[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgHNQg4ZLsPMa4ALOAtIQGh-jsd9yT1wgI9I5kx_3tn0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},855,"Samasta kodista","Salmela, Marja",1875,1924,"855-salmela-marja-samasta-kodista","855__Salmela_Marja__Samasta_kodista",null,"romaani",[],[],"fi",1918,52435,327678,false,47381,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Samasta kodista\" by Marja Salmela is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the life of a parish priest and his family, exploring themes of love, loss, and the complexities of familial relationships amidst personal and social challenges. Central characters include the priest, his daughters, and members of the local community, creating a rich tapestry of interactions and dynamics that reflect the time's cultural and emotional landscape.  At the start of the novel, the parish priest enjoys a serene summer day near his home, reflecting on nature and his life's joys and burdens. As he interacts with workers at a nearby building site, the priest expresses concern for his daughters and their futures, revealing the weight of responsibility he carries. The narrative introduces his daughters – notably Aini and Alli – who navigate their own emotional struggles and desires for the future. The interplay between family dynamics, societal expectations, and personal aspirations is established, setting the stage for the unfolding drama and emotional conflicts within the story. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Pappilan arki ja perheenjäsenten kohtalot kohtaavat kertomuksessa, joka seuraa rovastin tyttärien kasvua ja elämänvalintoja. Kodin turva ja ulkomaailman houkutukset asettavat nuoret naiset valintojen eteen. Teos tarkastelee perhesuhteita ja velvollisuudentuntoa maaseutuympäristössä.","Marja Salmelan 'Samasta kodista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 855.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAMASTA KODISTA\n\nKirj.\n\nMarja Salmela\n\n\nWSOY, Porvoo, 1918.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Kodin ulottuvilla.\n  II. Maailmalla.\n III. Myrskyn noustessa.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nKODIN ULOTTUVILLA\n\n\n\n\n1.\n\n\nLeuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista,\nhipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaan\nkukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhan\nsieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä se\nsitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse ja\nnauti, kesä on kauneimmillaan!\n\nRovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen.\nTien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivat\nkukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vielä\nkukassaan olevia pihlajia. \"Morsiusneidoiksi\" oli rovastilla tapana\nnimittää niitä. Itse \"morsian\" oli pappilan puutarhan ainoa,\nsinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni.\nKun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuin\nmorsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen.\nOli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässä\nvalkeudessa.\n\nTyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla.\nHän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samalla\nkuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuin\nmahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hän\nuudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuilla\nnälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaita\nhaivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä.\nMonta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamista\nkeväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samalla\nvastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä.\nMitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?\n\n-- Ai, ai, joko minä nyt taas!... Rovasti havahtui kuin unesta ja\nalkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi oli\nkohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessä\noli nostamassa seinää.\n\n-- Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. --\nEi ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkään\nkirvestä heilutella.\n\n-- Eihän se sen puolesta. -- Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. --\nMutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!\n\nToinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. -- Olisi vähän\ntarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.\n\nRovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. -- Vai rahaa. No\nkuinka paljon?\n\n-- Jos nyt kaksikymmentä.\n\n-- Tai kaksikymmentäviisi -- ehdotteli rovasti. -- Parempi päälle\nkuin vaille, eikö niin? -- Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta,\nkun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin.\nTämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa.\nMutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynyt\nraittiusseuraankin.\n\nSetelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen.\n-- Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka\nvehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. -- Ja Kustille myös, muista,\nKustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille\nmuutenkin kovaa.\n\nKoskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi\nkiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi\nkappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja\nlastut alkoivat sinkoilla.\n\nRovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se\noli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon\nvalossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen\npuun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka\nhyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja\nkesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä\nkaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin\nihanuutta.\n\nRovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.\nHän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.\n\n-- Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.\n\n-- Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin\nnäin juhlien alla...\n\nHänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.\n\n-- Tuhannen kiitosta, -- aina rovasti...\n\n-- Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia\non pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen\noletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin\nainoa, ainoa.\n\nRovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän\nriihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.\n\nEihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää\nhän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon.\nIhmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina\nottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.\n\nEipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi\njoutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää,\n-- ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin\ntähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli\nsellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.\n\nTuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin\nkukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein\nparas. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon\nja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi\nrovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. \"Papan\nmatkaksi maan ympäri\" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä.\nJa niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti\noli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se\nkasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella.\nKuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta.\nMitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?\n\nRovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen\nkaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä!\nSilloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä.\nSe Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan\ntilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko.\nMutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema\noli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu\nlapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi\nrikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä\nrahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat.\nJos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan\nemäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään\npappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.\n\nPienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli\nsilloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan\nhätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta... Sekin asia oli jäänyt\nihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle\nhuolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma\nsittenkin omaa lihaa ja verta.\n\nTaas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi\npyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista -- Tilda\noli siinä oikeassa --, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen\ntulevaisuus.\n\nToista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät\nkäsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat\nmiehelään, -- jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja.\nOikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin\nkuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä.\nSe, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut\nkytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.\n\nMutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin\npiti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan\nvastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi\nolla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia\nkuin Alli ja Ainikin.\n\nRovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan.\nHän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä\nkuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen\noli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä\nniin ääntä kuului.\n\nRovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena\nkuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.\n\n-- Sinäkö isä! -- Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä.\nAlli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin\nja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.\n\n-- Vai tähän! -- Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse\nsipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia\nposkia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille,\nkoska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain\nvärjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.\n\nNiin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he\neivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän\nja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin\nkuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.\n\n-- Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi\nAini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi\nenemmänkin keskustelusta.\n\n-- Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret,\nvaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! --\nRovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla\nkuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. -- Minä kuljin\najatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin\näänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!\n\n-- Ja sinä ajattelit, sanonko? -- kiidätti Aini tulemaan ajoissa\nviskatakseen puheen toiselle tolalle, -- sinä ajattelit perheemme uusia\njäseniä.\n\n-- Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi\nselko selälleen, säesti Alli.\n\n-- On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. -- Rovasti\nnipisti tytärtään korvalehdestä.\n\nAlli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin,\ntummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen\ntuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan,\nettä ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. -- Isä-ukki,\nminä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun\ntulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten\navara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se\nsuuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.\n\n-- Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.\n\n-- Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta\nkysymyksestä! -- Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa\nvahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. -- Minun\ntäytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat\ntietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä...\n\nNyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut\nettä perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä.\nHän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä.\nYleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen\nkodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen\nluodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät\noikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja\nmökkiläisen majassa...\n\n-- Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin \"Höpsän-Hannan\" lapsille,\npisti Alli väliin.\n\nRovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui\nrinnasta. -- Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin\nniin erilaista...\n\nAini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä\nsattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä\nsovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen\nasetti.\n\n-- Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän\najatukset toisaalle.\n\n-- Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja\nettä heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.\n\n-- Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.\n\nRovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei\naikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin\ntavalla. Hän aikoi lähteä.\n\nSamassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada\npuhutuksi isän kanssa nyt juuri, -- ennen toisten tuloa.\n\nAinin työ painui helmaan kohta kun isä ja Alli olivat kadonneet\nnäkyvistä. Kai isä sittenkin oli kuullut. Ja viime sanat kun juuri\nsattuivat koskemaan Yrjöä. Isä oli niin pahoillaan koko asiasta.\nEi olisi tarvinnut saada lisää. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi\nsilloin kun asia koski Erkkiä. Silloin hän aivan eli mukana Ainin ensi\nrakkauden vienoa tarinaa. Se nyt olikin niin isän henkeen.\n\nAinin kasvoille nousi omituinen, haikean unelmoiva ilme. Siinä oli\nalentuvaan sääliin vivahtava tunne ensi lempeä kohtaan, joka kaikesta\nhuolimatta nyt näytti niin kalpealta ja värittömältä. Mutta samalla\nsiinä oli kuin katkeruudella sekoitettua kaipuuta. Intohimoinen, repivä\nsuhde toi kärsimyksiä, joista ei ensi lempi tietänyt mitään. Ja tuli\nhetkiä, jolloin olisi suonut voivansa palata entisyyteen.\n\nVaikka ei, ei sittenkään! Silloin ei ollut tietoa elämän rikkaudesta\njos ei sen murheistakaan. Silloin oli elämä keväisen yön uinuvaa\nvalkeutta. Se oli valoisaa aavistusta ja odotusta, mutta ei\ntodellisuutta. Se tunnekin, joka häntä monen vuoden kuluessa hallitsi\nja joka silloin tuntui niin todentodelta, että se oli kuin punoutunut\nkoko hänen olemukseensa, mitä se sittenkään oli sen rinnalla mitä hän\nnyt tunsi? Nyt vasta hän tiesi olevansa nainen, nyt hän ymmärsi mitä\noli olla rakastettu.\n\nNiin, rakastettu! Siinäpä se! Hänen sitä aavistamattaan oli kai\nhalu ei ainoastaan antaa vaan myöskin saada rakkautta ajanut hänet\netsimään muita. Erkki oli niin omituinen, hiljainen ja umpimielinen.\nEi hänestä koskaan päässyt oikein selville. Kun hän joskus lämpimässä,\nkauniissa katseessa antoi odottamattoman paljon, oli hän kohta sen\njälkeen kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Sellainen kävi Ainille\najanpitkään sietämättömäksi. Hän ei voinut olla kääntymättä toisaalle\n-- pohjimmaisena vaikuttimena ehkä kaikesta huolimatta rakkaus Erkkiin.\nHän toivoi siten herättävänsä Erkin. Mutta tämä loittonikin. Ja\n\"toisaalta\" löytyi Yrjö. Sivulta päin hän tuli joukkoon, -- yhteisten\ntuttavien kautta, mutta heti hän jonkinmoisena itseoikeutettuna työnsi\nkaikki muut pois Ainin läheisyydestä. \"Minun, sinä olet, minun\",\nsanoi koko hänen olemuksensa toisten kuulemattomalla, mutta Ainille\nymmärrettävällä ja selvällä tavalla.\n\nOh, kunpa aika saisi siivet! Kun tulisi syksy, Helsinkiinmeno ja --\nYrjö, Yrjö!\n\nKevyt väristys vavahutti Ainia. Hän ikävöi, mutta pelkäsi samalla. Ensi\ntalvi näytti kutsuvan kuin suureen onnenjuhlaan, mutta samalla ehkä\nsuuriin kärsimyksiin. Yrjö oli niin erikoinen, maailmankatsomukseltaan\nmaterialisti ja skeptikko, -- mikä tietysti murehdutti, melkeinpä\nloukkasi isää. Ja kuitenkin kaipasi Yrjö muutakin kuin sitä mitä silmä\nnäki ja mihin kourin saattoi tarttua. Hän uskoi henkimaailmaan ja sen\nilmestysmahdollisuuksiin. Hän sanoi kohta huomanneensa Ainin herkäksi\nhenkimaailman tuntijaksi ja siinäkin suhteessa siis luoduksi häntä\nvarten.\n\nNiin, Yrjö oli kuin kuohuva koski, voimakas, temmeltävä, täynnä\nyllätyksiä ja salaperäistä, kiehtovaa voimaa.\n\nOh, kun nyt olisikin voinut uskoutua hyvälle ystävälle! Esimerkiksi\nIlonalle, joka ennen aina vietti osan kesästä pappilassa! Hän\nolisi ollut mainio. Hän oli niin tyyni ja tasainen, aina kykenevä\narvostelemaan ja hallitsemaan sekä omia että toisten tunteita. Ja\nentisenä tyttökoulu- ja rippikoulutoverina oli hän tuttu kuin sisar.\nHänelle oli ennenkin ollut niin hyvä uskoutua. Vaikka hän puolestaan\noli ollut vaitelias. Hänen naimisiinmenonsakin oli tullut aivan\nyllätyksenä.\n\nAini havahtui ajatuksistaan ruokakellon soidessa. Hän kääräisi\nkiireisesti kokoon työnsä ja läksi juoksemaan. Äiti oli tarkka ajoissa\njoutumisesta.\n\nAinin puutarhan puolalta rynnätessä sisään, nousivat isä ja Alli\npihanpuoleisia portaita. Rovastinna seisoi jo paikallaan, verevillä\nkasvoillaan pieni paheksumisen pilvi. Martta, viisitoistavuotias\nyhteiskoululainen, seisoi äidin rinnalla, voimakas niska päättävästi\nkenossa ja hehkuva puna poskilla kielimässä hellan ääressä askartelusta.\n\nRovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi\nsitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin\nvaralta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina\ntyytyväinen, tasainen luonto.\n\n-- Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti\npaikoilleen asettuen. -- Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika.\nJa sattui tärkeätä puhuttavaakin.\n\nAllin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko\nasian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että\nmammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.\n\nIsä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille.\nEihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän\nmatkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.\n\n-- Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen\npalan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi\nlapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan.\n-- Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen\nkiertämään.\n\n-- Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! -- Ainin käsi hiipi\nisän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.\n\n-- Torua? Minäkö toruisin pappaa? -- Rovastinna huokasi raskaasti.\n\n-- Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi\ntolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä\npysähtyi Tildaan.\n\nKyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan\nvavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi\nnuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno\nja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen\nsilkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta\nryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda\njo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, -- ihan toisella tavalla\nkuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen\nsilmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan\ntähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.\n\nTuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli\nniin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten -- eli Alle, kuten\nhäntä yleisesti kutsuttiin -- oli pilattu naistensuosiolla. Alle\ntunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa.\nMiesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää\nretustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin\npyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä\narkisissakin oloissa.\n\n-- Alle, eikö nyt nousta, muistutti rovastinna pöydän toisesta päästä.\n\n-- Martta, rovasti sai pöydästä noustuaan nuorimpansa kiinni tämän\ntanakasta palmikosta, -- jos mammalta sattuisi unohtumaan, niin\nhuolehdithan sinä siitä, että letut ovat lämpiminä tulokkaillemme.\n\nIloinen päännyökkäys ja veitikkamainen hymy oli ainoa vastaus, minkä\nrovasti sai. Tyytyväisenä siihen kääntyi hän kanslian puolelle, jossa\nasettui uunin edustalle sijoitettuun keinutuoliin. Tässä oli hänellä\ntapana viettää ruokalepoaan. Tänään hän kuitenkin ensin siirsi tuolinsa\nniin, että puutarhan ainoa, valkoinen, nyt täydessä kukassaan upeileva\nsyreeni tuli näkyviin.\n\nSunnuntaisen suloinen kesäpäivä, kukkiva, luomisvoimastaan iloitseva\nluonto ja ehkä odotettujenkin piakkoinen saapuminen vei rovastin\najatukset entisyyteen. Mutta samalla sekoittui niihin pieni,\ntulevaisuuteen kohdistuva pelko.\n\nTilda oli jo monta kertaa vähän kuin pistellyt tulossa olevista.\nEiväthän ne Tildan pahoittelut muuten olleet vaarallisia. Hänellä oli\nnyt vain sellainen tapa. Mutta nyt hän jo monesti oli ollut harmissaan\nkaikesta missä Alle ajatteli Maijaa ja Kaijaa.\n\nOmien sanojensa mukaan oli Tilda liiankin selvästi tuntenut miten\nihastunut Alle oli vaimoonsa. Mustasukkaisuudesta ei voinut olla\npuhettakaan. Mutta jospa kaikesta huolimatta Selman ja Allen suuri\nsisäinen sukulaisuus oli tuntunut pahalta Tildasta?\n\nHän ja Selma olivat tosin vain harvoin olleet toistensa seurassa.\nSelma joutui naimisiinmenonsa kautta toiselle paikkakunnalle. Mutta\nystävyyssuhde serkusten välillä säilyi kuitenkin aina samana. Selma\nolikin syvä, hellätunteinen ja uskollinen sielu. Pitkään aikaan hän\nei ajatellutkaan naimisiin menoa, sillä Alleserkku oli ollut hänelle\nkaikki kaikessa. Mutta viimein kaiketi hänen hellä sydämensä näki\nonneksi tehdä toisen onnelliseksi, semminkin kun vanhemmatkin taisivat\nsitä kovin tahtoa.\n\nMutta että tämä ystävyystunne oli Allelle jotain aivan toista kuin\nrakkaus Tildaan, siitä ei tarvittu todistuskappaleita. Ja vaikka sattui\nsellaistakin, että Tilda oikaisi ja nuhteli, kun Selma olisi vain\nlämpimällä kädenpuristuksella osoittanut ymmärtämystään, ei tullut\nvälille pienintäkään epäsointua. Selma osasi aina tunnustuksella\nkiinnittää huomiota Tildan esittämiin näkökohtiin ja Alle tunsi sen\nhienon ymmärtämyksen osoituksena.\n\nRovastille kihahti odottamatta kyynel silmään. Tildan, Selman ja hänen\noma suhteensa oli todella ollut sellainen, että sitä kelpasi muistella\nlumivalkea syreeni silmäin alla. Ja kaipuukin tuntui miltei suloiselta.\nMutta se oli samalla hämmästyttävän suuri. Sillä niin vähän kuin\nhe Selman kanssa olivatkin olleet yhdessä, oli sittenkin tuntunut,\nlämpimän hyvältä ajatella, että oli olemassa joku, jonka sielun\npohjasäveleet olivat täysin samassa vireessä oman sisimmän kanssa. Ja\nnyt tuntui tyhjyys. Toimi tyttöjen holhoojana oli siitä syystä sekä\nrakas että velvoittava perintö.\n\nPihalla alkoi Halli samassa haukkua. Etehisen läpi rynnättiin\nkiireisesti ja kilvan. Kavioiden kapse läheni, lähenemistään, hiekkakin\nkuului jo särähtelevän pyörien alla. Rovastin noustessa ikkunaan\npysähtyivät rattaat portaiden eteen.\n\nRovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä\nottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille.\nHyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.\n\nMutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat\ntulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän -- --\n\nRovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa\nrattailta.\n\n-- Tervetuloa, sinä pieni! -- Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan\nsyliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen\nMaija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki\nkaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. -- Setä, kuiskasi hän hiljaa,\n-- setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli,\njohon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli\nhänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen\nastuessaan uuden kodin kynnykselle.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKoko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena\nvastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa\nvastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja\njuoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa\npappilan ympäristössä. Aini lähenteli -- joskin huonolla menestyksellä\n-- Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa\nvallassa.\n\nOltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä\nvene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon\nvenheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti\nollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.\n\n-- Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.\n\n-- Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.\n\nMutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien\nyhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin\ntunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen\nhulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin\nsyytä.\n\n-- Ei minusta olisi sen pojan isäksi. -- Kovasti huokasi. -- Mutta\nkovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.\n\n- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin\npennun kanssa.\n\nRovasti hymähti. -- Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa\nniinkuin sinulla.\n\nMaija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, --\nehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.\n\nVieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni,\nhänen rinnallaan tepasteleva poika.\n\n-- Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille\nnähtäväksi, arvaili Martta.\n\n-- Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan\nsilmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi\nilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.\n\nIlo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti\nennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi\nhalunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen\nvaikutus Ainiin.\n\nTervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä\nihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi\nviime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja\nsitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. -- Ilonan\nkäsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen\nolentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.\n\n-- Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli\nrovasti. -- Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän\non tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.\n\nIlonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen\non saanut, -- hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita -- tahtoisi\nhänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri\nsitä kaikkein parasta.\n\n-- Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä.\n-- Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran\nyllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin\nliikeasioissa. -- Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli\nkatkeruuden makua.\n\nRovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai\nhalusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.\n\n-- Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan\nlampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.\n\n-- Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, -- kun et ole ollut\ntekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.\n\n-- Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti\ntakaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia\nrovastille.\n\nOikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään\nmielentilassa -- tai paremmin ehkä oloissa -- jotka panivat hänet\nkaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä.\nTuo Allikin oli sellainen ... hauska ja pirteä muuten, mutta liian\npaljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut\nheitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi\n-- vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei\nolisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa\ntoiselta puolen.\n\nPentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja\nuudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä\nse puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta\nolojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin\nosa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä\naineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi\nihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin.\nMaalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava\nmerkityksensä.\n\nPentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni\npaljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti\nrovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin,\nselässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja\nahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja\nsysimusta kihara valahti otsalle.\n\n-- Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? --\nRovasti pysähtyi.\n\n-- Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan\nja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi\nparkittuneen otsan alta. -- Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä,\nettei nyt jouda olemaan sängyssä.\n\n-- No niin, niin, niinhän sitä kalamies. -- Rovasti nauroi. Sitten hän\ntiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi\nehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat\nkymmenen penniä kolme.\n\nRovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.\nToinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.\n\nPoika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja\nlaski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä\nnousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat\nsipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.\n\nHerrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi,\nnuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan\njotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja\nlennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä\nmetsään.\n\n-- Voi voi, joko ne nyt taas ... siitä isästä varmaan, alkoi rovasti\npahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan\nsinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi\naina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei\nseurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut\ntahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä\nitsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin\nturvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.\n\n-- Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja\nheikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.\n\nSanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta\nhuolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta\nviskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei\nmuuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.\n\nKävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.\nKolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.\nMuuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset\nolivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.\n\nMutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko\nmaailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä\npoikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin\nkautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua,\nmutta totta vie ei tällaisesta.\n\n-- Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.\n\n-- Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän\nsanan.\n\n-- Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.\n\nRovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut\neteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi\nja pyysi.\n\n-- Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse\non kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea\nkuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää,\nsilloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että\nsuuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.\n\nRovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. -- En minä sinullekaan,\nPentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle\navuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin\nsiunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.\n\nJotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin\nsydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä\nolalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa\nhyvyyttä vain.\n\n-- Setä, hiljaa, katso tuolla. -- Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi\nkädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he\nolivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa\npojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla\njäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi\ntyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen\nryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi\nhänen mielentilansa.\n\nVäistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi.\nVasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo\nkaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut\nolisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö\noli \"Höpsä-Hannan\" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä\npienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.\n\nHerrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan\nkiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat\nkeskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle\nkivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.\n\n-- Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.\n\n-- Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein\njäädäksesi tänne. -- Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. -- Sinä olet\nantanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. -- Minä olen nähnyt\nsinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.\n\nIlona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina\nonnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.\n\n-- Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? --\nKuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.\n\n-- Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja\noutoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana\nonnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme\ntäyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri\nmeitä.\n\nIlona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen\nmatkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat\nniskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan\nkukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa\nkatseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin\nnurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot\nloistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.\n\nHerrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin.\nRovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen\nnousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa,\nettä joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja\naiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun\nhän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.\n\n-- Te katsoitte minuun niin kysyvästi, -- sanoi hän suoraa päätä.\n\n-- Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.\n\n-- Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.\n\n-- Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni\nymmärsin. -- Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian\nrohkea.\n\nTuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi\nsiitä. -- Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän\nkuitenkin kaartelevasti.\n\n-- Meillä on muistot jälellä. -- Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta\nkuitenkin kuuluvasti.\n\nMartta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät\nvieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.\n\nUtuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli\nnoussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön\nkirkkautta.\n\nKun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki\nrannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä\nsointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin\niltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe\nlipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja\nnosti.\n\nLaulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti\nsiltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen\nrinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.\n\nMaija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.\n\nHänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka\nventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä\nosoittavia sanoja.\n\nHän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse\nkatoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi\nvoimaottein soutaa.\n\nKeltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nIlona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen\nnainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan\nherättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään.\nMiehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut\npitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui\njoukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa\nsäädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa\ntalosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä\nmainetodistus.\n\nMuuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava\nmyöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä.\nKalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä\npysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään\nheitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja\ntunnustettiin.\n\nHuoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa\nriippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa\nolivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä\nseurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat\nvuokralaisilla.\n\nHauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen\n\"pappila\" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat\nniissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla.\nKaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli \"mässäili\" -- omien sanojensa\nmukaan -- aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli\n\"opettajatartuulellaan\", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän\nvanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen\nhuolehtimaan toisistakin. Tällaista \"tuulta\" sattui kuitenkin vain\nsilloin, kun \"Jatkolla\" jokin onnistunut koetunti tai innostava\nesitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista\nelämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan\ntoivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä\navuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin\naallokon huipulle, milloin sen pohjaan, -- tänä talvena useimmiten\npohjaan.\n\nSuhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää.\nViime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin\nsyyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa.\nTalvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli\ntervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja\nYrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin,\nettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä\nsitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja\norjuuttavalta.\n\nMutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin\nmerkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä\npaljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.\n\nRakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?\nHän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.\nEhkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja\ntoisen kanssa?\n\nAinia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että\npäivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön\nlähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta\nkaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin\nYrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt\ntuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö\nhän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.\n\nVai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö\ntyönsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään\nselville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli\nvoivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta\nkun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen\nvallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää\nilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen\nhuuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät\nhänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta,\njoka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat\nkuohut.\n\nKun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti\nkateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin\nsiemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen\nulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä\nmiehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että\nnuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, --\nvieläpä nuorempi sisar saattoi -- -- --\n\nAinia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.\n\nJa entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut\nenemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden\noli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani\nerityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei\nisän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan.\nHän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan,\näärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua\nkirkoissa tai rukoushuoneissa.\n\nKun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan\nkun vain ajatteli.\n\nAinin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä\nMaijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.\n\nMutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä\nolemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia\ntunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli\nhelpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän\noli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas\noli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.\n\n-- Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.\n\nAini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina.\nHän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin\nlähtenytkään.\n\n-- Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään\nAinin.\n\n-- En minä ... lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä.\nMutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja\nsipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan\nkiertyvää ruskeata tukkaa.\n\nTuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.\n\n-- Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme\nkärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?\n\nKyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden\nkasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.\n\n-- Mutta Aini, te olette niin erilaiset!\n\n-- Muistatko mitä Ilona Solja sanoi \"kutsumuksesta\" sinä iltana,\njolloin olit tullut meille?\n\n-- Eihän tällaisessa tapauksessa... Maijalta katkesi lause kesken. Hän\nei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä\nsyystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.\n\nUlkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset\nnäyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan\n\"pasaassin\" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen\npysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen,\njosta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.\n\nMaijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. \"Suotta\naikaisin läksitte\", kuuli hän jonkun huomauttavan. \"Pullakin laulaa ja\ntanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin\nkauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet\". Toiset nauroivat.\n\nMaija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen.\nEhkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä\ntiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei\nmuuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.\n\nRukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän\noli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt.\nolikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita\nherroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä\nja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro\nvoinut pudota.\n\nMaija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua\npitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven\nedessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei\nkatsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma\nläiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi\nkosketuksesta kukkaronsa.\n\nSamassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta\näänen.\n\n-- Neiti Gran, vieläkö te tunnette? -- Pentti Kärki seisoi hänen\nedessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä\narkaa että rohkeata.\n\n-- Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei\nMaija kohta vastannut.\n\n-- Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan...\n\n-- Minuako? -- Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain\ntuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse\nilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.\n\n-- Ehkä saan lähteä saattamaan? -- Pentti kääntyi vastausta odottamatta\nastumaan eteenpäin Maijan rinnalla.\n\n-- Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.\n\nPentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului\npappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin\ntoimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja\nodottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin.\nMuutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla\nhyötyä vastaisuudessa.\n\n-- Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän\nkohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. -- Te olette luotu sen\nkodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.\n\nHän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin\nsanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi\nhän yksinkertaiseen tapaansa.\n\n-- Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.\n\nSanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa.\nKuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia\nihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen.\nHän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi\nitseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui\ntuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä\nhaikeamminkin kuin hän itse.\n\n-- Ettekö tulisi kanssani -- kysyi hän samassa pysähtyen valaistun\nrukoushuoneen portaille.\n\n-- Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.\n\n-- Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.\n\n-- Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista\nparemmin kuin toistakaan -- enkä myöskään teeskennellä.\n\n-- Sinne mennään myöskin saamaan jotain, -- esimerkiksi kotia, ei\nainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.\n\nPentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas\nhalu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän\ntodella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton\npalavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä\nhuolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta.\nHän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli\nkerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä\nisä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.\n\nJos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle\npelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.\n\n-- Tulkaa nyt! -- Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui\npyytävästi Penttiä kohden.\n\nKuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava\ntuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin\najatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!\n\nMaija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa\nja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein\npäin rukoukseen.\n\nMaija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan.\nPentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta\nhän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja\nkäsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen\nmieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi,\nettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun\nkautta.