[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frlKJn2n89bTKwjKHovPOfBq0IDNBneWTmpHM_axHmYA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},857,"Wanha Raahe","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"857-paulaharju-samuli-wanha-raahe","857__Paulaharju_Samuli__Wanha_Raahe",null,"tietokirja",[],[],"fi",1925,81712,570928,true,[],[],[],"Laaja kuvaus vanhan Raahen historiasta, asukkaista ja elämänmenosta. Sisältö pohjautuu tekijän keräämiin haastatteluihin ja havaintoihin, käsitellen muun muassa merenkulkua, kaupankäyntiä, arkisia askareita sekä kaupungin omaleimaista kulttuuria.","Samuli Paulaharjun 'Wanha Raahe' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 857.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","WANHA RAAHE\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\nEnsi vuosia ja alkuasukkaita.\nPienestä suureksi.\nMeiän kylä.\nLähimailla.\nJärjestyksenpito.\nKirkko.\nJuhlapäiviä.\nSkoulu.\nTyttöjen skoulut.\nPoikavarsat.\nArkielämää.\nPerhejuhlia.\nSivistystä ja seuraelämää.\nVettä, tautia ja taikaa.\nUlkopauhoilla.\nHantvärkkärit.\nPruukit, prännit ja myllyt.\nEngesmannin käynti ja ruotuväkeä.\nPatruunia ja porvareita.\nKaupankäyntiä.\nPankit.\nLyyäänkö laiva.\nHerne kiehuu.\nMaailman merillä.\nMaailmanpallon ympäri.\nPooki flakkaa.\nVanha vaipuu.\n\n[Kuvat ja liitteet jätetty digitoitaessa pois. Täydellinen pdf\nlöytyy Kansalliskirjastosta Dorian verkkosivuilta.]\n\n\n\n\nAlkusana.\n\n\nTakamaiden taivaltaja osui kerran kaupunkiinkin, meren rannalle\nRaaheen. Pohjois-pohjalainen Osakunta oli tien viittaajana ja osaksi\nmatkan aineellisena avustajanakin. Niinpä kesän 1923 paras aika\nvierähti pienessä rantakaupungissa. Täällä avautui aivan uusi maailma:\nkaupungin elämä ja aherrus, kolisevat kivikadut ja äärellä siintävä\nmeri. Kaikki kovin outoa ja vierasta, milteipä luotaan työntävää.\n\nMutta tuli kylä tutummaksi. Täälläkin, vaikka ulkona torulla ja kujilla\njyrysi nykyinen maailma, asui monessa pienessä pirtissä ja isoisessakin\ntalossa vielä vanha aika entisten muistojensa ja entisen ympäristönsä\nvaiheilla. Ja yhtä ystävällisesti kuin takamaillakin se otti vastaan\nja suhtautui vieraaseen kulkijaan. Vasta tullista tullut muukalainen\ntapasi täällä monta vanhaa -- ja nuorempaakin --, jotka suurella\nhartaudella kertoivat menneistä ajoista, ja kuuntelija sai yhtä\nahkerasti olla kirjoitusmiehenä kuin konsanaan takamailla.\n\nVanha Raahe veti maankiertäjän toisenkin kerran luokseen. Tuli sinne\ntalven kuluessa matka parikin kertaa sekä taas kesällä 1924, jolloin\nrantakylä pani ajamaan aina Kalajoelle, vieläpä lisäksi vanhaa\nkauppatietä Savon sydänmaille, Iisalmelle ja Pielavedelle saakka, ja\nsitten talven tultua vielä pari kertaa Raaheen.\n\nHartaana apumiehistönä on keräysmiehellä ollut koko joukko vanhaa\nRaahea sekä kertojina että muulla tavoin. Parhaita vanhojen\nmuistelijoita olivat rouvat Rosa Sovelius, Sofia Svanljung ja Olga\nLagerstam, neiti Olga Sarkkila, kapteeni Johan Himanka ja tohtori\nJohn Svanljung sekä merimiehet Gust. Burman, Matti Aukusti Orava ja\nMatti Aukusti Vitolin, Heikki Haapajoki ja Antti Pyy, kalastaja Kalle\nLäksy, poliisikonstaapeli Juho Jumaloja, perämiehen rouva Margareta\nMarjelin ja merimiehen emäntä Lovisa Jokelin. Valokuvia vanhasta\nRaahesta ja vanhan Raahen henkilöistä antoivat rouvat Rosa Sovelius\nja Sofia Svanljung, tohtori John Svanljung, neiti Amelie Brander ja\nAntti Pyy. Konttoristi Lauri Pyy sekä henkikirjuri M. Pitkänen antoivat\nkäytettäväksi kokoelman entisten merimiesten ja merimiesten tyttärien\nkirjoittamia lauluja, joita kyllä myöskin vanhat merimiehet vielä\nosasivat. Vitolinkin pitkään juoksevalla äänellään laski monta hauskaa\nlaulua.\n\nSiten on vanhan Raahen asioita harrastettu ja muisteltu koko rantakylän\nvanhan väen voimin. Tullista tullut muukalainen on vain parhaansa\nmukaan koettanut tallettaa paperille kuulemansa ja näkemänsä. Ja\nhän saa kuulemistaan ja näkemistään olla kovin kiitollinen ei vain\nedellä mainituille henkilöille, vaan myös kaikille muillekin auliille\nkertojille sekä koko ystävälliselle kaupungille, eikä suinkaan vähimmin\nPohjois-pohjalaiselle Osakunnalle, joka miehen pani matkaan. Kaikkein\nhartaimmat kiitoksensa keräilijän kuitenkin on lausuttava rouva Rosa\nSovellukselle, joka monin tavoin on avustanut keräilytoimintaa. Vanhoja\nhaastattelemassa ja asioita paperille panemassa on kirjoittajalla\nnytkin ollut apulaisena vaimonsa, Jenny Paulaharju.\n\nJoutuipa sitten vanhojen keräilijä lopulta niin intoihinsa, että\nrohkaisi itsensä, tarttui välikappaleihinsa, piirsi ja valokuvasi,\npiteli papereitaan ja puristi kirjan vanhasta Raahesta. Kappaleiden\nalkukirjaimet löytyivät Raahen vanhan kirkon monilukuisten\nseinätaulujen kirjoituksista kaupungin museosta sekä otsakkeet\nvanhemman Fredrik Soveliuksen laskuharjoituskirjasta.\n\n\"Ei siitä maha häävi kirja tulla\", sanoi kyllä jo hyvänä ystävänä Matti\nAukusti Orava kirjoitusmiehelleen, Sillä \"eihän täälä Raahesa ole\nmitään erinomaisempia paikkoja niinkuin Stokholmisa ja Köpenhaminasa,\njosa on Tivulit ja kaiken maailman hupipaikat\". Mutta Raahessa ei\nentisaikaan ollut kuin kolme nähtävyyttä:\n\n    \"Nya Spruthuset,\n    nya packhuset\n    och Durchmans Fia\".\n\nTuntuupa siis melkein uskottavalta Oravan Matti Aukustin ennustus\nja siis miltei liian rohkealta ruveta näin vähien nähtävyyksien\nperustuksille pystyttämään kokonaista kirjaa.\n\nVäärinkäsitysten välttämiseksi huomautan, että Raahen murteen\nkäyttäminen kuvien allekirjoituksissa, otsakkeissa sekä joskus\ntekstissäkin lainausmerkeittä on tahallista.\n\nOulussa, huhtikuulla 1925.\n\n                                        _Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nEnsi vuosia ja alkuasukkaita.\n\n\nVanha pieni Raahe on suuren meren ja laajan maaseudun kasvatti. Merestä\nkohoutuva maakamara antoi sille aikoinaan sopivan asentokentän, ja\nmaakunta puolestaan ajoi sinne sekä elämistä että kauppatavaraa.\nSuuri meri saatteli tavarat avaraan maailmaan, ja suuri meri toi taas\nsijaan kaiken maailman tavaraa taikka työnsi korvauksen rahassa.\nVähäpätöinen Pohjanlahden rantakaupunki kierteli monet mahtavat meret,\nmutta juurensa se kiinnitti maakuntaan aina kaukaisia ylimaita,\nSavon sydänseutuja, Hämettä, Karjalaa ja Kainuun korpia myöten.\nPienenä, monesti moitittuna ja halveksittuna, jopa kadehdittuna ja\nsorrettunakin, se ponnisti matalalta maakamaraltaan ollen ahkerassa\nkanssakäymisessä suuren maailman kanssa.\n\nJo muinaisista, ylimuistoisista ajoista oli _Saloisten_ mainio\n_Satama_ ollut kuulu kauppapaikka, niin kuulu, että sitä mainittiin\nmaan rajojen ulkopuolellakin. Se oli pitkä, syvä lahti, joka pistäytyi\nLapaluodon ja Rojuniemen väliin, aina Kalkanperään asti, ja sanotaan\nsitä vieläkin Satamalahdeksi. Pohjoispohjan ensimmäisen emäseurakunnan,\njo 1329 mainitun Saloisten, esikoiskirkko seisoi _Ristikarin_\nkankaalla, Satamalahden pohjukassa, paimentaen suunnattomia pohjoisia\nsalomaita aina Kalajokea, Oulua ja Oulujärven takaisia selkosia\nmyöten. Satamalahden eteläpuolella oli ikivanha _Markkinaniemi_, jossa\njoka kesä Olavin-päivästä alkaen pidettiin pariviikkoiset suuret\nvapaamarkkinat. Silloin kokoontui tänne vaihtamaan tavaroitaan sekä\nEtelä että Pohjoinen, sekä maakansa että merenväki, Saloisten Satamaan\nsaapuivat entisajan merenkävijät ja kauppasaksat, joiden alukset kyllä\n\"eivät olleet kovin rapeoita\", aina Kemistä, Turusta, Tukholmasta ja\nNorrköpingistä, jopa Inkeristä, Virosta ja Liivinmaalta sekä Lyypekistä\nasti. Ja maakunnan miehiä tuli, paitsi lähiseuduilta, Hämeestä, Savosta\nja Karjalasta; saapuipa sinne Vienanrannan kauppasaksojakin, jotka\nMaanselän ylitse päästyään laskettelivat Kainuun vesiä Oulujärven\nlounaiskolkkaan, taivaltaen siitä Venetheittoon, mistä taas Siikajokea\nmyöten oli vesitie meren kautta Satamalahden Markkinaniemelle.\n\nSaloisten rantaseutujen talonpojat ja laivanvarustajat taas puolestaan\ntekivät kaupparetkiä etelän markkinakentille, Turkuun ja Tukholmaan,\nvieden aluksissaan tervaa, lankkuja, turkiksia, voita ja talia.\nMonesti nämä rohkeat ja itsepäiset rantalaivurit ohjasivat aluksensa\nohi vanhan Turun, käänsivät laivankeulan itään ja laskettelivat\nsalakättä kiellettyihin kauppamaihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle,\nsaaden täällä tavaroistaan paremmat hinnat kuin Turun ja Tukholman\nkauppiailta, joille heidän määräysten mukaan olisi pitänyt tuotteensa\nmyydä. Palatessaan ukot toivat taas luvatonta kauppatavaraa, m.m.\ntupakkaakin, jota oli määrä ostaa vain Turusta taikka Tukholmasta,\nvaikka nämä yrittivätkin syöttää pohjanperäläisille kaikkein\nkelvottomimmat laatunsa.\n\nTällainen ahkera merenkulku ja vilkas markkinaelämä valmisteli jo\ntämänkin vastaisen kaupungin perustuksia, samoin kuin Pohjanlahden\nperukan toisiakin suuria liikepaikkoja, Oulun, Tornion ja Kemin\njokisuita. Saloisten markkinakenttä ei kyllä ollut minkään ylimaista\nvirtaavan vesireitin suulla, olihan vain joettomalla mantereella\nkuulun ja hyvän Sataman rannalla. Kolmen, neljän neljänneksen päässä\npohjoisessa oli kyllä Pattijoki, mutta tämä oli vain vähäpätöinen\nmetsäpuro ja sen suupuoli sopimaton kaupungin pohjaksi.\n\nJo varhain Saloisten seutu sai kuitenkin kaupunkinsa. Se tapahtui\noikeaan \"kreivin aikaan\", kuten monet muutkin hyvät asiat. \"Meidän\narmollisin kuningatar\" Kristiinakin oli saanut kuulla Saloisten\nmainiosta Satamasta ja suurista markkinoista, joten hänen mielestään\noli \"hyvä tilaisuus perustaa ja rakentaa kauppala eli pieni\nmaakaupunki\" Sataman tienoille. Suomen mahtava käskynhaltija ja\nkenraalikuvernööri, \"Me Pehr Brahe, Wisingsborgin kreivi, Kajaanin\nVapaaherra, Rydboholman, Lindholman, Brahelinnan ja Bogesundin Herra,\nRuotsin valtakunnan Neuvos ja Drotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin\nja Taalainmaan Laamanni\", sai asian toimekseen ja julkaisi Turun\nlinnassa 5 p:nä jouluk. 1649 \"omalla kädellä ja sinetillä\" vahvistetun\nvastaisen kaupungin perustuskirjan sekä lähetti miehiä etsimään\nkaupungille soveliasta paikkaa. Miehet luotasivat ja \"peilasivat\"\nSatamalahtea, jonka rannoille oli jo kaupungin asemakaavaa suunniteltu,\nmutta paikka huomattiin sopimattomaksi sekä vanha hyvä satamakin jo\nentisestään madaltuneeksi. Katseltiin sitten vanhaa kalavalkamaa,\n_Kuljunlahtea_ nykyisen Saloisten kirkon lähimailla, ja arveltiin\nsitä sopivaksi kaupungin satamaksi. Mutta pian löydettiin vielä\nsyvempi lahti suuren saariston suojasta, pari neljännestä pohjoiseen\nSatamalahdesta, ja lahteen pistäytyvä pienoinen, joka puolelta veden\nympäröimä niemi, joka vain kapealla kaulalla oli kiinni mantereessa.\nTälle niemelle päätettiin kaupunki pystyttää. Siihen se sitten\nsaatiinkin, ja _Saloisten_ kaupungiksi sitä alussa nimitettiin,\nkunnes mahtava Pietari Brahe, jolla jo ennestään oli Pohjois-Karjala,\nPohjois-Savo ja koko Kajaanin lääni alusmainaan, sai Saloistenkin\nsuuren pitäjän kaupunkeineen \"ikuiseksi omaisuudekseen\". Perustuskirjan\nantaja oli jo alunpitäen hyvin huolehtinut suojatistaan, mutta\nsaatuaan sen kokonaan haltuunsa, hän otti 1652 kaupungin erikoiseksi\nkasvatikseen, antaen sille oman suuren sukunimensä, vieläpä osaksi oman\nvaakunansakin. Näin tuli Saloisten vanhan Sataman ja markkinapaikan\nperijästä Brahen kaupunki, _Brahestad_, jonka sitten ylimaan ukot\nomalla kielellään ristivät _Raaheksi_.\n\nKaupungin alusmaaksi vallattu rantaseutu oli kyllä jo entisestään\npohjustettu asutukselle. Jo hämärästä menneisyydestä oli halveksittu\nlapinsuku vallinnut koko paikkakuntaa. Läheisen Lapinkylänkin karuilla\njäkäläisillä hietakankailla lienevät peskipukuiset miehet paimennelleet\njutojaan ja asustelleet Lapinkylän tienoilla, missä vieläkin jotkut\nlapinperäiset paikannimet -- itse kylännimi sekä Korsu, Vuolu, ja\nRaahen lähellä oleva Ruona -- siitä muistuttavat. Olipa eräällä\n_Sovio_-nimisellä peskiukolla ollut kotakenttänsä samoilla mailla,\nmihin sitten rakennettiin Raahe. Mutta tuli kerran ylpeä lannanmies,\nkonttiselkäinen _Jotailan_ äijä, heitti konttinsa kuusen oksalle ja\najoi pienen Sovion äijän pois pirrikodastaan sekä rakensi kentälle\noman pirttinsä. Jotailan äijä oli mahtavan suuri ukonrutimo, mitä\nlienee ollut jatulienpahnaa, vaikkapa peräisin Pattijoen suusta,\nMansikkakarin kallioluolasta, Sieltähän vielä kaupungin alku aikoinakin\noli pari tavatonta rumilasta käynyt suolan haussa ja kantanut selässään\nkallioluolaansa kamalan suuria säkkejä.\n\nKauhistuen katselivat pienet lappalaiset ja muutkin naapurit, kun\nJotailan jätti riehui pirttinsä teossa taikka möyri maata. Ryskyi siinä\nvain metsä ja hirret keikahtelivat, ja taas vuorostaan keveästi heilui\näijän tavaton lapio myllertäen kenttää pelloksi. Mahtavan talon ukko\nteki, ja talo sai entisen pirrikodan asukkaan komean nimen, Sovio. Ja\n_Sovioksi_ ruvettiin pian nimittämään Jotailan ukkoakin.\n\nSuureksi osaksi tämän talon maalle, Sovion äijän ja Jotailan äijän\npohjustamalle rantakentälle, Brahe rakennutti suurkylänsä. Otettiin\nkaupungille kyllä muidenkin maita, läheisten kylien, Palon, Mettalan ja\nSavolahden miesten valtauksia.\n\nEnsimmäinen huoli oli saada kaupungin asemakaava kansoitetuksi.\nSillä vasta kaupunkilaisittain koottuna ihmiskansa tekisi entisen\naution korven ja rantakentän kaupungiksi sekä ohjaisi vanhan Sataman\nliikenteen ja markkinat uudelle paikalle. Tästä jo \"Me Pehr Brahekin\"\npuhuu perustuskirjassaan. \"Jotta kaupunki paremmin tulisi asutuksi\nja kasvaisi niin rakennusten kuin liikenteen suhteen\", lupaa Pietari\nkreivi kuningattaren nimessä \"varustaa hyvillä privilegioilla\njokaisen, jolla on halua, tahtoa ja omaisuutta sinne asettuakseen\nja vakinaisesti liikettä harjoittaakseen\". Vanhalle lapinkentälle,\nJotailan ukon pelloille ja naapureiksi asettuneet tulokkaat saivat\n\"nauttia ensin samoinkuin muut kaupungit Ruotsin kaupunkilain, sitten\n12 vuoden vapauden kaikista varmoista ja epämääräisistä ulosteoista\".\nJa Pohjanmaan maaherra oli jokaiselle kaupungin asukkaaksi pyrkijälle\n\"osoituttava vakinaiset asuinpaikat ja asemat sekä suojeleva heitä\nnäin anotuissa etuoikeuksissa ja vapauksissa, niin ettei heille niitä\nvastaan mitään estettä, haittaa tai vastusta tehtäkö\".\n\nVähitellen kreivi Brahen uudiskenttä saikin asukkaita, ja rantaraivio\nrupesi muodostumaan kaupungin näköiseksi. Muutamat kaupungille\nvallattujen lähitalojen omistajat heittivät entisen olinpaikkansa,\nsaivat naapurin äijän takaamaan, \"että hän vapausvuosien kuluttua,\nniin monen kuin laki määrää, suorittaa porvariverot ja rasitukset\",\nja siirtyivät kaupunkiin porvareiksi. Niin tuli Sovion talon Jotailan\nukon pojanpojista, _Mikkelistä_ ja _Matista_, jotka kaupunkia\nperustettaessa parhaillaan isännöivät talossaan, pellonaidan takaisen\nkaupungin ensimmäisiä porvareita. Sovion nimellä miehet liikkuivat,\nvaikka jälkipolvi sitten muuttuikin _Soveliuksiksi_, ja tämä Jotailan\nvahvasta rutimosta polveutuva suku on aina ollut Pietari Brahen\nkaupungin mahtavimpana ja toimekkaimpana porvarina. Suuri porvari\ntuli Mettalanmäen _Lankilastakin_, joka oli kaupungille menettänyt\npuolet maistaan. _Jooseppi_ Lankila heitti maalaiset työvehkeensä\nja välikappaleensa, teki talon kaupunkiin ja muutti sinne emäntänsä\nDorden kanssa. Lankilan Joosepista sukeutuikin sitten kuulu _Langin\nporvarisuku_, joka Soveliusten rinnalla toimi Raahessa kautta\nvuosisatojen.\n\nKaupungin vaurastuessa keräytyi kansaa vähitellen muualtakin\nsekä ympärillä olevasta maakunnasta että etempääkin. Pyhäjoen\nHourulasta paineli kaupunkiin _Olavi Kittilä_ omistaen paremmaksi\nnimekseen _Strömin_, ja samasta Hourukylästä lienee lähtöisin\nporvari _Hourulakin_, joka kaupungissa sievistyi _Houréniksi_ ja\n_Houréniukseksi. Kaisulan Matti_ lähti kyllä vain Saloisista, mutta\nMatin pahnasta lähti maailmaan _Casanderin_ suku. Vihannista juti\n_Junnilan_ ukko vääntäen nimensä _Juneliukseksi_, ja luultavasti\nKalajoen _Simistä_ (Impivaaran mukaan) saapui _Juhana Simi_ joutuen\n_Simelius_-nimisten porvarien ja pappien esi-isäksi. Hailuodon taikka\njostakin mannermaan _Sipilästä_ lienee siirtynyt _Sipilän Heikki_\nantaen siunauksensa Raahen monille Sipeliuksille. Monia muitakin\nlähiseutujen talollisten nimiä tapaamme Raahen ensimmäisten raatajain\njoukossa. Niinpä nähdään Saloisten _Kulju_ (Martti ja Olli Culju),\nLapinkylän _Korsu_ (Johan Corsu), Paavolan _Hemmi_ (Anders Hemmi ja\nLars Hämmilä) ja _Roppola_ (Matti Roppoi), sitten vielä _Niemeä_\n(Simon Niemi, kuoli 1691 111-vuotisena), _Nivalaa, Nevalaa, Mankista,\nMonkkasta, Mämmiä, Märsyä, Pirkolaa, Luotoa, Vatjusta_, joista useat\nehkä olivat merimiehiä, muutamat ainakin vastaisten merimiesten\nesi-isiä.\n\nVasta perustettu, verovapaita vuosia lupaava kaupunki houkutteli\nporvareita vielä kauempaakin. Iin Haukiputaan Kellonkylästä purjehti\n_Pietari Kello_, jonka poika kiepautti itsensä _Petrus Kielliniksi_,\nja luultavasti Kemin jokisuulta lähti _Kemi-Heikki_, joka oli aivan\nensimmäisiä tulijoita, ja hänestä juontaa juurensa _Kemellien_ suku\n_(Impivaaran mukaan)_. Savolaiseen sarkaan puettuna lienee, nimestä\npäättäen, astellut kaupunkiin _Pekka Kinnuinen_, jonka jälkeläiset\nporvareiksi noustuaan herrastuivat _Kindmaneiksi_, ja savonsukua\nRantasalmelta arvellaan olleen _Niskaisenkin_, jonka jälkipolvi\ntypistyi vain _Niskaksi_. Saarijärveltä saapui _Matti Pölkky_\nmuuttuen porvarina _Matts Pölckiksi_ _(Impivaaran mukaan)_. Oulusta\ntuli porvarin poika _Jurvelius_ jättäen jälkeensä monilukuisen\nraahelaisen Jurveliusten suvun. Kokkolasta kulkeutui _Kranck_ sekä\nsaksalaissyntyiset _Kröger_ ja _Carlén_, Pietarsaaren Purmosta\n_Nordman_. Joitakuita porvareita päätyi aina Ruotsista asti, vieläpä\nkauempaakin, kuten _Blackman_ ja _Freitag_, joiden mainitaan\nolleen kotoisin Nyenschantzista. Olihan Raahessa ensi vuosina ja\nvuosikymmeninään monia muitakin porvareita, kuten _Wallingia, Ahsia,\nStoormania, Tammelanderia, Letzleä, Olsbota_.\n\nKaupunki kaipasi myöskin käsitöiden tekijöitä ja mestareita.\nLähimailla ei ollut sellaisia \"hantvärkkäreitä\", jotka olisivat\nkelvanneet kaupungin mestareiksi, olihan vain ominpäin oppineita\nmiehiä, jotka saattoivat mestaroida vain kotitalonsa ja -kylänsä\ntarpeiksi. Ensimmäiset käsityöläiset tuotiinkin Ruotsista, sellaiset\n\"ulosoppineet\" mestarit kuin kraatari _Gustaf Öhrn_, josta tuli\nRaahen Öhrnien kantaisä, tynnyriseppä _Anders Alfström_ sekä\nsaksalaislähtöinen puuseppä _Jonas Skytte_. Nämä herrat ja mestarit\ntulivat kaupunkiin saksansukuisen _Henrik Corten_ matkassa, kun Corte\nPietari Brahen voutina ja käskynhaltijana 1651 muutti Raaheen tullen\nkaupungin ensimmäiseksi pormestariksi sekä muutenkin tärkeimmäksi\ntoimenmieheksi. Samassa matkassa saapui myöskin Corten kirjuri, _Hans\nForbus_, Skotlannista syntyisin olleen oululaisen kauppiaan poika,\njonka jälkijoukko monissa miehin eli Raahessa pitkät ajat. Myöhemmin\ntoimitti Brahe uudiskenttäänsä vielä toisen lähetyksen ruotsalaisia ja\nsaksalaisia käsityöläisiä opettamaan taitamattomia kaupungin miehiä\nkunnollisiksi kisälleiksi ja mestareiksi.\n\nNäistä sieltä täältä koituneista ja merien takaakin haalituista\nporvareista, kauppamiehistä ja käsityöläisistä sekä muista eläjistä\nkasvoi sitten Brahen laittaman asemakaavan täyttävä vastainen\nkaupungin kansa. Useat uudiskylän asukkaat joutuivat varsinaisen\nammattinsa ohella hoitamaan nuoren kaupungin toimia ja virkoja, kuka\ntullinhoitajana, tullikirjurina, kuka postimestarina, kaupungin\nnotariona taikka raatimiehenä. Korkean raadin jäseniksi parhaat\nporvarit helposti joutuivatkin, jopa jotkut käsityöläismestaritkin.\nNiinpä hattumaakari _Olli Michelsonkin_ valittiin tähän tärkeään\ntoimeen, vaikka hän sitten olikin niin saamaton, ettei viitsinyt\nsaapua oikeuden istuntoihin. Menettipä mestari kerran muutamiksi\nvuosiksi virkansakin, koska häntä syytettiin siitä, että oli\njoskus mestaroinut sikaakin puremalla sen korvan poikki, muka\nmerkitsemistarkoituksessa. Hattumaakarille tällainen teko vielä olisi\nmenetellyt, mutta kunnianarvoiselle kaupungin raatimiehelle katsottiin\nse sopimattomaksi. Michelsonin sijaan valittiin raadin jäseneksi\nkraatari Öhrn, ja hän istuikin raatimiehen penkillä yhtä ahkerasti kuin\nkraatarinpöydälläänkin.\n\nMonet niistä nimistä, jotka esiintyivät Raahen alkuasukasten joukossa,\npysyivät sitten monia kymmeniä vuosia kaupungin kirjoissa, jotkut\nsatojakin, toiset ollen hyvinkin tärkeitä tekijöitä pienen eteenpäin\nponnistelevan kaupungin elämässä, ja jokainen osaltaan toimittamassa\nelämäntehtäväänsä, nauttimassa porvarioikeuksiaan ja täyttämässä\nvelvollisuuksiaan kaupungin kansalaisena. Uusia sukuja ja suuria\nnimiä sitten kyllä aikojen kuluessa nousi entisten joukkoon, toiset\nvain tullen ja mennen, toiset taas jääden entisten asukasten avuksi\nkaupunkia kansoittamaan.