[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZvQPHJUmOtwIGxLpdkiqjTzJtyppyHnIYv0qUhrqU8E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},852,"Kurkien taru","Haarla, Lauri",1890,1944,"852-haarla-lauri-kurkien-taru","852__Haarla_Lauri__Kurkien_taru","Romaani 1400-luvulta","romaani",[],[],"fi",1938,null,115127,792098,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1400-luvun Pohjois-Pohjanmaalle ja kuvaa Henrik Kurjen mahtisuvun vaiheita. Tornion Suensaaren isäntä kamppailee suvun perinnön säilyttämisen ja pirkkalaisten kauppavallan puolesta keskiajan murroksessa.","Lauri Haarlan 'Kurkien taru' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 852.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KURKIEN TARU\n\nRomaani 1400-luvulta\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\nTekijän lyhentämä \"Kurkien tarun\" kolmena osana ilmestyneestä\nensimmäisestä painoksesta.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1943.\n\n\n\n\n\n\nEDELLINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\nLEVOTTOMIA AAMUJA.\n\n\nTornion Suensaaren isännällä, Henrik Henrikinpoika Kurjella, ei ole\nvuosikausiin ollut tällaisia ilon ja nuorentumisen aikoja kuin nämä\nsyyskuiset aamuhämärät, pitkän pohjatuulen heityttyä länteen ja\npohottaessa entistäkin uhompaa jälkikesää.\n\nEikä tuosta tuulesta tarkkaan tiedä, sekö se häntä nuorentaa, aivankuin\navonaisesta paidanrinnuksesta tuulettamalla yöllisiä hikiä, vai hänen\noma ilonsako se lopultakin on tuon läntisen tohahtelun tehnyt niin\ntuoreen makeaksi. Miten lieneekin ollut, juuri tänä syys-Matin aamuna,\ntässä merkillisessä ahrain-Matin hämärässä, tuntui kuin juuri tänä\nyönä olisi alkanut hyvien kylänmiesten iloinen tuulastus ylävesien\nvalkeissa suvannoissa. Ei ollut tämän pehmeämpää tuulta ollut koko\nkesänä, ei edes Pyhän Neitsyen taivaaseenastumispäivänä, jolloin elokuu\ntavallisesti karstasi ihanimmat villalepeensä taivaankumuun.\n\nHenrik-isännän pysähtyessä päärakennuksensa laakealle porraskivelle\nja ilmaa siemaistessa nämä ajatukset aivankuin repäisivät rinnan\nnuoreksi ja avoimeksi. Koivikko ja petäjikkö saaren yläkennäällä,\nJuhannuskalliolla, taipuili humahdellen. Laajat, näkymättömät siivet\ntuntuivat vievän mennessään viime vuosien epäilyksistä raskaimmankin,\nsenkin, että muka kirous oli tullut sukuun, kun ei ollut Kurkelan\nemäntä lähes kymmenessä vuodessa tehnyt perillistä taloon.\n\nTuossa vuosikausien yhä sitkistyvässä ja yhä yrmeämmässä odotusajassa\noli tämä Suensaari, josta johdettiin Pohjois-Pohjan pirkkalaisia\nkauppakuntia, joutunut kuin tuuliajolle. Sen ylävesiä kohti nouseva\nkeula oli kyntänyt tyhjää. Se ei enää ollut nostattanut tyrskyjä\nkeulakuvajaisiinsa. Koko tämän Tornikaupungin kolmikerroksiset\nturkisaitat ja korkeat tuulimyllyt, vaikka olivat entistäänkin\ntäydempinä valkonahkaa ja oravakiihtelyksiä ja viljaa jyväaitat\nkukkuroillaan, olivat aivankuin madaltuneet näinä tyhjinä vuosina.\n\nSaaren päämies oli alkanut itsekin kutistua. Nyt hän sen vasta itsekin\ntoden teolla huomasi. Vienan Kannanlahden taistelussa toistakymmentä\nvuotta sitten saatu polvihaava, joka oli vetänyt lievästi koukkuun\ntoisen jalan, oli alkanut silloin tällöin kolottaa kuin vanhuksella.\nOli aivankuin sotatekojen ja suurten kaupparetkien aikeetkin\nolisivat jo alkaneet ummehtua näihin ainaisiin suvantovesiin -- koko\nmieli itaroitua pieneksi kokoilemiseksi viljalaareihin, kala- ja\nturkisaittoihin.\n\nMutta nyt oli lopultakin tullut aamujen aamu. Porraskivellä seisoja\noli ääneen naurahtamaisillaan. Olihan tämä -- keskellä syksyä -- kuin\nolisi koko korpi karistellut metsänkylvöänsä keväiselle hankikannolle.\nNyt oli vasta elämä Kurkelassa iloista rikkautta, sillä tuolla nukkui\ntuvassaan Aunis-emäntä odotellen levollisena lapsisaunaansa. Hänkin\noli, emäntä raiska, elettyään vuodesta toiseen miehelässä laihana ja\npelokkaana kuin olisi tullut loiseksi vieraaseen taloon, saanut näinä\nkuukausina oman rauhansa.\n\nSen käden kosketus ei enää ollut heikosti nihkeä, kuten anoppi oli\nsanonut tässä takavuosina. Se oli nyt lämmin ja turvallinen. Harvialan\ntyttäressä oli kuin olikin mahtitalon emäntää. Näihin saakka oli ollut\nhipiältäänkin milloin näppyläinen, milloin läimehtinyt kuumeentäpliä\nkaulakuoppaan asti, jos sattui ärtymään tai rasittumaan.\n\nMutta nyt. Jopas oli tullut kasvoihin hyvänkin ruskuaisen väriä. Näki\nsen kaikesta, että poikaa se kantoi. Ja niinhän oli sanonut Tiinuksen\nmuorikin, joka hoiti sellaiset asiat Kurkelassa ja koko saarella.\nIsäntä oli kääntymäisillään pääportin solaan kiertääkseen laiturin\nohitse rantaan, uudelle, valkealle saunalleen, jota hän kävi näin\naamuisin hieman salavihkaa lämmittelemässä. Siihen piti näet saada\nvanhan saunan tuoksu ja maku perillisen oikein ilokseen parkaista\nitsensä isänpaitaan, joka vuotteli jo valmiina emännäntuvan arkussa.\n\nTämän hykerryttävän ajatuksen vetäessä taas isännän leveätä,\nohuthuulista suuta hymyyn hän joutui kuulostamaan raskaan metsälinnun\nsiipien viuhketta, joka tuntui kulkevan lujaa vauhtia Myllyharjulta\npäin yli rakennusten umpipihan. Mutta ääni katkesi äkkiä. Lintu\nkuulosti rysähtäneen tallien tienoille seinää tai ovea vasten.\n\nHenrik-isäntä ei osannut siihen kiinnittää erikoista huomiota. Mutta\nkun hän näki miespihan ja tanhuan rajalta vanhasta saunasta kajastavan\ntulta ja vanhan erämestarinsa, Pellikan, käkkelehtivän sen tienoilla\nmaltaitten kuivatushommissa, veti jonkinlainen pilanteon halu hänet\naittojen ja tallin solaa kohti. Oli näet juuri tuo Pellikka-ukko\ntokaissut soviteltaessa uuden saunan seinään luukkua laurinpäivän\naikoihin: \"Kas, kas, ettei isäntä pannut ihan lasisia västäröitä, kun\nkerran rupesi rakentamaan Korsholman linnaa saunan paikalle.\"\n\nUkko oli yrittänyt näet härnäillä vanhan saunansa puolesta. Ja hän,\nisäntä, oli siitä pilanteosta vieläkin hyvillään. Hänhän oli tällaisina\naamuina mielissään, vaikka olisi vain harakka puikkelehtinut koivikossa.\n\n\"Minä tässä vain pitelen savulla tätä vanhaa saunaa\", tokaisi Pellikka\niskien punareunaista silmäänsä. \"Ja isäntä muka juhlasaunaa\", Henrik\njatkoi. \"Na, na, mikäpäs siinä, poikahan se on suvun suola, kuten\nhumala olven, jotta...\" \"Niin että samoissa touhuissa ollaan, vai...?\"\nisäntä taas ilosteli silmäten samassa merelle päin.\n\n\"Kelpaisi sen ristiäislaivankin tuolta Pirkkiön kärjestä tällaisessa\nlaitaisessa painella jo kotorantaan, mutta...\" Pellikka oli käynyt\nsamassa tärkeän näköiseksi. \"Johan ma sen sanoin, mitä kertoivat\nUlvilan saksat Kemin juhannusmarkkinoilla. Se Nuutinpoika kun oli jo\nviime kevännä paennut huithapeliin kuningastuoliltaan ja juuttilaisten\nTyhjätasku, se Ristian Ootenpurilainen, oli porhaltanut Tukulmiin,\nniin siitäkös oli syntynyt tappelu pitkin meriä. Ja kun se meidän\n'Matti Kurki' alkaa olla jo vähän niinkuin tynnyrinpuolikas päiväisellä\nkartanolla, niin, tuota...\" \"Älä sinä, Pellikka, turhia huuhkaile\",\noli ärähtävinään isäntä vastaan. \"Kyllä ne sellaiset pojat... Kemin\nVoikkaala, Jaakko-veli ja Niklaskin aina pienet merirosvot vetävät\nraakapuuhun niskasuasta tai kinteristä, mistä tahaan. Ja mitä enemmän\ntappelevat juutalaiset pulloperät ja Kaarle-kuninkaan kaapparit\nItämerellä, sitä parempi on poikien porhaltaa Danzigista tänne\nPerämerelle, kun on tuulikin kuin Jumalan kämmeneltä.\"\n\nSiinä puhellessaan oli isäntä käväissyt tallinovella ja tuo tullessaan\nseinää vastaan nujertuneen lihavan koppelon. \"Hah, hah, sinä\nkorhokorva, etkös kuullut koppelon mätkäytymistä tallinseinään? Taitaa\nkäetä tämäkin vieraita.\"\n\n\"Tietänee sitäkin\", ärisi yhä Pellikka, \"mutta sanovat vanhat sen\nennustavan taloon tupertuessaan naisihmisen kuolemaakin, kuten\nukkometso miehenpuolen\".\n\nHenrik vain naurahteli: \"No, eipähän sitten pojan eikä isännän\", heitti\nkoppelon syrjään ja laskeutui tallin solasta uudelle saunalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaukahtelevat jo saunanuunissa kovat halot. Tuli nuolaisee jo\nsilmäkiviä. Savua kiertyy somasti kattoriukuja vasten, tupsahtelee\naluksi räppänästä tuulen paineesta takaisin. Mutta alkaa vähitellen\nnieltyä aukosta ja viistää räystäitä pitkin rantakiville ja näiltä\ntuulessa pöllähdellä hatarana pilvenä pitkin tohahtelevaa merta.\n\nHenrik astuu hangotellen ja pysähtyy viimein miettimään. Kuin valjun\naamu-usvan läpi palautuu silmien eteen himertävä muisto hääpäivästä,\nikäänkuin se olisi ollut aivan äskettäin.\n\nVanajan Harvialasta tuotiin Agnes-neito eli Aunis-emäntä, kuten\nkansa hänen nimensä oli jo edeltäpäin Suensaarella muokannut,\nHenrik-päällikön taloon. Häät olivat olleet juhlavat, mutta niiden yllä\noli kuitenkin koko ajan liihoitellut raskassiipinen aavelintu.\n\nKunniaportin alitse taloa kohti ratsastaessaan nuorikko ei ollut\nosannut pitää varaansa. Korkea huntupäähine oli tarttunut riippuviin\nhavuköynnöksiin. Hän oli tapaillut sitä kädellään. Mutta ei ollut\nsaanut enää käsiinsä muuta kuin repeytyneitä suikaleita, joita hän\noli vetänyt hätäännyksissään kasvoilleen, niin että kansa oli luullut\nnäkevänsä kuolleen silmäliinan, joka seurasi vainajaa arkkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäitten aikana oli sattunut toinenkin tapaus, joka on juurtunut\nHenrikin mieleen. Pyhimyskuvain maalari, Simon Simoni _pictor_, oli\nluihun ja polttavan mustankivun vallassa katsellut Vesilahden Klaus\nKurkea, joka koppasi karkeloon Henrikin Marketta-sisaren ja _pictorin_\nmielitietyn. Sokea rakkauden viha oli johtanut Siimon-maalarin\nkaksintaisteluun Vesilahden junkkerin kanssa, joka oli upottanut\nvälkähtelevän säilänsä nuorukaisen kelmeään rintaan. Kuolema oli\nhäilähdellyt lähellä, mutta kaikonnut sitten Tiinuksen muorin mökissä,\njonne onneton _pictor_ oli viety hoidettavaksi.\n\nNiin, häät olivat olleet ja menneet, ja Henrik Kurki oli vähitellen\ntyytynyt avioonsa. Ja nyt täytti mielen nimetön haikeuden tunne -- hän\nodotti poikaa, suvun suolaa.\n\nAamu oli vähitellen valjennut. Talon naisväki liikuskeli jo talon ja\nrannan väliä. Pari piikaa kyykistelee laiturin kupeessa, nostelevat\npäälliskiviä ja lepänrisuja pellavaliolta koetellakseen miten\novat jo pellavapiot pehmenneet. On niissä ketteryyttä ja touhua\nnoissakin tytöissä, tulee pieni ilonpisara lisää isännän mieleen. Ja\najatuksiin tuli taas jotain touhuamisen tapaista. Piti katsoa taaskin\npäärakennukseen päin. Sieltä nousi vellisavu matalasta piipusta. Ja\nliekö ollut emännän ansio, se levisi tuulesta huolimatta yläilmoihin\nmelkein tasaisena kuumanhenkenä, jota oli vaikea silmän erottaa.\n\nOli lähdettävä katsomaan, joko emäntä oli tullut pirttiin. Mutta vielä\nrinnepolulla Henrik Henrikinpoika kääntyi merelle päin. Ei näkynyt\nvieläkään Pirkkiön kärjestä matkalaisten laivaa. Mutta hän katseli\nkuitenkin sinne päin pitkän tovin, aivankuin olisi päättänyt ottaa\nheidät vastaan tulopäivän sattuessa juhlakousat ja makujuustot pöydässä.\n\nOlihan toki poika suvun suola, kuten Pellikan ukko oli sanonut.\n\nSiinä yhä seisoessaan Henrik Henrikinpoika näkee salmen idänpuoleisella\nvastarannalla Kurkelan hevoslauman, jota pidettiin metsien ja jänkien\nvapaudessa syksymyöhäiseen, juoksevan harjat liehuen, turpa pystyssä\nrantaa pitkin.\n\nIhmisenikävässään oli hevosilla tapana juosta hirnuen vastaan, näkivät\nihmisen näköistä maalla tai vesillä. Ne ne ilmoittivat vieraan tulon\nennen talon koiriakin. Nyt ne näyttivät kääntelevän kaulojansa ja\nhirnahtelevan ylävesille päin.\n\nOli, oli rikkautta tuossakin hevoslaumassa, myhähti Henrik työntäen\nmolemmat kämmenet suolivyöhön. Ja kalaisaa saalista oli tulossa\nvenekunnittain. Hän nimittäin oletti, että nyt olivat palailemassa\nlöysäläiset ja lähitalolliset Kukkolan Jylhänkoskelta, jossa olivat\nolleet ajoverkkoa vetämässä lohille ja siioille sekä tuulastamassa ja\nsiinä sivussa mertailemassa nahkiaisia.\n\nTuntui jo melkein kitalaessa syksyinen herkkuruoka: rasvainen\nnahkiaiskeitto, jota sai kuumana kauhoa emännän kattilasta.\n\nOli oltava kohta laiturilla siikaa arpomassa, että taloille tuli oma\nosansa ja kylänloppuisille päältä ottaen pyytökalansa ja ettei tullut\nriitaa jakomiesten kesken. Mutta sittenkin oli käväistävä pirtissä\nkatsomassa, joko oli emäntä aamuaskareissa. Liikkeellä piti näet olla\nkantavan naisen viimeisilleen asti, muuten ei hevin rupea henkeä\nnäkymään hyvässäkään sikiössä.\n\nHenrik Henrikinpoika ennätti tänä aamuna tavallista enemmän.\nTultuaan pihan puolelle hän jakoi käskyt rengeille ja päiväläisille.\nLöysäläisukot saivat painua vesurein ja kirvein aukomaan saaren\npohjoisniittyjä vesakoista, kuten oli tapana näihin aikoihin syksystä.\nRenkien oli lähdettävä salmen takaa hakemaan lastiveneillä loput\nlampaista navettoihin, sillä mökkiläisvaimot olivat jo alkaneet\nsyyskeritsemisen.\n\nSiinä kyyhötti akkoja tusinan verran peräpakaroillaan, lihavat lampaat\nhelmoissa. Kertyi siitä kasa kasan viereen paksua talvivillaa. Oli\nselkä-, maha- ja reisivillaa, mustat ja valkeat eri keoissaan.\n\nAkkojen pälpätys oli katkennut äkkinäiseen säikäykseen isännän\ntullessa. Mutta lampaat inahtelivat. Ja kuuma ilmanhenki uhosi niiden\nlämpimistä turkeista ja villojen hiestä. \"Jopas täällä emännät häärää\",\ntokaisi Henrik hyvillään. \"Vaimoväki häärää, ja isäntä määrää,\nsanotaan\", nauroi samaan henkeen Miukin emäntä, entinen Tiinuksen\nmuorin Elle-tytär, joka oli päässyt Miukin taloon miniäksi, vaikka oli\nollut tyttönä höllätapaisen maineessa. \"Älä siinä tyhjiä hekottele,\nhuntti\", suhahti siihen Toratin akka, kun ei voinut sietää Miukin\nemännän mielistelyä ja laiskana oleilemista. \"Piian laulu ja harakan\nnauru ei ennusta hyvää.\" \"Hoh, hoh, hoh\", isäntä nauroi akkojen myötä,\n\"äläs toimita turhia, Toratin emäntä, piiat ja nauriitkin ovat hyviä\nainakin jouluun asti\".\n\nKeritsijät jäivät suu auki. Ei ollut vuosikausiin kuultu Kurkelan\npäämiehen laskevan tuollaista mehevää leikkiä, ja kaiken lisäksi\npelkälle vaimoväelle.\n\nMutta kurkelainen vain jatkoi nauramistaan ja taputteli paria\nemälammasta lihaville pakaroille. Tullapa teurastusviikon, vielä\nennättivät nuokin lihat ristiäisjuhliksi, hän ajatteli, koko talo kun\nei näyttänyt hänen mielestään enää muuta varten olevan eikä elävän kuin\naina vain poikaperillisen parkujaisiksi ja kastajaisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onpas se nyt isokissa pistoksissaan\", suhahti Toratin muija isännän\npoistuttua pirttiin. \"Perillisen tulosta se on sillä tavalla\nähmissään\", suihkasi Sämpilän Kreetta. \"Löylynlyömiksihän ne ukot\nkäyvät, kun vaimo makaa oljilla\", selitti Toratin emäntä. \"Meidänkin\nSipi jo edeltäpäin pari iltaa kuhkailee kollikissana pitkin nurkkia ja\nsitten kovan tullen juo itsensä olvesta täyteen. Ei muka kestä muuten,\nukon pukama, eto asiaa.\" \"Jes-maaria, ja kun on jo sullakin kohta\npyöräyteltynä tusina täyteen!\" kikatti Sämpilän muija, muitten vaimojen\nhekottaessa mukana, toisiaan kylkeen tuupaisten tai muka häpeillen\nsormenpäillään suutaan hypistellen. \"Ja siitä se on, lapsentulosta,\nhellittänyt vähän itaroimistaankin\", kuului taas joukosta. \"On siinä\nmulla kanssa vaapsahaisia\", tokaisi Miukin Elle yliolkaisesti,\nnojaillen laiskana läävän ovenpieleen.\n\nMutta siinä se oli kipinä, joka sytytti Toratin emännässä tulen\ntappuroihin. \"Kenen vettä soutaa, sen virttä laulaa\", hän alkoi\nkaunailla. Ja suhahti samaan menoon julki koko katkeruutensa:\n\"Hyvä on Miukin akan pitää kurkolaisten puolta, kun on mitä antaa\nJaakko-herralle veloista ja veroista. Kyllä saa Miukin Aapo pitää\nlohiosuutensa ja niittypalansa ja käyttää hevosensa ja lehmänsä\nisontalon vainioilla, kun on itse nauta, oikea emänauta. Ei äkkää, ei,\nmies parka, mitä rusinapuuta ruokkii -- Jaakko-herralle, mässärille ja\ntoisten vaimojen pitelijälle, häh!\" \"Lovi sillä on ollut sarvessa aina,\nMiukin Aapolla, taitaa luulla tenaviaankin ihan omikseen\", Sämpilän\nKreetta häijyili puolestaan. \"Ka, ei se tikkakaan koske yltä lahoihin\npökkelöihin\", ilvehti Elle vastaan keinutellen ärsyttävästi lanteitaan.\n\"Meillä Miukkilassa kun vain ollaan ja eletään...\"\n\n\"Mutta mitenkäs on meillä muilla?\" jatkoi Toratin emäntä omaa asiaansa.\n\"Mitenkäs kävi Kemijoen Taivalkoskella tervolaisten lohipatojen ja\nlopulta koko talon? Kolme vuotta sitten vainolainen sen poltti,\nviljat ja rahat ryösti ja velkaa oli otettava. No, eikös antanut\nHenrik-päällikkö? Antoi ja karpiosta otti tynnyrin takaisin. Rahaa\nantoi hyppysen verran lohipatoja vastaan. Ja mitäs, nekin otti! Ja sama\nlapinryöstö se on käynyt meillä Toratilla ja teillä, Sämpilässä, ja\nsinun pojallasi Akaata-muori. Vai eikö ole, häh?\"\n\n\"Susi-kurkoja ovat ja ketulta häntä\", huokasi katkerasti vanha Akaata.\n\"Hyvistä puhutaan ja komeista lauletaan!\" Elle nauroi ylimielisesti yhä.\n\nLammas määkäisi surkeasti. Toratin emäntä oli riuhtaissut\nkeritsimillään pahasti sen kuvevilloista. \"Lauletaan mitä lauletaan,\nmutta sen minä sanon Ristuksen haavojen kautta, vaikka minut pyhän\nLaurin halstarilla paistettaisiin, ettei se kenkkajalka enää...\"\n\nTuli äkkiä ähisevä hiljaisuus. Isäntä oli astunut portaille, joilta\nkääntyi pääportista ulkopihalle.\n\nKummakseen Henrik jo rakennuksen nurkkaukselta näki yhtä ainoata\nvenettä soudettavan Putaan puolista salmea. Se oli kolmisoutuinen suuri\nmatkavene, ja perässä näytti istuvan laajaan viittaan puettu nainen,\njonka pääkin oli sellaisissa hupuissa, ettei sitä olisi läheltäkään\ntuntenut.\n\nOlisikohan Kemijärven Ursula-sisar lasketellut Danzigin-matkalaisia\nvastaan ja Iivari-ukkoansa hakemaan? Mutta mitämaks...? Eihän se\nsilloin tuolta päin, Kukkolan koskilta...? Siinä aikaillessaan hän\nkatsahti saunaansa, joka lämpisi yhä omissa oloissaan. Ovesta,\nseinäluukusta ja räppänästä tunkeutui yhä paksu savu, leviten kuten\naikaisemminkin rantaa ja vettä pitkin, matalana pullahdellen,\npyörähdellen ja hajoten rantapenkereeseen ja aaltoihin.\n\nSiinä samassa katseen siirtyessä taas salmelle otti kuin ottikin silmä\ntunteakseen tulijan. Tuollaisessa takakenoisessa asennossa ei istunut\nkukaan muu kuin hänen Maalina-sisarensa, Haalogalannin maavoudin\nemäntä, joka ei ollut neljään vuoteen käynyt kototalossaan kaukaiselta\nvuonoltaan, Norjan Alattiosta.\n\n\"Vai Merimaan valtiatar!\" naurahti veli vähän epäröiden. Hänessä\nvavahti jotain, aivankuin olisi joutumassa käräjille vastaamaan\nikävistä asioista.\n\nMutta pieni ärtymys meni samassa ohi. Se oli tietenkin livahtanut esiin\njostain vanhoista riidantapaisista muistoista. Sisar oli, santit ja\npirjot auttakoot, tulemassa varpajaisiin ja ristiäisiin! Lie kuullut\nsanomat Kelontekemän lapeilta, joiden oli tapana kesäkaudet syöttää\nporoeloansa Alattion vuononiityillä. Niin, ja olihan sillä poikakin\ntalossa, sitähän se... Tokihan nyt ... vuosien perästä.\n\nNiin, Maalina-sisaren poika, Henrik hymähtää merkitsevästi -- Niklas,\njonka suonissa virtasi hänen entisen nihtipäällikkönsä, Satakunnan\nDaavidin verta. Äpärä, joka oli kastettu Kurkien sukuun.\n\nKirjavana, villinä kuvasarjana Henrik näkee nyt hengessään\nSatakunnan Daavidin ja Maalinan epätoivoisen pakoyrityksen, joka oli\npäättynyt Piikkiönlahdelle, Daavidin jäädessä miekanpisto kyljessään\ntappelukentälle.\n\nMaalina-sisaressa oli totisesti kurkolaista ylpeyttä ja omapäisyyttä.\nVaikka hän Henrikin pakotuksesta olikin mennyt Sigurd Hortelle,\nHaalogalannin maavoudille, vaimoksi, uhkasivat sukua arvaamattomat\nvaarat ja hullunteot, jos vain Satakunnan kapinoitsija joskus vielä\nsukeutuisi elävien ilmoille.\n\nPuhtaana neitseenä muka oli kurttunaamainen Horte-ukko, tuo\nruikutteleva ja narisevan kärtyinen vanhus, ottanut Maalina-neidon\ntunkalle lemahtavan aviovuoteensa lämmittäjäksi.\n\nEikä vanhuksella ollut aavistustakaan, että Maalina-emännän\nhurmioituneen nuoruuden rakkauden hedelmä, Niklas-poika, oli elellyt\nkotalappalaisten hoivissa, vanhan Launa-ukon kotakentillä, kunnes\nMaalina oli saanut Henrikin ottamaan pojan kurkolaisten pariin ja\nkasvattamaan Kurkien sukuun.\n\nNelisen vuotta sitten, Alattiossa käydessään, Henrik näet oli saanut\ntuta sisarensa, \"Merimaan valtiattaren\", vallan. Hän oli Horte-ukolta\napua pyytämässä Vienanmeren sotaretkeä varten, kun Maalina-sisar oli\nlyönyt valttinsa pöytään. \"Isämme, Henrik Matiaanpojan, surmapaikka\nja hauta on löydetty kotalappien vaelluksilla\", oli sanonut Maalina\npäästessään kahdenkeskiseen keskusteluun veljensä kanssa, ja jatkanut\nkuin taistelua haastaen: \"Satakunnan Daavidin pojalla, Niklaalla, on\nhallussaan isoisänsä vyö ja miekka. Ilman minun suostumustani et sinä\nsaa niitä haltuusi -- enempää kuin Horte-ukolta laivoja ja liittoja...\"\n\nJa ikäänkuin nauttien veljensä piinasta Maalina oli kertonut, miten\nhän sattumalta oli löytänyt Niklas-poikansa lappalaisten parista ja\ntuonut hänet Alattioon. Henrik oli mykistynyt ja nähdessään pojan\nsammaltanut vihdoin sakeasta kurkustaan: \"Launa-ukko on pettänyt\nminut, jumal'avita!\" Mutta siinä samassa silmäillessään poikaa hän\noli tuhissut kuin itsekseen: \"Taitaapa olla siinä tenavassa Kurkien\nverenvikoja.\"\n\nMaalina oli tuntenut päässeensä voitolle. \"Mitä vastaat? Kasvaako\npoikani Niklas veljesi veroisena Kurkelassa, vai pitääkö Kurkien suvun\nsyömän itseänsä polvesta polveen?\"\n\nJa niin oli Henrikin ollut taivuttava \"Merimaan valtiattaren\" tahtoon.\nSeuraavana aamupäivänä veli ja sisar ovat taivuttaneet Horte-ukon\nsotaliittoon pirkkojen kanssa. Ja iltapäivällä Henrik tekee lähtöä\nottaakseen, salassa Hortelta, joka ei yhäkään tiedä Niklaan sukuperästä\nmitään, pojan mukaansa ja kulkeakseen samaa menoa Alattion väylää\nKoutokeinoon ja täältä omille vesitaipaleilleen.\n\nMutta Maalina oli pannut veljensä vielä uudelleen tutkistelun\npihteihin, ja ennen kun he erosivat hän oli tehnyt Henrikille suoran\nkysymyksen: \"Saiko Satakunnan Daavid surmansa Piikkiönlahden jäällä?\"\n\"Näithän sen itse\", Henrik oli vastannut. Mutta Maalina oli tuntevinaan\nveljensä äänessä epäröintiä. Hän tiukentaa kysymysten hiertäviä\nruuveja: \"Taisteliko Daavid sinua vastaan vielä viime sodassa Vienassa?\nOnko hän saanut surmansa vai ei? Vanno se pyhän Henrikin nimeen ja\nauttakoon meitä ... virgo mater Maria.\"\n\nMiehen kovettuneilla kasvoilla vavahtelee pari höllää lihasta. Voisiko\nhän vannoa, tehdä väärän valan -- siitä huolimatta, että Satakunnan\nDaavid antoi hänelle Vienassa ikuisen muiston: piston polvilihaksiin,\njonka vuoksi hänen on onnuttava elämänsä ehtooseen saakka?\n\nHenrik käy ratkaisevaa Jaakopin-painia. Maalinan täytyy olla edelleen\nsiinä uskossa, että Daavid sai surmansa Piikkiönlahdella. Ja melkeinpä\ntahtomattaan hän vastaa: \"Voisin kyllä vannoa, mutta en tahdo.\" Mutta\nsisar ei päästä häntä rauhaan ja viimein Henrik sanoo lujalla äänellä:\n\"Vannon sen -- Satakunnan Daavid on ollut vainajana jo ajat sitten...\nTaattoni miekan kautta, poikieni ja pojanpoikieni elämän nimessä ...\nvannon sen.\"\n\nMutta tuo väärä vala oli jäänyt kaivelemaan Henrikin mieltä. Ja monesti\nyksinäisinä hetkinä takoi salainen katumus omantunnon kovaa alasinta.\nYksinpä hänen ontuva käyntinsäkin muistutti hänelle, että Satakunnan\nDaavid ei ollut saanut surmaansa Piikkiönlahden jäällä, vaan että\nhän edelleenkin hautoi Kannanlahden taistelussa huutamaansa uhkaa ja\nkostoa: minä kostan vielä kerran naiseni ja poikani puolesta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi hän tosiaankaan ollut, saamari vieköön, koskaan nähnyt naisihmistä,\njota oli niin yltä vaikea hoivailla kuin tuota maavoudin omapäistä\nemäntää. Se kyseli ja tiukkasi mistä milloinkin. Ja jos tarjosit sille\nsananrieskaa minkälaista tahansa, aina se osasi puraista toisesta\nsyrjästä kuin oli tarkoitus. Ja sitten taas -- uusia tutkailuja, jollei\nsuorastaan valalle pannut. Mutta tulkoonpa tuo, hulvahti taas hyvää\nmieltä rinta täyteen, vaikka löylynlyömänä, ei näitä juhlia naisväki\npilaa...\n\nLaiturin kupeella Maalina-emäntä vetäisee päähupun taaksepäin, aukoilee\nsen alista silkkiliinaa. Ja tulee kuin tuleekin veljelle päännyökkäys,\ntiukka ja äkkinäinen.\n\nSe on laihtunut tai jollain tavalla sitkistynyt, päättelee veli sisaren\nkasvoista, joiden suuret harmaansiniset silmät olivat entisestään\naivankuin kutistuneet. Ja eihän se vielä edes neljääkymmentä, veli\nlaskeskelee välittömästi viisi vuotta taaksepäin omasta iästään.\n\n\"No, johan minä sitä sanoin, kun vanha koppelo nuijasi päänsä seinään,\njotta naisenpuolia on tulossa\", alkoi veli. Mutta Maalina silmäilee\npitkän tovin puhumattomana ympärilleen. Jotain sillä on taaskin\nmielenpohjissa, hymähtelee melkein huvitettuna Henrik. Vai katselleeko\nnoin vain syntymärantoja vakavissaan.\n\n\"Mikäs Kainin-uhri se tuolla palaa, kun savu matelee vettä ja maata\npitkin?\" tulivat sisaren suusta ensimmäiset sanat. Henrik tunsi sen\nsisimmässään ilkeänä iskuna. Yhä oli sen ääni sointuisa, pehmeäkin,\nmutta sitten ... sen alla oli kuin -- panentatautien kiroojatarta.\n\nVeli vastasi kuitenkin leveän levollisesti: \"Kurkelan perillistä varten\nse siihen on rakettu.\"\n\n\"Onko poikani Niklas kotosalla?\" sisar kysyi taaskin, aivankuin ei\nolisi ollut muuta perillistä koko maailmassa. \"Eipä ihan, eipä ihan,\nmutta tulossa, tulossa kyllä...\" Ja veli sai vähän nolostuneena kääntyä\nsisaren jälkeen tämän lähtiessä nousemaan kartanolle.\n\nEmännäntuvassa Maalina heittää matkahynttyyt yltä. Vanha-emäntä\nRistin on ehättänyt jo muorintuvastaan mukaan. Päivittelee ilosta ja\nitkaisee samaan iloon. Hyväilee tyttärensä vaalean ruskeita hiuksia ja\nhypistelee päälaen pientä, hopealla kirjailtua myssyä.\n\nEnsi kerran näyttää Maalina liikuttuvan. Hän katsoo äitinsä valkeata\ntukkaa, jota laskeutuu hunnun alta harmaana härmänä korvallisille\nja kuihtuneelle poskelle. Ei ole enää äidin silmissä sitä tyyntä\npäilyntää, johon hän ei ollut tyttönä uskaltanut katsoa muuta kuin\nkaihtaen ja tottelemalla. Nyt niiden oli käynyt, kuten muillakin\nvanhoilla. Ne olivat paenneet syvemmälle, niissä oli lasimaisesti\ntuijottavaa kiiltoa, tuollaista poislähtevän olennon yksinäistä\nhyvästijättöä.\n\n\"Laihtunut olet\", voivottelee äiti. \"Ja ovatpa taitaneet nuo hiuksetkin\nvähän ohentua.\" \"Rumentuneet ovat\", tytär iskee lyhyesti samalla\nsilmäten jostain syystä Henrik-veljeensä kuin syyttävästi.\n\nAunis-emäntä on ollut panemassa päälleen ja tulee nyt hitaasti,\nlaajapoimuisessa hameessa ja löysässä nutussa tervehtimään. Supisee\nnyökkäillen tervetulosanansa, asetellen epätietoisena kätensä\nvatsalleen.\n\n\"Ristiäisiin taisi käetä mielesi\", yrittää Henrik ikäänkuin\nviitatakseen emäntäänsä ja suvun yhteiseen tapaukseen. \"Ja tietenkin\nNiklasta tapaamaan\", hän lisää äänessä vakaata rehtiyttä.\n\nMaalina naurahtaa kylmästi, vieläpä pilkallisesti: \"Näyttääpä täällä\ntämä Lapin herttua muuttuneen -- höyliksi kekkulaksi, mutta huhut ovat\nhuutaneet sinne Alattioon päin toista!\" Viimeinen sana särähti pahasti.\n\nRistin-emäntä näytti hätääntyvän. Hänen hellästi avautuvat kätensä\nmolempien lapsiensa puoleen yrittivät kuin hellytellä toista ja\nsuojella toista. Mutta kun hän näki Henrikin jäykistyvän ylpeään\nasentoon, silmien rypistyvän ja vinon nenän vääntyvän ylähuulta vasten,\nhuoahti hän epätietoisena ja sanoi menevänsä lämmittämään tulo-oltta,\nettei päässyt tuulennenä tekemään tepposiaan matkan kangistamissa\njäsenissä.\n\nMutta Maalina nousee sen enempiä puhumatta tyttöaikaiseen\nportinpäällyskamariinsa järjestelemään tavaroitaan.\n\n\n\n\n2.\n\nTUULIMYLLYJEN TARINA.\n\n\nNiin kului pari päivää emäntien puheluissa ja askarteluissa.\nMaalina näyttää taas vähitellen kotiutuneen. Ja Henrik kiertelee\nisännäntöissään. Mutta ei enää aamuisin savuttele uutta saunaansa.\nOdotellaan yhä Danzigin-matkalaisia.\n\nKolmannen päivän aamupuoli on teräksisen kirkas. Mutta lännestä työntyy\nyhä tuuli ajaen häikäiseviä aallonharjoja Putaanjuohteen matalaa\nrantakaarretta vasten.\n\nMaalina tuijottaa läpi pieniruutuisen ikkunan. Tämä himmentää aallot\nkelmeän viheliäisiksi. Vastarannalla juoksevat hevoset se muuttaa\nhaamumaisen kirjavaksi laumaksi. Hiiriköt ja tummanrautiaat viistävät\nsiellä mustia vanoja kailavien ja vaikeitten kylkien rykelmiin.\nLiinikköjen harjat siintävät samannäköisinä kuin ulapan vihertävät\nvaahtoharjat.\n\nNe ovat outoja kummajaisia tuntemattomasta maasta. Ja kuitenkin tuo\nnäky on Maalinasta niin tuskallisen läheinen ja veres, kuin hän olisi\nsiellä parhaillaan silittämässä niiden silkkistä kaulaa harjan alta tai\nsyöttämässä suolaa ja leipää. Tuo lauma on vienyt hänet seitsemäntoista\nvuotta taaksepäin. Tuolla tavalla se lauma oli silloinkin juossut\njänkäpirtillä riukuaidan taakse, kun Isoharja oli taistellut metsiä\nrymistäen kesäkarhun kanssa, kunnes tasakärsä oli sittenkin ryöstänyt\nhänen parhaan hiehonsa, haleakarvaisen Halunan, ja Tiinuksen muori\nvarastanut hänen poikansa, hänen poikansa Niklaan...\n\nNiin sukeltautuu hänen silmiensä eteen elävänä näkymänä menneiden\nvuosien tuskalliset tapaukset. Ne nousevat värikkäänä kuvasarjana ja\nvievät hänet hetkeksi kuin toiseen, etäiseen maailmaan.\n\nOli kiirastorstain iltapäivä, kun äiti oli tullut tyttärensä\nportinpäällyskamariin, josta näkyi luodetta kohti salmen rannoilta\nkimmeltävät hanget ja keskeltä jäänylinen nousuvesi, joka ennusti\nkevättulvia.\n\nMaalina oli tuijottamassa himmeän lasin läpi kaikkialla heijailevaa,\nhuikaisevaa valoa. Mutta hänen ajatuksensa näyttivät vaeltavan\nnäkymättömän kaukana, omissa oloissaan kuin liennepilvien pehmeät\nlepeet, joita kevätahavan vahvana juokseva virta ei päässyt\nriipaisemaan mukaansa, ne kun elivät omaa unenpehmeää elämäänsä taivaan\nkumussa.\n\nMaalina tunsi aivankuin selässään kipeän lyönnin. Se vavahti. Tulijalla\noli sanottavana jotain ratkaisevaa, jota hän oli odotellut milloin\nvavisten syntymättömän puolesta, milloin pysytellen sydäntänsä raudan\nkovana.\n\n\"Ei ole ennen tässä suvussa sillä tavalla tultu vahvaksi\", olivat\nkuuluneet äidin ensimmäiset sanat.\n\n\"Ja miksi kävi sillä tavalla, muistanetko? Siksi, että Satakunnan\nDaavidin tullessa pyytämään minua, kihlattua morsiantaan, lailliseksi\naviopuolisokseen hänelle karjui isotaattomme päällikönistuimeltaan\nseuraavat sanat: 'Ei naiteta päälliköntyttäriä loisille ja rengeille!\nNuoriin, kellariin...' No, niin. Hänet pantiin ristikoitten taakse,\nkunnes karkasi ja heittyi epätoivoissaan hämäläisten talonpoikain\nkapinaan linnanherroja vastaan. Ja mitä sai hän siitä palkakseen,\nmiesparka? Uutta tyrmää Turun linnassa ja miekan piston Henrik-veljeni\nkädestä, yrittäessään paeta Viron puolelle. Siinä oli Kurkien\nkauppakuntain uljaimman nihtipäällikön surma ja syy sen pojan äpäränä\nsyntymiseen, jota nyt kohtuni kantaa.\"\n\nNäin oli tytär silloin itse kysynyt ja itse kysymyksiinsä vastannut ja\nlisännyt uhmaavat sanat: \"Mutta se syntyy kuitenkin!\"\n\n\"Syntynee, mutta nimettömänä ja vierailta salassa ja poikani sanokoon,\npannaanko heitteille vai säästetäänkö -- kotasiljojen kasvatiksi.\"\nSurun alta oli äidin suusta kuulunut ankaraa lapinlakia, kuin\nkuolemantuomiota.\n\n\"Ja sittenkin se syntyy!\" huusi tytär tolkuttomassa hädässä. Mutta\nsamassa koko hänen olemuksensa rauhoittui kuin salaisesta sanomasta,\njoka oli suurempi kaikkia muita voimia. Ja äiti oli jatkanut:\n\n\"Ei sanaakaan sisarille tai Henrikille, toistaiseksi. Omasta puolestani\nkoetan sinua säästellä pahimmalta, mikäli tottelet neuvojani.\nYlihuomenna lähdet kanssani Tiinuksen muorin luokse ... keritsemään\nhänen lampaastaan vierasten silmänpeitteeksi onnenvilloja. Sitten saat\nlähteä hänen hoivissaan Kainuunkylän karjapirtille. Vaatteita lienet\njo laitellut...\" Äiti oli jäänyt seisomaan hetkeksi hievahtamattoman\njyrkkänä, jotain odotellen. Mutta tytär ei ollut enää vastannut.\n\nNiin oli käynytkin. Tiinuksen muorin ja tämän tyttärentyttären Ellen\nkanssa oli Maalina kadonnut talosta ylävesille. Ja täällä hän eli\nviikosta viikkoon kaukaisessa jänkäpirtissä, johon ei tullut kulkija,\njollei sattunut joku metsäpirkka hakemaan uusia apajia tai eksynyt\nneljänneksien takaa toisen karjapirtin jänkä-akkoja karjan mukana\npienen erämaantalon tanhuville.\n\nJo oli mennyt Jaakonpäivä, ja Jaakko oli heittänyt kylmän kiven veteen,\nennustaen keskellä heinäkuuta tulevia syyshalloja.\n\nMutta sellaisia merkkejä ei Maalina seuraillut, sillä hänellä oli\npärekopassa terve poika, jonka hän oli mielessään ristinyt Niklakseksi\neli Niiloksi, suvun vanhalla perintänimellä, kaiken uhallakin.\n\nJa kun oli sinertynyt lihava jänkämustikka, alkoivat yöt himmetä. Mutta\nMaalina eli yhä helteisintä kesää.\n\nHän istuu suloisen vilpeässä iltapäivässä pirtin nurkkauksella,\nmaitokivellä, jolle oli tapana uhrata maahisten tyttärille karjaonneksi\nmuutamia tippoja lypsinkiulusta.\n\nPoika syö hänen rintaansa. Iloverinen Elle paineli maitoaitan\nportaikolla juustomaitoa rehkilöön ja pilailee emännälleen. Kipaisee\nMaalinan ohi pirttiin, heristää sormellaan jo unen rajoilla\nköllöttelevää poikaa. Nauraa kikattaa ja sipaisee palmikosta hunnutonta\näitiä. \"Jopas on nisissä ruokaa, vaikka on tyttö kuin heinä eikä\nkertaakaan järsäisty!\" Jää siihen vielä vierelle nauraa hekottamaan.\n\"Ole siinä\", Maalina hokaisee poissa olevana. Hän ei ole näinä\nviikkoina muuta maailmaa tai lapsen salaamista ajatellut.\n\nMiten sattuikin, että nuori äiti lukiessaan taas kerran aamupuhteella\npirtissä paternostereita pojan lähellä, joka kopassa selällään haroi\nvaloa kämmenyisillään, vavahti sydänveriä myöten. Hän oli ottanut\npojan kätöset sormilleen puhallellen niiden punaisia kyntysiä\nkuin leyhäyttäisi lentoon pienenpieniä ruusunlehtiä. Se oli hänen\njoka-aamuista tapaansa.\n\nSiinä jäävät hänen silmänsä kauhusta rävähtämättömiksi. Pojan kynsiin\noli ilmestynyt valkeita pilkkuja. Tokihan hän tietää, mitä ne\nennustavat. Kateita silmiä ja mahtavia vihamiehiä... Ja jos suurenevat?\nVeristä kuolemaa suuressa sodassa!\n\nUhrirahat, papinjuustot ja isämeitä olivat tuoneet hätääntyneen\nmieleen kirkot ja ristimiset. \"Kristuksen äiti ja taivaan kuningatar\nminua auttakoon! Miten käy minun ristimättömän lapseni!\" hän hoki\nyhä yltyvässä tuskassa. Tuonen kintaat noituu pappi noihin pieniin\nkätösiin, noituu kuin noituukin, jos pantiinkin kupariraha kapaloihin\nsen syntymispäivänä. Oh, ei ollut oma isä sille nimeä antamassa, ei ole\npappi puhaltanut pyhää henkeä sen kasvoihin, ei ristinmerkkiä tehnyt...\nSe on pahan hengen vallassa, hänen jalkasikiönsä! Sitä se oli koko\nkesän tikka nokkinut -- pirunlintu.\n\nHätäpäissään hän riipaisee kaulaltaan pienen hopearistin, jota hän\noli kantanut seitsenvuotiaasta, kasteen vahvistamisesta asti, niin\nettä vahvarenkaiset ketjut revähtävät poikki. Ja risti solahtaa hänen\nhelmaansa.\n\nMutta tämä ei helpota Maalinan mieltä. Pahat ennusmerkit eivät ota\nloppuakseen. Eikä hän osaa lakata niitä kyselemästä ja hakemasta.\n\nJa hän tekee lujan päätöksen, että lapsi oli saatettava kasteelle.\n\nEikä auttanut Tiinuksen muorin vastustelemiset, että oli muka poika\npidettävä salassa, kuten Ristin-emäntä oli käskenyt. Eikä sekään, ettei\nollut tietoa, mistä otettaisiin mies- ja naispuoliset kummit.\n\n\"Matarenkiin Toste-munkin ja pyhän Margareetan erämaankirkkoon\",\nMaalina käskee kasvot lujina. Tuon korpikirkon vastapäätä,\nAavasaksalla, oli Saukkoriipin päällikkötalo, jonka haltijat hän\ntunsi. Sieltä oli saatava kummit ja Satakunnan Daavid oli isäksi\nilmoitettava Matarengin Haapajan saarikirkon papille, vaikka vaatikoon\nturunpalttinat ja saukonturkit palkoikseen.\n\nMutta seuraavana yönä oli sattunut tapauksia, jotka ajoivat Maalinan\ntiettömille taipaleille.\n\nEräinä öinä oli alkanut itävaarasta päin kuulua tappelun meiskettä,\nmörinää, hirnuntaa ja pakenevien tammojen vauhkoa ryskettä läpi\nryteikköjen. Tummanrautias ori, Isoharja, oli joutunut tappeluun\nkesäkarhun kanssa, joka näytti hakevan saalista hevoslaumasta ja uhkasi\nmyös nautakarjaa.\n\nHarva se yö olivat naiset peloitelleet tasakärsää huutaen ja meluten,\nkattiloita ja patoja kalistellen, ettei peto olisi uskaltanut niityllä\navovajan katoksen alla makailevan karjan kimppuun.\n\nMutta juuri sinä elokuisena yönä, jonka huomenissa Maalina oli\nilmoittanut Ellen kanssa lähtevänsä jokivarteen ja soutamaan yläväylää\nMatarengin kirkolle, heräävät naiset aitassa ja pirtissä kauhistuneen\nkarjan korvia repivään meluun. Kellokkaan, Karjavallan, puukello\nmeiskaa, kuin olisi puumoukari hakannut kumisevaa lautaa vasten.\nLampaat ja keiturit huutavat omalla äänellään nautojen lakkaamattoman\nammumisen sekaan. Karhu on hyökännyt keskelle karjaa.\n\nElle lyö pihakennäällä sirpin hamaralla kattilansyrjää ja\nkiljuu lujasti nuorella kurkullaan. Muori ja Maalina juoksevat\nalusvaatteisillaan samaan hätään. Mutta turha on naisväen yrittää sen\nsuurempaa tappelua karhun kanssa, joka saaliinhimossa tekee tehtävänsä.\nLoppumattomalta tuntuu nautojen pasuunakurkuista kamala huuto, ja\npukkien ja lampaitten mäkätys ja määkyminen kiertää lauhassa yössä\nkuin pirun säkkipillit maailmanlopun tulipalossa. Ja lopultakin, kun\naamun läikkä heittäiksen läpi koillisen ryteikön -- eivät osaa naiset\narvata, onko kulunut tuokio vai pitkä yö -- he näkevät mustamöhkäleisen\nuroskarhun kantamassa Halunaa, parasta hiehoa, kaksin jaloin talsien\nkohti eteläistä jängän laitaa, josta alkaa pitkä suo.\n\nJa naiset jäävät huohottaen seisomaan, Elle tuhraten voimatonta itkua\nja pahasti paitasillaan nikotellen.\n\nMuoria ei näy enää mailla eikä halmeilla.\n\nJa pirtin ovi näkyy jääneen selko selälleen. Poika tulee hätkähdyttäen\nMaalinan mieleen. Johan se siellä paleltuu kylmänvetoon, aamukylmään...\nHän juoksee hämärään pirttiin.\n\nEi kuulu kopasta itkun kitinää. Hänen täytyy sittenkin katsoa...\nMutta ennenkuin hän on ennättänyt kumartua kehdon ylle, hän tuntee\nsydänala kokoon kuristuen, että koppa on tyhjä. Ei hengähtämistä,\nei liikahtamista. Tuttua maidonimelää lapsen lemua nousee sieltä\nsieraimiin. Mutta mikään ei hengitä, ei hengitä! Pirtti on tyhjä, kuin\nsukupolven asumattomana maannut...\n\nMaalina on polvillaan lattialla. Kädet haamivat joka puolelle\npermantopalkkeja. Irralliset päähänpälkähtymät kuvahtelevat mahdottomia\nnäkyjä hänen silmiinsä. Pimeä pirtinnurkka on äkkiä aivankuin\navautunut, ja hän näkee Niilo-poikansa vuoroin karhun kämmenillä\nhiehon sijasta, vuoroin uppoamassa suohon -- maahisten valtakuntaan.\nSe raukka parkuu. Maahisukko -- hallavaturkkinen kuin tasakärsä --\nheittää ryöstämänsä pojan yhdelle vaimoistaan, joita hän on saanut\nmaanpäällisistä jalkasikiöitä tehneistä ja itsensä hukuttaneista\nnaisista, ja takkuhiuksinen vaimo tunkee luonnottoman suurta rintaansa\nNiilo-pojan suuhun, niin että tämä punertuu, käy mustanpuhuvaksi,\ntukehtuu, korahtelee...\n\nSekamielisenä juoksee Maalina pihakennästä alas suonreunaa kohti. Mutta\nElle pysäyttää hänet. Tyttö tietää kyllä asioista. Hän pelkää emäntänsä\nhukanneen järkensä, sillä tämän huulet hokevat tolkuttomia sanoja:\n\"Piru vaihtoi, maahisen akka tappoi...\"\n\n\"Ne ovat sen varastaneet, isoäiti ja...\", sopottaa Elle hourupäisen\nkorvaan. Pojan piti pysyä salassa, ja kun emäntä oli aikonut sen kantaa\nkasteelle, ei ollut muuta keinoa -- sellaista puhetta oli Elle kuullut\nmuorin ja Ristin-emännän pitäneen keskenään -- kuin isoäidin juoksuttaa\npoika jonnekin löytämättömiin.\n\nOlipa Elle kuullut mainittavan ihmisiäkin. Voikkaalan emännän, Ursulan,\nhoteisiin oli muka poika saatettava, jos oli tarpeen.\n\nMaalina oli havahtunut. Hän käsitti kaiken. Mielensairaus oli kuin\npyhällä sulalla pyyhkäisty silmistä pois. Nyt hän näki näkemällä, kuin\npentuansa vaistoava naarasilves, maanpäälliset taipaleet, joita pitkin\nhänen oli lähdettävä hakemaan poikaansa.\n\nTilille hän oli paneva Iivari Voikkaalan ja Ursula-sisarensa. Poika\noli haettava ja ristille vietävä, vaikka hän saisi hakea metsälappien\nkotasiljot Tenniön outamaihin saakka.\n\nJa samoilta sijoiltaan Maalina oli lähtenyt vaeltamaan itää kohti\nkoluista kiveliötä kädessä nyytti, jossa oli lapsenvaatteita ja evästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä seitsemäntoista vuoden takaiset muistot olivat tulleet Maalinan\nmieleen niin yllättävän repivinä, että hän tapasi itsensä valitellen\ntoistamasta poikansa nimeä. Siksikö, että juuri tästä yliskamarista oli\nhänen äitinsä hänet karkoittanut synnyttämään Kainuunkylän yksinäiselle\nkarjapirtille, vai siksikö, että hänen oli jälleen täytynyt tulla\npuolustamaan poikaansa Henrik-veljeä vastaan? Tälläkö tavalla ne yhä\nläimehtivät, nuo silloiset palohaavat? Kuinka kauan hänen täytyi\nharhailla hätä sydämessä korpitolia synnyntärakkautensa vuoksi?\n\nHaikea yksinäisen itku painoi hänet pitkään rukoukseen, jossa hänet\nvähitellen valaisi norjalaisen rippi-isän, sira Andreksen, kanssa\nsataan kertaan tutkittu Hagarin tarina.\n\n\"Mutta Herran Enkeli löysi hänet vesilähteen tykönä korvessa: sen\nlähteen tykönä, Surrin tiellä.\"\n\nHymy palaili hitaasti rukoilijattaren huulille. Enkelin lupaus oli\nalkanut hymistä suloisena tuulena hänen korvissaan. \"Ja sinun pitää\nkutsuman hänen nimensä Ismael, sillä Herra on kuullut sinun vaivas.\"\n\nMaalina oli noussut tyyntyneenä. Taas ikkunasta katsellen hän toisti\ntoistamiseen: \"Mutta hänen nimensä on Niklas, sillä hänen on oltava\nyksi Kurjista ja Kurkien perillinen ... on oltava, vaikka sitten\ntäytyisi sutena ulvoa.\"\n\nHenrikin lievästi kuukkiva haamu kulki ikkunan alitse Myllymäelle päin,\njossa yksi myllyistä pyöritteli tuulista ilmaa mahtavin siivin. Maalina\nlaskeutui rauhallisen päättävänä portaita ja kääntyi hänkin vastamäkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olet ajanut poikani talvipakkaseen lyömällä häntä miekanlappeella kuin\nketä tahaan loiskakaraa\", Maalina oli alkanut taistelunsa tuulisella\nMyllymäellä. Henrik oli huitaissut kädellään, remahtanut nauramaan ja\nsaattanut sisaren isännänaittaansa.\n\n\"Mitä muuta? Pura nyt purkusi alusta loppuun\", hän sanoi vasta aitassa,\nkulmalliset ylhäällä silmissä häijynkurinen pilke.\n\n\"Niklas pakeni korpeen, kuten sai tehdä kerran hänen äitinsäkin, ja\nvietti koko kevättalven Kelontekemän kotakentillä, kunnes Jaakko\noli houkutellut hänet palaamaan. Niin, kuulin sen Launa-vainaan\nAslak-pojalta ja Marrasjärven Könkkölässä, sisareltani, vaikka ei ollut\npoika sen selvemmin sanonut syitä.\"\n\n\"Vai ei sanonut, vai ei, kappas poikaa\", ärsytteli veli. Maalina\nkiihottui kiihottumistaan: \"Niinkö täytät lupauksesi, sen jonka annoit\nminulle Sigurd Horten talossa, sen, että poikani saa kasvaa veljieni\nveroisena Kurkelassa?\"\n\nHenrikin pysyessä mykkänä sisar jatkoi ääni taas kylmempänä: \"Vai etkö\naio muistaa? Etkö edes senaamuista valaasi ... Satakunnan Daavidista?\"\n\nJotain pimeätä, melkein sairaalloista tuijotusta oli näissä sanoissa\nkertynyt Maalinan katseeseen. Oli kuin summattoman kaukainen epäily\nolisi yhäkin kiertänyt hänessä -- kokonaisen vuosikymmenenkin takaa.\n\n\"Minkä vannoin in nomine Jesu ja pyhän Henrikin nimeen...\", alkoi\nHenrik.\n\n\"Ja muistatko muutkin sanasi? Taattoni miekan kautta, poikieni ja\npojanpoikieni elämän nimessä... Ne olivat sanasi, ja niiden varaan\nuskoin poikani ja -- sinun olemattomat poikasi!\"\n\nHenrik leikkasi kädellään, suuttumaisillaan. Mutta heittäytyi sittenkin\nkarhean ivalliseksi: \"No, totta jumaliste, koko taivaan herrasväen\nkautta, näistä Kurkelan sisaruksista on vaivaa enemmän kuin koko\nmiehisestä armeijasta. Marketta-sisarestani sain maksaa hyvienkin\nmyötäjäisten verran, ennenkuin sain hänet Naantaliin nunnankoppiin\nrukoilemaan maalarinkisällin sielun puolesta, joka oli tytön tehnyt\nkaistapäiseksi. Kaarina-sisaresi kohotteli vuosikaupalla nuorta\nheitukkaansa, Greger Jaakonpoikaa, jonka suuri suku oli naittanut\ntoisaalle, kunnes suostui jauhonkalpeana naamaltaan Marrasjärven\nKönkkölälle, potralle ja hyvälle miehelle. Ja sinä, sinä se vasta olet\nollut oikea Lempäälän isokello, aina moikamassa ja tyhjää huutamassa.\"\n\nMaalina näytti saaneen kylmää vettä niskaansa. Hän tuntui aavistavan\nsyytelleensä ennen aikojaan, sillä niukkapuheinen Henrik ei turhan\nvuoksi tuhlannut tuolla tavalla sanoja. \"Mutta jos tahdot tietää\",\nveli jatkoi varmalla äänellä, \"poikasi aseman suvussamme, ei se ole\nmuuttunut. Minkä sinä olet saapa vielä Kurkien pesästä, sen verran on\nperivä poikasi Niklas. Eikä se ole vähän. Kaunaa en menneistä kanna.\nOnko selvä?\"\n\n\"Sanotko sen vieläkin, veljeni, in nomine Jesu, sanotko pyhän Henrikin\nautuaitten luitten kautta?\" Sisaren ääni oli tyrehtynyt anovaksi. Eihän\nhän muuta tahtonut kuin hyvyyttä ja turvaa pojalleen! Siksi hän oli\nottanut veljen käden kuumasti käsiensä väliin, aivankuin hän olisi\npalannut heidän yhteisten pääsiäisleikkiensä aikoihin.\n\n\"Sanon kyllä, sisareni\", hymähteli hyvin ja avoimin silmin Henrik,\n\"syntyvän poikani nimeen. Tietänethän toki, kuten Pellikan ukon on\ntapana sanoa, että suvun suola on pojissa ja poikien pojissa.\"\n\nMutta mitä oli Niklas-poika tehnyt? Henrikin täytyi se kertoa juurta\njaksain ahnaasti kuuntelevalle äidille.\n\n\"Se kun näyttää, poika, tulleen äitiinsä, vähän löylynlyömäksi\", alkoi\nHenrik naurahtaen.\n\nIkäkumppaniensa, Toratin Antin ja muiden rääsypekkojen, kanssa poika\noli vekarasta asti keksinyt toisen toisensa jälkeen peijakkaanmoisia\ntemppuja. Pari juhannusta sitten se oli heittäytynyt, ollessaan\nPellikan kanssa lohestamassa Jylhänkoskella, padolta suinpäin könkään\nalle, muka koetellakseen miltä tuntui lohen varkaasta peskiäijästä,\njoka tuomitaan hyppäämään patorenkuilta koskeen. Seuraavalla\njuhannusviikolla, kun rahdattiin lautoilla hevosia maanpuolelle,\npoika oli tappaa koko poikalauman. Avittaakseen muka, kun oli kiire\nsaada lautat yli yhä nousevan latvatulvan alta, se oli Toratin pojan\nkanssa keksinyt hullupäisen tuuman. Parikymmentä hevosta seisoi vielä\nsaaren puolella, laiturin kupeessa, odottamassa hakijoita. Mutta tämä\nlurjuspa keksi! Lyöttää toiset vekamat hevosten selkään, itse kampeaa\npahimman oriin, Isomustan, harjan tyveen, ja kupeista kannoilla polkien\nvilliinnyttää oriinsa veteen ja sitten -- ei muuta kuin uittamaan\nvastarannalle, koko hevoslauma perässä, pojannahkiaiset harjoissa\nriippumassa.\n\nMaalina oli käynyt hätäisen näköiseksi. Säikähtely ja ylpeily pojan\npuolesta valaisi ja varjosti vuorotellen hänen kasvojaan. Henrikin\nhitaanpuoleinen puhe teki hänet malttamattomaksi. Hän oli vetänyt\nveljen hihasta pihalle ja istuttanut laajalle hirsikasalle, joka lojui\nlähellä asetuvan nurkkausta. \"Tuostako, tuostako Niklas...?\" hän hoki\nja osoitteli ryöhäävää salmea.\n\nSiitä juuri, kohtisuoraan oli poika uittanut Isonmustansa. Mutta\nkeskellä salmea oli tulvaruuhkaa, juurakoita ja kokonaisia hirsiä\npainunut keskelle hevoslaumaa. Hevoset korskuivat, pojat tipahtelivat\nruuhkan sekaan. Tarrautuivat mikä mihinkin. Kävi kirkuna ja huuto.\nTulva vie mennessään yhä aavemmalle pojansammakoita hirsien ja\npökkelöiden niskassa. Hevoset uivat hirnuen ja pärskien löytämättä\nsuuntaa.\n\nOnneksi oli pari venettä ja lauttaa palaamassa vastarannalta ja pojat\nkiskaistiin niskasuasta veneisiin. Mutta mitäs Niklas ja Toratin poika?\nUittivat kuin uittivatkin hevosensa Putaan puolelle.\n\nMaalina oli tarrautunut Henrikin ranteeseen. \"Pyhä neitsyt, Mater\ngracie, Mater gracie...\", hän hokee kuin kuolemanhädästä pelastunut.\n\nMutta Henrikin käsi osoittaa asetuvan alapäätyä, sen raudoitettua\nkellarinovea, jonka yläosassa on ahdas rautaristikko. \"Tuolla sen\nlurjuksen olisi pitänyt viettää pari yötä rottien parissa, mutta\ntietenkin se löpöhousu, Jaakko, ja Ristin-emäntä mukana saivat sen\nsillä kertaa pelastetuksi ansaitusta tuomiosta. Ja hyvin auttoi, viime\nsyksynä se nähtiin...\"\n\nOli jo tullut routa. Henrikin piti lähteä perintölaskuun, jakamaan\ntalollisten kesken kertyneitä lapinveroja ja seisoi jo laiturilla\nvoudinviitassaan astuakseen odottavaan alukseen.\n\nNavakka itäinen oli viistänyt koivikonkin melkein maata myöten\ntuolla Juhannuskalliolla ja rymisytteli pahasti tuulimyllyjen kiinni\ntaklattuja siipiä.\n\n\"Silloin se teki, hullu poikasi, tekosensa, joka maksoi paljon.\"\n\nÄkkiä olivat neljän tuulimyllyn siipipyörät alkaneet kiertää huimasti\n-- tyhjiltään, ei ollut suuruksen murenaa ollut tuutissa tai\njauhinkivien välissä.\n\nJaakko, pojan lellittelijä, ei muuta kuin nauroi. Voikkaala nauroi ja\nkirosi. Ja vaimot juoksivat nurkkia kuin oriin alta kanat. Koko talo\nhätäili, huusi ja meiskasi.\n\n\"Niklas näet, sinun ehtopoikasi, se siellä oli pannut tuutit\ntärisemään, noin vain piruuksissaan tai hounuuttaan.\"\n\nPoika oli avauttanut viikareineen myllyjen siipipuomit. Mutta itse se\nherhiläisen liekkiö oli kiivennyt isonmyllyn siivenlappeelle ja kiertää\nsen varassa kädet levällään eikä, peijakas, pyörry eikä putoa. Mutta\nhuutaa se, rääkäle, osasi. Huikkasi ja hirnui kuin orivarsa keväisellä\njängällä, harja viholaispehkona tuulessa.\n\n\"Ja siitäkö sinä sitten rupesit rankaisemaan, senkin...? Jos olisi\nvaikka henki mennyt, raukalta!\" \"Sanopas muuta\", Henrik matki sisaren\nhaikailevaa ääntä, \"ja kun ei sen enempää kuin kaikki jauhinkivet\npilalla, jok'ainoan tuutin alta. Eihän se mitään, eipä väinkään! Mutta\nei se siihen loppunut sillä kertaa.\"\n\n\"Sinä löit, kehtasit, raatsit, puoli-ikäistä?\"\n\n\"Ka, kehtasinpa. Tuotin lurjuksen eteeni, läimäytin miekanlappeella\ntakamuksille ja komensin pojan pantavaksi tuonne kellariin. Mutta...\"\n\n\"Mitä sitten, mitä?\"\n\n\"Poika sähisi kuin ilves ja kirosi, kirosi kuin vanha nihti tappelussa,\nja eikös käynytkin kiinni, vekama, viittaani, päällikönviittaani. Et\nkai tiedä, mitä se sellainen merkitsee, etpä kai?\"\n\n\"Eihän se nyt toki Niklaskaan sitä, taitamaton poika.\"\n\n\"Kapinaa se merkitsee pirkkojen kesken! Ja niinpä tuomitsin rikollisen\nviikoksi vedelle ja leivälle. Minun isäni olisi sellaisesta\nruoskittanut ja lyöttänyt kahleisiin.\"\n\nMaalina hengitti raskaasti, kuin olisivat raudansärmät uponneet\nranteisiin. Mutta ei rohjennut enää puolustaa poikaansa.\n\n\"Niin, läksin matkaan, mutta jo seuraavana yönä oli poika karannut\nyönselkään, tietenkin Toratin pillomus mukana, se kun näet\nruoskiaisista päästyään oli ulkoapäin avittanut lukon murtamisessa.\"\n\n\"Jesu Christo magnifico\", supisee Maalina hiljaa kiitostaan ja ottaa\ntaas anovasti veljeä kädestä aivankuin häntäkin kiittääkseen, ettei\nenää kaunaa pojalle kantanut.\n\nRistin-emännän särähtelevä ääni kuuluu pihan puolelta. Kuuluu hakevan\nheitä murkinalle. \"Niin se on\", Henrik tokaisi nouseskellessaan\nhirsikasalta, \"että miekanterään tai hirsipuuhun se poika kerran\nlopettaa\".\n\n\"Vaikene, vaikene, se on näkyjen poika\", kuiski läheltä Maalina, \"hän\non asuva kaikkein veljeinsä edessä, niinkuin Hagarin poika, se on\nminulle sanottu. Ja auttakoon meitä tuskien Äiti, hyvästi auttakoon\nMater dolorosa...\"\n\nHämärä umpiportti nieli hänen hiljaiset sanansa kuin mykkä hauta. Mutta\nRistin-emännän hyväilevä ääni kuuluu yhä pirtinportailta.\n\n\n\n\n3.\n\nOUTO LAIVA.\n\n\nMiukin niemellä liikuskelee Elle-emäntä piikoineen lankojen\nvärjäyspuuhissa. Kireässä, vaalean ruskeassa röijyssään, jonka\nvyötäröltä siehahtavat lyhyet poimut keikaillen lanteille,\ntummanpuhuvassa hameessaan ja sinisessä esiliinassa emäntä kiepsahtelee\nrantakodan vaiheilla, jossa piika painelee tulehtunein käsin\nkoivunkuoria ja lankoja.\n\nPohjatuulesta huolimatta ei Ellellä ole kihartavilla hiuksillaan\nhunnun sipalettakaan. Notkuttelee vain välillä lämpimikseen aittaansa\nhakeakseen värjäyspataa varten suoloja.\n\nTalon isäntä, Miukin hölläpolvinen Aapo, jonka toinen käsi on\nhalvauksesta tullut taitamattoman veltoksi, asettelee aitan\ntakaseinällä tuomipuuta luokanpainimeen, köhien tavalliseen tapaansa.\n\nElle, palatessaan aitasta, pudistelee hamettaan tomunrippeistä muka,\nnostaa toista ja toista lievettä, keikistää takahelmaakin sipaisemaan\neikä ole sen enempiä näkevinäänkään hiljakseen nuhjaavaa Aapoa. Katseen\nosuttua taas kodalle päin häneltä pääsee hämmästynyt huudahdus. Kaukana\nmerellä oli näkynyt suuri mustukainen. Se oli laiva!\n\nHän keinuttelee vetrein lantein taas rantaan, työntää suolaropeen\npiialle ja pyrähtää samassa niementöyrään taakse.\n\nLaiva lähenee lähenemistään. Mutta sillä ei olekaan kolmea mastoa\nkuten \"Matti Kurjella\", vaan kaksi, etu- ja keskimasto. Emäntä huokaa\npettyneenä. Eikä osaa sittenkään olla seurailematta aluksen liikkeitä.\n\nSe pitää kurssia hankavastaiseen niin kireälle kuin suinkin sietää,\nyrittäen Pirkkiön itäkärkeä kohti. Tämän lähellä se heitäksen\nlaitaiseen ja työntyy lujaa vauhtia saaren taakse. Ja samassa pistää\naivankuin pieni kylmänväre Ellen haikeutuvaan rintaan. Pohjatuulen\nvihuri ulapalla näyttää niin kolealta ja loppumattomalta.\n\nJo on laiva pyyhältänyt Parasniemen kirkon taitse saaren länsikärkeen,\nja taas se pinkoo laitaisesta ylös tuuleen niin tiukasti, että purjeet\novat lepattamaisillaan tyhjää. Ja nyt se kääntyy Miukin nientä kohti\nluoviakseen nähtävästi parilla polvekkeella Kurkelan laituriin.\n\nLuoviessa sen keula työntyy tohisten lähelle Miukinnientä. Etukannella\nseisoo kookas mies, joka pitelee toisessa kädessään juomakannua,\ntoisessa liinannäköistä. Elle hypähtää samassa lievästi notkahtaen\nkuin kana, joka pelästyy sievästi kukon ärjähdystä tanhuan toiselta\nlaidalta. Se on Jaakko-herra! Kukas muu tuolla tavalla? Se taitaa\nlaulaa niitä matkakulujaan ja siemailla tuliaisviinejä. Ellen\npehmeät huulet venyvät messingilleen ja höltyvät taas hempeiksi. Se\nse on siellä... Kurkelan vetreä kauppapohatta, jolla on mitä antaa\nmieleiselleen. Ei sitä noin pulskia miehiä jokaisella kokalla hojota.\nJa jopas tunsi, jopas. Heiluttaa punaisen kirjavaa, suurta liinaa. Ka,\nsen se toi, mitä oli pyydeltykin ... oikean emäntäisen hartialiinan.\nEipäs ole siellä saksoissa unohtanut omiansa, eipähän ole, pörröpää,\nsantta-Marja siunatkoon.\n\nJa Elle-emäntä kiepsahti pihatielle. Oli toki tuliaisjuhliin mentävä\navittelemaan. Eivät sitä kutkaan kykene muut oikealla tavalla\nhoitelemaan, kun sattuu mellolle päälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsaarella on kertynyt miestä rakennuksen nurkkaukselle. Siinä ovat\nmuutamat kotosalla olevat jouselliset, Maalina-emännän soutumiehet ja\nkoko rykelmä Kukkolan koskilta palanneita siiastajia.\n\nHenrik on huomannut laivan Pirkkiön kärjessä saunansa rantakennäältä.\nAunis-emäntä on näet saunassa lievissä poltteissa ja isäntä on\nyritellyt katsomaan. Mutta Tiinuksen muori on jo ovelta pälpättänyt\nhampaaton suu maireasti lutustaen: \"Vai tässä isännät akkojen\npirttiäisiin. Hus, siitä! Tai alkaa vielä kalmankyöpeli telmätä.\"\n\nNiinpä on Henrik nyt tuijottamassa outoa laivaa. Hänkin on kummissaan.\nEi ole \"Matti Kurjen\" korkeaa perää, ei kokkaa. On suurempi kuin\nSaloisten seutujen merikalastajain alukset, mutta ei ole oikea\nsotalaivakaan. Eikä huojahtele pyhä Ristoppi sen kaljuunassa,\nkuten omassa laivassa. Ja keulasta sojottaa partaan yli pari kolme\nhakapyssyä ja takakannella metallitykit! Etteivät vain olleet vanhat\nvitaliveljekset heränneet henkiin ja tulleet ryöstelemään entiseen\ntapaansa rannikoita. Eihän siitä ollut kulunut miehenikää enempää, kun\nniiden verihurtta Aaretti Styke oli pitänyt valtaa yksin Korsholman\nlinnassakin useita vuosia.\n\nHenrikin silmät hakevat jo jousellisia. Mutta hän malttaa mielensä\nja kiirehtii laituria kohti. Ylhäältä juoksee liehuva huivi höllästi\npäässä Maalina. \"Tulevatko, tulevatko? Näkyykö Niklasta?\"\n\nJo kääntyy laiva viimeisen kerran laitaiseen ja laskee laituria kohti.\nKääntyessään se on paljastanut keulakuvansa. Siinä on pyhä Klemetti\nankkuri kaulalla ja... Mutta märssykorista viittoo ilmetty Niklas,\ntukka hajallaan, hampaat naurussa. Ja peräkannella seisoo ruorin\nvieressä Iivari Voikkaala jumalattoman pitkissä saappaissaan ja lisäksi\njoku vieras, ritarinnäköinen, joka näyttää sekin tutulta. Ja siinähän\nse liehahtaa näkyviin oma lippukin yksijalkaisine kurjenkuvineen.\n\nToratin Antti juoksee rantasomerikkoa, suu auki ja etuhampaat ristissä,\nlauma keskenkasvuisia poikia perässään, hakien silmillään Niklasta,\njoka seisoo nyt liikkumattomana märssyssä, katsoen laiturilla odottavaa\näitiään suurin, totisin silmin.\n\n\"Mikäs sillä on nimi?\" kimittää joku pojista Antilta, joka on oppinut\nvähän tavaamista Niklaan mukana vanhalta Juunas-papilta. Poika tavaa\nja tavaa peräpeilistä. \"Ka, lempari, sehän on 'Peijakas'! On, totta\njumaliste!\" Ja pojat rähähtävät nauramaan, vaikka nimi vähän karmaisee\nselkäpiitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKysellään, ihmetellään. Maalina on vienyt Niklaan kädestä pitäen\nloitommalle. Ihastellen hän katselee poikaansa, jota ei ollut nähnyt\nneljään vuoteen. Ahavan tuoma rusketus kasvoilla oli himmeää punaa\nkuin untuvaisen vattumarjan kylki. Ja vaaleata kevyen kevyttä,\ntuskin näkyvää parrannöyhtöä oli jo ilmestynyt ylähuuleen. Ja johan\nse seisoskeli kuin mies! Vähän etunojossa, käsivarret rentoina,\nlyhythelmaisen nutun silatussa vyössä uusi, komea miekka ja jalassa\nsaksansaappaat, jotka kävivät säärivarteen kuin valettuina.\n\nPoika ei osannut puhua mitään. Myhähteli vain, vähän kuin häpeillään,\nkunnes äiti otti häntä käsivarresta ja vei yltäkylläisessä ilossa\nmukanaan, yliskamariinsa.\n\nJaakko ja Iivari Voikkaala laulahtelevat ja remahtelevat, sillä\nvarsinkin Jaakko on lenseässä humalassa. \"No, ettekös näe, se on\nItämereltä, Jumalan ystävä ja ihmisten vihamies, kaappari, oikea\nRymättylän haaskalintu, kuten näkyy pyhästä Klemetistäkin sen\nkaljuunassa.\"\n\n\"Missä on 'Matti Kurki'?\" kysyy Henrik. \"Ei hätäillä, lankomies\", sanoo\nVoikkaala, \"kaikki järjestänsä, sano' vanhapiika, kun sulhasia vuotti.\"\n\nVihdoin oli astunut laiturille myös vieras ritari, Ingvar Niilonpoika,\nKorsholman linnanvouti, jota Henrik lähti saattelemaan taloon.\n\nMutta tuskin olivat herrat ehtineet puoliväliin polkua, kun alhaalta\njouselliset ajavat rinnettä ylöspäin kummallista kulkuetta. Viisi\nrääsyistä, meren ahavoittamaa miestä, kädet sidottuina ranteista selän\ntaakse, nousee polkua peräkanaa. Etumaisena kulkee tummatukkainen,\nnuorehko, huolettoman näköinen mies, joka näyttää päälliköltä. \"Älä\ntuupi parempiasi, räähkä!\" hän ärjähtää jouselliselle, joka kiirehtii\nmiehiä keihäänkärjellä hotaisten. Mutta samalla vanki paljastaa\nhampaansa huolettomaan nauruun, niin että nahkainen nihtikölteri\nryntäiltä pullistelee.\n\nJaakko-veli nousee ähisten perässä, yhä juomakannu kädessä. Henrik\nosoittaa kysyvästi vankeihin päin. \"He, Halikon hakoniskoja, Perniön\npeijakkaita, merirosvoja, ymmärrätkös! Hoi, miehet!\" hän huutaa\njousellisille, \"kellariin ja isokanki päälle!\"\n\nJaakko Henrikinpoika on nukkunut merenhumalat päästään, koko\niltapäivän, ja tuijottaa hämärän jo pesiytyessä rantapensaikkoihin\naittansa avonaisesta ovesta tyyntyneeseen ilmaan.\n\nHän on nyt mietteliäällä päällä. Kynsii hitaasti harventunutta\ntukkaansa, joka pehmeän pörröisenä harrittaa kuin linnunpesä tukevalla\nkannolla. Mies on näet muutamassa vuodessa iloisen mielen ja oluen\nansiosta pyöristynyt tukevaksi ja mahakkaaksi. Ei hän toki sen juopompi\nole kuin muutkaan markkinoita matkustelevat kauppamankarit. Hänellä\nnyt on vain kerta kaikkiaan sellainen tapa, että hyvien kauppojen\nharjakaisiksi on rotevasti ryypättävä, tarinoitava ja laulettava\nja sitten, seuraavana päivänä, lieviteltävä eräitä syvämietteisiä\naatoksia, jotta taas, uusilla markkinoilla, Lipitsät, Hovatat ja\nMakaroffit eivät pääse kovin häijysti lieputtelemaan ketunhäntiään\nkaupoissa.\n\nElle kiepahtaa jostain nurkan takaa aittaan hepposissa sormissa\numpinainen saksankannu lämmitettyä olutta. \"Taisivat olla mokomampiakin\nne saksan-kertut siellä...?\" Elle houkuttelee tunnustuksille miehen\nhörpätessä pitkään janoonsa. \"Kertut ja Marketat\", taputtaa Jaakko\nmielitiettyään leppoisasti, \"taisivatpa olla, mutta eivät ne\nymmärtäneet muuta kuin latinaa. 'Pullula mea' niille piti hokea,\nmutta minä kun sanoin jotta tuota ... 'pullukka sinuas' niin täydestä\nkävi kuin ryssän raha, hah, hah, hah... Ja jo kolmannella halauksella\nne kutkuttivat leuan alta ja tokaisivat: 'Verdammter Junge', mikä\nmerkitsi, jotta ... sinäpäs se vasta olet pirunmoisen pulska mies, hah,\nhah.\"\n\n\"Ettes siinä häpeä, senkin junkkari\", hiivittäytyi Elle kylkeen ja\nsilmät kiilsivät viiruina kuin kehräävällä kissalla, \"kotokylästä ne\nkoriat otetaan...\"\n\nMutta turhaan hykersi kynkkäsiään emäntä. Kellarista alkoi kuulua\nyläluukun ristikkojen läpi remseä laulu:\n\n    \"Ryysyissä kulkee kuningas Kaarle,\n    tyhjätasku Kristian saalistaa.\"\n\nSe oli \"Peijakkaan\" päällikön laulua, johon muut vangit yhtyivät\nrömeänä kuorona. Jaakko löi polveaan ja alkoi veisata mukana. Laulu\nlakkasi äkkiä. Mutta Jaakko löi saapasvarteensa, niin että läiskähti.\nLystikäs tapaus Itämeren kahakasta oli juolahtanut hänen mieleensä.\n\n    \"Kallellansa on Auran linna,\n    ja Jeknin Petteri kiroaa\",\n\njatkui taas laulu, mutta sanat niin vaimeina, ettei Jaakko ryhtynyt\nhoilaamaan mukana. Käski vain: \"Vie rosvoille sangollinen oltta. Ei\nsovi janoon tappaa potria poikia.\"\n\nJa Elle läksi nykäyttäen olkaansa ja sihauttaen pienessä kiukussa.\nMutta juoksi kuin juoksikin kipittämällä, kun sai siinä samassa\ntuliaislahjansakin, raskasripsuisen hartialiinan.\n\nJa otti siinä Jaakko-herra vieläkin pienet nokkaunet ennen\ntuliaisjuhlan alkamista. Mutta Elle-emäntä lieputteli silkkistä\nliinaansa jo keittokodalla lieden valossa piioille, jotka hekottelivat\nsen koreutta, mikä mielistellen, mikä kateenväläys silmäkulmassa.\n\n\n\n\n4.\n\nYÖLLINEN SALAMA.\n\n\nPirttiin oli rakennettu illallis- ja tuliaispöytä. Alkajaisiksi on\nJaakko tuonut pöydän päähän \"Peijakkaan\" kajuutasta pienen tynnyrin\npunaista portugalilaista, saksan viikunoita ja pähkinöitä.\n\nIsännän vieressä istuu kunniapaikalla Ingvar Niilonpoika,\ntummapintainen, vakavannäköinen mies, jonka tumman nutun\npronssinkiiltävästä vyöstä ja ritariketjusta kiiltelee välkähdellen\nkynttilän ja seinäsoihtujen valo. Maalina ja Ristin-emäntä palvelevat\njuhlijoita, mutta muori pistäiksen silloin tällöin rantasaunalla\nasioita kuulostamassa. Ollaan jo matkan vaiheissa ja vaaroissa. Jaakko\non parhaalla tarinapäällä, eikä pane vanha sutkauttelija, Iivari\nVoikkaala, ilonkynttiläänsä vakan alle.\n\nNo, kaupat oli tehty ja hyvällä onnella, alkoi Jaakko. Pitkä\nlounatuuli oli pohottanut yli meren Juutinmaan matalikoilta. He olivat\nlasketelleet Airiston selkää päin. Ja myrsky oli myrännyt peräpeilin\nalla. Pari hansalaista pulloperää, kauppalaivoja nekin, oli pyllyillyt\nGotlannin puolella perä pystyssä kuin saksankylien kalkkunalla.\nTaisivat pakoilla, tuon tuosta kun pyrkivät pahasti kallistellen\nlaitaiseen, Öölannista päin suikahtelevia unionilaisten kyttäreitä.\n\nRiianlahden suuvesillä oli risteillyt Kuurinrantojen merirosvoja, jotka\nhalusivat saaliinjaolle Aurajoen suihin. Mutta eivät uskaltaneet muuta\nkuin kärkkyillä. Kristian pitkänenän rautanyrkki, Eerik Akselinpoika\nTott, oli näet käynyt valloittamassa Viipurin Kaarle Knuutinpojan\nmiehiltä ja palannut taas piirittämään Turun linnaa, jossa Pietari\nDjekn, Kaarlen mies, tappeli viimeisillä panoksillaan Akseli-herran\npyssyjä ja heittokoneita vastaan. Tämä oli näet piirittänyt linnan myös\nmaan puolelta, kaupungista käsin.\n\nKertojan hörpätessä kannustaan tarttui Voikkaala asiaan. \"Ja siinä se\ntuli vastaan peijakas, tuhatta ja sata pyhimystä, sanon minä, ampaisi\nkuin Jäämeren verikoira, hammasvalas, isonvalaan kimppuun!\"\n\nMatkalaiset olivat jo saaneet näkyviinsä Rymättylän eteläkärjen\nlouhikkoiset rannat. Silloin oli Niklas huikannut märssystä, että\nlaiva oli näkyvissä. Sillä ei ollut tuon taivaallista lippua, ei\nunionilaisten kolmea kruunua, ei Knuutinpojan veneenkuvaa eikä edes\nmerirosvojen kalmanlippua.\n\n\"No, ja siinä se sattui\", Voikkaala alkoi innostua. \"Se pyörähti\näkkiä kuin väkkärä katolla ja oli samaan menoon tiukassa laitaisessa.\nTuulenpoika lyö kuin nyrkillä sen märssyraakoihin ja yltyypäs,\npeijakas, pinkomaan suoraa päätä 'Matti Kurjen' laitoja päin. Ampaisee\npitkäsarvisena pukkina, keulassa hakapyssyt ja rosvot vierellä palavat\nluntut kourassa.\"\n\n\"Ja me kun tehtiin oikea lehmänkäännös, laitaiseen mekin, päästäksemme\nsylkemään peräkannelta sen mitä kuului -- kahdesta vaivaisesta\nhakapyssystämme. Ei kestä laitamyrskyä, ei kestä, jumal'avita, vanhan\n'Matin' höllät takamukset. Ei kestä ruorimies eikä ruori. Ja tuo mies\ntuossa\" -- Voikkaala viittaa Jaakkoa kohti -- \"killittelee kajuutassa\nkannujensa parissa\".\n\n    \"Ryysyissä kulkee kuningas Kaarle,\n    tyhjätasku Kristian saalistaa\",\n\nJaakko alkaa tapailla uutta laulua, mutta ei muista sen enempää, ja\nVoikkaala pääsee jatkamaan.\n\nKurkelaisten aluksen keskimasto taklinkineen oli kaatunut lahona\npökkelönä myötämyrskyyn ja laiva painunut pahasti luuvarttiin. Ja\n\"Peijakas\" tähtää nuolena aaltojen huuhtomaa tyyrpuurin parrasta kohti,\nsyösten keulaputkistaan tulta ja rakeita. Samassa ovat sen iskuhaat\nja koukut kiinni \"Matti Kurjen\" partaissa ja merisissit kiivennet\nilveksinä kaltevalle kannelle.\n\n\"Mutta josta ei tykätä, se tapetaan!\" leimahti Iivari Voikkaala\ntappelun muistoista. \"Terästä sekaan!\" huusin minä. Ja tulihan sitä.\nJa tuli tuo renska-herra kajuutastaan, iski kaksin käsin tynnyrinsä\nalakannelle vihollisten niskaan. Eikä siinä enää isoteltu, siinä\nlyötiin. Mutta Niklas-poika se vasta oli ärräpäätä. Sivautteli\nkeulakokalla uutta passaulaista miekkaansa kahta sissiä vastaan kuin\nhyvissäkin häissä. Mutta oli siinä veri seisahtua keskellä tappelua,\nkun näin sissien päällikön leiskahtavan samaan rypääseen poikaa\nvastaan. Eikä siinä enää ollut kuin puukon verran rakoa, kun ennätin\njuosta laitaparrasta kenoniskalle apuun. Mutta pojankos naama venyi\nsiitä totiseksi kuin vihkipallilla. Oli muka hävettävää avuntuonti. Älä\nsuutu, vekama, huusin minä, ei sovi komeilla pojanloppina yksikseen\nkirkonportailla.\n\nJa taas tapeltiin. Tai totta puhuen, en minä ennättänyt muuta\nkuin komentaa miehiä: Tapelkaa, pojat, kyllä minä veret seisotan,\nkun on jo Jaakko-poikakin kelteisillään, punankarvaisena kuin\njuhannussaunalainen, kumauttelemassa jumalattomalla umpikannulla\nmerirosvoja alakannen vesirajasta näätsen merien alle.\n\nEikä niistä jäänyt eloon enempää kuin päällikkö, perniöläinen Eerik\nAapraminpoika, Niklaan miekanpisto olkapäässä, ja neljä muuta\nhakoniskaa ja tietenkin koko kaapparilaiva työn palkaksi. Mutta kolme\nmeikäläistäkin oli siinä hujakassa tapettu merenkalojen ruoaksi.\n\nJaakko oli ruvennut uudestaan tapailemaan äskeistä laulua. Mutta ei\npäässyt taaskaan ensimmäistä värssyä pitemmälle.\n\n\"Piritan markkinat, en paremmin sano\", hän haroi hikevää tukkaansa.\n\"Mutta se laulu se pelasti Perniön peijakkaan hirttonuoran silmukasta!\"\n\nOli näet Eerik Aapraminpoika jo seisonut raakapuun alla keulakannella\nsilmukka kaulassa. Mutta viimeisessä hetkessä oli mies tokaissut\nreimalla äänellä: \"Perniön pyhän Laurin kautta, eikös anneta\nläksiäisryyppyä viimeiseksi voiteluksi?\"\n\nNo, ryyppy oli annettu. Mutta taas oli sanonut hurja peijakas: \"Eikös\nanneta veisata läksiäislaulua ja ryyppyä joka värssylle?\" No, ja taas\noli Jaakko antanut armon käydä oikeudesta, se kun uumosi hullusta\nperniöläisestä oivaa ryyppy- ja laulukaveria.\n\n\"Ja se laulu kun pitää veisata alusta loppuun, hartaasti kuin Jaakopin\nmessu Rengon kirkossa!\" huusi Jaakko yltiöpäisessä ilossa. Niin hän\nläksi omin jaloin hakemaan kellarista perniöläistä merisissiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIivari Voikkaalan selitettyä, miten matkalaiset olivat puoliksi\nhaaksirikkoisen \"Matti Kurjen\" hinauttaneet \"Peijakkaan\" avulla\nViheriäisten aukon kautta Naantalin luostarisatamaan ja pahimpia\nrikkeitä korjattuaan jatkaneet molemmin laivoin matkaa Korsholman\nlinnasalmeen, tarttui puheeseen Ingvar Niilonpoika.\n\n\"Niinpä ovat, lapinvouti, asiat, siellä se on kurkelaisten laiva\nhyvässä korjuussa, mutta pahasti ovat asiat valtakunnassa. Nyt on\nmaalla ja merellä bellum omnium inter omnes, kuten arvon kappalaiseni\nMartinus Mathiaen on tapana sanoa ennustaessaan saarnoissaan\ntuomiopäivän tulemista. Kuulit itse, Henrik Henrikinpoika, että\nKaarle-kuningas elää Danzigin raatimiesten armopaloilla, Kristian\nOldenburgilainen hallitsee arkkipiispan, Jöns Pentinpojan,\nhiipanvarjossa Ruotsia ja kohta koko Suomea, sillä Eerik Akselinpojan\nkutsumana ovat tämänkin puolen herrat, itse arvoisa Olavi-piispa,\nkapituliherrat, laamanni Henrik Bitz ja Hornin veljekset suostuneet\npyhän Gertrudin kiltatuvassa, viime juhannuksen kokouksessa,\njuuttilaisen kuninkuuteen. Minä, minä olen Kaarlen miehiä. Ja sitä\nminä tulin kysymään, tuleeko pohjanpirkoilta apua, jos Korsholman väki\nhyökkää Turkua vastaan, unioniherrojen selkään.\"\n\n\"Ja kuka turvaa Vienanrajan, jos me tyhjennämme kauppakuntamme\nmiekkamiehistä?\" Henrik kysyi otsa tuimissa rypyissä.\n\n\"Teillä on ollut rauha näillä rajoilla jo kolmisen vuotta\", tokaisi\nKorsholman vouti. \"Siksipä juuri\", heitti Voikkaala lomaan, \"kun ryssät\nveikottelevat, pidä miekka vierelläsi, sanotaan. Ei se vain haise,\nse haistaa myöskin. Ja sinä hetkenä, kun täällä on taloissa tyhjää,\nse painaa sopulilaumana rajan yli ja syö mitä syö, menneenvuotiset\nmarjanvarretkin Kemijärveltä Liminkaan asti.\"\n\n\"Mutta jos tyhjätasku Kristian voittaa, eivät kolmetkaan verot täytä\nsen saalisarkkua ja sen hovilaisten kurkkuja.\"\n\n\"Emme ole sekaantuneet\", vastasi isäntä jyrkästi mutta rauhallisesti,\n\"etelän herrojen tappeluihin. Meillä on oma valtakuntamme, josta\nmeidän, päälliköitten, on vastattava. Ruotsi ei siitä ainakaan ole\nmuuta huolta pitänyt, ei hävitysten sattuessa, ei rauhassa, kuin\nveronsa kiskomalla ja Helsinglannista käsin anastelemalla meikäläisiä\nmarkkinapaikkoja.\"\n\n\"Kun on venäläinen vellillä, on Ruotsi ruoalla\", Voikkaala lisäsi\ntulta pökköön. \"Ei se siitä muutu. Eikä käännetä meillä selkää\nveriviholliselle, ryssälle.\"\n\nMutta Ingvar Niilonpojalla näytti olevan suuria päämääriä. Hänen\ntummapintaiset, kalvakkaan koleat kasvonsa elostuivat, kädennostossa,\nhänen viedessään kannua viiksiensä alle, oli kuin säilänvetäisyä\nhuotrasta. \"Hyvä, teillä on näillä perillä oma valtakuntanne, eikä\nteitä muutama hallitukselle heitetty veronahka paina enempää kuin\npisara kajavan selässä...\"\n\n\"Ohoo, ho-hoo, Mustasaarelainen\", läimäytti Voikkaala, kiskoen\nsaapasvarsiaan reisiä vasten, \"entäpä, eikö ole veroa valtakunnan\nrajain varjelus omilla kustannuksillamme, eikö tuon tuostakin laivojen\nanto Tukulmin herrojen palkkajoukkojen rahtaukseen? Kuka on nujertanut\nnokinaamat veron alle, mihin koskaan ei olisi pystynyt Knuutinpoika\neikä juuttilaiskuningas? Sopii vastata. Kyllä kurkikin sulat paikat\ntuntee, vaikkei olekaan mikään vesilintu.\"\n\n\"Mutta kuka avasi tien Kaarle-kuninkaalle?\" tarttui ritari lujasti\nasiaan. \"Engelbrekt Engelbrektinpoika. Siinä on tie meillekin! Tehkää\nkuin taalalaiset, rynnistäkää eteläinen Suomi puhtaaksi liioista\nherroista ja tässä maassa eletään kuin Herran kämmenellä.\"\n\n\"Jos juoksevatkin Kuparivuoren löysäläiset ja henkipatot linnoja\nryöstelemässä, ei kuulu se tänne päin, sillä meillä ei olla\npalkkarenkejä\", Voikkaala ärjähteli ja hörppäsi vihaisena kannunpohjat\nsakkoineen.\n\n\"Eipä ihan silläkään tavalla, Voikkaala\", sanoi sovitellen Henrik.\n\"Mutta sopisiko kysyä, ankara ritari, onko hyökännyt Kuparivuorelle\ntai Siljanin laaksoon koskaan vainolainen pohjoisesta, Norjasta käsin,\nonko hätyytelty täältäpäin, itärajalta? Sepä se. He saavat louhia omat\nmalminsa vuorenhaltian turvissa, mutta me, kuten puhuttu, elämme joka\ntiima täällä piikkipohjainen sudenhauta allamme. Omat lakinsa kullakin,\nhyvä ritari.\"\n\n\"Siinäkö sananne\", Ingvar Niilonpoika kysyy ratkaisevan lujasti.\n\n\"Siinä on henki ja elämä näillä main\", isäntä vastasi yhtä\ntinkimättömästi. \"Ja se on ollut laki polvesta polveen meikäläisissä\nsuvuissa.\"\n\nIngvar-herra oli noussut koura tanakasti vyössä. \"Lie talossa kuitenkin\nvieraalle nukkuma-aitta ja huomisaamuksi ratsu paluumatkalle\", hän\nsanoi mustien viiksien alla kylmä iva.\n\n\"Onpa hyvinkin\", isäntä sanoi. \"Ja tullaan sitä vielä hevoskaupoille\nKorsholman kynttelinmessuille, vaikka Turku palaisi huut'helvettiin\",\nlisäsi Voikkaala.\n\nHenrik oli noussut hitaasti. Hän ei tänä syntymäyönä osannut hevillä\nsuuttua, ei edes linnanvoudin loukkaavasta puheensävystä. Kyhmynenä\nhieman punaisena ja leveän hymyn myötä lystikkäästi vinossa hän\nkaappasi ritaria käsivarresta: \"Johan nyt tässä, kun tuossa paikassa\npitäisi pestä lampaanvilloilla uusi kurkelainen taloon. Ehei, jalo\nritari, nukkumapaikka tässä talossa aina taritaan. Mutta aamulla,\nJuunas-herran tullessa lukemaan kastajaisia, ei Ingvar Niilonpoika\nkieltäytyne juomasta kumminmaljaa vanhan kestiystävänsä esikoiselle,\nvai...?\"\n\nNiin läksi hyvitellen isäntä soihtu kädessä saattamaan vierastaan,\nkäväisten samalla saunan tienoilla kuulostamassa, pieni ylpistyttävä\nhiprakka päässä ja jalankoukerossa, joka tanasi yhtä lujasti kuin\nhyväkin jalka viettävässä alamäessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaalina oli jo aikaisemmin lähtenyt hakemaan poikaansa. Routa oli jo\nalkanut kopristua maahan. Kehässä paistava kuutamo ennusti kovenevia\nsyyspakkasia.\n\nMerimaan valtiattarella oli pitkästä aikaa rauha sydämessä. Tuli veljen\nkanssa sopu, pyhälle Mataleenalle olkoon kiitos ja kunnia. Ja poika,\nhänen Niklaansa, oli kasvanut kuin närepuu kankaalla, sen lapsenhiukset\nolivat alkaneet sakoa ja tummua isä vainajansa tuiman tukan näköisiksi.\nJa sen suurissa silmissä oli noropuron puhtautta. Sitähän juuri oli\näiti täällä juomassa ikuiseen janoonsa. Kokonaisia viikkoja hän aikoi\nnyt viettää pojan parissa.\n\nPalakoot ruijantulet Alattiossa. Nuolkoon siellä koleita pahtoja\nja satasylisiä hietikoita luode ja vuoksi loppumattomin, hitain\nhuokauksin. Jongat vierikööt hänen pitkän pitkien iltojensa mykkään\nikävään. Ja maatkoon, maatkoonkin vieras vanhus päättymättömällä\ntautivuoteellaan, tuo kaikki ei ollut hänelle enempää kuin ruuhka ja\ntalma syvän veden pinnalla. Hänellähän oli oma ilonsa, jota häneltä ei\nvoinut kukaan pois ottaa.\n\nMaalina kuulosteli. Asetuvan ikkunaluukusta oli alkanut kuulua\nmiekkojen mittelyä. Mutta se oli kuin iloista kilkettä ja sähähtelyä.\nSiellä se varmaan jousellisten kanssa...\n\nLaajassa tuvassa istui jousellisia ja kalamiehiä pitkin seinäpenkkejä.\nNiklas ja Toratin Antti mittelivät keskipermannolla miekkoja. Oli\nkoeteltava uutta säilää. Ja hyökkäilijän vartalo taipuilee tottakin\nkuin lujassa tuulessa nuori näre, jossa ei ole vikaa tyvessä eikä\nlatvassa.\n\nÄiti oli kuitenkin pelästyvinään ja huudahti muka moittivasti. Poika\nyltyi, aivankuin näyttääkseen mitä osaa. Hän huimaisi yltäpäin, niin\nettä rasahti poikki Antin pitkä nihtimiekka. \"Johan ma sen sanoin,\njohan ma sanoin\", hengittelee Niklas tukka pörrössä, verevät huulet\navoimina.\n\nMiehet kerääntyivät tarkastelemaan tuota ihmekalua, joka oli taottu\nTonavan varsilla asti, Passaun kuuluisissa asepajoissa. Tuossa se\nmakasi pöydällä tulenkirkkaana käärmeenä. Kahva oli yksinkertainen\nrautaristi. Mutta sen juuresta urkeni käärmeennahkainen kuvio vaaksan\nverran lapetta pitkin. Ja lähelle kärkeä oli uurrettu toiselle puolelle\nsudenpää, toiselle pyhimyssauvan näköinen merkki. Mutta toisen lappeen\nkeskikohtaa peittivät suuret kirjaimet: In nomine Domini.\n\nNiklas sormeili kirjaimia aivankuin hyväillen. Taivutti äkkiä terän\npuolikaareksi, taivutti kiverän luokan muotoiseksi ja lopulta\nhevosenkengäksi. Mutta ei, ei katkennut salaperäisin taidoin taottu ja\nkarkaistu miekka, ei ääntä päästänyt. Se oli, susi syököön, äänetön\nkuin kalliolla suikaileva käärme. Sillä kelpasi, jumaliste!\n\n\"Mistä sinä, poika parka, olet näin paljon saanut rahaa?\" kysyi\nihmetellen äiti. \"Maksanee jos mitä.\"\n\n\"Maksaapa hyvinkin\", sanoi Niklas, \"pienen talon verran rahaa ja pari\ntusinaa ilveksennahkoja. Ei ole niin äyrityistä jäljellä siitä, mitä\nannoit viime kerralla käydessäsi Jaakon taakse. Mutta isonkissan turkit\nnuijailin itse Ounaan varsilta, Marrasjärveltä ja Kelontekemältä. Eikös\nkelpaa, kun tulee kerran tappelu iivanoitten kanssa, häh?\"\n\nNiklas jäi huolettomasti nauramaan. Eikä siinä äiti osannut muuta kuin\nvoivotellen hymyillä ja hoputtaa poikaa pirtin puolelle atrioimaan.\n\nMutta pihalla Niklas pysäytti totisena äitinsä, sanoi kallista ostoansa\npuolustellen. \"Katsos, äitimuori, eipähän minulla muita sukumiekkoja,\nperintöjä, tarkoitan...\" Viimeisissä sanoissa värähti katkeranmakuista\nhaikeutta, isättömän pojan vierastamiseen tottunutta yksinoloa, josta\nkihosi äidin silmään suojelevaa sääliä ja tuskaa. \"Hyvin teit, oikein\nteit, pitäähän sitä jo toki, isolla miehellä...\", hän tapaili poikaansa\nolasta ottaen. Mutta kysyi vieläkin äkkinäinen hätä taas sydämessä:\n\"Sano siekailematta, syrjitäänkö sinua täällä -- enosi Henrik,\ntarkoitan?\"\n\nPoika tuntui kiusaantuneelta. Olihan hän sen kokenut pojasta asti,\nettä hänen oli ollut aina vaikea katsoa avoimesti isäntää silmiin.\nSillä oli ollut aina kuin silmälaput päässä. Ei tietänyt hevin miten se\nmilloinkin katsoi. Tuijotteliko omissa myrtymyksissään, varsinkin viime\nvuosina, vai katsoiko kuin armoilla eläjää, loispoikaa, tai jotakuta\nhäpeäntuojaa sukulaista.\n\nNiklas kuitenkin nielaisi poika-ajan kaunat pikkuruotoina alas ja\näsähti noin vain muka kiukustuneena: \"Mitäpäs minussa nyt olisi\nsyrjimistä? Höpsäkäksihän se on viime aikoina käynyt. Merimatkallekin\npäästi pyytämättä ja kyselemättä ja...\"\n\n\"Hyvä on, poikani, hyvin on kaikki\", hymisee äiti johtaen Niklaan\nkädestä pitäen portaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirtissä laulavat Jaakko ja merisissi Eerik Aapraminpoika jo toiseen\nkertaan äskeistä laulua, Voikkaalan loikoillessa muurinlavitsan\ntaljoilla. Ollaan taas toisessa värssyssä. Kaappari syö ja juo mitä\ntarjotaan. Ja avittaa taas, kun Jaakko jää sanoissa kiinni.\n\n    \"Raatiherrat on polvillansa,\n    Akselinpoika kun ampuilee.\"\n\n\"Äläs, äläs, mitenkäs olikaan se piikaisten värssy?\" kysyy taas\nlaulattaja vangiltaan.\n\n    \"Eikä ne krouvissa piiat\n    muuta kui nihtejä kaulailee\",\n\nlyö Eerik Aapraminpoika tahtia pahasti kalutulla lampaankoivella.\n\nJaakko viittoo pirttiin tulleita, Henrikkiä, Niklasta ja Maalinaa,\nistumaan ja kuulemaan meripoikien laulua. Mutta hän alkaa vähitellen\nväsyä ja näyttää ajattelevan jotain muuta.\n\nÄkkiä hän kysäisee sissiltä liikanaisen humalan ärsyttämällä äänellä:\n\"Mikäs mies sinä oikeastaan olet, rosvonpoika?\"\n\n\"Perniöstä ollaan, Hämeenkylästä. Mutta pojasta asti on seilattu, kun\nisä vainaja, lampuotilainen, tappeli Daavidin kapinassa ja...\"\n\nPerniöläiseltä jäi puhe kesken, sillä Maalina ja isäntä näyttivät\nyht'äkkiä jäykistyvän kummallisesti.\n\n\"Oletkos monenkin hirttonuoran verran tehnyt rosvontekoja?\" Jaakko\njulmisteli puoliksi piloillaan.\n\n\"Perniön pyhän Laurin ja Rymättylän Jaakon kautta, merirosvo en ole,\nvaan Kaarle Knuutinpojan miehiä, rehti sotamies ja nihti Viipurin\nlinnasta, Daavid-päällikön lipullisesta.\"\n\nOven takaa, portailta, kuului hätäistä kenkien kopinaa. Ovi avautui\näänettömästi. Mutta ovensuussa alkoivat tulijan kengät rohista\npohjiin tarttuneesta roudanhileestä. Se oli Ristin-muori, joka näytti\nhätääntyneeltä, mutta jäi säikähtyneenä katsomaan seinäsoihtujen\nvalossa tuijottavia kasvoja.\n\nMaalina oli valahtanut kalpean harmaaksi. Henrik seisoi liikahtamatta\nkuin kiveen hakattuna. Niklas katsoi pöytäpenkiltään suu avoinna,\npuukkoon jäänyt lihanmurikas pystyssä. Muurinlavitsa oli rymähtänyt\npahasti Voikkaalan rojauttaessa saappaansa permannolle.\n\nTuvassa olisi kuullut hiirenkin juoksun. Mutta suurella liedellä tohisi\ntuli, polttavampi kuin kasken palo. Oli kuin yöllinen salama olisi sen\nsytyttänyt, luonnottomalla tavalla ja luonnottomalla ajalla, uhaten\näkkikuolemalla Kurkien sukua ja suvunsukuja.\n\nViipurin linnasta, pitkin Suomenlahtea ja Itämerta oli tullut\nPerämerelle sanoma, joka oli säikähdyttävämpi kuin mikään sodan tai\nturmion viesti. Ei vainovalkeitten roihahtaminen Kemijoen takaa\nYläpenikan vuorelta olisi tällä tavalla lamauttanut ja puuduttanut\njokaista jäsentä kuin nuo ainoat sanat: Daavid-päällikkö!\n\nEerik Aapraminpoika luuli itseään epäiltävän tai pidettävän narrina.\n\"No, ka, se on totta kuin vettä ja pitää kuin seula. Hirtä jos hirtät,\netpähän takapuolta polta\", mies yritteli kompiaan houkutellakseen\nJaakon armolliselle päälle.\n\nMaalinan katseeseen syttyi pieni toivon pilkahdus. Pyhimykset minua\navittakoot, viilsi kauhu hänen mieltään. Hänelle olisi rakastetun\nvainajan herääminen henkiin julmempaa kuin mikään kalmansanoma.\nJos tuohon, tuossa paikassa, astuis ilmielävänä Satakunnan Daavid\n-- se olisi tunturivyöry kaikille hänen uhrauksilleen. Siitä\npaljastuisi veljen vala ikuisesti vääräksi, hänen avionsa Horte-ukon\nkanssa kuolemansyntiä riettaammaksi, josta ei, ei pelastaisi -- ei\ntuhannenkaan elämän kiirastuli... Ei, ei! huusi kuolemanhätä hänen\nsydämessään. Tuo mies on laskenut valheita, pyhän Barbaran kiusauksen\nnimeen, hänen on täytynyt lappaa jostakin kuultuja tarinoita...\n\nHenrik oli liikahtanut. Käsi teki eleen, aivankuin aikoisi heittää\ntuon loikurinlaskijan takaisin, pois näkyvistä, syvimpään kellarin\nkuiluun. Mutta istuutui kuitenkin taas puhumattomana pöydän päähän.\nJaakko, joka tiesi vain sen, että Satakunnan Daavid oli saanut surmansa\nkauan sitten Piikkiön jäällä, remahti lopultakin nauramaan: \"Ja mikä\nDaavid-päällikkö, sinä uuspeili ja apinamaakari.\"\n\n\"Ka, Satakunnan Daavid\", Eerik Aapraminpoika vastasi ihmeissään.\nOli näet tapahtunut sillä tavalla, mies selitti, että kun Eerik\nAkselinpoika oli syksyllä piirittänyt Viipurin ja sen tulinuolet\nsytyttäneet linnan heinäladot, oli muurien sisäpuolella, sen monien\npuuhökkeleiden roihahtaessa tuleen, syntynyt palava helvetti, josta\npuolustajien oli joko paettava tai antauduttava.\n\nOsa miehistä, kuten perniöläinenkin, oli heittäytynyt muureilta\nmereen, toiset olivat antautuneet Eerik Akselinpojan armoille.\nMutta nihtipäällikkö, Satakunnan Daavid, oli murtautunut loppuine\nmiehineen maan puolelle ja paennut takaisin Vienan taipaleille. Niinpä\noli myöskin tuo \"Peijakas\" laiturin kyljessä Kaarle Knuutinpojan\nkaappareita, johon Eerik Aapraminpoika oli saanut pelastetuksi joukon\nnihtikamraattejaan ja eronnut saaristoväyliä pitkin kotorannoilleen\nlaillisiin ja luvallisiin kaapparihommiin herransa hyödyksi.\n\nIivari Voikkaala seisoi samassa merisissin edessä, uhkaavana, täydessä\npituudessaan. \"Mutta tiedätkös sinä, korpinruoka, että valheella on\nlyhyet jäljet, tästä paikasta hirsipuun alle!\" Ja Kemijärven herra veti\nlihavaa nenäänsä peukalonpäkimellään, tohistaen sitä uhkaavasti kuin\npajan hormia.\n\n\"Älä reuhtoile, lanko\", sanoi Henrik kylmän päättäväisesti, \"mies puhuu\ntotta. Muistat itse, että Satakunnan kapinoitsija poltti häitteni\naikoihin Kemijärven talot. Mies näyttää sen jälkeen paenneen Kaarle\nKnuutinpojan turviin.\"\n\nMaalina kysyi veljeltään: \"Ja tiesit siis myöskin sen, että tuon\npolvihaavasi sait hänen miekastaan Kannanlahden taistelussa?\"\n\n\"Tiesin, mutta vannoessani sinulle hänen kuolemansa luulin hänen\nmenehtyneen haavoihinsa.\"\n\n\"Luulit, arvelit ja -- vannoit!\" Maalina lysähti läheiselle jakkaralle\npään painuessa syvälle helmoja kohti.\n\nPitkässä hiljaisuudessa alkoi lieden tuli jälleen tohista jokaisen\nkorviin. Se tohisi ja räiski kuin olisi juuri vasta sytytetty kuivilla\ntuohilla kuiviin tervaksiin.\n\nRistin-muori uskalsi vihdoinkin Henrikin luo, pani huolehtien ja\nsamalla tyynnytellen käden poikansa olalle: \"Vaimosi on kovissa\nkivuissa, eivät aukene salvat, ei Maarian pyhällä sulalla, ei\nsäikäyttämällä, ei simalla, ei medellä...\" Hän oli sirittänyt puhua\nrauhoittavasti. Mutta sanojen hätä pakotti hänet itsensäkin kiertämään\npirttiä kädet lujasti ristissä, aivankuin olisi apua hakenut. \"Ei\nputoa pyhä omena, ei putoa\", hän hokee supisten, \"on aivankuin kiroja\nkantaisi\".\n\nMaalinan ääni kuuluu raukeana matalalta jakkaralta. \"Kirojapa\nhyvinkin.\" Ja taas tovin perästä: \"Sinä vannoit sen, Henrik parka,\npoikiesi ja pojanpoikiesi elämän nimessä.\"\n\nJa Maalina nousi heikkopolvisena, kuin pitkältä sairasvuoteelta. Hän\nei näyttänyt tällä kerralla enempää enää jaksavan. Ottaen Niklasta\nkäsivarresta hän laahusti ovea kohti.\n\nMyös Henrik oli noussut. Äidin puhuessa hän oli vienyt oikean käden\nohimolleen kuin painaakseen satutettua paikkaa. Mutta vieläkin hän\nhillitsi itsensä. Veti kämmenellään tukkaansa pitkin niskaan saakka,\npainoi toisen kämmenen pöytää vasten päästäkseen nousemaan. \"Turha\nliioitella\", hän sanoi. \"Minkä vannoin, vannoin suvulleni rauhaa\nkymmeneksi vuodeksi. Ja myöskin sinulle, Maalina.\"\n\nMutta sisar oli jo sulkenut oven. Henrik viittasi Voikkaalaa viemään\nEerik Aapraminpojan takaisin vankilaan ja läksi äitinsä kanssa saunalle.\n\nJaakko jäi yksin autioon pirttiin. \"Onpahan noita, kiroja, tällä\nsuvulla\", hän hymähti.\n\nJa hän muisti samassa, miten hän kerran nuorena poikana oli istunut\nMatias Kurjen kuolinvuoteen lähettyvillä ja sairaan torkahdettua\nnukkunut vaarintuvan karsinaloukkoon lapinraanujen alle. Aamuyöstä hän\nhavahtuu iso-isän lujiin sanoihin: \"Talo työlle. Henrik jää tänne!\"\nPoika kuulee, miten Kemijärven Voikkaala, Oravaispäällikkö, jonka hän\ntiesi kutsutuksi Luulajan Jällivaarasta isänisän käskystä, ja sisaret,\nMaalina-sisarkin, ja äiti sanovat hyvästit vanhukselle.\n\nJaakko on kurkistamaisillaan muurin kulmasta. Mutta naisten vaimea,\ntukahdutettu itkuntyrske tekee hänet araksi. Jotain peloittavan\njuhlallista on tekeillä, sillä vielä kuuluu kuolevan suusta naisille\ntarkoitettu viimeinen käsky: \"Mies tahtonsa mukaan, nainen käskyn\nmukaan, pitäkää mielessänne\", ja sitten seisoo hiljaisuus hetken aikaa\ntiheänä, näkymättömänä seinänä, minkä läpi ei saata kulkea suurinkaan\nhuuto tai ihmeellisinkään sana.\n\nMutta äänettömyys särkyi sittenkin. Hiljaisuuden verho aivankuin\nrevähti repaleiksi kuolevan seuraavista sanoista.\n\n\"Ei se anna, tuo piispan veroherra ehtoollista eikä kuolinmessua,\njollen tee, mitä tehtävä on ollut polvesta polveen\", kuului taas ukon\nääni. \"Ota siis vastaan, poikani, verinen sanoma, josta kirkko kyllä\nkirjat pitää, jos jättänen sen salaan.\"\n\nKuunteleva Jaakko säikähti. Iso-isän ääni oli ollut kova ja selvä,\ntoisenlainen kuin pitkiin aikoihin. Siinä oli sellaista ylpeyttä ja\njäyhyyttä, että pojan teki mieli livistää karkuun. Mutta nyt hän ei\nenää uskaltanut. Hänen täytyi piiloutua raanujen alle. Eikä sieltäkään\nhän voinut olla kuuntelematta, sillä raskas kertomus kaukaisesta\nsurmatyöstä alkoi hitaasti järähdellä kuolevan suusta.\n\nNeljä polvea takaperin oli Pohjan-Kurkien kantataatto tehnyt suuren\nverisynnin sukulaismiestä vastaan.\n\nHän oli lähtenyt Vanajalta, kantatalosta, kosimaan Mustasaaren\nVuojolasta vanhan kauppalinnan pirkkapäällikön tytärtä. Niin oli tehty\nnaimiskaupat ja häät kauppalinnassa rakettiin.\n\nKeskellä pitkiä häitä oli nuori vävy kulkenut appensa kanssa yötämöisin\nlinnasaaren vesihaudan yli vievälle sillalle ja täältä kiertänyt\nkohti merta urkenevalle paalusillalle, jota vastaan pauhasi mereltä\nlänsimyrsky.\n\nSimatuopit ja olvet olivat nousseet vävymiehelle päähän. \"Isä vainajasi\ntappoi taattoni taaton!\" hän oli karjaissut pienen sanaharkan sattuessa\napelleen. \"Tasapäisessä tappelussa\", oli vastannut Vuojolainen,\n\"meikäläisten ja Kurkolaisten välillä käytiin silloin toraa\nvaltarinkivestä ja Rapolan linnasta.\" \"Velka kuin velka!\" oli huutanut\nvävypoika, \"ja muista se, että Kurkoisten tapana on maksaa vanhat\nvelat!\"\n\nNiin oli siinnyt sana sanasta. Ne olivat karahtaneet vastakkain kuin\ntapporaudat. Ne olivat sinkoilleet tulipäisinä kekäleinä, roihahtaneet\nlieskoiksi, jotka olivat kaksi polvea kytönä polttaneet Kurkelan\nmiesten rinnanpohjia. Ja niin oli äkkinäisessä raivossa nuori Kurki\ntyöntänyt sukulaismiehensä myrskyävään mereen ja upottanut miekkansa\npelastautumaan pyrkivän ruumiiseen.\n\nMutta salannut oli surmaaja pitkiksi ajoiksi koko tapahtuman muka\ntapaturman varjoon. Vihdoin langettuaan Turun-markkinoilla suurena\nruttovuotena pahaan Ruotuksen tautiin oli mies tunnustanut tekonsa\ntuomiokirkon ripittäjälle. Eikä siinä ollut auttanut tavallinen\ntapporaha eikä Nousiaisten taivallukset, sillä itse pääpappi, julma\nHerran mies, oli sekaantunut asiaan. Sukumurhaksi oli tuomittu teko.\nIkuiset kirot, verot ja pannat oli pantu syyllisen niskaan. Tämän\npiti paeta rintamailta jalankäymättömään korpeen, tänne yliperille,\nMaksameren pohjukkaan ja avattava miekalla ja kaupalla väylää Ristille\nja pyhimyksille. Ja jokaisen isäntäpojan, päällikkötapparan perittyään,\noli vuorostaan veroa maksettava. Milloin oli hirsikappeli rakennettava,\nmilloin talo luovutettava etelästä tai pohjasta, Kurkien tiluksilta,\nmilloin markoilla lunastettava pyhimysten alttariherroilta messuja\ntai jos jotakin pyhimysarkkua hopealla siloteltava. Ja jollei näin\ntapahtunut, ei ollut isäntä saapa kuolinvuoteellaan ehtoollista eikä\nviimeistä voitelua. Ja vailla viimeisen armonkynttilän valoa hän oli\nastuva iankaikkiseen kadotukseen.\n\n\"Jotta ota, tuossa on ... sukumme sotakirves, joka kuuluu kauppakuntien\npäälliköille\", oli Matias lopettanut kertomuksensa.\n\n\"Väärennät kirkon tuomion vielä kadotuksesi portilla, sinä vanha\npakana!\" oli kuulunut samassa pimeästä ovensuusta. Kuoleva ärähti:\n\"Sinäkös tulit... Herran koira\"? \"Juoksen minne Herra ajaa ja\ntulenkekäle suussa, kerettiläisiä vastaan, Matias päällikkö! Puhu julki\nkirkon ja veljeskuntani kirous loppuun saakka, tai ei kosketa pyhä öljy\nsinun saastaisia huuliasi, ei silmääsi eikä korvaasi, ei jalkaasi eikä\nkättäsi. Sanon sen pyhän Olavin ja Turun dominikaaniluostarin priorin\nnimessä.\"\n\nSaapunut munkki oli vetänyt mustan kaapunsa päähupun syrjään. Valkea\nalusviitta himersi hänen vetäessään vyöltä krusifiksin, astuessaan\nvaloon ja nostaessaan ristiinnaulitun kuvan kuolevaa kohti kuin pahoja\nhenkiä manatakseen.\n\n\"Tunnen sinut kyllä äänestäsi, Olavi Sarkki\", Matias sanoi raskaassa\nvihassa, mutta samalla voimattomassa masennuksessa. \"Sano, saarnaa\npannakirosi loppuun saakka!\"\n\nJa Olavi Sarkki, erämaan kiertopappi, lapinkansan käännyttäjä\njulisti viimeisenkin pykälän Kurkien kirouksesta. Suvun päämiehen\nkovakorvaisesi kieltäytyessä verivelan maksamisesta tai sen määrissä\nkitsaillessa oli yltyvä suvussa kirous. Silloin oli tapahtuva, että\nveli oli veristävä oman veljensä tai poika isänsä tai vävy appensa, ja\nKurkien valta oli sortuva kuin värjöttävän kotalaisen hiillos neljään\ntuuleen Herran myrskyn raivotessa.\n\nVanha päällikkö oli kumartanut päänsä rinnalleen, joka paistoi paidan\nsepaluksesta laihana, rintalasta terävänä. \"Tahdoin sinua säästää ...\ntulevaisia pelkäämästä, poikani\", hän katsoi kuin armoa anoen nuoreen\npäällikköön. \"Nyt sen kuulit ... senkin, mikä on tehnyt iso-isäsi\nkirkon kerjäläiseksi.\"\n\nHenrikin koura oli puristunut pitkään kirvesvarteen ja\nkuolinkynttilöiden valossa hänen kasvojensa iho kävi vähitellen\nelottoman harmaaksi, aivankuin niitä olisi alkanut syödä kirouksen\nsalaperäinen mato.\n\nMutta hän puraisi huulensa lujasti yhteen ja tokaisi leukaperät\nkireinä: \"Ole rauhassa, iso-isä, tarpeekseen saakoot messuamisesta,\nmaksetaan minkä jaksetaan.\"\n\nVanhus oli istunut uudelleen suorana. Kutistuneen kaulan jänteet\nsiliytyivät. Paksut polvenkyhmyt pitkissä, lihattomissa jaloissa\npongottivat ohuitten housujen alta kuin kertoen voitetuista,\nmitattomista taipaleista. Kämmenet laskeutuivat rauhallisesti polvelle.\nKorkeat suonet ja rystyset näyttivät vaipuvan polvien päälle kuin hyvää\ntekevään, loppumattomaan lepoon. \"Niinpä, poikani, pirkkojen lain\ntunnet: Kulje autiomaita, nujerra kotakansa, voita vieraat verottajat,\nlisäänny suvussasi, naita säätyisillesi sisaresi ja tyttäresi, ja asuta\njokiväylät latvoja myöten.\"\n\nEnempää sanomatta hän oli ottanut vastaan kirkon sakramentit,\npaneutunut pitkälleen ja heittänyt henkensä ristiinpantujen käsien\nväliin asetetun armonkynttilän jäädessä palamaan yksinäisellä\nliekillään ja kellanvihreän aamupalon ennustaessa itäisestä erämaasta\nuutta päivää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIso-isä Matias näytti istuvan jälleen tuossa kuolinvuoteellaan\npuhumassa testamenttiaan: Kurkien vanhasta verivelasta dominikaaneille\nja kirkolle. Mutta nyt, maailmaa nähneenä, Jaakko naurahti tuollekin\npoika-aikansa painajaiselle. \"On verivelkoja, jos lie vääriä valojakin,\nliepä enemmänkin kuin Jaakopin-mestaajan kirveenterässä viatonta verta.\"\n\nJa olkoon, hän ajatteli, nousten kämmentensä varassa, unisena ja\npörröpäisenä. Niin kauan kuin kauppa käy, markkinat ovat kirjavanaan\ntavaraa ja miestä ja peskiäijä kumartelee veronahka kourassa, ei\nmasenneta kurkolaisia, sattui vala niinpäin tai toisinpäin, tulivat\nkivuttaret ja kirottaret miltä ilmalta tahansa.\n\n\n\n\n5.\n\nROUTAA JA HÄRMÄÄ.\n\n\nYöllä iskeytynyt routa ei enää lähtenyt.\n\nUlkotanhuoitten nurmilaikoilla oli aamulla paksua härmää. Tienpaikat\nolivat kivenkovaa savea. Pyörien ja askelten jäljet, ojansuikerot ja\nlätäköt olivat lujassa riitteessä.\n\nSuensaaren molempien salmien ja ulapan vesi kiertyili hitaasti,\njähmettymäisillään, himerteli elävän hopean ja raskaan lyijyn väreissä.\nSen harvat, kirkkaat välkähdykset painuivat nopeasti raskaisiin\nsyvyyksiin. Harmaa ja kova oli liikkumattomassa pilvessä seisova päivä,\neikä suvanto välittänyt enää hengittää. Se kaipasi avaralle haudalleen\numpeenluojia, jotka jo seisoskelivat valmiina hyhmäisissä kintaissaan\nrantojen riitteillä.\n\nKoleassa ilmassa etenevät tervantummat veneet, joista väri puunsi vain\nvalkean punaisiksi maalatuilta kokankärjiltä, kulkivat yksitotisina\nkukin määräpaikkaansa kohti. Yksi niistä palasi parhaillaan Putaan\njuohteelta, jonne oli saatettu juuri Ingvar Niilonpoika.\n\nVähän lujempaa vauhtia lähestyi Pirkkiöstä päin, Parasniemen\npappilasta, Johannes Tornaeus, Juunas-herra, jota oli lähetetty\nnoutamaan hätäkastetta varten. Mutta hänkin kiirehti turhaan.\n\nHenrik-isäntä oli kiertänyt jo aamuhämärissä lapsisaunalta suureen\nrantatalaaseen, jonka takana levisi pieni laituri tyhjinä seisovine\nveneineen.\n\nHän oli istunut jo pari tuntia sen ulko-ovella, kynnyksellä, ja\ntuijotellut Pirkkiön kärjestä kirkkoherran venettä, toinen jalka\nkoukussa, toinen halvaantuneen velttona siltalankkua vasten. Hän\ntietää, ettei edes pappi enää auta. Oli tullut poika. Mutta sinisen\nmusta. Emon pitkissä vaivoissa sen pieni sydän oli seisahtunut,\nennenkuin olivat liikahtaneet luiset lukot.\n\nEi ollut Tiinuksen muorissa eikä kenessäkään muussa syyttämistä. Oli\npantu lapsi pää alaspäin ja selkään taputettu. Ei näkynyt henkeä.\nEi kertaakaan parahtanut. Sinertyi sinertymistään, mutta valkoiset\ntuonenkintaat olivat olleet käsissä. Ei tullut eläjää. Syntymäharjakset\nvain olivat törröttäneet selässä kuin saatanan vaihtamalla sikiöllä.\nEivät nekään lähteneet, vaikka muori hautoi taikinalla. Milläs\nnekään ... elottomasta ruumiista.\n\nNäinä tunteina on veltolta näyttävän miehen rinnassa kuohahtanut\nmonenmujuista myrkkyä.\n\nSiinä on ollut halveksivaa vihaa omaa vaimoa kohtaan. Pitihän tuo\ntietää -- mitäs sellaisilla ... kaposilla lonkilla, ei vaikka olisi\nsiunattua multaa mesileivässä syötetty. Pitihän tuo tajuta alusta\npitäen -- nihkeäsorminen, sisusvaivainen, mikä lie ollut ... pilattua\nverta, säikkytautinen ja ähkyinen rinnasta.\n\nMutta sieltä, rinnanpohjasta, oli ryöhähtänyt myös kateuden sapekasta\nvihaa kaikkia muita vastaan, niitä, joilla tenavia pyöriskeli tanhuat\nja pirtinloukot täytenään.\n\nKellä tahaan, loisakan tyttärellä, piian papanalla, häkäsaunojen\nkituliailla muijilla, koko kylän tulenlautoilla -- kaikilla, mitäs\nmuuta, perillisiä, perillisiä, joskaan ei mitään perittäviä!\n\nMutta minulla, koko Lapin herralla, kurkelaisten päämiehellä, joka\nuhrasin synnyntärakkauteni, sieluni rauhan, juoksutin vereni, rakensin\nkappeleita, koristelin hopeakuvilla ja kiirastulitauluilla, minulla ei\nmitään muuta kuin sinimusta murjaani ruumisarkussa!\n\nEi unohtunut koskaan Henrikin sydämestä metsäpirkan Juho Könkkölän\nnuori Anni-sisar, tuo puhdas synnyntärakkaus, jonka hän kerran\noli kohdannut Marrasjärven yksinäisessä erämaatalossa. Tytön\nhunajankeltainen tukka loisti kuin kallisarvoinen metalli; ja koko\ntyttö oli ollut kuin piiskuttava tiainen pakkasella, jota täytyi\nsuojella kämmenkoperossaan, ettei olisi vavissut itseään ihan\nhengettömäksi. Mutta rahakkaan Harvialan tytär teki tyhjäksi Henrikin\nkauniit unelmat, ja eräänä päivänä Juho Könkkölä oli ojentanut\nHenrik-päällikölle kokoontaitetun liinan ja ääntänyt surunvoittoisesti:\n\"Anni-sisareni käski jättää takaisin nämä ... silkkiliinat ja\nsormukset...\"\n\nHenrikin sydäntä vihlaisee muisto Annin onnettomasta lopusta -- tyttö\noli hukuttautunut koskeen. Ja Henrik oli antanut rakentaa Matarenkiin\nkappelin, joka siunajaisissa ristittiin pyhän Annan nimiin.\n\nAnnin muisto herättää miehessä nimettömän alakuloisuuden tunteen, johon\nvähitellen sekautuu voittamatonta vihaa omaa vaimoa ja kylän toisia\nnaisia kohtaan.\n\nTuokin tuolla, Miukin emäntä! Sikiää kuin tunturisopuli. Kyllä\nsieltäpäin työntyy Kurkelaan perillisiä, mutta pelkkiä äpäriä,\njalkasikiöitä!\n\nNyt, kirkkoherran veneen yhä lähestyessä, ei Henrik-isäntä miettinyt\nenää näitäkään. Hänen kasvonsa ja ajatuksensa olivat luutuneet\ntuijottamaan vain yhteen värikkääseen täplään, veneen kokankärkeen.\nTulkoon, puhallelkoon pyhää henkeänsä, upottakoon vaikka yhdeksästi\nkastemaljaansa -- eipähän siitä henki mene. Mutta tällekään ajatukselle\nhän ei jaksanut edes naurahtaa. Vahingoniloista katkeraa hymynvärettä\nilmestyi sitten vasta tuijottelijan värittömille huulille, kun hän\nhoksasi papin pahasti pettyvän suurien kastelahjojen toiveissa. Eipähän\ntaida näissä varpajaisissa pappikaan pahasti kostua viinipikareista\nja makujuustoista, eikäpä taideta, koira syököön, uutta kelloa hinata\nParasniemen kellotorniin. Eipä ole kiitoksen kaiuttelemisia hyvistä\nsynnyttelemisistä.\n\nJuunas-herran vene oli jo laskenut isonlaiturin kupeeseen, ennenkuin\nisäntä nousi ojennellen jäykistyneitä jalkojaan, mennäkseen tulijaa\nvastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiklas suki pilttuussa mielikkivarsaansa, tummanrautiasta Sirmaa. Mutta\nkäsi kulki kaksitalviaan lautasilla hitaasti.\n\nHänellä oli siis isä, kapinoitsija, kaikkien halveksima ja pelkäämä.\nTosinhan hän oli jo tämän kaiken tietänyt. Äiti oli hänelle kertonut,\nettä hänen isänsä, Satakunnan Daavid, oli nuorena miehenä noussut\nkapinaan kostaakseen kotitalonsa polton ja ryöstön rosvoileville\nvaakunaherroille. Piispa Maunu Tavast oli tuntenut kuitenkin salaista\nmyötätuntoa kapinoitsijaa kohtaan ja ottanut Daavidin kirkon\nsuojelukseen. Mutta Daavid lähti omin päin dominikaanien luostarista\nja takaa-ajajat saavuttivat hänet ja Maalinan Piikkiönlahden jäällä.\nDaavid jäi verissään makaamaan hangelle nihtipäällikön sivaltama surman\nviilto kyljessään ja Maalina Kurki joutui Henrik-veljensä hoiviin. Sen\njälkeen Satakunnan Daavidin kohtalo häipyi kuin usvaan. Mutta nyt --\nse mies oli elossa! Hän, poika, saattoi kohdata hänet koska tahansa,\nkukaties ensi taistelussaan vienalaisia vastaan. Hänen uuden säilänsä\ntaikakirjaimet, pyhä Yrjänä hyvästi varjelkoon, vertyisivät kerran\nehkäpä hänen oman isänsä verestä tai -- hän itse oman taattonsa kädestä!\n\nHänen oli täytynyt vältellä koko aamun äitiäänkin, joka oli nyt -- hän\ntiesi sen! -- kuolemansynnin alainen. Niin, niin, niitä oli, pyhät\narmahtakoot, olemassa. Niillähän oli oikea nimikin. \"Peccata mortalia\",\noli Juunas-herra päntännyt hänen päähänsä jo pojan-tenavana. Mutta hän\nei sittenkään ollut varma mitä kaikkia syntejä niihin kuului. Toisen\nmiehen emäntä ja toisen puoliso Jumalan edessä? Kristuksen haavain\nkautta! Saattoiko sellaiseen saada minkäänlaista anekirjaa, vaikka\nrahtaisi Naantaliin satakin sovintotynnyriä lohta ja siikaa?\n\nNuorukaisen täytyi lähteä ulos, kiertämään saarta. Asemiesten pirtistä\nhän haki jousipyssynsä. Oli olevinaan siihen syytäkin, kun oli tuotu\nSaksasta uusi koje, \"hanhenjalka\", jolla sopi virittää jänne ja\nlaukaista kolme kertaa nopsemmin kuin vyökoukulla vanhaan tapaan.\n\nKennäällä turkisaittojen yläluukut olivat auki. Tuuletettiin nahkoja,\njoiden lajittelua ja nitomista nippuihin Jaakko oli parhaillaan\nvalvomassa.\n\nNiklas veti enonsa hihasta syrjemmälle ja kysyi äkkiä töykeällä\näänellä: \"Mitkä synnit ovat kuolemansyntejä?\"\n\nEno naurahti vähän kiireissään, mutta leppoisasti: \"Liepähän niitä,\nmiten milloinkin on äkeällä päällä pappi tai munkki.\"\n\n\"Sano suoraan!\"\n\n\"No, ka, kaksi minä niistä ainakin tunnen ... vierustelu toisen miehen\nvaimon kera ja viikonpituinen humala.\"\n\nNiklas hämmentyi. Hänen puhtaat pojansilmänsä peittyivät silmäripsien\ntaakse. \"Perhana sinuaskin\", tapailivat kuitenkin huulet miehekästä\nsanaa. \"Älä sure, poika, sanovat ne silläkin tavalla, karanneet\nmunkit ja leikarit markkinoilla, ettei niitä ole olemassakaan,\nkuolemansyntejä, muuta kuin -- pölkkypäisyys, usko nunnien siveyteen ja\npaavin partaan.\"\n\nNiklas poistui mieli mustana ja ryhtyi ampumaan tuulimyllyn seinään,\nvanhaan pilkkaansa, tuohilevyyn, johon oli maalattu lepänvärillä\ntakamuksillaan istuva oravanpoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaalina viittoo jo puolittain matkatamineissaan rakennuksen nurkalta\nNiklasta ja Jaakkoa luokseen ja vie molemmat yliskamariin.\n\nIkkunan sinertävässä valossa hänen kalpeat kasvonsa ovat kuin myrkyn\nsyömät. Mutta niistä uhoo jälleen luja tarmo, joskin on unen tapaista\nhouretta hänen äänessään ja silmissään. Yksi ainoa salaperäinen ajatus\ntuntuu takovan hänen jokaisen sanansa takaa, eikä hän siedä mitään\nvastaväitteitä.\n\nJaakko-veljelleen hän sanoo pitkään mietityn kysymyksen: \"Varjeletko\nNiklasta joka kohdassa poissa ollessani, mitä tahansa aikoneekin\nHenrik, ja ... sattuisi mitä tahansa?\"\n\n\"Mitä aiot?\" Jaakko kysyi. \"Et kai juosta sen muinaisesi perässä --\nryssien puolelle?\"\n\nMaalinan jäykissä kasvoissa liikahti sittenkin hätä ja epätietoisuus.\n\"En tiedä, en tiedä...\" Ja taas nytkähti suupielissä äkkinäistä tarmoa.\n\"Mutta hyvityksen ja täysin mitoin hän on saapa, Satakunnan Daavid,\nminulta ja tältä suvulta, sen takaan, niin totta kuin pyhä Magdaleena,\nkärsimyksessä autuas, minua auttakoon.\"\n\n\"Sen on kuoltava\", tuli kuohahtaen Niklaan huulilta. Ja poika näytti\näidistä, seisoessaan tuossa niska kenossa, leuka rintaa vasten\npainettuna, nuorelta, repivältä ilvekseltä. Hän säikähti ja joutui\nymmälleen. \"Kuka, mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sigurd Horten, joka ei ole sinun miehesi Jumalan edessä.\"\n\nMitä tuo poika ajattelikaan! Oliko hänestäkin tuleva koston\nkiduttama tai korpia juokseva susi, oman isänsä onneton poika?\nJostain, kaukaa, häivähti Maalinan mieleen pienen pieni, kuukauden\nvanha lapsi jänkäpirtin kehdossa. Se haroo ikkunaluukusta virtaavaa\npäivänsuikaletta sormillaan, joiden kyntysissä on pienet pilkut --\nonnettomuuksien enteet. Oletko kuoleva suureen sotaan, säärivarren\nverran saappaissasi verta. Näinhän hän oli silloin vavahtanut\nhirvittävää ajatusta.\n\nEi, ei, ei ei! Toisin oli ylenevä hänen puhtoisensa... Ja äiti otti\nNiklasta kaulasta, nauraen ja hyvitellen. Mitäs nyt sellaisia?\nHöpsimään tässä! Mennyt on mennyttä. Ja missäs aviossa hän sitten muka\nolisikaan! Eihän se, Horte-ukko, muuta kuin makaili kuolintaljoillaan.\nSellaistako tässä kovistelemaan, syytöntä vanhusta.\n\n\"Niin, niin, syyllinen, salailija, minun elämäni noitalintu -- se on\nmuualla, se on veljesi Henrik\", hän jatkoi ajatustansa tuijottaen\nkiinteästi Jaakkoa kasvoihin. \"Puollatko poikaani sitä miestä vastaan?\nTulen Niklaan kyllä ajoissa täältä noutamaan, sopivan ajan tullen.\"\n\n\"Vai että puolletaanko?\" Jaakko tapaili tukkaansa haroen. Vähältä,\nettei mies vetistellyt. \"Liepä tuosta huolta pidetty, vai...?\"\nYksinkertaisissa sanoissa oli sellaista rehtiyttä, ettei sisar enää\nmitään kysellyt. Hän ryhtyi haalimaan kokoon loppuja tavaroitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiturin suojassa odottaa soutajineen Maalinan vene. Henrik on saunassa\nkatsomassa vaimoansa, jota ollaan aikeissa siirtää emännäntupaan\ntoipumaan raskaasta piinasta.\n\nMaalina seisoo laiturilla. Henrik tulee hitaasti kuukkien sanomaan\nhyvästiä. Niklas odottaa loitolla laiturin kulmakkeessa. Ristin-muori\nja Jaakko ovat hommailevinaan tavaroitten järjestelemisessä. Suvun\npäämies lähestyy ilmeettömin kasvoin, joilla on pelkkää valvoneen\nmiehen riutumusta.\n\n\"Hyvästi, Henrik\", sisar sanoo kättä antamatta. Astuu pari askelta\nlaiturin reunaa kohti. Niklas oli tullut lähelle. Ristin-emäntä ja\nJaakko olivat suoristuneet paikalleen. Oli kuin ei olisi kukaan\nrohjennut puhua. Maalina otti Niklasta toisella kädellä hartiasta,\ntoinen pusertui hitaasti nyrkkiin.\n\n\"Sinun sopisi muistaa nyt ja vastedes\", hän katsoi Henrikiä lujasti\nsilmiin, \"mitä ennusti Herran Enkeli Hagarin pojasta. 'Hän tulee\ntylyksi mieheksi, ja hänen kätensä on jokaista teitä vastaan.' Varo,\nettei meidän suvussamme sillä tavalla käy!\" Henrik hymähti, suupielet\nväsyneissä kureissa, kuin sanoakseen: \"Liepähän tuota kuultu,\nparikymmentä vuotta.\" Mutta Maalina oli, vielä kerran poikaansa\nkaulatessaan, sortua itkun hyrskeeseen. Taas tuli vavahtelevilta\nhuulilta, mutta nyt silmät haikeasti loistaen itkun sateessa: \"Ja\nhän on asuva kaikkein veljeinsä edessä, asuva on, asuva...\" Sanat\ntyrehtyivät pitkään, nyyhkäisevään itkuun, johon Ristin-muori yhtyi\nherkästi herahtavalla kyynelellä.\n\nJa vetäisy vetäisyltä eteni raskas vene jättäen jälkeensä himmeän\nkuultavina kiertyileviä, hitaita vuolteita. Pian se kääntyi itäiseen\nsalmeen ja katosi. Ristin-muori köpitteli pienessä etunojossa saunalle.\nMiehet nouseskelivat rinnepolkua ulkotanhualle.\n\nLähellä pääporttia laajan hirsikasan luona Henrik pysähtyi. Jokin\nuusi, tähän asti täysin vieras ajatus näytti kiertävän hänen\nkasvoillaan. Se kehkeytyi kerälle ja vetäytyi äkkiä lujaksi solmuksi:\n\"Niinpä niin, onpahan noita tuossa yli tarpeenkin. Kokoa, Jaakko,\nkirvesmiehet. Tuonne asetuvan pohjoispäätyyn rakennetaan oitis, ennen\nlumentuloa, isännäntupa. Pihanpohjissa olevat katokset voidaan sitten\nkeväällä siirtää sinnemmäksi.\" Ja kotvan kuluttua hän lisäsi katkeraa\nleikkiä äänessä: \"Saa käydä päinsä, Kurkelassa, kaivaa perustukset\nroutamaahankin.\"\n\n\"Mikäs, ettei kävisi\", Jaakko oli yhtyvinään leikinlaskuun. \"Toki\ntarvitaan tällaisessa laivassa ruorimiehelle oma kajuutta.\"\n\"Tarvitaanpa kyllä\", jurahti lopuksi isäntäveljen sana, lujatahtoisena\nkuin moukari sepän kädestä alasimelle.\n\n\n\n\n6.\n\nMUUTTOLINNUT.\n\n\nRaision ja Maskun tienmutkassa, jonka pohjanpuolelta, neljänneksen\nverran tuonnempaa, haarautuu tie Naantalin luostariniemelle, kyyhöttää\nmahtavien määkivien, korkeiksi huipentuvien katajien ja parin vielä\nalastoman pihlajan keskellä matala ja harmaa Kerttulan talo.\n\nLuulisi olevan kiire kevättöillä. On jo muuttolintujen aika. Mutta ei\nnäy emäntää eikä isäntää pihalla tai kynnöksellä.\n\nVain kaksi lasta, tyttö ja poika, nuhjaa lämminmultaisella\npihakennäällä leikkihommissa.\n\nOn tullut jo monenmoista muuttolintua: naaraskottaraiset ja näiden\nperässä ominpäin huikentelevat poikamieskottaraiset, ja samaa tietä\novat lentäneet peipposet, urpiaiset ja käpylinnut, puhumattakaan\nnoista ainaisista kakkarapitojen pitäjistä -- varsinkin näin ratsutien\nvarsilla -- variksista ja varpusista.\n\nMutta tänään olivat saapuneet suokukot ja suokulaiset!\n\nPitkät nokat iloisesti ojossa, ruskeat höyhenistöt välkehtien ne\nsoutavat kiitävässä vauhdissa yli talon kauas pohjolan suomaille.\n\nPoika on seurannut hetken lintujen lentoa ja keksii samassa uuden\nleikin. \"Liisa, me teemme itsellemme lintuja, muuttolintuja!\" hän\nhuutaa. Ja pian lennähtelevät kanojen peräpakaroista irronneet\nhöytyväiset huimin puhalluksin heidän kämmenpäiltään kaksin, kolmin,\nkokonaisin parvin ja uupuvat lenseän tuulen vieminä mikä minnekin.\n\nNe ovat heidän omia muuttolintujaan, milloin peipposia ja pääskysiä,\nmilloin urpiaisia ja hippiäisiä. Poika huutelee linnunnimiään ja sitä\nkoreampi on nimi, mitä kauemmaksi tai leyhyvämmin höyhen lentää.\nMilloin leikkiläävien katolle, milloin tarhojen aidoille, milloin\nkorren päähän istahtaa lentoon lähetetty lintu.\n\nJo viipottaa pari höyhentä laakealle maakivelle, lähelle pihakaivoa.\n\n\"Västäräkki! Ne ovat västäräkkejä rantakivellä! Katso, katso, sillä\ntavalla viipottavat ... hännät.\"\n\nVasta juostessaan kaivoa kohti poika huomaa vaeltavan dominikaanimunkin\nistuvan kaivolla valelemassa vedellä maantien päiväisessä loassa ja\nyöllisessä roudassa tulehtuneita jalkojaan.\n\nLapset eivät mustakaapua hämmästy. Harva se päivähän he ovat tottuneet\nnäkemään Naantalin pappismunkkeja, joiden hallitsema lampuotitila\non tämä heidänkin kotonsa. Eivätkä he ole säikähdelleet monenlaisia\nmuitakaan matkalaisia, sillä pakolaisia tulee yksitellen ja\nryhmittäin vielä tänäkin kevännä Turusta päin, jossa yhä -- vaikka\nlinna ja kaupunki jo ovatkin Kristian Pentinpoika Oxenstjernan,\nunionilaisherran, hallussa -- vallitsee levottomuus, tarttuvat taudit\nja ankara nälkä asujaimiston keskuudessa.\n\nNiinpä Jussi-poika juoksee pysähtymättä munkkia kohti. \"Hoi, isä\",\nhän jatkaa huutamistaan, \"näetkö, väpättää, väpättää!\" Ja taas jatkuu\nleikki. Mutta taas lentää myöskin suokulaisten kiireinen parvi.\n\nNiin, siinä ne olivat taaskin -- nuo hänen synnillisen hulluutensa\nsanansaattajat, ajattelee vaeltaja. Ooh, miksi hän ne tunsikin jo\nmenneiltä ajoilta paremmin kuin oman sydämensä!\n\nMustaveli ei voinut olla hymyilemättä poikamaista iloa. Siellä kaukana,\njossa hän, entinen pyhäin kuvain tekijä, Siimon maalari, oli kerran\nrakastunut Suensaaren pirkkaneitoon, siellä nuo lentelevät kukkopojat\nkohta kyykistelevät, hypähtelevät toisiansa vastaan kaulapanssarit\nporhossa, miekkaillen pitkillä nokillaan kuin parhaatkin junkkarit\nkaksintaistelussa.\n\nJa Lappiin, Saamemaahan saakka ne juupelit lentävät!\n\nMutta ilo pimenee munkin kasvoilta. Niinhän hän oli ollut kerran\nitsekin kuin nuo naaraista tappelevat suokukot.\n\nHänen oli täytynyt kaksintaistelussa Margareetta Kurjesta saada\nVesilahden Klaus Kurjen miekka syvälle rintaansa, ennenkuin hän eräänä\nyönä, salaa kuin varas, oli paennut tautivuoteeltaan, vaeltanut\nTurun luostariin ja vihdoin, vuosia myöhemmin, kaukaisen Augsburgin\ndominikaaniluostariin saakka.\n\nMutta miksi hän oli lähtenyt luostaristaan? Ja miksi hän viivytteli\ntässä birgittalaisluostarin tienhaarassa, vaikka hän juuri\ntällaisena muuttolintujen päivänä, vuosi sitten, uskoi saaneensa\nkuin ilmestyksessä pyhimyksiltä käskyn vaeltaa Lappiin kastamaan\nkastamattomia?\n\nJa eikö hänellä olisi ollut siellä, etelässä, kylliksi tehtävää! Hänhän\noli ollut jo kuuluisa opistaan. Itse priori ja Leonhardus Modler,\nhänen opettajansa, olivat luvanneet hänet jo seuraavaksi talveksi\nveljeskunnan kuuluisimpaan korkeakouluun, Bolognan yliopistoon.\n\nEivätkö juuri siksi Pietari Lombarduksen visaiset sentenssit ja\nHermanus Augsburgilaisen raskaan raskas \"De cognitione\" olleet tulleet\nhänelle iloksi ja uskallukseksi, että hänenkin sanansa voimalla oli\nkerran tuhottava poltetun Hussin hengelliset äpärät, nuo kalikstiinit\nja taborilaiset, jotka joka puolelta nousivat pyhää isää vastaan?\n\nBolognasta hänen piti palata täytettynä hengen viisaudella ja lyödä\nRooman lähettämänä inkvisiittorina Hussin postillat ja silmäpuolet\nzhizhkalaiset roviolle. Mutta ei, sensijaan, että hän oli kerran oleva\nkuuluisa uskon taistelija ja ehkäpä \"magister in summa theologia\", hän\noli eräänä kevätpäivänä heittänyt kaikki ja juossut kuin mikä tahansa\nkarannut munkki tai markkinoitten leikari-narri -- muuttolintujen myötä.\n\nVieläkin, tänä hetkenä, Siimon-veli näkee tuon hullun kevätpäivänsä\ntapaukset ja itsensä ilmielävänä edessään.\n\nHän seisoo torin ja luostarikujan kulmauksessa. Läpi aukeaman kulkee\njonossa neljäkymmentä hussilaiskerettiä, jotka Augsburgin piispa\nPeter von Schaumburg on tuominnut vuoden ajan kantamaan rinnallaan ja\nselässään keltaista ristiä ja kerran päivässä, rahvaan heitä sylkiessä,\nvaeltamaan Neitsyen temppelistä Ulrichin-kirkon edustalle, ryömiäkseen\npolvillaan sen portaat.\n\nHän, Siimon-veli, aikoo ryhtyä suomimaan saarnan ruoskalla noita\nkerettiläisiä koiria. Mutta samassa hän jää suu auki tuijottamaan\nylöspäin, Baijerin huhtikuuta humisevalle taivaalle. Haarapussi\nluisuu olalta. Pää kallellaan tirkistelee tämä arvon veli, Neitsyen\nja ruususeppeleen hengenritari, tämä muka kaikkien sielujen terveys,\noikea \"salus animarum\", hän vain tirkistelee yhä suu ammollaan\npilvenpaltteille. Ja koko rahvas unohtaa hänen mukanaan kerettiläiset,\nluullen hurskaan veljen näkevän taivaallisia näkyjä.\n\nMuistelija hymähtää kuin itseänsä ivatakseen. Ja mikä oli tuo näky?\nVain taivaanvuohia, jotka matkallaan Hyperborean soille olivat\npäättäneet antaa välkkyvän Lech-virran yllä taivaallisen näytöksen,\njolla ei ollut vertaa markkinaklovnien parhaissa tempuissa.\n\nJa hän havahtuu vasta, kun rahvas nauraa hänelle, nauraa kerettiläistä,\nröyhkeätä naurua, aivankuin olisi tuo uskonkiihkoinen \"Herran koira\"\nsaatu kiinni lopultakin salaisesta synnistä.\n\nSilloin hän, Siimon-veli, pakenee. Eikä hän kuule enää mitään\nnaurunhohotuksia, sillä kotomaan jäänlähdöt, kiveliöt, suot ja\nvalkeat järvet siintävät hänen silmiinsä. Ja vasta kaukana kaupungin\nulkopuolella, maantiellä, hän pysähtyy ja huomaa hypistelevänsä\nrukousnauhansa ruusupuisia helmiä.\n\nNiin, silloin, tuona ihmeellisenä hetkenä, nuo muuttolinnut olivat\nolleet hänelle totisen todesti taivaallinen ilmestys. Ja hän oli\nuskonut suureksi tehtäväkseen vaeltaa tänne kotimaahan, tullakseen\nLapin apostoliksi.\n\nMutta nyt? Äskeiset ristiriitaiset kysymykset palasivat hänen\nmieleensä. Hän ei tänä hetkenä tiedä, oliko hänet lopultakin tuonut\ntähän tienristeykseen vain halu ja himo nähdä muinaista rakastettuansa,\njoka tuolla neljänneksen päässä sovittaa omaa synninosallisuuttaan\nnunnankopissa.\n\nLeikkivät lapset ovat kadonneet pirttiin. Hänen sydämensä on vieläkin\nautiompi kuin tyhjä pihamaa ja ympäröivät peltotilkut. Tuossa on\nsentään leikitty elämän alkajaisia. Noilla pelloilla ouruaa kirren\nalta maata kasvattava elämä. Mutta hänessä, hänessä, \"apostolissa\", ei\nkasva, ei liikahda mikään.\n\nIlma kuuleutuu jo illaksi. Siimon-munkin ruumis värähtelee\nväsymyksestä, vilusta ja pitkästä paastoamisesta. Hitaasti, hapuilevin\nhuulin hän koettaa tavailla kirjojensa oppilauseita. \"Status\nperfectionis\", niin, hänen on jälleen saavutettava pysyvä yhteisyys\nJumalan kanssa, kuten veljeskunnan säännöt käskevät. \"Veritas,\nveritas\", hän hokee sanaa, joka on painettu veljeskunnan vaakunaan.\n\nKevään tuore henki ja vilu uuvuttaa hänet horteen tapaiseen,\najatuksettomaan oloon. Hän herää vasta, kun poika tulee kutsumaan\nhäntä vuoteessa makaavan sairaan äitinsä luo, joka haluaa kuulla sanan\nlohdutusta ja tarjota yösijan vaeltajalle.\n\n\n\n\n7.\n\nUUSPEILIT JA LEIKARIT.\n\n\nEivät ainoastaan hussilaiset, valdolaiset, begardit ja lollardit\nrovioillaan julistaneet, goottilais-katolisen hengentemppelin\nrappeutuessa, uuden opin sanomaa.\n\nTämä havisi ilmassa yli koko Euroopan. Sitä lauloi jokainen\nmuuttolintujen jata, sitä kukki jokainen kevätpälvi ja sitä huusi\njokaisen vaeltajan jalanjälki. Se herätti munkin kammiostaan ja tämä\ntuli karkulaismunkiksi. Se poltti uutena elämänikävänä nunnan povea, ja\nhänkin karkasi rippi-isänsä, maankiertäjän tai nuoruudenrakastettunsa\nkeralla.\n\nHe tulivat vaeltajiksi, halveksituiksi ja parjatuiksi, ja liittyivät\nkaikkien maitten haaskalintuihin: uuspeilien, pöllöilijöitten,\napinamaakareitten ja leikareitten markkinaseurueisiin.\n\nNämä muuttolinnut eivät näyttäneet ihanilta. He olivat samassa arvossa\nihmisten silmissä kuin korpit ja rähisevät naakat.\n\nMutta hekin lauloivat riettaissa pilkkalauluissaan uutta\nuskoa ihmishengen vapauteen. He olivat narrinkoltuissaan ja\nkerjurinviitoissaan rumia kuin märät varikset. Mutta heillä oli sama\ntehtävä kuin haaskalinnuilla: he söivät rienaaviin suihinsa sen, mikä\noli hengen maaperässä kelvotonta ja mätänevää. He repivät. Mutta hekin\nolivat edelläkävijöitä, sillä repiessään he puhdistivat.\n\nMyös kaukaisen Pohjolan kaupungeissa, maanteillä ja markkinoilla oli\nalkanut vuosi vuodelta kierrellä yhä enemmän näitä tempuntekijoitä\nja ilvehtijöitä, jotka olivat eri maista kerääntyneet vaeltaviksi\nseurueiksi.\n\nNiinpä tapahtui, että seuraavana aamuna, kun mustaveli Siimon oli\npesemässä kasvojaan yöpymistalonsa kaivolla, alkaa Turun tieltä kuulua\nhurjalta helähtävää, vieraskielistä lemmenlaulua.\n\nSiimon-veli hätkähtää. Nuo veijarit olivat tulleet samalla\nLyypekin-laivalla kuin hänkin Turkuun, ja hän oli heitä koko matkan\nvältellyt varjellakseen munkinkaapuaan häväistykseltä.\n\nLaulu lähenee ja äkkiä se vaihtuu pyhän Franciscuksen aurinkohymniksi:\n\n\"Laudato sie, mi Signore, cum tucte le tue creature\", kajahtaa hurjassa\nkevätilossa laulettu säe, joka samassa hukkuu läheisen mäentöyrään\ntaakse.\n\nSe on Siimon-veljen mielestä Assisin pyhän katujan röyhkeätä pilkkaa.\nMutta hän ei piiloudu eikä pakene. Oman sielunsa umpikujassa hän sai\njumalallisena johdatuksena ajatuksen, että nuo Asmodeuksen riettaat\npojat oli lähetetty hänelle koettelemukseksi, joka oli johdattava\nhänen askeleensa oikeaan. Niin, Mestari oli lähettänyt hänellekin,\narvottomalle, suuren kiusauksen kotimaan korpeen. Hänen oli, Kristuksen\npilkan nimessä, kestettävä oman puhtaan uskonsa puolesta. Ja hän jäi\nrauhallisena paikalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäänarri, joka kantaa tiu'uissa kilajavaa punakeltaista narrinkolttua\ntoisella olkapäällään, pitkä sulka hiippalakkinsa takareunassa, marssii\ntoista jalkaa ontuen merkillisen näyttelijäjoukon etunenässä.\n\n\"Hoi, Lynkkä!\" huutaa takaapäin karannut munkki, jota muut sanovat\nAasinkorvaksi, \"tuolla on beliaalin ottopoika, munkki, hoi, munkinlaulu\nkurkuista irti!\" Ja Aasinkorva riuhtaisee irvokkaassa ilossa päästään\npyhiinvaeltajan reuskalierisen hatun, alkaen veisata juopon kärisevällä\näänellä.\n\nKompurajalka ja Sokko, joiden erikoistaitona oli \"Rampa ja\nsokea\"-ilveilyn näytteleminen markkinarahvaalle, yhtyvät pilkkalauluun.\nVieläpä Turun-koulun teinit, jotka ovat kerjuukierrollaan yhtyneet\n\"joculatoreitten\" joukkoon, tapailevat mukana laulun sanoja.\n\n    \"Likaisen munkin hiippaan\n    sa narrintiu'ut laita, niin\n    talonjussi tollo, saita\n    ei luottaa aviosiippaan\n    voi päivällä taikkapa yöllä\",\n\nlauloi risainen joukko täyttä kurkkua, ja päänarri Lynkkä kiekui kuin\njuopunut kukko katonharjalla. Jo kiersivät leikarit kaivonkannelle\nistuutuneen Siimon-veljen ympäri ja laulu jatkui yhä irvokkaampana:\n\n    \"Likaisen munkin hiippaan\n    sa aasinkorvat laita,\n    takapakarat ja aluspaita\n    lyö belzebubin riippaan,\n    niin helvetin kattila kiehuu...\n    Kukko kie-kuu-uu!\"\n\nJa pilkkaajat jatkoivat rähisten mikä milläkin rivolla sutkauksella.\n\nEräät ilonpitäjistä olivat ryhtyneet syömään eväspusseistaan.\nMutta Lynkkä oli alkanut matkia papukaijan papatusta nelistäen\nnarrinolkurinsa kimeitä tiukuja. Ja Aasinkorva huutaa sekaan: \"Inferno,\nInferno! Paavit helvetin peräseinään ja kardinaalit kortinpeluuseen\nrikkaan miehen kanssa helvetin viimeisestä viinintipasta, hoi pojat!\nVai onkos, veli parka, kerjurinrepussasi kardinaalinhattu, häh?\"\n\nTähän saakka oli veli Siimon istunut maahan tuijotellen tai\nhymähdellen. Mutta nyt hän nosti kasvonsa, sillä hän oli kuullut\nhumisevaa siipien havinaa taivaalta. Hänen poikaikänsä parhaat\nkevätlinnut, merihanhet, lentävät siellä monikymmenisessä\nmuuttoparvessaan. Hehkeänpunaiset nokat innokkaasti sojossa ja yhtä\npunaiset räpylät perää pitämässä ne kiitävät kummallisina vasamina\nOulujoen suihin, syntymärannoilleen.\n\nLapset olivat tulleet leikkeihinsä pihamaalle ja tirkistelleet tähän\nsaakka silmät sirrillään outoa komeljanttareitten joukkoa. Nyt he\nyltyvät huutamaan ihastustaan lintujen lennolle.\n\nNiin, siellä humisee puhdas elämänilo, kiitää ajatus veli Siimonin\nsydämessä. Hän on noussut ja heilauttaa kerjuupussin olalleen.\n\"Ei, veljet, ei\", hän sanoo lujalla, nuorekkaalla äänellä, \"täällä\nhaarapussissani ei ole muuta kuin leivänkantoja ja marttyyrikruunu.\nMutta muuten te olette, hyvät veljet, te olette, in nomine Jesu,\noikeassa.\"\n\nNuo huolettomuuden lapset, \"Les enfants sans souci\", kuten he\nseuruettaan nimittivät, jäivät suut ammolleen. Osasiko tuo mustakaapu\nvastata ivalla heidän pilkkaansa?\n\n    \"O, fratres, o, sorores,\n    o, joculatores...\"\n\nyrittää Lynkkä uutta laulua.\n\nMutta Siimonin ääni on noussut mahtavaksi. \"Niin, olette oikeassa,\no, fratres! Kristikunta on villityksen valtaan joutunut. Henkeä ja\nautuutta ostetaan mammonalla, nunnain rukousnauha ei enää laske\nrukouksia, vaan pyhäin muurien varjossa varastettuja suudelmia. Munkit\neivät enää kylve katumuksen virrassa vaan kolmessakymmenessä aarnissa\nEtschin-viiniä. Oikeassa olette, kadotuksen pojat, enkö olisi sitä omin\nsilmin nähnyt Augsburgissa ja muualla!