[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1UdKIahqPGvmWlYLDLT8IIxGtDfFLYFkcN--tRLZvVI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},854,"Muistoja Naantalista","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"854-hahnsson-theodolinda-muistoja-naantalista","854__Hahnsson_Theodolinda__Muistoja_Naantalista","eli Vanhan Tädin Kertomus","romaani",[],[],"fi",1874,null,18384,109711,false,47398,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Muistoja Naantalista: eli Vanhan Tädin Kertomus\" by Theodolinda Hahnsson is a semi-autobiographical fiction work written in the late 19th century. The narrative unfolds the life of a young girl named Elsa, who faces hardships and seeks a better life after losing her father. As she transitions through various stages of her youth, the story captures her experiences and growth while exploring themes of family, social class, and personal resilience.  The opening of the book introduces Elsa as a six-year-old girl grappling with the loss of her father, an impoverished parish clergyman. Left to support her mother and siblings, she initially remains blissfully unaware of their dire situation. As the narrative progresses, Elsa’s character begins to develop under the care of her uncle, who eventually takes her to Naantali for a spa treatment, a significant journey that promises new experiences and challenges. The initial chapters set the stage for her adventures, hinting at future encounters that will shape her understanding of the world and her place within it. (This is an automatically generated summary.)",[],224,"Kertomus seuraa orvoksi jääneen Elsan lapsuutta ja nuoruutta 1800-luvun puolivälin Suomessa. Vaatimattomista oloista alkava tarina laajenee kuvaamaan säätyläispiirien elämää, avioliittohaaveita ja kristillistä nöyryyttä Naantalin historiallisissa maisemissa.","Theodolinda Hahnssonin 'Muistoja Naantalista' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 854. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MUISTOJA NAANTALISTA\n\neli\n\nVanhan Tädin Kertomus\n\n\nKirj.\n\nTHEODOLINDA HAHNSSON\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1874.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen Luku.\n\n\nMinä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta\nsisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomaksi jäimme.\nUseasti kyllä näin äitini ja sisareni itkusilmissä tuumailevan\nkeskenänsä, vaan kun kysyin: \"Mitäs itket, äiti kulta?\" silloin hän\nhymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen\nsurunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas\ntyytyväinen.\n\nIsäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään\nperintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja koska\narmo-vuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli\näitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodon, joten saimme asua\noman katon alla.\n\nVaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,\nsillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen\nsydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki\ntulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin\nvarakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin,\nsäästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana\nniin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minua\nkahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: \"Mitenkä sinä, Elsaseni,\nmaailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni\", mutta kun\nenoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: \"Älä murehdi!\nElsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut\näitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan,\nettä Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?\"\n\nMinä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänelle\nkuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: \"Älä vielä, veliseni, puhu\nvanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksi\ntulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin on\ntoinen ja kolmas jäljellä.\"\n\n\"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani\", vakuutti eno, \"unelmani\nraukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun\nvirkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;\nsilloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista ei\npuhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee\".\n\nMinä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hän\nsallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella\nuteliaisuudella kysyin äitiltäni; \"Mitä muistoja net ovat, joista ei\neno anna puhua?\" vastasi äiti; \"Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan\nhyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista\nmuistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit\".\n\nTästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maata\npantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä\nkaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minulle\nsopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää\ntuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui\nuteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen\nsiitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyvä\nminulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä\nhyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.\n\nEnollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki ahkeraan,\nsillä hän piti paljon kaikista kasvista, ja siinä puu-tarhassa minäkin\nyhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä\nenoni mailla ja talvis-aikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni\ntahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa; hän oli lääkäri, ja tiesi,\nmikä terveyttäni paraiten hyödytti.\n\nMinä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoista-vuotias,\nkun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: \"Kuules Elsa!\nkylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt\nviedä sinua Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun.\nKirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun\nkanssasi valmistaa sinulle mitä kylpymatkaasi tarvitset\".\n\nTämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut\npääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni\ntulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään ja parin\nviikon kuluttua olimme matkalla.\n\nPäivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän,\nmutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuota \"Armonlaaksoa\", tuota\nkuuluisaa Naantalin kaupunkia, sillä silmissäni näytti tämä enemmän\nisomman kirkon-kylän, kuin kaupungin näköiseltä.\n\nMe ajoimme nyt leski-rouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja\neno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minua hänen turviinsa. Rouva P.\notti meitä ystävällisesti vastaan, ja minä sain vähäisen siistin\nkamarin asumakseni.\n\nEnoni ei joutunut kauan viipyä Naantalissa, vaan kun minä olin saanut\nkaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään sanoen:\n\n\"Nyt, Elsa, jäät ensi-kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän\nolemaan omassa vallassasi kuin ennen, mutta pysy toki samankaltaisena\nkuin tähänkin asti. Täällä on monen-laisia ihmisiä, paljon näet täällä\nturhuuttakin, mutta varo, ett'ei sinun tee mieli kaikkia, mitä silmäsi\nnäkee\", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: \"turhuus on vienyt monen\nnuoren onnettomuuteen\".\n\nNäin puhuttuaan läksi enoni pois, ja minä jäin vähäiseen kamariini.\nIkävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma huoneessani tuntui\nraskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja\nannoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani\nakkunan ääressä, näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita\nvaunuja perässään; ne lähenivät ja samassa poikkesivat pihaan. \"Nuot\nmatkustavaiset varmaankin ovat kaukaa\", ajattelin minä, sillä\nkapu-säkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin\njuuri, ketä nämä vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli käskemään\nminua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin\nparonitar S:n, hänen tätinsä ja hänen veljensä pojan. Olin kovin\nväsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä\nsentähden vain kiitin emäntääni käskystä, sanoen, ett'ei minua\nhaluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen\nhelmoissa.\n\nAamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivahalla, ja minä\nluulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti\npu'in päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja\nkaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei\nkorkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin siellä\nolevan lavean näkö-alan.\n\nVähän matkaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin muutamia lapsia, jotka\nriipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: \"Mikä tämän vuoren nimi on,\nja mihinkä tämä tie menee?\"\n\n\"Vuoren nimi on Kupari-kallio\", vastasi lapset, \"ja tämä tie vie salmen\nrantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli\nLuonnonmaan saarelle\".\n\nTämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin\nhyvin kaunis näkö-ala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria,\nkukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen\ntässä oltuani päätin mennä aina salmelle asti. Polku vei vähäisen\nmännistön läpi. Lintuset laulelivat männistössä, ja minä heitä\nkuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, ett'en huomannutkaan olevani\nmatkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; ne istuivat\njyrkän äyrään syrjällä olevalla kalliolla. Nähtävästi olivat nämätkin\ntulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä ne istuivat siinä\nvarsin vaiti katsellen mertä, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli\nvarsin tyyne. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli\nmeren-saarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri\nedessämme oli salmi, joka eroitti ihanan Luonnonmaan saaren\nmannermaasta.\n\nToinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaa-päinen nainen, vaan\ntoinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saatti arvata, että hän jo\naikaa oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan\nkolmenkymmenen vuoden paikoilla, mutta hän oli vielä viehättävän\nkaunis; ihonsa oli valkoinen kuin lemmenkukka, eikä yhtään punaa\nrusottanut hänen poskillaan, hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät\nkuin metsä-lampi, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikään kuin\nuneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin\nvaatteisin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin\npisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis\nnäkö-ala ei enään yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina\nenentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa\nkumppaniansa, vaan hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen\nnuoremmalle:\n\n\"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle\".\n\nHe menivät nyt molemmat ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin,\nhoksasivat vasta minun, mutta sanaakaan sanomatta menivät he eteenpäin,\nvaan minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte\nmenin myös minä pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin\nkaipasi minua.\n\nKotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka käski minua eineelle. Minä\nmenin ja sisälle tultuani hämmästyin varsin, kun näin samat naiset,\njotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meitä toisillemme,\nsanoen: \"Neiti Lehtonen, paronitar S, ja neiti Tuovi\". Mutta vanha\nneiti tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:\n\n\"Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme\nyhdessä joka-päiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin\nminua tädiksi mainitsisi\". Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha\ntäti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi, mutta paronitar ei monta sanaa\nkanssani vaihettanut, vaan hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli\nsen siaan varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja\nparonittaren seurassa, ja aina enemmän mielistytti minua paronittaren\nlempeä, suloinen olento. Enimmiten jutteli hän pikku Tommin kanssa, ja\nheidän puheistaan kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen\nisänmaallisia tunteita istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä\nnäin, mutta kerran toki hänen mustat silmänsä loistivat ilosta,\nkun hän tädillensä sanoi: \"katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun\npoika-vainajani näköinen\".\n\nParonitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen\nsuureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa muisti\nhän kaipauksella vieläkin.\n\n\n\n\nToinen Luku.\n\n\nNaantalin kylpy-laitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis\nsali, jonka seinät ovat melkein vallan akkunoina. Salin edustalla on\nihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpiät tavallisesti\noleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin\neräänä päivänä loukossani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä\nenentyi enentymistään. Täällä tapasivat monet nuoruuden ystävät\ntoisiansa vanhoina harmaa-päisinä; monessa oli luonto, niinkuin\nmuotokin, muuttunut vuosien kuluessa.\n\nMinä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs\ntoinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle\nkumppanillensa: \"Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikoina minun\nystävänäni, vaan nyt, vaikka hän tietää, kuka olen, ei hän ole minua\ntuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän\".\n\nTämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi,\nmutta sitte näin taas erään vapaa-sukuisen korkea-arvoisan virkamiehen\ntulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaa-päinen, mutta hänen\nkorkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo.\nTultuansa käytävälle katseli hän vähän ympärillensä ja läheni sitte\nvanhan-puolista pappis-miestä sanoen:\n\n\"No totta! joll'ei silmäni petä, olet veli A., vanha koulu-kumppanini.\nNo nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'\" -- ja vanhukset\njuttelivat nyt entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa\nvielä nuoruuden ystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas\nparemmalle mielelle.\n\nVähän aikaa vielä loukossani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan\ntädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat\nparonitarta, mutta ikään kuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki\nhän käytävällä. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli\nylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.\n\nParonitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli\nhän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä meni hän\nkylpemään, ja nytpä tuli monta niistä, jotka eivät ennen minua\nhuomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut.\nHyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani\npuhunut, mutta pian jättivät he minun toki, sillä nyt tuli rantaan\nveneitä, joissa kylpiät pääsivät purjehtimaan.\n\nSeura oli päättänyt mennä Luonnonmaan saarelle, jossa heidän oli\naikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpy-seura, ja soittajia\noli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita tuolle huvi-matkalle,\nsillä minä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton säveleet korviini, ja minä\nsurulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.\n\nIkävissäni menin saliin ja ai'oin ruveta pianoa soittamaan, mutta\nsamassa kuulin jalan astuuvan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi\nminulle:\n\n\"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina\nvaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelee ilo ja\nikävyys sydämmessäni\".\n\n\"Minun on myskin kovin ikävä\", vastasin minä, \"sillä halusta olisin\nmuiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin,\nettä kukatiesi siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut\".\n\n\"Minun nuori ystäväni! kentiesi oli tuo sinulle joksikin hyväksi, että\npois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit\", sanoi täti ja lisäsi vielä:\n\"Sisareni tytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa\nvanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan\nkahvi-pannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulko-ilma piankin saattaa\npääsi terveeksi\".\n\nMinä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me\nläksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi pipar-kakkuja.\nParonitar taputti lasta sanoen: \"kuinka äitisi voi?\"\n\n\"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte, kun te, rouva hyvä, lääkityksiä\ntoitte\", vastasi lapsi, \"mutta hän ei vielä jaksa leipoa\".\n\nKotia tultuamme läksi paronitar sairaan luo, vaan täti ja minä\nlatoilimme kahvi-pannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin\nvielä ostamaan pipar-kakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä\nmukaani, mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni,\nmiten paronitar täällä laittoi piparkakku-taikinaa, enkä saattanut olla\nhuudahtamatta: \"Paronitar!\" Paronitar vähän hymyili sanoen:\n\n\"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin\ntulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi\npäässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan\".\n\nMinä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: \"Kuinka vähän\nihmiset ulko-muodosta toki tuntevat toisiansa! _häntä_ sanovat\nylpeäksi, vaan kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!