hän odottelee sopivaa hetkeä poistuakseen.
Mutta juhlan riehaantuessa ylimmilleen loimahtaa hänelle sellainen kohtalonlieska vasten kasvoja, että hän on sokaistumaisillaan koko elämäkseen. Kiltakunnan "Jumalan ystävät" kaulailevat jo siellä täällä toisiaan veljellisessä rakkaudessa. Korkean, runsain leikkauksin koristetun yhteisen kiltakannun huipulla seisova hopeanvälkkeinen pyhän Andreaksen kuva näyttää heidän kuumankilottavissa silmissään ottavan veljellisiä tanssiaskeleita korealla alustallaan. Seinäsoihtujen hulmahtelu ja nokikarstojen risahtelu niiden alla läikähteleviin vesikouruihin yhtyy heidän korvissaan samaksi virraksi kuohuvan, sihisevän ja sohisevan olvenjuoksun kanssa.
Leiskahtelevat humalan, vahakynttilöiden ja soihtujen liekit kuumottavat taivaaniloisina aurinkoina porvareitten onnellisissa sydämissä. Ja avautuvista ovista hulmahtaa ulkoa heinäkuisen yön tuoksahtelevaa ilmaa, joka tuntuu leijailevan heidän luokseen suoraa päätä paratiisin iki-ihanilta niityiltä. Ja lopulta vakaa Pekka Kylliäinenkin, jolle jokainen ojentelee veljenkannuja, on päässyt jo sellaiselle tuulelle, ettei hänelle riitä kunniapaikka pääpöydässä. Hän paiskaa kättä entisille nihtitovereilleen rahilla jos toisellakin. Ja tulee näillä kierroksillaan jo toistamiseen Satakunnan Daavidin pöytään.
Siinä hän, istuutuessaan, raapaisee korvallisiaan ikäänkuin olisi joutunut muistelemaan uudestaan jo aikaisemmin kuulemaansa nimeä.
"Niklas Kurki", hän tapailee, "tämän Taavetin pahnaa ja Suensaaren kurkelaisia? Sepä, sepä, onpa miehestä kuultu, koomminkin viime talvena Laatokan takaa ryöstetyltä karjalantytöltä..."
Oli sattunut näet niin, että Pekka Kylliäinen oli johtanut jo syyskesällä – sotaa kun käytiin silloin vielä parhaillaan – savolaispartioita Laatokanrannan rikkaisiin kyliin, Uuksunjoelle saakka. Oli otettu runsaat saaliit, mutta oli ollut kostettavaakin. Sillä savottaria, vaimoja ja morsiamia, oli edellisenä talvena ryöstetty Laatokan kyliin orjattariksi tai myytäviksi Nevanniskan orjamarkkinoilla.
Naisia oli tavattu yksiä ja toisia ja palautettu takaisin kotipuoleen. Mutta Uuksussa oli ollut orjattarien joukossa myös jostakin pohjoisemmasta ryöstetty karjalaisneito, joka oli rukoillut päästä pelastettujen joukkoon. Ja olihan se otettu mukaan, tyttö parka, ja annettu jäädä, kun ei muitakaan hoivaajia ollut, palvelustytöksi Kylliälään.
"Niinpä niin", päätteli Kylliäinen, "Irnijärveltä, rajamailta, se sanoi itsensä ryöstetyksi jo vuosia sitten ja pahaksi oli päässyt tyttö riepu näivettymään..."
"Irnijärveltä?" kuului tukahtunut kysymys pöydän takaa. Niklas Kurjen käsi oli irtautunut kannun kädensijasta ja ruvennut hapuilemaan pöytää pitkin.
"Sieltä, Uuksunkylän liuhuparrat sanoivat Kadjaksi, mutta Katri se tietenkin oli oikealta nimeltään."
Niklas oli rynnännyt penkiltä, niin että se romahti nurin hänen takanaan. Hohottavaa naurua alkoi kiertää pöydissä, haarikat ja kannut nousivat sakeassa ilmassa korkealle. Loitompaa näet luultiin, että mies siellä reuhasi yltiöpäisessä humala-ilossa. Niklas seisoi pitkän tovin kasvot valahtaneina kalpeiksi. Hiki alkoi kihota hitaasti tukan rajaan. Eikä hän kyennyt puhumaan. Mutta vihdoin hän kulki pöydän päitse, laski kätensä Kylliäisen olalle saaden vaivoin sanotuksi: "Tule, haluan ... tietää..." Pihamaalla hän kyseli tarkasti, piirre piirteeltä tytön ulkonäköä ja kohtaloita, varmentuakseen asiasta. Eikä hänellä hetken kuluttua ollut enää mitään epäilystä. Neito oli kertonut hänen, Niklaan, olosta Irnijärvellä seitsemän vuotta sitten, kotinsa polton, joutumisensa Hovattaisten haltuun ja lopulta etelämmäksi, Laatokalle, pihkovalaisen pohatan taloon orjattareksi.
Ei, ei ollut pienintäkään epävarmuutta siitä, että Irnijärven Katri, jonka kuoleman hän oli hävitysretkellään kostanut, oli elossa, kokenut raskaita kohtaloita ja koko ajan muistanut häntä, Niklas Kurkea, joka kerran oli luvannut tulla häntä "kunnialla kosimaan", kosimaan "sodassa tai rauhassa".
Niin, nehän sanat hän oli eräässä talvisessa aamun rusotuksessa sanonut nuorelle rakastetulleen, lähtiessään syvä haava kainaloissa hovattalaisten kostoa pakoon.
Ja nyt? Nyt! Missä oli hänen rakastettunsa? Ketä hän, Niklas, rakasti?
Hän tuijottaa pitkän tovin älyttömänä Kylliäisen avoimia, vedenharmaita silmiä ja leveitä poskipäitä.
Tuollapas miehellä on rohkea naama, hyppää hänen ajatuksensa syrjäteille. Nenä tylppä ja kulmaluut lujat kuin ahmalla. Se se osaa pudottautua vaikka oksalta vihollisen niskaan ja purra valtimoita myöten... Ja kesken harhautuvan ajatuksen Niklas naurahtaa höpsähtäneen tavalla.
Vasta kun Satakunnan Daavid tulee ovesta levottoman näköisenä miehiä kohti ja laskee käden poikansa olalle, hän havahtuu ja yrittää ryhdistäytyä.
"No, mikäs nyt? Yöjuoksullakos sinä siellä Irnijärvellä hiihtelitkin?" isä yrittää lyödä leikiksi asian.
Mutta Niklas riuhtaisee itsensä irti ja ryntää tolkuttomana rantahökkeleitä kohti.
Kuinka paljon liekään aikaa kulunut, ei tule kuljeksija edes ajatelleeksi. Hän huomaa vain eräänä hetkenä räikeän aamuvalon pistävän silmäänsä ja seisovansa vastapäisellä puolella kaupunkia, Saksainkadulla, Degenin kauppatalon nurkkauksella.
Miten hän oli tänne joutunut? Tähän saakka hän on varmaankin kulkenut unessa.
Siinä on ollut kaksi kuvaa: säihkyvät Kaarina Degenin kasvot, joiden ympärillä hohtaa kynttilän valossa merenpihkan ja kuparin hohtoiset, hurmaavat hiukset. Ja toinen: pienen pienet, kireät palmikot hohtavien korvalehtien takana, helakan viheriä rintaliina ja tinansiniset silmät, jotka kiiltävät aamupakkasessa huulien värehtiessä hyvästijättösanoja. "Vuottelenhan, suvi-Maariaisen nimeen..." Niinhän hänelle oli sanonut viimeisiksi sanoikseen Irnijärven nuoren nuori tytär.
Ja nyt? Nyt hän oli vuotellut orjuudessa kokonaista seitsemän vuotta!
Mutta hän, Niklas Kurki, hän oli eräitä aikoja haikailtuaan sen kaiken unohtanut kuin syvälle suo järveen pudonneen Ummajoen helmen.
Väistämätön omantunnon tutkain tuntui painuneen syvälle hänen rintalihoihinsa. Teki mieli riuhtaista se irti ja juosta Kaarina Degenin kammiokamariin vaikka tuhannen hengen uhalla.
Mutta jostakin syystä kieltäytyivät hänen jalkansa astumasta linnansillalle päin. Ne pysyivät lujasti paikallaan, ja hänen täytyi yhä kysellä itseltään karvaita asioita.
Oliko juhannusyön salaisessa kohtauksessa ollut rakkautta? Oliko sitä ollut seuraavien päivien riehahteleva levottomuus ja niiden loisteliaat näyt? Eikö hän ollut nähnyt itseään paitsi pirkkalaisena lapinvoutina, "Inarin ruhtinaana", kuten hänen rakastettunsa oli häntä huvikseen nimittänyt, myöskin Korsholman linnaläänin herrana, joka kykeni tasavertaisena maan mahtavimpien miesten, vaikkapa itsensä Eerik Akselinpoika Tottin, kanssa neuvottelemaan Karjalan valloittamisesta?
Itsensä Kaarle-kuninkaan tytär – susi-pirkan puolisona! Sehän oli, suvi-Maariainen hyvästi auttakoon, soinut merkillisenä lemmennostatuslauluna hänen korvissaan.
Getsemanen verihien kautta! Oliko näitten öitten loiste ollut vain ... katinkultaa tai tyhjän sydämen täyttymistä ensimmäisellä korealla kuvalla joka keijavaisena häntä houkutteli hovitanssiaisissa? Ei, ei, ei, ei! huusi ääni hurjassa vastarinnassa hänen sydämessään. Mutta siellä hyrisivät rinta rinnan toisetkin sanat, joista kohosi silmiin sääliä pelastamisen halua ja, Kristuksen piinan kautta, rakkautta. Oikeata ja uskollista!
"Ja pahaksi oli päässyt tyttö riepu näivettymään..." Nehän olivat olleet Pekka Kylliäisen sanat onnettomasta neidosta. Ja niiden mukana ylenivät nyt kuulakkaassa aamuvalossa Irnijärven tyttären pienet, soukat kasvot hänen eteensä.
Mietiskelijästä tuntui kuin tuo suloinen olento olisi tullut Pyhäinmiesten yönä vainajana tuonelasta ja koputtanut varvunhoikin käsivarsin hänen pirttinsä ovelle. Oli pyytelemässä martaitten ruokaa ja juhlasaunaa, vainajain ikuinen elämänikävä vaisussa hymyssä verettömillä huulilla.
Hänkö, Niklas Kurki, sulkisi ovensa sellaiselta pyytäjältä? Sehän olisi ollut luonnottomampaa kuin jos mies surmaisi oman avuttoman kehtolapsensa tai vanhuudenoljilla makaavan äitinsä.
Ei, nuo kasvot eivät enää koskaan poistuisi hänen mielestään, ei kiskaisemalla, ei kiroamallakaan...
Mutta ei lähtenyt hänen silmänkuvajaisestaan myöskään Kaarina Degenin kuva, jossa siinäkin oli mieltä hiuduttavaa kärsimystä ja katkeruutta, mutta yli kaiken muun ... huikaisevaa valoa ja välkettä, tummaa kammionhämyä ympärillä.
Lähtiessään taas, pääsemättä mihinkään selvyyteen, eteenpäin Niklas ei huomaa, että eräs kyhärähartiainen linnansihteeri ja leveäniskainen tallinihti tulevat näkyviin fransiskaaniluostarin ulkorakennusten rykelmästä ja ryhtyvät häntä seurailemaan, kuten ovat tehneet kiltatuvalta asti.
Katapään rannassa hän pysähtyy ranta-aittojen varjoon laiturille ja lysähtää erään rantapuodin porraspuulle.
Nuo äskeiset varjot vilahtavat kaukaittain hänen ohitseen. Ja hän huomaa ne vasta miesten kulkiessa siltaa pitkin linnanportille päin. Hän ei kiinnitä niihin vieläkään sen suurempaa huomiota. Mutta lähtee kuitenkin, aivankuin näiden varjojen houkuttelemana, kulkemaan hänkin siltaa pitkin.
Hän on sittenkin jossain määrin rauhoittunut. Hänelle on tullut lämmittävä ajatus, että hänen on puhuttava tästä kaikesta Kaarina Degenille. Oikeata oli hänen olla joka tapauksessa rehellinen, kuten oli ollut neito itse omassa menneessä rakkaudessaan Knuut-ritariin.
Niin ovat nyt vihdoinkin Niklas Kurjen askelet varmat. Hän ei osaa tajuta paljoakaan ympäristöään. Mutta hän näkee sitäkin selvemmin matkansa määrän. Se on kellankultaisen alttaritaulun ja sinisen pyhänsavun täyttämä kammio. Siellä hänen on vain ripitettävä itsensä. Ja sieltä on löytyvä neuvo, yhtä oikea ja varma kuin on papin ylentämässä monstranssissa Vapahtajan piinattu liha ja kalkissa hänen sovittava verensä.
Niklas kulki eteläportilta tuttuja hökkelikujia myöten sisäpihaan ja täältä sen pohjoiseen, varjokkaaseen kulmaukseen, josta kamarineitsyt hänet oli kerran johtanut emäntänsä luokse.
Mutta kun hän on tarttumaisillaan kapean takaoven kädensijaan, kuuluu jostakin pihan itälaidalta ankaraa koputusta senpuoleiselle ovelle, aivankuin olisi jollakulla viestintuojalla kiire päästä sisään. Ja samassa loitompaa holviakkunasta tai avatusta ovesta kajahtaa Knuut Possen ääni.
"Estäkää pakenemasta!"
Niklas on harpannut muurinkulmalle ja näkee kirjurin ja tallirengin tulevan juosten pihan yli häntä kohti.
Hänen olisi ollut enää mahdoton paeta. Eikä hän sitä edes aikonutkaan. Sillä Knuut-ritarin raivokas ääni oli selvittänyt hänelle äkkiä koko tilanteen. Se herra tahtoo taistella! Se on antanut häntä vakoilla. Ja nyt se yrittää päästä kiusallisesta kilpailijasta.
"In nomine Domini", Niklas hymisee säilänsä lappeeseen uurrettuja sanoja, "sehän ne tietänee, miekkani, oikeat ratkaisut ... rakkauksissakin".
Hänen päänsä oli seljennyt teräksisen kirkkaaksi. Hänen vartensa oli kohonnut täyteen pituuteensa. Ja hän astui esiin kulmauksen takaa, ennenkuin kirjuri ja tallinihti olivat ennättäneet puoliväliinkään linnanpihan kivilaakoja.
"Odotan herraanne", Niklas tokaisi halveksivasti kätyreille, jotka väistyivät kiireen vilkkaa ulkopihoille.
Knuut Possen saapuessa hän seisoo yhä samoilla jalansijoillaan.
"Olisin voinut tappaa sinut kuin merirosvon tai varkaan, jollei Kurkien nimi takaisi sinulle oikeutta kaksintaisteluun", Knuut-herra puhuu näytellen huoletonta naamaa.
"Kiitän kunniasta, jalo ritari, mutta sitä varten en olisi luullut aatelismiehen tarvitsevan kätyreitä."
Isku sattui pahasti. Knuut-herra oli menettää malttinsa. Hän puri hampaistaan veristä vihaa: "Rosvo on tavattava teosta, jotta sen voi tappaa kilpeänsä tahraamatta."
Niklas kohautti olkapäitään. "Totta on joka tapauksessa", hän vastasi, "että taistelu mies miestä vastaan on hauskempaa kuin kaksintaistelu itsensä kanssa".
Ritari ei näyttänyt tajuavan Niklaan tarkoitusta, mutta hän jatkoi omaa ajatustaan kunnalliset pimeinä: "Toinen mies ei kanna minun naiseni värejä maistamatta miekkaani."
"Hyvä on", puhui Niklas jollain tavalla poissa olevana. Hän lähti kulkemaan jälleen pihojen läpi eteläportille ja sieltä siltaa pitkin läntiselle mantereelle, kääntyen sillankorvasta Savontielle.
Mutta kumpikaan lähtijöistä ei huomannut, että Kaarina Degenin kamarineitsyt on juossut naisten tuvasta pihalle ja samaa tietä kauhu kasvoilla uusiin portaisiin kertoakseen emännälleen näkemänsä ja kuulemansa.
Metsän rinnassa, nurmikkoaukeaman kohdalla Niklas pysähtyi. "Kelpaako?" hän kysyi viitaten tasaiselle nurmikolle. Ritari nyökkäsi. Miekat rasahtivat, kimmahtivat välkähtäen huotrista.
"Jompikumpi meistä", sanoi Knuut-herra. "En siedä puolipistoja."
"Hyvä on, jalo ritari, tämä olkoon jumalantuomio meille ja – kahdelle rakkaudelle", hymähti Niklas arvoituksellisesti nähden yhä edessään kaksi kuvaa, joiden välillä ainakin kuolema oli oleva selkeä ratkaisu. "In nomine Domini!"
"In nomine Domine", mutisee Knuut-herra ryhtyen hyökkäämään. Satojen verileikkien mies kuvittelee vastustajansa helpoksi saaliiksi. Ritari ei tiedä, että Niklas Kurjen miekkailutaito ei ole enää luonnonvaiston varassa. Siitä on pitänyt huolen Danzigissa padualainen Benedetto-mestari, jonka miekkailukoulussa hän oli käynyt parin vuoden ajan.
Hän antaa vastustajansa hyökätä pitkän tovin, pakottaen hänet äkkinäisin katkaisupistoin vain pari kertaa puolustukseen.
Niklas ei näytä varjelevan edes päätään, vaikka Knuut-herra yrittää tavan takaa huimia kalloiskuja, hänen vastatessaan vihollista raivostuttavilla valelyönneillä.
Ritari on hetken hämmästynyt. Mutta hän unohtaa sittenkin varovaisuuden, sillä juoheassa vauhdissa jatkuvat katkaisut, vale- ja välilyönnit ärsyttävät häntä yhä väkivaltaisempiin iskuihin.
Kesken mykkänä jatkuvan taistelun alkaa takaa kuulua ratsujen kavioniskuja kovaan maantiehen. Ne lähenevät kiireistä ravia.
Oliko hänen isänsä jo ennättänyt nihteineen taipaleelle, välähtää Niklaan aivoissa. Ja hän suorittaa lonkkasivalluksen, kiihtyen hänkin. Se estyy vastustajan miekkaan, ja ritarin vartalo kohoaa täyteen pituuteensa. Hän on paljastanut vastaiskullaan Niklaan rinnan sekunnin murto-osan ajaksi ja suorittaa salamannopean syöksyn. Mutta yhtä nopeasti on vaisto vetänyt Niklaan varoasentoon. Käsi ennättää ojentaa säilänkärjen syöksyjää kohti, jonka rinta aivankuin putoamalla putoaa oman hyökkäyksensä painosta puolustajan miekkaan.
Knuut-herra katsoo viholliseensa laajentuvin silmäterin. Hänen miekkansa herpoaa ja kädet haparoivat yhä vastustajaa kohti. Mutta rinta kutistuu kokoon, veri kuohahtaa suupieliin ja ritari suistuu kasvoilleen.
Ratsujoukon kavioniskut lähenevät, mutta Niklas on lakannut niitä kuulemasta. Hän vain seisoo väsymyksestä houreisin silmin uhrinsa lähettyvillä pyyhkien otsaltaan valuvaa hikeä, joka on sokaista hänen silmänsä.
Vihdoin hänen korvaansa kuitenkin sattuu loitolta hänen oman isänsä ääni, joka huutaa nihtijoukolle pysähtymiskäskyn. Mutta yhä jatkuu kuitenkin entistä ravakammin parin ratsastajan laukka jostakin, yhä vain linnasta päin.
Hetken kuluttua Niklas tuntee isänsä lujan kouran olkavarressaan. "Olet tehnyt hounan töitä, poika", kuuluvat isän suuttuneet sanat.
Samaa tietä on nihtipäällikkö kumartunut alas tutkimaan haavoittunutta.
Mutta Niklas on havahtunut. Ja hän näkee tiellä ratsun vieressä seisomassa Kaarina Degenin, rakastettunsa. Neidon vartalo hahmottuu hänen silmiinsä kylmänä ja solakkana. Se ei lähesty. Sen koko asento, käsivarret ja olkapäät näyttävät uhoavan harmia ja suuttumusta.
Niklas kulkee häntä kohti, jääden seisomaan hänen alapuolelleen, nurmikolle.
"Näinkö täytätte minun käskyni ... olla taistelematta?" Kaarina-neidon ääni värisee kylmästä vihasta. "Sitä ei voitu välttää", vastaa Niklas jäyhästi.
"Ritarilla, joka kantaa minun värejäni, ei ole oikeutta minkään syyn varjolla..." Kaarina Degenin ääni katkeaa kuin avaamattomaan salpaan.
"Tuolla käytiin, jalo neito", Niklas viittaa veristyneelle nurmelle, "jumalantuomio, ei enempää eikä vähempää".
"Ikävä kyllä", neito vastaa sanat kylminä singoten, "jumalantuomio on tässä tapauksessa Eerik Akselinpojan kädessä. Eikä hän tunne parhaan ritarinsa surmaajalle muuta tuomiota kuin hirttonuoran tai lievimmässä tapauksessa tyrmän. Tällä tavalla te teitte mahdottomaksi itsenne ja... Niin, te teitte itsenne mahdottomaksi myös minun edessäni, Niklas Kurki", Kaarina-neito jatkoi surullisen väsyneesti. Mutta ääni nousi taaskin ylpeän teräksiseksi: "Kuninkaantyttäriä ei palvella sanoja syömällä!"
"Sanoja syömällä?" Niklas tunsi iskun veristävän itseään pahasti.
Kaarina Degen nyökkäsi yhä kasvot armottomina.
Satakunnan Daavid on lähestynyt. "Knuut-herra jää kyllä eloon, joskin paha keuhkohaava vie hänet pitkälle sairasvuoteelle."
"Hyvä on, Kaarina-neito, se oli sittenkin jumalantuomio miekan ja teidän kahden sydämenne armosta, prinsessa."
Niissä sanoissa oli arvoitusta, katkeruutta ja ivaa. Mutta isänsä puoleen kääntyessään hän sanoi uutta valoa kasvoillaan: "Lähden, isä, myötäsi Savontaipaleelle."
Kaarina Degenille hän jatkoi jyrkästi ja ratkaisevasti: "Siellä on, nähkääs minulla jotakin pelastettavaa, kuten teillä, jalo neito, tuossa – haavoittuneessa ritarissanne. Hyvästi."
Niklas Kurki nousi tielle. Iivari Voikkaala lähestyy taluttaen omaansa ja vapaata nihtiratsua, jonka työntää orpanalleen. "Jopa taisit tapella itseltäsi linnat ja prinsessat", hän suhkaisee puoliksi kiukuissaan, puoliksi vahingoniloisena.
Niklas läksi käyden ratsastamaan Juustilaan päin, hänen isänsä jäädessä vielä hetkeksi huolehtimaan paarien valmistamisesta ja haavoittuneen kantamisesta linnaan.
Vielä tiellä, kulkiessaan hitaasti paarien jäljessä, kääntyi Kaarina Degen katsomaan loittonevaa tietä luodetta kohti, jossa tien kaarteessa rantaa pitkin eteni yksinäinen ratsastaja.
Viha ja korskea ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hänen silmänsä vain sumentuivat hitaasti äänettömästä itkusta. Ja vähitellen tämäkin tyrehtyi. Uusi katkeruuden oka oli taas painunut hänen sydämeensä. Mutta nyt syvemmälle kuin koskaan ennen.
Hänellä ei ollut onnea olla, kulki jo monesti koettu ajatus hänen mielessään, pieni, ryöstettävä porvaristyttö, mutta ei myöskään oikea kuninkaantytär, joka olisi saanut tulla myydyksi edes kruunusta ja valtikasta.
7.
PIILOPIRTTIEMME NOITAKUKKA.
Satakunnan Daavidin nihtijoukot olivat laskeutuneet Juustilanjoen rantueita sen latvoille ja täältä Vuoksenniskalle, jossa ratsut jätettiin rantatalojen niityille hoidettaviksi, sillä Saimaan pohjanpuoleisilla vesistöillä, Kyrönsalmella ja Haukivedellä päin, ei ollut ratsuilla taistelun sattuessa paljoakaan virkaa.
Saimaan laajat ulapat taivallettiin siis suurilla savolaisveneillä, joihin sopi kuhunkin kymmenkunta miestä.
Eteläisemmillä vesillä näyttivät rantatalot elävän täydessä rauhassa. Vihollisista ei näkynyt merkkiäkään. Näytti jo siltä, että vainolaisten viimeisetkin joukot olivat vetäytyneet rajan taakse nuoleskelemaan haavojansa, sillä Pekka Kylliäinen oli ennen Viipurin-matkaansa läimäytellyt pahasti niiden pääjoukkoa.
Mutta kun nuo toistakymmentä venettä kääntyivät lievässä pohjatuulessa Kaupinselältä Kyrönsalmea kohti, kavahti Pekka Kylliäinen etumaisen veneensä perätuhdolta seisomaan ja alkoi nuuskia salmen rantoja päin, joilta tuuli painoi soutajia vastaan lievää palaneenkäryä.
"Juvan juupeleitten ja Pyhäristin kautta!" hän siunasi puolittain itsekseen, käden kohotessa vaistomaisesti estävään asentoon. Soutajat kääntyivät tuhdoillaan tunnustellakseen hekin etistä ilmaa. "Lempo soikoon, täällä haisee ryssältä!" huusi keulapuolelta Iivari Voikkaala, joka istuskeli teljolla veljensä kanssa.
"Ja missä on Utriaisen talo!" huudahti Kylliäinen. "Ja markkinaniemen kauppakojut?" kuului yhtä hämmästynyt kysymys savolaispäällikön viestitoverin, Aapeli Naukkarisen, suusta.
"Ovatko ne sittenkin ... perkeleet ennättäneet oksentaa uusia laumoja rajan takaa!" kirosi Pekka-päällikkö ahmanleuka katkerassa irvessä.
Veneet sujuttautuivat varovasti Vääränsaaren tiheitten rantalepikkojen varjoon. Ja kun ei kuulunut mistään päin hiirenhiiskaustakaan, joukko oikaisi Utriaisen rantaniittyjä pitkin ylemmäksi, vuorenliepeelle, talonpaikkaa kohti.
Se oli hävitetty juurtajaksain. Vain pieni aitankoppero oli jäänyt syrjemmälle ehjäksi, ja senkin ovi oli lyöty saranoiltaan irti.
Kylliäinen makaa jo raunioilla polvillaan ja tunnustelee kourillaan vielä heikosti lämmintä tuhkaa.
"Jo pari päivää sitten, ne saatanat...", hän hokee naama leveitä poskipäitä myöten verenkarvaisessa kiukussa.
Riihen raunioitten luota huutaa Naukkarinen, että hän oli löytänyt vanhan isännän ruumiin pää halkaistuna.
Sinne kerääntyy nihtejä vainajan ympärille. Mutta Naukkarinen on jo tutkimassa riihen nurkitse Hopeasalmelle ja sieltä Säämingin Talvisalolle urkeutuvaa polkua. Sieltä hän tuo hevosen kulkusen ja sinisen liinan päällikölle. "Siinä ovat merkit. Ovat päässeet, vaimoväki ja lapset, painumaan salolle, pakopirtille."
Niklas Kurki ja hänen isänsä ovat loitonneet saaren rantaa sen koilliskärkeen saakka hakien vihollisen jälkiä. Niemen rantaruohikossa oli veneenpohjien painanteita, ja Utriaisen talon omat veneet oli lyöty pirstoiksi rannalle.
Niklaan kasvot synkkenevät synkkenemistään. Nuo veneet oli rikottu lähtökiireessä. Ja muutkin merkit viittasivat siihen, että vainolainen oli jatkanut hävitysretkeä luodetta kohden, Haukiveden rantoja.
"Suvi-Maariaisen kautta!" hän vei kauhistuen käden ohimolleen. Siinä tapauksessahan ... Irnijärven Katri on Yövedellä, Kylliäisen talossa, saattanut joutua surman suuhun tai jälleen ryssien vangiksi!
"Nyt ei ole aikaa siekailla! Vainolaista ajamaan takaa!" hän huutaa juostessaan takaisin talonpaikalle.
Ja siitä alkaa vinha soutu Haukiveden lännenpuolisia rantoja, joilla taaskin pari poltettua kylää panee miehet kiroilemaan katkeraa kostoa.
"Älä luimistele, poika", huutaa Satakunnan Daavid peräsimestä keulassa seisovalle Niklaalle, "saatpa tapella ensi kertaa isäsi kupeilla liuhupartoja vastaan!"
Taival kulkee yhä silloisia rajalinjoja pitkin, jotka olivat muodollisesti olleet voimassa Pähkinäsaaren rauhasta asti, joskin savolainen asutus oli jo voimakkaasti työntynyt niitten yli itää ja koillista kohti.
Jo kohisevat veneenkokat Kostonselän eteläpäätä, josta on käännyttävä pieniä salmivesiä Yövedelle, Kylliäisen asuntoniemelle, jota sanottiin Hämeenlahdeksi, koska niillä main oli muinaisia hämäläisten riistamiesten asentopaikkoja.
Savolaiset ohjaavat etumaisesta veneestä suuntaa näillä ahtailla väylillä.
Tähän mennessä ei ole yhtäkään ristinsielua tullut soutajia vastaan.
Mutta nyt vihdoin ... kivikkoisen Voitsalmen rantapensaikosta nousee varoittava käsi tulijoita kohti. Sinne on kerääntynyt pieni savolaisjoukko, viitisenkymmentä miestä, nuoren isäntämiehen, Mikko Häkkisen, johtamana.
"Niitä on nelisen sataa", selittää Mikko. "Emme pystyneet muuhun kuin suojelemaan naisväen pakotietä piilopirtille. Sinun talossasi, Pekka, ne parhaillaan metelöivät."
Niklas hengähtää syvään. Hänen pimentyneisiin silmiinsä syttyy kiihkeä tuli. Siispä oli hänen rakastettunsa päässyt piilopirtille, ja vihollinen sai kohta maistaa hänen miekkaansa!
Pienten rantasaarten suojassa, jotka ovat vastapäätä suurta Tiemassaarta, rajalinjaa, joukot nousevat maihin. Mellastajat on yllätettävä maan puolelta. Ja niin alkaa rantakorpea matka eteenpäin, Satakunnan Daavidin johtaessa nihtejään ja Kylliäisen savolaisjoukkoa.
On oikea tulipalohelle ja häikäisevä keskipäivä. Aurinko hohkaa kuin juuri ja juuri ahjosta kiskaistu rauta. Se on valkeanhehkuinen, se räiskää ja ammahtelee sellaista tulta ja valoa, ettei sitä jäisi toljottamaan edes pääpiru helvetin pätsistä. Mutta ei ole aikaa odottaa viileän ja hämärän tuloa.
Kulku on hiottavaa ja raskasta. Koleikkoiset metsät katkeavat tuontuostakin monisylisiin rantapahtoihin, jotka työntyvät korkean harjanteen kyljestä pitkinä, kivettyneinä tursaina suoraan rantaveteen, painaen mahtavat louhikkoleukansa syvälle ja pitkälle rantapohjia myöten.
Niklas punnertaa isänsä rinnalla louhikkoharjanteen toisensa jälkeen. Ja mitä useammin hän nousee kallionjärkäleille, sitä onnellisemmalta tuntuu ruumista pitkin virtaava hiki. Lihaksiin ja veriin tuntuu taas painuvan pitkästä aikaa korven julmaa ja raakaa voimaa.
Hyvä, hyvä, Römövuoren peikkojen nimeen, ollaanpa taas barbaareita! Ollapa tuossa nyt hienohelmainen hovineito, jota huvitti yön verran jutella haaveellisia satuja "vangituista prinsessoista", niin, lempo soikoon, tukasta satulaan, ryöstöläiseksi, jotta oppisi tajuamaan, mikä on "puhdas korpi" ja "Inarin ruhtinas".
Hänellä oli nyt kosto, suuri ja oikea, tuossa aivan käden ulottuvilla. Ja sen verenkarvaisten sumujen läpi sihertivät Irnijärven Katrin ujot silmät ja lapselliset huulet, jotka olivat kerran olleet hänelle läheisintä maailmassa. Olkoonpa, raukka, kärsinytkin. Siitä se kostuu, tyttö – lämpimällä polvella ... ryssien peijaisissa.
Mitähän se sanoo? Miten se katsoo ja kujertaa: "Olen sinua vuotellut ... suvi-Maariaisen nimeen!"
Kallion alta, rannan puolelta, nousi nuori haavikko. Tämän säihkyvässä päivänhopeassa kimmeltävät lehdet vipajoivat hehkuvassa kuumuudessa ja lievästi virtaava vesi pyörteili syvällä niitten alla. Ja hänen ilonsa nousahti taas yhä malttamattomammaksi. Tuo kaikkein ohuin ja herkimmin vapiseva nuori haapa sopi hänen oman rakastettunsa kuvajaiseksi, aivankuin kaksoissisar toiselle. Samalla tavalla oli hänkin yht'äkkisestä ilosta väriseväinen. Ja sitten, tämän taistelun jälkeen, hän oli nukahtava kuumaan, tuulettomaan korpeen, jonne he yhdessä katoaisivat, jotta ei kuulu mikään muu ääni neljänneksen matkalla kuin heidän oma hengityksensä... Taaskin uudelta harjulta välkähti idästä päin, aivan läheltä, vasemmalta kädeltä, Kärängön lampi. Ja tämän tuolla puolen on parhaillaan vainolaisjoukko sytyttelemässä pienen mökin nurkkia tuleen.
Niklas ei enää kykene kättänsä pidättämään. Juovuttava verenmaku saa hänet ravistamaan miekkaa kupeellaan. "Isä, anna kymmenkunta miestä, Iivari ja minä..."
Ja kiireisin sanoin sovitaan siitä, että Niklas, Iivari ja Matti tekevät äkkinäisen hyökkäyksen lammen taitse ja tuhottuaan vihollisjoukon kiertävät samaa tietä Kylliäisen talolle, hyökätäkseen yht'aikaa pääjoukon kanssa vihollisen selkään.
Aapeli Naukkarinen otetaan savolaisjoukosta varoilta oppaaksi.
Äkkinäinen karkaus murhapolttajien kimppuun tulee vainolaiselle täytenä yllätyksenä. Se kykenee tuskin asetta sieppaamaan. "Vaikka autuus menisi!" huutaa Iivari isä-Voikkaalan vanhaa sotahuutoa. Hänkin näyttää pääsevän taas korpitappelun makuun.
Mutta Matti-poika ei tule käsirysyyn. Hän on jäänyt pienen saunan ylänurkalle ja laskettelee sieltä rautaselästään viuhahtelevia nuolia vienalaisten yrittäessä pakoon pihamaalla kiehuvasta kärhämästä. Poika hihittelee omille sattumilleen kuin olisi hauskassa rihkamakaupassa kilautellut ryssäntenkoja ja riunoja vyömassiinsa.
Mutta siihen se loppui tuossa tuokiossa koko ilonpito. Nihtejä juoksee jo rantaan korvoja ja sankoja käsissä sammuttaakseen alkuunsa nurkkia nuoleskelevat liekit. Ja samaa ryntöä jatkuu joukon juoksu lammen ympäri polulle, joka polveilee Kylliäisen taloa kohti.
Täällä on ollut yllätys yhtä äkillinen. Eikä vihollisen ylivoima ole kovinkaan suuri, koska osa niistä oli hajaantunut salmen vastarannalle, Tiemassaaren taloihin ryöstölle.
Sieltä päin, Pärnäsen ja Kainulan rantakennäältä, alkaa kuitenkin soutaa vainolaisveneitä takaisin päin omilleen avuksi. Siksi Niklaan hyökätessä omalta suunnaltaan isä-Daavid huutaa hänelle keskeltä veristä melskettä: "Rantaan, painu rantaan ja syötä mekkoniekat Yöveden ankeriaille!"
Isä ja poika nauravat toisilleen hikisin ja nokisin naamoin. Hehän saivat nyt todellakin ensi kerran koko elämässään taistella yhdessä, lyödä olan takaa yhteisen asian puolesta. Tosin tämä oli pientä korpitappelua. Mutta se avasi ennustellen uusia, välkeämpiä sotataipaleita.
Susi-pirkat, savolaiset ja karjalaiset linnanhuovit vihkivät toisensa veriveljeyteen, johon tuonnempana kukaties oli vuotava Vienan ja Aunuksen parhain karjalaisveri – samoihin valtimoihin.
Niklas Kurki tunsi aivankuin omassa käsivarressaan, että se iski nyt oikeassa rintamassaan. Jos hallitsivatkin toistaiseksi vierasveriset Akselinpojat ja Knuut-herrat linnoissaan, eivät he olleet, nuo herrat, ikuisia päällikköpaikoillaan. Kerran oli tuleva hetki, jolloin Viipurikin, olkoon muuriensa turvassa tai niitä ilman, oli ottava vastaan hänen apunsa Moskovan uhan kasvaessa vuosi vuodelta. Näissä ajatuksissa hänen taisteluhalunsa nousi iloiseksi raivoksi, joka pani hänet syöksymään pitkälle rantavettä myöten vienalaisuiskoja vastaan. Vihollinen ei saanut aikaa järjestyä rantamalle. Mutta se ei ennättänyt myöskään kääntyä matalikolta pakoon. Vettä veristävä temmellys alkoi riehua, kaislikon murskautuessa laajalta alalta. Pihakennäälle ja rantamalle levisi vähitellen hiljaisuus, josta ei kuulunut muuta kuin voittajien hitaasti tasaantuvaa huohotusta.
Kylliäisen talo oli pelastettu sekä ryöstöltä että tulipalolta.
Vielä ei kuitenkaan päästy lepoon. Yöveden eteläisessä pohjassa, josta väylä kääntyi Mykänsalmen ja Käärmevirran kautta suurelle Haapaselälle, riehui vieläkin Lappalan ja Erosen taloissa irrallisia ryöstöjoukkoja. Nekin oli tuhottava.
Mutta Niklas ei malttanut enää kuluttaa siihen kierrokseen aikaa. Hän painui Häkkisen nuori-isäntä oppaana Tiemassaaren ylitse Paronselälle, jonka pohjasta urkeni ohuena hämyilevä polku Kylliäisten piilopirtille.
Pitkän Kolkonjärven viimeisimmässä luoteisperukassa kyyhöttää syvällä kalliopahtaitten lomassa kuusikon katveessa Kylliäisten pakopirtti, matala häkäsauna.
Kylliäisen vanha-emäntä ja nuorikko, Anna, asettelevat hämärässä pirtissä pöydälle leipää, kuivattua kalaa ja mansikoita, joita Katri oli käynyt läheiseltä aholta poimimassa.
Mutta nyt hän, tyttö riepu, ei enää jaksa mitään askarrella. Vanha säikkytauti, joka oli painunut veriin kotitalon poltosta ja orjuusajan kärsimyksistä, oli tänä kesänä palannut uudestaan.
Mansikka-aholla oli kauhu tarttunut häntä kurkkuun teeriemon yht'äkkisin lennoin humistaessa metsää, suojellessaan maata myöten juoksevia poikasiaan. Ja nyt jatkui rinnassa sävähtely, katse harhailee, eikä hän taaskaan kykene muistamaan järjellisesti tapahtumia.
Hän on istahtanut pienen akkunaluukun viereen. Mutta äkkiä hän pelästyy senkin kituliasta valoa. Akkunan alainen kiiltävä nurmi ei enää loista hänen silmäänsä kirpeätä viheriäänsä.
Hänen pelokas mielensä odottaa joka hetki vainolaisen jalanjälkien murskaavan sen pienet saunakukat maan tasalle, oven revähtävän auki ja raakojen käsien repäisevän heikosta ranteesta.
Hän sykertyy syrjemmälle akkunasta. Ja taas hän istuu liikahtamatta. Mutta sakeassa hämärässäkään hän ei osaa olla kuulostelematta.
Hänen sairaalloisen herkkä korvansa kuulee oksien rasahtavan kuusikossa päin.
Silloin kiertyy hänen pieni sydämensä kokoon. Menneet kauhukuvat palaavat kirjavana sekamelskana hänen eteensä. Heikko rinta yrittää hengittää ja huutaa. Mutta hätähuuto ei pääse hänen keuhkoistaan, sillä sydäntä kivistää. Se on kuin kahden karkean kiven välissä, joita painaa toisiansa vasten suuret, karkeat kädet. Hän näkee selvästi, että ne ovat Uhtuan Hovattaisen, joka tappoi hänen isoisänsä. Niissä on kädenpäällisellä ja ranteissa karvaa, ja niiden rystyset ovat paksut kuin köydestä väännetyt solmut... Ja niissä on verta, hänen isoisänsä verta!
Piinattu rinta on ratkeamaisillaan pakahduttavasta kauhusta. Päässä tuntuu tyhjältä. Jäsenet ovat turrat. Niitä ei ole olemassakaan. Mutta yht'äkkiä hän kuulee suustaan tunkeutuvan pitkää, jollottavaa ääntä.
Tämä on hulluutta, mielenvikaisuutta! vilahtaa ajatus aivoissa. Mutta se huuto tekee sanomattoman hyvää. Se nostaa hänet jaloilleen. Hän juoksee luonnottoman ketterästi ovelle ja ulos.
Kaksi miestä nousee näkyviin kuustenalisesta katveesta.
Katri on jo silloin juoksemassa vastapäistä louhikkoa rantalepikkoa kohti mielettömän huudon jatkuessa kimeänä kuin vainajien pajupillin ääni manalassa.
Hän tahtoo päästä kaikista kärsimyksistä. Hän on juoksemassa Kolkontaipaleen ruskeaan rantaveteen.
Nyt, nyt on oltava hiljaa. Ei saa päästää ääntäkään, tulee hänelle viisas ajatus. Siksi hän tunkee esiliinan kulmaa suuhunsa. Mutta siitäkin huolimatta kuuluu huuto, umeana, mieletöntä kauhua täynnä.
Hän on ennättänyt jo lanteita myöten rantaveteen. Ja nyt hän nauraa hihittää itsekseen. Eivät saavuta, eivät saavuta. Hän ennättää päästä aaltojen alle. Vesi nuolee häntä kuin eläin hottoisella kielellä. Se tekee hyvää, niin hyvää...
Aivoissa alkaa selvitä taas jotain ajatuksen tapaista. Mutta juuri silloin, kun jo hänen rintansa uppoaa veteen, hän tuntee raskaan käden riipaisevan itsensä taaksepäin. Ja tyttö pyörtyy omaan parkaisuunsa.
Niklas Kurki on kantanut Katrin kuivalle rantakennäälle.
Hänen muinainen rakastettunsa lepää vainajan näköisenä hänen kasvojensa alla. Sydän lyö heikosti, mutta sykkii kuitenkin.
Niklaan kurkkuun kiertyy itkua, joka tulee esiin lyhyinä henkäyksinä. Tuossako oli hänen entinen Katrinsa? Missä olivat hänen muinaiset pienet ja sirkeät kasvonsa? Ne olivat hiutuneet niin sanomattoman heikoiksi. Ne olivat kuin käpertyneet. Eikä niillä ollut pyörtyneen ihmisen oikeata kalpeuttakaan. Ne olivat kelmeät, hipiän alla tummanpuhuvaa harmautta.
Vihdoin avaa Katri silmänsä. Nyt niissä ei ole edes kauhua. Ne katsovat valkean, värittömän kaihen alta. Niistä on olemattomissa muinainen tinanloiste, hymy ja elämä.
Niklas ei osaa muuta kuin painaa tyttöä rintaansa vasten ja hokea: "Älä pelkää, olen Niklas, Niklas olen. Kostut vielä, kostut kyllä, kun..."
Ja vähitellen Katri havahtuu, säikähtää vieläkin ja tarttuu päähänsä. Mutta tuntee kuitenkin. Ja vihdoin, pitkien hetkien perästä alkaa kiertyä arkaa naurua hymykuoppiin. Mutta hän ei osaa eikä jaksa puhua. Hän vointuu pitkään, hyvää tekevään horteeseen.
Siinä lepää rajankirojen tytär, ajattelee Niklas. Hän on kuin murskattu kylmänkukka, jonka hauraat terälehdet eivät enää tuoksu. Se vain värjöttää aamuttomassa, päivättömässä norossa, raskaitten lepänlehtien katveessa ja rukoilee kuolemaa, jota ei kukaan saa nähdä.
Miehen äskeinen kostonhimo on tuokioksi haihtunut. Syvä, lämmin hoivaamisen halu panee hänen kätensä hivelemään pientä kuperaa otsaa, kaulaa ja kuihtuneita hartioita.
Tottapahan oppii nauramaan, hän miettii, kun istutan juhlaveneeseen morsiameksi, viiletän Oulujärven Ärjänselät ja Laiskanselät ja lasketan kotokosket Oulunsuihin Jaakko-enon pakinoille. Kostuneepa hyvinkin... Näinhän on tapahtunut polvesta polveen. Eivätkä ole piilopirttiemme värisevät tytöt ja nuorikot konsa olleet kuolevia kylmänkukkia. Orjantappuroita he ovat olleet viholliselle, salaperäisiä noitakukkia, joiden heteet ja terälehdet ovat kasvaneet heidän kauhuhapsistaan ja sitkeä varsi lukemattomista, valvotuista öistä. Sellaisina öinä on heidän piinattu sydämensä muuttunut ihmeelliseksi kalmankukaksi, jonka juuria ei pane mikään halla, sillä ne ovat myrkkykeison juuret, täynnänsä valkeata, salasurmaista maitoa. Ja jokainen sellainen kukka tekee hedelmänsä ajallaan. Niin virtaa meidän naistemme rintojen maidosta heidän poikiinsa kalvistava viha, jota vainolainen on kauhistuva ajasta aikaan.......
Niklaan hämärät ajatukset, joiden ympärillä oli kuitenkin erehtymättömyyden vahvaa valoa, aivankuin hakevat hakemalla lohtua ja koston makeata hulluruohoa hänen omasta rinnastaan. Vasta pitkän tovin perästä hän nosti Irnijärven vaisusti hengittelevän tyttären käsivarsilleen kantaen hänet matalan pirtin havuiselle lavitsalle.
8.
SANERVATAR SAUNAPIIKA.
Jo kolmisen vuotta sitten oli Jaakko Kurki, suvun paras kauppamies, saanut valmiiksi Oulunsuihin uhkean kauppatalonsa, jossa nyt emäntänä käy ja silkissä kahistelee pyöreäksi pyllyräiseksi lihonut entinen Miukin Elle, jota nykyään sanotaan Oulun-Kurkelan emäntä-rouvaksi.
Mutta niin on vieläkin Elle-rouva kuin elokuinen, pyöreäkupuinen sinisorsa yhä muhevoituneen herransa rinnalla, joka – vasta puolivälissä viidettä ikäkymmentään – näyttää paksulihaisine olutkasvoineen ja velttoine hartioineen laiskemmalta kuin onkaan.
Viisitoistavuotias Jaakko-poika on noussut tällä välin nuoreksi kauppiaaksi, joka juoksee kärppänä meriaittojen ja kauppatalon väliä, mittauttaa tarkkana suolakapat, tarkastaa ostonahat ja kerkiää vielä antaa kuria nuoremmallekin, Heikki-veljelle, joka hoitelee vasta omia leikkipuotejaan ranta-aittojen laitureilla.
Mutta paitsi näitä Miukin Mikko vainajan aviossa väärän koivun takaa kasvaneita vesoja, oli tällä iloisella pariskunnalla jo "laillinenkin" perillinen, tyttölapsi, 3-vuotias Kerttu, joka jo jokelteli täyttä päätä äitinsä liepeissä ja siteli pellavatukkaansa punaisia silkkinauhan pätkiä ja naureli päivät päästään sirkein orvokinsilmin ja sanomattoman somilla hymykuopillaan.
Tämä pienen pieni Kerttuli se oli saanut suuria ihmeitä aikaan. Hän se oli pystyttänyt nousevalle kaupunkikylälle – kirkon!
Tytön päähän oli nimittäin sattunut syntyä kaksi viikkoa häitten jälkeen. Ja siitäpä itse Jaakko-herra oli hääkannujen ääressä sekä omasta sulhasmiehen ja isänilostaan että hyvitykseksi kirkolle luvannut rakentaa kappelin, jotta Limingan Eerik-herran sopi käydä saarnaamassa oululaisillekin jumalansanaa.
Ja nyt se seisoi Kaupunginojan ja Oulujoen alimman kosken, Merikosken, välisellä kauniilla ja kuivalla hiekkakunnaalla pienen kaupunkiasutuksen keskuksena. Ei tosin suuren suurena eikä perin koreanakaan. Mutta oli sen pitkällä eteläseinällä kolmet ikkunaruudut ja alttaripäädyssä neljäs.
Sen länsipäästä kohosi suippo, pystyristiin päättyvä pieni torni, josta – kuten ristillä koristetusta pääoven katoksestakin – sen saattoi hyvin kappeliksi tuntea.
Ja pienen Kertun mukaan se oli pyhälle Gertrudille pyhitettykin.
Mutta komeampi latokirkkoa oli sittenkin Jaakko-herran kauppatalo, joka levittäytyi yksikerroksisena, mutta laajana ja korkeaharjaisena satamalahden, Hahtiperän, pohjanpuolisella niemenkennäällä. Se sijaitsi Linnasaarta vastapäätä, jossa jo silloin oli eräitä maavalleja ja paaluvarustuksia suojaamassa tärkeätä markkinapaikkaa vihavenäläisten hyökkäyksiä vastaan.
Tämän Oulun-Kurkelan länsipuolella kiersi Hahtiperän silloin vielä syvälle työntyvän lahden rantoja muitakin kauppataloja. Niitä hallitsivat Matti Kerot, Eerikki Rätit ja Hannu Töyrät, joilla oli kauppansa lisäksi omat maatalonsakin, sekä hansakestien jälkeläiset, Forbukset ja Bochmöllerit.
Mutta jos olivatkin talot harvassa, niin että niistä kykeni syntymään tuskin kadun näköistä, sitä taajemmissa riveissä kiertävät Jaakko-kaupin nientä ja satamalahtea suola- ja kala-aitat laitureineen ja – ylempänä rinteellä – kaksi- tai kolmikerroksiset turkisaitat.
Pienen kappelin takana Kaupunginojan latvapuolilla, joilla vielä niihin aikoihin päilyili pieniä järventapaisia, oli jo yksiä ja toisia löysäläisten mökkirykelmiä. Kaupan ja merenkulun vuoksi pieni kyläkaupunki näet tarvitsi monenlaista käsityöläistä ja mestarismiestä.
Hahtiperän läntisimmällä laidalla oli laivaveistämö, jossa pitivät valtikkaa kuuluisat rakennusmestarit, Suorsat, Viinikat ja Tast-sukuiset.
Ja olipa jo aika joukko pieneläjien joukossa tynnyrintekijöitä, satulamaakareita, värjäreitä ja hampunpunojia, niin että tarvittiin jo soma ja opettavainen kaakinpuukin, joka seisoi uuden kappelin aukeamalla.
Jaakko Kurjen kauppatalon laajalla alueella olivat rakennusrykelmät sikäli kirjavia, että monet meriaitoista olivat vanhoja ja harmaita, koska Tornion Kurjilla oli ollut jo vanhastaan markkinapaikalla omia varasto-aittoja. Mutta nyt oli pystytetty päärakennuksen lisäksi pari uutta suolapuotia. Ja vieläkin kauemmaksi Merikoskea kohti upo uusi sauna, jonka ulkoseinät hohtavat kirpeän keltaisina virtavassa niemenkainalossa.
Täällä käy eräänä heinäkuun loppuisena iltana sen tuhannen vastanhuiske ja meiske. Siellä ottavat näet tulolöylyjään Oulujoen koskia myöten laskeneet Viipurin ja Savon retkeläiset, Niklas Kurki ja Voikkaalan pojat, isäntänään itse Jaakko-herra ja tämän kaimapoika.
Niklas istuu vielä puoliksi riisuutuneena eteisessä. Hän on mietteissään, ilon ja tuskan välimailla. Hänen juhlavat koskenlaskunsa, joissa Irnijärven Katrin piti olla suloisena, nauravana morsiamena ikäänkuin hääkruunu päässä, eivät olleetkaan herättäneet oikealla tavalla henkiin säikkytautista neitoa. Hän oli yhäkin voipunut ja heikko. Nytkin lepäili Elle-emännän hoivissa yliskamarissa, heikeästi hymyilevänä, mutta puhumattomana.
Kuitenkin ilo kotiinpaluusta ja ensimmäisestä suomalaisesta vihtasaunasta loihtivat Niklaan mieleen vieläkin onnekasta uskoa, että iloiset ja rikkaat häät olivat tulossa.
Niin elivät hänessä rinnakkain hymähtely ja huokailu. Niistä ei hevin saanut riipaistuksi itseänsä irti. Oli ikäänkuin pakko oleilla yksikseen ja odottaa joitakin ratkaisevia tapahtumia.
Mutta lauteilla roikottaa jalkojaan mehevässä löylyssä neljä huoletonta miestä. Niissä on tekemistä ja lenheettiä parillekin piialle, joiden käskijänä käpsehtii Tiinuksen muori, joka on lopultakin joutunut tyttärensä taloon oikeaksi anopiksi, mutta ei osaa heittää pois entisiä saunamuijan hommiaan. Ei kukaan näet osaa löylyä lyödä, vihtoja hautoa tai saunalukuja laskea niinkuin tämä keveläkielinen anoppimuori, jonka keralla ei tavallisesti Jaakko-herralta rupattelu lopu.
Herevimmällä ilopäällä on tällä kerralla Voikkaalan Matti-poika, joka kertoo kimeimmällä äänellään sitä samaa reikeli-juttua, jota hän oli jo Viipurissa rupatellut puukhollareille ja kisälleille pelikortteja kaupitellessaan.
"Ho-hoi, pojat", hän räpsähyttää vihdalla Jaakko-enoansa hyllyviin hartialihoihin, "jos ei tämän vertaista, niin ainakin toista se oli saunamatka Danzigin frauenstubessa, donnerwetter!"
"Puhu, puhu, poika, mutta älä laske loikuria", muhoili Jaakko-eno "on niissä pari kertaa tämäkin mies pulikoinut ja pullikoinut".
"Mutta etpäs nähnyt mitä näki tämä poika", kimitti Matti. "Se se vasta oli lihallista iloa! Kun ei muuta tehty aamusta iltaan kuin isossa kaukalossa istuttiin, fräuleinit ja herrat, ja neitien ja herttuattarien hienot liinapaidat kupluilivat ja hyllyivät kuin vaahtokellot tuolla Merikosken akkavirrassa. Ihan siinä tuppasi hävettämään kainoa mammanpoikaa. Mutta mikäs auttoi? Pyöreä pöytä täynnä herkkuja kierteli kaukaloammeen pintavesiä. Ja silläkös oli herkkuja!"
"Ja sittenkös laulettiin kranssit päässä ja reininkannut hyppysissä", yhtyi Iivari-veli tarinaan. Ja hän aloitti taas vanhan saksanlaulunsa: "Aussig Wasser, inne Wein inne Wein..."
Mutta parashan oli vielä Matti-veljellä kertomatta.
"No, ka, sattui sillä tavalla, että Saksin herttuatar ja Magdeburgin piispa olivat kerran mukana samoissa iloissa. Eikähän niitä kukaan tuntenut, kun olivat samoissa hynttyissä ja kransseissa kuin muutkin kuolevaiset. No, mutta herttuan sihteeripoika, Teodor-herra, oli nuuskimassa mustasukkaisen herransa puolesta. Ja tämäkös, kehveli, tämäkös pani reikelilukkoon sen lehterikoppelin, johon nuoripari oli mennyt amyseeraamaan ja..."
"Älä sinä valehtele niin peevelin turkasesti", löi Iivari-veli kertojaa tulikuumalla vihdalla naamaan ja näytteli taas saksantaitoaan.
"Baden ist ain rainlich lust, als er auf erden mag gesein", hän alkoi laulaa vanhaa kylpylaulua ja lojahutti haarikallisen olutta kiukaaseen, niin että makea, huumaava löyly nousi entistä hurjistuttavammin miesten päihin.
"Sano mitä sanot", huusi taas Matti-poika. "Sinä et ollut siinä leikissä mukana. Mutta tämä poika näki omin silmin, että Teodor-poika katosi salavihkaa viemään herralleen sanaa. Ja herttua itse kun tuli paljastettu miekka kourassa, lihava nenä sinenpunaisena vihasta, ja iski piispan kuoliaaksi ja sitten ruoskitti oman rouvansa linnanportista turulle, niin siitä ne tehtiin samoina päivinä laulut ja tarinat."
"Ja laulujapa lasket sinäkin, veli-pekka", ärsytti Iivari yrittäen alkaa taas omaa lauluaan "Von den siben gröszten fräuden".
"Kysytään vaikka Niklaalta", huusi Matti vastaan, "se se kuuli tarinan ja senkin, että Teodor-kirjuri pakeni ruoskitun herttuattaren perässä ja niistä tuli komeljanttareita kiertolaisnarrien sakkiin".
"Niklas, mitäs se sellainen, höpelö, tietäisi miesten elämästä", ärtyi Iivari, joka kantoi orpanalleen yhä kaunaa Viipurin tapauksesta ja monesta muusta kurituksesta, joita hän oli saanut matkoilla kokea. "Mies parka", Iivari jatkoi, "vanhan, kuivettuneen naarasnaakan latjasi Yövedelläkin veneeseen, muka morsiamekseen. On siinä, jumal'avita, houna! Öitsii ensin Viipurinlinnan kammiossa kuninkaan äpärätyttären kanssa. Ei muuta kuin ottaa ja naida linnaläänejä, Korsholmat ja muut. Ja sitten? Vetistelee, saapas, ryssien pilaaman orjatytön kupeilla."
Jaakko-isäntä höristää korviaan. "No, johan meidät perii sitten taas itse Ripovuoren pirut!" hän sanoo. "Niihin häihin ei suostu koskaan Henrik-veli. On näet täälläkin päin naittilaita tyttöjä, varsinkin Ingeborg-neito, Korsholman uuden linnanherran tytär..."
Mutta isäntä ei ennättänyt sen pitemmälle, kun Niklas ilmestyy saunaan suuttuneen näköisenä.
Hän näyttää kuulleen eteiseen Iivarin röyhkeilevät puheet. "Jos et, Iivari, sattuisi olemaan samaa sukua, saisitpa, lurjus, sylkeä verta, kuten eräs Nuutti-herra Viipurissa päin."
"No, vaikka Aatamin puvussa tuollaisen Aapelin kanssa", ähmisteli yhä pahapäinen mies ja loikkasi lauteilta lattialle valmiina tappelemaan.
"Hiljaa, tupelkainit", murahti siihen Jaakko-isäntä, "suomalainen ei tappele saunassa, sillä pyhät ovat lautehen löylyt, sanotaan, vai kuinka, anoppimuori?"
"Pyhätpä hyvinkin", vastasi kerkein kielin Tiinuksen muori. "Totta kai sen muistavat nämä nuoremmatkin junkkarit, mistä on syntynyt löylypoika, Kihosen poika?"
"Löylyn lämmin, kivosen lämmin", tokaisi Matti vanhan sananparren.
"Hui, hai, Matti-herra", huitaisi Tiinuksen muija, "pyhemmät, pyhemmät ovat löyly-Kihosen syntymäsijat. Eihän se vielä ... se Kivosen poika ollut muuta kuin kylmä ja julma mies, jonka sydän oli kova kuin harakankivi koskessa. Vasta Mesilammen penkereiltäpä tuo eksyi julmetun miehen luokse se Sanervatar kaunis neiti, joka sitten Kihosen pojan synnytteli..."
"Kerro, isoäiti, kerro", tokaisi vielä lapsellinen poika-Jaakko.
Mutta muori oli jo istunut jakkaralle seinäluukun alle, josta virtasi kellervän kuultava valo saunan permannolle ja näkyi kuuntelijoitten silmään kiiltävän helevä laikka nurmikkoa.
"No, ka, mistäs se muualta olisi tullut", oli muori jo jatkamassa kyynärpäät polvilla, "kuin Simalammelta, jossa se hoiteli omia pieniä taloloitaan. Sanervattarella kun oli sellainen mökkikin, että siinä oli lahnan suomuksista katto, peräseinä peuranluista ja kullalla sivutut penkit ja jakkarat. Mutta kiuas oli kosken kirjavista kivistä.
"Ja se tyttö kun lehahti tanhuvilleen ja laulahti kerran, niin kohosivat helmoistansa nuoret koivahaiset, joissa lehti oli mettä ja simaa. Ja nurmikko, sekös tuoksui ja kasvoi, ja kiilteli silmään kuin päivyläisen sula kulta ja vaski. Ja kun se tytär, Sanervatar, laulahti toisen kerran, niin kukkuivatpa lemmon rakitkin kuin käköset keväällä, hiien kissatkin kiekuivat aamukukon tavalla ja käärmeet suhisivat kuin lammella havahtuva tuuli.
"Simasulilla oli näetsen neihty Maaria sivellyt Sanervattaren huulet, niin että raudan haava ja rumahisen rupi parani kenestä tahansa, kun se tytär puhalteli alastomalle iholle..."
"Neihty Maaria emonen,
puhas Muori puhtukainen",rikkoi hetkeksi Matti-pojan ääni hyreksivän tarinan.
Mutta muoripas jatkoi: "No, ka, sellainenpa neito, Sanervatar parka, eksyi kerran kanervikkoon ja joutui kuin joutuikin tuon julmetun miehen, kivisydämisen Kivosenpojan luokse. Ja eikös mitä? Tämäkös neiti sattui istahtamaan keskipäivän hellittäessä Kivosenpojan kupeelle, muka mansikoita poimiakseen. Ja niin se lämmitteli, päivyläinen, että Sanervattaren silmät menivät sikkaralleen, ja se nukkui siihen paikkaansa mansikka suussa. Ja nukkui kuulema yhdeksän yötä ja päivää. Ja kuten tietänette, ei se laskenut lapinaurinko yölläkään, jotta yhdeksäntenä päivänä jo pahasti hikosi hullupäisestä lemmenkihusta kylmä Kivosenpoika. Ja mitäs he sitten olisivat muuta tehneet kuin laittoivat mökin, jossa syntyi se oikea löyly-poika, Kiho eli Kihosenpoika.
"Mutta ei, pojat, eipäs ollut vielä silläkään pyhä löylypaikka valmis", jatkoi muori hyssytellen hampaattomilla huulillaan ja toisella kämmenellään. "Vasta kun nuori Sanervatar-vaimo pyhällä sulalla pyyhkieli oman poikansa silmäluomet ja Maariaisen helevällä hengellä puhalteli kiukaan kivien lomitse, läpi seinäsammalen ja kurkihirren, itsensä pyhimyksiin risti, löylyn heitti ja Herran hengellä hauteli vihdan, vasta sitten lyöttyivät pyhät löylyt ja nousahti kotorantaan pyhä sauna...
"Eikä sen koommin ole saanut saunassa riitaa haastaa, ei pahasti kirota eikä edes kaunoja kantaa."
Vähitellen olivat kuuntelijain mielet tästä tutusta, vanhasta tarinasta pyhittyneet hartaiksi kuin juhannuspäivän kirkossa. Ja he alkoivat hyräillä, toinen toisensa ääneen juoheasti yhtyen, vanhanvanhaa Sanervattaren saunavirttä:
"Sanervatar saunapiika,
oletko löylyssä asuja,
piilten piikahuonehessa?
– Luo löyly, lähätä lämmin,
lämmin kiukahan kivihin,
löyly saunan sammalihin...""Niin se on", alkoi tovin jälkeen Jaakko-isäntä katsahtaen Niklaaseen ja Iivariin, "että joka saunassa haastaa riitaa, se kartanolla tappelee ja korvessa vuodattaa veljesverta.
"Ei mitään luimistelemista, Iivari! Jollet sinä ole yhtä uskollinen Niklaalle, orpanallesi, josta on tuleva kerran kauppakuntien päämies, kuin isäsi on ollut Henrik Kurjelle, ei tälle suvulle kunnian kukko laula. Varo riitaantumasta, sanon minä. Sillä suuria asioita on edessä päin. Eikä Henrik-veli enää, käsi- ja jalkapuolena, kaikkia yksin jaksa.
"Mutta pankaakin mieleenne, että nahiaisia te olette sen miehen edessä. Ja varoitanpa teitä muistamaan ajoissa, että – 'Matti Kurjen' tullessa tänne huomenna tai ylihuomenna Turun-matkaltaan – teillä ei ole muuta osaa kuin totella päällikön sanoja, jos muistanette minkä armon saitte nelisen vuotta sitten ... korpirosvoilustanne huolimatta."
Niklas tuijotti hämärästä nurkastaan silmät mustina enomieheen, joka tuntui puhuneen juuri hänelle noista "armoista" ja "tottelemisista".
Mutta hän vaikeni hänkin, sillä vielä oli lyöty viimeinenkin löyly, ja se uuvutti yhä pyhäisempänä veret ajatuksettomaan oloon, kunnes toinen toisensa jälkeen laskeutui tuoksuvilta lauteilta piikain pestäväksi tai hulahti suoraan rannanaliseen, sukevasti pyörteilevään akkavirtaan, joka hyväili nuortuneita jäseniä kuin vetehisen emännän mäihänpehmeät kämmenyiset.
9.
KIHLAJAISMALJA.
Kolmantena aamuna, kun Niklas on noussut yliskamariin Katrin luo, hän tulee katsoneeksi Hahtiperälle päin.
Ja sieltä se tuli, ulkomereltä, kotoinen kolmimasto "Matti Kurki", kääntyen kohti laituria vinhassa pohjatuulessa.