\"\n\nYmpärillä seisovat maiskuttivat huuliaan kuullessaan mainittavan\nTyrolin ihaninta viiniä. Mutta veli Siimon jatkoi iloinen pilkka\nsilmissään: \"Tottakai olette oikeassa, rakkaat veljet, sillä ajan\npahennuksessa ei edes taivaan Herra löydä enää muuta keinoa sieluja\npelastaakseen kuin saattamalla muuttolinnut laulamaan oikeata sanomaa\nja teidän kaltaiset belzebubit julistamaan totuutta! Erikoisesti juuri\nminulle te teitte suuressa koettelemuksessa ihmeen, hulluuden veljet.\nTe osoititte, että mihin kulkenenkin, en teidän tietänne kadotukseen.\"\n\nHän nosti kätensä hyvästiksi: \"Pax et bonum, fratres!\"\n\nAasinkorva oli kiukuissaan. Häneltä ei vielä kukaan ollut saanut\nviimeistä sanaa. Ja hän huusi älyttömästi herjaten: \"Kenenkäs kanssa\nkarkasit, birgittaren vai dominikaanittaren?\"\n\nVeli Siimon kääntyi vielä tieltä seurueeseen päin, huudahti hymyillen:\n\"Syntieni keralla, frater benedictus!\" Ja taas hän kääntyi pohjoista\nkohti hymisten puoliksi itsekseen: \"Ja siksi ei ole minulla oikeutta\nkääntyä taaksepäin eikä tuonne, vasemmalle tai oikealle, vaan\ntuonne...\" Ja hänen kätensä nousi aivankuin tavoittamaan jo loitolla,\ntaivaanrannalla lentävää merihanhien laumaa.\n\nMutta leikkivien lasten, Jussin ja Liisan, imehtivät silmät katselivat\nmerihanhien hilpeätä lentoa, kunnes ne olivat sokaistua hiilakkaasta\nilmasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaantalin luostariin vievä syrjätie kulki kevääntuoreitten havupuitten\nlomitse. Teiden risteyksessä, loivan ylämäen tienvierisellä kennäällä,\nseisoo suojakatoksensa alla ristiinnaulitun sateen ja pakkasen\nlahonharmaaksi haalistama kuva.\n\nTämän juurelle on polvistunut Siimon-veli. Ilo loistaa hänen\nluostaritien holviin katsovista silmistään. Hän tietää voittaneensa\nkiusauksen. Hänestä tuntuu kuin hän nyt jättäisi viettelyksistä\ntietämättömän neidon puhtaana leikkimään Armonlaakson luostaritarhaan,\naivankuin nuo lapset äsken tuonne pienen talon pihamaalle.\n\nTämän vuoksi on hänen rukouksensa kiitosta ja ylistystä pyhälle Annalle\nja Birgitalle, joille luostari on pyhitetty.\n\nSuloisen hurman täyttämänä hän ei huomaa, että luostaritietä lähestyy\nsolakkavartaloinen nunna, joka kantaa koria käsivarrellaan. Kapeassa,\nharmaassa kaavussaan nunna lähestyy hitain, joustavin askelin. Eikä\nSiimon-veli havaitse tuossa olennossa mitään tuttua. Hänessä häivähtää\nvain ajatus, että sisar on menossa sairaanhoitoon tai jakamaan\nalmuja, ehkäpä juuri tuonne hänen yöpymispaikkaansa, sen sairaalle\nleskivaimolle.\n\nValkea pääliina kiertää tiiviisti tulijan ohimot ja posket, niin että\nvain suuret, tummansiniset silmät ovat näkyvissä. Niiden voimasta\nnousee rukoilija hitaasti, lumottuna seisoalleen. Nuo silmät hän\non nähnyt. Ja hän näkee tänä hetkenä Suensaaren koivikon, jossa ne\novat säteilleet palavina häntä vastaan. Hän näkee Pirkkiön kirkon,\njossa hän maalaa parhaillaan kiirastulen liekkejä tauluunsa, noiden\nsilmien taaskin säteillessä, nuorten huulien ilkamoidessa ja tummien\nkulmallisten värähtäessä tyttömäistä arkuutta.\n\nOliko tämä armo vai kiusausten kiusaus? Riemu ja tuska syöksyy\npoltinorana hänen olemukseensa. Hän ei näe muuta kuin sen, että nunnan\nolkavaatteen lieve laskeutuu hihaa pitkin ja että käsi laskee korin\ntienvieren nurmikolle. Mutta aamunvalossa kellerväkylkinen koivu,\njonka oksat hohtavat kevään punerrusta, seisoo tummaa havukkoa vasten,\naivankuin uhmaisi uhkealla kauneudellaan kevään kaikkia ihmeitä.\n\n\"Tiesin sinun tulevan\", kuuluu nunnan ääni. \"Mistä tiesit, näyssäkö,\nilmestyksessäkö?\"\n\nNunna hymähtää. \"Olen vain lukenut pyhän Birgitan ilmestyksiä,\nen nähnyt.\" Äänessä on jotain katkeruutta, ehkäpä kovuutta. Se\nherättää Siimonin täyteen valveilla oloon. \"Marketta!\" hän huudahtaa\ntukahtuneesti.\n\n\"Niin\", jatkaa nunna rauhallisesti, \"Turun dominikaani veli oli\nasioimassa ja tiesi sinun palanneen Augsburgista, kuulema oppineena ja\nviisaana.\" Taas särähti äänestä jotain syyttävää, vieläpä ivaa.\n\nSiimon-veli nostaa kätensä siunaukseen: \"Pax et bonum, sisar\nMargareetta.\"\n\n\"Miksi karkasit kuin varas kymmenen vuotta sitten?\" Kysymys tuli\nyhtäkkisenä, ja kuin vuosien kivettämiä olivat sanat.\n\n\"Eräänä yönä, huutaessani Jumalani puoleen suuressa tuskassa,\nminun käskettiin nousta ja lähteä. Mutta olin vasta askelen verran\nkääntymyksen tiellä. En rohjennut sinua enää nähdä.\"\n\n\"Ja tiedätkö, mitä minä tein?\" Aamu kävi merkillisen autioksi molempien\nympärillä. Hetkeen ei kumpikaan puhunut.\n\nÄkkiä, melkein raivokkaalla tempauksella repäisee Margareetta\nolkavaatteensa syrjään, repäisee toisen kerran, niin että kireän\nnunnankaavun yksinkertainen, iso puunappi sinkoaa irti. Nopeasti\npaljastuu päähineen ja valkean alusnutun sepaluksen lomasta valkea\nkaula. \"Tein tämän, ja sen arpi on suurempi kuin sinun hurskaassa\nrinnassasi.\"\n\nKaulan kuopasta lähelle solisluuta juoksee himmeä, kovettunut arpi.\nMutta kaula kohoaa sitä uhkeampana, maidon valkeana.\n\n\"Tein sen ensimmäisessä epätoivossani. Halusin kuolla, koska petit\nminut, niin, petit, sillä minä olisin tahtonut, parannuttuasi, seurata\nsinua rintamaille tai korpeen.\"\n\n\"Sanon vieläkin, että rakkautemme ja vielä enemmän koko entinen\nöykkärin elämäni oli paljastunut minulle synniksi ja saastaksi. Minun\ntäytyi paeta sieluni vuoksi! Ja tiedä myöskin, että sillä pakomatkalla\nolen yhä, menossa Lappiin käännytystyöhön.\"\n\n\"Rakastatko minua?\"\n\nSiimon astahti askelen Margareettaa kohti. Molemmat kädet ojentuivat\nsyleilläkseen. Vartalo oli sorjistunut täyteen miehuusvoimaansa.\nMunkinviitta näytti luonnottomalta hänen hartioillaan.\n\nMutta kädet jäykistyivät, huulet sammalsivat: \"Rakastan sinua\nnöyryydessä ja siveydessä, sisarena...\"\n\n\"Turhaan valehtelet, mies\", kuului riemukas ääni. Margareetta otti\npäästään palttinaisen päällisliinansa ja lähestyi avoimin päin.\n\"Katso\", hän jatkoi nauraen uhmaavasti, kuten ennen tyttönä, \"tuohon\npalttinaan on ommeltu viisi punaista tilkkua. Ne kuvaavat muka\nKristuksen ristiä, kukaties pyhiä haavoja. Näetkö, katso, heitän sen\npois ja seuraan sinua! En kuulu tänne enkä Kurkelaan, sillä en ole\nluotu myöskään suuren talon kuihtuvaksi kyöpelineidoksi.\"\n\nSiimon oli joutunut hengelliseen hätään. \"Etkö ole onnellinen Neitsyen\nsisarena, etkö ole kylliksi rukoillut?\"\n\n\"Olen, olen\", Margareetta puhui tuskan kiihtämin sanoin, \"olen\nrukoillut, laulanut ja lukenut. 'Hänen autuaat jäsenensä ovat puhtaat\nkuin kedon perhosella, hänen sielunsa on kirkkain lyhty ja hänen\najatuksensa lähdevettä kirkkaammat.' Vai enkö olisi laulanut ja\nlukenut pyhän Birgitan ilmestyksiä! Olen, mutta se kaikki ei ole minua\nauttanut.\" Ja hän päätti asiallisen selvästi: \"En ole saanut rauhaa\nmistään muusta kuin sairaitten hoidosta ja köyhäin auttamisesta.\"\n\n\"Siispä olet sinäkin, sisar, joutunut tämän ajan epäuskon valtaan,\nkerettiläisyyteen!\"\n\n\"Enpä luule, meidän korviimme opit ja harhaopit ovat tulleet vain\nkaukaisena huminana. Minussa lienee vain liian paljon Kurkien\n'maallista' verta ja ... rakkautta.\"\n\n\"Sinä olet Haeresis Dea!\" huusi Siimon yhä kauhistuneempana.\n\"Marttiirain kautta, kuule minua... Minä en salli, pyhimykset minua\nauttakoot, että sinä juokset karanneitten nunnien laumaan. Me emme saa\ntulla sellaisiksi kuin nuo tuolla -- leikarit ja kiertolaishaaskat,\njotka pitävät yhtä porttojen kanssa.\"\n\n\"Olen lukenut senkin, että pyhä Birgitta kuuli näyssä sanottavan\nportolle: Olet vapaa ja lunastettu.\" Ja Margareetta seisoi\nnuoruudenrakastettunsa edessä vapaana, valkea alusnuttu yhä kaulasta\navoinna, tummanruskeat hiukset kimmeltävinä kuin muuttolinnun siipi.\nHän näytti olevan valmis vaeltamaan merihanhien laumassa läpi ihalan\nilman. Ja hän jatkoi, lähestyen Siimonin rinnan eteen, iloisen\nhoukuttelevasti: \"Sinä rakastat minua, älä kiellä... Ota minut mukanasi\nsinne, kauas, ota... Sinä saarnaat, minä autan kotakansaa sairauksissa\nja onnettomuuksissa.\"\n\nIhana tuoksu nuoresta naisesta, heräävästä maasta ja havuisesta\nmetsästä oli hurmaamaisillaan Siimonin. Heikkoakin heikompana hän näki\nvain suuret siniset silmät ja himmeän arven valkealla kaulalla. Mutta\nhän tekee ristinmerkin itsensä suojaksi, äkkinäisin väkivaltaisin\nliikkein.\n\n\"Poistu minusta, portto!\" hän huutaa.\n\nMargareetta seisoo hetken horjuen. Käsi kuroo vaistomaisesti alusnuttua\nsepaluksesta kokoon. Valkea sarka peittyy harmaaseen kaapuun.\n\n\"Olit nuorena itserakas tyhmyri. Olit kuin nuori, hassu pässi\nlaitumella, olit oikea pöyhkeyden teikari. Nyt kiivailet\nopinkappaleissa ja pakenet rakkauttasi 'uskon kilven' taakse. Mitä\nlienen sinussa rakastanut, silloin kun muut sinua vähäksyivät, en\ntiedä. Ehkäpä juuri sinun tyhmän tyhmää kiivauttasi. Hyvästi!\"\n\nÄänestä oli kuulunut suru ja kylmä äly. Siimon näki hänestä nyt vain\nkorkeavartaloisen, ylpeän selän ja kapeat, mutta taipumattomat hartiat.\nHän tarttui ristinpuuhun kalpeana, jäsenet jännittyneinä. Mutta\nMargareetta kääntyi vielä loitommalta. \"Tiedä kuitenkin\", hän sanoi,\n\"jos kerran tulen Lappiin, tulen abbedissan ja piispan lupakirjalla, en\nsinun. Luostariin en jää!\"\n\nYhä ylemmäksi oli noussut päivä. Se oli alkanut jo lämmittää.\nSiimon-veljen käsi herposi ristinpuusta. Kaukainen, mutta suloinen\nsovituksen toivo valui säteilevänä valona hänen sydämeensä. Hän ei\nrohjennut kysyä itseltään, oliko se valo Jumalasta vai maallista\nrakkautta. Eikä hän olisi siihen osannut vastatakaan, sillä\nylimaallisinkaan valo ei ole meissä lihallisesta sydämestämme\nerotettavissa, yhtä vähän kuin akanat ja jyvät peltojen tähkäin\ntehdessä terää ja heilimöidessä taivaantuulten alla.\n\n\n\n\n8.\n\nKARJALAN POSADNIEKKA.\n\n\nAjan riimusauvassa oli tultu taas Eskelinpäivän vankomerkkiin, kesäkuun\npuoliväliin, jolloin pidettiin Kemin juhannusmarkkinat.\n\nNyt olivat kaupat jo lopuillaan, kolmannen markkinapäivän iltapuolella.\nMutta nytpä juuri on kansaa sakonaan markkinapaikan, Sauvosaaren, joka\npuolella, sillä vyömassit ovat rahaa pullollaan ja harjakaisilot ovat\nalkaneet jo kärytä miesten sieraimissa.\n\nKauppaveneet, jotka peittävät satamalahden matalat rannat, on\nlastattu varpelaitoja myöten täyteen ostettua tavaraa. Ulompana\nmakaavat ulvilaisten ja turkulaisten purjelaivat, ruumat etupäässä\nlohitynnyrilastissa. Tyhjinä lojottavat vain vienalaisten ja\nvenäläisten haapiot, sillä heillä oli tapana myydä sarkansa ja\nsilkkinsä, jouhensa ja hamppunsa puhtaaseen rahaan ja vanhaan vaskeen,\nlukuunottamatta punaketun- ja saukonnahkoja, joita oli niputettu kevyet\nkasat haapioitten kokkapuolille.\n\nOllaan lähtövalmiita, rahakkaita ja huolettomia. Nyt on aika lyöttäytyä\nystäviksi, kierrellä markkinaleikareitten lavaa ja kirkkoa, jonka\nvierellä on Lasse Orrenpojan pääkapakka, nuuskia syrjäsaunat ja\ntilapäiset riukuhökkelit, joissa etenkin tuhkanaamat joivat päänsä\ntäyteen, tuhlaten rahansa, paitsi iloliemeen, monenlaiseen rihkamaan.\nRanta-aittojen kynnyksillä veljeiltiin tinapullot ja umpikannut\nuusia orpanoita kättelevissä kourissa. Ei puuttunut enää eräissä\nryyppyseuroissa muuta kuin viimeistä haparoivaa halausta ennen\nkellistymistä, jollei sattunut väliin raivopäistä tappelua.\n\nLapinvoudin asemiehet pitävät Iivari Voikkaalan johdolla vielä aisoissa\nlapinkansan, haeskellen varsinkin niitä kotakyläin vanhimpia, jotka\neivät ole vielä käyneet suorittamassa pirkkaverojansa Kennin talossa,\njossa Henrik ja Jaakko Kurki pitävät majaa.\n\nMutta ryssistä ja vienalaisista ei näytä tällä kertaa olevan\nminkäänlaista riesaa. Eivät ainoastaan Vienan ja Aunuksen karjalaiset\nvaan Käkisalmen takaiset ryssätkin liikkuvat porukasta porukkaan mesi\nkielellä.\n\nOn rauha, rauha on -- pogostoissa rajan takana, ga, ga, rauhankellot\nkilajavat, he vannoivat pyhän Iljan nimeen ja ristivät silmänsä.\n\nEi ollut tarvis Pohjanmaan miesten, tolkuttivat tolkuttamistaan,\npysytellä kotosalla heidän haapioittensa noustessa Kemiä ylöspäin,\nettä muka palaisivat yllättäen ryöstelemään tyhjiä taloja. Vot, vot,\ntavarishtshii, mennä vain takamaille kaskenpolttoon tai ylävesien\nlohipadoille, ei muuta kuin Jumalan rauhaa, bohdavai...\n\nJa mitäs sopottavat Ouluntaivalta tulleet Pihkovan pitkäparrat? Sopi\ntulla kemiläisten ja oululaisten pirkkain jospa vaikka samaa matkaa\nKajaanin kesämarkkinoille. Siellä vasta liikkuu tenka ja turunmarkka,\nsillä siellä heillä oli kätköissä parhaat Idän raakasilkit ja muuta\nylellisyyttä, pyhän Sofian, kaupungista, omin silmin Suuren Gorodin\nstoronoilta ostettua. A vot, vot, gospodat, pyhä Mikulka avitti,\nuskuinikki joi ja möi pilahinnalla, a vot, moi bratj, sinulle,\nveliseni, ilman rahaa ja hintaa...\n\nJoka puolella hotisevat ryssät samaan tapaan, niin että lopulta oli tuo\nruvennut arveluttamaan vanhimpia ja kokeneimpia pirkkoja.\n\n\"Viekottelee venäläinen, pidä veitsi vierelläsi\", he varoittelivat\nnuorempia. Mutta ryssä osasi temppunsa. Keminsuun karjalaissukuisiin\ntaloihin, Kuosmaseen ja Vehviläiseen, joissa rajantakaisten oli tapana\npitää tyyssijaa, houkuteltiin pirkkoja praasnikkoihin.\n\nErikoisen innokkaasti kiersivät Hovatan Sjenka ja Lari Ontronen, joilla\nheilläkin oli sukulaistalot aivan Sauvosaarta vastapäätä, mantereen\npuolella, pohjalaisnuorukaisten ryhmissä. Näyttivät hakevan hakemalla\njuuri Suensaaren ja Kemin päällikönpoikia.\n\nNäitä istuskeli tiheässä rypäässä kirkon portailla. Siinä oli Niklas\nKurjen orpanat, Voikkaalan Iivari ja Matti, joista edellinen oli jo\nalun kolmattakymmentä käypä, hojakalta varreltaan Iivari-isänsä ilmetty\nkuva, ja Matti, joka oli melkein Niklaan ikätoveri, oikea pulliainen,\näitinsä, Ursula-muorin, pienruskeat silmät ilomielisessä naamassa.\n\nIstuskeli siinä myöskin Toratin Antti ja Eerik Aapraminpoika, joka oli\npelastunut hirttonuorasta rupeamalla kerta kaikkiaan nihtipäälliköksi\nKurkelaan.\n\nIstuskelijat seurailevat tempuntekijöitten hommia näyttelylavalla,\njoka on kyhätty kokoon ranta-aitan maanpuoliseen päätyyn ja jolla\nLynkkä, Kompurajalka ja Sokko asettelevat kapineitaan kuntoon illan\nilveilynäytöstä varten.\n\nNuorukaiset odottelevat Niklasta, joka viipyy vielä Kennissä Jaakon\nlaskuapulaisena veronotossa.\n\nKennin talon rantalaiturin kupeella, varastoaittansa kynnyksellä\nistuen, pitää Henrik Kurki kesäisiä verokäräjiä. Lähellä pitkän penkin\nääressä merkitsevät Jaakko ja Niklas lautaan renkien mittaamat ja\npunnitsemat veroerät.\n\nNiklas näyttää totiselta. Paljon on muuttunut sitten viime syksyn\nKurkelassa. Sen isäntä on tullut umpimieliseksi. Puhuu tuskin muulloin\nkuin kiskoessaan alustalaisiltaan viimeisenkin suikaleen selkänahasta\nja vero-orjiltaan maksut ja maksujen maksut oravantöppöstä myöten.\n\nTuossa se nytkin istuu -- kapakala, mietti Niklas. Sen silmistä\ntuijottaa pistävä ilme -- saiturin armoton oka, joka lävistää\npienimmänkin vilpinyrityksen.\n\nHäneen, Niklaaseen, enomies on katsellut koko talven alta kulmain,\naivankuin yrittäisi ottaa häntä kiinni joka hetki jostain rikoksesta,\ntuolla tavalla juuri kuin nytkin, silmät pistävinä ja onttoina. \"Älä\nhuoli, siitä pojastahan se\", oli Jaakko lohdutellut, \"kyllä se siitä,\nkun antaa Jumala ajan mennä\". Mutta Niklas on kierrellyt pitkillä\nilveksenajotaipaleillaan koko kevättalven, sillä Kurkelassa hänen\nnuorta mieltään on tukehduttanut, aivankuin hänet olisi työnnetty\niloiselta lohipadolta salakavalasti koskeen, umpeuksiin, niin että oli\nmahdotonta hengittää.\n\nHänen täytyi nytkin riuhtaisemalla riuhtaista itsestään iloisia\najatuksia, jotta työ sujui reippaasti.\n\nMutta Henrik on alkanut kärttyillä. Missä muka viivyttelivät\nKelontekemän Launa-ukon perilliset? Taisivat jo tottua verottomina\nrikastumaan Merimaan valtiattaren suojissa ja suosiosta. Ja isännän\nvinoileva, entisestäänkin ohuemmaksi käynyt nenä näytti häijysti\nyrmyilevän juuri häntä, Niklasta, ja hänen äitiään vastaan.\n\n\"Ovat kyllä tulossa\", Niklas jurahti. \"Mistäs tiedät?\" \"Tapasin pari\nkelontekemäläistä.\" \"Tulossa ja tulossa\", ärisi Henrik, \"kai sinun\nkasvatuspaikkojasi kinumaan\".\n\nNiklas kuohahti: \"Mitä eivät verojansa maksane, suoritan minä\nnorjanmarkoilla\", hän kivahti. Käsi oli heilahtanut kuin lyömäisillään.\nTällaisella äänellä hän ei ollut vielä koskaan puhunut suvun\npäämiehelle. Jaakko tökkäsi poikaa kylkeen. Mutta tämä jurisi yhä\nhampaistaan: \"Hämähäkki...\"\n\nOnneksi laskeutui Launa vainajan Aslak-poika parine miehineen ja\nkantamuksineen rinnettä. Niklas ilostuu, unohtaa koko kiukkunsa.\nLoitompana tulee näet hehkeissä hartialiinoissaan ja kellansinisissä\nnilkkapauloissaan hänen kasvinsisarensa Eine, jota hän ei ole nähnyt\npariin vuoteen.\n\nAslak suutelee luonnonlapsen nöyryydellä omaa kättään ja ojentaa sen\nsitten päälliköille, kuten oli tapana veroherrojen edessä. Henrik\nsyynäilee tarkasti verotavaroita ja murahtelee lopulta tyytyväisenä.\nSiinä ovat kaikki, oravakiihtelykset, viisi näädännahkaa, viisi\nporontaljaa, vieläpä uhkea karhunnahka.\n\n\"Entä, entäpä... lahjavero?\" ärähtää äkkiä isäntä. \"Nehän, tuota ...\nkoomminkin jo annettiin viime talvena lapinvoudin talvikäräjillä...\" Ja\nlapinmies suuteli taas kumartaen kädenselkämystään. \"Kestivero ei ole\nmikään lahjavero?\" kivahti isäntä.\n\nJaakko yritti lyödä asian leikiksi. \"Vai ei lahjaveroja? Tässähän se on\n-- lapinkana!\" hän otti Eine-tyttöä nivusilta, \"he, tuossa on, ota, jos\non silmät miehellä päässä\".\n\nHenrik oli tuimistumaisillaan. Mutta tuli kuitenkin katsahtaneeksi\ntyttöön, jonka valkeahipiäisistä kasvoista siristelivät iloiset,\nruskeat silmät. \"Ka, sehän onkin, kana, puoliverinen, tuota...\" Ja\nveroherran kurkussa kärähti pieni nauru suosion merkiksi. \"Kasvaahan\nsitä meillä tällaista puolikypsää puolukkaa\", hyvitteli Aslak kuin\ntarjotakseen pientä makujuustoa isännälle. Mutta Henrik teki lyhyen,\nkylmän liikkeen kämmenellään.\n\nNiklas oli kuitenkin jo ennättänyt, naama hiukan punaisena,\nharpata kasvinsisarensa luo ja veti tämän riuhtaisten käsipuolesta\nloitommalle, aivankuin omana suojattinaan. Verisen hurjat sanat olivat\nsyöksymäisillään hänen suustaan. Toinen käsi oli jo kohoamassa nyrkkinä.\n\nMutta tyttö pujahti varastoaitan nurkan taakse, muka leikinpäiten. Ja\nNiklas nolostui. Hän ei osannut muuta kuin teeskennellä naurua muitten\nmukana ja sitten, muka aikaillen mennä tyttöä hakemaan.\n\nMutta aitan seinustalla hän veti taas Einen puoleensa väkivaltaisella\nkädellä. Tyttö säikähti. Pehmeisiin suupieliin oli tulossa itkua.\nNiklas ei osannut edes hyvitellä. Hänkin pelästyi. Ja puhumatta mitään\nhe koskettivat poskellaan toisensa poskea, kummaltakin puolelta,\nhitaasti ja hartaasti, kuten olivat tottuneet lapintavan mukaan lapsina\ntekemään.\n\nEivätkä he päässeet vieläkään puheen alkuun, ennenkuin olivat lähteneet\nkiertämään rantaa pitkin poispäin, ilveniekkain lavaa kohti.\n\nTänne oli keräytynyt jo kirjavanaan kansaa. Kurkelaiset ja Voikkaalan\npojat, joihin Hovatan Sjenka ja Lari Ontronen olivat yhtyneet,\nympäröivät nuoren parin alkaen tolvata suustaan sellaista ilvehtivää\npilaa, että Eine-tyttö sujahti väkijoukkoon. Ujoileva kiukku läimähteli\nNiklaan kasvoilla. Sitä täytyi peitellä tekeytymällä välinpitämättömän\nnäköiseksi. Ja siinä aikaillessa tyttö pääsi kuin pääsikin lymyämään\nkuin pieni metsäkissa ryteikköön.\n\nNuorukaiset olivat siemaisseet pari ryyppyä Sjenkan ja Larin\nbutilkoista ja olivat olevinaan oikeassa humalassa.\n\nAasinkorva, karannut munkki, esittelee alkajaisiksi, mitä tänä iltana\npiti näyteltämän. \"Hoi, te pakanat, te Hyperborean hyyperöiset\nja Maksameren männinkäiset, heureka, heureka!\" Viitastaan hän on\nsipaissut pienen, mustan pullon, jota hän nyt näyttää töllistelevälle\nrahvaalle. \"Oo, te spitaalitautiset, minä olen pugil fidei, pugil\nfidei, ymmärrättekös, te haisevat lantalaiset ja vääräsääriset\ntuhkanaamat. Ja tässä, katsokaas, on pyhän Neitsyen rintamaitoa, joka\nparantaa kaikki taudit synnin syyhystä tävys- ja tyrätautiin saakka,\nsillä se siittää -- heureka, heureka! -- seitsemän hekumallista iloa\nteidän munaskuihinne ja havuksiinne. Hoi, pojat ja sulhaset, rengit ja\nherrat, ostakaa, ostakaa, maksaa riunan väärennettyä ryssänrahaa, kolme\näyrityistä turunrahaa eli neljäkolmatta penninkiä punnittua hopeaa.\nHoi, pojat ja sulhaset, hoi!\"\n\nHuutokauppa ja melunpito oli yltynyt. Ankarasti karjumalla sai\nAasinkorva tiettäväksi, että illalla näyteltäisiin \"ihmeellinen ja\nhekumallinen mysteerio, jossa paratiisin käärme luikertelee abbedissan\npoveen ja muuttuu köydeksi, jota myöten rippi-isä ja syntinen nunna\nkarkaavat akkunasta kuutamoisessa kevätyössä beliaalin pitoihin\".\n\"Käärme paratiisissa\", \"Käärme paratiisissa\", leikari huutaa näytelmän\nnimeä moneen kertaan.\n\nMutta Hovatan Sjenka oli lyöttynyt Niklaan lähettyville. \"Sinua\nvuotetaan tuolla salmen takana, sukulaistalossa.\" \"Kuka?\" Niklas\ntokaisi. \"Ka, djevuski, djevuski, somat ja vihannat...\" Niklaan\nkohauttaessa hartiaansa Sjenka lyö olalle: \"Valehia laskin, sie\ndurakka, siellä on -- suuri posadniekka, sotaherra...\"\n\nNiklas sävähti. \"Mitäs minä ... sellaisesta\", hän kuitenkin yritti\ntorjua omiakin päähänpälkähtämiään. \"Katso, se seisoo tuolla. Jo on\nsinua vuotellut suuri pohatteri yöhyet ja päivät\", Sjenka suihkasi\nkorvaan.\n\nNiklas ymmärsi yht'äkkiä kaiken. Siellä oli hänen isänsä. Hänen isänsä!\nSatakunnan Daavid!\n\nHänen kurkkuansa kuroi säikähtynyt ilo ja tuska. Maalina-äidin kasvot,\nkauhistuneet, väsyneet ja taaskin kovat ja kostonhimoiset vaihtelivat\niltapäivän räikeästä valosta hänen silmiinsä. Viimesyksyinen tapaus\nKurkelan pirtissä ja laiturilla toistui jokaiselta sanalta hänen\nmuistissaan. Mitä se tahtoi hänestä?\n\nSjenka on vetänyt hänet ylemmäksi kennäälle. Ja nyt Niklas näkee\nvastarannalla seisoskelevan miehen. Tämä on puettu pitkään, valkeaan\nkarjalaiskauhtanaan, jonka päärmeistä paistaa punainen rantu. Sen\nkasvoja ei näy, ne ovat korkeakupuisen, laajalierisen hatun varjossa.\n\nNiklaan sydämeen tulvahtaa säälin pakottavaa itkua, sillä tuo\nkorkeavartaloinen olento näyttää seisovan rintapuoleltaan kumarassa,\naivankuin väsyneenä liian pitkästä odotuksesta.\n\nRakastaako hän vai vihaako tuota miestä? Onko tämä kurkkua kurova\nhätä häpeää heimonsa pettäjän, verisen henkipaton vuoksi? Hänen\ntäytyy silmätä taakseen ja molemmille puolille, ettei vain ollut\nsukulaismiehiä näkemässä.\n\nHän kouraisee Sjenkan käsivarresta mukaansa. Hänellä on yhtäkkiä\nhengenmenokiire tavata tuo mies päästäkseen irti rinnan salaperäisestä\nkammosta.\n\nVastarannan seisoskelija oli lähtenyt nousemaan hitain askelin taloon.\nNuorukaiset, päästyään yli salmen, kiirehtivät perässä, Niklas\npitkin askelin, aivankuin olisi hakemassa yöllä pimeästä ryteiköstä\nison-ilveksen makuusijoja.\n\nPorstuan permantopalkit narisevat oudosti autiolta tuntuvassa talossa.\nNiklas ei tiedä minne päin kääntyä, kunnes Sjenka työntää hänet pieneen\nsivutupaan matalasta ovesta.\n\nSeinäluukun valovirrasta työntyy esiin hänen isänsä pää. Se on\ntakakenossa kyynärpään nojatessa pöytään. Sen paksussa tukassa on\nharmaita suikaleita. Rasittuneilla kasvoilla on hymyilevä ilme, kuin\nvuoteessa makaavalla sairaalla, jonka luo tulee siunattavaksi rakkain\nperillinen. Tuoko, tuo tuossa, on hänen isänsä, kurkelaisten tuhannesti\nkiroama, maailmanrannan tappelija -- tuo hoikkavartaloinen mies, jonka\nkasvoilla on satojen myrskyjen, tulen ja veden, koston ja veristen\nmuistojen rasittuneisuus ja -- hymy, miehekäs ja vakaa.\n\nSatakunnan Daavid ei nouse rahiltaan. Hän vain katsoo poikaansa, ja\nvähitellen tulee hänen silmiinsä teräksistä kimmellystä, iloista\nylpeyttä.\n\nNiklas liikahtaa levottomasti. Häntä ujostuttaa. Ja hän tuntee\njäykistyvänsä toisenlaiseksi kuin hän tahtoisi olla. Mutta käsi kulkee\nhaparoiden miekan huotra.\n\n\"Oletpas sinä oikea orivarsa Hämeestä!\"\n\nNiklaan kasvot avautuvat vähitellen leveään hymyyn. \"Ja komea sinulla\non miekka annapas...\"\n\nIsä vetää säilän huotrasta. Seuraa sormellaan sen kirjainmerkkejä.\nNäyttää ymmärtävän \"Domni\" sanan ja synkkenee hetkeksi. \"Ei ole, eipä\nole minun nihtimiekassani ollut siunauksen merkkejä...!\" hän tuijottaa\nhetken oman elämänsä korpeen.\n\nMutta taas hän karistaa niskan nykäyksellä irti itsestään karvaat\najatukset taivuttaen säilää polveansa vasten, ja hänen silmänsä\nvälkähtävät nuorekkaasti. \"Kyllä sillä kelpaa, poikani.\"\n\nIsä on noussut, ottaa Niklasta hartioista. Ravistelee kuin susi\npenikkaansa, hampaat rohkaisevassa naurussa. \"Mitenkähän kävisi, jos\nhyökkäisi Suensaarelle Satakunnan Daavid!\"\n\n\"Älä hyökkää, isä, älä tee sitä\", poika vastaa melkein hädässä, sillä\nisän naurun alta oli kuulunut sittenkin uhkaa. He vaikenevat.\n\n\"Olen tullut tarjoamaan sopua\", sanoi isä hetken kuluttua. \"Miten,\nmillä tavalla?\" \"Vienalaisten ja pirkkojen ei ole tapeltava keskenään\",\nisä vastasi, \"olen sen jo kauan ymmärtänyt. Muuten syö ryssä molemmat.\"\n\nAjatus oli Niklaalle niin outo, ettei hän osannut muuta kuin työntää\njäykällä kädellä vyötä miekanhankkiluksesta alaspäin.\n\nEteisestä on alkanut kuulua melua. Niklas kuulee Voikkaalan\npoika-Iivarin, Ontrosen ja Eerik Aapraminpojan äänet. Vastapäisen\npirtin ovi läimähtää kiinni. Mutta äänten sorinaa kuuluu yhäkin.\n\nNiklas vavahtaa epäluuloisesta ajatuksesta. Täällä oli jotain tekeillä.\nMiksi oli sukulaismiehet houkuteltu tänne? \"Mitä aiot?\" hän kimmastuu.\n\nPirtin seinäluukuista näkyy karjalaishattuja ja miesten olkapäitä,\njoilta nousee keihään varsia. Aseistettuja miehiä! Ne kiertävät jonossa\npihamaalle, portaitten eteen ja -- pysähtyvät. Askeltenkin äänet ovat\nlakanneet. Tuntuu kuin koko talo olisi keihäsmetsän kiertämä.\n\nSatakunnan Daavid katselee Niklaan jännittynyttä kuulostelua kuin vanha\nurosilves, joka seuraa penikkansa ensimmäisiä tappelunaikeita.\n\nNiklas on tajunnut, että heille on rakennettu ansa. Tuo mies on\nentisensä - - juonittelija, petturi, oman poikansakin kavaltaja.\n\n\"Orpanani ja asemieheni on päästettävä heti kerallani\", hän huudahtaa\näänessä etupäässä häpeää isän vuoksi, joka ei ollut mainettansa parempi.\n\n\"He jäävät tänne panttivangeiksi siksi ajaksi, kun käyn tapaamassa\nHenrik Kurkea. Sinä seuraat mukanani.\"\n\n\"Entäpä en...?\" Niklaan rinta kuohahtaa ryntäävään asentoon. Mutta isä\npainaa hänet rauhallisesti penkille, vetää oman rahinsa lähelle ja\nottaa pojan käden kovien kämmentensä väliin.\n\nHän tahtoo selittää. On jotain sanomattoman tärkeää, mitä pojan on\nosattava ajatella. \"Et tiedä vielä, poika\", isä puhuu läheisin sanoin,\n\"mikä on Novgorodin valta. Se on liukkaasti naurava saituri, jolla on\nhopeasta parta ja verenpunaiset silmät kuin nälkäisellä sudella. Mutta\nsen sormet ovat hienot, maidon valkeat, sillä se ajattaa saalista\nmuilla, se usuttaa vienalaisen veristämään pirkkalaisen veljensä, se\nhävittää ruplillaan ja riunoillaan tätä kymmenen virran maata, se\ntapattaa Vienan parhaat brihat, hykertää timanteissa säihkyviä sormiaan\nja sivelee yhä hopeapartaansa, sivelee ja nykii, kas sieltä lähtee\nuutta juutaksenpenninkiä, jolla taaskin lahjoa veljet veristämään\nveljiänsä...\"\n\nIsä oli jäänyt katsomaan Niklasta syvälle silmiin, joissa oli\njännittynyt ilme kuin olisi poika kuunnellut kaukaista satua. Tuolla\ntavalla ei vielä kukaan ollut hänelle tarinoinut. Lisää, kerro lisää,\nnäyttivät puhuvan hänen avoimet huulensa ja katseensa.\n\n\"Niin, poikani, ymmärräthän, että rahallaan, rihkamallaan ja likaisilla\npapinparroillaan nuo 'pajarinlapset' tärvelevät myös Vienaa ja Aunusta,\njoissa puhutaan samaa kieltä kuin tuo Sjenka tai Ontrosen Lari ovat\nhaastaneet sinulle -- samaa kieltä, kuin me, ymmärrätkö...?\"\n\nMutta keskellä ahmivaa jännitystäkin Niklas nyökkäsi jollakin tavalla\nvastahakoisena.\n\n\"Voi, poika parka\", hyväili isä surumielisenä Niklaan kättä,\n\"tietäisitpä, miten siellä kaukana, suurilla aroilla, moskovalaiset\ntappelevat koirankuonolaisia, tataareja, vastaan. Mittaamaton temmellys\nkäy rajattomilla aavikoilla ja satakirkkoinen Moskova nousee. Kohta\novat Novgorodinkin lerppahousut pelkkiä Moskovan käskyläisiä ja kohta,\nehkä huomenissa tai ylihuomenissa, uhkaa sekä meitä, hämäläisiä, että\nVienaa ja Aunusta yhteinen tuho, hävitys pokostasta pokostaan ja\ntäällä ... virrasta virtaan. Ymmärräthän, poika, sinun on noustava\nkerran suuriin sotiin, sinun miekkasi on puhdas ja sinussa on\nkahtalaista verenlajia...\"\n\n\"Niinpä lienee\", Niklas sanoi katkerana, \"vihattua ja -- halveksittua\".\nJa pojan katse iski viimeisessä sanassa syyttävästi isää silmäterään.\nHänen äskeinen lumoutumisensa isän jännittäviin näkyihin oli tiessään.\nTuo mieshän, joka sanoi itseänsä hänen isäkseen, oli sittenkin itse\njuutasten juutas, hänen oman äitinsä syntymämaitten hävittäjä, ryssän\npalkkarenki, posadniekka... Ei, hän ei kyennyt muuta kuin epäilemään ja\nsyyttämään.\n\nIsä vaikeni hetkeksi masentuneena. \"Vähän vielä tiedät, poika parka,\nisäsi syistä ja synneistä\", hän sanoi nousten ja painaen hatun\npäähänsä. Oli aika lähteä. \"Lisiä kuulet, kun kohtaavat toisensa\nsusipirkka ja henkipatto.\"\n\nIsän äänessä oli katkeraa ylpeyttä. Hän oli ottanut puhuessaan\nmiekkansa seinänaulasta. Mutta nyt hän heitti sen pintapöydälle\nnaurahtaen halveksivasti. \"Liepähän minulla poika hengensuojaksi\", hän\nheitti vielä sanan edes katsomatta taakseen, seurasiko tämä vai ei.\n\nSauvosaaren salmenpuoleisella rinteellä isä ja poika hetkeksi\npysähtyivät. Kirkon nurkkauksella seisoi heihin selin Siimon-veli\nkatsellen rantaan päin, josta leikareitten lavalta ja tämän ympäriltä\nkuului entistäänkin remuisampi meteli.\n\nMunkin vartalo kuvastui yhä räikeytyvää iltavaloa vasten mustana\nvarjokuvana, solakkana ja korkeana. Hän seisoi kuin ristinsoturi pienen\nkirkkonsa vartijana hävittäviä voimia vastaan. Hän näytti olevan aina\nvalmis saarnaan ja sotaan noita rienauksen poikia vastaan.\n\nHenrik-päällikkö, Jaakko, Iivari Voikkaala ja Kennin isäntä istuivat\nKennin pirtissä vuotellen väsynein raajoin illallista. Vieraitten eteen\non jo kannettu oluthaarikka, mutta ei edes Voikkaala ole päässyt puheen\nalkuun.\n\nOven suussa on sakea hämärä. Tämä valostuu oven avautuessa rennosti ja\nlevälleen ja karjalaiskauhtanan helmuksien ilmestyessä valoläikälle.\nIsäntä nouseskelee, ottaakseen tulijan vastaan, sillä hyvissä\nsovuissahan ollaan nyt vienanpuoleisten kanssa.\n\nJaakko viittaa perässä tulijalle, Niklaalle, istuinsijaa vierelleen.\nOvenpuoli on taas peittynyt hämärään.\n\nTulija sanoo hyvänpäivän. Mutta ei ota varjostavaa hattua vielä\npäästään. Selvä hämäläinen puheenparsi saa kuitenkin istujat\nkummailemaan tulijaa.\n\nEnsimmäisenä vetäisi Voikkaala pitkänä rojottavat jalkansa penkkiä\nlähemmäksi, vieraan viedessä käden hattuunsa ja astuessa valon puolelle.\n\nSamassa on Voikkaala kahmaissut miekkansa penkiltä. \"Tarvitseeko\nVoikkaala miekkaa aseetonta vastaan\", sanoo Satakunnan Daavid. \"Susi ja\nryssä on tapettava missä eteen sattuu!\"\n\nMutta Daavid oli kääntynyt Henrikin puoleen: \"Henrik Kurki, tarjoan\nsinulle Vienan liittoa Solovetsia vastaan.\"\n\nKoko pirtti remahti nauramaan. Mutta Henrikin kasvot olivat muuttuneet\nkivettyneeksi vihaksi. Hän näytti miettivän ainoastaan tuossa edessään\nseisovan miehen surmaa. \"Gatoova, gatoova, sano' piru, kun ryssän loi!\"\nhuusi Voikkaala ja astui askelen tarttuakseen molemmin kourin vihattua\nvierasta ryntäisiin.\n\n\"Molemmat poikasi ovat panttivankeinani. Pysy siis siivolla ja\nkuuntele.\" Naurajat mykkenivät. Mutta suut huohottivat ja nyrkit\npainuivat kupeisiin.\n\n\"Vai ettekö tiedä\", jatkoi Daavid, \"että Novgorodin pajaritar Marfa\nBoretskaja on testamentillaan rikastuttanut Solovetsin luostaria koko\nKemin ja Suman pokostoilla veroineen ja lohipatoineen. Sen igumeni\nFilippos rakentaa uusia muureja ja ne laastitaan kivestä. Jollei niitä\njaoiteta nyt maan tasalle, ei Solovetsia valloiteta enää koskaan\npirkkalaisella miekalla eikä edes hakapyssyllä tai metalliputkella.\nKai sen verran tajuatte täälläkin päin sodankäyntiä?\" \"Lienetpä saanut\npahat potkut pajarinpojilta takamuksillesi, kun...\", aikoo Voikkaala.\n\n\"Jätä tällä kertaa, Voikkaala, suuntäyteisesi piimäsuille, jos haluat\nvielä tavata poikiasi\", Daavid iski ja uhkasi. Ja Voikkaala painui\npenkille ähkäisten voimattomana, sillä tuon miehen hän kyllä tiesi\nsanansa mittaiseksi.\n\n\"Puhun kannanlahtelaisten ja koko Karjalanrannan nimessä, sillä siellä\npäin ei enää vaara käryä, se palaa kulona, eikä ainoastaan etelästä\npäin vaan myöskin idästä, Moskovasta.\"\n\nKuuntelijat päästivät tahtomattaankin epäileviä mutta hämmästyneitä\nhuudahduksia.\n\n\"Niinpä niin, Moskovan Iivana-prinssi puhkoo osaruhtinailta ja\npikkuknjasateilta silmät ja kokoaa koko Pohjois-Venäjältä ympärilleen\npajarinlapset ja muut pyssymiehet hyökätäkseen Vienaan ja Vienan yli\n-- tänne, näihin kyliin, Pyhäjokeen saakka. Mitä auttaa teitä silloin\nvienalaisten tallautuminen moskoviittien kavioihin? Mitä, vastatkaa!\"\n\n\"Olet ajanut liian kauan ryssän reessä sinua uskoaksemme\", vastasi\nlopulta Jaakko puolittain surullisena.\n\n\"Mitä kauemmin venyt ryssän reessä, Jaakko-herra, sitä paremmin\nryssän tunnet. Mutta te, hyvät heimolaiset, näytte täällä vain imevän\npeukaloltanne, vaikka Solovetsissa vuottaa meitä kaikkia satalaivainen\nsaalis rahaa ja tavaraa.\"\n\n\"Heimolaiset\", oli jurahtanut harvapuheinen talon isäntäkin. \"Susi\nsinun heimolaisesi, ryssänrenki...\"\n\n\"Paljonko kiskot lunnaita poikieni hengestä?\" kysyi Voikkaala.\n\n\"Lienevätkö paljonkaan arvoiset ... tuollaiset keskenkasvuiset\ntattaraiset\", hymähti Daavid nauru suupielessä. \"Ota minkä ilkenet,\nrosvo, kiskon ne kyllä kerran takaisin sinun maksoistasi!\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", Daavid huitaisi vähäksyvästi, \"mutta onko täällä\nyhtäkään miestä, joka osaa vastata selvään tarjoukseeni. Sinä, Henrik\nKurki, nouse tänä syksynä eteläistä taivalta, Oulankaa pitkin, kierrä\neteläitse Kesärannalle, hyökkää sen niemekkeestä jälleen länteen,\nSolovetsin saarelle. Minä puolestani takaan, että Kannanlahdessa\nvallataan Novgorodin laivat ja tullaan samalla hetkellä vastasuunnalta.\nJa komolakkien aarresaari on meidän! Sen jälkeen on yhteinen voimamme\nkäännettävissä etelää kohti, parhaillaan riutuvaa Novgorodia vastaan.\nMinä puolestani en vaadi muuta kuin vapaata paluuta tänne tai vanhaan\nPirkkalaan.\"\n\nHenrik Kurjen kivettynyt viha purkautui samassa hirvittävänä,\nyhtäkkisenä raivona. Jo pitkän aikaa oli hänessä kiertänyt ajatus:\nmitä tapahtuu Alattiossa, mitä tekee Maalina, jos tuo mies tuossa saa\nelää? Eikö hän ollut jo tähänkin mennessä valvonut öitä, odottaessaan\nRuijasta mitä turmanviestejä tahansa...\n\nÄkkiä, kuin keihäänkärkeä maistanut karhu, hän syöksähtää paikaltaan,\ntempaa seinältä keihään, riipaisee kätensä hurjassa vimmassa\ntaaksepäin, ja alkaa tehdä laajaa heittokaarta kohti satakuntalaista.\n\nNiklas on parahtanut. Hän on harpannut kohti isäänsä. Veri huusi hänen\nohimoissaan: Minun isäni, isäni...\n\nTakaapäin on hyökännyt älähtäen Voikkaala ja tarttunut pitkään\nloikkaamalla keihään varteen, joka pysähtyi tuimasta syöksystään kuin\npäähän isketty käärme.\n\n\"Poikiani en anna, poikiani en anna!\" Voikkaala toistaa huutamalla\nkäheästä kurkusta.\n\nMiehet olivat kavahtaneet kaikki seisoalleen. Sanaa ei sanottu. Ovi oli\navautunut. Naisväki oli tuomassa höyryäviä lihakaaraita keittokodasta.\nMutta emäntä ja piiat vetäytyivät vavisten takaisin. Ovi oli jälleen\nkiinni. Ja yhä jatkui äänettömyys pirtissä.\n\n\"Hyvin vastattu, Henrik Kurki\", sanoi vihdoin Satakunnan Daavid.\n\"Luulin sinusta suurempia. Käyköönpä siis tahtosi mukaan. Mutta yhtä\nseikkaa kysyn sinulta vielä, kurkelainen.\"\n\nIsä katsoi Niklaseen, joka oli vetäytynyt syrjään, muurin nurkalle.\nMutta katsoja ei nähnyt muuta kuin silmien kuumeisen palon keskeltä\nsakeata hämärää.\n\n\"Niin, Henrik Kurki, tiesikö sisaresi, vaimoni, suostuessaan\nHaalogalannin maavoudille, että minä olin elossa, kuten tiesit sinä?\nRohjennetko puhua valehtelematta?\"\n\nHenrikissä näytti kiertävän ylpeä viha. Tuon miehen edessä ei hän,\njumal'avita, aikonut rukoilla tai peitellä. \"Ei tietänyt\", hän sanoi\nharvakseen, \"mutta nyt tietää. Riittääkö?\"\n\nOli aivankuin luukuista vuotanut valo olisi kymmenkertaistunut. Se\nkirkasti Satakunnan Daavidin kasvot, jotka olivat alkaneet loistaa\nautuaassa ilossa. Hänen rintansa hengähti pariin kertaan syvälti ja\nlaajalti, aivankuin purkaakseen vihdoinkin pois vuosien ja taas vuosien\nahdistuksen. Tiesinhän sen, tiesinhän! Miksi en sitä osannutkin jo\naikaisemmin uskoa, miksi? Minä hullu, hullu!\n\nNiklas seurasi isänsä katsetta ja avautuvia huulia. Hän ymmärsi ilman\nsanoja jok'ikisen isänsä ajatuksen. Ja hänelle tuli onnellisen hyvä\nolo. Oli aivankuin sovituksen lenseä virta olisi vuotanut isästä hänen\nkoko olemukseensa ja aivankuin hänen oma äitinsä olisi jostain kaukaa\ntullut tähän samaan pirttiin, ojentanut suuressa onnessa käsivarsiaan\nheitä molempia kohti ja ristinyt häntä, omaa poikaansa.\n\nNiklas teki kasvojensa edessä ristinmerkkiä edes itse sitä tajuamatta,\nkunnes kuului taas hänen isänsä ääni:\n\n\"Voikkaalan pojat ja asemiehet vapautetaan. En kosta viattomille, vaan\nviallisille.\"\n\nPuhuttuaan hän jäi odottavana katsomaan poikaansa. \"Seuraatko minua,\npoika?\" Sumeat kuvat nousivat Niklaan eteen. Ne sokaisivat hänen\nsilmänsä, oli kuin hänen jäseniään olisi temmottu tuonne ja tänne.\nMara-painajainen tuntui istuvan kahareisin hänen rinnallaan, sitovan\nhänen käsivarsiaan ja tukahduttavan hänen suutansa suunnattomilla\nrinnoillaan. Hän ei kyennyt liikahtamaan, ei puhumaan, ei edes\nhuutamaan.\n\nYmpäriltä, miesten suusta kai, kuului murahtelevaa naurua. Hän vavahti\nhartioistaan. \"Se poika on Kurkien verta, ei juutasten pahnaa\", kuuluu\nhänen parhaan sukulaismiehensä, Jaakon, sana.\n\nNiklaan silmien eteen tuli kaksi näkyä. Tuossa olivat kasvinajan\ntanhuat, joilla välkehti iloiset valoläikät. Tuulimyllyt olivat\nystävällisiä jättiläisiä, joiden käsivarret peittosivat tuulien virran\nkohisevaksi koskeksi. Kotonurkilla väikehti kajeita varjoja, joiden\nkatveessa oli suloisia tuoksuja. Hevosten lautaset välkehtivät salmen\ntakaa, huumaavilta padoilta nousivat siiat ja lohet kuin hopea ja\nkulta helmitetyssä haavissa. Kevättalvien ilveksenajo kulki auringon\ntäplittämää hankea ja lumi karskahteli sommassa. Kosket, hanget, niityt\nja pientareet, tutut ihmiset, Toratin Antit ja omahiset -- ne kulkivat\nkaikki hymyillen ja nyökkäillen hänen nuoressa mielessään, jossa oli\nvielä enemmän lasta ja poikaa kuin miestä.\n\nKaikissa kuvitelmissaan, leikeissä, unessa ja tarinoissa oli\nrajantakainen maa ollut hänelle veren punertavia virtoja ja palavia\nkyliä, joihin oli hurjaa kuvitella hyökkäävänsä omien miesten rinnalla,\nmutta jotka muuten, omissa oloissaan, olivat väriltään tuhkan peittämää\nmaata, koleata hämärää kuin pitkässä illassa kulon polttama, rannaton\nkorpi.\n\nNiin, pyhä Henrik hyvästi auttakoon, siellä puhkottiin miehiltä silmät.\nRuoskittuja, nääntyneitä ja sokeita siellä olivat ihmiset. Ja ilo oli\nsiellä valhetta! Se oli petosta kuin vienalaisten raha markkinoilla.\nTulenhehkuvat kairat, jotka jättivät kasvoihin veriset kuopat\nsilmien sijalle, lyijypäiset ruoskansiimat ja säälimättömät anturat,\nnöyräselkien muiskutus ja maiskutus -- niissä oli siellä ihmisten osa.\n\nNiklas oli jäänyt tuijottamaan näkyihinsä. Niistä jäi lopulta katsomaan\nhäntä vastaan kylmästä hämärästä vain suuri, verinen silmä, joka pani\nhänen ruumiinsa nytkähtämään kuin painajaisunesta herätessä.\n\nEi, ei, ei, ei! huusi hänessä. Hän oli oman sukunsa verta. Ei mikään\nsaisi häntä luopumaan näiltä mailta ja vesiltä. Ei mikään, ei\nelämässä eikä kuolemassa, santta-Maaria ja taivaanväki siitä hyvästi\nvarjelkoot...\n\nHän oli jäänyt paikalleen ja tehnyt torjuvan liikkeen molemmilla\nkäsillään ja hartioillaan.\n\n\"Kost'jumala, sanoo karjalainen\", tulee hänen korviinsa isän ylpeästi\nkajahtava ääni. Ja ovi läimähtää, painuu lujasti kamanaansa ja\nporraspuuhun.\n\nJaakko on tullut Niklaan luokse ja taputtaa leppoisasti tämän hartiaa,\naivankuin herättääkseen hänet jollekin kalamatkalle tai riistapolulle.\n\nKun he seisovat portailla, kulkee jo Satakunnan Daavidin vene\nkarjalaisten soutamana yli salmen. Mutta samalla on irtautunut\npitkin saaren rantaa -- kuin salaperäisestä käskystä -- pitkä\nliuta vienalaishaapioita, jotka seuraavat päällikköään jättääkseen\nmarkkinapaikat.\n\nTuo posadniekka tuolla -- se se osasi laskea ja punoa juonten langat!\nVäijytys karjalaistaloissa, panttivankien otto ja haapioitten\nkeräytyminen Sauvosaarelle oli ollut kaikki laajan vetoverkon\nheittämistä, kavalaa ja taitavaa, ryssien tapoja, miettii Niklas\nkatkerana. Aivankuin samoja ajatellen Jaakko urahtaa: \"Ei siltä\nmieheltä hevin päätä oteta. Ollapa kerran käynyt toisinpäin, olisipa\nvoimaa tässä suvussa...\"\n\nNiklas ei osannut puhua. Mutta Maalina-äidin huolekkaat kasvot\npilkahtivat jostain vuonojen rinneniityiltä hänen mieleensä. Ja hänelle\ntuli surumielisen hyvä olla.\n\n\n\n\n9.\n\nPALAVAT KOSKET.\n\n\n\"Siinä on sulle niskavelliä!\" oli huutanut isä-Voikkaala tukistaessaan\nsuurella kouralla Iivari-poikaansa. \"Ja tässä sinulle heravelliä\", hän\noli sanonut pitäessään pieksiäisiä kuopukselleen, Matti-pojalle. \"Vai\nei, vai ei kalloonne sovi, jotta ennen vettä veljeltä kuin ryssältä\noltta!\" hän oli pauhannut molemmille. Pojat saivat kyllä muistiaiset\nsiitä, että olivat menneet vienalaisten ansaan.\n\n\"Mitäpäs minä tuollaisista, joita tuskin sammalista erottaa\", isä oli\nyrittänyt opettaa vielä kurituksen jälkeenkin, \"mutta jotta eivät\nVoikkaalan räystäätkin tippuisi Ursula-muorin, teidän maammo parkanne,\nitkuvesiä, niin tuota...\" Mutta isä-ukon suuri nenä oli ruvennut juuri\n\"Ursula-muorin\" paikoilla pahasti horisemaan, niin että koko puhe oli\nmennyt tukkoon. Ja pojat saivat lähteä pienellä partiolla seurailemaan\nKemijokea nousevia vienalaisia perkätäkseen, nousivatko omille\nrajoilleen saakka, vai aikoivatko tolvata takaisin hävitystöihin.\n\nNyt oli kulunut jo pari viikkoa. Veljekset olivat tuoneet viestin,\nettä olivat seuranneet vienalaisten haapioita Nivatunturille asti ja\nsiitäkin olivat vieraat ruvenneet nouseskelemaan latvemmaksi. Ei ollut\nsiis enää pelkoa niiden palailemisesta.\n\nNiin läksivät vähitellen yhtä hyvin Kemin kuin \"yläpuolenkin\",\nRovaniemen ja Tervolan, miehet, mitkä pienille kaskimailleen, mitkä\nlohipadoilleen, oulunsuulaisten sonnustautuessa kiireesti ja melkein\nvarkain Kajaanin markkinoille, joista heillä oli vanhastaan riitaa\nSuensaaren torniolaisten kanssa.\n\nMutta mitä muut puuhasivatkin, Henrik Kurki ei liikahtanut saareltaan\neikä päästänyt jousellisiaan hajalle. Ukot ja keskenkasvuiset pojat\nsaivat hoitaa omin päin lohipatojen valvojaiset tänä kesänä. \"Olkoon\nkemiläisten Sauvosaari vienalaisten lammashakana, ei Suensaari\", hän\ntokaisi selitykseksi Jaakolle. \"Ei ole jättänyt koskaan Satakunnan\nDaavid takaisin iskemättä\", hän jurisi lisäksi puolittain itsekseen.\n\nMutta Kurkelassa ja lähisaarilla kävi työ ja touhu. Pihanperän katokset\nja läävät oli jo siirretty syksyllä rakennetun isännäntuvan taakse.\n\nPirkkiön saarella, Hellälän niemen veistämöllä, lyötiin uutta laivaa\nkokoon. Eerik Aapraminpoika ja kuuluisa laivanrakentaja Aaprami Honka\nmestaroivat siellä uhkeata alusta, joka jo heinä-Maariana alkoi olla\nvalmista taklinkia vaille.\n\nHenrik-isäntä kulki väsymättömänä työpaikalta toiselle. Hän näytti\npäässeen irti pitkästä murheestaan. Vanhan vihamiehen tapaaminen tuntui\nherättäneen hänen tahtonsa entiselleen, lujaksi ja karmeaksi. Yökuurot\nhän vietti yksinäisessä uudistuvassaan. Mutta kukonlaulusta iltamyöhään\nhän kiersi kuin seppämestari pajassaan ja pajan tanhuvilla. Vanhat\naseet oli kallittava, uudet taottava ja karkaistava iskemään mitä\nvaaroja vastaan tahansa.\n\nTöiden kääntyessä lopuilleen Jaakko oli lähtenyt Niklaan kanssa\nKukkolan koskille ja sieltä poikkimain Kemijoen Taivalkoskelle,\nKurkelan uusille lohipadoille. \"Katsos, poika!\" enomies oli sanonut\nlähdettäessä Niklaalle, \"siellä Tervolan talossa kun kasvavat humalat\nja tyttäret yhtä hoikkia, jotta kelpaa siellä tällaisten mullipoikien\nlohestaa\".\n\nVastoin edellisten päivien ilmoja on täksi yöksi ruvennut kertymään\nvuolteiden ylle hiljaista tihkusadetta, ja kylmähköä huurua leviää\nparhaillaan pitkin koskea ja rantamaita.\n\nVihdoin, miesten päästyä patomerroille, alkaa kuulua kumeata ja\nraskasta ääntä. Oli aivankuin myrskytuuli olisi työntänyt yläväyliltä\nuusia vesivuoria alaspäin.\n\nKesken mertojen kokemista, padon harjalankuilla mahallaan maaten,\nJaakko oli kuulevinaan rannan puolelta ankaran jysähdyksen renkkuja\nvasten. Miehet katsahtavat vaistomaisesti ylävirtaan, jonka rannalle,\nasentopaikan puolelle, vene on kokastettu kivikkoon, perkätäkseen,\noliko pääsy takaisin turvattu.\n\n\"Jos lienee tunturitulvaa?\" tokaisi Niklas. \"Olkoon\", vastaa Jaakko\nkotvan arvelun jälkeen. Mutta jättää kuitenkin kesken mertojen\nkokemisen.\n\nHe ovat jo nouseskelemassa makuultaan, kun Jaakko tulee luoneeksi\nsilmänsä virtaa ylöspäin. Sieltä painaa märkyyttään kiiltelevä,\njättiläisen iso honka kohti rannanpuolista patoaitaa, mahtava juurakko\nkuin tursaan pää uhkaavasti kohollaan.\n\nRuuhkaa, törkyä, ylävesien patorenkkuja ja risuaitoja seuraa sen\nkupeilla. \"No, taivahan patruunaherrat!\" huudahtaa Jaakko harpaten\naskelen verran rantaan päin.\n\nMutta hetkahtivat samassa lihavan miehen polvet. Romahti puhki, risahti\nhajalle kuin lasten leikkimylly koko maanpuolinen pato. Hongantyvi oli\niskenyt pahemmin kuin muurinmurtaja sodassa.\n\nEnomies ja sisarenpoika makaavat rähmällään ulommaisilla renkuilla,\njotka tutisevat pahasti yhä nousevan yläkosken paineesta.\n\nHe katsahtavat vakavina toisiinsa. He tajuavat, että latvavesien\ntulva on jo murskannut talollisten padot ylemmissä koskissa. Nyt\nolivat he vuorostaan tulvan alla. Ja heitä se uhkasi kuolemalla, sillä\nheittäytyminen nivalta tämänlaiseen kurimukseen, joskin sen takainen\nkoski oli jo loivempaa, koluista alamäkeä, oli pelkkää arvanheittoa\nelämällä.\n\nPatorisujen, renkkujen ja rannoilta riistäytyneiden talashirsien ja\nveneenpuolikkaitten tulo jatkuu yhä. Heidän veneensä tytkyy jo pahasti\nperäpuoleltaan yhä ylemmäksi viistävässä rantavirrassa. Kurkelaiset\nkatsovat toisiansa silmämunien pohjiin saakka. Jaakko remahtaa lopulta\nleveään nauruun, haihdutellakseen muka nuorukaisen pelästymistä.\n\n\"Ollapa tässä Henrik-veli kokemassa miltä tuntuu anastella\nkepulikaupalla toisten lohivesiä...\", hän on lopuksi murisevinaan totta\nja leikkiä sekaisin.\n\n\"Minä haen veneen\", Niklas tokaisee. Hänen tiiviit nuoret lihaksensa\nkylkiluitten alla ja lonkissa värisevät huimaa taistelunhalua. \"Pysy\nsiivolla, Huittulan hullu\", ähisee Jaakko säikähtyneenä. \"Olen ennenkin\nheittäytynyt padolta alavirtaan.\" \"Et tuollaiseen koleikkoon, pöhkö\",\nja Jaakko painoi poikaa niskasta pysymään makuulla.\n\n\"No, voi sun taivahan pyhät vaimot\", Jaakko on voivottelevinaan,\n\"sattuipas tämä ... humalassa on eletty ja -- veteen, raikkaaseen\nkoskiveteen kuollaan\".\n\nKului hetkiä. \"Tuhottomia aikoja\", ähki taas Jaakko, \"nämä renkut\neivät meitä enää kestä\". \"Eivät ainakaan sinua, kymmenleiviskäistä\nmöhömahaa!\" Niklas huutaa hampaat irvessä yhä yltyvän koskenmyrskyn\nlävitse.\n\nHän on noussut polvilleen nyrkki pystyssä, aivankuin olisi aikonut\ntönäistä enomiehen aliseen syöveriin. \"Hiljaa, poika, pato kestää\nvielä, jos heitän nämä syntiset leiviskäni ajoissa myötävirtaan. Sinun\ntäytyy elää, hölmö! Kuuletko?\"\n\nMutta polvillaan ollen Niklas oli näkevinään yläväylältä päin, Tervolan\ntalon paikkeilta, tulipalon heijastusta. Aamu oli kuitenkin jo\nkajastunut niin kirkkaaksi, ettei hän ollut näkemisestään varma. Jaakko\non tuijotellut ajatuksissaan alla vilisevän vuolteen pintaa. Äkkiä hän\nkarjahtaa kauhuissaan ojentaen koko kämmenensä vinhasti lähestyvää,\nkuin elävänä heittelehtivää miehen ruumista kohti, joka vilahtaa pitkä\nnuolensulka olkapäissä renkkujen lomitse.\n\n\"Siellä on tapeltu, tuolla!\" hän huohottaa Niklaan korvaan. Samassa\nselviää tälle tulipalon kajastus. \"Vihavenäläinen, vihavenäläinen!\" hän\nhuutaa.\n\nJaakko ei saa hetkeen ajatuksesta kiinni. Mutta kun hän katsoo tovin\najan Niklaan osoittamaan suuntaan, selviää hänelle yhtäkkiä hirveä\ntapahtuma.\n\nVienalainen oli sittenkin pettänyt. Tätä se juuri oli tarkoittanut\nsukoilullaan ja houkuttelullaan. Ja nyt, nyt olivat talot Kemistä\nOulunsuihin saakka tyhjinä, naisten ja lasten hoteissa. Ja tuolla\npolttaa Satakunnan rosvo alkajaisiksi Tervolan rakennuksia, surmaa\nkansaa ja sitten, tietenkin, laskee alavesiin ja...\n\n\"Hätäkokko on saatava tuleen\", hän huutaa Niklaalle. \"Suensaarelle,\nSuensaarelle merkki, hätämerkki!\"\n\nNiklas on hänkin käsittänyt kaiken. Jollei päästä tuokiossa rannalle ja\njuosta sytyttämään parin neljänneksen päässä sijaitsevalle Yläpenikan\nvuorelle, jolla seisoo merkkikokko vainovalkeata varten, ei mikään\npelasta maakuntaa. Vain sieltä, Yläpenikalta, näkyy kokko Suensaarelle\nja vain sieltä saavat hätämerkin myös etelänpuoliset talot, jotta\navuttomat ennättävät vainoväylältä korven peittoon.\n\nToverusten katseesta kiiltää kuin elottomasta lasista sama toivoton ja\npakottava ajatus. Jaakon silmiin tulee vähitellen syvää masennusta.\nHän tuntee koko raskaassa olemuksessaan, ettei hänessä ole miestä\nselviämään tuosta kurimuksesta hengissä eikä niin ollen ketään\nauttamaan.\n\nMutta Niklas on jo tarttunut hänen vyöhönsä. \"Pidä tulukset kuivina\",\nhän huutaa toiselle korvaan. Samassa hän on noussut ja hänen\nkatseessaan palaa kylmä, päättävä tuli. Oikea käsi osoittaa padon\nulommaiseen päähän.\n\n\"Ryömi tuohon, tuohon!\" hän huutaa käskevästi. Ja samassa hengenvedossa\nheilahtaa ilmassa norja vartalo. Hän on hypännyt kosken kuohuihin.\n\nJaakko tuijottaa silmiä huikaiseviin ryöppyihin. Näiden alkupäästä,\nnivanalisesta kurimuksesta, nousee musta, lonkeromainen aalto, yhä\ntoistuen, yhä samanlaisena jatkuen, päättömänä ja pyrstöttömänä.\n\nMutta Niklas ei nouse sen mukana.\n\nHarvat renkut horjahtelevat Jaakon alla viimeisillään. Hän ei osaa enää\nruveta täyttämään Niklaan äskeistä käskyä. Hän odottaa vain loppujenkin\ntokeitten romahtamista.\n\nMitä lie kulunut aikaa, Jaakko ei osaa tainnuttavassa kohinassa\narvioida. Mutta hän luulee sittenkin, aivankuin olisi havahtunut\npitkästä unesta, näkevänsä yhtäkkiä ihmeen alarannalta.\n\nPitkänä, eteenpäin kaartuvana riukuna kiitää siellä Niklas rantaa\nylöspäin. Nyt se harppii padon kohdalla. Miksi, miksi sinne,\nvastarannalle? Yläpenikkahan on idänpuolella eikä...\n\nEi, ei, se pojan turilas aikoo pelastaa enonsa ja -- kuivat tulukset!\nSe on työntänyt jo veneen rantakiviltä. Nyt se soutaa vitaan\nylävirtaan päästäkseen kosken pääväylälle ja saadakseen tilaa oikeaan\nlaskusuuntaan.\n\nJaakko alkaa hapuilla padon harjaa keskiväylää kohti. Sitä se\ntarkoitti. Hänen oli pudottauduttava sieltä ohikiitävään veneeseen ja\nsitten -- ei muuta kuin painella töppöset takapakaroissa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKurkelaiset juoksevat rinteitä ja tasamaata Yläpenikkaa tähdäten.\nKylkiaseet eivät ole painamassa, sillä miekkaa ei ollut mukana koko\nmatkalla. Mutta Jaakko on pian läkähtymäisillään. \"Peevelin poika, älä\njätä\", hän ähisee, \"kiirettäkös tässä...\"\n\nNiklas kiskaisee enon vyömassista tulukset. \"Katko tuoreita katajia\",\nhän käskee ja alkaa juosta omaa vauhtiaan. Hän on ennättänyt jo\nvuorella iskeä kipinän taulaan ja tulen sytykkeisiin, ennenkuin Jaakko\non nouseskelemassa rinnettä ylöspäin katajakantamus sylissä.\n\nKun vihdoin nousee tuoreista katajista taivasta kohti mahtava\nsavunkierre, joka näkyy loitolle kirkkaassa aamussa, he heittäytyvät\njäsenet hervakkaina maahan makaamaan toipuakseen läkähdyttävästä\njuoksusta ja jännityksestä.\n\n\"He-he\", naureskelee hetken kuluttua Jaakko, \"ei meitä Kurkelan\nisäntäpoikia niin vain lyö ryssä ällikällä, niinkauan kun on oikeita\npäällikönveriä sisarenpojassa\".\n\nMutta Niklas on noussut levottomana. \"Älä sopota, taipaleelle!\"\n\n\"Sopota? Sopotanpa hyvinkin, jotta sinulle se on päärmetty kurkelaisten\npäällikönviitta, kun aika jättää Henrik-veljestä.\"\n\nNiklas oli jo painumassa Akkunusjoen uomaan, jota myöten heidän oli\ntaivallettava Kemijoelle, päästäkseen Hirmulan talon venevalkamasta\nvastarannalle ja yhtyäkseen Suensaaren jousellisiin, joiden täytyi olla\njo matkalla vainolaista vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä on kurkelaisilla tulenpalava kiire. He saattavat joutua kuin nallit\nkalliolle, jos vainolainen ennättää alavarsilta vallata venevalkamat\nja talot. Siksi he jättävät joenuoman ja oikaisevat pienen Haapakosken\nkohdalta suoraan Hirmulaa kohti.\n\nRantaniittyjen laidassa he kuulostavat pitkän tovin. Joka puolella\ntuntuu pelkkää hiljaisuutta. Se tohisee korvissa jollain tavalla\npeloittavasti. Miksi ei talon tanhuvilla liiku yhtään ihmisiä? Vai\novatko ne jo ennättäneet paeta takamaille?\n\nMutta aikaa ei ole tuhlattavissa. \"Mitämaks\", Jaakko sanoo, \"tulessahan\ntuo roihuaisi, jos olisi rosvo jo kosket laskenut\".\n\nNiklas puristaa toisen rannetta päättävästi. He tietävät, että\ntöyränteen takana talon alapuolella on sen venevalkama. Tätä kohti\nalkaa nyt juoksu, silmien vilkuessa yhä oikealle, taloon päin.\n\n\"Anna mennä\", Jaakko tokaisee hyvillään, \"Autuas ei huku, sano'\nJuunas-herra!\"\n\nMutta samaan hengenvetoon kuuluu Hovatan Sjenkan ääni. Se käskee\nhyökkäämään. Ja samassa on Lari Ontronen muutamine miehineen talaassa\nkeihäät ojossa. Jaakko ja Niklas työnnetään takaisin rantakennäälle,\njossa parikymmentä vienalaista heidät ympäröi. Mutta Sjenka on jo\nkiireesti juoksemassa taloon päin.\n\n\"Huonot on näkimet Voikkaalan pojilla\", ilvehtii Ontrosen briha, \"eivät\nnäe nuoret gospodat, kun Satakunnan posadniekka puikahtaa Vanttausjoen\nsuista yläjärville ahvenenkutuun, eivät näe, sokkoina ohi sauvovat,\ntshort vasmii...\"\n\nTalosta laskeutuu Daavid-päällikkö perässään Hovatan Sjenka. Tälle\nhän näyttää antavan jonkin käskyn, koska Sjenka huutaa taloon päin ja\nrinnettä alkaa painua vienalaisia rantaan, haapioilleen.\n\nLähestyessään Daavid viittaa vangitsijat syrjemmälle. Isä ja poika\nseisovat jälleen vastakkain.\n\n\"Sinä\", Satakuntalainen osoittaa Jaakkoa, \"saat hoitaa viestin Henrik\nKurjelle, etten jouda tällä erää tappelemaan lynkkäpolvien kanssa.\nMinkä ryöstän, omani otan, poikani ja kohtapuoliin vaimoni Alattiosta.\nMene, ja sinä, Niklas, seuraat minua Vienaan.\"\n\n\"En tule rosvojen matkaan, ennemmin vaikka tapa\", pusertaa Niklas\nleukaperistään jäykät sanat.\n\n\"Älä manaa vainonaikoja takaisin, Satakunnan Daavid!\" Jaakko puhuu uhka\nkasvoilla, äänessä syvä hätä Niklaan puolesta.\n\n\"Sinustako, nassakka, uhkaamaan, vai Henrikistäkö? En nähnyt sen miehen\nnaamalla enää muuta kuin tuhkaa. Airoihin mies, jollet halua tuosta yli\n-- uimalla!\"\n\nKeihäsniekat työnsivät Daavidin viittauksesta Jaakon talaaseen,\nja samassa keinui vene loitolla virrassa. Niklas oli raivoissaan\nsivaltanut puukkonsa ja syöksynyt vienalaisten rykelmään. Mutta hänet\noli isketty silmänräpäyksessä keihäänperällä nurmikolle.\n\nIsä oli istuutunut kyynärpäänsä varaan nouseskelevan poikansa viereen.\n\nNyt hän puhui taaskin hellästi ja läheisesti. Hän ei ollut lähtiessään\naikonut palata. Muunkin vienalaisjoukon hävitysaikeet hän oli estänyt\nlupaamalla laajempia kostoretkiä talven tullen.\n\nMutta ilo hänen sydämessään siitä, että hänen nuoruudenrakastettunsa\nei ollut häntä tietensä pettänyt, ilo löydetystä pojasta, ylpeä ilo\nsen salskeasta olennosta -- se oli täyttänyt joka koskennivalta hänen\nmielensä uusilla ajatuksilla.\n\n\"Poikani\", isä jatkoi, \"jokainen uurre kasvoissani merkitsee\nsaavuttamatonta kostoa. Minun elämäni vääntyminen vitaan,\npäästämättömään tuskaan ja katkeraan mieleen -- se on ollut kaikki\nperäisin siitä, etten ole kyennyt sietämään äitiäsi ja minua vastaan\ntehtyä vääryyttä. Siksi se on ollut pelkkiä hikisiä öitä ja verisiä\naamuja...\"\n\nNyt, menomatkalla, hän oli ensi kerran koko miehuusaikanaan huutanut\nylistystä vanhan Pirkkalan kirkon pyhälle Jaakolle, nuoruutensa\nsuojelusherralle. Ja hän oli nähnyt suvantojen rannalla valkeita\nnäkyjä. Hänellä oli poika, päällikön lajia. He yhdessä ryöstävät\nmaavoudin kartanosta vangitun vaimon. Ja Vienan rikkailla mailla he\nelävät kuin Pihkovan pohatat.\n\n\"Niin, poika, sinusta on nouseva Karjalan herra! Me kokoamme Vienan\nmiehet, me ajamme Novgorodin rengit, ushkuinikit, Aunuksestakin ryssän\nhelvettiin, kun kerran lyö oikea hetki.\"\n\n\"Mutta sitä varten, poikani, sinun on nähtävä avaraa maailmaa eikä\nhäärittävä täällä pienissä kaupusteluissa tai ilveskissojen ajoissa.\"\n\nIsä oli puhunut katse terästä loistaen. Hän oli noussut ja nostanut\nNiklaan käsivarresta lähelleen. Ja nyt hän seisoi niska kenossa,\npaljain päin, oikea käsi miekankahvaan puristuneena. \"Mitäs sanot,\npoika?\"\n\n\"Isä, en voi tulla, en halua.\" \"Miksi et?\" \"En tiedä, en osaa sanoa...\"\n\n\"Sinä vätys!\" raivostui isä. \"Et tiedä? No, minä opetan sinut\ntietämään! Hoi, miehet, nuoriin tuo poika!\"\n\nSatakunnan Daavid oli muuttunut koko hahmoltaan. Hän näytti olevan\nvalmis lyömään poikansa tasaksi tantereeseen, ennenkuin luopumaan\naikeestaan. Ensi kerran elämässään hän oli pääsemäisillään sovintoon\nkohtalonsa kanssa. Ja tuo tuossa, tietämätön ja kokematon, aikoi\ntärvellä hänen uljaat näkynsä. \"Nuorena vitsa väännettävä, jollei\nmuuten, niin ruoskalla!\" hän huutaa yhä raivoissaan.\n\n\"Et minua ryssänruoskilla masenna, pajarin renki\", jurisi Niklas\ntempoen selän taakse sidottuja ranteitaan, tukka silmillä ja\nkaulasuonet paksuina kiukusta ja häpeästä.\n\n\"Eikö sinussa siis ole miestä kostamaan surmalla oman äitisi\nhäpäisijälle, Sigurd Hortelle?\" isä kysyi tovin kuluttua rauhallisesti,\nmutta tutkivasti.\n\nNiklaan ajatus alkoi seljetä. Ristin nimeen! Sitähän hän oli itsekin\najatellut. Hänhän oli omin suin sanonut äidilleen: \"Sen on kuoltava!\"\nJa nyt hänen oma isänsä on tuossa tarjoamassa kostoretkeä ja äidin\npelastamista. Ja hän, poika, ei osaa muuta kuin vätystellä...\n\nHampaat ovat painuneet lujasti yhteen. Kädet ovat lakanneet tempomasta.\nHän sanoo tovin kuluttua muuttunein äänin: \"Jos päästät nuorista,\nseuraan sinua, en muuten.\" Isä naurahtaa hyvillään ja riipaisee\npoikansa ranteet vapaiksi.\n\n\"Haapioihin, yläväylille!\" hän huutaa miehilleen. Ja samassa alkavat\nvienalaisveneet työntyä rannankaarteen akkavirtoihin ja juontuvat\nnopeasti jonoksi.\n\nItäiseltä suunnalta nouseskelee vielä ohutta savua Yläpenikan\nvainokokolta. Mutta sekin hajoaa auringon paahtamaan ilmaan kuin hauras\nauder kaukaiselta kaskimaalta.\n\n\n\n\n10.\n\nHORNAN MERI.\n\n\nMaalina, Sigurd Horten puoliso, oli rukoillut koko talven isäntänsä ja\nherransa surmaa.\n\nOlemattomien päivien vaisu valo oli kiertänyt lumisilla rannoilla\nhimmeän punaisena päärmeenä tai viheriäisenä myrkkynä mustana makaavaa\nmerta.\n\nRuijantulien loimossa olivat meritunturit huutaneet hänelle\nverenkarvaisina peikkoina: Täällä vuotaa Golgatan veri, pisara lisää ei\nmuuta meidän väriämme eikä muotoamme!\n\nJa Maalina oli rukoillut milloin emännäntuvassaan pimeässä loukossa,\nmilloin kylmässä aitassa hädän huurutessa rukousta hokevilta huulilta\npakkaseen: \"Pyhä Mataleena, jolta otettiin pois kuolemansynnit, auta\nminua poispesemään kaksoisavion saastainen tahra, vuodata minuun\nManassen lesken voima Holoferneeta vastaan ja iske tällä kädellä,\niske...\" Ja vasen käsi oli hypistellyt rukousnauhaa, mutta oikea on\npuristanut rintavitjoissa riippuvaa suomalaista puukkoa.\n\nHänen rukouksiinsa oli sekaantunut tahtomattakin surmatyön ajatus. Se\nuhosi rukouksen liekistä kitkeränä savuna suoraan sieraimiin, suuhun\nja aivoihin. Varsinkin öisin se oli ruvennut tuon tuostakin tuntumaan\npyhisten sallimalta.\n\nMutta aamulla, kun räiskät ja lokit olivat alkaneet melunpitonsa ja\ngaissojen kylmänsiniset jäätiköt sokaisivat silmää, hän kauhistui\najatuksiaan.\n\nJos oli elämä kahdessa aviossa kuolemansynti, oli sitä myöskin\nihmishengen hukka ilman synninpäästöä ja viimeistä voitelua.\n\nKumpi oli raskaampi synti? Kerran hän oli kysynyt tätä vanhalta\nrippi-isältään, sira Andrekselta. \"Vai niin, Horten emäntä\", oli pappi\nkatsonut häneen vanhaan tapaansa epäillen ja tutkivasti, \"aiot ajaa\nsyntiesi pirut perkeleillä sielustasi. Varo, varo, ettei tämä pimeyden\nmeri, tämä mare tenebrarum murhaa sinun sieluasi -- kadotukseen!\"\n\nNiin oli Maalina yrittänyt juosta pakoon omia ajatuksiaan. Hän ei\nrukoillut enää hyvää eikä pahaa. Mutta kuitenkin hän kurkkoili Horte\nukon vuoteelle päin. Eiköpähän se siitä kohta puoleen, hän toivotteli\nmielessään vasten tahtoaankin.\n\nJuomaa antaessaan kärttyilevälle ja taas voipuvalle vanhukselle hän\nei osannut olla salaa hymyilemättä: Ei muuta kuin kerran nokkaisee\nkalmankorppi tuota kelmeätä kalloa, joka makaa päänalusella kuin tyhjä\nmunankuori hyljätyssä pesässä, niin...\n\nMutta nyt, kun tunturipurot ovat taas alkaneet pauhata kevättä, tuntuu\njokainen uusi päivä pilkkaavan hänen salaisia toiveitaan.\n\nVanhus on ruvennut kuin kiusalla virkoamaan. Se kyhnii jo aamuisin\nvuoteessaan, tirkistelee kaappisänkynsä ovien raosta. Ja eikös\nsiirtyile pöytää ja penkkiä pitkin kuistille, nuuskien ja taaskin\nnuuskien tuoretta meri-ilmaa!\n\nOn tullut jo lunnien pesimisaika, noiden kiusallisten kurnuttajien,\njoiden laulu muistuttaa häijysti terveen ihmisen kuorsausta. Ne\nkantavat komonokkiensa poimuissa pesilleen saaliskaloja, siipien\njättäessä tummia varjoja meren pintaan.\n\nMaalina on nousemassa tunturirinteelle katsomaan poikivia lampaita,\nUlv-rengin tuotua sanan, että kotka oli jo raadellut yhden karitsoista.\n\nKelontekemän kotakunnat ovat jo tulleet, paitsi Aslakia, tänne\nkesäisille syöttöpaikoilleen, Kaavuonon rinteille. Sieltä päin nousee\nkotasiljoilta parhaillaan himertävä savu, joka lennähyttää emännän\najatukset Suensaarelle saakka, Niklas-poikaan, ja vieläkin kauemmaksi,\nSatakunnan Daavidiin, joka elää, elää eikä tiedä hänen vaivoistaan, ei\nedes sitä, että nuoruudenrakkaus huutaa hänessä yhä kuin tämä humiseva\ntuuli hänen ympärillään.\n\nKivenlohkareitten välisillä nurmikoilla makailee tiineitä lampaita.\nEmäntä istuu huoahtamaan pitkästä noususta kivensammalelle.\n\nLampaat kihnuttavat siellä täällä kylkiään kivensyrjiin puhdistaen\nhöllää talvitakkua turkistaan. Niiden yläpuolella, kalliolla, näyttää\nodottelevan jotain tärkeätä musta korppi, joka kääntelee päätään toista\nja toista silmäänsä väläytellen.\n\nIstuskelijan mielenpohjissa liikuskelee Niklaan sana viimesyksyiseltä\neronhetkeltä. \"Sen on kuoltava, sen, joka ei ole sinun miehesi Jumalan\nedessä.\" Niinhän se oli sanonut, poika raukka...\n\nJa hän muistaa senkin, miten hän silloin oli vavahtanut sydämyksiään\nmyöten, pelosta, että hänen puhtoisestaan olisi tuleva veren tahraama\nkostaja, kuten kerran onnettomasta isästään.\n\nNämä ajatukset eivät kuitenkaan pääse tällä kertaa nousemaan mielen\nylävesiin. Hän vain ikäänkuin muistelee niitä.\n\nVahva tuuli painaa vuonolta päin Maalinan hameita vasten. Se liehuttaa\nviistäen hänen huntuansa ja hiuksiaan.\n\nKaukaa, alhaalta näyttää maavoudin laaja kartano matalalta, pimeältä.\nViha leviää taas häneen raakana, uhoavana voimana. Se nousee nurmikon\nja sammalten routaisesta hengestä, makailevista eläimistä ja\nraadellusta karitsasta. Se repii korpinnokkana hänen sisuksiaan.\n\nHän on kuullut joskus lappalaistarinan noidutusta vaimosta, joka\nmuuttui sudeksi, juoksi vastatuuleen, raateli nuoret ja vanhat porot ja\njoi niiden verestä yhdeksän miehen voiman.\n\nJa hänet, hänet oli elämä noitunut sekä sudeksi että korpiksi! Eikö\nhän ollut nuorena lentänyt rakkautensa havisevassa ilmassa kuin nuori\nmerihanhi pesimäsijoilleen? Ja he, ylpeät sukulaiset, olivat surmanneet\nheidän onnensa kuin kotkat tuon karitsan tuossa.\n\nMitä oli sellaiseen verrattuna nuijata vanha, hoipputautinen poro,\njonka nahkaa, sieraimia ja suuta söivät kalmankurmiaiset yöstä yöhön?\n\n\"Yhdeksän laaksoa juoksee pimeässä susi, voia, voia, nana, nana\", hän\nalkaa mumista joskus oppimaansa lapinjoikua. \"Tiainen ja korppi, voia,\nvoia, naa, roukuvat vasat jouhikuonolle näyttää, na, na, naa, na, na,\nnaa...\"\n\nMaalina on alkanut laskeutua alas haukkoen vahvaa tuulta, joka\ntäyttää hänet juovuttavalla, inhonsekaisella hurmalla. Hän riipaisee\nvaimonhuntunsa päästä. Hiukset ja laaja hame viistävät valtoimina\nsiipinä hänen takanaan. Kaukaa vuonolta kantautuu yhä lunnien kurnutus.\nSe on kuin sairaan ikälopun ärsyttävää kuorsausta. Se särkee korvat.\nSe on vaimennettava hinnalla millä tahansa. Hänen kämmenensä nousee\nkuin tukehduttaakseen avointa, hampaatonta suuta, joka kuorsaa, kuorsaa\nlakkaamatta.\n\nMutta rantueen kalastajamökkien turvekatot paistavat jo häntä vastaan\nvihertävinä ja ruskean punertavina laikkoina. Niiden pallaksen\nmahanahasta muokatut ikkunakalvot kiiltävät räikeässä auringossa kuin\nluonnottomasti kirkastuneet silmät.\n\nMaalina joutuu rantatielle. Vaimot kurkistelevat kynnyksiltä Merimaan\nvaltiatarta, niiailevat ja hokevat: \"Guds fred, Guds fred.\"\n\nErään majan katolta kuuluu häijyä mäkätystä. Liuhupartainen pukki on\nkavunnut sieppaamaan sieltä nuorta heinää. Se seisoo etujalat harallaan\nja mäkättää, mäkättää, tökkää tyhjää ilmaa sarvillaan, teikaroi ja\nmäkättää taaskin.\n\nMaalina on tarttunut rukousnauhaansa, tekee kasvojensa edessä\nristinmerkkejä. Paha henki riemuitsee tuon elukan mäkätyksessä.\n\n\"Maria, mater gracie, pelasta minut\", Maalina supisee avuttomassa\npelossa. Täällä rantaniittyjen lempeässä valossa ja ihmisaskarten\nkeskellä tunturinoidat olivat hänet heittäneet omien heikkojen\nvoimiensa varaan, eikä hänellä ollut enää muita keinoja kuin kirkon\nhurskaan tyttären.\n\nVielä tänä päivänä, hän tyynnytteli itseään, oli hänen vietävä papille\nvahaa alttarikynttilöiksi ja luvattava lihavin lampaista ruokaveroa.\n\nMutta ei tullut vieläkään hänelle ajatusta, että hänen olisi pitänyt\nripittää raskaat vaivansa sira Andrekselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli ristinpäivä, tuli mikonpäivä, ja kotamiehet olivat alkaneet\nkorjailla poronvaljaittensa selkävöitä ja länkiä palatakseen Suomen\npuolelle talvisille jäkälämailleen.\n\nNyt tiesi Maalina enemmän kuin viime kevännä. Aslak-lapin tultua\nolavinpäivän aikoihin kotakuntaansa hän oli saanut kuulla uutiset Kemin\nmarkkinoilta. Satakunnan Daavid oli tarjonnut hänen veljelleen sopua,\ntavannut Niklaan ja kysynyt vaimoaan. Enempää ei huhu tietänyt. Mutta\nse oli täyttänyt Maahnan mielen uudella rohkeudella. Hänen puolisonsa\nei ollut häntä unohtanut. Ja hänen oli paettava täältä herransa luokse.\n\nMutta vapaana, kaikesta vapaana ja puhtaana, jos vaikka verellä pestynä!\n\nEi ollut enää paljoa aikaa. Oli kulumassa viimeinen hetki. Yksin\nhänen oli mahdotonta vaeltaa yli Beskaadastunturin, jota viistivät\njäätikkömyrskyt kesin ja talvin.\n\nJa kuitenkin luisui hänen käsistään päivä toisensa jälkeen. Oli jo\nverisen lehden aika. Kukko oli lakannut laulamasta, hevonen hirnumasta,\nyhtämittainen yö oli tulossa.\n\nMitä hän vielä odotti? Hänhän oli jo turvannut sielunsakin rauhan. Oli\nkerännyt kaikki säästönsä ja korunsa ja ostanut pyhän Olavin alttarilta\naneet -- sadoiksi päiviksi hän oli maksanut synninpäästöt vääristä\najatuksista, sanoista ja teoista. Ja anebulla oli kardinaalien ja\nitsensä pyhän isän vahvistama!\n\nMitä oli hänellä enää epäröimistä? Oliko hän lopultakin niin heikko,\nettei kyennyt seuraamaan järjen päätöksiä? Täytyikö hänen yhäkin\nrukoilla itselleen ilmestyksiä ja näkyjä tai uhrata nokinaamojen\nseitapahtaalle, joka seisoi tuolla Kaavuonon pohjakaltaalla, kiillellen\nkylläisenä lapinmiesten kesäisistä uhreista, poronverestä ja rasvasta?\n\nEräänä iltapäivänä, käydessään Kaavuonolla, hän havaitsi kauhukseen,\nettä lapinnaiset olivat jo alkaneet kerätä keitinkalujaan ja raanujaan.\nSeuraavana aamuna piti kotalouteet riisua riu'uiltaan ja sitoa\nvetohärkien kantamuksiksi.\n\nMerimaan valtiatar ratsasti sinä iltapäivänä vuonon rantatietä takaisin\nraukea epätoivo sydämessä.\n\nPitkä itäpohjoinen oli tehnyt sään räntäiseksi. Ratsutien vierillä\nheinä oli jo syysruosteen tärvelemää. Nyt vielä, ennen yötä, aurinko\nheitteli raskaista pilvistä kirkkaita suikaleita, mutta tuokin maata\nkohti valuva valo pimeitten pilvien alla oli kammottavaa. Se ennusti\nyöksi myrskyä ja parissa viikossa tuonne, Hornan merelle, ikuista yötä,\njonka huokuvaa tuskaa ei edes jääpeite koskaan uuvuta uneen.\n\nMaalina oli tarttunut ratsunsa harjaan suonenvedon tapaisessa\nkouristuksessa. Hän tiesi, että ensi talvea hän ei enää kestä tulematta\nhulluksi tai hyppäämättä rantapahdalta mereen. Mutta hän ei tuntenut\nitsessään myöskään mitään uskallusta ratkaisevaan tekoon.\n\nKotorinteellä hän kuitenkin vavahtaa aivan kuin suurestakin\ntapauksesta, vaikka hän ei näe sen kummempaa kuin saapuneen laivan\nmastot rantapuotien takaa. Siellä on Sigurd Horten vävyn, Koll\nGyrdinpojan, laiva, hän tietää sen kysymättäkin. Nyt on jotain tulossa\n-- ratkaisevaa. Se mies ei ole turhaan ollut hänen vihollisensa.\n\n\"Hyvä, hyvä, Guds fred, Guds fred, Jyykeän herra\", Maalina hymisee\nilostuen omasta vihastaan. Ratsun kaviot kumahtelevat laakakiviin\numpiportin alla. Ne takovat hänen vihansa tahtiin aivankuin keräämällä\nhänen sydämeensä ihanaa julmuutta.\n\nJa vieläkin parempaa! Isäntärenki Ulv keskustelee pihamaalla Koll\nGyrdinpojan asemiesten kanssa, joita näyttää olevan merkillisen suuri\njoukko pelkkää vierailua varten.\n\nMaalina nyökkäilee jyykeäläisille, mutta huomaa samassa, että portailla\nseisoo hänen tytärpuolensa, Margret, Koll Gyrdinpojan emäntä.\n\nMargret näyttää häntä odottaneen. Sen laiha, pitkä vartalo on\ntakakenossa, kädet puuskassa lanteilla. Ja sen luisevilla kasvoilla on\npeittelemätöntä vahingoniloa.\n\n\"Parastakin parempaa\", mumisee Maalina itsekseen. Se on tullut\nriitelemään, nuuskimaan perintöjä tai suorastaan lastaamaan niitä\nlaivansa ruumaan.\n\n\"Pidä ratsu satuloituna\", hän kuihaisee uskolliselle Ulv-rengille,\ntietämättä itsekään, miksi antaa sellaisen käskyn. \"Guds fred\", hän\nsanoo kovalla äänellä portaita kohti, aivankuin hänellä olisi nyt varma\nturva takanaan.\n\nMutta Margret-emäntä on samassa kohauttanut olkapäitään ja pyörähtänyt\npirttiin, jossa istuu Horte-ukko vävynsä keralla tuliaiskannun ääressä.\n\nIsäntä on jo muutamasta siemaisusta läimähtänyt sairaalloisen\npunakaksi. Korvia myöten kalju pää keikkuu kuin komonokkaisella\nlunnilla sen nokkiessa tuulenkaloja rantahiedasta.\n\nKoll Gyrdinpoika istuu kyynärpäät pöytää vasten, nyökäten jäykästi\ntulijalle. Margret seisoo muurinpatsaan luona tuijottaen käskevästi\npuolisoonsa, joka yskähtelee karheasti aikoessaan nähtävästi ryhtyä\npuheenpitoon.\n\nKukaan ei kuitenkaan saa sanaa suustaan, paitsi Horte-ukko, jonka kieli\nlaulaa höperönä, kysellen uutisia ja muistamatta seuraavassa hetkessä\nomia kysymyksiään.\n\nMaalina on tuonut pöydälle raskashopeaisen kynttilänjalan ja sytyttää\nhitaasti sen kynttilöitä. Alkakoot, täältä vastataan, hän ajattelee,\nkatsomatta kertaakaan vieraisiinsa.\n\nAlkavan myrskyn tohahteluja kuuluu vuonolta päin. \"Sant Olav hjaelpe,\nmitenkähän lienee 'Hagbardin' laita?\" säikähtää vävy aluksensa puolesta\nja lähtee antamaan miehilleen käskyjä.\n\n\"Sinun on pysyttävä tänä iltana selvillä päin\", sanoo Margret kireällä\näänellä isälleen. Ukko pinkaisee seisoalleen näyttääkseen miten\nketterästi hän astelee ja hekottelee hyvillään.\n\n\"Vai haluatko tulla murhatuksi katumattomassa humalassa?\" singahtaa\nsärisevän naurun keskelle tyttären sana.\n\nNaiset katsovat toisiaan silmästä silmään, kunnes Koll Gyrdinpoika\navaa oven ja myrsky työntyy sisään viistäen kynttilänliekit melkein\nsammuksiin.\n\nKun vävymies näytti yhä vaikenevan, ei Margret-emäntä voinut enää\nitseänsä pidättää. \"Gud og de Hellige vaere med dig!\" hän purskahtaa\nulkokullaiseen itkuun, kietoen suojelevasti käsivartensa ukon\nhartioille, yhä katse syyttävänä Maalinaa kohti.\n\n\"Niin se on isä, että tuon naisen äpäräpoika ja sen isä, joku\nmetsärosvo, ovat uhanneet hyökätä tänne, kartanoosi, ryöstää ja surmata\nsinut ... tieltä pois!\"\n\nJo Jukkasjärven viimesyksyisiltä antinmarkkinoilta olivat huhut asiasta\ntulleet Jyykeään. Ja vielä tänä kesänä oli saatu tietoihin vahvistus\nVesisaaresta, jossa oli ollut kauppiaita Ryssänrannalta asti, selitteli\nMargret paljastuksiaan.\n\nMaalina ymmärsi salaman nopeasti, että huhujen pyörteisiin oli kertynyt\njos jotakin ruuhkaa ja että jyykeäläisten päätarkoitus oli tuhota hänet\nja riistää perinnöt ajoissa hoteisiinsa.\n\nHän vapisi taistelunhalusta. Mitä enemmän lyövät, sitä verisemmin hän\ntaistelee. Vain kylmä, uhkaava nauru oli hänen vastauksensa.\n\n\"Naurat mitä naurat\", jyrähti asiaan Koll Gyrdinpoika, \"sinut ja appi\nviedään Jyykeään!\" \"Ja kaikki irtain talosta, jotta...\", liitti Margret.\n\n\"Kuulitko, Sigurd, kuulitko?\" oli Maalina muka raikahtavinaan nauruun.\nHänen täytyi näytellä. Noiden vankina hän ei aikonut tältä paikalta\nlähteä. \"Kuuletko\", hän nauroi uudestaan, \"he aikovat ryöstää\nsinut ja talosi! Sitä varten he ovat keittäneet kokoon kokonaisen\nrokkapadallisen huhuja ja valhetta. Ymmärrätkö?\"\n\nJa hän hyväili ukon päätä, tarjosi hänen juotavakseen suuresta\nhaarikasta, painoi taas hänen päätään kylkeänsä vasten, silmät palaen\njyykeäläisiä vastaan nauravaa vihaa.\n\nUkko hekelteli hyvillään ja yritti nostaa nyrkkiänsä vävyänsä kohti.\nMutta näytti torkahtavan samaan menoon pitkästä ryypystä älyttömäksi.\n\nMaalina saattoi kainaloista kannatellen horjuvan vanhuksen\nisännäntupaan ja vuoteeseen, palaten nopeasti pirttiin.\n\n\"Vai niin, vai perinnöille!\" hän nauroi yhä vieraita vasten naamaa,\nääni entistään kimakampana. \"Ilmankos koko aamupäivän lampaat painuivat\nrykelmiin ja koirat söivät ruohonpäitä. No, saamanne pitää -- tuulta ja\nmyrskyä!\"\n\nAvautuvasta ovesta tohisee yöllinen myrsky. Maalina juoksee rantapolkua\nsatamaan. Vastatuuli on tukehduttaa hänet. Viimekeväinen juoksu\ntunturilta alas, karitsa, korppi ja kuorsaavat lunnit palaavat hänen\nmuistiinsa. Hän on taas vastamyrskyä nielevä vaimosta noiduttu\nnaarassusi. Hän hakee taaskin, kuten kerran suuressa tuskassa ryöstetyn\npoikansa vuoksi, näkyjä ja uskon vahvistusta.\n\nJa nyt on myrsky satakertainen. Vuoksi oli nousemassa äärimmäisille\npartaille. Lakkaamaton kohina syöksyy luotoja ja pahtoja vasten. Se\non noussut Hornan merestä niin summattomin vesimäärin, ettei se pääse\ntakaisista salmista enää avomereen. Rantapuodit huojuvat räystäitä\nmyöten sen pyörteissä. Suuri venetalas umpiportteineen on rysähtänyt\nkasaan. Hietikolla juoksee hurja kuohu petäjikköä myöten. Maalina\nkahlaa sitä pitkin. Ja äkkiä hän kirkaisee suuresta riemusta.\n\nLaituria ei näy, mutta sillä makaa jyykeäläisten laiva puoliksi\nkyljellään pitäen jymisevää ääntä. Miehiä näyttää rimpuilevan henkensä\nuhalla sen köysistössä ja ylempää rannalta häämöittää laivamiesten\nsynkkä rykelmä. He eivät kykene pelastamaan tovereitansa.\n\nHävityksen hurja riemu on pakahduttaa raskaissa, märissä vaatteissa\nkahlaavan Maalinan.\n\nYlhäältä rantapolulta kuuluu Koll Gyrdinpojan ärjyvää huutoa.\n\"Hyvä, hyvä!\" Maalina huutaa huutamalla vinkuvaan myrskyyn. Tämä on\nvedenpaisumusta. Uskottomat hukutetaan, vanhurskaat pelastetaan. Ei\nlennä konsa noille elämän kyyhkynen tuomaan öljypuun oksia! Pyhän\nkirjan kuvat sekaantuvat hänen aivoissaan. Yhtäkkiä nuo murtuvat\nranta-aitat ja hukkuva laiva eivät ole enää sortuvia kyliä ja\nkaupunkeja vedenpaisumuksen määrättömässä hävityksessä. Hän on Debora,\nLapidotin emäntä, joka taistelee Herran sankarin Barakin rinnalla\npakanoita vastaan. Voitonvirttä hän veisaa voittaneelle Israelille:\n\"Herra, koska sinä läksit Seiristä ja kävit Edomin kedolta, silloin\nmaa vapisi ja taivaat myös tiukkuivat ja pilvet pisaroitsivat vettä ja\nvuoret vuotivat Herran edessä...\" Hän hengitti hetken tukahduttavaa\nmyrskyä ja huusi kuin itselleen: \"Nouse, nouse, Debora! Kaikki sinun\nvihollisesi niin hukkukoon, Herra! Sen on kuoltava, sen, joka ei ole\nsinun miehesi Jumalan edessä!\"\n\nSilloin tuli hänen pääsinhetkensä. Hänen ajatuksensa selvisivät\nratkaisevaksi teoksi. Hän oli näkevinään pimeyden ja seinien läpi\nMargretin värjöttävän karsinannurkassa yksin ja peloissaan.\n\nKoko talo oli hänen käsissään.\n\nHän nousee harkitun hitaasti rinnettä ylöspäin. Kiertää rakennuksen\ntaitse tallinsolaan, pihalle ja kuistille, josta ovi vie isännäntupaan.\n\nYksikään lintu ei lennä ilmassa. Mutta hänen päänsä sisäpuolella soi\nlunnien kurnutus. \"Or-or-or\", se panee hitaasti, katketen ja taas\nalkaen jurrata syvältä tulevaa kurkkuääntä.\n\nNyt se muuttuu äkkiä, hänen tultuaan kuistin portaille, kaukaiseksi\nkuorsaukseksi. Se on vanhan juopon takaltelevaa röhinää. Hän avaa\nisännäntuvan oven äänettömästi kuin tuonen-marras Pyhäinmiesten yönä\nkotopirttinsä uksen.\n\nYhä kuuluu ärsyttävä kuorsaus. Se tulee tuvan perältä kaappisängyn\navoimeksi jääneestä ovesta. Surmaajatar lienee äkkiä ottanut harppaavan\naskeleen ... tuon narisevan äänen kuohahduttavasta suuttumuksesta.\n\nLaskematta aikaa hän vihdoin havahtuu lämpimästä virrasta, joka tuntuu\nhuuhtelevan hänen oikeata kättänsä.\n\nSuloinen, vilpeä rauha avaa hänen sydämensä. Monenmonet vuodet ovat\nhukkuneet. Hän elää keväistä pääsiäispäivää kototanhuvilla. Pitkäpaasto\non loppumaisillaan. Ahava karistelee kohta lumet Juhannussaaren\npetäjiköstä. Kiikut laitetaan huomenissa sen kennäälle. Mutta vielä\nnyt, tänä päivänä, ei saa rukki pyöriä, ei liikahtaa tuulimyllyn\nsiipi, ei kiikku heilahtaa, ettei lisääntyisi Kristuksen piina. Ei saa\npuukolla lastua vuolaista, etteivät aukenisi Ristiinnaulitun viidet\nhaavat. Ei vielä, ei tänään. Mutta he, Henrik ja hän, hyppivät hiljaa\npääsiäislautaa takatanhuan havukolla, hiljaa, puhumatta, silmissä\nsalaperäinen ilo kielletystä leikistä -- eikä kuitenkaan kielletystä,\nsillä pitkänpitkät piinaviikot ovat loppuneet, kevät ja suloiset tuulet\novat alkamassa...\n\nNiin avautuu vihdoin surmaajattaren koura. Puukko jää paikalleen\nvainajan rintaan.\n\nMaalina pyyhkii rintapieleensä kämmenselkää, kävelee kuistille ja\npihalle, nousee isoontupaan, jossa Margret istuu yksin muurinnurkalla,\nrahilla.\n\n\"Hyvin on kaikki\", Maalina sanoo rauhallisesti, \"saat pitää perinnöt,\nsaat tuomani myötäjäiset, saamani huomenlahjat ja ... isäsi. Pax et\nbonum, pax et...\"\n\nMargret kirkaisi, tärisevät sormet nousivat ilmaan. Hän oli nähnyt\nverta äitipuolensa rintapielessä.\n\nMaalina hymähti. Läksi ulos, kiirehti talliin, jossa Ulv-renki seisoi\nhänen satuloidun ratsunsa vieressä.\n\nEmäntä ojensi isäntärengille kaulavanteensa, joka oli etupuoleltaan\nsormenpaksuista, palmikon muotoon taottua hopeaa. \"Guds fred\", hän\nsanoi painaen hartaana päätään ja läksi.\n\nKäymäjalkaa kulki hänen ratsunsa livettävää rinnepolkua Kaavuonon\npohjukkaa kohti, kotakansan siljoille. Mare tenebrarum pauhasi yhä\npahemmin kuin iankaikkinen Horna, mutta Maalinalla oli pääsinpäivän\nrauha sydämessä.\n\n\n\n\n11.\n\nNOITALINTU TUNTUREILTA.\n\n\nMarrasjärven Könkkölässä Kaarina-emäntä, Henrik Kurjen nuorin sisar,\nliikuskelee yksin pikkutuvassaan halean sinisissä orvokkisilmissään\nuuden äitiyden ja juhlan kimmellys.\n\nOvat tulossa hänen pienen Yrjö-poikansa ristiäispidot. Poika on jo\nviikko sitten kastettu Matarengin kirkossa ja äiti kirkoteltu. Mutta\nnyt oli pidettävä ristiäiset, joihin oli lupautunut tulemaan itse\nHenrik-päällikkö, koska hänellä oli tärkeitä tehtäviä täälläpäin,\nmetsäpirkkojen ja verolappien asioissa.\n\nTakassa räiskyy iloinen tuli. Äiti antaa rintaa pojalle jokellellen\npienokaiselleen: \"Tule Jeesus kolmanneksi, Neitsyt Maaria neljänneksi.\"\nJa taas hän hymisee suutelevin huulin, ilman sanoja, kunnes kutittaa\npoikaa rinnasta ja laulahtaa: \"Yrjö itse yheksänneksi!\"\n\nNiin hän jää tuijottamaan aamunpäilyvin silmin takkaan ja hymähtelee,\nuneen voipunut poika yhä helmoissaan, jollekin menneelle, joka ei enää\ntee kipeää. Siunaukseksi oli muuttunut hänen nuoruudenrakkautensa\nsuru. Se oli nyt enää vain kaunis kuva nuoresta junkkarista, Greger\nJaakonpojasta, jonka viheriä olkalevätti ja valkeat hatunsulat\nheilahtelivat kerran aamutuulessa lähtevän laivan kannelta, hänen\npainaessaan sinistä liinaa rintaansa vasten.\n\nTuo näky ja kanervien tuoksu oli jäänyt hänelle tällaisten yksinäisten\nhetkien salaisuudeksi. Se oli hänelle kauan sitten nähty alttaritaulu,\njonka eteen hän sai sydämessään polvistua. Mutta hänen touhukkaitten\npäiviensä ajatukset, hänen täyteläisessä rauhassa elävä ruumiinsa,\nhänen ilonsa ja huolensa kuuluivat täysin ja kokonaan hänen\nisännälleen, Juho Könkkölälle, hyvälle ja verevälle.\n\nYöllä oli Marrasjärven jää ulahdellut marraskuisen pakkasen käsissä.\nEmännälle tuli iloinen halu kurkistaa selälle.\n\nJa eikös rupeakin näkymään Marrasjärven pohjukasta hevosjono, jonka\nsiniset ja keltaiset luokat ja päitsien kiiltävät helat paistavat\nselkeinä talon rantakennäille saakka.\n\nKaarina-emäntä, yhä kasvot ikkunassa, lyö polviinsa ja sipaisee\ntummansinisen hameensa poimuja yht'äkkisessä kiireessä.\n\nSiinä ne ovat kurkelaiset, ja varmaankin myös Luulajan Hannu Oravainen,\njoka Könkään Yrjänä-isännän kanssa oli ollut pojan mieskummina. Ja\ntietenkin! Näkihän sen jo kaukaa, että Jaakko-veljen reessä kekotti\nhänen vanha ystävänsä, Pirkkiön iloinen Nikki-lukkari. Ja jes-maaria!\nKoska tahansa saattoivat Aavasaksan ja Matarengin vieraat saapua\npoikkimain, lännestä päin!\n\nOli kiirehdittävä portaille huikkaamaan isäntää tallin puolelta\nottamaan vieraita vastaan.\n\nVaalean verevä isäntä on jo aamusta alkaen pannut ylleen sinisarkaisen\npyhänutun, jonka laskokset pongottavat vielä uutuuttaan, mutta jättänyt\nyhä päähänsä vanhan lakkikulunsa, tulirevon keltaisen puuhkan.\n\nSamaan tapaan on hänen mielensäkin, pyhässä ja aressa. Vehmas\noli emäntä, sukua karttui, pahnan pohjimmaista ei ollut vielä\nnäkyvissäkään, ja neljättä jo juotiin miehen kirjoihin. Oli syytä\njuhlavaan oloon.\n\nMutta koko syksyn merkit olivat olleet pahat. Paksu lumi oli satanut\nsulamattomalle maanruskalle, ja nyt vasta olivat järvet jäätyneet.\nTullapa nyt vielä vähänkin leutoja päiviä, niin poronkoparan\nläpäisemätön jää-iljanne muokkautuisi lumen alle. Mistä ottaisi silloin\nporoelo talvimuonansa? Ja mistä maksaisi kotamies veronsa, jotka\nhänen oli kannettava näiltä lapinkyliltä Kurkelaiselle -- Unaria,\nKelontekemää ja Ounaan Alakylää myöten?\n\nOli ollut jo aikaisemminkin kahnauksia Henrik-langon kanssa näissä\nasioissa. Ja kun hänen, muka sukulaismiehenä ja päällikkönä, piti\nvastata myös muiden metsäpirkkojen kaupoista ja turkisten hinnoista\nlapinvoudille, sai hän kestää joka eräkunnassa nurinaa ja kiukkua, joka\njo viime talvena oli ruvennut kuulostamaan melkein kapinalta.\n\nMutta Kaarina-emäntä on juoksahtanut portaille komea näädännahkalakki\nkädessä. \"Tuletkos sieltä\", hän hätistelee. \"Vai tässä reuhkalakissa,\nmörökölli, kolmannen pojan ristiäisissä!\"\n\nJa emäntä panee hyvitellen juhlalakin isännän päähän, kadoten samassa\ntouhuihinsa. Ja siihen olivat toistaiseksi silinneet Juho-päällikön\nhuolekkaat silmänrypyt. Mitäs tässä -- eipähän tuo susikaan purematta\nnielle, hohahtaa jäyhä naurahdus suupielestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLakean pirtin pintapöytä notkui jo ruoan painosta.\n\nJo oli tullut mahtavin naiskummeistakin, Aavasaksan Saukkoriipin\nemäntätytär, joka oli ottanut taloonsa kotivävyn Tornionjoen\nvastarannalta, Matarengin Piekkolasta.\n\nMutta kekrilampaitten lihavat paistit, siansorkat, linturokat ja\nkastejuustot saivat odottaa, sillä Henrik-päällikkö seisoskeli yksin\nkartanolla, luultavastikin silmäämässä, eikö jo tullut järven päästä\nnäkyviin Kemijärven Voikkaalaa, jonka piti tuoda tärkeitä tietoja\nitärajalta päin.\n\nNikki-lukkari sensijaan piti iloa yllä kuin parhain leikari\nmarkkinoilla, sillä eipä ollut hänen pikisilmäinen Agatha-muorinsa\nmukana sinkauttelemassa kiirastulen hiiliä hänen kaljulle kiireelleen.\n\nNikki-ukko rääkkäsi vanhaan tapaansa apostoliruhtinaitten jalon\nsekvenssin säkeitä. \"Patres summe dignitatis\", hän messusi\nmatkien eleillään ja äänellään kirkkoherraansa Jaakolle ja\nLuulajan Oravaiselle, jotka toki osasivat hekin juhlia ristiäisiä\nkaulankastajaisilla. Nykerönenäinen Piritta, pojat ja koiranpenikat\npyöriskelivät miesten polvien vaiheilla ja peuhasivat permannolla,\nniin että Saukkoriipin nuoriemäntä lopulta tiuskasi tenaville\noksanrauska kourassa: \"Menettekös siitä, pakanat!\" Ja lisäsi\nhurskaasti Nikki-lukkarin edesottamisia tarkoitellen: \"Ja sietäisi\nsitä kirkonmiehen ja vanhuksen jo muistaa ajallista kuolemaansa, Herra\nparatkoon!\"\n\nMutta Jaakko-herra oli tullut viisaimmilleen. Mitä oli vanhuus? Sen hän\nosasi kyllä selittää Saukkoriipin nuorikolle sopivaksi ojennukseksi.\n\nSe oli kuin kananpoikien parvi ja varislauma tanhualla. Oli näet\naivan viime kevännä sattunut hänen eteensä, Kurkelan pirtinportailla\nistuskellessaan, elävä kuva elämänilon ja kuoleman iankaikkisesta\ntappelusta.\n\nJoukko variksia oli kaahannut kahden aitan nurkkaukseen parven\nturvattomia kananpoikasia. Pirullisella taitavuudella nuo mustanokat\nolivat järjestyneessä rivissä, kuin hyvässäkin sotarintamassa,\nsaartaneet ahtaalle avuttomat piipittäjät.\n\nJo koppasi yksi oman osansa saaliista ja nielaisi sen kuin ryssänkissa\ntorakan. Jo koppasi toinen. Jo kolmas! Lopulta piipittäjiä hyppeli\nnurkkauksen perimmäisessä sopukassa yksi ainoa rääpäle, kunnes emo\nennätti kovalla tappelulla hätään. Ei jäänyt, ei, emo raukalle enää\nenempää kuin yksi jäljelle elämänsä iloista.\n\n\"Kas, siinä se on vanhuuden tulo, nuori-muori\", Jaakko levitti\nkätensä Saukkoriipin emäntää kohden. \"Vanhuuden varikset kaahaavat ja\nkoppasevat, kynnet harallaan nokkasevat, milloin haituvan päästämme,\nmilloin hampaan suustamme ja makoisen palan, milloin silmäimme ilosta\nkipenen, milloin minkin nautintomme. Ja niin ne ilojemme kananpojat\nharvenevat päivä päivältä, vuosi vuodelta, kunnes ollaan tällaisia\nharvatukkaisia Jaakko-herroja tai Nikki-lukkareita, jolla ainoastaan\nyksi heikeä tupsu kiireellä keikkuu. Mutta autuas ei huku, saarnataan\nKokemäellä, eipä ei, he, hei!\"\n\nJa Jaakko-herra otti lukkaria kainalosta ympäri kiepauttaen, yhä\nlallattaen: \"Eipä ei, veljeni Herran viinamäessä, ei niinkauan kuin\nyksikin kananpoika kiireellämme piipittää ja hyppielee, he-he, pojat!\"\n\nJa Nikki Efraiminpoika sortui iloisessa nujakassa karsinapenkille\nnahkaisten sekaan ja sinne jäi.\n\nHädissään ruokiensa puolesta Kaarina-emäntä oli portailta pälyilemässä\nveljeään. Tämä istui Marrasjärven tytär-vainajan, Annin, aitanportailla\nkeskellä kireätä pakkasta ja nyökkäsi sisarensa viittilöimiseen, muka\ntullakseen atrialle.\n\nMutta pihamaalla hän vieläkin seisahti. Kovan miehen silmissä oli\nyksinäisen mielen syvältä nousevaa surua.\n\nTuossa oli se aitta, jonka kynnyksen yli oli lyhyen onnenajan\nliehahtanut aamuin ja illoin hänen ainoan rakastettunsa kepeä helma.\n\nEi hän tietänyt katuvansa sitä, että hän oli senaikaisen esikoisuutensa\nmyynyt sukuvaltansa hernerokkaan. Mutta hän oli jo tulomatkalla,\nMarraskoskella, pysähtynyt katsomaan sitä rantaraitaa, jolta hänen\nonneton rakastettunsa oli antautunut kalman vietäväksi, eikä hän vielä\nollut kyennyt lujittumaan entiselleen.\n\nKalliollakin kasvaa sammalta, joskuspa heiveröinen kukkakin, jota ei\nmikään myrsky saa perinpohjin hävitetyksi.\n\nVielä portailta taakseen katsahtaessaan hän näki yksinäisen porohärän\nkiskovan matkamiehen pulkkaa järven koillisilla vastarinteillä\nMeltausjoen suunnalla. Mutta koska Voikkaala ei voinut saapua sieltä\npäin, astui hän suoraa päätä, tavallista sopuisammalla mielellä\njuhlapöytään, kunniapaikalleen.\n\n\"Näkyikö paljonkin tulomatkalla\", oli isäntä aloittanut varovasti\nkeskustelun, \"tuntuririekkoja painuneen alamaihin?\" Oli, oli ollut\nMarrasjoen pikkusaaret täynnä räyhäävää riekkoa. Olivat lasketelleet\npeuk-päkkiään ja \"kopeikkojaan\" kuin markkinoilla ikään.\n\n\"Pahat ovat merkit, pahat\", jupisi Juho-isäntä, sillä riekkojen pako\ntunturirinteiltä outamaihin oli aina ennustanut nälkäaikoja tai muita\nonnettomuuksia.\n\n\"Mitäpä noista, ruokaansa hakevat\", hymähti Henrik.\n\n\"Kun riekko kiroo, niin ryssä rupee\", Jaakko tokaisi. \"Tai poroelo\nnääntyy\", jatkoi Könkkölä.\n\nJaakko ei pitänyt kiirettä siansorkkansa kalvamisella, mutta hänellä\noli tarkoituksensa viitatessaan riekkoihin ja ryssiin.\n\nHän oli koko syksyn puuhannut retkeä Vienaan Niklaan ryöstämiseksi\ntakaisin omille maille. Henrik oli asiaan pannut kerta kerralta jyrkän\nkiellon. Tuskin oli suostunut Eerik Aapraminpojan ja Toratin Antin\nlähettämiseen vakoiluretkelle.\n\n\"Sepä se\", Jaakko kaivoi asiaa, \"riekko kiroo ja ryssä nauraa, kun ei\nole pirkoissa enää sen verran miestä, että ryöstäisivät takaisin edes\npäämiessuvun vetreimmät vesat\".\n\n\"Eipähän toki susikaan nielle omaa penikkaansa\", tokaisi Henrik yhä\nsuopealla äänellä. \"Ja eiköpä tuo lähtenyt ehdoin tahdoin näkemään\ntaattonsa valtakuntaa\", hän lisäsi vähäksyvä iva suupielessä.\n\nSilloin kimmastui Jaakko päätä pahkaa. Vai ehdoin tahdoin! Eikö hän\nollut itse nähnyt, että vastarinta oli ollut mahdotonta! \"Vai aiotko\nmaalata kavaltajan merkit poikaan taaton tahroista? Siinä tapauksessa,\npiru vieköön, haen pojan yksin, hyvällä tai pahalla.\"\n\n\"Sitä vain\", Henrik keskeytti karmeasti, \"että routa kyllä ajaa porsaan\ntakaisin\". Hän oli kääntänyt selkänsä Jaakolle, mutta jatkoi samassa\npuhetta Luulajan-päällikölleen: \"Vai miltä näyttää Helsinglannissa\npäin, vieläkö ärhentelee sieltä käsin Torsten-herra 'kuninkaallisilla\noikeuksillaan'.\" \"Minkä vähän saapastelee ja ääntänsä kilauttelee,\nRuotsin herrojen tapaan\", nauroi kireän punakkana Hannu Oravainen, \"ei\nnouse vaara tällä kertaa sieltä päin, jollei muualta\".\n\nHenrik murahti hyvillään. Sittenkin näytti syttyvän hänessä rohkea\najatus. \"Sanotaan, että pirukin puhuu totta pakkasessa\", hän\nalkoi tavallista rehevämmin, \"ja totta taisi olla viime kesänä\nSatakuntalaisen puheessa ainakin se, että Solovetsin rikkaus kasvaa\nkuin ryssänkaali ja että sille laastitaan kiviset muurit, jotta...\"\n\nJaakko söi syömällä, innoissaan, lausumattomatkin sanat veljensä\nhuulilta. Hän odotti lopultakin ratkaisevaa päätöstä.\n\nHenrik oli noussut. Nuorekasta punaa oli kertynyt laihoihin poskiin.\nNenä oli kivertynyt viistoon asentoonsa. Hyvä merkki, hyvä merkki,\najatteli Jaakko ja hän tökkäsi lankomiestä kylkeen.\n\nHenrik mitteli lattiaa jalka konkaten. Pysähtyi taas. \"Niin, jotta\neivät ennättäisi laastia kallion sisään Novgorodin lesken peruja, niin\ntuota ... ne on ryöstettävä ajoissa.\"\n\n\"No, taivahan tapernaakkeli, sinä Herran soturi Israelissa!\" huudahtaa\nJaakko nousten hänkin paikaltaan.\n\n\"Mutta omin päin ja yksiksemme, ei kavaltajien kanssa\", Henrik jatkoi.\n\"Alattion Horte-ukolta on saatava laivasto ja hyökättävä suoraan Ruijan\nmerta pitkin. Kannanlahdesta käsin sitä Paapelia et yllätä etkä hävitä.\"\n\nJaakko ja Oravainen olivat jo nostamassa haarikkaansa julistetun\nvainoretken vahvikkeeksi, kun pirtin ovi avautuu hitaasti ja\nharvinainen vieras ilmestyy ovensuuhun.\n\n\"Herran rauhaa\", kuuluu tulijan, Siimon-munkin, tervehdys. Juhlijat\nkatsoivat oudoksuen, sillä mustaveljen puku oli merkillistä kuosia.\nLapinpeski oli päällimmäisenä ja karvaiset kallokkaat jalassa. Mutta\npeskin helmoja jatkoi dominikaanin musta viitta ja päätä peitti munkin\npäähuppu.\n\nKurkelassa tiedettiin jo Kemin markkinoista asti Siimon-veljen\nsaarnaoikeudet, niin että isäntä meni mustaveljeä vastaan ovelle ja\nhänet istutettiin pöydän taakse atrialle.\n\nHenrik oli käynyt vaiteliaaksi. Olavi Sarkin ennustuksista lähtien\niso-isän kuolinvuoteella hän kohtasi munkin kenen tahaan epäluulo\nsilmänvarjossa. Niillä oli jokaisella vaatimuksensa, ne sekaantuivat\nhänen sukunsa asioihin, milloin mauruten, milloin uhaten \"ikuisilla\nsurmaveroilla\", jotka hänen, Henrikin, oli lopultakin onnistunut\nunohtaa melkeinpä unistaankin, olemattomiin.\n\n\"Ettet lie vain tullut kirkkoja pyytelemään?\" hän tokaisi puoliksi\npiloillaan.\n\n\"Kuulin Suensaaren päämiesten saapumisesta näihin ristiäisiin ja\nolisin, Jumala tietäköön, tahtonut saapua Herran köyhänä siunattuun\njuhlaan, mutta korppikaan ei kanna sen huonompia sanomia kuin minä nyt.\"\n\n\"Tietenkin, sinä Herran koira\", murahti Henrik. \"Mutta kerro sanomasi,\nmustaveli.\"\n\n\"Kauhistavana lepää Herran käsi kotakansan yllä. Getsemanen verihien\nkautta, se tarvitsee nyt Herran armahdusta ja ihmisten apua.\"\n\n\"Puhu selvemmin, asiasta asiaan\", keskeytti Henrik.\n\n\"Olin vaeltamassa Mikkelin alusviikolla Inarille, jossa ei vielä\nkoskaan ole sanaa julistettu. Tulin jo Ivalojoen latvoille,\nKätkätunturin kotakyliin, ja taivutin kansaa kasteeseen. Kirosin heidän\nnoitansa, myrrysmiehensä, kirosin lapsiuhrit seitapahtailla ja rikoin\nheidän rumpunsa, joista pauhasi saatanan henki.\"\n\n\"Kas, kas kun et ennättänyt vielä päästä marttyyrikruunuun, kuten\nedelläkävijäsi Olavi Sarkki\", naurahti Henrik.\n\n\"En\", jatkoi Siimon-veli katse tuimasti tähdättynä lapin voutiin,\n\"sillä Herran viha löi marttyyriudella koko kurjan kansan. Poroelo\noli alkanut jo kesällä sairastella. Siihen oli lyöttynyt rupitauti,\njoka levisi tokasta tokkaan. Gagarvikkeksi sanoivat tautia peskiäijät.\nVaatimien utareet ruvettuivat, pöhöttyivät ja putosivat maahan.\nMonenlaiset myrkkypaarmat söivät elikoilta kielen ja syöpyivät\nkeuhkoihin, jolloin kuolema iski maahan laumoittain härkiä ja vaatimia.\n\n\"Ja yhä pahemmiksi kävivät ilmojen merkit. Hotto lumi oli pudonnut\njo aikaisin syyskuussa. Ja he sanoivat sen ennustavan jäkäläkatoa\ntalveksi. Hädissään onneton kansa kaivoi vainajiensa luut haudoista ja\njauhoi niistä itselleen lääkettä.\n\n\"Mutta silloin levisi tappava kuumetauti ihmisparkoihin. Kokonaiset\nkotakunnat makasivat risaisilla vaatelouteilla, ja vainaja toisensa\njälkeen kietaistiin tuoheen ja työnnettiin parin vaaksan alle maan\npoveen.\n\n\"Erikoisesti oli Kelontekemällä kotakansa pelon vallassa, sillä\nylämailta, Kumpu- ja Karettuntureilta, olivat riekot levinneet\nlukemattomina parvina pitkin rantapensaikkoja ja saaria. Ja heidän\nnoitansa, vanha Jantukka, oli nähnyt lentäneen Ruijantuntureilta saakka\njättiläisriekon, joka oli suuri kuin merihanhi, siivenkärjet mustat ja\nnokassa valuvaa verta.\"\n\nHenrik oli käynyt ennestäänkin tarkkaavammaksi. Kelontekemä kaikkine\nkotakuntineen kuului Kurkelan veroalueisiin. Hänen täytyi tietää\ntarkkaan, millä kannalla asiat olivat niillä main.\n\n\"Miten elettiin Aslak-ruhtinaan kotakentillä?\" hän kysyi.\n\n\"Hän sanoi, että Jantukka, myrrysmies, oli oikeassa. Mutta hän puhui\nkautta rantain. Ruijanmeren löyhkä oli muka taudit ja pororuton\nsiittänyt, sillä Merimaasta asti oli tuo riekkojen kuningatar lentänyt.\nMahtavan miehen veri oli muka vuotanut, ja siksi Merimaan noitalintu\noli valuttanut nokastaan verta.\"\n\n\"Merimaa, Merimaa\", toisteli Henrik puoliksi itsekseen. \"Mitä sieltä?\nEikö mies kertonut tarkemmin? Puhu!\"\n\n\"Ei sen enempää, paitsi että suurta sotaa ennusteli entisten lisäksi.\"\n\n\"Sotaa? Mitä sotaa? Haalogalannin ja meidän vai...?\" Merkillinen,\nonea onnettomuuden aavistus oli täyttänyt yht'äkkiä hänen mielensä.\nMutta hän huomasi puhuvansa lapsellisia ja vaikeni äkisti, luvattuaan\nUnarin ja Kelontekemän verokunnille apua viljassa ja muussa, kuten\nveroherralle kuului vanhan tavan mukaan, kadon saamekansaa uhatessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna olivat Marrasjärven rannat liikkumattoman sinisiä ja\nilmankansi komotti tyhjillään, liikahtamattomana sekin.\n\nEivät edes riekot pidä peliään. Harvoin rymähyttää metsälintu korpea ja\nhumahtaa olemattomiin kuin olisi siltä äkkiä katkaistu kaula.\n\nIllempana himmeä sini alkaa vaihtua kellertäväksi valoksi, joka\nkirkastuu kirkastumistaan, kunnes, hevosten lähestyessä Rovanientä,\ntaivas kiertää lännen puolelta hehkuvan keltaisena messinkirenkaana,\njoka kiertyy kahlehtimaan koko Pohjolaa.\n\n\"Taitavatpa jo Ruijanmeressä välkehtiä jäävuoret, kun tuolla\ntavalla uhkaa revontulia\", Jaakko tokaisi vieressään istuvalle\nNikki-lukkarille. Mutta ukko kitisi kurjana ja viluissaan, niin että\nJaakko alkoi hyräillä vanhaa revontulten joikua:\n\n    \"Valaskala telmää, loo-lo-ko-loo,\n    käy Ruijan meressä myrsky, lo-lo-loo,\n    ja jäät sieltä taivaalle läikkyy.\"\n\nPakkanen kiristyy kiristymistään. Talvitie osuttelee jo Kemijoen\noikeanpuolista rantaa Korkalan taloa kohti.\n\nTalon ovesta leiskahtaa pihamaalle tuttu hahmo. Se on Iivari Voikkaala,\njoka näyttää talossa odotelleen Marrasjärven matkalaisia.\n\nHän astuu suoraan Henrik Kurjen rekeä kohti. Mutta ei osaa sanoa\nsittenkään sanottavaansa. Yrittää vanhoja sananparsiaankin päästäkseen\npuheen alkuun. \"Ei tule vahinko kello kaulassa, tulee sanko päässä\",\nhän sanoo.\n\nHenrik näkee lankonsa kasvoista jotain tavatonta. \"Sano asiat\", hän\ntokaisee jyrkästi. \"Kyllä nyt taitaa alkaa sellainen ruijanpalo, että\ntaivahat verta valuu\", sanoo Voikkaala, katsellen pohjoiseen, jossa\nvaarojen takaa liehuilee heikko väike alkavista revontulista. \"Onko\nvienalainen hyökännyt rajan yli?\"\n\nVoikkaala pudistaa päätänsä ja sanoo jyrkästi koko asian: \"Sisaresi\nMaalina on tuolla pirtissä, otin sen hoiviini, kun yritti Kemijärven\nkautta Vienan puolelle, mutta häätyi meille nälänkuoliaana kesken\naikeitaan...\"\n\nHenrik, Jaakko ja Hannu Oravainen olivat nousseet reestä ja tulleet\nVoikkaalan eteen, lukkarin kähmiessä pirttiin päin.\n\n\"Niin ovat asiat\", jatkoi Voikkaala matalalla äänellä päälliköille,\n\"sisaresi surmasi puolisonsa, Horte-ukon, ja oli pyrkimässä\nSatakuntalaisen pateille\".\n\n\"Siinä se oli -- noitalintu tuntureilta\", jupisee Jaakko. \"Niinpä oli\",\nsanoo Henrik, \"Koll Gyrdinpoika maksaa sen sodalla eikä millään muulla\".\n\nSamassa he huomasivat Maalinan seisovan suuressa sudennahkaturkissa\ntakanaan portailla.\n\nHenrikin hahmo muuttui kauhistavaksi. Keltaiseksi ja vihertäväksi\nloihtiutunut taivas heitti hänen kasvoilleen kelmeätä valoa. Niissä ei\nollut enää mitään inhimillistä. Hänen aivoissaan raivosivat ajatukset,\njotka estivät hänet puhumasta. Yhdellä iskulla oli tuo nainen tuossa\nmurskannut päätetyn sotaretken Solovetsia vastaan. Nyt hän oli taas\nkahden tulen välissä. Koko pirkkojen maata uhkasi viimeinen tuho.\n\n\"Ehkäpä taipuu sentään Jyykeäläinen tapposakkoihin vanhaan tapaan\",\nyritti Jaakko sovitella. Mutta Henrik ei kuullut mitään. Hän kirosi\nsuustaan oman tuomionsa: \"Ristin ja saatanan kautta!\" hän huusi\nosoittaen Maalinaa. \"Olet ansainnut kuoleman kolmeen kertaan!\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi sisar hitaasti, kuin horteessa, \"väärä valasi vaatii\npäitä, ota ne\".\n\n\"Se on sairas\", sanoi Voikkaala, \"houraili jo matkalla\".\n\nHenrik käski vaihtamaan uudet hevoset aisoihin. Matkaa oli heti\njatkettava. Niinpä kirahtivat taas rekien jalakset. Hevosjono laskeutuu\nKemijoen rantatielle, jolta pian nousi juoksijain suusta ja lautasilta\nvoimakas huuru yhä yltyvään pakkaseen.\n\nHenrik ajoi etumaista rekeä aluksi raivokasta vauhtia, kunnes kädet\nohjaksissa asettuivat oloilleen ja mieli jäähtyi rauhalliseksi\nharkinnaksi.\n\nMaalina istui viimeisessä reessä Voikkaalan rinnalla, puhumattomana,\nsilmät tuijottaen avoimina, houreisessa horteessa, jossa ei tuntunut\nenää mikään tuska.\n\nYö oli tullut. Mutta se oli kirkas kuin päivä. Ruijantulet olivat\nleimahtaneet taivaalle. Rekien, ajajien ja hevosten varjot viistivät\nhangella yhtämittaisen manalanrovion roihutessa. Sen liekit\nkärhähtelivät yhtäkkiä taivaankumussa Seulaisia myöten, vihreinä,\nsinisinä, punaisina, vaihtuen nopsemmin kuin mikään ajatus. Taas ne\nhetkeksi väsähtivät, hulmusivat kammottavan äänettöminä, ja taas\nleiskahtivat kuin Tuonelan rotkosta, sähähdellen, kähähdellen Hornan\nmeren liekkiöinä, peloittaen koko luomakunnan.\n\nSusi ei ulvahda, lapinkoira makaa hiiskumatta, porot pakkautuvat\njäkälämaillaan vapiseviksi rykelmiksi. Eikä uskalla ihminen kirota,\nsillä pahathenget meiskaavat ruijantulissa, ryöhäten suistaan maahan\ntulipaloa, verta ja sotaa.\n\n\n\n\n12.\n\nIRNIJÄRVEN TYTÄR.\n\n\nKeihässauva iskee sompansa karahtaen kovaan kevätaamuiseen hankeen.\nJa iskijän käsi näyttää jännittyneenä puristavan sauvan nahkaista\nkädensijaa. Nuori niska ja hereä korva kurkoittautuvat yhdessä\nkuulostelemaan itään päin, jossa on, tuskin neljänneksen päässä, Vienan\nja Suomen raja.\n\nNuorukaisen selkä kyyristyy kuin hyökkäykseen, ja keihässauvan\nteräksinen lape kiiltää pienenä liekkinä aamunsarastuksessa.\n\nRotevat karhukoirat, Murju ja Hukka, ovat pysähtyneet isäntänsä kanssa\nsamalla kertaa. Niiden punanruskea selkäkarva pörhistyy, pystykorvat\ntekevät kummallisesti vipajavia liikkeitä ja kurkuista kuuluu kumea\nmurahdus, sillä rajan takaa on tärähtänyt äkkiä kuin torvesta kumea\nulvonta.\n\nSiellä ei voinut ulvoa mikään muu kuin Hovatan Sjenkan hallavan\npunainen, suuri karhukoira, Torahammas, jolla oli kiero ja julma sisu\n-- omaa lajiaankin kohtaan, suonet täynnä sudenverta ja vihaa.\n\nJa tuolla on raja. Korkeitten kalliopahtain välitse kulkee siellä syvä\nrotko, \"loma\", kuten ihmiset täällä päin sitä nimittivät. Murju ja\nHukka puolestaan tietävät tarkkaan, että siihen rotkoon ei ole ilman\nisäntiä menemistä, sillä siellä syntyy tappelu elämästä ja kuolemasta\nUhtuan Pistojärven susi-kuonojen kanssa.\n\nTosin ihmiset ovat jo pitkät ajat hokeneet, että rajalla vallitsee\nrauha. Käyvät toistensa praasnikoissa, juhlia tanssivat, tekevät\nkauppoja, ovatpa olleet joskus yhteisissä karhunajoissa ja peijaisissa.\nMutta he, Murju ja Hukka, ovat kokeneet, että tällä rajalla ei ole\nihmistenkään sydämessä koskaan rauhaa. Kukaan ei tiedä, koska syöksyy\ntuosta \"lomasta\" tämän Irnijärven yli ryssien ja vienalaisten hävitys\ntai päinvastoin täältä tuonne päin lännenmiesten vainoretki.\n\nToki he ovat kuulleet vanhan isäntänsä, Irnijärven Eljaksen, puheista\nsenkin, että taloon oli naitu edellisessä polvessa juuri tuolta rajan\ntakaa sorea nainen, jota sanottiin Helenaksi ja Jelenaksi, että\nnykyistä tytärtäkin sanotaan kotona Katriksi, mutta, rajantakaiset\nbrihat Kadjaksi, ja ettei sen jälkeen ole enää Vienasta käsin tätä\nIrnijärven taloa hävitetty.\n\nMutta eivät he, Murju ja Hukka, usko siihenkään sukulaisuuteen, sillä\nEljas-ukko on kotoisin lännestä päin, ja vihaa se kantaa sekin Uhtuan\nushkuinikkeja vastaan, sillä hänen oma poikansa, heidän nuori isäntänsä,\nhukkui pari vuotta sitten Uhtuan markkinoille, ja vanha-isäntä uskoo\npojan sillä matkalla joutuneen ryöstetyksi ja murhatuksi.\n\nOnko ihme, että Hovatan Torahampaan taas alkaessa ulvahtelunsa Murju\nja Hukka tähtäävät kysyvinä terävät kuononsa tätä uutta isäntäänsä\nkohti, jota he ovat jostain syystä ruvenneet ounastelemaan Irnijärven\nvävypojaksi, vaikka näyttääkin olevan kaukomatkalainen vieras jostain\nlännestä päin.\n\nHiihtäjä on työnnältänyt suksensa järven etelänpuoliselle korkealle\nkalliopahdalle. Täältä on laaja näköala sen luoteiskolkkaan saakka,\njosta Irnijärven harmaa talo, päivänkilon yhä kirkastuessa, paistaa\nhopean värisenä.\n\nSieltä nousee hereä savupatsas. Hiihtäjän äsken jännittyneet kasvot\navautuvat myhäilyyn, käsi herpoaa sauvan varresta, koko ruumis saa\njollain tavalla lepoa.\n\nHän on tässä metsäretkiensä mielipaikalla, Mieskalliolla, Irnijärven\ntytärtä sanomattoman lähellä. Mitä hän lienee tytönnäköisiä näihin\nasti kuvitellut, ei hänellä ole ollut ketään muita kuin Eine-tyttö\nKelontekemän kotasiljoilta. Sille lapinkanalle hän oli monet kerrat\nkuvitteluissaan hiihtänyt isot ilvekset häätaljoiksi. Mutta sellaisiin\npelkkiin hämäriin mielitekoihin ja kisanpitoon se oli jäänyt -- se\nsynnyntärakkaus.\n\nNyt sensijaan, nyt hän näkee näkemällä miten Katri puuhailee\nparhaillaan lieden ääressä -- hämmentelee aamukeittoa, vaaleanruskea\ntukka jo kireällä palmikolla, pieni vihertävä hame somilla\nviillekkeillä olkapäille sujuteltuna ja avonaiset pehmeät kotokengät\njalassa.\n\nNiin, sellainen hän on koto-oloissa. Mutta entäs juhlissa,\ntanssiloissa, kun on karjalaisen suurkylän tanhuat täynnä punaista,\nsinistä ja keltaista hametta ja tyttöjen heleitä otsa- ja\nhartialiinoja...?\n\nKesken kuvittelun alkaa taas Sjenkan hurtta haukuntansa. Nyt on sen\näänessä maltitonta vimmaa ja se kuuluu lähempää kuin äsken.\n\nÄkkiä se umpeutuu. Sen isäntä on siis jo ennättänyt rajarotkon\nsisäpuolelle. Ja nyt! Se raikahtaa taas ja kajea kaiku vastaa\ntännepäin. Niinpä työntyvät, isäntä ja koira, parhaillaan solasta\ntänne, Irnijärven pitkälle tolalle. Siispä taaskin! Taloon se aikoo\ntaaskin, Katrille leventelemään maitaan ja mantujaan ja rehentelemään\n-- sitä se kyllä osaa -- suurilla ilveksen- ja karhuntapoillaan ja\ntietenkin, hiivatin kupetsi, kapistuksillaan ja kaupoillaan...\n\nNuori hiihtäjä, Niklas Kurki, tuntee koko iloisen mielensä menneen. Tuo\nraja on nyt kevättalvella jakanut monella tavalla hänenkin sydämensä\nkahtia. Ja lie se sen tehnyt jo alusta alkaen, viime syyskesästä asti.\n\nMiksi hän ei ole jo aikoja sitten paennut omille mailleen, vaikka on\nsaanut vapaasti vaellella Vienan Kemistä ja Kannanlahdesta minne päin\ntahansa?\n\nKyllä hän tietää, että syitä on ollut monia. Ja suurin niistä on ollut\nse, että isä on luvannut lähteä heti keväällä kalastuslaivojen mukana\nRuijanmerelle, Vesisaareen ja sieltä Alattioon, kostamaan Sigurd\nHortelle.\n\nTätä matkaa hän on odottanut. Olihan hän itse sanonut äidilleen\nKurkelan yliskamarissa: \"Sen on kuoltava, sen, joka ei ole sinun\nmiehesi Jumalan edessä.\"\n\nJa miehen sanan piti pitää.\n\nMutta miksi hän sittenkin oli lähtenyt ilveksenhiihtoon parhaan\ntoverinsa, Hovatan Sjenkan, kototaloon? Eikö pohjimmaisena syynä ollut\nsittenkin ollut halu jättää koko Viena, isä ja retki Alattioon?\n\nIkävä, jäytävä ikävä häntä oli painanut koko talven, ikävä omille\nmaille. Suurina juhlapyhinä ja markkinoilla Kannanlahdessa ja Uhtualla\noli ollut, totta vieköön, nuorille silmille näkemistä. Olivat olleet\nsuurkylät täynnä kansaa ja elämää, melkein kuin etelän suurissa\nkaupungeissa. Oli ollut tanssimista sintsien permannoilla ja hämärissä\nheinäparvissa, oli käynyt kisa, vetreämpi ja hurjempi kuin koskaan\nkotopuolen juhlissa.\n\nKyllä oli ollut pitopöydissä pehmeätä leipää, piiraita, kakkaroita\nja rasvaisia kalakukkoja. Ja hupaisen ripeitä olivat Vienan naiset\nleipomahommissaan ja ruokia pöytään kantaessaan.\n\nMutta sittenkin oli ollut ainainen kiusa mielessä: oli painuttava\nomanpuolen taipaleille ja kotiin! Hampaat ikäänkuin vaatimalla vaativat\nkarskutellakseen kovaa hämäläisleipää. Korva himoitsi kuulla miesten\npuhetta, joitten harmaissa silmissä oli selvää terästä, eikä kuten\ntäkäläisillä: alinomaista nauravaa kimmellystä, mutta silmännurkassa\nvilhuvaa petosta, milloin kaupoissa, milloin minkin sanan antamisessa\nja pitämisessä.\n\nJa saattaisihan tuon kestää, koto-ikävänkin, jos olisi saanut selvää\noman taaton sisimmistä ajatuksista.\n\nMiksi ei isä ollut lähtenyt jo syksyllä heidän kostoretkelleen? Kun\nhe olivat purjehtineet Kannanlahdesta Kemiin viime syyskesällä, oli\nhän, Solovetsin luostarisaaren alkaessa kajottaa pohjoisesta, kysynyt\nasiaa. \"Ei käy päinsä\", oli sanonut, \"myrskyt ja sumut ovat tällä\nmerellä syksyisin sellaiset, että pyhiinvaeltajat saavat usein pitää\nviikkokaupalla roskasäätä autioilla luodoilla, jolleivät suorastaan\nhuku. Mitä sitten, jos työntyisimme sitäkin aavemmalle!\"\n\nJa hänen, Niklaan, oli ollut siihen sanaan tyydyttävä. Taisi olla\ntottakin. Mutta paljon pahempaakin hän oli ollut huomaavinaan omasta\nisästään. Se piti seuraa etupäässä pajareitten kaupparenkien,\nushkuinikkien, kanssa, jotka pilahinnalla osteskelivat vienalaisilta\nmaita, lohipatoja ja suolakeittämöitä ja joita kansa sekä vihasi että\nhalveksi.\n\nMutta mitä oli isä vastannut hänelle tässäkin asiassa? \"Etpä näy vielä\noppineen, poika parka, että ryssien ja susien parissa täytyy ulvoa\nmukana, kunnes on aika survaista keihäs niskaan\", hän oli sanonut ja\nlopulta suuttunut.\n\n\"Vai enkö kutsunut teitä, kurkelaiset ja muut susipirkat, yhteiseen\ntappojuhlaan ushkuinikkeja ja muita ryssiä vastaan? Tulitteko? Ette.\nKeihäällä vastasitte. Ja sinä, poika, seurasit omaa taattoasi -- vain\nryöstämällä! Olet taitanut tulla, lempo soikoon, Kurkien sukuun, et\nminun ja selvien hämäläisten.\"\n\nEikä ollut Satakunnan Daavid näyttänyt hänelle Solovetsin luostaria\nmuuta kuin kaukaa, tuolla samalla laivamatkalla. \"Näet tästäkin sen,\nmitä on nähtävä. Tuolla, katso, muurit ovat vielä keskeneräiset, mutta\nnousevat yhä. Parin vuoden tai kolmen perästä ei niitä enää valloita\narkkienkelikään. Ja syy on Henrik Kurjen, saiturin ja vätyksen, muista\nse.\"\n\nNiklas tarkasteli jyrkänteeltään itään päin. Vielä ei näkynyt ketään\ntulevaksi. Mutta hän läksi kuitenkin kiertäen länteenpäin vievää\nrinnettä alas järven jäälle, ollakseen ajoissa Sjenkaa vastassa, sillä\nsen miehen kieroilusta oli nyt otettava selvä, hyvällä tai pahalla.\n\nMutta vieläkään hän ei päässyt irti äskeisistä ajatuksistaan. Kaksi\ntaaton sanaa keräytyy syvältä hänen mieleensä. Ne näyttivät toistensa\nkanssa sovittamattomilta. Mutta hän, Niklas, tiesi, että hänen täytyi\nniiden välillä ratkaista parhaan tuntonsa mukaan.\n\n\"Niinpä niin\", oli isä sanonut kerran iltamyöhällä, \"vieläkin olen\nvalmis solmimaan liiton kurkelaisten kanssa Solovetsia vastaan, sillä\nse luostari merkitsee aivoja, joilla tuhotaan hämähäkinverkkoon koko\nKarjalan kansa\".\n\nMutta toisen kerran, ollessaan tosin lievässä humalannousussa, hän oli\nnaurahtanut kasvoilla synkkä ilme ja huulilla iva: \"Tiedätkö, mitä\nmerkitsee kurkelaisille Sigurd Horten surma?\" Ja taas hän oli vaiennut\npitkän aikaa, mutta lyönyt sitten nyrkin kumahtaen pöytään: \"Sotaa se\nmerkitsee, sotaa, jossa ei anneta armoa, sinä henkipaton poika!\"\n\nKuka oli hänen isänsä, muitako suurempi vai roisto ja konna, joka aikoi\nheittää oman poikansa veriseen tekoon Kurkien tuhoksi?\n\nJokaiselta sivakan potkaisulta tämä ajatus iski häntä sydänalaan. Se\nteki vuoroin kipeätä, vuoroin se nosti uhman huurua päähän ja pani\nkouran kopristumaan keihäsvarteen.\n\nNiklas on juuri hiihtänyt Mieskallion äkkijyrkän seinämän ohi, kun hän\nyhtäkkiä pysähtyy kuin naulittuna. Hanki on kovaa, mutta tuossa ovat\nhänen edessään selvät karhunjäljet. Se on ollut uroskarhu, joka on\nkömpinyt tavallista aikaisemmin yksinäisestä pesästään -- kevätkarhu,\njoka juoksee haeskelemassa harvoja pälvipaikkoja saadakseen tyhjään\nmaaruunsa edes puolukanvartta ja putkenjuuria kusiaispesien pohjista.\n\nKoirat murisevat, nuuskivat, värisevät karmaisevasta ilosta. Hiihtäjän\nsilmään on syttynyt saaliinhimo.\n\nMutta hän ei työnny jälkiä myöten, sillä Hovatan Sjenka hiihtää häntä\nvastaan jo nuolenkantaman päässä.\n\nJa pian seisovat rajan hiihtäjät vastakkain välillään mesikämmenen\njäljet, joita myöten juoksi yksi ainoa suuren suuri saalis -- jommalle\nkummalle, mutta ei molemmille.\n\nHovatan briha näytti yllättyneeltä, mutta tekeiksen kuuraista ruskeaa\ntukkaansa pudistellen parhaaksi naapuriksi.\n\nSanoja tuli solkenaan suusta. Missä oli Niklas muka oleillut? Miksi ei\nollut palannut heille, Hovattaan? Ja silmä iski Irnijärven taloon päin\nmuka leikinpäiten härnäten.\n\nNiklas huomasi heti, että Sjenka oli varustautunut kuin sotaan\nlähteäkseen. Paitsi keihästä hänellä oli selässä teräskaarinen\njalkajousi ja olalla täysi viini nuolia.\n\nKarhunjäljistä hän oli vimmastuvinaan saaliinajoon. Ei ollut mikään\ntaito tökkäillä pesäkarhua lumen läpi pakaroille ja sitten nuolta\nrintaan räväyttää. Kevätkarhu se vasta oli poikaa. Se se oli ohtojen\nohto. Juoksee nälissään kuin hirvi aamurupeamat kovalla hangella.\nOtapa sitä niin vain sivakoilla kiinni. Ja kun iltapuolella höltyy\nlumi, ei pääse hevin mies perässä eivätkä koirat. Upottaa ja upottaa.\nVälirauha siinä on tehtävä miehen ja turpaniekan kesken. Ja sitten taas\ntaipaleelle, seuraavan aamun koillisesta veristäessä.\n\n\"Mitäpä tässä jaaritella\", Niklas tokaisi. \"Anturat suksenpälkääseen\nja alkakoon ajo. Ja kumpi tappaa tasakärsän, se on peijaisissa isäntä.\nOnko selvä?\" Ja puhujan pää oli vaistomaisesti käännähtänyt Irnijärven\ntaloon päin ja silmistä iskenyt pari kiventä, jotta Sjenkan ruskea\nsilmäpari välähti ylimielisesti vastaan.\n\nVai sillä tavalla, ne näyttivät ivailevan, eikö luottanut pirkka parka\nomiin uuvutuskeinoihinsa? Ansiotöilläkö se luuli pääsevänsä tyttäriä\nvierustelemaan? \"No, ka, veliseni, sivakoille, lylyt lykätään ja saalis\notetaan\", hän peitti ajatuksensa samaan menoon lipeviin sanoihin.\n\nMesikämmenen jäljet johtavat etelään, Somerojärvelle päin, yli jyrkkien\nharjanteitten, poikki humahtavien notkojen. Ja hiihtäjien sivakat\nnousevat, laskevat, miehet punnertavat ylämäet, sujuttavat alaspäin\nloivat ja lentävät tasajalassa äkkijyrkät.\n\nTuossa on ohto kaivanut muurahaiskeon mullin mallin. Tuossa se on\nmaannut höllän lumen väsyttämänä eteläisellä rinnepälvellä. Ja taas se\non oikaissut kohti Somerojärven itäistä päätä.\n\nMutta täältä se on kääntynyt äkisti järven rantuetta länteen päin,\nsillä sen tien on katkaissut jyrkkä rantakallio, joka pudottaiksen\nkymmensylisenä seinänä järveen, aivankuin olisi Taalojättiläinen\nhalkonut vuorta summattomalla piilukirveellä.\n\nSe on melkein yhtä korkea kuin ylängön vastakkaisella reunalla\nMieskallio, jolla Niklas oli aamunkoitteessa seisonut. Eikä sitä laske\nalas karhu takapakaroillaan, ei mies sivakoillaan.\n\nHiihtäjät heittyvät kotvan ajaksi kalliolle lepäilemään.\n\nSjenkalla näyttää yhä olevan ivanteon halu mielessä. Hän vetää muka\nmietiskelevän näköisenä vyömassistaan hohtavan helmiketjun. \"Eipä lie\nsen soreampia helmiä naittilaille Kieretissä eikä Kuolan Ummajoessakaan\nkuin tuolla meillä päin, Pistojoen pohjissa. Sopii katsoa\" -- hän\nojentaa silmää siristäen ketjun Niklaalle -- \"kirkkaina ovat kuin\nIrnijärven Kadjan silmät iltapuhteella, vai...?\"\n\nNiklas tuntee mielensä pimenevän. Tätäkö se lienee -- rakkaus, kiukkua\nja tuskaa? Tällaista hän ei ole näihin saakka tuntenut koskaan... Ei\nole uskaltanut Katrinkaan lähettyvillä muuta kuin ujoilla ja ihmetellä\ntyttären solevaa vartta, hartialiinan huikeaa sineä ja lyhyen nutun\npehmeää valkeutta.\n\nMutta nyt! Hän tuntee kätensä puristuvan kupeella lojuvaan\nkeihäsvarteen. Sekö, sekö se lie sitä rakkautta...? Hän ei osaa muuta\nkuin oudostella omia mustia halujaan.\n\nSjenka jatkaa yhä maireata häijyilemistään. \"Ja silmääpä tuota,\nalimmaista\", hän sanoo, \"muut ovat pyörehiä kuin kuukunanmunat, mutta\nse on pitkulainen ja ympäri pieniä vöitä kuin tyttölapsen lantehilla.\nSellaista ei saahkulla vedetä eikä lautalta näpsäistä kuin kerran\nmiespolvessa. Se se maksaa tenkoja.\"\n\n\"Maksaneepa hyvinkin\", jurahtaa Niklas.\n\n\"Meillä näätsen näillä main mieluhista kosiskellaan korehilla lahjoilla\nja siltä ... armahammalta puolelta eikä tappelemalla.\"\n\n\"Eipä kai. Eikä meillä päin valheilla ja kerskailuilla!\"\n\nNiklaan jyrkät sanat ja silmien väliin ilmestynyt pysty vako\nsäikähdyttivät vienalaisbrihan. Hän oli lyövinään asiat taas leikiksi:\n\"Ka, kullakin omat uuvutuslaulunsa ja riittääpä soitimella kanasia\nmättäitten kupeissa.\"\n\nAjo jatkui. Matkan päässä oli tasakärsä taas kääntynyt jolkuttelemaan\ntakaisin Irnijärvelle, suoraa tolaa Mieskalliota kohti.\n\nEikä näyttänyt enää välimatka tuhottomalta. Sen sirottelemat pötkyt\neivät olleet ennättäneet edes jäätyä. Ja väsyneesti näyttivät jo\nnousseen lenseytyvässä hangessa ukon tallukkaat.\n\nVihdoin lähestyvät taas Irnijärven rannat. Tuossa on enää loivan\nalamäen vastapäätä vain yksi viidakko, josta alkaa nousu viimeiselle\nharjulle ja tämäntakaiselle Mieskalliolle.\n\nMiehet ovat pysähtyneet. Sjenka ryhtyy virittelemään pyssyään,\ntarkastellen peuranluista rahkaa ja liipasinta. Ohtohan voi olla jo\ntuossa viidakossa makailemassa, hän selittelee.\n\nNiklas kuulostelee niska jännittyneenä. Hän on kuulevinaan viidakon\nseasta raskasta rytinää. Ja äkkiä, tuimalla työntäisyllä hän laskee\nalamäkeen, kohti vastarinnettä.\n\nSjenka on samassa vetäissyt jalkajousensa jänteen rahkapykälään ja\nheittäytynyt rähmälleen. Vapisevassa vihassa hänen sormensa hapuilevat\nliipasinta. Nuoli on jo jousenuralla ja silmä tähtää Niklasta selkään.\n\nMutta hänen katseessaan ei ole kylmää murhaajaa. Siinä on toivotonta\nhätää. Hänen näkönsä ja kuulonsa hämärtyvät ajattomaksi tuokioksi.\nKoirien ärhäkkä haukku ei kuulu hänen korvaansa, eikä hän näe, että\nNiklaan sukset hidastavat ja että koirat uppoavat syvälle lumeen, jonka\npäivä on syönyt yhä hotommaksi.\n\nHän, Sjenka, näkee vain rakastamansa neidon. Tämä on hiljaisena, mutta\nkylmänä kuunnellut hänen kosiskelujaan. Ei ollut ottanut vastaan hänen\ntarjoamaansa silkkistä olkaliinaa, vaikka sen pitkät ripsut olivat\nraskaat kuin hopeakäädyt. Ei, ei! huutaa nuorukaisen sydämessä, se\nnaittilas ei hänelle suostu, jos tuo toinen on elävien mailla. Sille se\non kutonut kapioitansa ja juotellut lepintölehmäänsä ja sille se...\n\nKateus, tuska ja viha on seljentänyt Sjenkan silmän.\n\nTuolla, jo alhaalla! Kilpailijan selkä on painumaisillaan viidakon\npeittoon. Nyt tai ei koskaan! Sormi vetäisee liipasinta.\n\nViidakosta alkaa kuulua rytinää ja meiskettä. Onko ohto siellä\nkaatuneen kimpussa? Näkihän hän selvästi Niklaan suistuvan eteenpäin,\nmahalleen viidakon peittoon, aivankuin humahtavan matalan varvikon\nsekaan.\n\nKoirien haukku on käynyt kimeäksi. Siellä tapellaan. Ne ovat\nmesikämmenen takakarvoissa kiinni. Laajalta alalta tutisee koko nuori\nmetsä latvuksistaan. Sjenka ei pääse liikahtamaan.\n\nMutta viidakosta kuuluu miehen ärjähdys, joka hukkuu voihkaisun\ntapaiseen ääneen. Ja samassa törmältää karhu haavoittuneena karjuen\nryteiköstä esiin, alkaen lujaa vauhtia, mahtavana keränä kiivetä\nvastarinnettä tämän laelle, koirat yhä hurjempina kintereillään.\n\nPeto kääntyy päin. Iskee Torahampaan kämmenellään korkealle ilmaan ja\njatkaa taas nousuaan kohti korkeinta lakea.\n\nHovatan Sjenka syöksyy alas. Hänen, hänen se on tapettava. Keihäällä!\n\nJo painaa hän ylöspäin rinnettä. Peto on katoamaisillaan laen taakse.\n\nSivulta, oikealta, kuuluu kurkelaisen hurja huuto. Mutta häntä ei näy.\nMies on siis ainakin haavoittunut. Sjenkan ahmaisee villi ilo.\n\nHän on jo laella. Karhu kiirii keränä loivaa rinnettä, jonka\npäättymistä huimaavaan äkkijyrkänteeseen ei Sjenka muista ajatella.\n\nKuuluu ryteiköstä toinen huuto. Siinä on varoitusta. Mutta Sjenkan\nselkään se iskee kuin kostajan nuoli.\n\nHän ei näe, että koirat ovat alkaneet epäröidä. Nyt ne jo pysähtyvät\nneuvottomina. Mutta viidakosta on huuto alkanut taaskin ja peto jatkaa\nkierimistään alaspäin.\n\nVienalainen on työnnältänyt sivakkansa huimaan vauhtiin. Hän on\nvalmis iskemään keihään kierivän, pörröisen kerän ytimiin. Hän tietää\njaksavansa. Kuumeinen raivo on antanut hänelle kymmenkertaiset voimat.\n\nMutta pakeneva musta jättiläiskummitus katoaa ilmaan hänen\nalapuoleltaan. Ja samassa hän tuntee kuin tavattoman myrskyn ahmaisevan\nitsensä humisevaan pyörteeseen.\n\nOn tullut täysi hiljaisuus. Murju ja Hukka seisovat mahaa myöten\nlumessa, hievahtamatta, edes vinkaisematta. Ryteiköstä ei kuulu\nliikahdustakaan, ei rasahdustakaan.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua havahtuu Niklas tainnoksistaan ja alkaa\nharkita tapausta. Vienalaisen nuoli on uurtanut oikeata lapaluuta\nja uponnut sen syrjästä kainalolihoihin. Se on alkanut jomottaa. Ja\nhampaita kiristäen hän kiskaisee sen takakäteen irti ruumiistaan,\nlähtien vihdoin hitaasti hiihättelemään syvää notkoa myöten Irnijärven\njäälle.\n\nSiellä, vuorenseinämän alla, on liikkumaton möhkäle. Metsän suuri ukko\nmakaa alla ja tämän päällä Hovatan Sjenka samalla tavalla vainajana,\nkatkennut keihäs lujasti kangistuneeseen kouraan puristuneena.\n\nNiklas hymyilee vaisusti. Koko tämä päivä kulki hänen silmiensä editse\nkuin häikäisevä, julma keväthankien näky. Hän ei jaksa edes ajatella,\nonko lämpimän keltainen taivas iltapäivää, vai kellertävää aamunnousua\nkoilliselta taivaalta, hänen mielitiettynsä kototalon takaa.\n\nVainajat jäävät paikalleen. Niklas lähtee vasemmuksellaan harvaan\ntyönnellen Irnijärven taloa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatri-tytär on päivän mittaan käynyt yhä levottomammaksi. Aamuaskareet\nlopeteltuaan hänestä oli alkanut tuntua kuin olisi suurien pyhien\naattopäivä. Hänen täytyi oikein asia katsoa riimusauvasta. Ja siinähän\nse oli, pystyoksainen nuori puu -- Tibertiuksen päivä. Mutta vasta\nmuutaman päivän perästä!\n\nVähältä oli, ettei itkettänyt. Hän kun olisi tahtonut juuri tänään,\ntuon Kurkelan päällikköpojan vastaanottajaisiksi koristautua\nhehkeimmilleen -- ties mistä syystä.\n\nSopi nyt sentään sipaista edes puhdas esiliina vyötärölle... Siitäkin\ntuli jo hyvää mieltä lisää, niin että tytär kiepsahti portailla sitä\ntäydessä päivänvalossa silmäämässä. Siinäpä se -- ei näkynyt vieläkään\nmetsämiestä. Piika vain navetan puolella keitteli hauteita.