\"\n\nKakut ostettuani läksin kotia, josta minä tädin ja pikku Tommin kanssa\nmenin salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean\nkahvi-pannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan\nmetsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä\nolin yhä vain ala-kuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä, se\npurjehti aivan lähellä rantaa ja minä tunsin, että net, jotka veneessä\nistuivat, olivat ylhäisimpiä kylpy-vieraita ja niitä, jotka\ntavallisesti pitivät itsiänsä muitten seurasta erillään, ikään kuin\nolisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului\nkukkulalle, jossa me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein\nkadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä\nsen jälleen olisi sanonut: \"Voi kuinka onnelliset nuot rikkaat ja\nylhäiset ovat!\"\n\nTäti katsoi minuun, lausuen: \"Elsa! luuletko sinäkin niin? Ei, ei,\nlapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää\nnäytteliän elämää, kuin me tavalliset ihmiset; heillä on särky sormessa\nja toki hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän ja toki makea\nkieli, siinä on koko eroitus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt;\nminä tahdon kokemuksistani sinulle vähäisen kertomuksen kertoa\".\n\n\"Oi! sepä on hupaista\", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään\ntietänyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla,\nkahvi-pannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.\n\n\n\n\nKolmas Luku.\n\nVanhan tädin kertomus.\n\n\nParikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon\nyli-kerrassa herras-miehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa.\nLeski oli kovin köyhä, hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin\npipar-kakkuja, mutta eipä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.\n\nSilloin, kuin kylpiöitä ja veden juojia oli kaupungissa, täytyi lesken\nko'ota talvi-varansakin, mutta niukalla tahtoi tavarat talvella olla,\nvaikka kylpiät kesällä tavallisesti aina ostivat lesken pipar-kakkuja\nenemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja\nmyymässä, ja ken vain näki nämät ihanat lapset, ei saattanut olla\nheiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla,\nniin ihanat ja yhden näköiset. Kukkaan en tahdo heitä verrata, sillä\nheidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän\nposkillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi\nvielä toisenkin kerran niitä nähdä.\n\nMinä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän\nvieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan\nperiltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika\nNaantalilaisilla, kaikki toivoivat he hyvää kesän tuloa.\n\nKöyhä leski yli-kerrassa leipoi pipar-kakkujansa ja lapset pukivat\nyllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen pipar-kakkuja\nmyymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoista-vuotinen,\nmutta Hilja ainoastaan kymmen-vuotias.\n\nNiilo kävi Tuntu koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän\nolikin kaikin tavoin ahkera, sillä kun hänellä lukemisestaan oli vain\nvähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesä-puita\nhakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten\nkynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin taisi\nhän muitten avulla pyrkiä eteenpäin, mutta ruoka tahtoi toki olla\nniukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona\nollessaan kävi Niilo pipar-kakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen\ni'ässään oleva poika olisi tätä työtä häpeänä pitänyt; mutta Niilon\näiti oli aina sanonut: \"Kaikki työt tuottaa arvoa tekiällensä, kunkin\npitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin\nJumala kyllä siunauksensa antaa\", ja äitinsä sanoihin luotti Niilo,\nsillä hän rakasti kovin äitiään.\n\nTyytyväisenä meni hän nytkin Hiljan kanssa myymään pipar-kakkuja. He\nmenivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän paremmin kuin\nvenäjän virstan päässä. Siellä on kaunis huone-rakennus, jossa on sali,\nkamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus.\nTästä lähteestä silloin juotiin terveyden vettä. Vahti-palvelia ammensi\nvettä klaseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkoittivat ylpeät\nröökkinät hienoja sormen-päitään. Nämät veden-juojat aamuisin enimmiten\nostelivat pipar-kakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hilja sinnekin\nriensivät.\n\nLämmin oli kesäinen aamu, kaste-helmet kimaltelivat puissa ja ruohossa.\nKissan-käpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt\nkukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he\njoutuivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja\nlehti-majoja oli tehty vedemjuojien huviksi.\n\nPaljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä.\nHe näkivät Niilon sekä Hiljan tulevan ja huusivat näitä lähemmäksi.\nLapset lähenivät, ja pian vähentyi kakut koppasista. Niilolla ei enään\nollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt\nkäytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin koppansa\ntyhjäksi tulisi. Kissan-käpälät oli hänellä vielä kädessä ja hän\nsitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään katseli hän aina\nvälimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: \"Mistä nuot tehdyt\nmahtanevatkaan olla, kun ne noin loistavia ovat\". Hänen näin\najatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa,\nkysyen:\n\n\"Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot\".\n\nHilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän\nkatseli vain neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä, kuin\nkesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän\ntuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili\nalhaisesti, vaan kysyi sitte toisen kerran: \"Sano nyt, minun kaunis\ntyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?\"\n\nHilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen,\nvaan kiehkuran laski hän päähänsä ja meni sitte hyppien pois\nkumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:\n\n\"Tulkaatte katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka pipar-kakkuja myy;\nminä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella\nvähän aikaa\".\n\n\"Mennään\", huusivat kaikin, ja nyt näki Hilja, miten monta neitoa tuli\nhänen luoksensa. Kaikki tahtoivat he ostaa hänen kakkujansa, ja sillä\naikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset\nneitoset ja kuiskailivat toisillensa: \"Ah! tuopa vasta on ihana lapsi\".\nHilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja\nsepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin\nsydämmeen.\n\nLapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotia, vaan\ntoisena päivänä menivät he taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät\nkopat takaisin. Näin oli jo enempi puoli kesää kulunut, kun eräänä\npäivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia\nmännistöstä. Herras-väki osti halusta metsän kukkia: sirkun-kellot\nolivat heille hyvän hajunsa vuoksi erittäinkin mieluisia, ja näitä\nlapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo koko joukko\nsirkun-kelloja, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa\nkukkia vähille kimpuille; sen tehtyänsä sitoi hän vielä itsellensä\nkiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen\ntekevän kissan-käpälä-kiehkuralla, ja otti sitten kukkakimppunsa\npolvillensa. Meren aallot loistivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja\nHiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta toiveensa ja\najatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen, vaan samassa tuli hänen\nveljensä huutaen:\n\n\"Hilja! mitäs siellä teet? istut kökötät, kuin vanha kanto metsässä\".\n\n\"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla\nhyvin hupainen oltava; ne ostavat pipar-kakkuja niin paljon, kuin vain\ntahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin\nniistä, jotka ovat enimmän rutistuneet taikka palaneet; ja noilla\nylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että -- voi kuinka\nhupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!\"\n\n\"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun\nminä talvella puun hakkuusta olen makson saanut ja sillä itselleni\nruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, ett'eivät\npipar-kakut suinkaan paremmalta maistuisi, ja sitten saatan taas\niloisena lukea, ja kun äitiämme saatamme auttaa, eikö meidän aina ole\nsilloin ollut hupainen oltava -- niin hupainen, ett'ei rikkailla ole\nniin paljo iloa, sillä jos jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain\npalkka-ihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet,\nantavat he makson, eikä se heille iloa tuota; minä en ymmärrä, että\nniillä saattaa mitään suurta iloa olla\".\n\n\"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla\".\n\n\"Niin, tytöt toivovat aina kaikkia, mitä silmiin pistää\", mutisi Niilo,\n\"mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä\nhänellä on; vaan tule nyt kotia, että saamme sitte mennä kukkasia\nmyymään\".\n\nHilja meni veljensä kanssa, mutta kun kotia tulivat, sanoi leski, että\ntarvitsi Niiloa halkasemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli\nyksin lähteminen.\n\nHilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon kulki hän, kukka-kimput\nkädessänsä, edestakaisin käytäviä pitkin; ei ketään nyt näkynyt\nlehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssi-salia\nkukkakiehkuroilla, koska illalla oli tanssi tuleva. Hilja olisi halusta\nsisälle mennyt, mutta ei uskaltanut, vaan istui simehesen puun\njuurelle. Siinä lapsi katseli miten sääski-parvi tanssi, ja perhosia,\njotka lentelivät kukasta kukkaan; mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan\nsilmät vaipuivat kiini. Näin unen helmoissa näki hänen kenraalinna\nSimssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää\npitkin, ja kenraalinna huudahti:\n\n\"Ah katsokaa! tuohon on meidän pikkunen kukkakauppias nukkunut\nnurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa\nihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan\ntuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen\nkasvatikseni\".\n\nKenraalinnan puhuessa heräsi Hilja, ja lempeästi katsellen häntä sanoi\nkenraalinna: \"Lapseni, anna nyt minulle nuot sirkun-kellot, niin saat\ntaas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hyvin hupaista saada\nrahaa?\"\n\n\"On, sillä äitini saa sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista,\nmitä hän tarvitsee\".\n\n\"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, ja äitisi ei niitä tarvitsisi,\nmitä niillä sitte tekisit?\"\n\n\"Antaisin net veljelleni, ett'ei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun\nhän koulua käy\".\n\nKenraalinnan silmissä vesi-helmet kimaltelivat, ja hän sanoi: \"Oikein\ntekisit, lapseni, mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?\"\n\n\"Tahtoisin\", vastasi Hilja loistavin silmin, \"Jos olisi äitilläni,\nveljelläni ja minulla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi\nhupaista!\"\n\nKenraalinna hymyili lapselle, lausuen: \"Mene nyt kotiasi ja ilmoita\näitillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä\".\n\nHilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen\näitillensä olisi.\n\n\n\n\nNeljäs Luku.\n\n\nYlikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt\npipar-kakkunsa, huone oli siivottu, ja lapset olivat saaneet paremmat\nvaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan\nääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla\nsaattaisi olla, kun samassa jo kuului silkki-hameen suhina vinnin\nportailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.\n\nIstuttuansa lausui kenraalinna: \"Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä,\nolevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa\nlapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut,\nja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että\nhalusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä\nlapsella mitään tätä vastaan olisi. Suokaa anteeksi, että tätä teille\nehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte\".\n\n\"Ansaitsematon hyvyys vento-vierailta on kyllä kummallista\", sanoi\nleski kyynel-silmin ja lisäsi vielä: \"Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä\ntulee, ymmärrän toki sen hänelle onneksi olevan, että hän kodosta pois\npääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja!\ntuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä\nhänen kasvatiksensa?\"\n\nHilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään, mutta Niilo huudahti:\n\"Hilja otettaisiin meiltä! ei äiti, ollaan vaan kaikki yhdessä; minä\nhakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äitin tarvitse minusta\npaljonkaan murhetta pitää\".\n\n\"Mutta äitilläsi olisi toki helpompi oltava\", lausui kenraalinna, \"jos\nhän ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää, ja kukatiesi minäkin\nsitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun\nsinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä\".\n\nKenraalinnan puhuessa oli Hiljan kyyneleet la'anneet vierimästä ja hän\nsanoi vakavasti:\n\n\"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äitilläni ja veljelläni on\nsilloin paljon parempi oltava; veljeni ei enään tarvitsisi nälkäisenä\nkouluun mennä, ja täti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt\naina on minulle säästänyt\".\n\nNiilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja kun kerran ymmärsi, että\nhänen pois lähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä\npäätöksessään.\n\nNiin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin\nhyvä, että kasvatiksensa otti hänen lapsensa, mutta kenraalinna\nvastasi:\n\n\"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen,\nja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kuin minä\nhänen apuansa tarvitsen\". Sitte sanoi hän, että muutaman päivän päästä\nolisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle\ntarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti\nkenraalitar hyvästi ja läksi pois.\n\nSuru ja ilo taisteli yli-kerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui\nHiljan poismuuttaminen, mutta toivo oli toki, että lapsi ylhäisessä\nkodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona ja tämä\ntoivo tuotti levon heidän sydämillensä.\n\nPian oli ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti\nNaantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta\nuudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai näihin pukeutua; mutta kun\nhyvästi-jättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuosivat;\ntädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä, vielä enemmän\nkuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti oli hän ollut tätinsä\nhoitamana; mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun\nmenevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin\nrantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne\nmyös kenraalinna, taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin,\njolloin laiva hänen eroitti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa\nunhota. Siinä hän seisoi laivan kannella, raitis tuuli heilutteli hänen\nmustia kähäröitään, vaan se ei saanut ruusuja hänen kalpeille\nposkillensa; lapsen syvä-mieliset mustat silmät katselivat hänen\nrakkaita omaisiansa, joidenka kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun\nleivän pala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.\n\nSoittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt\npalasivat Turkuun, alkoivat marssia soittamaan. Laiva vihelsi viimeisen\nkerran ja läksi sitte matkallensa.\n\nHelsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa\nrakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä istui Hilja eräässä\nvähäisessä kamarissa, jonka kiiltävissä huone-kaluissa hän näki\nkuvansa, jos vaikka minne päin katseli, mutta kaikki nämät loistavat\nkapineet, jotka häntä ensi päivinä tässä kodissa olivat ihastuttaneet\n-- ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas\nhänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa\nja avasi heitä muistellessansa vähäisen piirongin laatikon sekä otti\nsieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Nämä\njakaili hän nyt kolmeen osaan; samassa kenraalinna tuli sisälle, ja\nHilja sanoi:\n\n\"Täti, katsokaa! minä olen säästänyt kaikki makiaiseni, ja tahtoisin ne\nlähettää kotia Naantaliin; pikkuisen olen niistä kaikista maistanut,\nmutta eihän se mitään tee?\"\n\nKenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: \"Ei suinkaan. Sinä\nolet kiltti lapsi, joka muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste\nmakiaisesi, sillä täältä on liika pitkä matka näitä lähettää, mutta nyt\nmenee pian tuli-laiva Turkuun ja minä lähetän äitillesi yhtä ja toista;\nsilloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin\nheille paljon iloa tuottavat. Mutta mene nyt, lapseni, maata, että\nhuomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna\".\n\nKenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli\nlapsi unen helmoissa.\n\nKun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan,\nsillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista,\nett'ei hän enään saattanut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni\nsitte kenraalinnalle hyvää huomenia sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit,\nmutta ne kuluivat toki, ja Hiljalle tuli kouluun menon aika.\n\nLepposesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi\nkouluun. Kenraalinnan kanssa oli hän jo ennen käynyt opettajattaren\nluona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä\nmuistaessansa ilo-mielln riensi eteenpäin, mutta hänen astuessaan\nportaita ylös, sykki sydämmensä toki tavallista pikaisemmin. Hän aukasi\noven ja meni sisälle. Siellä oli jo paljo koululapsia, mutta\nopettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä,\nmutta samassa loisti hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten\nlasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen\nkanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen\nnimensä oli Anna K. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, vaan Anna\npurskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli\nkummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä\ntervehtimään, ja kysyi viattomasti: \"Eikö Anna minua tunne?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen\nhymyyn, \"olethan sinä piparkakun-myyjä Naantalista. -- Onko sinulla\nnyt kyllä paljo pipar-kakkuja\". Hän nauroi taas ja kuiskaili\nkumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että\nAnna häntä pilkkasi ja halveksi.\n\nIhmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulko-muodoltaan\novat varsin vähäpätöisiä, toki vaikuttavat voimallisesti hänen\nluontoonsa, koko hänen elin-ajaksensa. Niitä tapauksia oli tämä nykyään\nmainittu.\n\nHilja tunsi Annan puheesta pisteen, joka tunkesi syvään hänen\nviattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka nykyään\nloistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleillä täytetyt, mutta\nhän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs vähäinen valko-tukkainen\ntyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte\nystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi nyt, mistä Hilja oli, ja\nHilja, joka Alman ystävällisestä kohtelemisesta tuli rohkeammaksi,\nkertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli\näiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi\nkenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänen kasvatiksensa. Alma kysyi\nvielä, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: \"Minun nimeni on\nAlma\". Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehen leski,\njolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useammat huoneet\nylioppilaisille. Näin oli nämät kaksi tyttöä nyt tutuksi tullut, ja\nsiitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota\nsini-silmäistä Almaa ikään kuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli\nhäntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki\nhänen hylkäsivät.\n\nAlma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja puhui, että Hilja oli rikkaan\nkenraalinna Simssin kasvatti-tytär; mutta opettajatar tuli sisälle, ja\nkaikki puheet jäivät toistaiseksi.\n\nOpettajatar alkoi nyt virren: \"Sun haltuus rakas isäni\" j.n.e., johon\nlapset yhdistyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti,\nja tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen oli hän monta kertaa\nkotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti\nopettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sitte\nsaivat he kukin lähteä kotiansa.\n\nKun Hilja meni kotia päin, juoksi Alma hänen perässään huutaen: \"Hilja!\nHilja! odotas, minä tulen kanssasi, minun kotoni on sielläpäin, kuin\nsinunkin kotosi\".\n\nHilja odotti siksi, että Alma hänen saavutti; sitte menivät tytöt\nyhdessä ja päättivät että he myös yhdessä kouluun palaisivat.\n\nKun Hilja kotia tuli, ei hän enään muistanut puhua, mitä koulussa oli\ntapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään,\nmutta illalla kun hän istui yksin kamarissaan eikä enään lukea nähnyt,\nsilloin muisti hän taas miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi\nsurulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja\nkatseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat, ja\nmiten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! hän oli itse\nkuin lehti, jonka tuuli on temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä\nnäin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että\nlapsi oli surullinen, ja kysyi:\n\n\"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?\"\n\nHilja purskahti itkuun ja puhui sitte, miten Anna K. oli itseänsä\nkäyttänyt häntä vastaan.\n\nKenraalinna tuli vakavaksi; hän näkyi miettivän jotakin ja lausui\nikäänkuin itseksensä: \"Taisinpa tyhmästi tehdä kun hänen kouluun\npanin. --\" Sitte sanoi hän Hiljalle: \"Minä puhun opettajattarelle,\nett'ei sinun enään tarvitse kouluun mennä, sillä minä otan sinulle\njonkun kelvollisen opettajan tänne kotia\".\n\nNyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, käskein hänen unhottaa koko\nasian, ja sanoen: \"Vaikka Anna käytti itsensä tyhmästi, saithan sinä\nAlman sen siaan ystäväksesi. Alma pitää usein pääsevän sinun tykösi, ja\nminä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla\nystävänäsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ett'ei hän sinua tänään\nniin kohdellut kuin Alma\".\n\nHiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani,\nyhtään ikävää muistoa enään estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.\n\n\n\n\nViides Luku.\n\n\nKirkkaasti paistoi aurinko Toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen\npuistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät, iloiten kesän\ntulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin, vaan eipä he\ntänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään\npajukertun suloista viserrystä, ei, tänään oli ihmis-joukko kokoontunut\nkuuntelemaan Suomen yliopistolaisten neli-äänistä laulua. Kauniisti\nkaikui nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kuunteli kansa, sillä Suomen\nylioppilaat ovat kaikkein suosimat, ja heitä odottaa kansa toteuttamaan\nmeidän tulevaisuutemme toiveita.\n\nPuistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko\njoukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Ja taas näkyi\nkäytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja\nmenivät istumaan erääsen lehti-majaan. Ylioppilaiset katselivat\nihastuksella näitä ja alkoivat sitten laulun:\n\n\"Näki poika ruusuisen, ruusun kankahalla\" j.n.e.\n\nKuuntelijat lehti-majassa olivat kenraalinna Simssi, hänen\nkasvatti-tyttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut\nHelsingissä. Sillä aikaa oli hän kerran käynyt äitinsä luona, sillä\nvuosi takaperin kävi kenraalinna Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen\nseurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki\ntyttärensä viattomana ja kukoistavana sekä kuuli Niilon ensi kerran\nsaarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljaa, sillä Hilja\noli aina ollut hänen lempimänsä, ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa\ntaloudellensa hoitajaa ja täksi pyysi tätiä, oli hän heti valmis\ntulemaan, eikä tähän ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että\nhän silloin saatti olla Hiljan lähellä.\n\nTäti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin; siellä hoiti hän\nkenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän saatti olla\neroitettuna maailman tomusta.\n\nHilja oli nyt kuudentoista-vuotinen neito, ja Toukokuun ensi päivä oli\nhänen syntymä-päivänsä. Onnellisena istui hän lehti-majassa\nkenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa\nhänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut yliopistolaisena ja\nasui Alman kodissa.\n\nAlman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja\nuseasti heitä nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla\noli koti-opettaja. Tässä istuivat he nytkin lehti-majassa yhdessä,\nkuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän\nseuransa, sillä Niilo tuli toisen yliopistolaisen kanssa heidän\nluoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen\nmuotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo,\nmutta vartalonsa oli sorea, miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat\nvakavat ja älykkäät. Seitsemäntoista-vuotisena oli hän tullut\nyliopistolaiseksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi; tämä olikin\nhänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika, ja Hiljan opettajana oli\nhänellä kenraalinnan tykönä koto, saattipa hän vielä itsekkin\nopittavansa oppia, koska kenraalinna luku-kauden ajat asui Helsingissä.\n\nPaavo oli nyt jo vapaa opettajan-virastansa, sillä Hilja ei enään\nopetusta tarvinnut, mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään\nsiksi, kun Hiljan syntymä-päivä oli ohitse, ja tämän teki Paavo\nhalusta; hän viipyi, sillä Hiljan lähellä oli hän onnellisin. Hilja\npiti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä,\nkun hän Paavon ja Niilon tullessa lehti-majaan meni Paavoa\ntervehtimään, sanoen:\n\n\"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli\nlaulamassa minun syntymä-päiväni kunniaksi, eikö niin?\"\n\n\"En saata yksistäni sitä ansiokseni ottaa\", vastasi Paavo, \"vaikka minä\nsitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli vähäinen joukko\nsoutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme\nmaalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla\nsiksi, että kello oli lähes yksitoista, vaan sitte menimme saaressa\nolevaan torppaan; siellä söimme iltaista, ja kun kotia läksimme,\noli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaniani, että oli\nsyntymä-päiväsi, ja nyt päätimme kaikin mennä sinulle laulamaan, vaan\nensin läksimme Niilon tykö, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä\nlisäksi menimme kello kahden aikana laulamaan\".\n\n\"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat\nkutsumuksen meille Hiljan syntymä-päivän illaksi\", sanoi kenraalinna.\n\n\"Aivan kernaasti sen teen\", vastasi Paavo.\n\nKenraalinnalla ei enään ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi\nhän päätti lähteä kotia, mutta neitosten ei suinkaan tehnyt vielä kotia\nmennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, sinertävä taivas,\nkeväinen ilma, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat\nkaikki sopivia miellyttämään näitä kuusitoista-vuotisia neitosia, jotka\njuuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti menivät he siis\npois, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna\ntahtoi isosesti viettää kasvatti-tyttärensä syntymä-päivää, ja senpä\nvuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kylläksi\ntekemistä.\n\nPaavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, vaan palasivat sitte\ntakaisin kumppaniensa luo.\n\nKotia tultuaan näki Hilja pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka\nnimi oli; \"Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä\".\nKun hän tämän aukasi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu:\n\"Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden\nalku -- ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän\nköyhän maamme ainoa rikkaus\".\n\nHilja katseli tuota vähäistä paperia, muutama kyynele vieri paperille,\nja hän sanoi itseksensä: \"Paavo! Paavon antamat ovat nämät muistot\".\nHän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli\nniitä lausuen:\n\n\"Sinä olet hyvän lahjan saanut, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä\nkirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa\".\n\nHilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä saanut oli, ja\nkenraalinna katseli kirjaa sanoen: \"Varsin kaunis lahja, oikein somasti\nsidottu kirja\". Sitte nousi hän istualta ja meni vaatehuoneesensa, otti\nsieltä uudet valkoiset hohto-vaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa\nHiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kulta-kellon vitjoinensa ja\nantoi net kaikki Hiljalle, lausuen: \"Minun tyttäreni! nämät tahdon\nsinulle antaa syntymäpäivä-lahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun net\nuudistaman\".\n\nHilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä ei toki kenraalinnan\nlahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän\nasti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan, kuin hänen\nkasvatti-äitinsä.\n\nKenraalinna oli hyvän-luontoinen ihminen, Hän ei ollut ylpeä, mutta\nturhamainen; koreutta ja kauneutta rakasti hän ylellisesti. Tämän tunsi\nPaavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä\npuhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdattamaksi\njuuri nyt, kuin hän alkoi oloansa maailman näyttö-kentällä. Paavo\nrakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja\noli ylen nuori, jo Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä\ntäytettävänä, ennenkuin hän saatti saavuttaa pää-maalinsa, sillä hän\npyrki lääketieteen tohtoriksi.\n\nPaavo oli jalo nuorukainen, hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa, ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi,\nolisi senlainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen,\nkuin tanssi-salien muoti-nukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon\nsydämmessä löytyisi palava isänmaan rakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän\nkoettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut, mutta oliko\ntämä sytyke sammuva maailman tohussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.\n\n\n\n\nKuudes Luku.\n\n\nIlta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin\nloistavaan vieras-saliin, jossa Hilja kulki edes-takaisin, odottaen\nvieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat\nkasvatti-tytärtä, ja tyytyväinen hymyily lepäsi hänen huulillansa, kun\nhän katseli tätä ihanaa neitosta. Hila oli pukenut itsensä uusiin\nvalkoisiin vaatteisinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina\nputoilivat hänen lumi-valkialle kaulallensa, oli oikealle puolelle\npistetty valkoinen ruusu; tässä pu'ussaan oli hän viehättävän suloinen.\n\n\"Tänään, minun tyttäreni\", sanoi kenraalinna, \"pitää sinun olla\nkohtelias kaikkia vieraita vastaan, et saa enemmän olla Alman, kuin\nmuitten nuorten parissa\".\n\n\"Voi jospa minä vain muistaisin ja taitaisin\", vastasi Hilja\nnaurahtaen, \"mutta pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon\nseuraan\". Enempää ei Hilja joutunut puhua, sillä vieraat jo rupesivat\ntulemaan. Kynttilä-kruunut viritettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin\nenentyi vieraita enentymistään, joista toinen joukko oli pu'ussaan\ntoistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle; he\ntulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja\ntoista mitätöintä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.\n\nPaavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän verran noista\nonnen-toivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi\nNiilolle: \"Minua inhoittaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia\npäiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin sen takaa, ett'ei hänkin vielä\ntule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa\nseura-elämässä, ja joidenka onni katoo silloin, kuin heidän poskensa\nruusut lakastuvat\".\n\n\"Ei Paavo\", sanoi Niilo, \"sitä en saata uskoa; paremmin on sinun hyvä\nkylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni\".\n\nPaavo ravisti päätään, mutta samassa tuli Hilja hänen luoksensa,\nsanoen:\n\n\"Noh; miksi noin alakuloisena?\"\n\nLempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: \"Kun Hilja on hyviä siemeniä\nkylvänyt taimi-lavaan ja näkee kana-lauman sotkevan niitä sikin sokin\nja rapsivan riipin-raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja\npelkäät että paljon noita siemeniä hukkaan joutuu\".\n\nHilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:\n\n\"Älä pelkää, Paavo, siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes\nrapsi\". Muuta hän ei sanoa joutunut, sillä samassa tuli nais-väkeä\ntervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli häntä nyt\nHiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, vaan meni sitte rouvien\nkanssa juttelemaan.\n\nHilja sanoi Paavolle: \"Totta paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin\nnoilla muilla vierailla, koska hän ei minulle mitään mitätöintä\nmaininnut\". Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten\njoukkoon.\n\nAnna K., joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksien kohdellut, koetti\nnyt päästä Hiljan ystäväksi, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle\nystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten parahiten saatti.\n\nAnna oli kaunis neito, vaan myöskin suuri kiekailia ja menetti sen\nvuoksi paraan osan kauneudestansa, mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien\nvanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen\nympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka\ntämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.\n\nAnna istui Hiljan vieressä, hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja\nhän sanoi Hiljalle: \"Ah! tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty\nkuvasi\".\n\nHilja ei tähän mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin.\nHänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa\ntoki hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä\nnäkevinään; sitte meni hän taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli\nkaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille\njotain sanomista, ja hän taisi juuri niin osaavasti sanojansa\nsovitella, että sopivat jokaisen luonnon mukaan. Neitosia puhutteli hän\nharvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkasteli, mutta neitoisten\nsuurin ihastus tanssi-salissa oli paronin kanssa jutteleminen ja\ntanssiminen, sillä koska tämä tapahtui harvoin, tuotti se heille sitä\nsuuremman kunnian, ja tanssi-salissa on kunnian-himo pian syntynyt\nkaunotarten sydämmiin -- onnellinen hän, jos sieltä lähtee, ennen kuin\nse on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!\n\nAnna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi\nylpeilemistä, mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi joutuva.