Niklas hätkähti. Hänelle tuli taas kiire kysellä morsiamensa voimisia. "Jaksatko nousta ja pukeutua? Henrik-eno taitaa..."
Mutta hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa tunnustaa Katrille, että hän pelkäsi suvun päämiehen puolelta vaaroja heidän liitolleen.
"Jaksanhan toki", hymyili Katri. Mutta hänen kuihtuneitten huuliensa pieleen painui kärsivä juova ja käsi hapuili sydämen paikkeita. Miehen rinnasta viilsi pahasti. Hän otti Katrin pään kämmentensä väliin. Miten oli ennen, miten oli nyt? Hän katselee aivankuin kahta kuvajaista silmiensä alla.
Niin olivat nousseet silloin, kerran, sinervästä olkaliinasta suloiset kasvot kuin Mesilammen Sanervattarella. Oli ollut koko tyttö kuin koivahaisen tuoksuva lehti. Ja niin oli hengitellyt kuin vihevässä löylyssä Neihtyen suumalo. Ja miten olikaan ollut helevästi lämmin? – Kuin vihanta lintu...
Niklaan mieltä tuiversi taaskin tuska, jota hänen täytyi niellä näkymättömiin karmeana palana. Sillä mieleen tunkihe kuva vialloisesta karitsasta, joka sai lieassa, kuivalla pientarella, syödä kulottunutta nurmea muitten elollisten vaeltaessa vihreillä laitumilla.
Katri tuntui vaistovan rakastettunsa ajatukset. Hän yltyi sirkein silmin nauramaan muka suuresta ilosta. "Odotapahan, mies", hän hykertäytyi Niklaan syliin, "kun kohta pitelen sormissani vihkikynttilää ja pappi aitansa takaa latinoitsee meidät yhteen, niin jopa lennän tuliperhosena ympärilläsi ja sitten, saatpa nähdä, tuonvertaiseksi osaan vöyrtyä emännäksi. Vai onko sinulla, poika parka, edes sormuksia papin siunata kirkon ovella? Noh? Eipä taida, eipäs...?"
"Onpas, onpahan!" ilostui Niklas. "Sellaiset sormukset, jotta Ummajoen helmet ovat pelkkiä sammakon munia niiden verralla..."
Varjo lehahti nopsaan yli Katrin kasvojen. Mutta hän nauroi taaskin muka kärsimättömän vallattomana: "Vietkös ja koska viet ... alttarille? Vai aiotko pettää, mies, noh?"
"Alttarille sinut vien, vaikka minun täytyisi sitä varten murtaa kirkon ovet", vastasi Niklas kuin itsekseen vannomalla, hukuttaen neidon pään povuksiinsa.
Siihen tulla puhaltaa Elle-rouva jyrkkien portaitten vuoksi henkeä haukkoen, mutta salaperäinen nauru huulilla ja kainalossa korea, nuoruudenaikainen pukunsa. "Eihän se nyt enää sovi – tuollaisissa riihiryysyissä", hän viittaa silmää iskien Katrin seinäarkulla olevaan kuluneeseen pukuun, "kun ollaan melkein kuin housunpaikkuussa sulhastalossa ja suvun päämies on tulossa. Korean ne aina lopulta ottavat, miehet, ja näissä helmoissa sitä on tanssittu minunkin jönkeröiseni pää pyörälle."
Katri näytti peittelevän turhaan säikähtymistään. Hän siveli hätäisesti kasvojaan, aivankuin koetellakseen, oliko niissä sittenkään mitään iloa ja kukkeutta. Mutta hän yritti taaskin hymyillä ilon ja itkun värehtiessä kasvoilla.
"Tiri tiri, tyttäriä... Kylläpäs se morsiamen sydän nyt on yhdeksännellätoista", hyvittelee Elle-rouva. "Mutta aina minä pidän sen oikean rakkauden puolta, joka yöt kukkuu ja päivät nukkuu, kuten minun nuoruudessani sanottiin. Noh, siinä ... silkit silmille ja nauru huulille, jotta pehmiää itse iso-Heikkikin, se kun nyt on sellainen rupulinarpinen joka puolelta ja..."
Samassa touhussa kahmaa Elle-rouva Niklaan mukaansa ja juoksahtaa itse komentelemaan piikojansa.
Henrik-päällikkö on jo nousemassa satamapolkua Niklaan laskeutuessa laiturille. Enomiehen oikea jalka, huomaa Niklas, konkkaa entisensä tapaisena. Mutta ei näytä enää oikea käsikään täysin parantuneen Koll Gyrdinpojan lyömästä iskusta. Se on sekin jäykistynyt kyynärpäästä, ja ranteesta alkaen se retkottaa saamattoman näköisenä. Hän antaa ottopojalleen kättä vasemmuksellaan.
"No, jaa, herran näköiseksipä olet taitanut vöyristyä siellä saksoissa", enomies sanoo. Hän näyttää olevan iloisella päällä, vieläpä kasvoilta jollakin tavalla nuortunut, vaikka onkin kulmalliselta urkeneva harmaasuortuvainen vako leventynyt aika mitalla.
Niklas selittää kiirehtimällä, melkein anteeksi pyydellen, miksi he, saksankävijät, eivät olleet päässeet Viipurista Turun-laivaan, vaan tulleet tapellen Savonmaitse.
"Eipähän mitä, eipähän mitä", sanoo Henrik, "ympäri käydään, yhteen tullaan. Mutta olisi sinun pitänyt olla mukana poiketessamme Korsholmassa. Siellä sitä oli miniänpuolta Kurkelaan."
Ja samassa hän oli kääntynyt hikeä otsalta kuivaten taaksepäin viitaten rannasta nousevaan, heleän ruskeaan viittaan ja vaalean sinisissä hatuntöyhdöissä upeilevaan vaakunamieheen, jota Jaakko-isäntä ja vanha-Voikkaala saattelivat taloon päin.
"No, joka tapauksessa, tuossa tulee appiukkosi, ritari Hannu Reen, Korsholman uusi linnanherra ja muutenkin mahtimies."
"Morsiamet ja apet aion kyllä valita itse, enomies", sanoo vihdoin raskaan paineen alta Niklas. Hänen sanansa tulivat jyrkkinä. Mutta niiden alla oli tuskaa, aivankuin hänen olisi täytynyt täytymällä paljastaa katkera totuus, jota ei ollut lupa salailla tai kaunistella.
Henrik oli nostanut päänsä tuijottaen Niklaaseen tutkivasti. Hän näytti tuimistuvan koviin sanoihin. Heilautti kuitenkin vain vasemmustaan ja tokaisi: "Noh, tuonnempana..."
Mutta hän läksi nyt yksin nousemaan lopputaivalta.
Isännäntuvan pitkässä pöydässä kääntyy keskustelu suoraa päätä niihin suuriin kysymyksiin, joita Hannu-ritari, Henrik Kurki ja Iivari Voikkaala ovat keskenään pohtineet.
"Tulittepa, pojat", isä-Voikkaala tokaisee omille pojilleen ja Niklaalle, "tärkillä hetkellä kotoisille kaukaloille, sillä nyt aiotaan panna kova kovaa vastaan – ryssälle säkki päähän ja helvettiin. Vai liekö herruus jo heikennellyt veriä?"
"Oho, Voikkaala", Jaakko-herra puhui, "upottivat kuulema, vekamat, Savon vesiin noin vain tulomatkalla nelisen sataa ryssäntorakkaa, niin että ankeriaat ja haaskalinnut pitävät siellä päin häitä ja peijaisia yht'aikaa".
"A vot, luoja rashittoa, sano' ryssä kohmelossa!" ihastui Voikkaala.
Herrojen naurunremakan hiljennyttyä Matti-poika sai kertoa Yöveden taistelusta juurta jaksain. "Ja niin se Kylliäisen niemellä vesirajassa Niklas listi vielä läksiäisiksi kaalinpäitä", poika lopetteli kertomustaan, "jotta riitti höystöä juhlarokkaan ja tarinanpitoa koko seuraavaksi yöksikin".
Henrik oli katsahdellut kertomuksen aikana Hannu-herraan päin hieman ylpistellen ottopojastaan. Ja ritari oli pujotellut komeata, kellanvaaleata leukapartaansa valkeat silmät mielihyvästä paistaen Niklasta kohti.
"Ei ole, eipä ole poikien kalvosista yty kuivunut saksojen koulunpenkillä", Henrik päätteli hyvillään. "Mutta maistuu se sellainen kaalikeitto huomenissakin, sillä nyt sitä vasta höystöä tarvitaan."
Tuhottomaksi oli näet paisunut Moskovan Iivana-ruhtinaan röyhkeys. Sen lähettiläs oli vaatinut Kaarle-kuninkaalta, kuten Lauri Akselinpoika Tott oli heille Turunlinnassa kertonut, puolta Suomea oman valtikkansa alle. Kolme valkonahkaa – niin oli ruhtinaan ukaasi kuulunut – piti maksaa koko Pohjolassa jokaiselta mieheltä maassa, ja ryssien ikuiseen omistukseen oli luovutettava koko Karjala ja pirkkojen maa Rovaniemeltä Pyhäjoen Hanhikiveen saakka.
"Niin ovat asiat", Henrik päätti selityksensä, "ja me, Hannu-ritari ja minä, olemme päättäneet varustautua ajoissa tuhotulvaa vastaan."
"Tulikirnulla se ammutaan, Hanhikivi, Solovetsin luostarinmuuriin, kun aika tulee", julmisteli haarikka kädessä isä-Voikkaala.
Mutta Hannu-herrakin ryysti syvältä omaansa, kuivasi kuohut parrastaan ja puhui ryhdiltään komeana, oikea kämmen kupeella ja vasen kyynärpää pöytää vasten tukeutuneena:
"Eikä ole, tiedätte sen hyvin, jalot pirkka-herrat, valtojen vaakalaudalla pelkästään Hanhikivi ja Solovetsin sipulitornit. Iivana III Vasiljevitsh on julistautunut Sofia-tsaarittarensa nimessä Bysantin perilliseksi ja uhkaa koko läntistä oikeaoppista maailmaa. Hän on ahmaisemaisillaan koko Liettuan, ja samalla horjuu Liivin maamestarin istuin, vieläpä kalpaveljesten valkea viitta on ryvettymäisillään. hänen anturoittensa alle. Moskovan jättiläinen haistaa merta. Hänen esi-isistään ei turhaan laulettu, että he hajoittavat airoillansa Volgan ja juovat Donin tyhjäksi. Iivana himoitsee juoda Suomenlahden pohjia myöten ja täyttää Itämeren laivojensa purjeilla. Ja naapurit ovat rosvolle vain suupaloja, jotka lisäävät hänen ruokahaluaan, jollei ajoissa koko kristikunta nouse tätä ilmestyskirjan petoa vastaan."
Ritari veti kämmenellään tuuheata, meripihkan keltaista tukkaansa ja käänsi katseensa Niklasta kohti:
"Me täällä Pohjolassa, varsinkin te, nuoret miehet – me olemme ja meidän tulee olla ristinsotureita! Meidän on omalta osaltamme lyötävä pyhän Yrjänän isku Moskovan lohikäärmettä vastaan. Sillä hyökkää rajojemme yli Vienan mies Solovetsin munkkien usuttamana tai pihkovalainen ja Novgorodin pajari, kaikkien niiden takana on Moskovan tsaari, veripäinen hirviö, jolla on valhepukunaan pyhän Gregorin haarniska ja kypärä.
"Suuri vastuu lepää tänä hetkenä meidän hartioillamme, ja siksipä me, Henrik-päällikkö ja minä, olemme yhtyneet lujaan sotaliittoon ja päättäneet sen vahvistaa minullekin mieluisilla sukusiteillä..."
Mutta puhuja häiriintyi. Niklas oli noussut pöydän varaan rystysten painuessa valkeina pöytää vasten. Hän istuutui tosin hitaasti takaisin paikalleen. Mutta kalpeissa kasvoissa oli synkkä ja päättävä ilme, joka hämmästytti Hannu-herran katkaisemaan puheensa.
Samaan hetkeen avautuu tuvanovi. Sieltä tulee Elle-rouva kantaen korkeata hopeakannua. Ja aivan hänen liepeittensä takana lähestyy arkana pöytää Irnijärven Katri viinipikareita tarjottimella.
Elle-rouva kiepperehtii touhukkaana ikäänkuin suojattiansa esitellen. "No, ka, siihen vain, Katri, hopeata herrojen eteen, noin, kas noin..." Ja hän hymyilee mehevin huulin muka sovitellen neidon säikkyvää arkuutta. "Tämä Irnijärven tytär kun on vielä vähän vierastelevinaan, mutta tyttö se on kuin himmelin kukka, kun tässä ennättää talon tavoille."
Katri on jo asettanut pikarit kunkin istujan eteen jääden taas neuvottomana syrjemmälle seisomaan.
Henrik on katsonut neitoa pitkään, säikähtyneistä kasvoista helmoihin saakka ja silmäissyt lomassa kasvot kireinä istuvaa Niklasta, vieläpä Jaakko-veljeä, joka näyttää levottomana liikahtelevan takamuksillaan.
Vai niin. Vai siinä se on koira haudattuna, miettii Henrik kapeitten huulien painuessa äkkiä kuin lujaan lukkoon.
Hän nostaa täytetyn viinipikarinsa, aivan kuin ei olisi huomannut mitään erikoista ja heittäytyy leikintapaiseen: "Sepä, sepä, tarpeen on jalot juomat sukulaismaljoiksi. Niin, jotta pohjaan saakka jalon vieraamme Hannu-herran tyttären, Ingeborg-neidon, ja ottopoikani Niklaan kihlajaismalja!" Maljat tyhjentyvät. Kuuluu jo nuorempain suusta pari iloista huudahdusta. Mutta ne särähtävät pahaa ennustavaan hiljaisuuteen.
Katri on kadonnut ovesta säikähtyneenä varpusena. Niklas on jälleen noussut pikariinsa koskematta. Hänen näyttää olevan ylivoimaista itseänsä hillitä. Mutta harmi ja suuttumus pureutuu kuin pureutuukin syvälle leukaperiin. Ja hän saa suustaan sanan toisen toisensa jälkeen. "Eipä ole näihin saakka kuultu, että naimiskauppa tehdään kuin hevoskauppa – miehen mieltä kuulematta."
Kiukku ja iva olivat värehtineet hänen sanojensa alta. Ja ne katkesivat nyrkin kopahtamiseen pöytää vasten hänen noustessaan ja poistuessaan lujin askelin tuvasta.
Isä-Voikkaala yritti lyödä asian leikiksi: "Se se on oikeata maata. Sulhasella pitää olla suden ikenet ja koiran leuat, ennenkuin näkee omilla silmillään ja kouralla kokee, he, he..."
"Hyväsukuisella miehellä on ylpeä mieli, kuten tuleekin", sanoi yhä sopumielellä Korsholman herra, lisäten Henrikille: "Jos sattuu tulemaan ottopoikasi ensitalvisille eskelinmarkkinoille meille Korsholmaan, niin olkootpa omassa vallassaan – niin hevoskuin naimakaupatkin, ei kumpiakaan väkisin tyrkytetä."
Ja Henrik näytti nyökkäävän kuin sinänsä selvässä asiassa. Mutta hänen suupieltensä kureisiin oli kiertynyt katkeran raskasta ilmettä.
Auringon paistaessa lähellä laskuaan Niklas istuu yksin meriaitan kynnyksellä. Hän on kauan tuijottanut pimein silmin laiturin lankkujen lomitse alhaalla vaisusti henkäilevään veteen. Vihdoin hän näyttää tehneen päätöksensä ja nostaa päänsä. Mutta päivänpätsi meren takana on niin huikaisevan kirkas, että se uppoaa sokaisten katsojan silmiin. Hänestä tuntuu kuin sen valomeri hukuttaisi koko hänen päänsä ja veisi sen mukanaan, kauas, pois uusiin maailmoihin.
Hänen tulee hyvä olla. Tässä suunnattomassa auringon sylissä on jotain ajatonta, mikä tekee kurjan mitättömiksi arkiset vaivat. Tämä on kuin ylpeätä ratsastamista pitkin auringon rataa. Rohkeasti liekehtii hänen ratsunsa tulinen harja, hopeavirta vuotaa sen kavioista ja hänen omista kannuksistaan, ja huikaiseva vana vihisevää ilmaa, hopeaa ja häikäisevää vaskenkuultoa jää hänen taakseen.
Niin, sillä tavalla, rohkeana kuin hullupäinen sokko hän on nostava Irnijärven Katrin ratsaille ja...
Ylempää rantatieltä kuuluu ontuvia askeleita. Henrik on tulossa häntä varta vasten tapaamaan. Niklas jää hievahtamatta paikalleen, katse yhä auringon summattomassa silmässä.
"Oletko miettinyt asiaa?" kuuluu enomiehen rauhallinen, mutta lujasti tutkiva kysymys. "Olen." "Suostutko siis käymään Korsholmassa kosiomiehenä, ainakin katsastamassa?" "En."
"Ja miksi et?"
Niklas nousi. Nyt hänellä oli sanat suussa. Ne sinkosivat jokaista Henrikin väitettä vastaan mukkapäisinä vasamina. "Haluan tehdä sen, mikä on oikeaa ja totta", hän alkoi.
"Minun tähteni Katri ja hänen kototalonsa joutui Uhtuan Hovattaisten vainon alle. Minulle itsensä lupaamalla hän menetti iso-isänsä, ainoan huoltajansa, minun tähteni hän sai kärsiä orjuuden vaivat. Minun tähteni häneen on tarttunut säikkytauti ja kalma. Kipumäen ja kirojen kaikki vaivat hän on saanut minun vuokseni kärsiä. Ja minäkö maksaisin hänelle heittämällä hänet ja oman synnyntärakkauteni riepuna nurkkaan? En, jumal'avita, sitä en tee! Sen tytön saatan alttarin eteen vaikka Juortanin yli."
"Ja kuitenkin kuulit, että kysymys on suurista asioista. Ilman sukuliittoa on Korsholman ja meidän sotaliitto höllä. Se saattaa horjahtaa koska tahansa ja hajota tämän levottoman ajan myrskyissä."
"Vereni annan, kuten miehen tulee, en synnyntärakkauttani, omaa miehistä oikeuttani ja kunniaani."
"Tuo puhe on paikallaan tavallisen miehen suussa, ei päällikön. Meidän osamme on antaa sekä veremme että omat onnenaikeemme. Meillä ei ole varaa haikailla synnyntärakkauksiamme. Siinä on meidän osattomuutemme, Niklas. Mutta myöskin – meidän suuri osamme tästä elämästä. Minä tiedän sen."
Henrikin äänessä oli kumahtanut syvältä kuin kaukainen kuolinkello. Se koski pahasti Niklaan korvaan, sillä hän tiesi Marrasjärven Annin ja enonsa nuoruudentarinan. Siksi hän vastasi tukahtuvin äänin.
"En voi muuta, eno, en voi. En halua kapinoida. Mutta minun täytyy tehdä se, mikä on hyvää ja oikeata..."
"Kierrät samaa mitättömäin hyveitten ympyrää, kuten on aina ollut heikkojen Vätysten tapa. Näyttääpä katkenneen Kurkelan päällikkösuku minun martoon ja viheliäiseen aviooni..."
Henrikin viimeinen ajatus oli tunkeutunut ilmoille syvän syvistä katkeruuden lähteistä, kovien raskaitten painojen alta. Siinä oli ollut sellaiset määrät kironalaisen miehen tuskaa, että Niklas oli lysmyä polvilleen sen painosta. Mutta sittenkin – "martoon ja viheliäiseen aviooni!" – nuo sanat herättivät hänessä vastahuudon: Juuri niin, hedelmätön ja marto, sillä Marrasjärven neito ja hänen nuori rakkautensa uhrattiin sen vuoksi ennenaikaiseen kuolemaan. Ja mitäs sait sijalle? Parahtamattoman poikalapsen, jossa kuulu päällikköveri sakosi sinisenmustaksi myrkyksi!
Hän oli sinkoamaisillaan nämä ajatuksensa enomiestänsä vastaan. Mutta silloin hän kuulee jo tämän askeleitten kopisevan sillan tuonpuolisessa päässä.
Ja vähitellen nousee hänen eteensä ontuvan, raskasharteisen miehenkuvan rinnalle toisenlainen, mutta yhtä paljon mieltä särkevä kuva: vialloinen ja viaton karitsa parka, joka hänen oli kannettava pois, jonnekin kauas ja turvaan kuivan ojan penkereeltä, jossa ei kasvanut muuta kuin katkeraa voikukkaa, leinikköä ja kurjaa vihviläheinää.
10.
KUOLEMANTANSSI.
Aurinko on tuskin edes nousullaan, kun Niklaan ratsu aamuyöstä kulkee käyden kyläryhmien itäpäästä Kajaanin ja Limingan tienhaaraa kohti.
Hän pitelee edessään, vasemman käsivartensa nojassa morsiantaan. "Jaksatko, jos panen ratsun ravaamaan", mies kysyy malttamattomana. "Jaksan, hyvinkin jaksan", Katri vastaa kerkeästi. "Vaikka laukkaa laskisit!" hän lisää ääni helähtäen melkein entisentapaista nuoruuttaan.
Päivä välähtää itäisen korven takaa. Se on sittenkin noussut! Mutta se on kylmä kuin kimmeltävä jää.
Niklas riipaisee ratsun tienhaarasta oikealle. Mutta taaskin on matka hidasta. Sillä ratsutie, jota harvoin käytetään, polveilee alkumatkasta upottavia suonreunoja.
Vihdoin hevosen kaviot tapaavat kovaa maata. Laajat, kulottuneet niityt leviävät molemmin puolin. Aurinko näkyy jo teräksisenä kiekkona matalan rämeisen metsän yläpuolella. Lohdutonta on tämä kitulias lakeus...
Niklas riipaisee ratsunsa juoksuun. Sen lautasten puna on tullut nousevasta päivästä häikäisevän kirpeäksi. Ja sen harjassa on tuleentuneen ohran väriä. Se aivankuin kahisee havahtuvassa tuulenhengessä.
Ja ratsastajan mieleen lennähtää välähtäen kuva kaukaisesta ohrahalmeesta, joka kahahtelee kaukana korvessa, yksinäisenä ja köyhänä. Mutta matka jatkuu sellaisten näkyjen ohitse.
Tasaisessa ravissa ratsu nytkyy. Katri hykertäytyy Niklaan käsivarteen. Hän pelkää putoavansa. Ja hän huudahtaa iloisesta pelästyksestä. Mutta siinä on myöskin kauhua kuin juoksisi ratsu jyrkänteen partaalla.
Niklaasta tuntuu kuin olisi hän matkalla ryöstämään kirkkoja. Ei ole heillä laillisia kuulutuksia. Mutta Limingan pappilasta on Eerik-mestari kiskottava hereille. Se on vietävä alttarille vaikka papinkasukasta riepoittamalla. Sillä tänä aamuna on heidät yhteen siunattava.
Ratsu on miehen levottomista kannuksista yltynyt laukkaan. Tie katkeaa nopsaan. Se vilistää alta pois. Ja mitaton, ruskeaksi palanut niitty, jolla leinikköryhmä siellä täällä kellertää, häipyy vieriltä näkymättömiin työntäen haurasta aamu-usvaa ilmoille.
Katri on käpertynyt suonenvedon tapaisesti ratsastajan kainaloon. "Pelkäätkö?" kysäisee mies melkein tylysti. "En pelkää, en...", kuiskii neito, mutta Niklas tuntee kuin hänen poveaan vasten olisi räpiköinyt ullakolle eksynyt varpusenpoika.
Jo aukeaa eteen kylä. Linnukanmäeltä paistaa pienen kirkon suippo torni risteineen, ja sen lähettyvillä kyyhöttää syvässä unessa Eerik-herran pappila.
Ratsu nousee huohottaen loivaa ylämäkeä. Se kampeaa raskaasti kuormansa alla kuin kiskoisi kivirekeä. Niklas kahmaisee Katrin maahan. Taluttaa hänet istumaan pihakaivon syrjälle, johon neito lyyhistyy rintaansa huivin alta sivellen.
Niklaan kiireinen kolkutus kuuluu portailta. Neito sävähtää, suoristautuu. Hänen täytyy kestää, hänen täytyy...
Vanha pappi pistää päänsä matalasta ovesta. Hänen päässään törröttää unesta kuumittunut harva, harmaa tukka, jonka alta paistaa heleän punaisena päälaki.
Ukko viittilöi hätäisenä molemmat kädet harallaan. Oltiinko häntä hakemassa antamaan viimeistä voitelua, vai?
"Vihkimään!" kuuluu Niklaan käskevä ääni. Ukko höpertyy yhä enemmän. "Niklas Kurki? Kurkiko?" hän kyselee tolkuttomana kuultuaan hakijan nimen. "Niin, Kurki", kuuluu taas miehen sana, "eikä nyt ole aikaa hukata. Kirkkoon!"
"Kuulutukset ja...?" "Ei mitään kuulutuksia! Kauhtana niskaan. Saat kirkkoosi satakynttiläisen kruunun tai saman verran markkoja, jos teet tehtäväsi nopsaan."
Jo köpittää kuin köpittääkin Eerik-mestari kirkolleen. Väkivaltaisia, ylen karkeita miehiä olivat nuo Kurjet. Mutta rikkaita, rikkaita kuin nebukadneesarit. Ja johan se kohta taitaa soittaa lukkarikin aamuveisuuseen, matutinaan, jotta... Hän hyvittelee papillista omaatuntoaan.
Nuori pari seisoo pääoven edustalla. Eerik-mestari astuu papillisessa puvussaan portaille ja siunaa vihittävien sormukset. Ja nämä saavat ovella vihkikynttilät käteensä lukkarilta, joka köppelehtii ihmetellen hatarin silmin tätä merkillistä vihkiparia.
Jo palavat kirkon ainokaisella alttarilla kynttilät. Ja vihittävien sormien lomassa kärähtelevät heidän omat kynttilänsä.
Niklas tuskin kuuntelee papin vihkisanoja. Hänen katseensa harhailee värikkäässä seinämaalauksessa, johon tulvii pienestä holvi-ikkunasta vavahtelevia valoaaltoja.
Se kuvaa kuolemantanssia. Sen kellertävällä pohjalla on ruusunvärisiä kuvioita. Ja harmaa vainaja, jolla on harteilla valkea kuolinliina ja toisessa kädessä lapio, taluttaa siinä kädestä ihmisen näköistä olentoa. Tällä on päässä tiilenruskea päähine ja kellertävä kauhtana. Eikä siitä saa selvää, onko se mies vai nainen. Mutta se tuijottaa kalkinkalpein kasvoin maata kohti, vaikka jalat näyttävätkin ottavan tanssiaskeleita. Se on astumassa kuoleman ovelle, kukaties kiirastuleen, sillä sen jalkojen alla on liekinvärisiä koukeroita, eikä taluttavalla vainajalla ole silmiä eikä muuta hahmoa, mutta suun sijalla rikinkeltainen, pahasti irvistävä leveä viiva. Se ennustaa piinaa ja pitkää kärsimystä. Koko vihkimyksestä ei Niklaan mieleen ole jäänyt muuta kuin tuo ainoa kuva: harmaakalloinen, keltasuinen vainaja. Se tuijottaa häntä vastaan ratsun taas kiitäessä takaisin Oulua kohti.
Tietämättään hän puristaa melkein raivokkaasti nuorikkoa rintaansa vasten. Katri hymyilee. Miehen kova käsivarsi tekee kipeää. Mutta hän tahtoo katsoa herkeämättä täältä, alhaalta päin, rakastettunsa kasvoja. Miksi ne näyttävät kovilta ja vihaisilta? Ooh, hän tietää sen... Eihän häntä, orjatarta, huolittaisi suureen sukkuun. Sen täytyy taistella hänen vuoksensa koko sukua vastaan.
Taas riipaisee pahasti rinnasta. Mutta sitä onnellisempana hän hengittelee miehensä kasvojen alla. Hän tuntee silmiensä sumenevan ilosta ja itkusta. Mutta hän näkee sittenkin. Tuima, julma vako nousee hänen rakastettunsa kulmallisten välistä ylöspäin. Se on pitkän aikaa liikkumaton. Mutta äkkiä se syvenee, korkenee... Nyt se värehtii kärsimättömyyttä. On kuin hänen kurkustaan hengittelisi sameata kirousta. Ja nyt ... tuo julma vako, se pistää hänen oman sydämensä läpi kuin miekka pimeästä...
Se ei ole minua todenteolla tahtonut, repii yhtäkkinen varma ajatus hänen rintaansa kovana ruosteisena rautana. Se on vain säälinyt ja... Se on itsensä pakottamalla pakottanut... Ja taas repäisee tuo paha rauta hänen kiristyvää sydäntään. Hänen täytyy hengittää, hän on tukahtumaisillaan. Sydän on kopristumaisillaan aukenemattomaksi sykkyräksi. On aivankuin jossain kiristeltäisiin silkinhienoja jänteitä, niin että ne olivat katkeamaisillaan. Hän yrittää huutaa tai kuiskata. Hän ei tiedä, kumpaako. Sillä kipu tuivertaa hänen päänsä sekavaksi.
Joku ottaa häntä ranteesta vaskisin sormin ja riuhtaisee hänet matkaansa. Ratsu tuntuu laukkaavan korkealla ilmassa. Kipu tunkeutuu tuhantena okana hänen olentonsa syvimpiin kudoksiin. Ja nyt, nyt hän tietää huutavansa tuskasta.
Mutta silloin hymisee hänen yläpuoleltaan Niklaan, hänen nuoren sorean puolisonsa, tyynnyttelevä ääni. Ja silloin ... kaikki suonet ja jänteet tuntuvat äkkiä katkeavan. Suloinen tulva leviää hänen ruumiinsa soluihin. Autuas, himmeä verho peittää vaimonhuntuna hänen silmänsä ja kasvonsa. Hohtava, kellervä valo kuin hänen tyttöaikaisessa aitassaan heinäkuisina aamunnousuina hyväilee hänen silmiään, kasvojaan, olkapäitään. Hän ui nuorine jäsenineen kotokaltaan alla huikaisevassa auringossa. Ja hän hymisee hymisemistään. "Suvi-Maariaisen nimeen, suvi-Maariaisen autuaaseen nimeen..."
Hänen ei tarvitse nähdä mitään – ei edes tuota mustaa miekankuvajaista rakastettunsa kulmallisten lomasta. Hän saa hengähtää vihdoinkin kaikista kärsimyksistään. Eikä hän enää häiritse pienimmälläkään liikkeellä tuimaa ratsastajaa, joka yhä painaa kannuksiansa laukkaavan ratsun vaivattuihin kupeisiin.
Äkkiä ratsu, tultuaan Kaupunginojan latvoille, pienen rutarantaisen lammen rannalle, pysähtyy. Se on tuskastunut. Se aikoo heittää tuon piinaavan taakan selästään. Ja sen kuolaimista pärskyy kellanviheriäistä vaahtoa.
Niklas sivelee tyynnyttävästi vauhkoutuneen eläimen etulapoja.
Mutta samalla hän on itse havahtunut vauhdin huumauksesta. Jotain kummallisen liikkumatonta on hänen ryntäittensä alla. Hän katsoo kavahtaen nuorikkonsa kasvoja. Näiltä katsoo häntä vastaan kaksi avointa jäänkirkasta vainajan silmää.
Irnijärven Katrin sydän on seisahtunut. Se on särkynyt – tuo Ummajoen helmi, jonka ytimissä pieni punainen pisara oli ollut ristiinnaulitun Kärsijän verenpisara.
Käyden kulkee voipunut ratsu Jaakko-kaupin pihamaalle. Elle-rouva lylleröi portailla vastaan. Mutta hänen ystävällinen naurunsa tyrehtyy. Jaakko-eno nousee samoihin aikoihin meriaitoiltaan päin. Ja pysähtyy hänkin.
"Pitkät ovat rajan kirot", hän sanoo. "Koeta toipua, poika. Huolehdin hautaanpanosta."
Ja Niklas kantaa nuorikkonsa kuolinaittaan, jossa pienestä ikkuna-aukosta vipajoi pysähtymätön valovirta. Hän sulkee vainajan silmät. Ja ruumislaudan vierellä hän itkee syvään hengähdellen enemmän onnetonta itseänsä kuin vainajaa. Hänestä tuntuu kuin ei hänelle olisi voinut tapahtuakaan millään muulla tavalla. Joka kerranhan, kun hän oli yrittänyt tavoitella naisen rakkautta, oli Mananpoika hiihtänyt hänen vierellään ja takanaan tai hän itse oli levittänyt ympärilleen kuolemaa.
Ja mikä oli nyt tässä kuolemantanssissa hänen oma osuutensa? Oliko se ollut vainotun osa, kuten kerran surmanhiihdossa Hovatan Sjenkan keralla, vai – surmaajanko, kuten kerran Jouna-lapin käpertyessä hänen keihääseensä?
Kysymys juuttuu syvälle aivoihin. Eikä hän siitä enää pääse pitkään aikaan irti.
Irnijärven Katrin saatua sijansa Oulun latokirkon vielä harvaan haudatussa tarhassa Niklas ja Henrik kävelevät saattojoukon viimeisenä parina kotiin päin. "Sinua riisutaan, poika, luullakseni ... viimeisistäkin nuoruuden hepenistä, jotta jaksaisit kerran kantaa kunnialla päällikönviittaa."
"Ehkäpä", vastaa Niklas. "Tai synnytetään jokaiselta kohtalon kolhulta uusi ja jälleen uusi jumala, kuten saarnasi nelisen vuotta sitten Siimon-herra Parasniemen kirkossa... Taivaskeron voittojuhlassa. Mutta tämä jumala ... tästä kuolemantanssista tuntuu minusta – Kostajalta."
"Oikein ymmärretty. Se huutaa kostoa rajantakaisille murhapolttajille, naisten ja lasten surmaajille."
"Huutanee, mutta ennemminkin juuri minulle", puhuu Niklas harvakseen, maahan tuijottaen, "sillä minä olen yksi surmaajista. Nyt tiedän, enomies, että 'hyvä ja oikea' teko, jossa ei ole palavaa rakkautta, on suoraa surmaamista. Tuo neito ei voinut elää muusta rakkaudesta kuin siitä, mikä meillä oli kerran Irnijärvellä. Ja minusta tuntuu, niin, nyt olen siitä täysin selvillä, että Irnijärven tytär kuoli jo eräänä pakkasaamuna, erotessamme ja hänen joutuessaan Hovattaisten koston alle."
Niklaan ääni oli häipynyt huokaukseen. Tovin kuluttua Henrik jatkoi: "Niinpä lienee. Mutta miehen mieli ei saa meltoutua kehnoksi tekoihin ja taisteluihin."
"Ehkäpä ei. Mutta ... suvi-Maariaisen nimeen, muuttua se voi."
"Niinpä muuttukoonkin. Ja maailma muuttukoon sen mukana", sanoi Henrik nostaen ryhdikkäästi olkapäätään ja vaivaista kättään, laskien vasemmuksensa ottopoikansa olalle.
11.
HYMNI NEITSYELLE.
Pitkä jono pyhiinvaeltajia – ketkä ontuen sauvan varassa, ketkä päät ryysyihin käärittyinä, kenellä rohtuma, rupi ja pöhötys kasvoissa, ähkytauti ja pistokset sydänalassa tai muuta kironalaisuutta ja poltetta rinnassa – vaeltaa vanhaa Hämeen "härkätietä" Rengon kirkolle päin, pyhille Jaakon-messuille.
Ollaan vasta kesäkuussa ja kuuluisan Rengon-pyhimyksen vuotuisjuhla on vasta heinäkuun lopulla.
Mutta matkanteko on hidasta. Tuo kirjava sairaitten, taskuvarkaitten, kerjuukierrollaan vaeltavien teinien ja moninaisten tempuntekijöitten lauma poikkeilee taloihin, sillä useimmat heistä elävät almuista. He yöpyvät milloin paljaan taivaan alle, milloin talojen aittoihin, riihenpermannoille ja pientareille.
Tässä joukossa, jossa laulettiin yhtä paljon hymnejä Maarialle kuin teinien ja leikareitten renkutuksia, oli kurinpito vaikeata, vaikka sitä johtikin Konrad-piispan uskottu, dominikaani Andreas, liikanimeltään Aquila.
Tämän kunnianimen hän oli saanut omilta luostariveljiltään, sillä hänellä oli tapana sanoa itsestään pitkien päästöjensä hurmiokkaissa näyissä: "Aquila non capit muscas" – kotka ei pyydystä kärpäsiä vaan synnin piinaamia ihmissieluja.
Hän oli ollut Konrad-piispan kiihkein saarnaaja tätä suurta toivioretkeä valmisteltaessa. Ja hän se nyt parin luostariveljen kanssa johti sitä toivottuun päämäärään – joko Rengon Jaakon-messuille tai Hattulan kirkon ihmeitä tekevän Neitsyen luo, johon pyrkivät etupäässä hedelmättömyyden kiroja kantavat vaimot.
Eikä ainoastaan dominikaanien saarna vaan – ennenkaikkea – edellisen syksyn ja talven monet koettelemukset olivat ajaneet tämän lauman kokoon hakemaan pelastusta ja ihmettä.
Edellisenä syyskesänä oli jo Laurinpäivänä vieraillut halla täällä eteläisilläkin rintamailla. Lokakuussa, Kalikstuksen päivänä, olivat metsät ja niityt lyöttyneet äkkiä kovaan kuuraan, ja nälkä alkoi kopristella turkulaisten sisuksia, sillä sen vähänkin viljan, joka oli saatu korjatuksi ympäristöpitäjistä, olivat rälssiherrojen voudit myyneet ja rahdanneet Tukholman linnaan, uuden valtionhoitajan Sten Sturen makasiineihin.
Tämä kaikki oli ollut merkki Jumalan kauhistavasta vihasta, sillä juuri viime syksynä eräänä pyhän Kalikstuksen aattopäivänä oli käyty verinen taistelu Tukholman lähellä, Brunke-vuorella. Sten Sture, kansallisen puolueen päämies, oli lyönyt siellä Tanskan Kristianin maasta pois – ainakin toistaiseksi – ja ottanut käsiinsä kaiken vallan, vanhan Kaarle-kuninkaan kuoltua toista vuotta sitä ennen, toukokuussa vuonna 1470.
Brunke-vuorelta vuotanut verivirta oli herättänyt Suomenkin puolella taas henkiin vanhan laulun, jota oli veisattu jo Konrad-piispan ja Kaarle-kuninkaan taisteluitten aikana.
"– – On ennus merkki julma taivahalla,
lyö miekka ristiä juur' iskull' kamalalla",oli veisattu koko talven nälkäisin suin Turun kaduilla ja krouveissa.
Mutta nyt sen edellinen värssy, jossa silloin oli pilkattu Kaarlea ja ylistetty sotaista piispaa, kuului toisella tavalla.
Teinien ja leikareitten eturyhmä sitä parhaillaan vetää täyttä kurkkua:
"Nyt Konrad-herra makaa tuhvassansa,
veriruskehia katuu tekojansa."Sillä miten oli käynyt juuri heidän piispansa, tuon ristin sankarin, joka muutama vuosi sitten oli taistellut Kristian-kuninkaan puolesta Tukholman porteilla, niin että hänen knaappiarmeijansa oli kaatunut viimeistä miestä myöten, ja senkin jälkeen tapellut verissä päin Raaseporissaan ja muurauttanut ankarat sotamuurit ampuma-aukkoineen yksinpä tuomio-kirkkonsa ympärille?
Hän, Musta-pukki, oli viestin saavuttua Brunke-vuorelta ja nälänhädän ja sairauksien levittäessä kansaan monenlaista kurjuutta joutunut ankaran katumuksen valtaan, niin että hänen hengenelämänsä oli ollut, kuten huhuttiin mustakaapujen ja kansan parissa, yhtä ainoata kiirastorstaiyötä.
Ja nyt kevättalvella, kun nälän ja kaiken vitsauksen lisäksi rutto oli ruvennut raivoamaan kaupungissa, Konrad-herra oli keskellä päämessua langennut kansan eteen kirottuna miehenä.
Silloin – keskellä suitsutusta ja satojen kynttilöitten paloa, papistonsa ympäröimänä, juhlakulkueen tuoman korkean krusifiksin alla oli piispa, avatessaan suunsa messuun, lyöty mykkyydellä.
Hänen huulensa olivat avoimina. Mutta hänen ylpeät kasvonsa vääristyivät kauhusta. Ei sanaa eikä säveltä tullut ilmoille.
Kansa kummastelee hetken. Silloin kaatuu hänen paimensauvansa rymähtäen alttarille. Hän itse nostaa kätensä tapaillen kasvojaan, joilta vuotaa hikivirta. Samassa hän tempaisee jalokivisen mitransa päästä ja lankeaa polvilleen, molemmat kädet kohotettuina toivottomina taivasta kohti. Seurakunta lysmyy pelästyneenä maahan. Se rukoilee paimenensa mukana suuressa hädässä.
Vihdoin saa piispa suustaan sammaltavia sanoja: "Minä olen kirottu. Syntini ovat veriruskeat! Omieni ja vihollisteni veri tukkeaa suuni ja kurkkuni. Heidän hautojensa multa löyhkää sieraimistani. Herra armahda minua, armahda!"
Seurakunta seisoi kauhistuneena. Naisia pyörtyi. Kansaa tunkeutui oville, pakoon tätä perkeleen riivaamaa kirkkoruhtinasta, jonka otsasta törröttivät pukinsarvet ja jonka kuorikaapu kiertyi kolmihaaraisena Luciferuksen pyrstönä alttaria pitkin.
Oli aivankuin muinaisen Tuomas-piispan rikoksellinen haamu olisi ilmestynyt Herran alttarille kauhistamaan kristikansaa.
Diakooni ja muut papit olivat vieneet onnettoman piispan turvaan. Ja seuraavana päivänä hän oli toipuneena pitänyt jälleen messun. Mutta silloin hän oli myöskin julistanut kansalle neljänkymmenen päivän synninpäästön toivioretkestä pyhän Jaakon kirkkoon. Ja saarnaveljet olivat alkaneet levittää kaduilla ja toreilla tätä sanomaa.
Hitaasti vaeltavan joukon eteen leviää puhtaine kallioisine kunnaineen kevätsateen virvoittama niittyaukeama. Kumpujen koivikoissa ja kukikkaissa pihlajissa putoilevat harvakseen välkähtelevät pisarat. Niitty huokuu lämmintä usvaa. Oikealla kädellä leviää pienen järven himmeä vesi, jolle vielä pisaroi lievää pehmeää sadetta. Aamuaurinko kuultaa utuisena lietenä hitaasti hajautuvan pilviverhon takaa.
Sairaat tuntevat hengittävänsä ilmaa paratiisin niityiltä. Ja Andreas-veljen korkea ääni alkaa veisata Maarian-hymnin säkeitä:
"Maria mater gracie,
mater misericordie..."Munkkien ja teinien äänet yhtyvät hymniin ja vaeltajat hyräilevät säveltä mukana. Vähän taampana kulkevasta vaimojen joukosta ylentyy sairaalloisen särkyneenä, mutta sittenkin heleänä kuin aamulinnun laulu yksinäinen naisääni.
Naiset hämmästelevät laulajaa. Häntä ei tunne kukaan muu kuin Andreas-veli. Häntä on pidetty matkan varrella säikkytautisena tai suorastaan mielenvikaisena, sillä hänen kasvonsa olivat läimehtineet joskus kuumeenpunaisina, joskus kelmentyneet harmaiksi. Eikä hän ole tähän saakka kertaakaan laulanut. Mutta hän on hokenut tuolloin tällöin itsekseen: "Ei tule peljätä, ei peljätä, vaan rakastaa, rakastaa."
Tätä hän on ikäänkuin vakuutellut itselleen takomalla oikeata nyrkkiään vasemmuksensa kämmenpohjaan.
Toiset vaimot ovat katselleet tuota naista, joka ei puhu heille murheistaan, säälien, mutta myöskin aristelevasti kunnioittaen, sillä hänen repaleisessa asussaan on merkkejä entisestä mahtiemännästä. Hänen haprastunut, laaja hameensa on ollut joskus vaalenharmaata verkaa ja hänen nuttunsa kuluneissa hihoissa on kyynär- ja olkapäissä ollut keltaisesta silkistä pöyhötettyjä koruompeluksia, kuten ainakin vallasnaisen puvussa. Ja vieläkin on hänen kaulallaan yksinkertainen, mutta hopeasta raskas kaulakoriste. Hän on heidän mielestään kuin isoisten vieraskutsuista äkkinäisen mielenhäiriön puuskassa paennut kartanonrouva.
Ja vaimot ovat arvanneet osapuilleen oikein. Tuo nainen on Suensaaren Kurkelan Aunis-emäntä, joka on ollut omaisiltaan kadoksissa edellisen kesän elokuusta alkaen.
Hän oli istunut silloin puolisonsa, Voikkaalan Ursula-emännän ja Niklas Kurjen keralla vieraisilla sunnuntaisten kirkonmenojen jälkeen Parasniemellä, Siimon-herran ja tämän forsian, Marketta Kurjen, pappilassa.
Hänen polviensa edessä leikki Marketta-emännän 7-vuotias Hanna-tytär. Silloin oli hänen vanha surunsa, hänen kerran kuolleena syntyneen poikansa muisto ja yli kymmenvuotinen yksinäinen elämänsä emännäntuvassa riipaissut häntä syvältä sydänalasta.
Kerran turhaan yritettyään ei hän ollut koko tänä pitkänä aikana rohjennut avata sydäntänsä puolisolleen. Päivästä päivään hän oli piilotellut sen kalvavan tuskan hiljaiseen, mykkään askarteluun. Jokainen ilta oli ollut samanlainen. Jokainen aamu oli alkanut yksitoikkoisen harmaana. Hän ei ollut ainoastaan hyljätty vaimona, hänen puolisonsa katseessa, jos sattui häneen silmäämään, ei ollut koskaan muuta kuin syvälle painettua katkeruutta tai mykkää syytöstä.
Nuo silmät olivat viiltäneet hänen sydämeensä, ehkäpä tietämättään, haavan toisensa jälkeen. Se oli murtunut hitaasti solu solulta.
Ja nyt Hanna-tyttären hyväillessä hänen polviaan, oli se vihdoinkin avautunut suureen kauhistavaan parkaisuun.
Pappilan saliin oli samalla hetkellä liihoitellut upea perhonen, jota kansa nimittää suruperhoseksi. Sillä oli raskaan punaviinin tumma väri siivissään, joita reunusti kirpeänkeltainen raita. Se oli ihana ja samalla kammahduttava kuten hänen oma pelonalainen rakkautensa – siinä oli lepakon yöllisen julmaa lentoa ja kuitenkin kukkeaa koreutta.
Suuressa tuskassaan Aunis-emäntä näkee tämän perhosen liihoittelevan edessään ja katoavan jälleen avoimesta ovesta pihamaalle päin.
"Minun suruni, minun suruperhoseni lentää!" hän huutaa houreisin silmin ja juoksee tavoittamaan perhosta. Se vetää häntä puoleensa kuin pyhän Hengen suuri silmä, jota hän oli nuorena tyttönä katsellut oman hartauskirjansa kuvista. Ja se on hänelle samassa taivaallinen ihme, joka on tullut Neitsyen lähettämänä vapauttamaan kiusattua sydäntä, joko kuolemalla tai uudella elämällä. Hänen täytyy sitä seurata.
Perhonen on jo, hänen juostuaan tanhualle, ennättänyt levottomassa lennossaan läpi pihakoivikon viereisen, lakean niityn yläpuolelle, Aunis-emäntä seuraa sitä nostaen helmansa, kuten ennenmuinoin nuorena tyttönä, päästäkseen juoksemaan. Mutta hän ei sitä tavoita. Se lentää niemen kärkeä kohti, kirkkoon päin.
Täällä seisoo Nikki-lukkari kirkon pääovella, jota kohti tuo ihmelintu lepattaa kadoten kirkkoon. Se on Jumalan lintu, se on Neitsyen taivaanlintu! soi hänen humisevassa päässään. Sehän johtaa hänet pyhän temppelin alttarille. Siellä, siellä hänen on rukoiltava itselleen puolisonsa rakkaus ja...
Mutta ei, hän ei ennätä alttarin eteen, ennenkuin perhonen, joka on hetken lepattanut hätäisin siivin sen yläpuolella, lennähtää jälleen ulos ovesta ja yhä ulommas, rantaan ja joen yläpuolelle.
Aunis-emäntä kuulee takaansa hätäisiä huutoja. He ajavat häntä takaa. Mutta hän ei tahdo enää palata entiseen, ikuiseen surutupaansa. Hänen on seurattava Jumalansa merkkiä.
Rantaan on kokastettu jokin kirkkomiesten vene. Hän harppaa sen tuhdolle ja alkaa soutaa yli virtavan salmen, joka erottaa kirkkosaaren Miukinniemestä, sillä perhonen liihoittelee sinne päin.
Soutajan voimat ovat moninkertaiset. Jostakin kuuluu takaa ajavan veneen kokankohina. Mutta hän nauraa itsekseen. Se ei saavuta häntä. Häntähän johtaa hänen oma ihmelintunsa!
Ja niin hän katosi Putaanjuohteen etelänpuolella rantapensaikkoon ja täältä jälleen yli rantaniityn sen takaiseen korpeen.
Ja tällä samalla matkalla on vieläkin Kurkelan onneton emäntä.
On ollut paljon välillä, mitä hän ei tarkasti muista. Ei ainakaan ole muistanut tähän aamuiseen hetkeen saakka. Syyskesän hän oli harhaillut takakorpien kiveliöissä, milloin poiketen jänkäpirteille tai yksinäisen metsästäjän havumajalle. Ja joka paikassa häntä on autettu, sillä mielenvikainen on olennoltaan pyhä.
Talven tullen hän oli lyöttynyt kerjureitten joukkoihin, joita nälkätalvena oli painumassa etelää kohti. Sitä tietä hän oli joutunut Naantalin luostarin "porvaripihaan" nunnien hoivattavaksi, kunnes hän oli lopulta vaeltanut Turkuun saakka, mustainveljesten naistentupaan, jossa hän vihdoin oli ymmärtänyt selittää Andreas-veljelle, kuka hän oli ja mikä hänen sydäntänsä vaivasi.
Nyt kevään tullen hän on suuresti virvoittunut. Hän muistaa suurimman osan matkastaan. Ja veli Andreas on nostattanut uudelleen häneen järkkymättömän uskon, että taivaan ihme on häntä odottamassa tällä toivioretkellä.
Niinpä hän on tänä vehmaana aamuna, itsekään sitä huomaamatta, helähtänyt laulamaan Neitsyelle. Se säikähdyttää hänet aluksi. Mutta heti sen jälkeen suuri, iloinen usko tulvahtaa taas hänen sydämeensä.
Hänhän on kohta kotomaillaan. Rengon kirkon tuolla puolella on hänen kotojärvensä, Miemalan järvi, ja sen rannalla sekä hänen syntymätalonsa, Harvialan kartano, että Niemenpään talo, jonka hänen puolisonsa oli antanut hänelle huomenlahjaksi.
Mutta sinne hän ei aio, ei ainakaan vielä. Eikä hän pysähdy edes Renkoon Jaakon-messuille. Hän aikoo jatkaa hedelmättömien vaimojen kanssa matkaa ohi Hämeenlinnan, Vanajan rantoja myöten, Hattulan kirkolle. Siellä on kirkon pääalttarilla ihmeitä tekevä Neitsyen kuva, jolta monen monet onnettomat vaimot ovat saaneet avun rukouksin ja lahjoin.
Andreas-veli on hänelle sen luvannut. Ja hän tietää sen itsekin, sillä jo tyttöaikana oli Hattulan suvi-Maariainen avittanut hänet kaikista suruista.
Toivioretkeläiset kulkevat parhaillaan joen yli siltaa pitkin. Ollaan nähtävästi tulossa johonkin kylään, koska kulkueen munkit ovat nostaneet sen etupäähän pyhiinvaeltajain punavalkean lipun. Joki laskee läheiseen järveen. Sen suvantoniityillä kasvaa laajoina, huikaisevan keltaisina päivinä rentukoita. Ja rantakivikon ja nurmikon rajalla näyttää lentelevän joitain perhosia.
"Minun suruni, minun suruperhoseni!" huudahtaa Aunis-emäntä iloisella äänellä. "Nyt se sai taas ... sen painajaisensa", kuiskivat lähellä kulkevat vaimot toisilleen.
Mutta Aunis on jo juoksemassa niittyä pitkin. Tiesihän hän sen, että hänen taivaallinen liekkiönsä oli häntä ohjaamassa oikealla tiellä!
Mutta ei... Nuohan olivat valkoisia, hän huomaa päästyään rannalle. Niillä oli siivillään hienoja, kaarevia juovia, aivankuin silkkisessä häähameessa ohuita, sieviä raitoja. Ei, ne eivät olleet hänen ihmelintujansa...
Hän palasi hitaasti yhtyen jälleen kulkueeseen. Mutta sittenkään ei hänen uskonsa enää uupunut. Nuokin perhoset olivat tuoneet hänen mieleensä häät, uudet häät, joissa onnellinen morsian tanssii viimeisen neitsyttanssinsa pyhä vavistus sydämessään.
"Olen oikealla tiellä, oikealla", hän supisee itsekseen. Ja vähän tuonnempana hän yltyy yksin, kuin ei olisi ketään muuta ihmistä tällä keväisellä tiellä, laulamaan vakain äänin äskeistä hymniä. "Maria mater gracie", helisee yhä taivasta kohti.
Ja hän kuulee hetken kuluttua veli Andreaksen äänen ikäänkuin vastaavan lohduttaen hänen sanoihinsa:
"... tu nos ab hoste protege
et hora mortis suscipe."Silloin hän naulitsi uskonrohkeana, hurmioituneena silmänsä lievässä tuulessa liehahtavaan lippuun. Neitsyt Maarian valkea rintamaito ja Kristuksen haavojen heleänpunainen veri hohtavat sen väreissä.
Hänellä, hyljätyllä ja kärsineellä, ei voinut olla enää mitään pelkäämistä.
12.
SYDÄN JA JÄRKI.
Turun kesäkuisten Heikin-messujen eräänä jälkipäivänä, kun jo suurin osa markkinarahvasta on painunut kotomatkalle, istuvat torin laidalla Ursulan kiltatuvassa vähä-orpanukset Niklas Kurki ja Laukon herra Klaus Kurki. Ja seinän tynnyripinon vierellä sohottelee krouvari kuohuvaa oltta vanhan Iivari Voikkaalan tinakannuun.
Orpanukset keskustelevat Aniankylän lampuotitalon kaupasta. Niklas aikoo näet sen hankkia isänsä nimiin, vanhuudenturvaksi, kuten he olivat – tosin puoliksi leikillään – jo nelisen vuotta sitten Viipurissa päättäneet.
Isä-Voikkaala yrittää olla vanhaan tapaansa reimaa miestä. "Hyvää oli, mutta vähyydessä on vika", hän pilailee krouvarille ojentaen uudestaan kannunsa täytettäväksi. Mutta ei ole enää – ei ainakaan tällä kertaa – hänen sutkautuksissaan entistä mehua. Vanhaan rehentelijään – tosin vasta 60-vuotiaaseen – on iskeytynyt paha luunkolotus, sellaiset kylmänkirot, ettei niitä saa, varsinkaan näin pitkän merimatkan jälkeen, millään muulla pakenemaan polvenmutkista kuin kannuja kumoamalla,
"Erkane minusta, sano' rampa kantturalleen!" hän ärisee toista kannua tyhjentäessään ja kopristelee ähisten saapasvarsiaan.
Mutta ei, ei nouse ilo kattoon. Se oli kuin räämäsilmäinen rakki – tuo vanhuus. Koipeen se aluksi karkasi. Ja sittenkös se ärhenteli yöt päivät. Ei, ei ollut, pyhän halstari-Lassen kautta, Ursula-muorinkaan torailu muuta kuin tuoretta kermaa vanhalle kissalle tällaisen luupirun rinnalla.
Siihen tapaan vanha lapinkanojen ryöstelijä ähisi ja ärähteli.
Mutta takallellen käy orpanustenkin keskustelu. He näyttävät – varsinkin Niklas – ajattelevan sittenkin muuta kuin kaupantekoa.
Kurkelaiset eivät ole tällä kertaa purjehtineet sukulaivallaan Heikin-markkinoille. He ovat hakemassa Aunis-emäntää, jota koko talvikausi on luultu korpeen hukkuneeksi ja sinne paleltuneeksi.
Ensimmäisessä Ouluun saapuneessa laivassa oli kuitenkin tullut viesti dominikaanien priorilta, että Kurkelan emäntä oli heikossa tilassa hoidettavana luostarin sairasmajassa. Ja sukulaismiehet olivat lähteneet "Matti Kurjella" purjehtimaan Turkuun. Nyt olivat Henrik-päällikkö ja Jaakko-herra oikaisseet laivalta suoraan luostariin hakeakseen Kurkelan emännän, jonka arveltiin yhä sairastavan hourupäisyyttä.
Siksi oli kurkelaisten mieliala jännittynyt ja synkkä. Suvulle oli taas tullut julkinen häpeä, joka oli raskas kestää. Koko kauppakuntahan sen jo tiesi, kun oli satamäärillä jousellisia kaahattu laajat takakorvet onnetonta etsimässä.
Muutenkin oli Suensaaren elämä näinä vuosina pysynyt paikallaan, melkeinpä seisovana vetenä.
Niklas oli tosin Irnijärven Katrin kuoleman jälkeen tehnyt metsäpirkkoineen talviretken Inarin kotakyliin ja pakottanut senpuolen peskikansan säännölliseen veroon Tornion kauppakunnalle.
Oli aloiteltu vähin varustusten rakenteluakin Oulunsuun Linnasaarelle. Mutta suuresta Solovetsin retkestä ei ollut vieläkään tullut mitään. Se oli osaksi riippuvainen Viipurin ja Savon puoleisen rajan tapauksista. Mutta osaksi oli poika-Iivari asettunut jo Inarin valtauksen aikoina riitakannalle Niklasta vastaan.
Nuori Iivari-päällikkö oli akoittunut. Savolaiskarjalaisen laajan Pelkoisten suvun eräät perheet olivat asettuneet pysyvästi Oulujärvelle ja olivat urkenemassa kohti Kemijärveäkin. Ja Iivari, naituaan tästä rikkaasta suvusta, oli alkanut öykkäillä yhä röyhkeämmin, kateellisena varsinkin Niklaalle, jolta hän oli vaatinut osuutta Inarin verokuntiin, koska ne muka kuuluivat Kemijärven kauppakunnan valtapiiriin eivätkä Tornion.
Uudenluontoinen riita uhkasi siis Pohjan-pirkkojen elämää. Ja nyt, viime syyskesästä alkaen, oli ollut taas painamassa tämä Aunis-emännän surkea kohtalo.
Ainoastaan liitto Korsholman Hannu-herran kanssa oli vahvistunut, sillä toissa talvena eskelinmarkkinoilla oli Niklas kihlannut Ingeborg-neidon.
Mitäpä hänellä oli enää menetettävää – ei kenenkään muun eikä itsensä rakkautta. Kalmanratsastuksensa jälkeen Limingan kirkolle hän tiesi itse muuttuneensa välinpitämättömäksi ja – järkeväksi.
"Teitkö Heikin-messuilla hyviäkin kauppoja, Laukon herra?" kysäisee Voikkaala istuutuessaan pöytään.
Klaus-herra haroi paksua tukkaansa, johon oli jo sinne tänne heittynyt harmaata: "Taisinpa, piru vieköön, viime yönä menettää tuolla linnassa äidinpuolen perinnöistä Raision-taloni multahirsiä myöten – humalapäisessä vedonlyönnissä, näätsen."
"Äläs?" "Lauri Akselinpoika pani koko Raaseporinsa likoon." "Ja mistä veikkasitte?"
"No, jotta ... onko Konrad-piispa oikea kelmi, markkinanäyttelijä, vai totiseen katumukseen tullut höyrypää – siitä oli kysymys", kierteli Klaus-herra murahdellen tuuheita viiksiään.
Lauri Akselinpoika, linnanherra, oli näet väittänyt, että totta oli vanhan haarniska-herran nöyräpäisyys ja ettei se uskaltaisi nousta uutta valtionhoitajaa vastaan. "Mutta minä panin veikkaa", Laukon herra jatkoi, "että kohta paukkuu Kuusistonlinnan valleilta, niin että Tottien valtalinna tärähtelee, sillä pelkkää pukkiutta se on ollut minun mielestäni tuo..."
Laukon herran tapaillessa sattuvaa sanaa avautuu kiltatuvan ovi ja sisään astuu Henrik Kurki ja Jaakko-herra.
"Toimita kolme ratsua", Henrik tokaisee krouvarille jo ovelta.
Miksi ratsuja? kyselevät kummastuneina toisten katseet. "Oli ennättänyt lähteä vaeltelemaan – toivioretkille", selittää Henrik lyhyesti. Eikä hän huolinut maistaa siemaustakaan. Piti nousta heti ratsuille, varsinkin kun Laukon herrakin oli lähdössä samoja taipaleita kotimatkalle eikä ollut laivasta huolta. Jaakko-veljen piti näet jäädä kaupunkiin hoitelemaan kauppa-asioita.
Jättäessään jälkeensä Hämeenkadun päässä kaupungin laitaniittyjen pienet mökkiryhmät tokaisi Henrik Klaus-herralle:
"Niinpä näyttää käyvän, unioni on hajalla eikä enää ehjene."
"Mistäs sen päätät sinäkin?" kysyy Klaus Kurki. "Siellähän se ... meidän sarveikas piispamme ruoski selkäänsä parhaillaan munkinkopissa – priori kertoi."
"No, jopas nyt on perhanaa!" kivahtaa Klaus. Mutta remahtaa sittenkin nauramaan: "Jo taitaa minun Elina-rouvani Laukossa harmiinsa pakahtua, sillä taisinpa menettää vetoni Lauri Akselinpojalle. Ne ovat äksyä ja ahnetta sorttia – Suomelan tyttäret."
"Kummapa tuo, jos naiset äksyilevät ja houriintuvat, kun suuret sotapiispatkin lopahtavat kuin tyhjä säkki", Henrik puuskahti halveksien.
Aunis-emäntä, vaikka hän karttoikin hänestä puhumasta, kaiveli pahasti hänen sisuaan. Se oli, tuo onneton, riistettävä hourulaisten joukosta ja sitä oli pideltävä kovin kourin, jotta osasi vasta pitää huolta asemastaan.
Mies löi kannukset ratsunsa kupeisiin, ja neljän ratsun kiireiset kavioniskut alkoivat takoa kovaa tienpohjaa.
Kuivajärven pohjukassa he tavoittivat toivioretkeläiset, jotka olivat pysähtyneet lepäämään penkereille molemmin puolin tietä.
Veli Andreas kertoo parhaillaan kansalle tarinaa pyhästä Jaakosta ja verisestä Herodes Agrippasta, joka apostolin oli mestauttanut, ja kuvaa suloisin värein niitä ihmeitä, joita oli tapahtunut Espanjan Compostellassa, jonne marttyyrin ruumis oli haudattu.
Ratsut teutaroivat hetken tiellä. Henrik pysyy liikkumattomana satulassa hakien silmillään Aunis-emäntää. Tämä istuu ylempänä heleän viheriällä kennäällä vaimojen ryhmässä. Mies viittaa hänelle lyhyesti yrittäen hillitä itseänsä, jotta ei herättäisi kiusallista huomiota.
Se vielä puuttui, että tästä saisi ajaa sitä niittyjä pitkin takaa ja panna köysiin, jos siitä sattuu taas ... vauhkoutumaan, hän miettii veren punnertuessa pakostakin otsasuoniin.
Hämmästyksekseen hän huomaa, että Aunis, hänet tunnettuaan, nousee rohkeasti ja kulkee suoraan hänen ratsuaan kohti. Tienviereltä hän nyökkää vakaasti hyvänpäivän. Mutta kulkee kappaleen tietä taaksepäin, puhuakseen nähtävästi hänen kanssaan kahdenkesken.
Henrik on ymmällä. Tuohan ei ole ollut hänen puolisonsa tapaista ennenkään – järjilläkään ollessa. Ainahan se oli vetäytynyt loukkoon tai suinaillut helmojaan, uskaltamatta katsoa suoraan silmiin.
"Sinun on palattava kotiin", Henrik sanoo noustuaan satulasta, "laiva odottaa meitä Turun satamassa".
"Minun on kuljettava matkani päähän, Hattulan kirkolle."
"En salli sitä."
Aunis hymähtää, aivankuin surkuttelisi puolisonsa tietämättömyyttä.
"Kurkelan emännän ei sovi kierrellä rujojen ja rampojen..."
"Eikö?" katkaisee Henrikin sanat ihmettelevä, iloinen kysymys. Ja emäntä jää katsomaan miestään kummastelevin silmin. Hän hämmästelee uutta, ihmeellistä itseään. Miten olikaan tämä monien kärsimysten talvi ja pitkä välimatka hänet vapauttanut pelosta noitten raskaitten kasvojen edessä!
"Minä huomaan", hän sanoo, "että mitä suuremmat ovat vaivat ruumiissamme, sitä ihanammin ne meidät vapauttavat sielun hädästä. Henrik, minä en enää sinua pelkää."
Niissä sanoissa ei ole rahtuakaan uhmaa. Ainoastaan iloista ihmetystä.
"Vaadin sinua palaamaan."
"Minä matkaan Neitsyen eteen, Hattulan kirkon alttarille. Siellä minun suruperhoseni joko kuolee tai kuolee minun sydämeni – se on pyhäin ääni minussa, Henrik."
