[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f62CXyaOImpZ83dAhfWLxxzVM3OMznZmqGiN3RLumw74":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},856,"Suomenselän vieriltä","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"856-paulaharju-samuli-suomenselan-vierilta","856__Paulaharju_Samuli__Suomenselän_vieriltä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1930,63613,433652,true,[],[],[],"Kansatieteellinen kuvaus Suomenselän erämaaseutujen elämästä, perinteistä ja historiasta. Teos käsittelee alueen asuttamista, elinkeinoja kuten tervanpolttoa ja karjanhoitoa sekä kansanuskoa ja vanhoja tapoja Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajamailla.","Samuli Paulaharjun 'Suomenselän vieriltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 856. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMENSELÄN VIERILTÄ\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkusana.\n Kun erämaata asutettiin.\n Vanha talo.\n \"Kun sota laaksoissamme soi\".\n Lähimmäisiä.\n Savolaisia ja Maakunnan miehiä.\n Kalanpyyntiä.\n Metsänväkeä ja metsänkävijöitä.\n Tervanteossa.\n Kaupunkimatkat.\n Heinänteossa.\n Karjanhoitoa.\n Halme, pelto ja kytö.\n \"Ja halla nälän tuskan toi\".\n Erämaan joulu.\n Kun vuosi vierähtää.\n Mestareita ja muita.\n Kun saa hetken hengähtää.\n Tietäjiä ja pohakoita.\n Naiset käsitöissä.\n Kahta yhteen.\n Erämaan kirkko.\n Kertojia.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nSuomenselän vierillä on vielä suuret erämaat, ja nämä erämaat ovat \nsäilyttäneet paljon vanhankansan tietoutta. Kymmenet penikulmat on \ntänne matkaa isoilta valtateiltä, pitkät metsätaipaleet suojelevat \nnäitä yliperän kyliä ja erottavat ne suuresta maailmasta. Erämaiden \nkansa on täällä enimmäkseen saanut viettää rauhassa omaa elämäänsä.\n\nKorkeilla metsäperillä täällä asutaan -- suurimmat mäet kohoavat yli \n200:n metrin -- mutta sittenkin täällä on paljon suuria, vetisiä soita. \nJokainen tie ajaa halki nevojen, ja jokainen kangas sekä metsäharju \npäättyy rämeikköön. Nevojen vesistä ja rimmeistä sekä lukemattomista \njärvipotamista saavat alkunsa monilukuiset purot ja joet, jotka vetävät \nvesiä merta kohden sekä etelään että länteen.\n\nKahtianne täältä virrat juoksevat, kahden vesijaon rajoilla on tämä \nmetsäperä, kahden maakunnan rajoilla sekä kahden viljelyksen rajoilla. \nPohjanmaan yhtäoikoinen tasamaa täällä ylenee ja vaihtuu Keski-Suomen \nmonikuoppaiseksi kukkulamaaksi, vanha Kainuu ja vanha Häme kohtaavat \ntäällä toisensa, kirkaspintainen Kainuun Valkeinen on vierekkäin\nKeski-Suomen Valkeisen kanssa, mutta kumpainenkin ajavat vetensä omalle \nkotoiselle suunnalleen. Idästä tullut savonsekainen väki tapaa täällä \nlännestä saapuneen pohjalaisen, länsipuolen puhe saa vierelleen itäisen \nkielenkäytön, idän ja lännen tavat ja olot sivuavat toisiaan ja \nsavolainen virtaus sekoittuu pohjalaisiin perintöihin. Täällä \npitkäpiimä ja kolkkupiimä pysyvät omilla puolillaan, samoin mutti ja \npiimätalkkuna sekä kova ja pehmeä leipä, täällä nähdään pitkä \nluuvariihi rinnan neliseinäriihen kanssa.\n\nTäältä, idän ja lännen rajamailta, olen kerännyt seuraavien \nkirjoitusten ainekset. Tarkimmin tuli kolutuksi koko Perhon nevainen \nperukka, mutta tuli myös käydyksi naapuripitäjät: Veteli, Vimpeli, \nAlajärvi, Soini, Kyyjärvi, Kivijärvi, Kinnula, Lesti ja Halsua. Enimmät \nasiat, tiedot ja kuvat on kumminkin saatu Perhosta, ja perholaiselämä \non kaiken kuvauksen perustana, mutta lisänä on piirteitä naapureilta, \nenimmin Kyyjärveltä, Kivijärveltä, Kinnulasta ja Lestiltä. Satalukuinen \nmetsäperien vanhakansa auliina kertojana on muisteluksiani ollut \nrakentamassa, ja tälle vanhalle väelle saan kirjastani olla \nkiitollinen. Samoin saan lausua kiitollisuuteni Alfred Kordelinin \nSäätiölle, jonka avustuksella olen voinut vapaana koulutyöstäni käyttää \naikani tämän kirjan valmisteluun. -- Keräystyössä on apulaisena ollut \nvaimoni, Jenny Paulaharju.\n\nLukujen alkukirjaimet ovat jäljennöksiä Perhon hautaristien \nkirjoitusten sekä kellotapulin ovenpäällys-kirjoituksen kirjaimista.\n\nOulussa tammikuulla 1930.\n\n                                    _Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nKUN ERÄMAATA ASUTETTIIN\n\n\nMuinaisina, ikivanhoina aikoina vain kurjet ja kuovit kävivät kesäisin \nSuomenselän suurilla nevoilla luikkailemassa, ja huuhkaiset huhuilivat \nmetsissä kesät talvet. Möyri korpimaissa karvainen kontio, penkoi \nkusiaispesiä ja vihelteli... Mutta ihmisestä ei paljoa tiedetty. Vain \njoku karvapeittoinen luontokappale, lapinäijä lynkäpolvi, saattoi \nsamoilla suuria metsiä, pystyttää pesänsä _Jängänjärven_ jäkäläisille \nkankaille, kotailla jokimutkan vieressä vetelien nevojen ympäröimällä \n_Jängänharjulla_, liikkua korkean _Vasamäen_ vaiheilla sekä viivähtää \nröyhyisen _Tunturivuoren_ tienoilla Porasharjun lähimailla ja sitten \ntaas hoitaa tultansa _Tunturilammen_ rannalla Kirvesmäen kuuluvilla.\n\nLapinkorpea, vanhojen lappien ja metsänpetojen polvi polvelta \nviljelemää perukkaa koko yliperä oli, villimaata, jossa äristen ja \nirvissä hampain, terävin kynsin ja kirveskalsuin käytiin toistensa \nkimppuun. Täällä oli viljaa sekä maalla että vedessä, ja vain \nvähälukuinen lapinväki oli sitä pyytämässä. Ja tämä musta Lapinkorpi \nulottui kauas, kauas aina päivättömän pohjoisen kotiperille, missä \noikein suuret tunturivuoret komottivat ja rannattomat nevat aukenivat \nja pohotti jäinen meri.\n\nMajaili täällä mustissa metsissä hirveitä jättiläisiäkin. Lestillä, \n_Hiienniemellä_ muuan jätti asusti ja kuljeskeli ympäri korpia, ja \ntoinen hirvitys möykkäsi _Hylysenaholla_. Kävi Hiiden äijä joskus \nPerhon Salamajärvellä nostelemassa suunnatonta väkikiveään, joka oli \nSallauvenjoen niskan lähellä, Kalliosaarella pienempien kivien varassa, \nja nähdään siinä vieläkin. Mehtälammen kallioiselta kankaalta, Porasen \nlähimailta, synkästä korvesta oli kerran löydetty oikein _jättiläisten \nkirkko_. Vanhalle Poraselle oli se muuanna keväisenä pyhäaamuna juuri \nauringon noustessa näytetty, kun ukko oli menossa metsonsoitimelle. \nSuurista kivistä oli kankaalle kasattu oikein ristikirkon perustukset \nniin selvästi, että haamu oli hyvin näkynyt. Vaikka Poranen oli \npistänyt paikalle seipään merkiksi, ei hän ollut enää sitä löytänyt \ntullessaan toistamiseen suuren joukon kanssa sitä etsimään.\n\nJo satoja vuosia sitten osui näille pitkille perille pienen lappalaisen \npyytökumppaniksi toinen eränkävijä, suuri korvenkolkuttaja Hämeen \nrikkailta rintamailta. Tämä tulokas oli vielä ankarampi ja \npeloittavampi metsien möykkääjä kuin suurinkaan jättiäijä. Koko \npohjoinen Häme ja Suomenselän ulkopuolisetkin vierimaat joutuivat \nvanhojen hämäläisten rikkaiksi riistamaiksi, joihin joka kesäkaudeksi \nsuurin miesjoukoin rynnättiin saaliin ajoon. Karstulan ja Kivijärven \navariin erämaihin pyytömiehiä nousi aina _Padasjoelta, Pälkäneeltä, \nHauholta_ sekä muinaisista _Kulsialan_ ja _Saarioisten_ pitäjistä asti. \nMonet erämiehet ulottivat pyytöretkensä vesijakajan takaisiin \nkorpiseutuihin. Niinpä tiedetään _jämsäläisten_ retkeilleen \nLestijärven, Reisjärven ja Pyhäjärven saloilla, jopa _sääksmäkeläinen_ \ntunkeutui aina Venetheittoon saakka.[1] Alajärven _Hämeenniemelläkin_ \nlienee joku Hämeen ukko hoidellut kalavalkeaansa.\n\nJämsän miehet lienevät Perhonkin erämaita kolunneet. Vielä nytkin \nvanhat tarinoivat, kuinka entisaikaan Perhon jylhäset olivat Hämeessä \npellavanostossa liikkuessaan osuneet johonkin Jämsän taloon ja kuulleet \nsiellä kummia asioita. Talon isossa tuvassa oli satavuotiasta \näijänloppua lullattu kehdossa niinkuin pientä lasta, kun vaari ei enää \nmuuten saanut lepoa. Kun ikäloppu oli sattunut kuulemaan, että \nmatkamiehet olivat Perhon periltä, hän oli heti pysähdyttänyt \nlullaamisen ja vaidellut:\n\n-- Onko teillä Kirvesjärven kalaa syyväkseni?\n\nOli ukkoriepu saanut palasen nuoruutensa himoruokaa, syönyt sen \nhyvillään ja sitten tyytyväisenä urahtanut:\n\n-- Anna lullan käyvä!\n\n_Kirvesjärven_ rannalla, Suomenselän itävierillä, Jämsän äijän \nkalapirtti oli entisinä aikoina kyhjöttänyt, ja kolmea Kirvesjärveä hän \noli kokenut: _Isoa_ ja _Keskimäistä_ sekä vielä _Pikku-Kirvesjärveä_, \njoka jo oli Perhon puolella Kirvesmäen alla. Oli kalamiehellä ollut \ntoinenkin eräpirtti Perhonjoen juoksulla, _Jylhänjärven_ rannalla, ja \npirtin paikkaa nimitetään nykyään _Autiopelloksi_.\n\nMonilla muillakin Perhon vesillä Hämeen muinaiset erämiehet ovat \nkalastelleet. Perhonjoessa Möttösen kylillä on useita entisten \npyytöpaikkojen jäännöksiä. Aivan kylärannassa, _Hautamäen_ luona ja \ntaas ylempänä _Kourapuron_ suussa sekä alempana _Mustikkaniemen_ \nvierellä nähdään vanhojen patojen paalutuksia: suuria teloja \npuskettuina joenpohjaan, niin että ne vieläkin matalan veden aikana \novat esillä. Samanlaisia patopaaluja on kaksin ryhmin Liukon kylillä \n_Pirttijärvien_ välisessä salmessa, ja muuan pato on Koivukosken luona \n_Limakossa_. Paalujen varaan sanotaan hämäläisten rakennelleen \npäreliisteistä monimutkaisia katiskoitaan ja saaneen paljon kalaa, jota \nsitten ovat säilyttäneet kivisissä maakuopissa. Näitä _hämäläisten \nkalakellareita_ on vielä siellä täällä näkyvissä. Möttösen kylässä, \n_Lampelan_ luona on tällaisten kellarien kuoppia, ja _Pirttikosken_ \nkivisessä kylämäessä on suurista paasista kasattu kallionkylkeen maalla \npeitetty kylmä onkalo, toista syltä pitkä, puolta leveä ja pari \nkyynärää korkea.\n\nHämeen pyytömiesten eräpirttienkin sijoja vielä tiedetään. Niinpä \nkerrotaan Pirttikosken kylän rannalla entiseen aikaan olleen \n_hämäläisten kalapirtin_, ja toinen pirtti oli ollut Liukon kylämäen \nlaidassa, Pirttijärven rannalla, _Kalliopellolla_. Harmaa, korkea \nkiviseinä oli ollut pirtin peräseinänä, ja vieläkin pirtinsijalta ja \npihamaasta nousee hiilenmurua sekä mustaa maata. Ikivanhan kalapirtin \nrottelo oli ennen tönöttänyt _Rotmonjärven_ rannalla, jopa vielä ollut \nniin kuvillaan, että vanha Rotmon Heikki oli siinä poikasena ottanut \nhyviä saunanlöylyjä. Rotmon eräjärvi olikin muinaiseen aikaan ollut \n\"mahoton kalajärvi\", ja vanhojen pyytömiesten peruja on järven rannalla \nvielä tiheä koivumetsistö, jota sanotaan _Hämäläisten lehoksi_. \nKaukaisella Salamajärvelläkin hämäläiset olivat pyydystelleet ja \npitäneet pirttirantanaan _Pirttiniemeä_, jossa vielä nähdään ikivanhan \nkiukaan sija. Muistelevatpa vanhat kerrotun, että kolme veljestä oli \nmuinoin saalistellut näillä synkimmillä sydänmailla. Ensimmäinen oli \nrähjännyt täällä Salamajärven Pirttiniemellä, toinen oli kapsehtinut \nkaukana _Lestijärven Hiienniemellä_, ja kolmas kuuhkaillut piiloisen \nkorpijärven, _Vähän-Valvatin Jääskenniemellä_. Vähän-Valvatin asukas \nlienee raatanut halmettakin, koska oli perintöinään jättänyt niemelleen \npikku aittasen, neljä-, viisikyynäräisen köppänän, jonka Salamajärven \nmiehet sittemmin valtasivat ja kuljettivat niittyrannalleen \nheinäladoksi. Eikä ole tämä aittanen nykykansan käsillä rakettu. \nSahatta ja navaritta se on synnytetty. Vain kirveellä iskien \nsalvainkolot ja ovireiät jääskenniemeläinen on sen kopsinut kokoon. \nMutta _tiiviit_, sisähampaalliset salvaimet hämäläisen kirves on \npuraissut ja vielä nuolaissut salvainpäät sievälle sulkaukselle.\n\nHämäläisen katiska veti nieluunsa mitä vain viljaa vedessä liikkui, \npunasilmää särkeä, kyrmyniskaa ahventa, haukea, säynävää ja myös \nlahnaa. Lahna oli parasta, ja Hämeen mies nosti sitä sekä joista että \nvarsinkin järvistä, joissa se kutuaikoina suurin parvin porisi \nmataloilla rannoilla, niin että selkäpuolen uimukset vilistivät \nvesirajassa. Ja lahna nousi Perhonkin jokiväylää myöten aina \nlatvavesille saakka. Mutta saipa kerran Pirttijärveä pyytävän \nhämäläisen sikiö lahnanruodon kurkkuunsa ja kuoli. Kalamies tästä \nkimmastui, upotti tervaisen juurakon järveen ja manasi, ettei pidä \ntästä vedestä lahnaa saataman niin kauan kuin juurakko on märkänemättä. \nEikä Pirttijärvestä ole sen koommin lahnaa annettu. Jylhänjärvessä, \npikkuisen alempana Pirttikosken alla, on kyllä lahnaa ja saadaankin, \nmutta ei ole Pirttijärvessä. Eikä siinä lahna ole pysynyt, vaikka \nentiset ukot monta kertaa ovat sen siihen tuoneet.\n\nHämeen rintamaiden miehet viipyivät kaukaisilla metsäpirteillään \nainoastaan kesäkauden ja sitten taas pimeän ja talven tullen pakenivat \npois jättäen asentopaikkansa ja koko salon autioksi. He eivät suinkaan \nhalunneet kokonaan antautua äärettömän korpimaan miehiksi, lappalaisten \nja muiden metsän elikkojen kanssaveljiksi. Hämäläiset olivat ainoastaan \nrikkaitten riistamaiden itsekkäitä riistomiehiä, jotka parhaana \nsaalistusaikana kävivät vain Tapion suurta aittaa vaillentamassa \nvetäytyen kolkoimmiksi talvikuukausiksi etelän suuriin kyliinsä. Heitä \nei kyllä metsä eikä Tapio oikein omikseen tunnustanut.\n\nMutta tuli miestä toisaalta, teki tönönsä hämäläisten takamaille ja \nkuuhkaili sitten piiloisella metsäkentällään kesät talvet. Nämä miehet, \njoita kyllä metsä ei peloittanut, astelivat idän alta, savolaisten \nsydänmailta, samoilta metsätulilta, joiden äärestä kaikkein äkäisimmät \nkorpien raivaajat ovat lähteneet ei vain Suomen erämaihin, vaan aina \nmerenkin taakse, Ruotsin suomalaismetsiin. Ja nämä korpien raatajat \ntulla rymistivät yli maanselänkin painuen vedenjakajan läntisille \nvierille. Mutta tuli sitten myös toisia yhtä pelottomia korpelaisia \ntoisaalta, lännen alta, merimaasta päin nousten virtojen vieriä aina \nmustiin perämetsiin asti. Suomenselän itäisille vierille ilmestyi \nvakinaisia pirtin pitäjiä jo hyvin aikaisin. Karstulan Kiminkijärvellä \nmainitaan kaukaa Karjalasta päin tulleen _Möttösen_ ukon möyrineen jo \n1564, ja samaan aikaan aherteli Kivijärven rannoilla _Kinnunen_ sekä \nSaarijärvellä _Hänninen_. Jopa aivan maanselän äärellä, Kyyjärvellä, \nsuuri _Pölkki_ savusteli, kuinka kauan lienee jo savustellutkaan.[2] \nVieläkin muistellaan, että 16-17 ihmiskertaa takaisinpäin ensimmäinen \nPölkki on tullut näille maille. Juvan ikivanhasta Pölkistä muinoisin \nmuuan leskieukko lähti poikansa ja tyttärensä kanssa soutamaan Hämeen \nvesiä ylös, pyrkien pohjoisiin erämaihin samoille saloille, joilla hän \nennen nuorikkona ollessaan oli miehensä kanssa viettänyt ihanan \nkesäisen pyytökauden. Kyyjärvelle Lintulahden paikoille soutajat kerran \nyöpyivät ja aikoivat jo siihen asettua. Mutta yöllä sanottiin unissa:\n\n-- Älä pysähy tähän, äläkä laita asumusta... Lähe aamulla, mistä \naurinko nousee, niin sitä kohen souva toiselle puolelle järveä... Tee \nsiihen ittelles koti! Siellä sinun sukus menestyy ja siellä on hyvä \nolla.\n\nAamulla erämaan matkamiehet soutivat yli järven kesäpäivän nousulle \npohjaksuen Pölkinniemelle ja tehden siihen kotatulensa.\n\nJa samalta niemeltä vieläkin saman suvun savu nousee.\n\nMyöhemmin saapui samoille Kyyjärven kalarannoille toinenkin juvalainen, \nnaapurikylän mies Nopolasta. Tämän _Noposen_, monilukuisten\nnoposten tyvimiehen, sanotaan Kyyjärvellä asustelleen jo 1586. Ja \nHirvensalmelta saapui taas jonkun ajan kuluttua _Karstusen_ ukko, \nsuuren karstus-joukon pääjuurakko, pysähtyen 1621 Pääjärvelle, jossa jo \nmuuan _Tiainen_ sekä Kangasniemen _Kauppinen_ kalastelivat. Samoihin \naikoihin tiedetään _Kotilaisen_ hoidelleen kotiliettään Kivijärven \nHeinolahden rannalla, ja sitten jo Kinnulan perukoilla möyri \nHankasalmelta saapunut suuri _Urpilaisen_ ukko.[3]\n\nMutta kaukana Soinin mäkisillä metsäperillä hallitsi _Iso-Soini_, \nmahtava mäkien isäntä, jolla oli sata lehmää ja tuhannen lammasta. \nTäällä olikin ylpeät maat hallittavina: korkeita mäkiä ja niiden \nvälissä avaroita metsiä, järviä ja jokia. Vesi täältä veti Hämeeseen ja \nPohjan puoleen, ja Hämeen vanha rajamerkki, iso _Iiroonkivi_, oli \nerämaassa Iiroonjärven luoteiskolkassa. Oli täällä kerran itse \nkuningaskin vaeltanut, levähtänyt leveällä _Kuninkaankivellä_, rimpisen \n_Kuninkaansuon_ selällä sekä liikkunut _Kuninkaanjoella_. Paukkasi \nSoinin ylhäisillä perillä toinenkin suuri metsäläinen, _Keisalan_ ukko, \njonka asuinpirtti oli Saunavuoren juurella ja valtamaana koko \nKuninkaanjoki. Ja alhaalla Lappajärven alapäässä asusteli kiukkuinen \n_Nykälän_ ukko. Näkipä Nykäläinen kerran tuoreita lastuja tuleskelevan \nrantavesilleen ja lähti talvella terävä keihäs kainalossa hiihtäen \netsimään naapuria, joka oli tullut hänen riistamailleen. Saunavuoren \neräpirtille Nykäläinen osui keihäineen, mutta Keisalainen ehti siepata \njousensa ja lähteä pakoon. Lappajärven mies lykki perässä ja tuon \ntuostakin ähisi:\n\n-- Hiihä mitä hiihät, mutta tänäpänä tuura töksähtää!\n\nNykäläisen tuura ei kyllä töksähtänyt niinkuin äijä aikoi. Ennätti \nKeisalan ukko kahnustaa niin paljon kaulaa, että sai jousensa \njänteeseen, ja sitten kohta rauta piukahti ja perässä tuleva tuuramies \nkeikahti. Sinne Kuninkaan joen erämaahan päättyi Nykäläisen \nhiihtoretki.\n\nPohjoisen puolessa, Lestin jylhissä erämaissa, joissa olivat \n_Pirunkorvet ja Hiienniemet, Karhunpiilot_ ja kaikki kummat, piti \nmuinoisin isäntävaltaa _Hiienniemen äijä_ ja _Lapin_ ukko, toinen asuen \njärven pitkällä niemellä, toinen järven etelärannan kankaalla. Nämäkin \nmetsäläiset riitelivät pyyntimaistaan, _ajelivat_ toisiaan pitkin \njärveä, toinen soutaen isolla padalla, toinen leveällä laakakivellä. \nLaskettelivat ukot toraten alas Lestijokea, kunnes Lampin Asialassa \nnousivat maalle ja tekivät sovinnon. Nämäkö äijät vai kutka lienevät \nhoitaneet rautaruukkia Ruonasenjärvellä, niin että vieläkin sen \nrantamalta löydetään ruskeaa raudankuonaa.\n\nJo näinä kaukaisina, hämärinä erämiespäivinä vakinainen savunpitäjä \nvaelsi Perhon nykyisen valtapiirin alueelle. Salamajärven mailla, jotka \nkyllä muinoin vesiajonsa takia kiinnitettiin Hämeen maakuntaan, \nmainitaan 1621 vaiheilla majailleen pari korpelaista: _Noponen_ ja \n_Lappalainen_.[4] Miten kauan nämä noposten ja lappalaisten etumiehet \nlienevät täällä maanselillä pysyneet, mutta perholaisilla on \nSalamajärven isännäksi, jopa ensi mieheksi tarjolla eri uros, oikea \nmahtiäijä, josta kelpaa haastella vielä satojen vuosien kuluttuakin.\n\n_Esko Tiainen_ oli tämä mies, _Salaman ja Elämäisen, Koirajärven_ ja \nmonien muiden korpijärvien itsevaltias, kaikkien kaskimetsien päämies \nsekä _Sallauven_ suuri hyttämestari. Salamajärven rannalla Eskon \npäätalo paistoi ja _Tialaksi_ sitä sanottiin, ja pitkin erämaita \nEskolla oli halmeita sekä talojakin Humalajoella, Kuusjärvellä, \nRisumäellä ja Kirvesmäellä, ja kaikki nevat hän karhosi karjalleen. \nTialan navetoissa teiskasikin\n\n    \"Sata sarven kantajaa,\n    tuhat villan tuojaa\".\n\nPaljon hääri ison Tiaisen työmailla väkeä, niin paljon, etteivät kaikki \ntoisiaan tunteneetkaan. Sillä vain pari kertaa vuodessa, jouluna ja \njuhannuksena, koko kansa kokoontui Salamajärven päätaloon. Mutta \nsilloin olikin Tiaisen pesässä poikuetta partaita myöten. Vanhat \nvieläkin muistelevat, kuinka yksin löylynotossakin ähkäili\n\n    \"Sata miestä saunanlauteilla\n    jouluna ja juhannuksena\".\n\nLehmä tapettiin talossa juhlaa varten, ja vielä suuria sonninreisiä \npaiskittiin pitkä pöytä kukkuroilleen, ja kalaa oli joka lajia, \nlahnaakin yltäkyllin.\n\nKaikki lähijärvet ja lammet Tiaisen äijä katsoi ja koki. Elämäinen oli \nsilloin viljaa täynnä ja elätti suurelta osaltaan koko Tialan talon \nväkeä. Salamassa ja Salmijärvissä kuhisi kaikenlaista kalaa, ja \nkaukaisen Koirajärvenkin Esko-äijä etsi ja kolusi. Siellä on vieläkin \nkahdeksantoista saaren joukossa _Eskonsaari_, kaksikin, ja toisella \nkyhjötti entiseen aikaan ikivanha kotaröttelö, jota sanottiin \n_Eskonkoaksi_.\n\nKaskia Esko kaatoi pitkin metsiä Kuusjärveä, Risumäkeä ja Kirvesmäkeä \nmyöten, ja halmeita hänellä oli joka aholla niinkin kaukana \nsydänmailla, ettei niitä tarvinnut aidatakaan. Eikä Esko kaskistaan \nkarsinut teloja pois, vaan kylvi siemenen puiden sekaan, korjasi elot \naumoihin ja ajoi aittoihinsa. Ja työtä puskettiin kovasti, joskus \nmiltei yötkin samaan rysyyn. Tialassa kun aamupuhteella puitiin riihi, \nniin jo ennätettiin penikulman päähän Kuusjärvelle eineelle sekä heti \ntoista riihtä tappamaan. Pää-Tiainen oli itse kaikkein parhain. Saattoi \nEsko samana iltapuhteena tehdä rutaista kokonaisen reen, vieläpä \nkuraista kurpposet vereksestä lehmännahasta ja sitten samalla pimeällä \najaa renkeineen neljällä hevosella Kirvesmäeltä eloja noutamaan. \nKuusjärvellä miehet vain pysähtyivät pitkää aamupuhdetta levähtämään ja \nhevosia haukkauttamaan. Rengit retkahtivat lattialle, ukkokin oikaisi \npenkille pitkäkseen ja nukahti, jopa niin kovasti, että nälkäinen koira \nsöi vasta kuraistun karvakengän hänen toisesta jalastaan. Äijä kun \nheräsi ja huomasi kengättömän koipensa, jo kirosi koko Kuusjärven ja \nsanoi:\n\n-- Tämä ei piä oleman minun eikä minun sukuni lepopaikka, muuta kuin \nsyöttöpaikka vain.\n\nRautaakin Tiaisen äijä rakenteli. Sallauvenjärven alapuolella, synkässä \nmetsässä, pienen kosken rannalla nähdään mäen laitaan koverrettu, \nkivillä seinätty iso loukko, isoja puita työntävä onkalo, jonka pohjaa \npeittää ruosteinen rautamura. Eskon _rautahytän_ sanotaan siinä \nryöhänneen. Malmia Esko oli nostanut järvien pohjasta -- Salamajärven \npohjassa tiedetään olevan kokonaisia harkkoja -- olipa vedättänyt sitä \nKinnulan rajoilta, Nieljärven lähimailta suuren nevan Salkosaaresta, \njossa on vanhoja kuoppia ja kaivantoja vieläkin. Ja malmia keittää \npouhutettiin Sallauven takaisessa hytässä ja lyötiin rautaa, niin että \nTialan kartanollakin paukkui seitsemän rautaista porttia.\n\nNäin asui Salamajärven suuri Tiaisen äijä. Ikivanha pyöreistä hirsistä \nisketty, luukkuikkunainen iso savupirtti on Kinniän riihen luona \nolkilatona. Kerrotaan pirtin olevan Esko Tiaisen muinaisia asuntoja, ja \nmuuan vuosi takaperin hajosi käsiin Esko-äijän rautaharkoistaan \nrakentama riihenkiuas, joka oli pyöreä kuin pääskysenpesä. Kolmet \nseinät oli kiuas ennättänyt ympäriltään lahottaa.\n\nMutta vieläkin Salamajärven ja Elämäisen salomailla elää entisen \nTiaisen jälkipahnaa. Kinniän eli muinaisen Tialan isännät sekä \nPolvilammen vanha tukeva tuhva sanovat polveutuvansa Esko-äijästä. \nPitkä taival on kyllä ensimmäisestä tuvarista nykyvaareihin, ja\nmonta ukkoa on sitä väliä polkenut. Alkuaikoinaan koko Salamajärvi \nkuului Lahisten kartanon aatelisherralle De la Mottelle, ja hänen \nlampuotinaan Esko lienee erämaissa ryskänyt. Jo 1600-luvulla tiedetään \nSalamajärvellä olleen kaksi lampuotia.[5] Näiltä ajoilta jo tunnetaan \nTialan nimi, ja näiltä ajoilta on peräisin Salamajärven talon nimi, \nLampuoti.\n\nJo muinaisina Tialaisten aikoina ensimmäinen talontekijä tuli \n_Jängänjärvelle_. Vanhasta Kyyjärven Pölkistä muuan Pölkki jouti jo \nmuualle, kelpasi Tialan äijälle vävyksi ja rytkähdytti talon \n_Mustaanmaahan_, Jängänjärven etelärannalle. _Jaakko Pölkki_ mies \nlienee ollut, sillä jo 1621:n verokirjoissa mainitaan senniminen ukko \nPerhossa asustaneen, ja 1633 siellä maksoi veroa _Pdvale Pülcköi_. Ja \nerämaahan nousi uusi Pölkkien suku, samanlaisia lyhyehköjä, \nlyhytkaulaisia, mutta tanakoita ja paksuja ukkoja, niin että heitä \njoskus voitiin nimitellä _Tamppikauloiksi_. Muutkin sukumerkkinsä \nPölkki säilytti Perhon erämaassa. Yksin lapionvarret ja rekensä kaplaat \nhän kaversi Pölkkien vanhaan kaavaan, niin että asioita ymmärtävä \nKyyjärven ukko nähdessään lapion Mustanmaan pihalla arvasi heti, että \nsamoja jumalanluomiapa täälläkin tuhertaa. Ja samoja tukevia tuvareita \nvieläkin ahertaa 11-12:nnessa polvessa Mustanmaan Pölkki-rannalla \nparissa, kolmessa talossa.\n\nMutta jo ennen paksuja Pölkkejä saapui savunpitäjä Jängänjärven \nitäpäähän, _Jängänharjun_ vierteille. Sanotaan joskus maailmassa \nKarstulasta tulleen ronkkapuolen ukon, romahduttaneen asuinkömmänänsä \nJängänharjun taakse ja raivanneen niittyäkin. Ukon entistä asuinkenttää \nsanotaan nyt _Vanhaksi-autioksi_, ja hänen raatamaansa heinämaata \n_Ronkaisen niituksi_. Ja tämä puolironkkainen Ronkaisen niityn raivaaja \nlienee ollut sama mies kuin jo 1585 Perhon veroluetteloissa mainittu \n_Peder Rongainen_. Saman ikivanhan alkuäijän alaa nykyiset jänkäset \ntunnustavat olevansa, ja Pietarin nimissä Jängänjärveä hallittiin \nsilloinkin, kun metsäläisiä ruvettiin merkitsemään Vetelin \nkirkonkirjoihin.\n\nEi tarvinnut Ronkaisen Petterin yksinään ryskehtiä Perhon kaukaisissa \nperämetsissä, vaan oli tänne jo silloin eksynyt muitakin metsäläisiä. \nSeitsemän kurjaa korpelaista mainitaan veroluetteloissa 1585 asustaneen \nKokkolan pitäjän yliperillä, \"Oxkåski byyn\" ja sitten \"Perhå å byyn\" \nkylissä sekä maksaneen veroa yhteisesti 14 voileiviskää. Muuan näistä \noli vasta mainittu Jängänharjun Petteri ja muuan taas _Eiric \nKinnuinen_. Tämä ikivanha Kinnuisen Erkki, alkuisin kaiketikin \nKivijärven kuuluisia Kinnuisia, lienee röykännyt korpea mustan \n_Korpijärven_ rannalla, Jängänjärven ja Salaman välisellä sydänmaalla. \nVanhimmissa kirkonkirjoissa onkin Korpijärven asutus \"Kinnosen\" ja \n\"Korpi-Kinnosen\" nimissä, ja \"Kinnosina\" siellä vanhimmat ukot \nraatavat, jopa muuan Erkki Kinnosena. _Korpeisiksi_ heitä muu erämaa \nnimittelee, ja neljä, viisi talon täyttä niitä on järven rannalle \nsikiytynyt. On samassa vanhassa veroluettelossa myös _Peder Metteinen_, \nPerhon monilukuisten Möttösten kantaisä. Maanselän takaa Karstulan \nMöttöskylästä Petteri on luultavasti lähtenyt ja asettunut Perhon \njokimutkaan, _Perhonlammen_ rantakummulle. Ja täällä sitten, _Perhon_ \nkylässä raatoi Möttös-ukkoa milloin \"Sigfrid Matoisen\", \"Oluf \nMättäisen\", \"Michell Mötösen\", milloin milläkin Möttösen nimellä, niin \nettä rantakummulle kohosi viimein oikein _Iso-Möttönen_, ja Perhon \nkylänimi kelpasi koko eräkulman sekä lopulta pitäjänkin nimeksi. \n_Ukskoskella_ taas, jokivartta alaskäsin, oli _Simon Personin_ \nmetsäpirtti, ja 1604 mainitaan _Kuusjärven_, \"Kusi ärffi\", metsäperällä \nmöyrineen _Lars Månssonin_ sekä _Humalalammella_, \"Humblajerfvi\", \n_Sigfrid Perssonin_. Humalalammelle, kahden lamperoisen väliseen \nmetsäperukkaan, sanotaan kyllä sitten aikoinaan tulleen miehen \nViitasaarelta, _Hookona-ukon_, ja kirkonkirjat tuntevatkin metsätalon \nensimmäisenä isäntänä Matti Hookonanpojan, joka on syntynyt 1682. Siitä \nkoko Perho vieläkin nimittelee Humalalammen kylää vain _Hookonaksi_. \nPaljoa myöhemmin, vasta silloin kun yliperä oli jo merkitty Vetelin \nkirkonkirjoihin, asettui talontekijä _Haukkapurolle_, Perhon alapäähän, \nVetelin Haukilahden ja Huuskon naapuriksi. Ainakin 1700:n maakirjassa \nmainitaan _Jacob Hauckapuron_ täällä ahertavan, ja Alavetelin Jolkasta \nsanotaan hänen tulleen. Jaakopin tekemää Haukkaa on aina pidetty koko \nkulmakunnan ensi talona. Vanhat tietävät vieläkin, että vanhimpia \nasumuksia ovat\n\n    \"Huusko, Haukka ja Haukilahti,\n    Leppäniemi, Liukko ja Linnusperä\".\n\nVetelin kirkon aikoina talontekijä pysähtyi _Jylhänjärvenkin_ synkälle \nmetsärannalle. Vanhat muistelukset kertovat, että Jylhänrannalla olisi \nensi miehenä etsinyt leipäänsä _Säkkisen_ ukko, joka oli tullut, mistä \nlienee Savonmaasta, kopsahduttanut mökin ja raivannut pienen pellonkin, \nmutta pian nälissään lähtenyt astelemaan pois. Oli tullut sitten toinen \nsavolainen, _Väisänen_, möyrinyt mökissä ja mökkirannalla jonkin aikaa, \nmutta jo taas hänkin oli hylännyt asuinmaansa. Silloin oli saapunut \n1717 Rautalammelta _Hänninen_, Juho Matinpoika. Tämä rautalampelainen \nMatinpoika kyllä pysyi Jylhänrannalla koko ikänsä, samoin kuin hänen \nMatti-poikansakin, joka tuli niin rikkaaksi, että saattoi kaivaa ja \ntallettaa nelikollisen hopearahoja Myllykankaan laitaan. Mutta kun \nMatille ei annettu poikia, täytyi hänen ottaa vävy. Tuli taas \nRautalammelta mies, _Pääkkös-Sameli_, nai Matin tyttären, ja jylhästen \nsuuri suku sai alkunsa. Suureksi se helposti paisuikin, sillä \nmetsäpirtissä telmäsi perillisiä väliin kolmintoista. Jylhästen sukua \nlevisi joka suunnalle ympäri Perhoa ja Perhon ympäristöä, ja vanha \nJylhänmäki viisine taloineen on suureksi osaksi jylhästen hallussa. \nEntisaikaan, kun jylhäset elivät parhaita päiviään ja suuret \nmoukarikurkut siellä huutelivat, koko mäki komisi ja kaikui -- siihen \naikaan kun _Terva-Jylhäset_ asuivat kylän pohjoislaidalla ja\n_Jälttä-Jylhäset_ rehkivät eteläpäässä. Silloin Jälttä-Jylhän \npojankelterit, viisi, kuusi mieheksi nousevaa, ruskeaa vesaa, pelkissä \nhurstipaidoissaan laukkoivat päiväpaisteisilla keväthangilla ja \npuukkokynä hampaissa kiipeilivät mäkimäntyihin, niin että paljaat \npunaiset kintut vain vilkkuivat. Sitten jälttäpojat keikkuivat puissa \nkuin varikset, raakkuivat toisilleen, söivät kerkkiä ja kiskoivat \npuukolla makeata männynmäihää.\n\nSamoja ikätovereita ja naapureita Jylhän korpitalon kanssa on \n_Vasalammen_ metsäpesä. Suomenselän vierille, pienen Vasalammen \näärelle, korkealle _Vasamäelle_ kiipesi kerran _Mikkeli Matinpoika_ \nsaaden siitä elinkautisen pirttisijan ja panettaen 11-henkisen \njoukkonsa pappilan papereihin 1755. Pahaisen kömmänän ukko vain teki \nalussa, mutta aikojen kuluttua sitten jälkimiehet kerran rymähdyttivät \nmäelle oikein korpilinnan, suuren harmaan rakennusromiskon, jossa \nasuinpirttikin oli kuin tervaksien rouhimatupa. Kohta savu rupesi \nnousemaan Vasamäen naapurivaaraltakin, komealta _Korkealtakankaalta_, \njoka kohosi ihan vieressä syvän ojanotkelman takana, ja rinnakkain \nVasamäen kanssa komotti yli metsien Jylhän, Humalalammen, Pölkin ja \nKuusjärven uudispirteille. Siinä 1775 vaiheilla muuan _Niilo \nHeikinpoika_ käväisi mäellä tulta pitämässä, muuttaen kumminkin kohta \n_Pirttikoskelle_, ja tilalle tuli Vetelistä _Matti Matinpoika_ ja teki \nsellaisen _Linnan_ talon, että siinä saattoi toinenkin Matti Matinpoika \nja sitten koko jälkipolvi majailla. Saapuu samaan aikaan Perhon \nperille, _Liuhamäelle_, Pirttijärvien väliselle rantamalle, Kuusjärven \nOllin poika, _Erkki_, hikoilee ja rakentaa kankaalle talon, käy \ntuohiliuhalla latkimassa vettä lähteestä, heittää liuhan hetteen \nreunalla, sanoo:\n\n-- Täm' on Liuhamäki!\n\nJa Vetelin pappi panee papereihinsa talonnimen, joka on _Lju-Backa_, ja \nsitten mäellä rehkii sellaisiakin tuhvia kuin Mäki-Matti, joka elää \nrymistää lähes satavuotiaaksi ja ennättää eläessään nauttia neljää \nakkaa. Nostetaanpa sitten _Sahipakan_ uudistalo Perhonjoen rannalle, \nTelakosken alapuolelle. Ei ollut läheisellä Jängänharjulla vielä \nkirkkoa, kun _Antin Jaakko_ rupesi autioita jokirantoja, metsäkorpia ja \nnevoja möyrimään, ja 1775 merkittiin Vetelin kirjoihin _Sahibackan_ \nisännäksi. Ja samoina vaellusvuosina erämaiden kiertäjä valitsi \nasumapaikakseen _Kellokosken_ rantatöyrän. _Lassi_-niminen Lassinpoika \ntulla rähjäsi akkoineen ja tavarakontteineen lehmää talutellen ja \nasettui kosken rannalle vanhaan hautapirttiin ruveten maata myyrtämään \nja asuinpirttiä tekemään. Ei kumahdellut silloin vielä kirkonkello \nPerhon erämaassa, eikä kantanut tänne Vetelinkään pyhäsoitto. Mutta \nLassin Susanna kuuli kerran komeasta koskesta kellojen kumahtelua, niin \nettä iloissaan saattoi ukolleenkin huudahtaa:\n\n-- Tuleppas kuulemaan, kun koskessa soi niinkuin kellon ääni! Siitä \nLassi Lassinpoika merkittiin kirkonkirjoihin 1765 _Kellåkåsken_ \nisännäksi. Eikä ollut naapureita kovin lähellä, Haukkapuron metsässä \nvain, kaukana alajuoksulla sekä Ukskoskella virran päällä. Mutta silti \nnaapurit nahisivat:\n\n-- Tulee niin lähelle, ettei saa lintuakaan!\n\nNiinä päivinä jo Perhon perillä soitettiin pyhäkelloilla, kun _Pietari \nPulkka_ -- Vetelin Pulkkilasta sanotaan olleen -- tuli ja rakensi \nmökkinsä _Koivukosken_ rannalle. Jo Perhon ensimmäisessä kirkonkirjassa \n\"Pehr Henrici Pulcka\" on Koivukosken isäntänä. Pieni mökki Pietarilla \nvain oli kosken rannalla, _Vanhankartanon pellon_ paikalla. Kalaa hän \nnosti joesta, ajeli myös metsän eläviä, ja pyhäpäivin hän luikkaili \nkirkossa lukkarina. Mutta kun ruvettiin ajamaan Kokkolan-Jyväskylän \nmaantietä Pietarin aidan taitse, ukko suuttui ja manasi, että tulevat \nihan tuvan katolle, heitti mökkinsä ja pakeni joukkoineen Savon perille \n1794. Pulkan Petterin perustuksille tuli Vetelin Pihlajaniemestä _Erkki \nErkinpoika_, joka sukutarinan mukaan pitäisi olleen Pommerin sodassa \nkuolleen Hjeltti-ukon poika. Ja Erkistä sikisi jokirannalle iso \nKoivukosken suku.\n\nRupesipa kerran korpisavu kohoamaan kaukaiselta _Rotmonmäeltä_, \nmaanselän rajavaaroilta. Vetelin mies, _Pekka Mikkelinpoika, \nViljakaiseksi_ sanottu, osui joukkoineen tänne hämäläisten ikivanhoille \npirttisijoille, ja Perhon pappi piirsi 1788 kirjansa lehden yläreunaan: \n\"Rätimänmäki. Nybyggaren Pehr Michelsson\". Kovalle täällä yksinäisessä \nerämaassa korvenraataja otettiin. Repäisi Pekka peltoa piilopirttinsä \nympärille, kalasteli ja kierteli metsiä koettaen pitää hengissä \nkymmenlukuista sikiöparveansa. Mutta ajoi sota ja ankara aika Perhonkin \nerämaan kautta. Kovan korven röykyttämä Pekka parka uupui ja kuoli. \nMetsäpirtin Anna-eukko lähti sitten kerran nälkäiselle joukolleen \nhakemaan ruoanapua Karstulan Saunamäestä, mutta nääntyi sinne ja kuoli. \nSaunamäen ukko kelkkasi ruumiin metsään ja heitti sen kuusen juurelle \nnevasaareen, jota vieläkin sanotaan _Rot'akan saareksi_. Eikä \nmetsäpesän emoa kuulunut kotiin, vaikka nälkäinen joukko kuinka \nhätäisenä olisi odottanut... Aikojen kuluttua, kun ihmiset osuivat \nmetsäpirtille, he löysivät sieltä kolme nälkään kuollutta lapsiriepua \nja karrelle korvennettuja vällynahkoja, joita kurjan pesän pienet \neläjät olivat koettaneet nälissään jyrsiä.[6]\n\nMutta uusi eläjä uskalsi kumminkin taas pian asettua tähän kuoleman \npesään. Paavo Matinpoika, Kivijärven kova _Kotilainen_, jolla oli \nemäntänä Nousiaisten Saara Rautalammelta, tuli ja rupesi ryskämään \nautiolla asuinkentällä. Kaksi lahonnutta saunakömmänää siinä vain \ntönötti, ja metsä oli vallannut vanhan aherruksen, niin että \nedesmenneen Pietarin pieni peltokin jo työnsi täyttä vesaa, kun \nKotilainen 1815:n paikoissa nousi mäelle. Pitkin keväthankia halki \nmetsien Paavo Saaroineen ja lehmineen tulla kahnusti, ja esikoinen, \nHeikki-poika, oli kontissa isän selässä. Kulhalammin puron ylitse \nyritettäessä lehmä humahti sulaan veteen, ja kun ukko sitä \nhätäyksissään rupesi kiskomaan ylös, roiskahti esikoinen päätään myöten \nsamaan aukkoon. Hätä siinä majanmuuttajilla oli, mutta ehjinä sentään \nviimein päästiin Rotmon metsäkotiin. Oli sinne Kotilainen kyllä jo \netukäteen kanniskellut yhtä ja toista tavaraa, korjannut pirttiä ja \nlämmittänyt, oli tuonut mustan sianporsaankin ja jättänyt sen mökkiin \nyksikseen kopsuttelemaan. Olipa sillä aikaa sattunut Perhon tervamiehiä \nyrittämään pirttiin yöksi. Mutta sukkelaan tervantekijät olivat \npaukahduttaneet oven kiinni, kun olivat nähneet mustan pirunpojan \nröhkien laukkaavan pitkin lattiaa. Ja Möttösen kylillä oli kauhistuen \nkuultu, että paholainen möykkää Rotmon metsäkömmänässä.\n\nKotilaisen ukko, _Roti-Paavo_, siellä kyllä sitten vain möykkäsi, teki \ntervaa ja perkasi niittyjä sekä sai kolme poikaa ja pari tytärtä. Mutta \nvielä kovempi mies oli Heikki, joka Kulhalammin purossa oli saanut \ntulokasteensa. Teki hän peltoa, teki kovasti tervaa, sai pari vahvaa \npoikaakin sekä kuusi tavatonta tytärtä, koko seutukunnan kuuluja \nvakinaisia; Saara-Liisan, Maijan, Annan, Kaijan, Priita-Stiinan ja \nEriikan, jotka raatoivat paremmin kuin hyvätkään miehet niityllä, \ntervanteossa ja kaikissa korpitöissä. Mutta pois hävisi korkealta \nrajamäeltä viimein tämä kova suku, ja uusi tuli sijaan. Vanhan\nRoti-Paavon saunan sija on vielä mäen korkeimman laen laidassa, ja sen \nvieressä _Roti-Paavon pesukivi_, jolla ukko oli saunassa istunut ja \npeseskellyt.\n\nTuli talontekijä toiseenkin kaukametsään, _Porasjärven_ rannalle, \nAlajärven rajamaille. Täällä mustien ja vetelien nevojen laiteilla, \nPorasharjun pohjoisilla vierillä, oli kyllä jo moni mies hoidellut \npirttituliaan. Sanotaan jo Isonvihan aikoina täällä jonkun metsäkörrin, \nPoras-äijän taikka muun semmoisen, pitäneen majaansa. Tuli sitten taas \nmerimaista päin muuan metsäpesän haeskelija rujaten ämmineen ja \nlehmineen pitkin erämaita, ja kolme petäjärieskaa oli kontissa. \nKoetteli konttimies _Patovistin_ paikkaa Patanajoella, mutta kun ei \nsiinä hyvättänyt, lähti taas taluttamaan lehmäänsä ja akkaansa, ja \npettukontti keikkui hartioilla. Osui metsienkiertäjä Porasjärven \nrannalle ja rupesi siihen taloksi, mutta ei pitkää aikaa viihtynyt \ntäälläkään, kun jo taas lähti vaeltamaan. Saapui sitten kerran, 1788:n \nvaiheilla Vetelistä _Erkin Jaakoppi_ joukkoineen, rehki pari, kolme \najastaikaa, ja niinikään hänkin lähti taivaltamaan. Mutta viimein, \n1800:n tienoissa _Vareksen Antti_, ankara työnpuskija ja vahva mies \nViitasaaren Kolimasta tuli ja uhkasi:\n\n-- Jos en minä siinä pärjää, niin ei kukaan muukaan.\n\nJa Antti Vares, samoin kuin poikansa ja poikansapoika sekä tämänkin \npoika, osasi kyllä elää Porasen metsissä. Siellä tiettömien nevojen \ntakana Vareksen miehet röykkäsivät kuin karhut, tappelivat karhujen \nkanssa, polttivat tervaa ja kalastelivat sydänmaan monilukuisissa \njärvissä. Suuri ja komea talo, oikea _Mehtä-Poranen_, nousi 1815 \nmetsäjärven rannalle, peltoa repäistiin aina nevanlaitoja myöten, \nkytöjäkin ryskättiin, ja riihiä oli talon ympärillä kolmin, neljin. \nJauhomylly kalkutti Porasjoessa ja sahakin karskutti honkaa. Kun \nPorasen iso vanha Heikki-tuhva mennä rähjäsi portaattomia nevoja myöten \nkirkolle sukulaisiinsa, niin punainen kairalakki piipotti päässä ja \npieksujen pitkät varret oli kaksilla pauloilla sonnustettu, nilkoissa \noli toinen pari ja toinen oli kiristetty reisille. Suuria juustoja kuin \nsaavinpohjia ja rasvaisia lampaanlapoja oli tuhvan kontissa \ntuliaisiksi. Mutta kun äijä meni pappilaan käymään, hän työnsi \nsielunpaimenelle ison mustan karhunkontin. Poranen olikin aikoinaan \nkoko Perhon mahtavin talo. Sieltä tarvitsevainen sai aina ruokaa ja \njuomaa, sai hätäänsä helposti rahaakin. Mutta mustan järven rannat \nolivat rääsyisinä ryteikköinä, ja riihen takana uhosi suuri neva.\n\nKoko erämaata Mehtä-Poranen yksin hallitsi ja tahtoikin yksin hallita. \nTuli _Soropaapelin_ ukko Evijärveltä ja rupesi rötistämään \npirttipöksäänsä Porasen metsiin, neljänneksen päähän jokivarrelle. \nIkkunan tasalle Soropaapeli jo oli ennättänyt nostaa seiniä, kun \nPorasen äijä ryntäsi kimppuun, ajoi pois ja mökisi:\n\n-- ... kun tulee ja tekee tupansa aivan katon päälle.\n\nSiinä 1700-luvun loppupuolilla pirtinsavu rupesi nousemaan \n_Kivikankaan_ metsärannalta Perhon alapäästä. _Antti Juhaneksenpoika \nMehtonen_ tulla tuhraili Rautalammelta matkassaan Susanna Kinnunen ja \npieni Jussi-poika ynnä hyvä kirves ja pari remppavatsaista \n\"savonlehmää\" eli vuohta. Antti ryskähdytti heti joen rannalle saunan \nja asui siinä Susannoineen ja Jusseineen ensi vuotensa. Tervaspuita \nukko heti koloi ja teki tervahaudan nykyisen vanhan riihen paikalle ja \ntervaksien latvoista rakensi uuden tuvan, joka vielä on talossa \ntallina. Mutta kun metsän takana, Haukkapurolla asuva Haukka-tuhva \nkuuli ryminän Kivikankaalta, hän kiukkuisena laukkasi häätämään \nrautalampelaista tiehensä. Uudistalossa sattui vain Susanna-emäntä \nolemaan kotoisalla. Mutta hautapirtin muori oli niin pahansisuinen, \nettä paiskasi padallisen kuumaa vettä Haukan silmille käskien hänen \näkkiä lentää omaan pesäänsä.\n\nHaukan äijä kyllä ärhenteli kivikankaalaiselle, kun tämä uskalsi \nasettua \"hänen laidunmailleen\". Mutta asuinsijaa etsivä kulkuri tuli ja \npysähtyi vieläkin lähemmäksi äkäistä Haukan turaa. Tuli mies, siinä \n1700-luvun lopulla, asettui _Ahvenkoskelle_, tuli toinen, valtasi \n_Vappusalon_, ja kolmaskin tulla kolusi rakentaen pesänsä _Kukkopuron_ \nrannalle, Haukan metsäkankaan takalaitaan. Vetelin Huuskolta -- johon \nsanotaan aikoinaan Rautalammelta _Jussi Hytösen_ saapuneen -- miehet, \nkolme _Erkinpoikaa_, tulivat, _Jaakko_ asettuen Lohtajan Priitoineen \nAhvenkoskelle, _Erkki_ pysähtyen Annansa kanssa Kukkopurolle, ja \n_Heikki_ Susannoineen valiten Vappusalon. Oli täällä, Vappusalossa, jo \nmuuan ukkotura asustellut, joku rantamaista, Kruunupyystä, tullut \nmerenkävijä, ruotsalainen, laivapuiden hakkaaja. Ihastellen ukko oli \nkatsellut Vappusalon metsäistä rantamäkeä, ohitse ujuttelevaa \nKukkopuroa ja sen nevaisia rantamaita. Kovin tura oli kiitellyt tätä \nmaanpaikkaa, ja näin hän oli sanonut:\n\n-- Oon kulkenut Suomet ja Saaret ja Ispiiniat, enkä ole löytänyt näin \nihanaa paikkaa kuin on tämä Valpurinsalo.\n\nMutta entisinä aikoina oli täällä muuan Vappu-tummu kuljeskellut ja \nkuolla kupsahtanut metsään ison kallionjärkäleen juurelle. Siitä oli \nruvettu kiveä sanomaan _Vappukiveksi_ ja koko paikkaa Vappusaloksi.\n\nKauas Karstulan rajoille, _Kirvesmäelle_, jota ennen mainittiin myös \n_Pyhämäeksi_, ennätti erämaan asuttaja vasta 1800-luvun alussa. _Jussi \nJaakonpoika_ tuli Haukkapuron metsätalosta ja nosti uuden metsätalon \ntänne Perhon toiselle laidalle, Rotmon naapuriksi. Asui täällä vähän \naikaa Jussin velikin, _Aapa_, mutta molemmat Haukan pojat pakenivat \njälleen pois, ja Hookonan _Matti Matinpoika_ kiipesi sitten Kirvesmäen \nharjalle onneansa etsimään. Tuli myöhemmin vielä Kivijärven Kinnusia, \n_Elias Matinpoika_, ja näiden molempien Matinpoikien Matti-poikia, \nHeikkejä ja Aapoja asui pyhällä mäellä monet polvet ja pitkät ajat, ja \nmaallinen onni ja menestys asui Mattien matkassa. Monta kirvestä heilui \nKirvesmäellä. Siellä tehtiin tervaa ja hakattiin halmetta, raivattiin \nniittyjä ja nevoilta karhottiin lisärehua. Kirvesmäki olikin parhaana \naikanaan oikein miehinen ja karjainen kylä. Kahdeksantoista lypsävää \nsaattoi kesäisin astua keikutella metsätalon tanhualla. Olipa talossa \nkerran yhtaikaa aivan myötyrinä seitsemän Mattiakin. _Vanha-Matti_, \noikea _Kirves-Matti_, oli talon vanhin ja ikätura, mutta _Iso-Matti_ \noli itse isäntä; _Poika-Matti_ oli Matin poika, mutta _Pikku-Matti_ oli \nHeikin poika; _Parta-Matti_ oli talon vävymies, kun taas _Tuo-Matti_ ja \n_Tämä-Matti_ olivat vain renkimiehiä.\n\nOli mäellä taas toisen vuoron samalla kertaa viisi Heikkiä: kaksi \nvierasta ja kolme kotitekoista. Ja nämä kirvesmiehet, Kirves-Matit\nja -Heikit, asuivat Pyhämäelleen taloja kaksittain. Toisessa majaili \nVanha-Matti, Iso-Matti ja Poika-Matti ynnä muita, toisessa Vanhan-Matin \npoika, Heikki ja Pikku-Matti sekä muita myös. Vanha Kirves-Matti oli \nsuuri koukkuniskainen tura ja muita merkillisempi. Tuulimyllyynsä hän \npiilulla veisti siivet paksuista pölkynkelleksistä, ja seppäpahaisena \nhän kalkutteli huonoja rumia viikatteita, niittää huiteli niillä ja \nkehuskeli niitä erinomaisiksi. Halmeistaan Matti-tuhva sai jyviä aina \npaljoa enemmän kuin kutkaan muut, ja jos toiset olivat saaneet suuria \nrukiita, Matti sanoi saaneensa vielä suurempia ja parempia.\n\nSuomensodan jälkeisinä vuosina saapui Perhon hiljaisiin salomaihin \nmuutamia entisiä sotaurhoja. Vimpelin rajoilla, _Peltokankaan_ mäellä \nsanotaan asustaneen sotaukkoja kaksittain: _Iiti_ ja _Erkki Eini_. \nNelikon ala urohilla oli maata muokattuna, kun taistelukentälle marssi \n1811 kolmas kova mies, _Töörni-äijä_, Anders Törn. Tämä neljä tuumaa \nneljättä kyynärää pitkä Anterus oli kotoisin Kälviältä ja oli tapellut \nryssien kanssa monet kerrat. Ruonan sillalla, jossa ryssä oli kolmesti \najanut väkeä sillan täyteen, Töörni oli pistimissä heilunut ja \nheitellyt venäläisiä yli kaidespuun, niin että joki oli ollut aivan \nkuivapäänään ryssänraatoja. Ja Iisalmen isossa sodassa pajunättisillä \nollessaan Anterus oli pistellyt ryssiä kuin silakoita, väliin kolmekin \nsamaan rassiin. Oli Töörni sitten omin luvin tehnyt mökin Teerijärven \nmetsiin, mutta kun mies oli ollut riihtä puimassa, ruotsalainen oli \ntullut ovelle ja sanonut:\n\n-- Mine otta sulta jyve pois!\n\nVastapuheeksi Anterus oli antanut ruotsalaiselle sellaisen korvallisen, \nettä hän oli maannut kauan aikaa riihen seinustalla muistamatta \nvähääkään, että pitäisi \"otta jyve pois\".\n\nTeerijärven ruotsalaismetsistä Töörni kumminkin muutti pois pohjaksuen \nPeltokankaan mäelle sotamiesten mökkiseuraan. Mutta kun sieltä toiset \nsittemmin hävisivät pesistään, Töörni peri heidänkin osansa, ja \nPeltokankaan mäelle kohosi talo, toinen ja kolmaskin, jopa aikojen \nkuluessa seitsemän taloa. Kovia miehiä olivat vanhan sotasankarin \njälkeläiset, ja monella oli oma haukkunimensä. Ketä sanottiin \n_Keisariksi_, ketä _Keitetyksi_, ketä taas _Rupi-Jussiksi_. Ja \npahansisuisia miehet olivat. Kun he eivät enää tuhvan tavoin saaneet \npistellä ryssiä rassiin, he tappelivat silloin tällöin Vimpelin \nsääksjärveläisten kanssa, itse Keisari suurimpana sankarina. Ja korvat \npystyssä nuori polvi aina kuunteli päätuhvan tarinoita Ruonan sillan \ntemmellyksestä sekä Iisalmen isosta sodasta. Vanha tummu vain saattoi \nkauhtuen kysäistä:\n\n-- Eikö tuntuas yhtää vaivannut?\n\n-- Ei yhtää ... ne oli ryssiä! Töörni vain törähti.\n\nSiellä täällä pitkin Suomenselän erämaita on vanhoja aherruspaikkoja, \npensastuneita pirtinsijoja, ruohottuneita kiukaanperiä, maatuneita \nmökinraunioita ja aikoinaan peltona olleita pieniä nurmikenttiä. \nMonilla on vielä vanha nimikin tallella, mutta toiset maatuneet \nmajansijat ovat jo niin edesmenneitä, ettei niiden tekijästä kukaan \ntiedä tarinaakaan. Ne ovat vain tuntemattomien korven kiertäjien \nkatoavia muistomerkkejä.\n\nHenkensä pitimiksi köyhät ihmisparat ovat näissä hävinneissä \nmetsäpesissä aikoinaan ahertaneet ja luulleet löytäneensä onnenpaikan\n-- ainakin sellaisen olinsijan, että se heidän vaatimattomat tarpeensa \ntyydyttäisi. Ovat, raukat, metsäkentällään raataneet nälkäisinä parhaan \nikänsä, saaneet pesänsä alastomia sikiöitä täyteen ja lopulta uupuneet. \nErämaa on ollut heille tyly. Ihmisparat eivät ole kestäneet ankarassa \nkamppailussa, eivätkä jaksaneet nousta erämaan isänniksi. Niinpä on \ntäytynyt paeta pois ja jättää pieni aherrus jälleen metsän haltuun \ntaikka luovuttaa se toiselle onnensa etsijälle, jonka kova korpi \nniinikään on näännyttänyt.\n\nMutta toiset korpien raatajat ovat käsittäneet paremman osan. He ovat \nkestäneet taistelun ja vähitellen vallanneet metsältä pysyvän \nolinsijan. Ja toimekas talo on noussut erämaahan. Mutta ankaran ja \nuupumattoman ja pitkällisen työn tuloksena se siinä komottaa, koko \nihmisiän, monenkin ihmisiän ja monen ihmisen aherrus, toivo ja tuska \nsiinä asuu... Nälkä, monta suurta nälkää on korpien jokaista raiviota \nja suurtaloa ollut rakentamassa, nälkä ollut monella kytömaalla \nkuokkamiehenä. Moni isokin ihmisen aherrussija on ensi vuosinaan ja \nalkuun päästäkseen uuvuttanut monta raatajaa. Se on asujansa elättänyt, \nmutta se on myöskin kuolettanut. Ensimmäinen korvenraivaaja useinkin on \nsaanut uhrata voimansa ja raataa vain jälkeensä tulevaisen hyväksi \nsaamatta itse osakseen muuta kuin pitkän nälkäisen työpäivän ja \nväsyneen ruumiin sekä sitten lopuksi unohdetun leposijan erämaajärven \nsaaressa taikka hiljaisessa kirkkomaassa -- parhaan palkan kumminkin: \nikuisen levon elämänikäisestä raatamisestaan.\n\n\n\n\nVANHA TALO\n\n\nPihkaseinäinen metsäpirtti, savuinen saunaköpperö oli erämaan asukkaan \nensimmäisenä talonpitona. Omasta puolestaan korpi tarjosi tulevalle \nasukilleen, jonka kirves alkoi kaiuttaa uutta aikaa erämaahan, kaikkein \nensimmäiseksi vierasmajaksi vain kuusenjuuren konttinauloineen ja \ntervaisen kelohongan kotiliedeksi ynnä pienen metsäkoivun lehmän \nkytkinpuuksi. Suojaa antavan hakokopperon tulija sai jo itse rötistää \nja sitten ruveta hirren kaatoon. Tällainen metsäläisen pesä oli monen \nhyvänkin talon ja kylän alkupäänä, ja tästä oli vuosisatainen ankaran \ntyön taival sellaiseen komeaan korpilinnaan, joka komottaa vaikkapa \nHaukkapuron rantamäellä.\n\nMoni huonokuntoinen ihmissuku sai kyllä ikänsä ahertaa alkukömmänässään \nnousematta koskaan sen korkeammalle. Haara-Heikin pätinäkunta, joka \npahansopuisena ei saanut armoa parempiosaisten asuinmajoissa, rähjäsi \nKarstulan Peuraperällä Hautakankaan laidassa vain kuin muinaisten \ntuhvien aikainen kotakansa kaksipuoleisessa havukotoksessa, jonka \npaljaalla keskipermannolla kattoaukeaman kohdalla lämmittävä nuotio \nloimotti. Siinä sikiöt telmäsivät, siinä Heikki askaroi ja myös\nkota-akka, Haara-Kaisa, hurvelilla hyrräsi tappuralankansa sekä \ntuhraili lintu-, kala- ja nauriskeittonsa. Mutta lepohetkinään \nkotakunta kelletteli hirven- ja karhuntaljoilla. Eikä entinen Kovasen \nAatamikaan Kellokoskella suinkaan pyrkinyt esituhvaansa korkeammalle \npainuessaan pirttihoitoineen maakuoppaan, niin että savuava turvekatto \nvain törrötti mäenrinnasta, ja otsasta oven kamanasta katsella tiiraili \nmökin pieni silmä, musta ja tylsä kuin navetan ikkuna. Tässäkin oli \nkylliksi Aatami-paralle. Sillä maanalaisessa ihmispesässä asui joskus \nniin suuri hätä ja kurjuus, että Aatamin lapset nälissään söivät \ntoisiltaan sormet. Mutta tämä on tapahtunut jo sata vuotta takaperin. \nEi päässyt Vallingin köyhä Sipo-rukkakaan eläessään sen kummempaan \nasumukseen kuin Metelhaamin kurjaan tervapirttiin, jonka parhaana \ntavarana oli musta saunankiuas ovipielessä ja olkipahnoilla peitetty \naidaslava peräpuolessa. Pohjana oli savinen permanto, valoaukkona pieni \nlautaikkuna, ja ovi oli niin hatara, että sen lävitse jo ulkoa tunsi \ntulijan. Mutta pääsi Sipo kerran niin rikkaaksi, että laittoi oikean \nlasin pieneen ikkunareikään. Pikku-Aapasta tämä oli jo niin suuri \nkohennus, että hän ylpeillen katseli kotimurjuaan ja todisti:\n\n-- Näyttää ta.. ta.. talolta, ku on la.. latiteinä.\n\nVallingin Aapan metsäläisaikoina kyllä jo kaikki talot, köyhätkin, \n\"lasiseinineen\" näyttivät taloilta, ja tervapirtit olivat \ntervapirttejä. Mutta niinä päivinä, jolloin Esko Tiainen hallitsi \nSalamajärven perämaita, isotkin isännät asuivat lautaikkunaisissa \nsavutuvissa. Kinniän talon riihilatona on vielä vanha kunnianarvoisa \nhuone, jota sanotaan ison Tiaisen entiseksi asuintuvaksi. Suurista \npyöreistä hirsistä pirtti on salvettu sulkanurkkaiselle _koninpäälle_. \nSisäpuolelta hirret on veistetty, vain oikeanpuolinen ovinurkka, \nentisen uunin takaseinä, on jätetty pyöreäksi. Ovi, parikyynäräinen \nkumarrusaukko, on saatu neljän hirren katkaisulla, ja neljästä pienestä \nlautaluukuin hoidellusta ikkuna-aukosta Tiainen on saattanut \ntirkistellä. Ikkunat ovat vain kolmisen korttelia leveät ja \npuoltatoista korkeat, ja pari niitä on sivuseinässä, yksi keskellä \nperäseinää sekä vielä kiuasseinän peräpuolessa pieni reikähäinen. Ja \nseinäin pituus on puoliseitsemättä metriä. Honkaharmaita ovat hirret \nulkoa, mutta seinien sisäpuolta vieläkin kaunistaa Tiais-tuhvan \naikainen, savun tuottama tummuus. Sillä pirtin oviloukossa oli sen \noikeina elinpäivinä suuri savukiuas, joka niinkuin valtava \nmustakylkinen, nokiotsainen vuori seisoa komotti nurkantäyteisenä \npuhaltaen palavista sisuksistaan harmaata henkeä huoneen täysin. Koko \nlaipion alusta oli läpinäkymättömän savupilven peitossa, vain suuri \nhonkatorvi tönötti katolla ja huokui tummia haikuja ulkoilmaan.\n\nVanhankansan savupirtillä olikin aivan oma erikoinen henkensä ja \nilmapiirinsä, joka iskeytyi ei vain huoneen seiniin ja laipioon, vaan \nmyös pirttikansaan sekä kaikkiin sen tavaroihin ja työkaluihin. Pirtin \nlaipiokumu hirsineen ja orsineen oli kuin itse pimeys, ja seinienkin \nkattopuoli oli nokimusta. Tummanruskea _savutuvan väri_ jäi kaikiksi \najoiksi pirtin työkaluihin, höyliin, navarinpäihin, uurresahoihin, \nhurveleihin ... kaunis honkaisen savun painama tummuus, jonka satojen \nkäsien kosketus oli paikoin hionut kiiltäväksi, jopa hiertänyt ja \nkuluttanut esiin punertavan pohjapuun. Ja savutuvan mies vei aina \nmuassaan erämaan tuoksun kauas rintamaille. Ukosta uhosi haikupirtin \nhenki vielä kaupungin kadullakin.\n\nSavupirtin päivät ovat jo aikoja sitten vierineet ohitse, savukiukaat \nja lakeistorvet hävinneet \"lasiseinä\"-tuvistakin, puhumattakaan \nlautaikkunoista. Vanhat, satavuotiaat, yli sataisetkin talontuvat ovat \njo alkuaan rakennetut takkatuviksi, ja haikuava kiuas on jäänyt vain \nsaunan ja riihen haltiaksi. Vanha savukiuas sai eteensä kapean lieden \nsijalle, leveän takan ja nokiseen otsaansa holvikomeron sekä kivisen \nkorsteinin, joka lakeistorvena puhalsi savun suoraan taivaalle. \nTällaisia vanhankansan takkauuneja, harmaista jumalanluomista \nmaakivistä paiskottuja, valtavia oviloukon kivikasoja, näkee vielä \nmuutamissa vanhoissa asunnoissa. Mutta melkein kaikissa talontuvissa on \njo tavallinen pohjalainen takka pyöreine otsakomeroineen, ja leivinuuni \non saanut oman sijansa omine holveineen takan vieressä suunnaten \nsuuaukkonsa tavallisesti ovea ja sivuseinää kohden. Uunin vastaisella \nkyljellä on ovella suojattu kiukaanloukko, puusäiliö, ja uuninpäällys, \nentiskansan _vanhanpiian uuni_, jota Kinnulassa vieläkin ikäturat \nkäyttävät lepokammionaan. Valtavana oviloukon isäntänä, niinkuin \nainakin ison talon pää, takkauuni hallitsee koko asuinhuonetta, antaen \nkansalle leivän ja keiton, pirttilämpöisen ja valoisat puhteet. Ja kun \nilta hämärtyy, saattaa joskus uunin takaa kuulua kotoinen sirkan \nsiritys. Se on savupirttien perintöä, ja savupirtissä on syntynyt sen \narvauskin:\n\n    \"Kuningas kultapöksy\n    kiertää kivistä vuorta,\n    someroista sotkottaa\".\n\nTarvitsikin vanhankansan iso asuintupa lämmintä talven pakkasilla sekä \nloimottavaa takkavaloa pitkinä pimeinä puhteina. Kuusi, seitsemän \nmetriä oli tavallisen tuvan seinämitta, mutta saattoi aikatalon \nasuinhuone olla suurempikin. Mehtä-Porasen vanha Anterus rytkähdytti \n1815 pirtin, jonka lattia oli kahdeksan metriä ristiinsä, samoin \nVasalammen veljekset nostivat 1832 korkealle mäelleen hirsilinnan, \njonka tuvanlattia oli yhtä laaja. Kellokosken Markun kuulu jokirannan \ntalo, Fieandt-vainajan sota-aikana rakennettu, käsitti tuvan, joka oli \ntoisinpäin 8.20 sekä toisin 8.60 metriä.\n\nJo asuinhuoneensa hirret vanha erämaalainen haki kaikkein suurimmista \nsydänmaista, joissa petäjät nostivat latvansa kaikkein korkeimmalle. \nAjoivatpa jotkut ukot kaukametsiin, aina karstusten petäjikköihin \nkeikahdutellen sieltä oikein emäpuita. Silloin oman pitäjän \nsuurhongistot säästyivät vastaiseksi. Metsät näet olivat vielä \njakamatta, niin että sai ottaa, mistä mieli teki. Mehtä-Porasen tuvan \nhirret hakattiin penikulman päästä Huumarkankaasta, ja Tialan Lampuodin \nasumusta rakennettaessa ajettiin hirret talkooksilla Lauvaskankaasta. \nKellokosken tuhva vedätti suurtalonsa rakennuspuut Karstulasta \nKalamiehen takaa. Muinainen Möttösen Mattiäijä taas sanoi pojilleen -- \nsiitä on jo ainakin lähemmä puolitoista sataa vuotta -- \nmikkelimaanantain aamuna einettä syötäessä:\n\n-- Nyt me rakennetaan uusi tupa, tämä kun on jo vanha... Mutta \ntänäpäivänä ei muuta kun kahtotaan vain mehtästä pisin puu.\n\nPojat lähtivät ajamaan kohti Karstulaa ja pysähtyivät Rotmonpurolle, \njossa oli oikein synkkä metsikkö, etsivät ja iskivät maahan kaikkein \npisimmän Rotmon rutimon. Puu rojahti kankaaseen ja meni poikki \nlatvapuolesta yhdeksän sylen päästä. Siitä saatiinkin sitten tuvan \nensimmäinen hirsi ja hirrenmitta. Möttösen talo, vieläkin Möttösen \nmäellä kohoava vanha komea asumus, rakennettiin tupineen, \nperäkamareineen ja porstuoineen yhdeksää syltä pitkäksi.\n\nEnsimmäisen tupahirren kaataminen määräsi Mehtä-Porasenkin talonmitan. \nHirsi katkesi kymmenen sylen päästä, ja Porasjärven rantakorpeen nousi \nkymmensylinen rakennus. Vasamäen veljekset rymähdyttivät maahan niin \nsuuren hongan, että saivat viisitoista metriä pitkän huonerykelmän, ja \nvedättivät niin paljon hirsiä, että voivat pystyttää linnan, jonka \nharja kohosi viidettä syltä korkealle, vieläpä hirsien lopuista koota \nison luhtirakennuksen. Ensimmäisen hirren kaato oli vielä muutenkin \ntärkeä toimitus. Oikein vanhat ikäturat, jotka parhaiten ymmärsivät \nasian, keikahduttivat puun latvoin pohjoiseen ja keräsivät tarkasti \nkaikki hakkuulastut hirren kannolle. Ja tuluksilla iskien tulen \nsydänlastuihin ukot polttivat koko kasan. Eikä sitten vastaiseen tupaan \nsiinnyt luteita, eivätkä muutkaan pahat siihen pystyneet.\n\nYksimittaisista hirsistä korpelainen salvoi talonsa, kaikki \nsivuseinienkin hirret ulottuivat ehjinä nurkasta nurkkaan, \npäätyseinistä puhumattakaan. Ja kaikki väliseinät, niin pitkin kuin \npoikinkin, hän kyllä jaksoi ja raski rakentaa puhtaista puista, jopa \naina vesikattoon ja harjahirteen asti. Vanhimmat erämaan miehet, \nTiaisen aikaiset turat, kirvestivät pyöreiksi heitetyt hirret \n_sulkanurkalle_, jonka _hulas_ oli viistokylkinen, pohja pyöreähkö, ja \nnurkanpää poskettu kuusikulmaiseksi _koninpääksi_. Mutta jälkipolvien \nmiehet veistivät hirtensä, piilusivat seinänsä ja salvoivat suoralle \n_pitkällenurkalle_. Ja niinkuin vanhaa sulkanurkkaa hakattaessa ukot \nusein tekivät alapuolisen hulaan kapeammaksi ylähulasta, pannen hirren \nala-olkapään puskemaan salvainkolon sisään, samaan malliin jälkiturat \ntekivät vanhan pitkännurkankin. Senkin alapuolinen olkapää työntyi \nsalvaimeen. Melkein jokainen Mehtä-Porasen vanha rakennus on näin \nsalvettu, ja näin myös Kellokosken satavuotias riihi. Osasivat entiset \ntalontekijät iskeä salvaimen sisäpuolelle _lämpymän hulaan_, johon \ntukittiin sammalia. _Seinäsammal_, omilta kankailta kerätty, oli \nparasta seinäin _varausten_ ja salvaimien täytettä, ja joskus \nraastettiin savikuopista sitkeää _kokelmaa_ tilkkeiksi. Mutta vanha \nvaari varoi, ettei sammallettaessa alas karisseita karpeita enää \ntoistamiseen käyttänyt. Sillä jos näin olisi tehnyt, tuuliaispää olisi \nvasta saattanut pidellä pahoin rakennusta. Muistipa ukko jo varausta \nkirvestäessään sovittaa työnsä niin, että kaikki lastut putoilivat \nseinien ulkopuolelle. Siitä ei tulipalo uhannut taloa.\n\nMuutamille nurkkakiville ja harmaille maakiven mukuloille ukko uskoi \nasuinmajansa, ja _multiaiset_ hän rakensi seinien viereen lattian alle \nsuojaamaan talvella kylmyydeltä. Iänikuisen _lattian_ lahjoitti metsä. \nSuuret petäjät vain halottiin _vaajoilla_ kahteen kellekseen, jotka \nveistettiin toiselta puolen, ja pyöreä kylki käännettiin alaskäsin. \nTällaiset raskaat ja leveät, seinästä seinään ulottuvat petäjäpalkit \nkestivät miespolven polkea ja pestä. Kovat oksat vain lopulta jäivät \nkorkeina kuhmuina törröttämään, niin että niihin ikäihminen tahtoi \njoskus kompastua. Vanhaa metsien taloa varjosi tuohinen katto. Se oli \npyöreillä hoikilla _maloilla_ peitetty vieri vierin, niinkuin koko \nmetsän pieni väki olisi pantu suojaamaan ihmisen asuntoa. Päätypölkyt \nja vahvat vuolet kannattivat kattoa, ja räystään alus oli tavallisesti \nkaksin, kolmin kumurin ja koverin hirsin komeasti kaarrettu uloskäsin \ntukemaan katon räystäspuolta. Ja ylimmän päätypölkyn koloon, \nharjahirren alle panivat ainakin Vasamäen entiset veljekset \nkarhunnahkaa, ettei _painainen_ pääsisi taloon.\n\nTerävä kirves oli entisen tuvantekijän paras työkalu. Sillä hän \nhammasti parhaatkin nurkkahulaat, sillä hakkasi seinien varaukset, ja \npelkällä kirveellä hän iski ovet ja ikkunareiät, vieläpä jyrsi \nkaransijatkin ikkuna- ja ovipieliin. Vanhimpien rakennusten \nkirvesmiehet eivät käyttäneet karankoloa tehdessään edes _navaria_, \nkirveellä vain kalkuttivat kahteen suuntaan, niin että kolon pohjaan \nlopulta jäi törröttämään terävä hammas. Kirveellä rakennusmies pälhi ja \nveisti hirtensä sekä hirsien koverot ja kumurat, veisti myös piitat, \nlaipionniskat, viililautaset ja lattiapalkit. Mutta lopuksi ukko \n_piilulla_ siisti ja silitti kirveen epätasaisen jäljen, käyttäen \nleveäteräistä paksupalkoista työasettaan varsin taitavasti. Kun \nveistomies oli lopettanut työnsä, niin yhtämittainen sievä piilun \nvuolaisu ulottui laipiosta lattiaan sekä räystäästä maahan asti jatkuen \nvieri vierin pikkuruisina aaltopohjina yli seinän nurkasta toiseen. \nTällainen piilunkäyttö olikin mestarin työtä, ja sen jäljeltä \nrakennuksen seinä oikein uutuuttaan paistoi ja punoitti, tuoksuen \nsamalla mitä raikkaimmin pihkalta ja tuoreelta metsältä.\n\nMielihyvin metsien mies asettui oman kätensä nostaman metsälinnan \nisännäksi, ja uusi talo tuntui oikein ilosta hohtaen häntä tervehtivän. \nKun nurkkapuolen pienestä _porstuasta_ pyörähti oikealle _tupaan_, niin \nsiellä seinät puhtaina punoittivat vastaan, ja laaja lattia paistoi \nniin valkoisena, että tupaan tulijan pikku tyttäret siinä oikein ilosta \nhyppivät ja tanssasivat. Kattokumu kohosi komeana ja korkeana \n_laipiona_ sileiksi veistettyine kuusisine haljispuolikkaineen. \nPyöreät, paksut _laipionniskaset_ kaksin, kolmin turvallisina \nkannattivat välikattoa, ja poikittain niiden alla, yli tuvan \nsivuseinästä toiseen oli vielä valtava _piitta_, jonka selässä seisovat \npikku patsahaiset tukivat laipionniskoja. Oli laipion alla vielä monet \ntarpeelliset orret ja muut hoidot: _päreorret, takanorret, vaateorret_, \nleveä _viilihylly_ ja monipuikkoinen _leipähäkki_ ynnä _naverihaukka_. \nVasemmassa ovinurkassa oli iso uunihoito, jossa jo takkavalkea \nkotoisena loimotti, ja uunin viereisessä seinässä oli ikkuna, \n_takkalasi_. Sen edessä oli penkkinä _pata-arkku_, millä emäntä saattoi \nvieraineen istua ja katsella lasista vainiolle. Vastaisessa \nsivuseinässä oli kaksi ikkunaa, joista voi katsella pihamaalle: \n_ovilasi_ ja _perälasi_, ja niiden edessä oli pitkä laatikkopenkki. \nTämä oli taas isännän istuinpaikka, ja siihen kylän miehetkin toisinaan \ntulivat penkin pituisena rivinä tupakoimaan ja tarinoimaan. Mutta \nperäseinän vieressä, keskellä seinämää, oli talon pitkä _pöytä_ \nseinäpenkkeineen ja raheineen, _sääteineen_. Oikeassa peränurkassa, \nsivupenkin päässä taas oli komea _nurkkakaappi_, ja vasemmassa \nnurkkapuolessa, takkaseinän vieressä, ylpeili yhä komeampi \n_astiakaappi_. Olipa vielä ovinurkan hoidoissa, sivuseinän puolessa \nkaksikerroksinen _sänkyrati_, ja ovikamarin sekä porstuanoven väliseen \nkapeaan seinään oli isketty pässinsarvet tai puuhäkkyrä \n_suihtinaulaksi_.\n\nNäin oli vanha metsien isäntä järjestänyt asuintupansa. Mutta oli \ntalossa muitakin huoneita. Tuvan peräseinässä, kahden puolen pitkää \npöytää, oli kaksi ovea, jotka veivät _peräkamareihin_, isoon ja \npieneen, ja oviseinässä, porstuanoven ja takan välissä, oli \n_ovikamarin_ ovi. Porstuasta kiipaistiin jyrkkiä rappusia myöten \n_porstuan päällykseen_ ja sieltä aution, hämärän _tuvan päällyksen_ \nlävitse _ylikamariin_, joka oli peräkamarien kohdalla harjan alla, \nkummallakin sivullaan kapeat kylmät _kylkeiset_. Vanhan, hyvän talon \ntavallinen huonesovitus oli tällainen: keskellä iso tupa, sen edessä \novikamari ja porstua, perässä vierekkäin kaksi peräkamaria. Ja tällä \nsamalla entistuhvien suunnittelemalla hyvällä pohjalla vieläkin monet \nasumukset pysyttelevät. Kaikki vanhat talot ovat järjestään rakennetut \nisävaarien kaavan mukaan.\n\nEi toki heti päästy näin valmiisiin koteihin. Mehtä-Poranen mahtui \nalussa vain pieneen tupaan, porstuaan ja ovikamariin, sitten jo \ntarvittiin isompi tupa porstuoineen, ovi- ja peräkamareineen, ja \nviimein paisuttiin niin, että paiskattiin kokoon oikein suurtupa, iso \nporstua ja iso ovikamari sekä kaksi hyvää peräkamaria. Ja vanhimmasta \ntupahoidosta tehtiin jauho- ja sahamylly Porasjokeen. Kahdessa pienessä \nalkutuvassa Kellokoskellakin tuhrailtiin Lassi-ukon isännöidessä, mutta \nkun Markku nousi isännän sijalle, hän 1808 ryskähdytti kosken rannalle \nsellaisen linnan, ettei mointa oltu erämaassa vielä nähty. Kaksitoista \noman talon miestä oli sitä salvamassa, ja vielä apumiehinä kaikki \nlähiseutujen parhaat kirveskourat, joille Markku-tuhva, kun kova aika \noli, ja miehet pyytelivät eloa, sanoi:\n\nKun rakennuksen kurkiainen saatiin paikoilleen, se oli niin korkealla, \netteivät miehet, puoletkaan, uskaltaneet nousta sille seisomaan. Mutta \nMarkun emäntä, Jaakopin Valpuri, pelkäämätön akka, asteli sen päästä \npäähän, katseli ja todisti:\n\n-- Tämä onkin nyt talon näköinen ... ei ole mökin näköinen.\n\nTalon näköinen Markun linnasta tulikin. Siinä oli huoneita ja ikkunoita \noikein kahdessa kerroksessa, jopa päädyssä kolmin kerroin. Tavallisia \nperäkamareita ei ollut, mutta sen sijaan rakennus oli tehty niin \nleveäksi, että tuvan kyljessä oli _sivukamarit_. Talon pääasuntona oli \n_isotupa_, joka oli rakennuksen koskenpuolisessa päädyssä, ja siihen \npäästiin porstuasta vasemmalle poiketen. Isontuvan oikeassa \nkylkiseinässä, _takkaseinässä_, oli kaksi sivukamarin ovea, toinen \nvieden _takkakamariin_, toinen _peräkamariin_. Mutta kun porstuasta \nmentiin suoraan oven suuntaan, tultiin _pohjatupaan_, jossa parhaastaan \nasusteltiin talvipakkasten aikana. Pohjatuvankin hoidoissa, rakennuksen \nmaantien puolisessa päädyssä, oli kaksi kamaria, _keskikamari_ ja \n_nurkkakamari_. Sopi samaan päätyyn kolmaskin huone, iso \n_porstuakamari_, johon päästiin suoraan porstuasta, oikealle \npyörähtäen. Tätä huonetta sanottiin kyllä sitten _sorvituvaksi_, kun \nKaustisesta vävyksi tullut rukkimestari, Nikulan Jussi, laittoi sinne \n\"sorvimyllyn\" ruveten pyörähdyttelemään rukkeja. Ja samankokoiset \nhuoneet kuin alhaalla oli yläkerrassakin, ylituvat, ylikamarit, \nporstuanpäällykset ja kaikki, kylmiä suojia vain, eikä niissä asusteltu \nmuulloin kuin kesällä. Ikkunoita Markun kaksikerroksinen suurtalo \ntarvitsi paljon, oikein kaksinkymmenin. Mutta ne olivat kaikki pieniä, \nmatalia harmaan seinän tirkistysaukkoja, joiden täytteinä oli \nlyijypuitteisiin sovitettuja pikkuruisia lasiruutuja. Seitsemän matalaa \nikkunaa ynnä porstuanovi silmäili pihamaata sekä jokivartta ylöspäin \npitäen lukua maantien tulijoista, ja kahdeksan pikkuista silmää katseli \njokea alaskäsin sekä saatteli Kokkolaan ajavia matkamiehiä. Maantietä \npidettiin silmällä kolmesta päätyikkunasta, mutta koskea katsoi vain \nkaksi lasia, toinen isosta-, toinen ylituvasta.\n\nSata vuotta tämä Kello-Markun komea talo komotti kosken rannalla, \nharmaana ja vanhanakin tihruisin silmin katsellen erämaata ja maantien \nmatkamiehiä. Parikymmentä vuotta takaperin jälkipolvi sen purki ja \nnosti uudelleen kahdeksi asuinhuoneistoksi samalle jokirannalle.\n\nNäin mainittavaa korpilinnaa ei erämaassa enää ole, joskin siellä tapaa \nvielä jonkun kaksikerroksisen asuintalon, sivukamarittoman kyllä. \nHaukan vanha metsätalo Haukkapuron äärellä on jo komeimpia takamaiden \nsaavutuksia. Mäeltään metsän reunassa se paistaa kauas nevalle \nvaaleanpunaisena, valkeanurkkaisena, pitkänä ja korkeana kuin ainakin \nison isännän olinpaikka. Ylpeänä se hallitsee laajaa pihamaata ja \nkartanoa, suurta viljavainiota, metsiä, nevoja ja nevaniittyjä. \nPystylaudoitus kaunistaa seiniä, ja ikkunoita, oikeita kuusiruutuisia \ntalonlaseja, on kaksin pitkin rivein.