\n\nParoni istui jutellen Annan äitin kanssa, ja tämä rouva sanoi: \"Paroni\nhyvä! kuinka saatatte olla noin kylmä-sydämminen, että tuskin\nhuomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni\nnähnyt niin somaa naista, kuin kenraalinnan kasvatti-tytär on. Minä\nolen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsä ja ottanut\nhänen perilliseksensä\".\n\nJos joku ihmis-muodon tuntia nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi\nhän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka\nhän olisi selittänyt näin: Tässä on minulla jotakin voitettavana.\nHetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen vastasi\nhän rouvalle:\n\n\"Oh! täällä on monta kaunotarta, vaan aikani on aina paremmin kulunut\nrouvien seurassa kuin neitosten parissa -- mutta\", lisäsi hän vielä,\nkun soitto-niekat astuivat saliin ja alkoivat soittaa, \"täytyypä toki\nneitostenkin seuraan mennä\".\n\nParoni meni nyt lattian poikki ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa\ntanssissa, mutta katrillin tanssi hän Annan kanssa, ja Anna oli niin\nonnellinen, ett'ei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat\nHiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia,\nsillä häntä nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä\nhänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili,\najatellen itseksensä: \"Eipä paroni turhan-päiten minun kanssani ensi\nkatrillia tanssinut\".\n\nSyntymä-päivä kului hupaisesti, sillä kaikki olivat iloiset. Paavokin\noli kovin ilo-mielinen, sillä vieläpä hän sai nähdä Hiljan viatoinna,\nsuloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, ja hän\nkuiskasi Niilolle: \"Niilo katso sisartasi, kuinka hän on hempeä,\nvaatimatoin ja toki noita loistavia neitosia paljoa kauniimpi\".\n\n\"Niin\", vastasi Niilo, \"tämäpä juuri onkin hänen suurin kauneutensa,\nett'ei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K. olisi kyllä ihana,\nmutta hän on kiekailia, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on\nkauneutensa suurin ihailia, ja katso, miten hän nytkin paronin edessä\nteeskentelee\".\n\nParoni istui taas jutellen Annan vieressä, sillä hän oli illan\nloppu-puolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi,\nettä rouvat kuka-tiesi sen olisivat huomanneet sekä tehneet tämän\njohdosta päätelmiä tulevista ajoista, ja viedäksensä tätejä\nharha-teille oli hän taas mennyt Annan kanssa juttelemaan, vaan heidän\npuheensa ei kauan kestää saanut, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan\njo olevan käsissä.\n\nTyytyväisinä iltaansa läksivät vieraat pois, mutta tyytyväisin kaikista\noli kenraalinna, sillä hän oli huomannut, että paroni oli ihaillut\nHiljaa, mutta kenraalinna parka! hän ei tietänyt, mikä tämän ihailuksen\noli vaikuttanut; sen tuo tanssi-salien oloihin oppinut keikari kyllä\nymmärsi salata.\n\nVieraitten mentyä tuli kenraalinna Hiljan luo. Hän silitti Hiljan\npehmeitä kiharoita, lausuen:\n\n\"No, minun tyttäreni! eikö tämä ollut hupainen ilta\".\n\n\"Olipa varsinkin, en saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi\nollut niin suuressa seurassa, kuin meillä nyt oli. Paavokin oli\nilo-mielisempi kuin ennen\".\n\n\"Mitäs nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias\".\n\n\"Sitä en minä ollenkaan havainnut\".\n\nKenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: \"Mene nyt jo maata, kyllä sinä\nolet tanssistakin väsynyt\".\n\nHilja meni, vaan läksi toki ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä\nilta-rukouksen kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki\ntämän jälkeen oli kenraalinna Simssin loistoisat huoneet varsin pimeät,\nja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen\nkiireillä askeleilla siitä sivutse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan\nsomaa taloa, sanoi hän itseksensä: \"Onpa tuossa koko suuri omaisuus --\njaa, minunpa pitää hänen saaman!\" Sitte meni hän taas eteenpäin, kunnes\njoutui yhteen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien\nkumppanien pariin, jotka huusivat: \"Olipa hyvä, että paroni tuli\".\n\nPian kortit lentelivät edes-takaisin pöydällä, ja niihin kiinitettynä\noli kortin-lyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa\nravintolassa siksi, kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta --\ntämmöinen näkö inhoittaa, ja senpä vuoksi on paras jättää heidät\nravintolaan.\n\n\n\n\nSeitsemäs Luku.\n\n\nPaavo oli suorittanut kandidaati-tutkintonsa ja oli seuraavana päivänä\nvalmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa aukaisi hän akkunansa,\njosta raitis ilma tulvasi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi\nilmasta ja yön levosta, mutta huokasi toki, sillä tänään oli hänen\nmuuttaminen pois, eikä hän sitten enään koko kesänä saisi nähdä Hiljaa,\nkoska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo.\nKenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maan-kartanoonsa,\njoka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.\n\nPaavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun\npalvelus-tyttö tuli käskemään häntä eineelle, ja Paavo meni.\nKenraalinna oli jo ruoka-salissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja\nsisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan\ntoisillensa menivät he eineelle. Vaiti istuivat he pöydän ääressä,\nmutta kenraalinna katkasi toki vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle:\n\"Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne\najatellessakin ikävältä tuntuu\".\n\nKenraalinna kaasi nyt viiniä laseihin, käski Paavon juoda ja kiitti\nhäntä kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden\nniiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja joi\nmyöskin Paavon muistoa, vaan hän ei saattanut mitään sanoa, mutta\nikäänkuin kaste-helmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin\nvälkkyivät pari kiitollisuuden kyynel-helmeä Hiljan pitkissä\nsilmä-ripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.\n\nEineeltä päästyänsä sanoi Paavo: \"Katso, Hilja! miten ilma on ihana ja\nraitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään\".\n\n\"Varsin halusta\", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää\nkahvipannun kuumana siksi, kuin kotia palaisivat.\n\nHilja puki vain päällys-vaatteen yllensä ja meni sitte Paavon kanssa\nKaisanienten puistoon. Aurinko laski keltaisen hohteen puitten\nlatvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti\njo siellä täällä muutamia orvokkia sekä vilu-kukkia. Koko luonto oli\nviehättävän ihana, ja Paavo lausui:\n\n\"Hilja, kuule lintusten laulua, he ovat jo tulleet ihailemaan maatamme.\nVaikka meidän talvemme on kylmä, etteivät silloin saata täällä säilyä,\nrientävät he toki kevään tullessa tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki\nrakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! -- mutta valitettavasti monet ja\nkukatiesi useimmatkin enemmin muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin\ntämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta\".\n\n\"Saattaa olla niin\", vastasi Hilja, \"mutta mielestäni ei kenenkään\nolisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut\nsitä kesäisessä loistossaan\".\n\n\"Ja sanoihisi lisään minä vielä\", sanoi Paavo: \"Ken vain on nähnyt sitä\nkurjuudessaan, nälkä-vuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi\nkivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi työtä tehdä tämän maansa\nhyödyksi\".\n\n\"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella\nrakkaudellamme emme voi juuri mitään matkaan saattaa\".\n\n\"Sanomattoman paljon voitte tehdä, vaan niitä kaikkia en nyt saata\nluetella, tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin\nhuomasit, miten siinä seurassa, joka vietti syntymä-päivääsi, melkein\nkaikki olivat ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme\nkannata. Jos olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä,\nmitä heidän vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut\nkoko joukko -- ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura, arvaatpa sitten\nmiten paljo tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme\nkaikki turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat\".\n\n\"Mutta minä luulen\", vastasi Hilja, \"että miehet tuhlaavat enemmän kuin\nnaiset\".\n\n\"Se ei vähennä naisten vikaa; vaan minä en tahtonutkaan teitä meihin\nverrata, sillä aikomuksenipa olikin vain mainita yhden tavan niistä\nmonista, joilla saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura\ntuotti tämän esimerkin mieleeni; tämä asia kukatiesi ei mielestäsi ole\nsuuresta arvosta; mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on\nsaanut kelvollisen miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin\noiva nainen on saanut tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi\".\nNaurahtaen lisäsi Paavo vielä: \"Näin suuri on teidän voimanne, ja sen\nvuoksi onkin tärkeä asia, että tätä voimaanne hyvin käytätte\".\n\n\"Paavo hyvä! turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää,\nmutta eipä tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joidenka pariin\njoudun\".\n\n\"Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita\nhedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin\nkoko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki\npaljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi\nvaikutus-ala hänellä on\".\n\nTarkasti kuuteli Hilja Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan\nviimeisen kerran, jona Paavo näin opettamalta häntä puhutteli. Hänen\nsydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui\nhän innostuneena: \"Paavo! minä ymmärrän sanasi sekä tiedän ne todeksi\nja koetan työtä tehdä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun\ntyö-alakseni on maailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotia,\nsillä meitä jo varmaankin odotetaan\".\n\nKiirehtien läksivät he nyt kotia. Siellä kenraalinna heitä jo oli\nkaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvi-pöydän, jonka ääreen nyt\nkaikin istuivat, vanha tätikin oli joukossa, mutta ei kenelläkään ollut\npaljo sanomista, olipa ikään kuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä\ntuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, ja kokosi\nsiellä vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä\nsanomaan, Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kulta-kellon,\njonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä vastaan otti.\nKatkeralta tuntui Paavosta hyvästi-jättäminen, sillä kuutena vuotena\noli hänellä ollut koto kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi\nsanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän\nsaattanut estää sinne tulemasta.\n\nKyyti-mies huusi, että hevonen jo tahtoi käydä malttamattomaksi, ja\nPaavo riensi pois. Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta\nPaavon, kun hän kaupungista ajoi, vaan pian ei enään näkynyt mitään, ja\nsilloin sanoi Hilja huo'aten: \"Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja\ntyhjältä kotoni nyt tuntuu!\"\n\n\n\n\nKahdeksas Luku.\n\n\nTammi-pakkanen paukkueli ulkona, vaan kenraalinna Simssin salissa paloi\nvalkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneesen. Suuren\nseinä-peilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän\nvieressä seisoi Hilja. Hän koetti uutta vaalean-sinistä silkkipukua,\njonka ompelia juuri nykyään oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta\noli kulunut siitä, kuin Hilja täytti kuudennentoista vuotensa;\nsilloin oli hän vielä ikään kuin juuri puhjennut kukka, tietämättä\nkauneudestaan, vaan ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä\ntarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen\nsoreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja\nmieli-hyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa oli hän tullut\ntanssi-salien loistavaksi kaunottareksi, ja tämä oli hänessä\nvaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kaunista\npukuansa, joka valkoisilla silkki-pitseillä oli koristettu, ja\najatteli:\n\n\"Tämä on toki kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina\nsomemmissa vaatteissa kuin te, ja toki voitatte kauneudessa hänen, vaan\nkerran tahtoisin nähdä teitäkin oikein somissa vaatteissa; kuinka\nviehättävä silloin olisittekaan!' -- vaan nytpä minulla on oikein soma\npuku\". -- Näin ajatellessaan Hilja, ikään kuin peljäten, että joku\nhänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo\noli juuri tullut sisälle.\n\n\"Ah!\" huudahti Hilja, \"minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut\npanna ovea salpaan\".\n\n\"Tuskin sinua tunnen tuossa pu'ussa\", sanoi Paavo, \"sepä kahiseekin\nikään kuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän\ntalvi-pakkasessa kulkee --\"\n\nPaavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaa-tuntoansa pisti\nvähän, mutta Paavolle lausui hän toki hymyilevin silmin: \"Noh, eikö\ntämä ole kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?\"\n\n\"Hilja! Sinä olet ihana, tämän sanon ensi kerran sinulle, vaan samassa\ntäytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa\npu'ussa, jossa ei noin paljo turhuuksia löytyisi\".\n\n\"Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia\nvaatteita pukemaan ylleni\".\n\nHilja meni, ja Paavo jäi yksin, vaan vähän ajan perästä tuli Hilja\nsisälle tavallisessa siistissä pu'ussa. Samassa kuului kadulta lapsen\nitkevä ääni, joka huusi; \"Voi äiti, minun on vilu! on niin kovasti\nvilu!\"\n\nPaavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: \"Hilja! Sinun\nkasvatti-äitisi on rikas, ja sinä saat häneltä mitä ikänä tahdot;\noletko muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä\nauttamassa?\"\n\n\"Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus\nollut heitä katsomassa, vaan nyt en toki muutamaan aikaan -- minä\nen ole juuri joutunutkaan -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin\nlääke-tieteellisen tutkintosi suoritit, olet sinä aina minua moittinut,\nvälistä yhdestä, välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että\nsinä nytkin olet pahoillasi siitä, ett'en itse ole joutunut mennä\nköyhäin tykö\".\n\n\"Hilja! Jos olisitkin talvi-pakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden\nmajoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkki-pu'un\nostamatta. Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita,\nmutta net ovat joutuneet vähän harha-tielle, vaan Hilja, rakas Hilja,\nälä pahastu, vaikka näin puhun\".\n\nHilja oli tuntenut vähäisen piston omassa tunnossaan ja tunsi sen nyt\nvielä paremmin, mutta hän oli toki harmissaan ja sanoi Paavolle: \"Jos\nminä tahdon itseäni niin vaatettaa, kuin muutkin, enhän minä siitä\npahene -- mutta totta et sinä enään pidä minusta mitään, koska aina\nolen silmissäsi moitteen-alainen\".\n\nLempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: \"Hilja! sinun paras ystäväsi\ntahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, jolloin lapsena\nolit. Jollen ystäväsi olisi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan\".\n\n\"Eipä se ystävyydeltä näytä\", arveli Hilja. \"Kyllä minulla on\ntoisellaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus\nvähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla,\nett'ei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä\nymmärtäväinen mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja\nvarmaankin oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret,\nhäntä kiittävät\".\n\nPaavo oli ääneti hetken aikaa, vaan lausui sitte vähän vapisevalla\näänellä: \"En tahdo sinua moitteellani enään vaivata. Jää siis tuon\nparemman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!\"\n\nPaavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä\ntykytti levottomasti, Ikään kuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja\najelee, niin riehuivat ajatukset Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä\nPaavoa anteeksi anomaan, vaan seisoi kuitenkin paikallansa, hän kuuli\nmiten Paavo eteis-huoneessa päällys-saappaat yllensä otti, ja aikoi\nhuutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta\naina vieläkin seisoi Hilja paikallansa, vaan nyt toki meni hän hitaasti\nkamariinsa. Hän tunsi erinomaisen tuskan, poskensa kuumottivat ikään\nkuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi net pakkasesta\nkylmettyneesen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä\npehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: \"Paavo on toki paras ystäväni;\nmiksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän\naina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!\"\n\nHiljan näin ajatellessa tuli kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan\nluona, kotia. Hilja meni häntä vastaan ja puhui, että Paavo oli ollut\nheillä.\n\n\"Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiiru oli?\"\nkysyi kenraalinna.\n\n\"Meillä oli vähän riitaa\", vastasi Hilja, \"minä sain uudet vaatteeni\nkotia ompelialta ja koetin niitä juuri kuin Paavo tuli; nuot vaatteet\nolivat hänen mielestänsä varsin turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti\nminua niin, että minun täytyt vähän puolustaa itseäni; senpä vuoksi ei\nhän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut\nhänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni\".\n\n\"Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman\npäivän päästä varmaankin jo taas tänne\". Mutta tässä luulossaan\nkenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät sekä viikot\nkuluivat, mutta aina vieläkin pysyi Paavo poissa.\n\nEräänä päivänä istui Hilja ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ,\nsillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä, vaan\nvihdoin nousi hän istualta, sanoen itseksensä: \"Alman luo menen minä.\nHän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enään tänne tule\". Hilja puki\nkiiruusti itsensä päällys-vaatteisinsa ja läksi sitte Alman tykö.