Auniksen silmiin oli tullut lasittunutta ilmettä. Hänen äänensä oli jälleen noussut syvältä tulevan pakahduttavan tuskan voimasta. Eikä Henrik rohjennut tänä hetkenä muuta kuin vaieta.
"Niin, siellä rukoilevat hyljätyt ja hedelmättömät vaimot", emäntä jatkoi taas äskeistä jyrkemmin. "Eikä siitä voi minua kukaan estää, et sinäkään, Henrik."
Henrik oli joutua omassa sisimmässään suoranaiseen sekasortoon. Hänen muistiinsa tunkeutuu armottoman selkeänä se keskustelu, joka heillä, puolisoilla, oli ollut hänen isännäntuvassaan Maalina-sisaren hautajaispäivänä, jo monet vuodet sitten.
Pyhä Henrik avittakoon, oliko tuo nainen ollut silloin oikeassa? "Minä rakastan ja pelkään sinua kuin Jumalaa...?" Sellaisia sanojahan oli hänen vaimonsa puhunut pyytäessään päästä asumaan huomenlahja-tilalleen, Niemenpäähän. "Ja siksi syntyi poikamme tuonenkintaat käsissä..." Silläkin tavalla hän oli taitanut silloin puhua, "... koska lepäsin sinun luonasi kuin vuoren alla, elottomana ja martona, siksi tukehtui poikamme jo kohdussani..." Herrajumala, oliko hänessä, hänen "raskaassa päässään", hänen kovassa tahdossaan jotain, jota tuo nainen ei ole jaksanut kestää, onko siinä ollut jotain syytä, siinäkin ... heidän onnettomuuteensa?
Nuo puheet olivat silloin olleet hänen mielestään naisten loruja. Mutta nyt? Nyt hän ei enää rohjennut rouhaista vastaan julmilla sanoilla. Oliko hän, piru vieköön, vanhentunut? Vai oliko aika muuttumassa?
Henrik työnnälsi kiivaasti lähelle tuppautuvan ratsun pään syrjään. Tämä koetteli totta totisesti miehen mieltä. Eikö, lempo soikoon, ollut enää suvussa lakia, jotta mies tahtonsa mukaan, nainen käskyn mukaan...? Henrik oli kuin olikin karjahtamaisillaan, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta. Mutta sitä ei tapahtunut sittenkään.
Kun hän taaskin katsoi tuota merkillisellä tavalla muuttunutta naista, jonka sinertävät huulet olivat saaneet väriä ja haljakat silmät nuoruudentapaista kimmellystä, hän kysyi melkein asiallisen tyynesti: "Aiotko asettua tilallesi, Niemenpäähän?"
"Se sanotaan minulle vasta pyhän Neitsyen edessä." Ja Aunis-emäntä jää merkillisen tyttömäisenä hyväilemään ratsun kaulaa sen harjan alta.
"Tee tahtosi. Minä ajan Klaus-herran seurassa Hämeenlinnaan ja sieltä tervehtimään veljeäsi, Niilo-lankoa, Harvialaan. Odotan sinua siellä ... ainakin pari viikkoa", mies päätti yritellen puhua jäyhän asiallisesti.
Aunis-emäntä nyökkäsi tyynesti vastaan. Mutta hänen katseeseensa jäi Henrikin mielestä kaukainen, toisissa maailmoissa elävä ilme. Ja hänestä tuntui, ratsastaessaan seuralaistensa jälkeen, että hän oli ensi kerran elämässään perinpohjin voimaton. Oli ollut totta vieköön mahdotonta selväjärkisen miehen ruveta tappelemaan heikkomielisen naisihmisen kanssa.
Vai oliko sittenkin tässä elämässä niin kumma järjestys, että naisen sydän oli ihmeellisempi, ehkäpä voimakkaampikin kuin selvä järki ja luja tahto? Miten olikaan...? Hänestähän tuntui hieman siltäkin, kuin hän olisi kyyhöttänyt saamattomana pöllönä oksalla, kun oli jostain välähtänyt ihmeen salama...?
Mies kyseli, ratsu kulki. Mutta miehellä ei ollut ohjaksia käsissä.
13.
AAVESAARI.
Laukon suuren harmaakivisen päärakennuksen ahtaita portaita nousevat alakerroksen ruokasalista yläkertaan kepeät, levottomat askelet.
Tukahduttavan kuumana iltapäivänä huokuu koleista kiviportaista hyvää tekevää viileyttä. Nuori nainen henkäisee syvään ja sipaisee ohimoiltaan kuohkeita, kuparinvälkkeisiä hiuksiaan.
Tultuaan vieraskamariin hän työntää kuin yhäkin tukehtumaisillaan päätyakkunan auki ja kurkoittuu yli akkunalaudan nähdäkseen etelään päin rantuetta kulkevalle maantielle.
Ei näy jalkamiestä, ei ratsastajaa. Vain upea Suomelan ratsutila säihkyttää siellä vaskenhohtoisen pätsin keskeltä kipinöitseviä muurejaan. Nainen hengähtää helpotuksesta ja painelee molempia poskiaan, joiden valkealle hipiälle on kohonnut ärtymyksen punaa.
Samaa tietä hän avaa myöskin pohjanpuolisen akkunan. Täältä avautuu laaja näköala Pyhäjärvelle, Säijänselälle, joka pohjoisempana kapenee pieneksi Palhonseläksi.
Sieltä siintää niemeltään harvinaisen selkeänä Aniantalo, Satakunnan Daavidin syntymäkoti. Ja rantueen lähettyvillä uivat lehtevät saaret, joista Aavesaari on joutunut merkillisellä tavalla yksinäisen, tumman pilvenvarjon ja päivänpaisteen kahtia jakamaksi.
Muulle taivaalle kertyy parhaillaan kuumeenpunaisia ukkospilviä, joiden alla Säijänselkä värehtii milloin kipeästi silmään koskevana valomerenä, milloin äkkiä nousevissa ja äkkiä katoavissa vihurin laikoissa.
Nuori nainen on entinen Kaarina Degen, nykyisin viipurilaisen, rikkaan ja vanhan suolaporvarin Ambrosius Mörtin nuorikko, joka on ajankulukseen matkustanut Eerik Akselinpojan seurueessa tervehtimään ystävätärtänsä, Laukon Elina-rouvaa.
Hän on juuri ottanut alakerrassa vastaan viestin ratsulähetiltä, että Laukon herra on tulossa täksi illaksi Hämeenlinnasta, jossa hän oli kuullut Eerik-herran käyneen linnaansa tarkastamassa ja odottavan nyt Laukossa hänen kotiinpaluutaan.
Jostakin syystä – ehkäpä kaivaten uutta seuraa – hän tuli kysyneeksi asemieheltä, oliko ritarilla muassaan vieraita.
Olihan niitä ollut, Henrik Kurki ottopoikineen ja joku "kolmaskin koljatti sieltä tuli-Lapista päin".
Ottopoika – Niklas Kurki! Nuoren rouvan poskia polttelee yhä. Hänen olisi vietävä, sana viestistä saman kerroksen vaakunasaliin, jossa herrat, Eerik Akselinpoika ja seuranpitoon kutsutut Viikin Joakim-herra ja Vesilahden rovasti sulattelevat viinipikarin ääressä päivällistään.
Mutta hän ei saa itseänsä rauhoittumaan. Hänen täytyy lisätä hieman punamaalia huuliinsa ja himmentää poskipäitään puuterilla.
Pirskoittaessaan vihdoin neilikantuoksua rintapitseille hän yrittää hyräillä huoletonta muotilaulua nunnien ja munkkien lemmenleikistä:
"In diesem Briefe steht geschrieben,
ein jeder soll sein Nönngen lieben..."Mutta hän ei pääse sittenkään irti eräistä muistoista. Miksi hän sinä ainoana elämänsä hetkenä, jolloin tulinen ja rakastunut nuorukainen oli ollut valmis hänet ryöstämään saavuttamattomaan korpimaailmaansa, oli jäykistynyt arvokkaaksi kuninkaantyttäreksi? Oliko häntä sittenkin peloittanut tuo kaukainen erämaa? Vai oliko hän odottanut, että tuo nuori "ruhtinas" oli etsivä uudestaan hänet ... onnellisemmissa oloissa? Ei, ei hän ymmärrä itseään vieläkään.
Mutta naurettavan katkera tosiasia on – hänen karmiininpunaiset huulensa supistuvat verettömäksi viivaksi – että hän on viisikymmenvuotiaan, kaljupäisen ja paksun suolaporvarin puoliso.
Olisiko hänen, kaukaisen kuningasisänsä kuoltua, pelkän perinnöttömän orvon, pitänyt mennä näivettymään luostariin, jossa neitsyt menettää kunniansa ja leski hurskautensa? Vai oliko hänen ollut elettävä yhä Degeneitten porvaristalon yliskamarissa armoilla? Kukapa hänestä, jolla ei ollut enää jakaa linnaläänejä, olisi vaakunaherroista huolinut, yhtä vähän Knuut Posset kuin – "Inarin ruhtinaat"!
Tähän katkeraan ajatukseen nuori rouva näyttää lopultakin rauhoittuvan. Mutta vieläkin kerran hän kurkoittuu päätyakkunasta katsomaan Alhonlahteen päin. Eikä siellä ollut vieläkään ratsuja näkyvissä.
Mutta piharakennuksen ympäröimällä laajalla pihamaalla seisoskelee asetuvan edustalla Satakunnan Daavid, joka on matkassa ritarin saattojoukon päällikkönä. "Poikanne, Niklas Kurki, on tulossa Laukkoon", hän huutaa ajatuksissaan seisoskelevalle miehelle.
Tämä jää pää kenossa ihmetellen tuijottamaan ylöspäin. Mutta samassa on jo Kaarina-rouva kadonnut ikkunasta, lähteäkseen vaakunasaliin.
Kiihkeä ukkosilman hämärä vavahtelee ulkona' Vaakunasalin avatuista ikkunoista tunkeutuu sisään kapeina virransuikaleina lännenpaiste, joka palaa matalien metsien takaa riutuvana nuotiona, uhaten joka hetki sammahtaa yhä uhkaavampiin, tulenkarvaisiin pilviin.
"Niin", jatkaa Eerik Tott herrojen valtiollista keskustelua, "sinä, Viikin herra, ihmettelet sitä, että me Akselinpojat olimme uskollisia Kaarle-kuninkaalle hänen viimeisenä hallituskautenaan. Hyvä, me, joita Ruotsin herrat vihaavat tanskalaisen syntyperämme vuoksi, osaamme pysyä omissa vallanrajoissamme, Suomessa ja Gotlannissa. Emmekä me sano irti kunniallista kuuliaisuutta myöskään Sten Sturelle, jos, sanon jos, rakas Klemetti-herra, hän tekee valtionhoitajana velvollisuutensa tätä vaaranalaista maata ja kansaa kohtaan."
Klemetti-rovasti havahtui pienestä horroksesta kuullessaan nimensä. Massutteli hampaattomalla suullaan, toisen ja kolmannen leuan lystikkäästi heilahdellessa omia aikojaan.
"So-soso", hän sopotteli, "esivalta, tuota..."
"Mutta minä kysyn, hyvät herrat", tulistuu Eerik-herra omista ajatuksistaan, "mitä tapahtuu, jos Ruotsin herrat, kuten on usein tapahtunut, jättävät meidät ryssän hyökätessä kuin nallit kalliolle?"
"Tahrattoman kilpeni kautta!" huudahti Joakim-herra, "siinä tapauksessa ... avatkoon Tanskan Kristian linnojemme vesiportit pitkällä nenällään, sanon minä. Ei se herra lie vielä Brunkebergin tappion jälkeen heittänyt kirvestänsä järveen ja..."
"Seis, mies", kivahti samassa vastaan Eerik Akselinpoika, "se herra on heittänyt kirveensä pohjattomaan kaivoon. Se mies on tällä hetkellä valmis tekemään salaliittoja vaikka Moskovan Iivanan kanssa – mistä olen muuten jo huhuja kuullut – ja myymään meidät ryssälle, jos vain saa kahmaistuksi taas päähänsä Ruotsin kruunun. Ei, hyvät herrat, me tällä maanäärellä emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaamme ja ehkäpä ... näihin parjattuihin Akselinpoikiin", ritari hymähti iva suupielessä siemaisten omahyväisin silmäniskuin viinikannustaan.
"Minä tarkoitan", hän lisäsi tuijottaen ikkunasta värehtivään auringon juovaan, "meidän ei auta tässä maassa olla enää unionilaisia, yhtä vähän kuin engelbrektiläisiäkään..." Ja samassa hän taas intoutui mittaamaan pitkin askelin laajaa permantoa. "Suomalaisia, pelkästään suomalaisia, hyvät herrat", hän huudahti, "olemmepa sitten syntyneet Skoonen linnoissa, kuten me Akselinpojat, tai Lapin tuntureilla, sillä tämän maan rahvas on suomalaista kansaa".
Kaarina-rouva, joka oli seisonut etelänpuolisen ikkunan ääressä tuijotellen Ainontielle, tekee kärsimättömän liikkeen ja on jo kääntymäisillään herrojen puoleen.
Mutta samassa saapuu saliin talon rouva mukanaan palvelija, joka ryhtyy sytyttelemään pitkän vaharuokonsa liekillä kattokruunujen kynttilöitä.
Kaarina kiirehti kuin apua hakien talon emäntää kohti. "Tule nyt toki, rakas Elina", hän sanoo, "pelastamaan minua näiden herrojen valtiollisista labyrinteistä. Olen kuolla tähän ikävään seuraan!"
"No, mutta eikö teillä todellakaan, jalot vieraani, eikö edes teillä, arvon rovasti", yhtyi Elina-rouva, "ole meidän nuorikollemme mitään sen parempaa – esimerkiksi tarinoita nuoresta rakkaudesta tai..."
Kaukainen ukonilma jyrähteli Säijänselän takaa. Sen kumina jatkui pitkään, onttoäänisenä. Mutta salamaa ei leimahtanut.
Talon rouva käskee palvelijaa sulkemaan ikkunat. Ja hän istuutuu odottavin ilmein seinärahille pielusten varaan, kutsuen ystävätärtään vierelleen. Keskellä pitkää hiljaisuutta alkaa Elina-rouva hyräillä vanhaa ballaadia: "Ja hautapaattansa punasi veri, mut Aavesaarella sumujen meri..."
"Tiedättehän toki, rakas rovasti", emäntä keskeytti laulunsa, "että tällaisella jumalanilmalla onnettoman Viikin neitseen ja nuoren Lauritsa-papin levottomat henget palavat sinisinä virvatulina sumujen sylissä tuolla Aavesaarella? Muistatteko, hyvä rippi-isä, kuinka itkin ja vapisin sitä kertoessanne ennen muinoin, tyttöaikoina, Suomelan suuressa salissa? Luulenpa, että sellainen tarina nuoresta uskollisesta rakkaudesta..."
"Uskollisesta rakkaudesta?" huudahti Kaarina Mört. "Onko sellaistakin rakkautta ollut joskus maailmassa olemassa?" Ja hänen punaiset huulensa värähtivät ylimielistä ivaa.
Klemetti-herra oli sillä välin sopottanut ja kakistellut äänensä selväksi. Hän rykäisi arvokkaasti, aivankuin olisi aloitellut huomenmessuaan Vesilahden kirkon alttarilla.
"Noo-no, noo-noh", hän alkoi, "en kiellä, että tuo tapaus on monet kerrat liikuttanut minunkin vanhaa sydäntäni. Ja siitäkin huolimatta, että nuo sielu parat eivät ole vieläkään vapahtuneet kiirastulen tuskista. Sen osoittavat heidän levottomat henkensä, jotka yhäkin hattaroina eli metsän perkeleinä tai kadotuksen liekkiöinä pelehtivät sillä samalla paikalla, jossa kerran heidän väärä rakkautensa siitti synnin ohdakkeita."
Ukkosen kaukaisista kuiluista oli noussut myrskypuuska. Tämä läimäytteli jossakin pihamaalla ulko-ovia. Ja hetken kuluttua kuului raskas sade valuvan virtoina maahan.
"Noo-ne, nee-noh", oli rovasti taas nonotellut itsensä tarinan alkuun, jonka hän pitkällä ajalla ja suurella vaivalla, sopotellen ja massutellen, rykien ja kurkkuaan karaisten sai kuin saikin vihdoin siunattuun loppuun.
Se oli, tuo onneton rakkaus, eletty näillä main siihen aikaan, pari miespolvea takaperin, kun vielä Halikon Hornit ja Djekn-sukuiset Lyytikän-pojat omistivat useimmat rälssi- ja lampuotitilat Pyhäjärven rantamilla.
Klaus Lyytikänpoika, useitten seutukuntien tuomari ja Turunlinnan päällikkö, oli monitoiminen mies, joka ajan melskeissä ennätti harvoin käydä vanhassa Pirkkalassa asti. Mutta hänen nuori Cecilia-tyttärensä kasvoi ankaran Martta-tätinsä ja voudin hoivissa Viikin kartanossa, joka kuului niihin aikoihin Nokian suureen säteritilaan.
Ankarassa kurissa ja yksinäisyydessä kasvanut neito on kerran kuulemassa, vierasmatkallaan Suomelassa, nuoren Lauritsa-papin messua Vesilahden kirkossa.
Nuori Lauritsa oli synnin riivaama mies. Hänen messuäänensä soi keskellä Ave Mariaa yöllistä viettelystä, sillä hänen kielellään oli himo kuin nälkäisellä hurtalla. Ja hänen tummat, kosteat silmänsä paloivat Cecilia-neitoa kohti, niin että tämä värisi kuin lehti nuoressa puussa. Ja vaikka hän rukoili hartaasti pyhimyksiä pelastaakseen sydämensä, tunsi hän horjuvansa, kuin kasteesta huojuva heinä, avuttomana ja autuaana. Eikä hänen kokematon sydämensä saanut sen jälkeen mitään rauhaa.
Viikin kartanossa kulkee yksitoikkoisena päivä ja yö. Cecilia-neito näkee unia neitsytkammiossaan, turhia ja toivottomia, kirkon ja kaikkien jumalallisten lakien kieltämiä.
Usein iltaisin hän soutaa Nokianvirran niskavesiä rantaniitylle, Juntturinmäelle, jossa sokea kivenvääntäjä perkaa peltoa. Ukko kaivaa kivenpahtojen juurelle summattomia kuoppia, ja haudan tultua tarpeeksi syväksi hän solahuttaa suuret kivet pohjattomaan purnuun, hamuillen lapiollaan multaa peitoksi.
Hän on kummallinen haudankaivaja, joka tekee työtään – sokeudestaan huolimatta – erehtymättömästi kuin kohtalo. Ja nuori neito seuraa pitkät tovit jännityksestä vavisten vanhuksen peloittavaa työtä. Hän ei tietänyt, että Elias-ukko oli kerran kaivava haudan hänen omalle nuorelle rakkaudelleen ja elämälleen.
Eräänä kertana ukko hamuilee povestaan pergamenttipalasen. Sen oli joku kulkija käskenyt antaa Cecilia-neidille.
Siitä olivat alkaneet neidon ja Lauritsa-papin synnilliset tapaamiset. Yön tullen neito souti yli Sorvanselän etelään päin, Aniannientä kohti, saarelle, jolla siihen aikaan ei ollut mitään nimeä. Ja Vesilahdelta kiiti samoihin aikoihin vene pohjoista kohti, samalle saarelle, jonka rantahietikon yläpuolella kasvoi orjantappuroita ja näiden keskeltä kohosi mahtava, sileäpintainen kivenpahta.
Tämän varjossa, tuoksuvalla nurmikolla rakastuneet viettivät ihanat yönsä, joina unohdettiin tuhanteen kertaan papin valat ja neitsyyden kunnia.
Mutta synti siitti, kuten aina, kuolemaa ja kadotusta. Ankara Martta-rouva sai ilmi salaisen lemmen. Ja hän kutsui kauhistuneena itsensä Klaus-ritarin syyllisiä tuomitsemaan.
Linnanherra saapui ja hänen tuomionsa oli hirvittävä. Riettauden tekoihin osallisena sai Elias-ukko panna sen täytäntöön.
"Noo-noh", on rovasti keskellä tarinan järkyttävintä hetkeä sekaantumaisillaan. Mutta lavea siemaisu viinikannusta ja ankara rykäisy seljentää hänen ruostuneen äänensä arvokkaan kumajavaksi. "Djeknien ritarikilven, sen enkelinkuvan ja kotkanpään kautta! Saattepa, houkat, kautta kiirastulen ja helvetin rakastaa kylliksenne, tuomionpäivän koittoon saakka!"
Juuri ne sanat oli huutanut julma ritari Juntturinmäellä edessään sokea ukko, tyttärensä, Lauritsa-pappi, Martta-sisarensa ja kartanonvouti tallinihteineen.
Kesken kertomusta kuuluu pihakivitykseltä lotisevan sateen läpi voimakasta ratsujen korskuntaa. Ja itse Laukon herran ääni karjuu suutuksissaan tallimiehiä ottamaan hoiviinsa ratsuja.
Elina-rouva lähtee touhuissaan herraansa vastaan. Mutta tämä on heittänyt jo ratsuviittansa alakerrokseen ja nousee jäljessään Niklas Kurki rouvaansa vastaan portaissa.
"Kas, kas", tervehtii talon isäntä Eerik-herraa, "tulitko tilejäni tarkastamaan, saituri? Selvät ovat, selvät kuin huoneentaulu."
Klaus-herra oli näet edellisen vuoden hoitanut Eerik Akselinpojan nimiin myös Hämeenlinnan voudin virkaa ja arvasi vieraansa asiat.
Niklas Kurki oli pysähtynyt ovelle. Hän oli ollut varma siitä, ettei Eerik-ritari suinkaan – kaksintaistelun vuoksi Knuut Possen kanssa – ollut tervehtivä häntä suopein käsin. Hän oli siitä huolimatta halunnut tavata hyvän tilaisuuden tullen isänsä ja päättää Aniantalon kaupan yksissä hänen kanssaan.
Mutta nyt tuolla istuu pielusten varassa – Kaarina Degen, jonka täälläolosta hänellä ei ole ollut mitään tietoa. Hän on pyyhkivinään märkiä kasvojaan, mutta hän tuntee, että ne tulehtuvat äkkinäisestä veren tulvasta. Tuo nainen, joka kerran samanlaisella rahilla, kultaneuleisilla tyynyillään oli avannut hänelle sydämensä – hän istui tuossa yhtä kiehtovana kuin ennenkin, ei, yhäkin ihanampana, silmissä ja kasvoilla tulenpolte, joka oli hänet tuona myrskyisenä juhannusyönä huumannut mielettömyyden rajalle ja sitten...
Ooh, hän ei tiedä, onko hän tuolle naiselle ollut katkera vai jollekulle muulle – ehkäpä Irnijärven Katrille, joka oli tullut vainajan haamuna heidän välilleen ja estänyt häntä taistelemasta loppuun saakka tuon arvoituksellisen naisen saavuttamiseksi. Ristin nimeen! Oliko tuo nainen silloinkin ollut salaisena okana hänen sydämessään, kun hän teki Katrille "hyvin ja oikein", mutta vailla rakkautta?
Ajatukset olivat sekoittaa häneltä hetken ja paikan. Hän kuuntelee aluksi hämmentyneenä Eerik-herran sanoja tämän tervehtiessä.
"Kiittäkää Kurkien nimeä, nuori mies, ettette joutunut hirteen kolttosistanne", ritari puhuu vastoin odotusta karhean leikillisesti. "Ja myöskin Knuut-herran ritarillisuutta, joka saattoi hänen ottamaan syyn omille niskoilleen ja nuolemaan haavansa miehen tavalla."
"Iloitsen siitä, jalo ritari, varsinkin kun minun haavani siitä leikistä taisi arpeutua vielä hitaammin."
Niklas oli kääntynyt viime sanoissaan vaistomaisesti Kaarina Degeniin päin. Mutta Eerik-herra ei ajatellut muuta kuin omia suuria aikeitaan.
"Sitäpaitsi muistanette", hän jatkoi, "että kohtelen yhä Pohjan-pirkkoja liittolaisinani. Tehän lupasitte ajaa ryssät Vienasta Viipurin Salakkalähteen!"
"Ja te, ritari, rohkenen sanoa, vannoitte rakentavanne Viipurin ympärille muurit, mutta nyt on kulunut jo kokonaista neljä vuotta ja..."
"Totta, totta, mutta ei rakennettu kai Roomaakaan yhdessä päivässä, nuori mies", Eerik-herra puolustelee suurinta ajatustaan. "Eräitä perustustöitä on jo suoritettu, tiilitehtaat laajennettu, uusi linnavero ja työvero pantu Karjalan ja Savon talonpojan niskoille. Puhumattakaan siitä, että Viipurin porvareitten kukkaronnauhoja on höllitelty kovin käsin ja..."
Nyt jo keskeytti Niklaskin ritarin sanatulvan. "Meidän siellä Pohjolassa tarvitsee tietää vain se, koska ovat Viipurin muurit ainakin puolivälissä. Sitä ennen emme voi käydä muita kuin omia rajasotiamme", hän puhui asiallisen jyrkästi, niin että Eerik-herra sipaisi leukapartaansa suutahtamaisillaan.
"Niin on asia, jalo ritari", päätti Niklas. "Meidän on tiedettävä aika."
"No, hyvä, susi-pirkka, vuodessa tai parissa saatte sieltä päin sonnustautua Vienaa vastaan", Eerik-herra yritti huitaista huolettomasti. Mutta Niklas Kurki kuulosteli hänen äänestään jotain epävarmuutta ja ajoi omaa asiaansa sanojen alla ivaa: "Hyvä niinkin. Mutta parissa vuodessa me olemme saaneet ehkä 'sonnustautua' pariinkin kertaan Vienan vainolaisten hyökätessä meitä vastaan, ja silloin on meidän parasta työntää sieltä päin pajarinpojat ennemminkin Vienanmereen kuin teidän Salakkalahteenne, herra ritari."
Eerik-herra, joka ei ollut tottunut vastaansanomisiin, seisoi hetken ällistyneenä. Vähitellen käsi alkoi haroa, se nykäisi partaa kerran, nykäisi toisen. Silmistä satoi jo tulta ja tulikiveä kurkelaista päin. Mutta Klaus-isäntä tuli kannu kädessä, rehevin naamoin nostamaan herroille tulomaljaansa. "Kannu kestin kaunistaa, jalot vieraat. Ja täällä, vähäorpana" – hän kahmaisee Niklasta olkavarresta – "isopohatta Ambrosius Mörtin nuorikko, Kaarina-rouva – hän ei siedä kiistelyä muureista ja linnoista, vaan ... rakkaudesta!"
"Kaarina Mört!" särisee Niklaan korvissa. Rouva? Rouva Mört! Hyvin unohdettu, sangen hyvin, tunkeutuu hänen mieleensä kirvelevä ajatus. Hänen kuumenneesta päästään valahti veri jonnekin, olemattomiin. Hän seisoi Kaarinan edessä mykkänä ja kasvoiltaan liikkumattoman jäykkänä.
"No, mutta, nuori herra, mehän toki tunnemme toisemme", huudahti Kaarina-rouva huulet ärsyttävän punaisina, "eräästä myrskyisestä juhannusyöstä, muistaakseni".
Ja tuo ääni oli ilakoiva ja kylmä.
"Armollisella rouvalla on, huomaan, hyvä muisti", Niklas kumarsi sanoissa pakostakin katkeran ivan makua.
"Mutta ... rakas rovasti! Miten oli sen uskollisen rakkauden laita? Miten kävi noiden lemmenhoukkojen? Tarina on kerrottava loppuun. Minä vaadin sen!" Kaarina Mört näytteli ivallista epäilijätärtä.
Ja herrojen täytyi kuin täytyikin keskeyttää keskustelunsa ja istuutua kuuntelemaan.
"Noo-neh, neh, tuota", tapailee rovasti. "Oli tultu jo lokakuuhun, marttyyrineitsyitten juhlan aattopäiviin. Ja rannat olivat jääriitteessä, ilma kirkas ja kolea, hyvän Jumalamme luonto oli lakastumaisillaan..."
"Nopeasti, nopeampaan!" huudahti Kaarina-rouva. "Miten he kuolivat, miten – nuo 'ikuisen rakkauden uhrit'?"
Niin, heidän silmilleen sidottiin liina, kädet köytettiin selän taakse. Ja kartanonvouti tallirenkeineen souti heidät ja Elias-ukon saarelle.
Kauan, koko pitkän iltapäivän he saivat sokeina odotella sokean haudankaivajan lapioidessa yhä syvemmäksi ja syvemmäksi kuoppaa heidän synnin kivensä kupeella.
Vihdoin, kolean illan hämärtyessä, kun se oli tullut avaran haudan kokoiseksi, julmat käskyläiset heittivät tuomitut sen pohjalle ja Elias-ukko kankesi kuoleman kallion sen ikuiseksi peitoksi.
Sellainen oli onnettoman Cecilia-neidon ja Lauritsa-papin elämäntarina. Mutta heidän hautakivensä ympärille, josta jäi lakea kalju näkyville, kasvoi tiheä orjantappurapensaikko, jonka keskellä kaikkina öinä, kesin ja talvin, sumunnäköiset hattaran henget tai – pimeinä öinä – virvatuliset liekkiöt tanssivat kadotuksen tanssia. Eikä sille saarelle kansa uskalla nousta. Se pelkää helvetin henkiä ja aaveita. Ja kammahtaen kerrotaan vieläkin iltapuhteilla pirteissä Aavesaaren synkkää tarinaa.
"Ihanaa, sehän on oikea ballaadi – rakkaudesta, jota ei ole olemassa!" Kaarina Mört ilakoi. "Haluan nähdä tuon marttyyrihaudan, heti – oi, Niklas-herra, tulkaa ritarikseni, soutakaa minut sinne. Ajatelkaas! Kylmä hautapaasi hämärässä, lämpimän kosteassa kesäyössä ja me kaksi elävää ihmistä sen vierellä nyppimässä metsäruusujen terälehtiä – onko vai ei, on ja ei... sitä 'uskollista' rakkautta..."
"Orjantappurat ovat jo lakanneet tähän aikaan kesästä kukkimasta, hyvä rouva", sanoo Niklas.
"Sitä parempi, hyvä herra, me nypimme niistä okaat ... juurta myöten!" Ja Kaarina Mörtin myrkylliseen ivaan oli noissa sanoissa liittynyt taisteluhaaste. Hänen silmänsä paloivat selittämätöntä uhkaa.
"Valitan, minun on tavattava isäni ... asioissa", Niklas kumarsi jäykästi ja poistui, nuoren rouvan peittäessä kiukkunsa kylmään, hämmästyneeseen naurahdukseen.
Lyhyt kesäyö alkaa jo kaukaittain seljetä valjuksi, mutta sateettomaksi aamuksi. Isä ja poika ovat pimeän kuuron istuneet asetuvassa ja keskustelleet Satakunnan Daavidin asettumisesta Anian taloon vanhuudenpäivikseen.
Nyt he ovat parhaillaan soutamassa Aniannientä kohti.
Satakunnan Daavid on ottanut raskaan huovinlakin päästään. Ja hän tuntee aivankuin riisuneensa koko olemuksensa alasti lähestyessään syntymäkotiaan, jota hän ei ollut nähnyt siitä hetkestä asti, jolloin Henrik Hornin kartanonvouti oli sytyttänyt sen asuinrakennuksen ja hän, nuorukainen, oli huulet hädästä ammollaan, itkien ja kiroten, yrittänyt turhaan irti nihtirenkien käsistä pelastaakseen pirttiin palavan vanhan taattonsa.
Nyt seisoi siellä uusi pirtti, joka sekin oli jo vuosikymmenien harmaannuttama. Ja se oli maineen ja kontuineen ottamassa hänet vastaan vanhoille tanhuvilleen.
Siinä vihan liekissä, jota hän oli kantanut tuon tuhoyön jälkeen rinnassaan, oli ollut aina jotain palavan ruumiin ellottavaa katkua. Se oli siittänyt häneen vihan ja inhon isoisia vastaan.
Hän näki näkemällä mitattomat, tulipaloiset taipaleet, joilla hän oli karaissut kostajanmiekkansa viattomain ja viallisten veressä, kapinan liekin kärventäessä sammumattomana hänen omaa rintaansa. Ja nyt – mitä tuo kaikki, viha, tuska, hurja voitonnauru, heimonpetturin häpeä ja vääryyden kirvelevä kirous, mitä se oli ollut?
Sehän oli nyt ... tässä kosteassa aamuhämärässä hänen oman itsensä tuhkaksi palanut vainaja. Ja hän itse – avorintaisessa rohdinpaidassa viilekkeellä olan yli kiinnitetyissä haalean sinerviksi sinttyneissä housuissa ja paljasjaloin noilla vilpeillä pientareilla juokseva poika.
Tuo talo, sen pisaroitsevat rantapajut, sen rantamalla pehmeässä hämärässä uiskentelevat saaret, Aavesaari tuossa, lähinnä rantaa, ja nuo tuolla kauempana, Sorvanselällä – ne ovat pysyneet yhtä viattomina ja nuorina kuin hän oli ollut silloin ... omassa aamussaan.
Niklaan soutaessa hän oli koko matkan vain hymähdellyt, joskus ääneensä naurahtanut ja vetänyt kämmenellään rantoja myöten, aivankuin olisi kahmaissut ne kainaloonsa, mukaansa tai suoraan ryntäitään vasten painanut.
Ja hänen vuosikymmeniä pitkä vihansa? Sehän oli riisuutunut jollain tavalla hänen huomaamattaan. Se ei painanut häntä tällä hetkellä – yhtä vähän kuin asetupaan jätetty nihtikölteri ja miekka. Oliko se siis ollut, tuo viha vääryyttä vastaan, mitätöntä ja turhaa?
"Kuule, Niklas", hän alkoi puhua lähestyttäessä Anianniemen lahdenpohjukkaa, jonka yläpuolella heijaili sumuttarien laahuksia, "taisin sinulle kerran sanoakin, että elämäni suurin onnettomuus on ollut loppumaton vihani vääryyttä vastaan. Tarkoitan ... minulla ei ole ollut siinä suhteessa kykyä unohtaa mitään..."
"Niinpä puhuit, isä, Kemijoen penkereellä kerran ryöstäessäsi oman poikasi Vienaan", hymähti Niklas.
"Merkillistä", jatkoi isä, "nyt en osaa enää ajatella samalla tapaa. Ilman tuota päästämätöntä vaivaa, luulen, minun selkärangastani olisi ehkäpä sittenkin puuttunut sen parhain teräs tai oikeammin ... sehän se on taitanutkin viedä minut tekoihin, joita tänäkin hetkenä muistelen puhtaalla mielellä."
"Myöskinkö sitä, että palvelit Vienassa Novgorodin palkkarenkejä – omiasi vastaan?"
"Niin, lienen ollut joskus katkera siitäkin 'häpeästä'. Mutta mihin se vei minut? Ainoaan suureen ajatukseeni, mikä minulla on ollut koko elämässäni – vienalaisten ja Pohjolan suomalaiskansan yhtymiseen Novgorodia ja Moskovaa vastaan. Sen piti kai senkin tapahtua juuri sillä tavalla, jotta minulla, joka en koskaan ole osannut ryöstösaalistani säilytellä, olisi sinulle jotain perintöä", hän hymähteli lopuksi ilomielisessä itseivassa.
Mutta Niklaalle oli tullut kasvoihin tuskan ilmeitä. "Isä", hän huudahti, "minusta on alkanut tuntua, etten saa siinä ajatuksessa mitään aikaan, aivankuin olisin jollakin tavalla luotu taistelemaan, mutta en lyömään ratkaisevaa loppuiskua..."
"Sitä älä sure, iso mies, se on elämän laki eikä yksin sinun osasi. Sinun on vain taisteltava eikä muuta."
Vene oli juuri kääntymässä rantaan, kun Niklaan aironlappeet pysähtyivät ilmaan ja hän jäi tuijottamaan hämmästyneen näköisenä oikealle, Aavesaaren rantojen leijailevaan sumuun.
Sumun keijavaiset kiersivät saaren rantaa ojennellen, kuolemaa itselleen toivotellen, pitkiä käsivarsiaan ja hulmuttaen hallavia suortuviaan. Vedenpinnan vihertävän kellervä kuulto niiden alla paistoi suurena silmänä. Haamut olivat sitä pakenemassa tyhjään avaruuteen. Ja ne haamivat ilmaa yhä epätoivoisempina.
Mutta yksi niistä seisoi kellervissä laahuksissa. Ja se seisoi ainoatakaan liikettä tekemättä, aivankuin martaitten kuningatar, joka johti vaivattujen henkien toivotonta tanssia.
Siihen näkyyn oli juuttunut Niklaan katse. Tuo olento ei voinut olla usvaa. Se katsoi häneen, tuijotti hievahtamatta. Hän oli melkeinpä tuntevinaan kasvoillaan sen ärsyttävän pilkallisen hymyn, joka oli jäänyt hänen mieleensä Laukon vaakunasalista. Ja tuollahan oli sen tumma vene kokastettuna rantakalliolle!
Sanaa sanomatta soutaja vetäisi veneen loitommalle saaren niemekkeeseen. "Mene edeltäpäin, tulen kohta", hän tokaisi isälleen noustessaan rantakiville. Ja Satakunnan Daavid käänsi melan vetäisyllä veneen poikkipuolin kapeata salmea.
"Tulittehan kuitenkin, kovakorvainen kavaljeerini!" huudahti Kaarina Mört Niklaan astuessa tiheiköstä hietikkopälveä kohti. "En saanut nähkääs unta ja..."
"No, ja ... mitä ovat Viikin neito ja Lauritsa-pappi teille haastelleet ... haudastansa?"
"Ehkäpä sitä", Kaarina-rouva tuijotti kulmalliset tiiviinä heleytyvään hiekkaan, "että vain sellaiseen rakkauteen kuin heidän on syytä uskoa".
"Mihin jäi kilpakosijani, Knuut Posse?" kysäisi Niklas äänessä äkkinäistä syytöstä.
"Jäi? Ei ainakaan huokailemaan! Hänhän kosiskelee kuulema menestyksellä jalosukuista Birgitta Sturea aviokseen, joka on tuopa hänelle sekä linnaläänejä että arvoa ja valtaa.
"Ja nythän hän on kaiken lisäksi sankari! Sai näetsen uuden haavansa itsensä Kristian-kuninkaan kädestä Brunke-vuorella."
"Ja miksi sitten te...?" Niklaan ääni oli terästyä yhä syyttävämmäksi. Mutta se katkesi kuin liiaksi jännitetty säilä.
"Avioonko – suolaporvarin kanssa? Ehkäpä siksi, että kuulin teidän valloittaneen jalosukuisen Ingeborg Hannuntyttären käden joillain eskelinmarkkinoilla, Korsholmassa – minun entisessä linnassani. Tehän naitte kaikki, hyvät herrat, linnoja ja muurinsakaroita, mutta suolaporvarit ostavat rehellisellä rahalla vanhuudeneliksiiriä."
"Lopettakaa. Te itse käskitte minut luotanne. Luulen, että olisin uhrannut muinaiset rakkaudet ja säälit, jos..."
"Luulette? Juuri niin! Mutta minä en halua luulotella. Tahdon rakastaa ja uskoa. Juuri tuolla tavalla kuin nuo onnelliset tuon paaden alla – rakastaa ja kuolla. Siihen saakka on suolalästi ja -tynnyri vähemmän alentavaa kuin haaveilla ... mereen uponneista linnoista."
Niklas katsoi tuska ja ihmetys silmissään tuota naista, joka oli arvaamaton jokaisessa sanassaan ja teossaan. Hänhän oli kuin timanttikoru, joka oli kuitenkin joka hetki särkymäisillään omaan haurauteensa. Elämän mestariseppä oli jollakin tavalla ollut huolimaton sitä takoessaan. Johonkin, syvälle hän oli jättänyt tuohon jalokiveen särön, joka riisti siltä tyynen, ehjän kauneuden.
Mutta tällaisenaan, juuri tuollaisenaanhan, välähti yhä tuskallisempi ajatus miehen mieleen, tuo nainen oli ihmeellisin ja ihanin! Orpo parka ja kuninkaantytär! Sellaisenahan hän oli liekehtinyt eräänä myrskyisenä juhannusyönä – huikaisevana virvaliekkinä surullisen suon rannalla.
Syvä raskas onnettomuuden tunto tunkeutui Niklaan sydämeen. Miten olikaan ihmiselämä, ja ennen muuta sen haurain ja kallein onni – rakkaus, sokeitten sattumien varassa!
Niin, sokea ... ylpeydessään, katkeruuksissaan, ehkäpä oikuissaankin sokea oli ollut tuo nainen. Ja mitäpä hän, Niklas Kurki, oli itse ollut muuta kuin sokkojen sokko, sinä yönä syntyneen rakkautensa ja haudasta nousseen muinaisen rakastettunsa välillä. Milläpä hän olisi kyennyt silloin ymmärtämään, eräänä lyhyenä, kuohahtavana yönä, että synnyntärakkaus oli jo muuttunut haleaksi muistoksi, jolla ei enää ollut lupa nousta manalasta elävien ilmoille!
Miehen teki mieli itkeä ja nauraa. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Ainoastaan kurkku korahti toivotonta tuskaa. Tässä ei ollut enää mitään sijaa selityksillä tai voivotuksilla. Yksinpä katkerat purkaukset, syytökset ja kiroukset – ne mykkenivät. Ja jos ne huusivat vaikka ämyrillä, ei kukaan voinut niitä kuulla. Sillä ne olivat suunnattoman paaden alla. Getsemanen verihien kautta! He olivat itse sen alla. Eikä sitä voitu enää kummankaan voimalla liikahduttaa kynnenmustukaisen vertaa...
Vain pari sanaa hän jaksoi tunkea kuuluviin: "Emmekö enää koskaan tapaa?"
Kaarina oli kääntynyt katsomaan yhä kirkastuvalle ulapalle.
"Ehkäpä on meilläkin jossain kaukainen saari, jonne meidät kerran saatetaan", hän puhui puoliksi itsekseen.
"Haudattavaksi... paasien alle!"
Niklaan tuska ajoihe ilmoille niin raskaana, että Kaarina lähestyi häntä pari askelta.
"Olkoonpa niinkin", hän sanoi, "suuren hädän hetkellä, kun manalan Elias-ukko kaivaa meidän molempien hautaa, silloin minä tulen, tulen! Uskotko?"
Ja hän lähestyi, painautui Niklaan puoleen ja suuteli läheisesti, hitaasti, aivankuin heidän yhteisen kohtalonsa rikkumattomaksi sinetiksi.
Mutta irtauduttuaan ja kiirehdittyään pakenevin askelin veneelleen hän kykeni taaskin ilakoimaan oikkuilevana prinsessana: "Ja sitä ennen – saan kai toki kutsun Ingeborg Hannuntyttären häihin!"
Ja taaskin. Viimeisissä sanoissaan hänen äänensä särkyi samanlaiseksi kuin on joskus keuhkotautisella naisella, hauraaksi ja liikuttavaksi.
Hetken kuluttua iskivät aironlappeet vettä kiireisen tarmokkaasti. Mutta hetken vain. Pian ne välkkyivät aamussa kajavan siipinä, joista pisaroi hitaasti raskaita pirasoita, kunnes vene vihdoin alkoi edetä tasaista kulkuaan yli Säijänselän Laukkoa kohti.
14.
SAMOJEETAREITTEN MAAHAN.
Seuraavassa elokuussa kyntää taaskin kerran "Matti Kurki" Pohjanlahtea raikkaan aamutuulen loiskautellessa tyyrpuurin puolella, Reposaaren riutoilla ja kareilla, laiskanpuoleisesti kuohahtelevia vaahtolaikkoja.
Lukuunottamatta Eerik Aapraminpoikaa, joka seisoo vanhan tapansa mukaan ruorissa ja etumaston varpeissa kiikkuvaa kokkapoikaa, ei kannella näy ketään muuta kuin Kurkelan Aunis-emäntä.
Hän istuu peräkannen köysikasalla. Asennosta päättäen luulisi hänen kuulostelevan aaltojen tasaista loisketta laivan laitalankkuja vasten. Mutta hänen hymynsä näyttää olevan sellaista viisasta ja salaperäistä iloa täynnä, ettei se voi olla pelkkää tuulentuomaa.
Kurkelan emäntä on yhäkin muuttunut uskonhurmioisen toivioretkensä ajoilta. Ylimaallisen, kalpean haaveen sijasta on noussut hänen kasvoilleen nuorta raikkautta kuin aamukastetta silkkiselle nurmennukalle. Maallisen sinisiksi ovat syventyneet hänen haleat silmänsä. Ja tuo hänen suumalossaan parhaillaan viipyvä salaperäinen ilo oli syntynyt juuri äsken – hänen muistaessaan ankaraa puolisoaan, joka vielä nukkuu alhaalla kajuutassa. Sillä tavalla hän ei ollut vielä koskaan rohjennut hymyillä unissaankaan miestään ja herraansa ajatellessaan. Hän on tällä hetkellä täynnä rohkeita ajatuksia, kuten ainakin ihminen, joka on kestänyt suuren kilvoituksen ja tietää voittaneensa.
Naisen elämä ei siis alakaan läheskään aina ensimmäisestä hääyöstä. Se voi joskus myöhästyä, kuten hänelläkin. Mutta sitäkö hän enää huolisi surra!
Pyhän Neitsyen synnitön sikiäminen oli todella tapahtunut, hän jatkaa yhä yltiöpäisempää ajatusta, niin että hän on itsekin pelästymäisillään. Se on tapahtunut hänelle, juuri hänelle, ennenmuinoin niin kurjalle ja mitättömälle naiselle. Ja se tapahtui Hattulan kirkon ihmeitä tekevän Neitsyen alttarilla.
Aunis-emäntä nousee ja jää nojailemaan kajuutan tuulenpuoleiselle seinustalle.
Olihan se, Herra nähköön, melkein kuin pyhän pilkkaa, että hänen ankarassa herrassaan ja puolisossaan on nyt jotain – vanhanpuoleisesta puuseppä Joosefista!
Hän ei voi taaskaan olla itsekseen naurahtamatta. Hän oli ollut ja oli vieläkin ikäänkuin salaliitossa Neitsyt Maarian kanssa tuota miestä vastaan. Ja häneen oli tullut, pyhä Anna, äitien äiti, hyvästi siunatkoon, jotain suloisen petollista Eevaa, joka tiesi ja taisi paljon enemmän kuin yksivakainen ja – niin peloitta van hurskas Aatami... Oli aivankuin omatunto olisi kovistellut häntä tällaisesta ajatuksesta. Mutta ei hän taaskaan osannut olla naurahtamatta samaan tapaan kuin oli kerran tehnyt vanhahko Saara-emäntä vielä vanhemmalle Aaprahamilleen.
Merituuli ja painavat aallot panevat hänet vetämään henkeä rinnan täydeltä. Miten helppo onkaan olla hyvä, kun uskaltaa sitä olla, hän on huudahtamaisillaan. Mitäpä hän enää pelkäisi! Jo Hattulan kirkossa oli pyhä ihme loihtinut hänen hyljätyn ja marron kohtunsa hedelmälliseksi. Ja juuri sen vuoksi oli Henrik ottanut hänet jälleen puolisokseen – onnellisina viikkoina Harvialassa ja Niemenpäässä, hänen huomenlahjatilallaan.
Uudestaan ja uudestaan palaa hänen muistoonsa hänen rakkautensa merkillinen toivioretki.
Hän kulkee heleänä iltapäivänä yksin pitkää niittypolkua Hattulan kirkon pääovea kohti. Päivä on viilentymässä. Mutta se on sittenkin täynnä hehkua, jonka keskellä hänen päänsä lepää ikäänkuin taivaallisen Neitsyen hehkeässä helmassa. Yhtäkään perhosta ei ole lentelemässä niittyjen yllä. Mutta kuuma heinikko ja värisevä ilma sirisee ja kuhisee salaperäistä elämää.
Hän on pitkästä matkasta ja monen päivän paastosta horjahtamaisillaan maahan. Eikä edes hänen oma suruperhosensa ole hänelle ilmestynyt. Mistä, mistä, mistä löytää edes suvi-Maariainen sen perhosen tehdäkseen pelastavan ihmeensä, poukahuttelevat polun viereltä nuijapäiset sirkat pieniä jumalattomia kysymyksiään.
Mutta vaeltaja ei suostu niitä ajattelemaan. Hänen täytyy päästä matkansa määrään. Ja hän kulkee vihdoin kotoisen kirkon keskikäytävää polvistuen tyttöaikojensa Neitsyen-kuvan eteen.
Pitkään, pitkään hän rukoilee hartaasti ja palavasti. Seinien ja pilareitten tutut kuvat, krusifiksia kantava Fransiskus, pyhä Magdaleena, joka valkeassa hunnussaan kumartaa ruskeapaitaista Kiesusta, Ursula ja Barbara, kaikki nuo häipyvät hänen silmistään. Hän tuntee vain olevansa herkässä unessa kuin avuton ja heikko, mutta vireä linnunpoikanen pesässään.
Vihdoin hän omaksi kummakseen havahtuu. Valo, joka on ilmestynyt väristen Maarian-kuvan vaiheille, ei ole enää pelkkää auringonpaistetta. Se on muuttunut suureksi lempeäksi silmäksi, joka tulvii taivaallista armoa.
Ja se valo alkaa liihoitella. Se eroaa pienenä, kynttilänvalon tapaisena, mutta hehkuvan punaisena valoläikkänä Neitsyen-kuvan purppuraisesta viitasta. Vähitellen se siirtyy seinämälle, johon on maalattu kuva Ristin pystyttämisestä.
Julmat rautapukuiset sotamiehet kiskovat köysillä pystyyn kallellaan olevaa ristiä, jolle Natsarealaisen pitkä, laiha ruumis on naulittu.
Rukoilijatar seuraa hellittämättä tuon purppuraisen liekin etenemistä Ristiinnaulittua kohti. Hän tietää, ettei kuvassa vuoda verenpisaraakaan Kristuksen jaloista, käsistä tai rinnasta.
Mutta nyt, juuri nyt avautuu verentumma haava piinatun kylkeen. Ja siihen uppoaa purppurainen lintu siunaaman hetkeksi kuin sammuttaakseen tulenpolttavat tuskansa.
Samassa se on lentämässä takaisin. Mutta nyt on sen heleä väri muuttunut tummaksi, samanväriseksi kuin on raskas viini syvässä maljassa, kuin ehtoolliskalkissa Jumalanpojan veri.
Ja tämä uusi valo kiitää kohti Maarian-kuvan kuningatar-kruunua, joka säihkyy keltaista kultaa. Se kiertää pyhän säteikön. Lentää Neitsyen käsivarrella nukkuvan Pojan ohimolle ja lehahtaa taas siitäkin ilmoille. Ja katso – siinä on hänen oma suruperhosensa, joka nyt lentää keltapäärmeisin siivin Neitsyen pyhälle kämmenelle.
Ja se hukkuu sinne, häipyy olemattomiin. Hänen Neitsyensä on sen surmannut. Ja samassa hän, rukoilijatar, tuntee huumaavan vavistuksen sydänalassaan, kohdussaan.
Niin hän nousee uudestisyntyneenä. Hän tietää olevansa hedelmällinen nainen.
Vielä nytkin muistelijan käsi hamuilee sydänalaa. Hänen rintansa ovat kipeät, kovat ja raskaat. Mitäpä hänen enää tarvitsisi pelätä! Ei ainakaan omaa puolisoaan, jonka ennen niin julmissa silmissä on ollut aamuisin hämmästelevää kiitollisuutta.
Keulakajuutan ovi levähtää auki. Jaakon ja vanhan Voikkaalan ärisevät äänet sekaantuvat tasaiseen tuuleen. He nousevat keskilaivasta tikkaita myöten peräkannelle, Jaakko-herralla soma viinitynnyri kainalossa. Sukulaismiehet ovat viettäneet pitkiä juhlia, ja Voikkaala jyskyttää kajuutan kattoa herättääkseen sukulaismiehen aamujuomalle.
"Harvoin sitä näinkään sattuu, että mies ryyppää häitänsä vasta parikymmentä vuotta vihille menosta", hän selittelee silmää iskien Aunis-emännälle, sillä ovathan he toki huomanneet mille tolalle ovat kääntyneet puolisoitten asiat.
"Vai lorua, sinä tupelkaini!" jatkaa Jaakko jotain aikaisempaa tarinaansa Voikkaalalle. "Häitä olen viettänyt samojeetareitten kanssa, usko tai et..." "Häistäpä häihin ja näistäpä näihin!" hohottaa Voikkaala huolettomasti laskien jo köysikasalla viiniä kannuunsa.
"Hoi, sulhaspoika!" hoilaa samassa Jaakko havaitessaan Niklaan nojaamassa etumaston köysistöön, "tule todistamaan enomiehesi memuaarit tälle kemijärveläiselle haasiariu'ulle!"
"Kyllähän sen muistat, Voikkaala", hän jatkaa Niklaan noustua peräkannen porraspäähän, "että sinun ja Henrikin tapellessa Vienassa minä olin nuorena pokkona ukkojen kanssa Näätämövuonolla lotaturskan kimpussa. Ja siellä se sitten sattui... Noova-Selman lemmenreissu! Täkykalan näätsen kaikotessa selkävesille minä karjaisin miehille siunatussa humalassa: 'Samojeetareitten maahan!' Ja luuletkos, ettei tuulenakka sitä kuullut? Se nosti satakertaiset hameensa ja lennätti meidät milloin syrjäväärää, milloin nokka edellä Karanmeren synkille rajoille, kunnes paiskasi Noova-Selman kaksoissisarusten hyisiin helmoihin – pilvenkorkuisten kallioitten juurelle. Aluksi ei rannalla nähty tuonpituista elävää luojanluomaa muuta kuin paksuhäntäisiä napakettuja syöskentelemässä hylkeenraatoja, linnunlantaa ja kenkärajoja..."
"Kenkärajoja!" remahti Voikkaala, "Kas, kun eivät omia karvatallukoitaan!"
"Kenkärajoja, sanon, ja punankirjavia sukkarihmoja, jotta..."
Aunis-emäntäkin oli helähtänyt nauramaan. "Se meidän Jaakko, se vasta osaa valehen viedä ja toisen tuoda!"
"Osaa? No, tottakai siitä osasi hullukin hoksata, että naisenpuolia oli silläkin saarella. Ja me pojat urettiin sinnemmäksi, kunnes tuli kotakyliä vastaan..."
Henrik oli astunut kajuutan ovesta. Aunis-emäntä on lähestynyt ja ottaa häntä hartioista molemmin käsin jääden katsomaan miestä tämän unensikkaraisiin silmiin. Ja hän naurahti taaskin omaa salaperäistä iloaan, sillä Henrikin katseessa oli yhä huvittavaa ymmälläoloa.
"Sillä tavalla kun mekastavat, nämä samojeettilaiset, että...", hän tokaisee muka kärttyisenä hyväillen samalla avuttomana riippuvaa oikeata käsivartta.
"No, ka, mekastakoot, eivätpähän toki laivaa upota", hymähtää Henrik jääden kuulemaan Jaakon hullupäistä tarinanpitoa.
"Saapas tästä", tokaisi Voikkaala ojentaen kannuaan, "otapas sinäkin, Henrik, tätä hampahattoman ruokaa. Jaakolla on emävalehia särpimeksi, he-he."
"Huittisten Kaijan kautta, sanon minä!" oli Jaakko suuttuvinaan. "Siellä niitä oli, samojeetareita, kotakylässä. Multalattioilla olla jorasivat ilkosen alasti."
"Ho-hoo, tietenkin apposen alasti, kun vävypoika tuli taloon!"
"No, totta jumaliste, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä alahalla. Mutta somia olivat ja tylleröisiä, kun eivät muuta tehneet kuin söivät linnunmunia ja poronkuuta ja haahkanuntuvilla makasivat, jotta..."
"Tekivätkö hyvinkin sijaa vierelleen, vai...?"
"No koira syököön, ne ne vasta tuppasivat vierustelemaan. Mutta tulikos siitä mitä? Ei niin hyppysen hyvää. Se on näätsen siinä maassa sillä tavalla, että ne napaketun hyväkkäät eivät anna miehelle rakastelun rauhaa. Oikasepas takakonttisi! Mitäs tapahtuu? Siinä samassa jo on naalikettujen parvi repimässä kattolouteita ja kurkistelemassa tylpällä kuonollaan räppänästä. Ja yritäpäs sittenkin rojauttaa makuulle. Jo taas ... sitäkin kummempia! Alkaa kuulua, jos horteeseen asti pääset, karvatallujen tassutusta. Ja kohta pureksii napakettu miehen kengänpohjia hyvällä ruokahalulla. Ja mitäs sitten, jos potkaiset niitä sinnemmäksi, reiteen tarrautuvat, jolleivät havuksiin. Ja mitäs siinä sitten teit? Ei, pojat, mammanpoikina sieltä palattiin ja ryysyt purjeina."
"Äläs, myrskykö se sillä tavalla...?"
"Ei sinne päinkään! Ketunjeevelit, ne ne olivat syöneet enemmät kuin puolet purjekankaasta, jotta soutamalla palattiin suunnattomat taipaleet. Mutta ruskeat pipanat, samojeetarit, jäivät rannalle itkemään tuonkokoisia itkunkarpaloita. Ja ruttolinnut ja hukkuneitten neitseitten haamut, meriruusut, joilla on vahankalpeilla poskilla tulenpalava läikkä, pitivät sen peevelin peliä rantamyrskyjen laitamilla, niin että vieläkin kaikuu joskus öisin korvissani meriraukkojen valitus."
Jaakon tarinoita oli jatkua loppumattomiin, kunnes Henrik tokaisi leppoisasti. "Kohtapuoliin, pojat, on tämä juhla lopetettava. Meidän on poikettava Korsholmaan Hannu-ritarin puheille sopiaksemme Ingeborg-neidon ja Niklaan häistä. Ne on saatava aikaan ennen syysmyrskyjä."
Mutta Niklas oli samassa noussut paikaltaan. "Ei käännetä ruoria Korsholman kohdalla", hän tokaisi jyrkästi.
"Ja miksi ei?" kysyy Henrik. "Aiotuista häistä ei tule mitään." "Tietänet, Niklas", Henrik puhuu yhä suopealla äänellä, "ettemme me Kurkelaiset voi rikkoa annettua sanaa, peruutua puhutuista huomenlahjoista ja muista sopimuksista".
"Minun elämäni on muuttunut ... eräillä Aavesaarilla", Niklas puhuu puoliksi itsekseen tuijottaen kaukoulapalle. "En halua mitään avioita enkä liittoja. Minkä teen, teen omin päin ja yksin", hän vastaa Henrikille silmästä silmään.
"Ruttoko sinuun nyt on taas mennyt?" puhuu Henrik ihmeissään. "Rutto? Sanonko ma!" huudahti Voikkaala. "Liika oppi, saksanoppi, sanon minä! Onko se nyt laitaa, että iso mies pannaan vuosikausiksi latinapenkille ja laskukirjan kimppuun? Sekoohan siinä rehellinen miekkamies vähemmästäkin. Kieroa käveryyttä ja öykkäriyttä sieltä toivat Matti ja Iivarikin tuliaisikseen. Ja tämä mies – pelkkää hounailua! Eikä ole entiselleen tullut. Ruttoa se on, miekkani kautta – opin ja viisastelun ruttoa! Ei muuta kuin housut pois ja vahanaamaisten mustakaapujen hameet sijalle! Siinä se on koko rutto."
"Olkoonpa rutto tai räähkä", Niklas jatkaa yhä raskaammin äänenpainoin, "siinä pysyn, minkä sanoin".
"Pysyt?" jyrkkeni Henrik. "Mutta vastaatko siitä, että jäämme seisomaan yksin yhä ylpistyvää Solovetsia ja Vienaa vastaan? Ja muistatko myöskin sen, että mitä enemmän vahvistuu Sturein ruotsalaiskiihkoinen valta, sitä hanakammin Tukholman lähettämät voudit käyvät oikeuksiemme kimppuun omissa kauppakunnissamme, jollei meillä ole liittolaista myöskin sen puolen herroja vastaan?"
"Oikea liittolaisemme on Akselinpojissa, Viipurin nousevissa muureissa ja koko tämänpuolisen Karjalan ja Savon nousussa samaan rintamaan meidän kanssamme eikä liitoissa pikkuherrojen kanssa." Sanat näyttivät sattuneen lujasti Henrikkiin. Vetäen kämmenellään leukaperiä pitkin hän kysyi aikaillen: "Mitä sitten aiot?"
"Voikkaala oli sikäli oikeassa, että Saksasta palattuamme on meillä ollut joka puolella seinä vastassa. Emme ole saaneet aikaan tuon taivaallista! Ja syy on ollut suurimmalta osaltaan minussa..."
Niklaan käsi oli mennyt vaistomaisesti povelle, aivankuin hän sieltä olisi hakenut onnettominta kaikista syistä. Hänen äänensä vaimeni hetkeksi. Ja hänen sanansa särkyivät jonnekin merelle päin, toisille melkein kuulumattomiksi.
"Lienen hukannut liian paljon aikaa ratsastuksiin vainajien keralla ja ... Aavesaarilla", hän puhui vaieten hetkeksi kokonaan. "Mutta nyt tiedän oman osani", hänen kasvonsa lujittuivat taas ja kääntyivät kohti Henrikkiä, "se on in nomine Domini, tämä miekka ja taistelu. Voitan tai tappaan, elän tai kuolen, mutta mitään muuta osaa minulla ei ole eikä ole ehkä koskaan oleva..."
"Kuulitteko, miehet, se saarnaa, saarnaa vain kuin haarapussimunkki Turun laiturilla!" todisteli Voikkaala äskeisiä väitteitään.
"Älä sinä marise siinä, Voikkaala, omia luuvaloisia koipiasi", alkoi Jaakko, "se poika kyllä purjehtii vaikka samojeetareitten maahan, kun kerran pahan pään päällensä ottaa".
"Niinpä niin, Voikkaala", sanoi Niklas, "jos vastaat siitä, että Iivari-poikasi tuo parisen sataa kemijärveläistä Rovaniemelle ensi kevättalvella, sanokaamme maaliskuun Maariaksi, niin minä olen siellä metsäpirkkoineni ja matka Jäämerelle alkaa".
Hämmästyneitä huudahduksia ja kysymyksiä alkoi tulla miesten suista. Yksinpä Henrik löi ylpistyen reiteensä. Mutta samassa siristyivät myöskin silmät ja huulet tiivistyivät epäillen. Puhuihan tuo mies sittenkin mahdottomia. Mitä saatettiin tehdä siellä päin ilman sotahaaksia? "Lotaturskaako aiot pyytämään – sotajoukolla?" hän kysäisee.
"Tiedät itse, että Solovetsin ja Kannanlahden laivasto on jo monena vuotena purjehtinut rannikkoa pitkin Näätämövuonoon saakka ja että rantakylät on toinen toisensa jälkeen käännetty ryssänuskoon. Komolakit kastavat ja Novgorodin kaupparengit vaihtavat tavaraa tai johtavat kalastusta kesäkaudet alusta loppuun. No, minä ryöstän äkkinäisin partioin nuo laivat lahtien poukamista, purjehdin niillä Kuolanniemen ympäri ja yllätän Solovetsin sipulitornit pohjoisesta käsin..."
"Piru vieköön, sanon minä, Mikkelin viinat ja rokka!" huusi Jaakko, "siinä se vasta on temppujen temppu!"
"No, vaikka autuus menisi", Voikkaala ällisteli, "eipä ole, lempo soikoon, tuollaiset miehet irti muuta kuin köysien puutteessa. Mutta komiata se on, komiata! Melkein kuin ennenmuinoin meidän koskenlaskumme, Henrik, Nuorttijoen latvoilla."
"Rohkeita aiot, poika, kuten päällikön tulee", puhui Henrik. "En pidä retkeä mahdottomana. Ainakin saatat kaapata runsaat saaliit tavaraa ja miestä. Joka tapauksessa häiritset Solovetsin valtaa rannikolla. Mutta viiden haavan kautta! Millä tavalla estää tämä vainoretki sinua toteuttamasta naimasopimustamme Korsholman Hannu-herran kanssa? Ei vara venettä kaada. Ja sitäpaitsi", Henrikin otsa kurtistui painaviin uurteisiin, "Suensaaren Kurkela tarvitsee perillisiä, miehenpuolia..."
"Totta, lanko", Voikkaala puhui, "ei ole lupa siementä säkissä säilytellä parhaaseen kylvöaikaan, varsinkin kun tämän Jaakko-pohatan sukupolvesta ei taida muuta nousta kuin suolaporvareita ja nappiherroja".
Niklas oli kääntynyt Henrikkiin päin. He katsoivat hetken hievahtamatta toisiaan. Aunis-emäntä yritti lähestyä puolisoansa. Mutta tämä näytti seisovan liikkumattomana kalliopahtana. Hän oli aivankuin palannut entiseen peloittavaan olomuotoonsa, suvun päämieheksi, jonka jokainen silmänluonti ja sana oli järkkymätön laki. Aunis jäi seisomaan epätietoisena hänen olkansa taakse.
"Mikä estäneekin", sanoi Niklas, "se on yksinomaan minun asiani". Ja samassa hän kuohahti melkein kuin joskus ennen nuorukaisena, kapinallisina aikoinaan. "Joka tapauksessa pane se mieleesi, härkäpää, etten ole enää pilttuussa kasvateltava orivarsa!" hän huudahti.
"Ehkäpä et. Mutta muista myös, ettei ole tällaisten härkäpäitten tapana ammua vasikkain perässä. Entä jos kiellän sinulta miehet, aseet ja retket?"