\n\nEntistuhvien tuhatvuotinen savupirtti on jo Suomenselän erämaista \nhävinnyt, mutta vanha savuava sauna pitää yhä olla kartanomaalla, ja \nsitä moni erämaalainen, niinkuin Perhon ja Lestin asukas, esituhvainsa \ntapaan yhä nimittelee _pirtiksi_. Nokisin naamoin se nököttää talon \ntauksilla, joskus aivan pihan piirissä, ollen sisuksistaan musta kuin \nyö. Synkeä määkivien röykkiö, _kiuas_, on peränurkassa, ammottaen \nmustaa kitaansa ovea kohden, ja sen vieressä on patsaille rakennetut \n_lauteet_ parine, kolmine istuinpenkkeineen. Ylhäällä peräseinässä on \nentispirtin _räppänä_, sivuseinässä pieni _ikkuna_ ja oven yläpuolella \n_pellavaorret_. Mustasisuksinen pirtti on, mutta se puhaltaa nokisesta \nkiukaastaan erinomaisen löylyn ainakin joka pyhäaatto-iltana, jolloin \nsauna ikivanhaan hyvään tapaansa valmistaa raatajan ottamaan vastaan \nHerran sapattia, ja antaa se myös hyvän virkalämpöisen hierojalle ja \nkupparitummulle sekä taas syksyisin haikuaa tavan takaa kuivaillen \npellavapanoksia.\n\nToinen hyvän haltian savuinen huone on talon tauksilla kyhjöttävä \n_riihi_, riihitontun musta koti, jossa jumalanviljat puidaan ja \nerotetaan elukan ruoasta. Korpikansan puimahuone oli vanhastaan vain \n_kanttinen riihi_, yksinäinen rakennus, nokiotsainen kuin sauna, ovi \noli päätyseinässä ja kiuas ovipielessä sekä pohjana tervatusta savesta \nsotkettu maapermanto. Saattoi riihen sivulla olla leveä elokatos, \ntoisella kyljellä kapea ruumensuoja sekä takana vielä olkilato. Iso \nisäntä voi isolle vainiolleen rakennella useampiakin pikku riihiä, \nniinkuin Mehtä-Porasen ukko, joka pystytti järvenranta-kentälleen \nkolme, neljä puimahuonetta täyttäen ja tyhjentäen niitä vuoronsa \nmukaan. Yksinäinen riihi on yhäkin usean talon viljankuivaus- ja \npuimahuoneena, mutta moni on Pohjanmaan mallia seuraten nostanut \nriihensä yhteyteen _luuvan_, jossa elojen puiminen toimitetaan.\n\n_Aitta_ on pihapiirin parhaita ja arvokkaimpia huoneita. Tämä \njumalanhyvien ja kaikkien elämäntarpeiden tärkeä talletussuoja \ntarvittiin jo vasta jaloilleen päässeen metsäpirttiläisen kantoisella \naholla. Muinaiset erähämäläisetkin nostivat sen kalarannalleen, ja se \nnökötti myös vanhan halmekontion asuntokentän vierillä. Vähän-Valvatin \npikkuruinen aittanen, joka entisinä aikoina oli kyhjöttänyt hämäläisten \nmuinaisilla metsäperillä, oli väliaitauksilla ositeltu seitsemään \npikkuruikkuiseen purtiloon, etupäässä halmeen antamia viljoja varten.\n\nHyvä talo tarvitsi useampia aittoja. Mehtä-Porasen ison, nurmisen \npihamaan järvenpuolisella laidalla, tuuheiden pihlajien hoidoissa \nkyköttää pikkuinen kala-aitta sekä viljalle varattu iso, komealla \notsakammiolla kaunistettu _kokka-aitta_. Kinniän tuvan takana, \nruispellon vierellä niinikään komottaa kaksi komeaa vanhankansan \naittaa, ja kolmas on riihen luona, ja kuulun Kotilaisen kartanolla \nKivijärvellä on pieniä aittoja viisin, kuusin. Monen muunkin talon \npihan piirissä nähdään entisukkojen ahertamia aittasia. Vankoilla \nmaahan painuneilla ristihirsillä ne vakavina tönöttävät, monesti vielä \nnostettuina neljän matalan jalkapatsaan varaan. Harmaan seinän harmaa \npieni ovi, _tukkilukolla_ suljettu, leveät ovenlaudat ja ovipielet, \nkaunis lukonsuullisrauta ja muhkea avain sekä saranakiskot kertovat \nkelpo sepistä ja taitavista kirveen käyttäjistä, tuottaen vieläkin \nheille kunniaa. Ja komea otsakokka puskeutuu ulos kuin suojaten aitan \nsisäänkäytävää. Kolmet, neljät, kuudet, seitsemätkin _laarit_ siellä \ntallettavat pellonviljaa, perimmäiset rukiita, sivulliset kevätviljoja. \nJoskus hyvinä Herran vuosina laarit täyttyvät niin, että pitää \n_loukkarilla_ työnnellä viljaa perään käsin, vieläpä laudoilla \nkorotella laitoja. Toisissa aitoissa taas talletetaan lihat ja kalat, \nsuolat ja monet muut talon ruokatarpeet, ja aitan yläkertaa, _kullaa_, \ntarvitaan kaikenlaisten kappaleiden säilytyssuojaksi.\n\nKomeiden vanhojen aittojen ikätovereita ja samojen ukkojen kirvesaloja \novat _luhtirakennukset_, jotka vielä joitakuita pihamaita kaunistavat. \nAittojen kyhjöttäessä hiukan syrjäpuolessa omassa yksinäisyydessään \nruokavaroja säilytellen, luhtirakennus puolestaan on asettunut aivan \npihamaan laitaan vastapäätä asumahuonetta taikka sen kanssa \nnurkitusten. Se on tavallisesti kolmiosainen, kaksikerroksinen \nrakennus, jonka keskiosa on lävitse kuljettavana porttina. Oli ainakin \nsiihen aikaan kuin luhti eli parhaita päiviään. Entisinä aikoina \nluhtihoito oli useinkin asetettu niin, että sen portin kautta ajettiin \njoko talon pellolle taikka kylätielle. Pölkkien vanha luhti oli pihan \nvieressä, Jängänjärven puolella rannan suunnassa. Ja talvella koko \nSalamajärvi sekä kinnusten perukka ajaa kihnutti kirkkomatkallaan \npölkkisten portin kautta, samoin kuin taas tervakuormineen junnasi \nKokkolaa kohden palaten muutamien päivien perästä takaisin, niin että \nnurkat kolisivat. Möttösen pihamaata vartioiva entinen luhtirakennus \noli niin kuulu ja niin paljon alitse ajettu, että koko maakunta tiesi:\n\n-- Möttösen portin läpi menee tie Laukaaseen.\n\nPienet tavaroille varatut _puojit_ on luhdin alakerrassa, ja puotien \nsekä portin yllä on samansuuruiset _luhinkullat_. Mutta kullahuoneitten \nedessä on ylpeä katsoma-aukkoinen yläkäytävä, ulkoneva sivuseinän \netukammio, johon jyrkkiä rappusia myöten saattaa kaahaista. Talon \npalvelijat niitä ennen useimmin kulkea natistelivat, sillä kullat \nolivat heidän viileitä kesähuoneitaan. Pimeinä ja hämärinä öinä kullan \nrappuset monesti kapisivat myöskin nuorten miesten poljennasta, koska \nhe salakättä hiiviskelivät piiloisten yläkammioiden tytärkansaa \nkatsomassa.\n\nPihamaan tauksilla on _navetta_, karjan asuntohuone ja naisväen \njokapäiväinen työmaa, sekä myöskin _talli_, hevosten suoja. Pieniä, \nmatalia ja pikkuovisia vanhojen ukkojen tallit olivat niinkuin olivat \nheidän hevosensakin, pöllö tai haukka oli vain siivet levälleen \nnaulattu oven yläpuolelle, ettei talliin pahat pääsisi. Ja monet \nentiset ukot talvella pakkasessa ajettuaan taluttivat hevosen tupaan \nsulamaan ja saamaan suurusta. Sitten vasta, kun ajokas oli syönyt \nappeensa, vietiin se talliin. Lintulahden vanhassa tuvassa oli ennen \novipielessä hevosta varten silppuruuhi, ja Kyyjärven Pölkin ison tuvan \nnurkassa syödä rouskutti väliin kolme hevosta. Isoja orkosia vain oli \novilattia poljettu täyteen.\n\nEntisen erämaalaisen rakennusryhmään liittyi usein vielä _tuulimylly_. \nVarsin monen talon luona se mäentöyryllä kojotti kurotellen korkeita \nsiipiään yli kaikkien sekä ojennellen pitkää pyrstöään niinkuin vanha \narvoituskin oli pannut merkille:\n\n    \"Harakka hatistelee,\n    pitkäpyrstö pyristelee,\n    kalliolla karistelee,\n    vuorella muniakseen\".\n\nMutta nämä mäkien ylpeät eläjät ovat jo melkein kaikki lakanneet \nviuhtomasta, muutamat vain vielä siellä täällä natisevat tuulen käsissä \nsiivettöminä ja siipirikkoina, vain jotkut enää pystyvät vanhaan \nkunnialliseen virkaansa. Tavallisia _varvasmyllyjä_ ne ovat, tukevalle \nhirsiristikolle istutettuja yksihuoneisia, nelisiipisiä laitoksia, \njotka entisaikaan tohisten ja natisten jauhaa jyristivät erämaalaisen \nviljoja. Mutta oli yliperällä toisiakin jauhajia. Metsäpurojen ja \njokien koskirannoilla siellä täällä käydä kalkutteli harmaita \nvesimyllyjä. Ne olivat vain pieniä _hierinmyllyjä_, pahaisia \nnaapperoita, eikä mitään mestarijauhajia: purivat jyvän poikki, toisen \nhalki ja kolmannen laskivat kokonaisena, niin että monesti saivat \nmärehtiä syönnöksensä uudestaan. Yhteisin voimin ukot näitä \nkoskiväkkäröitä laittelivat ja sitten vuoroonsa käyttää reputtivat \nhuolimatta suuria korjauksista ja teroituksista. Siinä oli tuhvalle \ntarpeeksi olemista, kun jaksoi vahtia kivensilmää myllyn hiljalleen \nkäydä kalkutellessa ja märehtiessä miehen syötäviä. Omista kallioista \noli myllynkivet hakata kalhuttu, mutta hyviä kiviä saatiin Alajärveltä \nPaalijärven kalliosta, ja kovaa mustaa _kaulakiveä_ myllyn akselinnavan \nalle noudettiin Lappajärven Kärnänsaaresta. Siellä olikin niin \nmerkillistä kiveä, että sitä vedätettiin hevoskuormin aina Laukaaseen \nasti.\n\nEdesmenneet erämaalaiset raivasivat kyllä korpeen asuinmajansa ja \najoivat metsää yhä kauemmaksi mökiltään, mutta silti he saattoivat \nrakastaa komeita jumalanpuita ja antaa niille heidän kunniansa. \nMetsältä he valtasivat pelto- ja niittymaata, mutta niitylleen he \nmonesti heittivät hyvän männyn tai koivun ladon seinustalle kuin \nvartijaksi, ja pellon pientareelle tai tien oheen taikka riihen \npäädylle he jättivät jonkun pikku koivun tai mäntypahasen, joka aikaa \nmyöten kohosi koko pellon haltiaksi. Mutta varsinkin kartanopuita \nvanhat hyvin suosivat. Monet muinaiset tuhvat ja tummut hoitelivat ja \nvaalivat komeaa nimikkopuutaan koko ikänsä, monen vanhan talon kartanoa \nhallitsi valtava puu, useampikin, ja moni talo elää vieläkin \nedesmenneitten vanhojensa _elättipuun_ suojassa. Karstulan Saunakylän \nJuoksuahon valtava koivu, koko mäen ylpeys, oli toistasataa vuotta \ntakaperin, kun Erkki-tuhva asteli aholle talon tekoon, vain aisan \npaksuinen. Koivun juurelle ukko sytytti ensimmäisen tulensa, sen \nviereen hän nosti ensimmäisen tupansa, ja koivu kasvoi sitten ukon ja \nkoko talon hyvissä hoidoissa. Taloa hallitseva valtapuu humisee Vetelin \nHirvikosken pihamaalla, ja sekin on samanikäinen talon kanssa, lehmän \nkytkinpuuna tehnyt talontekijälle ensimmäisen palveluksensa. Monet \nvanhat kasvoivat rinnakkain elättipuunsa kanssa. Alapihan iso koivu \nPerhon Liukonmäellä on 90-vuotiaan Maija-tummun ikätovereita ja \nJylhänmäen koivu nousi Aapa-vaarin ja miniän yhteisenä nimikkopuuna. \nKomea ja kauas näkyvä kirvesmäen koivu, Kirvesmäen riihen luona, oli \nentisen _Kirves-Matin_ elättipuu. On samalla mäellä vanha vapiseva \nhaapa, jota taas _Kirves-Heikki_ oli koko elämänsä hoivaillut. Ja \nmetsäkasvatti on niin suopunut hoitajaansa, että se vaarin kuoltua piti \nmurhetta pari vuotta kasvattaen vain pikkuisia lehtiä, ennenkuin taas \nuudelleen kostui elämään.\n\n\n\n\n\"KUN SOTA LAAKSOISSAMME SOI\"\n\n\nKovan ja kylmän korven kanssa köyhä erämaalainen sai aina koetella ja \ntaistella viimeiseen hengenhuokaisuun asti saadakseen savuisen pirtin \nsuojakseen sekä pirtin pöydälle petäjäisellä sekoitetun leipäkannikan. \nMutta varsin tyytyväinen hän silti oli ja vielä tyytyväisempi olisi \nollut, jos vain olisi aina saanut rauhassa syödä kovaa kannikkaansa. \nMutta näillekin kaukaisille sydänmaille osui joskus Suomen \nperivihollinen, vihavenäläinen. Silloin korpelainen sai tapella \nryssääkin vastaan, ja erämaan rauhallinen elämä kääntyi kovin kurjaksi. \nJo silloin iskettiin metsien kansaan sellainen venäläiskammo, ettei se \noikean miehen sisuksista ole vieläkään lähtenyt. \"Venäläinen verikoira\" \non jättänyt pahan nimensä mustien nevojenkin takakorpiin. Miltei \njokainen vaari ja muori täällä tietää jonkin vainolaistarinan, moni \nmuistaa vielä, kuinka edesmenneet vanhat laulelivat lapsilleen \nentisestä pakoretkestä:\n\n    \"Venäläinen verikoira\n    tappoi isän, tappoi äitin,\n    aikoi vielä minutkin tappaa.\n    Minä pääsin päistärihin,\n    päistäret tulehen syttyi...\"\n\nJo Ison vihan ryssä liikkui Suomenselän vierillä. Näihin aikoihin \ntäällä ei kyllä ollut suuria surmattavia eikä rikkaita ryöstettäviä. \nVetelin avaroissa perämetsissä, Perhon mailla oli vain seitsemän, \nkahdeksan taloa, niistä toiset vasta pystyyn saatuja. Eikä ohjannut \ntaloihin muuta ihmisen tietä kuin eksyttävät eräpolut ja koskinen \nvastavirta. Mutta ryssillä oli hurjat _koirankuontolaisensa_, jotka \nsaattoivat ajaa asukkaiden jälkiä aina perimmäisiin piiloihin.\nNäiden rumien vainuihmisten käsistä oli hyvin vaikea piiloutua. Vain \nhakoa perässään laahaten sai sotketuiksi jälkensä, niin että \nkoirankuontolainen eksyi. Saattoi silloin pakomies piilostaan sydän \nkurkussa pilkistellä ja kuulla, kun kauheannäköinen kuontolainen \nlaukkoen sinne ja tänne nuuski jälkiä ja kummasteli:\n\n-- Tuost' on tullu ... tuost' on männy ... tuost' on noussu \ntaiviisiin...\n\nNapuen tappelun jälkeen tuli ryssäjoukko keväällä 1714 Pietarsaareen, \nja sitten syksyllä hurja kasakkaparvi ilmestyi Veteliin. Kansa \nkauhistui, kirkonkellot upotettiin jokeen ja rahat kuopattiin \nkirkkomaahan, pappi lähti pakoon ja pyhä temppeli jäi autioksi, eikä \nsiinä enää jumalanpalveluksia pidetty. Pakoretkille painui kansakin \nkaikkein kaukaisimpiin metsiin. Rantamaiden väki suurin joukoin tulla \nrujasi kauas yliperille. Patovistin synkässä korvessa sanotaan \npietarsaarelaisten oleskelleen monessa salasaunassa, ja Kirvesmäen \nlähellä, pienen Joutenjärven saaressa on koko joukko kodittomia \nihmisparkoja asustellut. Saarella oli ennen iso _Papinkuusi_, jonka \njuurella sanotaan pakolaisena metsiä kierrelleen Vetelin papin, _Elias \nFonseliuksen_, saarnanneen erämaan köyhälle kansalle.\n\nNäille perukoille vainolainen ei kyllä osunut. Mutta Porasen perille, \njossa kerrotaan jo siihen aikaan jonkun metsäturan majailleen, koko \nparvi ryssiä kerran ryöhähti, ja äijä sai heitä syöttää ja juottaa. \nMutta kun ryssät laiskoina nukkua rötköttivät lattialla, ja äijä pöydän \npäässä istui Raamattua lukien, kova _Pääkkönen_ sisseineen ryntäsi \npirttiin, sieppasi ison pöydänkannen lyöden sen ryssien peitoksi. \nSissijoukko paiskausi painoksi päälle, litisti, kolhi ja sohikoitsi \nkuoliaaksi koko parven.\n\nPääkkönen, sissien päämies, olikin sellainen Ison vihan mies, että \nhäntä vielä jälkipolvi mainoo. Perhon metsäseutu ja Karstulan kulma \ntarinoi tästä rautalampelaisesta, joka oli samoja Pääkkösiä kuin \nsittemmin Perhoon koteutunut jylhästen esi-isä, Sameli Pietarinpoika. \nVaikka sissi Pääkkönen oli vain kymmenen korttelin ja kahden tuuman \nkorkuinen miehen tekele,[7] hänessä silti oli oikean miehen mitta ja \näkäinen sydänkarsina. Oikeana sotamiehenä Pääkkönen oli tapellut Napuen \nsodassa ja haavoittunut käsivarteen, mutta sitten armeijan jouduttua \ntappiolle sekä pakoretkelle, karannut rivistä ja ruvennut sissiksi.\nOli rautalampelainen ollut mukana siinäkin rytäkässä, kun \nsissipäällikkö Luukkoinen oli vähällä saada itse tsaari Pietarin \nvangiksi. Neljänkymmenen miehen voimalla oli hyökätty taloon, missä \nRyssän keisari majaili, mutta pääsaalis oli päässyt karkuun. Sitten \nPääkkönen taas oli miehineen kerran joutunut Sieviin, jossa ryssille \noli tuotettu oikein joukkosurma: riihessä majaileva lauma yllätetty, \nteljetty sisään ja poltettu sekä vainolaisten hätähuutoihin vastattu \nvain:\n\n-- Ei armoa ... kun olette meijän papinkin tappaneet.\n\nMuistetaan näillä mailla toistakin Ison vihan aikaista sotamiestä, \n_Liimataista_, jota oli sanottu _karoliinijääkäriksi_. Liimatainen oli \nollut Kaarle XII:n oikeita sotamiehiä, joita jo etukäteen oli opetettu \nryssiä tappamaan. Seitsennaulaisella miekalla oli pitänyt laukkaavan \nhevosen selässä istuen iskeä poikki leppäisiä pylväitä, ensin \nkäsivarren paksuisia, sitten jo kaulan paksuisiakin. Suomen pojat \nolivat sivahdutelleet, niin että leppäiset kappaleet vain olivat \nkorkealle kimmahdelleet, ja kuningas oli hyvillään huutanut:\n\n-- Praa! Vinski on aina praa! Vinski on riski poika ... se kyllä osaa \nryssän kaulan katkaista.\n\nLiimatainen ainakin oli ollut riski poika, kahta tuumaa vaille \nseitsemää jalkaa pitkä[8] ja niin paksu, ettei huono hevonen ollut \njaksanut häntä kantaakaan. Valittujen joukossa, kuningas Kaarlen \nhenkivartijana, hän oli saanut tapella, Narvassa ensi kerran ja sitten \nmonissa kymmenissä kahakoissa, Pultavassakin, jossa oli 18 haavasta \nverta vuodattanut sekä saanut nähdä sen ihmeen, että ryssäkin tulee \npäälle ja voittaa. Oli Liimataisen urho seurannut kuningastaan \nNorjaankin ja tapellut siellä. Joukoittain oli Norjan kylmillä vuorilla \npaleltu, kuoltu viluun ja nälkään. Ja tämä oli ollut kaikkein kamalin \nsotaretki, mitä Liimatainen koskaan oli kokenut, vaikka oli \ntappeluissaan saanut kaikkiaan 80 haavaa, Narvassa pääkalloonsa niin \npahan aukeaman, että siitä sai koko ikänsä rassata pölyä pois.\n\nKun pieni Pääkkönen ja iso Liimatainen sitten sodan jälkeen olivat \nPerhon ja Karstulan mailla sattuneet yhteen, niin oli siinä urhotöitä \nmuisteltu. Pääkkösen parhaita tekoja oli ollut, kun hän oli tapellut \nNapuella ja taas yrittänyt Ryssän keisaria vangiksi sekä lisäksi \npolttanut Sievissä riihellisen ryssiä. Mutta Liimatainen ei ollut enää \nmuistanutkaan satoja temmellyksiään, sen vain oli tietänyt, että hän \nyhdessäkin tappelussa oli listinyt ryssänpäitä ainakin riihellisen ja \nkaikissa kahakoissaan monta riihellistä.\n\nJa Kaarle kuningas oli urohien mielestä ollut miesten mies. Varsinkin \nLiimatainen oli aina ihastellen muistellut _Kalle-vainaata_ ja hänen \nsanojaan. Vielä harmaana hautaan horjuvana turana Liimatainen oli \nnäytellyt vanhoja sotatemppujaan sekä hypähdellyt ja lakkiresuaan \nheittäen tolkuttanut:\n\n-- Kun kuningas Kalle-vainaa huusi: \"Hei poijat, rammoot!\" niin silloin \nsitä mäntiin.\n\nNäinä kamalina vainovuosina Runebergin kuvailemat Haane-veljeksetkin \nlienevät eläneet ja kamppailleet ryssien kanssa, saaneet surmansa ja \njoutuneet levolle \"Perhon hautaan\". Jängänjärven takana metsätalossa \nveljekset olivat asuneet, ja Jängänjärven _Kalmasaareen_ sanotaan \nheidät haudatun. Järven perimmässä sopukassa on monien pikku saarien \ntakana piilossa heinäisen rantaveden vierellä petäjäinen kumpu, josta \non löydetty vainajien luita. Täällä, aivan koskemattoman villin erämaan \nrauhassa, omilla jylhillä kotirannoillaan, koivujen ja mäntyjen \nsuojassa, muinaisen metsäpirtin miehet lepäävät. Mutta harva heidän \nleposijansa tietää.\n\n    \"Miss' on hauta, joka sata vuotta\n    Perhon korvessa on pensastunut,\n    unhotettun' aivan ansiotta?\n    Missä on se? älä kysy vieras.\n    Kussa järvi kaijimpana kääntyy\n    männikköhön, siell' on paikka. Koivut\n    latvoineen jo huojuvat sen päällä;\n    missä niiden juurten alle hauta\n    kerran peitettiin, ei kenkään tunne\".\n\nNäin kertoo Runeberg metsänpoikien piiloisesta lepokummusta. Iso \nhakkaamaton kivipatsas, kuin harmaa vuorentaatto, nykyisten \nperholaisten pystyttämä, sitä vain yksinään vartioi.\n\nTuskin sataa vuotta erämaalaiset saivat rauhassa raataa ja rakentaa \nuusia taloja laajaan valtamaahansa, kun jo taas ryssä saapui tänne \nperämetsiin. Oli joku vuosikymmen sitten saatu valmiiksi valtatie \nKokkolasta Keski-Suomeen, ja tämä tie ajoi läpi Perhon erämaan. Ja heti \nmyös kamala sota vaelsi Perhon kautta, jopa kaikkein pahimmin juuri \nPerhon köyhän nevamaan kautta, joka vasta oli tiellä yhdistetty \nihmisten ilmoihin. Se oli suuri Suomen sota, jolloin venäläinen \nlopultakin valtasi koko Suomenmaan. Silloin korpien kansa sai nähdä \nomilla kotipihoillaan vanhan perivihollisensa isännöivän ja \nmellastavan, sillä kaksi kesää ja yhden talven venäläinen vaivasi koko \nmetsäperukkaa. Ja silloin metsäperäläinen sai myös kuulla hirveää \nkanuunan pauketta ja sotapauhua, sillä täysi tappelu pantiin toimeen \nrauhallisen Perhonkin piirissä, puhumattakaan että naapurikirkolta \nkuului tuon tuostakin jyminää.\n\nHyvin tietää perholainen vieläkin, mikä mies oli _Viantti-vainaa_. Tämä \n_Otto Henrik von Fieandt_, vankka kymäräniskainen mies, lyhytkaulainen \nkuin Pölkki, mutta korkeaotsainen, oli Suomen sotamiesten päämies, \njytisevällä äänellä puhuva, jäykkäsanainen ukko, joka ryssän kanssa \ntapella rähjäten kulki joukkoineen Perhon tietä edestakaisin koko \nkesän, 1808.\n\nJo kesäkuussa Fieandt hyökkäsi pienen ryssäparven kimppuun Perhon \nkirkolla vallaten heidän muonavarastonsa. Ja tämä oli köyhille \nperholaisille iloinen asia. Sillä Fieandt-vainaja jytisi heille:\n\n-- Korjakkaa pois, ennenkun pistän tuleen!\n\nPari tuntia perholaiset saivat hääriä ja ottaa, mitä vain ennättivät. \nKova touhu metsäperäläisille tulikin, ja moni siinä ennätti osille. \nJylhän Matti-tura keikutteli selässään pensaikkoon useita kauramattoja \nja vielä muutamia leipämattojakin, ja Jylhän Sameli saatteli \npiiloihinsa kaksi kauramattoa sekä jauhomaton. Mutta Kirvesmäen \nPuujalka-Jussi kolkutteli koipipölkkyineen niin kovasti, että ennätti \nkuljettaa metsään kahdeksan mattoa, ja Koivukosken tuhva poikineen \nraahasi kymmeniä ryssän säkkejä peittäen ne maakuoppaan. Saivatpa \nKoivukosken miehet haltuunsa suuren viina-aaminkin vyöryttäen ja \npiilottaen sen jokivarren pajupensaaseen.\n\nKyyjärvellä _Lintulahden_ luona sotajoukoille tuli heinäkuun 3 päivänä \nensimmäinen kova yhteenotto. Koko aamurupeama tapeltiin. Ryssät \npaukuttivat vallihaudoistaan Lintulahden _Patteripellolta_, ja \nFieandtin miehet räikyttivät vastaan _Könkkälän mäeltä_, Kokkolan tien \nvarrelta. Fieandtin joukko joutui häviölle ja sai lähteä peräytymään \nPerhoa kohden. Mutta ennen lähtöään Fieandt mörähti Sepän-Ellulle, \nNopos-sepälle:\n\n-- Meneppäs pistämään ruutisäkkiin valkia!\n\nKylän riihessä näet oli suuri ryssän ruutivarasto, jonka Fieandt oli \nennättänyt vallata. Seppä Noponen meni ja sohaisi tulisen kekäleen \nruutisäkkiin...\n\nPöhähti vain ja seppä paiskautui kuin musta ryökäle ovesta pellolle, ja \nkohta pomahti koko riihi ilmaan, niin ettei paikalle jäänyt muuta kuin \nsyvä kuoppa. Hirren kappaleet ja kiuaskivet vain lentelivät kuin \nvarikset taivaan alla.\n\n-- Kuinkas nyt kävi sepän? ihmiset kauhistuivat.\n\nMutta sieltä kohta seppä tulla väännätti tuhahdutellen pehkuja \nturvastaan ja paneskellen:\n\n-- Hyssyh ... ei oo sepällä hättäänää!\n\nTapella nahistiin sitten Perhon Möttösessäkin sekä revittiin joen silta \nryssän edestä. Mutta venäläinen raastoi ja poltti Möttösen kylän taloja \nrötistäen uuden sillan ja paineli Suomen joukkojen perässä. Tulipa \nkohta taas, heinäkuun seitsemäntenä, tuima temmellys _Kokkonevalla_, \ntoista neljännestä Perhon kirkolta alaspäin. Suuren vetelän suon \ntaakse, _Kampelinsaarelle_, metsäiselle kivikkomäelle Fieandt \njoukkoineen varustautui vastakynteen, ja kintereillä kulkeva ryssä \npysähtyi kirkonkylän puoleiselle rannalle, _Huhtakankaan_ louhikkoiseen \nmännikköön. Oli Kampelinsaarella suuri kivenjärkäle kuin kokonainen \nhuone. Sen harjalla Fieandt seisoi kiikaroiden ryssien rehkimistä. \nJuuri kun pappi Matokankaan puolessa, Mato-Eerun mökin luona ripitti \ntappeluun joutuvia suomenmiehiä, Fieandt kiveltään katsoi ja manasi:\n\n-- Nyt ryssä, sen piru, jo ottaa lehtiä pois kanuunan suulta ... ja \nkohta se ampuu.\n\nPamahtikin, ja viisi Fieandtin miestä sai surmansa. Siitä Kampelin \nkalliokin alkoi paukkua sekä savuten ja tulta leimuten syytää yli nevan \nlyijyisiä rakeita ynnä raskaita rautapalloja. Kalliot vain kumisivat, \nkirkkoharju järisi, ja Möttösen mäki tärähteli, vieläpä Pirttikoskella, \njohon oli matkaa yli penikulma, ikkunat tärisivät, ja takan kulman \nrautakoukussa avaimet heiluivat, helisivät ja piuvasivat. Kokkonevalla \noli kuumat päivät. Siellä yhtä mittaa tuli leimahteli kahden puolen, ja \nkatkera savu pöllähteli. Möttösen Mattikin siellä suurkiven luona hääri \nFieandtin passarina. Mutta ukko kiikarikiveltään mörähti hänelle:\n\n-- Matti, mene piiloon nyt, ettei satu ... nuo ryssä-pirujen marjat ei \nole terveellisiä.\n\nKohta ukkokin hyppäsi alas kiveltä, kopeloi poveaan, veti sieltä \nkourallisen kuulia ja sanoi:\n\n-- Hyi, koiranpaskoja, mitä ampuvat! Mene, Matti, hakemaan vettä, nuo \nryssien marjat karvastelee rintaa.\n\nFieandt oli lumottu kuulia vastaan, ja rautapaita oli vielä hänen \npäällään, niin etteivät ryssien pahatkaan marjat jaksaneet sitä \nläpäistä, vain vähäisen rintaa korventelivat.\n\nMutta hullummin kävi luutnantti Schönemanin, joka oli pahankurinen \nmies. Hän väliin äkäpäissään läpsi miehiä miekanlappealla, niin että jo \nkerran lohtajalainen suuttui, ja taas härmäläinen ärähti vastaan:\n\n-- Viälä tänä yänä korppi kroukkii sun silimäs, ja sinä kuapathan tähän \nrämäkhän.\n\nFieandt lähetti Schönemanin partioineen nevaa kiertäen paukuttamaan \nryssien kylkipuolta. Mutta sinne keskelle rämettä, _Kokonsaarelle_, \nluutnantti-parka keikahti. Sanotaan, että omat miehet rautanaulalla \nselkään ampuen hänet menettivät. Häviön puolelle Fieandt-vainaja joutui \nKokkonevallakin. _Linspora_, koko Suomen joukkojen päämies, oli ottanut \nryssältä lahjoja ja sekoittanut ruutiin hiekkaa, niin etteivät kuulat \nlentäneet juuri minnekään. Niinpä Fieandt ei Kokkonevallakaan voinut \nkauan pitää puoliaan, kun kuulat enimmäkseen putoilivat vain välille \nkantamatta ryssiin asti. Veteliä kohden ukko lähti painumaan. Mutta \nmatkalla hän sai apuväkeä, ja nyt ryssä vuorostaan rupesi astelemaan \nselkä edellä niinkuin hänen tapansa tappelussa tavallisesti onkin. Ja \ntaas mentiin perävilkkaa läpi Kokkonevan, läpi Perhon ja Möttösen ja \nLintulahden aina _Karstulan kirkolle_ asti. Täällä järvien välissä, \nkirkon seutuvilla tuli elokuun 21 päivänä kaikkein kovin temmellys.\n\nOli kesäinen sunnuntai, kirkonkellot kumahtelivat, ja Karstulan kansa \noli juuri menossa Herran temppeliin, kun tuli tieto, että tappelu alkaa \nheti. Kirkkokansa lähti pakoon soutaen järvelle Kirkkosaareen, ja \njumalanpalveluksen sijasta pantiin kirkon ympäristöillä toimeen \nperkeleellinen pyhänvietto. Kirkonkellojen asemesta moukuivat tulta \nsyytävät tykit, ja kamalana saarnana papattivat kiväärit samalla \nviheltäen kuoleman virttä. Venäläisen kanuunat ampuivat _Syrjämäeltä_, \nFieandtin tykit jymähtelivät _Höyläniemessä_, ja kiväärimiehiä paukutti \nkaikkialla. Sitten ryssä raahasi tykkejään halki ruispeltojen _Muhosen \nkalliolle_ ruveten sieltäkin pomahduttelemaan. Mutta Otto Henrikin \nmiehet tappelivat kuin suomalaiset ainakin. Jo venäläisten päämies \nlähetti parisataa ryssää _Päällimen_ kautta ahdistelemaan Fieandtin \nkylkipuolia. Mutta piippua poltteleva ukko komensi viisikymmentä \nporilaista vastaan, ja siinä joukossa oli Karstulan saunamäkeläistenkin \nruotusotilas, _Kaini_, sekä hänen vierustoverinsa, Hartolan mies. Nämä \nkohtasivat ryssän _Mustilaispurolla_, jossa syntyi sellainen rymäkkä, \nettä suomalaiset lopulta pistimillä söhiköiden lennättivät venäläisiä \nedellään, niin että osa hätäännyksissään sotkeutui vetelään \n_Nevasuohon_. Silloin ryssä lähetti vielä suuremman joukon _Humpin_ \nkautta pyrkimään suomalaisten selkäpuolelle ja katkaisemaan Perhon \ntien. Mutta Humpin Penjaami juoksutti tästä tiedon uhatuille, ja \nsilloin Fieandtin täytyi ruveta kiireesti peräytymään, ettei olisi \njoutunut ryssän loukkuun. Yhtä mittaa tapellen Otto Henrikin väki \ntaivalsi takaperin Perhoa kohden. Kimingin kylässäkin vielä tuli kova \nyhteenotto perässä painelevan ryssän kanssa. Siellä rymistettiin \nankarasti _Uiton sillalla_, ja saunamäkeläisten Kaini joutui vihollisen \nkäsiin ja vietiin sitten kauas Venäjälle.\n\nMonituhantisen ylivoiman edellä piippusuisen majurin täytyi marssittaa \nmiehensä jälleen läpi Lintulahden, Nopolan ja Möttöskylän, läpi Perhon \npitkän sydänmaan aina Veteliin asti. Näki Perho taaskin pakenevan \nsataisen joukon pyssyineen, miekkoineen, tykkeineen ja kuormineen \nvaeltavan pitkin valtatietään väsyneenä, haavoitettuna, ryysyisenä ja \npölyisenä. Ja Fieandt-vainajan joukko oli toistamiseen pakojalalla. \nKoivukosken Erkki-äijä oli juuri tervahautaa polttamassa vainiolla, kun \npitkä, pitkä kujantäytinen surullinen jono marssi ohitse. Huusivat \npakotien vaeltajat tuhvalle:\n\n-- Nyt on paras mennä niinkuin pakosalle... Me peräännymme.\n\nJa koko Perho, samoin kuin muutkin erämaaseudut, jäi tykkänään \nvenäläisten valtaan.\n\nTämä ryssävallan aika oli ankara. Jo heti sodan alussa, ennenkuin \nensimmäiset venäläiset paikkakunnalle ilmestyivätkään, vanha veriin \nsyöpynyt vaisto ajoi sydänmaan kansan pakopirteille. Ja ryssän tullessa \nvaltaan kohta miltei koko erämaa oli _kaiossa_, kuka milläkin \nsuunnalla, ja melkein kaikki talot olivat autioina. Tavarat, joita ei \nvoitu ottaa mukaan, kätkettiin, ja sitten koko joukoin mentiin ja \nantauduttiin turvallisen metsän hoitoihin. Koivukosken tuhva peitti \ntervatynnyrinsä murtoon, pikku tavaroitaan pisteli puulaatikkoon ja \nhautasi peltoon ja sen jälkeen lähti perheineen hevoskopukkaa ja \nlehmänkantturaa talutellen _Kontusenkankaan_ hautapirtille, penikulman \npäähän pohjois-sydänmaille. Ja kahdeksan kappaa ohria oli hevosen \nselässä niinkuin ruoan puolena. Pirtti-Jussi pisti ison Raamatun ja \npari posliini-astiaa vesikaivoon, kehän koloon ja pakeni eukkoineen ja \nlapsineen Vehkalammen taakse Haapanevan _Pakosaareen_, jossa muitakin \npaikkakunnan pakolaisia piileskeli. _Hookonan Kotasaaressa_ taas, pari \nneljännestä pirttikoskelaisten pakopaikasta länteen, suuren vetelän \nnevan keskellä, asusteli Hookonan väki sekä jylhästen sukukunta. \nLinnasilla oli piilopirtti _Hoikanjärven_ korvessa, Kivikankaan kansa \noli kaiossa Ahvenlammin päässä, _Hautakankaalla_, ja Mehtä-Porasestakin \nmentiin _Ukonpaon_ pirtille, parin virstan päähän Porasharjun vierille. \nSoinin Keisalan väki piileskeli _Lehtipuron_ mäen takana, toiset \nsoinilaiset taas _Niskakankaalla_, ja Alajärven möksyläiset pakenivat \n_Kurvihauvalle_. Mutta Korkeankankaan entinen Toppa-Kaisa, pikku tummu, \noli muistellut, kuinka hänen isänsä oli tarponut joukkoineen \npuolitoista penikulmaa pohjoiseen _Pakokankaalle_, kantaen selässään \nkonttia, jossa hän, viisivuotias Kaisa-tytär, istua nökötti.\n\nIsoin joukoin metsäpirteillä asusteltiin. Saunakylän takana, \n_Pakoaholla_, piileskeli Karstulan saunamäkeläisiä ja muita kaikkiaan \n18 patakuntaa, Meriläisen äijä metsäseuran vanhimpana. Vanhat ihmiset, \nakat ja lapset täällä parhaastaan häärivät, mutta miehet liikkuivat \nmissä milloinkin. Lehmät kävivät laitumella suuressa halmeaitauksessa, \nja kelloihin oli tukittu heiniä, ettei niiden kilinä ja kalina olisi \nilmoittanut piilopaikkaa. Vanhat akat silti kyllä väliin unohtivat ja \nolivat itse huutaa piilonsa julki. Oli mukana rakkaat virsikirjat, ja \nniitä tummut toisinaan haikeissa mielialoissaan veisata killittivät, \nNäreahon akka kiskoen kaikkein kimakammin. Monta kertaa miesten täytyi \nkieltää:\n\n-- Älkää, akat, ällöttäkö! Ryssät kuulevat ... ja tulevat.\n\nHyvin ryssä saattoi kuullakin. Pakoaholle kuului Lintulahden tappelun \nkamala meno ja pauke. Siunaillen siellä ja kauhusta vaieten seisottiin \nja tarkattiin, kun metsän takaa kuului yhtä päätä kiväärin ääni:\n\"nap-nap-nap ... nap-nap-nap\", ja taas tuon tuostakin kanuuna \njymähdytti joukkoon: \"jump ... jump ... jump\". Möksyläisten \nKurvihauvalle kuului kova pauke kahtaalta käsin: Karstulasta ja Ruonan \nsillalta.\n\nOn Pakoahon männiköstä vieläkin tavattu puihin sidottuja kytkysiä, \njoissa lehmiä oli pidetty kiinni. Ja oli siellä ennen iso petäjä, johon \nmuuan pakolainen oli joutessaan puukolla leikannut: _Täsä on oltu \nWenäläisen paosa 1808_.\n\nToisinaan rohkeat miehet hiipivät piilopirteiltä kyliin kurkkimaan, \nmitä siellä venäläinen askaroi. Tämä saattoi kyllä olla vaarallinen \nretki -- kävijä voi joutua ryssien käsiin. Niinpä kerran Jylhän tura \nlähti salasaunaltaan tarkastelemaan kotiaan mennen hamppupeltoon \npiileskelemään, kun kuuli ryssien reuhaavan talossa. Venäläiset pitivät \npirtissä pahaa elämää särkien uunit ja ikkunat, kaapit ja kaikki. Sillä \nhe olivat talon aitasta löytäneet kauramattojaan, joita Fieandtin \navulla oli heiltä vallattu. Sattui pirtin pöydällä olemaan linnun \ntäkkäluu. Ryssä-päällikkö otti sen, kiikaroi sillä ja sanoi:\n\n-- Mies on hamppumaassa.\n\nTura-parka raahattiin esiin ja pakotettiin opastamaan ryssiä \npiilopirtille, missä kylänväki karjoineen oleskeli. Äijä lähtikin ja \nkahlautti miehiä kaikkein vetelimpiä nevoja pitkin kauas sydänmaille. \nTultiin viimein suuren suon saarelle, jossa oli paljon puolukoita. \nRyssät rupesivat niitä nälissään poimimaan ja syömään. Joutui siinä \npääryssä turan kanssa saaren reunapuoleen erilleen toisista. Siellä \nJylhän äijä paksulla pihlajaisella kepakollaan yhtäkkiä vetäisi \nkumarruksissa olevaa ryssää niskaan, niin että tämä typertyi maahan. \nSitten tura potkaisi pakoon nevan selälle. Toiset kyllä yrittivät \nperässä ja ampua paukuttivat, mutta metsän piiloon ukko pääsi.\n\nLähtipä taas sitten Jylhän Matti, turan poika, vakoilemaan, vieläkö \nvenäläinen on talossa. Siellä ryssät vielä rähjäsivät. Lehmän he olivat \ntappaneet ja parhaillaan mässäsivät lihojen ääressä. Olivat he \nlaittaneet lattiaan niinkuin häklänterän ja kihnuttivat siinä \nlehmännahkaa säämiskäksi. Mutta kun säämiskämestarit äkkäsivät Matin, \nlähti kaksi miestä ajamaan häntä kiinni. Matti laukkasi metsään, ryssät \nperässä. Purokankaalla Jylhän poika äkkiä pyörähti päin ja ampui, niin \nettä toinen ajomies kupsahti kanervikkoon. Toinenkin siitä säikähti ja \nkiireesti pinkaisi pakoon.\n\nKoivu-Jussikin hiipi pakopirtiltään kurkistelemaan metsäpiilosta, kun \nryssät juuri palasivat Kokkonevan tappelusta. Koivukosken riiheen he \nkantoivat haavoittuneita ja riihen seinän vierustalle paiskasivat pari \nkuollutta. Silloin kun toiset ryssät hoitelivat sairaita ja vainajia, \ntoiset jo pitivät aika remua, lauloivat ja soittelivat käsiharmonikkaa. \nIhmetellen Koivu-Jussi katseli menoa, saaden sitten pakopirtillä \nmuistella:\n\n-- Niillä oli niinkuin isot virsikirjat käsissä, ja ne pani niin \nkorjasti.\n\nMutta Koivukosken Erkki-tuhvan oli käydä huonosti. Ryssät ottivat ukon \nkiinni ja pakottivat pienellä harmaalla hevosellaan vedättämään heidän \nraskaita _ransporttejaan_. Kokkolaa kohden ajettiin monin miehin \nankarassa paimennossa. Mutta muutamassa levähdyspaikassa Koivu-tuhva \npani hevosensa talliin, jääden itsekin sinne yöksi. Hakorauta oli \ntallissa, ja peräseinässä metsän puolella pieni sontaluukku. Äijä \ntelsosi ja jyrsi hakoraudalla ahtaan aukon isommaksi hirsi hirreltä, \nniin että viimein sai siitä pienen Harmonsa kiskotuksi ulos. Sitten \ntuhva hevosineen hölkkäsi kiireesti metsään sekä pitkin metsiä \nkotiperille... Sanotaan kyllä, että ukon työskennellessä sontaluukun \ntimpermannina ryssien päämies oli tullut talliin, jolloin turan \nhakorauta seinähirren sijasta oli kamahtanut hänen kalloonsa. Tallin \npehkuihin pääryssä oli jäänyt retkottamaan, mutta hänen raskas \nhopearuplilla ahdettu laukkunsa oli lähtenyt vaeltamaan tuhvan ja \nHarmon matkassa Perhoa kohden. Koivukoskella olikin sitten ollut pitkät \najat hopearuplia jaella perinnöiksi tyttärillekin.\n\nJoutui näinä kamalina aikoina toinen jos toinenkin tekemisiin \nvenäläisten kanssa. Soinin Vakkurin isännän ryssät sitoivat käsistä \nkattoon takkihirteen ja sytyttivät olkilyhteen alle palamaan, tiukaten \nukkoparalta rahoja. Karstulan Isosta-Saunamäestä ryssät ryöstivät \nvoipytyn, ja kun Kettu-Heikki lähti riistämään sitä takaisin, rosvot \npieksivät miehen, niin että hän kuoli. Kierä-Matti taas tappoi kasakan, \njoka oli vienyt hänen lehmänsä, ja Rötkö-Ellu oli niin rohkea, että \nsieppasi hevosen itse kasakalta. Kun ryssä heitti hevosensa tien \nviereen, pistäytyen Humpin taloon, Ellu sattui paikalle, hyppäsi elukan \nselkään ja laukotti tiehensä. Kasakka kyllä ryntäsi pihalle ja karjui: \n\"toit ... toit!\" mutta Ellu repi suitsia ja paukutti kantapäillään \nkonin kylkiä, niin että sen täytyi laukata vain eteenpäin. Syrjämäen \nrenki taas sieppasi kasakan sapelin ja sohaisi sillä hänet lävitse, kun \nkasakka ahdisteli talon piikaväkeä. Mutta Niemen Marke-muori lähti \nkymmenen sääksjärveläisen kanssa ryöstämään ryssän kuormastoa, ollen \nmiesten olalla kovat pyssyt ja Markella kontissaan pitkä terävä puukko. \nMutta kun sateessa piilukkojen sankkiruuti kastui, eikä ollut muuta \nasetta kuin Marken suurpuukko, täytyi jättää ryssien muonavarasto \nrauhaan.\n\nKaikkein kamalimpaan yhteen ottoon vihavenäläisten kanssa joutui\nMehtä-Poraseen asettunut kulkuripoika, joka Perhon kirkolla yksinään \nsai temmeltää koko ryssälaumaa vastaan. Ryöpsähti poika Porasen \nmetsistä nevojen takaa Koivukoskelle juuri, kun venäläiset olivat \nvieneet Koivu-tuhvan ja Sahin äijän matkassaan ja tehneet muutakin \nkurittomuutta. Lähti hän ajamaan ryssiä takaa ja tapasi kirkkomäellä \nsuuren roistojoukon. Metsien poika syöksyi heti villipetona kimppuun, \nja tuli hurja kärhäkkä, jossa kymmenen ryssää menetti henkensä, ja \nraivostunut Porasen poikakin lopulta sortui verisenä ja revittynä \nkellotapulin juurelle. Tuli sitten Mehtä-Porasen tura etsimään \nkasvattiaan, tuli Porasen tytärkin, \"veikkoaan\" tiedustelemaan, ja \nkirkkomaalta he hänet viimein löysivät valmiina. Tämä oli surullinen \nlöytö, metsän tyttärelle liiatenkin. Kerrotaan, että hän vielä vanhana \ntummunakin saattoi joskus sanoa:\n\n-- Mun oikean mieheni on ryssä tappanut.\n\nRuma ryssä ennätti joka paikkaan, ja köyhä erämaalainen sai aina olla \nvaruillaan sekä metsissään että varsinkin kyläteille satuttuaan. Eivät \nvanhat turapahasetkaan saaneet siivosti köpötellä asioillaan, eivätpä \nsaaneet edes ruokarauhaa, kun ryssä oikein rehenteli mailla. \nPakoretkillä ajelehtiva Lintulahden äijä hiipi köyhine jauhopusseineen \nKoivukosken autioon taloon kaahaisten kiukaalle piiloon. Sattuipa monet \nkovat kokenut Koivu-tuhva salakättä tulemaan kotiinsa. Kuului kiukaalta \nkahinaa.\n\n-- Kuka siellä? Koivukosken Erkki säikähtäen äsähti.\n\nLintulahden nälkäinen tuttu turaparka sieltä vain kömpi pusseineen ja \nehdotti, että keitettäisiin hyvä mutti -- jauhoja olisi pussissa juuri \nsen verran, että kahden äijän mutin saisi. Eihän Koivu-tuhvakaan toki \nollut tätä vastaan, vaan nouti padan piilosta, ja vaarit saivat \nmuttikeiton tulelle...\n\nMutta kun tuhvarukat siinä parhaillaan kiukaan luona häärivät ja \npistelivät puikolla höyryävää muttikattilaa ja nuoleskelivat makeata \nmuttipuikkoansa, kartano kahahti kasakoita täyteen. Ärjyen roistot \ntulivat äijien keittopirttiin ja rupesivat tiukkaamaan, missä on talon \ntavarat ja missä ryssiltä ryöstetyt jauhomatot. Kun peloissaan \nvapisevat, änkyttävät äijäparat eivät sellaisista asioista tietäneet \nmitään, venäläiset rupesivat heitä pieksämään. Koivu-tuhva ensin \nvetäistiin pöytärahille vatsalleen ja kepit ojossa ryssät karjuivat:\n\n-- Missä on tavarat?\n\nSilloin Koivu-äijä yhtäkkiä ponnahti pystyyn, survaisi ryssät syrjään \nja syöksähti pihalle, koppaili jokirantaan, kapsahti ruuheen ja meloa \nriuhtoi yli joen. Kasakka kyllä laukkasi perässä, potkaisi \npiikkinsäkin, mutta se töksähti ketoon. Lennätti kasakka vielä \nnuorakoukkunsa joen ylitse, ja koukku tarttui tuhvan hurstiseen \nselkämystään. Mutta vahva vaari tempaisi heittomiehen nurin ja meni ja \nkatosi metsän turviin.\n\nJoen taakse Koivu-tuhva sitten kuuli, kun kasakat pirtissä pieksivät \nLintu-äijää. Äijä valitti ja rukoili surkeasti, mutta kasakat vain \nkiroilivat ja nauraa hohottivat. Ja vähän ajan kuluttua Koivu-Erkki sai \nvielä kauhistuneempana katsella, kun Lintu-äijää vietiin kahden hevosen \nväliin kalvosista sidottuna. Kovaa vauhtia kasakat ajoivat, niin että \nnälkäisen äijäparan jalat vain silloin tällöin vähän maata hiippoivat.\n\nEikä Lintulahden äijää sen koommin enää nähty.\n\n\n\n\nLÄHIMMÄISIÄ\n\n\nSuomenselän suurilla vierillä asui monenlaista raatajaa. Siellä \nperholainen liikkui omalla hallaisella metsäperällään levittäen yhä \npientä pälveänsä, ja ympäristöillä metsien takana röykkäsi toisten \npitäjien raatajia. Kaikki olivat samanlaisia metsäperäläisiä, jotka \naikoinaan olivat saapuneet kuka mistäkin, etsineet pirttisijansa ja \nruvenneet ajamaan metsänlaitaa etemmäksi. Kaakossa metsätaipaleen \ntakana olivat Nopolan kylän _noposet_ sekä Saunamäen _saunakyläläiset_, \njotka niinkuin kaikki Karstulan kansa, olivat samoja _karstusia_. Idän \nalla asuivat _kivijärviset_ ja samalla suunnalla, päivän nousun mailla, \nmöykkäsi monesti mainittu _kinnusten_ joukko. Pohjoisessa taas \nharvalukuiset _lestiset_ koettivat pitää ihmisten kirjoissa Lestijärven \neli _Lestin_ köyhiä, karuja erämaita. _Halsuaiset_ liikuskelivat \npäivänlaskulla Halsuan yksitoikkoisilla, matalilla nevamailla, ja \nheidän rinnallaan, Perhonjoen varsilla, rehkivät _Vetelin_ rikkaat \nentiset emäkirkkolaiset. Mutta linnunlennolla, lännen ja etelän \nvälimailla, Lappajärven ja Sääksjärven rantamilla, Maakuntaa kohden, \npitivät majaansa _vimpeiset_, Vimpelin ylpeät ihmiset, jotka kyllä \nolivat tuttuja ja hyviä lähinaapureita. Etelässä erämaan takana oli \n_alijärvisten_ asuinmaa, ja heidän takamaillaan oli _Soini, Lehtimäki \nsekä Kuurtane_. Ja kaukana toisten takana idässä asustivat Pihtiputaan \n_puttaiset_ ynnä _viitasaariset_, etelän puolessa Saarijärven \n_saarikkaat_, sekä taas pohjoisen alla Reisjärven _reisikkäät_ ynnä \nToholammen maita raatava _Lampin_ kansa. _Kaustisenkylä_ ja _Alaveteli_ \nsekä muut olivat kaupunkimatkoilla kyllä nähdyt.\n\nVaikka kaikin oltiinkin samoja jumalanluomia korvenkolkuttajia ja \npuhuttiin jokaisen ymmärrettävää ihmisenkieltä, niin sittenkin \nmetsientakaiset olivat jokainen joukko vähän niinkuin eri ihmissukua. \nKarstuset olivat eri kansaa, kinnuset olivat eri kansaa, samoin Lestin, \nVimpelin ja Vetelin ynnä Halsuan ja Kaustisenkylän ihmiset olivat eri \nsukua, ja niin myös perhoset olivat ihan omaa metsäkansaansa. Tämän \nkyllä kuuli jo ihmisten puheestakin, sillä toiset haastoivat eri lailla \nkuin toiset, muutamat varsin kummallisesti. Veteliläinen rääkkäsi kovin \närrää, ja samoin halsuainen, sanoen karkeasti: \"meirän ja teirän\", kun \ntaas perhonen ja karstunen sipaisi sievästi: \"meiän ja teiän\". Oli \nPerhon mies kuullut ja kauhistunut, kun Vetelin ukko sanoa päristi \npojalleen:\n\n    \"Pirä sinä, minä verän,\n    verethän perä erellä\".\n\nKaustisenkyläläiset taas, samoin kuin Vetelin väki, puhuivat ja \nvieläkin puhua sussuttavat ässän päälle, sanoen hassusti: \"Kassoppas \nmessää!\" kun sen sijaan oikeat ihmiset lausuvat: \"Katohan mehtää!\" \nEivät liioin lestisetkään osaa oikein puhua, vaan vääntävät pitkään \nsekä käyttävät sanojaan samaan malliin kuin reisikkäät ja Lampin \nkristikansa. \"Misä? Täsä lajosa\", on lestisen mielestä ihmisen puhetta, \nvaikka muu metsäkansa sanoo: \"Missä? Tässä laossa\". Niin myös lestisen \ntavara on \"kepusa vuotehen alla\", vaikka se onkin vain \"kopassa sängyn \nalla\". Kinnunen ja kivijärveläinen -- samoin Perhon kinnunen -- sanoo \nKeski-Suomen tapaan: \"kot'puro, puukkon', kotova\", kun taas perholainen \ntietää puhuvansa ihmisten tavalla sanoessaan: \"kotipuro, puukkoni, \nkotua\". Karstuset laskevat \"haikua\" silloin kun muut ihmiset puhuvat \n\"savusta\", ja kun perholainen sievästi sanoo \"mee!\" niin jo karstunen \nlaukaisee leveästi kuin lammas: \"mää!\" Karstula onkin jo _linnanrajan_ \ntoisella puolella, niin että siellä kyllä sopii hyvin erilailla \nlaukoakin.\n\nEikä paljon viisaampi ole vimpeliläinenkään, joka saattaa äyskäistä: \n\"Mää, ja mää noppee!\" vaikkei tarvitsisi sanoa muuta kuin: \"Mee pian!\" \nMutta vimpeiset kuuluvat olevankin Savonmaasta Savonjokea myöten \nsaapuneen raatajakansan jälkipahnaa. Niinpä Vimpelin väki, vaikka asuu \nvain metsän takana, puhuu hyvin erilailla kuin perholainen, samoin \nalajärveläinen. Jo heti Peltokankaan maanselän ylitse mentyä muuttuu \npuheenmalli. Vimpeliläinen sanoo saavia _korvoksi_, rintiä _hilaksi_ ja \ntanhuaa _kujaksi_. Niityllä hän tekaisee _kuupanon_ silloin kun \nperholainen pyörähdyttää _kuupan_, ja leikkuupellolla hän saa aikaan \n_läpin ja kyylin_, vaikka Perhossa tehdään _nikuli ja kuhila_, vieläpä \npuhuu _olkikuvosta_, mikä perhosen mielestä on _olkikerppu_. Kuullaan \nVimpelissä olevan myös _luomapuut, pirta, tiuhat ja vyyhti_, kun taas \nPerhossa on _reivinpuut, kaije, kilit ja vihti_. On Vimpelin ihminen \nniinkin merkillinen, että sanoo olevansa _pihalla_ silloin, kun on \n_ulkona_, ja pirttiä hän nimittelee _saunaksi_ -- vaikka kuuluu \nrautalampelainen olevan niin sekaisin, että haukkuu tupaansa \n_pirtiksi_. Sitten vielä vimpeinen melkein joka sanaansa vetää \"vaan\", \nvaikka perhonen sanoo vain \"het\". Mutta kun vimpeisen akka menee \nLappajärvelle kauppailemaan _vällyjä_, palaa hän loimivillaisineen \nsieltä kiukkuisena takaisin ja motkottaa:\n\n-- Mitä kun Lappajärven pöllö haukkuu toisen uusia vällyjä \n_nahkaasiksi_.\n\nLuonnostaankin eri seutujen ihmiset ovat niin erilaisia, että sen kyllä \nkaikki tietävät. Keski-Suomeen, Hämettä ja Savonmaata kohden \npainuttaessa kansa on melkein ylpeämpää kuin rantapuolen väki. \nSaarijärven seuduilla outo kulkija ei tahdo enää saada yösijaa eikä \nruokaakaan, siellä kun on kansa köyhää ja ylpeätä. Rantaruotsalaiset \novat kyllä kaikkein ylpeimpiä. Heidän taloihinsa ei juuri matkamiestä \nlasketa. Alaveteliläinen helposti sanoo vain: \"Ei mine anta!\" Mutta kun \nsama ruotsalainen saapuu ja yöpyy suomalaistaloon, niin hän tuo tupaan \nhevosvärkkinsäkin. Ja hyväntahtoinen sydänmaalainen, ainakin perhonen, \nsallii sen tapahtua. Perholaiset ovatkin hiljaista, hyvännahkaista ja \nhyvänsopuista väkeä. Sen tietävät kaikki naapuritkin. Ja tietävät he \nsenkin, että perhoset ovat samalla hyvin yksituumaisia ja yksiväkisiä \nsekä \"kaikki yhtäänne päin kuin sianjalat\". Mutta on myös tunnettu \nPerhon suuri köyhyys. \"Nälkä kuin Perhossa\", oli ennen tuttu lausuma. \nJa kun veteliläinen tahtoi toiselle sanoa oikein hävyttömästi, hän \nmanasi: \"Mene Perrhoon!\" Halsuainen taas vällötti: \"Mene Perhoon \nlehmänsilmiä nuolemhan!\"\n\nNiinkuin jokainen perukka piti omaa puhettaan kaikkein parhaimpana \nsuomenkielenä, niin myös oma kotiseutu, jossa pienestä pitäen oli \neletty ja kasvettu, oli jokaisen mielestä kaikkein parhain maanpaikka. \nOmat köyhät nevamaansa olivat perhosen mielestä parhaita maita, samoin \nkinnusista kaukainen metsäperukkansa oli hyvä perukka, niin myös \nnoposista Nopolansa. Vimpeinen oli tyytyväinen kaikkeen, mitä hänelle \noli annettu, ja soinilaisesta oli mäkimaansa paras asuinmaa, eikä \nlestisen mielestä kenenkään tarvinnut moittia Lestin karuja \nkangasmaita. Samoin myös jokainen piti omaa metsäkirkkoansa, missä\njo pienenä sikiönä oli saanut ihmetellen katsella kirkkaita \njoulukynttilöitä, kaikkein kauneimpana Herran temppelinä, ja vain oman \nmetsäperän tavat ja menot olivat oikeita ihmisten tapoja ja menoja. Oma \nkotiperä oli kullekin oma pieni isänmaa, jonka puolesta piti puhua ja \nkiukkuisesti väittää vastaan, jos toiset sitä sortivat ja panettelivat.\n\nSillä näilläkin perillä, niinkuin kaikkialla muuallakin hyvässä \nSuomenmaassa, lähiseutulaiset -- erittäinkin entisaikaan -- sattuessaan \nsamoille sijoille tavallisesti häsähtivät yhteen hämmästellen toisiaan \nväliin oikein pitäjän nimen ja kirkon kautta, joskus vielä kurkistaen \ntoisen vellikuppiinkin. Varsinkin kaupunkimatkoilla, kun monien \nkirkkokuntien miehiä sattui samaan syöttöpaikkaan, syntyi sanakärhäkkä, \ntaikka taas, kun jouduttiin samalle pitkälle metsätaipaleelle, \nlyhennettiin yksitoikkoista jutamista sanastelemalla, huudellen sopivia \nsanoja sekä valittuja asioita kuormasta toiseen. Siinä saatiin monta \nkertaa kuulla, mistä kukin oli kotoisin ja millä _koltilla_ mitäkin \nkirkkokuntaa kunnioitettiin. _Vetelin vellimaha_ oli paras \nsananpaukaus, jolla veteliläinen saatiin kiukusta kihisemään, kun taas \nkivijärveläinen kimmastui kuullessaan maininnan, _Kivijärven \nmuikkumaha_, ja vielä enemmän, jos lisättiin, että Kivijärven \nkirkonkelloilla soitetaan: \"Muikkuja kuppiin ... muikkuja kuppiin!\" \nEikä Vimpelin mieskään tahtonut pysyä nahoissaan, jos häntä sanottiin \n_vaan-pitäjäläiseksi_ tahi _Pyöreänkirkon_ mieheksi. Sääksjärveläinen \nihan tuhisi, kun toinen hänelle todisti: \"Sinähän olet Pyöreänkirkon \npitäjästä, Pikkulinnun kylästä\". Soinin _pitkänenä_ sai kuulla, kuinka \nhän \"kahtoo hollilta kuin Soinin poika morsiantaan\", vaikka \"Jumala ei \nole Soinia luonut muuta kuin sysien takia\". Lehtimäkeläiset olivat \n_varpukirkkoisia ja lampaanruokamäkeläisiä_, kuurtanelaiset \n_tervakouria_, pylkönmäkeläiset _pihkaporilaisia_ ja multiaiset \nvuohipukkeja kasvattavia _keltiäisiä_. Lappajärveläinen katseli hyvin \nrumasti, kun toinen nenäänsä pidellen puhui _norsista_, Ullavan ukko \noli ihan tulla kimppuun, kun joku arveli jostakin: \"Niinpä sill' on \nnahka päällä, kuin Ullavan ahvenella\", eikä ahneeksi sanottu Kaustisen \nkyläläinen ollut suinkaan hyvillään kuullessaan: \"Jos kaustinen itkee \nhauvalla, niin se itkee sentähen, että kuollut pitää kuopata \nnahkoineen\". Halsuan _hopero_ kyräili kuin sonni kuullessaan \nsanottavan: \"Sotkeennuksissa kuin halsuaisten siiat\", Toholammin \n_kainuulaiset_ äyskähtelivät äkäisinä, kun heille heitettiin: \"Jörisee \nkuin Lampin akka kirkosa\", ja kälviäläinen oli harmissaan, jos toiset \nmuistuttivat: \"Teillähän on sonnillekin pietty rukouksia\", eikä \nreisjärveläinen ollut suinkaan iloinen, jos puhuttiin _montuksista_. \nLestin _kiikkutuppi_ rupesi jo kiivaammin heilumaan, vaikkei sanottu \nmuuta kuin: \"Tasaa kiikkaa kuin lestisen tuppi\". Lestin miehen \ntuppihoito oli näet kiinnitetty kantimeensa niin hassusti, että se \nkiikkui melkein tasallaan. Vielä myrkyllisempää oli muistuttaa lestisiä \nheidän sukkelasta syöntitavastaan: vetää kala suupielestä toiseen, niin \nettä liha jää suuhun ja ruodot käteen, sekä taas nuolla voi leivältä, \nniin että \"lestinen meni leivän päälle\". Alajärven _rajatuppia_ \nyritettiin ilahduttaa pikku värssyllä:\n\n    \"Alijärven lukkarilla\n    oli kaksi morsianta:\n    toinen oli Pikku-Tilla,\n    toinen Apu-Manta\".\n\nKoetettiin runoilla pihtiputaalaisillekin, vaikkei tahtonut syntyä \nkunnon värssyä:\n\n    \"Nyt aivon minä laulella\n    noista puttaalaisista,\n    ne voinsa myövät\n    ja kiiskinsä syövät\".\n\nMutta kun käytiin Karstulan noposten ja Kivijärven kinnusten kimppuun, \nniin oli sitä vaille, ettei tullut täysi tappelu. Karstuset \nkokonaisuudessaan olivat _kopeksia_, mutta noposet olivat erittäin. He \nolivat oikeita _ruhnikka-noposia_, jotka viljelivät _penkkivelliä_, ja \nNopolassa oli kuultu kukkojenkin laulavan vuoroa: \"Kuinka teillä \nvoijaan? -- Velan tuu-urvin!\" Kinnuset taas olivat _Kinnulan \nvasikoita_, jotka asuivat metsäperillään, mistä oli vain \"kirvesheitto \nhelvettiin\". Kesällä kinnuset hurstivaatteissaan ajaa köröttelivät \nLestin kirkolle ratsastaen poukkolavalla ukko edessä ja akka takana, ja \neväskontti selässä he taapersivat kirkkoonkin heittäen konttinsa \novensuun penkkiin. Talvella kinnusten perukka paljain kauloin ajaa \nkitkutti vitsaruomilla ja vitsasta väännetyillä savirikoilla vielä \nsilloinkin, kun muut jo ylpeilivät nahkaruomissa ja rautaisissa \nsavirikoissa. Niinpä metsäperän miehiä nimiteltiin _vihta-kinnusiksi_, \nvieläpä joskus kunnioitettiin komealla laululla:\n\n    \"Kinnusen ruomat kitisee,\n    ja savirikot laulaa.\n    Kun ne menee markkinoille,\n    heill' on paljas kaula\".\n\nOli kaiveltu kinnusen piimäpyttyäkin ja huomattu, että\n\n    \"Pohjalta paranee kuin kinnusen piimä\".\n\nOli myöskin otettu selville, että\n\n    \"Kinnuset ja kiiskiset on Jumala viimeksi luonut\n    ja pannut kiven pään sisään\".\n\nSaivat noposet ja kinnuset kuulla kummempaakin, sellaisenkin juorun, \nettä\n\n    \"Viis Karstulan noposta saa yhellä silakanpäällä,\n    ja kolmella noposella saa viis Kivijärven kinnusta\".\n\nTaikka heitettiin heille tarkka laskelma:\n\n\"Kun Nopolasta ottaa emännän, saa sen silakan päällä. Kun se kuolee ja \nsen vie Kinnulaan, saa kaksi kinnusta. Kun kinnunen kuolee, niin saa \nsillä Puttaalta akan ja vuohen. Akka elää vuohen maijolla, ja vuohi \nakan tuotteilla, eikä miehen tarvihte elättää kumpaakaan\".\n\nJa sitten vielä kaiken lopuksi lennätettiin vanha sukuluettelo, johon \noli valittu joka kirkkokunnan merkillisimmät:\n\n    \"Kivijärven kinnuset,\n    Saarijärven hänniset,\n    Karstulan noposet,\n    Perhon jylhäset,\n    Oinoskylän rupiset\n    pittäis panna yhteen nuoraan\n    ja heittää järveen\".\n\nSaattoipa tästä jo, saattoipa hyvinkin moni pahansisuinen \nmetsäperäläinen poukkia tasakäpälässä ja äyskähtää:\n\n\"Min' oonkin niitä pirullisia vihta-kinnusia!\"\n\nSai toki köyhä Perhokin näissä hammasteluissa kuulla tapansa ja \ntekonsa. \"Kyyti Perhosta, vaan ei ruokaa\", oli monesti kuultu \npiikkisana, samoin kuin sekin, että \"On kallellaan kuin Perhon poika \nreen perässä\", sekä: \"Muuttelee taivaasta toiseen kuin Perhon pojan \njumala\". Eihän totta ollut, mutta totena perhosille viskattiin, että \nheidän tapulissaan soitetaan _pukinsarvella_, koska kirkonkello on \nviety siemenviljan pantiksi rikkaaseen Veteliin. Vällöttivät veteliset \nperhosista sellaistakin, että he Kokkolan matkalla, Kainuun \nsyöttöpaikassa, kaikki ruokkivat hevosensa samalla heinätukolla, \nsiirtäen sitä vain vuorottain hevoselta hevoselle. Vimpelin hyvät taas \nvaivasivat perholaisia heidän olikirehun ajollaan. Perhos-rukat näet \naina kevättalvella pitkin jonoin vedättivät Vimpelistä ja Vimpelin \ntakaa karjalleen olkia, niin että koko tie oli rehun vahassa. Sitä \nmyöten vimpeinen sanoi kyllä osaavansa Perhoon vaikka pimeässäkin. Ei \ntarvinnut muuta kuin pistää tuli Jokisillan päähän ja sitten lähteä \nastelemaan sen perässä pitkin tietä. Mutta osasi pieni perhonen \npuolestaan vastata. Liukonkylän pitkäkaulainen Mäki-Matti kysyi \nisonenäiseltä Vimpelin mieheltä, joka pilkkasi, että perhonen tarvitsee \npitkän kaulansa voidakseen olkikuormansa takaa kurkistella \nvastaantulijoita:\n\n-- Tiijätkös sinä, minkätähen Vimpelissä on pyöreä kirkko?\n\n-- Ka, en tiijä, vimpeinen sanoi.\n\n-- Se on sentähen, kun vimpeisillä on niin iso nenä. Ei ne pääsisi \nkirkossaan kääntymäänkään, jos ei se olisi pyöreä.\n\nSanoi sama Mäki-Matti lyhytkaulaiselle Kivijärven miehelle, kun tämä \npilkkasi perhosen pitkää kaulaa:\n\n-- Kivijärviset kyllä tarvihtee lyhyen kaulan, kun ne juo karvasta \nmuikun suolavettä, että se menisi pian alas.\n\nLähipitäjäläiset näin toisiaan toisinaan kohtelivat. Mutta saman \nkristillisen seurakunnan eri perukatkin saattoivat keskenään joskus \nkinastella ja moitiskella naapurikyläänsä. Hyvänsopuiset ja \nyksituumaiset perhosetkin olivat niin ihkoviisaita, että keksivät \npikkuisia költtejä lähikylilleen taikka sorvasivat toistensa asioista \njuttuja sekä värssyjä. Toimekkaat jylhäset olivat _jälttä-jylhäsiä_ ja \n_terva-jylhäsiä_, joilla oli, niinkuin tiedettiin, \"Puukko Jylhässä \nleivänsärvin\". Tiedettiin myös sekin, että \"Jylhäset ovat sitä sorttia, \nettä ne kuolevat, ennenkuin kituvat\". Sanottiin myös liukkosille vanha \njuttu: \"Mikä Liukon laukusta leivän vei, kun eilen oli viis ja nyt on \nkuus\", sanottiinpa toinenkin: \"Kuka Liukon laukun löytää, se saa sen \npittää\". Pölkkiset olivat _keltiäisiä ja tamppikauloja_. Möttöstä \nnimiteltiin _Perhon peräporstuaksi_, ja möttöset puolestaan lauloivat \nMäkikylän Korkeankankaan miehille:\n\n    \"Repsua viijään, Repsua viijään,\n    Repsua viijään saunaan,\n    Välimäen Kaisa taluttaa,\n    ja Myrkky-tummu laulaa.\n\n    Tuuvittele sinä, Kissanaama,\n    Myrkky-tummun lasta,\n    niin kauan kuin on Myrkky-tummu\n    myrkkyä kauppaamassa\".\n\nJa korkeille vasamäkeläisille piti antaa komea värssy:\n\n    \"Kettu se jätti riihen taakse\n    sen vanhan tamman kieltä,\n    silloinpa Vasamäessä keitettihin\n    vankan rokan lientä\".\n\nLennätettiin joskus rajan takakyliinkin joku piikki. Pölkkisille \nhoilautettiin:\n\n    \"Hotoo, pölkyn pojat,\n    isot rikkaat ja hämäläisten varkaat!\"\n\nSaunamäkeläisille taas laulettiin:\n\n    \"Kaks' on miestä Saunakylällä:\n    Karhi-Tippo ja Sauna-Mikko,\n    toinen niistä on renki.\n    Mikko niistä on riskimpi,\n    mutta Tiposs' on kovemmas henki\".\n\nMutta kun perhonen lähti ajamaan vanhaa valtatietään Keski-Suomeen \npäin, niin pitkin matkaa oli tien varrella vanhoja taloja, joista \njokaisesta oli jotakin merkillistä muistettavaa. Näki hän ja kuuli \nmatkallaan kivisistä pelloista, persoista tummuista ja puupelleistä \nynnä mustapintaisista ukoista, kuuli haasteltavan huonoista \nränkkämyllyistä ja sarkatampeista, herrain käyntipaikoista, äveriäistä \näijistä ja pettupesistä sekä norsien syöjistä taloista ynnä muista \nkummista. Perhonen pani asiat mieleensä, jotta sitten kotikylillään \nmuistaisi muillekin saarnata. Ja hän muisti pitkän luvun:\n\n    \"Kiviahoss' on kivet kovat,\n    Rajalassa rajat omat,\n    Kalamiehessä emäntä perso,\n    Hokkasenahoss' on ovet auki,\n    Kukko-Heikillä puupelti,\n    Ruisaholl' on miesten lukko,\n    Iisakill' on musta ukko,\n    Sepällä vain norsia syyään,\n    Jokelan akall' on ränkkämylly,\n    Järvenpääss' on ikkunat veheriäiset,\n    Tampparilla tampit hyppää,\n    Lintulahesta herrat tykkää,\n    Mäntyniemellä kunnon ukko,\n    Lautakankaalla poikain pesä,\n    Leppälässä vävynpaikka,\n    Oikarilla ohria myyään,\n    Aijälässä petäistä syyään\".\n\n\n\n\nSAVOLAISIA JA MAAKUNNAN MIEHIÄ\n\n\nEtäisillä yliperillä saatiin kyllä tutustua kaukaisempiinkin \nihmissukuihin kuin lähipitäjäläisiin, joiden kanssa kaupunkimatkoilla \nkinasteltiin. Metsäperän kautta vaelsi valtateitä, joita myöten \nsydänmaalaiset ajoivat merenrannan kaupunkeihin asioilleen. Varsinkin \nPerhon jokivarren tie, joka ohjasi Kokkolan vanhaan kauppapaikkaan, oli \nvahva ja paljon käytetty erämaan keino. Se veti matkamiestä merimaita \nkohden Keski-Suomesta ja Savonmaasta, jopa aina Karjalasta asti. Tämän \ntien ohjissa suuri ja kaukainen _ylimaa_ joka talvi juti alas meren \nrannalle ja sitten taas palasi syville kotiperilleen.\n\nPitkin talvea oli valtatiellä vaeltajaa. Itäpuolen metsistä lappoi \nmatkantekijää melkein myötäänsä. Vitsaruomat ja vitsaiset savirikot \nvain kitisivät ja natisivat, ja rekien ratina sekä kulkusten helinä \nkuului maantieltä, kun huurteinen joukko höyryten mennä kihnutti \nohitse. _Kivijärveläiset, Viitasaaren_ miehet ja _saarikkaat_ ynnä \n_karstuset ja Humpin_ kyläläiset ajoivat syksytalvin meren rantaan \nlaivapuita, joskus niin mahdottomia mastojakin, että kahdeksan, jopa \nkaksitoistakin hevosta piti olla niitä kiskomassa. Tulivat \n_hämäläisetkin_ etelästä Keski-Suomen takaa ja vedättivät rantamaihin \npellavia, jyviä ja viinaa, tulivat myös _viipurilaiset_ ajaen aina \nPietarista asti, ja heidän kuormissaan oli jauhoja, ryyniä, \nvaatetavaraa ja ryssänlehtimattoja. Lyhyttä suomea he haastoivat, \neivätkä tavallisesti myyneet tavaraansa muille kuin vasta Kokkolan \nkauppamiehille.\n\nMutta kevättalvella, jo ennen kevätmariaa, vanhat, kuulut _savolaiset_ \nolivat liikkeellä. He tulivat kaukaa sydänmaistaan, Kuopion takaakin, \naina Rautalammelta, Kangasniemeltä ja Pieksämäeltä asti, ja samaan \nsavolaisten lukuun joutuivat vielä laukaalaiset ja viitasaarisetkin. \nNämä matkamiehet vaelsivat kaikkein suurimmin joukoin ja olivat, koska \nheidän aikansa tuli, kaikkein ahkerimmin taipaleella. Samaa ikivanhaa \nvaltatietä hekin ajaa kihnuttivat. Idän ja kaakon alta, Keski-Suomen \nmutkaisilta mäkiteiltä he laskeutuivat Karstulaan Kokkolan tielle, \njonka varrella, karstusten mailla, oli vanhoja taloja, sellaisia kuin\n\n    \"Ilola, Herala,\n    Karhila, Kantola,\n    Kolkanlaks\n    ja Matias Lintulaks\".\n\n_Lintulahti_ oli maantien matkamiesten vanha syöttöpaikka. Taloon tulla \nkarskuteltiin jäätä pitkin, lahden poikki, syötiin ja syötettiin \nhevosia, ja sitten lähdettiin painumaan Perhoa kohden kautta kuulun \n_Nopolan_ ja vanhan _Kalapappilan_, mihin muinaisina aikoina muuan \npapinkoulun käynyt, pilalle mennyt papinpoika oli asettunut \nkalamieheksi ja tehnyt mökin. Päästiin siitä Perhon peräporstuaan, \n_Möttöseen_, ajettiin _Torkin_ pihalle kaikille tutun luhtiportin \nlävitse, jonka kautta, nevalta nevalle kulkien, \"tie meni Laukaaseen\". \nTorkki oli myöskin vanha syöttöpaikka, mutta toiset matkamiehet \nkannustivat vain läpi portin ja pihamaan ja levähtivät vasta \n_Koivukoskella_ taikka jutivat siitäkin edelleen _Lukkarinmäen_ ohitse \nja _Kortessuon_ ylitse pysähtyen _Sahille_. Kävi matka siitä pitkin \njokivartta alaskäsin, ajoi Ukskosken _Luikussa_ yli joen, ja \nUkskoskella oli taas joidenkuiden ukkojen syöttöpaikka, joko \n_Ukskosken_ talossa taikka _Riihimäellä_. Mutta putosi Luikun niityille \nkerran savonukon töppönen, löysi perhonen sen ja risti heinämaansa \n_Töppöseksi_. Vieläkin sama niitty pysyy Töppösenä, ja niityllä on yhä \npahoja heinämättäitä, jotka monesti tahtovat kiireisiltä heinämiehiltä \njäädä keritsemättä nököttämään kuin savolaisukkojen kuormat, niin että \nisännän pitää huomauttaa:\n\n-- Jopa pojan lakeuksilla on taas savolaisia.\n\nUkskoskelta vahva tien uoma veti aivan nevoja pitkin alaskäsin. Tämä, \nvanhojen _savolaisten viinatien_ entinen ura, näkyy nevoilla vieläkin. \nAjettiin halki suuren _Uksnevan_ ja poikki Vimpelin talvitien suurelle \n_Oravanevalle_, sitten laajalle Haukkanevalle. Täältä uoma ujutteli \n_Suolasalmen rahikkoon_, mihin kerran savonukon suolasäkki oli \nremahtanut, ja sitten suosalmia ja monia nevoja myöten _Haukkaan_. \nTämäkin oli vanha kortteeritalo niin mennen kuin tullenkin. Olikin aika \njo vähän levähtää, kun oli monet isot ja pahat nevat ajaa rähjätty. \nHyvän talon pihaan päästyään ja ennätettyään lämpöisen takkatulen \nääreen hautomaan kohmettuneita jäseniään savonäijät kylmettynein \nnaamoin ja hyytynein leuoin väkättivät:\n\n-- Jo jo matka on kohta perillä, kun piästiin Haukkaan ... ei ole ennee \njälellä kun monjaita meren raksiloita.\n\nVaikka taivalta oli meren rantaan vielä kymmenen pitkää penikulmaa.\n\nNäitä kymmenen penikulman \"moniaita raksiloita\" savolaiset taas \nlähtivät jutamaan ajaen vain nevoja, metsiä ja jokivarsia _Haukilahden, \nPulkkilan ja Räyringin_ kautta ja nousten maantielle vasta Vetelin \n_Tunkkarissa_. Täällä olikin toinen kova kohta, pahempi Ukskosken- ja \nHaukannevoja. _Tunkkarintörmä_ oli kaikkien valtatien matkamiesten \n\"vaarheellisin\" paikka. Siinä näet mutkaa heittäen piti raskain kuormin \nmennä riepottaa alas joen sillalle, ja vielä mutkan pohjissa, juuri \nsillalle yritettäessä oli oikealla _Tunkkarinluoman_ kamala kuilu, \njohon valtoihinsa päässyt kuorma saattoi helposti kierähtää. \n_Vihtakytkynen_ reenjalakseen puupalikalla sonnustettuna savolainen \nsitä laskea kahnusti ja ohitse päästyään helpotuksesta huoahtaen sanoi:\n\n-- Nyt siitä on piästynnä, mittee koko matkan on pelätty.\n\nEikä tämän jälkeen enää peloittavia paikkoja ollut, vain tasaisia ja \nhyviä maita Kokkolaan asti.\n\nPitkillä omalaatuisilla _lohnareillään_ savonmiehet matkasivat. \nLaudasta oli lyöty leveä, korkeahko perä, ja laudasta oli laitettu \nlaidat parraspuiden ja kylkikaarien varaan, lautainen oli matala \nnenäkin, ja koko ajoneuvo oli tavallisesti maalattu punaiseksi. \nSavonmaan raskaita halmerukiita oli reessä viemätavarana kaupungin \nporvareille, oli myös miehen iso eväsvakka sekä hevosta varten monia \nheinäsäkkejä -- joita kyllä pitkin matkaa piti heittää syöttötaloihin \npaluuta varten --, oli vielä hyvä _lekkeri_ kirkasta, kotikeittoista \nSavon viinaa. Eväitä oli matkamiesten reessä ja vakassa niin vahvasti, \nettä olisi riittänyt, vaikka miehet olisivat olleet matkalla\nkoko kevättalven. Oli komeita, lihavia kalakukkoja, rasvaisia \nläskikukkojakin sekä kokonaisia sianreisiä ja paksuja ruokaisia leipiä. \nSyöttötaloista ukot ostivat piimää särpimekseen, saaden kopeekalla \nkokonaisen _toopin_ täyden. Oli äijillä myös valtava _kessupussi_ ja \nkimppu _karvakengän koipia_, joita he antoivat piimätuopin korvaukseksi \ntaikka myivät niitä rahasta. Rautalampelaisilla oli matkassaan vieraan \nvaralle vielä lihaa ja kauranryynejä. Haukalla viivähtävät savolaiset \ntoivat useasti mukanaan vinkuvan sianporsaan taloon piimänhinnaksi. \nPimeältä pihalta he jo huutelivat emännälle:\n\n-- Nyt on meillä tuas porsas! Onko sulla piimee?\n\nKokkolaan ylimaiden matkamiehet painuivat, ja sitten taas jonkun päivän \nperästä palasivat, kuormat täytettyinä _suolalla ja rautatavaralla_. \nSillä suola ja rauta olivat entisten savonmiesten suuria \ntarvetavaroita, joita heidän piti joka talvi meren rantakaupungista \nvedättää kotimaahansa.\n\nSamoja taipaleita ja samoja taloja myöten paluumatkakin tapahtui. Ja \nyhtä hyvin otettiin savonmiehet taloissa vastaan sekä mennen että \ntullen, vaikka väliin ahtautui kartanoon niin paljon kulkijaa, ettei \ntahtonut olla tilaakaan. Mutta kun toinen joukko painui taipaleelle \ntoisen saapuessa, tultiin sentään toimeen. Koivukoskella monesti \ntapahtui, että kun toiset juuri lähtivät ajamaan, niin jo toinen joukko \nposahti pihalle. Kymmenkuntakin hevoskuormaa saattoi jutaa samassa \njonossa, jopa joskus nähtiin tietä vaeltavan 40-50-kuormaisen matkueen. \nHiljalleen se mennä kahnusti pitkin talvista tietä ja valkoista nevaa, \nmäkipaikoissa ratkoen aukkoja pitkään riviin ja taas tasaisilla mailla \nvetäen niitä tukkoon. Oli joukossa ääntä, reen ratinaa, kulkusen \nkalkutusta ja matkamiesten melua. Kun semmoinen lumisen erämaan \nhuurteinen matkajono höyrysi pihaan, niin ahtaus tuli isoonkin taloon.\n\n-- Onkohan nuokin yötä tässä? talonväki saattoi itsekseen arvella. \n\nSaattoivat miehet hyvinkin rähjätä talossa yötä myöten, ja sitten taas \nlähteä taipaleelle. Ei talo siitä maksua vaatinut, eikä liioin \ntarjottukaan. Hevossontaa ja heinärehua kartano täyteen sekä ruskeiksi \nsohitut lumikentät matkue jätti maksukseen ynnä jonkun kopeekkaisen \npiimänhinnaksi.\n\nHyvin kyllä taloissa sovittiin. Savolaiset tarjosivat viinaa ja \nkalakukkoa ainakin isännälle ja väliin emännällekin. Kellokoskella kävi \njoskus niin ylpeitä Savon isäntiä, että nostivat viinalekkerin pöydälle \nja asettivat vielä napun viereen, jotta sai nakata naukun, kuka vain \nhalusi. Kohtelivat hyvät talotkin puolestaan hyvin savolaisia. \nKoivukoskella, jossa itse keitettiin viinaa, hyviteltiin savonmiehiä \nkunnollisella ryypyllä, ja Riihimäellä, joka oli touhuun tuleva talo, \nkeitettiin matkamiesten kulkuaikana aina kaksi illallista, toinen \nkotiväelle, toinen kulkijaimia varten. Mutta kun savolaiset kerran \nyöllä tulivat ja levähtivät talossa ja koiruuksissaan köyttivät \nRiihimäen Sokean-tuhvan penkinjalkaan kiinni ja lähtivät tiehensä, niin \ntuhva herättyään suuttui niin ankarasti, ettei enää kertaakaan laskenut \nSavonmaan miehiä kartanoonsa.\n\nOlikin savolaisten pitkässä jonossa miestä monenlaista, oikeata \nmatkantekijää ja myös oikeata Savon hyväkästä, jonka liikkuvia leukoja \nei pitkien nevojen pakkanenkaan pystynyt kohmetuttamaan. Pohjanmaan \npitkäpiimä lipui kyllä heidän kurkustaan alas, mutta he saattoivat \nsamalla kumminkin irvistellä:\n\n-- On niin venyvee piimee, että suap' kiertee kolome kertoo pettään \nympär'... ja aena vuan sitä piisoo.\n\nIlveillen samat hyväkkäät juoksivat Vetelin Lammasojan taloon kysymään:\n\n-- Mittee tiällä piimäkyynnärästä pittää maksoo?\n\nMutta juuri tynnyrinvannetta vääntävä pohjanmies, talon isäntämies, \nvetäisi vanteellaan piimänostajaa selkään ja sanoi:\n\n-- Täs' on yks' kyynnärä aluksi!\n\nSavolaiset näet kotiperillään itse söivät kamalaa hötelöä, \n_kolkkupiimää_, jossa oli niin kovia ja paksuja kokkareita, että \nvasaralla piti särkeä, ja tarvittiinkin savolaisen laaja kurkku, \nennenkuin sai piimän menemään alas.