\n\nAlma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: \"Oi Hilja!\nOlipa hyvä, että tulit; minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin,\nettä olit minun jo unhoittanut, kun näin harvoin tulet luokseni; minä\npäätin myöskin olla tykösi tulematta, vaan tänään olisin kuitenkin\nlähtenyt sinulle uutisia puhumaan, sillä tiedätkö Hilja! Niilo ja minä\nolemme kihloissa!\"\n\n\"Olipa tämä iloinen sanoma! Odottamatoin ei se toki ollut, sillä jo\nkauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet. Koska häitänne\naiotte viettää?\"\n\n\"Sitte vasta, kuin Niilo saa oman papin-tilan\".\n\n\"Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevanne?\"\n\n\"Tietää, hän oli nykyään täällä\".\n\n\"Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä,\nmutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti\npahastuvan\". -- Hilja puhui nyt ystävällensä, mistä Paavo oli\nsuuttunut, ja Alma vastasi:\n\n\"Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä anteeksi anoa,\nsillä sinussa syy oli. Oi Hilja! varo, ett'et kadota hänen\nystävyyttänsä eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen\nmieli-pahalla näinä viimeisinä aikoina nähnyt sinua kävelemässä\nparonin seurassa ja\" -- --\n\nHilja keskeytti Almaa, vastaten: \"Älä usko paronin minusta huolivan,\nvaan jos hän sen tekisikin, eihän sitä saattaisi sanoa muuksi kuin\nonneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan\nitsekkin jalo, koska häntä kaikki kiittää. Jos näin mahtavan miehen\nvaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja\npyrinnöitä edistämään\".\n\n\"Oh Hilja! tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, vaan vieläkin varotan\nsinua: älä liiaksi ihaile paronin somaa käytöstä; tällä on hän kaikki\ntädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän tällä vielä sinunkin\nkietoo, mutta Hilja! varo, ett'et vasta silloin, kuin se jo on\nmyöhäistä, huomaa, että lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!\"\n\n\"Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään\npidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa\".\n\n\"Älä sano, Hilja, ett'et sitä tiedä; sinä näet kyllä, kun hän vikojasi\nojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, vaan sinä olet nyt\nnärkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin\nhunaja-huulisten tanssisali-keikkarien puheisin\".\n\nHilja naurahti surullisesti ja sanoi: \"Paavolla on sinussa hyvä\npuhe-mies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä\nkotia\".\n\nAlma meni Hiljaa saattamaan, vaan tultuansa kenraalinnan talon\nkohdalle, erosivat ystävät ja menivät kumpikin kotiansa.\n\n\n\n\nYhdeksäs Luku.\n\n\nOli Toukokuun alku-puoli, ja meri aaltoili taas vapaana\njää-peitteestään. Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia\nnokkos-ruohon ja koiran-putken alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli,\nilmoittaen, että kevät oli tullut. Ihmisiä kuljeskeli edes-takaisin\nkaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin ulko-ilmaa nauttimassa\nmuutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt kotia, koska päivä oli\njo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja toista valmistettavana\nillaksi, sillä hän oli kutsuttu kestiin Anna K:n vanhempien luo.\n\nIllalla meni Hilja kamariinsa, aukaisi vaate-kaappinsa ja tuumasi,\nmitä puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä\nnäistä vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte ne\nvaalean-siniset silkki-vaatteet, joita hän silloin sovitteli yllensä,\njolloin Paavo niin äkki-arvaamatta sisälle tuli; nämät olivat vielä\nuudistamatta. Pikaisesti puki hän itsensä niihin ja sitoi mustiin\nkiharoihinsa valkoisen kukka-kiehkuran.\n\nKenraalinnan täytyt olla kotona, sillä hän ei hyvin voinut, ja Hiljan\noli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi\nmennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteis-huoneesta kuului kellon\nhelisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli\nsisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, että tuskin saatti hyvää päivää\nsanoa; hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onnetoin silkki-puku taas oli\nhänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen, Hilja\nhuomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, vaan tässä hän erehtyi, sillä\nPaavo sanoi vain:\n\n\"Sinä olet näemmä kestiin menossa, mutta en kauan pyydäkkään sinua\nviivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska\nyli-huomenna ai'on lähteä ulko-maille\".\n\n\"Ulko-maille!\" huudahti Hilja,\n\n\"Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin\".\n\n\"Tuota en ollenkaan saattanut ajatella\", sanoi Hilja, \"ja miksi näin\nkauan olet meiltä poissa ollut?\"\n\nVakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: \"Minulla on ollut niin paljo\ntyötä, ett'en olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä\nminua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni\".\nTämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä\nkirja-hyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän\noli Hiljalle syntymäpäivän-lahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän\ntomua, jota Paavo pyyhkäsi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas\nHiljaan, vaan ei puhunut mitään, mutta Hilja punastui, sillä hän tiesi,\nettä tämä kirja oli monta päivää viljelemättä ollut. Hän oli maailman\ntohussa sen unhoittanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon\nsilmissä, vaikk'ei sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän\nkirjasen pois laski, sanoen:\n\n\"Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen\nvuoksi, että sinä olet minulle -- että olen sinun ystäväsi, senpä\ntähden sitä tein\".\n\nPaavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän\npidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla vielä ne\nomaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka hän omaksensa pyytäisi.\n\nHilja kurkotti kättänsä Paavolle, sanoen: \"Ystävyytesi on minulle\nsuuresta arvosta, ja minä tiehän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan\nsinun poissa ollessasi\".\n\nVähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia\najatuksia, vaan vihdoin lausui hän: \"Nyt täytyy minun jo mennä pois,\nettä sinäkin pääset, kuhun ai'oit. Sano kenraalinnalle paljon\nterveisiä, koska en häntä nyt kohdata saa -- ja hyvästi Hilja, muista\nminua!\" Tämän lausuttuaan riensi hän pois, ikään kuin olisi hän\npeljännyt enempää sanovansa.\n\nHilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän\nkulki laattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki\npeilissä kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: \"Oh, tuota\nturhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi,\nolisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi,\n--- ystävänänsä hän vain minua pitää; noh, samati olkoon hän _vain\nystävä_ minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää -- olenko\nminä kalliin Suomen vaatimatoin hempeä neito? En, en. Pois nuot turhat\nkoristukset!\" -- Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit\nvaatteensa, puki sitte itsensä valkoisiin hohto-vaatteisin ja oli nyt\nvalmis lähtemään. Ensin meni hän toki kenraalinnaa katsomaan sekä\nsanomaan Paavon jäähyväisiä.\n\nMieli-hyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista\niltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.\n\nHänen sydämmessään vallitsi nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta\nmaailman kosken tohinassa tämmöiset pian poijes karkoitetaan. --\n\nHilja tuli nyt Anna K:n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin\npar'aikaa. Hän riisui päällys-vaatteet yltänsä ja kuuli tätä tehdessään\neteis-huoneen vierisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K:lle:\n\"Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakainen tänä päivänä?\nOnkohan kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan?\nHän on monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja täällä ole\".\n\n\"Paroni? Hän on kohtelias kaikille, vaan älä luulekkaan, että hän\npiparkakun-leipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin --\nHilja on koko nätti tyttö, mutta\" -- enempää ei Hilja kuullut, sillä\nhäntä inhoitti olla kuunteliana, jonka vuoksi hän kiiruusti otti\npäällys-vaatteet yltänsä ja läksi sitte tanssi-saliin. Kenenkään\nhuomaamatta ei Hilja kuitenkaan saattanut saliin hiipiä, ei, pian\nkaikki tämän kaunottaren huomasivat.\n\nSoreana, loistavana meni paroni laattian poikki Hiljan luokse ja pyysi\nhäntä kanssaan katrilliin.\n\nNyt tuli Anna myöskin saliin, ja Hilja meni häntä tervehtimään. Anna\ntuli hymy-huulin häntä vastaan ja sanoi olevansa kovin iloisena siitä,\nettä Hilja toki vihdoin tuli.\n\nKatrillia aljettiin, ja paroni vei Hiljan tanssiin, kysyen: \"Miksi näin\nmyöhään tulitte? Me olemme kaikin teitä kaivanneet\".\n\n\"Minun entinen opettajani oli minua hyvästi jättämässä, ja sepä minua\nviivytti\", vastasi Hilja. \"Hän lähtee huomenna ulko-maille\".\n\n\"Ah Paavo, tuo suomi-kiihkoinen ylen-intoinen kirja-toukka\" --\n\n\"Että suomalainen myös on suomen mielinen, siinä ei ole mitään\nmoitittavaa, vaan jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia\".\n\n\"Ahaa, oppilas on oppia ottanut\", ajatteli paroni, \"noh annetaanpa\nmyötä-tuulen puhaltaa\" -- ja nyt vastasi hän Hiljalle: \"Sepä juuri on\nminunkin ajatukseni; ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka\nsanani kuuluvat, mutta minäpä aina olen häntä pitänyt suuressa\narvossa juuri sen vuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava\nisänmaan-rakkaus; tämä asia on meitä juuri toisiemme kanssa tutuksi\ntehnyt, mutta vähän ylen-intoinen hän on ja aina kirjoissaan kiini\nikään kuin toukka, vaan tämä on kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo\nliiallinen intoisuus vielä jähtyy, ja ellei sitä edes jollakulla olisi,\neipä eteenpäin jouduttaisikkaan\".\n\nNäin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun\ntanssi oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja\nensi kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, siltä hän\nnäki, että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se\nhetki, jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja jolloin Anna häntä\nhalveksien kohteli; hän muisti ne sanat, jotka hän nykyään oli\nsattumalta kuullut Annan lausuvan ja ajatteli: \"Entä jos leipojan tyttö\ntoki paronin voittaa\".\n\nKauan ei Hilja toki yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä Anna\nlähestyi heitä; hänellä oli nyt paljo yhtä ja toista sanottavaa\nHiljalle, ja samassa sai hän paroninkin kanssa puhella alkuun, vaan\nsilloin jätti heidät Hilja ja meni juttelemaan muutamien neitosten\nkanssa, jotka eivät olleet ylhäisempää säätyä, mutta jotka muuten\nolivat suloiset jo sivistyneet. Vähän aikaa oli hän näitten kanssa\npuhunut, kuu Anna, jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan\nluokse ja vei hänen muista vähän erilleen, sanoen:\n\n\"Tule, ystäväni, tuonne yli-puolelle salia, siellähän istuu kaikki\nvapaa-sukuiset, ja niiden joukkoon minä sinunkin luen, koska olet\nkenraalinnan kasvatti; ja ystäväni! kun vapaa-sukuisten parissa olet,\nsilloin sinua suuremmassa arvossa pidetään\".\n\n\"Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo\nteidän siipeinne varjoa enkä tarvitse teiltä loistoa itselleni\nlainata\".\n\n\"Ohoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhden tekevä,\nvaikka mimmoisten ihmisten seurassa olisit\".\n\n\"Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan\noteta mitään epäkunniallista ihmistä\", vastasi Hilja.\n\n\"Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?\" sanoi Anna.\n\n\"Niin minäkin luulen\", virkkoi Hilja, \"ett'ei se mahdollista olisi, ja\nkun vain kunniallisten ja sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on se\nmielestäni yhden tekevä, ovatko he vapaa-sukuisia vai ei\".\n\n\"Mutta vapaa-sukuiset ovat toki suuremmassa arvossa pidettävät\", sanoi\nAnna ja korotti päätään.\n\n\"Ei yhtäkään\", vastasi Hilja. \"Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat\nnet, jotka sielunsa omaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat\nsaaneet vapaa-sukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista\nulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä\".\n\n\"Jaa, Hilja hyvä\", lausui Anna, \"minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä,\njoka olet köyhän, alhaisen äitin lapsi, tahdot tuolla puheellasi\nkunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja\nettä niin teet, se onkin oikein kaunista; senpä vuoksi en minäkään\ntahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus\". Näin\nlausuttuaan meni hän pois, eikä Hilja ennättänyt enään mitään vastata,\nmutta hänen sydämmessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret, sillä\nAnnan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja\nvaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse,\nja Hilja ajatteli:\n\n\"Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole,\nhakee poroni toki seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että\nluontonsa puolesta\". Hilja parka! Hän ei ollut ihmis-tuntia -- ja mikä\nvielä pahempi -- hän ei tuntenut itseänsä, ja tämäpä nyt olisi ollut\nsuuresta tarpeesta, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla,\nennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa.\nTätä pyyntöä olisi tanssi-salin kaikki onnettaret kadehtineet Hiljalta,\nsillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä;\nsenpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta\nantaa, hämmästyi hän vähän, sillä tuota hän ei odottanut.\n\nHilja meni vähän aikaisemmin kotia kuin muut vieraat, sillä\nnytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä, mutta\nhyvästi-jättäessään sanoi hän sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että\nkenraalinna oli kipeä, vaan paronille kuiskasi hän: \"Parin päivän\npäästä tahdon teille vastauksen lähettää\".\n\nKun Hilja tuli kotia, oli kenraalinna vielä valveella, ja Hilja meni\nhänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:\n\n\"Noh, pianpa tulit kotia. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi\ntarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minun täällä mitään hätää ollut, minä\nvoin nyt koko hyvin ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos\npahoinkin olisin voinut\".\n\n\"Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin\nasian vuoksi. -- Täti! paroni on minua omaksensa pyytänyt\".\n\n\"Hilja! mitäs sanot? Oi, tuota olen kauan toivonut! Minun tyttäreni!\nsinä tuotat minulle paljon iloa. Sitä paronia, tämän uljaan miehen saan\nkasvatti-tyttäreni mieheksi, sepä tuottaa minullekkin kunniaa\".\n\n\"Mutta täti -- en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssi-salissakin,\njossa hänestä aina enemmän, kuin muutoin, olen pitänyt, tuli toki\nmieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan; minä sanoin sen\nvuoksi, että vasta parin päivän päästä hänelle varman vastauksen\nannan\".\n\n\"Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta\nhän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja\nvaatimatoin luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua\nomaksensa pyytäisi, vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos\non elämällesi tuleva, olet sinä vähän levotoin\".\n\n\"Levotoin! niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhatoin,\nsillä, täti -- minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä\nrakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen\non Paavo\".\n\n\"Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä\nmuistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ystäväsi ollut, mutta\nälä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä\ntoivon, että jo huomenna paronille vastauksen annat\".\n\nHilja meni, vaan unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja\nkäänteli itseänsä. Kun aamu tuli, ja vanha täti heräsi, meni Hilja\nhänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta\nsydämmellensä, mutta vanha täti sanoi ainoastaan: \"Hilja rakas, tutki\ntarkoin sydäntäsi, ennenkuin se on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden\nrakkauttasi voittaa\". --\n\nHilja ei lohdutetuksi tullut. Alman tykö olisi hän vielä saattanut\nmennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului,\nja Hilja ajatteli: \"Entä jos en paronista huolisikkaan\", mutta silloin\noli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että\nhän taas ajatteli: \"Tämä olisi kiittämätöintä kasvatus-äitiänikin\nvastaan\". Samassa katsoi hän kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain\nylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivutse. Anna nyökähti\nvähän päätään Hiljalle, ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen\nperäänsä, sanoen itseksensä:\n\n\"Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haita. Kohta olen ylhäisempi sinua,\nmutta silloin näytänkin, ett'en ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa\nanna\". Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja\nmuutaman päivän päästä tiesi kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni\nja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.\n\n\n\n\nKymmenes Luku.\n\n\nLähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja\nnyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa, Kenraalinna oli pitänyt\nloistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen\nkaltaistaan nähnyt, Kestiä pidettiin tämän nuoren parin kunniaksi,\nsillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla\ntavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja\nvieraisiin mentiin, ja ompeliat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä\nparoni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.