"Saanen kai siinä tapauksessa", Niklaan kasvoilla värehti katkeraa ivaa, "painua Marrasjärven kalasaunoille – pyytelemään rosukalaa? Saapahan silloin ryssänvalta vapaasti riehua Lapinrannalla, kunnes tulvii Patsjokea myöten Inarille saakka."
Henrikin kasvot tummenivat hitaasti. Otsan vako synkkeni, nenänkyömy kohosi uhkaavasti. Vaivainen käsi liikahti pari kertaa, aivankuin sen nyrkki olisi halunnut nousta ruhjovaan iskuun.
Jaakon viinikannu oli pysähtynyt polvien väliin ja miehen suu jäi pelkästä pelästyksestä ammolleen. Samassa hän oli jo kohottamassa avuttomana kättään. Joko taas, vieläkö kerran oli syttyvä suvun kesken vihan tulipalo? Se oli estettävä, Ristin nimessä! Ja hän haki jo jotain leikkisanaa lievittääkseen miesten mieliä. "No, mutta hyvät miehet", hän yrittää, "ajallansahan se on aidanpanokin ja..."
Mutta hän ei ennätä sen enempää. Henrikin veltto käsi nousee, se nousee kuin kuolleen käsi haudasta luonnottoman voiman nostamana. Niklas ei ole nähnyt noita kasvoja tuon hirveämpinä koskaan, ei edes Taivaskeron taistelussa miehen kostaessa häpeäänsä Koll Gyrdinpojalle.
Nyrkki kohoaa parin tempauksen jälkeen. Se kohoo hitaasti ja hammasrivit karahtavat toisiaan vasten.
Aunis-emäntä on paennut loitommalle. Mutta kun hän näkee Henrikin kasvot vihasta vääristyneinä, hän huudahtaa, juoksahtaa luo ja tarttuu kohoavaan käsivarteen, väkivaltaisen hellästi, huulten hymistessä jotain salaperäistä, josta ei saa tarkkaa selkoa.
Mutta miehen puristunut nyrkki höltyy. Aunis painaa sitä kutsuvasti rintaansa vasten ja houkuttelee hänet loitommalle. Kajuutan tuulenpuolella hulmahtaa vaimon huntu iloisesti. Hänen kasvonsa painuvat puolison rintaa vasten. Ne kohoavat. Hän katsoo lujasti ja rohkeasti puolison silmiin ja puhuu melkein käskevästi: "Sinun ei ole tarvis pyydellä muilta ... perillisiä taloon. Tulevan hankikannon aikoina saat sen omasta takaa, jos huolinet..." Auniksen käsi oli kaulannut lujasti miehen niskaa. Ja samassa hän oli paennut näkymättömiin, pujahtanut kajuutan ovesta. Ja mies seisoi yksin nojaten kajuutan seinään, aivankuin olisi saanut iskun vasten kasvojaan.
Vähitellen alkoivat hölmistyneet kasvot ilmehtiä joitakin ajatuksia. Hänhän oli saanut kymmenkunta vuotta tottua ajatukseen, että hänen avionsa oli oleva tyhjä ja toivoton. Kun hän oli Harvialassa ottanut puolisonsa vierelleen, oli se ollut ensi hetkinään jumalansakaan viihdyttämistä hyvyydellä. Hämmästyksekseen hän oli tuntenut vaimonsa jollakin tavalla syntyneen uudestaan. Ehkä lie jotain kypsentymistä iän mukana, hän oli yrittänyt arvella epäuskoisena, sillä syvälle juniutunut katkera ajatus ei ollut hevin hellittänyt.
Päivät ja viikot olivat kuluneet. Ja hän oli saanut ruveta itsekin hämmästelemään itseään. Intohimot olivat ruvenneet hänessä tulvehtimaan tuoreena kevätmahlana, aivankuin nokitaudin tärvelemässä petäjässä olisi alkanut vuosien kuluttua uusi ja ihmeellinen kasvu. Ja hän oli nähnyt aamuisin emäntänsä katseesta nuoren naisen ilakointia. Eikä hän ollut osannut muuta kuin ihmetellä tai pälyillä syrjään kuin mikäkin arkalainen.
Sellaista se oli ollut. Mutta kertaakaan ei ollut hänen päähänsä pälkähtänyt, että elämä vielä kerran saattoi heidän kohdaltaan avata täyden runsaudensarvensa!
Ja nyt, nyt se oli tapahtunut... Sitä ei kyennyt edes käsittämään, ei vaikka olisi ajatuksissaan kahmaisemalla kahmaissut.
Olipas tämä. Oli haukottava haukkomalla ilmaa, että sai edes kunnolla henkeä vedetyksi.
Suu oli jo vetäytymäisillään leveään nauruun. Mutta sitäkään ei oikein uskaltanut. Oli kuin jokin lentotauti, tuulennenä tai mikä tahansa piruntauti olisi ollut uhkaamassa tällaista luonnotonta onnea, näin äkkinäistä ja yltäkylläistä.
Ei, se ei voinut olla, Herra nähköön, mahdollista! Johan hän oli tulemaisillaan höyrypäiseksi. Hänen täytyi kuin täytyikin pujahtaa kuin varkain kajuutan ovesta alas. Mutta siellä se istui, hänen vaimonsa, vireänä ja tyytyväisenä kuin hyväkin matroona. Eikä muuta kuin naurahteli hänen toistuvalle kysymykselleen: "Oletko varma, sano?"
Ja vaimo vain yltyi naurussaan ja lopulta tokaisi: "Onpas siinä oikea isäntä parka Arkalasta, vai...?"
Ei siihen osannut olla uskomatta.
Väkevä voima levisi miehen jäseniin. Hän nousi rauhallisesti kajuutan ovelle ja silmäili ympärilleen.
Siinä nuo yhä ällöttivät, sukulaismiehet, varovasti käännellen niskojaan ja syrjäkaria häneen päin tiirotellen.
Henrik hymähti leveästi: "No, Jaakko, täytäpä kannu minullekin. Liepä tässä sittenkin juotava, luulen ma, Niklaan sotaretken onneksi, nähkääs..."
"No, johan ma ... samojeetareitten malja!" remahti Jaakko.
"Ja autuas kun ei huku!" oli Voikkaala hyppäämäisillään tasajalkaa luuvaloisilla koivillaan. Mutta kiraisi pahasti luupirun puraistessa kinttusuoneen.
Ja maljat juotiin. Miehet löivät hartaina kukin kannunsa kyljittäin samaan rykelmään.
"Oikein sanottu, enomies", Niklas löi Jaakkoa olalle, "samojeetareitten maahan! Onpa, koira syököön aika jo vähin vähennellä niitä ... napakettuja, sentulen varkaita ja ryöstöläisiä."
Niin olivat päässeet sukulaismiehet yltä hyvälle tuulelle. Ei tehnyt mieli edes Jaakolla loikurinlaskuun. Hän vain kuulosteli hereällä korvalla aamupäivän yhä hullaantuvaa tuulta, joka jo kuohautteli idässä päin, Merikarvian rannikolla, luotojen ja karien monenmuotoisia rykelmiä.
15.
LANGENNUT ENKELI.
Siitä se on jolkutellut, tupsukorva, ja jätellyt polulleen isokäpäläiset, kynnettömät jälkensä, jotta – hiihtele minkä hiihtelet, eivät kestä kintereesi kiistaa isonkissan kanssa.
Niklas Kurki ja Luusuan isännät, Aapo ja Yrjänä, pysähtyvät huohottaen jääden tuijottamaan ilveksen jälkiä, jotka ovat johtaneet heidät tänne Unarinjärven koilliskolkkaan, Unikasjoelle, ja kampeavat nyt heidän edestään korkeata joenpenkkaa taaskin pohjoista kohti.
Metsästäjillä on jo takanaan hikinen taival – koko edellinen päivä ja lyhyen makuun jälkeen nuotiolla koko aamupäivän hiihto. Ja taas tuo peevelin kissa on oikaissut mitattomia korpia kohti. Nuori ja kiihko verinen Yrjänä on suutahtamaisillaan.
Mutta Aapo vain nuhisee niistäen hartaasti nahkakintaalla vetistelevää nenänmolloansa.
"Eikä anneta, pojat, sen töpöhännän meille takavillojaan näytellä tämän aamun perästä!" huohottaa iloisella päällä Niklas. Hän on saanut kerrankin pitkästä aikaa taas hengittää huurteisessa korvessa irti rinnastaan turhat ja näivettävät tuskanjomotukset.
Tämä ilveksenhiihto on vasta ajankulua odoteltaessa Kemijärveltä poika-Iivaria sovittuun yhtymäpaikkaan, Luusuan taloon. Mutta jo tämäkin leikki on karkaissut miestä ainakin orvaskesiä myöten. Ja suuri Jäämeren retki on edessä!
Niklas Kurjesta tuntui juuri tällaisena hetkenä, hien valuessa nälkäisiä vyötäröitä myöten ja keuhkojen huohottaessa, että hän on saanut takaisin jotain muinaisen korpirosvoutensa ajoilta. Hänellä on ainakin vaarat ja kuoleman leikit jäljellä. Ehkä kaivoi jo manalan Elias-ukko hänen hautaansa, tulee nykyisin useasti hänen mieleensä. Mutta siinäkin ajatuksessa on syksyn kuuraista kauneutta, sillä sen ohella muistuvat hänen mieleensä Kaarina-rouvan sanat Aavesaarella: "Silloin minä tulen, tulen!"
Niistä sanoista valui tälläkin hetkellä hänen ytimiinsä uutta rohkeutta kuin jääkylmästä tunturilähteestä – toivotonta, mutta karkaisevan kylmää rohkeutta.
Siksi hän on tässä ilveksenajossaan hellittämätön. "Ja mistäs tämä Aapo parka saa tulevalle eukolleen häätaljat, jollemme aja kuolemankuuseensa tuota viirusilmää?" hän rohkaisee Luusuan poikia.
Hänen muinainen kasvinsisarensa Eine oli näet oleilemassa Luusualla talonkatsojaisissa suostuttuaan jo muutamia aikoja takaperin Aapo-isännän vakaisiin kosiskeluihin.
Niin jatkuu hiihto. Joenrinteen matala viita heilahtelee. Sukset ja sommat punnertavat jyrkkiä rinteitä, tupsahtavat taas vitilumiseen vastamäkeen, kunnes tullaan korpiseen ryteikköön.
Sieltä kuuluu äkkiä Yrjänän kimakka huuto. Hän on löytänyt pedon viimeisen makuusijan, johon on jäänyt sen aterian tähteet: jäniksen kaluttu pää ja töppöset Siinä se on makaillut kaikesta päättäen pitkät ajat, nähtävästi jo henkihieveriin asti väsyneenä.
Iloinen kiihko työntyy metsästäjien sydämeen. Totinen Aapokin jo myhähtelee. "Siinäpä tuo on makaillut, sulkkusukka, vuotellessaan hankiaishäitä", hän tokaisee ja on kuvittelevinaan, miten Eine-neito huomisaamulla herää hänen levittäessään täplikkään taljan tulevan emännän eteen. Jopa taitaa, jopa ... ilahtua ja kukaties hyvän sanan sanoa, jos onkin ollut näihin saakka alakuloinen ja kartteleva.
Rotevat ilveskoirat Naattu ja Tshikka ovat alkaneet edestä päin hurjan haukunnan. Hiihtäjät tarpovat vimmapäisinä tiheiköt, laskevat kolut ja jyrkänteet. Tuo ei ollut enää tavallista haukuntaa. Ne olivat jo tappelussa ilveksen kanssa.
Niklas pysäyttää kädenliikkeellä veljekset. Heidän edessään on kummallinen näky. Ilves tappelee koirien kanssa selällään maaten, kynnet harallaan. Yrjänä huutaa varoittavasti koirille, jotta eivät saisi mahanahkaansa reväistyksi auki. Ja samalla valmistautuu Aapo nuijimaan petoa keihässauvansa koivunpahkalla.
Ilves kaapaiseksen kallioryteikölle ja samaa vauhtia matalan petäjän latvaan, mutta ei hykerry sinne tapansa mukaan käppyrään, vaan pyöriskelee ympäri oksanhaarukassa seuraten kahden ilvespennun tolkutonta juoksua ryteikön ympäri. Yrjänä hihkaisee ilosta. Se on ollut, emokissa, uroksenhakumatkoillaan, mutta kiertänyt takaisin viimekesäisten pentujensa pesälle.
"Seis, seis, ne on otettava elävältä!" huutaa Niklas Aapolle, joka on jo nuijaamaisillaan pentuja pääkuoreen.
Ja Niklas syöksähtää irvistävien pentujen niskaan. Lumi pöllyää usvana. Mies kahmaisee ilveksenpojan, joka puree ja kynsii, kutistuu keräksi, ponnistautuu tappelemaan, sylkee ja sähisee. Niklas piehtaroi nietosten kylmässä kylvyssä hohottaen ja kiroillen, kuten joskus ennen parhaina nuorukaisaikoinaan.
Pian on molemmat pennut sidottu käpälistä riu'unpätkien ympärille. Ja sen jälkeen oli emoilves helppo pudottaa petäjän latvasta.
Paluumatka oli hidasta, sillä vasta Unikasjoen suista he saivat kotakylästä ahkion hinatakseen saaliskuorman selän yli Luusuaan.
He lähestyivät Meltausjoen niskaa ja taloa iltamyöhäisessä hämärässä. Pihamaalta, aittojen ja tallien nurkkauksilta näkyy tavallista enemmän valoja. Suuria tervassoihtuja palaa tanhuan joka puolella, ja joenpengertä kiertää joukko nuotioita, joiden ympärillä käy sen meiske ja mekastus.
Niklas heilauttaa kättään ilostuneena. Vihdoinkin oli Voikkaalan Iivari saapunut jousellisjoukkoineen. Ja huomisaamuna saattoi taival alkaa suurille saalisapajille, Jäämeren vuonoille.
Pihalla seisoo vastassa Toratin Antti ja Eerik Aapraminpoika, joka vanhana merisissinä on tärkeä mies tällaisella kaappariretkellä. Antti näyttää luimistelevan synkkänaamaisena pirttiin päin. "Mitäs mökötät, mies?" Niklas kysäisee.
"Mitäh? Niin, mökötänkö? Eihän tässä saa edes korvaläpiänsä auki, kun nuo savolaiset pieksuniekat tuhnuavat ja löpisevät, jotta..."
Niklas naurahtaa hyvillään. "Anna löpistä, Antti, lisänä se on savolainenkin torakka sotarokassa."
– "Mene heistä tietämään", marisee yhä Antti. "Pahoja vahinkoja ne tietävät aina, jos eksyvät tanhuville – tuollaiset isosuiset kehruulinnut."
Pirtissä istuskelee pitkän pöydän ääressä Iivari-päällikkö haarikoita kallistelemassa, joukko kemijärveläisiä ja savolaisia ympärillään.
Siinä on Kemijärven savolaiselta uudisasutukselta ja etelämpääkin Himasia, Hännisiä, Kervisiä ja Kettusia ja lähinnä Voikkaalaa hänen lankomiehensä Mikko Pelkoinen.
Niklas tuntee ärtyvänsä pirtin humalansekaisesta kuumotuksesta. Tuollainen meno ei ole hyväksi työnnyttäessä pitkälle sotatielle. Mutta hän näyttää tervehtiessään iloista naamaa, sillä Savon heimon mukaantulossa toteutuu osa hänen parhaasta ajatuksestaan: kaikkien rajaheimojen ryntö kylki kyljessä Solovetsin valtaa vastaan.
Mutta Iivari-päällikkö ei näytä luopuneen vanhoista kaunoistaan.
"Eivätpä näytä Suensaaren kurkelaiset saaneen kokoon senkään vertaa jousellisia kuin minä pokko meiltä päin ja Oulujärven takaa", hän rehentelee puolittaisessa humalassa jo ensi sanoikseen.
"Eipä ei", Niklas myönnytteli, "piti jättää miehiä Helsinglannin rajaa vasten senpuolen kuninkaanvoudin kurissa pitämiseksi ja vähin koto varaksikin".
Lyhytjalkainen ja pullea Mikko Pelkoinen tassutteli pöydän alapäähän laskemaan olutta.
"Vai kot'varoiks'", hän venytteli. "Tulloopa kylömät ilemat, kun kuret huuteloo."
Ja Himasen isäntä mutruili kulmallistensa alta: "Mitenkäs sitten siellä meillä päin suu pannaan, kun Oulujärven takkoo, Kiehimästä päin jo roakkuvat ryssän varikset, jotta 'karnaps, karnaps' ja karmasevat kimppuun? Ei ollut meillä jättee miehiä 'kot'varoiks'."
"Ja sirkarreis' vai poarmanjalakakos tulloo meille sitä soalisossoo, jos tässä hynttyyt yhteen lyyvään?" jahkaili tärkeänä Kervisen Aapeli.
"Ei ole pirkoilla tapana tasata karhun nahkaa ennen sen tappamista", vastasi Niklas jäyhästi. "Ja ymmärrätte kai, te savolaisetkin, että vaara itärajalla helpottuu, mitä lujemmin pusketaan Vienanmerellä Solovetsin muureja vastaan. Tässä on kyseessä suuremmat asiat kuin ryöstönahka sinne tai tänne."
Niklas oli puhunut yhä tuimemmin. Eivätkä savolaisetkaan osanneet enää sen enempää kuin mukista partoihinsa: "Suuremmatpa hyvinnii, mutta meillä kun ei lähetä tärkissä asioissa jäniksen selekään, niin jotta...", kuului vielä epävarmaa venkoilua. Mutta siihen se toistaiseksi päättyi.
Mielevä leikinlasku alkoi vähitellen hyristä kuumassa tuvassa. Pöytää pitkin köllöttävien kalakukkojen sisukset olivat jo pahasti järsittyjä ryyppyjen särpimeksi. Mutta yötä vasten piiat ja Eine kantoivat kantamistaan verenväkevää roppanaa pöytään, niin että savolaiset vain hyssyttelivät pulleita mahojaan ja pyöräyttelivät sananparsiaan huulet höpöllään, aivankuin olisi ollut kuumanpuoleinen nauriinmollo suumalossa.
Mutta sopu ei kestänyt kauan. Luusuan Aapo on nylkenyt emo-ilveksen. Ja hän se nyt rehelliset mäyränsilmät suuresta ilosta viirullaan kantaa pirttiin kämmentensä välissä ilveksennahan ja molemmissa kainaloissa sähisevät penikat.
Sulhasmies pudottaa pennut Einen jalkoihin muka pelästyttääkseen naisihmistä. Villit kissat pujahtavat nuorikon helmojen suojiin ja Eine yrittää niitä hätistää loitommalle. Aapo ojentaa aikaillen ja sanoja tapaillen ilveksenturkkia: "Niin jotta ... riittää siinä nuorelle emännälle ja vähän toisellekin ... häätaljan tapaista."
Eine pujahtaa karsinan puolelle katsahtaen jollain tavalla säikähtyneenä Niklaaseen päin.
Yhä rennommalle päälle tullut Iivari on noussut pöydästä ja ottanut Aapolta turkin. "Uljaat ovat nahkaset, mutta ei niillä tänä yönä makaa pätkät eikä matalat, vaan pitkät ja komiat. Hoi, emäntä, levitäpäs silkkikarva tuonne muorintupaan, jotta ei ole tarvis sulhasen vuottaa liian kauan ristiäisiä!"
Pöyhkeilevä mies oli tarttunut Eineä ranteeseen ja vetäisi tämän nyt kaikkien nähtäville. Ja savolaiset pilailemaan.
"He-heh", Himanen ilvehtii, "tokkiinsa on ryöstö kielletty, mutta ihteotto luvallista". "Hyvinnii luvallista", lisäilee Kervisen isäntä, "niihän se on vaim'immeinen kuin ves' kaakalossa, ei se siitä muutu, jos kuinnii läikytellä ja heilautella".
Aapo on juuttunut matalille jaloilleen kuin maahan naulittuna. Hyväntahtoiset silmänviirut avautuvat hitaasti, leukaperät vaalenevat kalpeiksi läikiksi. Käsi vetää puukon tupesta. Tämäkin nousee hitaasti. Mutta rystyset puukonpään ympärillä puristuvat nekin vahankalpeiksi. Jalantaipeet notkistuvat hirvittävään hyppyyn. Jokainen älyää, että tuo mies tappaa silmänräpäyksessä. Mutta Iivari-päällikkö hojottaa yhä rentona, kasvoilla halveksivaa naurua.
"Seis, miehet!" huutaa Niklas. "Minun sotajoukossani ei tapella!" Ja hän seisoo samassa miesten välissä. Eine on houkutellut hihasta nyhtäen Aapoa loitommalle.
Mutta nyt seisovat orpanukset vastatusten.
"Sinunko?" ärähtää Iivari. "Suurempi puoli tästä sotajoukosta on minun ja sen olen päällikkö!"
"Tiedät sen kyllä, että kauppakuntien päämies on antanut retken päällikkyyden minulle. Varo siis öykkäilemästä käskyjäni vastaan."
Iivari näyttää hetken selvittävän päätään löytääkseen vastauksen. Ja siihen jo ennättää tokaista joku savolaisista päätä pyöritellen: "Elekeehän nyt, hyvät miehet, kaks' kovvoo kivvee ei tie hyviä jauhoja." Ja muutkin Savon miehet pyörittelevät peukaloitaan epätietoisina ja vähän pelästyneinäkin.
"Lapinkanan otan mistä haluan", jurisee Iivari, "eikä muutu siinä paikassa pojasta polvi Voikkaalan suvussa".
"Tämä nainen on isän puolelta lantalaista rotua ja lannanmies on sen sulhanen. Pysy siis aloillasi!"
"Entäpä en..." Iivarin nyrkki alkaa nousta iskuntapaiseen. "Jos jatkat, tapan sinut kuin koiran. Ja tekoni siunataan lapinvoudin käräjillä", Niklas keskeyttää jyrkästi miehen härsyttelyt.
"Kas, kas, tätä muinaista korpirosvoa...", häijyili Iivari. "Suu tukkoon!" ärjähtää Niklas. "Ja tällä erää joka mies makuulle. Aamun valjetessa työnnytään taipaleelle", hän antaa käskynsä koko pirtille.
Mutta Iivari ei hellitä. "Taipaleelle, vai taipaleelle?" hän matkii. "Ehkäpä niinkin, mutta – Kemijärveä kohti eikä Lapinrannalle!" Hän näytti tehneen päätöksensä. Kääntyi savolaisiin päin iskien merkitsevästi silmää, jolloin mies toisensa jälkeen vääntäytyy ovesta muka kukin yönuotioilleen ja jousellistensa pariin.
Pieni epäluulon hiven jää kiduttamaan Niklaan ajatuksia. Mutta hän ei osannut vieläkään panna täyttä painoa suurisuisen orpanansa lähtöuhkaukseen. Vasta aamulla paljastuu hänelle sukulaismiehen petos täydessä karvassaan. Joen loivalla penkerellä rohisee kerstehanki satojen kiveräkärkisten pieksujen vikkelästi touhutessa. Eväskontit ja nahkalaukut heilahtelevat jo tuolla täällä kemijärveläisten ja savolaisten hartioilla. Ja tuolla alempana – miehet tekevät jo hiihtojonoa Meltausjoen laakson suuntaan, kaakkoa kohti, pälyillen varkaan tavoin taloon päin.
Hämärästä kajahtaa samassa Niklas Kurjen ääni: "Joko meni miehiltä sisu kurkkuun kotoveräjillä?" Mikko Pelkoinen sattui lähettyville. "Myö kun totellaan tätä ommoo peällikköö", hän tokaisi.
"Pieksunnokkanne pohjoista kohti tai saatte vastata kevätkäräjillä kapinasta!"
"Älä hotise, mies, turhia", Iivari astuu esiin joenrinteen varjokkaasta painanteesta. "Niillä käräjillä olen syyttäjänä minä, sillä ei loukata tasa-arvoisia päälliköitä turhan tautta. Mutta jos taataan minulle tasavertainen päällikkyys, kaksi kolmannesta luetaan saaliista Kemijärvelle ja Inarin kotakentät lasketaan kuuluviksi meikäläisten kauppakuntaan, työnnymme mukaan ja tappelemme", hän on tarjoilevinaan muka sopua.
Niklas viittasi Iivarille ja nyökkäsi taloon päin. He nousivat kahden pirttiin. Täällä Niklas yritti puhua lähisukulaisen tapaan orpanalleen järkeä. Heillä ei ollut oikeutta eikä varaa rikkoa suvun kesken vannottua sopua mistään hinnasta. Oli nousemassa suuri sota pitkin rajaa Viipurin nouseville muureille saakka. Myös Savon miehet oli saatava yhteisen asian puolelle Solovetsia vastaan.
Pekka Kylliäisen oli savolaisineen tartuttava rajoilla rojottavaa jättiläistä suolivöihin. Mutta heidän, pirkkojen, oli pantava tappojuhla alulle, lyötävä hajalle ryssänvallan kypärä, Solovetsi, ja riistettävä sen alta Vienan ja Aunuksen sorrettu kansa yhteiseen taisteluun Novgorodin ja Moskovan valtaa vastaan.
Niklas oli puhunut palavasti, melkein pyytämällä. Mutta halveksiva ääni katkaisi hänen selittelynsä: "Minä en sinun hounanuniasi usko. Et näy tietävän, että Hovattaisten sukupahnasta, jonka kehuit hajoittaneesi harakanpesäksi, jäi sittenkin eloon eräs havukanpoika."
Niklas uumoili taaskin jotain koiranjuonta orpanansa sanoissa. Mutta Iivarin silmistä vilkkui sellaista vahingoniloa, että hän tokaisi vähin epävarmana: "Lapa mitä lapat, en juokse juorujen perästä."
"Etpä sattunut tietämään, että jos tapoitkin Kuitti- ja Pistojärven Hovatat joka sorkan miehenpuolelta, jäi kuin jäikin etelämmäksi, Ylä-Kuittijärven pohjukkaan, Livo-joelle, polvenkorkuinen tenava leskimoamonsa hoiviin. Ja se poika on nyt nuori briha, jota suku sanoo Ontroksi ja Ontreiksi ja Solovetsin munkit Andreakseksi..."
"Munkit? Ja mitä syytä heillä olisi...?"
"Heillä sitä vasta onkin. Poika on kasvatettu luostarin hoteissa, ei ainoastaan isänsä surman kostajaksi, vaan sarvipäiseksi saatanaksi, jonka on kostettava koko suvun ja Karjalan puolesta. Sillä tavalla! Ja etupäässä juuri Suensaaren Kurkelaisille ja sinulle, Vuokkiniemen rosvolle, kuten Uhtualla päin sanotaan. Ja sinä, Huittisten hullu, luulet pomiloivasi kuomasiksi itsellesi uhtualaiset, ryssänpapit ja veripäisen kostajan, joka on pyhäinkuvien alla tuhannesti vannotettu vihaan ja hävitykseen, saanut oppia munkkien metkut ja luostarisolttujen sotatemput poikapolvesta asti? Ho-hoi, ho-hoi-nii, huokaa Uhtuan akka!"
Niklaan rintaan oli tulvahtanut ahdistava tuskan pyörre. Se tyyntyi puheen jatkuessa. Mutta levisi leviämistään hänen mieleensä räntäsateisen usvan tavoin, masentavana suruna.
Tuossa Ontrei kostajassa oli taas paiskattu häntä vastaan rajankirojen räämäsilmäinen peikko, joka upotti rimpeen, hähättäen ja suu kinassa, jokaisen jalon ja rohkean ajatuksen, mikä konsa syntyi rajan tällä tai tuolla puolen.
Heidän oman sukuheimonsa hengen ja veren oli perivihollinen aina, vuosikymmenestä toiseen, myrkyttänyt ja hierimällä hiertänyt, kunnes se oli hyökännyt sutena rajan yli. Eikä sen tarvinnut, tuon kavalan saastahisen, omaa lihaansa uhrata. Ei muuta kuin omilla uskoillaan vierastuttaa mielet Vienassa, sohaista vihanpalo aivoihin ja ase kouraan, jo syttyi taaskin veljessota, ryöstö ja hävitys.
Niklas käveli edestakaisin permantoa onnettomien ajatuksien keskellä. Hän ei saanut niitä torjutuksi edes loitommalle. Missä oli sitten lopultakin, hän kyseli itseltään yhä toivottomampana, tämän kansan perisynti, jotta se kyettiin sillä tavalla tärvelemään? Miksi, kaikkien pyhimysten nimeen, juuri tämä kansa olisi syntynyt salakaunan ja riidan mätähaava rinnassaan? Siihenkö oli tärveltyvä sen sisu ja voima? Ja sitten, kerran – tärveltyään sielunsa keskeisissä kylätappeluissaan ja yöllisissä murhapoltoissaan – oliko se, Herra nähköön, vieraita saalistajia väistymistään väistyvä, oljenteleva loput elämästään piilopirttien hytisevänä joukkona, ehkäpä vaivoin siittäen hourusilmäisistä naisistaan säikkytautista ja rujoa orjain rotua?
Niklaan kasvot olivat tuohtuneet läkähdyttävästä tuskasta, aivankuin hän olisi kiertänyt viimeisenä ja yksinäisenä houruna heimonsa ja sukuheimojensa rannatonta kuolinkaskea, mieltä etovaa, hävettävää ja kauhistavaa.
Aivankuin hänen ajatustensa kalmankarvaiseksi sinetiksi ärähti Iivari muurin kulmalta: "Harpi mitä harpit, minä painun itärajalle maitse ja ryöstän sieltä mitä ryöstän, vanhaan tapaan."
"Mene, mene!" Niklas huusi vastaan huutamalla. "Sinä olet ollut aina tyhjän rehentelijä. Et osaa totella etkä käskeä. Mutta rähistä sinä osaat juopuneena markkinamiehenä ja juonitella parempiesi selän takana. Urhoolliselta taatoltasi sinulle ei ole jäänyt muuta perinnöksi kuin turvattomien lapinkanojen ryöstely ja – päällikön arvo, jolla voit vielä paluuseeni saakka rehennellä. Mene, juokse! Minun silmissäni olet tästä hetkestä alkaen lainsuojaton henkipatto!"
Niklaan miekka oli lennähtänyt huotrasta maalle. Mutta hänen katseensa juuttui ovelle, jolla seisoi Eine hätääntyneen näköisenä. Käsi tarttuu häntä hihaan, kalpeat kasvot kurkoittuvat häntä kohti. "Älä tahraa enää kättäsi, Niklas", kuului pyytelevä ääni. "Älä ainakaan minun tähteni. Muista Jouna raukkaa, joka..."
"Rauhoitu, syy ei ole sinussa", sanoi Niklas jyrkästi. Mutta hän antoi miekkansa kärjen painua permantoon.
Iivari oli työntänyt peukalonsa suolivöihin. "Enpä viitsi leikata ristinmerkkiä maksoihisi", hän venytteli muka yliolkaisessa ivassa. "Mutta varopa nousemasta näistä aikain Kemijärven väylille tai..."
Miehen nyrkki oli noussut uhkaavasti sanojen mukana. Mutta varoen, taakseen kurkaten hän häipyi ovesta.
"Minusta on tuntunut siltä, että haluat minun suostuvan tähän taloon ja...?" Eine tapaili hämillistä kysymystään. "Ehkäpä niin, sinä et saa hukata koko elämääsi lumien alle."
"Niinpä kai... Lienevätpä nämä vuodet minullekin opettaneet, että ihminen voi elää ... lumienkin alla."
Vaieten Niklas laski kätensä kasvinsisarensa olalle. Se tyynnytti häntä. Oli aivankuin neuvoa ja turvaa hakeva omahinen olisi ollut hänen lähellään. Ja tuolla kauempanakin – rääkätty Irnijärven Katri juoksemassa Kolkontaipaleen rantaveteen, satojen piilopirttien pelonalaiset perheet, lapset ja naiset, rajojen turvattomat talot ja kylät, koko uhattu kansa ja maa.
Ja rajojen takaa nousi vähitellen uudennäköisenä tuo uusi kostaja – Ontrei Hovattainen. Tämän hahmo oli nyt hänen näyssään hoikka, notkea nuorukainen. Sen käsivarret ja vyötärö olivat suomuisessa sotisovassa. Mutta sen polvet horjuivat vuosien mittaisesta luostari-ikonien kumartelemisesta ja sen kasvot olivat vahankalpeat yhtämittaisista paastoista.
Vuoroin säihkyi sen silmistä äly, vuoroin koston loimottava lieska. Mutta usein ne harhailivat sairaasti riutuvina, sillä hän, tuo poika parka, oli kaikesta onnesta osaton. Sydänjuuria myöten oli hänen rintansa valettu myrkyllä, tärvelty pisara pisaralta. Hänen kuluttava vihansa pisaroi nihkeinä hikikarpaloina kelmeältä otsalta, jolle kiertyi tuuheasta, kosteasta tukasta varjoja – paholaisen monihaaraiset sarvet.
Hän oli kaunis, ylpeä ja voimakas kuin langennut enkeli, mutta myöskin äkkiä katkeava, hauraan hauras kuin pilkko pimeässä kasvanut hottovartinen horsma, jonka sinenpunaiset kukat loistavat sairasta kiihkoa virvatulisena liekkinä.
Näky sammui aivankuin räkämäntyisen suon usviin. Mutta siitä oli syntynyt Niklaalle uusi ja rohkea ajatus. Hän ei lopultakaan tarvinnut Kemijärven miehiä. Hänen oli lähetettävä viestinhiihtäjät Ounaan varsille ja kutsuttava aseisiin kaikki kynnelle kykenevät metsäpirkat. Niiden oli päästyään kevätkalasta noustava vesiväyliä hänen perässään ja keräännyttävä elokuuhun mennessä Petsamojoen vuonoille. Siihen mennessä hän oli anastava läntisen puolen Lapinrannasta omilla miehillään ja minkä sai haalituksi Jäämerelle tulleita pirkkalaiskalastajia lisäksi ympärilleen.
Ja sitten, niin, sitten vasta oli alkava matka Muurmanninrantoja Solovetsia kohti maitse ja meritse.
Kehrättyään suunnitelmansa selväksi hänelle tuli hyvä ja rohkea olo. Nythän hänellä oli arvoisensa vihamies ja vastustaja – tuo slaavilaisen lohikäärmeen noitumalla loitsittu myrkkyhammas, joka oli kiskaistava sen leukaperistä irti.
Sitä miestä hän oli, koko taivaan herrasväen nimessä, ajava takaa maat ja taivaat, kunnes seisoi miekka vasten miekkaa...
"Hyvä, hyvä", hän hoki, harppien permantoa kämmen otsalla. "Se Juudas Iskariot on surmattava ja koko Vienan kansa on tervehtyvä!"
Kasvinsisar oli ymmällään seurannut Niklaan yhtä mittaa vaihtuvia kasvojen ilmeitä. Nähdessään niiden vihdoin paistavan maltitonta iloa hän kysäisi kuin houkutellen:
"Poikkeatko joskus taloksi?"
"Poikkeanpa hyvinkin ja tuon sinulle soopelinnahat Kuolanniemeltä asti ja sitäkin tuonnempaa!" Niklaan niska oli noussut kenoon, hyökkäävään asentoonsa. Hän survaisi miekkansa huotraan. Ja Einen korvaan kuuluivat pitkät askelet, jotka etenivät ovelle, rouhivat eteisen parkuvia lattiapalkkeja ja pysähtyivät portaille.
Sieltä alkoi kuulua lujaa puhetta. "Taipaleelle, pirkat!" se huusi kuin hyökkäyksessä. "Satalästiset laivat vuottavat meitä Lapinrannalla täynnänsä hopeista ja pikimustaa soopelinnahkaa, ryssänpappien kapeljakkiverkaa ja ruplantenkaa – kapoittain ja karpioittain. Pälkäisiin, miehet, sompa kouraan!"
Eine tuijotti viistoon seinäluukusta, josta hän näki Niklaan pystyn pään ja ojentuneen käsivarren.
Alhaalta laaksosta, Meltausjoen kaakkoon kääntyvästä mutkasta, näkyi vielä lonkeroiva häntäpää Iivari Voikkaalan hiihtojonosta.
16.
JÄÄMEREN KAAPPARI.
Näätämövuonon suupuolilla puikkelehtii jäämeristä Lapinrantaa pieniä, salaperäisiä kalastusveneitä, joita näyttää kertyvän monilta puolilta Kiviön saarta kohti. Niitä on soutanut Näätämöjoen suista Saalamosaaren lännenpuolista salmea, kuten ainakin kevätturskan pyyntiin yrittäviä kalalappien veneitä.
Mutta sitäkin lännempää, Reisivuonon pohjukasta, alkaa niitä sujuttautua samaan suuntaan. Ne eivät herätä mitään erikoista huomiota, sillä nämä rannat ovat vanhastaan Inarinlappien kesäisiä kalakenttiä. Vieläpä oli juuri lavea Saalamosaari ollut ikimuistoisista ajoista peskiäijien laidunpaikka, jolla vilvoittelivat kesäkauden pieniä porolaumojaan.
Ei edes idempänä Uutsavuonolla, Kälmönsaaren pohjoisrannalla, makaava solovetsilainen laiva, joka on tekemässä kauppaa ja verottamassa rantalappeja, näytä mitään levottomuuden merkkejä. Se on jo nähtävästi puolilleen lastattu Lapinrannan veroja: kapakalaa, näädän-, saukon- ja poronnahkaa, haahkanhöyheniä ja hylkeen- ja mursunnahkaista laivaköyttä.
Mutta se näyttää harjoittavan itsekin turskanpyyntiä, sillä sen omia veneitä on lähisaaren rantavesillä haavimassa summattomista lotaparvista syöttökalaa.
Samoihin aikoihin luoteesta, Vesisaaren suunnalta, lähestyy keskeltä merilintujen huikeaa ääntenmyrskyä tavallista kookkaampi, syväruumainen alus, jonka tervankiiltävä kylki punaviheriäisine reunarantuineen paistatteleiksen ilomielisen näköisenä milloin meren välkkyvissä valojuovissa, milloin heikohkon vihurin sivervillä laikoilla.
Sitä soutaa neljä tukevaa airoparia kahdeksan miehen voimalla. Ja kymmenittäin on miehiä ruuman laitojen varjoissa ja soutajien selän takana täysissä aseissa. Eikä matalan peräkojun luona ole näkyvillä muita miehiä kuin Eerik Aapraminpoika ruorissa ja Niklas Kurki, joka näyttää piloillaan seurailevan meren yllä omasta lotasaaliistaan tappelevia lintulaumoja.
Tuskin sylen vertaa on meren pinnalla tyhjää alaa. Pienet, komonokkaiset lunnit keinuvat, pyörähtelevät ja rapistelevat sen harvinaisen leppoisilla aalloilla. Vasta viime hetkessä ne pyristelivät laivakeulan tieltä syrjemmälle. Ja silloin niiden isot, punaiset nokat pitävät yllä yhtämittaista kurnutusta kuin vanhojen ukkojen lihavat juoponnenät.
Mutta pilvien puolella kolmivarpaiset lokit, selkä- ja harmaalokit sekä merimetsot, joita Ruijan kansa nimittää haikaroiksi, hallitsevat yläilmoja.
Hirvittävä melu, joka on suurempi meren ja tunturikosken pauhinaa, täyttää meren ja senylisen taivaan, sillä saarilta hyökkää räiskä, Lapinrannan musta-rosvo, saaliinjakoon. Se ei tällä kertaa välitä huvittavista lunneista eikä lahdelmien haahkanpesistä. Se hyökkää lokkien kimppuun.
Huimat suippopyrstöt viistävät ilmaa. Sadat kurkut huutavat räikeää saaliinhimoa. Ne syöksyvät joka puolelta uhrinsa kimppuun, suurikokoisten ja pienempäin. Niiden kiverä, luja nokka ei säästä parastakaan höyhenpukua. Kiusaten, kirkuen, repien ja iskien ne ryöstävät lotakalansa omistajan suusta.
Mikään ei saa merellä rauhaa räiskä-kihun, tämän loisen ja varkaan, yltyessä saalisretkilleen.
Niklas Kurki pitelee korviaan hampaat irvistäen kiukuntapaista naurua. Hän on ensi kerran elämässään Jäämeren huikeilla rannoilla. Tuo lakkaamaton melu huumaa hänen päänsä.
Ja hän on ihmeissään. Poikavuosistaan asti hän on kuullut tarinoita koleista, rantavuoria tapailevista myrskyistä. Mutta nyt – tämähän on kuin paratiisin väreissä kimmeltävä ihmemeri, jonka rantoja kiertää kurjenpolvien ja kulleroiden sinikeltainen koreus, puna-ailakkien ja kellanvalkoisten saunioitten huikaisevan kirjavat silkkimatot. Ja – Riitta ja Piritta hyvästi siunatkoon! – eiköpä sittenkin kuulu tämän pauhaavan huutokosken lävitse, aivankuin lumpeutuneeseen korvaan, heikeä, mutta ihanan kotoinen käkien kuorolaulu!
Niitä on kolme. Kaksi niistä kilpailee vieri vieretysten ja jostain vieläkin kauempaa kolmas säestelee rakastelevaista pariskuntaa.
Niklas on sokaistumaisillaan keinuvista valojuovista ja tulemaisillaan kuuroksi avaruuden tuulettomasta myrskystä.
Mutta keskelle paratiisin merta laskeutuu sittenkin yö. Tämä tosin kylpee yhä rajattomassa valossa. Mutta se on sittenkin yötä, joka vavahduttaa ja saa hänet hereille huumauksesta.
Auringon silmä on heikosti punertunut. Se kelmentää värikkäitä rantakenttiä. Melkein liikahtamattomat, mainingin tapaiset valoaallot himmentyvät hivenen verran. Laaja meri käy totiseksi kuin odottelisi suuren Jehova-luojan mahtavaa saarnaa.
Niklaan katse havahtuu tarkkailemaan ympäristöä. Hänen mielensä pintavesillä syöksähtelee saaliinhimoinen räiskä. Hänkin on näille rannoille tullut varkaankavalana rosvona, kaapparina. Eikä hänen silmistään poistu moneksikaan hetkeksi Ontrei-kostajan haamu. Säihkyvinä päivinä se seisoo milloin milläkin louhikonnokalla, yksinäisenä, mustakaapuisena luostarinoviisina, milloin – ja varsinkin tällaisessa sairaankiihkeässä yössä – välähtelevässä rengaspantsarissa, vihankelmeät kasvot himmeään kupariin valettuina, viheriäistä hometta kulmallisilla ja terävillä poskipäillä.
Tuo näky on hänen öittensä virvatuli ja päiviensä manalanhaamu. Mutta se on myöskin todellistakin todellisempaa, lihaa ja verta, iskevä miekka ja vastustaja, jonka tapaamiseksi kannattaa raivata auki verisimmätkin taipaleet.
Hänellä on tarkka suunnitelma, jonka onnistuminen – pelkästään satalukuisen miehistön vuoksi, josta siitäkin on täytynyt jättää osa rantavuonojen lapinkyliin – on hiuskarvan ja rohkeitten yllätysten varassa.
Tällä kertaa hänen on saatava selville Kiviön saarelle määrätyt venekunnat, joiden päällikkönä on hänen lähin miehensä, Toratin Antti.
Saaren rantakivikolle on kokastettu veneitä, eräitä niistä on vasta lähestymässä saaren suojapuolelle, jonne ei voi nähdä loitolla olevasta vihollislaivasta.
Veneryhmän keskeltä nousee tovin kuluttua airo hitaasti pystyyn. Siinä punertaa värinauhainen lapinlakki. Niklas nyökkää vaistomaisesti päällään. Veneet, joiden on määrä alkajaisiksi lähestyä vihollisalusta, ovat siis kaikki paikallaan, millä hivenen verran lotakalaa lastina, millä kapakalaa tai muutamia nahkoja luulotellakseen solovetsilaisille tulleensa syöttökalan kaupalle tai vaihtamaan muuta tavaraa korurihkamaan Lapinrannan kalastajien tapaan.
Niklaan aluksen airot pysähtyvät. Eerik Aapraminpoika heilauttaa huolettomasti reuhkalakkiaan. Se on merkki veneitten ryhtyä tehtäväänsä.
Ne katoavat vähitellen Saalamon pohjoiskärjitse Kälmönsaaren suunnalle. Niklas odottaa puolisen tiimaa. Hitaalla soudulla lipuu senjälkeen alus Saalamon pohjoisrannalle, josta voi seurata tapahtumia Kälmön lähettyvillä.
Ja taas se pysähtyy kuin asettuakseen yöteloilleen. Toratin Antin veneet ovat jo häärimässä vihollislaivan kupeilla. Käsissä ojennellaan tavaroita laivan parrasta kohti. Ryssät, joiden joukossa näkyy novgorodilaisia sotilaslakkeja, pari munkinkaapua ja kauppiasviittaa, viittilöivät alhaalla olijoille. Niklas on melkeinpä kuulostavinaan ryssänmolitusta.
Ja nyt, nyt sieltä kuuluu todellakin ärhäkästä, kupetsien ja luostarisotilaitten haukkumista. Ja samassa kantautuu korvaan nähtävästi laivan päällikön karhea huuto ulapalle päin.
Niklas suhahtaa ruorimiehen ja soutajien korvaan hiljaisen käskyn. Airot painuvat syvälle veteen. Alus rysähtää.
Rantakennäältä, himmeän saramättään piilosta nousee pesänsä ylle säikähtynyt suokukko-naaras. Sen pitkät siivet ovat levähtäneet korkealle. Siivenkynkästä niiden sulat harottavat loivasti molemmille sivuille, säteikön tavoin, joka yöllisen auringon kiihkeässä, mutta kalvistavassa loimossa paistaa arkkienkelin siipien tavoin kuin jostakin alttaritaulusta. Niklaan silmiin tuo lintu säihkyy manalan punaharjaisena kukkona, joka kiekuu vuodessa ainoan kerran, Pyhäinmiesten aattoyönä, jolloin vainajat karkaavat kadotuksestaan elävien maille.
"Vuota, sinä Hovattaisten helvetinkukko, vuota." Niklas supisi linnun hukkuessa näkyvistä.
Ihmeellinen näky oli vain vilahtamalla vilahtanut hänen silmiensä editse. Mutta se sävähytti hänen verensä taistelun hurjaan kiihkoon. Se oli hänen mielestään onnellinen ennusmerkki.
Vene syöksyy vauhtiaan. Säilät rasahtavat huotrista pitkin ruumaa, mies mieheltä. Niklas on hypähtänyt peräkojun vierelle. Eerik Aapraminpojan naama paistaa kelmeätä punaa. Hänen muinainen "Peijakkaansa", jolla hän tappeli Itämeren kolkilla, Rymättylän rannoilla, on tällä hetkellä hänen kättensä alla havahtunut uudelleen henkiin. "Peijakkaan peijakas", hän nauraa Niklaalle ja ravistaa kiherän tuuheata tukkaansa.
Vinhassa vauhdissa hyökkääjä käännähtää venäläislaivan peräsinpuun sivuitse, niin että takahangat ruskahtavat vihollislaivan laitalautoja vasten. Puolustajain miekat sojottavat Niklaan yläpuolella. Mutta hän on hurjalla loikkauksella ja samanhetkisellä sivalluksella tehnyt tappelutilan itselleen ja passaulaiselleen, Toratin pojan hyökkäyshuutojen rämähtäessä aluksen tyyrpuurin puolelta.
Kokoon käärityn raakapurjeen alla syntyy taistelu. Se on lyhyt ja armoton. Yhtäkään vihollista ei saa jäädä eloon. Sanaakaan ei saa päästä kulkeutumaan idänpuolen vuonoihin varoittamaan venäläisiä verottajia Lapinrannan ryöstöläis-räiskien hurjasta hyökkäyksestä vuonolta vuonolle.
Niklas tappelee kuin suokukot keväisissä turnajaisissa. Hänen kasvonsa paistavat häikäilemätöntä taisteluniloa kuin joskus ennenmuinoin, nuorukaisiän huolettomina aikoina.
Aamutuulen havahtuessa lyhyiksi vihurinlaikoiksi Solovetsin "Gregor", pirkkojen ensi saalis, nostaa raakapurjeensa, ja kömpelösti nouseva raskas peräsin ohjaa sen Saalamon itäpuolitse Ristivuonon rantapoukamaan, jossa haavoittuneet hoivataan ja syödään vahva murkina.
Täällä oleillaan viikkokaupalla mitään melua pitämättä, sillä rannoilta oli toimitettava mukaan nekin jouselliset, jotka olivat olleet haalimassa lisää miesvoimaa niistä pirkkalaisista, joita – tosin harvalukuisina – oli uskaltautunut tänne kevätkalaan vanhaan tapaan. Edessä oli näet äskeistä vaarallisempi kaappaus. Olihan seuraava idänpuolinen vuono Paatsjoen suissa, jonka suvantojen yläpuolella, Kolttakönkään alla, oli jo pahasti venäläistytetty kylä ja tämän keskellä Solovetsin munkkien perustama pyhäkkö saamekansan käännyttämiseksi.
Luusuan Yrjänän kylkihaava, jonka venäläinen kiverä miekka oli viiltänyt kylkiluitten poikitse, ei ollut syvä. Mutta siitä oli vuotanut paljon verta, niin että nuoren miehen naama paistoi vieläkin, viikon kuluttua, harmahtavaa kelmeyttä parkitun nahkansa alta.
Mutta Yrjänä äyskähti eräänä pilvisenä aamuna raskaitten jonkien painuessa kiusallisen tasaisessa jonossa rannankaarretta vasten: "Enkä minä, rutto syököön, enää tätä makaamista jaksa. Hoi, Niklas, lähtään tästä ja pannaan pitkätukat molimaan haavat ruvelle Kolttakönkään tshasounassa!"
"Sitä minäkin", lisäsi Toratin Antti. Niillä kun oli ryssäntshasounan Pohorotsoilla ja muilla ikoneilla muka partakin silkasta kullasta ja naamataulu ehta hopeata. Antti veteli kysyvän näköisenä terävän leuansyrjänsä harvoja partakarvoja, toinen puoli naamaa pitkissä kureissa ja koko pää kallellaan.
Luusuan Aapo urahteli samaan suuntaan: "Olisi sieltä otettava sen torninpökkelöstä ruokakellokin Luusuaan tuliaisiksi, nuorikolle, niin jotta..."
Niin antoi Niklas seuraavana päivänä lähtökäskyn. Ja vanha kolttalappi Issak pantiin etumaisen veneen kokkaan oppaaksi.
Iltaa vasten saapui venekunta ja laiva, työntyen ylävirtaa Paatsjokea myöten, Kokkotunturin pohjanpuoliselle laitamalle, jonka takana makasi Kolttakönkään kylä lapinkotineen, muutamine patsas- ja ranta-aittoineen ja pienine hirsikirkkoineen.
Vainojoukko ei etene suoraan rantaa pitkin, sillä luostarissa oli paitsi munkkeja myös Solovetsin lähettämä sotilasvartio, jota ei ollut helppo rannan puolelta yllättää. Se kiertää siis Kokkotunturin lännenpuolelta Eskiöpurolle saakka hyökätäkseen nukkuvaan kylään sen vartta pitkin, maan puolelta.
Keskellä raskaana huokuvaa yötä alkaa kärhämä kylän itälaidasta, jossa tuhotaan luostarin yövartio. Kotakentät juostaan samaa vauhtia. Pienet lapinukot ja akat kekkelehtivät hyökkääjäin jaloissa. Mutta kekälettäkään ei heitetä kotalouteisiin. Niklas on tullut vapauttamaan ja verottamaan saamekansaa, ei surmaamaan.
Pientä tshasounaa odottaa musertava hyökkäys erillisellä kunnaallaan.
Mutta se on sittenkin saanut viestin uhkaavasta vaarasta. Sen kellot alkavat lyödä kahakatta vimmatussa hädässä. Ja rengaspaitaiset sotilaat seisovat jo taisteluvalmiina tuliluikut kourassa matalan kivimuurin takana.
Tämän nähdessään Niklas hätkähtää pysähtyen rinteen alle. Kukaties on sen takana tulikirnuja ruutipannuineen ja...? Oli kuin olikin. Hänen vierellään Toratin Antti osoittaa sormellaan muurin takana seisovia vihollisia, joilla palaa sytytyslunttu kourassa.
Niklas miettii hetken. Heillä, pirkoilla, on vain keihäänsä, miekkansa ja hanhen jalka jousensa. Ei ollut käynyt päinsä raahata tänne sen raskaampia aseita mitattomilla hiihtotaipaleilla.
"Noh, pojat, mitäs siinä tuijotatte kuin hollolainen härkää?" hän ärähtää miehille, suinaillen taivaalle päin, josta alkaa seljetä kiusallisen kirkas aamu. Mutta samalla selviää hänelle myöskin hyökkäystäpä. Toratin Antti saa käskyn työntyä puronvartta joen rantaan saakka ja hyökätä takaapäin sytyttääkseen tuleen senpuoliset luostarirakennukset. Omalle osalleen hän pidättää vain puolet miehistä. Antin kadotessa puronpenkereen taakse ilmestyy pyhätön edustalle veisaavia munkkeja, jotka kulkevat kirkkoonsa kantaen korkealla päittensä yläpuolella ristinkuvaa ja ikoneja.
"Jouset maahan, keihäs kouraan ja miekka nollalleen", hän jatkaa käskyjään, kaartaen kädellään puronvartta pitkin osoittaakseen hyökkäyksen suuntaa.
Niin painuu kuutisenkymmentä miestä jonossa puronlaitaa, aivankuin paetakseen muille maille. Rähähtelevää naurua kuuluu vihollismuurin takaa.
Mutta oikealta, äkkiä kuin könkään yli vuoltuva koski, nousee hetken kuluttua välähtelevä keihässarja lyhyttä jyrkännettä ja muuria päin. Kömpelöitä falkonetteja ei ennätetä kääntää vastaan. Pari tuliputkea pamahtaa hyökkääjäin ylitse. He harppovat matalan muurin yli vihollisen kylkeen. Ja ovat samassa tasavertaisessa keihäs- ja miekkataistelussa sen kanssa.
"Kaulaan, rengaspaitoja kaulaan!" huutaa melskeen keskeltä päällikkö.
Mutta taistelu kääntyy sittenkin hitaaksi. Puolustajat ovat harjaantunutta väkeä. Ja niiden asepaitaan kuuluu bysantinmalliset, lujat ja korkeat kaulasuojukset. Miekanisku ei niitä repäise.
Oikealla, loitommalla, vaipuu Luusuan Yrjänä maahan, ja Aapo kumartuu tämän puoleen saaden samassa ylhäältä päin käyrämiekasta iskun hartioihinsa.
Niklas silmää joukkoaan. Se näyttää neuvottomalta. Se ei löydä oikeata iskua, sillä harvat siitä ovat tottuneet iskemään haarniskoituja miehiä.
"Suoraan suorivoihin!" huutaa päällikkö. Hän on huomannut vihollisten raskaan astunnan ja kömpelöt liikkeet. Niiden asepaitojen helmukset ulottuvat pitkälle lonkkia myöten, kuten ratsumiehillä. Nuo miehet, välähtää hänessä, ovat tottuneet etupäässä istumaan ratsun selässä tai seisomaan jäyhässä rivissä.
"Jousisarveen kiinni ja suolivöihin!" hän huutaa uudestaan, sillä solovetsilaisten vasemmalla lonkalla riippuu sarvenmuotoisia jousikoteloita, joihin oli helppo tarttua.
Samassa hän syöksähtää itse kahakatta päällikönnäköistä vastaan, tarraa koljattiin täysin sylin rusentaakseen sen alleen. Ja mies rojahtaa raskaana pökkelönä saaden armoniskunsa voittajan miekasta.
Siinä oli pirkoille tuttu temppu – rakas ja vanha sylipaini mies miestä vastaan.
Väkevät hämäläiskarhut kähmivät tappelun sekasorrossa kiepahdellen hämmästyttävän ketterinä, kuten ainakin tasakärsät mylvivän raavaskarjan keskellä. Asepaitojen renkaat ja suomukset rasahtavat kuin jalan alle joutuneet koppakuoriaiset.
Pirkat ovat saaneet hitaat verensä huuruamaan päähän saakka. Silmät alkavat veristyä kuin yltäpitkästä humalasta. Käsivarsin, anturoin, nyrkein ja säilin he temmeltävät kuin riihimiehet, käsivarret varstoina.
Pyhäkön takaa alkaa nousta hallavaa savua ulkorakennusten turvekattojen sytyttyä tuleen, ja tovin kuluttua kuuluu samalta suunnalta raavaskarjan ammuntaa.
Luusuan pojat ovat sittenkin hengissä. Aapo raahaa terveellä kourallaan toista kättä sivulla riiputtaen veljeään syrjemmälle ja huutaa sieltä Niklaalle:
"Lehmät, nautakarja! Milläs sitä sitten, tuota, lihakeittoja...?" mutisee hän lisäksi itsekseen mäyrännaamassa huolekas ilme, kuten ainakin isäntämiehellä, jonka karja on vaarassa. Venäläissotilaitten rohkeus pettää. Ne pääsevät pirkkojen pöllääntyessä siunaaman hetkeksi tulipalon roihusta irtautumaan käsirysystä ja alkavat painella Eskiöpuron suuhun päin viettävää rinnettä.
Niklas komentaa takaa-ajoon. Mutta pyyhältäessään pyhäkön editse pirkkojen kymmenkunnalla miehellä kutistunut joukko joutuu hetkeksi pysähtymään. Munkit ovat hyökänneet temppelistään tukka ja parta liehuen, kädessä ristejä, kivenmukuloita ja sauvoja peittäen takaa-ajajat raskaalla kivisateella. Temmellyksessä pitkäparrat tarrautuvat kuolemaa halveksuen vihollisiinsa. Vielä säilä rinnassa he supisevat pyhien Iljojensa ja Gregoreittensa nimiä ja hidastavat pirkkojen matkaa.
Niklas on juossut pyhäkön ohitse saartojoukon luokse, joka parhaillaan sytyttelee kirkon nurkkahirsiä ja heittelee palavia terva- ja tappurasoihtuja senpuolisista ikkuna-aukoista sisäpuolelle.
Toratin Antti saa käskyn pitää hallussaan kylän ja luostarialueen Niklaan painuessa parilla kymmenellä miehellä Paatsjoen rantaan.
Pari riisuttua asepaitaa ja joukko kypäreitä makaa tien vierellä. Ulohtaalla rannasta vaeltelee pitkin ja poikin virran vietäviin työnnettyjä veneitä. Mutta etelään lähikoskelle päin soutaa täyttä vauhtia pakenijoitten uiskojono.
Pirkkoja kahlaa vuoltevaan veteen ottaakseen kiinni alaspäin lipuvia veneitä. Mutta niitä ei ennätetä saada maihin kolmea enempää, jotka täytyy ahtaa täyteen miehiä laitoja myöten.
Soutu on hidasta. Vihollisia ei saavuteta vielä lähikoskella. Tämän niskoilta on edessä uusi soutu sitäkin ylemmäksi, Jäniskoskelle, sillä Niklas pelkää – jos yksikin sotilaista jää eloon – sanan kulkevan tunturipolkuja itäänpäin, Petsamoon tai Vienanmerelle, Solovetsin luostarilinnaan saakka.
Pitkää ja hurjana kuohuvaa Jäniskoskea ei sauvomalla nousta. Mutta veneitä köysikeinolla hinattaessa Niklas näkee rantasomerolla pakenijoitten jalanjälkiä. Ne olivat siis yhä nousemassa. Ja niiden niskaan oli tarrattava viimeistään seuraavalla järvellä, jota Issak-lappi sanoo Valasjärveksi.
Nyt on koetuksella miesten sisu. Vetoköysiä olantakaa kinnatessa saappaan kärkinokka seisahtuu pahasti someroita ja kivikoita vasten. Tulenpalavista naamoista tippuu silmiä sokaiseva hiki. Selkä ja kupeet kihelmöivät. Aurinko on alkanut räkittää ja tuivertaa loppujakin aivoja miesten päistä.
Jämerien hämäläisjullien kieli on kuivaa kitalakeen. Hörppäsi vaikka kuinka kahmalostaan rantavettä, suussa tuntui esimakua helvetin tulenpalavista myrkkykatoista. Mutta aikaa ei ollut edes kammahtaa sellaisia makuja. Päämies juoksi ylempänä hirvenlaukkaa. Käskyt kajahtelivat. Vetäjät muuttautuivat köysiin ja sauvoimen varteen ryhmä toisensa jälkeen. Mutta yhdenkään selkä ei saanut jännityksestään laueta.
Veneet kyntävät Valasjärven avaraa vettä Jorovin tunturin kohdalla, ennenkuin Niklaan silmä keksii vihollisen laskemassa korkeavuorisen Töllevinniemen rantaan, jonka kapealla kaistalla oli lapinmiesten tällä kertaa tyhjä kalakenttä.
Töllevin rantakallio kohoaa seinänjyrkkänä rantavedestä. Sieltä räjähtää etumaista päällikön venettä vastaan pari pyssynlaukausta ja huikea nuolisade. Niklas kuulee takaansa älähtäviä ääniä. Hänen omissa reisilihoissaan tuntuu äkkinäinen tuska, joka huimaisee hänet hetkeksi, niin että hänen on tukeuduttava veneen kokkakaarta vasten. Mutta hän kiskaisee raivopäissään nuolen irti ja huutaa jatkamaan soutua. Heidän täytyi päästä jyrkän kallion alle suojaan, johon ei vihollinen kykene tähtäämään. Lipuen kallion kuvetta vasemmalle, josta alkaa matala somerikko, Niklas hyppää rantaveteen, kahlaa maalle ja kokoaa miehensä kivenpahtojen taakse. Hänen oikea jalkansa on kummallisella tavalla höllä. Mutta kun ei verenvuoto tunnu pahalta, hän lähtee hyökkäämään yhä vasemmalta kiertäen kallioitten huipulle.
Kivi kiveltä, rotko rotkolta pirkat nousevat vuoren lakea kohti. Tämän muodostavat viimeisessä huipussa särmikkäät kivirykelmät. Ja näiden välissä alkaa ratkaiseva käsikähmä.
Vihdoinkin he ovat paahtavassa korkeudessa mies miestä vasten. Venäläisten ylivoima kutistuu askel askelelta. Tulomatkalla hiestyneet miehet pusertavat yhä hikikarpaloita tukanrajasta. Mutta äsken punakat naamat ovat siellä täällä riutumuksesta ja surmaavasta vihasta kalvistuneet.
Ken saa vastustajan survaistuksi vuoren jyrkänteeltä alas pyörryttävään syvyyteen, hän hoippuu itse kammon kuristaessa kurkkua takaisin päin ahtaalle aukeamalle, tarttuu houreisin silmin uuteen viholliseen tai lääpästyy rähmälleen kivikkoa vasten.
Vihdoin viimeisen vihollisen ulvahtaessa kuolinhuutonsa pirkkojen joukko hoippuu haavoittuneitaan kantaen laaksoa kohti, Töllevin juurelle laskevan joen suvantokaltaalle.
Voimattomina lahopökkelöinä miehet tupertuvat kovalle nurmikolle säkkipimeään uneen, kenelle ei tule seuralaiseksi hät'hätää sidotun haavan jomotus ja polte.
Oli käyty taaskin kerran, kuten satojen vuosien kuluessa, ikuista vainolaista vastaan armoton taistelu, josta ei koskaan näyttänyt tulevan viimeisiä peijaisia kummallekaan puolelle.
Mutta suomalainen mies on merkillinen otus – susi, joka nuolee omat haavansa, niin kauan kuin pisarakin on jäänyt jäljelle suonenmutkiin. Niinpä taaskin nouseskeltiin seuraavana aamuna. Maleksittiin veneisiin ja käännettiin kokat takaisin pohjoista kohti.
Eikä tietänyt Issak-äijäkään, mikä oli tuon joen nimi, jonka suvantokennäällä he olivat yönsä maanneet.
Silloin Niklas, joka istui jalka pöhöttyneenä tönkkönä perässä, työntäisee melanlappeella syrjemmälle vedessä huljahtelevan vihollisen ruumiin ja ähkäisee tuntemattomalle joelle nimen: "Ryssänjoki, olkoon Ryssänjoki..." "Ryssänjoki – tuomiopäivään saakka", toistelevat miehet, ja naamoille nouseskelee taaskin halveksuvaa vihaa ja veren väriä.
Ja kun he vihdoin olivat Kolttakönkään kylässä haudanneet vainajansa, joiden joukkoon oli joutunut myös Luusuan Yrjänä-poika, ja poteneet puoliumpeen haavansa, ryhtyi Niklas Kurki, suuri saalisveneitten ja laivojen jono perässään, jatkamaan hävitysretkeä, eräitten miehien, varsinkin Luusuan Aapon, alkaessa takana päin murahdella tätä miehiä syöpää, loppumatonta retkeä vastaan.
Niklas Kurki nojaili lähtöaamuna "Gregorin" peräsintä vasten riutuneen näköisenä, mutta kasvojen lihakset sitkistyneinä entistäänkin lujempiin juonteisiin.
Jalka kesti jo astua, vieläpä käännähtää ympäri. Hän nojaili siihen kuin uhallakin jääden tuijottelemaan Kolttakönkään venäläiskappelin hiiltynyttä tannerta.
Hän oli voittanut ainakin aikaa pirkkojen kauppa- ja sotavallalle. Vasta vajaa vuosisata myöhemmin oli nouseva tuolle paikalle uusi Kolttakönkään eli Boris-Glebin kreikanuskoinen kirkko. Se oli syntyvä muutama vuosikymmen sen jälkeen kun Trifon-erakko oli perustanut idemmäksi, Petsamojoen varrelle, pyhiinvaelluskappelin ja luostarin, jolle Moskovan Iivana Julma antoi suojeluskirjeen.