\n\nEiväthän Savosta tulleet maantien matkamiehet kaikki tainneet olla \naivan täysipäisiäkään, ainakaan Pohjanmaan miehen mielestä. Näkihän sen \njo ja arvasi heidän monista edesottamisistaan. Sillä mitä miehenjärkeä \noli tehdä niinkin kuin muuan Savon ukko, joka sattuessaan myötämäessä \nnukahtamaan päivitteli:\n\n-- Voe, voe, ko män' hyvä mäk'huelu hukkaan.\n\nJa ukko pyörähdytti hevosensa ja kuormansa ympäri, ajaa kiikersi \nmäelle, pyörähdytti taas hevosensa ja kuormansa ja otti hyvän \n\"mäk'huelun\".\n\nEikä liene Kotilainenkaan ollut kaikkein viisaimpia, vaikka olikin \nsuuri Savon isäntä ja vankan viljakuorman kanssa ajoi isosti Kokkolan \nKyntseenille. Kaksitoista hyvää ryyppyä toisensa perään äijä \nkaupantekiäisiksi nakkasi naamaansa, ennenkuin ymmärsi kieltää ja \ntolkata:\n\n-- Riittee jo ... mittee tuon hyvän paljouvesta.\n\nMitä lienevät savonukot omissa metsäperien kirkoissaan pudotelleet \nsuntion kukkaroon, mutta eivät he ainakaan Kokkolan kirkossa \nrahattominakaan joutuneet pulaan, kun suntio haaviaan ojenteli \nheillekin.\n\n-- Mittee myö, Pekka, pannaan Pyhän Herran läkkituoppiin? toinen \nkysähti.\n\n-- Ka, pannaan myö puolikas hyvvee hiilikkoo, toinen sanoi. Ja ukot \npudottivat suntion pussiin puolikkaan hiilillä kypsennettyä \neväsrieskaansa.\n\nTolloina pitämiään savolaisia Kokkolan kurilliset puotipojat yrittivät \njoskus hiukan narrata. Keksi muuan ihkoviisas saavinpohjasta ison \njääkiekon, kieritteli sitä hiekassa ja lahjoitti savonukolle komeana \ntahkona kaupantekiäisiksi. Kiitteli ja kosteli ukko, kumarteli ja \nkantoi kuormaansa, veipä sen vielä yöpaikassa päänsä alle, ettei vieras \nväki varastaisi. Mutta kun mies herättyään löysi hyvän lahjansa sijalta \nvain ison vesilammikon ja pienen jääpalasen, jo hän kiukkuisena kirosi. \nKun ukko uudelleen meni Kokkolaan, hän vei puotipojalle tuliaisiksi \nkomean savolaisen kalakukon, jonka sisuskaluksi oli nutistettu vanha \nkissa.\n\nNäinpä savolaisetkin osasivat puolestaan, ja pitivät hekin itseään \nviisaampina pohjanmiehiä. Mutta panivat Pohjan ja Savon miehet \nKokkolassa kerran koetuksen, jopa oikein vetoa lyöden, kummatko heistä \novat viisaampia ja täysipäisempiä. Matti-tura, Vetelin mies, valittiin \npohjalaisten parhaaksi, ja savolaiset ottivat suurimmaksi älyniekakseen \nviitasaarelaisen. Ja miehet saivat sanastella sekä soittaa suutaan niin \nrumasti kuin osasivat, mutta suuttua ei saanut menettämättä vetoa. \nKauan, kauan miehet repivät leukojansa, eikä voitu moittia, sillä hyvä \noli kumpainenkin. Jos toinen osasi repäistä ruman reiän, niin kyllä \ntoinen siihen heti paiskasi hyvän paikan. Sanoi Vetelin Matti viimein:\n\n-- Klapurin porstuassa näin syksyllä savolaisen. Se lakki kourassa \npukkaili ison peilin eressä, pukkaili, pukkaili ja hoki: \"Terveisiä \nvuan ukolle kuappiin mualta ... terveisiä vuan ukolle kuappiin \nmualta...\" -- Ethän se vain ollut sinä?\n\nViitasaarelainen hyppäsi nyrkki pystyssä seisomaan ja kirosi:\n\n-- Älä, perkele, valehtele!\n\nSavolaiset hävisivät ja saivat maksaa vetoviinat. Ja näin tuli \ntodistetuksi, että pohjalaiset ovat viisaampia kuin savolaiset.\n\nSaapui tänne yliperille matkamiestä monesti lännen puolestakin. Tuli \nmerimaista asti tienkävijää. Pietarsaaren _öijäläiset_ ajoivat talvisin \nkymmenine silakkakuormineen Jyväskylän markkinoille. Hapanneiden, \nhaisevien silakkain kyytimiehiä öijäläiset olivat, ja kun he tulivat \ntaloon levähtämään, niin koko kartano lemahti öijänmiehille, niin että \ntalon pikku vesankin piti lattiata taapertaessaan päivitellä:\n\n-- Hyi, hyi, mikä tättä haitee?\n\nKävivät samat pietarsaarelaiset myös ajamassa laivapuita Suomenselän \nsuurista metsistä, ja muutkin rantaruotsalaiset samassa joukossa, \nähtäväläiset aina Soinista asti. Ja ruotsalaiset häärivät metsäperien \ntaloissa kuin \"villi-ihmiset\". Hevosvaljaansa he kysymättä toivat \novipielen suitsinaulaan, jäiset ämpäriromiskonsakin patakoukkuun \nsulamaan, ja muutenkin he olivat melkein kuin talon isäntiä. Hyvät \nsydänmaalaiset koettivat heitäkin sietää, vaikka Koivu-tuhva kerran \nsuuttui ja kapisti öijänmiehet kartanolle.\n\nEivätkä rantaruotsalaiset omissa asioissaankaan osanneet oikein \nihmisiksi menetellä. Kun he kesällä ajella kolkuttivat puukärryillään, \nniin huono eväsarkku oli asetettu kovimmin paukkuvaan peräpuoleen ja \nsuolasäkki pantu etulavalle, vaikka ymmärtävät ihmiset tekevät \npäinvastoin.\n\nMutta kun _maakuntalaisia_ ilmestyi perämaille, niin jo taas nähtiin \neri miehiä. He tulivat kaukaa _Maakunnasta_, Härmästä, Kauhavalta, \nLapualta, Ylistarosta ja aina Kyrön mailta. Ja Maakunnan heillä oli \ntavaraakin kuormissaan: sonnalla ruokittujen savipohjaisten peltojen \nraskaita rukiita viisin, kuusin tynnyrein, valmiiksi säkkeihin \nmitattuina. Pitkin kyliä kaikissa metsäperän karuissa pitäjissä, \nSoinia, Perhoa ja Lestiä sekä maanselän takavieriä myöten ukot ajella \nkahnustelivat, milloin istuen kuormallaan, milloin taas kävellä \ntohmertaen kuormansa perässä, ja käyden talo talolta kysäisemässä:\n\n-- Eikö taloos olla rukihia vailla?\n\nKummia paappoja nämä viljakuormien isot isännät olivat, ja kummat \nolivat heidän rekensäkin. Ne olivat kovin rumia jukorekileukkanoita, \nmatalanenäisiä ja matalakaplaisia sekä jalaksiltaan soukempia kuin \noikeiden ihmisten ajopelit. Mutta paksut raudat vain olivat jalaksien \nalla ja aisat kaukana jalaksissa kiinni. Jo reestä tulija heti \ntunnettiin ja sanottiin:\n\n-- Jo taas maakuntalaisia tulee!\n\nEikä ollut reen isäntäkään, Pakan Heiska, Untamalan Iisakki, Hölsöölän \nJuha taikka joku muu Masa, suinkaan niinkuin tavallisen ihmisen \nnäköinen. Mies oli ruma niinkuin hänen moitittu rekensäkin, pitkä ja \nmusta. Koirannahkainen lakkireuhka oli tumman tasatukan peittona, \ntummanharmaa, lyhyt, kaulukseton takki oli päällä ja jaloissa \nmerkilliset housut, joiden etulahvi oli kuin pikkupoikain takapelti ja \nisoilla messinkinapeilla ylänurkista kiinni. Sellaisia vehkeitä ei enää \naikoihinkaan oltu nähty, ei savolaisilla eikä edes öijäläisillä. Ja \nkaikkein kurillisimmat olivat miesten nenättömät karvakengät, jotka oli \nnahkanauhoilla kuraistu nilkkoihin kiinni. Ja kun Maakunnan mies \nläväytti suunsa ja puhui, niin metsäperäläistä melkein peloitti ja \nnauratti. Karkeasti ärräänsä karhoten tämä pitkään vääntäen päästi \nsanan ja sanan. Eivätkä miehen _kettaiset_ eväätkään yliperäläisistä, \njotka olivat ilmaiseksi herkutelleet persojen savolaisten rasvasilla \nkalakukoilla, olleet kovin ilahduttavia: matkavakassa oli vain voita, \nleipää ja silakkaa.\n\nMutta näiden, kettaisia eväitä möykyttävien, koirannahka-lakkisten \nMaakunnan miesten matkassa ei kumminkaan nälkä vaeltanut. Päinvastoin. \nHeidän rumista rekileukkanoistaan valui nälkäiselle nevamaiden kansalle \nruokaisaa ruista niin monta säkkiä kuin he vain jaksoivat ostaa. Eikä \nkalliiden aikojen viljatynnyri tyhjyyttään kopisevaan aitanlaariin \nkaristettuna maksanut enempää kuin 23-25 markkaa taikka vähitellen \nkaupiteltuna markan kappa.\n\nToisinaan Maakunnan miehet ajelivat olkikuormineen yliperien \nkevättalvisia teitä pitkin. Kauhavalaiset ennättivät rehuineen aina \nSoiniin asti, ja neljä, viisi markkaa maksoi _mitta_, johon mahtui \nparikymmentä Kauhavan _lyhyrestä_. Tuli ylimaihin asukkaiksikin \nmuutamia maakuntalaisia. Muuan Härmän mies sattui Soinin mäkikylille \nPyhäjoelta tulleen Parviaisen naapuriksi. Ja Härmän ukko huuteli joskus \nnaapurilleen:\n\n-- Pyhäjojen Parvijaaset tulukaa Härmän Mäntylääsiä kattomhan!\n\nToinen Härmän mies, Reipsaaren Juha, pohjaksui Perhon nevoille\nmöykäten siellä mökin toisensa perästä, tehden talonkin tapaisen \nHaukkakankaalle, Maanselkään. Oudonnäköinen Juha oli, ja outoa oli \nhänen puheensakin, kun hän lateli \"ruumaasista\" ja \"kuvaasista\" ja \nkehuskeli:\n\n-- Mull' on isoot käret ja jalaat, mutta muutoon min' oon nättyynen \nmiäs.\n\nJa siitä sanottiinkin tätä Maakunnan miestä aivan vain _Nättyseksi_.\n\nTulla rähjäsi Perhon perille kerran oikein kaukaisia maakuntalaisia. \nKirkkoherra Leideniuksen jälkiä seuraten ja kehoitusta noudattaen \nKurikan takamaalaisia saapui tänne, asettuen suurien nevojen \nlaitamille, Kokkonevan ja Tirskun tienoille. Ja kohta nevojen \npiirittämät, nevoja ymmärtämättömät perhoset saivat kummikseen nähdä, \nkun vasta paikalle tulleet oudot miehet rupesivat rääpimään rämäkköä, \nniin että ruokoton rapa räiskyi. Pitkiä ojia siellä aukeni, sarka \nsyntyi saran viereen, ja savu sieltä nousi. Talvisin ajettiin nevalle \nsavea, niin että kuorma tapasi kuormaa. Vanha isä-perhonen katsoi ja \nnauroi, nauroi poika-perhonenkin. Mutta ei nauranut kumpainenkaan enää, \nkun kohta kohosi pellosta roteva ruis, ja nousi sitten kova kaurakin, \nmiehen mittainen.\n\nMutta samoja kummia maakuntalaisia kurikkalaisetkin olivat.\nVarpahaas-Samelin perholainen aina luuli tulevan käärmeenpesältä, kun \nhän käydä lopsotteli nokattomissa paulapieksuissaan, joita perhonen \npilkaten nimitteli _kärmeenpesällä konttimakengiksi_. Ja samaa kauheaa \nkieltä, jolla vanhat ruiskuormien kuljettajat sekä Nättys-Juha \nrääkkäsivät metsäperäläisten korvia, nämä uusimmat maakuntalaiset \nkaristivat suustaan. Se tuntui \"meiän ja teiän\" puhujista niin \nkarkealta kuin joka sanalla olisi ratsastanut seitsemän ärrää ja joka \ntoista sanaa laahattu sarvikelkalla. Kun Varpahaas-Sameli luetteli \n\"aanpuustaviansa\" ja sanoi \"ree\", niin perhosen täytyi oikoa: \"Ei rekeä \noo puustavis, se on tee\". Nauroi ja pelkäsi perhonen taas, kun \nMatokankaan rämäkköjen raivaaja tuli rapaisena nevaltaan ja paasasi:\n\n-- Itikat perrhanat hyppäs luhuralla kahara kahara ja laureehinsa ja \ntramppas kaikki yliporohon...\n\nEikä perholainen tälle saarnalle saattanutkaan muuta kuin nauraa. Sillä \nhän ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, luuli vain äijän kiukuissaan \nhourivan perhanan hyppäämisestä itikkain käsissä.\n\nMutta kylläpä kerran yöjalassa hiiviskelevä poika-perhonen ymmärsi, kun \njäyhä Maakunnan mies, valkoisena kummajaisena portailla hämärissä \nseisoen, karisti ärräänsä ja harvakseen lateli:\n\n-- Tierä se, Saaren poika, jottes enää tuukkaa krapsuttelohon meirän \ntaloon nurkkapuolia!\n\nSillä rämäköitä rääpivä maakuntalainen oli niin itsetietoinen vaari, \nettä hän saattoi sanoa koko Perholle:\n\n-- Se pitää ollakki Perhoosta parahin, joka meirän Soffiijan saa.\n\n\n\n\nKALANPYYNTIÄ\n\n\nJo muinaiset erähämäläiset kävivät Suomenselän kalavesiä karhoamassa. \nNevaisen ylämaan kalasammiot olivat kyllä vain vähäisiä metsäjärviä, \nlukemattomia suolampia ja kylmiä, mustia korvenpuroja sekä soita \nhalkovia mutarantaisia manalanvesiä, jotka kyllä aikansa vaellettuaan \npaisuivat valtavirroiksi. Mutta kalaa näissä erämaan hiljaisissa \nsammioissa liikkui, niin että hämäläisten hyvin kelpasi elellä kesänsä \ntäällä metsäläisinä ja rakennella vesiin katiskoita ja kalapatoja. \nKerrotaanpa aikoinaan Lestin _Tuikan_ ja Soinin _Pahkamäen_ riidelleen \nerämaiden kala-apajistaan aina kuninkaisiin asti, pitäen kumpikin koko \nsydänmaita ominaan, ja kuningas määräsi, että Perhonjoki pitää olla \nheidän rajanaan.\n\nOli viljaa vesissä vielä hämäläisten hävittyä mailta halmeilta, vaikka \njotkut heistä kirosivat muutamia parhaita kalajärviä. Tialan kauniiseen \nSalamajärveen muuan muljautti tervaämpärin manaten, ettei järvestä pidä \nlahnaa saataman niin kauan kuin tervatöriläs on siellä märkänemättä, ja \njos saadaan niin vahingoiksi se pitää oleman. Näin sitten tapahtuikin. \nHarju-Antti sai kerran keväällä kaksi lahnaa, ja heti kesällä menetti \nkaksi lehmää, samoin Lampuodin pojalle annettiin kyynärää pitkä \nkyrmyniska lahnavaari, ja lehmä otettiin häneltäkin. \"Lahna ja lehmä\", \noli Tialan järven vanha meno. Porasjärvikin on hämäläisen kiroissa, \nniin ettei se luovuta lahnaa muuten kuin kuolemaksi. Pari, kolme se on \naikoinaan antanut, mutta aina myös kuolema on kulkenut perässä. Iso \nLestijärvi on niinikään tervaskannolla kirottu lahnattomaksi.\n\nMutta monista muista metsäjärvistä on kyllä entiseen aikaan nostettu \npaljon vedenviljaa. Vanha Vinha-Pölkki sai kerran Isosta-Kirvesjärvestä \nrysillä ja verkoilla kolme veneen täyttä säynäitä, satoja joka \nveneeseen. Niemen Kalle niinikään vetäisi samasta järvestä sataisen \nsäynätapajan ja riemastui niin, että kalat rantaan saatuaan huutaa \nhölähdytti:\n\n-- Vaikka paras lehmä vietäisiin, niin enpä antaisi näitä!\n\nKallen ei toki olisi pitänyt näin viettää, sillä kun karja seuraavana \npäivänä ensi kerran laskettiin laitumelle, paras lehmä hävisi, niin \nettei mistään löydetty.\n\nTällaisia korpelaisten apajoita entiset turat vetelivät. Ja saivat he \njoskus suuriakin kaloja. Lintulahden kievarin ukko kiskoi kerran \nKyyjärvestä niin tavattoman mateen, että sitä syötiin monta vuotta, \nsyötettiin herroille ja matkustajillekin, ja talossa pysyi kievari niin \nkauan kuin mateenlihaa riitti. Mateen suuri selkänikama oli talossa \npitkät ajat veistopölkkynä. Suuri hauki tarttui myös Vipu-Samulin \nväkärautaan Pahanpuronlammen suusta. Se oli ainakin puolileiviskäinen. \nMutta juuri kun Samuli oli vetämässä sitä maalle, toinen mokomampi \nahmaisi sen kauheaan kitaansa, ja tura kiskaisi molemmat kalat \nlepikkörannalle. Siinä suuri vesipeto peppuroi ja piehtaroitsi niin \nvimmatusti, että koko lepikkö lamaantui kuin olisi se lyöty kaskeksi. \nMutta Samuli vain piti kiinni väkäraudan siimasta ja sanoi: \"ääh!\" Koko \nKuusjärven kansa, kolmisenkymmentä korpikylän köyhää sielua, oli sitten \nSamulin saalista kantamassa kotiin, saaden siitä evästä moneksi \nviikoksi. Hauen kaataman lepikön Samuli seuraavana kesänä poltti \nkaskeksi ja kylvi siihen tynnyrin ohria. Ja hauen hampaasta Samuli teki \n_ryynihuumaron_, jossa sitten survoi ohriaan, jylkyttäen aina kaksi \nkappaa kerralla. Sama huumaro kuuluu vieläkin olevan Kuusjärven talossa \ntallella.\n\nSuurenpuoleisen hauen Kuivaniemen Mattikin onki Lestijärvestä. Kun iso \nkala aina ryösti Matilta koukun, hän viimein takoi leiviskän painoisen \nväkäraudan, pani siihen kesänjuosseen vasikan syötiksi ja vei järveen, \nja hauki tarttui kiinni. Mutta kala oli niin tavaton, että turan täytyi \nvaljastaa hevonen ja sillä vedättää se maalle. Kolme kertaa Matti ajoi \nkartanon ympäritse, ja vieläkin hauen pyrstö jäi järveen. Vedättäessä \nkarisi kalansuomuja veräjäpieleen niin paljon, että niistä saatiin \nmainiot katot koko Kuivaniemen kartanoon. Eikä ollut pieni peto \nKivijärvessäkään. Siellä aina lehmiä katosi heinäiseen lahteen, ja \nluultiin niiden hukkuneen. Mutta viimein selvisi asia, kun saatiin \nsuuri hauki, jonka vatsassa oli seitsemän lehmänkelloa.\n\nMutta kaikkein kamalin kala nähtiin kerran Lappajärvessä. Se oli made \nniin mokoma, että kääräisi itsensä käppyrään monivirstaisen \nKärnänsaaren ympärille, ottaen häntäpuolen suuhunsa. Kaikki saarelaiset \nsen näkivät, ja koko saaren kauhistunut kansa oli kauan aikaa synkän \nvesirymän saarroksissa. Ei kukaan uskaltanut lähteä edes veneellä \nsoutelemaan pedon ylitse, puhumattakaan, että olisi ollut sellaista \nurosta, joka olisi rohjennut ruveta ryötältä henkeä pyytämään.\n\nNäin tavattomia kaloja harvoin nähtiin ja vielä harvemmin saatiin. Eikä \nniitä juuri haluttukaan, kunhan järvien isäntä antoi vain tavallisia \nvedeneläjiä. Sillä saattoi käydä niinkin, että järvi kielsi pyytäjältä \nkalansa. Varsin helposti se sen teki, jos saamamiehet rupesivat \nsaaliistaan riitelemään. Entiset Pölkin miehet ja kirvesmäkeläiset aina \nkovin torailivat Ison-Kirvesjärven säynäistä, repivät toistensa \npyytöneuvoja sekä nakkelivat niitä maalle.\n\n-- Tämä on vaarin aikainen kalapaikka! kirvesmäkeläiset kiljuivat ja \nhyppivät.\n\n-- Tämä on vaarinkin vaarin aikainen kalapaikka! pölkkiset poukkien \npäkittivät.\n\nSiitä Kirvesjärven säynäät loppuivat, niin ettei enää sataan vuoteen \nole saatu muuta kuin joku pieni penikka toisen kalan sisässä. \nKulhalammessa, virstan verran alapuolella, on kyllä säynäitä, kun siitä \nei ole riidelty. Pekusenjoki kyllä vetää Isosta-Kirvesjärvestä isoon \nKyyjärveen, mutta säynättä se ei vain kuljeta Kirvesjärveen asti. Ja \nHankasenjärvestä piiloutui lahna tykkänään, kun soinilaiset ja Vahangan \nkyläläiset niistä myötäänsä riitelivät. Sillä järjetön kala katoaa \nvedestä, kun järjelliset ihmiset sen takia keskenään toraavat ja \ntappelevat.\n\n_Verkko, rysä ja nuotta_ olivat entisukkojen tavallisia pyyntöneuvoja. \nPienissäkin järvipotamissa, niinkuin Jylhänjärvessä ja Porasessa \nsaattoi liikutella nuottaa ja silloin oli ukoilla\n\n    \"Liha uus, liemi kypsä,\n    kahenhaarainen kapusta\".\n\nMetsälamperoisiin viriteltiin verkkoja ja järvien välisiin salmiin \nrakenneltiin _patoja_, joiden aukkoihin keväisin asetettiin _mertoja_\nvetämään haukea. Mutta pohjassa jurovaa madetta pyydettiin \n_katajaisella oksakoukulla_. Järvien heinäisiltä rannoilta ukot \ntoisinaan ottivat saalista _käestämällä_. Verkko potkettiin järviheinän \nrintaan, ja sitten _molauttamalla_ ajettiin ruohikossa piilevät kalat \npyydykseen. Airolla, vavalla tai seipäällä sukaistiin veteen taikka \nparhaiten porskahdutettiin _porkalla_, niin että kalat säikähtivät. \nAhvenet ja särjet vilahtivat vain, mutta hauki monesti juraantui \npohjaan, niin että sitä sai oikein kepillä survaista, ennenkuin se \nkarkkosi -- ja menikin silloin joskus oikopäätä läpi verkonkin. \nKalaisten metsäjärvien rannoilla oli vanhoilla turilla omat \nkalapirttinsä. Entinen Kivijärven Risu-Penna makaili kesäkaudet \nKoirajärven pienessä pirttiköppänässä, pyysi kalaa ja suolasi sitä \ntynnyriin, jota säilytti rantakorven maakuopassa. Kontissa Penna-ukko \nsitten kanniskeli kaloja kotiinsa ja kaupitteli niitä naapureillekin, \nmutta Risu-turan tavara ei tahtonut kaikille kelvata, koska se oli \nkovin hapannutta ja haisevaa.\n\nEdesmenneillä tuhvilla oli omat hyvät oppinsa kalanpyynnissä. \nHumalajoen tura, seuraten vanhojen kalamiesten iänaikaista tapaa, \nkatsoi ja laski _sääkirjasta_ haukikalan syöntipäivät. Merkillinen \n_kalaatta-tähti_,[9] jota oli ainoastaan yksi koko sääkirjassa ja sekin \nhelmikuussa, selvitti tarkoin hauen syönnin, kun vain ymmärsi sen \nkirjasta lukea. Piti vain katsoa, minä helmikuun päivänä kalaatta oli \nsekä siitä laskea kuukausi ja päivä eteenkäsin ja taas kuukausi ja \npäivä ja niin edelleen yli kesän. Juuri näinä päivinä hauki parhaiten \nliikkui ja söi sekä puri hyvästi onkeakin. Näinpä vanhat turat saatuaan \nuuden sääkirjan heti muistivat katsoa: \"Onko kalaattaa?\" Olivat oikeat \nkalamiehet panneet myös merkille, että kutuhauki tyhjennettyään mahansa \nheti seuraavana päivänä havarsi onkea kuin peto. Muistivat ukot senkin, \nettä entis-isille oli sanottu:\n\n    \"Minkälainen sää on pääsiäisenä,\n    sellainen se on särenkuvussa\".\n\nHuuhkaisen ikätuhva, kaikkien vanhojen tapojen ankara palvoja, oli \nkovin tarkka kalanpyynnissäkin. Kun äijä meni ensi kertaa kevätkalalle, \nniin saapas kopsi toisessa jalassa ja toisessa tassahteli pehmeä \nlapatossu. Tämä oli tarpeellinen toimenpide, sillä silloin kalaonni \nkulki matkassa ja kulki koko kesän. Mutta jos sattui niin surkeasti, \nettä _kaakko paskansi_, äännellen järveltä äijälle, ennenkuin hän oli \nsaanut kevätkalan makua suuhunsa, turaparka oli aivan mennyttä miestä. \nKoko kesän kalaonni oli viety, niin ettei tarvinnut järvelle edes \nyrittääkään.\n\nMutta kaakon piloilta säästynyt, oikea kalatura sylkeä topsahdutti \nkoukkuunsa kolmet kerrat, heitti veteen ja sanoi:\n\n    \"Syö syöttää, väännä väättää,\n    kommerra iso kala koukkua!\n    Tule, iso kala, minun onkeeni!\"\n\nTaikka äyskähti hän äkäisesti:\n\n    \"Syö syöttää, väännä väkää,\n    piä vanhan isävainaas tapaa!\"\n\nJoskus kyllä _vesipainainen_ saattoi pelehtiä järvessä, niin ettei kala \nkäynyt pyydykseen ensinkään. Lestin ukot rähjäsivät Perhon Elämäisellä \npäiväkaudet näkemättä hauen pyrstöäkään. Silloin Kinnulan Tiais-kuohari \nneuvoi:\n\n-- Polttakaa ves'painaisen silmät, niin kaloja tulee.\n\nLestiset kuumensivat kiviä, meloivat ruuhellaan järvelle ja \nporskahduttivat kivet veteen. Heti nousi hirmuinen kohina niinkuin \ntuuliaispää, nosti vettä ilmaan ja riehkaisi kohti miehiä. Ukot \nkiskoivat kiireesti rantaan ja rupesivat syytämään tulista poroa \nperässä ryöppyävän vesipahan silmille. Siitä se pyörähti pois ja \nkatosi, ja kohta Elämäinen taas antoi kalaa lestisille.\n\nKalansaalistaan entiset turat kanniskelivat kotiinsa piilopuolissa. \nSillä saanto helposti loppui, jos sitä kovin levitteli. Metsän \nantimista kyllä sai isoitella muillekin, mutta veden antimista piti \nvaieta. Jo entisille isätuvareille oli sanottu:\n\n\"Kalansaalista vähentää, metänsaalista isontaa\".\n\nYksipuisella _ruuhella_, jota karstuset nimittelevät _paatiksi_, monet \nedesmenneet ukot meloivat metsälampia kalaretkillään. Kuusjärven \ntakana, Teerilammella, oli ennen muinoin iso ruuhenromisko, Matti \nHumalalammen tekemä. Se oli oikein jättiläishongan tyvestä koverrettu, \nparisylinen, paksupohjainen kaukalo, jonka laidat olivat raavaasti \nkolmea korttelia korkeat. Kolmekin miestä saattoi sillä meloskella. Iso \nruuhi, kahdesta hongasta hakattu, oli ollut Kaunislammellakin ja \nPenkkilammella oli muuan ruuhipahanen. Metsien järvipotamiin kalamiehet \nrakentelivat myöskin _lauttoja_, puunrungoista poikkitelojen ja \nvitsaksien varaan koottuja _kopukoita_, joita saattoi käyttää \naluksinaan onkiessa sekä rysiä ja verkkoja hoidellessa. Voivat jotkut \nlautapahasista naulata kopsaista kokoon nelikulmaisen tasapohjaisen \n_lautaruuhen_, joilla vieläkin joskus vesiä melotaan. Jo ikivanhat \nkalaturat olivat soutaneet vesiä _veneilläkin_. Mutta nämä vanhimmat \nvaarit olivat iskeneet venelaitansa yhteen _puunjuurella ommellen_. \nNoin 30 vuotta takaperin oli Mänty-Ellu kaivaessaan kytöojaa \nHammaslahden nevalla, Järvenpään ja Mäntyniemen välillä, noin sata \nsyltä Kyyjärven rannasta, löytänyt nevasta parin, kolmen korttelin \nsyvyydestä vanhan veneromiskon. Toinen ääripuu oli ollut vielä aivan \neheä ja haamullaan, samoin laita sekä kaaret, mutta toinen laita oli jo \nlahonut. Kahdesta laudasta laita oli rakennettu, ja laudat oli kurottu \ntoisiinsa sekä \"puoli kyynärää\" leveän pohjapuun jykertämällä tehtyyn \nolakseen niinkuin \"ämmää\" yritellen, aina yli saumaan yhteen mittaan \nveneen päästä toiseen. Mutta Mänty-Ellu, ojankaivaja, oli antanut \nveneraiskan maata rauhassa ikivanhassa nevahaudassaan. Ja siellä vesien \nvaeltaja maannee vieläkin.\n\n\n\n\nMETSÄNVÄKEÄ JA METSÄNKÄVIJÖiTÄ\n\n\nAvarassa _metänaitassa_ Suomenselän suurilla vierillä oli ennen \nyltäkyllin viljaa. Tapion villiä, ristimätöntä metsäkuntaa oli paljoa \nenemmän kuin kristittyä pirttikansaa. Metsän vainotulla väellä oli \nhyvin suuri vapautensa, sillä ihmisen polut eivät vielä jaksaneet ajaa \nerämaita kierrokseensa. Vanha hämäläinen kyllä kesäkausin kierteli \ntäällä virkateitään täyttäen metsäaittansa sekä kalalla että \nturkiksilla. Tuli sitten toinen kansa ja pystytti kotinsa hämäläisten \nheittämille kotakentille, ja ankaroita eränkävijöitä asteli kohta taas \ntapionkansan laitumilla. Mutta oli täällä saloa samoilla niin hyvin \nedellä pakenevan metsänelukan kuin perässä paahtavan pyytömiehen, \nSuomenselän suurta nevaista korpea, joka pitkin Pohjan ja Hämeen \nrajaseutuja monin kymmenin penikulmin ajoi poikki ja halki koko maan, \nVienan ja Lapin laidoilta aina etelän rintamaille. Penikulmittain \nkorvenotus saattoi painella pakotietään, eikä tarvinnut hänen pelätä \njoutuvansa ihmisen polulle taikka asumakentälle, ja penikulmittain \nkorvenukko sai toisinaan ajaa toista korpelaista, ennenkuin hänet \ntavoitti.\n\nOli näissä rannattomissa erämaissa elukkaa vaikka minkälaista, lentävää \nja juoksevaa. Talvenkin paksuissa lumissa niitä liikkui, ja keväällä \nsuuret kesälintujen laumat ajoivat aurojaan _halki-ilmaan_, niin että \nsiivet suhisivat. Ja sitten täällä komeat _kurjet_ kenokauloin \nkahlailivat aukeimmilla nevoilla luikkaillen sadeilmoiksi ja laittaen \nkaksoispojat joka kesä. Täällä _nevakuovi_, pitkänokka, kiljuen lentää \nlaukoili hongankelosta toiseen, ja _suokurppa_ viklutti sekä \n_tuulenjäpijä_, virkaheitto käki, haukkalintuna neva-aukeoilla hassuna \nräpötteli ilmassa. Rämäkkömailla _vanhapiika_, hullu _taivaanvuona_, \nkitkutti ja ketkutti ja huusi \"mähähä-häätänsä\" hymistäen, niin että \nmelkein koko rämäkkö liikkui. Kankailla nokisten palokantojen kimpussa \nnikkaroi musta, punalakkinen _palokärki_ pärryttäen kelopuuta ja huutaa \npillaten, jotta ilmatkin poudistuivat, mutta taas väliin ruikuttaen \nroskailmoiksi. Siellä myös _koro_, kirjava _hongankolistaja_, nakutteli \npökkelönkylkeä. Kotonaan olivat täällä _koppelo- ja kanahaukat_, samoin \nkuin _kissapöllöhaukat_ sekä merkillinen _korppi_, suurien sydänmaiden \nmusta mies, joka eläinrauskojen vierillä tovereineen väliin ronkkui ja \ntapella rähjäsi ennustaen ilkeitä ilmoja. Kuusikoissa kapsehti \n_käpyhakkari_ mouhuuttaen ristinokallaan käpyjä alas niinkuin olisi \nrakeita satanut, ja siellä ruskea _kuussankakin_, mustanaama, pahaa \nennustaen kärähteli. Mutta suuri _kokko_ asui kaikkein kaukaisimmissa \nkorvissa ja kalliomaissa. Kuuhkaili siellä myös yön kolkko isäntä, \n_huuhkainen_, sarvipäinen _huuhkaishaukka_, väliin huutaa huhuten kuin \nmanalainen, väliin taas rääkkyen hyvin rumasti ja monella äänellä, niin \nettä öinen korpi kaikui. Yhtä peloittava oli pieni, mutta isopäinen \nruskea _tuusankolkka_, joka myös lenteli öisin ja ennen auringonnousua \nulvoi: \"uu ... uu ... uuu\". Mutta vanhoista mädänneistä tervahaudan \nkomeroista lentää kahahdutti päivän mailleen mentyä harmaa iso \n_lehtorepakka_ ollen koko yön liikkeellä, leuhotellen sinne, tänne \nnokka alaspäin ja rääkkyen kuin kummituinen: \"ooo ... uuh, ooo ... \nuuh\". Avaran, asumattoman korpimaan eläjiä nämä olivat, ja öisin piti \nheidän aina olla liikkeellä sekä peloitella toisia yökulkijaimia. Öinen \nmusta korpi heidät elätti, tuusankolkkakin raastoi käpyjä, ja \nlehtorepakka ahmi nälissään männynkerkkiä kuin jälttä-jylhänen.\n\nOikeat jumalanluomat erämaalaiset, kurjet ja muu nevakansa sekä kokot, \nhaukat ynnä muut liikkuivat vain valoisana päivänaikana leväten yönsä \nniinkuin ristirahvaskin ja taas aamun tullen kiiruhtaen töihinsä. Mutta \n_mehtikana_, karvatassu, oli kaikkein ahkerin ja koko korpikunnan hyvä \nesikuva. Se aina ensimmäiseksi heräsi ja heti aamutuimaan kolme\nkertaa manasi: \"Kopeuk ... kopeuk ... kopeuk\" pitäen ikivanhaa \nkopeekkalaskuansa. Ja kohta erämaan asukkaat alkoivat äännellä, \n_mehtot_ hioa ja kalkuttaa ahoilla ja _teeret_ puissa kukertaa, pienet \n_pyytkin_ puhaltaa pikku piiskuunsa, ja sitten kaikki muutkin antoivat \näänensä, niin että koko luomakunta oli aamuvirren menoissa. Illalla \ntaas kaikkein viimeisimmäksi metsäkana viidakon laidassa käkersi kolme \nkertaa, ja koko korpi oli kohta äänetönnä. Eivät soineet punakulmaiset \nmetsokukot, eikä haarapyrstöinen teerikään enää kukertanut, eikä pieni \npyy puhaltanut pilliinsä. Mutta _yörastas_, koko metsän virkku, ei \nmalttanut totella riekkomuorin käkerrystä. Korkean karakuusen latvasta \nhän yhä vain viritteli valoisan kevätyön virttä, laulellen aina päivän \ntuloon asti. Se laulaa lorusi koko korven salaisuudet, väliin taas \npilkkasi ja toruili nukkumamiehiä.\n\n    \"Ka laiska, ka laiska,\n    nuku vielä, nuku vielä,\n    ei kiirettä, ei kiirettä\",\n\nse huuteli ja sitten taas lasketti lorua, niin että erämaa helisi.\n\nJa nelijalkaiset korpien kiertäjät vaelsivat heidän polkujansa. \n_Orava_, ketterä käpynikkari, kiipeili puissa joutuen monesti hurjaan \npakolaukkaan, kun peloittava _mäntynäätä_ pääsi kintereille. \nKiviraunoissa askarteli nokkela _kärppä_, löyhkäpöksy, ja korven \npuroissa pitkäselkäinen _saukko_ sukelteli ahkerana kalamiehenä. \nLehtoisilla metsämailla, notkoissa ja haavikoissa kyykkäili _jänis_, \nmollosilmäinen sarkahousu, saaden usein kyytimiehekseen kavalan \n_ketun_, ja hiekkaisilla mäkilöillä aherteli _mehtäsika_, harvoin nähty \nviiruposkinen kolomestari. Mutta jylhissä kallioisissa korpimaissa oli \nsynkkä _ilveskissa_ kuin kotonaan, joskus _ahmakin_ siellä luikaili \njättäen jälkiä kuin mies, ja suuret susi-laumat toisinaan vaeltelivat \npitkin talvisia erämaita, tullen väliin niin villeiksi, että loikkivat \nmatkamiesten rekien ylitse. _Peuratkin_ pitivät näitä sydänsaloja \nparhaina mainaan, ja komeat _hirvet_ juosta jylkyttelivät pitkin \nkorpia, puhumattakaan metsän hallavasta vaarista, _karhusta_, joka \nhoiti isännyyttä kaikkialla.\n\nHyvä oli näissä suurissa erämaissa metsän kasvattien elellä. Mutta hyvä \noli täällä myös ihmisenkin asustella. Moni metsäperäläinen kasvoi \ntäällä pian täydeksi erämieheksi, oppien tuntemaan sekä pyörryttävän \nkorpimaansa että sen monipäisen kansan. Metsän kanalinnuille hän \nrakenteli _ansoja, permejä ja satimia_ viritellen niitä koivuviitoihin \nyksin ahkeralle riekko-rukallekin, joka satimille sattuessaan sai monet \nkerrat kumppaneineen manailla:\n\n    \"Kopeuk ... kopeuk!\n    Katoppa rustinkia, katoppa rustinkia,\n    käyppä sisään, käyppä sisään, retuhousu...\"\n\nOsasi vanha metsämies oikeaan aikaan astella metson soitimelle\nottamaan osaansa, ollen ahon laidassa valmiina ja vaanien saalistaan \nyhtä valppaana kuin metsän musta kukkokin silloin, kun se piti \nkalkutusvuoroaan. Matti Möttönen, julma _mehtomies_, oli joka kevät \nsoidinaholla aamuvartiossa ja sai monta metsoa, vaikka joskus \n_rikkarastas_, lorupekka, huuteli kuusenlatvasta:\n\n    \"Voi, velikulta, voi velikulta,\n    hukkaan tänne tulit, hukkaan tänne tulit.\n    Puukko putos, puukko putos!\n    Törttötiitiliä!\"\n\nAhojen laitoja laukkovan jäniksen metsäperäläinen petti, laittaen \nkavalat lankansa vanhojen tuhviensa tavalla. Kolmesta haavasta ukko \nketti kuorta, kolmesta lähteestä otti vettä ja pani siihen haavan \nkuoret sekä kolme ruununmynttiä. Tässä väkivedessä ukko keitti \njänislankansa ja sitten heitti veden vasemman olkansa ylitse metsään \nsanoen:\n\n    \"Metänemäntä, ota sinä nämä roskat,\n    anna mulle jäneksiä!\"\n\nSaipa tura sitten jänistä niinkuin ennen muinoin Simpsoni kettuja. \nMetsän lynkäpolvi laukkasi lankaan, vaikka se olisi viritetty \nuuninsuuhun.\n\nMutta metsänisäntä oli tarkka tavarastaan ja karjastaan, ja \nmetsänkävijän piti ymmärtää myös hänen mielialansa sekä lähestyä häntä \noikealla tavalla ja liikkua hänen avarassa erämaassaan oikeassa \nhengessä. Piti tarkasti varoa pilaamasta mainettaan ja pyytöneuvojaan. \nMenipä vain tyhmyyksissään ampumaan sellaista roskalintua kuin _varista \ntai harakkaa taikka närhiä_, niin painui pyssy iäksi pilalle,\nvaikka vain olisi höyhentäkin vikauttanut. Eikä ollut hyvä ampua \nkuusankaakaan, sillä se oli metsän mielilintu. Metsä menetti mieluummin \nvaikka rihman oravia kuin yhden kuusankalinnun. Niinpä metsä lähetti \nerämiehelle jo vastaan kuusangan ilmoittamaan, että on parasta palata \ntakaisin. Sillä silloin ei erämaasta hyötynyt karvaakaan. Metsä oli \nottanut ja pannut kaikki karjansa omaan _metänaittaansa_ niin tarkoin, \nettei näkynyt ainoatakaan, ei lentävää, ei juoksevaa. Metsän tyhjyyttä \nilmoittaen myös vastaan sattuva harakka nauraa räkätti, ja samaa \nmetsäkanakin käkersi. Mutta silloin oli metsän koko karja laskettu \naitasta valloilleen, kun erämiehelle ensimmäisenä pyy piiskutti taikka \npieni _tiainen_ tuli vastaan tirskuttamaan. Jopa oikein hyvää onnea \ntuodessaan tiaisen piti tulla tupsahtaa ihan tupenkantimelle. Ainakin \nJylhän Karhu-Matin tupelle tiainen räpsähti, kun vanha Matti oli \nmenossa karhua saamaan.\n\nMutta muutamat metsänkävijät, kademielen täyttämät erämiehet, \nsaattoivat pilata toisen pyytöonnen, niin ettei tämä saanut metsästä \nmitään, vaikka siellä kyllä saalista liikkui. Ei tarvinnut muuta kuin \nkolmineuvoisesta tupestaan kopistella rikkoja metsälle lähteneen miehen \nkolmeen jalan jälkeen ja manata:\n\n    \"Kolmesti tuppi heilukoon,\n    ennenkuin mitään saat\"\n\nMutta vielä parempi oli, kuullessaan toisen ampuvan, karjaista:\n\n    \"Liha mehtään, veri kottiin,\n    piä mehtä omasi\"\n\nSilloin metsä kyllä piti omansa, eikä antanut ampumiehelle mitään.\n\nSaattoi pahanelkinen myös pilata toisen pyssyn, parhaan pyytöneuvon. \nMutta oikea erämies osasi päästää pyssynsä pienistä ja suurista \npiloista. Pienet pilat lähtivät kyllä, kun vetäisi pyssyn pajan \nahjotulen lävitse tai hautasi sen yöksi lammaskettaan taikka pisti sen \npanokseen hopeaa. Suuret pilat taas karkkosivat, jos ajoi käärmeen \npyssynpiippuun ja ampua roiskahdutti sen honkaa vasten, niin ettei \nmadosta jäänyt kuin märkä läiskä. Jotkut vanhat, kovat korpiturat \nrohkenivat sielunsakin hinnalla parannella pyssyään ja onneaan. \nRippileivän he ripustivat petäjän kylkeen ja ampuivat sitä että veri \ntirskahti. Sitten kyllä sai viljaa. Oikea metsämies varsin osasi \nvarjella pyssynsä. Hän piilotti tukkiin ohranjyviä, eikä sitä asetta \nhelposti toinen pilannut. Vielä vahvempi pyssy oli, jos sen lukkoruuvin \nkannan alle oli kiristetty palokärjen punainen otsatupsu.\n\nMahtoi hyvä metsäonni mennä muutenkin. Vipu-Samuli, Kyyjärven \nmetsänkävijä, menetti erinomaisen onnensa, kun antoi äsken saamansa \nmetsopojan Jouten-Kallelle, joka oli syntynyt Korpjoonin päivänä, eikä \nsentähden ikänään saanut metsästä mitään. Mutta metson mukana meni \nVipu-ukon onnikin, niin ettei hän pari viikkoa yritettyään saanut \nhöyhentäkään. Vanha Vipu-tura pystyi kyllä korjaamaan kovan onnensa. \nHän meni Pienen-Pahtanevan laitaan, jossa kasvoi komea _Tapionkanto_, \nleveäoksainen, sammalhattuinen näre, jota myös mainittiin _Metänemännän \npöyväksi_. Kolmesta tervaskannosta Vipu-äijä veisti isoja lastuja, \nkolme kustakin, asetteli ne Tapionkannon sammalpartaiselle laelle ja \nsytytti palamaan. Tervaksien ja sammalien palaa roihutessa Samuli \npuskeutui pohjoispuolelta näreen tuuheaan oksistoon, kontaten rungon \nympäritse kolme kertaa vastapäivään ja kahdesti myötäpäivään. Mustaa \nsavua tervaskannon lastut työnsivät, Tapionkannon partasammalet \nkärisivät ja oksat rätisivät, karistellen punaisia puikkoja äijän \nniskaan. Tukan ja kulmakarvat ne turalta kärvensivät, mutta metsäonnen \nukko taas sai. Kun hän ensi kerran meni kokemaan pyydyksiään, oli \nniihin käynyt yhdeksän lintua.\n\nTarvitsivatkin entiset turat pilaamattoman metsäonnen, koska he \nkorpimaitaan samoilivat kilpaa Tapion suurriistan kanssa. Piti ukkojen \naina silloin tällöin käydä metsänemännän pöydässäkin pyytämässä \nparannusta. Sillä koska Metsä laski väkensä valloilleen, erämiehille \ntuli kiukkuinen pyytöpäivä. Villejä peuroja vaelteli saloilla väliin \nsuurin laumoin. Salamajärvessä on muuan saari, _Peurasaari_, johon \nsanotaan peuroja surmatun. Lampuodin kartanomäellä oli ennen ollut \npieni tupanen, jota oli nimitetty _Nylkytuvaksi_. Siinä Lampuodin \nmuinaiset suuret noidat olivat nylkeneet peuroja ja vielä kuolemansakin \njälkeen ruumiina möykänneet ja haastelleet villipeuroista. Jylhän vanha \n_Karhu-Matti_ oli surmannut lukemattomia metsän villejä sarvipäitä. \nKivijärven _risumäkeläiset_, jotka asuivat Risumäen isossa korpitalossa \nPerhon rajanaapureina, olivat kuuluja metsämiehiä ja surmasivat \nkaikenlaista korvenelukkaa. Entinen _Risu-Jussi_, vanha erä-äijä, \nsaattoi kevättalvella valitella vieraalleen:\n\n-- Tänä talvena on tapettu viistoista peuraa ja karhu kuuvestoista ... \nja lihat on syöty niin, että onko mitä vieraan etteen panna.\n\nKilvan perhosten ja karstusten kanssa risu-miehet ajelivat villipeuroja \nympäri villejä korpimaita. Kaatoivat he kerran yhdessä kivijärveläisten \nkanssa koko peuraparven Kirvesjärven salmeen. Mutta kun Saunakylän \nmiehet pitivät Kirvesjärven seutuja omina erämainaan, he nostivat kovan \nkäräjäjutun peurantappajia vastaan. Lonttosen Jussi, Juoksuahon \nTammisten esituhva, tyytyi kyllä, kun sai pari peuraa palkinnokseen, \njopa rupesi rakentamaan sovintoa riitaveljesten välille. Mutta \nsaunamäkiset ajoivat asian loppuun asti, ja Viitasaaren käräjillä \nannettiin riiteleville päätös:\n\n    \"Karhu on kiertäjänsä,\n    hirvi hiihtäjänsä,\n    peura sen, joka ampuu\".\n\nNäin risumäkeläiset saivat pitää peuransa, ja Lonttosen tuhva oli \nheidän kanssaan tämän jälkeen aina hyvissä väleissä.\n\nSaivat entiset eräturat monesti hiihtää komean hirvenkin kintereillä. \nLeveillä koivuisilla tai mäntyisillä _suksillaan_ miehet mennä \nkahistivat työnnellen _kaksin sauvoin_, ja sauvojen alapäässä oli \npuinen, pyöreä, koveropohja _porkka_. Sukset olivat kyllä hyvin \nliukkaat, sillä niitä oli kevätpäivän paahteessa tervalla voideltu ja \nhiottu rasvaisilla kalansuolilla, niin etteivät ne enää tarvinneetkaan \nmuuta voitelemista. Ja vitsaisella _mäihystimellä_ pysyi suksi \nhiihtäjän jalassa kiinni.\n\nSuuri hirvi oli komeinta antia metsänemännän aitasta. Varsinkin \nsyksyllä, kun hirvi oli kesän kuljeskellut rehevissä lehtometsissä ja \nhyllyvillä nevoilla, oli sen lihava ruho köyhälle korvenraatajalle \nparasta talven eläkettä. Kaikkein parhaita erämaan herkkuja olikin:\n\n    \"Hirven huuli,\n    peuran kieli,\n    matteen maksa\n    ja hongan oksa\".\n\nMutta talvella, kun hirvi nälissään joutui jyrsimään puuta ja \npuunparkkia, sen liha muuttui huonomman makuiseksi. Kelpasi se silti \nkyllä metsäläiselle, jopa oli hyvääkin. Erämies joutui täyteen \npyytöintoon, kun vain huomasi hangella sen aikamiehiset jäljet taikka \nnäki tumman jättiläisen harppovan valkoisessa erämaassa. Näytettiin \nvanhalle yliperäläiselle joskus sellainenkin komea korpinäky, että \nkahdeksan suurta kyrmyniskaa metsäläistä, muutamat korkeilla sarvilla \nkruunattuina, ylpeästi mennä haarikoi pitkin aavaa, lumista \nnevanselkää. Iänikäisen pyytömiehen veret tämä näky nosti ihan villiin.\n\nKuulut Risumäen miehet sekä vanhat jylhäset hiihtivät monesti myös \nhirven kintereillä. Tuli kerran kevättalvella Jylhän Karhu-Matti \netsimään Risu-Jussia hirvenajoon. Oikeaan aikaan ukko tulikin.\nRisu-miehellä oli kohta nälkä ovella, ainakin ensi sanoiksi piti Jylhän \nkarhuturalle todistaa:\n\n-- Viistoista peuraa on tapettu, karhu kuuvestoista. Lähemmä nyt \najamaan hirveä!\n\nLähtivät turat korpeen, saivat suuren sarvipään ajokkaakseen ja \nkannustivat sen kantapäillä _kolme vuorokautta_, tyhjä eväskontti vain \nhartioilla keikkumassa. Vanha, sitkeä metsänvaltias laukkoi omia \nkotikorpiaan vetäen miehiä perässään yli valkoisten nevojen ja halki \nhuurteisten korpien. Mutta yhtä sitkeät ajomiehet olivat myöskin \nkotitanterillaan ja painoivat perässä kuin viholliset. Ei ollut ajajien \nkontissa evästä, mutta ei saanut ajettukaan syömärauhaa. Nälkä häntä \nahdisti, ja nälkä kurni miestenkin sisuksia. Mutta nälkäisten \nkorpelaisten edellä juoksi höyryävä liha ja lämmin veri pitäen uupuvan \nmiehen väkisinkin suksien mäihystimissä. Näin mennä rähjättiin monet \nnevat ja monet kankaat ja ryteiköt, käytiin kaukana Lestinkin \nerämaissa, Valvattien takana, palattiin taas takaisin kierrellen ja \nkaarrellen, höyryten ja huohottaen, ja saavuttiin viimein samoille \nsaloille, mistä oli lähdetty. Loppua tehden metsän sarvekas otus \nkahnusti edellä, ja viimeisin voimin pyytömiehetkin kaahasivat perässä. \nKuusjärven taakse kun jouduttiin, niin jo vihdoinkin päästiin pyssyä \nkäyttämään. Risu-Jussi ampaisi ensimmäisen panoksen, mutta se sattui \nhuonosti. Jylhän tura työnsi kiireissään kaksi mittaa ruutia putkeensa \nja pamahdutti vasten hirveä, joka hätäpäissään laukkasi kohti \nvainomiehiään. Mutta ukon ankara panos potkaisi taakse, niin että \nsuolatoosa, joka oli liivin rintalakkarissa, painui sijansa rintaan, ja \ntura keikahti kuin tukki selälleen hankeen. Risu-Jussi vain ennätti \nparkaista:\n\n-- Hirvi tulee päälles!\n\nMutta Matti makasi vain. Ja hirvikin samassa tupsahti turvalleen, sillä \nturan ammus oli siepannut huulesta kuin nauriin lohkon ja mennyt sitten \nrinnasta sisään sekä tullut ulos saparon vierestä.\n\nRisu-Jussi luuli turan saaneen oikein kuoleman kolahduksen. Meni hän \nkumminkin, nykäisi äijää rintapielestä ja huusi:\n\n-- Tokko ookkaa kuollut?\n\nMatti havahtui ja pääsi henkeään huokumaan, kun suolatoosa repäistiin \nirti rintakolostaan. Saattoi hän ökistäkin:\n\n-- En minä kuollut oo...\n\nKiireesti Risu-Jussi hyppäsi hirven luo, viilsi puukolla kurkun auki ja \nhuusi turalle:\n\n-- Tule juomaan hirvenverta ... jos kykenet!\n\nMatti kömpi kinoksestaan ylös ja mennä kahnusti saaliin luokse, joka \nsuurena tummana kasana vieläkin koipiaan nytkien maata retkotti \nvalkoisella hangella. Kuusi kourallista mies särpi lämmintä verta, joka \nsolkenaan virtasi kurkusta, kun vain avasi Risu-Jussin aukkoa.\nVuoro-vuoroon nälkäiset ukot siinä aukoivat ja sulkivat veristä läpeä \nkouraisten punaista leppää suuhunsa. Ihan koko olennossaan, josta veto \njo oli kokonaan lopussa, ukot tunsivat, kuinka elämää antava voima \nmetsän sortuneesta valtiaasta siirtyi heihin, voittajiin. Suuri olikin \ntämä metsänmies, joka kolme vuorokautta oli jaksanut lennättää \nperässään koko seutukunnan parhaita erämiehiä. Kun turat rupesivat \nsaalista nylkemään, niin Risu-Jussi, iso ukko, hirven mahalla \nseisoessaan tuskin saattoi nostaa jalan suoraksi.\n\nKun turat olivat saaneet kyllikseen hirvenverta, he kohta taas olivat \nentisiä äkäisiä korvenäijiä. Uskalsivatpa ukot astella Kuusjärven \ntaloon, jossa pappi parhaillaan piti niin kovia lukukinkereitä, että \nniitä parhaatkin vaarit kauhistuivat. Mutta Jylhän Matti, naama \nvieläkin sekä kourat hirven veressä, asteli oikopäätä tuvan perälle, \npapin pöydän eteen ja vetäisi vyöstään verisen hirvenkorvan, viskasi \nsen pöydälle ja kysyi papilta:\n\n-- Tunnekkos tuota?\n\nKaikkein mahtavin metsäläisten suuressa joukossa oli kumminkin karhu, \nja kaikkein parhaat miehetkin tarvittiin sitä vastaan, niinkuin suuret \nJylhän turat, tuima Risu-äijä ja Mehtä-Porasen kovat korpelaiset sekä \nKarhunpiilon ukot Lestillä ynnä Urpilaiset Kivijärvellä.\n\nOlikin kovilla metsänkävijöillä kiistakumppaneita, sillä ennenvanhainen \nkarhu piti näitä suuria saloja parhaina perintömainaan. Täällä olivat \nhänen edesmenneet tuhvansa asuneet ja möyrineet kusiaismättäitä, täällä \nhänkin sai mielin määrin möyriä ja mellastaa. Ja näin vanha korvenäijä \ntekikin, penkoi kaikki kangasmättäät, kaiveli lahokannot, poimi \nnevoilta muuraimia ja ahmi marjoja mättäiltä ja sitten vihelteli vain. \nSaattoi äijä toisinaan kiukkupäissäänkin hyppiä, paiskoa kantoja ja \nkarjahdella sekä puhallella kämmeniinsä niin, että vinkui, sitten taas \nkarjaista kuin vanha vaari karkealla äänellä: \"Kokko kaar!\" Voi \nmetsänukkojen kesken tulla joskus hurja tappelukin. Kinnulan tura kuuli \nkerran metsässä kamalaa jyminää ja karjuntaa. Kangas vain kumisi ja \nryski, niin että äijä luuli sotaväen olevan tulossa. Hongan takaa ukko \npeloissaan kurkisteli ja näki, kun kolme kontiota mennä jymisti pitkin \nmetsiä. Suuri akkakontio kyökytti edellä, minkä konteista pääsi, ja \nkaksi porhoista ukkokontiota paukkasi perässä, hirveästi karjuen ja \ntapellen keskenään. Kävi karhuvaari monesti varkaisin talonukkojen \njyväisissä halmeissa, tehden toisinaan pahat pilat, ja kun metsänukko \noikein äityi elämöimään, hän hyppäsi lammaslaumaan nutistaen parhaat \npässit ja emälampaat ruokapaloikseen, kävipä usein karjaankin kaataen \nja repien elukoita minkä ennätti. Pirttikosken takaisilla sydänmailla, \nPässikankaalla, karhu kerran hävitti yli kaksikymmenisen lammasparven \nniin tarkoin, että vain yksi ainoa pääsi kotiin huutamaan surkeutta. \nMöttösen kylän äärellä, suuren rämäkön tiheässä metsikössä, \nmetsänisäntä usein vihelteli, vieläpä kerran keskellä parasta päivää \ntappoi Möttösen miniän lehmän ja hautasi Luusaareen. Mutta kun Möttösen \nvanha Riitta-Liisa meni lehmänraadolle ja siellä pyllötti metsään käsin \nkolme vuorokautta, karhu niin häpesi, että käsi silmillään pakeni pois, \neikä tullut rämäkölle kolmeen vuoteen.\n\nVanha, ruma noitaämmä saattoi näin kyllä kovan karhun karkoittaa, mutta \ntavallinen syntinen sai häntä aina ajatella suurella pelolla ja \nvapistuksella. _Karhu_ tiedettiin kyllä olevan hänen oikea isiltä \nperitty huutonimensä, mutta nimittelipä vain metsän pihkasilmää \nkarhuksi, hän helposti suuttui ja tuli tavattaessa yhdeksää askelta \nlähemmäksi. Parasta oli sanoa _mehtäläiseksi, metalliseksi ja metän \nelukaksi sekä kontioksi_, ja kaikkein parasta nimittää niinkuin \nikivanhat turat, _kouvoksi_. Kova Risu-Jussi, vaikka oli niin peloton \nmies, että kykeni ottamaan hengen karhulta, puhui vain _kouvosta, \nkouvonpojasta ja kouvonpesästä_. Kumminkin karhu, _kouko_, oli\nRisu-turan ankarin metsällinen vastamies. \"Kouko teijät kottiin \najakoon!\" manattiin joskus vihapäissään, kun karja ei aikoinaan \nruvennut palaamaan metsästä. Tämä oli kovin mieletöntä manaamista, \nsillä kouko kyllä kehtasi tehdä niinkuin kehoitettiin. Olipa \nmetsäläinen niin äkäinen, että kosti karjalle, jos talossa kovin \nsuosittiin karhuntappajia. Kun Juoksuahon Erkki kerran laski Risumäen \nkarhunajajat tupaansa yökaudeksi, niin jo seuraavana kesänä kontio \nkaatoi melkein koko karjan, kaksi päätä vain jätti, viisi vei.\nJuoksu-Erkillä ei ollut muuta neuvoa kuin kirvestää tappokentälle \nhongankylkeen risti ja puumerkki ja mennä Risumäkeen valittamaan \ntalvisen kestityksen surkeita seurauksia. Näinpä oikeat ukot eivät \nlaskeneetkaan karhumiehiä yöksi tupaansa, vaan metsäläisen ajajat \nsaivat, jos halusivat, mennä saunaan kellettelemään, elleivät jääneet \nkorpeen rakovalkealle.\n\nNäin ankara metsänmies saattoi olla, ja vielä vähemmin hän kärsi \nitseään pilkattavan. Hietalan Jussi, Kinnulan mies, oli niin mieletön, \nettä ilvehtien nosteli kuolleen karhun saparoa ja tiiraili toisella \nsilmällään. Mutta pian tuli Jussin silmä niin kipeäksi, että oli \nmelkein mennä. Ja niin kova voima metsänukossa oli, että ihminen \nkorvessa liikkuessaan tunsi jo kammoa ja pelkoa ollessaan kouon \nlähellä, vaikkei pahaa vaaria vielä näkynytkään. Jos se näkyi taikka \nkuului, sitä suuremman kammon se herätti. Kun kontio rytki halmeen \naidan takana metsässä, tuli Kinnulan Puras-ukkoon niin paha paino, kipu \nja kankeus, ettei hän tahtonut päästä minnekään.\n\nMutta monesti koetellut kovat karhuturat eivät pelänneet eivätkä \ntunteneet kammoa, vaikka olivat kontion kanssa joskus ihan \nkäsirysyssäkin. _Mehtä-Porasen_ Antti Vareksen perillisetkään eivät \nsäikkyneet metsänäijän perillisiä. Kaksin, kolmin koirin korpitalon \nmiehet monesti liikkuivat pitkin erämaita, ja ankara meteli vaelsi aina \nheidän matkassaan. Koirat haukkuivat tavan takaa, lintuja pudoteltiin \npuista, poimittiin niitä ansoistakin, ja monta muutakin metsänelukkaa \npäästettiin päiviltä. Mutta kun satuttiin päämetsäläisen kanssa \nsamoille mättäille, tuli täysi korven tappelu, pyssyjen pauke ja \nkoirien ärhentely ja kontion kamala karjunta. Korpi siinä tavallisesti \nmenetti taas miehensä, ja kun Mehtä-Porasen vanha tura sitten asteli \nkirkonkylään, oli hänen kontissaan metsänterveisinä pappilan emännälle \nsuuri musta karhunkontti.\n\nYhtä kovasti kävivät kontion kimppuun _Risumäen_ miehet, vanha\n_Risu-Jussi_ kaikkein kiivaimpana ja sitten joukossa jo _Risu-Penna_, \nJussin poika. Kaksin, kolmin koirin hekin kiertelivät metsiä, kaksi \nkoiraa karhunhaukkuna, kolmas lintuja varten. Ja erämaat ajettiin \nympäri aina Karstulaa, Kivijärveä ja Lestiä myöten. Kovia \nkarhuntappajia olivat myös _Vasamäen_ veljekset, samat vanhauskoiset \nnoitaturat, jotka kerran rymähdyttivät mäelleen tavattoman \nasuinrakennuksen. Pelkäämätön karhupekka oli myös _Hovilan Antti_ \nSalamajärvellä. Ainakin hän kerran, kun kontiota ammuttiin pesään eikä \nruvennut sieltä mitään kuulumaan, konttasi aukosta sisään katsomaan, \nmitä siellä tehdään. Nuora vain sidottiin Antin koipeen, kuten \nennenvanhaiselle hölmöläiselle. Mutta miehellä ei ollut hätää: \nvainajana metsänukko maata retkotti kotipahnassaan. Eikä mitätön mies \nollut Kinnulan _Vihta-Jussikaan_, jolta karhunajossa kontio kuoraisi \npäänahan luuta myöten pois, niin että kallo komotti valkoisena kuin \nkoivun kääpä.\n\nMutta _Jylhän_ miehet, isot ja äkäiset, suurikurkkuiset metsämäen \nturat, olivat kaikkein kiukkuisimpia karhumatteja. Risu-miesten kanssa \nhe monesti yksissä lähtivät kontionpesää kornaamaan, tapellen sitten \nkorvenisännän kanssa verissä päinkin. Mutta monta kertaa jylhäset \najoivat metsäläistä vain omin voimin. Mainioin Jylhän erämiehistä\noli vanha _Karhu-Matti_, Samulinpoika, joka viime vuosisadan \nalkupuoliskolla piti koukoja kovilla. Kahdeksantoista karhua sanotaan \nMatti-äijän kaataneen, Viita-Jussin kanssa kerran niinkin valtavan \nmetsäläisen, että sen lihat painoivat 18 leiviskää, ja ylystä tuli \nkaksi leiviskää. Tämän metsänäijän ukot kohtasivat aivan sattumalta \nhiihtäessään metsonsoitimelle mukanaan vain Aapa Jylhän takomat \nlintupyssyt, niin pienireikäiset että kuula katosi hyppysiin, \npeukalonpään ja etusormen puristukseen. Kun miehet metsässä mennä \nkahnustelivat, Jussi edellä, Matti perässä, karhu äkkiä kapsahti ylös \nJussin suksien alta, niin että hiihtäjä keikahti nurin, saaden pyssynsä \nlunta täyteen.\n\n-- Lataa pyssy pian uudestaan! Matti komensi ja pikkureikäisellään \npimahdutti otusta rintaan. Sitten tura heitti aseensa Jussin \nladattavaksi ja taas toverinsa pyssyllä piukaisi päälle hyökkäävään \nkontioon pikku marjan, ja vielä kolmannenkin kerran napsahdutti jälleen \nomalla luodikollaan, Jussin yhä hosuessa latausmiehenä. Silloin \nkarhuparka jo totteli ja kuukahti kynsilleen. Tottumaton Viita-ukko \naikoi heti mennä sitä nykimään, mutta Matti karjaisi:\n\n-- Älä mene! Peräkarvat liikkuu!\n\nMetsänmies kapsahtikin kantapäilleen, loikaten Jussin suksien \nkannoille, niin että ne rätkähtivät poikki. Ei ennättänyt mies edes \npuhaltaa suustaan vanhaa karhumanausta, jota pahimmankin metsäläisen \ntäytyi totella:\n\n\"Älä tule miehen päälle!\"\n\nMutta äkäinen Karhu-Matti oli aina valmiina. Piukahti taas \npikkureikäinen, ja karvas pippuri upposi karhun kainaloon. Siihen \ntäytyi metsänmiehen tyytyä ja sortua hangelle.\n\nKuulu ja peloton mies oli Jylhän vanha Matti. Kun hän 85-vuotiaana \nkuoli 1865 ja haudattiin, niin itse pappikin saarnasi ja luki tuhvan \nelämäkertaa sekä sanoi:\n\n-- Siinä se nyt makaa se mainio karhuntappaja.\n\nIsä-Matti meni, mutta poika-Matista tuli Jylhän toinen _Karhu-Matti_, \njoka miltei yhtä kovana miehenä kuin isäkin hiihteli turan latuja, \nkarhoten monet metsäläisen pesät ja nitistäen niiden eläjiltä hengen. \nMonesti ukolle unessa ilmoitettiin kontion talvinen rytö, niin että hän \ntiesi jo lähtiessään mistä päin metsällistä on etsittävä. Neljä, viisi \nkoukoa Matti näin käsitti ja surmasi.\n\nMutta oikeita metsän möyryjä olivat Lestin _Karhunpiilon_ miehet, \nrumat, törkeät turat, jotka kyllä tohtivat käydä kiinni suurimpaankin \nkontioon. Olivat ukot suurta sukuakin, kuulun Kinnulan urohon, Lassi \nUrpilaisen, jälkeläisiä, ja metsänkävijöitä monessa polvessa. Vanhat \nturat, Parta-Kustit, Matit ja Juhat, olivat rautakaarisella \nperintöjousellaan ammuskelleet peurojakin. Isältä vanhimmalle pojalle \noli jousi järjestään joutunut, mutta niin oli pojasta aina polvi \npehmennyt, että jokainen perijä jousen saatuaan oli ensi töikseen \nkäyttänyt kaaren pajassa ja ohentanut jaksaakseen sen jännittää. Oli \nmiehillä toinenkin perintökalu, tukeva karhukeihäs, joka kyynärää \npitkine rautaisine terineen oli julma ase miehen kädessä, kun hän \nryhtyi tappelemaan kontion kanssa.\n\nLestin kaukaisessa peräkulmassa, Perhon ja Kinnulan rajoilla, \nKarhunpiilon möyryt asuivat. Siellä, kalaisen Lehtosenjärven niemellä, \noli oikein suuri savupirtti, jossa ei paljon jumalanviljaa nautittu, \nmutta vain mustaa metsänviljaa, vedenviljaa ja karjanviljaa sekä \nkarkeaa petäjäistä. Pieni äijä oli Karhunpiilon vanhin, Juha-tura, \nmutta paksu ja väkevä, ja niinkuin vanhalla Jaakopilla, oli hänelläkin \nkahdesta akasta kaksitoista poikaa, kaikki samanlaisia metsäkörrejä. \nKävi mökä erämaissa, kun miehet siellä liikkuivat sekä kontioiden että \npetäjien kimpussa, milloin nylkien mustaa metsäläistä, milloin kettäen \npetäjänkylkeä. Oli miehillä aina matkassa suuri, harmaa koira, \n_Loukas_, joka oli niin äkäinen, että saattoi hyökätä karhunpesäänkin \nja repiä, niin että paljas läikkä paistoi kontion selässä, kun se \nkuopaisi hangelle. Ja kun miehiltä sattuivat metsässä pyssynluodit \nloppumaan, napsivat he hurstimekoistaan tinanappeja, takoivat\nniistä kuulamokaleita, työnsivät isoreikäisiinsä ja paukuttivat. \nKarhunhampaita ja -kynsiä ukot tallettelivat vahvoina taikakaluina ja \nkarhun väkevää sappea jo he poikasina olivat nautiskelleet luontoaan \nnostaakseen, ja isämeitänsä he joskus lopettivat sanoihin: \"Mutta \npäästä meitä pahasta\". Näinpä korpijärven rantalaiset olivatkin \nsellaisia ukkoja, että karhun täytyi heitä totella. Kun vain tura \närjäisi pakenevalle karhulle: \"Älä jätä!\" niin se heti pysähtyi, ja \nkääntyi kohti, kun karhunpiilolainen karjaisi: \"Käänny päin!\" Monta \nkoukoa metsäperän miehet kaatoivat, väliin kaksin, kolminkin samasta \npahnasta.\n\nHenkensä kaupalla vanhat turat monesti saivat tapella kontion kanssa, \nennenkuin saivat hänet nujerretuksi. Mutta sitten he pitivätkin \nmetsänvaarille komeat _hautiaiset_ niinkuin ainakin ison talon \nisännälle. Mitä isompi metsänmies, sitä komeammat piti saada pidot. \nKoko kyläkunta asteli _peijaistaloon_, mihin metsänvainaja oli ajettu. \nSiellä oli miehille tarjona parasta metsällistä ja vielä viinaakin. \nKarhun pää, kämmenet ja sydämykset sekä munuaiset oli pantu isoon \nkarjapataan ja keitetty tavaton _rokka_, ohranryyneillä suurustettu. \nOli vielä paistettu kontion väkevää, mustaa lihaa, oli rasvaista \nylystä, joka paksuna läskisenä vuotana oli vetäisty äijän selkäpiistä \nja pantu suolaan. Sai siinä nälkäinen kylänmies taas kerran vatsansa \ntäyteen oikeata metsällistä, tummankeltaista ylystäkin, joka oli \nmakeampaa kuin läski. Ja viinaa juotiin aina vähän päästä. Kivijärven \nVaresmäessä oli peijaispöydällä ollut vanha karhunkallo, josta oli \nryypitty viinaa, ja tämä oli ollut oikein juhlallista. Kaikki olivat \nsiitä nähneet ja tietäneet, kenenkä muistoksi peijaisia pidettiin. Oli \nlaulettu pitkä virsi vainajan kunniaksi, laulettu kuinka koukokin kyllä \nryyppää viinaa, kun vain tarjotaan. Vanhat Jylhän ukot nakkelivat \nryyppyjä napulla suuresta kupariastiasta, tullen lopulta niin hyvälle \nluonnolle, että hyppivät ja tanssasivat vain. Kasvoi komea \n_karhunpäämänty_ kartanon takana Kangaspellolla, ja sen juurelle turat \nastelivat remuten, sileäksi kaluttu karhunkallo itse Karhu-Matin \nkainalossa. Siinäkin vielä, vanhan petäjän tyvillä, vanha Matti kallo \nkainalossa hypähteli ja lauleli:\n\n    \"Huppili lii lii lii,\n    huppili lii lii lii...\"\n\nMetsän vainajan _maahanpaniaisia_ turat siinä tanssahtelivat. Ja sitten \nkohotettiin karhunkallo männynoksaan. Mutta pian taas pääsi pyssymiehen \npyytöluonto valloilleen. Haettiin isoreikäinen ja ruvettiin kilvaten \nampumaan puuhun pantua kalloa. Kuudenkymmenen akseleen päästä \nvuorottain mies mieheltä tähdättiin ja pamahdutettiin niin monesti, \nettä saatiin sattuma. Täytyi väliin kahteen kertaan käydä miesten rivi, \nennenkuin remuavasta joukosta lähti osuva kuula.\n\nIloisella luonnolla lähdettiin kontiovainajan viimeisestä maallisesta \nkodista, ja parhailla vierailla oli matkassa mustaa metsäläisen lihaa \nja mustankeltaista ylystä kotiväellekin maistiaisiksi.\n\nKalpea kallo jäi männynoksassa killuen kertomaan ohitse kulkijoille ja \ntaivaan tuulille korpitappelusta ja sen iloisesta loppujuhlasta. \nSaattoi samassa puussa olla jo entisestäänkin samanlainen metsänkallo, \ntoinen ja kolmaskin vaalennut voitonmerkki.\n\nTalon ja talonmiesten kunniapuuna ja metsänvaarin merkkipuuna \nkarhunpäämänty kohosi kartanon tauksilla. Jokaisen vanhan karhutalon \nmerkkipuuna se nähtiin. Jylhän lähettyvillä, järven rannalla oli \nentisaikaan niin iäkäs kontiopetäjä, että siitä löydettiin rautainen \nnuolenkärki, jolla aikoinaan lienee ammuttu oksaan ripustettua kalloa. \nToinen petäjä saatiin sen jälkeen Kangaspellolle, ja siinä oli \nentisaikaan monta kalloa. Tämäkin, tyveltään yli kolmikyynäräinen \nrutimo, on jo sortunut maahan. Iso petäjä oli ennen Mehtä-Porasen \nriihen luona, ja petäjän oksien tynkiin oli pistelty karhunkalloja. \nKuusjärven miehillä oli mäenlaidassa karhumänty kalloineen, ja \nKivijärven Varesmäen mäkirinnassa nähtiin komea kallopuu, samoin \nTalviaisten kartanolla sekä Kinnulan Hakkilassa.\n\nMutta Vasamäen vanhoilla tietäjäturilla oli kaikkein komein \nkarhupetäjä, lyhyt ja paksu taarikkamänty, karsittu aina lakkapää \nlatvaan asti, latvankin alta vielä kolmea korttelia paksu. Vain muuan \noksantynkä oli rungon kyljessä, ja siinä valkea kallo irvistämässä. \nMäen rinteessä, noron puolella, se seisoa törötti kuin ylpeä \ntuuheahattuinen talon ikätura. Mutta Vasamäen poika keikahdutti komean \npuun kalloineen nurin, vaikka vanhat ukot kielsivät ja varoittivat:\n\n-- Vielä saat siitä muiston, jos sen kaa'at!\n\nSaikin poika muiston. Päätä rupesi pian ajamaan, ja ajoi toisen puolen \naivan surkeaksi. Ja vanhat sanoivat:\n\n-- Näit nyt! Se oli vanhojen turien karhunpäämänty ... mahoit antaa \nsille rauhan.\n\n\n\n\nTERVANTEOSSA\n\n\nOli vanha erämaa muutakin kuin Tapion kansan suuri kotitanhua. \nMetsänriista oli kyllä hyvää ja tarpeellista ajallaan, mutta kun \nnälkäinen yliperäläinen pääsi kirveineen ja kolorautoineen metsään \njyrsimään petäjänkylkeä ja siitä tervaa puristamaan, niin silloin hän \nvasta virkistyi elämään. Suuret loputtomat männiköt olivat entisen \nerämaalaisen eloaittana, ja petäjän tumma elämänneste oli hänenkin \nelämännesteensä.\n\nVanha yliperäläinen ihan eli petäjänvoimalla. Monesti hän söi männyn \nkarkean kuorenkin hyvänä herkkunaan, ja tervalla hän vaihtoi jauhoja \npetäjän mauksi ynnä suolaa saadakseen suurukseensa miestä pystyssä \npitävän karkeuden. Kumiseva kangaspetäjikkö ja rämemännikkö on monen \nukon houkutellut erämaan asukkaaksi, ja musta, karkea petäjäinen sekä \ntumma, väkevä terva on pitänyt kohdallaan taloa ja talon kansaa.\n\nMäkimännyt vain paistoivat alastomina mökin ympärillä, tervahauta \nhaikusi lähipuron varrella, ja haudan musta muju puskeutui putkesta \nukon tynnyriin. Näki tämän vanha arvoituskin ja pani talteen:\n\n    \"Eilen meillä härkä tapettiin:\n    sarvet lyötiin kankaaseen,\n    nahka syötiin viilin kanssa,\n    liha poltettiin tulessa,\n    veri vietiin Viipuriin\".\n\nSuomenselän suurilla ylämailla oli metsiä loppumattomiin. Siellä leveni \nkoko maailman korpi komeata kangaspetäjää, sitkeätä rämäkkömäntyä ja \noksaista räkämännikköä sekä suurta harmaata kelohonkaa, palokankaan \nvanhaa turaa, joka oksiaan ojennellen tuulessa natisi ja huojui. Ja \nnämä laajat metsämaat olivat vielä aivan jakamattomat, enimmäkseen vain \nTapion hoidoissa olevia ikikorpia, joihin kuka tahansa sai mennä mielin \nmäärin elämöimään. Vain muutamat vanhojen alkuäijien jälkeläiset, \nniinkuin Kyyjärven Pölkit, Karstulan vanha Suohokka, Kivijärven \nKotilainen, nimittelivät omikseen isiensä valtaamia erämaita. \nIhmissukua täällä suursalojen mailla asui kyllä vain harvassa. Mutta \ntämä vähäväkinen korpikansa ei saanut vain kaksin Tapion kanssa hallita \nperämetsiään.\n\nKuuli rantapuolen ukkokin, joka oli jo omat männikkönsä korventanut \nkuiviin ja ajanut kaupungin porvarille, ylimaiden suuresta \nmetsärikkaudesta. Ja ahnas alamaalainen sonnusti itsensä ja ajaa \nkahnusti kaukaisiin ylimaihin. Kohta siellä hänenkin kirveensä paukkui, \nja taas tervahauta tuhnutti savua ja hajua koko korven täysin.\nNiinkuin ennenmuinoin etelän hämäläiset kävivät täällä kesäkausin \nriistoretkillään, niin sitten vuorostaan rantapuolen väki rynkäsi \nlännestä käsin, kaataen maahan kokonaisia männiköltä. Samoin kuin \nhämäläiset ylpeästi vain tulivat ja menivät, niin myös tervankäristäjät \ntekivät tänne ainoastaan ajoittaisia saalistusretkiä, tulella \nkorventaen metsänpuut ja kylmästi jättäen jäljilleen raiskatut kankaat. \nAina Karstulan, Kivijärven ja Kinnulan saloja myöten alamaiden \ntervaukkoja joka vuosi nousi koluamaan ja savustamaan. Vanha väki \nmuistaa vieläkin tarinoita muinaisista tervanpolttoretkistä, samoin \nkuin monet haudat ja hautapaikat nimineen niistä kertovat.\n\nSoinin ja Alajärven mäkisissä perämetsissä möykkäsivät Evijärven, \nLappajärven ja Kauhavan miehet, Purmonkin ruotsalaiset, muutamat \nulottaen retkensä aina Multian sydänmaille. Kyyjärven Pölkkien \nerämaissa sekä Kivijärven metsissä lappajärveläiset kävivät monet \nkerrat petäjää korventamassa, ja sanotaan näillä sydänmailla aikoinaan \nlapualaisten ja nurmolaistenkin liikkuneen. Perhon ja Halsuan suuria \nmänniköitä nylkivät ja korvensivat parhaastaan Vetelin ukot, nousten \nsyvimpiin sydänmaihin ihan köytenään. Perhon kankaat ovat vielä täynnä \nVetelin ukkojen nimillä ristittyjä vanhoja hautakuoppia. Osuivat tänne \nmyös jotkut Evijärven, Kaustisen ja Alavetelin ukot. Mutta Lestin \nkaukaisille mäntykankaille, Kinnulan rajoille ja Kinnulan maillekin \nnousivat Lampin isännät, Kannuksen, Kälviän ja Kruunupyyn tervaturat \nsekä lohtajalaiset monin kymmenin miehin, neljättä kyynärää pitkin \nrumilainkin Hellevistä.\n\nPitkä matka alamaalaisilla oli tervametsiinsä, mutta sitten he \nkaatoivat mäntyä kuin mielettömät ja rakensivat tavattomia hautoja. \nVarsinkin Lappajärven ukkojen sanotaan sekä Soinin metsissä että Pölkin \npetäjiköissä rymynneen kuin metsänpeikot. Saukkolahden hauta oli jo \nsatojen tynnyrien tervakattila, Heinäsuon maakumpu työnsi 400 tynnyriä, \nsamoin Honkilahden hauta, ja Pajulammen panos puski mujua, niin että \nlaskumiehet olivat läkähtyä. Mutta kaikkein mahtavimman maakuopan \nmuutamat lappajärveläiset rakensivat yhteisvoimin Koirapuskaan \nvedättäen sen äärelle 200 syltä tervaksia ja varaten viereen 600 tyhjää \ntynnyriä odottamaan. Vanhat tervaantuneet tuhvat siinä itsetietoisina \nkeittomestareina kyökkäsivät, ja tervaputken suun alla ammotti valmiina \ntavaton, kuusitynnyrinen amme. Kun aika tuli, avattiin tappi, mutta \ntervaa ei tullut, vaikka ammennusmiehet kiulu kourassa seisoivat ammeen \nympärillä. \"Antaa pi'in sulaa!\" keittomestari vain sanoi ja pisti tapin \nkiinni. Mutta sitten yhtäkkiä puhkesi putken vierusta, ja tulista \ntervaa alkoi työntyä kuin torvesta täyttäen ammeen ja tulvien \nmetsäänkin. Tuli lappajärvisille tulinen ja tervainen temmellys \nKoirapuskan haudalla. Kiuluilla, ropeilla, kupeilla ja kourillakin \nkoukittiin ja kahmaloitiin männynviljaa ammeesta ja ammeen vieriltä ja \ntyönnettiin tynnyreihin, kuka kunnekin ennätti. Kuukahti siinä \nhäsäkässä jo muuan tervakoura ammeeseen päälleen tukehtuen ja palaen \nkuoliaaksi. Mutta siitä ei ennätetty huolia, täytyi vain tapella tervan \nkanssa. Satoja tynnyreitä Koirapuskan valtavasta keittokummusta \nsaatiin, vaikka ainakin kolmasosa valui kankaalle, pilaten ja polttaen \nkorpea kymmenin sylin, niin että kaikki ruohot, pensaat ja puutkin \nkuolivat.\n\nAlamaan tervamiehet saivat aina vuosittain tulla ja mennä, mutta \nyliperäläiset olivat metsissä aina kotonaan ja valmiina tervan tekoon. \nSuomenselän asukkaat valtasivat takamailtaan männiköitä toisensa \nperään, savuutellen toinen tällä, toinen tuolla sydänmaalla. Miehet \nkopsahduttivat kankaalle vain metsäpirtin, loivat hautakummun, ja näin \noli omistusoikeus taattu. Myöhemmin saapunut sai katsella toista \nmännikköä sekä merkitä sen metsäpirtillä ja haudanteoksella. Jokaisella \nvanhalla talolla oli sydänmaalla oma _suuntansa sekä hautapiirinsä eli \nhautavistinsä_, eikä toinen enää pyrkinyt toisen valitsemalle paikalle. \nSuunnan päämies paiskoi metsässä kuin ainakin omassaan kaataen mäntyä \nja rakennellen hautoja toisensa jälkeen. Liittyivät ukot monesti \nyksituumaisesti rakentamaan suuria yhteishautoja. Manttaalin mukaan \nvain asteli miestä männikköön, pienestä talosta mies tai pari, puolta \nisommasta kaksi tai kaksi paria, ja sen mukaan jaettiin sitten \ntervantulokin. Itse Lestin pappikin kärvensi tervaa yksin neuvoin\nLapin lautamiehen kanssa. Perhon Yrttikoskelainen rakensi Vetelin \nTunkkarin kanssa yhteishaudan Näätäsalmeen hakaten ja ajaen puita \nkumpikin tasavoimin. Tunkkari ajaa poukotti kiintopenkkisellä \n_pankkareellä_ pieniä puita, ja Yrtti-ukko taas irtopankkaisella \n_roukkoreellä_ kiskotti kaikki isot rungot, 13-14-tuumaisetkin \nkolopetäjät, yhden kerrallaan. Juoksuahon vanha ukko rakensi Kantasten \nturan kanssa Pirttikankaalle yhteisen tervakattilan. Juoksu-Erkki ajeli \nhyvällä hevosella, ja Kantasten turan ajokkaana oli kuusivuotias \nkirjava sonni. Kilvaten ukot työskentelivät, koettaen kumpi enemmän \nennättäisi päivän mittaan. Kantasten tura löi sonniäijälleen tavattoman \nkuorman, ja juhta vetää junnasi sen perille kuin mies. Juoksu-Erkin \najokas ei saanut liikkeellekään sellaista puukasaa, mutta se sen sijaan \nkuljetti kuormansa nopeasti haudan äärelle, ja sitten Juoksu-ukko \nkiidätti juoksujalkaa noutamaan toista panosta. Turan sonni taas mennen \ntullen junnasi samaa tasaista tahtiaan. Jos tura rupesi jutoaan \njuoksuttamaan, se tuli heti vetelälle ja pilasi tien.\n\nKeväällä, toukokuun alkupuolella, kun maa jo alkoi ajautua kesäkuntoon \nja petäjänkylki lämmetä, niin että se oli _saullaan_, ja kuori \nirtautui, erämaalainen lähti tervasmännikköä _kolomaan_. Koko talon \npystyvät miehet ja naiset, jo viisitoista vuotiaista tyttäristä alkaen, \nastelivat raskaine _riippeineen_ perävilkkaa sydänmaalle. Isosta \ntalosta lähtikin iso väki. Sillä talo pysyi pystyssä sitä vankemmin, \nmitä enemmän siitä omaa miestä ja naista saattoi painua tervantekoon.\n\n    \"Mies mehtään menee,\n    selkä silmiä täynnä\",\n\nvanha arvoitus pani merkille katsoessaan konttiselkäisen joukon \nkorpivaellusta.\n\nMutta tämä tervakansan korpivaellus oli raskas ja vaikea vaellus. \n_Keväthölseet_ olivat juuri pahimmillaan, villivedet rojottivat \nvaltoinaan suurilla nevoilla, ja kaikki metsäpurot vetivät vettä aivan \nläkähtyäkseen. Metsien hanget sulivat humahdellen yhä vain lisäten \ntulvaa. Tervametsään menijät saivat vuoroin kahlata kylmiä kevätvesiä, \nvuoroin sotkea sulavia hankia, niin että jalat olivat polvia myöten \nmärkinä. Eikä auttanut siinä voivotteleminen, nälänpakko painoi \npahallekin taipaleelle. Mutta kun terva-jylhästen tuima mies, ollessaan \nmaanantaiaamuna veljensä kanssa menossa puita kuorimaan, sai koipensa \nkosteiksi, hän ärähti:\n\n-- En kastele jalkojani!\n\nJa mies tarpoi takaisin, tappoi härän, kuori nahan, karvaroi ja \nparkitsikin sekä kuraisi pitävät pieksut, ja sitten vasta lähti \nvetiselle nevamatkalle.\n\nEntiseen aikaan, kun metsiä oli valitenkin, kuorittiin vain \n_kangasmäntyä_, riisuen alastomiksi kokonaisia saloja. Vanhat turat \nvetelivät paljaiksi niinkin valtavia metsännapoja, että yhdestä \n_kolopuusta_ tuli kokonainen kuorma, ja tervaksien latvoista voitiin \nvielä rakentaa asuintupa. Mutta myöhemmin jo täytyi astella nevojen \nlaidoille, _rämäkkömehtiin_ koluamaan ja pitelemään pientä sitkasta \n_mäntyrässiä_, joka kasvoi vesiperäisten maiden valtapuuna.