\n\nHän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät\nkadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt\nsaarnasta, mutta ei uskaltanut.\n\n-- Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä\nkadunkulmauksesta asunnolleen päin.\n\n-- Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.\n\n-- Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.\n\n-- Paleliko siellä sisällä?\n\n-- Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.\n\n-- Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.\n\nMaijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan\nhienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty\nkulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän\nkatseen. -- En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee.\nMutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö,\nsiinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä\nihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät\nalttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa\nmuutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli\nheidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni\nsamaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon,\npuhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon\nhenkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon.\nTätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.\n\n-- Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla\ntavalla.\n\nMaija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin\nse, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie\njohtaa: -- Lapset \"Koivu ja tähti\"-sadussa olivat niin kauan olleet\npoissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta\nheillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai\nteillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle.\nEikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?\n\n-- Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa\näidistä ... teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.\n\nHe kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen\nlähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen\ntäytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia\ntervehtimään.\n\n-- Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana,\nyhtä suora, yhtä auttavan hyvä. -- Pentti piteli Maijan kättä\nomassaan vastausta odottaessaan. -- Jokainen meistä tarvitsee joskus\nlähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään,\nei kerrassaan ketään.\n\nPieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas\nkatse vahvisti sen antamaa lupausta.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä\nkuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi\nikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.\n\n-- Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. -- Sinä\ntiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.\n\n-- Senkin eukko! -- Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi\nvoinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken\npiti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset\nja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.\n\n-- Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen\nratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. -- Aini puhui hiljaa ja arasti.\n\n-- Mukaasi? Ja mitä varten?\n\n-- Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.\n\n-- Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita\nportaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.\n\n-- Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan\nolet omistanut rakkauteni.\n\n-- Minä tahdon kaikki, kaikki. -- Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei\nollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.\n\n-- Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään\nsuhteessa. -- Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä\nitseään. -- Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa\nminua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta.\nEnnen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.\n\nAinissa nousi äkkiä jotain. -- Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun?\nkysyi hän katkerasti. -- Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua?\nSinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät\nnaista?\n\nJoku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki\nYrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime\naikoina oli oppinut pelkäämään.\n\n-- Yrjö, Yrjö. -- Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. -- Minä\ntulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman\nsinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani\nvanhempien luo.\n\n-- Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme\nvapaat.\n\n-- Minä en voi --.\n\n-- Vaikka voit mennä kotiin.\n\n-- Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja\nlaskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?\n\n-- Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun\ntäytyy olla lähtövalmiina.\n\n-- Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?\n\nYrjö kohautti olkapäitään. -- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Ääni oli kylmän\nkalsea. -- Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan.\n-- Iva tuntui värisevän joka sanassa.\n\nAini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei\nhän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi.\nHän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.\n\n-- Hyvää yötä sinä rakas, rakas! -- Aini kurottautui suudeltavaksi.\nValo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja\nlivahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.\n\nHänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä\npoimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän\noli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia,\nrannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja\nhiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.\n\n-- Mitä teillä \"taiteilijoilla\" nyt taas on tekeillä? -- Aini\ntavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha\nhäntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.\n\n-- _Me_ leikimme. -- _Me_ sanalle tuli huomattava korko.\n\nAini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja\nmuutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään.\nMuutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti\njokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara\ntukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.\n\n-- Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi\nolla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella\nmilloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita\nsuutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä.\nTavallisuus hävittäisi ruokalystin.\n\n-- Että voitkin puhua tuollaisia! -- Aini laski tyhjennetyn maitolasin\nkädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.\n\n-- Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota\nvastoin...\n\n-- Älä rupeakaan, torjui Aini. -- Jos minä vanhempana joskus neuvoisin\nsinua, ei sinun siltä tarvitse...\n\nAlli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen\nviitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä\niloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.\n\nAinin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin\npuolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että\nmiten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi\nenemmän kuin muut.\n\n-- Katsos, -- Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui\nsen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. -- Minä ymmärrän\nkaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen\nei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. -- Bellmannilla oli\nperinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi\nmuuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein\nnaurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä\nveressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä\nvoin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi\nunohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.\n\nPingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.\n\nOli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun\nrupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini\nuskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä\najatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun\njohdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua\nYrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo\nkerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi\näskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko.\nMinne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos\nhän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on\nhäikäilemätön tahdossaan.\n\nAllilta pääsi taas nauru.\n\n-- Hsh, hsh, kielteli Aini. -- Toiset nukkuvat kai jo.\n\n-- Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa\nraamattua. -- -- Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi\nkyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen\npaljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin\nkesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen,\ntälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri\nsitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen\npuheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet.\nSentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo\nlapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi\nmitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan\nharkinnut eikä tutkinut. Hän vain _näki_ mitä he kulloinkin tunsivat\nja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin\nnähneet ja ymmärtäneet.\n\n-- Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. --\nMeidän täytyy nukkua.\n\nAlli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän\nunohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä\nsuurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.\n\nAinista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi\nheistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli\nAinia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä\nei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään,\nei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen\nsuuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja\nse puhui.\n\nAinin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.\n\n-- Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! -- Alli sanoi sen harvakseen,\nvanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen\nkatseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä,\nsisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.\n\nHe olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli\nkuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. -- Nukutko, kysyi\nkuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli\nsen vuoteen natinasta.\n\n-- Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin,\nkuiskasi Maija. -- Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.\n\n-- Siitä kutsumuksestako?\n\n-- Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja\nahtaita -- tai että minä ainakin olen sitä --, kun ei ole ymmärtämystä\nsille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla\npyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja\nmeitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla\nmilloin toisella.\n\n-- Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.\n\nHe syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin\nomaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat\nAinia.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHelsinki karisteli asujamia luotaan kuin äiti, joka hätistelee\nlapset helmastaan ulos leikkimään. Junat läksivät täpötäysinä.\nKonduktööri pujottelihe vaivalla käytävillä seisoskelevien lomitse.\nVerkot ja laudakot olivat ahdetut tavaroita täyteen, olipa niitä\nsijoitettu pitkin käytäviäkin, missä matkustavaiset seisoskelivat\nmatkakapineidensa lähettyvillä niitä silmällä pitäen. Oviensuuhun ja\nporrassilloille oli sulloutunut miesväkeä lakittomin päin. Muutamat\nolivat työntäneet takkinsa selkoselälleen ja pujotelleet peukalot\nliivin olka-aukkoon siten saadakseen niin paljon kuin mahdollista osaa\njunan läpi käyvästä lauhasta ilmaviimasta. Vaunun sisällä pyyhkielivät\ntoiset hikeä kasvoiltaan, toiset löyhyttelivät vilvoittelevasti\nnenäliinojaan. Muutama nainen oli koettanut lueskella, mutta kirja oli\npainunut helmaan ja lukija torkahteli kesälämmön näännyttämänä.\n\nEräässä nurkassa kahden istuttavalla penkillä, jonka vastapäätä ei\nenää ollut istuinta ja joka aina oven avautuessa jäi kuin pieneksi,\neristetyksi sopeksi, istui kaksi toisiinsa painautunutta nuorta.\nHe eivät kuulleet puheensorinaa ympärillään. He eivät tuskailleet\nkesähelteestä eikä junassa vallitsevasta ahdingosta. He käsittivät vain\nsen suuren, kaikki nielevän ihmeen, että he olivat löytäneet toisensa.\n\nIlta alkoi vähitellen kääntyä yöksi. Ilma viilistyi. Matkustavista\noli jo osa jäänyt tien varrelle. Toiset alkoivat etsiä itselleen\nniin mukavaa yöpuuta kuin mahdollista. Puheen sorina lakkasi.\nMuutama pienokainen nukkui jo äitinsä sylissä levollista lapsenunta.\nOventakaisessa nurkassa vain ei tiedetty päivän yöksi vaihtumisesta.\nSilloin tällöin kuiskailtiin siellä hiljaa. Sitten seurasivat pitkät,\nsisältörikkaat vaitiolon hetket. Käsi painui käteen, silmä silmään.\nSuuri ihmeellinen todellisuus puhui.\n\n-- Maija, nojaa minuun, -- näin, -- paremmin, niin että oikein voit\nlevätä. -- Pentti kiersi käsivartensa Maijan vyötäisille ja veti hänet\npakottavasti lähemmä itseään. Hän sai Maijan syliinsä ja tunsi hetken\nsydämen sykkivän sydäntä vastaan. Kuuma, sekavien tunteiden synnyttämä\naallokko karkasi siitä läpi koko hänen olemuksensa. Ensimäisenä nousi\ntietoisuuteen hurja halu tuntea omistusoikeutensa rajattomuutta, mutta\nsitä seurasi uusi, näihin asti aavistamaton halu, halu suojata, pidellä\nhellävaroin ja hyvin. Tällaista pehmeää, pientä olentoa, tällaista\ntyyntä kirkaskasvoista tyttöä, joka monessa suhteessa oli kuin\numpussaan uinuva kukkalapsi, mutta joka samalla omisti voimaa, jota\nnotkistetuin polvin täytyi palvoa, häntä ei saanut millään loukata, ei\nvetää alas siltä korokkeelta, jonne hän sisäisen paremmuutensa vuoksi\nkuului.\n\nPentille nousi jotain kuumaa silmäluomien alle.\n\nOliko se todellisuutta, vaiko ainoastaan ihanaa, ohimenevää unta, että\nhänkin sai tuntea rakkauden kaikkea uudeksi luovaa voimaa, että sai\nnähdä kevään keväänä niinkuin ennen lapsena, että sai tuntea, miten\noma sisin kuin puhdistavasta, uudestisynnyttävästä pesosta nousten\nkurottautui tulevaisuutta kohti!\n\n-- Maija, sanoi Pentti hiljaa ja hyväilevästi, -- Maija! --\nJa tuo pieni pehmeä nimi toi hänen eteensä kaikki ne uudet\nelämismahdollisuudet, jotka Maijan kautta olivat hänelle avautuneet.\n\nKun vain nykyhetken onneen olisi voinut upottaa koko tilille\nvaativan entisyydenkin! Kun olisi saanut itsensä ostetuksi vapaaksi\nsiitä! Korkean hinnan hän olisi maksanut siitä, olisi raatanut ja\nponnistellut, jos vain sillä olisi saanut edes jotain entisyydestä\npoispyyhityksi, niin ettei tuntisi itseään näin armottoman köyhäksi\njuuri nyt kun olisi tahtonut olla ruhtinaallisen rikas antamaan.\n\n-- Maija, sanoi hän taas hiljaa ja hyväilevästi. Äänessä oli kuin\nanteeksipyyntöä. Käsi tarttui melkein arkaillen Maijan käteen.\n\nMaijan koko olemus vavahti kuin onnesta. Pentti tunsi sen. Hän näki\nMaijan suuren, antautuvan rakkauden hänen syvässä katseessaan ja hän\ntunsi taas vihlovan kipeästi oman köyhyytensä.\n\nViime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän\nitse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi\nlopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi\nhänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä\njohtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa\nsisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu\nylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas\ntaakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä\ntässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta\nahdinkotilasta.\n\nMutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain\nsitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin\nvain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä\nvaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla\ntakaisin.\n\n-- Se on siis päätetty! -- Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa\niloisempaan suuntaan. -- Me lähetämme, hakijan matkassa sanan\npappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt\nisän luo.\n\nMaija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi\nisänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.\n\nMaijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen\npysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja\nkotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli\nkuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei\nköyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen\nja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä\nrikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen,\njolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei\nhänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa\noli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon\nautiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa\njoku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain -- ja paljonkin. -- Mutta\ntuo \"joku\" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas\nmies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja\nauttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.\n\nEttä miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta\nmikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja\nsuorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se\noli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä\nulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut\nmiehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä\ntämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli\nniin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin\naavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut\ntunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle.\nPieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä\nvaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin\nulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli\nhänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija\nnautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi\nhän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti\nkuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia\nsittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.\n\nTietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun\nHelsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron\nmahdottomaksi.\n\nMaija kurottautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta. Ulkona alkoi luonto\njo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa\nympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä\nliikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.\n\nJuna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta.\nMaija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla\nseisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan\ntervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.\n\n-- Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. -- Pitkin talvea olen elänyt kuin\nkesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä\nkutsui minua ... sinun kauttasi.\n\nHän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä\ntulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen\noli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä.\nHänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, -- mieluimmin jossain pienessä\nmaaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut\nhiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin\nsoluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt\nMaijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti\nkuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä\nselvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä\ntaas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen\nsilloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?\n\nMutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti\ntarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona,\nhiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan\nsydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut\nymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.\n\nHänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta,\nrajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti\nkipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli\nsuloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään\nnosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.\n\nAsemakello helähti samassa kolmannen kerran.\n\nVasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi\nhän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt\nsiihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken\nja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen\njuoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä\nkuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa\nvastaanottamista ja nauttimista.\n\nMaija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi.\nJunassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu\nkirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti\nsärpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.\n\nVaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista\njossain -- ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita\nja vettä.\n\n-- Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. -- Hänestä on nyt tainnut\ntulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.\n\n-- Sellaista sattuu, vahvisti toinen. -- Mutta tämä ei olekaan mikään\nvälitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.\n\n-- Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. -- Puhuva\nrähähti rumaan nauruun.\n\n-- Mutta mies on todellakin kuin toinen ihminen, vakuutti edellinen. --\nHän on ihan hullaantunut omaansa.\n\nJuna alkoi samassa jyskyttää ja Maija painui kuin siihen sysättynä\ntakaisin sohvalleen. Hänen poskiaan kuumotti, ja mielenliikutus pani\nohimot vasaroimaan.\n\n\"Kuin toinen ihminen\", \"kuin toinen ihminen\", -- ne sanat toivat\nhänelle onnen niin suuren ja ihanan, että se tuntui melkein\nmahdottomalta ottaa vastaan. Mutta samalla tuntui pahalta... Pentin\ntähden. Että saattoivatkin puhua hänestä tuollalailla, ihan kuin\nmistäkin rapakossa rypeneestä! Vaikka hän joskus toverien piirissä\nolikin erehtynyt liiaksi maistelemaan, ei hän kuitenkaan ollut\nansainnut tuollaista. Siitä Maija oli varma.\n\nJa tuo viittaus rahoihinkin pisti niin pahasti!\n\n-- Maija hoi, onko sulia tavarat kunnossa, tiedusteli samassa Pentti\niloisesti. -- Tulemme tuossa paikassa asemalle, missä ne on jätettävä\nsedän lähettämälle hakumiehelle.\n\nHeille tuli kiire, sillä tavaroita oli paljon. Aini ja Allikin olivat\njo etukäteen lähettäneet omia tavaroitaan kotiin.\n\nJunan hiljentäessä vauhtiaan seisoi Maija kuitenkin jo ovella\ntähystellen aseman laidassa olevalle kaidepuulle päin, jonne\nhakumiehillä oli tapana pysäyttää hevosensa. Nousi kuin lämmin laine\nrintaan hänen nähdessään pappilan hakumiehen. Siinä oli sittenkin\njotain kotoista. Ja kotoista hän tänä suurten, sisäisten kokemustensa\naikana tunsi tarvitsevansa entistä enemmän. Ehkä sitäkin varten, että\nhän saisi itselleen kerätyksi kaikkea sitä, minkä avulla kykenisi\nluomaan kotia Pentille.\n\nJuna oli liukumassa asemasillalta poispäin, kun Maija vielä huiskutti\nkättään hyvästiksi hakumiehelle.\n\n-- Ihanhan sinä katsot niin, että minun rupeaa käymään kateeksi,\npisteli Pentti nauraen.\n\n-- Kalle sai katseen, sinä ajatuksen ja tunteen. -- Maijakin nauroi.\nMutta katseen lämmössä oli kuin haikeutta. Se pisti Pentin silmään.\nHänen katseensa vastasi kysymällä. Mutta Maija väisti sitä. Hänen\nei tehnyt mieli nyt juuri kertoa kuulemastaan ja kaikesta mitä se\noli tuonut hänen sisimpäänsä. Kerkiäisiväthän he puhua siitä toiste.\nNyt kun he kenenkään sitä aavistamatta olivat lähdössä pienelle\nkihlajaisretkelle, piti Pentin saada unohtaa kaikki mikä oli raskasta\nja masentavaa.\n\nJunan uudelleen pysähtyessä seisoivatkin he rinnan ja lähtövalmiina,\nkäsissään ainoastaan kepeät, pienet kantamukset kuin jalkamiehillä\nainakin.\n\nPentti ehdotti hänelle tuttua oikopolkua metsän läpi. Se oli runollisen\nkaunis, ja sillä oli sekin etu, että siellä arvattavasti saisivat olla\nparemmin rauhassa.\n\nKuljettuaan asemaa ympäröivän männikön läpi poikkesivat he veräjän\nkautta hakamaahan. Kaste kimalteli vielä ruohikossa. Linnut laulelivat\npuissa, ja pieni puro, jonka yli lahoomassa oleva lauta johti, solisi\nkukkareunaisessa uomassaan kuin elämäniloaan jokelteleva lapsi.\nEtäämpänä näkyi kaistale järven pintaa. Se kimalteli hopean hohtavana\naamuauringon valossa, eli, välkähteli ja loisti joka pisarassaan kuin\ntäynnä sähköittävää, elinvoimaista iloa.\n\nPentti ja Maija eivät voineet astua, heidän täytyi juosta, käsikkäin\nja kilvan kuin lapset. Kauniisti polveilevan tien mutkaan he hetkeksi\npainuivat lepäämään, nousivat siitä taas ja juoksivat eteenpäin kuin\nhippasilla. Linnut lauloivat heille, puro solisi ja etäämmällä kutsui\nulappa tuhansin kimmeltelevin pikku aalloin.\n\nHe tunsivat olevansa nuoria, tunsivat omistavansa toisensa ja että\nelämä oli edessäpäin pitkänä, suvisena päivänä.\n\n-- Älä pelästy mitään, sanoi Pentti laskiessaan käden kotinsa\novenripaan.\n\nVanha kaappikello huoneen perällä käydä naksutti harvakseen\nja arvokkaasti. Joukko suoraselkäisiä, mustalla vahakankaalla\npäällystettyjä tuoleja oli asetettu seiniä pitkin riviin. Seinillä\nriippui muutamia perhekuvia raskaissa, tummissa kehyksissä ja\nmonihaaraiset hirvensarvet ampuma-aseineen. Maijan katse pyyhkäisi\nsipaisemalla kaikkea tätä pysähtyäkseen suoraselkäisessä nojatuolissa\nistuvaan, jo harmaatukkaiseen mieheen.\n\n-- Terve isä. Tällä kerralla tulen luoksesi toveri matkassani, kuten\nnäet. -- Pentin äänessä oli jonkun verran hermostuneisuutta.\n\nIsä työnsi lasit nenältä otsalleen ja katsoi niiden alatse Maijaan.\nKatse mittasi, pani vaa'alle ja punnitsi. -- Minä olen tottunut\nkujeisiin sinun puoleltasi, sanoi hän viimein samalla kuin käänsi\nlehteä lukemassaan kirjassa.\n\n-- Isä, kai sinulla on muuta sanottavaa sille, joka pojastasi on tehnyt\nkunnon miehen.\n\n-- Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.\n\n-- Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.\n\n-- Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.\n\nTukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän\nolisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.\n\n-- Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin\ntahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.\n\n-- _Hän_ ehkä tahtoi. -- Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse\nkääntyi Penttiin.\n\n-- Pentti tahtoi. -- Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi\nsanan tulemaan.\n\n-- Kas vaan!... Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi\npikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten\npääsi häneltä lyhyt nauru. -- Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän\nei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa\nsuosiota sielujemme paimenelta.\n\n-- Mitä sanotte _te?_ -- Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain\nvaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava\nrakkaus antaa ujoimmallekin.\n\n-- Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi -- niinkuin kihlatut\nainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi\nhyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä\nketään.\n\nHän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu\nkuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo\nvuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja\nisännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija\novelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.\n\n-- Maljasi, naisen malja! -- Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan.\nTämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin.\nSilloin rähähti isä nauruun. -- Vai niin! Vai sellaista! -- Ehkä Pentti\nkuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi\nhän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. -- Hänellä\nolikin hyvä äiti.\n\nUkon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli\nkoko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun\nillan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.\n\n-- Sinä Maija olet saanut suuren voiton. -- Pentti tarttui hyväilevästi\nMaijan käteen.\n\n-- Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun...\n\n-- Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. -- Pentin pää painui raskaasti\nkäden varaan. -- Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin -- keskellä\nsuurta onneani.\n\nHän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet\nmuassaan. -- Tule, tule, -- älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa\nsinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa\nnähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut,\nmutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa.\nNyt minun vihdoinkin täytyy.\n\nSuuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä,\nmitä oli tulossa?\n\nPala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, -- säälimättä,\nkaunistelematta, -- suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten.\nViimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin\nvasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin -- ensin\nalussa nimittäin --, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä\ntunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan\ntämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset,\ntoisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs\ntapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan\nkuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija\nvoisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo\nsiellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin\nohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan.\nSisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi\nsen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten\nkauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin\nsilloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka\nkuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti,\nettä juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi\nhäntä auttaa uuden elämän alkuun.\n\nHän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan\npappilassa. -- Maija! -- Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä,\nhän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä\nnytkähtelivät pidätetystä itkusta. -- Maija, sinä olit jo silloin\nminulle Solveig. \"Der blev söndag i min själ\" sinut nähdessäni. Mutta\nolot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä\nsinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit,\nheräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen\ntuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija -- isä on oikeassa.\nMinua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.\n\n-- -- -- --\n\nAamu jo valkeni, kun he vihdoin nousivat mennäkseen kukin huoneeseensa.\n\n-- Maija, puhu jotain ... puhu, rukoili Pentti Maijan huoneen ovella\näänessä polvilleen painuvan hätää ja nöyryyttä.\n\n-- Minä rakastan sinua ... enemmän kuin koskaan. -- Maija sai sen\nhiljaa ja vaivalla sanotuksi. Hän oli kuin huumauksessa kovasta\niskusta. Pää tuntui kipeän tyhjältä. Oli kuin jotain siellä sisällä\nolisi ratkennut. Ajatuksetkin tuntuivat pysähtyneen siihen paikkaan. --\nMinun täytyy olla yksin, -- täytyy ajatella, -- rukoilla. -- Hän puhui\nkuin unessa, laski kätensä oven ripaan ja työnsi Pentin päättävästi\nsyrjään.\n\nIkkunan alla kukkiva tuomi oli täyttänyt huoneen huumaavalla tuoksulla.\nSe tulvahti ovenavauksessa voimakkaana ja äitelänä Maijaa vastaan.\nPuiden lomasta paistoi kaistale aamuruskossa välkehtivää järvenpintaa\nja suuressa, riippakoivussa kuului lintujen iloista ääntelyä. Kesäisen\npäivän koittoon heräävä luonto astui sulonsa runsaudessa Maijaa\nvastaan. Mutta sen kauneus oli tällä hetkellä haavoittavaa kuin terävä,\nmoniokainen ase.\n\nMaija sulki ikkunan. Tuomentuoksu etoi mieltä.\n\nRiisuttuaan kenkänsä alkoi hän astua edes ja takaisin lattiata pitkin.\nLujalla tahdon ponnistuksella koetti hän selvittää ajatuksiaan. Hänen\nei ollut lupa ajatella sitä mitä hän tunsi, mistä kärsi, täytyi vain\npyrkiä selvyyteen siitä mitä oli tehtävä, mikä oli oikein.\n\nSuru ja kaipaus olivat hänelle tuttuja kuin pitkäaikaiset toverit.\nMutta hänen tähänastiset surunsa olivat olleet mutkattomia, vailla\nristiriitaisuutta. Tänä yönä hän ensi kertaa eläessään oli joutunut\nkierteeseen, josta ei nähnyt selviytymisen mahdollisuutta.\n\nTuskainen avunhuuto nousi hänen sisimmästään. Hän oli kuin\nhaavoittunut, tiheikköön kätkeytyvä otus, tietoinen haavastaan.\nPaljon oli särkynyt siitä, mitä hän sielunsa syvyydessä oli kätkenyt\nkuin kaunista, kallisarvoista aarretta. Hän tunsi, että kevät hänen\nsisimmässään oli kuin hallayön hileisiin pukeutunut. Tulisi ehkä\nkysymys siitäkin, oliko se saanut kuoliniskunsa vai jaksaisiko vielä\njäädä eloon ja kehkeytyä. Mutta sekin oli nyt toisarvoista. Kysymys\nkoski vain sitä: mikä oli oikein mikä väärin?\n\nJollei Pentti olisi ollut niin säälimättömän tarkka tunnustuksissaan,\nolisi Maija ehkä epäillyt hänen rehellisyyttäänkin. Ja silloin olisi\noikeastaan ollut helpompi ratkaista. Mutta epäilykselle ei ollut sijaa.\nPentti oli ollut suora ja vilpitön tunnustuksessaan ... pohjia myöten.\n\nOliko sellainen sysättävä syrjään sen naisen elämästä, jota hän\npalvomalla rakasti ja joka rakasti häntä? Eikö se olisi sydämetöntä\nsekä jumalallisen että inhimillisen rakkauden polkemista?\n\nMutta eikö nainen toiselta puolen naimisiin mennessään ollut\nvelvollinen valvomaan vielä syntymättömienkin oikeutta ja onnea?\n\nPentti oli tosin puhunut lääkärinkin kanssa ... kerran suuressa\nsisäisessä tuskassa. Hän ei muuten olisi rohjennut ajaa asiaa näin\npitkälle. Mutta sittenkin?\n\n-- Hyvä Jumala mitä minä teen?\n\nMaija viskautui polvilleen vuoteen viereen, ja kädet puristautuivat\ntuskaisesti ristiin.\n\nPiiloon, kätköön! Niin, kunpa haavoittuneen metsänasujamen tavoin\nolisikin haavoineen saanut paeta piiloon ... pois kaikesta! Kun olisi\ntämä raatelevan raskas ratkaisu ollut kierrettävissä! Mutta se ei ollut\nsitä. Pentin täytyi, kerrottuaan kaiken, saada mitä pyysi, uudelleen\nannetun, selvän ja suoran vastauksen Maijalta.\n\nKoko se suuri, ehjä onni, joka vielä muutamia tunteja takaperin oli\ntäyttänyt Maijan sisimmän, nousi nyt hänen eteensä kuin ilkkuen ja\nraadellen. Hän oli kaikesta huolimatta ollut niin lapsellinen. Hän oli\nuskonut Pentin erheitä pieniksi, heikkoluontoisen ja orvoksi jääneen\nhairahteluiksi toveripiirissä. Mutta todellisuus, armoton todellisuus!\nSäröllä, auttamattomasti säröllä oli elämä. Hän värisi sisäisestä\ntuskasta.\n\nNaisarvonsa unohtamiseksi, ihanteiden kevytmieliseksi syrjäyttämiseksi\nolisi moni sanonut epäröimistä tällaisessa tilanteessa. Mutta niin\nkipeän selvästi kuin hän näkikin tuon puolen kysymyksessä, näki hän\nsiinä toisenkin. Pentissä oli niin paljon hyvää, jota olot näihin asti\ntukahuttamalla olivat tukahuttaneet. Jokainen kai tarvitsi sekä omaa\nettä toisten luottamusta pysyäkseen pystyssä. Ja kuka oli koskaan\nosoittanut luottamusta Pentille?\n\nMaija oli kai ensimäinen ja ainoa. Oliko hän näin ollen oikeutettu\nväistymään?\n\nOlisi ollut helppo vastata, jos määrätyllä olisi ollut oikeuksia, jos\nlapsi tai nainen Maijan tähden olisi tullut syrjäytetyksi. Mutta kun\nei niin ollut ja kun Maija tunsi kaikesta huolimatta voivansa luottaa\nPenttiin?\n\n-- Jumala, Jumala, johda, neuvo, -- rukoili Maija suuressa sisäisessä\ntuskassa.\n\nVäki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella\nja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun\nMaija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui\npitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.\n\n\n\n\n6.\n\n\nRovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle\npäin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella\nodotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat\najatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä\nlapseniloaan.\n\nPikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin\nse olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta\nlasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti\nvavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä\nnäytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.\n\nAini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän\noli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen.\nMutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää\npahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille\nladuille.\n\nTomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti\n\"Musta\" parasta raviaan.\n\nRovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko\nselälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, -- joka jo aikaisemmin oli\nsaapunut kesälaitumelle --, asettuivat sen molemmin puolin kunniata\ntehden.\n\nRattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja\npuhuttiin kilvan.\n\nRovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot\npistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä\nosaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.\n\n-- Tyttöni rakas, -- rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista,\n-- miten heikolta sinä näytät!\n\n-- Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.\n\n-- Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja\nminä tiedän miten minun Ainini rakastaa.\n\nIsä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. -- En minä olisi ollut\nniin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli\nonnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.\n\nAini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän\nraskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä\nlopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei\njaksanut.\n\n-- Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. --\nSiipirikko pyytää vain rauhaa.\n\nHe seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella\nkatseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti\nsaisi lääkitä maailmalla saadut haavat.\n\nKahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului\nhuvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta\nAini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan\ntyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan\nääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.\n\nRunorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä,\nhellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki\nhaavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana\nvärisevänä haavana.\n\nKesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku\nnakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan\njuoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä\nhuoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli\njo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.\n\n-- Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi,\nettä tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä,\nväkinäinen hymy huulillaan.\n\n-- Minä aijon Helsinkiin, -- heti kun olen käynyt ripillä, tuli\npäättävästi ja uhmamielin vastaan.\n\n-- Mistä se halu sinussa on herännyt?\n\n-- Se on _ollut_ minussa, oikaisi Hilma.\n\n-- Ainako? -- Ainia alkoi huvittaa. -- Suurkaupungin koreusko sinua\nsinne vetää vai mikä?\n\n-- Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä.\nIlme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun\nturhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän\nHelsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon\nkanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat\naikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua \"Höpsä-Hannan\nkakarasta\". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla\nköyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa.\nHanna oli aivan äsken kuollut.\n\nOlisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa\nasiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.\n\nIkkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä\nverannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.\n\n-- Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. -- Hänen matkassaan\nilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.\n\n-- Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.\n\nAlli nauroi. -- Jollen saa puhua kihlajaisista, puhun hautajaisista.\n\n-- \"Höpsä-Hannan\" hautajaiset pidettiin toisella viikolla, rupesi\nMartta kertomaan, -- ja komeasti. Isä toimitti kestit kaikille\nköyhäintalolla. Jälkiruuaksi annettiin lettuja ja raamatunselitys.\n\n-- Minä aioin puhua omista asioistani, koska käskettiin, ilmoitti Alli\njuhlallisesti. - Juodaanpa nyt taitelijaunelmieni hautajaiset. Minä\nolen Helsingissä tullut järkiini.\n\nRovasti loi syrjästä pikaisen katseen Alliin. Tällä oli tapana leikkinä\nilmaista itsestään sellaista, jota ei saanut muuten sanotuksi.\n\nAlli nauroi ja pyöritteli heleäväristä unikkoa aivan isän nenän\nalla. -- Älä katso niin kysyvästi, papukka pieni. Minä en kadu\nmitään. Olen sinulle rajattoman kiitollinen siitä, että Ateneumi ja\nse nurkka taiteen maailmasta, joka siellä yrittelevälle avautuu, ei\nenää ole minulle suljettu puutarha. Tunnen sen eri sokkelot, sen\n\"ismit\" ja \"istit\". Olen punninnut ne ja itseni vaa'alla. Ja katso,\nmeidät havaittiin liian keveiksi. Minusta ei ole taiteilijaksi, eikä\nAteneumi-elämästä minulle hengen ravinnoksi.\n\n-- Olet siis tyytyväinen? -- Isän katse koetti päästä pintaa syvemmälle.\n\n-- Täysin -- tavallaan. -- Alli nosti vallattomasti pientä\npystynenäänsä, mutta isä näki katseen pohjalla haikeutta, joka\npani hänet ajattelemaan, että hänen tyttärensä olivat syntyneet\nkamppailemaan suuren sisäisen rikkinäisyyden kanssa.\n\nMartta, joka oli asettunut verannan kaiteelle istumaan ja siinä\npoikamaisesti keikutteli sääriään, näki isän katseeseen nousevan\nhuolen. Hän rupesi siitä syystä vakuuttamaan, ettei isän koskaan\nmaailmassa tarvitsisi huolehtia ainakaan hänen tulevaisuudestaan. Hän\noli ollut selvillä siitä jo kauan. Hän laski jo kuukausia päivään,\njolloin ei enää tarvitsisi päntätä päähänsä, milloin mikin kuningas\nhallitsi ja missä milloinkin tapeltiin. Sellainen oli hänestä lorua.\nHän tahtoi hoitaa sairaita ihmisiä ja jos mahdollista, tehdä heidät\nterveiksi.\n\n-- Maija tulee, kirkaisi samassa Kaija, joka oli seisonut tähystämässä\nportille päin. Muutaman sekunnin kuluttua riippuikin hän jo siskon\nkaulassa. Ja Maija piti häntä kauan lujassa syleilyssä. Hän tunsi kuin\ntarvetta pyytää anteeksi ... tulevaisuuden tähden.\n\nVerannalla istuvista oli rovasti ainoa, joka läksi saapuvia\nvastaanottamaan. Hän läheni hitain askelin ja vielä astuessaan hän\nmuistutti itselleen, että suurin varovaisuus nyt oli paikallaan.\nMaijalla oli rahaa, ja Pentin tavat olivat kaikkea muuta kuin\nsäännölliset. Selman tyttöä oli suojattava kuin omaa.\n\nMutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän\nPenttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.\n\n-- Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle.\nJumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme\nkulkea yhdessä.\n\nEikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa\ntaistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä\ntulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSuviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki\naskareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei\npaiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui\nhiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.\n\nRovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi\nalaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti\npaistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän\ntuoksua.\n\nKolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut\nsanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei\nmyöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi\nhuonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli\nvirka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja\ntullut isää hoitamaan.\n\nVähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä.\nHän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo\nennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät\nomaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat.\nMutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä\nja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset\nuskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan\nsattui monesti.\n\nMuita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu.\nHän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei\nollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle\nelämisen arvoiseksi.\n\nIsän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän\nettä puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö\nsitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta\nsaattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä\nisä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen\nlakastumista tulisi huomanneeksikaan.\n\nIsää ei saanut jättää yksin, oli Martta sanonut. Mutta hän ei myöskään\nsaanut huomata, että häntä pidettiin silmällä. Allin maalauskojeet\nolivat tältäkin kannalta erinomaiset olemassa. Tuomet ja omenapuut\nkukassaan, kirsikat, pihlajat ja puutarhan valkea syreeni, kaikki\nkiinnitettiin kankaalle sitä myöten kuin ne kehittyivät kauneimmilleen.\n\nJoka kerran, jolloin Alli työstään katsahti isään, näki hän tämän,\nleppeä hymy huulillaan ja miltei lapsimainen mielenkiinto katseessa\nseuraavan työtä aivan kuin joka ainoa siveltimen piirto olisi ollut\nhänelle erikoinen ilo. Mutta jos isän silmät joskus luistivat pois\nAllin työstä, nousi niihin omituinen kirkkaus ja katse tähtäytyi kuin\njonnekin etäiseen ihanuuteen.\n\nSilloin täytyi Allin laskea sivellin kädestään. Joku iloinen\nsanasutkaus tai lystikäs kasku oli silloin löydettävä vaikka mistä.\nIsä oli tavalla millä tahansa saatava takaisin näihin maallisiin. Ei\nollut Allilla eikä muillakaan varaa erota hänestä. Hänenlaisiaan oli\nharvassa. Ja sellaisia kuitenkin olisi tarvittu elämässä.\n\nTilda-rovastinnakin tuli vastoin tapaansa hiljaisena ja vaiteliaana\nmiehensä huoneeseen, asettui tyhjänä olevaan keinutuoliin ja jäi siihen\nmiestään katselemaan.\n\nEntiset ajat nousivat nykyään yhtenään hänen eteensä. Harvoin hän\nyleensä oli elänyt entisyydessä. Alle oli tehnyt sitä enemmän. Mutta\nnyt tulivat yhdessä eletyt vuodet eteen aivan väkisten. Vanha valokuva\nAllen nuoruusvuosiltakin oli löytynyt, ja rovastinna oli pannut sen\npäällimmäiseksi siihen laatikkoon, jota hän enimmän käytti. Pöydälle\nhän ei tahtonut sitä. Kun hän ei nuoruudessaan ollut pitänyt sitä\nsiinä, niin mitäpä nytkään. Ihan olisi ujostuttanut, jos se nyt olisi\nsiihen ilmestynyt. Ja olihan hänellä Alle aivan viereisessä huoneessa.\nEi tarvinnut muuta, kuin raottaa ovea, niin jo näki hänen leppeän\nhymynsä, joka oli suloinen ja kaunis kuin ilta-auringon siunaava helo.\nSe muistutti niitä kymmeniä ja satoja kertoja, jolloin se oli säteillyt\njuuri samanlaisena lempeydellään kuin tahtoen tehdä arkisen raadannan\nkevyemmäksi ja kauniimmaksi. Mutta hermostuneena perheenäidin monista\nhuolista ei rovastinna aina ollut malttanut huomata mitä se tahtoi\nsanoa hänelle. Jälkensä se kuitenkin oli jättänyt ja tehtävänsä tehnyt,\nkoskapa se vieläkin oli tallella valmiina nousemaan esille entisyyden\nkätköstä.\n\nJa nyt, nyt sitä katseli nälkäisen haikeasti kuin päivää, jota ei\nsaanut estetyksi painumasta!\n\nRovastinnan täytyi mennä omaan kamariinsa itkemään. Mutta kun hän\npalasi sairashuoneeseen, oli hänen katseensa taas kirkas ja olennossa\noli hänelle harvinaista tyyneyttä. Hänessäkin oli pyhäisen aaton rauhaa.\n\n-- Niin, Aini ja Maija ovat kirjoittaneet, sanoi hän vetäen taskustaan\nrapisevan kirjeen. -- He tulevat molemmat huomenna.\n\nRovastin kasvoille valahti omituinen hymy. Hän käsitti heidän\nkiiruhtavan lähtevän luokse. Mutta hän ei sanonut mitään. Päivän\npainuessa voittaa vaiteliaisuus ihmisen. Illan pyhäinen rauha ei kaipaa\nsanoja.\n\nRovastin ajatukset luisuivat tulossa oleviin. He olivat kumpikin\nkokeneet paljon näinä viime vuosina. Maija oli jo ollut viisi vuotta\nnaimisissa. Hänellä oli kolme lasta. Airi, vanhin, oli pieni, terhakka\ntyttö, nopsa ajatuksissa ja teoissa. Hän oli muutamia kuukausia\ntakaperin ollut pappilassa pitemmän aikaa, silloin kun kaksoiset\nsyntyivät. Maija itse oli käynyt vain kerran, naimisissa olonsa\nensimäisenä vuonna. Hän oli tunnollinen perheenäiti, joka ei suotta\nväistynyt paikaltaan. Ja tarkka hän myöskin oli miehensä rahoista, sen\nhuomasi kaikesta. Pentillähän olikin ollut velkoja, kai paljonkin.