Mutta nuo tulevat ajat olivat vielä voittajan silmältä salassa. Hänhän oli vain Jäämeren kaappari, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin raivata Lapinranta puhtaaksi vieraista verottajista ja kaahata miekkansa alle viimeinenkin Hovatta, Ontrei-kostaja.
17.
MYRSKY.
On tultu kesän ja syksyn rajamaille. Muuttolinnut eivät vielä parveudu etelän-matkoilleen. Mutta yöllinen aurinko ei enää komota läntiseltä taivaalta, ja monet merkit ennustelevat jo kaukaittain kolkkojen myrskyjen tuloa.
Niklas Kurki on jatkanut viikosta viikkoon raivaustyötään. Palattuaan Kolttakönkäältä hän on kiertänyt Lapinrantaa Vuoremijoen suihin, hajoittanut niiltäkin main Solovetsin kalastuslaivueet ja tuhonnut pakoon päässeet kupetsit ja verottajat Vuoremitunturin rinteillä.
Täältä hän on hakeutunut rantavesiä yhä idemmäksi, Petsamovuonoon, ja tunkeutunut syvälle etelään, munkkien kastamille Parkkinan ja Näsykän suurille kylille ja viho viimein kerännyt runsaan saaliinsa, laivat lasteineen ja kylistä saadut ryöstötavarat, soukalle niemekkeelle joka sojottaa Petsamovuonon ja Pikku Maattivuonon rajalta kohti Jäämeren syksynkoleata aapaa.
Pirkat, joihin nyt on liittynyt kolmatta sataa Yrjänä Könkään johdossa saapunutta metsäpirkkaa, ovat leiriytyneet pitkin rannankaarretta, jolla on lapinäijien ränstyneen harmaita kala-aittoja ja pitkillä orsilla kuivamassa kesän saalista, etupäässä turskaa.
Takaisessa kotakylässä ei ole saamekansaa muuta kuin naista, poikaa ja ukonkäppyrää, sillä miesväki on jo tähän aikaan kesästä soutanut käpälänuottineen lähivuonojen pohjiin ja näiden takaisille könkäille kokeakseen lohipurnujensa pyörteistä parhaan syyssaaliinsa.
Kapean vuonon suulla meri huokaa raskaasti. On laskuveden aika. Äsken on luode vetänyt vuonon vedet meren suunnattomaan hormiin. Sen täyteläinen, hohtavan raskas elohopea oli pyörtynyt koskena olemattomiin. Ja nyt kiertelee rantalakean kivikoilla pieniä, polveilevia virtoja, ja ranta-aittojen vinot ja lahot patsaat sojottavat puoleen ja toiseen kuin rampojen rumilusten pöhöttyneet jalat.
Suurin osa miehistä on syömähommissa kotakylän Siljoilla, osa makailee nuotioitten lähettyvillä, meriheinäkasoilla tai poronnahoilla.
Niklas Kurki istuu ylempänä rantakivellä. On niin märkää ja koleata, että masennus on pakostakin hiipimäisillään rintaan matalajalkaisen maahisen vilutautina. Hän tietää, että hänen on jatkettava matkaa. Mutta edessä on Yrjänä Könkään joukolla raskas kinttutaival yli erämaitten Muotkavuonon puolelle, Muurmannin rannikolle, yhtyäkseen siellä Niklaaseen, jonka piti kolme laivaa kierrättää Kalastajasaarennon rantoja pitkin Pummanginvuonon pohjukkaan ja vedättää ne telojen avulla yli kannaksen, päästäkseen hänkin Muotkavuonoon.
Päällikkö oli siis päättänyt jatkaa hävitysretkeä Kuolanniemen rantoja pitkin Vienan vesiä kohti uusin ja suurentunein voimin. Mutta miehistössä oli yhä vastahenkeä. Sillä näytti olevan sitkeä halu nähdä joka taholla onnettomia ennusmerkkejä kääntyäkseen kototaipaleille. Mutta hänellä, päälliköllä, ei ole valinnan varaa. Kalastajasaarennon tuolla puolen, Tuulomajoen suissa, odottavat häntä tähänastisia suuremmat ja rikkaammat kylät ja näiden takana oman heimonsa luopio ja pahahenki, Ontro Hovattainen.
Tuo olento ei ollut enää hänelle tänä sumeana aamuna välkkyväsuomuinen Luciferin pojanpoika. Se oli karvainen peikko, jonka veri oli roiskahtava maalle joko Solovetsin muureilla, Kannanlahdessa tai missä tahansa, jossa oli miekalle tiloja.
Keskellä tällaisia uuvuttavia ajatuksia hänelle tekee hyvää kimakka varoitushuuto, joka ennustaa vaaraa ja taistelua lintujen valtakunnassa.
Rantaharakka, joka on ollut haeskelemassa rantapohjalta puolisoineen ja poikineen simpukanlihaa ja kotilonmaksaa, on sen päästänyt, ja lähettyvillä istuskelleet haahkanpojat rapistelevat parhaillaan lentoon emojensa perässä.
Kuuluu toinen huuto. Raiskat ja selkälokit alkavat liikehtiä loitompaa, sillä rantaharakan hälytyshuudon tuntee jokainen siivellinen merenaavalle saakka.
Harvinainen rosvo on ilmestynyt rantamalle – kolme korppia leuhottaa haahkaparvea päin, joka yrittää pakoon yli niemen. Mutta rantaharakka on jo syöksynyt ryöväreitä vastaan. Se iskee ja väistää nokkelasti korpin paksua nokkaa, joka kääntyilee uhkaavasti.
Samassa ovat paikalla myöskin raiskat, meren parhaat häijyläiset. Niiden kirjava pilvi alkaa tappelun. Ne ammahtelevat, sujahtavat ohi, nokkaisevat korpin takamuksia, kirkaisevat ja viistävät taaskin herhiläisinä antautumatta oikeaan taisteluun.
Pirkkoja kertyy rantakaistalle Niklaan taakse. Kuuluu pari jurottavaa sanaa. "Missä korppi raakkuu, siellä, haaska haisee", puhui joku; "Eipähän tämä tällainen Jumalan kiusaaminen kunnialla lopu", kuului jonkun toisen suusta jatko.
"Ole siinä", ärähti Toratin Antti, "ei korppi korpilta silmää vie!"
Mutta Luusuan Aapo seisoi yksin syrjemmällä. Hän seurasi petolintujen lentoa hailein silmin, joissa näytti asuvan raskas, luopumaton suru. Ei ollut kukaan nähnyt hänen naurahtaneen edes puolella suulla sen jälkeen, kun Yrjänä-veli oli lapioitu Kolttakönkään tuhkaiseen maahan.
Korpit iskivät yhä ärhäkämmin puolelle ja toiselle – tyhjään ilmaan. Aapon silmät seurailivat niitä yhä. Mutta ne näyttivät katsovan sittenkin jonnekin taaksepäin. Olihan hänellä suruja kaksittainkin. Oli kototanhuvilla vihkimätön nuorikko, jota varten oli viemisiä, jotta vaikka linnantyttäret hyvittelisi, mutta tuo vain tuossa, kurkelainen, korppina leuhottaa joet, rannat ja meret ja nyt aikoo vielä myrskyä niellä tuhottomat matkat.
Samoihin aikoihin alkaa taistelu todenperään. Selkälokit ovat saapuneet ja syöksyvät räiskien sekaan. Haaskalinnut saavat jo nokkansa verille. Lokkeja putoo mereen. Korppien siivet kampeavat yhä ylemmäksi. Ne nousevat röyhkeinä uusia vihollisia vastaan – merilokkeja, jotka mahtavin siiveniskuin, nokka loistaen räikeätä keltaa, saapuvat taisteluun.
Miesten suut ovat jääneet ammolleen. On kuin riippuisi tuon tappelun ratkaisusta koko heidän kohtalonsa. "Ei korppi ilokseen tappele eikä susi naura juostessaan", joku saa sanotuksi. Jotain se muka tiesi... tuollainen tappelu lemmonlintuja vastaan, joita ani harvoin oli näillä vesillä nähty.
Päällikkö näytti kuulleen sanat. Hän tempasi miesroikan lähimmältä mieheltä jousen ja kiskaisi sen hanhenkaulalla vireeseen.
"Kuvustaanpa se kurkikin laulaa", hän leikkasi äskeistä puhujaa ivalla, juoksi lähemmäksi rantaa ja tähtäsi.
Hänen täytyi näyttää noille vätyksille, että mustat noitalinnut putoavat hänen nuolestaan, kuten mitkä tahaan lentäväiset.
Jousi laukeaa, yksi korpeista suistuu mereen. Miesten suista hohahtaa kauhunsekaista ihmetystä. Välimatka oli ollut luonnottoman pitkä.
Eerik Aapraminpoika juoksuttaa päällikölleen toisen nuolen. Tämä surmaa toisenkin korpeista.
Mutta kolmas niistä on saanut siihen mennessä sellaisia iskuja merilokkien nokista, että se laahoo hoippuvin siivin loitommalle rantaa ja hyppelee toisella jalalla piiloon kivisokkeloitten taakse.
"Näittekö, miehet", Niklas puhuu palatessaan, "että Solovetsin noitalinnut saivat surmansa? Siinä on teille, jukerot, ennusmerkkiä kerrakseen, vai...?"
"Mepä tässä olemme korppeina vengotelleet maat ja meret", kuului syrjemmältä Luusuan Aapon ääni, joka tällä kertaa oli luja ja taisteluun haastava.
"No, hyvä", sanoi Niklas, "puhu kerrankin suusi puhtaaksi, Luusuan isäntä! Kolttakönkäältä saakka olet levittänyt miesten mieliin vätystelynhalua ja pelkoa. Mitä vastaat?"
"Ei ole pelkoa järjen sana. Ja seurattu on päämiestä könkäältä könkäälle. Mutta ei murreta tällaisella miesjoukolla Solovetsin muureja, jos läpäistäisiinkin vesivuoret ja erämaat."
"Hameisiinko haluat ja pankolle ... makailemaan? En luullut luusualaista – viirunaamaiseksi mäyräksi!"
Päällikön sanat näyttivät repivän pahasti Aapon mieltä. Hänen hyväntahtoinen naamansa hölleni kuin tainnuttavasta iskusta. Mutta se koveni taaskin. Hänen täytyi kerrankin saada purkaa katkerat huolensa. "Viimeinen olen miehenpuolta Luusuan pahnassa. En ole kuolemaa kaihtanut. Mutta taloani en autioksi jätä enkä sukuni viimeistä henkeä hukkaa juoksemalla rantoja pitkin meriraukkojen parissa. Niitä on kyllä, levottomia henkiä, näinä aikoina nähty joka yö tuolla rantapahtojen alla huljuilemassa ja uikutuslaulujaan veisailemassa. Vai eikö ole, miehet?"
Myöntävää murinaa kuului pirkkojen rykelmästä.
"Mutta minä olen nähnyt enemmän", kajahti päällikön puhe. "Minä olen nähnyt Ontrei Hovattaisen, jolta Solovetsin munkit ovat ikoniensa alla satahelmisillä rukousnauhoillaan, väärän opin myrkyillä ja paastoilla kääntäneet mielen ja kielen, niin että se nyt huutaa sammumatonta kostoa meille, pirkoille, ja jokaiselle elävälle olennolle rajan tällä puolella.
"Vienan kansa on kypsä meidän kanssamme veljessopuun pelastuakseen Moskovan solmuruoskasta ja hirttonuorasta. Mutta viimeinen Hovatta, tuo Ontrei-saatana, liehtoo veristä vihaa. Se on sekä Solovetsin liuhupartojen että moskovalaisten ruhtinaanpoikien kätyri ja käskyläinen. Ja se aikoo suurille hävitysretkille rajojemme ylitse, omien jokiemme rannoille saakka, pannakseen tuhaksi kototalomme ja kirkkomme ja raahatakseen temppeleittemme pyhitetyt kellot ryssänmonastereitten sipulitorneihin – kalkattamaan häpeäämme ja kurjuuttamme.
"Ripovuoren hiisien kautta! Sitäkö te haluatte, miehet – antaa periksi tuolle Vienanmeren juuttahiselle? Ette, sitä en, jumal'avita, usko, niinkauan kuin yhdelläkään pirkalla on vastuu vaimonsa ja poikiensa hengestä."
Jouselliset olivat kerääntyneet päällikkönsä alapuolelle, rinteelle. Täältä nousi nyrkki toisensa jälkeen ja alkoi kuulua suosionhuutoja päämiehelle.
"Hyvin huudettu, miehet", jatkoi Niklas. "Mutta jos täällä on yksikin miehenkuvatus, joka haluaa säästää tuon kadotuksen korpin, se tuokoon tajunsa julki. Huutakaa sananne!"
"Kokat merelle, päämies!" "No, ka, vaikka samojeetareitten rantoja myöten!" kuului yhä hurjempia huutoja.
Luusuan Aapo omalla kolkallaan suinaili maata pitkin kuin tukistettu pojanjulli. Lähestyi kuitenkin hitaasti saapastellen. "Minä vain sitä, jotta tapettava se on loppuun saakka ... käärmehensuku."
Päällikkö läimäytti olalle Luusuan isäntää. "Hyvin puhuttu, Aapo, mutta sinä saat kyllä tältä asentopaikalta ruveta nouseskelemaan kotomaille."
Luusualainen kömmähti tummanpuhuvan veren levitessä tukanrajaan saakka. Mutta päällikkö jatkoi: "Saalis on saatava turvaan! kotoaittoihin. Sinun on kerättävä vuonoista lapinäijiä tarpeellinen määrä ja niillä kiskotettava venejonot Paatsjokea pitkin Inarille, josta talven tullen ajat ne ahkioraitoina. Luusuan ja naapuritalojen varastoaittoihin. Sitäpaitsi tarvitaan Suensaaren Kurkelaan sananviejä Henrik-päällikölle."
Niklas oli puhuessaan joutunut Aapoa silmä vasten silmää ja jatkoi puoliääneen, totisen painavasti: "Sano päämiehelle, että Iivari Voikkaala pakeni Unarin Luusuasta karkurina miesten ja pirkkojen rintamasta. Ja lisää, että palattuani vaadin miehelle tuomiota lakiemme mukaan." Aapon katsoessa vastaan hämääntyneen näköisenä Niklas hotaisi äkkiä kuin karhun kämmenellä: "Totteletko, vai öykkäröitkö, mies?"
"Mitäpäs minä, miehen tehtäväähän se on sekin, mutta..."
"Ei mitään muttia eikä mutkia, sinä mäyränpoika! Mutta muistakin, että kevättalvella tullaan Nuorttijoen tai Tenniön latvoilta hiihtämällä häihisi, uudet saalisahkiot perässä. Ja laitakin, sinä saituri, tynnyri oltta miestä päälle tai ei Luusuassa kunnian kukko laula. Mitä sanotte, pojat?"
"Samaa sanotaan, samaa!" "Suolainen ja sakia on talonpojan makia, sanotaan." Miesten kompasanoilla ei ollut enää loppua eikä määrää. Eikä ollut enää miestä, ei mieltä, jota meriraukat tai muut kummajaiset olisivat kammahutelleet sinne tai tänne.
Vahvassa läntisessä oli vielä kesän ruokaisaa makua pirkkojen kolmen laivan lähtiessä nousemaan pohjoista kohti, Pummanginvuonolle. Uskottiin päästävän helposti perille ennen pimeän tuloa – sopivaan ankkuroimispaikkaan ja hyvässä lykyssä rantateloille saakka, joille laivat oli keinoteltava.
Niklas itse seisoi etumaisen laivan ruorissa, Eerik Aapraminpoika ohjasi toista ja kolmannessa hoiteli perää Issak-lappi, joka oli vannonut pyhän Iljan ja lapin jubmelin nimeen tottuneensa ruorinvarteen.
Matalien Heinäsaarten alkaessa kiillellä edestäpäin Niklaan mielestä merkillisessä valossa hän käännähti silmäämään idänpuolisia Kalastajasaarennon rantakivikolta ja samalla taivasta. Päivä oli ruvennut polttelemaan räikeällä valolla pilvenpaltteita. "Kas, kas", hän hymähti, "siitäpä tuo juhla valo Heinäsaartenkin lintuvaltakunnan päähovissa..."
Kun hän hetken kuluttua katsahti taakseen, näki hän Eerik Aapraminpojan omasta, ruoristaan sujauttavan kätensä äkkinäisellä liikkeellä taivasta kohti. No, hän katsahti taaskin. Eräisiin, äsken vielä rauhallisiin pilviin oli tuulenpuuska reväissyt pari riekaletta ja lintuja liikehti levottomina siellä täällä, mutta yhä harvahkoissa parvissa. Niklas vastasi heilauttamalla iloisesti kättään ja viitaten eteenpäin. Ja matka jatkui.
Mutta tuuli oli alkanut tällä välin levottomasti hapuilla luoteeseen päin, ja samalla tuimenemistaan tuimeta. Niklas silmäsi taaskin rannoille päin. Aallot eivät siellä tosin pauhanneet hyökyinä. Mutta miehen mieli kävi jostain syystä autioksi. Siniset rantapahdat olivat tummenneet ja niiden aliset kalliorykelmät muistuttivat kolkkoja, määrättömiä raunioita. Tuollainen mahtoi olla Golgatan piinavuori, nousi syvältä hänen mieleensä jokin poika-ajan kuva tai kertomus. Ja samassa sai pieni vilunväre hänet yhäkin suinailemaan pilvien pieliä. Taivas oli taaskin muuttunut. "Johan se on pelkkää riekaletta, taitaa olla tuhansia linnunpelättimiä ... taivaan pellonperillä", hän ajatteli melkeinpä itsekseen puhuen.
Ei ollut enää pilvenpäissä minkäänlaista poltetta. Nyt oli otettava luja ote ruorista kohti niemen ja Heinäsaarten välistä laveaa salmea, joka avautui suoraan edestä päin.
Päällikkö vaistosi, että ainakin pieni tappelunnujakka oli käytävä myrskynpoikasta vastaan. Hetken kuluttua oli heitettävä vieläkin silmäys taaksepäin. "Saatanan tuhkanaama!" hän kiraisee. Issak-äijä ohjaa laivaansa parhaillaan vitaan, kohti Kalastajasaarennon pientä poukamaa! Pettääkö se rumilus, aikooko se lapinkanttura...?
Enempää hän ei ehtinyt ajatella, kun äkkinäisenä eteen noussut musta pilvenpahta pimentää taivaan ja lokkien lauma tihentyy sen ylle sakeaksi pilveksi.
Tämän hän lopultakin tajusi tietävän salaman nopean kaatomyrskyn tuloa. Ja samassa ajatuksessa koko taivas putosi matalaksi, meri muuttihe hiilenmustaksi lakeudeksi, jolla pauhaavat aallot, emähirviöt, perässään hyöky toisensa jälkeen, nostivat röyhkeitä harjojaan, ajoivat rannoille päin huljuvaa rytöä ja ryönää.
Ruumasta, jossa parikymmentä jousellista hoiteli purjeita, kuului kauhistunutta huutoa. Laivan raakapurje oli pudonnut katkenneine mastoineen rymähtäen alas.
Päällikkö karjuu tarttumaan airoihin. Miehet yrittivät parhaansa. Peränpitäjän leukaperät karskuivat lujaa päätöstä. Oli ohjattava onnellisen sattuman varassa oikealle, sillä heidän täytyi jo olla Pummanginvuonon kohdalla ja nyt oli päästävä pyhimysten avulla kokka oikeassa suunnassa ehkäpä matalalle somerikolle, jos hyvin sattui.
Samassa viistää tyyrpuurin puolitse pimentyvässä ilmassa purjeen varjo. "Eerik, Eerik!" karjuu Niklas sokaisevaan ilmaan, joka on muuttunut kuin taikaiskulla pilkko pimeäksi yöksi. Ei kuulu mitään vastausta. Mutta samassa hetkessä horjahtaa ruorin varsi tyhjänä hänen kainalonsa alta. Se ei tottele enää perämiestä.
Niklas Kurki tuntee seisovansa läkähtymäisillään kosken alla, joka kohisee suoraan taivaasta. Hän jännittäytyy ruorin varaan. On kuoltava paikallaan. Kalmalainen tuntuu viistättävän avutonta alusta nuolen nopeudella omaan manalanhotoonsa. Mutta mies ennättää ajatella tavattoman paljon.
Hän näkee, kuulee ja ajattelee. Nyt ei enää kuulu meriraukkojen uikutusta, eivät ärjy tursaat meressä, ei kirkaise yksikään lintu ilmassa.
Yksi ainoa ääni soi hänen korvaansa. Se on Pohjanmerien suurin haaskalintu, joka huutaa pitkää, loppumatonta nauruansa korppikotkan äänellä. Kraa-kraa, krii-krii-krah! se kirkuu ja vaakkuu vuorotellen. Se on Solovetsin kasvattama satapäinen haaskalintu, joka odottaa tuolla rantapahdoilla heidän ruumiitansa repiäkseen ne kappaleiksi jäsen jäseneltä. Se on viimeinen Hovatta, Suomen suvun kalpea saatana!
Ja hän näkee tuon Luciferin pojan. Se huojuu, yhä suuren linnun hahmossa, rantakallion ylimmällä harjalla. Sen kaula on höyhenistä paljas. Sen kirjava höyhenpeite on täynnä rutaa ja rapaa. Sen kupu on suuri, luonnottomasti paisunut. Mutta se on tyhjä. Se huutaa loppumatonta nälkää.
Sillä on paksu komonokka. Mutta sen kynnet ja jalat ovat heikot. Siksi se huojuu. Siksi se ei uskalla tarttua elävään saaliiseen. Se huutaa raatoja – haaskalintu, Pohjolan iänikuinen perkele!
Jos koskaan on ryöhännyt miehessä perinjuurinen viha, tuiversi se nyt Niklas Kurjen päätä ja rintaa niin täytenään, että se hukutti kuolemankin ajatuksen. Kadotus oli hänelle tällä viimeisellä hetkellään kadotusta vain siksi ettei hän ollut saanut ennen kuolemaansa kertaakaan taistella tuota heimonsa sekasikiötä vastaan.
Tätä epätoivoaan hän huutaa kohmeisen rintansa koko voimalla myrskyn sekaan. Hän ei tiedä, kuuluiko se huuto hänen huuliltaan. Mutta se huusi joka tapauksessa hänessä! Ja se huumasi hänet ajattomaan ja ajatuksettomaan horteeseen, kunnes hänen lumpeutuneisiin korviinsa kuuluu hirvittävä rymähdys ja jostain alhaalta muutamia yksinäisiä kuolinhuutoja.
Siihen lakkaa Niklas Kurjen viimeinenkin ajatuksen ripe. Kummalliset, humahtavat jättiläissiivet havisevat ilmassa ja peittävät hänet kynkkäluittensa alle.
18.
VANHAN VOIKKAALAN TUOMIO.
Maa on taas kukassaan. Pirkkiön saarella elää Parasniemen pappila kuin Kaanaan maassa, jossa vuotaa rieska ja hunaja, mutta jossa myöskin joskus pauhaa "hengellinen kiivaus", kun sattuu Siimon-herra muistamaan muinaisen munkkiutensa ja "suuren kilvoituksensa" aikoja.
Mutta jos sattuu ylen yltymään entisen dominikaanin "palava sydän", ja hän paaston jälkeen, ruoskan avulla ja suurella äänellä, puhkee pauhaamaan forsialleen, Margareetta-emännälle, "syvästä lankeemuksestaan", joka heidät oli "poiskarkoittanut köyhyyden ja siveyden ruusutarhasta", silloin hymyilee uhkeavartaloinen papinrouva: "Tiedätkö mikä oli suurin 'veritas' noissa sinun munkkilupauksissasi? – Vaikeneminen puhdistaa sydäntä!" Ja entisen birgittalaisnunnan suloinen käsi sulki herransa huulet, jotka talttuivat hetken kuluttua onnelliseen hymähtelyyn.
"Maallinen viisaus on vain 'ancilla theologiae' ja maallinen onni...", alkoi hän joskus muistella Lombarduksen pyhiä sentenssejä. "Niin onkin", naurahti taas Margareetta silmien sinessä hohtavaa aamua. "Ja sinä olet yhä minun nuoruuteni pyhäinkuvantekijä Siimon Siimoninpoika, muistatko? Ja tuossa ovat sinun parhaat elämäntaulusi, katso, tässä ovat ihanimmat ruususeppeleemme Neitsyen tarhasta!"
Ja hän johdatti isän polvien väliin ruskeatukkaisen Hanna-tyttärensä, joka kävi jo yhdettätoista ikävuottaan, ja otti omiin helmoihinsa kahdeksanvuotiaan Simo-poikansa, joka puskeskeli kähärätukkaisena oinaana vasten äitinsä valkeata otsaa.
Eräänä keskikesän päivänä molemmat lapset leikkivät kuumassa ruohikossa läheisen koskenhaaran rantakennäällä.
Hanna istuu pitkässä sinikukkaisessa koltussaan heinikossa. Hänen pienet kasvonsa ovat liikkumattoman hiljaiset. Niiden tummahko väri on saanut kesäpäivistä himmeän kullan kuultoa. Ja tummat, totiset silmät somine, huvittavalla tavalla raskaine kulmallisineen katselevat heleään ilmaan kovin mietteliäinä tai – ehkä niissä on vain sitä tyynen salaperäistä elämää, joka on ihmeellisimmillään juuri tuolla tavalla, liikkumattomana, mutta koko olennoltaan vireänä istuvassa pienessä tytössä.
Hän sivelee sormillaan kellokukkia kuulostellen niiden soittoa. Mutta ajatuksissaan hän näyttää ratkaisevan jotakin perin tärkeää arvoitusta. Silmät siristyvät salaperäisiksi viiruiksi kuin pienellä kissalla, somansoma pikkuvanha ryppy kulmallisten välillä.
Kaikki ei ole tässä maailmassa oikealla kannalla, hän ajattelee. Miksi huusivat Miukinniemen lampuotimiehen pojat hänelle pari päivää sitten: "Vorssian Hanna, Vorssian Hanna!" Niin, miksi sanottiin hänen äitiänsä forsiaksi? Siinä sanassa oli merkillistä, salaperäistä viehätystä ja tuskaa. Vai oliko kaikessa oikein onnellisessa ja kauniissa, kuten hänen äidissään, aina jotakin peloittavaa ja itkettävää?
Siihen hänen ajatuksensa taaskin katkesivat. Valkea, tummasuoninen perhonen oli lentänyt tytön vaiheille. Hänen kulmallisensa nousevat taaskin. Tummat silmät avautuvat, täyteläisistä huulista paljastuvat lujat, kosteat hampaat. "Aunis-tädin suruperhonen", hän sanoo. "Höh", halveksii huulet höpöllään Simo-poika, joka on pyllyillyt lähettyvillä. "Punainen se on ja keltainen, ettäs sen tiedät, mokoma!" Poika näyttää kuulleen hänkin jotakin isojen ihmisten puheista. "Eikä sitä enää ole olemassakaan. Lauri söi sen, söi, sanon minä!"
Lauri oli näet Aunis-emännän vähän toisella vuodella taapertava esikoinen, joka isojen ihmisten puheitten mukaan oli syntynyt jossain Hattulan kirkossa pyhän Neitsyen kämmeneltä tai ainakin löydetty jostakin muualta kuin saunankarsinasta.
"Se on sittenkin olemassa ja tuossa se lentää", sanoi Hanna arvokkaasti. "Eipäs lennä, eipäs lennä", jätkytti Simo. Hanna nousee kärsimättömänä ja aikoo erota tuosta älyttömästä riitapukarista. Mutta kulkiessaan penkerettä kohti hän kompastuu kolttuunsa ja tuupertuu hiekkavierua pitkin rantakiville. Poika hyppää vahingonilossaan tasajalkaa penkereellä. "Vorssia, vorssia ... vorssian Hanna, hahaa, ha-haa!" Samassa sinkoaa pieni kivi poikaa kohti. Hannan silmät säkenöivät suuttumusta alhaalta päin. Äsken mietteliäät silmät napottavat pippurin kirpeinä. Huulet ovat pikistyneet tarmokkaaksi viivaksi. Mutta sanomatta sanaakaan hän ryhtyy järjestelemään pikkuvanhan tarkasti kolttunsa helmoja.
Simo-poika on ennättänyt sättiä kiukuissaan: "Kisi-mirri, kisi-mirri, sähisepäs, sähisepäs, niin hiekkaa saat päin naamaas, jotta..." Mutta samassa hän unohtaa koko tapauksen, sillä Suensaarelta päin on ilmestynyt Kurkelan isovene. Sitä on kolme jousellista soutamassa. Perässä istuu itse Henrik-päällikkö polviensa välissä Lauri-poikansa. Ja Aunis-emäntä nyyköttää hänen edessään teljolla parhaassa juhlapuvussaan.
"Saksanviikunoita, omenoita ja päähkenöitä!" huutaa Simo. Tiesihän sen, että Aunis-tädillä oli aina tuliaisia vyöllispussissaan. Poika juoksee ylemmäksi, kirkolle päin venevalkamaan, Hannan astellessa kotopihaa kohti.
Somasti pyöristynyt Aunis-emäntä istuu pappilan olotuvassa samassa nojatuolissa, jolta hän neljättä vuotta sitten oli nähnyt suruperhosensa ja juossut sitä tavoittamaan Neitsyen äänen salaperäisestä käskystä.
Tämä istuinpaikka on hänelle tässä talossa rakkain. Siinä tulee aivankuin hänen syliinsä koko hänen elämänsä ihme uudelleen kaikessa taivaallisessa puhtaudessaan. Se avaa joka kerta hänen eteensä hänen toivioretkensä ihanasti paahteiset taipaleet.
Miksi on hänen ruma hipiänsä nyt joka aamu kuin vastalypsetty maito ja hänen haileat, viluiset silmänsä päilyvät niin, ettei niillä kehtaa aina suoraan katsoa Henrik parkaakaan, joka on vanhoilla päivillään vähän niinkuin hassahtanut poikaansa ja – häneenkin, häneen, Harvialan mitättömään tyttäreen.
Oli aivankuin olisi pitänyt vähin säästellä tätä onnea, ikäänkuin se ei olisi saanut tulla aivan jokapäiväiseksi arkiruoaksi.
Sehän oli hänen ihmeellinen elämänleipänsä, jota piti taittaa hartain käsin, kuten ainakin jumalanviljaa.
Kas, miten kävi taaskin, kun pieni Lauri seisoi tuossa hänen polviensa edessä? Sen untuvaisilla hiuksilla, jotka olivat tuleentunutta oikeakin valkeammat, säteili taaskin keskipäivän aurinko, kuten silloin ... Hattulan kirkossa Neitsyen pojan ohimoilla. Ja sen poskille tuli punaa, joka oli heleämpää kuin minkään mansikan, sillä se oli tullut Neitsyen ruusutarhoista. Heikko, kovin pikkuruinen oli Lauri-pojan leuannypykkä. Siinä ei ollut mitään isän jyhkeästä leuasta. Eikä sen silmissäkään ollut kovaa terästä. Eihän hän toki, Lauri-poika, voinut olla kokonaan susi-pirkkojen rotua, kun oli kerran sillä tavalla syntynyt – ihankuin jo matkalla heidän häähuoneeseensa.
Mutta Lauri-poika röyhisti sittenkin kesken äitinsä ajatuksia pienen rintansa, kurkoitti kätensä ja kiskaisi kaikin voimin äitinsä helmiketjusta, niin että se pirskahti poikki helmien vieriessä pieninä herneinä ympäri permantoa.
"No, ka, jopas kiskaisit, pirpana", tokaisee Henrik pöydän takaa hyvillään. Ja jatkaa isännäntuolissa istuvalle Siimon-herralle: "Minä kun olen jo ruvennut luulottelemaan, että jokin käki on muninut variksenpesään ja emo hautonut munasta jonkun messupojan eikä tällaista tavallista kurkolaista."
Ovelle on ilmestynyt vaaleanruskeassa kotopuvussaan Margareetta-emäntä naurahtaen helakasti veljelleen tarkoittaen: "Vai käenpoika! Ei sinne päinkään. Se on noin pieni, noin pikkuruinen pirkka-susi – karitsan untuvissa, tämä Lauri-poika." Ja samassa hän on noppimassa pojan kanssa helmiä permannolta.
Hanna ja Simo seisovat ovensuussa. Poika on synkän näköinen. Aunis-täti ei ole muuta kuin taputellut häntä poskelle. Missä on tuliaisvero – omenat ja saksan viikunat? Ei tässä kannata pelkistä taputuksista sen enempää kuin jököttää ja katsastella...
Hanna hymyilee silmänviiruillaan katsellen Aunis-emäntää ja Lauri-poikaa. Hänen tekisi mielensä kontata lattialla pojantenavan kanssa ja antaa sen repiä tukkaansa ja kuulla sen äidin hymähtelevän ja voivottelevan. Mutta hän ei kehtaa muuta kuin seisoa liikahtamatta ja olla arvokkaan näköinen.
Miesten keskustelu oli kulkenut etupäässä päivän asioissa. Huolia oli taaskin kerääntynyt Suensaaren valkamat täyteen. Edellisenä syystalvena oli Luusuan Aapo tuonut viestit Niklaan pitkistä hävitysretkistä, Lapinrannoilta. Ja kevättalvesta oli Yrjänä Köngäs, joka oli päällikön hukuttua myrskyyn perääntynyt Muotkavuonosta takaisin kotomaille, tuonut sanan, ettei ollut päälliköstä jäänyt Pummanginvuonon rannalle muuta merkkiä kuin pirstoutuneita laivanlaitoja ja muutama kivikolle ajautunut ruumis, yhtä vähän kuin Eerik Aapraminpojastakaan.
Kaiken lisäksi oli taaskin edessä oman sukulaismiehen tuomitseminen – nuoremman Iivari Voikkaalan, jota Niklas vainaja oli viestissään syyttänyt petturuudesta yhteisessä asiassa.
Minä päivänä tahansa saattoi saapua isä-Voikkaala onnettomine poikineen ottamaan tuomiota vastaan. Sana oli jo lähetetty lähimpien päälliköitten ja sukulaismiesten saapua Kurkelaan.
"Niin, mitäkö aion?" Henrik vastasi Siimon-herran kyselyyn. "Minun elämäni näyttää nyt kerta kaikkiaan olevan alusta loppuun ukkovariksen hommaa: pitää meikäläiset rannat puhtaana haaskoista."
Viimeisissä sanoissa oli taaskin vanhaa, karheaa lapinvoutia. Mutta hänen paksun tukkansa harmaa suikale, joka oli ennen noussut kulmalliselta päälaelle käyränä pukinsarvena, oli nyt näissä i'issä levinnyt ja muuttanut muotoaan. Nyt oli ohimoilla ja päälaella tasaista harmautta. Tervanruskeutta enää vain uhosi sieltä täältä harmaan tukan alta. Eikä enää kasvoillakaan ollut entistä tuimuutta täyttä määrää muualla kuin yhä uurtuneemmissa leuan juonteissa. Niiden värikin oli käynyt heikeämmin punertavaksi, ja kaulalle oli lyöttynyt vanhuuden kaarnaa syvine ryppyineen. Silmien teräksinen välke oli painunut jonnekin varjoon. Oli aivankuin silmänpielien entisestään hyväntahtoisemmat rypyt olisivat antaneet nykyisin hänen kasvoilleen enemmän ilmettä kuin nuo entiset, kovat ja peloittavat sudensilmät.
Niin hän nytkin Siimon-herran ajatukseen: "Tutki tuntoasi, Henrik, hae sieltä Jumalan tuomiota äläkä omaa tahtoasi", vastasi vain hymähtäen: "Ehkäpä. Ennen tuomitsin tahtoni mukaan, mutta nykyisin teen sen, mitä minun täytymällä täytyy. On näätsen olemassa, hyvä hengenveli, myöskin miehen järki, josta minulla ei ole oikeutta vääjätä sinne tai tänne."
"Mutta pyhän Kolminaisuuden kautta! Tässä asiassa on olemassa lieventäviä seikkoja", jatkoi pappi. "Niklas, Herra olkoon hänen sielulleen armollinen, yritti mahdottomia – hyökätä kolmella sadalla Solovetsin yltämättömien muurien kimppuun. Iivari Voikkaala piti sitä ehkäpä Jumalan kiusaamisena ja..."
"Mahdottomia?" huudahti Henrik. Hän oli noussut ja mitteli konkaten lattiaa, jäykistyneen käsivarren noustessa vaaksan verran kyljestä irti. "Meidän pirkkojen on aina täytynyt yrittää pienillä joukoilla mahdottomia. Eikä meillä ole koskaan ollut mitään muuta osaa. Muista miten harvalukuinen on meidän heimomme. Ja se on kuitenkin asuttanut nämä korvet Kemijärvelle, Inarille ja Tornion järvelle saakka. Miten se on ollut mahdollista – tämä mahdoton yritys? Siksi, että yksi pirkka on uskaltanut nousta nuorikkoineen köngäs könkäältä kauemmaksi kuin monipäisempi kansa satoine perhekuntineen. Meidän on täytynyt aina katsoa yksinäisinä miehinä mustaa korpea silmäterään. Me olemme harvojen rotu niin eräsaalista ajaessamme kuin sodassakin. Luulenpa", hän hymähti hiljaisemmin, "että me olemme Herramme kämmeneltä sillä tavalla luodut. Emme tuhatpäisiksi laumoiksi, tarkoitan, vaan – kymmenen tuhatta vastaan. Me emme ole, Herralle kiitos, mitään sopulikansaa. Mutta siksipä ei ole meillä mitättöminkään loismies koskaan loiseläjä, vaan omalta kohdaltaan näitten erämaitten valloittaja. Vai voiko sinun munkinjärkesi kieltää, että näin on ollut ja on?"
"Herra on heikoissa väkevä, sanoo minun raamattuni. Mutta se sanoo myöskin, että tuhlaajapojalle valmistettiin tulojuhla hänen palatessaan kurjana ja viheliäisenä..."
"Eikö siinä samassa kirjassa puhuta myöskin pilaantuneesta jäsenestä, joka on hakattava pois ja heitettävä tuleen?"
"Puhutaan!" huudahti Siimon-herra nousten vähitellen entiseen hengelliseen kiivauteensa. "Herra käskee uhraamaan. Mutta muista myöskin, mitä sanottiin Abrahamille hänen valmistuessaan uhraamaan oman poikansa, muista, että..."
"No-no, no-no", helähti samassa Margareetta-emännän ääni muurin luota. "Älä huuda, sinä Siimon kiivastelija! Eivät meitä tässä asiassa auta Israelin patriarkat, vaan se tosiseikka, että kovakorvainen Iivari Voikkaala puolusti viime talvena uljaasti Oulankajoella rajaa uhtualaisten yrittäessä hävitysretkilleen. Se se jotain maksaa. Vai mitä, Henrik?" Ja sisar tuli veljensä eteen jääden katsomaan häntä houkutellen silmästä silmään.
Henrik nyökäytti päätään. "Sepä, sepä", myönteli hän. "Ja toisekseen: ei ole meillä koskaan lyöty syvempää suoneniskua kuin on ollut kulloinkin tarpeen."
Muutaman tovin kuluttua alkaa pihamaalta kuulua lasten iloisia huutoja. Kuulosti, aivankuin ne olisivat raahanneet jotakuta vastustelevaa olentoa mukanaan portaita kohti.
Vihdoin ilmestyy kynnykselle epäröivän näköisenä Matti Voikkaala, joka jo nelisen vuotta sitten oli asettunut nahka- ja rihkamaporvariksi Kemin Sauvosaarelle ja alkoi olla äveriään miehen maineessa.
Hän kumartelee yhä hieman hienostelevassa, lyhyessä saksalaistakissaan, niin että korea kauppiaanmassi killuu vyössä.
Valkoripsiset silmät räpyttelevät pahasti toisten katsoessa häneen kummaillen. "Donnerwetter", Matti tapailee saksaansa muka miehistyäkseen.
"Tulivatko myötäsi isäsi ja...?" alkaa Henrik. "Eivät tulleet, kun...", hätäilee Matti. "Taisi tulla tupenrapinat." "Puhu, älä kakistele."
"Nähkääs, kun oltiin jo meillä, Sauvossa, ja odoteltiin Hahtiperästä Jaakko-setää samaan matkaan ja Iivari-veli istuskeli ranta-aitan portailla isän ja minun kokeillessa viimekesäisiä muurainnelikoita, joihin oli ruvennut tarttumaan hometta, niin..."
Henrikin kasvot olivat alkaneet jäykistyä jostakin hirvittävästä aavistuksesta. Vähitellen ne läimähtelivät häpeän sekaista punaa, aivankuin hän olisi tahtonut häätää tiehensä tuota järkyttävää ajatusta.
"Puhu", hän ähkäisi uudestaan, No, oli tapahtunut sillä tavalla, että Iivari-veli oli heidän astuessaan aitasta poissa sen portailta. Isä oli ruvennut suinailemaan ympärilleen. Ja siinä samassa he näkivät Iivarin työntämässä venettä rannasta, hyppäävän siihen ja soutavan hengenhätävauhtia ulommaksi. Isä-Voikkaala älähtää, kuin olisi parkaissut tappavasta iskusta.
"Palaa, jumalanluoma, palaa!" hän huutaa. Iivari-veli oli noussut veneessä seisoalleen ja huutanut vastaan: "Ei seiso tämä mies kurkolaisten kaakinpuussa!"
"Miehen sana, missä on miehen sana!" ärjyy isäukko kasvoilla sellainen häpeänkarva, että ne kalvistuivat kuin viimeisessä ripissä.
"Miekkani kärjessä, vaikka autuus menisi!" karkulainen ärhentelee yhä pilkaten isä-ukon vanhaa taisteluhuutoa ja alkaa soutaa vastarannan penkerettä päin, jotta kokassa kiehui vesi koskena. "Keihääni, keihääni...", huohottaa isä. Minä juoksen sen tuvasta ja palatessani on, ukko jo veneessä seisomassa ja hokemassa itsekseen: "Että minun pitikin tämä päivä nähdä, tämä häpeän päivä..." Sinne ne katosivat, isä ja poika, eikä heitä ole sen koommin nähty. Ja kun sitten parin päivän kuluttua rymisti taloon Jaakko-setä ratsuineen, niin päätettiin ensi hätään tuoda sana tänne päin, jotta..."
"Onko siis Jaakko tuolla ... Kurkelassa?" Matti nyökkää Henrikille, joka lähtee sanaa sanomatta kirkkorantaan veneelleen.
Vasta keskellä suvanto-ulappaa hän sanoo yksikantaan puolisolleen: "Kun miehen sana pettää näillä main, on aika takoa ruumisarkun nauloja viimeiselle pirkkalaiselle." Aunis-emännän yrittäessä ottaa, ikäänkuin torjuakseen tuota lohdutonta ajatusta, puolisonsa kädestä mies lisäsi: "Se on Matias vainajan sana. Ja minä... viimeinen iso-varis Kurkien suvussa, minä haistan kyllä haaskanhajun ajallaan."
"Eiväthän kaikki petä, jos pettää yksi", yrittää taaskin emäntä. Henrik vastasi raskaasti: "Jos pettää päällikkömiehen ja minun sisareni poika, pettää kaikki." Ja hänen kasvoilleen levisi vanhuuden riutumusta, niin että Aunis-emäntä painoi päänsä syvälle kämmeniinsä, jotka lepäsivät hervottomina hänen polvillaan.
Puolison suru tunkeutui veitsenä hänen sydämeensä. Hän itki hiljaa raskaita kyynelpisaroita, jotka noruivat hänen sormiensa lomitse.
Sitäkö se tiesikin, hänen helminauhansa pirstoutuminen – hänen onnenpäivänsä sumentumista pitkiksi itkuiksi...?
Veneen pysähtyessä rantaan hän otti Lauri-pojan syliinsä, kantoi sen koko ylämäen pihamaalle ja emännäntupaan saakka, puristaen ainokaistaan lujasti rintaansa vasten. Hän pelkäsi jotakin näkymätöntä tulevaksi. Hänen täytyi piilottamalla piilottaa oma poikansa rukouksiensa huomaan.
Kolmisen päivää kuluu jäyhässä odotuksessa. Vanha Luulajan Oravainen ja Yrjänä Köngäs ovat jo hekin saapuneet taloon. Istutaan illansuussa pitkänpöydän ääressä harvakseen jutellen.
Puheenpito on jäänyt melkein kokonaan Jaakko-herran varaan, joka vuoroin räiskähtelee omia hullutuksiaan, vuoroin hymähtelee mietteitään ja näkyjään.
"Kuka sen on sanonut, Henrik, että vastustan saaliista tuomiota? Iivari Voikkaala on isontalon sonni, joka tarvitsee kovat kuonorenkaat ja lisäksi lujat ikeet niskoilleen. Mutta kuka meistä haluaisi tappaa viimeisen sonnin navetasta, häh? Vai onko uusia päällikkömiehiä ostettavissa tai vaimot niitä tekemässä?"
"Näet tässäkin tuvassa pelkkiä päällikkömiehiä, tietääkseni", jurahti Henrik.
"Ja lisäksi pelkkiä vanhoja kantturoita", häijyili Jaakko. "Mikäs nyt on tämäkin pikkarainen poika Hannu Oravainen?" hän kahmaisi vieressään istuvaa Luulajalaista hartioista. "Ennen kuin täysinäinen herneenpalko, pinkeä ja luja. Ja nyt – nahistunut nauriinnaatti! Ei ole enää edes pataan pantavaksi koko miehestä."
Miehet nauroivat ja pienenläntä Oravainen hekotti mukana, niin että mahanpukero hytkyi.
"Muistatkos, Könkään Yrjänä, kun tapeltiin nuorina pokkoina Tornionjärvellä ja otettiin selkäämme ja sinä sait reiteesi pirrilapin nuolen?"
Harteikas Köngäs toljotti pöydän takaa levein naamoin, suu mutrullaan. "Sinä vain kiraisit, muistatkos jotta, 'saatanan koukolaiset!' Ja kun haavaa poltettiin, sinä karskahuttelit sanoja kuin rautanauloja: 'Tänä yönä se roihahtaa.' Ja se roihahti myöskin. Ja nyt, vaikka on miehellä yhä sylen verran hartioita, peräännyit mitään tekemättä Muotkavuonosta etkä löytänyt edes oman päällikkö vainajasi ruumista."
"Ei anna merenhoto takaisin saalistansa", ärisi Köngäs.
Tavalliseen tapaansa Jaakko-kauppi heltyi ja höltyi. "Eipä anna, ei. Lemmenkipeitä ovat ruttoposkiset meriraukat pirkkojen sorjimmasta miehestä. Mennehet päivät ovat olleet ja menneet ja pirkanmaata punertaa laskeva päivä..."
"Liepähän meillä sitäkin liiemmälti kuutamon puolta, – tuossa sinun pääkaljussasi, hi-hi", yritti Matti Voikkaala pilailla.
Jaakko-herra joi rauhallisesti haarikkansa pohjaan ja nousi leppoisan näköisenä permannolle. Haroi kiireeltään viimeisiä höyhenenheikeitä hiuksiaan ja tukisti äkkiä Matin niskaharjaksia.
"He-he, siinä on sinulle talkkunavelliä, rihkamasaksa." "Ollaan mitä ollaan, ja mitäs sinä sitten olet, Hahtiperän jauhoporvari?" Matti kimitteli toden perään suuttuneena. "Noh-noh, noh-noh, sinä possu, älä nyt sotke sorkkinesi kaukaloon. Minä, minä parka – jauhojässikkä pirkkojen valta-aitassa. Tai – oikeamminkin – vanha mylläri Pohjanperän rotisevassa ja ratisevassa tuulimyllyssä. Ei muuta kuin pitää säkkiä alla, kyllä tuutista tulee. Jyvä ja markka näätsen poikii! Eikäpä meille taida muuta jäädä jäljelle koko rottelosta kuin meikäläisten rahamassi, suola-, jauho- ja nahkaporvarit.
"Vai mitä sanotte, miehet", hän käänsihe tuimaan kysymykseen, "miten käy pirkkojen vero-oikeuksien ja lapinvoudin vallan, jos sattuu nousemaan Tukholman istuimelle lujakourainen mies, oikea hallitsija? Sanonpa, että se repii Maunu-kuninkaan meille säätämät kirjat palasiksi. Emmekä me enää sen perästä miekalla taipaleita avaa, kun kaatuvat päällikkömiehet toinen toisensa jälkeen."
"Onpahan tässä polvenjatkoa, miekkamies ja päällikkö, kun mitta varttuu", puhui Henrik ottaen polviensa väliin permantoa tallustelevan Lauri-poikansa. Aunis-emäntä oli saanut polvirukouksistaan rauhallisen ilonsa takaisin ja nauroi muurin nurkalta hyvillään isän ylpeilystä. "Parantaa se, Lauri-poika, vielä kerran suuretkin haavat tässä suvussa, kun aika joutuu."
Jaakko-setä nosti pojan molemmin käsivarsin korkealle ilmaan. Mutta lapsi parahti säikähtyneeseen itkuun. "Noh, noh", hyvitteli setä ottaen sen lämpöisesti polvelleen ja hyssytteli itkut pois. "Kas, kas, kevyt kuin höyhen. Lienetkin, Laurukaiseni, Neitsyen silmäsulka, jolla pyhättäret voitavat äityen silmänsopet, hyvinkin lienet... Ja jos ei tule miekkamiestä, niin tulee sinustakin pokko ja porvari, kaupat rakentelet ja kaupungit, laivoja lähettelet kaukomerille, silkit ja kullat tuottelet ja..."
"Älä höpötä, mies", nauroi tavallista rehevämmin Henrik isännäntuoliltaan. "Kyllä se siitä höyhenkin karkenee, kun kerran joutuu susien pariin, aikanaan."
Mutta Matti-kauppias oli käynyt pariin kertaan, levottomana isästään ja veljestään, kurkistamassa ikkunasta Putaanjuohteelle päin. Nyt hän kääntyi pitkään tiirailtuaan istujien puoleen. "Ettei tuolla vain ole isä-ukko soutamassa."
Miehet kavahtivat paikoiltaan. Matti juoksee edellä pihalle ja sieltä portista pihanurkkaukselle. Taivaalle on kertynyt ohutta pilvenhärmää, jonka keskellä seisoo pari pilvenmöhkälettä. Päivä paistaa umeana niiden takaa siivilöityen laajoina sädeviuhkoina tyynelle ulapalle.
Tervavene, joka on ilmestynyt salmesta näkyville, näyttää tässä valossa mustalta. Aunis-emäntä kouraisee sydäntään. Se näyttää hitaasti kulkevalta ruumisarkulta! Kaikki näkevät, että keskituhdolla soutaa vanha Voikkaala, aironlappeiden välkehtiessä hitaassa tahdissa. Mutta istujan hoikka vartalo on merkillisellä tavalla köyryssä.
Miksi se ei souda vitaan salmen yli laituriin, vaan etenee Miukinniemen rantaa Pirkkiönsaareen kirkkovalkamaa kohti? kyselevät katselijat kummaillen. "Sen kokassa on liinankaistale!" huudahtaa samassa Matti säikähtyneenä. "Niin on", tulee Henrikin suusta kuin olisi pudonnut kaksi kiveä syvään veteen. "Se soutaa vainajaa", Aunis-emäntä supisi hakien laajentuvin silmin puolisonsa kasvoja. "Seuratkaa", käskee isäntä.
Vanha Voikkaala istuu rantakennään kivellä alapuolellaan kokastettu vene. Tulijat lähestyvät. Istuja ei liikahda. Pitkä laiha vartalo on lyyhistynyt etukumaraan.
Päällikkömiehet nousevat rannalle. Voikkaalan veneen pohjalle on levitetty valkeapohjainen lapinraanu punanmustine raitoineen.
He jäävät seisomaan puhumattomana ryhmänä Voikkaalan alapuolelle. Tämä nostaa vihdoin päätään. Katsojat nyökäyttävät kukin tavallaan. Nyt on vasta tullut Kemijärven uros vanhukseksi, tuntuu olevan noissa päännyökkäyksissä yhteisenä ajatuksena, sillä istujan kasvoihin oli painautunut yltäyleensä vahankalpeaa, heikkoa väriä, josta ei ollut kaukana savenharmaa hauta.
Pappilasta päin lähestyy Siimon-herra emäntineen. Henrik konkkaisee askelen ylemmäksi aikoen sanoa jotakin. Mutta taaskin hän pysähtyy. Vanhuksen kasvoille on ilmestynyt kuin hätähuutoa, joka on ratkeamaisillaan hirvittäväksi ääneksi, itkuksi tai kiroukseksi.
Pappi on tullut takaapäin Voikkaalan vierelle ja laskee kätensä hänen hartialleen. "Vapahtajani haavat sinua virvoittakoot, poikani, Golgatallasi", hän puhuu.
Vanhus nousee seisoalleen, entiseen pituuteensa. Hänen toinen kätensä nousee nyrkkinä, mutta laskeutuu hitaasti alas. "Olen oman poikani surmaaja!" hän huutaa. Mutta jatkaa hammasta purren: "Parempi maassa kuin maan päällä sanansa syöjä ja karkulainen. Eivät tahraa epatot Voikkaalan sukua, vaikka autuus menisi!"
Vanhuksen muinainen taisteluhuuto kajahti nyt uhmana ja tuskana, ja sen kaiku kiersi rantoja kauhistuttavana tuomion äänenä.
"Ei ole lupa olla ... noin suuri ... ihmislapsen", puhui tukahtuen Jaakko, lihavat kasvot itkun vääristäminä.
Mutta vanhus oli kuullut puoliksi kuiskatut sanat.
"Ei ole lupa. Mutta minulle pantiin täytymyksen taakka", hän sanoi harvakseen. Raskaat hikikarpalot olivat alkaneet norua tukanrajasta. Ja hän lysähti takaisin kivelleen. "Eikä peitä näitä haavoja arpi", kuului hetken kuluttua vaimea voihkaisu.
"Nöyryytä mielesi, mies, ja kerro, miten tapahtui tämä kauhistava teko", puhui Siimon-herra.
Päällikkömiehet olivat tulleet lähelle, Margareetta-emännän tuijottaessa ylhäältä penkereeltä käden painaessa sydänalaa kivistävässä tuskassa.
"Kosken tavat tietää vain se, joka koskeen putoo", tapaili Voikkaala. "Tyhjän väärtiä on tässä asiassa puhuminen."
"Mutta ei katuminen!" kiivastui hengessään Siimon-herra. "Ei ole katumista, pappi. Joka käärmehen siittää, sen on siittämänsä tapettava." Voikkaalan ääni oli äskeisestään muuttunut. Sanat, niin taipumattomia kuin ne olivatkin, raukenivat jo puolivälissä huulille raskaaksi hengitykseksi.
Vaivoin saivat kuulijat tapauksen puolittain selville. Vastarannan niittyjen takaiseen korpeen isä oli ajanut takaa karkulaista. Vihdoin keskellä rytömetsää, jossa maassa maatuvat jättiläishongat makasivat kuorettomin kyljin törröttäen joka haaralle oksantynkiään, oli poika pysähtynyt taka-ajajaa päin. "Sinä kurkolaisten orja, haluatkos selkäsaunan miekkani lappeesta!" hän oli huutanut vimmastuneessa vihassa ja vetänyt huotrasta säilän, harpaten isäänsä kohti. Isä oli nostanut keihäänsä tanaan. Poika oli loikkaamaisillaan viimeisen lahorungon yli, mutta kompastuu harottaviin oksiin ja lankeaa täydestä vauhdistaan isänsä keihäänkärkeen, joka uppoaa syvälle rienaajan rinnanalustaan.
"Sehän oli siis kumminkin tapaturma", sanoo Henrik rauhoittuvin mielin. Kuuntelijat hengähtävät helpotuksesta.
"Se ei ollut tapaturma", Voikkaala vastaa hetken mietittyään, sana sanalta. "Jos lienevätkin olleet oksan kantturat Jumalan sormia, niin tämä käsi hänet surmasi, sillä – se ei vetänyt keihäänkärkeä takaisin eikä työntänyt oheen ... rautalehteä."
Ja hitaasti käänsi Voikkaala syrjään takinlievettä paljastaen karhean paitansa. Siitä puunsi tummunut veritahra, josta katsojat ymmärsivät, että isä oli painanut kuolevaa poikaa rintaansa vasten, kunnes tämä oli henkensä heittänyt. Koko tuo järkyttävä tapaus rytömetsän kuumalla aukeamalla paljastui kuin Jumalan kämmeneltä heidän silmiensä eteen. Eivätkä he osanneet muuta kuin vaieta.
Vähitellen paljastuu pää ja toinen. Vainajaako vai onnetonta isää kunnioittamaan, sitä ei osannut kukaan tajuta. He tiesivät vain, että pirkkojen valta seisoi aivankuin maanjäristyksen avaaman haudan partaalla, jollei tullut suurta pelastajaa ja parantajaa.
Voikkaala nousi jälleen. "Tämä merkki seuratkoon minua kiirastuleen tai kadotukseen, kumpaan tahansa. Mutta sinä, pappi, lue sielumessuja vanhimmalle pojalleni, lue koko ikäsi."
Ja hän astui heikoin, mutta yhäkin rotevin askelin syrjemmällä vetistelevän Matti-poikansa luo laskien vanhat, suonikkaat kätensä tämän molemmille hartioille.
19.
NOUSEVILLA MUUREILLA.
Kylmän koleana, marraskuisena iltapäivänä taivaltaa Karjalantietä, idästä päin Viipuria kohti, kaksi repaleista kulkijaa.
Heillä ei ole jalassa saappaan ruojuakaan, vaan repalaisia rättejä, joista paistaa veristävää varvasta ja muuta sinenpunaista kyhmyä. Housunriekaleet lienevät olleet joskus sarkaa.' Nyt ne ovat nekin kuin haasiaseipääseen heitetyn linnunpelättimen siekaleet. Takin sijalla on toisella, pitkällä nälkäkurjella, pelkkä rohtiminen paitakulu, toisella, jänterällä, tummapintaisella jäärällä, on vanhan karjalaisviitan lieve ja hiha kääritty kainaloitse ja olkain yli samaan tapaan kuin on joskus vaimoihmisellä hartialiina.
Salakkalahden pohjukka alkaa kimmeltää ryteikön takaa lyijynraskaana silmänä. Kumpikaan ei ole puhunut sanaakaan penikulmakaupalla. Nyt edellä kulkeva hojakka mies pysähtyy. Ja takaa nousee samassa matalajalkaisen kumppanin käsi yltyen sojottamaan lounatta kohti. Ja kurkusta kuuluu älähtävä ääni.
Taivaallisen tapernaakkelin ja kaikkien pyhien nimessä, sieltähän kohosi lopultakin tyhjää taivasta vasten Viipurin kaupunkiniemeltä raatihuoneen katonharja ja tapulitorni!
"Heh, katso", tohisee perässä tulija, "kun on nuttu nurinpäin, niin on onni oikeinpäin", ja nostelee ryysyjään ylemmäksi ryntäille. Jo naurahtaa karmeasti nälkäkurkikin: "Hiljaa hyvä tulee, tishe jedjesh, daljshe budjesh, sanoo Pihkovan ryssä." "Älä sinä, pirkales, muistuttele sitä orjareissua, taikka ma kiroon jotta pilvet seisoo!" "Älä huoli, Eerikki poika, ne orjanmerkit kyllä maksetaan, jahka tästä..."
Mutta siihen paikkaan pani äkkinäinen ilo miehet länkämöisilleen. Voimat katkesivat kuin leikkaamalla. Ilo vaihtui naurun ja tuskan irvistykseksi. Pitkä kulkuri tarttui ähkäisten kylkeensä ja hoippui kumarassa tienvieren kovalle penkereelle, jääden makaamaan kyljelleen.
Eerik on mässähtänyt takamuksilleen ja alkaa hieroskella kuumottavia nilkkojaan. "Ka, kun puree keltiäisenä kehräsluita", hän kipristelee koko naamallaan. "Eivätkä palellu ees pakkasessa nuo ryssänsaivaret", mies jatkaa syyhytellen rintalihojaan.
"Syyhytä, syyhytä, mies, eivät erkane meistä haaskalinnun nokanjäljet, ennenkuin..." Mutta siihen katkee taaskin puhe, sillä hoitamaton haava, joka ulottui oikeanpuolisten kylkiluitten alta nivusiin, panee makailijan pahasti irvistelemään pimeä tuska kasvoilla porvareitten kaali- ja lanttupeltoja, joilla makaa huurtuneita naattikasoja siellä täällä.
Häntä, Niklas Kurkea, joka on palaamassa vihdoinkin kotomailleen, kalvaa rinnasta pahempi juurimato kuin koskaan porvareitten lantunmukuroita. Heidän pitäisi painella tällä hetkellä kiivasta vauhtia harmaaveljesten luostariin päästäkseen ruoan ääreen ja saadakseen hoitoa. Mutta haava repii yhä ja se pitää pitämällä ajatukset kiinni menneessä, kaikessa siinä, mitä hän on Eerik Aapraminpojan kanssa kestänyt syksystä syksyyn.
"Se on näätsen sillä tavalla", yrittää yhä Eerik leikintapaista, "jotta kun raatokärpänen syöskentelee miehen lihoja, niihin tulee matoja".
"Matoja, matoja", matkii Niklas, puree hampaitaan aikoen nousta hinnalla millä hyvänsä.
Samassa kuuluu kaukaa läpi kajakan ilman moukaroimista, kilkettä ja kirveeniskuja, aivankuin lohottaisiin kiviä ja veistettäisiin hirrenkylkeä.
Miehet höristävät korviaan. Vieläkö maailmassa siis jotain rakennetaan? Molempien muistiin näyttää palaavan yht'aikaa sama ajatus: kukaties rakennetaan lopultakin Viipurille muureja! Mutta Eerik sanoo varovasti, aivankuin peläten pettymystä. "Eipä ole taitanut syntyä niitä muuriloitakaan, joita se Totin pakana on lupaillut vuoskaupalla?"
"Eipä kai", tokaisee Niklas ärtyneenä aikoen ponnistautua matkaan. Mutta taaskin hän pysähtyi. Miesten korvaan lennähti ääni, joka soi suoraan heidän sydämeensä kuin kevätkäen kukunta.
"Tuolta mun tuttuni tulevi,
näköseini näytteleikse",lauloi helakka naisääni Munkkilähteen takaa. Laulu jatkui ja lähestyi. Niklaan silmät kävivät härmään. Oli aivankuin hän olisi kuullut omaan hautaansa rakkaimman maanpäällisen äänen, mikä koskaan oli lauluksi kirvoittunut. Horteisesta mielestä kohosivat nopsat ja välkehtivät kuvat: Kaarina Degen astumassa häntä vastaan linnansillalla ja sanomassa: "Juhannusyö on tulossa", ja hymyilemässä arvoituksellista hymyä. Kaarina Degen, Kaarina! Ja rouva Kaarina Mört Pyhäjärven Aavesaarella kasteisessa kesäyössä. Hänkin tulee tuosta laulusta hänen eteensä. Se Kaarina seisoo hänen lähellään onnettomien rakastavaisten hautapaadella, katsoo häntä ihmeellisillä, jäänsinisillä silmillään, katsoo päilyvälle ulapalle ja puhuu: "Suuren hädän hetkellä minä tulen, tulen! Uskotko?"
Suuren hädän hetkellä... Näky huumaa hänet hetkeksi, kuten se suudelma, jonka Kaarina Mört oli silloin painanut hänen huulilleen heidän viimeisen toivonsa sinetiksi.
Laulu lakkaa. Nainen on noussut kaivonkannelle ja vinttaa kiireisin elein vettä sankoonsa. Se on nuori neito, ketteräliikkeinen kuin orava oksalla. Ja nopsaan se pyrähtää kaivonkannelta alas palaten vasen lanne somasti notkahdellen taas kaupunkia kohti.
Niklas on noussut polvilleen. Hän kurottelee kättään poistuvaan neitoon päin. Mutta tämä on hetkessä hukkunut rinteen viitametsään.
"Eipähän ole mennyt kotomailla ohranvihne kurkkuun käkilöillä ees syksyllä", kuuluu Eerik puhelevan hyvillään.
"Ja nyt, mies, kerjuuveljien vellikupille, vaikka..." Niklas riuhtaisee itsensä jaloilleen. Hänessä ovat hyvänmielen veret ruvenneet kiertämään kuumeisen hurjasti. Mutta ensi askeleillaan hän horjahtaa. Aluksi tämäkin häntä vain naurattaa. Fransiskaaniluostarihan oli tuossa tienmutkan takana, Salakkalahden suunpuolisella rantamalla. Tokihan nyt jaksoi sinne saakka kuumalle keitolle ja...
Mutta hänen kätensä on keskellä hullunsekaista iloa työntynyt vaistomaisesti kylkeä pitkin, jota puree äkkinäinen kipu, pitkään vihlova, kuin olisi jotain revitty auki kovalla kouralla. Hetken kuluttua tuntuu taas tulevan parempi olo. Mutta jotakin märkää on hulvahtanut hänen kädelleen.
Hän vetää hitaasti kämmenensä kasvojen eteen. Se on veressä. Rohtumalle arpeutunut haava, jonka hän oli saanut Pihkovan-pajarin maahovista karattaessa, on avautunut pahimmoilleen.
Mies on kiukuissaan kiroamaisillaan. Nyt juuri kun hän oli päässyt kirotun rajan yli elämän puolelle, onnelliset kuvajaiset pakenivat hänen ulottuviltaan kuin vuorenrinteellä tanssivat huurupyrstöiset keijavaiset! Tuska ahmaisee hänet kokonaan. Ja hän tuupertuu routaiselle tielle.