\n\n_Kolorauvalla_, joka oli pitkän varren nokassa kuin viikate, miehet \nnylkivät petäjän toisensa jälkeen paljaaksi niin ylhäälle kuin \nylettyivät ja niin alas kuin pitkävartisellaan voivat. Ja naisten \ntehtävänä oli käyrällä, kaksipäisellä _pantaveittellä_, kolopuulta \ntoiselle kulkien, _painaa tyvi alas_ eli kuoria puu maahan saakka. \nAhkera mies ennätti päivässä paljastaa hyvästä metsästä parisataa \npuuta, ja viiden miehen tyvet ehti oikein nopsa nainen nylkeä.\n\nYöt levättiin _hautapirtissä_, pimeässä metsäläisen asunnossa, joka \nkankaan reunassa tervahaudan luona, vesipaikan vierellä yksinäisenä \nkyhjötti. Se oli salvettu vankoista hongista, työnnetty törkyä pyöreän \nhirren saumaan ja koirankaula-hulaaseen, lyöty multaa laipiolle, ja \nkurikalla ja vaajoilla halotuista kelleksistä oli ladottu vesikatto \nsuojaksi. Ahdas _akkuna_, lautareikä, oli alhaalla sivuseinässä,\npieni _räppänä_perässä korkealla, ja ovi oli puunauloilla isketty \nkokoon veistolaudoista, _sarantana_ reunaan puutapeilla naulattu \n_kuusenkarahka_. Vitsalla ovi vain vetäistiin ja pantiin kiinni. Paljas \nmaapermanto oli pohjana, peräseinän vieressä leveä _lava_ makuusijana, \nja ovipielessä oli maakivistä kasattu _kiuas_. Oksahankaisia \nkuusenrungon puolikkaita oli istuimina, _ränkkyinä_, sellaisiakin \nsuuria kelleksiä kuin Piilammen hautapirtin monijalkainen, \n_satiaiseksi_ sanottu ränkky, joka oli niin leveä, että siinä Jylhän \nKalle hyvin saattoi levätä Korpeisen Kaisan kanssa. Haltia täällä \nmetsätalossaan enimmät ajat yksinään kuuhkaili ja tavallisesti \nmielellään soi sijaa ihmisellekin, kun se osasi oikein tulla ja olla. \nTäällä metsän ja haltian turvissa petäjännylkijä vietti viikkonsa vieri \nvierin loikoen havuilla ja pahnoilla peitetyllä lavalla. Lämpöinen \nhaltian koti oli, metsän ja savun tuntuinen, ja lämpöistä tervakansa \ntarvitsikin. Kastuneet ketineet, likomärät kengät ja jalkarievut \nkaipasivat kuivaamista, vaimoisten ihmisten vaatteet varsinkin. Heidän \nhameittensa helmat löpisivät ihan vetisinä, sukat ja kengät olivat \nlumihyhmän pitelemät. Hankien puremat sääret ja paljaat polvet \nkihelmöitsivät aivan punaisina, jopa lopulta kerrassaan kesimällä \nloivat nahkansa. Nuorilta ensikertalaisilta tyttäriltä ja piikalapsilta \ntämä monesti puristi itkun tuherruksen.\n\nRuokahoidot toimitettiin ulkona. Kivenrakoon, kannon alle vain \ntyönnettiin vipu, ruokapata pantiin tulelle vivun nokkaan, ja läpättiin \noikein hyvä ja venyvä puuro. Vieläkin Peltokankaan Maija-tummu \nmuistelee metsäpäiviänsä Suolasalmen tervapirtillä ja sanoo, että \nosattiin siellä kyllä keittää ja syödä sekä puuro että mutti, eikä \nmauksi tarvittu muuta kuin nälkää. Kun kokonainen korvenlaita oli saatu \nriisutuksi, ja jokaisen männyn juurella rapisi ruskea kuorikasa, \ntyökansa asteli kotiinsa. Koko metsä jäi paljaana paistamaan ja \nitkemään pihkaisia kyyneleitä kesäpäivän lämmittäessä. Mutta seuraavana \nkeväänä sama viikatemies ja pantaveitsen kantaja nainen saapui \nuudelleen. Viikatteessa oli vielä pitempi varsi kuin ennen, ja vielä \nkorkeammalle kurotellen mies kynsi kuoren irti, jopa aivan ympäriinsä \nkiskaisten vuoli pois viime keväänä heitetyn kapean _selän_. Naiset \nnyrhivät selän tyvipuolen alas, ja petäjä paljastui parin sylen \nmitalta. _Kaksivuotiset kolot_ näin heti vuoden kuluttua _jatkettiin_, \nmutta _kolmivuotiset jatkettiin_ vasta kahden vuoden perästä.\n\nJa taas metsän männistö jäi puristamaan pihkaa sisuksistaan. Komea \nkangaspetäjä kaihoksuikin päivän katsellessa, niin että verhosi pitkän \nalastomuutensa pihkaisella peitolla, mutta rähjyinen rämäkkömänty, \nmustan korvenrannan kasvatti, ei kovin paljoa perustanut eikä liikoja \nvuodatellut, sitä kiukkuisemmin vain puristi pihkan tervaisiin \nsisuksiinsa.\n\nTuli syksy, korven kolopuille tuli tuomionpäivä, ja tervamiehille \nankara talvinen työ. Kun köyri joutui, ja marraskuu pani maan jäähän, \nja Simo rakenteli sillat soille, tervantekijät taas saapuivat \nmetsäpirtille ja rupesivat kaatamaan kolopuita. Petäjä toisensa jälkeen \nlyötiin maahan, iskettiin poikki, niin että vähän kuorimatontakin \nrunkoa tuli kuoritun jatkoksi, ja nostettiin kannolle asetetun \n_niskasen_ varaan. Neljin, viisin viikoin kolmet, neljät miehet saivat \nmäntyä kaataa ja kasata, ja sitten kun lumi laskeusi korpeen, toiset \nmiehet rupesivat hevosella ajamaan kolopuuta haudalle. Elettiin \nlumisessa sydänmaassa, pimeänä sydäntalvena, oikeata korpelaisen \nkotielämää. Aamulla, kun vähänkin rupesi päivä hämärtämään, mentiin \nmännyn kimppuun. Puuro vain oli jo pimeän aikana ennätetty kiehuttaa ja \nsyödä sekä savutella piipullinen kessuja. Käväistiin puolipäiväisellä \npistämässä perunoita tai muttia, ja sitten taas rehkittiin pimeään \nasti, vielä pimeässäkin, kun ei enää saattanut hakata, raahattiin puita \nkasoihin. Vahva puuro, vanhan turan keittämä, väännettiin iltaveroksi, \nja sitten pidettiin lämpöisessä korvenpirtissä pitkää iltapuhdetta. \nPäre paloi seinänraossa kiukaan kohdalla, ja pirttikansa askarteli kuin \nkotonaan puhdetöissä. Toiset kiskoivat päreitä kasoittain, toiset \nkutoivat pärekoppia, muutamat kovertelivat lusikoita ja kauhoja, joku \nvuoleskeli kirvesvartta. Seinän takana oli synkkä yö ja musta, huokaava \nkorpi, joka kyllä antoi ihmiselle elatuksen, vaikka saattoi sieltä \nkuulua suden synkkä ulvonta taikka huuhkaisen pitkä huuto. Mutta \nnokiseinäisessä pirtissä oli hyvä olla, vaikka ovi olikin vain vitsalla \nkiinni sonnustettu. Päretuli savusi ja piti omaa iloaan, se vipatteli, \nritisi ja tarinoi kuin haltian kanssa haastellen salaisia satujaan. \nSiitä illan kuluksi vanhat turatkin alkoivat tarinoida, ja sitä saattoi \nkestää aina myöhäiseen lavalle menoon asti. Ja hämärä pirtti oli täynnä \nsekä päreen savua että kessupiipuista kiskottua väkevää haikua.\n\nMutta jyrkät Jylhän veljekset eivät liikoja haastelleet hautapirtillä \naskaroidessaan. Maanantaiaamuna kun ukot kumpikin omaa konttiaan \nkantaen karskuttelivat salolla, toinen huomaa karhunjäljet, sanoo:\n\n-- Tuost' on käynyt kämppäjalka!\n\nToinen katsahtaa vain, mutta ei vastaa mitään. Eikä koko viikolla \nveljesten saunalla puhuta sanaakaan, ei puolin eikä toisin. Ahmaiseehan \ntoinen vain heti ensi päivänä kaikki eväsvoinsa ja lihansa, ryökäisee \npäälle komeasti ja heittää luut ja rasiat ovesta ulos, eläen sitten \nkoko viikon pelkällä leivällä ja puurolla. Vasta lauantai-iltana kotia \nkohti asteltaessa, kun tullaan karhunjälkien kohdalle, toinen murahtaa:\n\n-- Kun on käynyt niin käyköön!\n\nSyksytalvi vierähti ja haudan ympärille, _hautarehtoon_, nousi valtava, \npetäjäinen pino. Kolopuut kiersivät koko tervantekopaikan syltä \nkorkeana kasana, latvoin hautaa kohden ladottuina. Mutta joulun \njälkeen, kovilla sydänkuilla, mentiin jälleen metsäpirtille. Siellä oli \ntaas suuri työmaa: yhdeksäkymmeninen, satasylinen, kolopuiden _laje_ \noli _rouhittava_ hautaan kelpaaviksi _piluiksi_. Tammi- ja helmikuiden \npakkanen olikin paras _rouhimailma_. Sillä jota kovemmin pakkanen \nporotti, sitä helpommin kolopuut helähtivät halki, kun niitä\nkaksin kirvein käsiteltiin. Uutta pölkkyä vain pyörähdytettiin \n_rouhimapaikalle_, iskettiin rikki ja _pilupino_ yhä piteni. Mutta \nriitti miehille työtä -- satasylinen kolokasa oli kova kasa. Viikko \nviikolta aina vain saatiin joka maanantaiaamu lähteä taipaleelle. \nVaikka pakkanen kiristi, niin että paikat natisivat ja metsä tuskasta \nparahdellen ihan tyrmissään kyyristyi lumen peittoon, ja pohjoinen \npohotti synkän sinisenä, miehet höyryten ja valkeata huurua puhaltaen \npainelivat salolle. Kolmen, neljänkin leiviskän kantamus painoi \nhartioita, kun tervantekijä leveillä suksilla lykkeli pitkin hankia, \nmusta pata kontin kyljellä heikkumassa. Kuukausittain kuului \nkolopinolta kapse, metsäpirtti haikusi joka päivä, ja öisin korpimaja \nkuorsasi niinkuin metsän kummituiset olisivat siellä häärineet \nhirrenajossa. Pitikin olla ahkerana. Rouhimistyö oli saatava loppuun \nennenkuin kevät ennättäisi niin pitkälle, että olisi\n\n    \"Varis vaajana,\n    kurki kurikkana\".\n\nJa tavallisesti pysyttiinkin vanhojen asettamissa rajoissa. Ojalan \nhaudalla urakkamiehenä muuan ukko yksinään hakkasi ja löi piluiksi 90 \nsylen kolopuut. Talonmiehet vain ajoivat petäjää paikalle, ja \nurakkalainen riehui kuin luontokappale. Syyssulan aikana mies jo alkoi, \nja koko talven hän liikkui, ja naapurit aina tavatessaan utelivat:\n\n-- Tuoko sulle varis vaajan, ja kurki kurikan?\n\n-- Kyllä minä vaajan vastaan otan, mutta kurikasta en huoli, ukko \nvastasi, ja paiskelikin kaikki kolot piluiksi, niin että kurjen \nluikatessa ei Ojalan hautarehdolla ollut ainoatakaan eheää pölkkyä.\n\nKurjen luikatessa tervamiehen pitikin jo taas olla toisessa männikössä \nkuorimassa uusia petäjiä seuraavan kesän varalle.\n\nVasta kesällä, kun touot oli tehty, ja juhannus oli kohta käsissä, \njouduttiin _hautaa laskemaan_. Tervan polttosija, _hauta_, oli laitettu \nvalmiiksi jo edellisenä syksynä sulan aikana, ellei korpikulmalla ollut \nsaatavilla entistä hautaa. Sitkeästä savesta oli lyöty haudan _pohja_ \nkovaksi ja sileäksi, ja loivasti laitettu viettämään _hauannapaan_ \npäin, ja navan pohjana oli savinen _kuppi_, mistä tapilla suljettava \nontto _tukki_ maan alatse puskeutui _halssiin_ ja halssissa olevaan \nsuureen tynnyriin. Vanhat Kirvesmäen miehet, suunnitellessaan hautaa, \npiirsivät pohjan seitsensylisellä nuvulla, niin että tervakummun \nläpimitta oli neljätoista syltä. Vihtasalmen hauta taas oli _kaheksan \nsyltä puolelleen_ eli 16 syltä _ylihte_, ja Kurvin hauta Soinissa oli \n20 syltä laidasta laitaan, mutta Piilammen mujukumpu, kolmen talon \nyhteinen, oli niin suuri, ettei oikein ääni kuulunut toiselta laidalta \ntoiselle.\n\nHaudan laskeminen oli kova ja tarkka työ. Koko talonväki asteli korpeen \nviikon pitoon, emäntä vain tai vanha tummu jäi pienimpien lasten kanssa \nkotia hoitamaan. Vanha tuhva itse, tervanhengessä kasvanut, satoja \nhautoja savustanut äijä, oli työtä ohjaamassa. Monikymmenvuotisen \ntervamiehen koulun käynyt tura, ulosoppinut _tervamestari_, kyllä tiesi \nmiten maahauta on rakennettava, ja miten metsän männyt on hautaan \nlaskettava ja siunattava. Arvioi ukko pilujen paljouden ja sen mukaan \nlasketti haudan _pohjapuut_, niin että sitten niiden varaan saattoi \nsyntyä oikea ja laillinen tervaspilujen keko, jossa ei ollut \nsanansijaa. Naiset ja lapset kantoivat tervaksia sylin täysin, ja \nmiehet latoivat niitä hautaan. Valtava tervaksinen rymä, pyöreä, \npihkalta tuoksuva puukumpu, kohosi kankaan laitaan. Sitten suuri \ntervaskeko peitettiin sammalilla, joita rahkaisilta nevoilta oli \nlyhytvartisella _sammalviitakkeella_ karhottu ja pihlajaisella \n_takkavitalla_ kannettu sadoin takoin. Lopuksi koko keko peitettiin \nmullalla. Sai siinä hautaa rakennettaessa hikipäissään ahertaa niin \nnuori kuin aikuinenkin. Vanha tuhva oli tervahaudan rakennusmestarina \nhääriessään ankara ja äkäinen äijä. Jokaisen piti tehdä täyttä ja \ntotta. Jos vain tyttökentat, pojankelterit ja piikaihmiset, iltapuoleen \nväsähtäneinä, tahtoivat ottaa kannettavakseen pienenlaisen \nsammalsylyksen, jo äijä ärähti:\n\n-- Pellontukkojako sinä kannat?\n\nOli hauta peitossa ja vanhan turan tervakömmänä valmis. Kaksi vuotta \nkestänyt ankara aherrus oli päättynyt, korvenlaitos kuin manalaisten \nkumpu kohosi metsäpuron vierellä taikka järvenrannalla. Nyt oli koko \nrymä _poltettava_. Kovin ja vaikein työ oli vielä tekemättä. Mutta \nvanha ukko, joka oli painamattomat tervakirjansa lukenut mies, ei \nturhia hätäillyt.\n\nTuli juhannuksen aikainen aivan tyyni ilta, ja ilma näytti\notolliselta. Äijä taas kuljetti koko joukkonsa korpeen. Nyt piti hauta \n_sytytettämän_. Ehtoo kääntyi yöpuoleksi, metsäkana viidassa vaikeni, \nyörastas vain kuusenlatvassa jakeli neuvojaan huudellen:\n\n    \"Nyt on ilta, nyt on ilta,\n    heitä pois, heitä pois,\n    paa maata, paa maata!\"\n\nMutta tura ei joutanut kuuntelemaan eikä haastelemaan loruilevan \nyölinnun kanssa. Otti ukko kirveen hampaisiinsa, asteli haudan \nympäritse kolme kertaa ja heitti aseensa haudan ylitse pohjoiseen päin. \nSitten hän jälleen nouti kirveensä ja kätki sen haudan laelle \nsammaliin. Kokosi tura kohta _pilutikkuja_ ison kahmalollisen ja sitoi \nne vitsalla yhteen, sytytti pilut palamaan ja kiersi tulella haudan \nkolmesti, kaksi kertaa myöten, kerran vastapäivään. Taikka iski ukko, \nniinkuin Saunakylän Hokkainen, tuluksilla valkean tervassoihtuun ja \nsitten tuli kourassa asteli keon ympäritse, siunaten tervaslatomuksensa \nja sanoen lopuksi hautaväelle: \"Nyt saatte ruveta sytyttämään!\" Saattoi \nhän Kalmoniemen Jussin lailla tuluksilla lipsahduttaa tulen \npäretorveensa, panna tervakummun kierrokseen ja lukea parhaat lukunsa \nsekä sytyttää lopuksi väkevällä päretulellaan _hauvansuun_. Tästä \nsitten saivat muut kuljettaa tulta ympäri keon varta vasten \nasetettuihin pikku piluihin. Muuta tulta ei saanut käyttää.\n\nTervaiset tikut heti sieppasivat tulen hoitoihinsa, ja iloisesti \nvilkuttaen pieni valkeainen juoksi pilusta toiseen, heitellen mustia \nsavukierteitä sinne tänne. Vanhan turan tuluksista kirvonnut pieni \neläväntulen kipinä kasvoi nopeasti ja otti haltuunsa haudan koko \nalareunan puhaltaen aina mustempia ja paksumpia savukierteitä. Se ahmi \nyhä ahkerammin tervaista puuta, se hypähteli, räiskähteli ja \nvallattomasti vingahteli, jo luullen saavansa pitää täällä hiljaisessa \nmetsänkorvessa oikeat tulenpalavat juhannusjuhlat, remuta ensin \ntervahaudassa ja sitten riehahtaa koko metsän kimppuun... Mutta juuri \nkun valkea oli päässyt parhaaseen alkuunsa, tuima tervatura komensi \ntukkimaan haudan avonaisen alareunan sammalilla. Sinne peitettiin \niloinen ja eläväinen tulenpoika. Sammalien ja mullan alle se joutui, \npuolitukehduksissa pihisten elää kituuttamaan. Sen verran vain \njätettiin haudanrehtoon henkireikää, ettei tuliparka kokonaan \ntukehtunut. Mutta niin väkeväksi pieni kipinä jo oli ennättänyt \nvarttua, että se ihan puhkui ja ähkyi sammalien alla, jopa monta kertaa \nyritti viskata raskaan peiton pois päältään. Musta, paksu kummun \ntäyteinen savu kohosi päälaesta, ja ankara tuskanhiki nousi höyrynä \nilmaan.\n\nSammalien ja mullan alle haudattuna tuli sai puhkua ja etsiskellä tietä \nvapauteen. Mutta jos se löysi pienen reiän ja siitä hulmahti \nkirkkaaseen päivään, niin jo heti tuli musta mies, antoi sammaltukolla \npäin ja paiskasi läven umpeen. Kun tuli ei päässyt ulos, se kävi sitä \ntuimemmin maan alle haudattujen tervaksien kimppuun. Niitä se \ntuskissaan jäyti ja kalusi, ja ahdistetut puut, jumalantuulissa ja \npäivänpaisteessa kasvaneet petäjät, täällä päivännäkemättömissä \nkorventuivat kekäleiksi ja puristivat ulos mustan verensä.\n\nHauta paloi ja haikusi, ja vanha ukko valvoi apumiehineen sen vierillä, \njohtaen multaamalla ja avaamalla tulen kulkua tasaiseksi. Tyynellä \nilmalla tuli paremmin pysyi levossaan, ja kaikki meni vain hiljalleen \n_hautomalla_, mutta jos tuuli sattui ja tapaili savuavaa kumpua, niin \njo tulikin sai virikettä ja kävi kiihkeämmin kiinni. Siitä hauta _paloi \ntuuleen_, mennen hiukan pilalle.\n\nMutta pahemman pilan saattoivat vanhat kadehtijat tehdä. Heitä vastaan \npiti aina olla varuillaan. Kalmoniemen Jussi pystytti haudan päälaelle \nkepin ja pani sen nokkaan tikuista ristin, ja tämä kyllä varjeli \nmonesta pahasta. Eikä Jussi lainannut tuluksilla iskemästään \nhautatulesta kiventäkään toiselle. Yrittipä vain kuka tahansa sytyttää \nvaikka piippunsa haudasta, äijä heti ärjäisi:\n\n-- Älä koske siihen tuleen!\n\nMutta saattoi joku hyvin paha pohakka sittenkin tuottaa pilat, niin \nettei terva ruvennut aikanaan tulemaan ulos. Siihen taas toinen kyllä \ntiesi keinot. Perhon Kukko-Jussi kylvetti lähdevedellä ja leppävastalla \nkoko haudan, ja Halsuan Kauppis-Matti teki samoin, ja se auttoi. Kun \nMarjo-Kirsti pilasi Soinin Pohjois-äijän tervanteon, täytyi hakea \navuksi Keisalan Puukko-Jussi. Kolme kertaa Jussi kiersi savuavan \nkummun, ja heti syöksähti haudasta niinkuin musta koira, kadoten \nkorpeen. Huuhkaisen Puhvelinkin täytyi ryhtyä toimiin, kun Kirves-Matti \noli panoksen pilannut, niin ettei tullut _tappitervakaan_. Noitui \nPuhveli kovasti, luki lukuja kiertäen hautaa ja sitten pitkällä \nkoivurassilla porahdutti tukinputkeen. Auttoi Puhvelin puuhat: terva \ntuli että tohahti.\n\nOli kiirettä silloin ja ankaraa menoa, kun terva, aikansa kypsyttyään, \nalkoi työntyä torvesta ulos. Puhaltui putkesta ensin tulenpalavaa \nhöyryä, tulvahti sitten loristen tulista _tervankusta_, ja lopulta \nalkoi öysätä kaunista kuplahtelevaa tervaa. Vesi siinä turan ja \ntoistenkin silmistä sirisi, ja höyry tahtoi oikein tukehduttaa, mutta \ntynnyri täytettiin tynnyrin jälkeen, niin kauan kuin tervan puhallusta \nriitti. Kolmin-, neljinkymmeninkin tynnyrein saattoi heti ensi annolla \nöysähtää. Ja lisää oli tulossa, kun vain taitavasti metsänkumpua \nkorvennettiin.\n\nPaljon piti tynnyreitä olla valmiina varalla. Kolme tynnyriä vanhojen \nkirjoihin oli merkitty kolosylen tuloksi, ja sadasta kolosylestä äijät \nvaativat kolmesataa täyttä laskematonta astiaa.\n\nTynnyreitä oli tehdä rymytty puhdetöinä ja muutenkin pitkin talvea sekä \nkotona että tervapirteillä. Jo syyspuoleen oli petäjiköstä hakattu ja \nveistetty ainespuut tuvan ja saunanorsille kuivamaan, ja sitten \nkevättalvella rakennettu tynnyreitä, niin että lattia oli aina lastuja \ntäynnä. Kilvaten entiset ukot paukkasivat terva-astioita kokoon, pitäen \ntarkkaa lukua, kuka useamman ennättää päivän mittaan iskeä. Jylhän \nKarhu-Matti ja Möttösen Jaakko olivat Perhonkylän parhaita mestareita, \nmutta Kiviahon Jussi oli niin kova rymistämään, että päästi illalla \nkouristaan kaksitoista valmista tynnyriä, jotka aamulla oli kimpeinä \nottanut orsilta alas. Ja kun oikein kova mies oli saanut tynnyrinsä \nvalmiiksi, saattoi hän iskeä hampain kiinni sen uurteeseen, nostaa \nastian koppinaan ylös, keikahduttaa selkäänsä ja niskojaan ja heittää \ntynnyrin päänsä ylitse. Ei siihen joka poika pystynyt.\n\nHautaa hoitavat ukot eivät paljoa ennättäneet metsäpirtissä nukkua. \nKoivukosken miehet, kun Teerisaaressa polttivat 130:n tynnyrin panosta, \njoutuivat valvomaan yhtä mittaa pari viikkoa. Milloin piti puisella \n_hautakuokalla_ karhota kummun alareunasta _sysiä_, milloin pitkällä \n_puukangella_ lyödä _kattoa ja rastasta_ tiiviimmäksi, ja sitten taas, \nkun hauta oli joutunut _sysikatolle_, täytyi terävällä _pistoseipäällä_ \nsohia lakipuolta, niin että savu ja pöly ja tulinen lieska \ntuiskahtelivat vasten silmiä. Karkeat _turvakot_ käsissä siinä piti \nsohikoida, jopa vetää joskus oikein tultakin henkeensä, sitten taas \nnieleksiä tervaista katkua, niin että ukko tuli ei vain ulkoa vaan \nsisästäkin tervatuksi.\n\nNiinpä oli tarpeellista, että tervahaudan korventajilla oli hyvät \n_hautaviinat_ matkassa. _Viinahinkki_, ainakin kolmen kannun vetoinen, \npiti varata kymmenen kannun _piimäleilin_ ja ison _leipäkontin_ \nlisäksi. Kuumana kesäpäivänä täytyi voit ja särpimet kaivaa korpeen, \netteivät olisi pilautuneet, mutta viinahinkki oli aina lähellä puun \noksalla killumassa. Aamulla siitä napsahdutettiin pieni puunapullinen \nmieheen ja pulputettiin napsu naisväellekin. Annettiin ryyppy myös \nvieraalle, joka tuli katsomaan korven aherrusta, ja silloin, kun sattui \noikein tulenpalava temmellys, oli lopuksi hyvä kallistaa kuusenoksalta \nvirkistävä napullinen.\n\nTerveellistä ja tarpeellista kolmen kannun vilja oli, kun sitä näin \ntaiten käyteltiin. Joskus kyllä kuusenoksassa killuva kolmikannuinen \nyritti tehdä pienet pilat. Pelto-Matti ja Yrtti-Aapa kärventelivät \nkorpikumpua Pohjaissalon takana, ja siinä, kun tervantuloa juuri \nodoteltiin ja tulinen hauta pohotti alta ja helteinen päivä paahtoi \npäältä, turat tarvitsivat monta vahvistavaa kulahdusta kuusenoksalta \nmilloin toiselle jalalle, milloin taas toiselle. Kun terva ei vain \nantanut merkkiä tulostaan, iloiset äijät lähtivät astua koppailemaan \nPohjaissalon mökille. Uskoa tunnustava Pelto-Matti rupesi siellä heti \nsaarnaamaan parannusta Kukkopuron tummulle. Eihän syntinen muori niin \nvain kuiviltaan käynyt parannuksen tekoon, vaikka Matti olisi kuinka \nankarasti manannut ja lopuksi jo huutanut helvetin polttavaa lieskaa \nkauheammaksi tervahaudan pohotusta... Mutta silloin Yrtti-Aapa äkkiä \ntuli tuntoihinsa ja karjaisi:\n\n-- Voi, tervahauta!\n\nKesken jäi Pelto-Matin saarna ja Kukko-tummun parannuksen teko. \nPerävilkkaa turat juosta köpöttelivät haudalle. Siellä laki jo lieskana \nleimahteli. Äijät rupesivat kangilla hosumaan kattoa kasaan, niin että \ntulinen tuhka ja savu pöllähtelivät. Saivat miehet viimein päälaen \nkuntoon, mutta silloin tappi paukahti auki, ja höyryä ja tervaa alkoi \nryöhätä torven täydeltä. Tynnyri täyttyi heti, ja tulinen terva ajoi \ntäyttä vauhtia nevalle. Pelto-Matti laukkasi perässä ja rupesi \nrakentamaan sammalista patoa tervavirran tielle. Aapa taas ryhtyi \nkeinottelemaan tappia kiinni. Kauan ukkoparat saivat rähjätä ja \nriehkaista tervahöyryisessä korvessa, ennenkuin tappi oli kiinni ja \nkaikki terva tynnyreissä. Oli ukkojen päässä sitten viinahöyryjen \nlisäksi tervahöyryäkin, kun asia taas oli oikealla tolalla, ja uskoa \ntunnustava Pelto-Matti saattoi todistaa:\n\n-- Ei terva hullua ole, ei se ihteään polta ... pois se hauvasta tulee.\n\nMutta kun hyvällä ilmalla hauta sievästi omia aikojaan kyti ja savusi, \noli miehillä aikaa koetella, kuka on parhain. Varsinkin pyhäaikoina, \nkun naapureita tuli haudalle, pantiin toimeen kovat koetukset. \nVuorotellen käytiin suuren väkikiven kimppuun, ja taas aherrettiin \ntervatynnyrien ääressä. Oli jo kova mies, joka täysinäisen astian \nkohotti maasta ylös. Kun aseteltiin tyhjiä tynnyreitä vierekkäin \nriviin, laita laitaan kiinni, kysyttiin taas miestä, joka jaksoi \ntasakäpälässä hypätä pisimmän rivin tynnyristä toiseen. Karstulan \nVakkeri oli niin jalkava, että hyppäsi yhdeksän tynnyriä, Vehkalammen \nElias oli vielä jalkavampi ja roikkasi tusinan. Mutta Kiminginkylän \nHullu-Ellu pystytteli vierekkäin täysiä tervatöriläitä, hyppi sitten, \nniin että roiskui tynnyristä toiseen, sanoen vain joka astialle: \n\"turskis!\"\n\nTervaa tuottava kumpu tuli yhä pienemmäksi. Joka päivä sitä pisteltiin \nja kuokittiin, ja viimein tervan tulo tykkänään tyrehtyi. Silloin hauta \n_murrettiin_, sohittiin seipäillä ja paukattiin kurikoilla, niin että \ntuli suihki, ja tulinen tuhka pölisi. Lopuksi peitettiin ja \ntukahdutettiin koko panos tiiviisti mullalla. Vasta muutaman päivän\nperästä purettiin nokinen haudanloppu, ja helisevät sydet kannettiin \nlähelle _sysikotaan_. \n\nSatainen luku täysiä tynnyreitä ladottiin syrjäpuoleen ja peitettiin \nhavuilla ja lehtioksilla. Sinne omaan korpeensa korventavara sai jäädä \nodottamaan syksyä, jolloin riihenpuinnin loputtua taas jouduttiin niitä \nkäsittelemään. Ensi töiksi täytyi kauan levänneet astiat _kusettaa_. \nUurteen pienestä leppätapin reiästä laskettiin alaosaan painunut \ntervainen vesi pois, ja tynnyrit täytettiin oikealla tervalla sekä \nsaatiin _pakattu_ tynnyri. Vettä oli erittynyt usein niinkin paljon, \nettä kolmesta laskemattomasta tynnyristä saatiin vain kaksi pakattua.\n\nTavattomasti metsäperän ukot polttivat tervaa. Joka talon miehet ja \nnaiset olivat keväisin petäjää kolomassa, ja joka talolla oli \nkesäkausin hautoja, kaksittainkin, nevojen takana haikuamassa. \nKevätkesällä juhannuksen aikoina oli tervansavua koko ylämaa täynnä, \nkun suuri hauta puhalsi sitä joka korvesta ja melkein joka \nmäentönkyrästä. Savu oli kyllä karvasta ja kitkerää, mutta sitä \nterveellisempää. Se oli kuin lääkettä rintatautia vastaan. Siksipä \nsilloiset ihmiset eivät sairastelleetkaan, eivätkä tienneet mitään \nkeuhkotaudista. Tervanpoltto ja kesäinen suuri savustaminen tuotti \nerämaalaiselle leipää ja terveyttä. Entinen metsien mies poltti kesässä \nmonesti kaksikin hautaa. Toisen hän savusteli kesäisen kulkutien \nlähitienoilla, ajaen tuotteensa heti kaupunkiin, hankkien siten \n_kesäleivän_. Toisen, isomman haudan, ukko korventeli kaukana \nsydänmailla, ja siitä saatiin leipää talveksi.\n\nMutta monet yliperäläiset polttivat tervaa talvellakin. Jylhän turat, \noikeat terva-jylhäset, häärivät erämaassa kesät, talvet korventaen \n_honkatervaa_, samoin Hookonan miehet ja vasamäkeläiset. Monesti \nmentiin talviseen erämaahan vaimoväkeä myöten. Nuoret miniätkin saivat \nheittää perillisensä vanhan tummun ja muikean maitosarven hoitoihin \nsekä lähteä ankaraan honkatervan tekoon. Monet, monet kerrat Jylhän \nIso-Marjaana on näin etsinyt leipäänsä, ja Liukon tummukin muistaa \nkyllä vielä, kuinka hänet jo nousevana tyttärenä vietiin lumikorpia \ntohmertamaan. Rämäköillä ja kankailla oli lunta paikoin vyötäisiin \nasti, ja toisinaan taas taivaantäyteinen lumipurku oli peittää koko \nkorven sekä köyhät raatajat kinoksiinsa. Mutta siellä vain saivat talon \nemännät sekä piiat ja tyttökentat miesten mukana rämpiä, niin että \npaidanhelmat olivat jääkalkkareissa, ja paljaista polvista kihosi veri. \nKylmettynyttä tervaista puuta piti lumen sisästä vääntää röykkiöön, \nkaivaa kuin elukka sammalla hangen alta ja taas jäisiä kuusenhakoja \ntakoittain kantaa kasoihin. Vasamäkeläiset muuanna talvena kyökyttivät \nsydänmailla Kinnulan rajoilla yhtä mittaa seitsemäntoista viikkoa, \npyhäaikoina vain pistäytyen kotona eväitä noutamassa. Köyriltä jo \ntällainen talvimeno alkoi, ja siitä sitä kesti yli joulun aina \nkevätmariaan asti. Milloin väännettiin tervasjuurakoita kankaasta, \nmilloin kaivettiin lumen alta tuulen kaatamia keloja, milloin \nkeikahduteltiin harmaita honkia, ajettiin niitä haudalle ja rouhittiin \npiluiksi. Kuusenhaoilla ja mullalla peitettiin hauta, poltettiin ja \najettiin tervat Kokkolaan. Sitten heti alettiin rakentaa uutta panosta: \nvedättää ja rouhia juurakkoa, tuulenkaatoa ja pystykeloa sekä polttaa \ntervaksi ja ajaa Kokkolaan. Vielä kolmannenkin haudan vasamäkeläiset \nennättivät samana talvena panna kokoon.\n\nYlimaiden tervahauta on jo haikunsa huokaissut, ja metsäperäläiset \npolttaneet leipätervansa. Sydänmaat vain ovat täynnä entisten \ntervantekijäin vanhoja aherruspaikkoja. Miltei joka kankaalla ja \nnevantakaisella mäentönkyrällä on villiintynyt hautakumpu. Muinainen \nhaudannapa näkyy vielä matalana painanteena kummun keskellä, ja \nkumpareen laidassa on vanha, ruohottunut kuopanne. Haudan lähellä \nmetsässä on hävinneen tervapirtin paikka, lahonut hirsikerros ja \nkiukaansijalla kasa nokisia kiviä.\n\n\n\n\nKAUPUNKIMATKAT\n\n\n\"Pitkä matka kuin perhosilla kaupunkiin\", veteliläinen tiesi Perhon \nperukasta. Ankara taival täältä harvaan asutulta metsäperältä oli \nmerenrannan suurkylään, Jängänharjun kirkkomäeltäkin kokonaista \nkymmenen penikulmaa. Ja yhtä kaukana kaupunkirannasta olivat muutkin \nyliperät.\n\nNiihin aikoihin, kun metsäperäläiset tänne saapuivat ja saivat näillä \nsydänmaan navoilla parhaan kotisijansa, ei täältä ollut ihmisten \nilmoille vielä oikeata ihmisen tietä, vaan erämaan eläjät saivat muiden \nmetsäneläjäin kanssa astella samoja polkuja sekä toisin vuoroin \nsoudella mutkaisia vesitaipaleita. Joki oli parhaana tienviittana ja \nkeinona, jota myöten kuljettiin alas merenrantaan. Niinkuin muinaisen \nmetsäpirttiläisen lastu jokea pitkin etsi tiensä alamaihin, niin lastun \nveistäjäkin seurasi virran juoksua. Entisinä aikoina erämaalainen \nvyörytteli vain tervatynnyrissäkin veteen, kuljettaen ne uittamalla \nmääräpaikkaansa, ja kevätvesillä hän lasketteli suuria mastopuita \nrannan porvareille. Kirkkomatkatkin alamaiden temppeliin yliperän kansa \nteki veneellä ujutellen pitkin pientä, mutkaista ja koskista väyläänsä, \nsaaden kokea, kuinka\n\n    \"Tie vyöryy, reki narisee,\n    ohjat seisoo ja orit juoksee\".\n\nLestijokea pitkin kulkea kahnasi kansa Lestiä myöten, Ähtävän \njokilatvoilta souti Soinin ja Alajärven metsäperä ja Perhonjokea Perhon \nvähäväkinen perukka. Samaa Perhonjokea myöten aikoinaan muinaiset \nKarjalan miehet olivat kerran monin venein lasketelleet rantamaita \nkohden, ja Vetelin Karjalankoskessa kaikki ajaneet ylösalaisin, ottaen \nmerkkiä etumiehensä melan heilauksesta ja huutaen:\n\n    \"Hyvin kävi, kun mela vilahti!\"\n\nKuljettiin myös _polkuja_ myöten pitkin jokivarsia. Niinpä muuan polku \nveti Perhonjoen rantoja, läpi metsien ja korpien ja halki nevojen aina \nVeteliin asti. Nevat oli oikein porrastettu, niin että portaat ovat \npaikoin vielä näkyvissä. Kulkivat polkua muinaiset kirkkomiehet, \nkulkivat muutkin asioillaan, ja juoksi sitä kerran Möttösen\nKeijo-niminen piikatyttö. Emäntä kun suutuksissaan yritti lyödä \npiikaansa leipälapiolla, tyttö lähti laukkomaan pakoon, juosta \nhaapsottaen huivi kourassa edellä, ja emäntä leipälapioineen hönttyytti \nperässä. Mennä touhotettiin perävilkkaa Vetelin polkua pari penikulmaa \naina Kellokoskelle asti. Siellä kiukkuinen Möttösen muori viimeinkin \ntavoitti piikansa ja köpyytti häntä leipälapiolla, ja sitä maanpaikkaa \nsanotaan vieläkin _Keijonkankaaksi_. \n\nVuosikymmenet toisensa jälkeen erämaalaisten täytyi taivaltaa polkujaan \ntaikka soutaa pitkää väyläänsä. Mutta saatiin tänne viimein oikeita \nihmisenteitä, vedettiin tie Vetelin kautta Perhon perillekin. Kokkolan \nvankka mies, iso ja kuulu rovasti _Antti Chydenius_, kiipesi hevosen \nselkään ja lähti tekemään _tienlinjaa_ Kokkolasta Lintulahteen. \nKullakin paikkakunnalla kylänmiehet olivat apuna ja opastamassa, ja \nnäin mentiin Perhon jokivartta ylöspäin tunnustellen paikkoja, \nveistellen pilkkoja puihin ja sanoen, että näitä maita tie on \nrakennettava. Kun paha neva tuli eteen, jätettiin hevonen rannalle, \nsatula vain kannettiin ylitse, ja paksu rovasti koetti muuten \nkeinotella toiselle puolelle, ja siellä oli toinen ratsashevonen \nodottamassa. Näin Anterus ajoi aisoitta läpi erämaat Perhon perille, \njopa ohi Möttösen ja Nopolan aina Lintulahteen, missä tavattiin Vaasan \nja Kuopion tie. Sitten tienkatsoja rovasti kääntyi takaisin ja asteli \noikopäätä maaherran eteen sanoen, että hän on käynyt katsomassa, maat \novat hyvät, ja kylänmiehet halukkaita tekemään tietä, kun vain saadaan \nlupa ja johtomiehiä. Maaherra sattuikin olemaan sillä tuulella, ettei \npannut vastaan, ja niin tehdä rymähdytettiin, siinä 1700-luvun lopulla, \ntie muutamassa kesässä. Mutta mutkitellen oli rovastin hevonen pilkkoja \nveisteltäessä astellut, ja mutkainen sekä kapea tuli metsäperän \ntiestäkin. Mutta pituutta siinä oli kyllä. Sen metsäperäläinen varsin \ntunsi ja sanoi:\n\n    \"Pitempi metsän puita,\n    matalampi maan ruohoa\".\n\nKokkolan rovastin pilkoittama tie veti kohta erämaalaiset kuin \nlähemmäksi rantakaupunkia. He saattoivat täst'edes yhtähyvin kesällä \nkuin talvellakin ajaa meren äärelle leivän ja suolan etsintään. Sillä \nnäistä erämaassa oli aina suurin puute. Mutta tervasta täällä ei ollut \npuutetta. Sitä metsäläisellä oli kyllä vedättää Kokkolaan sekä kesät \nettä talvet.\n\nSilloin kun kesä parhaimmillaan paistoi ja kypsytteli ylämaan pieniä \nviljapeltoja, ja aitanlaarit jo kolisivat tyhjinä, metsäperän tura \nlähti vasta korventamiaan tervoja vedättämään Kokkolan porvarille. \nSillä nälkä kohta rupesi kaivelemaan sisustaa, ja suurilla nevoilla \nvihvilä alkoi odotella viikatemiestä.\n\nMutta metsän asukkaan kesäleipä oli lujassa.\n\nTien vierestä sai kyllä helposti tynnyrit matkaansa, mutta jos \ntervahauta oli tiettömällä salolla, erämaalaisella oli täysi työ, \nennenkuin tervat olivat kärryillä. Saatiin monesti virstamäärin \nkieritellä raskaita terva-astioita pitkin kankaita, jopa useasti vetelä \nneva tuli eteen. Silloin täytyi seipäistä ja riuvuista rakentaa nevan \nylitse kaksittaiset pitkospuut. Tällaista sydänmaan tervarataa pitkin \nkymmenet tynnyrit perä-perää vaelsivat vyöryttelijöinä milloin mies, \nmilloin nainen. Haarajoelta pyrittäessä kulkuteille täytyi tervamiesten \ntynnyreineen kyökytellä sekä maata että vettä kaksin, kolmin virstoin, \nrähjätä yli Haaranevan ja uittamalla keinotella joen poikki. Möttösen \nvanha Markku, luiseva ukko, ei ruvennut pieniä puolitynnyreitä \nkierittelemään, heitti vain astian hartioilleen ja asteli tielle. \nEivätkä Rotmon tyttäret, isot ja kuulut väkinäiset, kieritelleet koko \ntynnyreitäkään. Ainakin väkevimmät, Saara ja Maija, sonnustivat \ntervatörilään _lapinviilekkeillä_ selkäänsä ja siinä kanniskelivat.\n\nKolme terva-astiaa oli tavallinen hevosenkuorma, ja siinä oli kylliksi \nkiskomista: hevonen oli vähäväkinen, tie huono, matka pitkä ja eväät \nheikonlaiset. Mutta perillä käytiin, tervat myötiin ja jumalanviljat \ntuotiin, niin että uutiseen asti pysyttiin hengissä ja jaksettiin \nkalvaa ja karhota heinää laajoilta nevoilta. Rotmon Saara toi kaksi \njauhomattoa ja lähti niitä metsäpolkua myöten kuljettamaan \nkotimäelleen. Toisen maton Saara sonnusti varsahevosen selkään ja \ntoisen omaansa, läpsähdytti sitten varsaa ja sanoi:\n\n-- Nyt koetetaan, kummalla ennen lavat vaahteaa!\n\nMutta vasta talven tultua yliperä teki varsinaiset kaupunkimatkansa ja \ntervakauppansa. Talvella oli aikaa enemmän, ja silloin päästiin kyllä \npahimmillekin sydänmaille. Tynnyrit saatiin vain väännellä hevosen \nrekeen ja\n\n    \"Teppu juoksi tietä pitkin,\n    tepull' oli tervatut jalat,\n    teppu itse tervaisempi\".\n\nNyt voitiin oiustella suoraan yli nevojen, eivätkä joetkaan tehneet \nhaittaa. Tervat saatiin helposti kotiin, ja sitten ruvettiin ajamaan \nkohti Kokkolaa.\n\nMonin miehin kaupunkiretket tavallisesti tehtiin. Muuan talo kun lähti \ntaipaleelle, niin jo toinen, kolmas ja neljäskin kyläläinen \nsonnustautui samaan matkaan, ja vielä aina sieltä täältä tiepuolesta \ntulla ratusteli yksinäinen tervakuorma, kääntyen joukon jatkoksi. \nSamanlaiset olivat kaikkien kuormat ja asiat: kolme tervatynnyriä \npoikittain reessä, ynnä pyöreäkantinen _eväsarkku_ ja hevosen \nheinäsäkki. Hiljalleen mennä junnattiin. Tervakuormien jalaksissa \nkitisivät vitsaiset savirikot reenkaplaaseen ja _aisanlumppiin_ \nkahdeksanmerkille kierrettyinä, taikka natisi jonkun turan vetoneuvoina \n_vihtakytkyt_, joka oli pujotettu aisanpään reikään sekä sonnustettu \n_poran_ avulla reenkaplaaseen. Pakkasilmalla vitsaiset vetimet \nvalittivat kipeästi ja monesti naksahtivat poikki. Mutta reen \n_nokkapaju_ oli varalta täynnä terveitä metsänvaruksia, ja uusi valmis \nvitsarengas joutui vuorostaan kaplaassa kitisemään. Kuului joukosta \nhelinä ja kilinäkin. Ainakin varakkaat isännät olivat saaneet hevosensa \nkaulaan kulkusvyön taikka länkienharjaan iloisen umpikulkusen. Vanhat \ntutut talot, satakertaan käydyt, olivat syöttö- ja levähdyspaikkoina: \nHaapataipale, Torppa ja Tunkkari, Puumala ja Viipäri. Tuttu paikka oli \nKainuukin sekä Pietarsaaren tiellä Köystäjä.\n\nMutta kun lähestyttiin Kokkolan kaupunkia, niin jo elämä nousi, kun \nporvarien _tervapojat_ ennättivät vastaan. _Torkinmäellä ja Viineesin \nsillalla, jopa Linnusperälläkin_, ne jo törmäsivät kimppuun, kuusi, \nseitsemän hyväsuista epeliä, huutaen ja tapellen kukin isäntänsä \npuolesta. Sikaaria ja lakeria pojat tarjosivat kehoittaen tulemaan \nomaan taloonsa. \"Tule meille ... tule _Vanhalle Vorsseenille_!\" muuan \nhoilotti, toisen kiljuessa: \"Tule _Kusto Vorsseenille_!\" Kolmas karjui \n_Kyntsiiniä_, neljäs elämöi _Ensti Vorsseenin_ nimissä, viides huusi \n_Vinnilää_, kuudes _Vallinia_, mutta muuan jo hypätä poukahdutti jonkun \nukon kuormalle, huutaen: \"Täs on se mies, joka ajaa _Liteinille_!\" \nEnnätti siihen heti toinen tervajulli, lennätti kuormalle istujan \ntiepuoleen, päkittäen: \"_Hermanssonnille_ ... Hermanssonnille! Se on \nparas ... siellä saa paljo antimiakin!\" Tuli tervapojille jo miltei \ntäysi tappelu. He haukkuivat toisiaan ja toistensa isäntiä, hyppivät \nmiesten kuormille ja paiskivat toisiaan lumikinokseen.\n\nMuutamat tervamiehet seurasivat huutavia poikia porvarien kartanoon, \nmutta usealla oli jo ilmankin tiedossa oma kauppasaksansa, johon he \noppaittakin osasivat. Hyvin kaupunginporvari otti metsäperän \ntervamiehet ja heidän kuormansa vastaan. Hevoset juotettiin ja \nheinitettiin, ja miehet vietiin sisään saamaan tupakat jopa ryypytkin, \njoskus oikein häränsarvesta tarjotut. Mutta saattoi porvari olla \näkäinenkin, ainakin, jos tuttu tervantuoja yritti ajaa ohitse toisen \nostajan luokse. Vanha Forsen, visu _äijä_, tuli vihaisena Koivukosken \nukon kintereillä Finnilään pauhaamaan, kun Koivu-tuhva oli sinne vienyt \ntervansa. Ja niin itsepäinen vanha tervaporvari oli, että rengeillään \nvyörytteli Koivukosken tynnyrit omaan kasaansa. Eikä Finniläkään \nuskaltanut puhua mitään.\n\nSuurilla tervanpolttajilla riitti tynnyrien vedättämistä melkein koko \ntalveksi. Omat hevoset ja miehet niitä ajoivat, minkä ennättivät, ja \nmonet ajattivat paljon vieraillakin. Vetomiehiä oli kyllä. Tuli köyhiä \nhevoskaakin omistajia aina ruotsalaisista rantapitäjistä asti \nkyselemään _palkkatervoja_ ajettavakseen. Puolitoista, pari\nmarkkaa piti maksaa tynnyriltä, että se lähti liikkeelle ja teki \nkymmenpenikulmaisen matkan joutuakseen kaupungin porvarin kasaan, \nisännän hyväksi. Mutta vasta kevättalvella, kun kaikki tervat oli \najettu, isäntä itse lähti _luvuntekoon_, ja hän olikin silloin iso \nmies, melkein kuin herra. Isoissa, vyötetyissä turkeissa hän ajoi, ja \nmonet kulkuset ja umpikellot helisivät hänen matkassaan. Mutta \nkaupungin porvari oli kyllä vielä suurempi herra. _Roomanniksi_ piti \nisoimmankin tervaisännän häntä puhutella, eikä uskaltanut ukko edes \nsanoa, mitä hän tavarastaan tahtoisi peläten, että siitä tulisi pilat. \nTervaukon piti vain nöyränä tunnustaa:\n\n-- Minä tiijän, että roomanni antaa kyllä oikian hinnan.\n\nOikean hinnan roomanni antoi. Parhaansa kun tervanpolttaja sai, niin \nsai parikymmentä markkaa tynnyristä, mutta painoi roomanni hänen \ntavaransa joskus niinkin alas, että työnsi tynnyristä vain seitsemän \nmarkkaa. Ei siis kovin tavattomia rahatukkoja siirtynyt kauppiaan \nkaapista isonkaan tervamiehen kukkaroon, sitä vähemmän, kun isäntä oli \njo pitkin talvea ottanut tavaraa _räkningin päälle_, muutamat alkaen \nvelaksi ottamisen jo heti, kun hauta oli poltettu. Hyvä kyllä, että oli \nsaatu etukäteen, vaikka lopputilissä täytyi jäädä vähemmälle. Olihan \nnäin päästy rennosti yli talven. Ei joka tervakouralla eikä jokaiselle \nhaudankorventajalle uskottu _porvarinvelkaa_. Piti olla jo isorikas ja \nsuuri tervantekijä, joka voi kysyä ja saada kaupungista tavaraa, \n\"räkningin päälle\", niin että sitten saattoi ajaa komeasti luvuntekoon \nja astua itse roomannia puhuttelemaan. Sekin jo oli jotakin. Ja isoista \noli myöskin, kun sai silloin porvarilta hyvät rommiryypyt sekä hyvät \ntupakat. Annatti roomanni luvun lopuksi komeat _antimet_ matkaeväiksi \nja kotiintuliaisiksi. Parhaat porvarit työnsivät pari _säntiä_, pari \nsyltä _Kokkolan pötkyä_, valkoisen _savipiipun_ sekä _tupakkaa_,\njopa suolaisen _sillin_ joka tervatynnyriltä, vieläpä korean \npikkulippuisen _nöörlakin_. Emännälle porvari lähetti _huivin_, joskus \n_vaatevärkin_ sekä lapsille _makiaisiksi_ tuutin _rusinoita_, toisen \n_viikunoita_ ynnä muutamia _lakriskankia_. Mutta kaikkein parasta oli, \nkun roomanni pisti poveen pitkän kylmän taipaleen varoiksi kokonaisen \n_rommipotun_. Osasi kaupunginkävijä kyllä omillakin varoillaan \npistäytyä ryypyn otossa sekä hankkia lämmittävää matkaevästä. Jos \nsattui joukossa olemaan jokin _härkämies_, joka ensi kertaansa oli \nmatkan teossa, sai ryypyt ilmaiseksi. Sillä kaupunkiin päästyä \nhärkämiehen piti ostaa ja juottaa matkatovereilleen kannu viinaa, \n_härkäkannu_, ellei tahtonut kiivetä jalat edellä puuhun. Jo \ntulomatkalla, kaupunkia lähestyttäessä, oli härkämies narrattu tai \nväkisin raahattu isolle _Härkäkivelle_ katsomaan kaupunkia ja antamaan \nlupauksen viinoista.\n\nKova oli Kokkolan matka, monta vuorokautta sai rähjätä talvisella \ntiellä. Pakkasessa kävi kulku paremmin, mutta lumipyryssä oli surkea \nliikkua. Penikulmaiset metsätaipaleet olivat silloin entistään \nkolkommat, ja asutuilla mailla jumalanilma oli pannut tanhuat tukkoon, \nniin ettei huonolla hevosella tahtonut läpi päästä. Monta kertaa \ntervakuorma keikahti nurin, ja ajomies sai purkaa vitsoilla köytetyn \npanoksensa ja taas yksin tynnyrein väännellä kokoon. Rotmon Saara ei \nkyllä koskaan purkanut köysitystään, kierähti reki kuinka pahoin \ntahansa. Saara tohmersi vain viereen, tarttui kaksin kourin kiinni kuin \nmies, hoputti hevosta vetämään ja samassa pungersi kolmitynnyrisen \nkuorman kohdalleen.\n\nMonet muutkin naiset kuin Rotmon isot tyttäret saivat jo pienestä \npitäen tottua tervakuormaan ja kaupunkimatkaan. Jo toisellekymmenelle \nennätettyään tyttö saattoi joutua tervatynnyreille istumaan sekä \npyryssä ja pakkasessa palelemaan. Säynälammen Maija-Liisa pantiin\n11-vuotiaana kolmitynnyrisen kuorman emäntänä samaan matkaan muiden \ntervamiesten kanssa. Eivätkä toisetkaan olleet paljon kummempia: \nVanhantuvan 13-vuotias Heikki, piikatyttö ja renkipoika. Mutta tervat \nvietiin perille, rahat saatiin ja kotiin tultiin. Kävi kyllä joskus \nniin onnettomasti, että taitamattoman tyttären rahat matkalla \nhävisivät, vaikka tyttö oli aarteensa pistänyt vanttuuseen ja vielä \nvillahuivin kiertänyt ympärille. Voi sattua niinkin kurjasti, että \nväsynyt pikku tyttönen pyörähti tukalalta istuinsijaltaan tiepuoleen, \nja kuorma kärräsi ylitse, rutistaen jalan. Mutta vuosi vuodelta piiat \nja tyttäret saivat olla miesten matkassa tervakuormien ajajina. Samoin \nmyös vähäväkiset emännät monesti joutuivat tervoineen tekemään \nkaupunkimatkoja. Ruis-Antin Maija Möttöskylästä lähti miesten kanssa \nsyksymyöhällä, kolealla kärrykelillä, viemään kolmitynnyristä kuormaa \nPietarsaareen. Kun päästiin Merijärven kylään, ajettiin taas \nsyöttötaloon, ja miehet rupesivat riisumaan hevosiaan valjaista. Mutta \nRuis-Antin Maija vain kyhni kuormallaan, vaikka yö oli. Riihi-ukon piti \njo huomauttaa:\n\n-- Mikset sinä riisu hevostas?\n\n-- Minull' on täällä kaksi kurjenmarjaa, akka sanoi.\n\nJa totisesti Herra oli tehnyt ihmetöitä. Ruis-Antin Maijan helmassa \nvikisi kaksi pientä ihmisenalkua niinkuin kissanpoikaa. Lapsivaimo \nsaateltiin huoneeseen ja jätettiin talon hoitoihin. Miehet veivät \nhänenkin tervansa kaupunkiin, ja kun he toisena päivänä palasivat \ntakaisin, Ruis-ukon emäntä lähti kaksoisineen samaan matkaan viemään \nAntilleen erinomaisia kaupungintuliaisia.\n\nVaivansa oli pitkällä matkalla, vaivaasa varsinkin vaimoisilla \nihmisillä. Mutta miehiset miehet ja Rotmon tyttäret kyllä rähjäsivät \nvaikka minkälaisessa ilmassa. Miehillä oli useinkin povessa lämmittävä \neväspullo, ja sen turvin kotimatka meni varsin hupaisesti ja \nhuomaamatta, kirkolta kirkolle, kunnes oltiin kotipitäjän pikku \ntemppelin laitamilla.\n\nMonen kirkon ja hautausmaan ohitse Kokkolan tie kuljetti. Pimeänä \npakkasyönä kun jouduttiin niiden vieritse ajaa ratistamaan, niin \nvaeltajaa melkein kammotti. Valjussa kuutamossa vainajien haamut \nnäkyivät häilähtelevän hautausmaalla patsaiden ja puiden vaiheilla, \nkirkon jäisistä ikkunoista tuikahteli kaamea tulenvälke, lumilakkinen \nvaivaisukko tapulinseinällä irvisteli tylsästi, ja koko kirkkomäki \nvastasi kovin oudosti matkamiesten vaellukseen. Edesmenneet \nvainajaraukat siellä valittelivat raskasta oloansa ja huutaa kähisivät \nmaailman raskasta tietä vaeltaville veljilleen.\n\n\"Pyhä, pyhä Herran temppeli!\" matkamies tervehti kirkkomäkeä ja \nvainajien lepokammioita ja ajeli hiljalleen ohitse.\n\nMutta kun tervamiehet ottivat pullostaan liikoja ryyppyjä, tulivat he \nniin ylpeiksi, etteivät enää muistaneetkaan toivottaa rauhaa Herran \ntemppelille ja vainajien leposijoille, vaan laskettelivat vain \nvälinpitämättöminä ohitse. Saattoivat joskus olla vielä hullumpiakin. \nKarstulan mies viskeli Vetelin kirkon vierillä Kokkolan pötkyä tielle \nhuudellen:\n\n    \"Te Vetelin vellimahat\n    ja Kainuun kalipäät,\n    tulkaa kaupungintupakille,\n    ettei tartte kuormaa piättää!\"\n\nRajalan Kalle oli niin pöllönylpeä, että astella pökkelehti Alavetelin \nkirkkomaalle hyppimään ja huutelemaan:\n\n    \"Kaikki hengettömät kuolleet\n    ja te härviilarit,\n    nouskaa paikalla ylös!\n    Viilareita te kumminkin kaikki ootte!\"\n\nIhkoviisas oli Halsuan ukkokin olevinaan, kun Kokkolan kalmiston \nkohdalla huikkaili:\n\n    \"Honkeli, homenoukka,\n    nouse kelloja vaihettamaan!\"\n\nMutta kiire tuli halsuaiselle ja niin kova hoppu ajaa pakoon, että \nsilatkin yrittivät sotkeentua, kun kirkkomaalta nousi miestä \nmonennäköistä ja rupesi tulemaan kohti paneskellen: \"Hm ... hm ...\nhm ... hm!\"\n\nToisin vuoroin yliperäläiset taas hakkasivat suurmetsistään tukkeja \nsekä laivapuita ja vedättivät niitä rantakaupunkeihin, Kokkolaan, \nPietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn. Silloin oli talvisin Suomenselän \nperämetsissä ääntä ja elämää. Muutamat korvensivat tervaa, muutamat \npolttivat potaskaa, toiset kaatoivat tukkeja, toiset rojahduttelivat \nmaahan mahdottomia mastopuita, ja jotkut sahasivat lankkuja taikka \nveistelivät laivapelkkoja. Rantamaiden ruotsalaisiakin ajoi tänne \nhevoskuormittain laivapuiden tekoon. Mitat ja kaikenmalliset kaavat oli \nmiesten matkassa, ja talvikauden he hakkasivat, sahasivat ja veistää \nkalkuttelivat metsissä ja porpottivat outoa kieltään. Heidän teoksiaan \ntaas koko seutukunta merenrantoja myöten sai olla vedättämässä. Mutta \nosasivat perämetsien asukkaat itsekin puun kaataa ja laittaa matkaan. \nKivijärviset useasti mennä rymistivät läpi Perhon vedättäen tavatonta \nmastopuuta, 14-15:kin syltä pitkää metsänjättiläistä, joka yksinään \nmaata rojotti kolmen reen varassa. Kahdeksan, kymmenenkin hevosta, \njoskus koko tusina, oli kuormaa kiskomassa, ja höyry siinä nousi sekä \nmiehistä että hevosista. Kitisivät vain kinnusten vitsat ja vitsaköydet \nsekä vitsoilla kokoon kiskotut reet, kun erämaiden pitkää turaa vietiin \npois kotitanhuoiltaan. Monet perhosetkin kaatoivat tukkipuita ja \nsahasivat lankkuja vedättäen kaupunkiin. Rotmon tyttäret häärivät \nniinkuin miehetkin myötäänsä lumisissa metsissä. Paksut sarkahousut \nsekä lehmän takakoivista kuraistut karvakengät oli tyttärien jaloissa \nja käsissä koirannahkaiset kintaat. Kivijärven rajamailta rotmolaiset \ntukkejaan hakkasivat, Saara ja Maija aina työskennellen yksissä. \nHeikki-veli ei tahtonut kelvata tyttärien työtoveriksi, koska hän ei \njaksanut isoa tukkipuuta toisesta päästä koppinaan nostaa rekeen. \nTyytymätönnä Saara motkotti:\n\n-- Pitää olla kanget ja sapilaat, kun Heikin kanssa tukkia pannaan \nrekeen. Mutta kun on Maija, niin ei kankia tarvita.\n\nParissa, kolmessa tukissa taikka lankkutusinassa oli kylliksi \nkiskomista senaikaisille hevosille huonoilla teillä, joita ei edes \nlumiauroilla ajettu auki. Mutta kymmenet penikulmat vain niitä piti \nhevoskaakeilla vedättää, ja kymmenet penikulmat köyhä metsäperäläinen \nsai huonoissa ketineissään kolmen tukkipahasen perässä tohmertaa, \nennenkuin niistä hyötyi rahapennisen. Mutta rantakaupunkiin vain piti \nyritellä ja vaihtaa siellä kuorma rahaksi ja tavaraksi. Mastosta lähti \nkyllä paljon, mutta tukeista tuli vähän, samoin lankuista ja \nlaivapuista. Mutta etureen kaustain ja kaplaiden varaan asetettu \ntukkien aluspuu, _kahvipölkky_, annettiin kaupungin akoille ja saatiin \nsiitä hyvät kahvit.\n\nHyvä oli vanhaan aikaan, kun kankaat oli jakamatta, metsissä reuhata, \npolttaa tervaa ja potaskaa sekä kaataa tukkipuuta ja suurta \nmastopetäjää. Mutta kun metsät ositeltiin ja parhaat männiköt otettiin \nkruunun haltuun, kova aika nousi erämaihin. Terva ja metsänpuu olivat \nparhaiten pitäneet ihmistä hengissä, eikä nyt enää saanut yhtä \ntukkiakaan keikahduttaa. Ja omat metsät olivat pian lopussa. Mutta \nmonet metsäperäläiset menivät omin lupinsa männistöön vain niinkuin \nennenkin. Nälkäiset sydänmaan isännät ajelivat monta kertaa salaisin \npuolin pääisännän komealle petäjäkankaalle, kaatoivat sieltä parhaita \nja lähtivät laskettelemaan rantamaita kohden. Asui kyllä siellä täällä \nsuurissa erämaissa metsänvartijoita, mutta niitä oli helppo välttää ja \nnarrata. Valvatin sydänmaita vartioiva Syyläpään ukko, tuvantäyteisen \nlapsikarjan isäntä, sai väliin aihetta valittaa toruvalle \npäämiehelleen:\n\n-- No, kun minä olin nuille merhiäisille kylästä ruokaa hakemassa, niin \nhalsuaiset tuli ja hakkas koko kankaan.\n\nEivät nälkäiset halsuaiset kyllä aina jaksaneet vartoa, milloin \nValvatin peikko poistuisi merhiäisilleen ruokaa etsimään. Ajoivat he \njoskus yöpimeissä samoille saloille, pönkäsivät Syyläpään koko \njoukkoineen pöksäänsä ja taas löivät kokonaisen kankaan paljaaksi.\n\nYhtähyvin muutkin yliperäläiset osasivat hankkia metsästä rahaa \ntuottavaa tukkipuuta milloin miltäkin kankaalta. Ja mikäpä otti selvän, \nkuka minkin puun oli kaatanut ja korjannut. Olihan sydänmailla mäntyä, \noli männyn kaatajaakin, ja oli monenlaista suksenlatua, jalansijaa ja \nreenjälkeä. Mutta kun Haasiosalmen metsänvartijan mökin takana kasvoi \npetäjä, oikea metsien rymä, niin moni mies sitä katsoi himoiten. \nHaasiosalmen ukko oli kyllä varannut vihaisen koiran kumppanikseen ja \nväittänyt, ettei perhonen eikä halsuainenkaan petäjää pitele. Mutta \nsanoi kerran metsäperäläinen toiselle:\n\n-- Lähetään nyt ja kaaetaan se Haasiosalmen suuri puu!\n\nJa kohta koko miesjoukoin ajettiin pimeänä yönä Haasiosalmen metsäperää \nkohden, tuohisoihtu etumaisen hevosen tietä valaisemassa. Hiivittiin \nmökin tienoille, lumottiin koira haukkumattomaksi ja lyötiin suurpetäjä \nmäkeen.\n\nJa aamulla kun päivä valkeni, laskettiin Tunkkarin törmää alas suurta \npelkkaa, joka oli neljältä sivulta veistetty.\n\n\n\n\nHEINÄNTEOSSA\n\n\nTervahauta oli poltettu, kaupungissa käyty ja kesäleipä hankittu. \nViikatteet ja haravat oli laitettu kuntoon, olipa kaupunkimatkalla \nmuistettu Vetelin _Sulkavanharjun_ hiekkahaudasta, tienohesta käväistä \npoimimassa muutamia viikatteen liippakiviä, ja kauppamieheltäkin oli \nsaatu joku sänti kaupantekiäisiksi. Oli myös muistettu hankkia \n_heinäviinat_, olipa käyty kirkossakin _isollaripillä_. Yliperän mies \noli valmis niittymieheksi. Heinäkuu olikin jo hyvässä menossa.\n\nMutta vanhan metsäperäläisen heinämaat eivät olleet oikein tavallisen \nihmisen heinämaita. Ne olivat enimmäkseen luonnontekoja, suuria \nrannattomia jumalanluomia _rämäköitä ja nevoja, jokivarsia ja \nmetsäjärvien rantoja_. Kaikkivaltias oli tämän erämaan siunannut \nylettömillä soilla, Kaikkivaltias oli tänne ohjannut vähään tyytyväisen \nihmisen ja antanut hänelle kaiken muun vähäisen lisäksi rannattomat \nnevansa niittymaiksi. Ne kelpasivat yliperäläiselle, ja lisää \nheinämaata hän röykytti korpirannoista ja räseiköistä. Kun hän kerran \noli tänne metsäperille asettunut, niin hän otti täältä elatuksensa ja \notti elatuksen karjalleenkin.\n\nJo vanhat alkuäijät valtasivat heti, sitä mukaa kuin saapuivat \nmetsäperille, parhaita erämaita ja niittynevoja. Kuulu Pölkki, joka \nensimmäisenä asettui Kyyjärven takarannalle, rupesi kohta niin \nleveäksi, että pani haltuunsa kaikki läheiset erämaat Suomenselän \nharjuja myöten. Mutta oli näillä saloilla sittenkin jo ollut ottajansa. \nKotilan tura Kivijärveltä ja toisaalta kaukaisen Lapuan äijä \nnimittelivät samoja takamaita omikseen, ruveten kahdelta puolen Pölkkiä \nahdistelemaan. Silloin takamaiden mies kutsui kummankin isännän \nmetsäpirtilleen pitoihin, syöttäen heille mateenmaksaa ja hirvenhuulta, \nkarhunkämmentä ja karhunylystä. Ja siitä sovittiin, mihin asti tämä \nmetsien Pölkki saa mennä metsästämään, kalastamaan ja perkkiöitä \nraivaamaan. Sai Pölkki saloa Suomenselkää myöten, Auma-ahosta \nKoirapuskaan asti, aina penikulmaa puoltatoista pitkälti. Eikä näitä \nerämaita edes isojako sitten paljoakaan saanut pois, kun ne oli kahden \nisännän antamat.\n\nMutta kun sitten Roti-Paavo tuli Rotmonmäelle ja rupesi raatamaan \nperkkiöitä sekä nevoja mittelemään, hän vuorostaan joutui riitaan \nPölkin kanssa. Lopulta sovittiin, ettei Paavo mene aseineen vanhan \nrajan ylitse Suomenselän takasaloihin, jotka on pölkkisille pyhitetty. \nOmissa läheisissä korpimaissaan Roti-ukko kyllä sai levennellä niinkuin \nhalusi. Ja Paavo raaji perkkiöitä aivan Pölkin rajoille, Karstulan \nvesilaskulle.\n\nSamoin kuin Pölkit, Kotilaiset ja Roti-Paavot keskenään kinastelivat ja \nsopivat erämaistaan, samoin myös muut yliperäläiset pitivät maistaan ja \nnevoistaan ensin kahinaa, sitten _sovintojakoa_ päätellen, että tämä on \nsinun nevasi, ja tämä on minun, ja tämä taas on minun suuntani. \nJokaisella oli oma _suuntansa_, ja kaikkiin, mitä oli suunnan piirissä, \noli sen isännällä oikeus. Jos toinen meni sinne nevaa niittämään taikka \nrepimään korpea perkkiöksi, se oli oikein laillinen rikos. Vanhat \npuhutut ja sovitut erämaan paikat, etupäässä järvet ja lammet, olivat \nrajoina ja rajamerkkeinä, niin että hyvin tiedettiin, mikä kangas ja \nneva kullekin kuului. Niinpä vanhojen Hookonan ukkojen suuri suunta \nkulki pohjoiseen päin Kinnulaa kohden, ja raja ajoi pitkin sydänmaita \njärvestä järveen mennen _Myllykankaasta Pikku-Valkeiseen ja\nPohjois-Valkeiseen_ sekä sitten hiukan _Pajulampea_ kosketellen \n_Tiaisten Tielampeen ja Särkkisenjärveen_, niin että _Särkkisenneva_ \njäi Hookonalle. Täältä raja veti _Vapusalmeen ja Heikinjärveen_, \nkääntyen siitä _Hookonan Tielampeen_ ja taas edelleen Kuusjärven taakse \n_Teerilampeen_, mistä alkaen kinnusten vanha talvinen valtatie oli \nrajana aina _Soijinnevaan_ asti. Tiaisten Tielammella Hookonan suunta \nkosketteli tialaisten alusmaita, kinnusten tien takana taas olivat \nKuusjärven alueet, pohjoispuolella Kinnulan erämaat, ja liukkosten sekä \njylhästen valtapiiriä oli lännessä Komanteeseen asti. Heikinjärvelle, \njoka oli kauimpana pohjoisessa, tuli Hookonalta penikulma. Tähän \npenikulmaiseen kierrokseen mahtui monta niitettävää nevaa antaen heiniä \nyhteensä joskus parisataa kuormaa.\n\nVanhojen Möttösten suunta oli taas Perhonjoen seutuvilla. Nämä \nPerhonkylän alkuäijät olivat hyvin ennättäneet lähiseuduiltaan vallata \nparhaat niittymaat. Tuhvat olivat raivanneet heinäkentikseen Perhonjoen \nrantoja aina Kokkonevalle asti, koko joukon alapuolelle Jängänharjun \nkirkkopaikkaa. Tuli sitten myöhemmin uusia asukkaita, jotka \nkeinottelivat omikseen läheisiään jokirantoja. Koivukoski ja pappila \nsaivat niittyjä Koivukosken seutuvilta kirkonkylille, ja entinen \nMöttös-Matti kaupitteli erään rantaniityn Sahin ukolle tavallisesta \npieksukengän pohjaparista. Toinen Möttösten vanha hyvä heinäranta oli \nHaarajoella. Siellä kahden puolen matalaa metsäpuroa levisivät \ntavattomat nevat ja heinäiset rantalakeat, joita oikein mielikseen \nviikatteella viuhtoi.\n\nJa näin vallattiin ja omittiin Suomenselän vierillä nevaniittyjä, \njokivarsia ja järvirantoja.\n\nOmasta luonnostaan metsäperän nevat, jokirannat, lampien laitamat ja \nukkojen raivaamat perkkiöt tuottivat heinää, minkä tuottivat ilman \nkyntöä ja kylvöä. _Vihvilää, kortetta, saraheinää ja valkotukkaista \nluhtapäätä_ sekä muuta jumalanluomaa nousi itsestään nevoille, \njokirannoilla ja rapaperäisillä soilla taas kasvoi _taarnaa ja \nmehtäheinää_. Järvet ja matalat joet lykkäsivät korkeaa _kaihlaa\nja pilleetä_ sekä kortetta, niin että kahisi, ja perkkiömaat\ntyönsivät saraa ja _kastelatvaa_ ynnä tupsupäistä _ohraheinää_.\nKasvoi perkkiöissä, jokirannoilla ja nevoillakin mätästukkuina \nkarheatukkaista _harjasheinää_. Mutta vanhoihin perkkiöihin ilmestyi \nlopulta _karasammalta ja kurenruista_, suurilla nevanselillä piipotti \npieni _kiimaheinä_ ja korvenlaidoissa kahisi iso tumma _kuolleenkoura_. \n\nMutta kaikkein suurimmilla nevanselillä, missä taivas kohosi aivan \ntavoittamattomiin, ei kasvanut heinääkään. Siellä oli vain suuria \nrimpiä, ilkeitä nevansilmiä, joiden äärillä pitkäkaulaiset kurjet \nluikkailivat ja valkeat joutsenet liikkuivat. Siellä toisinaan myöskin \nhirvet oikein parvittain makailivat. Mustista pohjattomista \nrimmennieluista kuumina heinäkuun päivinä kohosi kuplahdellen väkevä \nhöyry. Vain kiimaheinä siellä mättäänkyljessä kinalatvaisena punersi, \nja muikea karpalo jo keväisin lumen alta rupesi punaiselta paistamaan.\n\nErämaan nevaniityt, vain kurjen lannoittamat, eivät omasta \nluonnostaankaan jaksaneet lykätä uutta satoa, jos niiltä joka kesä \nriistettiin heidän heinätuottonsa. Piti aina silloin, tällöin antaa \nnevan olla kesä _kulollaan_ eli jättää niittämättä, toiset nevat \nkaksikin kesää. Kun neva näin itse sai korjata satonsa, se taas \ntyytyväisenä tuotti uutta heinämiehellekin. Muuten se kyllästyneenä \nolisi pian heittänyt koko heinänannon.\n\nKaukaisimmille nevoilleen erämaalainen tavallisesti asteli ensiksi. Jo \nmaanantaiaamuinen metsäniitylle meno oli täysi työ. Oli toimitettava \npenikulman, parin korpivaellus kantaen raskasta viikonriippiä. \nPerättäin hurstipukuinen metsäkansa äänetönnä paineli kapeaa mutkaista \npolkua kymmeninkin hengin, miehet viikatteineen edellä, naiset \nharavoineen jäljessä. Jokaisella oli vielä eväitä kannettavana, kenellä \nsuuri leipäkontti, kenellä painava piimäleili, kelläkulla jauhokontti, \njollakulla vielä piimäleilin harjalla musta pata ja häntäpäässä \nhilppovalla pikku tyttärellä suolakopsa kainalossa. Etumaiset \nväkimiehet kantoivat hartioillaan seitsemänkin kannun piimäastiaa, \npiikatytöt neljäkannuista. Nevojen niittäjä tarvitsi ruokaa paljon. \nLeipä piti varata päiväksi miestä kohden ja puurojauhoja kourallinen \njoka keittoon niin monta kuin miestä oli sekä piimää kannu mieheen \nviikoksi. Voita oli matkassa varojen mukaan, ainakin naula päiväksi, \nsamoin lihan puolta parin lampaan nivuset viikoksi isolle väelle.\n\nMatka oli kova, eväsriippi vaivutti hartiat ja hieroi olkapäät verille. \nKova oli korventyökin edessä. Miehet rupesivat niittämään ja vaimoiset \nhenget haravoimaan heiniä karheelle. Pari naista _haravamiehinä\neli haravareetoina_ ennätti aina yhden niittäjän heinät pitää \njärjestyksessä. Vetisillä nevoilla sai alituisesti kahlata nilkkojen ja \npolvenkin mitalta hyllyvässä letossa, jopa toisinaan vielä saattoi \nhumahtaa mustaan rapaan mahaansa myöten. Ja taas, kun järvien ja \nmetsälampien mutaisilta rytirannoilta karhottiin kaihlaa, kortetta ja \ntaarnaa, täytyi tarpoa vedessä vyötäisiin saakka. Yhtähyvin kuin \npitkäkoipiset miehet edellä astellen kaatoivat heinää, matalajalkaiset \nnaiset saivat havitella perässä senkuin voivat. Erämaa ei antanut \ntyttärelleen armoa, vaan työnsi hänet miehen rinnalle kovimpiinkin \npaikkoihin.\n\nVeteliltä nevoilta täytyi heinien korjaaminen toimittaa _nevasuksilla_ \nhiihtäen. Se oli kaikkein vaivalloisinta työtä. Piti kantaa\nreputtaa heiniä sylissään tai hartioillaan ja samalla laahustella \nkorttelinlevyisillä suksilotiskoilla, joita märkä neva ihan kuin imien \npuristi pintaansa, niin että joka askel oli kiskaista jalan aivan \njuurineen irti. Pitkiin _pieleksiin eli saaroihin_ taikka pyöreisiin \n_suoviin_ heinät koottiin nevalle ja nevasaarille. _Aluspuut ja \nniskaset_ vain pantiin pohjalle, keskelle _napa tai sankapuut_ pystyyn \nja harjalle tuulen varalta koivunvitsat, _tuulikkaat_, oksista \ntoisiinsa sonnustettuina. Juurelle vielä painettiin _tukipuut_ \nviistoon, ja lopuksi miehet heittivät vettä ympäri heinäkeon, ettei \nhiiri menisi sitä silppuamaan. Kinnulan ukko kierrätti vasemmalla \njalallaan kiveä ympäri pieleksen, heitti sen sitten pieleksen pohjalle \nja sanoi:\n\n    \"Pure tuota kiveä!\"\n\nKorpi oli heinämiehen kotina. Kauniilla ilmoilla ja muutamapäiväisillä \nniittyretkillä asusteltiin ja maattiin lyhyt yö vain _nuotion_ ääressä. \nMutta tavallisesti kopsahdutettiin korpeen kankaan laitaan tai \nnevasaarelle _niittukota_, tuohikattoinen matala kömmänä, jonka \nsivupuolet, _säyt_, pystyteltiin lehdeksistä ja havuista taikka \nrakennettiin halotuista puista. Heiniä kannettiin kotamaalle makuusijan \npehmikkeiksi ja hyvä _rakovalkea_ laitettiin eteen loimottamaan. Kaksi \nkovaa honkapölkkyä päällekkäin _kantapallukkain_ varassa, vielä \n_vivulla ja nuotionaulalla_ tuettuina siinä paloi. Piti olla niinkuin \nvanhoille oli opetettu:\n\n    \"Nuotionaula ja vipu\n    ja kaksi kantapallukkaa\".\n\nTarkeni siinä kyllä kodassa loikoa, kun tuli hiljalleen kalvoi ja \nnuoleskeli tervaista honkapölkkyä lämmittäen somasti kotakansan \njalkoja. Säky vain oli kylmä makuupaikka, kun siinä heti havuseinän \ntakana oli kolkko korpi. Kohentamatta honkatuli kyllä paahtoi koko yön \nja hoiteli itse itsensä. Pihisten ja sihisten se piteli ja siveli \ntervaista puuta, silloin tällöin vain kuin mielihyvästä piukahtaen ja \nvinkaisten. Joskus sentään honkainen rakotuli saattoi ryhtyä \nomavaltaisuuksiin. Jylhän akalta se kerran hävitti koko kotahoidon, \nniin ettei eukolla ollut muuta neuvoa kuin juosta kylälle valittamaan:\n\n    \"Paloi kolmikoskuksinen kota, hyrynlyry,\n    kaksi kantapallukkata,\n    nuotionaula ja vipu\n    ja kotkansulkainen viuhka\".\n\nParempi ja suojaisempi kuin ammosuisessa, matalassa kodassa, oli \nviettää lepohetkensä _heinäpirtissä eli niittupirtissä_, joka \ntavallisesti laitettiin suurien nevaniittyjen laitamalle. Samanlaisia \nmaapermantoisia, mustakiukaisia metsäläisen koteja kuin tervapirtit \nolivat heinäpirtit, ja monesti hautapirtti saattoi olla heinäväenkin \nasuntona.\n\nKotanuotiolla taikka pirtin pihamaalla keitettiin ruokaverot. Pata \npantiin vivunnokkaan tulelle ja siinä kiehautettiin puuro tai mutti, \njoskus _tuohiropeessakin_ käristettiin kalakeitto. Kovat työnpuskijat \nmiehet vaativat ohraisen tai rukiisen puuron kaksikin kertaa päivässä: \n_eineeksi_ aamulla ja taas _iltaseksi_ ennenkuin maata mentiin. Mutta \nkahdesti viikossa, tiistaina ja torstaina, piti eineeksi saada \n_leipäressu_, oikein lihalla höystetty. _Puolipäiväiseksi_ haukattiin \nvain kalaa, piimää ja leipää. Piimä ei toki sellaisenaan riittänyt \nsuurelle joukolle. Mutta kun pantiin vettä sekaan ja tuohiropeesta \nryypittiin _vesiharikkaa_, niin särvintä oli koko viikoksi. Sitä kukin \nomasta ropeestaan ryypiskeli ja pisteli puuroa vuoronsa mukaan, kun \nkoko joukko istui suuruksella höyryävän keittokattilan ympärillä, \nmetsänkävijät kyllä varoen, etteivät koukkineet padansangan ylitse, \nsillä silloin pyytölinnut olisivat katkoneet ansojansa. Siinä puuro \nkyllä maistui, ja hyvää oli harikkakin, eikä soinilaisen mielestä\npuuro ja piimä ollut missään niin makeaa kuin Kuninkaanjoen \nmetsäniityllä. Lopuksi tehtiin _hoppatassia_. Jokainen kaatoi hapanneen \npiimänarikkansa lämpöiseen puuropataan. Sekoitettiin se muikeaksi \npiimävelliksi, syötiin ja oltiin hyvillään sekä toruttiin tyytymätöntä:\n\n-- Jos et syö, niin ole ilman, mutta hoppatassia nyt syyään!\n\nVahvan rukiisen puuronsa päälle miesväki, kessusavut vetäistyään, \nruiskautti ruskean syljen, ryökäisi voimallisesti ja pani\npirtinlavalle nukkumaan. Mutta vaimoiset ihmiset, erämaan väsymättömät \ntyömuurahaiset, vain istua kyköttivät mikä missäkin ahkerasti _tikuten_ \nsukanneulettaan. Hyvät miehet, puurovatsat, saattoivat makuulavaltaan \nheille vain hymähtää:\n\n-- Haravareeta tökäkköön vain tökkäystään, mutta talonväki nukkuu.\n\nJängän Matti-vainaa ei kyllä metsäniityllä paljon joutanut \nlevähtelemään. Kun toiset vahvan puuron painoksi tahtoivat heittäytyä \npitkälleen, Matti lähti astelemaan nevalle murahtaen:\n\n-- Se levähti, kuka levähti, mutta minun ei tartte levähtää.\n\nMyöhäiseen iltaan asti nevalla riehkaistiin. Aurinko oli jo laskenut ja \nkylmänkostea hallava sumu noussut notkelmiin ja rimpien ylle, ennenkuin \njouduttiin pirtinlavalle pitkälleen. Mutta elämäniloiset nuoret, joita \nei kokopäiväinen rämeissä rämpiminenkään kyennyt lannistamaan, \ntahtoivat vielä yökaudetkin telmätä, niin että vanhoilta yritti \nnukkumarauha sotkeentua. Varessaaren pirtillä, jossa kahden Korpeisen \nväki asusteli, nuoret mekastelivat aina aamupuoleen. Ja Korpeisen \npoika, Roomanniksi nimitelty, rupesi taas heti aamulla aikaisin jo \npuolinukuksissa hoilottamaan:\n\n-- Hohooi minun punaisia röijyjäni!\n\nMutta jos sattui metsän pirtissä paha haltia asustamaan, niin \nnuortenkaan ei silloin tehnyt mieli kovin elämöidä. Luolanevan vanhassa \nsaunassa aina joka yö paiskattiin räppänälauta alas, vaikka se olisi \nillalla kuinka tarkoin hyvänsä asetettu paikoilleen. Aina joka yö ja \njoka kesä pidettiin siellä samaa menoa: luukku alas lattialle! Kammotti \ntämä heinämiehiä, niin että Sakrin Matti, saunan isäntä, viimein pisti \npirtin tuleen ja teki uuden Nöyhysalmelle, ja siinä kyllä haltia antoi \nrauhan. Luolaneva olikin kolkko paikka. Pitkin neva-aukeaa oli satoja \nkalliolohkareita ja isoja irtokiviä, toiset suuria kuin lato, toiset \nainakin lehmänkokoisia.\n\nSateisina päivinä oli korvessa ikävä olla. Täytyi vain kodassa tai \npirtissä makaillen kuluttaa aikaa. Kolmikannan nevalla korpeisille \nkerran satoi kaksi viikkoa miltei samaa menoa, ja koko neva muuttui \nlainehtivaksi heinäjärveksi. Mutta aurinkoisina päivinä oli erämaassa \nhauskaa, vaikka saikin raataa aivan henkimenoikseen. Päivä paistaa \nlekotti korkealta taivaalta, ilma ihan värisi ja hehkui, ja sininen \npäivänsauhu leijaili rannattomilla aavoilla. Kärpäset surisivat ja \npaarmat pörräsivät sakeana ympärillä, sorsat narisivat suolammikoissa, \nkorvessa luikkaili palokärki, ja tikka nakutteli kankaalla kuivaa \nkeloa. Sieltä täältä kuului heinämiehen viikatteen hiominen, ja samaa \ntahtia pieni tiltalttikin piti nevanlaidassa. Mutta kaukaa salojen \ntakaa, kun oikein tarkkaili, kajahteli kirkonkello. Pieneltä \nkotikirkolta se kuului, hiljaa vain ja harvaan kahta vuoroa \nkumahdellen. Korven niittomiehelle se ilmoitti, että elämän \nniittomieskin oli tehnyt työtään, ja taaskin muuan erämaan raataja \npäässyt siunattuun lepoon.\n\nKoko viikko samaa menoa häärittiin korpiniityllä ja pystyteltiin \npieleksiä toinen toisensa perästä. Mutta lauantaina jo hyvissä ajoin \nlähdettiin astelemaan kotia kohden. Tyhjät kontit ja kopisevat \npiimäleilit nyt vain liikoja painamatta keikahtelivat hartioilla, kun \nraatajakansa auringon vielä korkealla komottaessa perävilkkaa asteli \ntanhuaa pitkin kotipihoilleen. Täällä sauna jo kohta päästäkseen \nkartanon takana puhalteli harmaita haikujaan. Kotimiehenä lasten kanssa \nhäärinyt tummu oli jo hyvissä ajoin laittanut löylypirtin savuamaan, \nolipa tummu koko päivän kiehutellut eilisiltana lypsämäänsä maitoa \n_makukeitoksi_ heinäväelle. Kuuman purevan löylyn heinämies tarvitsi ja \nsaikin. Tavallista kovemmin siinä\n\n    \"Iso alla ähki\n    ja pieni päällä pöhki\",\n\nkun viikon korvessa kiusattu sielu taas pääsi parhaimpaan maalliseen \nparatiisiinsa, mustan savusaunan autuaaseen löylyyn. Ja kun sitten \nvielä iltaseksi sai tyhjentää ison pahkakupillisen aivan ruskeaksi \nkorvennettua makukeittoa, ei korvenraataja osannut parempaa \nuneksiakaan.