\n\nTaas oli liiaksi odottajalla aikaa. Jo sipaisi hän taas valkean\nsarkanuttunsa harteille pienen olkaliinan ja sujautti siihen\nhopeasolkensa. Mutta ei, ei riittänyt sekään. Jo haki tytär parhaan\notsaliinansa ja sitaisi sen silkkiseksi nauhaksi otsalle, hiusrajaan,\nkietoen päät somaksi solmuksi niskaan.\n\nMutta ei tullut vieläkään Kurkelan poika, vaikka hän teki asiaa pariin\nkertaan aitan korkealle kuistille, josta näki pitkät matkat järveä\npitkin, melkein Mieskalliolle asti.\n\nOli jo tulossa pelko sydänalaan. Eikä osannut olla jalka paikallaan.\nPiti käydä kurkistamassa navettaan, jossa oli annettava leivänpala\nlepintölehmälle, joka kuului talossa tyttären myötäjäisiin. Ja piti\nkuuristua kesken kaiken kesäaittaankin, jossa oli hänen kapioarkkunsa.\nOli siinä korua ja vaatetta! Mutta nyt ei Katri välittänyt muusta kuin\nsiitä helminauhasta, jota hän ei ollut vielä koskaan kaulalla kantanut.\nSe oli hänen vienalaissyntyisen äitivainajansa, jolle isä, samojen\nvienalaisten surmaama, oli sen sulhaslahjana antanut.\n\nNyt se pit pannai sekin, ties mistä syystä, kaulalle. Ehkäpä siksi,\nettä olivat kuulema kaukaisen Ummajoen helmilöitä, joissa, kuten\nkansa kertoi, oli jokaisessa pienen pieni, näkymätön pisara punaista\njuomaa. Ja se pisara oli toisissa tulista lemmenjuomaa, toisissa\nRistiinnaulitun haavojen verta.\n\nNiin, niissä asui heleä, kuuma onni ja peloittava kärsimys, kuten\ntyttöjen sydämessä suurten pyhien aattoina, ja siksi ne oli kuin olikin\npantava kaulalle, kun kerran oli ainakin tulosillaan pyhän Tyyperöisen\njuhla.\n\nJa vihdoin, illan jo uhatessa, Katri näkee Niklas Kurjen selältä. Hän\non taas ollut käväisemässä portailla ja on ilosta huudahtamaisillaan.\nHitaasti hiihtelee, kumman hitaasti? Eikö välittäne kiirehtiä, vai\nliekö raskas kantamus saalista. Katri tirkistää, siristää ja tirkistää\nkämmenkoperonsa alta, mutta ei saa asiasta sen selvempää.\n\nMitä lähemmäksi hiihtäjä tulee, sitä pahemmin tunkee hänen mieleensä\noutoja aavistuksia. Miksi juoksevat Murju ja Hukka pitkälle isäntänsä\nohitse, mutta palaavat taas, levottomina kiertäen edestakaisin? Miksi\nse työntelee noin vasemmuksellaan. Ja yhä hitaammin? Eikä harteilta\nnäy mitään kantamusta! Ja nyt -- se pysähtyy! Sen oikea käsi riippuu\naivankuin vaivaisena, eikä se...\n\nKatri on alkanut juosta upottavaa polkua rantatalasta kohti. Hän sortuu\nlumeen. Esiliina ja rintaliina tulevat märiksi. Helmet kiertävät kaulaa\nkosteina, juoksevina karpaloina.\n\nMutta hän ei osaa pysähtyä, ennenkuin tapaa talaan nurkalla tulijan.\n\nNiklas on voipumaisillaan. Kevään ahavoittamilla kasvoilla on\nparkkiintuneen nahan alla pelkkää harmautta. Hän ei pääse enää\nrantarinnettä Katrin avittamatta pirttiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, auringon tuskin himertäessä, on Irnijärven ruuna\npihalla valmiina lähtöön, Niklas lojumassa reessä vällyjen alla.\n\nIsoisä Eljas aikoo saattaa miehen lähimpään sukulaistaloon,\nKiantajärvelle, josta Niklaan piti pyrkiä Kiehimäjoen väylää pitkin\nOulujärvelle ja tätä tietä kotopuoleen.\n\nOli lähdettävä. Niklasta uhkasi pistojärveläisten ja koko Uhtuan\ntaholta varma surma, sillä hän ei kykenisi millään todistamaan, ettei\nHovatan Sjenka ollut kaatunut miesten keskeisessä tappelussa tai\nsuorastaan Niklaan surmaamana. Mustat murhaveret olivat vienalaisissa\npinnalla, kun olivat kysymyksessä rajantakaiset, vieläpä Vienan\nsuurimman vihollissuvun jäsen, kurkolainen.\n\nSitäpaitsi sota, täysi sota oli ovella uhkaamassa, sillä hovattalainen\noli joutunut surmaan tällä puolella rajan. Sen välttämiseksi oli ainoa\nkeino saartaa kurkelainen pois mailta ja halmeilta, ennenkuin ruumis\nlöydetään. Ja tämäkin toivo riippui heikossa kantimessa, kun kerran\ntiedettiin Kurkelaisen tuon ja tämänpuolen taloissa liikkuneen, vieläpä\nHovatan brihan kestiystävyyden turvin.\n\nKovat hanget kiilsivät ensimmäisessä päivän kilossa. Katri seisoo reen\nvieressä lammasnahkaturkki hameen ja paidan ylle kietaistuna, väristen\nvilusta ja pelosta.\n\nPelko käski: pakene, pakene, nuori mies! Käsi, joka arasti hapuili\nNiklaan sidottua olkavartta, kielsi, vaati hoitamaan tuon nuorukaisen\nterveeksi tässä talossa, hänen omissa hoivissaan.\n\nNiklas ei osannut monisanaisia uuvutuslauluja. \"Se mies oli\nkosiomatkalla\", hän tokaisee, \"helmikäätyjä tuomassa\". \"Ei olisi otettu\nvastaan ... tässä talossa\", kuului Katrin sana. Niklaan rinnassa\ntekee hyvää. Mutta hänen silmiinsä nousee itäisen rannan vihertävästä\nkuullosta verenpunainen kaistale uutta taivasta.\n\nJa sen takaa näkyvät hänen isänsä epämääräiset kasvot, jotka särkevät\nhänen mielensä kumman rikkinäiseksi.\n\nHänen sydämessään on tällä hetkellä samanlaista kurjuutta kuin\npakastuvalla taistelukentällä makaavalla haavoittuneella, joka ei\nkykene itse itseänsä auttamaan ja jolla ei ole muuta pelastusta kuin\npurra hammasta ja odottaa avuntuojaa tai hidasta kuolemaa.\n\nNiklas tarttuu jollain tavalla avuttomana Katria käteen. \"Miten\npalannenkin, sodassa tai rauhassa, kunnialla tulen. Vuottanetko?\" Sanat\nolivat jyrkät, mutta käsi puristi yhä aivankuin olisi tavoittanut kuuta\ntaivaalta.\n\n\"Vuottelenhan, suvi-Maariaisen nimeen\", tulivat vastaan Katrin sanat\nkuin aamupakkasessa värisevät linnut.\n\nJa jo kouraisi Niklaan käsi hennosta ranteesta väkivaltaisessa ilossa\nja tuskassa.\n\nEljas-ukko toi tallista kaurapussia. Reen jalakset karahtivat,\nrohahtivat ja ottivat alamäessä sellaisen vauhdin, että vanha ruuna oli\njäädä kuorman alle.\n\nRajarotkon yläpuolella ja takana yhä punertuva taivas komotti\nliikkumattomana, viheriänä ja verenpunana, aivankuin noiduttu veräjä,\njossa ei ollut poikkipuita, ei pantavitsoja eikä salpoja, mutta joka\nkuitenkin sulki tien pahemmin kuin kivinen koski tai mitaton kaskenpalo.\n\n\n\n\n13.\n\nSODAN OVELLA.\n\n\nHiippakuntien raja, pieni Kaakamajoki, on jo jäänyt taaksepäin.\nKyläjoen laaja aukeama, jonka laidunmaat jo vihertävät, pyyhälletään\nlennossa. Joen lyhyt parrusilta rymähtää kolmasti. Ja taas kiitävät\nratsut kohti Suensaaren itäistä salmea.\n\nEi ole matkaa enää kahtakaan neljännestä. Mutta Niklas ja hänen\nseuralaisensa eivät höllää ohjaksista, sillä kylä kylältä ovat\nkotosaarelta tulleet sanomat käyneet yhä merkillisemmiksi.\n\nNyt vasta on Niklas Kurki palaamassa Karjalan matkaltaan. Kiehimäjoen\nsuissa hän oli joutunut makaamaan haavojaan viikkokaupalla, niin että\nvihdoinkin, jo syystalvesta vakoilumatkalle lähteneet Toratin Antti\nja Eerik Aapraminpoika saavuttavat hänet pienessä tervanpolttajan\nmökissä, seurattuaan nuoren isäntänsä jälkiä Vienanmeren rannoilta\nKierettijoelle ja aina Pisto- ja Irnijärvelle saakka.\n\nOulunsuusta he ovat tulleet ratsain, levähtämättä, vain hevosia\nvaihtaen, sillä siellä jo oli tullut vastaan sanoma: Alattion maavouti\non surmattu ja sen oma puoliso on murhaaja.\n\nKemin taloissa tiedettiin jo enemmänkin. Norjan päällikkömiehet\nhankkivat kostosotaa. Ja Henrik Kurki on uhannut omaa sisartaan\nkuolemantuomiolla.\n\nMutta toiset äänet huhusivat, että Maalina-rouva makasi sairasvuoteella\nKurkelassa ja että eloseppiä oli nakuttelemassa jokaisessa\npäällikkötalon hirrenmalossa. Olipa kuolemankäkikin kuulema Valpurista\nalkaen kukkunut yhtä mittaa hänen tyttöaikaisen yliskamarinsa\nlähettyvillä, pihlajassa.\n\nHuonot olivat ajat. Ei ollut edes kutukala mennyt mertaan eikä\nrysään. Ja kotakansaa oli kaatunut kevättalvella lakona Unarilla ja\nKelontekemällä. Niklas, yhä vielä kalpeana pitkästä kainalohaavansa\nmärkimisestä, painaa kannuksensa sitä säälimättömämmin ratsun\nkupeisiin, mitä lähemmäksi tulee kotoranta. Jo metsätielle on alkanut\nkuulua kaukaa kantautuvaa kirkonkellon soittoa. Sen vaski vankuu\nhitaasti ja juhlallisesti.\n\nNiklas ei ennätä siitä sen enempiä arvailla, sillä jo aukenee eteen\nTornionjoen rantaniitty ja kotoinen hevoslauma laukkaa vastaan.\nKiusaantuneet ratsut ovat sotkeutumaisillaan vauhkojen hevosten\nrykelmiin. Miesten täytyy ajaa niitä ruoskaniskuin hajalle.\n\nSatojen kavioitten rytinä tannerta vasten saattaa ratsastajia Putaan\njuohteeseen, josta aukenee näköala Suensaarelle ja Pirkkiöön.\n\nKirkonkellon kumahtelu on lakannut. Niklas aikoo juosta suoraa päätä\nvalkamassa vuottaville veneille. Mutta Toratin Antti viittoo ratsun\nselästä Pirkkiön niemenkärkeä kohti. Sieltä näkyy harvan rantakoivikon\nlomitse kirkkoa ympäröivältä niityltä näky, joka saa Niklaan\nvavahtamaan sydänjuuria myöten.\n\nSiellä kulkee kirkkaan aamun valaisemalla nurmikolla Juunas-herra\nhohtavimmassa messupuvussaan ja hänen edellään kannetaan ristiä ja\npyhitettyä lippua. Kuoripojat heijaavat astioistaan suitsutusta.\nLyhyehkö kulkue kansaa seuraa perässä. Ja ryhmä teinejä laulaa\nsaattovirttä, hautajaislaulua. Sanoja ei kuulu. Mutta Niklas tuntee\nsen. Ja samassa hän näkee kahden koivun lomitse senkin, että kulkueessa\nkannetaan vainajaa korkeilla paareilla, joiden laajat valkeat liinat\npaistavat yli salmen kuin ajattomuuden kelmeässä valossa.\n\nVaistomaisesti Niklas kulkee rantatietä Miukinniemelle, jossa\nAapo-isäntä seisoo pihamaalla seuraten hänkin juhlallista kulkuetta.\n\nNiklas ei rohkene kysyä ketä haudataan. Hän tuntee sen tietävänsä.\nTuolla tavalla voidaan haudata vain isoisia. Häntä ihmetytti vain se,\nettä kansaa oli kulkueessa huomattavan vähän. Ei ollut ainakaan paljon\npitkämatkaisia tai suuria päällikkösukuja mukana.\n\n\"Maksaa, maksaa se\", honisi Aapo nähtävästi juuri jauhamaansa ajatusta,\n\"papinlehmää ja rahamarkkaa, tuolla tavalla kun perätoukuria lippujen\nperässä ja isoristi siunaamassa...\"\n\nToratin Antti oli kysynyt jotain kuihaisemalla Aapolta. \"Ka,\nMaalina-rouva, parahiksi kerrakseen, jotta ei tarvinnut isännän\ntappamalla tappaa\", vastaa Aapo.\n\nNiklas tunsi silmiensä sumentuvan. Hän kulki kuin unessa Miukin\nvenetalaaseen ja soudatti itsensä kirkkorantaan, nousten yksinään,\nhitaasti kirkon juurelle, jossa haudan siunausmenot olivat jo\npäättymässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän oli kansaa peijaisissakin väen soudettua takaisin Kurkelaan.\nVanha Ristin-emäntä istui yksin, hiljaa muorintuvassa valkea suruliina\npäässä. Aunis-emäntä kannatti piioilla oltta ja ruokaa pöytään.\nMutta tuskin muut kuin aina janoiset ja nälkäiset teinit koskivat\noluthaarikkaan.\n\nVanha lohduttava sana: \"rauha eläville, lepo kuolleille\" ei kulkenut\nnäissä surutuvissa suusta suuhun.\n\nIhmisten ilmeissä oli jotain muuta: kenellä jännittynyttä odotusta --\nvarsinkin niillä muutamilla päällikkömiehillä, joita oli hautajaisiin\ntullut, kenellä silmäkulmain alta pälyilemistä tai nöyristelevää\nhurskastelua, jonka alla oli vahingoniloa -- etenkin alemmalla\nrahvaalla, joka on näkevinään suurempainsa raskaissa kohtaloissa Herran\nrankaisevan käden, mutta pelkää kuitenkin omastakin puolestaan nousevia\nmyrskyjä.\n\nJo haudalla, Niklaan tultua, oli käynyt sumea kohahdus läpi kansan.\nNuorukaista vastapäätä seisoi Henrik, Jaakko, Voikkaala, Hannu\nOravainen, Juho Könkkölä ja Yrjänä Köngäs.\n\nJaakko nosti raskaan päänsä kumarruksista ja näki sisarenpoikansa.\nSilloin alkoivat vavahdella hänen murheelliset kasvonsa. Niissä, oli\nyht'äkkistä iloa, halua juosta suoraa päätä yli haudan Niklaan luo ja\nmellosti itkevää, höllää vapisemista suuren surun vuoksi, joka nyt oli\niskenyt hänen rakastamaansa poikaan.\n\nHenrik katsoi kalpeaan nuorukaiseen kovin kasvoin. Niklaan aivoissa\ntakoivat hirvittävät ajatukset. Tuo mies oli uhannut kuolemantuomiolla\nomaa sisartaan! Niinhän oli jo huhu huutanut häntä vastaan\ntulomatkalla. \"Parahiksi kerrakseen, jotta ei tarvinnut isännän\ntappamalla tappaa\", särisivät äskeiset Miukin Aapon sanat hänen\nkorvissaan. Oliko tuo mies hänen äitinsä surmaaja? Ja millä tavalla?\nGolgatan ja helvetin kautta! alkoi huutaa kosto ja kirous hänen\nsielussaan.\n\nHenrik lienee nähnyt uhmaa ja syytöstä Niklaan tuijottavassa katseessa,\nsillä hänenkin äsken liikkumattomat kasvonjuonteensa kiristyivät\nkäskijänilmeisiin. Niissä oli tuomaria: \"Tee tili teoistasi,\nVienankorpien jolkuttaja!\"\n\nNiklaan käsivarsi liikahti. Hän tunsi, kuinka se nousi nousemistaan,\npiteni, ulottui yli haudan ja oli tarttumaisillaan Henrikin\npunaiseen päällikönviittaan reväistäkseen sen tuon miehen harteilta\n-- häväistäkseenkö, kostaakseenko, vai riistääkseenkö sen omille\nolkapäilleen...\n\nSiinä oli tarttunut hänen käsivarteensa takaa päin isällisesti\ntyynnyttävä käsi -- Jaakon, joka oli kiertänyt hänen luokseen. Ja he\nolivat lähteneet yhdessä rantaan, veneille.\n\nNyt he, peijaisten alkajaistunnin hitaasti kiertäessä, istuvat Jaakon\naitassa.\n\nNiklas on kuullut kaikki -- äitinsä surmateon ja Henrikin julmat\nuhkaukset, mutta myöskin sen, että hänen äitinsä oli kuollut\nluonnollisen ja autuaan kuoleman ankaraan kuumetautiin.\n\nNiklaan sydän oli avautunut hyrskeiseen itkuun. Ja nyt vuotivat\ntyynnyttävät, lämpöiset virrat hänen kasvojaan pitkin.\n\n\"Mitä jätti minulle viimeisiksi sanoiksi?\" hän kysyy.\n\n\"'Älä kosta kenellekään, pysy Kurkena ja tottele sukumme lakeja', niin\npyysi minua sanomaan. 'Ja silloin ... silloin, pyhän Mataleenan armosta\nrikkaat kasvot paistavat hänen jokaisella taipaleellaan', niin hän\npuhui viimeisessä henkäyksessään.\"\n\n\"Mitä sanoi... isälleni?\"\n\n\"Hän hymisi tuon tuostakin sinun nimesi lomaan: 'Daavid, Daavid,\nSatakunnan Daavid', ja silloin hänen kasvonsa nuortuivat ihan\nsellaisiksi kuin olivat muinoin, pitkänpaaston loppuessa ja\npääsiäisleikkien alkaessa.\"\n\nVähitellen, pitkien vaitiolojen jälkeen Niklaan kasvot olivat kokonaan\ntyyntyneet. Mutta ne näyttivät ikäänkuin vanhentuneilta, ne olivat kuin\nuudella vaskella valetut.\n\n\"Hyvä\", hän sanoi, \"tottelen sukumme lakeja ja suvun päämiestä, jollei\nhän itse hurtaksi ruvenne muita ja minua vastaan\".\n\nAunis-emäntä kulkee illan jo kajastaessa asetuvan päädyssä olevaa\nisännäntupaa kohti, hieman ujoillen seinänvierustoilla ryhmissä\nseisoskelevia jousellisia. Hän ei ole sinne tähän saakka koskaan\njalallaan astunut eikä ole aikonut astua niin kauan, kuin hän sai olla\nyksin ja hylättynä omassa emännäntuvassaan.\n\nMutta nyt hän on kuitenkin kulkemassa sen leveätä, raskasta ovea kohti.\nHänestä on tuntunut, että nyt on tullut -- haudalla seisoessaan hän oli\nsaanut sen ajatuksen -- kaikkien ratkaisujen ilta. Siitä onnettomasta\nyöstä, jolloin hän oli synnyttänyt kuolleen pojan ja menettänyt\nviimeisenkin toivon miehensä rakkaudesta, oli levittäytynyt hänen\nkasvoilleen pysyvä harmahtava väri, eloton ja kuollut.\n\nEivätkä ne hohda nytkään mitään toivoa. Mutta niihin on tullut tarmoa.\nHänellä on vihdoinkin jotain sanottavaa, mihin täytyy saada vastaus --\nkylmimmältäkin puolisolta ja herralta.\n\nHänen yhä hintelämmäksi käynyt vartalonsa ilmestyy laajan isännän tuvan\novensuuhun. Henrik istuu yksin pitkänpöydän päässä leuka painettuna\nnyrkkiä vasten. Hän ei ole kuullut ovenkäyntiä. Aunis-emäntä ei\nvieläkään liikahda. Hän tahtoo katsoa tuota päätä, joka iltaisen\npaisteen valonsuikaleessa on joka uurteeltaan niin sanomattoman selvä.\n\nMiten hän onkaan tuota päätä kunnioittanut. Sen sisäpuolella on jotain,\njota ei ole kenelläkään muulla. On kuin siellä pyörisi hitaasti mahtava\nkivipari, joka ei voi koskaan lakata jauhamasta peloittavia asioita.\nHe eivät tiedä, muut, mikä pysähtymätön, raskas vaiva on tuon miehen,\nhänen herransa, päässä. Muut saavat levätä, muut saavat iloita, hän,\ntuo mies, ei koskaan. Muut saavat huolehtia itsestään, hän, itarimmaksi\nja itsekkäimmäksi huuttu, vain suvusta ja suvun jäsenistä, heimosta\nja maasta. Ja mitä hän, kaikkien isä, on pyytänyt omalle osalleen?\nVain ainoan pojan, ainokaisen pojan, jota hän, kurja vaimo, ei kyennyt\nhänelle elävänä synnyttämään.\n\nEikö hän itkisi lautsat tulvilleen yksinäisen puolisonsa suurta\nonnettomuutta ja häntä kaukaa rakastaisi? Siksi ovat nuo rypyt ja\nuurteet noin syviä. Ja siksi ovat hänen kasvonsa kovat ja hänen\nsilmänsä julmat.\n\nMutta hän, vaimo parka, ei uskalla, ei ole koskaan uskaltanut puhua\nhänelle omasta rakkaudestaan, johon hänellä, hedelmättömällä, ei ole\nenää edes oikeutta. Eikä hän aio siitä nytkään puhua sanaakaan.\n\nAunis on huomaamattaan lähestynyt tuota vaivojen raskauttamaa päätä,\njonka nykyisin melkein tervanruskeaan tukkaan on alkanut uurtua\nkummallinen harmaa suikale oikeasta otsakulmasta päälakea kohti.\n\"Henrik\", hän sanoo ja pelästyy, sillä hän oli aikonut puhua lempeän\nrauhallisesti, mutta hän kuulee, että hänen äänensä särähtää kuin\nkuivaksi kuluneella, vanhalla akalla. Siitä nousee taas hänen vanha\ntuskansa. Yksin ollen ja monille muille ihmisille haastaessaan hänen\näänessään on ollut lempeätä pehmeyttä. Mutta nyt taas, juuri nyt,\nsuurimpansa edessä, hän hiutuu, kuivaa kokoon ja tulee rumaksi,\n\n\"Annoit minulle kerran huomenlahjaksi Niemenpään talon Miemalan\nrannalta\", puhuu emäntä.\n\nHenrik nyökkää lyhyesti, ilmeissä ihmetystä, mutta ajatukset yhä\nhuolestuttavissa asioissa.\n\n\"Salli minun muuttaa sinne, Hämeeseen, Niilo-veljeni naapuruuteen.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"En osaa olla ilo sinun silmillesi ja...\" Taaskin hän tunsi\nsammaltavansa samealla äänellä.\n\n\"Joutavia\", tuli lyhyt vastaus.\n\n\"Ehkä pelkäisin sinua vähemmän, eläessäni kaukana.\"\n\n\"Pelkäisit?\"\n\n\"Niin. Tiedätkö, miksi poikamme syntyi kuoliona?\" Aunis kauhistui omia\nsanojaan. Eihän hän ollut sellaisia aikonut puhua. Sehän oli haavojen\nauki repäisemistä...\n\n\"Miksi?\" iski Henrik ja nyt oli äänessä katkeraa julmuutta. Uskalsiko\ntuo nainen tuossa, marto, ruveta selittelemään, ehkäpä syyttelemäänkin?\n\n\"Koska pääsi ja ajatuksesi ovat minulle liian mahtavia, koska lepäsin\nsinun luonasi kuin vuoren alla, elottomana ja martona. Siksi tukehtui\nsekin jo kohdussani!\"\n\nAunis-emäntä ymmärsi taas äänensä nousseen hätähuudoksi. Hän kauhistui\nyhä enemmän sanojaan. \"Pyhän Martin ja hänen pyhien kerjäläistensä\nnimeen\", hän supisee avuttomana.\n\n\"Syytätkö siis minua?\"\n\n\"Minä rakastan sinua!\" tuli kireällä äänellä hänen huuliltaan. Sitähän,\njuuri sitähän hänen ei pitänyt sanoa! huutaa älähtävin äänin kuin\njoku kuuromykkä parka hänen sydämessään. Mutta hänen huulensa puhuvat\nsittenkin: \"Minä rakastan ja pelkään sinua kuin Jumalaa, jota on\npalveltava kaukaa, ei läheltä.\"\n\n\"Älä puhu syntiä, vaimo.\"\n\n\"Niin, pyhä Anna, äitien äiti, minua armahtakoon, se lienee synti, ja\nsiksi syntyi poikamme tuonenkintaat käsissä!\" Hän oli puhunut nämäkin\nsanat pakahtuvana huutona. Mutta lisäsi surkean hiljaisena: \"Olisin\nkelvannut vain pienen lampuotiIaisen puolisoksi.\"\n\nVaimea sääli oli painunut Henrikin kasvoihin. Mutta kova järki palasi\nyhtä varmasti hänen katseeseensa. \"On, niinkuin on. Mutta Kurkelan\nemännän on pysyttävä paikallaan.\"\n\n\"Salli minun lähteä, toivioretkeläisenä, jalan ja kerjäläisenä...\"\n\nHenrik oli noussut. Tuo kaikki oli hänen mielestään naisten loruja tai\nsairautta.\n\n\"Vasta sitten, kun tuon taloon tusinan lapinkanoja jalkavaimoikseni,\non sinulla syytä rukoilla lähtölupia\", hän iski kuin kirvespohjalla\nrouhaisten. \"Mene. Ja kutsu päälliköt pirtistä tänne, neuvotteluun.\"\n\nAunis-emäntä sulki oven hiljaa. Se hengähti kuin pitkä huokaus. Hän\npalasi seinän vieristä polkua puutunein jaloin. Mutta hän tunsi\nsittenkin saaneensa mielelleen helpotusta.\n\nOlihan hän osannut vihdoinkin sanoa: Minä pelkään ja rakastan sinua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeuvonpidossa Niklas tunsi jo alusta pitäen istuvansa syytettyjen\npenkillä. Henrikin katse oli aivankuin painanut hänet muurinviereiselle\nrahille. Vaikene ja vuota vuoroasi -- turmanviesteinesi, se katse\nnäytti sekä epäilevän että uhkaavan.\n\n\"On aika, Oravainen, sinun kertoa kaikille päämiehille mitä sait aikaan\nJyykeässä\", aloitti lapinvouti.\n\nHannu Oravainen suoristi punanruskeata nuttuaan, pani peukalonsa\ntärkeänä vyöhön ja aloitti kireän punakkana kasvoiltaan: \"Tarjosin\nkäskysi mukaan kolminkertaiset määrät sakkomarkkoja. Koll Gyrdinpoika\nrepi partaansa ja vastasi: 'Veri verestä, vanhaan tapaan.' Tokaisin,\njotta pantaisiin vaakaan vielä Jukkasjärveltä omistamasi Ruoppalan talo\nrantaniittyineen ja kalakenttineen. Eikä se rumilus siihenkään muuta\nkuin läimäytteli miekkansa lapetta.\n\n\"Oli kuitenkin jo ahne Margret-emäntä toista mieltä: 'Myönnätkö kaikki\nJukkasjärven kalalapit meidän verollisiksemme?' hän kysyi. 'Lappien\nvero-oikeus kuuluu yhteisesti kauppakunnille, jotta...', jatkeskelin\nasian hieromista tunnustellakseni noin niinkuin hierimellä emännän\npadanpohjia.\n\n\"Mutta Koll Gyrdinpoika kirosi omasta puolestaan: 'Pyhä Olavi ja\nkveenien perkeleet! Sodalla sovitatte, ette muulla!'\n\n\"Koetin mielistellä mahtiemäntää, jonka kieli kävi kuin päre\nkevätahavassa. 'No, ka', sanoin, 'liepä Henrik Kurjella mahtia\nluovuttaa nuo kalalapit nahkoineen ja karvoineen, jos syntyy sopu'.\nMutta siitäpäs meni luisevaan emäntään ahneuden räähkä. Se alkoi\nähmissään kävellä lattiaa miettien mitä inuisi lisäksi. 'Ei makseta\nlapinraukoilla Haalogalannin maavoutia!' huusi lomaan isäntä. Mutta\nemäntä äsähti vastaan: 'Minä tähän taloon olen perinnöt tuonut ja minä\ntässä sakot määrään, sinä tyhjäparta!'\"\n\n\"Ja isorintainen Kolli-poika ravisteli itseään kuin järvessä käynyt\nisokissa, mutta ei puhunut enää sanaakaan.\n\n\"Ja siinä sitä oltiin saituri-akan käsissä. Sen sormet rupesivat\nhamuamaan melkein koko pirkkojen valtakuntaa. Piti muka luovuttaa\nkaikki Norjan vuononiityillä kulkevat meidänpuolen lapit heille -- ei\nainoastaan kesäiset syöttöverot vaan myös talviverot oravankynnestä\nkarhuntaljaan saakka.\"\n\n\"Siinä sen kuulitte\", lapinvouti tarttui asiaan. \"Tuo akka yritti\nruveta kaluamaan kaikkien pirkkojen kunniaa! Sota on ovella. Sanokaa\nsananne, miehet.\"\n\nSyntyi pitkä vaitiolo. Päälliköt käännähtelivät raskaasti istuimillaan.\nJuho Könkkölän niska punertui ahdistavasta ajatuksesta, jota oli vaikea\nsanoa julki.\n\n\"Sanoin sinulle, päämies, jo viime talvena\", hän pääsi vihdoin alkuun,\n\"ettei ole enää minun päiväkuntieni metsäpirkkoihin luottamista eikä\nkoomminkaan nyt, kun panit meikäläisille entistäkin kovemmat nahkaverot\nja pilahinnat ostonahoille\".\n\nOli käynyt näet kevättalvella siten, että Ounaan ja Marrasjärven\nmetsästäjät olivat painuneet jalankäymättömiin korpiin, Unarin ja\nKelontekemän idänpuolisiin erämaihin, ja uhkailleet lähtiessään, että\nennen jäisivät henkipattoina saavuttamattomille kalavesilleen kuin\nrupeisivat Kurkolaisen vero-orjiksi.\n\nHenrikin otsavako oli Könkkölän selitellessä syventymistään syventynyt,\nkunnes Jaakko-veli tarttui puheeseen.\n\n\"Jospa olisi vedota asiassa Upsalan piispaan. Jyykeäläinen ei rohkene\nkieltää arkkipiispan tuomiota. Ja me voittaisimme aikaa\", hän puhui\nrauhalliseen tapaansa.\n\nHenrik näytti miettivän, katsoi Niklaaseen, mutta kääntyi taas kysyvän\nnäköisenä Iivari Voikkaalan puoleen.\n\n\"Minun miekkani ei ole koskaan ollut pajaterässä\", Voikkaala puhui. \"Ja\non se silläkin tavalla, jotta kun ei puhe auta, niin rento elämä ja\nJyykeäläiseltä rinta puhki, vaikka surmanenkeli katolla tanssisi.\"\n\n\"Parempi on minunkin mielestäni pitää housut jalassa ja miekka maalla\nkuin lieputtaa ketunhäntää ahneelle vaimoihmiselle\", lisäili Yrjänä\nKöngäs Voikkaalan puheeseen.\n\n\"Vastaatko, Voikkaala, Vienan-rajasta?\" kysyi Henrik.\n\n\"No, vaikka autuus menisi\", vastasi kemijärveläinen vanhalla tavallaan.\n\n\"Niinpä niin\", näytti Henrik Kurki hakevan lopullista päätöstä\nkeskustelusta, \"vaakunamiehen tappamasta ritaristakin riittää surmatun\nsuvulle tavalliset tapporahat ja kohtalainen maatila tai muutama\nniittypala, mutta Jyykeäläinen vaatii pelkän hourupäisen naisen\ntekemästä surmatyöstä kymmenesti sen verran, jotta...\"\n\nNiklas oli kavahtanut seisoalleen. Hänen äitiänsä, vainajaa,\njonka hautajaiset olivat olleet samana päivänä, oli häväisty --\nsukulaismiehen, oman veljen suulla!\n\nNuorukaisen aivot sekaantuivat. Hän älähti luonnottomalla äänellä. Koko\nvartalo vihasta vavisten hän seisoi keskellä lattiaa. Käsi veti äkkiä\nsäilän puolitiehen huotrasta. Mutta korvissa humisivat hänen äitinsä\nviimeiset sanat: \"Tottele sukumme lakeja.\" Terä uppoo hitaasti takaisin.\n\nNiklaan silmä kääntyy samassa seinälle, ikkunanpieleen, jossa riippuu\nlapin voudin punainen virkaviitta. Siihen kajoaminen merkitsee\nnousemista päämiestä vastaan, sen häväiseminen merkitsee tappotuomiota.\nSe on tälläkin hetkellä hänen muistissaan kuin selvin kirjaimin\naivoihin taottuna.\n\nMutta kohta taas hän ei nähnyt muuta kuin punaista -- tuon punanruskean\nviitan, jonka sen omistaja oli häväissyt.\n\nHän harppasi sitä kohti, kiskaisi sen naulasta, nosti kouralla\nrutistaen turkispäärmeistä kaulusta sen korkealle päänsä yläpuolelle,\naikoen paiskata sen maahan ja tallata, tallata...\n\nKaksi lujaa kouraa tarttui takaapäin mielettömän nuorukaisen\nranteeseen, niin että hänen kätensä oli mennä sijoiltaan olkavarresta.\nSe oli Jaakko, hänen enomiehensä. Viitta oli Niklaan käsistä poissa.\nHän kuulee Henrikin suuriäänisen käskyn, joka kaikuu pihalle avatusta\novesta.\n\nSisään juosseet jouselliset, joiden joukossa on myös Eerik\nAapraminpoika, vetävät hänen kätensä taaksepäin. Ja taas kuuluu\nHenrikin käsky: \"Nuorat ranteisiin ja kellariin!\"\n\nKipu ranteissa kiihtää kuin tuskallinen tuli nuorukaisen huudahtamaan:\n\"Minulla on tietoja, tietoja...?\"\n\n\"Ne saat sanoa voudinkäräjillä, joilla rikoksesi tuomitaan\", päämies\nsanoi.\n\n\"Ne ovat Karjalasta, Karjalasta!\" Niklas jatkaa hätäisesti.\n\nHetken mietittyään Henrik käskee vangitun puhumaan.\n\nNopeasti, katkonaisin lausein Niklas kertoo Irnijärven tapauksen ja\nettä Hovatan suuri suku ja koko Uhtuanpuolinen Viena suunnitteli\nkostoretkeä, uskoen hänet, Niklaan, surmaajaksi.\n\n\"Kysy Eerik Aapraminpojalta ja Toratin Antilta. He sen sanan toivat\nperässäni Kiehimäjoen suihin.\"\n\nPerniöläinen nyökkäsi puhutun vahvistukseksi ja sai tehtäväkseen\nvastata vangin vartioinnista.\n\nHenrik Kurki istui kauan pää käsien varassa. Vaara uhkasi siis myös\nKarjalasta. Suora sota Jyykeäläistä vastaan oli käynyt mahdottomaksi.\nNyt oli mietittävä tarkasti jokainen teko.\n\nMutta hänen oli vaikeata rauhallisesti punnita asioita.\n\nEikö hän ollut pyhimyksille ja kirkolle suorittanut kylliksi erämaan\nkiertolaispapin, Olavi Sarkin, julistamaa Kurkien surmaveroa?\n\nLapinmarttyyrin kovat sanat isoisän kuolinvuoteella aivankuin\nhavahtuivat uudelleen eloon hänen päässään. Ja ne alkoivat kumajoida\nkuin raskas kirkonkello hautajaisissa.\n\n\"Silloin on tapahtuva, että veli on veristävä oman veljensä tai poika\nisänsä tai...\"\n\nLapinprofeetan muinaiset sanat saivat kirjain kirjaimelta yhä\nhirvittävämmän selkeyden.\n\nJa tuo Satakunnan Daavidin poika! Se ei ollut veli, ei poika, ei vävy\nja kuitenkin -- Kurkien verta, yhtä hyvin kuin poika tai veli tai...\n\nNiinhän olikin kuulema asian laita, että ylimaallisissa ennustuksissa\noli aina jokin kierous, arpa ja salasana, joka paljastui vasta niiden\ntäyttymisen hetkellä. Jumalalla oli varmaankin Jaakopin-painissaan\nihmisten kanssa omat salaiset noitatemppunsa, joita Jaakoppi parat\neivät osaa arvata, ennenkuin makaavat maassa runneltuina ja kuolioina...\n\nTuossako pojassa oli syntyvä Kurkien sukuun verinen veljesvaino, johon\nsen valta oli sortuva kuin \"värjöttävän kotalaisen hiillos neljään\ntuuleen Herran myrskyn raivotessa\"?\n\nNiinhän olivat kiertolaispapin sanat kuuluneet? Jumal'avita, pyhän\nKolminaisuuden kautta! Tuo kapinoitsijan ja surmaajattaren sikiö oli\najoissa upotettava suohon tai kaula pyövelinkirveellä katkaistava. Suku\nja pirkkojen valta oli pelastettava.\n\nHenrik Kurjen kauhistuneet kasvot olivat olleet kämmenten peitossa.\nMutta niiden juonteet kiristyivät vähitellen lujan tahdon voimasta. Hän\nnosti ne vihdoin hitaasti näkyviin. Eikä niillä enää näkynyt muuta kuin\nharkittua käskyä ja kylmää rauhaa.\n\nJaakon ja Luulajan Oravaisen oli lähdettävä Jaakon neuvon mukaisesti,\nUpsalan arkkipiispan pateille. Heidän oli vietävä tuomiokirkolle rahaa\nuhrilahjaksi ja piispalle itselleen parhaat näädän- ja kärpännahat\nsekä -- ennen kaikkea -- pari harvinaista, mustaa soopelinnahkaa ja\npyydettävä arkkipiispan välitystä Jyykeän asiassa.\n\nPiispasta puhuessaan oli Henrikin ääni ollut hurskaan kunnioittava.\nMutta hän lisäsi kuitenkin karmeata ivaa suupielissä, sanojensa\npäätteeksi: \"Ne maksavat näätsen nykyisin nuo pikimustat soopelit\npienen talon verran tukulminmarkkoja, jotta sopii niillä soitella\npuhtaaksi suuremmatkin synnit.\"\n\nIivari Voikkaalan oli retkeiltävä Oulangan taipaleelle ja sieltä\nkäsin vartioitava sekä Pää- että Pistojärven reitit, päämies jatkoi\nmääräyksiä langolleen.\n\nYrjänä Könkään ja Juho Könkkölän taas piti ureta metsäpirkkoineen\nTornion väylää Jukkasjärvelle ja Alattiojoen latvoille ja oltava\nvalmiit ottamaan vastaan päävoimilla minkä hyökkäyksen tahansa\nJyykeästä ja Alattiosta päin.\n\n\"Ja sinä, Könkkölä\", hän päätti käskynsä, \"sinä lyöt keihääsi\nensimmäisen metsäpirkan maksaan, joka pyrkii yrmeilemään. Siihen kätkee\nmuittenkin murina. Karkulaismetsästäjät on keihästettävä tantereeseen,\nmissä tavattaneenkin, henkipattoina rosvoina. Ymmärrätkö, vai onko\nsinulta otettava pois outamaitten päällikkyys?\"\n\nJokainen päällikkö oli ottanut kukin vuorollaan nyökäten vastaan\nankarat käskyt alkaen nouseskella penkeiltään.\n\nMutta Henrik viittasi vieläkin puhuakseen.\n\n\"Ja liepä kohtapuolin Turussakin selkänojaa, jos tarvitaan.\nMuistanette, että itsensä arkkipiispan velimies Kristian Pentinpoika\non linnassa päällikkönä. Kelpaa ne sillekin herralle hyvät hinnat\nnihtimiehistä ja aseista. Ja toisekseen, tuomiorovasti Konrad Bitz on\nparhaillaan nouseskelemassa piispanistuimelle, sillä Olavi Maununpoika\non kuulema vointunut kuolinvuoteelle. Se se on vasta herraa,\nKonrad-rovasti! Väläyttelee miekkaa yhtä hyvin kuin Henrikin-ristiä\npyhäinkulkueessa. Ja puskee Kaarle Knuutinpoikaa vastaan kuin\nvimmapäinen pukki...\"\n\n\"Mustapukki!\" remahti Voikkaala. \"Sen kun on vaakunassakin hiilenmusta\npukinpää verenvärisellä pohjalla, niin että herraa kuulema haukutaankin\nkansan kesken 'mustaksi pukiksi'.\"\n\n\"Sepä se\", jatkoi Henrik, \"ollapa sen pukin päässä piispanhiippa,\nkannattaisipa ajaa uudella 'Matti Kurjellamme' Kuusistonlinnan satamaan\nja kääntää vähän ison-pukin toista sarvea tänne lapinpohjaan päin tai\nainakin siunauttaa omat sarvemme Jyykeäläistä ja ryssää vastaan\".\n\nNaurunremu kiersi pirttiä. Miehet hajaantuivat ulkotanhuville\ntouhukkaasti keskustellen päällikön suurista aikeista.\n\nMutta seuraavana yönä kiertelee aittamäeltä Jaakko-herra kellarityrmän\nedustalle mielessä syvä suru.\n\n\"Ovatko tuoneet sinulle ruokaa ja juomaa?\" hän kysyy kurkotellen\noviristikon läpi.\n\n\"Ei tarvita\", kuului synkkä vastaus.\n\n\"Ottivat kai nuorat ranteistasi?\"\n\n\"Ottivat ja panivat sijaan ranne- ja jalkaraudat, isonherran käskystä\nkuulema.\" Sanat kuuluivat pureutuvan suoraan hampaista ja iskevän kuin\ntaipumattomat rautanaulat.\n\n\"Jos olisi pyytää armoa isolta herralta?\"\n\n\"Ei ole armon pyytelemistä, kun ei ole katumistakaan!\" kuului\nähkäisevä, vihanpalava huuto vastaan.\n\nJaakko kierteli allapäin, mietteissään Myllymäelle, jolla myllyjen\nraskaat siivet seisoivat hievahtamattomina kalpeassa kesäyössä.\n\"Hirvittävää, hirvittävää on päästää irralleen tuhon siivet\", hän\ntoisteli itsekseen. Ne eivät pysähdy, eivät vielä tuomiopäivän\naattonakaan. Sillä niin pitkää ja vihaista myrskyä ei synny mistään\nkuin kahden nuoren ihmisen murskatusta synnyntärakkaudesta, kuten oli\ntapahtunut Maalina-sisaren ja Satakunnan Daavidin kohtalossa.\n\n\n\n\n14.\n\nCORONA SORORUM.\n\n\nEräinä kevätöinä eivät kyyhkyset enää löytäneet entisiä rauhoitettuja\nkuherrussijojaan Naantalin nunnaluostarin muureilta. Armonlaaksoon\noli näet hiipinyt joitain näkymättömiä teitä viettelyksen ja epäuskon\nkäärme.\n\nNunnain \"palavat sielut\" olivat muuttuneet palaviksi naissydämiksi.\nHe kantoivat sydämensä kohdalla pyhää birgittalaismerkkiään, punaista\nristiä, heidän päälaellaan oli yhä siveän sisaruuden todistuksena\n\"corona sororum\" ristinkuvioineen, jossa viisi punaista merkkiä yhä\nvihki heidät taivaalliseen Ylkään. Mutta monet heistä odottelivat Turun\nja Halikon maallisia junkkareita salaisiin lemmenkohtauksiin.\n\nYhä oli myöskin kolme kyynärää korkea se muuri, joka erotti nunnain ja\npappismunkkien pihat toisistaan, eikä siinä ollut mitään muuta aukkoa\nkuin se luukku, josta palvelevat sisaret työnsivät veljien puolelle\npäivittäiset ruoka-annokset. Eikä saanut nähdä sisar rippi-isäänsä edes\nripitysluukulla, ja ulkomaailmaan oli kummallakin puolella omat ahtaat\n\"puheluukkunsa\".\n\nNiin oli. Mutta kyyhkyset eivät saaneet sielläkään päin enää\nnauttia rikkumatonta rauhaa, sillä turmelus oli -- aluksi melkein\nnäkymättömin merkein -- työntänyt synninrönsyjään myös sisä- ja\npoikkimuurien kupeille, vaahterien varjostoihin ja puutarhamajoihin,\nvieläpä alttarille saakka nunnien kuunnellessa lehtereiltä nuorten\npappismunkkien messuamista.\n\nEikä kukaan tietänyt, mitä ilmoja myöten koreudenhalun ja lemmensynnin\nherhiläinen oli Armonlaaksoon vaeltanut.\n\nMutta silloin sattui salama nunnien paratiisiin, ja moni nuori\nsisar tunsi itsensä kummallisella tavalla alastomaksi -- muinaisen\nesi-äitinsä tapaan.\n\nNyt oli näet noussut piispanistuimelle Konrad Bitz, joka tiedettiin\nankaraksi herraksi sekä hengenruhtinaana että unionikuninkaan kilpenä\nja haarniskana.\n\nNiin saapui Naantalin luostariin piispan, sen korkeimman esimiehen,\nensimmäinen käsky. Höperön ja löperön Tuomas-konfessorin oli asetettava\nnunnien ripittäjäksi nuori ja hengellisestä kiivaudestaan kuulu\npappismunkki Olavi Prytz, jonka tuli erehtymättömällä ankaruudella\n\"confessiones sororum audire\" sisarten sielujen perkaamiseksi\nriettauden ohdakkeista.\n\nJa hurskas hiljaisuus levisi pariksi viikoksi Armonlaaksoon kuin\nkesäyön himmeä valo.\n\nMutta sen hämärässä helmassa sikisi ja puhkesi yhtäkkiä oraalle\nentistäänkin raadollisempi synnin ohdake.\n\nSattui näet niin, että nunnista ylpein, Adlize Niilontytär, valtaneuvos\nNiilo Särkilahden tytär ja äitinsä puolelta Tavasteja, oli jo kauan\nsalaisesti rakastanut Olavi-veljeä.\n\nNiinpä eräänä aamuhetkenä nuori rippi-isä kuulee ripitysluukulla, josta\nvoi ainoastaan kuulla synnintunnustajan äänen, mutta ei nähdä kasvoja,\nseuraavat sanat: \"Minua painaa raskas synti, isä.\" \"Puhu, tyttäreni\",\nsanoi Olavi-pappi teräksisen kylmästi. \"Olen sinua sydämessäni jo kauan\nrakastanut, veli, enkä voi sitä pois juurittaa...\"\n\nNyyhkyttävä, mutta hempeä ääni väreili nuoren rippi-isän korvallisilla,\ntunnustajattaren suloinen hengitys hyväili hänen ohimoitaan, ja hän oli\ntuntevinaan sieraimissaan ruusun hurmaavaa tuoksua.\n\nMutta hän määräsi sisaren seitsemäksi päiväksi vedelle ja leivälle ja\nyhtä monena aamuna polvistumaan kirkon portaille nunnien palatessa\naamumessusta.\n\nParin viikon kuluttua sisar Adlize pyysi kuitenkin Herran ehtoollista,\nkoska hän makasi kovissa poltteissa kuolemaisillaan.\n\nMutta viimeinen rippi ja ehtoollinen oli luostarisääntöjen mukaan\nannettava kuolevalle sisaren omassa nunnankopissa. Ja siitä hetkestä\ntuli molemmille turmio. Sillä kun ripittäjä taipui sairaan puoleen,\nkohottautui tämä kapealta lavitsaltaan, tarttui pappia kuumin\nkäsivarsin kaulasta ja kuiski menehtyen rakkauteensa: \"Vie minut pois\ntäältä, paetkaamme yli meren... Olen sinun.\"\n\nVeli Olavi riuhtasi itsensä irti Adlizen anovista käsistä. Mutta hän\nei saanut sanaa suustaan eikä osannut määrätä mitään katumustekoja.\nHän pakeni, pakeni. Ja Nunnamäeltä katselivat munkit ihmeissään,\nkun Olavi-veli kulki koko sen päivän ja seuraavat päivät alhaalla\nhietikkoisia rantoja pitkin harmaan päällysviitan liehuessa ankarassa\ntuulessa, niin että valkea alusmekko paistoi sen alta ja päähuppu\nviisti perässä kuin kalastajan haavi.\n\nEikä hän lopultakaan kyennyt seisomaan viettelystä vastaan. Eräänä\nyönä rakastavaiset pakenivat pienessä veneessä merelle. Mutta jo\nseuraavana päivänä luostarivouti Pelle Pietarinpoika ja puutarhuri,\nSipi-mestari, saivat heidät kiinni ulapalla ja toivat onnettomat janoon\nkuolemaisillaan takaisin luostariin. Julkinen häväistys oli valmis.\n\nSeurasi Kuusistonlinnasta uusi pannasalama. Sisaret ja veljet eivät\nsaaneet astua jalallaan luostarin portista, ei edes jakaakseen almuja\ntai hoitaakseen sairaita.\n\nJa sitäpaitsi: luostaripihan poikkimuuri oli koroitettava kokonaisella\nkyynärällä, jotta ei silmäin pyyntö kiihottaisi veljiä rakentelemaan\nsynnin tikapuita sen ylitse.\n\nEikä taaskaan pariin päivään kuulunut koko Armonlaaksossa muita ääniä\nkuin tapulitornissa naakkojen parannussaarna: vahingoniloinen papatus,\nnakutus, niiskutus ja kujerrus.\n\nNäihin aikoihin, eräänä iltapäivänä, on Margareetta Kurki palaamassa\nKerttulan talosta, jonka sairas leski-emäntä oli jo syystalvella\nkuollut ja molemmat lapset, Jussi ja Liisa, jääneet orvoiksi. Nämä\nolivat jääneet uuden arentimiehen taloon, mutta Margareetta oli\nheistä huolehtinut koko talven. Eikä hän nytkään, piispan ankarasta\nmääräyksestä huolimatta, lyönyt laimin orpojensa huoltamista.\n\nNunnapihalla on Brita-äiti häntä vastassa kasvot vavisten\nsuuttumuksesta, kiepahdellen kankeassa abbedissanpuvussaan kuin\npaksu tynnyri pihan laakakivillä. \"Oletko yhtynyt sinäkin, sisar,\nkapinoitsijoihin, sinä, joka saat priorissana istua toisessa\nsisarpöydässä emäntänä?\"\n\n\"Olen vihitty nunnaksi hoitaakseni köyhiä, sairaita ja orpoja enkä\npiispojen orjattareksi.\"\n\nBrita-äiti oli tukehtua. Veri nousi hänen päähänsä. Rinnanahdistus\npakotti hänet puuskahdellen sanomaan tuomionsa: \"Pitkä paasto, vedellä\nja leivällä ja mykkyyttä ... kopissasi!\"\n\n\"Tottahan toki\", hymyili sisar Margareetta, \"tässä kanatarhassa ei voi\nolla parempaa viisautta kuin vaieta tai paeta ... korpeen, kauaksi\nkorpeen\".\n\nViimeiset sanat hän oli hymissyt itsekseen ja hänen silmiinsä oli\nkihonnut itkua, joka oli saattamaisillaan hänet parahtamaan liian kauan\nkannetusta ikävästä. Hän kuitenkin ryhdistäiksen ja kulki yksinäiseen\nkoppiinsa.\n\nMutta parin päivän kuluttua saapuivat piispan tuomiokirkon\nrakennukselta lähettämät työmiehet, kivenhakkaajat, laastiniekat,\nhantlankarit ja oppinoukut, ja ryhtyivät muuraustyöhön. Hop- ja\nheijaahuudot, kompasanat ja rehevä ilonpito sekaantui tornin naakkojen\nkujerrukseen. Luostarin pienten ikkunain takainen äänettömyys näytti\nosoittavan, että suuri katumus oli vallannut nunnain ja munkkien sielut.\n\nOlavi Prytz oli lähetetty emäluostariin, Vadstenaan, suorittamaan\nkatumustöitä. Mutta ylpeä Adlize ei ollut unohtanut kärsimäänsä\nhäväistystä. Ja hän oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sisarten kesken\nsalaliiton, aikoen hämmästyttää koko piispallista sukuaan, joka hänet\noli luostariin pannut muka hengellisesti kuritettavaksi hänen raisujen\nja uppiniskaisten tyttövuosiensa vuoksi.\n\nÄkkiä kuin salama, yllättävänä kuin pyhimysten tekemä ihme\nsyöksähtivät eräänä varhaisaamuna hunnuttomat nunnat puolipukeissaan\nnunnarakennuksen ja kirkon kaikista ovista muuria vastaan. Siroissa\nkäsissä heilui heidän harmaan hameensa rautasolkisia nahkavöitä,\npaistinvartaita, hiilihankoja, kynttilänjalkoja, suitsutusastioita\nvitjoineen, kattiloita, patoja ja kaikenlaista muuta keittokalua.\nJa he, nuo taivaallisen Yljän morsiamet, etunenässä valkeissa\nalusvaatteissaan sisar Adlize, hyökkäsivät huutaen ja kirkuen, epäpyhät\nsolvaussanat huulilla muureilla työskenteleviä päin, sohien, pistäen,\nhakaten ja kurittaen heitä olan takaa, estääkseen tuon häpäisevän ja\nlaittoman muurauksen.\n\nNämä palavasydämiset \"virgines fidei\", nämä uskon ja totuuden tyttäret,\nkykenivät synnyttämään sellaisen melun, että naakat vaikenivat häveten\ntorneissaan ja Kirkkolahden vastapäisellä niemellä, piispankartanon\npihamailla, piiat ja rengit jäivät suu auki töllistelemään, oliko\nPohjanmaalta päin tulossa vihavenäläisten lauma, vai Turusta juopunut\nnihtijoukko ilotyttöineen.\n\nEivätkä kyenneet kivenhakkaajat ja laastimaakarit alkuunkaan itseään\npuolustamaan noita raivottaria vastaan, jotka taistelivat heille\nrakkaan ja tunnelmallisen muurin olemassaolon puolesta.\n\nHe pakenivat, pakenivat, jättäen työkalunsa ja laastikaukalonsa\ntellingeille. Ja Brita-äiti lähetti luostarivoudin hakemaan apua\nNaantalin pormestarilta.\n\nEnnenkuin tämän tapauksen jälkeen oli ennättänyt tapahtua mitään\nratkaisevaa, purjehti luostarin laituriin uudessa tervassa paisteleva\n\"Matti Kurki\", josta astuivat maihin Henrik ja Jaakko Kurki, poiketen\nTurun-matkallaan tuomaan nunnasisarelleen sovintolohta ja kotoisia\nuutisia.\n\nHe tapasivat sisar Margareetan kirkon sakaristossa.\n\n\"Oletteko menossa Neitsyen syntymäjuhlaan ja markkinoille?\"\nkysyi sisar. \"On tarpeen siunausta piispalta ja aseita Kristian\nPentinpojalta\", sanoi Henrik.\n\n\"On näätsen sillä tavalla\", Jaakko lisäsi, \"että Upsalan piispa on\nottanut tuomitakseen sisar-vainajamme asiassa Jyykeäläisen ja meidän\nvälillämme, mutta siihen tarvitaan Mustan-pukin sarvista pienen pieni\ntökkäys Turusta päin. Ei vara venettä kaada, kun ollaan soutelemassa\nprelaattien kanssa.\"\n\n\"Totta on\", jatkoi Henrik, \"että me aiomme pitää lämpimänä Korsholman\nIngvar Niilonpoikaa selkäpuolelta, jos Konrad-piispa tukee meitä\nJyykeän asiassa. Mutta ei ole siinäkään vielä kaikki.\"\n\nHenrikin pää oli painunut viimeisessä lauseessa. Hänen näytti olevan\nraskasta sanoa sanottavansa. \"Haluan sopua ja rauhaa kirkon kanssa. Lie\ntullut viime vuosina kitsailluksi sukumme surmasakkojen suorituksissa.\"\n\nMargareetta hymähti. \"Onko ankara veljeni tullut synnintuntoon ja\nkatumusmatkalle?\"\n\n\"Mene, Jaakko, toimita laiturilta luostarivoudille siika- ja\nlohitynnyrit\", käski Henrik lyhyesti. Hänellä näytti olevan\nkahdenkeskistä sanottavana.\n\n\"Olen ajatellut\", hän alkoi, \"että sinä, sisar, lisäisit esirukouksia\nsukumme puolesta ja että...\" \"Vai sillä tavalla\", keskeytti Margareetta\nhieman ivallisesti. \"Sisar on saatava varamieheksi taivaan tielle.\"\n\n\"Niin on\", sanoi Henrik. \"Suuret onnettomuudet uhkaavat sukuamme. Eikä\nminulla ole ollut omassa sielussani kai koskaan lujaa uskoa, jotta...\"\n\n\"Mitkä onnettomuudet?\" kysyi sisar. \"Meitä uhkaa veljessota.\"\n\nMargareetan tuijottaessa silmät kauhistuvina veli kertoi edellisen\nkesän tapauksen ja Niklaan vangitsemisen. Syystalvella oli vanki\npaennut apureineen. Toratin Antti oli kadonnut samalla kertaa. Eikä\nJaakko-veli ollut muuta kuin myhäillyt tapaukselle, joten silläkin\nmiehellä saattoi olla lusikkansa keitoksessa. Ja nyt talven kuluessa\noli henkipatto kerännyt ympärilleen Unarin puolen kapinalliset\nmetsäpirkat kierrellen korpirosvona itäisissä erämaissa.\n\nJuho Könkkölä oli kevättalvella hänen käskystään samonnut\nvartiopaikaltaan, Muoniosta asti, noihin järvien takaisiin korpiin,\nmutta ei ollut tavannut rosvoista jälkeäkään. Tuo konna oli saattanut\nkukaties paeta isänsä luokse Karjalaan, ja sieltä päin saattoi odottaa\nmitä hyökkäyksiä tahansa.\n\n\"Niin, et tietäne paljoakaan\", Henrik päätti kertomuksensa, \"Kurkien\nikuisista surmaveroista, mutta minä pelkään, että Olavi-munkin\nennustukset täyttyvät tuossa onnettomassa, sillä sen sielua näyttää\nriehtovan isältä peritty kapinahenki ja monet muut riivaajaiset\".\n\n\"Ikuisia surmaveroja, ikuisia sakkoja\", mietti Margareetta. \"Sancta\nBirgitta, sancta Birgitta\", hän hokee moneen kertaan kiertäen\nsakaristoa. \"Hyvä on, hyvä on\", hän kääntyi vihdoin veljensä puoleen.\n\"Sitä sanomaa lienen odottanut vuodesta vuoteen. Alanpa totisesti,\nVirgo sacrata\", hän hokee taas puoliksi itsekseen, \"alanpa uskoa\nminäkin pyhän Birgitan ilmestyksiin...\"\n\nJa hän jatkoi Henrikille: \"Nyt on minun aika lähteä Lappiin. Ano\npuolestani hänen korkea-arvoisuudeltaan päästäkseni täältä kunnialla\nmatkaan.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sitä varten, etten ole luotu näivettymään nunnankopissa, siksi,\nettä tämä sopulilauma täällä inhottaa minua, siksi, että eräs\nlapinprofeetta, jolla on suomukset silmillä ja sydän käpertynyt\nkuivaksi pergamentiksi, tarvitsee ojennusta, ja siksi, veljeni, että\nminun osani on saattaa onnettoman sisareni poika oikealle tielle.\"\n\nMargareetta oli puhunut silmiensä syvän sinen uhotessa iloa\nja uskallusta. \"Anotko minulle piispankirjan lapinpakanoitten\nkäännyttämiseksi, sano?\"\n\n\"Jos muistat, että kukaan lapinvoudin viittaa loukannut mies ei pääse\nilman tuomiota ja rangaistusta, täytän tahtosi\", Henrik vastasi,\n\"eritoten siksi, että kovat kuolaimet eivät näytä sopivan meidän\nsukutokkamme naarasporoille\".\n\n\"Niinpä niin, hyvä veli\", nauroi Margareetta entistä tyttöaikaista\nnauruaan, \"jos sattuu, että kanakin joskus kiekahtaa, niin iso-kukkokin\nsäikähtää, vai kuinka?\"\n\nJa uhmaten Brita-äidin määräyksiä Margareetta saattoi veljensä\nluostarin laiturille, josta upea \"Matti Kurki\" painoi lievässä\nhankavastaisessa ulapalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului pari viikkoa jännittävässä odotuksessa, kunnes taas Musta-pukki\nkäänsi peloittavat sarvensa suoraan kohti turvattomia naissydämiä.\n\nArmonlaakso joutui kuin sodan jalkoihin.\n\nEräänä varhaisaamuna näet Kuusistonlinnan knaapit antoivat ratsujensa\nravata täyttä vauhtia luostarin \"porvaripihalle\". Syntyi suuri kauhu\nsekä maallikoitten ulkorakennuksissa että varsinaisessa luostarissa.\n\nKnaappeja asettui muureille vahdiksi Ja muurarit alkoivat jälleen\ntyönsä itse pyhän kirkon ja piispan suojeluksessa.\n\nHeidän ryntäiltään tuijotti kapinallisia vastaan Bitzien vaakuna:\nverenpunaisella pohjalla takajaloilleen nouseva musta pukki, joka\nnostaa etukavionsa iskuun ja sojottaa pitkiä sarviaan ylpeästi\ntaaksepäin, mutta jonka kolmikielekkeinen häntä ja naama muistuttaa\nkauhistuttavasti sekä Abessinian leijonaa että helvetin pääruhtinasta.\n\nJa seuraavan päivän ikäpuolella kaahaa kansaa Nunnamäelle kuin\ntulipalossa, sillä ulapalta lipuu Kirkkolahden vastarannalle mahtavin\npurjein \"Matti Kurki\" Piispanniemen laituriin.\n\nLoistelias seurue astuu maihin. Pelokas huhu tietää tuota pikaa mainita\nne herratkin, joita kulkee Konrad-piispan seurueessa laiturilta\npiispankartanon pääovea kohti.\n\nTuossa, aivan hänen korkea-arvoisuutensa rinnalla nousee mäkeä Maunu\nSärkilahti, Pariisin maisteri ja kaniikki, piispan sihteeri ja oikea\nkäsi. Itse Vadstenan luostarin pääkonfessori, opistaan kuulu Magnus\nUnnonis, diakoni Richardus ja Magnus Haquini, jotka emäluostari on\nlähettänyt tutkimaan tytärluostarin villitystä, ovat mukana seurueessa.\nOnpa mukana muutama vaakunamieskin, näistä ensimmäisenä Laukon herra\nja Ylä-Satakunnan tuomari Klaus Kurki, tuo entinen tappelupukari, joka\nSuensaaren häissä oli lävistänyt rinnan silloiselta Simon pictorilta,\nMargareetta Kurjen kosiskelijalta.\n\nPian lyövät knaapit piispankartanon portit kiinni. Luostarimäen,\nPiispanmäen ja koko Kirkkolahden peittää jälleen täysi hiljaisuus.\nSyyskesän aurinko paistaa. Mutta siinä on teräksisen säilän kimmellystä.\n\nJa luostaripihoilla kuihaistaan korvasta korvaan: \"Sillä oli, Mustalla\npukilla, Riitta ja Piritta meitä auttakoon, ratsusaappaat jalassa ja\nsäihkyvät kannukset...\" Toiset taas kyselevät ihmeissään: \"Olikohan\nsillä, lempo soikoon, viitan alla miekka ja haarniska?\" \"Kysy sitä\npirulta tai pukilta\", hihittivät kovakorvaisimmat, \"mutta sillä tavalla\nse tuota mäkeä astui, kuin olisi hyökännyt Tukulmin linnanmuureille\".\n\nVasta seuraavana aamuna tuo ratsastava knaappi sanan, että sisar\nMargareetan oli tultava piispan eteen tärkeässä asiassa. Ja Brita-äiti\noli läkähtyä sekä hämmästyksestä että kateudesta..\n\nKonrad-herra marssii -- yhä saappaissaan -- piispankartanon salin\nlattiaa, niin että kannukset helisevät. Hänen keskikokoinen, vanttera\nvartensa ei näytä kuihtuneen hivenen vertaa pitkissä hengen töissä,\nei kymmenvuotisissa maisterinopinnoissa Leipzigin yliopistossa, ei\nlainopillisissa väittelyissä Bolognassa eikä tuomiorovastin ankarassa\nvirassa ennen piispautta. Se on tukevuudessaankin joustava kuin\nitalialaisella miekkailijalla.\n\nKirkkoruhtinaan päässä ei ole piispanpäähinettä. Sen paksu, kiiltävä\ntukka nousee harjana lujatekoiselta otsalta ja ohimoilta.\n\nPuhuessaan hänen suippo leukansa ja suora, pitkähkö nenänsä näyttävät\nvenähtävän merkillisellä tavalla mittaansa pitemmiksi, sillä suupielten\nintohimoiset juonteet tekevät kasvojen perusilmeen hyökkäävästi\neteenpäin työntyväksi.\n\nHän on parhaillaan väittelyssä herrojen kanssa -- ei nunnain\nsydämenasioista, joita hän ei tällä erää näytä muistavankaan, vaan\ntoisiaan vastaan taistelevista kuninkaista.\n\n\"Kysytte, hyvät herrat, miksi vihaan Kaarle Knuutinpoikaa?\" hän sanoo\nterävästi, korkea, metallinen ääni iloisessa, väittelynhaluisessa\nvireessä.\n\n\"Luultavasti siksi, ettei teidän korkea-arvoisuutenne siedä\narmonanojia\", naurahti älykäs vilke silmäkulmassa Maunu Särkilahti,\njonka leveä otsa jatkui melkein päälaelle saakka, varsinkin vasemmalta\nkulmalliselta, melkein pelkkänä kaljuna.\n\n\"Älä näyki, sinä magister in summa\", oli piispa kivahtavinaan, \"et sinä\nkuitenkaan saa pelastetuksi katedraalikoulumme lehtoreille oppilaitten\nkerjuukymmenyksiä\".\n\n\"En käsitä teitä suomalaisia\", tarttui Vadstenan pääkonfessori, \"Kaarle\nKnuutinpoika on Suomessa syntynyt, kasvanut Turun linnassa ja...\"\n\n\"Siksipä juuri!\" kuuluu samassa Laukon herran kiukkuinen ääni. \"Se mies\non luopio omasta heimostaan ja lisäksi juuttaillut ryssien kanssa,\nsillä ei liene herroille tietämätöntä, että hän aikoi pari vuotta\nsitten kaapata Viipurin petoksella, salaliitossa moskoviittien kanssa.\nSellaista miestä ei tässä maassa kärsitä!\"\n\nKonrad-herra nauroi roimasti. \"In nomine diaboli!\" hän huudahti.\n\"Saatpa helpolla seuraavan synninpäästösi, sinä haikaran poika!\"\nMutta samassa hän oli jo kääntynyt, kesken herrojen naurunremakan,\nvastaamaan pääkonfessorille: \"Niin, hän ajaa Ruotsin nousua meitä\nsuomalaisia vastaan, ja siksi iskee, kautta pyhän Henrikin ja Lallin,\nmeidän sarvemme, kuten kansanlaulussa sanotaan, tuota pokkuroitsijaa\ntakapuoleen. Tajuatte sen, hyvä konfessorimme, jos olette katolisen\nkirkkomme uskollinen poika.\"\n\nMagnus-herra käänsi kysyvästi kasvonsa piispan puoleen.\n\n\"Minun autuaasta edelläkävijästäni piispa Tuomaasta saakka tämä maa\non ollut itsenäinen kirkkoprovinssi, joka ei tottele, ei Upsalan,\nei Lundin piispaa, ei Ruotsin herroja eikä kapinoitsijoita, vaan\nyksinomaan pyhää isää Roomassa, Vatikaania. Siinä on ollut ja on meidän\nmaamme itsenäisyys ja mahti.\"\n\nKonrad-herra oli kääntynyt akkunaan kiintyen tarkastelemaan venettä,\njonka perässä istui korkeavartaloinen nunna ja soututuhdoilla luostarin\nmaallikkoveljiä. Piispan ajatukset näyttivät heilahtavan uuteen\nsuuntaan. Hän pyörähti kannoillaan ympäri hakien silmillään Henrik\nKurkea, joka oli vaihtanut salin laitapuolella sanan silloin tällöin\nvähäorpanansa, Laukon herran, kanssa.\n\n\"Vai mitä sanot sinä, Henrik Kurki\", hän vaatimalla veti miestä esiin,\n\"miksi te, Pohjanpirkat, olette valmiit löylyttämään Korsholman voutia,\nKaarle Knuutinpojan kätyriä ja läänimiestä?\"\n\n\"Liehän tuota ajateltu puoleen ja toiseen\", alkoi lapinvouti. \"Mutta\nvarmaa ainakin on, että jos nousee Ruotsin herrojen joukosta luja\nmies ja miehen koura, se tarttuu meitä, lapinverottajia, niskasukaan,\nhotkaisee meille kuuluvat oikeudet, jotka olemme itse miekalla ja\njärjellä ansainneet ja kähmii itse verot omilla virkamiehillään\nTukholman aarreaittoihin. Ja liepä täällä taitanut rintamaittenkin\nherroilla\", hän nyökkäsi kohti vaakunamiehiä, \"jomottaa niskalihoja\nsamoilta paikoilta\".\n\n\"Kuulitteko, canonici et domines?\" pauhasi Konrad-herra lyöden\nKurkelaista olalle. \"Toisin sanoen: jos nousee Ruotsin valtaistuimelle\nkansallisesta puolueesta mahtiherra, joka panee siellä tottelemaan\nsekä papit että aatelit, saamme me, suomalaiset, sen maksaa kalliisti,\nrahalla, verellä ja selkänahallamme -- koko itsenäisellä elämällämme.\nHansaliitto ei ole meille vaara eikä vahinko, joskin Ruotsin herrat\nsitä voivottelevat. Sen ja meidän kauppalaivat kantavat meidät\nEuroopan kukoistavimpiin puutarhoihin ja hengen temppeleihin.\nTanska ei meitä uhkaa, sillä mitä mahtavampia ovat juutit, sitä\nvarmemmin he tarvitsevat meitä takoaksemme suomalaisella moukarilla\nKristian-kuninkaan alasinta, jolla Ruotsi makaa meltona rautana.\"\n\n\"Totta jumaliste!\" innostui Laukon herra. \"Tänä iltana juo tämä mies\nKristian Pitkänenän maljan, sillä se nenä se jotain maksaa -- pitkää\nnenää Ruotsin kileä-äänisille öykkäreille!\"\n\n\"Mutta jos, sanon minä\", jatkoi piispa, \"jos pääsee karkenemaan\nRuotsin ruosterauta teräkseksi, silloin, Jumala ja pyhä Henrik meitä\nvarjelkoon! Silloin viedään meidät sinne, mihin itse emme tahdo:\nlänteen, silloin kuin itärajojamme uhkaa Novgorodin myrkky ja Moskovan\nsaasta, etelään, silloin kun Vienanmeren saarelta ryssänluostari tuhoaa\nautuaaksitekevän kirkkomme hengenviljelystä ja valtaa.\"\n\nKonrad-piispa oli noussut puheessaan ylpeään voimaan. Hän kääntyi\njälleen Vadstenan edustajien puoleen. \"Niinpä, confessor generosus,\nja te, frater diaconus, viekää sana Linköpingiin Kettil-piispalle,\nsille Vaasain Veripäälle, että jos hän aikoo polttaa taalalaisilla\ntappuroilla Kristianin ulos Tukholman linnasta, olen pukeutuva minäkin\nrautapaitaan ja löylyttävä hänen talonpoikansa kahdella tuhannella\nasemiehelläni ja knaapillani henkihieveriin. Oletteko ymmärtäneet,\nhyvät herrat?\"\n\nPääkonfessori ja Magnus Haquini kumarsivat vaiteliaina. Mutta diakoni\nRichardus pani vinoon hurskaannäköisen munkinpäänsä ja iski terävästi\nsyrjäiskun: \"Teidän korkea-arvoisuutenne lienee myöskin ottanut\nhuomioon, että pyhä isä Roomassa on jo kerran uhannut pannasanomalla\nTanskan Kristiania ja...\"\n\nMutta diakoni ei päässyt jatkamaan. Piispa, joka oli istuutunut,\nlevitti nauruun remahtaen saappaansa ja löi huolettomasti reiteensä:\n\"Ohoo, diakoni, unohdatte, että ystäväni Enea Silvio de Piccolomini,\njonka piispanhovissa Trientissä me vietimme aikoinamme iltoja jaloissa\nväittelyissä, ei koske Pohjolan asioihin, kuulematta ehkä minunkin\nnöyriä ajatuksiani.\"\n\nHänen päänsä oli kallistunut taaksepäin. Otsa näytti loivenevan,\nsille kertyi haaveen loistetta ja katseesta alkoi säihkyä hänen\nopiskelija-aikojensa ylpeimmät ajatukset.\n\n\"Luuletteko te, birgittiinit\", hän jatkoi, \"että me aiomme teidän\ntavallanne hekumoida ruoskitun ja häväistyn Kristuksen verihiessä ja\nhaavoissa, me 'riemuitsevan kirkon' miehet!\n\n\"Paremmin kuin minä tietää pyhä isä, kuten aikoinamme yhdessä\nhaaveilimme, että kristikunta tarvitsee tänä hetkenä, jolloin\nnäivettyneet kirjatoukat saarnaavat rahattoman sekasorron suloista\nsanomaa, se tarvitsee Häntä, joka on tuleva tuomitsemaan vallassa ja\nkunniassa.\n\n\"Pilatukset ja Caesarit älkööt enää filosofoiko: 'Katso ihmistä!' vaan\nhe levittäkööt valtiasviittansa hänen jalkainsa alle, sillä rubiineina\nloistaa nyt hänen viisi haavaansa, smaragdeina ja opaaleina hänen\nhikikarpalonsa.\n\n\"Sitä varten on Pietarin jälkeläisillä tiara päässä, että he\ntodistaisivat puusepänpojan orjantappurakruunun muuttuneen timanteiksi\nja kullaksi, maineeksi ja vallaksi yli maitten ja kansain.\n\n\"Älkää siis erehtykö luulottelemaan, te nunnain hameissa nöyristelevät\nbirgittalaispaterit, että Enea Silvio de Piccolomini yrittäisi\npaavinistuimelta rikkoa Pohjolan unionia ja heittää tuuliajolle Turun\nhiippakunnan, joka voi tulla Hyperborean loistavimmaksi jalokiveksi\nhänen tiaraansa!\n\n\"Me, canonici et domines, me täällä Suomen niemellä olemme Rooman\nvallan parhain tuki ja turva Kiovan ja Moskovan metropoliittoja\nvastaan. Meiltäkö hän riistäisi parhaan maallisen miekan, Kristianin,\nhänet pannaan julistamalla? Ei, hyvät herrat. Me tarvitsemme täälläkin\npalvelijaksemme kuninkaitten ja ritareitten miekat, jotta korkenisi\nkorkenemistaan kunniassaan ecclesia triumphans.\"\n\n\"Luulenpa, että Juhana Huss kääntyy parhaillaan haudassaan pari kertaa\nympäri\", kuului Maunu Särkilahden vilpeä ja kirkas ääni.\n\n\"Kääntyköön\", iski piispa, \"ja silmäpuoli Zhizhka ja Wiclif samalla\nkertaa. Mitä he yrittivät, nuo muka uudenajan apostolit? Riistää\nkirkkomme seiniltä ja holveista ylentävät maalaukset ja veistokset, sen\nalttareilta pyhän savun, messun ja sakramenttien ylentävät näytelmät,\npalatakseen muka apostoliseen köyhyyteen ja yksinkertaisuuteen.\nHiippani kautta! He voittivat nuubialaisen aasinkin yksinkertaisuudessa\nja siittivät, lempo syököön, sekasikiön, oikean muuliaasin hengessä ja\ntotuudessa.\n\n\"He eivät näet käsittäneet sitä historian totuutta, että jos\nkerjäläisen aate voittaa, hän lakkaa olemasta kerjäläinen ja että\njos marttyyrin usko ja aate elää, hänen seuraajansa puettavat hänen\nhenkensä purppuraan ja kunniaan. Siinä juuri on neron ja profeetan\ntotuusarvo, että hän alistaa seuraajissaan tomuun ja tuhkaan ne, jotka\novat heittäneet hänen hameestansa arpaa. Inhimillinen ajatus, aate,\njoka ei pyri ja nouse herrauteen, on kolmijalkaisen aasin tanssia,\njosta iloitsee ainoastaan alhaisen rahvaan kaaos-sielu, sen himo kaiken\nsen hävittämiseen, minkä sukupolvien kuri ja henki on rakentanut.\"\n\nPiispan ylitsevuotava puhe näytti huumanneen kuulijat. Saliin oli\ntullut hiirenhiiskumaton hiljaisuus.\n\nMutta Konrad-herra ei jäänyt kauan tuijottamaan huimimpiin\nhaaveisiinsa. Hän käänsihe karhean leikilliseksi. \"Sitäpaitsi\ntietänette\", hän muhoili alta kulmainsa, \"että paavi saarnaa\nparhaillaan ristiretkeä Mahometin koirankuonolaisia vastaan, eikä\nmuista unissaankaan meitä, Lapinkorven jouhikuonoja ja tasakärsiä,\nkuten sanottaneen siellä Suensaarella päin, Henrik Henrikinpoika.\"\n\nSuomalaisten voitollinen nauru nolasi Vadstenan herrat perinpohjin.\nLaukon Klaus-herra oli taas korottamaisillaan äänensä piispansa ja\nkuninkaansa kunniaksi, kun hän näkee ovesta astuvan Margareetta Kurjen\nja suuret siniset silmät tuijottamassa itseään, aivankuin ne olisivat\nnähneet aaveen edessään.\n\nTuossa on se mies, joka riisti minulta parhaan nuoruuteni röyhkeällä\nsäilällään, kuohahti sisar Margareetassa katkera ajatus nähdessään\nvähäorpanansa, Klaus-herran. Siksi hänen katseensa syveni\ntummantummaksi sineksi ja käsi puristui vavahtaen nunnanpuvun mustaan\nnahkavyöhön. \"Veljesi Henrik on puhunut puolestasi, sisar. Haluat siis\ntulla Lapin pyhimykseksi, ehkäpä ansaita marttyyrikruunun, vai kuinka?\"\nalkoi piispa hyväntahtoisesti, melkeinpä leikillisesti.\n\n\"Marttyyrikruunu, teidän korkea-arvoisuutenne, lie turhaa koreilua,\nmutta pyhimystarinat ovat joskus sangen suloisia, olen lukenut --\n_ennen_ pyhimykseksi tuloa.\"\n\nKonrad-herra katsahti hämmästyneenä sisaren pehmeiden huulien tienoilla\nkarehtivaa, kaukaittain ivallista hymyä. Hän ei muistanut koskaan\nnähneensä nunnaa, jonka kaula ja pää nousivat noin korkeana valkeasta\npalttinakaulurista. Oikeata Pohjolan rotua! näytti välähtävän miehekäs\nihastus hänen katseestaan.\n\n\"Miksi haluat jättää luostarin?\" hän kysäisi. \"En tule toimeen\nkolmikyynäräisessä nunnankopissa enkä kanatarhassa, tarvitsen\nilmaa ja erämaan hiljaisuutta, varsinkin senjälkeen, kun teidän\nkorkea-arvoisuutenne on kieltänyt käynnit köyhien ja sairaitten luona.\"\n\nKlaus-herra oli tullut lähemmäksi. Hän katsoi ylpeillen rohkeaa\nsukulaisneitoa, joka uskalsi arvostella korkeaa esimiestänsä. Piispa\noli tulistumaisillaan. Mutta hymähti vapautuneesti samassa hetkessä.\n\n\"Tyttäreni\", hän puhui älykkään kohteliaasti, kuten ainakin ritari\nylhäiselle naiselle, \"tuo kielto on tietenkin juuri tuota -- kanatarhaa\nvarten, ei sinua, sisar Margareetta!\"\n\nHän otti maisteri Särkilahdelta lupakirjan nousten istuimeltaan.\n\n\"Niinpä, tyttäreni, vaella tehtävääsi ja säilyköön himmentymättömänä\nsinun kiireelläsi sisarkuntasi puhtauden merkki, corona sororum\",\npiispa puhui juhlallisin sanoin. \"Muista, että sinulla on jalo ja\nkuuluisa edelläkävijä, vieläpä samalla nimellä ristitty, 'valkea\nMargareetta', kuten häntä aikoinaan Lapissa nimitettiin, tuo pyhimys,\njoka saarnasi saamekansalle autuaan Margareetta-kuningattaren luvalla\nja kirkon siunauksella...\"\n\nOven puolella oli ruvettu levottomasti liikehtimään. Piispa sai tuskin\npuheensa lopetetuksi, kun tomuinen ratsumies työntyy keskilattialle\npiispan eteen ojentaen hänelle pergamenttikääröä.\n\n\"Hänen kunnia-arvoisuudeltaan tuomiorovastilta\", sanoo viestintuoja.\nPiispan viittauksesta Maunu Särkilahti avaa pergamentin. Lukiessaan\nrivi riviltä maisteri käy yhä levottomammaksi. Hän ei näytä rohkenevan\nryhtyä selostamaan sen sisältöä, ennenkuin Konrad-herra tekee jyrkästi\nkäskevän liikkeen.\n\n\"Tuomiorovasti Henrik Freese ilmoittaa, että...\" Mutta Maunu-maisteri\npysähtyy taaskin, silmäten erikoisesti ruotsalaisiin prelaatteihin ja\njälleen esimieheensä.\n\n\"Mikä on asia? Puhu!\"\n\n\"Pyhä isä, paavi Pius II, on julistanut Tanskan kuninkaan Kristian\nOldenburgilaisen pannaan niistä monista kovakorvaisuuksista ja\nrikoksista, jotka...\"\n\nPiispa oli riipaissut pergamentin. Kasvot teräksen kovina hän lukee\nsen alusta loppuun. Nuo kirjainten rivit juoksevat hänen silmissään\npitkänä, mutkittelevana ruoskana, jolla on lyöty häntä suoraan\nkasvoihin. Hänen äskeisen puheensa ylpeä hengentemppeli on lakaistu\nkynänvedolla maahan kuin hatara korttitalo. Hän on saanut entiseltä\nystävältään lahjaksi, totta vieköön, oikean aasinnaamion, jossa\nnarrinhiipat tekevät korvien virkaa. Hän on vannomaisillaan hirveitä\nvaloja, sillä hänen järkensä kieltäytyy käsittämästä sitä, mikä on\ntapahtunut.\n\nMutta mitä tapahtuneekin hänen sielussaan, hän peittää sen\nmestarillisesti ympäröivältä seurueelta. Ja kiristyneet juonteet\nnäyttävät vähitellen rauhoittuvan lujaksi päätökseksi. Hän nousee\nhitaasti ja sanoo läsnäoleville:\n\n\"Minun on aika lähteä Roomaan anoakseni pyhältä isältä\npiispanvihkimystä ja virkakirjani vahvistamista. Saatte poistua, hyvät\nherrat.\" Mutta seurueen lähdettyä hän mumisee vielä itsekseen ja\nuskotulleen, Maunu-maisterille:\n\n\"Se pannakirja on rikki revittävä, tai näkee pyhä isä edessään ensi\nkerran Vatikaanin historiassa -- kerettiläisen piispan.\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne\", hymyili älykästä hymyään Maunu-herra,\n\"on ollut koko elämänsä ajan harhaoppinen ja kerettiläinen, sillä te\nolette syntynyt kapinoitsijaksi\".\n\n\"Ehkäpä. Niin lienee laita jokaisen ihmisen, jonka rintaa polttaa yöstä\nyöhön maineen ja vallanhimon rovio...\"\n\nMolemmat prelaatit jäivät katselemaan akkunasta Luostarinmäelle\npäin, jonka kellotapulista kaikui kutsu Taivaan morsiamille vaeltaa\npäivämessuun säädettyyn aikaan.\n\nSaman päivän iltapuolella \"Matti Kurki\" halkoo jo aavaa Pohjanlahtea\npahasti vastaiseksi kääntyneessä luodetuulessa. Keskimaston vaiheilla\nja keulakannella lojuilee satakunta nihtiä, jotka Henrik oli matkalla\npestannut palvelukseensa.\n\nEerik Aapraminpoika seisoo ruorissa hyräillen ja lomassa laikahtaen\ntäyteen ääneen.\n\nLähettyvillä hyräilee mukana köysikasalla istuskeleva Jaakko-herra iso\ntinakannu vanhaan tapaan leppoisissa kämmenissään.\n\nLoitommalla, reelinkiin nojaten, katselee Margareetta pohjoista kohti,\nliikahtamatta, jäykkänä, aivankuin odottaisi vinhan tuulen ruoskivan\nitseään vasten kasvoja tai salaman iskevän taivaalle keräytyvistä\nukkospilvistä.\n\nHän riisuu hitain liikkein entistä vaatetustaan kappaleen toisensa\njälkeen. Kangaskaistaleen olkapäiltään, harmaan scapularen, hän on jo\nsujuttanut kyynärtaipeeseensa. Nyt availevat sormet mustaa nahkavyötä,\njonka kova solki tuntuu painavan hänen rinnanalustaansa.\n\nVähitellen hän höllittelee valkeata kauluriaan, sillä se ahdistaa hänen\nhengittämistään. Ja hänen käsivartensa työntyvät leveälle, kyynärpäät\ntaaksepäin, niin että scapulare putoo lankuille, joilta tuuli sen\npyyhkäisee.\n\nSamassa puvun suuri puunappi reväistyy rinnalta irti ja sinkoaa\njonnekin -- mereen kai.\n\nNiinhän, juuri sillä tavalla, välähtää hänen mieleensä tapaaminen\nluostaritien päätteessä Siimonin kanssa, oli käynyt sen nappiparan\nsilloinkin!\n\nJa miten oli käynyt hänen nunnanpäähineensä? Senhän hän oli ottanut\npäästään ja sanonut rakastetulleen: \"Näetkö, katso, heitän sen pois ja\nseuraan sinua!\"\n\nJa taaskin Margareetta otti sen ja katseli sitä kädessään. \"Corona\nsororum\", hän hymyili itsekseen, \"Se tyhmä, kiivas mies...\", hän\nhymyili yhä ajatuksissaan. \"Se Siimon kiivastelija!\" hän oli ääneensä\nnauramaisillaan.\n\nMutta sen naurun otti vastaan Jaakko-veli, joka oli katsellut muikea\nnauru naamassa sisarensa hommia. Hän irvisti yltäpäisessä ilossa\nsisaren nauravia hampaita vasten, alkoi lyödä nyrkillä polveensa laulun\ntahtia ja hoilata merisissin kanssa täyttä kurkkua.\n\nHetken kuluttua nousi siihen peräkajuutasta myös Henrik ja näytti\nyhtyvän silmät huvitettuina samaan iloon. Hän keinutteli hetken\nkantapäillään, viittasi äkkiä yli rinnan etukannelle, nihtijoukkoa ja\nläimäytti reiteensä kuin sanoakseen: Sopii tulla Koll Gyrdinpojan,\ntäältä kyllä vastataankin, kun on miekat ja partisaanit tanassa ja\ntakana piispat ja synninpäästöt.\n\nOli kuin Kurkien suku olisi taas kerääntynyt yhteen, jäsen liittynyt\njäseneen, jokaisen sydän lyönyt samaa uskallusta ja yksi, voimakas pää\njohtanut taas sukulaivaa oikeassa kurssissa.\n\nKukaan ei tällä hetkellä muistanut suvun äpäräpoikaa, Niklasta, joka\nharhaili korpirosvona jalankäymättömissä erämaissa.\n\n\n\n\n15.\n\nKORPIROSVO.\n\n\nJos nouset Ounasjoen alajuoksulta, Marraskosken tienoilta, vanhan\npeninkulman verran ylöspäin, urkenet siitä koillista kohti sen\nsivujokea, Meltausta, ja kiskot veneesi tämän ylimmäiselle\nNiskakoskelle, nousee vastaasi Luusuan korpitalo, jota hallitsevat\nmetsäpirkat, velipuolet Aapo ja Yrjänä, äärimmäiset lantalaisasukkaat\nitää ja pohjoista vastaan.\n\nMutta jos soudat yli eteesi aukenevan saareikkaan järven,\nUnarin, ohi Kemiläissaaren, jonka rannoilla ovat Luusuan parhaat\nkalakentät, ja ohi ison Porosaaren järven pohjoisrannalle, pääset\ntaas sieltäkin nouseskelemaan pieniä Kierinki- ja Sotkajokia\nuudelle, yhä kaukaisemmalle, melkein saarettomalle, mutta karien ja\nluotojen rikkomalle järvenselälle, Kelontekemälle, jonka kiverässä\nluoteiskolkassa ovat Launa-vainajan kota- ja kalakentät.\n\nTämän järven rantamille saakka ei enää pirkka kulje muuta kuin vero- ja\nsotataipaleillaan. Mutta viime syksystä saakka henkipatoksi joutunut\nNiklas Kurki on pitänyt sen rantoja ja takaisia korpia riistamainaan.\n\nEi kuku vielä käki eikä joikaa lapinpoika pohjanpuolisella\nKumputunturilla, jolla Aslak miehineen ja koirineen hakee poroelolle\nkesäisiä syöttömaita. Tänä vuonna ei, kuten ei edellisenäkään, ole\nollut näet lähtemistä Norjan Merimaahan, Alattio- ja Kaavuonolle,\nkoska riita Kurkelaisten ja Jyykeäläisten välillä ja Koll Gyrdinpojan\nuhkaavat verotusaikeet olivat tehneet sen mahdottomaksi.\n\nLapinnuorukaisia ja äijiä ei siis näy Launan kotosiljoilla, paitsi\nJouna-poikaa, joka naapurikentältä, Koskaman niemeltä, on tullut\ntapailemaan mielitiettyänsä, Eine-neitoa.\n\nEi näy myöskään Niklas Kurkea. Hän on muutamine miehineen tarkastamassa\njärven eteläpäähän, Vuolli-ukon kentille, asetettuja vartioita.\n\nMutta siljolla, nuotion ympärillä käy sittenkin tarina. \"Tarinoimaan,\nakka, tarinoimaan\", oli huikannut Toratin Antti, joka oli tällä erää\nkapinallisten korpirosvojen päällikkö. Metsäpirkat, joita oli Niklas\nKurjen ympärille kertynyt Ounaan Alakylää ja Marraskoskea myöten,\nhoilasivat hekin ikävissään: \"Hoi, Rauna-muori, tarinoimaan, jotta ei\nmaistu haavankuorelta rassipaisti!\"\n\nJa siinä kyyhöttää kyykkysillään vanhan vanha Rauna-muori, kertoen\nhampaattomalla suullaan, mutta ruskeat silmät iloisesti kilottaen\nkahden lapinpojan merkillisestä rakkaudesta.\n\n\"Niin se on, susi-pirkat, naisihmisen laita, ettei se tunne omaa\nhyväänsä nuoruutensa päivinä\", muori oli aloittanut tarinansa ja\nhihitellyt muka viisauksissaan. Ja nyt hän oli jo keskellä muinaisia\ntapauksia.\n\nNiklas Kurki on ilmestynyt kertomuksen jatkuessa läheisen petäjän\nkatveeseen ja työntää väsyneenä keihäänsä sen oksantynkää vasten\nnojalleen. Hämärtyvässä illassa ei kukaan häntä huomannut, vaikka hän,\nolkapää petäjänkylkeä vasten, kuuntelee tovin Raunan tarinoimista.\n\nHänen silmänsä tuijottelivat synkkinä, melkein älyttöminä. Entisillä\navoimilla kasvoilla ja puhtaalla hipiällä oli nyt riutumuksen juovia\nja katkeraa, kirouksen syövyttämää jäyhää ilmettä. Vyön helat olivat\nmustuneet, takki oli nuotioitten nuhraama ja rikki sieltä täältä,\nsaapasvarret rujosti lysmyneet lähelle nilkkoja.\n\nSiinä seisoi henkipatto ja korpirosvo, jolla ei ollut mitään muuta kuin\ntuo yksi ainoa ajatus: maksaa kärsimänsä vääryys sille miehelle, joka\noli häväissyt hänen äitiänsä tämän hautajaispäivänä.\n\n\"Vähän vielä tiedät, poika parka, isäsi syistä ja synneistä\", -- nuo\nSatakunnan Daavidin sanat Kemin markkinoilta olivat alkaneet soida\nhänen korvissaan entisestään muuttuneina. Niillä oli nyt merkitystä.\nNyt hän ne tajusi.\n\nJa eräät toisetkin sanat, jotka isä oli hänelle Vienassa lausunut:\n\"Minä en ole koskaan kyennyt kärsimään vääryyttä, siinä minun elämäni\nikuinen ja tulenpolttava helvetti!\" -- nekin sanat sitoivat nyt hänet\nkatkeamattomilla siteillä isänsä onnettomaan kohtaloon, ja tuntuivat\nsitovan peruuttamattomasti.\n\nGetsemanen verihien kautta! Samassa kellarissa, samoissa kahleissa oli\nvirunut hänen isänsäkin ja samalla tavalla paennut hakemaan hyvitystä\nja oikeutta.\n\nJa jumal'avita! Hurjat ja julmat olivat olleet hänen tekonsa. Mutta\nsuuret, suuremmat kuin kenelläkään pirkalla olivat hänen ajatuksensa...\n\nSiinä tapasi hänen silmänsä Einen ja Jounan, jotka seisoivat kahden\nkodan välikössä, nuorukaisen ojennellessa anovasti käsiään tyttöä\nkohden, ehkäpä tarjoten jotain korua.\n\nNiklaan kulmallisten väliin uurtui äkkiä julma juova, suusta oli\nkarjahtamaisillaan kirous. Mutta kun Eine näytti pudistavan kieltävästi\npäätään ja pujahtavan kotaan, upposi hän taas omiin ajatuksiinsa.\n\nNiin, miksi hän ei heittänyt näitä korpia ja lähtenyt isänsä luo\nVienaan, Vienaan ja Uhtualle, jossa oli rajatalossa Irnijärven tytär?\n\nTätä hän oli monesti ajatellut, mutta joka kerta joutunut kuin\nmetsäpalon keskelle, josta nousee nielevä tulenlieska tuolta ja täältä,\nedestä ja takaa, tuulen alta ja tuulen päältä. Noista sorretuista\nmiehistä, jotka olivat päättäneet kalastaa ja metsästää kieltäen\nverot Suensaaren herralta, hän, Niklas, oli vastuussa. Eikä hänellä\nollut oikeutta heittää rajan tuolle puolen heitä -- eikä itseään,\nsillä Maalina-äidin kuolinsanat huhusivat yhä, silloin tällöin, läpi\nkatkeruuden ja vihan sumujen: \"Tottele sukumme lakeja, tottele...\"\n\nJa oliko enää olemassakaan mitään Irnijärven tytärtä hänen sydämessään?\nOli, olihan toki. Se liikkui hänen uniensa harvoilla suloisilla\nniityillä hoikkana Maahisen tyttärenä, joka Ummajoen helmiä kaulalla\nriiputtaen katseli kuvajaistaan lähteestä, mutta sanomattoman kaukana.\n\nJa sellaisetkin unet katkaisi havahtuessa särkevä nauru, \"Tulen sodassa\ntai rauhassa, kunnialla tulen\", niinhän hän oli tytölle lähtöhetkellä\nsanonut... Minä, minä mies tässä -- henkipatto ja korpirosvo,\nkunnialla! Siinä se oli taaskin tuo hänen sydäntään kouristava\nnauru kaiken toivottomuudelle. Olikohan konsa kenenkään elämänkoski\npudonnut tällä tavalla, hän joutui usein miettimään, suoraan alaspäin,\npohjattomaan kuiluun ja samalla kertaa kaahannut vitaan, poikki ja\nylöspäin, tuhannen akkavirran vetämänä.\n\nSitä kannatti, kautta Huittisten vanhan Kaijankellon, sitä kannatti\nnauraa ja kirota...\n\nRauna-muori kuului yhä jatkavan tarinaansa.\n\nMutta Niklas ei sitä enää kuunnellut. Eine pujahti ovilouteen alitse ja\nkulki sanko kädessä rantaan. Jouna lähti tytön jälkeen.\n\n\"Pyhän Mataleenan seitsemän perkelettä\", huohotti synkkä kirous\nhitaasti sana sanalta seisoskelijan suusta. Mitä tuo lapinkoira oikein\nkierteli ja nuuski hänen kasvinsisartaan, kun tyttö ei kerran sille\nkenkäheiniä keräillyt?\n\nTaas nousi Eine-neito rannasta tuiskahtaen taakseen polulle, jota Jouna\nraukka jolkutteli taaskin allapäin ja uikuttaen kuin märkä rakki.\n\nTaas ennättää neito kotaovelle. Lapinpoika näyttää menettävän\nviimeisenkin malttinsa. Hän syöksähtää kuin ahma petäjänoksalta\nporonvasan kaulasuoniin aikoen riistää, Eineä kaulasta ja rinnasta\npuristaen, hänet mukaansa, kotaseinämän takaiseen lepikkoon.\n\nNeito iskee nuorukaista kaikin voimin rintaan päästämättä ääntäkään.\nLapinpoika horjahtaa taaksepäin, saavuttaa jälleen tasapainon ja\nnäyttää aikovan sähähtävänä ilveksenä saaliinsa kimppuun. Silloin\nkarjahtaa petäjän alta hurja huuto. Pimeästä katveesta syöksähtää\nnuotion valoon pitkä hahmo keihäs korkealla ilmassa. Keihäs irtoaa\nja uppoaa lapinpojan rinnasta läpi ruumiin, joka tekee hetken\ntanssiaskelin kummallisia liikkeitä ja kaatuu kyljelleen käppyrään kuin\näkkiä kärähtänyt tuohensuikale.\n\nTarina, joka on päässyt jännittävimmilleen, katkeaa kuin kallioseinään.\nKoko joukko on mykkääkin mykempi.\n\n\"Jatka tarinasi loppuun, Rauna-muori\", Niklas käskee kääntäen selkänsä\nsurmattuun päin, kovien kasvojen valaistuessa nuotion lieskasta.\n\n\"Jatka\", tulee uusi käsky.\n\n\"Nu-nu, nu-nu\", hytisee vanhus. \"AI lusek tust lekku eära ibmilak\",\nhän hokee omalla kielellään jumalansanan ainoata käskyä, jonka hän\npapinluvuista muistaa.\n\nEine oli jäänyt kotaoven varjoon. Hänen katseensa oli pysähtynyt\nkatsomaan Niklaan selkää, joka oli tumma, uhkaava ja korkea. Hän nauroi\nhiljaa pimeässä. Kipinät räiskivät nuotiosta pieninä, polttavina\nlintuina. Ne olivat hänen onnenlintujaan!\n\nSehän oli hulluna häneen, Eine raukkaan -- tuo hänen pieni\nkasvinveljensä ja hänen suurisukuinen herransa! Eihän se muuten\nviitsisi surmata edes tuollaista vääräsääristä käppyrää.\n\nHullu mies! Eipäs ole osannut aavistaa, että hänelle hän on arjetkin\nkantanut silkkiliinaa ja kaulaketjua. Peskipojilleko mukamas -- hän,\nsorean lapinkanan ja röyhkeän susipirkan tytär!\n\nJa sitten ... vakassa hänellä oli valmiit lapinlampaan villalepeet!\nNiistäpä kävi kehrätä sellaiset kintaat, joissa juoksevat ranteilla\nviheriäiset ja punansiniset riekonvarpaat keskellä mustia verkonsilmiä.\nNe ne jotain merkitsevät, sitä, että hänkin, Eine raukka, on kiinni\nkuin valkea riekko lemmenverkossa...\n\nEi tiedä, ei tiedä, tuo suuri päällikönpoika! Ei edes sitä, että hän on\nsäilyttänyt häätaljakseen sen oman jousen ampumaa ilveksenturkkia...\n\nMiten olikaan tapahtunut jo muutamia talvia sitten? Niklas oli urennut\nheidän kotisiljoilleen saakka huhtikuisella ilveksenajoretkellään.\nAuringonvälke oli vipajoinut hangella mitattomina juovina, jotka\njuoksivat petäjikön sinisten varjojen lomitse säihkyvinä koskina.\nJäällä ja ranta-aukeilla se oli huikaissut silmät huimaavan sokeiksi,\nja viidakossa se oli värähdellyt pieninä täplinä ja pyörylöinä, jotka\nolivat kuin ainakin ilveksen kiiltävää taljaa.\n\nKoko aamu oli silloin vavahdellut säteilevän taivaan vahvuutta. Ja hän\noli työnnältänyt, Aslak perässään, lylynsä rinnettä alas Naatun ja\nTshikan haukkuessa hulluina ilosta.\n\nNiin, ja kun he olivat illalla palanneet kotaliedelle, oli ollut\nhiihtoahkiossa sellainen tupsukorva isokissa, ettei maailmassa sen\nuhkeampaa. Sen turkki paistoi tulenloimossa kuin pajarinsilkki\nlinnantyttärien pitkissä laahuksissa.\n\nJa silloin, silloin hän oli sen sanonut. \"Siinä sitä on ... turkkia ja\ntaljaa\", oli remahtanut, \"riittää vaikka häätaljaksi! Ota, saat sen\nkapioiksesi.\"\n\nKesken välkehtiviä mielenkuviaan Eine oli pujahtanut kotaan\nomille kätköilleen ja vetänyt esiin tarkasti käärityn musta- ja\nruskearaitaisen raanun, jonka kierteistä hän kehittelee näkyviin\nsilloisen ilveksentaljan, oman häätaljansa.\n\nItse hän on sen kalanrasvalla pehmitellyt, nahkaraudalla kaapinut ja\nmonet pitkät illat hieronut ja vanutellut. Ja nyt se on pehmeämpi\nlampaanvillaista raanua ja läikehtii yhä tulenloimossa kuin\nsoopelinnahka vaakunamiesten hartioilla.\n\nNeito levittelee taljan omalle nukkumapaikalleen. Tasoittelee hyväillen\nsen poimut sitä polvillaan kiertäen kaikilta puolilta. Ja pujahtaa\nlieden hohteesta kasvot tulenpalaviksi kuumettuneina ovilouteen alitse\nsiljolle.\n\nNiklas on jakamassa joitain käskyjä. Ulompana kantavat miehet\npetäjikköä kohti mustaa taakkaa. He vievät nuoren tuhkanaaman ruumista\nhaudattavaksi. Muut pirkat hajaantuvat parhaillaan lapinkylän\nloitompana sijaitseviin kotiin tai vartiopaikoilleen.\n\nRauna-muori käpsehtii nuotion lähettyvillä keräten kokoon hujan hajan\nheitettyjä kalakaaroja, lähtien hetken kuluttua niitä rantakiville\nhuuhtelemaan.\n\nNiklas seisoo sivuittain tuleen molemmat peukalot työnnettyinä\nvyön alle. Eine kiertää varjon puolelta hänen selkänsä taakse.\nHän hivuttautuu aivan hänen kainalonsa alle. Lieneekö vieläkin\njulmetuksissaan, surmatyön jälkeen? Sitä on koskettava, jos uskaltaa,\nhöyhenen herkästi, melkein vain pelkällä hengityksellään...\n\nEipähän, ei sittenkään... Sen rinta ei enää riehahtele, sillä sen selkä\non levollinen, melkein kuin väsynyt pitkästä matkasta.\n\nNiklas tuntee kainalonsa alla jotain elollisen lämmintä. Se on\nsamanlaista kuin pyyntiretkellä kupeelle sujautetulla pyyllä tai\nkoppelolla, jonka ruumis on vielä kuuma.\n\nHän tajuaa Einen lähestyneen. Mutta ei osaa vielä kääntyä paikaltaan,\nsillä hänellä on unettavan hyvä olo. On aivankuin hänen äskeinen\nvihansa olisi vuotanut Jouna raukan veren mukana hänen ruumiistaan\npois, jonnekin kevätroutaiseen maahan.\n\nNyt herää hänessä pieni ihmetys. Eihän Eine ole ennen häntä tuolla\ntavalla lähestynyt. Mutta hän ei sittenkään puhu eikä liikahda.\nTyyntyneisiin veriin on lennähtänyt pieni noitamainen liekkiö, jolla\non tapana hyppiä kypenäisenä piruna pimeässä korvessa ja herätellä\nrakovalkealla nukkuvassa metsämiehessä hullupäisiä unennäköjä.\n\n\"Et ole nähnyt minun kapioitani vielä, et omaa antamaasi\nhäätaljaakaan...\", hyrisee kyljen vierestä Einen ääni. Mutta olkaa\nhyväilevä käsi katoaa samassa, aivankuin olisi säikähtänyt puhuttuja\nsanoja.\n\nMutta niistä sanoista tietää Niklas yhtäkkiä kuulleensa kaiken, mitä\nhän ei ole tähän asti osannut ajatella.\n\nKaikki poika-ajan unet, nuorukaisen verenkäynnit ja haparoivat aikeet\npalaavat häneen nyt ilmetyn elävinä, rautarohkeina. Vahva, voimakas\nvirta, jolla ei ole muotoa eikä nimeä, täyttää hänet.\n\nHän tuntee olevansa uskalias ja villi kuin kevätpuro jääkohman alla.\nHän on raaka kuin varhaiskevään paisuileva kirsi. Hänessä on tuntematon\ntauti, jota sauna-akat loitsivat milloin kiveen ja kantoon tai\nvatturaunioon, milloin kontion luihin tai juoksevan hirven lihaan...\n\nHänessä on nimetön hulluus, joka tekee miehen käärmeeksi, ilvekseksi\nja koiraksi. Mutta somemmin eivät sivele Maariaisen pyhät sulat kuin\nhäneen koskeneen lapinkanan pienet kädet. Ne liikahtelevat jälleen. Ne\nkoskettavat taaskin. Uppoavat sepaluksen rajaan ja katoavat taas kuin\nlämminkupuiset pikkulinnut pesästä ihalaan ilmaan...\n\nÄkkiä tuntee Eine itseänsä nostettavan korkealle ja vaipuvansa miehen\nkäsivarrelle, joka hengittää tukahduttavaa tulta huulet hänen kasvojaan\nvasten. Maa tuntuu-keinuvan jossain kaukana, alhaalla, sillä mies astuu\npitkin askelin siljoa myöten, ja hän tuntee kodan ovilouteen nousevan\nja putoavan alas ja hiilloksen kuumottavan heitä molempia vastaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin vuorokauden kuluttua Niklas Kurki on muutamine kymmenine\nmiehineen vaeltamassa etelää kohti. Osa jousellisjoukosta halkoo\nKelontekemän aavinta selkää kotapoikien veneillä. Mutta päällikkö\nmarssii sen länsirantaa parhaat miehensä kantapäillä.\n\nOli tullut Unarilta viesti, että Luusuan Yrjänäpojan johtama partio oli\nvanginnut Meltauksen yläjuoksulta kummallisen otuksen, naisenpuolen,\njolla oli ollut vaaleanharmaan poimukkaan sarkaviitan vyötäröillä\nluja nahkavyö kuin miehillä, lapinkengät jalassa ja valkonahkainen\npuuhkalakki päässä. Se ei ollut sanonut nimeään eikä sukuaan, mutta\nvaatinut puhutellakseen päällikköä.\n\nMiksi oli Niklas lähtenyt matkaan korvessa harhailevan naisen vuoksi,\njonka hän olisi voinut tuottaa yhtä hyvin eteensä?\n\nJa miksi hän oli katkaissut Vianselän rantamilla keväisen\nkatiskapyynnin ja ottanut mukaansa koko jousellisjoukkonsa?\n\nHän oli liian kokematon ja terve punnitakseen syitä ja vastasyitä.\nHänen oli vain täytynyt jättää taakseen Launa-ukon kalakentät,\nsiljot, kodat ja rakastettunsa, joka oli jäänyt huulilla avuton hymy\nvärjöttämään kotaseinustalle.\n\nHänen oli täytymällä täytynyt. Entinen rauhattomuus oli taaskin\niskeytynyt häneen. Mutta levottomuus hänessä ja hänen ympärillään oli\nnyt erilaista kuin ennen. Tai oikeammin: siihen oli tullut jotakin\nlisää, kuin ruttoista ilmaa, jota hänen täytyi paeta, jotta se ei häntä\ntukehduttaisi.\n\nJos hän olisi tietänyt mitä on sukurutsa, olisi hän tuntenut\nsensukuisen, kaukaisen, mutta kauhistavan maun kitalaessaan.\nParissa yössä oli hänen rakastettunsa muuttunut jälleen hänen\nkasvinsisarekseen, jonka äiti oli hänetkin, silloin heitteille pannun\npenikan, imettänyt isoksi kölliäiseksi ja jonka kanssa hän, Einen äidin\nkuoltua, oli ollut Rauna-muorin sylkyteltävänä pitkät iltapuhteet ja\nyöt samoissa nahkasissa nukkunut.\n\nHän oli tajunnut eräänä aamuna vain sen, että hän häpesi ja kaihtoi\nlähestymästä rakastettuansa. Oli ikäänkuin tapahtunut jotain, mikä\nsäälitti, kiukutti ja hävetti, niin ettei tietänyt itkeäkö vai kirotako.\n\nToratin Antti oli karkealla tavallaan aivankuin paljastanut hänen\nkäsittämättömät kiukunpuuskansa ja salaisen murjotuksensa, jota kasvot\neivät osanneet peittää.\n\n\"Siltäkö tuntuu?\" Antti oli tokaissut ilvehtien makaillessaan siljolla.\n\"Ja mikä tuntuu?\" Niklas oli kysynyt ärtyneesti. \"Sitä vain, että eihän\nsitä muut kuin pässi -- omasta karsinastaan\", mies oli laskevinaan\nroimaa leikkiä. Mutta se oli ärsyttänyt päällikön raivostumisen\npartaalle.\n\nYhtä mittaa marssien tullaan Kelontekemän eteläpäähän, Vuolli-lapin\nkotakentille ja uretaan samaa vauhtia jokia ja rantoja pitkin Unarille\nja Meltauksen Niskakoskelle, jossa vangittu nainen odottaa Luusuan\ntalossa.\n\nPirtin peräpenkiltä nousee Niklasta vastaan solakka naishahmo. \"Sinä\",\nhämmästyi tulija, \"oletko karannut luostarista?\"\n\n\"Olen piispan lupakirjalla kääntämässä pakanoita ja -- sinua\", vastaa\nMargareetta. \"Sinun on palattava kristittyjen ihmisten pariin\", hän\nlisää ymmällään seisovalle sisarenpojalle.\n\n\"Eikö Henrik Kurjella ole enää lähetettävänä jousellisia keihästämään\nkorpirosvoja?\" Niklas puhui katkerassa ivassa.\n\n\"Rukoilin häneltä armoa ja hän...\"\n\n\"En tarvitse armoja enkä anteeksiantoja, haluan oikeutta!\"\n\n\"Sitä saat, jos palaat ensi syyskäräjiin Suensaarelle vapaaehtoisesti\ntutkittavaksi ja tuomittavaksi. Eikä sinun enää tarvitse pelätä\nhengenmenoa.\"\n\n\"Ja miksikä ei?\"\n\nMargareetta on ottanut Niklasta repaleisesta hihasta, istuttanut hänet\nhyväillen vierelleen ja ryhtyy selittämään, mitä Suensaarella päin oli\ntapahtunut.\n\nTurun piispan ja lahjojen ansiosta Upsalan arkkipiispa oli ratkaissut\nSigurd Horten tappoasiassa sakkoriidan Kurkelaisten hyväksi. Henrik oli\ntuomittu luovuttamaan sakkomarkkojen lisäksi ainoastaan Ruoppalan talo\nJukkasjärveltä. Ja sitä vastaan oli Koll Gyrdinpojan täytynyt vannoa\npitävänsä rajarauhan pyhänä.\n\n\"Katsos, sisarenpoika\", päätti Margareetta, \"Henrik-veljeni naama\npaistaa nyt kuin Naantalin aurinko, ja hän on valmis lievittämään\nrangaistustasi\".\n\nNiklas naurahti epäuskoisesti, astui permantoa hetken harpaten\npitkin askelin ja pysähdellen, tuohtuen vähitellen taas täyteen\nvihaan. \"Ainoastaanko henkipatoksi, vai kuinka?\" hän kysyi. \"Sitä\nIsraelin-lasten korvenmannaa minulla on ollut jo kohta kaksi\nvuotta! Vai oletko ehkä tullut saattamaan minua kirkon turviin,\nNaantalin nunnaluostariin, oikein hurskasten helmaan, tai kukaties\noikein ulkoveljeksi rakkaille sisarille, tonsuuri päässä alttarilta\nmessuamaan?\"\n\nKatkerat sanat tulvivat tulvimalla hänen suustaan, iva karehti\nhuulilla, silmät välähtelivät hurjaa vihaa.\n\n\"Silloinpa taitaisi nunna parkain käydä huonosti\", nauroi Margareetta.\n\"Ei, junkkari, noin sorjaa päällikönpoikaa ei uskalleta lähettää\nmuualle kuin Danzigiin oppimaan iloista elämää ja kauppatapoja tai...\nehkäpä vain Turun linnaan nuorten aseenkantajien ja nihtien pariin...\",\nhän jatkoi. \"Ainakin Jaakko-veli on ehdotellut siihen tapaan,\njoskaan...\"\n\n\"Sepä, sepä\", siristi Niklas silmiään taas heränneessä epäluulossa,\n\"Turkuun ja tyrmään! Etkö luule minun tietävän, että linnanpäällikkö\nKristian Pentinpoika, tuo vaakunaherra, joka yritti ritari Sturen\nhäissä myrkyttää oman kuninkaansa, Kaarle Knuutinpojan, on Henrik\nKurjen parhaita ystäviä ja hankkii minulle saman kohtalon kuin kerran\nHannu-herra isälleni -- tyrmän ja kalterit linnantornin ylimmästä\nkerroksesta. Ohoo, hohoo, kiitos kunniasta, rakas suku!\"\n\nMargareetta oli noussut suuttumaisillaan. \"Näyttää siltä, että\nlapinkorven ilveksille on kasvanut aasinkorvat päähän. Tee tahtosi,\njuokse sutena tai ilveksenä, jos haluat. Mutta tiedä, että lapinvouti\non valmiina marssimaan jouselliset ja kova nihtijoukko perässään tänne\nvangitakseen sinut elävänä tai kuolleena, jollet taivu. Äläkä luule\npääseväsi painumaan itäänpäin, sillä Iivari Voikkaala ja hänen poikansa\novat saaneet käskyn sulkea kaikki väylät Karjalaan päin, jotta et sorru\nisäsi onnettomille taipaleille.\"\n\nNiklas seisoi pitkän tovin tyrmistyneenä. Vihdoin hän istui väsyneen\ntoivottomana penkille. \"Siis sudenajoa\", hän puhui aluksi puoliksi\nitsekseen, \"syltäkorkeat verkot nienten ja kannasten poikki, kokonaiset\nkauppakunnat kaahaamassa jouhikuonoja esiin korven kätköistä,\njouselliset keihäät tanassa jokaisen verkon takana ja sitten --\ntappojuhla! Keihäs kylkeen, selkäranka poikki ja verkonsilmissä ulvovat\npedot saavat luovuttaa nahkansa susipirkkojen aittoihin... Hyvin hyvä,\nparastakin parempi, lapinvouti!\"\n\nSana sanalta oli taas hänen sisunsa terästynyt terästymistään. Ääni oli\nnoussut vähitellen katkeraksi, toivottomaksi kostonhimoksi ja purkautui\näkkiä esiin hurjana, kuin hirsipuun alla huutavana rienauksena. \"Te\nHuittisten hullut ja Ripovuoren perkeleet!\" hän huusi tietämättä mitä\nsanoa.\n\nHetken kuluttua hän alkoi nauraa, nauraa katketakseen, löi polviinsa\nyht'aikaa molemmilla kämmenillään, hohotti ja ponnahti seisomaan\nkahareisin keskelle permantoa. Mutta raivo oli jo muuttunut häijyksi\nilveilyksi, pilanteoksi, jonka takana tuntui liikahtelevan varma päätös\ntaipumattomista teoista.\n\n\"Sano kuitenkin Suensaaren herralle\", hän ilvehti keinutellen\nkannoillaan, \"eräs arvoitus, vai tarinako lienee, sano ja kerro se\njossain jalossa sukujuhlassa Kurkelan pitopöydässä. Tapahtui näätsen\nkerran Kelontekemällä -- kuten Rauna-muori aikoinaan kertoi -- että\nhirmususi oli tappanut satamäärin Launa-ukon ja muitten peskiäijäin\ntokista vasoja, vaatimia ja härkäporoja, niin että kaikkien lapinkylien\noli noustava sitä surmaamaan. Ja mitenkäs olla? Joutui kuin joutuikin\njouhikuono lopulta piikkipohjaiseen sudenhautaan. Ja lapinäijät --\nkostaakseen koko heimon puolesta -- nylkivät pedon elävältä laskien sen\nsellaisenaan, verta tihkuvana, jolkuttamaan omiensa luo.\n\n\"Mutta tiedätkös mitä?\" kertoja kysyi muka itsekin ihmeissään ja\njännitettynä. \"Jopas sattui kummasti. Liekö siitä kerrottu nunnien\npyhimystarinoissa? Eikö? Eikäpä kai!\n\n\"No, tuo karvaton ja nahaton laakaleuka juosta jolkutteli kiljuvassa\npakkasessa nuollen koko ajan kiusattua ruumistaan. Se juoksi ja juoksi,\nkunnes tuli vastaan Luirojoki. Tätä se juoksi ylöspäin, söi syömistään\nkuusien ja mäntyjen pihkaa ja taaskin nuoleksi orvaskettä, kunnes\nlakkasivat kasvamasta kuusipuu ja mänty.\n\n\"Mutta se juoksi yhä Luirojoen latvoja kohti, joilla piilee koskaan\njäätymätön Elämänlähde. Ja samalla se tappoi jokaisen vastaan tulevan\nsuden. Huomaa, se tappoi omaa sukuansa ja joi joka päivä itsensä\nkylläiseksi oman sukunsa verestä. Ja yhä se jolkutteli suuntanaan\nLuirotunturin lähde, josta alkavat vedet virrata sekä Ruijan mereen\nettä eteläisiin merenlahtiin.\n\n\"Ja tiedätkös, nunna, miten kävi? Se istutti alastoman saparonsa\nmerkilliseen lähteeseen ja istui siinä itse viikkokaupalla, kunnes\nulvahti saatanallisesta riemusta ja loikkasi tunturille. Sen nahka ja\nkarva oli näet kasvanut entiselleen, koommin paremmaksikin. Ja se ulvoi\nikuista kostoa etelää ja lounatta kohti.\n\n\"Kerro tämä tarina Kurkelassa ja sano, että se susi oli noiduttu\nsusi. Sitä ei saa tapetuksi nylkemälläkään, sillä sen emo oli ollut\nmurhatöistä kuuluisa naarassusi ja sen taatto, hirvittävä laakaleuka,\noli pitänyt kauhun vallassa kahden valtakunnan erämaita.\"\n\nMargareetan aikoessa vielä jotain sanoa kertoja torjui kädellään kaikki\npuheet. Sanoi vain: \"Korpi vastaa sen, mitä siihen huudetaan.\"\n\nSamaa tietä Niklas antoi käskyn Toratin Antille kerätä jouselliset.\nOli lähdettävä pitkille taipaleille. \"Itään ja sitäkin idemmäksi\", hän\nhuusi vielä alapäällikkönsä painuessa ovesta tanhualle.\n\nNiklaan seisoessa marssivalmiitten miestensä edessä lähestyi häntä\nvielä kerran Margareetta. \"Oletko kuullut, missä päin saarnaa nykyisin\nSiimon-veli, dominikaani?\"\n\n\"Saarnannee Ivalojoen latvoilla tai Inarilla asti, jollei jo liene\nuhrattu Paadarin Jubmelin-kuvalla kotakansan jumalille.\"\n\nKuului lyhyt käsky lähtöön. Mutta Margareetta pysäytti vieläkin kerran\nsukulaismiehen. Hän veti hänet hihasta luokseen ja sanoi hiljaisella\näänellä: \"Tule Inarille, kauppakuntia mahtuu enemmänkin kuin neljä\nlapinmaahan, ja sinä tulet Inarin ruhtinaaksi.\"\n\nNiklas naurahti melkeinpä iloisesti. \"Tullaan jos tullaan, kun on ensin\nkasvateltu Luiron tunturilla nahka selkään ja harjakset niskaan\", hän\nsanoi ja läksi.\n\nNiin suuntasi kapinallisten metsäpirkkojen pieni armeija kulkunsa\nsuoraan itään päin, Kemijoen, Kitisen ja Luirojoen yhtymäpaikkoja kohti.\n\n\n\n\n16.\n\nJOPINSANOMIA.\n\n\nElettiin kireintä helmikuuta. Yhä vaaputteli arkkienkeli Mikael\nelämänvaakaansa Kurjen suvun kohdalla kuin miekan terällä, mutta\nheittämättä sen vaakakuppeihin ratkaisevaa punnusta puoleen tai toiseen.\n\nOli tosin viime kesän ja syksyn kuluessa kuolemanpuolinen vaa'anvarsi\npainunut kolmesti alaspäin Suensaaren alueella. Mutta se oli noussut\ntaas helposti tasapainoonsa, sillä hautaan saatetut olivat olleet\nikäänkuin täysin kypsiä hedelmiä, joiden oli aika pehmeästi, tuskin\nhuomaamatta pudota maan poveen.\n\nJo kevätkirsien aikana oli Miukinniemen hölläjäseninen Aapo saanut\nyhtä nöyräpäisen lopun kuin oli ollut hänen elämänsäkin. Veistäessään\nMyllymäellä Kurkelan uutta turkisaittaa, joka jo oli noussut\nvuoliaisiin saakka, hän oli suistunut tellingeiltä jo ennestäänkin\nhervottoman päänsä maakiveen ja sitten ... kuollut ja kuopattu.\n\nEivätkä olleet Elle-emännän lesken-itkut olleet itäisten räntäsateitten\npituisia. Olivatpahan olleet vain vähäisen räystäsveden Urahtamista\nohimenneen sadekuuron jälkeen.\n\nPitemmän hiljaisuuden ja surun, ikäänkuin pääsiäissunnuntaisen\nhartauden synnytti ympärilleen Ristin-emännän kuolema, joka tapahtui\njuhannuksen aattopäivinä. Hänellä oli ollut aina osanaan pyhän Annan,\nMaariaisen ja kaiken taivaallisen herrasväen armo. Ja niin oli ollut\nhänen synninpäästönsä ja viimeisen voitelunsa hetkelläkin.\n\nVanha Juunas-herra oli pannut kaulalleen kauniin hopeapäärmeisen\nstolansa, mumissut rukoukset ja siunannut kuolevan. Ja tämä\noli hymissyt hiljaa rakkaimman messunsa sanoja: \"Kelpaisiko\nminunkin työni pyhän Maarian etehen?\" Ja oli kuin juhannusaaton\nrailakkaasta korkeudesta olisi hänelle vastannut äitien äiti sinisen\ntaivaanmanttelin takaa: \"Kelpaavat sinunkin työsi rinnan Ristuksen\netehen.\"\n\nEikä näytä meille elämä, ei kukkeinkaan, ei jokeltavan lapsen, ei\nrakastuneen nuoren naisen, ei rintaa antavan vaimon himmeän valkeat\nkasvot sellaista hymyä kuin painui viimeisessä, vapauttavassa\nhenkäyksessä Ristin-emännän huulien vaiheille.\n\nSe kertoi tuonpuoleisen ja tämän elämän rajakuilujen mitättömyydestä.\nSen kuolemanväsymys oli heräämistä ilonraikkaaseen, laskemattomaan\naamuun. Se toi mieleen Vanajan Lahisten, hänen syntymäkartanonsa,\nrantalehdikon, joka hänen tyttöaikansa syksyinä oli varistanut\nuupuneena lehvistönsä, mutta tuulen liepeitä nöyrästi suutelemalla,\nsillä se tiesi nousevansa uuteen kasvuun taas kerran, olemattoman unen\njälkeen, omasta haudastaan.\n\nVapisevin äänin, vanhuuden heikkoudesta tutisten Juunas-herra oli\npuhunut hänen haudallaan. Ja ennenkuin oli pyhäinmiesten päivä tullut,\noli myöskin pappi-vanhus laskettu samaan kirkkomaahan.\n\nMutta niitä, jotka vielä olivat kaikin vaistoin kiinni elämän\nvipuvarressa, ei vaaka-Mikael vieläkään tuominnut eikä vapahtanut.\n\nHeitä, Kurkelaisia, näytti uhkaavan kovat ajat. Tosin oli pakkaspäivä\nvavahtamattoman tyyni. Mitään uhkaavia taisteluita ei näyttänyt olevan\novella. Mutta Kurkelan sukupahnasta olivat yhä hajallaan sekä munat\nettä poikaset.\n\nSen jälkeen, kun oli tullut toissa syksynä viesti Kemijärveltä,\nVoikkaalalta, että Niklas, risteiltyään Luiro- ja Kemijoen erämaissa\nja syöksyttyään yht'äkkiä laukkaavana hirvenä suoraa juoksua ohi\nKemijärven Kuusamoon, luultavasti Irnijärvelle, ei hänestä ollut kuultu\nmitään Kurkelaan saakka.\n\nKorpipiru oli kadonnut kuin tuulennuoliainen aavalla ulapalla, jälkeä\njättämättä. Arveltiin hänen oljentelevan isänsä hoteissa ja hukkuneen\nkokonaan kurkelaisten elämästä, jollei kerran, itärajoilla, tullut\nvastaan vihavenäläisten laumoissa.\n\n\"Huono huonon siemenestä\", oli tokaissut Henrik-isäntä kuultuaan nuo\nhämärät viestit.\n\n\"Eipähän sitä tarvitse, sorsan poikaa, uimaan opettaa\", Jaakko oli\nhuokaissut, aivankuin olisi tahtonut vieläkin, kaikesta huolimatta,\nlievittää somalla vertauksella onnettoman nuorukaisen tuomiota.\n\nMutta enempää ei ollut siitä asiasta puhuttu puolelta eikä toiselta.\n\nEi tiedetty myöskään Margareetta-sisaresta mitään muuta kuin\nsyysmarkkinoilta kuultuja kotakansan huhuja \"valkeasta Margareetasta\",\njoka oli ilmestynyt Siljoille, keittänyt ja juottanut sairaille\nmerkillisiä yrttejä, saarnannut ihmeellisiä tarinoita pyhistä vaimoista\nja Jumalan miehistä ja taas kadonnut, yhä pohjoista kohti.\n\nSen jälkeen kun Koll Gyrdinpoika oli vannonut nöyrtyvänsä Upsalan\npiispan sovintotuomioon, oli Yrjänä Köngäs saanut käskyn vetäytyä\njousellisineen Köngäskoskelle, asumasijoilleen, josta sopi pitää\nvartiota sekä luodetta kohti, Tornion- ja Launiojoen väylää, että\nMuonion talviteitä pitkin, pohjoiseen päin, Alattion suunnalle.\n\nSamoin oli Juho Könkkölä jälleen asettunut Marrasjärvelle, josta käsin\nhän oli saanut -- Henrikin luvatessa huojentaa veroja ja korottaa\nturkisten ostohintoja -- rauhoitetuksi tärkeimmät metsäpirkkojen\npäiväkunnat.\n\nRauha näytti vallitsevan koko pirkkalaismaailmassa.\n\nMutta sittenkin uhkasivat nyt, laskiaisten aikoina, herne- ja\nsorkkarokan parhaina päivinä, Kurkelaa näkymättömät vaarat.\n\nYmpäristön kansa oli ruvennut supisemaan tavattomasta ilmestyksestä,\njota ei ollut kuultu koskaan ennen tapahtuneen. Maidonvalkea joutsen,\njonka oli tapana ennustaa kesää vasta huhtikuun lopuilla, oli jo nyt\neräänä pakkaspäivänä lentänyt hopealta säihkyvin siivin yli seutujen\npohjoisia erämaita kohden. Eikä pyhä lintu, uskoi kansa, turhan vuoksi\nharhautunut ennen aikojaan pesimäsijoilleen.\n\nKurkelan tanhuvilla oli ollut sitäpaitsi luonnottoman hiljaista.\nKovimpinakaan pakkasöinä eivät nurkat paukkuneet, mutta metsä ryski\nkuin olisivat päättömät noitalinnut sitä rymistäneet kokonaisin\nlaumoin. Eikä ollut kaiken lisäksi kuutamo kehrännyt kertaakaan kehää\nympärilleen, mikä luonnollisina aikoina ennusti päivien kääntymistä\nkevättä kohti.\n\nJa mikäli ounasteltiin vanhoja kevään merkkejä, pelättiin jäitten\nlähtiessä sellaista tunturitulvaa, että maakuntien hävitys oli\novella. Ei ollut näet miesmuistiin ollut näin paksulumista talvea.\nVanhat talvitiet olivat aukaisemattomissa. Jokien uomat olivat\nkadonneet, sillä ne olivat täyttyneet loppumattomasta lumentulosta. Ja\ntuntureilta kertoi kotakansa, että kurujen laidoille ja tuntureitten\nulkosyrjillekin oli noussut äkkijyrkkiä jättiläiskuusen korkuisia\nlumiseiniä, jotka jos kerran sortuisivat hautaisivat alleen kokonaisia\npororaitoja ja lappalaiskyliä.\n\nJa kuitenkin valmistauduttiin Kurkelassa pitkälle matkalle,\nMatarenkiin, sillä lopultakin oli tullut sana Jyykeän Koll\nGyrdinpojalta, että hän halusi kohdata lapinvoudin sopiakseen\ntalonluovutukset ja tapposakkojen suoritukset.\n\nHenrikin isännäntuvassa käy tästä matkasta eräänä iltapäivänä tiukka\nkeskustelu, johon on kutsuttu myös Luulajan Oravainen ja johon\nodotetaan Iivari Voikkaalaa Kemijärveltä.\n\n\"Miksi juuri Matarenkiin ja ennen huhtikuista markkina-aikaa eikä\nJukkasjärvelle, jossa luovutettavaksi sovittu Ruoppalan talo\nsijaitsee?\" Henrik kyselee Jaakolta ja Oravaiselta asiaa kaikilta\npuolilta haihduttaakseen epäluulojaan Jyykeäläistä kohtaan.\n\n\"Ja miksei ole tullut kahtena syksynä se Kollipoika Jukkasjärven\nantinmarkkinoille, vaikka meiltä päin viesti lähetettiin?\" jatkaa\nJaakko.\n\n\"Eikä ole norjalaisia muitakaan käynyt kaupoilla, ei Luulajan eikä\nJukkasjärven markkinoilla\", selittelee Oravainen.\n\n\"Se hautoo jotain konnanjuonta\", Henrik tokaisee kulmat rypyssä.\n\n\"Tai sen akka, Margret-emäntä, joka kuulema vihaa meitä Kurkelaisia\nkuin papintappaja messukasukkaa\", Jaakko lisäsi.\n\n\"Mutta totta on, että se punaparta on sovintovalansa vannonut\npiispanristiä suutelemalla\", aprikoi Oravainen.\n\nJaakko herahti nauramaan: \"Kesakkonaamat ja punapäät kun eivät pääse\nkuulema taivaaseen, jos sitten syövät tai pitävät valansa\", hän\nlasketteli.\n\n\"Mutta kituuttamalla tämä asia ei parane\", Henrik sanoi, \"se on saatava\nselväksi, kauppa sinne päin on jo liiaksi kärsinyt vahinkoja\".\n\n\"No, ka, mikäs siinä\", Jaakko yltyi, \"viisikymmentä tai sata nihtiä\ntäysissä aseissa vartioksi, potra mies, Eerik Aapraminpoika,\npäälliköksi, ja minä valesäkiksi ja ryyppyveikoksi jyykeäläisille, niin\ntottapa yösija saadaan omissa markkinatuvissa\".\n\n\"Niinpähän lienee\", teki päätöstä Henrik, \"joka uniaan uskoo, se\nvarjoansa pelkää. Matkalle lähdetään, kun on saapunut Iivari-lanko\nviesteineen.\"\n\nTämä keskustelu on parin päivän takana Jaakon hiihdellessä\nMiukinniemelle kirpeän kirkkaana iltapäivänä. Siellä laskettelevat\nkehruulavalla laskiaista Elle-emännän pojat, Jaakko ja Heikki, joilla\non ilmetyt kurkelaisten leukaperät ja teräksen harmaat silmät. Melu\non ankara poikien pudottaessa itsensä rantapenkalta humahtaen syvään\nlumeen, kainaloita myöten.\n\n\"Hoi, hoi, poikani väärän koivun takaa\", huutaa Jaakko-herra, \"pirttiin\nsieltä, isä-ukko tuo saksanviikunoita!\"\n\nElle-emäntä on ilmestynyt entistäänkin mielevämpänä kynnykselle.\nHuulten malo on Ellellä nykyisin kuin lakastumaton mansikka. Ne vuoroin\nvoivottelevat leskenä oloa, vuoroin vikittelevät miestä naimisiin.\n\n\"Vetääpäs se vanha rakkaus\", hän alkaa taas viekastelunsa. \"Vetää,\nvetää, kuin härkäpari vastakyntistä auraa\", muhoilee Jaakko ja\nkiepauttaa hameen lannepoimuista emäntää ympäri. \"Äläs sinä, narraaja,\npientä ja turvatonta leskiraukkaa\", kuhertelee Elle vastaan. \"Pikkuinen\nolet, mutta -- pahaa niin vähän kuin mahdollista, sanoi entinen poika\nkuuliaisissaan\", häijyili Jaakko.\n\nPojat ryntäävät meluten sisään, saavat viikunansa ja kohta on niiden\njaossa nujakka käynnissä karsinan puolella. Elle juoksahtaa tukistamaan\nnopsasti kuin poutahaukka hiiriä. \"Milläs nuo pojanpukamatkin\nkurissa pitää yksinäinen naisihminen\", hän on taas kautta rantain\nhuokailevinaan.\n\n\"Mutta ensin tupa ja takka ja sitten vasta akka\", levittelee Jaakko\nkäsiään naama leveässä naurussa.\n\n\"Eipähän toki suuret herrat tällaiseen tönöön, mutta sinähän olet rikas\nkuin pohattapajari! Kemiin tai Ouluun mennään, panet pystyyn sellaiset\nkauppa-aitat, että hansat tulevat merien takaa kihaman kahaman ja minä,\nminä mankarinrouvana silkissä kahistelen.\"\n\nElle oli ottanut miestä kaulasta, hyväillen häntä koko\npehmeärintaisella olemuksellaan. Eihän hän lopultakaan ollut koskaan\nmuihin miehiin mieltynyt kuin tuohon verevään lallukseen, jonka\nharventuneet haivenet kihartuivat niin lämpimästi päälaelle ja\nniskankoperoon ja kämmenet kähmivät leppoisasti kuin mesikämmenellä.\n\n\"Ja kukas sinulle osaa aamuolvetkin sillä tavalla lämmittää kuin...\"\n\"No, mutta etkös sinä tiedä poikamiehen elämää, kun on yksi vieressä,\ntoinen mielessä ja kolmannen laulu jo kuuluu salmen takaa, se se\nvasta...\" \"Vasta ja vasta\", kivahti lopulta emäntä, \"ruosteelta se\nmaistuu vanhanpojan olut, ettäs sen tiedät!\" Ja hän kiepsahti takan luo\nmuka keittohommiin.\n\nMutta isän luo tuli totiseksi muuttuneena kahdeksanvuotias Jaakko.\n\"Tahtoisitkos olla hevonen?\" poika kysyi. Eihän siihen isä osannut\naluksi muuta kuin naurahtaa. \"Älä naura\", sanoi Jaakko, \"minä en\ntahtoisi\". \"No, ka, ja miksi et tahtoisi?\"\n\nPoika nojautui miehen polveen ja katsoi totisena silmiin. \"Sen silmät\novat aina surulliset, eikä se koskaan naura. Mutta ihmiset nauravat,\näiti ja sinä ja minä ja, ja, ja...\"\n\n\"Ja harakka ja jänöjussi ja kettu repolainen ja tuo, tuo Heikki-poika\nmyöskin\", hyväili isä ilostuneena mietteliästä poikaa.\n\n\"Katso vain Ruskoa tallissa!\" innostuu Jaakko, \"se kun suree sitä, että\nsen täytyy aina ja aina ja aina vain vetää suuria kuormia ja juosta\nreen edessä ja kärsiä ruoskaa ja...\"\n\nJaakko jäi pitkäksi ajaksi miettimään käsi pojan päälaella, kunnes\nkuului taas kerkeä vaatimus: \"Kerro ukko, kerro taas siitä Noova-Selman\nsaaresta, jossa asuu valkoisia karhuja ja samojeetareita!\"\n\nMutta kun samassa kuuluu portailta Heikin kimeä kirkuna: \"Humma,\nhumma!\" lähtee Jaakko-herra suksilleen. Ja siinä sattuu hänen silmiinsä\nraskaassa lumessa puurtava hevonen ja reki, jossa istuu puuhkalakkinen\nherra turkiskaulus korvallisilla.\n\nReessä istuja viittasi kuskille kintaallaan ja jäi odottamaan\nhiihtäjää. Hämmästyksekseen Jaakko tunsi tulijan Ingvar Niilonpojaksi,\nKorsholman linnanvoudiksi, joka ei ollut takavuosina hyvillä mielin\nKurkelasta lähtenyt.\n\nHämmästyneinä ottivat vieraan vastaan myös Henrik ja Oravainen, sillä\ntavatonta täytyi olla tekeillä linnanvoudin lähtiessä halkomaan\nKorsholmasta asti vuorenkorkuisia nietoksia.\n\n\"Turku on tyhjänä ja Viipurinlinna Kaarle Knuutinpojan miehillä.\" Ne ne\nolivatkin Ingvar Niilonpojan ensimmäiset sanat tervehtimisien jälkeen.\n\nKurkelaiset tuijottelivat kummissaan. Miksi ritari tuli tuomaan noita\nsanomia juuri heille? Mutta he sulkivat toistaiseksi visusti suunsa.\n\nValtakunnan asiat näyttivät todellakin kulkevan paholaisen reessä.\nKonrad-piispa ja Halikon ja Ylä-Satakunnan vaakunamiehet olivat\nlähteneet parhaine joukkoineen meren yli Tukholman suojaksi, jota\nuhkasi Kettil-piispa pohjoisesta päin kansanarmeijalla.\n\nViipurissa oli noussut porvaristo kapinaan Kaarlen puolesta ja\njuonitellut linnan hänen kannattajiensa käsiin. Ja nyt odotettiin hänen\nkoska tahansa lopultakin saapuvan Suomeen purjehtiakseen -- Tukholman\nkevääseen mennessä antauduttua -- uudestaan Ruotsin valtaistuimelle.\n\n\"Esteenä ei ole enää Suomen puolella mitään muita voimia kuin\nlinnanvouti Kristian Pentinpoika, tuo myrkkymestari, jolla ei ole\nKaarlelta armoa odotettavissa ja pureutuu parhaillaan kynsin hampain\nTurun linnan varustuksiin. Se se nyt olisi saatava mestauspiilun\nalle kuninkaan tulon kunniaksi\", lateli Ingvar-herra tummanpuhuvilla\nkasvoilla tavallista enemmän kiihkoa ja vihaa.\n\n\"Ka, mikäpäs siinä\", uumoili Henrik kautta rantain, \"liepä Korsholman\nsaarella sen verran nihtejä ja partisaaneja, jotta...\"\n\n\"Lähetin kuninkaani käskystä parhaat mieheni Kettil-piispan armeijaan,\nja nyt olisi nostettava täältä pohjoisesta uusia joukkoja, joilla\nhyökätä Turkua vastaan.\"\n\nJaakko vihelsi pitkään. \"Eikö maita valta ja kunnia pirkkapäälliköitä?\"\nkysyi Ingvar-ritari äänessä sekä kummastusta että uhkaa.\n\n\"Sataneeko taivaasta vai Kaarle-herran kerjurinpussista -- sitä\nvallanmannaa?\" kaivoi Henrik vieraan aikeita ilmi lievällä\nhäijyilemisellä.\n\nTämä sai Ingvar-herran iskemään pöytään ratkaisevan valttinsa: \"Olet\nkuninkaallinen lääninherra Korsholmassa samana päivänä, kun putoaa\nKristian Oxenstjernan pää Turun linnanpihalla. Siihen on minulla\nkuninkaani valtakirja.\"\n\n\"No, ka, liepä sitten helppo arvata, kuka on samana päivänä Turunlinnan\npäällikkö - Ingvar-ritari, vai?\" Jaakko hymähteli.\n\n\"Saattaapa olla\", mutruili korsholmalainen mustiin viiksiinsä.\n\n\"Eikä ole sittenkään\", jymähti samaan menoon kuin moukarin isku.\nHenrik-isäntä oli valmis vastaamaan. \"Tältä saarelta ratsastaa kyllä\nOulunsuuhun sata pertuskamiestä, ja ne hyökkäävät Korsholman valleja\nvastaan, jos liikahtaakin sen päällikkö muuriensa sisäpuolelta etelää\nkohti. Sopii muistaa, että pidän viimeistä rahtua myöten sanani, jonka\nolen antanut hänen korkea-arvoisuudelleen, Kuusistonlinnan herralle.\"\n\nRitarin tumma naama kävi harmaaksi äkkinäisestä iskusta. \"Sehän on\nsodan julistamista valtakunnan laillisen kuninkaan lääniherralle!\"\nhän kiivasteli ja nousi suutuksissaan pöydän takaa, aivankuin\nkiskaistakseen miekkansa huotrasta. \"Lieneepä sitäkin\", jurahti\nHenrik. \"Mutta sano minun sanoneeni\", ritari alkoi taas pitkän tovin\nmietittyään, \"että sinulla ei ole siihen varaa, Kurkelainen. Vai etkö\nluule minun tietävän, että sinun omaa selkänahkaasi voi kutitella koska\ntahansa kostajan keihäs?\" Näistä sanoista ilmestyivät Henrikin eteen\nilmielävinä Koll Gyrdinpojan kesakkoiset ja röyhkeät kasvot. Hänen\naikaisemmat epäilynsä karkasivat taas karkaamalla hänen kimppuunsa.\n\n\"Vai luuletko sinä, että Jyykeäläisen tarvitsee muistaa kaikkia\nvalojansa arkkipiispan ja Ruotsin herrain ollessa tukkanuottasilla\nkeskenään?\" ritari takoi takomistaan nähdessään äskeisen iskunsa\nsattuneen.\n\nJaakko yltyi nauramaan peitelläkseen veljensä hämmennystä. \"Jos\nmuistan oikein\", hän jaaritteli muka rehennellen, \"ei tuo Jyykeäläisen\nnihtijoukko meille maksa enempää kuin rikka rokassa. Muonion,\nKemijärven ja Marrasjärven jousellisjoukot saavat kyllä Punapää-Kollin\nvannomaan Norjan Olavin veren ja kirveen kautta meille tuhatvuotista\nrauhaa, jos huolitaan.\"\n\n\"Eikä ole, mikkelin-rokan kautta, Luulajankaan kauppakunta vailla\nasemiehiä, jos on tarpeen\", lisäili Oravainen.\n\nRitari oli kääntynyt tuijottamaan Henrik-isäntään: \"Tämäkö on viimeinen\nsanasi, Henrik Henrikinpoika?\" hän kysyi.\n\n\"Se, eikä se siitä muutu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorsholman herra oli saanut lähteä jo toisen kerran Kurkelasta\ntoimittamattomin asioin. Mutta nyt uhkasi hänen hyvästijätöstään\njäyhää ja taipumatonta vihaa, joka tulevaisuudessa ei merkinnyt hyvää\npirkkojen kauppakunnille.\n\nEivätkä pysähtyneet siihenkään jopinsanomat. Parin päivän kuluttua\nlähestyy Suensaaren idänpuoleista salmea reen täysi hätää ja voivotusta.\n\nUrsula-emäntä istuu puolisonsa Iivari Voikkaalan vierellä yhä itkien ja\ntoruskellen, kuten on tehnyt koko pitkät taipaleet kotoa, Kemijärveltä,\nasti:\n\n\"Minun soreat poikaseni, Iivari-poikani, minun Matti-pullukkani, jonnin\njoution kelkassa, metsärosvoina, pakkasiin paleltumassa... Ja sinäkin\nsiinä, Huittisten hullu\", hän kivahti uuteen malliin, \"opetitkos niitä,\ntaitamattomia, Herran pelkoon ja tottelevaisuuteen, et, et muuta kuin\ntappeluun ja kovakorvaisuuteen, vaikka minä, vaimo parka, kokonaiset\nrantapehkot selkäsaunoiksi taittelin. Mitäpäs ne, jukurit, siitä,\nkun kerran taatto elää kuin hopeapartainen Muhametti ja tappelee\nkoirankuonolaisena Vienat ja Vienan rannat, jesta-Maaria, jestas, sanon\nminä. Kuuletkos, sinä Kemijärven vanha-susi, jokosta kuulet, vai...?\"\n\n\"Ka, ka, niinhän se laulaa minun heilani nuori kuin Karkun kirkon\nhopeakielinen Maija\", Iivari-isäntä taputtelee emäntäänsä päälaelle,\njolta törröttää monet liinat, alussilkit, vaimonhunnut ja villaiset\npäällisliinat.\n\n\"Vielä siinä häijyilemässä omalle vihitylle vaimolleen\", Ursula suuttuu\nsuuttumistaan, \"kun on Inarin myrskyyn hajoitettu Voikkaalan sukupahna,\nhöyhenet ja pojat, pienet palleroiseni, joita rinnoillani syöttänyt\nolen ja helmoissani tuuvitellut...\"\n\n\"So-so, so-so, tamma\", kiristi vierussa alamäessä isäntä kuolaimia.\n\"Johan tässä rekikin keikahtaa, kun minun kymmenleiviskäinen nuorikkoni\nhyllyy ja hytkyy akanottoon lähteneitä poikiaan\", Voikkaala yhä jatkoi\npilailujaan, sillä tietäähän hän sen, ettei Ursula-muorin kiivaalle ja\nrakastavalle äidinsydämelle järkipuhe auta.\n\n\"Vai akanottoon!\" Ursula-muori käy kiinni vaaralliseen sanaan.\n\"Jestas, vai akanottoon? Pippurisilmäisiä, vääräsäärisiä lapinkanoja\ntuovat jos tuovat, kun ovat isänsä helmasynnin perineet, niin että\nkyllä kohta kieppuu uusia lapinpakanoita Voikkaalan nurkissa kuin\nkeritsemisviikolla lampaanpapanoita, jesta-Marja, en paremmin\nsano. Mutta sinä; sinä helmasynnissä piehtaroiva iso-pukki, sinäkö\nvälittäisit pyhänä pitää naimisen korkeata sakramenttia, et itse\ntykönäsi, et poikiesi kohdalla...\"\n\nVoikkaala oli ajankulukseen kääntynyt katsomaan taakseen päin\nperkätäkseen, olivatko hiihtäjät ja poromiehet oikeilla jäljillä. Eikä\nUrsula-emäntä osannut enää muuta kuin huoata pitkään ja hurskaasti\ntämän maailman ja oman puolisonsa loppumatonta syntisyyttä.\n\nJa sinä iltana saatiin kuulla Kurkelan pirtissä entistä kummempia\njopinsanomia.\n\n\"Pimeää on kuin hölmöläisten pirtissä\", oli Voikkaala alkanut\nkertomuksensa.\n\nKolmisen viikkoa sitten oli idästä päin hyökännyt Voikkaalan pihamaalle\nparisatainen lauma nokinaamaisia korpisaatanoita --- Niklas Kurki\nrosvojoukkoineen.\n\nOulangantaipaleen vartijat oli yllätetty ja vangittu. \"Vihavenäläisiä,\nvihavenäläisiä\", oli kuulunut huutoja pilkkopimeästä yöstä. Asetuvan\nyläkerroksesta, hirsikon takaa, oli alettu ammunta.\n\n\"Ja minä, joka vanhaan tapaani luotan enemmän miekkani pituuteen kuin\nnuolen lentoon\", kertoja jatkoi, \"hyökkäsin pihalle ja pojanvekamat\nperässä\".\n\nMutta siinä samassa oli kuulunut tuttu ääni: \"Miekat tuppeen, en ole\ntullut tappelemaan!\" Se oli Niklas, joka oli astunut sen enempiä\nkyselemättä pirttiin.\n\n\"Tiedätkös, että sinulla' on niskoillasi tappotuomio, ryssänmusikka\",\nhuusin pojalle verien noustessa pahasti pääkoppaani. Mutta sepä mies\nvastasi kylmästi kuin lapinpoika avannon reunalla: \"Saat viedäksesi\nKurkelan pääsudelle viestin, et muuta. Sano sille miehelle, että\nolen hävittänyt vienalaiskylät Uhtualta Pisto- ja Pääjärvelle saakka\nkostoksi siitä, että Hovatan suku on polttanut Irnijärven talon,\nja ryöstänyt sen asujaimet. Mitä tulee tappotuomiooni, maksan\nhengestäni ahkiollisen Ummajoen ja Uhtuan parhaita helmiä, talon\nverran ryöstöhopeaa ja ryssänsilkkiä parin purjeen verran. Ja jos ei\nsitä pitkäkyntistä saituria aseta raha, niin tulkoon, jumal'avita,\nse koukkupolvi Inarille päätäni leikkaamaan, jos huvittaa verisauna\nkurkelaista.\"\n\n\"Sellaista koninleikkiä se herja laski, enkä minä kyennyt, piru\nsoikoon, muuta kuin ahvenena haukkomaan kuivalta maalta, se poika\nkun oli kuin isokissa männynlatvassa, kynnet piilossa, mutta silmät\nviirullaan.\"\n\nNiklas oli sitten yön ja päivän majaillut herrana talossa ja taas\npainunut yön selkään. \"Mutta jesta-Marja, sanoo Ursula-muori!\" huudahti\nkertoja. Aamulla oli käynyt selväksi, että poika-Iivari ja Matti olivat\nlähteneet sukulaismiehensä matkaan -- tietenkin helpotellakseen kuumia\nveriään rajuilla taipaleilla.\n\n\"Ja tässä sitä nyt ollaan\", Voikkaala lopetti, \"ollaan onkilierona\nvalaskalan suussa, ja tämän miehen saa siunata häpeällä hautaan\".\n\n\"Älä mitä! Johan ma sen sanoin!\" on Jaakko ilostunut. Hän\nleiskuu permannolla haroen tukkaansa kuin olisi voittanut ryssän\nhumalakaupassa. \"Ja te sitä poikaa huonoksi manasitte\", hän katsoo\nsyyttävästi Henrikkiin. \"Huono muka huonon siemenestä? Ohoo, pojat!\nUhtuan suurista kylistä ei meitä pariin talveen hätyytä ryssä eikä\ntsuhna. On niillä sen verran pirteissään rakentamista, sillä selvän se\npoika tekee, kun kerran joutuu vihapäälle. Saa siellä, kautta Rengon ja\nSuensaaren Jaakon, nyt vaihtaa olkilyhteellä Kuittijärven emätaloja!\"\n\nJaakko-herran puolustuspuheesta ei ollut tulla loppua, kun Henrik\ntarttui asiaan: \"Älä nyt uhoosi kuole. Rajarauhan rikkominen ilman\nlapinvoudin käskyä on uusi rikos ja entistä suurempi. Ja pane se\nmieleesi, että pirkkojen laki ei muutu, jos huononeekin suku äpärissään\nja -- lalluksissaan.\"\n\nHenrik-isännän kasvoille oli kertynyt jäyhää taipumatonta tahtoa, jota\nkukaan ei enää rohjennut vastustaa. Ja kun hän lisäsi ratkaisevan\nkäskynsä: \"Huomenissa Matarenkiin ja sieltä Inarille, tuomitsemaan\nkapinoitsijat\", ei edes Voikkaala puhunut sanaakaan, vaikka hänen omat\npoikansa kuuluivat nyt tuomionalaisten joukkoon.\n\nMutta seuraavana yönä paukutteli tulipalopakkanen Kurkelan nurkkia kuin\nsuuressa sodassa. Se toi jonkinlaista lohtua raskaisiin mieliin.\n\nJaakkokin, joka oli ottanut vanhan vaarintuvan nukkumapaikakseen,\nhuokaili jo nahkasissaan äskeistä leppoisammin raskaita aikoja.\n\nNiklas, hänen mielikkipoikansa, tuli nyt ilmi elävänä hänen\nmielenkuvajaisiinsa. \"Vuottakoot nuo hurskastelijat\", hän ajatteli,\n\"se poika se vielä polttaa ilokasket keskellä merta ja lyö ihmetyksen\nällikällä pienet ja suuret susipirkat...\"\n\nJa yhä iloisemmin paukutteli pakkanen. Tuli mieleen aivankuin itsestään\nMiukinniemen korea leski. \"No, ka, mikäs siinä\", jatkui ajatus, \"jos\nvaikka akoittuisi porvariksikin Oulunsuihin. Kaikkihan ne mustat miehet\nnaidaan ja väärät makkarat syödään, jotta...\"\n\nJa siinä kimahti taaskin pakkasen paukku, niin että katkesi koko ajatus\nparhaimmilleen.\n\n\n\n\n17.\n\nJUBMELIN KUVA.\n\n\nNiklas Kurki oli talvehtinut pohjoisimmassa tuli-Lapissa, Ivalojoella,\nKätkätunturin etelänpuolisissa outametsissä.\n\nOltiin huhtikuussa. Koskien alisissa suvannoissa oli heikosti\nhimertäviä painanteita. Mutta ei ollut vielä sulan reunaa, mihin tulla\nlumivarpusen ja västäräkin ennustelemaan kevättulvia.\n\nJo olisi pitänyt noihin aikoihin tunturien laitamille ilmestyä edes\npikkuruisia päiviä, puolukan ja variksenmarjan koreilla pakkasen\npanemme marjoineen. Mutta niitäkään ei näkynyt, sillä tämän talven\nsummattomat lumivuoret näyttivät sulamattomilta.\n\nSyvät kurut saattoivat myrskytuulien käsissä lakaistua melkein\npaljaiksi. Mutta niiden vieriset tunturirinteet nousivat yhä jyrkkinä,\nkallellaan tai nuokallaan olevina seininä, joilla saattoi olla\nkorkeutta kymmenkunta miehensyltä ja enemmänkin. Mutta mitä puuttuikin\nkevääntulosta, ei puuttunut huikaisevaa valoa Lapin perukoilta. Sen\ntulisateesta sokaistuivat lapinpakanat silmäpuoliksi tai perisokeiksi.\nJa jos pääsi tuhkanaama kaivautumaan kotalouteitten alta aamuisin\nsiljolleen, sai hautoa savun ja valon kirveltämiä viirusilmiään\ntuntikaupalla lumella saadakseen ne edes tihrustamaan turvonneiden\nluomien lomitse.\n\nTällaisena tulensäihkyvänä aamuna makailivat Niklas ja sisar\nMargareetta, joka oli oleillut pari viikkoa sisarenpoikansa hoivissa,\nhavusuojan edustalla karhunnahoilla.\n\nHeillä ei näytä, ei ainakaan tällä hetkellä, olevan huolta eikä hätää.\nVastapäiselle rinteelle, josta pitkä kuru alkaa laajahkona notkona\njuohatella tunturia kohti, on suoja ja pakkanen keskenään tapellessaan\nmuokannut matalista petäjistä merkillisiä kummajaisia.\n\nMargareetta on alkanut niille yht'äkkiä nauraa. Jää ja lumi, jota on\nkerros kerrokselta kertynyt niiden ympärille, on ne tehnyt ährystäviksi\nukoiksi ja akoiksi, jotka kulkevat peräkanaa rinnettä pitkin.\n\n\"Katso, Niklas\", nauraa Margareetta. \"Tuolla on tulossa lapinakkoja,\nsuuret pereveskit päässä ja komsiot selässä, lienevätkö tenavatkin\nkomsioissa!\"\n\nNiklas hymähti hieman surumielisesti, mutta hymähti kuitenkin. Pitkät\npakkastaipaleet ja loppumattomat nuotiolla-makuut olivat purreet hänen\nkasvonsa karkeiksi kuin kaarnanroso petäjänkyljessä. Vaaleanruskea\nhaituva korvallisilla ja leuansyrjissä muistutti pakkasennostamaa\nhärmää, kuten tukkakin, joka oli tuulenhallava, melkein väriä vailla.\n\nMutta kun hän veti lakkireuhkansa päästä, paistoi otsa yhä lujana ja\nvalkeana häikäisevässä aamunvalossa. Siihen ja kasvojen juonteisiin oli\ntullut varhaiskypsää, karaistua miehuutta, jonka vain raskaat kohtalot\nsaavat aikaan kovilla karkaisuvesillään.\n\nJollain tavalla ajatukset muualla hän tokaisi hieman kiusoitellen:\n\"Nunnia lienevät, karkumatkalla, pyhät huput päässä.\"\n\nMargareetta naurahti. \"Tai minäpäs tiedän paremmin! Ne ovat\nTaalo-peikon poikia, ryöstelemässä lapinkanoja, joiden täytyy sitten\nsiivota eläväisiä niiden paksusta tukasta...\"\n\nJa hetken kuluttua yltyi Margareetta hyräilemään kaukaista\nlemmenjoikua: \"Nuori poika heinäkenkä tulee, lo-lo-loo, enpä pelkää\nnuorta poikaa, lo-lo...\"\n\nMutta tämän hyrähtelevän keskustelun alla tuntui kummankin mielessä\nolevan muita asioita.\n\n\"Miksi ryöstit Karjalaa?\" kysyy äkkiä Margareetta totisella äänellä.\n\n\"Hovattaisten suvun oli saatava kosto.\"\n\n\"Miksi? Älä peittelekään. Toratin Antti on siitä jo yhtä ja toista\npuhunut.\"\n\nNiklas oli jäänyt katsomaan yhä vastarinnettä ja puhui puoliksi\nitsekseen, katkeran muiston vallassa: \"Tulin kesäiltana tämänpuoliselle\nrajalle, Irnijärvelle. Lähestyin tuttua taloa noutaakseni sille 'Inarin\nruhtinaalle', josta olit puhunut erotessamme Unarilla, kukaties\nmorsiamen ja emännän, Irnijärven Katri-naisen. Jätin metsäpiruni taakse\npäin ja tulin yksin sen tanhuville. Kävelin rantaa pitkin vuottaen\nrantatalaan tulevan vastaan. Ja se tulikin. Käännyin katsomaan rinnettä\nylöspäin miettien miten ottanee vastaan Katri korpirosvon, joka oli\nluvannut tulla kerran kunnialla kosimaan.\n\n\"Katsoin ja katsoin. Mutta korkealta rinteeltä tuijotti vastaan\nyksi ainoa musta kiuas ja pari nurkkakiveä. Älysin heti, että he,\nhovattaiset, olivat sen polttaneet ja asukkaat joko tappaneet tai\nvieneet orjikseen.\n\n\"Silloin vannoin kostoa ja hävitystä, eikä elä enää, jumal'avita,\nyksikään Hovatta Uhtualla eikä Uhtuan tuolla puolen!\"\n\nSyvään turtunut suru ja viha oli taas leimahtanut hänessä katkeraksi\nraivoksi.\n\n\"Etkö löytänyt häntä, Katri-naistasi?\" \"Lienevät myyneet pajarin\norjattareksi\", tuli hidas, matalaäänin en vastaus.\n\n\"Lieneeköhän missään sukupahnassa niin paljon saavuttamatonta rakkautta\nkuin meillä, kurkelaisilla?\" sanoo Margareetta pitkän tovin kuluttua.\n\n\"Liekö niitä maksamattomia verivelkoja, joista Jaakko-eno haastelee\",\nsanoi Niklas väsynyt iva suun tienoilla.\n\n\"Ja niihin minä en usko!\" huudahti Margareetta. \"Nunnankopissa\nmenettää liiat uskot, ainakin pappien panemat uskot kirkon kiroihin ja\npuupyhimyksiin. Kirojen toukat elävät meidän sydämissämme. Eikä niitä\nhuuhtele pois mikään muu kuin rakkauden tulva -- elämän ja kuoleman\nainoa ihme...\"\n\nMargareetta oli nostanut kasvonsa silmät ummessa huikaisevaa\npäivää vasten ja puhui hymisten, melkein laulaen: \"... ainoa ihme\nja pyhimysten pyhimys! Se se pesee sinun pääsi ja rintasi korpien\nlähteessä, petäjän lemussa, koivujen tuoksussa, mullan ja mahlan\nväkevässä hajussa -- tuo elämänkasteen sakramentti, maan ja taivaan\nainoa ihme...\"\n\nNiklas oli tuskin enää kuunnellut. Hän oli noussut levottomana\nmakuultaan. Ivalojoen pienen sivu-uoman penkerettä tarpoo kaksi\najoporoa, ohjashihnaa kiivaasti heittelevät ajajat kummassakin\npulkassa. Niklas oli lähettänyt Luusuan pojat ja Toratin Antin\nlounaaseen päin, Pallastunturille, josta oli tullut levottomia huhuja,\nhakemaan varmoja tietoja. Mutta näitä tulijoita oli kaksi ja ne tulivat\nkoillisesta, Inarilta päin. Ja niillä näytti olevan hengenhätä matkassa.\n\n\"Inarilta!\" huudahti Margareetta. Hänen sydämensä vavahti. Hän tiesi,\nettä Siimon-veli oli jo syksyllä tunkeutunut pimeimpään tuli-Lappiin,\nkastamaan Paadarin, Kaamasjoen ja Sompion kotakyliä, joihin ei näihin\nmennessä ollut yksikään Lapin-profeetta uskaltautunut.\n\nMargareetta oli syyskesällä saanut lähetetyksi viestin itsestään\nmuinaiselle rakastetulleen. \"Niin kauan kuin pelkäät omaa rakkauttasi,\net käännä ainoatakaan ihmissielua Jumalalle, sillä Jumala on rakkaus\nja meidän rakkautemme on Jumalasta\", hän oli kirjoittanut pergamentin\npalaselle, jolla hän oli sanomansa lähettänyt.\n\nMutta mitään vastausta ei ollut tähän saakka tullut. Munkki oli\nnähtävästi juuri sen saatuaan paennut kotakentille, joilta saakka ei\nenää edes veroakaan kannettu muuta kuin satunnaisilla ryöstöretkillä,\nJäämeren-matkoilla.\n\nTulijat olivat lapinnuorukaiset Antta ja Olla, jotka sanoivat\nSiimon-saarnaajan itsensä ristineen ja opettaneen apulaisikseen\nkristinopin levittämistyössä. Nyt oli heidän \"pyhä isänsä\", he\nkertoivat, kuoleman avannolla.\n\nInarin Sarre-ruhtinas ja Paadarin tietäjä Morto olivat tuominneet\nhänet uhrattavaksi Gedgge olmušshin pyhällä lähteellä, sillä saarnaaja\noli syksyllä kaatanut Paadarin valkohattuisen Jubmelinkuvan, ja siitä\nolivat tulleet lapinkansalle lukemattomat onnettomuudet.\n\nKun Siimon-veli oli kastanut lapsia, olivat nämä kuolleet monenlaisiin\ntauteihin. Ja kun hän oli kastanut aikuisia, oli niiden kotakylän\nyli viistänyt pyörremyrsky, sillä -- kuten sikäläinen kansa uskoi --\nkristittyjen kasteveden pilaama lapinsielu ei päässyt Fuodno-saatanan\nhelvettiin eikä esi-isien puhtaisiin saivovesiin, autuaitten manalaan.