Eerik Aapraminpojalla ei ole muuta keinoa kuin kiskoa viitanriekaleensa irti kainaloistaan ja sitoa sillä auennutta haavaa.
Niin hän ährystää horjuvan toverinsa kainalon alla puuskutellen henkeään äkkinäisinä puhalluksina.
Sairas työntää raakaan ilmaan huurua yhtämittaisena huohotuksena. Hän ei näe muuta kuin punaista hämärää ja tämän keskeltä sen ruhtinaansoltun karvaisen naaman, joka oli sohaissut häntä pimeässä yössä kylkeen, ennenkuin hän oli päässyt tarttumaan sen kurkkutorveen. Viha, vuosien katkera viha ja Ontro Hovattaisen hahmo, jota hän ei ole tähänkään hetkeen mennessä päässyt katsomaan silmästä silmään, repi keskellä hourailua hänen rintaansa ja huimasi humalan tavoin aivoja.
Mutta jaloissa ei tuntunut enää mitään. Ne olivat turtuneet polvia myöten.
Vihdoin tulevat näkyviin rannan ja tien väliseltä aukeamalta harmaa veljesten luostarin rakennukset ja muurit, joiden uutta valkeata rappausta eivät vaeltajat tällä erää kykene edes ihmettelemään. He sortuvat ahtaan muurinportin eteen maahan, kunnes vartija-munkki kuuluu hälyttävän palvelevia veljiä kantamaan taintuneita matkalaisia luostarin sairastupaan.
Niklaan sairaus vei pitkät ajat. Lumet ovat jo riutumaisillaan hänen oljennellessaan toipilaana vuoteellaan.
Eräänä aamurupeamana hän koplottelee jäseniään kuin koetellakseen, tuleeko hänestä enää nousijaa. Jopas olivat, jopa – nihkeät ja kituliaat kuin pakkasen panemat nauriinnaatit. Hän ei osaa muuta kuin hymähtää välinpitämättömästi: "Jättivätpä sentään luut jäljelle – haaskalinnut."
Luostarin informatorio sijaitsee kylkirakennuksessa. Tämän pääty työntyy kujannetta vasten, jota jo siihen aikaan on ruvettu sanomaan Harmaaveljesten kaduksi. Matalan pergamentti-ikkunan takaa alkaa tunkeutua, uuden ja uuden äänen toisiinsa liittyessä, yltyvää melua. On kuin koko kaupunki olisi herännyt tavallista ankarampaan touhuun. No, ka ... mitäs tämä? Ihan lähettyviltä yltyvät äänet kovaksi jyskeeksi. Kuuluu miesten huutoja ja komennussanoja. Jokohan on tullut sota-aika? Ei puutu muuta kuin tulikirnujen jymäyksiä.
Niklas on kavahtanut istualleen. Mutta jää taas yhä suuremmassa ihmetyksessä kuulostelemaan. Siellähän lauletaan! Mitä? Jotain junttauslauluako?
"Tornit nostetaan,
hei-jop-hei,
ja Eerik-herra nauraa.
Ylös hirrenpää,
nyt iskekää,
hei-jop-hei!"Siellä rakennetaan! Muurejako, tornejako? Toipilas on ponnahtanut lavitsan laidalle. Mutta tuupertuu samassa permannon kivenlaatoille.
"Kolhut kostetaan,
hei-jop-hei,
ja tulikirnut pauhaa..."jatkuu venyvä, poljennollinen laulu. Niklas kömpii seisoalleen. Jakkaralla on levällään harmaa sarkaloikko ja vanhat, matalat kengät. Sairas kietoo itsensä sarkaan ja hoippuu pihamaalle, jossa kevätaurinko sokaisee hänen aristelevat silmänsä säihkyvillä kipunoillaan.
Hänen täytyy taaskin nojautua ovenpieleen. Mutta autuas riemu täyttää hänen rintansa. Tällaista oli varmaan, tulee jostain humahtava ajatus, autuaitten ylösnousemus viimeisenä päivänä.
Joku munkinhaamu kiertelee häntä lempeällä äänellä. Mutta hän vain hymähtelee ja hyrähtelee: "Ja Eerik-herra nauraa..."
Siinä hetkessä hänen silmänsä alkavat jo jotain nähdä. Laajan pihan vastapuolella seisoo häneen sivuittain solakka nainen, jonka päässä on vallasnaisen suippohattu ja kasvoilla tumma harso. Naisen edessä on Eerik Aapraminpoika, nyökäten kesken selittelynsä hämmästyneenä Niklasta kohti.
Nainen käännähtää kuin äkkinäisestä säikähdyksestä, hänkin, ja katsoo pitkään, nostaa toista kättään, mutta lähtee äkkiarvaamatta ulkoporttia kohti kadoten sen taakse kuin unennäkö häikäisevään aamuun.
Niklaan käsi hipaisee otsaa ja silmiä. Mikä oli tuo näky – nainen, jonka käynnistä jäi hänen silmäänsä vain solevain lanteitten päivänsäihkyn päärmeämät ääriviivat, ja aivankuin jalka olisi kiireessä ihanasti onnahtanut, lievän lievästi, kuin tietämättään houkutellen...?
Suvi-Maariaisen kautta! Eikö hän ollut nähnyt tuota olentoa kuumehoureissaan ja tuntenut sen viileää kättä kasvoillaan? Niin, ja ... hänhän oli kuullut hyräiltävän hiljaista, surullista laulua... Vai oliko hän kuullut ja nähnyt niitä näitä hourupäisissä unissa? Ristin nimeen...
"No, johan ma sen sanoin, jotta kun on talvi joutsenen selän takana, niin virkoo se vaikka maan alta miehinen mies." Se on Eerik Aapraminpojan ilostelua. Mutta mies puhuu tällä kertaa tavallista kiireisemmin, aivankuin haluaisi jotain peitellä.
"Kuka on tuo – sano!" Niklas osoittaa sulkeutunutta porttia. "Heh, tuo ... no, ka, portti", jahkaili Eerik. Niklas ei osaa enää seurata näkyään. Ympäröivät äänet huumaavat taas hänen ylettömästi herkistyneet aistimensa. "Rakennetaanko...?" hän kysäisee. "Kuullapa tuota, isoa miestä! Johan ne ovat muurinsarvet tuuman verran helvettiin päin kallellaan kuin Kokemäen kirkko. Etkös kuule, häh?"
Niklas ei anna rauhaa kumppanilleen, ennenkuin pääsee katselemaan muurien rakennustyötä, jota oli kuulema tehty jo viime syksystä asti maakunnan talonpoikien, huovien ja koko porvariston väellä ja voimalla.
Jo oli tuossa aivan luostarin lähellä valmistakin muurinseinää, syli sylen päässä. Ja Karjalantien kohdalta nousi neliskulmainen porttitorni, johon parhaillaan iskettiin molemmin puolin kaltevaa kattoa. Kauempaa, kaakosta päin, kuului tasaista hirrenjunttausta. Suomalaisten ja saksalaisten mestarien komentosanat järähtelivät. Porat sopsottivat rei'issään moukareitten iskiessä. Ja ankarat hevosjonot kuljettivat tiiliä, kivenlohkoja, savea ja soraa rantatieltä päin kaartaen eri rakennuspaikkoja kohti.
"Ajallansa aidanpano", tokaisee Eerik, aivankuin olisi ylpistellyt omista aikaansaannoksistaan.
Katapään niemeltä päin ratsastaa aamukatsastukselleen Eerik Akselinpoika Tott, seurueenaan useita porvareita, joista Niklas tunsi Juho Olavinpojan, pormestarin, ja kalaporvari Klemetti Hailin.
Kennäälle pysähtyneen linnanherran käsi nousee ja laskee hänen osoitellessaan seuralaisilleen nousevan Lakamundin tornin suipoksi ylenevää kattoa. Ritarin entisestään uurtuneemmista suun juonteista sojotti hänen lyhyt, kaksihaarainen partansa teräksen harmaana kuin tottakin oikea partakirves taistelussa.
Siihen ährystää puuskutellen Saksainkatua pitkin vanha, laveaviittainen porvari, joka ottaa päästään turkislakkinsa lähestyessään ritaria. "Siinä paha missä puhutaan!" kuuluu huudahtavan Eerik-herra. "Tiedätkös, sinä vanha saituri", hän jatkaa naurahtaen, "että tämä ylimestarimme, isä gardiaani" – hän viittaa lähettyvillä pergamenttipiirroksiaan tarkastelevaan, fransiskaaniviittaa kantavaan mieheen – "vaatii hajoitettavaksi tuon sinun talosi, tuon tuosta?" Ritarin sormi osoittaa luostarin vieressä seisovaa Pietari Degenin taloa.
"Stefanus Laurentii on aina oikeassa", kumarsi vanha pormestari. "Parempi sen on palvella raunioillaan kaupunkimme varjelusta kuin joutua vihavenäläisen poltettavaksi."
"Hyvin sanottu, Pietari Degen", puhui lähestyen säihkyväsilmäinen, lujaotsainen gardiaani, Stefanus Laurentii, joka jo nuorena maisterina oli tehnyt Eerik Akselinpojalle Viipurin muurien suunnitelmat ja nyt, Bolognan kuuluisana tohtorina, näytti johtavan ritarin ylimpänä arkkitehtinä rakennustyön toteuttamista. "Oikein ajateltu", jatkuu gardiaanin syvä ääni, "tämä uusi Siionimme tarvitsee uhreja, jotka annetaan hurskaasta sydämestä ja mielisuosiolla. Beliaalin poikien on tiedettävä, että kivet huutavat meidän oikeuttamme elää omassa maassamme ja Jumalassamme ajasta aikaan."
Eerik Aapraminpoika supisee Niklaalle: "Se on se Polonjan ihmetohtori. Se on kuulema kumartanut Hispanian maassa Mahometin hopeapartaista kuvaa ja lukee koska tahansa isämeitän nurinpäin. Se osaa värkätä ruutia suoloista ja sysihiilestä, se kun näätsen sai sen Mahometin avulla haltuunsa tulikiven helvetin peräseinästä, jossa..."
Mutta Niklas on tarttunut suonenvetoisin kourauksin kumppaniaan olkaan. Hän on pyörtymäisillään. "Degen, Degen", hän hokee itsekseen. Tuo nimi ei lähde enää hänen päästään. Kuka oli hunnutettu nainen? Missä on nyt Kaarina Degen? Onko tuo ylpeä nainen häntä muistanut näinä vuosina yhdelläkään ajatuksella – kysellyt edes hänen hautaansa ja kuolemaansa?
Muistot ahdistavat hänen rintaansa niin, että hän hoippuu toveriinsa tukeutuen takaisin sairaskammionsa lavitsalle.
Kevät tekee tehtävänsä. Kukaan nainen ei ilmesty Niklas Kurjen vuoteen viereen. Ja hän oppii kuolettamaan itsestänsä hauraat näyt ja kuvitelmat. Vanginvartija Elämä kulki kuitenkin loppumatonta kierrostaan. Se kahlitsi toisen sinne, toisen tänne, kunkin omaan kammioonsa, taloonsa tai – kuten hänet – päättymättömille taipaleille. Kylmässä arkipäivässä muuttuivat kosteassa kesäyössä annetut lupaukset tyhjäksi kaiuksi, joka vain hiuduttaa saavuttamattomuudellaan, jos et osaa lakata sitä kuuntelemasta.
Ei edes Ontrei Hovattaisen hahmo ollut hänelle näinä viikkoina enempää kuin ulapan takaa häivähtävä kajavan siipi. Eivätkä nousevat muuritkaan kyenneet vielä tässä hänen mielensä takatalvessa herättämään selkeää taistelutahtoa. Ne vain jollain tavalla rauhoittivat vaisua mieltä. Lopultakin vain syvä Pohjolanikävä valtaa hänet päivä päivältä yhä voimakkaammin. Sehän on ainakin hänen omaansa, jota ei mikään voi häneltä pois ottaa – sysmäinen erämaa ja korpi.
Mutta eräänä päivänä alkaa Eerik Aapraminpoika puhella, heidän nouseskellessaan luostarista raatihuoneen toria kohti, kauttarantain, kovansinisten silmäin pehmetessä merkillisen leppoisiksi.
"Tietänetkö, päällikkö, mikä se on sellainen otus, joka laulaa kuin lintu, mutta ei ole lintu?" Niklaan hymähtäessä mies jatkeskelee: "Se on naisihminen, sinä hiiriäispöllö! Vai eikös palaa päähäsi yks' naisen hyräily, jotta ... 'ja hautapaattansa punasi veri, mut Aavesaarella sumujen meri'?"
Niklaan pysähtyessä hölmistyneenä seisomaan Eerik päästi oikean merirosvo-naurun. Mutta sanat ja sävel olivat jo soinnahtaneet tutuilta kuuntelijan korvaan. Ne eivät olleet pelkkää kuumehouretta. Jo ennen sairauttaan hän oli ne kuullut. Nehän oli laulanut Laukon Elina-rouva juuri sinä iltana, jonka aamuyöstä he olivat tavanneet Aavesaarella – Kaarina Degen ja hän...
Vasarat, kirveet ja vintturit pitivät alempana ankaraa melua. "Mitä sinä kettuilet, mies?" hän huutaa suoraan Eerikin korvaan läpi melskeen kahmaisten tämän niskatukkaan armottomalla kouralla.
Eerik oli kiukustuvinaan, irvisti, kiraisi ja alkoi painella ylämäkeä minkä tallukoista kerkisi.
He juoksevat peräkanaa läpi takapihojen ja sokkeloisten mökkiryhmien Eerikin kierrellessä yhä ylemmäksi, raatihuoneen kallioiselle mäelle. Mutta ei pysähdy hän tännekään, vaan lähtee taas juoksemaan torin reunamaa, kivipuotien edustoja, kadoten vastarinteen kujasille kohti Pyhänhengen kiltatupaa.
Täällä, pihamaalla, he seisovat hetken kuluttua vastakkain, hengästyneinä ja palavissaan. Niklaan silmät ovat täynnä rukoilua ja suuttumusta. Mutta hän ei uskalla edes kysyä, ei sanallakaan. Hänestä tuntuu kuin tämä ihmeellinen uutinen kaikkoaisi olemattomiin, jos siihen höyhenelläkään koskettaisi.
Pihakaivolla on kiltatuvan palvelustyttö nostamassa vettä. Se on nokkela liikkeissään, kuten oli ollut viime syksynä Munkkilähteellä laulava neito. "Tuolta tuttuni tulevi, näköseini näytteleikse", alkavat silloiset säkeet aivankuin hyvitellen palailla Niklaan muistiin. Hän nyhjäisee naurahtaen kumppania olankuoppaan. "Noh, älä nyt enää leikaile, vekama."
"Sinua vuotetaan täksi illaksi linnaan", Eerik kuihaisee. "Kaarina-neidon entisessä kammiossa, se kun on siellä hovirouvana ja..."
"Itsekö käski?" "No, vaikka tuosta poikki!" Niklas henkäisi syvään ja rupesi tuijottamaan vaistomaisesti pukuansa: räisäläistä talonpoikaispukua, jonka takintapainen puolinuttu oli kuluneisuuttaan kellervän ruskea ja rypistyneet housut kömpelöissä saapasruojuissa.
"Tule mukaan, nyt mennään Niilo Kylliäiselle ja otetaan verkaporvarilta velkaa Marjanpojan maksun päälle!" Ja Niklas Kurki läksi taakseen katsomatta ryhdikkäin askelin rinnettä ylöspäin.
Eerik Aapraminpoika jäi vielä hetkeksi toljailemaan keväiselle taivaalle, jota vastaan kiuru poukahteli jostain rantaniityltä. Mies tapaili niskatukkaansa. "Ka, jopahan tuli tuokin", hän sanaili, "ja kuuhan se on kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta",
20.
SAVON LINNA.
Kankaisten selkää viilettää soukka, nelisoutuinen savolaisvene tuimaa ja rohkeata vauhtia. Valkea selkä on kimmeltävän tyyni. Sen pohjasta kuumottavat upeat pilvet pyörryttävästä syvyydestä. Kohta on heinäkuinen poutapäivä riutuva nuotioksi, joka katselee lämpöisenä silmänä tummuvien rantalepikkojen lomitse. Mutta nyt se vielä kimmellyttää ulappaa ja etisiä saaria, joiden lomitse vene pyrkii Kyrönsalmelle. Saaret jäävät jälkeen. Uusi ulappa, Kaupinselkä, avautuu eteen. Kyrönsalmen suupuoli välkehtii niin, että katsojan silmään tekee kipeätä.
Mutta Niklas Kurki on jo ponnahtanut peräsimensä varassa seisoalleen. Hän tuijottaa silmät huikaistuneina valomerta vasten, jonka keskeltä, kalliokaltaalta, kohoaa näkyviin Pekka Kylliäisen uudenuutukainen, nelitorninen hirsilinna. Niklas ojentaa kätensä etisellä teljolla istuvan Kaarina Mörtin olkapäälle ja kouraisee sitä lujasti, riehakkaassa ilossa.
Kaarina-rouvalla ei ole naidun naisen päähinettä. Hänen ohut pääharsonsa on solahtanut kaulalle ja hänen kuparilta välkkyvät hiuksensa säihkyvät tulenlieskana aurinkoa vasten.
Niklaan kämmen on siirtynyt hyväilemään niiden säteileviä kutreja. Iloisessa väkivallassa hän kääntää rakastettunsa hymyilevät kasvot ylöspäin, hengitellen riemukkaita sanoja: "Katso, katso!" "Sinuako, vai...?" nauraa Kaarina. "Linna, katso, kokonainen linnoitus ja joka nurkalla torni – se on Savon linna!"
"Eerik-ritari on ristinyt sen pyhän Olavin nimikoksi." "Se on Savon linna, jumal'avita, eikä se muuta ristimistä tarvitse."
Niklas istuutuu paikalleen. Mutta hän puhuu yhäkin sekä itselleen että rakastetulleen: "Ja me, me olemme häämatkalla..."
Kahdeksan aironlapetta välkehtii hänen edessään. Keltainen valovirta, aivankuin se heijastuisi suunnattoman leinikkö- ja kulleromeren laineilta, tunkeutuu hänen kaikkien aistimiensa kautta suoraan sydämeen. Hänen polviensa vaiheilta kuuluu rakastetun hyräilyä. Se on hiljaista, katkeilevaa virtaa, joka soutaa kuultelevaa ilmanulappaa kuin jono pienenpieniä sorsanpoikia.
Humisevassa onnessa Niklaan korvaan kuulostaa sama sävel kuin oli kauan sitten laulanut nuori vedenhakija-neito Munkkilähteellä. "Tuolta tuttuni tulevi", alkavat sanatkin liihoitella hänen mielessään. Mutta niitäkin ihanammat sanat kertautuvat kertautumistaan hänen muistiinsa. Viipurin kevätöisessä linnankammiossa ne oli puhuttu. Samoilla hopeaneuleisilla pieluksilla, joilla seitsemän vuotta sitten Kaarina Degen oli uskonut hänelle nuoruutensa kohtalot, hän oli nyt heittänyt taakseen entisen elämänsä ja antanut itsensä hänelle, Niklas Kurjelle.
Joskin rakastettu istuu tuossa hänen edessään, ei hän voi olla näkemättä häntä yhä juuri sellaisena kuin hän oli ratkaisevat sanansa sanonut.
Häneen ei koske vieraita vaatteita enemmän se seikka, että Kaarinan aviomies, suolaporvari Ambrosius Mört, oli maannut hänkin osan talvea tautivuoteella ja että he paetessaan olivat pettäneet yksivakaisen ja rehellisen miehen.
Eikö hän, Niklas Kurki, ollut odottanut tuota keväthämäräistä yötä jo seitsemän vuotta? Ja eikö ollutkin Kaarina Degen häntä rakastanut yhtä monta kesää ja talvea?
Miten hän oli sen sanonutkaan hänen astuessaan yölliseen kammioon?
"Olen sinua aina rakastanut", hän puhui ensi sanoikseen. "Ja katso, tuossa makaa nyt minun onnettomuuteni ja kurjuuteni." Siellä himmeässä nurkassa oli hänen vaimonhuntunsa riekaleina. Hän oli sen riisunut kuin kuolemaan saakka kiusattu orja riihiryysyt ennen heidän yhteistä juhannustansa.
"Tunnetko, etkö tunne?" hän sanoi taaskin hyväillen hänen kättään, "täällä on nyt vain yksi sydän, se toinen – pilatun kuninkaantyttären, oli pelkkää katinkultaa".
Kaarina on voipunut hänen sylistään jakkaran eteen ja lepää hetken hänen polveansa vasten. Niklas tuntee hyväileviin käsiinsä, miten hänen rakastettunsa olkapäät ovat ohentuneet, kutistuneet kuin pienen talvilinnun kynkkäluiksi. Hänen otsallaan on pitkien öitten valvontaa. Ja sitäkin enemmän: sen kelmeälle hipiälle on uurtunut liikuttavia, pieniä ryppyjä ja hiukset – nuo välkkyvät ja uhkeat, ovat otsan rajalta nihkeytyneet aivankuin poistumattomasta tuskan hiestä.
Syvä. sääli riipaisee miestä. "Valvoitko koko talven – itsesi uuvuksiin?"
Siihen parahti Kaarina kuin rippituolissa kauhistavan salasynnin tunnustaja: "Minä olen sinulle rukoillut huntuni takaa parantumista ja elämää kaikilta pyhimyksiltä, mutta – ehkäpä siinä minun toisessa sydämessäni – on asunut koko talven murhaajatar, myrkytys ja salamurha."
Kun hän oli ensi kerran laupeuden työssään luostarin sairastuvassa tavannut kuolleeksi kuulemansa rakastettunsa, oli ylitsevuotava onni hänet täyttänyt. Hän tahtoi taistella tuon miehen elämän puolesta ainakin salassa, tuntemattomana.
Mutta elämän palatessa milloin houreisin puhein, milloin tyyntyvän unen voimalla hänen sairaaseensa oli uusi ajatus työntynyt varkain pienenä paholaisena hänen mieleensä. Aluksi se oli kuiskutellut ohuin ivallisin huulin: "Älä houri, suolaporvarin rouva, näkinkenkäinen vaimonhuntu on päässäsi, siinä pysyt ja rikkaan, kaljupäisen ukon suolasäkkiä kannat elämäsi loppuun saakka."
Ja se pieni belzebubi oli alkanut kasvaa, se keräsi pimeitä varjoja ympärilleen kuin lukemattomia mustia korpinsulina. Ja hän alkoi naurahdella itsekseen, pälyillä ympärilleen. Häneen oli juuttunut hirvittävä ajatus, joka siveli häntä houkutellen, löi silkkiruoskana selkään, poltti ja kirveli eikä antanut rauhaa yöksi tai päiväksi.
Ja musta piru nuuski ja kiersi hänen ympärillään. Aamuisin, vanhuksen alkaessa tovittain virkistyä, se ihitteli ja usutteli. Etkö näe? Se kestää, tuo luutunut visakanto vuosikaupalla, vuosikymmeniä... Eikös sanota sanassakin, että Herra armahtaa yksinkertaisia ja että Jumalan juttukamarissa suositaan puhdassydämisiä... Sitä on avitettava – autuuteen tietenkin! Juota sille kuumassa aamuolvessa kordovalaista nukutusainetta tai tuimenna sen pippuriviini sellaisella myrkkykeisolla, että pääsee rauhaan, pois, sinun nuoren ja ainoan rakkautesi tieltä. Älä pelkää turhia. Autuaat eivät kummaile eivätkä kammottele...
"Niin minä haudoin salamurhaa koko ajan sinua hoitaessani, rukoillessani taivasta, sormiellessani rukousnauhani helmiä, hymyillessäni sairaalle vanhukselle, aamu- ja iltamessussa, Neitsyen ja pyhän Andreaksen kuvain alla, pyhä uhrikynttilä ristityissä käsissäni. Ja sinä, sinä aloit tyyntyä yhä rauhallisempiin unennäköihin. Sinä sopersit yhä onnellisemman näköisenä – minun nimeäni, minun! Minä tiesin, että sinä olit aina minua rakastanut. Ja minun täytyi paeta sinun silmiesi pyrkiessä avautumaan aamuun ja terveyteen. Otin Eerik Aapraminpojan uskotukseni. Kielsin häntä vannottamalla itseäni paljastamasta, sillä minunhan täytyi yksin – ooh, miten onkaan raskasta olla yksin! – niin, minä en saanut sinua tahrata mustalla teollani, minun täytyi suorittaa se yksin ja kärsiä salassa tekoni tunnontuska, piina ja kadotus, hymyillä sinulle ja omissa öissäni juoda juottamaani myrkkyä..."
Niklaan tyynnyttelevät kädet peittävät tunnustajattaren suuren hädän luonnottomiksi avartamat silmät. Ja hänen sormiensa lomitse alkaa pisaroida raskaita, hyvää tekeviä kyyneleitä.
"Ken kamppailee sielussaan itsensä kuoleman rajalle, aikoessaan surmata, hän ei ole veriltään edes murhaajattaren kumminkaima, sinä Huittulan hullu!" puhuu Niklas hymisten, nauraen ja yrittäen nostaa rakastettunsa silmät näkyville.
"Ja enkö yrittänytkin sinua paeta ... toipuessasi täyteen hereillä-oloon? Yritinhän...? Ja vihdoin, nyt ... tiedätkö, mitä ajattelin sinua kutsuessani?"
"Tiedänpä hyvinkin." Pienen, hätääntyneen porvaristyttären sydän huusi huutamistaan parasta viisautta tässä maailmassa: "Sehän on – 'Inarin ruhtinas', se ryöstää minut tuntureille ja tuntureitten taakse. Ja kuolema sille, ken..."
"Ei, ei", huudahti Kaarina. "Avio on sakramentti! Kirkko ei sen rikkomista salli."
"Tämäkö kirkko? Tämä synninaneitten kaupustelija, tämä paavikirkko, joka myy veljesmurhan kultakolikosta ja kuittaa aviorikokset hopeapenningillä? Jopas! Ota nyt toki vielä kerran kiinni se toinenkin sydämesi, se uhmaava ja ylpeä – kuninkaantyttären ja..."
Mutta Kaarina oli noussut. Hänen vakaa äänensä mykisti Niklaan huolettoman naurun: "Et osannut siis sanoa, mitä ajattelin sinua kutsuessani", hän puhui. "Oli olemassa jotain mitä vastaan sydämeni ei noussut riitelemään..." Ja hän jäi ihanasti tyynenä ja hymyillen katsomaan rakastamaansa miestä. "Minä tahdon sinulta pojan, Niklas Kurki, pojan, jossa elää yhtä suuri rakkaus kuin Viikin onnettoman neitseen ja Lauritsa-papin hautapatsaan alla. Muistatko?"
Niklaan nyökätessä suljetuin silmäluomin, kykenemättä tuon rakkauden edessä puhumaan, Kaarina lisäsi: "Niin, Niklas Kurki, siinä on meidän manalan-Eljaksemme – toivottoman ikävän orjantappurat kasvavat meidän välillemme, mutta..."
Niklas nosti Kaarinan korkealle käsivarsilleen ja nauroi rohkeata, pitkää naurua.
"Mutta ja mutta! Etkö sinä tiedä, että Niklas Kurki ei varasta, vaan ryöstää kun ryöstää! Ja tekee, jumaliste, tekee ristiretken murjaanien maahan syntiensä sovitukseksi! Eikö se riitä?"
Kaarinan naisensydän näytti juovan avoimin huulin noita rohkeita sanoja. Aivankuin hukuttavan virran vietävissä hän yritti vielä yhä heikkenevää vastarintaa: "Eerik Akselinpoika ei antaisi meille anteeksi vaikutusvaltaisimman raatimiehensä loukkaamista. Ja sinun liittoaikeesi hänen kanssaan Karjalan asiassa ja..."
"Miesten liittoja", alkoi Niklas asiallisen varmasti, "eivät ratkaise lemmenseikat, vaan voima, miekka ja miesten luku. Kun minä olen rakentanut sinulle linnan Oulunsuihin ja seison valmiina Uhtuassa hyökkäämään yli Aunuksen, ottaa totisesti Eerik-herra minun kädestäni Käkisalmen sovittajaisiksi. Siihen mennessä..."
Niklaan syli avautui. Hänen rohkeat silmänsä paloivat turvallista rakkautta. Ja Kaarinan kasvoilta oli hukkunut pois kaikki epäilykset ja tuskat.
Sinä yönä eli heissä koko havahtuva kevät. Vihdoinkin kasvoi heille vuodesta vuoteen auhtona kesantona kitunut maa, jonka aika oli kerran heidänkin osaltaan synnyttää parmailleen kukat ja ohdakkeet, aamujen kasteet ja raesateet, mitä kantoikin se salaperäisessä kohdussaan heitä varten.
Nyt he olivat erottamattomat. Ja tuolla heidän edessään seisoi jo valmiina aivankuin heidän oma linnansa! Kaiken muun he olivat jo unohtaneet.
Pyörteilevä Kyrönsalmi panee miehet vetämään tavallista tanakammin.
Tulijoita vastaan avautuu salmen molemmilta rannoilta kirjava elämä. Ollaan Olavinpäivän aatossa. Idänpuolisella markkinaniemellä kiertelee kansaa monipäisissä rypäissä. Juvan Martti-rovasti on kuuluttanut jumalanpalveluksen Säämingin vasta pystytettyyn pieneen puukappeliin. Rahvasta on kerääntynyt messuille tavallista runsaammin, papinkymmenysten maksuun ja kaupantekoon, mutta ennen kaikkea muuta ihmettelemään uuden linnan uhkeutta.
Niemen ulommaisessa nipukassa seisoskelee savonukkoja naamat hyvästä mielestä kuumoksissaan kuin naurispaistikkaat leppoisilla kaskitulilla.
Siinä se seisoi lopultakin monien miespolvien ajatus toteutuneena keltaisessa honkahirressään ja paksuine torneineen, joiden väliseltä kattotasanteelta törrötteli jo pari tulikirnun suuta itää ja pohjoista kohti.
Niklas on tuntevinaan miesten joukosta rantasalmelaiset Aapeli Naukkarisen ja Mikko Häkkisen, joiden kanssa hän oli seitsemisen vuotta sitten tapellut Yövedellä vainolaista vastaan.
Hän huiskauttaa iloissaan pieksuniekoille. Ja viittaa yhtä päätä kokkatuhdolla soutavalle Eerik Aapraminpojalle hiljentääkseen vieläkin vauhtia. Hän on nähnyt taempaa lähestyvän karjalaisviittaisen miehen, joka kärähyttää hänen mieleensä sitäkin kaukaisempia tappelunkäryjä. Sehän on Lari Ontronen! Sen on parta venynyt pitkäksi niiltä ajoilta, jolloin mies oli hänen isänsä käskyläisenä ollut sitomassa häntä köysiin Kemijoella Hirmulan talon rantapenkereellä.
Mutta miehen vasemmassa poskessa on pitkä, tulenpalava arpi, joka vetää vinoon vasenta suupieltä. Sen tuntomerkin Niklas muistaa lyöneensä itse omalla miekallaan. Silloisella kostoretkellään Uhtualle Hovattaisia vastaan hän oli Kuittijärvien kannaksella Jyvöälahden pihamaalla iskenyt yöllisessä kärhämässä tuota samaa mekkoniekkaa, säästänyt hengen ja jäänyt taloksi.
Muistelijan päähän välähti loistava tuuma. Ontrosen Lari oli Uhtuan johtomiehiä. Sen takana viittilöi kokonainen parvi muita uhtualaisia. Nyt oli koossa sekä Savon että Karjalan miehiä ja päälliköitä ja itse Pekka Kylliäinen linnanherrana! Nyt jos koskaan oli tullut oikea hetki pohjustaa liitto Uhtuan kanssa Solovetsia ja sikäläistä ryssänvaltaa vastaan.
Hän tervehtii vielä kerran rannalle päin ja käännältää veneen tuimasti linnan vesiportille, valmistaakseen Pekka Kylliäistä aikeisiinsa.
On tullut vihdoin lahea heinäkuinen aamuyö. Linnan laajassa alapirtissä on jo päättynyt savolaisten ja karjalaisten neuvottelu. Linnan Anna-emännän ja piikojen kantamista oluthaarikoista on vieraitten päihin kihonnut Remusenpojan humaloita kuin pörräileviä mettiäisiä.
Ovat kaulailleet uhtualaiset, savolaiset ovat veistäneet kompiaan ja jämerästi on Pekka Kylliäinen naulinnut päätökset pöytään.
Kaarina-rouva on noussut linnan ylävarustuksille. Heinäkuisen yön lämpöisestä pimeästä heljentyvä aamunkuulto vetää saarten ja nienten editse pitkiä ja yhä pitempiä miekanterän muotoisia suikaleita. Mutta niissä ei ole mitään uhkaa eikä ennustusta verisistä kohtaloista. Ne vain kuultavat pohjattomassa valossaan – nuo soiluvaiset, joissa auringonpalo ei vielä vavahtele eikä polta. Niissä asuu jo syvällä päivän liekehtivä säilä. Mutta vielä ne ovat kuin uneen pysähtyneitä virtoja, joiden salaisen, suuren onnen tajuaa vain täysin onnellinen ihminen – hän, muinainen Kaarina Degen, joka vihdoinkin on kuninkaantytär rakkaudessa.
Vahtimiehen tasaiset askelet kuuluvat hänen takaansa jättäen jälkeensä nopeasti himmenevää kaikua. Alhaalta, tallin puolelta, kuuluu hevosten harvoja kavionkopahduksia permantopalkkeja vasten ja tasaista, lämpöistä aamuappeen jauhautumista suurissa hampaissa.
Alatuvasta nousee yhä vaimeata ääntensorinaa. Siellä nostaa hänen rakastettunsa miehiä suureen sotaan, josta on tuleva kaikkien heimojen juhla ja perivihollisen viimeinen tuho.
Syvä hyvänmielen aalto on uuvuttamaisillaan Kaarinan sielun ja ruumiin. Suurimmassa onnessa huokaa aina alakuloisuuden syvällä itkevä sydän. Se on onnellisen sokean ja autuaasti hullun taaksepäin katsomista entisen elämän silmänräpäyksiin.
Niin nytkin. Keltaiset, nukkuvat soiluvaiset alkavat värehtiä. Ne liikahtavat, ne virtaavat milloin mutkittelevana purona, milloin kantavana kymenä. Ja minkä näyn ne kantavatkaan hänen huikaistuneitten silmiensä eteen: hetken, jolloin hän tiesi tietämällä rakastavansa "Inarin ruhtinasta", tiesi katkerassa ilossa. Ja niin ui Säijänselältä kosteassa aamuyössä Aavesaari tarinoineen ja tummine lauluineen häntä vastaan.
Hiljainen laulu soi hänen mielessään. Se nousee pienenä aurinkona. Se humisee havahtuvien koivujen ja pihlajien lehvistöissä. Ja se elää hänen huulillaan milloin täysin sanoin, milloin sanattomana sävelenä:
"Cecilia neito hän alttarin eessä
rukoili, taivasta unelmoi.
Mut Lauritsa-pappi hän sakramentin
hänen autuudeksensa joi.
Ja suven lyhven he selkiä souti,
yli öitten lemmen he kukkia nouti."Alhaalle, vesiportille, on työntynyt pidoista lähteviä savolaisia ja uhtualaisia. Lari Ontrosen ääni kuuluu löpertelevän totisessa ja hurskaassa humalassa Niklaalle. "Kuule sie, Tornion posatniekka. Ei petä Uhtuan mies, ota-Ontrei hyvästi auttakoon. Tuo tuohon, tuo pyhä ikoni, velisein, tuo muamo Muarie pyhien tuohusten alle ja siunattu leipä, syön sen, silmäni ristin ja sinulle, briha, jalkaa kumarran, uskotko, velisein, uskotko!"
Ja mies kuului mässähtävän polvilleen liittolaisensa eteen ja hokevan ylitsevuotavassa ilossa: "Katsho, katsho, maahan kumarran, käsilläni jalkojasi kosketan, katsho, ja valat pyhäiset vannon. Uskotko, posatniekka?"
"Nouse siitä", kuului Niklaan ääni suuttumuksen rajoilta. "Meillä ei ole tapana selkää köyristellä, nouse!"
Kuului yhä Ontrosen Larin höllähuulista soperrusta. Mutta hänet lie työnnetty veneeseen, koska alkoi kuulua parin kolmen veneen soutua virran yli markkinaniemelle.
Kaarina oli vetänyt viittansa hupun päänsä yli. Hän nojasi rintavarustukseen ja jatkoi lauluaan viimeisestä säkeistöstä tasaisella äänellä:
"Niin Lauritsa-pappi ja neitonen nuori
he syksyllä kuolohon tuomittiin.
Ritari julma hän heidät surmas,
he orjanruusuihin peitettiin.
Ja hautapaattansa punasi veri,
mut Aavesaarella sumujen meri."Koillistornin nurkkaukselta kuuluu hämmästynyt huudahdus. "Laulatko sinä hautapaasista ja orjantappuroista?" Se oli Niklas, joka otti olkapäistä rakastettunsa lähelleen. "Nyt on aika laulaa Uhtuan suurista Petrunpäivistä, joilla syödään rasvaisia sultsinoita ja kalitaisia, jokainen talo on Pohjan-pirkoille kostitalo ja jokaisella sarajaalla tanssitaan 'pitkää kisaa' ja 'humausta'. Liitto on tehty, tiedätkö. Ja Käkisalmen posatniekkaa vuottaa hirsipuu!" ..
Iloisessa väkivallassa Niklas vetää hymyilevän rakastettunsa ovelle ja ottaa hänet portaissa alhaalta päin humahtaen syliinsä......
Heidän häämatkallaan oli kiire. Nouseva päivä oli jo ennättänyt sytytellä aamuruskoisia tulipaloja saartentakaiselle taivaalle.
21.
OULUNLINNAN TUPAANTULIAISET.
Vihdoinkin lähestytään Oulunjoen Linnasaarella suurta päivää. Niklas Kurki on saattanut nuorikkonsa oman hirsilinnansa kurkihirren alle ja tänään vietetään tupaantuliaisia ja kukaties samalla isännän läksiäisiä Uhtuan maille ja Käkisalmea vastaan.
Heidän häämatkastaan on kulunut jo pitkälle toista vuotta ja kehdossa uinahtelee jo heidän pieni esikoisensa, Maalina-tytär, joka on saanut nimensä isoäitinsä mukaan.
Heidän rakkauttaan oli seurannut onni ja siunaus. Se oli jo yksinpä Limingan papin, Eerik-herran, vihkimäkin, sillä suolaporvari Ambrosius Mört, tuo "luutunut visakanto", oli sittenkin, pian heidän pakonsa jälkeen, joutunut kuoleman rekeen, rippinsä tehnyt ja kuopattu pois.
Vanhuksen viimeinen rippi oli tosin ryöhännyt ruttoa, tulta ja tulikiveä jälkeen jääville.
"Hän veti viimeisen henkäyksensä helvetin lieska sydämessä ja kirouksen ruoto kurkussa, mistä sinulla, onneton poikani, ja sinulla, tyttäreni Kaarina, on edesvastuu viimeisellä tuomiolla", oli siitä kirjoittanut Viipurista pitkässä nuhdekirjeessään fransiskaanien gardiaani, isä Stefanus.
Mutta hurskaassa kirjeessä olivat olleet myöskin seuraavat armon ja sovituksen sanat: "– – – jollette pyhän neitsyen ja kaikkien enkeleitten kunniaksi syntiänne sovita anein, joilla kuitataan kolmen vuoden ja kolmen kvadrageenan penitenssi eli katumusharjoitukset, kuten kuuluu pyhän Isän Veljeskunnallemme suoma armo ja oikeus paavinkirjeessä a. D. 1449."
Niklas oli kirjeen lukenut saarensa vallirakennuksilla, joilla syksyä varten parhaillaan sauhusi hänen sen kesän viimeinen tiiliuuninsa ja kehikolla olevaa päärakennusta nostettiin hirsi hirreltä tulipalokiireellä. Kaarina oli soudattanut itsensä yli salmen ja ojentanut sen rakastetulleen, joka seisoi idänpuolisen vallituksen päällishirrellä.
Tuuli painoi tiiliuunin savun hänen ylitseen. Muurarit, kivenhakkurit ja veistomiehet pitivät meluansa, niin että hänen oli aluksi turha puhua alhaalla odottavalle Kaarinalle. He läksivät soutamaan yli virran Jaakko-herran kauppataloon, jossa he pitivät majaa toistaiseksi.
"Luulenpa, että isä gardiaanin omassa kurkussa on – ahneuden ruoto!" Niklas huudahti Kaarinalle keskellä virtaa. "Vai pelkäätkö sinä vainajien kirouksia?" Kaarina ei vastaa, mutta katsoo vakavasti pyörteileviin vuolteisiin.
"Etkö näe", jatkaa Niklas yhä tuimistuen, "että gardiaani haluaa tehdä anekauppoja, pyhän Neitsyen ja kaikkien enkeleitten kunniaksi? No hyvä. Minä maksan sellaiset aneet, että täyttyvät seitsemän vuoden ja seitsemän kvadrageenan katumusharjoitukset!" Ja hän puuskutti pitkin airon vedoin halveksumistaan, jonka alta soinnahteli raikasta, melkein poikamaista vapautumisen iloa.
Rantatiellä hän pysäytti Kaarinan. "Miksi et puhu? Eikö riitä kolmekymmentä lohitynnyriä, sanokaamme Eerik Akselinpojan spitaalisairaalalle, kullattu ehtoollismalja, hopeaketjuisia suitsutusastioita pari kappaletta ja lesken sielumessut harmaaveljeksille? Eikö riitä synninpäästöksi, vai?"
Kaarina kääntyi häntä kohti hymyillen syksynraikkailla huulillaan. "Hyvinkin riittää. Hoosiannaa laulavat sellaisista summista. Mutta meillä on jo oma siunauksemme. Pyhä Anna on itse minut siunannut. Sinä saat pojan, pojan, Niklas Kurki!"
Samoihin aikoihin oli Niklas lähettänyt Eerik Aapraminpojan viimeisellä hansalaivalla Turkuun ja sieltä isänsä luokse Pyhäjärven Aniaan. Heidän piti yhdessä vaeltaa Viipuriin, jossa heidän tuli suorittaa hänen määräämänsä lahjoitukset luostarille ja sairaalalle.
Mutta matkan päämäärä oli oleva – Käkisalmi. Vanhan vehkeilijän, Satakunnan Daavidin, piti vielä kerran heittää vanhuutensa rauha, sumuttaa muinaisella kavaltajamaineellaan Käkisalmen ryssäläisposatniekan silmät ja samalla aikaa potkea nuottaansa karjalaissyntyisistä kupetseista salaliitto posatniekkaa vastaan.
Eerik Aapraminpojan oli palattava mahdollisimman pian tuomaan viestiä keinoista ja merkeistä hankkeen kypsyttyä toteuttamisasteelleen.
"Sano isäukolle", hän oli puhunut viimeisiksi sanoikseen, "että siinä se on kunnian kruunu hänen parjattuun päähänsä – posatniekan pää oman poikansa tervetuliaisiksi".
Nyt, tänä tupaantuliaispäivänä, olivat Oulun Kaupunginojan latvajärvet uudestaan umpeutuneet kimaltelevaan jäähän. Niiden rantojen kituliaat koivikot paloivat hulluina revontulina tai huikeana kaskenpalona hukkuen jäänsiniselle taivaalle. Niiden matalassa viidakon rinnassa vavahteli yhtä mittaa vaihtuen lempeitä ja julmia värejä; milloin haaleanpunaista orjanruusua, milloin väkevää horsmaa, syysmuuraimen keltaa ja tuimaa karpalon verta – tai nämä kaikki yhdessä hehkuvana, lapinnoitaisena kudoksena, joka ennusti salamerkein, löi ilosta huumoksiin ja kuitenkin kammoksutti.
Mutta pajukot ja koivikot Merikosken väylien pienillä saarelmilla huojahtelivat jäänhauraina pitkien vuolteiden heittäessä yhä ja yhä lisää jäänhilettä niiden paleltuville oksille.
Tämä marraskuun rohkea päivä oli uuden linnanherran mielestä onnellinen ennusmerkki tupaantuliaisjuhlaksi, sillä se oli täynnänsä hänen puolisonsa Kaarina Kurjen omaa kauneutta: liekehtivää tulenpaloa hänen hiuksiltaan, jäänviheriäistä säihkyä hänen katseestaan ja säteilevää valoa hänen kasvojensa hipiältä, jota nyt yhäkin heljensi äitiyden onni ja siunaus.
Kaarina-rouva puuhailee emännäntuvassa pienen tyttärensä kehdon vaiheilla. Laajassa pirtissä vallitsee palvelevia piikoja nyt jo tallustelevaksi lössäkäksi levennyt Jaakko-herran Elle-rouva vaiheillaan uhoavaa uuninlämpöä ja entisestäänkin akkamaisempaa ilomieltä.
Niklas Kurki seisoskelee vallituksillaan, joita on ennätetty rakentaa vasta pohjoista ja itää vastaan, hymähdellen vuoroin pienelle matalatorniselle linnalleen, josta vielä puuttuvat melkein kaikki ulkorakennukset, paitsi tallit, vuoroin silmäten yli virran vieraita odotellen.
Limingan laurinmarkkinoilta oli Jaakko-kauppi tuonut Korsholman Hannu-voudilta puolittain uhkaavia viestejä. Rehti ritari ei suinkaan kantanut kaunaa Niklas Kurjelle, tyttärensä lyhytaikaiselle sulhaselle, sillä Ingeborg-neito oli kunnialla naitettu Helsinglannin kuninkaan voudin, Torsten-herran, pojalle, nuorelle Kaarle-junkkerille. Mutta Korsholman isäntä oli tokaissut Jaakko-enon tupaantuliaiskutsuun: "Tulisinpa niihin pitoihin kutsumattakin, sillä minulla on lääniherraltani, jalolta Sten Sturelta, Niklas-päällikölle ja kaikille kurkelaisille käskyjä, joita heidän on ajoissa kuunneltava, jos eivät halua kantaa väärää kilpeä valtakuntaa vastaan."
Tällaisistakaan ennusmerkeistä ei Niklas uudessa voimantunnossaan paljoakaan hätkähtänyt. Mitä tahansa aseteltaneenkin verkkoja ja rysänpohjia hänen eteensä, hän oli tällä kertaa nouseva aikomansa kosket ja latvoille saakka.
Jo pari päivää sitten oli taloon saapunut nuori 18-vuotias Juho Könkkölä, Taivaskerolla itsensä uhranneen Marrasjärven Könkkölä-vainajan esikoispoika, joka sitäkin nuoremman Erkki veljensä kanssa hoiti nykyisin metsäpirkkojen päällikkyyttä ja oli jo kokoillut pirkkajoukot Rovaniemen tienoille niiden hiihättämiseksi ensi lumen tultua Oulujärvelle, Uhtuan retken lähtöpaikoille.
Uhtuan Lari Ontrosen, hänen mahtavimman liittolaisensa, viestit olivat sitäpaitsi jo kahteen kertaan kiirehtineet hänen retkelle lähtöään. Siellä päin oli Kuittijärvien pohjanpuolisesta kylästä Aunuksen rajoille, Kiimas- ja Nuokkijärven väylille saakka, kansa viime pääsiäisenä, äijäpäivän praasnikoissa, vannonut pyhien Iljojensa nimeen retkeen yhtyvänsä, niin että tshasounien kellot olivat soineet sillä viikolla aamusta iltaan. Näin olivat uhtualaiset salaviestit Kemin tämänkesäisillä juhannusmarkkinoilla kertoneet.
Tosin ei ollut vieläkään palannut Eerik Aapraminpoika Käkisalmesta. Eikä hänellä siis yhäkään ollut mitään tietoja isänsä salakaappaushommista. Mutta mies saattoi saapua minä päivänä tahansa. Ja jos ei tulisi, olisi vielä aikaa Aunuksen rajoilta lähettää vakoilijoita saamaan tietoja.
Mihin päin tahansa hän aprikoitsi asioita nojaillessaan vallinsa rintavarustukseen, ei hän nähnyt edessään muuta kuin elämänsä kaikkien taisteluitten, pettymysten ja voittojen suuren ajatuksen lähestyvän itseänsä viikko viikolta ja päivä päivältä.
Siihen ilmestyy rakennuksen laveille portaille Kaarina-rouva. Hän on jo pukeutunut juhlapukuun: koristelemattomaan, mutta raskaan siniseen ja kertavaan hameeseen, joka lievästi maata laahaten tekee hänen vartalonsa korkeaksi ja uhkeasti lanteikkaaksi. Avoimella kaulalla kulisevat suuret, ohueen kultaketjuun solutetut meripihkahelmet ja ruskean keltaista, korkeaa huntua pitää koossa pienenä säteikkönä kiiltävä otsaripa.
Siinä hän on, katsoo Niklas ihastuneena – kuningattarena taaskin! Hän lähestyy, kumartaa leikitellen hoviherraa. "Kuinka voi meidän prinsessamme, josta piti tulla prinssi?" "Hän näkee unta paimenpojasta, joka voittaa hänet ja puolen valtakuntaa", kurkoittuu Kaarina portailta alaspäin yhtyen hymyillen leikkipuheeseen.
"Entä palatessani Aunuksen herrana, onko vastassani myöskin Aunuksen ja Vienan perintöprinssi?"
Kaarina nauroi kiusoitellen, näytellen ylpeää hallitsijatarta: "Ei riitä, mies parka, Aunus ja Viena, poikia tehdään vasta – Suomen herttualle!"
"Ja tyytyykö sitten minun kuninkaantyttäreni edes herttuaan?"
"Toistaiseksi! Hänellä on näätsen jonkin verran myös jauhoporvarin verta suonissaan."
"Tottakin, en ole tullut ajatelleeksikaan, että sinussa on pelkkää vierasta rotua – meille hämäläispirkoille", Niklas aprikoi nousten portaille.
"Pelkkääkö? Etkö tiedä, että äitini oli väärentämättömien karjalaispohattojen, Katapäitten, tyttäriä? Siksipä asuu meissä, sinussa ja minussa – kaksi tulevaisuutta: äveriäs suomalainen porvari ja hallitsija. Kumpi meistä syntyy, se riippuu sinun ja pirkkojen miekasta, sinun voitostasi tai tappiostasi."
"Tappiosta? Minulla on ollut jo liian monta tappiota. Nyt ei ole muuta valittavissa kuin kuolema tai voitto!" Niklaan puhe oli muuttunut kiihkeäksi ja kasvot olivat tuimistuneet.
"Kuolisitko muka!" heitti Kaarina-rouva vireällä naurulla liiat vakavuudet. "Sinähän olet menossa Karjalan pohattojen praasnikkoihin etkä sotaan!"
Niklaan katse oli jäänyt huikaisevaan valoon ja samaa tietä Hahtiperän Kurkelan pihavierteelle, josta ryhmä miehiä ja naisia alkoi solua rantaan päin. "Vieraat tulevat!" hän huudahti. "Ja kukas ensimmäisenä, jollei Henrik-eno ja Korsholman Hannu-herra – sanasota tässä ainakin on syntymässä!" hän naurahti taas huolettomasti lähtiessään ottamaan vieraita vastaan.
Myöhään illalla seisahtuu Niklas juhlapirtistä tullen portaille, joita valaisevat seinällä roihahtelevat tervasoihdut. Hän pyyhkii hihalla hikeä otsaltaan ja vetää pakkasilmaa syvälle keuhkoihinsa. Tämä rauhoittaa hänen kuohahtaneita veriään. Sisällä pitkin iltaa käyty keskustelu oli jäänyt pelkäksi sanannahinaksi ja ukkojen varoitteluiksi.
Hän oli yrittänyt tähän mennessä itsensä hillitä jurauttamalla sanan silloin tällöin tai naurahtamalla, varsinkin ukkojen joutuessa keskenäänkin sanakähmiin.
Eerik-mestari oli valittanut suuren pitäjänsä puolesta Hannu-voutia vastaan siitä, että tämän viljanhankkijat olivat lastanneet taaskin koko syksyn heikon sadon Tukholmaan vietäväksi.
Ja Hannu-ritari oli tokaissut vastaan: "Niin on lääniherrani Sten Sturen tahto. Enkä tiedä ketä minun tulisi kuulla paitsi häntä, valtionhoitajaa." Mutta Jaakko-eno oli asettunut kirkkoherran ja heidän yhteisen pitäjänsä puolelle. "Ollaanko jo lahden tuolla puolen vätyksiä, kun ei riitä verot viljassa ja monessa muussa, vaan tahdotaan riistää penningillä ja markalla viimeisetkin rippeet suomalaisen maanmöyrijän hinkalosta?"
"Ka, mikäs siinä", oli hähätellyt kuivaa yskäänsä iso-Henrik, "sopii tulla liminkalaisten puolestaan meille, Tornion Kurkelaan, viljanostoon. Meillä on kolmen syksyn kaskisato ollut vuottelemassa hinnannousua." Ja hänen nenänkyömynsä oli vääntynyt vanhaan tapaansa kieroon häijyilevästä ja takaviisaasta vahingonilosta.
Niin oli tultu hänen Uhtuan retkeensä.
"En laita enkä moiti, ennenkuin näen Niklas-poikani saalisahkiot nousemassa tuota pihakennästä", oli asiasta alkanut jaaritella Suensaaren herra enomies.
"Saaliina on tällä kertaa Suomen heimojen yhtyminen – koko valtakunta!" hän oli aikonut lyödä kerrallaan nurin koko pitkäpiimäisen repostelun. "Tiedetään, tiedetään", jatkoi yhä enomies, "mutta kun ryssä maksaa sielumessunsakin väärällä rahalla, ei ole vienalaiseenkaan liialti luottamista, ei sanassa eikä valassa. Sinä olet, ottopoikani, niin potra mies, etten soisi sinun enää mieheni'issä jolkuttelevan taattosi päättömiä taipaleita – milloin sinne, milloin tänne, eikä lopulta mihinkään."
"Mnjaa, mjaa", massutteli Jaakko-eno yhä hampaattomammiksi käyneillä ikenillään, "mutta olenpa kuullut, etteivät suostu hevin ryssänpirulaisten vierustelijoiksi Uhtuan Oljenkat ja Tatjaanat, jotta – eipä liene vielä niiden pojissakaan ryssänruttoa verissä".
"Sellainen retki on ainakin tällä erää Ruotsin etuja vastaan. Ja minulla on oikeus se kieltääkin valtionhoitajan nimessä, jollei..."
Siinä hetkessä hän, Niklas, oli ensi kerran kimmastunut Hannu-ritarille. "Eivät ole kysyneet pirkkalaispäälliköt tähänkään saakka lupia Ruotsin herroilta. Eikä kysytä nytkään!" hän oli törähyttänyt suutuksissaan ja lähtenyt vilvoittelemaan tuon iänikuisen nahistelun ja sakeana pohottavan ilman kuumittamaa päätänsä.
Ohut kuunsirppi leikkasi loputonta taivaansarkaansa. Se kiilteli liikkumattomana. Mutta sitä uhkeammin paloivat tähdet sen joka puolella. Ne vavahtelivat herkeämättä kylmissä korkeuksissaan. Suurimmat kävivät laajoissa ryhmissä keskenään sotaa. Katsojasta näytti, että ne räiskähtelivät ja roihahtelivat toisiansa vastaan. Mutta pienet ja kaukaiset tähdet napottivat niiden takaa liikkumattomina, uteliaina silmäterinä.
Oli, oli totisesti taivaalla ratoja, ajatteli Niklas ylentyen mieleltään. Ja urkenipa väyliä ja tolia maankin päällä, läpi korpien, yli aapojen ja vuomien, yli kimmeltävien jäitten ja järvien, ohi koskenkoprujen, jotka seisoivat tuhatmuotoisina jäälinnoina hänen taipaleittensa varsilla...
Kovaan rautaiseen maahan iskeytyy karski askel, nuorekas ja rohkea. Se on nuori Juho Könkkölä, joka on tulossa pihan yli tallien puolelta. Hänen ilveksennahkainen lakkinsa kiiltää upean kirjavalta ja sen alta paistavat terveet avoimet kasvot, huulilla samanlaista tyyntä hymyä kuin oli aikoinaan ollut hänen sankari-isällään. Mutta silmät olivat vieläkin lempeämmät. Niissä oli äidiltä perittyä, kostean härmän takaa katsovaa haavetta, aivan kuin pehmeää unta, jonka sylistä saattoi herätä koska tahansa tuhon hurja hurmio sodassa tai rakkaudessa.
Tuosta nuorukaisesta oli tuleva hänen uskotuin kylkimiehensä, tunsi Niklas yhä ilostuvampana.
"Tule apuun, Juho", hän tokaisee leikkiä äänessä. "Nuo ukkelit tuolla pirtissä tonttuilevat meitä vastaan!"
"Älä sure, ei se kauan kestä, sano' Hyrysen Heikki, kun ryssää tappoi!" kompaili Juho huurtuneita silmäripsiään räpytellen. "Meillä tuolla Marras järvellä päin riittää kyllä nuotioita, joilla sukset tervata ja miehet sonnustaa taipaleille. Vai tunnetkos tervankäryä Rovaniemeltä?" Ja nuorukainen oli nuuskivinaan ilmaa.
"Taitaapa tuntua", Niklas yhtyi leikkiin. "Ja keitäs ne sitten tottelevat, metsäpirkat, jollei meitä, sinua ja minua!" hän jatkoi.
"Sanopas muuta, omilla housuillaan sopii istua vaikka pyhän Laurin halstarille!"
Eteisestä oli alkanut kuulua naisten hameitten kahinaa. Talon Kaarina-rouva ja hänen kaimansa, Marrasjärven Kaarina-leski, Juhon äiti, ja Suensaaren Aunis-emäntä olivat siirtymässä naistentuvasta pirtinpuolelle.
Tähtien palo, pakkasen huurtava henki ja nuo valoisat nuorukaiskasvot olivat tuoneet Niklaalle takaisin ilomielisen väittelyhalun. Hän napsautti naisten ohimennessä peukaloaan poikamaisesti nauraen: "No ka, mennään sitten yksissä hameitten suojissa, kun ei muuten uskalleta!"
Mutta pirtin pintapöydän ääressä oltiinkin jo uusilla kalavesillä. Ja saaliista näytti olevan ankara riita. Tuntui kuin Hannu-herra olisi esittänyt pirkoille loukkaavia vaatimuksia, koska Henrik Kurjen naama punoitti kaulasuonia myöten, ääni kärisi ja vasemmuksen nyrkki takoi hitaassa tahdissa pöytää. "Vai arentiveroja meidän Oulun-lohestamme? Vai lampuodeiksi te meitä luulette? Pyhäkoski, Marjamaa, Turkka ja Merikoski – parhaat lohipatomme muka puoliksi kruunulle ja puoliksi meille! Ettekö ole lukenut, korsholmalainen, Maunu Latolukon pirkkakirjaa, jonka mukaan meille on taattu vapaus näillä mailla polvesta polveen?"
"Pirkkakirjaa!" Jaakko kumahutti kannunsa pöytään. "Sen rikkireväisijän ensimmäistä tulemista on ennustettu profeettain kautta eli erään Jaakko-porvarin suulla jo pari vuotta sitten. Sture-herrat taitavat olla kamelinkarvaisia edelläkävijöitä!"
Mutta Henrik oli tuijottanut yhä karripäisenä jääränä Hannu-herraa ja jatkoi omaa todisteluaan: "Me lapinkävijä-pirkat kokoamme itse kaiken saaliimme, ja'amme sen itse keskenämme vanhan perintölaskun mukaan ja sen jälkeen suoritamme kruunulle omat erikoisveromme, joihin ei koskaan ole kuulunut yhtäkään lohitynnyriä. Ja nyt te, ritari parka, aiotte uskotella minulle, kauppakuntien – ei teidän hallituksenne – valitsemalle lapinvoudille, että kuninkaan-kirja muutetaan ikimuistoisen vapautemme pannakirjaksi! Takaan, että minä aion totella vain sitä pergamenttia, joka on säilössä Suensaaren Kurkelan aarrearkussa."
"Herra lapinvouti", alkoi Hannu-herra, "ei ole tarkoitus rikkoa teidän 'lapinlakianne', ainoastaan..."
Jaakko-herra oli remahtanut nauramaan: "Eihän toki, rikkoa mukamas? Parempi on tehdä niinkuin piru Kokemäen kirkossa. Se venytteli hampaillaan pergamenttia, jotta siihen olisi mahtunut hurskaitten torkkujain nimet..."
"Puhun, kuten olen sanonut, lääniherrani nimessä, enkä siedä vastaväitteitä", keskeytti Hannu-vouti.
"Ehkäpä ette", nauroi Jaakko-kauppi entistä remakammin. "Mutta tietääkös jalosukuinen ritari, miten sille pirulle kävi? No, sen hampaat heltisivät, pirunsarvi kolahti seinään ja torkkujat havahtuivat – kuten me pirkatkin nyt tässä pirtissä ja tällä hetkellä. Ei meitä petetä."
"Kuulitko, Niklas", Henrik kääntyi ottopoikansa puoleen, "huomasit kai äsken, että estellessäni aikeitasi koettelin tämän jalon vieraamme munaskuita? Ja nyt on, luulen ma, hänen terveellistä tietää, etten aio retkeäsi kieltää, jos kykenet todistamaan pätöseikoin sen puolesta."
Hannu-ritari oli kuitenkin ottanut mahtavimman asentonsa. Vasen kämmen oli painunut reittä vasten, oikea kyynärpää laskeutunut pöydälle juhlavasti. Ja hän alkoi harvakseen: "Ette taida tietää, että valtionhoitajamme on parhaillaan Turussa johtamassa maanoikeutta ja että minulla on hänen oman sanansa mukaisesti oikeus alkaa ja päättää nämä neuvottelut teidän, pirkkojen, kanssa. Sopinee siis kuulla ilman korvalappuja, mitä meillä päin ajatellaan tuosta aiotusta Uhtuan ja Käkisalmen retkestä..."
"Jesses, sano' Halikon pappi!" oli hämmästelevinään Jaakko-herra, "nehän touhuavat kuin piru pyhimysten kimpussa!" Ja enomies iski silmää pirkoille kohottaen halveksuvan näköisenä kannunsa.
Korsholman vouti oli noussut takamuksiltaan. Hänen mahtava vartalonsa kohosi uhkaavana pöydän takaa ja hän jatkoi järeästi äskeistä lausettansa: "Asiat ovat sillä kohdalla, että Ruotsin hallitus tarvitsee kaikki voimansa yhä rettelöivää Tanskan Kristiania vastaan ja kieltää kaikki retket, jotka lisäävät vaaraa idästä päin. Onko kuultu, vai?" hän kääntyi lopuksi kohti Niklasta.
"Se vaara on jo olemassa ja suurenemassa viikko viikolta. Vai luuletteko te, ankara ritari, että ryssän saaliinhimo talttuu sillä, että me yritämme sitä myyrinä pakoilla tai mielinkielin pokkuroida. Ei, hyvä herra. Ryssä on haaskalintu, joka haistaa raadonhajun ja käy sitä julmetummaksi mitä helpommalta saalis näyttää. Jos en minä, esimerkiksi, olisi pari vuotta sitten hävittänyt Solovetsin valtaa Lapinrannalla Näätämöstä Pummankiin saakka, olisi se nyt tällä hetkellä työntymässä Inarilta Rovanientä kohti. Me suomalaiset sanalla sanoen turvaamme juuri hyökkäyksillämme teidän selkäpuoltanne taisteluissanne Tanskan kanssa. Miten luulette, hyvä herra, käyvän, jos heikonnatte meitä sekä kielloin että lisäveroin? Muserratte täältä päin oman suojamuurinne ja saatte taistella kahta tuhotulvaa vastaan, etelää ja koillista kohti yht'aikaa."
Henrik hymähteli hyvillään. "Kas, sillä tavalla, poikaseni", näyttivät siristelevän hänen silmänsä. "Kuullapa tuota puhetta", Jaakko leveili ritarille, "siinä sitä vasta on pappia! Tekee uutta vanhasta saarnasta ja panee eksyneet lampaat umpiaitaan ... viisauden veräjällä, ho-hoh, oikein tekee hyvää syntiselle sydämelle."
"Nähkääs, herra ritari", Henrik yhtyi, "turha meillä suomalaisilla on pirun yrittää kurkistella hirtetyn suuhun. Ei tule meiltä ulos sillä pelillä sielu ja sisu. Se juuttuu sitäkin lujemmin omille tolilleen ja tappelee omat tappelunsa."
Hannu Reen veteli mietteliäänä uhkeata partaansa. Ja jo pilkisti kuin pilkistikin hymynväre näkyviin. "Ette puhu huonosti, hyvät pirkkaherrat. Minä puhuin, puhuin varoitukseksi, jotta ette syytä lääniherraani tai minua, jos hädän tullen Korsholman nihtijoukot tarvitaan etelään päin eikä..."
"Siis te olette hoidellut koko ajan, herra ritari, vain eräänlaista valtiotaitoa, tunnustellut maaperää!" huudahti Niklas.
"Ehkäpä ... sinne päin", ritari naurahti. "Mutta todeksi jää, että te annatte – koko valtakunnan kannalta – liian suuren arvon noille ikuisille rajakahakoillenne."
"Ja tiedättekö miksi, jalo ritari?" iski Niklas.
"Sopisipa kuulla", muhoili Hannu-herra.