\n\nHilja eli nyt ainaisessa tohussa. Joll'ei hän kestissä ollut, ajeli hän\nparonin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa\nhevosta. Näin ajoivat he eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli\nköyhä mieron-tietä kulkeva vaimo lapsi sylissä; hän veteli kelkkaa,\njossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja,\njoka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli\nsurkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat ohitse menneet, sanoi\nhän paronille: \"Oi Herman! näetkö noita vaivaisia? Oikein on paha\nollakseni kun ajattelen kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan\ntässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole eheätä\nrepalettakaan\". --\n\n\"Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu\", vastasi\nparoni.\n\n\"Mutta ylellisyyttä on meidän toki velvollisuus välttää. Tämä minun\nkallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa\".\n\n\"Sinun opettajasi ylen-intoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut,\nmutta minä toivon tuon kyllä vähitellen katoovan\".\n\nHilja ei puhunut mitään, mutta hänen sydämmensä kävi levottomaksi; hyvä\nsiemen iti sydämmessä, maailman rikka-ruoho ei saanut sitä varsin\ntukehutetuksi.\n\nKotia tultuaan meni hän kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen\nolonsa tässä kodossa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän,\njoka olisi hänen sydämmellensä lohdutusta saattanut antaa ja hänen\nmielellensä johdutusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt,\nettä paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä,\npitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle\npuhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa otti Hilja\nmuutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon\nantama rukous-kirja. Hilja aukasi sen, ja siitä putosi paperi, jossa\noli Paavon kirjoittamat sanat: \"Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan\npelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatas, sillä\nSuomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus\". Tämän\nluettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, vaan sanoi sitte\nitseksensä: \"Mitä itken minä? Oi! miksi on minun näin ikävä? Minä\ntahdon lukea! Oi Jumala! anna minun neuvoa sanastasi saada\". Hilja\nkatseli kirjaansa ja luki:\n\n    \"Mailmallisten joukossa\n    Etsit turhaan onneasi;\n    Sillä mailman tohussa\n    Unohtuupi Jumalasi;\n    Ja ken ei muista Herraansa,\n    _Hän_ kadottaapi onnensa\".\n\n\"Niin -- maailman tohussa olen unhottanut valani -- minä en ole\nrukous-kirjaanikaan lukenut. Oi Jumala! ylpeys on varmaankin\nsydämmessäni asunut, vaan karkoita se pois, ja ota minua taas\nlapseksesi\". Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:\n\n    \"Jos unhottaisi rakkaansa,\n    Äiti joskus poikansa,\n    Ei kuitenkaan Jumala\n    Sinua koskaan unhota\",\n\nHilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen\nsydämmessään, ja jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista,\nettä Hilja turvasi _Häneen_, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä\nnyt tuli kenraalinnan palvelus-tyttö Hiljan tykö, tuoden sanomaa, että\nkenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti\ntuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille\nsitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan\nluokse. Paroni oli heti valmis.\n\nHiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvatti-äitiinsä, ja\nparonin askeleita joudutti -- -- tavaran pyyntö. \"Nytpä varmaankin saan\nnähdä, mitä hän meille on testamentissään määrännyt\", ajatteli tämä\ntuhlaaja-mies.\n\nKenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen\nkamariinsa; hänellä oli kova polte ruumiissansa, vaan nähtyänsä paronin\nsekä Hiljan kurkotti hän heille kättänsä, sanoen:\n\n\"Herman hyvä! minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet\nhänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen toki jo\naikaa päiviä tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaikki\nomaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt\nminulle ilon, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin\nsinun. Sinä aikana, jona likisemmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet\nsinä aina osoittanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos\nsinulle siitä!\"\n\nParoni pyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta,\njoka myöskin istui huoneessa, kysyi hän:\n\n\"Mitä tästä kivusta luulette?\"\n\nTohtori ei puhunut mitään, hän ravisti vain päätään.\n\nKun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa\noli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että\npetollisista ystävistä.\n\nKovan murheen tuotti tämä kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli\ntoki onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti toimitti\npeijaiset ja kaikki, mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, niin että\nHilja parka toki pääsi niistä murheista; Hän tunsikin aina suuren\nlohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan, jonka vuoksi hän, kun\npeijaiset olivat ohitse ja kaikki perintö-asiat selvällä kannalla,\nsanoi paronille: \"Se on toki onni, että täti nyt on meillä\".\n\n\"Hm, niin, minun mielestäni toki olisi sopivampaa, että joku vieras\nolisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi,\nmuistuttaa se aina -- -- aina --, että sinä olet -- että ei kenraalinna\nollut sinun äitisi\".\n\n\"Herman! mitäs sanot! Senhän kyllä kaikki tietää -- enkä tahtoisikkaan\nsitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, joka on yhtä\nhyvä, kuin joku toinenkin, mutta Herman! saatatko sinä halveksia\näitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Nyt joudun pahaan pulaan\", ajatteli paroni, \"mutta minä keksin keinon\"\n-- ja kääntyen Hiljaan lausui hän suloisimmalla hymyllänsä: \"Oma\nHiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin\nmuistella häntä sinun äitinäsi, eikä tämä olekkaan ihmettä, sillä hänpä\nminulle kasvatti suloisen vaimoni, mutta jos tahdot, että tätisi täällä\nolisi, menen itse häntä pyytämään jäämään meille\".\n\n\"Kiitos Herman\", sanoi Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö,\njolle hän lausui:\n\n\"Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua meillä olisitte\ntalouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja\nminäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä\nehdolla että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne\nainoastaan taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, _aivan hyvin_\", vastasi täti, \"ja Hiljan vuoksi tahdon minä\njäädä\".\n\n\"Ainoastaan hänen vuoksensa\", mumisi paroni, \"hum -- myöskin noilla on\nheidän ylpeytensä\".\n\nVanhan tädin seura oli nyt suuresta tarpeesta Hiljalle, sillä muuten\nolisi hän useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin\nelämä melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut;\naina hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni\nenenemistään niin, että hän useinkin tuli kotia vasta päivän\nkoittaessa; ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen pään-aluksensa oli\nusein kyyneleistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja\nmurheenkin päivinä, ja niin vyörivät viikot nytkin eteenpäin. Talvi oli\njo mennyt, ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maan-kartanoonsa\nkesäksi, ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmallansa,\npellot viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili\ntuulessa. Kartanon lähellä oli kaunis koivikko, johon oli tehty\nlehti-maja; tänne asetteli täti ja Hilja kahvi-pöydän, sillä Hilja\nodotti paronia kaupungista maalle.\n\nOdottaessaan otti Hilja kirjan käteensä ja rupesi tätä lukemaan, mutta\npian painui kirja kiini, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän\nkauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren\nsaaristosta, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena\nNaantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa\ntuota yksitoikkoista, vaan toki miellyttävää ääntä. Hän muisti\näitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri\nhänen tätä ajatellessaan näkyi maantiellä vaunut, joita paronin mustat\nhevoset vetivät.\n\n\"Herman tulee!\" huusi Hilja ja meni tuliaa vastaan ottamaan.\nTervehdittyänsä miestänsä vei Hilja hänen lehti-majaan, ja paroni\nsanoi:\n\n\"Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on toki ilma paljon\nraittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unhottamaisillani, että\nminulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli\".\n\nHilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte\nparonille: \"Kuules, mitä Niilo kirjoittaa\":\n\n    \"Sisar rakas!\"\n\n    \"Äitimme on kovin sairas; minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen\n    hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne; hän\n    hourailee sinusta, ja kun hänellä joskus on vähän paremmat kuurot,\n    puhuu hän aina sinusta, Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit,\n    saattaisi äiti kentiesi tulla paremmaksi; tämä on ainoa keino,\n    jota vielä sopisi koettaa. Tule Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika\n    joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä olen valvonut yöt päivät, vaan\n    nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä siellä, missä minulla on\n    virkani, vaaditaan jo läsnä-oloani, ja minun täytyy siis sanoa\n    viimeiset jäähyväiseni tälle rakkaalle äitilleni. Oi Hilja! nytkin\n    huutaa hän pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan kovassa vaarassa.\n    Tule, tule pian!\"\n\nHiljan luettua kirjeen, huudahti paroni. \"Tämä on mahdotointa\".\n\n\"Herman! Mitäs sanot? Miksi olisi tämä mahdotointa? Eikö minun ole\nvelvollisuuteni mennä kuolevaista äitiäni katsomaan, koska hän sitä\nhartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tätä toivoa\ntäyttää?\"\n\n\"Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle\nsuuremmasta arvosta, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotia\".\n\n\"Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi\nomaatuntoani vastaan, vaan tässä -- Herman! sydämmessäni tunnen, että\nnyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole\nmitään syytä estämään tätä lähtöäni\".\n\n\"Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä\ntuntemasta\".\n\n\"Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö\nrientämästä\".\n\n\"Noh; älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei sovi\nolla piparkakun-leipojan hoitajana -- jos olisin tietänyt sinun\ntahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi minun vaimonani ollut.\nKenraalinna Simssin kasvatti-tytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan\ntyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, on\nleipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että tämä on varsin sopimatointa\".\n\nParonin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt lausui\nhän: \"Oh te vapaasukuiset! kovin te olette turhuuden ja ylpeyden\nkahleissa!\" Sitte meni hän sisälle huoneisinsa eikä enään maininnut\nmitään koko matkastansa.\n\nParoni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan rupeevan\nitkemään ja rukoilemaan häntä, vaan siinä hän pettyi, sillä Hilja oli\nvarsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen\nloistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka\nhän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän.\nVälistä oli hän toki syviin ajatuksiin vaipunut, mutta iltapuolella\nnäytti hän jo varsin tyytyväiseltä.\n\nParoni katseli tarkastellen Hiljaa; hän huomasi, että Hiljassa oli\nmuutos tapahtunut, ja ajatteli: \"Hän on toki viisas nainen, kyllä\nkaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme\".\n\nIllalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha\ntäti Hiljan tykö sanoen: \"Hilja parka! sinä et onnellinen ole\".\n\n\"Täti! mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minua tähän tilaan\nsaattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan niin\npaljon kuin mahdollista on, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä\".\n\nHilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa\nsydämmelliset yö-hyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi\npalvelus-tyttö hänelle vähäisen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen\nja luki:\n\n    \"Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini tykö. Kun\n    kirjeen saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni\n    kirje, jota pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä,\n    mihinkä hänen mielestään olisi paras sanoa minun lähteneeni;\n    tätä pyytää teidän murheellinen _Hilja_\".\n\nTäti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä\nhevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin\nvaljaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi\nHelsinkiin.\n\nParonilla oli ollut vieraita, joidenka kanssa hän koko yön oli korttia\nlyönyt, ja vasta muutaman tunnin oli hän nukkunut, kun kuuli oveensa\nkoputettavan.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi patoni.\n\n\"Vanha täti\", vastasi täti. \"Minulla on tärkeätä asiaa puhuttavana\".\n\n\"Tulkaa sisälle\", sanoi paroni, vaan mumisi toki itseksensä: \"pitäisipä\nhänen ymmärtävän, ett'ei minua sovi unestani herättää. Mitäpä asiaa\nhänellä nyt ollee? -- Arvattavasti ei juuri mitään, joka arvosta\nolisi\".\n\nTäti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja puhui sitte, että\nHilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin; muuta hän ei joutunut sanomaan,\nennenkuin paroni kiljasi:\n\n\"Naantaliin! kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä\nkielsin?\"\n\n\"Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin\naamulla, jolloin tämän kirjeen sain\". Täti jätti nyt kirjeensä\nparonille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen, vaan sitte omansa,\njoka kuului:\n\n    \"Herman hyvä!\"\n\n    \"Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun olisi\n    velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun\n    sidottu, mutta minun olisi myöskin velvollisuus noudattaa\n    kuolevaisen äitini viimeistä pyyntöä -- ja mitä tehdä -- --\n    kuinka saattaa molemmat velvollisuudet täyttää? Tätä ajattelin\n    koko päivän, vaan vihdoin tulin selville; nyt tiedän, mitä teen.\n    Minä lähden Naantaliin, vaan siellä ei kukaan saa tietää, että\n    paronitar on äitiänsä hoitamassa. Yöt päivät olen häntä hoitava,\n    vaan kun joku vieras tulee, lähden äitini huoneessa olevaan\n    pimeään vaate-koppeloon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä,\n    ja sano sinä tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan\n    sukulaisiemme tykö. Kun äitini paranee taikka kuolee,\n    lähdenkin sinne, ett'ei sinun tarvitse vallan perättömiä puhua.\n    Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin mieltäsi\n    teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ett'ei kukaan siitä\n    mitään tietoa saa, että Naantalissa olen. Mutta -- Herman!\n    Herman! ajattele toki, että meidän kaikkein pitäisi pyrkimän yhden\n    isän lapsiksi\". -- --\n\nTähän asti luki paroni tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi\nvärähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte mietti hän kauan\nitseksensä ja sanoi vihdoin:\n\n\"Noh, koska tämä näin nyt on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä\nkoto-väelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen\nTukholmaan -- ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä\", oli tädin vastaus.\n\n\"Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa\", lausui paroni; \"te saatte taas\nlähteä maalle toimituksillenne\". Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän\nluki nyt vielä Hiljan kirjettä ja sanoi sitte itseksensä: \"Hän on yhtä\nhyvä-sydämminen, kuin hän on kaunis, hm, kumma -- -- entä jos\ntodellakin olisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa --\noikeinpa oiva rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta\ntuhatta!\"\n\nParoni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden\nkäteen ja silmäili sitä, vaan se ei häntä huvittaa saattanut. Pitkä oli\nhänen päivänsä, mutta illan tultua istui hän tavallisuuden mukaan taas\neräässä ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen\nhalunsa ja mielensä; net paremmat tunteet, jotka nykyään hämärästi\nkoittivat hänen sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.\n\n\n\n\nYhdestoista Luku..\n\n\nUkkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, että\nsitä virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa\nmyrsky-ilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista\nsisälle. Hän seisatti hevosensa, astui maahan rattahilta ja maksoi\nkyyti-miehensä; sitte otti hän vähäisen matkasäkin ja kantoi sitä\ntoisella kädellään, vaan toisessa oli hänellä sateen-varjo, joka jo oli\nläpi-märkänä. Näin varusteltuna poikkesi hän erääsen taloon jo kiipesi\nsitte portaita myöden talon yli-kertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä\nkuului ääni, joka sanoi:\n\n\"Kuka nyt tämmöisessä rankka-ilmassa liikkeellä on?\" Ovi aukeni toki,\nja kun tulia sisälle astui, sanoi hän:\n\n\"Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?!\"\n\n\"En, vai kuinka? No olette maarin Hilja paronitar -- no Jumalan kiitos!\nnythän äitinne saa levon ja lohdutuksen\".\n\n\"Onko äitini kovin huono?\" kysyi Hilja kiiruusti.\n\n\"Huono kyllä\", sanoi Tiina, \"ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte\nerittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä\".\n\n\"Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi toki, ett'en häntä saanut tavata!\nTiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita\nsiksi, kuin omani kuivavat, että minä pian saattaisin mennä äitiäni\nsyleilemään\".