\nMutta tyytyväiseltä oli Maija tuntunut kirjeissään. Kun nyt vain saisi\noikein tavata. Silloin voisi saada varmuutta hänen oloistaan. Hänen\nelämänsä olikin jo sillä kohdalla, missä eletyn perustuksella näki\ntulevaisuuden pääpiirteet.\n\nToisin oli Ainin.\n\nRovastin sormet nypiskelivät levottomasti peitettä, ja silmään herahti\nkyynel. Raskaaksi oli elämä muodostunut hänen tyttöpoloiselleen.\nKauan tämä ensin sairasti särkynyttä suhdettaan. Kun haava viimein\nrupesi arpeutumaan, heräsi hänen ensi lempensä uudelleen. Hän koetti\nuskotella itselleen, että kaikki välillä oleva oli ollut pahaa unta,\nei rakkautta, vaan peloittava, vangiksi ottava voima, joka lumosi kuin\nsalaperäisen metsän menninkäiset. Rakkaus Erkkiin oli toisenlaista ja\ntodellista. Siihen oli hänen elämänsä kauan keskittynyt, siinä sen ydin\nolikin. Mutta siitäkään ei sitten tullut sen valmiimpaa. Erkki oli\nsamanlainen kuin ennen, lämmin ja toivoa herättävä toisin ajoin, toiste\nvälinpitämätön, umpimielinen ja arvoituksellinen.\n\nAini oli tästä kärsinyt sairauteen asti. Oliko nyt opettajantoimi\nvieraalla paikkakunnalla suonut hänelle jonkinlaista lievitystä ja\nmielen tasapainoa, sitä ei isä vielä tietänyt.\n\nKuinka hyvältä olisikaan tuntunut, jos olisi nähnyt edes rajapiirteet\nlasten tulevaisuudesta! Silloin olisi paremmin voinut heitä neuvoakin,\nolisi saanut sanoa jonkun opastavan sanan tulevienkin päivien varalta.\nMutta kai oli parasta näin. Päivätyöhön astuvan täytyi itse ja yksin\nsuorittaa tehtävänsä. Lähtevän täytyi lähteä yksin. Toukan täytyi itse\nponnistella vapautuakseen kuorestaan. Käsi, joka syrjästä säälivänä\nja säästävänä kajosi tuohon taisteluun, teki vain tuhotöitä. Rovasti\noli itse sen nähnyt. Hän oli kerran koettanut auttaa, mutta vain sillä\nseurauksella, ettei hänen vapauttamansa perhonen kyennytkään lentoon.\nSen siivet lerpattivat voimattomina maassa.\n\nRovastin katse pysähtyi Alliin. Tämä istui tapansa mukaan sivellin\nkädessä, niin hiljaisena ja vaiteliaana, että hänen läsnäolonsa aivan\noli unohtunut isältä. Tildan paikka keinutuolissa oli jäänyt tyhjäksi.\nHän kai oli mennyt puuhailemaan odotettujen hyväksi.\n\nNiin, niin se Tildakin! Rovastin katseeseen nousi nuoruusvuosien\nlämpöä. Paljon ja monenlaista oli ollut matkan varrella, mutta kaikki\noli kaunista ja hyvää, kun sitä katseli näin painuvan päivän valossa.\n\nKun nyt vain taival tasoittuisi lapsille!\n\nAlli tunsi äkkiä, miten isän katse lempeänä ja kysyvänä pysähtyi\nhäneen. Isä oli oikeastaan ihmistuntija, vaikka hänen suuri hyvyytensä\nusein eksytti häntä. Lapsiaan hän aina oli ymmärtänyt, Alliakin, joka\noli niin kitsas sisimmästään. Isä olisi todella ansainnut enemmänkin\nluottamusta.\n\n-- Isä pieni! -- Alli nyökkäsi iloisesti, vaikka sisintä vihlaisi\nkipeästi. Isän silmissä oli taas tuo omituisen kirkas, kauaksi tähdätty\nkatse, joka näytti painuneen näkymättömän maailman ihanuuteen.\nSamalla oli hänen koko olemuksessaan aivan käsittämättömän suurta,\n-- lapsellisen ehjää säilyneisyyttä. Elämän ristiriidat eivät olleet\njättäneet ainoatakaan rumaa arpeutumaa hänen olentoonsa. Kaikki oli\nehjää, sopusointuista. Hellävaroin oli hän itse kohdellut toisia.\nHellävaroin oli elämä pidellyt häntäkin. Mutta hänen tyttärensä osa oli\ntoisenlainen.\n\nSuuri tuska nousi Allin katseeseen. Ei isä aavistanut, mitä merkitsi\ntaiteilijaunelmien hautaaminen. Isä oli tyytynyt siihen, että loi\noman elämänsä kauniiksi. Mutta kun oli saanut halun luoda muutakin.\nKun janoamalla janosi kerätä elämän rikkautta sisimpäänsä ja antaa se\nkuvina ihmisille. Kun oli saanut silmät nähdäkseen, korvat kuullakseen,\nkun sisin oli tulvillaan elämän suurta riemua ja suurta tuskaa, jonka\nrikkaissa, ehjissä kuvissa olisi tahtonut antaa toisille, mutta kun ei\njaksanut, ei voinut...\n\nAllin pää painui, ja sivellintä pitelevä käsi alkoi vavista. Leikillä\nhän kerran oli omaisilleen viskannut tiedon taiteilijaunelmiensa\nhautaamisesta. Mutta suuri ja sanaton oli tuska senkin haudan\npartaalla. Omistaa tahtoa eikä voimaa, tuntea rajattomasti, muotoa\netsivän rikkaasti, saamatta sisäiselle näkemykselleen vastaavaa muotoa,\n-- oliko kellään ollut raskaampaa kokemusta?\n\n-- Isä, -- sanoi hän hiljaa, -- minä hautasin taiteilijaunelmani siksi,\nettä olin kuin häkkilintu. Oman heikkouteni kahlehtivaa rautaristikkoa\nvastaan ponnistelin, siksi kunnes siipeni olivat verillä ja voimani\nlopussa.\n\nHän nousi, laski siveltimen kädestään ja meni isän vuoteelle. -- Isä,\non toinenkin hauta, jonka ääressä minä yön yksinäisyydessä toisten\nkatseiden välttäessä seison.\n\nHän painui polvilleen vuoteen viereen, tarttui isän käteen ja painoi\nsen otsaansa vasten. Hän jatkoi kuin unessa, tietämättä puhuiko\nhän isälle vai itselleen: -- Hän sattui opettajatoverikseni kohta\nsen jälkeen, kun olin haudannut taiteilijaunelmani. Hänen otsansa\noli puhdas ja korkea, hänen katseensa syvä, korkeita ihanteita\ntavoittelevan mielen uskollinen heijastaja. Isä, hänessä oli jotain\nsinusta ja sinun maailmastasi, -- jotain aivan toista kuin se mihin\nolin tutustunut Ateneumilla. Siinä maailmassa, jonne niin hartaasti\nolin halunnut ja missä osa minusta huvitteli eholtaan, oli samalla\npaljon mikä tympäisi. Pienet, itsestään suuria uskovat taiteilija-alut\nleikkivät siellä vallatonta, sisällyksetöntä leikkiä, sillä aikaa\nkuin he niinkuin kreikkalaiset Auliin edustalla odottelivat tuulta\npurjeisiinsa. Toisille sitä tulikin, toisille ei. Minulle ei sitä\nsuotu. Minä vain väsyin noissa taiteen esikartanoissa, missä\nihmislapset eivät polvistuneina odottaneet pyhää tulta, vaan olivat\npallosilla suurista elämänarvoista. Se kypsytti minua antamaan arvoa\n_sinun_ maailmankatsomuksellesi. Ja siksi näin _hänenkin_ sisäisen\nkauneutensa niin suureksi. Minä en voinut olla rakastamatta, vaikka\ntiesin hänen rakastavan toista.\n\nRovasti ei saanut vastatuksi. Hänen katseensa tapaili tyttären\nkatsetta, mutta se oli kätkössä, käsi painoi yhä isän kättä.\n\nUlkona paistava kirkas päivä juoksutti valoviiruja sairashuoneen seinää\npitkin. Pikkulinnut kuuluivat piipahtelevan räystään reunalla, ja\ntuoksuva tuulahdus keinutti kepeästi ikkunan valkeata uudinta.\n\nSairaalle tuli voimakas tunto ulkona kukoistavasta kesästä. Luonnon\nkesäinen ilo ja ihmiselämän kärsimysrunsaus nousivat rinnan hänen\neteensä. Hänen ajatuksensa tarttui jälkimäisen suureen, lopulliseen\ntarkoitusperään, hengen kirkastukseen.\n\n-- Rakas, rakas lapsi, sanoi hän hiljaa. -- Sydänvereni antaisin onnesi\nhinnaksi. Mutta sitä osaa ei vanhemmalle ole suotu. Ei isälle, ei\näidille. Jokaisen täytyy itse taistella siipensä vapaiksi.\n\n\n\n\n8.\n\n\nYö oli vaikea rovastille. Sydäntä ahdisti ja ajatukset kävivät\nraskaiksi. Tauti oli muuten -- samoin kuin elämäkin -- pidellyt\nrovastia hellävaroin -- aivan liian hellävaroin, vakuutti hän itse.\nMutta kun ruumiillinen vaiva ja sisäiset huolet näin yhtaikaa\nahdistivat, täytyi hänen nöyryytyksekseen tunnustaa, ettei hänessä\nollut miestä kestämään kovinkaan paljoa.\n\nSydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen\nsärky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla\ntavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti\nlyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka\nolisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta\nastiasta.\n\nJollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se\nlopulta enimmin ahdisti.\n\nRovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei\nMartta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa,\nkun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti\nheräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin\nodotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä.\nMutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. -- -- Hyvää\nhuomenta papukka pieni! -- Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan\nvaltimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli\npöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.\n\n-- Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on\nmamman ryhtiä toistenkin varalle. -- Isä katsoi häneen hetken pitkään\nja hellästi. -- Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin\nasetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan\nsinä sitä vastakin?\n\n-- Isä, väisteli Martta, -- eivät meikäläiset anna toisten huolehtia\nitsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa ...\ntyrmään.\n\n-- Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, -- vaikka\nminulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.\n\n-- Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. -- Martta nauroi, pöyhisteli\nvielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti\npiti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. -- Isä, sanoi hän syvä\ntotisuus nuorekkailla kasvoillaan, -- sinä voit luottaa siihen, että\nteen parhaani.\n\nEtehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia\nvastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen\noveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea\nvarsi solahti ovesta sisään.\n\nIsän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan.\nMutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen\nkysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen\ntuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi\nkuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat\nliikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin,\nhaikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan\nkatseen tieltä.\n\n-- Isä! -- Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi\nentisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran\nvuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään\nastuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.\n\n-- Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on\nmuuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista\nminä halajan.\n\nIsä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli\npaljonkokeneen selvänäköisyyttä.\n\n-- Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon\netsiä, olen saanut maallisenkin avun.\n\nSairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein\nepäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän\noli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen\nlähtöään pitkälle matkalle -- annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi\nkieltää mitään hyvää.\n\nRovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. --\nArvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin.\nHän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle\nheikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi.\nIsä, kunpa sinä tuntisit hänet!\n\nIsä siveli hiljaa Ainin kättä. -- Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein.\n-- Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset\nlämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.\n\n-- Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei\nmeistä muuten tule kalua.\n\nNiin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta\nei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut\nsyntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta\nhän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa\npaistaa.\n\nAini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta,\nmikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut\nsyytä iloita.\n\n-- Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää\nkevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. --\nSisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen\noman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.\n\nSairas ei sitä huomannut. Hän makasi hetken silmät puoliummessa ja\nhänen kasvoillaan kuvastui kuin heijastus luonnossa tapahtuvasta\nuudistuksesta. -- Meille tulee sitten kevät yhtaikaa, sanoi hän\npuoliääneen, mutta niin hiljaa, ettei Aini sitä kuullut.\n\nKun luomien läpikuultavat kuvut vähitellen hitaasti kohosivat, oli\nrovastin katseessa jotain kaukaa tulevan ja kauaksi kiiruhtavan\nilmettä. Mutta se väistyi vähitellen katseen pysähtyessä Ainiin.\n-- Jumala on hyvä ja Hänessä on hyvä olla, siinä on pitkän elämäni\nydinkokemus, sanoi hän tapaillen tyttären kättä. Sitten hän alkoi\nkertoilla omasta nuoruudestaan. Paljon hyvää oli hän jo aikaisemmin\nsaanut osakseen, mutta kun hän tapasi Tildan, kävi sittenkin koko elämä\nuudeksi kuin itse luomisaamuna. Ja sellainen oli pohjaltaan aina tuo\nmiljoonia kertoja uudistunut ja yhä uudistuva kokemus. Kun \"oikea\"\neteen astui, kun ihminen löysi hänelle luodun avun, ymmärsi hän, että\nhänen ihanin, usein tiedottomuuden usvassa väikkynyt unensa, oli\nkääntynyt todellisuudeksi. Hän heräsi näkemään ympärillään vastaluodun\nmaan, jota ei hänen silmänsä ollut koskaan ennen nähnyt ja hän ymmärsi\nei harkiten eikä vain tunteillaan, vaan koko olemuksellaan, että elämä\noli ihana ja maa kaunis. Rovastin katse kääntyi rovastinnaan, joka\nhiljaa oli tullut huoneeseen ja asettunut vuoteen jalkopäähän.\n\n-- Muistatko mamma, kun yhdessä kuulimme \"Luomisen\"? Me olimme kesällä\nviettäneet hopeahäämme. Senjälkeen lähdimme hääretkelle, joka nuorelta\napulaispapilta oli jäänyt tekemättä. Siinä evankeelisessa kokouksessa\nRuotsissa ne sen esittivät. Me istuimme rinnan kirkonpenkissä, ja niin\noli kuin me uudelleen olisimme seisoneet parin edessä. Niin ihanaa.\nMinä itkin. Ja etköhän sinäkin, mamma?\n\nRovastin kasvot loistivat niin lapsellisen suuresta ilosta, että sitä\noli mahdoton vastustaa. Rovastinnan täytyi niistäytyä äänekkäästi, ja\nAini tunsi, että sisimmässä suli ja pehmeni kuin kirrenlähtöaikana.\n\nSamassa tuli Martta kutsumaan kahville ruokasaliin. Pöytä oli katettu,\neikä isää nyt enää saanut rasittaa. Myöhemmin saisivat muut audienssia.\n\nRuokasalissa istuivat Maija ja Kaija kahdenkesken katetun kahvipöydän\nääressä. Alli oli heistä huomaavinaan jotain liikutuksen tapaista --\naivan kuin he vastikään olisivat puhelleet jostakin heidän mieltään\njärkyttävästä. He kai eivät olleetkaan tavanneet pitempään aikaan.\nMaija asui etäällä Helsingistä, ja Kaija oli kaiken talvea ollut\nmusiikkiopistossa. Hän oli lukukauden loputtua matkustanut maalle erään\nhyvän ystävän luokse, eivätkä muut olleet arvanneet häntä odottaakaan.\nHän oli vain itse, kuultuaan Maijan matkasta ja sedän sairaudesta,\npäättänyt matkalla hämmästyttää toisia yhtymällä heihin.\n\n-- Oletpa sinä Kaijakin jo ennättänyt ihan aikaihmiseksi, ihmetteli\nrovastinna kaataessaan kahvia kuppeihin.\n\n-- Vieläpä oikein helsinkiläisneidiksi, pisti Alli jatkoksi. Hänen\ntäytyi ajatella omaa ensi vuottaan Ateneumilla. Kaija tuntui niin\nläpeensä elämänhaluiselta yrittelijältä. Aika soma ihmislapsi hän\noli lisäksi. Hipiä oli raitis ja läpikuultava. Runsas vaaleanruskea\ntukka oli aistikkaasti kammattu, ja koko olennossa oli erinomaisen\nviehättävää, keväistä suloa.\n\n-- Kai sitä helsinkiläistyy Helsingissä, arveli Kaija kuin jotain\nsanoakseen. Sitten rupesi hän kertomaan musiikkiopistossa olosta.\nHän kääntyi etupäässä Allin puoleen kuin tältä odottaen enintä\nymmärtämystä. Mutta Alli kuunteli hajamielisenä, sillä rovastinna\noli ruvennut puhelemaan Maijan kanssa ja puhe koski palvelijoita.\nSe kiusasi Allia. Mamma ei ensinkään käsittänyt uutta aikaa. Hän ei\nmyöskään saanut päähänsä, että palvelija oli samanlainen ihminen kuin\nmuutkin. Mammalle oli aina olemassa monta porrasta palvelevan ja\npalveltavan välillä. Isä ei nyt ollut uudenaikainen hänkään. Mutta\ntällaisissa asioissa hänen suuri hyvyytensä häntä ohjasi oikeaan.\n\n-- Ei nyt mamma hätäile, kuului Martta rauhoittavan. -- Hyvällä\ntahdolla ja tyyneydellä pääsee pahoistakin pulmista.\n\nMutta rovastinna jatkoi valituksiaan. Hänen täytyi saada korvausta\nsiitä, ettei Allen luona enää uskaltanut valitella. Ja nämä nykyajan\nihmiset olivatkin aivan mahdottomia. Sisäkkökin, joka muuten oli tekevä\nja reipas tyttö, oli ihan muuttunut saatuaan sulhasen. Sulhaseksi hän\ntosin ei itse miestä myöntänyt. Mutta mikä muu kuin sulhanen se on, kun\nnoin seurustellaan. Se mies oli sosialisti, jumalankieltäjä ja ties\nmitä kaikkea. Oppineesta hän kai tytön mielestä kävi. Sentähden hän\nsaikin ajatuksensa ahdetuksi tytön päähän niin, että tämä oli aivan\nmuuttunut. Ja samaa hapatusta oli tunkeutunut renkitupaankin. Ei sieltä\nennenkään ollut lähtenyt paljoa apua naisväelle, ei jos sitä olisi\ntarvittu puutarhassa taikka missä. Mutta nyt sitä ei saanut entisenkään\nvertaa. Kun rovasti oli vuoteessa, niin mitä ne rengit antaisivat arvoa\nnaisten töille, ei vaikka hyvin tiesivät, että ellei naisia olisi\nmaailmassa, ei ainoakaan mahtaileva mies elää raahustaisi täällä maan\npäällä.\n\nRovastinnan täytyi kesken kaiken ottaa nenäliina esille ja itkeä\ntihauttaa pikkusen. Monessa asiassa oli Allella ollut syytä toivoa\ntoisenlaista hänen puoleltaan, mutta eipä vain koskaan siksi, ettei hän\nolisi miesväelle myöntänyt heille tulevaa kunnioitusta. Mutta pitipäs\nnyt kärsiä vaikka mitä heidän puoleltaan. Ja pappakin oli poislähdössä\njättääkseen heidät yksin tänne pahaan maailmaan.\n\nRovastinnalle tuli uusi ja entistä kovempi itkun puuska. Aini rupesi\npuhumaan kärsimyksen tarpeellisuudesta ja Jumalan kasvatusvälineistä.\nSosialismikin saattoi olla yksi niitä. -- Martta kaateli kuumaa kahvia\nkuppeihin. Kaija oli lakannut puhumasta musiikkiopistosta. Alli istui\najatuksiinsa painuneena. Häntä niin vaivasi se, ettei mamma jaksanut\nkäsittää sitä mikä uuden ajan vaatimuksissa oli oikeutettua. Eihän se\nniin paljon muuten merkinnyt äidin iässä olevan elämässä. Mutta moni\nasia tuli sen kautta toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt tällaisessakin\nkodissa, jossa kuitenkin oli halua tunnustaa kaikkien yhdenarvoisuus\njäseninä ihmiskunnan suuressa kodissa. Tuota yhteen kuuluvaisuuttahan\nisä aina teroitti. Sen olisi siksi pitänyt painaa leimansa koko kotiin.\n\nSisäkkö raotti samassa ovea viitaten Martta-neitiä tulemaan. Kaija\nkäytti tilaisuutta hyväkseen, livahti keittiöön samalla kuin Marttakin\nja kuiskasi ohi pyyhkäistessään Martan korvaan: \"tule sitten\nullakkohuoneeseemme, kun ehdit.\" Sitten karkasi hän vinnin portaita\nylös pitkin harppauksin kuin ennen pikku tyttönä. Huoneeseen tultuaan\nviskautui hän suoraa päätä avoimena olevalle vuoteelle, painoi päänsä\nsyvälle päänalukseen ja työnsi pienen koruommellun nenäliinansa\nmykkyräksi nutistettuna silmilleen. Sillälailla makasi hän hyvän aikaa.\nMutta kun Marttaa ei kuulunut, täytyi hänen nousta ja ruveta uteliaasti\nkuin pieni hiiri nuuskimaan huoneen joka nurkkaa nähdäkseen oliko\nkaikki samalla paikalla kuin takavuosina, jolloin he yhdessä Maijan\nkanssa olivat asuneet tässä huoneessa. Ikkunan edessä täytyi viivähtää\ntuttua näköalaa ihailemassa, ja peilinkin eteen oli pysähdyttävä.\n\nTännepä heidän tavaransakin jo oli tuotu.\n\nKaija kiskaisi kannen keltaisesta matkalaatikostaan ja otti esille\nkepeän musliinisen kesäpuvun. Sitten hän riisui matkapukunsa.\n\nTäytyi uudelleen asettua peilin eteen. Tässä puvussa oli niin\nsievät porsliiniset napit, joihin Alli oli maalannut omenankukkia.\nSamanlainen, suurempi rintaneula kiinnitti keskeltä väljän avokaulaisen\npuvun.\n\nKaijalta pääsi iloinen, pieni laulunpätkä. Hän pyörähti kantapäillään\npeilin edessä ja hyräili.\n\n-- -- -- \"Kevätvirsiä viidakko kaikaa -- -- -- Sinilaine jo lyö ja jo\nvalkeni yö, nyt on toivoon ja lempeen aikaa. Nyt on toivoon ja lempeen\naikaa.\"\n\nHyräillen alkoi hän uudelleen penkoa matkalaatikkoaan, josta viimein\nlöysi soman, pienen päähineen ohuesta valkopohjaisesta, sinikukkaisesta\nkankaasta. Se oli ommeltu pyöreän pussin muotoon, ja sen\npitsireunaiset, kurotut liepeet riippuivat somasti alaspäin. Kurotun\nalaosan ylälaidassa oli vaaleansininen silmukalle sidottu silkkinauha.\nSen alle oli Kaijalla tapana pistää kukkia. Omenankukka olisi nyt\nsopinut mainiosti. Mutta niiden aika oli jo ohi. Sen sijaan löytyi\ntavaroiden joukosta muutamia lemmenkukkia, jotka vielä olivat virkeitä.\nKaija alkoi pistellä niitä myssyyn. Samassa aukaisi Martta oven. --\nHyvänen aika, Kaija, luuletko lähteväsi Espikselle näyttäytymään! --\nMartta jäi kynnykselle seisomaan. Mutta Kaija kiskaisi hänet siitä ja\nkeikautti pari kertaa huonetta pitkin.\n\n-- Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden,\n-- sillä sievä on sievää -- ja toisten tähden ja sitten vielä yhden\nerityisen tähden -- Martta, minä olen kihloissa.\n\nMartta meni aivan ymmälle. -- Kihloissa! Sinä pikkuinen!\n\n-- Niin juuri. Ja \"pikkuinen\" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin.\nMartta, hän on niin hyvä, -- aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä.\nJa hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo\nminuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin\npaljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä\nmenen aivan hämilleni.\n\nKaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä\nMartan syliin. -- Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä\ntahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa.\nMutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. -- Martta, miksi ei saa\npoimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja\npitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!\n\n-- Sinä pieni! -- Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan\npainunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi,\nniin vähäinen kuin ikäero olikin.\n\n-- Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus,\n-- mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi\npoimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän\nhellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa\ntoista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus\nhelmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä\nihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta,\nja se on sen löydettävissä, joka rakastaa ... uhrautuvasti ja rohkeasti.\n\nKaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi\nlujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää\npitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan\nolalle.\n\nTuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää\nhankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä\nkukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMaija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä\nsairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta\nkaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen\nvuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta,\naukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin\nnuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, -- jotka rovastin mielestä enemmän\nmuistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa --\nlisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.\n\n-- Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi -- alkoi\nMaija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.\n\nOlavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija.\nJa he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan\nlaulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä\nkuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä\nuseammin.\n\n-- Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli\nSelman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja\npaljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että\nnuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan\nvanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan\nmitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi\nkertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä\nvälillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua.\nMutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli\njälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat\nkäsittää toisiaan?\n\n-- Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin\nkasvoihinsa, -- sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen\nlopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme.\nJokaisen täytyy itse oppia läksynsä -- elämässä niinkuin koulussa.\n\nMaija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan\npiti itsensäkin saada hetkinen osakseen.\n\nHän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi\ntarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse\nkysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.\n\n-- Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.\n\nSairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta\nhän sai kuitenkin -- pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa\neletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi\nja kertoi.\n\nEnsimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta,\njotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin\nerikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli\nsiinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen\nhe molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa.\nMaijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään\nomistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli\nkuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat\nhe kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja\nkaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta\ntodellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa\noli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut,\nei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi\nvalmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati\nuudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.\n\nJa miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat\ntullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta\npaljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he\nsairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti\nPentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus,\nettä he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon\npartaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon\nrohkaisua.\n\n-- Entä äiti? -- Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti\nkuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä\nkerran velvoitti häntä.\n\n-- Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa ... molempien puolesta.\n\nJoku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli\njätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.\n\nSairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. -- Noinhan ne kilvan\nkeräilevät minulle kaikkea hyvää ... laulua, kukkia, rakkautta,\nrakkautta kaikessa. -- Hän hymyili lempeätä hymyään.\n\n\"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän\", kuului salista.\n\nMaijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi\npunoittaa kuin pidätetystä itkusta. -- Setä, sanoi hän hiljaa. -- Minä\nolen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista\njumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat,\nettä meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian\nraskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on\nsittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä\nanteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.\n\nPuutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän\npeiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat\nvaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:\n\n    \"Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa,\n    se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa.\"\n\n\n\n\n\n\nII\n\nMAAILMALLA\n\n\n\n\n1.\n\n\nIlona Solja askarteli hyräillen aistikkaassa pikku kodissaan. Hän\nodotti vastoin tavallisuutta vieraita, oikein maalaisvieraita, ja se\njuuri panikin hänet laulelemaan. Leskeksi jäätyään oli hänen täytynyt\nottaa virka. Palvelijaakaan ei käynyt pitäminen, apuihminen tuli vain\nmäärätunneiksi auttamaan kodin hoidossa. Päivistä ei näin ollen jäänyt\npaljonkaan aikaa muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään, yleisiin\nharrastuksiin vain nimeksi. Vielä vähemmän sai ajatella huvia tai\nseurustelua. Lapsia vartenkaan ei aina riittänyt tarpeeksi aikaa, kun\nmonesti täytyi ottaa virastosta kotityötäkin. Sentähden oli kuin juhla,\nkun joskus sattui saamaan tilaisuuden tehdä jotain ylimääräistä ja\nmieluista, nuinkuin nytkin.\n\nHän siirteli syrjään tavaran toisensa jälkeen vaatesäiliöstä, pääsi\nviimein perimmäiseen soppeen ja vetäisi sieltä esille sisältä heleän\nkeltaisen; päältäpäin valkoiseksi maalatun kopan. Tämä koppa oli ollut\nkaikkien lasten ensimäisenä makuusijana. Alli oli lahjoittanut sen\nhänelle ennen Aarnen syntymää. Sen toiseen laitaan oli keltaisilla\nkirjaimilla maalattu: \"Päätä kaari kaunihisti, pääset illalla ilohon\",\ntoiselle säteitä nousevasta päivästä.\n\nMaailma iloisia muistoja tulvahti esille tästä lasten päiväpaisteisesta\nensi makuusijasta. Mutta niitä ei nyt saanut jäädä muistelemaan. Vuode\noli saatava kuntoon ja kahvipöytä samoin ennen vieraiden tuloa.\n\nPieni päänalunen, lakanat ja peite otettiin esille ja pantiin koppaan.\nSitten Ilona asetti sen oman vuoteensa viereen.\n\nHänen täytyi hymyillä sen tehtyään. Hän muisti aikaa, jolloin Aarne oli\nmaannut tuossa. Olivathan tytöt sitten tämän perineet, mutta tämä koppa\nvei sittenkin ajatukset enin Aarneen, ehkä siksi, että hän oli vanhin,\nja että se alun pitäen oli annettu hänelle, ehkä siitäkin syystä, että\nhän lapsena todella oli ollut tavattoman herttainen. Hänen silmänsä\nolivat kuin suuret, taivaansiniset pallot, ja kun tukka ennätti kasvaa,\nriippui se pitkinä, kullankeltaisina kiharoina selkää pitkin. Kun hän\nmutisti pientä ruusunkarvaista suutaan, oli aivan mahdoton olla sitä\nsuutelematta.\n\nIlonan täytyi naurahtaa aivan puoliääneen. Nain tietysti kaikki äidit\najattelivat omistaan, esikoisistaan ainakin. He näkivät heissä sitä\nmitä ei kukaan muu nähnyt. Ja se oli tyhmää. Järkevän ihmisen olisi\npitänyt arvostelussaan olla puolueeton. Ja hän oli aina käynyt sekä\npuolueettomasta että järkevästä. Mutta hänestä Aarnessa sittenkin\noli ollut jotain aivan erikoista, jotain sanomattoman liikuttavaa ja\nsuloista.\n\nOvikello soi samassa. Se oli ehkä Alli! Ilona oli pyytänyt Allia\ntulemaan jo ennen toisia. Alli oli niin yksin, sairasti yhä\nsisimmässään isän kuolemaa, vaikka vaikeni siitä niinkuin muustakin.\n\nIlona pisti kiireisesti kukassaan olevan primulan pöydälle ja kiiruhti\nsitten avaamaan ovea. Etehisen lasiin kuvastuvasta varjosta tunsi hän\nAllin, mutta samalla kuuli hän Aarnenkin olevan tulossa. Kohta Allin\nastuttua sisään ryntäsikin Aarne etehiseen otsa hiessä ja posket\nhehkuvina. Hän oli säästänyt raitiorahat ja lähtenyt juoksemaan kilpaa\nvaunun kanssa. Muuan herra, joka seisoi etusillalla, oli nauranut\nhänelle ja ennustanut hänen häviötään kilpajuoksussa. Mutta kun vaunun\ntullessa loppupysäkilleen Aarne olikin rinnalla, oli herra viskannut\nviiskymmenpennisen Aarnen käteen ja lisäksi vielä...\n\nAarne katkaisi hengästyneenä kertomuksensa. -- Äiti, tänä iltana\npidämme \"iltaman\" täällä kotona. Niinhän? Sinä ja siskot tulette sinne,\nja minä kerron sadun pojasta, joka juoksi kilpaa raitiovaunun kanssa.\nSitten minä tarjoan... Aarne piilotti selkänsä taakse jotain, jonka\nrajapiirteistä vaivatta tunsi pullon. -- Arvatkaapa mitä minulla on\ntässä?\n\n-- No, jos koulukirjoja, ehdotteli Alli. -- Tai pallo, arvaili äiti.\n\n-- Eipäs kun -- pullo! -- Limonaadipullo tuli voitonriemuisesti selän\ntakaa ja viskattiin suoraan äidin syliin.\n\n-- Mene nyt keittiöön, siellä on sinulle ruokaa, toimitteli äiti\npyyhkien pojan hikistä otsaa. Sitten vei hän Allin kahvipöydän ääreen.\n\n-- Innostuksen mies, arvosteli Alli katsoen Aarnen jälkeen.\n\n-- Herkkä ja ponnistuksiin valmis, jos sellaista kysytään, jatkoi\nIlona, Allin pannessa merkille, että hänen kasvonsa nytkin saivat\nsaman, sanomatonta hellyyttä säteilevän ilmeen kuin tavallisesti hänen\npuhuessaan Aarnesta.\n\n-- Sinä sitä olet niitä \"äiti-ihmisiä\" -- ja kai Kaija myöskin, mikäli\nolen voinut huomata, arvosteli Alli. -- Kun teitä naimisissa olevia\ntarkkaa näin syrjästä, näkee pian, kenelle lapset ovat numero yhtenä,\nkenelle mies. Te jakaudutte siinä suhteessa kahteen eri luokkaan.\n\n-- Sinä panet vaakaasi ja punnitset nyt niinkuin ennenkin. -- Ilona\nhymyili. Mutta sisimmässään hän tunsi kuin pistoksen. Ennen hän\ntuskin olisi huomannut mitään erikoista tällaisessa arvostelussa,\nmutta nyt kun mies oli poissa, kun, ei enää voinut tehdä mitään, ei\nmitään hänen hyväkseen -- ei muuta kuin hoidella hautakumpua, nyt\ntäytyi käydä tilille itsensä kanssa monesta, ennen syrjään jääneestä\npikkuasiastakin. Onnellisiahan he olivat olleet. Ja se mikä kerran oli\nheidät yhteen sitonut, sitoi viimeiseen asti. Mutta Alli oli oikeassa.\nLapset olivat sittenkin olleet etualalla.\n\nAllin katse seurasi miltei huomaamattoman hienoja ajatuskajastuksia\nIlonan kasvoilla. Tuollainen kaunis, tyyni profiili vastasi täysin\nIlonan luonnettakin. Se ei ilmaissut paljon alla piilevästä, mutta\nkaikki minkä se näytti, oli selväpiirteistä ja mutkatonta, sellaista,\njota katsellessa tuli rauhallisen hyvä olla. Isäkin oli niin rakastanut\nIlonaa, oli ihaillut hänen sekä ulkonaista että sisäistä minäänsä.\n\nAlli otti esille käsityönsä. Hän oli tekeillä olevaan tarjotinliinaan\npiirustanut omenankukkia. Ne muistuttivat isää. Samoin tämän pienen\nkodin lämmin viihtyisyyskin. Ilona oli oikein mestari kotitunteen\nluomisessa ulkonaisesti ahtaissakin oloissa.\n\nPortaista kuului samassa liikettä ja Ilona kiirehti juoksu jalkaa\navaamaan. Oven takana seisoikin jo Olavi, käsivarsillaan pehmeä\nvaatekäärö, jonka hän ylpeänä ja varoitellen kantoi suoraan Ilonan\nmakuuhuoneeseen. Kaija seurasi ilosta säteilevänä. Kopan ympärille\nhe kaikki sitten kerääntyivätkin, toiset iloisesti puhellen, Alli\nvaiteliaana, tapansa mukaan katsein kysyen ja tutkistellen.\n\nKun Viimein oli siirrytty kahvipöydän ääreen, kääntyi puhekin\nvähitellen suuresta perhetapahtumasta toisaalle. Ilona tiedusteli\noloja Salokankaan kartanossa ja Olavi alkoi huomattavalla mielihyvällä\nkertoa kodistaan. Hänellä oli suuri suonkuivaushanke alulla. Se kysyi\nsekä varoja että voimia, mutta maksoi varmasti vaivan. Siitä oli jo\nisänkin aikana ollut puhetta. Tehtävä tuntui suorastaan velvoittavalta\nperinnöltä ja suuri isänmaallinen merkityksensähän sillä myöskin oli\ntässä maassa, joka hyvin elättäisi kaksi, jopa kolme kertaa niin paljon\nasujamia kuin nyt, jos vain tehtäisiin tarmon takaa työtä. Laiskana\nvetelehtiminen oli helmasyntejämme huipuilta pohjakerroksiin asti.\nSiitä oli parannus tehtävä. Ja niiden, jotka olivat saaneet valistusta,\npiti siinä käydä eturivissä. Mutta sellainen ohjelma vei siksi paljon\naikaa ja ajatuksia isännältä, ettei niitä sitten riittänytkään paljon\nmuualle.\n\nOlavi vilkaisi Kaijaan. Huulille nousi kuin veitikkamaista hymyä. Mutta\nKaija ei vastannut siihen.\n\n-- Niin, eihän sinulta riitä sanottavasti aikaa muille kuin\nlehmille, lampaille ja sioille, myönsi hän lyhyesti. -- Mutta ehkäpä\nvastaisuudessa riittää. -- Katse kääntyi merkitsevästi viereisen\nhuoneen koppanurkkaan.\n\n-- Rupea sinäkin Kaija enemmän oleilemaan navetassa, niin sittenhän\nsinun ei tarvitse kaivata Olavin seuraa -- Alli sanoi sen huolettomasti\nkuin sivusta päin, samalla kuin pujotti lankaa neulansilmään, mutta\nkatse kääntyi tutkivana Kaijaan päin. Tämä lehahti punaiseksi kuin\nsisäisestä mielenkiihotuksesta.\n\n-- Sinä puhut mitä et ymmärrä -- tuli terävästi. -- Nyt voi vähemmin\nkuin ennen tulla kysymykseen reseptisi mukainen navetassa oleileminen.\nSen Olavikin ymmärtää.\n\nOlavi hieroi miettivästi lusikalla tyhjän kahvikuppinsa pohjaa. --\nNiin, tietystikin, -- nyt aluksi. Mutta terveellistähän navettailma\nkuuluu olevan. Kyllä minäkin toivon, että pikku pilttimme tekee sen\nsinulle entistä hauskemmaksi paikaksi.\n\nIlona kiiruhti tiedustelemaan, mitä mieltä Olavi oli pellavan\nviljelykseen nähden. Ilona oli aina ihaillut kotipelloilla kasvanutta\npellavaa, mutta monet vakuuttivat, että se oli epäkäytännöllinen kanta.\nKotoinen tuli paljon kalliimmaksi kuin ostettu.\n\nPuhe luisti kotimaisen työn kannattamattomuuteen tai\nkannattavaisuuteen, Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiipi\nviereiseen huoneeseen. Toiset puhelivat, mutta hän jäi seisomaan\nauringon kullalla kirjaillun kopan ääreen. Pienet, nyrkkiin puristuneet\nkädet yrittelivät unessa liikettä, rihmansäiettä muistuttavat,\nvoimattomat sormet erottuivat hetkeksi toisistaan, ja untuvaisen pehmeä\npieni pää liikahti pitsisellä aluksellaan.\n\nKuinka monta ihmeellistä elettä pienellä lapsella olikaan! Ja miten\ntuollaista olisi saattanut väsymättä katsella vaikka kuinka kauan!\n\nKaijan täytyi ajatella toivomustaan saada poimia lapset puusta. Kuinka\netäiseksi ja kylmäksi olisi suhde sellaisena käynyt, siihen verraten\nmitä se nyt oli, kun oman henkensä kaupalla oli saanut taistella\nheräävän elämän puolesta, kun oli ylivoimaisten kärsimysten jälkeen\nsaanut sulkea syliinsä oman, elävän lapsukaisen.\n\nHän muisti noita unohtumattomia tunteja, joista hän vain osaksi oli\nollut tietoinen. Hän oli kärsinyt, kärsinyt, tavalla, jolle ei ole\nmitään ilmaisumahdollisuuksia. Ja sitten hän viimein oli vaipunut\njonnekin syvään, pohjattomaan kuiluun, jossa ei ollut muuta kuin avara,\nmittaamaton tyhjyys ympärillä.\n\nHänellä oli ollut jonkinlainen mielikuva siitä, että hän ikiajoiksi oli\ntuomittu tuohon olotilaan, yksin, eristettynä kaikista ja kaikesta,\nelävänä ja kuitenkin kuolleena.\n\nSilloin oli yhtäkkiä ohut, kimakka ääni tunkeutunut hänen korvaansa.\nHän vavahti. Oli kuin joku näkymätön voima olisi tarttunut häneen\nja väkipakolla kulettanut hänet mukanaan -- pois tuosta suuresta\ntyhjyydestä, jonnekin, jossa hän oli ollut ennen.\n\nTaas kuului heikko parahdus. Ja sitten ... sitten alkoi hänelle selvitä.\n\nHän näki lääkärin vuoteensa vieressä. -- Minunko lapseni, sai hän\nkysytyksi. -- Teidän, vahvisti lääkäri.\n\nTeidän, teidän! Kuinka ne sanat soivat ja helkkyivät! Syvältä hänen\nomasta sisimmästään nousi kuin pyhäisenä kaikuna niistä: minun, minun\noma lapseni.\n\nJa sitten tuotiin poika hänen nähtäväkseen.\n\nKaijan katse sumeni uudelleen kyyneliin hänen muistellessaan tuota\nsuurta, -- hänen elämänsä suurinta hetkeä.\n\nMielenliikutuksen puna lainehti hänen kasvoillaan hänen palatessaan\ntoisten luo. He puhuivat yhä vielä maataloudesta ja karjanhoidosta.\nOlavi esitteli ajatuksiaan vuohenhoidon kannattavuudesta. Hän toivoi\nsiitä paljon. Vuohien ruoka ei maksanut paljonkaan, ja maito oli\nerinomaisen rasvapitoista.\n\nKaija näytti tuskastuneelta. Olavi huomasi sen, ja hänen kasvoilleen\nnousi tumma puna. Hän katkaisi sanansa kesken ja nousi. Hänellä oli\nvielä toimitettavaa kaupungilla, ja iltajunalla oli palattava maalle.\n\n-- Vienkö terveisiä kotiin? kysyi hän etehisen ovella kääntyessään\nKaijan puoleen. -- Katse näytti pyytävän.\n\n-- Terveisiä? -- Kaija katsoi hämmästyneenä häneen. -- Niin\nnelijalkaisilleko? tuli sitten, puoleksi leikillä, puoleksi pistävästi.\n\nOlavi ei hymyillyt vastaan. -- Siellä on monta. Sinä olet suuren kodin\nemäntä. -- Ääni nuhteli. Sitten hän äkkiä kumartui suutelemaan Kaijaa,\nkätteli vielä kerran Ilonaa ja Allia ja painoi sitten kiireisesti oven\nkiinni. Kiiruhtaessaan portaita alas tuntui hänestä vähän pahalta.\nIlona oli katsonut häneen tyynellä, rohkaisevalla tavalla. Allin\nkatseessa oli ollut kuin halua auttaa. Olikohan hän tullut heille\nnäyttäneeksi sellaista, jonka olisi pitänyt jäädä vain Kaijan ja hänen\nväliseksi selvitettäväksi? Hän ei olisi tahtonut sitä. Olihan Kaija\nniin herttainen pikku vaimo, joka täytti koko kodin säveleillä ja\nkauneudella. Jos hän ei sen ohella halunnut ymmärtää, että hänellä oli\nvelvollisuuksia myöskin suuren kodin emäntänä, niin eihän siitä toisten\ntarvinnut tietää. Kaikki muuttuisi toivottavasti piankin lapsen tähden\nja lapsen kautta. Ja Ilona, jonka luo Kaija nyt pariksi viikoksi jäi,\nvoisi ehkä myöskin vaikuttaa jotain.\n\nOlavi karisti huolet luotaan, samalla kuin kadulta kääntyi\nmaanviljelijöiden maitomyymälään selvittämään asioita.\n\n\n\n\n2.\n\n\n-- Hyvästi nyt te kaksi äidillistä, letkautti Alli jäähyväisiksi\nIlonalle ja Kaijalle, samalla kuin painoi ulko-oven kiinni jälkeensä.\nHän sanoi sen tavalliseen, vallattomaan tapaansa, mutta katse, joka\nseurasi sanoja, puhui ääriä vailla olevasta tyhjyydentunteesta.\n\nNoilla molemmilla oli lapsensa, Maijalla oli mies ja kolme lasta,\nMartalla se työ, jolle hän pienestä pitäen oli halunnut antautua, ja\nlisäksi äiti, jonka tuki ja turva hän oli.\n\nNiin -- ja Ainillakin oli mies. Vaikka se ei nyt merkinnyt niin paljon.\nMutta hänellä oli uskonsa ja se merkitsi enemmän. Tosin tuo usko oli\nankara ja ahdas, mutta se painoi sittenkin paljon vaa'assa. Se antoi\npohjaa, se tyydytti.\n\nMutta mitä oli Allilla itsellään? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.\n\nHän poikkesi viertotieltä syrjäisille kaduille. Katsomatta ympärilleen\nja ajattelematta minne hän aikoi kulki hän eteenpäin. Lapsia leikki\ntien varrella kaikkialla. Useimmat olivat likaisia, monet repaleisia.\nMuutamat pikku pojat uittivat lätäkössä laivaksi laitettua puunpalasta,\njohon olivat saaneet parsinneulan kiinnitetyksi tekemään maston virkaa.\nKaksi räiskytti viereisestä lätäköstä vettä toistensa päälle. Muutamat\nsuuremmat pelasivat nappipeliä.\n\nEräässä kadunkulmauksessa seisoskeli joukko nuoria tyttöjä nauraen\nja puhellen. Alli hidastutti huomaamatta askeleitaan, sillä tytöt\npuhuivat hänen kotipuolensa murretta. Se toi isän, kodin ja koko\nentisyyden elävänä hänen eteensä. Mutta samalla tuli omituisen paha\nolla. Hän joutui aina kuin syytteeseen entisyyden edessä ajatellessaan\nesimerkiksi palvelijoita ja vähäväkisiä. Isähän kyllä oli kaikessa\nelänyt sen rakkauden mukaan, jota hän julisti, mutta hän oli aikansa\nlapsi hänkin, eikä hänen vallassaan ollut edes kodissaan täysin\ntoteuttaa sitä, mitä sisin olisi käskenyt noudattamaan. Polkuhinnasta\nraatoi enimmäkseen kansa sielläkin päin, uhrasi hikensä ja vaivansa,\nkulutti voimansa ja koko elämänpä taistellen kovan ja niukan\nleipäpalansa puolesta. Sentähden heitä kai niin paljon oli pyrkinyt\nsekä tänne Helsinkiin että muihin suurkaupunkeihin. Ja siksi he olivat\notollinen maaperä sille katkeruudenkylvölle, jota täällä tehtiin.\n\n-- Kas vain, pappilan Alli-neiti, kuuli hän samassa vierellään. Hänen\nedessään seisoi muodikkaasti kammattu, hattupäinen nuori nainen, osaksi\nystävällinen ja ilahtunut, osaksi ynseä ilme kasvoillaan.\n\n-- Eikö neiti enää tunnekaan?\n\n-- Todellako? Tehän, olette meidän \"pikku-Hilmamme\", jota en\nvuosikausiin ole nähnyt.\n\n-- Naulaan osattu, niinkuin neidiltä ennenkin lähti. Mutta paljonpa\nneiti on muuttunut! Ette enää käytä sellaisia kirkkaan ja kauniin\nvärisiä pukujakaan kuin ennen.\n\n-- Ne jäivät minulta isän kuoleman jälkeen.\n\n-- Se oli vahinko, arvosteli Hilma nauraen. -- Semmoisissa pitäisi\nneidin aina käydä. Ne sopivat niin hyvin neidin pikimustiin silmiin ja\ntuohon tuuheaan mustaan tukkaan.\n\nAlli hymyili. -- Ihanhan te puhutte niinkuin minä itse ennen.\n\n-- Niin, kun minä silloin teiltä opin ajattelemaan sellaista. Ja täällä\nHelsingissä sitä vielä saa lisää.\n\n-- Taitaa täällä olo miellyttää? -- Alli teki kysymyksensä mielen\nkevennyksen toivossa. Hilma oli ehkä kaikesta huolimatta tyytyväinen\noloonsa. Olipahan sitten ainakin yksi vähemmän syyttäjien joukossa.\n\n-- Tyytyväinen? -- Hilman kasvoilla kuvastui omituinen tunnesekoitelma.\nSiinä oli kevyttä iloa ja purevaa ivaa. Siinä oli kuin sisäistä hätää\nja samalla ylimielistä uhmaa.\n\n-- Niin -- onhan tämä vapaampaa kuin juoksutytön elämä. -- Lyhyt,\npilkallinen nauru veti kuin ajatusviivoja sanotun jälkeen. -- Olen\ntehtaassa työssä.\n\nAlli seisoi kuin tuomarinsa edessä. \"Höpsän-Hannan\" kurja olemassaolo\ntoisten narrattavana ja pilkattavana nousi hänen eteensä. Ja entäs\nlasten kohtalo!\n\n-- Missä teidän veljenne nykyään on, tiedusteli hän hätäisesti. --\nHilman katse kovettui äkkiä. Siihen nousi vihaa. -- Maailmalla, milloin\nmissäkin. Missä vain voi saada työllään leipäpalasen irti.\n\n-- Hän oli aina heikko lapsi.\n\n-- Ajatukseltaankin heikko. Sellainenhan äitikin oli minun syntymästäni\nasti. Mutta pitipäs vain siltä elää ja saada lapsiakin. Kuolivat toki\ntoiset paitsi me kaksi. Meille ei sitä suotu.\n\n-- Onko elämä näyttänyt teille vain kovat, karut puolensa? -- Kysymys\nsyntyi pehmeästi kuin anteeksipyyntö.\n\nHilma nauroi taas lyhyeen ja katkerasti. -- Mitäpä itsestäni! Mutta\nveljen kohta panee vereni kiehumaan... Ajatelkaa vain! Kun ruumis on\nheikko, raihnainen ja sielu samoin, mutta on mieltä senverran, että\ntäytyy hankkia leipänsä. Tiedättekö, miten sellainen tulee potkituksi\npaikasta toiseen eikä koskaan pääse ansaitsemaan, niin että edes saisi\nkunnon aterian ja siistin asumuksen itselleen. Auttaahan minäkin\nkoetan. Mutta arvaako neiti, miten paljon tehtaalainen saa irti\npalkastaan toisen elättämiseksi?\n\n-- Minä olen aina kärsinyt vallitsevista epäkohdista. Isäkin kasvatti\nmeihin sellaista mieltä.\n\nHilman huulet koukistuivat omituiseen hymyyn. -- Kärsimisellä\nei meikäläisiä auteta. Kärsiminen on kärsimistä, vaikka siihen\nsaisi kuinka paljon seuraa tahansa. Elämän täytyy kerran muuttua\ntoisenlaiseksi!\n\n-- Tässä on minun osoitteeni. -- Alli veti nimikorttinsa esille\nkäsilaukusta. -- Omaa kotia ei minulla ole, huone vain. Mutta tulisitte\njoskus tervehtimään. Olisi hauska puhella enemmänkin. -- Hän ojensi\nkätensä hyvästiksi. Hänen sielunsa oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut\njatkaa. Hänen täytyi päästä yksinäisyyteen, saada ajatella.\n\nHän kääntyi jatkamaan matkaa nyt kuten äskenkin kulkien yhä vain\neteenpäin ilman päämäärää tai tarkoitusta, vain oman sisäisen\nahdistuksensa eteenpäin ajamana.\n\nHän olisi tällä hetkellä suonut olevansa jossain autiossa paikassa,\nmissä todistajitta olisi saanut laskea tuskansa valloilleen, ei\nhuokauksissa, ei kyynelissä -- ne olivat liian mietoja tunne ilmauksia\n--, vaan jonkinlaisin voimateoin kuin raivostunut aarniometsien asukas,\njoka rynnistää metsän tiheikköön, särkee, polkee jalkainsa alle ja\nkuulee esteiden rusahdellen ja rutisten väistyvän.\n\nOh, kuinka nuo suurten lakeuksien härkälaumat mahtoivat nauttia, kun\nvoimalla saivat painaa sarvensa maahan ja myllertää kaiken nurin, nurin.\n\nNiin, nurin kai Hilmakin olisi tahtonut viskata kaiken. Alli oli sen\nnähnyt hänen katseestaan. Ja samaa hän itsekin tunsi sisimmässään.\nElämä oli niin epätoivoisen tyhjää, epätoivoisen kieroa. Ei se muuta\nolisi ansainnut kuin nurin viskaamista. Mutta olisiko se sillä sitten\nparantunut? Se oli toinen kysymys.\n\nMitähän jos rupeaisi käymään kansantalolla, jos lakkaisi passiivisesti\n\"kärsimästä\" kovaosaisten kanssa ja sen sijaan rupeaisi heidän kanssaan\nvaatimaan oikeuksia ja uudistuksia?\n\nAlli oli aina ollut vähäväkisten ystävä. Kotipuolessakin hän paremmin\noli viihtynyt mökkiläisten kuin talollisten joukossa. Mutta hänen\nmyötätuntonsa oli rajoittunut juuri tuollaiseen hedelmättömään\n\"kärsimiseen\", jota taisteluun antautunut halveksi. Kuten Hilmakin\näsken. Mitä jos nyt koettaisi toista?\n\nHän muutti suuntaa ja alkoi astua Työväentalolle päin. Kello oli siksi\npaljon, että siellä kai saisi kuulla esitelmän tai jotain ainakin, jos\ntänä iltana sattui olemaan jotain tarjona.\n\nHän osti \"Työmiehen\" vastaantulevalta pojalta, tutki sen ensi sivun\nilmoituksia ja joudutti askeleitaan.\n\nEnsi kertaa eläessään oli hänellä \"Työväentalo\" matkan määränä. Tuntui\naivan kuin ujostuttavan, mutta samalla tuli kuin hartautta mieleen ...\nihan kuin olisi ollut menossa kirkkoon. Toisenhenkistähän siellä kyllä\noli. Mutta itse asia, se oli sittenkin suuri ja pyhä. Se oli taistelua\nihmisarvoisten elämänehtojen hankkimiseksi kaikille, siinä tavoiteltiin\nei vain suurempia palkkoja ja siksi riittävästi vapaa-aikaa kaikille,\nettä kukin saisi tuntea olevansa ihminen eikä kone, -- siinä\ntaisteltiin samalla yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon tunnustamisen\npuolesta, niin ettei valta-asema tai varat, vaan kunkin arvo ihmisenä\nolisi määräämässä ihmisten välisissä suhteissa.\n\nTämä oppi, niin uutena kuin sitä kuunneltiinkin, ei ollut muuta kuin\nsen sisäisen opin noudattamista, joka jokaisella olisi pitänyt olla\nomassatunnossaan. Se oli sitä, mitä Kristus oli opettanut, sitä, mitä\nisäkin kaikessa oli koettanut noudattaa.\n\nAllin sisin oli kuin hyvinmuokattu peltomaa hänen noustessaan\n\"Kansantalon\" portaita. Kaksi naishenkilöä pyrki sisään samalla kuin\nhänkin. Hän pysytteli heidän takanaan. Se tuntui kuin turvallisemmalta\ntällaiselle ensikertalaiselle.\n\nEsitelmä oli jo alkanut. Puhujan ääni kuului etehiseen asti.\nSen intohimoinen värinä tuntui ulotuttavan vaikutuksensa\nsisäänpyrkiviinkin. Naisten kasvoille nousi tyytyväinen hymy.\n\"Vuossatoja he ovat imeneet työkansan hikeä ja elämänvoimaa, mutta\nsitä nestettä ei heille enää kovinkaan kauan heru. Kansa on herännyt.\"\nNaiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja asettuivat paikoilleen. Alli seurasi\nheidän esimerkkiään.\n\nPuhuja jatkoi. Hänen ja hänen kuulijakuntansa välillä lainehti voimakas\njoukkosielua nostattava henkivirta. Kuulijoiden ajatukset ja tunteet\nnousivat ja laskivat sitä myöten kuin puhujan ääni, heidän ajatuksensa\nkääntyivät sinne minne hän tahtoi niitä käännyttää, ja määrätyissä\npaikoissa ne kokoontuivat kuin kiehumapisteeseen, josta tunnehuumauksen\nhöyryt sähköittävinä levisivät saliin.