\n\n\n\n\nPienestä suureksi.\n\n\nLapinukon entisen kotakentän tienoille rakennettu kaupunki lienee\nalkuaikoinaan ollut jokseenkin vähäpätöinen ja vaatimaton, vaikkakin\nsilloiset sydänmaan ukot ehkä pitivät sitäkin jo aivan suurenmoisena.\nV. 1659 piirretyn asemakartan mukaan kymmenvuotias kaupunki käsitti\nainoastaan kymmenkunnan korttelia, joista useat olivat vain pieniä\nkaistaleita. Vain kaksi katua halkaisi pituussuunnan ja kolme\nleikkasi poikittain. Mutta ei silti ollut maan eikä mannun puutetta,\nvaan saattoi muutama satalukuinen porvaristo levennellä hyvinkin\nisoisesti. Sarkatakkiset, porvareiksi vannotetut maanjussit olivat\nomia arkkitehtejään ja kopsivat kokoon samanlaisia pirttipöksiä\nkuin olivat oppineet kotitienoillaankin rakentamaan, tekaisivat\npihamaalle vielä aittaa, latoa, navettaa, tallia, saunaakin, niinkuin\noli kotipihoillakin ollut. Mutta piti vain pöksineen ja kömmänöineen\npysytellä niissä rajoissa, jotka maaherra itse kullekin \"osoitutti\nasuinpaikaksi ja asemaksi\". Puusta ei ollut puutetta. Miltei koskematon\nkuusikko kasvoi aivan vieressä. Siitä saatiin ilmaiseksi hakata hirttä\nmaahan, vetää paikalle ja iskeä yhteen, ja Pietari-kreivin kaupunki\nkohosi \"kuin taikavoimalla\". Sitä kyllä, isien tietoa, senaikaiset\näijät tarvitsivatkin taloaan pystyttäessään, varsinkin lapinkansan\nvanhalle valtamaalle, jossa hyvinkin lapinnoitien kirot saattoivat\nasustaa. Armollisimman kuningattaren nimessä annetulla kreivi Brahen\nsanalla, taivaan Herran armoon turvaten sekä isien sanalla ja opilla\nrakennettiin vanha Raahe.\n\nYksinkertaisia, harmaita, laudoittamattomia olivat kaupungin\ntalot, lasketut vain pelkälle maaperustalle, sillä kivijalkaa ei\nsiihen aikaan vielä käytetty. Rakennukset suojattiin tuohi- tahi\nlautakatolla; syrjäpuolien mökeissä ja ulkosuojissa ehkä nähtiin\npaikkakunnalla vieläkin tavallinen pikku kömmänöiden turvekatto.\nMonen porvarin asuntona lienee ollut vain honkatorvinen savupirtti,\nkoska niitä nähtiin isoisessa Oulussakin vielä seuraavalla\nvuosisadalla. Uudenaikaisia herrastalojen välikappaleita, ulos\nsavuavia piisiuuneja, osasi kaupungin ainoa muurarimestari kyllä\nrakentaa, mutta savupirttien maakivistä muurattuja kiukaita ukot tahi\nainakin maaseutujen taitomiehet kasasivat kyllä itsekin kisälli- ja\nmestarikirjoittakin. Lasi-ikkunoita oli jo opittu käyttämään, ja pari\nlasinleikkaajaa mainitaan Raahessakin jo sen alkukymmenillä olleen,\nmutta pikku porvarit lienevät sulkeneet pirttinsä pienet akkunareiät\nlautaluukulla. Pieniä olivat silloiset lasi-ikkunatkin, pikkuruisilla\nlyijypuitteisilla ruuduilla täytettyjä.\n\nMonet tämän alku-Raahen asumuksista näyttävät olleen vain yksi-\ntaikka parihuoneisia porvarien pikkukoteja, mutta toiset taas,\nsuurrikkaiden ja toimekkaiden kauppasaksain asuntopaikat,\nkäsittivät ikivanhaan maalaistalojen malliin kaksi pirttiä välissä\nolevine porstuoineen. Mutta pormestari Corten talo Rantakadun\nvarrella, torin laidassa, kirkkoherra Ahlholmin talon vieressä,\nkohosi muita komeampana ja korkeampana läpikäytävä-portteineen ja\nportinpäällys-kamareineen sekä vieressä olevine lisärakennuksineen.\nSamanlaisia porttikäytävätaloja näyttää kaupungissa olleen muitakin,\nja muuan rantapuolen sekä toinen keskikaupungin isoinen on kohottanut\nportinpäällyskammionsa muuta rakennusta korkeammaksi, saaden siten\ntalonsa keskiosan kaksikerroksiseksi, Mutta kaikkein komeimpana\nloisti jo kauas laivaväylälle 1654 valmistunut raatihuone, ainoa\ntäysin kaksikerroksinen koko kaupungin rakennuksista. Korkeine\nsuippotorneineen ja Tukholmasta ostettuine torni kelloineen se seisoi\nrantatorin laidassa, lähellä pormestarin taloa. Se oli vasta jaloilleen\nyrittelevän pikku kaupungin ylpeys ja merkkipaikka. Sen alakerrassa\nkahta puolta porttia oli kouluhuoneisto ja kaupungin kellari,\nyläkerrassa taas korkea raati piti istuntojaan, ja paras osa yläkertaa\noli varattu kaupungin isän ja omistajan, Brahe-kreivin vieraskäyntejä\nvarten, vaikkei se sellaisen suuren kunnian osallisuuteen koskaan\npäässyt.\n\nVanha Ristikarin kirkko muutettiin Raaheen, sillä Saloisten suuri\nseurakunta oli saanut oman komean kirkkonsa jo 1621. Markkinakentän\nvartijana Ristikarin kirkko oli seisonut ja markkinapaikan valvojaksi\njoutui se uudessa paikassaankin, sillä se sijoitettiin rantapuoleen,\nkauppatorin reunaan, vastapäätä raatihuonetta. Pieni ja vaatimaton oli\ntämä ikivanha rantakirkko, vain kahdeksaa syltä pitkä ja viittä leveä.\nMutta hyvin se palveli vähäväkistä kaupunkia, ja tyytyväisenä kaupungin\nvähälukuinen kansa siinä palveli Herraansa siihen asti, kunnes uusi\nkirkko kymmenkunnan vuoden kuluttua, n. 1660:n vaiheilla, joutui\nvalmiiksi. Mutta markkinakentän pienen temppelin mainitaan seisoneen\nvanhalla vartiopaikallaan vielä 1700-luvun alkupuolella.\n\nKoko tämä rantakorven pieni yhteiskunta taloineen, raatihuoneineen,\nkirkkoineen ja nimettömine katuineen oli ympäröity ja suojattu\nkorkealla aidalla, josta vain kolme aukkoa vei muuhun maailmaan. Muuan\naukeni merelle käsin, ja se oli meren ja avaran maailman portti,\n_Meritulli_, Sen kautta kaupungin kauppatavara lähetettiin maailman\nmarkkinoille, sen kautta ulkomaiden tuotteet saatettiin kaupunkiin,\nja sen kautta myöskin suuren maailman uudet virtaukset saapuivat\npieneen aitaukseen. Toiset portit olivat maakansan portteja. Itälaidan\n_Pohjoistulli_ saattoi Siikajoen ja Oulun tielle, ja _Etelätullista_\npäästiin Saloisiin, Pyhäjoelle, Kalajoen markkinoille ja niin edelleen\nKokkolaa ja etelää kohden. Tosin vain talviseen aikaan, sillä vaikka\njo 1600-luvun jälkipuoliskolla maantien mainitaan ulottuneen Porista\npitkin Pohjanlahden rantaa Tornioon, ei se liene ollut kovinkaan\najettavassa kunnossa. Eikä ollut silloin vielä niillä mailla\nkunnollisia kesäajopelejäkään. Vain näiden porttien kautta laskettiin\nmaanukko kaupunkiin. Mutta portilla sarkatakki sai suorittaa maksun,\n\"pikkutullin\", ennenkuin pääsi näkemään aidantakaista suurkylää ja\ntarjoamaan tavaroitaan, suuria vaivannäköjään, kauppamiehelle, Ja taas\nostoksineen kaupungista ulos pyrkiessään ukon täytyi portilla puristaa\nmaksu. Koko maakunta kulki näiden porttien kautta, ja äkeissään\nukot olivat koko aitakomennosta, varsinkin Saloisten ja Pyhäjoen\nmiehet, joiden oli pitänyt vielä itse olla mokomaa kiusankappaletta\nrakentamassa. Monta kertaa ukot salakättä kävivät aitaa repimässä\nsaadakseen vapaamman tien omaan kaupunkiinsa, joka oli heitäkin varten\nrakennettu ja jota hekin osaltaan pitivät pystyssä. Eivätkä kaupungin\nporvaritkaan silein silmin katselleet pakkovyötänsä, sillä sama tulli\npiti heidänkin suorittaa, milloin vain tavarakuormineen ajoivat\nportista sisään taikka ulos.\n\nTällainen oli ensimmäisiä vuosikymmeniään elävä Raahe, Sovioiden\nja Lankilain, Kellon Pietarin ja Kemi-Heikin, Corten ja Forbuksen\nkaupunki. Vähäväkisenä ja vaatimattomana ei Brahe-kreivin maailmaa\nkokematon kasvatti tahtonut suinkaan pyrkiä isoisten rinnalle,\ntahtoihan vain elää, varttua ja vahvistua, kuten muutkin luodut,\njoille elämisen lahja on annettu. Mutta sitä kyllä eivät tahtoneet\njo jaloilleen päässeet kateelliset naapurit, Oulu ja Kokkola, joiden\nmielestä vasta noussut tulokas vaikka\n\n    \"suolle vietäköhön,\n    puulla päähän lyötäköhön\".\n\nJa aivan täysissä tosissaan heti, kun kreivi Brahe 1680 oli kuollut\nsekä nuori Raahe jäänyt turvattomaksi orvoksi, Oulu ja Kokkola\nhyökkäsivät kuninkaisiin julmine tappamis-esityksineen. Jopa ne\nsaivatkin kuninkaan niin pimitetyksi, että hän käski raahelaisten\njättää joutavanpäiväisen kaupunkiyrittelynsä ja muuttaa ihmisten\nilmoille, oikeisiin kaupunkeihin, Ouluun taikka Kokkolaan. Mutta\nRaahe oli jo niin rakastunut pieneen ja mieluiseen rantakyläänsä,\nettei suinkaan halunnut lähteä \"parempain\" seuraan, vaan lähti hänkin\npuolestaan kuninkaisiin kertomaan, miten hänellä on mainio olinpaikka\nveden ympäröimällä niemellä, vieressä aivan erinomainen satama,\nrannassa kaunis raatihuone ja kummulla komea kirkko sekä ympärillä\nsuuressa maakunnassa hyvät kylänmiehet, jotka ovat aivan kauhuissaan,\nkun heidän ainoa kauppapaikkansa aiotaan hävittää. Kuningas näki\nhyviksi Raahen esittämät asiat, pyörrytti entiset sanansa, ja Raahe sai\nasua edelleenkin omalla kotiniemellään.\n\nAikojen vieriessä Raahe varttui ja vaurastuikin, vaikkei se varsin\nnopeasti tapahtunutkaan. Ajat olivat ankarat, ja syrjäinen Raahe sai\nkokea samat kovat kohtalot kuin muutkin Suomen kylät ja kaupungit.\nKamalat nälkävuodet 1600-luvun lopulla sekä vielä kamalampi Isoviha\n1700-luvun alkupuolella vaelsivat pienen Raahenkin kautta sekä\nehkäisivät nuoren kaupungin kasvamisen, Vanha vihavenäläinen teki\nsenkin työn, mitä ympäristön talonpojat olivat monta kertaa yrittäneet:\nraastoi pois ja poltti kiusallisen pakkoaidan kaupungin ympäriltä.\nMutta ruma ryssä teki paljon muutakin, pahempaakin: raastoi maahan\nmelkein koko kaupungin, hävitti pienen koulutalon, häpäisi ja turmeli\nkomean kirkon ja poltti kauniin raatihuoneen, pienen kaupungin ainoan\nylpeyden. Saman tihutyön, mitä Oulu ja Kokkola muutamaa vuosikymmentä\naikaisemmin olivat yrittäneet, teki tämä vuosisatainen vihamies:\nhävitti ja ajoi Raahen autioksi. Sillä kaupungin vähälukuinen kansa\nheitti kotinsa ja pakeni kaukaisiin erämaihin, korpisaunoihin,\nRuotsiin ja mikä minnekin. Tälle pakoretkelle monet kymmenet, sadatkin\nsortuivat. Katsellessamme senaikaisia raahelaisluetteloita, näemme\ntuon tuostakin toistuvan: \"dog på flykten\" ... \"död på flykten med\nhustru\" ... \"död på flykten med hustru och 4 barn\".[1] Siinä meni niin\nhyvin parasta porvaristoa kuin varatonta syrjäpuolen asukastakin.\nEloon jääneet, vuosikausien -- monet olivat paossa 1713:sta 1722:een\n-- päästä takaisin palanneet pakolaiset saivat ruveta uudestaan\nrakentamaan pientä, matalaa kaupunkiansa, miltei samanlaiseen\nrantakorpeen kuin isätkin aikoinaan. Mutta nyt ei ollutkaan enää\nentinen \"kreivin aika\", eikä Pietari Brahe privilegioineen isällisenä\nturvana niinkuin entisillä ukoilla, vaan pojat saivat tulla toimeen\nmiltei omin apuinsa, vaikka olikin mitä kamalin aika. Ympärillä oli\nkymmenien nälkä- ja sotavuosien autioksi hävittämä ja köyhdyttämä\nmaakunta, kaupungin kauppa-alue, ja koko valtakunta oli raastettu\ntyhjäksi.\n\nJa Raahe rakennettiin toistamiseen, samoille pohjille, entiseksi\nvaatimattomaksi pikkukaupungiksi. Kirkko korjattiin uudelleen,\nlaitettiin koulutalo, ja entisille raunioilleen rakennettiin 1729 uusi\nkaksikerroksinen raatihuone. Vanhoille sijoilleen tulokkaat asettuivat\nelämään, mutta useita asuinpaikkoja jäi kokonaan autioksi: koko talon\nväki oli ikipäiviksi häipynyt pakoretkelleen.\n\nSamana vaatimattomana suurkylänä Raahe eleli vielä satavuotiaanakin,\n1750 vaiheilla. Yksikerroksisissa puutaloissa se yhä asui, eikä sen\naluekaan ollut entisestään laajentunut. Kymmenkuntaan pikku kortteliin\nmahtui nytkin kaupungin n. 600-lukuinen kansa -- 1775 oli Raahessa\n641 asukasta --, ja koko kaupungin pituus oli ainoastaan noin tuhat\nkyynärää, leveys seitsemän-, kahdeksansataa. Vähälukuiset kadut\nolivat sentään saaneet nimensä, kartassa kyllä vain, eivätkä kansan\nmuistissa. Mutta miltei kaikki vanhat tuttavamme täällä vielä tapaamme\nkenen kauppiaana, kenen tullikirjurina, postinhoitajana, luotsina,\nkalamiehenä, jopa pappinakin, kenen vain muuten \"porvarina\", monen\nlisäksi arvokkaana raatimiehenä. Pois on ensimiesten joukosta jäänyt\nvain toimekas Corte sekä kauppamiehet Blackman, Åhs ja Kemi. Mutta\nuusina tulokkaina on kaupunkiin astunut m.m. _Montin, Ervast, Lacke,\nFrieman, Fagervik, Hajahn, Hedman, Hårdh ja Prockman_, monet suurten\nkauppasukujen ensi-ukkoja. Merimiesten ja kalastajain kantaisinä istuu\ntalonomistajain joukossa m.m. _Orava, Läksy_ ja _Kaarakainen_.\n\nTällaisena suurkylänä Raahe ponnisteli pois parempainsa alituisesta\npainostuksestakin, nousten viimein 1791 tapulikaupungiksi,\nsamanarvoiseksi kauppamieheksi kuin muutkin Pohjanlahden\nrantakaupungit. Yhtä hyvin kuin Oulu ja Kokkolakin, Raahe saattoi nyt\nkulkea merillä ja tehdä kauppaa, missä mieli.\n\nEntisillä pohjillaan eli Raahe vielä 1800-luvun alussakin kouluineen,\nkirkkoineen ja raatihuoneineen. Mutta talojen ryhmään oli jo noussut\nmuutamia täysin kaksikerroksisia valtarakennuksia, mahtimiesten\nasuntoja. Sellainen oli Johan Soveliuksen komea talo Rantakadun\nvarrella, ensimmäisen pormestarin, Henrik Corten entisen talon\npaikalla. Nähtiin jo asuinrakennusten perustuksina matalia kivijalkoja,\n1700-luvun jälkipuolen uutuuksia. Hakkaamattomista maakivistä ne oli\nvain ladottu, ja epätasaisilla mailla oli kivilatomus täytynyt toisin\npaikoin kasata aika korkeaksi, niinkuin oli tehty tuomari Alopaeuksen\ntalossa Rantakadulla. Ikkunat olivat laajentuneet, ja jotkut isoisten\ntalot olivat saaneet pystylaudoituksen, joka myöskin oli 1700-luvun\njälkipuoliskon opettamia taitoja. Olipa ehtinyt tänne jo uusi\nuunimallikin: kaakeliuuni. Parhaimpien porvarien kamareihin rakenteli\nniitä \"kakelugnsmakare\" Simon Skragge, jonka jo 1780-luvulla mainitaan\neläneen kaupungissa.\n\nVielä tämänkin ajan Raahessa kohtaamme useita vanhoja tuttuja kaupungin\nensi kymmeniltä. Soveliukset ja Langit ovat niinkuin ainakin kylänsä\nparhaina, ensimmäisinä ikä-äijinä, Jurveliukset porvaroivat monissa\nmiehin, muuan touhuten suutarimestarinakin, Freitagkin seisoo etupään\nporvarina, kauppamiehenä on Öhrnkin, Junelius on entisenä kauppiaana,\nKranckin leski on vielä elossa, ja Kröger liikkuu laivurina merillä;\nSimelius on postimestarina ja Petter Sipelius pistelee pikilankaa\nsuutarinsällinä. Mutta Kellon Pietarin, Kaisulan Matin, Niskaisen ja\nHourulan sekä monen muunkin jälkipahna, ainakin isien nimissä kulkeva,\non jo hävinnyt. Myöhemmin tulleet Montinit, Ervastit, Friemanit,\nFagervikit, Hajahnit, Lacket ja muut tapaamme jo täysinä raahelaisina.\nMutta uusia mahtimiesten alkuja on tullut tulliportista aitauksen\nsisäpuolelle, vannonut porvarivalan ja päässyt kaupungin kirjoihin.\nNiinpä pyrkivät vanhojen suurmiesten joukkoon jo _Durchmanit,\nFellmanit ja Lundbergit_, perässä painelevat _Ahlqvist, Bergh,\nBrander, Ahlholm, Nordberg, Lundström_ sekä monet muut pienemmät\nporvarit, Merimiessukujen alkukantoina tapaamme m.m. semmoisia ukkoja\nkuin _Virpi, Kirkkoluoto, Kanniainen, Pyhälä, Kraftman, Willman ja\nSkogman_, Raahe oli varannut uutta vereksempää väkeä edesmenneitten\ntilalle. Se tahtoi elää ja mennä eteenpäin. Olihan se jo kunnialla\nkulkenut sataviisikymmentä ajastaikaa, kokien monta kovaakin päivää\npitkällä taipaleellaan.\n\nJa taaskin oli edessä kova koettelemus, sillä 1800-luvun alkukymmen\noli Raahelle kamala. Syttyi Suomen sota, kaupungin ympäristöilläkin\nkamppailtiin monet kerrat, ja vanha vainomies ylpeänä voiton miehenä\noli taas pitkät ajat sodan köyhdyttämän kaupungin vastuksina,\nsyötettävänä, juotettavana sekä kaikin puolin palveltavana.\n\nMutta kun ryssästä, isosta kehnosta, päästiin, kävi kaupungissa toinen\nvanha kehno, miltei edellistä pahempi, ainakin sen vertainen. Lokakuun\n6 p:n vastaisena yönä 1810 tuli riehahti irti, niinkuin luullaan,\nDidrich Freitagin navetasta, torin vierestä Rantakadun varrelta, ja\nottaen oman valtansa tuhosi ensin isäntänsä talon ja sitten melkein\nkoko kaupungin. Valtavana roihuna, ankaran merituulen yllyttämänä,\nse muutamassa tunnissa ryntäsi yli kaupungin puhaltautuen kuivasta\ntuohi- ja lautakatosta toiseen ja ahmien kuin susi kaikki, mitä eteen\nsattui, niin että kohta oli vanha meren kasvattama kaupunki pauhaavana\ntulimerenä. Siinä meni ensi hetkessä taaskin raatihuone ruisku- ja\nvahtisuojineen ja vankiloineen, sitten parasta porvariston taloa kahta\npuolta kaupungin komeinta katua, Isoakatua, toinen toisensa jälkeen:\nSoveliusta, Langia, Jurveliusta, Friemania, Montinia, Durchmania,\nFellmania, Lackea, Berghiä, Lundbergiä, Lundströmiä, Hedmania,\nHajahnia, Ervastia, Gyllbergiä, meni monia mestarienkin asumuksia sekä\ntyöläisten ja merimiesten pieniä pirttejä, ynnä lopuksi itälaidan vanha\ntullihuone, Kaikkiaan tuhoutui seitsemättäkymmentä kaupunkilaiskotia,\nja vain viisi isoisten taloa jäi pystyyn sekä pohjois- ja itälaidalla\nuseita vähävaraisten asumuksia. Myöskin vanha kirkko kellotapuleineen\nsekä vanha koulutupa säästyi seuraavalle sataluvulle.\n\nToisen kerran oli pieni Raahe koditonna, ja kolmannen kerran se sai\nsamoille tonteille ryhtyä yksissä miehin rakentamaan talojansa. Mutta\nennenkuin hävinnyttä kaupunkia ruvettiin nostamaan, muutettiin hiukan\nBrahe-kreivin vanhaa asemakaavaa. Entisen pienen rantatorin sijaan\nsovitettiin keskelle parasta kaupunkia, Isonkadun ja Etelä-Kirkkokadun\nristeykseen, \"tullien keskustaan\", toistasataa kyynärää pitkä ja leveä\nuusi kauppatori, _Isotori_, vieläpä katsottiin kaupungin eteläosaan\npaikka \"markkinaplassille\", josta sitten tuli Raahen _Härkätori_. Eikä\nruvennut uudestaan kohoava kaupunki enää sopeutumaan entisiin Pietari\nBrahen ahtaisiin puitteisiin, vaan pullisti vanhat tulliaidat kumoon ja\nmittasi maistaan uusia kortteleita sekä itä- että eteläpuolelta, pitkin\nhietakankaan laitaa, vanhaa merijättöä. Ei tarvinnut Raahen porvarin\nkovin kitsastella maan jakamisessa, sillä merikin lahjoitti hänelle\nmaata entisten lahjoitusmaiden lisäksi, ja maa oli avoinna sekä itään\nettä etelään. Ja kansaa asui kaupungissa vain tuhatkunta.\n\nJa pieni ponnistautui taaskin jaloilleen, ei yrittääkseen maailman\nmahtavien rinnalle, vaan seisoakseen miehenä samalla vanhalla rakkaalla\nmaakamaralla, jolla entiset ukotkin olivat monta kovaa päivää nähden\nseisoneet ja kamppailleet sekä maan kauhuja että meren myrskyjä\nvastaan, mutta pysyneet sittenkin aina omilla pohjillaan. Suuri meri\noli edelleenkin avoinna edessä, vaikkakin se ensimmäisten isien ajoista\njo oli rannoista paljon paennutkin, ja takana seisoi niinkuin ennenkin\nselkänojana laaja vankka maakunta.\n\nTästä kaksille raunioille rakennetusta, kolme kertaa uudestaan\nnostetusta kaupungista yleni sitten 1800-luvun jälkipuoliskolla\nviimeinkin \"Suur-Raahe\", nykyisten vanhojen raahelaisten lapsuus- ja\nnuoruus aikojen \"Vanha Raahe\", joka vieläkin elää heidän muistissaan\nmenneitten päivien ihanana \"meiän kylänä\".\n\n\n\n\nMeiän kylä.\n\n\n\"Meiän kylä\" -- näin vanhat oikeat raahelaiset vaatimattomasti,\nvaikkakin samalla jonkinlaisella hellällä ylpeydellä vieläkin\nnimittävät vanhaa rakasta kaupunkiansa -- oli monien sukupolvien työn\nja ahkeroimisen tulos. Parisataa vuotta olivat Jotailan äijän ja\nLankilan ukon jälkeläiset ynnä sadat muut, sekä alkukantaiset kaupungin\nasukkaat että myöhemmin matkan varrella tulliaidan ulkopuolelta\nsaapuneet, sittemmin raahelaisiksi tunnustetut tulokkaat, saaneet\nsiinä ahertaa, kyntäen milloin merta, milloin maata, ennenkuin\nentiseen autioon rantakorpeen oli kohonnut tämä varsin vaatimaton\nyhteiskunta, joka sitten kuitenkin toimekkaana äkkiä ponnistautui jopa\nSuomen suurimmaksi merenkävijäin kaupungiksi. Tällaisen merkillisen\nkunniasijan saavutti syrjäinen Raahe, sama halveksittu ja mitättömäksi\narvioitu kaupunki, jonka kaulaan hyvät naapurit kaikessa ystävyydessä\nkerran jo toimittivat hirttosilmukkaa.\n\nVain vahvimmat ja toimellisimmat Brahe-kreivin kaupungin ensimmäisistä\nrakentajista olivat jaksaneet pysyä pystyssä kaksisatavuotisen\nkaupunkinsa kanssa. Pitkälle vaivalloiselle taipaleelle oli taittunut\nja väsynyt moni alkumatkan taivaltaja. Lähdettäessä katkaisemaan\nkolmannen sataluvun pitkää matkaa seisoivat ensimmäisten joukossa\nensimmäisistä etupään miehistä vain _Soveliukset_. Mukana olivat vielä\nmyöskin _Jurvelius ja Kranck, olipa Öhrinkin_ jälkipahna pystyssä,\nsamoin _Juneliuksen, ja Sipeliuskin_ istui yhä suutarinjakkarallaan.\nMutta Soveliusten vanha vierusmies, _Lang_, kaupungin maiden\nalkuperäinen omistaja, kuten Soveliuskin, oli jo poistunut lähes\nparisatavuotiselta työmaaltaan. Kalmistoon oli joutunut myöskin aina\nuskollisena joukossa pysynyt _Freitag_. Mutta satavuotisen Raahen\ntulokkaat olivat kyllä matkassa, samoin 1800:n aikaiset väkimiehet\nsekä pienemmät suuruudet. Ja yhä uutta voimaa oli vanha tulliportti\ntuottanut lisää. Valiomiesten joukkoon olivat nousseet _Rein_ ja\n_Franzén_ sekä _Ahlqvist_, sitten vielä koko joukko muita kaupanmiehiä:\n_Almgren, Aspegren, Candelin, Möller, Cyllberg, Leufstadius_. Mestarien\nammattikunta oli monikertaan matkan varrella vaihtunut ja uudistunut,\nsamoin merimiesten suuri joukko,\n\nNämä kaikki, suurrikkaat ja vähäväkiset, vanhat ja vasta tulleet,\nmuodostivat sitten yhdessä \"Suur-Raahen\" parituhantisen asujamiston\nja voiman. Vanhaan \"hyvään\" tapaan se oli sijoitettu vanhalle\nparisatavuotiselle pohjalle. Mahtimiehet asustivat kaupungin parhaassa\nosassa, taikka paremmin sanoen, he itse nostivat asumansa alueen,\nkeskikaupungin ja rantapuolen, kylänsä komeimmaksi.