\n\nVain sunnuntaipäivän heinämies sai levätä, ja levätessä piti vielä \nkäydä kirkossakin. Mutta jo taas maanantaiaamuna aikaisin \nnevanniittäjät eväineen olivat tavallisella taipaleellaan metsiä \nkohden. Samoin jälleen seuraavana maanantaina ja vielä sittenkin. \nViikko viikolta jatkui heinänteko. Siirryttiin vain nevalta toiselle \ntaikka käytiin karhoamaan lähiperkkiöitä ja kotoisia heinärantoja. \nPerkkiöt ja matalat kotirannat olivat heinäkuun hehkussa kaikkein \nkauneimmillaan. Kaikenlaiset Jumalan kylvämät ja kasvattamat kukat ja \nyrtit siellä helottivat ja tuoksuivat toinen toistaan väkevämmin. \nSiellä täällä matalampiensa joukossa kojotti ylpeänä komea kruunupäinen \n_putki_. Pienet heinäpojat leikkasivat ja vuoleksivat siitä somia \n_soropillejä_ huilutellen ja piipottaen sitten, niin että koko niitty \noli äänessä. Pikkuinen ruskeapää heinäsirkka laulaa siritteli \nruohostossa heinämiehen kesävirttä, ja isot viheriäiset hepokatit, \nmollipäät, poukahtelivat mättäältä toiselle, niin että surisi.\n\nMetsäperäläisten heinänteko kesti toisinaan aina mikkeliin asti. \nTehtiin muita töitä välillä, leikattiin viljaa, kylvettiin ruista ja \ntaas asteltiin nevaniitylle. Hyvät perkkiöt ja rehevät rannat kyllä \nmaksoivat tekijänsä vaivat, mutta nevojen niittäjä sai koota \nkarjanrehunsa laajalta alalta. Täytyi karhota koko iso aukea, ennenkuin \nsai hyvän pieleksen kokoon. Elämäisen rantalaiset ainakin sekä lestiset \ntekivät heinää vielä myöhään syksyllä, kohta joulun lähetessä. Kun \npakkanen oli pannut matalan järven jäähän, eikä vielä ollut satanut \nlunta, heinämiehet menivät viikatteineen kirkkaalle järvelle ja niittää \nhuitelivat _jääheinää_. Kaikki heinärannat, joita ei kesällä voitu \nniittää, saatiin nyt korjatuiksi. Sileää jäätä myöten oli hyvä kaataa \nja haravoida heinät kokoon. Eikä tarvinnut kuivunutta kortta lisää \nkuivatella, vain sellaisinaan voitiin heinät työntää kasaan ja vedättää \nlatoon, ja lehmät söivät niitä mielellään.\n\nPielekset ja suovat olivat metsäperäläisen heinäsäilöjä. Mutta \nperkkiöille ja parhaille nevoille hän sentään laittoi latoja, pieniä, \nmatalia, tuohikattoisia hirsikömmänöitä, isoille niityille useampiakin. \nMehtä-Porasen monilla heinämailla oli yhteensä 57 latoköppänää. Mutta \nsaura ja suova oli tavallinen nevanniittäjän tuote. Kun heinäkansa \npoistui korpiniityltä, heinäkeko jäi sinne yksinään pitämään vartiota \nja odottamaan talven tuloa. Lumen se sai hartioilleen suojakseen, ja \nvalkeana metsäköyrynä se otti vastaan heinämiehen, kun tämä jonakin \nvarhaisena aamuhetkenä auringon vasta itärantaa ruskottaessa ajaa \nkahisti nevalle, polki tietä ja kierrätti hevosensa lumiköyryn viereen \nja rupesi riisumaan sen valkeata vaippaa...\n\nJa valkoisen talven alta paljastui viheriäinen kesä sekä tuoksahti \nmieluinen ja raikas heinäkuu.\n\n\n\n\nKARJANHOITOA\n\n\nHeinäkuusta saakka takamaalainen oli yhtämittaa ahkerana häärinyt \nkooten karjalleen talvirehua. Nevoille ja perkkiöihin oli noussut \nheinäpieleksiä, ja ladot olivat täyttyneet. Oli vielä _lehtiäkin_ \ntaitettu monet _haasiot_, Yläkuun aikana, jolloin lehti on oikeassa \nluonnossaan, oli koko talonväki käynyt metsään, toiset kaatamaan \nkoivuja, toiset _kassaroilla_ leikkaamaan niistä oksia _kerpuiksi_. \nSatoja kerppuja oli sidottu, tuhat aina ahdettu haasioon, ja haasioita \npantu pystyyn kymmenin, kaksintoistakin. Vanhat tummutkin olivat \nyksinään mennä kyököttäneet kotiperkkiön matalaan koivikkoon rapsimaan, \nminkä olivat jaksaneet, muutaman kerppukymmenisen. Oli vielä syksyllä \nmuiden kesätöiden loputtua käyty kankailla kaapimassa _jäkälää_, \nkymmeniä _pantioita_ kuin tervatynnyrejä oli kasattu kankaalle talvea \nodottamaan.\n\nPaljon erämaalainen saikin koota eläimenrehua. Karjanvilja ja \nmetsänterva pitivät häntä kohdallaan, ja isoväkinen tervanpolttajatalo \ntarvitsi paljon karjaa ja karjanviljaa. Monessa vanhassa talossa oli jo \nentiseen aikaan kymmenlukuinen karjakunta. Mehtä-Porasen isossa \nnavetassa teiskasi kahdeksantoista maidonantajaa ja tallissa kolkutti \nkolme hevosta, ja paljon oli elikoita Pollarillakin Elämäisen rannalla. \nVaikka Antti-tuhva oli kerjuupoikana tullut Vetelin Räyringistä ja \nsilmäpuoli-tammalla kuljettanut morsiantaan vihillä, siunautui talo \nniin, että navettaan kytkettiin kaksikolmatta _vihtakaulaa_, ja talliin \npantiin kaksi komeata täysisilmäistä hevosta.\n\nMetsäperäläisen kotikasvuista rotua karja oli, valkoista, punaista ja \npunakirjavaa, joku musta vain joukossa. Jossakin talossa saattoi olla, \nmistä lienee saatu, isoja _koonalaisia_ lehmiä, mutta taas jonkin pikku \neläjän pienellä pihamaalla ynisi laiha sarvipää, joka oli pikkuinen \nkuin piipunkoppa.\n\nVaimoisten ihmisten hoitoihin oli koko navettakunta uskottu, ja \nvarsinkin talvella oli naisväellä karjan _tillaamisessa_ paljon työtä. \nJo aamuviideltä aivan unisilmissä piti pimeässä ja pakkasessa mennä \nnavettaan, ja päresoihtu vain oli valoneuvona. Mielihyvästä ynisten \npimeän huoneen asukkaat antoivat aamutervehdyksen _tillarilleen_. \nToiset vielä levein vatsoin maata retkottivat yötiloillaan, toiset \nolivat jo jalkeillaan, kallistellen vitsaperäisiä _kytkysiään ja \nkaulaimiaan_. Yön sonnat siinä tillari sai ensi töikseen kanniskella \ntunkioon, sitten lypsää lehmät ja antaa niille olkia, heiniä ja\nvettä. Sitten taas jo ennen päivän tuloa piti karjalle antaa \n_hauvetta_: jäkäliä, ruumenia, riivittyjä lehtiä navetan muuripadassa \nvaristettuina. Jäkälät olivat karjalle hyvin mieluisia ja maitoa \nheruttavia, varsinkin jos niihin huljautettiin suolavettä taikka \nvietiin niitä yöksi tupaan ja käytiin silloin tällöin ämpäriin \nheittämässä vettä. Iltapäivällä jo taas piti muistaa navetan asukkaita \nheinillä sekä oljilla, ja illalla viiden, kuuden tienoissa käytiin \niltalypsyllä ja ehtooruokolla, jolloin navetta eläjineen heitettiin yön \nhaltuun.\n\n_Lypsinkiuluun_ maito vedeltiin, ja isossa _saavissa_ se kannettiin \ntupaan. _Puusiivilällä_ kuusenhavutukon lävitse entinen emäntä siivilöi \nmaidon mataliin _pankkeihin_, joita leveälle _viilihyllylle_ nosteli \ntoistensa varaan pitkän rakennelman. _Katajaveellä_ hän hautoi \nmaitoastiansa ja _tuohipesimillä_, joita kesällä oli lehtimetsässä \nsidelty, hän niitä hankaili.\n\nTarkat toimet oli silloin, kun lehmä rupesi poikimaan. Koko \nkotieläinkuntansa kantoajat emäntä oli kyllä kuullut vanhoilta. Entiset \ntummut olivat jo rakentaneet päässä pidettävän kuukausiluvun:\n\n    \"Katti kaksi,\n    koira kolme,\n    neito neljä,\n    vinkuva viisi,\n    määkyvä kuusi,\n    vihtakaula emäntineen,\n    ja hevonen niin paljo vailla vuuesta,\n    kuinka kenkä on auki\".\n\nIloinen asia oli, kun nuori _hieho_ antoi ensimmäisen vasikkansa ja \npääsi lehmän kirjoihin. Kiireesti piti sitä mennä saunan räppänästä \nhuutamaan:\n\n    \"Nyt, pirttitummu,\n    nyt meiän pikku lehmä on poikinut!\"\n\nPitipä vielä ottaa saunankiukaasta kolme kiveä, painella niillä hiehon \nkynnenvieriä ja viedä kivet takaisin saunankiukaaseen. Sitten hiehosta \ntuli hyvä ja rauhallinen lehmä, joka ei lypsettäessä potkinut. Tervaa \nja lukinverkkoa pantiin hiehon ensimmäiseen juotavaan, ja kovin varoen \nhuivin tai esiliinan kätkössä tuotiin maito navetasta, ettei sitä tuuli \neikä paha ihminen saanut katsoa ja pilata. Ja pienelle vasikalle, joka \nhontelona seisoi ketassa, ynisi ja hailein silmin katsoa tollotti ja \nimi hoitajan sormea, annettiin emon maitoa kolmella ensi juotolla\nvain korvantäysi. Iloinen ja tärkeä asia oli aikuisenkin lehmän \npoikiminen. Suurella huolella sitäkin hoidettiin ja voitiin käydä \nsaunanikkunastakin ilmoittamassa:\n\n    \"Nyt, pirtinkiuas,\n    meiän Mansikki poikii\"\n\nPaksusta pihkamaidosta emäntä juoksutti ja puristi pari, kolme, komeaa \n_juustoa_, paistoi ne takkaloisteessa, kuivasi orrella ja vei \naitanlaariin jouluvaroiksi.\n\nKaukaisessa erämaassa olivat aina kaikenlaiset pahat liikkeellä ja \nsaattoivat hyvin pyrkiä navettaankin. _Painainen_, ilkeä kiusaaja, \nuseinkin pahojen ihmisten panema, kulki kovin ahkerasti koko metsäperän \nnavetoissa -- ja talleissa -- milloin missäkin. Se ajoi lehmällä tai \nhevosella, niin että tämä aamulla oli ihan vesimärkänä, ja hiki tippui \njoka karvannenästä. Häpeemätön se oli, ja kovin se rasitti viatonta \nluontokappaletta, mutta saattoi sen sentään taitokeinoilla ajaa \ntiehensä. Koivu-tuhva kiskotti tallin katolle _karhin_ ja se jo auttoi, \njylhäset ripustivat navetan kattoon lehmän kohdalle _sääkirjan_ sekä \nholahduttivat elukan selkään kylmää vettä, samoin tekivät haukkaset, \nlisäksi vielä töhrivät lehmän selän ihmislannalla. Toiset taas \npiirsivät navetan oven yläpuolelle _viisloppiaisen_, toiset panivat \nkirjanlehden, jossa oli kolme _Iesuksen nimeä_, muutamat kuljettivat \npalasen _kuolleenristiä_ ja muutamien navetan oven yllä oli aina \n_viikate. Kukko_ oli myös hyvä navetassa, sillä\n\n    \"Painainen on nevan takana,\n    kun on kukko navetassa\".\n\nMutta saunamäkeläinen vasta oikeat temput tiesi. Hän kiskoi kirveettä \nneljä sylenpituista leppää, haarukkalatvaa, nylki puukotta neljä \ntuohikäppyrää, löi kaksi leppäpuutansa maahan pystyyn, kolmannen pani \nniiden latvahaarukkaan poikittain portinkamanaksi, neljännen maahan \nkynnykseksi, ja tuohikäppyrän asetti portin jokaiseen nurkkaan. \nTuluksilla ukko iski tulen tuohiin ja sitten kuljetti vaivatun elukan \nkaksi kertaa tuliportin lävitse myötäpäivään, kolmannen vastapäivään, \nsylkien ja manaten:\n\n    \"Tphoh!\n    Puuhun puuta, maahan maata,\n    heitä pahan paimenen silmille\n    tulen palavata paskaa!\n    Tphoh, tphoh, tphoh!\"\n\nMonet muutkin pahat voivat karjaa kohdata. _Lento_ tuli ja _ampui_, \nniin että ihan reikä oli nahan alla, ja elukka aivan _lentosonnalla_, \nvarsinkin jos lento oli _ampunut läpi_. Partapuukolla piti silloin \nleikata haava ja laskea verta. Elukka parani siitä, sillä lento oli \nvain heikko noidannuoli, joka ei pystynyt tappamaan. Mutta kun oikea \n_noijannuoli_, joka niinkuin puupuntari tulisena viiruna lensi \ntaivaalla, iski, niin paikalla kuoli. Joskus myös _piljo ampui_, niin \nettä maitosuonet tukkeentuivat, ja lehmä tuli vielä mahoksi. Pahat \nihmiset siinäkin taisivat olla takana, eikä piljo tahtonut parantua \nedes leppävastoilla ja suolavedellä kylvettämällä. Paha oli \n_tuuleinenkin eli tuulimato_, joka _hakkasi_ lehmän, niin että ronkat \nja utaret olivat mustina ja turvoksissa, ja elukka aivan vapisi ja \ntutisi, ei syönyt mitään eikä antanut maitoakaan. Jonkun riettaan \nihmisen lähettämä, tuulien tuoma sekin vaiva oli, ja vain hyvä pohakka \nsaattoi sen korjata. Vanha Pirttikankaan Matti puhalteli elukan suuhun, \nja se auttoi, Koivu-tummu otti pienen visaisen _noitakuppinsa_, höpötti \nja viskoi siitä vettä lehmän selkään ja lopuksi lennätti veden \npohjoiseen päin manaten:\n\n    \"Sinne kaikki paha saa mennä!\"\n\nMutta Kukkopuron ukko juotti elukalle vettä, jota oli kolme kertaa \nlaskettanut saunankiukaan lävitse, ja syötti _maonsuoloja_, joita \ntuohiliuhassa oli käärmeellä nokittanut, antoipa vielä _yökönsuoloja_, \njoita oli laittanut hautomalla elävää yölepakkoa suolakopsassa. \nKoetettiin tuuleista parantaa myös _vaskisontiaissuoloilla_ sekä \nsyöttämällä lehmälle kolme elävää _luetta_, juottamalla vasemman kengän \nkantapäästä vettänsä sekä vielä voitelemalla _tuuleisella_, haisevalla \nvesielävän rasvalla, jota tuuli ajeli Kokkolassa merenrantaan.\n\nEi tahtonut olla oikein onnessaan ostettu lehmä uudessa \nasuinpaikassaan. Se ikävöi ja ehtyi. Mutta kun poltti vanhan virsun \nlehmän turvan edessä navetassa, niin heitti, taikka lehmää tuodessaan \ntoi entisestä navetasta runsuja mukanaan lehmän uuteen parteen, pani \nkolmen tulisijan poroa sen juomaveteen ja syötti esiliinastaan sille \nohria alakiveltä ja huusi korvaan:\n\n    \"Vanhassa koissa on kaikki kuollut,\n    uuvessa elää!\"\n\nHyvä oli että navetta oli yhdeksällä kusiaispesällä kiertäen varattu \npahoja vastaan, hyvä oli vielä säilyttää navetassa _tuulenkoura_, joka \noli metsästä tuotu välttäen tietä, mitä myöten oli kuollutta \nkuljetettu. Sellainen tärkeä kalu oli ennen monessa navetassa. Sillä \nkun pyyhki ja siveli elukoita, niin ne menestyivät erinomaisesti. \nLehmätkin antoivat paljon maitoa ja voita. Hyvien talojen tuvassa oli \nsuuria ammeita, joihin kesällä koottiin piimää talven varaksi, ja voita \nvietiin sekä kesällä että talvella hulikoittain kaupunkiin, \nparhaimmista taloista oikein kuormittain. Mehtä-Porasesta usein \nkesälläkin kuljetettiin voitynnyriä kirkonkylän tielle aisoiksi \nasetettujen koivujen lehtilatvoilla laahaten. Pollarin Antti-tura vei \nniin ahkerasti voita Kokkolan porvareille, että hekin jo sitä \nihmettelivät. Mutta Antti sanoi vain:\n\n-- Se on yhön emännän kirnuamaa!\n\nMutta kaikkein parhaiten saivat voita emännät, joilla oli _para_. Se \noli ennen vanhaan ollut ainakin Lestin Similässä, muutamissa Vimpelin \ntaloissa ja Halsualla Isonsaaren tummulla, sekä parissa muussa \npaikassa, ja oli se ollut Perhonkin rikkaimmilla samoinkuin Kyyjärven \nja Soinin isoisilla. Entisten emäntien käsialoja para oli, vesikirnua \nhuuhtomalla he sen tekivät taikka synnyttivät kumoon käännetyn veneen \nalla alakivellä, leppärisuilla hosuen ja hokien:\n\n    \"Synny para, synny para,\n    ei ole ketään kuulemassa\n    eikä näkemässä\".\n\nTarvittiin siinä kyllä muitakin kovia asioita ja aineita, kallis \npaastonaika sekä kalliita ruumiin ja sielun ruokia, rippileipää\nja vasemman käden verta. Yksijalkaisena ja yksisilmäisenä, \nlinnunkaltaisena luontokappaleena niinkuin harakka, ratas mahalaukkuna, \npara sitten pyörien liikkui. Kyläkunnan lehmiä se kävi salaa lypsämässä \nja kantoi maidon emäntänsä pyttyihin taikka toi sen kermana suorastaan \nkirnuun, niin ettei emännän tarvinnut omastaan panna kuin tilkkanen ja \nruveta huhtomaan, ja kohta oli kirnu kermaa täynnä. Saattoi para tuoda \nvoitakin sekä kirnuun että puuronsilmään. Oli para joskus nähty. Lestin \nSimilässä se oli harmaana lintuna tullut kirnunlaidalle ruikkimaan, ja \nemäntä oli sanonut: \"Ei saa tehä pahaa, se on talon lintu!\" Toisessa \ntalossa renki oli uunilta kuullut ja kurkkinut, kun emäntä oli \nkutsunut: \"Pane nyt puuroon voita!\" Ja para oli paiskannut tavattoman \nsilmän keskelle puurovatia. Mutta monesti paraparka hätäyksissään \nruikkasi ainettaan muuallekin. Tunkioiden laidoilla nähtiin usein \nvalkoista ja keltaista raattaa ja rapuskaa, jota para oli päästellyt, \nja sanottiin sitä _paranpaskaksi_. Kyyjärvellä oli kaikki tunkion \nlaidat valkoisessa rapuskassa, niin että vanha tura sai päivitellä:\n\n-- Kellään eukolla tään järven rannalla on para, kun on kurannut kaikki \ntunkion syrjät ja meiän Kaisalle kahesti irvistännä oven raosta.\n\nMutta jos otti ja kolmella leppävitsalla piiskasi paran valkoista \nraattaa taikka kantoi sitä leppälastuilla tuulimyllyn tai kirkonkellon \nakseliin taikka pajanahjoon, niin parantekijän piti kiireesti laukata \nhätään.\n\nLestin tummu, para-muori, oli niin merkillinen, että heitti \npäällispyttynsä karjatanhualle, ihmisten valtatielle kaiken kansan \npotkittavaksi ja kiroiltavaksi. Mitä enemmän pyttyä potkittiin ja \nkiroiltiin, sitä enemmän tummun kirnusta lähti voita. Ja helposti tuli \npäällinen voille. Ei tarvinnut kirnua kertaakaan heittää lammaskettaan \nlampaiden hypittäväksi, niinkuin Latvalan miniän piti tehdä, kun toinen \npahasilmäinen miniä oli _kahtonut_ kirnuun.\n\nKarja antoi kansalle voita, maitoa ja viiliä, kun metsaperäläisellä oli \nsille puolestaan kylliksi antamista. Heiniä ja lehtiä sentään \ntavallisina keväinä riitti, vaikka tuli joskus niistäkin puute, niin \nettä toiset ukot saivat syytä sanoa puutetta kärsivälle:\n\n-- Et ole pannut suuta vikatteesees kesällä, koska heinät loppui ... \nvai onko mynkit syöneet, niin ettet saanut niittää?\n\nPahin puute tuli kumminkin oljista, joita perämetsien pienistä \npelloista ei juuri liikoja lähtenyt. Joka kevättalvi saatiin ajella \nkannustaa olkikuormia, joskus oikein jonoittain, Vimpelistä, \nLappajärveltä ja aina Maakunnasta asti. Monta _mittaa_ olkia vaelsi \nmetsäperien teitä pitkin, ja mitan kolmisyliseen köyteen mahtui \nkaksikymmentä Maakunnan tavallista olkikupoa.\n\nHyvä oli heinättömälle ja olkikuormia ajavalle erämaalaiselle, että \nkevät aikoinaan ennätti tänne Suomenselän vierillekin, ja maa alkoi \nkasvattaa kaikkinaisia ruohoja, niin että karja voitiin kuivilta ja \nlaihoilta navettaeväiltä laskea oikeille Jumalan siunaamille \nruokamaille.\n\nMutta avaroissa erämaissa kaikenlaiset vaarat uhkasivat syyttömiä \nluontokappaleita. Siellä elukat, korpia kierrellessään, nevoja ja \nräseiköitä rämpiessään, olivat paljoa enemmän alttiina sekä ihmisten \nettä metsän pahoille kuin navetassa asustaessaan. Monella lailla \nvaraten karja oli laskettava metsän helmoihin. Vanhojen tummujen koetut \nkeinot olivat tässä parhaat.\n\nJo päivä oli katsottava. _Erkki_ oli edesmenneiltä peritty merkkipäivä, \njolloin emännät ensi kerran laskivat karjansa pimeästä navetasta \nkeväiseen valkeuteen. Maanantai vain ei kelvannut, sillä jos silloin \nolisi laskenut, olisi ollut samaa kuin panna karjansa metsään \nviikkokuntiin.\n\nOikea emäntä oli jo laskiaisena muistanut keväistä karjanlaskupäiväänsä \nja leiponut polvellaan lehmänkarvoilla seostetun _karvakakun_, jota \nsitten Erkin aamuna antoi palasen joka lehmälle. Kankaanpään tummu pani \nruosteiseen lehmänkelloon suoloja ja nykki vielä jokaisen lehmän \nkorvanjuuresta ja hännäntyvestä siihen karvoja sekä keitti kaikki \nnavettapadassa. Keittoveden tummu juotti karjalle ja pani kellon \nparhaan lehmän kaulaan. Sitten ei karja vihannut kellokastaan, vaan \nuskollisesti seurasi häntä kaikkialle. Saunamäkeläinen heitti vielä \nkellosta vettä joka lehmän selkään sekä kaivoi lehmien korvasta vaikkua \nsyöttäen sitä kellokkaalle, ja Möttösen emäntä ripsautti rinnastaan \ntilkkasen kellonkantajalle ja taas kellokkaasta herutti maitoa\ntoisille lehmille. Patovistin eukko pyyhki ja pesi lehmien silmiä \nruumiinsaippualla, ja Koivu-tummu pyyhkäisi tervaa elukkainsa \nsieraimiin, mutta Jylhän muori sonnusti kellolehmän kytkyen kaulaansa \nja kömpi uuniin, ja tämä oli varsin hyvä keino. Karja tuli illalla \nkomeasti kotiin.\n\nNavetan kynnyksen alle oikea karjan emäntä kätki kovia rautakaluja, \netteivät elukkain jalat tulisi metsässä kipeiksi. Mehtä-Porasen muori \npiilotti kolomaraudan ja hakoraudan, Tialan tummu keitinkoukun, \nVappusalon Maija ja Haukan Liisa työnsivät rautakangen, Möttösen muori \nlisäksi viikatteenkin, ja Möttös-vaari vielä viskasi samaan joukkoon \ntuppirustingin. Viikatteen pani saunamäkeläinenkin, mutta Vetelin tummu \nkätki koko asevarastonsa: kirveen, kuokan, viikatteen ja sirpin. Ja \nsitten tummu kiskoi kedosta pöydänkokoisen turvelevyn, jolla peitti \nkätkönsä. Turvemättäällä päällystivät muutkin teräkalunsa, mutta \nKankaanpään muori kantoi rautakankensa peitoksi multaa ristiin \nkynnetyltä pellolta.\n\nSitten vasta ruvettiin karjaa laskemaan. Ainakin saunamäkeläinen ja \nMöttösen muori, Halsuan eukko ja Jylhän tummu asettivat tervatynnyrit \nkahden puolen navetanovea ja kiipesivät hajalla haaroin tynnyreille \nseisomaan, selin metsään käsin, ja tästä haaraportista laskettiin karja \nkesän vapauteen. Sonnin saunamäkeläinen ensiksi työnsi takaperin ulos \nja sen jälkeen vasta kellokkaan, mutta Möttönen lykkäsi kellokkaankin \nhäntäpää edellä.\n\nJa karjanlaskupäivän aamiaiseksi emäntä keitti väelleen ohraisen \n_karjapuuron_, johon pani hyvästi voita silmäksi. Mutta jos syötäessä \npuuro lusikasta luiskahti silmään, putosi pian lehmäkin nevaan. \nHyvillään karja oli päästyään ummehtuneesta, pahanhajuisesta pimeydestä \nkirkkaaseen kevätkesän ilmaan, jossa tuoreen ruohon tuoksu heti \nihanasti kosketteli turpaa. Nuoret hiehot ja mullikat ihan hulluina \nlaukkoivat sinne ja tänne, hyppivät ja heittelivät takakoipiaan. Vanhat \nlehmätkin hypähtelivät ja juosta keikuttivat, mutta nuoret \nymmärtämättömät vasikat vain katsoivat kummissaan isompien ilonpitoa. \nHe pököttelivät vain jalat haarallaan, eivätkä ymmärtäneet mitään kesän \nvapaudesta eivätkä navetan pimeydestä. Ja talon lapset, vaikka eivät \nsaaneetkaan olla katsomassa navetan ovella toimitettuja menoja, olivat \nnyt mukana, ollen yhtä iloisia ja vallattomia kuin navetasta lasketut \nhiehot ja mullikat.\n\nMutta karjan piti kohta päästä katselemaan kesäisiä ruokamaitaan. \nPaimen lähti lehmien matkaan pihlajan tai pajun oksa keppinä kädessä. \nHän seurasi elukoita koko päivän, toi illalla saman kepin mukanaan ja \nheitti sen navetan kullalle taikka pani talteen navetan hyllylle. Hyvä \noli tallettaa paimenen ensi päivän karjasauva, muuten olisi lehmä \nsaattanut kesällä kadota metsään. Hyvä oli myös, että paimenen niskaan, \nkun hän illalla palasi metsästä, rojahdutettiin ämpärillinen vettä. \nSitten lehmät lypsivät hyvästi koko kesän. Ja illalla emäntä siivilöi \nnisälämpöistä maitoa suorastaan pataan, juoksutti sen piimällä ja \nkiehahdutti koko talonväelle hyvän makukeiton.\n\nEntiseen aikaan olikin tarpeellista, että paimen aina oli karjan \nmatkassa, metsässä kun liikkui koukoja, petoja sekä monenlaisia metsän \nkummituisia. Soinin Raitaperän Saara sai paimenessa ollessaan kirveellä \npaukutella petäjänkylkeä ja karjua niin, että ääni meni, kun karhu tuli \nkarjaa ahdistelemaan. Rotmossa karhu kerran kaatoi lehmän aivan \nkartanon taakse ennenkuin ehdittiin hätään, ja kun lehmänlihat sitten \npantiin saunaan tallelle, kontio tuli yöllä uudestaan ja korjasi lihat \nomaan talteensa. Niinpä Roti-Paavo monta kertaa meni itse karjaansa \npaimentamaan. Eikä silloin toki kouko uskaltanut hätyytellä. Mutta \nkerran, kun Paavo, ollen huonossa voinnissa, ainoastaan sarkakaprokki \nselässä laahusteli karjansa kintereillä, itse metsänisäntä tuskastui ja \nhuusi hänelle:\n\n-- Paavo, pane housut jalkaas! Sinä sotket kaikki metät, niin etten \nminä pääse kulkemaankaan.\n\nViisas karhu ei kyllä omasta luonnostaan tehnyt pahaa kellenkään, ei \neläimille eikä ihmisille. Oli joskus nähty, kun karvainen metsänukko \nkäydä kässytteli kankaalla makaavan ja märehtivän karjan luokse, \nkyykähti mättäälle kellokkaan viereen, kalisteli kelloa ja kallisti \nvasenta korvaansa kuulemaan, kalisteli taas ja kuunteli oikeaa \nkorvaansa kallistaen. Sitten metsänäijä lähti jälleen tassuttelemaan.\n\nMitäpä syytä erämaan asukkailla olisi ollutkaan vihata toisiaan. Samoja \njumalanluomia, köyhiä metsäperäläisiä he kaikki olivat, ja kaikille, \nniin hyvin ihmisille kuin metsänelukoille, Jumala oli varannut heidän \nravintonsa. Mutta kun pahanelkinen ja kateellinen ihminen, järjellä \nvalaistu, rupesi kouhottamaan ja yllyttämään vihaan järjetöntä \nluontokappaletta, silloin kyllä metsänelukka, koukokin, saattoi tehdä \npaljon pahaa, ei omasta halustaan, vaan ihmisen _nostamana_. Jylhän \nentinen Elias, noitamies, kun riitaantui veljensä emännän kanssa, nosti \nmetsäläisen, niin että se tappoi lehmän, repi toisen, vieläpä kaatoi \nkaksi hevosta. Eikä paljoa huonompi ollut Jylhän Mattikaan. Kun Matin \neukko, Vertalan tytär, kehahteli kotoa tuomaansa talon lehmiä \nparemmaksi, Matti ärähti:\n\n-- Kehuppas vielä, Vertalainen, huomenillalla elukkaas!\n\nKarhu tulikin heti aamulla ja tappoi emännän lehmän aivan aidan taakse \nja söi siltä utaret. Risu-Penna, kolmas kova mies, revitti karhulla \nKoivu-Erkin lehmän, ja Kivijärven Huttu-seppä pani kontion niin \nvimmoihinsa, että se nutisti Vanhaltapihalta yhdeksän elukkaa, olisipa \nottanut loputkin, kaksi lypsävää, ellei seppä olisi sanonut:\n\n-- Lasten osa jääköön ... ei aivan maijottomaksi piä panna.\n\nSama äkäinen Huttu-seppä nosti karhun joskus omienkin elukkainsa \nkimppuun. Kun karja ei aikanaan ruvennut tulemaan kotiin, seppä jo \nmanasi:\n\n-- Eipä niitä karhukaan aja kottiin!\n\nKohta kontio toi elukoita aika elämällä kotiin päin ja äkäpäissään \ntappoi muutaman.\n\nMutta kun Uuentuvan vanha tummu pani metsäläisen Nopolan muorin \nlehmikarjaan, niin jo hän kohtasi parempansa. Sanoi Nopolan muori \niltapäivällä Ellu-pojalle:\n\n-- Meneppäs kahtomaan, kun ei lehmiä ala jo kuulua!\n\nEllu-poika kävi ja sanoi, että kuuluu kova kellonpampatus, mutta pois \npäin talosta. Muori meni kuuntelemaan ja päivitteli:\n\n-- No, mikkään lehmillä on? Eihän vain kontio niitä ajele... No, mitä \nsinä niitä, ajat mehtään päin? Aja kottiin päin!\n\nMeni muori tupaan, köpsötteli vähän aikaa, pani taas pojan kuulemaan, \njotta kuuluuko lehmänkelloa. Poika toi tiedon:\n\n-- Kuuluu ... ja aika kaikua tulevatkin!\n\n-- Ootetaanpas, jotta nähhään, minkälainen otus niitä ajjaa.\n\nTanhuan suussa muori ja Ellu odottelevat vähän aikaa. Kohta lehmät \ntulla pamputtavat kovaa vauhtia pitkin tanhuaa, ja karhu tulla \nlessuttaa perässä. Poika säikähtää, kapaisee aidalle ja huutaa:\n\n-- Mikä tuo on?\n\n-- Älä oo milläskään! muori vain sanoo ja menee kohti kontiota, \ntopsahduttaa sitä kämmenpäällä otsaan ja äkäilee:\n\n-- Mitä sinä minun lehmiäni kuolaat? Mää ja tee tehtäväs siellä, joka \nsinut on pannut!\n\nKarhuparka seisoo häpeissään matalana ja pää alhaalla. Sitten se hiljaa \nkääntyy ympäri ja nolona lähtee jurppaamaan metsään. Lehmät se oli \nkaikki kuolannut ja ajanut vaahteen, mutta hammas ei ollut lehmien \nlumottuun nahkaan pystynyt. Katseli muori karjaansa ja paneskeli:\n\n-- Kukaan oli, kun ei antanut mehtäläisen olla rauhassa... Huomenna se \nnähhään.\n\nNähtiinkin. Sama karhu äkäpäissään meni Uuentuvan karjaan, ja pystyikin \nsilloin sen hammas, niin että kohta neljä elukkaa makasi metsässä \nsyrjällään. Kun Uuentuvan tummu tuli Nopolan muoria torumaan \nsurkeudestaan, muori sanoi:\n\n-- Mahoit antaa mehtäläisen olla rauhassa! Eilisen päivän ajeli meiän \nlehmiä, ja sanoin vain: \"Mänköön koira kottiinsa!\"\n\nOsasivat muutkin kuin Nopolan muori häpäistä karhun ja peloittaa sen \npois. Möttösen Riitta-Liisakin siihen kyllä pystyi, ja Kinnulan\nRiitta-Kaisa vain helmojaan kohottaen ärjäisi kontiolle:\n\n\"Mää sinä sinne, minä mään tänne!\"\n\nEikä kouolla ollut muuta neuvoa kuin lönkytellä tiehensä. Mutta jos ei \nollut mahtia häpäisemällä ajaa karhua pois, oli hyvä osata varjella \nkarjansa nostetun kontion hampailta. Monet vanhat tiesivät siihen hyvän \nkeinon. _Karhuntappi eli pikipaska_, jonka kontio noustuaan \ntalvikorjuustaan ensi töikseen työnsi hangelle, oli arvotavara, jota \nennen monet äijät etsiskelivät. Kun karhuntapilla pyyhki lehmiä aina \nsilloin tällöin sekä pani sitä palasen kellonkantimeen, niin kouko \nantoi eläinten olla rauhassa. Mutta jos taas pani karhunsontaa lehmän \nsuuhun, silloin kyllä kouko kimmastui ja etsi elukan. Risu-Penna \npuolestaan otti Koivukosken tunkiolta lehmänlantaa ja vei karhun \ntielle, ja sillä lailla sai metsäläisen villiin.\n\nPahojen ihmisten, noitien ja muiden yllyttämänä itse vanha _mehtä_ voi \nliikahtaa ja tehdä karjalle pahoja. Saattoi ihminen myös omalla \ntaitamattomuudellaan suututtaa metsän, taikka metsä mahtoi jostakin \nmuusta syystä ottaa itseensä ja ruveta vihaamaan laitumella kulkevaa \nkarjaa. Saunamäen kankailla oli joskus nähty metsänemännän kulkevan \nkiulu kainalossa ja lypsävän kylän lehmiä, kuka sitten lienee hänet \nhoukutellut. Usein villiintyi metsä, niin että otti ihmisten elukoita \n_vangiksi_ taikka otti eläimen niin _omakseen_, ettei sitä \netsimälläkään löydetty, vaikka koko kylän kansa oli monta päivää \nliikkeellä. Silloin heti arvattiin, että eläin on _metänpeitossa_. \nKeskitalon Liisa-tummu, Mikkeli-Antti, Kalmu-Sakri, taikka joku muu \nvanha velho oli silloin varmasti ollut pohakoimassa. Ja merkillinen \nmetsä saattoi kätkeä elukan niin visusti, että sen joskus piti kiertää \nvain pikkuista pyörylää jyrsien nurmen mustalle kuralle. Taikka voi \nlehmä näyttää vain oudolta kiveltä. Alajärven Kurenjoella kuusi miestä \nlehmää etsien istahti isolle kivelle ihmetellen, mistä se siihen oli \ntullut, kun ei sitä ennen oltu nähty. Muuan ukko komahdutti kiveä \nkirvespohjalla. Sama kivi sitten myöhemmin katosi, ja sen sijalta \nlöytyi lehmänraato, jonka reidessä oli kirveellä isketty reikä.\n\nMetsä ei helposti antanut takaisin, mitä oli ottanut. Piti olla jo hyvä \ntietäjä ja koko velho, joka osasi pakottaa metsän antamaan pois omansa. \nSaunamäkeläinen temmersi hiilikoukulla kadonneen lehmän parren \nylösalaisin ja vedätti siihen selkäkarhin piit ylöskäsin, vei vielä \nlehmän vitsakytkyet tuvan takkaan palamaan. Kemppaisen tummu pani \nkonttiinsa rautapalasia ja keitinkoukun ja astuskeli tanhualla, Jylhän \ntietäjät kirvestivät tallin tai aitan seinästä oksanreikälastuja ja \nkiikaroivat niiden lävitse metsään päin. Rasin Ulla hankki sormuksen, \njolla oli kolme parikuntaa vihitty ja tirkisteli sen lävitse sekä vei \nsormuksen sitten navetan parteen keitinkoukun haaraan, pannen vielä \npadan alassuin niiden peitoksi. Patovistin muori taas valoi vettä läpi \nsaunankiukaan, viskeli sitä metsään käsin, käänsi sitten vasemman \nsukkansa nurin ja lähti etsimään lehmäänsä. Haukan tuhva pani \nuuniluudan ja kohennuskepin ristiin lehmän parteen ja keitti lehmän \nkytkysiä kuiviltaan navettapadassa. Mutta Kukkopuron Kaisa osasi \nkumminkin parhaat temput. Navetassa hän käänsi vaatteensa nurin ja \npisti vitsakytkyset kaulaansa, meni tupaan ja katsoi korsteinista ulos, \notti uuniluudan, kiersi tuvan kolme kertaa ja pani uuniluudan pystyyn \nuunin eteen. Sitten Kaisa vitsakytkysineen ja vaatteet nurin päällä \nrupesi puskeutumaan uuniin, vaikka Vappu-Juho, pohakkamies, sanoi: \"Älä \nkoita, et sinä mahu!\" Mutta Kaisa mahtui ja kävi uunissa kaksi kertaa \npää edellä ja kolmannen jalat edellä. Siitä muori vielä hönttyytti \nuuniluudan navettaan ja palasi sieltä vaatteet oikein käännettyinä. Ja \nlehmä tuli kotiin, vaikka Vappu-Juho sanoi: \"Älä niin kiirettä pane, se \nkuolee!\" Vain kahdesta nisästä oli maito loppunut, kun lehmä oli kaksi \nyötä ollut metsänväen hallussa.\n\nMutta kaikkein parasta oli, kun päästiin _kirkonkelloa_ soittamaan. \nSillä niin kauas kuin kirkonkellon kumahteleminen kuului, oli sen valta \nniin kova, että metsän täytyi antaa kätkönsä ilmi. Tyynellä ilmalla \nkellon ääni kuuluikin kauas. Oli vielä hyvä luvata jo etukäteen, jos \nlehmä löytyy, tehdä sen maidosta iso juusto köyhille ja puutteellisille \nihmisille.\n\nMutta kun karja sai rauhassa kulkea päiväkunnissaan suurissa erämaissa, \nse illalla tyytyväisenä, maitoleilit pullollaan ammuen astella \nkeikutteli tanhuaa pitkin karjapihalle. Siellä emäntä apulaisineen oli \nkohta vastassa. Vanha tummu oli pellon pyörtänöiltä käynyt riipimässä \nlehtiä ja hyvänmakuisia ruohoja, _riipeitä ja ottosia_, koko \nkorillisen. Niitä karja sai tuliaisiksi, sai vielä juotavaakin. Hyvillä \nmielin ynähdellen lehmät potkimatta seisoivat ja laskivat maitoa \nlypsäjän kiuluun, niin että sohisi ja vaahtosi vain.\n\nMelkein rannattomat olivat metsäperäläisten karjanlaitumet, \nmäntykankaita, korpia ja lehtimetsiä, rämäköitä ja nevoja \nloppumattomiin. Ja ne tuottivat elatusta karjalle. Mutta vanhat \nhalmeahot ja palokankaat kasvoivat kaikkein parhaiten. Ne lykkäsivät \nrehevää ruohoa, joka oli mieluista syödä ja herutti paljon väkevää \nmaitoa. Siitäpä metsäperäläinen monta kertaa pisti suuret erämaansa \ntuleen, että saisi yhä parempia karjamaita. Suuria aarniometsiä ukot \nvain turahduttelivat palamaan, niin että koko sydänmaat roihusivat, ja \nsavua oli koko metsäperä niin täynnä, ettei aurinkoa näkynyt kuin \njoskus vain, ruskeana ammeenpohjana silloinkin. Tämä kyllä kannatti. \nPoro työnsi kohta paksua heinää, ja tuhka levisi tuulen matkassa kauas \nnevoillekin, niin että nekin kasvoivat kuin kylväjän kourasta. Lehmät \nsöivät, tulivat täysinä kotiin ja lypsivät että pohisi.\n\nMutta sitten, kun metsät merkittiin kruunun omiksi, ei enää ollutkaan \nhyvä turahdutella kankaita tuleen. Siitä saattoi helposti joutua \nlakitupaan tuomarin pöydän ääreen selvittelemään metsäretkiään. Mutta \nsittenkin aina silloin tällöin joku kangas kurahti palamaan, mistä \nsitten lienee kulo syttynyt, vaikkapa jonkin huolimattoman paimenen tai \nkalamiehen nuotiosta. Sinne heti koko kylän väki komennettiin \nsammuttamaan. Mutta eiväthän tottumattomat metsäturat oikein osanneet \najaa kuloa tukehduksiin. Koivu-tuhvakin oli niin tökerö, että sai \ntuohivirsuihinsa tulen ja sitten hätäpäissään lähti huutaen laukkomaan \npitkin kuivaa kanervikkoa. Siitä kulo kulki tuhvan tulisissa askelissa \nyhä kauemmaksi.\n\nSattui taas niinkin, että kaukana Ullavalla metsä pelmahti palamaan \nkuumana heinäkuun päivänä. Saivat halsuaiset sen kuulla ja saarnasivat \nsitä koko pyhäpäivän, Tahnu-Aleksi parhaana miehenä, pauhaten:\n\n-- Lähtekää, hyvät miehet, varomaan, ettei meirän saurat ja kylät\npala ... kun Ullavalta kuuluu tulevan kova vahingonvalkia.\n\nHalsualaiset toki lähtivät miehissä ja tekivät suuren vastavalkean, \nettei vain Ullavan suuri kulo pääsisi kärventämään heidän kyliään ja \nkalliita saurojaan. Miehet pistelivät tulta, minkä ennättivät, ja \nnaiset ajelivat elukoita metsästä kotiin. Ja kokonainen sydänmaa \nkorventui Perhon rajoille asti.\n\nKuulivat Perhon ukotkin Ullavan ja Halsuan kamalasta metsäpalosta, ja \nsiitä jo kavahtivat kantapäilleen. Saarnasivat hekin pyhäpäivän, \nRaatari-Kustu ja Kivikankaan tura pitäen parasta puhevaltaa:\n\n-- Koko Perhon seurakunnan pitää mennä valkiaa sammuttamaan \nAhvenlampille ... kun Halsualta ja Ullavalta kuuluu tulevan kova \nvahingonvalkia.\n\nSuuri perhosten joukko riensi Ahvenlammelle valkeanhätään. Eihän\nsiellä näkynyt savuakaan, mutta kohta näkyi, kun miehet alkoivat \nkuokkia nevaa ja kylvää tulta, ettei vain Halsuan kulo pääsisi kyliä ja \nheinäpieleksiä tuhoamaan. Hosui siellä vanha Risu-Penna sytytellen \nkanervikkoa, ja avojalkainen Töyrsuon Anterus siellä ahkerana kyökytti, \nniinkuin moni muukin, mutta Hookonan Matti paineli pian takaisin kotiin \npaneskellen:\n\n-- Hullu kun ma lähinkään... Kellokoskelaisille ja kivikankaalaisille \nilman vain sain tehä karjanlaitumia.\n\nSaivat kylät karjanlaitumia. Takamaat korventuivat Kanalan kyliä ja \nHalsuan rajoja myöten. Eikä korkea kruunu mahtanut mitään, kun viisaat \nja varovaiset ukot olivat vain polttaneet vastavalkeaa varjellakseen \nomaansa Halsuan ja Ullavan suurelta kulolta.\n\nJoka kesä joku kangasmännikkö riehahti ilmiliekkeihin. Simoahonharju \npaloi, niin että humisi, ja monet luulivat, että siellä vanha\nJuha-tuhva oli tuhraillut. Kuusjärven ukko joutui tuomarin eteen \nselvittelemään suuren takametsänsä paloa. Äijä kyllä sanoi \nsammuttaneensa nuotion aivan tarkoin, viskellen kekäleet toisen sinne, \ntoisen tänne ja vielä porotkin potkien perään. Heima-ukko-vainaja \npäästi sydänmaat palamaan ja sai siitä kylän emänniltä voita, leiviskän \ntalosta, niin että siinä joutilaalle miehelle oli talveksi evästä. \nSaattoikin Heima sanoa, kun synkkä savu rupesi kankaalta nousemaan:\n\n-- Kyllä voita tulee! Kohta lähtee toinenkin leiviskä.\n\nEntinen Saunakosken tuhva tuikkasi kruununmetsään tulen, juoksi kotiin \nja pani maata. Kysyi tuhva sitten vähän ajan päästä tummulta:\n\n-- Näkkyykö mittää?\n\n-- Ei näy! tummu todisti.\n\n-- No, mikäs sammakko on, kun ei rupea näkymään, äijä äkäisenä manaili.\n\nMutta jo aamulla rojotti takamaiden harjalla musta ja paksu savupatsas, \npaisuen hetki hetkeltä yhä leveämmäksi. Saunakosken ukko katseli sitä \nhyvillään ja puheli:\n\n-- Jopahan näkkyy! Mitä oikeutta ruunulla on enemmän kuin \ntoisellakaan... Kun sellaiset lait ja paperit pannaan, ettei saisi \nkarjansa laitumia parantaa... Mutta minä parannan!\n\n\n\n\nHALME, PELTO JA KYTÖ\n\n\nLeveä leipäpöytä, kalapöytä kapeampi, oli sanottu jo vanhoille \nerämaalaisille, ja ankara elämä oli opettanut heille myös suuren \nkäskyn: \"Täyttäkäät maata ja tehkäät se teillenne alammaiseksi!\"\n\nVanha Suomenselän mies seurasi edesmenneitten isien jälkiä, möyri maata \nja puristi leipää omasta metsäperästään. Maa tuotti jumalanviljaa \ntäälläkin, koukojen kotiperillä, vaikka kontio lähinaapurina vihelteli \naidan takana, ja metsänemäntä kiulu kainalossa kuljeskeli kankailla \nlypsäen kristikansan lehmiä, ja nevojen mustat rimmet keskikesänkin \nöinä puhalsivat harmaata huurua.\n\nKaskeamalla kaikki Suomenselän seutulaiset, niinkuin muutkin erämaiden \nasukkaat, ennen ottivat pellonviljansa, ja paloina haikusivat kesäisin \nkaikki ahot niin pitkälle kuin metsien valtakuntaa ulottui. Kova \nKotilainen korventeli Kivijärven ympäristöjä, rikas Pölkki porosi \nKyyjärven ahoja, suuri Suohokka savusteli Karstulassa Alajärven \nrajamaita, ja Keisalan ukko kärventeli Soinissa Kuninkaanjoen \nmäkirantoja, kuulu Kangashäkki kaatoi kaskea kaukana Laukaan äärillä, \nja Esko Tiainen paahtoi Salamajärven perämetsiä Halsuan nevojen takana \nhaikusivat Karvosen äijän kasket, ja Lestin rantamaita raatoivat \nHiienniemen tura ja iso Tuikka. Kaikki he olivat isoja-rikkaita ja \nerämaiden valtamiehiä, Suohokkakin niin mahtava, että emäntä uskalsi \nkehahdella talonsa vankkumatonta rikkautta:\n\n\"Mikäpä sen vuoren vierittää, ja pajupensaat juurii?\"\n\nSavu nousi köyhän Perhon perämetsistäkin, vaikkei siellä entiseenkään \naikaan asunut näin suuria mahtimiehiä. Vanhat maakirjat mainitsevat, \nettä jo 1585 Kokkolan pitäjän perukoilla asusti ja kaskimaita \nsavustellen säilytti henkeään seitsemän uudiseläjää. Mutta pikkuisia \nlienevät olleet miesparkojen halmeet, koska he maksoivat veronsa vain \nvoilla, suorittaen sitä yhteensä 14 leiviskää. Vähän myöhemmin -- \nkamalat nälkävuodet olivat ajaneet yli maan -- 1620 sanotaan, että \n\"Okskåskiby'ssä\" asustaa seitsemän kurjaa korpelaista, jotka \näärimmäisessä köyhyydessään voivat saada kokoon vain yhden manttaalin \nveron, joskin he vastedes saattaisivat suorittaa veroa puolestatoista. \nMutta jo 1633 \"Peråby'n\" seitsemän asukasta kykenee korkealle kruunulle \nantamaan hiukan viljaakin. Suuria ei suinkaan köyhiltä metsäkyöpeleiltä \nherunut, jokunen leiviskä voita ja kalaa, vähän heiniä ja päivätöitä, \nhiukan rahapenninkejä sekä muutamia leivisköitä viljaa. Paljonko heiltä \nolisi liiennyt, seitsemältä erämaan körriltä, jotka tiettömien \npenikulmien takana tietämättöminä möyrivät. Silloin kun valtakunta \nSaksanmaalla tappeli paavilaisten kanssa Lutheeruksen opin puolesta, \nniin että maailma savusi, nämä metsien körrit tappelivat henkensä \npuolesta erämaata vastaan savustaen metsiä ja savustaen asuinpirttiään \nsekä peläten ja palvoen metsien kummituisia ja väkeviä haltioita ja \nsuuria noitia enemmän kuin kirkon ja Lutheeruksen Jumalaa.\n\nVuosisatoja perämetsien ukot höyrähdyttelivät erämaitaan ja saivat oman \nkorven leipää kapealle kalapöydälleen. Vanhimmat metsänäijät vieläkin \nkaikkialla muistelevat muinaista merkillistä aikaa, jolloin valkoinen \njumalanvilja kasvatettiin mustassa palomäessä, metsän ja maan väkevässä \nporossa. Ei siitäkään toki leipä leikiten lähtenyt, vain miehen kovalla \ntyöllä ja uskolla, kesän lämpöisellä ja Jumalan hyvillä ilmoilla.\n\nToukoviljaansa, ohraa, varten ylimaan mies hakkasi _kasken_ hyvälle \nlepikköaholle. Heinäkuussa lepikkö kaadettiin, ja alakuu oli paras \naika, ettei kaski kovin pian ottaisi vesaa. Koko metsistö lyötiin \nmaahan ja jätettiin semmoisenaan lepäämään seuraavaan kesään. Mutta \ntalvella vedätettiin aholle kankaalta _seunapölkkyjä_, isoja kuivia \nkelohonkia kolme aina kohtaansa. Kymmenkuntakin sellaista _roviota_ \nvoitiin ajaa samaan kaskeen. Seunapölkyt olivat tarpeellisia apulaisia \nlepikkökaskessa, sillä mustalehtiset, tuoreenhenkiset lepät eivät omin \nneuvoin jaksaneet pitää palomaata tulessa. Keväällä kun lumi oli \nsulanut, karsittiin oksat puista irti, niin että koko aho tuli \nsileäksi. Ja taas heti kun maat olivat kuivaneet ja lepäävät lepätkin \nkuivaneet, pistettiin tuli ryteikköön. Savuten ja käristen leppäinen \nmaa paloi, mutta parhaiten paloivat tervaiset seunapölkyt. Ne ihan \ntulisina hehkuivat työntäen mustaa tervasavua. Pitkävartisilla \nrautakoukkuisilla _vangoilla_ vieritettiin palavia seunoja yli käryävän \nmaan, ja näin _viertämällä_ saatiin koko aho korvennetuksi. Nokisina ja \nmustina siinä miehet ja naiset rautakoukkuineen kyökyttivät tulessa ja \nsavussa. Päivä paahtoi, rovio poltti kuin pätsi, ja kitkerä savu \nkirveli silmiä ollen oikein hengenkulun tukehduttaa. Monesti yritti \nriehuva valkea rynnätä metsäänkin, mutta kun vanhat tietoukot tekivät \ntemppunsa, tulen täytyi pysyä alallaan. Kukkopuron äijä veti \nukonkivellä piirin kasken ympäritse, ja Kinnulan tura kiersi kolmesti \npaloahon ja sanoi:\n\n    \"Valkian pitää pysyä sen sisällä,\n    jonka minä kiertänyt olen\".\n\nSitten palomaa kyntää törhittiin puisella auralla, kylvettiin siemen\nja karhittiin oksaisista kuusenpuolikkaista vitsastetulla \n_selkäkarhilla_, joka satajalkaisena kulki karhoten pitkin poromaata, \nja saunamäkeläisiltä sai nimen _satiaiskarhu_. Mutta jos oli sattunut \nniin kehnosti, että oli _käki paskannut_ isännän, niin hänestä ei ollut \nminkään kylväjäksi. Miesparka oli silloin aivan menettänyt \nkylvöonnensa, ja hänen kouransa heittämä vilja kasvoi kovin huonosti. \nPerhon Haasiosalmen ukon täytyi lähteä etsimään kylvömiestä Kinnulasta, \nja Tialan Välipakan tura, vaikka hän joka aamu heti herättyään haukkasi \n_käen murenen_, kuuli sittenkin suuruksettomaan suuhun käen ensi \nkukkumisen ja joutui käen pilaamaksi. Surkeuttaan itkien ukkoparka meni \npyytämään naapurin isäntää halmeensa kylväjäksi. Tura-pahanen ei \ntiennyt, minkä saunamäkeläinen, että pilaus olisi paennut, jos olisi \nheti mennyt puraisemaan tuoretta puuta. Puu kyllä olisi siitä kuivanut, \nmutta mitäpä siitä.\n\nSiemen oli saatu lepikköahon multiin. Ja kohta ohra nosti viheriän \noraansa kantoisesta mustasta kynnöksestä, kasvoi kauniisti ja tuli \ntupelle, näytti pitkät hiuksensa ja teki tähkänsä _kanttipäiseksi_, \nkuudelle taholle.\n\nParhaan _ruiskasken_ erämaalainen hakkasi partaiseen näreikköön, jossa \npehmeä sammal peitti maata. Syksypuoleen elokuulla oli parasta iskeä \nnärepuu pitkälleen, ettei havuneulanen enää putoaisi pois, vaan jäisi \noksaan hyväksi tulen virikkeeksi. Aika isoja kaskia ukot kaatoivat, \njoskus niinkin suuria, että voitiin kylvää kolmatta tynnyriä. Keväällä \nruiskaskikin karsittiin, mutta vasta heinäkuussa poltettiin, ja kuiva \nhavurytö paloi kuin tappurakuontalo ilman seunapölkkyjä ja viertämisiä. \nPolttajat vain saivat varoa, ettei valkea rynnännyt korpeen.\n\nHeti palon jälkeen kaski kynnettiin ja kylvettiin ruis. Harvaan sai \nhalmerukiin heittää. \"Viisi jyvää hevosen askeleeseen\", oli vanhojen \nukkojen määrä. Ja kun _halme_ sai rauhassa tehdä parhaansa, ja Jumala \nantoi sadetta ja päiväpaistetta, ruis nousi että tohisi, pelmuutti \nparhaana kesäaikana tähkiään, niin että koko aho oli suurena \nsavukenttänä. Jyvä tuli verille ja valmiiksi monesti niin aikaisin, \nettä jo heinäkuussa voitiin mennä metsäaholle sirppi kourassa. Komeita \n_kuhiloita_ kohosi kantoiselle kentälle, ja jyvät olivat suuria ja \nraskaita. Itse metsien koukokin saattoi niihin mielistyä. Oli joskus \nnähty, kun kontio jo kypsymisaikana kävi halmeessa ruista appamassa. \nNiinkuin vanha karvainen äijänköriläs, kontio seisoa kojotti laihon \nlaidassa kahmaisten tuon tuostakin koko sylinsä täyteen tähkäpäitä ja \nsitten niitä ahnaasti tukkien nykeröön turpaansa.\n\nKuhilailta koottiin elot _aumoihin_ ja vasta talvella, jos halme oli \nkaukana sydänmaalla, voitiin korvenviljat ajaa kotiin puitaviksi. \nAumansa osasi isäntä kyllä varata, etteivät hiiret sitä hakanneet. \nSaunamäkeläinen otti käsin koskematta hampaisiinsa kiven, kiersi kolme \nkertaa aumansijan ympäritse ja pudotti kiven pohjapuiden väliin sanoen:\n\n    \"Syö, hiiri, tuota,\n    älä minun eloani!\"\n\nKun sitten pohjapuille rakennettiin auma, hiiri ei siihen koskenut. \nViljaiset keot kyhjöttivät korven yksinäisellä sänkisellä palomaalla, \nja ympäri ahon oli rakennettu kaskimaan _teloista_ nokinen aita. \nIsoisten ahoilla aumat saattoivat pysyä yli talvenkin. Rikkaiden \nKarstulan ja Kivijärven halmeäijien metsäaitauksissa nähtiin joskus \nvanhoja, aivan mustia ja _aijastuneita_ viljakekoja. Heidän taloissaan \nei nälkä asunut.\n\nMetsiä vanha erämaalainen osasi kaataa ja savustaa, mutta hänen \n_peltonsa_ olivat kovin pienet. Vetelin kirkon \"historiakirjassa\" \nmainitaan 1753, että veteliläiset -- joihin perhoset ja halsuaiset \nluettiin -- ovat ruvenneet \"vähitellen raivaamaan peltoja ja niittyjä, \njoka viljelys nykyään yhä lisääntyy\". Varsin vähäiset kyllä olivat \nperämetsien raivaukset vielä paljoa myöhemminkin. Perhon papereissa \nsanotaan 1810 koko kappelissa olevan raivattua maata vain 130 \ntynnyrinalaa ja siitä puolet kylvössä. Vain pikkuruisina tilkkuina \npellot olivat metsätalon ympärillä, leipämaan pälvi siellä, toinen \ntäällä ahonlaidassa, monesti pitkä kivikasa vieressä vartijana. \nEdesmenneet ukot olivat niitä polvi polvelta nälissään raataneet \ntilkkupahasen toisensa perästä, kanniskelleet kiviä kasoihin, niin että \nveri sormista tiukkui. Muinaisten raatajaraukkojen ankaria päiviä \nkivikasat ja pitkät kiviset aidat vain enää muistelevat. Monet pellot \npysyivät tekijäinsä ja viljelijäinsä nimissä vielä senkin jälkeen, kun \nomistaja oli jo aikoja jättänyt maallisen aherruksensa. Tialankylän \nmailla on _Ollinpelto_, jonka tekijästä ei enää kukaan tiedä mitään. \nHookonan ukot kyntävät entisturien peltotilkkuja, sellaisia kuin \n_Antinketo, Mikonpelto, Simonpelto, Leskenpelto ja Vasamäen pelto,\nAho-Aapan sarat ja Seksmannin pellot_. \n\n_Ruis ja ohra_ olivat ylimaalaisen vanhat pellonviljat. Rukiin hän \nkylvi leipänsä tarpeiksi, ohrasta hän keitti puuroa ja muttia, leipoi \nmyös rieskaa sekä monesti pani lisäainetta jokapäiväiseen leipäänkin. \nRukiin ja ohran mukaan yliperäläinen järjesti peltojensa kolmivuotiset \nviljelysvuorot siementäen _kesantonsa aina_ rukiilla, kylväen rukiin \njälkeen ohran ja ohralta heittäen pellon taas kesantoon. Kaksi _toukoa_ \nköyhä maa vain jaksoi tuottaa, ja sitten sen taas piti saada levähtää \nkesäkausi. Mutta ketoon, heinämaiksi, pienet peltotilkut eivät \njoutaneet, eikä ketoon laskettuja peltoja erämaan mies huonoilla \naseillaan enää olisi saanutkaan pehmitetyksi muuten kuin kuokkimalla. \nLaihtuneen kesantopellon metsäperäläinen lannoitti niin hyvästi, että \nse samalla höystämisellä tuotti vielä ohrankin. Navetta, talli ja \ntunkio olivat parhaat pellon parannuspaikat. Navettaan tuotiin\nvielä metsänvoimaa, _hakoja_, kuivikkeiksi. Vanhojen turien ja \npojankelterien, akkojen ja tyttökenttojenkin talvikautisena työnä oli \nseisoa _hakoränkyn_ ääressä _hakorauvalla_ napsimassa kuormittain \nhavuja silpuiksi. Vedätettiin tunkioon sonnanjatkoksi muutakin \nmetsäntörkyä, muurahaispesää, turvetta ja sammalta. Talvella \nrakenneltiin kesantopellolle tunkioita kuin suuria kusiaispesiä, ajaen \nkolmeen kertaan kolmet kerrokset lantaa, mutaa ja silputtuja hakoja. Ne \nkun kesällä pengottiin pitkin kesantoa ja kotitunkiosta tuotiin lisää, \nsaattoi ruis siitä ottaa voimaa.\n\n_Kauraa_ vanha yliperä ei viljellyt. Se joutui tänne vasta aikojen \nkuluttua. Mutta _nauris_ oli ikivanha tuttava, nähty jo ennenkuin \nperunasta tiedettiin mitään. Naurista metsien kansa piti parhaana \nherkkunaan aina siksi, kunnes oppi kasvattamaan _peruja_, jotka \nvähitellen veivät vanhalta kaskiporon kasvatilta kokonaan suuvuoron. \nPeruna sai sijansa kesantomaassa ohran jälkimiehenä. _Pellavat ja \nhamputkin_ kasvoivat metsäperäläisen pellossa saaden joka kesä pienen \ntilkun kesantomaan laidasta.\n\nUskalsi metsien mies viimein astella aseineen vetelän nevan laitaan \nrääpimään veto-ojaa sekä suuria sarkaojia. Kuokkien hän sitten otti \nnevan hereille, ja kun märkä mätäs oli kuivanut, ukko kurahdutti tuleen \nkoko nevasarat ja kylvi _kytömaahansa_ rukiin. Sitten hän taas kynti \nkytönsä, poltti poroksi pinnan ja kylvi rukiin, ja taas kynti, poltti \nja kylvi rukiin, kylvi sitten jo kerran kauran, kun kytö ei enää oikein \njaksanut lykätä ruista. Kytösteli ja kyntää töhri sekä savusteli ukko \nyhä nevasarkojansa ja otti kauraa. Mutta lopulta kytömaa tykkänään \nkyllästyi myös kauraan ja rupesi omin päinsä kasvattamaan kastelatvaa \nsekä muuta heinää. Tuskastui kytö viimein heinäänkin ja rupesi äijälle \nlykkäämään koko saran leveydeltä sudensammalta ja kurjenruista. Silloin \nukkokin kyllästyi, kuokki kytönsä nurin, kaivoi ojat auki ja alkoi taas \nuuden polttokauden, saaden ruista, kauraa ja heinää sekä lopuksi \nsudensammalta, kunnes kytöpahanen ei enää osannut muuta antaakaan kuin \nsammalta.\n\nMonilla entisukoilla oli jo suurenlaiset kytömaat ja polttokeinot. \nMutta sitten vasta aikojen kuluttua opittiin Maakunnan miehiltä suuri \nja satoisa savenajo, joka pani syrjään vanhat savustamiset.\n\nMonesti entinen, aina yksituumaisena ahertava metsäkylien kansa ryhtyi \nkovan korven ja nevan myllerrykseen oikein joukkovoimalla. Maan isäntä \nvain lähetti kutsuja: \"Jos tulisitte auttamaan ... meillä on \ntalkookset\". Tuli silloin kuokkamiestä, kirveskouraa ja lapionkantajaa, \ntuli poikasia ja vaimoisiakin henkiä kuokkineen, lapioineen. Kohta \nkorpi ryskyi ja räiskyi, kun talkookansa siellä kilvaten heilutti \nasetta. Pitkänä rivinä siinä rynnättiin korpea vastaan rinnan sekä mies \nettä nainen, vanha akka ja nuori tyttökin yhtä rotevana käyttäen \nkuokkaansa. Väkivoimalla väännettiin kannot suorastaan maasta ylös, ja \nsarkoja syntyi kovaankin ryteikköön. Savu vain nousi työmaalta, kun \ntuli kulki edellä kärventäen korpea.\n\n_Talkooksilla_ ylimaan mies usein korjasi viljansakin, lennättäen vain \nsanan, ja koko kylä kokoontui leikkuupellolle. Siinä kyllä sirpit \nliikkuivat, ja pelto oli kirjavana kansaa, joka yhtä mittaa kumartui ja \nnousi, leikkasi viljaa ja teki sitomia. Laihon laita pakeni nopeasti, \nja kuhilaita syntyi pitkät rivit. Leikkuumiehet olivat iloisia ja \npellon isäntä tyytyväinen. Annettiin talossa talkooväelle ruokaa ja \njuomaa, annettiin hyvät ryypyt, ja kaiken lopuksi saatiin illalla \ntanssia.\n\nLeikatut ohrat metsäperäläinen siteli _nikuleihin_, kuusin _lapein_ \nsamaan kiertositeeseen, ja rakensi seitsemästä nikulista kuhilaan, \nmutta rukiit hän sitoi _lyhteisiin_ pannen niitä viisitoista \nkuhilaaseen. Kun _summamies_ pääsi leikkuupellolle, hän sai kiskoa \nruiskapasta kymmenen kuhilasta, ja lyhteiden piti olla oikeaa käsialaa: \nyhdeksän tuumaa siteen kohdalta lävitse. Joskus ajautui leikkuumies \ntoisen kiertämään _saareen_ ja silloin piti huudella hänelle \npelastajaa. Hätääntyi joku katkaisemaan kesäviljojen viimeiset korret, \nsaaden siitä koko elämänsä penkoa _kätkytpahnoja_ taikka joutuen \n_isoksi syömäriksi_. Mutta kun sattui _Siikanen_ menemään kurkkuun tai \nsilmään täytyi sanoa:\n\n    \"Siikanen sinun nimesi,\n    pihanrikka, pellonrikka,\n    kupu kultainen orava,\n    hyvin teit, kun menit,\n    paremmin vielä, kun palasit.\n    Suurvuori vieressäs,\n    synkkä salo eissäs,\n    pellon päällinen jumala\".\n\nJa leikkuutyön loputtua piti sirpit viedä emännän kaulaan. Siitä emäntä \nhyvillään keitti väelleen puolukoista ja ruisjauhoista taikka \nsurvotuista ohraryyneistä hyvän _sirppipuuron_. \n\nJoutui riihenpuinti, ja korpien raataja sai leipä- ja puuroviljaa, \nminkä pelto antoi. _Varttoilla_ hän vanhaan tapaan puida kolkutteli, \n_lattian_ aina kerrallaan, ja käsin hän vain _viskaimella_\nheitellen puhdisti viljansa _ruumenista ja kaleista_, sitten vielä \n_käsipohtimella_ tuuletteli pölyn pois. Jo aikaisin aamulla talonväki \nmeni _riihelle_, ja niin aikaisin iltapäivällä joutui valmiiksi, että \nvielä ennätti käydä _raunioille marjailemaan_. Uutisia riiheen \npannessaan Lestin ukko teki kolmen lepän kolmesta oksasta yhdeksäisen \nvastan ja sillä lakaisi riihensä, ettei siihen kateen pilaus pystyisi, \nja viimeisen riihen hän heitti _tomuttamatta_ seuraavaan uutiseen. \nSaunamäen ukko jätti viimeisen riihen parsille _nikulin puimatta_, \netteivät viljat menisi siemenkatoon.\n\nLopuksi pidettiin _parttenkoliaiset_. Isäntä haki arkustaan mustan \npullon, ison _rapamahan_, josta kulahdutti hyvän ryypyn joka miehelle \nja naiselle ja pikku tirahduksen lapsillekin. _Tomuryypyksi_ lestiset \nsitä sanoivat, ja sitten hyvillään repivät toisiltaan rumat \nriihivaatteet risoiksi. Ja tämä oli vanhasta turasta hyvin mieluista.\n\nJa jos Jumala oli antanut jonkinlaisen vuoden, oli eloa erämaalaisen \naitassa ainakin niin paljon, että elämisen alkuun päästiin. Parhaina \nvuosina mahtitalojen aitan hinkalot ja leukalaarit täyttyivät kullaa \nmyöten. Mehtä-Poranen täytti viljalla vielä vanhan tuhvan tekemän \ntavattoman ammeenkin, johon mahtui seitsemän tynnyriä.\n\nMutta niin oli kuin saunamäkeläinen sanoi:\n\n    \"Kaikilla syksyllä kyllä-kyllä,\n    mutta keväällä ja uutisen eellä kellä-kellä\".\n\nKevättalvella jo monen aitanlaarit kolisivat tyhjyyttään. Talvenselkä \noli liian pitkä, ja uutinen kovin kaukana, aitanlaari oli varsin pieni, \nja lapsilla oli suuri vatsa. Leipää, puuroa ja muttia tarvittiin \npaljon. Ja ylimaalainen sai lähteä Maakuntaan ajelemaan, ellei rumia \nMaakunnan miehiä ruvennut tulemaan raskaine ruiskuormineen. Moni \nSuomenselän mies kävi kevättalvella viljanostossa, Perhon Peltokankaan \nemäntäkin ajoi Lapualle asti, osti viljaa, käytti heti myllyssä ja tuli \nvalmista jauhokuormaa ajellen kotiin. Näin metsäperän mies aina \nkeinotteli joukkonsa kesään ja uutiseen asti, jolloin jo taas \nhetkiseksi helpoitti. Vanhat saunamäkeläiset olivat opettaneet, että \ntoiselle haasteltaessa oli aina\n\n    \"Maantuloja vähennettävä,\n    karjanantia isonnettava\".\n\nTiesi moni sydänmaalainen tämän, eikä suinkaan liikoja isonnellut ei \nvähennellyt maantulojaan, eikä ollut syytäkään. Sillä maa tavallisesti \nei antanut tarpeeksikaan.\n\nHyvin olisi vaikka jokainen metsäperäläinen tarvinnut _tontun_ taikka \n_pirityisen_, joka muutamilla isoisilla rikkailla tiedettiin olevan. \nTonttu, vanhan pikkuisen äijänkässykän haamussa taikka nilkkuna pikku \ntummuna, puikkelehti nurkissa ja kantoi ruista ynnä muuta viljaa \nrikkaammista paikoista kotiinsa, niin että leukalaarit olivat \nkukkuroillaan kullaan asti. Halsuan Hotakaisen ja Karvosen tontut ihan \nkilvaten lennättivät eloa housuissaankin ja joskus joutuivat keskenään \ntappelemaan, niin että housut halkesivat ja rukiita remahti maahan \nkokonainen tynnyri. Pirityinen, joka oli kuin sontiainen, taas hyrräsi \nisäntänsä lukolliseen arkkuun rahaa, niin ettei se talosta koskaan \nloppunut. Piti pirityistä kyllä palvoa, samoin tonttuakin, palvella ja \nruokkia hyvästi voisilmä-puurolla, ettei olisi käynyt niinkuin \nAholassa, jossa tonttu sai aihetta renkitoljanan ilkeyden johdosta \nlähteä pois koko talosta manaillen:\n\n    \"Vehnääkin Venäjältä hain,\n    paskapuuro palkakseni keitettiin\".\n\nMaa ei antanut entiselle metsäperäläiselle liikoja jumalanviljoja, ja \ntonttuja oli vain harvoilla. Eipä ollut varsin ihme, että kaikkein \nköyhimmän perukan, Perhon, vanha tuhva päästyään kerran katselemaan \nEtelä-Suomen reheviä viljavainioita saattoi surullisin mielin \nhuokaista:\n\n-- Voi, Herra Jumala, mistä min' olen kotoisin!\n\n\n\n\n\"JA HALLA NÄLÄN TUSKAN TOI\"\n\n\nMetsäperäläisen perintömaa oli karua, pellonviljelys alkuperäistä, ja \naidan takana puhalteli suuri kylmä neva. Samanlaista Jumalan rakentamaa \nköyhää viljelysseutua oli Lesti, Halsua, Perho, Kinnusten maa ja \nKivijärvi sekä Alajärvi ja Soinikin. Perhon laaja erämaa oli köyhäin \nkirjoissa kyllä aina ensi lehdellä, ja on siinä ollut kautta aikojen. \nJo 1608 mainitaan, että \"Uxkåskij By'n\" pellot ovat huonot ja hallan \narat, ja 1621 lueteltaessa hallan tuhotöitä Kokkolan pitäjän mailla, \nsanotaan, että Ukskosken Siimon Pietarinpoika ei ole pellostaan saanut \nkerrassaan mitään, ei ohraa eikä ruista. Niinpä aina kävikin, että \nnälkävuosi ajaessaan Suomenselälle kulki Perhon ja Lestin kautta. Nämä \nköyhät nevamaat aina ensiksi joutuivat puutteeseen, ja sitten toinen \ntoisensa jälkeen koko yliperä. Hyvinäkään Herran vuosina täällä eivät \nkaikki päässeet oman pellon suuruksilla talven ylitse ja uutiseen asti, \nja kun taas Jumala koetteli köyhää korpelaistaan huonolla vuodella, \nkoko metsäperä kohta, muutamia isoisia lukuun ottamatta, asui \npuutteessa. Silloin moni erämaan raataja tunsi kamalan vieraan olevan \ntaas liikkeellä, ja jo hengessä kauhtui, kun\n\n    \"Nälkä näkyy tulevan,\n    meille päin menevän\n    olki petkele olalla,\n    survokakku kainalossa\".\n\nSurvokakun ja olkipetkeleen kamala haamu nousi usein metsäperäläisen \nharmaalle taivaalle. Suurien nevojen ja rimpien hallaisesta usvasta se \njo viileinä kesäöinä häämöitti. Vielä kaameampana se komotti koleina \nheinä- ja elokuun aamuina, kun maa kopisi kylmänä, vesilätäköissä \nritisi jää, ja paksu kuura valkoisena kuolinverhona peitti maanruohot, \nja hallaiset usvat kohosivat taivaalle kylmiksi pilventönkyröiksi. Se \noli kamala aamu, ja tätä koko eilinen päivä jo oli aavistanut. \nPohjoinen oli puhkunut kovin jäätävänä, vetäissyt viimein taivaanverhot \nsyrjään ja sitten illalla henkeään pidättäen jäänyt odottamaan ja \nkatsomaan, miten erämaalaisen elon käy. Kävi niinkuin oli tarkoituskin. \nJo aamulla heti nähtiin, että elo oli mennyt. Viljasta tihkui vesi, \nperunain varret ja lehdet retkottivat mustina ja ruttuisina, ja \nsurullinen kalmanhaju liikkui ilmassa. Kirkas aurinko kohosi taivaalle \nkuin ennenkin, katseli metsäperän surullista leipämaata ja kohosi yhä \nylemmäksi. Se oli kyllä nähnyt samojen asiain toistuvan kerta kerralta \nmiltei joka kesä. Karjankello kalahteli tanhualla, kun elukat lähtivät \nkylmille nevoilleen, ja niityltä, jonka notkojen varjoihin kuura oli \npaennut piileskelemään, kuului yksitoikkoinen viikatteen hiominen. Ja \nmetsäperäläiset olivat tavallista harvapuheisempia.\n\nTämä oli erämaan raatajalle hyvin tuttu kokemus. Kyllä metsien mies \ntunsi harmaan hallan sekä hänen tapansa ja mielitekonsa, tiesi myös, \nmitä sitten seurasi. Halla haamuili edellä, ja perässä kulki \npetkelemies, survokakun kantaja. Monesti halla ennätti tänne jo ihan \nparhaimman mettumaarin aikana palelluttaen nousevan rukiin tuppeensa. \n_Tuppihallaksi_ yliperä oli tämän ristinyt. Mutta kaikkein pahimman \ntyön teki _Jaakon halla_, joka vanhan Jaakon kanssa ajeli heinäkuussa \ntuhoten pehmeän, parhaillaan valmistuvan jyvän. Yritti paha vielä \njälkikorjausta elokuussa _Laurin hallana_, mutta silloin tavallisesti \noli vilja jo niin varoissaan, ettei kylmä siihen kovin pystynyt. \nPerunanvarret sen sijaan saivat menonsa.\n\nKielteli sydänmaalainen lapsia tekemästä paljon väkkäröitä kartanolle, \nkoska se oli köyhtymisen merkki, kielteli hän sikiöitä kantamasta \ntuoreita käpyjä tupaan, koska se ennusti huonoa vuotta. Mutta huono \nvuosi osasi tulla tänne ilmankin, ja ihmisrukka pysyi köyhänä, vaikkei \nkartanolla olisi ollut ainoatakaan väkkärää. Kirkossa rukoiltiin kyllä \njoka pyhä varjelusta vilulta ja kylmyydeltä, hedelmättömistä vuosista, \nnälästä ja kalliista ajasta sekä pyydettiin: \"Kaunista vuodentulo \nhyvyydellä ja anna askelees tiukkua lihavuudesta!\" Kaunisti \nKaikkivaltias väliin vuodentulon hyvyydellään, saattoi erämaa ehkä \njoskus tiukkua lihavuudestakin, mutta useimmin taivaallinen Isä \nkoetteli kansaansa kärsimyksillä.\n\nKaikkein kovimpia katoja sekä kärsimysten päiviä erämaan kansa sai \nkokea 1860-luvulla, jolloin seitsemän ankaraa, hedelmätöntä ajastaikaa \najaen toinen toisensa kintereillä vaelsi kautta koko maan. Silloin \nsuuri köyhä metsäperä lopultakin yritti uupua hätäänsä, ja pienet \npellot jäädä siemenen puutteessa mahoiksi. Vanhimmat tuhvat ja tummut \ntämän, parhaan nuoruutensa surkean ajan, vielä kyllä muistavat.\n\nJo 1861 tulla rymähti ensimmäinen kova vuosi. Juhannuksen tienoissa, \nkun ruis juuri oli päässyt tähälle, pakkanen puraisi, niin että tähkä \npaleltui. Muutamat niittivät viljansa karjalle, mutta toiset antoivat \npellon vielä yrittää. Tuottikin maa hiukan eloa, ja metsäperä pääsi \njotenkuten talven toiselle puolelle. Mutta seuraava kesä, 1862, oli jo \nkamala. Silloin Suomenselän vierillä ei saatu juuri mitään. Kun Perhon \nKoivu-tuhva ahtoi riihensä ja pui, niin pohtimella koko panoksen \nsaaliin kantoi tupaan, ja pohtimessa oli jumalanluomia rukiita, vaikka \nne olivat kuin palaneita kuusenneuloja. Sattui seurakunnan lukkari \nolemaan talossa, ja Koivu-äijä tarjosi hänelle saatavistaan koko vuoden \ntulosta, mutta lukkari sanoi, että anna ennemmin vähän jauhoja, ei \nnoilla mitään tee. Eikä Koivukoski toista kertaa yrittänyt sinä syksynä \nrukiitaan riihitä. Tuli niin kallis aika, ettei monessa talossa oman \nviljan takia tarvinnut pataa panna tulelle. Mutta mäntyä halla ei \npannut. Petäjästä tehtiin leipää ja petäjästä tehtiin tervaa. \nVedätettiin tervaa Kokkolaan ja saatiin vaihettaa ruistynnyri \ntervatynnyrillä. Kun kolmitynnyrisen tervakuorman kanssa jaksoi \nkaupunkiin, sai ajella taas kolmitynnyrisen ruiskuorman kanssa kotiin. \nPoltettiin myös paljon potaskaa, ja silläkin saatiin kaupungista \nelatusta.\n\nTuli taas suvi, ja erämaalainen kynti ja kylvi pienet peltotilkkunsa, \nuskoi kesään ja uskoi taivaalliseen Isään. Mutta suven matkassa vaelsi \njälleen halla ja vei parhaan osan sekä samoin toisenakin kesänä 1864. \nJa sitten taas tuli suvi ja tuli hallakin vieden parhaat, tuli vielä \nseuraavanakin vuonna 1866. Nälkäinen mies sai yhä nylkeä mäntyä, syödä \npettua ja polttaa tervaa. Mutta erämaalais-rukka aina edelleenkin uskoi \nja toivoi, kynti ja kylvi, odottaen joka kerta, kun kaunis kevät nousi, \nettä Herra kaunistaisi vuodentulonkin.\n\nMutta metsien kansan kovien koettelemusten päivät eivät vieläkään \nolleet lopussa. Saapui vuosi 1867. Seitsemättä ajastaikaa kiusattu \nkorpelainen vartoi taas kevättä ja kesää. Mutta näytti lopulta käyvän \nniin kolkosti, ettei enää anneta kesääkään. Jo toukokuussa oli täällä \nsentään opittu yrittämään kylvöpellolle, vaikka oli huonokin vuosi \nollut, mutta nyt vielä Erkkinä hevoshanget peittivät maita, ja Urpona \nviitat piipottivat pystyssä järvien selällä. Vasta mettumaarin aikoina \naukenivat maat, niin että epäuskoon langennut ihmisparka pääsi miltei \ntoivottomalta näyttävään touontekoon. Uskottiin touot kylmän maan ja \nJumalan haltuun, ja pelto nousi oraalle, hangen alla talvehtinut \nruiskin rupesi yrittämään, ja kansa eli jo toivossa. Mutta elokuun yönä \nnousi pakkanen ja pani koko maan valkoiseen kuuraan. Siinä meni \nmyöhästynyt elo, ja siinä meni usko ja toivokin Koko metsäperän \nruissato korjattiin yhtenä yönä, samoin melkein kaikki kevätviljat. \nVain mäkikylien korkeista pelloista saatiin hiukan huonoja ohrankahuja, \nmutta perunat olivat kuin herneitä. Vanha nauris ei vain pelännyt \npakkasta, sen leveä lehti pysyi vihantana ja poromullassa kasvoi komea \njuuri.\n\nNyt vasta nälänhaamu kaikkein kaameimpana irvisteli, ja alkoi erämaan \nkansan talvikautinen synkkä taistelu kurjasta elämästä. Melkein koko \nmetsäperä kolisi tyhjänä pellonviljasta. Vain isot rikkaat tulivat \nhyvin toimeen. Heillä oli entisiä säästöjä, he monin miehin polttaa \nrymistivät tervaa ja potaskaa, ostivat kalliita rukiita ja elivät \nselvällä jumalanviljalla, jopa jotkut jaksoivat varata joulukseen \nkahviakin sekä ohrista survottuja suurimoita. Mehtä-Poranenkin söi \naivan selvää leipää.\n\nMutta monien muiden metsäperäläisten parhaana leipänä oli _pettäinen_. \nPitkin talvea karhottiin koloraudalla männynkylkeä ja taas keväällä, \nkun kuori rupesi irtautumaan, nyljettiin petäjästä kokonaisia vuotia ja \nkannettiin kotiin, puhdistettiin, paahdettiin uunissa ja vielä \nkuivattiin. Sitten kuoret survottiin _huumarossa_ ja seulottiin hienot \njauhot erilleen karkeista rouheista. Tehtiin leipää myös oljista. \nSilputtiin ohranolkia niinkuin elukoille, kuivattiin ja jauhatettiin \nmyllyssä tai jauhettiin käsikivillä ja leivottiin _olkileipää eli \nsilppuleipää_. Muutamat kaapivat nälissään kankailta _jäkäliä_, \nmuutamat koettivat kuivata ja jauhaa _vesisammalta_, jotkut \nturvautuivat _kuusenluppoihin_, ja jotkut etsivät vatsansa täytteeksi \n_suolaheiniä_. Möksyn Linkkiläis-vainaja sotki leipäänsä _savea_, ja \nhalsualainen jauhoi eläinten luita leipoen _lualeipää_, mutta se\noli ilkeätä ja maistui manalaiselle. Hyvännäköinen leipä tuli \nrahkasammalesta, mutta nälkä ei siitä paljon parannut, ja olkileipä oli \nmyös kaunista, mutta kaikkein huonointa. Se pakkautui ja kuivi suoliin, \nniin ettei tahtonut lähteä uloskaan muuta kuin veren kanssa, ja kun \nolkia jauhettaessa pärevalkean karsi sattui putoamaan jauhokasaan, koko \nleipävarat tömähtivät tuleen. Suolaheinästä nälkäinen sai hyvänlaista \nsyötävää, mutta kaikkein parhainta oli vanhastaan koeteltu pettu, \n_parkkileipä_. Sen metsällinen pihkanmaku oli niin terveellistä, ettei \npetäjäisestä tullut sairaaksi. Jos metsäperäläinen oli niin varoissaan, \nettä jaksoi sekoittaa jumalanviljasta leivänjuuren ja sitten vastata \nsen metsänviljalla ynnä lopuksi silittää rukiisella, sai hän sellaisen \nkakun, että saattoi syödä ja elää. Mutta _jäkäläleipä_ oli elukkain \nruokaa ja yritti ihmisen tappaa. Mutta kaikkea nälkäisen täytyi syödä, \nja vaikka mies ahtoi vatsansa niin täyteen, että mahanahkaa pakotti, \nniin sittenkin aina kova nälkä ja syömisenhimo asui vatsassa.\n\nSuurena apuna metsien kansalle oli karjanvilja. Sen turvin monet saivat \nsilkan pettunsa ja silppuleivän syödyksi ja jaksoivat keinotella \nkevääseen. Ei karjalla eikä karjanviljalla ollutkaan katoa. Päinvastoin \nkarja lypsi entistä paremmin, sillä olkina se sai syödä vihantana \nniitettyä pellonviljaa.