Kaarina-rouva katseli loitommalta seinäsoihdun valossa istuvaa puolisoansa ylpeä hymy huulillaan. Marrasjärven emäntä oli istunut Juho-poikansa kanssa syrjäpenkille. Hänen kätensä kosketti hiljaa Niklaan puhuessa pojan käsivartta. Se oli kuin hyvästijättöä. Hänen muinainen tuore hymynsä oli kalventunut varhaisesta leskeydestä. Hänen uneksiva otsansa oli kelmentynyt yksinäisinä iltoina ja monissa emännän huolissa. Mutta niitä valaisi nytkin alistuva, vakaantyyni ajatus: Niin läksi taattosi kerran sotatielle, niin lähtevät poikanikin, kun ovat tuskin jousellisen ikään päässeet. En kiellä, en kiellä. Se on pohjanperillä laki – elämämme mitataan täällä vain kuoleman punnuksilla, ja leskien ja äitien valkeitten suruliinojen alla se oraalle nousee ja tähkänsä tekee...
"Siksi", jatkoi Niklas hetken vaiettuaan, "että ryssä on siittänyt meihin polvesta polveen pyhän vihan, jota te ette koskaan voi täysin tajuta. Minäkin ymmärsin sen juuria myöten vasta sitten, kun ryssäläissoltut potkivat minut hereille Pummangin rantakiviltä, sysäsivät laivansa ruumaan ja tuomitsivat minut, vapaan päällikön, Pihkovan taakse, orjuuteen tai tapettavaksi – haukkumatulvasta ei sen parempaa selvää tullut... No, niin, sillä matkalla sain tuntea selkänahoissani orjuuden esimakua, huutoa, sadatusta, eläimellistä törkeyttä ja ryssäläistä solmuruoskaa.
"Tiedättekö miltä tuntuu köytetystä miehestä, kun likainen rottalauma nakertelee sen kylkiluita? Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu rehellisestä suomalaisesta miehestä, kun häntä odottaa Iivana-tsaarin kätyreitten silmiensokaisu poltinoralla ja sitten vasta mestaus tai hirttonuora? Ja aavistatteko, mikä päätös syntyi silloin muun muassa minunlaisessani miehessä, joka olen sivaltanut suoralla miekalla haavan toisensa jälkeen Vienan ryssäläisvallan ruumiiseen, ja tiedän kuitenkin, että sen karvainen naama molittaa yhä munkin suulla Solovetsissa ja sen moskovalaiskypärä komottaa ehjänä!"
Puhuja oli häiriintymäisillään, sillä Elle-rouva oli lylleröinyt pirttiin laveat helmat kohmeessa pakkashuurua uhkean olentonsa ympärillä ja suurella touhulla.
"Ukko hoi, meidän pihalla teutaroi tervasoihtujen säikyttämä ratsu ja..."
Jaakko-herra hyssytteli hiljaisuutta. Mutta nuori Juho oli jo pujahtanut ottamaan tapahtumasta selvää. Ja Elle-rouva jäi hieroskelemaan kylmänhohkavia rystysiään keskelle permantoa.
"Niin, hyvät miehet", päätti Niklas silmänvarjot synketen, aivankuin olisi kääntynyt puhumaan kohti mittaamattomia erämaita, "minun on saatava miekkani alle Ontro Hovattaisen, Vienan Iskariootin, pää, vaikka sitä ennen saisin itse sata puukoniskua ruumiiseeni. Ennen sitä ei vaimene minun vihani, sitä ennen ei poistu minun häpeäni, sitä ennen ei pääse myrkyistänsä Karjalan kansa..."
"Eerik Aapraminpoika!" kuuluu ovelta Juhon huuto. "Mies on tullut!" Ja taas työntyy ovi kiinni. Niklaan kasvoille leviää voitollinen hymy. Hän astuu puolisonsa luo, joka laskee kätensä hänen käsivarrelleen kuin juhlatanssin alkajaisiksi.
Jaakko on noussut koko rehevässä hahmossaan olutkannu kourassa. Pitkin penkkejä loimehtii uteliailla kasvoilla soihtujen valo, joka aivankuin ennustelee levottomilla varjoillaan.
Vihdoin työntyy yltä päältä kuurassa mies ovesta – Eerik Aapraminpoika. "Kas, kas, kun on lyönyt kylmät hiet miehen pintaan ryssän helvetissä", puhuu Jaakko-herra. "Saapas tästä", hän ojentaa kannunsa tulijalle, "se se polttaa kuin Kiikoisten terva".
"Mistä tulet viimeksi?" kysyy Niklas. Eerik vetää oluenvaahtoa vähemmäksi parrastaan. "Naantalin luostarisiltaan hansalaivalla ja sitten ratsun selässä..." Ja taas siemaisee mies kannustaan.
"Ovatko asiat tolallaan?" "Ei se pelaa, kuka pelkää", alkoi Eerik kautta rantain silmäten varovasti Hannu-ritariin päin. "Puhu sanasta sanaan isäni viesti."
"Kierretty on ryssän pataa kuin puurohierrin Nakkilassa. Salaliitto Käkisalmen kupetsien kesken on valmis. Satakunnan Daavid on parasta rastvuita posatniekan kanssa ja kaulailee sen juhlissa, linnantornin isännäntuvassa, humalaista pajaria kuin piru omaansa. Ja koko asia on sillä mallilla, että kynttelinpäivästä alkaen on rantaportilla joka yö salaliittolaisia vartiomiesten joukossa valmiina surmaamaan ne. Sinä hetkenä kun pirkkojen partio ulvoo perättäin kolmella sudenäänellä, roihahtaa posatniekan torni tuleen ja portit avataan, ei muuta kuin pujahtaa hyökkääjän kaupunkiin ja alkaa tappelu tulipalon valossa. Jos taas sattuisi jotain viivytystä tai uhkaisi vaara, vuottaa päällikkö itse portin edustalla ja ampuu varoitusmerkiksi kolme palavaa tappuranuolta ilmaan. Ja sen se käski sanomaan sanasta sanaan, jotta ... 'posatniekan pää on putoava jalkojesi juureen, niin totta kuin on koittava Karjalan vapaus'."
"Mitäs sanotte, enomiehet?" Niklas kääntyi sukunsa puoleen kasvot loistaen ylpeätä liikutusta isänsä puolesta.
"Lähde, poikani, suorita teot parhaan taitosi ja ymmärryksesi mukaan, minä vastaan kototanhuvista Suensaaren joukoilla. Ja vie saman tein", hän takalteli viimeisiksi sanoikseen, aivankuin omaa lempeyttään häpeillen, "isällesi, Satakunnan Daavidille ... sukulaismiehen terveiset".
Ottopojan kiitollinen katse sai vanhan Henrikin luutuneet kasvot paistamaan pitkään hyvästä mielestä. Mutta hän ei enää osannut muuta kuin nyökkäillä kankealla niskallaan.
"Mitäpäs minä, vanha jauhosäkki?" puhui Jaakko-eno. "Sitä mitä osaan! Kuivattua poronlihaa ja reikäleipää saat aitoistani ahkioraitosi täyteen. Ja sitten tuota ... ei sitten muuta kuin että – hoi muori, sohotapa kannu täyteen! – me vanhat löllykät täällä kotona, me syöskentelemme sillä aikaa tätä hampahattoman ruokaa." Ja hän koroitti, kämmen rouvansa lavealla vyötäröllä ja hellä kuumotus naamallaan, Niklaan kunniaksi täyden ja kuohuvan kannunsa, jonka Elle-muori oli hänelle ojentanut suumalo yhäkin autuaan onnellisena.
22.
SENI JA OKAHVI.
Seni ja Tatjana tyttäret leipoa taputtelevat Uhtuan Lari Ontrosen suuressa sukupirtissä juhlapiiraita ison muurin pohottavassa paahteessa.
Laveissa liivihameissaan, kostoissaan, tytöt pyörähtelevät monenlajisine piiraineen, "kukkoineen" ja "kakkaroineen", niin että liehahtelevat pitkät, kiiltelevät palmikot olan taitse ja nuorille rinnoille, ja otsaliinan alta karkaa vallaton suortuva kuumalle otsalle ja pieni hopeainen risti on sulamaisillaan poven hehkeästä poltosta.
Tasaisemmin, hiljaisempana liikahtelee vanhempi, Tatjana. Mutta 17-vuotias, notkea ja sorja Seni-tyttö, pyörähtelee, kiepahtaa ja tassuttelee pehmeissä kurpposissaan, niin että on kuukertua omiin helmoihinsa.
Rasva tirisee jauhotaikinasta ja ryynivellistä, kun peitotaan makeata sisusmannaa "kalitaisten" ja "sultsinoitten" pehmeään makoon. Ja puhe tirisee Seni-tyttären mansikanmeheviltä huulilta.
Vielä näihin aikoihin helisee varsinkin Uhtuan naisväellä karjalaiskieli ehjänä ja soinnukkaana. Aniharvat ryssäläissanat ovat päässeet vasta sen sanalliseen lauluun suhahtelemaan tai ulakehtelemaan. Sitä katkovat tuskin muut kuin tshasounassa opitut papinsanat tai eräät pukukoreuksien nimitykset, joita pihkovalaiskupetsi oli tuonut mukanaan.
Seni-tytär ei pysy paikallaan hengähtämän hetkeä. Jalkapohjat tassuttelevat, pää kieppuu, ruskeat silmät vilhuvat ja kieli laulaa, sillä kummia vieraita on tulossa Uhtualle, sekä heille Jyvöälahteen että moniin muihinkin kostitaloihin.
Pirkat, pohjanpirkat, jouhikuonot, verivainolaiset, naistenryöstäjät, päänhalkaisijat ja murhapolttajat, joilla heitä oli tenavasta asti peloiteltu: hys-hys – sys-sys ... nukutkos mairetuiseni, simmä kiinni, susi-pirkka tulee, vie ja syö – he ovat tulossa orpanoimaan, kukaties kosimaan ... sovussa ja rauhassa? Ja hänen oma taattonsa, jonka poskessa on rosvo-pirkan iskemä arpi, on heitä vastassa Vuokkiniemellä asti, jonne tulijat ovat nousseet omilta vesiltään, Oulujärveltä Kiehimäjoen penkereitse, ja oikaisseet Kiantajärven kautta Uhtuan puolelle.
Tuosta "Vuokkiniemen rosvosta" kulki Uhtuan mailla kauhistuttava tarina. Niihin aikoihin kun häntä, Seni-tyttöä, oli vasta emonsa parmailta vieroiteltu, oli Kurki-niminen nuori päällikkö tulla tuiskahtanut keskellä kesää ja rauhaa yli rajan.
Oli oltu juhannuksessa. Koko Vuokkiniemen rahvas oli viettänyt praasnikoita. Syöty ja juotu oli taloissa. Tytöt, nuoret purlakat ja brihat olivat tanssimassa kylän hiekkaisella harjulla. Pitkissä riveissä, vastakkain seisten, ruumista keinutellen pojat ja tytöt olivat juuri alkamassa "pitkää kisaa". Jo ovat tytöt kimittämässä tanssilaulujaan, pojat nostelevat tytön kättä, ottaen sen omaan kouraansa, irti laskien ja taas punniten neitonsa kämmenyisiä. Silloin rynkäävät korpirosvot kylään. Keskellä valkeata yötä roihahtaa harjun molemmilta puolilta kylä tuleen.
Ja jokaisella tanhuan ovella oli päärosvo huutanut: "Hovattaiset miekkani alle, ei muita!" Navetat ja karsinat oli pengottu, sintsit juostu päästä päähän, pirttien ovet reväisty auki ja sarajaat pöyhitty. Ja jos oli löytynyt Irnijärvellä surmansa saaneen Sjenka Hovattaisen sukulainen, se oli surmaan keihästetty.
Mutta kylän harjulla oli tanssi pysähtynyt. Aseettomat nuorukaiset juoksivat tyttöjä kädestä vetäen edestakaisin harjannetta. Tämän kyljet paloivat. Harjutien molemmista päistä kiersi vastaan pirkkojen keihäsmetsä ja nuolisade. Harjun petäjikkörinteet yltyivät täyteen tuleen, liekit nousivat nousemistaan kahta puolta. Purlakat ja brihat syöksyivät epätoivoisina, ken tyttöä kädestä raahaten, ken käsivarsilla kantaen rinnettä alas pelastaakseen omansa järven rantaveteen.
Mutta tyttöjen esiliinat ja kostojen hapraat helmat hulmahtivat tuleen, pari toisensa jälkeen läkähtyi hirvittävään pätsiin. Ja viimeiset hukkuivat rannan syvään veteen.
Niin oli vaeltanut raivo lastensurmaaja kylästä kylään. Eikä ollut jäänyt eloon ketään Hovattaista, ei ketään muita kuin onneton Okahvi-leski pienine Ontrei-poikasineen, joka nyt eli kuulema pyhänä miehenä Solovetsin monasterissa.
Tätä tarinaa leipomustensa ääressä toisteli Seni-tytär sellaisena kuin se oli kuultu hourupäiseltä Okahvi-leskeltä, joka yhä eleskeli Livojoella yksinäisessä häkäsaunassa, esiliina silmillä, itkuvirsiä kimitellen tai huutaen höperöpäissään kostoa sukunsa surmaajalle.
Kesken pajatuksensa Seni-tyttö sävähtää. Rantatietä kiirehtii juoksujalkaa pari aikamiestä liuta poikia perässä lahdenpohjukkaa kohti, jossa seisoi kylän pieni tshasouna. "Svonjimaan menivät", tokaisi Tatjana. "Soittavat, kohta soittavat", suhkaa yhä säikähtyneempänä Seni-tytär. Se merkitsi, että pirkkalaishiihtäjät olivat jo Pirttilahdesta kääntyneet Ylä-Kuitin selälle ja kohta olivat nousemassa Jyvöälahden kannakselle.
Kappelin avoimen suippokatoksen alta alkoi soida kolme kelloa heleässä yhteissoinnussa. Mutta Senin sydänalassa liikahteli merkillistä hätää. Hänen etusormensa koskettivat otsaa, kulkivat esiliinan poimuja alemmaksi, tapailivat oikeata ja vasenta olkaa ja huulet hymisivät, kuten oli tapana kelloja soitettaessa. Mutta sekään ei auttanut. Sittenkin tuntui kuin olisi ollut paettava uunin taakse, naisten tshuppuun ikonia kumartamaan tai – aivankuin odottamaan kosioväkeä, joka saapuu meluten pirttiin ja sanoo talonväelle: "Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava..."
Seni oli nauravinaan hupsulle kuvittelulleen. Mutta ei uskalla sitäkään. Sillä vieraitten tullen on tyttären oltava totinen ja suu supullaan, muuten tulee "reähkä".
Siinä sitä ollaan. Tatjana on kadonnut jonnekin emännöimään ja Seni on yksin katsomassa tulijoita. Sarkahousuiset miehet, joiden hartiat, hiukset ja päähineet ovat paksussa kuurassa, hukkuvat silmistä huikaisevaa hankea vasten, niin että Senin hätääntyneet silmät näkevät suuresta hiihtojonosta tuskin muuta kuin suihkivia sompia, kuuraisia puuhkalakkeja ja tulenpalavia naamoja, joita on purrut kuukausikaupalla pakkanen ja korventaneet lukemattomat rakovalkeat.
Edellä hiihtää pitkä mies, jonka lakissa on hopeavanne. Muamo Muarie, se on lastensurmaaja, Vuokkiniemen rosvo!
Seni paran sydän on käpertymäisillään. Tuon kookkaan olennon pitkälle haamivat käsivarret aivankuin tavoittavat häntä kurkusta, raahaavat läpi summattoman pätsin, jonka keskellä loimottavat suuret kelohongat hirvittävinä tulipatsaina, ja tunkevat sitten hänen rääkättyä ruumistaan mustien aaltojen alle. "Vuokin-rosvo!" tyttö luulee huutavansa ääneensä. Mutta havahtuu samassa kuin omaan huutoonsa painajaisunesta. Ja taas tähystävät uteliaat silmät korkeasta akkunaluukusta hirmuisia susi-pirkkoja. Ja nyt hän saa silmiinsä ihan uusia kuvajaisia. Päärosvon kannoilla potkee solakka nuorukainen, jonka polvitaive on notkea, niin että silmää hivelee. Ja sen ilveksennahkalakissa loimehtii päivyläinen, niin että sen niskatukkakin palaa höyrynä ja liekkinä. Reähkä tulee, suuri synti, jos siitä ei saa silmäänsä irti.
Seni pakenee, aikoo piiloutua. Hän juoksee karsinan leveän oven eteen. Noustako sen päälle, "kosinalle", jonka hämystä voisi tarkastella tulijoita? Ei, se oli liian vaarallista. Sieltä koppasevat kuin kanan orrelta... Hän vetäisee karsinanoven auki ja katoaa sen turvalliseen pimentoon.
Mutta kun miesjoukko nousee tanhualta sintsinportaita, jymistävät eteisen lattiapalkkeja ja tulevat pirttiin, on Senin sydän taaskin sykkyrällään.
Miehet juovat tulohaarikoita. Tatjana on tarjoamassa. Mutta siellä ei ruvetakaan tarinoitsemaan. Seni kuulee näkemättäkin, koska puhuu "Vuokkiniemen rosvo". Sen äänessä on lyhyttä käskyä, kuten päälliköllä ainakin. Mutta samalla se kuulostaa hänen ihmeekseen ihan ihmisen puheelta.
"Sinä, Juho, hiihätät vartion Ala-Kuitin eteläpäähän, Jyskyjärvelle. Ja sen on partioitava Kemijokea pitkin itäänpäin, jotta estyy Solovetsin hyökkäys Vienan Kemistä tänne päin. Sinä, isäntä, antanet myötä joukon omia miehiäsi sekä oppaiksi että jousellisiksi! Kiimasjärven Vasselei jääköön partion päälliköksi. Mies tuntee parhaiten väylät Kemijoen latvoilta kotojärvelleen ja Kivijärvelle saakka, jonka selitse vie tieni Aunukseen. Juho orpanani on palattava ylihuomiseen mennessä tänne Jyvöälahteen."
Seni-tytön silmät paloivat jo karsinanoven raossa. Se oli ... tuo nuori ilvespuuhkainen briha itsensä Vuokin-rosvon sukulaismies! Ja nyt senkin otuksen näki melkein silmästä silmään. Tytön rinnassa sykähti. Niinhän sillä oli silmissä sineä kuin huhtikuisella taivaalla – vähältä ettei vihmonut mettä ja mahlaa. Ja keltaista kultaa oli sen tukassa kuin pyhimyksen kuvassa. Mutta kun kuura oli siitä juuri sulanut, se oli ohauksilta kikkarassa – sitä teki mieli sipaista salaa jossain hämärissä pitkän tanssin kiertäessä sarajaan laveata permantoa.
Mutta nyt ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin nuorukainen oli lähtenyt täyttämään päällikkönsä käskyä ja itse päärosvokin painunut samaa vauhtia jonnekin pohjoista kohti.
Ollaan kolmannen päivän illassa. Niklas Kurki on palannut matkaltaan Keski-Kuittijärven pääkylään, Uhtuaan, johon hän oli asettanut toisen vartiojoukon Toratin Antin johtamana, suojellakseen selkäpuolensa Tuoppojärven ja Pistojoen suunnalta.
Iltaa vasten ovat ruvenneet puhaltamaan leudot tuulet lännestä päin.
Kuumassa pirtissä, jossa kolmet pöydät on pantu päittäin juhlapöydäksi Uhtuan ja Pohjolan päälliköitten mahtua juhlan pitoon, on jo sanottu kiitokset ja "passibot" rikkaan talon syöttämästä ja juottamasta. Mutta varsinkin sukkelakielisten karjalaisten tarinoitsemisesta ei tunnu loppua tulevan. Iloista olvenjuontia jatketaan vieraitten ja isäntien "tervehyyeksi".
Nuorten tanssi käy valkeata sintsiä pitkin pareja tervasoihtujen valossa. Oven suussa on katselemassa talon piikoja ja tytönsirpanoita, jotka tirskuvat toisiaan nyhjäisten, pojantenavien nykiessä palmikoista ja päänauhoista juostakseen taas tanhualle telmimään.
Yhtämittainen tyttöjen tanssilaulu kimittää pitkiä hirsiseiniä myöten. Vanhojen akkojen ja nuorempainkin liinapäisten vaimojen kaulat kurkkivat sintsin laipiopartaan yli ja pajattavat mukana vanhalta muistilta.
Tanssivat tytöt hehkuvat salaista iloa, ne nuojuvat mukana kuin suppuihinsa piiloutuvat kukat niityillä, mutta nuoret brihat ovat reteviä. Niiden tukanrajasta karpaloi hiki tanssin loppumattomissa vaiheissa.
Seni-tyttären sydän on pakahtumaisillaan. Juho Könkkölä, susi-pirkka, on ollut hänen tanssiparinaan koko illan. Nyt hän ei enää kestä omaa iloaan. Hän pujahtaa sintsin sivuovesta pieneen vierashuoneeseen, kornitsaan, jonka pöydällä palaa pehmeätaljaisen nukkumalavitsan lähettyvillä rautajalustainen kynttelikkö. Mutta sinnekin tuo rosvonpoikanen, Juho Könkkölä, törmää perässä. Seni jäykistyy hetkeksi. Mutta nuorukainen hymähtelee, vaikka ei osaa hänkään sanoa sanaakaan.
Tytön punainen otsaliina palaa tulenvalossa häikäisevänä silkkinä. Hänen pieni rintaristinsä on solahtanut näkyville ja helmet kuultavat sorean leuan ja tummien palmikoitten varjoissa. Ei osaa poika sanoa vieläkään edes leikkisanaa. Tuo paksu kireälle kiskottu palmikko uhkealla olalla, se se sekoitti hänen päätään, kimaltelemalla kuin metson pyrstösulka ja ärsyttäen kuin kiihkopäistä metsämiestä, joka ei saa "hanhenjalalleen" oikeata tähtäystä.
Kokematon Juho-poika yhä vain katselee räpyttelevien ripsiensä takaa ja käsi tempaisee vyötä tolkuttomasti.
Seni pujahduttaa hopearistinsä piiloon. Ja jo tokaisee tärkeän vakavana: "Se on äiti vainajan antama eikä meillä saa ilman ristiä nukkuakaan..." Mutta poika yhä vain hakee jotain sanottavaa. "Kaivonpaikkaako katsot?" rohkaistuu Seni ilvehtimään. "Meillä se katsotaan kesällä ja auringon noustessa, muuten tulee reähkä."
"Reähkä!" matkii Juho ja ottaa tyttöä ranteesta, yrittäen vetää varovasti häntä puoleensa. Eikä osaa Seni aluksi vastustaa. Mutta kun Juho aikoo kaulata tyttöä kömpelöllä kouralla, tämä kimpautuu notkeana virpenä irti. "Njokkoo mie siulle annan, jotta..."
"Njokkoo?" ihmettelee taas poika. "Nii-i, njokkoo meillä hiovat tytönpirpanat, kun eivät anna suuta!" "Niin ne tekevät lapinkanatkin alkajaisiksi, mutta..." yrittää poika. "Olet sie niitä montakin ryöstänyt, rosvonpoika!" tyttö on suutahtavinaan ja olevinaan jollain tavalla katkera. "Mitäs minä niistä – Uhtualta tulin ryöstämään!" "Milläs ryöstät, kun juovat meikäläiset ja susi-pirkat sovintojuhlia eikä ole tytöltä lupia?" ähittelee Seni veikistellen ja pieniä rystysiään hieroen selän takana. "Entä tuon Käkisalmesta Pihkovan-sormukset ja pitkäripsuiset silkit?"
Seni on nauravinaan ylpeästi, keikauttaa niskaa ja palmikon olan taakse yrittäen poikaa ärsytellä: "Monelta, noin monelta brihalta meillä kihlat otetaan ja vakkaan pannaan, mutta se se vasta on sulhasmies, kenen sormusta salaa, iltahämyssä koetellaan sormeen ja huulilla hivellään..."
Ja Seni suuteli omia sormiaan mustukaisten palaessa silmäkulmain alta tummaa tulta. "Ja kaikille toisille aparat, noin suuret aparat!" hän taas kenotteli soreata kaulaansa.
"Aparat? – Rukkasetko?" huudahti Juho kimmastumaisillaan. "Mutta meillä päin sanotaan, että arka mies ei saa kaunista vaimoa, niin jotta..." Eikä kiusoittelijatar ennättänyt kädellä torjua, ei muuta kuin puoliväliin kirkaista, ennenkuin hän tuntee hukkuvansa lujien käsivarsien haamaisuun ja vaipuvansa lavitsan nahkaisille. Hänen kasvojensa yllä hengittää tällä kertaa rohkea rosvonpoika' joka ei enää hämmästele, vaikka mitä tekisi. "Vai aparat tässä! Reähkät ja reähkät, mukamas", kuuluu tytön korvaan hyväileviä, tolkuttomia sanoja. "Hiveletkös huulilla, vai... tämän pojan sormusta tai...?"
Seni-tyttö ei halua enää vastustaa. Hän kaulaa nuorukaista, hyväilee tämän poskea, silmää, kasvoja huulillaan, itkien ja nauraen sanomattomasta onnesta. "Antilas olen, sinulle olen, briha, en muille, reähkä tulkoon jos muille..." Eikä pirkka-poika osaa muuta kuin ihmetellä tyttöjen mieltä. Ollapa kuin polttonokkonen, viiltää kuin saraheinä ja sitten ... eipäs muuta kuin poronvasana vapisevat. Mutta ihanalta näytti hänestä oma morsiamensa, kun hän katsoi neitoa taas etäämmältä. Hullun itkun jäljet pisaroivat tämän kasvoilla. Oli kuin olisi saanut tyttö riepu vitsaa emintimän kourasta ja tuhertanut silmänsä turvoksiin. Mutta huulet nauroivat, vavahtelivat. Ja nuori rinta huokasi onnesta moneen kertaan.
He eivät muistaneet enää kumpikaan heimojensa verivelkoja. Rajankirot ja myrkkykeisot olivat puhdistuneet heidän heleässä veressään. Tietämättään, ajattelemattaan he viettivät nuoressa rakkaudessaan Karjalan ja Pohjolan suurta sovintojuhlaa.
Mitä vahvistelivatkin liittojaan puhein ja haarikoin Uhtuan miehet ja pirkkapäälliköt parhaillaan isossa pirtissä, heissä – pienessä Seni-tytössä ja muhkeassa Könkkölän pojassa – eli helevimmillään molempien heimojen onnellinen tulevaisuus.
Ainakin joskus, vaikka vuosisatojen takaa. Sillä mitä merkitsi heille aika...? Haihtuvinkin henkäys on nuorten kokemattomassa rakkaudessa ajatonta ja ikuista. Yhtä lähellä päättymätöntä autuutta ollaan tuskin missään muualla kuin kuolinvuoteella, autuuden suuren ja huikaisevan silmän meitä jo lempeästi polttaessa raukenevien luomien lomitse.
Eikä heidän tarvinnut ajatella mitään. He vain katselivat toisiaan arastellen, ihmetellen, kunnes he aamunhämyssä, idän punaiseksi vertyessä, erosivat toisistaan kalvein kasvoin, onnellinen, täyttymätön ikävä sydämessä.
Seuraavana aamupäivänä Niklas Kurki hiihtää joukkoineen Pirttilahden paisteikasta selkää kohti Livojoen suuta, jättäen Vuokkiniemen kylän oikealle kädelle. Hänen muinaisen kostoretkensä muisto panee hänet hymähtämään. Hän pysähtyy, suoristaa selkänsä, Vuokkiniemen korkea harjanne, jossa tuli oli riivaantunut tuhoamaan viattomiakin, oli hänen mielestään nyt saanut sovintouhrinsa. Uhtuan staarostat olivat silmät ristien ja ota-Ontreinsa nimeen "kumartaneet" hänelle kuin pelastusenkelille.
Uhtuan miehet, joukossa omia pirkkalaisia, suojelivat hänen selkäpuoltaan. Viestinhiihtäjät olivat joka hetki valmiit tuomaan hänelle sanaa, jos yrittäisivät Solovetsin munkit pelehtimistään. Savonlinnasta käsin tuki hänen hyökkäystään Pekka Kylliäinen. Tosin vain partioin, koska Eerik Akselinpoika oli kieltänyt lähettämästä varsinaista sotajoukkoa. Vihavenäläinen oli näet viime syystalvesta tehnyt rauhan ... taaskin kerran kokonaiseksi viideksi vuodeksi. Eikä Viipurin herra halunnut julkisotaa, joskin Moskovan vienalaisvallan häiritseminen sopi hänen aikeisiinsa, "yhtä hyvin kuin ruuti hakapyssyyn ja tulilunttu tykkimiehen kouraan", kuten hänen viestintuojansa oli sanonut Savonlinnan päällikölle.
Eerik-ritari oli siis joka tapauksessa tunnustanut hänen yrityksensä oikeaksi ja tarpeelliseksi. Ja vielä enemmän merkitsi se, mitä hän itse tiesi! Kun Käkisalmi oli vallattu, oli myöskin pohjanpuolinen Viena nouseva Solovetsia vastaan, joka oli silloin tukehtuva omalle saarelleen kuin nuijahäntä majava äkkitulvan tullen sen jääkomiskoon.
Välkeissä näyissään Niklas Kurjen oli vedettävä pitkään henkeä, ettei ylenpalttinen riemu salpaisi hengitystä.
Kolmisataisen joukon pysähtyessä oli jostain jälkipäästä kammennut jonosta erilleen Teppana Ryysä, syntyjään Kiimasjarven Ryysiä, mutta Käkisalmessa kupetsin renkinä palvellut mies, jonka Satakunnan Daavid oli lähettänyt tuomaan pojalleen uutta ja entistä varmempaa viestiä.
Ryysän Teppo oli nuorehko mies ja sen kieli molitti iltamyöhät kuin ryssäläinen hamppukauppias markkinoilla. Mutta suuri pää, likinäköiset silmät ja ohuiksi kuivahtaneet niskakuopat tekivät miehen sen näköiseksi, ettei sen ikää olisi osattu hevin arvata edes pyhän Pietarin tilikirjoissa.
Juho Könkkölän mielestä mies oli liian mairea naamaltaan. Mutta sen tuoma viesti oli ollut selvääkin selvempi. Posatniekan pää ei näe enää selvää päivää. Se on helppo pudottaa. Merkit ja vastamerkit ovat samat kuin ennen. Näin olivat kuuluneet taaton sanat. Eikä niitä voinut kukaan muu lausua kuin Satakunnan Daavid, koska ne yhtyivät sanankäänteiltään Eerik Aapraminpojan tuomaan viestiin.
Hänestä tuntui kerta kaikkiaan siltä, että vihdoinkin myöstyi elämä hänen mukaansa eikä mutkitellut, kuten tähän asti, pelkkiä omia uomiaan, milloin sinne tänne oikkuillen, milloin tuhotulvana tai vastapenkerenä.
Hiihto jatkuu. Livojoen lavea suvanto on jo aukenemassa eteen. Luja aamuinen hankikanto on alkanut liestyä. Päällikkö lisää tämän vuoksi sivakoille vauhtia ennättääkseen päiväkuuroksi niin pitkälle kuin suinkin Livojokea etelään päin.
Mutta kesken parasta sompain suihketta kierähtää suvantoniemen pienestä eräsaunan kopperosta näkyviin merkillinen otus, nähtävästi vaimonpuoli.
Sen päässä kekotti karjalaisen sääskihatun, "kukkelin", tapainen huppupäähine, joka näytti tänne kauaksi hullunkuriselta markkinaleikarin hiipalta tai yhtä hyvin alttaritaulujen vainajain lakilta. Päivänpaisteessa tuon olennon päällysvaate näytti ruskeanharmaalta ja paksulta. Ja lähempää huomasi noen, lian ja rasvan nuhraantuneen sen sarkaan, niin että se hapraantuneine liepeineen ja riekaleineen kelpasi tottakin mantteliksi kurjuuden ruhtinattarelle. Muodottomilla tääppäillään vaimo lähestyi haamivin askelin kuin suokengillä kulkija ja näytti pyrkivän viistoittain hiihtojonon kärkeä kohti.
Päästyään hiihtotolalle olento pysähtyy, katse kohdistettuna suoraan huppulakin varjosta Niklas Kurkea päin. Tämä lyö vaistomaisesti sompansa hankeen. Kolmesataa miestä tekee samoin hänen takanaan aivankuin maan alta nousseen aaveen edessä.
Päällikkö katsahtaa kysyvästi oliko vaimolla jotakin sanottavaa. Tämä ei puhu eikä liikahda. Vasta Niklaan tarttuessa hiihtosauvaansa ja suksen jo sihahtaessa eteenpäin vaimo puhuu kovalla karhealla äänellä. "Sarvesi tyhjäksi ammu, et mittänä saa." Sanoissa ei ollut vahingoniloa eikä kostonhuutoa, tuskin mitään tunnetta. Mutta sitä karmeampina ne upposivat kuulijan korvaan. Ja ääni jatkui yhtä tasaisena, mutta sanoja venytellen: "Raja raivossa elävi..."
"Kuka olet, vaimo?" Olento naurahti jolsasti, aivankuin sanoakseen: jopas, etkös minua tunne, mies parka? Päähuppu siirtyi hitaasti syrjään. Lihavahkot kasvot tulivat näkyviin. Ne olivat tavallisen muotoiset. Mutta niiden liikahtamaton ilme oli kammahduttava.
Tuon näköisenä saattoi seisoa houruksi tullut vaimo oman kotipirttinsä raunioilla, joista hajahti vielä oman pojan tai oman miehen kärventyvä liha. Paksun leukapuolen juonteissa oli mielipuolisen ivallista hymyä. Mutta silmäluomet olivat painuneet alaspäin ja otsan rypyt – ainoastaan ne itkivät. Ja niistä näki katsoja, etteivät ne koskaan enää lientyisi itkun kureista, eikä myöskään silmä koskaan vuotaisi yhtäkään kyyneltä.
Niklas liikahti sydänjuuriaan myöten. Hän oli nähnyt vainolaisten hävitysretkien raunioilla omalla maallaan samanlaisia kasvoja. Minulta ei voida enää mitään ottaa eikä minulle antaa, ne olivat tuntuneet monet kerrat puhuvan hänellekin viimeistä ja ainoata ajatustaan.
Nuo raunioitten ja piilopirttien kasvot – nehän olivat yhtä tuttuja rajan tällä kuin tuollakin puolella. Ne olivat rajankirojen ja kärsimysten ikuiset kasvot, joista voisi veistää jumal'kuvat ja rajapahtaat koko Suomen suvulle.
Ajatukset nostivat Niklaassa alakuloista sääliä tuota olentoa kohtaan. "Mitä tahdot, vaimo?" hän kysyi matalin äänin.
"Itkeä pitkän virren Mikulka Hovattaisen surmasta ja hänen leskensä ainoasta pojasta – Ontrei kostajasta."
Vaimon tähän saakka luomiin peittyneet silmät tuijottivat nyt hetken Niklasta vastaan pyöreinä, tulisina renkaina, joista kiersi häijy nauru, vahingonilo ja julma viha. Ja taas nuo onnettomat kasvot lakastuivat entiselleen, tunnottoman näköisiksi.
Niklas oli vavahtanut. Ei äkkinäisestä omantunnon soimauksesta, vaan omista entisistä näyistään – Ontrei kostajasta, jonka muuttelehtivaa kuvaa hän oli kantanut povessaan jäämeriseltä kaappariretkeltään saakka.
Vihdoinkin! Tuo vaimo tuossa oli Karjalan Juudaksen ennushahmo. Hänen varjonsa takaa oli nouseva hänen poikansa – Vienan pahahenki.
Niklas jäi katsomaan vaimoa tarkasti kasvoihin. Tuossa oli ensi kerran hänen päävihollisestaan edes jotain näkyvissä veressä ja lihassa – oman äitinsä hahmossa. Hyvä, hyvä, kiersi hänessä terästävä ajatus. Tässä on jotain kourin kosketeltavaa...
"Tunnen sinut. Olet Okahvi-leski ja poikasi Ontro on Solovetsin munkkien kätyri. Entä muuta?" hän kysyi karskisti.
"Tietänetkö, mikä on vastassasi, mies parka?" vaimon syvälle uurtuneet ivan juonteet vääntyivät hitaasti yhä ivallisemmiksi.
Niklas kohautti harteitaan arvellen tulleen jo puhetta kylliksi ja koura tapasi sauvanvartta.
Mutta vaimo puhkesi yht'äkkiä suureen ääneen. Hänen hahmonsa oli muuttunut. Luomet olivat auenneet. Paksut huulet höltyivät puoliksi saarnaavaan, puoliksi jollottavaan ääneen. Äsken liikkumaton, paksu ruumis sai eloa. Rinta oli ruvennut kohoilemaan mielenvikaisessa raivossa.
"Iroda, sinä lastensurmaaja Iroda!" hän huusi. "Irodan kaupunki Juortanin saarella on matkasi päässä. Sen tornit ja muurit syttyvät tuleen, sen saunat ja aitat, sen kupetsien talot ja posatniekan linna palavat tuhkaksi, tuhkaksi, jotta ei kiveä kiven päälle jää!"
Tääpäsjalkaisen vaimon riehuessa oli Teppana Ryysä lähettyviltä ruvennut kohisemaan nauruntapaista. Niklas Kurjesta alkoi tapaus tuntua niin surkealta, ettei hän voinut muuta kuin viitata Eerik Aapraminpojalle, että vaimo oli toimitettava eräsaunaansa rauhoittumaan omiin oloihinsa. Mutta kun hän jälleen seuraavana aamuna lyhyen yölevon jälkeen työnsi jalkansa mäystimiin Kivijärven Akonlahdessa, alkaakseen täältä matkansa läpi Aunuksen Käkisalmea kohti, sinkautti hän vierelleen sujuttautuvalle Juho Könkkölälle ilomieliset sanansa: "Tiedätkö poika, mitä tarkoitti Okahvi parka tuolla 'Irodan kaupungilla'?"
"Ka, mitäpä muuta – Heroteksen linnaa ja..." "Käkisalmen linnaa, sinä ilveksenpoika!" huudahti Niklas. "Ja siellä se roihahtaa tuleen posatniekan torni, kuten on luvannut pojalleen ei sen pienempi herra kuin Satakunnan Daavid. Hoi, pojat!" hän viittasi joukolleen, joka laski syöksyvissä ryhmissä rinnettä alas Kivijärven valkenevalle selälle,
23.
POSATNIEKAN PÄÄ.
Taivallettuaan Aunusta koilliseen päin Seesjärvelle saakka, jonne oli tarpeen luja vartio vasemman kylkipuolen suojelemiseksi yllätyksiltä, Niklas Kurki kääntyi jälleen jyrkästi länttä kohti jättäen jälkeensä huhun, että "Vuokin-rosvon" matka muka kävi taas kohti omia maita.
Mutta Pielisjärvellä hänen latunsa yhtyi vanhaan Käkisalmen ja Oulun kauppatiehen, jota seuraten hän nyt – yhä pitempien päivien jo ennustaessa hiihtokelin huonontumista – työntyi Pielisjoen uomaa suoraan Käkisalmea kohti.
Laskut näyttivät pitävän paikkansa päivälleen ja tiimalleen. Saavuttaessa Nevajärvelle, josta oli vielä nelisen penikulmaa Käkisalmen Vuokselle, lykittiin lylyä enää vain lyhyt yökuuro kerrallaan. Mutta toiselta puolen oli keskiöillä yhä siksi paljon pimeänsuojaa, että suunniteltu yllätys oli sen puolesta toteutettavissa. Sillä voiton jälkeen ei aiottu tarvita enää lylyä eikä sivakoita. Silloin sopi saaliit latjata Viipurin kautta merilaivaan tai kiskoa ne, jos sattui paremmin sopimaan, venejonoissa Pielisen reittiä Oulujärvelle ja sieltä laskea omalle linnasaarelle – varustautumaan lopulliseen iskuun myös Solovetsia vastaan.
Samaan aikaan kuin pirkkojen makuuhavuilla iltapäivisin pakinoitiin tämäntapaisia, virui Käkisalmen hirsimuurien sisäpuolella sen ainoan kivitornin syvimmässä kellariholvissa vanha Satakunnan Daavid, ainoina seuralaisinaan märkäkarvaiset vesirotat.
Hänen vuoteenaan on kasa haisevia olkia. Jalat ja ranteet ovat kahleissa. Milloin jaksaa, hän raahaa niitä kivenlaakoja pitkin rautakalterin luo, joka on permannon tasalla. Mutta siitäkään ei näy muuta kuin hämärähkö majavankomiskon tapainen käytävä, joka kiertää nähtävästi Vuoksen rantaan, koska vedensolina kantautuu sitä myöten korvaan.
Ovea ei ole missään. Hänet on pudotettu tähän hautaan ylhäältä päin, luukusta, joka nousee ruosteisilla saranoillaan vain kerran päivässä, aamuisin, vartijan työntäessä vangille leivänkimpaleen ja juoksuttaessa kannullisen vettä hänen kiuluntapaiseen haarikkaansa.
Eräänä pakastavana iltana vanha nihtipäällikkö on rauhattomimmillaan. Kummallisen kauan on ruvennut kestämään iltaisin kalterintakaisessa käytävässä häipyvä valo. Näinä öinä jos koskaan oli hänen poikansa saapuva ottamaan vastaan isänsä lupaamaa lahjaa: posatniekan päätä. Ja hän, houna, tuhannet taistelut läväissyt mies, juonittelija yhtä hyvä kuin ryssä, koommin parempikin, hän oli tässä pienen kymäräharteisen kupetsinrengin käpälälaudassa odottamassa hirttonuoraansa.
Pakastava ilta on turruttanut ukon jäsenet tunnottomiksi. Siinähän sitä olisi hirsipuurakkarille temppua kerrakseen – nukkua pakkasen syliin. Mutta ei, hänellä ei ole siihen oikeutta. Kuka pelastaa hänen poikansa Niklaan, hänen ainoan poikansa? Vielä ei ole hänellä mitään keinoa sen varalta. Ja pojalla on vierellään kukaties ylimpänä ystävänään koko salaliiton paljastaja, keveläkielisin ja viattomimman näköinen juutas, mitä koskaan on syntynyt helvetin ja maan välillä – Teppana Ryysä.
Yhtäkään salaliittolaisista ei ole enää kaupungissa. Ne ennättivät paeta Vuoksen rantueita Viipurin muurien turviin, ja hän on tässä omassa haudassaan, josta ei kuulu onnettoman pojan korviin varoituksen ääni.
Kylmä koura alkaa kopristella jo sydämen paikkeita. Silmät ovat umpeutumaisillaan viimeiseen horteeseen. Mutta vanhus lyö rintaansa pitääkseen itsensä hereillä. Hän hamuaa kontilleen, nousee seisoalleen ja laahaa kahleita perässään.
Ja kun voipumus alkaa sittenkin horjuttaa heikkoudesta nihkeää ruumista, hän hohkaa suustaan yhtämittaisena kirouksena: "Ryysä, Ryysä, Teppana Ryysä, sinä saatanan rakkari..."
Hän huohottaa hetken nojaten seinäpaateen. Mutta vanhan taistelijan aistit ovat yhä hereillä. Korva tapaa ylhäältä päin askelten ääniä. Ne ovat hänen vartijansa, joka ei koskaan ole ilmestynyt tähän aikaan, illalla, kierrokselleen. Käsi tarttuu kuin tarttuukin kattoluukun renkaaseen. Se alkaa nousta! Raosta näkyy sarvilyhdyn valoa. Vangin silmät häikäistyvät mitättömän pienestä valosta. Hän sulkee ne, mutta korva kuulostaa, ajatukset takovat: nyt on jotakin tapahtumassa, Getsemanen verihien kautta! Taivaan herrasväki on päättänyt lähettää minulle ... poikani vuoksi...
"Eh, koiranpenikka, tule, nouse gaspadan tutkittavaksi", ärisee vartija työntäen kapeat puutikkaat luukusta.
Ja samassa puoliväliin seisemättä kymmentään ja kahleitaan kantava vanhus harppaa tikkaiden juureen, Astuu ne varovasti, puola puolalta, jotta ne eivät katkeaisi, jotta ei tulisi mitään viivytystä hänen päästä viimeiseen älyleikkiinsä ryssien kanssa.
Mutta ei ole tällä kertaa humalassa Käkisalmen posatniekka Grigori Vasiljevitsh. Istuu synkkänä, ärtyneenä lohenpunaisessa, tahraantuneessa silkkipaidassa ja reuhottavassa olkaturkissa torninsa kolmannen kerroksen kammiossa, jossa Satakunnan Daavid oli ennen ilmituloaan istunut monet ryyppäjäiset ison gaspadan kanssa.
Herra näyttää hytisevän vilusta tai yhtä hyvin suuttumuksesta kahleista päästetyn vangin astuessa pyöreäseinäiseen holveikkaaseen kammioon.
Grigori Vasiljevitsh on syntyjään aunukselaisia. Mutta niin on ylpistynyt, nousukas, päästyään Pihkovassa pyssymiehestä sadanpäämieheksi, "sotskiksi", ja vihdoin Käkisalmen posatniekaksi, ettei salli tavallisen miehen itseään muuksi sanoa kuin "ruhtinaan lapseksi", aatelismieheksi, eikä kiellä pajarin arvoakaan, ehkäpä ei knjazatinkaan, jos joku nöyräselkäinen holoppi sattuisi selkänahkansa pelosta sellaiseksi mairittelemaan.
"Mitä seisot siinä, nartunpoika, rosvo?" gaspada ottaa vastaan vieraansa ja sojottaa ruoskan varrella muka polvistumaan.
Vanha kapinoitsija tuntee ryssät. Nyt on viimeinen silmänräpys taivaan pyhimysten auttaa häntä poikansa pelastamisessa. Tuossa tiirottavaa mustakarvaista petoa vastaan saattoi auttaa ainoastaan äly eikä missään tapauksessa ylpistely. Hän on kumartavinaan syvään ja nöyrästi ja odottavinaan mitä korkea herra käskee.
Mutta posatniekalla ei ole tällä kertaa aikaa edes laajan haukkumasanastonsa viljelemiseen. Hän ähkäisee ja viittaa, jolloin holvikäytävän varjosta pujahtaa esiin salaliiton paljastaja Teppana Ryysä.
"Nuu, jeh, tavarishtshii, kielet soimaan, tai olette aamuun mennessä molemmat hirsipuussa, jei bohu!" Teppana Ryysä oli saanut vakoilumatkallaan selville yhtä ja toista, lateli posatniekka nopeasti tosiasioita vankinsa eteen, mutta mitkä olivat nuo merkit, joita isän piti antaa tulijalle, sitä ei tiedetty. Niklas Kurki oli jo pohjanpuolisesta korvesta huudattanut kolmenlaisella sudenäänellä ja odotti nyt isänsä vastausta. Se konnanpoika oli saatava kiinni elävältä. Ja vanki oli pelastava henkensä, jos antoi poikansa hänen valtaansa, ilmaisisi merkin, jota seuraten rosvo oli juokseva ansaan. Hänen, Satakuntalaisen, oli turha pitää Kurkien puolta, sillä niiden tuho oli tullut. Itse Moskovan tsaari oli noussut kukistamaan pirkkojen Lapin valtaa. Lukematon sotajoukko, johon oli kerätty väkeä Volgan latvoilta Vienanmereen saakka, samosi parhaillaan kahden nuoren pajarinpojan, Iivana ja Pietari Ushatoin, johdolla Vienan taipaleita Lappiin ja oli sieltä syöksyvä etelään ottaakseen valtaansa maat lännenmereen saakka. Pohjan-pirkkojen viimeinen taistelu oli tullut.
Vangin silmät olivat laajentumistaan laajentuneet. Tuon puheen hän tiesi todeksi, sillä samantapaista hän oli itse kerran ennustanut – parikymmentä vuotta sitten – Kemin juhannusmarkkinoilla kovakorvaiselle Henrik Kurjelle, joka oli silloin ollut naulitsemaisillaan hänet keihäänkärjellä seinään. Aluksi hänen jäsenensä herposivat. Tapahtumien valtava paino sai hetkeksi hänet toivomaan kuolemaa itselleen, pojalleen, koko heimolleen.
Mutta tovin kuluttua alkoi vanhan taistelijan rinnassa heleästi laulaa. Aivot kirkastuivat. Hän näki näkemällä, ettei ollut mitään muuta käsivartta koko Pohjolassa, joka saattoi sen viimeisestä tuhosta varjella, kuin hänen oman poikansa, Niklas Kurjen.
Tuhat ja taaskin tuhat kertaa suurempi syy oli nyt hänellä pelastaa poikansa. Ja kesken kaiken hän oli ristimäisillään kätensä, vanha syntisäkki, kiitokseksi taivaan kaikille patruunaherroille. Hänelle, raihnaalle vanhukselle, oli suotu pelastaa – pelastaja... Ylpeät, onnelliset kasvojenilmeet olivat paljastaa hänen sisäisen myrskynsä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Nyt jos koskaan oli otettava kainaloon niin pitkä ketunhäntä, että sillä saattoi vetää solmuun pirullisimmankin ryssän viekastelut.
Ja mitäs muuta? Ryssän kanssa piti aina tehdä kauppaa väärällä rahalla. Jos osasi valehdella tämän elämänkankaan viimeisen kaistaleen nurjan puolen oikeaksi ja oikean nurjaksi, niin... "No, hyvä, teen tahtosi mukaan, gaspada", hän heittäytyi puhumaan muka suoralla äänellä, "jos vannot ristin ja pyhimystesi nimeen säästäväsi poikani hengen – lunastettavaksi suurilla lunnailla",
Tornion pirkkalassa, Henrik-voudilla, oli näet tenkaa arkut täynnä, hän iski silmää, aivan kuin olisi aikonut päästä osajaolle lunnasrahoista.
Grigori Vasiljevitsh murahteli. Mutta silmistä vilahteli ahneus. Herra oli valmis kuuntelemaan ja – ottamaan sekä lunnaat että hänen poikansa pään. Sen näki kyllin selvään ryssänmetkuihin tottunut Satakuntalainen. Mutta hän oli lujasti luottavinaan suuren herran sanaan. Ja posatniekka risti silmänsä, suuteli rintaristiään ja ristihe taaskin. Vala oli muka vannottu. Ja vanki teeskenteli huojentunutta mieltä.
Soihtujen valaisemalla seinämällä hän näki sanasta sanaan pojallensa Eerik Aapraminpojan mukana lähettämänsä merkit: jos oli portti auki, oli roihahtava posatniekan torni tuleen, jos uhkasi vaara, hän itse ampuu portin edustalta varoitusmerkiksi kolme palavaa tappuranuolta ilmaan.
"Merkitkö?" hän oli näyttelevinään yksinkertaista. Nehän piti vain vaihtaa keskenään! "Niin, lupasin pojalleni salaliiton avulla Käkisalmen posatniekan pään..."
Grigori Vasiljevitsh ärähti, mutta jännittäytyi kostonhimossaan kuuntelemaan.
"Mutta jos ei onnistuisi yritys, lupasin sytyttää tämän tornin kattopuolen tuleen varoitukseksi, pakomerkiksi." "Tshort vasmii, sinä, sinä, nartunpoika! Ja jos, jos...?" Ruoska heilahti pahasti posatniekan kädessä.
"Vastapäisessä tapauksessa, tuota... Niin, sen merkin voin vain itse antaa tuolla pohjoisportilla. Hänen täytyy väijyspaikastaan nähdä oma isänsä, ennenkuin..."
"Ja jos petät, sinä konna ja konnan poika...?"
"Siinä tapauksessa", puhui rehellisen näköisenä vanki, "pane vartioväkesi golova miekka kädessä taakseni. Ja iskeköön pääni irti, jos petän sinut. Tietänet, että minuakin on joskus sanottu Karjalan posatniekaksi, jotta pää kuin pää", hän oli laskevinaan hurjaa leikkiä, hohottaen kuten arkkikonna pienelle lurjukselle.
Grigori Vasiljevitsh ähkäisi ja rähähti tyytyväisenä. Osoitti kämmenellään kumartelevalle Teppanalle: "Sinä, laiha sika, hae golova, golova, nuujeh!" Ja ruoskanvarsi kumahti viereisellä pöydällä seisovan ison viinikannun laitaan. Hänellä oli kiire matkaan.
Yö soi roudan hileissä. On pimeä Harventuneet tähdet kuluvat taivaalla Golova odottaa muutamine pyssymiehineen ahtaalla linnanpihalla. Yksinäinen soihtu valaisee tietä eteenpäin, läpi matalien rakennushökkelien pohjoisportille.
Teppana Ryysä värjöttelee viluisena valokehän häilähtelevillä rajoilla. Kuohahtaen tapaa vanki vasenta kuvettaan. Mutta vyössä ei ole enää puukkoa. Hän hymähtää. Mieliala läikähtää päinvastaiseksi. Hän vetää vyöstään ruplanpuolikkaita. "Tässä sinulle, Ryysä, pari poltiinaa renginpalkkaa", hän sanoo. "Osta niillä pala ryssänsaippuaa ja hamppunuoraa. Et kadu kauppojasi, sinä juutaksen pikkarainen kummipoika." Ja hän löi leppoisasti kyhärälle olalle Teppana Ryysää, jonka kevelä kieli pysyi tällä kertaa mykkänä.
Grigori Vasiljevitsh ärähti kiirehtimään. Mutta Satakunnan Daavid oli parhaimmalla päällään. Hän kääntyi muhkeavartisen vartiopäällikön puoleen. "Hoi, golova, mittaapa varttasi, puuttuuko tuumaakaan tämän miehen mitoista!" Hän oli astahtanut miehen rinnalle. "Totta jumaliste, ettet vain lie puolta tuumaa mittavampi! Kiitokset olkoon pyhälle Olaville ja hänen kirveelleen, sillä eipä lempo soikoon katkaista kääpiön varrella posatniekan päätä."
Golova luuli vangin laskevan silkkaa leikkiä ja lisäsi omasta puolestaan: "Älä sure, tshuhna, ei ole niin pitkää vastaan tullut, ettei tämä miekka ulotu." Ja mies ravisteli rehennellen käyräsapelinsa huotraa. "Skareje!" ärjähti Grigori Vasiljevitsh. Ja vihdoinkin kääntyi kulkue pohjoisportille.
Routa rohisee muistuttaen astujaa pitkistä, kylmistä taipaleista. Kylmä kiertää hänen ruumistaankin. Viimeisen kerran elämän tuhannet pettymykset tuottavat hänelle kärsimystä.
Mitä on ollut koko tämä matka? Se on ollut taivalta tyrmän ja hirsipuun välillä. Ja kiittämättömyys tai petos on ollut ainoana eväänä hänen matkarepussaan.
Mitä hän oli saanut ensimmäisestä kapinastaan surmatun isänsä ja poltetun kototalonsa puolesta? Hannu Kröpelinin tyrmän Turunlinnan tornissa ja huvittavan ilon kuulla läpi yön naulittavan kokoon omaa hirsipuutaan.
Ja pelastiko Kaarle Knuutinpoika omaa asemiestään Tallinnan Toompean tyrmästä muulla kuin pergamenttikirjeensä harakanvarpailla? Eihän toki. Suurella herralla sattui olemaan niin paljon muuta ajattelemista.
Ilman harvinaista onnenpotkua olisi Krister Niilonpoika Vaasa kiikuttanut häntä Viipurinlinnassa omassa hirsipuussaan saadakseen näyttää pitkää nenää Kaarle Knuutinpojalle.
Siinä oli ollut herrain suosio ja palkka hänen osaltaan.
Nämä muistot räpyttelivät jollain tavalla hänen sydämensä ulkopuolella. Niille ei osannut muuta kuin kohauttaa olkapäätä.
Mutta pohjoiskorvesta tulevat vastaan Karjalan aikojen muistot. Ja nämä – ne eivät tyydy räpyttelemään. Ne nokkivat pirullisina räiskälintuina hänen elämänsä arimpia orvaskesiä. Hänen huulensa alkoivat höpistä irrallisia sanoja. Hänen oli aivankuin pakko puhua oman itsensä kanssa.
Mitäs sait ... siltä matkalta? Häpeätä oikein ryssän arssinan mitalla! Kätyri, kavaltaja, luopio, roisto, konna – niinhän ne kuuluivat omien heimolaisten hyväilynimet hänelle niihin aikoihin. Ja entä muuta? – No, tottakai ... kokemuksia, ajatuksia ... ihmeellisen ja yksinkertaisen ajatuksen, että Karjala oli pelastettava Novgorodin ja Moskovan leviävästä rutosta.
Ja tämä ajatuskin jäi pelkkänä kajavana lentelemään. Sen siivissä oli liekehtivää aamuruskoa. Mutta sekin hukkui häpeän-maineesi savenkarvaiseen pilveen... Sen kävi kuten on käynyt koko elämäsi saalisosan, mies parka. Jäivät vain polttavat haavat ja jomottavat arvet. Kirous, samea kuin ryssänhelvetissä huuruava sumu, on kiertänyt päätäsi ja jokaista ajatustasi. Ja jokaisesta ryöstöstäsi ja kaupastasi olet hyötynyt variksenpelättimen verran vanhoja ryysyjä...
Minkä joku toinen, onnellisempi, on ostanut äyrityisellä, sitä et sinä ole saanut punnitulla hopeamarkalla. Missä muut ovat niittäneet, sen sinä olet leikannut elopelloltasi homeisia tai hallan panemia paikkulepäitä. Minkä muut ovat voitonhaarikoita tyhjennelleet, sen sinä, Satakunnan Daavid, olet imenyt keisojuuren myrkynkeltaista mahlaa, särpinyt tuopillisittain, sinä kamelinkarvainen profeetta parka...
Keskelle katkeria ajatuksia kuuluu pohjoiskorvesta päin pitkä sudenhuuto. Tämä muuttautuu toivottomaksi ulvonnaksi, kunnes se taaskin tovin perästä alkaa muistuttaa koiran haukuntaa.
Vanki pysähtyi. "Hanki paikalle miehenmittainen jousenkaari, nuolia ja tappuroita", hän sanoi golovalle. Posatniekka nyökkää myönnytykseksi. Sotamies lähtee täyttämään käskyä. Mykkä matka jatkuu.
Mutta nyt alkaa taaskin laulaa uudella tavalla Satakunnan Daavidin sydämessä. Hänen askeleisiinsa tulee samaa joustavuutta ja päähän kertyy samanlaista humisevaa iloa kuin tulee synnynnäiseen sotilaaseen taistelukentän rajalla, hyökkäyksen kynnyksellä.
Onpahan, onpahan sittenkin ollut hänen elämänväylillään myös onnellisia venevalkamia. Ehkäpä niitä on ollut monenmoniakin. Mutta kaksi on niistä autuainta. Silloin, silloinkin, kun hän – Henrik Kurjen jousellisten päällikkö – makasi Kurkelan aitassa sairaslavitsalla ja talon uhkea tytär kantoi pihan yli ison pöytyrillisen madekeittoa, jossa muhea maksa kellui pinnalla, silloin istui hänen vierellään onni.
Tämä kaukainen onnennäky silmissään hän hymähteli vasten pimeää taivasta. Sieltähän tuli vastaan Maalina Henrikintytär, pyhä marttyyri hänen elämänsä kolealla tiellä. Hänestä tuntui, että hän nyt oli menossa sovittamaan kaiken sen, mitä hänen rakastettunsa oli hänen ja kohtalon käskystä kärsinyt. Niin, hehän olivat sittenkin koko elämänsä ajan eläneet onnellisessa aviossa. Mitä oli lopultakaan merkinnyt välimatka? Sehän oli ollut sittenkin vain pyhässä juhannuskoivikossa polku, joka – aivan hänen huomaamattaan – oli lyhentynyt vuodesta vuoteen. Ja nyt! Enäänhän oli vain vaaksa jäljellä heidän yhteiseen juhannusaittaansa... Hänen täytyi totta vieköön naurahtaa tälle elämälle, jota sanottiin pukinsarven kiveräksi. Sehän oli lopultakin maailman rehellisin velallinen ja velkoja. Mitä se oli velkaa ihmiselle kärsityistä vääryyksistä, sen se maksoi tällaisella hetkellä onnellisimmilla tapahtumillaan kuin ruhtinas.
Nytkin! Maalina Henrikintyttären aittapolun tuolta puolen uusi ja yhä uusi onnennäky leimahtaa häntä vastaan. Tuossa, juuri tuossa on varhaisaamuinen Säijänselkä, jota hän soutaa vuosikymmenien jälkeen oman poikansa kanssa syntymätaloonsa Anian vehmaita rantoja kohti. Silloinhan oli se ihme tapahtunut, että poikaa odotti Aavesaarella kuninkaantytär ja hän itse – hän oli muuttunut poika-aikojensa paimenpojaksi, jonka selässä ei eväskontti painanut ja jonka pieni jousipyssy oli oraavaakin näppärämpi...
Riitti, riittihän toki onnea kerrakseen. Hän astui portinholvin pimeään varjoon ja seisoi samassa sen edessä kapealla kaistaleella, joka vietti salmea kohti.
Hän katsahtaa hirsisiltaan, joka työntyy veden varassa yli salmen ja joka tällä kertaa on keskikohdaltaan vedetty auki, kuten oli tapana odoteltaessa vihollisen hyökkäystä.
Satakunnan Daavid sanoo Grigori Vasiljevitshille: "Pane, veliseni, silta lukkoon, jotta poikani pääsee juoksemaan ansaan." Hän tarvitsi tänä hetkenä posatniekan täyden luottamuksen suorittaakseen pelastustyönsä loppuun saakka.
Koillisesta hämärsi unisilmäistä aamuvaloa. Virtava salmi pyörteli mustana. Vastapäinen korpi ei hengähtänyt, ei liikahtanut. Mutta posatniekan mielestä sen uhka oli peloittava. Hän veti mahtavan turkkinsa rinnan kohdalta kiinni ja viittasi äsähtäen golovalle. Tämä veti säilänsä huotrasta ja asettui seisomaan Satakunnan Daavidin taakse.
Pyssymies ojensi vangille laajakaarisen jousen. Jäi odottamaan kahmalossa kimppu tappurapäisiä nuolia. Ja toinen sotamies sytytteli tulilunttuaan karskahutellen piikiveä iskurautaan.
Satakunnan Daavid ottaa ensimmäisen nuolen, joka liekehtii tulessa. Se lentää korkean kaarensa ja sammahtaa. Nousee toinen, se hukkuu salmen häränsilmiin.
Ampuja pysähtyy. Kolmas nuoli palaa soihtuna hänen kourassaan. Ja äkkiä kuuluu mahtava huuto: "Niklas, Niklas! Moskova, Solovets samoaa rajojemme yli! Palaa kotorannoille, palaa!"
Ja samassa lävistää ilman hurja liekki. Se sammahtaa kauaksi korven syliin.
Satakunnan Daavid seisoo ylpeänä, katse pohjoiskorpea kohti. Hänen vartalonsa ei hievahda. Mutta hänen kasvonsa paistavat himmeässä aamuruskossa kuin toisista maailmoista.
Posatniekka ei saa suustaan edes kirosanoja. Hänen päänsä ja kohoava nyrkkinsä tärisee tukehduttavasta suuttumuksesta. Käsi alkaa tehdä iskevää liikettä golovaan päin. Tämä on siunaaman hetken ymmällä. Hän ei tiedä, onko jo oikea aika iskeä. Posatniekan käsi huitaisee toistamiseen. "Ga ga, ga durak, durak!" Nyrkki putoaa Vääristyneistä paksuista huulista tunkee pakkashuurua ilmaan. Golovan käyrä sapeli heilahtaa suuressa kaaressa. Leimahtaa taas vastasuuntaan.
Ja Satakunnan Daavidin, muinaisen Karjalan posatniekan pää putoaa kauaksi siitä ihmisruumiista, joka ei ollut konsa pääsevä synnyinseutunsa multaan. Mutta hänhän oli veronsa maksanut mm erehdyksistään kuin onnenkin päivistään.
24.
VIIMEINEN TAISTELU.
Monen monet ovat ne aikakirjojen sivut, jotka kertovat vihavenäläisten hävityksistä 1400-luvun Pohjolassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla hyökkäykset tihenevät ja laajenevat. Mitä leveämmäksi paisui Moskovan valta, sitä suuremmin laumoin hyökkäsivät rajojen yli länsi- ja pohjois-Venäjän slaavit, riistäen mukaansa myös karjalaiset vanhojen heimosotien taipaleille.
Siitä pitäen myös hävitys, kidutus ja murha, poltto ja rutto paisuivat määrättömiksi. Pohjanmaan kansanmiesten valitukset huutavat Ruotsin hallitusmiehiltä apua, niin että sen huudon olisi pitänyt kuulua taivaisiin saakka. Mutta harvoin, hirvittävän harvoin se kantoi edes Pohjanlahden yli.
Vuosisadan jälkipuoliskon verisenä nousevassa aamuruskossa kirjoittavat Pohjanmaan miehet valituskirjassaan: "Sitä vahinkoa, mikä silloin kohtasi meitä, pyhiä kirkkoja ja köyhiä vanhempiamme, armahtakoon taivaan Jumala."
Ja vihdoin 1470-luvun jälkipuoliskolla – kurkelais-pirkkojemme viimeisen suuren taistelun jälkeen – on aikakirjoihin merkitty verisin kirjaimin eloon jääneiden pohjalaisten valitus:
"Näin meitä kiusatessaan väittävät he, että maa ja vesi siellä, missä me asumme, on heidän omansa, ja tahtovat pakottaa meidät maksamaan vuotuista veroa, nimittäin kolme valkoista nahkaa joka mieheltä maassa, sekä vaativat puolen osuutta Kemijoessa ja kaikissa muissa maan lohijoissa."
Palmusunnuntain aikaan ryssäläislaumat samosivat silloin vielä sangen nuorten Ushatoi-prinssien ja Solovetsin Ontrei Hovattaisen johdolla Pohjanmaalle. Ja hirvittäväksi nousi hävitys, kertoo edelleen pohjanmiesten valituskirja. Rovaniemeltä ja Kemistä aina Liminkaan saakka riehui vihavenäläisten eläimellinen raivo.