\nNe jäivät riehumaan kummituslintuina loppumattomissa tuulispäissä ja\nmyrskyissä, jotka uhkasivat tuhota Paadarin ja koko Inarin kotakylät ja\nporotokat.\n\nTämän vuoksi oli lapinprofeetan kuoltava Tiermes-jumalan uhrijuhlassa,\njoka pidettäisiin minä päivänä tahansa, kun avaa hänen seitaan tullut\nhahmonsa Gedgge olmush rantakaltaan alle pyhän avantonsa.\n\nNyt makasi köytettynä ja kovassa kuumetaudissa Morton kodassa heidän\n\"pyhä isänsä\", ja he olivat lähteneet hakemaan apua miehiltä.\n\nNiklas viittasi Voikkaalan Iivarille aikoen lähettää tämän johtamaan\npelastusjoukkoa. Mutta Margareetta tarttui hänen käteensä.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"lähden yksin. Minun yksin, heikon naisen, on hänet\npelastettava tai kärsittävä marttyyrikuolema hänen rinnallaan. Meitä ja\nmeidän rakkauttamme ei hänen silmissään auta muu kuin ihme, johon hän\nuskoo, ei miekka eikä keihäs. Käske valjastaa parhain ajoporosi ja minä\nlähden.\"\n\nNiklas nyökkäsi aprikoiden. Ja kohta seisoi valjaissa hatasarvinen\nAkanpoika, ohjashihna teki huiman kaaren, ja Margareetta lähti\npainumaan koillista kohti Antta ja Olla oppainaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaadarin etelärannalla korkealla kaltaalla seisoo Inarin-jumalan seita,\nGedgge olmush, jonka valkeakivinen hattu on jälleen nostettu paikalleen\ntummanharmaan, korkean pahdan hartioille.\n\nKaitaan alla on jäässä tumma laikka. Se on avautumaisillaan jäänalisten\nvirtojen voimasta sulaksi avannoksi. Ja sen heikoimmassa kohdassa on jo\npelkkää hyhmää. Kun nielee vesi senkin jään alle, on tullut uhraamisen\nhetki.\n\nPaadarin lapinkylään on kerääntynyt kotakansaa läheltä ja kaukaa.\nLapinäijät istuskelevat ryhmissä, sääret käppyrässä vuottaen suuttuneen\njumalansa ihmettä, pyhän avannon avautumista.\n\nMutta yhä soittavat Morton uhriapulaiset tuohi- ja puutorvillaan kansaa\nkokoon. Haarasarvet viistävät ilmaa ja nopsat sorkat suihkivat lunta\nPaadarin jäällä. Niitä ilmestyy Vasko- ja Kaamasjoen suista ja Inarilta\nsaakka kannaksia ja joenpenkereitä pitkin.\n\nRikkaat poroäijät, ennen kaikkea Sarre-ruhtinas, upeilevat\nvasantaljoista tehdyissä sametinpehmeissä, upeasti kirjailluissa\npurkapeskeissä, köyhemmät pelkissä karkeakarvaisissa mekkoturkeissaan.\n\nMutta kaikilla ukoilla keikkuu päässä korkea, verkapohjainen\npuuhkalakki, jonka reunoja kiertää punanruskea revonnahka, korvallisia\nja otsapuolta punaiset ja keltaiset verat, vieläpä valkeat, siniset ja\npunaiset lasihelmet.\n\nAuringon säihkyvä silmä sinkahuttelee koreista lapinlakeista räikeätä,\nkirjavaa väri-iloa. Rasvankiiltävät naamat paistavat kuin majavanihra\nja poronveri Jubmelinkuvan päässä ja kyljillä.\n\nLuonnonlapset ovat tulleet juhlimaan. He ovat luottamusta ja\nlapsellista uskoa täynnä, sillä heidän jumalansa on kylläinen ja\nvieläkin kylläisemmäksi se on tuleva, kun aukenee kohta jumalan pyhä\nsilmä, uhriavanto.\n\nUhrirummun ääntä ei vielä kuulu. Mutta se on jo tuotu rantakaltaalle ja\ntietäjän pojalla, Saijetsilla, on jo vaskivasara kädessä. Ja alhaalla\njäällä, lähellä avautuvaa sulaa, koristaa Morto itse uhriporoa, joka on\nmäärä lähettää esi-isien syviin saivovesiin ennen uhraamista.\n\nMyrrysmies asettelee hitaasti hopeasormuksia uhrieläimen\nsarvenhaarakkeisiin, sitoo värikkäitä villalankoja ja verkanauhoja sen\nvaljaisiin, koristaen valkean kirjavan porohärän otolliseksi uhriksi.\nVihdoin punanhehkuisena iltapäivänä kiertelee puhtaaksi selkeytynyt\nlaaja avanto metallinhehkuisessa välkkeessä. Ja Gedgge olmuš itse on\nseitakalliollaan loihtinut valkeakivisen päänsä heleään verenpunaan,\nodottaen kyltymättömänä saamekansan uhria.\n\nOikealla hetkellä taluttaa tietäjä Siimon-saarnaajan avannolle. Hänen\nranteensa ovat yhä köysissä selän takana. Piinattu, laiha rinta\nhuohottaa kuumeisena ja alastomana, sillä hänellä on yllään vain\nvalkea alusvaippansa, joka sekin on revitty rinnalta kylkiä myöten\nriekaleiksi. Verhottomassa päässä on tukka liimautunut kosteina\nsuikaleina korvallisia ja poskia pitkin. Hänen silmänsä ovat puolittain\nummessa. Ne ovat jo painuneet kuoleman horteeseen. Vain huulet\nnäyttävät jotain hymisevän. \"Veritas, veritas, Virgo sacrata, salus\nanimarum\", hän hokee veljeskuntansa pyhimpiä sanoja.\n\nMutta hän on tuon tuostakin lysähtämäisillään polvilleen, ja silloin\nkoko hänen ruumiinsa nytkähtelee kuin sokealla, joka on astunut harhaan\nkuoppaisella tiellä.\n\nJubmelinkuvan juurelta on alkanut pyhä rumpu hiljaa kumista. Tietäjä\nlyö uhriporoa sydämeen. Se painuu lynkämöisilleen ja sortuu avantoon,\njossa se painuu hitaasti syviin vesiin.\n\nUhraaja katsoo Gedgge olmushin kasvoihin. Ne näyttävät kiiltävän\ntyytyväisinä. Hän katsoo toisaallekin, pyhän Otsamo-tunturin korkeata\nkeroa, joka palaa iltapäivän heleän punaisena pilvenä.\n\nMerkit ovat hyvät. Nyt on otollisimman uhrauksen hetki tullut.\n\nMutta Morton katse ei sittenkään käänny vielä vankia kohti. Se on\njäänyt tarkkaamaan yksinäistä ajokasta, joka lähenee tasaista, tuimaa\nvauhtia järven rantajäätä.\n\nTuo juokseva härkä ei ole tämän puolen poroeloa. Se on kookkaampi kuin\nInarin ajokkaat. Eikä paista sen ajajan päässä kirjava lapinlakki, vaan\nkärpän valkea, korkea puuhka -- aivankuin niillä pirkkapäälliköillä,\njotka ovat joskus kotakyliä ryöstäneet.\n\nTietäjänsä katseitten mukana ovat koko peskikansan silmät kääntyneet\nsamaan suuntaan. Ihmeellinen, vieras ajokas ja vieras olento lähestyy.\nSen pää hohtaa yhä valkeana. Mutta muu maailma on muuttanut heidän\nhuomaamattaan värejään. Auringon äskeinen punanhehkuva silmä on\npeittynyt jonnekin. Otsamo-tunturin punainen hehku vähenee. Sen sijalle\non tullut sinistä härmää.\n\nMutta vielä valuu hangelle ja korpeen, kaikkialle, maidonvalkeata valoa\nMargareetan pysähdyttäessä ajokkaan. Hän on ajanut yhä kiihtyvässä\nhädässä jättäen lapinpojat kauas jälkeen.\n\nHänen puoliturkkinsa on auennut. Mutta hänen nunnapukuansa kiertää yhä\nmustanahkainen vyö rautasolkineen, ja tämän yläpuolella loistaa hänen\nverenpunainen nunnanristinsä ja avoimella kaulalla riippuu rukousnauha\nhopearisteineen.\n\nHän on kiskaissut turkislakin päästään ja lähestyy nyt runsaat ruskeat\nhiukset valtoimina, kasvot väsymyksestä kalpeina lapinkansan sekä\nkyräilevää että uhkaavaa joukkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvoimen sulan vastareunalla hän näkee rakastettunsa, joka seisoo\nyhä houreisessa unessa. Syvä sääli ja hätä täyttää hänen sydämensä.\nTuoko piinattu, nälän ja kuumeen kuluttama ruumis tuossa on hänen\nentinen pyhäinkuvainmaalarinsa, nuori, soreavartaloinen teikari, jonka\nsäilä oli joka hetki lentämäisillään huotrasta? Ja tuoko kumara- ja\nlaihaharteinen olento oli se suoraryhtinen vaeltaja, jonka munkinviitta\nluostaritien päätteessä oli muistuttanut aatelisjunkkarin keveätä\nlevättiä?\n\nSini hänen suurissa silmissään tummeni suuttumuksesta. Ne katsoivat\ntietäjää ja lähinnä olevia tuhkanaamoja suoraan kasvoihin, toista\ntoisensa jälkeen.\n\nNoin joutsenen valkeita kasvoja ja tuollaisia tunturin sinisiä silmiä\neivät olleet koskaan peskiäijät nähneet. Hohtavalla kaulalla kimmeltävä\nristi oli heistä kaukaisen ristinjumalan kauhistava noitamerkki, johon\nvieläkin ihmeellisempänä tulenmerkkinä liittyi solisluilta nouseva\nhimmeä arpi.\n\nMargareetta ei tietänyt, mistä hän sai sanat. Hän vain vaistosi, että\nnoiden matalajalkaisten ihmiskäppyröiden oli kuultava hänen äänensä.\n\nJo ensi sanoistaan hän. kuulee puhuvansa, puolittain lapiksi,\npuolittain omalla kielellään, pyhän vuorisaarnan sanoja.\n\n\"Autuaat olette te vaivaiset, sillä teidän on Jumalan valtakunta.\"\n\nHän pysähtyi hetkeksi, sillä hänen äänessään oli ollut \"vaivaisten\"\nkohdalla halveksuntaa ja äskeistä suuttumusta. Ja hän puhui seuraavat\nsanat kuin yht'aikaa itselleen, rakastetulleen ja koko tuolle\nkirjavalle laumalle: \"Mutta minä sanon teille, jotka kuulette:\nrakastakaa vihollisianne; tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat.\"\n\nJa vihdoin, hymistessään edelleen, kuin hakeakseen oikeata kohtaa\npyhästä kirjasta, hänen äänensä muuttui kuin houkuttelevaksi, helläksi\nja maanittelevaksi lapinnaisen joiuksi.\n\n\"Olkaat sentähden laupiaat, niinkuin teidän Isännekin laupias on!\"\n\nEikä hän lakannut ennen kuin hän oli sanonut viime säkeensä: \"...\nanteeksi antakaa, niin teille anteeksi annetaan.\"\n\nSiimon näyttää havahtuvan Margareetan äänen voimasta. Mutta hän lienee\nluullut kuulleensa rakastettunsa äänen pyhimysten armosta viimeisellä\nhetkellään, ja hän lysähtää polvilleen kasvojen kohotessa hetkeksi\nkuin kiitosrukoukseen. Mutta siihen myöskin murtuu hänen viimeinenkin\najatuksensa. Hän sortuu tajuttomana hangelle.\n\n\"Kuka olet?\" kysyy Sarre-ruhtinas, joka on astunut pari tarmokasta\naskelta Margareettaa kohti, niin että hänen vaskivyönsä helyt,\nnuolenmuotoiset riipukset ja hopearahat kilahtavat.\n\n\"Olen valkea Margareetta\", hymähtää puhuteltu, \"uudestaan syntynyt\nvalkea Margareetta\".\n\nHumahdus kävi joukon läpi. Kahden miespolven ajan oli läpi koko Lapin\nkulkenut taruja \"valkeasta Margareetasta\", jonka suuri kuningatar oli\nlähettänyt pelastamaan saamekansaa. Näitäkin kaukaisia perukoita myöten\noli tuo naisprofeetta muuttunut vaeltavista tarinoista lapinlasten\nhaurashahmoiseksi pyhimykseksi, taivaalliseksi olennoksi.\n\nMargareetta alkoi uudestaan puhua. Nyt täysin tietoisesti, sanoissaan\npirkkalaista päälliköntytärtä, joka on tullut rankaisemaan.\n\n\"Niin, suuri piispa on minut lähettänyt. Ja minulla on valta jaoittaa\nmaahan teidän Tiermeksenkuvanne ja upottaa ne, Jumalan ja pyhän\nHenrikin nimeen, teidän epäjumalienne, rupihuulisen Ruobban ja\nFuodno-saatanan tuliseen järveen, jollette tottele hengellisiä ja\nmaallisia herrojanne.\"\n\nIltapäivän valot olivat yhä muuttumassa myrskyä kohti. Otsamo-tunturin\nalusvaarat olivat käyneet mustansinisiksi. Niiden helmasta nousi\ntunturin laki jäänpuhtaana, mutta kylmänä ja uhkaavana.\n\nLakealla järvellä viistää tuon tuostakin alkava myrskytuuli.\n\nTunturintakaiselle taivaalle on ilmestynyt keltaa ja vaimeita\nmyrkynviheriäitä viiruja, jotka leviävät hetki hetkeltä ja saavat\nvähitellen alalaitoihinsa verenkarvaista punaa.\n\nMargareetan puheen jatkuessa, jossa hän uhkaa Inarin lapinkyliä\npirkkapäälliköitten ryöstöllä ja hävityksellä, nousevan myrskyn merkit\ntihenevät.\n\nOtsamo-tunturi peittyy usvaan, makaa hetken kuin harmaa Maan-venyjä\npaareillaan ja hukkuu pian suunnattomaan avaruuden hautaan.\n\nMorto-tietäjä on kulkenut kaltaalle ja alkanut lyödä rumpua\nloitsiakseen hallitsemansa henget tuota valkeata naisolentoa vastaan.\nMutta kylmä viima kohoilee jo selällä hurjiksi pyörteiksi. Se riepottaa\nkorven rinnemetsää ja alkaa tunkea seitakallasta vasten jäisenä\nkoskena. Rummun ääni jylisee turhaan. Se hukkuu pauhaavaan myrskyyn.\n\nJa vihdoin tapahtuu kauhistava ihme. Gedgge olmushin valkeakivinen hattu\nliikahtaa, kallistuu hetken aikaa kahta puolta, kunnes se horjahtaa\nsijaltaan, putoo kauas kaitaan reunalle, rymistää yhä alaspäin,\npaiskautuu uhriavannon heikolle reunajäälle ja uppoaa näkymättömiin sen\nmustaan kuiluun.\n\nMargareetta on kauhistuvan lappalaislauman hajotessa seitakaltaan\ntaakse, metsän reunaan, jossa heidän poronsa märehtivät\njäkäläkasoillaan, kiertänyt sulan ympäritse ja nostanut Siimonin\nhangelta.\n\nHän lämmittää miestä hetken rintaansa vasten, kunnes hän alkaa tointua\nja hymistä kuin uneliaassa onnessa: \"Virgo sacrata, sacrata...\"\n\nMargareetta on havainnut lapinnuorukaisten porojen pysähtyneen\nloitommalle hänen ajokkaansa taakse ja viittoo heitä avuksi, Vuoroin\nhorjahdelIen kulkeva, vuoroin maahan lysähtävä sairas saatetaan askel\naskelelta pulkkien luo.\n\nMargareetta istuu pulkan perään, sairas vaipuu nojalleen hänen\nhelmoihinsa. Myös lapinpoikien pulkista kerätään lampaanvillaiset\nvällyt hänen suojakseen. Jälleen heilahtaa rohkeasti Margareetan\nkädessä ohjashihna.\n\nJa läpi myrskyn alkaa vaivalloinen matka kohti asutumpia maita.\n\n\n\n\n18.\n\nMIEKAN MERKIT.\n\n\nLopultakin on kevätahava jo kiertelemässä Niklas Kurjen havuisen\nleirialueen ympärillä.\n\nTosin ovat yhä nietokset ja kurujen lumiseinät yhtä korkeat kuin\nennenkin. Mutta nyt jo iltapäivisin lumi lenseytyy, suoja syö salaa\nlumivuorten sisuksia. Ja sitä kovempi ja kantavampi on aamuyöstä,\nvieläpä aamupäivällä hankikanto.\n\nParhaat kevätkarhujen kaatamisajat, ilveksenajot ja hirvenhiihdot ovat\ntulossa.\n\nKorpipäällikön parisataisesta jousellisjoukosta on osa hajaantunut\nlähitienoille metsästämään. Mutta myös leirissä on joka puolella\niloista kevättouhua, suksien, rensseleitten, saappaitten, kallokkaitten\nja aseitten sonnustelemista riistanajoon tai sotaan.\n\nVoikkaalan Iivari jännittelee rautajoustaan laukoen sitä huvikseen.\n\"Ja vaikka autuus menisi\", hän hokee apinoiden isä-Voikkaalan\nmielilausetta, \"kyllä tappaa, tulee vastaan isokissa tai kurkolainen\".\n\nNuoremman veljen, Matti-pullukan, kasvot ovat viimeisestä sanasta\nvääntyneet surkeaan itkunirveeseen, jota hän peittelee vetämällä\nhihalla ja kintaalla vielä perin lapsellista naamaansa. Pojasta tuntuu\nlopultakin olo oudolta tässä hurjassa korpipirujen joukossa.\n\n\"Mitäs siinä tillität, sinä Ursula-muorin mullipoika\", Iivari oli\nsittenkin huomannut veljensä surkean olon. \"Autuas ei huku, sanoo\niso-Voikkaala. Ja jos sikseen tulee, niin käärmehen taposta saa\nyhdeksän syntiä anteeksi!\" Veli potkaisi höllänpuoleisesti pienempäänsä\ntakamuksille.\n\n\"Mitä, häh! Paleleekos kantapäitäsi?\" kivahti samassa häpeissään\nja kiukkuisena Matti ja kiirehti keränä veljensä kimppuun, ryhtyen\npippurisilmät tulta iskien nutuuttamaan isompaansa niskatukasta.\nMutta siitä alkoi ähisevä paini, jota Niklas miekka polvillaan seuraa\nhymähdellen. Hän hankaa säilänsä lapetta nahanpalasella, katsahtaa\ntaas huohottavia painiskelijoita, mutta kääntyy sittenkin tuijottamaan\nlounatta kohti, Muonioon päin.\n\nHän on käynyt päivä päivältä yhä levottomammaksi. On jo kulunut\npuolisentoista viikkoa Margareetan paluusta Paadarin-retkeltä.\nMutta hänen viestinhakijansa, Toratin Antti ja Luusuan pojat eivät\nole vieläkään palanneet. Eikä Pallasjärvelle saapuneista Aslakin\nkotakunnistakaan ole tullut sen varmempaa tietoa kuin pelkkä huhu,\nettä Henrik Kurki oli jo helmikuun lopulla lähtenyt nousemaan\nTorniontaivalta ylöspäin.\n\nTämän vuoksi Niklas piti tarkkaa vartiota Muonion talviteitä pitkin,\nsillä hän oli päättänyt lujasti taistella hurjilla piruillaan\nlapinvoutia vastaan, jollei tämä hänelle lupaisi kunniallisia ehtoja.\n\nKuitenkin hänen mielessään kamppailee yhä vastakkaisia voimia. Oliko\nhänen kärsittävä häpeällinen rangaistus, ehkä kuolema siksi, että\nMaalina äidin kuolinsanat oli sanottu? \"Älä kosta kenellekään, pysy\nKurkena ja tottele sukumme lakeja\" -- nuo sanat eivät olleet lakanneet\nvieläkään jomottamasta hänen mieltään yksinäisinä hetkinä.\n\nMutta hänen silmänsä tavasivat taaskin säilänlappeen sanoja: \"In\nnomine Domini.\" Niin, mikä oli hänen oikeutensa Jumalan puhtaassa\nnimessä? Pyhän Maarian ja äitinsä kärsimysten nimessä! Verellä hänen\noli äitivainajansa häväistys pestävä. Punatkoon hanget ja veristäköön\nnurmet se mies, joka on itse häväissyt oman päällikönviittansa tai\nkuoltakoon kumpikin miekka kourassa, niin tottapa lakkaa, jumal'avita,\nsekä häväistys että kosto...\n\nSiinä se oli taas -- tuo ikuinen ja sama ajatus, joka hänet\ntoivottomina hetkinä pelasti loppumattomasta ajatuksien vatvomisesta\nkuin hurja, kuohahtava hyppy tulikosken pyörteeseen. Ja taas sattui\nhänen silmiinsä miekankärjellä juokseva sudenkuva. Tämä oli tullut\nhänen mustimpien ajatustensa hahmoksi. Onpahan tässä, meilläkin, päästy\njo verenmakuun eikä arkailla veljesveren valumista, jos on tarpeen, hän\nröyhisti mielensä susipirkkojen tapaan.\n\nUhtuan palavat kylät, kynnyksilleen sortuvat vienalaiset partaniekat,\nnaisten huuto ja valitus, hävityksen huumaava katku ja juovuttava\nverenmaku -- tuo kaikki työntää hänen suoniensa mustimmat veret\nsydämeen, ja se saa taas raskaan, pohjimmiltaan yhäkin epätoivoisen,\nmutta lujan ja tunnottoman rauhansa.\n\nMargareetta ilmestyi hymyilevänä sen havumajan oviaukolle, jossa hän\nhoiti hitaasti toipuvaa sairastaan.\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Margareetta lähestyen Niklasta, \"tiedätkö mitä hän\nsanoi minulle äsken, vihdoinkin!\" Ja hän otti Niklasta hartioista\nomassa nuoressa ilossaan. \"Minulle syntyi juuri nyt, juuri nyt uusi\njumala, niin hän sanoi. Ja hän tarkoitti sillä, että kohta hän nauraa\noman munkinkaapunsa riekaleille kuin linnunpelättimelle. Ymmärrätkö?\"\nhän kysyi ja vastasi taaskin: \"Maan ja metsän, nurmikon ja laakson,\nvaarojen ja tuntureitten korpilaulajia me olemme emmekä enää 'Herran\nkatulaulajia' tai Armonlaakson 'tyhmiä neitseitä', ymmärrätkö?\"\n\nJa Margareetta painoi nostetut käsivartensa ohimohiuksilleen, aivankuin\nei olisi jaksanut enää kestää onnensa määrää.\n\nMutta Niklas on noussut ja tuijottaa jännittyneenä Muoniosta päin\nlaukkaavaa ajokasta. Sen takaa vilkkuu lapinlakki. Kuka liekin, noin\nkiirettä laukkaa ei kukaan laske turhanpäiten.\n\nNiklas harppaa tulijaa vastaan. Se on Eine, hänen kasvinsisarensa.\nAslak oli hänet lähettänyt, kertoo neito hätäisesti, koettaessaan\nkatsoa Niklasta silmiin. He, kelontekemäläiset, olivat olleet\nvasomisjan Pallasjärvellä aikoen jatkaa vaellusta kohti Alattiota ja\nMerimaata, kun oli uskottu rauhan Norjan kanssa lopultakin palanneen\nentiselleen.\n\nNyt oli kuitenkin hätä Aslakin kotakunnilla. Taival Alattiota kohti\noli tukossa. Sieltä oli tulossa suuri norjalaisjoukko vainoretkelle\nja toinen norjalaisjoukko oli kuulema taistellut Henrik-päällikköä\nja Yrjänä Könkään jousellisia vastaan jossain etelämpänä Tornion- ja\nLainiojoen yhtymäpaikoilla. Niklas tarttui Eineä molempiin ranteisiin.\nHän tahtoi kuulla lisää. Tapahtumat oli selitettävä tarkemmin.\n\nMutta häntä vastaan katsoivat säikähtyneet silmät, joissa oli pelkkää\nhätää ja nöyrää, kaukaista rakkautta, joka ei rohkene enää itselleen\nmitään pyytää.\n\n\"Ettet syöksyisi surman suuhun, sitä varten minä...\" Eine sopertaa\ntukahtumaisillaan rinnasta kaihertavaan hellyyteen ja itkuun. Eikä hän\ntietänyt mitään sen enempää asioista.\n\nNiklas ei saanut vieläkään katsettaan irti neidon kalpeista kasvoista,\njoiden verevät huulet paistoivat kuin karpalot lumipälvellä.\n\nTuo neito, yksi hänen hulluutensa uhreista oli nyt tuossa hänen\nedessään, aivankuin uusi ihmisolento, jota hän ei ollut koskaan\nnähnyt. Sen vartalo oli muuttunut hoikemmaksi, aivan kuin pitemmäksi.\nSen olkapäät ja rinta olivat nyt kuin pitkät illat suuressa surussa\nistuneen kypsyneen naisen, joka on ikäänkuin käsivarsillaan hoitanut\njotain mennyttä, kuin pienenä kuollutta lastansa tai ... omia\nkärsimyksiään.\n\nNiklas tuntee saavansa kummallisempia ajatuksia kuin koskaan ennen.\nTuo nainen tuossa on aivankuin hänen osasisarensa näiden vuosien\nkirjavissa kohtaloissa. Suloinen lähelläolo on hänet valtaamaisillaan.\nHän olisi tahtonut olla hyvin hyvä tälle kasvinsisarelle, joka kaukana\ntunturijärven rannalla, siellä, jossa he lapsina olivat sortua\nTaivaskeron yölliseen myrskyyn, on joutunut hätään hänen puolestaan ja\najanut yksin suurella ajokkaalla tuhottomat matkat.\n\nMutta hän laskee vain kätensä Einen olalle. Hänen on toimittava. Yhä\nlisääntyvät vaarat ennustavat hänelle merkillisiä tekoja ja tapahtumia.\n\nJa leiri muuttui silmänräpäyksessä jännittyneeksi ja sotaiseksi.\nTuohitorvet soivat raikuvasti riistanajossa olevia jousellisia kokoon.\nJouset heittyivät olkaan ja miekat kupeille, sukset lyöttyivät\nriveihin. Ja päällikkö lähetti parhaat hiihtäjät vakoilemaan\nPallasjärvelle päin, lähtien itse hitaasti etenemään samaan suuntaan\nyötä vasten, käyttääkseen hankikantoa hyväkseen.\n\nEine-neidon hän käski jäämään Margareetan ja sairaan avuksi havumajalle.\n\nVasta seuraavan päivän iltana Niklas Kurki leiriytyy jousellisineen\nja kuorma-ahkioineen Ounasjoen itärannalle, josta oli vielä vajaa\npeninkulma Pallasjärvelle.\n\nLännestä päin, Pallastunturien takaa, kumottaa taivas sodanväkevässä\npalossa. Korkea, hiilenkarvainen pilviseinä kohoaa tänne saakka\nnäkymättömien vaarojen yltä. Rikinkeltaiset ja kaskenpalon väriset\nheleät kielekkeet juoksevat kuin toisiansa takaa ajaen sen ylintä\npaltetta pitkin.\n\nMutta tunturiryhmän korkein laki, Taivaskero, ei näytä välittävän\ntakaisen taivaan värimerestä. Se näyttää ylpeänä ja koskemattomana\nottavan valonsa ylimmistä ymmärkeistä. Se on peittynyt himmeän\nsiniseen huntuun, aivankuin olisi omissa ylhäisissä iloissaan ottanut\nharteilleen ja päälaelleen ihanimman häähuntunsa.\n\nVielä kerran, ennen yön tuloa, kelta ja hehkeä puna läikehtii sen\nohimoilla, kunnes se näyttää kyllästyvän pitkiin hääpitoihinsa ja\nhimmenee himmenemistään, kadotakseen pois jumalisten juominkeihin.\n\nTällöin, illan ja kuultavan sinisen yön rajalla, seisoo Niklas\nOunasjoen rantakaltaalla suksiensa pälkäillä. Hän on ajatuksissaan\npitkät tovit katsellut Taivaskerolle päin. Nyt hän on aikeissa työntyä\njoen yli lähteäkseen itse ottamaan selvää etisestä taipaleesta.\n\nKoura puristuu jo sauvanvarteen. Antura on pälkäästä nousemaisillaan\npotkaisuun, kun korva erottaa joen jäältä suksien sihajamista kovaa\nhankea vasten.\n\nHän pysähtyy töyränteelle. Toratin Antti ja Luusuan pojatko?\nVihdoinkin! hän on huudahtamaisillaan.\n\nMutta ei. Etumaisena hiihtävät vain hänen eilisaamuna lähettämänsä\nvakoojat. Ne nyt tuskin ovat sen enempiä kerinneet...\n\nMutta sittenkin... Jäljessä, horjahdellen, hartiat hervottomina hiihtää\nkolmaskin mies. Ja se ... se on Toratin Antti!\n\nMies on lysähtämäisillään maahan päästyään rantapenkereelle. Niklas\nnostaa hänet ryntäistä eteensä. \"Puhu, mitä tiedät!\" \"Lapinvouti ja\nJaakko-herra... Jyykeäläisen vankeina...\", huohottaa ilmaa haukkoen\nAntti. \"Se petti valansa, teki turman Matarengissä, neuvotteluissa\nja...\"\n\n\"Missä olet tähän saakka viipynyt? Ja missä ovat Luusuan pojat?\"\n\nMutta mies ei enää kestänyt. Hän putosi rättinä päällikkönsä käsistä.\nJa hänet täytyi kantaa nuotiolle virkoamaan.\n\nSaatuaan sisäänsä Margareetan sekoittamaa kuumaa yrttijuomaa hän\nvihdoin kykeni jatkamaan tietojansa.\n\nHän ja luusualaiset olivat hekin joutuneet vihollisen käsiin. Koll\nGyrdinpoika oli lähtenyt koirantyönsä tehtyään, vangit mukana,\npohjoista kohti yhtyäkseen pääarmeijaansa, jonka oli määrä tulla\nAlattion taivalta pohjoisesta. Hän aikoi näet tunkeutua rajan yli,\nkuten oli voittojuhlassaan rehennellyt, kauppakuntiin verottaakseen\nkotakansaa Kelontekemää ja Inaria myöten.\n\n\"Entä sinä, sinä ja luusualaiset? Miten tolvasitte samaan permeen?\"\n\nOli tapahtunut siten, että Lainio- ja Tornionjoen haarassa Yrjänä\nKöngäs oli ehtinyt päälliköille avuksi. Syntyi ankara tappelu. Mutta\nKönkään jouselliset oli lyöty pahasti hajalle, sillä ei ollut miehellä\nollut enempää joukkoa kuin tavallinen Köngäskoskella oleillut vartionsa.\n\n\"Ja niin, tuota, me kun satuttiin kuin sittiäinen kirnuun\", selitti\nAntti. \"Punapää-Kollin jatkaessa marssiaan me laskettiin suksilla\nerästä vaaranlaitaa samaan tokkaan. Ja nuoriin pantiin. Eivät\nkolkanneet henkeä, kun aikoivat kiskoa meiltä tietoja Juho Könkkölästä\nja Kemijärven Voikkaalasta. Meikäläisistä piruista eivät näyttäneet\ntietävän mitään.\"\n\nNiklas ähkäisi hyvillään. Mutta hän vaati yhä tietoja. Missä olivat\nKönkkölä ja Voikkaala?\n\nAntti tiesi Voikkaalan palanneen takaisin Suensaarelta Kemijärvelle,\nmutta Könkkölästä ja metsäpirkoista hän ei ollut kuullut mitään.\n\n\"He siis, norjalaiset, luulevat tämän taipaleen Muoniontien ja\ntunturikurujen kautta suojattomaksi hyökätä tänne, rajan yli?\"\n\n\"Luulevatpa hyvinkin, vaikkei tämä mies puhunut kuristamallakaan\nhalkaistua sanaa. Minä poika vain kuulostelin karsinanloukossa,\nkunnes pääsin pakenemaan jyykeäläisten ryypätessä vääriä valojaan\nkurkusta alas vähän liiemmälti. Mutta, koira syököön, luusualaiset\njäivät permeen. Olivat työntäneet pojat joihinkin aittoihin, joista en\nkiireessä saanut selvää hakemallakaan.\"\n\n\"Entä päälliköt, lapin vouti ja Jaakko-herra?\"\n\n\"Jos olisivatkin syöneet susina, nuo teerenpaskaiset saatanat\", kirosi\nToratin poika sylkien voimapäistä kiukkuaan holtittomina pärskäyksinä,\n\"mutta kun rääkkäsivät rääkkäämällä -- omanarvoisiaan herroja\".\n\nKoll Gyrdinpoika oli tuottanut juominkeihinsa keskellä yötä molemmat\nvankinsa, asettanut ne istumaan, päästämättä nuorista, itseänsä\nvastapäätä pitopöytään.\n\nHenrik-päällikkö tuijottaa kalpeana kuin marras manalassa eikä puhu\nsanaakaan. \"So-so\", sanoo Jyykeäläinen, \"iloisempi naama, Heikki-poika,\npääset liehtariksi, saat opastaa meidät Kelontekemälle ja näyttää\ntuhkanaamojesi lapinkanat ja turkisaitat ja sitten kirjoittaa alle\nrauhankirjan, jossa luovutat minulle jokaisen kotaperheen, joka\non laiduntanut Merimaan niityillä, ikuiseksi verollisekseni. Ja\nsitten, mies parka, saatatpa joutua vaikka omiin hautajaisiisi. Juo,\nkolkkapoika, juo!\" hän oli karjaissut lopuksi remahtaen nauramaan, kun\nköytetty mies ei kyennyt kättänsä liikuttamaan.\n\nMutta Jaakko-herra oli tokaissut: \"Ei se, tämä velipekka, välitä\njuoda valapattojen kanssa, mutta minä poika olen tottunut teiskaamaan\nsikapahnassakin, niin ottakaapa nyörit ranteista, niin ryypätään,\npeevelin tupelkainit.\"\n\nSamassa loiskautti Koll Gyrdinpoika täysinäisen haarikan Jaakko-herran\nsuuta vasten: \"Siinä on sinulle maksuksi Tornion järvellä saamastani\nhaavasta!\" hän huusi. Ja samaan menoon tuo hunsvotti paiskasi\nHenrikkiä kohti rautavanteisen, kiulunkokoisen haarikan, joka tapasi\noikean olkavarren ja valutti olutvirtoja kurkelaisen rintaa pitkin\nsaapasvarsia myöten. Ja Henrik-päällikön hampaat olivat karskuneet\nkivusta ja vihasta, sillä ei siitä ollut taitanut tulla vähempää\nsellaisesta iskusta kuin luunmurtumia tai luut eri poikki olkavarresta.\n\n\"Ja siinä oli sinulle\", oli juopunut norjalainen jatkanut Henrikille.\n\"Valelkoon se sinut, Kurkelainen, yltä päältä, kuten valutti\nMaalina-sisaresi minun appeni verellä!\"\n\nNiklas keskeytti Antin kertomuksen. Hän ei halunnut enempää kuulla.\nHänen ei tarvinnut tietää mitään tuon kaiken lisäksi. Vaistomaisesti\nhän otti ohimoista kämmenillään. Hänen päänsä oli joutunut aivankuin\nkuumeeseen. Siellä temmelsi sikin sokin tulenkirjavia ajatuksia.\n\n\"Kuten valutti Maalina-sisaresi minun appeni verellä!\" Nuo sanat\nhumisivat ylinnä hänen ajatustensa myrskyssä. Eikä hän osannut aluksi\nmuuta kuin kulkea roimin askelin anturoissa rohahtelevaa lunta jälleen\njoen korkealle penkereelle. Se astunta oli raskasta marssia hänen\näitinsä vihollisia vastaan.\n\nHenrik ja Jaakko saivat kärsiä kuolemaakin pahempaa häväistystä hänen\näitinsä teon vuoksi. Hänen, Maalinan pojan, oli heidät pelastettava tai\nkostettava! Yksin tämä ajatus hänet aluksi valtasi säälimättömän ja\nkääntymättömän tunturitulvan tavoin.\n\nMutta Henrik? pisti kysymys hetken kuluttua sarveikkaana pikkupiruna\npäänsä näkyville. Se mies ei tuomioistaan luovu, vaikka pelastaisin sen\nviimeisessä hetkessä hirttoköyden silmukasta. Henkitoreissaankin se\njääräpää ärähtäisi: syksykäräjille tutkittavaksi ja tuomittavaksi!\n\nEivätkä hänen katkeramieliset pelsepuupinsa tyytyneet vielä näihinkään\nkuiskutuksiin. Omahyväisyyden piru oli muka perkaavinaan viimeisenkin\nsuomuksen hänen silmistään.\n\nItse taivaan Neitsyt ja ennen muita hänen äitinsä suojelijatar, pyhä\nMagdaleena -- he kaikki olivat tahtoneet hänet tällä tavalla pelastaa,\ntuhoamalla hänen vainoojansa, Henrik Kurjen, se näytteli hänelle muka\ntaivaallista näkyä. Se mieshän kärsi lopultakin omista synneistään.\nMiksi en siis antaisi hänen kärsiä ansioittensa jälkeen ja heittäisi\nhänen voudinviittaansa vaikka omille hartioilleni? Eikö hänen oma\näitinsä ollut sanonut kerran Suensaaren laiturilla veljelleen hänestä,\nNiklaasta, suuren ennustuksen sanoja: \"Hän on asuva kaikkien veljeinsä\nedessä...\" Niin, niin hän oli sanonut!\n\nJa mitä oli sopottanut Jaakko-eno Yläpenikan laella, kun he olivat\nsytyttäneet merkkitulet? \"Sinulle se on päärmetty kurkelaisten\npäällikönviitta, kun aika jättää Henrik-veljestä...\"\n\nKaikki ajatukset sopivat yhteen kuin miekka ja huotra.\n\nNiklas rouhii ylpein anturoin penkereen hangenkerstettä. Ja mikäpäs oli\nastellessa, kun oli kerran luotu suurelle osalle ja oljenteli itsensä\ntaivaan hienohelmojen suosiossa...\n\nMutta miksi olivat matroonat heittäneet Jaakon, hänen parhaan\nsukulaismiehensä, samaan tuhoon? Sen saman miehen, joka oli päästänyt\nhänet pakoon oman päänsä uhalla lapinvoudin kellarista?\n\nEdestakaisin kulkevan miehen ajatukset olivat sotkeutumaisillaan\ntappurakuontaloksi, josta ei saanut irti yhtäkään selvää otetta. \"Ei,\njumal'avita, tässä taitavat olla pelissä Mataleenan seitsemät perkeleet\neivätkä pyhimykset\", hän nousi äskeisiä ajatuksiaan vastaan.\n\nTällä kertaa hän ei osannut muuta kuin palata nuotiolleen ja painua\nhavumajansa taljoille. Täällä hän kykeni ajattelemaan rauhallisemmin.\nOli aivankuin Pallastunturin kuruja pitkin olisi vaeltanut hänen\neditseen yli rajan kaikkien pirkkojen tuho, susipirkkojen kaikki\nhelvetinhenget ja Römövuoren miehiä syövät peikot.\n\nJos kauppakuntien lujatahtoisin päällikkö ja sen taitavin kaupankävijä,\nJaakko, saavat surmansa, ei mikään estä Koll Gyrdinpoikaa uudistamasta\nliittoa Novgorodin kanssa ja sulkemasta taas, kuten oli ollut asian\nlaita ennen Maalina Kurjen naimisliittoa Sigurd Horten kanssa,\ntaipaleita Jäämerelle. Pohjois-Pohjan kaikkia kauppakuntia uhkasi siinä\ntapauksessa kutistuminen pieneksi metsäpirkkojen oravimetsäksi, joka\nei kyennyt muuhun kuin oravantöppösiä ja revonnahkaa kaupittelemaan\nisoisten markkinoilla...\n\nKykenikö hän, Niklas, vastaamaan siitä, että tiet hänen miekallaan taas\navattaisiin Ruijanmerelle ja Vienaan?\n\nAamu nousi jo koitolleen, ennenkuin Niklas oli päässyt näihin\nratkaiseviin kysymyksiin. Koillisesta kuulsi oviaukosta kelmeä kajo,\njoka katsoi häneen kovana ja tutkivana avaruuden silmänä.\n\nHän oli kutistua viirunaamaista, tuhrusilmäistä mäyrää pienemmäksi sen\nvalossa. Oliko hänen povuksissaan pelkkää kehnoutta? Pikkuhyväistä\nomaansako hän oli tässä lopultakin takaa ajanut? Aikoiko hän ostaa\nitselleen oikeutta oman heimonsa ja oman sukuverensä hinnalla?\n\n\"Jumala ja pyhä Henrik\", hän hoki pitkistä ajoista itsekseen rukousta\nkauhistuen omaa kurjaa itseänsä. Ja hän sai kauan hokea pyhimyksiään,\nennenkuin hänen iäksi kadotettu, nuori rakastettunsa, Irnijärven\nKatri, aivankuin hymisi hänelle pyhättärien aamunhohtoisesta joukosta:\n\"Vuottelenhan, suvi-Maariaisen nimeen...\"\n\nVaimea hymy levisi vähitellen nöyrtyneen nuoren miehen kasvoille.\n\nRohkea ilo alkoi leikkiä hänen mielessään, harvinainen ilo, jota\nihmisparka ei koskaan saavuta muuten kuin Jaakopin-painilla jumalansa\nkanssa.\n\nHän oli hamuillut huotran viereltään ja asettanut sen poikkipäin\npolvilleen. Sen kylmä rauta uhosi rauhallista, lujaa tahtoa läpi\norvaskeden, läpi luitten ja lihojen, ytimiin saakka.\n\nHän oli taaskin tavailevinaan huotran pimeästä piilosta säilänlappeelta\ntaottuja sanoja: \"In Nomine Domini.\" Ja nyt hän ne tiesi ymmärtävänsä\noikealla tavalla.\n\nSe ei ollut turhaan vihitty miekka eikä sen kärjellä turhaan juossut\njouhikuono niskaharjakset porhollaan -- susipirkkojen vanha vertauskuva.\n\n\n\n\n19.\n\nHAUTA TUNTUREILLA.\n\n\nAamuöisessä hämärässä Niklaan parisatainen joukko etenee Pallasjoen\nuomaa.\n\nVakoojilta hän oli saanut lähtöaamuna varman tiedon, että Koll\nGyrdinpojan parisataa miestä oli ennättänyt jo yhtyä Muoniojärven\ntienoilla Alattiosta Koutokeinon kautta hiihtäneeseen suunnilleen\nnelisataiseen pääjoukkoon. Hänellä ei siis ollut mitään muuta\nkeinoa kuin yrittää yllättää voitostaan varma vihollinen keskellä\nPallastunturin monipäisiä keroja, joiden lomitse kulki Muoniojärveltä\ntuleva vanha hiihto- ja porotie.\n\nPäällikön nuorilla harteilla on ankara vastuu. Hän tietää hiihtävänsä\ntällä hetkellä kalmalaisten naamat suoraan vastassaan. Ja sitäkin\nenemmän: Ei mikään takaa, että hänen korpirosvojensa kaatuminen\nviimeistä miestä myöten nostaa tien pystyyn rajan yli tunkeutuvalle\nviholliselle. Ja -- ennen kaikkea -- kykeneekö hän pelastamaan Henrikin\nja Jaakon edes ihmeellisimmälläkään voitolla? Hehän ovat vankeja, jotka\nvihamies kolkkaa viimeistään häviönsä hetkellä.\n\nHän oli tosin lähettänyt pari sitkeimmistä hiihtomiehistään Ounasta\nalaspäin viemään viestiä Juho Könkkölälle, että tämän oli painettava\nmetsäpirkkoineen yötä päivää Ounasta ylöspäin Raattaman kylään\nsaakka ja täältä käännyttävä luoteeseen, Lehmä- ja Orotuskerojen\nsuojiin, josta hänen piti yllättää vihollinen selkäpuolelta, Niklaan\ntaistellessa sitä vastaan etelästä käsin, Pallas- ja Palkaskerojen\nrinteiltä.\n\n\"No, ka, tallellapahan on sekin lapsi taivaassa\", oli Toratin\nAntti tokaissut hiihtäjien lähdettyä. \"Ei se kuukaan ennen paista\nennenkuin nousee\", hän lisäsi pudistellen päätään senkin yrityksen\nmahdottomuudelle.\n\n\"Älä sitä sure, Toratti, ennättääpä meidät ainakin hautaamaan\", oli\nNiklas vastannut yksikantaan.\n\nTiesihän hän senkin neuvon melkein merentakaiseksi toivoksi, sillä\ntaipaleet Marrasjärveltä Raattamaan olivat luonnottoman pitkät,\neikä ollut mitään tietoa, oliko Juho-päälliköllä paljonkin koossa\nmetsäpirkkoja ja oleiliko kotosalla vai muualla.\n\n\"Mutta eipähän heikkokaan neuvo hattua haittaa\", oli arvellut lopuksi\nToratin Anttikin. Ja niin oli työnnytty taipaleelle.\n\nNyt oli jäänyt jo Pallasjoki taakse. Pallasjärvi avautui eteen parin\nneljänneksen mittaisena. Sen pohjoisrannalla nousivat Pallas- ja\nPalkaskerot taivasta vasten pimeinä jättiläispahtaina.\n\nKerojen juurelta työntyi vastaan Inganniemi, jolla sijaitsi Aslakin\nkotakylä. Lapinmiehet saivat käskyn ajaa Muoniontien varrella,\nHanhivuomalla, vasovat vaatimet Pallasjärvelle ja tästäkin idemmäksi,\njotta ei vainolainen pääsisi niitä teurastamaan.\n\nTäältä Niklas lähetti myös Toratin ja Iivari Voikkaalan vainuamaan\nvihollista ja tietä, joka nyt alkoi nousta voimakkaasti yleneväksi\noutamaaksi kulkien ohi Pallaan kylkien kohti Laukukeroa ja tätä\nsivuavaa Vatikurua.\n\nItse hän ryhtyi hitaasti nouseskelemaan Pallasoutaa.\n\nMaa ylenee ylenemistään. Kumpareet käyvät kapeammiksi ja korkeammiksi,\nviereiset notkelmat pitemmiksi ja syvemmiksi. Pari ahkioista kierähtää\nsakeassa hämärässä kurun reunamalta pohjaan saakka. Päällikön ääni\nhiljentää miesten hälyn ja kiroilun. On kuunneltava suden ulvontaa,\njota Toratin piti matkia vaaran uhatessa.\n\nYhä nousee kiemurrellen outapalas. Kohta on avautuva eteen Lauku- ja\nPallaskerojen rinteet.\n\nNiklas puurtaa paksussa hangessa. Outametsässä on ollut ilmanhenki\nlämmintä, melkein hiottavaa. Kuumissaan hän ottaa puuhkan päästään ja\nkääntyy katsomaan perässä mutkittelevaa vainojoukkoa.\n\nHänen ryntäänsä nousevat hyvästä mielestä. Siinä ovat hänen uskolliset\nkorpirosvonsa -- metsäpirkkoja, jotka kykenevät ampumaan tiaista\nsydämeen ja vihollista silmämunaan nuolenkantaman matkalta, siinä\non joukossa yksinäisiä, Karjalan rajoilta saakka häneen liittyneitä\neränkävijöitä tai henkipattoja, joilla ei ole mitään sen enempää\nmenetettävää kuin hirttosilmukasta toistaiseksi pelastettu henki\nparka. Ja on siellä päällikönpoikia, jotka on ajanut mukaan -- kuten\nVoikkaalan pojat -- hullupäinen tappelunhalu, hurja ja sisukas.\n\nSellaisten miesten kanssa kelpasi joka tapauksessa tapella, ajatteli\nNiklas, omissakin verissään jo hieman verileikin jännitystä.\n\nKäännyttyään Pallaskeroa kiertäen jälleen itäänpäin Niklas tunkeutuu\nsyvään, pitkään, myrskyjen paikoitellen nietostamaan, paikoitellen\nmelkein paljaaksi lakaisemaan kuruun, jonka eteläpuolella ovat\nnyt Pallas- ja Palkaskerot ja näitä vastapäätä, pohjan puolella,\ntunturiryhmän korkein keropää, Taivastunturi.\n\nPäällikkö viittaa hiihtäjät nousemaan Palkaskeron rinteille, sillä\nalitse, Palkaskurua pitkin, on vainolaisten vaellettava, jos aikovat\npäästä Raattaman kylään ja asutuille maille.\n\nNiklas antaa miestensä kiertää keron idänpuolisen kaarteen taakse,\nnäkymättömiin lännestä tulevalle viholliselle ja jää itse seisomaan\nkotvan ajaksi rinteelle, jolle aurinko on jo sulatellut pari pälveä.\n\nVoimakkaana tunkee häneen poika-ajan jännittävä muisto. Juuri tällä\npälvellä, jolla hän nyt seisoo, hän oli kuusivuotiaana tenavana\nollessaan kasvinsisarensa kanssa karkumatkalla, kohdannut elämänsä\nensimmäisen suden, jonka hän oli niskakarvoissa kihelmöivän pelon ja\nraivon vimmassa karjunut pakosalle.\n\nHän tarkastelee kovaa kamaraa. Siinä on vieläkin kuoppa sillä paikalla,\njolla susi oli maannut ja josta oli paljastunut hänen isoisänsä, Henrik\nMatiaanpojan, hauta, salamurhaisen peskiäijän kaivama tihutyönsä\npeitteeksi.\n\nOliko se enne? Voiton vai tappion ja surman? Seisoiko hän omalla vai\nvieraan vainolaisen haudalla? Oliko isoisän henki johtava jälkeläisensä\nsuureen tekoon, vai tälläkö paikalla oli sortuva polvesta polveen\nkasvanut kurkelaisten valta?\n\nMiten olikaan, nuo muistot aivankuin ylensivät hänet tuntureitten\nlaelle, jolla ilma on valkean avaraa ja puhdasta hengittää. Tällaista\noli varmaankin, hän tuli ajatelleeksi, todellinen miehuuden aika. Nyt\nhän oli ehkäpä sen kynnyksellä, taivallettuaan tähän mennessä nuoruuden\nmerkillisten aarretulien keskellä, jotka olivat houkutelleet hänet\nmilloin kammahduttavan autioille kangasmaille, milloin mitattomille,\nsumuisille soille.\n\nMelkein hämmästyen hän havaitsi kesken mietteitään, että täysi\naamunvalo oli jo tulvahtanut yli avaran tunturiaallokon, jonka\njyrkästi katkeilevat harjat paistoivat säihkyvää taivasta vasten kuin\nsummattomat hyrskyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä Niklas kapuaa vuoroin kovaa maata, vuoroin lujia\nkivenlaakoja, vuoroin lumisiltoja pitkin, jotka yhä ovat kovia kuin\nsotapanssarit miehen ryntäillä, Palkastunturin lakea kohti.\n\nHän ei nouse keron laelle seisoskelemaan, vaan tähyilee vatsallaan\nmaaten pohjaa päin, jossa Orotusja Lehmäkero viittovat tietä\nsummattomina avartuviin ilmoihin, Ounasta kohti.\n\nTuntureitten aliset vaarat ovat tumman tummaa sineä ja kerojen\nkupeita ja hartioita myöten vaeltaa hitaasti, laiskasti madellen,\npilvenvarjoja, joiden lomasta lumen säihkyvä hopea sokaisee katsojan\nsilmää.\n\nNuo vaeltavat varjot vavahduttavat syvältä hänen jännittynyttä\nmieltänsä. Ne olivat kuin loppumatonta taivaltaan kulkeva henkien\nsaatto, joka oli tullut maan päälle katselemaan pienten ihmislasten\ntoivotonta kamppailua. Ne lohduttivat ja ylensivät ajatuksia,\nmutta niissä oli myöskin jotain viimeisen tuomiopäivän suurta ja\nkammahduttavaa odotusta.\n\nErikoisesti Niklas joutui tarkastamaan vastapäätä nousevaa Taivaskeron\nkurunpuolista lumiseinämää. Hän on mittaavinaan sylellään sen\nkorkeutta. Ei riitä, ei, ei kymmenenkään miehensyltä. Ja sen ylimmässä\nrajassa ikäänkuin sekaantuvat kaikki mittausyritykset, sillä se kääntyy\nyläreunaltaan valtavaksi räystääksi, joka on kuin humahtamaisillaan\nalas kurun pohjaa kohti.\n\nIllan kääntyessä ajattoman kuultavaksi Niklas taas tarkastelee\nläntistä ilmansuuntaa Pallaskeron ohimoitse, yhä varoen vihollisen\ntai viestintuojan tuloa. Missään ei näy ihmisen näköistä, ei pienintä\nmustukaista. Mutta laajojen vaarojen takainen taivas ennustaa kaukaista\nmyrskyä.\n\nIllan kuultava kelta kelmentyy vihertävän harmaaksi. On entistäkin\ntyynempää. Mutta se on koleata ja kalseata rauhaa. Eikä lakkaa\nmuuttumasta takainen taivas. Ylätaivaalle alkaa tihentyä pilviseinä,\njoka pakastuvaa yötä vasten luontuu hitaasti himmeän kuparin\nkarvaiseksi.\n\nNiin kuluu kaksi päivää ja yötä. Ja kolmantena yönä kulkee jo\nlakkaamattoman myrskyn paine kuruja pitkin. Pakkanen on yltynyt\nyöstä yöhön. Miehet jäykistyvät. Ei uskalleta sytyttää nuotiota, ei\nedes liikuskella tai paljoakaan hakata kintaita vastakkain lämpimän\npitimiksi.\n\nMutta mitä useampi yö kuluu sitä tyytyväisempi on päällikkö, sillä\nhiihtoviesti Juho Könkkölälle saa sitäkin enemmän aikaa.\n\nVihdoin, neljännen yön aamupimeässä hiihtää viesti sanoman, että Koll\nGyrdinpoika oli tulossa päättymättömänä hiihtojonona Muoniosta käsin.\nNiklas asettaa pimeän turvin jousellisensa maahan, kunkin mahalleen\nsuksiensa viereen vaivaiskoivurykelmien taakse Palkaskeron rinteille\nja lähettää Toratin Antin Raattaman puoleiseen kurun päähän nuotan\npohjaksi. Vihollista oli iskettävä päähän ja pyrstöön yht'aikaa, jotta\nse ei ehkä hämmennyksissään ennättänyt saattaa turviin tai surmata\nvankejaan.\n\nOdotetaan aamun valkenemista. Niklas on luottanut siihen, että aamulla\nvihurina viistävä myrsky jatkuu ja peittää hänen rinteillä makaavat\njousellisensa sokaisevaan tuuleen ja lumeen.\n\nMutta aamupimeästä nouseekin äkkiä koillisesta tulenpalava läikkä,\nauringon suunnaton silmä. Räikeä punerrus leviää kerojen päihin\nja hartioille. Ja jos kiertääkin vielä himmeä sini kurunpohjia ja\nalarinteitä, on tulossa varmasti ankarasti pakastava tyynenkirkas\ntalvipäivä.\n\nEnsi kerran elämässään Niklas kiroaa ylpeätä auringonnousua, sillä\njos vihollinen pääsee tuohon aliseen kuruun vasta päivän säihkyvässä\nvalossa, käy hänen äkkiyllätyksensä mahdottomaksi. Nuoren päällikön\nrinnassa alkaa kiertää levoton hätä. Mutta miten ollakaan! Päivänvalon\njo vallatessa rinteen Niklas alkaa nauraa suu leveällä äänetöntä ja\npitkää naurua.\n\nHän on havainnut, että aamupakkanen on huurtanut monikoukeroiset\nkääpiökoivut melkein läpinäkymättömiksi. Ne tunkevat paksuina\nhuurrekoukeroina kaikille haaroille kuin makaavien porojen sarvimetsä,\njonka takana mies, jos pysyy liikkumattomana, on jotakuinkin varmasti\nnäkymättömissä.\n\nYhä odotetaan pitkässä tuijottavassa äänettömyydessä. Vatikurun\npohjasta nousee vihdoinkin näkyviin kaksi vihollisen tiedustelijaa.\n\nNiklas on vetänyt vierelleen Iivari-orpanansa ja selittää tälle\nlähestyvien norjalaisten varalta suunnitelmansa.\n\nIivari ja hän vetävät sukset kämmenensä alle ja hivuttavat keihään\nkupeelleen.\n\nToinen norjalaishiihtäjistä etenee pälyillen kurun pohjaa pitkin,\ntoinen nousee viistosti rinnettä ylöspäin, suoraan väijyspaikkaa kohti.\n\nIivari ja Niklas jakavat uhrit keskenään. He hivuttautuvat kyyryyn.\nRinnettä nouseva norjalainen punnertaa ylös katsomatta vaivaiskoivujen\nrykelmää kohti. Tämän keskeltä ponnahtaa yht'äkkiä Iivari ja haamaisee\nuhrinsa rykelmän keskelle ja maahan, jossa kamppailu on lyhyt.\n\nNiklas odottaa olemattoman hetken. Kurua hiihtävä norjalainen on hänen\nallaan, kohtisuorassa suunnassa. Niklas vaistoaa hetken ja välimatkan\nkuin ahma petäjänoksalla, jonka alitse poronvasa kampeaa.\n\nSuksien äkkinäinen syöksy, keihäs, jonka kärki lävistää vihollisen\nkyljen salamana, on kuin näkymätön myrskynnuoliainen keskellä hankien\nrauhaa.\n\nVihollisjoukko ei ole tullut vieläkään näkyville. Ei ole kuulunut\nainoatakaan ääntä. Niklas peittää varovasti lunta kasaten uhrinsa\nnietoksen alle ja ryömii entiselle paikalleen.\n\nAlkaa taas loppumaton, kiduttava hiljaisuus. Mutta nyt tietää nuori\npäällikkö, että vaivaiskoivujen mitättömältä näyttävä huurreverho on\nparempi lymypaikka kuin vahvimmankaan linnan muurit. Ja jouselliset\novat näkemällä nähneet, miten on hyökkäys vihollisen tullen\nsuoritettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSäihkyvä keskipäivä on huikaissut miesten silmät. Ne umpeutuvat\ntulehtuneiksi viiruiksi. Eräät jousellisista ovat jo päivänsokkoja ja\nhieroskelevat kiroskellen silmänpaikkojaan.\n\nPuolisokeitten joukko odottaa luultavasti yhtä sokeata vihollista.\n\nÄkkiä pysähtyy jokainen kädenliike, lakkaa pieninkin ärräpäitten\nsihahtelu. Kolminkertainen ylivoima nousee näkyviin Muoniontieltä.\n\nIlma on yhä seisovan tyyni, mutta se kipinöi silmissä niin että\nvälimatkat sekoittuvat. Pakkanen puristaa joka puolelta, mutta ilma\nläimähtelee kuitenkin kuin helvetin pätsi.\n\nVihollisjono etenee. Se ei näytä odottavan mitään yllätyksiä. Eturyhmän\nkeskellä kompastelee, sauvoitta hiihtäen ja kädet nuoritettuina, Jaakko\nKurki ja tämän lähettyvillä molemmat Luusuan pojat, Aapo ja Yrjänä.\nTakana hiihtävä norjalainen iskee vankia keihässauvansa sommalla\nankarasti olkaan, kiirehtiäkseen ähkivää kurkelaista. \"Peevelin\ntupelkainit\", ärjähtää Jaakko. \"Olenko minä mikä nuijahäntä avannossa,\njotta päähän osutella, häh?\"\n\nMutta kun norjalainen kutitteli keihään rautalehdellä miehen\ntakamuksia, ärähti tämä entistä pahemmin ja kampesi alta pois minkä\nliukastuvilla sivakoilla pääsi.\n\nKeskellä jonoa hiihtää Henrik-päällikkö, samoin ranteet nuorissa ja\nsauvoitta, mutta lisäksi paljain päin, joten ei mikään suojele vangin\nsilmiä tulenpolttavalta auringolta.\n\nHän haparoi sokeana ja kurjana, toinen polvi koukkii joka työnnöltä\nsyvään onnahtaen, toinen jalka laahaa väsymyksestä hervahdellen. Mutta\nkasvoja pitkin kulkee yksinäinen, paksu verijuova, joka on hyytynyt\nmustaksi vereksi.\n\nSääli ja kiukku riipaisee Niklaan rintaa. Sitä on, jumal'avita, lyöty,\naseetonta ja päällikkömiestä...! Niklas on syöksymäisillään pelastamaan\ntuota samaa miestä, jolle hän vielä viikko takaperin oli valmis\nvannomaan kuolemaa. Tuo olento tuossa ei ole enää se pistäväsilmäinen\nsaituri, verojen kiskoja viimeistä kynttä myöten, joka monet kerrat\noli nuoressa sisarenpojassa herättänyt ärtyvää halveksumista. Eikä\nhän ollut enää edes hänen äiti-vainajansa häpäisijä, vaan kaikkien\nkurkelaisten puolesta julmaa piinaa kärsivä mies, luja ja taipumaton,\nkuten hän oli aina ollut suurten vaarojen sukuvaltaa uhatessa.\n\nNiklas on noussut polvilleen. Koivikkaitten kärjet ovat suksien\nvarpaallisissa ja koura keihään ympäri rystyset valkeina.\n\nMutta oikea hetki hyökkäykseen ei ole vieläkään tullut.\n\nVasta kun vihollisen etujono alkaa kiertyä Raattaman puolelle, hän\nheilauttaa keihässauvaansa ja syöksyy mykkänä alas. Ja samassa alkaa\nkuulua taistelun melske myös etujoukon puolelta, jossa Toratin Antti on\nryhtynyt omaan tappeluunsa.\n\nEnsimmäiset iskut lyövät hetkeksi Haalogalannin miehiltä jalat alta.\nNiiden pitkä hiihtojono menettää miehiä molemmista päistä.\n\nPirkkojen täytyy tunkea kahta puolta mahdollisimman nopein iskuin\nahtaakseen vihollisen niin suppealle alalle kuin suinkin. Mutta\nsen aluksi sotkeutuneet rykelmät hakeutuvat kuitenkin vähitellen\nvälkeämpään tilaan ja pääsevät antamaan vastaiskuja.\n\n\"Maan tasalle!\" huutaa Niklas hurjalla äänellä.\n\n\"Päälliköt on pelastettava!\"\n\nMutta taistelu tyrehtyy sittenkin paikalleen. Lyhyet rintamat iskevät\nrinta rinnan toisiansa vastaan. Äheltävään, melkein äänettömään\nverileikkiin tuupertuu mies toiselta ja toiselta puolen. Miesryhmä\nsiellä, toinen täällä vimmautuu kurun pohjista Palkaskeron rinteelle,\njosta vierii tuon tuostakin mies alas taistelevien ja kaatuneitten\nsekasortoon.\n\nVähäisinkään tuulenhenki ei lievitä taistelun kuumetta. Se on pitkän\naikaa kuin petojen tappelemista samassa ja yhteisessä susihaudassa,\njosta ei ole pääsyä muualle kuin manalaan.\n\nNiklaan aivot takovat kuin tyhjää alasinta. Hukka on perimässä, jollei\nsuorastaan taivaan patruunaherrat lähetä ratkaisevaa tulenlieskaansa\nyhä hellittämättömästä auringon pätsistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä, kesken temmellystä, nousee alarinteelle punalta ja\ntervanruskealta paistava pää, jonka tukka törröttää takkuisena kuin\npiikikäs vanne. Ranteet yhä nuorissa koukkii Henrik Kurki keron huippua\nkohti.\n\nPari surisevaa nuolta yrittää kaataa pakenijaa. Turhaan. Keskirinteeltä\nHenrik huutaa jotain suu ammollaan Niklasta kohti. Pää näyttää\nnyökkäävän ylöspäin. Siis hänen, Niklaan, oli seurattava. Tuokiossa\nhän tavoittaa Henrikin ja riipaisee puukollaan tämän siteet poikki.\nMutta Henrik jatkaa yhä ontuvaa juoksuaan keron huippua kohti. \"Könkään\npoika apuun, tuolta!\" Henrik viittaa Muoniontielle. Niklas tajuaa, että\nYrjänä Köngäs on ainakin kokoamassa hajalle lyötyä joukkoaan. \"Anna\nase\", jatkaa Henrik.\n\nNiklas ojentaa keihästään. Henrik yrittää tarttua sen varteen. Mutta\noikea käsi ei nouse, se riippuu kankeana tönkkönä ja mies älähtää\nkovasta kivusta. Hänen käsivartensa on tottakin murtunut kyynärpään\nyläpuolelta. Se on kykenemätön asetta heiluttamaan.\n\nMutta Henrik ottaa keihään vasemmukseensa ja jupisee tuskaan\nkiertyneistä huulistaan: \"Koll Gyrdinpojan on, jumal'avita, kuoltava.\"\nMutta samassa hän lyyhistyy ähkien maahan ja jää makaamaan vasempaan\nkäteensä nojaten. Hetken kuluttua hän yrittää kuitenkin ottaa selvää\ntaistelun kulusta.\n\n\"Anna käsky\", hän saa vielä vaivoin sanotuksi, \"miehet tänne, kerolle\",\nkunnes näyttää taintuvan tiedottomaksi.\n\nNiklas lähettää käskyn Toratille irtaantua hitaasti käsikähmästä ja\nkiertää Palkaskeron taitse keron laelle. Itse hän syöksyy jälleen alas\njohtamaan kurun pohjalla ja rinteillä jatkuvaa kamppailua, lähettäen\ntäältäkin pirkat pienin ryhmin peräytymään tunturin huipulle, josta hän\naikoo alkaa nuolisatein puolustustaistelun.\n\nNorjalaisten voitonhuudot alkavat kiertää kurua ja nousta vähitellen\nrinnettä ylöspäin. Idänpuolelta kuuluu Koll Gyrdinpojan kantava ääni,\njoka kiihoittaa miehiä hyökkäykseen.\n\nMutta tämä käsky on tullut hengähtämän verran liian myöhään. Niklaan\njousista on jo pari ryhmää ylhäällä suojassa, josta alkaa kuulua\ntiheä rautaselkien helähtely. Tämä varjelee pirkkojen jälkijoukon\nperääntymistä, kunnes Toratin Antti kiipeää pahasti kutistuneine\njoukkoineen vastapuolelta.\n\nLaelle saakka kavunneet norjalaiset tuhotaan käsikähmässä, keihäin\nja miekoin, ja pian alkaa säännöllinen jousitaistelu jälleen\nrinnetöyränteen suojiin vetäytyviä vihollisia vastaan.\n\nJyykeäläinen jatkaa hyökkäyksiään. Mutta kerta kerralta ne pysähtyvät,\nsärkyvät ja vuotavat takaisin kuin väsähtynyt hyrsky kurun pohjaan.\n\nHän yrittää kiertää tunturin taitse. Mutta sieltä on rinne sitäkin\njyrkempi. Sieltäkin jokainen uusi hyökkäys syö norjalaisilta miestä ja\nvoitonuskoa.\n\nVasta hämärän levittäytyessä painanteisiin ja kurunpohjiin vaimenee\ntämä hikinen taistelu. Kurkelaiset ovat toistaiseksi turvassa. Mutta\nheidän asemansa näyttää sittenkin toivottomalta. Jouselliset ovat\nnääntymäisillään nälästä ja kiristyvästä pakkasesta, joka kovettaa\nvaatteet jäiseksi panssariksi hikiseen ihoon.\n\nNuolet tekevät loppuansa. Yrjänä Köngästä ei kuulu. Ja jos pääsisikin\nyön turvin apuun, ei hänellä voi olla miehiä kourallista enempää.\nMitään viestiä ei kyetä lähettämään länteen eikä etelään, sillä\nnorjalaiset, joskin ovat ottaneet yöksi asentopaikkansa suurimmalta\nosaltaan kurun suojaan, ovat asettaneet vartijoita kaikille\nilmansuunnille.\n\nEi ole muuta keinoa kuin odottaa aamua, mutta se on kuoleman odotusta.\nPäivän nousten alkava uusi järjestetty hyökkäys merkitsi pirkoille\nmelkeinpä ehdotonta tuhoa, sillä silloin oli vihollinen pääsevä,\njousitaistelun käytyä mahdottomaksi, suoraa päätä käsikähmään\nmusertavalla ylivoimallaan. Musta Taivaskeron tunturiseinä juurellaan\nmykkä vihollinen uhkaa edestäpäin. Avara taivas yläpuolella ja takana\ntuijottaa nääntyneenä makaavaan joukkoon suunnattomalla silmällään,\nkunnes sen rajattomat luomet vähitellen alkavat verenpunaisina raoittua\ntaivaanrannalta, ennustaen viimeistä aamua.\n\nJo iltayöstä Niklas oli sauvasta katkaistulla sälöllä ja nahkavyöllä\nlastoittanut Henrikin olkavarren luut niin lujalle kuin on kyennyt,\njoten tuska on ajaksi helpottanut.\n\nMutta päämies ei ole yön mittaan sanonut mitään muuta kuin harvat\nsanat: \"Riittäköön vasemmukseni Koll Gyrdinpojalle\", ja sen jälkeen\nvaiennut puolittaisessa horroksessa koko yön.\n\nKeskellä pimeintä yötä oli Niklas kysäissyt Antilta: \"Näitkö Jaakkoa?\"\n\n\"Näin sen teutaroivan olkapäin ja jaloin keskellä ahtautunutta\nvihollista ja mässäiltävän tyhjänä säkkinä kurunpohjiin, jonkun kai\npääkuoreen kolkatessa.\"\n\nJa hekin olivat vaienneet synkkinä aamun ensimmäisiin ennusmerkkeihin\nsaakka.\n\nIdän puolella alkavat himmeänkeltaiset pilvensuikaleet venyä vähitellen\npitemmiksi.\n\nNiklas terästää kuuloaan aikoen herättää miehet pienimmästäkin\nrasahduksesta. Toratin Antti on noussut kyyrysilleen yrittäen saada\nselvää, oliko rinteellä tai kurussa jotain liikettä vihollisen taholla.\n\nNiklas tarttuu sotatoverinsa käsivarteen kuiskatakseen hänelle käskyn\nryömiä tarkastamaan myös etelänpuolista rinnettä.\n\nMutta ennenkuin hän on saanut sanaakaan hengäistyksi, tapahtuu\nyht'äkkiä jotain, mikä aluksi kuulostaa kuin olisi tunturimyrsky\ntulossa pohjoisesta.\n\nTaivaskeron päälaki näyttää horjahtavan sijoiltaan. Sen seinän jyrkkä\netelärinne tuntuu humahtavan suunnattomine lumimassoineen alas kuruun.\nJa humahtava ääni, joka muistuttaa kevättulvaisen kosken jäidenlähtöä,\ntuntuu kulkevan kurua pitkin sen itäpäähän saakka.\n\nMutta äkkiä noussut myrsky ei jatku. Se on lakannut ensimmäiseen pitkän\npitkään tohahdukseensa kuin noitasanaan.\n\nNiklas ja Toratin poika seisovat rinnakkain Niklaan koura yhä\ntarrautuneena Antin käsivarteen. He koettavat erottaa ääniä\nalapuoleltaan tai jostain muualta, mistä tahansa. Mutta koko avaruus on\nmykempi kuin koskaan ennen.\n\nOnko Köngäs yllättämässä vihollista, ehkä takaapäin, Taivaskeron\npuolelta?\n\nMutta mitään taistelun ääntä ei kuulu, ei ainoatakaan jousenjänteen\nnousemista rahkaan, ei miekan iskua, ei suomuspaidan kilahdusta, ei\nkuolinhuutoa, ei voitonkarjahdusta...\n\nYhä raskaana seisovassa hämärässä on puolisokeitten miesten mahdotonta\nmitään nähdä. Ja jotain on kuitenkin tapahtunut, jotain ihmeellistä,\njoka on jollain tavalla lopettanut tämän taistelun kuin lakaisee kerran\npitkäisen tuli tyhjäksi tämän matoisen maailman.\n\nTällainen äänettömyys ei ole luonnollista. Se ei ole myöskään taistelun\njännittävää odotusta, se ei ole edes varman kuoleman odottamista. Se\non jotain tyhjää, ehdotonta rauhaa, johon saattaa ainoastaan tuijottaa\nherpautuvin jäsenin ja juhlallisin mielin..\n\nMiehet keron laella ovat havahtuneet kuin jostain maaemon\nsalaperäisestä liikahduksesta eivätkä osaa muuta kuin tuijotella\nkohmettuneina koillisesta nousevaa valoa, joka valuu luonnottoman\nkaukaa kuin paksun kaihen läpi sokean silmään.\n\nMutta Henrik-päällikkö on noussut. Hän on astunut keihääseen nojaten\nNiklaan luo ja ottanut tätä käsivarresta. Sanaa sanomatta, mutta\npäättävästi hän vetää sisarenpojan mukaansa. Ja he astuvat askelen\nalaspäin, astuvat toisen. Pysähtyvät. Astuvat taas.\n\nNiklas tuntee kuuman hien kohoavan hiusrajaan. Äänettömyyttä on\nmahdoton enää kestää. On kuin hän seisoisi eno-miehensä kanssa kahden\nkoko maailmassa.\n\nTaas he etenevät alaspäin, harvoin askelin, varovasti, polvet\nhervottomina notkuen.\n\nMatka kurun äkkiä jyrkkenevälle reunalle tuntuu loppumattomalta.\nMykässä äänettömyydessä ja pimeydessä tuntuu mahdottomalta mitata\nhetkiä ja tuokioita.\n\nÄkkiä he uppoavat syvään lumeen vyötäisiään myöten.\n\nKurun pohjaa, koko kurua ei ole enää olemassakaan. Se on täyttynyt\nreunojaan myöten Taivaskeron seinämästä lohenneista lumimassoista. Ja\nlumivyöry on haudannut alleen vihollisjoukon, ainakin sen osan, joka on\nyöpynyt kurun pohjalle.\n\nMutta miten, millä tavalla?\n\n\"On tapahtunut tunturivyöry\", alkaa Henrik noustuaan jälleen\nkeihäsvarren avulla kovalle rinteelle. Mutta siihen lakkaa puhe, sillä\noikealta kuuluu norjanmiesten yksinäisiä huutoja, joista kuulostaa\ntyrmistynyt säikähdys ja kauhu.\n\nYlhäältä, Palkaskeron laelta, kuuluu Toratin Antin varoittava huuto.\nKeron eteläpuolelta on siellä yöpynyt vihollisryhmä alkanut liikehtiä.\n\n\"On oikea hetki hyökätä\", sanoo Henrik. \"Juokse, johda!\" hän käskee\ntuimasti, jääden kompuroimaan omaa vauhtiaan ylöspäin.\n\nPäivä ei nouse tänä aamuna kirkkaana. Se peittyy laajoihin pilviin.\nHanget jäävät himmeiksi. Pakkanen tuntuu liestyneen. Mutta nyt\naamuyöstä on hankikanto yhä kauttaaltaan kova.\n\nPirkat, jotka nyt hyökkäävät kerolta eteläistä rinnettä alaspäin, eivät\ntarvitse suksia. He marssivat rinta rinnan keihäs tanassa Hanhivuomaa\nkohti, josta näkyy pitkä miehenvarjo järjestävän joukkoa hyökkäykseen.\n\nSe on Koll Gyrdinpoika! Niklas huutaa hyökkäyskäskyn.\n\nHän on vetänyt passaulaisensa. \"Repovuoren peikot, hoi!\" hän huutaa\nuudestaan ja juoksee pitkin askelin suoraan Jyykeäläistä päin.\n\nLähestyessään vihollista hän ei huuda kostoa eikä kirosanoja. Mutta hän\nsupisee säilänsä pyhää lausetta: \"In nomine Domini, in nomine Domini...\"\n\nTällaista heleää, melkein pyhää iloa hän ei ole vielä koskaan tuntenut\nhyökätessään vihollista vastaan.\n\nHänen silmänsä palavat ilomielisinä kuin ilveksenajossa. Aamun himmeä\nilma hyväilee kasvoja. Se valuu kevyesti huohottavasta suusta viileänä\nmaitona sisuksiin. Se on samalla kertaa juomaa ja ruokaa, joka\nvahvistaa valvomisesta riutuneet jäsenet kuin myrrysmiehen sekoittama\nloitsittu lääke.\n\nJyykeäläisen raudankovissa käsissä liikahtelee pitkä miekka tottuneissa\nkaarroksissa. Niklaan notkea säilä ei pääse pujahtamaan sen alitse tai\nylitse. Mutta se läimähtelee uupumattomana ja yhtä norjana kuin on sen\nkäyttelijän nuori vartalo.\n\nKoll Gyrdinpoika näyttää odottavan nuorukaisen väsymistä,\nantaakseen ratkaisevan iskunsa. Mutta Niklaan jäntereet ja keuhkot\novat sitkistyneet uupumattomiksi korpirosvon kolmivuotisilla\nlakkaamattomilla retkillä.\n\nKohtapuoliin alkaa Jyykeäläisen raskaista puuskauksista huokua henkeä\nsalpaavaa väsähtämistä. Hän muuttaa hetkeksi miekankaartonsa yhä\nvarovammaksi puolustukseksi, saadakseen hengityksensä tasaantumaan.\n\nMutta juuri silloin on Niklas päässyt parhaaseen hikeensä. Hänen\nsäilänkärkensä sudenkuva hyppii Jyykeäläisen silmien tasalla kuin joka\nhetki purrakseen miestä kaulasuoniin.\n\nJo kaukaa kuuluu Henrikin huuto: \"Jätä se mies ... minulle!\"\n\nNiklas hätkähtää ja loikkaa erilleen vihollisesta. Eikä\nnorjalaispäällikkö jatka taistelua.\n\nHenrik työntää keihäänsä Niklaalle ja ottaa häneltä miekan\nvasemmukseensa. Niklas katsoo säikähtyneenä. Tuon miehenhän on\nmahdotonta taistella pelkällä vasemmuksellaan! \"Mene\", viittaa Henrik\nalempana taisteleviin jousellisryhmiin, \"tapa muita!\"\n\nNiklas silmää rinnettä alaspäin. Sieltä nousee, Pallasjärveltä,\nparikymmeninen hiihtojoukko. Sen edessä hiihtää Yrjänä Köngäs työntäen\nkahta kättä eteenpäin ennättääkseen ajoissa apuun.\n\nNiklas lähtee viittoen juoksemaan omien miestensä luo, jotka nyt\nalkavat iskeä kahden rintaman väliin joutunutta norjalaisjoukkoa.\n\nHenrik jurisee hampaistaan: \"Saat maksaa rapakaljasi verellä, mies.\" Ja\nsamassa hän iskee kömpelön, raskaan iskun ylhäältä päin Jyykeäläisen\npäätä kohti.\n\nIsku on mennyt pahasti sivuun. Mutta norjalainen on yhä\nhengästyksissään ja ymmällään. Henrik ei suojele ryntäitään, ei\npäätään. Hän käy kimppuun niin läheltä, että vihollinen ei saa tilaa\niskeä.\n\nNorjalaista vastassa ei ole tavallinen miekkamies. Henrikin vihasta\nvääntynyt nenä, kulmallisten synkkä pystyväkö ja musta veren jälki,\njoka vääntyy otsakulmasta leukaperien alle, tunkeutuvat peikonnaamana\npitkän Jyykeäläisen ryntäitä kohti. Nuo kärsimyksen villiinnyttämät\nkasvot hengittävät hänen suutansa vasten. Ja samassa tuntee Koll\nGyrdinpoika säilän terän läheltä kahvaa viiltävän kaulasuonia ja\nuppoavan solisluuta myöten.\n\nHänen .silmänsä ja suunsa avautuvat kauhusta luonnottomiksi. Hänen\nkäsivartensa yrittää nousta viimeiseen iskuun, mutta se jää hamuilemaan\npelkkää ilmaa, ja raskas ruumis lysmyy maahan omaan tulvehtivaan\nvereensä.\n\nHenrik jää syvään ja vapautuneesti hengähtäen katsomaan taistelun\nkulkua.\n\nNiklas ja Köngäs ovat ajaneet vihollisen Hanhivuoman reunamille.\nMustilta näyttävät rykelmät peittävät siellä täällä heidän kulkemansa\nmatkan. Ja lopputaistelu vuomalla päin näyttää olevan viimeisten\narmoniskujen antamista.\n\nHanki upottaa jo paikoitellen Niklaan ja Könkään noustessa väsynyt\njoukko jäljessään yhä paikallaan seisovaa Henrikkiä kohti.\n\n\"Hyvin tehty, pojat\", sanoo Henrik yksikantaan ja ottaa Niklasta\nolkavarresta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta he eivät tiedä vielä noustessaan jälleen Palkaskerolle, kuinka\nkalliiksi oli voitto tullut.\n\nYrjänä Köngäs kysyy, päästyään kerolle, ympärilleen pälyillen,\naavisteleva kauhu kasvoillaan: \"Missä on Juho Könkkölä?\"\n\nHän oli kammennut, yllättääkseen, Muoniontieltä etelään Pallasjärven\nympäritse ja saanut tiedon Aslakin lapeilta, että metsäpirkat olivat\nparisataisena joukkona hiihtäneet jo iltayöstä pohjoista kohti. Ja\nhän, Köngäs, oli jäänyt väijyksiin Pallasjärvelle, odottaakseen\nratkaisevaa hetkeä, Juho Könkkölän hyökkäystä pohjoisten tuntureitten\nsuojissa. Niin, missä oli Juho Könkkölä? Niklas on muistanut Könkään\nensimmäisistä sanoista Könkkölälle lähettämänsä viestin. Ja hän\ntuijottaa silmät synkkinä koko hänen puheensa ajan Palkaskurua ja\nTaivaskeron revennyttä kylkeä.\n\nViimeöinen tapahtuma ja Juho Könkkölän kohtalo selkenee hänelle silmien\neteen näyn kaltaisena kuvana.\n\nHän näkee taival taipalelta, työntö työnnöltä Juho-päällikön kiertävän\nyössä vihollisen selkäpuolelle, Taivaskeron pohjanpuoliselle rinteelle.\nSen takaa nousevat metsäpirkat keron huippua kohti. Etumaiset miehet\nsurmaavat äkki-iskulla keron laelta norjalaisvartijat. Tie on auki.\n\nKäskyille kuuliainen, rehti marras Järveläinen ei ajattele muuta kuin\niskeytyä vihollisen niskaan, ennenkuin on myöhäistä. Hän työnnältää\nsuksensa vauhtiin ja syöksyy kerolta alas.\n\nMetsäpirkat laskevat suinpäin päällikkönsä kantapäillä.\n\nValtavat nietokset, jotka reunustavat jättiläismäisenä räystäänä\ntunturin vyötäröitä, putoavat alas laskevan rintaman painosta\nhirvittävällä huminalla, täyttävät syvän kurun, hautaavat siellä olevat\nviholliset ja ahmaisevat samaa kuolinlaulua humisten myöskin hyökkääjät\nsyliinsä.\n\nHe seisovat nyt omiensa ja vihollisten yhteishaudalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelastustyö on toivotonta. Kestää pitkän aikaa, ennenkuin saadaan\nAslakin kotakunnilta pätö lapioita. Keihäslappein, sylin, kahmaloin ja\ntilapäisesti veistetyin lapioin pelastetaan mitä pelastettavissa on.\n\nVain muutama Juho Könkkölän joukosta vedetään puolikuoliaina\npäivänvaloon. Suurin osa siitä on tukehtunut silmänräpäyksessä\nlumivyöryjen alle. Ja vasta seuraavana päivänä saadaan kaivetuksi esiin\nJuho Könkkölän ruumis, joka makaa pohjimmaisena metsäpirkkojensa ja\nvihollistensa keskellä.\n\nMutta Jaakko Kurkea ja Luusuan poikia ei löydetä kuolleina eikä\nelävinä. Kaivetaan kurua sen itäpäähän saakka, missä Toratin Antti oli\nviimeksi nähnyt Jaakko-herran. Mutta sieltä löydetään vain harvoja\nnorjanmiesten ruumiita ja veriläikkiä ensimmäisen aamun taistelusta.\nPirkkojen ruumiita ei tavata enää syvältä eikä matalalta.\n\nSurumielisesti hymähtäen Henrik laski huomaamattaan vanhaan tapaansa\nJaakko-veljensä kustannuksella karheaa leikkiänsä: \"Sano minun\nsanoneeni, että se kupetsi on ostanut rahamassillaan itsensä Eliaan\nvaunuissa matkan taivaaseen.\"\n\nJa tahtomattaankin naurahtivat lähellä olevat päällikön sanoille. Se\noli heistä kaikista aivankuin iloinen siunaus iloiselle miehelle.\n\nPalkaskurun rinteille, siihen kupeeseen, mihin Henrik Matiaanpoika oli\nsaanut surmaajan kädestä leposijansa, kaivettiin mitaton yhteishauta,\njohon peitettiin kovaan soraan vainajat. Erämaan pappi, Siimon-veli,\noli tuleva ajallaan sen siunaamaan.\n\nJoukkojen kääntyessä kotomatkalle jäivät Henrik, Niklas ja Voikkaalan\npojat hetkeksi seisomaan haudalle.\n\n\"Tämä on raskain voitto, minkä Pohjan-pirkat ovat koskaan Lapin mailla\ntaistelleet\", puhui Henrik mietteissään. \"Mutta myöskin suurin!\" hän\nlisäsi suoristautuen, kuin ryhdistääkseen rintansa entisille sijoilleen.\n\nTaivaankumu oli käynyt jälleen vahvaan sineen. Ja harvojen pilvien\nvarjot alkoivat taas vaeltaa pimentäen silloin tällöin tunturien\nkeropäitä tai hartioita.\n\nNuo varjot toivat Henrikin mietteisiin vaimeata, mutta suurta sanomaa.\nNiissä puhui Könkkölän Anni-tyttären ja Juho-vainajan henki ja ne\navasivat Henrikille uuden, salattujen ajatusten holvin, joskin jälleen\ntutkimattomaan pimeyteen katkeavan. Miksi piti Anni-neidon, tuon pienen\nlumivarpusen pudota varvulta manalan koskeen ja hyvän, tyynen, hurskaan\nja miehevän Juho Könkkölän jättää orpoja jälkeensä, koko sukupolven\ntuhoutua, jotta Kurjet, tuo monien verivelkojen ja väärien tekojen\nsuku, kestäisi asemillaan? Sekö se lie ... sitä hurskasta elämän\njärjestystä?\n\nSitä pitemmälle ei Henrik osannut ajatella. Mutta hän huokasi\najatuksensa jatkoksi: \"Onnellisia kuitenkin ne, jotka saavat antaa\nuhrinsa hyvällä mielellä, kokonaan ja kerrallaan...\" Ja hän katsahti\nrampaan käteensä vaisusti hymähtäen.\n\nNuoret miehet ovat pysyneet syrjemmällä. Niklas astuu lähemmäksi ja\nkatsoo hetken epäröiden enomieheensä. Sanoo vihdoin päättävästi: \"Olen\nvalmis astumaan henkipattoineni tuomittavaksi.\"\n\n\"Hyvä on\", vastaa Henrik, \"kevätkäräjät lykätään heinä-Maarian\naattopäiviksi\".\n\nEikä Niklas nähnyt hänen katseestaan hivenenkään verran sääliä\ntai anteeksiantoa. Hänen harmaissa silmissään oli vain päämiehen\nvääjäämätöntä tahtoa.\n\n\n\n\n20.\n\nSUVI-MAARIAISEN JUHLAPÄIVÄT.\n\n\nSuvi-Maariaisen suuri tuleentumisen päivä on tulossa.\n\nMikä on korrelle noussut, se heilimöi Jumalan ja pyhimysten kätten\nalla. Tornionjoen laajat rantaniityt ja takamaitten jängät ovat\nhehkumaisillaan tuhaksi. Ne vaativat viikatetta tuoksuakseen väkevimmät\nlemunsa laotessaan kalmanterän alle.\n\nKostearantaisten järvien rannoilla suopursu on noussut huumaavimmilleen\nraskaine kukkineen ja väkevine tuoksuineen. Järvien yläpuolella,\nrantakortteikosta toiseen lentelevät sudenkorennot julmia hääpitojaan\npysähtelevin ja syöksyvin parvin.\n\nVielä kukkuu käki hulluimmillaan, ja itserakas kuovi huutaa omaa\nnimeänsä tai intoutuu vieläkin helmeileviin häälauluihinsa, sillä\nuskoton naaras ei ole vielä jättänyt, vaikka parhaat kuherrusajat ovat\njo menneet.\n\nKoko luonto on ikäänkuin seitsemännessä hääpäivässään, jälkihäissään.\nSe on joka kukaltaan tuleentumaisillaan, mutta Jaakko ei ole vielä\naikeissakaan heittää kylmää kiveänsä veteen noituakseen ilmoille kesän\nensimmäistä hallaa.\n\nKurkelassakaan ei vielä hiota viikatteita eikä näpräillä haravia.\nSiellä valmistellaan suvi-Maariaisen suuria juhlia, joissa piti\njuotaman Taivaskeron taistelun voitonmaljat, mutta myöskin ratkaista\nkäräjillä kauppakuntien tärkeitä asioita.\n\nSukua kertyy taloon ja kauppakuntien päälliköitä. Lähitaloissa,\nmolempien salmien rantueilla, on muuta kansaa orpanoimassa tai tutun\nkauppaa vierailemassa. Monen monella vaimolla on suruliina päässä.\nMutta hautajaiset on jo itketty. Murhe on ennättänyt painautua leskien\nkasvoilla itkujen uurtamiin juonteisiin, joko uusiksi, tuskin vielä\nnäkyviksi vanhuuden rypyiksi tai alakuloiseksi hymyksi.\n\nMarrasjärven Kaarina-emäntä on jo saapunut päiviä sitten lapsineen.\nHän liikuskelee hiljaisena juhlan valmisteluissa. Mutta joutaa\naskareittensa keskellä entistäkin hellemmin hoivailemaan pienokaisiaan.\nTuo vehmas nainen katselee entistäkin ihanammin hiljentyneen itkun\nvalottamilla silmillään. Niissä asuu nytkin aivankuin tulevan\nsynnyttämisen iloa. Sydämensä vaivasta hän luo uutta elämää,\nsatakertaista rakkautta jo synnyttämilleen lapsille, joissa \"tuo hyvä\nja rehti\" Juho Könkkölä elää. Rakastava nainen ei lakkaa näet koskaan\nsikiämästä, kantamasta ja synnyttämästä. Mutta ihanimmat hedelmät hän\nkypsyttää rakastamalleen vainajalle.\n\nMiukin Elle-emännänkin meheville huulille on painautunut hivenen\nverran kovettunutta kärsimystä, sillä nyt hän vasta on itkenyt totiset\nleskenitkunsa iloisen Jaakko-herransa muistoksi.\n\nMutta hän liikkuu Putaan juohteen nurmirannalla, johon Niklaan\nkorpirosvot on pantu leiriin, sittenkin nopsana kiepsahdellen\njakaessaan piikojen avulla laveista kaaroista miehille keittokalaa ja\nhaarikoista olutta palanpaineeksi. Tosin vilahtaa hänen silmissään\nmilloin kiukku, milloin katkeruuden mustukainen. Mokomatkin, senkin\nkorpirosvot! Eivät olleet osanneet pelastaa kauppakunnan verevintä\npohattaa. Ja missä oli nyt hänen korein onnensa -- kahisevat\nsilkkihameet oululaisen porvarinrouvan lanteilla? Tipotiessään!\nPeevelin tupelkainit, hän äsähteli silloin tällöin, sillä\nJaakko-herrakin oli joskus kiroillut samalla sanalla.\n\nAunis-emäntä on kuin herännyt yksinäisen tupansa pitkästä hämärästä.\nHän näyttää yhäkin laihtuneelta, kasvoilla on riutunutta väsymystä, jos\ntarkemmin katsoo, mutta touhu aamusta iltaan on nostanut vaaleata punaa\nhänen poskipäilleen ja silitellyt leuanalustan varhaisia ryppyjä.\n\nNiklas ja Voikkaalan pojat, Iivari ja Matti, loikovat Myllymäellä,\njosta he seurailevat rantalaiturilla liikuskelevaa Henrik-isäntää.\n\n\"Aikooko se sittenkin, tuo iso-eno, panna meidät kaakinpuuhun tai\nhirteen?\" kysäisee Iivari Niklaalta.\n\nTällä ei näytä olevan kiirettä vastaamaan, hän on jäänyt tuijottamaan\nkepeätä pilven hattaraa, joka leijailee avaruuden sinessä.\n\nMatti-poika murjottelee. Tiuskaisee lopulta, hiven itkua kurkussa:\n\"Kas, kun ei isä-ukko ja äitimuori jo pääse sieltä tulemaan...\" \"Ei\ntässä auta, pulliainen, parhaankaan kanan kaakatus\", naurahtaa puoliksi\nkiukuissaan Iivari ja nykäisee nuorempaansa niskavilloista.\n\n\"Auttaapas\", kivahti Matti, \"äiti-muori kun laskee sellaiset papanat,\nettä hiuku tulee isoillekin herroille, niin...\"\n\n\"Taputtamista se on tammanpotku näissä asioissa, tenava\", jatkoi Iivari\nvälittämättä tällä kertaa edes tukistaa velipekkaansa.\n\nMatti nousi muka niuhotellen ja kapusi tuulimyllyn portaille\nkurkkiakseen veneiden tuloa Putaanjuohteelta päin.\n\n\"Tulee mitä tulee\", puhui Niklas yhä hattaran leikkiä seuraten, \"tie on\nauki Jäämerelle, Näätämöön ja Vesisaareen miespolven ajaksi, eikä se\nmuutu tuomioista\".\n\n\"Kuule\", tarttui Iivari Niklasta olkaan, \"nihtimiehet ovat yhä\nOulunsuissa, täällä ei ole muita kuin Könkään jouselliset ja\nparikymmentä kotomiestä, painetaan täältä huithapeliin, Marrasjärvelle,\nniin tuota ... nääs, hulluna on hyvä olla, kun vain ei järki puutu\",\nyritti mies rentoilla.\n\n\"Olen antanut sanani ja siinä pysyn\", Niklas puhui tuimasti.\n\nMutta Iivari oli kiepauttanut itsensä pystyyn ja riuhtaisi\nhurjuuksissaan: \"Ennen minä painun vaikka helvettiin hera vellille kuin\ntänne ... pokkojen eteen tuomiolle!\"\n\n\"Kuulepas, mies\", nousi Niklas ottaen toisella kouralla orpanaansa\nryntäistä, \"minä olen kapinannostaja ja minä ne kihlat kannan. Sinulla\nja veljelläsi ei ole tähän leikkiin muuta osaa kuin minkä kestät\nisä-Voikkaalan kirojuhlat ja Matti äiti-muorinsa löylyttäjäiset\nsaunannurkalla.\"\n\nIivari oli karata kimppuun. Mutta tunsi hojakasta varrestaan huolimatta\nväkevämpänsä kouran sepaluksessaan ja sanoi silmät synkkinä: \"Omin päin\nläksin mukaasi enkä sinun armojasi tarvitse, en, jumal'avita, vaikka\nautuus menisi.\"\n\n\"Hoi, hoi, Iivari, hoi!\" huutaa samassa myllynportailta Matti,\n\"äiti-muori istuu teljolla ja pui nyrkkiä nenänsä alla!\" Ja poika\nlähtee juoksemaan laituria kohti.\n\nJa siinä he laskivat rantaan kolmisoutuisessaan, isä-Voikkaala perässä\nja Ursula-muori lähiteljolla hakien jo kaukaa katseillaan pahankurisia\ntenaviaan.\n\nMitä hän liekin toraillut veneessä, tyrskähti hän nyt heleään\nitkuun. \"Voi, minun Matti-pullukkaani, voi minun Iivari-poikaani,\njesta-Marja, ettäs pyhät taivaanväet vielä helmoihini saattoivat omat\npikkaraiseni...\"\n\nIivari, täysissä ijissä oleva mies, työnsi äitinsä kovakouraisesti\nsyrjään. Mutta Matin huulet, jotka olivat säilyneet perin höllinä\njousellisen ikään saakka, väpättivät ankarasti huolimatta muka\nmiehekkäistä kurkunkaraisuista.\n\n\"Vai niin, vai\", jatkoi Ursula-muori hengähtämättä Henrik-veljelleen,\njoka seisoi yhä oikea käsi siteissä syrjemmällä, \"sinäkö tässä minun\nristiin kastettuja poikiani muka kaakinpuuhun panemaan? Ettäs sen\ntiedät, jesta-Marja, sanon minä ja sanotaan pipliassa, että niinkuin\nkana kokoo poikansa siipeinsä alle, niin... Ettes häpeä, omaa sukuasi\nja vertasi sutena syömään... Ja mistä hyvästä? Mokomastakin! Ja missäs\nnyt olisit? Huithapelissa! Jyykeäläisen kupinnuolijana karsinan\nloukossa, jollei ... Suvi-Maariaisen kautta, sanon minä ja samaa minä\nsanoin tuolla äsken isä-Iivarille, jotta sattumaa se on miesraiskojen\nelämä...\"\n\n\"Sattumaa, sattumaa, muoriseni\", yritti Voikkaala keskeytellä, \"kuin\nTervolan Jussin akanoita!\"\n\n\"Heh, häh?\" töksähti Ursula-emännän ajatuksenjuoksu yht'äkkiä puolison\nleikkisänään. Hän pyyhkäisi liinannurkalla näppärästi suupieltä ja\nläksi suu mutrullaan, huoaten ja voihkaillen Matti-poika mukanaan\nnousemaan taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tullaan Maariaisen etsikkojuhlan aattopäivään.\n\nKoko helteisen heinäkuun päivän ovat Marrasjärven ja Miukinniemen\ntenavat mekastaneet Tiinuksen muorin pirtinnurkalla ja räpiköineet sen\nvuoltevalla hiekkarannalla.\n\nMutta nyt he seisovat merkillisen hiljaisina Kurkelan\nisännäntuvan seinustalla. Ja vaiteliaina kulkevat viimeisissä\npöydänkattamisaskareissaan niin piiat kuin emännätkin, vieläpä\nisot miehet, vanha Pellikan ukko, joka kyyhöttelee mallassaunansa\nkynnyksellä, ja talon taatut jousellismiehet, sillä lapinvoudin tuvassa\nistuvat päällikkömiehet käräjiä.\n\nPääsyytetyt, Niklas, Voikkaalan pojat ja Toratin Antti, odottavat tuvan\nporraspuolella käskyä astua kuultaviksi ja tuomittaviksi.\n\nTuvassa istuu Henrik voudinviitassaan ja sivupenkillä Iivari Voikkaala,\nLuulajan Oravainen, Yrjänä Köngäs ja pari vähäisempää päällikkömiestä.\nSyytetyt on tuotu ovensuuhun. Henrik on luetellut lyhyesti Niklaan\nrikokset. Hän oli häväissyt voudinviittaa, karannut henkipatoksi\nkorpeen, yllyttänyt osan metsäpirkkoja suoraan kapinaan, rikkonut\nomin päin rajarauhan Vienaan päin ja lähettänyt röyhkeitä uhkauksia\nVoikkaalan mukana kauppakuntien päämiehelle houkutellen kaiken lisäksi\norpanansakin korpirosvojen matkaan.\n\n\"Myönnätkö tämän kaiken tehneesi, Niklas Kurki?\" kysyy lapinvouti,\n\"Tehnyt olen ja vähän enemmänkin\", Niklas hymähtää mietteliäästi,\nyksikantaan.\n\n\"Kukin sanokoon vuorollaan, mikä on tällaisessa tapauksessa pirkkojen\ntapa ja laki\", isäntä viittaa Yrjänä Könkäälle, päälliköistä\nnuorimmalle.\n\nTummanpuhuva, jäntterä Köngäs aikaili hetken hämillään, mutta tulvahti\nvihdoin puhumaan melkein kiukkupäisenä:\n\n\"Jos tässä jotakuta syytetään huonosta teosta kauppakuntien asioissa,\npantakoon vaikka minut rautoihin, sillä minun jouselliseni lyötiin\nhajalle kuin riekkoparvi, mutta Niklas pelasti neljä kauppakuntaa ja\nniiden päämiehen. Olkoon oikeus kova. Mutta tässä joessa on monta\nmutkaa...\"\n\n\"Mutta laki on suora, Yrjänä Köngäs\", sanoi Henrik. \"Mitä muuta\npuhutaan?\"\n\n\"Minä olen jäävi\", sanoi Voikkaala, \"pojanjullieni vuoksi. Mutta\nsaisikos kysyä, Henrik-lanko, onkos meillä oltu nuoria ja hulluja?\nHulluilla ne tulisimmat kosket lasketetaan ja huimimmat iskut\nisketetään. Ne ne kiskovat kivestä tuohta ja juoksevat miekkojen teriä\npitkin, jotta pilvetön taivas verta sataa. Hullupäisestä korpirosvosta\nmies tulee, mutta ei tyhjän nuhjaajasta. Ja nuoren sankarin kuolema on\nkalliimpi kuin Ummajoen tuhannet päärlyt. Ja kuitenkin. Kuka heitti\nsoreammin päänsä Taivaskerolla miekan alle kuin tämä Satakunnan\nDaavidin ja sinun oman sisaresi poika? Ei pirukaan, ei pyhä Jaakkokaan\nmestauspölkyllä! Se on vissi, lempo soikoon, kuin papin aamen kirkossa.\nJa jos se poika kiskotaan hirteen, veisaan minä sellaisen sielumessun,\nettä enkeleitä lentää kuin piikasia runtuviikon markkinoilla tai\ntunkopyhänä Turun piispankirkossa. Niin että ... minun pojilleni tee\nmitä tahdot, kun et henkeä ota. Mutta Niklas pantakoon Juho Könkkölän\nsijalle Marrasjärven päälliköksi.\"\n\nHenrik oli alkanut tuskin näkyvästi hymyillä. Mutta hän kääntyi vielä\nHannu Oravaisen puoleen. \"Niin, tuota\", tapaili Luulajan päällikkö,\n\"laki on niinkuin se luetaan. Mutta parempi puolet armoa kuin puolikas\nvääryyttä, jotta jos henkipattous riittäisi, pariksi vuodeksi,\ntarkoitan...\"\n\nLapinvouti ei näyttänyt enää kuuntelevan Oravaisen jaarittelua. Hän\npainoi nyrkkinsä lujasti pöytään ja ryhtyi langettamaan tuomiota.\n\"Kuten sanottu, laki on suora, se ei jätä rikosta rankaisematta.\"\n\nPuhujan otsavaot olivat uurtuneet ankaran näköisiksi ja sanat olivat\nkovat. Mutta huulille oli taas ilmestynyt salaperäistä hymyä ja silmät\nalkoivat loistaa nuorekkaasti, melkeinpä koirankurisesti niiden\nkatsoessa syytettyjä kohti.\n\n\"Tuomitsen siis Niklas Kurjen, Iivari ja Matti Voikkaalan, kolmen\nvuoden henkipattouteen. He saavat lapinvoudin arkusta täydet rahamassit\nvöihinsä ja he purjehtikoot 'Matti Kurjella' Danzigiin, jossa heidän\ntulee kolmen vuoden ajan oppia porvarikoulussa luvunlaskua, kirjoitusta\nja saksmannien kieltä, jotta heistä tulee taitavia kauppamiehiä\nja kokevat samalla etelän kaupunkien sodankäyntiä ja raatimiesten\nhallitustapoja, kyetäkseen kerran johtamaan sodassa ja rauhassa\npirkkojen kauppakuntia.\n\n\"Sinä, Antti Toratti, kärsit henkipattoutesi johtamalla Marrasjärvellä\nmetsäpirkkoja Niklas Kurjen sijoillisena, kunnes hän tulee ottamaan\npäällikkyyden omiin käsiinsä.\n\n\"Tässä on teille kaikille sekä oikeus ja laki että armo ja ansio.\"\n\n\"No, Juortanin kamelit!\" kuului poika-Iivarin suusta reima hohotus.\nMatti-poika nuuhkaisi nenännykeröönsä. Toratin Antti työnsi rennosti\ntoisen jalkansa toisen eteen ja irvisti sellaisessa ilossa Niklaalle,\nettei päässyt hammaskolosta pikkaraistakaan tirskausta. Mutta Niklaan\nkatse, joka uhosi ihailua ja kiitollisuutta, näytti vannovan silmästä\nsilmään esimiehelle pyhää, peruuttamatonta valaa: \"In nomine Domini,\npäämies, olet ylempi kaikkia muita.\"\n\nTällä aikaa isä-Voikkaala oli jo läimäyttänyt kaksin käsin\nsaapasvarsiinsa. \"Eikä Salomolla kaikkine akkoineen\", hän remusi,\n\"ollut puoltakaan sitä viisautta, mitä sinulla, jurilas!\" Ja hän löi\nlangolleen kättä, niin että kaiku kimmahti valkeassa tuvassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä kipunoivat tyynenä vuolteilevat salmet hehkuvassa auringossa, kun\njuhlavieraat istuivat pitopöytään, jossa Niklas istutettiin isännän\nviereen kunniapaikalle.\n\n\"Istu, istu, sillä nyt olet oikea Kurki\", sanoi Henrik epäröivälle\nsisarenpojalle. \"Onpa hyvinkin\", lisäsi Voikkaala, \"kurjen ovat tanssit\nja tappelut sillä pojalla!\"\n\nTällaista hiljaista iloa ei. Niklas muistanut koskaan tunteneensa. Nyt\noli hänen poika-aikansa rintaa kutistava, sanomattomanakin nurkissa\nsihajava \"äpärä\" pyyhitty pois enomiehen muutamalla sanalla. Nyt kiersi\nhänen verensä tyynen lämpimänä. Korpien hiilenmustat pirut, liekkiöt,\neivät enää häijyilleet hänen korvissaan. Nyt oli suvi-Maariaisen juhla.\nJa suvi-Maariaisen nimeen oli kerran luvannut hänelle kuuluvansa\nIrnijärven kireäpalmikkoinen tytär, jolla oli ollut kaulassa Ummajoen\nhelmet ja sininen esiliina, silloin, heidän viimeisenä päivänään...\n\nSyvä, kaiken sovituksen kaipuu kihosi hänen silmäänsä aivankuin\nrukouksen kasteena. Ja hän sopersi juhlamielen hitaasti yletessä\npitkin pintapöytää enomiehelleen, tuttavallisemmin kuin oli koskaan\ntähän mennessä kyennyt: \"Mitäs sanot, enomies, jos sovitettaisiin\nsen isäukonkin vaivat vanhuudenpäiviksi? Kuulin Uhtuan-retkelläni,\nettä se on neljänneslipullisen päällikkönä Viipurin linnassa, Kaarle\nAkselinpojan palveluksessa.\"\n\nHenrik painui pitkäksi toviksi mietteisiin. Sanoi vihdoin: \"Kun\nolet käynyt Danzigit ja Tallinnat, saat purjehtia Viipuriin isääsi\ntapaamaan. Noh? Mitäs sanot?\" enomies kysäisi kuin houkutellakseen\nuuden ilon nuorukaisen kasvoille.\n\nEikä Niklas osannut mitään vastata. Hänen povuksensa täytti kurkkua\nmyöten kaiken onnellisuuden tulva, joka hukutti sanat, vieläpä\najatukset.\n\nIivari Voikkaala joi parhaillaan Jaakko Kurjen muistomaljoja. Hänen\nsuuren nenänsä hormi tuhisi ankaraa liikutusta. Hänen pitkä huulensa\ntörähytteli kuin kurki hääpidoissa suomättäillä. Ja hurja, kalteva otsa\noli kääntynyt akkuna-aukosta tulvivaa valoa kohti.\n\n\"Humala on olven suola, sanotaan\", hän aloitti. \"Mutta se mies, se\niso-Jaakko, se oli Kurkien veressä elämän suola kautta viiden haavan ja\npyhän Ursula-muorin! Sillä miehellä se vasta oli ilon tupsu päälaella\nja sen alla äly kuin partaveitsi. Se kun peijasi Pihkovan miehen\nmarkkinoilla, ei jäänyt ryssänmassiin enempää kuin tenka ja riuna\nkilisemään. Ja se kun laulahteli harjakaisissa, niin ruttopunaisina\npaloivat piikojen posket. Ei ole ollut eikä tule olemaan, ei Kaanaan\nhäissä eikä Konstantinoopelin juomingeissa sellaista miestä.\n\n\"No, tosin ei ollut miehestä sotaherraksi. Mutta milläs me, koira\nsyököön, olisimme tapelleet, jos se herra ei olisi puijannut\nsotapäällikkö Mammonaa, milläs, kysyn minä? Sanokaapas se, Juortanin\nkamelit, jos lienette tätä miestä herrempiä!\"\n\n\"Totta puhut, totta\", kuului hyväksyvää sorinaa.\n\n\"Totta puhun, vaikka sana päivässä tulkoon!\" yltyi puhuja. \"Ja\nhypitänpä miekkani terällä, joka vastaan panee, hypitänpä, jotta humu\nkuuluu ja haudalla veisataan.\"\n\nVanhan hurjimuksen kasvot olivat leimahtaneet tulenpalaviksi. Humalan\nsiivittämä ylistyslaulu kuulosti lukemattomien vainotaipaleitten\nsotijasta taistelun melskeeltä. Ja hänen sormensa alkoivat tanssia\nmiekankahvalla kuin ärsyttääkseen tappelijat hereille ja itseänsä\nvastaan.\n\nPuhujan nostaessa juomakannua autuas ilo ja ystävyys naaman jokaisessa\nkureessa alkaa avonaisesta ovesta ja ikkunaluukuista kuulua kaukaista,\nrömeä-äänistä laulua.\n\nJuhlijain hereimmässä nousuhumalassa kuului tuo laulu aluksi heidän\nomain korviensa soitolta. Tuo kantava, mehevän miehekäs ääni oli\nniin tuttu. Oli kuin Jaakko-herra olisi tullut jatkamaan laulussa\nmaanpäällisen elämänsä iloja, välittämättä odotella pyhäin miesten\npäivää, martaitten saunomisiltaa.\n\n    \"Meit' armias Herra auta,\n    nyt on tunturin rinnassa hauta.\"\n\nSanat olivat alkaneet kuulua. Ne hukkuivat taas. Mutta nuo samat\nkertosäkeet kuuluivat hetken kuluttua entistäänkin selvempinä. Ja\nsamassa juoksee ovesta Könkkölän Heikki-poika huutaen jo kynnyksellä:\n\"Jaakko-eno laulaa!\"\n\nKoko pitopöytä tyhjenee. Rantalaiturille kertyy väkeä.\n\nVenettä ei vielä näy, mutta hevoslauma juoksee Putaan puolista rantaa\npohjoista kohti ja laulu kuuluu yhä saaren itäpenkereitse sillalle\nsaakka.\n\nTenavat vilistävät rantaa pitkin salmelle. Mutta Henrik ja muut\npäälliköt jäävät laiturille.\n\nPutaan juonteesta irtautuu vene. Naisihminen, Miukin Elle-emäntä,\nryhtyy sitä soutamaan saapuvaa venettä kohti, joka tuolle puolelle\nrantaa on jo näkyvissä.\n\n\"Se se on\", sanoo Voikkaala, \"kyllä hyvä kana omansa tuntee ...\nkiekumallakin.\"\n\nJo kaartaa näkyviin tulijain vene, jossa istuu perässä itse ilmetty\nJaakko-herra. Ja tuttuja ovat jo tänne saakka muutkin tulijat. Luusuan\npojat ja Aslak-lappi kirjavassa kesäpeskissään soutavat. Margareetta\nKurki heleä lapinliina päässä ja Siimon-veli valkeassa alusviitassaan\nistuvat sivuteljoilla toisiansa vastapäätä.\n\nVene pysähtyy. Jaakko-herra on noussut seisoalleen ja levittänyt\nkätensä Elle-emäntää kohti, joka pää koko ajan napottaen Jaakkoa kohti\niskee kipakan tiuhasti airoillaan.\n\nJa siinä istuu yhdellä ainoalla kahmaisulla Jaakon polvilla\nElle-emäntä, pehmeitten käsien halatessa miestä tyrskivässä itkussa ja\nhellässä naurussa.\n\nMutta kun vene on taas lähenemässä laituria, lyö Jaakko tahtia\nLuusuan pojille ja Marketta-sisarelleen, jotka lauloivat pirkkojen\nvoittokulusta ensimmäisen säkeistön.\n\nTämä kiertää tyyniä rantoja pitkin suruisin sävelin kuin pyhäinen\nvirsi. Siinä soi pohjolan kansan suru, kauhu ja ylpeys jylhästä\ntaistelusta tuntureitten perillä.\n\n    \"Oli Niklas Kurjella kaksi sataa,\n    mut kolmin kerroin tuli Norjan miestä.\n    Jo pilvet kulkivat kalman rataa\n    ja päämiehet kantoi he vankien iestä.\n    -- Meit' armias Herra auta,\n    joko murtui pirkkojen rauta!\"\n\nLaulu katkesi laiturilla seisovien suureen huutoon. Miesten kädet\nolivat nousseet korkealle, aivankuin olisivat kourat kiristyneet\nmiekkojen kahvaan ja terät leimahtaneet kipinöitsevässä auringossa.\n\nJaakko-herra kompuroi viimeisenä veneestä. Hänen kasvoissaan on\nrupuliaista rohtumaa, punaista ja mustaa, sekä puoliksi parantunutta\npintahaavaa. Ja kirjavalta paistaa harvasta tukasta yksinpä miehen\npäänahkakin. Mutta naurussa ovat yhä hänen mehevät huulensa.\n\n\"Janottaa, vietävästi janottaa\", Jaakko tokaisee ensimmäisiksi\nsanoikseen ja siinä siunaaman hetkessä on Elle-emäntä taputtelemassa\nrantapolkua taloon päin.\n\nKysymyksiä satoi joka puolelta. Mutta Jaakko astui hänkin talon\ntanhuville päin. \"Jotta manalan olvetko?\" hän sanoi. \"Ruosteelle ja\nHaalogalannin turskanlöyhkälle\", kääntyi hän vielä polulta tokaisemaan.\n\nPitopöydässä ovat taas kaikkien silmät tapillaan ja yhä satelee\nkysymyksiä. \"Ei laula tämän pojan kieli\", sanoo Jaakko, \"ennenkuin on\nmako täynnä humalan vierrettä\". \"No saamas pitää\", Voikkaala nousee,\nnostaa uuden tynnyrin pöydän päähän ja laskee juhlakousan täyteen. \"Ja\nriittäähän sitä tässä talossa ainakin sadan nihtimiehen vuosimuonan\nverran.\"\n\nJaakko ryhtyy puhumatta ja pukahtamatta syömisiinsä ja juomisiinsa.\n\nSiimon-veli, jonka lapinmiesten repelemässä munkinviitassa on monia\npäin ompelun ja paikkailun jälkiä, ja Margareetta sekä Luusuan pojat\nja Aslak on istutettu pöydän yläpäähän. Elle-emäntä seisoskelee kädet\nrinnan alla, suu ja silmät somasti sykkeröllään Jaakon hartioitten\ntakana, tuon tuostakin täyttäen kousaa ja sipaisten makupaloja herransa\neteen lautaselle.\n\nAunis-emäntä istuu seinäpenkillä isännän tuolin lähettyvillä.\nKaarina viettää aikaa enimmäkseen yksinäisessä emännäntuvassa.\nMutta Ursula-muori vuoroin patsastelee muurin puolella piikojen ja\napuvaimojen vaiheilla, vuoroin istahtelee poikiensa viereen, varsinkin\nMatti-pullukkansa. Hän huokailee suuresta onnesta ja surusta:\n\"Oi, oi, oi, oi, jesta-Marja, jestas sentään, että mahomettien ja\nmurjaanien maahan minun Matti-poikaseni!\" Niin hän voivottelee, mutta\nnauraa taaskin, niin että korvallisille laskehtiva myssynmuotoinen\njuhlahuntu lysähtää kallelleen ja kireä nuttu rinnan puolelta paksuine\nhopeahelyineen hyllyy ja kilajaa. Poikiensa kunniasta hän hellästi\nylpistelee ja tällä kertaa myöskin omasta puolisostaan, jonka harvan\nparran harmaat parransuikaleet karrittavat hänen mielestään nyt niin\njalosti ja arvokkaina. Eikä hän muista koskaan torailleensa rotevalle\nherralleen tämän mahomettilaisista synninelkeistä ja helmasynneistä.\n\n\"Lie ollut Herran-velikin tappelussa, kun on pyhä kaapukin kuin\nlinnunpelättimellä?\" kyselee Voikkaala.\n\n\"Lienenpä ollut, Voikkaala, kamppailussa Jumalani kanssa.\" Ja Siimon\nkertoo lyhyesti tapaukset Paadarin Jubmelinkuvalla ja uhriavannolla.\n\nMargareetta oli laskenut hiljaa kätensä pöydän varjossa Siimonin\nkäteen ja kääntyi veljensä puoleen. \"Niin, Henrik, täällä on kuulema\nParasniemen alttarilla kirkkoherran paikka tyhjä. Augsburgin\nluostarikoulussa vihityn papin on helppo saada Konrad-piispan siunaus\nvirkaan, jos sinä, hänen korkea-arvoisuutensa lellipoika, sanot sanasi\nhänen puolestaan.\"\n\nJa veljen vastauksen viipyessä hän katsoi silmät säteillen ympäri\njuhlapöytää.\n\n\"Niin, me olemme käyneet kuoleman läpi kuten tekin. Ja meillä on nyt\nuusi Jumala. Oletko valmis, Henrik, puoltavaan sanaan?\"\n\nHenrik vastasi hieman ylpistellen. \"Et näy muistavan, että Tornion\npappi on Upsalan arkkipiispan lampaita. Mutta liepä jo sekin herra\nsaanut soopelinnahkoja kylliksi, jotta jo huomenissa messutkoon\nSiimon-herra Juunas-vainajan kasukassa. Kättä päälle sen vahvikkeeksi.\"\n\nJa hän ojensi pöydän kulman yli vasemmuksensa Siimonille ja\nMargareetalle.\n\n\"Ohhoh, hohhoh\", huokailee jo Jaakko-herra kylläisenä.\n\n\"Johan ma sen sanoin\", nauraa Voikkaala, \"ero se on jumalanviljalla ja\nkirnupiimällä\".\n\n\"Sanopas muuta! Nyt on tämä mies hengessään kuin isäntätalon\nkaljatynnyri ja veisaa viimeisen värssyn siitä kauheasta Taivaskeron\ntappelusta.\"\n\nJaakko alkaa lyödä tahtia Margareetalle ja Luusuan pojille, jotka\nvähitellen tarttuvat laulun sanoihin:\n\n    \"Juho Könkkölä hiihätti ilveksensä,\n    sylin mittasi tunturin yötä.\n    Jalan poikasi, ryntähinensä\n    kero taivahan sortui myötä.\n    -- Meit' armias Herra auta\n    nyt on tunturin rinnassa hauta.\"\n\nLaulun kertosäkeitten vaiettua vallitsi syvä, pitkä sanattomuus\nlaveassa pirtissä.\n\nVoikkaalankin täytyi siemaista jalo ryyppy, ennenkuin hän pääsi taas\npuhumisen alkuun.\n\n\"Taisivatpa olla rupihuulisia manalan tyttäret, kun on joka muiskulta,\nnään ma, jäänyt rohtuma miehen naamaan?\" houkuttelee hän kautta rantain\nJaakkoa tarinan alkuun.\n\n\"Niin jotta\", Jaakko pyyhkielee suupieliään, \"mitenkäkö selvittiin\nmanalan porstuoista? No, ka, samalla tavalla kuin sen entisen\nkalastajan kettu ja hullun metsämiehen palokärki. Ja nuo Luusuan pojat\ntekivät enkelinvirkaa.\"\n\n\"No, ei siinä nyt ollut enää kellään paljon muuta tekemistä kuin\nsilmänsä pestä ja oikaista itsensä ruumisarkkuun\", tokaisee Luusuan\nYrjänä-poika.\n\n\"Eipä ei\", Jaakko jatkoi. \"Mutta muistatkos, Toratin Antti, että\ntapellessasi miekka kourassa meitä nyöritettyjä vankeja kohti,\nminä puksailin päälläni, laskettelin takakavioillani, kamppasin ja\nhyppielin, päästäkseni irti vihollisrykelmästä? No, niin. Siinä\nkolkkasivat taaskin minua pääkuoreen. Menin mullin mallin. Mutta älli\nei mennyt. Nyhjäisin Yrjänä-pojan vierelleni ja kuihasin korvaan:\n'Älä liiku, makaa kuin ruumis.' No, siinä me rytäkässä rojotettiin\nmikko-repolaisina ja huokailtiin tämän maailman pahuutta.\n\n\"Anturat polkivat meitä kuin vierasta sikaa. Yksi ja toinen sohaisi\nkeihäällään, koetellakseen mistä päin vielä sattuisi henki pihisemään.\nSe oli vasta riepotusta! Ja tuo Luusuan poika tuppasi kiroilemaan.\n\n\"Mutta minä poika muistin, miten tekee punapäinen palokolli, kun se\nmakaa illankuhjeessa kynsistään petäjänkyljessä ja poikaviikarit\nkumahuttelevat kangella puunkylkeä. Se ei päästä ääntäkään, ei se lennä\nkauas eikä se heräile tuon vertaisista. Unissaan se vain kiepsahtaa\nnaapuripuuhun ja taas makaa hievahtamattomana kuin yökkö talvikolossaan.\n\n\"No, ka, minä samalla tavalla! Kun tuli pisto, minä vain rehjotin kuin\nomassa arkussani, kun tuli potku, minä kellahtelin minkä potku riitti.\nJa taas makasin kuin vanha lotja ruovikossa.\n\n\"Mutta äläpäs, kun kärhämä alkoi siirtyä sinnemmäksi, nostin päätäni\nja vieressäni makasi kaatunut norjalainen, jolla oli miekka huotrasta\npuoliväliin maalla. Minä kuihaisin taas Yrjänälle, joka teki työtä\nkäskettyä. Alkoi hangata rannenuoriaan miekanterään.\n\n\"Norjanmiehet juoksivat kerolle päin huutaen voitonhumalassaan sentulen\nperhanasti. Mutta silloin oli jo Yrjänä hinkannut ranteensa irti,\nleikannut minun ja velipekkansa köydet poikki.\n\n\"Ja siitä ei sitten alkanut mikään sankaritaival, sillä olinpa pehmeä\npäätä ja takamusta myöten kuin nauriinmollo keitossa. Luusuan poikien\nenkelinsiivet minut kantoivat, syntisäkin, Raattaman kylää kohti, josta\npäästiin Aslak-lapin porotokkaan ja sieltä sen peevelin kyytiä tämän\npyhän miehen ja nunnan lemmenmajalle, jossa mies pantiin nahkasten\npäälle ja alle. Ja totta totisesti, Naantalin pyhälle Piritalle\nkiitos ja kunnia, sillä Armonlaakson nunnien pottiloissa oli ne yrtit\nja voiteet keitetty, joilla laupias sisareni minut hauteli jälleen\npotraksi pojaksi -- herrasoltta vaille, sillä ei saanut siitä korvesta\nmuuta kaljaa kuin koivunkyljestä imelänsekaista mahlaa.\n\n\"Noh, mitäs sanotte? Ei ole turhaan kauppamiehellä ketun mieli eikä ole\nturhaan ollut kuulema aikoinaan palokärki Kurjen suvun mielilintu.\"\n\nJa siinä kertoja vetäisi Elle-emännän puoleensa ja sanoi vakavin\nnaamoin: \"Mutta sen minä olen päättänyt, että ensi syksystä nousee\nOulun Hahtiperän tienoille uljas porvarintalo, jossa tämä mies nylkee\nyhtä hyvin Pihkovan liuhuparrat kuin Haalogalannin punakarrit. Ja tämä\nElle-emäntä ei muuta kuin silkissä kahistelee, kun on jo pari valmista\npuukhollariakin omasta takaa.\"\n\nKertoja nosti juhlavasti haarikan huulilleen ja koko pöytä joi\nyht'aikaa nuoren parin kunniaksi, Jaakko ja Heikki poikien toljottaessa\nvähän häpeillen Elle-äitinsä hameenliepeitä.\n\nEi muistanut heinäkuunalkuinen aurinko sen enempää laskemisiaan kuin\nnousemisiaankaan tänä Kurkelan suurena aattojuhlana. Ei viety peuhaavia\ntenaviakaan aittojen ylisille nukkumaan, ennenkuin itse nuokahtivat,\nken äitinsä kylkeen, ken karsinapuolen nahkasille, sillä emännätkin\nistuivat posket palaen ja ilo huulilla isäntiensä vierillä.\n\nMutta viimeisen kannullisensa tyhjensi Jaakko-herra ihanassa aamussa\nmäkiaittansa kynnyksellä Elle-emännän nyhjöttäessä virkeänä kuin\nvästäräkki milloin polveen nojaten, milloin kainalon alta pilkistäen\nja kukertaen tärkeää kysymystä: \"Huomennakos papin eteen, jokos\nhuomenissa, sano, senkin kyöpelinpoika?\"\n\n\"No, ainakin syksyllä, kun on harjahirressään Oulussa porvarintalo\",\npuheli Jaakko, \"meillä kun ei ole tarvis laulaa sen entisen pojan\nmallilla, jotta hohoi, kun loi, eikä luonut akkaa ja kahta poikalasta\".\n\nJa Elle-emäntä tyytyi siihen lupaan. Pienet sormet hypistelivät\nhameenpoimuja, aivankuin olisi sormien lomitse soljunut sihajava silkki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeleä ja puhdas oli suvi-Maariaisen pyhäinen taivas. Pirkkiön saaren\nläntisessä kärjessä, Parasniemellä, kaiutteli kirkonkello, jota kansa\nsanoi Kurjenkelloksi, väkeä päämessuun, jonka oli pitävä Tornion uusi\npappi, Siimon-herra.\n\nLäheltä ja kaukaa soutivat kirkkoveneet, joiden punaiset kokat\nvalkoisine raitoineen paistoivat harrasta iloa ja joiden laidat\ntäysissä lasteissaan viistivät matalalta veden sileätä pintaa.\n\nOli kotakansaa, miestä ja naista. Oli lantalaisia, suurisukuisia,\nvakaita metsäpirkkoja ja pieneläjiä. Veneitten kellanruskeita\ntervalaitoja vasten monenkirjavat puvut ja koristukset muodostivat\nvärikkäitä ryhmiä, jotka huojuivat soudun tahdissa kuin lenseässä\ntuulessa kukankirjava rantaniitty.\n\nYhä moikaa Kurjenkellon luja vaski. Läheltä se kuulostaa ylpeältä ja\nuhkaavalta. Mutta kaukana, päilyvillä vesillä sen ääni värähtelee\nhimmeää hartautta tuoden mieleen pienen kotoisen kirkon hämärän\nvalon, joka kuultaa kapeista, varjokkaista ikkunoista ja sädehtii sen\nalttarikynttilöitten ympärillä.\n\nNiklas Kurki kulkee Margareetan rinnalla rahvaan keskitse kirkon\npääovelle.\n\n\"Tiedätkö, Niklas, mikä on forsia?\" kysyy Margareetta salaperäisesti\nnaurahtaen. \"Mistäpäs minä...\" \"Se on onnellisin kaikista\nrakastetuista, arvokkaan kirkkoherran emäntäpiika, joka elää\nkuolemansynnissä rakastettunsa keralla -- piispojen antaessa\nsiunauksensa sulkemalla laupiaasti hurskaat silmänsä.\" Ja neito nauroi\nheleästi, iloinen uhma äänessään.\n\n\"Sinä kerettiläinen!\" tuuppasi Niklas hyvitellen Margareettaa kylkeen.\n\n\"Juuri niin! Siihen saakka, kunnes me olemme kaikki yhtä suuria\nkerettiläisiä!\"\n\nNiklas erosi miesten joukkoon, jotka kulkivat etelänpuolella\nsijaitsevan asehuoneen kautta jättäen sinne messun ajaksi miekkansa.\n\nMutta kirkossa he taas joutuivat seisomaan Kurkelaisten liepeille,\nlähelle kuoriaitausta. Täältä sopi nähdä muinaisen pyhäinkuvain\ntekijän, Siimon pictorin, seinämaalaus, joka kuvasi kiirastulen tuskia.\n\nMargareetan ajatukset lennähtivät puolentoista vuosikymmenen takaisiin\naikoihin. Kirkkoherra vainajan tarina Medingenin luostarin pyhästä\nMargareetasta ja Nördlingenin Otto-ritarista palasi elävänä hänen\nmieleensä. Hän melkein kammahti. Siinä pyhimystarinassa oli vanha\nJuunas-herra ennustanut heidän molempien, Siimonin ja hänen, kohtalot.\n\nJa taas hän kuiskasi Niklaalle: \"Katso tuota 'Kiirastulen näkyä'.\nSiimon ja minä olemme kaikki sen tuskat läpikäyneet, marttyyrikuolemaa\nvaille. Enkö iloitsisi tänä vihkimyksemme päivänä?\"\n\nMutta lukkari Nikki Efraiminpoika karasteli parhaillaan pihisevää\nkurkkuaan alkaakseen päämessun introitus jakson papin kulkea sakastista\nalttarille.\n\nSärähtävän kimeänä kuuluu Niklaan korviin johtolaulun päätössäe:\n\"Gloria Patri...\" Mutta hänen katseensa on yhä juuttunut \"Kiirastulen\nnäkyyn\".\n\nOli aivankuin nuo viheriänpunaiset liekit olisivat kuvanneet hänenkin\nnuoruudentuskiaan. Mutta mitä ne ennustivat hänelle nuo liekeissä\nkärsivien naisten hoikkina kiemurtelevat käsivarret, joissa oli\ntoivotonta tuskaa, mutta yhtä hyvin -- hän kuvitteli -- hurjaa,\nsynnillistä houkutusta, hekumaa ja tulenpaloa?\n\nKuvittelija havahtui vasta kun Siimon-herran messu katkesi ja tuli\nliturgiassa messun lectio-jakso, jota varten kirjatuoli siirrettiin\nalttarin eteen.\n\nKoko kansan hämmästykseksi ei pappi avannut epistolakirjaa lukeakseen\nseurakunnalle valittuja kappaleita, vaan alkoi suoraan kuin\näkkinäisestä hengen innoituksesta saarnata kansan omalla kielellä.\n\n\"Ei ole olemassa kerettiläisiä eikä oikeaoppisia, on vain vihan ja\nrakkauden ihmisiä\", Siimon-herra alkaa ääni metallisen kirkkaana,\nstolan etukaistan kiillellessä hopeaneuleisissa kuvioissaan. Seurakunta\nhavahtui messun ja suitsutuksen uneliaasta hartaudesta. Tuollaisia\nsanoja ei sille ollut koskaan tätä ennen puhuttu.\n\nJa saarnaaja toisti ajatuksensa: \"Niin, ei ole olemassa kerettiläisen\nkeltaista häpeänristiä eikä paavintiaran timanttiristiä. On olemassa\nvain risti Golgatalla ja sen juurella jokaisena aamuna uusi ja jälleen\nuusi elämänlähde. Niin, kuulijani, in nomine Jesu, jokaisena aamuna\nuudella kasteella ja hengen pesolla täyttynyt lähde, sillä uusi ja\ntoinen on meidän Jumalammekin tänään kuin, eilen. Jokaisessa ilon ja\nkärsimyksen myrskyssämme, jokaisella kuoleman avannollamme, jokaisessa\ntunturikamppailussamme syntyy meille uusi Jumala, joka on eilistä\nJumalaamme armollisempi ja ylevämpi. Mutta kaikki ne ovat suuren,\ntutkimattoman jumaluuden sydämestä syntyneet.\"\n\nNyt taipui papin korkea vartalo yli kirjatuolin ja hän alkoi puhua\ntuttavallisesti, kuin tarinaa. Hän kertoi Luirotunturin ihmeellisestä\nlähteestä, joka jakaa virrat Ruijanmerelle ja eteläisille rintamaille,\neikä koskaan jäädy, ei sumene eikä kuivu.\n\n\"Sellainen on Jumalan sydän!\" hän huudahti kertomuksensa perimmäisenä\ntotuutena. \"Se ei jäädy, ei himmene, se on jumalallisen ja\nmaanpäällisen kauneuden totinen silmä. Ja se on hyvän ja onnellisen\nihmisen sydän maailmassa, se on sielujen terveys, salus animarum.\"\n\nSiimon-herran katse näytti hetken harhailevan, kunnes se kiintyi\n\"Kiirastulen näkyyn\" ja kääntyi kohti Margareettaa, jonka suurten\nsilmien sini loisti kynttilöitten himmeässä valossa safiirin kirkkaana.\nSaarnaaja hymyili hetken. Ja nousi, aivankuin olisi muistanut heidän\nyhteisiä kärsimyksiänsä, uuteen, kapinalliseen ajatukseen:\n\n\"Paaviuden kruunu on häväisty hekumassa!\" hän huudahti. \"Mitä he\ntekevät, nuo 'pyhät isät'? He juoksuttavat nuorukaisista kuiviin heleät\nveret täyttääkseen mätänevät suonensa uudella nuoruudella -- riettauden\nja haureuden himolla. Niin he ovat, nuo ane-kauppurit ja syntisäkkien\nrahalla paikkaajat, nuo kehruuhuoneitten ja porttoloitten ylikaitsijat\nja tyrannien ryyppyveikot, he ovat, nuo paheen isät, vihkineet\nruumiinsa himojen saatanalle ja oman tuomionsa lukeneet. Mutta oikea\nsiveys on uskollisessa rakkaudessa, jossa myös meidän ajallinen\nruumiimme vihkiytyy Jumalalle.\"\n\nKansa oli kauhistumaisillaan. Mutta papin ääni muuttui rauhalliseksi.\nHän puhui aivankuin muistelemalla. \"Kuoleman avannoilla olen minä tämän\nkaiken nähnyt ja kokenut. Ja minulle syntyi uusi Jumala, joka riisui\nminut munkinriekaleistani kuin tohiseva elokuunmyrsky linnunpelättimen\nsen naurettavista repaleista.\n\n\"Ja siksi minä tiedän nyt, että paaviuden kolminkertainen kruunu on\nkorkeudestaan kukistuva kuin Jubmelinkuvan valkeakivinen hattu Paadarin\nrannalla. Me emme tarvitse enää paavikirkon pelättimiä, vaan elämää ja\nrakkautta, joka kukkii jokaisella ranta- ja jänkäniityllämme, kuohuu\nkoskiemme pauhussa ja uneksii tuntureittemme kaltiolähteissä ja meidän\nomissa sydämissämme.\"\n\nHenrik Kurki seisoi jäyhänä, melkein halveksivan näköisenä sukunsa\nja päälliköitten etupäässä. Tuo mieshän taitaa luritella omia\nlemmenkotkotuksiaan, näytti sanovan hänen kulmallisensa vähäksyvä\nliikahdus ja ärtyneen näköinen suupieli.\n\nMutta silloin juuri tapasi saarnaajan katse hänet. Se viipyi hetken\nkatsoen häntä tutkivasti silmästä silmään.\n\n\"Mutta minä en ole käynyt vain omilla kuolemanavannoillani\", pappi\njatkoi. \"Minä siunasin Herran ja pyhän Hengen nimeen mitattoman\nhaudan tuntureilla, ja minä näin hengessä Pohjolan sukukunnat, sen\npäämiehet ja kansan. Minä näin tämän aapojen, vuomien, kiveliöitten ja\ntuntureitten karhean kansan. Niin, minä näin tämän kansan kautta koko\nSuomen niemen, tunturien keroilta etelän rintamaille saakka. Ja minä\nsanon: Tällä kansalla on yksi ainoa kuolemansynti ja kuolemantauti. Se\non eripuraisuus, kateus, kauna ja veljesviha.\n\n\"Tämä kansa ei ole sortunut sotiin, ei spitaalitautiin, ei mustaan\nsurmaan. Eikä se niihin sorru. Mutta sen parhaimpia sukuja repii\nKainin ja Aabelin perisynti. Ja niitä surmaa Absalomin kuolemansynti.\nLuopukaa niistä, sanon minä, ja meidän rajamme siirtyvät itään ja\nlänteen, suuri valtakunta on nouseva Pohjolassa, se on kansoittuva\nmeidän verestämme ja täyttyvä runsaalla elämällä.\"\n\nSaarnaaja vaikeni pitkäksi ajaksi. Ankarien sanojen jälkeen palasi taas\nyhä kirkastavampi hymy hänen kasvoilleen. Ja hänen äänensä kuulosti\nkuulijoitten korvaan hyväilevältä.\n\n\"Ja kuitenkin minä kiitin Jumalaani tuolla suurella haudalla, sillä\nse kertoi minulle ihmeellistä tarinaa tämän kansan hyvistä voimista.\nNuorukainen, joka oli kulkenut korpirosvon ja verisen kapinan tiellä,\ntutki katkeran sydämensä ja taisteli jalosti oman heimonsa kunniaksi.\"\n\nNiklaalle oli karahtanut veret kasvoille. Oli kuin hänen pyhin\ntaistelunsa olisi kiskaistu kaikkien nähtäville. Mutta vuolteva\nlohdutuksen virta kulki kuitenkin tänä hetkenä koko hänen olemuksensa\nlävitse. Uusi Jumala jokaisesta tunturikamppailustamme! Tuo papin\nloihtima ajatus oli hänelle aivankuin suuri ja lopullinen synninpäästö\nkaikesta menneestä. Se oli tehnyt hänelle Jumalan ja pyhimykset\nentistään läheisemmiksi, ymmärrettävämmiksi.\n\nMutta kesken ajatuksiaankin hän kuunteli saarnan jokaista sanaa.\n\n\"Ja vihdoin\", jatkoi pappi, \"mikä oli jaloin teko tällä tuntureitten\nhaudalla? -- Se on Juho Könkkölän sankarityö. Hän uhrasi elämänsä\nkaikkine miehineen, jotta jälkipolvet eläisivät vapaan miehen\nkunniakasta elämää. Hän ei vaatinut, hän antoi täydestä sylistä, hän\nei kysynyt, hän suoritti teon, hän ei punninnut omia saamisiaan, hän\nsytytti jäisille tuntureille suuren uhritulen, joka ei ole koskaan\nmeidän sydämistämme sammuva. Hän, metsien mies, oli sitä, mitä on koko\ntämän kansan oltava, jos se aikoo elää ja nousta voimaan ja kunniaan\nkansojen seassa.\n\n\"Sellainen on ja sellainen olkoon, te päämiehet, jouselliset, miehet ja\nvaimot, tämän kansan sydän ajasta aikaan, ja se on oleva tälle kansalle\nelämänlähde, jäätymätön ja sumenemat on, kuten Jumalan pohjaton silmä\nLuiron tunturin laella!\"\n\nNiin jatkui tämä harvinainen jumalanpalvelus, kunnes messun pääosa,\ncanon missae, sen päätti pyhine uhritoimituksineen.\n\nMurkinan jälkeen istuskelivat Kurkelan miehet ja vieraat talon\nulkotanhuvilla, ketkä ryhmissä loikoen heittäen sanan silloin tällöin,\nseuraillen salmen vesien aurinkoista vaellusta, ketkä kaksitellen\nsyrjemmällä sydän täynnä hyvänolon uneliasta rauhaa. Vain kaukaa,\nTiinuksen muorintuvan tienoilta kuului lasten iloista meiskausta.\n\nMargareetta ja Siimon lähestyvät Myllymäeltä päin miesryhmää, jonka\nkeskellä istuu Henrik-isäntä, sanoakseen hyvästit Kurkelalle.\n\n\"Niin, velimies, viikon päästä on Pirkkiön pappilassa tupaantuliaiset,\nja kirkkoherramme emäntäpiika pitää huolen siitä, että seurakunnalla on\nmitä juhlaan kuuluu\", sanoo Margareetta.\n\nHenrik kompuroi seisoalleen ja puhui pappia hyvästellessään: \"Olipa\nse oikeata naaman pesua se saarnan loppuvirsi. Luulenpa, miehet\", hän\nkääntyi Niklaan ja Jaakon puoleen, \"että 'Matti Kurki' saa tuoda oikeat\nlasiset västärät Danzigista sekä pappilan että Kurkelan jokaiseen\nakkuna-aukkoon. Vai mitä, veljet?\"\n\n\"Sopii, sopii\", Jaakko tokaisi. \"Mutta tämän miehen kauppatalo se vasta\nvästäröissä kiiltelee, jahka on päästy Hahtiperän syksymarkkinoihin\nasti. Ja silloin on siellä päin sellaiset tupaantuliaiset, että\nsilakkakin maistuu sianlihalta ja kalja Reininmaan renskalta.\"\n\n\"Niinpä niin\", kääntyi Henrik vakavaksi, \"tänä kesänä pesevät naamansa\nnäillä main sekä miehet että talot. Ja mitä tuokookin arki tuonnempana\ntullessaan, ne pestään vastakin, niin kauan kuin on veri vettä\nsakeampaa ... Kurkelaisten suvussa.\"\n\nPirkkiön saarta, pappilan rantaa kohti loittonee tyynesti lipuen vene,\njossa Margareetta soutaa ylisillä ja Siimon-herra pitää perää.\n\nSukulaismiehet eivät enää keskustele. Ei ole enää sen enempiä\nsanottavia.\n\nTuntuu kuin aika olisi pysähtynyt Suensaaren ympärillä, laskemattoman\nauringon alla.\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\nTANSSIAISET.\n\nVanhassa ja iloisessa Viipurin linnassa tanssittiin armon vuonna 1468\ntoukokuun ja rauhan kunniaksi, joka oli tehty edellisessä huhtikuussa\nMoskovan Iivana-ruhtinaan kanssa.\n\nLinnansalin lavean permannon täyttää -- ajan riuskojen tapojen\nmukaisesti -- raisu ja rohkea tanssinmetakka.\n\nSiinä laukataan \"hoppaldeit\", \"furlefranssit\", \"adelswankit\",\n\"schwingerwurtzit\", \"bosoltit\" ja muut ajan muotitanssit, kaikki yhtä\nhurjaa vauhtia, pillipiipareitten, luutunsoittajien ja laulajien\npitäessä parvekkeelta käsin ylimmäistä ja jo hieman juopunutta\nleikari-iloa yllä.\n\nAsiaan kuuluu, että kavaljeeri juoksuttaa neitoaan yli lattian\nseinästä seinään ja nurkasta nurkkaan ja hypäyttelee häntä, niin että\nlaveahelmaisista hameista vilkkuvat koreankirjavat sukkanauhat ja\nheleät paidanrimpsut.\n\nNurkkiin ahtautuu tuon tuostakin tanssivia pareja kuherteleviksi ja\nnauraviksi rykelmiksi, joissa suudelman otto tai sukkanauhan ryöstö\nlemmenpantiksi ei ole ankarasti kielletty.\n\nEikä ole läheskään harvinaista, että juhlasalin arnilaiskankaiset,\nupeat, mutta punaväriltään jo hieman haalistuneet seinäverhot saavat\nnäistä survovista paarma- ja ampiaistansseista kipeitä ja pitkiä\nrepeämiä. Tämän tietävät kyllä linnan räätälinsällit, jotka ovat\njoutuneet niitä kursimaan kokoon jo monenmonet kerrat suurella vaivalla\nja tulipalokiireellä.\n\nNyt ollaan tanssiaisten kuumimmalla hetkellä. Suonissa hehkuu ranskan\nviini ja danzigilainen \"rumeni\". Luuttuniekka on yltynyt yltymistään ja\nlaulaa yhä uskaliaampia säkeitä yläilmoistaan.\n\n    \"Yön lyhven kun käy ilotanssi,\n    tipotiessään on aamulla neitsehen kranssi\",\n\nsoi läpi nokkahuilujen huikeitten äänien luutun ja laulun vinkeä\nluritus.\n\nKuta kukkeampi on neito tai äveriäs porvarin rouva, sitä avokaulaisempi\non hänen värikäs, vyötäröiltä asti kireälle nyöritetty silkkipukunsa.\nJa mitä nuorempi ja turhamaisempi on kavaljeeri, sitä lyhyempi on hänen\nnuttunsa helmus, mikäli tätä, parhaimmilla muotikeikareilla, on enää\nlainkaan.\n\nMutta jos onkin herrasjakku vyötäröiltä lyhyt, sitä pitemmät\nja piukemmat ovat nuorten herrain ihokkaat, jotka päättyvät\npitkänkärkeviin noukkakenkiin.\n\nNiinpä vilkkuvat kengännoukat juoksu- ja laukkatansseissa kuin hullut\npirunkaviot laveitten ja suojattomien helmojen vaiheilla, olkalevätin\nja tukan liehuessa neitojen viheriäisten seppelten tai tötteröharsojen\nyläpuolella.\n\nJa yhä nousee hien, muskatin, neilikan, jasminin ja puuterin ja muiden\nhajujen lemu, nuoruus, hulluus ja humala. Ja sitäkin yltiöpäisemmin\nlaskettelee vuoroin luritellen, vuoroin hihkaisten luuttuniekka\nlaulujaan:\n\n    \"Piru tanssin loi,\n    opin ihmislapsille soi,\n    miten syntihin vietellään\n    ja neito kengitetään.\"\n\nPorvarisrouvista on äveriäin ja arvokkain pormestari Pietari Degenin\nDorthe-emäntä, jonka kukikkaan upeilta silkkirintamuksilta raskas\nkoru on juuri ja juuri irtoamaisillaan, sillä häntä tanssittaa\nparhaillaan kaksi kavaljeeria. Nuori kauppiaanpoika Johan Bagge tekee\nkommervenkkejään ylpeän rouvan etupuolella. Nuoriherra kääntää lonkkaa\nja toista, käsiä lanteitten kohdalla hypitellen hän ponnahuttaa\nvarpaillaan toista ja toista polvea kyynärpäätä kohti kuin hyppelisi\ntulenpalavalla hiilustalla, niin että hihansuitten pienet kulkuset\nkilajavat.\n\nNyt kiverryttelee hän kengännoukkiaan eteen- ja taaksepäin ja\nkieputtelee kaulaansa, jotta ruumis kiertyy kuin viekasteleva\nkäärme parka paratiisin omenapuussa. Mutta nyt? Jopas hän loikkaa\nDorthe-rouvan pyöreinä uhoilevia polvia kohti, hipaisee hameenlievettä\nja on muka ilmassa suuta suikkaisevinaan, jotta mahtiemännän poskille\npuhkeavat punaiset täplät kuin syksyn viimeiset ruusut kosteaan\npensaikkoon.\n\nMutta iäkäs leskimies, rikas suolaporvari Ambrosius Mört, joka näihin\naikoihin havittelee itselleen uutta aviosiippaa, kannattelee takaapäin\nhänen hameensa leveää laahusta tasaisin ja arvokkain liikkein,\nhivautellen jalkaterät vinossa toista jalkaa toisen eteen, arvon\nrouvan laahus vasemman käden taipeessa, oikea käsivarsi ylhäällä ja\nsamettilakki hyppysissä.\n\nJa kavaljeeriensa välissä muhkea rouva etenee \"hanhenvatsa\"\nmuodinmukaisesti pystyssä ja pulleana kuin enkelinkuva laivan\nkaljuunassa, paksujen käätyjen helistessä kuin ryssänruplat valjaissa.\n\nTällä aikaa Pietari Degen itse, joka yhdessä suomalaissyntyisten\npormestarien, Knuut Hermanninpojan ja Juho Olavinpojan, kanssa oli\nollut \"ristiä suutelemassa\" äskeisessä rauhanteossa, istuu kupungin\narvokkaimpien porvareitten seurassa syvän seinäholvin alla pitkähkön\npöydän ääressä. Herrat pohtivat viinin voimalla, kotikaupungin\npuolesta ylpistellen, Viipurin ja Tallinnan yhä ankarammaksi käynyttä\nkauppakilpailua ja sodanuhkaa.\n\nPorvarit reuhottavat laveissa porvarisviitoissaan, joista somasti\npullealta vatsalta kuultelee hopeavyö rahamasseineen, perinpohjaisessa\nsovussa, ovat sitten suomalaisperäisiä tai saksalais- ja\nruotsalaissyntyisiä. Suomalaiset Sudet, Pannit, Jaakko-mynttärit,\nKylliäiset, Hailit ja Katapäät, saksalaiset Degenit, Schröderit,\nStyffit, Lowet ja Gentzit sekä ruotsalaiset Svartit, Bagget ja Langit\novat yhtä mieltä siitä, että Novgorodissa oli vallattava hansojen\nGotenhofiin ja sen markkinoihin tasavertainen kauppaoikeus Viipurille,\nvaikka se vaatisi kauppasodan Tallinnaa vastaan.\n\n\"Nyt on rauha ryssän kanssa\", sanoo suola- ja jauhoporvari Jussi\nKatapää, jonka ranta-aittoja kiertää kokonainen rivi salmen\nvastapäisellä kaupunkiniemellä, \"ja tämä mies lähettää laivansa\nNevalle, vaikka Lyypekki ja Tallinna sitä haukkuisivat salakaupaksi\nja varaspeliksi. Emmekö ole, hyvät miehet, kirkkomme triumfiristin\nnimessä, yhtä vapaita tekemään laillisilla tavaroillamme kauppaa kuin\nketkä tahansa tallinnalaiset, gotlantilaiset tai lyypekkiläiset?\"\n\n\"Älä sure, Katapää\", muhoili Pietari Degen, \"ankara ritarimme, Eerik\nAkselinpoika, on lähettänyt hurjapään Knuut Possen kaappaamaan\ntallinnalaiset salakauppurit, ennenkuin pääsevät ostamaan\nsammenpäätäkään Nevalta asti, tai nylkemään meikäläisiä rantakyliä\nrihkamillaan\".\n\n\"Paistuvatpa, piru vieköön, tässä leikissä Tallinnan herrat kypsiksi,\nsen takaan, yhtä kypsiksi kuin pyhä Erasmus kattilassaan\", huudahti\nAntti kultaseppä, joka äveriäimpänä käsityöläismestarina oli hänkin\npäässyt tähän suureen herrasjuhlaan.\n\n\"Totta, sanon minä\", intoutui pullea Niilo Kylliäinen,\nsavolaissyntyinen sukkela kauppias, \"niin totta kuin rippi on seitsemäs\nsakramentti ja savolainen muikkukukko on herevin herkkuloista\".\n\n\"Ja saivaret ja satinkaiset lihavimmat savolaisen piässä ja pempussa\",\nilvehti Klemetti Haili, kalakauppias, joka Pyhänhengen kiltatuvassa\noli tottunut \"olutpenkissä\" haastamaan Kylliäisen kanssa päättymätöntä\nriitaa karjalaisen ja savolaisen paremmuudesta.\n\n\"Omissa lämpimissäänpähän oleilevat niin saivaret kuin muutkin itikat\nSavonmoassa. Mutta ei siellä päin niin peevelin turkasesti haista kuin\nhärskit hailitynnyrit ja kapahauet Jussi Hailin takapihalla\", tekaisi\nsavolainen komman vastustajansa nimestä ja ammatista.\n\nHerrat nauroivat pitkät naurut Juho Olavinpojan tokaistessa muka\nsavolaisittain: \"Kuulkeepas voan, Savonmuan keltijäinen purroo\nkippeesti, kun hyvin sattuu.\"\n\n\"Purroo, purroo\", jätkytti Jussi Haili suuttumaisillaan, \"mutta\ntietävätkö herrat, mikä itikka se on, joka kiiltää kuin nappi, ei jou\nnappi, lentää kuin lintu, ei jou lintu, männöö moahan kuin mato, ei jou\nmato! Heheh pojat, se on sittapörrö eli savolainen pulliainen.\"\n\n\"Syöpähän tuo ... koeperhonennii miehen vuatteita, muttei mainetta\",\nKylliäinen nilvasi suoralta kädeltä. Ja savolainen sai taas naurajat\npuolelleen.\n\nMutta tällä välin oli tanssi lennähtänyt ilon huikeimpiin latvuksiin\nsaakka. Oltiin vihdoinkin kaikkien yhteisessä piiritanssissa. Tätä\nnäytti hallitsevan nuori neito, Kaarina Erengislen tytär, joka kantoi\nDegeneitten sukunimeä, mutta joka tiedettiin Kaarle Knuutinpojan\ntyttäreksi niiltä ajoilta, kun hän oli, parikymmentä vuotta taaksepäin,\npitänyt iloista hovia Viipurin linnassa.\n\nKaarina-neito näytti tietävän arvonsa ja asemansa. Hänen pukunsa oli\nnorsunluun väristä silkkiä, jonka jokainen kukkakuvio oli taidokasta\nkoruompelua ja jonka kaula-aukkoa peittivät timanteissa säihkyvät\nketjut.\n\nIsän pystynenä, aistilliset huulet ja suuret silmät olivat periytyneet\ntyttären siroille kasvoille ehtymättömäksi elämäniloksi, joka näytti\nvähät välittävän turhaan huokailevista, murskatuista sydämistä.\n\nKavaljeerit olivat alkaneet piirilaulun Kaarle Knuutinpojasta, joka oli\nedellisenä vuonna noussut kolmannen kerran Ruotsin valtaistuimelle,\nvieläpä entisen vastustajansa, nykyisen sukulaismiehensä Kaarle\nAkselinpoika Tottin, tukemana.\n\n    \"Tukulmin valleilla Kaarle-herra\n    vihamiehille kolhunsa kosti,\n    ja ylvähin mielin hän kolmannen kerran\n    nyt kruunun päähänsä nosti\",\n\nalkavat säkeet soida, laulajien, varsinkin vanhan Ambrosius-porvarin,\nkumartaessa tanssin tahdissa Kaarina Degenille, joka keinuu prinsessana\nkeskellä piiriä, hehkuvilla huulilla milloin välitöntä naurua, milloin\nitsetietoista, kylmähköä hymyä.\n\nSuuren kynttiläkruunun loisteessa hänen hiuksensa hohtavat hauraissa,\nmutta kuitenkin loisteliaissa kuparin väreissä kuin pienten aurinkojen\nsäihkyttämä diadeemi.\n\nHänen kasvojensa hipiä, jolla himertää arkipäivän valossa lieviä\nteerenpilkkuja, on hehkuvimmillaan, häikäisevän valkea ja valkeudessaan\nhauras kuin kevättalven auringossa paistava lumi. Ja siksipä juuri\nhänen vaaleanpunaiset huulensa, joissa on hehkeimmilläänkin kukanlehden\nhimmeyttä, ja hänen tavallistakin sinisemmät, hieman vihertävät\nsilmänsä tulevat tanssin huumeessa ihailijoita häikäisevän lähelle,\naivan kuin hengähtämän matkan päähän.\n\nVain hänen kapeat länteensä, hoikka, mutta täyteläinen vyötärönsä,\njoka taipuu ja nousee tanssin vaiheissa, milloin viettelevän norjana,\nmilloin ylpeän solakkana kuin kylmänä huojuva kaisla, synnyttää hänen\nympärilleen ilmakehän, jonka läpi on rohkeimmankin ritarin uskaliasta\nsyöksyä.\n\nEi huhuta turhaan, että hänen kiihdyttävän ja vaarallisen kauneutensa\nvuoksi on tähän aikaan yleinen kaksintaistelumuoti kantautunut meren\nyli myöskin Viipuriin.\n\nMutta juorukaan ei tiedä sanoa, kenellä kavaljeerilla olisi\npienintäkään oikeutta kantaa hänen värejään. Ei olla lopultakaan\nvarmoja mistään muusta kuin siitä, että huolettomimmin ja rohkeimmin\nhäntä uskaltaa lähestyä Knuut Posse, kaikkien kaupunkilaisten\nhulluuksistaan ja urhoollisuudestaan kuulu suosikki.\n\nLaulun parhaillaan raikuessa ilmestyy sivuhuoneesta linnan emäntä,\nElina-rouva, Kaarle Akselinpojan toinen puoliso, omia sukujaan Stureja,\nja jää pieneksi hetkeksi ihastuneena kuuntelemaan Kaarle Knuutinpojan\nylistyslaulua. Mutta pian kahahti taas hänen koppakuoriaisen\nmuotoisella vartalollaan vaaleanharmaa silkki ja häilähtivät kaulalla\nhelmet. Ja rouva kurkistelee levottomasti ympärilleen jotakuta etsien.\n\nKaarle Akselinpojan emäntänä saa olla näet alati varpaillaan. Herraansa\nja aviomiestänsä hänen on käytävä kesken juhlaakin katsomassa, vaikka\nhän olisi vetäytynyt hetkeksi töittensä ääreen, kuten nytkin. Koskaan\nei tiedä mitä linnanherra tarvitsee. Käskeekö hän tätä vai toista, vai\nalkaako hän harmaat silmät välähdellen puhua aikeistaan karttojensa\nja pergamenttiensa sekamelskan keskeltä. Mutta yhtä hyvin, jos sille\npäälle sattuu, hän lähtee juhlijoitten joukkoon huulilla ärähtelevä\nkoninleikki kohdatessaan nuoria neitoja tai kavaljeereja tai --\nvanhassa herraseurassa -- yrmeä ilonpito poliittisten vastustajien\nkustannuksella.\n\nNytkään Elina-rouva ei ollut ylhäällä työkammion ovella ymmärtänyt\nmuuta kuin hymyillä kysyvästi, kun hänen herransa oli tokaissut kuin\ntulipalokiireessä: \"Degen tänne, Pietari Degen!\" Ja rouva oli alkanut\nkipittää portaita alas helmat kohollaan.\n\nYhtä kiireesti hän kiertelee nyt tanssijoitten ohitse ja lomitse\nporvareitten pöytään, jossa hän hymyillen kuihaisee herransa käskyn\nPietari Degenin korvaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarle Akselinpoika Tott, tuimakasvoinen, viisissäkymmenissä oleva\nherra, jonka lyhyt kaksihaaraparta työntyy syvien, tarmokkaitten\nsuupielien juonteitten keskeltä häikäilemättömänä eteenpäin, seisoo\nsoopelireunusteisessa juhla viitassaan ja keltaisissa saappaissaan\ntorniakkunan edessä, sääret hajallaan, vasenta silmää siristäen,\noikea kulmallinen korkealla, aivankuin odottaisi minä hetkenä tahansa\nvihollisen hyökkäystä.\n\nHän tuijottaa yli linnansalmen harvataloiselle kaupunkiniemelle,\nohi Katapään mäen sen etelärannalle, Pantsarlahteen päin, jossa\nviimeisen venäläishävityksen jälkeen ammotti käsityöläisten\nmatalissa mökkirykelmissä laajoja aukeamia, törröttävine kiukaineen,\ntuhkaläjineen ja seisovine lätäkköineen.\n\nLinnanvoudin saavuttua hän kysäisee melkein kiukkuisen jyrkästi: \"Eikö\nole tullut Knuut Posselta mitään viestiä?\"\n\nPietari-herra puhaltelee hengästyneenä ennättämättä päästää vielä\nsanaakaan suustaan, kun jo ritari jatkaa: \"Eikö? Sehän on pirua,\nsaamari soikoon!\"\n\nMutta samassa hengenvedossa hän on jo vetänyt voutinsa akkunan viereen\nja osoittaa poltettua käsityöläiskylää: \"Ja millä peevelillä me estämme\nryssien hävitykset, kun ei ole tuoliakaan niemellä mitään muita\nvarustuksia kuin Pantsarlahden rämeisiin upotettuja paalutuksia ja\nmurroksia ja nekin lahoja, pelkkiä mätäneviä liekoja?\"\n\n\"No, ka, rauhaahan tässä ollaan parhaillaan juhlimassa...\", yrittää\nvouti.\n\n\"Ryssien rauha!\" kivahtaa ritari. \"Se on juutasten muiskailemista.\"\n\nMutta ei tuittupäinen ritari pysähdy edes ryssänvihaansa. Hän harppaa\nlaajan työpöytänsä luo, joka on täynnä piirroksia ja pergamentteja.\n\"Mitä sanot näistä? Heh, katso, Degen!\"\n\nJa nyt on Eerik-herran kasvoilla tulenpalavaa innostusta. \"Tuossa\novat Stefanus-maisterin suunnitelmat, jotka hän teki oleskellessaan\nharmaaveljien luona ennen Bolognan-matkaansa. Näihin on merkitty\nkaupunkimme tulevat vallit, tornit, muurinsarvet ja portit. Mutta ne\nmaksavat rahaa. Avaatteko, rakkaat porvarit, kukkaronnauhojanne niiden\nrakentamiseksi, vai täytyykö minun kiskoa kaikki raha ja päivätyöt\nsavolaisen ja karjalaisen talonpojan selkänahasta?\"\n\nPietari-herra levitteli punaverkaista pormestarinviittaansa aivankuin\nrikkautensa ja auliutensa merkiksi, mutta ei ennättänyt taaskaan\nsanoiksi, kun kiireinen linnanherra jo osoitti kädellään linnansalmea\npitkin, josta lähestyi kaksi kaapparialusta ja näiden keskellä korkea,\npulleaperäinen hansalaiva.\n\n\"No, perhana, siinä on Knuut-herra ja saalista mukana!\" ritari\nhuudahti. \"Se se vasta on mies. Läksi hirttämään merirosvoja ja tuo\njuhlavieraikseni nähtävästi rakkaita tallinnalaisiani! Mene, tuokoon\nvangit tänne. Minä kyllä juotan niille sellaista pippuriviinaa, että\nmuistavat vehkeilleensä Akselinpoikia vastaan.\"\n\nJa ritari kiepahti nuorekkaasti kannoillaan katsahtaen ylpeä ilme\nkasvoilla akkunakomerosta puuntavaa Tottien sarveikasta sukuvaakunaa.\n\n\n\n\n2.\n\nOUTOJA VIERAITA.\n\n\nEtelänpuoleisella linnansillalla touhuaa Knuut Posse, nykyään\nkolmissakymmenissä oleva ritari, räiskäen iloisesta naamastaan hyvää\ntuulta, niin että haalistunut, kellansininen hatunsulka keikkuu\npäälaella ja suolanpuremat vyöt, olkahihnat ja saappaat, joita on\nlioteltu pari kesää yhtämittaisissa kahakoissa merirosvoja vastaan,\nheiluvat riuskasti kuin tappelun tanssissa.\n\nHän ohjaa hansalaivasta vankeja sillalle. Jonoon tulee neljä\ntallinnalaista hansaporvaria, joiden upeista verkaviitoista ja\närtyneistä kasvoista näkyy, etteivät he ole tällaiseen kohteluun\ntottuneet. Mutta kauppaherrat lutistavat suunsa mykiksi ja katselevat\njyhkeän Olavintornin ikkunoihin kuin hakeakseen näkyviin linnanherraa\nja välittääkseen tuota \"Rosvo-Nuuttia\" vastaan.\n\nJo hönkäisee Pietari Degen sillalle tuomaan sanomaansa juuri samana\nhetkenä, kun viimeiset vangit astuvat maihin laivalankkua pitkin: Kolme\nmiekallista miestä, joista ei päätäpahkaa saa selvää, olivatko he\naatelisjunkkereita vai rikkaita hansaherroja.\n\nEdellä astuu yperninverkaiseen tummansiniseen nuttuun, harmaisiin\nihokkaisiin ja kannussaappaisiin puettu mies, joka ei näytä\ntäyttäneen läheskään kolmeakymmentään, mutta jonka vaaleahkoissa,\nruskeasilmäisissä kasvoissa on miehekkään avoin ja totinen leima.\n\nVasemman kätensä hän on laskenut passaulaiselle miekalleen, joka\nriippuu raskaassa, hieman vanhanaikaisessa vaskisolkisessa vyössä.