\n\nAllin isoova ja janoova mieli painui kuin joustavuutensa menettänyt\njänne. Innostus, mikä hänessä matkalla oli ollut nousemassa, haihtui\nhaihtumistaan. Voimasanoja tässä tarjottiin, ei voimaa. Tässä\nmyllerrettiin kaiken nurinkääntämishalussa, kuten hänen oma sisimpänsä\näsken, mutta tässä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään siitä, mikä\ntodella voisi tehdä elämän paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Tässä\nrevittiin, ei rakennettu. Saarnattiin vihaa, ei oikeutta kaikille.\n\nAllin sisäinen väsymys kasvoi kasvamistaan: Hän oli pettynyt. Puhuja\nei tosin tuntunut olevan mikään kyvykkäämpi johtomies. Mutta joka\ntapauksessa oli tämä esitys sekä siveellinen että tietopuolinen\nköyhyydentodistus kokonaisuudelle.\n\nVoimakkaat \"hyvä\"-huudot ja käsien läiske lopetti puheen. Eturiviltä\nalkoi joku ponnekkaasti \"Sä nouse kansa sorrettu\".\n\nAllikin nousi, mutta jäi seisomaan paikalleen. Naiset hänen vieressään\nolivat myöskin nousseet ja siirtyneet paikaltaan. He olivat arvatenkin\nasettuneet Allin taakse, koskapa hän koko ajan kuuli mitä he puhuivat.\n\n-- Eikö se teidän veljenne vielä olekaan kuollut, kysyi toinen hiljaa.\n-- Vielä mitä! Siinä makaa kuin ennenkin ja on vastuksena. Veisaa\nvirsiä ja lohduttaa meitä sillä, etteihän häneltä kulu ruokaa, kun\nmikään ei enää maistu. Mutta eipäs vain osaa kuolla!\n\nLaulu loppui. Ihmisvirta läksi kulkeutumaan ovelle päin. Alli kulki\nvirran muassa. Hän ei ajatellut, ei arvostellut, ei edes kärsinyt. Hän\noli vain väsynyt, läpeensä väsynyt koko elämään.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSeuraavan päivän iltapuolella tapasi Alli itsensä taaskin kiertelemässä\nlaitakaupungin katuja. Osaksi oli hänen oma sisäinen levottomuutensa\najanut häntä tänne, osaksi halu jos mahdollista tavata Hilma. Mutta kun\nhän ei ollut ottanut selkoa Hilman osoitteesta, ei löytäminen ollut\nhelppoa. Edellisenä iltana \"talolla\" olisi hän ehkä paremminkin siinä\nonnistunut, mutta hän ei silloin ajatellut sitä enemmän kuin muutakaan.\nHän oli silloin sisimmässään nääntyä. Vasta jälestä päin oli sekin\ntullut mieleen. Ja silloin hän oli päättänyt lähteä edes hakemaan.\n\nHän tunsi olevansa kuin vastuussa Hilmasta, sekä siitä syystä että he\nennenvanhaan olivat olleet erittäin hyvissä väleissä, että myöskin\nHilman nykyään nähtävästi ikävien olojen ja sisäisen katkeruuden tähden.\n\nHilma oli oikeastaan aina herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hän oli\nkuin luotu voimatekojen ihmiseksi. Varsinaista lukuhalua hänellä ei\npienenä ollut. Siinä tapauksessa kai \"papukka pieni\" olisi kouluuttanut\nhäntä kuten monta muutakin. Mutta hänessä oli vain yleensä ollut\nvoimakas halu päästä eteenpäin elämässä, osaksi kyllä voidakseen auttaa\näitiä ja saadakseen hänet pois köyhäintalolta, mutta muutenkin. Ja kun\nhän ei nyt näyttänyt onnistuneen siinä, oli kai sekin tekijänä hänen\nmielensä katkeruuteen. Tuollainen palopuhe kuin tuo eilisiltainenkin\nsaattoi saada suuria aikaan ihmisessä, jonka sisin oli vastoinkäymisten\nhelteessä käpertynyt kuivaksi ja tulenaraksi kuin poudan paahtama maa.\nJa kuka oli silloin vastuussa vahingosta? Kipinänkö sinkauttaja yksin?\nEikö myöskin ne, jotka olivat nähneet kuivettuvan maan tuskan, mutta\njättäneet sen kastelematta?\n\nAlli pysähtyi kadunkulmaukseen, jossa hän edellisenä päivänä oli nähnyt\nHilman, ja tähysteli ympärilleen. Mutta Hilmaa ei näkynyt. Muutamasta\ntehdasrakennuksesta alkoi lappautua työntekijättäriä. Alli tähysteli\ntutkivasti parveen. Omituinen kelmeä kalpeus oli painunut useimpain\nkasvoille, arvattavasti seuraus kehnoista asunto-oloista ja työstä\nepäterveellisessä ympäristössä. Monet näyttivät välinpitämättömän\nväsyneiltä. Toisilla oli ilonnälkäinen, kevyt ilme kasvoillaan,\ntoisilla katkeruutta joka piirteessä.\n\nAlli tunsi joka-ainoan ilmeen syytöksenä. Velassa hän oli, velassa\nnäille, jotka olivat nuoria kuin hänkin, mutta jotka tuskin ensinkään\nolivat muistaneet sitä, minkä hän oli omistanut hänelle ehdottomasti\nkuuluvana osana elämästä. Hyvän kodin, taipumustensa mukaisen\nkasvatuksen, suhteellisen suotuisat toimeentulomahdollisuudet oli hän\nottanut vastaan antimena, jota ei kukaan vääryyttä tekemättä olisi\nollut oikeutettu häneltä riistämään. Hän oli vain katkerasti tuntenut,\nettä oli paljon, jota elämä oli häneltä kieltänyt ja mistä luopuminen\ntuntui ylivoimaisen raskaalta. Kuinka pientä oli oikeastaan tuollainen\nkiihkeä oman onnen tavoittelu? Eihän kellään ollut avointa valtakirjaa\nonnen nostamiseen. Ja jos sellainen muutamille harvoille olisi ollut\nsaatavissa, kuka olisi rohjennut käyttää sitä omaksi hyödykseen toisten\nnääntyessä osattomuuteensa?\n\nKun saisikin itsessään kasvatetuksi sitä mieltä joka työntää luotaan\nkaikki yksilökohtaiset nautinnot, joista eivät toiset voi saada osaa.\n\nEnsi kertaa kääntyivät Allin ajatukset jonkunlaisella kateudella\nAiniin. Hänen uskonsa oli kova ja kylmäkin monesti. Se oli pikemmin\nkuoleman ja rangaistusten julistusta kuin elämän ja toivon\nevankeliumia. Mutta se oli sittenkin Ainille antanut pohjan, jolle hän\noli päässyt omaa sisäistä särkyneisyyttään pakoon ja jolta hän oli\nkyennyt muitakin auttamaan.\n\nKun olisi tuollainen pohja, silloin voisi ajatella velkojensa\nmaksamista, silloin saisi voimaa elämään muille. Mutta mitä annettavaa\noli sillä, jolta kaikki oli särkynyt? Köyhän köyhyydestä ei ollut iloa\neikä apua toisille köyhille.\n\nHän oli aina ihannoinut työtä vähäväkisten hyväksi, ei tuollaista\nyliportailta lähtevää tähteiden siroittamista, vaan rehellistä,\nantautuvaa työtä pimennon puolelle joutuneiden auttamiseksi päivän\npuolelle. Näinä vuosina isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen oma\nsisimpänsä oli ollut sairauteen asti täynnä kaipuuta, oli hän monesti\najatellut, että juuri tuollainen työ olisi ainoa, mikä voisi tehdä\nelämän vielä elämisen arvoiseksi. Mutta miten päästä alkuun, miten\ntulla sisäisesti kykeneväksi siihen?\n\nAllin jäljessä kulki muutamia nuoria tyttöjä, jotka tehtaasta tulleiden\njoukossa olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. He näyttivät väsyneiltä\nja totisilta, mutta he olivat huomattavan puhtaat puvussaan, ja heidän\nkasvojensa ilme oli luottamusta herättävä. Alli oli aluksi lähtenyt\nseuraamaan heitä. Mutta kun he innokkaasti rupesivat keskustelemaan,\nkiersi hän heidän edelleen kuullakseen paremmin. Puhe koski jotain\nhengellistä puhetta, jota tytöt olivat menossa kuulemaan.\n\nAlli meni kadun toiselle puolelle ja piti tyttöjä silmällä. Heidän\nkääntyessään kadulta kokoushuoneeseen kääntyi Allikin sinne.\n\nRaskas huoneilma tuli ovella jo vastaan. Sali, joka oli pienen\npuoleinen, olikin ovensuuta myöten täynnä väkeä. Alli jäi tyttöjen\nkanssa lisäämään kynnyksellä ahdettujen joukkoa. Puhe oli täälläkin jo\nalkanut. Alli ei edes päässyt selville tekstistä, -- jos sellaista oli\nollutkaan. Puhe tuntui poikkeavan tavanmukaisista \"selityksistä\".\n\n\"-- Olet ehkä yksin maailmassa. Et voi toisille uskoa huoliasi. Olet\nsenluontoinen. Ympärilläsi näet vain työtä ja vaivaa. Sekin näännyttää\nsinua. Lisäksi on ehkä kuolema riistänyt sinulta rakkaimpasi. Sinä\ntunnet sisimpäsi suuren tyhjyyden. Mutta se tyhjyys on vain lahjomaton\ntodistaja sinun jumalallisesta ja korkeasta alkuperästäsi, joka panee\nsinua pyytämään jotain paljon suuriarvoisempaa kuin maista onnea.\"\n\nAllin kasvoille nousi ensin kuin hämmästyksen ilme. Mutta se väistyi\nkatkeran kysymyksen tieltä. Hän tunsi tuon kaipuun. Nääntyminen oli\nhänellä ei sanoissa, vaan kokemuksena, mutta se ei auttanut häntä.\n\n-- Sinä ehkä kysyt, mistä voit tietää, ettei jumalakäsite ole vain\nihmisten luoma mielikuva?\n\nAlli säpsähti. Mies, joka seisoi tuolla pöydän takana, ei\nselittänyt eikä saarnannut. Hän tuntui puhuvan kuin yksilökohtaisesti\nkuulijoittensa kanssa, ei kaikesta selvillä olevana totuudentodistajana,\nvaan totuuden etsijänä toisille totuutta etsiville.\n\n-- Ehkä olet äiti, joka rakastat lastasi, puolisoasi rakastava puoliso,\nvanhempasi muistoa siunaava lapsi. Ajattele näitä rakkaitasi ja\nmitä tunnet omassa sisimmässäsi. Etkö tunne, ettei se ole maasta ja\nmaallista. Se on siksi hyvää, että sillä täytyy olla juurensa jossain\nparemmassa. Se on heijastus jumalankuvasta sisimmässäsi, todiste\nkorkeasta alkuperästäsi ja samalla todiste sen alkua ja loppua vailla\nolevasta lähteestä ... Jumalasta.\n\nOli kuin pieni pehmeä käsi olisi koskettanut Allin kättä. Hän tunsi\nisän läheisyyden. Hän ei voinut kritikoida, ei hyljeksiä kuten\nennen. Hän tunsi, ettei tässä ollut kysymys opinkappaleista eikä\nmuodoista, vaan yksinkertaisesta ja suuresta, elämälle pohjaa antavasta\ntotuudesta. Ja hän laski kätensä isän käteen tuntien, että hänen\nelämänsä tie tästä puoleen oli kääntyvä uuteen suuntaan.\n\nPuhuja lopetti. Ihmiset painuivat rukoukseen. Sitten ehdotti puhuja\nlaulun.\n\n\"-- Sielut saavat elonpuusta täyden, täyden tyydykkeen.\"\n\nAlli heräsi kuin unesta. Hän oli kaiken aikaa ollut isän kanssa. Hän\noli saanut kuin ensi aavistuksen siitä sielun pohjatonta tarvetta\nvastaavasta tyydykkeestä, joka isän sielua oli ravinnut jo täällä ja\njonka täydellisen omistamisen toivo nyt oli sarastanut hänen omassa\nsisimmässään.\n\nSamassa nousi eräs mies kuulijoiden joukosta. Hän oli nuorenpuoleinen,\ntummatukkainen, kasvoiltaan huomattavan herkkäilmeinen. Hänen\ntummansiniset silmänsä olivat täynnä lempeyttä, mutta katseen pohjalla\npaloi kuin tulta.\n\nMies katsoi hetken ympärilleen. Monet kuulijoista poistuivat. Ovelta\nkuului jalkojen kopinaa ja puhetta. Tumma mies astui hitain askelin\nlähemmä puhujaa, kääntyi kuulijoiden puoleen ja näytti kuin odottavan\nhiljaisuuden palautumista. Viimein hän alkoi puhua. Hänen tumma\ntukkansa oli varjostavasti valahtanut otsalle, ja katse paloi täynnä\nintomieltä.\n\nHän tahtoi aikaisemmin puhutun lisäksi vielä kajota erääseen kohtaan.\nIjäinen totuus oli se pohja, jota joka ainoa ihminen tarvitsi elämänsä\nperustukseksi. Mutta kun perustus oli laskettu, oli sille myöskin\nrakennettava. Totuus ilmeni voimassaan vasta teoissa toteutettuna.\nPahin este kristillisyydelle oli hedelmää kantamaton oppi. Ilman\nsellaista eivät olot olisi nykyisellä kurjalla kannallaan. Tästä\npuolesta olisi riittänyt puheainetta vaikka vuosiksi. Tällä kerralla\noli tarkoitus huomauttaa vain eräästä yksityisseikasta.\n\nNykyisissä suurkaupungeissa oli köyhien ja rikkaiden kaupunginosa.\nTämä ulkonainen seikka oli ilmaus siitä kuilusta, mikä nykyajan\noloissa erotti ihmisryhmät toisistaan. Tämä asia oli korjattava.\nEikä tässä sopinut odottaa sisältäpäin tulevaa parannusta. Perustus\noli laskettava ulkonaisen uudistuksen kautta. Niiden, joilla oli\nvaraa asua mukavammin, piti muuttaa asumaan köyhien kaupunginosaan.\nHeidän velvollisuutensa oli siellä luoda ympärilleen vain sellaista\nhauskuutta, jota vähävarainenkin saattoi hankkia itselleen. Kolkkojen\npihamaiden piti siten muuttua hauskoiksi puutarhoiksi. Iloa ja\nkauneutta oli kylvettävä joka soppeen, jotta elämä senkin kautta\ntulisi vähemmän raskaaksi ihmisille. Niiden, jotka eivät itse voineet\nottaa osaa työhön, piti antaa siihen varoja. Toisten piti antaa\nitsensä. Ellei ajoissa käsitetty mitä aika vaati, oli koko yhteiskunta\nkipeästi niittävä seuraukset eri yhteiskuntaluokkien täydellisestä\nvieraantumisesta toisistaan.\n\nPuhuja vaikeni ja katsoi hetken tutkivasti ympärilleen. Hänen otsansa\noli miettiväisesti laskoksilla, silmissä välähti, herkät sieraimet\nvavahtelivat kuin intoaan vaivoin pidättävällä juoksijalla... --\nAavistan, alkoi hän uudelleen, ettei täällä ole monta, joille on\nsuotu paljon tämän maailman hyvyydestä. Mutta tahtoisin sittenkin\ntakoa raudan ollessa kuumana. Pyydän, älkää jättäkö tätä asiaa vain\najatukseksi. Puhukaa tästä toisillekin. Ja jos ajatus on herättänyt\nvastakaikua sisimmässänne, kysykää itseltänne, missä määrin te voitte\noman toimintanne kautta edistää sen teossa toteutumista.\n\nHän katsoi uudelleen ympärilleen, kuulijasta toiseen, kuin\nhenkilökohtaisesti painaakseen ajatuksensa jokaisen sisimpään. Allin\nkohdalla hänen katseensa pysähtyi. He tunsivat kumpikin hämmästyksellä,\nmiten heidän välilleen samassa rakentui kuin näkymätön silta.\n\nAlli liikahti levottomasti paikallaan. Hänen olisi tehnyt mieli\ntorjua jotain luotaan, sanoa, että kaikki vielä oli uutta hänelle,\nhän oli vasta saanut pohjan elämälleen. Mutta samalla hän tunsi, että\ntässä, juuri tässä oli jotain siihen suuntaan käypää, jota hän kuin\ntietämättään oli tavoitellut. Tässä ei kysytty oppia eikä muotoja,\ntässä puhkesi vain luja, sisäinen vakaumus esiin uuttaluovassa\ntoiminnassa. Tässä ei suunniteltu yliportailta ojennettua avunantoa\nsen tavallisessa muodossa. Tässä, ihminen ihmisenä pyrki lähestymään\ntoisia, jotta elämä yhteisvoimin tehtäisiin vähemmän raskaaksi\nihmiselle.\n\nAlli nousi, hitain askelin läheten ovea. Ehdotuksen tekijäkin oli\nsamassa siinä. Hän väistyi syrjään kuin tietä antaakseen, mutta heidän\nkatseensa yhtyivät uudelleen. Puhujan katse vaikutti suorastaan\nkahlehtivasti. Allin täytyi pysähtyä. Silloin vieras nosti lakkiaan.\n\n-- Anteeksi rohkeuteni, mutta en voi olla kysymättä, kuulutteko te\nehkä niihin harvoihin täällä oleviin, joille on annettu tämän maailman\nhyvyyttä?\n\nAllin täytyi hymyillä. Hän ajatteli tulojaan piirustuksen opettajana ja\nisää, joka, sen sijaan että olisi koonnut perintöä lapsilleen, jakoi\ntoisille omastaan niin pitkältä kuin suinkin riitti.\n\n-- En tosiaankaan. Miksi te luulitte sitä?\n\nKysyjä meni silminnähtävästi hämilleen. -- Niin, -- kai minä ... ehkä...\n\n-- Ehkä pukuni tähden. Se on teistä kai kovin maallismallinen? --\nVeitikka pilkisti esiin Allin katseesta.\n\nToinen hymyili. -- Se se ehkä kiinnitti huomioni teihin. Se on niin\nsilmäänpistävän taiteellinen.\n\nHe nauroivat kumpikin. Sitten ojensi vieras kätensä. Hänen nimensä oli\nEljas Tarmo. Ehkä saisi hän saattaa Allia.\n\nHe kääntyivät rinnan kadulle heti viskautuen puhumaan siitä mikä nyt\nliikkui kummankin mielessä.\n\n-- Niin, katsokaas, se on todella vakaumukseni, että elämä pohjia\nmyöten on luotava uudeksi, ei ainoastaan sisäisen, uskonnollisen\nuudistuksen kautta, vaan juuri ulkonaisiin oloihin nähden. Minä olen\nkumouksen mies. En tyydy korjauksiin. Kaikki on rakennettava uudelleen,\nmutta rauhallisesti, ei väkivallalla. Maa olisi jaettava ja olisi\npyrittävä siihen, että jokainen ken vain tahtoo voi saada elatuksensa\nmaasta. Teollisuus, siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan,\nsaisi pysähtyä kehityksessään. Kaupan ja teollisuuden kukoistusta\ntärkeämpää on, että meillä on terveitä ja onnellisia ihmisiä. Ja mikäli\nteollisuutta harjoitetaan, tulisi siinäkin jokaisen työntekijän saada\nmäärätty osa voitosta.\n\n-- Moni sanoisi, että saarnaatte taantumusta.\n\n-- Taannuttava onkin siitä, mitä nurinkurinen sivistys on luonut.\n\nAlli pysähtyi samassa asuntonsa ovelle.\n\n-- Tässäkö te asutte? Mikä vahinko. Minulla olisi vielä ollut paljon,\njosta olisi tehnyt mieli puhua. -- Eljas Tarmo kumarsi. -- Minulla ei\nole rauhaa jättää toisia rauhaan. Tahtoisin levittää ympärilleni sitä\ntulta, mikä palaa omassa sisimmässäni. Ja mitä nyt tulee erityisesti\ntähän laitakaupungin uudistustapaan, niin älkää luulko, että siinä\nesitän vain omia mietelmiäni. Sitä on hyvällä menestyksellä toteutettu\nmuualla maailmassa. Meillä pitäisi vähällä päästä suuriin tuloksiin,\nmeillä kun juopa rikkaiden ja köyhien välillä ei ole läheskään niin\nsuuri kuin muissa maissa. Mutta meillä ollaan hitaita persoonallisiin\nuhrauksiin, jos ne vain koskevat muuta kuin raha-apua.\n\n-- Siksi, että meillä on vähän persoonallisuuksia ja vähän rakkautta.\n\n-- Jossa piileekin köyhän maamme suurin köyhyys. -- Eljas Tarmo tarttui\nAllin ojennettuun käteen. -- Tehän ette anna tämän tulen sammua, sanoi\nhän pyytävästi, -- te viette sitä eteenpäin?\n\n-- Minä uskon, että ajan tuulet eivät saa ijäisyystulta sammutetuksi.\n-- Alli sanoi sen hiljaa ja hartaudella. Itsekseen hän ajatteli Hilmaa,\njota hän oli lähtenyt hakemaan. Etsitty oli jäänyt löytämättä. Mutta\nhän oli löytänyt pohjan elämälleen. Ja samalla hän kuin aavistuksessa\noli nähnyt kangastuksen odottavasta elämäntyöstä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPentti vilkaisi työpöytänsä takaa vastaisella seinällä riippuvaan\nkelloon. Sen viisarit näyttivät tänään aivan kuin naulautuneen\npaikoilleen. Ja yhtä vaivaloisesti luisti työkin eteenpäin. Tehtävää\nolisi ollut paljonkin, nyt kun kaikki ajaksi oli jätettävä toiselle.\nVoimaa sen suorittamiseen ei ollut. Eikä se johtunut haluttomuudesta.\nSiitä asti kuin Pentin elämä kääntyi oikealle tolalle, oli työ ollut\nhänen ilonsa. Ei hänen jälkiään kenenkään ollut tarvinnut korjailla.\nSen tunnustuksen olivat kaikki hänelle antaneet.\n\nMutta nyt jo toista kuukautta oli joka alkava työpäivä ollut kuin\ntaival, jolle hän uuvuksiin ajettuna kyytihevosena vastahakoisesti\nkääntyi. Ei auttanut enää Maijan tapa hellävaroin sivellä päätä. Ei\ntullut apua lyhyestä, tilapäisestä levosta. Hän tarvitsi nähtävästi\njotain tehoisampaa, pitkäaikaista, säännöllistä sekä lepoa että hoitoa.\nHän oli ollut lähdössä virkalomalle, kun maailmansota syttyi. Lomasta\nei silloin tullutkaan mitään. Tuli niin paljon odottamattomia asioita,\njoita ei voinut jättää nuorempien hoitoon. Sillälailla oli lepoaika\nsiirtymistään siirtynyt. Ja nyt olivat hermot tietysti ärtyneet. Nehän\nne nykyajan ihmistä pitivät orjanaan.\n\nSydänkin oli kai rasittunut, koska vasemmalle puolella tuntui kuin\nraskas lompakko aina olisi ollut painamassa. Muutaman kerran oli yöllä\nihan täytynyt herättää Maija. Hänhän sitten olikin ruvennut tätä\nlääkäriinmenoa vaatimaan.\n\nPentti painoi imupaperin pääkirjansa vielä tuoreena olevalle\nsivulle, antoi katseen vielä kerran solua sarekkeita pitkin ja sulki\nsitten kirjan. Asetellessaan kirjat ja paperit niiden lainmukaiseen\njärjestykseen ei hän voinut olla ajattelematta milloin ja minkälaisissa\noloissa hän uudelleen ryhtyisi työhön. Jos ryhtyisi.\n\nHäntä harmitti, että tuollainen ajatus heräsi. Hän oli raukka, jolle\nkaikki näytti sysimustalta, kun näkyi vähänkin mustaa jossain. Ja\npäinvastoin. Kun Airikin tulla laukkasi hänen huoneeseensa ja asettui\nisän polvelle lavertelemaan nuoren tytön iloisia ajatuksia, oli kuin\nei maailmassa olisi ollutkaan muuta kuin tällaisen nuoren ihmislapsen\niloista, virkeätä kevätaamua. Tyttö edistyikin koulussa aivan\nerinomaisesti, oli jo \"konventtiluokilla\" ja kirjoitti konventinlehteen\nsekä runoja että suorasanaista salanimellä, jota ei kukaan muu tuntenut\nkuin isä ja äiti. Ja kaksoiset olivat jo pari vuotta olleet lyseossa.\n\nKello löi samassa kolme. Pentti koetti vielä tunnustelevasti sekä\nkassakaappia että pöytälaatikkoja, olivatko ne lukossa. Sitten hän\ntarttui takkiinsa.\n\nKadulle tullessaan täytyi hänen pysähtyä ja hengittää rinnan täydeltä\nraitista ilmaa. Tuntui taas niin ahdistavalta. Ja sydämen kohdalta\naivan kuin kouristi.\n\nHän nojani hetkeksi ovipieleen. Sitten rupesi hän verkalleen astumaan\nkotiinpäin. Hän oli kieltänyt tänään lähettämästä hevosta vastaan.\nHänen teki mieli kävellä. Tämä tie oli tullut niin rattoisan\ntutuksi, viime vuosina etenkin, jolloin Iloranta oli ollut heidän\ntalvikotinaankin. Kesäasunnoksi he sen ensin aikoivat, mutta se kävi\nniin mieluisaksi heille, että sinne täytyi jäädä talveksikin, kun\nse oli siksi lähellä, ettei se tehnyt haittaa hänelle virassa eikä\nlapsille koulunkäynnissä.\n\nTasaista ja hyvää oli elämä jo kauan ollut heille kaikille, sekä\ntaloudellisesti että muutenkin, niin tasaista, että muut mahdollisuudet\nolivat painuneet kuin olemattomiin. Pitikö nyt kaiken ollessa kuin\nparaassa kukassaan entisyyden nousta velkomaan?\n\nHiki nousi Pentin otsalle. Tämä kävelykin taisi kaikesta huolimatta\nrasittaa. Ja sitten hermostutti tämä Helsinginmatkakin ja lääkäriinmeno.\n\nHän puraisi huultaan, samalla kuin sisimmässään teki vahvan\npäätöksen ainakin tällä kerralla olla näyttämättä Maijalle omia\nalakuloisia ajatuksiaan. Oli Maija muutenkin vuosien kuluessa saanut\ntarpeeksi taistella hänen aina äärimmäisyyden rajalla läikähtelevien\nmielialojensa kanssa. Eikö miehellä, joka oli elänyt siksi kauan että\nvoimiensa puolesta tunsi itsensä ikälopuksi, ollut sisäistä voimaa sen\nvertaa, että yksin jaksoi kantaa omat, arvattavasti liiallisuuksiin\nkallistuvat huolensa?\n\nPentti vihelteli avatessaan kodin oven. Saatuaan päällysvaatteet\npäältään meni hän Airin huoneeseen, asettui siellä pieneen, valkoiseen\nkeinutuoliin ja laski vallatonta leikkiä ympärille kokoontuvien lasten\nkanssa.\n\nRuokapöydällä oli kukkia, ja ruuat olivat Pentin mieliruokia.\nJälkiruokaa söi hän kilpasilla poikiensa kanssa. Pöydästä noustessa\ntyönsi Maija hänelle mukavan lepotuolin. Katse kutsui levähtämään.\n\n-- Jäähyväisiksi -- sanoi Pentti, samalla kuin väsyneen raskaasti\npainui tuoliin. Huulet vavahtivat kuin tukahutetusta tuskasta.\n\n-- Minä olen nähnyt sinun ajattelevan sitä. -- Maijan käsi painui\nhyväilevästi Pentin päälaelle.\n\n-- Nähnyt! -- Pentti kiivastui. -- Mistä sinä olisit nähnyt? Minähän\nolen loruillut lasten kanssa.\n\n-- Minä _tiesin_, tuli hiljaa, tuskin kuuluvasti. Mutta sekin ärsytti.\n\n-- Minä en pidä siitä, että minua vakoillaan. Kuuletko. Ei tarvitse\nsinunkaan. -- Pentti nousi, meni omaan huoneeseensa ja alkoi siellä\nviimeistellä tavaroiden sisäänpanoa. Maija oli jo pannut kaikki\nkuntoon, mutta Pentin täytyi tarkastaa oliko kaikki mukana, penkoa,\nhakea ja hätäillä. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, joka on päättänyt\nsalata surunsa ja siinä epäonnistunut. Ja sekin kiusasi.\n\nHän juoksutti lapsia asioillaan, hätyytti Maijaa omalla\nhätäilemisellään ja pahoitteli kaiken aikaa sitä, että viime hetket\nkodissa muodostuivat tällaisiksi.\n\nVaikka hyvät puolensahan silläkin oli; ei saanut ajatella.\n\nHevonen kuului jo pysähtyvän portaiden eteen. Lapset, yhdessä\npalvelijan kanssa rupesivat juoksuttamaan tavaroita rekeen. Pentti\nläksi. Mutta viime hetkessä hänen täytyi kääntyä takaisin.\n\nHän kiiruhti huoneiden läpi, luoden niihin pikaisen, hyvästelevän\nkatseen samalla kuin etsi. Omasta työhuoneestaan hän viimein löysi\nMaijan täysissä matkatamineissa. Maija oli kai tullut sinne katsomaan,\noliko Pentiltä jotain unohtunut.\n\nHän sai Maijan syliinsä. -- Rakas, rakas, -- minä tahdoin säästää\nsinua, kantaa yksin.\n\nMaija nosti kätensä hänen huulilleen. Hänen silmänsä säteilivät, vaikka\nniiden kiilto oli kostea. Eihän hän tarvinnut selityksiä.\n\n-- Anna minun kantaa. -- Hän tarttui Pentin käsilaukkuun. Se oli pieni,\nmitättömän kevyt, vartavasten pakattu sellaiseksi. Mutta heidän kätensä\ntarttuivat lujassa puristuksessa toisiinsa, kun he sitä yhdessä kantaen\njättivät huoneen. --\n\nJunassa oli tukahduttavan kuuma ja ilma oli painostavaa. Maija löysi\npitkän penkin Pentille ja sai itse paikan nurkassa vastapäätä. Hänen\nvierellään istui muuan paksu herra ja eräs romaania lueskeleva tyttö.\nTilaa oli harvinaisen hyvin sota-aikana tavalliseen ahtauteen verraten.\nMutta näin toisten joukkoon työnnettynä ei juuri voinut keskustella\nyhdessä.\n\nPentti ummisti silmänsä. Hän oli väsynyt, ja eristäytyminenkin oli\nlevoksi. Tämä kotoa lähtö sitäpaitsi tuntui aivan kuin jonkinmoiselta\ntilinpäätökseltä. Teki mieli koota, laskea yhteen ja ajatella sitä mitä\nomisti.\n\nMutta ajatukset kallistuivat milloin minnekin aivan odottamatta ja\nomapäisesti kuin väsymyksestä sinne tänne notkahtelevat polvet.\n\nPojat olivat kai tänä iltana suksineen mäessä. He olivat jouluksi\nsaaneet uudet sukset, ja hiihtäminen oli sentähden entistäkin\nhauskempaa. Paras urheilu-ikä oli heillä pian käsissä. Ja hyvällä\nalulla he jo olivatkin monessa suhteessa.\n\nJohtui mieleen minkälaista oli siihen aikaan, kun he opettelivat\nuimaan. Pentti itse opetti heitä, otti selkäänsä ja vei syvälle. He\nkirkuivat ilosta. Ja kun piti koettaa omin neuvoin, olivat he rohkeita\nkumpikin. Toinen ei tahtonut olla toista huonompi. Pentti oli yleensä\nhellämielisempi kuin Tauno, mutta ei häneltäkään puuttunut rohkeutta,\nniin naisellisen suuri tarve kuin hänellä olikin uhrautua ja antaa.\nVeljenmieltä heillä molemmilla oli toisiaan kohtaan. Ei ilo ilolta\ntuntunut, jolleivät molemmat saaneet siitä osaa.\n\nJa miten se Iloranta oli kuin yhteinen, rakas pesä, jota kaikki\najattelivat jo siihenkin aikaan, jolloin se vain oli kesäkoti.\nIlorannan \"Pikku\"-varsalle säästelivät pojat eräänäkin talvena\nuseimmat sokeripalasensa. Keväällä, kun asetuttiin Ilorantaan, ne\nsyötettiin \"Pikulle\". Kun Iloranta muodostui talvisinkin asuttavaksi\nkodiksi, sai kukin lapsista oman vuohensa. Sitä he sitten itse\nruokkivat ja hoitivat. Se oli heidän ensi huolenaan varhain aamulla\nennen kouluunlähtöä ja ensimäisenä ajatuksena, kun olivat tulleet\nkotiin. Sillälailla kasvatti Iloranta heissä työintoa ja rakkautta\nmaalaiselämään.\n\nPentistä tuntui niin turvallisen hyvältä aina hänen nähdessään miten\nrunsaasti pojat saivat sitä, jota hän itse lapsena kokonaan oli\nkaivannut: äidillistä huolenpitoa ja kasvattavia vaikutteita. Toivon\nmukaan muodostuisikin poikien nuoruus toisenlaiseksi kuin isän. Sitten\nei vanhempanakaan tulisi kipeitä kokemuksia eteen ennen tapahtuneista\nerheistä.\n\nPentti raotti väsyneesti silmiään. Paksu herra Maijan vierellä\nkuorsasi kuuluvasti, ja nuori tyttökin näytti nukkuvan. Pentin huulet\nliikahtivat tuskin huomattavasti, mutta Maija näki sen. Hän kumartui\nlähemmä.\n\n-- Minä lähden asemalta suoraan lääkäriin. Saa edes sitten heti kuulla\ntuomionsa.\n\n-- Saamme kuulla, miten tehdä sinut terveeksi.\n\n-- Tuomiolla on juurensa entisyydessä. -- Pentti jatkoi omaa\najatusjuoksuaan.\n\n-- Pentti, minä tahtoisin ottaa sinun ajatuksesi omaan käteeni ja\nsuunnata ne aivan toisaalle: niihin rikkaisiin onnenvuosiin, joita\nJumala on antanut meille.\n\n-- Hän lähetti tielleni tytön, joka opetti minulle, että oli olemassa\nparempi maailma kuin se missä olin elänyt.\n\n-- Ei mikään ulkoapäin meihin työnnetty kanna hedelmää meissä. Sillä\ntäytyy olla juurensa omassa sisimmässämme. Pentti, älä tee vääryyttä\nsille hyvälle, mikä oli olemassa omassa sisimmässäsi.\n\n-- Se heräsi sinun kauttasi. Sinä olit minulle \"Solveig\", tie\nvalkeuteen ja -- onneen. Mutta tuomio, Maija, tuomio tulee siltä. Eikä\noikeudenmukaista tuomiota saisikaan pelätä. Se parantaa ja nostaa.\nMutta, Maija, on pohjattoman katkerata nähdä, mitä elämä voisi olla ja\nmiksi sen itse on tehnyt. Se näky on tuli, joka polttaa, polttaa.\n\nPentti kumartui äkkiä entistäkin lähemmäksi Maijaa. Hän painoi huulensa\naivan Maijan korvan juureen ja kuiskasi hiljaa: -- Minä en koskaan ole\ntahtonut kaunistella mitään, mutta minä tahdon sanoa suoraan myöskin\nsen, etten koskaan, en millään tavalla ole ollut uskoton sinulle, --\nSolveig. Sinä olet aina ollut minulle kaikki kaikessa. Juuri siksi...\n\nHän painoi päänsä käsiinsä, ja ääni tyrehtyi itkuun.\n\nSilloin otti Maija hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa\nvastaan hellästi kuin äiti. -- Pentti, kuiskasi hän hiljaa. --\nViisitoista vuotta me olemme kulkeneet yhdessä. Ja minä voin ehkä muita\nsuuremmalla syyllä sanoa: nämä vuodet ovat olleet hyviä vuosia, sillä\non onnellista olla nöyrän, rehellisen ja hienotunteisen miehen vaimona.\n\nHän painoi Pentin hellän pakottavasti takaisin mukavampaan asentoon\nsohvannurkkauksessa, ja Pentti ummisti silmänsä kuin kuuliaisesti unta\ntavoitteleva lapsi. Mutta kun Maija hetken kuluttua vilkaisi Penttiin,\nnäki hän suurten kyynelten vierivän Pentin poskipäitä pitkin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSydänyö oli käsissä. Paksu herra Maijan vierellä kuorsaili ankarasti\nkuin pasunata päristellen, ja pieni neiti hänen vieressään nuokutteli\npäätään tasaisessa tahdissa junan heilahdusten kanssa. Penttikin näytti\nvaipuneen levolliseen uneen. Maija yksin valvoi. Ajatukset olivat\nmilloin nykyhetkessä, milloin tulevaisuudessa. Hän ei voinut olla\nmuistamatta yötä, jonka hän kerran ennen oli viettänyt junassa Pentin\nkanssa. Se yö oli kuin kynnys alkaneelle yhdyselämälle. Oliko hän nyt\ntien toisessa päässä?\n\nHän nousi ja alkoi hiljaa astella vaunun käytävää pitkin. Tuntui kuin\nhelpotukselta edes olla liikkeessä.\n\nKäveltyään hetken aivan oman istuinpaikan läheisyydessä teki\nhänen mielensä vähän pidentää liikkumisaluetta. Hän raotti vaunun\nkeskikohdalla olevaa ovea. Toisella puolella olikin kolmas-luokka.\nMutta osasto oli siisti eikä matkustavia ollut muuta kuin kaksi.\nVaunussa olijat näkyivät pitävän Maijaa paikkaa etsivänä matkustajana.\nToinen heistä, nuori, miellyttävän näköinen nainen rupesi kohteliaasti\ntekemään tilaa omalla penkillään.\n\n-- Kiitoksia! Minulla on oikeastaan paikka tuolla toisessa päässä.\n-- Siitä huolimatta istahti Maija penkille. Tuossa nuoressa naisessa\noli jotain ehdottomasti puoleensa vetävää. Piirteet olivat erittäin\nmiellyttävät. Kauniskiiltoinen, hiukan kiharaan yrittävä, ruskea tukka\nkehysti kapeita kasvoja, ja sielukkaat, sinisilmät loivat kuin hohdetta\ntytön koko olemukseen. Vastaisella penkillä istuva nuori mies näyttikin\ntäysin arvostavan toverinsa naisellista suloa. Hän katsoi tavan takaa\ntyttöön, aina suuri ihastus katseessaan. Joskus hän kuin hyväillen\ntavoitteli tytön kättä, mutta lakkasi tavoittelemasta tytön sitä\nujostellessa.\n\n-- Ensi asemalla minun pitääkin nousta junasta, sanoi tyttö äkkiä\nkädellään tavoitellen penkin alle työnnettyä koppaa.\n\n-- Asutte kai lähellä asemaa? Tai ehkä joku tulee vastaan, rupesi Maija\nhuolehtimaan äidilliseen tapaansa.\n\n-- Kyllä on muutamia kilometrejä astuttavana, mutta ei sillä tiellä ole\nvaarallista. -- Mies vastasi tytön puolesta.\n\n-- Te ette siis lähde matkaan?\n\n-- En vielä. -- Molemmat nuoret katsoivat toisiinsa ja naurahtivat\nsitten hiljaa ja tyytyväisesti kuin ajatellen samaa, molemmille iloista\nasiaa. -- Se on sillälailla, rupesi mies selittämään, -- että olemme\nyhdessä käyneet ostamassa yhtä ja toista uuteen kotiimme. Tämä Elli\nmenee nyt kotimökille, minä vien tavarat perille ja panen siellä\nkuntoon. Meitä kuulutetaan ensi pyhänä kolmas kerta.\n\nNuoret vetivät esille tavaroitaan ja rupesivat niitä eroittelemaan\ntoisistaan. Joukossa oli nähtävästi hääpäiväostoksiakin, jotka\nkuuluivat morsiamelle. Muu oli kotia varten.\n\nMaija siirsihe ikkunan viereen antaakseen nuorten olla rauhassa.\nMutta junan pysähtyessä hän ei malttanut olla katsein seuraamatta\nheitä. Kun he olivat ovella, sattui hän näkemään tytön sulhaseen\nkiintyvän katseen. Se oli syvä ja sielukas. Koko tytön sisin oli kuin\nsiihen koottuna. Sulhanenkin näytti lämpenevän siitä. Mutta hänen\nmustat silmänsä välähtivät samassa omituisesti. Hänkin oli oikeastaan\nulkomuodoltaan huomiota herättävä, joskin toisella tavalla kuin\nmorsian. Hän näytti mustalaiselta tai ehkä pikemmin italialaiselta,\nsillä piirteet olivat hienot ja katse tulinen. Mutta hänen olennossaan\noli jotain synkkää, levotonta ja hermostunutta.\n\nJunan seisoessa pistäytyi Maija omalle puolelleen. Siellä nukuttiin\nvielä. Penttikin hengitti syvään ja tasaisesti. Maija palasi siitä\nsyystä takaisin kolmanteen luokkaan.\n\nMies istui nyt yksin penkillään. Muitakaan matkustavia ei ollut\nvaunussa. Maija asettui siitä syystä paikalleen vastapäätä miestä. Hän\ntunsi kuin suurta, äidillistä hellyyttä näitä molempia nuoria kohtaan,\njotka olivat kotia rakentamassa, aivan niinkuin Pentti ja hän itse\nheidän ensi kertaa matkustaessaan yhdessä näin yön läpi kuten nytkin.\nNäillä molemmilla tulisi tietysti olemaan vaikeutensa ja surunsa kuten\nheillä itselläänkin, mutta toivottavasti ilonsa myöskin. Ja sekä\nilot että surut olisivat kai monessa suhteessa sukua heidän omille\nkokemuksilleen. Elämähän oli niin merkillisen samaa pääpiirteissään,\nelettiin sitä missä maailman kolkassa tahansa.\n\n-- Teidän morsiamenne on erittäin miellyttävä nuori tyttö, sanoi Maija\näkkiä.\n\n-- Niin on, myönteli mies, mutta painoi samassa käsivarret polvien\nvaraan ja jäi tuijottamaan lattiaan.\n\n-- Liiankin hyvä teille, arvelette ehkä, tuli arvailemalla Maijan\npuolelta. -- Niin on moni kunnon mies ajatellut. Mutta se onkin hyvä\nonnentakuu, kun nöyränä lähtee taipaleelle.\n\n-- Eihän hyvää tyttöä saa narrata, kyllä minä sen ymmärrän, tuli\nmatalasti lattiaan tuijottavalta.\n\n-- Ettehän te nyt itsekään tahtoisi narrailla tällaisessa asiassa?\n\nMieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui\ntuimana Maijaan. -- Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että\ntietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain\naprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa\nnarrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.\n\n-- Nyt minä en ymmärrä.\n\n-- Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?\n\n-- Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut\nteitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen\nmuistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.\n\n-- Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita,\njoilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta,\nmuussa ei. -- Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.\n\n-- Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla\ntavalla?\n\n-- Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan\noikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja\nhänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli\nniinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä\nmaailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta\nmaailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin \"jumalallista viisautta\"?\n\n-- Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan\ntoisella puolella.\n\n-- Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?\n\n-- Kuka takaa, ettei sitä ole?\n\nMies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä.\nToisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut\nelää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle,\nniin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä,\nrovastinna, sanonut voivansa auttaa.\n\nMaijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta,\njonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella\nkorkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän\nympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota\nhiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.\n\nMaija ei voinut olla hymyilemättä. -- Minusta näyttää siltä kuin me\ntodellakin olisimme \"saman kodin\" lapsia. Pappilan kasvatti olen\nminäkin.\n\n-- Ette te ole _sen_ rovastin tyttäriä. -- Mies katsoi epäluuloisesti\nkulmainsa alta.\n\nMaija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut\nperheeseen.\n\n-- Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä\nminä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi\nkasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä\novat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.\n\n-- Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin\nkasvatti, arvelette?\n\n-- Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te\nolette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää\nporvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän\nasuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista,\njoka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta\ntipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että\npitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.\n\n-- Vaikka olivat \"köyhää kansaa\".\n\n-- Joukossa jotain.\n\n-- Niinpä niin. Ei ihmisen hyvyys tai pahuus riipu siitä, onko hän\nporvari vai ei, vaan siitä mikä henki häntä hallitsee.\n\nMiehen kasvoille nousi tummanpunainen hehku ja käsi puristui nyrkkiin.\n-- Tällaisella olisi joka tapauksessa paljon velottavana.\n\nMaija ei kohta vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet\nSuviniemen pappilan vieressä olevalle hautausmaalle, missä komean,\nmustan graniittilohkareen alla lepäsi se mies, jota mainittiin Kustin\nisäksi. Siitä haudasta kierteli monenlaisia puheita. Sen ympärillä\nliikkui öiseen aikaan levottomia, kostoa vaativia haamuja. Päivisin --\nlämpiminä kesäpäivinä nimittäin -- ryömi sen alimmaiselle litteälle\nkiviliuskalle suuri, hyvinvoipa käärme, jota ei kukaan uskaltanut\ntappaa. Siitä syystä se kerta kerralta kiemuraan käpertyneenä lojui\npäivän paahtamalla paadella hävitäkseen ja palatakseen, kun hyväksi\nnäki. Paaden alla nukkuvan tuomarin nykyiseksi haahmoksi taisi moni\nsitä uskoa. Ja ne hetket, jolloin käärme lojui aurinkoisella kivellä,\nolivat kai vainajan huojennushetkiä, sillä raskaammin kuin jykevä,\nkorkeudessa kaikki muut hautaristit voittava kivimöhkäle painoi hautaa,\npainoivat sitä kiroukset ja kyyneleet. Moni riutunut nainen joko\nyksin tai lapsi vierellään oli nähty seisomassa sen partaalla tylsä\njähmettyneisyys olennossaan. Ja kaikki he miltei poikkeuksetta olivat\ntuomarin \"hovissa\" palveluksessa olleita.\n\n-- Äitini vanhemmat olivat vanhan ajan hurskasta väkeä. Sanovat mummoni\nmenneen hautaan surusta minun syntyessäni. Vieläkö te ihmettelette\n\"tuomarin Kustin\" katkeruutta?\n\nKustin sanat palauttivat Maijan käsissä olevaan hetkeen. Hän ei\nvoinut vastata. Hän vain odotti, että mies jatkaisi, sillä ivaan\nolisi erinomainen teksti tarjoutunut. Yleisesti oli kerrottu tuomarin\nlähteneen Ruotsiin \"rikasta rouvaa\" hakemaan. Mutta sillä tiellä hän\nolikin kuollut halvaukseen. Kusti taisi silloin olla muutaman kuukauden\nvanha.\n\n-- Rovasti oli hyvä teille, yritti Maija heikosti kuin avuttomuutensa\ntunnossa.\n\n-- Yhden ihmisen hyvyys ei sovita koko elämän vääryyttä.\n\n-- Vääryys johtuu siitä, että itsekkyys eikä Jumalasta lähtenyt rakkaus\nhallitsee ihmisiä.\n\n-- Porvareita, työnsi toinen väliin.\n\n-- Luuletteko? Katsokaa vain ympärillenne ja vastatkaa sitten\nrehellisesti. -- Miten kohtelee työmies usein vanhoja vanhempiaan?\nMiten huolehtii maalaiskunta -- jota tavallisesti kansanmiehet\nhoitavat -- esimerkiksi vaivaisistaan. Puhumattakaan sellaisesta,\nettä eräässäkin pitäjässä kunnan esimies -- kansanmies hänkin\n-- säännöllisesti koetti vietellä lähellä asuvan köyhäintalon\njohtajatarta, jonka lähimpänä esimiehenä hän oli. -- Maijan lempeyteen\ntuli terästä. -- Mitä sanotte tällaisesta?\n\n-- Hän oli tulemaisillaan porvariksi, oli oppinut heiltä.\n\nSilloin Maija kävi vastahyökkäykseen. -- Te osaatte asettaa sananne\nniin kuin teille ja asiallenne on eduksi. Joka osaa hallita sanojaan,\nvoi myöskin ajatella. Ja te tiedätte, etteivät yksin porvarien tavat\nole turmeltuneet. Miksi työnnätte kaiken pahan heidän niskoilleen?\nMyönsittehän vasta itsestänne, että teille olisi mahdollista narrata\nnaista avioliiton suhteen.\n\n-- Omena ei putoa kauaksi puusta.\n\n-- Äitinne vanhemmat olivat hurskaita ihmisiä. Ottakaa esimerkkiä\nheistä.\n\n-- Olenko minä itse määrännyt mitä taipumuksia sain synnyinlahjaksi?\n\n-- Te olette itse määräämässä kehitättekö itsessänne hyvää tai huonoa.\nTotta kai teissä on jotain hyvääkin. -- Veitikka vilahti Maijan\nsilmässä ja hymy, joka nousi huulille, oli ystävällinen ja lauha.\n\nKustikin hymyili. Olihan Elli ainakin sitä mieltä, että hän oli paras\nmies maailmassa.\n\n-- Ja hänen ajatuksensa velvoittaa teitä tulemaan -- joskaan ei\nparaimmaksi kaikista -- niin kuitenkin _hänelle_ paraimmaksi.\n\nKusti Ojanen ei vastannut. Hän käänsi päätään kuin katsoakseen ulos\nvaununikkunasta. Katseeseen nousi jotain kovaa ja synkkää, joka näytti\ntaistelevan esiin pyrkivää hellyyttä vastaan.\n\nHän tiesi ettei kovaluontoinenkaan voinut olla tuntematta vaikutusta,\nmikä lähti sellaisesta tytöstä tuin Elli. Mutta kun he ensin olivat\ntutustuneet, ei hänellä totisesti ollut ollut mitään vakavampia\naikeita. Hän oli oikeastaan pitänyt aivan toisenlaisista. Ja silloinkin\noli hänellä ollut toinen, rohkealuontoinen, eteensä katsova tyttö,\njohon hän oli tutustunut työväentalolla sillä paikkakunnalla missä\nasui. Mutta sieltä oli tullut muutto Ellin kotipitäjääseen ja siellä\ntutustuminen Elliin.\n\nKusti oli oikeastaan kauan pitänyt itseään erikoistuntijana naisten\nsuhteen. Hän oli ollut jonkun vuoden merelläkin ja tunsi sen kautta\nsekä maalla että kaupungissa, sekä kotona että ulkona suurmaailmassa\nnaisjoukossa tarjona olevan tavaran. Mutta Elli, Elli oli jotain aivan\ntoisenlaista kuin kaikki muut.\n\nMerkillistä oli, että Kusti oli voinut rakastua tuollaiseen hurskaan\nkodin hiljaiseen lapseen. Hänen kyyhkyissilmänsä olivat kyllä\nolleet ensimäisenä vetovoimana. Eikä Kusti koskaan ajatellutkaan\nmitään jatkuvaa. Mutta ihmeellisesti hän oli takertunut kiinni.\nEhkä sentähden, että Ellin hyvyys ja lempeys oli hänelle niin aivan\nuutta ja tuntematonta. Tuollaista harrasta, antautuvaa rakkautta\nei olisi luullut löytyvän muualla kuin romaaneissa. Mutta Ellissä\nsen näki sellaisena, ettei sitä koskaan eikä hetkeäkään voinut\nepäillä. Ja semmoinen tyttö oli vaimona sittenkin paras, parempi\nkuin työväentalolta saatu aatetoveri. Sellainen olisi pian voinut,\nuudenaikaisena ihmisenä, jättääkin. Ja semmoinen kokemus oli joka\ntapauksessa miehelle paha pala purra.\n\nAvioliitoksi asia sillälailla oli kääntynyt. Ja hyvältähän oikeastaan\ntuntuikin...\n\nJuna vihelsi samassa.\n\n-- Taitaapa minun asemani jo tullakin. Kusti alkoi kiireisesti koota\nkapistuksiaan. Sitten heitti hän hyvästi. -- Tulkaa sitten joskus\nmeitäkin katsomaan, sanoi hän ovelta painaessaan lakin päähänsä.\n\nMaija jäi ikkunaan katselemaan häntä ja hänen hommailuaan tavaroiden\nkanssa. Niitä olikin paljon. Hevonenkin taisi olla vastassa, koska\nKusti Ojanen kohta rupesi asettelemaan kamppeitaan lähellä olevaan\nrekeen. Hän oli kuormaansa köyttämässä, kun juna läksi.\n\nMaija seisoi yhä ikkunassa. Vasta kun sekä mies että hevonen olivat\nkadonneet näkyvistä, kääntyi hän omalle puolelleen Pentin luokse.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMaija kulki edes ja takaisin katua pitkin odotellen Penttiä. He olivat\nkauan yhdessä istuneet lääkärin vastaanottohuoneessa, mutta Pentin\nmennessä sisälle oli Maija tullut tänne. Täällä oli raittiimpaa,\nhelpompi hengittää kuin tuolla sisällä. Täällä liikkui ihmisvirta\nympärillä kiinnittäen ainakin osan huomiota. Ja sekin viihdytti, auttoi.\n\nKaksi pientä tyttöä leikki porttikäytävässä. Toisella oli musta,\ntuuheankihara tukka ja hienot piirteet, oli ehkä juutalaislapsi tai\nvenäläinen. Joka tapauksessa oli hänessä jotain, joka vei ajatukset\nKusti Ojaseen.\n\nEhkä oli heidän vaiheissaankin jotain yhtäläistä. Ja ehkä tämä pikku\ntyttökin kerran intohimoisesti purkaisi vihaansa porvareihin.\n\nMaijan olisi tehnyt mieli lähestyä. Mutta hän ei jaksanut. Keskustelu\nKusti Ojasen kanssa oli jättänyt häneen lamauttavan tunteen\ntilanteesta, johon yksilön pienet yritykset välien tasoittamiseksi ja\nparempien olojen luomiseksi hukkuivat kuin mitätön pisara mereen.\n\nJa omakin huoli Pentin puolesta lamautti. Ajatukset luistivat yhtenään\nlääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä lausuttiin ehkä nyt juuri joko\nlangettava tai vapauttava tuomio. Ja mitä se lausunto merkitsi ei\nainoastaan Pentin voimiin nähden, vaan hänen sisäiselle ihmiselleen,\nsen Maija tiesi paremmin kuin kukaan muu.\n\nKunpa nyt lääkärikin näkisi, miten herkkätunteinen Pentti on! Kunpa\nsanoisi hellävaroin ja säästäen, jos sanottava oli raskasta kuulla!\n\nMaija katsoi taaskin kelloaan. Sitten hän koetti kiinnittää huomiotaan\nporttikäytävässä leikkiviin lapsiin. Viimein hän kuuli portaissa\naskeleita, joista hän ei voinut erehtyä. Ovi nykäistiin auki ja Pentti\nseisoi hänen edessään. Säteilevänä.\n\nMaijan ei tarvinnut kysyä mitään. Hän seurasi vain, kun Pentti\nvetämällä veti hänet muassaan, ilosta aivan kuin pyörällä päin.\n\nLääkäri oli ollut ystävällinen ja rohkaiseva, oli kyllä pitänyt Pentin\ntilaa huolestuttavana ja määrännyt ajaksi sairaalaan, mutta oli samalla\nantanut hyviä parantumisen toiveita.\n\nMaija loi pikaisen, tutkivan katseen Penttiin. Tämä ei koskaan\nollut osannut näytellä muuta osaa kuin minkä hän omakseen tunsi.\nSe tietoisuus rohkaisi. Muuten olisi nyt huolestuttanut kaikesta\nhuolimatta.\n\n-- Maija, sinä, nyt me menemme syömään Gradinille. Ja sitten ostetaan\nsinulle uusi leninkikangas ja jokaiselle lapsista jotain tämän päivän\nmuistoksi! Ymmärrätkö?\n\nMaijan täytyi vain hymyillä ja seurata.\n\nKun he olivat lopettaneet ateriansa ja Pentti nauttivasti imi viime\npisaroita kahvikuppinsa pohjalta, tarttui hän äkkiä Maijan käteen.\n\n-- Kuules sinä, me menemme täältä \"Eläviin kuviin\" katsomaan jotain\noikein hauskaa yhdessä. Eikö niin? Me olemme niin harvoin yhdessä\nolleet täällä Helsingissä. Ja vielä harvemmin olemme huvitelleet.\n\nMaija koetti estellä. Hän pelkäsi Pentin rasittuvan. Illallahan jo oli\nlähdettävä sairaalaan.\n\nMutta Pentti ei hellittänyt. Juuri nyt hän jaksoi. Kun joutui\nvuoteeseen, kävi huonoksi siinä samassa. Ja huomenna... Eihän sitä\ntietänyt voisiko silloin näin iloita. Ehkä jo huomenna antaisi lääkäri\nvarmempia tietoja taudin syistä. Nyt hän oli pannut kaikki rasituksen\nlaskuun. Mutta kun Pentti oikein oli pannut asiasta tiukalle, oli hän\nluvannut myöhemmin antaa tarkempia tietoja.\n\nMaija näki varjon painuvan Pentin kasvoille. Hän nousi kiireesti,\nehdotti poislähtöä ja muistutti, että heidän vielä piti keritä\ntoimittaa paljon ennen sairaalaan menoa. Heidänhän piti huvitella.\n\nVasta kun Pentti illalla makasi sairaalassa omassa huoneessaan, valtasi\nväsymys hänet. Ja silloin nousi Pentin sisäinenkin ahdistus uudelleen.\nHän tarttui kylmänhikisellä kädellä Maijan käteen.\n\n-- Maija, voitkohan sinä sittenkään ymmärtää, sinä, joka olet jakanut\nkaikki kanssani? Ajattele asemaani. Elämä kukkii kauneimmillaan. Ei\nole huolta toimeentulosta. Ilorannan olemme saaneet todelliseksi ilon\ntyyssijaksi. Lapset alkavat kehittyä, varttua ihmisiksi. Tahtoisi\nseurata heitä heidän tiellään edes kappaleen matkaa. Silloin astuu\nentisyys, viikatemies toverinaan, eteen. \"Nouse ja tule. Sinun on\nmaksettava nuoruutesi velka.\"\n\nPentin käsi vapisi Maijan kädessä. Suuret hikihelmet pusertuivat\notsalle. Maija näki, ettei hän saanut kiertää sanoja, ei koettaa\nsillä tavoin viihdytellä. -- Pentti, sanoi hän hiljaa, katse Pentin\nkatseessa. -- Rehellinen katumus on puhdistava tuli jokaiselle. Ja\nJumala on rakkaudessaan sovittanut niin, että meidän erheemmekin voivat\nmuodostua portaiksi, joita me nousemme. Sinunkin harha-askeleesi ja se\nsuuri sisäinen kärsimys, johon ne ovat johtaneet, on vievä ihmisiä --\nehkä omia lapsiasi eteenpäin totuuden ja oikean sekä käsittämisessä\nettä -- noudattamisessa.\n\nMaija kuuli oman äänensä värisevän sisäisestä tuskasta. Käsi kuivasi\nhikeä Pentin otsalta.\n\nSilloin veti Pentti hänet äkkiä puoleensa, suuteli hänen silmiään,\nhänen tukkaansa, hänen käsiään. -- Rakas, rakas, kuinka minä\nsiunaan sinua! Kuinka onnelliseksi olet tehnyt minut! Nämä\nviisitoista onnellista vuotta sinun rinnallasi ovat minulla pantti\njumalallisestakin anteeksiannosta.\n\nPentti piteli hänen kättään niin lujassa puristuksessa, että Maijan\nväkipakolla täytyi irtautua hoitajattaren tullessa.\n\nHyvästeltyään hän ovelta vielä kerran kääntyi Penttiin päin. -- Aamulla\nminä tulen, sanoi hän rohkaisevasti ja nyökkäsi. -- Aamulla --\n\n-- -- -- --\n\nAamulla heräsi hän puhelimen soittoon. Hoitajatar kutsui kiireisesti\nsairaalaan. Hän oli ovella vastassa Maijan tullessa. Kaikki oli käynyt\nkovin äkkiä.\n\n-- Kuollutko, eihän kuollut?\n\nHoitajatar nyökkäsi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTilda-rovastinnan ennen suora selkä oli painunut kumaraan ja\nhänen otsaansa oli ilmestynyt ryppyjä tiheään. Hänen kulkiessaan\nruumissaatossa Allen arkun jälessä ihmettelivät vielä kaikki hänen\nsileäpintaisia poskiaan ja juhlallista ryhtiään. Mutta maa oli vetänyt\npuoleensa senjälkeen kuin Alle sinne peitettiin. Ja sekä surut että\nkaipaus olivat uurtaneet vakojaan rovastinnan vereville poskille.\n\nTavallaan oli hänen elämänsä kylläkin huoletonta. Martta oli\nasettanut kaikki parhaimman mukaan äidille. Nyt varsinkin, kun hän\noli päässyt ylihoitajattareksi maaseutukaupungin sairaalaan, oli\nheidän elämänsä järjestynyt oikein hauskaksi. Martalla oli sairaalassa\noma huoneustonsa, jossa oli tilaa äidillekin. Ruokakin tuli Martan\njärjestelyn kautta heille valmiina sairaalasta, joten ei äidin\ntarvinnut rasittua valmistamalla sitä itse eikä opastamalla palvelijaa.\nRatokseen vain sai huolehtia siitä, mistä itse tahtoi pitää huolta.\n\nKun vain olisi voinut olla yhtä huoleton toisistakin lapsista kuin\nMartasta! Ei silloin olisi ollut hätää. Mutta eihän noita vanhempia\nollut onnistanut yhtä hyvin. Ainihan kyllä oli taloudellisesti\nturvatussa asemassa. Mutta hänen elämänsä oli kuin luonnollisesta\nasemastaan väkivaltaisesti kieroon väännetyn puun. Se tuntui\nkitukasvuiselta. Ja mitäpä se muuta saattoi ollakaan, kun hänen\nluontoisenaan rupesi kuolettamalla kuolettamaan itsessään kaikkea\nhellää ja pehmeätä. Se oli yhtä luonnotonta kuin työntää villoja\ntäytteeksi maantien tasoittamisessa. Mutta tottapa se häntä itseään\ntyydytti, koska hän yhä pysyi samalla kannalla. Ja tuollainen meno\nyhdestä äärimmäisyydestä toiseen oli heillä sukupiirre -- juuri äidin\npuolelta. Minkä teki, sen teki hänen sukunsa perinpohjin.\n\nMutta eihän se mieluista ollut, kun Aini aina ja joka paikassa\nesiintyi varmana, Arvin ja oman mittapuunsa mukaan kaikkia oikaisevana\nja arvostelevana papinrouvana. Etenkin nyt kun he asuivat samassa\nkaupungissa, saattoi se monesti tuntua pahalta.\n\nMutta mitä sittenkään Ainista! Hänhän joka tapauksessa oli tasaantunut.\nJa tunnontarkka, joskin ankara pappismies oli erinomainen vävypojaksi\nsiihen verraten, mistä ennen Ainin suhteen oli ollut pelkoa ja mikä nyt\noli uhkaamassa Allin puolelta.\n\nRovastinnan pää rupesi hermostuneesti tutisemaan. Tästäpä vasta\nnäkyikin murhetta koituvan! Ja kun Alli lisäksi oli niin taipumaton!\nAinahan hän ajoi tahtonsa perille.