\n\nMutta kaikilla ei ollut kylliksi karjanviljaakaan, ja heidän elämänsä \noli kaikkein kurjinta. Vuosikausia huonosti ruokittu korpelainen ei \nlopulta enää pysynyt pystyssä pelkän petun ja olkileivän varassa, eikä \nmuilla metsällisillä syötävillä. Moni köyhä metsien raataja, joka \nikänsä oli koettanut pitää kotipälveänsä ihmisten kirjoissa, uupui ja \njoutui kirkonmultiin. Vanhat ja lapset sortuivat ensiksi, mutta monta \nmeni parhaassa iässäänkin. Rotmon suuri Saara, joka aina oli miestä \nparempana miesten joukossa raatanut, sai leponsa uuden kevään \nkoittaessa. Samoin kävi Saaran vahvan Anna-sisaren. Tuskin oli Saara \npäässyt vaivoistaan, kun jo tuli Annan vuoro. Kokoili eukko nälissään \ntallinsoimesta heinänkulmuja ja keitti niistä puuron, söi ja lähti \nkontti selässä kirkonkylästä etsimään apua. Mutta Jylhän taakse, \nPalokankaan laitaan konttiselkäinen Anna uupui. Siellä tien vieressä \nhän kevätpäivän paisteessa kontti päänalaisenaan makasi, kun Jylhän \nmiehet palasivat kirkolta isäänsä hautaamasta. Kulmupuuro viimeisenä \neväänään Rotmon väkevä tytär oli sortunut kuin kurja kerjäläinen \nmaantien viereen. Nälkä menetti Tialan Lampuodin syytinkivaarit, Aapan \nja Jussin, vaikkahan talon eläketuhvia olivatkin. Jussi oli valmis jo \nmaaliskuussa, mutta Aapa-raiska kesti kevääseen asti. Toukokuussa, kun \nkohta ruvettiin karjaa laskemaan laitumelle, vaari lähti lehmänkello \nkaulassa astelemaan kylille. Kukkopurolle saakka karjankelloa kantava \nlaiha ukko laahusteli ja sieltä viimein sai tavarallaan vaihtaa pienen \njauhotukun. Puuroa Aapa rupesi heti keittämään, ja siitä tuli \nvaariparan viimeinen ateria. Nälkään sortui Vipu-Samulin eukko ja kaksi \nlasta Saunamäen Puiratin korpimökillä, ja tämä oli niin surkeata, ettei \nSamuli, kova metsänkävijä, enää osannut itkeäkään. Lestin Lappiin kuoli \nvanha tura jauhopussi päänalaisenaan, Leskelän nälkäinen eukko nääntyi \nmetsään halkotarakan alle, ja ukko löydettiin kuolleena uunista. Näin \nväsähti köyhiä erämaalaisia, toinen siellä, toinen täällä. Mutta \nVallingin Sipon tervapirtissä, Metelhaamin korvessa, yritettiin kaiken \nnälkäkurjuuden kidassa vain lisätä erämaan kärsivää joukkoa. Sipo oli \nruokaa etsimässä, ja akka lapsineen elää kitisi tyhjässä pirtissä. \nLapset kantoivat kylästä aidan tauksilta tyhjiksi kaluttuja luita, ja \nniitä metsämökissä päiväkausin keitettiin, otettiin padasta, jyrsittiin \nja imeskeltiin, hakattiin kirvespohjalla ja taas pantiin kiehumaan. \nVaihteeksi jyrsittiin ja kaavittiin vanhoja jauhoropeita, niin ettei \nniistä lopulta ollut paljon tuohtakaan jäljellä. Kun luut ja \ntuohiropeet loppuivat, pirtti sai vielä neljä, viisi päivää mitään \nsyömättä odotella, ennenkuin Sipo tulla kyökytti jauhopusseineen. \nOvelta ukko jo kysyi:\n\n-- Onko täällä enää ketään hengissä?\n\n-- Ollaan täällä ... ja on tullut vielä yksi lisääkin, eukko pimeästä \nsaunanperästä kitisi. Ja äidin vieressä pirtin makuulavalla, ryysyjen \nseassa kirahteli pieni laiha ihmissielu, turhaan nilkoen emonsa \nnäivettynyttä rintaa, josta ei herunut tilkkaakaan.\n\nRukiisen ruskean vesivellin isä keitti nälkäiselle pirttiväelle,\nja se oli siitä kaikkein parhainta herkkua. Antoi Sipo kurjalle \nkuopukselleenkin ruskeaa herkkuruokaa. Maitosarven hän täytti vellillä \nja sitoi sen suuhun karkeasta piikkosesta nisän, jota pieni saattoi \nimeä. Kaksi sarvea nälkäinen raukka sitä ahmi ... mutta enempää hän ei \ntarvinnut. Pieni nälkävuoden sikiö, joka ei tuntenut elämästä muuta \nkuin kalvavan nälän, pääsi vaivoistaan saatuaan kerran sen tyydyttää.\n\nKöyhässä tyhjässä erämaassa ei ollut ihmisrukilla paljon \nansiomahdollisuuksia. Nuoret miehet saattoivat ruveta ruokapalkoillakin \nparempiosaisten rengeiksi. Möttösen ukkoa palveli kolme renkiä kaksi \nkuukautta. Mutta kun isännällä ei enää ollut antaa työtä eikä ruokaa, \ntäytyi rengit panna pois, ja itku miesparoilta pääsi. Nälkäinen Jängän \nukko taas markan maksusta latoi Möttösen suuren tervahaudan. \nPikkuruisen jauhoja mies sai markallaan, niin että saattoi suurustaa \npetäjäisensä ja pysyä hengissä ne päivät, mitkä latominen kesti.\n\nLaitettiin hätääntyneille erämaalaisille sentään hiukan ansiotyötäkin, \nnälkäisten työtä jauhopalkoilla. Niinpä Halsualla tehtiin koko joukolla \nKanasen tietä, ja Lestin ja Perhon rajoilla kapuloitiin Valvatin \nnevapolkua. Yrttikosken ja Hirvikosken välistä Perhonjokea oikaistiin \nja kaivettiin iso kanava niemen poikki, Kanavasaaren ohitse. Jokityötä \ntehdä rähjättiin pitkin talvea kolmisen kuukautta, ja leivätön kansa \nnaisista ja lapsista alkaen sai siinä ahertaa, miehet saaden \npuolitoista naulaa päivässä, naiset naulan, lapset puoli. Keväällä, kun \njauhoja vielä riitti, tasoiteltiin Jängänharjun hautausmaata, ja kun \nsiinä oli aikansa kyökytelty, niin kaiken lopuksi keitettiin \ntyökansalle oikein ison talon puuro. Tuotiin tavaton muuripata, ja koko \njauhomatto tomahdutettiin siihen. Puuroa tuli, niin että kaikki saivat \nkerrankin kyllikseen. Taloista lainattiin viilihulikoita, taikinaruuhia \nja muita päkkinöitä puurokupeiksi, ja lusikkalastasia miehet \nvuoleksivat seipäistä ja aidanvitsaksista. Siltään vain kastikkeetta \nkeittoa ahmittiin, vaikkei se ennättänyt edes oikein kypsyäkään.\n\nMutta monet ihmiset, jotka olivat niin _jalkavia_, että kykenivät \nliikkumaan, heittivät koko nälkäisen korven ja lähtivät etsimään \nparempiosaisia paikkoja, toiset ajautuen hyväksi mainittuun Maakuntaan, \ntoiset taas kulkien viljavaksi sanottuun Savonmaahan ja Karjalaan. \nNuoret astelivat työtä ja palvelusta etsimään, vanhat ja lapset taas \nkysymään _kylänpalasta_. Rautalammelle, Kangasniemelle, Leppävirralle, \nKuopioon ja Viipuriin asti monen etsintämatka ulottui. Kukkopuron \ntytär-pari sekä Kivelän Heikki ja Kaisa, kaikki alle 20-vuotiaita, \nlähtivät Savoa kohden, lantteja matkassa niin paljon, että jaksoivat \nyhteisesti ostaa jauhonaulan päivässä neljään henkeen, kun naula maksoi \n40 penniä. Läpi Karstulan, Saarijärven Laukaan ja niin aina asteltiin \nja syötiin puurona tai vellinä jauhonaula päivässä. Tyttäret pääsivät \nKangasniemelle piioiksi, mutta Heikki paineli Lahteen asti ruveten \ntekemään Pietarin rautatietä. Kangasniemelle pakenivat ja pääsivät \npalvelukseen Jylhän tyttäretkin ja sinne jäivät. Mutta useimmat ihmiset \nlähtivät suorastaan kerjuulle, armopalojen kysyntään. Eikä toki \ntarvinnut yksin lähteä. Pitkin talvea kulki jalkamiestä ja taas oikein \nhevoskuormittain ajeli kerjäävää joukkoa Kivijärveltä, Kinnulasta, \nLestiltä ja mistä asti lienee tullutkaan. Ryysyisinä, laihoina ja \nväsyneinä laahustivat jalkamiehet, laihoilla kaakeilla ajaa kahnustivat \nhevosmiehet, reki täynnä nälkäistä joukkoa. Tyhjiksi kalutuilta \nmetsäperiltä he tulivat, ja tyhjäksi kalutun metsäperän lävitse he \nmatkasivat edelleen kohti etelää, missä toivoivat käsittävänsä leipää.\n\nSamaan kylänpalasten kysyjien loppumattomaan jonoon moni \nyliperäläinenkin liittyi, köyhät perhoset ensi miehinä, toiset \njalkaväkeen, toiset hevoskaakkien ryysykuormastoon. Näivettynyt akka ja \nnälkäisiä sikiöitä, joiden vatsat pullottivat petun, silppuleivän ja \nvesisammalen alituisesta ahtamisesta, oli laihan ukkorukan kurjaa \nomaisuutta, ja _kiitoksia_ oli hänellä kaupantavarana. Risaturkeissaan \nja karvattomissa karvakengissään laahusteleva kuorman päämies sai kerta \ntoisensa perästä kovia sanoja ja vihaisia kieltoja, sai hän aina \nuudestaan isoiselle isännälle pienenä ja puolettomana selittää:\n\n-- Käyn ehtimässä leipää ja kattoa pääni päälle ja hyvää Herran \npalvelusta.\n\nRaskas oli armopaloja ajelevan ukon retki ja ryysyinen kuorma. Saattoi \nkuorma kyllä matkalla keventyä, mutta samalla tulla entistä \nraskaammaksi kuljetella. Aapa Kivelän akka kaksine lapsineen nääntyi \nVaasan tietä ajettaessa Lapualle, ja Aapa itse sortui Rautalammelle. \nMaija-tyttö ja Erkki-poika tuotiin kruunun kyytiläisinä kotikirkolleen. \nSiellä pieni Erkki, kun sai hyvän vellin, seurasi äitiään ja \nsisaruksiaan, mutta Maija-tyttö jäi elämään.\n\nKaikkein nälkäisimpiä ja kurjimpia auttamaan laitettiin kevättalvella \nvaltion toimesta köyhiin peräpitäjiin hoitoloita. Soinissa oli \n_vellihoito_ ainakin Pellonpäässä, ja Vilumäki ruokki kruunun jauhoilla \nnälkäisiä päivitellen: \"Vaikeat kohat ... vaikeat kohat!\" \nAlajärveläisiä ruokittiin Kurejoen vellihoidossa, ja Halsuan kurjia \nelätettiin ja kuoletettiin Meriläisen _hoitoriihessä_. Perhonkin \nmetsäperille saatiin kolme, neljä nälkäisten asuntolaa, _hoijakkaa_, \nkirkolle, lukkarin taloon iso ja syrjäkyliin pienempiä. Väsyneitä \nvanhoja sekä avuttomia lapsia oli tarkoitus vain hoijakkoihin ottaa, \nmutta kun nälkäinen ihminen viimeisin voimin sinne laahusti, täytyi \nhänet korjata, vaikka hän iältään olisi ollutkin vielä kykenevien \nkirjoissa. Jauhomattoja saatiin kruunulta, mutta niin niukasti niitä \nriitti, ettei kaikiste voitu edes leipää laittaa. Täytyi keittää vain \nvetelää vesivelliä ja sillä koettaa pitää horjuvaa joukkoa hengissä. \n_Nälkätaloksi_ hoijakkaa myös sanottiin, ja nälkää siellä nähtiinkin, \nvaikka oltiinkin olevinaan korkean kruunun ruokavieraita.\n\nEi metsäperän väsyneellä raatajalla mielestään vielä olisi ollut \nkuoleman aika, eikä hän olisi halunnut luopua köyhästä vaelluksestaan, \njossa aina sentään saattoi toivolla lohduttaa itseään, mutta kuolema \nkumminkin tuli ja lupaa kysymättä korjasi. Keväällä saapui ankarana \nisäntänä nälkäkuume, _lämmintauti_, tehden nälän kanssa yhteisin voimin \nselvää väsyneestä kärsivästä metsäperän kansasta. Kun tauti kerran \ntarttui hoitolan uupuneeseen parveen, sen oli helppo vaeltaa mies \nmieheltä läpi koko joukon. Ei ollut hoitajaa, eikä ollut taitajaa, \njokainen sai vain parhaansa mukaan tulla toimeen omin neuvoin. Ei juuri \nennätetty huolehtia loppua tekevänkään viimeisistä hetkistä, eikä kurja \nsielu aina saanut edes papin lohdutusta. Kaikkein enimmin kärsittiin ja \nkuoltiin Perhon kirkonkylän isossa hoijakassa, johon suurin osa pitäjän \nkurjia kerääntyi. Joka päivä siellä joku teki loppua, toisinaan meni \nmonta samana päivänä, uupuen milloin mihinkin, leposijalleen, \nlattialle, nurkkaan, portaille. Joku puhalsi henkensä ulos saunassa, \njoku kaatui kartanolle ja siihen oikesi, muuan paneutui seinän viereen \npäiväpaisteeseen levähtämään, ja siinä Jumalan kirkkaassa \nkevätauringossa sai, raukka, kutsun pois kurjasta maailmasta. Ja \nhuoneissa, missä sairaat ja nälkäiset ja jalkeillaan olijat suuressa \nahtaudessa asustivat, oli tukahduttava löyhkä. Koko hoijakka oli kuin \nkuolemanalho, minkä kautta erämaan kansan kärsimysten tie kulki \nkirkkomaan ikuiseen lepoon. Hiljaiset, kärsivät, ainaisessa puutteessa \neläneet ihmisparat lopulta aivan turtuivat ja tottuivat kuoleman \nkulkuun ja hengenlähtöön, niin että se oli -- niinkuin olikin -- aivan \njokapäiväinen asia. \"Nyt oli sen vuoro ... ja nyt oli sen vuoro ... \nkohta lienee minun vuoroni\", oli tavallista ajatusten kulkua.\n\nJa kun nälkäinen kerran kuoli, niin siinä oli hänen menonsa. Toiset \nnälkäiset saivat vain heti ruveta korjaamaan kuollutta pois. \nHarjupatanan Elias tehdä röykytti arkkuja niin nopeasti kuin suinkin \nennätti, saaden pari markkaa kappaleesta. Metsästä ukko vain kaatoi \ntuoretta mäntyä, halkoi ja vähän veistää pälhi lautoja sekä kopsi \nkokoon maalaamattomia laatikkoröttelöitä. Laittoi Elias samasta \nmaksusta vainajan arkkuunkin ja kävi jo joskus loppua tekevästä \nihmisrukasta ottamassa mittaa. Rotmon Anna-vainajan miestä, Juoksuahon \nJussia, joka viimeisiään huokuili, Elias rupesi mittailemaan.\nJussi-raukka kyllä vaiteli vastaan, ettei pitäisi elävästä ottaa \nmittaa, mutta arkkumestari sanoi:\n\n-- Piä suus ... kyllä sinä pian sitä tarvihtet!\n\nJussi kuolikin, ennenkuin arkku oli valmiskaan.\n\nVaateketineissään ja pesemättä vainajat vain paiskattiin laatikkoon, \njoka ei suinkaan aina ollut oikean mitan mukainen. Monesti joutui \nleposija toiselle, vaikka oli toiselle tehty. Halsuan poika-vainaja \ntäytyi panna niin lyhyeen laatikkoon, että piti päälauta lyödä pois. \nJalat vain nilkkoja myöten piipottivat ulkona, kun poikaa vietiin \nviimeiseen lepoonsa. Soinin Pellonpään vellihoidosta nostettiin \nkuolleet aittaan, ja se oli lopulta niin täynnä, että vainajien sääret \nvain ovesta näkyivät. Kun sitten ruvettiin ruumiita korjaamaan hautaan, \nniin Ahopellon Matti niitä peseskeli, roiski vettä päälle ja huuhteli \nhavuluudalla.\n\nPerhon lukkarin hoitolasta oli kyllä lyhyt matka kirkkomaalle, eikä \nsitä varten tarvinnut hevosta hankkia. Nälkäiset, horjuvat turat vain \nkelkalla vetää rähjäsivät pois päässeitä kärsimyskumppaneitaan \nJängänharjulle toisen toisensa perästä. Vitsaköysistä ukot monin miehin \nkiskoivat ja toiset työnsivät perästä, kun mäkeä mentiin ylös. Oikeaa \njärjestystä noudattaen äijät aina yrittivät yhtaikaa nykäistä ja \nhuudella niinkuin joukkotyö vaati:\n\n-- Hii -- hop ... hii -- hop!\n\nSurkeata tämä totisesti oli, ja kovin kamalaksi perämetsien elämä\noli sortunut. Kauhtuen Jylhän Karhu-Matti katseli tällaisia \nmaahanpaniaisia, katseli kun Paavon Matti toisten äijien kanssa raahasi \npaljaita ukkoja ja akkoja kirkkomäelle. Ja Karhu-Matti päivitteli:\n\n-- Kammahettiin ennen, kun kuolemansanomia kuultiin. Hiihoppia nyt vain \nhuuetaan, kun ruumiita hautaan veetään.\n\nLähti lämmintauti kiertämään kyliäkin tehden pitkin matkaa tuhojansa. \nMonessa talossa tauti kaatoi koko väen vuoteeseen ja joskus vei samasta \nkodista kolmekin henkeä samaan hautaan. Köyhiä nälkäisiä ihmisiä sortui \njoka perukalla, ja varakkaammat saivat niiden ruumiita kuljettaa talo \ntalolta kirkolle hautausmaahan. Nälkätalven perästä oli tullut suuri \n_kuolovuosi_. Joka sunnuntai oli kirkkomaan multiin pyrkimässä useita \nvainajia, kymmenkuntakin samalla kertaa. Kerran kevätpyhänä peitettiin \nPerhon Jängänharjun lepoon neljänäkymmentä väsynyttä erämaan vaeltajaa, \nja Alajärvellä sanotaan samana pyhänä haudatun 50 ruumista. Kevätkuut \nolivat kaikkein pahimmat. Sydäntalvella tammikuussa kuoli vain \nmuutamia, helmi- ja maaliskuussa jo enemmän, mutta huhti- ja \ntoukokuussa jo meni kymmenittäin, meni vielä kesäkuussakin, joku \nheinäkuussa, mutta elokuussa suurkuolo alkoi loppua. Vähäväkisestä \nPerhosta otettiin suurena kuolovuotena yli 130 sielua, eli enemmän kuin \nkymmenes osa koko raatajakansasta. Melkein yhtä kovalla mitalla \notettiin väkeä muistakin yliperän pitäjistä, Halsuakin menetti \ntuhannesta eläjästään toistasataa. Heikkoina horjuvina haamuina eloon \njääneet ihmiset liikkuivat askareissaan, ja kun taudin kourista \nnousseet pitkän ajan kuluttua saapuivat kirkkomäelle, tuttavat eivät \nolleet toisiaan tunteakaan. Nälkä ja kuume olivat pitäneet ihmistä \nkovilla, tukankin karistaneet päästä. Herra oli totisesti etsinyt ja \nkoetellut erämaan köyhää kansaa.\n\nMutta suuri metsäperä ei sortunut nälkään eikä tautiinkaan.\nJo kevättalvella, kun parhaillaan horjuttiin nälän käsissä, ja\ntauti kaatoi kansaa, elävät ihmiset ajattelivat ensi kesäistä \npellonsiemennystä. Nälässä horjuvallakin miehellä oli korvenraatajan \nlannistumaton mieli. Kun omalla metsäperällä ei ollut pellonsiementä \naluksikaan, noudettiin siemenohria Kokkolasta, jopa aina Kaskisista \nasti, ja pellot aiottiin panna taas koettamaan.\n\nJa korpien kansalle, joka oli synkeän talven taistellut kaamean kalman \nkanssa sekä myötäänsä katsellut kuolemaa silmiin, annettiin taas kevät \nja ihana kesä. Kalliit touot saatiin ajallaan maahan, metsäperä eli \njälleen toivossa. Herra antoi taas päivänsä paistaa ynnä pilvensä \nkastaa maata, ja touko nousi tohisten. Kesä kasvatti eloa niin \nväkevästi, että vaikka minkälaiseen rotkoon olisi siemenen heittänyt, \nniin korsi olisi noussut ja tehnyt terää. Tuli kerrankin, tuli \nmetsäperällekin viljainen vuosi. Pellonraataja korjasi kymmenkertaisen \nhedelmän, paikoin kaksikymmenisenkin, ja seitsemässä viikossa ohra \njoutui vakasta vakkaan.\n\nHerra oli kaunistanut vuodentulon hyvyydellään, ja antoi Hän askeleensa \ntiukkua lihavuudesta. Metsäperän köyhä kansa saattoi taas elää uskossa \nja toivossa.\n\n\n\n\nERÄMAAN JOULU\n\n\nYksitoikkoista arkista aherrusta oli metsäperäläisen elämä: köyhyyttä \npaljon, nälkääkin aina silloin tällöin ja pitkiä talvenselkiä joka \nvuosi. Mutta joka vuosi taas _joulukin_ osasi tänne, jopa kaikkein \npimeimpänä sydäntalvena. Tämä oli mieluinen asia. Sillä koko erämaa \nodotti joulua kuin parasta pappia ja Jumalan vierasta, nevojen takainen \nmetsämökkikin sitä varten varusteli parhaansa. Olikin syytä ilahtua. \nSyksyn synkät kuut ja yhä lyhenevät pimeät päivät oli eletty, ja pimeän \ntakaa nousi joulu, joulukirkko ja kirkkaat kynttilät. Köyhänkin mieli \nsaattoi siitä kirkastua.\n\nSuuren vieraan saapuminen tuntui jo aikoja ennen, tuntui ihan kuin \nilmassa. Oli hiljaista hämärää päivälläkin, ja suuressa erämaassa suuri \nluminen rauha. Mutta erämaan eläjät kyllä ahersivat, talven töitä piti \ntoimitella, ja jokaisella piti joulukseen olla jotakin varattuna.\n\nJo joulun _eelusviikolla_ seurakunnan lukkari saapui saatavilleen. \nOikein matkahäkeissä veisuumies kulki ajellen kappojaan. Emäntä istua \nkenotti häkin perässä, ja ukko itse kykötti keulassa kyytimiehenä. \nKolme kappaa viljaa joka savulta lähti lukkarin häkkiin sekä kynttilä \nkultakin parikunnalta joulukirkon kruunua varten. Monesta talosta lähti \nvielä vähän perunoita, lampaanlihaa ja makkaraa, jopa hyvä ryyppykin, \nniin että ajelu tuntui aika mukavalta. Kulki myös seurakunnan vehtari, \ntoinen kirkonmies, jouluhyviään keräilemässä. Talo talolta hänenkin \nmatkansa kiertyi ympäri metsäperää, ja leipä sekä suuri makkara \njokaiselta savulta olivat hänen virkasaataviaan, lihakimpaleen ja \nryypyn hyvä talo antoi omasta halustaan. Näin erämaan kirkonmiehet \nsaattoivat hyvin ottaa joulun vastaan.\n\nHyvin ja kunniallisesti tahtoivat erämaan talotkin ottaa joulun \nhuoneeseensa. Rikkaat raatajat tiesivät kyllä, mitä suuri juhla heiltä \nvaatii. Leipää piti olla joka laatua: rukiista tehtyä _hapantaleipää_, \nhyvää, maitoon leivottua _nosteleipää_ ynnä ohutta _näkkileipää_, jota \nhammasreunaisella _ruusupuulla_ oli koristeltu, sekä paksua \n_ohrarieskaa_, ja vielä lopuksi _varileipää_, tukevaa tummaa \nruistumppua, jonka suurukset oli takan lämpöisessä imelletetty ja \nsitten leivottu kaikkein parhaaksi joulupöydän makuleiväksi. Työnsi iso \ntalo uuniinsa vielä isolla _kourulla_ suuria lehmän ja sonninreisiä. \nPyörivillä palikoilla kouru lykättiin kiukaaseen, ja viereen asetettiin \nkuppi, johon lihan paistuessa rasva saattoi _rännyä_ myöten valua. Piti \njouluna olla palvattuakin lihaa. Monet korvensivat saunassa paisteja, \nniin että saunakin oli korventua. Löylyä lyötiin lihoille, kiuas \npaukkui, ja rasva tippui alle asetettuihin kaukaloihin.\n\nIson talon ovensuussa oli suuri _ryynihuumaro_. Jylkkyi se vain ja \nlattiakin jyskähteli, kun tuhvat ja tummut siinä rautakangella taikka \nrautapäisellä _ryynipetkeleellä_ survoivat ohria joulupuuron ryyneiksi. \nKostuttivat survomiehet väliin panoksiaan lämpöisellä vedellä, väliin \npuohtimessa pöllyyttelivät ja taas petkeleellä jylkyttivät.\n\nVaati pimeän talven juhla valoikseen joka talolta vielä joukon \n_kynttilöitä_. Niitä oli jo syksyllä teurastusaikana valettu iso joukko \ntavallisia talikynttilöitä sekä muutamia _kolmihaaraisia_ joulupöydän \nkomeuksia ynnä lopuksi pieniä pihiseviä _kusipoikia_ lasten iloiksi.\n\nEi saanut aikatalon joulupöydästä suinkaan _olut_ puuttua. Emäntä \nmittasi säkillisen ohria, lioitti ne järvessä itusuulle, löylytti \nimeliksi saunan _mallaslavalla_ ja valeli _kattaaveellä_ sekä korvensi \nsaunan niin kuumaksi, että pihka seinistä kihosi, ja korvarenkaat \npolttelivat korvanlehtiä, kun emäntä maltaitaan käsitteli. Käsikivillä \nmaltaat jauhettiin, ja sitten niistä _kynässä_ laskettiin makea \n_vierre_, josta taas käytettiin väkevä jouluolut. Tynnyriin se \ntiiviisti suljettiin joulua odottamaan. Oluttuopin rinnalla rikas \nisäntä kaipasi vielä viinapulloa. Vanhaan hyvään aikaan parhaat ukot \nosasivat itse keittää kotiviinansa. Aina lupa-aikoina, keväällä, ja \nsyksyllä, viinapannu höyrysi, ja kahdesta torvesta tippui kirkasta \nviljannestettä. Se oli hyvää jouluna ja talven pakkasissa sekä \nmuulloinkin. Entinen Saunamäen tura oli muistellut, kuinka itse pappi \noli muinoin saarnaten sanonut:\n\n-- Jos suomalainen rahvas sen tietäis, kuinka terveellinen viina on, \nniin se sitä keittäis ja jois että skoolit.\n\nVanha hyvä _Tuomas_ oli jo joulun miehiä ja toi tullessaan \n_joulurauhan_, jota kesti aina loppiaiseen asti. Naiset siirsivät \nrukkinsa ja karttansa syrjään ja rupesivat jouluajan askareisiin. Mutta \npahankurisille sikiöille Tuomas oli peloittava päivä. Silloin ankara \n_Risu-Tuomas_ kurkisteli ikkunapielestä ja saattoi helposti tuiskahtaa \ntupaankin pieksämään tottelematonta lasta. Ja olikin entiseen aikaan \njoskus lapset Tuomaanpäivänä pieksetty, että sitten joulurauha paremmin \nsäilyisi.\n\nAaton aattona naiskansalla oli tavaton työ huoneiden siistimisessä. \nSeinät ja katto piti siivota, astiat ja huonekalut pestä ja lattiat \nhangata vedellä ja hiekalla. Naiset hulauttelivat ämpärillisittäin \nvettä lattialle ja sitten hiekkapesulla hankasivat. Koko talo oli \nsekaisin, tavarat sikin sokin, ja vaimot vallan päällä. Nälkäisillä \nmiehillä ei ollut juuri missään olinsijaa eikä sanansijaa, kun \ntörkyinen tupa oikein ahersi. Mutta illaksi tupa kirkastui. Seinät ja \nkatto olivat puhtaina, laaja lattia oikein valkoisuuttaan hohti, ja \ntakassa loimotti lämmittävä valkea. Vaimoiset henget olivat loihtineet \ntupaan jo oikein joulutunnelman. Tuotiin vielä _olkia_ lattialle, ja \nsiinä kohta kova mylläkkä kävi, kun lapsikansa pääsi temmeltämään. \nHeille oli joulu jo tullut, ja siltä melkein tuntui aikuisistakin. Ja \nkun ennenvanhaiset ihmiset olivat tuvan mustat seinät ja laipion \npeittäneet _päreristikoilla_, oli koko huone hohtanut jaloa juhlaa, \nvielä enemmän, kun oli oljista ja kirjavista tilkuista rakennettu \nkattoon korea _jouluruunu_. \n\nMutta _aattona_ oli vielä kovempi touhu. Aamulla jo aikaisin noustiin \nylös. Naiset ryhtyivät töihinsä, ja miehet lähtivät jo neljän, viiden \naikana nevaniityltä heiniä noutamaan, toiset taas rupesivat särkemään \npuita pyhien tarpeiksi. Puolipäiviin piti kaiken joutua valmiiksi, \nsillä puolelta päivin ei enää kättä pantu työhön. Valmistettiin vain \njuhlan tuloa, siistittiin huoneita ja laitettiin ruokia.\n\nLumikattoinen sauna pihan takana, hankien keskellä, jo joulua \naavistellen puhalteli viimeisiä haikujaan, riutuvia suitsuja \nräppänäaukosta ja raolleen tuetun oven kamanasta. Lyhyen päivän \nhämärtyessä sinne jo kansakin joutui, miesväki ensin ja sitten naisten \nja lasten joukko. Aivan hyvästä mielestä kiukaan kivet kihahtelivat ja \npaukkuivat, löyly tuntui entistä mieluisemmalta, ja nokisessa\nsaunassa asui joulun harras henki. Täällä mustassa savuntuntuisessa \nsaunapirtissä metsäperäläinen oli aikoinaan aloittanut elämänsä, täältä \nhän aina kävi jouluaankin noutamassa.\n\nPuhtaissa pyhävaatteissa koko talon väki sitten saunasta päästyään \nistui pitkän pöydän ääreen. \"Kaikkein silmät vartioitsevat sinua, \nHerra, ja sinä annat heille ruan ajallansa...!\" isäntä luki \nruokasiunaukseksi, ja pöytäkansa veisasi vielä jouluvirren. Juhlan \narvoinen oli ruokapöytä, jota varten vaimoinen väki oli koko aamupäivän \nhäärinyt. Leipää oli monenlaista ja voita myös, oli lihaa ja \nlihaperunoita, oli makkarapaistiakin laitettu, niin että oikein hyvälle \ntuoksui, oli vielä ohraryynipuuroa. Ja ryypättävänä oli piimää \npahkakupeissa sekä olutta kaksikorvaisissa tuopeissa. Olut olikin \noikeata joulun juotavaa. Parhaan vierteen emäntä oli erikseen \nvalmistanut ja varannut juuri joulun pyhiksi. Niinpä olut oli niin \nmakeaa kuin siirappia, huulet miltei tarttuivat yhteen, kun sitä oli \njuonut, mutta oli se niin väkevääkin, että aivan korviin kihahti. \nHyvässä talossa annettiin vielä ruokaryyppy. Isäntä itse sen kaatoi \npieneen, pahkaiseen _viinanappuun_, ja pulloa taikka monivanteista \nlekkeriään hän säilytti kamarin arkussa. Antoipa ison karjatalon emäntä \njouluaaton hyviksi jokaiselle kokonaisen juuston, ja varsinkin nuorelle \nkansalle se oli mieluinen, parastakin parempi lahja. Tyttäret panivat \njuustonsa talteen antaakseen pojille sitten tahvania, ja pojatkin \npiilottivat saaliinsa ylisänkyyn tyynyn alle, käyden silloin tällöin \nsitä näpertelemässä, mutta käyden myös salaa nipistelemässä tyttöjen \njuustoa.\n\nJoulun suurta tuntua lisäsi ison takan loimottava _ristirasu_, \nkoivuhaloista ladottu tuli, joka kovasti lämmitti ja valaisi. Oli\nsiinä pitkän pyhäisen illan kuluessa puhtaalla, pahnaisella lattialla \npuhtain valkoisin paitahihasin hauska kisata ja koetella voimiaan. \n_Sormikoukun_ veto ja _kissanhännän_ kiskominen siinä heti kiertyi, jo \n_väkikartunkin_ veto. Kesti muuan kiikkua pikkusormellaan orren \nnuoralänkissä, osasi toinen pitkittäin vartaalla istuen _hevosta \nkengittää_, jaksoi moni nostaa _sianliha-leiviskän_, jopa joku kykeni \nkohottamaan _karhuntarakan_. Sitten taas nostettiin _toolia_, \nheitettiin jo _juurikkaakin_, vedettiin _niskanuoraa ja tukkanuottaa_, \nvieläpä _karhua salvettiin_ sekä käytiin _Pietarista tupakkia \nostamassa_. Jokaisella oli joulun tuoma lapsen ja nuoren mieli, jäykät \njäsenet olivat joulusaunassa lientyneet, leveällä lattialla oli mukava \nkoetella, mihin kukin pystyi.\n\nAvautui illan suussa tuon tuostakin tuvanovi, hiukan vain mutta \nnopeasti, pieni käärö lennähti sisään, ja oudoksi tekeytyvän äänen \nsanomana kuultiin, kenelle käärö oli tarkoitettu. _Joululahveina_ \nsieltä tuli nuorelle väelle, naisille ja lapsille milloin sukkaa, \nsukkarihmaa, milloin vantutta, vyöliinaa, köyhälle väelle taas \nruokatavaraa.\n\nAvautuipa taas kerran ovi, ja kamalannäköinen kummituinen köntysteli \nsisään. Parkaisten lapset kapaisivat piiloon, jopa joskus isommatkin \nhätkähtivät, kun ruma _joulupukki_ turkit nurin päällä ja puulusikat \nkorvina uhkaili hirveällä nokallaan, joka kirveenteränä tai rukin \nkäsivartena pistihe pystyyn nostetusta turkinhihasta. Talosta taloon \njoulupukki kulki peloitellen ja puhua möristen, ja nuoret miehet \nkulkivat sen saattomiehinä, Peloittava kummitus oli kyllä mielivieras, \nolutta ja ryyppyjä sille annettiin ja ruokaakin tarjottiin. Sillä \njoulun ilo vaelsi hänen matkassaan.\n\nIllalla kun takasta loppui tuli, viritettiin kynttilöitä palamaan. \nMessinkijalkoihin niitä aseteltiin, sekä perunoihin ja nauriisiin \nistutettiin pieniä kusipoikia ja pantiin ikkunoille. Vietiinpä \ntalliinkin hevosten iloksi muuan kynttiläinen. Läpi jouluyön kynttilät \nsaivat palaa tuikuttaa. Ja kun sydänyön hetki oli vierähtänyt ohitse, \nemäntä saatteli jonkun kynttilän navettaankin. Karjalleen hän jakeli \nhyviä perkkiöheiniä ja sanoi:\n\n-- Joulu nyt on lehmoseni! Nyt on Iesuksen syntymämuisto.\n\nMutta monet vanhat tuhvat, joista pitkäkin ikä tuntui olleen vain \nturhaa ahertamista, ajattelivat ainoastaan edessään olevaa lyhyttä \ntaivalta sekä sen takaista pitkää iankaikkisuutta. He istuskelivat koko \njouluyön kirjan ääressä, lukien ja veisaten. \"Tapahtui täällä tain \npäivän päällä yks' ihmelinen ihme\", turat pitkään ja vapisevin äänin \nlaulaa luikuttivat ja sitten taas laskettivat: \"Piltin synnytti \nPetlehem, Petlehem...\"\n\nPiltin oli Petlehem synnyttänyt, ja sitä sanomaa metsäperien kansa \nlähti pimeänä jouluaamuna perämetsistään kirkkoon kuulemaan. Sama asia \noli kyllä kuultu jo sadat kerrat, mutta joka joulu se yhä tuntui \nuudelta. Moni metsien talo ei jouluyönä paljoa joutanut nukkumaankaan, \nkun jo varhain aamulla oli lähdettävä kirkkoa kohden. Roti-Paavon \ntalossa sytytettiin myöhäisenä iltahetkenä ehjä kynttilä palamaan, ja \nkun se oli tuikuttanut loppuun, oli aamuvarhainen ja kirkkoon \nlähtemisen aika. Joka perukka ja joka mökkikin painui taipaleelle. \nToiset ajoivat vain liistereellä, toiset matkahäkillä, parhaat oikein \nkirkkoreellä, ja kaikkien ajopelit oli ahdettu täyteen kirkkomiehiä. \nPimeä yö asui erämaassa. Vain kalpea kuu taikka ainoastaan kylmät \ntähdet valaisivat kirkkokansan tietä. Synkässä metsässä ei niitäkään \nnäkynyt. Mutkainen metsätie vain pujotteli toisesta korvenpimennosta \ntoiseen, oiustaen sitten taas kalpeaan valoon aavalle nevanselälle, \njossa öisinä kummituksina kaameat, korkeajalkaiset kuvahaiset \näänettöminä ajoivat samaa matkaa kohti hiljaista kirkkotarhaa. Ja nevan \ntakarannalta saattoi kuulua nälkäisten susien kolkko ulvonta. \nMetsänväki vietti joulua omalla tavallaan. Nälkäänsä kurjat lienevät \nhuutaneet, sillä tuskinpa heillä oli tallessaan sellaisiakaan \njouluvaroja kuin köyhimmällä mökkiläisellä. Mutta kristikansa ajoi \njoulukirkkoon, niin että metsänväkikin sen kuuli. Kulkuset vain \nhelisivät joka suunnalla, köyhän nevantakaisenkin hevoskaakin korvalla \njoku tiuku kilahteli. Rikkaat ajoivat oikein isolla helinällä.\nHeidän hevosensa helyinä kilisi koko tusina nahkavanteeseen \nkiinnitettyjä _kaulakulkusia_, pikkuisia tiukuja, niin että vain miehen \npeukalo mahtui sisään. Vanhojen turien hevosen kaulassa taas oli \nviisisoittoinen vyyhti. Siinä keskellä pää-äänen antajana iso _plootun \nkulkunen_ mouhusi, sivuilla soivat vähän pienemmät _riksin kulkuset_, \nja ylinnä korvan juuressa pimpattivat pienet _puolenriksin kulkuset_. \nMuutamilla taas helisi länkien sarvissa komea _umpikulkunen_, pyöreä \nreiäkäs messinkipallo, taikka oli ilonpitäjinä useita pieniä \numpikulkusia sonnustettuina ympäri länkien harjustinhihnan. Vetelin \nLammasojan sepältä oli useimmat kulkuset kaupunkimatkoilla ostettu. \nMuutamat kovat äijät, metsänmöyryt, ajoivat niin isoisesti, että leveä \nkappale _karhunnahkaa_ löyhki länkien sarvissa ulottuen aina ruomiin \nasti. Risumäestä lasketeltiin neljällä hevosella Kivijärven kirkolle, \nja jokaisen längissä oli karhunnahkainen puuhka.\n\nJoka suunnalta tuli kirkolle ajajaa, hevoset ohjattiin talojen \npihamaille ja työnnyttiin tupaan takkaloimun ääreen lämmittelemään, \nennenkuin käytiin kirkkoon.\n\nJoulua tervehtien kynttilät kaksittain tuikkivat joka talon ikkunasta, \nmutta vielä kirkkaammin pieni kirkko kimalteli. Jäähuuruisten \nikkunainkin lävitse valo hohti, ja kun astuttiin sisään, niin kirkkaus \noikein silmiä häikäisi. Kylmä kyllä kirkko oli. Kristikansan hengitys \npuhaltui harmaana huuruna ulos, vanhojen ukkojen paljaana paistava \npäälaki oli aivan paleltua, jouluvirretkin näyttivät lähtevän lukkarin \nsuusta pelkkänä huuruna, ja kun pappi puhui kirkontäyteiselle \nkorpikansalle Petlehemin pienestä piltistä, koko Herran temppeli kopisi \npalelevien jalkojen takomana, niin ettei saarna kaikiste tavoittanut \nsanankuulijain korvaa.\n\nMutta pyhässä temppelissä oli oltu, veisattu ja kuultu sanomaa \nsyntisten Vapahtajasta, ja hyvällä mielellä lähdettiin ajamaan \nkotiperukoita kohden. Kovat kilpa-ajot tavallisesti syntyivät, kun \nsamanperäläiset sattuivat samaan menoon. Jokainen tahtoi olla joukon \netupäässä. Lumi vain ryöppysi, ja kulkuset kilvan pauhasivat, ja \njalkamiehet saivat hypätä hankeen, kun hevosmiehet toisinaan laukottaen \nyrittivät toistensa ohitse. Risumäkeläinen lasketti Peurajärven jäätä, \nettä karhunnahka löyhki, ja Löytö-Iisakki hosui ja kyökytti \nmatkahäkeissään pitkin Iiroonjärveä, niin että Sussu ja perälauta \nputosivat. Vasta Iiroon pihalla Iisakki huomasi ja haikaisi:\n\n-- Hevosia tulee tulemistaan ja kulusia kuuluu kuulumistaan, mutta ei \nkuulu Sussua eikä per'lautaa! Ja suuri päivä oli vasta valkenemassa.\n\nKotona odotti kirkkokansaa lämmin takkaloimu sekä kelvollinen \nruokapöytä, makkarapaistit ja muut hyvät.\n\nMutta hätkähti moni kirkkomies kotipirttiin astuessaan, kun \nsivupenkillä ikkunain välissä taikka oven puolessa istua könötti oudon \nnäköinen äijänköntys. Tuohesta oli sen naama, silminä messinkinapit, \ntaikka oli naamana heinillä täytetty retupää, johon noella oli \ntöherretty silmät, nenä ja suu. Oikein miehen vaatteissa äijä istui, ja \nkengät oli jaloissa, mutta vain heiniä ja olkia oli tuhvan sisäkerta. \n_Joulu-ukoksi_ paksua vaaria sanottiin sekä myöskin _joulupukiksi_. \nKotoinen väki oli sen jouluyönä valmistanut, mutta vasta joulun \naamuvarhaisena se ilmestyi penkkisijalleen. Oli äijällä siinä \nruokavaratkin edessään, vaikkei hän näyttänyt niistä perustavan. Eikä \nukko ollut kuulevinaankaan, vaikka itse isäntä tarjosi hänelle ryyppyä \nsanoen:\n\n-- Ryyppää pois sinäkin!\n\nHiljaisesti kului joulupäivä. Metsäperän kansa asusteli vain kodeissaan \nvalvotun yön ja kylmän kirkkomatkan perästä. Olisi ollut kovin \nsynnillistä lähteä kyläilemään joulupäivänä. Uskovaiset ukot ja tummut \nviljelivät sanaa, mutta nuori kansa lepäili penkillä taikka loikoi \nsängyssä. Ja tuvassa asui suuri joulurauha. Lapset vain tahtoivat \nlevottomina telmätä, sillä suurena pyhänä ei heitäkään laskettu kylään.\n\nMutta kun _Tahvanan_ päivä nousi, niin nousi myös eri meno. \n_Tahvananajossa_ piti olla jokaisen, jolla vain oli nelijalkainen \nhevoskaakki. Vanhat tuhvatkin ajoivat kaksin, kolmin, että _tie_ \nryöppysi, kompuroivat tupaan seiväs kourassa ja sanoa tolittivat:\n\n-- Tahvania ... elikkä tantari poikki, ja piisi alas!\n\nSaattoivat äijät jo seipäällään uhkaillakin, mutta kun isäntä tuli ja \nmonivanteisesta lekkeristään pulputti puunapullisen mieheen, niin hyvä \ntuli. Tuhvat vain turisivat talossa jonkin aikaa ja taas lähtivät \najelemaan. Oli tahvananajossa ison talon isäntiä, mutta saattoi olla \ntaipaleella sellaistakin väkeä, josta voitiin sanoa:\n\n    \"Siinä on kaksi hyvää:\n    Puuronen ja Rellikka!\"\n\nTulivat pojatkin, nuoret miehet, ajaa kahnustaen, tulivat tyttötaloon, \nja heti kuultiin:\n\n-- Tahvania ... eli takka toiseen nurkkaan! Jos ei ole tahvania, niin \ntantari poikki!\n\nSilloin tyttärille ja piioille hätä käsiin. Piti antaa pojille \nsovinnoiksi sukkarihmaa, jopa syöttää heille juustosäästöjäkin. Jotkut \ntyttäret antoivat vielä viinaryypyn. Monet olivat aivan tahvania varten \nkutoneet sukkarihmaa kymmenin kyynärin. Mutta kun Lehmä-Jussi meni \nVetelin ukon tupaan uhkailemaan uunin kaatamista, veteliläinen nakkasi \nJussin tanhualle ja sanoi:\n\n-- Se pitää olla piree ja paree, joka mun takkani kaataa!\n\nOlikin oikein laillista, että Vetelissä tällä tavalla tahvanin tahtojia \npaiskittiin, sillä jo 1823 oli siellä sakon uhalla kielletty antamasta \ntahvanan ajajille viinaa.\n\nOli jo hyvä remu tahvananpäivänä. Joulu-ukkokin siinä hötäkässä \ntavallisesti menetti virkansa, pahnat katosivat lattialta, ja lapset \npääsivät puolelta päivin kyliä kukkomaan. Mutta oikea nuoren kansan \njouluilo pääsi valloilleen vasta _Jussin_ päivänä, joka oli jo niinkuin \narkipäivä, vaikka kaikkein vanhanaikaisimmat ukot ja talot pitivät sen \ntyöttömänä pyhäpäivänä, samoin kuin seuraavan arjen, _viattomain lasten \npäivän_. Jussinpäivänä aikuiset Jussit saivat tarjota toisille miehille \nviinaryyppyjä, taikka muuten metsäperäläiset paiskasivat heidät \ntunkiolle. Mutta nuoret kokoontuivat taloihin, missä vain heille tilaa \nsuotiin. Ja olikin joka perukalla mukavia isäntiä ja iso tupa, joka \nkyllä otti vastaan remuavan jussinpäivän joukon. Vanhaan aikaan \nvietettiin pyhäisiä joutohetkiä tavallisesti ollen _konstisilla_, ja \nsilloin oli kaikilla hauskaa. Väliin _hyppyytettiin risaa tai myötiin \nliinaa_, väliin _kitkettiin sormusta_ hokien:\n\n    \"Kitken, kätken, sormusta kätken!\n    Arvaa, kellä sormus lienee, lienee?\"\n\nJuosta kouhotettiin taas _sokkosilla_, oltiin _parisilla, äijäkäpäsillä \nja nauriisilla_, sekä sitten taas _hapanperäisillä_ ollen vaihdettiin \nsijaa, niin että paikat kolisivat, ja vielä pyörittiin _veheriäisellä \nkeollakin_. Sitten taas jo vedettiin sormikoukkua, väkikarttua ja \noteltiin monta muuta kovaa kisaa, tytötkin hyvin puolensa pitävinä \nsamassa rymyssä. Saattoivat pojat heittää monenlaista painiakin, niin \nettä lattia tömisi.\n\nMyöhemmin tuli jo tanssienkin vuoro, suurien _jussinpäivätanssien_, \njoita isolla rymyllä vietettiin. Monet _polkat, valssit ja\npolskat_ vaativat taitajansa, ja isot tanssit aloitettiin oikein \n_hääalokemarssilla_. Vanhat taitavat pelimannit, sellaiset kuin\nKuus-Jaakko ja Kooki-Aapa, soittivat, mutta jos ei soittomiestä ollut, \nvihellettiin vain ja laulettiin, vaikkapa:\n\n    \"Muori se kerihti kissanparran\n    taikapussiksensa,\n    koitteli nuoria, komeita poikia\n    vävy-jussiksensa\".\n\nTaikka taas kuultiin:\n\n    \"Ei kukaa ole niin koria,\n    kun Kurssin Anna-Liisa.\n    Ja kun sinne poikia menee,\n    niin Seppälään se viisaa\".\n\nViattomain lasten päivänä ei mitään suuria töitä toimiteltu, kyläiltiin \nvain toisissa taloissa, ajeltiin sukulaisissa ja tuttavissa. Sitten \nvasta tuli ankarampia arkipäiviä, mutta perässä ajeli kohta _uusivuosi \neli uusijoulu_. Hyvä juhla oli sekin, vaikkei sitä enää niin suuresti \nvietetty kuin joulua. Kynttilöissä kyllä oltiin kirkossa suurin \njoukoin, ja hyvää koetettiin syödä, vaikka paras jouluolut oli kyllä jo \nloppunut.\n\nUudenvuoden yönä oli hyvä _valaa tinaa_ ja siitä ennustella tulevia \nasioita. Jokaiselle porahdutettiin oma tinansa, kaikkein ensinnä \n_maanvaarille_. Tytöt taas -- ja pojatkin -- salaisin puolin yöllä \netsivät _peilikongista_ tulevaa hyväänsä. Mutta talon vanha tummu \ntasoitteli illalla takan poron, ja aamulla taas kiirehti katsomaan, \nminkä elukan jälki siihen oli yöllä ilmestynyt. Jos jälki oli \ntakanperään päin, niin se eläinlaji väheni sinä vuonna, mutta \nlisääntyi, jos jälki oli lattialle käsin.\n\nVierähti uusivuosi, ja tuli jo _loppiainen_, juhla sekin ja \nmerkkipäivä. Silloin poltettiin kirkossa kynttiläin loputkin, ja \nmetsätaloissa elettiin joulun lopputunnuissa. Jouluolut, vedelläkin \njatkettuna, oli jo kohta kaikki ja sakat vain tynnyrissä sekä mäskit \nkynän pohjassa. Saapuikin _Hiiva-Nuutti_ päättäen suuren joulujuhlan, \njoka erämaan ahkeralle _raatajalle_ oli antanut virkistäviä hetkiä. \nHiukan alakuloinen tuntu oli Nuutti-ukon matkassa. Pitkä talvenselkä ja \nluminen korpi tervasmetsineen komotti edessä. Melkein pahoilla mielin \nmuisteltiin mennyttä joulua ja sanottiin:\n\n    \"Hyvä Tuomas joulun tuo,\n    paha Nuutti pois sen ve\".\n\n\n\n\nKUN VUOSI VIERÄHTÄÄ\n\n\nHerran vuosi vaelsi hiljalleen erämaan kautta. Metsien raatajan pitkät \npäivät tarttuivat toisiinsa keräytyen viikoiksi, viikoista karttui \nkuunkiertoja, ja kuut kiertyivät viimein vuosikausiksi.\n\nYksittäin kyllä ankarat päivät vierivät, mutta viikoittain entinen \nmetsäperä mittasi vuotensa.\n\n    \"Köyristä seihtemän jouluun,\n    Raahesta kaheksan Ouluun\",\n\noli jo vanhoille sanottu. Oli vanhoilta kuultu myöskin, että Tuomaasta \nlukien saapui\n\n    \"Hentrikki neljännellä,\n    Paavali viijennellä,\n    kynttilä kuuvennella\".\n\nJa siitä lähtien vanhat taas vetivät viikkoja vuoden pitkään selkään:\n\n    \"Kynttilästä kolme Mattiin,\n    Matista neljä Mariaan,\n    Mariasta viisi Vappuun,\n    Vapusta neljä Urpoon,\n    siitä neljä Jaakkoon,\n    Jaakosta neljä Pertteliin,\n    Perttelistä viisi Mikkeliin,\n    Mikkelistä viisi köyriin,\n    köyristä seihtemän jouluun\".\n\nTämä oli vanhankansan _sääkirja_, eikä moni sen kummempaa hoitoa \ntarvinnut pysyäkseen vuosikierron matkassa. Pyhät, juhlat sekä muut \n_santtipäivät_ tämän mukaan kyllä tavattiin taipaleella.\n\nTarvittiin erämaalaisen pitkällä taipaleella mieluisia hetkiä, ettei \nraataja olisi kokonaan uupunut. Ankara elämä ajoi ihmistä aina vuosi \nvuodelta työhön, ja työt taas ajoivat toisiaan rynnäten monesti esiin \nkaksin, kolminkin yhtaikaa. Metsien kansa sai arkisen viikkonsa ottaa \ntäydestä heti maanantai-aamusta alkaen ja kiristää yhtä mittaa \nmyöhäiseen lauantaisaunaan asti.\n\nHiiva-Nuuttiin loppui joulunpito, ruokaisa joulupöytä katosi jo ennen \nsitäkin. Joulu vaati joulun hyvät, mutta arkinen viikko pani kansan \ntyöhön, syöttäen vain arkipäiväisillä raatajan ruoilla. Korviin \nkihahtavan jouluoluen sijaan tuotiin pöydälle vain tavallista _kaljaa_, \njota oli _rykätty_ ruisjauhoista kuumaan veteen. Oli särpimenä myös \nsinistä _sintua ja piimää, pitkääpiimää_, jota talossa _pohjapiimällä_ \nsiementäen oli polvi polvelta viljelty, välittämättä kivijärveläisten \nja muiden rajantakaisten _kolkkupiimästä_. Joulun monenlaisten leipien \nsijasta syötiin kovaa hapanta _reikäleipää_, vaikka jo Kivijärvellä ja \nKimingissä käytettiin pehmeää leipää, Viitasaarella oikein paksua \n_savonlimppua. Ohrapuurot ja -vellit_ olivat jokapäiväistä ruokaa sekä \nmonenlaiset perunat. Vanhat olivat tyytyneet nauriiseen ja saaneet \n_naurispuuroa, naurislohkoa ja keitikkäitä_ sekä uunissa tai tuhassa \nhaudottuja _paistikkaita_. Kesällä saatiin vaihteeksi kalaa ja \nsuolattiinkin sitä, mutta ei kivijärveläisten tavalla hapatettu. \n_Penkkivelli eli varijuuri_, imellytetty ja käytetty ruisjauhovelli, \njota lehmällisen puutteessa ryystettiin leivän särpimenä, ei kaikille \nkelvannut, vaikka sitä noposet kyllä söivät. Mutta _mutti_ oli oikeaa \ntyömiehen herkkua. Ohrajauhoista se tehtiin, niin että koko keiton \njauhot kerralla tomahdutettiin vesipataan ja sitten sekoittamatta \nkiehutettiin kypsäksi. _Muttikepillä_ vain pisteltiin reikiä, että \nhöyry pääsi nousemaan ylös, ja sitten voin ja maidon kanssa sitä \nsyötiin, niin että jauhot vain tomahtelivat. Karstunen ei syönyt muttia \nhaukkui vain sitä _tikkupuuroksi_. Karstusten ja kivijärvisten \nhimoruoka oli piimään sekoitettu _talkkuna_, josta taas Kainuun puoli \nei välittänyt. Tiala, Mehtä-Poranen ja Möksy sitä sentään suvaitsivat.\n\nRuokaveronsa päälle metsien mies tarvitsi hyvät kessusavut. _Kessut_ \nolivat kotoista viljaa, itse kylvettyä ja hoidettua. Kartanon takana \noli pieni kessupelto, ja syksyisin oli tuvanlaipio täynnä kuivamaan \nripustettuja tupakkivihkoja. Niistä sitten kirveellä hakattiin piipun \ntäytettä.\n\nNäillä suuruksilla vanha metsäperä vaelsi elämänsä lävitse ja joulusta \npäästyään lähti talvenselkää laukomaan. Perunat ja nauriit, piimä ja \nleipä, puuro ja mutti olivat tavallista arkisen suun ravintoa, jonka \nvoimalla tervametsässä liikuttiin ja maata möyrittiin polvesta polveen. \nVain pyhinä ja santtipäivinä raatajankin suu halusi hiukan parempaa ja \nsaikin ryynipuuroa, lihaperunoita ja viiliä. Mutta kessunsavu oli aina \nsamaa.\n\nNousikin aina pyhä arkisen viikon takaa ja silloin tällöin muitakin \nmerkkipäiviä. Hiiva-Nuuttia ajoi heti _Heikin_ päivä, joka kyllä oli \nvain tavallinen työ- ja ruokapäivä, mutta muuten merkillinen, sillä \nsilloin \"talvenselkä taitettiin\". Silloin joutui\n\n    \"Eläinten elo kahtia,\n    ihmisten kolmia\",\n\nja silloin myöskin karhu käänsi ronkkaansa. Talvenselän vanha metsäperä \ntaittoikin niin että tuntui. Lapsisikiöt, poikakersat ja ketä vain \nkynsille kykeni, laukkoivat iltapimeissä ympäri kylää, kalistellen kuka \nlehmänkelloa, kuka hevosen- ja lampaankelloa, ken taas kulkusia \nkilistellen tai rämistäen läkkiastiaa, niin että koko kylä kilisi, \nkalisi ja rämisi. Lapset laukkasivat talojen ympäritse ja väliin \npaukahduttivat seinään huutaen:\n\n    \"Nyt talvenselkä katkesi\"\n\nSeinät tärähtivät, ja iltasella istuva talonväki säikähti, niin että \nlusikat kirposivat kädestä. Mutta kersat vain kiersivät taloa, että \nkopisi, mennä mouhusivat toiseenkin taloon ja koko kylään. Siitä kylä \nkuuli ja kuulivat kylän lehmätkin, että talvenselkä oli taitettu.\n\nOli kyllä talvenselkä taitettu, mutta talvi silti kaikkein ankarimpana \nhallitsi. _Paavalina_ piti pakkasen pahimmin kiristää, mutta jos \nsilloin oli sumua, niin ettei kana päässyt pyrstön koskematta alatse \nkulkemaan, tuli halla heinäkuussa. Kovana koetti helmikuukin olla, \nvaikka sen täytyi tunnustaa:\n\n    \"Jos olisin tammikuun sijassa,\n    jäävyttäisin emännän käet taikinapurtiloon\n    ja varsan tamman mahaan\".\n\nOli kylmä myös _kynttilänä_, joka helmikuun alussa vierähti esiin \nvaimoväkeä kovistelemaan. Sillä\n\n    \"Kynttilä kysyy,\n    mit' on tullut talven työksi\".\n\nOrret piti olla täynnä talven kuluessa kehrättyjä lankoja, hamppua, \npellavaa ja villaa. Huono oli talo, missä kynttilä kohtasi kovin \nvajavat orret. Mutta työnraatajaa kynttilä muisti kantaen \npäivällispöytään eläinten kyntösistä herneiden ja ryynien kanssa \nkeitetyn rasvaisen rokan. Se oli hyvää, ja aina muistettiinkin:\n\n    \"Kynttilänä kyntösiä\".\n\nMutta vielä parempi santtipäivä oli _laskiainen_, joka tuli heti \nperässä kynttilän kyytimiehenä. Silloin korvenraataja taas eli ja \nlämpeni, kun sai vatsansa täyteen rasvaista _laskiaisrokkaa_, joka oli \nkeitetty sianjaloista ja lihasta sekä verimakkarasta. Oli näet\nniinkuin laissa määrätty, että sianjalat piti syödä, ja vielä, että \n_rasvarieskoja_ piti olla, ja Kivijärven kinnusten kirjoittamaton laki \nvaati _kala-_ja _sianlihakukkoa_. Jo puolipäiväiseksi rasvaiset ruoat \nsaatiin, ja niin pyhä laskiainen oli, ettei ahkera naiskansa saanut \nenää puolilta päivin hyrryyttää rukkiaan, eivätkä miehetkään suurin \ntöitä tehdä, ei ainakaan hakata tuoretta puuta. Siitä lampaat olisivat \ntulleet pyöräpäisiksi ja lehmät kesällä nilkuiksi. Lapset ja nuoret \nkiirehtivät iltapuoleen mäkeä laskemaan. Jota kauemmas ja kaatumatta \nkelkka luisti, sitä pitempiä ja parempia pellavia ensi kesä kasvatti, \nvarsinkin jos laskumies muisti huutaa:\n\n    \"Pitkiä hamppuja, pellavia,\n    rannin muorille tappuroita!\"\n\nVanhat tummut pitivät laskiaista niin kalliina päivänä, että leipoivat \nrasvarieskojen lopuista kolme kämmenen levyistä kakkua lehmille \nkarjanlaskupäiväksi ja ripustivat ne uunipellin vetimeen kuivamaan\naina kevääseen asti. Timolan muori teki karjaansa varten oikein \n_karvarieskan_, taputtaen sen paljaalla polvellaan ja sekoittaen siihen \nlehmästä nyhdettyjä karvoja. Aikaisin emännät lämmittivät saunan, jo \npäivänäöllä sieltä piti joutua pois ja päivänäöllä piti ennättää \nlevollekin. Sitten lehmät tulivat kesällä metsästä hyvin kotiin. Mutta \nPuikon muori Tialassa laukkasi alastonna vasta kainalossa, ammuen \nmetsästä käsin navettaan. Ja tummun lehmät muistivat kyllä tulla \nkesällä kotiin ammuen kuin tummukin.\n\nTärkeänä pyhänä tyttäritkin pitivät laskiaista. Kun he illalla \nsalaisesti kampasivat ja laittoivat päänsä yhdeksän kertaa ja söivät \nhäntä edellä yhdeksän suolaista silakkaa, niin tuleva mielipoika kävi \nyöllä unissa tarjoamassa juotavaa sängyn viereen asetetusta \nvesituopista.\n\nYhdeksän kertaa lakaistiin laskiaisaamuna tuvanlattia ja rikat \ntomahdutettiin toisen talon porraspäähän taikka kolmen tien haaraan, ja \nsilloin talon kirput ja luteet lähtivät samassa matkassa. Eivätkä \nkesällä itikat kiusanneet ihmistä, jos hän malttoi olla puhumatta \nlaskiaissaunassa.\n\nKynttilänä vielä pakkanen porotti, mutta _Mattina _jo räystäät \ntippuivat. Kaikki tiesivät:\n\n    \"Matti narraa lapsia\n    pitkällä parrallaan seinustalle\".\n\nSilloin oli päiväkin jo niin jatkunut, että\n\n    \"Matinpäivän aikana oli päivä päreenä\".\n\nHyvä olikin, että talvi alkoi hellittää, ja tarvitsi jo vähän \nsuvetakin,\n\nsillä\n\n    \"Kun heikinpäivän jälkeen\n    ensi kerran suveaa,\n    niin että vesi tipahtaa,\n    niin siitä on yheksän viikkoa kesään\".\n\nMaaliskuussa olisi pitänyt jo näkyä sulanmaan päiviä, sillä vanhat \nsanoivat:\n\n    \"Jos ei maaliskuu maata näytä,\n    niin ei huhtikuu humauta\".\n\nKevätpuoli jo laskiaisesta alkaen oli kallista _paastonaikaa_, jolloin \nsuuri pääsiäinen oli tulossa. Silloin nuoret eivät saaneet tanssia, \neivätkä kovin muutakaan iloa pitää. Varsin synnillistä oli \npaastonaikana liikkua koreissa, punaisissa vaatteissa.\n\nTuli _piinaviikko_ tuoden perässään kevättalven suuren juhlan, \n_pääsiäisen_. Hyvin iloista oli pääsiäisen aamuvarhaisena joltakin \nmäeltä katsoa, kun nouseva _aurinko tanssi_, hänkin iloiten Vapahtajan \nylösnousemisesta. Kirkkaana loisti kevättalven aurinko, ja hanget \nhohtivat valkoisina ennustaen hyvää kevättä. Varsinkin nuoret \nriemuitsivat keväthankien juhlasta ja pyhittivät sitä kokkoa \npolttamalla. Aattoiltana kun pimeä laskeutusi maille, he roihuttelivat \nvanhoja tervatynnyreitä sekä risuja. Vimpeiset polttivat olkia, niin \nettä kylät loimusivat. Aidanseipäisiin he työnsivät olkikupoja suuriksi \nsoihduiksi ja toisia olkisoihtuja he kanniskelivat seipäissä. \nKyyjärvelläkin pääsiäiskokot roihusivat joka kulmakunnan mäellä. Siellä \npaloi vanhoja veneitä, olkia ja lammasrisuja. Nuoret telmäsivät \nympärillä, ja kun kokko rupesi vaipumaan, kouhittiin kepillä tulta, \nviskattiin ylös ja hihkuttiin, jopa rohkeimmat hypätä roikkivat yli \ntulenkin.\n\nMutta tämä suuri keväthankien juhla, jolloin aurinko ilosta hyppi, ja \nnuoret polttivat kauas loimottavia kokkoja, oli myöskin suurien noitien \nja _rullien_ liikkumisaika. Kun pääsiäisyö pimeni, niin vanhat \nnoitaämmät ja väkevät tummut lensivät ilmassa, niin että tohisi. \nNoitasarvestaan muorit voitelivat itsensä, istuivat kahdareisin \nuuniluudalle ja karjaisivat:\n\n    \"Ylös ja alas,\n    eikä mihkään kiinni!\"\n\nUuniluudalla ratsastaen akat puhaltuivat korsteinista ulos, ja sitten \nlentää vouhottivat halki pimeän avaruuden. Kyyjärven muorit istuivat \nuuniluutineen puohtimessa ja siinä mennä vihkaisivat, ja Lestin akka \nlaukotti vasikan selässä. Kristikansan navettoihin piti rullitummujen \npäästä varastamaan itselleen toisen lammasonnea. Helposti sen saikin: \nkeritsi vain pussiinsa villoja lampaiden korvallisilta ja lautaselta. \nMutta kova työ silti tummuilla oli. Yhdeksän emäkirkon ylitse heidän \npiti yössä lentää tohistaa, ja sitten viimeisenä pääsiäisyönä vielä \nkokoontua vanhaan tuulimyllyyn paholaisen kanssa punnitsemaan ja \njakamaan öisin kerättyä saalistaan.\n\nKristikansa kyllä koetti varjella navettaansa rullitummujen käynneiltä. \nRentolan Riikka aina laskiaisesta alkaen, _kun paasto tuli sisälle_, \nluki illalla navetan ovea sulkiessaan isä-meidän ja piirsi kädellään \noveen ristin, ettei rulli olisi päässyt sisään. Toiset taas \npääsiäisöinä valvoivat ja pitivät tulta takassa sydänyöhön asti. \nSilloin rulli ei päässyt ohitse, vaan hänen täytyi tulla tupaan tulen \nvaloon. Aholassa oli tulen ääressä istuttu ja odotettu: jo vanha\nViita-Maija tulla paukahtaa tupaan, vaikka ovi on haassa. Möttösen \nkyliltä eukko vain asioikseen sanoo tulevansa ja sitten nolona lähtee \ntiehensä. Toisessa talossa taas oli niin luja emäntä, ettei rullina \nkähmivä Jussin-Maija päässyt hänen navetastaan ulos jättämättä pantiksi \npuolisilkkistä huivia, johon oli tehty yhdeksän solmua. Lammaskettaan \nhuivi oli hätäpäissä heitetty.\n\nMutta kun mentiin navettaan odottelemaan, saatiin monesti tavata rulli \ntoimessaan. Pimeässä kähmivä noita kyllä kristityn nähdessään muutti \nmuotonsa, ruveten vaikka _puutaikoksi_. Ukskosken kylillä renki meni \nnavettaan, näki puutadikon ja ravisteli sen vartta, niin että naapurin \ntummulta oli sitten aivan tukka lähtenyt. Möttösen perukoilla taas \nrenki kirveellä nappasi tadikolta haaran poikki, ja tapahtui niin, että \ntoisen talon emäntä oli yöllä katkaissut koipensa. Mutta Similän \nEsavainaja Lestillä löi tervakiulun alassuin tadikon varteen, ja kapine \nhävisi paikalla, keritsimet vain jäivät kettään. Aamulla Esa lähti \ntervaisia jälkiä, ja Remeksen kylille ne kuljettivat, ohjaten vanhan \nmuorin portaille asti. Elävin silmin Esa tämän näki, mutta sitä hän \nihmetteli, miten ruma ämmä oli osannut itsensä muuttaa puutadikoksi.\n\nPelkäämättömät ihmiset menivät toisinaan pääsiäisöinä kuuntelemaan, kun \nrullit ilmassa lentää vouhottivat. Kolmesti muutetun huoneen harjalla \npiti istua verisellä vasikannahalla ja äänetönnä kuunnella, mitä \npimeästä yöstä oli tuleva. Kuuluikin öisestä maailmasta kaikenlaista, \nmuutakin kuin rullien vohkinaa. Välipakan Kukko-Matti oli kuullut, kun \nSalamajärvellä kovasti ajettiin ja uikutettiin. Ja sitten pian Aholasta \npaloi tupa, ja talonväki joutui voivotellen ajamaan järven ylitse \nihmisiin. Kukko-Aleksi taas kuuli, kun Pakkennassa paukutettiin \nlautoja, ja juhannuksen aikana siellä niitä paukutettiinkin \nruumisarkkua tehtäessä. Paavolan tummu nuorena ollessaan yritti \ntovereineen kuunnella, mutta kun alkoi pimeästä avaruudesta kuulua \nökinää ja suhinaa, tuli kuuntelijoille kiire kapaista alas ja juosta \ntupaan. Rullien täytyi lentää niin lähitse vasikannahalla istujia, että \ntohina aivan kuului. Silloin oli hyvä karjaista:\n\n    \"Sussu, Saara,\n    Vappu, Laara,\n    putoa maahan!\"\n\nJa ilmassa lentävä noita-akka mätkähti heti alas. Haaparannan\nErkki-vainaja oli kerran nähnyt vanhan muorin lentää vouhottavan ja \nkarjunut sille täyttä kurkkua, mutta ei ollut saanut putoamaan.\n\nPääsiäisestä alkoi keväinen vaellus kohti yhä lähestyvää kesää, jolloin \nnälkäinenkin metsien raataja taas kostui elämään. Huhtikuussa lumi \nhumahti maasta, ja toukokuu tomahdutti viimeisetkin. Valoisina \n_suviöinä_, huhtikuun puolimoissa saattoi vielä kyllä pakkanen \nrakennella hankia, ja se oli paha. Sillä silloin piti kylmätä yhdeksän \nyötä jokaiselle pakkasyölle, ellei ennen, niin pitkin kesää aina \nPertteliin asti. Paha oli jos pakkanen piti _Markuksen_ yön hallussaan, \nsillä silloin se otti ohratkin kesällä.\n\nKeväinen _Vappu_ oli sellainen merkkipäivä, että silloin karjaemäntien \npiti kiertää ympäri metsiä niin kauas kuin karja kulki kesälaitumilla \nja iskeä kirveellä sinne tänne koloja sekä panna koloihin merellistä. \nSiitä tuli niin kovat paikat, etteivät karhut eivätkä sudet tulleet \nkesällä niille maille ahdistelemaan elukoita. Karja laskettiin \nmetsäisille ruokamailleen jo _Erkin_ päivänä, vaikka silloin monesti \nvielä\n\n    \"Erkki einettä anoi,\n    Urpokin vielä uikutti\".\n\nNämä viikot olivat kallista touonaikaa. Silloin juuri, kahden puolen \nErkkiä, kun lehti oli _hiirenkorvalla_, ja oli yläkuu, metsäperä peitti \nohransa peltoon ja toivoi Jumalalta kasvunantoa.\n\nOlikin jo ihana alkukesän aika. _Suvilinnut_ lauloivat joka paikassa, \njokainen omalla äänellään. Niitä oli toinen toisensa perästä tulla \ntohistanut pitkin kevättä, kaikkein varhaisimpana varis, joka vanhaa \nliittoaan seuraten, oli lähtiessään sanonut:\n\n    \"Jos ei minua Maria-kuussa näy,\n    niin sano miestä menneeksi\".\n\nJo hankien aikana _leironenkin_ tuli ja lauloi kevättä, että ilma \nhelisi, vaikka kesä oli vielä kaukana. Vanhat sanoivat, että kesään on\n\n    \"Leirosesta lemmon matka,\n    västäräkistä on vähän,\n    pääskysestä ei ole enää päivääkään\".\n\nSuviöitten perästä alkoi jo kuulua _kuren_ luikkaaminen, ja \nyliperäläinen sanoi pojalleen:\n\n    \"Kun kuulet kuren äänen,\n    älä mene järven jäälle.\"\n\n_Hanhet_ tulivat ja menivät päin pohjoista, samoin _jouhtenet_, jotka \npysähtyivät isoille vesille. Tuli muitakin vesilintuja sekä sitten jo \n_vanhana Vappuna_\n\n    \"Käki lauloi vaikka hongan uutosta\".\n\nTuli vielä pieni _pajulintu_, tuli _tiltaltti_ sekä aivan kesän suussa \n_pääskynen ja pirkkainen eli pirkkalainen_, ruveten rakentamaan \npesäänsä, edellinen huoneeseen, jälkimmäinen räystään alle.\n\n-- Nyt jo pirkkainen on täällä, ja pääskynen! metsäperä hyvillään \ntodisti, ja pääskynen halkopyrstö lentää kiepsahdutti sukkelan \näkkiväärän tervehtien vanhaa tuttuaan:\n\n    \"Se vie ... se vie!\"\n\nSitten pieni pääskylintu pyörähti seipäännokkaan lasketellen siitä \nvielä viimekesäistä tarinaansa:\n\n    \"Vit-vit-vit,\n    kyllä Ristus tietää!\n    Tippuroista, tappuroista\n    mulle paita tehtiin,\n    minä panin pappilan\n    aijan seipääseen,\n    siitä varastettiin.\n    Kyllä Maija tietää!\"\n\nKuului ahoilta ja puronvarsilta myös _pajupillin_ piipottaminen. Siellä \npoikakersat ja tyttökentat liikuskelivat laitellen pajunkuorisia \nsoittoja. Kuului väliin nakutus, kun kuorta irroitettiin ja sitten heti \noikein moniääninen piipotus. Tehtiin kevätahoilla vielä pihlajaisia, \nkoreita _kierrekeppejä_, joita lepänkuorella värjättiin.\n\nLehti kasvoi kauniisti ja tuomi teki pian valkoisen, tuoksuvan kukan. \nKoivunoksista metsien asukas taitteli kohta uuden pehmeän vastan \nlauantai-illan saunaansa, ja saunasta palattuaan hän heitti vastansa \nkolme kertaa ilmaan. Jos se joka kerta putosi maahan tyvi kirkolle \nkäsin, ennusti tämä kylpijälle kuolemaa, ennenkuin taas joutui uusi \nkesä.\n\nMeni alkukesän iso juhla, _helluntai_, saatellen perässään suvista \nkesäkuuta, jolloin toukomies peitti perunat ja pellavankin peltoon \n_Kustaan_ päivänä. Mutta nauriinsa hän _sylki_ viimeiseksi vasta \njuhannuksen aikana.\n\nHyvä kesä jo oli, lehti puussa ja ruoho maassa, kukkakin kolmantena, \nkun joutui _juhannus_, vanhankansan _mettumaari eli messumaari_, \nkukilla kaunistettu _lehtimajan_ juhla. Perämetsien asukas oli \nhyvillään, ja ihanan keskikesän juhlaksi hän nuorista koivuista\nrakensi pihalle portaiden eteen vihannan lehtimajan, jossa saattoi \npäiväpaisteessa istuskella ja tuntea kesän tuoretta tuoksua. Tuotiin \ntuvanseinille vielä tuomenkukkia taikka pihlajanoksia. Joka talon ja \npikkuruisen mökinkin porraspää oli korkean mettumaarin tunnussa, ja \nkyyjärveläinen sitaisi _juhannusoksansa_ kerpuksi, jonka kesän \nterveisinä syötti jouluna lampaille.\n\nLyhyt kesäinen yö ei jaksanut erämaata panna pimeään varjoonsa, hämärän \nverhon se vain vetäisi yli torkkuvan maan. Silloin, yön hämärimpänä \nhetkenä leimahti nuorten sytyttämä _kokko_ jollakin mäenharjalla, \nleimahti toinen toiselta mäeltä, kolmas ja neljäskin tuikahti \ntuonnempana. Nuoret siellä pitivät sydänkesän iloa, vanhatkin\nolivat joskus mukana. Mutta kun kokko oli palanut, nuoret tyttäret \nhiipivät hiljaa pitkin ruispeltojen ojia sitelemään _onnenlankoja_ \nkolmikorsisiin rukiinolkiin. Korret he leikkasivat poikki ensimmäisen \nsolmun yläpuolelta ja sitoivat tuohon punaisen, tähän valkoisen ja \ntähän mustan langan. Punaisella merkitty korsi kasvoi häiksi, valkoinen \nennusti sairautta ja musta kuolemaa. Muutamat tyttäret astelivat \nmetsälähteelle ja tirkistelivät kolme kertaa käytetyn vihkisormuksen \nlävitse veteen nähdäkseen tulevan ylkänsä. Uskalsipa joku rohkea tytär \nkavuta kuohuvan kosken kivelle ja siinä öisessä kohinassa yksinään \nistuen odotella mielitiettynsä ilmestymistä.\n\nMutta vanhat muorit taas kulkea touhottivat pitkin niittyjä, laahaten \nperässään suurta hurstia, mihin yökastetta keräytyi. Hurstista tummut \nväänsivät veden talteensa ja antoivat sitä naapurien lehmille. Eikä \nsiinä talossa enää saatu voita, vaikka mitenkä olisi huhdottu. Kirnuus \nkuohui vain, mutta voille se ei tullut.\n\nMettumaarin hämyisinä öinä itse _maanvaari_ poltteli kokkojaan.\nSiellä täällä, milloin missäkin nähtiin vaisun valon liekehtivän ja \nhäilähtelevän. Maanvaari siellä hiljaisessa yksinäisyydessä salaisesti \npuhdisteli aarteitaan ja poltteli niistä roskaa ja hometta pois. Eihän \nniitä taitamaton ihminen käsittänyt, vaikka niitä oli pitkin maita \nkaikkialla. Paloniemen pellosta aarre oli kerran kynnettäessä tullut \nnäkyviin, mutta jälleen kadonnut, kun ei tiedetty sen uhria.\n\nKirkossa metsäperä kävi mettumaarina suurin joukoin, kävi myös muina \nkesäpyhinä, kuka jalkaisin, kuka hevosella ajaen. Ukot itse \nrakentelivat korkealaitaisia _puolakärryjä_, joiden istuin oli \nnotkuvien vartaiden varassa, ja lavakin puolestaan notkahteli, kun se \noli kiinnitetty aisoihin koivun kyljestä kiskotuilla joustavilla \nkannatinpuilla. Niillä kyllä kelpasi huonoakin metsäperän tietä myöten \najaa körötellä. Mutta jotkut ajaa poukottivat kirkkomäelle lyhyellä \nlavalla, ajaja istuen edessä jalat hevosen hännässä, toinen taas \nruhnikkana kyköttäen ajomiehen takana kinttukoukut perälaudalla.\n\nTouko nousi pelloille, ja kesä kasvatti heinää, erämaalainen katseli \npeltojansa ja katseli aina jumalanilmojakin. Sillä jumalanilmojen \nhallussa oli pellonvilja ja metsäperän leipä. Kauniina kesänä päivä \noikein paistaa lekotti, pienet perhoset lentää lipittelivät pitkin \nkukkarantoja, poutahaukka kiljui nevaniityillä, ja silloin tällöin \nyhtäkkiä mennä riehkaisi _tuuliaispää_ kiertäen ja navaroiden ympäri \nvainioita ja kuljettaen matkassaan lapinnoitaa. Sitten taas toisin \nvuoroin kurki nevoilla huuteli sadetta ja palokärki tillitteli \nkankailla, ja kun sateenkaaren _vesitolppa_ tönötti taivaalla, sanoi se \nsadetta huomiseksi. Oikein kovilla vesisateilla putosi _pilveä_ maahan, \nja se oli kuin sammakonkutua, silmätautiin hyvää lääkettä. Mutta käki \nkukkui talon lähellä kylmää kesää, ja kun kylmä ynnä lämmin törmäsivät \nvastakkain, niin tuli leimahteli, ja paukkui sekä taivas että koko \nmaailma hirmuisesta Herran voimasta.\n\nEntiset turat tarkastelivat taivaan ilmoja sääkirjasta. Viisaat \n_tähtipojat_, jotka aina olivat _kahtomisen päällä_, miten tähdet \nkiertävät, merkitsivät asiat sääkirjaan, ja siitä taas vanhat ukot \nniitä selvittelivät. Humalajoen äijä oli hyvä sääkirjan taitaja,\nja Kukkopuron tuhva tutki myös sitä ahkerasti ja ennusti ilmoja,\nsamoin vanha lestinenkin. Paljon olikin pienessä sääkirjassa \nselvittämistä, koska se oli merkkejä melkein täynnä. _Kanttitähti eli \nkapanmitta_ ennusti aina kylmää, mille päivälle se oli pantu, \n_kaheksanmerkki_ tahtoi antaa roskasäitä, ja kun _neljänmerkki_ \nhallitsi, oli kylmät ja raskaat ilmat, _merikuriuskin_ pani usein \nkylmän sään, varsinkin silloin kun se oli _auringonlinjan_\netupuolella, eikä aurinko vielä ollut sitä voittanut. Mutta jos se oli \njälkipuolella, merkitsi se lämmintä.[10] _Korppi_[11] oli toisin \nvuoroin hyvä, toisin paha, ja kun _härkä_ oli lähellä aurinkoa, tahtoi \nolla huonot härkäilmat. _Kaksoiset, rapu ja vesimies_ lähestyivät \naurinkoa lämpöisiksi säiksi, mutta _joussimiehestä_ ei saattanut oikein \nhyvää sanoa. _Mars_ oli tuulitähti ainakin silloin, kun se hallitsi \nkuuta. Mutta oikea _tuulitähti_ työntyi toisinaan kaksittain samalle \npäivälle ottaen vielä mukaansa koko parven _huoripoikiansa_,[12] ja \nsilloin koko rymäkkä nousi, kun ne kaikki olivat samassa mujussa. \n_Lehtiäinen_ taas antoi kylmää, jos sen iso rengas oli ylöskäsin, mutta \njos se oli toisinpäin, toi se lämmintä talvellakin, ellei muuta niin \nainakin ryöhkäytti suuren suojan.\n\nSääkirja sanoi vuoden juoksun, ilmoittipa ilman juoksunkin, ja vanha \nseinäkello helähdytteli tunteja. Mutta niinkuin monet elivät vain oman \nsääkirjansa varassa, ilmatiedoissakin, niin myös monet ottivat \npäivänjuoksun vanhaan tapaan vain auringosta. Rotmon metsätalo oli \npannut merkille, että oli aamuseitsemän, kun aurinko katsoi \ntakkaikkunasta, ja kun se paistoi ovilasista, oli aamiaisen aika. \nKeskipäivällä aurinko pilkisti peränurkkaan ja kohta tunnin kuluttua se \nkävi poikki lattiaan, mutta illalla juuri seitsemän ajoissa kurkisti \nperälasista sattuen keskelle vuorilautaa. Monessa talossa oli \nikkunalautaan piirretty _puolenpäivän naarmu_, johon ikkunapielen varjo \nsattui juuri 12 aikana. Metsäniityillä elettiin aivan auringon varassa. \nSiellä päivällislepoa otettaessa nukuttiin _jalkahaarukka mieheen_\neli niin kauan, että aurinko siirtyi kentällä loikovan miehen \nsäärivarresta toiseen. Heinäniityillä kyllä ja tervahaudoilla sekä \nmonien metsämökkien pihoillakin nähtiin _päiväkello_, kannon päässä \nlauta napatikkuineen, ja se oikein viisarilla ja numeroilla näytti ajan \nkulumisen.\n\nIsot isännät eivät kyllä tällaisia metsäkelloja tarvinneet. Kotona \nkomea kaappikello tönötti ylpeänä peräseinällä, hakata naksutti \nalituisesti kuin _rahkiainen_ ja sitten taas löi että helisi, ja \nmetsäniityillä pullotti ja nakutti heidän taskussaan _lakkarikello_. \nSellainen merkillinen ajannäyttäjä, kaksikuorinen _enkliskakello_ \nnaksutti jo Pollarin äijän taskussa, ja niinpä äijä saattoikin itse \nKokkolan kadulla vetelinkielellä loilotella:\n\n    \"Ei trenkin palkalla paljo saara,\n    ei sillä saara plakkarikellua\n    eikä paitaliinaa\".\n\nHyvä kello naksui monen muunkin mahtiukon povessa, Pölkki-Matillakin \noli suuri hopeakuorinen mollisko. Kulki myös Kinniän Matti-tura kello \ntaskussa, kulki ja putosi kerran Salamajärveen mennen aivan \numpisukkeloon. Mutta kun tura, joka kotioloissaan manasi vain \n_sammakon_ nimen kautta, sai päänsä ylös jäistä, hän hätäisenä \nparkaisi:\n\n-- Perkele! Auttamaan, auttamaan ... menee kelloon vesi!\n\nHeinäkuu ajoi kansan raatamaan nevaniityille ja perkkiöihin. Elokuussa \ntuli viljankorjuu ja rukiinkylvö. Vanha metsäperäläinen oli parhaissa \nkylvöpuuhissaan _Samulin_päivän aikana samalla, kun toiset häärivät \nleikkuupellolla. Viljan pitikin valmistua viimeistään Pertteliksi, sen \njälkeen elo ei enää kypsynyt. Vanhat tiesivät:\n\n    \"Jos ei Perttelinä valmis,\n    niin peri pellolta pois!\"\n\nTiesivät he vielä:\n\n    \"Päivän Perttelin perästä\n    vie sirppi vihantimpaan paikkaan.\n    Silloin ei kaste katoa katvasta,\n    eikä halla haon alta\".\n\nSyksy alkoi jo Pertteliltä huokua. Suvilinnut lähtivät taas pitkälle \nmatkalleen. Jo heinäkuussa käki heitti kukkumisvirkansa, muuttui \nhaukaksi ja söi elättäjänsä. Elokuun alkupuolella kurjet alkoivat \nluikkia huutaen keräytyä joukkoihin.\n\n    \"Laurilta laumaan,\n    Pertteliltä peräti pois\",\n\noli niiden vanha meno. Pertteliltä ne jo lähtivät vieden vielä \nselässään pääskysiä ja västäräkkejä. _Linnunlentoon, halki ilmaan_ ne \nlaukoivat, kohti _Turunnientä_, ja ikävin mielin erämaalainen katseli \nheidän menoaan. Lakin ukko otti päästään, kumarsi ja huusi:\n\n    \"Länttä kohen ... länttä kohen!\"\n\nLaulavat kesälinnut katosivat, ruma _yökkö_, joka oli syntynyt, kun \npiru yritti tehdä pääskystä, vain elokuun hämärinä öinä lentää \nlekotteli. Vanha variskin mennä kahnusti muiden suvilintujen perässä, \nmuka lämpöisiin maihin hänkin, mutta musta korppi jäi koko talveksi \nsydänmaille lonkkumaan. Närhi tuli kartanon ympärille kärisemään \nharakan kanssa, mutta tervapääskyset menivät suurissa nikuleissa \ntalveksi järvenpohjaan noustakseen taas keväällä lentelemään.\n\nOli kasvanut ja oli syöty kesän marjoja, mustikoista ja puolukoista \nalkaen koiranjuolukkoihin asti sekä kaikkein enimmin nevamarjoja, \nsuurien soitten keltaisia hedelmiä. Ja sitten oli koottu \nmaanhedelmätkin, pellonviljat ja perunat talteen, nauriit kytöpelloista \nnyhdetty ja listitty maakuoppiin. Kiirettä usein oli täytynyt pitää, \nsillä joutui kohta _mikkeli_, joka oli niin suuri merkkipäivä, että \nvaati viljat laariin, perunat ja nauriit kuoppaan sekä kaikki kesätyöt \ntehdyiksi.\n\nMikkelin jälkeen toimitettiin veriset _lahtaukset_, jolloin hyvässä \ntalossa lyötiin lihoiksi kymmeniä eläimiä, lehmää, härkää, mullikkaa ja \nlampaita koko joukko. Elukkain nahat levitettiin orsille kuivamaan, \nlihat pantiin suolaan, ja ison talon aitta tuli täyteen lihatynnyreitä. \nVerestä tehtiin makkaroita vartaallisittain, talit keitettiin ja \nkastettiin kynttilöiksi, ja roskataleista sekä rasvaisista, kalutuista \nluista keitettiin väkevässä lipeässä _soopaa_ monet astialliset. Näin \noli talo kesän kasvuista koonnut aittaansa elämisen keinoa pitkän \ntalven varaksi, kynttilöitäkin kymmenkunnin ja soopaa, niin että se \nriitti pesuihin aina seuraavaan kesään asti.\n\nSyksy vain synkistyi, viimeisetkin suven linnut, hanhet ja joutsenet \nmenivät, ja saapui\n\n    \"Halla hanhen varpaissa,\n    talvi jouhtenen takana\".\n\nSaapui myös syksyn suuri santtipäivä, _köyri_, jolloin piti olla \nruokaista ruokaa kuin laskiaisena. Lampaanpäistä keitettiin rasvainen \nrokka, ja joskus pantiin sianpääkin joukkoon. Vanha Taivas-Matti muisti \naina varoittaa:\n\n-- Muista se, akka, että säästät sianpään köyriksi!\n\nKöyrinaika oli palvelusväen suuri santtiaika. Jo viikkoa ennen \nköyripyhää palvelijat pääsivät taloistaan vapaiksi, _juko katkesi_ \nheiltä lauantaina, ja pikku nyytteineen, jossa olivat vaatevähäset, \nemännän antama leipä ja juusto sekä hiukan voita ja lihaa, \nvuosikautiset toisen käskettävät lähtivät omina käskijöinään vaeltamaan \npieneen kotiinsa. Vapaa _irtanaisviikko_ oli heidän oma viikkonsa, ja \nsilloin palveluskansa ja koko nuori väki eli suuressa humussa. \nKuljettiin kyliä laulellen, ja tanssittiin ahkerasti milloin missäkin \ntalossa.