\n\nEhkä vähän vanhempi, mutta yhtä pitkä ja vieläkin hoikempi röyhkeän ja\ntällä kertaa suuttuneen näköinen mies, hänkin rikkaasti puettu, astuu\nroimin askelin edellisen kantapäillä.\n\nMutta viimeisenä tuleva nuorukainen on toista maata, melkeinpä\nmuotikeikarin lajia. Hänen laihankälpeillä, leveähköillä kasvoillaan\non tärkeä ilme. Pienet silmät tiirottavat uteliaina, pieni ruskahtava\nsyylä nenänpielessä kurtistuu ärtyillen hänen nokkaviisaan\nnenännaskalinsa ja nyrpistelevän ylähuulensa lomaan.\n\nNuoren miehen pää on eloisa, aivankuin irrallaan lihavahkona\npukertavasta vartalosta, joka kireissä muotihousuissa näyttää\nkömpelömmältä kuin se ytimeltään lieneekään.\n\nVankien astuessa linnanherran työhuoneeseen tämä kysäisi suoraa päätä\nkarskisti: \"Salakauppiaita vai merirosvoja?\"\n\n\"Sanovat olevansa Tallinnan porvareita ja...\", alkaa Knuut Posse.\n\"Porvareita?\" keskeyttää Eerik-herra tapansa mukaan. \"Sepä se! Ja\nlaivan ruuma on tietysti täynnä humalaa, suolaa ja rihkamaa, jota\nolitte rahtaamassa Virolahden ja Säkkijärven talonpojille, vai...?\"\nHän oli jo kääntynyt tallinnalaisten puoleen. \"Tiedätte kai, että\njokainen suolalasti ja nauhannenä takavarikoidaan, ja te itse pääsette\nrottamarkkinoille kellariholviin?\"\n\n\"Panen vastalauseeni itseni ja kumppaneitteni puolesta meitä\nloukkaavasta kohtelusta\", sai lopultakin tallinnalainen porvari\npuheenvuoron. \"Olemme Tallinnan komtuurin lähettiläitä, vieläpä\nLiivinmaan maamestarin -- kaupunkimme yliherran -- suosiollisella\nluvalla. Meidän nimemme\" -- porvari viittasi seuralaisiinsa -- \"Hannu\nBecker, Hannu Wulfram, Kornelius Grelle ja minun -- Hannu Moller\n-- on tässä, valtakirjassamme, mainittu. Ja lisäksi siinä puhutaan\nsovintopäivistä, joita olemme tulleet ehdottamaan kaupunkiemme\ntapuliriidan järjestämiseksi.\" Nyt oli Eerik-herran vuoro hämmästyä.\nHän väläytti valtakirjaa silmäillessään suuttuneen katseensa Knuut\nPosseen päin. \"Etkö sinä, töyhtöhyyppä, osannut tarkastaa näiden arvon\nherrojen kirjoja, ennenkuin...?\" hän murahteli, mutta huulilla oli\nsittenkin salaista hymähtelyä.\n\n\"Palvelukseksenne, ankara ritari, mutta minulla on käsky kaapata\njokainen laiva, joka...\"\n\n\"Mene siitä, rosvo\", oli taas kiljaisevinaan Eerik-herra, \"juhlasalissa\ntaitaa jo Kaarina Degen tanssia tulisilla hiilillä tai -- toisilla\nkäsivarsilla, ha-hah!\"\n\nKnuut Possen jäädessä kuitenkin samoille jaloilleen Eerik-herra viittaa\nvieraita istumaan ja on itse tarkasti lukevinaan valtakirjaa. Mutta\nhänen ajatuksensa kulkevat suuremmissa asioissa. Sen näkee hänen\nviiksenpureskeluistaan ja silmistä, jotka peittyvät luomien taakse,\nmutta lennähyttävät pari voitollista katsetta hansaherroihin.\n\nHän näkee selvästi kuin tuohon valtakirjaan kirjoitettuna ne syyt,\njotka ovat nöyrryttäneet Tallinnan mahtavan komtuurin ja raadin\ntarjoamaan \"dachfartia\" -- sovintopäiviä.\n\nEipä hän ollut turhaan antanut nuoremman veljensä Iivarin solmia aviota\nKaarle-kuninkaan tyttären kanssa ja sitä tietä toimittanut hänelle koko\nGotlantia ruhtinaskunnaksi.\n\nJa nyt hallitsi kolmas veli, Lauri Akselinpoika, sekä Raaseporia\nettä hänen sijoillisenaan Turun linnalääniä. Totta totisesti! Nuo\nkauppasaksat olivat lopultakin käsittäneet, että Akselinpoikien\nsukuvalta ulottui Viipurista Gotlantiin. Se oli laajempi ja lujempi\nkuin Kaarle-kuninkaan vehkeilyjen ja riitojen ympäröimä valtaistuin. Se\noli mahtavampi kuin Moskovan Iivana-ruhtinaan nujertama Novgorod...\n\nNiinpä niin. Heillä, Akselinpojilla, oli valtakunta! Tähän saakka\noli siltä puuttunut pääkaupunki. Mutta nyt! Jos hän sai Viipurille\ntasavertaiset tapulioikeudet hansakaupunkien kanssa, silloin tämä hänen\nvanha linnansa ja tuo tuolla, hänen yritteliäs kaupunkinsa, oli nouseva\nheidän valtakuntansa pääkaupungiksi, jolla ei ollut muuta uhkaa kuin\nMoskovan rohkea ruhtinas täyttymättömine vallanhimoineen.\n\n\"Niinpä niin, hyvät herrat\", hän tokaisi kesken välähteleviä\najatuksiaan kuin koetellakseen porvarien pohjimmaista mielialaa,\n\"Liivin maamestari ja teidän komtuurinne ja pormestarinne taitavat\nvavista Iivana-hurtan saaliinhimoa, vai?\"\n\n\"Raskaat ovat ajat, sangen raskaat\", sanoi Hannu Moller,\n\"Iivana-ruhtinaan naitua Bysantin Sofia-prinsessan ja...\"\n\n\"Totta, totta\", tarttui Eerik-herra kasvoilla ilme kuin ilveksellä,\njoka kiusaa käpäliinsä joutunutta jänistä, \"eikä se rosvo haikaile\nnimitellä itseään tsaariksi, sortuneen Bysantin perillisenä muka. Ja\nteidän maamestarinne ja saksalaisen ritarikunnan suurmestari -- he ovat\nkai kuiskanneet teidän korvaanne, että Eerik Akselinpoika on oikea mies\nantamaan täältä käsin verisen iskun sen herran kylkeen, vai kuinka,\nrakkaat porvarit?\"\n\nTallinnalaiset herrat nyökäyttivät varovasti päätään. Mutta samassa\noli ritari jo iskemässä uudella kysymyksellä: \"Hyvin ajateltu,\nkauppaherrat! Mutta osasitteko laskea, millä minä hyökkään, jollei\nViipurilla ole tapulikaupungin arvoa ja asemaa ja tuo nouseva kaupunki\ntuolla niemellä ole suojattu ylikäymättömillä muureilla? Pitäisihän\nteidän tietää, että sitä turvatumpi on hansaliiton kauppa, mitä\nmahtavampia ovat Turun ja Hämeen linnalääni ja ennen kaikkea Karjala ja\nsen tuleva pääkaupunki. Meidän etumme käyvät kerta kaikkiaan yhteen,\nhyvät herrat.\"\n\nJo availi Hannu Moller puoleksi hampaatonta suutaan puhuakseen. Mutta\nennenkuin hän oli taaskaan päässyt sanoihin asti, oli sinipukuinen\nmiekkamies astunut syrjemmältä esille, kasvot palaen äkkinäistä\ninnostusta.\n\n\"Se on oikeaa puhetta, jalo ritari, se on pelastus koko Suomelle,\nsen rintamaille ja Lapin kauppakunnille, sillä me, pohjan-pirkat,\nlakaisemme Solovetsista ja Kannanlahdesta alkaen puhtaaksi koko Vienan\nja Aunuksen, jos on täällä etelässä vastassa liittolaisvoimia!\"\n\nRitarin silmätessä yllättyneenä nuorta miestä, jonka ruskeat silmät\nkatsovat häneen miehekkään lujasti, Knuut-herra, joka näyttää\nodottaneen vain sopivaa hetkeä, kysäisee puolittain leikillisesti:\n\"Niin, herra, mitäs tehdään näille miekkosille, jotka eivät ole\nsanoneet nimeänsä eikä sukuansa? Pirkkoja ollaan, susi-pirkkoja ollaan\n-- sitä ne ovat hokeneet, kysy niiltä sitten vaikka enkeleitten\nkielellä...\" \"Ei ole ollut kiirettä nimillä eikä suvuilla, ennenkuin\novat edessä suuremmat herrat kuin kaapparit ja rosvot!\" kuului samassa\nröyhkeä sana taustalta, josta toinen pitkistä pirkoista on astunut\nesiin.\n\n\"Varo öykkäilemästä, mies\", sanoo yhä hyväntuulisena Eerik-herra. \"Jos\ntämä minun 'rosvoni' haastaa sinut kaksintaisteluun, et siitä selviä\nmiekkasi pahasti lohkeilematta.\"\n\nPitkä pirkka ei näyttänyt hätkähtävän tästäkään. Hän kääntyi\näskeistäkin röyhkeämmin Knuut Posseen päin, joka hypitteli kuin\nhuvikseen sormiaan miekkansa kahvalla.\n\nMutta äsken puhunut pirkka työnsi jäykästi syrjään kumppaninsa,\nselittäen täsmällisesti ja lyhyesti: \"Olen Niklas Kurki Tornion\nkauppakunnasta ja nämä ovat orpanoitani Kemijärven Voikkaalasta. Olemme\nolleet nelisen vuotta Saksassa kauppa- ja sota-opissa ja viimeksi\nTallinnassa, josta saimme raatiherroilta pääsyn tähän laivaan. Minun\noli näet määrä tavata täällä linnassa isäni, jota ainakin ennenvanhaan\nsanottiin Satakunnan Daavidiksi.\"\n\n\"Nyt muistan, muistanpa hyvinkin...\", tapaili Eerik-herra\nleukapartaansa. Häneen näytti tehneen hyvän vaikutuksen nuoren miehen\navoimet kasvot ja rehti puhe. \"Lempo soikoon! Sinä, Niklas Kurki, olet\nse mies, joka löylytit jossain tuntureilla norjalaiset talonpojat, niin\nettei jäänyt jäljelle ainuttakaan päätä, vai?\"\n\n\"Me olimme kaikki kolme siinä leikissä mukana\", vastasi Niklas Kurki.\n\n\"Saamarin hyvin tapeltu! Ritari Klaus Kurki kertoi minulle\nsiitä poiketessani Laukossa toissa talvena. Ja hän sanoi sinua\nvähäorpanakseen, mutta...\"\n\n\"Niin, olen Maalina Kurki vainajan ja Satakunnan Daavidin poika ja\nSuensaaren Kurkelaisten ottopoika\", sanoi Niklas jäykästi, mutta veren\ntulvahtaessa kasvoille.\n\n\"Oikein, oikein\", muisteli Eerik-herra, aivankuin pyyhkiäkseen\npois turhat puheet syntyperistä. \"Sinun isäsi on täällä erään\nnihtilipullisen päällikkönä rajavartiossa Vuoksella. Hyvä, hyvä\",\nhän kääntyi Knuut-herran puoleen, \"vie nämä 'susi-pirkat' sinne alas\njuhlimaan ja ryyppää tai tappele heidän kanssaan, mutta muista, että\nolemme viettämässä rauhanjuhlaa moskoviittien kunniaksi ja, kuten\nmyöskin toivon, Tallinnan arvon porvareitten kanssa\", isäntä kääntyi\nlopulta hieman koirankurisesti naurahtaen hansaherrojen puoleen.\n\nJa nuorten miesten askeleitten kopistessa vielä portaissa oli\nnopeatuumaisen linnanherran käsi jo Hannu Mollerin olalla johtaakseen\ntallinnalaiset juhlavieraitten joukkoon.\n\n\n\n\n3.\n\nKAARLE-KUNINKAAN YRTTITARHASSA.\n\n\nKuulaan kevätillan ja yöllisen hämärän polut ovat jo yhtymäisillään.\n\nNiklas Kurki kiertelee yksinäisenä linnan puutarhassa, jonne juhlasalin\nilonpito kantautuu heikeänä humuna.\n\nHän on pysähtynyt hajamielisenä suihkukaivon lähettyville, jonka, kuten\nkoko puutarhan, Kaarle Knuutinpoika oli kolmattakymmentä vuotta sitten\nrakentanut ja joka hänen ajoistaan oli päässyt pahasti rappeutumaan.\nKaivon laaja kivikehä on alkanut sammaloitua ja sen sirot najaadihahmot\ntummua. Mutta juuri tämä himmentynyt taideteos ja sen pysähtymätön\nvedensolina näyttää tyynnyttävän levotonta kulkijaa selvittämään\närtyneitä ajatuksiaan.\n\nHän oli hansakaupungissa ja etelämpänäkin nähnyt rikkaitten\nporvaristalojen runsaita pitoja. Tämän illan juhla oli kuitenkin\nnostattanut hänen mieleensä aivankuin jonkin umpilampisen, äkkinäisen\nmyrskyn, jonka perimmäiset syyt tuntuvat käsittämättömiltä.\n\nHänen aivoihinsa oli ammahtanut hämärä ajatus siitä, että hänelle\noli parhaillaan tapahtumassa jotakin ratkaisevaa. Vai oliko se jo\ntapahtunut? Hän tunsi hapuilevansa oudoilla kynnyksillä ja oli\nsisimpiään myöten levoton, kuten usein ihminen, jonka kasvoja vasten\nlennähtää äkkiä onnettomuuden yökkö, jota ei saa lyödyksi maahan eikä\nedes itselleen selvitetyksi, mistä päin se oli tullut ja mistä päin se\noli ehkä uudestaan tuleva. Ristin nimeen, hänhän havaitsee nyt vasta,\nyht'äkkiä, eläneensä vieraissa kaupungeissa jonkinlaisena munkkina,\njonka viitta ja päähuppu nyt vasta oli reväisty auki ja vyönuora\njostakin syystä palanut karstaksi.\n\nJokin kaukainen ovi avautui, paiskautui kiinni. Juhlivia pareja lie\nollut tulossa vilvoittelemaan. Äskeinen tapaus tuolla sisällä palasi\ntaas hänen mieleensä ärsyttävän elävänä. Hän oli seisoskellut salin\nseinävierellä ja katsellut häikäisevää Kaarina Degeniä, jonka rinnalla\nKnuut Posse näytti laskevan riehakasta leikkiä neidon vastaillessa\npäätään pudistellen tai lyhyesti naurahtamalla.\n\nKesken ilakointiaan tuo ylpeältä näyttävä hovineito oli äkkiä,\nKnuut-herran viitattua pari kertaa häneen, Niklakseen, päin, noussut\nseinärahilta ja astunut muutaman askelen häntä kohti, katseessa\nsuurisilmäistä ihmettelyä ja huulilla veikeätä hymyä. Neito oli\nlähestynyt ja katsonut häneen kuin tunteakseen. Ehkä hän oli aikonut\njotain puhuakin. Mutta samassa hän oli kuitenkin kääntynyt ympäri\nhymähtäen epätietoisena ja palannut kavaljeerinsa luokse.\n\nNiklas Kurki ei käsittänyt vieläkään, oliko kaunotar ollut jostakin\nsyystä utelias, vai oliko hän halunnut ilakoida hänen, \"susi-pirkan\",\nkustannuksella.\n\nMutta hän ei päässyt nytkään kokonaan rauhaan tuon neidon kasvoilta.\nNiiltä oli jäänyt aivankuin huikaisevan paistavaa keskipäivän valoa ja\nhiilakan sinistä, kaunista kaskenauerta hänen silmänkuvajaisiinsa.\n\nMutta nämäkään näyt eivät vastanneet hänen sisäistä vaistoaan. Eihän\nhän toki ollut tottunut naisolentoja arvioimaan, ei ainakaan entisessä\nkorpirosvon elämässään. Mutta nyt -- miten ollakaan! Loimahti hänen\nsilmiensä eteen pitkän koto-ikävän valkein kuva. Siellä kaukana\njalankäymättömissä erämaissa on saarekas korpi järvi kiristynyt\nensi yön pakkasessa, hopeassa, kellassa, monen monissa huikeissa\nväreissä välkähtelevään jäähän. Mutta hentokoivuisten saarten viidakot\nliekehtivät, roihuavat yhtämittaisessa palossa, vuoroin tulenlieskan\nkellertävinä, vuoroin kuparinvälkkeisinä. Niin, kimmeltävä, kylmä jää\nja saarten viidakoitten huikaisevat valkeat -- siinä olivat hänen\nkasvonsa ja hiuksensa!\n\nSiksikö oli tuo nuori vieras nainen näyttänyt hänestä niin tutulta?\nHänhän oli -- mikä liekin syntyperiltään -- näky hänen omasta\nPohjolastaan, tuntureitten välisistä huokaavista ja julman ihanista\nerämaista syntynyt...\n\nNuoren miehen askelet kiertävät puutarhan keinotekoista lammikkoa.\nKäsi työntää miekan hankkilusta lujasti alaspäin. Taaksepäin sojottava\nmiekka aivankuin pitää askelten vauhtia yllä, kunnes hän äkkiä pysähtyy.\n\nHän on saanut ajatuksen ratsastaa jollakin huovihevosella Karjalan\ntietä Vuokselle tavatakseen isänsä niin pian kuin suinkin. Hänen\non tällä kertaa mahdoton olla jotain tekemättä. Sillä mikä oli\nvieraissa oloissa lopultakin ollut hänen kotikaipuunsa suurin tuska?\nNyt hän vasta senkin ymmärsi. Häneltähän olivat puuttuneet pitkät\nlapintaipaleet, hikiset vaivat, revontulten huikaiseva loisto, teot\nja taistelut, joihin hän oli tottunut poika-iästä asti! Niinhän hänen\ntoimettomat kätensä olivat olleet kuin köysissä ja lopulta alkaneet\nhiutua kuin vähäverisen mamsellin, niin että hänen oli täytynyt\npakostakin ruveta niitä verryttelemään padualaisen Benedetto-mestarin\nmiekkailukoulussa.\n\nEi, hänen täytyi tehdä jotakin, juuri tänä yönä eikä vasta tuonnempana.\nAinakin hänen oli päästävä satulassa muutamia penikulmia eteenpäin!\n\nNiklaan astuessa varjoista käytävää kohti puutarhan porttia tulevat\nhäntä vastaan Kaarina Degen ja Knuut Posse.\n\nHän tuntee sisimmässään vavahtavansa ja suuttuu siitä samassa itselleen.\n\nTuon neidon äskeinen hymähdys oli palannut hänen mieleensä. Ja\nsen katse! Niinhän se oli taitanut häntä tuijotella kuin jotakin\nmarkkinoilla näyteltävää lapinkarhua, jolta ei puutu muuta kuin\ntanssimestarin ketjut kaulalta, nenärengas ja kirjava nallenlakki\npäästä...\n\nHän tunsi itsensä äskeistäkin harmistuneemmaksi. Ja hän aikoi paeta\nuudestaan. Mutta ei ennättänyt. Käytävän käänteessä hän seisoi\nyht'äkkiä tuon yhä omia ilo jaan nauravan parin edessä. Niklas Kurki\nyrittää kumartaa ja kulkea ohi. Mutta Kaarina-neidon nauru on samassa\nlakannut. Hän on pysähtynyt ja sulkenut häneltä tien.\n\nMies seisoo avuttomana ja kömpelönä. Tottakin kuin tasakärsä jängällä,\npiru vieköön, puraisee häntä äskeinen ajatus, työntäen kiukun ja häpeän\nsekaista verta kasvoille.\n\n\"Tässäkö hän nyt on tuo teidän 'tunturiprinssinne', rakas ritari?\"\nkuuluu Niklaan korvaan ilakoiva, mutta samalla houkutteleva ääni.\n\"Eikä vain prinssi vaan -- Inarin ruhtinas, luulen\", jatkaa kekseliäs\nKnuut-herra. Mutta hänenkään äänessään ei ole suoranaista pilkkaa.\n\nNiklas saa takaisin ryhtinsä ja katsoo -- ritarin mainitessa Kaarina\nDegenin ja hänen nimensä -- suoraan neitoa silmiin, joiden sini on\nmuuttunut iltahämärässä pohjattoman tummaksi, ja kasvojen hipiä --\nsekin oli himmeää norsunluuta, kuten silkki hänen rinnallaan...\n\n\"Tehän olette voittanut suuren taistelun tuntureilla, herra?\" kysyy\nKaarina Degen.\n\n\"Sen voitti oikeastaan sukulaismieheni Juho Könkkölä hukuttamalla\nhaalogalantilaisjoukot ja itsensä tunturivyöryyn, lumivuorien alle.\"\n\n\"Oletteko te siellä päin rälssimiehiä vai...?\" tapaili Kaarina Degen\nempien jatkaa kysymystä sanalla \"talonpoikia\".\n\n\"Hevos- ja karjakauppiaita, jalo neiti\", Niklas vastasi kylmän\npurevasti, Knuut-herran remahtaessa nauramaan.\n\nJa jäykästi kumartaen pirkka astui syrjään jatkaakseen matkaansa.\n\nMutta taaskin! Tämä yö näytti olevan täynnä yllättäviä kommelluksia.\n\nHänen orpanansa, Iivari Voikkaalan, juopunut ääni rämähtää Knuut-herran\nselän takana ja röyhkeä käsi tarttuu ritaria olkaan.\n\n\"Hoi, kaappari\", ärjähtää Iivari, \"nyt saat tapella susi-pirkan\nkanssa, jos on sulia luissasi sen verran ytyä kuin hoipputautisella\nporonvasalla!\"\n\nKnuut Posse työntää suutahtaen pirkan syrjään, niin että tämä on\nhorjahtamaisillaan selälleen.\n\n\"Miekkani kautta!\" hurjistunut kemijärveläinen vetää samassa säilänsä\nmaalle. \"Tässä on kyllä tätä vaakunanpuolta -- jouhikuonon päätä ja\nniskaharjaa. Ja rälssiä! Sitä sattuu olemaan meillä enemmän kuin\nteillä, nappulaherrat. Tuhat lapinorjaa ja mannunalaa Kemijärveltä\nVienanmerelle! Riittääkö, herra Tupelkaini?\"\n\nHämärästä on ilmestynyt Iivarin nuorempi veli, Matti Voikkaala, leveä\nmäyrännaama säikähtyneenä, kädet harallaan, alkaen sopottaa veljelleen\nhoukutellakseen tätä poispäin.\n\nMutta Niklas on tarttunut jo orpanaansa ryntäisiin ja jurisee tälle\nhampaistaan: \"Luuletko olevasi kisällien kellarikrouvissa, renttu?\"\n\nJa hänen sanoissaan on sellainen määrä halveksumista ja suuttumusta,\nettä humaltunut meltoutuu tahdottomaksi, horjahtaa sivulle,\nMatti-veljen talutettavaksi.\n\nYhä tukahtumaisillaan ja silmät sokeina häpeästä ja vihasta Niklas saa\nvaivoin nostetuksi katseensa neitoa ja ritaria kohti ja sanotuksi pari\nsanaa anteeksipyynnöksi, poistuakseen saman tien.\n\nJa muutamassa hetkessä hän oli saanut lainatuksi nihtipäälliköltä\nratsun ja laskettanut linnasta kaupungin puolelle.\n\nSaksainkatua hän antaa hevosen kulkea käyden. Häntä painaa äskeinen\nhäpeä, niin ettei hän osaa edes selvästi ajatella. Tuo orpana, josta\nhänellä oli ollut monta huolta jo Danzigissa, oli tällä kertaa\nhäväissyt hänet, koko suvun ja pohjolan pirkat peruuttamattomasti.\n\nVeri tulvahtaa vieläkin hänen päähänsä, kun hän muistaa, kuinka tuo\nvieras neito oli kalvistunut, tietenkin syvästä halveksumisesta, ja\nkuinka ritari oli huitaissut kädellään kuin sanoakseen: \"No, mitäpäs\njuopuneista räyhääjistä.\"\n\nHäneltä oli aivankuin ryöstetty jokin huikaiseva, kullanvälkkeinen\nkuva, jossa oli merenpihkan ja silkin himmeää loistetta ja ... jossain\ntaustalla sinistä, yhä vain sinistä, milloin heinäkuisen tunturin\nhimertävää sineä, milloin syvää ja pohjatonta kuin metsälinnun\nselinäsulkaisessa siivessä.\n\nSalakkalahden etelärantaa juoksee jo ratsu täyttä ravia. Porvareitten\ntienviereiset kaalimaat, pienet naurishalmeet ja muut peltotilkut\njäävät taakse. Ratsastaja ei huomaa, että oikealla kädellä,\nMunkkilähteellä, on naisväkeä, joko vettä noutamassa tai kisailemassa,\nja että kaivon takaa, Teilimäeltä, nousi vaaleassa kevätyössä\nyksinäinen hirsipuu.\n\nKaakkoiseen ja Papulansalmelle johtavan tien risteyksessä hän vihdoin\npainoi säälimättömästi kannukset ratsunsa kupeisiin. Ja Karjalan\ntietä pitkin jatkui yöllinen laukka, joka tasaisena, vahvana tuulena\nvähitellen kylmensi miehen kuumettuneet ohimot ja ajatukset.\n\n\n\n\n4.\n\nMYRSKYINEN JUHANNUSYÖ.\n\n\nPitkä nihtipäällikkö, jonka suonisella kaulalla ja laihoilla,\nuurteisilla kasvoilla näkyvät vaivalloisen sotilaselämän lukemattomat\nmerkit, mutta jonka varsi on yhä yhtä suora kuin pitkä nihtimiekka\nhänen kupeellaan, vaeltaa, nuori miekkamies rinnallaan, linnasta päin\nkaupungille. He nousevat Katapään niemestä Yläkatua pitkin Vuorelle,\nkohti raatihuonetta ja tämän jykevää kellotornia, joka näytti\nhallitsevan koko kaupunkia korkealta kallioltaan.\n\nNihtipäällikkö näyttää tällä erää unohtaneen sodat ja hikiset\nratsumatkat. Hän on laskenut oikean kämmenensä nuoren miehen olalle,\njoka keinuu hänen omain olkapäittensä tasalla.\n\nMolempien niskat ovat samalla tavalla kyömyssä, eteenpäin työntyvässä\nasennossa ja kummallakin näyttää olevan yhtä pitkä askel. Hehän ovat\nisä ja poika, Satakunnan Daavid ja Niklas Kurki, jotka eivät ole\ntavanneet toisiaan siitä lähtien, kun Tornion Kurkien verivihollinen,\nDaavid-kapinoitsija, oli ryöstänyt, kymmenisen vuotta sitten, poikansa\nKemijoen rantakennäältä ja vienyt mukanaan Vienaan, silloisille\nolopaikoilleen.\n\nNoiden aikojen 17-vuotias nuorukainen on nyt täysi mies, jolla on ollut\npitkät kerrottavat matkoiltaan ja uusista ajatuksistaan.\n\nMutta tänä juhannusaattona, jona tosin taivas tuolloin tällöin\nuhkaavasti pilveilee, ne ajatukset, jotka olivat muutamia viikkoja\nsitten tulvahtaneet hänen mieleensä linnan puutarhassa, olivat\nkaikonneet sittenkin huolettoman ilon alta syrjemmälle. Vieläpä oli sen\nyön häpeäkin pesty merkillisellä tavalla melkeinpä olemattomiin.\n\nOli näet -- hänen asustaessaan linnassa isänsä kanssa nihtituvassa --\neräänä varhaisiltana tullut häntä vastaan linnansillan päädyssä, hänen\naikoessaan kaupungille, Kaarina Degen.\n\nSiihen mennessä hän oli jo isältään saanut selville neidon syntyperän\nja pyrki vaieten, kunnioittavasti kumartaen hänen ohitseen.\n\nMutta Kaarina-neiti oli hänet pysähdyttänyt. \"Miksi olette noin\nkiireissänne, 'Inarin ruhtinas?\" hän oli kysäissyt huulilla epäröivää\nhymyä. \"Lie tässä aika varustautua matkalle, sinne Inarille päin\", hän\noli vastannut jotakin sanoakseen.\n\n\"Juhannusyö on tulossa\", oli neiti jatkanut silmissä merkillistä\ntotisuutta. \"Ja silloin on tämän puolen neidoilla tapana hakea tuolta\nTervaniemen niittyjen nurmen alta kultakuoriaista nähdäkseen sulhasensa\ntai Kyöpelinvuoren portaat -- joilla harmaa murhekuoriainen on\nhovimestarina.\"\n\nHän oli taas hymyillyt leikki silmissä. Mutta oli siihenkin jotakin\npeitellyt, sillä hän oli lisännyt katse tummeten, melkein käskevästi:\n\"Ettekö osaa odottaa? Vai pelätäänkö noita-Lapissa päin lemmentaikoja?\"\n\nNiin oli Kaarina Degen ollut jatkamaisillaan matkaansa, mutta kääntynyt\nsamassa taas hänen puoleensa: \"En aikonut loukata teitä silloisena\ntanssiaisyönä 'rälssimiehillä ja talonpojilla', sillä rehellinen\nkarjakauppias on parempi mies kuin aatelishuitukka ja iso suolaporvari\non suurempi herra kuin heikko kuningas.\"\n\nTänäkin hetkenä Niklas näki edessään elävinä neidon kiihtyneet kasvot.\nHänen oli tosin vieläkin mahdotonta käsittää, oliko hänen tummenevissa\nsilmissään ollut pelkkää sovittamisen halua, vai katkeruutta tai\nuhmaa joitakin ihmisiä vastaan. Mutta niistä oli uhonnut sellaista\ntotisuutta, ettei voinut olla kysymys mistään leikkipuheesta.\n\nHän oli jäänyt yllättyneenä katsomaan neidon noustessa linnanpihaa\nkohti. Ja nyt vasta jälkeenpäin hän muisti, että neito oli ollut\npuettuna yksinkertaiseen tummansiniseen porvaristytön pukuun, jonka\nainoana koristeena oli pieni sininen olkaliina hopeasolkineen. Niin,\nhän ei ollut enää se Elina-rouvan hovineito, jota hän oli katsellut\ntanssiaisissa kuin sinisestä pilvestä huikaisevaa näkyä. Hänen\nkorkeassa vartalossaankin, jonka käynti matalissa kengissä oli ollut\nyksinkertaisen jaloa, oli ollut hänelle, Niklaalle, jotakin entistä\nläheisempää, samanarvoisuutta, joka teki mielen rohkeaksi.\n\nJoka tapauksessa sekä hänen leikkinsä että nuo iskevät sanat\nolivat jääneet hänen mieleensä. Ja yhäkin ne olivat palanneet\nhänen ajatuksiinsa kuin kuumassa iltapäivässä kirjavat perhoset\ntai -- todellakin -- kuin välkkyvät kultakuoriaiset ja mustat\n\"murhekuoriaiset\", joissa oli selittämättömiä ennuksia.\n\nNiinpä Niklas nyt puolittain joutavia puhellen, mutta jollain tavalla\npoissa-olevana nouseskelee isänsä kanssa raatihuoneen mäelle, jonne oli\nkerääntynyt ohi kulkevaa tai pysähtelevää kansaa.\n\nYmpäristökylistä vaeltaa Vuorelle pitkissä tummanpunaisissa mekoissa,\njoita vyötäisiltä soukistaa kireänauhainen esiliina, muhkeita\nemäntiä, joilla on luuneulalla hiussykeröön pistetty helmuksiakin\npunaisempi pyörylä. Tai kulkevat maalaisneidot lyhyissä, valkoisissa\nkoltuissaan poikien rinnalla, kädestä pitäen tai kantapäillä pukertaen,\nmansikanpunaiset punonnaiset tukevilla rinnoilla, ihan samaa väriä kuin\npojanmullikoilla nutunpieluksissa nappien virkaa tekevät nauhat ja\ntupsut.\n\nTäältä kurkkaillaan yli salmen Tervaniemelle, jonka kallioille\npystytellään itsensä Eerik-herran kokkoa, linnanrenkien vedättäessä\nsinnepäin vielä viimeisiä tervatynnyreitä. Ilopaikalle on lupa\nkerääntyä kohtapuoleen, yötä vasten, koko rahvaan, ja sinne on\ntapana tulla linnanneitojen ja herrasjunkkareitten omista juhlistaan\ntanssimaan juhannustansseja maalaistyttöjen ja -poikien keralla.\n\nKauempaa, merenselältä, lipuu etelärannan veneteloille koivistolaisia\nkalastajaveneitä koivut kokissaan ja juhannuskansaa täynnä. Sen\npuolen tytöt taapertelevat jo kokonaisissa jonoissa rantatietä\npoikkiraitaisissa hameissaan ja ripsukkaissa esiliinoissaan, ja poikien\nsäärysten tupsut puuntavat tänne saakka monenvälisinä täplinä.\n\nNiklaan katse on lipunut nuoren, harvaan rakennetun kaupungin talo- ja\nmökkiryhmiä pitkin. Ja samassa kiertyy hänen ajatuksiinsa Eerik-herran\npuhe tämän niemen ympäri rakennettavista muureista.\n\nHän lyö reimasti isäänsä olalle: \"Isä, lähde mukaani Tornion\nSuensaarelle ja Marrasjärvelle, niin kokoamme metsäpirkoista armeijan\nja sitten isketään maitse ja meritse Novgorodin Vienanvaltaa\npääkuoreen, panemme tuhkaksi Solovetsin sipulitornit ja sitten...\"\n\n\"Eipä taida enää tulla\", isä hymähtää, \"siitä tuohesta takkia. Kymmenen\nvuotta sitten, kuten muistat, tarjosin Henrik Kurjelle yhteistä retkeä\nSolovetsia vastaan, kun sen muurit olivat vasta nousemassa. Nyt se\non rakennettu lujemmaksi kuin tuo linna tuolla. Suuret tulikirnut\nammottavat sen muureilta ja suomuspaitaista miestä ovat muurinsarvet\ntäynnään. Kurjet ovat myöhästyneet, poikani, kuten sinulle jo silloin\nKarjalassa ennustelin.\"\n\n\"Emmepäs ole\", väitti Niklas kierrättäen kättään koko seudun ympäritse.\n\"Eerik-ritari varustaa muureilla koko tämän kaupungin. Ja kun me\nhuitelemme Vienasta käsin ušshkuinikit Käkisalmeen ja sieltä samaa\nvauhtia tänne saakka, ne joutuvat kuin märät rukkaset Eerik-herran\nrautahanskojen hierottaviksi. Mitäs sanot?\"\n\n\"Sanonpa vain, että siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Vai etkö ole\nkuullut, miten kävi erään taannoisen Viipurin herran, Sten Tuurenpoika\nBjelken, joka aikoi usuttaa Käkisalmen karjalaiset Novgorodia vastaan?\nEtkö? No, mennäänpä tästä tuonne rannemmaksi, Pyhänhengen kiltatupaan.\nYstäväni Niilo Kylliäinen sen tarinan osaa kertoa nipasta nappaan, kun\non päästy olutpenkkiin ja juhannustuulelle.\"\n\nMutta kääntyessään seuraamaan isäänsä Niklas pysähtyy kuin naulittuna\npaikalleen.\n\nSaksainkadulta päin on tulossa nuori tyttö, nähtävästi jonkun\nsaksalaisporvarin palvelijatar, jonka pukuparsi tuntuu hänestä\nhämmästyttävän tutulta.\n\nNeidolla on heleän sininen olkaliina vaskisolkineen, kellervän valkea\nnuttu, vihertävä esiliina, hameessa sammalenruskeata väriä ja päässä\npieni punakukillinen siniliina.\n\n\"Katri, Irnijärven Katri!\" soi Niklaan sydämessä yht'äkkisenä huutona.\n\nTiesihän hän sen, että hänen muinaisen rakastettunsa kotitalo\nIrnijärvellä oli poltettu ja että Hovattaiset olivat tytön surmanneet,\ntai hän oli nääntynyt jossain Pihkovassa tai kauempana pajarien\norjuudessa. Tuo tyttö oli sitäpaitsi ylen nuori, yhtä nuori kuin Katri\noli ollut seitsemisen vuotta sitten.\n\nMutta sillä oli Irnijärven Katrin puku! Ei puuttunut muuta kuin\nUmmajoen helmet kaulalta.\n\nTuo nuori neito oli hänen rakastettunsa kuvajainen, joka vähitellen,\nvuosien varrella, oli hänen mielessään hämärtynyt valjuksi kuutamoksi.\nMutta nyt se riipaisi vielä kerran vereslihalle arimpia orvaskesiä,\nniin että vihan veret Uhtuan Hovattaisia vastaan, niin totta kuin hän\noli ne kostoretkellään hävittänytkin viimeistä pojanpoikaa myöten,\nläimähtivät pakottavina hänen ohimosuoniinsa.\n\n\"Mistä olet kotoisin, tyttö?\" hän kysäisi tuikeasti säikkyvältä\nneitsyeltä. \"Vuokselta olen, Hannilanjärveltä\", sai neito sopertaneeksi.\n\n\"Niinpä niin, sieltäpä tietenkin\", kysyjä veti kämmenselällä otsaansa,\naivankuin olisi häivytellyt pois mahdotonta ja turhaa ajatusta.\n\nHän kääntyi poispäin hämmentyneestä tytöstä, seuratakseen alamäkeen\npysähtynyttä isäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe laskeutuivat pienten kujien kautta niemen eteläistä rantatietä\nkohti, jonka lähettyvillä sijaitsi kivestä rakennettu kaksikerroksinen\nViipurin porvareitten veljeskunnan omistama kiltatalo. Tänne oli\nvarsinkin näin juhannusaattona tapana kokoontua veljeskunnan\nulkopuoleltakin nihtejä, hansakestejä, käsityöläisiä ja muita\nkaupunkilaisia, odottelemaan alakerroksen krouvituvassa kiltaveljesten\njuhlakulkueen lähtöä Tervaniemen juhannuskokolle.\n\nJuhlatuvassa, jonka seinät oli koristettu vihrein lehvin ja lattia\nkatajilla peitetty, sohisi jo Jasper-krouvarin tynnyrintapista\nyhtämitainen olvenkuohu tinatuoppeihin, joita juhlijat pitelivät kukin\nvuorostaan Remusenpojan, humalajumalan, nenän alla.\n\nMutta liikaa pahaa menoa ei suvaittu, sillä pitkän pintapöydän päässä\nistui veljeskunnan ja kiltatuvan ylin kaitsija, pormestari Pietari\nDegen, jonka määräämässä tahdissa kannut juotiin milloin millekin\npyhimykselle.\n\nSitäpaitsi oli kuria pitämässä yllä sitäkin ankarampi valtikka,\nDorthe-emäntä, joka täällä omassa valtakunnassaan oli toista maata kuin\nlinnan suurissa tanssiaisissa.\n\nNyt pysyi huntu lujasti muorin päässä. Avaimet killuivat\nruskeanharmaan, lujakankaisen rynkkyhameen kupeella. Ja totta\ntotisesti, ei ollut harvinaista, että iso avain tai tinakannu kumahti\nporvarin päähän, joka yritti reuhata tai alkoi seiniä tai ovipieliä\nhalailla, puhumattakaan siitä, että ankara sakko uhkasi jokaista, joka\nliikoja killisteli kannuja kallisteltaessa.\n\nJussi Haili ja Niilo Kylliäinen pelasivat \"pikkeltafelia\" hosuen\npieniä palloja pelipöydän kopperoihin. Mutta he ottivat samalla\nosaa pyhimysmaljoihin ja ennättivät kaiken lisäksi hoidella\nvanhaa riitapeliänsä savolaisista \"pulliaisista\" ja karjalaisista\n\"kapahauista\".\n\nOli jo ennätetty tyhjentää maljat oman kirkon parhaille pyhimyksille:\nihmeitä tekevälle Neitsyelle, joka kultaisine sädekehineen hallitsi\nkirkon siunatuinta alttaria, vieläpä pyhälle Annalle, avion\nsuojelijalle, ja molemmille Johanneksille, sekä kamelinkarvaiselle että\nkiharapäiselle evankelistalle.\n\nMutta Dorthe-emännän sattuessa pelipöydän lähettyville Jussi Haili\nnosti kannunsa arvon rouvaa kohti ja lasketti, muka juhlavimman maljan\njuodakseen, pyhästä Erasmuksesta ikäänkuin kiltaemäntään sattuvan\nvanhan runolorun:\n\n    \"Rammikko rahojen vanhin,\n    Louhi Pohjolan emäntä,\n    raskuta rahaista kättä,\n    kirjokättä kiimoittele...\"\n\nMutta siitäpä oli tulla tupenrapinat, Dorthe-muori sieppasi\nkalaporvarin kädestä kannun ja oli kumauttamaisillaan sen vasten\nrunonlaskijan maireata suuta. \"Vai tässä, sinä mokoma, vääntelet\npyhimysten laillisia nimiä, ettes häpeä, Jussi Haili!\" Niilo Kylliäinen\noli alkanut hihittää herkullista vahingoniloa. \"Kuulitkos, hailiherra?\nRiian markka sakkoa veljeskunnan köyhäinkassaan pakanallisesta ja\njumalattomasta menosta, vieläpä Johannes Kastajan päivänä. Se on, herra\npormestari, oikeus ja kohtuus, sanon minä!\"\n\n\"Pane sinä, savontorakka, pane lisäksi pari lästiä hylkeenrasvaa\nja kaksitoista kippuntaa kapakalaa, kyllä meillä jaksetaan, pyhän\nkattila-Rammikon kautta!\"\n\n\"Torakka, torakkapa hyvinnii, neäs kun siinä Savonmoan torakassa onnii\nsitä lihhoo ja kokkoo eikä pelkkeä karvoo, niinkun ryssänrussakassa ja\nnäissä sensukkuisissa Viipurin viiksiniekoissa.\"\n\nJussi Haili jäi nenä tuhisten vetelemään kalpean leukansa harittavia\nhaivenia. Mutta tämän jalon väittelyn katkaisi Satakuntalaisen ja\nNiklas Kurjen tulo, mikä sattui perin otolliseen aikaan, koskapa Niilo\nKylliäinen näytti olevan parhaalla haukkumapäällä ja juttu Käkisalmen\nkarjalaisten petoksesta Sten-herran linnanherruuden aikana tarjosi\nsopivaa puheenjatkoa Jussi-porvarin ärsyttämiseksi.\n\nMutta ei siinä sittenkään Kylliäinen ennättänyt muuta kuin tapailla\ntuota muinaista kapinanyritystä, jolloin käkisalmelaiset olivat\navanneet salaliitossa Viipurin linnanherran kanssa kaupunkinsa portit\nnihtijoukolle, mutta sitten -- peläten Novgorodin kostoa -- paenneet\nsuin päin Viipurinlinnan turviin. Täällä he olivat ruvenneet pitämään\nsen peevelin mökää, jotta useita kaupunkiniemen asukkaita oli joutunut\ntapetuksi ja ryöstetyksi.\n\nSiihen tyrehtyi koko tarina. Pormestari Degen oli näet jo sen alkaessa\nryhtynyt järjestämään veljeskunnan juhlakulkuetta, ja tähän oli\nkaikkien porvareitten ja kansan otettava osaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhänhengen veljeskunnan upea kulkue, jonka lippua ja tämän\nhopeaneuleista pyhän Andreaksen kuvaa koillistuuli oli viistättänyt\nvihaisissa vihurinpuuskissa, oli jo saapunut Tervaniemen kokolle.\nKorkea tervatynnyrien, veneenpuolikkaitten ja risukasojen torni\noli leimahtanut tuleen työntäen aluksi mustaa savuaan kohtisuoraan\nylöspäin. Ja riehakas tanssi, aluksi kangerreltuaan, oli juhlakummun\nsuuresta oluttynnyristä rohkeutta siemaisten alkanut kiertää kentän\njoka puolella ja kokon ympärillä.\n\nSamat tanssit, joita herrasväki oli linnassa hypiskellyt, kiepahdellut\nja laukkaillut, riehahtelivat täälläkin, joskin karkeampina ja\nkömpelömpinä. Minkä herrain tanssisalissa hypäyteltiin, sen verran\ntäällä tömäyteltiin, kähmittiin ja kahmaloilla kaapattiin milloin\n\"hottostaanin\", milloin \"sularanssin\" tai \"volavranssin\" kileässä\nsoitossa.\n\nHiki alkoi jo kiiltää keski-ikäisten porvareitten naamoissa ja nuoret\nmiehet hoipahdella. Mutta tämän juhannusyön ilot näyttivät hukkuvan\nsittenkin myrskyyn.\n\nOli aivankuin pahahenki olisi riivannut koillisia ilmoja. Papulanniemen\nsoista ja Salakkalahdelta työntyi mustia ja myrkynviheriöitä\npuuskapäitä. Ilma oli kylmennyt tanssijain huomaamatta. Ja mitä\ntapahtuikaan! Keskellä kuumaa juhlaa räiskähti sadekuuro, josta sinkosi\nhetken aikaa selviä rakeita.\n\nMutta tuulenmyrsky ei siihen tyrehtynyt. Taivas mustui ja vinkuva tuuli\npainoi rantapensaita lakoon. Salskeat koivut taipuivat pudistellen\nsuutuksissaan korkeita latvojaan. Nousivat ylvästellen pystyyn, mutta\nnöyristyivät taas maata kohti lukemattomien tuulenruoskien iskuista. Ja\nvahva hongikko niemen sisäosissa huokui pahasti hengästyneenä.\n\nKokkotuli viisti latana niemen rantaa kohti. Se venyi venymistään.\nSen pitkät kielet olivat katkeamaisillaan, tai se sylki yht'äkkiä\nläkähdyttävää savua milloin millekin suunnalle.\n\nLinnan herrasväkeä odoteltiin turhaan. Se oli nähtävästi päättänyt\njäädä tällä kertaa omiin suojaisiin saleihinsa.\n\nNiklas Kurki seisoskelee kallion kupeessa isänsä ja orpanoittensa,\nIivarin ja Matin, seurassa.\n\nHän on odottanut Kaarina Degenin tuloa. Juhannusyönähän hän oli uskonut\nneidon tapaavansa. Sitähän olivat hänen sanansa tarkoittaneet. Niin\nhän oli ainakin kuvitellut. Ja nyt, koko juhla oli sammuva tuohon\nhenkitoreissaan huohottavaan kokkoon. Ja hänen, hänenhän oli jo\nlopultakin jatkettava matkaansa -- laivalla Turkuun, jossa \"Matti\nKurki\" on ollut heitä odottamassa kukaties jo heikinmarkkinoista asti.\n\nNiklas siirtyy levottomana ylemmäksi kalliolle nähdäkseen, oliko\nEerik-herran seuruetta tulossa. Sillalla ja rantatiellä on kuitenkin\ntyhjääkin tyhjempää.\n\nMutta tuskin hän on ennättänyt astua askelen poispäin, kun hänen\ntakaansa ilmestyy pienikokoinen linnanpiika, jonka hän muistaa\nnähneensä naistenpuolen pihamaalla askartelemassa ja tarttuu\nhäntä käsivarteen sopottaen hätäisesti: \"Se käski, Kaarina-neito,\nyrttitarhan huvimajaan, kun Elina-rouva on kieltänyt tulemasta kokolle\nhovineitoja.\" Ja palvelijatar lähtee juoksujalkaa laputtamaan oikotietä\nmetsän läpi linnaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin Niklas on ennättänyt linnan puutarhaportille, on ilma\nmuuttunut kylmää hohkavaksi hämäräksi. Kaikki juhannuksen kukkeus on\nmurskattu lakoon ja koko seutu näyttää kolealta. Ja uusia myrskypilviä\non nousemassa. Mutta portin takana pensaikon varjossa odottaa häntä\ntaaskin äskeinen palvelijatar kuihaisten seuraamaan itseänsä.\n\nKeittiöpihan puolelta neitsykäinen kierrättää Niklasta kapeita portaita\nja mutkikkaita käytäviä linnan rouvasväen kerrokseen, kunnes avautuu\nhiljaa pieni, kapea ovi ja hän seisoo märkänä, saappaat liejussa\nlaajahkossa neitsytkammiossa.\n\nSyvistä akkunakomeroista pääsi tuskin mitään valoa huoneeseen. Mutta\netelänpuolisessa holvinurkkauksessa oli seinäkaapin reunustalle\nsytytetty kynttilänjalkaan tuli. Tämänkään valossa ei tulija kuitenkaan\nensi hakemalta nähnyt muuta kuin lämpimän punaisina puuntavat\nseinäverhot ja kultaneuleiset tyynyt, jotka kimmelsivät monin kiemuroin\nseinärahien syrjillä ja vuoteen sinisellä peitteellä. Ikkunaholvin\nvarjosta tulee valon puolelle Kaarina Degen. Hänellä on yllään heleän\nvihreä porvarisneidon puku. Mutta Niklas ei näe hänestä muuta kuin\nkynttilän valossa himmeinä hehkuvat kasvot ja punaisen otsanauhan,\njonka päät soluvat avoimien hiusten myötä taaksepäin.\n\nKaarina-neidon herkät kasvot ovat tällä kertaa jollain tavalla jäykät,\nmelkein kuin turtuneet, joko jännityksestä tai jostakin ratkaisevasta\naikeesta, josta on tuskallisen vaikeata puhua.\n\n\"Niin, myrsky tekee uskaliaaksi ... näin juhannusyönä\", hän alkoi,\ntapaillen hymyä, joka kuitenkin särkyi hätäiseen hengitykseen.\n\"Huvimajan kattoa, ei, nähkääs ole korjattu sitten Kaarle Knuutinpojan\naikojen, ja pelkään, että minulla on teille pitkälti puhumista\", hän\nhetken kuluttua jatkoi kiireisen selittävästi.\n\nNiklas on vaistomaisesti ojentanut kättään kuin torjuakseen turhat\nselittelyt. Mutta neito tarttui siihen samassa entistäänkin\nhätäisempänä, aivankuin heitä molempia olisi uhannut yhteinen vaara.\n\"Teidän henkeänne uhataan\", hän sanoi. \"Ja mistä päin?\" \"Ritari Knuut\nPosse.\" \"Miksi?\"\n\nNeito näytti taas haparoivan turhaan sanoja, kunnes kaukaittain katkera\niva värähdytti hänen huuliaan. \"Hän väittää olevansa mustasukkainen\nteille -- minusta ja haastavansa teidät kaksintaisteluun, jos...\"\n\nNiklas naurahti yliolkaisesti. \"Jos muistan oikein, ei Knuut-herra\nsuostu taistelemaan talonpoikien kanssa.\"\n\n\"Ei ehkä Voikkaalan, mutta Kurkien ottopoika on hänestä kyllä sen\narvoinen, varsinkin kun on kysymyksessä -- Korsholman linnalääni.\"\n\nKaarina-neidon ääni oli viimeisissä sanoissa muuttunut halveksumiseksi\nja ivaksi, jota Niklas ei vieläkään ymmärtänyt.\n\n\"Älkää huolehtiko minusta, jalo neito\", hän sanoi puolittain töykeästi,\n\"olen kyllä tottunut miekan käyttöön\".\n\n\"Tiedän, mutta syy on minun, enkä tahdo enää...\", neidon sanat olivat\ntyrehtyä ujouden tapaiseen epäröimiseen. Mutta ne ylpistyivätkin\nyht'äkkiä niskaa nykäyttävän prinsessan suuttumukseksi: \"Niin, minä en\ntahdo, en suo sille miehelle kunniaa taistella puolestani.\"\n\nNiklaan silmät eivät hellittäneet. Ne näyttivät vaativan palavasti\näskeiseen kysymykseen vastausta. Ja neito jatkoi. Oli aivankuin hänen\nolisi täytynyt saada uskoutua tuolle miehelle hinnalla millä hyvänsä.\n\n\"Kun isäni, Kaarle-kuningas, oli maanpakolainen ja eli kerjurinalmuista\nDanzigissa, taisin olla, hyvin nuorena ja kokemattomana, rakastunut\ntuohon kaikkien suosimaan ritariin. Mutta silloin, kun elin Degenien\nperheessä, onnettoman äitini ja isänsijaiseni kuoltua, orpona ja\npuolittain armoilla, ei tämä jalo herra minun kättäni pyytänyt.\nSilloin kelpasin hänelle vain joutohetkien huviksi. Minulla ei\nollut todellakaan\", hän puhui ääni särkyen, melkein tukahtuen\nkatkeroittavista muistoista, \"mitään muuta arvokasta kuin mitätön\nkunniani, jossa siinäkin oli jo valmiiksi houkutteleva syntymätahra\".\n\nNiklas tunsi häpeävänsä samassa sekä tuota naista että itseänsä. Mikä\nrippi-isä hän oli, lempo soikoon, tuon neito paran lemmenmurheille?\nVai pitikö hänen lopultakin lohdutella tuota hemmoteltua prinsessaa\nkatkeruuksissaan ja... Hän, houna mies, oli tullut tänne sydämessään\nhuumaavia kuvia ihmeellisestä linnanneidosta, joka oli, jostakin\nkummallisesta syystä, syttynyt hänelle hullussa, yltiöpäisessä\nrakkaudessa. Sellaisestahan hän oli kuullut monenmoisia tarinoita\nruhtinasten hoveista, joissa hovineidot tai valtiattaret ruoskittiin\nsalaisista lemmensynneistä alastomina ja häväistyinä vaeltaviksi\nkerjäläisiksi, jollei haudattu elävältä tai surmattu mustasukkaisen\nherran miekalla.\n\n\"En luule olevani kelvollinen, jalo neito, korjaamaan\nnuoruudenerehdyksiänne ja syntymätahrojanne\", hän katkaisi\nKaarina-neidon puheen tylysti.\n\n\"Teidän täytyy ymmärtää minua!\" Kaarina Degenin äänessä oli hätää,\nmutta myöskin käskyä, joka sai miehen taas hämmästyneenä kuuntelemaan\njatkoa.\n\n\"Oletteko kuullut\", neito kysyi, \"että kuninkaitten rakkaus ei tahraa,\nei muka tahraa naista, ei rakastajatarta, ei aviossa olevaa rouvaa,\njoka joutuu heidän himojensa astinlaudaksi...?\"\n\nNiklaan hymähtäessä Kaarina-neito istuutui kuin väsähtäen\nseinäpenkille, viitaten vieraansa lähettyvilleen jakkaralle.\n\n\"Niin ne kuitenkin väittävät, jotka ovat eläneet ruhtinasten\nhoveissa. Lehtolapset, jalkavaimojen perilliset, bastardit, otetaan\nvaakunamiesten sukuun, ja he elävät rohkeina käenpoikina tai\nhemmoiteltuina tyttärinä ruhtinasperheissä 'laillisten' perillisten\nrinnalla.\n\n\"Niin lienee siellä, suuressa maailmassa. Mutta täällä, rehellisissä\nporvarissuvuissa, lehtolapsi ja hänen äitinsä saa onnettomamman\nkohtalon kuin langennut talonpoikaistyttö, joka saa häpeänlauta\nkaulassa ja häpeänkynttilä kädessä kuunnella parannussaarnaa kirkossa\n'hurskaan' seurakunnan sylkiessä tuon raukan päälle omaa 'kunniallista'\nhyveellisyyttään...\"\n\nNeito oli tullut Niklaalle taas läheiseksi. Hän alkoi ymmärtää hänen\nkohtaloansa. Se riipaisi häntä itseänsä, sillä mikä oli hän itse muuta\nkuin Kurkien bastardi, joka poika- ja nuorukaisiässä oli saanut purra\n\"äpärän\" vuoksi monet kerrat hammasta.\n\nHän oli tarttunut huomaamattaan Kaarina-neitoa kädestä ja vetänyt sen\nkämmentensä alle kuin suojatakseen tai tyynnyttääkseen sitä vapisemasta.\n\n\"Niin, täällä?\" jatkui taas neidon puhe. \"Äitini väsyi ennenaikaiseen\nhautaan yhtä onnettoman Erengisle-herran piinatessa häntä\nloppumattomalla synkkämielisyydellään ja tuon tuostakin kuohahtavilla\nmustasukkaisuuspuuskillaan.\n\n\"Kurjempi, tuhat kertaa kurjempi oli hänen elämänsä kuin langenneen\npalvelijattaren häpeän olkiseppele päässä kirkon jalkapuussa.\"\n\nKaarina-neito kavahti seisoalleen kuin jaksamatta enää kertoa\ntarinaa pitemmälle. Hän kuohahti oman itsensä puolesta: \"Niin,\nminua on juhlittu ja kumarrettu, imartelua on särisemällä särissyt\nkorvissani, mutta tanssiaislaahusteni takana ovat ritarit rivosti\nvilauttaneet silmää ja neidot tyrskineet, joko kateudesta tai omaa\npulmusenpuhtauttaan...\"\n\n\"Kaarina-neito, älkää kieltäkö minua taistelemasta\", Niklas kuohahti,\n\"Knuut-herraan nähden minä ainakin olen teille hankkiva hyvitystä\".\n\n\"Ei, ei, minä kiellän sen!\" huudahti Kaarina-neito, aivankuin\ntuollaisessa aikeessakin olisi piillyt suuri vaara. \"Sillä herralla\non aivan liian mahtavia suojelijoita\", hän lisäsi tyynemmin, hitaasti\nharkiten. Mutta tuossakaan ajatuksessa hän ei malttanut viipyä. Hän\najoi takaa kuin hurmioittavaa näkyä. \"Minä tahdon täältä pois!\" hän\nhuudahti. \"Kauas, saavuttamattoman kauaksi. Ja ehkäpä teidän avullanne!\nTäällä minä olen tukahtumaisillani sekä häpeästä että halveksumisesta.\nNyt ei minulle enää naureta takanapäin. Nyt...? Ei muuta kuin\nylistyslauluja kuningas Kaarlelle ja hänen tyttärelleen. Sillä nyt,\nnähkääs, minulla on myötäjäisinäni Korsholman linnalääni! Ainakin on\ntuo liian kuuluisa isäni sen minulle luvannut, ehkäpä päästääkseen\nkutsumasta minua Tukholmaan, jotta hänen viimeinen jalkavaimonsa,\nRaaseporin Kristiina, ei häiriintyisi nuoressa onnessaan.\"\n\nTytär oli suominut isäänsäkin ivan hienolla silkkiruoskalla ja palasi\ntaas omaan lähimpään kohtaloonsa.\n\n\"Niin, jalo Knuut-herra tietää sen sangen hyvin, ja nyt hän olisi\nvalmis 'pelastamaan' minun kunniani\", hän jatkoi yhä myrkyllisemmin.\n\"Sehän nostaisi hänet noin vain sivumennen mahtiin ja valtaan. Häntä\nei huvita enää, nähkääs, hirttää pelkkiä merirosvoja ja kaappailla\nhansalaivoja Eerik-herran palveluksessa. Nyt hän on valmis tarjoamaan\nminulle kilpensä ja ... 'rakkautensa'. Ajatelkaas! Mutta mitenkäs kävi?\nOh, miten ihanasti. Nyt, hänen kosiessaan, minulla oli onni sanoa,\nettä rakastan toista miestä viime tanssiaisista asti ja ... ja sitäkin\naikaisemmin, jo kahden vuoden ajan. Juuri niin, siihen tapaan minulla\noli ilo vastata tuolle nousukkaalle.\"\n\nNeito oli uudelleen peittynyt arvoitukselliseen hämäryyteensä. Niklaan\npalavimmat kuvitelmat olivat taaskin joutuneet kylmään räntäsateeseen.\nHänellä ei ollut sittenkään muuta osaa kuin kuunnella tuon nuoren\nnaisen vieraita rakkauksia, nykyisiä ja menneitä.\n\nMyrsky vihmoi pieniä ruutuja vasten. Hänen teki mieli syöksyä yöhön\nvaeltaakseen valuvassa sateessa päänsä selväksi.\n\nMutta Kaarina Degen hymyili vaisusti, aivankuin olisi arvannut hänen\najatuksensa. Hän kulki yli permannon ja painoi akkunaluukun kiinni.\n\n\"Niin, jo lähes kaksi vuotta\", hän puhui tullen Niklaan eteen ja\nlaskien pieneksi hetkeksi kätensä istuvan miehen olkapäälle.\n\n\"Olin silloin Eerik-herran ja Elina-rouvan mukana Turun-matkalla, josta\npalatessamme poikkesimme Hämeen härkätieltä Laukkoon, Klaus Kurjen\nvieraiksi.\n\n\"Herrat istuivat iltaa kartanon vanhassa vaakunasalissa, minun\nkatsellessani akkunan pielessä kesäiseen hämärään, Säijänselälle.\n\n\"Isäntä oli yltynyt kertomaan vanhoja sukutarinoita Kurkien\nmuinaisesta Matti-herrasta, Lapin valloittamisesta ja lopulta Tornion\nsusi-pirkoista ja vähä-orpanoistaan. Silloin kuulin koko tarinanne,\nNiklas Kurki.\"\n\nKuuntelija kavahti kuin rynnätäkseen paikaltaan. Mutta neito, joka taas\nistui sohvallaan, kosketti häntä polveen vaatien kuuntelemaan.\n\n\"Silloin\", hän jatkoi, \"kuulin syntymänne, äitinne rakkauden Satakunnan\nkapinoitsijaan, teidän vaelluksenne nuorena korpirosvona erämaissa,\nrohkean taistelunne ja voittonne Taivaskeron tunturilla.\n\n\"Siellä on puhdasta ilmaa, siellä ... tuntureilla, ajattelin. Se\nnuorukainen kosti jalosti Henrik-enolleen, joka oli hänet tuominnut\nhenkipattouteen. Ja hänen äitinsä, Maalina-rouva, hän oli surmatyössään\nsuurempi kuin raamatun Juudit! Ja hänen poikansa? Minkä näköinen\nolikaan hän, joka oli äitinsä vuoksi valmis ryhtymään veljessotaan?\n\n\"Niin ajattelin ja kyselin sinä iltana, luullen tuon kaiken aamuksi\nhaihtuvan kuin jylhän tarun, joka on meistä liian kaukana.\n\n\"Mutta sen jälkeen, iltaisin ja öisin, en saanut silmistäni\ntuntureitten laskemattomia aurinkoja enkä sitä nuorta miestä, jonka\nkuvittelin laskemassa kesäiset kosket tukka hulmuten perävantaalla tai\nhiihtämässä loppumattomat korvet kuurassa kasvot, silmäripset, nuori\nparranhöytyvä, puuhkalakki ja paksut hiukset. Ja yhä toistui minussa\nkaukaisena huutona ajatus: siellä on puhdasta ... tuntureitten takana!\nSiellä pestään myrskyssä syntymätahrat olemattomiksi. Siellä huuhdotaan\ntunturilumien alla kurjat menneisyydet, kuten tapahtui Taivaskeron\nlumivyöryssä viholliselle. Ja siellä, siellä on eräs onnettoman\nrakkauden hullu poika, kuten minä olen sen häväisty tytär. Hänen, juuri\nhänen, sellaisen miehen on minut pelastettava täältä heitukoitten\npilkasta ja imartelusta, koko ulkokullaisen siveyden porvarillisesta\nrihkamasta ja...\n\n\"Niin, todellakin!\" huudahti neito, tietämättä enää miten jatkaa\ntulvimalla vuotanutta puhettaan. \"Enkö ollutkin rakastunut tuohon\n'Inarin ruhtinaaseen', ennenkuin olin hänet nähnytkään?\"\n\nKaarina Degenin loppusanoista oli helähtänyt etupäässä hulluttelun\nhalua ja, ehkäpä, itseivaa. Mutta Niklas oli jo kuohahtanut tulvaa\nvasta onnesta. Taakse jääneet tyhjät vuodet olivat muokanneet hänen\nelämänkesantonsa kuohkeaksi ja kuivaksi maaksi, joka janosi janoamalla\nsadetta, tulvaa, myrskyä, mitä tahansa, kun se vain päästi elämään sen\npovuksissa kituneet ja kyteneet voimat.\n\n\"Siksikö, sitäkö varten?\" hän sopersi riistäen Kaarinan käsivarsiensa\nväliin. \"Siksikö te ... tanssiaisissa sillä tavalla katsoitte, tulitte\nkohti, käännyitte ja taas nauroitte kuin pilkataksenne? Ja minä,\nhoukka, kun luulin...\"\n\n\"Siksi, siksi\", kuuluu käsivarren alta tuoksuvan hengityksen mukana\njollain tavalla tyynnytteleviä sanoja.\n\nMutta Niklas Kurki näki vain oman taannoisen kimmeltävän näkynsä.\nSaarten viidakot paloivat tunturijärven välkehtivän jään keskellä\n-- hänellä oli käsivarsiensa alla tunturikaltioitten säteilevä,\nihmeellinen tytär...\n\n\"Vien teidät sinne, ryöstän teidät\", hän puhuu lämpimällä äänellä.\n\nMutta hän tuntee pelkkää tyhjää käsivarsiensa alla. Kaarina Degen on\nliukunut erilleen. Nyt hän seisoo hullaantuneen miehen edessä yhä\nhiukset sulana vaskena ja kuparina, mutta hoikka varsi jännittyneenä\nkoivahaisena. Ja taas kuuluu hänen suustaan vieraita sanoja.\n\n\"Ryöstäisitte?\" hän katsoi ihmettelevän kysyvänä. Ja lisäsi aprikoiden:\n\"Se sopisi ehkä porvari Degenin tyttärelle, mutta ei ... Kaarle\nKnuutinpoika Bonden perilliselle. Ei, sitä en tarkoittanut...\" Niklaan\nkädet nousahtavat kuin iskun alta. \"Te saatte kantaa värejäni, olette\nritarini, jos tottelette minua. Eikö se riitä? Vai ettekö halua...?\"\n\nMiehen kumartaessa hämillään neito jatkoi hymyillen, mutta nyt ... niin\njäisen käskevästi, että Niklas painui jakkaralle jääden tuijottamaan\nkammion hämärimpään loukkoon.\n\n\"Otan teiltä vastaan ritarinsananne siitä, että ette taistele Knuut\nPossen kanssa. Hän älköön saako minuun nähden edes näennäisiä ansioita,\nsillä hänen suosijansa, Eerik-herra, saattaa siinä tapauksessa\nholhoojani minut naittamaan hänelle, tuolle miehelle, jota halveksin ja\nvihaan.\"\n\nJa taas, taaskin olivat nuo jäisen kylmät kasvot muuttuneet anoviksi.\nTuo joka hetki yllättävä olento oli lähestynyt odottavana ja sittenkin\njollain tavoin hellyttävänä.\n\nNiklas Kurki ei voinut muuta kuin kumartaa hymähtäen ja väsyneesti.\n\n\"Sanokaa se\", kuului yhä houkuttelevalla äänellä. \"Lupaan koettaa\nkantaa kunnialla teidän värejänne, jalo neito\", vastasi Niklas.\n\n\"Luotan teihin, lähetän sanan, kun on oikea hetki tavata\", ojensi\nKaarina Degen kätensä, jossa oli hyvittelevää lupausta, ehkäpä\nläheisempää kuin nuori mies pettymyksessään kykeni oivaltamaankaan.\n\nMyrsky oli jo aikoja sitten lakannut lyömästä akkunaluukkuja. Nyt,\naamuyöstä, se valoi jo lämpimiä virtoja, jotka kohisivat kattokouruissa\nja putosivat pieninä koskina alas, vaeltaen pihan laakakiviä,\nporttien alusia ja teiden vierusojia kohti kosteita rantoja, joihin\nne hukkuivat, nuortuneen aamutuulen taas alkaessa huojutella\nrantaruohistoja.\n\nVireä aamuaurinko oli jo korkealla Niklas Kurjen kulkiessa\nmuurinvieruksia, muka turvassa uteliaitten katseilta, linnan\nulkopihalle ja täältä leivintupien, pajojen, olutpanimojen ja\nkäsityöläismökkien lomitse laajaan nihtirakennukseen, jossa hän tapasi\nisänsä ja molemmat orpanansa jo valveilla.\n\nTärkeä Matti katseli häneen kotvan kuin mietiskelevä mäyrä hullua\nmetsästäjää ja tokaisi toinen silmä tiirollaan ja peukalo pystyssä\nIivari-veljelleen: \"Teufel, sanoi saksalainen, kun heräsi aamulla\n'frauenbadessa'.\"\n\nJa tähän jatkoi Iivari kömpelöllä saksallaan oppimaansa\nkylpylärallatusta:\n\n    \"Aussig Wasser, inne Wein,\n    lasst uns alle fröhlich sein.\"\n\nMutta Niklas löi sanaa sanomatta miekkansa huotrineen ja nyrkkinsä\npöytään, niin että orpanoitten pilanteko vaihtui kuin lujasta\nkorvapuustista muikeaksi ällistykseksi.\n\n\n\n\n5.\n\nSUURI AJATUS.\n\n\nJuhannuksen jälkipäivinä tapaukset ja sattuma seurasivat toisiaan\ntiheinä, yhtämittaisina vasaran- ja moukariniskuina, niin että pahasti\npolttavat kipinät olivat sokaista ne ihmiset, jotka olivat joutuneet\ntuon pienen kaupungin ahtaan elämänpajan sisäpuolelle.\n\nJa sen alasimelta alkoi syntyä rujoa ja käypää kalua, hyviä ja pahoja\ntekoja, onnessa ja onnettomuudessa palavia ihmissydämiä.\n\nEikä kukaan tiedä vielä tänäkään päivänä, oliko syy kulloinkin sysissä\nvai sepissä, meltoraudassa vai elämän viisaassa mestaritakojassa.\n\nNiklas Kurki on eräänä iltapäivänä vaeltamassa määränpäätä vailla\nniemen etelänpuolista maantietä.\n\nRannalla sijaitseva valkeaksi rapattu dominikaaniluostari kirkkoineen,\nhautausmaineen ja yrttitarhoineen oli jäänyt jo taaksepäin.\n\nMutta Niklas jatkoi yhä matkaansa Pantsarlahden pohjukkaa päin, joka\nniihin aikoihin ulottui syvälle koillista kohti. Täällä tuli kulkijaa\nvastaan pelkkää suoperäistä rämettä. Mutta hän alkoi kiertää vielä\nsitäkin ja sen harvoja itää vastaan rakennettuja paalutuksia.\n\nHän ei voinut tällä kertaa pysähtyä. Häntä vaivasi kiusallinen\nepätietoisuus. Edellisinä päivinä, vieläpä öitten suojassa hän oli\nyrittänyt turhaan tavata Kaarina Degeniä, edes hänet nähdäkseen, vaikka\ntiesikin, ettei hänellä siihen ollut minkäänlaista oikeutta.\n\nVasta tänä aamuna, vihdoinkin, neito oli lähettänyt kamarineitsyellään\nsanan, mutta toisenlaisen kuin hän oli odottanut. \"Tapaamisemme on\ntullut ilmi, odottakaa\", oli viesti kuulunut.\n\nTuohonko määrään saakka neito yhä pelkäsi Knuut-herraa ja\nkaksintaistelua? Hän, Niklas Kurki, oli taitanut joutua pöllöpäiseksi\ntalonpojaksi taitavan hovineidon ja viekkaan ritarin shakkilaudalle.\nHarmistuneessa mielessä alkoi jo kärähdellä kiukkuisia, tulenpalavia\naikeita. Ja käsi tapaili passaulaisen kahvaa aivan kuin koetellakseen,\nheltiäisikö sen säilänpuoli huotrasta kyllin sulavasti.\n\nMutta häntä ajoi toinenkin ajatus. Korpeen hakatut murrokset ja\npaalutukset houkuttelivat hänet kulkemaan aivankuin Viipurin tulevia\nvalleja myöten, poikki koko niemen, kohti Salakkalahden syvää pohjukkaa.\n\nMitä pimeämmäksi kävi ilma hänen nuoren rakkautensa ympärillä, sitä\nselkeämmin hän kuvitteli, kuin vahvan tulipalon kajastuksessa, tulevia\ntekojansa. Ne hahmoutuivat hänen eteensä roihuavina vainovalkeina,\njoita kohtapuoleen saisivat kauhu kurkussa sytytellä Vienan\nvihavenäläiset pitkin itärajaa.\n\nKorpi oli houkutellut hänet yhä edemmäksi, niin että hän pitkän\ntarpomisen kuluttua havaitsi kulkeneensa kaukaittain ohi Salakkalahden\nja kiertelevänsä Papulannientä, jonka paikkoja hän osasi jo perkkäillä\ntutuiksi aikaisemmalta ratsastukseltaan Vuokselle, isäänsä tapaamaan.\n\nSiinä sattuu hänen eteensä tiiliuuni, jonka hän tietää Kaarle\nKnuutinpojan aikoinaan lahjoittaneen mustainveljesten luostarille.\nTiilitehtaan päällekkäisillä lautalavitsoilla on suuret määrät tiilen\nmuotoon valettua savea kuivumassa, kohtapuoliin valmiina poltettavaksi.\n\nSiihen hän unohtuu kiertelemään pitkäksi toviksi ottaakseen oppia\ntehtaasta. Ehkäpä hänkin tarvitsisi kerran -- jonnekin Kemin\ntienoille tai Oulunsuihin -- tiili- ja kivi varustuksia. Mutta hänen\nlevoton mielensä vie hänen ajatuksensa samoja teitä taaskin tehtaan\nperustajaan, nykyiseen Kaarle-kuninkaaseen, ja tämän tyttäreen, hänen\nihmeelliseen rakastettuunsa.\n\nNiin, ihmeellisempi hän oli kuin pyhimykseksi tehty Ursula, joka\nBrittein saarilta hyökkäsi yhdentoista tuhannen neitseen etunenässä\nmantereelle hävittäviä hunneja vastaan ja sai surmansa kaikkine\nneitseineen.\n\nNiklas nauraa omalle kuvittelulleen. Sehän oli, tuo pyhimystarina,\nsekä valhetta että totta hänen rakastetustaan, sillä Kaarina Degen\nei ole vain kylmään pantsariin pukeutunut amatsooni. Hän on myöskin\nnainen, huumaava ja tulenpolttava kuin vihollisinaan vaaralla palava\nvainovalkea, hyökkääjää hullaannuttava kuin hurjan taistelun odotus...\n\nMitä varten, miksi on tuo kiihkeä ja kuuma neito varovainen? Miksi\nhän estää itseänsä tapaamasta? Miksi hän ei luota kaikissa vaiheissa\nvalitsemansa ritarin miekkaan?\n\nKärsimätön halu juosta takaisin linnansaarelle ja tavata rakastettunsa\nkeinolla millä hyvänsä uppoutuu hänen jäseniinsä niin, että hän\nalkaa pitkin askelin paluumatkansa, korkealle kohoava raatihuoneen\nkellotapuli osviittana.\n\nIlta on parhaillaan hämärtymässä. Se yllyttää hänet taivaltamaan yhä\nravakammin. Hänhän tietää tien rakastettunsa kammioon. Hän ei jaksa\neikä aio enää odottaa. Mutta hänen askelensa katkeavat kesken.\n\nRaatihuoneen tapulista on alkanut kello läpättää hätäisesti kuin\ntulipalossa. Mutta missään ei näy savun hahtuvaakaan? Jotain on\nkuitenkin tapahtunut. Onko moskovalainen yllättämässä tai hansalaivasto\ntulossa Uuraanselällä? Turhaan ei tuolla tavalla hälytetä kansaa kokoon.\n\nVaeltaja tähtää itselleen suoran suunnan Vuorelle ennättääkseen ajoissa\nkuulemaan mitä turmansanomaa ehkäpä pormestarilla tai Eerik-herralla on\njulistettavana raatihuoneen parvekkeelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääkatuja, Saksain- ja Yläkatua pitkin, poikkikujia ja tanhuitten\nperiltä kerääntyy kansaa kaikilta puolilta torille.\n\nRaadilla oli yläkerroksessa tärkeä kokous, Niklas kuulee jo\nensimmäiseltä tapaamaltaan. Mutta sehän ei vielä selitä, miksi\nsoitetaan hätäkelloa.\n\nTorin kulmauksessa töksähtää häntä vastaan tuo sama palvelustyttö,\njolla juhannusaattona oli ollut Irnijärven Katrin puku. Nyt on\ntytön yllä arkinen, haaleansininen hame, eikä se havahduta hänessä\nmitään riipaisevia muistoja. Niklas vain naurahtaa tytön tinasilmien\nsyttymistä pieneen keikailuun, tämä kun näyttää tuntevan hänet\nsilloisesta tapaamisesta.\n\nYli aukeaman Niklas näkee isänsä ja Voikkaalan poikien seisovan eräällä\nseinävierustalla.\n\nMitä oli tapahtunut? Niklaan kysymykseen ei isä tiedä muuta kuin sen,\nettä Juustilan tietä - siis Savosta päin -- oli saapunut linnaan\nkaksi kiireistä ratsastajaa, joista hän oli tuntenut toisen, Pekka\nKylliäisen, tämä kun oli aikaisemmin palvellut linnan nihtijoukoissa ja\noli muutenkin Savon rajataisteluista kuuluisa partioitsija.\n\nKylliäisen tultua olivat Eerik-herra ja Pietari-vouti kiirehtineet\nraatihuoneelle ja kutsuneet koolle raatimiehet. Tämän enempää eivät\nsukulaismiehetkään tietäneet, eikä edes Niilo Kylliäinen, joka pyöreänä\nja punakkana saapui paikalle suoraan iltasaunastaan. Mutta hän tokaisee\nsäikähtyneenä, kuultuaan Pekka-orpanansa saapumisesta: \"No, jo on paha\nmerrassa, jos Pekka-isäntä on jättänyt nuorikkonsa Haukivedelle. Se\nmies ei ratsastele turhia parhaina kaskenpolttoaikoina.\"\n\nMatti Voikkaala on kerännyt ympärilleen joukon puotipoikia. Hän\nnäyttelee Saksasta tuomiaan nyrnbergiläisiä pelikortteja, joissa\nnäyttää olevan hehkeitä naisenkuvia, koskapa puukhollarit kähähtelevät\nja käkättelevät, Matin sivautellessa kortin toisensa jälkeen\nnuorukaisten nenän eteen.\n\nMatti-poika tekee kauppaa näillä muoti-uutuuksilla. Äyrityinen toisensa\njälkeen sujahtaa hänen vyömassiinsa, ja hänen leveä naamansa on\niloisissa kureissa.\n\nHän on istahtanut matalan puotirakennuksen nurkalle, tyhjälle\ntynnyrille, ja kuuluu hihitellen kertovan joitakin huvittavia juttuja.\n\"Se tapahtui näetsen Magdeburgin piispalle ja Saksin herttuattarelle,\nnämä kun menivät muka tuntemattomina kaupungin herrasväen saunaan\nvähän noin niinkuin lauleskelemaan ja sitten, karnaps, vähän, ihan\nvain hiipan verran kahdenkesken amyseeratakseen kalleriassa, jossa\non kammioita pikkusyntejä varten kuin pääskysenpesiä räystäsalla.\nSiellä ne sitten -- herttuatar ja piispa -- kuiskuttelevat korvarippiä\nmärissä palttinapaidoissaan, jotta rouva sai anekuitin, jolla maksaa\ntuonnemmatkin synninpipanat. Mutta mitenkäs kävi? Olipa siellä\nkukkakranssi päässä itseänsä kylvettelemässä myös herttuan sihteeri,\nTheodorpoika. Ja tämäpäs köpitti yläkerrokseen ja kieppasi kammionoven\nreikeliin...\"\n\nPuotilaisten silmät napottavat naskalillaan. Hihittely ja tirskahtelu\nkiertää Matti-pojan kauppatynnyriä. Ja hän on pysäyttävinään pakinansa,\ntyrkytelläkseen korttejaan.\n\nJa taaskin jatkuu synnillinen tarina. Mutta puotipoikain suut jäävät\nviurulleen ja ammolleen Eerik Akselinpojan ja Pietari Degenin astuessa\nraatihuoneen parvekkeelle. Ritari seisoo hetken puhumattomana, mutta\nsuuttuneet kasvot ennustavat myrskyä.\n\n\"Te tiedätte kaikki, porvarit ja kaupungin miehet\", hän alkaa vihdoin\nvasen käsi miekalla, \"että viime huhtikuussa tehtiin rauha viideksi\nvuodeksi Moskovan novgorodilaisten edustajien kanssa Noisniemessä. Ja\nhe suutelivat 'rauhan ristiä' meidän pormestareittemme kanssa.\n\n\"Mutta nyt -- parin kuukauden kuluttua Moskovan knjazatit ovat olleet\njohtamassa käkisalmelaisten karjalaisjoukkojen hävitysretkeä Savoon,\nKyrönsalmelle ja Haukiveden perukoille saakka. Poltetut kylät,\nraiskatut naiset ja tapetut miehet ovat todistamassa meille taaskin,\nmitä merkitsee ryssän sana ja vala. He ovat syöneet sen kuin koira\noksennuksensa! Ja nyt, hyvät porvarit ja käsityöläiset, sota on ovella.\nNeljä nihtiruotua lähtee huomisaamun valjetessa apuun Savon miehille\nSatakunnan Daavidin johdolla.\"\n\nSuosion huutoja kajahteli torilta. Niklas Kurki vavahti kuin olisi itse\nsaanut käskyn vainoretkelle. Hän katsahti ylpeänä isäänsä, joka seisoi\nhievahtamattomana pitkissä saappaissaan.\n\n\"Tällä kertaa en voi sille suunnalle suurempaa joukkoa lähettää\",\njatkoi linnanherra, \"sillä koska tahansa voi vihollinen hyökätä myös\nViipuria vastaan, jonka asukkaat eivät enää läheskään kaikki sovi\nvaaran tullen ahtaan linnasaaremme muurien turviin.\n\n\"Tämän vuoksi on raati päättänyt, että myös porvariston on\naseistauduttava ja käsityöläisten, kalastajakunnan ja kaupparenkien\non mies miehen rinnalla ryhdyttävä Knuut-herran johdolla lujittamaan\nPantsarlahden rämeikön rappeutuneita varustuksia.\n\n\"Mutta, hyvät porvarit ja Viipurin miehet, tämäkään ei ajan mittaan\nauta. Siksi ilmoitan teille nyt suurimman aikeeni, jota olen jo vuosia\nsuunnitellut kaupunkimme turvaamiseksi. Meidän on käytävä rakentamaan\nmuurit, valloittamattomat muurit kaupunkimme ympäri. Tuolta päin,\nSalakkalahden suista, vallit on nostettava kulkemaan luoteesta kaakkoon\nyli koko tämän niemen etelärannalle saakka. Ja, kuten jo sanoin, sen\ntornien, vallinsarvien ja porttien on oltava valloittamattomia. Ja\nlisäksi, sanon minä, on Savoon, Säämingin rajan uhatuimmalle paikalle,\nrakennettava uusi linnoitus, joka kestää ryssänkarjalaisten puskemiset,\njohtakoot heitä sitten 'suuren Novgorodin' tai 'valkoisen Moskovan'\nsotskit ja tysjatskit.\"\n\nTorin syrjiltä, kaikilta puolilta, nousi uusi suosionosoitusten aalto.\nTämä ei ollut kohisevaa myrskyä. Mutta se huuhteli hyvää tekevänä\njokaista rintaa tai pani miehet riuhtaisemaan olkapäätään kuin kuokkaa\nja lapiota tai asetta käteen kahmaistakseen.\n\nRohkeimmat laskivat pilkkojaan ja vihojaan ikuisia vihollisia vastaan.\n\n\"Kärppä haisoo, jos kiusaat, mutta ryssä haisoo aina!\" huudahti punan\nverevänä Niilo Kylliäinen.\n\n\"Totta, kuomaseni\", jatkoi tällä kertaa suuressa sovussa Jussi Haili,\n\"yhtä häpeämätön on susi ja ryssä vielä taivaan portillakin!\"\n\n\"Mutta karkuun, karkuun vaan, sanoi ryssä helvettiä ja Kivennapaa!\"\nkuului huuto kisällijoukosta. \"Mitäpä tässä\", hokivat vanhemmat miehet,\n\"lapio ja kirves kouraan ja muurit pystyyn\", ja alkoivat touhuissaan\nliikuskella ryhmästä ryhmään.\n\nMutta vakaimmat porvarit puhuivat hiljaa joko vierustoverilleen tai\nitsekseen hymisten: \"Jumalalle ja Neitsyelle olkoon ylistys ja kunnia.\nPäästä meitä rajan kiroista ja kalmukkien kauhistuksesta, laupias\ntaivas...\"\n\nHiljaiset ristinmerkit todistivat, että rajan asujainten kiusatuille\nsydämille oli ritarin ajatus suuri ihme. Se oli taivaallinen lupaus\ntulevista turvallisemmista ajoista, jolloin yht'äkkinen tulipalo,\nryöstö ja murha eivät voineet enää vyöryä pienen kotokaupungin yli.\n\nJa kaikki silmät, nuoret ja rohkeat, vanhat ja monista kauhuista\nkuiviin vuotaneet -- ne tuijottivat kaikki parvekkeella lujana seisovaa\nritaria kuin pyhää Yrjänää, joka oli vihdoinkin ilmestynyt suojatonten\nkostajaksi.\n\nEivätkä osanneet kunnon porvarit ja kisällit vielä painua yöpuulle.\nHeitä kokoontui olutkellareihin, torin varrelle, Kylliäisen, Hailin ja\nmuitten porvareitten painuessa Pyhänhengen kiltatupaan, jossa ruvettiin\nvalamaan politiikan kannuja olutpenkissä.\n\nNiklas laskeutuu isänsä ja Voikkaalan poikien seurassa kiltatupaa\nkohti. Hän kuulee Iivarin tokaisevan remsseästi:\n\n\"Tästä miehestä saat, Taavetti, emätappelijan mukaasi. Sieltähän sitä\nsopii sitten, Savon vesiltä, nousta Oulujärvelle ja kotopuoleen.\"\n\nMutta Niklas ei kykene ottamaan osaa keskusteluun. Entistä selkeämpinä\navautuvat hänen eteensä nyt Eerik-herran mahtavat aikeet. Pyhän\nYrjänän kautta! Se mieshän rakensi kuin rakensikin valtakuntaa, jonka\npääkaupungiksi oli nouseva muurien ympäröimä Viipuri, kuten hän oli jo\nsanonut hansaherroille työhuoneessaan, tanssiaisjuhlassa.\n\nHänen tuli hyvän hyvä olla. Kohta, tuossa paikassa, hän uskoi, tällä\nhetkellä oli lakkaava Suomen heimojen keskinäinen vaino. Jo olivat\nluopuneet rajariidoistaan hämäläiset ja savolaiset! Samalla tavalla\npohjolan hämäläis-pirkat ja vienankarjalaiset pääsevät rajojensa\nkiroista Viipurin herran ja Pohjan-pirkkojen avulla! Nyt oli lopultakin\nnoussut susi-pirkkojen lapinpäivä, ja hän itse, Niklas Kurki...\nHuimaavat ajatukset saivat hänet tavoittamaan edellä astelevan isänsä.\n\"Myönnätkö nyt\", hän huohotti, \"että oikea hetki on tullut ... hyökätä\nSolovetsiin?\"\n\nSatakunnan Daavidinkin niska oli noussut entistäkin kenommaksi.\nHänen silmänluontiinsa oli tullut nuorekasta terästä. \"Taidatpa olla\noikeassa, poikani. Kun on usko luja, niin vesikin pitää, sanotaan.\"\n\nLoppusanoissa oli sittenkin jotain toivottomuutta. \"Ei tässä enää\nuskoja tarvita, vaan suoria tekoja!\" huudahti Niklas malttamattomana.\n\n\"Ja ehkäpä aikaa, hyvä mies\", hymähti isä, \"kaupunkeja ei linnoiteta\nparissa vuodessa, ei aina parissakymmenessäkään. Mutta älä sure,\npoika\", hän löi Niklasta olalle, \"ainakin sinulla on aikaa odottaa ja\nsitten lyödä, oikealla hetkellä\".\n\nNiklas ei osannut eikä halunnut jatkaa. Alkavien taisteluitten\nvainovalkeat leimahduttivat taaskin uudennäköiseksi, rohkeaksi\nlieskaksi hänen salaisen rakkautensa.\n\nNyt, tänä yönä, hänen täytyi päästä Kaarina Degenin luokse. Ei ollut\nenää aikaa jolkutella nöyräpäisenä kevätilveksenä ristiin rastiin\njuoksevia lemmenpolkuja. Kuka sitten tajuaisi virvatulisimmatkin\najatukset, jollei hän, tuo kummallisen kohtalon alainen neito,\nelämänosassa hänen itsensä kaltainen?\n\nHänen täytyi, maksoi mitä maksoi, ripittää hänelle itsensä. Ja hänen\noli tunnettava lähellään tuo neitseellinen rinta, josta ei tietänyt,\nkummallako sydämellä se kulloinkin huokui: ujon porvaristyttären vai\nhemmoitellun prinsessanko.\n\nOlipa, lempo soikoon, kerrankin avattava pyhimmältä alttarilta pyhimmän\nlippaan ovet ja katsottava, oliko kaksisydämisellä hovineidolla\nsittenkin yksi ja kuuma sydän, rakastavan naisen sydän.\n\nJa sitten, sittenhän oli aika taistella onnen poikana jäämerisiltä\nrannoilta Vuoksen suvannoille saakka.\n\n\n\n\n6.\n\nKAKSINTAISTELU.\n\n\nPyhänhengen kiltatupa oli miestä sakeanaan. Veljeskunnan ja kaupungin\ntaattu järjestys näytti järkähtäneen kaikilta raiteiltaan.\n\nTavallisissa oloissa porvarit painuivat koteihinsa jo kellon näyttäessä\nyhdeksää, ennen porttien sulkemista ja eukkojen suuttumista,\nhansakestit hakeutuivat yömajoihinsa tai vierasisäntiensä luokse\nja merimiehet laivojensa kajuuttoihin. Eivätkä senjälkeen kaduilla\nkuljeskelleet muut kuin hurjapäisimmät kisällit, varkaat ja rentut.\n\nMutta nythän oli Viipurin historian suurin yö. Nyt kannatti kunnon\nporvarien juhlia eikä auttanut arvon emäntien valmistella rippisaarnoja.\n\nTämän yön sankari on Pekka Niilonpoika Kylliäinen, joka oli tuonut\nnuo ratkaisevat viestit. Hän istui keskiyön lähestyessä olutpenkin\nyläpäässä sukulaismies vierellään kertomassa Savon tapahtumia.\n\nNiklas on pysynyt syrjäpöydässä isänsä kanssa. Hän kuuntelee vain\npuolella korvallaan noita hänelle vienalaisten hävitysretkistä tuttuja\nseikkoja. Hän odottelee sopivaa hetkeä poistuakseen.\n\nMutta juhlan riehaantuessa ylimmilleen loimahtaa hänelle sellainen\nkohtalonlieska vasten kasvoja, että hän on sokaistumaisillaan koko\nelämäkseen. Kiltakunnan \"Jumalan ystävät\" kaulailevat jo siellä täällä\ntoisiaan veljellisessä rakkaudessa. Korkean, runsain leikkauksin\nkoristetun yhteisen kiltakannun huipulla seisova hopeanvälkkeinen pyhän\nAndreaksen kuva näyttää heidän kuumankilottavissa silmissään ottavan\nveljellisiä tanssiaskeleita korealla alustallaan. Seinäsoihtujen\nhulmahtelu ja nokikarstojen risahtelu niiden alla läikähteleviin\nvesikouruihin yhtyy heidän korvissaan samaksi virraksi kuohuvan,\nsihisevän ja sohisevan olvenjuoksun kanssa.\n\nLeiskahtelevat humalan, vahakynttilöiden ja soihtujen liekit\nkuumottavat taivaaniloisina aurinkoina porvareitten onnellisissa\nsydämissä. Ja avautuvista ovista hulmahtaa ulkoa heinäkuisen yön\ntuoksahtelevaa ilmaa, joka tuntuu leijailevan heidän luokseen suoraa\npäätä paratiisin iki-ihanilta niityiltä. Ja lopulta vakaa Pekka\nKylliäinenkin, jolle jokainen ojentelee veljenkannuja, on päässyt jo\nsellaiselle tuulelle, ettei hänelle riitä kunniapaikka pääpöydässä. Hän\npaiskaa kättä entisille nihtitovereilleen rahilla jos toisellakin. Ja\ntulee näillä kierroksillaan jo toistamiseen Satakunnan Daavidin pöytään.\n\nSiinä hän, istuutuessaan, raapaisee korvallisiaan ikäänkuin olisi\njoutunut muistelemaan uudestaan jo aikaisemmin kuulemaansa nimeä.\n\n\"Niklas Kurki\", hän tapailee, \"tämän Taavetin pahnaa ja Suensaaren\nkurkelaisia? Sepä, sepä, onpa miehestä kuultu, koomminkin viime talvena\nLaatokan takaa ryöstetyltä karjalantytöltä...\"\n\nOli sattunut näet niin, että Pekka Kylliäinen oli johtanut jo\nsyyskesällä -- sotaa kun käytiin silloin vielä parhaillaan --\nsavolaispartioita Laatokanrannan rikkaisiin kyliin, Uuksunjoelle\nsaakka. Oli otettu runsaat saaliit, mutta oli ollut kostettavaakin.\nSillä savottaria, vaimoja ja morsiamia, oli edellisenä talvena\nryöstetty Laatokan kyliin orjattariksi tai myytäviksi Nevanniskan\norjamarkkinoilla.\n\nNaisia oli tavattu yksiä ja toisia ja palautettu takaisin kotipuoleen.\nMutta Uuksussa oli ollut orjattarien joukossa myös jostakin\npohjoisemmasta ryöstetty karjalaisneito, joka oli rukoillut päästä\npelastettujen joukkoon. Ja olihan se otettu mukaan, tyttö parka, ja\nannettu jäädä, kun ei muitakaan hoivaajia ollut, palvelustytöksi\nKylliälään.\n\n\"Niinpä niin\", päätteli Kylliäinen, \"Irnijärveltä, rajamailta, se sanoi\nitsensä ryöstetyksi jo vuosia sitten ja pahaksi oli päässyt tyttö riepu\nnäivettymään...\"\n\n\"Irnijärveltä?\" kuului tukahtunut kysymys pöydän takaa. Niklas Kurjen\nkäsi oli irtautunut kannun kädensijasta ja ruvennut hapuilemaan pöytää\npitkin.\n\n\"Sieltä, Uuksunkylän liuhuparrat sanoivat Kadjaksi, mutta Katri se\ntietenkin oli oikealta nimeltään.\"\n\nNiklas oli rynnännyt penkiltä, niin että se romahti nurin hänen\ntakanaan. Hohottavaa naurua alkoi kiertää pöydissä, haarikat ja kannut\nnousivat sakeassa ilmassa korkealle. Loitompaa näet luultiin, että mies\nsiellä reuhasi yltiöpäisessä humala-ilossa. Niklas seisoi pitkän tovin\nkasvot valahtaneina kalpeiksi. Hiki alkoi kihota hitaasti tukan rajaan.\nEikä hän kyennyt puhumaan. Mutta vihdoin hän kulki pöydän päitse, laski\nkätensä Kylliäisen olalle saaden vaivoin sanotuksi: \"Tule, haluan ...\ntietää...\" Pihamaalla hän kyseli tarkasti, piirre piirteeltä tytön\nulkonäköä ja kohtaloita, varmentuakseen asiasta. Eikä hänellä hetken\nkuluttua ollut enää mitään epäilystä. Neito oli kertonut hänen,\nNiklaan, olosta Irnijärvellä seitsemän vuotta sitten, kotinsa polton,\njoutumisensa Hovattaisten haltuun ja lopulta etelämmäksi, Laatokalle,\npihkovalaisen pohatan taloon orjattareksi.\n\nEi, ei ollut pienintäkään epävarmuutta siitä, että Irnijärven Katri,\njonka kuoleman hän oli hävitysretkellään kostanut, oli elossa, kokenut\nraskaita kohtaloita ja koko ajan muistanut häntä, Niklas Kurkea, joka\nkerran oli luvannut tulla häntä \"kunnialla kosimaan\", kosimaan \"sodassa\ntai rauhassa\".\n\nNiin, nehän sanat hän oli eräässä talvisessa aamun rusotuksessa\nsanonut nuorelle rakastetulleen, lähtiessään syvä haava kainaloissa\nhovattalaisten kostoa pakoon.\n\nJa nyt? Nyt! Missä oli hänen rakastettunsa? Ketä hän, Niklas, rakasti?\n\nHän tuijottaa pitkän tovin älyttömänä Kylliäisen avoimia, vedenharmaita\nsilmiä ja leveitä poskipäitä.\n\nTuollapas miehellä on rohkea naama, hyppää hänen ajatuksensa\nsyrjäteille. Nenä tylppä ja kulmaluut lujat kuin ahmalla. Se se osaa\npudottautua vaikka oksalta vihollisen niskaan ja purra valtimoita\nmyöten... Ja kesken harhautuvan ajatuksen Niklas naurahtaa höpsähtäneen\ntavalla.\n\nVasta kun Satakunnan Daavid tulee ovesta levottoman näköisenä miehiä\nkohti ja laskee käden poikansa olalle, hän havahtuu ja yrittää\nryhdistäytyä.\n\n\"No, mikäs nyt? Yöjuoksullakos sinä siellä Irnijärvellä hiihtelitkin?\"\nisä yrittää lyödä leikiksi asian.\n\nMutta Niklas riuhtaisee itsensä irti ja ryntää tolkuttomana\nrantahökkeleitä kohti.\n\nKuinka paljon liekään aikaa kulunut, ei tule kuljeksija edes\najatelleeksi. Hän huomaa vain eräänä hetkenä räikeän aamuvalon\npistävän silmäänsä ja seisovansa vastapäisellä puolella kaupunkia,\nSaksainkadulla, Degenin kauppatalon nurkkauksella.\n\nMiten hän oli tänne joutunut? Tähän saakka hän on varmaankin kulkenut\nunessa.\n\nSiinä on ollut kaksi kuvaa: säihkyvät Kaarina Degenin kasvot, joiden\nympärillä hohtaa kynttilän valossa merenpihkan ja kuparin hohtoiset,\nhurmaavat hiukset. Ja toinen: pienen pienet, kireät palmikot hohtavien\nkorvalehtien takana, helakan viheriä rintaliina ja tinansiniset silmät,\njotka kiiltävät aamupakkasessa huulien värehtiessä hyvästijättösanoja.\n\"Vuottelenhan, suvi-Maariaisen nimeen...\" Niinhän hänelle oli sanonut\nviimeisiksi sanoikseen Irnijärven nuoren nuori tytär.\n\nJa nyt? Nyt hän oli vuotellut orjuudessa kokonaista seitsemän vuotta!\n\nMutta hän, Niklas Kurki, hän oli eräitä aikoja haikailtuaan sen kaiken\nunohtanut kuin syvälle suo järveen pudonneen Ummajoen helmen.\n\nVäistämätön omantunnon tutkain tuntui painuneen syvälle hänen\nrintalihoihinsa. Teki mieli riuhtaista se irti ja juosta Kaarina\nDegenin kammiokamariin vaikka tuhannen hengen uhalla.\n\nMutta jostakin syystä kieltäytyivät hänen jalkansa astumasta\nlinnansillalle päin. Ne pysyivät lujasti paikallaan, ja hänen täytyi\nyhä kysellä itseltään karvaita asioita.\n\nOliko juhannusyön salaisessa kohtauksessa ollut rakkautta? Oliko\nsitä ollut seuraavien päivien riehahteleva levottomuus ja niiden\nloisteliaat näyt? Eikö hän ollut nähnyt itseään paitsi pirkkalaisena\nlapinvoutina, \"Inarin ruhtinaana\", kuten hänen rakastettunsa oli häntä\nhuvikseen nimittänyt, myöskin Korsholman linnaläänin herrana, joka\nkykeni tasavertaisena maan mahtavimpien miesten, vaikkapa itsensä Eerik\nAkselinpoika Tottin, kanssa neuvottelemaan Karjalan valloittamisesta?\n\nItsensä Kaarle-kuninkaan tytär -- susi-pirkan puolisona! Sehän\noli, suvi-Maariainen hyvästi auttakoon, soinut merkillisenä\nlemmennostatuslauluna hänen korvissaan.\n\nGetsemanen verihien kautta! Oliko näitten öitten loiste ollut\nvain ... katinkultaa tai tyhjän sydämen täyttymistä ensimmäisellä\nkorealla kuvalla joka keijavaisena häntä houkutteli hovitanssiaisissa?\nEi, ei, ei, ei! huusi ääni hurjassa vastarinnassa hänen sydämessään.\nMutta siellä hyrisivät rinta rinnan toisetkin sanat, joista kohosi\nsilmiin sääliä pelastamisen halua ja, Kristuksen piinan kautta,\nrakkautta. Oikeata ja uskollista!\n\n\"Ja pahaksi oli päässyt tyttö riepu näivettymään...\" Nehän olivat\nolleet Pekka Kylliäisen sanat onnettomasta neidosta. Ja niiden mukana\nylenivät nyt kuulakkaassa aamuvalossa Irnijärven tyttären pienet,\nsoukat kasvot hänen eteensä.\n\nMietiskelijästä tuntui kuin tuo suloinen olento olisi tullut\nPyhäinmiesten yönä vainajana tuonelasta ja koputtanut varvunhoikin\nkäsivarsin hänen pirttinsä ovelle. Oli pyytelemässä martaitten ruokaa\nja juhlasaunaa, vainajain ikuinen elämänikävä vaisussa hymyssä\nverettömillä huulilla.\n\nHänkö, Niklas Kurki, sulkisi ovensa sellaiselta pyytäjältä? Sehän\nolisi ollut luonnottomampaa kuin jos mies surmaisi oman avuttoman\nkehtolapsensa tai vanhuudenoljilla makaavan äitinsä.\n\nEi, nuo kasvot eivät enää koskaan poistuisi hänen mielestään, ei\nkiskaisemalla, ei kiroamallakaan...\n\nMutta ei lähtenyt hänen silmänkuvajaisestaan myöskään Kaarina Degenin\nkuva, jossa siinäkin oli mieltä hiuduttavaa kärsimystä ja katkeruutta,\nmutta yli kaiken muun ... huikaisevaa valoa ja välkettä, tummaa\nkammionhämyä ympärillä.\n\nLähtiessään taas, pääsemättä mihinkään selvyyteen, eteenpäin Niklas ei\nhuomaa, että eräs kyhärähartiainen linnansihteeri ja leveäniskainen\ntallinihti tulevat näkyviin fransiskaaniluostarin ulkorakennusten\nrykelmästä ja ryhtyvät häntä seurailemaan, kuten ovat tehneet\nkiltatuvalta asti.\n\nKatapään rannassa hän pysähtyy ranta-aittojen varjoon laiturille ja\nlysähtää erään rantapuodin porraspuulle.\n\nNuo äskeiset varjot vilahtavat kaukaittain hänen ohitseen. Ja hän\nhuomaa ne vasta miesten kulkiessa siltaa pitkin linnanportille päin.\nHän ei kiinnitä niihin vieläkään sen suurempaa huomiota. Mutta lähtee\nkuitenkin, aivankuin näiden varjojen houkuttelemana, kulkemaan hänkin\nsiltaa pitkin.\n\nHän on sittenkin jossain määrin rauhoittunut. Hänelle on tullut\nlämmittävä ajatus, että hänen on puhuttava tästä kaikesta Kaarina\nDegenille. Oikeata oli hänen olla joka tapauksessa rehellinen, kuten\noli ollut neito itse omassa menneessä rakkaudessaan Knuut-ritariin.\n\nNiin ovat nyt vihdoinkin Niklas Kurjen askelet varmat. Hän ei osaa\ntajuta paljoakaan ympäristöään. Mutta hän näkee sitäkin selvemmin\nmatkansa määrän. Se on kellankultaisen alttaritaulun ja sinisen\npyhänsavun täyttämä kammio. Siellä hänen on vain ripitettävä itsensä.\nJa sieltä on löytyvä neuvo, yhtä oikea ja varma kuin on papin\nylentämässä monstranssissa Vapahtajan piinattu liha ja kalkissa hänen\nsovittava verensä.\n\nNiklas kulki eteläportilta tuttuja hökkelikujia myöten sisäpihaan ja\ntäältä sen pohjoiseen, varjokkaaseen kulmaukseen, josta kamarineitsyt\nhänet oli kerran johtanut emäntänsä luokse.\n\nMutta kun hän on tarttumaisillaan kapean takaoven kädensijaan, kuuluu\njostakin pihan itälaidalta ankaraa koputusta senpuoleiselle ovelle,\naivankuin olisi jollakulla viestintuojalla kiire päästä sisään. Ja\nsamassa loitompaa holviakkunasta tai avatusta ovesta kajahtaa Knuut\nPossen ääni.\n\n\"Estäkää pakenemasta!\"\n\nNiklas on harpannut muurinkulmalle ja näkee kirjurin ja tallirengin\ntulevan juosten pihan yli häntä kohti.\n\nHänen olisi ollut enää mahdoton paeta. Eikä hän sitä edes aikonutkaan.\nSillä Knuut-ritarin raivokas ääni oli selvittänyt hänelle äkkiä koko\ntilanteen. Se herra tahtoo taistella! Se on antanut häntä vakoilla. Ja\nnyt se yrittää päästä kiusallisesta kilpailijasta.\n\n\"In nomine Domini\", Niklas hymisee säilänsä lappeeseen uurrettuja\nsanoja, \"sehän ne tietänee, miekkani, oikeat ratkaisut ...\nrakkauksissakin\".\n\nHänen päänsä oli seljennyt teräksisen kirkkaaksi. Hänen vartensa oli\nkohonnut täyteen pituuteensa. Ja hän astui esiin kulmauksen takaa,\nennenkuin kirjuri ja tallinihti olivat ennättäneet puoliväliinkään\nlinnanpihan kivilaakoja.\n\n\"Odotan herraanne\", Niklas tokaisi halveksivasti kätyreille, jotka\nväistyivät kiireen vilkkaa ulkopihoille.\n\nKnuut Possen saapuessa hän seisoo yhä samoilla jalansijoillaan.\n\n\"Olisin voinut tappaa sinut kuin merirosvon tai varkaan, jollei Kurkien\nnimi takaisi sinulle oikeutta kaksintaisteluun\", Knuut-herra puhuu\nnäytellen huoletonta naamaa.\n\n\"Kiitän kunniasta, jalo ritari, mutta sitä varten en olisi luullut\naatelismiehen tarvitsevan kätyreitä.\"\n\nIsku sattui pahasti. Knuut-herra oli menettää malttinsa. Hän puri\nhampaistaan veristä vihaa: \"Rosvo on tavattava teosta, jotta sen voi\ntappaa kilpeänsä tahraamatta.\"\n\nNiklas kohautti olkapäitään. \"Totta on joka tapauksessa\", hän vastasi,\n\"että taistelu mies miestä vastaan on hauskempaa kuin kaksintaistelu\nitsensä kanssa\".\n\nRitari ei näyttänyt tajuavan Niklaan tarkoitusta, mutta hän jatkoi omaa\najatustaan kunnalliset pimeinä: \"Toinen mies ei kanna minun naiseni\nvärejä maistamatta miekkaani.\"\n\n\"Hyvä on\", puhui Niklas jollain tavalla poissa olevana. Hän lähti\nkulkemaan jälleen pihojen läpi eteläportille ja sieltä siltaa pitkin\nläntiselle mantereelle, kääntyen sillankorvasta Savontielle.\n\nMutta kumpikaan lähtijöistä ei huomannut, että Kaarina Degenin\nkamarineitsyt on juossut naisten tuvasta pihalle ja samaa tietä kauhu\nkasvoilla uusiin portaisiin kertoakseen emännälleen näkemänsä ja\nkuulemansa.\n\nMetsän rinnassa, nurmikkoaukeaman kohdalla Niklas pysähtyi. \"Kelpaako?\"\nhän kysyi viitaten tasaiselle nurmikolle. Ritari nyökkäsi. Miekat\nrasahtivat, kimmahtivat välkähtäen huotrista.\n\n\"Jompikumpi meistä\", sanoi Knuut-herra. \"En siedä puolipistoja.\"\n\n\"Hyvä on, jalo ritari, tämä olkoon jumalantuomio meille ja -- kahdelle\nrakkaudelle\", hymähti Niklas arvoituksellisesti nähden yhä edessään\nkaksi kuvaa, joiden välillä ainakin kuolema oli oleva selkeä ratkaisu.\n\"In nomine Domini!\"\n\n\"In nomine Domine\", mutisee Knuut-herra ryhtyen hyökkäämään. Satojen\nverileikkien mies kuvittelee vastustajansa helpoksi saaliiksi.\nRitari ei tiedä, että Niklas Kurjen miekkailutaito ei ole enää\nluonnonvaiston varassa. Siitä on pitänyt huolen Danzigissa padualainen\nBenedetto-mestari, jonka miekkailukoulussa hän oli käynyt parin vuoden\najan.\n\nHän antaa vastustajansa hyökätä pitkän tovin, pakottaen hänet\näkkinäisin katkaisupistoin vain pari kertaa puolustukseen.\n\nNiklas ei näytä varjelevan edes päätään, vaikka Knuut-herra yrittää\ntavan takaa huimia kalloiskuja, hänen vastatessaan vihollista\nraivostuttavilla valelyönneillä.\n\nRitari on hetken hämmästynyt. Mutta hän unohtaa sittenkin\nvarovaisuuden, sillä juoheassa vauhdissa jatkuvat katkaisut, vale- ja\nvälilyönnit ärsyttävät häntä yhä väkivaltaisempiin iskuihin.\n\nKesken mykkänä jatkuvan taistelun alkaa takaa kuulua ratsujen\nkavioniskuja kovaan maantiehen. Ne lähenevät kiireistä ravia.\n\nOliko hänen isänsä jo ennättänyt nihteineen taipaleelle, välähtää\nNiklaan aivoissa. Ja hän suorittaa lonkkasivalluksen, kiihtyen hänkin.\nSe estyy vastustajan miekkaan, ja ritarin vartalo kohoaa täyteen\npituuteensa. Hän on paljastanut vastaiskullaan Niklaan rinnan sekunnin\nmurto-osan ajaksi ja suorittaa salamannopean syöksyn. Mutta yhtä\nnopeasti on vaisto vetänyt Niklaan varoasentoon. Käsi ennättää ojentaa\nsäilänkärjen syöksyjää kohti, jonka rinta aivankuin putoamalla putoaa\noman hyökkäyksensä painosta puolustajan miekkaan.\n\nKnuut-herra katsoo viholliseensa laajentuvin silmäterin. Hänen\nmiekkansa herpoaa ja kädet haparoivat yhä vastustajaa kohti. Mutta\nrinta kutistuu kokoon, veri kuohahtaa suupieliin ja ritari suistuu\nkasvoilleen.\n\nRatsujoukon kavioniskut lähenevät, mutta Niklas on lakannut niitä\nkuulemasta. Hän vain seisoo väsymyksestä houreisin silmin uhrinsa\nlähettyvillä pyyhkien otsaltaan valuvaa hikeä, joka on sokaista hänen\nsilmänsä.\n\nVihdoin hänen korvaansa kuitenkin sattuu loitolta hänen oman isänsä\nääni, joka huutaa nihtijoukolle pysähtymiskäskyn. Mutta yhä jatkuu\nkuitenkin entistä ravakammin parin ratsastajan laukka jostakin, yhä\nvain linnasta päin.\n\nHetken kuluttua Niklas tuntee isänsä lujan kouran olkavarressaan. \"Olet\ntehnyt hounan töitä, poika\", kuuluvat isän suuttuneet sanat.\n\nSamaa tietä on nihtipäällikkö kumartunut alas tutkimaan haavoittunutta.\n\nMutta Niklas on havahtunut. Ja hän näkee tiellä ratsun vieressä\nseisomassa Kaarina Degenin, rakastettunsa. Neidon vartalo hahmottuu\nhänen silmiinsä kylmänä ja solakkana. Se ei lähesty. Sen koko asento,\nkäsivarret ja olkapäät näyttävät uhoavan harmia ja suuttumusta.\n\nNiklas kulkee häntä kohti, jääden seisomaan hänen alapuolelleen,\nnurmikolle.\n\n\"Näinkö täytätte minun käskyni ... olla taistelematta?\" Kaarina-neidon\nääni värisee kylmästä vihasta. \"Sitä ei voitu välttää\", vastaa Niklas\njäyhästi.\n\n\"Ritarilla, joka kantaa minun värejäni, ei ole oikeutta minkään syyn\nvarjolla...\" Kaarina Degenin ääni katkeaa kuin avaamattomaan salpaan.\n\n\"Tuolla käytiin, jalo neito\", Niklas viittaa veristyneelle nurmelle,\n\"jumalantuomio, ei enempää eikä vähempää\".\n\n\"Ikävä kyllä\", neito vastaa sanat kylminä singoten, \"jumalantuomio on\ntässä tapauksessa Eerik Akselinpojan kädessä. Eikä hän tunne parhaan\nritarinsa surmaajalle muuta tuomiota kuin hirttonuoran tai lievimmässä\ntapauksessa tyrmän. Tällä tavalla te teitte mahdottomaksi itsenne ja...\nNiin, te teitte itsenne mahdottomaksi myös minun edessäni, Niklas\nKurki\", Kaarina-neito jatkoi surullisen väsyneesti. Mutta ääni nousi\ntaaskin ylpeän teräksiseksi: \"Kuninkaantyttäriä ei palvella sanoja\nsyömällä!\"\n\n\"Sanoja syömällä?\" Niklas tunsi iskun veristävän itseään pahasti.\n\nKaarina Degen nyökkäsi yhä kasvot armottomina.\n\nSatakunnan Daavid on lähestynyt. \"Knuut-herra jää kyllä eloon, joskin\npaha keuhkohaava vie hänet pitkälle sairasvuoteelle.\"\n\n\"Hyvä on, Kaarina-neito, se oli sittenkin jumalantuomio miekan ja\nteidän kahden sydämenne armosta, prinsessa.\"\n\nNiissä sanoissa oli arvoitusta, katkeruutta ja ivaa. Mutta isänsä\npuoleen kääntyessään hän sanoi uutta valoa kasvoillaan: \"Lähden, isä,\nmyötäsi Savontaipaleelle.\"\n\nKaarina Degenille hän jatkoi jyrkästi ja ratkaisevasti: \"Siellä on,\nnähkääs minulla jotakin pelastettavaa, kuten teillä, jalo neito, tuossa\n-- haavoittuneessa ritarissanne. Hyvästi.\"\n\nNiklas Kurki nousi tielle. Iivari Voikkaala lähestyy taluttaen omaansa\nja vapaata nihtiratsua, jonka työntää orpanalleen. \"Jopa taisit tapella\nitseltäsi linnat ja prinsessat\", hän suhkaisee puoliksi kiukuissaan,\npuoliksi vahingoniloisena.\n\nNiklas läksi käyden ratsastamaan Juustilaan päin, hänen isänsä jäädessä\nvielä hetkeksi huolehtimaan paarien valmistamisesta ja haavoittuneen\nkantamisesta linnaan.\n\nVielä tiellä, kulkiessaan hitaasti paarien jäljessä, kääntyi Kaarina\nDegen katsomaan loittonevaa tietä luodetta kohti, jossa tien kaarteessa\nrantaa pitkin eteni yksinäinen ratsastaja.\n\nViha ja korskea ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hänen silmänsä\nvain sumentuivat hitaasti äänettömästä itkusta. Ja vähitellen tämäkin\ntyrehtyi. Uusi katkeruuden oka oli taas painunut hänen sydämeensä.\nMutta nyt syvemmälle kuin koskaan ennen.\n\nHänellä ei ollut onnea olla, kulki jo monesti koettu ajatus hänen\nmielessään, pieni, ryöstettävä porvaristyttö, mutta ei myöskään oikea\nkuninkaantytär, joka olisi saanut tulla myydyksi edes kruunusta ja\nvaltikasta.\n\n\n\n\n7.\n\nPIILOPIRTTIEMME NOITAKUKKA.\n\n\nSatakunnan Daavidin nihtijoukot olivat laskeutuneet Juustilanjoen\nrantueita sen latvoille ja täältä Vuoksenniskalle, jossa ratsut\njätettiin rantatalojen niityille hoidettaviksi, sillä Saimaan\npohjanpuoleisilla vesistöillä, Kyrönsalmella ja Haukivedellä päin, ei\nollut ratsuilla taistelun sattuessa paljoakaan virkaa.\n\nSaimaan laajat ulapat taivallettiin siis suurilla savolaisveneillä,\njoihin sopi kuhunkin kymmenkunta miestä.\n\nEteläisemmillä vesillä näyttivät rantatalot elävän täydessä rauhassa.\nVihollisista ei näkynyt merkkiäkään. Näytti jo siltä, että vainolaisten\nviimeisetkin joukot olivat vetäytyneet rajan taakse nuoleskelemaan\nhaavojansa, sillä Pekka Kylliäinen oli ennen Viipurin-matkaansa\nläimäytellyt pahasti niiden pääjoukkoa.\n\nMutta kun nuo toistakymmentä venettä kääntyivät lievässä pohjatuulessa\nKaupinselältä Kyrönsalmea kohti, kavahti Pekka Kylliäinen etumaisen\nveneensä perätuhdolta seisomaan ja alkoi nuuskia salmen rantoja päin,\njoilta tuuli painoi soutajia vastaan lievää palaneenkäryä.\n\n\"Juvan juupeleitten ja Pyhäristin kautta!\" hän siunasi puolittain\nitsekseen, käden kohotessa vaistomaisesti estävään asentoon. Soutajat\nkääntyivät tuhdoillaan tunnustellakseen hekin etistä ilmaa. \"Lempo\nsoikoon, täällä haisee ryssältä!\" huusi keulapuolelta Iivari Voikkaala,\njoka istuskeli teljolla veljensä kanssa.\n\n\"Ja missä on Utriaisen talo!\" huudahti Kylliäinen. \"Ja markkinaniemen\nkauppakojut?\" kuului yhtä hämmästynyt kysymys savolaispäällikön\nviestitoverin, Aapeli Naukkarisen, suusta.\n\n\"Ovatko ne sittenkin ... perkeleet ennättäneet oksentaa uusia laumoja\nrajan takaa!\" kirosi Pekka-päällikkö ahmanleuka katkerassa irvessä.\n\nVeneet sujuttautuivat varovasti Vääränsaaren tiheitten rantalepikkojen\nvarjoon. Ja kun ei kuulunut mistään päin hiirenhiiskaustakaan, joukko\noikaisi Utriaisen rantaniittyjä pitkin ylemmäksi, vuorenliepeelle,\ntalonpaikkaa kohti.\n\nSe oli hävitetty juurtajaksain. Vain pieni aitankoppero oli jäänyt\nsyrjemmälle ehjäksi, ja senkin ovi oli lyöty saranoiltaan irti.\n\nKylliäinen makaa jo raunioilla polvillaan ja tunnustelee kourillaan\nvielä heikosti lämmintä tuhkaa.\n\n\"Jo pari päivää sitten, ne saatanat...\", hän hokee naama leveitä\nposkipäitä myöten verenkarvaisessa kiukussa.\n\nRiihen raunioitten luota huutaa Naukkarinen, että hän oli löytänyt\nvanhan isännän ruumiin pää halkaistuna.\n\nSinne kerääntyy nihtejä vainajan ympärille. Mutta Naukkarinen on\njo tutkimassa riihen nurkitse Hopeasalmelle ja sieltä Säämingin\nTalvisalolle urkeutuvaa polkua. Sieltä hän tuo hevosen kulkusen\nja sinisen liinan päällikölle. \"Siinä ovat merkit. Ovat päässeet,\nvaimoväki ja lapset, painumaan salolle, pakopirtille.\"\n\nNiklas Kurki ja hänen isänsä ovat loitonneet saaren rantaa sen\nkoilliskärkeen saakka hakien vihollisen jälkiä. Niemen rantaruohikossa\noli veneenpohjien painanteita, ja Utriaisen talon omat veneet oli lyöty\npirstoiksi rannalle.\n\nNiklaan kasvot synkkenevät synkkenemistään. Nuo veneet oli rikottu\nlähtökiireessä. Ja muutkin merkit viittasivat siihen, että vainolainen\noli jatkanut hävitysretkeä luodetta kohden, Haukiveden rantoja.\n\n\"Suvi-Maariaisen kautta!\" hän vei kauhistuen käden ohimolleen. Siinä\ntapauksessahan ... Irnijärven Katri on Yövedellä, Kylliäisen talossa,\nsaattanut joutua surman suuhun tai jälleen ryssien vangiksi!\n\n\"Nyt ei ole aikaa siekailla! Vainolaista ajamaan takaa!\" hän huutaa\njuostessaan takaisin talonpaikalle.\n\nJa siitä alkaa vinha soutu Haukiveden lännenpuolisia rantoja, joilla\ntaaskin pari poltettua kylää panee miehet kiroilemaan katkeraa kostoa.\n\n\"Älä luimistele, poika\", huutaa Satakunnan Daavid peräsimestä keulassa\nseisovalle Niklaalle, \"saatpa tapella ensi kertaa isäsi kupeilla\nliuhupartoja vastaan!\"\n\nTaival kulkee yhä silloisia rajalinjoja pitkin, jotka olivat\nmuodollisesti olleet voimassa Pähkinäsaaren rauhasta asti, joskin\nsavolainen asutus oli jo voimakkaasti työntynyt niitten yli itää ja\nkoillista kohti.\n\nJo kohisevat veneenkokat Kostonselän eteläpäätä, josta on käännyttävä\npieniä salmivesiä Yövedelle, Kylliäisen asuntoniemelle, jota\nsanottiin Hämeenlahdeksi, koska niillä main oli muinaisia hämäläisten\nriistamiesten asentopaikkoja.\n\nSavolaiset ohjaavat etumaisesta veneestä suuntaa näillä ahtailla\nväylillä.\n\nTähän mennessä ei ole yhtäkään ristinsielua tullut soutajia vastaan.\n\nMutta nyt vihdoin ... kivikkoisen Voitsalmen rantapensaikosta\nnousee varoittava käsi tulijoita kohti. Sinne on kerääntynyt pieni\nsavolaisjoukko, viitisenkymmentä miestä, nuoren isäntämiehen, Mikko\nHäkkisen, johtamana.\n\n\"Niitä on nelisen sataa\", selittää Mikko. \"Emme pystyneet muuhun kuin\nsuojelemaan naisväen pakotietä piilopirtille. Sinun talossasi, Pekka,\nne parhaillaan metelöivät.\"\n\nNiklas hengähtää syvään. Hänen pimentyneisiin silmiinsä syttyy kiihkeä\ntuli. Siispä oli hänen rakastettunsa päässyt piilopirtille, ja\nvihollinen sai kohta maistaa hänen miekkaansa!\n\nPienten rantasaarten suojassa, jotka ovat vastapäätä suurta\nTiemassaarta, rajalinjaa, joukot nousevat maihin. Mellastajat on\nyllätettävä maan puolelta. Ja niin alkaa rantakorpea matka eteenpäin,\nSatakunnan Daavidin johtaessa nihtejään ja Kylliäisen savolaisjoukkoa.\n\nOn oikea tulipalohelle ja häikäisevä keskipäivä. Aurinko hohkaa kuin\njuuri ja juuri ahjosta kiskaistu rauta. Se on valkeanhehkuinen, se\nräiskää ja ammahtelee sellaista tulta ja valoa, ettei sitä jäisi\ntoljottamaan edes pääpiru helvetin pätsistä. Mutta ei ole aikaa odottaa\nviileän ja hämärän tuloa.\n\nKulku on hiottavaa ja raskasta. Koleikkoiset metsät katkeavat\ntuontuostakin monisylisiin rantapahtoihin, jotka työntyvät korkean\nharjanteen kyljestä pitkinä, kivettyneinä tursaina suoraan rantaveteen,\npainaen mahtavat louhikkoleukansa syvälle ja pitkälle rantapohjia\nmyöten.\n\nNiklas punnertaa isänsä rinnalla louhikkoharjanteen toisensa jälkeen.\nJa mitä useammin hän nousee kallionjärkäleille, sitä onnellisemmalta\ntuntuu ruumista pitkin virtaava hiki. Lihaksiin ja veriin tuntuu taas\npainuvan pitkästä aikaa korven julmaa ja raakaa voimaa.\n\nHyvä, hyvä, Römövuoren peikkojen nimeen, ollaanpa taas barbaareita!\nOllapa tuossa nyt hienohelmainen hovineito, jota huvitti yön verran\njutella haaveellisia satuja \"vangituista prinsessoista\", niin, lempo\nsoikoon, tukasta satulaan, ryöstöläiseksi, jotta oppisi tajuamaan, mikä\non \"puhdas korpi\" ja \"Inarin ruhtinas\".\n\nHänellä oli nyt kosto, suuri ja oikea, tuossa aivan käden ulottuvilla.\nJa sen verenkarvaisten sumujen läpi sihertivät Irnijärven Katrin ujot\nsilmät ja lapselliset huulet, jotka olivat kerran olleet hänelle\nläheisintä maailmassa. Olkoonpa, raukka, kärsinytkin. Siitä se kostuu,\ntyttö -- lämpimällä polvella ... ryssien peijaisissa.\n\nMitähän se sanoo? Miten se katsoo ja kujertaa: \"Olen sinua\nvuotellut ... suvi-Maariaisen nimeen!\"\n\nKallion alta, rannan puolelta, nousi nuori haavikko. Tämän säihkyvässä\npäivänhopeassa kimmeltävät lehdet vipajoivat hehkuvassa kuumuudessa ja\nlievästi virtaava vesi pyörteili syvällä niitten alla. Ja hänen ilonsa\nnousahti taas yhä malttamattomammaksi. Tuo kaikkein ohuin ja herkimmin\nvapiseva nuori haapa sopi hänen oman rakastettunsa kuvajaiseksi,\naivankuin kaksoissisar toiselle. Samalla tavalla oli hänkin\nyht'äkkisestä ilosta väriseväinen. Ja sitten, tämän taistelun jälkeen,\nhän oli nukahtava kuumaan, tuulettomaan korpeen, jonne he yhdessä\nkatoaisivat, jotta ei kuulu mikään muu ääni neljänneksen matkalla kuin\nheidän oma hengityksensä... Taaskin uudelta harjulta välkähti idästä\npäin, aivan läheltä, vasemmalta kädeltä, Kärängön lampi. Ja tämän\ntuolla puolen on parhaillaan vainolaisjoukko sytyttelemässä pienen\nmökin nurkkia tuleen.\n\nNiklas ei enää kykene kättänsä pidättämään. Juovuttava verenmaku saa\nhänet ravistamaan miekkaa kupeellaan. \"Isä, anna kymmenkunta miestä,\nIivari ja minä...\"\n\nJa kiireisin sanoin sovitaan siitä, että Niklas, Iivari ja Matti\ntekevät äkkinäisen hyökkäyksen lammen taitse ja tuhottuaan\nvihollisjoukon kiertävät samaa tietä Kylliäisen talolle, hyökätäkseen\nyht'aikaa pääjoukon kanssa vihollisen selkään.\n\nAapeli Naukkarinen otetaan savolaisjoukosta varoilta oppaaksi.\n\nÄkkinäinen karkaus murhapolttajien kimppuun tulee vainolaiselle täytenä\nyllätyksenä. Se kykenee tuskin asetta sieppaamaan. \"Vaikka autuus\nmenisi!\" huutaa Iivari isä-Voikkaalan vanhaa sotahuutoa. Hänkin näyttää\npääsevän taas korpitappelun makuun.\n\nMutta Matti-poika ei tule käsirysyyn. Hän on jäänyt pienen saunan\nylänurkalle ja laskettelee sieltä rautaselästään viuhahtelevia nuolia\nvienalaisten yrittäessä pakoon pihamaalla kiehuvasta kärhämästä. Poika\nhihittelee omille sattumilleen kuin olisi hauskassa rihkamakaupassa\nkilautellut ryssäntenkoja ja riunoja vyömassiinsa.\n\nMutta siihen se loppui tuossa tuokiossa koko ilonpito. Nihtejä juoksee\njo rantaan korvoja ja sankoja käsissä sammuttaakseen alkuunsa nurkkia\nnuoleskelevat liekit. Ja samaa ryntöä jatkuu joukon juoksu lammen\nympäri polulle, joka polveilee Kylliäisen taloa kohti.\n\nTäällä on ollut yllätys yhtä äkillinen. Eikä vihollisen ylivoima ole\nkovinkaan suuri, koska osa niistä oli hajaantunut salmen vastarannalle,\nTiemassaaren taloihin ryöstölle.\n\nSieltä päin, Pärnäsen ja Kainulan rantakennäältä, alkaa kuitenkin\nsoutaa vainolaisveneitä takaisin päin omilleen avuksi. Siksi Niklaan\nhyökätessä omalta suunnaltaan isä-Daavid huutaa hänelle keskeltä\nveristä melskettä: \"Rantaan, painu rantaan ja syötä mekkoniekat Yöveden\nankeriaille!\"\n\nIsä ja poika nauravat toisilleen hikisin ja nokisin naamoin.\nHehän saivat nyt todellakin ensi kerran koko elämässään taistella\nyhdessä, lyödä olan takaa yhteisen asian puolesta. Tosin tämä oli\npientä korpitappelua. Mutta se avasi ennustellen uusia, välkeämpiä\nsotataipaleita.\n\nSusi-pirkat, savolaiset ja karjalaiset linnanhuovit vihkivät toisensa\nveriveljeyteen, johon tuonnempana kukaties oli vuotava Vienan ja\nAunuksen parhain karjalaisveri -- samoihin valtimoihin.\n\nNiklas Kurki tunsi aivankuin omassa käsivarressaan, että se iski nyt\noikeassa rintamassaan. Jos hallitsivatkin toistaiseksi vierasveriset\nAkselinpojat ja Knuut-herrat linnoissaan, eivät he olleet, nuo herrat,\nikuisia päällikköpaikoillaan. Kerran oli tuleva hetki, jolloin\nViipurikin, olkoon muuriensa turvassa tai niitä ilman, oli ottava\nvastaan hänen apunsa Moskovan uhan kasvaessa vuosi vuodelta. Näissä\najatuksissa hänen taisteluhalunsa nousi iloiseksi raivoksi, joka pani\nhänet syöksymään pitkälle rantavettä myöten vienalaisuiskoja vastaan.\nVihollinen ei saanut aikaa järjestyä rantamalle. Mutta se ei ennättänyt\nmyöskään kääntyä matalikolta pakoon. Vettä veristävä temmellys alkoi\nriehua, kaislikon murskautuessa laajalta alalta. Pihakennäälle ja\nrantamalle levisi vähitellen hiljaisuus, josta ei kuulunut muuta kuin\nvoittajien hitaasti tasaantuvaa huohotusta.\n\nKylliäisen talo oli pelastettu sekä ryöstöltä että tulipalolta.\n\nVielä ei kuitenkaan päästy lepoon. Yöveden eteläisessä pohjassa, josta\nväylä kääntyi Mykänsalmen ja Käärmevirran kautta suurelle Haapaselälle,\nriehui vieläkin Lappalan ja Erosen taloissa irrallisia ryöstöjoukkoja.\nNekin oli tuhottava.\n\nMutta Niklas ei malttanut enää kuluttaa siihen kierrokseen aikaa. Hän\npainui Häkkisen nuori-isäntä oppaana Tiemassaaren ylitse Paronselälle,\njonka pohjasta urkeni ohuena hämyilevä polku Kylliäisten piilopirtille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän Kolkonjärven viimeisimmässä luoteisperukassa kyyhöttää syvällä\nkalliopahtaitten lomassa kuusikon katveessa Kylliäisten pakopirtti,\nmatala häkäsauna.\n\nKylliäisen vanha-emäntä ja nuorikko, Anna, asettelevat hämärässä\npirtissä pöydälle leipää, kuivattua kalaa ja mansikoita, joita Katri\noli käynyt läheiseltä aholta poimimassa.\n\nMutta nyt hän, tyttö riepu, ei enää jaksa mitään askarrella. Vanha\nsäikkytauti, joka oli painunut veriin kotitalon poltosta ja orjuusajan\nkärsimyksistä, oli tänä kesänä palannut uudestaan.\n\nMansikka-aholla oli kauhu tarttunut häntä kurkkuun teeriemon\nyht'äkkisin lennoin humistaessa metsää, suojellessaan maata myöten\njuoksevia poikasiaan. Ja nyt jatkui rinnassa sävähtely, katse\nharhailee, eikä hän taaskaan kykene muistamaan järjellisesti tapahtumia.\n\nHän on istahtanut pienen akkunaluukun viereen. Mutta äkkiä hän pelästyy\nsenkin kituliasta valoa. Akkunan alainen kiiltävä nurmi ei enää loista\nhänen silmäänsä kirpeätä viheriäänsä.\n\nHänen pelokas mielensä odottaa joka hetki vainolaisen jalanjälkien\nmurskaavan sen pienet saunakukat maan tasalle, oven revähtävän auki ja\nraakojen käsien repäisevän heikosta ranteesta.\n\nHän sykertyy syrjemmälle akkunasta. Ja taas hän istuu liikahtamatta.\nMutta sakeassa hämärässäkään hän ei osaa olla kuulostelematta.\n\nHänen sairaalloisen herkkä korvansa kuulee oksien rasahtavan kuusikossa\npäin.\n\nSilloin kiertyy hänen pieni sydämensä kokoon. Menneet kauhukuvat\npalaavat kirjavana sekamelskana hänen eteensä. Heikko rinta yrittää\nhengittää ja huutaa. Mutta hätähuuto ei pääse hänen keuhkoistaan,\nsillä sydäntä kivistää. Se on kuin kahden karkean kiven välissä, joita\npainaa toisiansa vasten suuret, karkeat kädet. Hän näkee selvästi, että\nne ovat Uhtuan Hovattaisen, joka tappoi hänen isoisänsä. Niissä on\nkädenpäällisellä ja ranteissa karvaa, ja niiden rystyset ovat paksut\nkuin köydestä väännetyt solmut... Ja niissä on verta, hänen isoisänsä\nverta!\n\nPiinattu rinta on ratkeamaisillaan pakahduttavasta kauhusta. Päässä\ntuntuu tyhjältä. Jäsenet ovat turrat. Niitä ei ole olemassakaan. Mutta\nyht'äkkiä hän kuulee suustaan tunkeutuvan pitkää, jollottavaa ääntä.\n\nTämä on hulluutta, mielenvikaisuutta! vilahtaa ajatus aivoissa. Mutta\nse huuto tekee sanomattoman hyvää. Se nostaa hänet jaloilleen. Hän\njuoksee luonnottoman ketterästi ovelle ja ulos.\n\nKaksi miestä nousee näkyviin kuustenalisesta katveesta.\n\nKatri on jo silloin juoksemassa vastapäistä louhikkoa rantalepikkoa\nkohti mielettömän huudon jatkuessa kimeänä kuin vainajien pajupillin\nääni manalassa.\n\nHän tahtoo päästä kaikista kärsimyksistä. Hän on juoksemassa\nKolkontaipaleen ruskeaan rantaveteen.\n\nNyt, nyt on oltava hiljaa. Ei saa päästää ääntäkään, tulee hänelle\nviisas ajatus. Siksi hän tunkee esiliinan kulmaa suuhunsa. Mutta\nsiitäkin huolimatta kuuluu huuto, umeana, mieletöntä kauhua täynnä.\n\nHän on ennättänyt jo lanteita myöten rantaveteen. Ja nyt hän nauraa\nhihittää itsekseen. Eivät saavuta, eivät saavuta. Hän ennättää päästä\naaltojen alle. Vesi nuolee häntä kuin eläin hottoisella kielellä. Se\ntekee hyvää, niin hyvää...\n\nAivoissa alkaa selvitä taas jotain ajatuksen tapaista. Mutta juuri\nsilloin, kun jo hänen rintansa uppoaa veteen, hän tuntee raskaan käden\nriipaisevan itsensä taaksepäin. Ja tyttö pyörtyy omaan parkaisuunsa.\n\nNiklas Kurki on kantanut Katrin kuivalle rantakennäälle.\n\nHänen muinainen rakastettunsa lepää vainajan näköisenä hänen kasvojensa\nalla. Sydän lyö heikosti, mutta sykkii kuitenkin.\n\nNiklaan kurkkuun kiertyy itkua, joka tulee esiin lyhyinä henkäyksinä.\nTuossako oli hänen entinen Katrinsa? Missä olivat hänen muinaiset\npienet ja sirkeät kasvonsa? Ne olivat hiutuneet niin sanomattoman\nheikoiksi. Ne olivat kuin käpertyneet. Eikä niillä ollut pyörtyneen\nihmisen oikeata kalpeuttakaan. Ne olivat kelmeät, hipiän alla\ntummanpuhuvaa harmautta.\n\nVihdoin avaa Katri silmänsä. Nyt niissä ei ole edes kauhua. Ne katsovat\nvalkean, värittömän kaihen alta. Niistä on olemattomissa muinainen\ntinanloiste, hymy ja elämä.\n\nNiklas ei osaa muuta kuin painaa tyttöä rintaansa vasten ja hokea: \"Älä\npelkää, olen Niklas, Niklas olen. Kostut vielä, kostut kyllä, kun...\"\n\nJa vähitellen Katri havahtuu, säikähtää vieläkin ja tarttuu päähänsä.\nMutta tuntee kuitenkin. Ja vihdoin, pitkien hetkien perästä alkaa\nkiertyä arkaa naurua hymykuoppiin. Mutta hän ei osaa eikä jaksa puhua.\nHän vointuu pitkään, hyvää tekevään horteeseen.\n\nSiinä lepää rajankirojen tytär, ajattelee Niklas. Hän on kuin murskattu\nkylmänkukka, jonka hauraat terälehdet eivät enää tuoksu. Se vain\nvärjöttää aamuttomassa, päivättömässä norossa, raskaitten lepänlehtien\nkatveessa ja rukoilee kuolemaa, jota ei kukaan saa nähdä.\n\nMiehen äskeinen kostonhimo on tuokioksi haihtunut. Syvä, lämmin\nhoivaamisen halu panee hänen kätensä hivelemään pientä kuperaa otsaa,\nkaulaa ja kuihtuneita hartioita.\n\nTottapahan oppii nauramaan, hän miettii, kun istutan juhlaveneeseen\nmorsiameksi, viiletän Oulujärven Ärjänselät ja Laiskanselät ja lasketan\nkotokosket Oulunsuihin Jaakko-enon pakinoille. Kostuneepa hyvinkin...\nNäinhän on tapahtunut polvesta polveen. Eivätkä ole piilopirttiemme\nvärisevät tytöt ja nuorikot konsa olleet kuolevia kylmänkukkia.\nOrjantappuroita he ovat olleet viholliselle, salaperäisiä noitakukkia,\njoiden heteet ja terälehdet ovat kasvaneet heidän kauhuhapsistaan\nja sitkeä varsi lukemattomista, valvotuista öistä. Sellaisina öinä\non heidän piinattu sydämensä muuttunut ihmeelliseksi kalmankukaksi,\njonka juuria ei pane mikään halla, sillä ne ovat myrkkykeison juuret,\ntäynnänsä valkeata, salasurmaista maitoa. Ja jokainen sellainen kukka\ntekee hedelmänsä ajallaan. Niin virtaa meidän naistemme rintojen\nmaidosta heidän poikiinsa kalvistava viha, jota vainolainen on\nkauhistuva ajasta aikaan.......\n\nNiklaan hämärät ajatukset, joiden ympärillä oli kuitenkin\nerehtymättömyyden vahvaa valoa, aivankuin hakevat hakemalla lohtua\nja koston makeata hulluruohoa hänen omasta rinnastaan. Vasta pitkän\ntovin perästä hän nosti Irnijärven vaisusti hengittelevän tyttären\nkäsivarsilleen kantaen hänet matalan pirtin havuiselle lavitsalle.\n\n\n\n\n8.\n\nSANERVATAR SAUNAPIIKA.\n\n\nJo kolmisen vuotta sitten oli Jaakko Kurki, suvun paras kauppamies,\nsaanut valmiiksi Oulunsuihin uhkean kauppatalonsa, jossa nyt emäntänä\nkäy ja silkissä kahistelee pyöreäksi pyllyräiseksi lihonut entinen\nMiukin Elle, jota nykyään sanotaan Oulun-Kurkelan emäntä-rouvaksi.\n\nMutta niin on vieläkin Elle-rouva kuin elokuinen, pyöreäkupuinen\nsinisorsa yhä muhevoituneen herransa rinnalla, joka -- vasta\npuolivälissä viidettä ikäkymmentään -- näyttää paksulihaisine\nolutkasvoineen ja velttoine hartioineen laiskemmalta kuin onkaan.\n\nViisitoistavuotias Jaakko-poika on noussut tällä välin nuoreksi\nkauppiaaksi, joka juoksee kärppänä meriaittojen ja kauppatalon väliä,\nmittauttaa tarkkana suolakapat, tarkastaa ostonahat ja kerkiää vielä\nantaa kuria nuoremmallekin, Heikki-veljelle, joka hoitelee vasta omia\nleikkipuotejaan ranta-aittojen laitureilla.\n\nMutta paitsi näitä Miukin Mikko vainajan aviossa väärän koivun takaa\nkasvaneita vesoja, oli tällä iloisella pariskunnalla jo \"laillinenkin\"\nperillinen, tyttölapsi, 3-vuotias Kerttu, joka jo jokelteli täyttä\npäätä äitinsä liepeissä ja siteli pellavatukkaansa punaisia\nsilkkinauhan pätkiä ja naureli päivät päästään sirkein orvokinsilmin ja\nsanomattoman somilla hymykuopillaan.\n\nTämä pienen pieni Kerttuli se oli saanut suuria ihmeitä aikaan. Hän se\noli pystyttänyt nousevalle kaupunkikylälle -- kirkon!\n\nTytön päähän oli nimittäin sattunut syntyä kaksi viikkoa häitten\njälkeen. Ja siitäpä itse Jaakko-herra oli hääkannujen ääressä sekä\nomasta sulhasmiehen ja isänilostaan että hyvitykseksi kirkolle luvannut\nrakentaa kappelin, jotta Limingan Eerik-herran sopi käydä saarnaamassa\noululaisillekin jumalansanaa.\n\nJa nyt se seisoi Kaupunginojan ja Oulujoen alimman kosken,\nMerikosken, välisellä kauniilla ja kuivalla hiekkakunnaalla pienen\nkaupunkiasutuksen keskuksena. Ei tosin suuren suurena eikä perin\nkoreanakaan. Mutta oli sen pitkällä eteläseinällä kolmet ikkunaruudut\nja alttaripäädyssä neljäs.\n\nSen länsipäästä kohosi suippo, pystyristiin päättyvä pieni torni, josta\n-- kuten ristillä koristetusta pääoven katoksestakin -- sen saattoi\nhyvin kappeliksi tuntea.\n\nJa pienen Kertun mukaan se oli pyhälle Gertrudille pyhitettykin.\n\nMutta komeampi latokirkkoa oli sittenkin Jaakko-herran kauppatalo,\njoka levittäytyi yksikerroksisena, mutta laajana ja korkeaharjaisena\nsatamalahden, Hahtiperän, pohjanpuolisella niemenkennäällä. Se sijaitsi\nLinnasaarta vastapäätä, jossa jo silloin oli eräitä maavalleja ja\npaaluvarustuksia suojaamassa tärkeätä markkinapaikkaa vihavenäläisten\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nTämän Oulun-Kurkelan länsipuolella kiersi Hahtiperän silloin vielä\nsyvälle työntyvän lahden rantoja muitakin kauppataloja. Niitä\nhallitsivat Matti Kerot, Eerikki Rätit ja Hannu Töyrät, joilla oli\nkauppansa lisäksi omat maatalonsakin, sekä hansakestien jälkeläiset,\nForbukset ja Bochmöllerit.\n\nMutta jos olivatkin talot harvassa, niin että niistä kykeni\nsyntymään tuskin kadun näköistä, sitä taajemmissa riveissä kiertävät\nJaakko-kaupin nientä ja satamalahtea suola- ja kala-aitat laitureineen\nja -- ylempänä rinteellä -- kaksi- tai kolmikerroksiset turkisaitat.\n\nPienen kappelin takana Kaupunginojan latvapuolilla, joilla vielä\nniihin aikoihin päilyili pieniä järventapaisia, oli jo yksiä ja\ntoisia löysäläisten mökkirykelmiä. Kaupan ja merenkulun vuoksi pieni\nkyläkaupunki näet tarvitsi monenlaista käsityöläistä ja mestarismiestä.\n\nHahtiperän läntisimmällä laidalla oli laivaveistämö, jossa pitivät\nvaltikkaa kuuluisat rakennusmestarit, Suorsat, Viinikat ja\nTast-sukuiset.\n\nJa olipa jo aika joukko pieneläjien joukossa tynnyrintekijöitä,\nsatulamaakareita, värjäreitä ja hampunpunojia, niin että tarvittiin\njo soma ja opettavainen kaakinpuukin, joka seisoi uuden kappelin\naukeamalla.\n\nJaakko Kurjen kauppatalon laajalla alueella olivat rakennusrykelmät\nsikäli kirjavia, että monet meriaitoista olivat vanhoja ja harmaita,\nkoska Tornion Kurjilla oli ollut jo vanhastaan markkinapaikalla omia\nvarasto-aittoja. Mutta nyt oli pystytetty päärakennuksen lisäksi\npari uutta suolapuotia. Ja vieläkin kauemmaksi Merikoskea kohti upo\nuusi sauna, jonka ulkoseinät hohtavat kirpeän keltaisina virtavassa\nniemenkainalossa.\n\nTäällä käy eräänä heinäkuun loppuisena iltana sen tuhannen vastanhuiske\nja meiske. Siellä ottavat näet tulolöylyjään Oulujoen koskia myöten\nlaskeneet Viipurin ja Savon retkeläiset, Niklas Kurki ja Voikkaalan\npojat, isäntänään itse Jaakko-herra ja tämän kaimapoika.\n\nNiklas istuu vielä puoliksi riisuutuneena eteisessä. Hän on\nmietteissään, ilon ja tuskan välimailla. Hänen juhlavat koskenlaskunsa,\njoissa Irnijärven Katrin piti olla suloisena, nauravana morsiamena\nikäänkuin hääkruunu päässä, eivät olleetkaan herättäneet oikealla\ntavalla henkiin säikkytautista neitoa. Hän oli yhäkin voipunut ja\nheikko. Nytkin lepäili Elle-emännän hoivissa yliskamarissa, heikeästi\nhymyilevänä, mutta puhumattomana.\n\nKuitenkin ilo kotiinpaluusta ja ensimmäisestä suomalaisesta\nvihtasaunasta loihtivat Niklaan mieleen vieläkin onnekasta uskoa, että\niloiset ja rikkaat häät olivat tulossa.\n\nNiin elivät hänessä rinnakkain hymähtely ja huokailu. Niistä ei\nhevin saanut riipaistuksi itseänsä irti. Oli ikäänkuin pakko oleilla\nyksikseen ja odottaa joitakin ratkaisevia tapahtumia.\n\nMutta lauteilla roikottaa jalkojaan mehevässä löylyssä neljä huoletonta\nmiestä. Niissä on tekemistä ja lenheettiä parillekin piialle, joiden\nkäskijänä käpsehtii Tiinuksen muori, joka on lopultakin joutunut\ntyttärensä taloon oikeaksi anopiksi, mutta ei osaa heittää pois entisiä\nsaunamuijan hommiaan. Ei kukaan näet osaa löylyä lyödä, vihtoja hautoa\ntai saunalukuja laskea niinkuin tämä keveläkielinen anoppimuori, jonka\nkeralla ei tavallisesti Jaakko-herralta rupattelu lopu.\n\nHerevimmällä ilopäällä on tällä kerralla Voikkaalan Matti-poika, joka\nkertoo kimeimmällä äänellään sitä samaa reikeli-juttua, jota hän oli\njo Viipurissa rupatellut puukhollareille ja kisälleille pelikortteja\nkaupitellessaan.\n\n\"Ho-hoi, pojat\", hän räpsähyttää vihdalla Jaakko-enoansa hyllyviin\nhartialihoihin, \"jos ei tämän vertaista, niin ainakin toista se oli\nsaunamatka Danzigin frauenstubessa, donnerwetter!\"\n\n\"Puhu, puhu, poika, mutta älä laske loikuria\", muhoili Jaakko-eno \"on\nniissä pari kertaa tämäkin mies pulikoinut ja pullikoinut\".\n\n\"Mutta etpäs nähnyt mitä näki tämä poika\", kimitti Matti. \"Se se\nvasta oli lihallista iloa! Kun ei muuta tehty aamusta iltaan kuin\nisossa kaukalossa istuttiin, fräuleinit ja herrat, ja neitien ja\nherttuattarien hienot liinapaidat kupluilivat ja hyllyivät kuin\nvaahtokellot tuolla Merikosken akkavirrassa. Ihan siinä tuppasi\nhävettämään kainoa mammanpoikaa. Mutta mikäs auttoi? Pyöreä pöytä\ntäynnä herkkuja kierteli kaukaloammeen pintavesiä. Ja silläkös oli\nherkkuja!\"\n\n\"Ja sittenkös laulettiin kranssit päässä ja reininkannut hyppysissä\",\nyhtyi Iivari-veli tarinaan. Ja hän aloitti taas vanhan saksanlaulunsa:\n\"Aussig Wasser, inne Wein inne Wein...\"\n\nMutta parashan oli vielä Matti-veljellä kertomatta.\n\n\"No, ka, sattui sillä tavalla, että Saksin herttuatar ja Magdeburgin\npiispa olivat kerran mukana samoissa iloissa. Eikähän niitä kukaan\ntuntenut, kun olivat samoissa hynttyissä ja kransseissa kuin muutkin\nkuolevaiset. No, mutta herttuan sihteeripoika, Teodor-herra, oli\nnuuskimassa mustasukkaisen herransa puolesta. Ja tämäkös, kehveli,\ntämäkös pani reikelilukkoon sen lehterikoppelin, johon nuoripari oli\nmennyt amyseeraamaan ja...\"\n\n\"Älä sinä valehtele niin peevelin turkasesti\", löi Iivari-veli kertojaa\ntulikuumalla vihdalla naamaan ja näytteli taas saksantaitoaan.\n\n\"Baden ist ain rainlich lust, als er auf erden mag gesein\", hän alkoi\nlaulaa vanhaa kylpylaulua ja lojahutti haarikallisen olutta kiukaaseen,\nniin että makea, huumaava löyly nousi entistä hurjistuttavammin miesten\npäihin.\n\n\"Sano mitä sanot\", huusi taas Matti-poika. \"Sinä et ollut siinä\nleikissä mukana. Mutta tämä poika näki omin silmin, että Teodor-poika\nkatosi salavihkaa viemään herralleen sanaa. Ja herttua itse kun tuli\npaljastettu miekka kourassa, lihava nenä sinenpunaisena vihasta,\nja iski piispan kuoliaaksi ja sitten ruoskitti oman rouvansa\nlinnanportista turulle, niin siitä ne tehtiin samoina päivinä laulut ja\ntarinat.\"\n\n\"Ja laulujapa lasket sinäkin, veli-pekka\", ärsytti Iivari yrittäen\nalkaa taas omaa lauluaan \"Von den siben gröszten fräuden\".\n\n\"Kysytään vaikka Niklaalta\", huusi Matti vastaan, \"se se kuuli tarinan\nja senkin, että Teodor-kirjuri pakeni ruoskitun herttuattaren perässä\nja niistä tuli komeljanttareita kiertolaisnarrien sakkiin\".\n\n\"Niklas, mitäs se sellainen, höpelö, tietäisi miesten elämästä\", ärtyi\nIivari, joka kantoi orpanalleen yhä kaunaa Viipurin tapauksesta ja\nmonesta muusta kurituksesta, joita hän oli saanut matkoilla kokea.\n\"Mies parka\", Iivari jatkoi, \"vanhan, kuivettuneen naarasnaakan latjasi\nYövedelläkin veneeseen, muka morsiamekseen. On siinä, jumal'avita,\nhouna! Öitsii ensin Viipurinlinnan kammiossa kuninkaan äpärätyttären\nkanssa. Ei muuta kuin ottaa ja naida linnaläänejä, Korsholmat ja muut.\nJa sitten? Vetistelee, saapas, ryssien pilaaman orjatytön kupeilla.\"\n\nJaakko-isäntä höristää korviaan. \"No, johan meidät perii sitten taas\nitse Ripovuoren pirut!\" hän sanoo. \"Niihin häihin ei suostu koskaan\nHenrik-veli. On näet täälläkin päin naittilaita tyttöjä, varsinkin\nIngeborg-neito, Korsholman uuden linnanherran tytär...\"\n\nMutta isäntä ei ennättänyt sen pitemmälle, kun Niklas ilmestyy saunaan\nsuuttuneen näköisenä.\n\nHän näyttää kuulleen eteiseen Iivarin röyhkeilevät puheet. \"Jos et,\nIivari, sattuisi olemaan samaa sukua, saisitpa, lurjus, sylkeä verta,\nkuten eräs Nuutti-herra Viipurissa päin.\"\n\n\"No, vaikka Aatamin puvussa tuollaisen Aapelin kanssa\", ähmisteli yhä\npahapäinen mies ja loikkasi lauteilta lattialle valmiina tappelemaan.\n\n\"Hiljaa, tupelkainit\", murahti siihen Jaakko-isäntä, \"suomalainen ei\ntappele saunassa, sillä pyhät ovat lautehen löylyt, sanotaan, vai\nkuinka, anoppimuori?\"\n\n\"Pyhätpä hyvinkin\", vastasi kerkein kielin Tiinuksen muori. \"Totta\nkai sen muistavat nämä nuoremmatkin junkkarit, mistä on syntynyt\nlöylypoika, Kihosen poika?\"\n\n\"Löylyn lämmin, kivosen lämmin\", tokaisi Matti vanhan sananparren.\n\n\"Hui, hai, Matti-herra\", huitaisi Tiinuksen muija, \"pyhemmät, pyhemmät\novat löyly-Kihosen syntymäsijat. Eihän se vielä ... se Kivosen poika\nollut muuta kuin kylmä ja julma mies, jonka sydän oli kova kuin\nharakankivi koskessa. Vasta Mesilammen penkereiltäpä tuo eksyi julmetun\nmiehen luokse se Sanervatar kaunis neiti, joka sitten Kihosen pojan\nsynnytteli...\"\n\n\"Kerro, isoäiti, kerro\", tokaisi vielä lapsellinen poika-Jaakko.\n\nMutta muori oli jo istunut jakkaralle seinäluukun alle, josta virtasi\nkellervän kuultava valo saunan permannolle ja näkyi kuuntelijoitten\nsilmään kiiltävän helevä laikka nurmikkoa.\n\n\"No, ka, mistäs se muualta olisi tullut\", oli muori jo jatkamassa\nkyynärpäät polvilla, \"kuin Simalammelta, jossa se hoiteli omia pieniä\ntaloloitaan. Sanervattarella kun oli sellainen mökkikin, että siinä oli\nlahnan suomuksista katto, peräseinä peuranluista ja kullalla sivutut\npenkit ja jakkarat. Mutta kiuas oli kosken kirjavista kivistä.\n\n\"Ja se tyttö kun lehahti tanhuvilleen ja laulahti kerran, niin\nkohosivat helmoistansa nuoret koivahaiset, joissa lehti oli mettä ja\nsimaa. Ja nurmikko, sekös tuoksui ja kasvoi, ja kiilteli silmään kuin\npäivyläisen sula kulta ja vaski. Ja kun se tytär, Sanervatar, laulahti\ntoisen kerran, niin kukkuivatpa lemmon rakitkin kuin käköset keväällä,\nhiien kissatkin kiekuivat aamukukon tavalla ja käärmeet suhisivat kuin\nlammella havahtuva tuuli.\n\n\"Simasulilla oli näetsen neihty Maaria sivellyt Sanervattaren huulet,\nniin että raudan haava ja rumahisen rupi parani kenestä tahansa, kun se\ntytär puhalteli alastomalle iholle...\"\n\n    \"Neihty Maaria emonen,\n    puhas Muori puhtukainen\",\n\nrikkoi hetkeksi Matti-pojan ääni hyreksivän tarinan.\n\nMutta muoripas jatkoi: \"No, ka, sellainenpa neito, Sanervatar parka,\neksyi kerran kanervikkoon ja joutui kuin joutuikin tuon julmetun\nmiehen, kivisydämisen Kivosenpojan luokse. Ja eikös mitä? Tämäkös neiti\nsattui istahtamaan keskipäivän hellittäessä Kivosenpojan kupeelle,\nmuka mansikoita poimiakseen. Ja niin se lämmitteli, päivyläinen,\nettä Sanervattaren silmät menivät sikkaralleen, ja se nukkui siihen\npaikkaansa mansikka suussa. Ja nukkui kuulema yhdeksän yötä ja päivää.\nJa kuten tietänette, ei se laskenut lapinaurinko yölläkään, jotta\nyhdeksäntenä päivänä jo pahasti hikosi hullupäisestä lemmenkihusta\nkylmä Kivosenpoika. Ja mitäs he sitten olisivat muuta tehneet kuin\nlaittoivat mökin, jossa syntyi se oikea löyly-poika, Kiho eli\nKihosenpoika.\n\n\"Mutta ei, pojat, eipäs ollut vielä silläkään pyhä löylypaikka valmis\",\njatkoi muori hyssytellen hampaattomilla huulillaan ja toisella\nkämmenellään. \"Vasta kun nuori Sanervatar-vaimo pyhällä sulalla\npyyhkieli oman poikansa silmäluomet ja Maariaisen helevällä hengellä\npuhalteli kiukaan kivien lomitse, läpi seinäsammalen ja kurkihirren,\nitsensä pyhimyksiin risti, löylyn heitti ja Herran hengellä hauteli\nvihdan, vasta sitten lyöttyivät pyhät löylyt ja nousahti kotorantaan\npyhä sauna...\n\n\"Eikä sen koommin ole saanut saunassa riitaa haastaa, ei pahasti kirota\neikä edes kaunoja kantaa.\"\n\nVähitellen olivat kuuntelijain mielet tästä tutusta, vanhasta tarinasta\npyhittyneet hartaiksi kuin juhannuspäivän kirkossa. Ja he alkoivat\nhyräillä, toinen toisensa ääneen juoheasti yhtyen, vanhanvanhaa\nSanervattaren saunavirttä:\n\n    \"Sanervatar saunapiika,\n    oletko löylyssä asuja,\n    piilten piikahuonehessa?\n    -- Luo löyly, lähätä lämmin,\n    lämmin kiukahan kivihin,\n    löyly saunan sammalihin...\"\n\n\"Niin se on\", alkoi tovin jälkeen Jaakko-isäntä katsahtaen Niklaaseen\nja Iivariin, \"että joka saunassa haastaa riitaa, se kartanolla tappelee\nja korvessa vuodattaa veljesverta.\n\n\"Ei mitään luimistelemista, Iivari! Jollet sinä ole yhtä uskollinen\nNiklaalle, orpanallesi, josta on tuleva kerran kauppakuntien päämies,\nkuin isäsi on ollut Henrik Kurjelle, ei tälle suvulle kunnian kukko\nlaula. Varo riitaantumasta, sanon minä. Sillä suuria asioita on edessä\npäin. Eikä Henrik-veli enää, käsi- ja jalkapuolena, kaikkia yksin jaksa.\n\n\"Mutta pankaakin mieleenne, että nahiaisia te olette sen miehen edessä.\nJa varoitanpa teitä muistamaan ajoissa, että -- 'Matti Kurjen' tullessa\ntänne huomenna tai ylihuomenna Turun-matkaltaan -- teillä ei ole muuta\nosaa kuin totella päällikön sanoja, jos muistanette minkä armon saitte\nnelisen vuotta sitten ... korpirosvoilustanne huolimatta.\"\n\nNiklas tuijotti hämärästä nurkastaan silmät mustina enomieheen, joka\ntuntui puhuneen juuri hänelle noista \"armoista\" ja \"tottelemisista\".\n\nMutta hän vaikeni hänkin, sillä vielä oli lyöty viimeinenkin löyly, ja\nse uuvutti yhä pyhäisempänä veret ajatuksettomaan oloon, kunnes toinen\ntoisensa jälkeen laskeutui tuoksuvilta lauteilta piikain pestäväksi tai\nhulahti suoraan rannanaliseen, sukevasti pyörteilevään akkavirtaan,\njoka hyväili nuortuneita jäseniä kuin vetehisen emännän mäihänpehmeät\nkämmenyiset.\n\n\n\n\n9.\n\nKIHLAJAISMALJA.\n\n\nKolmantena aamuna, kun Niklas on noussut yliskamariin Katrin luo, hän\ntulee katsoneeksi Hahtiperälle päin.\n\nJa sieltä se tuli, ulkomereltä, kotoinen kolmimasto \"Matti Kurki\",\nkääntyen kohti laituria vinhassa pohjatuulessa.\n\nNiklas hätkähti. Hänelle tuli taas kiire kysellä morsiamensa voimisia.\n\"Jaksatko nousta ja pukeutua? Henrik-eno taitaa...\"\n\nMutta hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa tunnustaa Katrille, että hän\npelkäsi suvun päämiehen puolelta vaaroja heidän liitolleen.\n\n\"Jaksanhan toki\", hymyili Katri. Mutta hänen kuihtuneitten huuliensa\npieleen painui kärsivä juova ja käsi hapuili sydämen paikkeita. Miehen\nrinnasta viilsi pahasti. Hän otti Katrin pään kämmentensä väliin. Miten\noli ennen, miten oli nyt? Hän katselee aivankuin kahta kuvajaista\nsilmiensä alla.\n\nNiin olivat nousseet silloin, kerran, sinervästä olkaliinasta suloiset\nkasvot kuin Mesilammen Sanervattarella. Oli ollut koko tyttö kuin\nkoivahaisen tuoksuva lehti. Ja niin oli hengitellyt kuin vihevässä\nlöylyssä Neihtyen suumalo. Ja miten olikaan ollut helevästi lämmin? --\nKuin vihanta lintu...\n\nNiklaan mieltä tuiversi taaskin tuska, jota hänen täytyi niellä\nnäkymättömiin karmeana palana. Sillä mieleen tunkihe kuva vialloisesta\nkaritsasta, joka sai lieassa, kuivalla pientarella, syödä kulottunutta\nnurmea muitten elollisten vaeltaessa vihreillä laitumilla.\n\nKatri tuntui vaistovan rakastettunsa ajatukset. Hän yltyi sirkein\nsilmin nauramaan muka suuresta ilosta. \"Odotapahan, mies\",\nhän hykertäytyi Niklaan syliin, \"kun kohta pitelen sormissani\nvihkikynttilää ja pappi aitansa takaa latinoitsee meidät yhteen,\nniin jopa lennän tuliperhosena ympärilläsi ja sitten, saatpa nähdä,\ntuonvertaiseksi osaan vöyrtyä emännäksi. Vai onko sinulla, poika parka,\nedes sormuksia papin siunata kirkon ovella? Noh? Eipä taida, eipäs...?\"\n\n\"Onpas, onpahan!\" ilostui Niklas. \"Sellaiset sormukset, jotta Ummajoen\nhelmet ovat pelkkiä sammakon munia niiden verralla...\"\n\nVarjo lehahti nopsaan yli Katrin kasvojen. Mutta hän nauroi taaskin\nmuka kärsimättömän vallattomana: \"Vietkös ja koska viet ... alttarille?\nVai aiotko pettää, mies, noh?\"\n\n\"Alttarille sinut vien, vaikka minun täytyisi sitä varten murtaa kirkon\novet\", vastasi Niklas kuin itsekseen vannomalla, hukuttaen neidon pään\npovuksiinsa.