\n\nHeti 1810:n suurpalon jälkeen rakennettuja olivat useimmat\nkeskikaupungin talot. Yksikerroksisina puurakennuksina ne vain\nseisoivat -- eikä Raaheen suuren tulipalon jälkeen ollut lupa\nrakentaakaan kaksikerroksista puutaloa --, joten Soveliusten vanha,\ntulelta säästynyt komea sukutalo Rantakadulla jäi kaupungin ainoaksi\nkahden kerroksen asunnoksi. Pieniruutuisine lyijypuiteikkunoineen\nse oli koko rantapuolen kunniavanhuksena. Matalalla \"mökyläkivistä\"\nkasatulla \"ruuvallilla\" talot edelleenkin seisoivat; vain Johan\nSoveliuksen asunto Isontorin itälaidassa oli nostettu tavallista\nylemmäksi: syltä korkealle mökyläkiviselle kengälle. Ja kohta oli\nruvettu sanomaan taloa \"Kivi-Sovioksi\". Vasta myöhemmin opittiin\nlatomaan perustus porakivistä, saumaamattomista kyllä vain. Ensimmäinen\nporakivinen talonkenkä nähtiin Franzénilla Isonkadun varrella, ja\nsitten pian Lundbergillä samalla kadulla.\n\nHävinnyt oli jo vanha porttirakennus, joka nähtiin alkuaikojen\nRaahessa. Oli sentään vielä muuan tulipalolta säästynyt vanha talo\nPitkänkadun pohjoispäässä. Se oli ikivanha Östbergin paripirttinen\nmatala rakennus, jonka pihaan pirttien välitse vei leveä katollinen\najoportti, \"kommakkoportti\". Sama talo on vieläkin pystyssä, vaikkakin\nränsistyneenä muistona muinaisesta Raahesta.\n\nRakennusten katot olivat enimmäkseen laudoista ladottuja, muutamat\nniinkin vahvasti kuin \"Vanhan-Reinin\" talonkatto, jossa oli\nalla kahdenkertaiset tervatut laudat, sitten tuohet ja vielä\ntuohien peittona laudat. Mutta hyvin moni porvaritalo punoitti\nruskeasuomuisessa \"kaakelikatossa\". Tällaiset komeat katot olivat\nkotoisin aina Englannista asti. Sieltä porvarit kotimatkallaan ahtoivat\n\"kaakeleita\", kattotiiliä, laivansa painolastiksi, joten kuljetus\nei tullut maksamaan mitään eikä sanottavasti tavarakaan, sillä\nmaasta taikka muusta \"paarlastista\" olisi myöskin pitänyt maksaa.\nPunainen kaakelikatto olikin kestävä ja iänikuinen. Vanhentuessaan\nse vain kasvatti jäkälää tullen törkyiseksi, mutta kun rappasi\njäkälän pois, punoitti katto niinkuin ennenkin. Vahva katto oli\nasessori Hårdhin talossa: kaksinkertaiselle laudoitukselle oli\nladottu tuohet ja tuohille kaakelit. Tuli sitten 1860-luvun alussa\npärekattojen aikakausi, ja monen porvarin vanha lautakatto vaihtui\npärekatoksi. Pyhäjoen Hourula, joka jo ensipäivien Raaheen oli\nlähettänyt pari alkuasukasta, toimitti parisatavuotiseen kaupunkiin\npärekattomestarinkin. _Hourulan Simuna_ tuli ensin vain rengiksi\nporvareille, mutta kiipesi pian korkeammalle ja rupesi panemaan\nkokoon pärekattoja. Ensimmäiset pärekatot tehtiin kyynäränpituisista\nkuusisista \"kiskopäreistä\", joita saatiin ostaa maalaisilta. Myöhemmin\nruvettiin saamaan höyläpäreitä. Mettalan kylän taloissa vedeltiin\npitkällä vipuhöylällä päreitä raahelaistenkin tarpeiksi, ja Simuna\napulaisineen napsi niistä kattoja. Toisena pärekattomestarina toimi\nHärkätorin laidassa asuva _Vänteliinin_ ukko, joka \"pykäsi taloja ja\npykäsi Kraaselin pookinkin\". Pärekattoja rakennettaessa monet vanhat\nhauskat taitekatot suoristettiin ja monet vahvat tuohikatot purettiin,\nniin että Raahe menetti paljon entistä vanhaa kauneuttaan.\n\nMutta syttyipä kerran pikiteiltään pärekatto palamaan, eikä ensinkään\ntahdottu saada tulta sammumaan, kun se päreitten raoissa aina vain\nkyti ja kyti. Silloin annettiin määräys, \"että pärekatot pois!\" Niinpä\ntäytyi muutama-kymmenvuotisen pärekaton väistyä \"paperikaton\" tieltä,\njoka silloin oli tulossa, ja pian laskikin koko kaupungin \"allensa\".\n\nVanhaan tapaan oli porvarien talot pystylaudoituksella \"fuorattu\", ja\nmelkein järjestään ne kaikki oli vesivärillä maalattu viheriäisiksi.\nMutta \"Kivi-Sovio\", Henrik Montinin, Friemanin, Levonin, Möllerin\nja Konrad Branderin talot sekä uusi raatihuone oli kalkkiruukilla\nlaastittu valkoisiksi, niin että ne olivat kadulta katsoen kuin\nkauneimpia kivirakennuksia.\n\nVaikka raahelaisen porvarin koti oli rakennettu kaupunkitaloksi sekä\nsovitettu asemakaavaan niinkuin maaherra jo alussa oli itse kullekin\nosoituttanut, se oli silti useinkin suunniteltu kuin peltomiehen\nasentopaikka. Pihamaata ympäröivät, paitsi asuinrakennusta ja\nkauppamiehelle tarpeellisia makasiineja, pihapirtit, liiterit,\npuuvajat, tallit ja navetat sekä aittarakennukset, useinkin piirittäen\npihan joka puolelta. Melkein järjestään oli ulkorakennukset salvettu\nhirsistä, mutta jo 1700-luvulla nähtiin monen suurporvarin pihanperällä\nisoista maakivistä rakennettu navetta. Suuressa 1810:n tulipalossa\ntuhoutuivat navetatkin, ja niiden kiviset seinät jäivät törröttämään\nmuiden raunioiden joukkoon. Kun sitten ruvettiin uudestaan rakentamaan\nkaupunkia ja järjestelemään tontteja, saatiin ankaralla työllä vivuta\nkivinavetoita syrjään. Mutta jotkut läävät pantiin jälleen kuntoon;\nFreitaginkin navetta seisoo vieläkin vanhalla paikallaan.\n\nPorvarin talli oli, kuten maalaistenkin hevossuoja, pihan sivussa,\nnurkkapuolessa. Monesti se oli vanhaa maanukkojen mallia: ylisen etuosa\npistäytyi oven yläpuolelle alakertaa ulommaksi, ja oviseinän vierustaa\nnousivat ylisille rappuset.\n\nMutta aitat olivat pihapiirin kauneimpia rakennuksia. Entisten\nmestarien suunnittelemassa vanhassa haahmossaan ne hauskoine\notsakammioineen seisoivat pihan perässä ristikkoalustallaan. Monen\nporvarin, kuten Henrik Montinin, Gyllbergin, Friemanin pihamaan sivulla\ntaikka taustana nähtiin komea, kaksikerroksinen, pitkä luhtirakennus\nala-aittoineen ja yliskammioineen, ulkorappusineen ja portinaluksineen.\n\nHyvän porvarin kartanoon liittyi vielä kellarikin, vahvaseinäinen,\nmaakivistä kasattu, harjakattoinen matala rakennus, joka oli\npihan nurkassa lähellä asuinrakennusta, useinkin kadulle vievän\nporttikäytävän vieressä. Valkoisiksi laastittuine seinineen ja vahvasti\nraudoitettuine leveine ovineen se kohosi komeana pihamaan nurmikosta,\nja toisinaan viheriäiset humalaköynnökset kiipeilivät valkean seinän\nviereen pystytetyissä vartaissa. Parhailla porvareilla, Sovelluksilla\nja Langeilla, Ahlqvistilla ja Jurveliuksilla, oli vielä mahtavat\nkivikellarit kirkon takana Kirkonmäen laiteessa.\n\nKeskikaupunkia, suurkylän napaseutua, joka piti pystyssä koko\nyhteiskuntaa, ympäröi maan puolelta joka suunnalla vähäväkisten\npikku pirttien ryhmä kuin ulkokuorena tukien sekä suojellen\ntärkeää sydänseutua. Näillä pienpirttisten asumilla laitapuolilla\nolivat omat erikoisnimensäkin Niinpä nimitettiin _Katinhännäksi_\nsitä kaupunginosaa, joka oli pohjoislaidalla, Kirkonmäen takana,\nSaaristokadun kahta puolta ja Reiponkadun loppunivelillä. Tämä takamaa\noli jo entisistä ajoista ollut kaupungin pienimpien pirttimaana.\nLänsipään asutus näyttää aloitetun jo 1700-luvun lopulla, mutta vasta\n1800-luvun alkupuolella ennätettiin Katinhännässä Kirkonlahden perukan\nseuduille sekä Kirkonmäen laiteeseen, ja viimein 1850-60-luvuilla\npäästiin Reiponkadulle ja Lehmirannalle, Katinhäntä oli kyllä vain\n\"sortonimi\" kunnon kaupungin kolkalle, eivätkä sen asukkaat juuri\nmielellään sitä kuulleet. Mutta siitä he olivat hyvillään, kun heitä\nsanottiin \"kirkonkyläläisiksi\", sillä he itsekin nimittivät rakasta,\nKirkonmäen laiteeseen, temppelin turviin nostettua mökkiryhmäänsä\n_Kirkonkyläksi_. Tupakkatehtailija Leufstadiuskin soimasi apteekkari\nWichmannia, joka asui kirkon vieressä, \"katinhäntäläiseksi\", kun herrat\nkerran istuskelivat totilasin ääressä. Rohtoherra väitti olevansa\n\"Kirkonkylästä\", mutta kun tupakkaherra ei ottanut sitä uskoakseen,\nloppui ystävysten rohtoileminen siihen, että tehtailija lähti kotiinsa\nkivahtaen:\n\n-- Olet sinä kuitenkin rumpan juuresta!\n\nVähäisten pirttien kaupunkia oli myöskin _Nätterpori_ Härkätorin\nitälaidassa. Se oli vain kymmenkunnan pikku talon yhtymä, joka\noli saanut ensimmäiset eläjänsä suurpalon jälkeen 1800-luvun\nalkupuoliskolla. Kolmas pikkuväen asuntorykelmä oli _Paavonperän_\nmäellä, kaupungin eteläpäässä, oluttehtaan lähimailla. Merijärveltä\naikoinaan tullut _Paavonperän_ ukko oli siinä ensin yksinään majaillut,\nhoidellen tuulimyllyään, ja antanut nimensä koko mäelle. Sitten\nmyöhemmin kokoontui ukon ympärille yhteiseen seuranpitoon muutakin\nmökkiväkeä, enimmäkseen laivantimpereitä ja meriläisiä. Eteläpuolen\nlaitakaupunkia oli aikoinaan myöskin nykyisen Torikadun seutu, joka\nNätterporin ja Härkätorin mailta ulottui läns rannalle _Sovionperään_\nasti. Tämäkin syrjämaa oli varattomien valtamaana. Kaupungin\nkansoittuessa ja kasvaessa nousi _Uusikaupunki_ eteläisimmäksi\nlaitapuoleksi, joten entinen Sovionperän seutu ei enää ollutkaan\nreunamaata.\n\nTämä rikkauksista osaton reunapuolien vartioväki asui vielä enimmäkseen\nharmaissa laudoittamattomissa pikku taloissa lautakaton alla; olipa\njoidenkuiden pienien pirttien suojana vanha koeteltu tuohikatto. Vain\nmuutamat merimiehet olivat saaneet laivojen painolastista hankituksi\nmökkiinsä kaakelikaton. Pitkin katuviertä seisoivat talopahaset,\nmuutamat pikkuisia kuin laivankajutat, hyvässä sovinnossa, milloin\nasettuneina naapurinsa kanssa käsikkäin saman pikku pihamaan vierelle,\nmilloin taas niin, että matalan väliaidan ylitse voi hyvinkin olla\npuheluissa naapuritalon kanssa. Ja väliaitaan oli tavallisesti heitetty\nportti, josta saattoi suoraan pistäytyä toiselle pihamaalle. Joskus oli\nvälimaalle sattuneen ulkorakennuksen lävitse avattu pikku ovet pihalta\ntoiselle. Niinpä päästiin Rantakadulta Läksyn talosta pihamaita pitkin\nBrahenkadulle tarvitsematta kertaakaan käydä Saaristokadulla. Kapeiden\nkatujen ylitse mökit taas vilkuttivat toisilleen silmää, toisinaan\ntarttuivat pitkiin tarinoihinkin, vaikka joskus sattui niinkin, että\nmonenkarvaisissa väreissä kimaltelevat ikkunat vilkahtivat vihaisesti\nja sanat tuiskahtelivat kiukkuisina kadun ylitse.\n\nMonet pieneläjien talot olivat niin matalia ja ikkunat niin alhaalla,\nettä yksin lapsetkin saattoivat kadulta kurkistaa sisään. Pikku\ntytöistä olikin \"kauhian lystiä\" pitkinä iltapuhteina juoksennella\nkadulla talolta toiselle tiirailemassa ikkunasta, kun muorit\ntoimekkaina ja punoittavin kasvoin häärivät avonaisen takan ääressä,\nja kun leveällä takkakivellä porisi keittopata pitkien rautajalkojen\nvarassa.\n\nSamat huoneet, navetat, ladot, liiterit, aitat, mitkä nähtiin\nkeskikaupunkilaisten kartanoilla, ympäröivät laitapuolienkin vähäisiä\npihamaita, vaatimattomina vain ja matalina pikku kömmänöinä. Aitatkin\nolivat pikkuisia, neliseinäisiä, monesti kallelleen painuneita pöksiä,\nmutta silti samaa vanhankansan tekoa: kammioniekkoja, malkakattoja,\nristikoille salvettuja.\n\nSauna on aina ollut Suomen kansan suosima laitos, ja sitä\nraahelainenkin rakasti. Se nähtiin \"melkein joka talosa pihan perällä\nalakartanosa\", yhtä hyvin ison porvarin kuin merimiehen ja työläisen\nhoidoissa, ja ainakin kerran viikossa Raahen piti käydä ottamassa hyvät\nlöylyt. Keskikaupungin kylpyhuoneet oli jo saatu savupiipullisiksi,\nja Fellmanilla suuri pihapirtti toimitti samalla saunankin virkaa.\nPirtissä oli iso ulos savuava holviuuni, jonka sisään oli muurattu\nkiuas, ja ylhäällä seinien vierissä oli kahdet laajat lauteet.\nRengit asuivat pirtissä, tekivät puhdetöitään ja nukkuivat yönsä\nseinään kiinnitetyissä sängyissä, ja maanukotkin siellä majailivat\nkaupunkimatkoillaan. Mutta kun haluttiin ottaa löylyt, kuumennettiin\nkiuas, viskata porautettiin vettä ja kiipaistiin vihta kädessä\nlauteille. Reunakansan saunat olivat vain pikkuisia nokinaamaisia\nhuoneita, mutta silti oikeita Suomen kansan saunoja, mustia ja nokisia,\nhyviä hönkäisemään äkäisen löylyn. Kaikilla ei kyllä ollut omaa saunaa,\nmutta silloin juoksaistiin vihta kainalossa naapurin lämpöisiin. Piti\nvain muistaa vieraaseen saunaan mennessään sylkäistä alusolkiinsa ja\nsanoa;\n\n    \"Hyi, tartu, tartu tattaraiseen,\n    vaan älä minnuun tartu\".\n\nNäin oli vanha raahelaistalo miltei kuin tavallinen maalaisasunto.\nJa mitäpä se juuri muuta voi ollakaan. Maaltahan oli kaupungin paras\nporvaristo saanut alkunsa, samoin kuin sen merikansa ja työväkikin.\nMaakuntaan juontivat kaupungin juuret, maalta se otti ei vain elävän\nvoimansa, vaan suureksi osaksi varallisuutensakin, ja maata se\nitsekin ansioikseen myllersi, kun niikseen tuli, sekä hoiti karjaakin\nomiksi tarpeikseen. Siksi raahelaisen kotoinen ympäristökin muodostui\nmaalaiseksi. Läheisiltä pelloilta tuuli toi maantuoksua kaupunkiin\nasti, heinänteon aikana kuului aidantakaisilta niityiltä viikatteen\nhiominen, ja syksyisin taas kuultiin porvarien riihistä, joita oli\npitkin peltomaita kaupungin laidassa, ahkera vartankolke. Ja joka\nkesäilta lehmikarja asteli katuja pitkin kotiinsa, nappaillen tuon\ntuostakin suuhunsa kadun reunassa kasvavaa ruohoa. Pihamaalleen\nkaupungin asukas heitti vanhan kotoisen kuusen kuultavakseen, ja hänen\nmielipuitaan olivat kukkivat pihlajat sekä viheriät tuulenpesäkoivut\npihapirtin seinustalla, pihakaivon vierellä tahi saunan päädyllä.\nNe hänelle haastelivat hänen isänsä tahi esi-isänsä rauhallisesta\nmaalaiselämästä. Osan laajaa pihakenttäänsä hän oli pehmittänyt\nperunapelloksi, niin että se kesäisin hohti valkeana kuin maanukon\nparas perunasarka. Ja kun sauna lauantaisin pihan perällä sauhusi\npyhäistä aattoiltaa, hän asteli tyytyväisenä sen lämpöiseen mustaan\nsuojaan, kuten entiset isät maallakin. Ja vanhaan hyvään tapaan hän\npiti pienen saunansa pyhänä huoneena.\n\nMutta tästä parisatavuotisesta saunoittelemisesta tuli viimein\nsurullinen loppu. Tapahtui 1860-luvulla Raahen kaupungissa sellainen\n\"iso asia\", että tulipalon vaaran takia \"tuli kova sääntö, että\nsaunat pois\". Pihamaiden piiristä piti kaikki puusaunat hävitettämän,\nja kaupunkilaisista tämä oli \"vähä kamala asia\". Laivavarvissakaan,\nkun viisin, kuusin miehin kiskottiin suuria pelkkoja, ei tahtonut\ntyöstä tulla mitään, kun yhtä päätä piti päivitellä: \"Mitenkähän\nsitten tullaan toimeen, kun saunat pitää lopettaa?\" Ja vanhat rakkaat\nkiukaat täytyi jaoittaa maahan sekä panna mustat huoneet muuhun\nvirkaan, Suurporvarit ja muut isot miehet eivät kyllä joutuneet\nneuvottomiksi, vaan he laittoivat pesuammeita taikka \"höyryskaapeja\",\njoissa saattoivat istua hautumassa, niin että pää vain oli ulkona.\nMutta laitakaupunki ei sellaisiin kyennyt, istui vain saunaansa\nikävöiden ja koetti miten kuten tulla toimeen. Pian kyllä muutamat ukot\nsaunansyyhyssään kyhäsivät kylpylän kaupungin ulkopuolelle. _Eskelin_\nteki heti ensimmäiseksi pienen saunaköpperön kaupungin laitaan,\nDurkholmaan, _Hurnanen_ rakensi kylpymökin Kummattiin, Saloisten tien\nvarrelle, ja _Granlund_ taas Yrityksen perälle, Ollinsaaren lähimaille.\nMutta _Matti Luoto_ kasasi pihalleen kivisen \"kellarisaunan\", sillä\nne eivät olleet kiellettyjä. Ukko kaivoi vain isohkon kuopan, latoi\nkiviä seiniksi yli maakamaran ja sitten kattoi ja sisusti saunaksi.\nSamanlaisen laitoksen _Erikkilän Aukustikin_ teki Puusepänkadun\nja Brahenkadun kulmaukseen, sekä _Helaakosken_ \"paattiskippari\"\nAitakadulle ja viimein _Skinnarin_ ukko, \"Herra-Skinnari\", Brahekadulle\nKatinhäntään, Näissä saunoissa naapuritkin saivat kymmenen pennin\nmaksusta käydä vihtomassa sen kuin halusivat, antoipa Matti Luoto\nlämmintänsä, mikäli sitä riitti, ilmaiseksikin. Saunat olivat kaikki\n\"familjasaunoja\", joissa yhtaikaa kävi kylpemässä sekä miesväki että\nnaiskansa, miten milloinkin sattui. Muutamat saunat olivat kyllä niin\npikkuruisia, ettei niihin mahtunut kuin pari kolme henkeä kerralla.\n\nSilloin kun kreivi Brahen kaupunkia ensi kertaa nostettiin, saatiin\ntaloihin tarvittavat hirret ottaa jopa osaksi omalta tonttimaalta.\nMutta vähitellen metsä pakeni tervanpolttajan, sahurin ja kuokkamiehen\nkäsistä yhä kauemmaksi merenrannasta, ja talontekijät saivat kuljettaa\ntarvispuunsa yhä etempää. Niinpä jo Tuomas Stenbäck mainitsee pienessä\nRaahen historiassaan v:lta 1769, että rakennushirret pitää vedättää\npuolentoista, parinkin penikulman päästä. Yhtä kaukaa ja kauempaakin\ntäytyi niitä myöhemmin haalia, Vihanti oli vanhojen raahelaisten\nhirsimetsänä. Sieltä vedätettiin monet talonseinät, ja pikku eläjät\nsalvattivat vihantilaisilla metsänisännillä valmiita huoneenkehikoita,\najattivat kaupunkiin ja sitten itse keinottelivat ne asuttaviksi.\nToinen raahelaisten seinämetsä kasvoi Iin sydänmailla. Iiläisten\nkanssa tehtiin sopimuksia huoneiden salvamisesta ja sitten kesäkautena\ntuotiin hirret jähdeillä kotiin, väliin monenkin talon seinät samalla\nkertaa. Jotkut suurporvarit toivat suurpalon jälkeen talonsa --\nRuotsista. Ainakin \"Vanha-Lundberg\" Ruotsista tullessaan toi laivallaan\nkokonaisen valmiiksi salvetun talon, ja sama talo on vieläkin pystyssä\nPakkahuoneenkadun varrella.\n\nSamoja parinkymmenen kyynärän levyisiä katuja, joita alku-Raahen\nkansa oli astellut, vaelsi kolmattasataansa kulkeva Suur-Raahekin.\nVain jokunen uusi katu oli kaupungin kasvaessa saatu lisäksi,\nmuuan itälaidalle ja joitakuita etelätullin puolelle. Useat kadut\noli ristitty uudestaan. Niinpä vanha Pitkäkatu oli muutettu\n_Brahenkaduksi_, Etelä-Kirkkokatu lyhennetty vain _Kirkkokaduksi_\nja entinen itäpuolen Aitakatu saatu _Reiponkaduksi_. Poikittain\nkulkevasta Länsi-Kirkkokadusta oli tehty _Cortenkatu_, Isostakadusta\nPakkahuoneenkatu sekä eteläisestä Aitakadusta _Mentzerinkatu_.\nItälaitaan oli tullut uusi _Aitakatu_ ja etelänpuoleen _Torikatu_ ja\n_Puusepänkatu_ sekä Kirkonmäen laiteeseen lyhykäinen _Ämmänkatu_.\n\nVanha Raahe oli aina ahkeroinut merillä, eikä juuri ollut joutanut\npitämään kovinkaan suurta lukua maallisista kulkukeinoistaan. Niinpä\nvielä parisatavuotisen kaupungin kadut olivat miltei samanlaisessa\nluonnontilassa kuin ensi aikojenkin uudiskylässä. Nurmettuneina,\nruokkoamattomina kylänraitteina ne ojentuivat halki taloryhmien.\nRattaiden pyörät olivat vain röykyttäneet raitionsa keskikadulle ja\njalankulkijat hiertäneet reunapuoliin ruohottoman sileän polun. Mutta\nmuuten oli koko katu miltei samaa tasaista kenttää talorivistä toiseen,\nsillä katuojasistakaan ei ollut paljon taikaa, vaan vesi useinkin sai\netsiä tiensä mistä löysi. Katujen kulmiin oli vain pystytetty vankat\npuupölkyt taikka kivipylväät, etteivät pitkät mastopuut, kun niitä\nkaupungin lävitse ajettiin, olisi kadulta toiselle käännyttäessä\npäässeet ruhjomaan talojen nurkkalaudoitusta. Vasta 1850-luvulla\njoudettiin hiukan katutöihinkin: Isotori laskettiin kivillä,\nkivitettiin keskikaupungin katujakin, vieläpä laitettiin oikein\nkaupunkilaiskäytävät katuvieriin, tosin vain toiselle puolelle, paitsi\nKirkkokadulle, joka sai käytävän molemmille reunoilleen. Ja silloin\n\"meiän kylän\" asukkaat pääsivät astelemaan asioillaan pitkin oikeita\n\"rotuaareja\", kuten ainakin kaupungin kansa.\n\nMutta Raahen oli paras liikkua vasta rakennetuilla\nkaupunginkäytävillään vain valoisana aikana, sillä pimeän yön\ntietämissä oli parasta pysytellä kotinurkilla. Kaduilla ei ollut\nminkäänlaista valaistusta, vaan täysi yö asui koko kylässä, ja\nvarsinkin rojuisina syyspimeinä pieni kaupunki eli kuin säkissä. Jos\njollakulla oli asiaa naapuriin, sai hän varustaa matkaansa lyhdyn\nvoidakseen kunnialla kulkea pimeitä katuja, joiden syysrapakkoihin\nrattaatkin joskus vajosivat akselia myöten. Eikä tavallisesti\npahimman yön tienoissa kaduilla juuri liikuttukaan. Jo yhdeksän\naikana illalla Sarklinin ukko rumpusi kaupunkinsa yötiloilleen, eikä\nsen jälkeen enää monellakaan ollut asiaa kotiportin ulkopuolelle.\nVain vanha palovartijaäijä jäi yksin katuja mittailemaan huudellen\n\"kellolyönyttään\".\n\nVasta 1870:n vaiheilla koitti viimein valkeus öisille kaduillekin.