He polttivat kylät, raiskasivat ja surmasivat vaimoja ja lapsia, kiduttivat uhrejansa kaikella ajateltavalla julmuudella, kunnekka vihdoin kuolema heidän tuskansa lopetti. Ja kahdeksan Pohjanmaan ryöstettyjen ja poltettujen kirkkojen kelloa tämä "koko Kainuun sotajoukko" lahjoitti ryöstöretkeltään palattuansa Solovetsin sipulitorniselle luostarikaupungille.
Mutta Niklas Kurjen palatessa suurelta retkeltään sydämessä synkkä suru isänsä kuolemasta ja hätä synnyinseutujensa puolesta seisovat vielä pystyssä keskellä hävityksen erämaata Henrik Kurjen Tornio ja Oulunsuun Linnasaari, hänen oma linnansa.
Merikoski kuohahteli viimeisiä kevättulvia, kuten Tornionjokikin Suensaaren pohjoisrantoja vasten. Turhaan ovat idän joukot, jotka ovat jääneet jäljelle etelään työntyneistä laumoista, valloittaakseen sekä Suensaaren vihatun Kurkelan että "Vuokin-rosvon" linnan Oulunsuusta, yritelleet hyökkäillä Putaanjuohteen rannoilta Henrik Kurjen karhunpesää vastaan. Uudet ja yhä uudet lautat ovat kantaneet ryssiä yli salmen. Lapin vouti seisoo harmentunut tukka hajallaan, harmaana ja mustana naamaltaan, vanha Luulajan Oravainen ja Yrjänä Köngäs rinnallaan oman valtasaarensa kennäällä.
Heidän joukkonsa on etupäässä nihtejä, joiden hakapyssyt savuavat ja satavat kalmanrakeita lähestyville lautoille, samalla kun pienen jousellisjoukon rautaselät lävistävät vedenvaraan joutuneet ryssät erehtymättömällä tarkkuudella.
Henrik-päällikkö ei ole koskaan elämässään näin paljon nauranut. Jokaisen vihollislautan hulahuttaessa miehensä uimasilleen hän lyö matalaa Oravaista olkapäälle ja hohottaa, hohottaa pitkään ja karmeasti tai alkaa konkata rantaa pitkin jaellen uusia käskyjä miehilleen.
Ei hän suostu pirtin puolelle syömään. Aunis-emännän on hänelle kannettava hirvenlapa ja höyryävä keitto rantakennäälle. Eikä hän suostu öitä lepäämään pieniä unenkuuroja lukuunottamatta. Hänen kasvonsa ovat riutuneet päivä päivältä. Hän laihtuu silmissä. Mutta hän elää nuoruutensa päiviä ja öitä.
"Surmatkaa, surmatkaa", hän huutaa usein, "kyllä Pohjanlahteen mahtuu ryssänruumista!" Ja hänen terveen kätensä kämmen läimähtelee reittä vasten Oravaisen hihittäessä vieressä.
Mutta pitkän välipään tullen hän käy joskus kuin salaa emännäntuvassa, jossa hänen Lauri-poikansa ja tänne turviin tulleet Siimon-papin lapset rakentelevat leikkejään, sivelee hellästi pojan hennonvalkeita ohimoita ja hymisee hiljaa: "Eivät taita sinulta, poikaseni, suortuvaistakaan mustaparrat. Leiki leikkejäsi, älä pelkää..." Ja pojan hauras hymy on hänelle kuin palkka jostain – ehkäpä kaikista tämän elämän taisteluista.
Mutta sisimpänä hänen aivoissaan puhuu hänelle hänen kova ja selvä järkensä. Ja silloin hän tukahduttaa raskaan huokauksen karskahtavien leukaperien taakse.
Hän tietää oman saarensa valloittamattomaksi. Mutta hän ymmärtää myöskin, ettei hän pääse monikymmenkertaista ylivoimaa vastaan avuksi saarretulle Linnasaarelle, jossa hän tietää Kaarina-emännän ja Jaakko-veljensä, joka on perheineen pelastunut sinne palavasta kauppatalostaan, puolustautuvan viimeisine voimineen.
Koko Oulun kaupunki on vihollisen yllättäessä joutunut kirkkoineen kaikkineen murhapolton uhriksi. Ja satamassa lepäillyt "Matti Kurki", hänen uljas laivansa, on palanut samoissa liekeissä. Ja juuri tämä on hänen suurin murheensa. Se on tehnyt lopullisesti mahdottomaksi hänen pääsynsä saareltaan toisten auttajaksi.
Siksi hän päivästä päivään yhä syvempi vako silmäinsä välissä hokee itsekseen: "Missä on Niklas? Aikooko se mies koskaan palata?" Ja hän kirota karskahuttaa itseään siitä, että oli suostunut ottopoikansa Karjalan-retkeen.
Tätä raskasta ajatustaan hän ei uskonut kenellekään paitsi Margareetta-rouvalle, joka uljaana hoiti miesten muonitusta ja mitä sattui joukossa haavoittumisia tai sairastumisia.
"Hm, siinä se on", hän oli tokaissut sisarelleen puoliksi leikillä, "se haave ja järki! Niinkuin ei saisi järki päässäkin kyllikseen tapella. Heh, katso!" "Mutta muistatko, velimies", oli sisar hymyillyt päivänvälkkeistä hymyään, "että kaikkein hulluimmasta haaveesta, joka taisteli sinun järkeäsi vastaan, syntyi sinun ainoa poikasi. Vai oletko unohtanut emäntäsi suruperhosen ja...?"
Siihen oli Henrik ollut ärähtävinään, mutta samalla hymyillyt tyyntyvin kasvoin.
Mutta Niklas Kurki oli tulossa. Hän oli tehnyt matkaa yötä päivää. Ja eräänä pilvisenä yönä hän laski maihin Merikosken yläniskan rannankaarteeseen ja läksi Juho Könkkölä toverinaan vakoilumatkalle.
Lähestyessään korpipolkua myöten ranta-aukeaman laitaa, josta hän tietää näkyvän oman linnansa ja tämän takaa Oulun kirkon ja kaupparakennusten, kouristuu hänen kätensä omaan rinnukseen suuresta jännityksestä.
Onko enää mitään tehtävissä? Onko hän myöhästynyt! Täältäkin, kuten joka paikasta – koko elämässään... Herramme luitten kautta! Kirkon suippotornia ei näy. Ei Jaakko-enon kartanoa. Ei...? Mutta tuolla – hänen nuori linnansa on paikallaan! Se seisoo! Se on ehjä! Miehen käsi herpoo. Koko ruumis kaipaa hetken ajan aivan kuin pitkän pitkää unta. Eikä hän lopultakaan tiedä, koska hän olisi ollut elämässään näin rajattoman onnellinen.
Silmä terästyi jälleen. Nyt oli hetki tullut ottaa selvä vihollisesta ja iskeä. Ranta-aukeamalla pohjoisimman koskenhaaran partaalla levittäytyi laaja venäläisleiri, jossa nuotioitten äärillä kärvennettiin saalislihoja, syötiin ja makailtiin. Mutta ryssäläisjoukon tavallinen melunpito puuttui Niklaan suureksi kummaksi. Äänettöminä seisovia vartiomiehiä oli asetettu järjestelmällisesti eri puolille... Tässä joukossa vallitsi siis jokin tahto jota toteltiin.
Kesäkuinen yö ei pilvisenäkään paljoa voi peittää tarkalta silmältä. Pian nyhjäisee Niklas toveriaan osoittaen äärimmäisellä rantakennäällä seisovaa lyhyehköä miehenhahmoa, joka näytti liikahtamatta tuijottavan yli vuolteiden lähinnä olevaa Raatinsaarta.
Seisojalla oli hartioilla tumma viitta, joka muistutti munkin kaapua. Mutta senkin alta näki selvästi, että hänen vartalonsa oli solakka ja jalan asento sotilaallisen luja. "Se on iivanoitten päällikkö", kuiskasi Juho. Niklas nyökkäsi. "Tunnetko?" kysyi Juho. Niklaan silmät ja aivot näyttävät hetken hakevan ja aprikoivan.
"En tunne, mutta..." Hän vavahti omaa aavistustaan. Kuka vihaa minua eniten maailmassa ja minun linnaani? Hovattaisen leski ja...? Kuka on munkki ja sotilas...?
Samassa hetkessä seisoja viittasi laajasti koko käsivarrellaan kohti Raatinsaarta. Alempaa kiirehtii koskenvartta suippokypäräinen sotilas – nähtävästi alapäällikkö – seisoskelijaa kohti. Mies näyttää saavan käskyn. "Tuo, tuo on ... solovetsilainen kypärä", Niklas viittaa saapuneeseen sotilaaseen syvään hengähtäen. "Ja tuo – Solovetsin saatana!" huokuu hänen suustaan henkäyksen myötä sameana kirouksena.
Solovetsilainen alapäällikkö palaa juoksujalkaa leiriin päin. Seisoja viittaa vielä kaksi kertaa Raatinsaarta kohti.
Tämän pajukkorannat alkavat elää. Ne huojahtelevat. Kypäräpäitä vilahtelee. Saari näyttää olevan täynnään vihollisia. Nämä työntyvät saaren pohjoiskärkeä kohti ja luultavasti myöskin sen poikitse vastarannalle, josta hänen Linnasaarensa erottaa vain kapeahko koskenhaara.
Niklas Kurki arvioi uudelleen rantaleirin pääluvun ja Raatinsaarelle suunnilleen mahtuvan joukon ja saa summaksi tuhatkunta miestä. Hänellä itsellään on koskenniskalla vajaan neljänneksen päässä tuskin kahta sataa.
Hän hymähtää laskuilleen. Hänellähän on jousellistensa lisäksi kokonainen linnoitus, jonka valleilla on kaksi falkonettia ja parikymmentä hakapyssyä. Vihollinen on joutuva kahden myllynkiven väliin. Ja sitäpaitsi: hänen miehensähän ovat suomalaisia!
Pamahtaa hämärään yöhön falkonetti. Se on hänen "haukkansa". Hän tuntee sen äänen. Sen kaiku särkyy jumahtavaan iskuun, joka on sattunut Raatinsaareen.
"Nyt, Juho", Niklas tarttuu nuorukaista ranteeseen, "juokse, johda miehet tähän paikkaan, selkäni taakse. Järjestykööt kolmeen perättäiseen hyökkäysryhmään."
Juho kääntyy lähteäkseen. "Seis", suhahtaa Niklas, "Toratti ottakoon johtoonsa Luusualaisen ja muut Unarin miehet, laskekoon veneet alemmaksi, tuon rantapahtaan taakse, ja odottakoon, kunnes juoksutan käskyt. Mene."
Juho Könkkölä sujahti kettuna korven peittoon.
Vihollinen ei ole vastannut hänen haukkatykkinsä laukaukseen edes hakapyssyin. Mutta sen leiristä näyttää eroavan miesryhmiä ja painuvan alemmaksi koskenvarteen. Suurin osa vihollisista jää kuitenkin asentopaikoilleen.
Lie tekeillä jotain yllätyksen tapaista.
Kuin ajatuksen samanaikaisena täyttymisenä teoksi nousee äkkiä Raatinsaarelta sarja palavia nuolia. Ne lentävät hänen hirsilinnansa seiniä kohti. Niitä lisääntyy. Palavat tappuraliekit suhisevat yli veden koko saaren pituudelta, herkeämättä. Mutta niiden sihajavaan ääneen yhtyy uusi, vonkuva sävel. Se on tuimien sotanuolten soittoa linnan varustuksilta ja torneista.
Niklas kuulostelee tarkasti. Miksi ne eivät jatka linnasta ammuntaa myös hakapyssyillä? Onko niillä jo viimeinen ruutipussi tuutissa? Ja niiden nuolisadekin on harvahkoa!
Mutta vihollisen tappuranuolten loimahtelu tuntuu loppumattomalta.
Ne välähdyttävät hänen mieleensä raskaan muiston – hänen isänsä kuoleman. Hän on tuijottanut hyökkäysmerkkiä odotellen silloinkin korven laidasta Käkisalmen linnan pohjoisporttia ja nähnyt kaiken, mitä vanha taatto oli tehnyt. Silloin lentäneistä tappuranuolista hän oli vavahtanut sydämyksiä myöten. Jokainen niistä oli merkinnyt hänelle tappiota.
Mutta isänsä kuolemaa hän ei ollut osannut aavistaa. Vasta kun hänen päänsä oli pudonnut golovan miekasta, oli hän tajunnut selvempänä kuin on mikään näky taattonsa jalon uhrautumisen puolestaan.
Se oli ollut hänen elämänsä hirvittävin silmänräpäys, sillä vuorenkorkuisena painona oli sortunut hänen päällensä isän huutama tieto, että hänen omia rintamaitaan kohti tulvivat perivihollisen hävittävät laumat!
Hänen vastuunsa oli kauhistuttava. Oman isänsä hän oli houkutellut vanhuudenlevostaan keskelle vaaroja, jotka johtivat kuolemaan. Hautaamattomana, häväistynä vakoojana oli hänen jalo taattonsa saanut vainajana matkata Vuoksen koskia, ruumis runneltuna, alas Laatokan pohjattomiin uumentoihin. Ja koirat kukaties saivat ateriakseen hänen yksinäisen päänsä, joka oli muukalaisena täällä kantanut suurta ajatusta.
Silloin hän, Satakunnan Daavidin poika, oli tuntenut ensi kerran, miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, sisimmässään ratkeavan haavan auki, joka ei enää koskaan umpeen paranisi.
Mutta mikään murhe ei saanut häntä viivyttää. Hänhän oli rikkonut koko pirkkalaiskansaa vastaan! Hän, juuri hän oli heikontanut kotoseutujen puolustusvoimaa. Hän oli ajamassa takaa toivotonta haavetta kotopirttien ja kirkkojen ehkäpä jo parhaillaan roihahtaessa savuna ilmaan.
Nyt, tänä hetkenä, tuo raskas vastuu nostaa hänen mieleensä kuolettavaa raivoa. Mikään muu ei tänä yönä voi enää häntä puhdistaa oman tuomionsa edessä kuin perinpohjainen voitto tai kuolema.
Hänen vasen kätensä puristuu lujasti miekankahvaan. Nyt oli hetki tullut syöksyä esiin, juosta tuon kentän yli ja taistella Ontro Hovattaisen kanssa viimeinen taistelu! huutaa hänen jokaisessa suonessaan. Mutta päällikkömiehen järki kieltää. Pelkästään tuon miehen kuolemalla, jonka tapahtuessa vihollinen ennättäisi lävistää hänet sadoilla nuolilla, ei pelasteta linnaa, omaa puolisoa, tytärtä ja kotoseutua. Hänen täytyi johtaa joukkonsa voittoon! Hänen oli lakaistava puhtaaksi Pohjanmaa ryssäläisrutosta, kyetäkseen edes kalmanarkkuunsa ojentumaan kunniallisena miehenä.
Ja hän jää paikalleen suunnaton vihan polte silmissä seuraten tulinuolten pilvien lentoa yli kosken. Ja aivot takovat yhä kokoon hyökkäyssuunnitelmaa.
Aamuyö uhkaa kirkastua. Linnasaarelta nousee parista paikasta kitkerää savua. Siellä syttyy siis tulipaloja! Ne sammuttavat niitä parhaillaan...
Ontro Hovattainen lähtee alaspäin leiriä kohti.
Hänen käyntinsä näyttää merkilliseltä. Se on vuoroin nopeaa ja joustavaa, vuoroin – äkkinäisten pysähtymisien lomassa – se muuttuu kiireisen hoipahtelevaksi. Ja pää näyttää tällöin aivankuin vapisevan, vieläpä nytkähtelevän kuin nuorasta nykäisemällä.
Niklas katsoo verivihollisensa kulkua ihmetellen. Tuossa miehessä on kaksi olentoa, hän ajattelee, tai – ehkäpä – terästä lihaksissa ja myrkkyä verissä – sairas omatunto, joka ei anna rauhaa enempää kuin siunaaman hetkeksi.
Minkähän näköiset ovat tuollaisella epatolla kasvot? tulee pakostakin katselijan mieleen kysymys. Mutta se haihtuu samassa, sillä alhaalta kuuluu Hovattaisen käskevä ääni. Se on käheä, mutta kiihkeä. Siinä on hurmahenkistä raivoa. Mutta hetkittäin se viiltää kuin vinkuva nahkasiima koiran selkää. Se kammahduttaa. Mutta Niklas terästää tahtonsa tarkkaamaan vihollisen liikkeitä.
Solovetsiläisten leiri havahtuu. Miehet juoksevat sekaisin sinne tänne, mutta kerääntyvät kuitenkin ryhmiin, jotka painuvat juoksujalkaa rantapenkereen alle.
Sieltä kuuluu selvästi veneen pohjien tai lauttojen karahtelua somerikkoa vasten. Ne työntävät niitä vesille! Niklas kuulostelee levottomana, joko pirkat olivat tulossa, sillä vihollisella oli kiire, hän tajuaa, hyökätä koskenhaaran suvannoitse lännestä käsin Linnasaarta vastaan tai ainakin lisätä joukkoja Raatinsaarelle.
Niklas puree hammasta, pyrkien arvioimaan kylmästi tapahtumaa. Ja hetken kuluttua hän murahtaa tyytyväisenä. Tuo jäljelle jäänyt leirihän on nyt, kutistuneena, sitäkin helpommin tuhottavissa, alkajaisiksi, ja sitten...
Takaa korvesta kuuluu pirkkojen hiipiviä askeleita. Päällikkö huoahtaa liiat jännitykset rinnastaan ja vetäytyy lähestyvien ryhmien luokse, vihollisen tulen kiihtyessä yhä Linnasaarta vastaan.
Ryssäläisleiri, jossa on vielä viitisen sataa miestä, alkaa äkkiä kiehua muurahaispesänä. Salaperäiset nuolet ovat alkaneet viuhua sen keskeen näkymättömistä. Ne iskevät äkkinäisinä, harvahkoina, mutta tuimina raekuuroina. Vihollinen hamuilee rautaselkiään. Mutta se ei tiedä, minne päin tähdätä. Ja pian alkaa ilma vonkua yhtämittaisesta, tasaisesta surmannuolten lennosta.
Hetken kuluttua ryntää korven reunasta pirkkalaisten pääjoukko, jonka kärjessä heiluttaa pitkä päällikkö välähtelevää säilää.
Solovetsin ryssät ristivät ymmällään otsaansa ja mahaansa, niin että olkain ristimiset jäävät puoliväliin. Keihäs ennättää nousta sieltä täältä hyökkääjiä vastaan. Käyrämiekat heilahtelevat tuolla ja täällä. Keskeltä yksinäisiä kauhunhuutoja kuuluu Ontro Hovattaisen käskevä ääni, joka tällä kertaa viiltävän kimeänä kerää miehiä järjestykseen.
Verenmakuinen leikki on alkanut nurjana ja armottomana.
Aurinko valahtaa pilven takaa näkyviin peittyäkseen taas nopeasti, kuin säikähtyneenä uuden pilvenlongan taakse.
Jo juostessaan hyökkääjät levittäytyvät viuhkana päälliköstä vasemmalle ja oikealle ja suoraa tietä harvahkoksi rintamaksi ryhtyen kalmanniittoonsa täysin hartiavoimin. Sen jokaisessa taistelijassa palaa vihapäinen kiukku ja häpeänkarvainen pettymys pitkästä ja turhasta sotaretkestä. Hätä kotokonnun ja omaisten puolesta ja kostonhimo ikuista hävittäjää vastaan huohottaa heidän avoimista suistaan käsivarren iskiessä laumaa lakoon.
Juho Könkkölä on ponnahtanut päällikkönsä oikealle sivulle. Hänen nuori vartalonsa taivahtelee näreenä, lientyy vitsaksena, ponnahtaa takaisin katajankaarena ammahtaen vastustajaa päin, miekan sujahtaessa kuin leikiten vihollisen lihaan ja luuhun. Nuorukaisen tiheät silmäripset räpyttelevät melkein kuin Seni-tytön pateilla Uhtualla. Verevät huulet ovat avoinna. Ne hengittävät hengästymättä. Käsi leikkaa väsähtämättä. Isiltä peritty puhdas ja heleä veri hyrskyää ihanassa aallokossa läpi nuoren sydämen, joka on luotu uhrautumaan elämän ja kuoleman jalossa leikissä oman suvun ja heimon kunniaksi.
Niklas Kurjen tottuneelle miekankäytölle Solovetsin soturit ovat jotakuinkin samaa kuin sopulilauma, joka juoksee sokeana hänen eteensä tallattavaksi.
Lyödessään hän hakee katseellaan suurinta vihollistaan, Hovattaista. Tämän ääni kuuluu kiihoittavana, käheänä, milloin lähempää, milloin kauempaa kuin metsänperkeleen, joka kummajaisena pelehtii yöllisessä korvessa.
Niklas tunkeutuu ääntä kohti, kahlaten milloin tuonne, milloin tänne. Mutta tuo pirullinen ääni hukkuu taas. Eikä miehen hahmo tartu silmään mistään päin.
Hän on kiukustumaisillaan. Pari kertaa hän on jo karjaissut yli vihollisten päitten: "Hovattainen, sinä Karjalan saatana! Pakenetko?"
Mutta kesken raivoaan hän pysähtyy äkkiä kuin maahan naulittuna. Sakea, hallava savupatsas nousee paksuna Linnasaarelta. Tulenlieskaa ei vielä näy yli Raatinsaaren. Mutta hän tietää linnansa päärakennuksen syttyneen tuleen, sillä rintavarustuksista tai tallirakennuksista ei voi syntyä tuonvertainen mökä.
Hän riipaisee vierelleen lähinnä tappelevan miehen. "Juokse, sano Toratille", hän käskee, "laskettakoon veneensä Linnasaarelle apuun, ja kestäköön viimeiseen mieheen saakka".
Päällikön ja hänen jousellistensa raivolla ei ole enää määrää. Ylivoimainen vihollinen kutistuu kutistumistaan. Oikealta sivustaltaan se joutuu pakokauhun valtaan, pyrkien pakenemaan pohjoispuolisen korven peittoon. Pirkkoja syöksyy takaa-ajoon. Mutta päällikkö huutaa ne takaisin. Ei ole aikaa tuhlata voimia nutistamaan harhailevia pakolaisia. On päästävä rantaan ja Linnasaarelle.
Suurin osa vihollisista työnnetään veristä penkerettä myöten kohti alista suvantoa, joka turvallisimmin on lautoillakin ylitettävissä.
Mutta palo Linnasaarella yltyy. Se loimahtelee jo korkealla, näkyvinä liekkeinä. Niklas Kurki katselee hetken ympärilleen avuttomassa tuskassa. Ristin nimeen, sitä ei voi enää ihmisvoimin pelastaa! Kun on tämä vihollisjoukko surmattu rantaveteen, vie lauttojen rakentaminen näin ollen liiaksi aikaa. Miksi hän ei ollut laskenutkin kaikkia veneitänsä tänne, alemmaksi, jotta...?
Kesken ajatusta hänen katseensa kiintyy taas taisteluun. Tämä on äkkiä hiljentynyt. Ryssät vetäytyvät nopeata vauhtia suvannon kaartuvaa rantaa yhä loitommalle. Miksi? Niillähän on vieläkin jäljellä suunnilleen tasaverta miehiä? Rakentavatko ne ansaa? Hän pysähdyttää hetkeksi takaa-ajoon syöksyvän joukkonsa jääden tarkastamaan ympäristöä.
Päällikkö oli arvannut oikein. Raatinsaaren pohjoisranta alkaa liikehtiä. Veneitä ja lauttoja työnnetään vitaan virtaavaan veteen. Niiden etunenässä soudetaan venettä, jonka keulassa seisoo Ontro Hovattainen.
Siispä oli miehellä aikomus houkutella hänet loitommalle voidakseen iskeä uusilla voimilla hänen selkäänsä, panna kahden tulen väliin...
Niklas Kurki naurahtelee vetäen kaksin käsin tukkaansa. Hän jakaa joukkonsa kahtia. Juho Könkkölän on johdettava kaikella voimalla takaa-ajoa ja tuhottava vihollisen mantereenpuolinen joukko. Hänen oli otettava vastaan Hovatta, voitettava solovetsilaiset hinnalla millä hyvänsä ja saalistettava veneet ja lautat. Joka tapauksessa oli hänen Linnasaarensa saanut tovin hengähdysaikaa.
Hän juoksuttaa pienen joukkonsa rannan rajaan saakka. Mutta jättää ympärilleen valkean tilan ottaakseen vastaan Ontro Hovattaisen.
Tämä ei näytä enää välttelevän vihollistaan. Hän seisoo veneen lähestyessä yhä sen keulassa ja antaa sen syöksyä lujaa vauhtia suoraan kohti Kurkelaista.
Ensi kerran elämässään kohtaa toisensa kaksi miestä, joilla toisella on rinnassaan kosto koko sukunsa surmasta, uskonkiihko, pyhäinkuvain edessä pyhitetty viha ja munkkien siittämä, sairaalloisen kiihkeä taistelunhimo ja toisella kokonaisten vuosien kuvitelma sekasikiöstä, jossa yhtyy kaikki se alhainen ja saatanallinen, mikä kuuluu heimonsa pettäjän, ryssäläiskätyrin ja luopion saastaiseen olentoon.
Niklas Kurjen katse ahmii lähestyvän Juudaksen kasvoja.
Ne ovat harmaan kalpeat, paastojen näännyttämät. Mutta niiden uurtuneissa juonteissa on kireää, värehtivää voimaa ja teräksistä säälimättömyyttä. Ja sen pienissä, tummissa silmissä, jotka ensi hetkellä näyttivät luomettomilta ja ripsettömiltä, kiiluu pistävä polte, kuin palaisivat elottomissa kuopissaan kekäleitten tuikkivat kärjet.
Ontro Hovattainen antaa viittansa pudota harteiltaan hymyillen ohuilla huulillaan pirullisen röyhkeästi.
Vene lähestyy yhä. Sen keula on parin sylen päässä. Äkkinäinen kädenliike kääntää sen äkkiä sivuun ja solovetsilainen loikkaa hämmästyttävän jäntevästi rannalle seisoen samassa lyhyessä rengaspaidassa, miekka kourassa "Vuokin-rosvoa" vastapäätä.
Hän ei puhu sanaakaan. Mutta räikeä aamuaurinko valaisee pilvien lomitse hänen kypäränsä, joka säihkyy kuin vetehisen kalanpyrstö, suomut kiiltäen hopeassa, renkaat kuparinpunaisina. Ja silmät! Niissä on ontto, lasimainen kiilto. Eivätkä niitä todellakaan himmennä kulmallisten varjot. Ripset ovat harvat ja nekin kosteat kuin jonkin itkutaudin tärvelemät, joten ohuet, punertavat luomet kiertävät tuijottavia silmiä paljaina ja irvokkaina.
Ei ole tarvis puhua myöskään Niklas Kurjen. Hänelläkin on jo passaulaisensa kourassa. Hän vain arvioi vihollistaan. Tuo mies on ketun ja ilveksen sekamuoto. Se on vaarallinen. Se on voitettava älyllä eikä...
Säilät hiovat toisiaan hitaasti, tunnustellen. Ne eroavat sähähtäen. Välähtävät. Salamannopealla iskulla Kurkelainen huimaisee kypärän vastustajansa päästä. Hovattaisen pitkä, ohut leikkotukka liehahtaa. Niklas jää tuijottamaan miehen otsaa. Se on leveä, laaja ja kupera. Se muistuttaa vesitautisen pöhöttynyttä otsaa. Ja siinä on ohuita, poikittaisia vakoja, samanlaisia kuin oli ollut sen äidillä Kuittijärven jäällä – kärsiviä, aivankuin tuhkan peittämiä. Ja sen tukka kiiltää tahmean rasvaisena.
Inho häivähtää Niklaan huulilla. Hän väistää ähkäisten Hovattaisen taitavan sivalluksen.
Mutta tulipalon yhä yltyvä loimotus sekoittaa hänen aivojaan. Okahvi-leski palautuu hänen tajuntaansa. Sehän oli ennustanut hänelle tulta ja tulipaloa – hänen oman linnansako tuhoa?
"Iroda, sinä lastensurmaaja Iroda!" Niinhän se oli huutanut. Vaimon kasvot lähenevät häntä, lähenevät yhä. Ja sen paksut huulet huutavat taaskin: "Irodan kaupunki Juortanin saarella on matkasi päässä. Sen tornit ja muurit syttyvät tuleen..." Oli aivankuin hänen korviaan olisi särkenyt uudestaan tuo huuto. Säilät lennähtelevät omaa tahtiaan koko ajan. Vaisto ohjaa Niklaan käsivartta. Mutta hän ei pääse irti Hovattaisen lesken ennustuksesta. Se tarkoitti siis sittenkin, Ristiinnaulitun kautta, se tarkoitti hänen – omaa linnaansa, hänen omia tornejaan eikä...
Hänen oikeaan olkaansa suhahtaa pitkä, viiltävä veto. Se repeytyy. Ihoon taisi tulla lievä lihashaava... Hän havahtuu kuin unesta. Vastustajan hintelä vartalo kiertää häntä kevyenä kärppänä. Se hakee hänen vasenta kylkeään, sävähyttää Niklasta kiireinen ajatus.
Hänen katseensa terästyy taaskin. Vielä ei ole mitään menetetty. Hän ponnahtaa uusille jalansijoille, niin että somerikko rohahtaa. Käännähtäessään hän on nähnyt välähdyksenä Toratin Antin laskevan kahdella koskiveneellä Linnasaarta kohti. Siinä kiitää rohkeita miehiä avuksi Kaarina-rouvalle! Hänen tulee sanomattoman hyvä olla. Miekka elää jälleen hänen kädessään. Hän ryhtyy käyttelemään danzigilaisen miekkailukoulunsa ovelimpia lyöntejä.
Hovattaisen silmien pistävä tuike sammuu. Se näyttää hätääntyvän. Niklas naurahtaa iloisesti. Sehän on – tuo olento, sisiliskon kokoinen lohikäärme, joka hänen on surmattava. Ja hän – kukas muu kuin pyhä Yrjänä, jota odottaa palkkana kuninkaantytär koskentakaisessa linnassa...
Molemmilla puolilla rantuetta tuntuu merkillisen hiljaiselta. Niklas katsahtaa ympärilleen. Hänen miehensä huhtovat kuin kaskenkaatajat korven laidassa. Rantavesi huljuu vihollisruumiita, joista kiitävä vuolle vertyy siunaaman hetkeksi vetääkseen samassa ruumiitkin myötänsä. Suvi-Maariainen hyvästi siunatkoon! Nehän ovat voiton kynnyksellä... Ryssät on jo ahdettu rykelmiin, jotka eivät enää kykene kättä heiluttamaan.
Ja tuon miehen on kuoltava koiran kuolema. Ei rintaan, ei päähän! Maksaan ja suolivöihin! Kärsiköön ennen kuolemaansa, epatto, kiemurtelevan käärmeen tuskat!
Raivo on veältänyt hänen miekkansa kaaressa alhaalta ylöspäin, niin että Hovattaisen säilä hamuaa hervottomana ilmaa. Rengaspaita peittää sen lanteita ja vatsaa, välähtää ajatus Niklaalla. Mutta ... eiköpä kestä hänen passaulaisensa!
Hän työnnältää sokealla voimalla miekkansa tutkaimen vihollisen keskiruumista kohti. Se repäisee asepaitaa. Hän iskee uudestaan. Se uppoo syvälle suolivöihin. Se käännähtää himokkaasti avaamassaan haavassa. Ja se tapaa läpi vatsan lujan luun, niin että hänen on se kiskaistava väkivoimalla irti.
Ontro Hovattainen hoippuu. Hän sortuu hitaasti polvilleen. Jää kovissa tuskissa kiemurtelemaan soraan, johon uurtuu hänen elämänsä viimeinen vako avautuvana hautana.
Kosto on suoritettu. Kosto ja tuomio on luettu heimonsa pettäjälle. Työ on tehty loppuun saakka.
Niklas ei osaa enää vihata. "Kiusattu ihmisparka", hän huoahtaa puolittain inhon, puolittain säälin sävyissä vihamiehen hervahtaessa vainajan näköisenä somerikolle.
Ja vihdoinkin vapauttava, syvä henkäys virtaa voittajan keuhkoista. Hän katsoo kauemmaksikin ympäristöönsä. Juho Könkkölä palaa! Nuorukainen kiirehtii kaartavaa rinnettä ylämäkeen häntä kohti nostaen kädessään paljasta miekkaa vetreä riemu kasvoilla. Tietenkin ... poika on voittanut! Ja tuolla – rippeet tämänpuolisista solovetsilaisista pakenevat rantaa pitkin ylöspäin painuakseen korpeen.
Niklas Kurki ottaa vastaan sukulaismiehen loistavin silmin. "Sinusta tulee, lempo soikoon, päällikkö, poika!" hän huudahtaa. Ja jatkaa käskynä: "Veneet ja lautat järjestykseen! Ja sitten Linnasaarelle!"
Päämies kääntyy etelää kohti. Tulipalo on heikentynyt. Hän ei osaa päätellä, oliko tulen valta saatu rajoitetuksi vai makasiko hänen linnansa jo raunioina. Mutta tämäkään ei häntä enää huolettanut.
"No, Herra nähköön", hän ajatteli, "nostetaan uudet linnat!" Ja nelitorniset, kuten oli Savonlinna. Tai... mikäpä estäisi? Rakettakoon uusi Oulun linna tiilestä ja kivestä – sellaiset seinät, että ikkunaholvissa kestää pihavarpusen hyppiä tiiman verran, ennenkuin pääsee ruutua nokkaisemaan... Sopii sitä silloin ryssän tuppuranuolillaan "streljata"! Kyllä kestävät muurit ja tornit...
Päällikkö oli unohtamaisillaan koko äskeisen taistelun. Hän näkee edessään puolisonsa, joka tulee tytär sylissään häntä vastaan rannan rajaan saakka. Kalvistunut on varmaan linnanrouva piirityksessä, monissa huolissa ja ikävässä. Mutta miten säteilevätkään yhä hänen silmänsä – nuo merkilliset tähdet, jotka kimmeltävät lakastumatonta loistoa, joiden yli käy joskus kuin kesäkuuma tuuli ... hänen hyväillessään puolisoansa. Hyvät, viisaat ja mielettömät ne ovat... Niiden ulapalla ei ole rajaa. Niiden syvyyttä ei osaa mies mitata. Joka siunaaman hetki ne vaihtuvat uusiksi ja taaskin uusiksi, nuo nöyrät ja jäisen kirkkaat, nuo palavan hullut ja viisaat...
Onnellinen kuvitelma katkeaa. Vasemman polven yläpuolelle tuntuu iskeytyvän raivokas lyönti. Se viiltää poikkipuolisen haavan, syvän ja laajan, niin salamannopeasti, että hän tajuaa vasta hetken päästä, mitä on tapahtunut.
Ontro Hovattainen on herännyt kalmanhorroksestaan, hamuillut miekkansa ja suorittanut viimeisen kostonsa.
Tekonsa tehtyään hän tukeutuu toisella kädellään somerikkoon ja tuijottaa viholliseensa kasvoillaan mielenvikainen riemu.
Vihdoin hän saa sanan verettömistä huulistaan: "Saitpa osasi, perässäni tulet, Vuokin-rosvo..."
Niklas ei tajua vieläkään haavan vaarallisuutta.
"Kas, kun et pistänyt kantapäähän, käärme", hän naurahtaa. Kuolevan Ontrein silmät avautuvat. Ne tuijottavat laajentuneina renkaina. Ne paistavat hetken kuluttua hallavina kuin kaihisilmäisellä koiralla. Mutta vieläkin hän kähisee huudon tapaisena: "Minä olen vihannut sinua, kurkolainen, poikapolvesta saakka ja vihaan, vihaan ... vielä kuoleman takana..."
Kammahtaen katkaisi Niklas armoniskullansa kähisevän äänen. "Pyhän Iljan ja Mikulkan..." kuului vielä korisevasta kurkusta, käden hamuillessa olemattoman hetken ristin tekemistä otsaan ja rintaan.
Ontrei Hovatta, Vienan Juudas, Karjalan saatana oli lakannut olemasta.
Niklas Kurki lähtee alaspäin rantueelle, jolle miehet ovat jo keränneet veneet ja lautat. Isoimmassa veneessä istuvat jo soutajat kädet airojen pyyryissä päällikön astua perätuhdolle.
Hän kulkee reippaasti. Jalassa tuntuu tosin väsymystä. Lämmin veri tuntuu kuumottavan säärtä saapasvarren sisäpuolelta, mutta hänellä ei ole aikaa sen paremmin haavaa tarkastaa. Tuonvertaiseenhan ei nyt toki voi sortua miehinen mies, hän ajattelee huolettomana. Nyt on kiire – kotosaarelle!
Vene kyntää kohisten eteläistä suvantoa, jossa vielä vaimenevat vuolteet kiertävät, vesi poreilee ja suuret vaahtokellot hitaasti painuvat ulapalle päin.
Varhaiskesän kirpeänviheriät koivikot viistävät peränpitäjän silmissä merkillisen kirkkaina. Rantapajukot näyttävät rientävän hänen ohitseen kuin hyökkäävät, kyhäräniskaiset miehet, joilla on harteilla ja selkäpuolella kummallista, kellanvaaleata härmää. Niin, niin. Nythän oli kevät. Ja silloinhan pajukko tapasi siintää kesäisen kerman värisenä ja rantaruoho ja koivu kirpaista silmää.
Raatinsaaren eteläkärjestä avautuu eteen Linnasaari. Niklas vetäisee kämmenselällä otsaansa ja silmiään. Oliko hän tullut sokeaksi? Saarelta ei nouse tornia, ei minkäänlaista rakennusta. Silmiin siintää yhä vain viheriäistä ja tuhkanharmaata.
"Mitäs tämä? Ovatko ne pannahiset...?"
"Polttaneet ovat multahirsiä myöten, päällikkö", hän kuulee lähimmän soutajan puhuvan tavattoman kaukaa tulevalla äänellä. Piru vieköön, hän hämmästelee, eihän hän enää edes kuullut omilla korvillaan...
Säikähtäen hän tarttuu jalkaansa. Saapasvarsi on verta täynnä. Housujen sarkaan on levinnyt veri kupeita myöten. Vihdoinkin hän alkaa käsittää, että haava on vaarallinen. Hän menettää verta joka silmänräpäys. Se se tällä tavalla hämärsi silmät ja korvat. "Vyöremmisi tänne", hän ojentaa kätensä lähimmälle soutajalle. Ja sitoo nopeasti reitensä haavan yläpuolelta lujaan pinteeseen. Tunnustelee vieläkin. Verentulo tuntuu vähentyvän. Ehkäpä se siitä kokonaankin tyrehtyisi... Joka tapauksessa tuntuivat aivot selkenevän. Silmät saivat kuin loihtimalla näkönsä takaisin.
Ja elämä, onni näytti astuvan häntä vastaan raunioitten keskeltä. Hänen taannoinen kuvitelmansa toteutuu kuin lappalaisen lovinoidan ennusuni. Riutuneena, kalpeana, mutta pystyin päin astuu saaren rinnettä Kaarina-rouva käsivarsillaan heidän pieni Maalina-tyttärensä. Rannan rajaan saakka hän kiirehtii, juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin. Ja hänen laihtunut vartalonsa huojuu väljässä, tummassa puvussa säälittävän suloisena.
Ja eikös palaa elämä muutenkin täytenään, ylitsevuotavana? Siellähän seisoo ja astuu koko Kurkelaisten suuri suku! Ylempänä kennäällä levittelee käsiään punanruskeassa nutussaan ja pahasti lysähtäneissä saappaissaan itse Oulun-Kurkelan Jaakko-herra. Hänen lihavat kasvonsa ovat surkeasti lopahtaneet. Posket riippuvat. Ohentuneet jalat näyttävät kantavan vaivoin yhä vielä paksua yläruumista.
Eikä hänen vierellään seisovassa Elle-emännässä näytä olevan enää muuta kuin leveyttä. Lie käynyt jo latuskaiseksi koko muori, hymähtelee Niklas itsekseen.
Mutta Jaakko ja Heikki pojat kurkottelevat pohjoisvarustuksen harjalta, jolla seisoskelee myöskin Toratin Antti ja Luusuan isäntä jousellisineen.
Ja eikös? Hengissäpä ovat Voikkaalatkin! Tuolla laskeutuu vanha Iivari-ukko Matti-poikineen huojahdellen harmaana haasiariukuna rinnettä. Entäpä, siellä on hunnutta, harmain päin Ursula-muorikin, jota hän, Niklas, ei ole nähnyt moniin vuosiin. Tottakin, hiukset ovat hallavan harmaat! Lie koskenut pahasti kipakkaan emäntään Jaakko-pojan onneton kuolo.
Kemijärveläiset ovat nähtävästi ennättäneet paeta ajoissa vihollislaumojen alta.
Mutta missä lie Marrasjärven Kaarina-emännän Erkki-poika, kun vain keskenkasvuinen Piritta-tytär seisoo hentona pajunvirpenä äitinsä vierellä? Noh, se huimapää ... retkeilee tottakai partioissa vihollisen selän takana...
Niklaan tulee sanomattoman hyvä olla. Suku on pelastettu, hävitetty maa on virkoava eloon. Vahingot korjataan. Pirkkojen valta on kukoistava ajasta aikaan...
Keula karahtaa somerikkoon. Vene tyhjenee. Muut lautat ja veneet lähestyvät. Juho Könkkölä kuuluu jakelevan käskyjä jollain takimmaisella lautalla.
Niklas Kurki nousee. Jalat tuntuvat huvittavan keveiltä. Katse kiintyneenä onnekkaan raukeasti puolisonsa silmiin hän astuu pohjakaaria pitkin keulaa kohti. Askelet kiirehtivät. Hän harppaa roimasti keulalaidan yli.
Jotain tuntuu ratkeavan haavoittuneessa jalassa. Mutta hän ei ennätä tarkata, oliko vyö katkennut reiden ympäriltä.
Kaarina-rouva on laskenut pienen Maalinan nurmikolle ojentaen molemmat kätensä puolisolleen. Niklaan näkö alkaa jälleen sumeta. Onniko huimannee tällä tavalla päätä? Hän nauraa kuin autuaassa humalassa. Kasvot läimehtivät hänen mielestään merkillisissä poltteissa. Veri kohisee päässä riemukkaana koskena.
Mutta tuossa ... käsivarren mitan päässä hänen puolisonsa vavahtaa. Niklas kuulee säikähtyneen huudahduksen: "Mikä sinun on?" Hänen silmänsä avartuvat suuresta hädästä ja onnesta yht'aikaa. Ja katoavat taaskin sumuun.
Niklas sipaisee hämmästyneenä kasvojaan. Ne tuntuvat tunnottomilta. Lienevätkö verenvuodosta kylmentyneet? Sitähän se...
Ja hän astuu viimeisenkin askelen. Puoliso on hänen sylissään. Hänen katsettaan mies ei enää näe. Mutta hän tuntee suloisen tuoksun hehkuvan vaimonsa kasvoilta, rinnoilta.
Mies tietää koko ajan vaipuvansa alaspäin. Hän tuntee koskettavansa puolisonsa vyötäröitä. Kädet tarttuvat kuin apua anoen hänen hameensa poimuihin. Äänten hälinä kuuluu sanomattoman kaukaa. Ja siihen pimenee koko maailma.
Tovin kuluttua makaa palannut päämies havupaareilla. Häntä kannetaan yli kennään, ohi kytevien raunioitten saaren vastarannalle, jossa pari ranta-aittaa ja sauna ovat jääneet kuin ihmeen kautta ehjinä paikalleen. Ja koko suku seuraa paareja mykistyneenä ja kauhistuneena, lähinnä Kaarina-rouva ja Jaakko-herra, jonka tyhjiksi repsahtaneet kasvolihakset vavahtelevat joka askeleella.
25.
JOHANNES KASTAJAN PÄIVÄ.
Kaksi papinkaapuista miestä, Siimon-pappi ja Limingan vanha kirkkoherra Eerik sekä Jaakko Kurki kulkevat juhannuspäivän juhlamessun jälkeen lyhyttä polkua, joka kaartaa Parasniemen kirkkopihalta venevalkamaan.
Eilisenä aattopäivänä on haudattu Niklas Kurki kaatuneine miehineen Oulun hautausmaalle yhteishautaan, jonka vierellä palaneen kirkon rauniot olivat todistamassa perivihollisen hävittävää raivoa. Nyt oli rauha maassa. Niklas vainajan voiton jälkeen Merikosken partailla oli myös Suensaarta ahdistanut ryssäläislauma paennut suinpäin poikki maitse Kemijoelle ja täältä noussut hengenmenokiireellä koski koskelta koillista kohti painuen Tenniöjoen väyliä omille mailleen.
Myöskin etelään työntyneet vihollisjoukot, joista eräät ryöstöläisparvet – Korsholman Hannu-voudin vetäydyttyä eräitä taisteluita käytyään linnoituksensa turviin – olivat samonneet kauhua levittäen aina Naantalin luostarin alueille saakka, olivat päätä pahkaa hakeutuneet takaisin Siikajoelle, nousseet Oulujärvelle ja häipyneet Kiehimän ja Kiannan kautta Uhtualle päin.
Niin, maassa oli rauha. Mutta kauhistavat olivat hävityksen jäljet. Koko keskinen Pohjanmaa oli autiona. Jumalaa palveltiin paljaan taivaan alla, kummuilla, joilla tähän saakka Herran temppelit olivat seisoneet. Ei kumahtanut tänä juhannuksena vihitty vaski tapulitorneista. Talojen raunioilta vaelsivat kumarin hartein ja harvalukuisina messuun asujaimet, jotka olivat piilopirteistänsä perhe toisensa jälkeen palanneet. Mutta pitkät olivat hautajaissaatot, joita kulki kirkkotarhoihin juhannuksen alusviikolla.
Jaakko-herra kulkee tutisevin polvin pappismiesten jäljessä. "Ei saanut enää poika takaisin verensä voimaa, eipä saanut, ei pyhän Neitsyen rintamaidollakaan...", hän huokaisee itsekseen pää tutisten, rasittuneet silmät vettä vuotaen.
Hän tuskin näkee harvahkoksi parveksi levinnyttä venejonoa, joka loittonee Henrik Kurjen vene etunenässä Suensaaren laituria kohti. Melkeinpä turhaan hän yrittää tiirotella myös pappilaan päin, josta hänen on odotettava Margareetta-rouvaa samaan veneeseen pappismiesten kanssa.
Mutta hän näkee sittenkin yli saarien ja laajan meren kääntyessään katselemaan vastapäiseen suuntaan yli saaren leinikönkeltaisen niityn kohti etelää. Hän ei saa mielestään Niklas Kurjen ja hänen aseveljiensä laajaa hautakumpua, jonka lähettyvillä seisoo jo ohueen sammal verhoon peittyneenä Irnijärven Katrin pieni risti.
Mikä siinä liekin ollut, hän yrittää tutkistella itseään, että tuo Maalina-sisaren poika oli ollut hänelle niin kallis sen nuorukaisiästä asti? Lieköhän siinä ollut sitäkin, että hän itse oli nuoruudessaan kuvitellut samanlaisia tekoja omalle osalleen kuin Niklas oli suorittanut levottomilla elämäntaipaleillaan.
Kesken mietteitään hän hymähti itselleen, melkein entisensä tapaisena. "No, ka ... toinen upottaa sen olvitynnöriin ja rahamassiin, minkä toinen ... haaveisiin, joiden vaatteet ovat kuin oli Joosefin Egyptin matkalla – omalla uhriverellä kaunistetut..."
Miten olivatkaan loistaneet hänen, vainajan, silmät, kun hän kuolinpäivänsä aamuna, kasvot kelmeinä, mutta hymy virkeänä oli sanonut lohdutukseksi puolisolleen ja ehkäpä myöskin itselleen: "Kaarina, älä sure. Karjala elää, sillä sen pahahenki hukkui ikuiseen kadotukseensa eikä palaa enää." Hetken kuluttua hän oli ottanut puolisonsa käden omaansa, molempien kämmentensä väliin, ja lisännyt: "Katsos, Kaarina, suorinpa ainakin tämän taipaleeni loppuun saakka, jos ovatkin muut katkenneet voiton kynnyksellä ... suljetuilla porteilla." Ja viimeinenkin katkera piirre oli kadonnut hänen huuliltaan. Hän valmistautui autuaaseen lähtöön.
Juho Könkkölälle hän oli sanonut kuolintuskien lähestyessä: "Älä unohda Jyvöälahden Seni-tytärtä. Teissä elävät tulevat ajat ... meidän ja Karjalan ikuinen sopu. Niin, ja sitten", hän oli jatkanut ilostuen, "kukapas sen paremmin ansaitsisi kuin sinä! Saat perinnöistäni passaulaisen miekkani ... ryssän varalta!"
Ja kun hän oli ottanut pian sen jälkeen Henrik-päällikköä kädestä, oli tämän järeä leuka vavissut itkusta ensi kerran elämässään.
Mutta kuoleva oli puhunut hänellekin hymähdellen ennustelultaan aivankuin testamenttiaan sanellen: "Sinulla on, iso-Henrik, tässä suvussa lujimmat juuret ja sinä se meistä kauimmin kestät peräsimessä. Vaarallinen, ylen vaarallinen on haaveilla lastattu laiva!" hän oli sitten huudahtanut kuin erehdystensä tunnustukseksi.
Henrik oli yrittänyt lohduttaa. "Niin on, ottopoikani, mutta jalosti olet sinä sillä väyläsi purjehtinut." "Miten liekin, mutta pääasia on, että rintasi on luopumattomasti itää vastaan, sillä ketunhäntää liehuttava susi ei muutu ihmiseksi tuhannessakaan vuodessa", vastasi Niklas.
Pitkän tovin kuluttua hän oli viitannut länteen päin ja lisännyt aivankuin kauan harkittuna ajatuksena: "Mutta varo myöskin selkäpuoltasi... Ruotsin päämiestä, lie nimeltään valtionhoitaja tai kuningas. Saksoissa kuulin Ranskanmaan nuoresta Ludvig-kuninkaasta Se se kuulema kukisti aatelisherrojen ja kuninkaan voutien vallat ja erikoisoikeudet ja nousi yksinvaltiaaksi porvarismiesten avulla. Varo siis oikeuksiamme ajoissa. Jos nousee Tukholman istuimelle mahtava herra, ovat ne pahassa vaarassa, kuten koko itsenäinen elämämme ja..."
Tähän sairas, liian pitkään puhuttuaan oli väsähtänyt. Mutta kun Henrik oli nyökännyt ymmärtävänsä, hän oli nukahtanut vielä kerran tyytyväinen hymy kasvoilla unenhorteeseen.
Vihdoin, viimeisen hetken tullen hän oli sanonut puolisolleen: "Hyräile vielä kerran ... meidän oma laulumme, Kaarina..."
Tämä oli tapaillut Cecilia-neidon ja Lauritsa-papin ballaadia pakottaen omat itkunsa syvälle, kuulumattomiin.
"Ja suven lyhven he selkiä souti,
yli öitten lemmen he kukkia nouti...""Muistatko", kuoleva oli keskeyttänyt hetkeksi "lauloit sen kerran Savonlinnan varustuksilla ... häämatkallamme?"
"Ja hautapaattansa punasi veri,
mut Aavesaarella sumujen meri",olivat hyrisseet vihdoin loppusäkeet.
Silloin kuuntelijan silmät olivat loistaneet onnellisina: "Ajattele, Kaarina", hän oli kuiskannut, "minä pääsen miehineni hautaan ... juhannusauringon heleästi paistaessa..."
Tämän jälkeen hän oli vain katsonut puolisonsa silmiä. Ja nämä olivat kimmeltäneet läpi kyyneleitten härmän kuin rannattoman ulapan takaa heljä ranta, jonka hietikkoa Jumalan armelias silmä paistattaa.
Jaakko-pohatta ähkäisi kiukustuen omalle murehtimiselleen. Hulluna on hyvä olla, kun ei vain järki puutu ja ... olvikannu, hän karkaisi mieltään. Hänen oli, pyhän Mataleenan seitsemän synnin nimessä, hänen oli armoton jano! Ei itke ilo laitojansa, sanotaan, hän haki lohdutusta vanhoista sananparsistaan. Mutta suru, se se on pantava aituuseen. Aikapa kai senkin tavaran kaupitsee... Ja tällaisenkin miehen lopputaival – se nyt mennään vaikka kituuttamalla!
Margareetta-sisar näkyi jo pappilan portilla. Jaakko-herra alkoi laskeutua venettä kohti, josta kuului Siimon-papin korkeaäänistä puhetta.
"Eikö ole kirjoitettu", hän saarnaa Eerik-mestarille, "Johannes Kastajan historiassa, että hän oli Huutavan ääni korvessa ja että hänen jälkeensä oli tuleva se, joka kastaa pyhällä Hengellä ja tulella? Sellainen, juuri sellainen oli Niklas Kurjen osa maan päällä – huutavan äänen, edelläkävijän kohtalo, josta on kerran tälle kansalle aukeneva taivas, sen voima ja kunnia..."
Ylen vanha Eerik-mestari pudisteli epäuskoisena päätään. "Kiivastelet", hän inisi hampaattomalla suullaan, "kuin pahin kerettiläinen. Eikö sano sinulle, veljeni Herrassa, saman Matheuksen evankeliumi juuri tuosta ... tuosta taivaan valtakunnasta: Hamasta Johannes Kastajan päivistä niin tähän asti kärsii taivaan valtakunta väkivaltaa ja väkevät repivät sen heillensä?"
"Mutta Herra on paneva rajan tämän kansan kärsimyksille sanansa jälkeen. Hän on nostava sen valituksi kansakseen ja saattava sen korpivaellukseltaan..."
"... Kaanaan maahan, missä rieska ja hunaja vuotaa!" helähti rantapenkereeltä Margareetan ääni. "Ehkäpä, jos te, Herran miehet, kykenette nousemaan Juhana Hussin roviolle ja vapahtamaan tämän kansan, sen miehen ja naisen, kirkkonne ulkokullaisuudesta ja valheista..."
"Kappas vain tätä emäntä-muoria", hohotti sekaan Jaakko-pohatta, "sehän tappelee kuin Johanna-neito Ranskoitten maassa ... tulella ja miekalla".
"Ehkäpä niin", naurahti sisar; "papin-forsioitten on tapeltava itse itselleen lailliset vihkipallit, jos nämä 'hairahtuneet' papit eivät siihen kykene!"
"Halstari-Lasse meitä hyvästi varjelkoon sinun jälkeentulevaisista tyttäristäsi!" Jaakko teeskenteli kauhistunutta naamaa. "Mutta tätä papillista saarnan kurnaalia saa, Herra paratkoon, tälle päivälle riittää", hän hoputti sisartaan ja pappeja veneeseen. Ja soutajien kiskaistua veneen tasaiseen vauhtiin hän yhä peitteli ilonpidolla liikoja suru jaan: "Nähkääs, se kun on sillä tavalla, että tällainen jauhoporvari, jolle on mitattu elämäntaivalta ylen pitkällä ketunhännällä, suree mieluimmin unohduksen iloisella olvipenkillä ... suurempiansa."
Juhannuksenkin laskemattomasta auringosta heittyi jo niitylle ja tanhuville pitkiä varjoja viimeisten tulijoitten astuessa kurkelaisten kantatalon laveaan pirttiin. Ovesta ja ahtaista ikkunoista juoksi hopeavirtoja permantoa pitkin. Mutta sitä tummemmilta näyttivät varjopaikat niiden vierellä. Haikea hämärä hengitteli seinäpenkkien vaiheilla, joilla istui lähimmän suvun lisäksi vain harvoja vieraita: ainoastaan Luulajan Oravainen poikineen ja Yrjänä Köngäs puolisoineen ja perheineen.
Ovesta astuessaan tulijat kuulivat Henrik-päällikön puhuvan harvoin sanoin, karhealla, mutta syväntotisella äänellä. "Niinpä niin, hulluja ei kynnetä eikä kylvetä, niitä kasvaa itsestään, sanotaan. Mutta kun ympäri käydään, niin taitaanpa yhteen tulla. Ja tultiin ... Niklas-poikani kuolinvuoteella."
Hämärillä penkeillä liikahteli yksi ja toinen odotellen jatkoa. Mutta isäntä pysähtyi puheessaan tovin ajaksi Aunis-emännän täytellessä saapuneille pikarit raskaalla, tummanpunaisella reiniläisellä.
"Niin, nähkääs", päämies nosti vihdoin päätään aivankuin siemaistakseen henkeä rinnan täydeltä, "varsinkin tämä viimeinen ryssäläishävitys osoittaa, että Moskovan valta nousee nousemistaan. Sitä vastaan emme kestä, jollei pidä Karjala meidän kanssamme yhtä. Hyvällä tai pahalla, liitolla tai miekalla raja moskovalaisia vastaan on vietävä Ääniselle ja Vienan rannoille. Muuten saamme vuotaa verta miespolvesta toiseen."
Hänen kätensä oli tarttunut korkean isännänpikarin jalustaan. Ja hän lisäsi, hänkin kuin lopullisena tunnustuksena muinaiselle vihamiehelleen: "Joka tapauksessa, tuon Satakunnan Daavidin ajatuksen maksoi taatto päällään ja poika verellään. Ja sillä se on pyhitetty meille ja jälkeentuleville."
Henrik Kurki maistoi hitaasti maljastaan pikareitten kohotessa ympäri pöytää ja seinäpenkkejä äänettömille huulille.
Kaarina-rouva istui peräpenkillä, johon ovesta virtaileva valo hakeutui yli permannon hänen rinnoilleen ja kasvoilleen. Hän maistoi pikaristaan hartaana kuin pyhän sakramentin saaja. Syvältä, äänettöminä, mutta koko hänen olemuksensa kautta soiden alkoivat kummuta hänen mielessään heidän häälaulunsa:
"Mut Lauritsa-pappi hän sakramentin
hänen autuudeksensa joi..."Varjot permannolla syvenivät. Vilunväre vavahdutti hänen ruumistaan. Ja hän nousi siirtyen emännäntupaan, jossa jo nukkui hänen Maalina-tyttärensä. Siellähän oli hänen elämänikäinen lohdutuksensa – pienet, pehmeät kasvot, joilla naureli jokaisena aamuna häntä vastaan maan multaan haudattu onni – ja kuitenkin aina elävä, päivästä päivään, vuodesta vuoteen.
Pirtissä istuttiin yhä vaiteliaina, kunnes Limingan Eerik-mestari kysyi isännältä, miten oli nyt saatava alkuun Pohjanmaan hengellinen elämä poltettujen kirkkojen raunioilla. "Saatava on. Päälliköitten, porvareitten ja yhteisen kansan avulla on kirkot jälleen rakennettava ja kellot hankittava. Ei ole konsa riistävä vihavenäläinen tältä kansalta armon välikappaleita", Henrik vastasi rauhoittavasti.
"Otanpa omalle osalleni Oulun kirkon", tokaisi Jaakko-herra vaatimattomasti. Mutta ei malttanutkaan olla vanhaan tapaansa laskettelematta myös omatekoisia viisauksiaan: "Jotta ei nähkääs piru pääse ihan suoraa päätä meidän syntisten sieluihin ... herneriihelle", hän hohotti. "Ja sitäpaitsi punnittua hopeaa kirkon raha-arkkuun tarpeellinen määrä sielumessuiksi, jotta nousee Niklas Kurjen henki seitsemännestä taivaasta yhdeksänteen. Sillä ylimmässä ymmärkissä, kautta viiden haavan, sen pojan tulee autuuttansa nauttia, siellä missä ovat apostolit ja muut taivaan ruhtinaat ja emäntämuorina pyhä Anna, äitien äiti..."
Ja vanha jauhoporvari joi juhlallisesti pikarinsa pohjaan. Mutta höllät kyynelpisarat pirahtelivat luomia pitkin hänen laskiessaan maljan pöydälle ja lysähtäessään penkille entisille sijoilleen.
Papit ja maallikot nyökyttelivät kiitoksiaan kauppapohatalle. Ja hautajaispirtissä jatkui vielä tiiman verran harvasanaista keskustelua, kunnes auringon himertäessä väsyneenä, riutuvana nuotiona taivaanrannalta kukin hakeutui, omaiset ja vieraat, yötiloilleen tupiin ja aittoihin, herätäkseen aamulla tämän elämän lyhyille ja pitkille taipaleille, monennäköisiin vaivoihin, askareihin ja taisteluihin.
Niin laski pirkkojen valtamallia päivä. Eikä se enää koskaan entiseen voimaansa kohonnut.
Henrik Kurki eli korkeaan ikään täysivaltaisena lapinvoutina ja hänen parhaana miekkamiehenään Juho Könkkölä, joka varsinkin "Viipurin pamauksen" aikoina taisteli urhoollisesti uutta moskovalaista hävitystä vastaan, jonka silloinkin Ushatoi-pajarit suuntasivat myös Pohjanmaalle.
Mutta eräitten vuosikymmenien kuluttua Henrikin kuolemasta nousi lännen taivaalle Kustaa Vaasan jyhkeä hahmo, joka hallitsi uusin valta-aattein Pohjolaa, luoden tännekin uudenajan mukaisen kansallisvaltion.
Hän se riisti pirkkojen vallalta sen erikoisoikeudet lapinverotuksessa ja kruununmaksuissa. Ja entisen pirkkalaistalollisten vapaasti valitseman lapinvoudin sijalle tuli kuninkaanvouti, joka virkamiehenä oli tilivelvollinen Tukholman hallitukselle. Itsenäisen pirkkalaisen kauppa- ja sotavallan hautajaiskellot oli soitettu.
Vielä tämänkin jälkeen kuninkaan voudin virassa esiintyy etupäässä suomalaisten päällikkö-sukujen miehiä, koska Tukholmasta lähetetyt tavalliset virkaherrat eivät kyenneet pitämään yllä kotakansan verotuksessa ja hallinnossa kovaa lapinlakia.
Eritoten tuli näistä kuninkaanvoudeista kuuluisaksi sekä hyvässä että pahassa Hannu-herran jälkeläinen Niilo Oravainen, joka osasi lahjoa, kiskoa, kiusata ja harjoittaa väkivaltaa, mutta joka myöskin neuvokkaana ja rikkaana kykeni pelastamaan päänsä yksinpä kuninkaankin solmimasta hirttonuorasta.
Nousi näkyviin lisäksi Voikkaaloita, isiä ja poikia, ja eräitä muita entisten suursukujen päällikkömiehiä. Mutta nämä vähenivät vähenemistään. Niiden jälkeläiset tottuivat, kuten Oulun-Kurkelan Jaakko-herra oli jo monet kerrat ennustellut, asettumaan kauppiaiksi Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin, laskien siten myöhempien aikojen porvaristollemme lujan ja suomalaissyntyisen perustuksen.
Nousivat uudet ja uudet vuosisadat. Pirkkalaisten ja Pohjan-Kurkien taru eli vain sukujen perimätiedossa, ase- ja aarrelöydöissä sekä asiakirjoissa. Suomen niemen heimot – lukuunottamatta Aunuksen ja Vienan asujaimia – liittyivät yhä saumattomammin toisiinsa – yhteiseksi Suomen kansaksi.
Tämä peittyi edelleen miespolvesta toiseen vereen ja tuhkaan. Mutta se taisteli lannistumatta kaikki "pitkät" ja "isot" vihat idän raakalaislaumoja vastaan rakentaen perisuomalaisella sisullaan uudet ja taaskin uudet pirtit rintamaille ja korpeen.
Ja se kesti, sillä se oli imenyt äitiensä maidossa pyhän, luopumattoman vihan ikuista kiduttajaansa, ryssää, vastaan, eikä se, kaskenkaatajan, ahman- ja sudenpyytäjän, ilveksen- ja hirvenhiihtäjän, karhunkaatajan ja vilppaan linnustajan veri suonissaan, pelännyt sysmäisintäkään erämaata.
Tästä kansasta tuli rauhassa suuri korvenperkaaja ja sodassa uljaitten ja uskollisten tekojen kansa.
Ja tämä kansa taisteli samalla aikaa loppumattomiin vieraitten maitten sotakentillä nostaen Ruotsin siihen suurvaltakauteen, jota ilman suomalaista miestä, ratsua ja miekkaa ei olisi koskaan syntynyt.
Mutta miten paljon se vuotikin verta Ruotsin hyväksi ja kunniaksi, ei se koskaan vereltään meltoutunut taivuttaakseen niskaansa aatelisherrojen orjuuteen.
Karjalainen oli omana kukoistuskautenaan, savolainen lakkaamattomissa rajataisteluissaan ja rajakorpia asutukselle valloittamalla, sekä Hämeen ja Pohjan mies pirkkalaiskaudellaan – he olivat kasvattaneet rintaansa vapaan ja itsenäisen miehen lujan ja pelkäämättömän sydämen. Ja tämä sydän oli alati valmis ennemmin vuodattamaan viimeisen verensä kuin sortajaa kumartamaan.
Niin on Pohjan-Kurkien taru todempi ja merkillisempi kuin mikään tarina, eräs ylpeä auringonnousu niistä kaukaisista aamuista, joina syntyi ja yleni kasvullaan meidän aikojemme vapaa ja itsenäinen Suomen kansa.
Tähän päättyy pirkkalaisen kauppa- ja sotavallan synty- ja kukoistuskausien kuvaus, johon kuuluvat erillisinä teoksina romaanit "Nuori pirkkalaispäällikkö" I-II ja "Kurkien taru" I-II-III, josta viimeksi mainitusta tämä teos on eräin supistuksin tehty uusi laitos.