\n\nJollei nyt Martta voisi vaikuttaa jotain! Tai ehkä Ilona Solja, joka\noli sellainen tyyni, selväjärkinen ihminen ja vähävaraisena leskenä\ntiesi, mitä taloudellinen puoli elämässä merkitsi. Alli ei itsestään\nkoskaan kiinnittänyt huomiota sellaisiin puoliin. Ja se mies näytti\nvillinneen hänet kokonaan.\n\nPahimmassa tapauksessa oli kova pantava kovaa vastaan. Ei Allekaan\nikinä olisi voinut suostua tällaiseen. Eihän kukaan tietänyt, mikä ja\nminkälainen tuo mies oikeastaan oli. Virkaa hänellä ei ollut enemmän\nkuin vakinaisia, tiettyjä tulojakaan. Pienen perinnön hän oli omistanut\nja sen kuluttanut osaksi toisten hyväksi, osaksi opiskeluun omin\nneuvoin. Maailman parantelemista itsensäkieltämisellä ja työllä hän\nkuului pitävän ammattinaan. Eikä sellainen toimi leiväksi lyönyt. Mutta\nsaattoihan se olla Allille mieleen, hän kun isän tavoin oli vailla\nkaikkea todellisuustajuntaa.\n\nRovastinna nousi tuoliltaan ja vilkaisi kadulle. Sitten hän asettui\npeilin eteen.\n\nJos oli jälellä edes jotain entisestä Allista, pistäisi mamman puku\nhänen silmäänsä. Ja omastakin puolestaan tahtoi rovastinna olla joka\nsuhteessa kunnossa. Häneltähän Alli ne taipumuksensa olikin perinyt.\n\nJos hän nyt siinäkään suhteessa oli entisellään! Kovin muuttuneelta hän\nkirjeissään oli tuntunut. Ja hyvään päin oikeastaan. Kun vain ei tuo\nonneton kihlaus olisi seurannut!\n\nEtehisen ovi kuului aukenevan. Rovastinna kavahti pystyyn, laski\nsukanneuleen kädestään ja vilkaisi vielä kerran peiliin. Sitten\nraotti hän ovea. Martta, joka oli ollut vastassa, oli jo riisunut\npäällysvaatteensa. Alli irroitti parhaillaan hattua päästään.\n\nRovastinna teki sen ilahduttavan huomion, että Alli ainakin\nulkonaisesti näytti olevan entisellään, musta puku vain oli vaihtunut\nsinipunertavaan, mikä tiesi entistä suurempaa sisäistä tasapainoa ja\npuki häntä mainiosti.\n\n-- No mamma, Martta työnsi oven auki ja kiepautti Allin suoraan äidin\nsyliin. -- Kohta sinulla on kaikki tyttäret ympärilläsi. Minä soitin\nAinille ja käskin tulemaan.\n\nRovastinna piteli Allia kädestä ja tiedusteli kaikenlaista vähäpätöistä\nhänen oloistaan. Hehän eivät olleet tavanneet koko pitkänä\nkevätlukukautena. Martta asetteli kahvileipää pöydälle ja laverteli\niloiseen tapaansa. Hänestä oli hyvä aluksi pysyä mitättömissä, mieliä\nrauhoittavissa asioissa.\n\nVihdoin tuli Ainikin.\n\nOltiin kahvia juomassa ja puhe luisti vilkkaasti eteenpäin, kun\nrovastinna äkkiä ja aiheettomasti nosti nenäliinan silmilleen. Hänen\nsisimpänsä oli täyttynyt ristiriitaisilla tunteilla, kun tässä tytärten\nparissa, kahvin höyrytessä ja lämminleivän tuoksutessa suloisesti, ei\nvoinut nauttia vapaasti, vaan täytyi ajatella sekä Allea että tätä\nAllin onnetonta naimahanketta.\n\n-- Mitäs mamma nyt, koetti Martta rohkaisevasti sanoa syrjästä. Aini\nrupesi puhumaan surun ja murheen tarpeellisuudesta.\n\n-- Mutta eihän tässä nyt surua ja murhetta olekaan, vastusti Martta, --\noikein ilojuhlat vain minun ymmärtääkseni.\n\n-- Eihän mamma vain itke minun aikeitani. -- Alli kävi rohkeasti\nasiaan, jota tähän asti huolellisesti oli väistelty.\n\nSilloin tuli rovastinnalle oikein itkuntyrskähdys. -- Hyvä lapsi, kun\nse mies vain olisi toisenlainen!\n\nMartalta pääsi iloinen nauru, ja toiset jatkoivat sitä. Mutta\nrovastinna yhä itki. Hän tuli aina syvästi liikutetuksi, kun hänen oman\nelämänsä monet ristiriidat johtuivat mieleen.\n\n-- Mistä mamma tietää minkälainen Eljas on. Eihän mamma edes antanut\nhänen tulla tänne, niin että olisitte tutustuneet, huomautti Alli\ntasaisesti.\n\nRovastinna kuivasi kyyneleensä. -- Mitä minä panisin hänen kustantamaan\nkallista matkaa itselleen, kun minä en kuitenkaan aijo suostua.\n\nAlli meni sanattomaksi. Martta pidätteli vaivoin nauruaan. -- Mammalta\nei asian käytännöllinen puoli koskaan unohdu, huomautti hän viimein\ntotisesti.\n\n-- Eihän hänellä ole virkaakaan, jatkoi rovastinna kiihoittuneesti.\n-- Kuinka sinä kirjoititkaan: tekee suutarin ja sepän töitä, hakkaa\nhalkoja, kirjoittaa kristillisyhteiskunnallisia esitelmiä, painattaa ja\nmyy niitä ja ... ja ... -- nitoo kirjoja, nikartelee y.m. y.m., jatkoi\nAlli, -- on sekä kykenevä että halukas elättämään itseään monenlaisella\nkunniallisella työllä.\n\n-- Mutta entä perhe, millä hän sen elättää? -- Rovastinnan keinutuoli\nheilahteli epätoivoisen kiivaasti, ja pää rupesi taas hermostuneesti\ntutisemaan.\n\n-- Jumalallisen ja inhimillisen rakkauden suosiollisella avustuksella,\npisti Martta väliin.\n\nMutta Alli kävi tiukasti asiaan. Hän ei aikonut ruveta miehensä\nelätiksi. Hän tahtoi itse ansaita. Sen kai mamma käsitti.\n\nSe pisara oli kuitenkin rovastinnalle liikaa. Ei Allekaan olisi\nvoinut hyväksyä sellaista uudenaikaisuutta. Rovastinna ei voisi\nvastata Allen eikä äidillisen vastuunalaisuutensa syytteisiin, jos hän\nnoin vain antaisi tyttärensä miehelle, jolla ei ollut minkäänlaisia\nmahdollisuuksia -- ehkei aikeitakaan elättää perhettään. Sellainen\ntietysti yhtäkkiä lähtisi tiehensä, jättäen vaimon ja ehkä lapsenkin\ntoisten niskoille.\n\n-- Mamma -- sanoi Alli vakavasti, kun viimein sai suunvuoroa. -- Ei\nmamman tarvitsekaan tästä vastata, ei Jumalan eikä ihmisten edessä.\nMinä vastaan itse. Minä olen täysi-ikäinen ihminen. Eikä tässä ole\nkysymys vain onnesta tai onnettomuudesta, ei edes voittamattomasta\nrakkaudesta, vaan jostain paljon tärkeämmästä. Rakkaudestani voisin\nkuuliaisuuden vuoksi luopua. Tässä asiassa en peräydy. Tässä on kysymys\nvakaumuksesta ja elämäntehtävästä. Minä voin täyttää sen paremmin\nyhdessä Eljaksen kanssa kuin yksin, siksi en epäröi. Me tahdomme oman\ntyömme ja elämämme kautta olla luomassa näihin ajallisiin oloihin\njotain siitä, minkä toteutuminen on Jumalan hyvä tahto meille kaikille\nonneksi.\n\nAllin ääni oli tavallista pehmeämpi, mutta samalla päättävä. Aini\nkatsoi häneen ihailevasti, hiven kateuttakin katseessa. Alli oli\ntodella kovin muuttunut. Hänessä oli jotain sopusointuista, melkein\npehmeätä ja samalla kuitenkin entistä, järkähtämätöntä lujuutta. Kun\nolisi vain tuo Eljas ollut toisenlainen, ei niin kirkon oppia vierova,\nettei Arvikaan voinut hyväksyä!\n\nSamassa nousi rovastinna keinutuolistaan. Hänen kumaraan painunut\nselkänsä suoristui, katse välähti teräksisenä kuin toteltavia käskyjä\njakelemaan tottuneen kodinvaltijattaren, ja äänessä oli entisajan\npontta. -- Minä kiellän, sanoi hän lyhyesti ja päättävästi. -- Minun\nsuostumuksellani sinä et ota sitä miestä ennenkuin hänellä on virka ja\njärkevän ihmisen mielipiteet niinkuin muillakin.\n\nOvi painui napsahtaen lukkoon rovastinnan jälkeen. Tyttäret katsoivat\ntoisiinsa. Alli oli mennyt huomattavan kalpeaksi.\n\nMartta tointui ensimäisenä. -- Aini, nyt sinä mene, määräili hän\ntavanmukaisella päättäväisyydellään. -- Vie mammalle valeriaanaa ja\njumalansanan neuvoja lisäksi. Ei tässä muu auta.\n\n-- Ei sekään. -- Aini huokasi ja vedet herahtivat silmiin. Hänen kävi\nAllia niin sääli. -- Tunnemmehan me mamman.\n\n-- Sano yksin tein: meikäläiset, oikaisi Alli.\n\n-- Sinä jaksat kaikesta huolimatta entiseen tapaasi seuloa tunteita ja\nolla jakamassa oikeutta kaikille. -- Aini katsoi taaskin ihailevasti\nja hellästi sisareen. Hänen sisimpänsä oli jälleen kuin isän ja kodin\nulottuvilla. Kirsi alkoi sulaa.\n\nAini nousi, kiersi kätensä sisaren kaulaan ja puristi häntä hetken\nsydämellisesti. Sitten hän läksi äidin jälessä.\n\n-- Mitä sinä nyt aiot, tiedusteli Martta heidän jäätyään kahden Allin\nkanssa.\n\n-- Se riippuu siitä, luuletko äidin pysyvän tässä mielentilassa ja\npäätöksessä vai ei?\n\n-- Pahoin pelkään, ellei sinun Eijaksesi muuta kantaansa äidin\nmainitsemissa suhteissa.\n\n-- Eljas ei hievahda oikeaksi näkemästään tiestä tuumankaan vertaa.\n_Minusta_ hän voi luopua, jos niiksi tulee, vakaumuksestaan ei.\n\n-- Luovutko sinä ehkä myöskin hänestä?\n\n-- En. Me menemme pian naimisiin. Olemme jo vuokranneet itsellemme\nhuoneet Helsingin laitakaupungissa. Siellä me aiomme ruveta\ntoteuttamaan niitä periaatteita, jotka liittivät meidät yhteen. Mutta\nei puhuta näistä nyt. Minusta on parempi, etten sinullekaan ilmoittele\naikeistani, ennen kuin teen sen kirjeellisesti mammalle. Hän voi ruveta\npahoittelemaan sitä, ettet sinä ole paremmin koettanut taivuttaa minua.\n\nAlli rupesi yhtäkkiä kiertelemään huonetta pitkin, katselemaan vanhoja\nmuistoja ja kyselemään kaikenmoisista pienistä, ulkonaisista asioista.\n-- Minusta on niin hauskaa, että kuitenkin tiedän minkälaista teillä\non, sanoi hän. -- Ja Ainillakin.\n\nSamassa hän kääntyi Marttaan, asettui aivan hänen eteensä ja tarttui\nhänen olkapäihinsä. -- Martta, onhan sinulla oikein hyvä olla? Sano?\nOlethan tyytyväinen elämään?\n\n-- Oletko koskaan sitä epäillyt?\n\n-- Joskus ... hyvin harvoin -- olen ajatellut, että sinä sittenkin...\n\n-- Mitä?\n\n-- Kaipaat jotain.\n\nMartta naurahti, lyhyeen, omituisesti. Se pisti unohtumattomalla\ntavalla Allin sisintä.\n\n-- Ettäkö kaipaan? Ei, tiedätkö, en kaipaa kerrassaan mitään. Paremmin\non mulla jotain liikaa, niinkuin hammassärky entisellä herralla.\n\n-- Sinä et ole suora.\n\n-- Minä puhun totta.\n\nAllille tuli suuri hätä. Eihän hän tietänyt, vaikka ero omaisista\ntulisi pitkäaikaiseksikin. Häneen jäi kuin kalvavana kipuna ajatus,\nettä Martalla oli jokin suuri suru. Hän oli näihin asti enimmäkseen\niloinnut siitä, että Martta oli niin toisenlainen kuin he vanhemmat.\nMutta joskus oli kuin välähtänyt mielessä ajatus, että jos sittenkin,\njos Martta vain suuren tyyneytensä ja järkevyytensä avulla pysyy noin\ntasaisena. Lyhyinä huomaamattomina hetkinä oli jotain vilahtanut esiin\nkuin syvästä kätköstä, sitten taas kokonaan peittyäkseen.\n\n-- Sinä et tahdo suoda minulle sitä kunniata, että olisin onnistunut\npettämään sinun ihmissielujen pohjukoita seulovaa katsettasi? Eikö niin?\n\n-- Martta, jos sinä voit, niin puhu!\n\n-- Alli, se ei ole sopivaa sanottavaa sille, joka aikoo naimisiin.\nMutta sinä tunnet yleensä elämää. Sentähden voit sinä kuulla, mitä\nen eläessäni sanoisi toiselle. Alli, sinä tiedät, että minua lapsena\nsanottiin kauniiksi.\n\n-- Sinun ei tarvitse puhua imperfektissä.\n\n-- No niin, minä olen saanut mamman ulkomuodon ja mamman\nkäytännöllisyyttä, papan sielun tyyneyttä. Ja se on ollut pelastukseni.\nTunneherkkyydessä, samoin kuin sekä eroottisiin että uskonnollisiin\ntaipumuksiin nähden saitte Aini ja sinä siksi paljon, että minä onneksi\njäin osattomaksi. Muuten kai jo olisin vähintäin hulluinhuoneessa.\nSillä Alli, minä en saanut viettää huoletonta lapsuutta, niinkuin\nluulitte ja niinkuin lapsista yleensä luullaan. Minua hätyytettiin,\nahdistettiin, pyydettiin useamman kerran. Milloin ahdisti renki,\nmilloin vastaantulija tiellä. Lapsen täytyi oppia ymmärtämään --\npelkäämään. -- Lapsen täytyi tutustua kuiluihin, joista moni ikänsä\nsäästyy. Eikä ollut mahdollisuutta puhua kenellekään. Kaikki oli\nkannettava yksin, -- yksin sekin, että joka ainoa mies -- isää\nlukuunottamatta -- herätti kauhua. Ymmärrätkö että siinä kysyttiin\nhermoja, kysyttiin mielen tasapainoa, tahdon lujuutta?\n\nAlli seisoi kuin pohjattoman kuilun partaalla, jonne katsoessa huimasi\nvoimattomuuteen saakka. Yksin, yksin oli Martta lapsesta asti kantanut\nkaikki ... kantanut niin, että kaikki hänessä vain näkivät iloisen,\nreippaan tytön. Kaunis, iloluontoinen Martta, jota niin moni oli\nomakseen tahtonut, oli tällaisista syistä aina pysynyt kylmänä.\n\n-- Raskainta on ollut taistelu halveksimishalua vastaan. Voin sanoa\nveriin asti taistelleeni säilyttääkseni edes jonkinmoisen teoreettisen\nuskon ihanteeseen. Ja siksi se onkin minulle henkeäni kalliimpi. Sillä\nminä omistan sen. Minä ajattelen ihmisiä sairaina lapsina. Se estää\nhalveksimasta. Ja minä pidän lujalla otteella kiinni siitä ihanasta\ntodellisuudesta, että elämäni työnä on edes jossain määrin auttaa\nsairaita terveiksi.\n\n-- Kuuletko? -- Martta keskeytti puheensa. Hänen kasvoilleen valahti\nkaunis, kirkastunut hymy. Yläkerran sairaspuolelta kuului muutaman\nheikkomielisen levotonta huutoa. -- Muille tuo on vastenmielistä.\nMinulle se on sairaan ihmiskunnan avunhuuto, velvoittava, minua\ntyöhön kutsuva huuto. Minun täytyykin mennä nyt. -- Hän kietaisi\nkätensä Allin kaulaan hänelle tavattomalla hellyydellä. -- Rakas, tule\noikein onnelliseksi! Minä iloitsen jokaisesta, joka voi perustaa oman\nonnellisen kodin.\n\nSen sanottuaan hän läksi. Kun hän palasi, oli huone tyhjä. Pöydällä\nlasissa oli suuri, valkoinen ruusu.\n\nMartta katsoi kelloaan. Juna eteläänpäin oli äskettäin lähtenyt.\nOlisikohan Alli? -- Se olisi ollut hänen tapaistaan.\n\nHänet oli siis vienyt kutsuva elämäntyö ja ... odottava oma koti.\n\nMartta otti ruusun käteensä, katsoi nälkäisesti sen tahratonta\npuhtautta ja painoi sen viimein hetkeksi kuuman kirveleviä silmiään\nvasten kuin pidättääkseen esiinpyrkiviä kyyneleitä.\n\nSitten hän laski sen takaisin lasiin ja palasi työhönsä.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\nMYRSKYN NOUSTESSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nAarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä\nsyliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa\nlaskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin\nkeskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota\nAlli oli arvostellut \"innostuksenmieheksi\" oli nyt vuosiltaankin mies.\nHänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa\nelämää, ja hän vihelteli mielellään -- niinkuin linnut keväisin oman\nsisimpänsä pakosta.\n\nKiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin.\nOnni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset\ntutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin\nmenestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut\ntyötä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti\nlupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja\nmuutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti\nrakastanut urheilua, -- muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa.\nMerielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa\nhän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan.\nMerellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa.\nMutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa,\nkuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma\ntarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja\nsisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut\nopituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska\nhän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli\nnuo tuntuvat lisätulot.\n\nAarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun\npakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset\nolivat niin iloisia.\n\nOli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain,\nmennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden\nvirkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua\nlaivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa\nsekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä\nilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne\ntoivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.\n\nAarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani\nhänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa\nselvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä\ntoisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa\nhänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat\nenimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan\nhuolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun\nhän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain\nhymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia\nhankauksia.\n\nMutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa\nväistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden\nkustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta.\nHän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa\noli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan\nlähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea\nhymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään.\nHän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten\nkeskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai\nsuuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka\nperusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. \"Hänen tyttönsä\" olisi\ntietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.\n\nMutta kuka oli hänen tyttönsä?\n\nAarnen täytyi hymyillä. Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kerran\nrakastunut. Hän kirjoitti silloin päiväkirjaansa, että hän vanhempana\naikoi mennä naimisiin Ellin kanssa. Äidillekin hän puhui asiasta.\nMutta äiti vain hymyili ja selitti, ettei sellaisia päätöksiä pitäisi\ntehdä vielä kahdeksanvuotiaana. Sellaiset oli siirrettävä hyvän\nkappaleen tuonnemmaksi. Koko asia kävi äidin sanojen johdosta aivan\nkuin epäpäteväksi. Osaksi vaikutti siihen sekin, että nuorempi veli\nkertoi tehneensä saman päätöksen. Pikku veli tosin sairastui vähän\nmyöhemmin lavantautiin ja kuoli samoihin aikoihin kuin isäkin, joten\nei siltä kohdalta ollut estettä, mutta rakkaus Elliin oli -- tuota\npäiväkirjamuistiinpanoa lukuunottamatta -- haihtunut olemattomiin.\n\nRiitta olikin oikeastaan laskettava Aarnen ensimäiseksi rakkaudeksi.\nHän oli pirteä ja vaikeasti hallittava kuin äksy varsahevonen. Pikku\npojasta asti oli Aarne intohimoisesti rakastanut hevosia, äksyjä\netenkin. Juuri ne olivat saaneet hänen silmänsä säteilemään ja poskensa\nhehkumaan -- aivan niinkuin Riitta nyt.\n\nRiitta oli monesti kova ja kylmäkiskoinen. Hän katsoa luimisti\nloukkautuneesti pitkien mustien ripsiensä alta, ilman että Aarnella oli\naavistustakaan siitä, mistä vihat. Mutta jos Aarne silloin vetäytyi\npois potkua välttääkseen, saattoi noista graniitinharmaista, älykkäistä\nsilmistä välähtää kuin kirkas sädekimppu, joka kahlehtivalla voimalla\nveti syrjään väistyvän takaisin.\n\nLukemattomia kertoja olivat he pitäneet hauskaa yhdessä, milloin\nkelkkamäessä, milloin vesillä Aarnen omassa, sirossa purjeveneessä.\nSen nimi oli \"Laine\" ja se keinutti ihmislasta iloisesti kuin aalto\nainakin. Sen keinuttamana ei voinut ajatella muuta kuin iloisia\najatuksia. Siitä olivat yhtä mieltä kaikki ne monet, joita Aarne\noli \"Laineellaan\" kuljettanut siintävälle ulapalle. Laila oli ollut\nkaikkein hauskimpia heidän joukossaan, -- huolimatta siitä, ettei hän\nollut ensinkään äksy. Hän oli päinvastoin tyyni, tasainen, reipas ja\nlisäksi aina lauleleva.\n\nKaksi suurta ruskeata silmää katsoi samassa veitikkamaisesti Aarneen,\nniin elävinä ja todellisuudelta tuntuvina, että Aarne aivan säpsähti ja\nkatsoi katua pitkin nähdäkseen oliko Airi todella läheisyydessä.\n\nNuo kaksi ruskeata silmää panivat kuin pisteen luetteloon \"tytöistä\".\nSe piste oli oikeastaan tullut pannuksi jo viime kesänä. Aarne oli\nsilloin asettunut maalaistaloon asumaan, siellä lukeakseen viimeisiä\ntenttejään. Kun hän pyörällään saapui taloon tehden oikein komean\nkaaren ajaessaan portaiden eteen, näki hän vilahduksen tyttömäisestä\nolennosta, joka livisti pihan nurkatse keittiön puolelle niin\nvikkelästi, että kaksi pitkää palmikkoa vain heilua huiskahti ilmassa.\n\nVirkistävän uinnin, pukeutumisen ja perinpohjaisen siistiytymisen\njälkeen oli Aarne menossa tavaroitaan purkamaan, kun lempeäkatseinen,\näidilliseltä näyttävä nainen tuli portailla vastaan, esitti itsensä\nrouva Maija Kärkenä ja kutsui kahville.\n\nSali, johon he astuivat, oli suuri, matalakattoinen maalaistalon sali,\nmissä huonekalut vanhaan reiluun tapaan seisoivat seiniä pitkin ja\nmissä pöydillä oli harvat pumpulilangoista punotut, tupsunurkkaiset\nliinat. Kaksi nuorta poikaa siellä myöskin oli ja lisäksi tyttö,\njonka pulskat palmikot iloisesti heilahtelivat hänen kääntyessään\nsisääntuleviin päin. Tytön valkean otsan alta loisti kaksi suurta\nruskeata silmää.\n\nHauska kesä heillä sitten olikin huolimatta hätyyttävästä tenttiluvusta\nja siitä, että Maija-rouva lapsineen kovin kaipasi keväällä myytyä\n\"Ilorantaa\". Jo ensimäisenä iltana, kun aikaisemmin taloontulleet\nnuoret esittelivät Aarnelle ympäristöä, pitivät he aikalailla\nhauskaa. Airissa oli iloisuutta kuin laulelevassa kevätpurossa. Hän\nesitteli lystikkäällä tavalla kaikki ympäristön sekä kaksi- että\nnelijalkaiset asujamet talon Mikko-nimisestä kissasta alkaen veräjän\ntakana ynisevään, typerältä ja itsepintaiselta näyttävään nupopäiseen\nNiku-nimiseen härkävasikkaan. Ja kun Mikko, jolla oli erikoinen tapa\nkarata ihmisten selkää pitkin aivan kuin puunrunkoa myöten, otti Aarnen\nselän urheilukentäkseen, ja tämän täytyi puraista huultaan, jottei\nilmaiseisi miten pahalta se tuntui hänestä, kissoja inhoavasta, selitti\nAiri veitikka silmässä Mikon olevan talon ainoan rohkeutta koettelevan\npedon.\n\nMitättömiähän nämä tällaiset muistot olivat itsessään, mutta niistä\ntuli sittenkin vielä jälestäpäinkin niin iloinen mieli, että oikein\ntäytyi hymähtää. Ne olivat kuin lämmin kesäinen päivä täynnä\nvastustamatonta iloa.\n\nTuollaisesta kesäisestä ilosta oli näinä pimeinä syys- ja\ntalvipäivinäkin saanut nauttia nyt, kun Maija-rouva lapsineen syyskuun\nalusta oli asettunut Helsinkiin. Eihän Aarnen suhde Airiin oikeastaan\nollut sen kummempi kuin toisiinkaan, joista oli pitänyt. Rakkaudesta\nei puhuttu heidän välillään koskaan. Toverillisen reippaasti he\nvain pitivät hauskaa yhdessä. Mutta oli kuin sittenkin omaan kotiin\nkohdistuvat ajatukset viime aikoina olisivat tulleet entistä\nlähemmäksi. Etenkin Airin tultua Helsinkiin.\n\nEnsimäisen, Elliin kohdistuneen rakkauden johdosta oli Aarnen mieleen\njuurtunut käsitys, että rakkausasioissa oli varottava liiallista\nkiirettä ja kovin nuorta ikää. Airi oli viisi vuotta nuorempi Aarnea.\nTämä tunsi siitä syystä vastuunalaisuutta nuorempaansa nähden. Airin\ntäytyi päästä varttumaan ijässä ja viisaudessa, saada tilaisuutta\nnähdä muitakin nuoria miehiä kuin niitä, joihin oli tutustunut\nsyrjäisessä maaseutukaupungissa, ja sitten vasta valikoida. Näin Aarne\noli ajatellut aikaisemmin. Mutta nyt olikin Airi yhtäkkiä tullut\nhelsinkiläiseksi ja ensi keväänä hän toivon mukaan saisi valkean\nlakkinsa. Sentähden ne omaan kotiin kohdistuvat ajatuksetkin olivat\ntulleet kuin lähemmäksi.\n\nAarne vihelteli iloisesti noustessaan portaita siihen\nasianajokonttoriin, jossa hän aamupäivisin työskenteli. Häneltä oli\naamupäivällä jäänyt tänne paperit, jotka hän tahtoi saada illan postiin.\n\nHän hääti Airin mielestään, pisti avaimen lukkoon ja astui sisään.\n\nPöydällä hänen paikallaan olivat paperit konekirjoittajan monistamina.\nAarne rupesi tarkastamaan niitä, kirjoitti kirjeen ja laittoi sitten\npostinsa kuntoon. Hän oli jo ovea sulkemassa, kun muuan toveri\ntakaapäin löi häntä olkapäälle. -- Terve, olipa tämä mainiota!\n\nAarne ennätti ajatella, ettei se hänen kannaltaan katsoen ollut\nkovinkaan mainiota. Vanhemmat virkatoverit työnsivät usein --\nnuoremmille opiksi ja itselleen huojennukseksi -- nuorten niskoille\nsellaista mitä eivät itse halunneet tehdä. Ja kelkkamäki Airin seurassa\nhoukutteli tänäiltana tavallista enemmän.\n\n-- Ryssät ja meikäläiset punovat juoniaan vimmatusti. Meidänkin täytyy\nkiirehtiä. Pian varmaan laukenee.\n\nAarnelta unohtui sekä Airi että kelkkamäki. Innostuksen mies hänessä\nheräsi. -- Joko todellakin?\n\n-- Siltä näyttää. Mutta eihän ryssien kelloon koskaan ole ollut\nluottamista. Joka tapauksessa tarvitsisimme huomenna luotettavan\ntoverin apua.\n\nAarne oli kohta valmis. Hänen silmänsä aivan säteilivät suurina,\nsyvänsinisinä, täynnä uskallusta ja intomieltä.\n\n-- Minä aion huomenna erään toverin kanssa lähteä pienelle retkelle,\njatkoi toinen. -- Tarkoitus on sama. Siitä tuonnempana. Jota harvempi\ntästä tietää sitä parempi. Toverillani on oma hevonen. Mutta me\ntarvitsisimme jonkun, joka toisi sen takaisin tänne, jos meidän olisi\nparempi jatkaa toisaalle.\n\n-- Kyllä minä, jos vain työn puolesta täällä...\n\nToveri puisti hänen kättään. -- Kiitos! Kyllä minä järjestän kaiken\ntäällä, jos niiksi tulee. Ja huomenna minä soitan. Sanon että tulen\nhakemaan kirjesalkkuani. Se tietää sitä, että mainitsemallani\nkellonlyönnillä pysähdymme teidän kohdallenne.\n\nErottiin pään nyökkäyksellä ja Aarne jatkoi portaissa hiljalleen\nviheltelemistä. Mutta viheltäessään hän ajatteli miehen ajatuksia\nsiitä, mitä oli uhrattava isänmaanalttarille, jos niiksi tulisi.\n\nKovin pahaksi hän ei kuitenkaan uskonut tilanteen kärjistyvän.\nJa vaikka kärjistyisikin aluksi, niin pian siitä kuitenkin\nselviydyttäisiin, kun vain kukin pitäisi tiukasti kiinni siitä, mikä on\noikein, samalla kuin osoittaisi taipuvaisuutta siinä, missä sellainen\noli paikallaan. Suuria myönnytyksiä oli tehty vasemmistolle. Tokkopa\nkukaan rupeaisi suorastaan päättömiä vaatimuksia väkipakolla ajamaan\neteenpäin. Olihan työkansalla järkeäkin. Ja oikeudentuntoa myöskin,\nkaikesta eksytyksestä huolimatta.\n\nLuottava usko tulevaisuuteen mielessään, soitti Aarne Airin ovikelloa.\nSe helähti niin iloisen kutsuvasti, että helähdyksellään aivan kuin\nveti Airin ovelle.\n\nAarnen lakki lennähti päästä iloisesti kuin lintu nousussaan. Mutta\nkelkkamäestä hän ei puhunut sanaakaan, hän vain ripusti takkinsa\nnaulaan ja astui sisään. Sitten viskautui hän suoraapäätä vilkkaaseen\nkeskusteluun kaikenlaisista pikku asioista. Hän tahtoi kuulla, oliko\nAiri onnistunut pysymään priimuksena täällä Helsingissäkin? Ottiko hän\ntäällä yhtä innokkaasti kuin kotikaupunkinsa koulussa osaa toverikunnan\ntoimiin, ja oliko hänellä nytkin joukko luottamustehtäviä?\n\nAarne oli aina pannut arvoa siihen, että Airi monessa suhteessa oli\nniin kykenevä. Hetken huvi saattoi miellyttää toisenkinlaisten tyttöjen\njoukossa, mutta arvoa hän antoi oikeastaan vain kuntoaan osoittaville.\nNuo loistavat, ruskeat silmät olivat hänestä niin sytyttävät siitäkin\nsyystä. että ne puhuivat kelpoisuudesta, johon saa toi luottaa kuin\nlujaan toverilliseen kädenpuristukseen.\n\nKouluasioista siirsi Aarne puheen varovaisesti lähemmä nykyhetken\nvakavuutta. Pian kysyttäisiin ehkä tavallista suuremmassa määrin sekä\nmiesten että naisten kuntoa. Mutta koetuksen aika ei arvattavasti\ntulisi kestämään kauan. Jokainen järkevä ihminen -- työmies samoinkuin\nmuutkin -- oli käsittävä, että oli järjetöntä ponnistaa vastoin lain ja\noikeuden tutkainta.\n\n-- Lakimies, lakimies, lauleli Airi sormeaan heristellen. Mutta äänen\nvallattomaan sävyyn sekoittui hiven hellyyttä.\n\n-- Niin, sitä juuri minä olenkin. Oikeuden voittoon minä uskon. Ja laki\non oikeuden edustaja ja tulkki.\n\n-- Mutta entäs kun sanotaan, että lakimiehet vain vääntelevät ja\nkääntelevät oikeutta?\n\n-- On pappeja, on pappiparkoja.\n\n-- Ja samoin kuin pappi innolla julistaa evankeliumia, samoin aiot sinä\njulistaa ihmisille lakia?\n\n-- Niin, juuri. Nykyään innostunkin vain yhdestä suuresta yleisestä\nsekä muutamasta pienestä yksityisasiasta.\n\n-- Sen suuren minä tiedän; lain ja oikeuden voitto. Mutta entä ne\n\"muutamat pienet?\" -- Airi katsoi veitikkamaisesti kulmainsa alta.\n\n-- Ne koskevat minun tulevaa kotiani. Kun väsymykseen asti olen\ninnostunut tuosta suuresta, on niin hauskaa ajatella noita\n\"pikkuasioita\". Minä olen jo kokolailla selvillä monesta seikasta.\nMinä en esimerkiksi voi sietää tinalusikoita. Niitä ei koskaan saa\npuhtaiksi. Niissä on minusta aina rasvaisen makua. Minä en sellaisia\nsuvaitsisi keittiössänikään. Sitävastoin soisin, että pöydässä\ntarjoilevalla sisäköllä aina olisi valkea esiliina ja valkea pieni\nmyssy päässä. Se on niin hauskan näköistä.\n\n-- Ei siinä talossa emäntä saisi sanoa paljonkaan, koska isäntä\nmääräisi palvelijan puvut ja keittiössä käytettävien lusikoiden laadun.\n-- Airin äänessä oli veitikkaa, mutta muuta myöskin.\n\n-- En minä määrää, puolustihe Aarne, -- minä _toivon_ vain hartaasti.\nTietysti jos _hän_ tahtoisi toisin, ratkaisisi se. Minun vahva\naikomukseni on olla hyvä vaimolleni. -- Katseeseen tuli enemmän lämpöä\nkuin tarkoitus oli.\n\nAiri aivan hätääntyi. Kadutti kovin, että oli tullut noin sanotuksi.\n-- En minä usko, että emäntä koskaan tahtoo toisin kuin se, joka on\nhyvä hänelle, tuli äänellä, joka koettamalla koetti tukahuttaa sisäistä\nlämpöä.\n\nSamassa tuli Maija-rouva huoneeseen. Hän oli vasta tullut kaupungilta\nja oli huolissaan kaikesta siellä kuulemastaan. Tauno ja Penttikin\nolivat taas jossain poissa, -- kai jossain harjoituksessa. Harvoin he\naikeistaan puhuivat. Mutta tiesihän Maija sen, että pojatkin tahtoivat\nolla valmiina, jos tarvittaisiin. Tuollainen harjoitteleminen sitä\nvarten, että osaisi surmata lähimmäisiään, oli sittenkin kauheata. Se\nkävi aivan tunnolle.\n\n-- Mutta täti -- eihän kukaan meikäläisistä aijo ryhtyä sotaan,\nelleivät toiset aloita. Ja jos tehdään väkivaltaa oikeudelle ja\nlailliselle järjestykselle maassa, onko silloin oikein nahjusmaisesti\nvetäytyä pois?\n\n-- Ei nahjusmaisesti, mutta voisihan taistella aatteellisin asein. Se\non raamatun kanta, enkä usko, että muu kelpaa tekojamme ohjaamaan.\n\n-- Voiko täti aatteellisin asein taistella kuulaa ja pistintä vastaan?\nJa ovatko raamatun ihanteet järjenvastaisia, ja mahdottomia toteuttaa?\nEn sitä paitsi usko, että tästä koituu kovinkaan pitkällistä taistelua,\nvaikka se aluksi, syttyisikin. Kyllä kaikki vielä selviää.\n\nAarne, puhui iloisella luottavaisuudella. Se oikein kevensi Maijan\nmieltä. Hän jatkoi kuitenkin puhetta huolistaan. Penttikin olisi\nkovin kärsinyt tästä, jos nyt olisi ollut mukana. He olivat sodan\nsuhteen olleet aivan samalla kannalla. He olivatkin yleensä yhtä\nmieltä kaikissa tärkeimmissä asioissa, niin erilaisia kuin he alkujaan\nolivatkin. Mutta rakkaus ja monivuotinen yhdyselämä sulatti ihmisen\nkuin yhdeksi toisen kanssa.\n\nAiri ja Aarne sattuivat samassa katsomaan toisiinsa, ja molempien\nkasvoille nousi lämmin laine, molempien katse ilmaisi enemmän kuin he\noikeastaan olisivat suoneet.\n\n-- Kiitos, sanoi Aarne etehisen ovella. -- Minulla on kaunista\nmuisteltavaa, jos sattuisin lähtemään vähän poiskin.\n\nHän sulki kiireisesti oven kuin peläten tiedusteluja. Sitten juoksi hän\nripeästi portaita alas, ei vihellellen kuten aikaisemmin, vaan vakavat,\njoskin toivehikkaat ajatukset mielessä.\n\nHänen tullessaan kotiin, istuivat sisaret läksyjään lukien\nruokailuhuoneen pöydän ääressä. Äiti kirjoitti omassa huoneessaan\npuhtaaksi jotain pöytäkirjaa. Äiti oli entistä enemmän ruvennut\nottamaan osaa yleisiin harrastuksiin. Aarnen kautta oli kodin\ntaloudellinen asema tullut entistä suotuisammaksi. Ja kun tytötkin jo\nolivat niin vanhoja, että molemmista oli tuntuva apu kotiaskareissa,\noli äidillä aikaa entistä enemmän. Hän oli siitä syystä, kuten\nsanoi, ruvennut lyhentämään entisaikoina kerääntynyttä velkaa\nyleisharrastuksiin nähden. Mutta yleisharrastuksilla näkyi olevan itse\npaholaisen tavat. Kun saivat pikku sormen veivät koko käden. Äidillä\noli yhtenään jos jonkinlaisia tehtäviä.\n\nAarnen olisi tehnyt mieli jutella jonkun kanssa, mutta kun ei kellään\nollut aikaa, asettui hän soittokoneen ääreen. Hän oli aivan erikoisella\ntuulella. Oli niin hyvä olla. Mutta samalla tuntui siltä, kuin olisi\nseisonut jonkun suuren ja ihmeellisen kynnyksellä.\n\nViimein nousi vanhempi sisar kirjojensa äärestä. Hän oli jo\nkorkeimmalla luokalla, kuten Airikin, joskin toisessa koulussa.\nPainaessaan kirjansa kiinni laulahti sisar iloisesti. Aarne\ntunsi säveleen ja vastasi jatkamalla. Sisar ja hän olivat hyvin\nsamanluontoiset. He olivatkin oppineet puhelemaan sanoitta -- näin\nlaulaen esimerkiksi. Nytkin sisar tuli suoraa päätä Aarnen luokse. He\nhymyilivät ja ojensivat kättä toisilleen ... noin vain kuin kaksi hyvää\ntoveria. Heille oli tullut sellainen tapa.\n\nÄitikin oli saanut työnsä valmiiksi. Hän rupesi yhdessä lasten kanssa\nkattamaan pöytää.\n\n-- Äiti, sanoi Aarne pöydästä noustessaan. -- Ehkä minä huomenna lähden\nvähän maalle muutamien toverien kanssa, -- oikeastaan heitä vähän\nsaattamaan.\n\nIlona näytti tyytyväiseltä. Aarnehan nykyään aina oli työssä. Pieni\nmatka maalle tekisi hänelle varmaan hyvää.\n\nAarne kumartui suutelemaan äitiä toivottaessaan hyvää yötä. Hän oli\nsiinä suhteessa säilyttänyt lapsuusaikansa tavan. Äidin katse seurasi\nhäntä lämpimänä ja säteilevänä. Hän ei sitä suorastaan nähnyt, vaan hän\ntunsi sen. Ja hänelle tuli kuin paha olla.\n\nEhkä äiti olisi ottanut koko asian toisella tavalla, jos hän olisi\naavistanut... Oliko tämä ehkä jonkunlaista pettämistä?\n\nMutta mitä olisi ollut sanottava? Eihän hän itsekään vielä tietänyt\nmitään. Arvaili ja aavisti vain. Nykyään toimittiin selittelemättä,\npuhumatta. Puhuminen olisi vain tuottanut äidille huolta ja\nlevottomuutta. Sillä vaikka äiti hommailikin kaikenmoista kodin\nulkopuolella ja vaikka hän usein saattoi muistuttaa ja oikaista\nsellaisesta, johon ei olisi viitsinyt kiinnittää huomiota, ei ollut\nvaikea tietää, millainen mieli hänellä oli lapsiaan kohtaan.\n\nAarnen sisimmässä tuntui yhtäkkiä niin oudon lämpimältä. Niin kuin äiti\nkatsoi, niin ei kuitenkaan kukaan maailmassa häneen ollut katsonut, ei\nkukaan.\n\nAarne paneutui vuoteeseensa levollisena tiedossa, että oli tehnyt\noikein, kun vaikeni.\n\nMutta yöllä näki hän omituisen unen. Ovi hänen huoneeseensa tuntui\nhiljaa aukenevan. Hän oli tietävinään, että hän makasi vuoteessaan\nihmetellen ovenavauksen kuulumattomuutta. Hän oli jännittävinään\nkatsettaan, kunnes viimein erotti pienen, paitasillaan olevan tytön\nvuoteensa vieressä. Tyttö seisoi ensin aivan hiljaa, mutta kun näki\nAarnen valvovan, pääsi häneltä itku. -- Oli niin kylmä, kylmä --\nvaikeroi hän painaen lämpimän ruumiinsa Aarnea vastaan.\n\nKylmäkö, ihmetteli Aarne. Hänestä oli ollut kesä illalla hänen\npannessaan maata. -- Nyt on talvi ja kylmä, vaikeroi taas lapsi.\nSilloin Aarne nosti tytön käsivarrelleen ja kantoi hänet ulos\nnäyttääkseen hänelle, että siellä oli lämmin kesä. Mutta siellä olikin\ntalvi ja korkeat kinokset. Hän alkoi itse aivan väristä. Mutta hän\nastui eteenpäin lapsen kanssa. \"Vie, vie\", rukoili tyttö. Ja sitä\nmyöten kuin hän kahlasi eteenpäin lumessa lapsen kanssa, sulivat\nkinokset ja kesä puhkesi esiin, ihana ihmeellinen kesä.\n\nAarne oli aamiaispöydässä kertomassa untaan toisille, kuri puhelin soi.\nNuori tuomari ilmoitti tunnin kuluttua tulevansa salkkuaan hakemaan.\n\n-- Laulahan nyt minulle eväslaulu, pyysi Aarne pöydästä noustessa. Hän\npainautui matalaan nojatuoliin, kiersi toisen säären ristiin toisen\npäälle, nojasi kyynärpäänsä polveen ja leukansa käteen. Siihen jäi hän\nodottamaan. Ilona pysähtyi huoneen vastaiselle kynnykselle poikaansa\nkatselemaan.\n\nSisar oli jo soittokoneen ääressä. Hän ei kysynyt mitään. Hän katsoi\nvain Aarneen. Sitten hän alkoi: \"Mull' laakson liepehellä on koti\nrauhaisa\".\n\nIlona jäi nojautuneena ovipieleen kuuntelemaan. Tämä Aarnen lempilaulu\nnostatti niin paljon muistoja hänen sisimmässään. Sitä oli laulettu\nhänen häissään. Ne vietettiin Suviniemen pappilassa suvisen luonnon\nhelmassa. Kai Aarnekin siksi niin rakasti tätä vanhaa yksinkertaista\nlaulua, että se toi muassaan runsauden kodinlämpöä ja Suomen suvista\nsuloa.\n\nIlona ei voinut irroittaa katsettaan Aarnesta. Hänellä oli juuri nyt se\nilme, jota Ilona rakasti kaikkein enimmän. Siinä oli kuin sisäänpäin\nsuuntautuvaa ajattelua, mutta syvämielisyyden ohella jotain liikuttavan\nvienoa, jotain, mikä muistutti ajasta, jolloin hän vielä oli pieni,\nkeltakutrinen poika.\n\nLaulu loppui samassa.\n\nAarne sipaisi hyvillämielin siskon poskea ja kumartui sitten\nsuutelemaan äitiä. Kosketus oli kepeä, kiireinen, mutta se välitti\nkuitenkin Ilonalle jotain siitä kauniista ja lämpimästä, joka vasta oli\nväreillyt Aarnen sisimmässä.\n\nSuuri rakkaus nousi Ilonan katseeseen tämän seuratessa poiskiiruhtavaa.\nKynnykseltä heilautti Aarne vielä kerran iloisesti lakkiaan. Sitten hän\nkatosi näkyvistä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSeuraavan päivän puolivälissä olivat matkalle lähteneet kievarissa\nsyöttämässä hevosta. Oli tilattu kahvia lämpimiksi talvipakkasessa ja\nsyötiin mukaan varattua evästä. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja\nroteva mies astui sisään. Esiteltyään itsensä kievarin isäntänä alkoi\nhän tunnustelevasti tiedustella, olivatko herrat selvillä siitä, mitä\neilen oli pantu alulle Helsingissä.\n\nHerrat eivät tietäneet. He olivat edellisenä päivänä lähteneet\nkaupungista.\n\n-- Siellä on uusi ja entistä lujempi lakko, tuli painokkaasti. -- Nyt\njatketaan ennen kesken katkenneita aikeita. Eikä anneta kyytiä enää\nhevosella eikä junalla.\n\n-- Omillaan saa sitten kukin tulla toimeen, päätteli Aarne\ntavanmukainen hyvänsuopa hymy huulillaan.\n\nIsäntä poistui. Herrat alkoivat yhdessä neuvotella.\n\nOli selvää, että sähköpitoisia pilviä nyt oli kerääntynyt tarpeeksi.\nRajuilma nousi ja alkoi purkautua. Mutta miksi se siitä muodostuisi ja\nmiten pitkäaikaiseksi, sitä ei vielä voinut sanoa.\n\n-- Minä uskon suotuisaan ja suhteellisesti nopeaan ratkaisuun, vakuutti\nAarne puhaltaen muutamia ohuita savupilviä sytyttämästään savukkeesta.\nHieno harmaansininen savu kierteli kepeänä hattarana ylöspäin kuin\nhapuileva, eteenpäin kurottautuva ajatus.\n\n-- Olipa oikein, että läksimme hyvän sään aikaan Helsingistä, selitti\ntoinen tuomareista. -- On yritettävä pohjoiseen päin, että pääsee\ntoimintaan.\n\n-- Sinne minäkin tahdon, vakuutti toinen. -- Helsingissä jää pian kuin\nhiiri loukkuun.\n\n-- Mutta kotiin olisi välttämättä saatava tietoja meistä ja tilasta\ntäällä päin. Kukas sen tekee? Se tehtävä ei ole vaaraton.\n\n-- Jos on vaarasta puhe, niin ei kai tässä kukaan arkaile? -- Aarne\noikaisihe, joustavuus kookkaan vartalonsa joka jäsenessä. Innostus\nhehkui hänen kasvoillaan.\n\n-- Niinkö me sitten päätämme?\n\nAsia ratkaistiin yksimielisesti, ja tunnin kuluttua olivat toiset\njalkamiehinä astelemassa länteenvievää maantietä pitkin Aarnen istuessa\nyksin reessä matkalla Helsinkiin.\n\nHän antoi hevosen juosta jolkuttaa, miten tämä itse tahtoi. Liiallinen\nkiire olisi ehkä herättänyt huomiota. Ja reenjalaksen liukuessa\neteenpäin oli mukavaa antaa ajatuksenkin luistaa. Suuret tapahtumat\nolivat nyt ovella. Oliko vastaavaa suuruutta teossa ja tahdossa, siitä\ntuli nyt kysymys.\n\nInnostuksenmies puristi lujatahtoisesti ohjasperiä. Hän ajatteli\nuljaita miehenajatuksia. Mutta silloin tällöin luisti ajatus yleisestä\ntilanteesta kotiin, missä äiti ja sisaret odottivat. Ja ajatuksen\npysähtyessä heihin virtasi aina etäällä olevasta kodista kuin meren\nsyvyyksiä salaa kiertävästä lämpimästä virrasta voimakas lämpöaalto\nympärillä vallitsevaan kylmyyteen.\n\nHämärsi jo, ja Aarne alkoi ajatella iloista kotiinsaapumista. Silloin\npamahti äkkiä läheisyydessä laukaus. Puunoksia taittui rusahdellen\ntiepuolessa ja kolme miestä ryntäsi esille metsänrinteestä.\n\n-- Seis, lahtari! -- Yksi miehistä tarttui hevosen suupieliin, kaksi\nkävi rekeen kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen. Kaikki\nolivat asestettuja, punanauhat käsivarsissa.\n\nAarne istui levollisesti paikallaan itsekseen todeten, että hän nyt oli\ntekemisissä itse punakaartilaisten kanssa. -- Mitä teillä on asiaa?\ntiedusteli hän kohteliaasti tavanmukaisella levollisuudellaan.\n\n-- Te olette lahtari.\n\n-- En ole koskaan tehnyt sitä työtä, -- jollei oteta kirppuja lukuun.\n\n-- Älkää viisastelko! -- Toinen vieressä olevista löi häntä\npyssynkannalla korvalle. Päätä huimasi hetken, ja mieleen nousi\nkysymys, oliko edessä seikkailu, josta saattoi olla huvitettu, vai\ntulisiko kova eteen. Voimain mittelyä ei yksi aseeton kolmea aseellista\nvastaan voinut ajatella.\n\nAarne nousi reestä. -- Kohdelkaa toki ihmisiksi rauhallista kulkijaa,\nsanoi hän pelottomasti. Katse vetosi ihmiseen heissä.\n\nMiehet rähähtivät nauruun. -- Ihmisiksi, toisti heistä toinen,\ntummatukkainen, hienopiirteinen mies mustien silmien säihkyessä kuin\nsaalista vainuavalla pedolla. -- Ihmisiksi! Hyvää esimerkkiä ovat\nherrat siinä suhteessa antaneet. Milloin on työmies herralle ollut\nihminen? Silloin ehkä kun hätä on käsissä ja tarvitaan apua. Muulloin\nei. Silloinkin kun mukamas ollaan kansanvaltaisia ja tahdotaan tehdä\noikeutta, on joka päännyökkäyskin niin alentuva, että sen tuntee.\nIhminen ei kohtaa ihmistä. Niin se on ollut, hyvä herra, ja niin se on\nnytkin. -- Hän nauroi.\n\nKävi muutamia kylmiä väreitä Aarnen selkäpiitä pitkin. Ei oikeastaan\nsanojen vuoksi, paremmin siksi, että hän miesten katseista näki ne\ntosiksi.\n\n-- Ihmisiä on monenlaisia sekä teissä että meissä, sanoi hän\nlevollisesti yhä pidellen ohjaksia kädessään, samalla kuin astui\neteenpäin miesten rinnalla.\n\n-- Missä asioissa te kulette, rupesi toinen miehistä tutkimaan.\n\n-- Olin saattamassa muutamia tovereita.\n\n-- Lahtareita?\n\nKysymys sivuutettiin vastauksetta.\n\n-- Missä asioissa he liikkuivat?\n\n-- Läksivät tuttuja tervehtimään.\n\n-- Yhtyäkseen pohjoiseenpäin matkustaviin. Herroilla on nykyään hiiden\nhätä pohjoiseen. -- Pyssynpiippu välähti äkkiä Aarnen silmien edessä.\n-- Tunnetko perhana tällaista? -- Ase työnnettiin aivan Aarnen suuta\nvasten.\n\n-- Kukapa ei jo poikana tahtoisi asetta käteensä? Tiedättehän te\nmiehinä sen. -- Sanat syntyivät niin luontevasti ja levollisesti, että\nmiehet hetkeksi jäivät sanattomiksi. Astuttiin äänettöminä eteenpäin.\nLumi vain narahteli neljän miehen astunnasta ja hevosenjalka\nkopsahteli raskaasti hevosen hitaasti ja väsyneesti astuessa eteenpäin.\nMuutaman kerran se pysähtyi ja vilkaisi taakseen kuin saadakseen selkoa\nsiitä mitä oli tekeillä.\n\n-- Mitä te olette viraltanne, tiedusteli hetken kuluttua tummasilmäinen\nmies, joka alussa oli puhunut enin.\n\n-- Olenpahan aloitteleva urallani.\n\n-- Keltanokka, niinkuin herrat sanovat?\n\n-- Siitä ajasta on jo muutama vuosi. Olen lukenut lakitiedettä.\n\nVastaukseksi tuli kolminkertainen pirullinen nauru. -- Sattuipa hyvä\nalku, huomautti tummasilmäinen tovereilleen. -- Pyhän lain ja oikeuden\nvalvoja punakaartilaisten vankina. Saakelin sopivaa.\n\nHe puhelivat keskenään aivan Aarnen selän takana kulkien hänen\nkintereillään kuin peto, joka vaanii saaliinsa pienintäkin liikettä.\nPuheet ja eleet eivät tietäneet hyvää. Aarne ymmärsi sen. Mutta paljon\ntukalammasta tilanteesta oli moni selviytynyt.\n\nAarne päätti olla hyvällä ja toivovalla mielellä. Mielenmasennuksesta\nei koskaan ollut apua kenellekään. -- Minne te aiotte viedä minut,\ntiedusteli hän odottamatta.\n\n-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä. -- Miehet rähähtivät taas\nilkeään nauruun. -- Onpahan täällä lähellä eräs meidän päämajamme,\nsanoi hetken kuluttua tummasilmäinen.\n\nAarne ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet kotiin. Siellä\nistuivat kotijoukot sytytetyn iltalampun ääressä. Sisaret lukivat\nläksyjään. Äiti kirjoitti jotain pöytäkirjaa tahi alustusta, ellei hän\nesimerkiksi parsinut poikansa sukkia.\n\nTuo sukanparsiminen toi kuin suuren suvisen aallon Aarnen sisimpään.\nTuntui aivan siltä kuin aurinko äkkiä olisi noussut heloittamaan\ntaivaalta.\n\nMinkähänlainen kasa siitä olisikaan syntynyt, jos kaikki äidin parsimat\nsukat olisi koottu yhteen läjään? Ihan pilviä piirtävä. Ja miten\npaljon nuo sukat sisälsivät -- monessa suhteessa --. Hänen ollessaan\npitkällä merimatkallaan esimerkiksi oli joka sukkaparin sisällä ollut\npiparikakku. Kun sattui laivanväestöllä, -- joiden kanssa Aarne aina\nsöi -- olemaan sellaista väkevällä pippurilla höystettyä lientä, jota\nhänen oli vaikea syödä, otettiin äidin piparikakut esille. Niitä ei\nmuulloin saanutkaan syödä. Sillä niinkuin pyhän nimen turhaanlausuminen\noli kielletty, niin olivat nuo äidin piparikakutkin erikoisasemassa.\nNiitä ei saanut turhaan syödä.\n\nEhkä sisko nyt oli lukenut läksynsä ja nousi laulamaan -- Aarnea\najatellen. -- \"Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa.\"\n\nAarne kuuli kuin joka säveleen. Mutta hän ei tällä hetkellä ajatellut\nainoastaan sitä kodin lämpöä, jota ne hänelle aina välittivät. Hänen\najatuksensa menivät vastoin tavallisuutta isän ja äidin hääpäivään.\nOli tuollainen päivä ihmiselämässä sentään kerrassaan sisältörikas.\nSyrjästä katsoin näkyi vain ulkonainen juhlapuoli. Mutta kun oikein\najatteli, niin huomasi miten suuresti tuo päivä erosi muista\ntavallisista juhlista. Sitä ajattelivat vuosikymmenien kuluttua uudet\nihmisolennot ilo ja kiitollisuus mielessä tai ehkä kirosana suussa ja\nsydämessä.\n\nMissähän mielessä nyt tässä rinnalla kulkevat miehetkin ajattelivat\nlapsuuttaan? Tuomarina tuli monesti kuulleeksi ja nähneeksi sellaista,\njoka pani ajattelemaan, että jos vain saisi maailman täyteen hyviä\nkoteja, paranisi pian koko ihmissuku.\n\nOli kuin kaksi suurta, ruskeata silmää samassa olisi katsonut Aarneen.\nNe olivat kuin syvä, pohjaton kaivo. Mutta niistä loisti samalla\niloista, virkeätä älyä. Ne katsoivat ensin Aarneen täynnä suurta\nrakkautta. Sitten näytti siltä kuin ne iloisenvallattomasti olisivat\ntirkistäneet jonnekin etäällä olevaan, -- ehkä pieneen kotiin, missä\nvalkeamyssyinen palvelija tarjoili pöydässä ja missä ei koko talossa\nollut ainoatakaan tinalusikkaa.\n\nAarne huokasi huomaamattaan raskaasti.\n\nKuinkahan etäälle hänen nyt oli marssittava? Ja mikä tulisi perillä\neteen?\n\nEntä minkälaista mahtoi olla Helsingissä? Olivatkohan tapahtumat\nsielläkin kehittyneet yhtä yllättävän nopeaan kuin täällä maalla?\n\nTie kääntyi samassa veräjästä jäälle. Pienen matkan päässä näkyi suuri,\nmusta aukeama jäässä. Se oli kuin suuri avanto. Siitä oli ehkä otettu\njäitä.\n\n-- Annettaisko tälle perhanan porvarille pieni kylpy, kuului selän\ntakaa.\n\n-- Uudestisynnyttävä peso, ivaili toinen. Aarnen mieltä karmaisi. Meri\noli aina ollut hänen ystävänsä, yksi kaikkein läheisimpiä. Kuolla\ntuonne, se olisi kuin kuolla ystävänsä kuristamana.\n\n-- Ei anneta hänelle sellaista kunniaa, kuului taas takaa -- kirosanan\nvahvistamana. Sitten kuiskailivat miehet hetken keskenään. Sen jälkeen\nrupesivat he uudelleen tutkimaan häntä matkasta ja sen tarkoituksesta.\n\nAarne huokasi helpoituksesta, kun kiusoitteleva kuulustelu viimein\nlakkasi. Ajatukset kääntyivät heti kuin pyytäjää pakeneva lintu\nHelsinkiin. Minkähänlaista siellä nyt oikeastaan oli? Monet olivat\nviime päivinä lähteneet pohjoiseen päin, mutta toiset olivat vasta\nolleet lähdössä. Tämä äkkiyllätys oli kai monelle tullut kuin takaapäin\nkaulaan viskattu hirttonuora.\n\nKunpa nyt ensin pääsisi onnellisesti sinne ja sieltä sitten ehkä\neteenpäin toimintaan. Ei äitikään panisi vastaan. Hänellä oli aina\nollut paljon ymmärtämystä yleishyvään nähden. Eikä hän myöskään ollut\narkalasta kotoisin.\n\nTaas tuli mieleen, miten paljosta oli äitiä kiittäminen, paljosta,\njoka oli vieläkin parempaa kuin tuo pilviä piirtävä, ehjäksi parsittu\nsukkaläjä piparikakkuineen.\n\nJos tie nyt loppuisi tähän... Oli kuin tuo musta avannon silmä\nuudelleen olisi noussut eteen. Se oli jo takana päin, mutta sen pelkkä\nmuisto nosti Aarnen koko nuoren elinvoiman epätoivoiseen vastarintaan.\n\nEi, ei lopussa, ei missään tapauksessa. Elämä ei saanut, ei voinut\nloppua näin. Äitikään ei sitä uskonut. Eikä kukaan elämää rakastava\nvoinut siihen suostua, ei ainakaan silloin, kun paraissa voimissaan\njoutui kuin kynnykselle. Jatkoa täytyi olla, -- jollei tällä puolella,\nniin toisella.\n\nOikeuden ja totuuden puolesta taistelevan oli helppo uskoa oikeuden ja\ntotuuden alkulähteeseen. Ja joka kerran uskoi tuollaiseen kaiken hyvän\nlähtökohtaan ja keskukseen, hänellä kai oli Jumala, -- vaikkakaan ei\nenää lapsuuspäivien pitkäpartaisena vanhuksena. Ja eikö ihmislapsi\nkaikesta harhailustaan huolimatta ollut tuosta valkeuden lähteestä\ntänne ajallisuuteen vuotanut säde, jonka määrä oli palata takaisin\ntuohon alkulähteeseensä? Tämä kai oli ydin raamatun luomiskertomuksessa\nja tällähän vanhan ajan gnostikotkin olivat henkeään ravinneet.\n\nAarnesta tuntui kaikki tällä hetkellä niin yksinkertaiselta, kauniilta\nja tyydyttävältä. Oli aivan kuin hänen pikku poikana istuessaan äidin\npolvella ja äidin kiertäessä ristiinliitetyt kätensä hänen ympärilleen.\n\nKunpa äiti vain olisi nähnyt, miten hyvä hänen oli olla. Tosin hän\nkulki raakuuksia suustaan latelevien miesten vankina. Tosin kolme\npyssynpiippua tuontuostakin uhkaavasti tähtäytyi vasten silmiä. Mutta\nkuu kumotti taivaalla, ja hänen sisimmässään oli syttynyt iloinen usko\nsiihen, että hän pian on määränpäässä ja saa käydä suorittamaan osaansa\nsiinä taistelussa, johon nyt isänmaa kutsuu ja joka ehkä voi loppua\nalkuunsa, jos vain jokainen on mies ja täyttää velvollisuutensa.\n\nAarne ajatteli rohkeita, iloisia ja luottavia ajatuksia kotinsa ja\nisänmaan tulevaisuudesta.\n\nHän kuuli taas kuiskauksia takaa päin ja jotain salakähmäistä liikettä.\nÄkkiä tunsi hän jotain kummallista ruumiissaan. Hän kuuli laukauksen.\nEnsimäistä seurasi toinen ja kolmas. Mutta niitä hän ei enää kuullut.\nHän oli suistunut suulleen maahan. Lämmin verivirta valui sulattavana\nkuutamoiselle hangelle.\n\n-- -- -- --\n\n-- Tuomarinalku ensimäisenä, sanoi Kusti Ojanen viskaten ruumiin\nrekeen. -- Sopiva teko tuomarin äpärälle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nIlona Solja makasi vuoteellaan kuivin, kyyneleettömin katsein\ntuijottaen eteensä. Hänen ajatuksensa liikahti vaivalla ja väsyneesti\nkuin siipirikko, yritteli, pääsi pienen kappaleen eteenpäin ja yritteli\nuudelleen.\n\nAarne oli lähtenyt kotoa. Hän, Ilona, ei ollut estellyt, oli vain ollut\ntyytyväinen, ei ollut ymmärtänyt muuta. Ei hän edes ollut levoton\njälestä päin. Ajatukset vain seurasivat Aarnea aivan hetki hetkeltä.