\nKatujen risteyksiin pystytettiin patsaat ja patsaiden nokkaan\nnostettiin öljylamppu. Alussa asetettiin vain kuusi, seitsemän lamppua\nkaupungin keskimaille: Ahlqvistin nurkkaan, Heikki Montinin ja\nLundbergin nurkkauksiin, \"kistun\" viereen ja Aspegrenin porttipieleen\nsekä Lackströmin ja Durchmanin nurkkiin. Nelikulmaisesta lasilyhdystään\nlamput tuijottivat pimeille kaduille neljään suuntaan, näyttäen tietä\nillan kulkijalle sekä antaen pienelle kaupungille vähän niinkuin\nsuuremman tuntua. Vanhat eukot, Lampelan Maija ja Junttilan Maija,\nniitä hoitivat, päivällä täyttivät öljyllä ja illalla panivat tulen\ntuikuttamaan. Harvalukuiset käryävät öljytuijut eivät kyllä saattaneet\nloihtia kovin suurta valkeutta, tihrusivathan vain patsaan nokassa kuin\nuninen silmä. Mutta yhdessä vanhan palovartijan kanssa ne koettivat\nvalvoa nukkuvaa kaupunkia ja räpyttivät tuttavallisesti silmäänsä\nvartijaäijälle, kun hän tuntihuutojaan hujautellen asteli ohitse. Ne\nolivatkin yöhuutajan kanssa ainoat yölliset eläjät: yksisilmäinen\ntuikuttaja sekä huutavan ääni. Monesti kyllä sattui joku tuiju kesken\nvirkaansa väsymään ja nukahtamaan, ja joskus vanha tuntienhuutajakin\nväsähti, istahti katuvieren kivelle ja nukahti.\n\nJa silloin koko kaupunki nukkui.\n\n\n\n\nLähimailla.\n\n\nSuuren iänikuisen meren ja suuren iänikuisen tasamaan vaiheilla pieni\nRaahe asustaa. Meri saattaa kyllä toisinaan myllertää valtavina\naaltovuorina, mutta Pohjanlahden rantakamara on iänkaiken samaa\nlakeuksien, soitten ja niittyjen kenttää. Varsin vaatimattomia ovat\nnäiden tienoiden parhaatkin maannousut; vaaroja ja mäkiä kipuamaan\ntottunut ylimaalainen niitä tuskin huomaisikaan. Raahen oma rautatie,\nratisten ja kilkattaen alituista virttään: \"Lap-pi, Top-pi, Rel-let-ti,\nPat-ti-jo-ki, Raa-he!\" ojentuu miltei lapinjänkien laajuisten soitten\nja niittyjen halki, vähän vaihteeksi vain sivuten Ämmänmäkeä sekä\nlasketellen pitkää Santamäkeä. Tasaisia maita halkoo Raahen maantiekin.\nPohjantietä tullen saa laskea pienen _Pietarinmäen_, Pattijoen\nnykyisen kirkkomäen, ja eteläntielle lähtien ponnistaa _Mettalanmäen_\nhyvänsuopaisen maannouseman. Samanlaisia hiljaisia kohoamia ovat\nkaupungin viereiset _Paavonperän_ ja _Paraatimäetkin_. Vain Saloisten\nmailla on vähän komeampia nousuja.\n\nTällaisen yksitoikkoisen maakamaran reunalla on merenkävijäin kaupunki.\n\nEntiseen aikaan asui näillä mailla vielä Hiisiäkin, kirkonvihollisia.\nMuuankin aikoi suunnattomalla kiviröykkiöllä rusentaa Saloisten vasta\nrakennetun ristinkirkon. Mutta helma repesi ja kivet remahtivat\nmaahan, ja sama kivikasa nähdään vieläkin Saloisten _Hiidenkalliolla_,\nmaantien vieressä, Kuljunlahden itäpuolella. Mansikkakarin jylhien\nrantakallioiden luolassa taas tiedetään asustaneen jättiläisiä. Hiidet\nlienevät kyllä jo jotenkin vähiin hävinneet ristillisen Saloisten\nmäkimailta, jossa jo seitsemättäsataa vuotta on kirkonkellokin\nkajahdellut, eikä Mansikkakarin kallioilla ole enää pitkiin aikoihin\nnähty jatulien kansaa. Kaupungin ristirahvas uskaltaa kyllä jo tehdä\nretkiä jättiläisten luolamaahan, ja Hiidenkalliolla nuori Saloinen\nviettää kokkojuhliansa.\n\nMutta kaupungin lähistöllä, hautausmaan takana, metsätien vieressä,\non synkkä _Mestauskallio_, missä entiseen aikaan toimitettiin kamalat\nkaulankatkaisut. Surkean lopun saaneiden henget jäivät männikköön\npitkiksi ajoiksi rauhattomina harhailemaan, niin että vielä viime\naikoinakin on niillä main nähty vaikka minkälaisia kyöpeleitä sekä\nkuultu kovaa toraa ja pauhaamista. Karjaluotoskakin oli kerran\nsäikäytetty melkein taidottomaksi, ja Mäkelän Eera sekä Oravan Matti\nsaivat lähimetsässä tuntikauden turhaan ampua paukuttaa samaa metsoa.\n\nOn tässä samalla metsätiellä ennen nähty liikuskelevan kaunis\n\"fröökynäkin\". Kesäiltasin auringon juuri laskeutuessa on metsästä\nastunut pitkä, mustapukuinen, valkeahuivinen nainen, liidellyt\nhiljalleen pitkin tietä ja sitten taas kadonnut metsään. Kuka hän\nlienee ollut ja minkätähden hänen pitää metsässä liikkua, ei oikein\ntiedetä, mutta läheisen _Fröökynänmäen_ punaisessa pikku talossa\nsanotaan ennen jonkun aatelisneidin asustaneen. Sanovatpa jotkut\nkuulleensa, että neiti olisi tapettu ja kätketty kiven alle.\n\nMuinaiselle markkinapaikalle ja vanhan Sataman maille, suureen,\nlankkutapuleilla täytettyyn _Lapaluotoon_, vie kaupungin tie yli\nmatalan _Pikimäen_, yli pienen _Ruonanojan_ sekä ohitse entisen\n_Laivavarvin_ ja monilukuisten \"kesämajojen\". Meren rantaa tie\nnoudattaa ja kulkee merta katsellen. _Suenreiässä_ käy taas meri\nkatselemaan maantietä, sillä vanhan Satamalahden pitkä mutkitteleva\nperukka kiertyy toiseltakin puolen aivan tien äärelle. Siinä onkin\nmatala maa, ja entiseen aikaan merivesi pitikin vapaan kulkunsa\nloiskien Satamalahdesta ympäritse Suenreikään. Saarena oli silloin\nnykyisten satamalahtien alue. _Maivaperässä_ oli \"luusitupa\",\n_Virpiperässä_ vanha Virven äijä pyyteli kalaa, ja Lapaluoto ynnä koko\nsaarimaa oli mustana kuusikkona, jossa puuta sekä seisoi pystyssä että\nmakasi maassa.\n\nVaikka valtava selkämeri kuinka mahtavana möyryäisikin, se ei\nkuitenkaan saata äkäisimpiäkään vesivuoriaan vyöryttää Raahen rannoille\nasti. Kaupunkia valvoo suuri pikkusaarten seurakunta, joka miltei\nkäsi kädessä on ryhmittynyt rantapuoleen ulapan äärelle lyömään\npirstoiksi aina Ruotsin rannoilta saakka vyöryviä valtameriä. Jo\näärimmäisinä meren selällä seisovat veden alaisin puolin asettuneet\nkarit, _Ulkopauhat_, sitten nousevat meren aavaa vastaan pienet äkäiset\navopäiset saarenukot; _Tasku, Kalla, Riepu_ ja _Pimiä_, Taskulla\nvielä vierustoverinaan pikkuruinen _Taskuntukku_, joka vetisellä\nkivikolla, _Avaimella_, käy kiinni isäntäänsä. Rannempana on jo\nvahvempi vartioväki, _Pitkänkarin_ takaa alkaen Lapaluodon nokkaan\nsaakka: _Preiskäri_ Kuoharinnokkineen ja _Louvetkari, Smitti, Uniletto,\nKello_ ja _Maapauhat, Iso-Kraaseli_ ja pieni _Kumpeleen_ saari yli\nsatavuotisine \"pookeineen\". Sitten vielä viimeisinä myrskyjen murtajina\nlähinnä rantaa pieni _Soini_, isommat _Äijä_ ja _Ämmä_ ja _Ämmänklippi_\nynnä _Maijanpauha, Vähä-Kraaseli, Ulko-Pantti_ ja _Iiläinen_ sekä\n_Maa-Fantti_ ja _Musta_, vieläpä _Pulavärkki_ ja _Pietankivi_. Aavalla\npohjanpuolella murtavat Siikajoen Tauvosta tulevia merenvoimia myöskin\n_Mikonkari, Ruotsalo_ ja _Koninkari, Vasikanpää, Kusiininkivikot_ sekä\n_Hakotauri_.\n\nMuinaisina hyvinä päivinä pieni Raahe oli suuren meren kanssa paljoa\nläheisemmässä yhteydessä kuin nykyään. Meri ulottui kaupungin\nrantaan asti niin syvänä, että isotkin laivat saattoivat purjehtia\nsuolalasteineen kauppatorin laitaan makasiinien luo ja Puluvärkin\nsuola-aitalle sekä Maa-Fantille, jonka rannalla oli aikoinaan\nkolmattakymmentä aittaa. Ja kaupungin ensimmäisillä vuosikymmenillä\nmeri kävi ympäri kyläniemen, niin että vain kapea kannas yhdisti\nniemen mantereeseen. Silloin Pitkäkari, Iiläinen ja monet muutkin\nniemet olivat vielä erillisinä saarina, samoin useat isohkot saaret\nkahtena, kolmenakin pikku luotona ja muutamat saarenaihelmat asuivat\numpipäässä, ollen vasta aaltojen alta nousemassa. Ovatpa vielä vanhat\nkalaäijätkin poikavarsoina ollessaan soudelleet _Härkäsalmea_ ympäri\nPitkänkarin, _Holminkankaan_ ohitse _Kylmäänlahteen_ sekä laskeneet\nisolla täysilastisella pauhapaatilla Mustan ja Maa-Fantin välistä\nsalmea. Ja vanhan-vanhaan aikaan oli isoilla laivoillakin purjehdittu\nHärkäsalmen kautta, jopa sanotaan ennen muutaman laivan hukkuneenkin\nHärkäsalmeen. Kauppaneuvos Fredrik Soveliuksen papereista löydämme\nmerkinnän; \"V. 1742 purjehti isoisä isäni kanssa läpi Härkäsalmen, joka\non Pitkänkarin pohjoispuolella\". Kirkonlahdesta kraatari Sundberg veti\nennen nuottaa saaden ahvenia sekä suolakalaksi että keittokattilaansa,\nja lahden rannalla, _Karvarinniemessä_, oli nahkuri Karlundilla sekä\nvenevalkamansa että nahkojen virutuspaikka. Vastaisella rannalla\ntaas, _Kiviniemessä_, pitivät kalaveneitään Kallion, Sundströmin ja\nJärvelinin äijät. Muistavat nykyiset vanhat senkin, kun Ollinsaaren\nja kaupungin välillä, Yrityksenperän perällä, oli suuri _Ollinsaaren_\nlammikko, missä nyt vain oja juoksee tien poikki. Muistavatpa vanhat\nvielä senkin, kun _Sovionperää_ soudeltiin veneillä aina Brahenkadun\nvarrelle, lähelle Kauppilan mummun mökinportaita, ja raatihuoneen seutu\noli aivan merenä, \"eikä plaanaa ollut ollenkaan\".\n\nMutta maa nousee ja meri pakenee niin että kuiva näkyy, ja vanha\nRaahe jää yhä kauemmas kuivalle. Härkäsalmi on jo hävinnyt ja\nPitkäkari on tarttunut mantereeseen, liläinen Perkisen veljeksineen on\niskeytynyt Pitkänkarin kylkeen, ja Kirkonlahti kutistunut matalaksi\nlätäköksi jättäen jälkeensä kaupungin karjalle rehevän _Lehmirannan_\nja _Märjännyksen, Durkholman_ ja _Krokholman_ pellot sekä kivisen\n_Vihastenkarin_ tuulimyllyjen kentäksi. Sovionperäkin kuivui\nvähitellen, niin että sen reunaan viimein saatiin raatihuoneen sija, ja\nkoko vesiperukka \"Engesmannikesän\" jälkeen hätäaputöinä \"fyllättiin\" ja\nistutettiin komeaksi Raatihuoneen puistoksi. Risuja ja mutaa ja hiekkaa\nvain lyötiin rapakkoon ja koko kaupungin väellä, miehissä ja naisissa,\ntehtiin työtä, lastenkin kiskoessa risukuormia ja saadessa kolme\nkopeekkaa kelkallisesta.\n\nEntinen Sovionperä nähdään nyt enää vain vanhoissa kartoissa.\n\n\n\n\nJärjestyksenpito.\n\n\nHyvä järjestys, hyvät tavat ja kristillinen meno piti olla\nkunniallisessa kaupungissa. Näitä koetti pieni Raahekin noudattaa\nvaltapiirissään. Jo parisataa vuotta oli rantakylän asukasta totutettu\nelämään kaupunkilaisittain, niin että hän sentään jo vähillä\nohjauksilla osasikin käydä ulos ja sisälle niinkuin kunniallisen\nkaupunkilaisen tulee.\n\nSyrjäinen, omissa oloissaan elävä rantakaupunki piti tarkkaa lukua\nkansalaisistaan, eikä laskenut alammaiseksensa ketä tahansa maailman\nkiertäjää taikka korvesta tulijaa, Tulliaidan sisäpuolelle päästettiin\nvain sellaiset pyrkijät, jotka ottivat ensin pari vuotta marssiakseen\npalovartijana kaupungin öisiä katuja, tahi tehdäkseen muuta halpaa\nkaupungin palvelusta, tahi lähtivät raahelaisten laivoissa merille\nvähintäänkin vuoden matkalle tahi parille Ruotsin-reissulle. Sitten\nvasta avattiin kaupungin kirjat ja merkittiin niihin uuden kansalaisen\nnimi.\n\nMutta tulokas ei silti vielä ollut täysi raahelainen, vaikka oli\nsaanutkin nimensä kirjoihin ja oli laillisesti kaupungin kansaan\nluettu. Sillä vanha raahelainen laski kylänsä asukkaat kahteen\njoukkokuntaan: toiset olivat avojaloin saapuneita raahelaisia,\ntoiset tullista tulleita. Ensimmäiset olivat oikeita, syntyperäisiä\nraahelaisia, joilla oli täysi kansalaisluottamus tässä pienessä\nyhteiskunnassa, mutta jälkimmäiset taas semmoisia hiukan epäilyttäviä\nolioita, joille kunnon kaupunkilainen ei saattanut tunnustaa täyttä\ntasa-arvoa. Saattoipa kestää vuosikymmeniä, ennenkuin tullista tullut\nmuukalainen oli voittanut ihmisten mielisuosion, niin että \"meiän kylä\"\ntunnusti hänet omakseen. Hyvin helposti vanha raahelainen katsellessaan\ntullista tulleiden joukkoa saattoi sanoa:\n\n-- Aivan monguulilaisia ... eikä kettään avojalkasta raahelaista ....\nmitä lienevät pööveleitä.\n\nYövartijan, \"pränvahin\", toimi olikin omiaan vasta kaupunkiin\ntulleille maanjusseille: oppivathan siinä tuntemaan kaupunkia ja\nsamalla näkemään, että kaupungissa eletään kaupungin tavalla. Muuten\nkun Raahe pani omia miehiään yö kulkijoiksi, se pisti siihen virkaan\nsellaisia vaareja, jotka eivät juuri muuhun kelvanneet, Piippu-Matteja,\nNikola-äijiä ja sen semmoisia, kunhan vain äijästä ääni lähti.\n\nPiippu-Matista eli _Maunulan Matista_, joka asusteli ensin\nReiponkadulla, sitten ulkona Aittaniemen luona pikku mökissä, lähtikin\n\"komia ääni\", kun hän yövartijana \"huusi tiimaa\". Yhdeksältä äijä lähti\nastelemaan ja kymmeneltä hän jo hujautteli:\n\n    \"Kello on kymmenen lyööny -- lyööny!\"\n\nPoikakurikatkin sitä kuullessaan innostuivat, niin että messusivat\nnurkan takaa vastaan:\n\n    \"Piippu-Matti on p--nsa syööny -- syööny!\"\n\nJoka tuntia yökyöpeli sitten tuuttaili aina aamuneljään asti, jolloin\nalkoi rumpalin vuoro. Mutta vanhat vaarit eivät tahtoneet jaksaa\nkiertää kaupungin joka kolkkaa, vaan pyysivät joskus puolestaan jonkun\nkulmakuntalaisen omalla nurkallaan parkaisemaan kellon lyönnin.\n_Vitolinin Mattikin_, jolla nuorempana \"oli sitten hyvä mölä ja pitkään\njuokseva ääni ja hyvät lauluputket\", veteli Katinhännän nurkalla ja\njoskus ollessaan iltakävelyllä Uudessakaupungissa kymmenlyöntiä,\nniin että kuului yli kaupungin. Silloisella palovartijalla,\n_Talle-Jaakolla_, olikin kovin huono rinta ja raskas äänenkulku, niin\nettä hän hyvin tarvitsikin apunaan nuoremman vahvaa \"mölää\".\n\nMutta jo ennenkuin palovartija aloitti öisen vaelluksensa, kiersi\ntoinen paljoa arvokkaampi virkamies koko kaupungin. Kello yhdeksän\nlähti \"trumpari\", _Sarklinin Matti_, vanha merimies, rumpuaan\npärryttäen Isoltatorilta astelemaan ympäri kaupunkia, ja silloin kunnon\nkylä rupesi hankkiutumaan yötiloilleen. Kun \"iltatrumpu\" kuului,\ntuli kaduilla leikkiville lapsillekin kiire; paikalla he lähtivät\npiristämään kotiin. Niitä, jotka jäivät kaduille sivu kymmenen,\nyövartija äkäisenä hääteli pois. Mutta vaikka Sarklinin ukko rumpasikin\nkaupungin aikaiseen yölepoon, ei äijä kyllä kauan antanut kansansa\nvedellä aamu-unia. Vanha Raahe tiesi:\n\n    \"Illan virkku, aamun torkku,\n    se tapa talon hävittää.\n    Illan torkku, aamun virkku,\n    se tapa talon pitää\".\n\nJa tämän tiesi vanha rumpalikin. Siksipä hän jo neljän aikana\naamulla asteli Isolletorille lähtien sieltä rumpuaan pömisyttäen\ntaas kiertelemään kaupunkia. Sarklinin iso, köykkyselkäinen äijä\nolikin \"mainio trumpaamaan\". Joku vanha sotaherra, mikä lienee\nkersantti ollut, oli hänet opettanut käyttämään kalikoitaan kuin paras\nsotarumpali. Niinpä Sarklin kalikoikin iltarumpuaan, että se milteipä\n\"puhui\":\n\n    \"Torille, torille\n    trumpun kans,\n    merelle, merelle\n    miekan kans\".\n\nJa aamuvarhaisena taas jo unisilmissä saatiin kuulla, kun Isotori alkoi\npömistä:\n\n    \"Sutiputi, sutiputi,\n    sukkaan, kenkään,\n    aamulla varhain\n    vaate selkään\".\n\nToisella mahdilla Raahen rumpu soi kuin oululaisen _Holoperin_ äijän,\njonka kapine ei osannut sanoa sen viisaampaa kuin:\n\n    \"Holoperin housut on\n    täynnä täitä, täynnä täitä,\n    suuria niinkuin puukonpäitä\".\n\nHyvä musikantti oli myöskin _Hackmanin Matti_, joka Sarklinin jälkeen\nhoiteli rumpalin virkaa, ollen jonkin aikaa palovartijanakin,\nvälitöikseen kivittäen kaupungin katuja. Matti oli ennen ollut\nruotusotamiehenä, jopa oikein \"kruunun hurnistina\", ollen semmoinen\nmestari, että otti nuotin ja äänen vaikka kirvesvarresta. Matin\neukkokin sitä kehuskeli: \"Kyllä Matilla hyvä korva on, vaikkei se\nkuullut kirkonpaloa\".\n\nPaitsi ilta- ja aamusoittoa, piti rumpalin pärryttää vielä muutkin\ntärkeät asiat, \"auksuunit\", \"pruutankastelut\" sekä monet muut kaupungin\nkuulutukset. Yhdessä \"tastienari\" _Fredrik Holmqvistin_ kanssa rumpali\nkulkea veivasi, ja joka kadun kulmassa ukot pysähtyivät, rumpali\nrupesi pömisyttämään, ja sitten tastienari komeasti paukutti tärkeän\npaperinsa. Markkinain alkaminenkin ilmoitettiin rummuttamalla, ja\nsilloin oli \"markkinarauha langennut sisään ja seisoi se pari, kolme\npäivää\". Eikä kukaan saanut ruveta tekemään kauppoja ennen, kuin\nmarkkinarauha oli \"langennut sisään\".\n\nVaikka markkinarauha kaupunkiin julistetuinkin, piti silti vielä olla\npatrulli, joka yövartijan apuna kulki kadulla \"sisäänlangennutta\"\nrauhaa yllä pitämässä. Joka talosta vuoronperään täytyi miehen astua\nvartioon, ja seitsemänkin miehen voimalla vaellettiin öisiä katuja.\nVarsinkin niihin aikoihin, jolloin kuulu Perttunen ja Mannisen Eera\nelivät parasta rosvokauttansa, liikkui vahva vartiosto monissa ryhmissä\nympäri kaupunkia, pimeän syksyn öinä muulloinkin kuin markkina-aikoina.\nPerttunen ja Manninen kyllä olivatkin pienen kaupungin kauhuna.\nPerttunenkin joskus piilottelihe ja piti majaansa itse kaupungissa\njonkun tunnetun mestarin hoivissa ja yhdessä Mannisen Eeran kanssa\nrosvoili ympäristöillä, niin että Eeran isäparkakin kaupungista\nlähtiessään pelkäsi, että \"jos se Mannisen suuri rosvo tulee ja\nryöstää\". Oli kyllä vielä muitakin suuria voroja silloin maakuntaa\nrasittamassa: Tunterin Aatami, Näsiön Samppa ja Pringari. Tunterikin\noli niin ylpeä, että kerskaili: \"En olisikaan Aatami Tunteri Torniosta,\njos siikajokisia pelkäisin\". Toisista hyväkkäistä taas vanha laulu\nkertoi:\n\n    \"Onko sulla, Pringari,\n    poronlihan tarve?\n    Näsiön Sampan säkiss\n    on sorkat ja sarvet\".\n\nVahvoissa aseissa vartio väki vaelteli, päällysmiehellä oli vanha\nsapeli ja muilla uroilla, millä pelottava \"korskivääri\", millä julma\nrautahaarukka, millä mitäkin ankaraa vehettä. Korskiväärinä oli\nseipään nenässä koukkusakarainen rautaristi, jolla saattoi sukkelasti\nsiepata vaikka ohitse yrittävän huijarin hevosta suitsipielistä\nkiinni, ja rautahaarukan jousikitaisella pihdillä voi taas tarttua\npakoon juoksevan pahantekijän takakoipeen taikka niskaan. Kaduilta\npyydystetty saalis vietiin sitten _kistuun_, poliisitupaan, joka\npunaiseksi maalattuna seisoi \"kiviraunion päällä\", korkean lauta-aidan\nympäröimänä, Isontorin laidassa, meren puolella, vastapäätä Langin\ntaloa. Kistun päämiehenä oli \"fiskaali Raami\", pieni, lihava ukko,\njonka komentoon kuului Piippu-Matti yövartijana sekä rumpali ja\ntilapäisesti vaeltava yöpatrulli. Muita poliiseja ei viskaalilla ollut\nkomennettavana -- eikä juuri tarvittukaan, sillä paljoa myöhemmin, kun\nsaatiin varsinaisia poliiseja, oli heidän miltei ainoana virkanaan\npilkkoa kaupungin rakennuksissa tarvittavat polttopuut sekä lapioida\nlumi kaupungille kuuluvilta katuosilta. Paremman puuttessa muuan vanha\nviskaali-ukko kerran otti ja komenteli itseään, hyppi ja temppuili\nkeppi kädessä, tahtoen näyttää eräille ylioppilaille, \"miten ennen\näkseerattiin\".\n\nToinen viskaali taas piti niin kovaa komentoa ja möykettä kotonaan,\nettä kaupunki antoi luvan varvari Pyhälälle puuttua asiaan, jopa\nkerran itse perkelekin sai luvan ja heti lähti lennättämään viskaalia\nIsollevainiolle Yrityksenperälle, niin että tohina vain kuului sekä\nmiesparan hätääntynyt huuto:\n\n-- Herra kulta ... herra kulta. -- ömt tprym tprym...\n\nKistussa säilytettiin pelottavia vankien vehkeitä: \"hanskluvia\",\n\"kaularautoja\", \"kaffelirautoja\" ja \"kankipultteja\". Ja kartanolla\ntönötti kamala kaakinpuu, kaikkien pahantekijäin kauhu. Silloin tällöin\nviskaali pani siinä toimeen sellaiset pieksäjäiset, että ulvonta kuului\naidan toisellekin puolelle. Silti kyllä Raahe asteli aidan sisäpuolelle\ntoimitusta äärestä katsomaan. Matti August Sovelluskin asteli kerran\nohitse, ja kun näki, että patruunia ja porvareita, kapteeneja ja\nkaikkia oli katsomassa pieksämistä, pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Siinä pikku rosvoa piiskataan ja isot katsoo päältä.\n\nMuuatta pyhäjokista naistakin, Järvi-Kreetaa, kistun paalussa kerran\nvitsottiin. Eukko rukka oli joskus erehtynyt niin, että oli pannut\nomat sukkansa vieraan lehmän jalkoihin ja taluttanut sen navettaansa.\nSiitä oli Kreetaa kiusattu Härkätorin paalussa rautakytkyt kaulassa\nja lypsinkiulu kädessä kansan kummana, kunnes oli lopuksi pieksetty\nkaakinpuussa.\n\n\"Piiskurina\" oli entiseen aikaan _Perkkauksen Jussi_, \"Keera-Junnu\",\njoka sai virkanimensä silloin, kun joutui vitsomaan muuatta tuttuansa,\nnaishenkilöä, joka pyyteli pieksäjäänsä:\n\n-- Kära Junnu, slå inte så hårt![2]\n\nSamalla Keera-Junnulla, pikku äijällä, oli muitakin yhtä suuria\nvirkoja kuin ankara piiskurin toimi. Äijä asui Palonkylässä pienessä\nturvemökissä, jota sanottiin \"Hoviksi\", ja sinne kaupunkilaiset\nsaattelivat vanhat koiransa ja kissansa Junnun tapettaviksi. Vanhat\nhevoskonitkin Keera nuijasi hengiltä ja nylki. Vitsaköydellä vaari vain\nhirtteli koiria ja kissoja, ja toisinaan kävi työ niin kömpelösti, että\nelukat pääsivät karkaamaan kesken parasta hirttämistä.\n\nPiiskurina oli sitten myöskin vanha yökyöpeli, Piippu-Matti, joka\nroiski monta selkää verille, mutta viimein joutui -- äijäpaha\nkähvelteli vaatetavaraa raahelaisten kesämajoista -- ukon oma\nnahka kaakinpuuhun. Häckmanin Matti vuorostaan otti viran, ropsien\nkaima-parkaansa kaakissa, joka silloin oli kaupungin laidassa,\nIsollavainiolla, nykyisen Palokunnan talon seuduilla.\n\nOikeutta istui ja jakoi kaupungin \"pormestari ja raati\". Raatimiehiksi\npani Raahe parhaat ja arvokkaimmat porvarinsa ja mestarinsa. Ne\nolivatkin jo oikein arvoherroja maakunnan lautamiesten rinnalla,\nvaikkakin Saloisten Hakalan isäntä piti virkaa niin kunnianarvoisena,\nettä meni heti kapakkaan ottamaan hyvät ryypyt ja julistamaan, että\nhänet on nyt nostettu erinomaiseksi lautamieheksi. Hyvä virkahan se\noli, niinkuin raatimiehenkin, olipa joskus niin rasittava, että tahtoi\nheikon miehen uuvuttaa. Kauppias Lauraeuskin istuessaan raatimiehen\ntuolilla, pitkissä, hiljaisissa jutun jauhamisissa uupui ja nukahti.