\n\n\"Aivan halusta\", vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista\nmuutamat olivat Hiljan äitin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin\nolisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatteuksessa.\n\nTiina oli Hiljan äitin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon sekä Hiljan\nkasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden\nasunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle\nsanoi nyt Hilja:\n\n\"Tiina hyvä, te ette saa kenellekkään ilmoittaa, että minä olen\ntäällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään\nvaate-koppeloon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se\nonkin, mutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en\nkysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi; sen toki sanon, että jollen\nniin tekisi, en myöskään nyt saattaisi olla täällä\".\n\n\"Jos näin on asian laita, niin kyllä Tiina vanha vaiti saattaa olla\",\nvastasi Tiina.\n\nHilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa; hän näki\nkivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkein polvillensa hänen vuoteensa\nääreen. Samassa leski huudahti:\n\n\"Minun Hiljani! auttakaa, auttakaa! kärme pistää häntä sydämmeen --\njuuri sydämmeen sen myrkky-hammas puree. Voi, kun en pääse apuun!\"\n\nSairas aukasi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia; hän aikoi nousta\nistualle, vaan voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa.\nHilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:\n\n\"Äiti! rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?\"\n\n\"Hilja! oi kiitos Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni\nnähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi\nsinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä siitä palkitkoon.\nOi! oikeinpa olen iloinen siitä, että sinun tässä nyt vaaratta näen.\nHyi tuota kamalaa untani! minä näin mielestäni, että kärme sinun\nsydäntäsi myrkytti\". --\n\n\"Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky\noli sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, tuo\nhyvä, köyhä äitini, joka hyvästi jättäissäni sanoi:\"\n\n\"'Älä ikänä sellaista iloa hae, jossa Jumala unohtuu'. Minä kuulin\nnämä sanat korvissani, mutta unohdin net taas, vaan tavan takaa kuulin\ntämän kuiskeen, ja sydämmeni kävi levottomaksi. Oli minulla vielä\ntoinenkin, joka minua neuvoi -- hän, joka tuli minun opettajakseni\ntoisessa kodossani. Nyt vihdoinkin on toki sydämmeni saanut levon. Älä\nenään, äiti, pelkää, että vaaraan tulen; minä tiedän, kusta avun\nlöydän, mutta minun on kovia täytynyt kokea, ja vaivanen hän, joka niin\ntekee kuin minä\".\n\nLeski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen:\n\"Lapseni, sinä et onnellinen ole; purkaa sydämmesi murhe äitisi\nhelmaan, sillä jo piankin tämä saattaisi olla myöhäistä. Sydämmeni\nsykkii vielä, mutta kohta se jo kukatiesi on kylmänä\".\n\nHilja puhui sydämmensä murheet äitillensä ja tunsi suuren huojennuksen.\n\nYöt päivät hoiti Hilja nyt Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa\ntulivat aina kalpeammiksi. Ulko-ilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut\nolla paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat, mutta silloin\nmeni hän niittu-polkua pitkin kirkon-mäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä\nmyöskin kutsutaan.\n\nEräänä yönä; jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi, meni Hilja\nhiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen\nnotkolle. Meri oli tyyne kuin peili, ja laulu-rastaan ääni kuului meren\nsaarista. Vähäinen vene näkyi merellä; sitä souteli kaksi poikaa. Vene\nläheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä\nHilja istui. Hilja näki heitä, kun he hänen sivutsensa tulivat, mutta\nhän ei vähänkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa\nvaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peljäten\ntuota kalpeata olentoa läksivät he juoksemaan kotiansa, mitä vain\nennättivät. Kotiin tultuansa puhuivat lapset äitillensä, että he\nNunnamäellä olivat nähneet kummituksen. \"Jos uskotte taikka ette\",\nsanoi toinen poika, \"on tämä toden tosi, että me näimme naisen mustaan\npukuun puettuna; hänen kasvonsa olivat valkiat kuin haudasta nousseen.\nSe istui kökötti kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti\nkiilustivat\".\n\nPoikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa,\nlausuen:\n\n\"Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties\non tuo jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa,\nvaan käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin\nmuutamien vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt\nkulkevat pöyhkeät röökinät ja keikastavat nuorten herrojen parissa\njuurikuin taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan\naikaan opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka\".\n\nTämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi toki\nensin naapuri-akan luo uutista puhumaan sekä pyytämään häntä kanssaan,\nkoska yksin lähteminen tuntui vähän kamottavalta.\n\nVähän aikaa naapurissa oltua, meni akka kumppaninsa seurassa\nkummitusta katsomaan, ja tiellä puhuivat molemmat, mitä aaveita äiti ja\näitin äiti entis-aikoina oli nähnyt, ja niitä juttujapa johtuikin\nmuistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle,\nmutta turhaan hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enään\nmuuta, kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa horjui.\nTyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata; vaan jopa\nmuutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keski-yön\naikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä, ja kun Tiina eräänä\npäivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha\nakka, joka hänellekkin puhui tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi\nvielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: \"Minä menen\ntulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen niinkuin\nluulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy\nihmisiä peljättämässä\".\n\nTiina arvasi heti että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi\nsen vuoksi vesi-ämpärinensä yli-kertaan ja puhui, tavattuansa Hiljan,\nmikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä\nNunnamäelle, mutta tämä varoitus olikin tarpeetoin, koska Hilja ei\nolisikkaan saattanut mennä pois äitinsä tyköä, sillä jo ensi yönä\nkorjasi kuolema hänen rakkaan äitinsä.\n\nLesken kuoltua läksi Hilja Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän\noli äitiänsä hoitamassa ollut, mutta kauan puhuivat Naantalin akat,\nettä nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä\nrauhaa haudassansa.\n\n\n\n\nKahdestoista Luku..\n\n\nSyyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita\nlehtiä puitten oksilta maahan, ja sateen pisaroita ruiskaeli vasten\nparonin maan-kartanon ikkunoita.\n\nHiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja\nistui pöydän ääressä. Hän muisteli äiti-vainajatansa, joka nyt oli jo\nvähän kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: \"Äiti\nkäski minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään\npoijes maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan\nturhaan -- mutta, en tahdo valittaa -- onpa minulla toki yksi, joka\nminua hellii, jolle elämäni on suuresta arvosta\".\n\nNäin ajateltuaan meni hän erääsen kamariin, jossa pieni poika\nlylleröinen tallusteli; poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella\nja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. \"Tuleppa tänne,\nminun Tommiseni!\" sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä\nluokse. Hilja otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen\nkanssansa, mutta samassa tuli patoni sisälle ja huudahti kiivaasti:\n\n\"Erinomaista, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa\nsuomen-kieltä! Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy tuota koulussa\noppia, jos hän elää -- -- noh! se ei nyt toki ole varsin luonnotointa,\nsillä kyllä hän sitä joskus tarvitsee, mutta että sinä hänelle, pikku\nparonille, saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu,\nse ei sovi. Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle\npuhuu\".\n\nHilja katseli nöyrästi vaan vakavasti paronia ja lausui: \"Herman!\nhartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen\nhänelle tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen\njaloimpia, sinunhan siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja\npyrinnöitä edistämässä, ja näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat\nsuuri-arvoisimpia. Miksi siis olet tätä vastaan, että poikamme oppii\nmaamme kieltä? Minä en saata olla hänelle tätä kieltä puhumatta, sillä\noma tuntoni minua siitä soimaisi\".\n\n\"Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun eikä muitten\nsivistyneitten kuulten puhu\", varoitti paroni ja meni pois, paiskaten\noven kiini.\n\nHilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneesen; tuuli vinkueli ulkona,\nja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli\nitseksensä: \"Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa\nmuitten mieltä, vaan silloin, kuin hän sydämmensä ystävän valitsee --\nvalitsee hän oman mielensä mukaan, mutta voi! useinpa hän tässä\nvalitsemisessaan pettyy!\"\n\nPikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä\nvain istui mietteissään, nykäsi lapsi äitiänsä hameesta ja rupesi\nnärisemään. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja\nhyväili tätä pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinu-tuoliin ja rupesi\npojallensa puhumaan, sanoen: \"Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun\näiti laulaa:\"\n\n    Oma kiltti poikaseni!\n    Nuku aitin helmassa,\n    Siinä olet turvassa.\n\n    Siinä surutoinna olet\n    Niinkuin kukka lehdossa,\n    Pieni lintu pesässä.\n\n    Minun sydän-käpyseni!\n    Nuku unta makeaa,\n    Uni voimat vahvistaa.\n\n    Mailman kiista-tanterella\n    Usein myrskyt raivoaa,\n    Vasta-tuulet puhaltaa.\n\n    Kukatiesi kohtaavat ne\n    Sinuakin lapseni,\n    Oma pienokaiseni.\n\n    Vahvistu mun poikaseni!\n    Nuku sydän-käpyseni!\n    Vielä äitis valvoopi.\n\nHiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiini, ja Hilja\nkatseli mieli-hyvällä nukkuvaa lastaan, mutta hetkisen vain sai hän\nnäin rauhassa istua, sillä palvelia tuli sisälle, ilmoittaen, että\nulkona oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle\nkumoon ja loukannut itsensä niin, ett'ei hän nyt saattanut edemmäksi\nmennä, vaan pyysi päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän\nparemmaksi tulisi.\n\nHilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi\nsitte paronin luo puhumaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli\ntullut.\n\nParoni käski palvelian kysyä kyyti-mieheltä, mikä mies matkustavainen\noli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian\nmennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vieras-huoneesen.\n\nVieras tohtori talutettiin nyt sisälle, vaan juuri huoneesen ehtiessään\npyörtyi hän. Palveliat riensivät apuun, ja tohtori kannettiin hänelle\nhankittuun vuoteesen. Hilja toi rohtoja, joita ensi hädässä piti\nkäytettämän, mutta lähetessään sairasta kalpeni hän, kätensä vapisi ja\nhän huudahti hiljaa: \"Oi Jumala! Paavo!\"\n\nPaavo oli tullut ulko-mailta ja aikoi lähteä erääsen pitäjään, jossa\nhänen sisarensa asui, vaan silloin ajoi hän pimeässä kivelle, niinkuin\njo mainittiin, ja oli nyt Hiljan, tämän entisen rakastettunsa,\nkartanossa.\n\nKun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin\nkaupungista lääkäriä tuomaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä\nhautomaan sairaan päätä, vaan riensi itse vähäisen lapsensa kätkyen\nviereen; tässä istui hän kalpeana, kädet ristissä, lausuen: \"Oi Herra\nminun vapahtajain, vahvista minun voimani!\"\n\nPaavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä läven, josta oli\npaljon verta vuotanut, ja oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan\nherättyänsä katseli hän ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä, ikään\nkuin vähän kummastuneelta, mutta otti sitte kipeään päähänsä. Hän näkyi\nhuomaavan, missä hän oli, ja sanoi vienolla äänellä; \"Täti! Missä on\nHilja?\" Vastausta odottamatta painoi hän toki silmänsä kiini.\n\nTohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän\ntarkasteli sairasta ja sanoi sitte; \"En luule tässä mitään vaaraa\nolevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen\nomana\".\n\nParoni huusi Hiljaa, sanoen; \"Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle\nmäärää, sillä minulla on asioita kaupunkiin, ja ai'on nyt lähteä sinne\ntohtorin seurassa\".\n\nHilja tuli ja kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä, vaan meni net\nkuultuansa jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas\nsilmänsä. Tohtori koetti puhua hänen kanssaan, vaan Paavon puhe oli\nsekanaista, hän houraili varsin. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä\nmääräyksiä ja läksi sitten paronin seurassa pois.\n\nTäti istui sairaan huoneeessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen;\n\"Ehkä teidän tulee väsymys, menkäätte lepäämään, kyllä minä tulen\nvalvomaan ja otan toisen sisä-piian kanssani. Ehkä sitte aamu-puoleen\ntaas paremmin jaksatte valvoa\".\n\nHiljan puhuessa heräsi Paavo; hän katseli huoneesen ja huudahti\niloisesti, huomattuansa Hiljan:\n\n\"Hilja!\" vaan samassa sanoi hän taas: \"Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka\nkehtaat sinä, Pariisin muoti-nukke, pitää minun Hiljani silmiä?\"\n\nHilja hiipi Paavon luokse, sanoen; \"Etkö minua tunne?\" Paavo katseli\ntuimilla silmäilyksillä Hiljaa ja huudahti taas:\n\n\"Mene pois, sinä muoti-nukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja\nsilmät\".\n\nHilja ei saattanut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo\ntaas ennätti vaipua unen horroksiin.\n\nParonin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä uljaissa ja viimeisen\nmuotin mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka net kyllä olivat\nhänelle rasituksena. Tämän pukunsa vuoksi Paavo hänen nyt nimitti\nmuoti-nukeksi.\n\nPari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, vaan sitte sai hän nukkua\nlevolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa,\nkun hän unestansa heräsi. Hän katseli huoneessa olevia ja sanoi sitte;\n\"Ah nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo\nvaivaa minusta! kuinka kauan olen täällä ollut?\"\n\n\"Nyt kolmatta päivää\", vastasi täti. \"Te olette ollut varsln\nhourauksissa, vaan nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palaavat\".\n\n\"Hilja! Missä on Hilja?\" kysyi Paavo. Hilja, joka huoneessa istui vähän\nsyrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi ja Paavo lausui:\n\n\"Hilja! Olette minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos\ntahtoisit\". -- Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka\nseisoi kalpeana ja vapisevana kuin haavan lehti, sai toki voimia niin\npaljon, että hän Paavon puheen taisi keskeyttää vastauksella:\n\n\"Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua\nkiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit\".\n\nPaavo ei enään mitään puhunut, hänen silmänsä vaipuivat kiini, ja niin\nmakasi hän pitkät hetket sanaakaan sanomatta.\n\nViikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, vaan läksi sitte pois,\nvaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon\nlähdettyä ikään kuin taakan putoovan sydämmestänsä ja saatti taas\nlempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.\n\n\n\n\nKolmastoista Luku.\n\n\nKylmä oli talvinen yö Helmikuun keki-välissä. Härmäisinä seisoivat puut\nKaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui\nvähäiselle vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli\nparonin pikku Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkein, sillä tämä\nhänen rakas lapsensa oli kipeänä. Koko pitkän yön istui hän lastansa\nkatsellen, vaan kun päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa,\nsanoen:\n\n\"Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina\nistut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu,\nkyllä sitte heti sinun herätän\".\n\nHilja läksi lepäämään, vaan kauan ei hän nukkua saattanut, Hän meni\ntaas lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:\n\n\"Oi täti! jos saattaisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta,\nmutta minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtos' -- enkä\nuskalla toisinkaan rukoilla, mutta täti! te ette ole heikko äiti\nniinkuin minä, rukoilkaa minun puolestani!\"\n\nTäti teki niinkuin Hilja käski; hän rukoili: \"Oi Herra; jos ei tämä ole\npyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja\nturvaksi ja sinulle kunniaksi, vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\nPieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi\nvaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän.\nParoni tuli sisälle. Hän kysyi kuinka lapsen laita oli ja sanoi\naikovansa lähteä tuttaviensa luo.\n\n\"Herman! älä mene tänä iltana\", sanoi Hilja. \"Tohtori ei anna meille\nmitään toiveita lapsen parantumisesta ja -- ja minä pelkään, että tämä\non viimeinen ilta, jona lapsemme elossa näemme\".\n\n\"Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin\nhän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi; hänpä nyt on\nvarsin vaiti\".\n\n\"Oi Herman! minä pyydän, minä rukoilen sinua: tämän ainoan illan vain\nole kotona!\"\n\n\"Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne varsin\nämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi\nnyt\".\n\nParoni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa\nistuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli\nitseksensä: \"Mitäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä -- mutta\ntuskin -- mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olipa hän parempi\".