\n\nNiinhän ne ainakin seurasivat. Mutta tällä kerralla kuitenkin enemmän\nkuin ehkä koskaan ennen. Eikä hän vain seurannut. Hän ikävöi poikaansa\naivan kuin tämä olisi ollut pitkälläkin matkalla. Hän pani aterioista\nsäästöön hänelle joka palan, joka jollain tavoin oli nykyajan niukkoja\npaloja vähänkin parempi. Hän kertasi mielessään pikku piirteitä Aarnen\nkokemista ja puheista. Hän ravitsi nälkäistä ikäväänsä ajattelemalla\nhetkeä, jolloin ovikello soisi ja hänen pitkä, ryhdikäs poikansa\nsolahtaisi ovesta sisään joustavuus joka jäsenessä ja nuo syvät\nsinisilmät säteilevinä kuin päivä keväisenä aamuna.\n\nMutta sitten puhkesivat levottomuudet ja sitten, sitten...\n\nHän ei tietänyt miten ja milloin se oli tapahtunut. Ei hän myöskään\ntietänyt, kuka sen hänelle sanoi. Hänellä oli vain aavistus siitä,\nettä ihmiset koettivat olla hänelle ystävällisiä, koettivat sanoa\nsanottavansa hellävaroin.\n\nAivan kuin kuolinisku ei olisi kuolinisku siksi, että se annetaan\nvarovasti ja arkaillen.\n\nTyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi\nhymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään\nkuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut\npuhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi\nsitten...\n\nHe olivat luvanneet ... hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli\nsanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea\npoikansa viimeiselle matkalle.\n\nNyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän\ntahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko\najan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna\nniinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää\nollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona,\nmissä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki\noli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.\n\nKäsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli\nkuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat\ntehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.\n\n-- Äiti! -- Ääni oli hyväilevä ja hellä. -- Äiti, nyt he tulevat.\n\nIlona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin\nauttoi.\n\nHe olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli,\nvaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi\nhiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento\noli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan\nympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean\nsotilaskauluksen.\n\n-- Tänne, tänne, -- Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se\noli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti\nvastaan kuin hellä, odottava syli.\n\nSyvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen\nvuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi\npoistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.\n\nMutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä\näidinitku.\n\nIlona oli polvillaan poikansa vuoteen vieressä. Hän hyväili poikaansa,\nhän puhui hänelle, nyt sydämellisemmin kuin koskaan. Ennen oli\njokapäiväinen touhu ja kiire tukahuttamassa sydämen kaikkein hellimpiä\nsanoja. Ennen oli arkisuus vaatimuksineen vuolaana virtana väkipakolla\nvetänyt muassaan, aina vain muassaan. Nyt oli virta pysähtynyt.\nPyhäinen hiljaisuus oli avannut ovet temppeliinsä.\n\n-- Poikani, poikani, avaa silmäsi, avaa ne kerran, yhden ainoan vielä.\nSano, että tunsit rakkauteni viimeiseen asti, ettet ollut yksin, et\navuttomana?\n\nIlona näki tuskanpiirteet suun ympärillä. Hänen sisimpänsä värisi\nyhtenä ainoana vertavuotavana haavana. Kädet painuivat hyväilevästi\nkärsivän suun ympärille. -- Poikani, poikani, ethän sinä kärsi enää?\nSano, että tunnet rakkautemme --, että tiedät olevasi, et vihamiesten\nympäröimänä, vaan kotona, kotona.\n\n-- -- -- --\n\nPehmeä käsi laskeutui taas Ilonan päälaelle. Iso sisko seisoi äidin\nvieressä. Hänen toinen kätensä kiertyi Aarnen, toinen äidin ympärille.\nHän kertoi, että Maija ja Airi olivat tulleet.\n\nHeilläkin oli kukkia, ihania tuoksuavia kukkia Aarnelle, joka niin oli\nrakastanut kukkia. Ja sitten Airilla oli peite, jonka hän oli ommellut.\nHän oli kesällä Aarnen pyynnöstä alkanut valmistaa leijonalippua, ja\nse oli puolivalmiina ollut mukana juhlassa, jossa Aarne oli pitänyt\npuheen. Hän oli seisonut melkein lipun juurella ja puhunut innostavia\nsanoja nuorista isänmaansa nostajina. Nyt oli Airi ommellut lipun\nvalmiiksi, -- peitteeksi Aarnelle.\n\nIlona veti heitä kädestä muassaan. -- Tulkaa, tulkaa tänne Aarnen luo!\nTäällä on niin hyvä olla. Katsokaa, kuinka rauhallisesti hän nukkuu.\n-- Ja näettekö, että hän hymyilee?... Oli kuin tuskaa suun ympärillä\nensin. Mutta nyt se on väistynyt. Se on poissa. Onhan hän kotona. Hän\ntuntee, että hänen on hyvä olla. -- Ilonan käsi painui hyväilevästi\npojan poskelle, tarttui sitten rinnalla lepääviin käsiin, hyväili,\nkoetti lämmitellä.\n\n-- Poikani, rakas poikani, miten kaunis peite sinulla nyt on! Ja miten\niloisesti sinä katsoisit ympärillesi, jos jaksaisit!\n\nÄäni hyväili, käsi hyväili. Ilona puhui pojalleen ja pojastaan. Muuta\nhänelle ei ollut olemassa.\n\nOvikello helähti taas. Tuli toisia. Ja heilläkin oli kukkia. Kukkia ja\nrakkautta, paljon rakkautta ... kaikki Aarnelle.\n\nSiinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.\n\nMaijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja\nhänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He\nolivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla\nuskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.\n\nHe jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.\n\n-- Tällainen viaton veri huutaa maasta. -- Taunon jäntevä käsi puristui\nnyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.\n\nPentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin\nolemattomiin. -- Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta\nvoisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä...?\n\n-- He ampuivat takaa, -- tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen\nhuulien takaa, -- salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!\n\nPoikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona\nnäki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin\nsuureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan\nlepokammioon.\n\nHän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli\nvaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla\nniin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä\nitsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli\ntäytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla\nomien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun\nhelpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne\nolivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli\ntuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun\nyhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin\naikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.\n\nKun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin.\nKoulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. Mutta\nAarne, Aarne oli silloin jo poissa ... pitkällä matkallaan.\n\n-- Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! -- Ilona kerjäsi\nkerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä,\nnyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen,\nottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin...\n\nHän puristi kangistunutta kättä tuntematta sen kylmyyttä. Hän oli\ntietoinen vain siitä rakkaudesta, joka on valmis Manalankin maalta\nvelkomaan takaisin kadonnutta lasta.\n\nHe olivat luvanneet hänelle, etteivät sulkisi arkkua ennenkuin viime\nhetkessä, että hän saisi katsella poikaansa niinkauan kuin mahdollista,\nsaisi nähdä hänen hymyilevän tuota siunatun rauhallista hymyä, joka\naivan kuin puhui siitä, että tuona pimeänä kauhujen yönä suuri, ijäinen\nrakkaus oli häntä ympäröinyt ja ottanut helmaansa.\n\n-- -- -- --\n\nKuin unessa kulki Ilona arkun perässä yhdessä tyttäriensä kanssa. Muita\nei ollutkaan saattamassa. Toiset kerääntyivät kappeliin.\n\nYlioppilastalon kohdalla kannettiin heidän ohitsensa kaksi punaista\narkkua. Toisen vieressä kulki itkevä nainen.\n\nIlonan kasvoille kuvastui suuri kauhu. Hänen ajatuksensa hapuili kuin\npäästäkseen selville jostain käsittämättömästä ja raskaasta. Hänessä\noli herännyt kuin aavistus siitä, että tuossakin kulki itkevä äiti. Ja\nhän oli hetken tuntenut syvää, vaistomaista yhteenkuuluvaisuutta. Mutta\nsilloin paistoi punainen hänen silmiinsä. Ja se aivan kuin hyydytti\nhänen sydänverensä. Verivirta paisui ja nousi muuriksi noiden arkkujen\nvälille. Eikä hän sitä olisi tahtonut. Hän oli tottunut näkemään\nlähimmäisen jokaisessa.\n\nAjatukset etsivät selvyyttä, johtolankaa, hapuilevina, hätääntyneinä\nkuin haavoittuneet, siipiään räpyttelevät linnut.\n\nUnessa, unessa kulki Ilona eteenpäin. Hän näki kuusia, kukkia, ihmisiä,\nkaikilla suuri, yhteinen suru katseessa.\n\nValkean arkun kansi nousi. Hänen poikansa hymyili hänelle ... vielä\nkerran.\n\nKansi painui taas ... ei enää noustakseen.\n\n\"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa.\"\n\nIlonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa,\nnoin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä\noli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta\nsäteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha,\npehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle\npitkälle matkalle?\n\nValkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet\nsaattoivat siunaten.\n\nIlonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän\ntiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen\npoikaansa.\n\n\"Sangen sovelias apu tuskissa\"... Sanat kurottautuivat kuin suuresta\nahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.\n\n-- -- -- --\n\nToimitus alkoi.\n\nJäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAsemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä,\nei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa.\nPunakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät\nkiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.\n\nToisenluokan odotussalin edustalla seisoi ryhmä nuoria tyttöjä. Heillä\noli venäläisten laupeussisarten puku päällään ja muutamilla oli kädessä\npienet kääröt, arvattavasti sidetarpeita. Vakava työ ei kuitenkaan\ntällä hetkellä näyttänyt kiinnittävän heidän ajatuksiaan. He nauroivat\nja tirskuivat, viskasivat halpahintaisia sukkeluuksia ohikulkeville\nmiehille ja pistelivät välillä suuhunsa muutamia sota-ajankaramelleja\neväistänsä.\n\nYksi ainoa heidän joukossaan seisoi syrjässä muista eikä ottanut osaa\ntoisten ilveilyyn.\n\n-- Mitä sinä Hilma siinä mökötät, viskasi hänelle muuan toveri\nsyrjästä. -- Oletko ehkä peloissasi?\n\n-- Peloissani? -- Hilman ylähuuli koukistui pilkallisesti. -- Vähemmän\nkuin kukaan teistä, luulen minä. -- Hän käänsi selkänsä tovereille ja\nkääntyi puolijuoksua menemään radan toiselta puolelta lähenevää miestä\nkohden. Ehdittyään kohdalle hän pysähtyi hengästyneenä. Katse naulautui\njännittyneenä mieheen. Tämä nyökkäsi. -- Kyllä se on aivan varma.\nLahtarithan lähtivät sinne Nikkilään mellastamaan, ja hän on kaatunut.\nKivinen, jolle minä puhuin asiasta, lupasi varmasti toimittaa ruumiin\nteidän käsiinne.\n\nHilma oli hetkeksi mennyt valkeaksi kuin vaate. Mutta nyt nousi tumma\naalto kasvoihin. -- Minusta te voisitte panna hänet ensimäiseksi\nsaattueeseen, sitten kun sankarit haudataan, sanoi hän päättävästi. --\nHänen pitää saada kukkia ja seppeleitä, soittoa ja kaikkea mahdollista\nkomeutta, muistakaakin se! Hän ei koskaan eläessään saanut mitään hyvää.\n\nMies rähähti ensin nauramaan, sitten tuli kirosana tavanmukaisella\nponnella. -- Sellaisenahan tämä hyvä porvarillinen yhteiskunta näihin\nasti on ollut. Työläinen on saanut niukan osansa ajallisesta hyvästä\n-- matkalla hautaan -- jos silloinkaan. Ja nyt kun me tahdomme _ottaa_\nosamme jo täällä, ottaa kun ei sitä ole vähemmällä annettu, nyt\nruvetaan asevoimalla meitä ahdistamaan. -- Hän puristi nyrkkiään. --\nMutta kyllä me näytämme!\n\nHilman katseessa välähti tuimasti. -- Ei teidän tarvitse lietsoa minuun\nlisää, kyllä on tarpeeksi ennestään. Muistattehan vain lupaustanne?\nMies nyökkäsi ja kukin kääntyi taholleen. Hilma läheni hitaasti\nja vitkastellen asemahuonetta. Ei tehnyt mieli yhtyä toisiin eikä\neristäytyäkään, ei ainakaan huomattavalla tavalla.\n\nHän kietaisi väljän takkinsa paremmin ympärilleen. Vilunväreet\npuistattivat, vaikka poskia poltti. Hän ei ollut terve. Ja sitten oli\nsanoma veljestäkin järkyttänyt. Hän aivan näki kinokselle kangistuneen,\nhintelän, kalpeaposkisen pojan.\n\nKäsi takin taskussa puristui nyrkkiin. Hammasrivi kihnutti toista.\n\nKun vain olisi saanut huutaa ääneensä, huutaa tuskasta ja vihasta!\nHän oli syntynyt vihaamaan. Nyt hän tunsi sen. Hänen olisi ollut\nmahdoton sanoa, milloin tuo tunne hänessä oli herännyt. Hän muisti\nlapsuusvuosilta lukemattomia kertoja, jolloin hän oli raivonnut\nvoimattomassa vihassa, mutta ne eivät olleet mitään käännettätekeviä\nkokemuksia. Viha ei juureutunut niistä. Se oli ollut hänessä. Se\noli syöpynyt hänen joka soluunsa jo hänen muodostuessaan tänne\nmaailmaantuloa varten. Yöt päivät oli äiti surrut häpeätään, kun\nhänen, köyhän torpantytön, oli palattava kotiin papinkirja pilalla.\nEpätoivoisena oli hän lastaan kantanut, epätoivoisena tahtonut sen\nsurmata. Ihmiset olivat sen kuitenkin estäneet, ja häpeä oli siitä vain\nkasvanut. Äiti oli senjälkeen käynyt kummalliseksi, nauroi itsekseen,\nheitti tehtävät työt kesken ja jäi tylsästi eteensä tuijottamaan.\n\"Höpsän-Hannan\" nimellä hän kulki jo siihen aikaan, kun Hilma oppi\njotain ymmärtämään. Oliko ihme jos Hilma osasi vihata?\n\nVeli syntyi myöhemmin. Hän oli kitukasvuinen, pieni raukka alunpitäen.\nEi ollut ajatuskaan terävä. Mutta ymmärsipähän olla pahoillaan, kun\ntoiset pitivät pilkkanaan. Ei säästynyt edes siitä kärsimyksestä.\nEikä se Hilmankaan kuorma keventynyt siitä, että heitä nyt oli\nkaksi kantamassa äidin häpeätä. Päinvastoin. Veljen kärsimykset ne\naina panivatkin hänen vihansa kuumimpaan kuohuntaan. Veljelle hän\nei sitä myöntänyt. Häntä hän vain lohdutteli ja hyvitteli. Mutta\nyksinäisyydessä hän puri hammasta. Ja silloin hän itselleen lupasi,\nettä hän kostaa. Hän lähtee Helsinkiin, ansaitsee paljon rahaa, ottaa\näidin pois köyhäintalolta ja syöttää veljelle makeisia, aina vain\nmakeisia ja kaikkien niiden nähden, jotka nyt ovat härnäämässä ja\nhaukkumassa.\n\nPappilaantulo oli kuin ensimäinen askel Helsinkiä kohti. Se oli\nsiitäkin syystä niin autuaallisen hauskaa. Ja muutenkin oli siellä\nparempi olla kuin muualla.\n\nHilman sisintä vihlaisi omituisesti. Mitä se vanha rovasti olisi\nsanonut, jos nyt olisi nähnyt? Eikö hän vain olisi laskenut kättänsä\npäälaelle, katsonut vesissä silmin ja sitten...\n\nEi, ei! -- Hilma työnsi hätäisesti ajatuksen luotaan. Hän ei tahtonut\nmuistella eikä heltyä. Yhden tai muutamien hyvyys ei tehnyt monen\nkatkeria kärsimyksiä tyhjiksi eikä sovittanut koko tällaista katalan\nnurjaa maailmanjärjestystä kuin tämä nykyinen.\n\nKuva veljestä nousi uudelleen Hilman eteen. Oh, kuinka avuton hän aina\noli ollut, -- aina kalpea, nälkiintynyt, aina toisten tiellä ja toisten\npotkittavana! Kostoa, kostoa huusivat hänen nyt kangistuneet jäsenensä.\nKostoa huusi koko hänen elämänsä.\n\nEikä nyt kelvannutkaan sellainen lapsellinen kosto, josta Hilma\npienenä oli uneksinut. Päätös syöttää veljelle karamellia ja saada\näiti alennustilasta korotetuksi kunniaan ja arvoon oli silloin monesti\nviihdyttänyt mieltä. Nyt vaati sisin jo muuta.\n\nHilman huulet koukistuivat taaskin katkeraan hymyyn. Hän muisti kuinka\nhän äidin kuoltua oli lohduttanut itseään sillä, että hän ainakin\nhankkii äidille oikein komean hautakiven. Kun hän Helsingissä saa\nansaituksi paljon rahaa, ostaa hän sen ja sen pitää olla komeamman kuin\nitse tuomarilla. Silloinpa nähdään eivätkö ihmiset lakkaa hyljeksimästä.\n\nVoi kuinka veljen silmät olivat käyneet suuriksi ihmettelystä, Hilman\npuhuessa aikeistaan.\n\nTuomari oli ollut häijy ja jumalaton mies. Sen tiesi jokainen lapsikin\npitäjässä. Ja se oli mennyt Matinkin päähän. Mutta tuollainen suuri,\nkomea kivi oli sittenkin valtavan juhlallinen. Se oli kuin porras\ntaivaaseen päin. Ja sen varassa oli ehkä tuomarikin päässyt sisään\nkultakaupunkiin.\n\nKylläpä äiti olisi iloinnut jos olisi tietänyt että Hilma aikoo hänelle\nvielä suurempaa!\n\nVeli katsoi Hilmaan sellaisella rajattomalla luottamuksella ja\nkunnioituksella, että tämä oikein kohosi omassa mielessään. Ja\nvaikka tuon muhkean kiven taivasta kohti korottava kyky jo silloin\ntuntui hänestä epäilyttävältä, oli hän kuitenkin ylpeän iloinen\nlohduttajakyvystään.\n\n-- Hilma hoi, tule joukkoon, mennään tuonne sisään juomaan teetä! --\nhuusivat samalla toiset hänelle. He olivat jo menossa odotussaliin\nja jättivät oven auki jälkeensä. Hilma seurasi, joskin haluttomasti.\nTeki mieli saada jotain lämmintä tähän sisäiseen ja ulkonaiseenkin\nviluun. Mutta toisten seura ei miellyttänyt. Ei muutenkaan. Ja kaikkein\nvähimmin nyt, kun sydän oli sairas veljen tähden.\n\n-- Kostan, kostan, mumisi hän itsekseen, -- kaikki nyt yhtaikaa.\n\nHän puristi kädet lujasti toisiinsa ja tunsi tehneensä pyhän\nvelvoittavan valan.\n\nEikä hänen tarvinnut kostaa vain toisten, -- äidin ja veljen puolesta.\nKostamista oli hänellä itselläänkin.\n\nHäneltä pääsi terävä nauru. -- Kuulkaa tytöt, teillä kai useimmilla on\nollut herroja \"friiarina\"? Eikös olekin?\n\nTytöiltä ei tullut vastausta. He rupesivat sen sijaan nauramaan. -- Kas\nvain tuota Hilmaa, rupee kerran olemaan oikein meikäläiseen malliin,\nvaikka muuten aina murjottaa yksin.\n\n-- Niin nähkääs, minä vain ajattelin, että jos tulee tappelu ja meidän\npitää \"sisarina\" sitoa herrojen haavoja, niin olisipas mukavata, kun\nolisitte tällaisessa laupeuden työssä ja potilaana olisi esimerkiksi\nensimmäinen \"viettelijä\"!\n\n-- Taidat puhua omaasi ajatellen, ilvehti heleäposkiseksi maalattu\n\"sisar\". Mutta toiset panivat nauraen vastaan. Hilma ei ollut niinkuin\nmuut syntiset. Hän oli aina pysytellyt ylemmillä portailla.\n\nHilma ei vastannut. Hän pani paraikaa sokeria teehensä ja ryyppäili\nsitten ahneesti höyryävää juomaa. Olisi tehnyt mieli vastatakin ja\nsiten viskautua keskusteluun. Se olisi helpottanut ajatuksiin nähden.\nMutta sekin oli niin vastenmielistä. Eikä noista ajatuksista kai\nsittenkään olisi päässyt. Ne olivat tänään merkillisen itsepintaisia,\n-- aivan kuin sitä varten, että hän paremmin muistaisi sen suuren\ntehtävän, joka häntä odotti.\n\nHän lämmitti käsiään teelasia vastaan. Taas puistatti kuin vilussa --\nehkä noista muistoistakin. Ja sellaistahan koko hänen elämänsä oli\nollutkin, -- ainaista vilun tuntoa.\n\nHän säpsähti. Se aika, jota hän juuri äsken oli muistanut, oli siinä\nsuhteessa ollut lyhytaikainen ja ainoa poikkeus. Silloin hän ei\nmielessään märehtinyt köyhän katkerata osaa. Silloin oli elämä kerran\nkaunista hänellekin. Silloin hän muisti vain sen, että hän oli nuori,\nsai rakastaa ja olla rakastettu.\n\nMiten lapsellisen luottava hän silloin oli! Vaikka hän lukemattomien\nkokemuksista -- äidistä puhumattakaan -- tiesi miten köyhän tytön käy,\nkun herra häntä omakseen suosittelee, ei hän sittenkään pelännyt. Hän\nuskoi kaikesta huolimatta -- niinkuin muutkin olivat uskoneet, -- että\njuuri tämä oma kokemus oli täydellinen poikkeus säännöstä. Hän ei\ntulisi lokaan poljetuksi. Hän pääsisi nousemaan yhteiskunnallisessakin\nsuhteessa. Ja sillä lailla tulisi äidin kohtalokin kuin sovitetuksi,\njoskaan ei koston kautta.\n\nKosto väistyi siihen aikaan hänen ajatuksistaan. Mutta äidin kohtalo\noli hänellä aina silmien edessä. Sentähden hän ei antautunut. Sentähden\nhän oli ylpeä. Hän vaati tekoa eikä lupauksia. Ja silloin, silloin tuli\nse kauhea hetki, jolloin hän ymmärsi...\n\nSiitä asti kasvoi hänen kykynsä vihata. Asemahuoneen ovi temmattiin\nsamassa hätäisesti auki.\n\n-- Hittoako te täällä, kun lahtarit tulevat. Mies katosi ovelta.\nNaiset kerääntyivät ryhmään neuvottelemaan. He eivät oikeastaan olleet\nselvillä siitä mitä tehdä, jos tulisi taistelu ja vaadittaisiin\njonkunlaista toimintaa.\n\nHilma vetäytyi syrjään muista. Hän ei tarvinnut heidän neuvojaan. Hän\ntarkasti vain tutkivasti hänelle annettuja sairaanhoitajattarelle\nkuuluvia kojeita. Sitten hän meni pihalle. Kuula vingahti ohi samassa\nkuin hän avasi oven. Punanauhainen käpertyi hangelle.\n\nHän juoksi viereen, nosti kaatuneen maasta ja koetti saada sisään. --\nHoitakaa te, sanoi hän käskevästi toisille samassa kuin oli saanut\nmiehen penkille. Sitten hän kääntyi palatakseen ulos. Pyssyjen pauke\nkuului yhä kiihtyvän. Tulta leimahti vasten kasvoja.\n\nHän värisi ylt'yleensä.\n\nKylmästäkö? Kauhustako? Tai ehkä ilosta?\n\nHän tunsi, että hänen elämänsä suuri hetki nyt oli tullut.\n\nKatse kääntyi hetkeksi pukuun, joka hänellä oli ensi kertaa päällä.\nSuuren valkoisen päähineen liepeet muistuttivat morsiushuntua.\n\nHän naurahti katkerasti. Morsiuspuku, hänen morsiuspukunsa se olikin.\nHän astui vihille elämänsä kumppanin, koston kanssa. Sille hän oli\nitsensä luvannut. Nyt se kutsui, nyt otti omansa.\n\nHän kiiruhti eteenpäin. Hangella makasi taas punakaartilainen. Hän\njuoksi luokse, kuunteli ja koetteli, mutta mitään ei kuulunut. Mies oli\nkuollut.\n\nSilloin kuului läheisyydestä valitusta. Nuori mies makasi suullaan\nmaassa, posken alla pursusi veri voimalla esiin. Kuula oli posken\nkautta tunkeutunut pään läpi ja tullut niskasta ulos.\n\nMitäpä tässä olisi voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin? Ei\nkerrassaan mitään. Hän ei ainakaan. Siis oli myöskin armeliainta...\n\nSilmänräpäyksessä painui terävä veitsi maassa makaavan valtimolle. Veri\ntyöntäytyi esille hillitsemättömällä voimalla kuin suuresta suihkusta.\nSitä tuli lumelle, kaatuneen kasvoille, Hilman vaatteille, hänen\nkasvoilleen.\n\nHäntä huimasi ja kylmät väreet karkasivat selkää pitkin. Verta oli\npärskynyt huulillekin, ja siitä tuli sitä kielellä pyyhkäistyksi. Hän\ntunsi sen suolaiseksi, lämpimäksi ja samalla vähän imeläksi. Mieltä\nalkoi etoa ja puistatti.\n\n-- Tänne, täällä tarvitaan, huusi joku hänelle.\n\nHän nousi horjahdellen ja kiiruhti odottavan \"punaisen\" luo tämän\nkoettaessa auttaa haavoittunutta toveria.\n\n-- Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!\n\nMies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.\n\nMutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen\nulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä,\nse, joka hänet oli vihille vienyt.\n\nUlkona hangella makasi taas \"valkea\" nuorukainen.\n\nHilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla\nkankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?\n\nParas kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua\ntai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja --\n\nHän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas\nkorkealle, hillittömänä ja kuumana.\n\nSamassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa\ntuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen\ntalviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHe ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina\nväistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta\nkuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja\nsiinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta\nolisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa.\nHe olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään\ntapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä\nvoisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'\n\nHe eivät puhelleetkaan paljon, silloin tällöin vain tuli sana\nsanotuksi. Voimia oli säästettävä. Ja hiljainen vaiteliaisuus oli\nhyväksi joka suhteessa.\n\n-- Ehkä voisitte nojata minuun, ehdotti viimein nuorempi.\n\nOlavi kielsi. -- En minä pakottanut teitä mukaani itselleni\nkävelykepiksi. -- Hän koetti laskea leikkiä, paremmin unohtaakseen\nkivut läpiammutussa jalassa, joka joka askeleella pahasti vaivautui.\n\n-- Jollette te olisi ottanut minua hoteisiinne, olisin nyt punaisten\nsaaliina, tuli kiitollisesti jatkoksi.\n\nHe pysähtyivät kumpikin puhaltamaan. Hetken kuluttua jatkoi nuorempi:\nMuistan vain, että näin sen naisen ... te tiedätte. Hänellä oli\nvenäläisen laupeudensisaren puku päällään. Hän oli kumartunut\nhaavoittuneen meikäläisen puoleen. Hänellä oli jotain, jokin pieni ase\nkädessä. Veitsi tietysti. Yhtäkkiä näin veripunaisen suihkun nousevan\nsairaan käsivarresta.\n\n-- Älkää puhuko niin paljon, kielteli Olavi. -- Meidän täytyy jatkaa.\n-- Hän puraisi hammasta painaessaan ammutun jalkansa uudelleen maahan.\nHenkensä tähden täytyi koettaa, vaikka menisikin jalka. Mutta kuinkahan\ntuo toinen jaksaisi? Hän oli verenvuodosta vielä pahemmin heikontunut.\nOlkapää oli läpiammuttu, ja haava oli huonosti tukittu.\n\nTakaapäin alkoi kuulua reenjalaksen natinaa. Se läheni hyvin hitaasti.\nMahtoi olla kuorma, päätteli Olavi itsekseen. Mutta oliko ystävä vai\nvihollinen, siitä kaikki riippui. Saattoi olla siitä keskiväliltäkin.\n\nHe katsoivat kysyvästi toisiinsa. Oliko yritettävä piiloon vai\nuskaltaisiko jäädä tielle ja toivoa parasta?\n\nKun edes tietäisi, oliko tulija yksin vai ehkä toisten matkassa?\n\n-- Ei muuta kuin onnen kaupalla, tuli toverilta. Olavi nyökkäsi. Hän\nnäki toverinsa valkeaksi kuin vaate. Jos kerran kuolema oli osaksi\ntuleva, niin ei muuta kuin alistua siihen. Vaikka punikit eivät nyt\ntapaisikaan, ei ollut luultavaa, että he jaksaisivat ponnistella\neteenpäin siksi kun uskaltaisivat poiketa jonnekin hakemaan\nturvapaikkaa itselleen.\n\nKavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. -- Kohta lankeaa arpa,\nsanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja\naamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava\ntoimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin\nMarttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan\nkoulun ylimmällä luokalla.\n\nOlavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa\nsamassa ratkaistuksi.\n\nYksinäinen mies ajoi puukuormaa.\n\nVähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui\nsilloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua\naskeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten\npitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä.\nAjomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli\nottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa\ntässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.\n\n-- Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli\ntällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta.\nSe koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut\njotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän\nkuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase\ntavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle.\nMutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä\njonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta\nkuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli\nparemmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.\n\nHän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi.\n\"Kaksin aina kaunihimpi\" -- sanoi hän ja hymyili. -- Tulee edes jotain\njälkeä, kun saa toverin mukaansa.\n\nTie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.\n\n-- Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. -- --\nTämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.\n\nOlavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla\ntahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. -- Tästä meidän kai on\npoikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.\n\n-- Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä,\nvahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut\nseutua senkään vertaa kuin Olavi. -- Nyt olisi mies eksytettävä\njäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. --\nJollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.\n\nHe rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan.\nSe otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä,\nmutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt\nolivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia\nalueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa,\nettä uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus\neksyttää takaa-ajajia.\n\nHeidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja\nvoimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys,\njoka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman\nkoilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella,\njälkimäinen näytti metsään, -- ehkä halkometsään -- uppoavalta polulta.\n\n-- Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta\nkuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan\nsanomatta kapeammalle tielle.\n\n-- Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.\n\n-- Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle -- paremmin\nkuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin\nhienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka\nnimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut\naivan vapaa.'\n\nOlavi ei vastannut.\n\n-- Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua\njatkoksi. -- Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. -- Vaikka eihän sota\nyhtä kaipaa.\n\n-- Ei yhtä, mutta jokaista.\n\nTaas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin.\nKiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä\nvoisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.\n\n-- Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.\n\nOlavi puri hammasta. -- Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi\nhän viimein.\n\n-- Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.\n\n-- Te ette itse näe, miten te horjutte.\n\nTie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä\nnäkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.\n\nOlavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä\nnääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai\njoskus -- hämärässä entisyydessä -- lukenut, että he ihastuksissaan\nlankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla\nsitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut\nkaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta\nilmaisevan tuikkeen.\n\nMutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran\nhän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä,\nvaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei\ntoinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.\n\n-- Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.\n\n-- Kun voisi huutaa -- tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä,\nja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie\njonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.\n\nOlisikohan joku ovi auennut?\n\nNeljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon\nkuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.\n\nPieni, kumaraselkäinen nainen tulla kompuroi polkua pitkin. Hän oli\nkuullut kuin parahduksen metsästä. Ei ollut tuntoa mennä takaisin\ntupaan katsomatta mikä siellä oli valittanut. Korjatahan täytyi, jos\nsinne oli eksynyt vaikka kissa tai koira. Jumalan luomia ne olivat\nnekin.\n\nHän kompuroi eteenpäin, kunnes löysi etsimänsä. Hangella oli kaksi\npyörtynyttä.\n\nKelkka oli haettava. Yksitellen hän sitten sai miehet tupaan. Sänkyä\nei siellä ollut kuin yksi ainoa, kapea sekin. Ei hän tuollaisia oikein\nolisi saanutkaan sinne nostetuksi, niin hervottomia kuin ne olivat. Kun\nvähän heitä liikutteli, valittivat molemmat surkeasti.\n\nHän otti makuuvaatteet vuoteesta ja levitti lattialle. Päällimmäiseksi\nhän pani ainoat nahkasensa. Korjattuaan vieraansa tilalle teki hän\ntulta pesään ja pani kahvipannun tulelle. Ruista siinä enimmäkseen oli,\nkahvia vain maistimeksi, mutta jotain kai noille raukoille oli saatava\nsuuhun.\n\nHän haki nurkkakaapista taittuneen tinalusikan, tirautti siihen\nvalmistunutta kahvia, nosti lähimpänä makaavan päätä ja työnsi lusikan\nverettömien huulien väliin.\n\nPieni, ruskea puro juoksi makaavan leukaa pitkin alas huurteiselle\ntakinkaulukselle.\n\nVaimo koetti uudelleen, mutta kun ei nytkään onnistunut, meni hän\ntoisen luokse ja kävi hänen päätänsä nostamaan.\n\nPisara pisaralta huulien väliin tunkeutuva lämmin juoma sai Olavin\nviimein avaamaan silmänsä. Hän tunsi makaavansa jossain, jossa\noli lämmintä ja pehmeää. Rasvainen villa tuntui käteen hänen\nliikutellessaan tervettä käsivarttaan. Se muistutti kotia ja navettaa.\n\nHän raotti väsyneesti silmiään. Tuvan himmeässä valaistuksessa hän näki\npienen naisen, joka kumartuneena hänen puoleensa oli kaatamassa jotain\nlämmintä hänen suuhunsa.\n\n-- Te olette ystävä?\n\n-- Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee\nlähimmäisensä näin kurjassa tilassa.\n\nOlavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi\nsiihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin.\nSilloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään\nhuudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli\npaljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut\nselvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.\n\nÄkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.\n\nHän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli\nnojannut läpiammuttuun käsivarteensa.\n\nKipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. -- Minun toverini, sanoi hän\nniin kuuluvasti kuin jaksoi.\n\nVaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen\nkerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli\nkai vielä tainnoksissa.\n\nOlavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin\nvarustanut itselleen jotain hätävaraksi?\n\n-- Tuolta, -- ottakaa, alkoi hän toimitella.\n\nViimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten\ntehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat\numpeen painuneet silmät hitaasti.\n\n-- Enemmän, enemmän!\n\nHe joivat kumpikin sekä kahvia että maitoa ja oikein kupista, mutta\nennen kuin olivat saaneet kylläkseen olivat he jo taas unessa.\n\nOlavi heräsi ensimäisenä. Vaivainen, pieni lamppu ei enää palanut,\nja kuitenkin saattoi nähdä hyvänpuoleisesti. Mahtoi olla aamu tai\niltahämärä, mutta kumpiko, siitä ei Olavi ollut selvillä. Hän ei\nensinkään voinut arvata oliko kulunut vähän vai paljon aikaa siitä kun\nhän viimeksi oli ollut valveilla ja tajussaan.\n\nHän koetti muistissaan askel askeleelta palata entisiä jälkiään\nsaadakseen jonkinmoista selvyyttä ajatuksiinsa. -- Me näimme tulen.\nHän kai sitten löysi meidät lumesta, päätti hän itsekseen. Sitten hän\nyritti istumaan. Hän oli nyt saanut kiinni oikeasta päästä.\n\nOli ihanaa, että jaksoi edes näin nousta istumaan. Nyt voisi vähitellen\nruveta hoitamaan haavojaankin. Sidekangasta ja jodia oli Helsingistä\nmukaan varattuna. Eikä sitä vielä paljonkaan ollut kulunut, kun ensi\nhädässä ei voinut ajatella muuta kuin verenvuodon ehkäisemistä.\n\nKuinkahan se toveri nyt jaksoi? Hän näytti yhä nukkuvan.\n\nOlavi painui raskaasti takaisin nahkasille. Tuntui siltä kuin hän minä\nhetkenä hyvänsä uudelleen olisi voinut vaipua uneen. Hän oli niin\nläpeensä väsynyt. Ja kuitenkin hän kai jo oli nukkunut hyvinkin kauan.\nKaikki viime ajan tapahtumat tuntuivat painuneen omituisen etäälle. Ei\njaksanut ajatella mitään eikä tehnyt mieli muuta kuin nukkua, nukkua ja\nolla aivan hiljaa, jottei tarvinnut tuntea kipua.\n\nMutta suloista, oli nyt hetkinen valvoakin ja muistaa, että jossain\nhyvin etäällä oli olemassa koti, missä iloinen äiti laulaa liverteli\ntäyttäen koko kodin säveleillään. Hänen astuntansa oli notkahtelevaa ja\nsiroliikkeistä. Hän kiiruhti kuin tanssitahdissa hyppivä soittokoneen\nääreen. Ja vieressä seisoi pieni mies, jonka sormet töintuskin\nulottuivat koskettelemaan näppäimiä, mutta joka siitä huolimatta\nyhtenään tahtoi \"oittaa ja aulaa\". Se pikku mies oppi nykyään uusia\nsanoja joka päivä. Hänellä oli tapana hyvin huomattavalla tavalla\ntehdä isälle selkoa edistyksistään, sillä niistä annettiin aina pientä\nmielenhyvikettä, milloin isän kellonkuuntelemista, milloin käynti\ntallissa tai navetassa.\n\nOlavi muisti joskus olleensa pahoillaan siitä, että tuo pieni lauleleva\nvaimo ei ottanut enemmän harrastaakseen perheenemännälle kuuluvia\nasioita. Tällä hetkellä tuo huoli tuntui niin arkisen mitättömältä sen\nsuuren todellisuuden rinnalla, että he molemmat olivat olemassa ja\nettä hän vielä sai ajatella heitä ja jälleennäkemistä. Laululintu oli\nlaululintu. Siksihän se oli syntynyt. Ja vaikka ihmisen kyky kehittyä\ntaipumuksiensakin vastaiseen suuntaan saattoi -- ulottua pitkälle, oli\nsilläkin rajansa.\n\nOlavi olisi tällä hetkellä antanut paljon, jos pienikin sävel kodista\nolisi voinut tunkeutua hänen kuuluviinsa. Laulettiinkohan siellä\nnytkin? Laulu oli kukaties vaiennut, tukehtunut tämän raskaan ajan\nhuoliin? Kaijalla oli lämmin ja herkkä sydän.\n\nMutta Kaija oli reipas myöskin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan\nhuolehtinut liiaksi. Huolenpito Eerosta oli joka tapauksessa hänelle\nparhaana apuna.\n\nSamassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.\n\nKävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt\nnäihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin\nrakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin...?\n\nHän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä.\nLisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan.\nKimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.\n\nIski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän\noli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli\nvain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä\nhänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.\n\nOvi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa\noli tulossa.\n\nNainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta\nilkeä nauru. -- No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. --\nElukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen\ntoinen.\n\nOlavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen\najatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti\nhypitteli poikaansa.\n\n-- Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.\n\n-- Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin\nkuin permanto.\n\n-- Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on\nhaukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa\nenemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet\nkokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita.\nAntaa toisen ottaa.\n\n-- Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!\n\nOlavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin\nhypähdys. Olisiko...?\n\nOlavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän\nnäki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin\nase.\n\nLujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. --\nEi muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä\nkuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase\nlattiaan, varmaan pistimen kanta.\n\n-- Saakelin akka!\n\n-- Olkoon, kuului toinen sanovan. -- Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne\nkuitenkin.\n\n-- Eikä se sitten jää teidän tunnollenne -- viskasi heille nainen.\n\nOvi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli\nkuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni\nkaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.\n\nIson ajan kuluttua -- arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui\nmuutamaan minuuttiin -- kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat\nkai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa\nalkoi hyristä hämärissä.\n\nOlavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin\nnousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri\nalas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKorkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi\nKorpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita,\nmutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä\naarteesta.\n\nHe olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen\nperiaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi\nympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja\nsekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.\n\nPitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula\npakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari\nlöytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan\npolkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha\nmummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat\nheti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu,\nsillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.\n\nLasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen\nsuuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja\nhaikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi,\nmutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka\nkanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan\nnyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa\nsitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat,\nkaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.\n\n-- Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein\nkatsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. --\nIsä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja\nnyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.\n\nHän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia\nlasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä.\nKauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt\nhän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.\n\n-- Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän\npikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa\ntäyttämisessä.\n\nHän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä\noli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi\nja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan!\nPääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville\nsukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta\napua.\n\nIsä, sanoi hän uudelleen. -- Sinä unelmoit kaikkien\nyhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on\nnyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.\n\nAjatus luisti siitä Eljakseen. Heillä oli sama työ, samat periaatteet\nja yhteiset kokemuksensa työssä sekä lasten että köyhän kansan hyväksi.\nMutta muuten kulki kukin omaa latuaan. He olivat kumpikin vapauden\npalvojia ja molemmat uskoivat sielun parantumattomaan yksinäisyyteen.\n\nAlli tunsi monesti, että hänen olisi ollut mahdoton tulla toimeen\ntoisenlaisen miehen vaimona. Mutta Eljas oli harvinaisen vähäisessä\nmäärässä aito mies. Työ ja aatteet merkitsivät hänelle aina enemmän\nkuin omat olot, oma mukavuus ja oma toimeentulo. Ei hän koskaan\ntietänyt mitä hän pani suuhunsa, kunhan se oli ruokaa -- kasvisruokaa\nnimittäin, muu ei hänelle ensinkään kelvannut. Kovalla permannolla\nhän nukkui yhtä hyvin kuin vuoteessa, eikä hän koskaan kammoksunut\nkieltäymyksiä enempää kuin ponnistuksiakaan. Hän oli totuttanut itseään\nelämään köyhän kieltäymystenalaista elämää kärsimättä siitä.\n\nHänellä oli tapana vakuuttaa, että hän sillä lisäsi elämänsä\nnautintoja. Mutta Alli epäili, tiesikö hän oikeastaan mitä sana\n\"nautinto\" merkitsi. Siltä ei ainakaan yleensä näyttänyt. Ja sekin oli\npuoli Eljaksessa, jolle Alli pani suurta arvoa. Se oli yksi lujimpia\nsiteitä heidän välillään.\n\nAlli hieroi vaatteita niin että saippuavaahto räiskyi etäälle. Niin,\ntällaiseksi oli elämä hänet muodostanut. Näin hän nyt tunsi ja\najatteli. Mutta toisinkin olisi voinut olla. Hän oli siitä tietoinen.\nHän ei oikeastaan ollut tuollainen aatteista eläjä kuin Eljas. Hän\noli ihminen lihasta ja verestä, jopa kuumasta verestä. Hän oli luotu\nrakastamaan toisella tavalla, joskin elämä oloineen oli valanut hänet\nkuin uudestaan. Jos vain esimerkiksi vuosina Ateneumilla rakkaus\noikein voimakkaana olisi herännyt hänessä, ei häntä silloin mikään\nolisi pidättänyt. Mutta suhde silloisiin työtovereihin jäi aina leikin\nasteelle. Ja se ainoa tunne, joka hänessä heräsi todellisena ja\nvoimakkaana, oli tuomittu kuolemaan jo syntyessään.\n\nOlisipa se vain syntynyt toisenlaisissa oloissa, ei häntä silloin olisi\ntyydyttänyt tällainen valju, etupäässä yhteispyrkimyksiin perustuva\nsuhde avioliitossa. Se, josta hän nyt oli kiitollinen, olisi silloin\ntuntunut kylmältä ja köyhältä. Nyt sitävastoin oli hyvä niinkuin oli.\n\nOli muuten mielenkiintoista huomata miten yllättävään suuntaan elämä\nsaattoi johtaa ihmisen kehityksen. Sekä Aini että hän itse olivat\nhuolimatta kiihkeistä tunteistaan ja voimakkaista eroottisista\nvaistoistaan kehittyneet aivan toiseen suuntaan, jotavastoin perhoseksi\nluotu Kaija ja tyyni, tasainen Ilona olivat \"äiti-ihmisiä\" kiireestä\nkantapäähän. Ja Maija -- josta olisi luullut, ettei hän muuhun sovikaan\nkuin veisaamaan hartauskokouksissa -- eli kokonaan miestään varten niin\nkauan kuin tämä eli.\n\nAllin täytyi taaskin tapansa mukaan ruveta erittelemään ja seulomaan.\n\nEi oikeastaan ollut ihme, että heillä on niin kovin ristiriitaisia\ntaipumuksia. Sellaisia olivat nekin taipumukset, joita esivanhemmat\nolivat jättäneet heille perinnöksi. Iso-äiti etenkin oli ollut\nerikoinen nainen. Sekä hänen muotokuvansa että luonteensa oli Allista\njo lapsena ollut mielenkiintoinen. Hän oli itsessään tuntenut paljon\nisoäidin perintöä.\n\nViidentoista vanhana oli isoäiti mennyt kihloihin nuoren, lahjakkaan\nja ihanteellisen miehen kanssa. Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet\nnuorten liittoon syystä, että sulhanen oli lähdössä monivuotiselle\ntieteelliselle tutkimusretkelle, eivätkä vanhemmat tahtoneet luovuttaa\ntytärtään sellaiselle matkalle. Morsian teki silloin teon, joka siihen\naikaan oli kuulumaton. Hän karkasi kotoaan, tuli Helsinkiin juuri\nennen sulhasen lähtöä, valmiina seuraamaan häntä hänen pitkällä ja\nvaivaloisella matkallaan. Vakuutettuna siitä, että tällainen teko\nsärkisi sekä vanhempien että nuorten oman onnen ja rauhan, sai sulhanen\nhänet kuitenkin palaamaan kotiin. Kirje kirjeen perästä toi sen\njälkeen viestin toiselta toiselle. Joka rivi niissä huokui hellyyttä,\nja välimatka tuntui monesti haihtuvan olemattomiin suuren rakkauden\nrakentaessa siltaa maasta maahan.\n\nSilloin syntyi suuri herätys isoäidin kotipuolessa. Se pani isoäidinkin\najattelemaan elämän lopullista päämäärää. Se mainen rakkaus, jolle\nhän oli vannonut uskollisuutta kuolemaan asti, näytti hänestä äkkiä\npieneltä ja arvottomalta sen rinnalla minkä hän tunsi löytäneensä.\n\nPaksu pinkka rakkautta ja uskollisuutta uhkuvia kirjeitä lähetettiin\ntakaisin suurten lakeuksien maahan, jossa niiden lähettäjä yhä kulki\ntieteellisissä tutkimuksissa. Kirjeisiin liitettiin lyhyt selitys\nniiden palauttamisen syistä sekä -- kihlasormus.\n\nPuolen vuoden kuluttua oli isoäiti kihloissa herännäispapin kanssa,\njolle hän synnytti joukon ruumiillisesti terveitä, mutta sielultaan\nrikkinäisiä lapsia. Tilda-äiti oli yksi niitä. Hänen suuret, sytyttävät\nsilmänsä olivat perintöä isän puolelta. Hänen käytännöllinen kykynsä\njuureutui siitä tarmosta, jolla äiti oli hoitanut sekä talouttaan että\nrunsaslukuista lapsilaumaansa. Mutta se ainainen tasapainon puute, joka\npani hänet hätäilemään ja valittelemaan vähäisimmästäkin, oli ehkä\nkostavana haamuna noussut siitä haudasta, jonne suuri, voimakas tunne\nväkipakolla oli painettu.\n\nAllin täytyi kiireisesti vääntää pesunsa kuivamaan, panna pikku Alle\nnukkumaan päivällisuntaan ja Veikko hänelle vartijaksi. Sitten hän\nitse kiiruhti ulos. Hänelle tuli hetkittäin sellainen tuska, ettei\nhäntä mikään pidättänyt. Ja silloin oli ainoana apuna päästä ulos, ulos\nyksinäisyyteen ja luonnon helmaan.\n\nHän kulki nopein askelin eteenpäin järvenrannalla sijaitsevaa\njyrkännettä kohti. Se oli hänen lempipaikkojaan. Täällä hän monesti\ntuskantäysinä hetkinä oli taistellut sielunsa tasapainoon, ja tänne hän\nnytkin pyrki.\n\nHän näki sekä omassa että Ainin elämässä ja kehityksessä selviä\njälkiä isoäidin antamasta perinnöstä. Heillekin molemmille merkitsi\nrakkaus toisin ajoin yhtä kuin ei mitään, toisin ajoin oli se kaikki\nkaikessa... Ainikin, joka oli kuin luotu elämään rakkaudessa ja\nrakkaudesta, saarnaili nykyään vain tunteitten kuolettamista. Ja kun\ntällainen suunta oli saanut jalansijaa tyttösielussa, joka maailman\nhellimmältä isältä oli saanut suuren, lämpimän hellyyden sisimpäänsä,\nkärjistyi ristiriita tavallista tuntuvammaksi.\n\nNiin oli kuin isä-Alle oli sanonut. Hänen lapsensa olivat syntyneet\nsuuren, sammumattoman kaipuun ja sisäisen kärsimyksen kantajiksi.\n-- Ihanteen haikeamielisiksi etsijöiksi heidät jo kehdosta asti oli\nvalittu, sen merkillä merkitty.\n\nTuollainen taakka saattoi monesti olla murtavan raskas. Alli tiesi sen.\nSitä kantavan täytyi kerta toisensa jälkeen kamppailla kuin henkensä\nedestä.\n\nHän pysähtyi jyrkänteen partaalle. Sen alapuolella hohti nyt\nkimalteleva kinos aaltoilevana kuin ulapan selkä. Päivä paistoi ja\nhuurteinen havumetsä hohti talven kristallihileissä.\n\nNyt täältä sai voimaa ja iloa. Mutta syksyisin oli toisin. Silloin tämä\njyrkänne veti puoleensa siksi, että täällä syvyydessä kohisevat, mustat\naallot aivan kuin säestivät ahdistetun sydämen suurta tuskaa.\n\nTänne oli Alli useinkin paennut, ei niinkuin moni muu haikeasti\nkärsien kaiken katoavaisuutta muistuttavasta syksystä, vaan paremmin\ntunteakseen sen suorastaan lumoavan suurta sukulaisuutta hänen omien,\nrajuna myrskyävien tunteittensa kanssa. Ja silloin, silloin tämä syvyys\nmonesti kietovan voimakkaana oli vetänyt puoleensa.