\nMutta kun ukko tyrkättiin päätöstä tekemään, oli hänellä heti valmis:\n-- Bifalles, bifalles![3]\n\nAsui Raahessa entiseen aikaan \"herassöötinki ja ritari\" _Zachris\nAlopaeus_, Saloisten kihlakunnan korkea oikeuden valvoja. Tuomari\nomisti Similän talon Mettalassa, ja pestatessaan sinne renkejä hän\nlupasi:\n\n-- Minä annan puuron leivän kanssa, mutta meidän talossa pitää olla\ntyössä rumpusta rumppuun.\n\nKaupungissa Alopaeus asui Rantakadulla, Cortenkadun kulmassa vanhassa\ntalossa, joka vieläkin on pystyssä. Läheistä rantaa sanotaan yhäkin\njoskus \"Alopaeuksen rannaksi\". Mutta ennen, 1700-luvulla, oli samalla\npaikalla asunut kauppias _Petter Richard_, ja rantaa oli sanottu\n\"Rikartin rannaksi\".\n\nYhteisvoimin pieni kaupunki ponnisteli ja teki yhteiset työnsä.\nNiinpä kaikki kaupungin tiet korjattiin ja hiekoitettiin sekä uudet\ntiet laitettiin \"taksvärkillä\". Pantiin vain \"kapula\" kiertämään,\nmilloin oli työmaalle saavuttava. Mies talosta piti olla työssä,\nja isoista porvareista mies ja hevonen. Mutta jos talosta mies oli\nmerellä, voi tilalle astua nainen, ellei tahdottu palkata vierasta\nmiestä. Hevosmiehet vetivät soraa, hevosettomat sitä levittivät\nja muuten kohentelivat tietä. Syksyisin vedätettiin Preiskäristä\nsoraa Härkätorille kasaan Etelän tietä varten, mutta Pohjantien\nhiekka otettiin Antinkankaasta. Tällä tavalla koko kaupungin väellä\nrakennettiin 1843 silta Kirkonlahden ylitse Pitkänkarin puolelle sekä\ntaas 1850:n vaiheilla laiteltiin Pitkänkarin tietä. Mutta Kopsantietä,\njoka porvarien peltojen ja niittyjen kautta vei Kopsankylää kohden,\ntekivät porvarit omin voimin Koskenkorvan \"kontille\" asti. Samoin\npatruunit yksinään 1861 rakentelivat käytävää Paavonperän mäeltä\nlaivaveistämölle.\n\nKaupungin järjestys piti olla kaupungin teilläkin. Tulliportit\nolivat rajana, ennenkuin tultiin kaupungin puolelle. Pohjantulli oli\nFredriksbergin takana, Etelän tulli ennen Mettalanmäkeä. Kummallakin\ntulliportin \"krintillä\" istuskeli pikku kopperossa \"krintinvahtina\"\nvanha vaari taikka muori.\n\nYhteistyöllä aikoinaan laitettiin Sovionperäkin komeaksi puistoksi,\nyhteisin voimin nostettiin tulliherra Brunoulta 1865 ostettu\nkeskeneräinen talo Sovionperän reunalla, Rantakadun varrella, komeaksi\nraatihuoneeksi. Kahden laivan väellä raatihuonetta kiilattiin ylöskin,\nFellmanin varvista vain miehet komennettiin. Ja kun raatihuoneen\nseiniä rapattiin, niin poikakurikat Soveliuksen pirtissä vuoleskelivat\nnelikulmaisia pikku nappuloita viidestä kopeekasta kapallisen. Niitä\nnapsittiin seinään, ettei rappaus karisisi alas.\n\nKapula pantiin kiireesti kiertämään silloinkin, kun kaupungissa sattui\ntuli pääsemään valloilleen. Myöskin vartiomies juoksi pitkin katua\npuuräikkää päristäen, ja kaikkein suurimmassa ahdistuksessa hyökättiin\nKirkonmäelle tapuliin soittamaan hätäkelloa. Mutta silloin kun\nkirkonkelloihin käytiin, piti olla jo totinen paikka, sillä kelloihin\nei saanut mennä koskemaan syyttä eikä pikku syystäkään. Koko kylä\nmiehissä ja naisissa, ja varsinkin naisissa silloin, kun enin osa\nmiehiä oli merillä, riensi valkeanvaaraa sammuttamaan, oli sitten yö\ntaikka päivä. Kuka kaappasi käteensä ämpäriä, kuka kiulua, palohakaa,\nkuka mitäkin asetta, juosten palopaikalle. Siellä toiset kantoivat\nvettä, toiset käyttivät paloruiskua ja tekivät ken mitäkin. Vanhat\nmummu-raukat, joiden oli yksin yösydännäkin pitänyt nousta lämpöisestä\nsijastaan, vain seisoivat sivulla ja koettivat edes siunailla, kun\nnuoremmalla väellä ei ollut siihen aikaa.\n\n\n\n\nKirkko.\n\n\nRaahen ensimmäisenä kirkkona oli entinen pieni Ristikarin pyhäkkö, joka\noli siirretty markkinatorin äärelle kaupungin laitaan. Mutta vasta\nperustuksilleen noussut Raahe ei tyytynyt kauan vanhaan Ristikarin\nsaarnapirttiin, vaan ryhtyi heti rakentamaan uutta isompaa ja komeampaa\ntemppeliä. Toimekas Kemi-Heikki, \"Mukali muorin äidinisä\", vedätti heti\nasian aluksi ensimmäisen hirren kirkkomäelle, ja yhteisin voimin nuori\nrantaraivio ahersi, niin että jo 1650-luvulla kohosi kylän koillisella\nkulmalla, katajikkomäellä, uusi temppeli. Se oli kolmattakymmentä syltä\npitkä, lähes kahdeksaa leveä ja neljäätoista korkea, jyrkkäkattoinen\npuukirkko, jonka länsipäädyssä seisoi terävähuippuinen torni ylentäen\nkärkensä 87 kyynärää korkealle.\n\nTästä harmaaseinäisestä temppelistä tuli pian koko kaupungin\nrakastama ja palvoma taivaan Herran palvontapaikka. Kylän parhaat\nporvarit kantoivat sille lahjojansa ja koristivat sitä kilvan.\nItse kaupungin isä, Brahe-kreivi, lähetti Ruotsin tammea kirkon\nkoristuksiin, kreivillisten vaakunain kehyksiin sekä kreivillisiin\nkirkonpenkkeihinsä, lahjoittipa vielä hyvän ja tarpeellisen\nkirkonkellonkin. Pormestari _Corte_ taas teetti taitavalla\nkuvanveistäjällä, _Michael Baltilla_, kauniin saarnatuolin, sekä\nnuoremmalla Michael Baltilla muita kirkon kaunistuksia. Niinpä\nCorte laitatti komean muistotaulun, epitaphionin, itsestään ja\nomaisistaan, ja asetti taulun kirkon kuoriin. Lahjoittipa Corte\nkirkolle soittokoneenkin, pienet posetiiviurut, jotka asetettiin\nkorkealle parvekkeelle lehterin yläpuolelle. Sitten muut hyvät porvarit\nja arvonmiehet kykynsä mukaan koettivat kaunistaa nuorta kirkkoaan\nlahjoittaen kuka mitäkin: kynttiläkruunuja, maalauksia, apostolien ja\nenkelien kuvia sekä kaikenlaisia koristeveistoksia. Muistotauluihin ja\nseinäkoristeisiin lahjoittajat \"pränttäyttivät\" muistokirjoituksen.\nNiinpä kunnianarvoiset ja hyvinarvokkaat kaupungin raatimiehet, _Hans\nForbus_ ja _Lars Kranck_ laitattivat kauniisti leikatut ja maalatut\nkehyslaudat papinpenkin takana olevaan ikkunaan ja maalauttivat niihin:\n\"Gudhi till Ähra och hans H. Församling till Prydnadt haffa denne stads\nRådhman dhee Ehreborne och välachtade Hans Fårbus och Lars Kranck\ndenne fönster sigh och sinom efterkommande till Åminnelse ståffera\nlåtit Anno 1670.\"[4] Porvari _Henrik Gråd_ laitatti koristekehykset\nmiesten puolelle keski-ikkunaan, ja _Mikkel Sovio_ vaimoineen toiseen\nmiesten puolen ikkunaan, kirjoituttaen tauluun: \"Michel: Bertil So\nCatharina Aucters: D:\". Naisten puolen ikkunoita koristelivat samalla\ntavalla raatimies _Henrik Forbus_ sekä porvari _Tammelander_, jonka\nmuistomerkissä luetaan: \"Johan: Michelson Annah: Corte.\"\n\nHyvin mieluista sitten olikin rantakorpeen rakennetun uudiskaupungin\nkansan astua omatekoiseen pyhään sunnuntaipirttiinsä. Sen tornissa\nisä-kreivin \"kaunis ja ihana kirkonkello\" kutsuen kumahteli, sen\nseiniltä tervehtivät monet tutut taulut ja veistokset kauniine\nkirjoituksineen, ja ylhäältä kattoparvelta kaikui ihana soitto, kun\nurkuri _Zacharias Palm_ käytteli pormestarin lahjoittamaa posetiivia.\nNiin hyvännäköinen oli pienen kaupungin kirkko, kauniisti koristeltu\nja huolellisesti laitettu, että itse piispa Gezelius oli siihen\ntyytyväinen ja kehui sitä koko sen paikkakunnan kauneimmaksi kirkoksi.\nJa hyvät kylänmiehet itse pitivät temppeliänsä kaikkein kauneimpana,\nainakin parhaana koko Pohjanmaalla.\n\nAhkerasti kyläläiset varustivat kirkkoaan edelleenkin ja kantoivat\nsen kunnioiksi hyviänsä. Uudet oikeat urut saatiin jo 1689, ja aina\ntuontuostakin muistettiin milloin mitäkin laitella ja varustaa, jopa\nkerran koko temppeli vedeltiin ulkoa tervalla. Surkeana Isonvihan\naikana viha venäläinen kyllä kovin häpäisi ja raastoi raahelaisten\npyhää huonetta ja turmeli sen kauniin sisustan, särkien m.m. urutkin\naivan kelpaamattomiksi. Mutta rauhan tultua Raahen koteutunut kansa\nvähitellen pani vanhan temppelinsä kuvineen ja muistotauluineen\nuudelleen kuntoon, vaikka kotikylälle saapuessaan saikin kauhukseen\nnähdä, kuinka oli \"kirkko ja jäljellä olevat rakennukset enimmäkseen\ntäynnä vihollisen hevosten lantaa, huonosta hoidosta sotavuosina\nrappeutuneina, lintujen pesinä ja käärmeitten koloina\". Rupesipa Raahe\npian entiseen hyvään tapaansa kaunistamaan ja rikastuttamaan kirkkoa\nuusilla esineillä, seinälampuilla, veistokuvilla ja seinätauluilla,\nFreitagit, Öhrnit, Juneliukset, Soveliukset, Lacket, Hemmit, Äijälät\nja Monkkaset tuovat uhrinsa pyhäkköön. Nähtiin kirkossa vielä oikealla\nseinällä kirkkoherra _Martinus Peitziuksen_ merkillinen muistotaulu,\njonka Peitzius vaimoineen oli maalauttanut \"Jumalan kunniaksi ja\nRaahen kirkon kaunistukseksi\". Isossa taulussa kuvattiin Martti-herra\nemäntineen kolmitoistaisen lapsilauman keskellä rukoilemassa Kristusta,\nsuuren kaiman, Martti Lutherin, seisoessa toimitusta katsomassa.\n\nTällaisena isien temppelinä vanha kirkko seisoi omalla lujalla\npohjallaan vielä nykyisten vanhojen parhaina päivinä. Se oli kasvanut\nyhdessä vanhan kaupungin kanssa, ja sen kanssa ja sen hoidossa olivat\nkaikki oikeat raahelaiset kasvaneet ja varttuneet, Siksi sitä oikea\nraahelainen rakastikin ja suurella hartaudella astui sen pyhään suojaan\nsekä yhtä suurella ihastuksella kuin entisetkin eläjät ylensi katseensa\nmonilukuisten kuvien puoleen.\n\nPyhät kuvat olivatkin vanhan kirkon ominaisimpia koristuksia. Kaunis\nja merkillinen oli kyllä saarnatuolikin, ettei \"niin kaunista näe\nmisään\", se kun oli leikattu ja koverreltu hyvin monisärmäiseksi\nja moniruusuiseksi. Mutta veistokuvat sittenkin vetivät puoleensa\nhartaimman katseen. Niitä oli ympäri seiniä, \"puusiipisiä enkelinkuvia\nja raamatullisia miehiä ja apostoleita ja Neitsyt Maarioita ja\nLutheeruksia ja Johanneksia ja sellainen Pietarikin, jolla oli\nkäesä kaksi kalaa\". Sitten oli vielä veistotauluja seinillä sekä\nkaikenlaisia \"naamakatteja\", lankunpaloista veistettyjä kuvia, jotka\nesittivät ihmisnaamaa leukaa myöten. Niitä oli kaikkien penkkien\npäissäkin, ja toiset niistä mulkoilivat silmiään ja venyttivät\nsuunsa hirveän suureksi, toiset taas muuten irvistelivät, toiset\nesiintyivät sarvipäisinä kyöpeleinä taikka partanaamaisina paholaisina,\nAkkunanpieletkin ja kamanat olivat kuvia täynnä, kukkoja ja\nlohikäärmeitä sekä kaikenkaltaisia kummia koukeroita ja koverruksia.\nKaikki veistokuvat, koristukset ja muut oli aikoinaan maalattu\nmonenvärisiksi, punaisiksi, sinisiksi, viheriäisiksi, valkoisiksi,\nmutta vuosien vieriessä oli värikäs loisto himmentynyt ja saanut\nhiljaisen vaisun iltahohteen.\n\nHartaina ja asiantuntijoina vanhat merenkävijät katselivat pientä\nlaivaa, joka kiikkui kirkonkatossa. Se toi meriläisen mieleen\nvaellukset maailman merillä, ja vanhalle harmaapäälle se muistutti,\nettä epävakaisella elämän merellä ihmisparka purjehtii silloinkin, kun\nliikkuu kovalla maakamaralla. Laivan runkopuu oli tuotu \"Stockholmin\nSkäristä\"; entinen Burmanin ukko sen oli tuonut ja vähän jo veistellyt\nsitä mallilleen, ja Montinin kapteeni oli sitten tehnyt sen valmiiksi.\nLaiva oli oikein \"täysirikinen fregatti\", jopa kuin vanha sotalaiva\nkahta puolta kanuunoilla aseistettu. Merimiehet katselivat ja ihailivat\nlaivaa, mutta vanha Jupelli, laivantimperi ja suuri juopottelija,\nkatseli kirkon ihmiskuvia ja naamakatteja, katseli ja painoi mieleensä,\nniin että saattoi sitten sopivassa tilaisuudessa sanoa ärisevälle\neukolleen;\n\n-- Otta sine kirkkoseinäst yks' nakti mees ... se ei söö eikä joo,\nmutta ei kans' töötä teke.\n\nJumalan suuri päivä pääsi kirkkoon ikkunoista, jotka oli\nlyijyristikoilla ositeltu pikku ruutuihin kuin sataisiksi verkon\nsilmiksi. Mutta kun illoin taikka jouluaamun pimeöissä mentiin\nkirkkoon, säteili ihana valkeus satalukuisista kynttiläkruunujen\nlepattavista liekeistä sädehtien kruunujen tuhansissa lasihelyissä.\nKirkkaina kimaltelivat monet lasi- ja messinkikruunut. Alttarin\nkohdalla riippui suuri \"Frouvasväen yhtiön klasikruunu\", johon mahtui\n40 kynttilää, sitten oli vielä kolme Möllerien antamaa kruunua, joihin\nsopi tusina kuhunkin, sekä kaksi pientä Leufstadiusten lasikruunua,\ntoinen kahdeksalle, toinen kuudelle kynttilälle. Messinkikruunuja oli\nkaksi, toinen valaisemassa miesten puolta, toinen poistamassa naisten\npuolista pimeyttä. Kansan oma valkeus loisti kynttiläkruunuista,\nsillä joka talosta oli pitänyt tuoda kynttilöitä koko kaupungin ja\nkirkkokansan yhteiseksi jouluiloksi.\n\nMutta kauniin temppelinsä penkkeihin seurakunta asettui arvonsa mukaan.\nIsoisimmat ja kirkkoa enimmin lahjoituksillaan muistaneet astuivat\nhalki kirkon ja istuivat ylpeille etusijoille, ja vähäväkisemmät\njäivät jälkeen painaltuen takimmaisiin penkkeihin; kaikkein pienimmät,\nKatinhännän ja Paavonperän mäen kansalaiset, kyykähtivät hiljaisesti\nkaukaisimpaan nurkkaan. Entiseen aikaan oli pienen Raahenkin\nkirkossa ankara penkkijärjestys etusijoineen ja penkkiriitoineen.\nOikein numeroittain oli penkit järjestetty itsekullekin kaupungin\nvirkamiehelle ja porvarille. Ensimmäisiin penkkeihin saivat mennä\nvain pormestarit ja raatimiehet, sitten vasta muut porvarit arvonsa\nmukaan. Niinpä esim. 1731:n penkkijärjestyksen mukaan[5] istui 5:nnessä\npenkissä raatimies Petter Kiellin, 6:nnessa Soviot, 8:nnessa porvari\nja kirkon kuudennusmies Josef Lang, mutta 15:nnessä istuivat suutari\nStubbe ja porvari Sipelius, 16:nnessa merimies Wijk ja seppä Nivander.\nSamalla tavalla naisten puolen ensi sijoilla istuivat pormestarien,\nkirkkoherrojen, kappalaisten, tullinhoitajien ja raatimiesten rouvat\nsekä sen jälkeen porvarien emännät. Niinpä saattoi 8:nnessa penkissä\nkenottaa Petter Kiellinin emäntä, mutta 18:nnessa kykötti Erkki Sipilän\neukko. Ja kumpikin sukupuoli astui aina oman puolensa penkkeihin.\nVarsinkin \"yhtehinen kansa\" piti siinä rajat selvinä, jopa kunnon\nmerimies piti suurena häpeänä käydä istumaan \"akkain\" puolelle.\nMerimies Pekurikin kerran merille lähtiessään, hiukan ryypyissään\nollen, viimeisinä jäähyväisinä itkien varoitteli veljeään;\n\n-- Kun sinä menet kirkkoon, niin älä sinä mene milloinkaan akkain\npuolelle!\n\nKuusi päivää Raahe napisematta raatoi työmaallaan ja seitsemäntenä piti\nHerran sapattia, astellen tyytyväisenä temppeliinsä vanhalle tutulle\npaikalleen. Hänen jumalanpalvelukseensa sisältyi ei vain saarna ja\nvirrenveisuu, vaan myöskin vanhan isien temppelin kaunis sisustus\nkuvineen ja kirjoituksineen. Ahkerasti vanha Raahe kävi kirkossa, isot\nporvaritkin suurissa turkeissaan ajoivat talvisunnuntaisin hevosella,\nvaikkei matka ollut kuin muutamia \"ristejä\". Ja niinkuin ainakin hyvä\nkristitty, kävi raahelainen säännöllisesti kerran vuodessa, alttarin\nviereen nöyrästi polvistuen, pyhällä aterialla. Tavallisesti kesäisenä\nsunnuntaina hän koko perheineen ja sukulaisineen sinne astui ja tärkeän\npäivän aamuna pyysi ystäviltään ja koko suvultaan anteeksi mahdollisia\nrikkomuksiaan. Muutamilla perheillä oli tapana käydä silloinkin\nHerran Ehtoollisella, kun joku talon nuorista astui edes ensimmäistä\nkertaansa. Mutta kovin useasti ei ollut oikein soveliasta käydä. Muut\nhyvät kylänmiehet saattoivat helposti ruveta epäilemään, että kävijällä\non jotakin pahaa omallatunnollaan, ties mitä lieneekään,\n\nVaatimatonna esiintyi kirkkovanhus, satojen pyhien suojelija, ulkoa\nkatsojalle, Keltaisella vesimaalilla oli seinät sivelty, nurkkalaudat\nja ikkunapielet valkoisella; paanukatto taas oli maalattu punaiseksi.\nKivijalka oli niin matala, että kirkonportaissa oli vain kolme askelta.\nKirkon vieressä oli kellotapuli, jonka ulkoseinällä kyhjötti seinään\nkytkettynä vanha, vakava, ruskeapintainen _vaivaistukki_, jalaton\nraajarikko ukkopahanen, kerjäten armopaloja kaupungin osattomille. Ja\nlähimpinä naapureina olivat Katinhännän, \"Kirkonkylän\", matalat mökit\nsekä porvarien suuret kivikellarit.\n\nAlhaalla mustassa maaemässä, kirkon lattian alla, lepäsi edesmennyt,\nunhoitettu Raahe, Tuntemattomina vainajina makasi siellä lahoneissa\narkuissa useita entisiä ukkoja, vaimoja ja lapsiakin, jotka oli sinne\npyhiin piiloihin laskettu odottamaan tulevaa tuomiota. Oli sinne samaan\npimeyteen Isonvihan kauhuja paennut joukko eläviäkin sieluja etsimään\nturvaa kaameilta vainajilta vielä kamalampia vihollisryssiä vastaan.\nMutta minkä kolkko hauta oli ottanut vastaan, sen se oli pitänytkin.\nNälän näännyttäminä vainajina, seinää vasten nojallaan makaamassa,\njälkimaailma löysi pakolaiset sieltä.\n\nMutta ylhäällä tornin huipussa, kaikkia muita korkeammalla, kääntyili\nylpeä, keikkaniskainen kirkonkukko. Jokaiseen ilmansuuntaan se\nkirahdellen kiepsahteli, alituisesti valvoen ja katsoen suurta\nkyläänsä. Oli kaupungilla toinenkin korkea valvoja, joka asusti\nvähän alempana kuin viirikukko. Sen jälkeen kun palovartijan öinen\nkatuvaellus lopetettiin, sijoitettiin valvojaukko kellotapulin\ntorniin. _Skogmanin Jaako_, vanha merimies, sekä _Selinin_ äijä siellä\nvuoronperään vartioitsivat ja toitottivat tunteja, Öisin huutaen kuin\ntuomiopasuuna, niin että nukkuva kylä sai kuulla ajan kulumisen.\n\nAlhaalla kirkossa taas saarnasi kaupungin pappi, joka myöskin\nvalvoi kylän puolesta ja vartioitsi iankaikkiselta palolta, soitti\ntuomiopasuunaa ja huuteli armonajan nopeaa kulumista. Monet kymmenet\nvartijat aina _Klaudius Ahlholmin_ ajoista asti olivat vanhan temppelin\nkomeassa saarnatuolissa seisoneet, ja monet sadat huutavanäänet olivat\nsieltä kaikuneet, kaikuneet väliin kilpaa meren pauhun ja korven\nkohinan kanssa. Siellä muutamat oman kaupungin kasvatitkin, _Forbus,\nKiellin, Simelius, Montin_, olivat pappeina pauhanneet. Siellä viime\nvuosisadalla tulinen _Wichmann_-pastorikin aina aloitti saarnansa:\n\"Oo, kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!\" Sieltä\n_Johan Gyllenberg_ manasi seurakuntansa maalaissieluja: \"Ei tultais\nmuuten kirkkoon, vaan on asiaa kaupunkiin: piimää, maitoa tuomaan...\nSitten vain tullaan kirkkoon kuulutuksia kuulemaan...\" Mehtolan\nSampat ja muut Pattijoen, Kopsan ja Puojinkylän isännät kun aina\nkoko joukolla tuppautuivat vain kuulutusten ajaksi \"torninkantaan\",\nkirkonovelle kuuntelemaan. _Hannu Nyman_ taas matalalla karkealla\näänellä ravisteli kansansa itsekylläisyyttä: \"Tässä meidän on hyvä\nolla, kuin on meillä aitat jyviä täynnä\", Osasipa joku saarnamies\nsovittaa sanansa kaiken maailman ihmeitä nähneille merimiehillekin,\nselitellen: \"Ei kasva täällä niinkuin muualla ulkomailla ... Siellä\nkasvaa akkunoilla lootisa korioita rantaslummia\". _Lindfors_ pastorikin\nkoetti parastaan, lasketti alun lausetta aina komeasti, mutta lopussa\njo äijän ääni pahasti kähähteli -- miksikäs pappi oli poikasena mennyt\nsyömään marjoja hautausmaalta --, niin ettei kansa kuullut mitään.\nMutta kuulipa sen sijaan kaikki, mitä puhui kovaääninen, ankara\nlainsaarnaaja, körttiseksi sanottu _Zacharias Toppelius_, pieni,\nmutta äkäinen ja \"mörkkiverinen\" pappi, joka aina kantoi kappaansa\nkäsivarrellaan, niin että kansa luuli, että hänet jostakin syystä \"on\ntuomittu kappaansa kantamaan\". Vaikka olisi tuomittukin, mutta säpsähti\nvain moni äijä, kun pappi saarnassaan räjäytti: \"Te kyykäärmeitten\nsikiöt...\" Mutta kun _Otto Mauritz Hohenthal_ astui saarnatuoliin ja\noikein parhaansa saarnasi, niin melkein koko kirkko itki. Hänellä\nolikin hyvä \"ulostuonti\" ja kaunis, sointuva ääni. Vanhan temppelin\nkymmenet kuvatkin kuuntelivat, kun ukko aloitti saarnansa lausuen:\n\n    \"Oo, voiman Jumala,\n    joka maailman juuret juotat,\n    mä olen voimaton,\n    mutta Sinä voimaa\n    meille kaikille tuotat.\n    Eteen Sun istuimes'\n    yks' mato matelee,\n    yksi synnin toukka\n    tässä Sult' armoa anelee.\"\n    Sinä yksin tiedät mun,\n    ja aikain salaisuudet suuret,\n    kun olen voimaton\n    Sinun laumaas' kaitsemaan\n    ja tässä pyhässä paikassa\n    Sinun sanaas' saarnaamaan.\n    Mut suo korkein paimenen',\n    Jeesus Kristus,\n    ett' kaitsen tääll' niin laumaas',\n    ett' elon ijäisen\n    ja riemun saamme taivaassas'!\n    Että tänne sitten tullessas',\n    täältä loppua tekemään,\n    saamme kruunun taivaassa\n    Sult' seurass' enkelein\".[6]\n\nAjan mukana kaikki nämä vanhat vartiomiehet vaipuivat haudan lepoon\nvartioitaviensa joukkoon. Mutta vanhaan temppeliin heidän henkensä jäi\nedelleenkin hallitsemaan monilukuisten pyhien kuvien seurassa.\n\nMutta sitten rikottiin vanhan temppelin rauha ja pyhyys. Tuli uusi\nsukupolvi, joka ei tiennyt, millä rakkaudella entiset isät ja äidit\nolivat vaalineet ja kaunistaneet temppeliään, jopa siitä ylpeilleetkin.\nJa silloin suurin osa monisatavuotisista kuvista, joita polvesta\npolveen oli suurella hartaudella ja ihailulla katsottu, riistettiin\nvanhoilta sijoiltaan ja viskattiin syrjään, johonkin kellotapulin\npimeään komeroon. Vain jotkut harvat kuvat saivat jäädä paikoilleen.\nMutta tämä pyhäin riisto loukkasi kovin vanhan temppelin henkeä\nsekä temppelin ikivanhaa haltiaa. Monet hartaat vanhukset ja kuvien\nystävät ihan kauhuissaan siunailivat nähdessään kauniin kirkkonsa\nmelkein alastomaksi riistettynä, jopa jotkut ennustivat pahaakin.