\n\nKöyriaattona, _reppulauantaina_, palvelijat taas nyytteineen palasivat \ntoimeensa, toiset entiseen paikkaansa, toiset uuteen taloon. Ja näin \njälleen alkoi vuoden mittainen aherrus toisen työssä, toisen leivissä \nja toisen lämpöisissä.\n\nSynkkää syksyä riitti vielä köyriltäkin. Vanhoista ajoista oli tuttu:\n\n    \"Kesää köyriin, syksyä jouluun\".\n\nEnnätti kyllä pakkanenkin perämetsien maille ja tuli lunta entisukkojen \nsanomaan aikaan:\n\n    \"Simo sillat tekee,\n    Antti aisat antaa\".\n\nSiitä jo nevojentakainenkin pääsi ajelemaan ihmisten ilmoille ja \ntervantekijä metsähaudoilleen. Tuli taas koko talvinen lumessa, pyryssä \nja pakkasessa ahertaminen, joka kesti toisinaan toukokuuhun asti, \nniinkuin oli monesti nähty:\n\n    \"Antti aisat antaa,\n    Urpo naulalle kantaa\".\n\nSiinä syystalven lumia ajeltaessa ja hämärinä päivinä ja pimeinä öinä \ntuherrettaessa joutui jälleen jalo joulu. Siitä rikas ja köyhäkin \nilostui, pani parhaansa ja taas lähti taivaltamaan samaa loppumatonta \nmetsäperäläisen kiertokulkua.\n\n\n\n\nMESTAREITA JA MUITA\n\n\nVuoden vieriessä tarvittiin talossa aina silloin tällöin mestarimiehiä \nsellaisiin töihin, joihin ei itse pystytty. Tällaisia taitajia oli \nmetsäperä kasvattanut kyllä omiksi tarpeikseen. Isännät vain asian \ntullen kutsuivat taitomiehen taloonsa. Suurin mestareista oli _seppä_, \nraudan ja tulisen pajanahjon päämies. Jokaisessa hyvässä talossa oli \npaja ja palkeet sekä jonkinlaiset pajakalutkin, ja moni isäntä yritteli \nhoitaa pajatulta sekä vasaroida yhtä ja toista. Mutta oikeihin \nsepäntöihin tarvittiin oikea seppä, joka oli niin hyvä raudantuttu, \nettä pystyi päästämään pihdeistään mitä tahansa talon kaipaamaa \nrautakalua. Ja tämä oli jo niin suuri mestari, että häntä piti ruokkia \noikein kamarissa niinkuin muitakin virkamiehiä ja paremmilla eväillä \nkuin tavallista ihmistä, ryyppykin piti olla ruoalle ruvetessa.\n\nSellaisia mestariseppiä oli _Haukilahen Antti_ Vetelistä, kuulu\n_Hauki-seppä_, seppä jo syntymästään saakka ja sepän poika, mainittavan \n_Hauki-Erkin_ perillinen virassa ja sukupolvessa. Keväällä hän \ntavallisesti haettiin taloon, ja silloin alkoi pajanalasin helkkyä ja \ntuli ahjossa tohista. Joku talon miehistä oli apulaisena lietsomassa ja \nmoukaria käyttämässä, ja kaikki talon rautakalut katsottiin. Vanhoja \nkorjattiin ja uusia tehtiin, kirvestä, lapiota, tadikkoa, viikatetta, \npuukkoa, vielä kärrytkin lyötiin rautoihin.\n\nMutta ennenkuin Hauki-seppä saattoi ruveta tulisiin töihinsä, piti \nhänelle heti taloon tultua tarjota _halstooppi_ viinaa. Seppä otti koko\npullon hoitoonsa ja laski sen nahkoihinsa samalla istumalla. Korkin \nmestari putkautti kohta pois, eikä sitä enää kiinni pannut. Peukaloaan \nhän vain piti pullon suulla ja pulloa polvellaan, ottaen sitten ryypyn \ntoisensa perästä ja sanoen vastapäätä istuvalle isännälle:\n\n-- Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika!\n\nJa vasta sitten, kun pullo oli tyhjä, seppämestari mennä keikutteli \nvirkapaikkaansa ja alkoi laulattaa alasinta.\n\n-- Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika! seppä vain puhalteli ulos, kun \npalkeet alkoivat puhkua ja ahjo tulisena tohista. Haukilahen poika oli \nomassa luonnossaan ja omassa työssään.\n\nHyvä oli Halsuan _Seppä-Heikkikin_, Tofferin ukko. Parhaat kirveet ja \nviikatteet hän takeli, kun ohrankylvön aikana kalkutteli talon pajassa. \nViinaa hänkin tarvitsi, eikä muuten saanutkaan syntymään hyvää terää \naseisiin. Varsinkin viikatetta valmistaessa viina oli tarpeellista. \nHeikki heilahdutti ryypyn nokiseen naamaansa, tarttui työhön ja sanoi:\n\n-- No, se meni pitkin vikahteen terää, tuo ryyppy!\n\nHyvän ryypyn vaati myös _Keisas-Retu_, Soinin suur-seppä, viikatetta \nkaraistessaan. Pullo piti olla silloin pajanlaudalla, kun Keisas-Retu \nrupesi tarkkaan työhön, puhellen:\n\n-- ... jotta saa viinaan karaista, sekun piimään ... tulee parempi \nterä.\n\nKeisas-Retu olikin parhaita rautioita. Oli äijä takonut kotitaloonsa, \nKeisalaan, aivan erinomaiset ovenvetimet, ja saranat sellaiset, että ne \nolivat kiukeroita ja koukeroita vaikka minnekkä päin. Kontti selässä \nseppä kulki takomassa muuallakin, ja tunnettiin hänet kyllä kaikkialla. \nTunsi hänet metsän lintukin, lorupekka. Ainakin se kerran, kun Retu \nkontteineen asteli Alajärveä kohden, huuteli kuusenlatvasta:\n\n    \"Keisas-Retu, Keisas-Retu\n    käyvä veksii, käyvä veksii,\n    paikkatakki päällä\n    ja paikkalakki päässä,\n    kahet pihit kontissa,\n    ja viila ... ja viiiila!\"\n\nMutta oikein _seihtemän seurakunnan seppä_ asui Lestillä Kangasvieren \nmökissä, sukkelasuinen _Seppä-Santeli_, halliten seitsemää \nmetsäpitäjää. Painava tuohikontti hartioillaan ukko kierteli Lestit,\nLampit, Reisjärvet, Haapajärvet, Putaat, Viitasaaret ja Kivijärvet \nkinnusineen, tullen hakematta taloon, milloin vain tarvittiin. Ja kun \nrautio oikein äityi takomaan, niin hän viinakorttelin vedolla otti ja \nnakutteli samalla lämmittämällä puoli tusinaa kelvollisia hevosenkengän \nnauloja.\n\nHyvä oli _suutarikin_, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies \neikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti \nkäydä tietelemässä:\n\n-- Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit.\n\nSuutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin \nneuvoin tulla kyökytti kantaen polvihihnassa _arkkua ja lestanippua_ \nolallaan kuin haarakasta _teininpussia_. Ja kun suutari kalahdutti \nkymmenisen lestinippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön \nsivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja \nveitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, \nharjaksia, ruusupuita-, vanhoja kellonrattaita ja luupuikkoja. Näki \nkyllä, että mestari oli tullut taloon.\n\nKevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo\nitse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat\noli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä\npuristeltu _nahkamyllyssä_. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, \nsuutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, _pihtisuun_ käyttö. \nSuutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talonmiehet \nkingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä \nterva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään \npölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, _nahkakurikoin_, sitä \nvuoro-vuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin \novesta lava, ja siinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia \nkengäntarpeita. Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin \nnahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin. \"Syli suutarille \nsijaa\", oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun \nmestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä \nväliin seisoi konkkajalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista \njalkinetta _pieksusta ja saappaasta_ alkaen _upokkaaseen ja \nkorvalopposeen_ asti. Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa \nkenkäseppä kyökytti, niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, \npeukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.\n\nPuusepän töihin moni pystyi itse, mutta kaapit ja muut komeat \nhuonekalut teetettiin _nikkareilla_, joita oli siellä täällä. \nEntisaikaisia _mestarimaalareita_ oli harvassa, mutta aina joku joka \nkulmalla, sellaisia kuin Lestillä _Laitalan_ ukko, joka oli niin \ntaitava, että _teki kuvia ja ränttäsi_, ja maalasi Syrissä \nporraskatoksen oven kamanan yläpuolelle karhun ja pyssymiehen. Soinin \nMesiäislehtoon tuotiin mestari Töysästä maalaamaan kaappia ja sänkyä. \nKauniiksi hän ne kirjavoi ja vielä ränttäsi sängyn päähän: \"Eriki \nErikin Poika Mesijä Lehto 1866\" sekä porraskatoksen otsikkoon: \"Eriki \nMatin poika 29/4 1829\". Tällainen mestari oli jo isotaitoinen mies.\n\nSamanarvoinen kuin suutari oli _raatarikin_, hyvillä eväillä kamarissa \nruokittava niinkuin muutkin hyvät. Syksyllä, kun sarat oli saatu \n_tampista_, raatari kävi varustamassa talon talvivaatteilla ja keväällä \ntaas panemassa kansan kesätamineisiin. Entisten ukkojen pukumestari \nkäytti aseinaan vain saksia, neulaa ja rässirautaa. Pari viikkoa \nneulamies saattoi talossa istua, ja kirposi hänen käsistään sellaisia \nvanhojen ukkojen vaatteita, joita viimeiseksi nähtiin pikkuisen\nKoivu-tuhvan yllä sekä isolla Mehtä-Porasen äijällä ynnä joillakuilla \nmuilla ikäturilla. Mustanharmaasta paksusta sarasta raatari pani kokoon \ntukevat _lahvihousut_ kaksine etunappeineen, ja lahkeiden ulkosivuun \nhän ompeli isoja messinkinappeja vieri viereen koko säären mitalta. \nKuroi ukko sarasta kiinteän _västin_, jonka leveähkö helma ulottui vain \nvyötäröön, ja istutti sen rintaan messinkinappeja kaksi komeaa riviä. \nKaulaan asti västi oli napitettu kiinni, niin että alta ainoastaan \nvähäisen näkyi _hurstipaidan_ kaulus sekä sen hopeainen solki, \n_riiski_. Mutta jos västi oli avoinna ja paidan sepalus rempallaan, \npaistoi turan povi punaisena kuin ryövärin rinta. Samasta sarasta \nraatari sai ommella päällyskauhtanan, _polosen_, joka ulottui polven \nalle ja kiinnitettiin messinkisillä _pullonapeilla_ sekä leuan alta \nhakasilla. Sen leveä kaulus painui aina puolihartioihin. Talvella oli \npolonen äijien päällä kirkossa ja matkoilla. Mutta kylmillä ilmoilla ja \npitkillä matkoilla oli yllä sarkapäällyksinen lammasnahkainen \n_isoturkki_, joka pitkällä _lankavyöllä_ sonnustettiin kiinni. Sai \nraatari kursia lyhyen päällyksettömän ja hihattoman _kelsiturkin_, \njonka entisukot vetivät ylleen mennessään tervahaudalle ja \ntalviajoihin. Lammasnahkainen _karvalakki_ oli ukkojen talvipäähine, \nmutta kesällä heidän päässään piipotti tupsupäinen punainen tikattu \nlakki tai pikkulippuinen nyörikäs _kairalakki_. \n\nTurkkeihin tarvittavat lampaannahat _paitottiin_ ja muokattiin talossa \nitse. Toisinaan, kun nahat oli käytetty paitossa, kutsuttiin joku vanha \nvaari niitä muokkaamaan. _Kukko-Jussi_ oli perholaisten paittomestari. \nPieni tuhva tulla nilkutteli ja hääri nahkojen kimpussa aamusta iltaan, \nnousten niin varhain, että ennätti jo talonväkeä herätellä.\nLaulellen pikku vaari kihnutteli muikeita turkiksia _vinnarilla ja \nhankaraudalla_, laski leikkiä ympärillä häärivien lasten kanssa ja taas \nloilotteli:\n\n    \"Olipahan ennen Suomessa,\n    kylmässä Pohjan puolessa\n    leipä vahva puuttumatt',\n    työtä tehtiin suuttumatt'\".\n\nPaittonahkojen kihnuttaja vaari ei ollut toki raatarin eikä \nsuutarinkaan arvoinen virkamies, tavallinen työvaari vain, joka pisteli \nruokaveronsa talonväen kanssa samasta kupista. Samanlainen pieni \nvirkamies oli _Viriä-Matti_, Kaustisen ukko, joka talvisin kulki taloja \nmyöten kelaten _jouhiköyttä_. Hevosten ja lehmien häntäjouhet kerättiin \ntarkoin talteen. Pari kertaa vuodessa ne leikattiin lyhyemmiksi, ja kun \neläin lopetettiin, nykittiin jouhet pois. Oli talossa koko kasa \nhäntäkarvoja, kun kirkkokuntia kiertelevä Viriä-Matti monine \n_värttänöineen_ tulla kepsutteli tanhuaa pitkin taloon työtä kysymään. \nHienoa _suihtiohjasta_ sekä tavallista _rekiköyttä_ Matti niistä \nvärttänöi, ja jauhomattojen niinistä ukko kelasi _niiniköyttä_. \nPojankeltereille siinä pahin työ alkoi, sillä heidän piti olla \napulaisina pitämässä narua, kun äijä värttänöillään kehräsi. \nKöydäntekoon tottumattomat kersat eivät aina osanneet hoitaa virkaansa \nmestarin mielen mukaan, ja silloin Viriä-Matti pyörähteli, niin että \nnahkainen housujen takapaikka läikkyi. Monesti ukko karjaisi \napulaiselleen:\n\n-- Piä kiinteämmällä!\n\nMutta _vihtaköyven_ mestareita oli melkein joka talossa, ja joka talo \nentisaikaan ajeli vitsaköysissä. Kello-Kalle oli niin ankara \nvitsaköyden mies, että vielä vedättäessään Perhon uuden kirkon hirsiä \nkäytti vain vitsaköysiä vakuutellen, ettei hän niin kauan elä, että \nrupeaisi köyttä ostamaan, kun sitä kerran saa metsästä ilmaiseksi.[13] \nHalsuan ukko teki metsällistä köyttä vielä paljoa myöhemminkin. \nPienistä sievistä koivuvitsoista ukot väänsivät ja kiersivät \nkolmisäistä köyttä neljin, viisin sylin. Vahvaa se oli ja notkeaakin, \njos sen ensin kuivasi ja sitten liotti suolavedessä. Eikä se pakkasella \njäätynyt niinkuin hamppuköysi.\n\nTalven kuluessa saapui sydänmaan taloon silloin tällöin kaupanmiehiä, \njotka kiertelivät ympäri maata myyskennellen minkä mitäkin. Oli hyvä, \nettä yhtä ja toista tarpeellista tavaraa tuli aivan kotipihalle ja \nkotipirttiin, sillä kaupunki oli kaukana, eikä asunta-kauppamiestä \nollut koko kuuluvilla. _Koivu-Eppo_, joka eleli pikku mökissä \nJylhänjärvellä, kävi kerran talvessa aina Pietarista asti noutamassa \ntavaraa, tupakkia, karttuunaa, huiveja, kivikuppeja, neuloja, \nrenikoita, ja sitten niitä myyskennellen ajeli kotiperiä kohden tuoden \ntavaraa kotikylilleenkin.\n\nMutta _Matti övermarkki_ oli oikein suuri Pietarin kävijä. Ukko ajoi \nitse edellä kuin iso herra, ja perässä tulla natisteli seitsemän, \nkahdeksan rahtikuormaa, joissa oli kaikenlaista Pietarin tavaraa aina \nrenikkoihin asti, venäjänlehtiäkin suurina vastoina.\n\nAjelipa kauppamiehenä myös kivijärveläinen _Kattaa-Antti_, tuon \ntuostakin tulla kahnustaen pihaan. Antin kuormasta nousi kivivatia, \nlasiastiaa, savikukkoa, neulaa, naskalia ja muuta tarpeellista.\nKattaa-Antti kierteli tavaroineen aina Savoa myöten. Saipa Anterus \nSavosta kerran matkaansa hyvän talon perillisen. Savontytär lähti heti \nkaikkine kamppeineen, vielä kirkkoreki sonnustettiin Kattaa-Antin reen \nperään, ja tytär asettui perintöineen kirkkorekeen kenottamaan. Mutta \ntaipaleella kivivatien ja savikukkojen kauppamiestä rupesi harmittamaan \nviimeinen kaupantekonsa ja koko kirkkorekihoito, niin että hän \nmuutamassa metsän myötämäessä silpaisi nuorat poikki ja hosuen \nsuitsiperillä hevostaan lähti laukottamaan tiehensä kuulematta, vaikka \nsavontytär kirkui perään:\n\n-- Tpruu, tpruu! Antti, älä jätä! Letkuti katkes'!\n\nMutta Kattaa-Antti ajaa kahnutti kauppakuormineen yhtä mittaa \nSuomenselän länsivierteille asti.\n\nMutta kun nättyinen _Reipsaaren Jussi_, Nättyseksi nimitelty, kahisti \nkuormineen kartanolle, sai ostaa melkein vaikka mitä, arvottomilla \nlumppurääsyilläkin sai vaihettaa täyttä tavaraa. Kun Jussi meni \nrekeänsä penkomaan, löytyi sen heinistä kivivateja ja savikukkoja, \nrenikkakorikin sekä iso pikiöljytynnyri ynnä arkullinen kaikenlaisia \nhyviä tavaroita ja aineita, joita Nättynen kuin kinkereillä katkismusta \nlukien lasketteli pitkän juotkun. Siinä oli neuloja, nappeja, \nnaskaleita, hakasia, äimiä, kampoja, peilejä, sukkapuikkoja, \nkuvapaperia, santelia, alunaa, anelia, kuparröökiä, sinistä alunaa, \nrunsyyrää, rikseeliä, aniksia, lakeria, jäärnestä, tuuleista, alveeta, \nmatoryyniä, hokmanninroppia, inkivääriä, pirunpaskaa ja kokkolanpötkyä. \nOli siinä lääkettä jos muutakin, niin että Nättynen oli aivan \ntarpeellinen mies, kun hän tuli metsäperän taloon.\n\nTarpeellinen mies oli _pikiöljyäijäkin_, vaikka hän saapui vain \nkelkassaan vetää kinnaten pikiöljytynnyriä ja tuoksuen alituisesti \nsamalta kuin hänen tynnyrinsäkin. Akkaväen kanssa pikiöljyn vetäjä \ntavallisesti teki kauppaansa. Emäntien pitkäkaulainen pikiöljypullo, \njoka oli kuin leivänmyky, killui nuorassa seinällä katajakoukussa, ja \nsiihen äijä sai tirahduttaa vähän lisää, jos se oli kovin vaillentunut. \nTalven pakkasessa ei pikiöljytilkan laskeminen ollut oikein hupaista \naskartelua. Käsiä siinä paleli, ja kallista ainetta saattoi mennä \ntoinen verta hankeen, niin että ukkoparan täytyi ahkerasti viljellä \nrumia sanoja. Tiesi sen koko metsäperä, että siinä hääri mies, joka oli\n\n    \"Äkäinen kuin pikiöljyäijä\".\n\nPyörähti tupaan nyytteineen joskus russakanmyrkkyä kauppaileva\n_Myrkky-tummu_, tulla kuupotti toisinaan _Vehkalahen tummu_, jolta \nsaatiin ostaa taikka villoilla vaihettaa _yskänlakeria ja nyyskyä_. \n\nMonin nauloin tummu kaupitteli yskänlakeriaan metsäperän köhivälle \nkansalle, ja _vennäänlehistä_ hän jauhoi hyvää nyyskyä, joka oli\nmonen vanhan muorin ainoa elämän ilo sekä paras nautinto köyhässä \nvaelluksessa. Ilkeät ihmiset kyllä väittivät, että kauppatummu hieroa \ntuhersi nyyskynsä sekaan lampaanpapuja aina kahmalollisen naulaa kohti. \nEikä tämä vanhoille nyyskymuoreille ollut suinkaan mieluinen uutinen. \nPuhdasta viljaa hekin kaipasivat.\n\n\n\n\nKUN SAA HETKEN HENGÄHTÄÄ\n\n\nMetsäperä sai kyllä arkiset viikkonsa aamusta iltaan ahertaa \njokapäiväisen leivän haussa, mutta kun Herran säätämät lepopäivät \nsaapuivat, se monesti jaksoi taas heittäytyä huolettomiin leikkeihin ja \nkisoihin. Suuren jouluajan pitkinä pimeinä sekä pyhäpäivien iltapuolina \nnuoret ja vanhatkin kokoontuivat kyläisissä kylissä yhteiseen \nlepohetken viettoon. Sillä kestääkseen erämaan ankaraa elämää ja \njaksaakseen taas koko viikon ryskätä työssä, piti raatajien iloikseen \nja virkistyksekseen askarrella aina silloin tällöin yksissä. Sitten oli \ntaas paljoa keveämpi painella salolle.\n\nTalvi-iltojenkin pitkinä puhteina toisinaan satuttiin koko joukolla \nsaman takkavalkean ääreen. Istuskeltiin ja haasteltiin siinä niin kauan \nkuin tuli paloi takassa sekä vielä monta päreen mittaa, kunnes \ntalonväki rupesi hankkiutumaan levolle. Vanhojen vaarien vanhoja \nkaskuja kuunnellessa aika vierähti sukkelasti. Jos Vipu-Samuli, \nPuiratin metsämökin tarinakas tura, sattui joukkoon, saatiin pian \nkuulla, vaikkapa ukon suuresta hauesta taikka merkillisestä \npyynmetsästyksestä, jolloin Samuli savustamalla sai kuusipensaikosta \npyitä heinähäkillisen. Jylhän Karhu-Matti taas haasteli niin vanhoista \nasioista kuin karhun ja ketun yhteisestä halmeenviljelyksestä, joka \npäättyi niin, että karhu menetti häntänsä avantoon. Koko tupa kuunteli \nja nauroi, kun ovela kettu kerta toisensa perästä petti hyvännahkaista \nkarhuvaaria. Kinniän äijä saattoi muistella muinaisesta sepästä, joka \nsielunsa hinnalla oli ollut pirulla viisi vuotta oppipoikana ja tullut \nsellaiseksi mestariksi, että takoi mitä tahtoi. Mutta kun piru sitten \ntuli ovelaa seppää noutamaan, tämä työnsi pyssynsuun pajan seinäreiästä \nulos ja narrasi pahan ryömimään pyssynpiippuun, jotta se on muka \npajatie. Piru ryömi ja ryömi ja moitti, että onpa pitkä ja pimeä tie.\n\n-- Pimeä, pimeä, mutta tule vain! seppä sanoi. -- Tahotkos, että \nvalkaisen?\n\n-- Valkaise, veli kulta! piru pyysi.\n\nSilloin seppä ampua paukahdutti, ja piru lensi ilmassa parkuen:\n\n-- Tuli ja leimaus! Sepäst' ei huolita helvettiinkään.\n\nTätä kyllä kelpasi illan kuluksi kuunnella, samoin kuin sitäkin, kun \nTialan tura tiesi, että sama piru oli taas tulisissa vaunuissa ajellut \ntoista äijää noutamaan ja tulla rymistänyt oikein kirkkoon asti. Mutta \njyristen oli paha taaskin saanut lennättää tiehensä, kun pappi oli \npäässyt äijän avuksi.\n\nLestin ukkokin muisti haastella, kuinka ruma metsäpiru oli tullut \nkalapirtille Ojalan äijää peloittelemaan, irvistellen. koko oviaukon \ntäydeltä ja vielä kysyen:\n\n-- Ookkos tuollaisia hampaita ennen nähnyt?\n\nMutta pelkäämätön Ojalan äijä oli vetäissyt kuumalla puurohärkkimellä \nvasten suuta ja karjaissut:\n\n-- Ookkos sinä tuollaista puuroa ennen saanut?\n\nPiti Saunamäen ukon sanoa, minkä hän oli kumman kuullut, kun ajoi \nohitse Limakon kallion Koivukosken luona. Kamala näkymätön _ihkiriekko, \nilkirietta_ lähti kalliosta matkaan pimeänä yönä seuraten aina Jylhän \ntaakse, Sallauven metsikköön, koko ajan pitäen hirveää menoa, milloin \nrääkyen kuin rietas, milloin itkien kuin pikkulapsi, milloin taas \nmaristen kuin kissanpoika ja aina väliin matkia jamaten kaikkea mitä \nkuuli, niin että ihan kamalalta tuntui. Limakon kallion rumaan luolaan \nkun mustalaisakka oli heittänyt surmatun sikiönsä, niin siitä kurja \nkummituinen oli saanut alkunsa ja lähtenyt rauhatonna sieluna \nvaeltamaan, ja täytyi sen olla liikkeellä niin kauan, kunnes koitti \nhetki, joksi surmatun sikiön luonnollinen kuolema oli määrätty.\n\nOli tässä päretulen liehuvassa valossa sanottava sekin, kun Ves'ojan \nJussi oli ollut jossakin talossa yötä ja kuullut outoa kähmimistä \ntoisesta huoneesta ja kurkistanut sinne: siellä ruumislautaa kiskotaan \nkahden puolen. Toisesta päästä vetää itse vainaja ähkien, ja toisesta \nnykivät kähisten kamalat homeiset, irvistävät kummituiset. Kiskotaan ja \nnahistaan koko yö, pyöriskellään suurena kalmantuoksuisena keränä \npitkin lattiaa nurkasta nurkkaan, aina sängynalustaa myöten, kunnes \nauringonterän pilkahtaessa toiset häviävät, ja ruumis rojahtaa laudalle \nselälleen, niin että kova ryskähdys kuuluu...\n\nHämärä tupa oikein hätkähtää: Eihän vain kuulunutkin kähinää jostakin? \nMikä siellä porstuassa ... niinkuin olisi rojahtanut.\n\nOli metsien turilla juttuja loppumattomiin, vaikka koko yö olisi \nistuttu ja koko pärekasa poltettu. Sillä hiljainen erämaa, vaikka sen \nvaellus näytti aivan arkiselta ja mitään tapahtumattomalta, sittenkin \neli täyttä elämää, ja täällä tapahtui paljon asioita ja niin \nmerkillisiä asioita, ettei missään muualla. Vanhat kummituiset ja \nhaltiat, tontut, pirityiset, parat ja rullit asuivat täällä \nmetsäperillä omilla kotipihoillaan, maanvaari savusteli aarteitaan, ja \nihkiriekko räkätti metsänpimennossa ja matki kristittyä. Vanhat tuhvat \nja tummut, metsäperien monikymmenvuotiset vaeltajat olivat itse paljon \nnähneet ja kuulleet ja heidän tarinansa olivat aina tosia. Siksi ukot \nsaattoivatkin sanoa:\n\n-- Toet pittää puhua tosina ja valleet valeina!\n\nEikä kukaan niitä yrittänytkään väittää valheiksi, sillä melkein \njokainen oli jotakin nähnyt ja kokenut.\n\nOlivat vanhat ukot kyllä kuulleet muutakin kuin kamalia kummituisia ja \nmetsänpeikkoja. Soinin äijä tiesi haastella tiltaltin ja yörastaan \nlaulutaidon merkillisistä perustuksista. Olivat linnut panneet vetoa, \nkumpi aamulla osaa paremmin laulaa ja lähteneet kaupunkiin oppiin. \nYörastas oli mennyt ilotalon harjalle ja kuunnellut, kun talossa \nsoitettiin kaikella lailla, mutta tiltaltti oli istahtanut olutkaupan \nkatolle ja saanut kuunnella koko yön oluttynnyrin tippumista. Siitäpä \nsitten tiltaltti rukka ei ollut oppinut enempää kuin ainaisen \"tilt \ntalt, tilt talt'insa\", mutta yörastas osasi tämän jälkeen laulaa vaikka \nmillä äänellä, niin että koko korpi helisi.\n\nToisinaan tapahtui niin, että iltapuhteen istujat joutuivat \n_arvauksille_, ja silloin taas koko tupa pienimpiä myöten oli matkassa. \nViisaat ja nokkelat siinä lennättivät kysymyksen toisen toistaan \nmerkillisemmän ja panivat taitamattoman _Hytelään_ että napsahti. Sillä \nkukapa tavallinen metsäperäläinen hoksasi, että tarkoitettiin siivilää, \nkun sanottiin:\n\n    \"Yhellä suulla syö,\n    sa'alla kurkulla nielee\".\n\nEikä sitäkään kuka tahansa älynnyt, että saapaskenkä\n\n    \"Päivät panee lisun lasun,\n    yöksi loukkoon menee\".\n\nJa kun tahdottiin sanoa taikinan sotkemista, niin mainittiin:\n\n    \"Luinen luti, puinen puti,\n    suonelliset sotkottimet\".\n\nUuniluudasta oli huomattu:\n\n    \"Ei tee tietä mennessään,\n    vaan tekee tien tullessaan\".\n\nTakasta oli saatu hyvä arvaus:\n\n    \"Tummu istuu nurkassa,\n    punaisia helmiä helma täynnä\".\n\nKirkon lukkaria ja pappia arvautettiin niinkuin sopiikin:\n\n    \"Maatikki ammoo, Torstikki toivoo,\n    keskellä linnaa, parasta paikkaa\".\n\nArvaamatta nämä ja monet muut monelta jäivät, jäi sekin, minkä sai \nreivinpuista sanoman:\n\n    \"Neljä reittä renkkelissä,\n    metelinkeihä keskellä\".\n\nEikä joka tollo hoksannut karvakengän olevan asiassa, kun \nnapsahdutettiin:\n\n    \"Yksi hiiri, kaksi häntää,\n    kenkä se on ja kenkä sen arvaa\".\n\nJos kymmenen arvausta jäi tietämättä, niin silloin taitamaton sai \nkuulla:\n\n    \"Hyi, hyi, Hytelään,\n    Hytelän koirat haukkumaan:\n    Kuka sieltä tulee?\n    Vanha tummu-räppänä,\n    sammakko hevosena,\n    kapusta rekenä,\n    sikalisko siimana,\n    kärme ohjaksina\".\n\nRetuisissa vaaterökäleissä arvausten arvaamaton sai lähteä Hytelään, \njossa hänet pilkaten otettiin vastaan ja kohdeltiin monilla rumilla \nhaukkumanimillä.\n\nArvausten taitamattomat sentähden mielellään siirtyivät muihin \nasioihin, vaikkapa laskettamaan lorua:\n\n    \"Pietari tattari höyryn, löyryn,\n    näin minun akkani ennen lauloi\n    saunaa lämmittäissään\".\n\nJo siinä taas muuan muisti ottaa asiaksi kielen notkeuden\nkoetukset. Sokakielinen silloin kyllä heti joutui alakynteen, eikä \nsukkelasuiseltakaan helposti lähtenyt oikein, kun piti sanoa, vaikkapa:\n\n    \"Kiiran leilin prunti,\n    kirkon peripilari,\n    Kankhaanrannan pokkakränkky\".\n\nSekaisin meni monen puheneuvot, kun jouduttiin selvittelemään jonkun \nihkoviisaan heittämää vyyhteä:\n\n    \"Pyy istuu, pyy astuu\n    keskellä keskimmäistä\n    kesäpuun oksaa,\n    kaksi saksannaskalia käessä\".\n\nJa kohta taas takkaloimun kansa papatti täysin suin, niin että koko \ntupa rokkapatana ropisi, kun oli asiana ajaa selvästi lävitse:\n\n    \"Appilan pappilan\n    apupapin papupata\n    kiehuu kuohuu\n    tuoreita kuoreita\n    merikalan rasvoja\".\n\nHyvä oli harjoitella kielen kerkeyttä, vaikkei siitä ollut apua, kun \nruvettiin puhumaan vierailla kielillä. Silloin jo ummikot olivat aivan \nymmällä, kun _tee-kielen_ taitoinen puhua teetitti:\n\n    \"Teemi teenä teekart teetaan\".\n\nMetsäperäksi tämä oli vain: minä karttaan. Ei ymmärtänyt yksikielinen \n_hernekieltäkään_, kun joku sitä puhuen sanoi:\n\n    \"Maaver iiver miiver syyver\",\n\nmikä oli suomeksi sanoen: Maija istuu minun sylissäni. Samoin \n_pääskysen kieli_ oli monelle outoa puhetta, vaikka toiset sitäkin \nvisertelivät.\n\n    \"Katvet pitvet Matvet sytvet\",\n\noli oikeata pääskysen kieltä, ja se merkitsi: Kaisa pitää Maijaa \nsylissä. Mutta kun tyttäret rupesivat keskenään laskettelemaan outoa \n_risakieltä_, silloin viisaimmatkin kielimiehet joutuivat ihmeisiin. \nTyttärien suusta lähti aivan rentonaan:\n\n    \"Rinna-asa riisa-lisa rii-esa rioli-husa rissista-jusa,\n    Hikka-vasa rissi-jusa riilee-lusa\".\n\nYliperäksi sanottuna tämä oli: Anna-Liisa ei huoli Jussista, vaikka \nJussi luulee. Yhtä vierasta ja vaikeaa oli _konttikielenkin_ \nkonkottaminen. Sitäkin hyvät kielitaiturit keveästi puhuivat. Metsien \nsuomella sanottiin: Maija lämmitti Matille tiiliuunia. Mutta kontiksi \nkäännettynä se oli:\n\n    \"Koija-mantti kommitti-läntti kotille-mantti\n    kooli-tintti koonia-untti\".\n\nPyhäillan tuvassa oli kuitenkin kaikkein hauskinta, kun nuorin joukoin \nruvettiin _konstisille_. Silloin koko tupa eli ja rymysi niinkuin vain \nelämänhuolia tuntematon nuori väki voi rymytä, piti iloa niin että \nuseasti monet vanhatkin sotkeutuivat samaan rysyyn ja rytäkkään. Satoja \nkertoja leikityt jouluaaton ja jussinpäivän kisat siinä taas uudestaan \nja yhä uudestaan otettiin, ja aina oli yhtä hauskaa. Oli jo oikein \nmukavaa, kun pari henkeä talutteli _sokkoa_ keskelle lattiaa sanellen:\n\n    \"Sokkoa viijään sottaan,\n    venäläistä Viipuriin\".\n\nJa sokko, huivinaama, kysyi:\n\n    \"Mikä tässä?\"\n    \"Koanpata!\" vastattiin.\n    \"Mitä tässä keitetään?\"\n    \"Isännälle ja emännälle riisryynipuuroa\".\n    \"Mitäs minulle?\"\n    \"Kissan kuumaa ruikkua!\"\n    \"Mikäs lusikaksi?\"\n    \"Haukka-Aapan rupikäppi!\n    Pää tervatynnyriin!\n    -- Ota kiinni, jos saat!\"\n\nAlkoi ankara perävilkka ympäri tupaa, niin että paikat kolisivat, \npöytäkin rytkähteli, ja tuolit lennähtelivät sinne ja tänne. Sokko \nhaapsotti ympäri tupaa kädet levällään kuin lentoon yritellen, ja \nnäkevät menivät milloin samassa rysyssä nurkasta toiseen, milloin \nsukeltelivat sokean käsien alatse pakoon. Kenen sokko sai kiinni, sen \nhän vei penkille ja sanoi:\n\n\"Patapää penkkiin, kissanmakkarat kaulaan!\"\n\nEnsiksi kiinni joutunut päätyi sitten vuorostaan sokonvirkaan. Kun oli \nkylliksi sokkosilla rymytty, saatiin muita kisoja: liinan myynnit, \näijäkäpäiset, päriset, kätkenkiviset ja mitä vain muistettiin.\n\nMutta kesällä, kirkkaana Herran päivänä oli hyvä telmätä ulkona \ntasaisella tanhualla, joen sillalla tai järvenrannan sileällä \nnurmikolla, heinäpeltojen vierellä. Siinä heti aivan kuin omassa \nluonnossaan oltiin _veheriäisellä keolla_ ja kohta kiertyi korea \nnuorten rinki, ja käsikoukusta pyörähdytellen kuljettiin ympäri piiriä \nkukin omaansa etsien ja laulaen:\n\n    \"Kun minä lähin keolle,\n    veheriäiselle paikalle,\n    siellä mä kultani havaihtin,\n    josta suuresti riemuihtin.\n\n    Sikaniemen mäellä,\n    sillä lavialla keolla,\n    uuen portin takana\n    kuin oli Turun puolella.\n    Siellä löysi hän kultansa\n    ja iloihti sen kanssa\".\n\nMonta kertaa niin talvella kisatuvassa kuin kesäisellä kentällä \ninnostuttiin koettelemaan voimaa ja notkeutta. Vaikka olikin kuusi \npäivää raadettu tervahaudalla, niin silti vielä seitsemäntenä riitti \nluontoa koviin yhteen ottoihin. Sillä kun ihminen oikein tottui kovaan \ntyöhön ja kiristämään koko viikon, hän kyllä jaksoi samaa vielä \nsunnuntainakin. Miehellä piti olla voimaa, niin ettei se loppunut \nkesken, ja se miesten mies, joka oli kaikkia muita väkevämpi. Monella \ntavalla osattiin miestä mittailla. Karhun tarakka, leiviskän nosto, \nniskanuoran veto, miehen nosto, hirren nosto, juurikan heitto ja monet \nmuut otettiin monikertaan, ja sitten taas kesäisellä tantereella \nheitettiin painia, niin että kenttä tömisi ja kantapäät kyntivät maata \nkuin puskevien sonnien sorkat. Mutta kun tukkanuotan vedossa vanuttiin \nkaksin kourin toistensa pitkiin harjaksiin ja niskavilloihin, niin \nsiinä vasta luontoa vaadittiin, että jaksoi pitää päänahkansa ja panna \ntoisen pyytämään. Jylhän Moukarikurkku itse joulukirkkoon mennessään \najoi naapurin kautta saadakseen kiskoa aamutuimaan hyvän tukkanuotan. \nOvilattialla ukot rymysivät, ja Moukarikurkku päkitti:\n\n-- Tunnustakkos, jälttä-jylhänen, tätinipoika, että min' oon parempi \nkun sinä!\n\nTavallista kesäpäivän pyhätyötä oli _kärryjen viskaaminen_ akselista \npään ylitse. Siihen kyllä, jos kärryt olivat isot, ei joka mies \nkyennyt. Suutari-Vihtori yritti kerran ja väänsi itsensä pilalle, mutta \nmonet raavaat ukot heittelivät kärryjä vain kerta toisensa perästä. \nEhjää miestä vaati _väkikivenkin_ nosto, joka myös oli jokapyhäistä \naskartelua. Monen talon kartanolla oli komea väkikivi, jota sadat \nkourat olivat kuluttaneet ja yhä kuluttivat. Monesti vielä naisetkin \nolivat kivennostossa miesten kanssa kilpasilla. Jylhän naiset olivat \noikein raikuja ihmisiä, puhumattakaan Rotmon tyttäristä. Mutta kun \nPoras-äijä meni suurta väkikiveä kiskovan miesjoukon luo, otti hän ja \nheitti kiven aidan ylitse ja sanoi:\n\n-- Ei tuollaista kehtaa mies nostella!\n\nVanha Poras-äijä olikin sellainen metsäläinen, että kanteli täysinäisiä \ntervatynnyreitä kaksittain vain sormikoukullaan tapinreiästä kiinni \npitäen. Mutta Kaustisenkylän Mosalan isäntä oli aikoinaan vielä \nmokomampi. Koko seutu tiesi häntä mainita, ja itse Kokkolan väkevä \nsotaherra ratsasti häntä katsomaan, tapasi tanhualla ja sanoi:\n\n-- Olen kuullut, että on täällä riskiä miehiä ... jotta saisi koitella.\n\n-- Vai on kuultu! Mosalainen vain sanoi.\n\nKun iso sotaherra sitten halusi panna hevosensa hetkeksi heinämaahan, \nMosalainen näytti, että tuossa on aidan takana heinäpelto. Herra taas \nkysyi, mistä sinne pääsee, kun ei näy veräjää.\n\n-- No, kyllä sinne nyt yhen hevosen saa, vaikka mistä, Mosalainen \nsanoi, kopaten hevosen syliinsä ja nostaen aidan ylitse pellolle.\n\n-- Isäntäpä taitaa olla riski mies, sotaherra jo ihmetteli. Mutta \nMosalan äijä sanoi vain:\n\n-- On niitä riskimpiäkin! Kivijärvelläkin Urpilainen ... en ole sille \nkoskaan piisannut.\n\nKivijärven Urpilainen oli oikeita vanhankansan raavaita miehiä. Hän söi \nkuin aikamies ja sitten tehdä rymisti työtä kuin jätti. Möi ukko \nKokkolan porvarille härän ja edusti kaupantekiäisiksi vielä ruokaveron. \nMutta pelästyi porvari, kun syömistä kannettiin pöytään, ja \nkivijärveläinen työnsi kaikki kurkkuunsa. Tuotiin lisää monet kerrat ja \nsonninmyöjä ahtoi aina kaikki vatsaansa. Viimein kauppamies suuttui:\n\n-- Nyt pappa söö herke yly!\n\n-- Män'pähän härkä ylös eli alas, mutta syyvä minä tahon kaupan \njälkeen, Urpilainen vain arveli ja pyysi lisää.\n\nLähti hyvin syönyt Urpilaisen ukko sitten kotiperukoitaan kohden, \nvieden ostokset matkassaan. Tynnyrin suolasäkin hän löi \nselkälaipioilleen, kuuden kannun padan painoi päähänsä hatuksi ja \nkeppinään keikutteli leiviskäistä rautakankea. Näin Kivijärven suuri \ntura tallusteli yli kymmenpenikulmaisen erämaan syöden vain kerran \npuolitaipaleessa, mihin oli eväänsä loput heittänyt menomatkalla. Ja \nkolmella syönnillä ukko teki koko Kokkolan retkensä.\n\nVäkevä Urpilainen, Mosalan ukko ja Mehtä-Porasen äijä, Rotmon tyttäret \nja Jylhän naiset -- siinä olivat vanhan metsäperän väki-ihmiset. Heitä \nvielä yliperä parhainaan mainitsee ja muistelee. Sillä entinen erämaa \nvaati voimaa ja kovaa luontoa. Erämaa itse niitä kasvatti, ja \npyhäisissä yhteen otoissaan miehet vielä luontoaan terästivät. Ellei \nUrpilaisen ukkoja eikä Roti-Paavon tyttäriä ollutkaan joka kylässä, oli \naina kumminkin kylän parhaita. Ja minkä voimat puuttuivat, sen korvasi \nkova luonto ja kiukkuinen yritys.\n\n\n\n\nTIETÄJIÄ JA POHAKOITA\n\n\nAvaroissa perämetsissä piili kaikkein pohjimmaisena ikivanha esi-isien \nusko, ja koko erämaata hallitsi vuosisatainen henki. Kirkko kyllä \nkomotti mäellä ja pyhäkellot moukuivat, ja pappila paistoi \nlähirannalla, mutta metsissä karjui nostettu kouko taikka rääkyi \nruumiiton ihkiriekko. Aurinko kyllä tanssi pääsiäisaamuna, ja \nkristikansa riensi kilvaten kirkkoon, mutta öisin rullit lentää \ntohistivat halki ilmojen, haltiat kolistelivat vanhoissa myllyissä,\nja vainajat lähtivät liikkeelle siunatusta kirkkomaastakin. \nKirkonkelloilla kutsuttiin ristirahvasta pyhään temppeliin, mutta taas, \nkun metsä piilotti jonkun elukan peittoonsa, soitettiin samoilla \nkelloilla, jotta suuri metsä vapauttaisi vankinsa. Hartaina istuivat \nvanhat tummut temppelissä sanaa kuunnellen ja veisaten virttä taivaan \nHerralle, mutta Erkin aamuna he laskivat karjansa kesälaitumelle yhtä \nhartaina poltellen tulikytöstä navetan kynnyksen vieressä ja lukien \näideiltä oppimiaan vanhankansan väkisanoja.\n\nTämä metsien takainen korpien ja nevojen maa oli aivan kuin pyhitetty \nmenneitten aikojen kotimaaksi. Samaa sääkirjaa täällä kyllä elettiin \nrintamaiden kanssa, mutta sittenkin kaikki kuluttava aika oli täällä \narmollisempi ja vaelsi hitaammin kuin alamaissa. Metsäperien kansa sai \nasustella omassa rauhassaan, ja aivan oman mielensä mukaan käydä ulos \nja sisälle, niinkuin edesmenneet hyvät vaarit ja muoritkin olivat \ntehneet, vaeltaen sekä painetun pitkän katkismuksen hengessä että \npainamattomien, vielä pitempien esi-isien kirjojen hengessä. Sillä \nkaukametsien kansalla oli omat aapeluksensa ja omat satalukuiset \nkymmenet käskynsä, jotka perittyihin veriin painettuina seisoivat yhtä \nlujina ja peloittavina kuin kivisiin tauluihin kirjoitetut \nSiinainvuoren sanat. Hyvä oli täällä tummujen hoidella huonekuntaansa \nja tehdä satoja temppujaan, ja oikein oli, että tuhvatkin täyttivät, \nminkä vanha laki vaati.\n\nJa näin metsäperä tekikin. Tulta iskiessään kinnunen kilkutti piikiveä \ntuliraudalla huudahtaen:\n\n    \"Hiiri vettä kantamaan,\n    kärpänen sammuttamaan:\n    kissanpojan pää palaa!\"\n\nSaunaan mennessään vanha tummu muisti puhaltaa kipeää kohtaa ja sanoa:\n\n    \"Tiku pihalle, lämmin saunaan,\n    häkä rötkön perään!\"\n\nValkopäinen ikätura karkoitti käärmeet kartanosta vetäen rautaromua \nperässään ja leppävastoilla hosuen ja hokien:\n\n    \"Kukis kuloo, kukis kuloo!\"\n\nHeinämies sattuessaan sohaisemaan ampiaispesää, teki pienet \npiikkimiehet tehottomiksi sanoen:\n\n    \"Tapiainen tarkka poika,\n    pistä piikkis ketoon,\n    kannukses kankaaseen!\"\n\nMutta isopäisen _voijesirkan_ heinämies koppasi koivista kiinni, asetti \nsen nokan haavalle ja uhkaili:\n\n    \"Heinäsirkka, heinäsirkka,\n    jos et anna minulle voijetta,\n    niin minä kitkasen katkasen kaulas!\"\n\nPieni soinilainen pojankersakin saattoi sanella pahaiselle \nsisiliskolle:\n\n    \"Sisulisko, silmänkisko,\n    joka oot niin raskas\n    kuin rauta puran pää.\n    Minä oon niin kevyt kuin lehti!\"\n\nMikäpä oli tarpeellisempaa kuin panna _pirunpallit pihtiin_, kun \njotakin tavaraa ei etsimälläkään löydetty. Ei tarvinnut muuta kuin \nleikata kolme rukiinoljen solmukohtaa, panna ne halkaistuun tikkuun ja \npistää seinänrakoon, niin heti löytyi. Eikä tämä ollut mitään \nnoitumista enempää kuin sekään, että palokärjen nokalla kaivettiin \nhammasta, jota mato jäyti, taikka puhallettiin ja sylkäistiin \nkolmineuvoiseen tuppeen kolme kertaa, kun lapsessa oli _kohtaus_. \nRauhassa sai täällä huoneen kynnyksellä, jonka ylitse oli kuolleita \nkuljetettu, kirveellä hakata _narua_ pois, samoin taas puukupissa \npuohtaa _tulenlentoa_. Rauhassa Huuhkaisen entinen tura rakenteli ojiin \nturpasportteja ja ryömi niiden lävitse terveyttään etsien, eikä äijä \nsuinkaan tuhmin tehnyt astellessaan uuteen asuntoonsa takaperin ja \npiirrellen jälkiinsä viisloppiaisia. Samoin kaikilla muillakin oli \nheidän taitonsa. Kalamiehet tarvitsivat omat tietonsa, niin myös \nmetsänkävijät, maanmyyrtäjällä oli hänen oppinsa, ja karjatummut \ntiesivät, mikä oli heille tarpeellista.\n\nMutta kaukainen erämaa tarvitsi vielä oikeita tietäjiä, jotka olivat \ntehoisempia kuin tavalliset korpelaiset. Metsien vanha henki niitä \nkyllä nosti ja kasvatti. Harmaat tietoturat olivat täällä omassa \nympäristössään ja pysyivät hyvin luonnossaan, sillä kaikkialla oli \nsuuri jylhä erämaa, ja koko erämaa uskoi sekä pelkäsi.\n\nEntisinä aikoina oli täällä monta ja monenlaista mahtajaa. Oli siellä \ntäällä pieniä _maapohakoita ja höpisijöitä_ ja pikku _parantajia_, \nsellaisia kuin _Jängän Tiina_, joka suitsien päitsimien lävitse \npujotteli ja ruumiinlaudalla mittautti kohtauksen saaneita, sekä \nKaustisenkylän _Matti-tuhari_, joka teki kointoppeloita, ja Soinin \n_Heinä-Matti_, joka viinasta katsoi taudin tapauksia, ynnä Kyyjärven \n_Lintu-Matti_, joka piiskasi rukkia leppärisuilla, kun se heitteli \nnyörejä päältään. Pikku höpisijöitä oli _Kalliokosken Liisa_, joka \nsaunankiukaan lävitse valetuilla vesillä paranteli käärmeen pistämisiä, \nsamoin Soinin _Värilehon_ akka, joka tyttöä korventeli padassa \njärvenrannalla, rääpien haukankynsillä ja tutkien:\n\n    \"Onko sinuun ottanut\n    kivestä vaiko kannosta,\n    vaiko vanhasta vatturauniosta,\n    vaiko siitä puusta,\n    jossa korppi on korvettu,\n    ja musta lintu murhattu?\"\n\nLestin _Matti Tuikka_ ajoi pois painaisia tulikivellä, ruudilla ja \npalavilla päreillä, _Lankarin Aapa_ nylki käärmeitä, nimitteli niitä \nkangashaueiksi ja kuivaili kepissä seinän vieressä. _Sannan-Mikon \nAntti_, keppi kädessä köpsöttelevä huutolaisukko, ajoi pois kohtauksia \nkirveellä, pölkyllä ja palavalla saunavastalla, ja _Taipaleen äijä_ \nLestillä pesi _murhaa_, mikä oli tarttunut kuolleitten luista, vei \npesuveden kirkkomaahan ja sanoi:\n\n    \"Mistä on suku suupunut,\n    sinne suku suupukoon,\n    vanha kalma kaatukoon,\n    kirkon kirjavan kittaan,\n    satalauvan lappeeseen,\n    tervaristin tienohille,\n    tervahauvan hartioille\".\n\nMutta oli täällä suuria _pohakoitakin ja tietäjiä ynnä\nkuohareita_, oli myös _noitia_, jotka saattoivat tehdä pahaa, sekä \n_noitahenkisiä_ihmisiä, jotka kuvattelivat toista jos toistakin, \nmilloin nostaen koukoja, milloin käärmeitä, milloin taas yllyttäen \nsuuren syyttömän metsän kantamaan vihaa.\n\nNäihin kaikkiin tarvittiin taitoa, kovaa voimaa ja sellaista\nluontoa, jota oli vain harvoilla. Eikä oikein väkeväksi noidaksi\nkovin helposti päästy. Karstulan _Vorspakan_ tietäjän oli pitänyt \nkolmen-kuninkaanverellä vetää piiri ympärilleen lattiaan ja siinä \nKaikkein Korkeimman nimeen pyytää itselleen noitavoimaa. Lujalle oli \nentinen _Lakasen lukkari_ pantu, kun hänestä oli aiottu suurta noitaa. \nVimpelin pääpohakka oli miestä koulannut monella lailla ja sitten \nviimein vienyt hänet juhannusyönä istumaan isolle kivelle keskelle \nKasarinkoskea, mihin itse pääpirun piti tulla kastamaan hänet\nisoksi-noidaksi. Yksinään Lakanen oli hämäränä juhlayönä istua \nkyhjöttänyt kuohuvan kosken kivellä ja odottanut. Oli noussut koskesta \nkaikennäköistä hirveätä elukkaa ja kummituista, ja Lakasen oli \npelkäämättä pitänyt puhutella jokaista. Mutta oli viimein kuohuista \nkohonnut iso käärme, vönkinyt rinnoille ja ruvennut yrittämään\nmiehen suuhun. Silloin oli Lakasen luonto loppunut, ja hän oli \nkauhistuksissaan porhaltanut pakoon. Eikä ollut Lakanen päässyt \nsuurnoidaksi, mutta Perhon lukkariksi hän oli päässyt, ja sen verran \nhän jo oli ennättänyt oppia, että oli pystynyt veren seisottamaan.\n\nLuonto loppui Karstulan _Pohjois-Eerultakin_, kun hänen olisi pitänyt \nruveta noidaksi. Ajoi Eeru Pohjanmaalle suurelta tietäjältä, \nHietapellon Pekalta, lehmäonnea hakemaan, ottaen evääkseen viisi kannua \nviinaa. Eeru sai pilatun onnen korjatuksi, ja sitten ukot hyvillään \ntörsäsivät koko viikon viiden kannun ääressä, ja Pekka jo kysyi:\n\n-- Etkö taho oppia loihtemaan?\n\n-- Mukavaahan tuo olisi, Eeru sanoi, jos minäkin jotakin osaisin ... \nminäkin.\n\nPitkän rupeaman Hietapellon Pekka siinä loitsi, ja Pohjois-tura \nkuunteli korvat pystyssä, saaden kuulla niinkin kauheita sanoja, että \noikein sydänalaa karmi. Kun viiden kannun vilja oli loppunut ja Eerun \npiti lähteä kotiin, Hieta-Pekka sanoi, että kyllä sinä vielä kaikki \nmuistat, kun kohta kotiin tultuasi karjaiset terveisiä häneltä. Mutta \npitää varoa kovin kovasti karjaisemasta, ettei vain laipio putoa alas. \nEeru ajoi kotiinsa ja heti tupaan päästyään pamahdutti:\n\n-- Terveisiä Hietapellon Pekalta!\n\nTupa vain jysähti, niin että piitta halkesi päästä päähän, ja multaa \nräsähti lattialle. Siinä olivat Hieta-Pekan terveiset. Ja taisi siinä \nolla itse jyrisevä noitakin matkassa, koska äijän luvut rupesivat heti \nnousemaan Eerun mieleen. Koko yön Pohjois-turan täytyi muistella ja \nloitsia sanoja toisensa perästä, ja kun ukko aamulla hankkiusi \ntervametsään, luvut yhä kumpusivat esiin. Niinkuin isämeitää lukien \nEeru lasketteli koko matkan kaikenlaisia loitsuja ja manauksia. Ja \ntervaksia ajaessaan ukon piti vain päivät päästään muistella kovia \nsanoja:\n\n    Kustas tulet, kuisman koisma?\n    Tuolta toisesta talosta\n    -- -- -- -- --\n    Seiso veri, tyysty veri,\n    tyystyi ennen Tyrsmänkoski\n    -- -- -- -- --\n    O, sinä perna perkeleestä,\n    sinä saatanan salakka\n    -- -- -- -- --\n    Jos sinä pistät yksin pistoin,\n    niin minä pistän kaksin pistoin\n    -- -- -- -- --\n    Ite noita nuolihinsa,\n    velho veihtirautoihinsa\n    -- -- -- -- --\n\nAivan vaivaksi Hietapellon Pekan luvut lopulta jo olivat, sillä \nPohjois-tura ei ollut noidaksi kelvollinen, eikä hänellä ollut noidan \npelotonta, karkeaa luontoa. Paljoa mieluummin kuin karmivia lukuja, hän \nolisi ajatellut vain tervahommiaan ja pitänyt lukua, montako tynnyriä \ntervaa mahtaa haudasta valua. Mutta Eeru-paha ei saanut manauksia pois \npäästään. Viimein ukko varusti katkismuksen matkaansa tervahaudalle ja \nrupesi sitä lukemaan saadakseen synnillisiksi sanotut loitsut \nunohtumaan. \"Minä olen Herra, sinun Jumalas, ei sinun pidä pitämän \nmuita jumalia minun edesäni\", tervaksien vetäjä aloitti, ja katkismus \nkarkoittikin taikaluvut pois. Mutta heti kun Eeru pisti kirjan \ntaskuunsa, nousi päähän:\n\n    Jos sinä pistät yksin pistoin,\n    niin minä pistän kaksin pistoin\n    -- -- -- -- --\n    O, sinä perna perkeleestä\n    -- -- -- -- --\n\nJa taas täytyi kiireesti tarttua jumalansanaan. Moneen kertaan \ntervapuiden ajaja ennätti lukea katkismuksen lävitse, jopa oppia aivan \nulkoa koko kirjan, ennenkuin pääsi Hietapellon Pekan tavattomista \nterveisistä.\n\nMuinainen _Jylhän Aapa_, Samulinpoika, rautaseppä, pyssyseppä ja \nlentomestari, sai velhonopin itse lapinnoidalta. Siitä on jo \ntoistasataa vuotta, ja Aapa oli aivan nuori vielä, mutta oli jo \nkumminkin saanut pappilassa salaa lukea mustaakirjaa ja siitä päässyt \nhyvään alkuun. Sattui sitten tulemaan lapintietäjä Jylhälle, ja kun \nAapa kuuli, mikä mies oli, hän sai äijän jäämään taloon yöksi. Aitassa \nmaaten lapinnoita koko yön lateli Jylhän pojalle tietojaan ja \ntaitojaan, ja näin Aapa sai oppia täyden noituuden, niin että kykeni \nmelkein mihin tahansa, lukitussa kirkossakin yöllä avaimitta käymään.\n\nLapinnoidat, jotka olivat kaikkein suurimpia pääpohakoita, kulkivat \nentisaikaan ahkerasti etelässä. Niinkuin musta puupuntari ne päivällä \ntuuliaispäässä lentää porhalsivat halki maiden, halki ilmojen ja taas \nöisin vikelsivät puntaripäisinä _noijannuolina_, niin että tulinen \nviiru vain perässä piipotti. Jos niille huusi: \"Vetteen peräs! Vetteen \nperäs!\" niin putosivatpa alas, että mätkähti. Saattoivat väkevät \nlapinnoidat lentää tohistaa myös lintuparvena. Pohjoissydänmaalle, \nRuuhilammen tervahaudalle tohahti kerran auringonlaskulla tavaton \nmetsoparvi täyttäen kaikki lähimännyt hautapirtin ympärillä. Miehet \nkatsoivat kummissaan, mutta Puiratin Samuli otti pyssyn, tähtäsi ja \nsanoi:\n\n-- Issointapa piän!\n\nMutta metsot eivät välittäneet vähääkään, lentelivät vain puusta puuhun \nja katsoa tollottivat, vaikka Puiratin ukko paukutteli ääressä.\nSilloin Samuli pyörähdytti pyssynkuulaa kolme kertaa peräpuolessaan\nja taas pamahdutti. Isoin keikahti, ja maahan rötkähti pieni \ntuohikonttiselkäinen lapinäijä, joka kättään pidellen huutaa kipitti \npyssymiehelle:\n\n-- Kuka sinua on opettanut suuruksella ampumaan? Ei minuun ole vielä \nkertaakaan luoti pystynyt.\n\nJa Lapin pieni äijänkähmyrä sai tuohikontteineen lähteä jalkaisin \nkepsuttelemaan Suomenselän suuria nevoja.\n\nMerkillisestä _mustastakirjasta_ monet tietäjät ja pohakat ottivat \nmahtinsa. Se oli kyllä kaikilla papeilla, mutta he eivät suinkaan \nsaaneet näyttää sitä seurakuntalaisilleen. Mutta muutamat suuret \npohakat olivat osanneet hankkia kirjan itselleen. Oli se ollut \n_Hautakankaan Antilla_, joka asui Rotmossa, ja Antin isä, Vimpelin \nukko, oli saanut sen, kumma kyllä, itse Lappajärven rovastilta, joka \noli lähettänyt hänet kirja kainalossa asettamaan Poikkijoen navettaan \npesiytynyttä paholaista. Väkevä oli kirja ollut. Kun ukko aarteineen \noli ilmestynyt navettaan, oli sieltä heti musta koira lähtenyt \nluikkimaan ja tulla luimistellut ukon edellä aina Sääskenkylään ja \nkadonnut siellä vanhaan tuulimyllyyn. Kallista mahtikirjaa oli\nHauta-Antti sitten säilytellyt ja käyttänyt. Mutta vanhana äijänä oli \nhän sen luvannut saunamäkeläiselle korvaukseksi viidestä ruiskapasta, \npuhellen:\n\n-- En pysty maksamaan, mutta on minulla mustakirja. Sinä kun olet \nsellainen noitahenkinen, saat sen kun kuolen... Se on sängynoljissa \npäänpohjissa tai riihen alla liuttukivien välissä ... ota sieltä \nsitten! En minä enää kauan elä.\n\nKirja kyllä jäi saamatta. Antin kuoltua akka poltti sen noitapusseineen \nsänkyolkien kanssa.\n\nSanotaan salaisen kirjan olleen myös Jylhän Aapalla, ja saman kirjan \ntaas sukuperintönä joutuneen Kykyrin Aapalle Kälviällä. _Haukankin_ \nvanhat pohakat olivat tutkineet peloittavaa taikakirjaa, jossa toinen \nrivi oli ollut punainen ja toinen musta, ja manauksia sekä kovia \nkonsteja siinä oli opetettu. Jo aikoja sitten kuolleella _Kellokosken \nJussilla_ oli niinikään ollut kamala noitakirja, josta ukko oli oppinut \nkovia velhokonsteja. Sillanpään Heikki-vainaja oli sen aikoinaan\nKello-Jussille tuonut kontissaan Pietarista, eikä mies ollut koskaan \npelännyt niin kovasti kuin silloin, kun piti kuljettaa muassaan \nsellaista pirullista kirjaa. Kolkko kappale se oli ollutkin. \nKivikankaan Jussi-vaari oli kerran salaa saanut sitä katsella, ja \nvaarin tukka oli oikein noussut pystyyn, kun kirja oli väliin kironnut \nihan kauneimman kautta ja sitten taas siunannut kaikkein kalleimmasti, \nniin että aivan sydänalaa viilsi. Koivu-tuhvakin, Kellokosken vävy, oli \nsitä joskus lueskellut ja oppinut siitä ainakin lujat verensanat:\n\n    \"Seiso veri, tyysty veri,\n    seisoi joki Joortanissa,\n    jossa Ristus ristittiin,\n    Kaikkivaltias kastettiin\".\n\nArkussa Kello-tura oli kirjaansa tarkoin tallettanut. Mutta kerran se \noli unohtunut pöydälle. Vasta niityllä ukko oli muistanut asian, ja \nkiireesti hän oli lähtenyt juosta köpöttämään kotia kohden. Tupa oli \nollut jo väkeä täynnä, niin että äijällä oli ollut täysi työ ennenkuin \noli saanut kirjan taas arkkuun lukon taakse.[14]\n\nÄkäisiä, kovia äijiä ja tylyjä tummuja monet näistä metsäperän \nnoitakoulun käyneistä olivat. Entinen _Polvilammen muori_ oli niin \nluonnokas, että suututtuaan Hauta-ahon ukkoon avopäin konttasi \nkatajikossa ja noitui, niin että karhu kaatoi koko Hauta-ahon karjan, \nsonninkin sotki nevaan, ettei muuta kuin sarvet vain näkyivät. Vanha \n_Roti-Paavo_ äkämystyi möttösläisiin, jotka syöttivät karjallaan hänen \npienen perkkiönsä, hyppi ja karjui:\n\n-- Panen luusta ja lihasta aijan, niin ettei sinne enää mennäkään.\n\nJa kun karja taas yritti Paavon heinämaahan, tuli karhu ja löi \nryteikköön kuusi lehmää. Kivijärven _Huttu-seppä_, pelättävä mies, jota \nsanottiin _Huttu-kärmeeksi_, pistäisi nostetulle käärmeelle, joka \njärvellä tuli uiden venettä kohden, tulitaulan suuhun ja sanoi:\n\n-- Koskas meinaat päälle tulla, niin tuos' on! Ja mene sinne, mist' \nolet tullutkin!\n\nVähän ajan kuluttua alkoikin järven takaisesta talosta nousta musta \nsavu. Sanoi sama Huttu-seppä Istolan äijälle, joka kerskaili, että \nhänellä onkin sellainen ruuna, ettei nostettukaan karhu selkään pääse:\n\n-- Älä kouhi minua! Kouhi muita miehiä!\n\nMutta kun Istolan äijä vain kouhi ja kerskui, Huttu-kärme jyrähdytti \nkantapäänsä varpaalta lattiaan ja karjaisi:\n\n-- Pääsee se ainakin puunlengolta!\n\nAamulla kun mentiin hevosen hakuun, löydettiin Istolan ruuna karhun \nrepimänä. Kontio oli hypännyt ruunan selkään lengon puun rungolta, mikä \noli aivan lähellä kaatopaikkaa.\n\nKova voima oli _Puiratin Samulinkin_ sanoilla. Tyrehtyi pahakin \nverenvuoto, kun äijä vain sanoman saatuaan tukka pystyssä ärjäisi: \n\"Eipä se enää vuuakkaa!\" Mutta kun Pohjoisen ukko juovuspäissään \npilkaten löi Puirattia suuta vasten, niin että veri turskahti, äijä \nsieppasi vasemmasta jalastaan kengän, puhalsi siihen yhdeksän kertaa ja \nkarjaisi:\n\n-- Yheksän kertaa tulkoon kostetuksi!\n\nKun Pohjois-ukko juovuksissa meni kotiinsa, tuli siellä kova kärhäkkä \nja tappelu, jossa ukon selkään ja takasiin viillettiin yhdeksän suurta \nverihaavaa.\n\nÄkäinen pohakka oli myös _Vasa-seppä_, Vasamäen vanha Taavetti, joka \nsuuttuessaan saattoi panna vaikka minkälaiset pahat. Noitui äijä \nveljensä lehmän seisomaan kalliolla koko vuorokauden, niin ettei sitä \nnähty, ennen kuin Jylhän tietomies päästi sen irti ja pani painajaisen \nitseensä Taavettiin. Koville otti Vasa-sepän, mutta kun hän meni ja \nkiroten iski pihaan rautakangen sekä pani lakkinsa sen päähän, niin sai \nkyllä nukkumarauhan. Pahoin kävi Keskitalon rengin, joka varasti linnun \nTaavetin satimesta: sai kirkonväen eikä päässyt siitä erilleen ilman \nTaavetin apua. Mutta kun Vasa-seppä viritti loukkunsa Keskitalon \nmyllytammen viereen, ja saukko tarttui siihen, Keskitalon Soppo \nkirvesti kolme koivuista kankea, väänsi loukun auki ja muljahdutti \nelukan koskeen, otti sen sieltä, vei kotiinsa ja nylki. Vasa-Taavetti \nkirosi ja kirosi, niin että koivuiset kanget myllyn luona alkoivat \nhyppiä ja hyppelivät ylös ja alas kolme vuorokautta. Koko kylä kävi \nsitä ihmettelemässä. Mutta Soppoon, joka oli noituen tehnyt tekosensa, \nTaavetin manaus ei pystynyt.\n\nTialan _Lampuodissa_ oli ennen ollut kamala noita. Ukon kuoltuakin \nvielä vanhassa tallissa aina pimeän tullen ritisi ja ratisi. Kun talli \nsitten purettiin, löytyi sen lattian alta kokonainen pärekorillinen \ntuohiin käärittyjä ruumiinluita: sormia, kalvoskappaleita, käsivarsia. \nLuukontti vietiin kiireesti pellolle ja heitettiin suureen nuotioon. \nKova pätkähdys vain kuului, kun kirkonväki siinä joutui tulen käsiin, \nja vanha noita sai kostonsa. Tialan noita oli ollut niin kauhea mies, \nettä oli omat lapsensakin menettänyt temppuihinsa sitä myöten, kun sai \nniitä maailmaan. Mutta näinpä äijäparka sitten oli kuolemantuskissaan \nnähnyt ympärillään kaikki perillisensä ja kauhtuen siunaillut:\n\n-- Herra Iesus, minun lapsiani, kun niitä on paljon!\n\nOsasivat vanhat noidat ja pohakat tehdä toki muutakin kuin pahaa ja \nilkeyttä toisilleen ja muille ihmisille. Hautakankaan Antti paranteli \nlankeevatautisiakin. Ruisahon Jussi tuli terveeksi kohta, kun ukko \nlaski verta hänen nilkastaan, höpisi siihen ja juotti sen jälleen \nJussille. Veren äijä seisautti sanoillaan, ja kun Juoksuahon pojan \njalka oli säikähdyksestä ajettunut aina polvea myöten, ukko teki hyvät \nhauteet, pannen veteen yhdeksää kusiaispesää, kolmen puun kolme \nkolmihaaraista oksaa sekä kolme ruumiinlaudasta vuoltua lastua. \nRupitautia äijä pesi koskenvaahdolla, ja rupeamisiin hän laittoi peseet \nmetsälähteen vedestä vuollen siihen kuparirahaa ja kiehauttaen sen \npajanahjossa kuumennetulla paloaatran kärkiraudalla. Moniin muihin \nHauta-Antti pystyi, ja sanotaan, että hän osasi lumota käärmeitäkin. \nMännynlatvasta tehdyllä parikorttelisella putkella hän puhalteli, \npillitteli, ja käärmeet loikertelivat piiloistaan esiin ja rupesivat \ntanssimaan.\n\nMöttösen _Mylly-Matti_ ei kyllä ruvennut käärmeille pilliä \nsoittelemaan. Nähdessään vanhan madon Matti manasi:\n\n    \"Sinä synnin synnyttäjä,\n    matele maan rakkoon!\"\n\nMutta otti Matti taas käärmeen kiinnikin, vaikka se luokkaa heittäen \nmennä koukkasi, puristi niskasta, nylki ja pani talin talteensa. \nKäärmeentaliviinalla ukko voiteli ajettumia. Koinvoidetta Matti teki \nyhdeksästä aineesta, ja kohtaukseen hän valutti veden yhdeksän oven \nvetimen lävitse, eikä koko maailmassa osattu tehdä parempaa \nkohtausvettä. Veri seisahtui heti kuin seinä, kun äijä vain ärjäisi. \nMutta sattui kerran tulemaan taloon, juuri kun ukko oli veren sulkenut, \njoku akka-paha alkaen siunailla: \"Onko täällä Jumala käynyt? Onko \ntäällä Jumala käynyt?\" Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä veri alkoi \ntaas paikalla puhaltua. Äijä suuttui ja sulki haavan uudestaan.\nMylly-Matti olikin oikea korpinoita jo ulkonäöltäänkin: suuri \nkumarahartiainen ukko, jolla oli mustat kulmapehkot ja nenä kuin \noolannin pukinsarvi. Kädet haarallaan äijä aina seisoi, ja löylyä hän \notti saunassa niin että kiuas paukkui, ja toiset kylpymiehet kopisten \nhyppivät lavalta lattialle.\n\nPohakkamiehiä olivat Lestin _Karhunpiilon_ karhumiehet. Ruumiin \npääkalloilla ja metsänvoimalla he ajoivat pois kipuja, särkytautejakin. \nKova noita oli Lestin _Tiais-kuohari_, joka otti varkaan kiinni siten, \nettä pani hevosen sääriluuhun kirkkomaan multaa ja heitti sen virtaan. \nSiitä _kirkonpainainen ja veenpainainen_ nousivat vastakkain ja kävivät \nvarkaan kimppuun, ottaen niin lujille, että varastettu tavara täytyi \nviedä pois. Kinnulan _Isä-Pokko_ oli niin tyly noita, että saattoi ajaa \npois _ves'perkeleen_. Kuumassa saunassa Pokko makautti sairasta kylän \nruumislaudalla sekä kylvetti häntä taikavesillään, pyyhki siipioravan \nnahalla ja karhunhampaalla, joka oli ollut kolmen kuolleen suussa. \nSoinin noita, _Höykkälän ukko_, paranteli kaatuvatautisia sammakon \njalasta ja kukon pääkammasta otetulla verellä käyttäen apuna vielä \npajanahjosta ja metsästä otettuja aineita, aina yhdeksää lajia.\n\nNoita oli _Kalmo-Sakrikin_, ruma mies, joka asusteli metsässä\nKarstulan ja Perhon rajamailla. Iso kontti selässä äijä usein \nkuljeskeli metsäperäläisiä parantelemassa, ja kaikki tiesivät, että \n\"Kalmo-Sakrilla oli yheksän keinoa, kiepoo kymmenes\". Kontissa oli \nkyllä keinoja enemmänkin, pulloja nelisenkymmentä ja niissä \nkaikenlaisia aineita vihteröljystä ja hokmannista alkaen. Koskenvesistä \nja maanruohoista Sakri vielä valmisteli lisää, ja kun oikein kova \npaikka tuli, hän käytti välikappaleinaan ruumiinjäseniä ja \nkuolleenluita. Niistä noita sai kovat aineet, vaikka mihin asiaan. \nMöttösten lehmiä varten, jotka Säynälampea kiertäen aina saapuivat \nSakrin mökin tauksille, ei toki näin väkeviä välikappaleita tarvittu. \nÄijä karkoitti lehmät siten, että heitti lakkinsa kentälle ylösalaisin, \nhyppi sen ylitse edestakaisin ja kiroili:\n\n-- Sinull' ei piä oleman karvan kantajaa!\n\nSiitä Möttösen lehmät tulivat niin hulluiksi, että vielä\nnavetassakin reuhasivat ja olivat hirttää itsensä. Täytyi etsiä apua \n_Mikkeli-Antilta_, joka asettikin elukat. Anttikaan ei ollut vain \npelkkä jokapäiväisen leivän nakertaja. Hän oli Maakunnan karkeita \näijiä, Kauhavan Lummukasta lähtenyt metsäkontio, joka Maijoineen ja \nkastamattomine kakaroineen eleli kuin pakana Säynälammen tauksilla \nKontinlevon tervapirtissä ja taas toisin vuoroin kierteli maata kuin \nmustilainen kuohiten kaikenlaisia elukoita, jopa mennen lukittuun \nkirkkoonkin, niin että ovet räsähtivät.\n\nMutta Kivijärven vanha _Murri_ oli niin väkevä noita, että ajoi Herran \ntemppeliin hevosella. Äijä mennä köpötteli jalkaisin joulukirkkoon ja \npääsi matkalla toisen ukon ajomieheksi, kun tämä valitteli, että käsiä \npaleltaa.\n\n-- Vaikka alasti istuisin, ei minua palella! Murri sanoi hypäten \nohjaksiin. Ja ukko riisuutui ilkoisen alastomaksi, kääri vaatteensa \nmyttyyn reensepiin, istui ja ajeli niin että kaikki kansa kauhistui.\n\n-- Kyllä vaatteet lämmittää, oli ne päällä tai reessä, Murri vain \npuheli ja kysyi sitten kirkkoa lähestyttäessä:\n\n-- Päästänkö mä vielä kirkon läpi?\n\n-- Päästä vaikka kirkon alate eli ylite, hevosen omistaja murahti. \n\nMurri laski täyttä hyppyä kirkonovea kohden. Kun hevosen jalat \nsattuivat kirkonportaisiin, niin ovet remahtivat auki, ja koni laukkasi \nkirkkoon niin että kopina vain kuului ja lensi samaa kapsetta läpi \ntemppelin toiselle ovelle. Ja ovet taas remahtivat auki, mutta heti kun \nreenjalasten kantapäät kapsahtivat kynnykseltä alas, ne pamahtivat \npaikoilleen.\n\nAvojaloin saattoi vanha noita astella vasta hiottua viikatteen terää, \neikä häntä tulikaan voinut vahingoittaa. Oravan talossa iltaa \nistuttaessa nuoret pilkkailivat Murria. Äijä suuttui, löi puuta ison \ntakan täyteen, riisui sitten vaatteensa, työnsi lautapalasen tuleen ja \nkömpi sille istumaan huutaen palavasta pätsistä:\n\n-- Lisäkkää ja öysäkkää tulta!\n\nKauhistunut talonisäntä tempaisi Murrin tulesta ja poltti pahoin \nkätensä, mutta Murrilta ei kärventynyt karvaakaan.\n\nKykeni _Kyyrän Jussikin_, joka asui Saarijärven kulmilla, kulkemaan \nkirkon lukituista ovista, ja uskalsi ukko mustana yönä mennä \nkirkonmaalle kuolleita puhuttelemaan. Pimeässä kähmien Kyyrä kaivoi \narkun esiin, väänsi kannen auki ja kahmaisi homeisen vainajan syliinsä \npannen sen kalloon leppäisen vitsapannan, jota oli ensin sovitellut \nomaan päähänsä. Sitten noita kolmella leppäisellä vaajalla alkoi \nkiilata leppäistä vitsapantaa tiukemmalle ja tiukemmalle, niin että \nirvistelevän, tyhjillä silmäkuopillaan tollottavan vainajan viimein \ntäytyi ruveta haastelemaan niitä asioita, joita Kyyrä tahtoi häneltä \nkysellä. Kaamealla äänellä kuollut puhua honotti, ja home vain \npölähteli leuoilta, mutta se ei noitaa peloittanut.\n\nVanha _Kukko-Jussi_, Kukkopuron metsätalon äijä oli niin äkäinen, että \nkun hän äyskäisi käärmeelle, joka onnettomuudekseen sattui matelemaan \ntervahaudalle, niin matopahasen piti suoraa päätä vönkiä haudan \ntuliseen kitaan. Nostetun kirkonväen ukko pani takaisin niin kovalla \nvoimalla, että sen lähettäjä joutui menoteilleen, ja painaisen täytyi \nmustana kissana laukata pakoon, kun äijä ahdisteli sitä kolmen \ntervakannon lastulla ja kolmen kaivon vedellä. Koihin Kukko-tura \ntarvitsi yhdeksät aineet: sipulia, ruisjauhoja, raudanruostetta, hopeaa \nja kuparirahaa, lukinverkkoa, piipunihveä, kermaa ja tervaa. \nVäkiaineistaan tura keitti mustan mämmin ja tehosti sen vielä kovalla \nluvulla:\n\n    \"Kustas tulet, kuisman koisma?\n    Tuolta tulen toisesta talosta pellon takaa,\n    luun syön, lihan märätän,\n    veren matoina tiputan.\n    Yheksän yötä unetonta,\n    kannu märkää välissä\".\n\nVeren ukko sulki sanoillaan, tulenvihoja paranteli lampaan mahapaidalla \nja lampaan luiden ytimellä ynnä siankärsällä, ja yhdeksänlaisia \nkohtauksia hän korjaili yhdeksillä eri keinoilla.\n\nMutta Pöyry-Jussi, mainittava _Kuohari-Pöyry_ Halsualta, oli suuri ja \nsalaperäinen noita, joka ei taitojaan ilmoittanut ainoallekaan \nkuolevaiselle, kehahteli vain:\n\n-- Pöyry ei ole mikään noita eikä näkijä, mutta kun Pöyry pesee, niin \naina paranee.\n\nPieni mies Pöyry oli, mutta paksu ja pahankurinen, silmäpuolella hän \nvain katsoa tiiroitti, mutta näki silläkin tarpeekseen, ja nenäpielestä \noli tappelussa puukolla silpaistu kappale pois. Suuri säkki selässä \npaksu kuohari kulkea rähjäsi seitsemät seurakunnat, Vimpelit, Perhot ja \nVetelit, Halsuat, Lestit, Kivijärvet ja Karstulat, ja kaikkialla koirat \nkoko joukoin kiukkuisina ärhentelivät hänen kintereillään. Mutta \nterävin veitsin Pöyry piti kaikki koirat ja koiraat kurissa ja kulki \npitkää virkatietään. Ukon säkki oli täynnä välikappaleita, yökönverta, \nkäärmeennahkoja ynnä käärmeenrasvaa, kähisipä vielä elävä käärmekin \ntuohirasiassa. Käärmeellä Pöyry nokitti madonsuoloja, joilla paranteli \ntuuleista, ja kun hän yökönverellä pyyhki silmät, rupesi näkemään \nnäkymättömiä. Äijän säkkiä ei ollut hyvä kosketella, eikä hän sitä \nkoskaan, ei yöksikään heittänyt luotaan. Pelkäsivät monet äkäistä \nukkoa, ja syytä oli pelätäkin. Suuttui Pöyry sisareensakin, kun tämä ei \nantanut hänelle yösijaa, niin että äyskähti: \"Härkä pönttöön!\" Eikä \nennättänyt kulua kuin kolme päivää, kun härkä nyrjähdytti lapansa niin \npahasti, että täytyi tappaa. Metsänväkikin pelkäsi rumaa kuoharia. Kun \nLaajasten hevonen oli joutunut hukkaan, ei Pöyryn tarvinnut tehdä muuta \nkuin kävellä kolme kertaa vanhan tervahaudan ympäritse, niin jo tuli \nvaimoinen henki vastaan, että vaatteet kahisivat.\n\n-- Onko näkynyt Laajasten hevosta? Pöyry heti ärjäisi, ja vaimoisen \nhengen täytyi sanoa, että se on ollut heidän hallussaan metsässä, mutta \ntuolla se jo on kotiin menossa.\n\nKuohari-Pöyryn päävirka oli kumminkin eläinten salvaminen, ja sitä \nvarten hän aina oli maata kiertämässä. Ja niin kova mahti äijässä oli, \nettä hän villit oriitkin sekä suuret sonnit leikkasi suorastaan vain \nilman köyttämättä puhumattakaan vähäisistä pässeistä. Vapisten elukat \nkyllä seisoivat ja väri niiden tuli, mutta eivät ne ääntäkään \npäästäneet. Oriille äijä sanoi:\n\n    \"Oma kirppus puri,\n    saraheinä vihlaisi!\"\n\nJa tulisella rautakangella Pöyry korventeli suonia, sylkäisi vain, \nvetäisi tulipunaisen raudan kouransa lävitse, niin että valkea suihki, \nja sitten äyskähti sivullisille:\n\n-- Pois nurkan takaa! Ei tässä nurkkapilkkisillä olla!\n\nKollikissan Pöyry puristi vain polviensa väliin ja lumosi sen, niin \nettei se edes sähissyt. Mutta koiran äijä pani säkkiin ja piti vielä \nolla sillä pitäjäkin. Sillä koiraa Pöyry pelkäsi, niin että hän \nasiantoimitettuaan kiireesti laukkasi pakoon huutaen apumiehelleen:\n\n-- Älä pirkuletta päästä irti, ennenkuin olen päässyt tupaan!\n\n\n\n\nNAISET KÄSITÖISSÄ\n\n\nErämaa kasvatti perillisensä ankaraksi työmaaorajaksi -- ei ainoastaan \nmiestä, vaan myöskin naisen. Jos korpi miehestään monesti puristi \nkaikki, mikä siitä suinkin lähti, niin yhtä kova isäntä se oli \nnaisellekin, heikommalle astialle. Nevamaiden tytär oli luotu miehen \nainaiseksi työkumppaniksi. Jok'ainoaan raadantaan, mihin mies pystyi, \nnaisenkin piti tarttua ja pystyä. Talviset tervanteot ja puidenajot \nsekä kaupunkimatkat olivat metsien tyttärien tavallisia asioita. \nKesällä taas nainen nähtiin miehen rinnalla kaikkialla, uudispeltoakin \nkuokkimassa, jopa vetelää nevaojaa kaivamassa. Ruokottomia rapaisia \nliekoja he vääntelivät ylös yhtä hyvin kuin vahvat miehet, ja taas \ntarttuivat lapioon taikka kirveeseen ja riehuivat niin että rapa \nroiskui. Kyntäminen, sahran kurjessa asteleminen oli tavallista naisen \nammattia. Kaukaisille nevaniityille mentäessä naisetkin saivat kantaa \nraskaita eväsriippejä. Siihen he olivat kyllä tottuneita, varsinkin \nsydänmaiden pienet eläjät, jotka saivat kesäisin kantamalla kuljetella \nruokatavaransa kulkuteiden varsilta.\n\nKaiken raatamisen lisäksi oli naisten huolena vielä karjanhoito. \nKaikkein ensimmäiseksi emäntä kopisti piiat ja muut naiset aamulla ylös \nnavettaan karjaa katsomaan. Ja kumminkin, kun miehet lähtivät töihin, \npiti naisten jo olla matkassa, saaden monesti leipä ja suolakala \nhelmassaan juosta haapsottaa muiden jälkeen.\n\nMiehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin \ntällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. \nTalvisella hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja\nkesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät \nsukkapuikkoja. Nevaniitylle asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, \nselässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin, \nsitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista \nmetsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet \nvain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. \nSilloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat \nruokalepoja, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. \nSaattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeen sillä \naikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen \nahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa \nodottaessaan ennätti aina jonkun silmän pistältää. Mutta Vetelin \nnaisilla sanottiin olevan hurstipaidan neule matkassa kirkkotielläkin, \nja sitä sydänmaalainen jo piti liiallisena ja sanoi:\n\n    \"Neuloo kun Vetelin akka paitaa kirkkotiellä!