\n\nSekin, että hän yhtenään oli yksin lasten kanssa kotona, toi hänelle\nusein tällaisia myrskyn hetkiä. Hän ennätti tuntea ja ajatella niin\npaljon. Eljas vietti ulkonaisessakin suhteessa aivan toisenlaista\nelämää kuin muut. Virkaa hänellä ei ollut entistä enemmän. Mutta työtä\noli silti yllin kyllin. Maallemuuton jälkeen oli viljelyksen kuntoon\nsaattaminen vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Vapaahetkinään hän\nenimmäkseen joko luki tai kirjoitti. Etenkin hän tutki sosiaalisia ja\nkansantaloudellisia teoksia. Niitä hän luki mitä erilaatuisimmilta\ntekijöiltä, tutkisteli, märehti ja teki muistiinpanoja mietelmistään.\nMietelmiään hän sitten painatti ja kaupitteli monilla matkoillaan.\nMaata kiertäminen -- etenkin jalkaisin -- oli nimittäin tärkeä osa\nhänen elämäntehtävästään. Jalkaisin hän kulki osaksi siksi, että hän\nperiaatteellisesti vastusti kaikkea elämän mukavuutta, osaksi siitä\nsyystä, että hän siten paremmin pääsi persoonalliseen kosketukseen\nympäristönsä kanssa. Sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä\nkokouksissa hän täten levitteli oppiaan paikasta toiseen. Hänessä oli\nRousseaulaista kulttuurivihaa, nykyaikaista maahenkeä, kristillistä\nsosialismia, -- ei kuitenkaan saksalaiseen, ei englantilaiseen eikä\nkenenkään muunkaan malliin. Hän oli oman mallin mies joka asiassa.\nHengellisessä suhteessa hän tunsi vetäymystä kveekareihin. Mutta\nyleensä oli hänestä kaiken järjestyksen sivuuttaminen parempi kuin\nsäännöittely, joka hengellisellä alalla jollain tavoin voisi muuttua\nkaavamaisuudeksi.\n\nJa Eljaksen kulkiessa näillä retkillään, taisteli Alli yksinäisyydessä\nsisäistä taisteluaan. Ei päivisin. Silloin hän enimmäkseen aherteli\nlasten kanssa ja puheli sisimmässään isälle. Mutta illoin, kun lapset\nnukkuivat levollista untaan ja syystuulet puitten latvoissa syvän,\npetollisen kauniin sisäjärven rannalla soittelivat voimakkaita\nsäveliään, silloin oli Allilla monesti kamppailunsa kuumimmat hetket.\nSilloin hän tunsi, että hän oli pyytänyt elämältä paljon enemmän kuin\nhän oli saanut, silloin hänen sisimpänsä huutamalla huusi isää, sitä\nainoata, joka kokonaan ja sanoitta oli häntä ymmärtänyt ja jonka suuri\nhyvyys aina oli taltuttanut perinnöllisesti tasapainosta pyrkivää\nmieltä. Silloin elämäänkyllästyminenkin saattoi yllättää voimakkaana ja\nrepivänä kuin syystuuli. Silloin teki mieli nauraa elämän lyhyyttä ja\nsen suuria, kuluttavia ristiriitoja. Sellaisina hetkinä tuntui monesti\nsiltä kuin olisi pitänyt jättää Eljas, koti ja lapset ja lähteä pois,\npois jonnekin vaikka maailman ääriin saakka. Hän ei ollut kotoisten\ntunteiden kahlehtima. Hän oli ensi sijassa ihminen, ei puoliso eikä\näiti, vaan vapaa ja rajattomasti vapautta rakastava ihminen.\n\nAlli vavahti. Joko hän taaskin oli tuon kaiken vallassa? Ja näin\nkeskellä kirkkainta päivää, kun metsä aivan kuin helisi talven\nkimmeltävässä asussa!\n\nHän katsoi ympärilleen, ei väistellen eikä arkana, vaan päättävästi\nniin kuin se, joka tietää rehellisenä ja pelottomana voittavansa.\n\nHän ei voinut kieltää sen olemassaoloa sisimmässään, joka näin\nkerta toisensa jälkeen pyrki esiin, niin usein kun hän jo luuli sen\nvoittaneensa. Mutta hän tiesi myöskin, että kun tuo temmeltävä ja\nkapinoiva hänessä myrskyn tavoin oli noussut huippuunsa, asettui se.\nSilloin pääsi hänessä toinen puoli voitolle. Hän tunsi sisimmässään\nsen korkeinta tavoittelevan ijäisyysolennon, sen puhtautta ja jaloutta\njanoavan puolen, jonka isän lapsellisen puhdas mieli oli antanut heille\nperinnöksi. Hänen eteensä nousi muisto illasta, jolloin hän pienessä\nummehtuneen huoneilman täyttämässä salissa oli valinnut seuratakseen\nsitä mestaria, joka ajallisen onnen omistuksessa oli köyhempi taivaan\nlintua ja kettua luolassa. Sitä päätöstä hän ei tehnyt tunnehurmiossa\neikä erehdyksestä, vaan syvästä, sisäisestä vaatimuksesta elää\nsopusoinnussa sen kanssa, minkä hän sisimmässään käsitti oikeaksi. Eikä\nhän koskaan ollut katunut tätä päätöstä, ei ollut katunut ennen eikä\nkatunut nytkään.\n\nTämä muisto päinvastoin auttoi häntä tälläkin kerralla kamppailemaan ja\n-- voittamaan.\n\nHän oli viskautunut myrskyn valtaan ja sen siivillä noussut -- rauhaan.\n\nHänen sisimmästään kohosi nöyrä anteeksipyyntö siksi että hän, pieni\nyksilö suuren, kärsivän ihmiskunnan keskellä, oli unohtaen päämääränsä\nitsekkäästi ikävöinyt osaa elämässä niukalti löytyvästä onnesta.\n\n\n\n\n7.\n\n\nAllin palatessa lasten luokse oli Pikku-Alle juuri herännyt. Äiti puki\nhänet ja pani samalla päällysvaatteetkin pojan päälle. Hän aikoi viedä\nlapset hetkeksi ulos. Talvinen aurinko loisti kirkkaimmillaan; kävely\ntekisi jokaiselle heistä hyvää. Hän ei nykyaikaisissa levottomissa\noloissa mielellään antanut lasten olla yksin edes pihallakaan. Eihän\ntietänyt mitä olisi voinut tapahtua. Ja kun Eljas kapinan puhjetessa\noli ollut poissa eikä vieläkään ollut palannut, oli Alli yksin\nedesvastuussa kaikesta.\n\nSuhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä\nsyrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty\nja jälellejäänyt tavara oli annettu \"punaisen\" haltuun. Teilläkin näki\nyhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.\n\nAlli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki\näkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla\npunanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai\nmenossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa\nenemmän kuin puolisen peninkulmaa.\n\nAllin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut\nvaraa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta\nheillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui\npeninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja\nhän vertasi.\n\nJo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt\nkorkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun -- Samoinkuin\nporvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan\ntähdännyt korkeammalle.\n\nEljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt\ntällaista -- --.\n\nKaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita\nmiehiä, ei mitään poikanulikoita -- ja heidän kasvonilmeensä oli tuima.\nToinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.\n\n-- Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.\n\n-- Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.\n\n-- Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?\n\n-- Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.\n\nMiehet rähähtivät nauramaan. -- Taitaa ollakin mainio tyyssija\nlahtareille, sanoi sitten toinen.\n\n-- Meillä syödään ainoastaan vihanneksia, ilmoitti Alli. Ja Veikko\nvahvisti: -- Isä on kieltänyt tappamasta.\n\nMiehet katsoivat hetken hämmästyneinä toisiinsa. Sitten toinen\nkatsomatta lapseen jatkoi: -- Ette taida lukea lehtiä, koska ette tiedä\nmitä \"lahtarit\" ovat. Ei kai \"Työmies\" koskaan ole eksynyt teidän\ntaloonne?\n\n-- Kyllähän mieheni sitä tavantakaa lueskelee. Minä, nähkääs, olen\nniin vanhanaikuinen nainen, että luen lehtiä juuri niinkuin romania.\nLuen sitä mikä milloinkin käteen sattuu. Minä en tee sitä enemmän kuin\nmuutakaan järjestelmällisesti.\n\nAlli puhui reippaasti veitikkamaisuus silmäkulmassa. Miehet näyttivät\nepätietoisilta mille kannalle asettua.\n\n-- Onko miehenne kotona, kysäsi silloin toinen.\n\n-- Ei, hän on matkoilla.\n\nKaartilaiset katsoivat toisiinsa. Sitten tiedustelivat, missä hän oli.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Ehkä me tiedämme sen paremmin.\n\n-- En usko, tuli ylpeän rohkeasti. -- Te ette tiedä minkälaisilla\nmatkoilla hän vuosikausia on kiertänyt. Mutta kysykää kylältä. Siellä\ntiedetään hänen kulkevan opettamassa ihmisille vanhaa oppia oikeasta\nihmisyydestä. Sitä jota Kristuskin meille opetti.\n\n-- Samaa sitten jota mekin opetamme, tuli kirosanan höystämänä.\n\n-- Te taidatte opettaa sitä epäinhimillisin teoin. Huhu kertoo niin.\n\nMiehet katselivat tuimasti, mutta jonkinlaisella kunnioituksella\nAlliin. -- Tulkaa katsomaan missä asun, niin voimme puhella enemmän\ntästä, sanoi tämä levollisesti, tarttui lastensa käteen ja kääntyi\nkotiin päin.\n\nKoko iltapäivän Alli oli jonkinlaisessa jännityksessä, ei pelon\nalaisessa, vaan paremmin mielenkiinnon synnyttämässä jännityksessä.\nHän tunsi sisimmässään keskittynyttä voimaa. Ja iloakin. Ulkonaiset\nvaikeudet olivat hänellä usein ponnahduslautana, joka auttoi nousemaan.\n\"Kun pauhaa taistelun myrsky, niin mielen tyyntyvi tyrsky.\"\n\nSitä hän usein ennen oli tuntenut -- ja tunsi taaskin.\n\nLapset olivat jo nukkumassa, samoin kodin \"mummo\", kun pihalta alkoi\nkuulua ääniä. Hetken perästä kolkutettiin.\n\nTulossa olevia oli neljä, molemmat päivällä vastaantulleet ja kaksi\nheidän lisäkseen.\n\n-- Käskitte tulemaan, ilmoitti ilkeä naurunvirnahdus äänessä ensimäinen\nsisäänastuvista. -- Sanoitte itseänne vähäväkisten ystäväksi. Ette kai\nkiellä yösijaa näin myöhään taloon tulleilta?\n\n-- Ei ole kielletty ennen eikä kielletä nytkään. -- Alli avasi oven\nasuinhuoneeseen, ja miehet astuivat sisään. Neljä silmäparia otti\nsamassa huoneen kaikkineen tarkastuksen alaiseksi.\n\nHuonekaluja oli niukanlaisesti, kaikki puisia. Suurenpuoleisella\npöydällä yhdessä huoneennurkassa oli ruuantähteitä, pieni leivän\nkannikka ja muhennettuja porkkanoita.\n\n-- Olisi tässä ruokaa, jos ette ole syöneet, tarjoili Alli.\n\nMiehet kiittivät. He olivat kylläisiä. Heidän katseensa vain\nkiertelivät uteliaan nälkäisinä huonetta.\n\nSeinillä oli kuvia yhtä runsaasti kuin huoneessa oli muita koristuksia\nniukasti. Tauluja oli jos jonkinlaisia: värillisiä painoksia\ntunnetuista taideteoksista, ja sitten joka seinällä suuri joukko\nmaalauksia, toiset kehyksissä, toiset ilman. Ne esittivät melkein\nkaikki vähäväkisten elämää. Vanha ukko vettynein silmin ja tutisevin\nkäsin kutoi verkkoa. Ruma mustalaiseukko komeili heleänvärisessä\nsuojahuivissa ja pieni mierolaispoika nojasi haikeus kasvoillaan puun\nrunkoon. Taulut puhuivat.\n\nYhdessä huoneen nurkassa olivat lasten vuoteet, toinen nurkka oli\nkalustettu kuin vieraita varten. Siinä oli valkeaksi maalatut\nhuonekalut, jotka näyttivät herraskaisilta. Mutta se nurkka oli muuten\nerikoisen sievä-soppi. Se näyttikin miellyttävän miehiä. Eräs heistä,\nnuori mustasilmäinen mies jäi sitä hetken katselemaan tyytyväisyys\nkasvoillaan. Mutta sitten nousi tuimuutta katseeseen.\n\nTuollainen kaunis, pieni koti oli hänelläkin kerran ollut. Yhdessä ja\niloisesti oli sitä rakennettu. Mutta sitten tuli vastoinkäymisten aika.\nTämä porvarien luoma maailma oli mätä kuin haiseva muna. Ja jollei\nnyt kaartista olisi saanut hyväpalkkaista työtä, mikä olisikaan eteen\ntullut?\n\n-- Mitä sinä Ojanen siinä mulkoilet, käy tänne, kehoitti eräs miehistä,\npaiskautuen pieneen, valkeaan sohvaan ja tehden kädellään kutsuvan\nliikkeen.\n\n-- Tulkaa miehet tänne, kehoitti nyt toinenkin, -- passaahan juoda,\nvaikkei ole nälkä. Miestä väkevämpää sinä Kusti et ole ennenkään\nvieronut.\n\n-- Kuka nyt sitä vieroisi! -- Kusti Ojanen asettui pienelle,\nvalkoiselle tuolille ja vetäisi taskustaan pullon. -- On sitä\nminullakin, kehaisi hän.\n\n-- Kuules Kusti, sinussa taitaa olla herran vikaa siinäkin, että\nhyvästi osaat kiertää lakia, kun kitalaki käskee, virnisteli toinen. --\nRuvetaanko tutkimaan, mistä sinulle tuota herui.\n\n-- Herran vikaa, kun on herran verta, vahvisti Kusti. Silmissä tuikahti\nkuin polttava kipinä.\n\n-- Tilat on tehtynä mieheni huoneessa, ilmoitti samassa Alli. -- Lapset\nnukkuvat jo. Meidänkin on aika mennä levolle.\n\n-- Täytyy ensin vähän lämmitellä, vastusti toinen vanhemmista\nkallistellen pulloa.\n\n-- Meillä ei ole koskaan lämmitelty noin sielua ja ruumista\nkylmentävällä tavalla. Toivon, ettette tekään sitä tee. Tehän tahdotte\nopettaa ihmisyyttä muille.\n\n-- Mennään tuonne, ryypätään saarnaajan huoneessa, ehdotti toinen\nvanhemmista miehistä nousten.\n\n-- Ei, sanoi Alli päättävästi asettuen heidän tielleen. -- Ei ryypätä\nsiellä eikä täällä. Paras ja ystävällisin teko, jonka nyt voisin tehdä\nteille olisi, että viskaisin tuon maahan.\n\n-- Perhanan eukko, jos sinä uskaltaisit...\n\n-- Oletteko naimisissa, tiedusteli Alli odottamatta.\n\n-- Minulta kuoli vaimo, mutta tällä Kustilla on, selitti toinen.\n\n-- Äiti teillä jokaisella kerran on ollut. Ja isäkin ehkä olisi\nkieltänyt tällaisesta.\n\n-- Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä\nkatseessa.\n\n-- Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä\njättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden.\nEnnen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo\nkädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se\nsärkyi.\n\nMiehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat\nja parahtivat itkemään.\n\nAlli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli\ntyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.\n\nKusti läheni vuodetta. -- Te olette yksin ja meitä on kolme. -- Katse\nuhkasi. Käsi tapaili asetta. -- Te teitte konnankoukun.\n\n-- Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos\nhän olisi ollut teidän sijassanne.\n\nToisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä\nhaikeammin itkemään.\n\n-- Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.\n\nSetä! -- Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta\n\"setä\" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain\nihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia\ntekojaan.\n\n-- Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille.\n-- Äiti on pannut heille puhtaat lakanat -- ihan kuin lapsille kylvyn\njälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka\nkulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit\nvain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit\ntänne meidän tupaamme.\n\nAlli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä\nvuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului\nvähitellen yhä selvemmin.\n\n    On ilta tyyni ja lauha.\n    Tulet taivahan tuikkivat.\n    Ja syvä on rinnan rauha,\n    kun valvovat ijäiset vartijat.\n\nLaulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta\nalkoi kuulua voimakasta kuorsailua.\n\nAlli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni\nikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.\n\nSuuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä\nhetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen\nkäteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli,\nuudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten\nystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.\n\nJa kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin\ntähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän\näidin elämään.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla.\nSelkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia\ntarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada\nolla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin\nlievitti omaa surua.\n\n\"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille\", pisteli Airin kone. Näkiköhän\nAarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain\ntavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois\nniin äkkiä ja niin varhain?\n\nTukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa,\nikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat,\nkauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset\nsilmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua.\nEi kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää\nedellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea\nnuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.\n\nSelkäsäkille vierähti raskas kyynel. \"Toisille, toisille\", pisteli\nkone. \"Isänmaalle, isänmaalle\", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli\nauttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä\nkantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista\nvaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka\nhermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava\noli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi\njotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki.\nJa raskas oli matka ... muistojen tähden, mutta se oli sittenkin\nriemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa\njotain isänmaan hyväksi.\n\nSuurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman\nunelmansa, onnensa autereiset aavistukset.\n\nVaikka nyt veljetkin vielä menisivät...\n\nKatse pysähtyi kuin säikähtyneenä äitiin. Kuinka hän jaksaisi, hän,\njoka muutenkin kärsi ja kaipasi niin kovin. Ei siltä, että hänellä\nolisi ollut vähemmän uhrimieltä, tai vähemmän rohkeutta. Itsehän\nhän oli ollut lietsomassa lapsiinsa sitä isänmaanrakkautta, joka\nnyt puhkesi esiin. Mutta äiti ei jaksanut päästä tuosta repivästä\ntodellisuudesta, että sodassa täytyi surmata.\n\nKuinkahan ne pojatkaan voisivat...? Pentti etenkin. Hän oli äidin\npoika, syvämielinen, tuntehikas ja tunnontarkka. Taunossa oli enemmän\nisää. Hän oli hetken lapsi, syttyi ja leimahti, kun innostava sana\nhäneen iski. Harvoin hän silloin malttoi ajatella. Hän toimi vain. Ja\nsillälailla sitä kai täytyi sodassa...\n\n\"Omilleni, tai toisten omille\", hyrisi Maijan kone. Joka tapauksessa\nsuuren, yhteisen kodin suojaksi, jatkoi hän mielessään. Siihen koetti\nhän keskittää ajatuksensa. Se oli ainoa, mikä tuki ja piti pystyssä,\nkun todellisuus lyijynraskaana taakkana oli luhistaa maahan.\n\nHän ei ollut kuullut pojista mitään senjälkeen kuin nämä yhdessä\ntoisten kanssa läksivät auttamaan Etelä-Suomessa taistelevia tovereita.\nHe olivat olleet mukana jo ensimäisessä ottelussa lähellä Helsinkiä.\nSiellä oli käynyt huonosti, ja sen jälkeen oli yhteys heidän ja kodin\nvälillä katkennut. Ei tullut tietoja, ei voinut seurata... Sydän vain\nseurasi. Yöt päivät oli se lasten kanssa. \"Nukuin, mutta sydämeni\nvalvoi.\" Sellainen oli rakkauden tapa, äidinrakkauden ainakin.\n\nMaija nousi äkkiä ja meni poikien huoneeseen. Hänen täytyi edes\nhetkinen saada olla täällä, edes sillä lailla saada kuin tervehdys\nheiltä, jollei muuten, niin näiltä seiniltä, jotka heitä olivat\nympäröineet heidän työssään.\n\nHän tarttui muutamiin pöydällä oleviin pikku esineisiin, joita pojat\nolivat käyttäneet. -- Sitten käsi pyyhkäisi seinällä riippuvan taulun\nkehystä ja luisui siitä kuin hyväilevästi seinää pitkin. Tässä\nhuoneessa olivat pojat viime aikoina usein harjoitelleet, iltayöstä\nuseimmiten ... viisi kerrallaan. Sukkasillaan kaikki, kävelykepit\naseina. Mutta nyt! Missä ja miten nyt?\n\nSota kaikkine raakuuksineen, helliä, inhimillisiä tunteita\ntukehduttavana nousi hänen eteensä. Veritöihinkö hän oli antanut\nlapsensa?\n\nVeritöitä ehkäisemään he olivat lähteneet, sitä ajatellen olleet\nvalmiit uhrautumaan, antamaan kaikkensa. Nytkö he itse...?\n\nHän väisti tuota ajatusta. Elämä asetti eteen ristiriitoja, joiden\nratkaisussa joutui kuin umpisokkeloon. Ei lopulta tietänyt mikä oli\noikein mikä väärin. He olivat aina Pentin kanssa olleet sotaa vastaan.\nHe olivat puhuneet siitä, ettei heidän poikansa ainakaan koskaan\nsellaiseen työhön antautuisi. Rauhan ystäviksi ja rauhan tekijöiksi he\nheidät kasvattaisivat.\n\nMutta mitä sanoisi Pentti nyt? Eikö hän itse olisi etummaisten\njoukossa? Eihän tämä sota ollut millään tavalla tavallinen. Murhia oli\ntäytynyt nousta vastustamaan -- väkipakolla, kun ei muu auttanut.\n\nMutta kuitenkin?\n\nHän pysähtyi pienen taulun eteen. Siinä oli palanen Ilorannan\nhevoshaasta. Pieni varsa seisoi painautuneena veräjätä vastaan. Pentti\nsyötti sille sokeria, palasia, joita hän itse pitkin talvea oli\nvarsalle säästänyt omasta sokeriosastaan.\n\n-- Pentti, hellämielinen, tunnonarka poikani, täytyykö sinun oppia\nsurmaamaan? Tai makaatko ehkä jo itse verenhimoisten kaatamana?\n\nMaija painoi nenäliinan silmilleen ja puhkesi epätoivoiseen,\ntyrskähtelevään itkuun.\n\n-- Minä en saa, en saa, vakuutti hän itselleen kesken kyynelten. --\nToiset ovat antaneet ilolla. Minäkin tahdon antaa.\n\nHän rupesi kuin ajatuksissaan aukomaan poikien laatikoita. Hän oli\nyleensä aina kunnioittanut lastensa omaisuutta heille kokonaan\nkuuluvana. Hänellä ei ollut tapana tarkastaa eikä tutkia. Mutta nyt\npakotti suuri ikävä.\n\nHän nosteli hellästi vaatekappaleen toisensa jälkeen käteensä. Useisiin\nliittyi muistoja siitä, milloin ne oli saatuja, missä valmistettuja.\n\nTaunon alimmassa laatikossa rapisi paperi kahden urheilupaidan\nvälissä. Hän siirsi ne hätäisesti erilleen toisistaan ja sai käteensä\nkellastuneen kirjekuoren. Päällekirjoitus oli Airille, Pentin\nkäsialalla ja osoitettu Suviniemen pappilaan. Osoitteen alapuolella oli\nlyijykynällä vanhanmiehen vapisesevalla käsialalla kirjoitettu: \"Pikku\nAirille tervehdys vanhalta Alle-sedältä.\" -- \"Den som spar, han har.\"\n\nMaijan täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet uudelleen herahtivat silmiin.\nTervehdys oli niin sedän tapainen. Maija aivan näki, miten ukki oli\nmyhähdellyt tätä kirjoittaessaan.\n\nHän veti kirjeen kuoresta hitaasti, melkein hartaudella. Hän tiesi mitä\nse sisälsi. Pentti oli Airin ollessa pappilassa kirjoittanut tämän\nkirjeen kertoakseen pikku veljien syntymästä. Setä oli pannut kirjeen\ntalteen, ja se oli siten jäänyt hänelle. Maijan käydessä jäähyväisillä\nhänen luonaan oli setä kirjoittanut nuo sanat ja pyytänyt Maijan\nantamaan sen Airille joskus tämän tultua täysi-ikäiseksi. Airi olikin\njo kauan tallettanut sitä raamatussaan. Mutta miten se nyt oli joutunut\ntänne, se oli käsittämätöntä.\n\nMaija painui läheiselle tuolille ja kääri verkalleen auki kirjeen. Oli\nkuin osa Penttiä itseään siinä olisi tullut hänen luokseen, -- ehkä\nsiksi, että hän nyt juuri oli avun tarpeessa.\n\nRakas pikku tyttini!\n\nMaijan täytyi uudelleen hymyillä. Kirjaimet olivat parin sentin\nkorkuisia ja mustetta oli käytetty viljalti -- ihan kuin sitä varten,\nettä Airi itse ymmärtäisi paremmin. Vaikka eihän hän silloin\nvielä osannut lukeakaan. Mutta Pentti oli niin lapsellinen. Ja hän\nkehittelikin Airia aina kun joutohetkinään vain ehti, kertoili hänelle\nkaikenmoista ja rikastutti hänen tietojaan niin, että tyttö viiden\nvuoden vanhana oli kuin seitsenvuotias, niin vakuuttivat kaikki.\n\nMaija alkoi uudelleen lukea. -- Rakas pikku tyttini! Koko Iloranta\nlähettää sinulle isän kautta parhaat terveisensä. Liisa poikasineen\nmakaa pärekopassa ruokasalissa ja kehrätä hyrrää hyvillä mielin. Kukko\nMatti on tänään ensimäisellä kevätkävelyllä perheensä kanssa. Hän\nnostelee ylpeästi punahelttaista päätään ja pitää kanoja silmällä.\nMinä pelkään, että Matti omasta mielestään on kovin muhkea ja arvokas.\nSentähden aijon joskus puhua hänelle nöyryydestä, joka on kaunistus ei\nvain pikku tytöille, vaan yhtä paljon itsetietoiselle miehenpuolelle.\nNyt juuri en sitä kuitenkaan tee, sillä Matti asettuu juuri kaikkein\njuhlallisimpaan asentoonsa ja kiekahtaa iloisesti: Kukkeli-kuu,\nterveisiä Airille.\n\nLotta leipoo tänään. Hänellä on hirveän kiire, mutta hänkin lähettää\nterveisiä ja sanoo: nyt pitää Airin kiireesti joutua kotiin.\n\nTiedätkö miksi hän sanoo näin, miksi hän leipoo ja minkätähden kaikilla\ntäällä nyt on kiire?\n\nMe odotamme äitiä kotiin pitkältä ja vaaralliselta matkalta.\n\nMutta sinä tyttini et vielä tiedäkään mitään äidin matkasta, vaikka\ntämä juuri onkin minun kaikkein tärkein kerrottavani. Äiti on jo toista\nviikkoa ollut poissa kotoa. Isä on kovin ikävissään, kun äiti läksi.\nIsä pelkäsi sitä äidin matkaa. Se olisi voinut käydä niin vaikeaksi,\nettei äiti ensinkään olisi jaksanut tulla takaisin meidän luoksemme.\nMutta äiti itse oli iloinen ja reipas. Hän ajatteli vain meitä ja\nkuinka paljon hän rakastaa meitä. Sentähden hän tahtoi lähteä. Hän\nläksi hakemaan meille hyvin suurta iloa. Ja arvaapas mitä hän meille\nlöysi?\n\nKaksi pientä veikkoa.\n\nMatka oli vaikea ja vaarallinen. Äiti kulki monen pimeän laakson läpi\nja hänen täytyi nousta monta raskasta mäkeä, joiden molemmin puolin oli\nsyvät ammottavat kuilut. Ja sinä voit ymmärtää, että oli vaikeata, kun\näidin piti suojella pikku veikkoja, että ne terveinä tulisivat meidän\nluoksemme. Mutta äiti ei surrut vaivojaan. Hän ajatteli vain meitä,\njoita hän rakastaa, ja hän luotti Isäämme taivaassa. Sentähden jaksoi\nhän olla iloisella mielellä.\n\nNyt äiti jo on aivan lähellä kotia. Meidän ei ensinkään tarvitse\npelätä, ettei hän jaksaisi kotiin asti. Hän voi oikein hyvin ja pikku\nveikot samoin. Kohta he kaikki ovat täällä. Sentähden Lotta leipoo ja\nsentähden sanoo koko talo niinkuin Lottakin: nyt pitää Airin pian tulla\nkotiin. Näin sanoo myöskin isä. Äidin pitää saada tuntea, kuinka paljon\nme kaikki rakastamme häntä. Tule sentähden pian, Airi tytti, pyytää\nisäsi.\n\nJ.L. -- Sinä tahtoisit tietysti kuulla, minkä näköiset pikku veikot\novat. Siitä en nyt kuitenkaan kerro. Saat nähdä kun tulet. Sanon vain\nsen, että heidän silmänsä eivät ole ummessa niinkuin Liisan poikasilla.\nHe katselevat jo ympärilleen, toinen ruskein silmin niinkuin isä,\ntoinen hyvin vaalein, niinkuin äiti. He eivät kuitenkaan vielä huomaa\nmeitä. On kuin heidän silmänsä katselisivat jotain hyvin kaukaista\njossain, jonne isän katse ei vielä kanna. Mutta isä näkee heidän\nsilmissään monta suurta kysymystä, joita he itse eivät ymmärrä. --\nPäässä on pikku veikoilla hienointa silkkistä untuvaa, jota joskus saat\nsivellä, kun olet ollut, oikein kiltti, mutta hiljaa, hyvin hiljaa\nvain...\n\nNiin, se oli vielä sanottava, että äiti kävi Saksassa.\n\nMaijan täytyi hymyillä, vaikka katse oli kostea. Tuo pieni,\nveitikkamainen loppulisäyskin toi Pentin ilmielävänä hänen eteensä:\nhellänä, herkkänä, sydän tulvillaan sitä mikä milloinkin täytti mielen,\noli se iloa tai surua. Eikä veitikkaa puuttunut. Se pilkisti esiin\ntavalla tai toisella.\n\nJa se setäkin, miten rakkaasti oli heitä ajatellut, kun säästi tämän\nkirjeen hukkaanjoutumasta. \"Den som spar, han har.\" Ja tässä olikin\ntullut paljon. Ei vain Pentti ilmi elävänä, vaan yhdessä eletyt\nvuodetkin iloineen, suruineen, rikkauksineen...\n\nHän kääräisi kirjeen hellävaroin kokoon. Silloin hän takasivun\nalimmassa laidassa näki lyijykynäkirjoituksen.\n\nHän vavahti. Käsiala oli Taunon. Yläpuolella oli päivämääräkin --\nPoikien viimeinen ilta kotona. \"-- Äiti, me menemme nyt vuorostamme\nilolla ja rohkeina panemaan henkemme alttiiksi äidillemme,\nisänmaallemme.\"\n\nPentti oli jatkanut: \"Äiti, me kiitämme ja siunaamme sinua kaikesta...\nIsän raamattu on meillä mukana.\" Alla oli selvät merkit kyynelistä, --\nPentin, herkän, hellämielisen pojan sinetti.\n\nMikään ei enää pidättänyt Maijan kyyneliä. Mutta ne eivät olleet\nainoastaan kaipauksen ja surun kyyneliä, niissä oli suurta iloakin.\n\nTämä aika pyysi äideiltä paljon enemmän kuin heidän henkeään. Se pyysi\nheidän lapsiaan. Ja hän tahtoi antaa lahjansa ilolla.\n\n-- -- --\n\nKirje kädessään tuli hän Airin luokse. Tämä otti sen häneltä ja luki.\n\n-- Äiti -- sanoi Airi kiertäen kätensä äidin kaulaan. -- Viimeisenä\niltana vein tämän pojille luettavaksi.\n\nSilloin Maija tunsi, että kaikki hänen rakkaansa olivat hänen luonaan,\nPentti, pojat ja vanha setäkin. He olivat tulleet antaakseen hänelle\nvoimaa tänä suurten uhrien aikana.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMaija seisoi vielä kirje kädessään, kun ovikello helähti. Äänessä oli\nvaativaa kutsua. Hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hyväpäiväkin jäi\nsanomatta, niin hän hämmästyi nähdessään Allin oven takana. Viimein hän\nkuitenkin tointui ja sai Allin syliinsä. Sitten hän herahti itkuun.\n\n-- Alli, sinä täällä ... nyt!\n\nAlli hätääntyi. Eihän Aini vain --? Alli oli juuri tullut saadakseen\nvielä tavata.\n\n-- Ei, ei, mutta heikko hän on. Eikä Arvi pääse tänne. Hän jäi valkeaan\nSuomeen. Mutta kuinka sinä olet täällä?\n\nAlli rupesi kertomaan punaisten käynnistä Korpisaaressa. Aamulla ennen\nheidän poislähtöään oli Alli saanut kirjeen Martalta, jossa tämä kertoi\nAinin heikontumistaan heikontuvan. Miehet olivat kuulleet asiasta, ja\npari päivää myöhemmin oli Allille pyynnöttä tullut hänelle lähetetty\nmatkustuslupa kiitokseksi kai yösijasta ja puhtaista lakanoista!\nMaijan täytyi taas ruveta itkemään. Hänen oli mahdoton käsittää, että\nAlli noin tyynesti saattoi puhua punaisista, vieläpä heitä syöttää\nja juottaa. Eikö Alli tietänyt minkälaisia petoja he olivat. Ilonan\nAarnen he olivat surmanneet. Nuoret lukemattomista kodeista olivat\npoissa, toiset murhattuina, toiset teillä tietymättömillä, monet siitä\nsyystä, että olivat nähneet velvollisuudekseen nousta väkivallantöitä\nvastustamaan. Monessa kodissa kaivattiin useita sen jäsenistä. Maijan\nomat pojat olivat poissa, samoin Kaijan Olavi. Heidän vanhin Martti\npoikansa oli jo alkanut käydä koulua, ja Kaija oli heti kapinan\nsyttyessä pyytänyt Maijaa pitämään poikaa luonaan. Kaija itse pikku\nEeron kanssa oli kotona maalla, eikä heistä tiedetty mitään.\n\n-- Ja sinä, sinä jaksat pitää punaisia vierainasi!\n\n-- Minä luulen, että inhimillinen ja ystävällinen kohtelu paraiten\nkasvattaa ihmistä jokaisessa meistä. Monet nykyhetken epäinhimillisistä\nhirmutöistä ovat toisten ihmisarvoa polkevan käytöksen hedelmä.\n\n-- Niin, niin minä ymmärrän. Ja minä rukoilen joka päivä\nanteeksiantavaa mieltä. Mutta ihminen on ihminen. Ja kun minä ajattelen\nAarnea, sitä ihanaa poikaa. Ilonan suru on hiljaista ja hillittyä\nniinkuin kaikki hänessä, mutta niin syvää, että se on tehdä hulluksi,\nkun läheltä näkee.\n\nOvi aukeni samassa, ja nuori solakka tyttö pysähtyi kynnykselle.\nHänen suuret, kauniit silmänsä olivat punareunaiset luomista, ja\nposket olivat kuopalle laihtuneet. Hänen koko olemukseensa oli suuri,\nvarhainen suru painanut leimansa.\n\nAllin suuret tummat silmät hyväilivät Airia täynnä ymmärtämystä.\nSanaakaan sanomatta painoi hän tytön syliinsä. Tämä vastasi samalla\ntavalla, ei puhunut, katsoi vain, mutta katse oli kuin pohjaton syvyys.\nSitten hän äänettömästi luisti Allin sylistä, kääntyi äidin puoleen ja\nkiersi toisen kätensä äidin kaulaan. Äidin viereen hän sitten jäikin\nja heidän toisiinsa painautunut asentonsa puhui sanoja paremmin siitä,\netteivät he yksin kantaneet taakkaansa.\n\nAlli tahtoi heti lähteä sairaalaan, ja Maija valmistautui saattamaan\nhäntä sinne. Matkalla hän kertoi Ainista. Tämä oli tammikuussa\ntullessaan Helsinkiin ollut kuin varjo, niin kokonaan lamassa sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti. Muistikin oli häneltä tyyten kadonnut.\nEikä se nytkään hääviä ollut, joskin jo aivan toista kuin alussa.\nRuumiin voimat sitävastoin heikkenivät heikkenemistään. Ei hänelle\nsiitä syystä voinut puhua kerrassaan mitään nykyisestä tilanteestakaan.\n\n-- Eikä taida Arvi ennättää ennenkuin jo on myöhäistä? tiedusteli Alli.\n\nMaija pudisti päätään. -- Mutta Aini ei oikeastaan häntä kaipaakaan.\nHeidän välinsä tuntuu olevan selväksi puhuttu ja kai hyvällä kannalla.\n\n-- Tuollaista suhdetta onkin helppo pitää selvänä, filosofoi Alli. --\nJota hienommat säikeet, sitä helpommin ne sotkeutuvat. Kuta hienompi\nsuhde, sitä arempi. Aini ja Arvi ovat paremmin samojen mielipiteiden\nja saman uskon yhteenliittämiä kuin kaksi toisiaan varten luotua\nihmisolentoa.\n\n-- Aini oli luotu toisenlaiseksi, kuin miksi olot hänet tekivät.\n\n-- Kukahan meistä on sitä, miksi meidät alkujaan aiottiin? -- Alli\navasi sairaalan oven. Hetken kuluttua hän jo seisoi Ainin vuoteen\nvieressä. Kierrekaihdin oli laskettu alas, ja huoneessa vallitsi\nhämärä. Alli saattoi töin tuskin nähdä Ainin läpikuultaviksi laihtuneet\nkasvot. Kädenotteesta ja äänestä hän kuitenkin tunsi, miten heikoksi\nAini oli käynyt. Hän tuskin uskalsi puhua, hän vain piteli sisaren\nkättä omassaan. Se oli pieni ja silkin pehmeä, aivan kuin isällä. Ja\nmuutenkin tuntui Ainissa nyt olevan enemmän isää kuin koskaan ennen. Se\npisti jo ensi näkemältä silmään.\n\n-- Taitaa olla jotain ihmeellistä tekeillä maailmalla nykyään, sanoi\nAini viimein hiljaa. -- Minä en tiedä, mutta tuntuu siltä. Eikä\nArvikaan pääse tulemaan. -- Aini puhui heikosti ja kuiskaamalla.\nKatsekin näytti melkein sammuvalta.\n\nAlli kaarteli. -- On taas lakkoja ja muuta sellaista. Milloinkapa elämä\non tasaista.\n\n-- Alli, tule lähemmäksi, että kuulet. Minä en jaksa puhua kovaa.\n\nAlli hätääntyi. Hän aivan kuin tunsi mitä oli tulossa, ja hän olisi\ntahtonut säästää sisarta. -- Sinä olet liian heikko, älä nyt, torjui\nhän.\n\n-- Ehkä huomenna olenkin. Tänään jaksan vielä. Minä olen niin iloinen,\nettä pääsit tulemaan. Marttahan on minua hoitanut niin hyvin -- Mutta\nsinä tiedät ... hän on paljon nuorempi ja niin aivan toisenlainen.\nEi ole helppoa sanoa paljon nuoremmalle: Sinä olet selviytynyt, minä\najanut karille.\n\n-- Aini, älä, pyyteli Alli. Mutta Aini ei voinut vaieta. Hänen täytyi\npuhua tämä ainoa kerta vain. Hän oli näihin asti ollut liian heikko\n-- ajatuksenkin puolesta. Hän ei olisi jaksanut antaa selvää muotoa\nsille mitä hän sisimmässään oli kokenut. Mutta hän oli hautonut sitä\nmielessään ja pyrkinyt yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen. Nyt hän\ntunsi olevansa kuin matkalle lähtevä, joka vihdoinkin on saanut kaikki\nselvitetyksi ja on valmis lähtemään.\n\n-- Alli, minun elämäni on ollut erehdystä ja kärsimistä. Minun täytyi\nrakastaa, mutta minä en ollut uskollinen omille tunteilleni. Ehkä Erkki\nolisi kiintynyt minuun, jos olisin jaksanut olla uskollinen. Mutta\nonnenkaipuuni vei minut toisesta erehdyksestä toiseen. Arvin ankaruus\noli minulle pelastusköysi. Se auttoi minun hallitsemaan tunteitani,\nmutta se pani minun kuolettamaan sellaistakin, minkä olisi pitänyt\nsaada elää. Tunsin omaan sisimpääni kohdistuvan tuomion, mutta en\njaksanut pysähtyä siihen. Rupesin tuomitsemaan toisiakin. Asetuin\nJumalan tuomioiden julistajaksi ja tulkiksi. Alli, minä olen ollut\nväärentämässä. Jumalan kuvaa ihmisten edessä.\n\n-- Me teemme sitä kaikki -- omien puutteittemme kautta.\n\nAini sivuutti Allin sanat niinkuin hän ei olisi niitä kuullutkaan. --\nOlen tuominnut siksi, etten itse ollut tuntenut anteeksiannon makeutta.\nMutta nyt tiedän, mitä se merkitsee, ettei meidän tarvitse kantaa\nomien erehdyksiemme taakkaa. Missä synteinanteeksiantamusta on, siellä\non elämä ja autuus. Alli, isällä oli lapsenmieli ja lapsenmieli vie\nlähelle isänsydäntä. Siellä me itse pieninä opimme ymmärtämään Jumalan\nsuuria ajatuksia ajalliseenkin elämään nähden.\n\nAinin silmät painuivat väsyneesti umpeen. Käsi valahti Allin kädestä\nvuoteen laidalle, ja ääni sammui kuulumattomaksi.\n\nPuhuminen oli huomattavasti rasittanut Ainia. Poskilla paloi\nmielenliikutuksen helakka puna, ja hengitys oli lyhyttä, huohottavaa.\n\nPitkän vaitiolon jälkeen Alli alkoi puhua lapsistaan. Hänestä se oli\nrauhoittava aine. Mutta Aini keskeytti hänet. -- Minun haudallani\nteidän pitää laulaa vain kiitosvirsiä, sanoi hän entiseen lämpimään ja\nvilkkaaseen tapaansa. -- Vapautuksen iloa teidän siellä pitää tuntea.\n-- Hän ummisti uudelleen silmänsä ja jäi, lapsekas onnellinen hymy\nhuulillaan, nukkuvan lapsen asentoon.\n\nAini makasi yhä liikkumattomana ja Alli istui vieressä olevalla\ntuolilla ajatuksiinsa vaipuneena, kun käsi takaapäin kepeästi kosketti\nhänen olkapäätänsä.\n\n-- Martta! -- Alli kavahti pystyyn samalla ensi näkemällä temmaisten\nitselleen jonkunlaisen yleisvaikutuksen sisaren nykyisestä sekä\nsisäisestä että ulkonaisesta olotilasta.\n\nMartta näytti tavallisuuden mukaan terveeltä ja voimakkaalta,\nhuolimatta siitä että hän oli laihtunut niinkuin kaikki rehelliset\nihmiset, kuten hän itse selitti. Ja täynnä työintoa hän myöskin tuntui\nolevan. Hänestä oli ollut vallan kauheata, kun hän jäi kuin hiiri\nloukkuun sen johdosta, että oli tullut saattamaan Ainia tänne. Monta\nkertaa hän jo olikin pyrkinyt yli rajan, milloin salaisesti, milloin\njulkisesti, mutta aina oli tie noussut pystyyn. Lopuksi oli täytynyt\ntyytyä täällä oloon ja siihen, että täällä sai olla jonkunverran apuna\nmilloin milläkin tavalla, sitenkin että sairaanhoitajana sai ottaa osaa\nvalmistaviin toimenpiteisiin tulevaa varten.\n\n-- Ja kun Ainikin on ollut täällä, jatkoi Alli.\n\n-- Niin, tavallaan on sekin pidättänyt. Vaikka vähänpä iloa hänellä on\nminusta ollut.\n\n-- Apua sitä enemmän. Mutta varmasti iloa myöskin.\n\n-- Sinä tiedät, me olemme niin erilaiset. Minulta puuttuu juuri sitä,\nmikä teille on ollut elämän ydin. Minä en ole tarvinnut Jumalaa enkä\nmiestä. Uskonnolliset ja eroottiset vaistoni ovat nollassa samoista\nsyistä kuin äly Sven Dufvalla.\n\nAlli ei sanonut mitään. Hän ajatteli niitä katkeria kokemuksia, joista\nMartta kerran oli hänelle puhunut. Sentähden hän ei uskaltanut kajota\nMartan sanoihin, vaikka muuten olisi tehnyt mieli.\n\nMartta itse vapautti hänet pulasta. Häneltä pääsi nauru.\n\n-- Tiedätkö, Alli, taidamme me sittenkin olla vähän sukua, koska minä\naivan näen, mitä sinä nyt ajattelet.\n\n-- Kuinka niin? -- Alli tunsi punastuvansa.\n\n-- Minä tahdon lohduttaa sinua sillä, että vaikk'en olekaan kaivannut\nJumalaa, olen todella näinä aikoina kaivannut jotain sovittavaa ja\ntyydyttävää elämänkäsitystä. Tämä kauhean suuri ihmishenkien hukka\nsekä meillä nyt että maailmansodan tappotanterilla panee ajattelevan\nvaatimaan jotain selitystä ja tarkoitusta kaikelle.\n\nAini kuului liikahtavan vuoteessaan. Alli ja Martta nousivat siitä\nsyystä nurkasta, johon olivat vetäytyneet, ja lähenivät vuodetta. Mutta\nennen kuin he pysähtyivät, tarttui Martta odottamatta sisaren käteen.\n\n-- Kuules Alli, on minulla jotain hauskaakin kerrottavana tänä suurien\nmurheiden aikana. Mamma tulee päivä päivältä yhä enemmän isään. Hän\nei enää sure sinun naimistasi eikä minun kylmyyttäni koko miessukua\nkohtaan. Hän on suloinen ja kaunis kuin tuulisen päivän aurinkoinen\nilta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nPainuva talvinen päivä levitti hämyharson yli seudun. Rajaviivat\nalkoivat häipyä, värit tummenivat. Järveä kaartavat, mustansiniset\nrannat näyttivät painuvan yhä etäämmälle.\n\nKaija seisoi huoneensa ikkunassa tähystellen järvelle päin. Siellä\nkulki viitoitettu tie asemalle ja sitä myöten punaiset tietysti\ntulisivat, jos tulisivat. Ja miksi eivät he tulisi ... tänne niin kuin\nmuuallekin.\n\nHän juoksi saliin ja sai sieltä flyygelinviereiseltä jalustalta\nkäteensä kiikarin. Hän oli huomannut pienen mustan pisteen tiellä. Sitä\nhän tarkasteli kunnes oli varma asiastaan.\n\nNyt, nyt! Hän painoi käden jyskyttävälle sydämelleen. Sitten hän kuin\nunessa teki pikaisen kierroksen huoneissa. Yksityisseikka toisensa\njälkeen painui hänen mieleensä selvänä ja sisältörikkaana kuin\nentisyyden muistot kuolevan eteen.\n\nKuinka paljon, kuinka äärettömän paljon hänellä oli tässä ihanassa\nmaalaiskodissa, jonne Olavi oli hänet tuonut! Hän oli ensi näkemästä\nasti pitänyt tästä kodista, oli vuosien kuluessa sitä ihaillut,\nnäytellyt ystäville ja tuttaville vähän ylpeillenkin. Mutta ymmärsikö\nihminen sittenkään oikein arvostaa sitä, mitä hänellä oli, ennenkuin\nhän oli sen kadottamaisillaan? Eikö tälläkin hetkellä koko koti hänestä\nollut ihanampaa, suuriarvoisempaa kuin koskaan? Eikö se äkkiä seisonut\nhänen edessään kuin maasta kohonnut haltijatar, joka näyttää koko\nloistonsa ja sitten katoaa.\n\nJa tämä koti, sekö pian olisi rosvojoukkojen saaliina?\n\nHän juoksi takaisin omaan huoneeseensa ja nosti lattialla leikkivän\nEeron syliinsä. Olavi oli ollut Helsingissä kapinan puhjetessa eikä\nhäntä ollut kuulunut kotiin. Hänen hyväkseen Kaija ei voinut tehdä\nmitään. Mutta lapsi.\n\nKäytävästä alkoi kuulua miesten ääniä ... käskeviä, karheita.\n\nHän tunsi äkkiä iloa Olavin poissaolosta. Ja poika oli hänellä\nsylissään. Mitä hän pelkäsi? Omaisuuden menettäminen oli tällaisina\naikoina pieni asia.\n\nOvi aukeni samassa, ja kolme punakaartilaista astui sisään. He tulivat\nsuoraa päätä Kaijaa kohden.\n\nPikku Eeron silmät revähtivät selkoselälleen. Miesten tuima katse\nherätti vähän pelkoa, mutta punaiset nauhat ja kiiluvat aseet vetivät\npuoleensa. Turvallinen asema äidin käsivarrella rohkaisi myöskin. Eero\nnäki siitä syystä hyväksi ottaa vieraat vastaan kaikkein suurimmalla\nsuosion osoituksella. Hänellä oli kädessään hännätön, kolmijalkainen\npuuhevonen, jonka hän hymyillen ojensi tulijoille.\n\nMies, joka tuntui olevan joukon johtaja, rupesi vilkaisematta\nEeroon tiedustelemaan Kaijalta isännän olinpaikkaa, talon pehtoria,\npalvelijoiden lukua y.m. Toiset sitä vastoin näyttivät olevan\nhuvitettuja pienestä porvarivekarasta, joka ei ensinkään vieronut\npunakaartilaisia.\n\n-- Eipä tämä kalu ole kovin herraskainen, kuuli Kaija jonkun\narvostelevan.\n\n-- Pulskemman minä ostin pojalleni, jatkoi toinen. Hän ojensi kellonsa\nEeron kuunneltavaksi ja hymähti tyytyväisyydestä, kun poika äidin\nkäsivarrelta pyrki hänen syliinsä. -- Ihmisiä sitä ollaan mekin, sanoi\nhän, kääntyen Kaijaan, jota johtomies juuri oli lakannut puhuttelemasta.\n\n-- Niin, lapsi löytää ihmisen missä hän on löydettävissä, vahvisti\nKaija. -- Minä uskon lapsen sanattomaan arvosteluun.\n\nKuin vahvistukseksi äitinsä sanoille painoi Eero samassa päänsä\npitäjänsä povea vastaan pelokkaasti kätkeäkseen silmänsä johtomieheltä\ntämän kulkiessa ohi.\n\n-- Mies, jossa ihmisyys on kuollut, ei näekään pientä lasta, sanoi\nKaija painokkaasti, johtajan mentyä viereiseen huoneeseen.\n\nEeroa pitelevä mies ei vastannut, mutta hän meni aivan punaiseksi. Hän\nymmärsi sanojen antaman tunnustuksen, mutta hän ymmärsi niistä muutakin.\n\nKaija ja hän seisoivat hetken vastatusten, katse painuneena katseeseen.\nSitten laskeutui raskas surumielisyys kummankin kasvoille. He olivat\nkohdanneet toisensa ihmisinä ... pienen lapsen välityksellä. Mutta he\ntunsivat samalla, että oli jotain, joka erotti. -- Kuinka olette te\nsiinä joukossa, missä ihmisyys on kuollut? kysyi Kaijan katse. Ja mies\ntunsi kysymyksen. Hänen katseensa painui raskasmielisenä.\n\nSilmänräpäys oli lyhyt, mutta täynnä molemminpuoleista ja syvää,\nsisäistä kokemusta.\n\nSamassa kutsui johtomies. -- Minullakin on poika, sanoi Eeron ystävä\nojentaessaan lapsen Kaijalle.\n\nJohtaja oli jo toisten kanssa tutkimassa huoneen joka kolkkaa.\nHuonekaluja viskattiin nurin, muutamat lävistettiin pistimillä.\nHaettiin aseita mahdollisista ja mahdottomista paikoista.\n\nVierashuoneesta jatkettiin toisiin. Ja kun talo oli tarkastettu,\nkomennettiin ruuat ja juomat esille. Syötiin ja määrättiin mukaan\notettavaksi sekä kellarista että aitoista. Palvelijakunta kutsuttiin\nkoolle, ja uusi isäntäväki jakeli käskyjään. Mieluisilta tuntuvat\nsaivat jäädä korotetuin palkoin. Toisille annettiin käsky lähteä.\n\nKaija seurasi askel askeleelta kotinsa hävitystä. Eero käsivarrellaan\nkulki hän joukon jälessä tyynenä, arvokkaana, parjaamatta,\nvastustamatta.\n\nNyt, kun kaikki tuhoutui, hän vasta äkkiä näki miten paljon hänellä\noli ollut. Nyt hän sen vasta oikein tunsikin omakseen. Omaa, omaa se\noli, nämä kotieläimetkin, jotka katselivat häntä suurin, kummastelevin\nja kysyvin katsein, nämä varastot, joista hän vuosien kuluessa oli\nnauttinut, mutta joita toisten ahkera työ oli hänelle kerännyt.\n\nJa entä palvelusväki! Loitolla he tänä hetkenä olisivat olleet hänestä,\njos hänen oma suhteensa heihin olisi ollut määräämässä! Hänelle oli\nkoti oikeastaan rajoittunut siihen, mikä tuotti hänelle persoonallista\nnautintoa. Puutarha kukkineen, huoneet, jotka hän täytti soitolla,\nlaululla ja kauneusaistiaan vastaavalla sisällöllä, ja sitten tietysti\nlapset, Helsingissä oleva esikoinen ja tämä pikku-Eero, niissä oli\nhänen maailmansa ollut. Niin, ja Olavi oli tietysti myöskin mukana,\njoskin hän aina askarteli omalla alallaan.\n\nKävi kuin kipeä pistos Kaijan rintaan. Vähän arvoa oli hän oikeastaan\nantanut Olavin ahertelulle, mutta nyt sen tulokset näkyivät ei\nainoastaan siinä mitä oli tehty kodin hyväksi, vaan myöskin siinä\nuskollisessa, todellista kiintymystä osoittavassa mielentilassa, joka\nilmeni suurimmassa osassa palveluskuntaa. Talon pehtori ei luovuttanut\nhallustaan viljavaraston avaimia ja teki muutenkin kaikkensa, kodin\nsuojelemiseksi. Karjakko Leena syleili itkien emäntäänsä. Hänet oli\nhäädetty talosta, mutta hän kuiskasi Kaijalle asettuvansa läheiseen\ntorppaan, jotta voisi auttaa, milloin vain rouva apua tarvitsi.\nEeroa hyvästellessään painoi hän pojan käteen muutamia säästämiään\nsokeripalasia ja viisimarkkasen. Kun kaikki oli ryöstetty, saattoi\nsekin tulla hyvään tarpeeseen.\n\nKaijalta pääsi pari tukahutettua nyyhkytystä. Hän ei ollut\nansainnut Leenan hyvyyttä. Itsekäs emäntä hän oli ollut, -- ei\nkova, ei kiukkuinen -- siihen ei hänellä ollut taipumustakaan, mutta\najattelematon ja itsekäs. Hänen kotinsa palveluskunta oli ollut hänelle\njoukko ympärillä häärääviä käskyläisiä, joita hän tarvitsi, mutta ei\nihmisiä, joilla oli aivan samanlaisia iloja ja suruja kuin hänellä\nitselläänkin ja joille rohkaiseva, puhdasta inhimillistä osanottoa\nilmaiseva sana monesti oli tarpeen ja teki hyvää.\n\nOlavin työn jälkiä oli tämäkin, ja Leenan oman sydämen hyvyyttä, joka\nvaatimattomasti kantoi esille tänä hetkenä todella ruhtinaallisen\nsuuren lahjansa.\n\nMellastusta jatkettiin yhä. Vieras väki isännöi kartanossa, ei kuin\nkotonaan, vaan hävittävänä vihollisena. Vielä kun Kaija illalla istui\nEeron vuoteen vieressä kuuluu pihalta liikettä ja levottomuutta.\n\nUnta ei ollut ajatteleminenkaan, ei edes maatapanoa. Valvominen Eeron\nvieressä oli ainoa, johon oli voimaa. Ja siinäkin raateli huoli\nOlavista ja monet ennen tuntemattomat ajatukset.\n\nKoko elämä oli näinä viimekuluneina tunteina muuttunut, ei ainoastaan\nulkonaisesti, vaan itse olemukseltaankin.\n\nKun nyt olisikin saanut takaisin edes pienen osan tässä kodissa\neletyistä vuosista! Kun olisi voinut poistaa olemattomaksi monet\npienet, pistävät sanat ja huomautukset! Kaikkensa, kaikkensa hän ilolla\nolisi antanut, jos Olavi kotia ajatellessaan ei olisi löytänyt muuta\nkuin hyviä ja kauniita muistoja. Olavi oli itse niin hyvä. Poikia ja\nKaijaa hän aina ajatteli. Mutta hänellä oli varmat mielipiteensä,\njoista hän ei väistynyt, ei edes rakkautensa tähden. Ja niitä oli\nsekin, että yksin sellaisessakin talossa, missä oli yllin kyllin\npalvelusväkeä, tarvittiin emännän valvovaa silmää tai ainakin hänen\nharrastustaan kotiaskareihin. Missä tällaista harrastusta puuttui,\noli elähdyttävä voima ja työilo ainaisessa ehtymisen vaarassa. Heidän\navioliittonsa ensi ajoista asti oli Olavi puhunut tästä, milloin\nsuoraan, milloin kautta rantain. Mutta hän oli kunnioittanut Kaijaa\nvapaana ihmisenä, jonka itse täytyi päättää ja vastata teoistaan. Hän\nei ollut koskaan edes koettanutkaan pakottaa. Kaija oli vain tuntenut\nhänen sanattoman arvostelunsa. Ja se oli monesti harmittanut aivan\nkauheasti, varsinkin sellaisina hetkinä, jolloin hän oli jokeltanut\nlasten kanssa tai sielussaan hekumoinut ihanan simfoniian ääressä ...\nja Olavi oli tullut sisään navettakertomukset huulilla ja navettahaju\nvaatteissa.\n\nMutta jos hän nyt vain seisoisi tuossa elävänä ja terveenä, olisivat\nhänen puheensa lehmistä ja lannasta ihanammat kuulla kuin kaiken\nmaailman kaikkein kaunein simfonia.\n\nKaijan täytyi ottaa yölamppu pöydältä ja kumartua lähempää katselemaan\nEeroa.\n\nMinkätähden oli tämä lapsikin niin sanomattoman rakas? Senkötähden\nvain, että hän oli osaa Kaijasta ja että hän oman henkensä alttiiksi\npannen oli hänet maailmaan synnyttänyt? Eikö tuollainen kokemus voisi\nherättää vihaakin, suorastaan vihaa, jolleivät vanhemmat rakastaisi\ntoisiaan?\n\nJolleivät rakastaisi! Se ajatus aivan kuin otti kädestä ja vei oikealle\nladulle.\n\nHe rakastivat, rakastivat toisiaan. Ei olisi tämä rauhallisesti nukkuva\npikku pilttikään ollut Kaijalle sitä mitä oli, ellei hän olisi ollut\nkuin heidän rakkautensa ihmishaahmoon pukeutuneena. Ja samalla hän\noli, ei vain elävä side heidän sielujensa välillä, vaan myöskin side,\njoka liitti heidänkin pian haihtuvan, itsessään jäljettömiin katoavan\nelämänsä sekä menneiden että tulevien polvien elämään.\n\nEero käännähti samassa unissaan. Hän oli punakka vuoteen lämpimästä.\nTukka oli hieman kostea, niskasta kiharaan käpertynyt.\n\nKaijan täytyi kevyesti sipaista pojan otsaa, aivan kevyesti vain, mutta\nkuitenkin edes vähän. Olavihan oli niin kaukana.\n\nMonesti ennen hän oli seisonut näin, suuren hellyyden hartaudella\nkatsellen lapsiaan. -- Omat pojuni, omat rakkaani, ne sanat olivat\nsilloin itsestään syntyneet sekä sydämessä että huulilla. Nyt nousi\nentistäkin hellempi ajatus mieleen, entistä hellemmät sanat huulille.\n-- Olavin oma poika, Olavin rakas, rakas poju, kuiskasi Kaija hiljaa\nkyynelten putoillessa pojan siniselle peitteelle.\n\nJa Eero vastasi unestaan syvällä, hartaalla huokauksella.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKaija istui kyyristyneenä kiulun ääreen ja lypsi. Lämmin maito\nvalui sihisevinä säteinä kiulunpohjalle Eeron suurella ihastuksella\nseuratessa toimitusta katse täynnä odotusta.\n\n-- Tästä poju pian saa, puheli Kaija yhä lypsäen. -- Sitten jaksat\nkasvaa siksi kuin isä tulee. -- Ja Eero toisti totisena joka päivä\nkuulemansa sanat: isä tulee.\n\nJokapäiväisistä vakuutuksistaan huolimatta ei Kaija tietänyt, mikä\nhänessä oli voimakkaampana: jäytävä pelko, vai iloinen odotusko.\nJälkimäisen varassa hän kuitenkin eli. Ja sen hän tunsi, että ellei\nOlavi tulisi kotiin, ei enää elämästäkään hänen kohdaltaan koskaan\ntulisi mitään. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi.\n\nMiksi, miksi hän ei ollut luonut heidän yhdyselämästään jotain\nparempaa? Edellytyksiä siihen oli ollut olemassa. Pohja oli oikea. Ja\ntuon paremman luominen oli ollut hänen vallassaan. Kotionnen avaimet\nne olivat sittenkin ensi sijassa perheenäidin käsissä. Mutta niiden\nkäyttämisessä tarvittiin harjaantumista. Yleensäkin täytyi ihmisen\noppia elämisentaitoa, mutta sitä tarvittiin aivan erikoisella tavalla\navioliitossa. Siinä ei kelvannut vanhan ajan ihanne, taipuvaisuus,\njoka imupaperina omisti miehen suusta lähtevät ajatukset. Yhtä vähän\nkelpasi siihen ajattelematon ja itsekäs lapsimaisuus. Ehjää, kypsää\npersoonallisuutta siinä tarvittiin, persoonallisuutta, joka osasi\npysyä kannassaan, mutta samalla tunsi mukautumisen taipuisan tahdon ja\nvelvollisuudentunnon merkityksen yhdyselämässä.\n\nOlavi parka, kuinka hän ensinkään oli voinut nauttia kaikesta mitä\nKaija kodissa oli tarjonnut hänelle iloksi? Hän oli omasta puolestaan\nkoettanut seurata Kaijan harrastuksia niin pitkälle kuin mahdollista.\nHän oli kantanut kotiin \"impromptuja\", \"barkarolleja\" ja kehtolauluja.\nKoti- ja ulkomaista, klassillista ja uudenuutukaista musiikin alalta\noli hän kerta toisensa jälestä tuonut Kaijalle. Mutta mitä oli hän\nsaanut palkakseen? Suudelmia ja musiikkia tietysti, -- vaan ei\nymmärtämystä omille harrastuksilleen ja omalle aatemaailmalleen.\n\n-- Olavi, Olavi, kutsui Kaija sydämessään -- tule, tule pian! Nyt\nminulla on sinulle suudelmia parempaa.\n\nMansikki sai pari hyväilevää sivellystä kaipauksen pehmittämästä\nkädestä. Sitten Kaija kääntyi mennäkseen lypsämään toista lehmää.\n\nEero tepasteli hänen edellään. Poika tiesi hyvin, mitkä lehmät olivat\näidin lypsettävinä, mitä \"punaiset\" lypsättivät. Hänen olennossaan\nolikin toimeliaan ja tietävän miehen vakavuutta hänen asettuessaan\nTähikin viereen.\n\nKaija jatkoi työtään tottuneesti kuin vanha karjakko. Hän ei enää itse\nedes kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki. Tämä oli jo jokapäiväistä\nhänelle. Mutta voi sitä tuskaa, jonka takaa jokainen hänen edistyksensä\noli ollut haettava!\n\nHän ei koskaan väristyksittä voinut ajatella tuota ensimäistä kauhun\nyötä.\n\nHänellä oli pyhäinen sunnuntai sielussaan hänen istuessaan Eeron\nvuoteen vieressä. Hän oli katumuksentekijä, joka oli pukenut sisimpänsä\nsäkkiin ja tuhkaan. Mutta hän oli samalla voidellut päänsä iloisen\nodotuksen öljyllä. Hän taisteli Olavin hengen puolesta ja oli varma\nvoitostaan. Hän tunsi, että hän saisi ehjentää ja sovittaa.\n\nPimeä kammottava yö värjötti hänen kotinsa ympärillä. Hänen sisimpäänsä\noli laskeutunut suuri rauha.\n\nSilloin yhtäkkiä pamahti laukaus, ensimäinen, toinen, kolmas. Ne\ntulivat läheltä. Äänestä päättäen ehkä riihen takaa.\n\nHän karkasi pystyyn. Joka solu hänessä vapisi. Pehtori, pehtori,\nOlavin ystävä ja paras apu; -- suorasukainen, vaatimaton ja uuttera\ntyöntekijä, oliko hän ehkä hengellään vahvistanut uskollisuuttaan\nmaata, oikeutta ja Olavia kohtaan?\n\nKaija sai keittiössä vapisevan sisäkön käsiinsä, uskoi nukkuvan Eeron\nhänen huostaansa ja läksi itse juoksemaan ulos pimeään yöhön.\n\nVoi sitä tuskaa silloin! Se virkosi vielä nytkin uudelleen\nvähäisestäkin muistosta. Ja niitä itsesyytöksiä! Neljä vuotta oli\npehtori asunut Salokankaalla. Mutta monestikohan Kaija oikeastaan\noli lähestynyt häntä ja hänen omiaan? Missä määrin oli hän ajatellut\nheitä ja heidän olojaan. Ja nyt, nyt! Se poloinen vaimo, joka oli\nniin kiintynyt mieheensä! Miksi ei Kaija ennen ollut ajatellut häntä\nja heitä kaikkia? Näinkö paljon tarvittiin, jotta ajattelemattoman ja\nitsekkään ihmisen silmät avautuisivat, jotta ihmiset ihmisinä oppisivat\ntuntemaan yhteenkuuluvaisuutensa?\n\nPimeässä porstuassa oli Kaija suistua suulleen. Siinä oli jotain\nmaassa, ja hän oli kiiruhtanut eteenpäin hätäisenä, ajattelematta.\n\nHän haparoi pimeässä, koetti tunnustella ja ymmärsi vihdoinkin. Siinä\noli kynnyksen yli viskattu ruumis.\n\nHän jähmettyi, oli kirkaista pelosta, mutta sai oman tuskansa alas\npainetuksi niiden tähden, joita nyt odotti murtavan raskas isku.\n\nPerimmäisestä huoneesta hän löysi heidät -- äidin ja lapset toisiinsa\npainautuneina, silmät kyyneleettöminä, suuren kauhun lasittunut\nelottomuus katseessa.\n\nVoi tuota yötä, tuota pohjattoman surun ja kauhun yötä! Voi sitä\ntuskantäyttä maailmaa, joka löytyi tuon ainoan pienen perheen\nkeskuudessa! Ja se oli vain yksi lukemattomien joukossa!\n\nKaija vei heidät samana yönä omalle puolelleen. Ja sinne he sen jälkeen\njäivätkin. Heistä täytyi huolehtia kuin pienistä lapsista, joka\nainoasta. He olivat kokonaan surunsa murtamat, äiti niinhyvin kuin\nlapsetkin.\n\nHeidän talossa olonsa vaikutti osaltaan siihen, että Kaijan heti\nja toden teolla täytyi käydä työhön käsiksi. Punaiset olivat\nnavettapuolelle jättäneet ainoastaan omaa väkeään. Ja nämä huolehtivat\nvain päämajaan lähetettävästä maidosta. Kaijan piti itse pitää huolta\nsiitä, mitä hänen talouteensa tarvittiin. Hän, köyhäksi ryöstetty,\ntunsi itsensä ensi kertaa eläessään todella perheen emännäksi. Mutta\nhän tunsi samalla välttämättömäksi alkaa aivan aakkosista.\n\nHän pani Eeron kelkkaan ja läksi Leenan puheille. Kynä ja muistikirja\noli taskussa. Ja paljon niihin olikin merkittävää, kanoista, ja\nsioista, lypsyajasta, lehmien ruokinnasta, sukimisesta ja muusta.\n\nEi mikään saanut jäädä vain muistin varaan, kun oli opittava niin\npaljon uutta ja ihmeellistä yhtaikaa.\n\nJa sitten kun piti oppia lypsämään! Kaija ei ikinä olisi uskonut sitä\nniin vaikeaksi työksi. Ihan kuin itsestään oli hänestä maito aina\nnäyttänyt valuvan kiuluun. Mutta se olikin raskasta, hirveän raskasta!\nKäsivarret kävivät siitä oikein kipeiksi. Yölläkin kun tuli käännytyksi\nvuoteessa, tunsi miten kipeät lihakset olivat. Ja sormetkin kävivät\nalussa merkillisen kankeiksi. Tuntui siltä kuin sellaisilla sormilla\nei ikinä soitettaisi mitään impromptuja tai symfonioja. Eikä soittoon\nmuuten jäänyt aikaakaan. Aika meni tarkasti työssä, vaikkakin päivä\nalkoi jo viideltä. Ja illan tullen väsytti niin, että tuskin vuoteeseen\nehti ennen kuin tuli uni.\n\nTuo siunattu, lääkitsevä ja voimaa antava uni! Se oli palkka päivän\nraadannasta ja suuri palkka, sillä ilman sitä tuskin unta olisi\ntullutkaan. Mutta nyt tuli, tuli vaikka sydäntä ahdisti Olavin ja\nlukemattomien toisten kärsivien ja kamppailevien tähden.\n\nKaija nousi Tähikin vierestä siirtyäkseen kolmannen lehmän luokse,\nmutta Eeron punoittava nenänpää ja kohmettuneilta näyttävät kädet\nkeskeyttivät hänen työnsä.\n\n-- Hyväinen aika, poju, eikö äiti pannutkaan vaatetta tarpeeksi sinun\npäällesi. -- Hän alkoi hypittää poikaa, mutta muisti samassa pehtorin\nnuorinta, joka oli ollut nukkumassa, kun hän Eeron kanssa läksi ulos.\nTyttö oli ehkä nyt hereillä ja tulisi mielellään juomaan lämmintä\nmaitoa.\n\nKaija läksi juoksuttamaan Eeroa rakennukselle päin, teki kierroksen\nhuoneissa, mutta ei löytänyt ketään ja päätti siitä, että äiti lasten\nkanssa oli lähtenyt ulos.\n\nKaija oli jo ovella, kun puhelin soitollaan vavahutti hänen sisintään.\nPuhelinsoitto ei yleensä tietänyt hyvää. Vastahakoisen hitaasti kääntyi\nhän takaisin ja nosti kuulotorven korvalleen. Mutta jo ensi sanat\npanivat hänet ylt'yleensä vapisemaan.\n\nKeskusasemalta! Saksalaiset ovat tulleet! Helsinki valloitettu, vapaa,\n-- pian koko Uusimaa samoin.\n\nKaija sai Eeron äkkiä syliinsä. -- Poju, poju, saksalaiset ovat tulleet\nja isäkin tulee. Ymmärrätkö Eero, nyt hän tulee.\n\nHän nosti pojan korkealle, hän nauroi ja itki. Sitten hän kääntyi\ntuiskuna pihalle.\n\nSiellä tuli Leena vastaan. Hän oli kuullut, että punaiset olivat\npaenneet, ja silloin hän heti oli lähtenyt tulemaan.\n\n-- Leena, Leena, mikä ilonpäivä. -- Hän veti Leenan muassaan navettaan.\nLeena sai syleilyn, Mansikki, Tähikki ja Kaunikki samoin. -- Helsinki\non vapaa, ja nyt tulee isäntä kotiin!\n\nLeena katsoi kysyvästi emäntäänsä. Hänestä Helsingin vapautus tuntui\nheikolta takuulta isännän paluusta. Murhattuja ja kaatuneita taisi olla\ntuhansittain maassa. Mistä sen tiesi, että isäntä palaisi!\n\nMutta kun ei käynyt sanominen mitä ajatteli, rupesi Leena kehumaan\nrouvan lypsytaitoa. Kaija oli oppinut ihan ihmeesti. -- Tästä puoleen\nrouva varmaankin usein tulisi navettaan. Ennen oli monesti tuntunut\nikävältä, kun ei koskaan näkynyt, mutta isäntä oli aina sanonut, ettei\nrouva jouda, kun soittaa ja laulaa ja huolehtii lapsista.\n\nKaijalle nousi kuin pala kurkkuun. Olavi häntä noin puolustamassa,\nvaikka itse kaipasi enemmän kuin kukaan muu. Mutta sellainen hän oli!\n\nKaija keskeytti hetkeksi Kaunikin lypsyn. -- -- Leena, mitä me\noikeastaan teemme, kun isäntä tulee kotiin. Ei ole vastaanottoa kyllin\nhyvää hänelle.\n\n-- Jos kaiken tämän jälkeen pääsee elävänä ja terveenä kotiin, taitaa\nse itsessään olla niin juhlallista, ettei siihen mitään lisäksi tarvita.\n\nLeena nosti käden varjostavasti silmilleen ja kumartui samassa\nlähemmäksi ikkunaa. Hänestä oli kuin varjo olisi pyyhkäissyt yli pihan\nja sisään suuresta ovesta.\n\nSydän vavahti niin pahasti. Viime ajat olivat opettaneet elämään\nainaisessa hirmutekojen ja surusanomien pelossa.\n\n-- Rouva nyt lypsäisi vielä, että minä oikein näen, alkoi hän\ntoimitella kuin oman levottoman mielensä rauhoittamiseksi.\n\nKuului kiireisesti läheneviä askelia. Leenan sydän alkoi voimalla\njyskyttää.\n\nOliko surusanomantuoja ovella samalla kuin iloinen odotus oli\nennättänyt taloon tai voisiko...? Olisikohan ennättänyt juosta läpi\nhuoneiden, ja kun ei löytänyt sieltä...?\n\nKaija ei kuullut mitään, hän vain lypsi arvokkaana ja ylpeänä uudesta\ntaidostaan. Maito valui tasaisissa säteissä sihisten kiulun pohjalle.\n\nOvi temmattiin auki.\n\n-- Kaija! -- Värisevä riemun ääni täytti koko navetan.\n\nKaija oli samassa pystyssä. Hän ei käsittänyt milloin se tapahtui,\nmutta hän tunsi, että hänellä oli kädet Olavin kaulassa. Kyyneleet\njuoksivat hänen poskiaan pitkin, mutta suu nauroi. Kuukausia kestänyt\njännitys laukeni --. Hän lepäsi onnellisena, hervottomana Olavin rintaa\nvasten. Sydän sykki sydäntä vastaan rajussa ääriä vailla olevassa\nriemussa.\n\n-- Kaija, minä hain sisältä ... en löytänyt ketään. Mutta sitten näin\nkeskeneräisen työsi. Ja täältä, täältä minä löydän sinut!\n\n-- Lypsämästä -- niin! -- Kaija nauroi, vaikka kyyneleet vielä valuivat\nposkia pitkin. -- Minä olen sukinut, ruokkinut ja lypsänyt. Ja minä\ntunnen kaikki lehmät. -- Hän puhui kuin onnellinen, ylvästelevä lapsi.\n-- Katso näitä lihaksia! -- Hän taivutti käsivarttaan, kuin voimastaan\nylpeä koulupoika. -- Koetahan. Ne on lypsämisestä. Etkö näe, että minä\nosaan?\n\n-- Minä näen. -- Olavi puhui kuin unessa. -- Ja minä teen sitä\ntästäpuoleen aina, aina, ymmärrätkö?\n\nSilloin vasta Olavi käsitti. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän\nnäki Kaijan sydämen pohjaan asti, näki kaiken, mitä tämä pitkinä,\ntuskantäysinä kuukausina sydämessään oli sanonut hänelle. Hän ei saanut\npuhutuksi. Hän vain levitti sylinsä ja painoi Kaijan uudelleen siihen.\nHänen huulensa vavahtelivat, ja sanat syntyivät vähitellen, kuin suuren\nvaivan takaa. -- Kaija, Kaija, kuiskasi hän, tämä sota, joka niin\narmottomasti on köyhdyttänyt Suomen koteja, on tehnyt omamme entistäkin\nrikkaammaksi.\n\nHuulet etsivät huulia ikävöivinä, janoisina. Mutta katse oli sumea\nkyynelistä.\n\n\n\n\n12.\n\n\nSaksalainen soittokunta soitteli kappelissa. Joutilasta yleisöä\najelehti virtanaan katuja pitkin katsellen ja kukittaen saksalaisia,\nkuunnellen soittoa sekä ihmetellen muotoaan muuttanutta pääkaupunkia.\n\"Valkeille\" vallatut, autot kiitivät huimaavaa vauhtia katuja pitkin\nvalkokaartilaisten ohjaamina ja heidän asioillaan. Niiden äänekkäät\ntiedonannot pakottivat yleisöä kiireisesti väistymään tieltä ja samalla\nhymähtämään, sillä ääni oli toinen kuin ennen. Sekin oli uuden päivän\nmerkki.\n\nKauppatorille oli kerääntynyt hallien toiselle puolelle ulottuva\npaksu ihmismuuri. Rannassa olevaan proomuun oli tuotu joukko vankeja\nja toisia tuotiin yhä. Jokaisen uuden saattueen saapuessa väistyivät\nihmisjoukot syrjään, antaen vartioiduille tulijoille tilaa. Saattueen\nhäntäpäänä luikerteli katua pitkin joukko tyhjäntoimittajia. Siinä\noli värinsä äkkiä muuttaneita punaisia, jotka arkoina mutta samalla\nvakoiluhaluisina olivat joukkoon liittyneet. Siinä oli toisia, jotka\npurkivat mielensä raakuutta viskaamalla pilkkasanoja vangituille, ja\nlopuksi oli suuri joukko vankien ystäviä ja omaisia. Useimmilla näistä\noli paketteja tai kirjeitä käsissä. Monet itkivät, toisilla oli uhmaa\nkatseessa.\n\nKöysiraja rannalla eroitti saattamaan tulleet laivaan viedyistä, joita\nvain asianomaiset saivat lähestyä. Vahdissa olevat \"valkoiset\" kulkivat\nköyden toisella puolella pitäen rajaa silmällä ja välittäen saattajien\ntuomia lähetyksiä laivassa oleville. Joukko tunki raskaasti, suurempaa\nalaa tahtovana aaltona köysiaitausta vastaan, aiheuttaen yhä uusia\nmuistutuksia.\n\n-- Olenhan sanonut, ettei saa tunkea noin. Kyllä kaikki teidän\npakettinne viedään perille. -- Nuori valkokaartilainen siirsi kädellään\nsyrjemmäksi naista, joka oli tullut työnnetyksi melkein köysirajan\ntoiselle puolelle. Nainen katsoi häneen suuri, pohjaton suru katseessa.\n-- Eikö sinne voi päästä? kysyi hän rukoilevasti.\n\n-- Se on mahdotonta, mutta olkaa levollinen, kyllä pakettinne viedään\nperille. -- Nuorukainen jatkoi kulkuaan köysirajaa pitkin. Naisen\nkyyneleinen, rukoileva katse seurasi häntä askel askeleelta.\n\n-- Miehennekö on siellä? kysyi nuorukainen uudelleen sivuuttaessaan\nnaisen.\n\n-- Mieheni, Kusti Ojanen. -- Vahdissa olevan ystävällinen äänensävy\nrohkaisi naista. Hän painoi yläruumiinsa niin pitkälle kuin taisi\nköyden toiselle puolelle ja kysyi kuiskaamalla: -- Minne heidät viedään\nja mitä tehdään heille? Sanokaa Jumalan tähden. Olkaa armollinen.\n\n-- Viedään Viaporiin ja siellä tutkitaan.\n\n-- Entä sitten? Eihän vain ammuta?\n\n-- Se riippuu heidän rikoksestaan. -- Nuorukainen jatkoi matkaansa.\nNainen vaipui hervottomasti lähimpänä seisovan olkapäätä vastaan. Hän\nvapisi itkusta.\n\nIhmismuuri rupesi samassa liikahtelemaan. Joku tahtoi tietä ja toiset\nväistyivät, mikä vastahakoisesti ja niin vähän kuin mahdollista, mikä\nparaimpansa mukaan.\n\n-- Äiti, emme me löydä heitä täältä, sanoi reipas ääni aivan itkevän\nnaisen vieressä. -- Koetetaan toisesta paikasta.\n\n-- Voi näitä vankipoloisia, kuului vanhempi, surupukuinen nainen\nsanovan.\n\nItkevä vavahti. Äänessä oli jotain tuttua. Ja tuo sydämellinen sävykin\nmeni suoraan sydämeen. Itkevä nosti päätään ja näki lähellään kaksi\nkeski-ikäistä naista ja nuoren tytön. Toinen vanhemmista, surupukuinen,\nnäytti tutulta. Hänkin taisi tapaamisessa huomata jotain erikoista,\nkoska pysähtyi ja katsoi pitkään kyynelsilmäiseen vaimoon. -- No, mutta\nmehän varmasti... Maija pysähtyi vaimon eteen.\n\n-- Niin, niin me olemme tavanneet -- Elli kävi kaksin käsin kiinni\nMaijaan. -- Silloin junassa kerran. Muistaako rouva?\n\n-- Ja te olette täällä ... saattamassako? -- Maija sanoi sen hiljaa\nkuin peläten loukkaavansa.\n\nElli raukesi itkemään. -- Me olimme niin onnellisia. -- Meillä oli oma\nkoti ja pieni poika... Voi, eikö rouva menisi tuonne Kustin puheille.\nSe tekisi hänelle hyvää. Ja sitten minäkin saisin kuulla --\n\nMaija koetti selittää asian mahdottomuutta hänen kohdaltaan, mutta\nAiri, joka kuului ensimäisen pataljoonan naisavustajiin, saisi varmaan\nviedä Ellin paketin laivaan ja silloin ehkä myöskin puhutella Ellin\nmiestä.\n\nSamassa kuin ympärillä seisovat huomasivat Airin aikovan viedä pakettia\nproomuun, tuli niitä ja kirjeitä sekä oikealta että vasemmalta. --\nHyvä, pieni neiti, otattehan tämänkin! Sanokaa, että, voin hyvin ja\nettä kirjoittaisi pian. -- Kysykää neiti minunkin poikaani. Hän on\nJussi Sorri. Tässä olis rahaa, jos vain toimitatte. -- Ja tässä ottakaa\ntämä!\n\n--En minä rahoista -- Airin täytyi torjua päälle tunkevia etäämmälle.\n-- Mielelläni minä toimitan, mutta ette saa puhua yhtaikaa. Antakaa\nminun kirjoittaa sanottavat näihin paketteihin, niin että ne varmasti\ntulevat oikein sanotuiksi.\n\nKädet täynnä kirjeitä ja paketteja Airi viimein pääsi lähtemään. Ja kun\nensimäinen lähetys oli viety perille, oli saattajilla uusi valmiina.\nVangit kerääntyivät proomun laidalle ja odottivat siinä joko itse\nsaadakseen osansa tai edes saadakseen lähettää terveisiään.\n\n-- Antakaa nämä Ellille. -- Kusti Ojanen tyhjensi rahansa Airin käteen.\n-- Hän näkee muuten varmasti nälkää. Hän oli pannut minulle tähän\nleipäkorttinsa ja tämän viikon koko leipäannoksen... Kiittäkää pojan\nvalokuvasta, -- tuli hetken kuluttua jatkoksi. Mutta se sanottiin kuin\nvaivalla. Katse oli synkkä ja kasvojenilme kova. Suun ympärillä näkyi\nvärähdyksiä, jotka puhuivat jonkunlaisesta sisäisestä taistelusta.\n\n-- Enkö saa sanoa mitään muuta, jotain siitä mitä ajattelette ja\ntahdotte? -- Airi jäi odottamaan.\n\n-- Sanokaa, että hän aina on ollut hyvä minulle ja että hän olisi\nsietänyt paremman osan.\n\nKusti käänsi kasvonsa poispäin. Airi oli näkevinään niissä\nsuonenvedontapaisia kouristuksia. Mutta samassa kuin Kusti oli\nkääntänyt selkänsä Airille, kuuli tämä hänen tiedustelevan eikö kellään\nollut tupakkavehkeitä. Olisi totisesti pitänyt saada...\n\nEllin katse riippui rukoilevana ja hätääntyneenä Airissa, joka\nkerran kun tämä proomulta läheni saattajien joukkoa. Ja kun kaikki\npaketit viimein oli viety perille ja Airi yhdessä Allin ja Maijan\nkanssa kääntyi lähtemään, alkoi Elli ajatuksissaan astua heidän\njäljessään. Maija oli antanut hänelle osoitteensa ja oli käskenyt\nkäymään. Arvattavasti joskus vastaisuudessa. Mutta Ellistä tuntui niin\nmahdottomalta erota. Olisi pitänyt puhua paljostakin, kertoa Kustista\nja siitä, että tämä huonojen toverien houkutuksesta oli joutunut näille\nteille. Se ehkä olisi voinut helpottaa tuomiota.\n\nKun ei vain Olli olisi ollut yksin kotona! Jos hänelle vielä sattuisi\njotain näin äidin poissaollessa, ei enää saisi rauhaa koskaan.\n\nElli kääntyi äkkiä astumaan kotiaan päin. Hän kulki puolijuoksua ja\npainoi tuontuostakin nenäliinan silmilleen.\n\nVoi sitä kaunista pientä kotia mikä heillä ennen oli! Kamari ja\nkeittiö siinä oli. Ikkunalla kukkivat geraniumi ja verenpisara.\nMyrtti oli kolmantena, oikein kaunis myrtti, jonka hän oli istuttanut\nmorsiuskruununsa myrtistä. Ja kun he olivat olleet pari vuotta\nnaimisissa, sai hän Kustilta ompelukoneenkin joululahjaksi. Hän odotti\nsilloin lasta. Ensimäinen vaatekappale minkä hän sillä ompeli olikin\npieni paita. Se pantiin laatikkoon päällimmäiseksi, ja sitä hän aina\nlaatikkoa avatessaan ihaili. Monesti oli se otettava käteen, ihan kuin\nhyväiltäväksi.\n\nIloa riitti siihen aikaan aamusta iltaan. Ne ensimäiset vuodet\nnaimisissaoloajasta olivatkin olleet hänen elämänsä kaikkein\nonnellisimmat. Suru alkoi vasta silloin, kun hänelle ruvettiin\nkielimään Kustista, että tällä onkin toinen. Holopaiska siitä ensin\ntuli puhumaan. Elli ei tahtonut kuulla, ei uskonut. Mutta se jäi\nkuitenkin mieltä painamaan kuin salaa jomottava särky. Ei saanut pikku\nOllikaan sitä asettumaan, vaikka hänestä olikin paljon apua. Kustikin\npiti niin kovasti pojasta. Mutta eipä siltä voinut pysyä kotona.\nMeni kun toiset houkuttelivat, rupesi ryypiskelemään ja oli siitä\naina kiukkuisella tuulella. Omatunto tietysti kolkutti, vaikkei sitä\nkäynyt myöntäminen muille eikä itselleenkään. -- Vähitellen sitten\nKustin rikkeet rupesivatkin tulemaan ilmi, toinen toisensa jälkeen.\nKauppiaan kassastakin oli otettu. -- \"Rikas porvari\", oli Kusti sanonut\nja kironnut. Mutta ymmärsihän Elli jo silloin, ettei tule hyvää, kun\nlähtee sellaisille teille. Kauppias oli kyllä luvannut antaa anteeksi\nniin, ettei siitä linnaan vietäisi, mutta toimi meni kuitenkin. Ja\nKusti oli siitä niin harmissaan, että pani koko sen kauniin pienen\nkodin menemään huutokaupassa ja hankki lähtöä Helsinkiin.\n\nVoi kuinka Elli silloin itki ja rukoili. Hänestä tuntui jo silloin\nsiltä, ettei heille lähde mitään hyvää täältä pääkaupungista, kurjuutta\nvain. Ja kovaa se olikin aluksi ollut. Vilua ja nälkää sai nähdä\njoka päivä, kun ei Kustilla ollut työtäkään. Vasta Kustin jouduttua\n\"kaartiin\" parani heidän toimeentulonsa. Kusti olikin sinä iltana,\njolloin tuli kotiin kertomaan sinne menostaan, iloinen kuin suuren\nperinnön saanut. Mutta Elli itki koko sen yön. Se raaka ja jumalaton\nmeno kaartissa häntä niin kammoksutti. Tuntui jo silloin siltä, ettei\nsiitä leivästä siunausta lähde.\n\nElli koetti jouduttaa askeleitaan, jotka olivat painuneet hitaiksi\nraskaista ajatuksista. Tuli taas hätä pojasta, että jos vain sillekin\nnyt tapahtuu jotain. Mutta olihan Helinska luvannut katsoa. Ja Helinska\noli aina ollut kovin ystävällinen, kun oli niin tykännyt Kustista. Hän\noli monesti riidellyt Ellille siitä, ettei tämä paremmin kannattanut\nKustin kaikkia aikeita -- ei sitä kaartiinmenoakaan.\n\nElli painoi kädet ohimoilleen. Se rouva oli sanonut, että Kustin\nrangaistus riippui siitä mitä hän kaartissa oli tehnyt. Jollei ollut\nerityisen pahaa rikosta Kustin laskussa, niin ei sitten nytkään tulisi\npahaa. Ja Elli uskoi, ettei kai ollut, toivottavasti ei muuta kuin\ntuo yksi teko. Ei Kusti tosin siitäkään ollut puhunut. Mutta Elli oli\nkuitenkin varma siitä. Sillä Kusti oli yhtenä iltana tullut kotiin\ntoisenlaisena kuin koskaan ennen, oli vain istunut puhumattomana ja\ntuijottanut eteensä, ja yöllä hän sitten unissaan oli valittanut\nkauheasti. Ellin oli täytynyt ihan herättää. Ja silloin Kusti oli\nkavahtanut istualleen silmät pelosta tuijottavina ja oli vain hokenut:\nnäitkö sinä niitä silmiä, niitä pojan sinisiä silmiä?\n\nSiitä asti oli Kusti useinkin kotona käydessään painunut ajatuksiinsa\nsilmät synkästi tuijottaen yhteen kohtaan. Elli oli koettanut\nvarovaisesti tiedustella, mikä hänen mieltään painoi. Puhumisestahan\nmonesti helpotti. Mutta Kusti oli aina vain kaartanut. Unessa tuli\nkuitenkin useamman kerran jotain sanotuksi, ja aina niistä sinisistä\nsilmistä. Ne eivät antaneet Kustille rauhaa. Ne ahdistivat ja syyttivät\nja tekivät Kustin olon niin levottomaksi, että hän rupesi pyrkimään\netäämpänä olevalle rintamalle, jossa hän sitten oli joutunut vangiksi.\n\nElli nousi hätäisesti kotinsa portaita, kiskaisi auki oven huoneeseensa\nja sai lattialla leikkivän lapsen syliinsä. -- Olli, Olli, rukoile isän\npuolesta! Sano: \"hyvä Jumala, anna anteeksi ja tuo isä kotiin!\"\n\nOlli parahti itkuun eikä sanonut mitään. Äiti oli säikäyttänyt häntä.\nMutta äiti asetteli pojan käsiä ristiin, itki ja vakuutti, että pitää\nrukoilla. Olli vain itki aluksi, kun äitikin itki. Viimein sai Elli\nhänet kuitenkin toistamaan muutamia rukoussanoja. Ja se ihan kuin\nhelpotti. Mutta hetkeksi vain. Sitten alkoi tuska uudelleen.\n\nElli muisti sisartaan. Tämä oli heikkomielinen, oli tullut siksi\nsurusta, kun sulhanen jätti. Heillä taisi kaikilla olla heikot hermot.\nNiin oli lääkäri sanonut. Ja sitten he olivat sellaisia helläluontoisia\nihmisiä, joihin suru niin otti.\n\nNe siniset silmät nousivat samassa Ellin eteen. Hyvä Jumala, kuinka\nsekin äiti jaksoi, jos hän oli elossa! Hänellä vasta olikin kannetta\nKustia vastaan. Jos hän vain jaksaisi antaa anteeksi, kai silloin\nmuutkin.\n\nElli oli yhtäkkiä selvillä asiasta, jota hän ei ollut hetkeäkään\najatellut aikaisemmin, mutta joka nyt näytti päivän selvältä ja\nluonnolliselta. Hänen täytyi juosta suoraa päätä Helinskan puolelle.\n\n-- Hyvä Helinska, ettekö vähän katsoisi Ollia, kun minun vielä täytyy\nmennä takaisin kaupunkiin. Minä en saa rauhaa ennenkuin olen koettanut\nkaikkeni Kustin puolesta.\n\nHelinska heilautti kiehumassa olevaa kahvipannuaan ja puraisi sitten\nkädessä olevasta sokeripalasesta pienen sirusen päästäkseen edes\nsokerin makuun. Oli jo mennyt liiaksikin aikaa, kun oli pitänyt sitä\npoikaa paimentaa. Vasta nähdessään Ellin olevan tulossa oli Helinska\njättänyt lapsen yksin ja päässyt tänne omiin askareihinsa.\n\n-- Niin, niin, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta jos nyt kuitenkin ...\nkun olitte niin hyviä ystäviä Kustin kanssa ja aina puhutitte, että\npitää auttaa köyhää elämän ahtaudessa.\n\nHelinskalle nousi suuren vihan laine kasvoille. -- Vai hyvät ystävät!\nMokomakin kassavaras, juopporenttu ja kaartilainen!\n\nElli tuijotti sanattomana Helinskaan. Hän luuli kuulleensa väärin.\n\n-- Ja sen minä sanon vaikka kenelle, että sellaista ihmistä en minä\nikinä ole suosinut, vaikka joskus on täytynyt auttaa, kun tässä olette\nolleet ihan kynnyksen edessä.\n\n-- En minä tietänyt, että olette muuttanut mieltä, sai Elli viimein\nsanotuksi. Sitten hän hoiperteli omalle puolelleen Helinskan suuren\nsanatulvan saattamana, josta hän käsitti vain sen, että Helinska ikänsä\noli ollut villanvalkea mieleltään, ei ollut sietänyt vivahdustakaan\npunaiseen. Mieltä oli ihan ruvennut kääntämään kohta kun oli nähnyt\njotain sellaista.\n\n-- Olli, Olli --. Äiti puristi hätäisesti poikaa rintaansa vastaan,\npainui sitten oven vieressä olevalle tuolille ja jäi siihen rajusti\nitkemään.\n\nKun hän viimein nousi siitä, oli hänen kasvoillaan päättävä ilme. Hän\nhaki esille pojan parhaat vaatteet, puki hänet, sulki kodin ja lähti\nkaupungille. Hänen olennossaan oli selvyyteen tulleen varmuutta. Kukaan\ntuomari maailmassa ei voisi ajaa heitä pois, kun he, äiti ja poika\nyhdessä tulivat rukoilemaan Kustin puolesta. Ja tuomarin luo olisikin\nhelppo mennä, kun vain ensin saisi sen raskaamman tehdyksi, kun saisi\npuhutella sitä äitiä ja kuulla, jaksaako hän antaa anteeksi.\n\nElli kaivoi esille taskusta Maijalta saamansa osoitteen. Hänen oli\ntietysti ensin mentävä sinne. Ei siltä, että hän tiesi voisiko rouva\nantaa hänelle varmoja tietoja. Taisihan sellaisia onnettomia murhattuja\nolla paljonkin. Mutta rouvalla oli ollut surupuku, ja sen naisen\nkanssa, joka oli hänen matkassaan, oli hän puhunut jotain, josta\nhuomasi, että heidän tuttavillaankin oli surua. Kai heistä toinen tai\ntoinen jälille pääsisi, kun Elli puhuisi niistä sinisistä silmistä.\nSe toinen nainen, jota rouva sanoi Alliksi, oli tuntenut Kustin tämän\nlapsuudessa. Elli oli ymmärtänyt sen siitä, mitä sanoivat toisilleen.\nNiin että kyllä tässä oli aivan Jumalan johdatusta.\n\nKun nyt vain voisi selittää kaikille, että Kusti katuu, katuu ihan\nvarmasti. Ja toinen mies hänestä tästä puoleen tulee Jumalan avulla,\nsellainen kuin kuin heidän naimisissaolonsa ensimäisinä vuosina.\n\nEllistä rupesi tuntumaan niin hyvältä. Tuo ajatus \"Jumalan avulla\"\nihan kuin rauhoitti. Eihän Kusti ollut Jumalasta välittänyt ja oli\nkieltänyt Elliäkin puhumasta semmoisesta vanhanaikaisesta. Mutta tuo\najatus Jumalasta toi kuitenkin ihan kuin lääkettä sydämelle. Varsinkin\nkun Kustikin ehkä nyt ajatteli samoin, eikä kääntänyt pilkaksi\nniinkuin näihin asti oli tahtonut tehdä, kuten nykyaikainen miesväki\nenimmäkseen. Mutta nyt ei varmaankaan enää pilkannut.\n\nTämä ajatus rohkaisi Elliä hänen painaessaan Maijan kierrekelloa. Airi\noli avaamassa ja sekin tuntui hyvältä. Tuo nuori tyttö oli ollut niin\nystävällinen, ja hänhän oli puhutellut Kustiakin.\n\nMutta Ellin hyväntuntemus alkoi siinä samassa painua. Nuori neiti\nnäytti hänestä nyt toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Hän katsoi niin\nomituisesti ja näytti käyvän entistä kalpeammaksi tuntiessaan Ellin.\nKutsuttuaan äitiään viereisen huoneen kynnykseltä, meni hän sitä tietä.\n\nSamassa tuli Maija. Hän käski Ellin sisään, asetti Ollin lattialle\nja antoi ratoksi muutamia lelun tapaisia kaluja pieneltä hyllyltä.\nSitten hän tiedusteli mitä asiata Ellillä oli. Hän puhui tavalliseen\nystävälliseen tapaansa, mutta Ellistä tuntui koko ajan siltä, kuin\nolisi hänkin ollut toisenlainen kuin aamupäivällä heidän tavatessaan.\nHänen äänensäkin oli omituisen raukea, ja katseessa oli kuin kipua.\n\nEllin mieltä rupesi ahdistamaan. Olisikohan hän ehkä jo rannassa\nsanonut jotain Kustin teosta? Ja olivatko toiset siitä voineet tehdä\njohtopäätöksiä? Tai oliko hän ehkä nyt tullut sopimattomaan aikaan? Tai\ntämän asian raskausko vain painoi hänen omaa mieltään niin, että hän\noli näkevinään toisissakin jälkeä samasta mielentilasta?\n\nHän oli niin väsynyt päästään, ettei hän kyennyt selvittämään tätä\nitselleen. Täytyi vain koettaa ruveta puhumaan siitä, mikä nyt oli\nmielessä.\n\n-- Se on niin raskasta ... yritti hän heikosti.\n\n-- Raskasta on elämä nykyään jokaiselle meistä. Minunkin poikani\non kuollut. Ja tiedättekö miksi? -- Tuli kuin ylhäisyyttä Maijan\nkoko olemukseen. -- Hän kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän näki\nvihollisen edessään, mutta ei voinut ampua, ja silloin toinen ampui\nhänet.\n\nMaijan huulet vapisivat pidätetystä itkusta. Hänen äänensä oli lempeä\nkuin ainakin, mutta joka ainoa sana oli Ellille kuin piiskansivallus\nvasten kasvoja ... Ei voinut ampua, vaikka oli ase kädessä ja näki\nvihollisen edessään. Ja se sinisilmäinen oli ollut aseeton ja avuton.\nSen hän Kustin puheista oli ymmärtänyt.\n\nSilloin tarttui Elli rakkautensa epätoivoisella voimalla siihen\nainoaan, mikä sanoi kuin puolustavan sanan Kustista.\n\n-- Rouvan poika olikin kasvanut toisenlaisessa kodissa kuin Kusti. --\nHän aivan kuin huusi sanat. Sitten hän rajusti nyyhkien painui kokoon.\n\nMaijakin itki. He itkivät yhdessä.\n\n-- Tietäähän rouva sen ... sellainen lapsi ... aina hänelle viskattiin\näpärän nimi eteen. Haukkumasanoja hän sai viljemmästi kuin leipää. --\nElli koetti puhua nyyhkytystensä lomassa. -- Häneen juurtui niin kova\nviha porvareihin ... siitä isästäkin. Mutta kyllä hänessä on muutakin.\nJa minun vanhempani asuvat maalla. He ottavat meidät luokseen. Kustista\ntulee ihan uusi ihminen. Minä tiedän sen... Kun minä vain saisin ne\ntuomaritkin sen ymmärtämään. Sanokaa, sanokaa hyvä rouva, mitä minä\nteen?... Elli tarttui tuskaisesti Maijan käteen, katse täynnä odotusta,\ntulisiko elämää vai kuolemaa antava sana.\n\nMutta Maija istui liikahtamatta. Hän ajatteli poikaansa, joka kuoli\nsiksi, ettei voinut surmata. Hän muisti vanhan sedän puheita kaikkien\nyhteenkuuluvaisuudesta ja sitä, miten viljalti nykyään oli nähty\nseurauksia tuon yhteenkuuluvaisuuden puutteesta, seurauksia siitä,\nettei kovaosaisista tarpeeksi oltu pidetty huolta. Mutta hän muisti\nmyöskin miestä, jonka muhkea hautapatsas kohosi muita korkeammalle ja\njonka muisto eli kirottuna ja kirousta levittävänä.\n\nEi ollut syy vain yhteiskunnassa. Sitä oli niissä lukemattomissa, jotka\nyksilöinä olivat olleet kylvämässä tuhoa, jota viattomat nyt saivat\nniittää.\n\nNäyttäisikö tulevaisuus toisenlaisia hedelmiä kuin nykyhetki? Nousisiko\nveljeys ja yhteenkuuluvaisuuden tunto veljesveren kostuttamasta\nmaasta? Käsittäisikö yhteiskunta, että raakuus on itsestään elävää ja\nrehoittavaa kuin rikkaruoho, mutta hyvyys jalo hedelmä, jota täytyy\nviljellä, jos mieli siitä satoa niittää.\n\nJos niin, silloin ei kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että suuri,\ninhimillinen hyvyys teki hänet huonoksi soturina.\n\n-- Rouva, minulla on yksi asia, joka olisi sanottavana, kuuli Maija\nEllin puhuvan. -- Minun Kustini teki kerran hirveän työn ... ja minä\najattelin, että jos se äiti voisi antaa anteeksi, niin kyllä kai ne\ntuomaritkin... Kusti vihasi aina tuomareita, kun se hänen isänsäkin ...\nja se nuori mies taisi olla tuomari.\n\n-- Murhasiko hän hänet?\n\n-- Kai hän oli mukana, koska niin tuntui tuntoa kalvavan.\n\n-- Tiedättekö, oliko se nuori mies Helsingistä ja minkä näköinen hän\noli?\n\n-- Pitkä, solakka ja sinisilmäinen. Eiköpä tuo lie ollut täältä.\n\nMaija painoi käden silmilleen eikä puhunut enää isoon aikaan mitään.\n\nEllistä alkoi tuntua kammottavalta, ihan kuin Kustin kuolemantuomio nyt\nolisi ollut tekeillä. Viimein täytyi hänen koskettaa Maijan kättä. --\nMinä olisin tahtonut... Tietääkö rouva ehkä, missä sellaisen herran\nkoti on?\n\nSilloin kohotti Maija päänsä. -- Te rakastitte Kustianne, kun nuorena\nmenitte naimisiin, ja te rakastatte vieläkin. Te voitte aavistaa mitä\ntunnen, kun sanon, että luulen tietäväni, kuka se nuori mies oli, jonka\nteidän Kustinne surmasi. Hänen äitinsä on minun hyvä ystäväni, ja minun\ntyttäreni rakasti sitä nuorta miestä.\n\nElli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen\nrakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman\nkuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän\nOllin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.\n\nMaijakin nousi. -- Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi\nhän. -- Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.\n\n-- Se osoite ... hänen kotinsa -- sopersi Elli kääntyen vielä ovelta\ntakaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.\n\n-- Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan\nmurtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.\n\nElli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet\ntakaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon,\njossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin\nepätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.\n\nPuolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita\nsiihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli\nraskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes\nviimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä\nasia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja.\nEllin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä\neikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta\noppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen\npuhumaan. Mutta Kustin tähden...\n\nPoika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita.\nAskeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui\nosallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä.\nNiin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin\nviimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti... Ja kun ei Elli saanut\nsen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan,\njosta kaikki riippui.\n\nEllin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä\nniin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka\nmuuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.\n\n-- Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan\nkadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta,\nihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se\noli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on\nsurmannut...\n\nNousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä,\nlikaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne\nproomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta\nsamassa pamahtaa pyssy.\n\n-- Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan -- purittaa. --\nOlli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.\n\n-- Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! -- Elli nostaa\npojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan\npunaiseksi.\n\nHän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin\nväsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä\npojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että\nKustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut\nrakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin\ntuomion alla, koska Kustikin on.\n\nHän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset\nkatsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän\njälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse\ntaakseen ja näkee sen.\n\nHän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni\nja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä\nkodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä\nlapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan,\neikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja\nhyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt\nhänet omaan kauniiseen kotiin -- heidän hääpäivänään.\n\nEllin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana\nputoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa\nolevalle sydämelle.\n\nHää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa\nsille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin\nteuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi\nviimeiseen, kamalaan hetkeen asti.\n\nElli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin,\neteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna,\nsyyllisenä -- tuomiotaan kohden.\n\nHän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain\nrannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.\n\nElli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät\nkatsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy.\nMuu ei auta. Ei löydy toista tietä ... tuonne vain -- suoraan eteenpäin.\n\n\n\n\n13.\n\n\nSe suuri ihmeellinen päivä oli vihdoin valjennut. Juhlapukuinen\nHelsinki oli valmis vastaanottamaan maan vapauttajien sankarillista\njoukkoa. Liput liehuivat, juhlapukuinen yleisö reunusti katuja.\n\"Valkoisia\" seisoi kunniavahtina senaatintorin eri puolilla. Säveleet\nsoivat. \"Vapaudenristejä\" jaettiin senaatintorin eräässä kulmassa\nahdingonaikana kuntoaan osoittaneille. Milloin astui mies milloin\nnainen esiin vastaanottamaan ikimuistettavaa tunnustusta alttiista\nuhrautuvaisuudesta Suomen vapaustaistelussa. Milloin kiinnitettiin\nristi lääkärimiehen tai muun opinuraa kulkevan rintaan, milloin\nlaskettiin se maatöissä kovettuneeseen kouraan. Valkohapsinen vanhus\nei jäänyt nuoresta, elinvoimaa uhkuvasta jälelle sankarimielessä eikä\nsankari-teossa.\n\nJa sitten, sitten alkoi vapauttajien joukko saapua, johtomiehet\nensin ratsain tervehtien maan vapaata pääkaupunkia, sitten joukko\ntoisensa jälkeen niitä, jotka olivat kaikkensa panneet alttiiksi.\nTaajoissa joukoissa he vierivät eteenpäin kuin aallot vastustamattoman\nvoimakkaassa virrassa. Soitto kaikui, nenäliinat liehuivat, kukkia\nsateli sankarien päälaelle.\n\nSurupukuiset ja surupuvuttomat kuivasivat kyyneleitään. Ei\nlöytynyt ilmaisumuotoa kyllin voimakasta niille tunteille, joilla\ntervehdittiin näitä joukkoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet\nosaa kunniakulkueisiin, mutta jotka aseettomina olivat astuneet\naseistettuja, moninkertaisia vihollisvoimia vastaan.\n\nAiri istui Ilona Soljan rinnalla Nikolainkirkon portailla. Hänen\nposkensa hehkuivat ja silmät säteilivät. Hän näki jokaisessa saapuvassa\njoukossa \"Vänrikki Stålin\" ja Kalevalan kansaa, sitä kansaa, \"jonk'\nalttius on rajaton, jok' tyyni, vakaa, jäykkä on, jonk' miehuus kaikki\nvoittaa.\"\n\nMutta Ilonan pää painui käden varaan. _Hän_ näki joukossa yhden\nmuita uljaamman. Hän näki pitkän, solakan poikansa hymy huulilla ja\njoustavuus joka jäsenessä astuvan ohi.\n\nKaikki, kaikki repi tällä hetkellä hänen oman sisimpänsä veristävää\nhaavaa. Airin säteilevät silmätkin tekivät kipeätä. Toista oli nuoren,\ntoista äidin suru. Nuori eli käsissä olevassa hetkessä. Hän saattoi\nvapautua kaipuustaan ainakin hetkittäin. Äidille se oli olemassa aina\nja kaikessa. Äidin kaipuu käsitti koko elämän: nykyhetken, menneisyyden\nja tulevaisuuden. Äiti ajatteli kotia, joka tulevaisuudessa ehkä olisi\ntullut perustetuksi ja missä nuoret olisivat liittäneet vanhempienkin\nelämän uusien polvien elämään. Äiti näki entisyydessä muistoja,\njotka kirvelivät kirpeästi kuin suola veristävässä haavassa siksi,\nettä lyhyestä yhdessäolo-ajasta ei ollut tullut niin vaaria otetuksi\nkuin tahtoa olisi ollut. Enemmän, syvemmin olisi pitänyt iloita\nyhdessäolosta silloin kun sitä annettiin. Paremmin olisi pitänyt\nopastaa ja auttaa taipaleelle lähtijää.\n\n-- Täti, -- laihtunut, mutta lujaotteinen käsi pujottautui hiljaa\nIlonan käteen. -- Muistatko Aarnen unta? Se pieni viluinen lapsi oli\nSuomi. Aarne ja kaikki nämä he kantoivat kärsivän maansa vapauden\nkevätkoittoon. Suomelle tulee kesä -- heidän kauttaan.\n\nKyynel toisensa jälkeen putoili Ilonan helmaan. Mutta kyynelten läpi\nhän näki uusien joukkojen marssivan ohi lujuus, vakavuus ja jalo\nuhrimieli katseessa.\n\n\"Itsemme vuoksi taistohon noussehet emme. Isänmaan tähden katso me\nkamppailemme.\" Ryhti, katse, asu ja astunta, kaikki todisti tätä. Ja\nse antoi voimaa, tulevaisuudentoivoa ja nostavaa uskoa siihen, että\nhenkensä antaneet eivät olleet kuolleet turhaan.\n\nVarsinaisten juhlallisuuksien päätyttyä joutuivat Ilona ja Airi\nihmisvirran kuljettamina kulmaukseen, jossa näkivät Kaijan ja Olavin.\nNämä säteilivät kumpikin.\n\n-- Totisesti, tämä on Suomen suurin päivä, -- alkoi Olavi\ninnostuneesti. -- Onko koskaan ennen nähty tällaista juhlakulkuetta!\nKädenkäänteessä muodostivat nämä joukot armeijan. Tyhjin käsin astuivat\nvihollista vastaan vallaten siltä aseet itselleen.\n\n-- Minun suurin päiväni oli se, joka toi sinut kotiin -- Kaija\npainautui lähemmäksi Olavia.\n\n-- Ja minä löysin sinut ... lypsämästä, tuli veitikkamaisesti, äänen\nvärähdellessä ilosta. -- Kun vain Eerokin nyt olisi ollut kyllin\nvanha ollakseen mukana! Martti on koululaisten joukossa, ja hän\non jo sanonut, että tästä päivästä hän vielä kertoo \"lapsille ja\nlastenlapsille\".\n\nVirta kuljetti heitä eteenpäin. He vain huiskuttivat kättä Ilonalle ja\nAirille, näiden jatkaessa matkaa toiseen suuntaan.\n\nAleksanterin ja Hakasalmen kulmassa he nousivat Lapinlahden raitioon.\nHe eivät olleet suostuneet asiasta, mutta molemmilla oli sama ajatus.\nHautausmaalla olikin nyt paitsi Aarnen kumpua kaksi uutta, vielä\numpeenluomatonta hautaa. Oli ollut välttämätöntä laskea arkutkin niihin\nja peittää ne niin, että vain kannen yläosa oli näkyvissä, mutta itse\nhautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainin hautaus\noli siirtynyt siksi, että odotettiin Arvia, Pentin siitä syystä, ettei\nruumiista kohta saatu tietoa.\n\nIlonan ja Airin lähestyessä hautoja näkivät he toisten ennättäneen\nennen heitä. Martta oli tullut neuvomaan tietä Arville, ja Maija oli\nkohta juhlamenojen päätyttyä tavoitellut Taunoa saadakseen hänet\nmukaansa.\n\n-- Taidamme suostumuksetta yhtyä täällä, sanoi Tauno tervehdittyään.\n\n-- Kuvaavaa nykyhetkelle, jatkoi Martta. -- Sitten hänen katseensa\ntutkivana pysähtyi Taunoon. Tämä oli vielä huomattavan kalpea\nläpiammutun keuhkon aiheuttamasta sairaudesta. --\n\nSinä olet kokenut paljon, josta ei moni valkohapsinen tiedä\nmitään, sanoi Martta painokkaasti. Itsekseen hän ajatteli, että\nviisitoistavuotias oli kypsynyt mieheksi.\n\nTauno ei vastannut. Hän puristi vain äitinsä kättä ja tunsi jotain\nsanoin lausumatonta jo siinä tavassa, jolla äiti nojasi häneen.\n\nAarnen haudalla oli kaksi valkeaksi maalattua penkkiä. He asettuivat\nniille, ja Taunon piti kertoa.\n\nHän oli niitä verrattain harvoja, joiden oli onnistunut elävänä päästä\nEtelä-Suomesta rintaman toiselle puolelle vielä sen jälkeen, kun sota\noli täydessä käynnissä. Pentin kaatumisen jälkeen oli hän milloin\nyksin, milloin satunnaisesti tiellä tapaamiensa toverien seurassa\npiileillyt metsissä milloin missäkin kaiken aikaa pyrkien, joskin\nmutkateitä, pohjoiseen. Kerran oli häntä ajettu takaa niin kiivaasti,\nettä hänen täytyi kätkeä suksensa ja itse piiloutua puuhun. Siellä hän\nistui kaiken yötä kuullen pyssyjen pauketta ja jatkuvaa takaa-ajoa.\nVasta toisen päivän aamuna hän uskalsi jatkaa. Kerran, kun hän\nponnisteli eteenpäin, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi, että päätti\nantautua, jos ruvettaisiin ahdistamaan. Silloin seisoi äkkiä asestettu\nmies hänen edessään ja ankara: \"seis!\" kajahti vastaan. Mutta mies\nolikin \"valkoinen.\" Tauno oli päässyt yli rajan. Hän ymmärsi sen ja\nkaatui tiedottomana hangelle.\n\n-- Mitä sinä ajattelit ensimäiseksi, kun siitä heräsit, tiedusteli\nMartta sairaanhoitajan uteliaisuudella.\n\n-- Äitiä ... ja kaatuneita. -- Hänen katseensa kääntyi Pentin haudalle.\n\nSyntyi hetken syvä äänettömyys. Elämä puhui -- hautojen kautta.\n\nArvi katkaisi ensimäisenä äänettömyyden. -- Me olemme kärsineet ja\nkärsimme kipeästi. Mutta pahempaa olisimme ansainneet. -- Hänen\nkatseensa etsi Ainin arkun kantta, ja raskas huokaus nousi hänen\nrinnastaan. -- Oman sydämensä pahuutta Ainikin yhtenään suri. Se\nkulutti hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu.\n\n-- Ei Aini viime aikoinaan keskittänyt ajatuksiaan omaansa eikä toisten\npahuuteen. Hänellä oli parempaa ajateltavaa. -- Martan sanoissa oli\nkärki, jonka Arvi tunsi.\n\n-- Ihmiselle on vaikeata tulla itsensä tuntemiseen, sanoi hän, suuri\nvakavuus kasvoillaan. -- Sekä porvaristo että työväki on ummistanut\nsilmänsä omille synneilleen, nähnyt vikoja vain toisissa ja pitänyt\nsuurta ääntä niistä. Ei tällaistakaan tilannetta olisi syntynyt, jos\nmeillä olisi ollut paljon yksilöitä, jotka ensi sijassa olisivat\nharrastaneet omaa, ei toisten parantamista.\n\nIlonan katse kohosi äkkiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Ainin\navioliittoa, eikä liioin Arvin kantaakaan. Mutta tänä hetkenä hän\näänen ankaruudesta huolimatta kuuli sanoissa niin rehellistä tahtoa\nja niin kieltämätöntä totuutta, että oikein teki hyvää. Tuollaisessa\nrehellisessä, vilpittömässä mielessä on aina jotain eteenpäin auttavaa\nja nostavaa.\n\nHiekkakäytävältä kuului samassa askelia. Kaija, Olavi ja heidän\nseurassaan eräs kumaraselkäinen, huivipäinen nainen lähenivät. He\nolivat arvanneet toisten olevan haudoilla ja olivat päättäneet yhtyä\nheihin. Vieras, joka oli heidän matkassaan, oli esiteltävä toisillekin.\nSillä ellei tätä Anna-Kaisa Lundia olisi ollut, ei Olavikaan enää olisi\nelävien kirjoissa. Hän oli löytänyt Olavin hangelta, vienyt omaan\ntupaansa, siellä hoidellut parhaimman mukaan ja asettunut Olavin ja\nhäneen tähdätyn surma-aseen väliin. Lisäksi hän oli -- kun ei enää\nuskaltanut pitää holhokkejaan kotona, vienyt heidät metsään, haudannut\nnahkasissa hankeen ja käynyt siellä heitä hoitamassa ja ruokkimassa.\n\n-- Te olette suurtöiden suorittaja, yksi niistä monista\ntuntemattomista. -- Martta astui ensimäisenä Anna-Kaisan eteen ja\ntarttui kaksin käsin hänen käteensä, poskillaan voimakkaiden tunteiden\nhehku.\n\n-- Mitäs nyt neiti, -- Anna-Kaisa pyyhki hämillään silmiään\nhuivinnurkkaan. -- Kuka nyt ei auttaisi! Eihän ne henkeä enempää olisi\nvoineet viedä minulta.\n\nEi henkeä enempää! Miten ylevän yksinkertaisesti se sanottiin! Ilonan\ntäytyi, taas ajatella Aarnea. Tuollaista vaatimatonta itsensä ja\noman kohtalonsa vähäksi arvioimista yleisen ja yhteisen rinnalla oli\nhänessäkin ollut. Ja näin ylvään yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuin\nAnna-Kaisa oli ollut valmis antamaan henkensä, oli varmaan Aarnekin\nantanut omansa.\n\nEi henkeä enempää! Ne sanathan olivat täynnä lääkitystä ja\nvoitonriemua. Niissä oli kristillisyyden syvä käsitys siitä, ettei\nkuolema kajonnut muuhun kuin elämän ajalliseen olomuotoon, josta ei\nitse elämä riippunut.\n\n-- Niin, kuului Anna-Kaisa jatkavan, ei sitä syrjäinen voi arvata mikä\nhätä minulla oli noista hankeen peitetyistä raukoista ja mikä ilo\nsitten kun ne säilyivät. Ja nyt annettiin minulle vielä sekin ilo, että\ntämä akronohvin rouva on se pieni Kaija, jota lasta minä Suviniemen\npappilassa passailin siellä palvellessani.\n\nTiedonanto synnytti iloisen hämmästyksen Maijassa ja Ilonassa, joille\nse tuli yhtä odottamattomana kuin Anna-Kaisan ilmestyminenkin. Molemmat\nmuistivat hänet kuitenkin hyvin. Ja Alli, joka pian kai yhtyisi\ntoisiin, tuntisi ehkä ensi näkemällä. Hän oli sellaisessa aina muita\netevämpi.\n\nAnna-Kaisalta meni suu makeaan nauruun. Alli oli aina ollut hänen\nerikoisessa suosiossaan. -- Aina hän minua puolusti, kun rovastinna\noli harmissaan minun typeryydestäni. Ja kun menin naimisiin, keikautti\nAlli neiti minut keskelle lattiata ja sanoi, että: voi sinuas\nAnna-Kaisa, suurtöiden tekijäksi minä aina olenkin sinua sanonut. --\nPiloillaan tietysti sanoi. Mitäpä suurta siinä naimisiinmenossa oli! --\nAnna-Kaisan huivi nousi taas pyyhkäisemään silmäkulmaa, vaikka suu oli\nsuuressa hymyssä.\n\nMutta Olavi tarttui Anna-Kaisan käteen ja puristi sitä, kasvoilla\nkaunis kirkkaus. - Anna-Kaisa, te olette lahjoittanut minulle takaisin\nenemmän kuin henkeni, -- uskoni Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen.\n\nMielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. Mutta sitten\npurkautuivat voimakkaana väreilevät tunteet uudelleen sanoiksi.\n\n-- Minä olin aivan murtua, kun näin mikä suunnaton raakuus puhkesi\nesiin kansassamme. Mutta vähäväkisten sankariteot ja armeijamme kunto\non antanut minulle toivon tulevaisuuteen. Irtain väestö ja ne joukot,\njotka suurissa tehdaskeskuksissa ovat imeneet sielun ja ruumiin\nsairautta itseensä, ne olivat kauhuntöitä tekemässä. Suomen kansa, itse\nmaalaiskansa on kaikesta huolimatta vieläkin toista maata. Siinä on\nsankarmielen itua, joka vain odottaa kypsymisen ja puhkeamisen hetkeä.\n\nSamassa tuli Alli. Kaija keikautti Anna-Kaisan suoraan hänen eteensä ja\nAlli tunsi kuin tunsikin -- Anna-Kaisan suureksi iloksi.\n\nMutta samassa nousi Maija, tarttui tukeaetsivästi Taunon käsivarteen ja\nantoi katseen painua Pentin kukitettuun hautaan.\n\n-- Tässä näiden hautojen partaalla täytyy minun puhua yhdestä, jolle\nminulla ei ollut rakkautta tarpeeksi silloin kun hän sitä kipeän\nkipeästi olisi tarvinnut. Hän oli epätoivoinen miehensä tekemästä\nverityöstä. Epätoivoisena meni hän minun kodistani, -- minä en jaksanut\nlohduttaa häntä. Ja seuraavana päivänä hänet tavattiin ruumiina\nrannalla Vanhassa Kaupungissa. Hän oli tehnyt minkä hän taisi --\nantanut henkensä kuin sovintouhriksi.\n\n-- Airi, missä on sen vaimon lapsi, kysyi Ilona hiljaa Airilta.\n\n-- Kuinka täti tietää? Onko täti kuullut hänen käynnistään? -- Airin\näänessä oli kuin pelkoa.\n\nIlona katseli häneen levollisesti, suuri rauha katseessaan. -- Minä\naavistan jotain sen perustuksella mitä olen sattunut kuulemaan. Siitä\npojasta huolehdin _minä_.\n\nSyntyi äänettömyys, jota ei kukaan rohjennut keskeyttää. Maija painui\nvain likemmäksi Ilonaa ja Alli tunsi isän hengen läheisyyttä.\n\nRakkauden suuri, kaikki voittava voima kosketti pyhäisellä\nhenkäyksellään jokaisen sisintä.\n\n\n\n"]