\nNäkivätpä muutamat vanhat muorit kerran iltapimeässä tulenkielekkeitä\nleimahtelevan kirkon seinustalla.\n\nJa niinpä sitten kävikin, että 250-vuotias temppeli kerran kesäisenä\nyönä, 23. heinäkuuta 1908, nousi tulenliekeissä taivaalle. Uusia\nkomeita urkuja juuri rakenneltiin paikoilleen, kun iltamyöhällä tuli\npääsi valloilleen, ja siinä menivät uudet urut, menivät kirkkoon\nheitetyt muutamat pyhät kuvat, meni koko kirkko suurena humuna ja\npauhuna. Eikä mikään auttanut. \"Siinä uutten urkujen pauhu nyt soipi\",\nRaahe sai vain surkeasti todeta. Lienevät soineet uudet urutkin,\nmutta soi siinä vanhan aineen kahleista vapautuva pyhä temppelikin,\nYhdettätoista hetkeänsä vakaisesti lyöden vanha tornikellokin humahti\nalas. Mutta iäkäs kirkonkukko lennähti palavan tornin kaatuessa\nläheisen talon pihamaalle pelastuen siten tuhosta.\n\nRaskas ja uneton oli tämä yö Raahelle. Koko kaupunki hääri sammutus- ja\npelastustöissä, naisetkin olivat vettä lennättämässä. Vain Häckmanin\nMatti äijä, vanha rumpali ja palovartija, nukkui rauhassa läpi yönsä,\nvaikka asuikin aivan lähellä, Cortenkadulla. Aamulla vasta ukko heräsi\nja köpötteli pihalle katsomaan tornikelloa, mutta ei nähnyt koko\nkirkontornia. Ihmeissään äijäpaha hieroi vetisiä silmiänsä, päivitellen:\n\n-- Merkillistä, kun en enää voi nähä kirkontorniakaan!\n\nMutta kun ukko läksi lähempää katsomaan, näki hän kauhukseen\nkirkkomäellä vain mustan savuavan raunion.\n\n\n\n\nJuhlapäiviä.\n\n\nJuhlapäiviä vietti vanha Raahe niinkuin muukin kristikunta. Mutta\npienen syrjäisen kaupungin menoissa oli paljon paikallista erikoisuutta\nja vanhaa hyvää tapaa, mikä isoisempien paikkojen melusta jo oli\nhävinnyt.\n\nAnnanpäivä jo ennusteli vanhalle raahelaiselle joulun tuloa. Silloin\noli talvinen yö miltei pisimmillään, eikä suureen jouluun ollut enää\nkuin parisen viikkoa, sekin melkein yhtämittaista pimeyttä. Hiljaisilla\nkaduilla asui hämäryys keskipäivälläkin, ja ilmassa tuntui jo joulun\nhengähtelyä. Vanhasta raahelaisesta näytti itse joulu olevan jo\nkynnyksellä, ainakin katuvieriä hiipimässä. Siksipä silloin, kun\n\"Annanpäivä lankesi sisään\", Raahe riehahti aivan erikoisesti. Eihän\nvanhinkaan Raahe kyllä muistanut pyhän Anna-rouvan, Neitsyt Marian\näidin juhlimista, mutta se muisti sen sijaan omia, vielä eläviä\nAnnojansa. Ja muisti sitä paremmin.\n\nNuoret miehet ja tytöt nousivat Annan aamuna ylös jo kolmelta,\nneljältä, ja pukeutuivat hyvin hullunkurisesti, ettei heitä suinkaan\nvain tunnettaisi. Rouva Kiljunenkin 17-vuotisena tyttönä ollessaan\n\"ulospuki\" itsensä vanhaksi \"Kreeta-muoriksi\", pannen päähänsä ruskean\n\"bahytin\", hartioilleen vanhan \"slafrokin\", silmilleen viheriän harson\nja vielä ottaen käsiinsä tavattoman muhvin, suuren kuin kalanelikon.\nÅkerin Kalle, nuori merimies, taas kiskoi selkäänsä isänsä jauhoiset\nmyllyturkit ja pani päähänsä lakkiresun esiintyen Kreeta-muorin\n\"Mylläri-Juusona\". Parikunnan perään liittyi vielä puolitusinaa\nresuisia, marisevia perillisiä. Muutamat naiset pukeutuivat\nnuoriksi merimiehiksi, samoin pojat tytöiksi ja akoiksi. Tällaisia\n\"ulospuettuja\", kaikennäköisiä olioita, muutamat kuin Haaralasta\nkaranneita hautausmaan haltioita, kertyi kadulle joskus satakuntakin.\nJa kaikilla oli mukana vaikka minkälaista pelivärkkiä: paistinpannua,\npadankantta, \"pääräriä\", \"prikkaa\", kalikkaa ja kalkutinta ja\nmistä vain lähti paha ääni. Nikolan Kustulla oli helistinlaitainen\n\"tampurpaasi\", jota voi rystysillään helkytellä, ja Lutmannin Koffella\noli oikein suuri aisakello.\n\nSitten koko remujoukko asteli jonkun Annan ikkunan alle ja pani\nsoittonsa käymään, jokainen ottaen kojeestansa niin suuren ja surkean\näänen kuin siitä vain lähti. Jotkut vielä huusivat ja melusivat, minkä\njaksoivat, joutuipa joukkoon kaupungin koiriakin vimmautuen omasta\npuolestaan metelöimään. Kun oli tämä Anna saatu soitetuksi, mentiin\n\"trumpaamaan\" toiselle, kolmannelle ja missä vain tiedettiin Anna\nolevan. Jokaisen Annan, niin ylhäisen kuin alhaisenkin, piti saada\nosansa, -- Leufstadiuksen Annan, Ojalinin Annan ja Ahlqvistin vanhan\nAnna Charlottan, Millalan Anna Kreetan, Muutin Annan ja Stormin Annan\nsekä Katinhännän monilukuisten Annojen. Koko aamupuoli yötä remuttiin\nkulkien pitkin katuja sinne tänne.\n\nJa Annat olivat hyvillään tästä aikaisesta nimipäiväherätyksestään,\nvaikka se kovin metelöiden tapahtuikin. Vasankarin Annakin nousi ylös\njo aamukahdelta, keitti kahvia suuren pannullisen ja kutsui remupelin\npitäjät juomaan. Sanotaanpa, että jotkut Annat loukkaantuivat, jos\nsatuttiin unohtamaan heidän ikkunansa. Saihan melusta kyllä osansa\nsivullinenkin, sai koko kaupunki. Kyllä Raahe muisti aina, että\n\n    \"Olipa kerran vuuesa\n    tuo Annanpäivän aamu\".\n\nVain Steniuksen Anna tahtoi nimikko-aamunaan ottaa pitkät unet ja\nhiipi kerran salakättä yöksi pappilaan. Mistä lienee asia kuultu,\nmutta silloin pappilakin sai ikkunansa alle Annan aamumetelin.\nPastori Strömmer pahastui ja valitti, ja Annan aamun ilot määrättiin\nlopetettaviksi. Monet oikeat raahelaiset eivät olleet ensinkään tästä\nhyvillään, Margret Lackströmkin sanoi;\n\n-- Olis sitä lystiä saanut kerran vuuesa olla!\n\nMutta tuli viimein Tuomaskin, lyhimmän päivän pitäjä. Raaheen\ntullessaan vanha joulumestari toi kintereillään sellaisen\nkansanpaljouden, että miltei koko suurkylä täyttyi. Maalaiset ajoivat\njoukoittain torille myymään tavaroitaan: halkoja, puu-astioita, koreja,\nrekiä, sekä saamaan jouluviinojaan. Mutta Tuomas-äijän matkassa saapui\nkaupunkiin jo aamupimeissä suuret laumat maakunnan köyhää kansaa,\nkaukaisimmat ennättäen jo etukynnessä Tuomaan edellisenä iltana. Niitä\ntulla jonotti kuin mustalaisjoukkoja, kuormittain ukkoja ja akkoja ja\nlapsia, toisia taas tulla väännättäen itsellä kelkka perässä. Muutamat\nolivat \"syänmaalaisia\" Pattijoelta, Vihannista ja Kopsankylästä, toiset\n\"rantakyläläisiä\" Saloisista, Piehingistä ja Olkijoelta. Kaikki olivat\nresuisissa vaatteissa, kerjuupussi kainalossa. Laitakaupungin pikku\ntaloihin jättivät tulijat liiat tavaransa ja lähtivät pusseineen ja\nkoreineen liikkeelle. Jotkut muuttivat majatalossa päälleen huonot\nketineet, virkavaatteet.\n\nMuualla mielihyvin odotettu \"hyvä Tuomas\" esiintyi Raahessa ankarana\nveroherrana, joka joulunsa, rauhan ja rakkauden juhlan nimissä pani\npatruunit ja porvarit koville.\n\nPorvarit olivatkin jo etukäteen varustautuneet ottamaan vastaan Tuomaan\nkerjäläislaumoja. Isoissa porvareissa oli jo viikkokausi hääritty\nTuomaan nimissä: pari, kolme säkkiä jauhoja leivottu limpuiksi,\nvieläpä lehmäkin lyöty lihoiksi, lisäksi varattu kaikkea muuta pussiin\npantavaa, tynnyreittäin ryynejäkin.\n\nSaikin olla annettavaa. Sillä jo aamupimeissä saapuivat ensimmäiset\npussin- ja korinkantajat porvarien keittiöihin, ja päivän mittaan niitä\nryntäsi kuin mustalaisia keittiö täyteen. Leipä annettiin jokaiselle\nsekä \"halstoopi\" ryynejä, vielä lihakappale ja suolakaloja. Reinin\nrouva antoi lisäksi jokaiselle kynttilän ja Fagervikin patruuni\nkaatoi vanhoille äijille ryypynkin. Kymmenittäin, toistasataakin\npussinkantajaa saattoi päivän kuluessa käydä talossa, toiset lähtien,\ntoiset tullen, jotkut vintiöt käyden kolmekin kertaa samassa\nkeittiössä; ja aina vain piti olla antamista. Tohtorin rouva Snellman\nleipoi ensi innoissaan oikein vehnänsekaista limppua, jotta pitäähän\njouluna olla hyvää mökkiläiselläkin, mutta rouvan vehnänsekaiset\nlimput eivät riittäneet alkuunkaan. Kauppias Andersson jakoi lahjansa\npuodista, ja Johan Montinilla oli järjestetty liike niin, että rengit\nohjasivat kansan toisesta portista kartanolle, toisesta taas työnsivät\nkadulle.\n\nKerjääjien lauma kiersi koko kaupungin porvariston, välillä vain\ntuontuostakin käyden asuntotalossaan pussiansa tyhjentämässä.\nParhaimmat saaliit saatiin Johan Montinilta, Soveliuksilta,\nFellmanilta, Friemanilta ja Lundbergilta. Asunnoissaan anelijat\ntarkastelivat ja maistelivat omia ja toistensa saanteja ja huomasivat:\n\"Parempaa sinulla on ... sinä jouvuit ennen kuin minä\". Talonväellekin\nannettiin maistiaisia. Seuraavana päivänä taas vaelsi Raahen maanteillä\njoukoittain kelkkamiehiä vetäen kaupungin porvareilta kerjättyjä\njouluvaroja. Muutamat ajoivat hevosella, jonka ennen kaupunkiin tuloaan\nolivat jättäneet syrjään. Sanotaanpa joukossa olleen joskus varakkaita\nmaanemäntiäkin, vain ryysyihin puettuina.\n\nMutta Tuomas toi toisiakin veronkantajia. Se haastoi mukaansa\nseurakunnan papistonkin aina unilukkaria myöten, ellei kaikkia juuri\ntalojenkiertäjiksi, niin kumminkin saantinsa ottajiksi.\n\nPapeilla ei ollut ennen varsinaista määrättyä palkkaa, vaan he elivät\nseurakuntalaisten vapaaehtoisten antimien varassa, paitsi mitä saivat\nvirkatoimituksistaan sekä \"puustellista\" -- kaupungin pappilalla oli\nmetsää ja karjanlaidunta, niin että kirkkoherra saattoi hoitaa viisi,\nkuusikin lehmää. Pitkin vuotta aina silloin tällöin Raahe muisti\nsielunpaimeniansa. Niinpä laivan koteuduttua ulkomeriltä pappikin sai\nosansa ulkomaiden tuomisista, ja kun kalamies palasi Ulkopauhoilta, vei\nhän papillekin merenmaistiaisia. Kun porvarin emäntä sai leipomuksensa\nuunista, pisti hän pappilan emännällekin lämpimäisiä. Mutta kaikkein\nenimmät viemiset vietiin Tuomaanpäivänä. Silloin annettiin kuin koko\nvuodesta, joten pappikin sai jouluvaransa. Suuret porvarit lähettivät\nTuomaan iltapäivänä rengin viemään kirkkoherralle sokeritopan,\njauhoja, ryynejä, kahvia, ja saattoipa renki antaa papille kirjeen,\nmissä oli kahdentoista markan seteli sekä paperilappu, jotta niin ja\nniin monta markkaa tästä apulaiselle. Pikku talot lähettivät papille\nmarkan, parikin markkaa. Siten saattoi papin rahallinen vuosipalkka\n1860-luvulla nousta n. 1500 markkaan.\n\nMutta toiset kirkonmiehet, sekä \"iso-lukkari\" että \"pikkulukkari\"\neli \"unilukkari\", kulkivat itse saanneillaan. Iso-lukkari karautti\nhevosella pihaan, astui taloon ja toivotti \"onnellista joulujuhlaa ja\nrauhaa ja terveyttä\", ja sai kukkaroonsa pari markkaa sekä rekeensä\njoululimpun ja jästileivän ja pari talikynttilää jouluvalokseen. Mutta\nvaatimaton unilukkari tuli vain kelkkaa kiskoen ja toivotti hänkin\n\"onnellista joulujuhlaa ja rauhaa ja terveyttä\", ja sai kukkaroonsa\nmarkan sekä kelkkaansa limpun, jästileivän ja pari kynttilää.\nMaaseurakuntaa myöten lukkarit kiersivät, toinen edellä hevosella\nlasketellen, toinen perässä kelkkaa kinnaten. Unilukkari Nissiläkin\nvaelsi Pattijokea 29 ajastaikaa saaden leivän ja ruiskapan joka\ntalosta. Erottuaan virastaan äijä tapasi kehua:\n\n-- Jos yhen vuuen vielä olisin pärjännyt, niin tynnyrin talosta olisin\nsaanut.\n\nSuuria eivät lukkarit suinkaan ansainneet, mutta kun arkitöillään\nhankkivat lisäevästä, niin elivät. Lukkari Wahlforskin tuli kaupungin\ntullista kelkka täynnä mustapäisiä perillisiä, mutta pois lähtiessään\najoi toisessa luokassa komeana pankinjohtajana.\n\nMaakunnan köyhiä ja sielunsa paimenia muistaessaan Raahen oli toki\npitänyt muistaa omaakin jouluansa ja sitä varten valmistautua. Niinpä\nolikin laitettu lipeäkalat, paistettu kinkut, pantu joulusahdit,\nleivottu monenlaiset leivät, kaakut, vehnäpukit sekä tähdenmuotoiset\nja puolikuun malliset joulutortut ynnä mantelikranssit. Jo lokakuun\nteurastusaikana oli kastettu joulukynttilät, joku kaksihaarainen ja\nkolmihaarainenkin joukkoon, ja lapsetkin olivat saaneet lopputaleista\npistellä pienet \"kurrinsa\", joita sitten voivat näperrellä\njoulukuuseen. Monessa porvarin kodissa oli vuoron jälkeen vietetty\njouluvalvojaisia, \"julvaka\", joihin tyttäret ja nuoret rouvat ja\njoskus herratkin olivat kokoontuneet valmistamaan joululahjoja.\nSiinä tyttäret ompelivat ja kutoivat \"papoilleen\" ja \"mammoilleen\"\nsekä rouvat herroilleen minkä mitäkin: kirjoitusmattoa, kaulahuivia,\nturkkivyötä, kynänpyyhettä, ompelukoristeista silkkilompakkoa, helmillä\nkirjailtua samettista rahakukkaroa, kahvipannun myssyä, pellinnyöriä...\nHerratkin koettivat parhaansa mukaan olla apuna yhteistyössä. Niinpä\npellinnyörejä puuhaarukalla kudottaessa herra piteli koreita villaisia\nloimirihmoja neidon näperrellessä haarukka kädessä. Välillä aina\njuotiin kahvia, syötiin \"hätäkräämiä\" ja juteltiin \"mukavia\". Jopa\nmonesti juteltiin ahkerammin kuin huolehdittiin joululahjoista.\n\nJoulukuusikin ilahdutti raahelaisen kotia. Rikkaiden porvarien salissa\nse seisoi ja loisti kuin paratiisinpuu. Siinä 1850--60-luvuilla\nkoristeltiin joulukuusi mitä moninaisimmilla paperihetuloilla. Ympäri\nkoko kuusta ripustettiin ylhäältä alas pitkiä paperisuikaleita,\nniin että kuusen kynttilät pistäytyivät suikaleen yläpään reiästä.\nSuikaleisiin liimattiin kaikennäköisiä kuvioita, joita oli leikelty\nHeickellin mamsellilta ostetusta kulta- ja hopea- ja monenvärisestä\nkiiltopaperista. Leikeltiin samoista papereista myös lystikkäitä\ntanssijoita, temppumestareita, silmänkääntäjiä ja kaikkia, ja\nliimattiin paperisuikaleisiin. Useihin kynttilöihin laitettiin isot\npaperiset \"mansetit\" ja niiden reunoihin liimattiin monikoukeroisia,\nmonenvärisiä paperikaistaleita ja paperikukkia. Koristi kuusta vielä\njoku kyyhkysenmuotoiseksi laitettu samettilintukin ja ulkomaan ihania\nomenoita punoitti puun hedelminä. Lopulta kuusi oli koreudella niin\nverhottu, ettei sen vihannuutta paljonkaan näkynyt. Kaikki koreus oli\nkotona itse valmistettu, lapsetkin olivat olleet mukana leikkelemässä.\nMutta kaikkein pienimpiä lapsia ei laskettu koko joulukuusihuoneeseen,\nennenkuin vasta iltasella ovet avattiin. Ja silloin saivat pienetkin\nnähdä kynttilöissä kimaltelevan kuusen koko koreudessaan.\n\nMyöhemmin 1870-luvulla opittiin joulukuusi pukemaan tinakoristeilla,\ntinaisilla soikioilla, joissa oli kuin puitteissa kaikenlaisia\nvärikkäitä kuvia herroista ja mamselleista. Tinalevyt ripustettiin\nkuuseen koreilla silkkinauhoilla. Ripustettiin kuuseen myöskin\npunaisista ja vihreistä sitsilangan päistä punottuja nauhoja,\nsilkkipaperista tehtyjä tupsuja sekä lasipalloja. Saipa kuusi\nkoreakseen vielä omassa kylässä valmistettuja hienoja karamelleja.\n\nVähävaraisetkin kodit, ainakin \"ne, jotka tahtoivat kotia kotinaan\npitää\", koettivat varustaa joulukuusen, Kiiltopaperia sekä paperikultaa\nja -hopeaa oli Heickellin mamsellin pöydällä heillekin varattuna\nkolmella kopeekalla arkki. Kolmihaarainen kynttilä paloi heidänkin\npöydällään, joka joulun kunniaksi oli peitetty puhtaalla \"tuukilla\", ja\ntakkapöydällä tuikutti kaksihaarainen kynttilä. Ja joulupöydällä piti\nolla kaikenlaista hyvyyttä, minkä varat sallivat, samaan tapaan kuin\nisoisissakin lipeäkaloineen ja riisiryynipuuroineen. Isoilla rikkailla\noli kyllä vielä lihavat kinkut ja tortut ja kaikki hyvät juotavatkin.\n\nJouluaattoilta kului kuusen ympärillä, kuten ainakin, lahjoja\njaettaessa. Lahjat viskattiin vanhaan tapaan eteisen ovesta sisään,\nnimittäen, kenelle mikin oli aiottu. Useasti oli lahjaan sommiteltu\nleikillinen runokin.\n\nIllalla kun joulukuuset kaikkialla paloivat, ja ikkunat olivat avoinna,\nkaupungin vähäväkinen kansa kulki kaduilla \"oikein asiasta tehen\nkattelemasa porvarien kuusia\". Ja kansa saikin tuon tuostakin todeta:\n\n-- Voi, kun omenoitakin vielä!\n\nAamulla sitten remahti kaupungissa valloilleen joulumeno jo neljältä,\nviideltä. Kirkonmeno alkoi kyllä vasta kuuden aikana, mutta sitä ennen\npiti saada ikkunat loistamaan, neljällä kynttilällä jokainen katupuolen\nikkuna, sekä joulukuusi palamaan kaikessa komeudessaan. Sillä jo ennen\nviittä, neljältäkin, ajaa helisti Pattijoki ja Kopsankylän metsäkansa\nkaupunkiin kelloissa ja kulkusissa, reki täynnä talon perhettä. Ennen\nkirkkoon käyntiä maakansa \"ookasi\" ympäri kaupunkia ihaillen porvarien\nmonilukuisia ikkunoita, jotka kahta puolta katua, vieri vieressä monin\nkynttilöin loistivat ja välkehtivät, niin että kaupungin parhaat\nkadut olivat kirkkaina valokäytävinä. Pimeästä lumisesta korvestaan\ntullut Kopsankylä ajeli kuin taivaan tanhuoita ihaillen ikkunoita,\nihaillen joulukuusia, jotka loistivat toinen toistaan kirkkaammin.\nSillä porvarien rouvat ja tyttäret olivat kilvan pukeneet joulupuutaan,\nkuka komeimman osaisi rakentaa. Katseltuaan kaupungin pattijokiset ja\nKopsan miehet ennättivät vielä pikku maksusta kyyditä hevosettomia\nkaupunkilaisia kirkkoon kuorman toisensa jälkeen.\n\nMutta hyvät porvarit ja patruunit, joiden tallissa seisoi hyviä\nhevosia, karauttivat komeasti omalla ajokkaallaan, \"tuplakulkuset\"\njokaisen valjaissa, niin että koko kaupunki iloisesti helisi. Rengit\nkyyditsivät isäntäväkensä kirkon eteen ja sitten pyöräyttivät taas\nkotiin. Kirkonmäellä oli koko joukko maalaisten hevosia, ja apteekkari\nWichmannin pojat olivat kotinsa edustalle, vastapäätä kirkkoa,\npylvääseen ja sen ristipuuhun ripustaneet suuren joukon punaisia,\nsinisiä, keltaisia ja kaikenvärisiä paperilyhtyjä, jotka kynttilöineen\nvälkehtivät väreissä ja loistivat, niin että apteekin edusta oli \"hyvin\nkaunis ja näköisä jouluaamuna\".\n\nJa kirkonkellot soivat jouluaamuna paljoa kauniimmin kuin muina pyhinä.\nKun kirkkoon kutsumissoitto oli loppunut, soittajat heittivät kellonsa\nitsekseen heilua melkuttamaan, niin että vanha tapulikin tutjahteli.\nSilloin kellot kauan aikaa soivat yhteen, ja tämä kuului kaupungille\nhyvin kauniilta. Mutta vanha Muuti-ukko muisteli, että ennenvanhaan\nkirkonkellot olivat soineet \"eri tavalla ja vieläkin kauniimmin\".\n\nKirkon monissa kruunuissa palaa lepattivat sadat kynttilät, joita\nunilukkari Tuomaanpäivä-matkallaan oli myöskin kerännyt ympäri\nkaupunkia ja maaseurakuntaa, ja lukemattomat pyhät kuvat, apostolit\nja enkelinpäät näyttivät entistään kauniimmilta, jopa rumat\npeikonnaamatkin penkkienpäissä tuntuivat hymyilevän. Kruunujen\nkynttilät lepattivat iloisesti ja suitsuttivat kirkkoon tuttua pyhää\njoulutuoksua. Monesti ne kärähtivät pitkälle karrelle, mutta silloin\nunilukkari kepsutteli pitkine keppisaksineen niitä niistämään.\nMonella kirkkomiehellä tuikutti oma kynttilä edessä penkinreunalla\njuhlallisuutta lisäämässä ja antamassa valoa omistajansa isoon\nvirsikirjaan.\n\nSitten kun kirkosta palattiin, tulivat porvarien rengit taas hevosella\nnoutamaan kirkkomiehiänsä, ajellen jonkun aikaa kaupungilla, ennenkuin\nkarauttivat kotipihalle. Maakansa taas, Pattijoki ja Kopsa, laski kotia\nkohden väliin täyttä laukkaa tien täydeltä, niin että kopisi, paukkui\nja helisi. Kilpaa siinä lennätettiin ja yritettiin, kuka edellä pysyisi\nja ken ensinnä kotiin ennättäisi.\n\nJotkut vanhat raahelaiset kävivät joulukirkossa Saloisten vanhassa\ntemppelissä. Niinpä vanhempi Fredrik Sovelius usein jouluaamuna ajoi\nSaloisiin koko lapsijoukkoineen. Yhdeksän perillistä kirkkomiehellä\noli matkassaan, osa reen kannaksillakin seisomassa. Hevosen kovasti\njuostessa tipahteli pieniä kirkkomiehiä tiepuoleenkin, kun reki sattui\nnytkähtämään. Mutta pudonnutta ei ruvettu odottelemaan, lennätettiin\nvain edelleen. Se joka jäi, sai jäädä, joko palata kotiin taikka lähteä\njuoksemaan jäljessä.\n\nJoulun aika oli ahkeraa vieraissa käyntien aikaa. Varsinkin sukulaiset\nsilloin seurustelivat keskenään, käyden vuoron perään toistensa luona.\nNiinpä Soveliusten suuri sukukunta kokoontui ensimmäisenä joulupäivänä\nyhden aikana suvun vanhimman, Henrik Soveliuksen, luokse päivälliselle.\nSiellä istuttiin koko iltapäivä, juotiin kahvia, ja herrat joivat\npunssiakin. Välillä vain käytiin ajelemassa, ja sitten vielä syötiin\ntalossa iltanen 11--1:n tienoissa, ennenkuin aamupuoleen asteltiin ja\najettiin kukin kotiinsa.\n\nToisena joulupäivänä ei käyty sukulaisissa, ajeltiin vain \"tapania\"\nympäri kaupunkia ja illalla mentiin raatihuoneelle, jossa oli suuret\n\"julbaalit\", Tapanin tanssit. Siellä myös syötiin kestikievarin\nemännän, Lindbergin rouvan, laittama illallinen.\n\nMutta uudenvuoden aattona suku taas kokoontui. Silloin mentiin\n\"komerssille\", kauppaneuvos Fredrik Soveliukselle, valvomaan iltaa ja\nottamaan vastaan uuttavuotta. Istuttiin iltaa ja valvottiin puoleen\nyöhön ja valettiin tinoja. Nuoret herrat harjoittivat valurin ammattia,\nporauttaen vuoron perään jokaiselle suvun jäsenelle, poissa olevallekin\ntaikatinansa. Yhdessä tarkasteltiin tinoja ja ennusteltiin mitä kunkin\nkuva tahtoo saajalleen ilmoittaa.