\n\nSiihen tulla puhaltaa Elle-rouva jyrkkien portaitten vuoksi henkeä\nhaukkoen, mutta salaperäinen nauru huulilla ja kainalossa korea,\nnuoruudenaikainen pukunsa. \"Eihän se nyt enää sovi -- tuollaisissa\nriihiryysyissä\", hän viittaa silmää iskien Katrin seinäarkulla\nolevaan kuluneeseen pukuun, \"kun ollaan melkein kuin housunpaikkuussa\nsulhastalossa ja suvun päämies on tulossa. Korean ne aina lopulta\nottavat, miehet, ja näissä helmoissa sitä on tanssittu minunkin\njönkeröiseni pää pyörälle.\"\n\nKatri näytti peittelevän turhaan säikähtymistään. Hän siveli hätäisesti\nkasvojaan, aivankuin koetellakseen, oliko niissä sittenkään mitään\niloa ja kukkeutta. Mutta hän yritti taaskin hymyillä ilon ja itkun\nvärehtiessä kasvoilla.\n\n\"Tiri tiri, tyttäriä... Kylläpäs se morsiamen sydän nyt on\nyhdeksännellätoista\", hyvittelee Elle-rouva. \"Mutta aina minä pidän\nsen oikean rakkauden puolta, joka yöt kukkuu ja päivät nukkuu, kuten\nminun nuoruudessani sanottiin. Noh, siinä ... silkit silmille ja nauru\nhuulille, jotta pehmiää itse iso-Heikkikin, se kun nyt on sellainen\nrupulinarpinen joka puolelta ja...\"\n\nSamassa touhussa kahmaa Elle-rouva Niklaan mukaansa ja juoksahtaa itse\nkomentelemaan piikojansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenrik-päällikkö on jo nousemassa satamapolkua Niklaan laskeutuessa\nlaiturille. Enomiehen oikea jalka, huomaa Niklas, konkkaa entisensä\ntapaisena. Mutta ei näytä enää oikea käsikään täysin parantuneen Koll\nGyrdinpojan lyömästä iskusta. Se on sekin jäykistynyt kyynärpäästä,\nja ranteesta alkaen se retkottaa saamattoman näköisenä. Hän antaa\nottopojalleen kättä vasemmuksellaan.\n\n\"No, jaa, herran näköiseksipä olet taitanut vöyristyä siellä\nsaksoissa\", enomies sanoo. Hän näyttää olevan iloisella päällä, vieläpä\nkasvoilta jollakin tavalla nuortunut, vaikka onkin kulmalliselta\nurkeneva harmaasuortuvainen vako leventynyt aika mitalla.\n\nNiklas selittää kiirehtimällä, melkein anteeksi pyydellen, miksi he,\nsaksankävijät, eivät olleet päässeet Viipurista Turun-laivaan, vaan\ntulleet tapellen Savonmaitse.\n\n\"Eipähän mitä, eipähän mitä\", sanoo Henrik, \"ympäri käydään, yhteen\ntullaan. Mutta olisi sinun pitänyt olla mukana poiketessamme\nKorsholmassa. Siellä sitä oli miniänpuolta Kurkelaan.\"\n\nJa samassa hän oli kääntynyt hikeä otsalta kuivaten taaksepäin viitaten\nrannasta nousevaan, heleän ruskeaan viittaan ja vaalean sinisissä\nhatuntöyhdöissä upeilevaan vaakunamieheen, jota Jaakko-isäntä ja\nvanha-Voikkaala saattelivat taloon päin.\n\n\"No, joka tapauksessa, tuossa tulee appiukkosi, ritari Hannu Reen,\nKorsholman uusi linnanherra ja muutenkin mahtimies.\"\n\n\"Morsiamet ja apet aion kyllä valita itse, enomies\", sanoo vihdoin\nraskaan paineen alta Niklas. Hänen sanansa tulivat jyrkkinä. Mutta\nniiden alla oli tuskaa, aivankuin hänen olisi täytynyt täytymällä\npaljastaa katkera totuus, jota ei ollut lupa salailla tai kaunistella.\n\nHenrik oli nostanut päänsä tuijottaen Niklaaseen tutkivasti. Hän näytti\ntuimistuvan koviin sanoihin. Heilautti kuitenkin vain vasemmustaan ja\ntokaisi: \"Noh, tuonnempana...\"\n\nMutta hän läksi nyt yksin nousemaan lopputaivalta.\n\nIsännäntuvan pitkässä pöydässä kääntyy keskustelu suoraa päätä niihin\nsuuriin kysymyksiin, joita Hannu-ritari, Henrik Kurki ja Iivari\nVoikkaala ovat keskenään pohtineet.\n\n\"Tulittepa, pojat\", isä-Voikkaala tokaisee omille pojilleen ja\nNiklaalle, \"tärkillä hetkellä kotoisille kaukaloille, sillä nyt aiotaan\npanna kova kovaa vastaan -- ryssälle säkki päähän ja helvettiin. Vai\nliekö herruus jo heikennellyt veriä?\"\n\n\"Oho, Voikkaala\", Jaakko-herra puhui, \"upottivat kuulema, vekamat,\nSavon vesiin noin vain tulomatkalla nelisen sataa ryssäntorakkaa, niin\nettä ankeriaat ja haaskalinnut pitävät siellä päin häitä ja peijaisia\nyht'aikaa\".\n\n\"A vot, luoja rashittoa, sano' ryssä kohmelossa!\" ihastui Voikkaala.\n\nHerrojen naurunremakan hiljennyttyä Matti-poika sai kertoa Yöveden\ntaistelusta juurta jaksain. \"Ja niin se Kylliäisen niemellä vesirajassa\nNiklas listi vielä läksiäisiksi kaalinpäitä\", poika lopetteli\nkertomustaan, \"jotta riitti höystöä juhlarokkaan ja tarinanpitoa koko\nseuraavaksi yöksikin\".\n\nHenrik oli katsahdellut kertomuksen aikana Hannu-herraan päin\nhieman ylpistellen ottopojastaan. Ja ritari oli pujotellut komeata,\nkellanvaaleata leukapartaansa valkeat silmät mielihyvästä paistaen\nNiklasta kohti.\n\n\"Ei ole, eipä ole poikien kalvosista yty kuivunut saksojen\nkoulunpenkillä\", Henrik päätteli hyvillään. \"Mutta maistuu se sellainen\nkaalikeitto huomenissakin, sillä nyt sitä vasta höystöä tarvitaan.\"\n\nTuhottomaksi oli näet paisunut Moskovan Iivana-ruhtinaan röyhkeys. Sen\nlähettiläs oli vaatinut Kaarle-kuninkaalta, kuten Lauri Akselinpoika\nTott oli heille Turunlinnassa kertonut, puolta Suomea oman valtikkansa\nalle. Kolme valkonahkaa -- niin oli ruhtinaan ukaasi kuulunut -- piti\nmaksaa koko Pohjolassa jokaiselta mieheltä maassa, ja ryssien ikuiseen\nomistukseen oli luovutettava koko Karjala ja pirkkojen maa Rovaniemeltä\nPyhäjoen Hanhikiveen saakka.\n\n\"Niin ovat asiat\", Henrik päätti selityksensä, \"ja me, Hannu-ritari ja\nminä, olemme päättäneet varustautua ajoissa tuhotulvaa vastaan.\"\n\n\"Tulikirnulla se ammutaan, Hanhikivi, Solovetsin luostarinmuuriin, kun\naika tulee\", julmisteli haarikka kädessä isä-Voikkaala.\n\nMutta Hannu-herrakin ryysti syvältä omaansa, kuivasi kuohut parrastaan\nja puhui ryhdiltään komeana, oikea kämmen kupeella ja vasen kyynärpää\npöytää vasten tukeutuneena:\n\n\"Eikä ole, tiedätte sen hyvin, jalot pirkka-herrat, valtojen\nvaakalaudalla pelkästään Hanhikivi ja Solovetsin sipulitornit. Iivana\nIII Vasiljevitsh on julistautunut Sofia-tsaarittarensa nimessä Bysantin\nperilliseksi ja uhkaa koko läntistä oikeaoppista maailmaa. Hän on\nahmaisemaisillaan koko Liettuan, ja samalla horjuu Liivin maamestarin\nistuin, vieläpä kalpaveljesten valkea viitta on ryvettymäisillään.\nhänen anturoittensa alle. Moskovan jättiläinen haistaa merta. Hänen\nesi-isistään ei turhaan laulettu, että he hajoittavat airoillansa\nVolgan ja juovat Donin tyhjäksi. Iivana himoitsee juoda Suomenlahden\npohjia myöten ja täyttää Itämeren laivojensa purjeilla. Ja naapurit\novat rosvolle vain suupaloja, jotka lisäävät hänen ruokahaluaan, jollei\najoissa koko kristikunta nouse tätä ilmestyskirjan petoa vastaan.\"\n\nRitari veti kämmenellään tuuheata, meripihkan keltaista tukkaansa ja\nkäänsi katseensa Niklasta kohti:\n\n\"Me täällä Pohjolassa, varsinkin te, nuoret miehet -- me olemme\nja meidän tulee olla ristinsotureita! Meidän on omalta osaltamme\nlyötävä pyhän Yrjänän isku Moskovan lohikäärmettä vastaan. Sillä\nhyökkää rajojemme yli Vienan mies Solovetsin munkkien usuttamana tai\npihkovalainen ja Novgorodin pajari, kaikkien niiden takana on Moskovan\ntsaari, veripäinen hirviö, jolla on valhepukunaan pyhän Gregorin\nhaarniska ja kypärä.\n\n\"Suuri vastuu lepää tänä hetkenä meidän hartioillamme, ja siksipä\nme, Henrik-päällikkö ja minä, olemme yhtyneet lujaan sotaliittoon ja\npäättäneet sen vahvistaa minullekin mieluisilla sukusiteillä...\"\n\nMutta puhuja häiriintyi. Niklas oli noussut pöydän varaan rystysten\npainuessa valkeina pöytää vasten. Hän istuutui tosin hitaasti takaisin\npaikalleen. Mutta kalpeissa kasvoissa oli synkkä ja päättävä ilme, joka\nhämmästytti Hannu-herran katkaisemaan puheensa.\n\nSamaan hetkeen avautuu tuvanovi. Sieltä tulee Elle-rouva kantaen\nkorkeata hopeakannua. Ja aivan hänen liepeittensä takana lähestyy\narkana pöytää Irnijärven Katri viinipikareita tarjottimella.\n\nElle-rouva kiepperehtii touhukkaana ikäänkuin suojattiansa esitellen.\n\"No, ka, siihen vain, Katri, hopeata herrojen eteen, noin, kas noin...\"\nJa hän hymyilee mehevin huulin muka sovitellen neidon säikkyvää\narkuutta. \"Tämä Irnijärven tytär kun on vielä vähän vierastelevinaan,\nmutta tyttö se on kuin himmelin kukka, kun tässä ennättää talon\ntavoille.\"\n\nKatri on jo asettanut pikarit kunkin istujan eteen jääden taas\nneuvottomana syrjemmälle seisomaan.\n\nHenrik on katsonut neitoa pitkään, säikähtyneistä kasvoista helmoihin\nsaakka ja silmäissyt lomassa kasvot kireinä istuvaa Niklasta, vieläpä\nJaakko-veljeä, joka näyttää levottomana liikahtelevan takamuksillaan.\n\nVai niin. Vai siinä se on koira haudattuna, miettii Henrik kapeitten\nhuulien painuessa äkkiä kuin lujaan lukkoon.\n\nHän nostaa täytetyn viinipikarinsa, aivan kuin ei olisi huomannut\nmitään erikoista ja heittäytyy leikintapaiseen: \"Sepä, sepä, tarpeen\non jalot juomat sukulaismaljoiksi. Niin, jotta pohjaan saakka jalon\nvieraamme Hannu-herran tyttären, Ingeborg-neidon, ja ottopoikani\nNiklaan kihlajaismalja!\" Maljat tyhjentyvät. Kuuluu jo nuorempain\nsuusta pari iloista huudahdusta. Mutta ne särähtävät pahaa ennustavaan\nhiljaisuuteen.\n\nKatri on kadonnut ovesta säikähtyneenä varpusena. Niklas on jälleen\nnoussut pikariinsa koskematta. Hänen näyttää olevan ylivoimaista\nitseänsä hillitä. Mutta harmi ja suuttumus pureutuu kuin pureutuukin\nsyvälle leukaperiin. Ja hän saa suustaan sanan toisen toisensa jälkeen.\n\"Eipä ole näihin saakka kuultu, että naimiskauppa tehdään kuin\nhevoskauppa -- miehen mieltä kuulematta.\"\n\nKiukku ja iva olivat värehtineet hänen sanojensa alta. Ja ne katkesivat\nnyrkin kopahtamiseen pöytää vasten hänen noustessaan ja poistuessaan\nlujin askelin tuvasta.\n\nIsä-Voikkaala yritti lyödä asian leikiksi: \"Se se on oikeata maata.\nSulhasella pitää olla suden ikenet ja koiran leuat, ennenkuin näkee\nomilla silmillään ja kouralla kokee, he, he...\"\n\n\"Hyväsukuisella miehellä on ylpeä mieli, kuten tuleekin\", sanoi yhä\nsopumielellä Korsholman herra, lisäten Henrikille: \"Jos sattuu tulemaan\nottopoikasi ensitalvisille eskelinmarkkinoille meille Korsholmaan,\nniin olkootpa omassa vallassaan -- niin hevoskuin naimakaupatkin, ei\nkumpiakaan väkisin tyrkytetä.\"\n\nJa Henrik näytti nyökkäävän kuin sinänsä selvässä asiassa. Mutta hänen\nsuupieltensä kureisiin oli kiertynyt katkeran raskasta ilmettä.\n\nAuringon paistaessa lähellä laskuaan Niklas istuu yksin meriaitan\nkynnyksellä. Hän on kauan tuijottanut pimein silmin laiturin lankkujen\nlomitse alhaalla vaisusti henkäilevään veteen. Vihdoin hän näyttää\ntehneen päätöksensä ja nostaa päänsä. Mutta päivänpätsi meren takana\non niin huikaisevan kirkas, että se uppoaa sokaisten katsojan silmiin.\nHänestä tuntuu kuin sen valomeri hukuttaisi koko hänen päänsä ja veisi\nsen mukanaan, kauas, pois uusiin maailmoihin.\n\nHänen tulee hyvä olla. Tässä suunnattomassa auringon sylissä on jotain\najatonta, mikä tekee kurjan mitättömiksi arkiset vaivat. Tämä on kuin\nylpeätä ratsastamista pitkin auringon rataa. Rohkeasti liekehtii hänen\nratsunsa tulinen harja, hopeavirta vuotaa sen kavioista ja hänen\nomista kannuksistaan, ja huikaiseva vana vihisevää ilmaa, hopeaa ja\nhäikäisevää vaskenkuultoa jää hänen taakseen.\n\nNiin, sillä tavalla, rohkeana kuin hullupäinen sokko hän on nostava\nIrnijärven Katrin ratsaille ja...\n\nYlempää rantatieltä kuuluu ontuvia askeleita. Henrik on tulossa häntä\nvarta vasten tapaamaan. Niklas jää hievahtamatta paikalleen, katse yhä\nauringon summattomassa silmässä.\n\n\"Oletko miettinyt asiaa?\" kuuluu enomiehen rauhallinen, mutta lujasti\ntutkiva kysymys. \"Olen.\" \"Suostutko siis käymään Korsholmassa\nkosiomiehenä, ainakin katsastamassa?\" \"En.\"\n\n\"Ja miksi et?\"\n\nNiklas nousi. Nyt hänellä oli sanat suussa. Ne sinkosivat jokaista\nHenrikin väitettä vastaan mukkapäisinä vasamina. \"Haluan tehdä sen,\nmikä on oikeaa ja totta\", hän alkoi.\n\n\"Minun tähteni Katri ja hänen kototalonsa joutui Uhtuan Hovattaisten\nvainon alle. Minulle itsensä lupaamalla hän menetti iso-isänsä, ainoan\nhuoltajansa, minun tähteni hän sai kärsiä orjuuden vaivat. Minun\ntähteni häneen on tarttunut säikkytauti ja kalma. Kipumäen ja kirojen\nkaikki vaivat hän on saanut minun vuokseni kärsiä. Ja minäkö maksaisin\nhänelle heittämällä hänet ja oman synnyntärakkauteni riepuna nurkkaan?\nEn, jumal'avita, sitä en tee! Sen tytön saatan alttarin eteen vaikka\nJuortanin yli.\"\n\n\"Ja kuitenkin kuulit, että kysymys on suurista asioista. Ilman\nsukuliittoa on Korsholman ja meidän sotaliitto höllä. Se saattaa\nhorjahtaa koska tahansa ja hajota tämän levottoman ajan myrskyissä.\"\n\n\"Vereni annan, kuten miehen tulee, en synnyntärakkauttani, omaa\nmiehistä oikeuttani ja kunniaani.\"\n\n\"Tuo puhe on paikallaan tavallisen miehen suussa, ei päällikön. Meidän\nosamme on antaa sekä veremme että omat onnenaikeemme. Meillä ei ole\nvaraa haikailla synnyntärakkauksiamme. Siinä on meidän osattomuutemme,\nNiklas. Mutta myöskin -- meidän suuri osamme tästä elämästä. Minä\ntiedän sen.\"\n\nHenrikin äänessä oli kumahtanut syvältä kuin kaukainen kuolinkello. Se\nkoski pahasti Niklaan korvaan, sillä hän tiesi Marrasjärven Annin ja\nenonsa nuoruudentarinan. Siksi hän vastasi tukahtuvin äänin.\n\n\"En voi muuta, eno, en voi. En halua kapinoida. Mutta minun täytyy\ntehdä se, mikä on hyvää ja oikeata...\"\n\n\"Kierrät samaa mitättömäin hyveitten ympyrää, kuten on aina ollut\nheikkojen Vätysten tapa. Näyttääpä katkenneen Kurkelan päällikkösuku\nminun martoon ja viheliäiseen aviooni...\"\n\nHenrikin viimeinen ajatus oli tunkeutunut ilmoille syvän syvistä\nkatkeruuden lähteistä, kovien raskaitten painojen alta. Siinä oli ollut\nsellaiset määrät kironalaisen miehen tuskaa, että Niklas oli lysmyä\npolvilleen sen painosta. Mutta sittenkin -- \"martoon ja viheliäiseen\naviooni!\" -- nuo sanat herättivät hänessä vastahuudon: Juuri niin,\nhedelmätön ja marto, sillä Marrasjärven neito ja hänen nuori\nrakkautensa uhrattiin sen vuoksi ennenaikaiseen kuolemaan. Ja mitäs\nsait sijalle? Parahtamattoman poikalapsen, jossa kuulu päällikköveri\nsakosi sinisenmustaksi myrkyksi!\n\nHän oli sinkoamaisillaan nämä ajatuksensa enomiestänsä vastaan. Mutta\nsilloin hän kuulee jo tämän askeleitten kopisevan sillan tuonpuolisessa\npäässä.\n\nJa vähitellen nousee hänen eteensä ontuvan, raskasharteisen miehenkuvan\nrinnalle toisenlainen, mutta yhtä paljon mieltä särkevä kuva:\nvialloinen ja viaton karitsa parka, joka hänen oli kannettava pois,\njonnekin kauas ja turvaan kuivan ojan penkereeltä, jossa ei kasvanut\nmuuta kuin katkeraa voikukkaa, leinikköä ja kurjaa vihviläheinää.\n\n\n\n\n10.\n\nKUOLEMANTANSSI.\n\n\nAurinko on tuskin edes nousullaan, kun Niklaan ratsu aamuyöstä kulkee\nkäyden kyläryhmien itäpäästä Kajaanin ja Limingan tienhaaraa kohti.\n\nHän pitelee edessään, vasemman käsivartensa nojassa morsiantaan.\n\"Jaksatko, jos panen ratsun ravaamaan\", mies kysyy malttamattomana.\n\"Jaksan, hyvinkin jaksan\", Katri vastaa kerkeästi. \"Vaikka laukkaa\nlaskisit!\" hän lisää ääni helähtäen melkein entisentapaista nuoruuttaan.\n\nPäivä välähtää itäisen korven takaa. Se on sittenkin noussut! Mutta se\non kylmä kuin kimmeltävä jää.\n\nNiklas riipaisee ratsun tienhaarasta oikealle. Mutta taaskin on matka\nhidasta. Sillä ratsutie, jota harvoin käytetään, polveilee alkumatkasta\nupottavia suonreunoja.\n\nVihdoin hevosen kaviot tapaavat kovaa maata. Laajat, kulottuneet niityt\nleviävät molemmin puolin. Aurinko näkyy jo teräksisenä kiekkona matalan\nrämeisen metsän yläpuolella. Lohdutonta on tämä kitulias lakeus...\n\nNiklas riipaisee ratsunsa juoksuun. Sen lautasten puna on tullut\nnousevasta päivästä häikäisevän kirpeäksi. Ja sen harjassa on\ntuleentuneen ohran väriä. Se aivankuin kahisee havahtuvassa\ntuulenhengessä.\n\nJa ratsastajan mieleen lennähtää välähtäen kuva kaukaisesta\nohrahalmeesta, joka kahahtelee kaukana korvessa, yksinäisenä ja\nköyhänä. Mutta matka jatkuu sellaisten näkyjen ohitse.\n\nTasaisessa ravissa ratsu nytkyy. Katri hykertäytyy Niklaan käsivarteen.\nHän pelkää putoavansa. Ja hän huudahtaa iloisesta pelästyksestä. Mutta\nsiinä on myöskin kauhua kuin juoksisi ratsu jyrkänteen partaalla.\n\nNiklaasta tuntuu kuin olisi hän matkalla ryöstämään kirkkoja. Ei\nole heillä laillisia kuulutuksia. Mutta Limingan pappilasta on\nEerik-mestari kiskottava hereille. Se on vietävä alttarille vaikka\npapinkasukasta riepoittamalla. Sillä tänä aamuna on heidät yhteen\nsiunattava.\n\nRatsu on miehen levottomista kannuksista yltynyt laukkaan. Tie\nkatkeaa nopsaan. Se vilistää alta pois. Ja mitaton, ruskeaksi palanut\nniitty, jolla leinikköryhmä siellä täällä kellertää, häipyy vieriltä\nnäkymättömiin työntäen haurasta aamu-usvaa ilmoille.\n\nKatri on käpertynyt suonenvedon tapaisesti ratsastajan kainaloon.\n\"Pelkäätkö?\" kysäisee mies melkein tylysti. \"En pelkää, en...\", kuiskii\nneito, mutta Niklas tuntee kuin hänen poveaan vasten olisi räpiköinyt\nullakolle eksynyt varpusenpoika.\n\nJo aukeaa eteen kylä. Linnukanmäeltä paistaa pienen kirkon suippo torni\nristeineen, ja sen lähettyvillä kyyhöttää syvässä unessa Eerik-herran\npappila.\n\nRatsu nousee huohottaen loivaa ylämäkeä. Se kampeaa raskaasti kuormansa\nalla kuin kiskoisi kivirekeä. Niklas kahmaisee Katrin maahan. Taluttaa\nhänet istumaan pihakaivon syrjälle, johon neito lyyhistyy rintaansa\nhuivin alta sivellen.\n\nNiklaan kiireinen kolkutus kuuluu portailta. Neito sävähtää,\nsuoristautuu. Hänen täytyy kestää, hänen täytyy...\n\nVanha pappi pistää päänsä matalasta ovesta. Hänen päässään törröttää\nunesta kuumittunut harva, harmaa tukka, jonka alta paistaa heleän\npunaisena päälaki.\n\nUkko viittilöi hätäisenä molemmat kädet harallaan. Oltiinko häntä\nhakemassa antamaan viimeistä voitelua, vai?\n\n\"Vihkimään!\" kuuluu Niklaan käskevä ääni. Ukko höpertyy yhä enemmän.\n\"Niklas Kurki? Kurkiko?\" hän kyselee tolkuttomana kuultuaan hakijan\nnimen. \"Niin, Kurki\", kuuluu taas miehen sana, \"eikä nyt ole aikaa\nhukata. Kirkkoon!\"\n\n\"Kuulutukset ja...?\" \"Ei mitään kuulutuksia! Kauhtana niskaan. Saat\nkirkkoosi satakynttiläisen kruunun tai saman verran markkoja, jos teet\ntehtäväsi nopsaan.\"\n\nJo köpittää kuin köpittääkin Eerik-mestari kirkolleen. Väkivaltaisia,\nylen karkeita miehiä olivat nuo Kurjet. Mutta rikkaita, rikkaita\nkuin nebukadneesarit. Ja johan se kohta taitaa soittaa lukkarikin\naamuveisuuseen, matutinaan, jotta... Hän hyvittelee papillista\nomaatuntoaan.\n\nNuori pari seisoo pääoven edustalla. Eerik-mestari astuu papillisessa\npuvussaan portaille ja siunaa vihittävien sormukset. Ja nämä saavat\novella vihkikynttilät käteensä lukkarilta, joka köppelehtii ihmetellen\nhatarin silmin tätä merkillistä vihkiparia.\n\nJo palavat kirkon ainokaisella alttarilla kynttilät. Ja vihittävien\nsormien lomassa kärähtelevät heidän omat kynttilänsä.\n\nNiklas tuskin kuuntelee papin vihkisanoja. Hänen katseensa harhailee\nvärikkäässä seinämaalauksessa, johon tulvii pienestä holvi-ikkunasta\nvavahtelevia valoaaltoja.\n\nSe kuvaa kuolemantanssia. Sen kellertävällä pohjalla on ruusunvärisiä\nkuvioita. Ja harmaa vainaja, jolla on harteilla valkea kuolinliina\nja toisessa kädessä lapio, taluttaa siinä kädestä ihmisen näköistä\nolentoa. Tällä on päässä tiilenruskea päähine ja kellertävä kauhtana.\nEikä siitä saa selvää, onko se mies vai nainen. Mutta se tuijottaa\nkalkinkalpein kasvoin maata kohti, vaikka jalat näyttävätkin\nottavan tanssiaskeleita. Se on astumassa kuoleman ovelle, kukaties\nkiirastuleen, sillä sen jalkojen alla on liekinvärisiä koukeroita,\neikä taluttavalla vainajalla ole silmiä eikä muuta hahmoa, mutta suun\nsijalla rikinkeltainen, pahasti irvistävä leveä viiva. Se ennustaa\npiinaa ja pitkää kärsimystä. Koko vihkimyksestä ei Niklaan mieleen ole\njäänyt muuta kuin tuo ainoa kuva: harmaakalloinen, keltasuinen vainaja.\nSe tuijottaa häntä vastaan ratsun taas kiitäessä takaisin Oulua kohti.\n\nTietämättään hän puristaa melkein raivokkaasti nuorikkoa rintaansa\nvasten. Katri hymyilee. Miehen kova käsivarsi tekee kipeää. Mutta hän\ntahtoo katsoa herkeämättä täältä, alhaalta päin, rakastettunsa kasvoja.\nMiksi ne näyttävät kovilta ja vihaisilta? Ooh, hän tietää sen... Eihän\nhäntä, orjatarta, huolittaisi suureen sukkuun. Sen täytyy taistella\nhänen vuoksensa koko sukua vastaan.\n\nTaas riipaisee pahasti rinnasta. Mutta sitä onnellisempana hän\nhengittelee miehensä kasvojen alla. Hän tuntee silmiensä sumenevan\nilosta ja itkusta. Mutta hän näkee sittenkin. Tuima, julma vako nousee\nhänen rakastettunsa kulmallisten välistä ylöspäin. Se on pitkän aikaa\nliikkumaton. Mutta äkkiä se syvenee, korkenee... Nyt se värehtii\nkärsimättömyyttä. On kuin hänen kurkustaan hengittelisi sameata\nkirousta. Ja nyt ... tuo julma vako, se pistää hänen oman sydämensä\nläpi kuin miekka pimeästä...\n\nSe ei ole minua todenteolla tahtonut, repii yhtäkkinen varma ajatus\nhänen rintaansa kovana ruosteisena rautana. Se on vain säälinyt\nja... Se on itsensä pakottamalla pakottanut... Ja taas repäisee tuo\npaha rauta hänen kiristyvää sydäntään. Hänen täytyy hengittää, hän\non tukahtumaisillaan. Sydän on kopristumaisillaan aukenemattomaksi\nsykkyräksi. On aivankuin jossain kiristeltäisiin silkinhienoja\njänteitä, niin että ne olivat katkeamaisillaan. Hän yrittää huutaa tai\nkuiskata. Hän ei tiedä, kumpaako. Sillä kipu tuivertaa hänen päänsä\nsekavaksi.\n\nJoku ottaa häntä ranteesta vaskisin sormin ja riuhtaisee hänet\nmatkaansa. Ratsu tuntuu laukkaavan korkealla ilmassa. Kipu tunkeutuu\ntuhantena okana hänen olentonsa syvimpiin kudoksiin. Ja nyt, nyt hän\ntietää huutavansa tuskasta.\n\nMutta silloin hymisee hänen yläpuoleltaan Niklaan, hänen nuoren sorean\npuolisonsa, tyynnyttelevä ääni. Ja silloin ... kaikki suonet ja jänteet\ntuntuvat äkkiä katkeavan. Suloinen tulva leviää hänen ruumiinsa\nsoluihin. Autuas, himmeä verho peittää vaimonhuntuna hänen silmänsä ja\nkasvonsa. Hohtava, kellervä valo kuin hänen tyttöaikaisessa aitassaan\nheinäkuisina aamunnousuina hyväilee hänen silmiään, kasvojaan,\nolkapäitään. Hän ui nuorine jäsenineen kotokaltaan alla huikaisevassa\nauringossa. Ja hän hymisee hymisemistään. \"Suvi-Maariaisen nimeen,\nsuvi-Maariaisen autuaaseen nimeen...\"\n\nHänen ei tarvitse nähdä mitään -- ei edes tuota mustaa miekankuvajaista\nrakastettunsa kulmallisten lomasta. Hän saa hengähtää vihdoinkin\nkaikista kärsimyksistään. Eikä hän enää häiritse pienimmälläkään\nliikkeellä tuimaa ratsastajaa, joka yhä painaa kannuksiansa laukkaavan\nratsun vaivattuihin kupeisiin.\n\nÄkkiä ratsu, tultuaan Kaupunginojan latvoille, pienen rutarantaisen\nlammen rannalle, pysähtyy. Se on tuskastunut. Se aikoo heittää\ntuon piinaavan taakan selästään. Ja sen kuolaimista pärskyy\nkellanviheriäistä vaahtoa.\n\nNiklas sivelee tyynnyttävästi vauhkoutuneen eläimen etulapoja.\n\nMutta samalla hän on itse havahtunut vauhdin huumauksesta. Jotain\nkummallisen liikkumatonta on hänen ryntäittensä alla. Hän katsoo\nkavahtaen nuorikkonsa kasvoja. Näiltä katsoo häntä vastaan kaksi\navointa jäänkirkasta vainajan silmää.\n\nIrnijärven Katrin sydän on seisahtunut. Se on särkynyt -- tuo Ummajoen\nhelmi, jonka ytimissä pieni punainen pisara oli ollut ristiinnaulitun\nKärsijän verenpisara.\n\nKäyden kulkee voipunut ratsu Jaakko-kaupin pihamaalle. Elle-rouva\nlylleröi portailla vastaan. Mutta hänen ystävällinen naurunsa tyrehtyy.\nJaakko-eno nousee samoihin aikoihin meriaitoiltaan päin. Ja pysähtyy\nhänkin.\n\n\"Pitkät ovat rajan kirot\", hän sanoo. \"Koeta toipua, poika. Huolehdin\nhautaanpanosta.\"\n\nJa Niklas kantaa nuorikkonsa kuolinaittaan, jossa pienestä\nikkuna-aukosta vipajoi pysähtymätön valovirta. Hän sulkee vainajan\nsilmät. Ja ruumislaudan vierellä hän itkee syvään hengähdellen enemmän\nonnetonta itseänsä kuin vainajaa. Hänestä tuntuu kuin ei hänelle olisi\nvoinut tapahtuakaan millään muulla tavalla. Joka kerranhan, kun hän oli\nyrittänyt tavoitella naisen rakkautta, oli Mananpoika hiihtänyt hänen\nvierellään ja takanaan tai hän itse oli levittänyt ympärilleen kuolemaa.\n\nJa mikä oli nyt tässä kuolemantanssissa hänen oma osuutensa? Oliko\nse ollut vainotun osa, kuten kerran surmanhiihdossa Hovatan Sjenkan\nkeralla, vai -- surmaajanko, kuten kerran Jouna-lapin käpertyessä hänen\nkeihääseensä?\n\nKysymys juuttuu syvälle aivoihin. Eikä hän siitä enää pääse pitkään\naikaan irti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrnijärven Katrin saatua sijansa Oulun latokirkon vielä harvaan\nhaudatussa tarhassa Niklas ja Henrik kävelevät saattojoukon viimeisenä\nparina kotiin päin. \"Sinua riisutaan, poika, luullakseni ...\nviimeisistäkin nuoruuden hepenistä, jotta jaksaisit kerran kantaa\nkunnialla päällikönviittaa.\"\n\n\"Ehkäpä\", vastaa Niklas. \"Tai synnytetään jokaiselta kohtalon kolhulta\nuusi ja jälleen uusi jumala, kuten saarnasi nelisen vuotta sitten\nSiimon-herra Parasniemen kirkossa... Taivaskeron voittojuhlassa. Mutta\ntämä jumala ... tästä kuolemantanssista tuntuu minusta -- Kostajalta.\"\n\n\"Oikein ymmärretty. Se huutaa kostoa rajantakaisille murhapolttajille,\nnaisten ja lasten surmaajille.\"\n\n\"Huutanee, mutta ennemminkin juuri minulle\", puhuu Niklas harvakseen,\nmaahan tuijottaen, \"sillä minä olen yksi surmaajista. Nyt tiedän,\nenomies, että 'hyvä ja oikea' teko, jossa ei ole palavaa rakkautta, on\nsuoraa surmaamista. Tuo neito ei voinut elää muusta rakkaudesta kuin\nsiitä, mikä meillä oli kerran Irnijärvellä. Ja minusta tuntuu, niin,\nnyt olen siitä täysin selvillä, että Irnijärven tytär kuoli jo eräänä\npakkasaamuna, erotessamme ja hänen joutuessaan Hovattaisten koston\nalle.\"\n\nNiklaan ääni oli häipynyt huokaukseen. Tovin kuluttua Henrik jatkoi:\n\"Niinpä lienee. Mutta miehen mieli ei saa meltoutua kehnoksi tekoihin\nja taisteluihin.\"\n\n\"Ehkäpä ei. Mutta ... suvi-Maariaisen nimeen, _muuttua_ se voi.\"\n\n\"Niinpä muuttukoonkin. Ja maailma muuttukoon sen mukana\", sanoi\nHenrik nostaen ryhdikkäästi olkapäätään ja vaivaista kättään, laskien\nvasemmuksensa ottopoikansa olalle.\n\n\n\n\n11.\n\nHYMNI NEITSYELLE.\n\n\nPitkä jono pyhiinvaeltajia -- ketkä ontuen sauvan varassa, ketkä päät\nryysyihin käärittyinä, kenellä rohtuma, rupi ja pöhötys kasvoissa,\nähkytauti ja pistokset sydänalassa tai muuta kironalaisuutta ja\npoltetta rinnassa -- vaeltaa vanhaa Hämeen \"härkätietä\" Rengon kirkolle\npäin, pyhille Jaakon-messuille.\n\nOllaan vasta kesäkuussa ja kuuluisan Rengon-pyhimyksen vuotuisjuhla on\nvasta heinäkuun lopulla.\n\nMutta matkanteko on hidasta. Tuo kirjava sairaitten, taskuvarkaitten,\nkerjuukierrollaan vaeltavien teinien ja moninaisten tempuntekijöitten\nlauma poikkeilee taloihin, sillä useimmat heistä elävät almuista.\nHe yöpyvät milloin paljaan taivaan alle, milloin talojen aittoihin,\nriihenpermannoille ja pientareille.\n\nTässä joukossa, jossa laulettiin yhtä paljon hymnejä Maarialle\nkuin teinien ja leikareitten renkutuksia, oli kurinpito vaikeata,\nvaikka sitä johtikin Konrad-piispan uskottu, dominikaani Andreas,\nliikanimeltään Aquila.\n\nTämän kunnianimen hän oli saanut omilta luostariveljiltään, sillä\nhänellä oli tapana sanoa itsestään pitkien päästöjensä hurmiokkaissa\nnäyissä: \"Aquila non capit muscas\" -- kotka ei pyydystä kärpäsiä vaan\nsynnin piinaamia ihmissieluja.\n\nHän oli ollut Konrad-piispan kiihkein saarnaaja tätä suurta\ntoivioretkeä valmisteltaessa. Ja hän se nyt parin luostariveljen kanssa\njohti sitä toivottuun päämäärään -- joko Rengon Jaakon-messuille tai\nHattulan kirkon ihmeitä tekevän Neitsyen luo, johon pyrkivät etupäässä\nhedelmättömyyden kiroja kantavat vaimot.\n\nEikä ainoastaan dominikaanien saarna vaan -- ennenkaikkea -- edellisen\nsyksyn ja talven monet koettelemukset olivat ajaneet tämän lauman\nkokoon hakemaan pelastusta ja ihmettä.\n\nEdellisenä syyskesänä oli jo Laurinpäivänä vieraillut halla täällä\neteläisilläkin rintamailla. Lokakuussa, Kalikstuksen päivänä, olivat\nmetsät ja niityt lyöttyneet äkkiä kovaan kuuraan, ja nälkä alkoi\nkopristella turkulaisten sisuksia, sillä sen vähänkin viljan, joka\noli saatu korjatuksi ympäristöpitäjistä, olivat rälssiherrojen voudit\nmyyneet ja rahdanneet Tukholman linnaan, uuden valtionhoitajan Sten\nSturen makasiineihin.\n\nTämä kaikki oli ollut merkki Jumalan kauhistavasta vihasta, sillä juuri\nviime syksynä eräänä pyhän Kalikstuksen aattopäivänä oli käyty verinen\ntaistelu Tukholman lähellä, Brunke-vuorella. Sten Sture, kansallisen\npuolueen päämies, oli lyönyt siellä Tanskan Kristianin maasta pois\n-- ainakin toistaiseksi -- ja ottanut käsiinsä kaiken vallan, vanhan\nKaarle-kuninkaan kuoltua toista vuotta sitä ennen, toukokuussa vuonna\n1470.\n\nBrunke-vuorelta vuotanut verivirta oli herättänyt Suomenkin puolella\ntaas henkiin vanhan laulun, jota oli veisattu jo Konrad-piispan ja\nKaarle-kuninkaan taisteluitten aikana.\n\n    \"-- -- On ennus merkki julma taivahalla,\n    lyö miekka ristiä juur' iskull' kamalalla\",\n\noli veisattu koko talven nälkäisin suin Turun kaduilla ja krouveissa.\n\nMutta nyt sen edellinen värssy, jossa silloin oli pilkattu Kaarlea ja\nylistetty sotaista piispaa, kuului toisella tavalla.\n\nTeinien ja leikareitten eturyhmä sitä parhaillaan vetää täyttä kurkkua:\n\n    \"Nyt Konrad-herra makaa tuhvassansa,\n    veriruskehia katuu tekojansa.\"\n\nSillä miten oli käynyt juuri heidän piispansa, tuon ristin sankarin,\njoka muutama vuosi sitten oli taistellut Kristian-kuninkaan puolesta\nTukholman porteilla, niin että hänen knaappiarmeijansa oli kaatunut\nviimeistä miestä myöten, ja senkin jälkeen tapellut verissä päin\nRaaseporissaan ja muurauttanut ankarat sotamuurit ampuma-aukkoineen\nyksinpä tuomio-kirkkonsa ympärille?\n\nHän, Musta-pukki, oli viestin saavuttua Brunke-vuorelta ja nälänhädän\nja sairauksien levittäessä kansaan monenlaista kurjuutta joutunut\nankaran katumuksen valtaan, niin että hänen hengenelämänsä oli\nollut, kuten huhuttiin mustakaapujen ja kansan parissa, yhtä ainoata\nkiirastorstaiyötä.\n\nJa nyt kevättalvella, kun nälän ja kaiken vitsauksen lisäksi rutto oli\nruvennut raivoamaan kaupungissa, Konrad-herra oli keskellä päämessua\nlangennut kansan eteen kirottuna miehenä.\n\nSilloin -- keskellä suitsutusta ja satojen kynttilöitten paloa,\npapistonsa ympäröimänä, juhlakulkueen tuoman korkean krusifiksin alla\noli piispa, avatessaan suunsa messuun, lyöty mykkyydellä.\n\nHänen huulensa olivat avoimina. Mutta hänen ylpeät kasvonsa\nvääristyivät kauhusta. Ei sanaa eikä säveltä tullut ilmoille.\n\nKansa kummastelee hetken. Silloin kaatuu hänen paimensauvansa rymähtäen\nalttarille. Hän itse nostaa kätensä tapaillen kasvojaan, joilta vuotaa\nhikivirta. Samassa hän tempaisee jalokivisen mitransa päästä ja lankeaa\npolvilleen, molemmat kädet kohotettuina toivottomina taivasta kohti.\nSeurakunta lysmyy pelästyneenä maahan. Se rukoilee paimenensa mukana\nsuuressa hädässä.\n\nVihdoin saa piispa suustaan sammaltavia sanoja: \"Minä olen kirottu.\nSyntini ovat veriruskeat! Omieni ja vihollisteni veri tukkeaa suuni ja\nkurkkuni. Heidän hautojensa multa löyhkää sieraimistani. Herra armahda\nminua, armahda!\"\n\nSeurakunta seisoi kauhistuneena. Naisia pyörtyi. Kansaa tunkeutui\noville, pakoon tätä perkeleen riivaamaa kirkkoruhtinasta, jonka otsasta\ntörröttivät pukinsarvet ja jonka kuorikaapu kiertyi kolmihaaraisena\nLuciferuksen pyrstönä alttaria pitkin.\n\nOli aivankuin muinaisen Tuomas-piispan rikoksellinen haamu olisi\nilmestynyt Herran alttarille kauhistamaan kristikansaa.\n\nDiakooni ja muut papit olivat vieneet onnettoman piispan turvaan. Ja\nseuraavana päivänä hän oli toipuneena pitänyt jälleen messun. Mutta\nsilloin hän oli myöskin julistanut kansalle neljänkymmenen päivän\nsynninpäästön toivioretkestä pyhän Jaakon kirkkoon. Ja saarnaveljet\nolivat alkaneet levittää kaduilla ja toreilla tätä sanomaa.\n\nHitaasti vaeltavan joukon eteen leviää puhtaine kallioisine kunnaineen\nkevätsateen virvoittama niittyaukeama. Kumpujen koivikoissa ja\nkukikkaissa pihlajissa putoilevat harvakseen välkähtelevät pisarat.\nNiitty huokuu lämmintä usvaa. Oikealla kädellä leviää pienen järven\nhimmeä vesi, jolle vielä pisaroi lievää pehmeää sadetta. Aamuaurinko\nkuultaa utuisena lietenä hitaasti hajautuvan pilviverhon takaa.\n\nSairaat tuntevat hengittävänsä ilmaa paratiisin niityiltä. Ja\nAndreas-veljen korkea ääni alkaa veisata Maarian-hymnin säkeitä:\n\n    \"Maria mater gracie,\n    mater misericordie...\"\n\nMunkkien ja teinien äänet yhtyvät hymniin ja vaeltajat hyräilevät\nsäveltä mukana. Vähän taampana kulkevasta vaimojen joukosta ylentyy\nsairaalloisen särkyneenä, mutta sittenkin heleänä kuin aamulinnun laulu\nyksinäinen naisääni.\n\nNaiset hämmästelevät laulajaa. Häntä ei tunne kukaan muu kuin\nAndreas-veli. Häntä on pidetty matkan varrella säikkytautisena tai\nsuorastaan mielenvikaisena, sillä hänen kasvonsa olivat läimehtineet\njoskus kuumeenpunaisina, joskus kelmentyneet harmaiksi. Eikä hän ole\ntähän saakka kertaakaan laulanut. Mutta hän on hokenut tuolloin tällöin\nitsekseen: \"Ei tule peljätä, ei peljätä, vaan rakastaa, rakastaa.\"\n\nTätä hän on ikäänkuin vakuutellut itselleen takomalla oikeata nyrkkiään\nvasemmuksensa kämmenpohjaan.\n\nToiset vaimot ovat katselleet tuota naista, joka ei puhu heille\nmurheistaan, säälien, mutta myöskin aristelevasti kunnioittaen, sillä\nhänen repaleisessa asussaan on merkkejä entisestä mahtiemännästä.\nHänen haprastunut, laaja hameensa on ollut joskus vaalenharmaata\nverkaa ja hänen nuttunsa kuluneissa hihoissa on kyynär- ja olkapäissä\nollut keltaisesta silkistä pöyhötettyjä koruompeluksia, kuten ainakin\nvallasnaisen puvussa. Ja vieläkin on hänen kaulallaan yksinkertainen,\nmutta hopeasta raskas kaulakoriste. Hän on heidän mielestään kuin\nisoisten vieraskutsuista äkkinäisen mielenhäiriön puuskassa paennut\nkartanonrouva.\n\nJa vaimot ovat arvanneet osapuilleen oikein. Tuo nainen on Suensaaren\nKurkelan Aunis-emäntä, joka on ollut omaisiltaan kadoksissa edellisen\nkesän elokuusta alkaen.\n\nHän oli istunut silloin puolisonsa, Voikkaalan Ursula-emännän ja\nNiklas Kurjen keralla vieraisilla sunnuntaisten kirkonmenojen jälkeen\nParasniemellä, Siimon-herran ja tämän forsian, Marketta Kurjen,\npappilassa.\n\nHänen polviensa edessä leikki Marketta-emännän 7-vuotias Hanna-tytär.\nSilloin oli hänen vanha surunsa, hänen kerran kuolleena syntyneen\npoikansa muisto ja yli kymmenvuotinen yksinäinen elämänsä\nemännäntuvassa riipaissut häntä syvältä sydänalasta.\n\nKerran turhaan yritettyään ei hän ollut koko tänä pitkänä aikana\nrohjennut avata sydäntänsä puolisolleen. Päivästä päivään hän oli\npiilotellut sen kalvavan tuskan hiljaiseen, mykkään askarteluun.\nJokainen ilta oli ollut samanlainen. Jokainen aamu oli alkanut\nyksitoikkoisen harmaana. Hän ei ollut ainoastaan hyljätty vaimona,\nhänen puolisonsa katseessa, jos sattui häneen silmäämään, ei ollut\nkoskaan muuta kuin syvälle painettua katkeruutta tai mykkää syytöstä.\n\nNuo silmät olivat viiltäneet hänen sydämeensä, ehkäpä tietämättään,\nhaavan toisensa jälkeen. Se oli murtunut hitaasti solu solulta.\n\nJa nyt Hanna-tyttären hyväillessä hänen polviaan, oli se vihdoinkin\navautunut suureen kauhistavaan parkaisuun.\n\nPappilan saliin oli samalla hetkellä liihoitellut upea perhonen, jota\nkansa nimittää suruperhoseksi. Sillä oli raskaan punaviinin tumma väri\nsiivissään, joita reunusti kirpeänkeltainen raita. Se oli ihana ja\nsamalla kammahduttava kuten hänen oma pelonalainen rakkautensa -- siinä\noli lepakon yöllisen julmaa lentoa ja kuitenkin kukkeaa koreutta.\n\nSuuressa tuskassaan Aunis-emäntä näkee tämän perhosen liihoittelevan\nedessään ja katoavan jälleen avoimesta ovesta pihamaalle päin.\n\n\"Minun suruni, minun suruperhoseni lentää!\" hän huutaa houreisin\nsilmin ja juoksee tavoittamaan perhosta. Se vetää häntä puoleensa kuin\npyhän Hengen suuri silmä, jota hän oli nuorena tyttönä katsellut oman\nhartauskirjansa kuvista. Ja se on hänelle samassa taivaallinen ihme,\njoka on tullut Neitsyen lähettämänä vapauttamaan kiusattua sydäntä,\njoko kuolemalla tai uudella elämällä. Hänen täytyy sitä seurata.\n\nPerhonen on jo, hänen juostuaan tanhualle, ennättänyt levottomassa\nlennossaan läpi pihakoivikon viereisen, lakean niityn yläpuolelle,\nAunis-emäntä seuraa sitä nostaen helmansa, kuten ennenmuinoin nuorena\ntyttönä, päästäkseen juoksemaan. Mutta hän ei sitä tavoita. Se lentää\nniemen kärkeä kohti, kirkkoon päin.\n\nTäällä seisoo Nikki-lukkari kirkon pääovella, jota kohti tuo ihmelintu\nlepattaa kadoten kirkkoon. Se on Jumalan lintu, se on Neitsyen\ntaivaanlintu! soi hänen humisevassa päässään. Sehän johtaa hänet pyhän\ntemppelin alttarille. Siellä, siellä hänen on rukoiltava itselleen\npuolisonsa rakkaus ja...\n\nMutta ei, hän ei ennätä alttarin eteen, ennenkuin perhonen, joka on\nhetken lepattanut hätäisin siivin sen yläpuolella, lennähtää jälleen\nulos ovesta ja yhä ulommas, rantaan ja joen yläpuolelle.\n\nAunis-emäntä kuulee takaansa hätäisiä huutoja. He ajavat häntä takaa.\nMutta hän ei tahdo enää palata entiseen, ikuiseen surutupaansa. Hänen\non seurattava Jumalansa merkkiä.\n\nRantaan on kokastettu jokin kirkkomiesten vene. Hän harppaa sen\ntuhdolle ja alkaa soutaa yli virtavan salmen, joka erottaa kirkkosaaren\nMiukinniemestä, sillä perhonen liihoittelee sinne päin.\n\nSoutajan voimat ovat moninkertaiset. Jostakin kuuluu takaa ajavan\nveneen kokankohina. Mutta hän nauraa itsekseen. Se ei saavuta häntä.\nHäntähän johtaa hänen oma ihmelintunsa!\n\nJa niin hän katosi Putaanjuohteen etelänpuolella rantapensaikkoon ja\ntäältä jälleen yli rantaniityn sen takaiseen korpeen.\n\nJa tällä samalla matkalla on vieläkin Kurkelan onneton emäntä.\n\nOn ollut paljon välillä, mitä hän ei tarkasti muista. Ei ainakaan ole\nmuistanut tähän aamuiseen hetkeen saakka. Syyskesän hän oli harhaillut\ntakakorpien kiveliöissä, milloin poiketen jänkäpirteille tai yksinäisen\nmetsästäjän havumajalle. Ja joka paikassa häntä on autettu, sillä\nmielenvikainen on olennoltaan pyhä.\n\nTalven tullen hän oli lyöttynyt kerjureitten joukkoihin, joita\nnälkätalvena oli painumassa etelää kohti. Sitä tietä hän oli joutunut\nNaantalin luostarin \"porvaripihaan\" nunnien hoivattavaksi, kunnes hän\noli lopulta vaeltanut Turkuun saakka, mustainveljesten naistentupaan,\njossa hän vihdoin oli ymmärtänyt selittää Andreas-veljelle, kuka hän\noli ja mikä hänen sydäntänsä vaivasi.\n\nNyt kevään tullen hän on suuresti virvoittunut. Hän muistaa suurimman\nosan matkastaan. Ja veli Andreas on nostattanut uudelleen häneen\njärkkymättömän uskon, että taivaan ihme on häntä odottamassa tällä\ntoivioretkellä.\n\nNiinpä hän on tänä vehmaana aamuna, itsekään sitä huomaamatta,\nhelähtänyt laulamaan Neitsyelle. Se säikähdyttää hänet aluksi. Mutta\nheti sen jälkeen suuri, iloinen usko tulvahtaa taas hänen sydämeensä.\n\nHänhän on kohta kotomaillaan. Rengon kirkon tuolla puolella on\nhänen kotojärvensä, Miemalan järvi, ja sen rannalla sekä hänen\nsyntymätalonsa, Harvialan kartano, että Niemenpään talo, jonka hänen\npuolisonsa oli antanut hänelle huomenlahjaksi.\n\nMutta sinne hän ei aio, ei ainakaan vielä. Eikä hän pysähdy edes\nRenkoon Jaakon-messuille. Hän aikoo jatkaa hedelmättömien vaimojen\nkanssa matkaa ohi Hämeenlinnan, Vanajan rantoja myöten, Hattulan\nkirkolle. Siellä on kirkon pääalttarilla ihmeitä tekevä Neitsyen kuva,\njolta monen monet onnettomat vaimot ovat saaneet avun rukouksin ja\nlahjoin.\n\nAndreas-veli on hänelle sen luvannut. Ja hän tietää sen itsekin, sillä\njo tyttöaikana oli Hattulan suvi-Maariainen avittanut hänet kaikista\nsuruista.\n\nToivioretkeläiset kulkevat parhaillaan joen yli siltaa pitkin. Ollaan\nnähtävästi tulossa johonkin kylään, koska kulkueen munkit ovat\nnostaneet sen etupäähän pyhiinvaeltajain punavalkean lipun. Joki laskee\nläheiseen järveen. Sen suvantoniityillä kasvaa laajoina, huikaisevan\nkeltaisina päivinä rentukoita. Ja rantakivikon ja nurmikon rajalla\nnäyttää lentelevän joitain perhosia.\n\n\"Minun suruni, minun suruperhoseni!\" huudahtaa Aunis-emäntä iloisella\näänellä. \"Nyt se sai taas ... sen painajaisensa\", kuiskivat lähellä\nkulkevat vaimot toisilleen.\n\nMutta Aunis on jo juoksemassa niittyä pitkin. Tiesihän hän sen, että\nhänen taivaallinen liekkiönsä oli häntä ohjaamassa oikealla tiellä!\n\nMutta ei... Nuohan olivat valkoisia, hän huomaa päästyään rannalle.\nNiillä oli siivillään hienoja, kaarevia juovia, aivankuin silkkisessä\nhäähameessa ohuita, sieviä raitoja. Ei, ne eivät olleet hänen\nihmelintujansa...\n\nHän palasi hitaasti yhtyen jälleen kulkueeseen. Mutta sittenkään ei\nhänen uskonsa enää uupunut. Nuokin perhoset olivat tuoneet hänen\nmieleensä häät, uudet häät, joissa onnellinen morsian tanssii viimeisen\nneitsyttanssinsa pyhä vavistus sydämessään.\n\n\"Olen oikealla tiellä, oikealla\", hän supisee itsekseen. Ja vähän\ntuonnempana hän yltyy yksin, kuin ei olisi ketään muuta ihmistä tällä\nkeväisellä tiellä, laulamaan vakain äänin äskeistä hymniä. \"Maria mater\ngracie\", helisee yhä taivasta kohti.\n\nJa hän kuulee hetken kuluttua veli Andreaksen äänen ikäänkuin vastaavan\nlohduttaen hänen sanoihinsa:\n\n    \"... tu nos ab hoste protege\n    et hora mortis suscipe.\"\n\nSilloin hän naulitsi uskonrohkeana, hurmioituneena silmänsä lievässä\ntuulessa liehahtavaan lippuun. Neitsyt Maarian valkea rintamaito ja\nKristuksen haavojen heleänpunainen veri hohtavat sen väreissä.\n\nHänellä, hyljätyllä ja kärsineellä, ei voinut olla enää mitään\npelkäämistä.\n\n\n\n\n12.\n\nSYDÄN JA JÄRKI.\n\n\nTurun kesäkuisten Heikin-messujen eräänä jälkipäivänä, kun jo suurin\nosa markkinarahvasta on painunut kotomatkalle, istuvat torin laidalla\nUrsulan kiltatuvassa vähä-orpanukset Niklas Kurki ja Laukon herra Klaus\nKurki. Ja seinän tynnyripinon vierellä sohottelee krouvari kuohuvaa\noltta vanhan Iivari Voikkaalan tinakannuun.\n\nOrpanukset keskustelevat Aniankylän lampuotitalon kaupasta. Niklas\naikoo näet sen hankkia isänsä nimiin, vanhuudenturvaksi, kuten he\nolivat -- tosin puoliksi leikillään -- jo nelisen vuotta sitten\nViipurissa päättäneet.\n\nIsä-Voikkaala yrittää olla vanhaan tapaansa reimaa miestä. \"Hyvää oli,\nmutta vähyydessä on vika\", hän pilailee krouvarille ojentaen uudestaan\nkannunsa täytettäväksi. Mutta ei ole enää -- ei ainakaan tällä kertaa\n-- hänen sutkautuksissaan entistä mehua. Vanhaan rehentelijään -- tosin\nvasta 60-vuotiaaseen -- on iskeytynyt paha luunkolotus, sellaiset\nkylmänkirot, ettei niitä saa, varsinkaan näin pitkän merimatkan\njälkeen, millään muulla pakenemaan polvenmutkista kuin kannuja\nkumoamalla,\n\n\"Erkane minusta, sano' rampa kantturalleen!\" hän ärisee toista kannua\ntyhjentäessään ja kopristelee ähisten saapasvarsiaan.\n\nMutta ei, ei nouse ilo kattoon. Se oli kuin räämäsilmäinen rakki --\ntuo vanhuus. Koipeen se aluksi karkasi. Ja sittenkös se ärhenteli yöt\npäivät. Ei, ei ollut, pyhän halstari-Lassen kautta, Ursula-muorinkaan\ntorailu muuta kuin tuoretta kermaa vanhalle kissalle tällaisen luupirun\nrinnalla.\n\nSiihen tapaan vanha lapinkanojen ryöstelijä ähisi ja ärähteli.\n\nMutta takallellen käy orpanustenkin keskustelu. He näyttävät --\nvarsinkin Niklas -- ajattelevan sittenkin muuta kuin kaupantekoa.\n\nKurkelaiset eivät ole tällä kertaa purjehtineet sukulaivallaan\nHeikin-markkinoille. He ovat hakemassa Aunis-emäntää, jota koko\ntalvikausi on luultu korpeen hukkuneeksi ja sinne paleltuneeksi.\n\nEnsimmäisessä Ouluun saapuneessa laivassa oli kuitenkin tullut\nviesti dominikaanien priorilta, että Kurkelan emäntä oli heikossa\ntilassa hoidettavana luostarin sairasmajassa. Ja sukulaismiehet\nolivat lähteneet \"Matti Kurjella\" purjehtimaan Turkuun. Nyt olivat\nHenrik-päällikkö ja Jaakko-herra oikaisseet laivalta suoraan luostariin\nhakeakseen Kurkelan emännän, jonka arveltiin yhä sairastavan\nhourupäisyyttä.\n\nSiksi oli kurkelaisten mieliala jännittynyt ja synkkä. Suvulle oli taas\ntullut julkinen häpeä, joka oli raskas kestää. Koko kauppakuntahan sen\njo tiesi, kun oli satamäärillä jousellisia kaahattu laajat takakorvet\nonnetonta etsimässä.\n\nMuutenkin oli Suensaaren elämä näinä vuosina pysynyt paikallaan,\nmelkeinpä seisovana vetenä.\n\nNiklas oli tosin Irnijärven Katrin kuoleman jälkeen tehnyt\nmetsäpirkkoineen talviretken Inarin kotakyliin ja pakottanut senpuolen\npeskikansan säännölliseen veroon Tornion kauppakunnalle.\n\nOli aloiteltu vähin varustusten rakenteluakin Oulunsuun Linnasaarelle.\nMutta suuresta Solovetsin retkestä ei ollut vieläkään tullut mitään. Se\noli osaksi riippuvainen Viipurin ja Savon puoleisen rajan tapauksista.\nMutta osaksi oli poika-Iivari asettunut jo Inarin valtauksen aikoina\nriitakannalle Niklasta vastaan.\n\nNuori Iivari-päällikkö oli akoittunut. Savolaiskarjalaisen laajan\nPelkoisten suvun eräät perheet olivat asettuneet pysyvästi Oulujärvelle\nja olivat urkenemassa kohti Kemijärveäkin. Ja Iivari, naituaan tästä\nrikkaasta suvusta, oli alkanut öykkäillä yhä röyhkeämmin, kateellisena\nvarsinkin Niklaalle, jolta hän oli vaatinut osuutta Inarin verokuntiin,\nkoska ne muka kuuluivat Kemijärven kauppakunnan valtapiiriin eivätkä\nTornion.\n\nUudenluontoinen riita uhkasi siis Pohjan-pirkkojen elämää. Ja nyt,\nviime syyskesästä alkaen, oli ollut taas painamassa tämä Aunis-emännän\nsurkea kohtalo.\n\nAinoastaan liitto Korsholman Hannu-herran kanssa oli vahvistunut, sillä\ntoissa talvena eskelinmarkkinoilla oli Niklas kihlannut Ingeborg-neidon.\n\nMitäpä hänellä oli enää menetettävää -- ei kenenkään muun eikä itsensä\nrakkautta. Kalmanratsastuksensa jälkeen Limingan kirkolle hän tiesi\nitse muuttuneensa välinpitämättömäksi ja -- järkeväksi.\n\n\"Teitkö Heikin-messuilla hyviäkin kauppoja, Laukon herra?\" kysäisee\nVoikkaala istuutuessaan pöytään.\n\nKlaus-herra haroi paksua tukkaansa, johon oli jo sinne tänne heittynyt\nharmaata: \"Taisinpa, piru vieköön, viime yönä menettää tuolla\nlinnassa äidinpuolen perinnöistä Raision-taloni multahirsiä myöten --\nhumalapäisessä vedonlyönnissä, näätsen.\"\n\n\"Äläs?\" \"Lauri Akselinpoika pani koko Raaseporinsa likoon.\" \"Ja mistä\nveikkasitte?\"\n\n\"No, jotta ... onko Konrad-piispa oikea kelmi, markkinanäyttelijä, vai\ntotiseen katumukseen tullut höyrypää -- siitä oli kysymys\", kierteli\nKlaus-herra murahdellen tuuheita viiksiään.\n\nLauri Akselinpoika, linnanherra, oli näet väittänyt, että totta oli\nvanhan haarniska-herran nöyräpäisyys ja ettei se uskaltaisi nousta\nuutta valtionhoitajaa vastaan. \"Mutta minä panin veikkaa\", Laukon\nherra jatkoi, \"että kohta paukkuu Kuusistonlinnan valleilta, niin että\nTottien valtalinna tärähtelee, sillä pelkkää pukkiutta se on ollut\nminun mielestäni tuo...\"\n\nLaukon herran tapaillessa sattuvaa sanaa avautuu kiltatuvan ovi ja\nsisään astuu Henrik Kurki ja Jaakko-herra.\n\n\"Toimita kolme ratsua\", Henrik tokaisee krouvarille jo ovelta.\n\nMiksi ratsuja? kyselevät kummastuneina toisten katseet. \"Oli\nennättänyt lähteä vaeltelemaan -- toivioretkille\", selittää Henrik\nlyhyesti. Eikä hän huolinut maistaa siemaustakaan. Piti nousta heti\nratsuille, varsinkin kun Laukon herrakin oli lähdössä samoja taipaleita\nkotimatkalle eikä ollut laivasta huolta. Jaakko-veljen piti näet jäädä\nkaupunkiin hoitelemaan kauppa-asioita.\n\nJättäessään jälkeensä Hämeenkadun päässä kaupungin laitaniittyjen\npienet mökkiryhmät tokaisi Henrik Klaus-herralle:\n\n\"Niinpä näyttää käyvän, unioni on hajalla eikä enää ehjene.\"\n\n\"Mistäs sen päätät sinäkin?\" kysyy Klaus Kurki. \"Siellähän se ... meidän\nsarveikas piispamme ruoski selkäänsä parhaillaan munkinkopissa --\npriori kertoi.\"\n\n\"No, jopas nyt on perhanaa!\" kivahtaa Klaus. Mutta remahtaa sittenkin\nnauramaan: \"Jo taitaa minun Elina-rouvani Laukossa harmiinsa pakahtua,\nsillä taisinpa menettää vetoni Lauri Akselinpojalle. Ne ovat äksyä ja\nahnetta sorttia -- Suomelan tyttäret.\"\n\n\"Kummapa tuo, jos naiset äksyilevät ja houriintuvat, kun suuret\nsotapiispatkin lopahtavat kuin tyhjä säkki\", Henrik puuskahti\nhalveksien.\n\nAunis-emäntä, vaikka hän karttoikin hänestä puhumasta, kaiveli pahasti\nhänen sisuaan. Se oli, tuo onneton, riistettävä hourulaisten joukosta\nja sitä oli pideltävä kovin kourin, jotta osasi vasta pitää huolta\nasemastaan.\n\nMies löi kannukset ratsunsa kupeisiin, ja neljän ratsun kiireiset\nkavioniskut alkoivat takoa kovaa tienpohjaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuivajärven pohjukassa he tavoittivat toivioretkeläiset, jotka olivat\npysähtyneet lepäämään penkereille molemmin puolin tietä.\n\nVeli Andreas kertoo parhaillaan kansalle tarinaa pyhästä Jaakosta ja\nverisestä Herodes Agrippasta, joka apostolin oli mestauttanut, ja\nkuvaa suloisin värein niitä ihmeitä, joita oli tapahtunut Espanjan\nCompostellassa, jonne marttyyrin ruumis oli haudattu.\n\nRatsut teutaroivat hetken tiellä. Henrik pysyy liikkumattomana\nsatulassa hakien silmillään Aunis-emäntää. Tämä istuu ylempänä heleän\nviheriällä kennäällä vaimojen ryhmässä. Mies viittaa hänelle lyhyesti\nyrittäen hillitä itseänsä, jotta ei herättäisi kiusallista huomiota.\n\nSe vielä puuttui, että tästä saisi ajaa sitä niittyjä pitkin takaa ja\npanna köysiin, jos siitä sattuu taas ... vauhkoutumaan, hän miettii\nveren punnertuessa pakostakin otsasuoniin.\n\nHämmästyksekseen hän huomaa, että Aunis, hänet tunnettuaan, nousee\nrohkeasti ja kulkee suoraan hänen ratsuaan kohti. Tienviereltä hän\nnyökkää vakaasti hyvänpäivän. Mutta kulkee kappaleen tietä taaksepäin,\npuhuakseen nähtävästi hänen kanssaan kahdenkesken.\n\nHenrik on ymmällä. Tuohan ei ole ollut hänen puolisonsa tapaista\nennenkään -- järjilläkään ollessa. Ainahan se oli vetäytynyt loukkoon\ntai suinaillut helmojaan, uskaltamatta katsoa suoraan silmiin.\n\n\"Sinun on palattava kotiin\", Henrik sanoo noustuaan satulasta, \"laiva\nodottaa meitä Turun satamassa\".\n\n\"Minun on kuljettava matkani päähän, Hattulan kirkolle.\"\n\n\"En salli sitä.\"\n\nAunis hymähtää, aivankuin surkuttelisi puolisonsa tietämättömyyttä.\n\n\"Kurkelan emännän ei sovi kierrellä rujojen ja rampojen...\"\n\n\"Eikö?\" katkaisee Henrikin sanat ihmettelevä, iloinen kysymys. Ja\nemäntä jää katsomaan miestään kummastelevin silmin. Hän hämmästelee\nuutta, ihmeellistä itseään. Miten olikaan tämä monien kärsimysten\ntalvi ja pitkä välimatka hänet vapauttanut pelosta noitten raskaitten\nkasvojen edessä!\n\n\"Minä huomaan\", hän sanoo, \"että mitä suuremmat ovat vaivat\nruumiissamme, sitä ihanammin ne meidät vapauttavat sielun hädästä.\nHenrik, minä en enää sinua pelkää.\"\n\nNiissä sanoissa ei ole rahtuakaan uhmaa. Ainoastaan iloista ihmetystä.\n\n\"Vaadin sinua palaamaan.\"\n\n\"Minä matkaan Neitsyen eteen, Hattulan kirkon alttarille. Siellä minun\nsuruperhoseni joko kuolee tai kuolee minun sydämeni -- se on pyhäin\nääni minussa, Henrik.\"\n\nAuniksen silmiin oli tullut lasittunutta ilmettä. Hänen äänensä oli\njälleen noussut syvältä tulevan pakahduttavan tuskan voimasta. Eikä\nHenrik rohjennut tänä hetkenä muuta kuin vaieta.\n\n\"Niin, siellä rukoilevat hyljätyt ja hedelmättömät vaimot\", emäntä\njatkoi taas äskeistä jyrkemmin. \"Eikä siitä voi minua kukaan estää, et\nsinäkään, Henrik.\"\n\nHenrik oli joutua omassa sisimmässään suoranaiseen sekasortoon.\nHänen muistiinsa tunkeutuu armottoman selkeänä se keskustelu, joka\nheillä, puolisoilla, oli ollut hänen isännäntuvassaan Maalina-sisaren\nhautajaispäivänä, jo monet vuodet sitten.\n\nPyhä Henrik avittakoon, oliko tuo nainen ollut silloin oikeassa?\n\"Minä rakastan ja pelkään sinua kuin Jumalaa...?\" Sellaisia\nsanojahan oli hänen vaimonsa puhunut pyytäessään päästä asumaan\nhuomenlahja-tilalleen, Niemenpäähän. \"Ja siksi syntyi poikamme\ntuonenkintaat käsissä...\" Silläkin tavalla hän oli taitanut silloin\npuhua, \"... koska lepäsin sinun luonasi kuin vuoren alla, elottomana ja\nmartona, siksi tukehtui poikamme jo kohdussani...\" Herrajumala, oliko\nhänessä, hänen \"raskaassa päässään\", hänen kovassa tahdossaan jotain,\njota tuo nainen ei ole jaksanut kestää, onko siinä ollut jotain syytä,\nsiinäkin ... heidän onnettomuuteensa?\n\nNuo puheet olivat silloin olleet hänen mielestään naisten loruja. Mutta\nnyt? Nyt hän ei enää rohjennut rouhaista vastaan julmilla sanoilla.\nOliko hän, piru vieköön, vanhentunut? Vai oliko aika muuttumassa?\n\nHenrik työnnälsi kiivaasti lähelle tuppautuvan ratsun pään syrjään.\nTämä koetteli totta totisesti miehen mieltä. Eikö, lempo soikoon,\nollut enää suvussa lakia, jotta mies tahtonsa mukaan, nainen käskyn\nmukaan...? Henrik oli kuin olikin karjahtamaisillaan, kaikista hyvistä\npäätöksistä huolimatta. Mutta sitä ei tapahtunut sittenkään.\n\nKun hän taaskin katsoi tuota merkillisellä tavalla muuttunutta naista,\njonka sinertävät huulet olivat saaneet väriä ja haljakat silmät\nnuoruudentapaista kimmellystä, hän kysyi melkein asiallisen tyynesti:\n\"Aiotko asettua tilallesi, Niemenpäähän?\"\n\n\"Se sanotaan minulle vasta pyhän Neitsyen edessä.\" Ja Aunis-emäntä jää\nmerkillisen tyttömäisenä hyväilemään ratsun kaulaa sen harjan alta.\n\n\"Tee tahtosi. Minä ajan Klaus-herran seurassa Hämeenlinnaan ja\nsieltä tervehtimään veljeäsi, Niilo-lankoa, Harvialaan. Odotan sinua\nsiellä ... ainakin pari viikkoa\", mies päätti yritellen puhua jäyhän\nasiallisesti.\n\nAunis-emäntä nyökkäsi tyynesti vastaan. Mutta hänen katseeseensa jäi\nHenrikin mielestä kaukainen, toisissa maailmoissa elävä ilme. Ja\nhänestä tuntui, ratsastaessaan seuralaistensa jälkeen, että hän oli\nensi kerran elämässään perinpohjin voimaton. Oli ollut totta vieköön\nmahdotonta selväjärkisen miehen ruveta tappelemaan heikkomielisen\nnaisihmisen kanssa.\n\nVai oliko sittenkin tässä elämässä niin kumma järjestys, että naisen\nsydän oli ihmeellisempi, ehkäpä voimakkaampikin kuin selvä järki ja\nluja tahto? Miten olikaan...? Hänestähän tuntui hieman siltäkin, kuin\nhän olisi kyyhöttänyt saamattomana pöllönä oksalla, kun oli jostain\nvälähtänyt ihmeen salama...?\n\nMies kyseli, ratsu kulki. Mutta miehellä ei ollut ohjaksia käsissä.\n\n\n\n\n13.\n\nAAVESAARI.\n\n\nLaukon suuren harmaakivisen päärakennuksen ahtaita portaita nousevat\nalakerroksen ruokasalista yläkertaan kepeät, levottomat askelet.\n\nTukahduttavan kuumana iltapäivänä huokuu koleista kiviportaista\nhyvää tekevää viileyttä. Nuori nainen henkäisee syvään ja sipaisee\nohimoiltaan kuohkeita, kuparinvälkkeisiä hiuksiaan.\n\nTultuaan vieraskamariin hän työntää kuin yhäkin tukehtumaisillaan\npäätyakkunan auki ja kurkoittuu yli akkunalaudan nähdäkseen etelään\npäin rantuetta kulkevalle maantielle.\n\nEi näy jalkamiestä, ei ratsastajaa. Vain upea Suomelan ratsutila\nsäihkyttää siellä vaskenhohtoisen pätsin keskeltä kipinöitseviä\nmuurejaan. Nainen hengähtää helpotuksesta ja painelee molempia\nposkiaan, joiden valkealle hipiälle on kohonnut ärtymyksen punaa.\n\nSamaa tietä hän avaa myöskin pohjanpuolisen akkunan. Täältä avautuu\nlaaja näköala Pyhäjärvelle, Säijänselälle, joka pohjoisempana kapenee\npieneksi Palhonseläksi.\n\nSieltä siintää niemeltään harvinaisen selkeänä Aniantalo, Satakunnan\nDaavidin syntymäkoti. Ja rantueen lähettyvillä uivat lehtevät saaret,\njoista Aavesaari on joutunut merkillisellä tavalla yksinäisen, tumman\npilvenvarjon ja päivänpaisteen kahtia jakamaksi.\n\nMuulle taivaalle kertyy parhaillaan kuumeenpunaisia ukkospilviä,\njoiden alla Säijänselkä värehtii milloin kipeästi silmään koskevana\nvalomerenä, milloin äkkiä nousevissa ja äkkiä katoavissa vihurin\nlaikoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori nainen on entinen Kaarina Degen, nykyisin viipurilaisen,\nrikkaan ja vanhan suolaporvarin Ambrosius Mörtin nuorikko, joka on\najankulukseen matkustanut Eerik Akselinpojan seurueessa tervehtimään\nystävätärtänsä, Laukon Elina-rouvaa.\n\nHän on juuri ottanut alakerrassa vastaan viestin ratsulähetiltä, että\nLaukon herra on tulossa täksi illaksi Hämeenlinnasta, jossa hän oli\nkuullut Eerik-herran käyneen linnaansa tarkastamassa ja odottavan nyt\nLaukossa hänen kotiinpaluutaan.\n\nJostakin syystä -- ehkäpä kaivaten uutta seuraa -- hän tuli kysyneeksi\nasemieheltä, oliko ritarilla muassaan vieraita.\n\nOlihan niitä ollut, Henrik Kurki ottopoikineen ja joku \"kolmaskin\nkoljatti sieltä tuli-Lapista päin\".\n\nOttopoika -- Niklas Kurki! Nuoren rouvan poskia polttelee yhä. Hänen\nolisi vietävä, sana viestistä saman kerroksen vaakunasaliin, jossa\nherrat, Eerik Akselinpoika ja seuranpitoon kutsutut Viikin Joakim-herra\nja Vesilahden rovasti sulattelevat viinipikarin ääressä päivällistään.\n\nMutta hän ei saa itseänsä rauhoittumaan. Hänen täytyy lisätä hieman\npunamaalia huuliinsa ja himmentää poskipäitään puuterilla.\n\nPirskoittaessaan vihdoin neilikantuoksua rintapitseille hän yrittää\nhyräillä huoletonta muotilaulua nunnien ja munkkien lemmenleikistä:\n\n    \"In diesem Briefe steht geschrieben,\n    ein jeder soll sein Nönngen lieben...\"\n\nMutta hän ei pääse sittenkään irti eräistä muistoista. Miksi hän sinä\nainoana elämänsä hetkenä, jolloin tulinen ja rakastunut nuorukainen\noli ollut valmis hänet ryöstämään saavuttamattomaan korpimaailmaansa,\noli jäykistynyt arvokkaaksi kuninkaantyttäreksi? Oliko häntä sittenkin\npeloittanut tuo kaukainen erämaa? Vai oliko hän odottanut, että tuo\nnuori \"ruhtinas\" oli etsivä uudestaan hänet ... onnellisemmissa\noloissa? Ei, ei hän ymmärrä itseään vieläkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta naurettavan katkera tosiasia on -- hänen karmiininpunaiset\nhuulensa supistuvat verettömäksi viivaksi -- että hän on\nviisikymmenvuotiaan, kaljupäisen ja paksun suolaporvarin puoliso.\n\nOlisiko hänen, kaukaisen kuningasisänsä kuoltua, pelkän perinnöttömän\norvon, pitänyt mennä näivettymään luostariin, jossa neitsyt menettää\nkunniansa ja leski hurskautensa? Vai oliko hänen ollut elettävä yhä\nDegeneitten porvaristalon yliskamarissa armoilla? Kukapa hänestä, jolla\nei ollut enää jakaa linnaläänejä, olisi vaakunaherroista huolinut, yhtä\nvähän Knuut Posset kuin -- \"Inarin ruhtinaat\"!\n\nTähän katkeraan ajatukseen nuori rouva näyttää lopultakin rauhoittuvan.\nMutta vieläkin kerran hän kurkoittuu päätyakkunasta katsomaan\nAlhonlahteen päin. Eikä siellä ollut vieläkään ratsuja näkyvissä.\n\nMutta piharakennuksen ympäröimällä laajalla pihamaalla seisoskelee\nasetuvan edustalla Satakunnan Daavid, joka on matkassa ritarin\nsaattojoukon päällikkönä. \"Poikanne, Niklas Kurki, on tulossa\nLaukkoon\", hän huutaa ajatuksissaan seisoskelevalle miehelle.\n\nTämä jää pää kenossa ihmetellen tuijottamaan ylöspäin. Mutta samassa on\njo Kaarina-rouva kadonnut ikkunasta, lähteäkseen vaakunasaliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiihkeä ukkosilman hämärä vavahtelee ulkona' Vaakunasalin avatuista\nikkunoista tunkeutuu sisään kapeina virransuikaleina lännenpaiste, joka\npalaa matalien metsien takaa riutuvana nuotiona, uhaten joka hetki\nsammahtaa yhä uhkaavampiin, tulenkarvaisiin pilviin.\n\n\"Niin\", jatkaa Eerik Tott herrojen valtiollista keskustelua, \"sinä,\nViikin herra, ihmettelet sitä, että me Akselinpojat olimme uskollisia\nKaarle-kuninkaalle hänen viimeisenä hallituskautenaan. Hyvä, me, joita\nRuotsin herrat vihaavat tanskalaisen syntyperämme vuoksi, osaamme pysyä\nomissa vallanrajoissamme, Suomessa ja Gotlannissa. Emmekä me sano irti\nkunniallista kuuliaisuutta myöskään Sten Sturelle, jos, sanon _jos_,\nrakas Klemetti-herra, hän tekee valtionhoitajana velvollisuutensa tätä\nvaaranalaista maata ja kansaa kohtaan.\"\n\nKlemetti-rovasti havahtui pienestä horroksesta kuullessaan nimensä.\nMassutteli hampaattomalla suullaan, toisen ja kolmannen leuan\nlystikkäästi heilahdellessa omia aikojaan.\n\n\"So-soso\", hän sopotteli, \"esivalta, tuota...\"\n\n\"Mutta minä kysyn, hyvät herrat\", tulistuu Eerik-herra omista\najatuksistaan, \"mitä tapahtuu, jos Ruotsin herrat, kuten on usein\ntapahtunut, jättävät meidät ryssän hyökätessä kuin nallit kalliolle?\"\n\n\"Tahrattoman kilpeni kautta!\" huudahti Joakim-herra, \"siinä\ntapauksessa ... avatkoon Tanskan Kristian linnojemme vesiportit pitkällä\nnenällään, sanon minä. Ei se herra lie vielä Brunkebergin tappion\njälkeen heittänyt kirvestänsä järveen ja...\"\n\n\"Seis, mies\", kivahti samassa vastaan Eerik Akselinpoika, \"se herra on\nheittänyt kirveensä pohjattomaan kaivoon. Se mies on tällä hetkellä\nvalmis tekemään salaliittoja vaikka Moskovan Iivanan kanssa --\nmistä olen muuten jo huhuja kuullut -- ja myymään meidät ryssälle,\njos vain saa kahmaistuksi taas päähänsä Ruotsin kruunun. Ei, hyvät\nherrat, me tällä maanäärellä emme voi luottaa mihinkään muuhun kuin\n_omaan_ voimaamme ja ehkäpä ... näihin parjattuihin Akselinpoikiin\",\nritari hymähti iva suupielessä siemaisten omahyväisin silmäniskuin\nviinikannustaan.\n\n\"Minä tarkoitan\", hän lisäsi tuijottaen ikkunasta värehtivään auringon\njuovaan, \"meidän ei auta tässä maassa olla enää unionilaisia, yhtä\nvähän kuin engelbrektiläisiäkään...\" Ja samassa hän taas intoutui\nmittaamaan pitkin askelin laajaa permantoa. \"Suomalaisia, pelkästään\nsuomalaisia, hyvät herrat\", hän huudahti, \"olemmepa sitten syntyneet\nSkoonen linnoissa, kuten me Akselinpojat, tai Lapin tuntureilla, sillä\ntämän maan rahvas on suomalaista kansaa\".\n\nKaarina-rouva, joka oli seisonut etelänpuolisen ikkunan ääressä\ntuijotellen Ainontielle, tekee kärsimättömän liikkeen ja on jo\nkääntymäisillään herrojen puoleen.\n\nMutta samassa saapuu saliin talon rouva mukanaan palvelija, joka ryhtyy\nsytyttelemään pitkän vaharuokonsa liekillä kattokruunujen kynttilöitä.\n\nKaarina kiirehti kuin apua hakien talon emäntää kohti. \"Tule nyt\ntoki, rakas Elina\", hän sanoo, \"pelastamaan minua näiden herrojen\nvaltiollisista labyrinteistä. Olen kuolla tähän ikävään seuraan!\"\n\n\"No, mutta eikö teillä todellakaan, jalot vieraani, eikö edes teillä,\narvon rovasti\", yhtyi Elina-rouva, \"ole meidän nuorikollemme mitään sen\nparempaa -- esimerkiksi tarinoita nuoresta rakkaudesta tai...\"\n\nKaukainen ukonilma jyrähteli Säijänselän takaa. Sen kumina jatkui\npitkään, onttoäänisenä. Mutta salamaa ei leimahtanut.\n\nTalon rouva käskee palvelijaa sulkemaan ikkunat. Ja hän istuutuu\nodottavin ilmein seinärahille pielusten varaan, kutsuen ystävätärtään\nvierelleen. Keskellä pitkää hiljaisuutta alkaa Elina-rouva hyräillä\nvanhaa ballaadia: \"Ja hautapaattansa punasi veri, mut Aavesaarella\nsumujen meri...\"\n\n\"Tiedättehän toki, rakas rovasti\", emäntä keskeytti laulunsa, \"että\ntällaisella jumalanilmalla onnettoman Viikin neitseen ja nuoren\nLauritsa-papin levottomat henget palavat sinisinä virvatulina sumujen\nsylissä tuolla Aavesaarella? Muistatteko, hyvä rippi-isä, kuinka itkin\nja vapisin sitä kertoessanne ennen muinoin, tyttöaikoina, Suomelan\nsuuressa salissa? Luulenpa, että sellainen tarina nuoresta uskollisesta\nrakkaudesta...\"\n\n\"Uskollisesta rakkaudesta?\" huudahti Kaarina Mört. \"Onko sellaistakin\nrakkautta ollut joskus maailmassa olemassa?\" Ja hänen punaiset huulensa\nvärähtivät ylimielistä ivaa.\n\nKlemetti-herra oli sillä välin sopottanut ja kakistellut äänensä\nselväksi. Hän rykäisi arvokkaasti, aivankuin olisi aloitellut\nhuomenmessuaan Vesilahden kirkon alttarilla.\n\n\"Noo-no, noo-noh\", hän alkoi, \"en kiellä, että tuo tapaus on monet\nkerrat liikuttanut minunkin vanhaa sydäntäni. Ja siitäkin huolimatta,\nettä nuo sielu parat eivät ole vieläkään vapahtuneet kiirastulen\ntuskista. Sen osoittavat heidän levottomat henkensä, jotka yhäkin\nhattaroina eli metsän perkeleinä tai kadotuksen liekkiöinä pelehtivät\nsillä samalla paikalla, jossa kerran heidän väärä rakkautensa siitti\nsynnin ohdakkeita.\"\n\nUkkosen kaukaisista kuiluista oli noussut myrskypuuska. Tämä\nläimäytteli jossakin pihamaalla ulko-ovia. Ja hetken kuluttua kuului\nraskas sade valuvan virtoina maahan.\n\n\"Noo-ne, nee-noh\", oli rovasti taas nonotellut itsensä tarinan\nalkuun, jonka hän pitkällä ajalla ja suurella vaivalla, sopotellen ja\nmassutellen, rykien ja kurkkuaan karaisten sai kuin saikin vihdoin\nsiunattuun loppuun.\n\nSe oli, tuo onneton rakkaus, eletty näillä main siihen aikaan, pari\nmiespolvea takaperin, kun vielä Halikon Hornit ja Djekn-sukuiset\nLyytikän-pojat omistivat useimmat rälssi- ja lampuotitilat Pyhäjärven\nrantamilla.\n\nKlaus Lyytikänpoika, useitten seutukuntien tuomari ja Turunlinnan\npäällikkö, oli monitoiminen mies, joka ajan melskeissä ennätti harvoin\nkäydä vanhassa Pirkkalassa asti. Mutta hänen nuori Cecilia-tyttärensä\nkasvoi ankaran Martta-tätinsä ja voudin hoivissa Viikin kartanossa,\njoka kuului niihin aikoihin Nokian suureen säteritilaan.\n\nAnkarassa kurissa ja yksinäisyydessä kasvanut neito on kerran\nkuulemassa, vierasmatkallaan Suomelassa, nuoren Lauritsa-papin messua\nVesilahden kirkossa.\n\nNuori Lauritsa oli synnin riivaama mies. Hänen messuäänensä soi\nkeskellä Ave Mariaa yöllistä viettelystä, sillä hänen kielellään\noli himo kuin nälkäisellä hurtalla. Ja hänen tummat, kosteat\nsilmänsä paloivat Cecilia-neitoa kohti, niin että tämä värisi kuin\nlehti nuoressa puussa. Ja vaikka hän rukoili hartaasti pyhimyksiä\npelastaakseen sydämensä, tunsi hän horjuvansa, kuin kasteesta huojuva\nheinä, avuttomana ja autuaana. Eikä hänen kokematon sydämensä saanut\nsen jälkeen mitään rauhaa.\n\nViikin kartanossa kulkee yksitoikkoisena päivä ja yö. Cecilia-neito\nnäkee unia neitsytkammiossaan, turhia ja toivottomia, kirkon ja\nkaikkien jumalallisten lakien kieltämiä.\n\nUsein iltaisin hän soutaa Nokianvirran niskavesiä rantaniitylle,\nJuntturinmäelle, jossa sokea kivenvääntäjä perkaa peltoa. Ukko kaivaa\nkivenpahtojen juurelle summattomia kuoppia, ja haudan tultua tarpeeksi\nsyväksi hän solahuttaa suuret kivet pohjattomaan purnuun, hamuillen\nlapiollaan multaa peitoksi.\n\nHän on kummallinen haudankaivaja, joka tekee työtään -- sokeudestaan\nhuolimatta -- erehtymättömästi kuin kohtalo. Ja nuori neito seuraa\npitkät tovit jännityksestä vavisten vanhuksen peloittavaa työtä. Hän\nei tietänyt, että Elias-ukko oli kerran kaivava haudan hänen omalle\nnuorelle rakkaudelleen ja elämälleen.\n\nEräänä kertana ukko hamuilee povestaan pergamenttipalasen. Sen oli joku\nkulkija käskenyt antaa Cecilia-neidille.\n\nSiitä olivat alkaneet neidon ja Lauritsa-papin synnilliset tapaamiset.\nYön tullen neito souti yli Sorvanselän etelään päin, Aniannientä kohti,\nsaarelle, jolla siihen aikaan ei ollut mitään nimeä. Ja Vesilahdelta\nkiiti samoihin aikoihin vene pohjoista kohti, samalle saarelle, jonka\nrantahietikon yläpuolella kasvoi orjantappuroita ja näiden keskeltä\nkohosi mahtava, sileäpintainen kivenpahta.\n\nTämän varjossa, tuoksuvalla nurmikolla rakastuneet viettivät ihanat\nyönsä, joina unohdettiin tuhanteen kertaan papin valat ja neitsyyden\nkunnia.\n\nMutta synti siitti, kuten aina, kuolemaa ja kadotusta. Ankara\nMartta-rouva sai ilmi salaisen lemmen. Ja hän kutsui kauhistuneena\nitsensä Klaus-ritarin syyllisiä tuomitsemaan.\n\nLinnanherra saapui ja hänen tuomionsa oli hirvittävä. Riettauden\ntekoihin osallisena sai Elias-ukko panna sen täytäntöön.\n\n\"Noo-noh\", on rovasti keskellä tarinan järkyttävintä hetkeä\nsekaantumaisillaan. Mutta lavea siemaisu viinikannusta ja ankara\nrykäisy seljentää hänen ruostuneen äänensä arvokkaan kumajavaksi.\n\"Djeknien ritarikilven, sen enkelinkuvan ja kotkanpään kautta!\nSaattepa, houkat, kautta kiirastulen ja helvetin rakastaa kylliksenne,\ntuomionpäivän koittoon saakka!\"\n\nJuuri ne sanat oli huutanut julma ritari Juntturinmäellä edessään sokea\nukko, tyttärensä, Lauritsa-pappi, Martta-sisarensa ja kartanonvouti\ntallinihteineen.\n\nKesken kertomusta kuuluu pihakivitykseltä lotisevan sateen läpi\nvoimakasta ratsujen korskuntaa. Ja itse Laukon herran ääni karjuu\nsuutuksissaan tallimiehiä ottamaan hoiviinsa ratsuja.\n\nElina-rouva lähtee touhuissaan herraansa vastaan. Mutta tämä on\nheittänyt jo ratsuviittansa alakerrokseen ja nousee jäljessään Niklas\nKurki rouvaansa vastaan portaissa.\n\n\"Kas, kas\", tervehtii talon isäntä Eerik-herraa, \"tulitko tilejäni\ntarkastamaan, saituri? Selvät ovat, selvät kuin huoneentaulu.\"\n\nKlaus-herra oli näet edellisen vuoden hoitanut Eerik Akselinpojan\nnimiin myös Hämeenlinnan voudin virkaa ja arvasi vieraansa asiat.\n\nNiklas Kurki oli pysähtynyt ovelle. Hän oli ollut varma siitä, ettei\nEerik-ritari suinkaan -- kaksintaistelun vuoksi Knuut Possen kanssa --\nollut tervehtivä häntä suopein käsin. Hän oli siitä huolimatta halunnut\ntavata hyvän tilaisuuden tullen isänsä ja päättää Aniantalon kaupan\nyksissä hänen kanssaan.\n\nMutta nyt tuolla istuu pielusten varassa -- Kaarina Degen, jonka\ntäälläolosta hänellä ei ole ollut mitään tietoa. Hän on pyyhkivinään\nmärkiä kasvojaan, mutta hän tuntee, että ne tulehtuvat äkkinäisestä\nveren tulvasta. Tuo nainen, joka kerran samanlaisella rahilla,\nkultaneuleisilla tyynyillään oli avannut hänelle sydämensä -- hän istui\ntuossa yhtä kiehtovana kuin ennenkin, ei, yhäkin ihanampana, silmissä\nja kasvoilla tulenpolte, joka oli hänet tuona myrskyisenä juhannusyönä\nhuumannut mielettömyyden rajalle ja sitten...\n\nOoh, hän ei tiedä, onko hän tuolle naiselle ollut katkera vai\njollekulle muulle -- ehkäpä Irnijärven Katrille, joka oli tullut\nvainajan haamuna heidän välilleen ja estänyt häntä taistelemasta\nloppuun saakka tuon arvoituksellisen naisen saavuttamiseksi. Ristin\nnimeen! Oliko tuo nainen silloinkin ollut salaisena okana hänen\nsydämessään, kun hän teki Katrille \"hyvin ja oikein\", mutta vailla\nrakkautta?\n\nAjatukset olivat sekoittaa häneltä hetken ja paikan. Hän kuuntelee\naluksi hämmentyneenä Eerik-herran sanoja tämän tervehtiessä.\n\n\"Kiittäkää Kurkien nimeä, nuori mies, ettette joutunut hirteen\nkolttosistanne\", ritari puhuu vastoin odotusta karhean leikillisesti.\n\"Ja myöskin Knuut-herran ritarillisuutta, joka saattoi hänen ottamaan\nsyyn omille niskoilleen ja nuolemaan haavansa miehen tavalla.\"\n\n\"Iloitsen siitä, jalo ritari, varsinkin kun minun haavani siitä\nleikistä taisi arpeutua vielä hitaammin.\"\n\nNiklas oli kääntynyt viime sanoissaan vaistomaisesti Kaarina Degeniin\npäin. Mutta Eerik-herra ei ajatellut muuta kuin omia suuria aikeitaan.\n\n\"Sitäpaitsi muistanette\", hän jatkoi, \"että kohtelen yhä\nPohjan-pirkkoja liittolaisinani. Tehän lupasitte ajaa ryssät Vienasta\nViipurin Salakkalähteen!\"\n\n\"Ja te, ritari, rohkenen sanoa, vannoitte rakentavanne Viipurin\nympärille muurit, mutta nyt on kulunut jo kokonaista neljä vuotta ja...\"\n\n\"Totta, totta, mutta ei rakennettu kai Roomaakaan yhdessä päivässä,\nnuori mies\", Eerik-herra puolustelee suurinta ajatustaan. \"Eräitä\nperustustöitä on jo suoritettu, tiilitehtaat laajennettu, uusi\nlinnavero ja työvero pantu Karjalan ja Savon talonpojan niskoille.\nPuhumattakaan siitä, että Viipurin porvareitten kukkaronnauhoja on\nhöllitelty kovin käsin ja...\"\n\nNyt jo keskeytti Niklaskin ritarin sanatulvan. \"Meidän siellä\nPohjolassa tarvitsee tietää vain se, koska ovat Viipurin muurit ainakin\npuolivälissä. Sitä ennen emme voi käydä muita kuin omia rajasotiamme\",\nhän puhui asiallisen jyrkästi, niin että Eerik-herra sipaisi\nleukapartaansa suutahtamaisillaan.\n\n\"Niin on asia, jalo ritari\", päätti Niklas. \"Meidän on tiedettävä aika.\"\n\n\"No, hyvä, susi-pirkka, vuodessa tai parissa saatte sieltä päin\nsonnustautua Vienaa vastaan\", Eerik-herra yritti huitaista\nhuolettomasti. Mutta Niklas Kurki kuulosteli hänen äänestään jotain\nepävarmuutta ja ajoi omaa asiaansa sanojen alla ivaa: \"Hyvä niinkin.\nMutta parissa vuodessa me olemme saaneet ehkä 'sonnustautua' pariinkin\nkertaan Vienan vainolaisten hyökätessä _meitä_ vastaan, ja silloin\non meidän parasta työntää sieltä päin pajarinpojat ennemminkin\nVienanmereen kuin teidän Salakkalahteenne, herra ritari.\"\n\nEerik-herra, joka ei ollut tottunut vastaansanomisiin, seisoi hetken\nällistyneenä. Vähitellen käsi alkoi haroa, se nykäisi partaa kerran,\nnykäisi toisen. Silmistä satoi jo tulta ja tulikiveä kurkelaista päin.\nMutta Klaus-isäntä tuli kannu kädessä, rehevin naamoin nostamaan\nherroille tulomaljaansa. \"Kannu kestin kaunistaa, jalot vieraat.\nJa täällä, vähäorpana\" -- hän kahmaisee Niklasta olkavarresta --\n\"isopohatta Ambrosius Mörtin nuorikko, Kaarina-rouva -- hän ei siedä\nkiistelyä muureista ja linnoista, vaan ... rakkaudesta!\"\n\n\"Kaarina Mört!\" särisee Niklaan korvissa. Rouva? Rouva Mört! Hyvin\nunohdettu, sangen hyvin, tunkeutuu hänen mieleensä kirvelevä ajatus.\nHänen kuumenneesta päästään valahti veri jonnekin, olemattomiin. Hän\nseisoi Kaarinan edessä mykkänä ja kasvoiltaan liikkumattoman jäykkänä.\n\n\"No, mutta, nuori herra, mehän toki tunnemme toisemme\", huudahti\nKaarina-rouva huulet ärsyttävän punaisina, \"eräästä myrskyisestä\njuhannusyöstä, muistaakseni\".\n\nJa tuo ääni oli ilakoiva ja kylmä.\n\n\"Armollisella rouvalla on, huomaan, hyvä muisti\", Niklas kumarsi\nsanoissa pakostakin katkeran ivan makua.\n\n\"Mutta ... rakas rovasti! Miten oli sen uskollisen rakkauden laita?\nMiten kävi noiden lemmenhoukkojen? Tarina on kerrottava loppuun. Minä\nvaadin sen!\" Kaarina Mört näytteli ivallista epäilijätärtä.\n\nJa herrojen täytyi kuin täytyikin keskeyttää keskustelunsa ja istuutua\nkuuntelemaan.\n\n\"Noo-neh, neh, tuota\", tapailee rovasti. \"Oli tultu jo lokakuuhun,\nmarttyyrineitsyitten juhlan aattopäiviin. Ja rannat olivat\njääriitteessä, ilma kirkas ja kolea, hyvän Jumalamme luonto oli\nlakastumaisillaan...\"\n\n\"Nopeasti, nopeampaan!\" huudahti Kaarina-rouva. \"Miten he kuolivat,\nmiten -- nuo 'ikuisen rakkauden uhrit'?\"\n\nNiin, heidän silmilleen sidottiin liina, kädet köytettiin selän taakse.\nJa kartanonvouti tallirenkeineen souti heidät ja Elias-ukon saarelle.\n\nKauan, koko pitkän iltapäivän he saivat sokeina odotella sokean\nhaudankaivajan lapioidessa yhä syvemmäksi ja syvemmäksi kuoppaa heidän\nsynnin kivensä kupeella.\n\nVihdoin, kolean illan hämärtyessä, kun se oli tullut avaran haudan\nkokoiseksi, julmat käskyläiset heittivät tuomitut sen pohjalle ja\nElias-ukko kankesi kuoleman kallion sen ikuiseksi peitoksi.\n\nSellainen oli onnettoman Cecilia-neidon ja Lauritsa-papin elämäntarina.\nMutta heidän hautakivensä ympärille, josta jäi lakea kalju näkyville,\nkasvoi tiheä orjantappurapensaikko, jonka keskellä kaikkina öinä,\nkesin ja talvin, sumunnäköiset hattaran henget tai -- pimeinä öinä\n-- virvatuliset liekkiöt tanssivat kadotuksen tanssia. Eikä sille\nsaarelle kansa uskalla nousta. Se pelkää helvetin henkiä ja aaveita.\nJa kammahtaen kerrotaan vieläkin iltapuhteilla pirteissä Aavesaaren\nsynkkää tarinaa.\n\n\"Ihanaa, sehän on oikea ballaadi -- rakkaudesta, jota ei ole olemassa!\"\nKaarina Mört ilakoi. \"Haluan nähdä tuon marttyyrihaudan, heti -- oi,\nNiklas-herra, tulkaa ritarikseni, soutakaa minut sinne. Ajatelkaas!\nKylmä hautapaasi hämärässä, lämpimän kosteassa kesäyössä ja me kaksi\nelävää ihmistä sen vierellä nyppimässä metsäruusujen terälehtiä -- onko\nvai ei, on ja ei... sitä 'uskollista' rakkautta...\"\n\n\"Orjantappurat ovat jo lakanneet tähän aikaan kesästä kukkimasta, hyvä\nrouva\", sanoo Niklas.\n\n\"Sitä parempi, hyvä herra, me nypimme niistä okaat ... juurta myöten!\"\nJa Kaarina Mörtin myrkylliseen ivaan oli noissa sanoissa liittynyt\ntaisteluhaaste. Hänen silmänsä paloivat selittämätöntä uhkaa.\n\n\"Valitan, minun on tavattava isäni ... asioissa\", Niklas kumarsi\njäykästi ja poistui, nuoren rouvan peittäessä kiukkunsa kylmään,\nhämmästyneeseen naurahdukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyhyt kesäyö alkaa jo kaukaittain seljetä valjuksi, mutta sateettomaksi\naamuksi. Isä ja poika ovat pimeän kuuron istuneet asetuvassa ja\nkeskustelleet Satakunnan Daavidin asettumisesta Anian taloon\nvanhuudenpäivikseen.\n\nNyt he ovat parhaillaan soutamassa Aniannientä kohti.\n\nSatakunnan Daavid on ottanut raskaan huovinlakin päästään. Ja hän\ntuntee aivankuin riisuneensa koko olemuksensa alasti lähestyessään\nsyntymäkotiaan, jota hän ei ollut nähnyt siitä hetkestä asti, jolloin\nHenrik Hornin kartanonvouti oli sytyttänyt sen asuinrakennuksen ja hän,\nnuorukainen, oli huulet hädästä ammollaan, itkien ja kiroten, yrittänyt\nturhaan irti nihtirenkien käsistä pelastaakseen pirttiin palavan vanhan\ntaattonsa.\n\nNyt seisoi siellä uusi pirtti, joka sekin oli jo vuosikymmenien\nharmaannuttama. Ja se oli maineen ja kontuineen ottamassa hänet vastaan\nvanhoille tanhuvilleen.\n\nSiinä vihan liekissä, jota hän oli kantanut tuon tuhoyön jälkeen\nrinnassaan, oli ollut aina jotain palavan ruumiin ellottavaa katkua. Se\noli siittänyt häneen vihan ja inhon isoisia vastaan.\n\nHän näki näkemällä mitattomat, tulipaloiset taipaleet, joilla hän oli\nkaraissut kostajanmiekkansa viattomain ja viallisten veressä, kapinan\nliekin kärventäessä sammumattomana hänen omaa rintaansa. Ja nyt -- mitä\ntuo kaikki, viha, tuska, hurja voitonnauru, heimonpetturin häpeä ja\nvääryyden kirvelevä kirous, mitä se oli ollut?\n\nSehän oli nyt ... tässä kosteassa aamuhämärässä hänen oman itsensä\ntuhkaksi palanut vainaja. Ja hän itse -- avorintaisessa rohdinpaidassa\nviilekkeellä olan yli kiinnitetyissä haalean sinerviksi sinttyneissä\nhousuissa ja paljasjaloin noilla vilpeillä pientareilla juokseva poika.\n\nTuo talo, sen pisaroitsevat rantapajut, sen rantamalla pehmeässä\nhämärässä uiskentelevat saaret, Aavesaari tuossa, lähinnä rantaa, ja\nnuo tuolla kauempana, Sorvanselällä -- ne ovat pysyneet yhtä viattomina\nja nuorina kuin hän oli ollut silloin ... omassa aamussaan.\n\nNiklaan soutaessa hän oli koko matkan vain hymähdellyt, joskus ääneensä\nnaurahtanut ja vetänyt kämmenellään rantoja myöten, aivankuin olisi\nkahmaissut ne kainaloonsa, mukaansa tai suoraan ryntäitään vasten\npainanut.\n\nJa hänen vuosikymmeniä pitkä vihansa? Sehän oli riisuutunut jollain\ntavalla hänen huomaamattaan. Se ei painanut häntä tällä hetkellä --\nyhtä vähän kuin asetupaan jätetty nihtikölteri ja miekka. Oliko se siis\nollut, tuo viha vääryyttä vastaan, mitätöntä ja turhaa?\n\n\"Kuule, Niklas\", hän alkoi puhua lähestyttäessä Anianniemen\nlahdenpohjukkaa, jonka yläpuolella heijaili sumuttarien laahuksia,\n\"taisin sinulle kerran sanoakin, että elämäni suurin onnettomuus on\nollut loppumaton vihani vääryyttä vastaan. Tarkoitan ... minulla ei ole\nollut siinä suhteessa kykyä unohtaa mitään...\"\n\n\"Niinpä puhuit, isä, Kemijoen penkereellä kerran ryöstäessäsi oman\npoikasi Vienaan\", hymähti Niklas.\n\n\"Merkillistä\", jatkoi isä, \"nyt en osaa enää ajatella samalla tapaa.\nIlman tuota päästämätöntä vaivaa, luulen, minun selkärangastani olisi\nehkäpä sittenkin puuttunut sen parhain teräs tai oikeammin ... sehän se\non taitanutkin viedä minut tekoihin, joita tänäkin hetkenä muistelen\npuhtaalla mielellä.\"\n\n\"Myöskinkö sitä, että palvelit Vienassa Novgorodin palkkarenkejä --\nomiasi vastaan?\"\n\n\"Niin, lienen ollut joskus katkera siitäkin 'häpeästä'. Mutta mihin\nse vei minut? Ainoaan suureen ajatukseeni, mikä minulla on ollut koko\nelämässäni -- vienalaisten ja Pohjolan suomalaiskansan yhtymiseen\nNovgorodia ja Moskovaa vastaan. Sen piti kai senkin tapahtua\njuuri sillä tavalla, jotta minulla, joka en koskaan ole osannut\nryöstösaalistani säilytellä, olisi sinulle jotain perintöä\", hän\nhymähteli lopuksi ilomielisessä itseivassa.\n\nMutta Niklaalle oli tullut kasvoihin tuskan ilmeitä. \"Isä\", hän\nhuudahti, \"minusta on alkanut tuntua, etten saa siinä ajatuksessa\nmitään aikaan, aivankuin olisin jollakin tavalla luotu taistelemaan,\nmutta en lyömään ratkaisevaa loppuiskua...\"\n\n\"Sitä älä sure, iso mies, se on elämän laki eikä yksin sinun osasi.\nSinun on vain taisteltava eikä muuta.\"\n\nVene oli juuri kääntymässä rantaan, kun Niklaan aironlappeet\npysähtyivät ilmaan ja hän jäi tuijottamaan hämmästyneen näköisenä\noikealle, Aavesaaren rantojen leijailevaan sumuun.\n\nSumun keijavaiset kiersivät saaren rantaa ojennellen, kuolemaa\nitselleen toivotellen, pitkiä käsivarsiaan ja hulmuttaen hallavia\nsuortuviaan. Vedenpinnan vihertävän kellervä kuulto niiden alla paistoi\nsuurena silmänä. Haamut olivat sitä pakenemassa tyhjään avaruuteen. Ja\nne haamivat ilmaa yhä epätoivoisempina.\n\nMutta yksi niistä seisoi kellervissä laahuksissa. Ja se seisoi\nainoatakaan liikettä tekemättä, aivankuin martaitten kuningatar, joka\njohti vaivattujen henkien toivotonta tanssia.\n\nSiihen näkyyn oli juuttunut Niklaan katse. Tuo olento ei voinut olla\nusvaa. Se katsoi häneen, tuijotti hievahtamatta. Hän oli melkeinpä\ntuntevinaan kasvoillaan sen ärsyttävän pilkallisen hymyn, joka oli\njäänyt hänen mieleensä Laukon vaakunasalista. Ja tuollahan oli sen\ntumma vene kokastettuna rantakalliolle!\n\nSanaa sanomatta soutaja vetäisi veneen loitommalle saaren\nniemekkeeseen. \"Mene edeltäpäin, tulen kohta\", hän tokaisi isälleen\nnoustessaan rantakiville. Ja Satakunnan Daavid käänsi melan vetäisyllä\nveneen poikkipuolin kapeata salmea.\n\n\"Tulittehan kuitenkin, kovakorvainen kavaljeerini!\" huudahti Kaarina\nMört Niklaan astuessa tiheiköstä hietikkopälveä kohti. \"En saanut\nnähkääs unta ja...\"\n\n\"No, ja ... mitä ovat Viikin neito ja Lauritsa-pappi teille\nhaastelleet ... haudastansa?\"\n\n\"Ehkäpä sitä\", Kaarina-rouva tuijotti kulmalliset tiiviinä heleytyvään\nhiekkaan, \"että vain sellaiseen rakkauteen kuin heidän on syytä uskoa\".\n\n\"Mihin jäi kilpakosijani, Knuut Posse?\" kysäisi Niklas äänessä\näkkinäistä syytöstä.\n\n\"Jäi? Ei ainakaan huokailemaan! Hänhän kosiskelee kuulema menestyksellä\njalosukuista Birgitta Sturea aviokseen, joka on tuopa hänelle sekä\nlinnaläänejä että arvoa ja valtaa.\n\n\"Ja nythän hän on kaiken lisäksi sankari! Sai näetsen uuden haavansa\nitsensä Kristian-kuninkaan kädestä Brunke-vuorella.\"\n\n\"Ja miksi sitten te...?\" Niklaan ääni oli terästyä yhä syyttävämmäksi.\nMutta se katkesi kuin liiaksi jännitetty säilä.\n\n\"Avioonko -- suolaporvarin kanssa? Ehkäpä siksi, että kuulin teidän\nvalloittaneen jalosukuisen Ingeborg Hannuntyttären käden joillain\neskelinmarkkinoilla, Korsholmassa -- minun entisessä linnassani.\nTehän naitte kaikki, hyvät herrat, linnoja ja muurinsakaroita, mutta\nsuolaporvarit ostavat rehellisellä rahalla vanhuudeneliksiiriä.\"\n\n\"Lopettakaa. Te itse käskitte minut luotanne. Luulen, että olisin\nuhrannut muinaiset rakkaudet ja säälit, jos...\"\n\n\"Luulette? Juuri niin! Mutta minä en halua luulotella. Tahdon rakastaa\nja uskoa. Juuri tuolla tavalla kuin nuo onnelliset tuon paaden alla --\nrakastaa ja kuolla. Siihen saakka on suolalästi ja -tynnyri vähemmän\nalentavaa kuin haaveilla ... mereen uponneista linnoista.\"\n\nNiklas katsoi tuska ja ihmetys silmissään tuota naista, joka oli\narvaamaton jokaisessa sanassaan ja teossaan. Hänhän oli kuin\ntimanttikoru, joka oli kuitenkin joka hetki särkymäisillään omaan\nhaurauteensa. Elämän mestariseppä oli jollakin tavalla ollut huolimaton\nsitä takoessaan. Johonkin, syvälle hän oli jättänyt tuohon jalokiveen\nsärön, joka riisti siltä tyynen, ehjän kauneuden.\n\nMutta tällaisenaan, juuri tuollaisenaanhan, välähti yhä tuskallisempi\najatus miehen mieleen, tuo nainen oli ihmeellisin ja ihanin! Orpo parka\nja kuninkaantytär! Sellaisenahan hän oli liekehtinyt eräänä myrskyisenä\njuhannusyönä -- huikaisevana virvaliekkinä surullisen suon rannalla.\n\nSyvä raskas onnettomuuden tunto tunkeutui Niklaan sydämeen. Miten\nolikaan ihmiselämä, ja ennen muuta sen haurain ja kallein onni --\nrakkaus, sokeitten sattumien varassa!\n\nNiin, sokea ... ylpeydessään, katkeruuksissaan, ehkäpä oikuissaankin\nsokea oli ollut tuo nainen. Ja mitäpä hän, Niklas Kurki, oli itse\nollut muuta kuin sokkojen sokko, sinä yönä syntyneen rakkautensa ja\nhaudasta nousseen muinaisen rakastettunsa välillä. Milläpä hän olisi\nkyennyt silloin ymmärtämään, eräänä lyhyenä, kuohahtavana yönä, että\nsynnyntärakkaus oli jo muuttunut haleaksi muistoksi, jolla ei enää\nollut lupa nousta manalasta elävien ilmoille!\n\nMiehen teki mieli itkeä ja nauraa. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut.\nAinoastaan kurkku korahti toivotonta tuskaa. Tässä ei ollut enää mitään\nsijaa selityksillä tai voivotuksilla. Yksinpä katkerat purkaukset,\nsyytökset ja kiroukset -- ne mykkenivät. Ja jos ne huusivat vaikka\nämyrillä, ei kukaan voinut niitä kuulla. Sillä ne olivat suunnattoman\npaaden alla. Getsemanen verihien kautta! He olivat itse sen alla. Eikä\nsitä voitu enää kummankaan voimalla liikahduttaa kynnenmustukaisen\nvertaa...\n\nVain pari sanaa hän jaksoi tunkea kuuluviin: \"Emmekö enää koskaan\ntapaa?\"\n\nKaarina oli kääntynyt katsomaan yhä kirkastuvalle ulapalle.\n\n\"Ehkäpä on meilläkin jossain kaukainen saari, jonne meidät kerran\nsaatetaan\", hän puhui puoliksi itsekseen.\n\n\"Haudattavaksi... paasien alle!\"\n\nNiklaan tuska ajoihe ilmoille niin raskaana, että Kaarina lähestyi\nhäntä pari askelta.\n\n\"Olkoonpa niinkin\", hän sanoi, \"suuren hädän hetkellä, kun manalan\nElias-ukko kaivaa meidän molempien hautaa, silloin minä tulen, tulen!\nUskotko?\"\n\nJa hän lähestyi, painautui Niklaan puoleen ja suuteli läheisesti,\nhitaasti, aivankuin heidän yhteisen kohtalonsa rikkumattomaksi\nsinetiksi.\n\nMutta irtauduttuaan ja kiirehdittyään pakenevin askelin veneelleen hän\nkykeni taaskin ilakoimaan oikkuilevana prinsessana: \"Ja sitä ennen --\nsaan kai toki kutsun Ingeborg Hannuntyttären häihin!\"\n\nJa taaskin. Viimeisissä sanoissaan hänen äänensä särkyi samanlaiseksi\nkuin on joskus keuhkotautisella naisella, hauraaksi ja liikuttavaksi.\n\nHetken kuluttua iskivät aironlappeet vettä kiireisen tarmokkaasti.\nMutta hetken vain. Pian ne välkkyivät aamussa kajavan siipinä, joista\npisaroi hitaasti raskaita pirasoita, kunnes vene vihdoin alkoi edetä\ntasaista kulkuaan yli Säijänselän Laukkoa kohti.\n\n\n\n\n14.\n\nSAMOJEETAREITTEN MAAHAN.\n\n\nSeuraavassa elokuussa kyntää taaskin kerran \"Matti Kurki\" Pohjanlahtea\nraikkaan aamutuulen loiskautellessa tyyrpuurin puolella, Reposaaren\nriutoilla ja kareilla, laiskanpuoleisesti kuohahtelevia vaahtolaikkoja.\n\nLukuunottamatta Eerik Aapraminpoikaa, joka seisoo vanhan tapansa mukaan\nruorissa ja etumaston varpeissa kiikkuvaa kokkapoikaa, ei kannella näy\nketään muuta kuin Kurkelan Aunis-emäntä.\n\nHän istuu peräkannen köysikasalla. Asennosta päättäen luulisi hänen\nkuulostelevan aaltojen tasaista loisketta laivan laitalankkuja vasten.\nMutta hänen hymynsä näyttää olevan sellaista viisasta ja salaperäistä\niloa täynnä, ettei se voi olla pelkkää tuulentuomaa.\n\nKurkelan emäntä on yhäkin muuttunut uskonhurmioisen toivioretkensä\najoilta. Ylimaallisen, kalpean haaveen sijasta on noussut hänen\nkasvoilleen nuorta raikkautta kuin aamukastetta silkkiselle\nnurmennukalle. Maallisen sinisiksi ovat syventyneet hänen haleat\nsilmänsä. Ja tuo hänen suumalossaan parhaillaan viipyvä salaperäinen\nilo oli syntynyt juuri äsken -- hänen muistaessaan ankaraa puolisoaan,\njoka vielä nukkuu alhaalla kajuutassa. Sillä tavalla hän ei ollut\nvielä koskaan rohjennut hymyillä unissaankaan miestään ja herraansa\najatellessaan. Hän on tällä hetkellä täynnä rohkeita ajatuksia, kuten\nainakin ihminen, joka on kestänyt suuren kilvoituksen ja tietää\nvoittaneensa.\n\nNaisen elämä ei siis alakaan läheskään aina ensimmäisestä hääyöstä. Se\nvoi joskus myöhästyä, kuten hänelläkin. Mutta sitäkö hän enää huolisi\nsurra!\n\nPyhän Neitsyen synnitön sikiäminen oli todella tapahtunut, hän\njatkaa yhä yltiöpäisempää ajatusta, niin että hän on itsekin\npelästymäisillään. Se on tapahtunut hänelle, juuri hänelle,\nennenmuinoin niin kurjalle ja mitättömälle naiselle. Ja se tapahtui\nHattulan kirkon ihmeitä tekevän Neitsyen alttarilla.\n\nAunis-emäntä nousee ja jää nojailemaan kajuutan tuulenpuoleiselle\nseinustalle.\n\nOlihan se, Herra nähköön, melkein kuin pyhän pilkkaa, että hänen\nankarassa herrassaan ja puolisossaan on nyt jotain -- vanhanpuoleisesta\npuuseppä Joosefista!\n\nHän ei voi taaskaan olla itsekseen naurahtamatta. Hän oli ollut ja\noli vieläkin ikäänkuin salaliitossa Neitsyt Maarian kanssa tuota\nmiestä vastaan. Ja häneen oli tullut, pyhä Anna, äitien äiti, hyvästi\nsiunatkoon, jotain suloisen petollista Eevaa, joka tiesi ja taisi\npaljon enemmän kuin yksivakainen ja -- niin peloitta van hurskas\nAatami... Oli aivankuin omatunto olisi kovistellut häntä tällaisesta\najatuksesta. Mutta ei hän taaskaan osannut olla naurahtamatta samaan\ntapaan kuin oli kerran tehnyt vanhahko Saara-emäntä vielä vanhemmalle\nAaprahamilleen.\n\nMerituuli ja painavat aallot panevat hänet vetämään henkeä rinnan\ntäydeltä. Miten helppo onkaan olla hyvä, kun uskaltaa sitä olla,\nhän on huudahtamaisillaan. Mitäpä hän enää pelkäisi! Jo Hattulan\nkirkossa oli pyhä ihme loihtinut hänen hyljätyn ja marron kohtunsa\nhedelmälliseksi. Ja juuri sen vuoksi oli Henrik ottanut hänet jälleen\npuolisokseen -- onnellisina viikkoina Harvialassa ja Niemenpäässä,\nhänen huomenlahjatilallaan.\n\nUudestaan ja uudestaan palaa hänen muistoonsa hänen rakkautensa\nmerkillinen toivioretki.\n\nHän kulkee heleänä iltapäivänä yksin pitkää niittypolkua Hattulan\nkirkon pääovea kohti. Päivä on viilentymässä. Mutta se on sittenkin\ntäynnä hehkua, jonka keskellä hänen päänsä lepää ikäänkuin taivaallisen\nNeitsyen hehkeässä helmassa. Yhtäkään perhosta ei ole lentelemässä\nniittyjen yllä. Mutta kuuma heinikko ja värisevä ilma sirisee ja\nkuhisee salaperäistä elämää.\n\nHän on pitkästä matkasta ja monen päivän paastosta horjahtamaisillaan\nmaahan. Eikä edes hänen oma suruperhosensa ole hänelle ilmestynyt.\nMistä, mistä, mistä löytää edes suvi-Maariainen sen perhosen tehdäkseen\npelastavan ihmeensä, poukahuttelevat polun viereltä nuijapäiset sirkat\npieniä jumalattomia kysymyksiään.\n\nMutta vaeltaja ei suostu niitä ajattelemaan. Hänen täytyy päästä\nmatkansa määrään. Ja hän kulkee vihdoin kotoisen kirkon keskikäytävää\npolvistuen tyttöaikojensa Neitsyen-kuvan eteen.\n\nPitkään, pitkään hän rukoilee hartaasti ja palavasti. Seinien ja\npilareitten tutut kuvat, krusifiksia kantava Fransiskus, pyhä\nMagdaleena, joka valkeassa hunnussaan kumartaa ruskeapaitaista\nKiesusta, Ursula ja Barbara, kaikki nuo häipyvät hänen silmistään. Hän\ntuntee vain olevansa herkässä unessa kuin avuton ja heikko, mutta vireä\nlinnunpoikanen pesässään.\n\nVihdoin hän omaksi kummakseen havahtuu. Valo, joka on\nilmestynyt väristen Maarian-kuvan vaiheille, ei ole enää pelkkää\nauringonpaistetta. Se on muuttunut suureksi lempeäksi silmäksi, joka\ntulvii taivaallista armoa.\n\nJa se valo alkaa liihoitella. Se eroaa pienenä, kynttilänvalon\ntapaisena, mutta hehkuvan punaisena valoläikkänä Neitsyen-kuvan\npurppuraisesta viitasta. Vähitellen se siirtyy seinämälle, johon on\nmaalattu kuva Ristin pystyttämisestä.\n\nJulmat rautapukuiset sotamiehet kiskovat köysillä pystyyn kallellaan\nolevaa ristiä, jolle Natsarealaisen pitkä, laiha ruumis on naulittu.\n\nRukoilijatar seuraa hellittämättä tuon purppuraisen liekin\netenemistä Ristiinnaulittua kohti. Hän tietää, ettei kuvassa vuoda\nverenpisaraakaan Kristuksen jaloista, käsistä tai rinnasta.\n\nMutta nyt, juuri nyt avautuu verentumma haava piinatun kylkeen. Ja\nsiihen uppoaa purppurainen lintu siunaaman hetkeksi kuin sammuttaakseen\ntulenpolttavat tuskansa.\n\nSamassa se on lentämässä takaisin. Mutta nyt on sen heleä väri\nmuuttunut tummaksi, samanväriseksi kuin on raskas viini syvässä\nmaljassa, kuin ehtoolliskalkissa Jumalanpojan veri.\n\nJa tämä uusi valo kiitää kohti Maarian-kuvan kuningatar-kruunua, joka\nsäihkyy keltaista kultaa. Se kiertää pyhän säteikön. Lentää Neitsyen\nkäsivarrella nukkuvan Pojan ohimolle ja lehahtaa taas siitäkin\nilmoille. Ja katso -- siinä on hänen oma suruperhosensa, joka nyt\nlentää keltapäärmeisin siivin Neitsyen pyhälle kämmenelle.\n\nJa se hukkuu sinne, häipyy olemattomiin. Hänen Neitsyensä on sen\nsurmannut. Ja samassa hän, rukoilijatar, tuntee huumaavan vavistuksen\nsydänalassaan, kohdussaan.\n\nNiin hän nousee uudestisyntyneenä. Hän tietää olevansa hedelmällinen\nnainen.\n\nVielä nytkin muistelijan käsi hamuilee sydänalaa. Hänen rintansa ovat\nkipeät, kovat ja raskaat. Mitäpä hänen enää tarvitsisi pelätä! Ei\nainakaan omaa puolisoaan, jonka ennen niin julmissa silmissä on ollut\naamuisin hämmästelevää kiitollisuutta.\n\nKeulakajuutan ovi levähtää auki. Jaakon ja vanhan Voikkaalan ärisevät\näänet sekaantuvat tasaiseen tuuleen. He nousevat keskilaivasta tikkaita\nmyöten peräkannelle, Jaakko-herralla soma viinitynnyri kainalossa.\nSukulaismiehet ovat viettäneet pitkiä juhlia, ja Voikkaala jyskyttää\nkajuutan kattoa herättääkseen sukulaismiehen aamujuomalle.\n\n\"Harvoin sitä näinkään sattuu, että mies ryyppää häitänsä vasta\nparikymmentä vuotta vihille menosta\", hän selittelee silmää iskien\nAunis-emännälle, sillä ovathan he toki huomanneet mille tolalle ovat\nkääntyneet puolisoitten asiat.\n\n\"Vai lorua, sinä tupelkaini!\" jatkaa Jaakko jotain aikaisempaa\ntarinaansa Voikkaalalle. \"Häitä olen viettänyt samojeetareitten\nkanssa, usko tai et...\" \"Häistäpä häihin ja näistäpä näihin!\" hohottaa\nVoikkaala huolettomasti laskien jo köysikasalla viiniä kannuunsa.\n\n\"Hoi, sulhaspoika!\" hoilaa samassa Jaakko havaitessaan Niklaan\nnojaamassa etumaston köysistöön, \"tule todistamaan enomiehesi memuaarit\ntälle kemijärveläiselle haasiariu'ulle!\"\n\n\"Kyllähän sen muistat, Voikkaala\", hän jatkaa Niklaan noustua\nperäkannen porraspäähän, \"että sinun ja Henrikin tapellessa Vienassa\nminä olin nuorena pokkona ukkojen kanssa Näätämövuonolla lotaturskan\nkimpussa. Ja siellä se sitten sattui... Noova-Selman lemmenreissu!\nTäkykalan näätsen kaikotessa selkävesille minä karjaisin miehille\nsiunatussa humalassa: 'Samojeetareitten maahan!' Ja luuletkos, ettei\ntuulenakka sitä kuullut? Se nosti satakertaiset hameensa ja lennätti\nmeidät milloin syrjäväärää, milloin nokka edellä Karanmeren synkille\nrajoille, kunnes paiskasi Noova-Selman kaksoissisarusten hyisiin\nhelmoihin -- pilvenkorkuisten kallioitten juurelle. Aluksi ei rannalla\nnähty tuonpituista elävää luojanluomaa muuta kuin paksuhäntäisiä\nnapakettuja syöskentelemässä hylkeenraatoja, linnunlantaa ja\nkenkärajoja...\"\n\n\"Kenkärajoja!\" remahti Voikkaala, \"Kas, kun eivät omia\nkarvatallukoitaan!\"\n\n\"Kenkärajoja, sanon, ja punankirjavia sukkarihmoja, jotta...\"\n\nAunis-emäntäkin oli helähtänyt nauramaan. \"Se meidän Jaakko, se vasta\nosaa valehen viedä ja toisen tuoda!\"\n\n\"Osaa? No, tottakai siitä osasi hullukin hoksata, että naisenpuolia\noli silläkin saarella. Ja me pojat urettiin sinnemmäksi, kunnes tuli\nkotakyliä vastaan...\"\n\nHenrik oli astunut kajuutan ovesta. Aunis-emäntä on lähestynyt ja\nottaa häntä hartioista molemmin käsin jääden katsomaan miestä tämän\nunensikkaraisiin silmiin. Ja hän naurahti taaskin omaa salaperäistä\niloaan, sillä Henrikin katseessa oli yhä huvittavaa ymmälläoloa.\n\n\"Sillä tavalla kun mekastavat, nämä samojeettilaiset, että...\", hän\ntokaisee muka kärttyisenä hyväillen samalla avuttomana riippuvaa\noikeata käsivartta.\n\n\"No, ka, mekastakoot, eivätpähän toki laivaa upota\", hymähtää Henrik\njääden kuulemaan Jaakon hullupäistä tarinanpitoa.\n\n\"Saapas tästä\", tokaisi Voikkaala ojentaen kannuaan, \"otapas sinäkin,\nHenrik, tätä hampahattoman ruokaa. Jaakolla on emävalehia särpimeksi,\nhe-he.\"\n\n\"Huittisten Kaijan kautta, sanon minä!\" oli Jaakko suuttuvinaan.\n\"Siellä niitä oli, samojeetareita, kotakylässä. Multalattioilla olla\njorasivat ilkosen alasti.\"\n\n\"Ho-hoo, tietenkin apposen alasti, kun vävypoika tuli taloon!\"\n\n\"No, totta jumaliste, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä\nalahalla. Mutta somia olivat ja tylleröisiä, kun eivät muuta tehneet\nkuin söivät linnunmunia ja poronkuuta ja haahkanuntuvilla makasivat,\njotta...\"\n\n\"Tekivätkö hyvinkin sijaa vierelleen, vai...?\"\n\n\"No koira syököön, ne ne vasta tuppasivat vierustelemaan. Mutta tulikos\nsiitä mitä? Ei niin hyppysen hyvää. Se on näätsen siinä maassa sillä\ntavalla, että ne napaketun hyväkkäät eivät anna miehelle rakastelun\nrauhaa. Oikasepas takakonttisi! Mitäs tapahtuu? Siinä samassa jo on\nnaalikettujen parvi repimässä kattolouteita ja kurkistelemassa tylpällä\nkuonollaan räppänästä. Ja yritäpäs sittenkin rojauttaa makuulle.\nJo taas ... sitäkin kummempia! Alkaa kuulua, jos horteeseen asti\npääset, karvatallujen tassutusta. Ja kohta pureksii napakettu miehen\nkengänpohjia hyvällä ruokahalulla. Ja mitäs sitten, jos potkaiset\nniitä sinnemmäksi, reiteen tarrautuvat, jolleivät havuksiin. Ja mitäs\nsiinä sitten teit? Ei, pojat, mammanpoikina sieltä palattiin ja ryysyt\npurjeina.\"\n\n\"Äläs, myrskykö se sillä tavalla...?\"\n\n\"Ei sinne päinkään! Ketunjeevelit, ne ne olivat syöneet enemmät\nkuin puolet purjekankaasta, jotta soutamalla palattiin suunnattomat\ntaipaleet. Mutta ruskeat pipanat, samojeetarit, jäivät rannalle\nitkemään tuonkokoisia itkunkarpaloita. Ja ruttolinnut ja hukkuneitten\nneitseitten haamut, meriruusut, joilla on vahankalpeilla poskilla\ntulenpalava läikkä, pitivät sen peevelin peliä rantamyrskyjen\nlaitamilla, niin että vieläkin kaikuu joskus öisin korvissani\nmeriraukkojen valitus.\"\n\nJaakon tarinoita oli jatkua loppumattomiin, kunnes Henrik tokaisi\nleppoisasti. \"Kohtapuoliin, pojat, on tämä juhla lopetettava.\nMeidän on poikettava Korsholmaan Hannu-ritarin puheille sopiaksemme\nIngeborg-neidon ja Niklaan häistä. Ne on saatava aikaan ennen\nsyysmyrskyjä.\"\n\nMutta Niklas oli samassa noussut paikaltaan. \"Ei käännetä ruoria\nKorsholman kohdalla\", hän tokaisi jyrkästi.\n\n\"Ja miksi ei?\" kysyy Henrik. \"Aiotuista häistä ei tule mitään.\"\n\"Tietänet, Niklas\", Henrik puhuu yhä suopealla äänellä, \"ettemme\nme Kurkelaiset voi rikkoa annettua sanaa, peruutua puhutuista\nhuomenlahjoista ja muista sopimuksista\".\n\n\"Minun elämäni on muuttunut ... eräillä Aavesaarilla\", Niklas puhuu\npuoliksi itsekseen tuijottaen kaukoulapalle. \"En halua mitään avioita\nenkä liittoja. Minkä teen, teen omin päin ja yksin\", hän vastaa\nHenrikille silmästä silmään.\n\n\"Ruttoko sinuun nyt on taas mennyt?\" puhuu Henrik ihmeissään. \"Rutto?\nSanonko ma!\" huudahti Voikkaala. \"Liika oppi, saksanoppi, sanon minä!\nOnko se nyt laitaa, että iso mies pannaan vuosikausiksi latinapenkille\nja laskukirjan kimppuun? Sekoohan siinä rehellinen miekkamies\nvähemmästäkin. Kieroa käveryyttä ja öykkäriyttä sieltä toivat Matti\nja Iivarikin tuliaisikseen. Ja tämä mies -- pelkkää hounailua! Eikä\nole entiselleen tullut. Ruttoa se on, miekkani kautta -- opin ja\nviisastelun ruttoa! Ei muuta kuin housut pois ja vahanaamaisten\nmustakaapujen hameet sijalle! Siinä se on koko rutto.\"\n\n\"Olkoonpa rutto tai räähkä\", Niklas jatkaa yhä raskaammin äänenpainoin,\n\"siinä pysyn, minkä sanoin\".\n\n\"Pysyt?\" jyrkkeni Henrik. \"Mutta vastaatko siitä, että jäämme seisomaan\nyksin yhä ylpistyvää Solovetsia ja Vienaa vastaan? Ja muistatko\nmyöskin sen, että mitä enemmän vahvistuu Sturein ruotsalaiskiihkoinen\nvalta, sitä hanakammin Tukholman lähettämät voudit käyvät oikeuksiemme\nkimppuun omissa kauppakunnissamme, jollei meillä ole liittolaista\nmyöskin sen puolen herroja vastaan?\"\n\n\"Oikea liittolaisemme on Akselinpojissa, Viipurin nousevissa muureissa\nja koko tämänpuolisen Karjalan ja Savon nousussa samaan rintamaan\nmeidän kanssamme eikä liitoissa pikkuherrojen kanssa.\" Sanat näyttivät\nsattuneen lujasti Henrikkiin. Vetäen kämmenellään leukaperiä pitkin hän\nkysyi aikaillen: \"Mitä sitten aiot?\"\n\n\"Voikkaala oli sikäli oikeassa, että Saksasta palattuamme on meillä\nollut joka puolella seinä vastassa. Emme ole saaneet aikaan tuon\ntaivaallista! Ja syy on ollut suurimmalta osaltaan minussa...\"\n\nNiklaan käsi oli mennyt vaistomaisesti povelle, aivankuin hän sieltä\nolisi hakenut onnettominta kaikista syistä. Hänen äänensä vaimeni\nhetkeksi. Ja hänen sanansa särkyivät jonnekin merelle päin, toisille\nmelkein kuulumattomiksi.\n\n\"Lienen hukannut liian paljon aikaa ratsastuksiin vainajien keralla\nja ... Aavesaarilla\", hän puhui vaieten hetkeksi kokonaan. \"Mutta nyt\ntiedän oman osani\", hänen kasvonsa lujittuivat taas ja kääntyivät kohti\nHenrikkiä, \"se on in nomine Domini, tämä miekka ja taistelu. Voitan tai\ntappaan, elän tai kuolen, mutta mitään muuta osaa minulla ei ole eikä\nole ehkä koskaan oleva...\"\n\n\"Kuulitteko, miehet, se saarnaa, saarnaa vain kuin haarapussimunkki\nTurun laiturilla!\" todisteli Voikkaala äskeisiä väitteitään.\n\n\"Älä sinä marise siinä, Voikkaala, omia luuvaloisia koipiasi\", alkoi\nJaakko, \"se poika kyllä purjehtii vaikka samojeetareitten maahan, kun\nkerran pahan pään päällensä ottaa\".\n\n\"Niinpä niin, Voikkaala\", sanoi Niklas, \"jos vastaat siitä, että\nIivari-poikasi tuo parisen sataa kemijärveläistä Rovaniemelle ensi\nkevättalvella, sanokaamme maaliskuun Maariaksi, niin minä olen siellä\nmetsäpirkkoineni ja matka Jäämerelle alkaa\".\n\nHämmästyneitä huudahduksia ja kysymyksiä alkoi tulla miesten suista.\nYksinpä Henrik löi ylpistyen reiteensä. Mutta samassa siristyivät\nmyöskin silmät ja huulet tiivistyivät epäillen. Puhuihan tuo mies\nsittenkin mahdottomia. Mitä saatettiin tehdä siellä päin ilman\nsotahaaksia? \"Lotaturskaako aiot pyytämään -- sotajoukolla?\" hän\nkysäisee.\n\n\"Tiedät itse, että Solovetsin ja Kannanlahden laivasto on jo monena\nvuotena purjehtinut rannikkoa pitkin Näätämövuonoon saakka ja että\nrantakylät on toinen toisensa jälkeen käännetty ryssänuskoon. Komolakit\nkastavat ja Novgorodin kaupparengit vaihtavat tavaraa tai johtavat\nkalastusta kesäkaudet alusta loppuun. No, minä ryöstän äkkinäisin\npartioin nuo laivat lahtien poukamista, purjehdin niillä Kuolanniemen\nympäri ja yllätän Solovetsin sipulitornit pohjoisesta käsin...\"\n\n\"Piru vieköön, sanon minä, Mikkelin viinat ja rokka!\" huusi Jaakko,\n\"siinä se vasta on temppujen temppu!\"\n\n\"No, vaikka autuus menisi\", Voikkaala ällisteli, \"eipä ole, lempo\nsoikoon, tuollaiset miehet irti muuta kuin köysien puutteessa.\nMutta komiata se on, komiata! Melkein kuin ennenmuinoin meidän\nkoskenlaskumme, Henrik, Nuorttijoen latvoilla.\"\n\n\"Rohkeita aiot, poika, kuten päällikön tulee\", puhui Henrik. \"En pidä\nretkeä mahdottomana. Ainakin saatat kaapata runsaat saaliit tavaraa\nja miestä. Joka tapauksessa häiritset Solovetsin valtaa rannikolla.\nMutta viiden haavan kautta! Millä tavalla estää tämä vainoretki sinua\ntoteuttamasta naimasopimustamme Korsholman Hannu-herran kanssa? Ei\nvara venettä kaada. Ja sitäpaitsi\", Henrikin otsa kurtistui painaviin\nuurteisiin, \"Suensaaren Kurkela tarvitsee perillisiä, miehenpuolia...\"\n\n\"Totta, lanko\", Voikkaala puhui, \"ei ole lupa siementä säkissä\nsäilytellä parhaaseen kylvöaikaan, varsinkin kun tämän Jaakko-pohatan\nsukupolvesta ei taida muuta nousta kuin suolaporvareita ja\nnappiherroja\".\n\nNiklas oli kääntynyt Henrikkiin päin. He katsoivat hetken hievahtamatta\ntoisiaan. Aunis-emäntä yritti lähestyä puolisoansa. Mutta tämä näytti\nseisovan liikkumattomana kalliopahtana. Hän oli aivankuin palannut\nentiseen peloittavaan olomuotoonsa, suvun päämieheksi, jonka jokainen\nsilmänluonti ja sana oli järkkymätön laki. Aunis jäi seisomaan\nepätietoisena hänen olkansa taakse.\n\n\"Mikä estäneekin\", sanoi Niklas, \"se on yksinomaan minun asiani\".\nJa samassa hän kuohahti melkein kuin joskus ennen nuorukaisena,\nkapinallisina aikoinaan. \"Joka tapauksessa pane se mieleesi, härkäpää,\netten ole enää pilttuussa kasvateltava orivarsa!\" hän huudahti.\n\n\"Ehkäpä et. Mutta muista myös, ettei ole tällaisten härkäpäitten tapana\nammua vasikkain perässä. Entä jos kiellän sinulta miehet, aseet ja\nretket?\"\n\n\"Saanen kai siinä tapauksessa\", Niklaan kasvoilla värehti katkeraa\nivaa, \"painua Marrasjärven kalasaunoille -- pyytelemään rosukalaa?\nSaapahan silloin ryssänvalta vapaasti riehua Lapinrannalla, kunnes\ntulvii Patsjokea myöten Inarille saakka.\"\n\nHenrikin kasvot tummenivat hitaasti. Otsan vako synkkeni, nenänkyömy\nkohosi uhkaavasti. Vaivainen käsi liikahti pari kertaa, aivankuin sen\nnyrkki olisi halunnut nousta ruhjovaan iskuun.\n\nJaakon viinikannu oli pysähtynyt polvien väliin ja miehen suu jäi\npelkästä pelästyksestä ammolleen. Samassa hän oli jo kohottamassa\navuttomana kättään. Joko taas, vieläkö kerran oli syttyvä suvun kesken\nvihan tulipalo? Se oli estettävä, Ristin nimessä! Ja hän haki jo jotain\nleikkisanaa lievittääkseen miesten mieliä. \"No, mutta hyvät miehet\",\nhän yrittää, \"ajallansahan se on aidanpanokin ja...\"\n\nMutta hän ei ennätä sen enempää. Henrikin veltto käsi nousee, se nousee\nkuin kuolleen käsi haudasta luonnottoman voiman nostamana. Niklas ei\nole nähnyt noita kasvoja tuon hirveämpinä koskaan, ei edes Taivaskeron\ntaistelussa miehen kostaessa häpeäänsä Koll Gyrdinpojalle.\n\nNyrkki kohoaa parin tempauksen jälkeen. Se kohoo hitaasti ja\nhammasrivit karahtavat toisiaan vasten.\n\nAunis-emäntä on paennut loitommalle. Mutta kun hän näkee Henrikin\nkasvot vihasta vääristyneinä, hän huudahtaa, juoksahtaa luo ja tarttuu\nkohoavaan käsivarteen, väkivaltaisen hellästi, huulten hymistessä\njotain salaperäistä, josta ei saa tarkkaa selkoa.\n\nMutta miehen puristunut nyrkki höltyy. Aunis painaa sitä kutsuvasti\nrintaansa vasten ja houkuttelee hänet loitommalle. Kajuutan\ntuulenpuolella hulmahtaa vaimon huntu iloisesti. Hänen kasvonsa\npainuvat puolison rintaa vasten. Ne kohoavat. Hän katsoo lujasti ja\nrohkeasti puolison silmiin ja puhuu melkein käskevästi: \"Sinun ei ole\ntarvis pyydellä muilta ... perillisiä taloon. Tulevan hankikannon\naikoina saat sen omasta takaa, jos huolinet...\" Auniksen käsi\noli kaulannut lujasti miehen niskaa. Ja samassa hän oli paennut\nnäkymättömiin, pujahtanut kajuutan ovesta. Ja mies seisoi yksin nojaten\nkajuutan seinään, aivankuin olisi saanut iskun vasten kasvojaan.\n\nVähitellen alkoivat hölmistyneet kasvot ilmehtiä joitakin ajatuksia.\nHänhän oli saanut kymmenkunta vuotta tottua ajatukseen, että hänen\navionsa oli oleva tyhjä ja toivoton. Kun hän oli Harvialassa ottanut\npuolisonsa vierelleen, oli se ollut ensi hetkinään jumalansakaan\nviihdyttämistä hyvyydellä. Hämmästyksekseen hän oli tuntenut vaimonsa\njollakin tavalla syntyneen uudestaan. Ehkä lie jotain kypsentymistä\niän mukana, hän oli yrittänyt arvella epäuskoisena, sillä syvälle\njuniutunut katkera ajatus ei ollut hevin hellittänyt.\n\nPäivät ja viikot olivat kuluneet. Ja hän oli saanut ruveta itsekin\nhämmästelemään itseään. Intohimot olivat ruvenneet hänessä tulvehtimaan\ntuoreena kevätmahlana, aivankuin nokitaudin tärvelemässä petäjässä\nolisi alkanut vuosien kuluttua uusi ja ihmeellinen kasvu. Ja hän oli\nnähnyt aamuisin emäntänsä katseesta nuoren naisen ilakointia. Eikä hän\nollut osannut muuta kuin ihmetellä tai pälyillä syrjään kuin mikäkin\narkalainen.\n\nSellaista se oli ollut. Mutta kertaakaan ei ollut hänen päähänsä\npälkähtänyt, että elämä vielä kerran saattoi heidän kohdaltaan avata\ntäyden runsaudensarvensa!\n\nJa nyt, nyt se oli tapahtunut... Sitä ei kyennyt edes käsittämään, ei\nvaikka olisi ajatuksissaan kahmaisemalla kahmaissut.\n\nOlipas tämä. Oli haukottava haukkomalla ilmaa, että sai edes kunnolla\nhenkeä vedetyksi.\n\nSuu oli jo vetäytymäisillään leveään nauruun. Mutta sitäkään ei oikein\nuskaltanut. Oli kuin jokin lentotauti, tuulennenä tai mikä tahansa\npiruntauti olisi ollut uhkaamassa tällaista luonnotonta onnea, näin\näkkinäistä ja yltäkylläistä.\n\nEi, se ei voinut olla, Herra nähköön, mahdollista! Johan hän oli\ntulemaisillaan höyrypäiseksi. Hänen täytyi kuin täytyikin pujahtaa kuin\nvarkain kajuutan ovesta alas. Mutta siellä se istui, hänen vaimonsa,\nvireänä ja tyytyväisenä kuin hyväkin matroona. Eikä muuta kuin\nnaurahteli hänen toistuvalle kysymykselleen: \"Oletko varma, sano?\"\n\nJa vaimo vain yltyi naurussaan ja lopulta tokaisi: \"Onpas siinä oikea\nisäntä parka Arkalasta, vai...?\"\n\nEi siihen osannut olla uskomatta.\n\nVäkevä voima levisi miehen jäseniin. Hän nousi rauhallisesti kajuutan\novelle ja silmäili ympärilleen.\n\nSiinä nuo yhä ällöttivät, sukulaismiehet, varovasti käännellen\nniskojaan ja syrjäkaria häneen päin tiirotellen.\n\nHenrik hymähti leveästi: \"No, Jaakko, täytäpä kannu minullekin. Liepä\ntässä sittenkin juotava, luulen ma, Niklaan sotaretken onneksi,\nnähkääs...\"\n\n\"No, johan ma ... samojeetareitten malja!\" remahti Jaakko.\n\n\"Ja autuas kun ei huku!\" oli Voikkaala hyppäämäisillään tasajalkaa\nluuvaloisilla koivillaan. Mutta kiraisi pahasti luupirun puraistessa\nkinttusuoneen.\n\nJa maljat juotiin. Miehet löivät hartaina kukin kannunsa kyljittäin\nsamaan rykelmään.\n\n\"Oikein sanottu, enomies\", Niklas löi Jaakkoa olalle, \"samojeetareitten\nmaahan! Onpa, koira syököön aika jo vähin vähennellä niitä ...\nnapakettuja, sentulen varkaita ja ryöstöläisiä.\"\n\nNiin olivat päässeet sukulaismiehet yltä hyvälle tuulelle. Ei tehnyt\nmieli edes Jaakolla loikurinlaskuun. Hän vain kuulosteli hereällä\nkorvalla aamupäivän yhä hullaantuvaa tuulta, joka jo kuohautteli\nidässä päin, Merikarvian rannikolla, luotojen ja karien monenmuotoisia\nrykelmiä.\n\n\n\n\n15.\n\nLANGENNUT ENKELI.\n\n\nSiitä se on jolkutellut, tupsukorva, ja jätellyt polulleen\nisokäpäläiset, kynnettömät jälkensä, jotta -- hiihtele minkä hiihtelet,\neivät kestä kintereesi kiistaa isonkissan kanssa.\n\nNiklas Kurki ja Luusuan isännät, Aapo ja Yrjänä, pysähtyvät huohottaen\njääden tuijottamaan ilveksen jälkiä, jotka ovat johtaneet heidät tänne\nUnarinjärven koilliskolkkaan, Unikasjoelle, ja kampeavat nyt heidän\nedestään korkeata joenpenkkaa taaskin pohjoista kohti.\n\nMetsästäjillä on jo takanaan hikinen taival -- koko edellinen päivä ja\nlyhyen makuun jälkeen nuotiolla koko aamupäivän hiihto. Ja taas tuo\npeevelin kissa on oikaissut mitattomia korpia kohti. Nuori ja kiihko\nverinen Yrjänä on suutahtamaisillaan.\n\nMutta Aapo vain nuhisee niistäen hartaasti nahkakintaalla vetistelevää\nnenänmolloansa.\n\n\"Eikä anneta, pojat, sen töpöhännän meille takavillojaan näytellä\ntämän aamun perästä!\" huohottaa iloisella päällä Niklas. Hän on saanut\nkerrankin pitkästä aikaa taas hengittää huurteisessa korvessa irti\nrinnastaan turhat ja näivettävät tuskanjomotukset.\n\nTämä ilveksenhiihto on vasta ajankulua odoteltaessa Kemijärveltä\npoika-Iivaria sovittuun yhtymäpaikkaan, Luusuan taloon. Mutta jo\ntämäkin leikki on karkaissut miestä ainakin orvaskesiä myöten. Ja suuri\nJäämeren retki on edessä!\n\nNiklas Kurjesta tuntui juuri tällaisena hetkenä, hien valuessa\nnälkäisiä vyötäröitä myöten ja keuhkojen huohottaessa, että hän on\nsaanut takaisin jotain muinaisen korpirosvoutensa ajoilta. Hänellä on\nainakin vaarat ja kuoleman leikit jäljellä. Ehkä kaivoi jo manalan\nElias-ukko hänen hautaansa, tulee nykyisin useasti hänen mieleensä.\nMutta siinäkin ajatuksessa on syksyn kuuraista kauneutta, sillä sen\nohella muistuvat hänen mieleensä Kaarina-rouvan sanat Aavesaarella:\n\"Silloin minä tulen, tulen!\"\n\nNiistä sanoista valui tälläkin hetkellä hänen ytimiinsä uutta rohkeutta\nkuin jääkylmästä tunturilähteestä -- toivotonta, mutta karkaisevan\nkylmää rohkeutta.\n\nSiksi hän on tässä ilveksenajossaan hellittämätön. \"Ja mistäs tämä Aapo\nparka saa tulevalle eukolleen häätaljat, jollemme aja kuolemankuuseensa\ntuota viirusilmää?\" hän rohkaisee Luusuan poikia.\n\nHänen muinainen kasvinsisarensa Eine oli näet oleilemassa Luusualla\ntalonkatsojaisissa suostuttuaan jo muutamia aikoja takaperin\nAapo-isännän vakaisiin kosiskeluihin.\n\nNiin jatkuu hiihto. Joenrinteen matala viita heilahtelee. Sukset ja\nsommat punnertavat jyrkkiä rinteitä, tupsahtavat taas vitilumiseen\nvastamäkeen, kunnes tullaan korpiseen ryteikköön.\n\nSieltä kuuluu äkkiä Yrjänän kimakka huuto. Hän on löytänyt pedon\nviimeisen makuusijan, johon on jäänyt sen aterian tähteet: jäniksen\nkaluttu pää ja töppöset Siinä se on makaillut kaikesta päättäen pitkät\najat, nähtävästi jo henkihieveriin asti väsyneenä.\n\nIloinen kiihko työntyy metsästäjien sydämeen. Totinen Aapokin jo\nmyhähtelee. \"Siinäpä tuo on makaillut, sulkkusukka, vuotellessaan\nhankiaishäitä\", hän tokaisee ja on kuvittelevinaan, miten Eine-neito\nhuomisaamulla herää hänen levittäessään täplikkään taljan tulevan\nemännän eteen. Jopa taitaa, jopa ... ilahtua ja kukaties hyvän sanan\nsanoa, jos onkin ollut näihin saakka alakuloinen ja kartteleva.\n\nRotevat ilveskoirat Naattu ja Tshikka ovat alkaneet edestä päin hurjan\nhaukunnan. Hiihtäjät tarpovat vimmapäisinä tiheiköt, laskevat kolut\nja jyrkänteet. Tuo ei ollut enää tavallista haukuntaa. Ne olivat jo\ntappelussa ilveksen kanssa.\n\nNiklas pysäyttää kädenliikkeellä veljekset. Heidän edessään on\nkummallinen näky. Ilves tappelee koirien kanssa selällään maaten,\nkynnet harallaan. Yrjänä huutaa varoittavasti koirille, jotta eivät\nsaisi mahanahkaansa reväistyksi auki. Ja samalla valmistautuu Aapo\nnuijimaan petoa keihässauvansa koivunpahkalla.\n\nIlves kaapaiseksen kallioryteikölle ja samaa vauhtia matalan petäjän\nlatvaan, mutta ei hykerry sinne tapansa mukaan käppyrään, vaan\npyöriskelee ympäri oksanhaarukassa seuraten kahden ilvespennun\ntolkutonta juoksua ryteikön ympäri. Yrjänä hihkaisee ilosta. Se on\nollut, emokissa, uroksenhakumatkoillaan, mutta kiertänyt takaisin\nviimekesäisten pentujensa pesälle.\n\n\"Seis, seis, ne on otettava elävältä!\" huutaa Niklas Aapolle, joka on\njo nuijaamaisillaan pentuja pääkuoreen.\n\nJa Niklas syöksähtää irvistävien pentujen niskaan. Lumi pöllyää usvana.\nMies kahmaisee ilveksenpojan, joka puree ja kynsii, kutistuu keräksi,\nponnistautuu tappelemaan, sylkee ja sähisee. Niklas piehtaroi nietosten\nkylmässä kylvyssä hohottaen ja kiroillen, kuten joskus ennen parhaina\nnuorukaisaikoinaan.\n\nPian on molemmat pennut sidottu käpälistä riu'unpätkien ympärille. Ja\nsen jälkeen oli emoilves helppo pudottaa petäjän latvasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatka oli hidasta, sillä vasta Unikasjoen suista he saivat\nkotakylästä ahkion hinatakseen saaliskuorman selän yli Luusuaan.\n\nHe lähestyivät Meltausjoen niskaa ja taloa iltamyöhäisessä hämärässä.\nPihamaalta, aittojen ja tallien nurkkauksilta näkyy tavallista\nenemmän valoja. Suuria tervassoihtuja palaa tanhuan joka puolella, ja\njoenpengertä kiertää joukko nuotioita, joiden ympärillä käy sen meiske\nja mekastus.\n\nNiklas heilauttaa kättään ilostuneena. Vihdoinkin oli Voikkaalan Iivari\nsaapunut jousellisjoukkoineen. Ja huomisaamuna saattoi taival alkaa\nsuurille saalisapajille, Jäämeren vuonoille.\n\nPihalla seisoo vastassa Toratin Antti ja Eerik Aapraminpoika, joka\nvanhana merisissinä on tärkeä mies tällaisella kaappariretkellä. Antti\nnäyttää luimistelevan synkkänaamaisena pirttiin päin. \"Mitäs mökötät,\nmies?\" Niklas kysäisee.\n\n\"Mitäh? Niin, mökötänkö? Eihän tässä saa edes korvaläpiänsä auki, kun\nnuo savolaiset pieksuniekat tuhnuavat ja löpisevät, jotta...\"\n\nNiklas naurahtaa hyvillään. \"Anna löpistä, Antti, lisänä se on\nsavolainenkin torakka sotarokassa.\"\n\n-- \"Mene heistä tietämään\", marisee yhä Antti. \"Pahoja vahinkoja\nne tietävät aina, jos eksyvät tanhuville -- tuollaiset isosuiset\nkehruulinnut.\"\n\nPirtissä istuskelee pitkän pöydän ääressä Iivari-päällikkö haarikoita\nkallistelemassa, joukko kemijärveläisiä ja savolaisia ympärillään.\n\nSiinä on Kemijärven savolaiselta uudisasutukselta ja etelämpääkin\nHimasia, Hännisiä, Kervisiä ja Kettusia ja lähinnä Voikkaalaa hänen\nlankomiehensä Mikko Pelkoinen.\n\nNiklas tuntee ärtyvänsä pirtin humalansekaisesta kuumotuksesta.\nTuollainen meno ei ole hyväksi työnnyttäessä pitkälle sotatielle.\nMutta hän näyttää tervehtiessään iloista naamaa, sillä Savon heimon\nmukaantulossa toteutuu osa hänen parhaasta ajatuksestaan: kaikkien\nrajaheimojen ryntö kylki kyljessä Solovetsin valtaa vastaan.\n\nMutta Iivari-päällikkö ei näytä luopuneen vanhoista kaunoistaan.\n\n\"Eivätpä näytä Suensaaren kurkelaiset saaneen kokoon senkään vertaa\njousellisia kuin minä pokko meiltä päin ja Oulujärven takaa\", hän\nrehentelee puolittaisessa humalassa jo ensi sanoikseen.\n\n\"Eipä ei\", Niklas myönnytteli, \"piti jättää miehiä Helsinglannin rajaa\nvasten senpuolen kuninkaanvoudin kurissa pitämiseksi ja vähin koto\nvaraksikin\".\n\nLyhytjalkainen ja pullea Mikko Pelkoinen tassutteli pöydän alapäähän\nlaskemaan olutta.\n\n\"Vai kot'varoiks'\", hän venytteli. \"Tulloopa kylömät ilemat, kun kuret\nhuuteloo.\"\n\nJa Himasen isäntä mutruili kulmallistensa alta: \"Mitenkäs sitten\nsiellä meillä päin suu pannaan, kun Oulujärven takkoo, Kiehimästä päin\njo roakkuvat ryssän varikset, jotta 'karnaps, karnaps' ja karmasevat\nkimppuun? Ei ollut meillä jättee miehiä 'kot'varoiks'.\"\n\n\"Ja sirkarreis' vai poarmanjalakakos tulloo meille sitä soalisossoo,\njos tässä hynttyyt yhteen lyyvään?\" jahkaili tärkeänä Kervisen Aapeli.\n\n\"Ei ole pirkoilla tapana tasata karhun nahkaa ennen sen tappamista\",\nvastasi Niklas jäyhästi. \"Ja ymmärrätte kai, te savolaisetkin, että\nvaara itärajalla helpottuu, mitä lujemmin pusketaan Vienanmerellä\nSolovetsin muureja vastaan. Tässä on kyseessä suuremmat asiat kuin\nryöstönahka sinne tai tänne.\"\n\nNiklas oli puhunut yhä tuimemmin. Eivätkä savolaisetkaan osanneet\nenää sen enempää kuin mukista partoihinsa: \"Suuremmatpa hyvinnii,\nmutta meillä kun ei lähetä tärkissä asioissa jäniksen selekään,\nniin jotta...\", kuului vielä epävarmaa venkoilua. Mutta siihen se\ntoistaiseksi päättyi.\n\nMielevä leikinlasku alkoi vähitellen hyristä kuumassa tuvassa. Pöytää\npitkin köllöttävien kalakukkojen sisukset olivat jo pahasti järsittyjä\nryyppyjen särpimeksi. Mutta yötä vasten piiat ja Eine kantoivat\nkantamistaan verenväkevää roppanaa pöytään, niin että savolaiset\nvain hyssyttelivät pulleita mahojaan ja pyöräyttelivät sananparsiaan\nhuulet höpöllään, aivankuin olisi ollut kuumanpuoleinen nauriinmollo\nsuumalossa.\n\nMutta sopu ei kestänyt kauan. Luusuan Aapo on nylkenyt emo-ilveksen. Ja\nhän se nyt rehelliset mäyränsilmät suuresta ilosta viirullaan kantaa\npirttiin kämmentensä välissä ilveksennahan ja molemmissa kainaloissa\nsähisevät penikat.\n\nSulhasmies pudottaa pennut Einen jalkoihin muka pelästyttääkseen\nnaisihmistä. Villit kissat pujahtavat nuorikon helmojen suojiin ja Eine\nyrittää niitä hätistää loitommalle. Aapo ojentaa aikaillen ja sanoja\ntapaillen ilveksenturkkia: \"Niin jotta ... riittää siinä nuorelle\nemännälle ja vähän toisellekin ... häätaljan tapaista.\"\n\nEine pujahtaa karsinan puolelle katsahtaen jollain tavalla\nsäikähtyneenä Niklaaseen päin.\n\nYhä rennommalle päälle tullut Iivari on noussut pöydästä ja ottanut\nAapolta turkin. \"Uljaat ovat nahkaset, mutta ei niillä tänä yönä makaa\npätkät eikä matalat, vaan pitkät ja komiat. Hoi, emäntä, levitäpäs\nsilkkikarva tuonne muorintupaan, jotta ei ole tarvis sulhasen vuottaa\nliian kauan ristiäisiä!\"\n\nPöyhkeilevä mies oli tarttunut Eineä ranteeseen ja vetäisi tämän nyt\nkaikkien nähtäville. Ja savolaiset pilailemaan.\n\n\"He-heh\", Himanen ilvehtii, \"tokkiinsa on ryöstö kielletty, mutta\nihteotto luvallista\". \"Hyvinnii luvallista\", lisäilee Kervisen isäntä,\n\"niihän se on vaim'immeinen kuin ves' kaakalossa, ei se siitä muutu,\njos kuinnii läikytellä ja heilautella\".\n\nAapo on juuttunut matalille jaloilleen kuin maahan naulittuna.\nHyväntahtoiset silmänviirut avautuvat hitaasti, leukaperät vaalenevat\nkalpeiksi läikiksi. Käsi vetää puukon tupesta. Tämäkin nousee hitaasti.\nMutta rystyset puukonpään ympärillä puristuvat nekin vahankalpeiksi.\nJalantaipeet notkistuvat hirvittävään hyppyyn. Jokainen älyää, että\ntuo mies tappaa silmänräpäyksessä. Mutta Iivari-päällikkö hojottaa yhä\nrentona, kasvoilla halveksivaa naurua.\n\n\"Seis, miehet!\" huutaa Niklas. \"Minun sotajoukossani ei tapella!\" Ja\nhän seisoo samassa miesten välissä. Eine on houkutellut hihasta nyhtäen\nAapoa loitommalle.\n\nMutta nyt seisovat orpanukset vastatusten.\n\n\"Sinunko?\" ärähtää Iivari. \"Suurempi puoli tästä sotajoukosta on minun\nja sen olen päällikkö!\"\n\n\"Tiedät sen kyllä, että kauppakuntien päämies on antanut retken\npäällikkyyden minulle. Varo siis öykkäilemästä käskyjäni vastaan.\"\n\nIivari näyttää hetken selvittävän päätään löytääkseen vastauksen.\nJa siihen jo ennättää tokaista joku savolaisista päätä pyöritellen:\n\"Elekeehän nyt, hyvät miehet, kaks' kovvoo kivvee ei tie hyviä\njauhoja.\" Ja muutkin Savon miehet pyörittelevät peukaloitaan\nepätietoisina ja vähän pelästyneinäkin.\n\n\"Lapinkanan otan mistä haluan\", jurisee Iivari, \"eikä muutu siinä\npaikassa pojasta polvi Voikkaalan suvussa\".\n\n\"Tämä nainen on isän puolelta lantalaista rotua ja lannanmies on sen\nsulhanen. Pysy siis aloillasi!\"\n\n\"Entäpä en...\" Iivarin nyrkki alkaa nousta iskuntapaiseen. \"Jos jatkat,\ntapan sinut kuin koiran. Ja tekoni siunataan lapinvoudin käräjillä\",\nNiklas keskeyttää jyrkästi miehen härsyttelyt.\n\n\"Kas, kas, tätä muinaista korpirosvoa...\", häijyili Iivari. \"Suu\ntukkoon!\" ärjähtää Niklas. \"Ja tällä erää joka mies makuulle. Aamun\nvaljetessa työnnytään taipaleelle\", hän antaa käskynsä koko pirtille.\n\nMutta Iivari ei hellitä. \"Taipaleelle, vai taipaleelle?\" hän matkii.\n\"Ehkäpä niinkin, mutta -- Kemijärveä kohti eikä Lapinrannalle!\"\nHän näytti tehneen päätöksensä. Kääntyi savolaisiin päin iskien\nmerkitsevästi silmää, jolloin mies toisensa jälkeen vääntäytyy ovesta\nmuka kukin yönuotioilleen ja jousellistensa pariin.\n\nPieni epäluulon hiven jää kiduttamaan Niklaan ajatuksia. Mutta hän\nei osannut vieläkään panna täyttä painoa suurisuisen orpanansa\nlähtöuhkaukseen. Vasta aamulla paljastuu hänelle sukulaismiehen petos\ntäydessä karvassaan. Joen loivalla penkerellä rohisee kerstehanki\nsatojen kiveräkärkisten pieksujen vikkelästi touhutessa. Eväskontit\nja nahkalaukut heilahtelevat jo tuolla täällä kemijärveläisten ja\nsavolaisten hartioilla. Ja tuolla alempana -- miehet tekevät jo\nhiihtojonoa Meltausjoen laakson suuntaan, kaakkoa kohti, pälyillen\nvarkaan tavoin taloon päin.\n\nHämärästä kajahtaa samassa Niklas Kurjen ääni: \"Joko meni miehiltä sisu\nkurkkuun kotoveräjillä?\" Mikko Pelkoinen sattui lähettyville. \"Myö kun\ntotellaan tätä ommoo peällikköö\", hän tokaisi.\n\n\"Pieksunnokkanne pohjoista kohti tai saatte vastata kevätkäräjillä\nkapinasta!