\nParoni meni edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen,\nmutta nyt oli hän vielä levottomampi ja päätti palata takaisin, vaan\nsamassa katsahti hän ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään\nkumppaneistansa, joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enään kehdannut\ntakaisin palata, vaan meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit\neivät sinä iltana paronia huvittaneet. Aina välimmiten tunsi hän\ntunnossaan vaivan, ja huonosti onnistui kortin-lyönti.\n\nTavallista aikaisemmin meni paroni pois ravintolasta ja levottomuutensa\nenentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa ketään\ntapaamatta, vaan riensi sieltä Hiljan huoneesen, ja täällä kohtasi\nhäntä näkö, joka sai tämän miehen kalpenemaan.\n\nVähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut\nhänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille,\nja Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vaha-kuva, ja\nkyyneleetöinnä oli hänen mustat silmänsä.\n\nParoni läheni Hiljaa, lausuen: \"Myöhään taisin tulla. -- Onko hän jo\nkuollut?\"\n\n\"Kuollut!\" vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: \"Herra antoi,\nHerra otti, siunattu olkoon Herran nimi\".\n\nNain lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja tämäpä huojensi\nhänen surevaa sydäntänsä.\n\nHilja parka! häntä kovasti koetettiin, ja surkea oli häntä nähdä\nsilloin, kuin lapsi laskettiin vähäiseen, kukkaisilla seppelöittyyn\narkkuunsa.\n\nParoni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin,\nnäytti hänkin vähän liikutetulta, mutta Hilja oli niin surullisen- ja\nheikon-näköinen, että vieraat sanoivat: \"Kyllä hänkin pian haudassa\nkotonsa saa\".\n\nNäin oli ihmisten tuumat, vaan toisin kävikin, sillä ainoastaan pari\nkuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu herras-pitoihin, ja sieltä\ntuotiin Hiljalle sanoma, että paroni oli saanut halvauksen. Hän eli vain\nmuutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotia oli saatettu.\n\nNäin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin\ntädillensä: \"Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei\nmitään murhetta olisi, vaan lapsella on lapsen mieli -- sitten olen\npaljon kokea saanut ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivanen hän, joka\nkaikki kokee'\".\n\nTämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien\nkutsuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta tahtonut kuulla\nyhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: \"Mihin Hilja paronin\nkuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?\"\n\n\"Kysymykseesi, Elsaseni, saatan kohta vastata\", sanoi täti. \"Paronin\nkuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muut velkoihin, paitsi hänen\nmaan-kartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää\nperhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma\non hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä on Hilja usein\".\n\n\"Kiitos kertomuksestanne\", sanoi rouva P., \"mutta nyt saamme näihin\ntietoihimme tyytyä, sillä aika on jo kotia mennä\".\n\n\"On kyllä\", sanoi täti; \"tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat\nLuonnonmaan saaresta\".\n\nMe kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitten\npois. Kotia mennessämme muistin onnetointa Hiljaa ja päätin\nvakavasti, ett'en suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinpa minä jo\nseitsemäntoista-vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujana\npysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta\npaljon pitää, ja joka on niin suloinen, ett'en ole toista semmoista\nnähnyt, -- mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman,\nei rahtuakaan enempää -- näin minä päätin.\n\nIlta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portahille,\nkun kotia tulimme. Paronitar istui portahilla; hänellä oli kädessä iso\nkukkas-kimppn, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja\nyö-hyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneesemme.\n\n\n\n\nNeljästoista Luku.\n\n\nKesä oli jo loppu-puolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä\nrupesi vesi kylmenemään, ja kylpiät ajattelivat kukin kotia\npalaamistansa.\n\nMinä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin pois-lähtöäni,\najatellen: \"Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan\". Juuri\ntätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseni, sanoen:\n\n\"Hyvää huomenta Elsani! Tiedätkö! me olemme nyt päättäneet jo huomenna\ntäältä lähteä ja illalla menemme salmen rannalle jää-hyväisiä sanomaan.\nHaluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?\"\n\n\"Haluttaa kyllä\", vastasin minä, \"kiitoksia vain käskystänne\".\n\n\"Minä menen nyt kylpemään\", sanoi paronitar, \"sillä kello on jo puoli\nneljä; hyvästi siis puoli-seitsemältä lähdemme salmen rannalle\".\n\nParonitar meni ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka\nkulkivat kadulla. Tästä ai'oin toki juuri lähteä pois, kun näin vaunut\nja hevoset, jotka tunsin enoni omaksi; ne tulivat pihaan, ja minä\nriensin vastaan, mutta nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni\nhyppäävän vaunuista alas. Minä huusin: \"Oi, voi, olipa oikein hupaista,\nettä eno itse tuli minua noutamaan!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Elsa\", lausui eno. \"Onko sinun ikävä ollut, koska noin\nilakoitset minua nähdessäsi\".\n\n\"Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään hauskempi\non\", vastasin minä.\n\n\"No Jumalan kiitos\", sanoi eno. \"Sinulla on sitte ollut hyötyä\nkylpy-ajastasi, sillä muodostasi näen, että olet tervennä ollut, ja\nkoska koto on paras, huomaan, ett'ei sydämmesi ole turhuuksiin\nkiinnitetty\".\n\n\"Ei olekkaan, sillä, tiedättekö eno, minulla on ollut täällä niin\nhyviä, viisaita ystäviä, ett'en ole saattanut heidän seurassansa\nturhamaiseksi tulla\".\n\nEmäntäni katkasi puheeni, sillä hän tuli meitä käskemään sisälle kahvia\njuomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevostansa\nkatsomaan, vaan minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena\npäivänä meidän oli poijes lähteminen.\n\nKun eno taas sisälle tuli, olin jo kapu-säkkini täyteen tupannut ja\npyysin nyt enoa kanssani tulemaan kylpy-vieraitten seura-saliin. Enoni\nlupasi tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpy-laitostakin. Me menimme,\nja minä oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni sivulla.\n\nEno oli nyt kolmenkymmenen ja seitsemän vuoden vanha, juuri parhaassa\nmiehuuden i'ässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomiota\npuoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seura-salin\nedustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: \"Kuka on tuo sorea\nherra, joka Elsan sivulla kulkee?\" mutta tähän eivät vastausta saaneet.\nMe menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, vaan istahti\nsitten erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä\nlukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin\nkäytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulko-puolella, jonka\nääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti\npaljon nuoria neitosia, jotka lipertelivät keskenänsä, Hetken perästä\ntuli paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut\nTommin kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle, kuin\nneitosetkin. Tommilla oli kukkas-kimppu kädessä, ja hän kyseli\nkukkaisten nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle näitten nimet, ja\ntavallisuuden mukaan tämä heidän puheensa suomeksi. Neitoset\nkuuntelivat vähän aikaa tuota puhetta, vaan sitten sanoi yksi heistä\nTommille:\n\n\"Onko kukkaiset mielestäsi kyllä kauniita?\"\n\n\"On\", vastasi Tommi, \"ja erittäinkin net kukat, jotka ulkona kasvavat,\njoita Suomen maa kasvattaa\".\n\nTämä puhe kuului saliin, missä eno ja minä istuimme. Tommin puhuessa\neno laski pois sanoma-lehtensä ja kuunteli ihastuksella pojan puhetta.\nEno istui niin, ett'ei hänen sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia,\nmutta puheen kuuli hän varsin hyvin. Tommin puhuessa sanoi eräs röökinä\nC.: \"Tuota suomea en minä ollenkaan taida puhua\".\n\nSiihen vastasi toinen: \"Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet\npaljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelus-väkikin\novat suomalaisia\".\n\n\"Niin\", sanoi röökinä C. -- \"kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin\ntahtonut, ja kyllä sitä niin paljon taidan, kuin tahdonkin -- niin\npaljon, että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan\ntuommoista raakaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on\nminulla vielä paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka\npuhuvat suomea ja näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken\nsivistyksensä saaneet\".\n\nEnoni punastui harmista, kuunnellessansa röökinän puhetta, ja sanoi:\n\"Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseäni esitellä\nnoille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan\".\n\nToinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja tämä toinen oli\nparonitar. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille\nposkillensa nousi hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli,\nkun hän lausui:\n\n\"Tule Tommi tänne, minä tahdon sinulle sadun kertoa, kuuntele tarkasti,\nlapsi:\"\n\n\"Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä\noli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat\nkuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi\npoikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat\nlukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien\nsuuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi\nvanhempi:\"\n\n\"'Minä en enään viihdy täällä raakalaisessa kodissani: En,\nsivistyneitten joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä\noppia ottaa ja oppia antaa. Tule veikkoni ja tee samati'\".\n\n\"'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi\".\n\n\"'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, 'häneltä en ole oppia\nsaanut, enkä hänen kieltänsä puhua tahdo. Niitä tahdon työlläni\nkunnioittaa, joilta oppia sain'\".\n\n\"'Oi veljeni!' lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä\nperhettä, jolta sivistystä olen saanut, vaan äitiäni, jonka lapsi olen,\nja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa; ja äitini kieltä koetan minä sivistyttää, sillä silloin\nsaatan myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia!\nMe, jotta olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet\n-- me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitini\nlapsista ja heidän jälkeisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä,\nsilloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen\nsivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin veljeni on ajatukseni, ja näin\nolen tekevä niin kauan, kuin veri suonissani on juokseva, ja toivon,\nettä Jumala on työlleni siunauksen antava!'\"\n\n\"'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi\".\n\nSuomalaisuutta halveksivaan röökinään kääntyen sanoi nyt paronitar\nvielä: \"Röökinä! te joka tässä nykyään suomalaisuutta harrastavia\nmoititte -- onko teillä selvä, kumpiko näistä lapsista teki oikein?\"\n\nRöökinä punastui ja rupesi kumppaneinsa kanssa säpistämään Ranskan\nkieltä, sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi pois\nmennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, jolloin paronitar\nsatuansa puhui, läheni nyt akkunaa, sanoen; \"Kuka on se nainen, joka\nnoin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee\".\n\nMinä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja\nnäki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. \"Hilja!\"\nhuudahti eno ja istui sitte taas pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja\nkysyin:\n\n\"Tunteeko eno paronitarta?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi\njäi ikään kuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden\nsalissa, ja minä puhuin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja\nvanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat.\nEno pyhkieli salaa muutaman kyyneleen silmistänsä, vaan minä näin sen\ntoki ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli, mutta en kysynyt\nsentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata.\nMinä puhuin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä\nettä hän oli kutsunut minua puoli-seitsemän ajaksi salmen rannalle.\n\nEno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: \"Kello on jo kuusi; ollaan täällä\nniin kauan, että ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun\nkanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska\njo olen hänelle vanhastaan tuttu\".\n\nKello seitsemän läksimme kotia, ja silloin oli täti sekä paronitar jo\nmenneet. Me menimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme\nmyöskin tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä olevalla\nkalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen\npäälle laskettu teekupit, sokurit sekä leivät, ja kiiltävä tee-kuppi\nseisoi kalliolla suhisten ja poristen.\n\nParonitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa\ntulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: \"Paavo\",\nmutta samassa, ikään kuin hämmästyen omaa ääntänsä, punastui hän ja\ntuli kainosti enoa tervehtimään.\n\nEnoni sanoi: \"Minun teki mieleni tulla sisareni tyttären seurassa tänne\ntykönne, ja toivon, ett'ei Hilja eikä täti siitä pahastu\".\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Hilja; \"tämäpä oli niin hupaista kuin\nodottamatointakin\".\n\n\"Nyt tahdon myöskin kiittää Hiljaa\", sanoi eno, \"siitä kauniista\nsadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpy-vierasten seura-salissa, satua\nkertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin\nkatsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin\nsanojasi, joita kerran minulle sanoit: Älä pelkää, Paavo; siemenet on\nsyvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi\".\n\nHilja hymyili, lausuen: \"Hyvät jo hyvin kylvetyt siemenet itävät\nheikossakin maassa\". Sitte meni hän kuppeihin kaatamaan teetä, jota me\nkaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:\n\n\"Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat,\njoista täti kertomuksessansa puhui\". Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.\n\nIlta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonka vuoksi merellä\nnäkyi paljon veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa sanoen: \"Kumma,\nettä monien vuosien perästä toisiamme tapaamme juuri täällä, jossa sinä\nlapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä, kun minä sinulle\nsirkun-kelloja toin, tulit iloiseksi ja sanoit, että net sekä\nkanervaiset olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Sirkun-kellot ovat jo\nlakastuneet, mutta kanervaisilla on nyt juuri hohtavin kukoistus-aika.\nTule kanssani hakemaan niitä\".\n\nHilja meni, vaan tuli, muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin,\npitäen kädessään koko joukon kanervaisia. Enolla oli myöskin kukkasia,\nmutta net antoi hän Tommille, sanoen: \"Vai olet sinä Niilo Tammisen\npoika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on\".\n\nEnoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin\niloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka\nmeidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha koti toki muistutti,\nettä aika oli jo kotia mennä. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksinme\nkotia. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta\nhe menivät meidän edellämme, ett'en kuullut, mitä he puhuivat. Kun\nolimme kotia tulleet ja hyvästi jätimme toisiamme, pyysi eno tätiä sekä\nHiljaa tulemaan aamu-kahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt\nmenimme kukin asuntoomme.\n\nKoko yön oli mielessäni nuot Hiljan elämän-vaiheet, ett'en tahtonut\nunta saada, mutta vihdoin toki nukuin ja heräsin vasta myöhään aamulla,\nkun eno koputti ovelle huudahtaen:\n\n\"Nouseppa nyt jo Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat\". Minä kiiruhdin\nvuoteeltani ja pu'in pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli\nsiivottu, toimitti eno viiniä sisälle, ja minä juoksin käskemään\nvieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia sekä puhuttiin niitä ja\nnäitä, vaan muutaman hetken päästä kaasi eno viiniä klaseihin, sekä\nilmoitti, että hän eilen illalla oli kihlannut Hiljan, tämän\nnuoruutensa rakastetun. Onnellisilta näyttivät he nyt, vaan kauan eivät\nsaaneet yhdessä olla, sillä lähdön-aika oli jo käsissä, ja hevoset,\njotka jo olivat valjaissa, kävivät malttamattomiksi.\n\nRouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea\ntoivotettuansa, sanoi hän iloisesti: \"Onpa kumminkin yksi pari taas\ntänä kesänä Naantalissa tullut kihlatuksl\".\n\nSydämmelliset jää-hyväiset sanottuamme toisillemme, läksimme nyt kukin\nNaantalista, ja tähän nyt loppui kylpy-aikani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun aikaan oli enoni ja Hiljan häät; net eivät isot olleet. Vuosi on\nsiitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin se\ntäällä maailmassa olla saattaa, sillä heillä on \"yksi mieli, yksi\nkieli\", ja sydämmen hartaudella tekevät he työtä rakkaan isänmaansa\nhyödyksi, vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen\nantava.\n\nMinä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset\nhe ovat, olen varsin mieltä muuttanut, ett'en enään naimista pelkää,\nvaan jos orpanani tulee tänne jouluksi jo, niinkuin hän kesällä jo\npuoleksi puhui, minua omaksensa pyytää -- mitäpä silloin vastaan? Enpä\nhänelle vain rukkasia anna!\n\n\n\n"]