\n\nYli puolenyön valvottiin, vaikka seuraavana aamuna pitikin ani varhain\nolla jalkeilla. Jo kuuden aikana astui Soveliusten työnjohtaja,\nFrosterus-ukko, vanha meriäijä, isäntäväkensä taloon, pitäen hyvin\nvalituin sanoin kauniin uudenvuoden toivotuspuheen ja saaden\nvehnäkahvit. Ja seitsemän aikana suvun nuoremmat jäsenet, herrat\nfrakeissa, naiset myöskin juhlapuvuissaan, astuivat uudenvuoden\nonnittelulle komerssin luokse. Hevosilla ajaen kuljettiin läpi\nkaupungin, niin että kulkuset aamupimeissä helisivät. Sitten koko suku\nennätti kahdeksaksi \"setä Henrikin\" luokse samoille asioille. Siellä\nistahdettiin vähän aikaa ja juotiin kahvit, ja sitten jo riennettiin\nasessori Hårdhille, josta taas ajettiin \"Kivi-Soviolle\", sieltä vielä\nlennätettiin Franzénille, -- viiniryypyt vain ennätettiin taloissa\nnapata. Mutta kymmenen aikana piti joutua jälleen komerssin luo\naamiaiselle, johon saapuivat onnitteluille koko Raahen parhaat herrat.\nSe oli suuri aamiaisjuhla, vieraita oli niin paljon, ettei mahduttu\npöydässä istumaan, vaan aterioitiin seisoaltaan.\n\nUudenvuoden päivällisille Soveliusten joukko meni \"Kivi-Soviolle\".\nSiellä istuttiin iltaakin, herrat tupakoiden ja punssia juoden, naiset\nomassa huoneessaan kahvin ääressä jutellen. Vielä loppiaisenakin koko\nsuku kerääntyi yhteisille pöytäveroille, jolloin mentiin päivälliselle\nkauppaneuvoksen luokse.\n\nJoulun aikana varsinkin nuoret tekivät rekiretkiä ja taas tanssivat\nmilloin missäkin talossa. Höckertillä useasti \"pukattiin matot läjään\"\nja ruvettiin tanssimaan, monesti myös Candelinilla ja Franzénilla ja\njoskus Montinillakin.\n\nSamoin kuin keskikaupungin rikas porvaristo, laitakaupunginkin pikku\nväki pani joulun monina lepopäivinä toimeen vierailukäyntejään\ntuttavainsa ja sukulaistensa luokse. Katinhännän, Nätterporin ja\nPaavonperänmäen kansa kokoontui pikku pirteissään kahvikuppiensa ja\nkolmihaaraisen kynttilän ääreen haastelemaan ja oli yhtä iloinen ja\ntyytyväinen kuin keskikaupunkikin yltäkylläisyydessään.\n\nIkivanhoja joulutapoja edusti Raahessa \"säärnäpoikien\" joukko.\nSima 1860--70-luvuilla nähtiin kaupungin kaduilla säärnäpoikina\nkuljeskelevan _Kytölän Kusto, Svalan Fenkke, Jemndahlin Kusto,\nPecklinin pojat_ ja _Pyhäniemen_ kaksoisveljet. Maisteri Wichmannin\nluona pojat olivat ottaneet oppia ja harjoitusta lauluihinsa, joita\nsitten ruotsiksi esittivät. Viisi, kuusi poikaa kuului samaan\njoukkoon, valkoisissa paidoissa he kulkivat, punaisella vyöllä\nvyötettyinä, punaiset ja siniset nauhat ristissä olkain ylitse, päässä\nsokeritopan muotoinen paperitötterö ristinkuvineen ja piippoineen.\nMuuan oli sotilas puusapeleineen, toinen kantoi ja pyöritti paperista\nkokoonpantua \"viisloppista säärnaa\" eli \"Betlehemin tähteä\", jonka\nsisässä paloi kynttilä. Mutta muuan oli musta murjaani, joka nokisine\nnaamoineen pelotti pikkulapsia. Rikkaiden porvarien taloissa Betlehemin\ntähden kantajat kävivät illoin laulamassa ja saivat pikku lantteja\nyhteiseen pieneen kassaansa.\n\nMeni joulu iloineen ja vieraskäynteineen, ja tuli pitkä suora\ntalvenselkä, jolloin arkinen viikko ajoi toistaan, ja vain varvista\nkuului laivan rakentajain kirveiden ja vasarain kalke. Vasta kevään\nkorvissa, jolloin aurinko jo oli hyvällä valtapuolellaan, oli\npääsiäinen tavallisine valvojaisineen ja kohtalon tiedusteluineen.\nSilloin tyttäret piilotellen katsoivat kahden kynttilän valossa\nonnenpeiliin, koettivatpa joskus nuoret miehetkin sen avulla\ntiedustella tulevaisia asioita. Jokelinkin nuorena ollessaan katsoi\nja saikin nähdä hänet, joka tuleva oli. Muutamat mamsellit kattoivat\npääsiäisyönä pöydän yhdeksällä ruokalajilla ja sitten unissaan\nyrittivät nähdä sitä, joka tuli siihen aterioitsemaan. Toiset neidot\ntaas söivät yhdeksän silakkaa, panivat pöydälleen vesilasin sekä sen\nviereen kolme tikkua sillaksi, jota myöten unissaan näkivät tulevan\nylkämiehensä astuvan antamaan janoiselle nukkujalle juomavettä. Näin\nkokeilivat kerran Kaarakaisen tytöt, ja niin tapahtui, että toiselle,\njoka oli heittänyt silakoistaan pään syömättä, ilmestyi ylkämies\npäätönnä; toisen tuleva mies, merikapteeni, sai samana yönä viettää\ntuskallisen hetken, kun tyttö taikoessaan oli tehnyt temppuvirheen,\nniin ettei kapteeni saattanut ilmestyä. Jotkut mamsellit asettivat\nrahalantin päänsä alle pääsiäisyöksi ja aamulla herättyään pistivät\nsen vasempaan sukkaansa lähtien kaupungille astelemaan. Ensimmäinen\nvastaan tuleva mies oli hänelle aiottu, ja hänelle oli sukkaan kätketty\nonnenraha jotenkuten toimitettava, vieläpä kysyttävä nimeä, jos mies\noli outo.\n\nRohkeat nuoret miehet kävivät pääsiäisyönä \"trullia\" kuuntelemassa\nkolmen tien haarassa Härkätorin laidassa taikka kiipesivät Sarkkilan\nsepän pajan katolle, paja kun seisoi kolmannella sijallaan.\n\nValpori oli poikaparojen pallinilyöntipäivä ja nuorten herrojen\nratsastuspäivä. Herrat silloin \"ulospuettuina\" ratsastelivat\nkaupungilla, ajelivat varvin tietäkin ja puhaltelivat torvella\ntuututuksia. Vappuna myöskin oluttehtaan \"salongisa\" tanssittiin ja\nsalongin katolla liehui komea \"flaku\".\n\nJuhannuksena maakansa pystytti kartanolleen pitkän, tupsupäisen,\nsileäksi kuoritun kuusen, joka kahdella oksallaan kuin käsivarsilla\nviittasi sinne ja tänne. Sellainen kuusi seisoi ennen monessa talossa\nkaupungin ympäristöilläkin, mutta kaupungissa ei nähty tällaista\nmaankoreaa. Siellä vain laitapuolen taloissa hankittiin pihamaalle\nnuorista koivuista sievä kesäinen lehtimaja, vieläpä tehtiin majaan\nturppaista pehmeä permanto. Pienet pirtit ja kamarit koristettiin\npihlajan, tuomen ja koivunoksilla, seinät aivan kesävihanniksi, ja\nlattialle siroteltiin katajanhavuja. Silloin tuntui sydänkesän herkkä\njuhla astuneen sisäänkin.\n\nPihamaan lehtimajassa nuori merikansa valvoi valoisaa juhannusyötä,\ntahi istuskeli myöskin tuuheiden pihapihlajain alla. Mutta monet\nneidot hiipivät hiljaa ruispellon laitaan sitelemään kasvaviin korsiin\nlanganpalasia, mustaa murheeksi, punaista naimisiksi j.n.e. Kolmena\ntorstaina sitten käytiin niitä tutkimassa.\n\nPorvarien ja patruunien kansa taas valvoi kesäisen yönsä ja piti iloa\nmeren rannalla, Pitkänkarin Ilolinnassa.\n\nMutta yhtä väleen kuin pirttiin tuotu kesän vihannuus lakastui ja\nkuivettui, sydänkesän suuri valoisa päiväkin vierähti ja kesän ihanin\naika valahti ohitse. Aurinkokin jälleen alkoi väistyä, ja valta rupesi\ntaas joutumaan pimeän puolelle.\n\nSyyskuinen Aleksanterinpäivä oli taas sellainen juhlapäivä, jolloin\nkoko kaupunki \"ilmineerasi\", oikeinpa viskaalin käskystä. Katinhännän\nköyhimmätkin kävivät pyytämässä varakkaammilta jonkun kynttilän\nvoidakseen hekin ottaa osaa yhteiseen ilonpitoon. Niinpä illan tultua\nnähtiin pienimpienkin pirttien jokaisessa ikkunassa kynttiläparin\niloisesti tuikuttavan kahden puolen kaunista valmukimppua. Rikkaiden\nikkunoissa kynttilät loistivat komeissa hopeajaloissa mahtavien\nkukkasten, \"ringblommain\" y.m. keskellä. Olikin kova kilpailu, ken\nosaisi komeimmin kukittaa ikkunansa keisarin kunniaksi. Möllerin\nrouva koristi ikkunansa erinomaisilla tekokukilla, pitäen ennätystään\nylivoimaisena kaikkien muiden rinnalla. Raatihuoneen otsikossa taas\nloisti kynttilöistä muodostettu suuri palava A-kirjain, jota kansa kävi\nihailemassa samalla kuin ihaillen katseli porvarienkin ikkunakomeutta.\nMaalaisetkin tulivat katsomaan juhlivaa kaupunkia ja ottamaan siihen\nosaa kapakassa käymällä ja lopuksi tappelemalla kaupunkilaisten kanssa.\nKaupungin poikajullitkin nallipyssyineen panivat keskenään toimeen\noikein Aleksanterinpäivän tappelun.\n\nMikkelin sunnuntaina vanhan Raahen nuoret herrat taas hyppäsivät\nhevosen selkään ja lähtivät ratsastelemaan kaupungille ja kaupungin\nympäristöille, Kummattiin ja Maailmanrannalle. Maalaisetkin Pattijoelta\ntulivat ratsastaen kirkkoon. Mikkelin ratsastus tapahtui sen vanhan\nasian muistoksi, \"kun suuri sota tapahtui taivaasa enkeli Mikaelin ja\nlohikäärmeen välillä... Sitä ne entiset Mikkelin ratsastajat vieläkin\nmatkivat\".\n\nOli vielä syksyn suuri juhla, vanha kekri, pyhien miesten päivä.\nSilloin alkoi piikojen ja renkien remuinen \"römppäviikko\", raatajien\n\"rinnus katkesi\", ja he saivat viikonpäivät elämöidä omassa\nvapaudessaan.\n\nYmpärillä oli kylmä kohmettunut syksy. Kaupungin kadut toisinaan\nkopisivat kylmyyttään, toisinaan taas räiskähtelivät pehmeinä\nlätäkköinä. Ja meri huokaili raskaana alastomien rantojen äärellä.\n\nMutta mustien viikkojen takaa häämöitti jo taas Annanpäivä sekä suuri\njoulu.\n\n\n\n\nSkoulu.\n\n\n\"Siellä sortit ja brookit räknättiin ja taas luettiin ja dikteerattiin\n... karttakonstitkin oli ja karttakepist' annettiin kynsille... Ja kun\nkvartille päästiin ja oltiin lumisotasilla ja viskattiin akkuna rikki,\nniin saatiin klupua\".\n\nTämä oli vanhan raahelaisen meriäijän entisaikaista koulumenoa.\n\nSillä pienessä Raahessa, niinkuin muissakin kaupungeissa, oli \"skoulu\",\njossa katuja mittaileville miehenaluille, vastaisille kaupungin isille\nja porvareille, merimiehille ja raatimiehille, annettiin opetusta ja --\nklupua.\n\nRaahen koulu oli miltei yhtä vanha kuin Pietari Brahen kaupunkikin.\nJo suurkylän ensimmäisellä vuosikymmenellä saivat rantakorven\npitkätukkaiset poikavarsat, jotka eivät koskaan olleet koulua\nnähneetkään, astella ihmeelliseen \"pedagogiumiin\", joka piti majaansa\nkomean raatihuoneen alakerrassa, pohjoispään pirtissä ja parissa\npikku kamarissa. Itse kaupungin pappi siellä Raahen ensimmäisille\nkoululaisille opetti lukemista ja kristinoppia, kirjoittamista ja\nvähän laskentoakin. Mutta niin hyvin pappi kaitsi nuorta laumaansa\nja ohjasi nousevaa Raahea tiedon tielle ja taivaan tielle, ja niin\nhartaasti kaupunkikin huolehti ensimmäisestä oppilaitoksestaan, että\nGezelius piispakin, joka tarkastusmatkallaan kävi kouluakin katsomassa,\nhyvillään kiitteli Raahen porvarien \"kaunista koulua\".\n\nTämä sama \"kaunis koulu\" pysyi Raahessa sitten kautta aikojen. Yhtä\nrintaa kirkon kanssa se eli ja vaikutti, sillä kaupungin papit olivat\nuseinkin sen opettajia. Kirkon läheisenä naapurina se asui, ja\nviimein saatiin koululle oma pieni opin temppeli kaupungin temppelin\nviereen, pohjoislaidalle Kirkonmäkeä. Tämä oli sama vanha \"skoulu\",\nkatajikkomäen toinen pyhä temppeli, jossa nykyinen vanha Raahe on\njohdatettu tiedon taipaleelle.\n\nMutta ennenkuin Raahen pojat astuivat pelottavaan kouluunsa, useat\nolivat jo ennättäneet kirjaviisaudessa niin pitkälle, että osasivat\nhiukan lukea, ainakin tunsivat kirjaimet. Heitä oli jo kotona pidetty\nkovilla taikka oli käytetty kylässä vanhojen muorien jalkojen juuressa.\nKaupungissa oli nimittäin muutamia kirjanoppineita vaimoihmisiä, jotka\npikku maksusta ajoivat pieniin päihin kirjatiedon alkeita. Sellaisia\noli _Grundströmin_ muori, joka asui Ämmänkadulla, Lindbergin talossa,\nja opetti kirjalle m.m. Himangan Jussia, vastaisen valtamerien\nkapteenin alkua. Hampaaton mummu istuskeli opettajanvirkaa hoitaessaan\nrahilla kivikuppi helmassa leikaten puukolla leipää kuppiinsa. Sitten\nmummu kaatoi vettä sekaan ja syödä papersi möyhyänsä ja samalla ohjasi\npientä lukumiestä. Samoin käyttivät joutilaita vanhanpäiviänsä nuoren\npolven opettamiseen muutkin vanhukset. Uudessakaupungissa, Puumaalla,\nasuva _Vanha-Anna_ opetti poikia kymmenen kopeekan viikkomaksusta\njoka päivä pitkät rupeamat. Pienen mummun polvien välissä pikku\njakkaralla Burmanin Kustokin ja Sandmanin Kalle kävivät vuoron perään\nkyköttämässä, ja mummu ohjasi lukua, samalla kuin kuivettuneet\nsormet ohjailivat sukkapuikkoja. _Långmanin_ vanha maalari-ukkokin\nahkeroi kirjanopettajana, ja Heiskarin Erkki poika sai alkuopetusta\nhattumaakari _Jurvelinilta_.\n\nMutta vasta oikeassa koulussa annettiin oikeat opit ja tiedot, ja\nsinne pojanvekarat riensivät, niin että heitä oli siellä aina\n40-50:een. Niinpä oli \"elementarskolassa\" 1856 44 ja 1859 49 oppilasta.\nKaikki eivät suinkaan mielisuosiolla menneet istumaan koulun koville\npenkeille. Mutta kun isä kimpautui niinkuin entinen merikapteenikin,\njoka kertoi: \"Janne ei tahtonut mennä skouluun, mutta minä näytin\npranstaakaa, jotta täss' on sulle vastaus\", niin \"Janne meni skouluun\".\n\nKahdessa joukossa poikia opetettiin. _Viktor Wilhelm Wichmann_,\njota vain sanottiin \"maisteriksi\", opetti ensi vuoden tulokkaita ja\nitse koulun \"rektori\", _Nils Gustaf Emeleus_, jota \"Nutu-Jussiksi\"\nhaukuttiin, opetti toista luokkaa. Koulutalossa molemmat koulumiehet\nasuivat. Rakennuksen toisessa päässä isännöi hidas ja tasaluontoinen\nrehtori, toisessa majaili tulinen ja äkäinen maisteri, kumpainenkin\nniin eriluontoisia, että koulumestareille toisinaan tahtoi tulla\nkeskinäinenkin yhteenotto.\n\nLukemisen opetus oli ensimmäisiä. Oli koulussa sellaisiakin vesoja,\njotka eivät aina osanneet lukea oikein \"ulos\", vaikka kouluun pääsyn\nehtona oli hyvä lukutaito. Silloin se täytyi tavata. Ja siinä vasta\ntaitoa tarvittiinkin. Mutta \"se oli semmoinen opettaja se maisteri,\nettei semmoista olekkaan\". Se pani taitamattoman tavaamaan;\n\n-- Lyhyt ii i, ässä ja lyhyt ää sä, isä; äm ja yhtistysäänteet ei mei,\ntee ja lyhyt ää än tän, meitän; ii ja lyhyt oo jo, koo ja lyhyt aa ka,\njoka; lyhyt oo o, äl ja lyhyt ee tee let, olet; tee ja yhtistysäänteet\nai tai, vee ja pitkä aa vaa, taivaa, ässä ja lyhyt aa sa, taivaasa.\n\nLukukirjana käytettiin entisaikoina Uutta Testamenttia, mutta sitten\nmyöhemmin ruvettiin \"luonnonhistoriaa\" lukemaan \"sissää\". Siinä m.m.\n\"puhuttiin Diionista, joka yritti savesta tehä ihmistä, mutta ei saanut\nsiihen henkeä\", Samaa kirjaa myöskin kirjoitustunnilla \"dikteerattiin\".\nSilloin kun maisteri työskenteli toisien oppilaitten kanssa, luokan\nparas oppilas, \"första\" eli \"ylimmäinen\", jota myös sanottiin\n\"priimukseksi\", kovalla äänellä luki sanan kerrallaan toisille\noppilaille, jotka kirjoittivat sen vihkoonsa. Niinkuin opettaja ainakin\nförsta dikteerasi:\n\n-- Iso puukstavi, paimen -- teki -- komma -- mitä -- kuningas -- käski\n-- punkti -- iso puukstavi, neljä -- vuotta -- kului -- punkti.\n\nJa siinä poikain piti oppia ei vain kommat ja punktit, vaan myös\n\"kuulot\" ja \"semikuulot\", \"sprooketekketit\", \"parentteesit\" ja\n\"kommakompunktit\".\n\nVaikka första olikin luokan ylimmäinen ja sai oppilaiden edessä\ntoisinaan dikteerata, hän saattoi taas helposti menettääkin\nkunniavirkansa. Voi sattua niin, ettei hän osannutkaan läksyään,\nja silloin opettaja heti kivahti: \"Mene alemmaksi! Tule sinä, joka\nosaat, sijalle!\" Ja ylimmäinen sai astua alempaan sijaan, toisen\nviedessä hänen kunniaistuimensa. Voi sattua sama alentaminen\nuudelleenkin, penkki penkiltä. Saattoipa käydä joskus niinkin, että\nopettaja komensi: \"Tule pässiin!\" Sillä koulussa oli \"pässipenkki\",\njohon pantiin kaikkein huonoimmat kyköttämään. Toisinaan siinä istua\nmurjotti koko lautakunta, mutta sitten sattui taas koko pitkä penkki\nolemaan aivan tyhjänä. Sillä pässistä pääsi taas nousemaan, vaikka\nluokan ylimmäiseksi, kun vain osasi läksynsä, Läksyjen hyvä ulkoa\nlaskettaminen olikin pääasia. Kunhan aina osasi hyvästi \"lukea ulos\"\nkaikki, mitä oli kirjasta pantu opittaviksi, voi aivan tukevasti istua\nylimmäisen istuimella.\n\nPaljon pitikin pienien penkinpainajien osata. Luettiin biblianhistoriaa\nja katkismusta ja maantietoakin, ja kartasta piti osata näyttää\nkaiken maailman valtakuntia ja kaupunkeja ja suuria meriä, ja\n\"maailmanpalloakin\" piti ymmärtää, ainakin näyttää sen \"kuumia ja\nkylmiä vöitä\" sekä \"lempiöitä vöitä\". Pienimmät oppilaat eivät kartasta\npaljoakaan älynneet. Kuulivat kyllä puhuttavan Euroopasta, Aasiasta,\nAfrikasta, Ameriikasta ja Austraaliasta, mutta kartasta he luulivat\nkepillä osoiteltavan värejä. Kaikkein hulluin kirja oli kielioppi,\njota luettiin keskiviikkona ja lauantaina. Siitä piti päntätä ulkoa\nsellaisia kummallisia sanoja kuin \"nimentö, omanto, osanto, lähentö,\nmenentö\". Ja sitten piti nimitellä sellaista hassua, että \"se on\nminun nimeni se nimentö, ja se on minun osani se osanto\". Puhuttiin\nmyöskin \"arvollisista ja arvottomista kerakkeista\". Kirjassa oli\nvielä niin hulluja lukujakin, ettei niitä tahtonut kukaan ymmärtää,\nsellaisiakin, joissa sanottiin, että \"lammas on saparollaan, sika on\nhöngällään, hevonen on huohollaan, lapsi on vetelällään, ja äitin käet\non taikinasa\".\n\nMutta ankarinta ainetta oli \"räknääminen\". Täysi työ oli pojilla,\nkun piti oppia kaikki \"additsuunit, subratsuunit, multiplikatsuunit\nja divisuunit\", ja \"tabula\", jota jo ensi luokalla lyötiin päähän,\ntuotti monet torat ja paukaukset ja istumasijojen vaihdokset, Mutta\nsuuria asioita sitten annettiinkin pienille tietomiehille. Maisterin\njallatessa isompien kanssa första saneli pienille miehille lukuja\ntaululle kirjoitettavaksi. Siinä pisteltiin alussa kuin leikitellen\nvain ykkösiä, kymmeniä ja satoja, tuhansia ja satojatuhansia ja aina\n\"komma\" pantiin väliin. Mutta sitten jo lopuksi päästeltiin miljoonia\nja triljoonia, vieläpä \"kvinkviljoonia\", ja \"kvinktriljoonia\", joissa\njo täytyi käyttää komman sijasta ristiä. Laskuharjoituksia varten oli\n\"laskutauluja\", pieniä puulautoja, jotka asetettiin eteen pulpetille\npuikkojen varaan niinkuin kirjalauta kallelleen. Lautaan liimatussa\npaperissa oli \"taaleja\", lukuja, joita piti omalle kivitaululleen\n\"räknätä ulos\". Otettiin laskulautoja kotiinkin laskettavaksi, ja\nsitten koulussa vain \"sanottiin ulos, mitä on saatu\". Käytettiin\nmyöskin pahvitauluja, joihin \"taalit oli liistrattu\". Mutta rikkaiden\npojilla oli omat laskukirjat, joissa oli samat \"taalit ja lumerot\",\nniin etteivät he tarvinneet laskutauluja.\n\nKirjoittamista harjoitettiin ahkerasti. Oli vartavastinen painettu\n\"föreskrifti\", jossa oli \"kaikki puukstaimet, ja sana seisoi aina\nniille puukstaimille\". Näitä sanoja jäljenneltiin, kuka parhaimmin\nosasi. A:lle oli \"sana\": \"Aikaisin kirkkoon, myöhään keräjiin\", sitten\n\"Brahe rakensi Saloisten kaupungin\", ja edelleen esim.: \"Fariseukset\nlöytyyvät Judeasa\", \"Gutenberg löysi kirjapränttäämisen\", \"Kärsi pahaa,\ntoivo parempaa\", \"Zionin virsi veisatkaam\". Kirjoittaminen tapahtui\nhanhenkynällä. \"Teräspänniä\" kyllä jo silloin oli, mutta koulussa ei\nniitä saanut käyttää. Kun kirjoitusmiehen kynä kului huonoksi, vei\nhän sen maisterille, joka otti liivintaskustaan \"pännäveitten\" ja\ntaitavasti \"formeeras\" kynän kuntoon, niin ettei se enää \"plumpannut\".\nVaikka taitamattomilla kynämiehillä kyllä hyväkin kynä plumppasi\nja sotki paperin. Kirjoitusvihkoja tarkastellessaan opettaja aina\nkirjoitti reunaan \"vidi\".\n\nOpetettiin pojille laulutaitoakin. Keskiviikkoisin ja lauantaisin\n11--12 rehtori vei oppilaat \"nuottilinjan tykö\" ja näytteli heille\nnuotteja, puhaltaen niitä \"flöitillä\" ja taas laulaenkin: \"see, dee,\nee, äf, jee, aa, hoo, see\", osoitellen nuotteja ylöspäin sekä jälleen\nalaskäsin. Virren veisuutakin opetettiin, ja sitä varten oli aikoinaan\ntuomari Alopaeus lahjoittanut tuhannen riksiä.\n\nOpetus tapahtui useinkin kahdella kielellä. Ruotsinkieliset oppilaat\nistuivat vain eri ryhmässä, ja opettaja sanoi heille ruotsiksi\nsaman asian, minkä oli ensin sanonut suomeksi. Kovin paljon ei\nruotsinkielisiä ollut, saattoi joskus olla vain kuusi, seitsemän\n-- ja nekin kaikki ymmärsivät suomea -- ja suomenkielisiä oli\nkolmisenkymmentä.\n\nMaisterin \"puolelta\" päästiin \"rektorin puolelle\", kun oli \"hyvästi\ndivisuuni opittu\", ja \"siellä se pääopetus annettiin\". Siellä\njatkettiin maisterin luokalla aloitettuja asioita ja luettiin lisäksi\n\"jometriiaa ja ihmiskunnan historiaa\", vieläpä sellaisia merkillisiä\nasioita kuin \"persunaalipossessium, refleksium, presiprokusium ja\niknatsium\". Siinä ei kehvelin pää saanutkaan olla paperista, jos tahtoi\nkaikki nämä erinomaiset viisaudet selvittää. Geometriassakin piti\nlaskea \"kaiteita\" vasemmalta oikealle ja taas oikealta vasemmalle, ja\nihmiskunnan historiasta täytyi muistaa satoja vuosilukuja, opettajan\nollessa niin \"nuukana\", ettei saanut kirjoittaa lukuja paperilapulle ja\nsiitä sanoa ulos, kuten räknäämisessä taaleja. Täyttä päätä koulussa\ntarvittiin. Mutta sitä ei kyllä joka pojalla ollut. Siksipä moni saikin\njo maisterin luokkaa paukuttaa kaksi vuotta, jotkut kolmekin, Hassin\nHermanni istui maisterin oppipoikana neljä vuotta, ja ruvettiin häntä\nsanomaan \"Vanhaksi maisteriksi\". Mutta sitten Hermanni olikin niin\noppinut, että pääsi \"lantun lautamieheksi\" eli maanmittarin apulaiseksi.\n\nAamukahdeksaksi kipaistiin kouluun ja paukutettiin siellä yhteen-,\nkahteentoista asti, ja taas iltapäivällä istuttiin kahdesta, kolmesta\nviiteen. Joskus sattui joku opinnoitsija myöhästymään ja saattoi\nsilloin selittää ankaralle opettajalle: \"No, kun minä seisoin ja söin\nja kello seisoi kansa...