\"\n\nSukan ja vanttuun kutominen, _tikkaaminen_, oli käsitaitoja, joita \nyliperän nainen oli jo pienestä pitäen saanut opetella ja kaikkein \nenimmin koko elämänsä aikana tehdä. Jo viisivuotiaalle tyttärelleen emo \nsaattoi pistää _piirrot_ käteen ja panna pienet sormet pistelemään \nsukkarihmaa. Ja siitä alkoi elinkautinen sormien ja piirtojen \nkanssakäyminen, tuottaen sukkaa ja vantutta. Kaikkein ahkerin \n_tikkausaika_ oli kumminkin syksyllä, mikkeliltä, kun ulkotöistä oli \npäästy. Silloin koko talon naisväki kulki kutimet käsissä, lankaa kului \nkerä toisensa perästä ja orret täyttyivät talven varaksi villaisilla \nkäsineillä ja jalkineilla, sekä uusilla että uudistetuilla. Sen jälkeen \npiirrot joutuivat taas vähäksi aikaa _merenruohoista tai pilleistä_ \ntehtyihin _piirtotönttöröihin_. \n\nPitkä talvi oli naisten paras työaika. Silloin kun miehet rähjäsivät \nlumisissa metsissä, naiset ahersivat kotoisissa puuhissa, jotka kyllä \neivät suinkaan aina olleet kaikkein helpoimpia. Joutuipa syksyllä heti, \nkun tikkausten aika oli mennyt ohitse, ankara _pellavan ja hampun \nsiivoaminen_, ja tämä kyllä oli kaikkein kovinta, mitä kotoinen \nnaiskansa sai kokea. Jo kolmelta, neljältä aamulla, joskus kahdeltakin, \nnaiset kiiruhtivat saunaan _loukuttamaan_. Se oli tavatonta työtä. \nKovia hampunluita ja pellavia sai päiväkaudet raskaalla loukulla hakata \nrikki, niin että ihan käsiselät turposivat ja kalvoset kävivät \nhelliksi. Saunassa oli kuuma, ja hampuista karisevaa pölyä ja \nsavunnokea oli huonepöksä niin täynnä, että alussa heikot henget aivan \ntulivat kipeiksi ja antoivat ylön. Mutta loukunkantta vain piti hakata, \nettä luut rutisivat, ja isoissa saunoissa oli neljäkin loukkua yhtaikaa \nkäynnissä. Moniksi päiviksi riitti loukuttamista, sillä viisi-, \nkuusisataa hamppu- ja pellavakerppua saattoi olla hyvässä talossa, \nparhaissa tuhatkunta. Kun loukuttaminen loppui, alkoi _lihtaaminen_, ja \nsitten piti vielä _vitimellä_ pieksää päistäreitä pois, sitten \n_häklätä_ ja lopuksi _harjata_ niin puhtaiksi, ettei alla olevaan \nvesiastiaan laskeutunut tomuhiukkastakaan. Häkläten ja harjaten saadut \n_tappurat_ pantiin talteen, ja pellavat kierrettiin _sormauksiin_, \njoita aina kaksikymmentä sidottiin samaan _lettiin_. \n\nKun saunasta saadut hamput ja pellavat otettiin esille, oli taas työmaa \nkoko talon naiskansalla. Aamusta iltaan rukit hyrräsivät tuvassa. \nKarjaa vain välillä käytiin ruokkimassa, ja taas heti istuttiin rukin \nääreen. Isossa Korpeisessa pörräsi yhtaikaa seitsemän rukkia ison takan \nympärillä, pörräsi myöhäiseen iltaan asti. Pökköä vain paiskattiin \ntuleen, niin että koko tupa loimotti ja surisi talvista iltaa, ja \ntavaton hiilos punoitti takanperässä, kun väki viimein lähti levolle. \nPiikakentta vain sai jäädä hoitelemaan peltejä kiinni ja kampailemaan \ntukkaansa pysyäkseen hereillä.\n\nKova kilpa oli kehrääjillä, jokainen yritti, kuka vain saisi enimmin \nvalmista, aloittelevat tyttäretkin koettivat vääntää tappurakuontalosta \nlankaa, minkä pienet hyppyset kestivät ja vanha rukki veti päälleen. \nMutta tottuneet aikuiset ja tummut kehräsivät täyttä pellavaa ja \nhamppua että surisi, ja suu vain tahtoi alituisesta näppien \nkastamisesta aivan kuivua. Oikein hyvät kehrääjät ujuttelivat \nvalituista parhaista pellavista hienoa _rihmaa_, jota tarvittiin \nvaatteiden ompelemiseen sekä _suutarinlangaksi_. \n\nKoko syystalven, aina jouluun asti rukit saivat hyrrätä pellavan ja \nhampun kimpussa. Sitten jo niistä päästiin, mutta joululta alkoi yhtä \nahkera villojen kehrääminen. Ja taas sydänkuilla oli talossa täysi työ \nja surina, kun villoja laitettiin langoiksi. Toiset naiset karttasivat \nja toiset kehräsivät, ja vuoro vuoroon siinä joutuivat käsiteltäviksi \nlampaiden _jouluvalat ja matinvillat, kesävillat ja loimivillat, vielä \nkaritsain lieminkivillatkin_. Karttaajanaiset istuivat takan vieressä, \nvillat olivat takalla lämpöisessä, kartat raaputtivat ahkerasti \ntoisiaan, tehden aina silloin tällöin pikku kieppauksen toisin \npuolinkin, ja keveitä _lepeitä_ pyörähteli sukkelasti lattialle \n_levekoppaan_. Kehrääjät taas hyrryttivät rukkejaan oikein kilvan. \nNäppärimmät naiset päästivät päivässä kymmeniä _pasmoja_. Möttösen \ntummun rukki kieppui, niin että hurina kävi, kieppui illalla vielä \nsenkin jälkeen, kun muut jo olivat menneet nukkumaan. Tummun \npäivämääränä olikin 30 pasmaa saranloimia. Jylhän Liisa hyrräsi 35 \npasmaa, ja ennätti vielä hoitaa lehmät, mutta muori liikkuikin aina \njuoksujalkaa yli pihan mennessään.\n\nMonesti emännät, kun villat tuottivat kovan kiireen, kutsuivat naapurin \nnaisia _karttuu- ja kehruutalkooksiin_ yhteisin voimin auttamaan. Hyvät \nkyläläiset kyllä mielihyvin tulla hynttyyttivät, kuka kartat \nkainalossa, kuka rukki olkapäällä, ja kohta tupa, naiskansalla ja \nrukeilla ahdettu, surisi ja porisi. Rukit hyrräsivät ympäri lattiaa, ja \nkarttaavat naiset täyttivät takan ympärystän. Ei hyväsuisillakaan \nakoilla ollut aikaa tarttua takan _juorurenkaisiin_ puhelunpitoa \nvarten, mutta silti kyllä otettiin, minkä vain työltä ennätettiin,\nkoko seutukunnan asiat suureen puhemyllyyn. Hupaisesti vieri tunti \ntoisensa perästä, kun tuvantäyteinen vaimoinen väki sai siinä aivan \nomin päinsä aherrella. Ja emäntä aina silloin tällöin muisti \napulaisvieraitaan kahvilla, jopa iltapuolella lihaperunoilla. Hyvillä \nmielin rukkiselkäinen, karttoja kantava naiskansa lähti illalla \nastelemaan kotiinsa, kokoontuakseen taas jonakin toisena päivänä \ntoiseen taloon.\n\nVillain kehräämistä kesti helmikuun loppupuolelle, ja sitten saatiin \nrukit siirtää syrjään. Alkoi kova pellava- ja hamppulankojen \n_keittäminen_. Isoon pataan lyötiin tuhkaa ja lankavyyhtejä, keitettiin \npäiväkausi. Sitten _viihet_ pestiin ja huuhdottiin sekä aseteltiin \nvartaisiin ladon tai aitan seinälle päivän puolelle kuivamaan ja \nvalkenemaan. Viikkokausia viihet saivat kevättalven ilmassa paistattaa \npäivää saaden vuoroonsa sadetta ja tuulta sekä taas pakkastakin.\n\nOli työ emännillä myös lankojen _painamisessa_. Pitovaatteisiin \ntarvittavia villa- ja pellavalankoja piti painaa milloin minkin \nvärisiksi ja omilla kotoisilla keinoilla naiset siitä suoriutuivat. \nPurojen pohjasta nostettiin mustaa rapakkoa, keitettiin sitä \nlepänkuorien ja kuusenkäpyjen kanssa ja saatiin kestävää _mustaa_ \nväriä. Käytettiin myös sianmarjanvarpuja. Tällä samalla metsäpaineella \nentiset ukot myös _rookasivat_ verkkoja. _Harmaata_ painettiin lepän, \npihlajan ja koivunkuorilla, _ruskeaa_ tehtiin kiventieroilla taikka \nväkevillä nevakanervilla ja _keltaista_ koivunlehdillä sekä kovalla \nlipeällä. _Sinistä_ väriä haudottiin sinipaineesta lammaskettaan \nkuopatussa virtsapöntössä. _Veheriäistä_ eivät eukot osanneet painaa, \neivät liioin _punaista_, vaan täytyi nämä värjäykset toimittaa \nKokkolassa.\n\nMarianpäivältä alkoi _kankaiden kutominen_, jota riitti koko \nkevättalveksi, kunnes kaiken kansan piti joutua kesän tuomiin \nulkotöihin. Saivat nyt _kelat_ kerta toisensa perästä piikakenttojen ja \nmuiden käsissä kieppuen vetää lankaa selkäänsä, ja sitten taas \nkiehittää kankaan loimiksi _reivinpuille_. Keskilattialla\nreivinpuut aina vähän päästä neljin nurkkapatsain heittivät \nedestakaista piiritanssia, kun kankaantekijä lasketti loimilankaa \n_kaipuusta_ kilipuuhun varoen, että rihmat juoksivat järjestyksessä \neivätkä ristiin työntyen laittaneet _housuja_. Jo reivatessa kutoja \nmääräsi kankaan pituuden _mittarihmalla_, samoin kuin väriyhtymät sekä \nmuut asiat.\n\nIsoissa taloissa helskyivät yhtaikaa kahdetkin kangaspuut, ja ahkerat \nnaiset kyökyttivät tasaista tahtiaan heitellen sukkulaista vuoroin \noikealla, vuoroin vasemmalla kädellään. _Polkuset_ keikahtelivat\nylös ja alas, _niijet_ hyppivät samaa tahtia, _lulut_ pyörähtelivät \nsinne ja tänne, sukkulainen_ suikahteli edestakaisin, ja _luvat \nkaiteineen_ paukahduttivat aina lopuksi painavan sanansa. Pyöreältä \n_tukilta_ laskettiin loimilankoja ja valmis kangas kierrettiin \n_kähräpuun_ ympärille. Kotilampaan villoista saatu harmaa täysi \n_sarka_, jolla keväiset kutomiset aloitettiin, oli entisen erämaan \nmiehen talvinen vaate, ja sillä puettiin sekä vanha tura että nouseva \npojankelteri. Niin vahvaa piti saran olla, että se kesti kaksi talvea \nkuluttaa, ja ainakin joka toinen vuosi emäntien piti purkaa \nkangaspuistaan sitä niin pitkä panos, kymmeniä kyynäriä, että talon \nmiesväki saatiin uusiin harmaisiin. Sitten piti sarka vielä, isännän \npuumerkillä kirjattuna, käyttää _tamppimyllyssä tampattavana_. Sieltä \nse palasi paljon kutistuneena, mutta vahvana ja kauniin harmaana, jos \nvain emännät olivat osanneet sekoitella villat tasaisesti. Nähtiin \nkyllä ja naurettiin, kun taitamattomien naisten miesväki asteli pyhällä \nkirkkomäelläkin, vaikka takinselkämys oli kirjava ja rantuinen.\n\nKun sarka oli saatu pois puista, pantiin tilalle _kesäkangas_, josta \nlaitettiin miesväelle suvinen pyhäpuku. Joka vuosi kesäkangas \nkudottiin, ja entiset emännät, ison lammaskatraan hoitajat, jaksoivat \nsenkin kutoa täydestä villasta. Harmaata niinkuin talvensarka oli \ntavallisesti kesäkangaskin väriltään, mutta laitettiin myös mustaa sekä \ntummansinistä. Kotona vain kesävaate tampattiin, kierrettiin tiukasti \npyöreälle _kaulille_ ja samalla pirskoitettiin kankaaseen lämmintä \nvettä. Sitten isolla pöydällä kangaspölkkyä työnneltiin edestakaisin \n_kaulilauvalla_, niin että pöytä jytisi. Kangas sai olla pölkyllä \nsiksi, kunnes raatari tuli taloon, ja se oli silloin kuin _rässättyä_. \nKelpasi mestarin siitä ommella miehelle vaikka lahvihousuja sekä \nvästejä, ja kelpasi ylimaalaisen silloin komeilla kesäisellä \nkirkkomäellään.\n\nMutta vielä komeampina naiset liikkuivat kirkkomatkoillaan, ja aivan \nomatekoisessa koreudessaan. Kevättalven töinä piti myös heidän saada \nkangasta kesäpukineikseen. Harmaata _nykköshametta_, viheriäisine, \npunaisine ja mustine helmaraitoineen, naiset pitivät alusvaatteenaan \ntaikka hamppulangoista kudottua hametta, joka keltaiseksi painettuna \npaistoi ja leimahteli kuin tuli kirkkomatkalla päällysverhon alta. \nMutta päällyshameet olivat vielä komeampia, kesällä pellavasta \nkudottuja, talvella puolivillaisia. _Suorarantuisia_ hameet olivat, \nharmaapohjaista tai punaruskeaa vaatetta ja siinä pitkittäin ylhäältä \nalas punaisia, viheriäisiä, keltaisia ja mustia _pölkkyjä_. Mutta \noikein koreamieliset tarvitsivat vielä koreampaa. Korpeisen tyttäret \nottivat värimallin suoraan taivaalta, laittaen hamekankaansa \n_vesikaaren rantuiseksi_. Seitsemällä sukkulaisella tyttäret suikkivat \nloimiensuuta käyttäen sellaisia värejä, ettei taitamaton tietänyt \nniiden nimeäkään. Sen vain hoksasi, että siinä oli punaista ja vähän \npunertavaa, oli myös viheriäistä ja keltaista sekä sinistä ja \nmustansinistä ynnä jotakin vaaleaa. Korpeisen tummulla oli nuorena \nollessaan tällainen korea pyhähame, joka kirkkomatkoilla välkkyi kuin \ntaivaankaari, ja samanlainen oli myös Korpeisen komealla Liisalla, \nKello-tummun tyttäretkin ylpistyivät ja yrittivät lainata taivaan \nylpeitä värejä, mutta eivät siinä oikein hyvin onnistuneet. Ainakin \nKello-muori, jonka mielestä vanhojen kolmessa, neljässä väripölkyssä \noli kylliksi koreutta, tyytymätönnä motkotti naapurin muorille:\n\n-- ... kun meijän tyttäret kutoi seihtemällä sukkulaisella ... eikä \ntullut paskaa parempaa!\n\nPitkälti piti kutoa hamekangasta, sillä _viisi pieintä_ tarvittiin \nhameen leveydeksi, jopa isot ja ylpeät panivat kuusikin. Mutta \nkarstuset olivat niin hengestä ylpeitä, että sonnustivat vielä hameensa \nsisäkertaan pyöreäksi pöngittävät _rinuliinit_ ja tulivat ylpeyksissään \nPerhon pieneen kirkkoon, joku istuen melkein Ahvenkosken akan syliin. \nMutta kun akka pujotteli kätensä hameen alle ja pimpautti rinuliinin \npoikki, karstusen täytyi kiireesti tohistaa ulos. Ihonmukaiset mustat \n_liivit_ sekä kiinteät, harmaat tai mustat _röijyt_ myös itse kudottiin \nja laitettiin, samoin kuin _helmarantuiset vyölinät_, mustat talviset \nturkinpäälliset sekä moniraitaiset kesällä käytettävät _luurihuivit_ ja \nmuut huivit.\n\nJoutui jo hamppu- ja pellavakankaiden vuoro. Pantiin kangaspuihin \nkaksivartinen karkea _piikkonen_, joka kudottiin tappuralangoilla. \nPiikkosta talo tarvitsi paljon. Siitä tehtiin _sänkypiikkosia_, \npatjankuoria, säkkejä sekä myös _hantuukeja_, vaikka entiset ihmiset, \njotka vain kerran pari viikossa pesaisivat näköpuolensa, käyttivät \nsilmipyyhkeinään vanhoja paitaresuja. Laittoivat naiset piikkosesta \nvielä _paijanalusia eli kivijalkoja_, karkeita _karhuaitoja_. \n\nVielä enemmän kuin piikkosta, tarvittiin _hurstia_, jonka vuoro joutui \npiikkosen perästä. Se oli nelivartista vaatetta, tappurakuteista ja \npaljoa hienompaa kuin piikkonen. _Sänkyhursteja_ ja patjankuoria siitä \nlaitettiin sekä pyyheliinoja, mutta kaikkein enimmin sitä tarvittiin \n_paitoihin_. Hursti oli entisen metsäkansan tavallinen paitavaate. \nKarkeampi hamppuhursti oli aina arkisella iholla, ja vain varakas \nsaattoi panna pyhäksi päälleen hienomman pellavahurstisen paidan, mutta \nhänkin heitti sen syrjään ja vetäisi päälleen maanantaiaamuna \nhamppupaidan. Tehtiin hurstista myös alushousuja. Kesällä koko \nmetsäperä liikkui kokonaan valkoisissa hursteissa. Niityllä miesjoukko \nheilui valkoisena kuin pulmusparvi, monet menivät puhtaissa \npellavahursteissaan kirkkaana kesäpyhänä Herran temppeliinkin, ja \nsilloin kyllä kirkkomäki oli kaunis katsella. Naisten parvi liikkui \ntaivaankaaren monikirjaisena katraana, ja miehet kepsuttelivat joukossa \nvalkeina hallavina päämiehinä. Välkähtelivät taivaalta lainatut värit \nja lyyhähtelivät alaskäsin sekä ukkojen valkeat vavahtivat, kun kirkon \npääpaimen mustapukuisena asteli mäelle ja painui kirjavan laumansa \nedellä temppeliin.\n\nPiti kevään korvissa vielä kutoa _nukeri_, sänkyolkien karkea peitto, \njonka loimiksi käytettiin hamppulankoja sekä kuteiksi valkoisia \nriepusuikaleita. Kevään viimeisinä kutomatöinä olivat _hevosenloimet\nja rekivaatteet_, jotka hamppuloimiin kudottiin tappura- ja \nkarvalangoilla. Siihen päättyi naiskansan talvinen tupatyö. Miehet jo \nkiirehtivätkin:\n\n\"Kangaspuut kasaan, ja naiset mehtään!\"\n\n\n\n\nKAHTA YHTEEN\n\n\nHämärä aitta taikka luhdin piiloinen yläkomero tai tuvan kullan \npäätypuoleen rakennettu ylikamari oli entisten erämaan tyttärien \nkesäisenä asuinmajana. Päivä sai tirkistellä tyttökomeroon vain \nsyrjäsilmällä pienestä peräseinän ikkunaruudusta, vaikka olisi \nmielellään katsonut koko näölläänkin. Ikkunan edessä oli kyllä vain \npieni vaatimaton pöytä, nurkassa sänky ja lattialla jokunen rahi tai \ntuoli, mutta orsilla ja seinillä oli tyttärien paras rikkaus, aivan \nkatsomisen arvoinen. Orret notkuivat ja seinät loistivat koreata \nvaatetavaraa, taivaankaaren raitaisista hameista, helmarantuisista \nvyölinöistä ja monikirjaisista noukkaraanuista alkaen valkoisiin \nkarhuaitapaitoihin asti. Hameita, huiveja, paitoja oli kymmenluvuin, \nvielä vanttuita ja sukkiakin sekä kirjavia nauhoja.\n\nJa täällä omakätisesti aherretun rikkautensa suojissa metsäperän \ntyttäret nukkuivat kesäiset yönsä punoittaen terveinä ja raikkaina \nJumalan ja kesäpäivän jäljiltä, samoin kuin aitan orret ja seinät \nhohtivat heidän kättensä jäljiltä. Juhannuksen aikoina luhdin haltijat \ntehostivat ja ilahduttivat kesämajaansa pistellen sinne tänne tuoksuvia \ntuomen taikka pihlajan kukkia, ja lauantai-iltoina sekoittui tuomen ja \npihlajan tuoksuun vielä tyttärien savusaunasta tuoma ihana tuntu. \nVärikäs hämyinen aitta oli kuin metsäperän pieni pyhättö. Tuomi tai \npihlaja tuoksahti vastaan, kun ovi avattiin, taivaan hehkuvat värit \nvälähtelivät, ja kirjavaruutuiset luurihuivit orsilla hengähtivät \nkeveästi. Saattoipa aittaan aivan helposti omaansa etsivä nuori \nmetsäperäläinen eksyä ja -- unohtua.\n\nEntisten erämaan poikien ikivanha isiltä peritty tapa oli kulkea \npyhäöisin tyttöjen aittoja myöten, koputellen sekä oveen että pieneen \nikkunaruutuun. Hyvin tunsivat aitan hämärissä heräävät herkät tyttäret \ntutun äänen. Kuului kohta hiljainen hipsutus, lattiapalkkien hillitty \nnarahtelu, ja kirahtaen ovi pian avautui raolleen. Kolahtelivat vain \nsitten aitanportaat, ja luhdin pystyt rappuset natisivat sekä hämyisen \netukammion pitkät palkit longahtelivat, kun yliperän pojat liikkuivat \nkosioretkillään.\n\nLuhtien hiljaisessa hämärässä pantiin alulle monet erämaalaisten \nelämänikäiset liitot. Kirjoverhoisten aittojen ja lenseiden kesäöiden \nkautta -- talvella voitiin öitsiä tuvassakin -- kulki kymmenien \nmetsäperäläisten polku papin eteen vihkisaatille. Aitan rauhassa oli \nhyvä haastella ja rakennella yhteistä tulevaisuutta sekä haaveilla \ntulevista päivistä. Rahkiainen vain seinässä nakutellen mittasi \nnykyisyyttä, ja yörastas metsässä tarinoi toverilleen. Vasta kun päivä \nrupesi nousemaan, kukko kiekaisi pitkän aamuluikauksensa.\n\nTapasivat nuoret kyllä toisiaan milloin missäkin, samankyläläiset \nmiltei joka päivä työnteossa, tervametsässä, nevaniityillä, \nkaupunkimatkoilla, talvisessa puunajossa. Naapurikylien kanssa taas \ntultiin yhteen joululeikeissä ja jussinpäivän tansseissa, \nirtanaisviikon remuissa sekä miltei jokapyhäisissä kisoissa. Siitä \nsitten vanha isien polku veti pojat aittojen ovia koputtelemaan.\n\nKulki nuorten asia toisinaan toisiakin teitä, ilman aittoja. Kyyjärven \nMetsäpellon komean Marjaanan, joka Vetelissä palveli piikana, Jylhän \npitkä poika tapasi kirkkomatkalla maantien vieressä istumassa \nkarjanpaimenena ja sanoi:\n\n-- Jo minä viimeinkin sinut näen, ja saan puhutella.\n\nJa pitkä Jylhän poika rupesi heti kosiskelemaan komeaa paimentyttöä. \nMutta karjanpaimen sanoi vain:\n\n-- Monta on pettäjää... Vasta syksyllä saat tulla. Mutta aittaani en \nlaske!\n\nSyksyllä Jylhän poika palattuaan Kokkolasta tervanviennistä pysähdytti \nhevosensa talon kohdalle ja kutsui piian puheilleen. Yli kärryjen siinä \nhaasteltiin, ja kosiva jylhänen todisti:\n\n-- Olen viisi vuotta ajatellut sitä, että sinut otan jos saan.\n\nJa siinä syksyisellä tiellä, tervaiset kärryt välimiehenä, tehtiin \nikuiset liitot. Komea piikatyttö lupasi köyriltä lähteä Jylhän pojan \nemännäksi.\n\n    \"Nuutti kumppaninsa löytää,\n    vakka kantensa valihtee\",\n\nvanhat sanoivat, ja niin tapahtuikin. Jokainen etsi omaansa, minkä \nmetsäperä oli aivan häntä varten kasvattanut. Mutta metsäperän \nelämänkulku kävi tavallisesti niin, että isot etsivät ja isoille \nannettiin isoisia, kun taas pienet saivat tyytyä vähäisiin \nvastavertoihinsa. Isoille Möttösille katsottiin aina pitäjän parhaita, \npaksuille Pölkeille pantiin isoja Möttösiä ja muita hyviä, rikkaan \nMehtä-Porasen nevapoluille saateltiin Tiaista ja muuta rahanarvoista, \nja niin aina joka perukalla. Sitten taas Liimataisen Maijan mies etsi \nja ansaitsi Maijan, joka hyvin sopeutui sekä savuisen tervapirtin \ntuhruiseksi emännäksi että mustilaisena ukkonsa kanssa maata \nkiertämään. Ja tällä lailla laaja metsäperä seulottiin sekaisin ja \nvalikoitiin ristiin ja rastiin rikkaista köyhiin saakka.\n\nMutta monen täytyi lähteä katselemaan kumppaniansa rajantakaisen \nnaapurin tyttötarhasta. Tialan Lampuodin entiset pojat. Aapa ja Jussi, \nsekaantuivat Kokkolan tervamatkalla naimahommiin Vetelissä. Jussilla \noli siellä jo Maija katsottuna, mutta toisen Maijan, ennen \nnäkemättömän, hän kumminkin lopuksi sai matkaansa, ja Aapan rekeen \nistutettiin pitkä ja kovaääninen Kampelin Eeva, joka tönötti kuin \nkorsteini reen perässä. Seurakunnasta toiseen vietiin tyttöjä. Möttösen \nja Tialan kylille noudettiin usein noposia ja karstusia, jopa paljon \nkinnusiakin. Jollekulle oli katsottu elämänikäinen tupakumppani kaukaa \nMaakunnan rajoilta, Lappajärveltä, toiselle taas Saarijärveltä, jopa \njoku sai hakea omansa aina Savonmaasta asti. Savosta sanottiin lähtevän \ntyttäriä miltei vielä helpommin kuin Nopolasta ja Kinnulasta. \nMitättömätkin miehet saivat Savosta hyvännäköisiä tyttöjä. Kun muuan \nkoukkupolvi toi Kauka-Savosta oikein komean emännän, koko kylä kohahti:\n\n-- Kuinkahan komian sieltä oikea mies saisikaan?\n\nSellaiset pojanvempulat, joilla ei ollut menestystä omilla \ntyttötanhuvilla, tavallisesti näin joutuivat kaukamaita metsästelemään. \nJotkut miehet olivat niin halvassa arvossa, ettei heille edes aitanovi \navautunut. Mutta toiset taas osasivat korjata asiansa etsimällä apua \nvanhalta tietäjältä. Äijä kun saatteli epäkelpoisen miehen salaiselle \nalakivelle ja siinä alastonna seisotti sekä kylvetteli leppäisillä \nvitsoilla, niin paranipa pojan luonto ja nousi häneen miehen terä. \nIisalmen Vannepää antoi verkapakan Kello-Jussille, mustankirjan \nhoitajalle, ja kun Kello-tura teki temppunsa, Vannepää sai pian nuoren \nja komean Anna-Maijan emännäkseen. Jylhän entinen seppä taas pani \nVertalan tyttären hullaantumaan Jylhän poikaan, kun tämä toi hänelle \nkolme varkain otettua tytön hiuskarvaa. Seppä pelehti niiden kanssa \npajassa ja lopuksi karjaisi pojalle:\n\n-- Kyllä naimas!\n\nSamoin kuin rikkaat ja komeat pojat olivat kaikkien katsottuja samoin \nmyös hyvän talon kauniit tyttäret olivat hyvin haluttuja. Kova kopina \nkuului aina pyhäöisin, kun pojat rummuttivat heidän aittansa ikkunaa. \nMutta oli joitakin tyttöjä, jotka pyhä pyhältä turhaan saivat odotella \nedes pikku napsahdusta toivottomaan yöhön tuijottavaan ikkunaansa. Eipä \nollut kesäruohoa tallattu heidän seinävieriltään, eikä heille suotu \nilonsekaista pelkoa, että öinen kopina herättäisi äkäisen isäukon \ntaikka juoksuttaisi juoruakan papin luokse siunailemaan maailman \npahuutta. Mutta kun syrjään sysätty ikätytär seivästi kevätlammikosta \ntervaskannon terävään tikkuun kutusammakkoparin ja vei saaliinsa kirkon \nporrasten alle siksi, kunnes sammakoista oli vain luut jäljellä, kävi \nsitten kääntämässä sammakkojen pääpuolet ulospäin ja antoi olla siellä \nvielä kolme pyhää sekä sitten kuljetti raadot kolmen tien haaraan, niin \njo alkoi miestä virrata joka suunnalta, ja kohta kopina kuulua \nhylätynkin aitan vieriltä. Hyvä oli myös etsiä apua Saunamäen \ntietäjältä. Tämä lämmitti kylyn ukkosen särkemillä puilla, kylvetteli \nhyljeksittyä tyttöä yhdeksän puun oksista sidotulla, hyvin urpuisella \nvastalla ja loitsi:\n\n    \"Niin monta miestä tarjolla,\n    kuinka monta urpua vastassa,\n    joista on vara valita,\n    mikä parhaiten passaa\".\n\nKaukaisen metsämaan kansa, jo pienestä pitäen tottunut mitä ankarimpiin \ntöihin, nousi jo varhain aikaihmisten kirjoihin. Isän takeissa liikkuva \npuolikasvuinen pojantolkki kävi työmaalla aikamiehestä, vaikkei \nleuhottavaa vaatetta täyttänytkään. Mutta puuro ja mutti oli hyvää \njumalanviljaa, ja poika oli pian takin täyteinen, jopa kohta omissa \ntakeissaan ja aikamiehenä uskalsi astella kokeneitten mukana öisiä \naitan ikkunoita koputtelemaan. Heti rippikoulusta päästyään \nyliperäläiset olivatkin aikaihmisiä ja alkoivat etsiä omaansa. Monet \nlöysivät valittunsa varsin pian, ja sitten aivan nuorina tekivät\nliitot ja astelivat pappilaan. Ukskosken Anna-Liisa oli vain \nviisitoista-vuotias ja seisoi penkillä ikkunasta kärpäsiä pyydystellen, \nkun ison Korpeisen Jussi tuli, kosi ja kihlasi hänet morsiamekseen. \nMoni tytär meni miehelle 16-vuotiaana, niinkuin Ison-Möttösen Maria ja \nHookonan tytär, ja vielä useampi 18-19:n ikäisenä. Tämä olikin\naivan tavallinen naimaikä. Mutta kun metsäperän tyttö pääsi yli \nkahdenkymmenen, oli hän jo vanhapiika, eikä kolmikymmenisestä huolinut \nenää kukaan. Kahdeksissatoista oli mieskin jo niin mies, että saattoi \nyhden akan elättää ja lapsenkin. Nähtiin kyllä näin nuoria pareja, \nvaikka saattoi joskus sattua niin surkeasti, että pienen esikoisen \nratketessa itkemään, pääsi itku äidiltäkin, jopa lopulta 18-vuotias \nisäukko ja perheen päämies alkoi epätoivoissaan voivotella.\nParikymmen-vuotias oli jo parhaassa isämiehen iässä, mutta \nkolmattakymmentä lähentelevä oli saamaton vanhapoika, jolle ei \ntavallinen tyttö kehdannut aittansa ovea avata.\n\n    \"Kun talonpoika ostaa kihlasilkin,\n    niin nurkat maata laahaa\".\n\nMetsäpellon Marjaana näin lauloi kolmille kosijoilleen, kun he \ntyrkyttivät hänelle kihlojaan, lisäten vielä: \"Mistä niin ison silkin \nminulle saatte?\"\n\nParhaat pojat ajoivatkin _kihlamarkkinoille_ Kokkolaan ostaen sieltä \ntytölleen silkkihuivin, sormuksen, kaksikin, komeat korvaheltut ja \nvielä kenkunatkin, niin että jokainen näki, ettei tytär ollutkaan \nköyhän morsian, kun oli koreaa sormissa ja korvissa. Mutta vähäväkiset \nsaivat tyytyä paljon halvempiin tavaroihin. Metsäpellon komea\nMarjaana, vaikka hylkäsikin kolmet kosijat, sai päähänsä vain mustan \nsatiinihuivin ja nimettömäänsä hopeasormuksen ynnä kaksitoista markkaa \nrahaa. Eikä Antti Möttönenkään, kun kihlasi Haapalan torpan näppärän \ntyttären, jaksanut hänelle rahastaa enempää kuin kolmen markan huivin, \n50 pennin hopeasormuksen ja 10 pennin kuparisormuksen. Korpeisen Liisa \ntaas ajoi joulun edellä Kinniän Antin kanssa Kokkolaan, kumpainenkin \nkolmitynnyrisellä tervakuormalla, ja samalla matkalla Antti tervarahoja \ntuhlaten kihlasi Liisan antaen hänelle mustan lastinkihuivin ja \npunaisen kukkareunaisen musliinihuivin, 80 pennin korvarenkaat sekä \nmarkan hintaisen hopeasormuksen. Mutta kaikkein pienimmät naivat \nmelkein kihloitta ja ottivat eukon sormuksitta. Mäki-Matti, kun meni \nLiisansa kanssa vihille, lainasi Jylhän pojalta hopeasormuksen, jonka \ntämä oli Marjaanaansa varten ostanut. Samalla sormuksella sitten \nvihittiin myös ullavalainen Maununmäen Matti ja Jylhän tytär.\n\nMutta kun komeat pojat komeine morsiamineen palasivat Kokkolasta, \nuseinkin monin parein, jopa juuri helluntaiaattona, koko kylä riensi \n_morsianjoukkoja_ vastaan. Ja komeat pojat olivat mielestään miehiä, \nvaikkei ikävuosia olisi ollut paria kymmentäkään. Vieressä istui ruskea \nnevamaiden tytär, jonka korvissa killuivat pojan rahastamat raskaat \nheltut, ja sormessa läikkyi korea rengas, ja päässä kahisi rahaa \nmaksava huivi. Ajoi poika niin että jyrisi ja puolakärryt poukkuivat, \nmutta vastaan rientänyt kansa oli vetänyt tien poikki köysiä ja pitkiä \nriukuja, niin että täytyi pysähtyä, varsinkin kun vielä tartuttiin \nhevosen päähän ja otettiin sulhaselta suitset pois. Kummannäköistä \nväkeä vastaanottajat olivat. Toisten turkit ja vaatteet olivat nurin, \ntoisilla oli virsut jaloissa ja tuohikontti ylösalaisin selässä, \nmuutamilla oli tuohinaama, muutamien naama noettu, ja muutamat \nylpeilivät olkivöissä. Jotkut kantoivat kuokkaa, jotkut kirnua, \nkapustaa ja hierintä. Vanhat ikäturat köpöttelivät luutakynä keppinään, \nakat olivat vetäneet verhoikseen vanhoja verkkoja, niin että kivet vain \nhelmoissa kalisivat, ja tytöt taas haapsottivat hajalla hapsin, \nympärillään valkeita lakanaresuja, jollakulla lapsenkehto kainalossa. \nHuudettiin ja kiljuttiin kovasti, varsinkin räyrinkiläiset pitivät \nkovaa meteliä. Sulhasen kotiin kummituiset veivät kihloilta tulijat, \nkantoivat morsiamen tupaan, nostivat häntä ja huusivat, nostivat \nhuutaen sulhastakin. Mutta nuoren ylkämiehen piti tämä kaikki palkita \nviinalla, ja viinaa piti olla paljon. Rupesipa vain juotava kesken \npuuttumaan, kummituisten hyvä mieli helposti häilähti ilkimieleksi, ja \nsilloin ruvettiin puhumaan nuoresta parista piloja. Toisinaan tapahtui \npappilassa käynti samalla kertaa, kun kihlojen ostosta palattiin. Sitä \nennen kumminkin sulhasen piti käydä kysymässä morsiamen vanhemmilta \nlupaa. Tavallisesti _puhemies_ yksinään pistäysi luvat kysymässä, ja \ntyttö kutsuttiin sanomaan mielensä, ja sitten puhemies sulhasen ja \nmorsiamen kanssa ajaa karahdutti pappilaan _kuulutuskirjan ottoon_. \nSiellä nuoret joutuivat kovalle kirjan koetukselle, ja morsian sai \nantaa papille villasukat, mutta sitten heidän asiansa oli hyvässä \nalussa ja papin tallessa.\n\nMieluista oli vanhan temppelin kuulla, kun sielunpaimen julisti \nmetsäkuntansa nuoria avioliittoon aikovia, toisinaan useita pareja \nsamalla kertaa. Kohahti pieni temppeli, ja jokainen korvat herkkinä \nkuunteli tuttuja nimiä, vaikka tavallisesti asia jo etukäteen \ntiedettiin. Nuoret oli kohotettu _kirkonkattoon_ koko metsäperän \nkatsottaviksi. Siitäpä illalla pidettiin hyvät ilot, _naittaiset eli \niskiäiset_ sulhasen kotona. Siellä tanssittiin ja annettiin rahaa, \npelimannit kihnuttivat viulujaan, ja sulhasen puolesta tarjottiin \nvieraille viinaa, sitä enemmän, mitä ahkerammin he tanssivat rahaa.\n\nMorsian jäi sulhasen kotiin _kelpausviikolle eli morsiankestiin_. Sai \nsilloin pojan valittu näyttää parhaansa, tehden talon töitä, tosin vain \nompelutyötä ja muuta pientä näperrystä, mutta siitäkin jo viisas emäntä \nnäki, minkälainen miniä oli tulossa. Mieluinen vieras morsian oli, ja \nhyvin häntä kohdeltiin. Mehtä-Porasen tomera muori kyllä sanoi \npojalleen, joka toi Tiaisen tyttären taloon ja pyysi äidin häntä \nhyvästi ruokkimaan:\n\n-- Aina meiän pöyällä niin paljon ruokaa on kuin tiainen nokkii.\n\nTuli toinen kuulutuspyhä, ja ylkämies vei morsiamensa kirkkoon \nkuulemaan ja katsomaan. Olisi ollut liika koreaa hommaa, jopa \nnaurettavaa, jos nuoret olisivat kirkkomäellä kävelleet vierekkäin, ja \nkoko kumma olisi nähty, jos he olisivat menneet samaan penkkiin \nistumaan. Kumpikin omalla puolellaan kirkonkäytävää nuoret totisina \ntönöttivät, silloin tällöin vain salaa katsahtaen toiselle puolelle. \nMutta asiaa kuulemassa piti olla, että vasta naimisissa oltaessa hyvin \nheräisi, kun lapsi yöllä rupeaa itkemään.\n\nKolmantena pyhänä nuoret _puotettiin kirkon katosta_ alas, että \nrojahti, ja asia oli jo melkein umpisolmussa.\n\nMutta kuulutetulle morsiamelle alkoi ankara aika: tavaton _antimien_ \nvalmistus. Antimiin tarvittiin paljon tavaraa, niin ettei sitä \nhyvässäkään talossa tahtonut riittää omasta takaa. Mutta kun tyttö \nlähti _morsiankerjuulle_ kiertelemään talo talolta, ja koko metsäperä\notettiin avuksi, karttui kyllä yhtä ja toista. _Koreat kerjäläiset_, \nmorsian ja _kaasi eli sauva_, kulkivat jalkaisin ympäri kyliä, ja \nkoreita he olivatkin, varsinkin morsian. Punainen huivi oli päässä ja \ntukka kahdella isolla letillä, niin että punaiset nauhapäät \nriepsahtelivat rinnoilla, koreassa vyöliinassa oli punaiset ripsut,\nja käsivarrella heilahteli kaunis huivi. Kaasi kantoi säkkiä, \npunaristi-rantuista tyynynliinaa, johon saadut tavarat sullottiin. \nEdellä hän kepsutteli taloon ja heti ajoi asiansa:\n\n-- Tämä on morsian, ja minä kerjään tälle morsian-antia.\n\nJa joka talosta lähti jotakin: villoja, pellavia ja hamppuja sekä \nkaikenlaista vaatetavaraa, rikkaat emännät saattoivat mitata hyvälle \nsukulaistytölle kymmenin kyynärin sarkaa. Ja pussi tuli lopulta niin \ntäyteen, että kulkurit tuskin jaksoivat sitä kantaa. Jotkut koreat \nkerjäläiset astelivat aina naapuripitäjänkin maille. Alajärven morsian \ntuli sauvoineen joskus perhosilta veroa kantamaan, ja oli niin komea ja \nleveä, että kyllä kehtasi liikkua. Sahin ylisängyssä kun morsian nukkui \nja hameenhelmat riippuivat laidalla, niin Perhon akat laskivat, että \nhänellä oli ainakin kuusi hametta.\n\nKova kiire metsäperän morsiamella oli antimien teossa. Yhtäpäätä hän \nsai tikata ja ommella, kehrätä ja kutoa, ja monen silti piti vielä \nkäydä ulkotöissäkin. Niinpä toisinaan häät saattoivat lykkäytyä \nkuukausimäärin.\n\nKulki viimein _häihin käskymies_, joku sulhasen sukulainen, kierteli \npitkin pitäjää käyden joka talossa, missä vain sukua ja tuttua asui, \nsanomassa:\n\n\"Terveisiä niiltä ja niiltä, että tulla heijän häihinsä silloin ja \nsilloin\".\n\nSulhasen kotiin, missä häät tavallisesti pidettiin, kutsutut saapuivat \nparhaissa vaatteissaan. Ylkämies komeili morsiamen kutomissa, ja \nmorsian taas oli kuin erämaahan tuotu ilmestys. Jumala kyllä oli luonut \nmetsäperän tyttären, kenen kauniimmaksi, kenen vähemmän kauniiksi, ja \nnevamaiden poika oli hänet kihlonut, mutta Nopolan Koskipään Liisa \ntaikka joku muu taitava vaimo oli metsäperän varsinainen morsiamen \ntekijä. Viidellä markalla, kymmenellä, eukko rakensi tavallisesta \nnevanniittäjästä ja kytöajan kaivajastakin niin mieluisen nähtävän, \nettä sitä ihaili koko häähuone, pienet tyttökentat ja pojankersat \nkuvittelivat jo enkeleitä. Sulhasen ansiosta ei tarvinnut morsiamella \nolla muuta kuin mustat kenkunat ja musta hame, eikä aina sitäkään. \nEukolla oli tarvitsevalle hamekin, ja hartioille hän löyhäytti \nvalkoisen _luurin_. Päähän hän sonnusti komean _ruunun_, joka välkkyi \nkullalta ja hopealta ja paistoi punaiselta, siniseltä ja viheriäiseltä \nsekä kilisi ja kalisi ja ritisi, kun monet hetulat siinä liikahtelivat. \nKorkea ruunu kohotti morsiamen muita ylemmäksi, ja valkea luuri \nheilahteli kuin lentoon lehahtaakseen. Olikin kaunista, kun koreana \nkesäpäivänä morsianjoukko ajoi pappilasta tai kirkosta vihiltä, ja \nhäätalosta pelimannien ja viinaryyppyjen kanssa mentiin vastaan ja \nsitten tultiin taloon, niin että jyrisi, helisi ja välkkyi, ja \nkartanolla vielä pyssyt paukkuivat.\n\nIsot rikkaat tavallisesti kutsuivat papin, ja vihkiminen toimitettiin \nkotona. Talon iso tupa oli rakennettu ihanaksi hääsaliksi, niin että \noikein silmiä häikäisi. Kirjavia raanuja ja ripsulakanoita sekä peilejä \noli seinät täynnä, kattokin oli peitetty lakanoilla ja raanuilla, ja \nkeskellä kattoa oli komea _morsiustaivas_, ripsulakana nurkista \nripustettuna sekä sen alla monivärisiä, toinen toistansa pienempiä \nhuiveja, kaikkien kulmat riippumassa. Hohtavan valkoisella \nhonkalattialla oli leveä raanu ja siinä _vihkimätooli_. Siihen nuori \npari polvistui papin eteen, ja _vihkiliinan pitäjät_, kaksi, kolme \nparia poikia ja tyttöjä, kannattivat isoa silkkihuivia tai suurta \nvalkoista lakanaa heidän yläpuolellaan. Paras hääkansa seisoi \nympärillä, miehet toisella, naiset toisella puolella tupaa. Vihkimisen \njälkeen naineet miehet tarttuivat sulhaseen ja kantoivat häntä \nkäsillään, heittelivät ylös ja huutaen nostivat hänet _äijämieheksi_. \nSamoin myös naidut naiset elämöiden nostivat morsiamen joukkoonsa \nkuuluvaksi _akaksi_. \n\nAlkoipa siitä häätanssien vuoro. Puhemies, häiden ylimmäinen vieras, \nkuulutti:\n\n\"Tässä alkaa piot! Morsianta saa lahjoa, ja joka morsianta lahjoo, \nsille miehissä viinaa annetaan... Mutta joka tappelun alottaa, sitä \nmiehissä rangaistaan\".\n\nMutta aluksi piti saada hyvät ryypyt. Sulhanen oli varannut \n_hääviinoja_ isoihin pitoihin sata kannua, toistakin sataa, ja \nmahtihäissä kulki kaksi miestä kannujen kanssa tarjoten ryyppyjä. \nOikein mahtavissa häissä oli jo tiellä vastassa kaksi ryypynantajaa, \nporstuassa toiset kaksi ja tuvassa kolmas pari. Tinakannusta kaadettiin \nryyppyjä hopeapikariin taikka puukuppiin, ja siitä sai sekä mies että \nnainen, niin että veret lähtivät liikkeelle.\n\nJa _purppuri_ pantiin lattialle. Se oli komea tanssi, ja komeasti se \ntanssittiinkin. Täydessä purppurissa liikkui laajalla lattialla \nneljäkolmatta paria, mutta pienissä pidoissa piti kaksitoista paria jo \nhyvän menon. Siinä suuret sukulaiset liikkuivat ylimmäisinä, ja muut \nastelivat alempana arvonsa mukaan. Vuoroin käveltiin parittain ympäri \nlattiaa, vuoroin taas sievästi pyörittiin valssia, ja pelimannit \nsoittivat komeasti.\n\nPelimannit panivatkin parastaan. _Pönkä-Matti_, Halsuan mies, vaikka \nolikin niin pikkuruinen äijäntössä, että mahtui viuluineen pärekoriin \nistumaan, oli oikein mahtisoittaja. \"Pelaa, Pönkä!\" hänelle huudettiin, \nja pieni Pönkä soitti kuin paholainen ja vielä kerskaili: \"Pönkä pelaa, \nja Pönkä taitaa!\" Hyvä viulumies oli Vetelin _Leppä-Jussi_, ja Perhon \npelimanneja olivat _Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa_. Kuus-Jaakko oli aina \nparhaana soittajana ja monesti Kooki-Aapa toisena. Kun he kaksin \nvetelivät viuluistaan nuottia, niin riemastui koko häähuone, ja iloinen \ntanssi liikkui kohta lattian laajuisena. Laulettiinkin joukkoon, \ntanssijat lauloivat täysin kurkuin, ja Jaakko viulua vinguttaen yhtyi \nsamaan lauluun:\n\n    \"Kuusi-Jaakko komia poika,\n    Koivu-Jussin renki...\"\n\nParikin tuntia kestäneen purppurin jälkeen alkoi suuri _rahapolska_. \nSilloin koko hääkansa parittain toinen toisensa perästä meni sulhasen \nja morsiamen kanssa tanssimaan neljän hengen polskaa, pani pöydälle \nasetettuun _morsianvatiin_ lahjansa ja sai viinanjakajilta ryypyn. \nEntiseen aikaan parhaat panivat lautaselle kahdentoista markan \nsetelinkin, toiset kolmen markan paperin, muutamat helähdyttivät vain \nmarkan. Monet naiset pokkasivat sukkaparin, toiset huivin, vyölinän, \nmuutamat lampaan, ilmoittaen lahjansa määkymällä, jopa joku \npolskatessaan ammui, ja siitä arvattiin että lehmä oli luvassa. Isännät \nsaattoivat tanssia tervatynnyreitä.\n\nRahapolskan jälkeen tuli _joutotanssien_ vuoro. Silloin ilman \nrahanmenoa pyörittiin lattialla. Ikä-äijätkin kuohahtivat, ja heidän \nmielivalssinsa oli:\n\n    \"Arvon mekin ansaitsemme\n    Suomenmaassa suuressa...\"\n\nSe oli kaunis valssi, ja sitä vanhat ukot vanhan parinsa valiten \nkomeasti hiihattelivat, eivätkä nuoret saaneet silloin mennä lattiaa \nsekoittamaan. Ja sanat piti vanhoille laulaa täydeltä terältään, niin \nettä huonotkin korvat kuulivat.\n\nHyvissä häissä oli talon ruoka jos työkin, toistasataakin henkeä kävi \nmahtipidoissa ruokapöydän ääressä. Tarjottiin tavallisia metsäperän \npyhäruokia lihaperunoista nosteleipään asti. Ruokaryypyt kallistettiin \ntinakannusta, olutta juotiin kaksikorvaisista puutuopeista ja ruokaa \npisteltiin puulusikoilla puukupeista. Ruokavirttä veisattiin, että \npöytä tärisi, ja pöydällä oli kuppi, johon vieraat saivat panna \nlahjarahansa.\n\nPari, kolme päivää isot rymyt kestivät. Kun perjantaina aloitettiin, \nniin lauantaina tavallisesti päästiin loppuun, väliyö vain koko joukoin \nnukahdettiin lattialle levitetyillä oljilla. Toisen päivän iltana \nnuoren morsiamen helisevä koreus, korkea ja komea ruunu, riisuttiin ja \nalennettiin matalaksi, mustaksi _akan lakiksi_, joka kovana kuppina \nvalkoisten nyytinkien kanssa sonnustettiin kovin nuorelle \npääkukkuralle.\n\nAsettuipa sulhasen koko kotiväki odottavaan riviin ympäri lattiaa, ja \npitkä rivi siinä pienen morsianrukan mielestä oli. Sillä kaikille piti \nhänellä nyt olla jotakin antamista, ja koko hääkansan kasvojen edessä \npiti antimien jako toimittaa. Kun Ison-Möttösen Maija-Liisa viisi \nvuosikymmentä takaperin anninkasa käsivarrellaan asteli Vähän-Möttösen \nisolla lattialla, sai hän jakaa lahjoja kahdeksalletoista ottajalle. \nSiinä meni 70 kyynärää omakutoista liinaakin aivan paidoiksi ommeltuna. \nSai talon muori komean pitkänpaidan ynnä sukat, ja tyttäret kauniita \nkivijalkoja ynnä sukat, sai vaari paidan ja sukat, samoin pojatkin ja \npikku tytöt, sitten vielä toinen jos toinenkin huivia, vyölinää ja \nmuuta. Mutta piian palkoilla aherrellut Vetelin Maija jaksoi Korpeiseen \nmennessään antaa vain paidan muorille ja toisen vaarille.\n\nSiihen hyvät pidot loppuivat. Metsämaiden kansa oli saanut taas pari \npäivää elää suuressa hääilossa. Soitettiin vain _lähtöpolska_, ja \nhääkansa painui kotimatkalle, parhaat lahjantuojat kantaen vielä \npovessaan ylkämiehen antamaa eväspulloa. Paljon oli kulunut ruokaa \nparin päivän suursyöminkeihin, ja viinaa oli virrannut kuin Kaanaan \nhäissä. Mutta nuoret olivat saaneet koko joukon kaikenlaista tavaraa, \nja mahtihäissä oli polskattu rahaa kokoon viisi-, kuusisataa markkaa.\n\nSunnuntaina kyllä vielä vähän pitää kahistettiin _pikkuhäitä_, mutta\nsitten isot ilot lopulta päättyivät, ja metsäperän nuorelle tyttärelle \nalkoi uusi elämä, johon häntä pari, kolme päivää tanssien oli laitettu.\n\nNuoren miehensä kotitaloon _miniäksi_ nuori vaimo vietiin. Tyhjänä ei \nmetsäperänkään tytär suinkaan saapunut uuteen kotiinsa. Ainakin \nvaatteen puolta hänellä oli, niin että toimeen tuli. Pieni \npiikatyttökin oli raskaina työvuosinaan ennättänyt ahertaa kokoon, niin \nettä hänellä mennessään Korpeisen muorin miniäksi oli 27 hametta, \ntoistakymmentä paitaa, silkkihuivi, isohuivi ja monta pikku huivia, \nverkaröijy ja lyhyt verkatakki sekä Jooseppi-ryssältä ostettu palttoo, \nvielä kaksi tyynyä, raanu, ranssilakana ja väskettiraanulla \npäällystetyt vällyt, ynnä lopuksi hyvä rukki. Mutta kun Metsäpellon \nkomea Marjaana Kyyjärveltä ajoi kuormineen Jylhän pitkän pojan köyhään \nkotiin, hän melkein täytti koko talon tavarallaan. Pieneen navettaan, \njossa inui vanha lehmänkanttura ja kerran poikinut hieho sekä \nruokkolehmä kolmantena, Marjaana talutti neljännen, ja aitan orret hän \nahtoi vaatteita täyteen. Oli miniällä vielä muutakin kuormissaan ja \nmatkassaan, kahdet työkärryt ja hyvät siiat ynnä kirkkoreki, oli \nkarstusten kangaspuut, reivinpuut ja rukki sekä isän tekemä korea \nkuontalolanka, oli vielä kaappi, pöytä ja kaksi arkkutuolia. Kun \nkuormia ruvettiin purkamaan, nousi niistä vielä suuri tavarain\npaljous: kiulu, ämpäri, kaksitoista leppäistä viilihulikkaa, kaksi \ntammilautasta, neljä puulusikkaa ja hopeapikari, saavi, tuoppi ja \ntuohikontti ynnä nahkalaukku leveine peuransarvisine leukoineen, nousi \nvielä sirppi ja kassari, neljä viikatetta, kolme kirvestä ja piilu, \nrautakourainen tadikko, perunakuokka ja kytökuokka, kolme navaria ja \nkolme höylää sekä lopuksi hyvät sudenraudat.\n\nOutoa ja vierasta oli nuoresta miniästä uuden kodin elämä. Vaikka hän \nkoko ikänsä oli asunut metsäperillä sekä tiesi ja taisi koko erämaan \ntavat ja työt, elettiin sittenkin täällä eri elämää kuin miniän \nentisessä kodissa. Itkumielin moni nuori tytär saapui miniän paikkaansa \nja ikävä hänellä oli, vaikka olikin heti taloon tultuaan tarttunut \ntakan tantariin uutta kotiliettään tervehtien ja tutuksi tahtoen. \nVieras henkilö hän monta kertaa tunsi olevansa. Vanha metsäperä tämän \nkyllä tiesi ja totesi:\n\n    \"Vävyn rukkaset on aina ovinaulassa,\n    ja miniän rukki oviloukossa.\"\n\nKovaan raatamiseen erämaan tytär oli tottunut lapsesta asti, ja samaa \nankaraa elämää jatkui miehelässäkin. Metsäpellon Marjaana kun 60 vuotta \nsitten neljäntenä adventtisunnuntaina vihittiin ja vietiin Jylhälle, \nvietiin heti maanantaiaamuna lumisiin perämetsiin Viitalammen kankaalle \nlatomaan tervahautaa. Ja tervahaudalta toiselle nuori eukko sai koko \ntalven ajelehtia. Samaan kovaan työhön joutui heti häähuoneestaan moni \nmuukin tytär, toiset taas saivat lähteä miehensä mukana puidenajoon \ntaikka kesällä kaivamaan nevaojaa.\n\nEipä saanut miniä kotioloissaankaan juuri olla jouten. Tavallisesti oli \nhänen tehtävänään puiden ja veden vetäminen tupaan, tuvan siivoaminen \nja astiain pesu. Talvella nuori tulokas sai avannolta raahata raskasta \nvesikeikkaa, ja joka päivä piti hänen hiekalla hiertäen ja hangaten \npestä puhtaiksi kymmenet viilihulikat, tuopit, kupit ja lusikat ja \nasetella ne kuivamaan. Kirnuaminen oli miniän töitä sekä taikinan \nsotkeminen ja leipominen, ja kun muori huolehti leivän paistamisesta, \nsai miniä juoksuttaa leivät hänen lapiolleen uunin eteen. Pyykin \npesussa miniä sai ensimmäisenä ahertaa. Oli kovimpia talven töitä \nkerran ja parikin kertaa kuukaudessa seisoa jäisin helmoin, talvisen \navannon ääressä ja mäiskyttää lipeällä ja soovalla haudottuja likaisia \nvaatteita. Ja navetan hoidokit olivat kaikki kuin miniää varten, \nensimmäisenä hän sai niistäkin huolehtia. Näin aina työ ajoi työtä, ja \nminiän piti pystyä ja ennättää joka työhön. Lampuodin Aapan tuoman \nKampelin Eevan piti kyetä korjaamaan uunin arinaakin. Ryömi pitkä Eeva \nisoon uuniin, istui siellä selkä köyryssä ja mäiski savea, saaden \nsitten kyllä muorilta palkakseen viiliä ja rieskavoileipää.\n\nKaikesta muori huolehti. Kun miniä sai lapsia, muori piti niistäkin \nhuolen, sarvettaen ja hoivaten sikiöitä silloin, kun miniä kävi \ntervametsässä tai muissa ulkotöissä. Vuosikausia miniänvirka saattoi \nkestää, kymmenen, parikymmentäkin vuotta, ennenkuin muori väistyi, ja \nminiä sai nousta emännän paikalle, joutuen hänkin taas vuorostaan \nmuorina kasvattamaan ja juoksuttamaan miniäänsä sekä sarvettamaan uutta \nsikiöpolvea, kun uusi miniä rehki nevoilla ja tervametsässä.\n\nJa \"muori\" saattoi olla vasta neljissäkymmenissä. Erämaassa piti herätä \nvarhain ahertamaan ja ottaa päivä kiinni aamusta alkaen -- ja aikaisin \nsiellä piti joutua naimisiinkin.\n\n\n\n\nERÄMAAN KIRKKO\n\n\nEntinen perämetsä eli loputonta arkea, johon malmikellon ääni ei \npyhäisiä lepohetkiä kumahdutellut. Suomenselän suuret mäet, Rotmo, \nTaivassalo ja Pyhämäki, Keisala ja Ulvonmäki olivat ainoita korven \nkorkeuksia, taivaisiin kohoava kangaspetäjien ruskea pilaristo oli \nmetsän parhaana temppelinä, ja vain mustakauhtanainen, punahiippainen \npalokärki täällä luikkaili saaden vastauksen aavalla nevalla \nastelevalta harmaalta kurjelta.\n\nNiinkuin korpien mustat virrat vetivät Suomenselän vieriltä kahtaalle, \netelään ja länteen, niin myös korpelaisten taivallus maavesiä seuraten \nohjautui kahtianne, kahden suuren emäkirkon helmoihin. Etelässä suorin \ntein viidentoista penikulman takana, Hämeen ja Savon rajoilla, oli \nvanha Rautalampi, jonka temppelin hoitoihin oli otettu korpelaiset aina \nSalamajärven ja Elämäisen perukoille saakka. Yli kymmenen penikulman \npäässä länsimeren rannalla taas oli Pietarsaaren ikivanha kivinen \nkirkko -- ja sitten kohta toinenkin kivitemppeli Kokkolan mäellä, ja \nnämä hallitsivat sieluja Lestiä, pyhää Kirvesmäkeä ja kaukaista \nIiroonjärveä myöten. Harvoin muinainen metsien mies vaelsi etäiselle \nkirkkomäelle, jossa hänenkin sielustaan huolehdittiin. Vain suurina \njuhlina ja pyhäpäivinä kaukaisin raataja erämaiden peräkulmilta sinne \nennätti ja sitten palattuaan kertoi merkillistä tarinaa jumalan \nkaritsasta, joka maksaa maailman synnit. Merkillistä se oli kotona \nistuskelleen isäturankin kuulla, niin että hänenkin piti ihmetellä, \nettä yhäkö vielä puhutaan samoista asioista kuin silloinkin, kun hän \nkävi kirkossa. Toisinaan vasta omin jaloin taivaltavina matkamiehinä \nentiset erämaalaiset saateltiin pyhälle kasteelle. Pölkin emäntä\nmennä tohmersi Rautalammen kirkolle koko perhekuntansa kanssa, ja monta \nasiaa oli hänelle karttunut. Oli eukolla entinen mies-vainaja \n\"kuoletettavana\" ja uusi ukko vihittävänä sekä vielä entisen miehen \npoika jopa uudenkin miehen poika kastettavana. Pojankelterit jo juosta \nkipittivät kintereillä, toinen riidellen, ettei hän rupea Paavoksi, \ntoinen tolkuttaen, että hän tahtoo olla Esa. Isona miehen alkuna \nperhosen poikakin vietiin Kokkolaan kastettavaksi. Poika kuuli ensi \nkerran kirkonkellojen kumahtelun, kuunteli ja kummasteli:\n\n-- Voi voi, isä, kun moikaa!\n\nKumahtelivat kirkonkellot sitten aikojen kuluttua jo kohta erämaan \nvierillä, idässä käsin ensin Viitasaaren suurilla järvimailla\n1600-luvun alkupuolella ja sitten saman sataluvun lopulla jo Kivijärven \nkaltailla sekä taas lännessä Lappajärven rannoilla 1637 ja Vetelin \njokitörmällä 1639. Vanha synkkä perämetsä kyllä pelkäsi pyhää \nristinkirkkoa. Ainakin kun Kivijärven rannalle, Pirttiniemelle \nruvettiin tekemään temppeliä, metsien kyöpelit yöllä aina purkivat \nmaahan, minkä kristityt kinnuset päivällä panivat kokoon. Viimein \ntäytyi heittää koko paikka pahojen haltuun ja ruveta etsimään parempaa. \nIstutettiin hirrelle kukko, hirsi työnnettiin järveen ja päätettiin, \nmihin puu kulkeutuu ja kukko lentää rannalle, siihen tehdään temppeli. \nHirsi ajelehti, ajelehti viimein ympäri niemen Heinolahdelle,\najautui rantaan, ja hirrellä ajelija lentää räpsähdytti maalle, \n_Kukkohiekkalle_, ja siitä saatiinkin luja paikka. Kivijärvi pystytti \nsiihen kirkkonsa, palveli siellä taivaan Herraa, eivätkä metsän pahat\nvoimat enää vainonneet. Vanha Tialakin Salamajärven rannoiltaan\nvaelsi sadat vuodet Kukkohiekan temppeliin, soutaen Salmijärviä\nohitse _Kirkkokiven_ ja yhä pujotellen Hepojokea pitkin vanhaan \nvenevalkamaansa, mistä lähdettiin astelemaan pitkää polkua läpi metsien \nHeinolahteen. Suuria Tapion viljamaita kirkkomiehet saivat halkoa ja \nmonesti taivaltaa samoja keinoja kuin metsänväkikin. Tialan pojat \nrippikoulumatkallaan sattuivat yksille teille itse kontion kanssa, joka \nkulki kankaita kapsehtimassa. Kohtaus päättyi niin, että koukoparan \nkorpivaellus loppui.\n\nMuu Perho Möttöstä, Kuusjärveä ja Korpeista myöten kävi Vetelin \nkirkossa. Oli sinne matkaa, kuusin, seitsemin penikulmin perimmäisistä \nkylistä. Talven aikana voitiin kyllä tehdä taivalta pitkin savolaisten \nikivanhoja, joka vuosi ajamia kauppateitä, niin että kulkuset vain \nhelisivät, mutta kesäkirkon Jumala vaati palvojaltaan paljoa enemmän. \nSilloin yliperäläinen sai astella jalkaisin pitkän jokivartensa \nmutkaisia rantapolkuja taikka pujotella veneellä tuhatpolvista jokea, \njoka milloin luikerteli halki nevojen, milloin sukeltautui synkkään \nkorpeen, milloin taas kohisi kovana koskena. Mutta kaikkein raskainta \noli, kun tapahtui niin, että metsien asukas kesäiseen aikaan kutsuttiin \niankaikkiseen lepoon, ja piti lähteä häntä saattelemaan Vetelin \nsiunattuun kirkkopeltoon. Vietiin vainajaa veneellä jokea myöten ja \ntaas kannettiinkin pitkin rantoja. Vappusalon lähellä, Ketunnevan \nlaidassa on _Kirkkosaari_, jossa muinaiset kirkonkävijät kantamuksineen \novat levähtäneet, ja Ahvenkosken tienoilla he ovat huoahtaneet \n_Istumasaarella_ sekä taas Vetelin puolen _Kirkkosaarella_, Räyringin \nlähimailla joki kulki kapean Haapajärven lävitse; Järven rannalla \nsydänmaan kirkkomiehet tavallisesti yöpyivät, ja vainajansa he \npeittivät hautaan järven reunaan, _Ruumissaareen_, missä vieläkin näkyy \nhautasijoja. Mutta joki sattui joskus niin vähävetiseksi, ettei se \nvoinut kuljettaa vainajan venettä. Entiset Möttöset mennä rähjäsivät \nkuolleineen ja pääsivät Kivikankaalle asti. Mutta sinne he uupuivat, \nhautasivat ruumiinsa saareen keskelle koskea, tulivat sitten vasta \ntalvella uudestaan ja veivät vainajan Vetelin multiin. Saarta ruvettiin \nsanomaan _Möttösen saareksi_. Sanotaan kesän vainajia haudatun \ntoisinaan kotiperän vierille ja vasta talvella kuljetetun kirkkomaahan. \nIkivanha kesäkuolleitten sija, _Ruumissaari_, on Möttösen kylän \nlaidassa, matalan jokirannan metsäinen saarikumpare, ja Salamajärvessä \non Tialan kylällä pieni _Ruumissaarensa_, jota sanotaan tarvitun jo \nsilloin, kun kuolleita piti saatella aina Rautalammelle asti.\n\nTuohivirsuissa vain metsien kesäisiä kirkkopolkuja asteltiin, monesti \npaljain jaloin, uusia virsuja käsivarrella kanniskellen. Vasta Vetelin \nkirkkoa lähestyttäessä, _Ristiharjun_ takana, istahdettiin isolle \n_Virsukivelle_ ja pantiin paljaat jalat tuohiseen kenkään.\n\nSamoin kuin Perhon peräläiset pitivät jokeaan kirkkotienä, samoin myös \nAlajärven, Soinin ja Lehtimäen metsäperä vaelsi omaa vesiväyläänsä \nPietarsaarta kohden ja sitten myöhemmin Lappajärven emäkirkolle. \nSoinilainen souteli Kuninkaanjokea Alajärvelle ja sai siellä joukkoonsa \nlisäksi alajärveläisiä, ja sitten yksissä mutkiteltiin Lappajärvelle ja \nniin edelleen. Mutta sattui Lappajärven isolla ulapalla joskus niin \nkova myrsky ja aallonkäynti, että täytyi matkassa olevat vainajat \nheittää ja haudata _Ruumissaareen_. \n\nLestin kaukainen yliperä lasketteli muinoin kapeaa Lestijokeaan vanhaan \nLohtajan merenrantakylään, joka oli Kokkolan kappelina jo 1400-luvulla. \nVainajansa sanotaan Lestin haudanneen kesäiseen aikaan järven rannalle, \n_Rantaharjuun_, josta talvella kuljetti ne siunattuun maahan.\n\nMutta Kinnulan perän kinnuset soutelivat Kivijärven Kukkohiekalle \nisolla yhdeksähankaisella kirkkoveneellä ja kiskoivat kilpaa Niemen \nkyläläisten kanssa, niin että kokka kohisi, ja keikkuen vain kinnusten \nkirkkoveneet halkaisivat ison Lintuselänkin.\n\nKaipasi kaukainen metsäperä omaa kirkkoa ja omaa kirkonkelloa, joka \nkumahtelullaan kirvoittaisi metsänpeitotkin sekä kutsuisi erämaan \nkansaa temppeliin, missä oma sielunpaimen julistaisi sanaa korven \nhuutavana äänenä. Silloin olisi erämaalaisen vaikea kirkkomatka \nlyhyempi ja helpompi sekä taivaantiekin paremmin pilkoitettu.\n\nLestin synkässä korpimaassa kerrotaan jo kaukaisina aikoina olleen \npienen saarnapirtin Lestijärven _Kirkkosaaressa_, ja sanotaan sinne \nerämaalaisia haudatunkin. Ainakin saarella on ollut hautakuoppia, ja on \nsieltä joskus tarttunut kulkijan jalkaan murha. Pikkuinen metsäkirkko \noli sitten _Änäkkälän_ kankaalla, järven etelärannalla, ja kirkon \nvierillä pieni kiviaitauksella ympäröity kalmisto. Vain seitsemän \npenkkiä kirkossa oli puolellaan sekä miehille että vaimoisille ja \nperässä vielä pikkuinen sakasti. Kirkon vieressä oli patsaiden nenässä \nkello, jolla metsäkansaa kutsuttiin temppeliin. _Matti-pappi_, sukujaan \n_Alavolanteri_,[15] kirkossa aikoinaan saarnasi ja merkitsi lestisiä \nkirjoihinsa sekä sai sitten leponsa muiden lestisten vieressä \nkalmistossa kirkon juurella 1822. Uusi isompi kirkko saatiin muutamia \nvuosia myöhemmin Lestijärven lounaiskulmaan nevojen ja järven väliselle \nkankaalle, ja Änäkkälään jäi vain yksinäinen, harmaan kiviaidan \npiirittämä kalmisto, ja siellä Matti-papin harmaa hautakoppero.\n\nAvaralla yliperällä jokainen kulmakunta olisi tahtonut kirkon \nmahdollisimman lähelle kotipihaansa, kun erämaihin kerran ruvettiin \ntemppeliä tekemään. Alajärvellä aiottiin kirkkoa ensin pitkälle \n_Pynttärinniemelle_, jossa jo vanhastaan oli vahvasti asuttu, mutta \nsitten se kumminkin 1751 rakennettiin lahden toiselle puolelle, järven \nlänsirannalle.\n\nMutta Soinin mäkikylien entiset kaskenkorventajat ja tervanpolttajat \nrupesivat rytistämään kirkkoa kolmelle kukkulalle. Iso _Pahkamäen äijä_ \nLaasalan takana ajeli temppelinhirsiä korkealle kotitöyrylleen, ja \ntoisaalla Karstulan rajoilla pahankurinen ja rikas Pöntinen raahasi \npaksuja pölkkyjä omalle maalleen, _Kirkkomäelle_, köyristellen ja \ntaputellen takasiaan toiselle kirkkomestarille, Pahka-äijälle, ja \nilkkuen:\n\n-- Jos sinä tuon muutat toiselle puolelle, niin sitten kirkonkin \nmuutat!\n\nMutta ei kohonnut kirkkoa Pahkamäelle eikä Pöntisenkään Kirkkomäelle, \nvaan se rakennettiin 1793 keskelle seurakuntaa, _Mäkäräisen_ mäelle. \nPahkamäki sai hirsistään kopsia ison tuparakennuksen, ja Pöntisenkin \ntemppelipuut jäivät joutilaiksi.\n\nPerhon yliperillä kohosi ainoastaan kaksikolmatta savua, muutamat \nniistä vain heikkoja, vasta sytytettyjä uudistalojen haikuja, kun \nperholaiset saivat äänensä niin kuuluviin, että kesäkuussa 1780 isot \nherrat saapuivat metsänkorpeen etsimään sopivaa kirkonpaikkaa. Helposti \nse löytyikin. _Jängänharjulta_, joen pohjoisrannalta kuului kova kolke \nja kirvesten pauke. Metsäperän miehet siellä omin lupinsa jo täyttä \npäätä poukuttivat rakentaen Herran temppeliä. _Matti Kuorikoski_, \ntaitava talonisäntä Kaustisista, oli vedellyt viivoja paperille \nkirkonmalliksi ja sitten ruvennut ohjailemaan ukkojen temppelintekoa. \nJängänharjun vanhat hongat oli lyöty maahan, laskettu kirkon kivijalka \nja jo seiniäkin salvettu, kun tarkastusmiehet tulivat temppelinsijaa \netsimään. Jängänharjun hekin katsoivat sopivaksi, ja siihen jo \nedesmenneet metsänvanhimmat olivat aikoinaan kirkkomäen ja vainajien \nleposijan valinneet. Ainakin Ukskosken ukolle, joka Jängänharjulla \ntervaa polttaessaan oli nukahtanut, oli sanottu unissa: \"Makaat lapses \nhauan päällä!\" Metsän piiloissa kyllä koko harju oli, ja kylmä neva \nuhkui sen äärillä, matalarantainen korpijoki sen vieritse mustana \nkierteli, ja vain pari talopahaista, Sahi ja Koivukoski, oli \nlähimailla. Mutta koko yliperä oli samanlaista synkkää nevaista korpea.\n\nJa Jängänharjulle perholaisten pieni ristikirkko nousi, yksitoista \nsyltä pitkä toisinpäin, vähän lyhyempi toisin ja yksitoista korkeakin, \nvahvoista kangaspetäjistä miesvoimin rakennettu. Koko metsäperä ahersi \ntemppelin töissä, Riihimäen Kaakas-Niekkakin hääri sellaisena \nmestarina, että tasakertaan saatuja korkeita seiniä piilusi neljä \nhirsikertaa alaskäsin seisoen vain ylimmän hirren selkäpiillä. Tehtiin \nkirkon viereen tapulikin, alussa vain patsaslaitos ja saatiin siihen \npieni kello, jonka kyljessä oli kirjoitus: \"Älä pelkä sinä piskuinen \nLauma\", sekä: \"Herra Anders Christian Chydeniuxen Provastina ja \nKirkkoherrana ollesa Kockolan pitäjäsä, ja Herra v. Pastorin Henric \nHedbergin Kappalaisa Ylivetelin Seurakunnasa on tämä kello vuonna 1782 \nostettu Perhon Seurakunnan Asuvilda\".\n\nKelpasi erämaan piskuisen lauman kyllä sitten mennä omaan kirkkoonsa, \nkun Jängänharjulta heitä oikein kellolla kutsuttiin. Ja kaunis olikin \npyhä maja. Valkoisina hohtivat maalatut seinät, ovet ja ikkunapielet \nolivat siniset, penkit punaiset ja saarnatuoli viheriäinen, \nkultareunainen, ja torvea soittavia, kauniita enkeleitä oli vielä \nsaarnatuolin kyljessä. Korkealta, keskeltä kirkon kattoa kumotti kuin \nkirkas kultainen aurinko, puisia kynttiläkruunuja riippui katosta, ja \nseinillä oli läkkipeltisiä kynttiläkilpiä. Alttari oli kyllä verhottu \nVetelin kirkon lahjoittamalla vanhalla punaveralla, ja pappi oli puettu \nVetelistä saatuun messukaapuun, ehtoollismaljakin oli tinainen, mutta \nhyvä oli näinkin. Oli oma pyhäkkö omilla kotiperillä.\n\nAhkerasti entinen yliperä kävikin Herran temppelissä. Jo viikolla \nsovittiin, kuka jää kotiin ja ketä menee kirkkoon, ja sitten \nlähdettiin, oli ilma millainen hyvänsä. Tiettömiltä korpikulmiltakin \ntultiin toisinaan koko joukolla, varsinkin juhlina ja rippipyhinä ja \nkaikkein enimmin parhaan kesän pyhänä juhannuksen jälkeen, jolloin \nheinänteon aloittajaisiksi kirkossa pidettiin _isorippi_. Silloin \nmetsän koko seurakunta oli matkalla temppeliin. Tialaisetkin astella \nkepsuttelivat perä-perää pitkin metsäpolkua ja nevojen kapulaportaita \nKorpijärvelle, jossa Huutoniemen kainalossa, _Kesätien valkamassa_, oli \nkaksi kirkkovenettä, toinen parikymmentä henkeä kannattava, toinen \nkymmenen. Vanha Kinniän Tiais-Matti istui toisen perämelassa ja \ntoisessa kenotti Lampuodin Aapa-äijä. Nuoret istuivat keskiveneessä \nsoutaen kolmella, neljällä airoparilla, mutta pahankurisella Kentän \ntummulla oli oma istuinkaarensa keulassa, _Kentän sija_, johon ei \nkukaan uskaltanut asettua. Asteltiin sitten Jängänkangasta \nJängänjärvelle, soudettiin korpeisten niittyveneillä ylitse ja taas \ntarsittiin kuin karhut pahaa roskamaata Komanteenjärvelle, jonka ylitse \nvanhat soutivat veneellä, mutta nuoret juoksivat vain ryteikkörantoja \nmyöten ympäritse. Komanteenkangasta oli taas hyvä astella ja samoin \nHautakangasta aina kirkolle asti. Mutta Paavonpurolla pistettiin \ntervatut pieksut jalkoihin, ja naiset panivat vielä lakit ja nyytingit \npäähänsä, sitten eväät työnnettiin sillan alle piiloon paluumatkaksi ja \nlähdettiin astelemaan kirkkomäelle.\n\nKumahteli kello harvakseen, kun metsäperä asteli Jängänharjulle, ja \ntapulin seinältä tervehti mustapukuinen Puu-Matti, jäykkä \npaljaskalloinen kirkonäijä, joka rintaansa pidellen kerjäili \narmopaloja. Kirkossa kapsahti kumpikin ihmissuku omalle \npenkkipuolelleen, miten vain sijaa oli. Nättys-Liisa, körttieukko, \nkyllä istui aina omassa paikassaan pohjoisristillä, lukkarin muori meni \njoka kerta aivan saarnatuolin alle nyökkäämään, ja papin emännän penkki \noli ihan käytävän vieressä, mutta suntion akka kyykähti mihin \nmilloinkin sattui. Isoisen papinrouvan penkkiin eivät toki muut \nuskaltaneet tunkeutua, mutta kun karstuset ja noposet tulivat Perhon \nkirkkoon, he kyllä tohtivat mennä touhottaa siihenkin.\n\nMieluista ja virkistävää oli istua metsäperän pienessä temppelissä \nsuuren kesäpyhän harras hetki, kuunnellen sanaa ja käyden armopöydän \nvieraana. Komeasti soi täällä virsi, kun korpien kansa sitä\nlukkarin johdattamana järeästi veisasi. Vehtari-ukko, unilukkari, \nkulkea kepsutteli arvokkaana läpi kirkon, väliin kanniskellen \nmultauskapineita, väliin käyden asettelemassa virren numeroita, ja \nsitten taas jo käydä hipsuttaen ja kurotellen penkki penkiltä \npitkävartista haaviaan. Pieni kulkunen haavin pohjassa kilisteli \nvehtarille huomiota, ja sieltä täältä aina joku lantti putosi hänen \nkukkaroonsa. Mutta vasta sitten temppeli oikein Herran temppeliltä \ntuntui, kun pappi joutui alttarille messuamaan sekä taas saarnatuoliin \njulistamaan armonsanaa metsäperän kansalle.\n\nMoni sielunpaimen erämaan kaukaisessa temppelissä saarnasi, ja moni \nkaitsi korpien köyhää kansaa, usein itsekin eläen suuressa köyhyydessä. \nPahainen pappila joen matalalla vastarannalla oli saarnamiehen \nyksinäisenä asuntona, ja pappilan takana huokaili suuri korpi mustine \nnevoineen. Täällä, vasta rakennetun temppelin ensimmäisenä paimenena \ntoimi _Jaakko Chydenius_, ja pääpaimenena oli itse Kokkolan rovasti, \nkuulu _Antti Chydenius_, joka aina ahkerasti huolehti laajan \nseurakuntansa sekä hengellisestä että maallisesta hyvinvoinnista. \nTäällä sitten _Jaakko Perander_ yhtä vaille kolmekymmentä vuotta \nvaikutti ja sairasteli, niin että sai pitkät ajat pitää apulaista, \ntoista toisensa jälkeen. Köyhän metsäperän palkkalaisena suuriperheinen \npappi-parka täällä elää kitisi. _Isot saatavat_ -- kaikkiaan \nparikymmentä tynnyriä viljaa sekä puolitoista naulaa voita joka \nlehmältä -- pappi sai kesällä kotiinsa, mutta joulun edellä Jaakon \ntäytyi kierrellä ympäri kyliä _pikku saatavillaan_, keräten, mitä vain \nkukin antoi: villoja, hamppuja, perunoita, leipää, juustoa ja \nlehmänlapoja. Kolme, neljä nälkäistä perillistä kyhjötti Jaakko-papin \nreessä, kun hän saataviensa kerjäläisenä ajella kahnusti talosta \ntaloon, viilihulikan äärestä viilihulikan ääreen. Ei ollut sairaasta \nPeranderista saarnamieheksi, vapistustauti hänet heti tapasi, kun astui \nkirkonpönttöön. Mutta monet hänen apulaisistaan olivat ankaria \nsananmiehiä. _Vaaleri_ jo hyvin jyristi, ja vielä väkevämmin \n_Varpperi_. Tämä kova körttipappi, \"Varpperi pyhä\", Heikki \nSchwartzberg, julistikin metsäperän kirkossa ankaraa synnintuntoa, \nparannuksen tekoa ja maailman turhuudesta luopumista, niin että moni \nmustien korpien asukas sai heränneen tunnon ja joutui armon \nkerjäläiseksi. Kahdet korpeiset pukeutuivat körttivaatteisiin, samoin \nHookonan seksmanni emäntineen sekä Mehtä-Porasen Matti Kaisoineen, \nvielä Nättys-Liisakin ynnä moni muu.\n\nKuuli Jängänharjun temppeli sitten muitakin hyviä sananjulistajia. \nPeranderin jälkeen _Emanuel Snellman_, isoääninen mies, saarnasi ja \nmessusi, niin että pieni kirkko kajahteli, ja _Silkki_ -- Johan Silcke \n-- oli niin ankara pauhaamaan, että karstusetkin ja kaustiset \nihmettelivät hänen hyviä hengenlahjojaan ja kadehtivat perholaisia -- \nvaikka pappi muuten oli vain tavallinen syntinen ihmisparka.\n\nSai täälläkin korkeilla perukoilla sielunpaimen ahkerasti huolehtia, \nettä erämaan köyhä kansa alituisen raatamisensa ohessa ennättäisi edes \nhetkiseksi kiinnittyä hengellisiin asioihin ja ajattelisi kuolematonta \nsieluansa. Jo Antti Chydenius ankarasti valvoi kaukaisimpiakin \nkappeleita ja toisinaan itsekin kävi metsäperillä saarnaamassa samalla \npitäen kovia lukukinkereitä. Etukäteen hän jo lähetti laumalleen \nkehoittavia paimenkirjeitä ja ilmoitti tulostaan. Niinpä Chydenius \naikoessaan Perhon perille maaliskuussa, jo joulukuussa lähetti sinne \n\"lukkaripostissa\" sanoman ja kehoituksen:\n\n\"Lukukinkerit ovat päätyt ja asetetut ei vain lasten ja nuoren kansan \ntähden mutta myös niden vanhain ja ijällisten johdatukseksi Elävän \nJumalan pelkoon ja tundemiseen, jonga tähden siis kaikki vanhemmat \nyksivakaisesti käsketään ja varoitetaan että he kaikella ahkeruudella \nharjoittelevat itsiän Kirjanlugusa sekä ulkoa että erinomattain\nsisäldä ja että he suremmalla vireydellä huolta pitävät lastensa ja \nnuoren kansan lugusta. Takaperäisyys maallisisa askareisa ja \ntoimituksesa myötäns saa onnettomuden täällä ajasa, mutta huolettomus \nkristillisydesä turmele sielun ja ruumihin kaikesa ijankaikkisudesa. \nS.K. Esivallan säännöt ja teidän omatundonne vaatii teildä ahkeruutta \nteidän kristillisydesänne. Jumala lupa myös niille runsaan siunauksen, \njotka hänen Sanastaan hartaan ja halullisen vaarin ottavat. Olkat siis \nviriät ja ahkerat oppimasa ja tekemäsä sitä kuin hyvä ja Jumalalle \notollinen on, nin Herra Zebaoth on teidän kanssanne ja täyttää teidät \nonnella ja autudella sekä ajasa että ijankaikkisudesa. Gamla Carleby 23 \nJoulu Kuusa 1781\".\n\nIson Anteruksen eteen, kun hän saapui metsäperän kristillisyyttä \ntutkimaan, piti astua koko korpimaan, sekä nuoren että vanhan, ja piti \nmyös auttavasti osata kirjansa. Muuten rovasti otti kansan koville. \nPerhon kinkereilläkin maaliskuun 23 p:nä 1782 Kellokoskella sakotettiin \nkahdeksaa yliperäläistä, jotka eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, ja \nkinkerimiehistä Haukka-Aapa sekä Kinnus-Matti tuomittiin _jalkapuuhun_, \nelleivät ensi kerraksi paranna lukutaitoaan.\n\nAvoreikäinen jalkapuu piti niinkuin muutkin peloittavat kirkonmiehet \nankaraa huolta, että metsäperäläiset ahkeroivat kristillisen lukutaidon \ntiellä. Kellotapulin alakerrassa se aina valmiina ammotti, ja moni \ntarttui sen kitaan kuin karhu rautoihin, -- _mustatooli_ sen vieressä \ntaas puolestaan oli varkaiden ja muiden pahantekijäin kauhuna. Ellei \nkotona saatu kirjantaitoa päähän, eikä lukkarin luona paukkaaminen \nauttanut, eikä rippikoulustakaan ollut apua, vaikka jotkut sitä käydä \nväännättivät niin kauan, että kontin kuva painui selkään, niin silloin \njo jalkapuu rupesi irvistelemään. Aina silloin tällöin se iski jonkun \nmetsäperäläisen nilkkaan kiinni. Punapää-Matti ja Haukan Jussi siinä \nmuuanna talvisunnuntaina kurjina ja viluisina istua kyköttivät, kun \nmuut viisaina kirjamiehinä ylpeästi astelivat Herran temppeliin.\nVielä niinkin myöhään kuin 1847 istutettiin kirkkomäen reikäpuussa\n22-vuotiasta Möttös-Jussia \"itselleen ojennukseksi ja muille \npahantapaisille varoitukseksi, koska ei ollut koskaan käynyt \nkinkereillä\", sekä sitten taas Kuusjärven Erkkiä huonon lukutaitonsa ja \nkinkereiltä poissa olonsa tähden. Mitä lienee outo istunto vaikuttanut \nMöttös-Jussiin, mutta ainakin Kuus-Erkin jalkapuussa istuminen oli niin \ntehoisa, että Erkki myöhemmin kelpasi istumaan käräjätuvassa oikein \nlautamiehen penkillä.\n\nMetsäperä, joka yletaikojaan täällä kaukana nevojensa keskellä möyri ja \nmöykkäsi tervanteossa sekä kamppaili koukojen ja metsän kummituisten \nkanssa, tarvitsi kyllä Herran temppelin, tarvitsi sielunpaimenen ja \ntarvitsi myös jalkapuunkin. Temppeli komotti Jängänharjulla aina, \njalkapuu pysyi kellotapulin suojissa, mutta saarnamiestä tuli ja taas \npian saman tien meni. Köyhinä he tulivat, ja vielä köyhempinä he \nlähtivät. Neljänäkymmentä sananjulistajaa ennätti erämaan pappilassa \nasua vuosisadan vierähtäessä, ja kaksi niistä Jängänharju sai peittää \nmultiinsa. Perander rukka joutui sinne ensin ja sitten suurena \nnälkävuonna nuori Wegelius. Sakastin ikkunan alla saamamiehet saivat \nviimeisen majansa, ja Peranderin leposija merkittiin vain tervatulla \npuuristillä.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] K.J. Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia.\n\n[2] K.J. Jalkanen, e.m.t.\n\n[3] K.J. Jalkanen, e.m.t.\n\n[4] K.J. Jalkanen, e.m.t.\n\n[5] K.J. Jalkanen, e.m.t.\n\n[6] Perhon kirkonkirjaan on 1808 merkitty kuolleiksi isä, äiti ja kolme \nlasta.\n\n[7] 153 cm.\n\n[8] 201 cm.\n\n[9] Kalat-tähtikuvion merkki almanakassa.\n\n[10] Auringonlinjan etupuolella -- almanakassa merkki: \"etel\", \njälkipuolella almanakassa merkki: \"alemp.\"\n\n[11] Skorpioni.\n\n[12] Eri merkkejä \"tuulitähden\" vieressä.\n\n[13] Perhon uusi kirkko valmistui 1903.\n\n[14] Kellokosken Jussin mustakirja on sama kirja, minkä Tuomas \nTaittonen 1862 sai Perhossa haltuunsa ja on nyk. Suomalaisen \nKirjallisuuden Seuran huostassa. Sama kirja lienee aikaisemmin ollut \nHaukan miesten hoidossa.\n\n[15] Matti Arvelander.\n\n\n\n"]