\"\n\n\"Älä hotise, mies, turhia\", Iivari astuu esiin joenrinteen varjokkaasta\npainanteesta. \"Niillä käräjillä olen syyttäjänä minä, sillä ei loukata\ntasa-arvoisia päälliköitä turhan tautta. Mutta jos taataan minulle\ntasavertainen päällikkyys, kaksi kolmannesta luetaan saaliista\nKemijärvelle ja Inarin kotakentät lasketaan kuuluviksi meikäläisten\nkauppakuntaan, työnnymme mukaan ja tappelemme\", hän on tarjoilevinaan\nmuka sopua.\n\nNiklas viittasi Iivarille ja nyökkäsi taloon päin. He nousivat kahden\npirttiin. Täällä Niklas yritti puhua lähisukulaisen tapaan orpanalleen\njärkeä. Heillä ei ollut oikeutta eikä varaa rikkoa suvun kesken\nvannottua sopua mistään hinnasta. Oli nousemassa suuri sota pitkin\nrajaa Viipurin nouseville muureille saakka. Myös Savon miehet oli\nsaatava yhteisen asian puolelle Solovetsia vastaan.\n\nPekka Kylliäisen oli savolaisineen tartuttava rajoilla rojottavaa\njättiläistä suolivöihin. Mutta heidän, pirkkojen, oli pantava\ntappojuhla alulle, lyötävä hajalle ryssänvallan kypärä, Solovetsi,\nja riistettävä sen alta Vienan ja Aunuksen sorrettu kansa yhteiseen\ntaisteluun Novgorodin ja Moskovan valtaa vastaan.\n\nNiklas oli puhunut palavasti, melkein pyytämällä. Mutta halveksiva ääni\nkatkaisi hänen selittelynsä: \"Minä en sinun hounanuniasi usko. Et näy\ntietävän, että Hovattaisten sukupahnasta, jonka kehuit hajoittaneesi\nharakanpesäksi, jäi sittenkin eloon eräs havukanpoika.\"\n\nNiklas uumoili taaskin jotain koiranjuonta orpanansa sanoissa. Mutta\nIivarin silmistä vilkkui sellaista vahingoniloa, että hän tokaisi vähin\nepävarmana: \"Lapa mitä lapat, en juokse juorujen perästä.\"\n\n\"Etpä sattunut tietämään, että jos tapoitkin Kuitti- ja Pistojärven\nHovatat joka sorkan miehenpuolelta, jäi kuin jäikin etelämmäksi,\nYlä-Kuittijärven pohjukkaan, Livo-joelle, polvenkorkuinen tenava\nleskimoamonsa hoiviin. Ja se poika on nyt nuori briha, jota suku sanoo\nOntroksi ja Ontreiksi ja Solovetsin munkit Andreakseksi...\"\n\n\"Munkit? Ja mitä syytä heillä olisi...?\"\n\n\"Heillä sitä vasta onkin. Poika on kasvatettu luostarin hoteissa, ei\nainoastaan isänsä surman kostajaksi, vaan sarvipäiseksi saatanaksi,\njonka on kostettava koko suvun ja Karjalan puolesta. Sillä tavalla!\nJa etupäässä juuri Suensaaren Kurkelaisille ja sinulle, Vuokkiniemen\nrosvolle, kuten Uhtualla päin sanotaan. Ja sinä, Huittisten hullu,\nluulet pomiloivasi kuomasiksi itsellesi uhtualaiset, ryssänpapit\nja veripäisen kostajan, joka on pyhäinkuvien alla tuhannesti\nvannotettu vihaan ja hävitykseen, saanut oppia munkkien metkut ja\nluostarisolttujen sotatemput poikapolvesta asti? Ho-hoi, ho-hoi-nii,\nhuokaa Uhtuan akka!\"\n\nNiklaan rintaan oli tulvahtanut ahdistava tuskan pyörre. Se tyyntyi\npuheen jatkuessa. Mutta levisi leviämistään hänen mieleensä\nräntäsateisen usvan tavoin, masentavana suruna.\n\nTuossa Ontrei kostajassa oli taas paiskattu häntä vastaan rajankirojen\nräämäsilmäinen peikko, joka upotti rimpeen, hähättäen ja suu kinassa,\njokaisen jalon ja rohkean ajatuksen, mikä konsa syntyi rajan tällä tai\ntuolla puolen.\n\nHeidän oman sukuheimonsa hengen ja veren oli perivihollinen aina,\nvuosikymmenestä toiseen, myrkyttänyt ja hierimällä hiertänyt, kunnes\nse oli hyökännyt sutena rajan yli. Eikä sen tarvinnut, tuon kavalan\nsaastahisen, omaa lihaansa uhrata. Ei muuta kuin omilla uskoillaan\nvierastuttaa mielet Vienassa, sohaista vihanpalo aivoihin ja ase\nkouraan, jo syttyi taaskin veljessota, ryöstö ja hävitys.\n\nNiklas käveli edestakaisin permantoa onnettomien ajatuksien keskellä.\nHän ei saanut niitä torjutuksi edes loitommalle. Missä oli sitten\nlopultakin, hän kyseli itseltään yhä toivottomampana, tämän kansan\nperisynti, jotta se kyettiin sillä tavalla tärvelemään? Miksi,\nkaikkien pyhimysten nimeen, juuri tämä kansa olisi syntynyt salakaunan\nja riidan mätähaava rinnassaan? Siihenkö oli tärveltyvä sen sisu\nja voima? Ja sitten, kerran -- tärveltyään sielunsa keskeisissä\nkylätappeluissaan ja yöllisissä murhapoltoissaan -- oliko se, Herra\nnähköön, vieraita saalistajia väistymistään väistyvä, oljenteleva loput\nelämästään piilopirttien hytisevänä joukkona, ehkäpä vaivoin siittäen\nhourusilmäisistä naisistaan säikkytautista ja rujoa orjain rotua?\n\nNiklaan kasvot olivat tuohtuneet läkähdyttävästä tuskasta, aivankuin\nhän olisi kiertänyt viimeisenä ja yksinäisenä houruna heimonsa ja\nsukuheimojensa rannatonta kuolinkaskea, mieltä etovaa, hävettävää ja\nkauhistavaa.\n\nAivankuin hänen ajatustensa kalmankarvaiseksi sinetiksi ärähti Iivari\nmuurin kulmalta: \"Harpi mitä harpit, minä painun itärajalle maitse ja\nryöstän sieltä mitä ryöstän, vanhaan tapaan.\"\n\n\"Mene, mene!\" Niklas huusi vastaan huutamalla. \"Sinä olet ollut aina\ntyhjän rehentelijä. Et osaa totella etkä käskeä. Mutta rähistä sinä\nosaat juopuneena markkinamiehenä ja juonitella parempiesi selän takana.\nUrhoolliselta taatoltasi sinulle ei ole jäänyt muuta perinnöksi kuin\nturvattomien lapinkanojen ryöstely ja -- päällikön arvo, jolla voit\nvielä paluuseeni saakka rehennellä. Mene, juokse! Minun silmissäni olet\ntästä hetkestä alkaen lainsuojaton henkipatto!\"\n\nNiklaan miekka oli lennähtänyt huotrasta maalle. Mutta hänen katseensa\njuuttui ovelle, jolla seisoi Eine hätääntyneen näköisenä. Käsi tarttuu\nhäntä hihaan, kalpeat kasvot kurkoittuvat häntä kohti. \"Älä tahraa enää\nkättäsi, Niklas\", kuului pyytelevä ääni. \"Älä ainakaan minun tähteni.\nMuista Jouna raukkaa, joka...\"\n\n\"Rauhoitu, syy ei ole sinussa\", sanoi Niklas jyrkästi. Mutta hän antoi\nmiekkansa kärjen painua permantoon.\n\nIivari oli työntänyt peukalonsa suolivöihin. \"Enpä viitsi leikata\nristinmerkkiä maksoihisi\", hän venytteli muka yliolkaisessa ivassa.\n\"Mutta varopa nousemasta näistä aikain Kemijärven väylille tai...\"\n\nMiehen nyrkki oli noussut uhkaavasti sanojen mukana. Mutta varoen,\ntaakseen kurkaten hän häipyi ovesta.\n\n\"Minusta on tuntunut siltä, että haluat minun suostuvan tähän taloon\nja...?\" Eine tapaili hämillistä kysymystään. \"Ehkäpä niin, sinä et saa\nhukata koko elämääsi lumien alle.\"\n\n\"Niinpä kai... Lienevätpä nämä vuodet minullekin opettaneet, että\nihminen voi elää ... lumienkin alla.\"\n\nVaieten Niklas laski kätensä kasvinsisarensa olalle. Se tyynnytti\nhäntä. Oli aivankuin neuvoa ja turvaa hakeva omahinen olisi ollut\nhänen lähellään. Ja tuolla kauempanakin -- rääkätty Irnijärven Katri\njuoksemassa Kolkontaipaleen rantaveteen, satojen piilopirttien\npelonalaiset perheet, lapset ja naiset, rajojen turvattomat talot ja\nkylät, koko uhattu kansa ja maa.\n\nJa rajojen takaa nousi vähitellen uudennäköisenä tuo uusi kostaja --\nOntrei Hovattainen. Tämän hahmo oli nyt hänen näyssään hoikka, notkea\nnuorukainen. Sen käsivarret ja vyötärö olivat suomuisessa sotisovassa.\nMutta sen polvet horjuivat vuosien mittaisesta luostari-ikonien\nkumartelemisesta ja sen kasvot olivat vahankalpeat yhtämittaisista\npaastoista.\n\nVuoroin säihkyi sen silmistä äly, vuoroin koston loimottava lieska.\nMutta usein ne harhailivat sairaasti riutuvina, sillä hän, tuo\npoika parka, oli kaikesta onnesta osaton. Sydänjuuria myöten oli\nhänen rintansa valettu myrkyllä, tärvelty pisara pisaralta. Hänen\nkuluttava vihansa pisaroi nihkeinä hikikarpaloina kelmeältä otsalta,\njolle kiertyi tuuheasta, kosteasta tukasta varjoja -- paholaisen\nmonihaaraiset sarvet.\n\nHän oli kaunis, ylpeä ja voimakas kuin langennut enkeli, mutta\nmyöskin äkkiä katkeava, hauraan hauras kuin pilkko pimeässä kasvanut\nhottovartinen horsma, jonka sinenpunaiset kukat loistavat sairasta\nkiihkoa virvatulisena liekkinä.\n\nNäky sammui aivankuin räkämäntyisen suon usviin. Mutta siitä oli\nsyntynyt Niklaalle uusi ja rohkea ajatus. Hän ei lopultakaan tarvinnut\nKemijärven miehiä. Hänen oli lähetettävä viestinhiihtäjät Ounaan\nvarsille ja kutsuttava aseisiin kaikki kynnelle kykenevät metsäpirkat.\nNiiden oli päästyään kevätkalasta noustava vesiväyliä hänen\nperässään ja keräännyttävä elokuuhun mennessä Petsamojoen vuonoille.\nSiihen mennessä hän oli anastava läntisen puolen Lapinrannasta\nomilla miehillään ja minkä sai haalituksi Jäämerelle tulleita\npirkkalaiskalastajia lisäksi ympärilleen.\n\nJa sitten, niin, sitten vasta oli alkava matka Muurmanninrantoja\nSolovetsia kohti maitse ja meritse.\n\nKehrättyään suunnitelmansa selväksi hänelle tuli hyvä ja rohkea\nolo. Nythän hänellä oli arvoisensa vihamies ja vastustaja -- tuo\nslaavilaisen lohikäärmeen noitumalla loitsittu myrkkyhammas, joka oli\nkiskaistava sen leukaperistä irti.\n\nSitä miestä hän oli, koko taivaan herrasväen nimessä, ajava takaa maat\nja taivaat, kunnes seisoi miekka vasten miekkaa...\n\n\"Hyvä, hyvä\", hän hoki, harppien permantoa kämmen otsalla. \"Se Juudas\nIskariot on surmattava ja koko Vienan kansa on tervehtyvä!\"\n\nKasvinsisar oli ymmällään seurannut Niklaan yhtä mittaa vaihtuvia\nkasvojen ilmeitä. Nähdessään niiden vihdoin paistavan maltitonta iloa\nhän kysäisi kuin houkutellen:\n\n\"Poikkeatko joskus taloksi?\"\n\n\"Poikkeanpa hyvinkin ja tuon sinulle soopelinnahat Kuolanniemeltä asti\nja sitäkin tuonnempaa!\" Niklaan niska oli noussut kenoon, hyökkäävään\nasentoonsa. Hän survaisi miekkansa huotraan. Ja Einen korvaan kuuluivat\npitkät askelet, jotka etenivät ovelle, rouhivat eteisen parkuvia\nlattiapalkkeja ja pysähtyivät portaille.\n\nSieltä alkoi kuulua lujaa puhetta. \"Taipaleelle, pirkat!\" se huusi\nkuin hyökkäyksessä. \"Satalästiset laivat vuottavat meitä Lapinrannalla\ntäynnänsä hopeista ja pikimustaa soopelinnahkaa, ryssänpappien\nkapeljakkiverkaa ja ruplantenkaa -- kapoittain ja karpioittain.\nPälkäisiin, miehet, sompa kouraan!\"\n\nEine tuijotti viistoon seinäluukusta, josta hän näki Niklaan pystyn\npään ja ojentuneen käsivarren.\n\nAlhaalta laaksosta, Meltausjoen kaakkoon kääntyvästä mutkasta, näkyi\nvielä lonkeroiva häntäpää Iivari Voikkaalan hiihtojonosta.\n\n\n\n\n16.\n\nJÄÄMEREN KAAPPARI.\n\n\nNäätämövuonon suupuolilla puikkelehtii jäämeristä Lapinrantaa pieniä,\nsalaperäisiä kalastusveneitä, joita näyttää kertyvän monilta puolilta\nKiviön saarta kohti. Niitä on soutanut Näätämöjoen suista Saalamosaaren\nlännenpuolista salmea, kuten ainakin kevätturskan pyyntiin yrittäviä\nkalalappien veneitä.\n\nMutta sitäkin lännempää, Reisivuonon pohjukasta, alkaa niitä\nsujuttautua samaan suuntaan. Ne eivät herätä mitään erikoista huomiota,\nsillä nämä rannat ovat vanhastaan Inarinlappien kesäisiä kalakenttiä.\nVieläpä oli juuri lavea Saalamosaari ollut ikimuistoisista ajoista\npeskiäijien laidunpaikka, jolla vilvoittelivat kesäkauden pieniä\nporolaumojaan.\n\nEi edes idempänä Uutsavuonolla, Kälmönsaaren pohjoisrannalla, makaava\nsolovetsilainen laiva, joka on tekemässä kauppaa ja verottamassa\nrantalappeja, näytä mitään levottomuuden merkkejä. Se on jo nähtävästi\npuolilleen lastattu Lapinrannan veroja: kapakalaa, näädän-, saukon- ja\nporonnahkaa, haahkanhöyheniä ja hylkeen- ja mursunnahkaista laivaköyttä.\n\nMutta se näyttää harjoittavan itsekin turskanpyyntiä, sillä sen\nomia veneitä on lähisaaren rantavesillä haavimassa summattomista\nlotaparvista syöttökalaa.\n\nSamoihin aikoihin luoteesta, Vesisaaren suunnalta, lähestyy keskeltä\nmerilintujen huikeaa ääntenmyrskyä tavallista kookkaampi, syväruumainen\nalus, jonka tervankiiltävä kylki punaviheriäisine reunarantuineen\npaistatteleiksen ilomielisen näköisenä milloin meren välkkyvissä\nvalojuovissa, milloin heikohkon vihurin sivervillä laikoilla.\n\nSitä soutaa neljä tukevaa airoparia kahdeksan miehen voimalla. Ja\nkymmenittäin on miehiä ruuman laitojen varjoissa ja soutajien selän\ntakana täysissä aseissa. Eikä matalan peräkojun luona ole näkyvillä\nmuita miehiä kuin Eerik Aapraminpoika ruorissa ja Niklas Kurki, joka\nnäyttää piloillaan seurailevan meren yllä omasta lotasaaliistaan\ntappelevia lintulaumoja.\n\nTuskin sylen vertaa on meren pinnalla tyhjää alaa. Pienet,\nkomonokkaiset lunnit keinuvat, pyörähtelevät ja rapistelevat sen\nharvinaisen leppoisilla aalloilla. Vasta viime hetkessä ne pyristelivät\nlaivakeulan tieltä syrjemmälle. Ja silloin niiden isot, punaiset nokat\npitävät yllä yhtämittaista kurnutusta kuin vanhojen ukkojen lihavat\njuoponnenät.\n\nMutta pilvien puolella kolmivarpaiset lokit, selkä- ja harmaalokit\nsekä merimetsot, joita Ruijan kansa nimittää haikaroiksi, hallitsevat\nyläilmoja.\n\nHirvittävä melu, joka on suurempi meren ja tunturikosken pauhinaa,\ntäyttää meren ja senylisen taivaan, sillä saarilta hyökkää räiskä,\nLapinrannan musta-rosvo, saaliinjakoon. Se ei tällä kertaa välitä\nhuvittavista lunneista eikä lahdelmien haahkanpesistä. Se hyökkää\nlokkien kimppuun.\n\nHuimat suippopyrstöt viistävät ilmaa. Sadat kurkut huutavat\nräikeää saaliinhimoa. Ne syöksyvät joka puolelta uhrinsa kimppuun,\nsuurikokoisten ja pienempäin. Niiden kiverä, luja nokka ei säästä\nparastakaan höyhenpukua. Kiusaten, kirkuen, repien ja iskien ne\nryöstävät lotakalansa omistajan suusta.\n\nMikään ei saa merellä rauhaa räiskä-kihun, tämän loisen ja varkaan,\nyltyessä saalisretkilleen.\n\nNiklas Kurki pitelee korviaan hampaat irvistäen kiukuntapaista naurua.\nHän on ensi kerran elämässään Jäämeren huikeilla rannoilla. Tuo\nlakkaamaton melu huumaa hänen päänsä.\n\nJa hän on ihmeissään. Poikavuosistaan asti hän on kuullut tarinoita\nkoleista, rantavuoria tapailevista myrskyistä. Mutta nyt -- tämähän on\nkuin paratiisin väreissä kimmeltävä ihmemeri, jonka rantoja kiertää\nkurjenpolvien ja kulleroiden sinikeltainen koreus, puna-ailakkien ja\nkellanvalkoisten saunioitten huikaisevan kirjavat silkkimatot. Ja --\nRiitta ja Piritta hyvästi siunatkoon! -- eiköpä sittenkin kuulu tämän\npauhaavan huutokosken lävitse, aivankuin lumpeutuneeseen korvaan,\nheikeä, mutta ihanan kotoinen käkien kuorolaulu!\n\nNiitä on kolme. Kaksi niistä kilpailee vieri vieretysten ja jostain\nvieläkin kauempaa kolmas säestelee rakastelevaista pariskuntaa.\n\nNiklas on sokaistumaisillaan keinuvista valojuovista ja tulemaisillaan\nkuuroksi avaruuden tuulettomasta myrskystä.\n\nMutta keskelle paratiisin merta laskeutuu sittenkin yö. Tämä tosin\nkylpee yhä rajattomassa valossa. Mutta se on sittenkin yötä, joka\nvavahduttaa ja saa hänet hereille huumauksesta.\n\nAuringon silmä on heikosti punertunut. Se kelmentää värikkäitä\nrantakenttiä. Melkein liikahtamattomat, mainingin tapaiset valoaallot\nhimmentyvät hivenen verran. Laaja meri käy totiseksi kuin odottelisi\nsuuren Jehova-luojan mahtavaa saarnaa.\n\nNiklaan katse havahtuu tarkkailemaan ympäristöä. Hänen mielensä\npintavesillä syöksähtelee saaliinhimoinen räiskä. Hänkin on näille\nrannoille tullut varkaankavalana rosvona, kaapparina. Eikä hänen\nsilmistään poistu moneksikaan hetkeksi Ontrei-kostajan haamu.\nSäihkyvinä päivinä se seisoo milloin milläkin louhikonnokalla,\nyksinäisenä, mustakaapuisena luostarinoviisina, milloin -- ja\nvarsinkin tällaisessa sairaankiihkeässä yössä -- välähtelevässä\nrengaspantsarissa, vihankelmeät kasvot himmeään kupariin valettuina,\nviheriäistä hometta kulmallisilla ja terävillä poskipäillä.\n\nTuo näky on hänen öittensä virvatuli ja päiviensä manalanhaamu. Mutta\nse on myöskin todellistakin todellisempaa, lihaa ja verta, iskevä\nmiekka ja vastustaja, jonka tapaamiseksi kannattaa raivata auki\nverisimmätkin taipaleet.\n\nHänellä on tarkka suunnitelma, jonka onnistuminen -- pelkästään\nsatalukuisen miehistön vuoksi, josta siitäkin on täytynyt jättää osa\nrantavuonojen lapinkyliin -- on hiuskarvan ja rohkeitten yllätysten\nvarassa.\n\nTällä kertaa hänen on saatava selville Kiviön saarelle määrätyt\nvenekunnat, joiden päällikkönä on hänen lähin miehensä, Toratin Antti.\n\nSaaren rantakivikolle on kokastettu veneitä, eräitä niistä on vasta\nlähestymässä saaren suojapuolelle, jonne ei voi nähdä loitolla olevasta\nvihollislaivasta.\n\nVeneryhmän keskeltä nousee tovin kuluttua airo hitaasti pystyyn. Siinä\npunertaa värinauhainen lapinlakki. Niklas nyökkää vaistomaisesti\npäällään. Veneet, joiden on määrä alkajaisiksi lähestyä vihollisalusta,\novat siis kaikki paikallaan, millä hivenen verran lotakalaa lastina,\nmillä kapakalaa tai muutamia nahkoja luulotellakseen solovetsilaisille\ntulleensa syöttökalan kaupalle tai vaihtamaan muuta tavaraa\nkorurihkamaan Lapinrannan kalastajien tapaan.\n\nNiklaan aluksen airot pysähtyvät. Eerik Aapraminpoika heilauttaa\nhuolettomasti reuhkalakkiaan. Se on merkki veneitten ryhtyä tehtäväänsä.\n\nNe katoavat vähitellen Saalamon pohjoiskärjitse Kälmönsaaren suunnalle.\nNiklas odottaa puolisen tiimaa. Hitaalla soudulla lipuu senjälkeen\nalus Saalamon pohjoisrannalle, josta voi seurata tapahtumia Kälmön\nlähettyvillä.\n\nJa taas se pysähtyy kuin asettuakseen yöteloilleen. Toratin Antin\nveneet ovat jo häärimässä vihollislaivan kupeilla. Käsissä ojennellaan\ntavaroita laivan parrasta kohti. Ryssät, joiden joukossa näkyy\nnovgorodilaisia sotilaslakkeja, pari munkinkaapua ja kauppiasviittaa,\nviittilöivät alhaalla olijoille. Niklas on melkeinpä kuulostavinaan\nryssänmolitusta.\n\nJa nyt, nyt sieltä kuuluu todellakin ärhäkästä, kupetsien ja\nluostarisotilaitten haukkumista. Ja samassa kantautuu korvaan\nnähtävästi laivan päällikön karhea huuto ulapalle päin.\n\nNiklas suhahtaa ruorimiehen ja soutajien korvaan hiljaisen käskyn.\nAirot painuvat syvälle veteen. Alus rysähtää.\n\nRantakennäältä, himmeän saramättään piilosta nousee pesänsä ylle\nsäikähtynyt suokukko-naaras. Sen pitkät siivet ovat levähtäneet\nkorkealle. Siivenkynkästä niiden sulat harottavat loivasti molemmille\nsivuille, säteikön tavoin, joka yöllisen auringon kiihkeässä,\nmutta kalvistavassa loimossa paistaa arkkienkelin siipien tavoin\nkuin jostakin alttaritaulusta. Niklaan silmiin tuo lintu säihkyy\nmanalan punaharjaisena kukkona, joka kiekuu vuodessa ainoan kerran,\nPyhäinmiesten aattoyönä, jolloin vainajat karkaavat kadotuksestaan\nelävien maille.\n\n\"Vuota, sinä Hovattaisten helvetinkukko, vuota.\" Niklas supisi linnun\nhukkuessa näkyvistä.\n\nIhmeellinen näky oli vain vilahtamalla vilahtanut hänen silmiensä\neditse. Mutta se sävähytti hänen verensä taistelun hurjaan kiihkoon. Se\noli hänen mielestään onnellinen ennusmerkki.\n\nVene syöksyy vauhtiaan. Säilät rasahtavat huotrista pitkin ruumaa, mies\nmieheltä. Niklas on hypähtänyt peräkojun vierelle. Eerik Aapraminpojan\nnaama paistaa kelmeätä punaa. Hänen muinainen \"Peijakkaansa\", jolla\nhän tappeli Itämeren kolkilla, Rymättylän rannoilla, on tällä hetkellä\nhänen kättensä alla havahtunut uudelleen henkiin. \"Peijakkaan\npeijakas\", hän nauraa Niklaalle ja ravistaa kiherän tuuheata tukkaansa.\n\nVinhassa vauhdissa hyökkääjä käännähtää venäläislaivan peräsinpuun\nsivuitse, niin että takahangat ruskahtavat vihollislaivan laitalautoja\nvasten. Puolustajain miekat sojottavat Niklaan yläpuolella. Mutta\nhän on hurjalla loikkauksella ja samanhetkisellä sivalluksella\ntehnyt tappelutilan itselleen ja passaulaiselleen, Toratin pojan\nhyökkäyshuutojen rämähtäessä aluksen tyyrpuurin puolelta.\n\nKokoon käärityn raakapurjeen alla syntyy taistelu. Se on lyhyt ja\narmoton. Yhtäkään vihollista ei saa jäädä eloon. Sanaakaan ei saa\npäästä kulkeutumaan idänpuolen vuonoihin varoittamaan venäläisiä\nverottajia Lapinrannan ryöstöläis-räiskien hurjasta hyökkäyksestä\nvuonolta vuonolle.\n\nNiklas tappelee kuin suokukot keväisissä turnajaisissa. Hänen kasvonsa\npaistavat häikäilemätöntä taisteluniloa kuin joskus ennenmuinoin,\nnuorukaisiän huolettomina aikoina.\n\nAamutuulen havahtuessa lyhyiksi vihurinlaikoiksi Solovetsin \"Gregor\",\npirkkojen ensi saalis, nostaa raakapurjeensa, ja kömpelösti\nnouseva raskas peräsin ohjaa sen Saalamon itäpuolitse Ristivuonon\nrantapoukamaan, jossa haavoittuneet hoivataan ja syödään vahva murkina.\n\nTäällä oleillaan viikkokaupalla mitään melua pitämättä, sillä\nrannoilta oli toimitettava mukaan nekin jouselliset, jotka olivat\nolleet haalimassa lisää miesvoimaa niistä pirkkalaisista, joita --\ntosin harvalukuisina -- oli uskaltautunut tänne kevätkalaan vanhaan\ntapaan. Edessä oli näet äskeistä vaarallisempi kaappaus. Olihan\nseuraava idänpuolinen vuono Paatsjoen suissa, jonka suvantojen\nyläpuolella, Kolttakönkään alla, oli jo pahasti venäläistytetty kylä\nja tämän keskellä Solovetsin munkkien perustama pyhäkkö saamekansan\nkäännyttämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuusuan Yrjänän kylkihaava, jonka venäläinen kiverä miekka oli\nviiltänyt kylkiluitten poikitse, ei ollut syvä. Mutta siitä oli\nvuotanut paljon verta, niin että nuoren miehen naama paistoi vieläkin,\nviikon kuluttua, harmahtavaa kelmeyttä parkitun nahkansa alta.\n\nMutta Yrjänä äyskähti eräänä pilvisenä aamuna raskaitten jonkien\npainuessa kiusallisen tasaisessa jonossa rannankaarretta vasten: \"Enkä\nminä, rutto syököön, enää tätä makaamista jaksa. Hoi, Niklas, lähtään\ntästä ja pannaan pitkätukat molimaan haavat ruvelle Kolttakönkään\ntshasounassa!\"\n\n\"Sitä minäkin\", lisäsi Toratin Antti. Niillä kun oli ryssäntšshasounan\nPohorotsoilla ja muilla ikoneilla muka partakin silkasta kullasta\nja naamataulu ehta hopeata. Antti veteli kysyvän näköisenä terävän\nleuansyrjänsä harvoja partakarvoja, toinen puoli naamaa pitkissä\nkureissa ja koko pää kallellaan.\n\nLuusuan Aapo urahteli samaan suuntaan: \"Olisi sieltä otettava sen\ntorninpökkelöstä ruokakellokin Luusuaan tuliaisiksi, nuorikolle, niin\njotta...\"\n\nNiin antoi Niklas seuraavana päivänä lähtökäskyn. Ja vanha kolttalappi\nIssak pantiin etumaisen veneen kokkaan oppaaksi.\n\nIltaa vasten saapui venekunta ja laiva, työntyen ylävirtaa Paatsjokea\nmyöten, Kokkotunturin pohjanpuoliselle laitamalle, jonka takana makasi\nKolttakönkään kylä lapinkotineen, muutamine patsas- ja ranta-aittoineen\nja pienine hirsikirkkoineen.\n\nVainojoukko ei etene suoraan rantaa pitkin, sillä luostarissa oli\npaitsi munkkeja myös Solovetsin lähettämä sotilasvartio, jota ei\nollut helppo rannan puolelta yllättää. Se kiertää siis Kokkotunturin\nlännenpuolelta Eskiöpurolle saakka hyökätäkseen nukkuvaan kylään sen\nvartta pitkin, maan puolelta.\n\nKeskellä raskaana huokuvaa yötä alkaa kärhämä kylän itälaidasta,\njossa tuhotaan luostarin yövartio. Kotakentät juostaan samaa vauhtia.\nPienet lapinukot ja akat kekkelehtivät hyökkääjäin jaloissa. Mutta\nkekälettäkään ei heitetä kotalouteisiin. Niklas on tullut vapauttamaan\nja verottamaan saamekansaa, ei surmaamaan.\n\nPientä tšshasounaa odottaa musertava hyökkäys erillisellä kunnaallaan.\n\nMutta se on sittenkin saanut viestin uhkaavasta vaarasta. Sen kellot\nalkavat lyödä kahakatta vimmatussa hädässä. Ja rengaspaitaiset sotilaat\nseisovat jo taisteluvalmiina tuliluikut kourassa matalan kivimuurin\ntakana.\n\nTämän nähdessään Niklas hätkähtää pysähtyen rinteen alle. Kukaties on\nsen takana tulikirnuja ruutipannuineen ja...? Oli kuin olikin. Hänen\nvierellään Toratin Antti osoittaa sormellaan muurin takana seisovia\nvihollisia, joilla palaa sytytyslunttu kourassa.\n\nNiklas miettii hetken. Heillä, pirkoilla, on vain keihäänsä, miekkansa\nja hanhen jalka jousensa. Ei ollut käynyt päinsä raahata tänne sen\nraskaampia aseita mitattomilla hiihtotaipaleilla.\n\n\"Noh, pojat, mitäs siinä tuijotatte kuin hollolainen härkää?\" hän\närähtää miehille, suinaillen taivaalle päin, josta alkaa seljetä\nkiusallisen kirkas aamu. Mutta samalla selviää hänelle myöskin\nhyökkäystäpä. Toratin Antti saa käskyn työntyä puronvartta joen\nrantaan saakka ja hyökätä takaapäin sytyttääkseen tuleen senpuoliset\nluostarirakennukset. Omalle osalleen hän pidättää vain puolet miehistä.\nAntin kadotessa puronpenkereen taakse ilmestyy pyhätön edustalle\nveisaavia munkkeja, jotka kulkevat kirkkoonsa kantaen korkealla\npäittensä yläpuolella ristinkuvaa ja ikoneja.\n\n\"Jouset maahan, keihäs kouraan ja miekka nollalleen\", hän jatkaa\nkäskyjään, kaartaen kädellään puronvartta pitkin osoittaakseen\nhyökkäyksen suuntaa.\n\nNiin painuu kuutisenkymmentä miestä jonossa puronlaitaa, aivankuin\npaetakseen muille maille. Rähähtelevää naurua kuuluu vihollismuurin\ntakaa.\n\nMutta oikealta, äkkiä kuin könkään yli vuoltuva koski, nousee hetken\nkuluttua välähtelevä keihässarja lyhyttä jyrkännettä ja muuria päin.\nKömpelöitä falkonetteja ei ennätetä kääntää vastaan. Pari tuliputkea\npamahtaa hyökkääjäin ylitse. He harppovat matalan muurin yli vihollisen\nkylkeen. Ja ovat samassa tasavertaisessa keihäs- ja miekkataistelussa\nsen kanssa.\n\n\"Kaulaan, rengaspaitoja kaulaan!\" huutaa melskeen keskeltä päällikkö.\n\nMutta taistelu kääntyy sittenkin hitaaksi. Puolustajat ovat\nharjaantunutta väkeä. Ja niiden asepaitaan kuuluu bysantinmalliset,\nlujat ja korkeat kaulasuojukset. Miekanisku ei niitä repäise.\n\nOikealla, loitommalla, vaipuu Luusuan Yrjänä maahan, ja Aapo kumartuu\ntämän puoleen saaden samassa ylhäältä päin käyrämiekasta iskun\nhartioihinsa.\n\nNiklas silmää joukkoaan. Se näyttää neuvottomalta. Se ei löydä oikeata\niskua, sillä harvat siitä ovat tottuneet iskemään haarniskoituja miehiä.\n\n\"Suoraan suorivoihin!\" huutaa päällikkö. Hän on huomannut vihollisten\nraskaan astunnan ja kömpelöt liikkeet. Niiden asepaitojen helmukset\nulottuvat pitkälle lonkkia myöten, kuten ratsumiehillä. Nuo miehet,\nvälähtää hänessä, ovat tottuneet etupäässä istumaan ratsun selässä tai\nseisomaan jäyhässä rivissä.\n\n\"Jousisarveen kiinni ja suolivöihin!\" hän huutaa uudestaan, sillä\nsolovetsilaisten vasemmalla lonkalla riippuu sarvenmuotoisia\njousikoteloita, joihin oli helppo tarttua.\n\nSamassa hän syöksähtää itse kahakatta päällikönnäköistä vastaan, tarraa\nkoljattiin täysin sylin rusentaakseen sen alleen. Ja mies rojahtaa\nraskaana pökkelönä saaden armoniskunsa voittajan miekasta.\n\nSiinä oli pirkoille tuttu temppu -- rakas ja vanha sylipaini mies\nmiestä vastaan.\n\nVäkevät hämäläiskarhut kähmivät tappelun sekasorrossa kiepahdellen\nhämmästyttävän ketterinä, kuten ainakin tasakärsät mylvivän\nraavaskarjan keskellä. Asepaitojen renkaat ja suomukset rasahtavat kuin\njalan alle joutuneet koppakuoriaiset.\n\nPirkat ovat saaneet hitaat verensä huuruamaan päähän saakka. Silmät\nalkavat veristyä kuin yltäpitkästä humalasta. Käsivarsin, anturoin,\nnyrkein ja säilin he temmeltävät kuin riihimiehet, käsivarret varstoina.\n\nPyhäkön takaa alkaa nousta hallavaa savua ulkorakennusten turvekattojen\nsytyttyä tuleen, ja tovin kuluttua kuuluu samalta suunnalta\nraavaskarjan ammuntaa.\n\nLuusuan pojat ovat sittenkin hengissä. Aapo raahaa terveellä kourallaan\ntoista kättä sivulla riiputtaen veljeään syrjemmälle ja huutaa sieltä\nNiklaalle:\n\n\"Lehmät, nautakarja! Milläs sitä sitten, tuota, lihakeittoja...?\"\nmutisee hän lisäksi itsekseen mäyrännaamassa huolekas ilme, kuten\nainakin isäntämiehellä, jonka karja on vaarassa. Venäläissotilaitten\nrohkeus pettää. Ne pääsevät pirkkojen pöllääntyessä siunaaman hetkeksi\ntulipalon roihusta irtautumaan käsirysystä ja alkavat painella\nEskiöpuron suuhun päin viettävää rinnettä.\n\nNiklas komentaa takaa-ajoon. Mutta pyyhältäessään pyhäkön editse\npirkkojen kymmenkunnalla miehellä kutistunut joukko joutuu hetkeksi\npysähtymään. Munkit ovat hyökänneet temppelistään tukka ja parta\nliehuen, kädessä ristejä, kivenmukuloita ja sauvoja peittäen\ntakaa-ajajat raskaalla kivisateella. Temmellyksessä pitkäparrat\ntarrautuvat kuolemaa halveksuen vihollisiinsa. Vielä säilä rinnassa\nhe supisevat pyhien Iljojensa ja Gregoreittensa nimiä ja hidastavat\npirkkojen matkaa.\n\nNiklas on juossut pyhäkön ohitse saartojoukon luokse, joka parhaillaan\nsytyttelee kirkon nurkkahirsiä ja heittelee palavia terva- ja\ntappurasoihtuja senpuolisista ikkuna-aukoista sisäpuolelle.\n\nToratin Antti saa käskyn pitää hallussaan kylän ja luostarialueen\nNiklaan painuessa parilla kymmenellä miehellä Paatsjoen rantaan.\n\nPari riisuttua asepaitaa ja joukko kypäreitä makaa tien vierellä.\nUlohtaalla rannasta vaeltelee pitkin ja poikin virran vietäviin\ntyönnettyjä veneitä. Mutta etelään lähikoskelle päin soutaa täyttä\nvauhtia pakenijoitten uiskojono.\n\nPirkkoja kahlaa vuoltevaan veteen ottaakseen kiinni alaspäin lipuvia\nveneitä. Mutta niitä ei ennätetä saada maihin kolmea enempää, jotka\ntäytyy ahtaa täyteen miehiä laitoja myöten.\n\nSoutu on hidasta. Vihollisia ei saavuteta vielä lähikoskella. Tämän\nniskoilta on edessä uusi soutu sitäkin ylemmäksi, Jäniskoskelle, sillä\nNiklas pelkää -- jos yksikin sotilaista jää eloon -- sanan kulkevan\ntunturipolkuja itäänpäin, Petsamoon tai Vienanmerelle, Solovetsin\nluostarilinnaan saakka.\n\nPitkää ja hurjana kuohuvaa Jäniskoskea ei sauvomalla nousta. Mutta\nveneitä köysikeinolla hinattaessa Niklas näkee rantasomerolla\npakenijoitten jalanjälkiä. Ne olivat siis yhä nousemassa. Ja niiden\nniskaan oli tarrattava viimeistään seuraavalla järvellä, jota\nIssak-lappi sanoo Valasjärveksi.\n\nNyt on koetuksella miesten sisu. Vetoköysiä olantakaa kinnatessa\nsaappaan kärkinokka seisahtuu pahasti someroita ja kivikoita vasten.\nTulenpalavista naamoista tippuu silmiä sokaiseva hiki. Selkä ja kupeet\nkihelmöivät. Aurinko on alkanut räkittää ja tuivertaa loppujakin aivoja\nmiesten päistä.\n\nJämerien hämäläisjullien kieli on kuivaa kitalakeen. Hörppäsi vaikka\nkuinka kahmalostaan rantavettä, suussa tuntui esimakua helvetin\ntulenpalavista myrkkykatoista. Mutta aikaa ei ollut edes kammahtaa\nsellaisia makuja. Päämies juoksi ylempänä hirvenlaukkaa. Käskyt\nkajahtelivat. Vetäjät muuttautuivat köysiin ja sauvoimen varteen ryhmä\ntoisensa jälkeen. Mutta yhdenkään selkä ei saanut jännityksestään\nlaueta.\n\nVeneet kyntävät Valasjärven avaraa vettä Jorovin tunturin kohdalla,\nennenkuin Niklaan silmä keksii vihollisen laskemassa korkeavuorisen\nTöllevinniemen rantaan, jonka kapealla kaistalla oli lapinmiesten tällä\nkertaa tyhjä kalakenttä.\n\nTöllevin rantakallio kohoaa seinänjyrkkänä rantavedestä. Sieltä\nräjähtää etumaista päällikön venettä vastaan pari pyssynlaukausta ja\nhuikea nuolisade. Niklas kuulee takaansa älähtäviä ääniä. Hänen omissa\nreisilihoissaan tuntuu äkkinäinen tuska, joka huimaisee hänet hetkeksi,\nniin että hänen on tukeuduttava veneen kokkakaarta vasten. Mutta hän\nkiskaisee raivopäissään nuolen irti ja huutaa jatkamaan soutua. Heidän\ntäytyi päästä jyrkän kallion alle suojaan, johon ei vihollinen kykene\ntähtäämään. Lipuen kallion kuvetta vasemmalle, josta alkaa matala\nsomerikko, Niklas hyppää rantaveteen, kahlaa maalle ja kokoaa miehensä\nkivenpahtojen taakse. Hänen oikea jalkansa on kummallisella tavalla\nhöllä. Mutta kun ei verenvuoto tunnu pahalta, hän lähtee hyökkäämään\nyhä vasemmalta kiertäen kallioitten huipulle.\n\nKivi kiveltä, rotko rotkolta pirkat nousevat vuoren lakea kohti. Tämän\nmuodostavat viimeisessä huipussa särmikkäät kivirykelmät. Ja näiden\nvälissä alkaa ratkaiseva käsikähmä.\n\nVihdoinkin he ovat paahtavassa korkeudessa mies miestä vasten.\nVenäläisten ylivoima kutistuu askel askelelta. Tulomatkalla hiestyneet\nmiehet pusertavat yhä hikikarpaloita tukanrajasta. Mutta äsken punakat\nnaamat ovat siellä täällä riutumuksesta ja surmaavasta vihasta\nkalvistuneet.\n\nKen saa vastustajan survaistuksi vuoren jyrkänteeltä alas pyörryttävään\nsyvyyteen, hän hoippuu itse kammon kuristaessa kurkkua takaisin päin\nahtaalle aukeamalle, tarttuu houreisin silmin uuteen viholliseen tai\nlääpästyy rähmälleen kivikkoa vasten.\n\nVihdoin viimeisen vihollisen ulvahtaessa kuolinhuutonsa pirkkojen\njoukko hoippuu haavoittuneitaan kantaen laaksoa kohti, Töllevin\njuurelle laskevan joen suvantokaltaalle.\n\nVoimattomina lahopökkelöinä miehet tupertuvat kovalle nurmikolle\nsäkkipimeään uneen, kenelle ei tule seuralaiseksi hät'hätää sidotun\nhaavan jomotus ja polte.\n\nOli käyty taaskin kerran, kuten satojen vuosien kuluessa, ikuista\nvainolaista vastaan armoton taistelu, josta ei koskaan näyttänyt\ntulevan viimeisiä peijaisia kummallekaan puolelle.\n\nMutta suomalainen mies on merkillinen otus -- susi, joka nuolee omat\nhaavansa, niin kauan kuin pisarakin on jäänyt jäljelle suonenmutkiin.\nNiinpä taaskin nouseskeltiin seuraavana aamuna. Maleksittiin veneisiin\nja käännettiin kokat takaisin pohjoista kohti.\n\nEikä tietänyt Issak-äijäkään, mikä oli tuon joen nimi, jonka\nsuvantokennäällä he olivat yönsä maanneet.\n\nSilloin Niklas, joka istui jalka pöhöttyneenä tönkkönä perässä,\ntyöntäisee melanlappeella syrjemmälle vedessä huljahtelevan vihollisen\nruumiin ja ähkäisee tuntemattomalle joelle nimen: \"Ryssänjoki, olkoon\nRyssänjoki...\" \"Ryssänjoki -- tuomiopäivään saakka\", toistelevat\nmiehet, ja naamoille nouseskelee taaskin halveksuvaa vihaa ja veren\nväriä.\n\nJa kun he vihdoin olivat Kolttakönkään kylässä haudanneet vainajansa,\njoiden joukkoon oli joutunut myös Luusuan Yrjänä-poika, ja poteneet\npuoliumpeen haavansa, ryhtyi Niklas Kurki, suuri saalisveneitten ja\nlaivojen jono perässään, jatkamaan hävitysretkeä, eräitten miehien,\nvarsinkin Luusuan Aapon, alkaessa takana päin murahdella tätä miehiä\nsyöpää, loppumatonta retkeä vastaan.\n\nNiklas Kurki nojaili lähtöaamuna \"Gregorin\" peräsintä vasten riutuneen\nnäköisenä, mutta kasvojen lihakset sitkistyneinä entistäänkin lujempiin\njuonteisiin.\n\nJalka kesti jo astua, vieläpä käännähtää ympäri. Hän nojaili siihen\nkuin uhallakin jääden tuijottelemaan Kolttakönkään venäläiskappelin\nhiiltynyttä tannerta.\n\nHän oli voittanut ainakin aikaa pirkkojen kauppa- ja sotavallalle.\nVasta vajaa vuosisata myöhemmin oli nouseva tuolle paikalle uusi\nKolttakönkään eli Boris-Glebin kreikanuskoinen kirkko. Se oli syntyvä\nmuutama vuosikymmen sen jälkeen kun Trifon-erakko oli perustanut\nidemmäksi, Petsamojoen varrelle, pyhiinvaelluskappelin ja luostarin,\njolle Moskovan Iivana Julma antoi suojeluskirjeen.\n\nMutta nuo tulevat ajat olivat vielä voittajan silmältä salassa. Hänhän\noli vain Jäämeren kaappari, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin raivata\nLapinranta puhtaaksi vieraista verottajista ja kaahata miekkansa alle\nviimeinenkin Hovatta, Ontrei-kostaja.\n\n\n\n\n17.\n\nMYRSKY.\n\n\nOn tultu kesän ja syksyn rajamaille. Muuttolinnut eivät vielä parveudu\netelän-matkoilleen. Mutta yöllinen aurinko ei enää komota läntiseltä\ntaivaalta, ja monet merkit ennustelevat jo kaukaittain kolkkojen\nmyrskyjen tuloa.\n\nNiklas Kurki on jatkanut viikosta viikkoon raivaustyötään. Palattuaan\nKolttakönkäältä hän on kiertänyt Lapinrantaa Vuoremijoen suihin,\nhajoittanut niiltäkin main Solovetsin kalastuslaivueet ja tuhonnut\npakoon päässeet kupetsit ja verottajat Vuoremitunturin rinteillä.\n\nTäältä hän on hakeutunut rantavesiä yhä idemmäksi, Petsamovuonoon, ja\ntunkeutunut syvälle etelään, munkkien kastamille Parkkinan ja Näsykän\nsuurille kylille ja viho viimein kerännyt runsaan saaliinsa, laivat\nlasteineen ja kylistä saadut ryöstötavarat, soukalle niemekkeelle joka\nsojottaa Petsamovuonon ja Pikku Maattivuonon rajalta kohti Jäämeren\nsyksynkoleata aapaa.\n\nPirkat, joihin nyt on liittynyt kolmatta sataa Yrjänä Könkään johdossa\nsaapunutta metsäpirkkaa, ovat leiriytyneet pitkin rannankaarretta,\njolla on lapinäijien ränstyneen harmaita kala-aittoja ja pitkillä\norsilla kuivamassa kesän saalista, etupäässä turskaa.\n\nTakaisessa kotakylässä ei ole saamekansaa muuta kuin naista, poikaa\nja ukonkäppyrää, sillä miesväki on jo tähän aikaan kesästä soutanut\nkäpälänuottineen lähivuonojen pohjiin ja näiden takaisille könkäille\nkokeakseen lohipurnujensa pyörteistä parhaan syyssaaliinsa.\n\nKapean vuonon suulla meri huokaa raskaasti. On laskuveden aika.\nÄsken on luode vetänyt vuonon vedet meren suunnattomaan hormiin.\nSen täyteläinen, hohtavan raskas elohopea oli pyörtynyt koskena\nolemattomiin. Ja nyt kiertelee rantalakean kivikoilla pieniä,\npolveilevia virtoja, ja ranta-aittojen vinot ja lahot patsaat\nsojottavat puoleen ja toiseen kuin rampojen rumilusten pöhöttyneet\njalat.\n\nSuurin osa miehistä on syömähommissa kotakylän Siljoilla, osa makailee\nnuotioitten lähettyvillä, meriheinäkasoilla tai poronnahoilla.\n\nNiklas Kurki istuu ylempänä rantakivellä. On niin märkää ja koleata,\nettä masennus on pakostakin hiipimäisillään rintaan matalajalkaisen\nmaahisen vilutautina. Hän tietää, että hänen on jatkettava matkaa.\nMutta edessä on Yrjänä Könkään joukolla raskas kinttutaival\nyli erämaitten Muotkavuonon puolelle, Muurmannin rannikolle,\nyhtyäkseen siellä Niklaaseen, jonka piti kolme laivaa kierrättää\nKalastajasaarennon rantoja pitkin Pummanginvuonon pohjukkaan ja\nvedättää ne telojen avulla yli kannaksen, päästäkseen hänkin\nMuotkavuonoon.\n\nPäällikkö oli siis päättänyt jatkaa hävitysretkeä Kuolanniemen\nrantoja pitkin Vienan vesiä kohti uusin ja suurentunein voimin. Mutta\nmiehistössä oli yhä vastahenkeä. Sillä näytti olevan sitkeä halu nähdä\njoka taholla onnettomia ennusmerkkejä kääntyäkseen kototaipaleille.\nMutta hänellä, päälliköllä, ei ole valinnan varaa. Kalastajasaarennon\ntuolla puolen, Tuulomajoen suissa, odottavat häntä tähänastisia\nsuuremmat ja rikkaammat kylät ja näiden takana oman heimonsa luopio ja\npahahenki, Ontro Hovattainen.\n\nTuo olento ei ollut enää hänelle tänä sumeana aamuna välkkyväsuomuinen\nLuciferin pojanpoika. Se oli karvainen peikko, jonka veri oli\nroiskahtava maalle joko Solovetsin muureilla, Kannanlahdessa tai missä\ntahansa, jossa oli miekalle tiloja.\n\nKeskellä tällaisia uuvuttavia ajatuksia hänelle tekee hyvää kimakka\nvaroitushuuto, joka ennustaa vaaraa ja taistelua lintujen valtakunnassa.\n\nRantaharakka, joka on ollut haeskelemassa rantapohjalta puolisoineen\nja poikineen simpukanlihaa ja kotilonmaksaa, on sen päästänyt, ja\nlähettyvillä istuskelleet haahkanpojat rapistelevat parhaillaan lentoon\nemojensa perässä.\n\nKuuluu toinen huuto. Raiskat ja selkälokit alkavat liikehtiä loitompaa,\nsillä rantaharakan hälytyshuudon tuntee jokainen siivellinen\nmerenaavalle saakka.\n\nHarvinainen rosvo on ilmestynyt rantamalle -- kolme korppia leuhottaa\nhaahkaparvea päin, joka yrittää pakoon yli niemen. Mutta rantaharakka\non jo syöksynyt ryöväreitä vastaan. Se iskee ja väistää nokkelasti\nkorpin paksua nokkaa, joka kääntyilee uhkaavasti.\n\nSamassa ovat paikalla myöskin raiskat, meren parhaat häijyläiset.\nNiiden kirjava pilvi alkaa tappelun. Ne ammahtelevat, sujahtavat\nohi, nokkaisevat korpin takamuksia, kirkaisevat ja viistävät taaskin\nherhiläisinä antautumatta oikeaan taisteluun.\n\nPirkkoja kertyy rantakaistalle Niklaan taakse. Kuuluu pari jurottavaa\nsanaa. \"Missä korppi raakkuu, siellä, haaska haisee\", puhui joku;\n\"Eipähän tämä tällainen Jumalan kiusaaminen kunnialla lopu\", kuului\njonkun toisen suusta jatko.\n\n\"Ole siinä\", ärähti Toratin Antti, \"ei korppi korpilta silmää vie!\"\n\nMutta Luusuan Aapo seisoi yksin syrjemmällä. Hän seurasi petolintujen\nlentoa hailein silmin, joissa näytti asuvan raskas, luopumaton suru.\nEi ollut kukaan nähnyt hänen naurahtaneen edes puolella suulla sen\njälkeen, kun Yrjänä-veli oli lapioitu Kolttakönkään tuhkaiseen maahan.\n\nKorpit iskivät yhä ärhäkämmin puolelle ja toiselle -- tyhjään ilmaan.\nAapon silmät seurailivat niitä yhä. Mutta ne näyttivät katsovan\nsittenkin jonnekin taaksepäin. Olihan hänellä suruja kaksittainkin. Oli\nkototanhuvilla vihkimätön nuorikko, jota varten oli viemisiä, jotta\nvaikka linnantyttäret hyvittelisi, mutta tuo vain tuossa, kurkelainen,\nkorppina leuhottaa joet, rannat ja meret ja nyt aikoo vielä myrskyä\nniellä tuhottomat matkat.\n\nSamoihin aikoihin alkaa taistelu todenperään. Selkälokit ovat saapuneet\nja syöksyvät räiskien sekaan. Haaskalinnut saavat jo nokkansa verille.\nLokkeja putoo mereen. Korppien siivet kampeavat yhä ylemmäksi. Ne\nnousevat röyhkeinä uusia vihollisia vastaan -- merilokkeja, jotka\nmahtavin siiveniskuin, nokka loistaen räikeätä keltaa, saapuvat\ntaisteluun.\n\nMiesten suut ovat jääneet ammolleen. On kuin riippuisi tuon tappelun\nratkaisusta koko heidän kohtalonsa. \"Ei korppi ilokseen tappele eikä\nsusi naura juostessaan\", joku saa sanotuksi. Jotain se muka tiesi...\ntuollainen tappelu lemmonlintuja vastaan, joita ani harvoin oli näillä\nvesillä nähty.\n\nPäällikkö näytti kuulleen sanat. Hän tempasi miesroikan lähimmältä\nmieheltä jousen ja kiskaisi sen hanhenkaulalla vireeseen.\n\n\"Kuvustaanpa se kurkikin laulaa\", hän leikkasi äskeistä puhujaa ivalla,\njuoksi lähemmäksi rantaa ja tähtäsi.\n\nHänen täytyi näyttää noille vätyksille, että mustat noitalinnut\nputoavat hänen nuolestaan, kuten mitkä tahaan lentäväiset.\n\nJousi laukeaa, yksi korpeista suistuu mereen. Miesten suista hohahtaa\nkauhunsekaista ihmetystä. Välimatka oli ollut luonnottoman pitkä.\n\nEerik Aapraminpoika juoksuttaa päällikölleen toisen nuolen. Tämä surmaa\ntoisenkin korpeista.\n\nMutta kolmas niistä on saanut siihen mennessä sellaisia iskuja\nmerilokkien nokista, että se laahoo hoippuvin siivin loitommalle rantaa\nja hyppelee toisella jalalla piiloon kivisokkeloitten taakse.\n\n\"Näittekö, miehet\", Niklas puhuu palatessaan, \"että Solovetsin\nnoitalinnut saivat surmansa? Siinä on teille, jukerot, ennusmerkkiä\nkerrakseen, vai...?\"\n\n\"Mepä tässä olemme korppeina vengotelleet maat ja meret\", kuului\nsyrjemmältä Luusuan Aapon ääni, joka tällä kertaa oli luja ja\ntaisteluun haastava.\n\n\"No, hyvä\", sanoi Niklas, \"puhu kerrankin suusi puhtaaksi, Luusuan\nisäntä! Kolttakönkäältä saakka olet levittänyt miesten mieliin\nvätystelynhalua ja pelkoa. Mitä vastaat?\"\n\n\"Ei ole pelkoa järjen sana. Ja seurattu on päämiestä könkäältä\nkönkäälle. Mutta ei murreta tällaisella miesjoukolla Solovetsin\nmuureja, jos läpäistäisiinkin vesivuoret ja erämaat.\"\n\n\"Hameisiinko haluat ja pankolle ... makailemaan? En luullut\nluusualaista -- viirunaamaiseksi mäyräksi!\"\n\nPäällikön sanat näyttivät repivän pahasti Aapon mieltä. Hänen\nhyväntahtoinen naamansa hölleni kuin tainnuttavasta iskusta. Mutta se\nkoveni taaskin. Hänen täytyi kerrankin saada purkaa katkerat huolensa.\n\"Viimeinen olen miehenpuolta Luusuan pahnassa. En ole kuolemaa\nkaihtanut. Mutta taloani en autioksi jätä enkä sukuni viimeistä\nhenkeä hukkaa juoksemalla rantoja pitkin meriraukkojen parissa. Niitä\non kyllä, levottomia henkiä, näinä aikoina nähty joka yö tuolla\nrantapahtojen alla huljuilemassa ja uikutuslaulujaan veisailemassa. Vai\neikö ole, miehet?\"\n\nMyöntävää murinaa kuului pirkkojen rykelmästä.\n\n\"Mutta minä olen nähnyt enemmän\", kajahti päällikön puhe. \"Minä olen\nnähnyt Ontrei Hovattaisen, jolta Solovetsin munkit ovat ikoniensa alla\nsatahelmisillä rukousnauhoillaan, väärän opin myrkyillä ja paastoilla\nkääntäneet mielen ja kielen, niin että se nyt huutaa sammumatonta\nkostoa meille, pirkoille, ja jokaiselle elävälle olennolle rajan tällä\npuolella.\n\n\"Vienan kansa on kypsä meidän kanssamme veljessopuun pelastuakseen\nMoskovan solmuruoskasta ja hirttonuorasta. Mutta viimeinen Hovatta,\ntuo Ontrei-saatana, liehtoo veristä vihaa. Se on sekä Solovetsin\nliuhupartojen että moskovalaisten ruhtinaanpoikien kätyri ja\nkäskyläinen. Ja se aikoo suurille hävitysretkille rajojemme ylitse,\nomien jokiemme rannoille saakka, pannakseen tuhaksi kototalomme\nja kirkkomme ja raahatakseen temppeleittemme pyhitetyt kellot\nryssänmonastereitten sipulitorneihin -- kalkattamaan häpeäämme ja\nkurjuuttamme.\n\n\"Ripovuoren hiisien kautta! Sitäkö te haluatte, miehet -- antaa periksi\ntuolle Vienanmeren juuttahiselle? Ette, sitä en, jumal'avita, usko,\nniinkauan kuin yhdelläkään pirkalla on vastuu vaimonsa ja poikiensa\nhengestä.\"\n\nJouselliset olivat kerääntyneet päällikkönsä alapuolelle, rinteelle.\nTäältä nousi nyrkki toisensa jälkeen ja alkoi kuulua suosionhuutoja\npäämiehelle.\n\n\"Hyvin huudettu, miehet\", jatkoi Niklas. \"Mutta jos täällä on yksikin\nmiehenkuvatus, joka haluaa säästää tuon kadotuksen korpin, se tuokoon\ntajunsa julki. Huutakaa sananne!\"\n\n\"Kokat merelle, päämies!\" \"No, ka, vaikka samojeetareitten rantoja\nmyöten!\" kuului yhä hurjempia huutoja.\n\nLuusuan Aapo omalla kolkallaan suinaili maata pitkin kuin tukistettu\npojanjulli. Lähestyi kuitenkin hitaasti saapastellen. \"Minä vain sitä,\njotta tapettava se on loppuun saakka ... käärmehensuku.\"\n\nPäällikkö läimäytti olalle Luusuan isäntää. \"Hyvin puhuttu, Aapo, mutta\nsinä saat kyllä tältä asentopaikalta ruveta nouseskelemaan kotomaille.\"\n\nLuusualainen kömmähti tummanpuhuvan veren levitessä tukanrajaan\nsaakka. Mutta päällikkö jatkoi: \"Saalis on saatava turvaan!\nkotoaittoihin. Sinun on kerättävä vuonoista lapinäijiä tarpeellinen\nmäärä ja niillä kiskotettava venejonot Paatsjokea pitkin Inarille,\njosta talven tullen ajat ne ahkioraitoina. Luusuan ja naapuritalojen\nvarastoaittoihin. Sitäpaitsi tarvitaan Suensaaren Kurkelaan sananviejä\nHenrik-päällikölle.\"\n\nNiklas oli puhuessaan joutunut Aapoa silmä vasten silmää ja jatkoi\npuoliääneen, totisen painavasti: \"Sano päämiehelle, että Iivari\nVoikkaala pakeni Unarin Luusuasta karkurina miesten ja pirkkojen\nrintamasta. Ja lisää, että palattuani vaadin miehelle tuomiota lakiemme\nmukaan.\" Aapon katsoessa vastaan hämääntyneen näköisenä Niklas hotaisi\näkkiä kuin karhun kämmenellä: \"Totteletko, vai öykkäröitkö, mies?\"\n\n\"Mitäpäs minä, miehen tehtäväähän se on sekin, mutta...\"\n\n\"Ei mitään muttia eikä mutkia, sinä mäyränpoika! Mutta muistakin, että\nkevättalvella tullaan Nuorttijoen tai Tenniön latvoilta hiihtämällä\nhäihisi, uudet saalisahkiot perässä. Ja laitakin, sinä saituri, tynnyri\noltta miestä päälle tai ei Luusuassa kunnian kukko laula. Mitä sanotte,\npojat?\"\n\n\"Samaa sanotaan, samaa!\" \"Suolainen ja sakia on talonpojan makia,\nsanotaan.\" Miesten kompasanoilla ei ollut enää loppua eikä määrää. Eikä\nollut enää miestä, ei mieltä, jota meriraukat tai muut kummajaiset\nolisivat kammahutelleet sinne tai tänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahvassa läntisessä oli vielä kesän ruokaisaa makua pirkkojen kolmen\nlaivan lähtiessä nousemaan pohjoista kohti, Pummanginvuonolle.\nUskottiin päästävän helposti perille ennen pimeän tuloa -- sopivaan\nankkuroimispaikkaan ja hyvässä lykyssä rantateloille saakka, joille\nlaivat oli keinoteltava.\n\nNiklas itse seisoi etumaisen laivan ruorissa, Eerik Aapraminpoika\nohjasi toista ja kolmannessa hoiteli perää Issak-lappi, joka oli\nvannonut pyhän Iljan ja lapin jubmelin nimeen tottuneensa ruorinvarteen.\n\nMatalien Heinäsaarten alkaessa kiillellä edestäpäin Niklaan mielestä\nmerkillisessä valossa hän käännähti silmäämään idänpuolisia\nKalastajasaarennon rantakivikolta ja samalla taivasta. Päivä oli\nruvennut polttelemaan räikeällä valolla pilvenpaltteita. \"Kas, kas\",\nhän hymähti, \"siitäpä tuo juhla valo Heinäsaartenkin lintuvaltakunnan\npäähovissa...\"\n\nKun hän hetken kuluttua katsahti taakseen, näki hän Eerik Aapraminpojan\nomasta, ruoristaan sujauttavan kätensä äkkinäisellä liikkeellä taivasta\nkohti. No, hän katsahti taaskin. Eräisiin, äsken vielä rauhallisiin\npilviin oli tuulenpuuska reväissyt pari riekaletta ja lintuja liikehti\nlevottomina siellä täällä, mutta yhä harvahkoissa parvissa. Niklas\nvastasi heilauttamalla iloisesti kättään ja viitaten eteenpäin. Ja\nmatka jatkui.\n\nMutta tuuli oli alkanut tällä välin levottomasti hapuilla luoteeseen\npäin, ja samalla tuimenemistaan tuimeta. Niklas silmäsi taaskin\nrannoille päin. Aallot eivät siellä tosin pauhanneet hyökyinä. Mutta\nmiehen mieli kävi jostain syystä autioksi. Siniset rantapahdat olivat\ntummenneet ja niiden aliset kalliorykelmät muistuttivat kolkkoja,\nmäärättömiä raunioita. Tuollainen mahtoi olla Golgatan piinavuori,\nnousi syvältä hänen mieleensä jokin poika-ajan kuva tai kertomus. Ja\nsamassa sai pieni vilunväre hänet yhäkin suinailemaan pilvien pieliä.\nTaivas oli taaskin muuttunut. \"Johan se on pelkkää riekaletta, taitaa\nolla tuhansia linnunpelättimiä ... taivaan pellonperillä\", hän ajatteli\nmelkeinpä itsekseen puhuen.\n\nEi ollut enää pilvenpäissä minkäänlaista poltetta. Nyt oli otettava\nluja ote ruorista kohti niemen ja Heinäsaarten välistä laveaa salmea,\njoka avautui suoraan edestä päin.\n\nPäällikkö vaistosi, että ainakin pieni tappelunnujakka oli käytävä\nmyrskynpoikasta vastaan. Hetken kuluttua oli heitettävä vieläkin\nsilmäys taaksepäin. \"Saatanan tuhkanaama!\" hän kiraisee. Issak-äijä\nohjaa laivaansa parhaillaan vitaan, kohti Kalastajasaarennon pientä\npoukamaa! Pettääkö se rumilus, aikooko se lapinkanttura...?\n\nEnempää hän ei ehtinyt ajatella, kun äkkinäisenä eteen noussut musta\npilvenpahta pimentää taivaan ja lokkien lauma tihentyy sen ylle\nsakeaksi pilveksi.\n\nTämän hän lopultakin tajusi tietävän salaman nopean kaatomyrskyn\ntuloa. Ja samassa ajatuksessa koko taivas putosi matalaksi, meri\nmuuttihe hiilenmustaksi lakeudeksi, jolla pauhaavat aallot, emähirviöt,\nperässään hyöky toisensa jälkeen, nostivat röyhkeitä harjojaan, ajoivat\nrannoille päin huljuvaa rytöä ja ryönää.\n\nRuumasta, jossa parikymmentä jousellista hoiteli purjeita, kuului\nkauhistunutta huutoa. Laivan raakapurje oli pudonnut katkenneine\nmastoineen rymähtäen alas.\n\nPäällikkö karjuu tarttumaan airoihin. Miehet yrittivät parhaansa.\nPeränpitäjän leukaperät karskuivat lujaa päätöstä. Oli ohjattava\nonnellisen sattuman varassa oikealle, sillä heidän täytyi jo olla\nPummanginvuonon kohdalla ja nyt oli päästävä pyhimysten avulla kokka\noikeassa suunnassa ehkäpä matalalle somerikolle, jos hyvin sattui.\n\nSamassa viistää tyyrpuurin puolitse pimentyvässä ilmassa purjeen varjo.\n\"Eerik, Eerik!\" karjuu Niklas sokaisevaan ilmaan, joka on muuttunut\nkuin taikaiskulla pilkko pimeäksi yöksi. Ei kuulu mitään vastausta.\nMutta samassa hetkessä horjahtaa ruorin varsi tyhjänä hänen kainalonsa\nalta. Se ei tottele enää perämiestä.\n\nNiklas Kurki tuntee seisovansa läkähtymäisillään kosken alla, joka\nkohisee suoraan taivaasta. Hän jännittäytyy ruorin varaan. On kuoltava\npaikallaan. Kalmalainen tuntuu viistättävän avutonta alusta nuolen\nnopeudella omaan manalanhotoonsa. Mutta mies ennättää ajatella\ntavattoman paljon.\n\nHän näkee, kuulee ja ajattelee. Nyt ei enää kuulu meriraukkojen\nuikutusta, eivät ärjy tursaat meressä, ei kirkaise yksikään lintu\nilmassa.\n\nYksi ainoa ääni soi hänen korvaansa. Se on Pohjanmerien suurin\nhaaskalintu, joka huutaa pitkää, loppumatonta nauruansa korppikotkan\näänellä. Kraa-kraa, krii-krii-krah! se kirkuu ja vaakkuu vuorotellen.\nSe on Solovetsin kasvattama satapäinen haaskalintu, joka odottaa tuolla\nrantapahdoilla heidän ruumiitansa repiäkseen ne kappaleiksi jäsen\njäseneltä. Se on viimeinen Hovatta, Suomen suvun kalpea saatana!\n\nJa hän _näkee_ tuon Luciferin pojan. Se huojuu, yhä suuren linnun\nhahmossa, rantakallion ylimmällä harjalla. Sen kaula on höyhenistä\npaljas. Sen kirjava höyhenpeite on täynnä rutaa ja rapaa. Sen kupu\non suuri, luonnottomasti paisunut. Mutta se on tyhjä. Se huutaa\nloppumatonta nälkää.\n\nSillä on paksu komonokka. Mutta sen kynnet ja jalat ovat heikot. Siksi\nse huojuu. Siksi se ei uskalla tarttua elävään saaliiseen. Se huutaa\nraatoja -- haaskalintu, Pohjolan iänikuinen perkele!\n\nJos koskaan on ryöhännyt miehessä perinjuurinen viha, tuiversi se\nnyt Niklas Kurjen päätä ja rintaa niin täytenään, että se hukutti\nkuolemankin ajatuksen. Kadotus oli hänelle tällä viimeisellä hetkellään\nkadotusta vain siksi ettei hän ollut saanut ennen kuolemaansa\nkertaakaan taistella tuota heimonsa sekasikiötä vastaan.\n\nTätä epätoivoaan hän huutaa kohmeisen rintansa koko voimalla myrskyn\nsekaan. Hän ei tiedä, kuuluiko se huuto hänen huuliltaan. Mutta se\nhuusi joka tapauksessa _hänessä!_ Ja se huumasi hänet ajattomaan ja\najatuksettomaan horteeseen, kunnes hänen lumpeutuneisiin korviinsa\nkuuluu hirvittävä rymähdys ja jostain alhaalta muutamia yksinäisiä\nkuolinhuutoja.\n\nSiihen lakkaa Niklas Kurjen viimeinenkin ajatuksen ripe. Kummalliset,\nhumahtavat jättiläissiivet havisevat ilmassa ja peittävät hänet\nkynkkäluittensa alle.\n\n\n\n\n18.\n\nVANHAN VOIKKAALAN TUOMIO.\n\n\nMaa on taas kukassaan. Pirkkiön saarella elää Parasniemen pappila kuin\nKaanaan maassa, jossa vuotaa rieska ja hunaja, mutta jossa myöskin\njoskus pauhaa \"hengellinen kiivaus\", kun sattuu Siimon-herra muistamaan\nmuinaisen munkkiutensa ja \"suuren kilvoituksensa\" aikoja.\n\nMutta jos sattuu ylen yltymään entisen dominikaanin \"palava sydän\",\nja hän paaston jälkeen, ruoskan avulla ja suurella äänellä,\npuhkee pauhaamaan forsialleen, Margareetta-emännälle, \"syvästä\nlankeemuksestaan\", joka heidät oli \"poiskarkoittanut köyhyyden ja\nsiveyden ruusutarhasta\", silloin hymyilee uhkeavartaloinen papinrouva:\n\"Tiedätkö mikä oli suurin 'veritas' noissa sinun munkkilupauksissasi?\n-- Vaikeneminen puhdistaa sydäntä!\" Ja entisen birgittalaisnunnan\nsuloinen käsi sulki herransa huulet, jotka talttuivat hetken kuluttua\nonnelliseen hymähtelyyn.\n\n\"Maallinen viisaus on vain 'ancilla theologiae' ja maallinen onni...\",\nalkoi hän joskus muistella Lombarduksen pyhiä sentenssejä. \"Niin\nonkin\", naurahti taas Margareetta silmien sinessä hohtavaa aamua. \"Ja\nsinä olet yhä minun nuoruuteni pyhäinkuvantekijä Siimon Siimoninpoika,\nmuistatko? Ja tuossa ovat sinun parhaat elämäntaulusi, katso, tässä\novat ihanimmat ruususeppeleemme Neitsyen tarhasta!\"\n\nJa hän johdatti isän polvien väliin ruskeatukkaisen Hanna-tyttärensä,\njoka kävi jo yhdettätoista ikävuottaan, ja otti omiin helmoihinsa\nkahdeksanvuotiaan Simo-poikansa, joka puskeskeli kähärätukkaisena\noinaana vasten äitinsä valkeata otsaa.\n\nEräänä keskikesän päivänä molemmat lapset leikkivät kuumassa ruohikossa\nläheisen koskenhaaran rantakennäällä.\n\nHanna istuu pitkässä sinikukkaisessa koltussaan heinikossa. Hänen\npienet kasvonsa ovat liikkumattoman hiljaiset. Niiden tummahko väri on\nsaanut kesäpäivistä himmeän kullan kuultoa. Ja tummat, totiset silmät\nsomine, huvittavalla tavalla raskaine kulmallisineen katselevat heleään\nilmaan kovin mietteliäinä tai -- ehkä niissä on vain sitä tyynen\nsalaperäistä elämää, joka on ihmeellisimmillään juuri tuolla tavalla,\nliikkumattomana, mutta koko olennoltaan vireänä istuvassa pienessä\ntytössä.\n\nHän sivelee sormillaan kellokukkia kuulostellen niiden soittoa. Mutta\najatuksissaan hän näyttää ratkaisevan jotakin perin tärkeää arvoitusta.\nSilmät siristyvät salaperäisiksi viiruiksi kuin pienellä kissalla,\nsomansoma pikkuvanha ryppy kulmallisten välillä.\n\nKaikki ei ole tässä maailmassa oikealla kannalla, hän ajattelee. Miksi\nhuusivat Miukinniemen lampuotimiehen pojat hänelle pari päivää sitten:\n\"Vorssian Hanna, Vorssian Hanna!\" Niin, miksi sanottiin hänen äitiänsä\nforsiaksi? Siinä sanassa oli merkillistä, salaperäistä viehätystä ja\ntuskaa. Vai oliko kaikessa oikein onnellisessa ja kauniissa, kuten\nhänen äidissään, aina jotakin peloittavaa ja itkettävää?\n\nSiihen hänen ajatuksensa taaskin katkesivat. Valkea, tummasuoninen\nperhonen oli lentänyt tytön vaiheille. Hänen kulmallisensa nousevat\ntaaskin. Tummat silmät avautuvat, täyteläisistä huulista paljastuvat\nlujat, kosteat hampaat. \"Aunis-tädin suruperhonen\", hän sanoo. \"Höh\",\nhalveksii huulet höpöllään Simo-poika, joka on pyllyillyt lähettyvillä.\n\"Punainen se on ja keltainen, ettäs sen tiedät, mokoma!\" Poika näyttää\nkuulleen hänkin jotakin isojen ihmisten puheista. \"Eikä sitä enää ole\nolemassakaan. Lauri söi sen, söi, sanon minä!\"\n\nLauri oli näet Aunis-emännän vähän toisella vuodella taapertava\nesikoinen, joka isojen ihmisten puheitten mukaan oli syntynyt jossain\nHattulan kirkossa pyhän Neitsyen kämmeneltä tai ainakin löydetty\njostakin muualta kuin saunankarsinasta.\n\n\"Se on sittenkin olemassa ja tuossa se lentää\", sanoi Hanna\narvokkaasti. \"Eipäs lennä, eipäs lennä\", jätkytti Simo. Hanna nousee\nkärsimättömänä ja aikoo erota tuosta älyttömästä riitapukarista. Mutta\nkulkiessaan penkerettä kohti hän kompastuu kolttuunsa ja tuupertuu\nhiekkavierua pitkin rantakiville. Poika hyppää vahingonilossaan\ntasajalkaa penkereellä. \"Vorssia, vorssia ... vorssian Hanna, hahaa,\nha-haa!\" Samassa sinkoaa pieni kivi poikaa kohti. Hannan silmät\nsäkenöivät suuttumusta alhaalta päin. Äsken mietteliäät silmät\nnapottavat pippurin kirpeinä. Huulet ovat pikistyneet tarmokkaaksi\nviivaksi. Mutta sanomatta sanaakaan hän ryhtyy järjestelemään\npikkuvanhan tarkasti kolttunsa helmoja.\n\nSimo-poika on ennättänyt sättiä kiukuissaan: \"Kisi-mirri, kisi-mirri,\nsähisepäs, sähisepäs, niin hiekkaa saat päin naamaas, jotta...\"\nMutta samassa hän unohtaa koko tapauksen, sillä Suensaarelta päin on\nilmestynyt Kurkelan isovene. Sitä on kolme jousellista soutamassa.\nPerässä istuu itse Henrik-päällikkö polviensa välissä Lauri-poikansa.\nJa Aunis-emäntä nyyköttää hänen edessään teljolla parhaassa\njuhlapuvussaan.\n\n\"Saksanviikunoita, omenoita ja päähkenöitä!\" huutaa Simo. Tiesihän sen,\nettä Aunis-tädillä oli aina tuliaisia vyöllispussissaan. Poika juoksee\nylemmäksi, kirkolle päin venevalkamaan, Hannan astellessa kotopihaa\nkohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSomasti pyöristynyt Aunis-emäntä istuu pappilan olotuvassa\nsamassa nojatuolissa, jolta hän neljättä vuotta sitten oli nähnyt\nsuruperhosensa ja juossut sitä tavoittamaan Neitsyen äänen\nsalaperäisestä käskystä.\n\nTämä istuinpaikka on hänelle tässä talossa rakkain. Siinä tulee\naivankuin hänen syliinsä koko hänen elämänsä ihme uudelleen kaikessa\ntaivaallisessa puhtaudessaan. Se avaa joka kerta hänen eteensä hänen\ntoivioretkensä ihanasti paahteiset taipaleet.\n\nMiksi on hänen ruma hipiänsä nyt joka aamu kuin vastalypsetty maito ja\nhänen haileat, viluiset silmänsä päilyvät niin, ettei niillä kehtaa\naina suoraan katsoa Henrik parkaakaan, joka on vanhoilla päivillään\nvähän niinkuin hassahtanut poikaansa ja -- häneenkin, häneen, Harvialan\nmitättömään tyttäreen.\n\nOli aivankuin olisi pitänyt vähin säästellä tätä onnea, ikäänkuin se ei\nolisi saanut tulla aivan jokapäiväiseksi arkiruoaksi.\n\nSehän oli hänen ihmeellinen elämänleipänsä, jota piti taittaa hartain\nkäsin, kuten ainakin jumalanviljaa.\n\nKas, miten kävi taaskin, kun pieni Lauri seisoi tuossa hänen polviensa\nedessä? Sen untuvaisilla hiuksilla, jotka olivat tuleentunutta oikeakin\nvalkeammat, säteili taaskin keskipäivän aurinko, kuten silloin ...\nHattulan kirkossa Neitsyen pojan ohimoilla. Ja sen poskille tuli punaa,\njoka oli heleämpää kuin minkään mansikan, sillä se oli tullut Neitsyen\nruusutarhoista. Heikko, kovin pikkuruinen oli Lauri-pojan leuannypykkä.\nSiinä ei ollut mitään isän jyhkeästä leuasta. Eikä sen silmissäkään\nollut kovaa terästä. Eihän hän toki, Lauri-poika, voinut olla kokonaan\nsusi-pirkkojen rotua, kun oli kerran sillä tavalla syntynyt -- ihankuin\njo matkalla heidän häähuoneeseensa.\n\nMutta Lauri-poika röyhisti sittenkin kesken äitinsä ajatuksia pienen\nrintansa, kurkoitti kätensä ja kiskaisi kaikin voimin äitinsä\nhelmiketjusta, niin että se pirskahti poikki helmien vieriessä pieninä\nherneinä ympäri permantoa.\n\n\"No, ka, jopas kiskaisit, pirpana\", tokaisee Henrik pöydän takaa\nhyvillään. Ja jatkaa isännäntuolissa istuvalle Siimon-herralle: \"Minä\nkun olen jo ruvennut luulottelemaan, että jokin käki on muninut\nvariksenpesään ja emo hautonut munasta jonkun messupojan eikä tällaista\ntavallista kurkolaista.\"\n\nOvelle on ilmestynyt vaaleanruskeassa kotopuvussaan Margareetta-emäntä\nnaurahtaen helakasti veljelleen tarkoittaen: \"Vai käenpoika! Ei sinne\npäinkään. Se on noin pieni, noin pikkuruinen pirkka-susi -- karitsan\nuntuvissa, tämä Lauri-poika.\" Ja samassa hän on noppimassa pojan kanssa\nhelmiä permannolta.\n\nHanna ja Simo seisovat ovensuussa. Poika on synkän näköinen. Aunis-täti\nei ole muuta kuin taputellut häntä poskelle. Missä on tuliaisvero --\nomenat ja saksan viikunat? Ei tässä kannata pelkistä taputuksista sen\nenempää kuin jököttää ja katsastella...\n\nHanna hymyilee silmänviiruillaan katsellen Aunis-emäntää ja\nLauri-poikaa. Hänen tekisi mielensä kontata lattialla pojantenavan\nkanssa ja antaa sen repiä tukkaansa ja kuulla sen äidin hymähtelevän ja\nvoivottelevan. Mutta hän ei kehtaa muuta kuin seisoa liikahtamatta ja\nolla arvokkaan näköinen.\n\nMiesten keskustelu oli kulkenut etupäässä päivän asioissa. Huolia oli\ntaaskin kerääntynyt Suensaaren valkamat täyteen. Edellisenä syystalvena\noli Luusuan Aapo tuonut viestit Niklaan pitkistä hävitysretkistä,\nLapinrannoilta. Ja kevättalvesta oli Yrjänä Köngäs, joka oli päällikön\nhukuttua myrskyyn perääntynyt Muotkavuonosta takaisin kotomaille,\ntuonut sanan, ettei ollut päälliköstä jäänyt Pummanginvuonon rannalle\nmuuta merkkiä kuin pirstoutuneita laivanlaitoja ja muutama kivikolle\najautunut ruumis, yhtä vähän kuin Eerik Aapraminpojastakaan.\n\nKaiken lisäksi oli taaskin edessä oman sukulaismiehen tuomitseminen\n-- nuoremman Iivari Voikkaalan, jota Niklas vainaja oli viestissään\nsyyttänyt petturuudesta yhteisessä asiassa.\n\nMinä päivänä tahansa saattoi saapua isä-Voikkaala onnettomine\npoikineen ottamaan tuomiota vastaan. Sana oli jo lähetetty lähimpien\npäälliköitten ja sukulaismiesten saapua Kurkelaan.\n\n\"Niin, mitäkö aion?\" Henrik vastasi Siimon-herran kyselyyn. \"Minun\nelämäni näyttää nyt kerta kaikkiaan olevan alusta loppuun ukkovariksen\nhommaa: pitää meikäläiset rannat puhtaana haaskoista.\"\n\nViimeisissä sanoissa oli taaskin vanhaa, karheaa lapinvoutia.\nMutta hänen paksun tukkansa harmaa suikale, joka oli ennen noussut\nkulmalliselta päälaelle käyränä pukinsarvena, oli nyt näissä i'issä\nlevinnyt ja muuttanut muotoaan. Nyt oli ohimoilla ja päälaella\ntasaista harmautta. Tervanruskeutta enää vain uhosi sieltä täältä\nharmaan tukan alta. Eikä enää kasvoillakaan ollut entistä tuimuutta\ntäyttä määrää muualla kuin yhä uurtuneemmissa leuan juonteissa. Niiden\nvärikin oli käynyt heikeämmin punertavaksi, ja kaulalle oli lyöttynyt\nvanhuuden kaarnaa syvine ryppyineen. Silmien teräksinen välke oli\npainunut jonnekin varjoon. Oli aivankuin silmänpielien entisestään\nhyväntahtoisemmat rypyt olisivat antaneet nykyisin hänen kasvoilleen\nenemmän ilmettä kuin nuo entiset, kovat ja peloittavat sudensilmät.\n\nNiin hän nytkin Siimon-herran ajatukseen: \"Tutki tuntoasi, Henrik, hae\nsieltä Jumalan tuomiota äläkä omaa tahtoasi\", vastasi vain hymähtäen:\n\"Ehkäpä. Ennen tuomitsin tahtoni mukaan, mutta nykyisin teen sen, mitä\nminun täytymällä täytyy. On näätsen olemassa, hyvä hengenveli, myöskin\nmiehen järki, josta minulla ei ole oikeutta vääjätä sinne tai tänne.\"\n\n\"Mutta pyhän Kolminaisuuden kautta! Tässä asiassa on olemassa\nlieventäviä seikkoja\", jatkoi pappi. \"Niklas, Herra olkoon hänen\nsielulleen armollinen, yritti mahdottomia -- hyökätä kolmella sadalla\nSolovetsin yltämättömien muurien kimppuun. Iivari Voikkaala piti sitä\nehkäpä Jumalan kiusaamisena ja...\"\n\n\"Mahdottomia?\" huudahti Henrik. Hän oli noussut ja mitteli konkaten\nlattiaa, jäykistyneen käsivarren noustessa vaaksan verran kyljestä\nirti. \"Meidän pirkkojen on aina täytynyt yrittää pienillä joukoilla\nmahdottomia. Eikä meillä ole koskaan ollut mitään muuta osaa. Muista\nmiten harvalukuinen on meidän heimomme. Ja se on kuitenkin asuttanut\nnämä korvet Kemijärvelle, Inarille ja Tornion järvelle saakka. Miten\nse on ollut mahdollista -- tämä mahdoton yritys? Siksi, että _yksi_\npirkka on uskaltanut nousta nuorikkoineen köngäs könkäältä kauemmaksi\nkuin monipäisempi kansa satoine perhekuntineen. Meidän on täytynyt\naina katsoa yksinäisinä miehinä mustaa korpea silmäterään. Me olemme\nharvojen rotu niin eräsaalista ajaessamme kuin sodassakin. Luulenpa\",\nhän hymähti hiljaisemmin, \"että me olemme Herramme kämmeneltä sillä\ntavalla luodut. Emme tuhatpäisiksi laumoiksi, tarkoitan, vaan --\nkymmenen tuhatta vastaan. Me emme ole, Herralle kiitos, mitään\nsopulikansaa. Mutta siksipä ei ole meillä mitättöminkään loismies\nkoskaan loiseläjä, vaan omalta kohdaltaan näitten erämaitten\nvalloittaja. Vai voiko sinun munkinjärkesi kieltää, että näin on ollut\nja on?\"\n\n\"Herra on heikoissa väkevä, sanoo minun raamattuni. Mutta se sanoo\nmyöskin, että tuhlaajapojalle valmistettiin tulojuhla hänen palatessaan\nkurjana ja viheliäisenä...\"\n\n\"Eikö siinä samassa kirjassa puhuta myöskin pilaantuneesta jäsenestä,\njoka on hakattava pois ja heitettävä tuleen?\"\n\n\"Puhutaan!\" huudahti Siimon-herra nousten vähitellen entiseen\nhengelliseen kiivauteensa. \"Herra käskee uhraamaan. Mutta muista\nmyöskin, mitä sanottiin Abrahamille hänen valmistuessaan uhraamaan oman\npoikansa, muista, että...\"\n\n\"No-no, no-no\", helähti samassa Margareetta-emännän ääni muurin luota.\n\"Älä huuda, sinä Siimon kiivastelija! Eivät meitä tässä asiassa\nauta Israelin patriarkat, vaan se tosiseikka, että kovakorvainen\nIivari Voikkaala puolusti viime talvena uljaasti Oulankajoella rajaa\nuhtualaisten yrittäessä hävitysretkilleen. Se se jotain maksaa. Vai\nmitä, Henrik?\" Ja sisar tuli veljensä eteen jääden katsomaan häntä\nhoukutellen silmästä silmään.\n\nHenrik nyökäytti päätään. \"Sepä, sepä\", myönteli hän. \"Ja toisekseen:\nei ole meillä koskaan lyöty syvempää suoneniskua kuin on ollut\nkulloinkin tarpeen.\"\n\nMuutaman tovin kuluttua alkaa pihamaalta kuulua lasten iloisia huutoja.\nKuulosti, aivankuin ne olisivat raahanneet jotakuta vastustelevaa\nolentoa mukanaan portaita kohti.\n\nVihdoin ilmestyy kynnykselle epäröivän näköisenä Matti Voikkaala, joka\njo nelisen vuotta sitten oli asettunut nahka- ja rihkamaporvariksi\nKemin Sauvosaarelle ja alkoi olla äveriään miehen maineessa.\n\nHän kumartelee yhä hieman hienostelevassa, lyhyessä saksalaistakissaan,\nniin että korea kauppiaanmassi killuu vyössä.\n\nValkoripsiset silmät räpyttelevät pahasti toisten katsoessa\nhäneen kummaillen. \"Donnerwetter\", Matti tapailee saksaansa muka\nmiehistyäkseen.\n\n\"Tulivatko myötäsi isäsi ja...?\" alkaa Henrik. \"Eivät tulleet, kun...\",\nhätäilee Matti. \"Taisi tulla tupenrapinat.\" \"Puhu, älä kakistele.\"\n\n\"Nähkääs, kun oltiin jo meillä, Sauvossa, ja odoteltiin Hahtiperästä\nJaakko-setää samaan matkaan ja Iivari-veli istuskeli ranta-aitan\nportailla isän ja minun kokeillessa viimekesäisiä muurainnelikoita,\njoihin oli ruvennut tarttumaan hometta, niin...\"\n\nHenrikin kasvot olivat alkaneet jäykistyä jostakin hirvittävästä\naavistuksesta. Vähitellen ne läimähtelivät häpeän sekaista punaa,\naivankuin hän olisi tahtonut häätää tiehensä tuota järkyttävää ajatusta.\n\n\"Puhu\", hän ähkäisi uudestaan, No, oli tapahtunut sillä tavalla, että\nIivari-veli oli heidän astuessaan aitasta poissa sen portailta. Isä\noli ruvennut suinailemaan ympärilleen. Ja siinä samassa he näkivät\nIivarin työntämässä venettä rannasta, hyppäävän siihen ja soutavan\nhengenhätävauhtia ulommaksi. Isä-Voikkaala älähtää, kuin olisi\nparkaissut tappavasta iskusta.\n\n\"Palaa, jumalanluoma, palaa!\" hän huutaa. Iivari-veli oli noussut\nveneessä seisoalleen ja huutanut vastaan: \"Ei seiso tämä mies\nkurkolaisten kaakinpuussa!\"\n\n\"Miehen sana, missä on miehen sana!\" ärjyy isäukko kasvoilla sellainen\nhäpeänkarva, että ne kalvistuivat kuin viimeisessä ripissä.\n\n\"Miekkani kärjessä, vaikka autuus menisi!\" karkulainen ärhentelee yhä\npilkaten isä-ukon vanhaa taisteluhuutoa ja alkaa soutaa vastarannan\npenkerettä päin, jotta kokassa kiehui vesi koskena. \"Keihääni,\nkeihääni...\", huohottaa isä. Minä juoksen sen tuvasta ja palatessani\non, ukko jo veneessä seisomassa ja hokemassa itsekseen: \"Että minun\npitikin tämä päivä nähdä, tämä häpeän päivä...\" Sinne ne katosivat, isä\nja poika, eikä heitä ole sen koommin nähty. Ja kun sitten parin päivän\nkuluttua rymisti taloon Jaakko-setä ratsuineen, niin päätettiin ensi\nhätään tuoda sana tänne päin, jotta...\"\n\n\"Onko siis Jaakko tuolla ... Kurkelassa?\" Matti nyökkää Henrikille,\njoka lähtee sanaa sanomatta kirkkorantaan veneelleen.\n\nVasta keskellä suvanto-ulappaa hän sanoo yksikantaan puolisolleen:\n\"Kun miehen sana pettää näillä main, on aika takoa ruumisarkun nauloja\nviimeiselle pirkkalaiselle.\" Aunis-emännän yrittäessä ottaa, ikäänkuin\ntorjuakseen tuota lohdutonta ajatusta, puolisonsa kädestä mies lisäsi:\n\"Se on Matias vainajan sana. Ja minä... viimeinen iso-varis Kurkien\nsuvussa, minä haistan kyllä haaskanhajun ajallaan.\"\n\n\"Eiväthän kaikki petä, jos pettää yksi\", yrittää taaskin emäntä. Henrik\nvastasi raskaasti: \"Jos pettää päällikkömiehen ja minun sisareni poika,\npettää kaikki.\" Ja hänen kasvoilleen levisi vanhuuden riutumusta, niin\nettä Aunis-emäntä painoi päänsä syvälle kämmeniinsä, jotka lepäsivät\nhervottomina hänen polvillaan.\n\nPuolison suru tunkeutui veitsenä hänen sydämeensä. Hän itki hiljaa\nraskaita kyynelpisaroita, jotka noruivat hänen sormiensa lomitse.\n\nSitäkö se tiesikin, hänen helminauhansa pirstoutuminen -- hänen\nonnenpäivänsä sumentumista pitkiksi itkuiksi...?\n\nVeneen pysähtyessä rantaan hän otti Lauri-pojan syliinsä, kantoi sen\nkoko ylämäen pihamaalle ja emännäntupaan saakka, puristaen ainokaistaan\nlujasti rintaansa vasten. Hän pelkäsi jotakin näkymätöntä tulevaksi.\nHänen täytyi piilottamalla piilottaa oma poikansa rukouksiensa huomaan.\n\nKolmisen päivää kuluu jäyhässä odotuksessa. Vanha Luulajan Oravainen\nja Yrjänä Köngäs ovat jo hekin saapuneet taloon. Istutaan illansuussa\npitkänpöydän ääressä harvakseen jutellen.\n\nPuheenpito on jäänyt melkein kokonaan Jaakko-herran varaan, joka\nvuoroin räiskähtelee omia hullutuksiaan, vuoroin hymähtelee mietteitään\nja näkyjään.\n\n\"Kuka sen on sanonut, Henrik, että vastustan saaliista tuomiota? Iivari\nVoikkaala on isontalon sonni, joka tarvitsee kovat kuonorenkaat ja\nlisäksi lujat ikeet niskoilleen. Mutta kuka meistä haluaisi tappaa\nviimeisen sonnin navetasta, häh? Vai onko uusia päällikkömiehiä\nostettavissa tai vaimot niitä tekemässä?\"\n\n\"Näet tässäkin tuvassa pelkkiä päällikkömiehiä, tietääkseni\", jurahti\nHenrik.\n\n\"Ja lisäksi pelkkiä vanhoja kantturoita\", häijyili Jaakko. \"Mikäs nyt\non tämäkin pikkarainen poika Hannu Oravainen?\" hän kahmaisi vieressään\nistuvaa Luulajalaista hartioista. \"Ennen kuin täysinäinen herneenpalko,\npinkeä ja luja. Ja nyt -- nahistunut nauriinnaatti! Ei ole enää edes\npataan pantavaksi koko miehestä.\"\n\nMiehet nauroivat ja pienenläntä Oravainen hekotti mukana, niin että\nmahanpukero hytkyi.\n\n\"Muistatkos, Könkään Yrjänä, kun tapeltiin nuorina pokkoina\nTornionjärvellä ja otettiin selkäämme ja sinä sait reiteesi pirrilapin\nnuolen?\"\n\nHarteikas Köngäs toljotti pöydän takaa levein naamoin, suu mutrullaan.\n\"Sinä vain kiraisit, muistatkos jotta, 'saatanan koukolaiset!' Ja kun\nhaavaa poltettiin, sinä karskahuttelit sanoja kuin rautanauloja: 'Tänä\nyönä se roihahtaa.' Ja se roihahti myöskin. Ja nyt, vaikka on miehellä\nyhä sylen verran hartioita, peräännyit mitään tekemättä Muotkavuonosta\netkä löytänyt edes oman päällikkö vainajasi ruumista.\"\n\n\"Ei anna merenhoto takaisin saalistansa\", ärisi Köngäs.\n\nTavalliseen tapaansa Jaakko-kauppi heltyi ja höltyi. \"Eipä anna, ei.\nLemmenkipeitä ovat ruttoposkiset meriraukat pirkkojen sorjimmasta\nmiehestä. Mennehet päivät ovat olleet ja menneet ja pirkanmaata\npunertaa laskeva päivä...\"\n\n\"Liepähän meillä sitäkin liiemmälti kuutamon puolta, -- tuossa sinun\npääkaljussasi, hi-hi\", yritti Matti Voikkaala pilailla.\n\nJaakko-herra joi rauhallisesti haarikkansa pohjaan ja nousi leppoisan\nnäköisenä permannolle. Haroi kiireeltään viimeisiä höyhenenheikeitä\nhiuksiaan ja tukisti äkkiä Matin niskaharjaksia.\n\n\"He-he, siinä on sinulle talkkunavelliä, rihkamasaksa.\" \"Ollaan mitä\nollaan, ja mitäs sinä sitten olet, Hahtiperän jauhoporvari?\" Matti\nkimitteli toden perään suuttuneena. \"Noh-noh, noh-noh, sinä possu,\nälä nyt sotke sorkkinesi kaukaloon. Minä, minä parka -- jauhojässikkä\npirkkojen valta-aitassa. Tai -- oikeamminkin -- vanha mylläri\nPohjanperän rotisevassa ja ratisevassa tuulimyllyssä. Ei muuta kuin\npitää säkkiä alla, kyllä tuutista tulee. Jyvä ja markka näätsen\npoikii! Eikäpä meille taida muuta jäädä jäljelle koko rottelosta kuin\nmeikäläisten rahamassi, suola-, jauho- ja nahkaporvarit.\n\n\"Vai mitä sanotte, miehet\", hän käänsihe tuimaan kysymykseen, \"miten\nkäy pirkkojen vero-oikeuksien ja lapinvoudin vallan, jos sattuu\nnousemaan Tukholman istuimelle lujakourainen mies, oikea hallitsija?\nSanonpa, että se repii Maunu-kuninkaan meille säätämät kirjat\npalasiksi. Emmekä me enää sen perästä miekalla taipaleita avaa, kun\nkaatuvat päällikkömiehet toinen toisensa jälkeen.\"\n\n\"Onpahan tässä polvenjatkoa, miekkamies ja päällikkö, kun mitta\nvarttuu\", puhui Henrik ottaen polviensa väliin permantoa tallustelevan\nLauri-poikansa. Aunis-emäntä oli saanut polvirukouksistaan rauhallisen\nilonsa takaisin ja nauroi muurin nurkalta hyvillään isän ylpeilystä.\n\"Parantaa se, Lauri-poika, vielä kerran suuretkin haavat tässä suvussa,\nkun aika joutuu.\"\n\nJaakko-setä nosti pojan molemmin käsivarsin korkealle ilmaan. Mutta\nlapsi parahti säikähtyneeseen itkuun. \"Noh, noh\", hyvitteli setä\nottaen sen lämpöisesti polvelleen ja hyssytteli itkut pois. \"Kas, kas,\nkevyt kuin höyhen. Lienetkin, Laurukaiseni, Neitsyen silmäsulka, jolla\npyhättäret voitavat äityen silmänsopet, hyvinkin lienet... Ja jos ei\ntule miekkamiestä, niin tulee sinustakin pokko ja porvari, kaupat\nrakentelet ja kaupungit, laivoja lähettelet kaukomerille, silkit ja\nkullat tuottelet ja...\"\n\n\"Älä höpötä, mies\", nauroi tavallista rehevämmin Henrik\nisännäntuoliltaan. \"Kyllä se siitä höyhenkin karkenee, kun kerran\njoutuu susien pariin, aikanaan.\"\n\nMutta Matti-kauppias oli käynyt pariin kertaan, levottomana isästään\nja veljestään, kurkistamassa ikkunasta Putaanjuohteelle päin. Nyt hän\nkääntyi pitkään tiirailtuaan istujien puoleen. \"Ettei tuolla vain ole\nisä-ukko soutamassa.\"\n\nMiehet kavahtivat paikoiltaan. Matti juoksee edellä pihalle ja sieltä\nportista pihanurkkaukselle. Taivaalle on kertynyt ohutta pilvenhärmää,\njonka keskellä seisoo pari pilvenmöhkälettä. Päivä paistaa umeana\nniiden takaa siivilöityen laajoina sädeviuhkoina tyynelle ulapalle.\n\nTervavene, joka on ilmestynyt salmesta näkyville, näyttää tässä valossa\nmustalta. Aunis-emäntä kouraisee sydäntään. Se näyttää hitaasti\nkulkevalta ruumisarkulta! Kaikki näkevät, että keskituhdolla soutaa\nvanha Voikkaala, aironlappeiden välkehtiessä hitaassa tahdissa. Mutta\nistujan hoikka vartalo on merkillisellä tavalla köyryssä.\n\nMiksi se ei souda vitaan salmen yli laituriin, vaan etenee Miukinniemen\nrantaa Pirkkiönsaareen kirkkovalkamaa kohti? kyselevät katselijat\nkummaillen. \"Sen kokassa on liinankaistale!\" huudahtaa samassa Matti\nsäikähtyneenä. \"Niin on\", tulee Henrikin suusta kuin olisi pudonnut\nkaksi kiveä syvään veteen. \"Se soutaa vainajaa\", Aunis-emäntä supisi\nhakien laajentuvin silmin puolisonsa kasvoja. \"Seuratkaa\", käskee\nisäntä.\n\nVanha Voikkaala istuu rantakennään kivellä alapuolellaan kokastettu\nvene. Tulijat lähestyvät. Istuja ei liikahda. Pitkä laiha vartalo on\nlyyhistynyt etukumaraan.\n\nPäällikkömiehet nousevat rannalle. Voikkaalan veneen pohjalle on\nlevitetty valkeapohjainen lapinraanu punanmustine raitoineen.\n\nHe jäävät seisomaan puhumattomana ryhmänä Voikkaalan alapuolelle.\nTämä nostaa vihdoin päätään. Katsojat nyökäyttävät kukin tavallaan.\nNyt on vasta tullut Kemijärven uros vanhukseksi, tuntuu olevan noissa\npäännyökkäyksissä yhteisenä ajatuksena, sillä istujan kasvoihin oli\npainautunut yltäyleensä vahankalpeaa, heikkoa väriä, josta ei ollut\nkaukana savenharmaa hauta.\n\nPappilasta päin lähestyy Siimon-herra emäntineen. Henrik konkkaisee\naskelen ylemmäksi aikoen sanoa jotakin. Mutta taaskin hän pysähtyy.\nVanhuksen kasvoille on ilmestynyt kuin hätähuutoa, joka on\nratkeamaisillaan hirvittäväksi ääneksi, itkuksi tai kiroukseksi.\n\nPappi on tullut takaapäin Voikkaalan vierelle ja laskee kätensä\nhänen hartialleen. \"Vapahtajani haavat sinua virvoittakoot, poikani,\nGolgatallasi\", hän puhuu.\n\nVanhus nousee seisoalleen, entiseen pituuteensa. Hänen toinen kätensä\nnousee nyrkkinä, mutta laskeutuu hitaasti alas. \"Olen oman poikani\nsurmaaja!\" hän huutaa. Mutta jatkaa hammasta purren: \"Parempi maassa\nkuin maan päällä sanansa syöjä ja karkulainen. Eivät tahraa epatot\nVoikkaalan sukua, vaikka autuus menisi!\"\n\nVanhuksen muinainen taisteluhuuto kajahti nyt uhmana ja tuskana, ja sen\nkaiku kiersi rantoja kauhistuttavana tuomion äänenä.\n\n\"Ei ole lupa olla ... noin suuri ... ihmislapsen\", puhui tukahtuen\nJaakko, lihavat kasvot itkun vääristäminä.\n\nMutta vanhus oli kuullut puoliksi kuiskatut sanat.\n\n\"Ei ole lupa. Mutta minulle pantiin täytymyksen taakka\", hän sanoi\nharvakseen. Raskaat hikikarpalot olivat alkaneet norua tukanrajasta. Ja\nhän lysähti takaisin kivelleen. \"Eikä peitä näitä haavoja arpi\", kuului\nhetken kuluttua vaimea voihkaisu.\n\n\"Nöyryytä mielesi, mies, ja kerro, miten tapahtui tämä kauhistava\nteko\", puhui Siimon-herra.\n\nPäällikkömiehet olivat tulleet lähelle, Margareetta-emännän\ntuijottaessa ylhäältä penkereeltä käden painaessa sydänalaa\nkivistävässä tuskassa.\n\n\"Kosken tavat tietää vain se, joka koskeen putoo\", tapaili Voikkaala.\n\"Tyhjän väärtiä on tässä asiassa puhuminen.\"\n\n\"Mutta ei katuminen!\" kiivastui hengessään Siimon-herra. \"Ei ole\nkatumista, pappi. Joka käärmehen siittää, sen on siittämänsä\ntapettava.\" Voikkaalan ääni oli äskeisestään muuttunut. Sanat, niin\ntaipumattomia kuin ne olivatkin, raukenivat jo puolivälissä huulille\nraskaaksi hengitykseksi.\n\nVaivoin saivat kuulijat tapauksen puolittain selville. Vastarannan\nniittyjen takaiseen korpeen isä oli ajanut takaa karkulaista. Vihdoin\nkeskellä rytömetsää, jossa maassa maatuvat jättiläishongat makasivat\nkuorettomin kyljin törröttäen joka haaralle oksantynkiään, oli poika\npysähtynyt taka-ajajaa päin. \"Sinä kurkolaisten orja, haluatkos\nselkäsaunan miekkani lappeesta!\" hän oli huutanut vimmastuneessa\nvihassa ja vetänyt huotrasta säilän, harpaten isäänsä kohti. Isä oli\nnostanut keihäänsä tanaan. Poika oli loikkaamaisillaan viimeisen\nlahorungon yli, mutta kompastuu harottaviin oksiin ja lankeaa täydestä\nvauhdistaan isänsä keihäänkärkeen, joka uppoaa syvälle rienaajan\nrinnanalustaan.\n\n\"Sehän oli siis kumminkin tapaturma\", sanoo Henrik rauhoittuvin mielin.\nKuuntelijat hengähtävät helpotuksesta.\n\n\"Se ei ollut tapaturma\", Voikkaala vastaa hetken mietittyään, sana\nsanalta. \"Jos lienevätkin olleet oksan kantturat Jumalan sormia, niin\ntämä käsi hänet surmasi, sillä -- se ei vetänyt keihäänkärkeä takaisin\neikä työntänyt oheen ... rautalehteä.\"\n\nJa hitaasti käänsi Voikkaala syrjään takinlievettä paljastaen karhean\npaitansa. Siitä puunsi tummunut veritahra, josta katsojat ymmärsivät,\nettä isä oli painanut kuolevaa poikaa rintaansa vasten, kunnes tämä\noli henkensä heittänyt. Koko tuo järkyttävä tapaus rytömetsän kuumalla\naukeamalla paljastui kuin Jumalan kämmeneltä heidän silmiensä eteen.\nEivätkä he osanneet muuta kuin vaieta.\n\nVähitellen paljastuu pää ja toinen. Vainajaako vai onnetonta isää\nkunnioittamaan, sitä ei osannut kukaan tajuta. He tiesivät vain,\nettä pirkkojen valta seisoi aivankuin maanjäristyksen avaaman haudan\npartaalla, jollei tullut suurta pelastajaa ja parantajaa.\n\nVoikkaala nousi jälleen. \"Tämä merkki seuratkoon minua kiirastuleen\ntai kadotukseen, kumpaan tahansa. Mutta sinä, pappi, lue sielumessuja\nvanhimmalle pojalleni, lue koko ikäsi.\"\n\nJa hän astui heikoin, mutta yhäkin rotevin askelin syrjemmällä\nvetistelevän Matti-poikansa luo laskien vanhat, suonikkaat kätensä\ntämän molemmille hartioille.\n\n\n\n\n19.\n\nNOUSEVILLA MUUREILLA.\n\n\nKylmän koleana, marraskuisena iltapäivänä taivaltaa Karjalantietä,\nidästä päin Viipuria kohti, kaksi repaleista kulkijaa.\n\nHeillä ei ole jalassa saappaan ruojuakaan, vaan repalaisia rättejä,\njoista paistaa veristävää varvasta ja muuta sinenpunaista kyhmyä.\nHousunriekaleet lienevät olleet joskus sarkaa.' Nyt ne ovat nekin\nkuin haasiaseipääseen heitetyn linnunpelättimen siekaleet. Takin\nsijalla on toisella, pitkällä nälkäkurjella, pelkkä rohtiminen\npaitakulu, toisella, jänterällä, tummapintaisella jäärällä, on vanhan\nkarjalaisviitan lieve ja hiha kääritty kainaloitse ja olkain yli samaan\ntapaan kuin on joskus vaimoihmisellä hartialiina.\n\nSalakkalahden pohjukka alkaa kimmeltää ryteikön takaa lyijynraskaana\nsilmänä. Kumpikaan ei ole puhunut sanaakaan penikulmakaupalla.\nNyt edellä kulkeva hojakka mies pysähtyy. Ja takaa nousee samassa\nmatalajalkaisen kumppanin käsi yltyen sojottamaan lounatta kohti. Ja\nkurkusta kuuluu älähtävä ääni.\n\nTaivaallisen tapernaakkelin ja kaikkien pyhien nimessä, sieltähän\nkohosi lopultakin tyhjää taivasta vasten Viipurin kaupunkiniemeltä\nraatihuoneen katonharja ja tapulitorni!\n\n\"Heh, katso\", tohisee perässä tulija, \"kun on nuttu nurinpäin, niin\non onni oikeinpäin\", ja nostelee ryysyjään ylemmäksi ryntäille.\nJo naurahtaa karmeasti nälkäkurkikin: \"Hiljaa hyvä tulee, tishe\njedjesh, daljshe budjesh, sanoo Pihkovan ryssä.\" \"Älä sinä, pirkales,\nmuistuttele sitä orjareissua, taikka ma kiroon jotta pilvet seisoo!\"\n\"Älä huoli, Eerikki poika, ne orjanmerkit kyllä maksetaan, jahka\ntästä...\"\n\nMutta siihen paikkaan pani äkkinäinen ilo miehet länkämöisilleen.\nVoimat katkesivat kuin leikkaamalla. Ilo vaihtui naurun ja tuskan\nirvistykseksi. Pitkä kulkuri tarttui ähkäisten kylkeensä ja hoippui\nkumarassa tienvieren kovalle penkereelle, jääden makaamaan kyljelleen.\n\nEerik on mässähtänyt takamuksilleen ja alkaa hieroskella kuumottavia\nnilkkojaan. \"Ka, kun puree keltiäisenä kehräsluita\", hän kipristelee\nkoko naamallaan. \"Eivätkä palellu ees pakkasessa nuo ryssänsaivaret\",\nmies jatkaa syyhytellen rintalihojaan.\n\n\"Syyhytä, syyhytä, mies, eivät erkane meistä haaskalinnun nokanjäljet,\nennenkuin...\" Mutta siihen katkee taaskin puhe, sillä hoitamaton\nhaava, joka ulottui oikeanpuolisten kylkiluitten alta nivusiin, panee\nmakailijan pahasti irvistelemään pimeä tuska kasvoilla porvareitten\nkaali- ja lanttupeltoja, joilla makaa huurtuneita naattikasoja siellä\ntäällä.\n\nHäntä, Niklas Kurkea, joka on palaamassa vihdoinkin kotomailleen,\nkalvaa rinnasta pahempi juurimato kuin koskaan porvareitten\nlantunmukuroita. Heidän pitäisi painella tällä hetkellä kiivasta\nvauhtia harmaaveljesten luostariin päästäkseen ruoan ääreen ja\nsaadakseen hoitoa. Mutta haava repii yhä ja se pitää pitämällä\najatukset kiinni menneessä, kaikessa siinä, mitä hän on Eerik\nAapraminpojan kanssa kestänyt syksystä syksyyn.\n\n\"Se on näätsen sillä tavalla\", yrittää yhä Eerik leikintapaista, \"jotta\nkun raatokärpänen syöskentelee miehen lihoja, niihin tulee matoja\".\n\n\"Matoja, matoja\", matkii Niklas, puree hampaitaan aikoen nousta\nhinnalla millä hyvänsä.\n\nSamassa kuuluu kaukaa läpi kajakan ilman moukaroimista, kilkettä\nja kirveeniskuja, aivankuin lohottaisiin kiviä ja veistettäisiin\nhirrenkylkeä.\n\nMiehet höristävät korviaan. Vieläkö maailmassa siis jotain rakennetaan?\nMolempien muistiin näyttää palaavan yht'aikaa sama ajatus: kukaties\nrakennetaan lopultakin Viipurille muureja! Mutta Eerik sanoo varovasti,\naivankuin peläten pettymystä. \"Eipä ole taitanut syntyä niitä\nmuuriloitakaan, joita se Totin pakana on lupaillut vuoskaupalla?\"\n\n\"Eipä kai\", tokaisee Niklas ärtyneenä aikoen ponnistautua matkaan.\nMutta taaskin hän pysähtyi. Miesten korvaan lennähti ääni, joka soi\nsuoraan heidän sydämeensä kuin kevätkäen kukunta.\n\n    \"Tuolta mun tuttuni tulevi,\n    näköseini näytteleikse\",\n\nlauloi helakka naisääni Munkkilähteen takaa. Laulu jatkui ja lähestyi.\nNiklaan silmät kävivät härmään. Oli aivankuin hän olisi kuullut omaan\nhautaansa rakkaimman maanpäällisen äänen, mikä koskaan oli lauluksi\nkirvoittunut. Horteisesta mielestä kohosivat nopsat ja välkehtivät\nkuvat: Kaarina Degen astumassa häntä vastaan linnansillalla ja\nsanomassa: \"Juhannusyö on tulossa\", ja hymyilemässä arvoituksellista\nhymyä. Kaarina Degen, Kaarina! Ja rouva Kaarina Mört Pyhäjärven\nAavesaarella kasteisessa kesäyössä. Hänkin tulee tuosta laulusta hänen\neteensä. _Se_ Kaarina seisoo hänen lähellään onnettomien rakastavaisten\nhautapaadella, katsoo häntä ihmeellisillä, jäänsinisillä silmillään,\nkatsoo päilyvälle ulapalle ja puhuu: \"Suuren hädän hetkellä minä tulen,\ntulen! Uskotko?\"\n\nSuuren hädän hetkellä... Näky huumaa hänet hetkeksi, kuten se suudelma,\njonka Kaarina Mört oli silloin painanut hänen huulilleen heidän\nviimeisen toivonsa sinetiksi.\n\nLaulu lakkaa. Nainen on noussut kaivonkannelle ja vinttaa kiireisin\nelein vettä sankoonsa. Se on nuori neito, ketteräliikkeinen kuin orava\noksalla. Ja nopsaan se pyrähtää kaivonkannelta alas palaten vasen lanne\nsomasti notkahdellen taas kaupunkia kohti.\n\nNiklas on noussut polvilleen. Hän kurottelee kättään poistuvaan neitoon\npäin. Mutta tämä on hetkessä hukkunut rinteen viitametsään.\n\n\"Eipähän ole mennyt kotomailla ohranvihne kurkkuun käkilöillä ees\nsyksyllä\", kuuluu Eerik puhelevan hyvillään.\n\n\"Ja nyt, mies, kerjuuveljien vellikupille, vaikka...\" Niklas riuhtaisee\nitsensä jaloilleen. Hänessä ovat hyvänmielen veret ruvenneet kiertämään\nkuumeisen hurjasti. Mutta ensi askeleillaan hän horjahtaa. Aluksi\ntämäkin häntä vain naurattaa. Fransiskaaniluostarihan oli tuossa\ntienmutkan takana, Salakkalahden suunpuolisella rantamalla. Tokihan nyt\njaksoi sinne saakka kuumalle keitolle ja...\n\nMutta hänen kätensä on keskellä hullunsekaista iloa työntynyt\nvaistomaisesti kylkeä pitkin, jota puree äkkinäinen kipu, pitkään\nvihlova, kuin olisi jotain revitty auki kovalla kouralla. Hetken\nkuluttua tuntuu taas tulevan parempi olo. Mutta jotakin märkää on\nhulvahtanut hänen kädelleen.\n\nHän vetää hitaasti kämmenensä kasvojen eteen. Se on veressä. Rohtumalle\narpeutunut haava, jonka hän oli saanut Pihkovan-pajarin maahovista\nkarattaessa, on avautunut pahimmoilleen.\n\nMies on kiukuissaan kiroamaisillaan. Nyt juuri kun hän oli päässyt\nkirotun rajan yli elämän puolelle, onnelliset kuvajaiset pakenivat\nhänen ulottuviltaan kuin vuorenrinteellä tanssivat huurupyrstöiset\nkeijavaiset! Tuska ahmaisee hänet kokonaan. Ja hän tuupertuu\nroutaiselle tielle.\n\nEerik Aapraminpojalla ei ole muuta keinoa kuin kiskoa viitanriekaleensa\nirti kainaloistaan ja sitoa sillä auennutta haavaa.\n\nNiin hän ährystää horjuvan toverinsa kainalon alla puuskutellen\nhenkeään äkkinäisinä puhalluksina.\n\nSairas työntää raakaan ilmaan huurua yhtämittaisena huohotuksena.\nHän ei näe muuta kuin punaista hämärää ja tämän keskeltä sen\nruhtinaansoltun karvaisen naaman, joka oli sohaissut häntä pimeässä\nyössä kylkeen, ennenkuin hän oli päässyt tarttumaan sen kurkkutorveen.\nViha, vuosien katkera viha ja Ontro Hovattaisen hahmo, jota hän ei ole\ntähänkään hetkeen mennessä päässyt katsomaan silmästä silmään, repi\nkeskellä hourailua hänen rintaansa ja huimasi humalan tavoin aivoja.\n\nMutta jaloissa ei tuntunut enää mitään. Ne olivat turtuneet polvia\nmyöten.\n\nVihdoin tulevat näkyviin rannan ja tien väliseltä aukeamalta harmaa\nveljesten luostarin rakennukset ja muurit, joiden uutta valkeata\nrappausta eivät vaeltajat tällä erää kykene edes ihmettelemään. He\nsortuvat ahtaan muurinportin eteen maahan, kunnes vartija-munkki\nkuuluu hälyttävän palvelevia veljiä kantamaan taintuneita matkalaisia\nluostarin sairastupaan.\n\nNiklaan sairaus vei pitkät ajat. Lumet ovat jo riutumaisillaan hänen\noljennellessaan toipilaana vuoteellaan.\n\nEräänä aamurupeamana hän koplottelee jäseniään kuin koetellakseen,\ntuleeko hänestä enää nousijaa. Jopas olivat, jopa -- nihkeät ja\nkituliaat kuin pakkasen panemat nauriinnaatit. Hän ei osaa muuta kuin\nhymähtää välinpitämättömästi: \"Jättivätpä sentään luut jäljelle --\nhaaskalinnut.\"\n\nLuostarin informatorio sijaitsee kylkirakennuksessa. Tämän pääty\ntyöntyy kujannetta vasten, jota jo siihen aikaan on ruvettu sanomaan\nHarmaaveljesten kaduksi. Matalan pergamentti-ikkunan takaa alkaa\ntunkeutua, uuden ja uuden äänen toisiinsa liittyessä, yltyvää melua. On\nkuin koko kaupunki olisi herännyt tavallista ankarampaan touhuun. No,\nka ... mitäs tämä? Ihan lähettyviltä yltyvät äänet kovaksi jyskeeksi.\nKuuluu miesten huutoja ja komennussanoja. Jokohan on tullut sota-aika?\nEi puutu muuta kuin tulikirnujen jymäyksiä.\n\nNiklas on kavahtanut istualleen. Mutta jää taas yhä suuremmassa\nihmetyksessä kuulostelemaan. Siellähän lauletaan! Mitä? Jotain\njunttauslauluako?\n\n    \"Tornit nostetaan,\n    hei-jop-hei,\n    ja Eerik-herra nauraa.\n    Ylös hirrenpää,\n    nyt iskekää,\n    hei-jop-hei!\"\n\nSiellä rakennetaan! Muurejako, tornejako? Toipilas on ponnahtanut\nlavitsan laidalle. Mutta tuupertuu samassa permannon kivenlaatoille.\n\n    \"Kolhut kostetaan,\n    hei-jop-hei,\n    ja tulikirnut pauhaa...\"\n\njatkuu venyvä, poljennollinen laulu. Niklas kömpii seisoalleen.\nJakkaralla on levällään harmaa sarkaloikko ja vanhat, matalat kengät.\nSairas kietoo itsensä sarkaan ja hoippuu pihamaalle, jossa kevätaurinko\nsokaisee hänen aristelevat silmänsä säihkyvillä kipunoillaan.\n\nHänen täytyy taaskin nojautua ovenpieleen. Mutta autuas riemu täyttää\nhänen rintansa. Tällaista oli varmaan, tulee jostain humahtava ajatus,\nautuaitten ylösnousemus viimeisenä päivänä.\n\nJoku munkinhaamu kiertelee häntä lempeällä äänellä. Mutta hän vain\nhymähtelee ja hyrähtelee: \"Ja Eerik-herra nauraa...\"\n\nSiinä hetkessä hänen silmänsä alkavat jo jotain nähdä. Laajan pihan\nvastapuolella seisoo häneen sivuittain solakka nainen, jonka päässä\non vallasnaisen suippohattu ja kasvoilla tumma harso. Naisen edessä\non Eerik Aapraminpoika, nyökäten kesken selittelynsä hämmästyneenä\nNiklasta kohti.\n\nNainen käännähtää kuin äkkinäisestä säikähdyksestä, hänkin, ja katsoo\npitkään, nostaa toista kättään, mutta lähtee äkkiarvaamatta ulkoporttia\nkohti kadoten sen taakse kuin unennäkö häikäisevään aamuun.\n\nNiklaan käsi hipaisee otsaa ja silmiä. Mikä oli tuo näky -- nainen,\njonka käynnistä jäi hänen silmäänsä vain solevain lanteitten\npäivänsäihkyn päärmeämät ääriviivat, ja aivankuin jalka olisi kiireessä\nihanasti onnahtanut, lievän lievästi, kuin tietämättään houkutellen...?\n\nSuvi-Maariaisen kautta! Eikö hän ollut nähnyt tuota olentoa\nkuumehoureissaan ja tuntenut sen viileää kättä kasvoillaan? Niin, ja ...\nhänhän oli kuullut hyräiltävän hiljaista, surullista laulua... Vai\noliko hän kuullut ja nähnyt niitä näitä hourupäisissä unissa? Ristin\nnimeen...\n\n\"No, johan ma sen sanoin, jotta kun on talvi joutsenen selän\ntakana, niin virkoo se vaikka maan alta miehinen mies.\" Se on Eerik\nAapraminpojan ilostelua. Mutta mies puhuu tällä kertaa tavallista\nkiireisemmin, aivankuin haluaisi jotain peitellä.\n\n\"Kuka on tuo -- sano!\" Niklas osoittaa sulkeutunutta porttia. \"Heh,\ntuo ... no, ka, portti\", jahkaili Eerik. Niklas ei osaa enää seurata\nnäkyään. Ympäröivät äänet huumaavat taas hänen ylettömästi herkistyneet\naistimensa. \"Rakennetaanko...?\" hän kysäisee. \"Kuullapa tuota, isoa\nmiestä! Johan ne ovat muurinsarvet tuuman verran helvettiin päin\nkallellaan kuin Kokemäen kirkko. Etkös kuule, häh?\"\n\nNiklas ei anna rauhaa kumppanilleen, ennenkuin pääsee katselemaan\nmuurien rakennustyötä, jota oli kuulema tehty jo viime syksystä asti\nmaakunnan talonpoikien, huovien ja koko porvariston väellä ja voimalla.\n\nJo oli tuossa aivan luostarin lähellä valmistakin muurinseinää,\nsyli sylen päässä. Ja Karjalantien kohdalta nousi neliskulmainen\nporttitorni, johon parhaillaan iskettiin molemmin puolin kaltevaa\nkattoa. Kauempaa, kaakosta päin, kuului tasaista hirrenjunttausta.\nSuomalaisten ja saksalaisten mestarien komentosanat järähtelivät. Porat\nsopsottivat rei'issään moukareitten iskiessä. Ja ankarat hevosjonot\nkuljettivat tiiliä, kivenlohkoja, savea ja soraa rantatieltä päin\nkaartaen eri rakennuspaikkoja kohti.\n\n\"Ajallansa aidanpano\", tokaisee Eerik, aivankuin olisi ylpistellyt\nomista aikaansaannoksistaan.\n\nKatapään niemeltä päin ratsastaa aamukatsastukselleen Eerik\nAkselinpoika Tott, seurueenaan useita porvareita, joista Niklas tunsi\nJuho Olavinpojan, pormestarin, ja kalaporvari Klemetti Hailin.\n\nKennäälle pysähtyneen linnanherran käsi nousee ja laskee hänen\nosoitellessaan seuralaisilleen nousevan Lakamundin tornin suipoksi\nylenevää kattoa. Ritarin entisestään uurtuneemmista suun juonteista\nsojotti hänen lyhyt, kaksihaarainen partansa teräksen harmaana kuin\ntottakin oikea partakirves taistelussa.\n\nSiihen ährystää puuskutellen Saksainkatua pitkin vanha, laveaviittainen\nporvari, joka ottaa päästään turkislakkinsa lähestyessään ritaria.\n\"Siinä paha missä puhutaan!\" kuuluu huudahtavan Eerik-herra.\n\"Tiedätkös, sinä vanha saituri\", hän jatkaa naurahtaen, \"että\ntämä ylimestarimme, isä gardiaani\" -- hän viittaa lähettyvillä\npergamenttipiirroksiaan tarkastelevaan, fransiskaaniviittaa kantavaan\nmieheen -- \"vaatii hajoitettavaksi tuon sinun talosi, tuon tuosta?\"\nRitarin sormi osoittaa luostarin vieressä seisovaa Pietari Degenin\ntaloa.\n\n\"Stefanus Laurentii on aina oikeassa\", kumarsi vanha pormestari.\n\"Parempi sen on palvella raunioillaan kaupunkimme varjelusta kuin\njoutua vihavenäläisen poltettavaksi.\"\n\n\"Hyvin sanottu, Pietari Degen\", puhui lähestyen säihkyväsilmäinen,\nlujaotsainen gardiaani, Stefanus Laurentii, joka jo nuorena maisterina\noli tehnyt Eerik Akselinpojalle Viipurin muurien suunnitelmat ja\nnyt, Bolognan kuuluisana tohtorina, näytti johtavan ritarin ylimpänä\narkkitehtinä rakennustyön toteuttamista. \"Oikein ajateltu\", jatkuu\ngardiaanin syvä ääni, \"tämä uusi Siionimme tarvitsee uhreja, jotka\nannetaan hurskaasta sydämestä ja mielisuosiolla. Beliaalin poikien\non tiedettävä, että kivet huutavat meidän oikeuttamme elää omassa\nmaassamme ja Jumalassamme ajasta aikaan.\"\n\nEerik Aapraminpoika supisee Niklaalle: \"Se on se Polonjan ihmetohtori.\nSe on kuulema kumartanut Hispanian maassa Mahometin hopeapartaista\nkuvaa ja lukee koska tahansa isämeitän nurinpäin. Se osaa värkätä\nruutia suoloista ja sysihiilestä, se kun näätsen sai sen Mahometin\navulla haltuunsa tulikiven helvetin peräseinästä, jossa...\"\n\nMutta Niklas on tarttunut suonenvetoisin kourauksin kumppaniaan olkaan.\nHän on pyörtymäisillään. \"Degen, Degen\", hän hokee itsekseen. Tuo nimi\nei lähde enää hänen päästään. Kuka oli hunnutettu nainen? Missä on nyt\nKaarina Degen? Onko tuo ylpeä nainen häntä muistanut näinä vuosina\nyhdelläkään ajatuksella -- kysellyt edes hänen hautaansa ja kuolemaansa?\n\nMuistot ahdistavat hänen rintaansa niin, että hän hoippuu toveriinsa\ntukeutuen takaisin sairaskammionsa lavitsalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät tekee tehtävänsä. Kukaan nainen ei ilmesty Niklas Kurjen\nvuoteen viereen. Ja hän oppii kuolettamaan itsestänsä hauraat näyt\nja kuvitelmat. Vanginvartija Elämä kulki kuitenkin loppumatonta\nkierrostaan. Se kahlitsi toisen sinne, toisen tänne, kunkin omaan\nkammioonsa, taloonsa tai -- kuten hänet -- päättymättömille\ntaipaleille. Kylmässä arkipäivässä muuttuivat kosteassa kesäyössä\nannetut lupaukset tyhjäksi kaiuksi, joka vain hiuduttaa\nsaavuttamattomuudellaan, jos et osaa lakata sitä kuuntelemasta.\n\nEi edes Ontrei Hovattaisen hahmo ollut hänelle näinä viikkoina enempää\nkuin ulapan takaa häivähtävä kajavan siipi. Eivätkä nousevat muuritkaan\nkyenneet vielä tässä hänen mielensä takatalvessa herättämään selkeää\ntaistelutahtoa. Ne vain jollain tavalla rauhoittivat vaisua mieltä.\nLopultakin vain syvä Pohjolanikävä valtaa hänet päivä päivältä yhä\nvoimakkaammin. Sehän on ainakin hänen omaansa, jota ei mikään voi\nhäneltä pois ottaa -- sysmäinen erämaa ja korpi.\n\nMutta eräänä päivänä alkaa Eerik Aapraminpoika puhella, heidän\nnouseskellessaan luostarista raatihuoneen toria kohti, kauttarantain,\nkovansinisten silmäin pehmetessä merkillisen leppoisiksi.\n\n\"Tietänetkö, päällikkö, mikä se on sellainen otus, joka laulaa kuin\nlintu, mutta ei ole lintu?\" Niklaan hymähtäessä mies jatkeskelee: \"Se\non naisihminen, sinä hiiriäispöllö! Vai eikös palaa päähäsi yks' naisen\nhyräily, jotta ... 'ja hautapaattansa punasi veri, mut Aavesaarella\nsumujen meri'?\"\n\nNiklaan pysähtyessä hölmistyneenä seisomaan Eerik päästi oikean\nmerirosvo-naurun. Mutta sanat ja sävel olivat jo soinnahtaneet tutuilta\nkuuntelijan korvaan. Ne eivät olleet pelkkää kuumehouretta. Jo ennen\nsairauttaan hän oli ne kuullut. Nehän oli laulanut Laukon Elina-rouva\njuuri sinä iltana, jonka aamuyöstä he olivat tavanneet Aavesaarella --\nKaarina Degen ja hän...\n\nVasarat, kirveet ja vintturit pitivät alempana ankaraa melua. \"Mitä\nsinä kettuilet, mies?\" hän huutaa suoraan Eerikin korvaan läpi melskeen\nkahmaisten tämän niskatukkaan armottomalla kouralla.\n\nEerik oli kiukustuvinaan, irvisti, kiraisi ja alkoi painella ylämäkeä\nminkä tallukoista kerkisi.\n\nHe juoksevat peräkanaa läpi takapihojen ja sokkeloisten mökkiryhmien\nEerikin kierrellessä yhä ylemmäksi, raatihuoneen kallioiselle mäelle.\nMutta ei pysähdy hän tännekään, vaan lähtee taas juoksemaan torin\nreunamaa, kivipuotien edustoja, kadoten vastarinteen kujasille kohti\nPyhänhengen kiltatupaa.\n\nTäällä, pihamaalla, he seisovat hetken kuluttua vastakkain,\nhengästyneinä ja palavissaan. Niklaan silmät ovat täynnä rukoilua ja\nsuuttumusta. Mutta hän ei uskalla edes kysyä, ei sanallakaan. Hänestä\ntuntuu kuin tämä ihmeellinen uutinen kaikkoaisi olemattomiin, jos\nsiihen höyhenelläkään koskettaisi.\n\nPihakaivolla on kiltatuvan palvelustyttö nostamassa vettä. Se on\nnokkela liikkeissään, kuten oli ollut viime syksynä Munkkilähteellä\nlaulava neito. \"Tuolta tuttuni tulevi, näköseini näytteleikse\", alkavat\nsilloiset säkeet aivankuin hyvitellen palailla Niklaan muistiin.\nHän nyhjäisee naurahtaen kumppania olankuoppaan. \"Noh, älä nyt enää\nleikaile, vekama.\"\n\n\"Sinua vuotetaan täksi illaksi linnaan\", Eerik kuihaisee.\n\"Kaarina-neidon entisessä kammiossa, se kun on siellä hovirouvana ja...\"\n\n\"Itsekö käski?\" \"No, vaikka tuosta poikki!\" Niklas henkäisi syvään\nja rupesi tuijottamaan vaistomaisesti pukuansa: räisäläistä\ntalonpoikaispukua, jonka takintapainen puolinuttu oli kuluneisuuttaan\nkellervän ruskea ja rypistyneet housut kömpelöissä saapasruojuissa.\n\n\"Tule mukaan, nyt mennään Niilo Kylliäiselle ja otetaan verkaporvarilta\nvelkaa Marjanpojan maksun päälle!\" Ja Niklas Kurki läksi taakseen\nkatsomatta ryhdikkäin askelin rinnettä ylöspäin.\n\nEerik Aapraminpoika jäi vielä hetkeksi toljailemaan keväiselle\ntaivaalle, jota vastaan kiuru poukahteli jostain rantaniityltä. Mies\ntapaili niskatukkaansa. \"Ka, jopahan tuli tuokin\", hän sanaili, \"ja\nkuuhan se on kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta\",\n\n\n\n\n20.\n\nSAVON LINNA.\n\n\nKankaisten selkää viilettää soukka, nelisoutuinen savolaisvene\ntuimaa ja rohkeata vauhtia. Valkea selkä on kimmeltävän tyyni. Sen\npohjasta kuumottavat upeat pilvet pyörryttävästä syvyydestä. Kohta on\nheinäkuinen poutapäivä riutuva nuotioksi, joka katselee lämpöisenä\nsilmänä tummuvien rantalepikkojen lomitse. Mutta nyt se vielä\nkimmellyttää ulappaa ja etisiä saaria, joiden lomitse vene pyrkii\nKyrönsalmelle. Saaret jäävät jälkeen. Uusi ulappa, Kaupinselkä, avautuu\neteen. Kyrönsalmen suupuoli välkehtii niin, että katsojan silmään tekee\nkipeätä.\n\nMutta Niklas Kurki on jo ponnahtanut peräsimensä varassa seisoalleen.\nHän tuijottaa silmät huikaistuneina valomerta vasten, jonka keskeltä,\nkalliokaltaalta, kohoaa näkyviin Pekka Kylliäisen uudenuutukainen,\nnelitorninen hirsilinna. Niklas ojentaa kätensä etisellä teljolla\nistuvan Kaarina Mörtin olkapäälle ja kouraisee sitä lujasti,\nriehakkaassa ilossa.\n\nKaarina-rouvalla ei ole naidun naisen päähinettä. Hänen ohut\npääharsonsa on solahtanut kaulalle ja hänen kuparilta välkkyvät\nhiuksensa säihkyvät tulenlieskana aurinkoa vasten.\n\nNiklaan kämmen on siirtynyt hyväilemään niiden säteileviä kutreja.\nIloisessa väkivallassa hän kääntää rakastettunsa hymyilevät kasvot\nylöspäin, hengitellen riemukkaita sanoja: \"Katso, katso!\" \"Sinuako,\nvai...?\" nauraa Kaarina. \"Linna, katso, kokonainen linnoitus ja joka\nnurkalla torni -- se on Savon linna!\"\n\n\"Eerik-ritari on ristinyt sen pyhän Olavin nimikoksi.\" \"Se on Savon\nlinna, jumal'avita, eikä se muuta ristimistä tarvitse.\"\n\nNiklas istuutuu paikalleen. Mutta hän puhuu yhäkin sekä itselleen että\nrakastetulleen: \"Ja me, me olemme häämatkalla...\"\n\nKahdeksan aironlapetta välkehtii hänen edessään. Keltainen valovirta,\naivankuin se heijastuisi suunnattoman leinikkö- ja kulleromeren\nlaineilta, tunkeutuu hänen kaikkien aistimiensa kautta suoraan\nsydämeen. Hänen polviensa vaiheilta kuuluu rakastetun hyräilyä. Se on\nhiljaista, katkeilevaa virtaa, joka soutaa kuultelevaa ilmanulappaa\nkuin jono pienenpieniä sorsanpoikia.\n\nHumisevassa onnessa Niklaan korvaan kuulostaa sama sävel kuin oli\nkauan sitten laulanut nuori vedenhakija-neito Munkkilähteellä. \"Tuolta\ntuttuni tulevi\", alkavat sanatkin liihoitella hänen mielessään. Mutta\nniitäkin ihanammat sanat kertautuvat kertautumistaan hänen muistiinsa.\nViipurin kevätöisessä linnankammiossa ne oli puhuttu. Samoilla\nhopeaneuleisilla pieluksilla, joilla seitsemän vuotta sitten Kaarina\nDegen oli uskonut hänelle nuoruutensa kohtalot, hän oli nyt heittänyt\ntaakseen entisen elämänsä ja antanut itsensä hänelle, Niklas Kurjelle.\n\nJoskin rakastettu istuu tuossa hänen edessään, ei hän voi olla\nnäkemättä häntä yhä juuri sellaisena kuin hän oli ratkaisevat sanansa\nsanonut.\n\nHäneen ei koske vieraita vaatteita enemmän se seikka, että Kaarinan\naviomies, suolaporvari Ambrosius Mört, oli maannut hänkin osan talvea\ntautivuoteella ja että he paetessaan olivat pettäneet yksivakaisen ja\nrehellisen miehen.\n\nEikö hän, Niklas Kurki, ollut odottanut tuota keväthämäräistä yötä jo\nseitsemän vuotta? Ja eikö ollutkin Kaarina Degen häntä rakastanut yhtä\nmonta kesää ja talvea?\n\nMiten hän oli sen sanonutkaan hänen astuessaan yölliseen kammioon?\n\n\"Olen sinua aina rakastanut\", hän puhui ensi sanoikseen. \"Ja katso,\ntuossa makaa nyt minun onnettomuuteni ja kurjuuteni.\" Siellä himmeässä\nnurkassa oli hänen vaimonhuntunsa riekaleina. Hän oli sen riisunut\nkuin kuolemaan saakka kiusattu orja riihiryysyt ennen heidän yhteistä\njuhannustansa.\n\n\"Tunnetko, etkö tunne?\" hän sanoi taaskin hyväillen hänen kättään,\n\"täällä on nyt vain yksi sydän, se toinen -- pilatun kuninkaantyttären,\noli pelkkää katinkultaa\".\n\nKaarina on voipunut hänen sylistään jakkaran eteen ja lepää hetken\nhänen polveansa vasten. Niklas tuntee hyväileviin käsiinsä, miten\nhänen rakastettunsa olkapäät ovat ohentuneet, kutistuneet kuin pienen\ntalvilinnun kynkkäluiksi. Hänen otsallaan on pitkien öitten valvontaa.\nJa sitäkin enemmän: sen kelmeälle hipiälle on uurtunut liikuttavia,\npieniä ryppyjä ja hiukset -- nuo välkkyvät ja uhkeat, ovat otsan\nrajalta nihkeytyneet aivankuin poistumattomasta tuskan hiestä.\n\nSyvä. sääli riipaisee miestä. \"Valvoitko koko talven -- itsesi\nuuvuksiin?\"\n\nSiihen parahti Kaarina kuin rippituolissa kauhistavan salasynnin\ntunnustaja: \"Minä olen sinulle rukoillut huntuni takaa parantumista\nja elämää kaikilta pyhimyksiltä, mutta -- ehkäpä siinä minun toisessa\nsydämessäni -- on asunut koko talven murhaajatar, myrkytys ja\nsalamurha.\"\n\nKun hän oli ensi kerran laupeuden työssään luostarin sairastuvassa\ntavannut kuolleeksi kuulemansa rakastettunsa, oli ylitsevuotava onni\nhänet täyttänyt. Hän tahtoi taistella tuon miehen elämän puolesta\nainakin salassa, tuntemattomana.\n\nMutta elämän palatessa milloin houreisin puhein, milloin tyyntyvän unen\nvoimalla hänen sairaaseensa oli uusi ajatus työntynyt varkain pienenä\npaholaisena hänen mieleensä. Aluksi se oli kuiskutellut ohuin ivallisin\nhuulin: \"Älä houri, suolaporvarin rouva, näkinkenkäinen vaimonhuntu on\npäässäsi, siinä pysyt ja rikkaan, kaljupäisen ukon suolasäkkiä kannat\nelämäsi loppuun saakka.\"\n\nJa se pieni belzebubi oli alkanut kasvaa, se keräsi pimeitä varjoja\nympärilleen kuin lukemattomia mustia korpinsulina. Ja hän alkoi\nnaurahdella itsekseen, pälyillä ympärilleen. Häneen oli juuttunut\nhirvittävä ajatus, joka siveli häntä houkutellen, löi silkkiruoskana\nselkään, poltti ja kirveli eikä antanut rauhaa yöksi tai päiväksi.\n\nJa musta piru nuuski ja kiersi hänen ympärillään. Aamuisin, vanhuksen\nalkaessa tovittain virkistyä, se ihitteli ja usutteli. Etkö näe?\nSe kestää, tuo luutunut visakanto vuosikaupalla, vuosikymmeniä...\nEikös sanota sanassakin, että Herra armahtaa yksinkertaisia ja\nettä Jumalan juttukamarissa suositaan puhdassydämisiä... Sitä on\navitettava -- autuuteen tietenkin! Juota sille kuumassa aamuolvessa\nkordovalaista nukutusainetta tai tuimenna sen pippuriviini sellaisella\nmyrkkykeisolla, että pääsee rauhaan, pois, sinun nuoren ja ainoan\nrakkautesi tieltä. Älä pelkää turhia. Autuaat eivät kummaile eivätkä\nkammottele...\n\n\"Niin minä haudoin salamurhaa koko ajan sinua hoitaessani,\nrukoillessani taivasta, sormiellessani rukousnauhani helmiä,\nhymyillessäni sairaalle vanhukselle, aamu- ja iltamessussa, Neitsyen ja\npyhän Andreaksen kuvain alla, pyhä uhrikynttilä ristityissä käsissäni.\nJa sinä, sinä aloit tyyntyä yhä rauhallisempiin unennäköihin. Sinä\nsopersit yhä onnellisemman näköisenä -- minun nimeäni, minun! Minä\ntiesin, että sinä olit aina minua rakastanut. Ja minun täytyi paeta\nsinun silmiesi pyrkiessä avautumaan aamuun ja terveyteen. Otin Eerik\nAapraminpojan uskotukseni. Kielsin häntä vannottamalla itseäni\npaljastamasta, sillä minunhan täytyi yksin -- ooh, miten onkaan\nraskasta olla yksin! -- niin, minä en saanut sinua tahrata mustalla\nteollani, minun täytyi suorittaa se yksin ja kärsiä salassa tekoni\ntunnontuska, piina ja kadotus, hymyillä sinulle ja omissa öissäni juoda\njuottamaani myrkkyä...\"\n\nNiklaan tyynnyttelevät kädet peittävät tunnustajattaren suuren hädän\nluonnottomiksi avartamat silmät. Ja hänen sormiensa lomitse alkaa\npisaroida raskaita, hyvää tekeviä kyyneleitä.\n\n\"Ken kamppailee sielussaan itsensä kuoleman rajalle, aikoessaan\nsurmata, hän ei ole veriltään edes murhaajattaren kumminkaima, sinä\nHuittulan hullu!\" puhuu Niklas hymisten, nauraen ja yrittäen nostaa\nrakastettunsa silmät näkyville.\n\n\"Ja enkö yrittänytkin sinua paeta ... toipuessasi täyteen\nhereillä-oloon? Yritinhän...? Ja vihdoin, nyt ... tiedätkö, mitä\najattelin sinua kutsuessani?\"\n\n\"Tiedänpä hyvinkin.\" Pienen, hätääntyneen porvaristyttären sydän huusi\nhuutamistaan parasta viisautta tässä maailmassa: \"Sehän on -- 'Inarin\nruhtinas', se ryöstää minut tuntureille ja tuntureitten taakse. Ja\nkuolema sille, ken...\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Kaarina. \"Avio on sakramentti! Kirkko ei sen\nrikkomista salli.\"\n\n\"Tämäkö kirkko? Tämä synninaneitten kaupustelija, tämä paavikirkko,\njoka myy veljesmurhan kultakolikosta ja kuittaa aviorikokset\nhopeapenningillä? Jopas! Ota nyt toki vielä kerran kiinni se toinenkin\nsydämesi, se uhmaava ja ylpeä -- kuninkaantyttären ja...\"\n\nMutta Kaarina oli noussut. Hänen vakaa äänensä mykisti Niklaan\nhuolettoman naurun: \"Et osannut siis sanoa, mitä ajattelin sinua\nkutsuessani\", hän puhui. \"Oli olemassa jotain mitä vastaan sydämeni\nei noussut riitelemään...\" Ja hän jäi ihanasti tyynenä ja hymyillen\nkatsomaan rakastamaansa miestä. \"Minä tahdon sinulta pojan, Niklas\nKurki, pojan, jossa elää yhtä suuri rakkaus kuin Viikin onnettoman\nneitseen ja Lauritsa-papin hautapatsaan alla. Muistatko?\"\n\nNiklaan nyökätessä suljetuin silmäluomin, kykenemättä tuon rakkauden\nedessä puhumaan, Kaarina lisäsi: \"Niin, Niklas Kurki, siinä on meidän\nmanalan-Eljaksemme -- toivottoman ikävän orjantappurat kasvavat meidän\nvälillemme, mutta...\"\n\nNiklas nosti Kaarinan korkealle käsivarsilleen ja nauroi rohkeata,\npitkää naurua.\n\n\"Mutta ja mutta! Etkö sinä tiedä, että Niklas Kurki ei _varasta_, vaan\nryöstää kun ryöstää! Ja tekee, jumaliste, tekee ristiretken murjaanien\nmaahan syntiensä sovitukseksi! Eikö se riitä?\"\n\nKaarinan naisensydän näytti juovan avoimin huulin noita rohkeita\nsanoja. Aivankuin hukuttavan virran vietävissä hän yritti vielä yhä\nheikkenevää vastarintaa: \"Eerik Akselinpoika ei antaisi meille anteeksi\nvaikutusvaltaisimman raatimiehensä loukkaamista. Ja sinun liittoaikeesi\nhänen kanssaan Karjalan asiassa ja...\"\n\n\"Miesten liittoja\", alkoi Niklas asiallisen varmasti, \"eivät ratkaise\nlemmenseikat, vaan voima, miekka ja miesten luku. Kun minä olen\nrakentanut sinulle linnan Oulunsuihin ja seison valmiina Uhtuassa\nhyökkäämään yli Aunuksen, ottaa totisesti Eerik-herra minun kädestäni\nKäkisalmen sovittajaisiksi. Siihen mennessä...\"\n\nNiklaan syli avautui. Hänen rohkeat silmänsä paloivat turvallista\nrakkautta. Ja Kaarinan kasvoilta oli hukkunut pois kaikki epäilykset ja\ntuskat.\n\nSinä yönä eli heissä koko havahtuva kevät. Vihdoinkin kasvoi heille\nvuodesta vuoteen auhtona kesantona kitunut maa, jonka aika oli kerran\nheidänkin osaltaan synnyttää parmailleen kukat ja ohdakkeet, aamujen\nkasteet ja raesateet, mitä kantoikin se salaperäisessä kohdussaan heitä\nvarten.\n\nNyt he olivat erottamattomat. Ja tuolla heidän edessään seisoi jo\nvalmiina aivankuin heidän oma linnansa! Kaiken muun he olivat jo\nunohtaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyörteilevä Kyrönsalmi panee miehet vetämään tavallista tanakammin.\n\nTulijoita vastaan avautuu salmen molemmilta rannoilta kirjava\nelämä. Ollaan Olavinpäivän aatossa. Idänpuolisella markkinaniemellä\nkiertelee kansaa monipäisissä rypäissä. Juvan Martti-rovasti on\nkuuluttanut jumalanpalveluksen Säämingin vasta pystytettyyn pieneen\npuukappeliin. Rahvasta on kerääntynyt messuille tavallista runsaammin,\npapinkymmenysten maksuun ja kaupantekoon, mutta ennen kaikkea muuta\nihmettelemään uuden linnan uhkeutta.\n\nNiemen ulommaisessa nipukassa seisoskelee savonukkoja naamat hyvästä\nmielestä kuumoksissaan kuin naurispaistikkaat leppoisilla kaskitulilla.\n\nSiinä se seisoi lopultakin monien miespolvien ajatus toteutuneena\nkeltaisessa honkahirressään ja paksuine torneineen, joiden väliseltä\nkattotasanteelta törrötteli jo pari tulikirnun suuta itää ja pohjoista\nkohti.\n\nNiklas on tuntevinaan miesten joukosta rantasalmelaiset Aapeli\nNaukkarisen ja Mikko Häkkisen, joiden kanssa hän oli seitsemisen vuotta\nsitten tapellut Yövedellä vainolaista vastaan.\n\nHän huiskauttaa iloissaan pieksuniekoille. Ja viittaa yhtä päätä\nkokkatuhdolla soutavalle Eerik Aapraminpojalle hiljentääkseen vieläkin\nvauhtia. Hän on nähnyt taempaa lähestyvän karjalaisviittaisen miehen,\njoka kärähyttää hänen mieleensä sitäkin kaukaisempia tappelunkäryjä.\nSehän on Lari Ontronen! Sen on parta venynyt pitkäksi niiltä ajoilta,\njolloin mies oli hänen isänsä käskyläisenä ollut sitomassa häntä\nköysiin Kemijoella Hirmulan talon rantapenkereellä.\n\nMutta miehen vasemmassa poskessa on pitkä, tulenpalava arpi, joka vetää\nvinoon vasenta suupieltä. Sen tuntomerkin Niklas muistaa lyöneensä itse\nomalla miekallaan. Silloisella kostoretkellään Uhtualle Hovattaisia\nvastaan hän oli Kuittijärvien kannaksella Jyvöälahden pihamaalla\niskenyt yöllisessä kärhämässä tuota samaa mekkoniekkaa, säästänyt\nhengen ja jäänyt taloksi.\n\nMuistelijan päähän välähti loistava tuuma. Ontrosen Lari oli Uhtuan\njohtomiehiä. Sen takana viittilöi kokonainen parvi muita uhtualaisia.\nNyt oli koossa sekä Savon että Karjalan miehiä ja päälliköitä ja itse\nPekka Kylliäinen linnanherrana! Nyt jos koskaan oli tullut oikea hetki\npohjustaa liitto Uhtuan kanssa Solovetsia ja sikäläistä ryssänvaltaa\nvastaan.\n\nHän tervehtii vielä kerran rannalle päin ja käännältää veneen tuimasti\nlinnan vesiportille, valmistaakseen Pekka Kylliäistä aikeisiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn tullut vihdoin lahea heinäkuinen aamuyö. Linnan laajassa alapirtissä\non jo päättynyt savolaisten ja karjalaisten neuvottelu. Linnan\nAnna-emännän ja piikojen kantamista oluthaarikoista on vieraitten\npäihin kihonnut Remusenpojan humaloita kuin pörräileviä mettiäisiä.\n\nOvat kaulailleet uhtualaiset, savolaiset ovat veistäneet kompiaan ja\njämerästi on Pekka Kylliäinen naulinnut päätökset pöytään.\n\nKaarina-rouva on noussut linnan ylävarustuksille. Heinäkuisen yön\nlämpöisestä pimeästä heljentyvä aamunkuulto vetää saarten ja nienten\neditse pitkiä ja yhä pitempiä miekanterän muotoisia suikaleita. Mutta\nniissä ei ole mitään uhkaa eikä ennustusta verisistä kohtaloista. Ne\nvain kuultavat pohjattomassa valossaan -- nuo soiluvaiset, joissa\nauringonpalo ei vielä vavahtele eikä polta. Niissä asuu jo syvällä\npäivän liekehtivä säilä. Mutta vielä ne ovat kuin uneen pysähtyneitä\nvirtoja, joiden salaisen, suuren onnen tajuaa vain täysin onnellinen\nihminen -- hän, muinainen Kaarina Degen, joka vihdoinkin on\nkuninkaantytär rakkaudessa.\n\nVahtimiehen tasaiset askelet kuuluvat hänen takaansa jättäen jälkeensä\nnopeasti himmenevää kaikua. Alhaalta, tallin puolelta, kuuluu hevosten\nharvoja kavionkopahduksia permantopalkkeja vasten ja tasaista,\nlämpöistä aamuappeen jauhautumista suurissa hampaissa.\n\nAlatuvasta nousee yhä vaimeata ääntensorinaa. Siellä nostaa hänen\nrakastettunsa miehiä suureen sotaan, josta on tuleva kaikkien heimojen\njuhla ja perivihollisen viimeinen tuho.\n\nSyvä hyvänmielen aalto on uuvuttamaisillaan Kaarinan sielun ja ruumiin.\nSuurimmassa onnessa huokaa aina alakuloisuuden syvällä itkevä sydän. Se\non onnellisen sokean ja autuaasti hullun taaksepäin katsomista entisen\nelämän silmänräpäyksiin.\n\nNiin nytkin. Keltaiset, nukkuvat soiluvaiset alkavat värehtiä. Ne\nliikahtavat, ne virtaavat milloin mutkittelevana purona, milloin\nkantavana kymenä. Ja minkä näyn ne kantavatkaan hänen huikaistuneitten\nsilmiensä eteen: hetken, jolloin hän tiesi tietämällä rakastavansa\n\"Inarin ruhtinasta\", tiesi katkerassa ilossa. Ja niin ui Säijänselältä\nkosteassa aamuyössä Aavesaari tarinoineen ja tummine lauluineen häntä\nvastaan.\n\nHiljainen laulu soi hänen mielessään. Se nousee pienenä aurinkona. Se\nhumisee havahtuvien koivujen ja pihlajien lehvistöissä. Ja se elää\nhänen huulillaan milloin täysin sanoin, milloin sanattomana sävelenä:\n\n    \"Cecilia neito hän alttarin eessä\n    rukoili, taivasta unelmoi.\n    Mut Lauritsa-pappi hän sakramentin\n    hänen autuudeksensa joi.\n    Ja suven lyhven he selkiä souti,\n    yli öitten lemmen he kukkia nouti.\"\n\nAlhaalle, vesiportille, on työntynyt pidoista lähteviä savolaisia\nja uhtualaisia. Lari Ontrosen ääni kuuluu löpertelevän totisessa ja\nhurskaassa humalassa Niklaalle. \"Kuule sie, Tornion posatniekka. Ei\npetä Uhtuan mies, ota-Ontrei hyvästi auttakoon. Tuo tuohon, tuo pyhä\nikoni, velisein, tuo muamo Muarie pyhien tuohusten alle ja siunattu\nleipä, syön sen, silmäni ristin ja sinulle, briha, jalkaa kumarran,\nuskotko, velisein, uskotko!\"\n\nJa mies kuului mässähtävän polvilleen liittolaisensa eteen ja hokevan\nylitsevuotavassa ilossa: \"Katsho, katsho, maahan kumarran, käsilläni\njalkojasi kosketan, katsho, ja valat pyhäiset vannon. Uskotko,\nposatniekka?\"\n\n\"Nouse siitä\", kuului Niklaan ääni suuttumuksen rajoilta. \"Meillä ei\nole tapana selkää köyristellä, nouse!\"\n\nKuului yhä Ontrosen Larin höllähuulista soperrusta. Mutta hänet lie\ntyönnetty veneeseen, koska alkoi kuulua parin kolmen veneen soutua\nvirran yli markkinaniemelle.\n\nKaarina oli vetänyt viittansa hupun päänsä yli. Hän nojasi\nrintavarustukseen ja jatkoi lauluaan viimeisestä säkeistöstä tasaisella\näänellä:\n\n    \"Niin Lauritsa-pappi ja neitonen nuori\n    he syksyllä kuolohon tuomittiin.\n    Ritari julma hän heidät surmas,\n    he orjanruusuihin peitettiin.\n    Ja hautapaattansa punasi veri,\n    mut Aavesaarella sumujen meri.\"\n\nKoillistornin nurkkaukselta kuuluu hämmästynyt huudahdus. \"Laulatko\nsinä hautapaasista ja orjantappuroista?\" Se oli Niklas, joka otti\nolkapäistä rakastettunsa lähelleen. \"Nyt on aika laulaa Uhtuan suurista\nPetrunpäivistä, joilla syödään rasvaisia sultsinoita ja kalitaisia,\njokainen talo on Pohjan-pirkoille kostitalo ja jokaisella sarajaalla\ntanssitaan 'pitkää kisaa' ja 'humausta'. Liitto on tehty, tiedätkö. Ja\nKäkisalmen posatniekkaa vuottaa hirsipuu!\" ..\n\nIloisessa väkivallassa Niklas vetää hymyilevän rakastettunsa ovelle ja\nottaa hänet portaissa alhaalta päin humahtaen syliinsä......\n\nHeidän häämatkallaan oli kiire. Nouseva päivä oli jo ennättänyt\nsytytellä aamuruskoisia tulipaloja saartentakaiselle taivaalle.\n\n\n\n\n21.\n\nOULUNLINNAN TUPAANTULIAISET.\n\n\nVihdoinkin lähestytään Oulunjoen Linnasaarella suurta päivää. Niklas\nKurki on saattanut nuorikkonsa oman hirsilinnansa kurkihirren alle ja\ntänään vietetään tupaantuliaisia ja kukaties samalla isännän läksiäisiä\nUhtuan maille ja Käkisalmea vastaan.\n\nHeidän häämatkastaan on kulunut jo pitkälle toista vuotta ja kehdossa\nuinahtelee jo heidän pieni esikoisensa, Maalina-tytär, joka on saanut\nnimensä isoäitinsä mukaan.\n\nHeidän rakkauttaan oli seurannut onni ja siunaus. Se oli jo yksinpä\nLimingan papin, Eerik-herran, vihkimäkin, sillä suolaporvari Ambrosius\nMört, tuo \"luutunut visakanto\", oli sittenkin, pian heidän pakonsa\njälkeen, joutunut kuoleman rekeen, rippinsä tehnyt ja kuopattu pois.\n\nVanhuksen viimeinen rippi oli tosin ryöhännyt ruttoa, tulta ja\ntulikiveä jälkeen jääville.\n\n\"Hän veti viimeisen henkäyksensä helvetin lieska sydämessä ja kirouksen\nruoto kurkussa, mistä sinulla, onneton poikani, ja sinulla, tyttäreni\nKaarina, on edesvastuu viimeisellä tuomiolla\", oli siitä kirjoittanut\nViipurista pitkässä nuhdekirjeessään fransiskaanien gardiaani, isä\nStefanus.\n\nMutta hurskaassa kirjeessä olivat olleet myöskin seuraavat armon\nja sovituksen sanat: \"-- -- -- jollette pyhän neitsyen ja kaikkien\nenkeleitten kunniaksi syntiänne sovita anein, joilla kuitataan kolmen\nvuoden ja kolmen kvadrageenan penitenssi eli katumusharjoitukset,\nkuten kuuluu pyhän Isän Veljeskunnallemme suoma armo ja oikeus\npaavinkirjeessä a. D. 1449.\"\n\nNiklas oli kirjeen lukenut saarensa vallirakennuksilla, joilla syksyä\nvarten parhaillaan sauhusi hänen sen kesän viimeinen tiiliuuninsa\nja kehikolla olevaa päärakennusta nostettiin hirsi hirreltä\ntulipalokiireellä. Kaarina oli soudattanut itsensä yli salmen ja\nojentanut sen rakastetulleen, joka seisoi idänpuolisen vallituksen\npäällishirrellä.\n\nTuuli painoi tiiliuunin savun hänen ylitseen. Muurarit, kivenhakkurit\nja veistomiehet pitivät meluansa, niin että hänen oli aluksi turha\npuhua alhaalla odottavalle Kaarinalle. He läksivät soutamaan yli virran\nJaakko-herran kauppataloon, jossa he pitivät majaa toistaiseksi.\n\n\"Luulenpa, että isä gardiaanin omassa kurkussa on -- ahneuden ruoto!\"\nNiklas huudahti Kaarinalle keskellä virtaa. \"Vai pelkäätkö sinä\nvainajien kirouksia?\" Kaarina ei vastaa, mutta katsoo vakavasti\npyörteileviin vuolteisiin.\n\n\"Etkö näe\", jatkaa Niklas yhä tuimistuen, \"että gardiaani haluaa tehdä\nanekauppoja, pyhän Neitsyen ja kaikkien enkeleitten kunniaksi? No\nhyvä. Minä maksan sellaiset aneet, että täyttyvät seitsemän vuoden ja\nseitsemän kvadrageenan katumusharjoitukset!\" Ja hän puuskutti pitkin\nairon vedoin halveksumistaan, jonka alta soinnahteli raikasta, melkein\npoikamaista vapautumisen iloa.\n\nRantatiellä hän pysäytti Kaarinan. \"Miksi et puhu? Eikö riitä\nkolmekymmentä lohitynnyriä, sanokaamme Eerik Akselinpojan\nspitaalisairaalalle, kullattu ehtoollismalja, hopeaketjuisia\nsuitsutusastioita pari kappaletta ja lesken sielumessut\nharmaaveljeksille? Eikö riitä synninpäästöksi, vai?\"\n\nKaarina kääntyi häntä kohti hymyillen syksynraikkailla huulillaan.\n\"Hyvinkin riittää. Hoosiannaa laulavat sellaisista summista. Mutta\nmeillä on jo oma siunauksemme. Pyhä Anna on itse minut siunannut. Sinä\nsaat pojan, pojan, Niklas Kurki!\"\n\nSamoihin aikoihin oli Niklas lähettänyt Eerik Aapraminpojan viimeisellä\nhansalaivalla Turkuun ja sieltä isänsä luokse Pyhäjärven Aniaan. Heidän\npiti yhdessä vaeltaa Viipuriin, jossa heidän tuli suorittaa hänen\nmääräämänsä lahjoitukset luostarille ja sairaalalle.\n\nMutta matkan päämäärä oli oleva -- Käkisalmi. Vanhan vehkeilijän,\nSatakunnan Daavidin, piti vielä kerran heittää vanhuutensa\nrauha, sumuttaa muinaisella kavaltajamaineellaan Käkisalmen\nryssäläisposatniekan silmät ja samalla aikaa potkea nuottaansa\nkarjalaissyntyisistä kupetseista salaliitto posatniekkaa vastaan.\n\nEerik Aapraminpojan oli palattava mahdollisimman pian tuomaan viestiä\nkeinoista ja merkeistä hankkeen kypsyttyä toteuttamisasteelleen.\n\n\"Sano isäukolle\", hän oli puhunut viimeisiksi sanoikseen, \"että siinä\nse on kunnian kruunu hänen parjattuun päähänsä -- posatniekan pää oman\npoikansa tervetuliaisiksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt, tänä tupaantuliaispäivänä, olivat Oulun Kaupunginojan latvajärvet\nuudestaan umpeutuneet kimaltelevaan jäähän. Niiden rantojen kituliaat\nkoivikot paloivat hulluina revontulina tai huikeana kaskenpalona\nhukkuen jäänsiniselle taivaalle. Niiden matalassa viidakon rinnassa\nvavahteli yhtä mittaa vaihtuen lempeitä ja julmia värejä; milloin\nhaaleanpunaista orjanruusua, milloin väkevää horsmaa, syysmuuraimen\nkeltaa ja tuimaa karpalon verta -- tai nämä kaikki yhdessä hehkuvana,\nlapinnoitaisena kudoksena, joka ennusti salamerkein, löi ilosta\nhuumoksiin ja kuitenkin kammoksutti.\n\nMutta pajukot ja koivikot Merikosken väylien pienillä saarelmilla\nhuojahtelivat jäänhauraina pitkien vuolteiden heittäessä yhä ja yhä\nlisää jäänhilettä niiden paleltuville oksille.\n\nTämä marraskuun rohkea päivä oli uuden linnanherran mielestä onnellinen\nennusmerkki tupaantuliaisjuhlaksi, sillä se oli täynnänsä hänen\npuolisonsa Kaarina Kurjen omaa kauneutta: liekehtivää tulenpaloa hänen\nhiuksiltaan, jäänviheriäistä säihkyä hänen katseestaan ja säteilevää\nvaloa hänen kasvojensa hipiältä, jota nyt yhäkin heljensi äitiyden onni\nja siunaus.\n\nKaarina-rouva puuhailee emännäntuvassa pienen tyttärensä kehdon\nvaiheilla. Laajassa pirtissä vallitsee palvelevia piikoja nyt\njo tallustelevaksi lössäkäksi levennyt Jaakko-herran Elle-rouva\nvaiheillaan uhoavaa uuninlämpöä ja entisestäänkin akkamaisempaa\nilomieltä.\n\nNiklas Kurki seisoskelee vallituksillaan, joita on ennätetty rakentaa\nvasta pohjoista ja itää vastaan, hymähdellen vuoroin pienelle\nmatalatorniselle linnalleen, josta vielä puuttuvat melkein kaikki\nulkorakennukset, paitsi tallit, vuoroin silmäten yli virran vieraita\nodotellen.\n\nLimingan laurinmarkkinoilta oli Jaakko-kauppi tuonut Korsholman\nHannu-voudilta puolittain uhkaavia viestejä. Rehti ritari ei suinkaan\nkantanut kaunaa Niklas Kurjelle, tyttärensä lyhytaikaiselle sulhaselle,\nsillä Ingeborg-neito oli kunnialla naitettu Helsinglannin kuninkaan\nvoudin, Torsten-herran, pojalle, nuorelle Kaarle-junkkerille. Mutta\nKorsholman isäntä oli tokaissut Jaakko-enon tupaantuliaiskutsuun:\n\"Tulisinpa niihin pitoihin kutsumattakin, sillä minulla on\nlääniherraltani, jalolta Sten Sturelta, Niklas-päällikölle ja kaikille\nkurkelaisille käskyjä, joita heidän on ajoissa kuunneltava, jos eivät\nhalua kantaa väärää kilpeä valtakuntaa vastaan.\"\n\nTällaisistakaan ennusmerkeistä ei Niklas uudessa voimantunnossaan\npaljoakaan hätkähtänyt. Mitä tahansa aseteltaneenkin verkkoja ja\nrysänpohjia hänen eteensä, hän oli tällä kertaa nouseva aikomansa\nkosket ja latvoille saakka.\n\nJo pari päivää sitten oli taloon saapunut nuori 18-vuotias\nJuho Könkkölä, Taivaskerolla itsensä uhranneen Marrasjärven\nKönkkölä-vainajan esikoispoika, joka sitäkin nuoremman Erkki veljensä\nkanssa hoiti nykyisin metsäpirkkojen päällikkyyttä ja oli jo kokoillut\npirkkajoukot Rovaniemen tienoille niiden hiihättämiseksi ensi lumen\ntultua Oulujärvelle, Uhtuan retken lähtöpaikoille.\n\nUhtuan Lari Ontrosen, hänen mahtavimman liittolaisensa, viestit olivat\nsitäpaitsi jo kahteen kertaan kiirehtineet hänen retkelle lähtöään.\nSiellä päin oli Kuittijärvien pohjanpuolisesta kylästä Aunuksen\nrajoille, Kiimas- ja Nuokkijärven väylille saakka, kansa viime\npääsiäisenä, äijäpäivän praasnikoissa, vannonut pyhien Iljojensa nimeen\nretkeen yhtyvänsä, niin että tšshasounien kellot olivat soineet sillä\nviikolla aamusta iltaan. Näin olivat uhtualaiset salaviestit Kemin\ntämänkesäisillä juhannusmarkkinoilla kertoneet.\n\nTosin ei ollut vieläkään palannut Eerik Aapraminpoika\nKäkisalmesta. Eikä hänellä siis yhäkään ollut mitään tietoja isänsä\nsalakaappaushommista. Mutta mies saattoi saapua minä päivänä tahansa. Ja\njos ei tulisi, olisi vielä aikaa Aunuksen rajoilta lähettää vakoilijoita\nsaamaan tietoja.\n\nMihin päin tahansa hän aprikoitsi asioita nojaillessaan vallinsa\nrintavarustukseen, ei hän nähnyt edessään muuta kuin elämänsä kaikkien\ntaisteluitten, pettymysten ja voittojen suuren ajatuksen lähestyvän\nitseänsä viikko viikolta ja päivä päivältä.\n\nSiihen ilmestyy rakennuksen laveille portaille Kaarina-rouva. Hän on\njo pukeutunut juhlapukuun: koristelemattomaan, mutta raskaan siniseen\nja kertavaan hameeseen, joka lievästi maata laahaten tekee hänen\nvartalonsa korkeaksi ja uhkeasti lanteikkaaksi. Avoimella kaulalla\nkulisevat suuret, ohueen kultaketjuun solutetut meripihkahelmet ja\nruskean keltaista, korkeaa huntua pitää koossa pienenä säteikkönä\nkiiltävä otsaripa.\n\nSiinä hän on, katsoo Niklas ihastuneena -- kuningattarena taaskin!\nHän lähestyy, kumartaa leikitellen hoviherraa. \"Kuinka voi meidän\nprinsessamme, josta piti tulla prinssi?\" \"Hän näkee unta paimenpojasta,\njoka voittaa hänet ja puolen valtakuntaa\", kurkoittuu Kaarina portailta\nalaspäin yhtyen hymyillen leikkipuheeseen.\n\n\"Entä palatessani Aunuksen herrana, onko vastassani myöskin Aunuksen ja\nVienan perintöprinssi?\"\n\nKaarina nauroi kiusoitellen, näytellen ylpeää hallitsijatarta: \"Ei\nriitä, mies parka, Aunus ja Viena, poikia tehdään vasta -- Suomen\nherttualle!\"\n\n\"Ja tyytyykö sitten minun kuninkaantyttäreni edes herttuaan?\"\n\n\"Toistaiseksi! Hänellä on näätsen jonkin verran myös jauhoporvarin\nverta suonissaan.\"\n\n\"Tottakin, en ole tullut ajatelleeksikaan, että sinussa on pelkkää\nvierasta rotua -- meille hämäläispirkoille\", Niklas aprikoi nousten\nportaille.\n\n\"Pelkkääkö? Etkö tiedä, että äitini oli väärentämättömien\nkarjalaispohattojen, Katapäitten, tyttäriä? Siksipä asuu meissä,\nsinussa ja minussa -- kaksi tulevaisuutta: äveriäs suomalainen porvari\nja hallitsija. Kumpi meistä syntyy, se riippuu sinun ja pirkkojen\nmiekasta, sinun voitostasi tai tappiostasi.\"\n\n\"Tappiosta? Minulla on ollut jo liian monta tappiota. Nyt ei ole muuta\nvalittavissa kuin kuolema tai voitto!\" Niklaan puhe oli muuttunut\nkiihkeäksi ja kasvot olivat tuimistuneet.\n\n\"Kuolisitko muka!\" heitti Kaarina-rouva vireällä naurulla liiat\nvakavuudet. \"Sinähän olet menossa Karjalan pohattojen praasnikkoihin\netkä sotaan!\"\n\nNiklaan katse oli jäänyt huikaisevaan valoon ja samaa tietä Hahtiperän\nKurkelan pihavierteelle, josta ryhmä miehiä ja naisia alkoi solua\nrantaan päin. \"Vieraat tulevat!\" hän huudahti. \"Ja kukas ensimmäisenä,\njollei Henrik-eno ja Korsholman Hannu-herra -- sanasota tässä ainakin\non syntymässä!\" hän naurahti taas huolettomasti lähtiessään ottamaan\nvieraita vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla seisahtuu Niklas juhlapirtistä tullen portaille, joita\nvalaisevat seinällä roihahtelevat tervasoihdut. Hän pyyhkii hihalla\nhikeä otsaltaan ja vetää pakkasilmaa syvälle keuhkoihinsa. Tämä\nrauhoittaa hänen kuohahtaneita veriään. Sisällä pitkin iltaa käyty\nkeskustelu oli jäänyt pelkäksi sanannahinaksi ja ukkojen varoitteluiksi.\n\nHän oli yrittänyt tähän mennessä itsensä hillitä jurauttamalla sanan\nsilloin tällöin tai naurahtamalla, varsinkin ukkojen joutuessa\nkeskenäänkin sanakähmiin.\n\nEerik-mestari oli valittanut suuren pitäjänsä puolesta Hannu-voutia\nvastaan siitä, että tämän viljanhankkijat olivat lastanneet taaskin\nkoko syksyn heikon sadon Tukholmaan vietäväksi.\n\nJa Hannu-ritari oli tokaissut vastaan: \"Niin on lääniherrani Sten\nSturen tahto. Enkä tiedä ketä minun tulisi kuulla paitsi häntä,\nvaltionhoitajaa.\" Mutta Jaakko-eno oli asettunut kirkkoherran ja\nheidän yhteisen pitäjänsä puolelle. \"Ollaanko jo lahden tuolla puolen\nvätyksiä, kun ei riitä verot viljassa ja monessa muussa, vaan tahdotaan\nriistää penningillä ja markalla viimeisetkin rippeet suomalaisen\nmaanmöyrijän hinkalosta?\"\n\n\"Ka, mikäs siinä\", oli hähätellyt kuivaa yskäänsä iso-Henrik,\n\"sopii tulla liminkalaisten puolestaan meille, Tornion Kurkelaan,\nviljanostoon. Meillä on kolmen syksyn kaskisato ollut vuottelemassa\nhinnannousua.\" Ja hänen nenänkyömynsä oli vääntynyt vanhaan tapaansa\nkieroon häijyilevästä ja takaviisaasta vahingonilosta.\n\nNiin oli tultu hänen Uhtuan retkeensä.\n\n\"En laita enkä moiti, ennenkuin näen Niklas-poikani saalisahkiot\nnousemassa tuota pihakennästä\", oli asiasta alkanut jaaritella\nSuensaaren herra enomies.\n\n\"Saaliina on tällä kertaa Suomen heimojen yhtyminen -- koko\nvaltakunta!\" hän oli aikonut lyödä kerrallaan nurin koko pitkäpiimäisen\nrepostelun. \"Tiedetään, tiedetään\", jatkoi yhä enomies, \"mutta kun\nryssä maksaa sielumessunsakin väärällä rahalla, ei ole vienalaiseenkaan\nliialti luottamista, ei sanassa eikä valassa. Sinä olet, ottopoikani,\nniin potra mies, etten soisi sinun enää mieheni'issä jolkuttelevan\ntaattosi päättömiä taipaleita -- milloin sinne, milloin tänne, eikä\nlopulta mihinkään.\"\n\n\"Mnjaa, mjaa\", massutteli Jaakko-eno yhä hampaattomammiksi\nkäyneillä ikenillään, \"mutta olenpa kuullut, etteivät suostu hevin\nryssänpirulaisten vierustelijoiksi Uhtuan Oljenkat ja Tatjaanat, jotta\n-- eipä liene vielä niiden pojissakaan ryssänruttoa verissä\".\n\n\"Sellainen retki on ainakin tällä erää Ruotsin etuja vastaan. Ja\nminulla on oikeus se kieltääkin valtionhoitajan nimessä, jollei...\"\n\nSiinä hetkessä hän, Niklas, oli ensi kerran kimmastunut\nHannu-ritarille. \"Eivät ole kysyneet pirkkalaispäälliköt tähänkään\nsaakka lupia Ruotsin herroilta. Eikä kysytä nytkään!\" hän oli\ntörähyttänyt suutuksissaan ja lähtenyt vilvoittelemaan tuon iänikuisen\nnahistelun ja sakeana pohottavan ilman kuumittamaa päätänsä.\n\nOhut kuunsirppi leikkasi loputonta taivaansarkaansa. Se kiilteli\nliikkumattomana. Mutta sitä uhkeammin paloivat tähdet sen joka\npuolella. Ne vavahtelivat herkeämättä kylmissä korkeuksissaan.\nSuurimmat kävivät laajoissa ryhmissä keskenään sotaa. Katsojasta\nnäytti, että ne räiskähtelivät ja roihahtelivat toisiansa\nvastaan. Mutta pienet ja kaukaiset tähdet napottivat niiden takaa\nliikkumattomina, uteliaina silmäterinä.\n\nOli, oli totisesti taivaalla ratoja, ajatteli Niklas ylentyen\nmieleltään. Ja urkenipa väyliä ja tolia maankin päällä, läpi korpien,\nyli aapojen ja vuomien, yli kimmeltävien jäitten ja järvien, ohi\nkoskenkoprujen, jotka seisoivat tuhatmuotoisina jäälinnoina hänen\ntaipaleittensa varsilla...\n\nKovaan rautaiseen maahan iskeytyy karski askel, nuorekas ja rohkea. Se\non nuori Juho Könkkölä, joka on tulossa pihan yli tallien puolelta.\nHänen ilveksennahkainen lakkinsa kiiltää upean kirjavalta ja sen alta\npaistavat terveet avoimet kasvot, huulilla samanlaista tyyntä hymyä\nkuin oli aikoinaan ollut hänen sankari-isällään. Mutta silmät olivat\nvieläkin lempeämmät. Niissä oli äidiltä perittyä, kostean härmän takaa\nkatsovaa haavetta, aivan kuin pehmeää unta, jonka sylistä saattoi\nherätä koska tahansa tuhon hurja hurmio sodassa tai rakkaudessa.\n\nTuosta nuorukaisesta oli tuleva hänen uskotuin kylkimiehensä, tunsi\nNiklas yhä ilostuvampana.\n\n\"Tule apuun, Juho\", hän tokaisee leikkiä äänessä. \"Nuo ukkelit tuolla\npirtissä tonttuilevat meitä vastaan!\"\n\n\"Älä sure, ei se kauan kestä, sano' Hyrysen Heikki, kun ryssää tappoi!\"\nkompaili Juho huurtuneita silmäripsiään räpytellen. \"Meillä tuolla\nMarras järvellä päin riittää kyllä nuotioita, joilla sukset tervata ja\nmiehet sonnustaa taipaleille. Vai tunnetkos tervankäryä Rovaniemeltä?\"\nJa nuorukainen oli nuuskivinaan ilmaa.\n\n\"Taitaapa tuntua\", Niklas yhtyi leikkiin. \"Ja keitäs ne sitten\ntottelevat, metsäpirkat, jollei meitä, sinua ja minua!\" hän jatkoi.\n\n\"Sanopas muuta, omilla housuillaan sopii istua vaikka pyhän Laurin\nhalstarille!\"\n\nEteisestä oli alkanut kuulua naisten hameitten kahinaa. Talon\nKaarina-rouva ja hänen kaimansa, Marrasjärven Kaarina-leski, Juhon\näiti, ja Suensaaren Aunis-emäntä olivat siirtymässä naistentuvasta\npirtinpuolelle.\n\nTähtien palo, pakkasen huurtava henki ja nuo valoisat nuorukaiskasvot\nolivat tuoneet Niklaalle takaisin ilomielisen väittelyhalun. Hän\nnapsautti naisten ohimennessä peukaloaan poikamaisesti nauraen: \"No ka,\nmennään sitten yksissä hameitten suojissa, kun ei muuten uskalleta!\"\n\nMutta pirtin pintapöydän ääressä oltiinkin jo uusilla kalavesillä. Ja\nsaaliista näytti olevan ankara riita. Tuntui kuin Hannu-herra olisi\nesittänyt pirkoille loukkaavia vaatimuksia, koska Henrik Kurjen naama\npunoitti kaulasuonia myöten, ääni kärisi ja vasemmuksen nyrkki takoi\nhitaassa tahdissa pöytää. \"Vai arentiveroja meidän Oulun-lohestamme?\nVai lampuodeiksi te meitä luulette? Pyhäkoski, Marjamaa, Turkka\nja Merikoski -- parhaat lohipatomme muka puoliksi kruunulle ja\npuoliksi meille! Ettekö ole lukenut, korsholmalainen, Maunu Latolukon\npirkkakirjaa, jonka mukaan meille on taattu vapaus näillä mailla\npolvesta polveen?\"\n\n\"Pirkkakirjaa!\" Jaakko kumahutti kannunsa pöytään. \"Sen rikkireväisijän\nensimmäistä tulemista on ennustettu profeettain kautta eli erään\nJaakko-porvarin suulla jo pari vuotta sitten. Sture-herrat taitavat\nolla kamelinkarvaisia edelläkävijöitä!\"\n\nMutta Henrik oli tuijottanut yhä karripäisenä jääränä Hannu-herraa ja\njatkoi omaa todisteluaan: \"Me lapinkävijä-pirkat kokoamme itse kaiken\nsaaliimme, ja'amme sen itse keskenämme vanhan perintölaskun mukaan\nja sen jälkeen suoritamme kruunulle omat erikoisveromme, joihin ei\nkoskaan ole kuulunut yhtäkään lohitynnyriä. Ja nyt te, ritari parka,\naiotte uskotella minulle, kauppakuntien -- ei teidän hallituksenne\n-- valitsemalle lapinvoudille, että kuninkaan-kirja muutetaan\nikimuistoisen vapautemme pannakirjaksi! Takaan, että minä aion\ntotella vain sitä pergamenttia, joka on säilössä Suensaaren Kurkelan\naarrearkussa.\"\n\n\"Herra lapinvouti\", alkoi Hannu-herra, \"ei ole tarkoitus rikkoa teidän\n'lapinlakianne', ainoastaan...\"\n\nJaakko-herra oli remahtanut nauramaan: \"Eihän toki, rikkoa mukamas?\nParempi on tehdä niinkuin piru Kokemäen kirkossa. Se venytteli\nhampaillaan pergamenttia, jotta siihen olisi mahtunut hurskaitten\ntorkkujain nimet...\"\n\n\"Puhun, kuten olen sanonut, lääniherrani nimessä, enkä siedä\nvastaväitteitä\", keskeytti Hannu-vouti.\n\n\"Ehkäpä ette\", nauroi Jaakko-kauppi entistä remakammin. \"Mutta\ntietääkös jalosukuinen ritari, miten sille pirulle kävi? No, sen\nhampaat heltisivät, pirunsarvi kolahti seinään ja torkkujat havahtuivat\n-- kuten me pirkatkin nyt tässä pirtissä ja tällä hetkellä. Ei meitä\npetetä.\"\n\n\"Kuulitko, Niklas\", Henrik kääntyi ottopoikansa puoleen, \"huomasit kai\näsken, että estellessäni aikeitasi koettelin tämän jalon vieraamme\nmunaskuita? Ja nyt on, luulen ma, hänen terveellistä tietää, etten aio\nretkeäsi kieltää, jos kykenet todistamaan pätöseikoin sen puolesta.\"\n\nHannu-ritari oli kuitenkin ottanut mahtavimman asentonsa. Vasen\nkämmen oli painunut reittä vasten, oikea kyynärpää laskeutunut\npöydälle juhlavasti. Ja hän alkoi harvakseen: \"Ette taida tietää, että\nvaltionhoitajamme on parhaillaan Turussa johtamassa maanoikeutta ja\nettä minulla on hänen oman sanansa mukaisesti oikeus alkaa ja päättää\nnämä neuvottelut teidän, pirkkojen, kanssa. Sopinee siis kuulla ilman\nkorvalappuja, mitä meillä päin ajatellaan tuosta aiotusta Uhtuan ja\nKäkisalmen retkestä...\"\n\n\"Jesses, sano' Halikon pappi!\" oli hämmästelevinään Jaakko-herra,\n\"nehän touhuavat kuin piru pyhimysten kimpussa!\" Ja enomies iski silmää\npirkoille kohottaen halveksuvan näköisenä kannunsa.\n\nKorsholman vouti oli noussut takamuksiltaan. Hänen mahtava vartalonsa\nkohosi uhkaavana pöydän takaa ja hän jatkoi järeästi äskeistä\nlausettansa: \"Asiat ovat sillä kohdalla, että Ruotsin hallitus\ntarvitsee kaikki voimansa yhä rettelöivää Tanskan Kristiania vastaan ja\nkieltää kaikki retket, jotka lisäävät vaaraa idästä päin. Onko kuultu,\nvai?\" hän kääntyi lopuksi kohti Niklasta.\n\n\"Se vaara on jo olemassa ja suurenemassa viikko viikolta. Vai\nluuletteko te, ankara ritari, että ryssän saaliinhimo talttuu sillä,\nettä me yritämme sitä myyrinä pakoilla tai mielinkielin pokkuroida.\nEi, hyvä herra. Ryssä on haaskalintu, joka haistaa raadonhajun ja\nkäy sitä julmetummaksi mitä helpommalta saalis näyttää. Jos en minä,\nesimerkiksi, olisi pari vuotta sitten hävittänyt Solovetsin valtaa\nLapinrannalla Näätämöstä Pummankiin saakka, olisi se nyt tällä hetkellä\ntyöntymässä Inarilta Rovanientä kohti. Me suomalaiset sanalla sanoen\nturvaamme juuri hyökkäyksillämme teidän selkäpuoltanne taisteluissanne\nTanskan kanssa. Miten luulette, hyvä herra, käyvän, jos heikonnatte\nmeitä sekä kielloin että lisäveroin? Muserratte täältä päin oman\nsuojamuurinne ja saatte taistella kahta tuhotulvaa vastaan, etelää ja\nkoillista kohti yht'aikaa.\"\n\nHenrik hymähteli hyvillään. \"Kas, sillä tavalla, poikaseni\", näyttivät\nsiristelevän hänen silmänsä. \"Kuullapa tuota puhetta\", Jaakko leveili\nritarille, \"siinä sitä vasta on pappia! Tekee uutta vanhasta saarnasta\nja panee eksyneet lampaat umpiaitaan ... viisauden veräjällä, ho-hoh,\noikein tekee hyvää syntiselle sydämelle.\"\n\n\"Nähkääs, herra ritari\", Henrik yhtyi, \"turha meillä suomalaisilla on\npirun yrittää kurkistella hirtetyn suuhun. Ei tule meiltä ulos sillä\npelillä sielu ja sisu. Se juuttuu sitäkin lujemmin omille tolilleen ja\ntappelee omat tappelunsa.\"\n\nHannu Reen veteli mietteliäänä uhkeata partaansa. Ja jo pilkisti\nkuin pilkistikin hymynväre näkyviin. \"Ette puhu huonosti, hyvät\npirkkaherrat. Minä puhuin, puhuin varoitukseksi, jotta ette syytä\nlääniherraani tai minua, jos hädän tullen Korsholman nihtijoukot\ntarvitaan etelään päin eikä...\"\n\n\"Siis te olette hoidellut koko ajan, herra ritari, vain eräänlaista\nvaltiotaitoa, tunnustellut maaperää!\" huudahti Niklas.\n\n\"Ehkäpä ... sinne päin\", ritari naurahti. \"Mutta todeksi jää, että\nte annatte -- koko valtakunnan kannalta -- liian suuren arvon noille\nikuisille rajakahakoillenne.\"\n\n\"Ja tiedättekö miksi, jalo ritari?\" iski Niklas.\n\n\"Sopisipa kuulla\", muhoili Hannu-herra.\n\nKaarina-rouva katseli loitommalta seinäsoihdun valossa istuvaa\npuolisoansa ylpeä hymy huulillaan. Marrasjärven emäntä oli istunut\nJuho-poikansa kanssa syrjäpenkille. Hänen kätensä kosketti hiljaa\nNiklaan puhuessa pojan käsivartta. Se oli kuin hyvästijättöä. Hänen\nmuinainen tuore hymynsä oli kalventunut varhaisesta leskeydestä. Hänen\nuneksiva otsansa oli kelmentynyt yksinäisinä iltoina ja monissa emännän\nhuolissa. Mutta niitä valaisi nytkin alistuva, vakaantyyni ajatus:\nNiin läksi taattosi kerran sotatielle, niin lähtevät poikanikin,\nkun ovat tuskin jousellisen ikään päässeet. En kiellä, en kiellä.\nSe on pohjanperillä laki -- elämämme mitataan täällä vain kuoleman\npunnuksilla, ja leskien ja äitien valkeitten suruliinojen alla se\noraalle nousee ja tähkänsä tekee...\n\n\"Siksi\", jatkoi Niklas hetken vaiettuaan, \"että ryssä on siittänyt\nmeihin polvesta polveen pyhän vihan, jota te ette koskaan voi\ntäysin tajuta. Minäkin ymmärsin sen juuria myöten vasta sitten, kun\nryssäläissoltut potkivat minut hereille Pummangin rantakiviltä,\nsysäsivät laivansa ruumaan ja tuomitsivat minut, vapaan päällikön,\nPihkovan taakse, orjuuteen tai tapettavaksi -- haukkumatulvasta ei\nsen parempaa selvää tullut... No, niin, sillä matkalla sain tuntea\nselkänahoissani orjuuden esimakua, huutoa, sadatusta, eläimellistä\ntörkeyttä ja ryssäläistä solmuruoskaa.\n\n\"Tiedättekö miltä tuntuu köytetystä miehestä, kun likainen rottalauma\nnakertelee sen kylkiluita? Osaatteko kuvitella, miltä tuntuu\nrehellisestä suomalaisesta miehestä, kun häntä odottaa Iivana-tsaarin\nkätyreitten silmiensokaisu poltinoralla ja sitten vasta mestaus tai\nhirttonuora? Ja aavistatteko, mikä päätös syntyi silloin muun muassa\nminunlaisessani miehessä, joka olen sivaltanut suoralla miekalla\nhaavan toisensa jälkeen Vienan ryssäläisvallan ruumiiseen, ja tiedän\nkuitenkin, että sen karvainen naama molittaa yhä munkin suulla\nSolovetsissa ja sen moskovalaiskypärä komottaa ehjänä!\"\n\nPuhuja oli häiriintymäisillään, sillä Elle-rouva oli lylleröinyt\npirttiin laveat helmat kohmeessa pakkashuurua uhkean olentonsa\nympärillä ja suurella touhulla.\n\n\"Ukko hoi, meidän pihalla teutaroi tervasoihtujen säikyttämä ratsu\nja...\"\n\nJaakko-herra hyssytteli hiljaisuutta. Mutta nuori Juho oli jo\npujahtanut ottamaan tapahtumasta selvää. Ja Elle-rouva jäi\nhieroskelemaan kylmänhohkavia rystysiään keskelle permantoa.\n\n\"Niin, hyvät miehet\", päätti Niklas silmänvarjot synketen, aivankuin\nolisi kääntynyt puhumaan kohti mittaamattomia erämaita, \"minun on\nsaatava miekkani alle Ontro Hovattaisen, Vienan Iskariootin, pää,\nvaikka sitä ennen saisin itse sata puukoniskua ruumiiseeni. Ennen sitä\nei vaimene minun vihani, sitä ennen ei poistu minun häpeäni, sitä ennen\nei pääse myrkyistänsä Karjalan kansa...\"\n\n\"Eerik Aapraminpoika!\" kuuluu ovelta Juhon huuto. \"Mies on tullut!\" Ja\ntaas työntyy ovi kiinni. Niklaan kasvoille leviää voitollinen hymy. Hän\nastuu puolisonsa luo, joka laskee kätensä hänen käsivarrelleen kuin\njuhlatanssin alkajaisiksi.\n\nJaakko on noussut koko rehevässä hahmossaan olutkannu kourassa. Pitkin\npenkkejä loimehtii uteliailla kasvoilla soihtujen valo, joka aivankuin\nennustelee levottomilla varjoillaan.\n\nVihdoin työntyy yltä päältä kuurassa mies ovesta -- Eerik\nAapraminpoika. \"Kas, kas, kun on lyönyt kylmät hiet miehen pintaan\nryssän helvetissä\", puhuu Jaakko-herra. \"Saapas tästä\", hän ojentaa\nkannunsa tulijalle, \"se se polttaa kuin Kiikoisten terva\".\n\n\"Mistä tulet viimeksi?\" kysyy Niklas. Eerik vetää oluenvaahtoa\nvähemmäksi parrastaan. \"Naantalin luostarisiltaan hansalaivalla ja\nsitten ratsun selässä...\" Ja taas siemaisee mies kannustaan.\n\n\"Ovatko asiat tolallaan?\" \"Ei se pelaa, kuka pelkää\", alkoi Eerik\nkautta rantain silmäten varovasti Hannu-ritariin päin. \"Puhu sanasta\nsanaan isäni viesti.\"\n\n\"Kierretty on ryssän pataa kuin puurohierrin Nakkilassa. Salaliitto\nKäkisalmen kupetsien kesken on valmis. Satakunnan Daavid on parasta\nrastvuita posatniekan kanssa ja kaulailee sen juhlissa, linnantornin\nisännäntuvassa, humalaista pajaria kuin piru omaansa. Ja koko asia on\nsillä mallilla, että kynttelinpäivästä alkaen on rantaportilla joka yö\nsalaliittolaisia vartiomiesten joukossa valmiina surmaamaan ne. Sinä\nhetkenä kun pirkkojen partio ulvoo perättäin kolmella sudenäänellä,\nroihahtaa posatniekan torni tuleen ja portit avataan, ei muuta kuin\npujahtaa hyökkääjän kaupunkiin ja alkaa tappelu tulipalon valossa.\nJos taas sattuisi jotain viivytystä tai uhkaisi vaara, vuottaa\npäällikkö itse portin edustalla ja ampuu varoitusmerkiksi kolme palavaa\ntappuranuolta ilmaan. Ja sen se käski sanomaan sanasta sanaan,\njotta ... 'posatniekan pää on putoava jalkojesi juureen, niin totta kuin on\nkoittava Karjalan vapaus'.\"\n\n\"Mitäs sanotte, enomiehet?\" Niklas kääntyi sukunsa puoleen kasvot\nloistaen ylpeätä liikutusta isänsä puolesta.\n\n\"Lähde, poikani, suorita teot parhaan taitosi ja ymmärryksesi mukaan,\nminä vastaan kototanhuvista Suensaaren joukoilla. Ja vie saman tein\",\nhän takalteli viimeisiksi sanoikseen, aivankuin omaa lempeyttään\nhäpeillen, \"isällesi, Satakunnan Daavidille ... sukulaismiehen\nterveiset\".\n\nOttopojan kiitollinen katse sai vanhan Henrikin luutuneet kasvot\npaistamaan pitkään hyvästä mielestä. Mutta hän ei enää osannut muuta\nkuin nyökkäillä kankealla niskallaan.\n\n\"Mitäpäs minä, vanha jauhosäkki?\" puhui Jaakko-eno. \"Sitä mitä osaan!\nKuivattua poronlihaa ja reikäleipää saat aitoistani ahkioraitosi\ntäyteen. Ja sitten tuota ... ei sitten muuta kuin että -- hoi muori,\nsohotapa kannu täyteen! -- me vanhat löllykät täällä kotona, me\nsyöskentelemme sillä aikaa tätä hampahattoman ruokaa.\" Ja hän koroitti,\nkämmen rouvansa lavealla vyötäröllä ja hellä kuumotus naamallaan,\nNiklaan kunniaksi täyden ja kuohuvan kannunsa, jonka Elle-muori oli\nhänelle ojentanut suumalo yhäkin autuaan onnellisena.\n\n\n\n\n22.\n\nSENI JA OKAHVI.\n\n\nSeni ja Tatjana tyttäret leipoa taputtelevat Uhtuan Lari Ontrosen\nsuuressa sukupirtissä juhlapiiraita ison muurin pohottavassa paahteessa.\n\nLaveissa liivihameissaan, kostoissaan, tytöt pyörähtelevät\nmonenlajisine piiraineen, \"kukkoineen\" ja \"kakkaroineen\", niin että\nliehahtelevat pitkät, kiiltelevät palmikot olan taitse ja nuorille\nrinnoille, ja otsaliinan alta karkaa vallaton suortuva kuumalle otsalle\nja pieni hopeainen risti on sulamaisillaan poven hehkeästä poltosta.\n\nTasaisemmin, hiljaisempana liikahtelee vanhempi, Tatjana. Mutta\n17-vuotias, notkea ja sorja Seni-tyttö, pyörähtelee, kiepahtaa ja\ntassuttelee pehmeissä kurpposissaan, niin että on kuukertua omiin\nhelmoihinsa.\n\nRasva tirisee jauhotaikinasta ja ryynivellistä, kun peitotaan makeata\nsisusmannaa \"kalitaisten\" ja \"sultsinoitten\" pehmeään makoon. Ja puhe\ntirisee Seni-tyttären mansikanmeheviltä huulilta.\n\nVielä näihin aikoihin helisee varsinkin Uhtuan naisväellä\nkarjalaiskieli ehjänä ja soinnukkaana. Aniharvat ryssäläissanat\novat päässeet vasta sen sanalliseen lauluun suhahtelemaan tai\nulakehtelemaan. Sitä katkovat tuskin muut kuin tšshasounassa\nopitut papinsanat tai eräät pukukoreuksien nimitykset, joita\npihkovalaiskupetsi oli tuonut mukanaan.\n\nSeni-tytär ei pysy paikallaan hengähtämän hetkeä. Jalkapohjat\ntassuttelevat, pää kieppuu, ruskeat silmät vilhuvat ja kieli laulaa,\nsillä kummia vieraita on tulossa Uhtualle, sekä heille Jyvöälahteen\nettä moniin muihinkin kostitaloihin.\n\nPirkat, pohjanpirkat, jouhikuonot, verivainolaiset, naistenryöstäjät,\npäänhalkaisijat ja murhapolttajat, joilla heitä oli tenavasta asti\npeloiteltu: hys-hys -- sys-sys ... nukutkos mairetuiseni, simmä kiinni,\nsusi-pirkka tulee, vie ja syö -- he ovat tulossa orpanoimaan, kukaties\nkosimaan ... sovussa ja rauhassa? Ja hänen oma taattonsa, jonka\nposkessa on rosvo-pirkan iskemä arpi, on heitä vastassa Vuokkiniemellä\nasti, jonne tulijat ovat nousseet omilta vesiltään, Oulujärveltä\nKiehimäjoen penkereitse, ja oikaisseet Kiantajärven kautta Uhtuan\npuolelle.\n\nTuosta \"Vuokkiniemen rosvosta\" kulki Uhtuan mailla kauhistuttava\ntarina. Niihin aikoihin kun häntä, Seni-tyttöä, oli vasta emonsa\nparmailta vieroiteltu, oli Kurki-niminen nuori päällikkö tulla\ntuiskahtanut keskellä kesää ja rauhaa yli rajan.\n\nOli oltu juhannuksessa. Koko Vuokkiniemen rahvas oli viettänyt\npraasnikoita. Syöty ja juotu oli taloissa. Tytöt, nuoret purlakat\nja brihat olivat tanssimassa kylän hiekkaisella harjulla. Pitkissä\nriveissä, vastakkain seisten, ruumista keinutellen pojat ja tytöt\nolivat juuri alkamassa \"pitkää kisaa\". Jo ovat tytöt kimittämässä\ntanssilaulujaan, pojat nostelevat tytön kättä, ottaen sen omaan\nkouraansa, irti laskien ja taas punniten neitonsa kämmenyisiä. Silloin\nrynkäävät korpirosvot kylään. Keskellä valkeata yötä roihahtaa harjun\nmolemmilta puolilta kylä tuleen.\n\nJa jokaisella tanhuan ovella oli päärosvo huutanut: \"Hovattaiset\nmiekkani alle, ei muita!\" Navetat ja karsinat oli pengottu, sintsit\njuostu päästä päähän, pirttien ovet reväisty auki ja sarajaat pöyhitty.\nJa jos oli löytynyt Irnijärvellä surmansa saaneen Sjenka Hovattaisen\nsukulainen, se oli surmaan keihästetty.\n\nMutta kylän harjulla oli tanssi pysähtynyt. Aseettomat nuorukaiset\njuoksivat tyttöjä kädestä vetäen edestakaisin harjannetta. Tämän\nkyljet paloivat. Harjutien molemmista päistä kiersi vastaan pirkkojen\nkeihäsmetsä ja nuolisade. Harjun petäjikkörinteet yltyivät täyteen\ntuleen, liekit nousivat nousemistaan kahta puolta. Purlakat ja brihat\nsyöksyivät epätoivoisina, ken tyttöä kädestä raahaten, ken käsivarsilla\nkantaen rinnettä alas pelastaakseen omansa järven rantaveteen.\n\nMutta tyttöjen esiliinat ja kostojen hapraat helmat hulmahtivat tuleen,\npari toisensa jälkeen läkähtyi hirvittävään pätsiin. Ja viimeiset\nhukkuivat rannan syvään veteen.\n\nNiin oli vaeltanut raivo lastensurmaaja kylästä kylään. Eikä ollut\njäänyt eloon ketään Hovattaista, ei ketään muita kuin onneton\nOkahvi-leski pienine Ontrei-poikasineen, joka nyt eli kuulema pyhänä\nmiehenä Solovetsin monasterissa.\n\nTätä tarinaa leipomustensa ääressä toisteli Seni-tytär sellaisena\nkuin se oli kuultu hourupäiseltä Okahvi-leskeltä, joka yhä eleskeli\nLivojoella yksinäisessä häkäsaunassa, esiliina silmillä, itkuvirsiä\nkimitellen tai huutaen höperöpäissään kostoa sukunsa surmaajalle.\n\nKesken pajatuksensa Seni-tyttö sävähtää. Rantatietä kiirehtii\njuoksujalkaa pari aikamiestä liuta poikia perässä lahdenpohjukkaa\nkohti, jossa seisoi kylän pieni tšshasouna. \"Svonjimaan menivät\", tokaisi\nTatjana. \"Soittavat, kohta soittavat\", suhkaa yhä säikähtyneempänä\nSeni-tytär. Se merkitsi, että pirkkalaishiihtäjät olivat jo\nPirttilahdesta kääntyneet Ylä-Kuitin selälle ja kohta olivat nousemassa\nJyvöälahden kannakselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKappelin avoimen suippokatoksen alta alkoi soida kolme kelloa heleässä\nyhteissoinnussa. Mutta Senin sydänalassa liikahteli merkillistä hätää.\nHänen etusormensa koskettivat otsaa, kulkivat esiliinan poimuja\nalemmaksi, tapailivat oikeata ja vasenta olkaa ja huulet hymisivät,\nkuten oli tapana kelloja soitettaessa. Mutta sekään ei auttanut.\nSittenkin tuntui kuin olisi ollut paettava uunin taakse, naisten\ntshuppuun ikonia kumartamaan tai -- aivankuin odottamaan kosioväkeä,\njoka saapuu meluten pirttiin ja sanoo talonväelle: \"Teillä on tytär\nannettava, meillä poika naitettava...\"\n\nSeni oli nauravinaan hupsulle kuvittelulleen. Mutta ei uskalla\nsitäkään. Sillä vieraitten tullen on tyttären oltava totinen ja suu\nsupullaan, muuten tulee \"reähkä\".\n\nSiinä sitä ollaan. Tatjana on kadonnut jonnekin emännöimään ja Seni\non yksin katsomassa tulijoita. Sarkahousuiset miehet, joiden hartiat,\nhiukset ja päähineet ovat paksussa kuurassa, hukkuvat silmistä\nhuikaisevaa hankea vasten, niin että Senin hätääntyneet silmät näkevät\nsuuresta hiihtojonosta tuskin muuta kuin suihkivia sompia, kuuraisia\npuuhkalakkeja ja tulenpalavia naamoja, joita on purrut kuukausikaupalla\npakkanen ja korventaneet lukemattomat rakovalkeat.\n\nEdellä hiihtää pitkä mies, jonka lakissa on hopeavanne. Muamo Muarie,\nse on lastensurmaaja, Vuokkiniemen rosvo!\n\nSeni paran sydän on käpertymäisillään. Tuon kookkaan olennon pitkälle\nhaamivat käsivarret aivankuin tavoittavat häntä kurkusta, raahaavat\nläpi summattoman pätsin, jonka keskellä loimottavat suuret kelohongat\nhirvittävinä tulipatsaina, ja tunkevat sitten hänen rääkättyä\nruumistaan mustien aaltojen alle. \"Vuokin-rosvo!\" tyttö luulee\nhuutavansa ääneensä. Mutta havahtuu samassa kuin omaan huutoonsa\npainajaisunesta. Ja taas tähystävät uteliaat silmät korkeasta\nakkunaluukusta hirmuisia susi-pirkkoja. Ja nyt hän saa silmiinsä ihan\nuusia kuvajaisia. Päärosvon kannoilla potkee solakka nuorukainen,\njonka polvitaive on notkea, niin että silmää hivelee. Ja sen\nilveksennahkalakissa loimehtii päivyläinen, niin että sen niskatukkakin\npalaa höyrynä ja liekkinä. Reähkä tulee, suuri synti, jos siitä ei saa\nsilmäänsä irti.\n\nSeni pakenee, aikoo piiloutua. Hän juoksee karsinan leveän oven eteen.\nNoustako sen päälle, \"kosinalle\", jonka hämystä voisi tarkastella\ntulijoita? Ei, se oli liian vaarallista. Sieltä koppasevat kuin kanan\norrelta... Hän vetäisee karsinanoven auki ja katoaa sen turvalliseen\npimentoon.\n\nMutta kun miesjoukko nousee tanhualta sintsinportaita, jymistävät\neteisen lattiapalkkeja ja tulevat pirttiin, on Senin sydän taaskin\nsykkyrällään.\n\nMiehet juovat tulohaarikoita. Tatjana on tarjoamassa. Mutta siellä\nei ruvetakaan tarinoitsemaan. Seni kuulee näkemättäkin, koska puhuu\n\"Vuokkiniemen rosvo\". Sen äänessä on lyhyttä käskyä, kuten päälliköllä\nainakin. Mutta samalla se kuulostaa hänen ihmeekseen ihan ihmisen\npuheelta.\n\n\"Sinä, Juho, hiihätät vartion Ala-Kuitin eteläpäähän, Jyskyjärvelle. Ja\nsen on partioitava Kemijokea pitkin itäänpäin, jotta estyy Solovetsin\nhyökkäys Vienan Kemistä tänne päin. Sinä, isäntä, antanet myötä joukon\nomia miehiäsi sekä oppaiksi että jousellisiksi! Kiimasjärven Vasselei\njääköön partion päälliköksi. Mies tuntee parhaiten väylät Kemijoen\nlatvoilta kotojärvelleen ja Kivijärvelle saakka, jonka selitse vie\ntieni Aunukseen. Juho orpanani on palattava ylihuomiseen mennessä tänne\nJyvöälahteen.\"\n\nSeni-tytön silmät paloivat jo karsinanoven raossa. Se oli ... tuo nuori\nilvespuuhkainen briha itsensä Vuokin-rosvon sukulaismies! Ja nyt senkin\notuksen näki melkein silmästä silmään. Tytön rinnassa sykähti. Niinhän\nsillä oli silmissä sineä kuin huhtikuisella taivaalla -- vähältä\nettei vihmonut mettä ja mahlaa. Ja keltaista kultaa oli sen tukassa\nkuin pyhimyksen kuvassa. Mutta kun kuura oli siitä juuri sulanut, se\noli ohauksilta kikkarassa -- sitä teki mieli sipaista salaa jossain\nhämärissä pitkän tanssin kiertäessä sarajaan laveata permantoa.\n\nMutta nyt ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin nuorukainen oli lähtenyt\ntäyttämään päällikkönsä käskyä ja itse päärosvokin painunut samaa\nvauhtia jonnekin pohjoista kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOllaan kolmannen päivän illassa. Niklas Kurki on palannut matkaltaan\nKeski-Kuittijärven pääkylään, Uhtuaan, johon hän oli asettanut toisen\nvartiojoukon Toratin Antin johtamana, suojellakseen selkäpuolensa\nTuoppojärven ja Pistojoen suunnalta.\n\nIltaa vasten ovat ruvenneet puhaltamaan leudot tuulet lännestä päin.\n\nKuumassa pirtissä, jossa kolmet pöydät on pantu päittäin juhlapöydäksi\nUhtuan ja Pohjolan päälliköitten mahtua juhlan pitoon, on jo sanottu\nkiitokset ja \"passibot\" rikkaan talon syöttämästä ja juottamasta. Mutta\nvarsinkin sukkelakielisten karjalaisten tarinoitsemisesta ei tunnu\nloppua tulevan. Iloista olvenjuontia jatketaan vieraitten ja isäntien\n\"tervehyyeksi\".\n\nNuorten tanssi käy valkeata sintsiä pitkin pareja tervasoihtujen\nvalossa. Oven suussa on katselemassa talon piikoja ja tytönsirpanoita,\njotka tirskuvat toisiaan nyhjäisten, pojantenavien nykiessä palmikoista\nja päänauhoista juostakseen taas tanhualle telmimään.\n\nYhtämittainen tyttöjen tanssilaulu kimittää pitkiä hirsiseiniä myöten.\nVanhojen akkojen ja nuorempainkin liinapäisten vaimojen kaulat\nkurkkivat sintsin laipiopartaan yli ja pajattavat mukana vanhalta\nmuistilta.\n\nTanssivat tytöt hehkuvat salaista iloa, ne nuojuvat mukana kuin\nsuppuihinsa piiloutuvat kukat niityillä, mutta nuoret brihat ovat\nreteviä. Niiden tukanrajasta karpaloi hiki tanssin loppumattomissa\nvaiheissa.\n\nSeni-tyttären sydän on pakahtumaisillaan. Juho Könkkölä, susi-pirkka,\non ollut hänen tanssiparinaan koko illan. Nyt hän ei enää kestä omaa\niloaan. Hän pujahtaa sintsin sivuovesta pieneen vierashuoneeseen,\nkornitsaan, jonka pöydällä palaa pehmeätaljaisen nukkumalavitsan\nlähettyvillä rautajalustainen kynttelikkö. Mutta sinnekin tuo\nrosvonpoikanen, Juho Könkkölä, törmää perässä. Seni jäykistyy hetkeksi.\nMutta nuorukainen hymähtelee, vaikka ei osaa hänkään sanoa sanaakaan.\n\nTytön punainen otsaliina palaa tulenvalossa häikäisevänä silkkinä.\nHänen pieni rintaristinsä on solahtanut näkyville ja helmet kuultavat\nsorean leuan ja tummien palmikoitten varjoissa. Ei osaa poika sanoa\nvieläkään edes leikkisanaa. Tuo paksu kireälle kiskottu palmikko\nuhkealla olalla, se se sekoitti hänen päätään, kimaltelemalla kuin\nmetson pyrstösulka ja ärsyttäen kuin kiihkopäistä metsämiestä, joka ei\nsaa \"hanhenjalalleen\" oikeata tähtäystä.\n\nKokematon Juho-poika yhä vain katselee räpyttelevien ripsiensä takaa ja\nkäsi tempaisee vyötä tolkuttomasti.\n\nSeni pujahduttaa hopearistinsä piiloon. Ja jo tokaisee tärkeän\nvakavana: \"Se on äiti vainajan antama eikä meillä saa ilman ristiä\nnukkuakaan...\" Mutta poika yhä vain hakee jotain sanottavaa.\n\"Kaivonpaikkaako katsot?\" rohkaistuu Seni ilvehtimään. \"Meillä se\nkatsotaan kesällä ja auringon noustessa, muuten tulee reähkä.\"\n\n\"Reähkä!\" matkii Juho ja ottaa tyttöä ranteesta, yrittäen vetää\nvarovasti häntä puoleensa. Eikä osaa Seni aluksi vastustaa. Mutta kun\nJuho aikoo kaulata tyttöä kömpelöllä kouralla, tämä kimpautuu notkeana\nvirpenä irti. \"Njokkoo mie siulle annan, jotta...\"\n\n\"Njokkoo?\" ihmettelee taas poika. \"Nii-i, njokkoo meillä hiovat\ntytönpirpanat, kun eivät anna suuta!\" \"Niin ne tekevät lapinkanatkin\nalkajaisiksi, mutta...\" yrittää poika. \"Olet sie niitä montakin\nryöstänyt, rosvonpoika!\" tyttö on suutahtavinaan ja olevinaan\njollain tavalla katkera. \"Mitäs minä niistä -- Uhtualta tulin\nryöstämään!\" \"Milläs ryöstät, kun juovat meikäläiset ja susi-pirkat\nsovintojuhlia eikä ole tytöltä lupia?\" ähittelee Seni veikistellen\nja pieniä rystysiään hieroen selän takana. \"Entä tuon Käkisalmesta\nPihkovan-sormukset ja pitkäripsuiset silkit?\"\n\nSeni on nauravinaan ylpeästi, keikauttaa niskaa ja palmikon olan taakse\nyrittäen poikaa ärsytellä: \"Monelta, noin monelta brihalta meillä\nkihlat otetaan ja vakkaan pannaan, mutta se se vasta on sulhasmies,\nkenen sormusta salaa, iltahämyssä koetellaan sormeen ja huulilla\nhivellään...\"\n\nJa Seni suuteli omia sormiaan mustukaisten palaessa silmäkulmain alta\ntummaa tulta. \"Ja kaikille toisille aparat, noin suuret aparat!\" hän\ntaas kenotteli soreata kaulaansa.\n\n\"Aparat? -- Rukkasetko?\" huudahti Juho kimmastumaisillaan. \"Mutta\nmeillä päin sanotaan, että arka mies ei saa kaunista vaimoa, niin\njotta...\" Eikä kiusoittelijatar ennättänyt kädellä torjua, ei muuta\nkuin puoliväliin kirkaista, ennenkuin hän tuntee hukkuvansa lujien\nkäsivarsien haamaisuun ja vaipuvansa lavitsan nahkaisille. Hänen\nkasvojensa yllä hengittää tällä kertaa rohkea rosvonpoika' joka ei\nenää hämmästele, vaikka mitä tekisi. \"Vai aparat tässä! Reähkät ja\nreähkät, mukamas\", kuuluu tytön korvaan hyväileviä, tolkuttomia sanoja.\n\"Hiveletkös huulilla, vai... tämän pojan sormusta tai...?\"\n\nSeni-tyttö ei halua enää vastustaa. Hän kaulaa nuorukaista, hyväilee\ntämän poskea, silmää, kasvoja huulillaan, itkien ja nauraen\nsanomattomasta onnesta. \"Antilas olen, sinulle olen, briha, en\nmuille, reähkä tulkoon jos muille...\" Eikä pirkka-poika osaa muuta\nkuin ihmetellä tyttöjen mieltä. Ollapa kuin polttonokkonen, viiltää\nkuin saraheinä ja sitten ... eipäs muuta kuin poronvasana vapisevat.\nMutta ihanalta näytti hänestä oma morsiamensa, kun hän katsoi neitoa\ntaas etäämmältä. Hullun itkun jäljet pisaroivat tämän kasvoilla. Oli\nkuin olisi saanut tyttö riepu vitsaa emintimän kourasta ja tuhertanut\nsilmänsä turvoksiin. Mutta huulet nauroivat, vavahtelivat. Ja nuori\nrinta huokasi onnesta moneen kertaan.\n\nHe eivät muistaneet enää kumpikaan heimojensa verivelkoja. Rajankirot\nja myrkkykeisot olivat puhdistuneet heidän heleässä veressään.\nTietämättään, ajattelemattaan he viettivät nuoressa rakkaudessaan\nKarjalan ja Pohjolan suurta sovintojuhlaa.\n\nMitä vahvistelivatkin liittojaan puhein ja haarikoin Uhtuan miehet\nja pirkkapäälliköt parhaillaan isossa pirtissä, heissä -- pienessä\nSeni-tytössä ja muhkeassa Könkkölän pojassa -- eli helevimmillään\nmolempien heimojen onnellinen tulevaisuus.\n\nAinakin joskus, vaikka vuosisatojen takaa. Sillä mitä merkitsi heille\naika...? Haihtuvinkin henkäys on nuorten kokemattomassa rakkaudessa\najatonta ja ikuista. Yhtä lähellä päättymätöntä autuutta ollaan tuskin\nmissään muualla kuin kuolinvuoteella, autuuden suuren ja huikaisevan\nsilmän meitä jo lempeästi polttaessa raukenevien luomien lomitse.\n\nEikä heidän tarvinnut ajatella mitään. He vain katselivat toisiaan\narastellen, ihmetellen, kunnes he aamunhämyssä, idän punaiseksi\nvertyessä, erosivat toisistaan kalvein kasvoin, onnellinen, täyttymätön\nikävä sydämessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamupäivänä Niklas Kurki hiihtää joukkoineen Pirttilahden\npaisteikasta selkää kohti Livojoen suuta, jättäen Vuokkiniemen kylän\noikealle kädelle. Hänen muinaisen kostoretkensä muisto panee hänet\nhymähtämään. Hän pysähtyy, suoristaa selkänsä, Vuokkiniemen korkea\nharjanne, jossa tuli oli riivaantunut tuhoamaan viattomiakin, oli\nhänen mielestään nyt saanut sovintouhrinsa. Uhtuan staarostat olivat\nsilmät ristien ja ota-Ontreinsa nimeen \"kumartaneet\" hänelle kuin\npelastusenkelille.\n\nUhtuan miehet, joukossa omia pirkkalaisia, suojelivat hänen\nselkäpuoltaan. Viestinhiihtäjät olivat joka hetki valmiit tuomaan\nhänelle sanaa, jos yrittäisivät Solovetsin munkit pelehtimistään.\nSavonlinnasta käsin tuki hänen hyökkäystään Pekka Kylliäinen.\nTosin vain partioin, koska Eerik Akselinpoika oli kieltänyt\nlähettämästä varsinaista sotajoukkoa. Vihavenäläinen oli näet viime\nsyystalvesta tehnyt rauhan ... taaskin kerran kokonaiseksi viideksi\nvuodeksi. Eikä Viipurin herra halunnut julkisotaa, joskin Moskovan\nvienalaisvallan häiritseminen sopi hänen aikeisiinsa, \"yhtä hyvin kuin\nruuti hakapyssyyn ja tulilunttu tykkimiehen kouraan\", kuten hänen\nviestintuojansa oli sanonut Savonlinnan päällikölle.\n\nEerik-ritari oli siis joka tapauksessa tunnustanut hänen yrityksensä\noikeaksi ja tarpeelliseksi. Ja vielä enemmän merkitsi se, mitä hän\nitse tiesi! Kun Käkisalmi oli vallattu, oli myöskin pohjanpuolinen\nViena nouseva Solovetsia vastaan, joka oli silloin tukehtuva omalle\nsaarelleen kuin nuijahäntä majava äkkitulvan tullen sen jääkomiskoon.\n\nVälkeissä näyissään Niklas Kurjen oli vedettävä pitkään henkeä, ettei\nylenpalttinen riemu salpaisi hengitystä.\n\nKolmisataisen joukon pysähtyessä oli jostain jälkipäästä kammennut\njonosta erilleen Teppana Ryysä, syntyjään Kiimasjarven Ryysiä, mutta\nKäkisalmessa kupetsin renkinä palvellut mies, jonka Satakunnan Daavid\noli lähettänyt tuomaan pojalleen uutta ja entistä varmempaa viestiä.\n\nRyysän Teppo oli nuorehko mies ja sen kieli molitti iltamyöhät\nkuin ryssäläinen hamppukauppias markkinoilla. Mutta suuri pää,\nlikinäköiset silmät ja ohuiksi kuivahtaneet niskakuopat tekivät miehen\nsen näköiseksi, ettei sen ikää olisi osattu hevin arvata edes pyhän\nPietarin tilikirjoissa.\n\nJuho Könkkölän mielestä mies oli liian mairea naamaltaan. Mutta sen\ntuoma viesti oli ollut selvääkin selvempi. Posatniekan pää ei näe\nenää selvää päivää. Se on helppo pudottaa. Merkit ja vastamerkit ovat\nsamat kuin ennen. Näin olivat kuuluneet taaton sanat. Eikä niitä\nvoinut kukaan muu lausua kuin Satakunnan Daavid, koska ne yhtyivät\nsanankäänteiltään Eerik Aapraminpojan tuomaan viestiin.\n\nHänestä tuntui kerta kaikkiaan siltä, että vihdoinkin myöstyi elämä\nhänen mukaansa eikä mutkitellut, kuten tähän asti, pelkkiä omia\nuomiaan, milloin sinne tänne oikkuillen, milloin tuhotulvana tai\nvastapenkerenä.\n\nHiihto jatkuu. Livojoen lavea suvanto on jo aukenemassa eteen. Luja\naamuinen hankikanto on alkanut liestyä. Päällikkö lisää tämän vuoksi\nsivakoille vauhtia ennättääkseen päiväkuuroksi niin pitkälle kuin\nsuinkin Livojokea etelään päin.\n\nMutta kesken parasta sompain suihketta kierähtää suvantoniemen pienestä\neräsaunan kopperosta näkyviin merkillinen otus, nähtävästi vaimonpuoli.\n\nSen päässä kekotti karjalaisen sääskihatun, \"kukkelin\", tapainen\nhuppupäähine, joka näytti tänne kauaksi hullunkuriselta\nmarkkinaleikarin hiipalta tai yhtä hyvin alttaritaulujen vainajain\nlakilta. Päivänpaisteessa tuon olennon päällysvaate näytti\nruskeanharmaalta ja paksulta. Ja lähempää huomasi noen, lian ja rasvan\nnuhraantuneen sen sarkaan, niin että se hapraantuneine liepeineen ja\nriekaleineen kelpasi tottakin mantteliksi kurjuuden ruhtinattarelle.\nMuodottomilla tääppäillään vaimo lähestyi haamivin askelin kuin\nsuokengillä kulkija ja näytti pyrkivän viistoittain hiihtojonon kärkeä\nkohti.\n\nPäästyään hiihtotolalle olento pysähtyy, katse kohdistettuna suoraan\nhuppulakin varjosta Niklas Kurkea päin. Tämä lyö vaistomaisesti\nsompansa hankeen. Kolmesataa miestä tekee samoin hänen takanaan\naivankuin maan alta nousseen aaveen edessä.\n\nPäällikkö katsahtaa kysyvästi oliko vaimolla jotakin sanottavaa. Tämä\nei puhu eikä liikahda. Vasta Niklaan tarttuessa hiihtosauvaansa ja\nsuksen jo sihahtaessa eteenpäin vaimo puhuu kovalla karhealla äänellä.\n\"Sarvesi tyhjäksi ammu, et mittänä saa.\" Sanoissa ei ollut vahingoniloa\neikä kostonhuutoa, tuskin mitään tunnetta. Mutta sitä karmeampina ne\nupposivat kuulijan korvaan. Ja ääni jatkui yhtä tasaisena, mutta sanoja\nvenytellen: \"Raja raivossa elävi...\"\n\n\"Kuka olet, vaimo?\" Olento naurahti jolsasti, aivankuin sanoakseen:\njopas, etkös minua tunne, mies parka? Päähuppu siirtyi hitaasti\nsyrjään. Lihavahkot kasvot tulivat näkyviin. Ne olivat tavallisen\nmuotoiset. Mutta niiden liikahtamaton ilme oli kammahduttava.\n\nTuon näköisenä saattoi seisoa houruksi tullut vaimo oman kotipirttinsä\nraunioilla, joista hajahti vielä oman pojan tai oman miehen kärventyvä\nliha. Paksun leukapuolen juonteissa oli mielipuolisen ivallista\nhymyä. Mutta silmäluomet olivat painuneet alaspäin ja otsan rypyt --\nainoastaan ne itkivät. Ja niistä näki katsoja, etteivät ne koskaan enää\nlientyisi itkun kureista, eikä myöskään silmä koskaan vuotaisi yhtäkään\nkyyneltä.\n\nNiklas liikahti sydänjuuriaan myöten. Hän oli nähnyt vainolaisten\nhävitysretkien raunioilla omalla maallaan samanlaisia kasvoja. Minulta\nei voida enää mitään ottaa eikä minulle antaa, ne olivat tuntuneet\nmonet kerrat puhuvan hänellekin viimeistä ja ainoata ajatustaan.\n\nNuo raunioitten ja piilopirttien kasvot -- nehän olivat yhtä tuttuja\nrajan tällä kuin tuollakin puolella. Ne olivat rajankirojen ja\nkärsimysten ikuiset kasvot, joista voisi veistää jumal'kuvat ja\nrajapahtaat koko Suomen suvulle.\n\nAjatukset nostivat Niklaassa alakuloista sääliä tuota olentoa kohtaan.\n\"Mitä tahdot, vaimo?\" hän kysyi matalin äänin.\n\n\"Itkeä pitkän virren Mikulka Hovattaisen surmasta ja hänen leskensä\nainoasta pojasta -- Ontrei kostajasta.\"\n\nVaimon tähän saakka luomiin peittyneet silmät tuijottivat nyt hetken\nNiklasta vastaan pyöreinä, tulisina renkaina, joista kiersi häijy\nnauru, vahingonilo ja julma viha. Ja taas nuo onnettomat kasvot\nlakastuivat entiselleen, tunnottoman näköisiksi.\n\nNiklas oli vavahtanut. Ei äkkinäisestä omantunnon soimauksesta, vaan\nomista entisistä näyistään -- Ontrei kostajasta, jonka muuttelehtivaa\nkuvaa hän oli kantanut povessaan jäämeriseltä kaappariretkeltään saakka.\n\nVihdoinkin! Tuo vaimo tuossa oli Karjalan Juudaksen ennushahmo. Hänen\nvarjonsa takaa oli nouseva hänen poikansa -- Vienan pahahenki.\n\nNiklas jäi katsomaan vaimoa tarkasti kasvoihin. Tuossa oli ensi kerran\nhänen päävihollisestaan edes jotain näkyvissä veressä ja lihassa --\noman äitinsä hahmossa. Hyvä, hyvä, kiersi hänessä terästävä ajatus.\nTässä on jotain kourin kosketeltavaa...\n\n\"Tunnen sinut. Olet Okahvi-leski ja poikasi Ontro on Solovetsin\nmunkkien kätyri. Entä muuta?\" hän kysyi karskisti.\n\n\"Tietänetkö, mikä on vastassasi, mies parka?\" vaimon syvälle uurtuneet\nivan juonteet vääntyivät hitaasti yhä ivallisemmiksi.\n\nNiklas kohautti harteitaan arvellen tulleen jo puhetta kylliksi ja\nkoura tapasi sauvanvartta.\n\nMutta vaimo puhkesi yht'äkkiä suureen ääneen. Hänen hahmonsa oli\nmuuttunut. Luomet olivat auenneet. Paksut huulet höltyivät puoliksi\nsaarnaavaan, puoliksi jollottavaan ääneen. Äsken liikkumaton, paksu\nruumis sai eloa. Rinta oli ruvennut kohoilemaan mielenvikaisessa\nraivossa.\n\n\"Iroda, sinä lastensurmaaja Iroda!\" hän huusi. \"Irodan kaupunki\nJuortanin saarella on matkasi päässä. Sen tornit ja muurit syttyvät\ntuleen, sen saunat ja aitat, sen kupetsien talot ja posatniekan linna\npalavat tuhkaksi, tuhkaksi, jotta ei kiveä kiven päälle jää!\"\n\nTääpäsjalkaisen vaimon riehuessa oli Teppana Ryysä lähettyviltä\nruvennut kohisemaan nauruntapaista. Niklas Kurjesta alkoi tapaus\ntuntua niin surkealta, ettei hän voinut muuta kuin viitata Eerik\nAapraminpojalle, että vaimo oli toimitettava eräsaunaansa rauhoittumaan\nomiin oloihinsa. Mutta kun hän jälleen seuraavana aamuna lyhyen\nyölevon jälkeen työnsi jalkansa mäystimiin Kivijärven Akonlahdessa,\nalkaakseen täältä matkansa läpi Aunuksen Käkisalmea kohti, sinkautti\nhän vierelleen sujuttautuvalle Juho Könkkölälle ilomieliset sanansa:\n\"Tiedätkö poika, mitä tarkoitti Okahvi parka tuolla 'Irodan\nkaupungilla'?\"\n\n\"Ka, mitäpä muuta -- Heroteksen linnaa ja...\" \"Käkisalmen linnaa,\nsinä ilveksenpoika!\" huudahti Niklas. \"Ja siellä se roihahtaa tuleen\nposatniekan torni, kuten on luvannut pojalleen ei sen pienempi herra\nkuin Satakunnan Daavid. Hoi, pojat!\" hän viittasi joukolleen, joka\nlaski syöksyvissä ryhmissä rinnettä alas Kivijärven valkenevalle\nselälle,\n\n\n\n\n23.\n\nPOSATNIEKAN PÄÄ.\n\n\nTaivallettuaan Aunusta koilliseen päin Seesjärvelle saakka, jonne oli\ntarpeen luja vartio vasemman kylkipuolen suojelemiseksi yllätyksiltä,\nNiklas Kurki kääntyi jälleen jyrkästi länttä kohti jättäen jälkeensä\nhuhun, että \"Vuokin-rosvon\" matka muka kävi taas kohti omia maita.\n\nMutta Pielisjärvellä hänen latunsa yhtyi vanhaan Käkisalmen ja Oulun\nkauppatiehen, jota seuraten hän nyt -- yhä pitempien päivien jo\nennustaessa hiihtokelin huonontumista -- työntyi Pielisjoen uomaa\nsuoraan Käkisalmea kohti.\n\nLaskut näyttivät pitävän paikkansa päivälleen ja tiimalleen.\nSaavuttaessa Nevajärvelle, josta oli vielä nelisen penikulmaa\nKäkisalmen Vuokselle, lykittiin lylyä enää vain lyhyt yökuuro\nkerrallaan. Mutta toiselta puolen oli keskiöillä yhä siksi\npaljon pimeänsuojaa, että suunniteltu yllätys oli sen puolesta\ntoteutettavissa. Sillä voiton jälkeen ei aiottu tarvita enää lylyä eikä\nsivakoita. Silloin sopi saaliit latjata Viipurin kautta merilaivaan tai\nkiskoa ne, jos sattui paremmin sopimaan, venejonoissa Pielisen reittiä\nOulujärvelle ja sieltä laskea omalle linnasaarelle -- varustautumaan\nlopulliseen iskuun myös Solovetsia vastaan.\n\nSamaan aikaan kuin pirkkojen makuuhavuilla iltapäivisin pakinoitiin\ntämäntapaisia, virui Käkisalmen hirsimuurien sisäpuolella sen ainoan\nkivitornin syvimmässä kellariholvissa vanha Satakunnan Daavid, ainoina\nseuralaisinaan märkäkarvaiset vesirotat.\n\nHänen vuoteenaan on kasa haisevia olkia. Jalat ja ranteet ovat\nkahleissa. Milloin jaksaa, hän raahaa niitä kivenlaakoja pitkin\nrautakalterin luo, joka on permannon tasalla. Mutta siitäkään ei näy\nmuuta kuin hämärähkö majavankomiskon tapainen käytävä, joka kiertää\nnähtävästi Vuoksen rantaan, koska vedensolina kantautuu sitä myöten\nkorvaan.\n\nOvea ei ole missään. Hänet on pudotettu tähän hautaan ylhäältä päin,\nluukusta, joka nousee ruosteisilla saranoillaan vain kerran päivässä,\naamuisin, vartijan työntäessä vangille leivänkimpaleen ja juoksuttaessa\nkannullisen vettä hänen kiuluntapaiseen haarikkaansa.\n\nEräänä pakastavana iltana vanha nihtipäällikkö on rauhattomimmillaan.\nKummallisen kauan on ruvennut kestämään iltaisin kalterintakaisessa\nkäytävässä häipyvä valo. Näinä öinä jos koskaan oli hänen poikansa\nsaapuva ottamaan vastaan isänsä lupaamaa lahjaa: posatniekan päätä. Ja\nhän, houna, tuhannet taistelut läväissyt mies, juonittelija yhtä hyvä\nkuin ryssä, koommin parempikin, hän oli tässä pienen kymäräharteisen\nkupetsinrengin käpälälaudassa odottamassa hirttonuoraansa.\n\nPakastava ilta on turruttanut ukon jäsenet tunnottomiksi. Siinähän sitä\nolisi hirsipuurakkarille temppua kerrakseen -- nukkua pakkasen syliin.\nMutta ei, hänellä ei ole siihen oikeutta. Kuka pelastaa hänen poikansa\nNiklaan, hänen ainoan poikansa? Vielä ei ole hänellä mitään keinoa sen\nvaralta. Ja pojalla on vierellään kukaties ylimpänä ystävänään koko\nsalaliiton paljastaja, keveläkielisin ja viattomimman näköinen juutas,\nmitä koskaan on syntynyt helvetin ja maan välillä -- Teppana Ryysä.\n\nYhtäkään salaliittolaisista ei ole enää kaupungissa. Ne ennättivät\npaeta Vuoksen rantueita Viipurin muurien turviin, ja hän on tässä\nomassa haudassaan, josta ei kuulu onnettoman pojan korviin varoituksen\nääni.\n\nKylmä koura alkaa kopristella jo sydämen paikkeita. Silmät ovat\numpeutumaisillaan viimeiseen horteeseen. Mutta vanhus lyö rintaansa\npitääkseen itsensä hereillä. Hän hamuaa kontilleen, nousee seisoalleen\nja laahaa kahleita perässään.\n\nJa kun voipumus alkaa sittenkin horjuttaa heikkoudesta nihkeää\nruumista, hän hohkaa suustaan yhtämittaisena kirouksena: \"Ryysä, Ryysä,\nTeppana Ryysä, sinä saatanan rakkari...\"\n\nHän huohottaa hetken nojaten seinäpaateen. Mutta vanhan taistelijan\naistit ovat yhä hereillä. Korva tapaa ylhäältä päin askelten ääniä. Ne\novat hänen vartijansa, joka ei koskaan ole ilmestynyt tähän aikaan,\nillalla, kierrokselleen. Käsi tarttuu kuin tarttuukin kattoluukun\nrenkaaseen. Se alkaa nousta! Raosta näkyy sarvilyhdyn valoa. Vangin\nsilmät häikäistyvät mitättömän pienestä valosta. Hän sulkee ne, mutta\nkorva kuulostaa, ajatukset takovat: nyt on jotakin tapahtumassa,\nGetsemanen verihien kautta! Taivaan herrasväki on päättänyt lähettää\nminulle ... poikani vuoksi...\n\n\"Eh, koiranpenikka, tule, nouse gaspadan tutkittavaksi\", ärisee vartija\ntyöntäen kapeat puutikkaat luukusta.\n\nJa samassa puoliväliin seisemättä kymmentään ja kahleitaan kantava\nvanhus harppaa tikkaiden juureen, Astuu ne varovasti, puola puolalta,\njotta ne eivät katkeaisi, jotta ei tulisi mitään viivytystä hänen\npäästä viimeiseen älyleikkiinsä ryssien kanssa.\n\nMutta ei ole tällä kertaa humalassa Käkisalmen posatniekka Grigori\nVasiljevitsh. Istuu synkkänä, ärtyneenä lohenpunaisessa, tahraantuneessa\nsilkkipaidassa ja reuhottavassa olkaturkissa torninsa kolmannen\nkerroksen kammiossa, jossa Satakunnan Daavid oli ennen ilmituloaan\nistunut monet ryyppäjäiset ison gaspadan kanssa.\n\nHerra näyttää hytisevän vilusta tai yhtä hyvin suuttumuksesta kahleista\npäästetyn vangin astuessa pyöreäseinäiseen holveikkaaseen kammioon.\n\nGrigori Vasiljevitsh on syntyjään aunukselaisia. Mutta niin\non ylpistynyt, nousukas, päästyään Pihkovassa pyssymiehestä\nsadanpäämieheksi, \"sotskiksi\", ja vihdoin Käkisalmen posatniekaksi,\nettei salli tavallisen miehen itseään muuksi sanoa kuin \"ruhtinaan\nlapseksi\", aatelismieheksi, eikä kiellä pajarin arvoakaan, ehkäpä ei\nknjazatinkaan, jos joku nöyräselkäinen holoppi sattuisi selkänahkansa\npelosta sellaiseksi mairittelemaan.\n\n\"Mitä seisot siinä, nartunpoika, rosvo?\" gaspada ottaa vastaan\nvieraansa ja sojottaa ruoskan varrella muka polvistumaan.\n\nVanha kapinoitsija tuntee ryssät. Nyt on viimeinen silmänräpys taivaan\npyhimysten auttaa häntä poikansa pelastamisessa. Tuossa tiirottavaa\nmustakarvaista petoa vastaan saattoi auttaa ainoastaan äly eikä missään\ntapauksessa ylpistely. Hän on kumartavinaan syvään ja nöyrästi ja\nodottavinaan mitä korkea herra käskee.\n\nMutta posatniekalla ei ole tällä kertaa aikaa edes laajan\nhaukkumasanastonsa viljelemiseen. Hän ähkäisee ja viittaa, jolloin\nholvikäytävän varjosta pujahtaa esiin salaliiton paljastaja Teppana\nRyysä.\n\n\"Nuu, jeh, tavarishtshii, kielet soimaan, tai olette aamuun mennessä\nmolemmat hirsipuussa, jei bohu!\" Teppana Ryysä oli saanut\nvakoilumatkallaan selville yhtä ja toista, lateli posatniekka nopeasti\ntosiasioita vankinsa eteen, mutta mitkä olivat nuo merkit, joita\nisän piti antaa tulijalle, sitä ei tiedetty. Niklas Kurki oli jo\npohjanpuolisesta korvesta huudattanut kolmenlaisella sudenäänellä\nja odotti nyt isänsä vastausta. Se konnanpoika oli saatava kiinni\nelävältä. Ja vanki oli pelastava henkensä, jos antoi poikansa hänen\nvaltaansa, ilmaisisi merkin, jota seuraten rosvo oli juokseva ansaan.\nHänen, Satakuntalaisen, oli turha pitää Kurkien puolta, sillä niiden\ntuho oli tullut. Itse Moskovan tsaari oli noussut kukistamaan pirkkojen\nLapin valtaa. Lukematon sotajoukko, johon oli kerätty väkeä Volgan\nlatvoilta Vienanmereen saakka, samosi parhaillaan kahden nuoren\npajarinpojan, Iivana ja Pietari Ushatoin, johdolla Vienan taipaleita\nLappiin ja oli sieltä syöksyvä etelään ottaakseen valtaansa maat\nlännenmereen saakka. Pohjan-pirkkojen viimeinen taistelu oli tullut.\n\nVangin silmät olivat laajentumistaan laajentuneet. Tuon puheen hän\ntiesi todeksi, sillä samantapaista hän oli itse kerran ennustanut\n-- parikymmentä vuotta sitten -- Kemin juhannusmarkkinoilla\nkovakorvaiselle Henrik Kurjelle, joka oli silloin ollut\nnaulitsemaisillaan hänet keihäänkärjellä seinään. Aluksi hänen\njäsenensä herposivat. Tapahtumien valtava paino sai hetkeksi hänet\ntoivomaan kuolemaa itselleen, pojalleen, koko heimolleen.\n\nMutta tovin kuluttua alkoi vanhan taistelijan rinnassa heleästi\nlaulaa. Aivot kirkastuivat. Hän näki näkemällä, ettei ollut mitään\nmuuta käsivartta koko Pohjolassa, joka saattoi sen viimeisestä tuhosta\nvarjella, kuin hänen oman poikansa, Niklas Kurjen.\n\nTuhat ja taaskin tuhat kertaa suurempi syy oli nyt hänellä pelastaa\npoikansa. Ja kesken kaiken hän oli ristimäisillään kätensä, vanha\nsyntisäkki, kiitokseksi taivaan kaikille patruunaherroille. Hänelle,\nraihnaalle vanhukselle, oli suotu pelastaa -- pelastaja... Ylpeät,\nonnelliset kasvojenilmeet olivat paljastaa hänen sisäisen myrskynsä.\nMutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Nyt jos koskaan oli otettava\nkainaloon niin pitkä ketunhäntä, että sillä saattoi vetää solmuun\npirullisimmankin ryssän viekastelut.\n\nJa mitäs muuta? Ryssän kanssa piti aina tehdä kauppaa väärällä rahalla.\nJos osasi valehdella tämän elämänkankaan viimeisen kaistaleen nurjan\npuolen oikeaksi ja oikean nurjaksi, niin... \"No, hyvä, teen tahtosi\nmukaan, gaspada\", hän heittäytyi puhumaan muka suoralla äänellä, \"jos\nvannot ristin ja pyhimystesi nimeen säästäväsi poikani hengen --\nlunastettavaksi suurilla lunnailla\",\n\nTornion pirkkalassa, Henrik-voudilla, oli näet tenkaa arkut täynnä, hän\niski silmää, aivan kuin olisi aikonut päästä osajaolle lunnasrahoista.\n\nGrigori Vasiljevitsh murahteli. Mutta silmistä vilahteli ahneus. Herra\noli valmis kuuntelemaan ja -- ottamaan sekä lunnaat että hänen poikansa\npään. Sen näki kyllin selvään ryssänmetkuihin tottunut Satakuntalainen.\nMutta hän oli lujasti luottavinaan suuren herran sanaan. Ja posatniekka\nristi silmänsä, suuteli rintaristiään ja ristihe taaskin. Vala oli muka\nvannottu. Ja vanki teeskenteli huojentunutta mieltä.\n\nSoihtujen valaisemalla seinämällä hän näki sanasta sanaan pojallensa\nEerik Aapraminpojan mukana lähettämänsä merkit: jos oli portti auki,\noli roihahtava posatniekan torni tuleen, jos uhkasi vaara, hän itse\nampuu portin edustalta varoitusmerkiksi kolme palavaa tappuranuolta\nilmaan.\n\n\"Merkitkö?\" hän oli näyttelevinään yksinkertaista. Nehän piti vain\nvaihtaa keskenään! \"Niin, lupasin pojalleni salaliiton avulla\nKäkisalmen posatniekan pään...\"\n\nGrigori Vasiljevitsh ärähti, mutta jännittäytyi kostonhimossaan\nkuuntelemaan.\n\n\"Mutta jos ei onnistuisi yritys, lupasin sytyttää tämän tornin\nkattopuolen tuleen varoitukseksi, pakomerkiksi.\" \"Tshort vasmii, sinä,\nsinä, nartunpoika! Ja jos, jos...?\" Ruoska heilahti pahasti posatniekan\nkädessä.\n\n\"Vastapäisessä tapauksessa, tuota... Niin, sen merkin voin vain itse\nantaa tuolla pohjoisportilla. Hänen täytyy väijyspaikastaan nähdä oma\nisänsä, ennenkuin...\"\n\n\"Ja jos petät, sinä konna ja konnan poika...?\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", puhui rehellisen näköisenä vanki, \"pane\nvartioväkesi golova miekka kädessä taakseni. Ja iskeköön pääni irti,\njos petän sinut. Tietänet, että minuakin on joskus sanottu Karjalan\nposatniekaksi, jotta pää kuin pää\", hän oli laskevinaan hurjaa leikkiä,\nhohottaen kuten arkkikonna pienelle lurjukselle.\n\nGrigori Vasiljevitsh ähkäisi ja rähähti tyytyväisenä. Osoitti\nkämmenellään kumartelevalle Teppanalle: \"Sinä, laiha sika, hae golova,\ngolova, nuujeh!\" Ja ruoskanvarsi kumahti viereisellä pöydällä seisovan\nison viinikannun laitaan. Hänellä oli kiire matkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö soi roudan hileissä. On pimeä Harventuneet tähdet kuluvat taivaalla\nGolova odottaa muutamine pyssymiehineen ahtaalla linnanpihalla.\nYksinäinen soihtu valaisee tietä eteenpäin, läpi matalien\nrakennushökkelien pohjoisportille.\n\nTeppana Ryysä värjöttelee viluisena valokehän häilähtelevillä\nrajoilla. Kuohahtaen tapaa vanki vasenta kuvettaan. Mutta vyössä ei\nole enää puukkoa. Hän hymähtää. Mieliala läikähtää päinvastaiseksi.\nHän vetää vyöstään ruplanpuolikkaita. \"Tässä sinulle, Ryysä, pari\npoltiinaa renginpalkkaa\", hän sanoo. \"Osta niillä pala ryssänsaippuaa\nja hamppunuoraa. Et kadu kauppojasi, sinä juutaksen pikkarainen\nkummipoika.\" Ja hän löi leppoisasti kyhärälle olalle Teppana Ryysää,\njonka kevelä kieli pysyi tällä kertaa mykkänä.\n\nGrigori Vasiljevitsh ärähti kiirehtimään. Mutta Satakunnan Daavid oli\nparhaimmalla päällään. Hän kääntyi muhkeavartisen vartiopäällikön\npuoleen. \"Hoi, golova, mittaapa varttasi, puuttuuko tuumaakaan tämän\nmiehen mitoista!\" Hän oli astahtanut miehen rinnalle. \"Totta jumaliste,\nettet vain lie puolta tuumaa mittavampi! Kiitokset olkoon pyhälle\nOlaville ja hänen kirveelleen, sillä eipä lempo soikoon katkaista\nkääpiön varrella posatniekan päätä.\"\n\nGolova luuli vangin laskevan silkkaa leikkiä ja lisäsi omasta\npuolestaan: \"Älä sure, tšshuhna, ei ole niin pitkää vastaan tullut,\nettei tämä miekka ulotu.\" Ja mies ravisteli rehennellen käyräsapelinsa\nhuotraa. \"Skareje!\" ärjähti Grigori Vasiljevitsh. Ja vihdoinkin kääntyi\nkulkue pohjoisportille.\n\nRouta rohisee muistuttaen astujaa pitkistä, kylmistä taipaleista.\nKylmä kiertää hänen ruumistaankin. Viimeisen kerran elämän tuhannet\npettymykset tuottavat hänelle kärsimystä.\n\nMitä on ollut koko tämä matka? Se on ollut taivalta tyrmän ja hirsipuun\nvälillä. Ja kiittämättömyys tai petos on ollut ainoana eväänä hänen\nmatkarepussaan.\n\nMitä hän oli saanut ensimmäisestä kapinastaan surmatun isänsä ja\npoltetun kototalonsa puolesta? Hannu Kröpelinin tyrmän Turunlinnan\ntornissa ja huvittavan ilon kuulla läpi yön naulittavan kokoon omaa\nhirsipuutaan.\n\nJa pelastiko Kaarle Knuutinpoika omaa asemiestään Tallinnan Toompean\ntyrmästä muulla kuin pergamenttikirjeensä harakanvarpailla? Eihän toki.\nSuurella herralla sattui olemaan niin paljon muuta ajattelemista.\n\nIlman harvinaista onnenpotkua olisi Krister Niilonpoika Vaasa\nkiikuttanut häntä Viipurinlinnassa omassa hirsipuussaan saadakseen\nnäyttää pitkää nenää Kaarle Knuutinpojalle.\n\nSiinä oli ollut herrain suosio ja palkka hänen osaltaan.\n\nNämä muistot räpyttelivät jollain tavalla hänen sydämensä ulkopuolella.\nNiille ei osannut muuta kuin kohauttaa olkapäätä.\n\nMutta pohjoiskorvesta tulevat vastaan Karjalan aikojen muistot. Ja nämä\n-- ne eivät tyydy räpyttelemään. Ne nokkivat pirullisina räiskälintuina\nhänen elämänsä arimpia orvaskesiä. Hänen huulensa alkoivat höpistä\nirrallisia sanoja. Hänen oli aivankuin pakko puhua oman itsensä kanssa.\n\nMitäs sait ... siltä matkalta? Häpeätä oikein ryssän arssinan mitalla!\nKätyri, kavaltaja, luopio, roisto, konna -- niinhän ne kuuluivat\nomien heimolaisten hyväilynimet hänelle niihin aikoihin. Ja entä\nmuuta? -- No, tottakai ... kokemuksia, ajatuksia ... ihmeellisen ja\nyksinkertaisen ajatuksen, että Karjala oli pelastettava Novgorodin ja\nMoskovan leviävästä rutosta.\n\nJa tämä ajatuskin jäi pelkkänä kajavana lentelemään. Sen siivissä\noli liekehtivää aamuruskoa. Mutta sekin hukkui häpeän-maineesi\nsavenkarvaiseen pilveen... Sen kävi kuten on käynyt koko elämäsi\nsaalisosan, mies parka. Jäivät vain polttavat haavat ja jomottavat\narvet. Kirous, samea kuin ryssänhelvetissä huuruava sumu, on kiertänyt\npäätäsi ja jokaista ajatustasi. Ja jokaisesta ryöstöstäsi ja kaupastasi\nolet hyötynyt variksenpelättimen verran vanhoja ryysyjä...\n\nMinkä joku toinen, onnellisempi, on ostanut äyrityisellä, sitä et\nsinä ole saanut punnitulla hopeamarkalla. Missä muut ovat niittäneet,\nsen sinä olet leikannut elopelloltasi homeisia tai hallan panemia\npaikkulepäitä. Minkä muut ovat voitonhaarikoita tyhjennelleet, sen\nsinä, Satakunnan Daavid, olet imenyt keisojuuren myrkynkeltaista\nmahlaa, särpinyt tuopillisittain, sinä kamelinkarvainen profeetta\nparka...\n\nKeskelle katkeria ajatuksia kuuluu pohjoiskorvesta päin pitkä\nsudenhuuto. Tämä muuttautuu toivottomaksi ulvonnaksi, kunnes se taaskin\ntovin perästä alkaa muistuttaa koiran haukuntaa.\n\nVanki pysähtyi. \"Hanki paikalle miehenmittainen jousenkaari, nuolia ja\ntappuroita\", hän sanoi golovalle. Posatniekka nyökkää myönnytykseksi.\nSotamies lähtee täyttämään käskyä. Mykkä matka jatkuu.\n\nMutta nyt alkaa taaskin laulaa uudella tavalla Satakunnan Daavidin\nsydämessä. Hänen askeleisiinsa tulee samaa joustavuutta ja päähän\nkertyy samanlaista humisevaa iloa kuin tulee synnynnäiseen sotilaaseen\ntaistelukentän rajalla, hyökkäyksen kynnyksellä.\n\nOnpahan, onpahan sittenkin ollut hänen elämänväylillään myös onnellisia\nvenevalkamia. Ehkäpä niitä on ollut monenmoniakin. Mutta kaksi on\nniistä autuainta. Silloin, silloinkin, kun hän -- Henrik Kurjen\njousellisten päällikkö -- makasi Kurkelan aitassa sairaslavitsalla ja\ntalon uhkea tytär kantoi pihan yli ison pöytyrillisen madekeittoa,\njossa muhea maksa kellui pinnalla, silloin istui hänen vierellään onni.\n\nTämä kaukainen onnennäky silmissään hän hymähteli vasten pimeää\ntaivasta. Sieltähän tuli vastaan Maalina Henrikintytär, pyhä marttyyri\nhänen elämänsä kolealla tiellä. Hänestä tuntui, että hän nyt oli\nmenossa sovittamaan kaiken sen, mitä hänen rakastettunsa oli hänen ja\nkohtalon käskystä kärsinyt. Niin, hehän olivat sittenkin koko elämänsä\najan eläneet onnellisessa aviossa. Mitä oli lopultakaan merkinnyt\nvälimatka? Sehän oli ollut sittenkin vain pyhässä juhannuskoivikossa\npolku, joka -- aivan hänen huomaamattaan -- oli lyhentynyt vuodesta\nvuoteen. Ja nyt! Enäänhän oli vain vaaksa jäljellä heidän yhteiseen\njuhannusaittaansa... Hänen täytyi totta vieköön naurahtaa tälle\nelämälle, jota sanottiin pukinsarven kiveräksi. Sehän oli lopultakin\nmaailman rehellisin velallinen ja velkoja. Mitä se oli velkaa\nihmiselle kärsityistä vääryyksistä, sen se maksoi tällaisella hetkellä\nonnellisimmilla tapahtumillaan kuin ruhtinas.\n\nNytkin! Maalina Henrikintyttären aittapolun tuolta puolen uusi ja\nyhä uusi onnennäky leimahtaa häntä vastaan. Tuossa, juuri tuossa on\nvarhaisaamuinen Säijänselkä, jota hän soutaa vuosikymmenien jälkeen\noman poikansa kanssa syntymätaloonsa Anian vehmaita rantoja kohti.\nSilloinhan oli se ihme tapahtunut, että poikaa odotti Aavesaarella\nkuninkaantytär ja hän itse -- hän oli muuttunut poika-aikojensa\npaimenpojaksi, jonka selässä ei eväskontti painanut ja jonka pieni\njousipyssy oli oraavaakin näppärämpi...\n\nRiitti, riittihän toki onnea kerrakseen. Hän astui portinholvin pimeään\nvarjoon ja seisoi samassa sen edessä kapealla kaistaleella, joka vietti\nsalmea kohti.\n\nHän katsahtaa hirsisiltaan, joka työntyy veden varassa yli salmen ja\njoka tällä kertaa on keskikohdaltaan vedetty auki, kuten oli tapana\nodoteltaessa vihollisen hyökkäystä.\n\nSatakunnan Daavid sanoo Grigori Vasiljevitshille: \"Pane, veliseni, silta\nlukkoon, jotta poikani pääsee juoksemaan ansaan.\" Hän tarvitsi tänä\nhetkenä posatniekan täyden luottamuksen suorittaakseen pelastustyönsä\nloppuun saakka.\n\nKoillisesta hämärsi unisilmäistä aamuvaloa. Virtava salmi pyörteli\nmustana. Vastapäinen korpi ei hengähtänyt, ei liikahtanut. Mutta\nposatniekan mielestä sen uhka oli peloittava. Hän veti mahtavan\nturkkinsa rinnan kohdalta kiinni ja viittasi äsähtäen golovalle. Tämä\nveti säilänsä huotrasta ja asettui seisomaan Satakunnan Daavidin taakse.\n\nPyssymies ojensi vangille laajakaarisen jousen. Jäi odottamaan\nkahmalossa kimppu tappurapäisiä nuolia. Ja toinen sotamies sytytteli\ntulilunttuaan karskahutellen piikiveä iskurautaan.\n\nSatakunnan Daavid ottaa ensimmäisen nuolen, joka liekehtii tulessa. Se\nlentää korkean kaarensa ja sammahtaa. Nousee toinen, se hukkuu salmen\nhäränsilmiin.\n\nAmpuja pysähtyy. Kolmas nuoli palaa soihtuna hänen kourassaan. Ja\näkkiä kuuluu mahtava huuto: \"Niklas, Niklas! Moskova, Solovets samoaa\nrajojemme yli! Palaa kotorannoille, palaa!\"\n\nJa samassa lävistää ilman hurja liekki. Se sammahtaa kauaksi korven\nsyliin.\n\nSatakunnan Daavid seisoo ylpeänä, katse pohjoiskorpea kohti. Hänen\nvartalonsa ei hievahda. Mutta hänen kasvonsa paistavat himmeässä\naamuruskossa kuin toisista maailmoista.\n\nPosatniekka ei saa suustaan edes kirosanoja. Hänen päänsä ja kohoava\nnyrkkinsä tärisee tukehduttavasta suuttumuksesta. Käsi alkaa tehdä\niskevää liikettä golovaan päin. Tämä on siunaaman hetken ymmällä.\nHän ei tiedä, onko jo oikea aika iskeä. Posatniekan käsi huitaisee\ntoistamiseen. \"Ga ga, ga durak, durak!\" Nyrkki putoaa Vääristyneistä\npaksuista huulista tunkee pakkashuurua ilmaan. Golovan käyrä sapeli\nheilahtaa suuressa kaaressa. Leimahtaa taas vastasuuntaan.\n\nJa Satakunnan Daavidin, muinaisen Karjalan posatniekan pää\nputoaa kauaksi siitä ihmisruumiista, joka ei ollut konsa pääsevä\nsynnyinseutunsa multaan. Mutta hänhän oli veronsa maksanut mm\nerehdyksistään kuin onnenkin päivistään.\n\n\n\n\n24.\n\nVIIMEINEN TAISTELU.\n\n\nMonen monet ovat ne aikakirjojen sivut, jotka kertovat vihavenäläisten\nhävityksistä 1400-luvun Pohjolassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla\nhyökkäykset tihenevät ja laajenevat. Mitä leveämmäksi paisui Moskovan\nvalta, sitä suuremmin laumoin hyökkäsivät rajojen yli länsi- ja\npohjois-Venäjän slaavit, riistäen mukaansa myös karjalaiset vanhojen\nheimosotien taipaleille.\n\nSiitä pitäen myös hävitys, kidutus ja murha, poltto ja rutto paisuivat\nmäärättömiksi. Pohjanmaan kansanmiesten valitukset huutavat Ruotsin\nhallitusmiehiltä apua, niin että sen huudon olisi pitänyt kuulua\ntaivaisiin saakka. Mutta harvoin, hirvittävän harvoin se kantoi edes\nPohjanlahden yli.\n\nVuosisadan jälkipuoliskon verisenä nousevassa aamuruskossa kirjoittavat\nPohjanmaan miehet valituskirjassaan: \"Sitä vahinkoa, mikä silloin\nkohtasi meitä, pyhiä kirkkoja ja köyhiä vanhempiamme, armahtakoon\ntaivaan Jumala.\"\n\nJa vihdoin 1470-luvun jälkipuoliskolla -- kurkelais-pirkkojemme\nviimeisen suuren taistelun jälkeen -- on aikakirjoihin merkitty verisin\nkirjaimin eloon jääneiden pohjalaisten valitus:\n\n\"Näin meitä kiusatessaan väittävät he, että maa ja vesi siellä, missä\nme asumme, on heidän omansa, ja tahtovat pakottaa meidät maksamaan\nvuotuista veroa, nimittäin kolme valkoista nahkaa joka mieheltä maassa,\nsekä vaativat puolen osuutta Kemijoessa ja kaikissa muissa maan\nlohijoissa.\"\n\nPalmusunnuntain aikaan ryssäläislaumat samosivat silloin vielä sangen\nnuorten Ushatoi-prinssien ja Solovetsin Ontrei Hovattaisen johdolla\nPohjanmaalle. Ja hirvittäväksi nousi hävitys, kertoo edelleen\npohjanmiesten valituskirja. Rovaniemeltä ja Kemistä aina Liminkaan\nsaakka riehui vihavenäläisten eläimellinen raivo.\n\nHe polttivat kylät, raiskasivat ja surmasivat vaimoja ja lapsia,\nkiduttivat uhrejansa kaikella ajateltavalla julmuudella, kunnekka\nvihdoin kuolema heidän tuskansa lopetti. Ja kahdeksan Pohjanmaan\nryöstettyjen ja poltettujen kirkkojen kelloa tämä \"koko Kainuun\nsotajoukko\" lahjoitti ryöstöretkeltään palattuansa Solovetsin\nsipulitorniselle luostarikaupungille.\n\nMutta Niklas Kurjen palatessa suurelta retkeltään sydämessä synkkä suru\nisänsä kuolemasta ja hätä synnyinseutujensa puolesta seisovat vielä\npystyssä keskellä hävityksen erämaata Henrik Kurjen Tornio ja Oulunsuun\nLinnasaari, hänen oma linnansa.\n\nMerikoski kuohahteli viimeisiä kevättulvia, kuten Tornionjokikin\nSuensaaren pohjoisrantoja vasten. Turhaan ovat idän joukot, jotka ovat\njääneet jäljelle etelään työntyneistä laumoista, valloittaakseen sekä\nSuensaaren vihatun Kurkelan että \"Vuokin-rosvon\" linnan Oulunsuusta,\nyritelleet hyökkäillä Putaanjuohteen rannoilta Henrik Kurjen\nkarhunpesää vastaan. Uudet ja yhä uudet lautat ovat kantaneet ryssiä\nyli salmen. Lapin vouti seisoo harmentunut tukka hajallaan, harmaana\nja mustana naamaltaan, vanha Luulajan Oravainen ja Yrjänä Köngäs\nrinnallaan oman valtasaarensa kennäällä.\n\nHeidän joukkonsa on etupäässä nihtejä, joiden hakapyssyt savuavat\nja satavat kalmanrakeita lähestyville lautoille, samalla kun pienen\njousellisjoukon rautaselät lävistävät vedenvaraan joutuneet ryssät\nerehtymättömällä tarkkuudella.\n\nHenrik-päällikkö ei ole koskaan elämässään näin paljon nauranut.\nJokaisen vihollislautan hulahuttaessa miehensä uimasilleen hän lyö\nmatalaa Oravaista olkapäälle ja hohottaa, hohottaa pitkään ja karmeasti\ntai alkaa konkata rantaa pitkin jaellen uusia käskyjä miehilleen.\n\nEi hän suostu pirtin puolelle syömään. Aunis-emännän on hänelle\nkannettava hirvenlapa ja höyryävä keitto rantakennäälle. Eikä hän\nsuostu öitä lepäämään pieniä unenkuuroja lukuunottamatta. Hänen\nkasvonsa ovat riutuneet päivä päivältä. Hän laihtuu silmissä. Mutta hän\nelää nuoruutensa päiviä ja öitä.\n\n\"Surmatkaa, surmatkaa\", hän huutaa usein, \"kyllä Pohjanlahteen mahtuu\nryssänruumista!\" Ja hänen terveen kätensä kämmen läimähtelee reittä\nvasten Oravaisen hihittäessä vieressä.\n\nMutta pitkän välipään tullen hän käy joskus kuin salaa emännäntuvassa,\njossa hänen Lauri-poikansa ja tänne turviin tulleet Siimon-papin lapset\nrakentelevat leikkejään, sivelee hellästi pojan hennonvalkeita ohimoita\nja hymisee hiljaa: \"Eivät taita sinulta, poikaseni, suortuvaistakaan\nmustaparrat. Leiki leikkejäsi, älä pelkää...\" Ja pojan hauras hymy\non hänelle kuin palkka jostain -- ehkäpä kaikista tämän elämän\ntaisteluista.\n\nMutta sisimpänä hänen aivoissaan puhuu hänelle hänen kova ja selvä\njärkensä. Ja silloin hän tukahduttaa raskaan huokauksen karskahtavien\nleukaperien taakse.\n\nHän tietää oman saarensa valloittamattomaksi. Mutta hän ymmärtää\nmyöskin, ettei hän pääse monikymmenkertaista ylivoimaa vastaan\navuksi saarretulle Linnasaarelle, jossa hän tietää Kaarina-emännän\nja Jaakko-veljensä, joka on perheineen pelastunut sinne palavasta\nkauppatalostaan, puolustautuvan viimeisine voimineen.\n\nKoko Oulun kaupunki on vihollisen yllättäessä joutunut kirkkoineen\nkaikkineen murhapolton uhriksi. Ja satamassa lepäillyt \"Matti Kurki\",\nhänen uljas laivansa, on palanut samoissa liekeissä. Ja juuri tämä on\nhänen suurin murheensa. Se on tehnyt lopullisesti mahdottomaksi hänen\npääsynsä saareltaan toisten auttajaksi.\n\nSiksi hän päivästä päivään yhä syvempi vako silmäinsä välissä hokee\nitsekseen: \"Missä on Niklas? Aikooko se mies koskaan palata?\" Ja hän\nkirota karskahuttaa itseään siitä, että oli suostunut ottopoikansa\nKarjalan-retkeen.\n\nTätä raskasta ajatustaan hän ei uskonut kenellekään paitsi\nMargareetta-rouvalle, joka uljaana hoiti miesten muonitusta ja mitä\nsattui joukossa haavoittumisia tai sairastumisia.\n\n\"Hm, siinä se on\", hän oli tokaissut sisarelleen puoliksi leikillä,\n\"se haave ja järki! Niinkuin ei saisi järki päässäkin kyllikseen\ntapella. Heh, katso!\" \"Mutta muistatko, velimies\", oli sisar hymyillyt\npäivänvälkkeistä hymyään, \"että kaikkein hulluimmasta haaveesta, joka\ntaisteli sinun järkeäsi vastaan, syntyi sinun ainoa poikasi. Vai oletko\nunohtanut emäntäsi suruperhosen ja...?\"\n\nSiihen oli Henrik ollut ärähtävinään, mutta samalla hymyillyt tyyntyvin\nkasvoin.\n\nMutta Niklas Kurki oli tulossa. Hän oli tehnyt matkaa yötä päivää.\nJa eräänä pilvisenä yönä hän laski maihin Merikosken yläniskan\nrannankaarteeseen ja läksi Juho Könkkölä toverinaan vakoilumatkalle.\n\nLähestyessään korpipolkua myöten ranta-aukeaman laitaa, josta\nhän tietää näkyvän oman linnansa ja tämän takaa Oulun kirkon ja\nkaupparakennusten, kouristuu hänen kätensä omaan rinnukseen suuresta\njännityksestä.\n\nOnko enää mitään tehtävissä? Onko hän myöhästynyt! Täältäkin, kuten\njoka paikasta -- koko elämässään... Herramme luitten kautta! Kirkon\nsuippotornia ei näy. Ei Jaakko-enon kartanoa. Ei...? Mutta tuolla --\nhänen nuori linnansa on paikallaan! Se seisoo! Se on ehjä! Miehen käsi\nherpoo. Koko ruumis kaipaa hetken ajan aivan kuin pitkän pitkää unta.\nEikä hän lopultakaan tiedä, koska hän olisi ollut elämässään näin\nrajattoman onnellinen.\n\nSilmä terästyi jälleen. Nyt oli hetki tullut ottaa selvä\nvihollisesta ja iskeä. Ranta-aukeamalla pohjoisimman koskenhaaran\npartaalla levittäytyi laaja venäläisleiri, jossa nuotioitten\näärillä kärvennettiin saalislihoja, syötiin ja makailtiin. Mutta\nryssäläisjoukon tavallinen melunpito puuttui Niklaan suureksi kummaksi.\nÄänettöminä seisovia vartiomiehiä oli asetettu järjestelmällisesti eri\npuolille... Tässä joukossa vallitsi siis jokin tahto jota toteltiin.\n\nKesäkuinen yö ei pilvisenäkään paljoa voi peittää tarkalta silmältä.\nPian nyhjäisee Niklas toveriaan osoittaen äärimmäisellä rantakennäällä\nseisovaa lyhyehköä miehenhahmoa, joka näytti liikahtamatta tuijottavan\nyli vuolteiden lähinnä olevaa Raatinsaarta.\n\nSeisojalla oli hartioilla tumma viitta, joka muistutti munkin kaapua.\nMutta senkin alta näki selvästi, että hänen vartalonsa oli solakka\nja jalan asento sotilaallisen luja. \"Se on iivanoitten päällikkö\",\nkuiskasi Juho. Niklas nyökkäsi. \"Tunnetko?\" kysyi Juho. Niklaan silmät\nja aivot näyttävät hetken hakevan ja aprikoivan.\n\n\"En tunne, mutta...\" Hän vavahti omaa aavistustaan. Kuka vihaa minua\neniten maailmassa ja minun linnaani? Hovattaisen leski ja...? Kuka on\nmunkki ja sotilas...?\n\nSamassa hetkessä seisoja viittasi laajasti koko käsivarrellaan kohti\nRaatinsaarta. Alempaa kiirehtii koskenvartta suippokypäräinen sotilas\n-- nähtävästi alapäällikkö -- seisoskelijaa kohti. Mies näyttää saavan\nkäskyn. \"Tuo, tuo on ... solovetsilainen kypärä\", Niklas viittaa\nsaapuneeseen sotilaaseen syvään hengähtäen. \"Ja tuo -- Solovetsin\nsaatana!\" huokuu hänen suustaan henkäyksen myötä sameana kirouksena.\n\nSolovetsilainen alapäällikkö palaa juoksujalkaa leiriin päin. Seisoja\nviittaa vielä kaksi kertaa Raatinsaarta kohti.\n\nTämän pajukkorannat alkavat elää. Ne huojahtelevat. Kypäräpäitä\nvilahtelee. Saari näyttää olevan täynnään vihollisia. Nämä työntyvät\nsaaren pohjoiskärkeä kohti ja luultavasti myöskin sen poikitse\nvastarannalle, josta hänen Linnasaarensa erottaa vain kapeahko\nkoskenhaara.\n\nNiklas Kurki arvioi uudelleen rantaleirin pääluvun ja Raatinsaarelle\nsuunnilleen mahtuvan joukon ja saa summaksi tuhatkunta miestä. Hänellä\nitsellään on koskenniskalla vajaan neljänneksen päässä tuskin kahta\nsataa.\n\nHän hymähtää laskuilleen. Hänellähän on jousellistensa lisäksi\nkokonainen linnoitus, jonka valleilla on kaksi falkonettia ja\nparikymmentä hakapyssyä. Vihollinen on joutuva kahden myllynkiven\nväliin. Ja sitäpaitsi: hänen miehensähän ovat suomalaisia!\n\nPamahtaa hämärään yöhön falkonetti. Se on hänen \"haukkansa\". Hän tuntee\nsen äänen. Sen kaiku särkyy jumahtavaan iskuun, joka on sattunut\nRaatinsaareen.\n\n\"Nyt, Juho\", Niklas tarttuu nuorukaista ranteeseen, \"juokse,\njohda miehet tähän paikkaan, selkäni taakse. Järjestykööt kolmeen\nperättäiseen hyökkäysryhmään.\"\n\nJuho kääntyy lähteäkseen. \"Seis\", suhahtaa Niklas, \"Toratti ottakoon\njohtoonsa Luusualaisen ja muut Unarin miehet, laskekoon veneet\nalemmaksi, tuon rantapahtaan taakse, ja odottakoon, kunnes juoksutan\nkäskyt. Mene.\"\n\nJuho Könkkölä sujahti kettuna korven peittoon.\n\nVihollinen ei ole vastannut hänen haukkatykkinsä laukaukseen edes\nhakapyssyin. Mutta sen leiristä näyttää eroavan miesryhmiä ja painuvan\nalemmaksi koskenvarteen. Suurin osa vihollisista jää kuitenkin\nasentopaikoilleen.\n\nLie tekeillä jotain yllätyksen tapaista.\n\nKuin ajatuksen samanaikaisena täyttymisenä teoksi nousee äkkiä\nRaatinsaarelta sarja palavia nuolia. Ne lentävät hänen hirsilinnansa\nseiniä kohti. Niitä lisääntyy. Palavat tappuraliekit suhisevat yli\nveden koko saaren pituudelta, herkeämättä. Mutta niiden sihajavaan\nääneen yhtyy uusi, vonkuva sävel. Se on tuimien sotanuolten soittoa\nlinnan varustuksilta ja torneista.\n\nNiklas kuulostelee tarkasti. Miksi ne eivät jatka linnasta ammuntaa\nmyös hakapyssyillä? Onko niillä jo viimeinen ruutipussi tuutissa? Ja\nniiden nuolisadekin on harvahkoa!\n\nMutta vihollisen tappuranuolten loimahtelu tuntuu loppumattomalta.\n\nNe välähdyttävät hänen mieleensä raskaan muiston -- hänen isänsä\nkuoleman. Hän on tuijottanut hyökkäysmerkkiä odotellen silloinkin\nkorven laidasta Käkisalmen linnan pohjoisporttia ja nähnyt kaiken, mitä\nvanha taatto oli tehnyt. Silloin lentäneistä tappuranuolista hän oli\nvavahtanut sydämyksiä myöten. Jokainen niistä oli merkinnyt hänelle\ntappiota.\n\nMutta isänsä kuolemaa hän ei ollut osannut aavistaa. Vasta kun hänen\npäänsä oli pudonnut golovan miekasta, oli hän tajunnut selvempänä kuin\non mikään näky taattonsa jalon uhrautumisen puolestaan.\n\nSe oli ollut hänen elämänsä hirvittävin silmänräpäys, sillä\nvuorenkorkuisena painona oli sortunut hänen päällensä isän huutama\ntieto, että hänen omia rintamaitaan kohti tulvivat perivihollisen\nhävittävät laumat!\n\nHänen vastuunsa oli kauhistuttava. Oman isänsä hän oli houkutellut\nvanhuudenlevostaan keskelle vaaroja, jotka johtivat kuolemaan.\nHautaamattomana, häväistynä vakoojana oli hänen jalo taattonsa saanut\nvainajana matkata Vuoksen koskia, ruumis runneltuna, alas Laatokan\npohjattomiin uumentoihin. Ja koirat kukaties saivat ateriakseen hänen\nyksinäisen päänsä, joka oli muukalaisena täällä kantanut suurta\najatusta.\n\nSilloin hän, Satakunnan Daavidin poika, oli tuntenut ensi kerran,\nmiehuutensa parhaassa kukoistuksessa, sisimmässään ratkeavan haavan\nauki, joka ei enää koskaan umpeen paranisi.\n\nMutta mikään murhe ei saanut häntä viivyttää. Hänhän oli rikkonut koko\npirkkalaiskansaa vastaan! Hän, juuri hän oli heikontanut kotoseutujen\npuolustusvoimaa. Hän oli ajamassa takaa toivotonta haavetta\nkotopirttien ja kirkkojen ehkäpä jo parhaillaan roihahtaessa savuna\nilmaan.\n\nNyt, tänä hetkenä, tuo raskas vastuu nostaa hänen mieleensä kuolettavaa\nraivoa. Mikään muu ei tänä yönä voi enää häntä puhdistaa oman tuomionsa\nedessä kuin perinpohjainen voitto tai kuolema.\n\nHänen vasen kätensä puristuu lujasti miekankahvaan. Nyt oli hetki\ntullut syöksyä esiin, juosta tuon kentän yli ja taistella Ontro\nHovattaisen kanssa viimeinen taistelu! huutaa hänen jokaisessa\nsuonessaan. Mutta päällikkömiehen järki kieltää. Pelkästään tuon\nmiehen kuolemalla, jonka tapahtuessa vihollinen ennättäisi lävistää\nhänet sadoilla nuolilla, ei pelasteta linnaa, omaa puolisoa, tytärtä\nja kotoseutua. Hänen täytyi johtaa joukkonsa voittoon! Hänen oli\nlakaistava puhtaaksi Pohjanmaa ryssäläisrutosta, kyetäkseen edes\nkalmanarkkuunsa ojentumaan kunniallisena miehenä.\n\nJa hän jää paikalleen suunnaton vihan polte silmissä seuraten\ntulinuolten pilvien lentoa yli kosken. Ja aivot takovat yhä kokoon\nhyökkäyssuunnitelmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuyö uhkaa kirkastua. Linnasaarelta nousee parista paikasta\nkitkerää savua. Siellä syttyy siis tulipaloja! Ne sammuttavat niitä\nparhaillaan...\n\nOntro Hovattainen lähtee alaspäin leiriä kohti.\n\nHänen käyntinsä näyttää merkilliseltä. Se on vuoroin nopeaa ja\njoustavaa, vuoroin -- äkkinäisten pysähtymisien lomassa -- se muuttuu\nkiireisen hoipahtelevaksi. Ja pää näyttää tällöin aivankuin vapisevan,\nvieläpä nytkähtelevän kuin nuorasta nykäisemällä.\n\nNiklas katsoo verivihollisensa kulkua ihmetellen. Tuossa miehessä on\nkaksi olentoa, hän ajattelee, tai -- ehkäpä -- terästä lihaksissa ja\nmyrkkyä verissä -- sairas omatunto, joka ei anna rauhaa enempää kuin\nsiunaaman hetkeksi.\n\nMinkähän näköiset ovat tuollaisella epatolla kasvot? tulee pakostakin\nkatselijan mieleen kysymys. Mutta se haihtuu samassa, sillä alhaalta\nkuuluu Hovattaisen käskevä ääni. Se on käheä, mutta kiihkeä. Siinä\non hurmahenkistä raivoa. Mutta hetkittäin se viiltää kuin vinkuva\nnahkasiima koiran selkää. Se kammahduttaa. Mutta Niklas terästää\ntahtonsa tarkkaamaan vihollisen liikkeitä.\n\nSolovetsiläisten leiri havahtuu. Miehet juoksevat sekaisin sinne tänne,\nmutta kerääntyvät kuitenkin ryhmiin, jotka painuvat juoksujalkaa\nrantapenkereen alle.\n\nSieltä kuuluu selvästi veneen pohjien tai lauttojen karahtelua\nsomerikkoa vasten. Ne työntävät niitä vesille! Niklas kuulostelee\nlevottomana, joko pirkat olivat tulossa, sillä vihollisella oli kiire,\nhän tajuaa, hyökätä koskenhaaran suvannoitse lännestä käsin Linnasaarta\nvastaan tai ainakin lisätä joukkoja Raatinsaarelle.\n\nNiklas puree hammasta, pyrkien arvioimaan kylmästi tapahtumaa. Ja\nhetken kuluttua hän murahtaa tyytyväisenä. Tuo jäljelle jäänyt leirihän\non nyt, kutistuneena, sitäkin helpommin tuhottavissa, alkajaisiksi, ja\nsitten...\n\nTakaa korvesta kuuluu pirkkojen hiipiviä askeleita. Päällikkö huoahtaa\nliiat jännitykset rinnastaan ja vetäytyy lähestyvien ryhmien luokse,\nvihollisen tulen kiihtyessä yhä Linnasaarta vastaan.\n\nRyssäläisleiri, jossa on vielä viitisen sataa miestä, alkaa äkkiä\nkiehua muurahaispesänä. Salaperäiset nuolet ovat alkaneet viuhua sen\nkeskeen näkymättömistä. Ne iskevät äkkinäisinä, harvahkoina, mutta\ntuimina raekuuroina. Vihollinen hamuilee rautaselkiään. Mutta se ei\ntiedä, minne päin tähdätä. Ja pian alkaa ilma vonkua yhtämittaisesta,\ntasaisesta surmannuolten lennosta.\n\nHetken kuluttua ryntää korven reunasta pirkkalaisten pääjoukko, jonka\nkärjessä heiluttaa pitkä päällikkö välähtelevää säilää.\n\nSolovetsin ryssät ristivät ymmällään otsaansa ja mahaansa, niin että\nolkain ristimiset jäävät puoliväliin. Keihäs ennättää nousta sieltä\ntäältä hyökkääjiä vastaan. Käyrämiekat heilahtelevat tuolla ja täällä.\nKeskeltä yksinäisiä kauhunhuutoja kuuluu Ontro Hovattaisen käskevä\nääni, joka tällä kertaa viiltävän kimeänä kerää miehiä järjestykseen.\n\nVerenmakuinen leikki on alkanut nurjana ja armottomana.\n\nAurinko valahtaa pilven takaa näkyviin peittyäkseen taas nopeasti, kuin\nsäikähtyneenä uuden pilvenlongan taakse.\n\nJo juostessaan hyökkääjät levittäytyvät viuhkana päälliköstä\nvasemmalle ja oikealle ja suoraa tietä harvahkoksi rintamaksi ryhtyen\nkalmanniittoonsa täysin hartiavoimin. Sen jokaisessa taistelijassa\npalaa vihapäinen kiukku ja häpeänkarvainen pettymys pitkästä ja\nturhasta sotaretkestä. Hätä kotokonnun ja omaisten puolesta ja\nkostonhimo ikuista hävittäjää vastaan huohottaa heidän avoimista\nsuistaan käsivarren iskiessä laumaa lakoon.\n\nJuho Könkkölä on ponnahtanut päällikkönsä oikealle sivulle. Hänen nuori\nvartalonsa taivahtelee näreenä, lientyy vitsaksena, ponnahtaa takaisin\nkatajankaarena ammahtaen vastustajaa päin, miekan sujahtaessa kuin\nleikiten vihollisen lihaan ja luuhun. Nuorukaisen tiheät silmäripset\nräpyttelevät melkein kuin Seni-tytön pateilla Uhtualla. Verevät huulet\novat avoinna. Ne hengittävät hengästymättä. Käsi leikkaa väsähtämättä.\nIsiltä peritty puhdas ja heleä veri hyrskyää ihanassa aallokossa läpi\nnuoren sydämen, joka on luotu uhrautumaan elämän ja kuoleman jalossa\nleikissä oman suvun ja heimon kunniaksi.\n\nNiklas Kurjen tottuneelle miekankäytölle Solovetsin soturit ovat\njotakuinkin samaa kuin sopulilauma, joka juoksee sokeana hänen eteensä\ntallattavaksi.\n\nLyödessään hän hakee katseellaan suurinta vihollistaan, Hovattaista.\nTämän ääni kuuluu kiihoittavana, käheänä, milloin lähempää, milloin\nkauempaa kuin metsänperkeleen, joka kummajaisena pelehtii yöllisessä\nkorvessa.\n\nNiklas tunkeutuu ääntä kohti, kahlaten milloin tuonne, milloin tänne.\nMutta tuo pirullinen ääni hukkuu taas. Eikä miehen hahmo tartu silmään\nmistään päin.\n\nHän on kiukustumaisillaan. Pari kertaa hän on jo karjaissut yli\nvihollisten päitten: \"Hovattainen, sinä Karjalan saatana! Pakenetko?\"\n\nMutta kesken raivoaan hän pysähtyy äkkiä kuin maahan naulittuna. Sakea,\nhallava savupatsas nousee paksuna Linnasaarelta. Tulenlieskaa ei\nvielä näy yli Raatinsaaren. Mutta hän tietää linnansa päärakennuksen\nsyttyneen tuleen, sillä rintavarustuksista tai tallirakennuksista ei\nvoi syntyä tuonvertainen mökä.\n\nHän riipaisee vierelleen lähinnä tappelevan miehen. \"Juokse, sano\nToratille\", hän käskee, \"laskettakoon veneensä Linnasaarelle apuun, ja\nkestäköön viimeiseen mieheen saakka\".\n\nPäällikön ja hänen jousellistensa raivolla ei ole enää määrää.\nYlivoimainen vihollinen kutistuu kutistumistaan. Oikealta sivustaltaan\nse joutuu pakokauhun valtaan, pyrkien pakenemaan pohjoispuolisen\nkorven peittoon. Pirkkoja syöksyy takaa-ajoon. Mutta päällikkö huutaa\nne takaisin. Ei ole aikaa tuhlata voimia nutistamaan harhailevia\npakolaisia. On päästävä rantaan ja Linnasaarelle.\n\nSuurin osa vihollisista työnnetään veristä penkerettä myöten kohti\nalista suvantoa, joka turvallisimmin on lautoillakin ylitettävissä.\n\nMutta palo Linnasaarella yltyy. Se loimahtelee jo korkealla, näkyvinä\nliekkeinä. Niklas Kurki katselee hetken ympärilleen avuttomassa\ntuskassa. Ristin nimeen, sitä ei voi enää ihmisvoimin pelastaa! Kun on\ntämä vihollisjoukko surmattu rantaveteen, vie lauttojen rakentaminen\nnäin ollen liiaksi aikaa. Miksi hän ei ollut laskenutkin kaikkia\nveneitänsä tänne, alemmaksi, jotta...?\n\nKesken ajatusta hänen katseensa kiintyy taas taisteluun. Tämä on äkkiä\nhiljentynyt. Ryssät vetäytyvät nopeata vauhtia suvannon kaartuvaa\nrantaa yhä loitommalle. Miksi? Niillähän on vieläkin jäljellä\nsuunnilleen tasaverta miehiä? Rakentavatko ne ansaa? Hän pysähdyttää\nhetkeksi takaa-ajoon syöksyvän joukkonsa jääden tarkastamaan ympäristöä.\n\nPäällikkö oli arvannut oikein. Raatinsaaren pohjoisranta alkaa\nliikehtiä. Veneitä ja lauttoja työnnetään vitaan virtaavaan veteen.\nNiiden etunenässä soudetaan venettä, jonka keulassa seisoo Ontro\nHovattainen.\n\nSiispä oli miehellä aikomus houkutella hänet loitommalle voidakseen\niskeä uusilla voimilla hänen selkäänsä, panna kahden tulen väliin...\n\nNiklas Kurki naurahtelee vetäen kaksin käsin tukkaansa. Hän jakaa\njoukkonsa kahtia. Juho Könkkölän on johdettava kaikella voimalla\ntakaa-ajoa ja tuhottava vihollisen mantereenpuolinen joukko. Hänen oli\notettava vastaan Hovatta, voitettava solovetsilaiset hinnalla millä\nhyvänsä ja saalistettava veneet ja lautat. Joka tapauksessa oli hänen\nLinnasaarensa saanut tovin hengähdysaikaa.\n\nHän juoksuttaa pienen joukkonsa rannan rajaan saakka. Mutta jättää\nympärilleen valkean tilan ottaakseen vastaan Ontro Hovattaisen.\n\nTämä ei näytä enää välttelevän vihollistaan. Hän seisoo veneen\nlähestyessä yhä sen keulassa ja antaa sen syöksyä lujaa vauhtia suoraan\nkohti Kurkelaista.\n\nEnsi kerran elämässään kohtaa toisensa kaksi miestä, joilla toisella\non rinnassaan kosto koko sukunsa surmasta, uskonkiihko, pyhäinkuvain\nedessä pyhitetty viha ja munkkien siittämä, sairaalloisen kiihkeä\ntaistelunhimo ja toisella kokonaisten vuosien kuvitelma sekasikiöstä,\njossa yhtyy kaikki se alhainen ja saatanallinen, mikä kuuluu heimonsa\npettäjän, ryssäläiskätyrin ja luopion saastaiseen olentoon.\n\nNiklas Kurjen katse ahmii lähestyvän Juudaksen kasvoja.\n\nNe ovat harmaan kalpeat, paastojen näännyttämät. Mutta niiden\nuurtuneissa juonteissa on kireää, värehtivää voimaa ja teräksistä\nsäälimättömyyttä. Ja sen pienissä, tummissa silmissä, jotka ensi\nhetkellä näyttivät luomettomilta ja ripsettömiltä, kiiluu pistävä\npolte, kuin palaisivat elottomissa kuopissaan kekäleitten tuikkivat\nkärjet.\n\nOntro Hovattainen antaa viittansa pudota harteiltaan hymyillen ohuilla\nhuulillaan pirullisen röyhkeästi.\n\nVene lähestyy yhä. Sen keula on parin sylen päässä. Äkkinäinen\nkädenliike kääntää sen äkkiä sivuun ja solovetsilainen loikkaa\nhämmästyttävän jäntevästi rannalle seisoen samassa lyhyessä\nrengaspaidassa, miekka kourassa \"Vuokin-rosvoa\" vastapäätä.\n\nHän ei puhu sanaakaan. Mutta räikeä aamuaurinko valaisee pilvien\nlomitse hänen kypäränsä, joka säihkyy kuin vetehisen kalanpyrstö,\nsuomut kiiltäen hopeassa, renkaat kuparinpunaisina. Ja silmät! Niissä\non ontto, lasimainen kiilto. Eivätkä niitä todellakaan himmennä\nkulmallisten varjot. Ripset ovat harvat ja nekin kosteat kuin jonkin\nitkutaudin tärvelemät, joten ohuet, punertavat luomet kiertävät\ntuijottavia silmiä paljaina ja irvokkaina.\n\nEi ole tarvis puhua myöskään Niklas Kurjen. Hänelläkin on jo\npassaulaisensa kourassa. Hän vain arvioi vihollistaan. Tuo mies on\nketun ja ilveksen sekamuoto. Se on vaarallinen. Se on voitettava älyllä\neikä...\n\nSäilät hiovat toisiaan hitaasti, tunnustellen. Ne eroavat sähähtäen.\nVälähtävät. Salamannopealla iskulla Kurkelainen huimaisee kypärän\nvastustajansa päästä. Hovattaisen pitkä, ohut leikkotukka liehahtaa.\nNiklas jää tuijottamaan miehen otsaa. Se on leveä, laaja ja kupera.\nSe muistuttaa vesitautisen pöhöttynyttä otsaa. Ja siinä on ohuita,\npoikittaisia vakoja, samanlaisia kuin oli ollut sen äidillä\nKuittijärven jäällä -- kärsiviä, aivankuin tuhkan peittämiä. Ja sen\ntukka kiiltää tahmean rasvaisena.\n\nInho häivähtää Niklaan huulilla. Hän väistää ähkäisten Hovattaisen\ntaitavan sivalluksen.\n\nMutta tulipalon yhä yltyvä loimotus sekoittaa hänen aivojaan.\nOkahvi-leski palautuu hänen tajuntaansa. Sehän oli ennustanut hänelle\ntulta ja tulipaloa -- hänen oman linnansako tuhoa?\n\n\"Iroda, sinä lastensurmaaja Iroda!\" Niinhän se oli huutanut. Vaimon\nkasvot lähenevät häntä, lähenevät yhä. Ja sen paksut huulet huutavat\ntaaskin: \"Irodan kaupunki Juortanin saarella on matkasi päässä. Sen\ntornit ja muurit syttyvät tuleen...\" Oli aivankuin hänen korviaan\nolisi särkenyt uudestaan tuo huuto. Säilät lennähtelevät omaa tahtiaan\nkoko ajan. Vaisto ohjaa Niklaan käsivartta. Mutta hän ei pääse irti\nHovattaisen lesken ennustuksesta. Se tarkoitti siis sittenkin,\nRistiinnaulitun kautta, se tarkoitti hänen -- omaa linnaansa, hänen\nomia tornejaan eikä...\n\nHänen oikeaan olkaansa suhahtaa pitkä, viiltävä veto. Se repeytyy.\nIhoon taisi tulla lievä lihashaava... Hän havahtuu kuin unesta.\nVastustajan hintelä vartalo kiertää häntä kevyenä kärppänä. Se hakee\nhänen vasenta kylkeään, sävähyttää Niklasta kiireinen ajatus.\n\nHänen katseensa terästyy taaskin. Vielä ei ole mitään menetetty.\nHän ponnahtaa uusille jalansijoille, niin että somerikko rohahtaa.\nKäännähtäessään hän on nähnyt välähdyksenä Toratin Antin laskevan\nkahdella koskiveneellä Linnasaarta kohti. Siinä kiitää rohkeita miehiä\navuksi Kaarina-rouvalle! Hänen tulee sanomattoman hyvä olla. Miekka\nelää jälleen hänen kädessään. Hän ryhtyy käyttelemään danzigilaisen\nmiekkailukoulunsa ovelimpia lyöntejä.\n\nHovattaisen silmien pistävä tuike sammuu. Se näyttää hätääntyvän.\nNiklas naurahtaa iloisesti. Sehän on -- tuo olento, sisiliskon kokoinen\nlohikäärme, joka hänen on surmattava. Ja hän -- kukas muu kuin\npyhä Yrjänä, jota odottaa palkkana kuninkaantytär koskentakaisessa\nlinnassa...\n\nMolemmilla puolilla rantuetta tuntuu merkillisen hiljaiselta. Niklas\nkatsahtaa ympärilleen. Hänen miehensä huhtovat kuin kaskenkaatajat\nkorven laidassa. Rantavesi huljuu vihollisruumiita, joista kiitävä\nvuolle vertyy siunaaman hetkeksi vetääkseen samassa ruumiitkin\nmyötänsä. Suvi-Maariainen hyvästi siunatkoon! Nehän ovat voiton\nkynnyksellä... Ryssät on jo ahdettu rykelmiin, jotka eivät enää kykene\nkättä heiluttamaan.\n\nJa tuon miehen on kuoltava koiran kuolema. Ei rintaan, ei päähän!\nMaksaan ja suolivöihin! Kärsiköön ennen kuolemaansa, epatto,\nkiemurtelevan käärmeen tuskat!\n\nRaivo on veältänyt hänen miekkansa kaaressa alhaalta ylöspäin, niin\nettä Hovattaisen säilä hamuaa hervottomana ilmaa. Rengaspaita peittää\nsen lanteita ja vatsaa, välähtää ajatus Niklaalla. Mutta ... eiköpä\nkestä hänen passaulaisensa!\n\nHän työnnältää sokealla voimalla miekkansa tutkaimen vihollisen\nkeskiruumista kohti. Se repäisee asepaitaa. Hän iskee uudestaan. Se\nuppoo syvälle suolivöihin. Se käännähtää himokkaasti avaamassaan\nhaavassa. Ja se tapaa läpi vatsan lujan luun, niin että hänen on se\nkiskaistava väkivoimalla irti.\n\nOntro Hovattainen hoippuu. Hän sortuu hitaasti polvilleen. Jää kovissa\ntuskissa kiemurtelemaan soraan, johon uurtuu hänen elämänsä viimeinen\nvako avautuvana hautana.\n\nKosto on suoritettu. Kosto ja tuomio on luettu heimonsa pettäjälle. Työ\non tehty loppuun saakka.\n\nNiklas ei osaa enää vihata. \"Kiusattu ihmisparka\", hän huoahtaa\npuolittain inhon, puolittain säälin sävyissä vihamiehen hervahtaessa\nvainajan näköisenä somerikolle.\n\nJa vihdoinkin vapauttava, syvä henkäys virtaa voittajan keuhkoista. Hän\nkatsoo kauemmaksikin ympäristöönsä. Juho Könkkölä palaa! Nuorukainen\nkiirehtii kaartavaa rinnettä ylämäkeen häntä kohti nostaen kädessään\npaljasta miekkaa vetreä riemu kasvoilla. Tietenkin ... poika on\nvoittanut! Ja tuolla -- rippeet tämänpuolisista solovetsilaisista\npakenevat rantaa pitkin ylöspäin painuakseen korpeen.\n\nNiklas Kurki ottaa vastaan sukulaismiehen loistavin silmin. \"Sinusta\ntulee, lempo soikoon, päällikkö, poika!\" hän huudahtaa. Ja jatkaa\nkäskynä: \"Veneet ja lautat järjestykseen! Ja sitten Linnasaarelle!\"\n\nPäämies kääntyy etelää kohti. Tulipalo on heikentynyt. Hän ei osaa\npäätellä, oliko tulen valta saatu rajoitetuksi vai makasiko hänen\nlinnansa jo raunioina. Mutta tämäkään ei häntä enää huolettanut.\n\n\"No, Herra nähköön\", hän ajatteli, \"nostetaan uudet linnat!\"\nJa nelitorniset, kuten oli Savonlinna. Tai... mikäpä estäisi?\nRakettakoon uusi Oulun linna tiilestä ja kivestä -- sellaiset seinät,\nettä ikkunaholvissa kestää pihavarpusen hyppiä tiiman verran,\nennenkuin pääsee ruutua nokkaisemaan... Sopii sitä silloin ryssän\ntuppuranuolillaan \"streljata\"! Kyllä kestävät muurit ja tornit...\n\nPäällikkö oli unohtamaisillaan koko äskeisen taistelun. Hän näkee\nedessään puolisonsa, joka tulee tytär sylissään häntä vastaan rannan\nrajaan saakka. Kalvistunut on varmaan linnanrouva piirityksessä,\nmonissa huolissa ja ikävässä. Mutta miten säteilevätkään yhä hänen\nsilmänsä -- nuo merkilliset tähdet, jotka kimmeltävät lakastumatonta\nloistoa, joiden yli käy joskus kuin kesäkuuma tuuli ... hänen\nhyväillessään puolisoansa. Hyvät, viisaat ja mielettömät ne ovat...\nNiiden ulapalla ei ole rajaa. Niiden syvyyttä ei osaa mies mitata. Joka\nsiunaaman hetki ne vaihtuvat uusiksi ja taaskin uusiksi, nuo nöyrät ja\njäisen kirkkaat, nuo palavan hullut ja viisaat...\n\nOnnellinen kuvitelma katkeaa. Vasemman polven yläpuolelle tuntuu\niskeytyvän raivokas lyönti. Se viiltää poikkipuolisen haavan, syvän ja\nlaajan, niin salamannopeasti, että hän tajuaa vasta hetken päästä, mitä\non tapahtunut.\n\nOntro Hovattainen on herännyt kalmanhorroksestaan, hamuillut miekkansa\nja suorittanut viimeisen kostonsa.\n\nTekonsa tehtyään hän tukeutuu toisella kädellään somerikkoon ja\ntuijottaa viholliseensa kasvoillaan mielenvikainen riemu.\n\nVihdoin hän saa sanan verettömistä huulistaan: \"Saitpa osasi, perässäni\ntulet, Vuokin-rosvo...\"\n\nNiklas ei tajua vieläkään haavan vaarallisuutta.\n\n\"Kas, kun et pistänyt kantapäähän, käärme\", hän naurahtaa. Kuolevan\nOntrein silmät avautuvat. Ne tuijottavat laajentuneina renkaina. Ne\npaistavat hetken kuluttua hallavina kuin kaihisilmäisellä koiralla.\nMutta vieläkin hän kähisee huudon tapaisena: \"Minä olen vihannut sinua,\nkurkolainen, poikapolvesta saakka ja vihaan, vihaan ... vielä kuoleman\ntakana...\"\n\nKammahtaen katkaisi Niklas armoniskullansa kähisevän äänen. \"Pyhän\nIljan ja Mikulkan...\" kuului vielä korisevasta kurkusta, käden\nhamuillessa olemattoman hetken ristin tekemistä otsaan ja rintaan.\n\nOntrei Hovatta, Vienan Juudas, Karjalan saatana oli lakannut olemasta.\n\nNiklas Kurki lähtee alaspäin rantueelle, jolle miehet ovat jo keränneet\nveneet ja lautat. Isoimmassa veneessä istuvat jo soutajat kädet airojen\npyyryissä päällikön astua perätuhdolle.\n\nHän kulkee reippaasti. Jalassa tuntuu tosin väsymystä. Lämmin veri\ntuntuu kuumottavan säärtä saapasvarren sisäpuolelta, mutta hänellä ei\nole aikaa sen paremmin haavaa tarkastaa. Tuonvertaiseenhan ei nyt toki\nvoi sortua miehinen mies, hän ajattelee huolettomana. Nyt on kiire --\nkotosaarelle!\n\nVene kyntää kohisten eteläistä suvantoa, jossa vielä vaimenevat\nvuolteet kiertävät, vesi poreilee ja suuret vaahtokellot hitaasti\npainuvat ulapalle päin.\n\nVarhaiskesän kirpeänviheriät koivikot viistävät peränpitäjän silmissä\nmerkillisen kirkkaina. Rantapajukot näyttävät rientävän hänen ohitseen\nkuin hyökkäävät, kyhäräniskaiset miehet, joilla on harteilla ja\nselkäpuolella kummallista, kellanvaaleata härmää. Niin, niin. Nythän\noli kevät. Ja silloinhan pajukko tapasi siintää kesäisen kerman\nvärisenä ja rantaruoho ja koivu kirpaista silmää.\n\nRaatinsaaren eteläkärjestä avautuu eteen Linnasaari. Niklas vetäisee\nkämmenselällä otsaansa ja silmiään. Oliko hän tullut sokeaksi? Saarelta\nei nouse tornia, ei minkäänlaista rakennusta. Silmiin siintää yhä vain\nviheriäistä ja tuhkanharmaata.\n\n\"Mitäs tämä? Ovatko ne pannahiset...?\"\n\n\"Polttaneet ovat multahirsiä myöten, päällikkö\", hän kuulee lähimmän\nsoutajan puhuvan tavattoman kaukaa tulevalla äänellä. Piru vieköön, hän\nhämmästelee, eihän hän enää edes kuullut omilla korvillaan...\n\nSäikähtäen hän tarttuu jalkaansa. Saapasvarsi on verta täynnä. Housujen\nsarkaan on levinnyt veri kupeita myöten. Vihdoinkin hän alkaa käsittää,\nettä haava on vaarallinen. Hän menettää verta joka silmänräpäys. Se se\ntällä tavalla hämärsi silmät ja korvat. \"Vyöremmisi tänne\", hän ojentaa\nkätensä lähimmälle soutajalle. Ja sitoo nopeasti reitensä haavan\nyläpuolelta lujaan pinteeseen. Tunnustelee vieläkin. Verentulo tuntuu\nvähentyvän. Ehkäpä se siitä kokonaankin tyrehtyisi... Joka tapauksessa\ntuntuivat aivot selkenevän. Silmät saivat kuin loihtimalla näkönsä\ntakaisin.\n\nJa elämä, onni näytti astuvan häntä vastaan raunioitten keskeltä. Hänen\ntaannoinen kuvitelmansa toteutuu kuin lappalaisen lovinoidan ennusuni.\nRiutuneena, kalpeana, mutta pystyin päin astuu saaren rinnettä\nKaarina-rouva käsivarsillaan heidän pieni Maalina-tyttärensä. Rannan\nrajaan saakka hän kiirehtii, juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin.\nJa hänen laihtunut vartalonsa huojuu väljässä, tummassa puvussa\nsäälittävän suloisena.\n\nJa eikös palaa elämä muutenkin täytenään, ylitsevuotavana? Siellähän\nseisoo ja astuu koko Kurkelaisten suuri suku! Ylempänä kennäällä\nlevittelee käsiään punanruskeassa nutussaan ja pahasti lysähtäneissä\nsaappaissaan itse Oulun-Kurkelan Jaakko-herra. Hänen lihavat kasvonsa\novat surkeasti lopahtaneet. Posket riippuvat. Ohentuneet jalat\nnäyttävät kantavan vaivoin yhä vielä paksua yläruumista.\n\nEikä hänen vierellään seisovassa Elle-emännässä näytä olevan enää muuta\nkuin leveyttä. Lie käynyt jo latuskaiseksi koko muori, hymähtelee\nNiklas itsekseen.\n\nMutta Jaakko ja Heikki pojat kurkottelevat pohjoisvarustuksen\nharjalta, jolla seisoskelee myöskin Toratin Antti ja Luusuan isäntä\njousellisineen.\n\nJa eikös? Hengissäpä ovat Voikkaalatkin! Tuolla laskeutuu vanha\nIivari-ukko Matti-poikineen huojahdellen harmaana haasiariukuna\nrinnettä. Entäpä, siellä on hunnutta, harmain päin Ursula-muorikin,\njota hän, Niklas, ei ole nähnyt moniin vuosiin. Tottakin, hiukset ovat\nhallavan harmaat! Lie koskenut pahasti kipakkaan emäntään Jaakko-pojan\nonneton kuolo.\n\nKemijärveläiset ovat nähtävästi ennättäneet paeta ajoissa\nvihollislaumojen alta.\n\nMutta missä lie Marrasjärven Kaarina-emännän Erkki-poika, kun vain\nkeskenkasvuinen Piritta-tytär seisoo hentona pajunvirpenä äitinsä\nvierellä? Noh, se huimapää ... retkeilee tottakai partioissa vihollisen\nselän takana...\n\nNiklaan tulee sanomattoman hyvä olla. Suku on pelastettu, hävitetty maa\non virkoava eloon. Vahingot korjataan. Pirkkojen valta on kukoistava\najasta aikaan...\n\nKeula karahtaa somerikkoon. Vene tyhjenee. Muut lautat ja veneet\nlähestyvät. Juho Könkkölä kuuluu jakelevan käskyjä jollain\ntakimmaisella lautalla.\n\nNiklas Kurki nousee. Jalat tuntuvat huvittavan keveiltä. Katse\nkiintyneenä onnekkaan raukeasti puolisonsa silmiin hän astuu\npohjakaaria pitkin keulaa kohti. Askelet kiirehtivät. Hän harppaa\nroimasti keulalaidan yli.\n\nJotain tuntuu ratkeavan haavoittuneessa jalassa. Mutta hän ei ennätä\ntarkata, oliko vyö katkennut reiden ympäriltä.\n\nKaarina-rouva on laskenut pienen Maalinan nurmikolle ojentaen molemmat\nkätensä puolisolleen. Niklaan näkö alkaa jälleen sumeta. Onniko\nhuimannee tällä tavalla päätä? Hän nauraa kuin autuaassa humalassa.\nKasvot läimehtivät hänen mielestään merkillisissä poltteissa. Veri\nkohisee päässä riemukkaana koskena.\n\nMutta tuossa ... käsivarren mitan päässä hänen puolisonsa vavahtaa.\nNiklas kuulee säikähtyneen huudahduksen: \"Mikä sinun on?\" Hänen\nsilmänsä avartuvat suuresta hädästä ja onnesta yht'aikaa. Ja katoavat\ntaaskin sumuun.\n\nNiklas sipaisee hämmästyneenä kasvojaan. Ne tuntuvat tunnottomilta.\nLienevätkö verenvuodosta kylmentyneet? Sitähän se...\n\nJa hän astuu viimeisenkin askelen. Puoliso on hänen sylissään. Hänen\nkatsettaan mies ei enää näe. Mutta hän tuntee suloisen tuoksun hehkuvan\nvaimonsa kasvoilta, rinnoilta.\n\nMies tietää koko ajan vaipuvansa alaspäin. Hän tuntee koskettavansa\npuolisonsa vyötäröitä. Kädet tarttuvat kuin apua anoen hänen hameensa\npoimuihin. Äänten hälinä kuuluu sanomattoman kaukaa. Ja siihen pimenee\nkoko maailma.\n\nTovin kuluttua makaa palannut päämies havupaareilla. Häntä kannetaan\nyli kennään, ohi kytevien raunioitten saaren vastarannalle, jossa\npari ranta-aittaa ja sauna ovat jääneet kuin ihmeen kautta ehjinä\npaikalleen. Ja koko suku seuraa paareja mykistyneenä ja kauhistuneena,\nlähinnä Kaarina-rouva ja Jaakko-herra, jonka tyhjiksi repsahtaneet\nkasvolihakset vavahtelevat joka askeleella.\n\n\n\n\n25.\n\nJOHANNES KASTAJAN PÄIVÄ.\n\n\nKaksi papinkaapuista miestä, Siimon-pappi ja Limingan vanha kirkkoherra\nEerik sekä Jaakko Kurki kulkevat juhannuspäivän juhlamessun jälkeen\nlyhyttä polkua, joka kaartaa Parasniemen kirkkopihalta venevalkamaan.\n\nEilisenä aattopäivänä on haudattu Niklas Kurki kaatuneine miehineen\nOulun hautausmaalle yhteishautaan, jonka vierellä palaneen kirkon\nrauniot olivat todistamassa perivihollisen hävittävää raivoa. Nyt oli\nrauha maassa. Niklas vainajan voiton jälkeen Merikosken partailla oli\nmyös Suensaarta ahdistanut ryssäläislauma paennut suinpäin poikki\nmaitse Kemijoelle ja täältä noussut hengenmenokiireellä koski koskelta\nkoillista kohti painuen Tenniöjoen väyliä omille mailleen.\n\nMyöskin etelään työntyneet vihollisjoukot, joista eräät\nryöstöläisparvet -- Korsholman Hannu-voudin vetäydyttyä eräitä\ntaisteluita käytyään linnoituksensa turviin -- olivat samonneet kauhua\nlevittäen aina Naantalin luostarin alueille saakka, olivat päätä pahkaa\nhakeutuneet takaisin Siikajoelle, nousseet Oulujärvelle ja häipyneet\nKiehimän ja Kiannan kautta Uhtualle päin.\n\nNiin, maassa oli rauha. Mutta kauhistavat olivat hävityksen jäljet.\nKoko keskinen Pohjanmaa oli autiona. Jumalaa palveltiin paljaan taivaan\nalla, kummuilla, joilla tähän saakka Herran temppelit olivat seisoneet.\nEi kumahtanut tänä juhannuksena vihitty vaski tapulitorneista.\nTalojen raunioilta vaelsivat kumarin hartein ja harvalukuisina\nmessuun asujaimet, jotka olivat piilopirteistänsä perhe toisensa\njälkeen palanneet. Mutta pitkät olivat hautajaissaatot, joita kulki\nkirkkotarhoihin juhannuksen alusviikolla.\n\nJaakko-herra kulkee tutisevin polvin pappismiesten jäljessä. \"Ei\nsaanut enää poika takaisin verensä voimaa, eipä saanut, ei pyhän\nNeitsyen rintamaidollakaan...\", hän huokaisee itsekseen pää tutisten,\nrasittuneet silmät vettä vuotaen.\n\nHän tuskin näkee harvahkoksi parveksi levinnyttä venejonoa, joka\nloittonee Henrik Kurjen vene etunenässä Suensaaren laituria kohti.\nMelkeinpä turhaan hän yrittää tiirotella myös pappilaan päin, josta\nhänen on odotettava Margareetta-rouvaa samaan veneeseen pappismiesten\nkanssa.\n\nMutta hän näkee sittenkin yli saarien ja laajan meren kääntyessään\nkatselemaan vastapäiseen suuntaan yli saaren leinikönkeltaisen niityn\nkohti etelää. Hän ei saa mielestään Niklas Kurjen ja hänen aseveljiensä\nlaajaa hautakumpua, jonka lähettyvillä seisoo jo ohueen sammal verhoon\npeittyneenä Irnijärven Katrin pieni risti.\n\nMikä siinä liekin ollut, hän yrittää tutkistella itseään, että tuo\nMaalina-sisaren poika oli ollut hänelle niin kallis sen nuorukaisiästä\nasti? Lieköhän siinä ollut sitäkin, että hän itse oli nuoruudessaan\nkuvitellut samanlaisia tekoja omalle osalleen kuin Niklas oli\nsuorittanut levottomilla elämäntaipaleillaan.\n\nKesken mietteitään hän hymähti itselleen, melkein entisensä tapaisena.\n\"No, ka ... toinen upottaa sen olvitynnöriin ja rahamassiin, minkä\ntoinen ... haaveisiin, joiden vaatteet ovat kuin oli Joosefin Egyptin\nmatkalla -- omalla uhriverellä kaunistetut...\"\n\nMiten olivatkaan loistaneet hänen, vainajan, silmät, kun hän\nkuolinpäivänsä aamuna, kasvot kelmeinä, mutta hymy virkeänä oli\nsanonut lohdutukseksi puolisolleen ja ehkäpä myöskin itselleen:\n\"Kaarina, älä sure. Karjala elää, sillä sen pahahenki hukkui ikuiseen\nkadotukseensa eikä palaa enää.\" Hetken kuluttua hän oli ottanut\npuolisonsa käden omaansa, molempien kämmentensä väliin, ja lisännyt:\n\"Katsos, Kaarina, suorinpa ainakin tämän taipaleeni loppuun saakka, jos\novatkin muut katkenneet voiton kynnyksellä ... suljetuilla porteilla.\"\nJa viimeinenkin katkera piirre oli kadonnut hänen huuliltaan. Hän\nvalmistautui autuaaseen lähtöön.\n\nJuho Könkkölälle hän oli sanonut kuolintuskien lähestyessä: \"Älä unohda\nJyvöälahden Seni-tytärtä. Teissä elävät tulevat ajat ... meidän ja\nKarjalan ikuinen sopu. Niin, ja sitten\", hän oli jatkanut ilostuen,\n\"kukapas sen paremmin ansaitsisi kuin sinä! Saat perinnöistäni\npassaulaisen miekkani ... ryssän varalta!\"\n\nJa kun hän oli ottanut pian sen jälkeen Henrik-päällikköä kädestä, oli\ntämän järeä leuka vavissut itkusta ensi kerran elämässään.\n\nMutta kuoleva oli puhunut hänellekin hymähdellen ennustelultaan\naivankuin testamenttiaan sanellen: \"Sinulla on, iso-Henrik, tässä\nsuvussa lujimmat juuret ja sinä se meistä kauimmin kestät peräsimessä.\nVaarallinen, ylen vaarallinen on haaveilla lastattu laiva!\" hän oli\nsitten huudahtanut kuin erehdystensä tunnustukseksi.\n\nHenrik oli yrittänyt lohduttaa. \"Niin on, ottopoikani, mutta jalosti\nolet sinä sillä väyläsi purjehtinut.\" \"Miten liekin, mutta pääasia\non, että rintasi on luopumattomasti itää vastaan, sillä ketunhäntää\nliehuttava susi ei muutu ihmiseksi tuhannessakaan vuodessa\", vastasi\nNiklas.\n\nPitkän tovin kuluttua hän oli viitannut länteen päin ja lisännyt\naivankuin kauan harkittuna ajatuksena: \"Mutta varo myöskin\nselkäpuoltasi... Ruotsin päämiestä, lie nimeltään valtionhoitaja tai\nkuningas. Saksoissa kuulin Ranskanmaan nuoresta Ludvig-kuninkaasta\nSe se kuulema kukisti aatelisherrojen ja kuninkaan voutien vallat ja\nerikoisoikeudet ja nousi yksinvaltiaaksi porvarismiesten avulla. Varo\nsiis oikeuksiamme ajoissa. Jos nousee Tukholman istuimelle mahtava\nherra, ovat ne pahassa vaarassa, kuten koko itsenäinen elämämme ja...\"\n\nTähän sairas, liian pitkään puhuttuaan oli väsähtänyt. Mutta kun Henrik\noli nyökännyt ymmärtävänsä, hän oli nukahtanut vielä kerran tyytyväinen\nhymy kasvoilla unenhorteeseen.\n\nVihdoin, viimeisen hetken tullen hän oli sanonut puolisolleen: \"Hyräile\nvielä kerran ... meidän oma laulumme, Kaarina...\"\n\nTämä oli tapaillut Cecilia-neidon ja Lauritsa-papin ballaadia pakottaen\nomat itkunsa syvälle, kuulumattomiin.\n\n    \"Ja suven lyhven he selkiä souti,\n    yli öitten lemmen he kukkia nouti...\"\n\n\"Muistatko\", kuoleva oli keskeyttänyt hetkeksi \"lauloit sen kerran\nSavonlinnan varustuksilla ... häämatkallamme?\"\n\n    \"Ja hautapaattansa punasi veri,\n    mut Aavesaarella sumujen meri\",\n\nolivat hyrisseet vihdoin loppusäkeet.\n\nSilloin kuuntelijan silmät olivat loistaneet onnellisina: \"Ajattele,\nKaarina\", hän oli kuiskannut, \"minä pääsen miehineni hautaan ...\njuhannusauringon heleästi paistaessa...\"\n\nTämän jälkeen hän oli vain katsonut puolisonsa silmiä. Ja nämä olivat\nkimmeltäneet läpi kyyneleitten härmän kuin rannattoman ulapan takaa\nheljä ranta, jonka hietikkoa Jumalan armelias silmä paistattaa.\n\nJaakko-pohatta ähkäisi kiukustuen omalle murehtimiselleen. Hulluna\non hyvä olla, kun ei vain järki puutu ja ... olvikannu, hän karkaisi\nmieltään. Hänen oli, pyhän Mataleenan seitsemän synnin nimessä, hänen\noli armoton jano! Ei itke ilo laitojansa, sanotaan, hän haki lohdutusta\nvanhoista sananparsistaan. Mutta suru, se se on pantava aituuseen.\nAikapa kai senkin tavaran kaupitsee... Ja tällaisenkin miehen\nlopputaival -- se nyt mennään vaikka kituuttamalla!\n\nMargareetta-sisar näkyi jo pappilan portilla. Jaakko-herra alkoi\nlaskeutua venettä kohti, josta kuului Siimon-papin korkeaäänistä\npuhetta.\n\n\"Eikö ole kirjoitettu\", hän saarnaa Eerik-mestarille, \"Johannes\nKastajan historiassa, että hän oli Huutavan ääni korvessa ja että hänen\njälkeensä oli tuleva se, joka kastaa pyhällä Hengellä ja tulella?\nSellainen, juuri sellainen oli Niklas Kurjen osa maan päällä --\nhuutavan äänen, edelläkävijän kohtalo, josta on kerran tälle kansalle\naukeneva taivas, sen voima ja kunnia...\"\n\nYlen vanha Eerik-mestari pudisteli epäuskoisena päätään. \"Kiivastelet\",\nhän inisi hampaattomalla suullaan, \"kuin pahin kerettiläinen. Eikö\nsano sinulle, veljeni Herrassa, saman Matheuksen evankeliumi juuri\ntuosta ... tuosta taivaan valtakunnasta: Hamasta Johannes Kastajan\npäivistä niin tähän asti kärsii taivaan valtakunta väkivaltaa ja väkevät\nrepivät sen heillensä?\"\n\n\"Mutta Herra on paneva rajan tämän kansan kärsimyksille sanansa\njälkeen. Hän on nostava sen valituksi kansakseen ja saattava sen\nkorpivaellukseltaan...\"\n\n\"... Kaanaan maahan, missä rieska ja hunaja vuotaa!\" helähti\nrantapenkereeltä Margareetan ääni. \"Ehkäpä, jos te, Herran miehet,\nkykenette nousemaan Juhana Hussin roviolle ja vapahtamaan tämän kansan,\nsen miehen ja naisen, kirkkonne ulkokullaisuudesta ja valheista...\"\n\n\"Kappas vain tätä emäntä-muoria\", hohotti sekaan Jaakko-pohatta, \"sehän\ntappelee kuin Johanna-neito Ranskoitten maassa ... tulella ja miekalla\".\n\n\"Ehkäpä niin\", naurahti sisar; \"papin-forsioitten on tapeltava itse\nitselleen lailliset vihkipallit, jos nämä 'hairahtuneet' papit eivät\nsiihen kykene!\"\n\n\"Halstari-Lasse meitä hyvästi varjelkoon sinun jälkeentulevaisista\ntyttäristäsi!\" Jaakko teeskenteli kauhistunutta naamaa. \"Mutta tätä\npapillista saarnan kurnaalia saa, Herra paratkoon, tälle päivälle\nriittää\", hän hoputti sisartaan ja pappeja veneeseen. Ja soutajien\nkiskaistua veneen tasaiseen vauhtiin hän yhä peitteli ilonpidolla\nliikoja suru jaan: \"Nähkääs, se kun on sillä tavalla, että tällainen\njauhoporvari, jolle on mitattu elämäntaivalta ylen pitkällä\nketunhännällä, suree mieluimmin unohduksen iloisella olvipenkillä ...\nsuurempiansa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhannuksenkin laskemattomasta auringosta heittyi jo niitylle ja\ntanhuville pitkiä varjoja viimeisten tulijoitten astuessa kurkelaisten\nkantatalon laveaan pirttiin. Ovesta ja ahtaista ikkunoista juoksi\nhopeavirtoja permantoa pitkin. Mutta sitä tummemmilta näyttivät\nvarjopaikat niiden vierellä. Haikea hämärä hengitteli seinäpenkkien\nvaiheilla, joilla istui lähimmän suvun lisäksi vain harvoja vieraita:\nainoastaan Luulajan Oravainen poikineen ja Yrjänä Köngäs puolisoineen\nja perheineen.\n\nOvesta astuessaan tulijat kuulivat Henrik-päällikön puhuvan harvoin\nsanoin, karhealla, mutta syväntotisella äänellä. \"Niinpä niin,\nhulluja ei kynnetä eikä kylvetä, niitä kasvaa itsestään, sanotaan.\nMutta kun ympäri käydään, niin taitaanpa yhteen tulla. Ja tultiin ...\nNiklas-poikani kuolinvuoteella.\"\n\nHämärillä penkeillä liikahteli yksi ja toinen odotellen jatkoa. Mutta\nisäntä pysähtyi puheessaan tovin ajaksi Aunis-emännän täytellessä\nsaapuneille pikarit raskaalla, tummanpunaisella reiniläisellä.\n\n\"Niin, nähkääs\", päämies nosti vihdoin päätään aivankuin siemaistakseen\nhenkeä rinnan täydeltä, \"varsinkin tämä viimeinen ryssäläishävitys\nosoittaa, että Moskovan valta nousee nousemistaan. Sitä vastaan emme\nkestä, jollei pidä Karjala meidän kanssamme yhtä. Hyvällä tai pahalla,\nliitolla tai miekalla raja moskovalaisia vastaan on vietävä Ääniselle\nja Vienan rannoille. Muuten saamme vuotaa verta miespolvesta toiseen.\"\n\nHänen kätensä oli tarttunut korkean isännänpikarin jalustaan. Ja\nhän lisäsi, hänkin kuin lopullisena tunnustuksena muinaiselle\nvihamiehelleen: \"Joka tapauksessa, tuon Satakunnan Daavidin ajatuksen\nmaksoi taatto päällään ja poika verellään. Ja sillä se on pyhitetty\nmeille ja jälkeentuleville.\"\n\nHenrik Kurki maistoi hitaasti maljastaan pikareitten kohotessa ympäri\npöytää ja seinäpenkkejä äänettömille huulille.\n\nKaarina-rouva istui peräpenkillä, johon ovesta virtaileva valo hakeutui\nyli permannon hänen rinnoilleen ja kasvoilleen. Hän maistoi pikaristaan\nhartaana kuin pyhän sakramentin saaja. Syvältä, äänettöminä, mutta\nkoko hänen olemuksensa kautta soiden alkoivat kummuta hänen mielessään\nheidän häälaulunsa:\n\n    \"Mut Lauritsa-pappi hän sakramentin\n    hänen autuudeksensa joi...\"\n\nVarjot permannolla syvenivät. Vilunväre vavahdutti hänen ruumistaan.\nJa hän nousi siirtyen emännäntupaan, jossa jo nukkui hänen\nMaalina-tyttärensä. Siellähän oli hänen elämänikäinen lohdutuksensa\n-- pienet, pehmeät kasvot, joilla naureli jokaisena aamuna häntä\nvastaan maan multaan haudattu onni -- ja kuitenkin aina elävä, päivästä\npäivään, vuodesta vuoteen.\n\nPirtissä istuttiin yhä vaiteliaina, kunnes Limingan Eerik-mestari\nkysyi isännältä, miten oli nyt saatava alkuun Pohjanmaan hengellinen\nelämä poltettujen kirkkojen raunioilla. \"Saatava on. Päälliköitten,\nporvareitten ja yhteisen kansan avulla on kirkot jälleen rakennettava\nja kellot hankittava. Ei ole konsa riistävä vihavenäläinen tältä\nkansalta armon välikappaleita\", Henrik vastasi rauhoittavasti.\n\n\"Otanpa omalle osalleni Oulun kirkon\", tokaisi Jaakko-herra\nvaatimattomasti. Mutta ei malttanutkaan olla vanhaan tapaansa\nlaskettelematta myös omatekoisia viisauksiaan: \"Jotta ei nähkääs piru\npääse ihan suoraa päätä meidän syntisten sieluihin ... herneriihelle\",\nhän hohotti. \"Ja sitäpaitsi punnittua hopeaa kirkon raha-arkkuun\ntarpeellinen määrä sielumessuiksi, jotta nousee Niklas Kurjen henki\nseitsemännestä taivaasta yhdeksänteen. Sillä ylimmässä ymmärkissä,\nkautta viiden haavan, sen pojan tulee autuuttansa nauttia, siellä missä\novat apostolit ja muut taivaan ruhtinaat ja emäntämuorina pyhä Anna,\näitien äiti...\"\n\nJa vanha jauhoporvari joi juhlallisesti pikarinsa pohjaan. Mutta höllät\nkyynelpisarat pirahtelivat luomia pitkin hänen laskiessaan maljan\npöydälle ja lysähtäessään penkille entisille sijoilleen.\n\nPapit ja maallikot nyökyttelivät kiitoksiaan kauppapohatalle.\nJa hautajaispirtissä jatkui vielä tiiman verran harvasanaista\nkeskustelua, kunnes auringon himertäessä väsyneenä, riutuvana nuotiona\ntaivaanrannalta kukin hakeutui, omaiset ja vieraat, yötiloilleen tupiin\nja aittoihin, herätäkseen aamulla tämän elämän lyhyille ja pitkille\ntaipaleille, monennäköisiin vaivoihin, askareihin ja taisteluihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin laski pirkkojen valtamallia päivä. Eikä se enää koskaan entiseen\nvoimaansa kohonnut.\n\nHenrik Kurki eli korkeaan ikään täysivaltaisena lapinvoutina ja hänen\nparhaana miekkamiehenään Juho Könkkölä, joka varsinkin \"Viipurin\npamauksen\" aikoina taisteli urhoollisesti uutta moskovalaista hävitystä\nvastaan, jonka silloinkin Ushatoi-pajarit suuntasivat myös Pohjanmaalle.\n\nMutta eräitten vuosikymmenien kuluttua Henrikin kuolemasta nousi lännen\ntaivaalle Kustaa Vaasan jyhkeä hahmo, joka hallitsi uusin valta-aattein\nPohjolaa, luoden tännekin uudenajan mukaisen kansallisvaltion.\n\nHän se riisti pirkkojen vallalta sen erikoisoikeudet lapinverotuksessa\nja kruununmaksuissa. Ja entisen pirkkalaistalollisten vapaasti\nvalitseman lapinvoudin sijalle tuli kuninkaanvouti, joka virkamiehenä\noli tilivelvollinen Tukholman hallitukselle. Itsenäisen pirkkalaisen\nkauppa- ja sotavallan hautajaiskellot oli soitettu.\n\nVielä tämänkin jälkeen kuninkaan voudin virassa esiintyy etupäässä\nsuomalaisten päällikkö-sukujen miehiä, koska Tukholmasta lähetetyt\ntavalliset virkaherrat eivät kyenneet pitämään yllä kotakansan\nverotuksessa ja hallinnossa kovaa lapinlakia.\n\nEritoten tuli näistä kuninkaanvoudeista kuuluisaksi sekä hyvässä\nettä pahassa Hannu-herran jälkeläinen Niilo Oravainen, joka osasi\nlahjoa, kiskoa, kiusata ja harjoittaa väkivaltaa, mutta joka myöskin\nneuvokkaana ja rikkaana kykeni pelastamaan päänsä yksinpä kuninkaankin\nsolmimasta hirttonuorasta.\n\nNousi näkyviin lisäksi Voikkaaloita, isiä ja poikia, ja eräitä\nmuita entisten suursukujen päällikkömiehiä. Mutta nämä vähenivät\nvähenemistään. Niiden jälkeläiset tottuivat, kuten Oulun-Kurkelan\nJaakko-herra oli jo monet kerrat ennustellut, asettumaan kauppiaiksi\nPohjanmaan rannikkokaupunkeihin, laskien siten myöhempien aikojen\nporvaristollemme lujan ja suomalaissyntyisen perustuksen.\n\nNousivat uudet ja uudet vuosisadat. Pirkkalaisten ja Pohjan-Kurkien\ntaru eli vain sukujen perimätiedossa, ase- ja aarrelöydöissä sekä\nasiakirjoissa. Suomen niemen heimot -- lukuunottamatta Aunuksen\nja Vienan asujaimia -- liittyivät yhä saumattomammin toisiinsa --\nyhteiseksi Suomen kansaksi.\n\nTämä peittyi edelleen miespolvesta toiseen vereen ja tuhkaan. Mutta\nse taisteli lannistumatta kaikki \"pitkät\" ja \"isot\" vihat idän\nraakalaislaumoja vastaan rakentaen perisuomalaisella sisullaan uudet ja\ntaaskin uudet pirtit rintamaille ja korpeen.\n\nJa se kesti, sillä se oli imenyt äitiensä maidossa pyhän, luopumattoman\nvihan ikuista kiduttajaansa, ryssää, vastaan, eikä se, kaskenkaatajan,\nahman- ja sudenpyytäjän, ilveksen- ja hirvenhiihtäjän, karhunkaatajan\nja vilppaan linnustajan veri suonissaan, pelännyt sysmäisintäkään\nerämaata.\n\nTästä kansasta tuli rauhassa suuri korvenperkaaja ja sodassa uljaitten\nja uskollisten tekojen kansa.\n\nJa tämä kansa taisteli samalla aikaa loppumattomiin vieraitten maitten\nsotakentillä nostaen Ruotsin siihen suurvaltakauteen, jota ilman\nsuomalaista miestä, ratsua ja miekkaa ei olisi koskaan syntynyt.\n\nMutta miten paljon se vuotikin verta Ruotsin hyväksi ja kunniaksi,\nei se koskaan vereltään meltoutunut taivuttaakseen niskaansa\naatelisherrojen orjuuteen.\n\nKarjalainen oli omana kukoistuskautenaan, savolainen lakkaamattomissa\nrajataisteluissaan ja rajakorpia asutukselle valloittamalla, sekä\nHämeen ja Pohjan mies pirkkalaiskaudellaan -- he olivat kasvattaneet\nrintaansa vapaan ja itsenäisen miehen lujan ja pelkäämättömän sydämen.\nJa tämä sydän oli alati valmis ennemmin vuodattamaan viimeisen verensä\nkuin sortajaa kumartamaan.\n\nNiin on Pohjan-Kurkien taru todempi ja merkillisempi kuin mikään\ntarina, eräs ylpeä auringonnousu niistä kaukaisista aamuista, joina\nsyntyi ja yleni kasvullaan meidän aikojemme vapaa ja itsenäinen Suomen\nkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyy pirkkalaisen kauppa- ja sotavallan synty- ja\nkukoistuskausien kuvaus, johon kuuluvat erillisinä teoksina romaanit\n\"Nuori pirkkalaispäällikkö\" I-II ja \"Kurkien taru\" I-II-III, josta\nviimeksi mainitusta tämä teos on eräin supistuksin tehty uusi laitos.\n\n\n\n"]