\" Rehtori ja maisteri pitivät vuoropäivin aamu-\nja iltarukoukset. Rehtori veisautti aamurukouksissa miltei aina virttä:\n\"Jesu! onnen', osan' oman'! Ilon', riemun' runsahan'!\" Taikka sai joku\npojista aloittaa värssyn:\n\n    \"Sieluni, Jesu hyvä!\n    Ravitkoon sanas pyhä,\n    Virvoit' minua piinas kautta,\n    Ja viimein iloon auta!\"\n\nMaisteri taas lauloi ja laulatti useinkin virttä:\n\n    \"Mun silmän', käten' nostan\n    Ain' Herran Sioniin,\n    Jost' avun tiedän saavan'\n    Ja valon kaunihin;\n    Sill' Herra avun lainaa,\n    Kuin maan taivaan loi,\n    Hän kuulee huuton' aina,\n    Ja suojella kyllä voi\".\n\nJa tämä virsi lähti niin korkealta, että \"se melkein kiljumalla\nalotettiin, mutta lopusa se putosi hyvin alas\".\n\nKovassa kurissa pidettiin Raahen poikavarsoja Kirkonmäen koulussa.\nHyvin helposti rukattiin pojan tukkahamaraa taikka läpsättiin korvalle\ntaikka annettiin karttakepillä kynsille ja selkäpuoleen. Ei tarvittu\npaljonkaan syytä; kunhan paiskasi paperipurulla naapuriaan poskeen\ntaikka potkaisi penkin alapuolitse lähimmäistään tahi unohti nollan,\nkun piti kirjoittaa 1054, tahi ei osannut näyttää kartasta oikeita\npaikkoja. Usein työnnettiin myöskin nurkkaan seisomaan tahi taulun\ntaakse kilistelemään tahi ajettiin seinän viereen \"mustallepenkille\"\nistumaan. Kovinta kurinpitoa oli kumminkin, kun opettaja käytteli\n\"klupua\", pajuista punottua patukkaa. Klupu oli poikain omaa\nteollisuutta, valmistettu kuudesta, seitsemästä, notkeasta, köydeksi\nkierretystä pajuvarvusta ja sidottu päistä sekä keskeltä kymmenellä\nnuorakierroksella. Patukan pituus piti olla \"kyynärä ja käensija\",\nja se tehtiin, \"mitä parhaasta osattiin saa'a\", \"Eelläkävijän\"\nkäsialaa se oli, vuoronperään kun pojat olivat aina viikon kerrallaan\n\"edelläkävijöinä\" järjestäen kirjat ja vihot pulpeteille ja taas\nhoitaen ne kaappiin.\n\nTämän oman tuotteen liiankin tuttavallista koskettelua tekijämestarit\nsaivat monta kertaa kokea, milloin mistäkin syystä, vallattomuudesta\ntahi taitamattomuudesta. Varsinkin \"tabulan\" lukuaikana, joka oli\npoikain kovinta työaikaa, otti klupukin suurella hartaudella osaa\npoikien oppimiseen. \"Anna kinttus tänne!\" opettaja komensi helposti,\ntarttui oppilaan kalvosimeen ja antoi klupua kämmenelle. Maisteri\nvarsinkin oli \"tuhannen tulinen\" ja kärkäs antamaan klupua. \"Tirisetkö\nsinä vielä?\" sanoi, jos poika itki, ja löi yhä kovemmin. Rehtori\noli siivompi, mutta kun hän kerran antoi, niin antoikin kovasti,\nettä kämmen turposi. Kaksitoista \"rappia\" oli kovin löylytys, viisi,\nkuusi lyöntiä tavallinen järjestyksenpito. Ahkerasta harjoituksesta\ntulivat kyllä sekä pojat että poikain kämmenet niin paksunahkaisiksi,\nettei niitä lopulta klupu paljoakaan pehmittänyt. Monet mestarit\neivät suutaan vääntäneet, hammasta purren vain ottivat iskut, \"vaikka\nkipeää kyllä kävikin, kun olan takaa lyötiin\". Kyllähän pojat joskus\nansaitsivat hyvänkin klupukyydin. Niinkuin Kytölän Kustokin, joka\npystytti neulan maisterin tuoliin. Odottaen ilkityöstään tavatonta\nklupusotaa Kusto oli varustanut housuntaskuihinsa vahvat raksit, joihin\nsitten kiversi kouransa, niin ettei maisteri saanut käsiä taskuista\nulos. Silloin maisterin täytyi heittää poika mustalle penkille ja\npehmittää patukalla selkää, niin että paukkui. Ja se paukkuikin ja\nropisi kovasti, sillä mestari oli varustanut hartioihinsa takin alle\ntuohilevyn.\n\nTärkeää klupua säilyttivät opettajat pöytälaatikossaan, ja kun se\nkului ja meni rikki, poikain piti valmistaa uusi. Maisterin luokalla\nkului klupuja tavallista enemmän, sillä paitsi ahkeraan kämmentelyyn,\nmaisteri käytti klupua muuhunkin. Opettaessaan hän aina askaroi\nkluvulla, ja usein omissa ajatuksissaan kiivaasti käveli lattialla\nedestakaisin väännellen ja pureskellen klupua, niin että se pian kului\nloppuun. \"Maisteri on taas syönyt kluvun!\" pojat manailivat, kun piti\nruveta uutta hankkimaan.\n\nSilloin tällöin itse piispa kävi tarkastamassa vanhaa koulua.\n\"Koijureellä\" suurherra ajaa karautti koulun kartanolle, ja kohta lensi\ntieto: \"Piispa on tullut Kuopiosta!\" Koulussa piispa vain kuunteli\nopetusta, eikä silloin annettu klupua, vaikkei osattukaan, ja \"sitten\npiispa piti kehotuspuheen pojille\". Pyhäjoen \"Iso-pappikin\", kuuluisa\nväkimies, hevostakin vahvempi, kävi monesti koulua katsomassa, puhellen\npois lähtiessään: \"Koettakaa nyt, hyvät lapset, olla taas siivoja,\nkoska nuo opettajat teitä niin kiittävät\".\n\nVäliin annettiin koulumiehille lupaakin. Markkinapäivät sekä laskiainen\nja Valpori olivat itsestään lankeavia vapaapäiviä, mutta kun pojat\njoskus oikein innostuivat yhteen suuhun huutamaan: \"luppaa ... luppaa...\nluppaa!\" niin opettajat, jos olivat \"sillä tuulella\", antoivatkin\navosuisille huutajille vapaan telmäämispäivän.\n\nMuutamat poikajullit ottivat kyllä joskus lupaa omin päinsä ja olivat\n\"harapassilla\" koulusta pois koko päivän, varsinkin silloin, kun oli\nhyvin paljon läksyjä luettavana. Aamulla pojat vain lähtivät kotoaan\nmuka kouluun, mutta livistivätkin Märjännykseen, jossa luinailivat\nkoulutunnit ja sitten taas oikealla ajalla saapuivat koulumiehinä\nkotiin. \"Päätä kivisti\", selitettiin seuraavana päivänä opettajalle.\n\nMutta joulun alla oli kauan odotettu \"ilminatsuuni\". Silloin koko\nkoulu oli valaistu, kynttilöitä paloi puisissa kattokruunuissa\nsekä akkunoille asetetuissa kulmalaudoissa, vieläpä poikain\npulpeteillakin -- niissä kun oli \"tratinmallisia\" reikiä, joihin\nsaattoi pistää kynttilän pystyyn. Jotkut vanhemmat olivat kuulemassa,\nkun poikia opetettiin. Siihen sitten loppui \"syystärmiini\". Ja taas\n\"kevättärmiinin\" lopussa juhannuksen edellä oli \"eksaameli\". Silloin\ntuli enemmän kaupunkilaisia katsomaan, mitä koulussa oli opittu.\nPoikain vihot ja kirjat olivat esillä, ja lopuksi annettiin oppilaille\n\"ite kullekin\" todistukset.\n\nJa silloin oli vapaa kesä edessä, ja sininen meri avautui taivaan\nrannalle asti, ja laivojen mastometsä Roskan redillä odotti kesäisiä\nkiipeilijöitänsä.\n\nVanhassa koulutalossa kävivät opiskelemassa myöskin \"privatistit\".\nNe olivat \"parempain ihmisten\" poikia, jotka olivat käyneet jo läpi\nsekä maisterin että rehtorin puolen, ja jatkoivat vielä lukujaan\nmaisteri Wichmannin opastamina. Ja \"niistä sitten tuli Raahen\nlaivoihin kapteeneja\". Sillä Raahen koulun ja Raahen poikain suurena\njatko-opistona oli tavallisesti mahtava meri, joka toimitti lopulliset\nkouluuttamiset sekä puristi entisistä alkeiskoululaisista miehiä.\nIlloin privaatipojat tavallisesti kävivät maisterin luona, mutta\nolivat usein samaan aikaankin siellä lueskelemassa kuin kaupungin muu\npoikalisto opiskeli koulussa. Ja silloin kun päästiin samalla kertaa\nulos välitunnille, syntyi aina kova sota. Sillä privatistit ja muut\nkoululaiset olivat toisiinsa vihakannalla kuin kissat ja koirat. Joskus\nmaisteri otti tyttöjäkin \"privatisteiksi\", ja ne kävivät opiskelemassa\nkeskiviikkoisin ja lauantaisin. Tytöille maisteri ei ollut kovin\näkäinen, sanoihan vain joskus: \"Uh, sinä senkin pässi!\"\n\nOli Raahessa toinenkin yksityis-koulumestari. Se oli _Ernst Kilian\nMellberg_, joka \"skoulas kaikki Raahen herrat\". Kilian Mellberg oli\nvarakkaan kauppiaan poika Pietarsaaresta, ylioppilaaksi lukenut, ja\nsitten ollut pitkät ajat Saksassa opiskelemassa. Liikemiehen poikana\nKilian oli veljensä kanssa rakennuttanut kuunarin, jolla ajatti\nrahtia Pohjanlahdella ja Itämerellä. Mutta Itämaisen sodan aikana\nenglantilainen upotti veljesten laivan. Köyhtynyt Kilian joutui\nlopuksi Raaheen Reinin liikkeeseen konttoristiksi. Katinhännässä\npikku talossaan Mellberg sitten asui, nai emännöitsijänsä, Maria\nBjörnströmin, ja sai yhden tyttären. Sivutoimenaan Mellberg piti\nkoulua, \"Melpärin koulua\", ensin Möllerin talossa, sitten kotonaan,\nopettaen porvarien poikia sekä merimiehiä, jotka aikoivat kapteeneiksi,\nja valmistaen oppilaita Oulun kouluun, vieläpä myöhemmin Raahen\nkauppaopistoonkin. Mellberg oli niin oppinut, että hän osasi \"kaikki\nkielet\", samoin myöskin kaikenlaiset \"räknäykset\", ja niitä taitoja\nhän etupäässä pojille opetti. Välitöinään oppipojat saivat soudattaa\nopettajansa pikku tyttöä, ja vallattomuudessaan kiikuttivat vähin niin\nhuimasti, että tyttö tuli miltei päästä pyörälle. Mellbergillä oli\nhyvin kaunis käsiala. Hänen toimekseen aina annettiinkin hautajais-\nja hääkutsujen kirjoittaminen. Vanhana laihana pikku ukkona Kilian\nkepsutteli Raahen kaduilla nukkavierussa takissaan. Saipa hän\nkauppakoulun vihkiäisjuhlassa ja samoin Pietari Brahen patsasta\npaljastettaessa ilon ampua tykillä kunnialaukauksen. Siitä ukko\nhyvillään kehuskeli: \"Olen ampunut Adlercreutzin kanuunalla!\"\n\nVanha koulutalo sai lukukausien aikana olla toimessa kaiket\npäivät. Kun arkisin siellä Kytölän Kustot ja muut pojat viljelivät\ntabuloita ja multiplikatsuuneja sekä välitöinään pystyttivät\nneuloja opettajantuoliin, niin pyhäpäivinä taas astui samoihin\nsuojiin toinen oppilasten joukko. Sunnuntai-iltapäivinä toimi\nkoulun huoneissa \"pyhäkoulu\", jota oli ruvettu pitämään 1843.\nKoulussa kävijäin kantajoukkona istuivat kisällit ja oppipojat,\njoukossa joitakuita muitakin opinhaluisia \"köyhän kansan lapsia\".\nAhkerasti kisällit ja oppipojat astelivatkin opistoonsa. 1852\nmainitaan koulussa olleen 54 oppilasta, ja 1860 oli niiden luku\n55, Kaikenlaisia hyviä ja tarpeellisia asioita siellä opetettiin\nvastaisille mestareille, laskentoa ja kirjoitusta, kristinoppia,\nSuomen historiaa ja maantietoa sekä kirjanpitoa. Opettajina toimivat\nkoulussa tavallisesti alkeiskoulun opettajat. Varsinkin maisteri\nWichmann oli ahkera pyhäkoulumestari, opettaen milloin mitäkin asiaa,\nmilloin \"räknäyttäen\", milloin kertoen Suomen historian tapahtumia,\nmilloin esittäen \"maailmanpalloa\". Olipa koulun opettajana kerran\nvärjärinkisälli _Halmetojakin_, joka oli niin \"ulosoppinut\", että\nkykeni valistamaan toisia sällejä ja oppipoikia, ainakin sanelemaan\nheille kirjoittamista. Kerran taas perämies _Marjelin_ opetti\nmerimiehen aluille kompassia, niin että he osasivat sen \"niinkuin\nolisivat kolme vuotta olleet merillä\". Koulun varsinaisten, arkisten\noppilaiden kanssa tahtoi sunnuntai-opiskelijoilla monesti olla pikku\nkahnausta. Ainakin viikkokoulun poikaviikarit monta kertaa koettivat\ntyöntää kaikenlaisia vallattomuuksiaan ja rötöksiään pyhäkoulun sällien\nja oppipoikain syyksi.\n\nSiten vanha koulutalo sai pitkän talvipimeän aikana jakaa \"valkeutta\"\nkyläläisilleen pyhät ja arjet. Kynttilät tuikkivat sieltä pimeille\nkaduille niin hyvin pyhäilloin kuin arkipäivän pimeissäkin, ja vasta\njoulupimeän \"ilminatsuunissa\" ne oikein loistivat.\n\nMutta sitten kerran, samana kesäyönä, jolloin vanha kirkko tuhoutui,\ntapahtui vanhalla koulullakin viimeinen suuri \"ilminatsuuni\".\nKirkonpalo kuumensi läheisen koulun seiniä, niin että oksain reiät\nihan kyyneleinä tihkuivat pihkaa, kunnes yhtäkkiä koko seinä leimahti\nsatoina kynttilöinä hehkuvaan suur tulitukseen. Se tulitus tuhosi\nkoko koulun, poltti vanhat pitkät penkit, poltti kluvut ja poltti\n\"maailmanpallonkin\".\n\nVanhan kirkon rinnalla oli vanha koulu aina vaeltanut käsi kädessä, ja\nsen kanssa se sai viimein yhteisen lopunkin.\n\n\n\n\nTyttöjen skoulut.\n\n\nEntisessä Raahessa ei ollut koulutaloa tyttölapsia varten, vaikka\nsiellä kyllä oli koulu, jossa kaikki kisällit ja oppipojatkin saivat\nkäydä tietoja ja taitoja hakemassa. Ehkä vanhan koulutalon ovet olisi\navattu tytöillekin, jos he olisivat käyneet kolkuttamassa, mutta\nsellainen tapa oli Raahessa, että vain pojat jallasivat vanhan koulun\npitkillä penkeillä.\n\nMutta Raahen tyttöjen ei silti sentään tarvinnut jäädä vain\nkotiopintojensa varaan eli pelkän lukutaidon astuimelle. Sillä Raahessa\noli, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, useita \"mamselleja\",\njotka käyttivät joutoaikaansa nuoren tyttöpolven opettamiseen ja\nkasvattamiseen. Mamsellit olivat itse samalla tavalla saaneet tietonsa\nja taitonsa edesmenneen polven mamselleilta, olivatpa jotkut olleet\nTukholmassakin oppia ja viisautta noutamassa. Näissä \"mamsellien\nskouluisa\", yksityisten henkilöiden vapaalla uhrautuvaisuudella ja\nharrastuksella johdetuissa opinpirteissä, kasvoi ja sivistyi Raahen\ntyttäristö samalla aikaa kuin kaupungin poikaparvi opiskeli ja paukkasi\nKirkonmäen koulutalossa ja Mellbergin koulussa. Mamsellien koulut\neivät kyllä kyenneet oikean koulun rinnalle, niissä kun ei ollut edes\nklupuakaan, eikä niissä ylipäänsä opittu niin viisaita asioita kuin\npersunaalipossessium ja presiprokusium, jotka olivat tarpeellisia vain\nhyväpäiselle miessuvulle. Mutta mamsellien kouluissa opittiin sen\nsijaan monia muita hyviä asioita.\n\nAikaisimpia nykyisen vanhan polven muistamia mamsellikoulumestareita\noli _Lina Keckman_, joka isän puolelta oli Ruotsin lähtöä, äidin\ntaas raahelaista. Brahenkadun varrella, Aspegrenin talossa, sanotaan\nLina-mamsellin asuneen 1830--40-luvuilla[7] ja opettaneen kaupungin\nparhaimmiston tyttäriä. Kymmenkunta, toistakymmentäkin tyttöstä\nkävi koulussa oppien lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, lisäksi\nhistoriaa ja maantietoa, vieläpä hiukan -- ranskaakin. Myöskin\nkäsitöihin, koruompeluun, saivat pikku sormet totutella. Hyvää huolta\nkoulumamselli piti kasvattiensa käytöksestä: oli aina esiinnyttävä\nsievästi ja kohteliaasti. Vähän aikaa opetti entisen Raahen tyttäriä\nmyöskin mamselli _af Åkershult_, joka oli tullut Ruotsista ja toimi\n1850--60-luvuilla. Heiskarin talossa mamselli piti kouluaan, opettaen\nlukemista muutamille tytöille, mutta pian hän taas palasi takaisin\nRuotsiin.\n\nVanhoja tyttöjen koulumestareita oli vielä \"Kihlgrenin mamselli\",\n_Catharina Margaretha Kihlgren_, joka Lina Keckmanin ajoista aina\n1870-luvulle opetti Raahen tyttölapsille, ja pojillekin, lukemista,\nkirjoitusta ja laskentoa sekä kristinoppia ja maantietoa. Vanhoilla\npäivillään oli koulumestarilla apulaisopettajana sisarensatytär,\n_Helanderin Liisa_. Vanhana mummuna Kihlgrenin mamselli asui \"fyyryllä\"\nVirven talossa Rantakadulla ja kulkea köppäili kadulla kolminurkkainen\npumpulihuivi neulalla kiinnitettynä hartioille.\n\nSamanaikaisia, 1860-luvun mestareita, olivat mamsellit Heickell ja\nBergströmkin. _Eva Charlotta Heickell_ asui Virven talossa, opetti\ntyttöjä, soitteli fortepianoa ja piti pientä kirjakauppaa. _Henriette\nBergström_ oli kotoisin Ruotsista, ollen värjäri Juthströmin rouvan\nsisar, asusteli useissa eri taloissa, m.m. Sarkkilan porstuakamarissa,\nja opetti vain lukemaan, tavaamaan ja \"koko sanalle\", ynnä kirjoitusta\nsekä \"nästyykien pallistusta\". Pienen, nilkuttaen kulkevan, huonosti\nsuomea puhuvan mamsellin opetustyö ei ollut kallista, -- puolitoista,\npari markkaa kuukaudelta mummu otti maksua, ja sittenkin hyväntuulisena\nhoiti virkaansa.\n\nHyvin muistaa vanha Raahe vielä \"Toppeliuksen skoulun\", joka toimi\nkaupungissa monet vuosikymmenet, aina 1870-luvulle saakka. Pastori\n_Zachris Toppelius_, ankara herännäisyydensaarnaaja ja maallisen\nkoreilun vihamies, opetti ensin yksinään, mutta sitten olivat jo\npieksuissa kulkevat, harmaapukuiset, \"mörkkiveriset\" tyttäretkin,\n_Sofia_ ja _Maria_, apulaisina, jopa pian varsinaisina koulumestareina.\nUkko vain silloin tällöin pistäytyi katsomaan opetuksen menoa, kun\n\"salisa istuttiin ison skiivupöydän ympärillä\" taikka myöhemmin\nkamarissa. Lukeminen ja kirjoitus, katkismus ja historia olivat\ntärkeimmät oppiaineet Toppeliuksen koulussakin, lisäksi vielä\nompelutyöt. Hyvästi piti tyttöjen osata läksynsä. Helposti voi\njoutua nurkkaan seisomaan, ellei osannut ulkoa lasketella seitsemää\nkatumussalmia. Vuoroviikoin papintyttäret opettivat, ja lapset\npitivät enemmän Mariasta, odottaen aina hänen viikkoansa. Opetuksesta\npiti Toppeliuksen kouluun maksaa kahdesta neljään, viiteen markkaan\nkuukaudessa.\n\nVähän aikaa 1870-luvulla opettivat Raahen nuorta tyttöparvea --\njoku poikakin oli joukossa -- \"fröökynät\" _Alma Montin_ ja _Bertha\nCandelin_. Höckertin talossa neidit pitivät koulua muutamia vuosia,\nmutta kun kansakoulu alkoi toimintansa, siirtyi lapsiparvi sinne.\n\nViimeisiä ja parhaita mamsellikouluja oli \"tante\" _Gustav af\nEkströmin_ koulu, joka toimi 1860--70-luvuilla. Tässä koulussa, jossa\nkuukausimaksukin oli 6-12 markkaa, jatkoivat opintojansa vain Raahen\nrikkaimmat tyttäret, kun olivat ensin suorittaneet alkeiskurssin\nToppeliuksen harmaapukuisten mamsellien opistossa. Mamselli Ekström\noli kotoisin Torniosta, ollen tuomari Nils Ekströmin (syntynyt Ruotsin\nPajalassa, Köngäsen ruukilla) tytär ja muuttanut Raaheen asumaan\nsisarensa luokse, joka oli naimisissa piirilääkäri Ehrströmin kanssa.\nGustava mamselli oli niin oppinut, että hän olisi kyllä kyennyt vaikka\nylioppilastutkinnosta selviytymään, ja kasvateilleen hän opetti\nuseita aineita, niinkuin koulussa ainakin, jopa saksaa ja ranskaakin,\nvieläpä piirustustakin, piirrättäen \"viivoja, eläimiä, maisemia ja\nihmisenpäitä\". Kolmessa osastossa tytöt -- olipa kerran pari poikaakin,\nIvar Frieman ja Arthur Lagerlöf, joukossa -- istuivat oppimassa, ja\n\"tante\" Gustava istui kiikkutuolissa keskellä salia \"myysättynä kuin\npalli\" taikka loikoi sohvalla pitkälläänkin, jolloin oppilaat vuoron\njälkeen astuivat hänen viereensä näyttämään taitoaan. Aamulla tytöt\nkipaisivat kouluun, mutta monesti varsinkin pyryilmoilla talon rengit\ntulivat iltapäivällä reslareellä hakemaan lapsia, vaikkei koulu\nollutkaan sen kauempana kuin pienen kaupungin laidalla, Rantakadulla,\ntohtori Ehrströmin talossa.\n\nHyviä olivat mamsellien kouluissa opitut kirjatiedot ja muut viisaat\nasiat, mutta huvittavinta lienee monesta pikku tytöstä ollut\nompeleminen ja neulan käyttely. Monenlaisia käsitöitä mamsellien\nkouluissa tehtiin, pallistettiin nenäliinoja ja ommeltiin tyttöjen\nvaatekappaleita, mutta kaikkein mieluisimpia tehtäviä olivat\nmerkkausliinat, \"märkdukit\". Niitä ommeltiin pienissä kehyksissä,\n\"povisa\". Pienet sormet pistelivät \"sitsilangalla\" pohjavaatteeseen\nkaikenlaisia kirjaimia, numeroita ja kuvioita. Ommeltiin isot ja pienet\naakkoset, koko sukukunnan nimikirjaimisto, isän ja äidin, siskojen\nja veljien, setien ja tätien, iso-isien ja iso-äitien kirjaimet ja\nviimeiseksi oma nimi vuosilukuineen. Ja vielä tyhjän täytteeksi\nkaikenlaisia koristekuvia, kruunuja, lintuja, puita, tähtiä, kirkkoja,\nlaivoja, taloja. Merkkausliina oli sitten kaunis koulumuisto sekä\nmonesti tarpeellinen mallikuvasto, kun kotona jouduttiin nimikirjaimia\nja koristeita sommittelemaan.\n\nHyvin viihtyivät tytöt koulussaan, vaikka joskus lukivatkin niin\nhuonosti läksynsä, että saivat jäädä jälkeen lueskelemaan. Keväällä\nloppututkinnossa olivat tyttösien työt ja vihot esillä, ja tytöt\nlaskettelivat tietojaan kuin ainakin kirjanoppineet, saksaakin\npäästelivät, niin että helisi -- olivat jokainen määrätyn värssynsä\nopetelleet ulkoa. Ja hyvillä mielin äidit kuuntelivat tyttäriensä\ntaitoa, pannen tarkoin mieleensä, kenen tytär kaikkein parhaiten osasi.\n\nMutta vähäväkinen Raahe ei jaksanut astua mamsellien kouluun, joihin\npiti suorittaa kalliit opetusmaksut, eikä paikkavaatteissa kävijöistä\nolisi ollutkaan rikasten rinnalla istujiksi; monet eivät osanneet\nruotsiakaan, jota useimmissa mamsellien kouluissa käytettiin. Jopa\nkaiken lisäksi olisi pian koko pikkukaupunki pannut pahakseen, jos\njoku Katinhännän pikku mökin pikku tytär olisi ruvennut opissaan\npyrkimään isoisten rinnalle. Jotkut vähän parempiosaiset sentään\npääsivät Bergströmin ja Toppeliuksen kouluihin lukemista ja kirjoitusta\noppimaan. Mutta kaikkein vähäväkisimpien opetuksesta huolehti vanha\nAuvinskamuori, _Brita-Kaisa Auvin_, entisen, huonosti eläneen sorvarin,\nAnders Auvinin leski. Vaikka ukko Auvin olikin niin kunnoton, että\nhukutti itsensä ja jätti jälkilausunnan:\n\n    \"Muuti on mies,\n    mutta Auvin on suuri rakkari\",\n\noli hänen muorinsa \"totinen kristitty ja Jumalalta valaistu ihminen\",\njoka ukko-raiskansa menetystä kovin suri. Auvinska asui pikku mökissä\nBrahenkadun loppupäässä, Kirkonlahden laitamalla, ja opetti siellä\nkaupungin lapsille tavaamista ja suoraa lukua. Monesti eukko teki\nkoulumatkoja maallekin, opettaen lapsia ja samalla pitäen seuroja,\nveisauttaen virsiä sekä puhuen jumalansanaa kansalle. Joskus\nkoulumestari poikkesi Hedberginkin taloon Saloisten tien varrella\nja piti siellä seurat. Koulumatkalla Auvinska-muori kuolikin 1857:n\nkevätkuulla: \"Jumalan enkelit kävit hakemasa hänet\".\n\nMutta vasta oikea yhteiskansan tyttöjen koulu oli _Lybeckerin\nskoulu_,[8] jota useasti sanottiinkin \"köyhäin skouluksi\". Tämän\nmerkillisen laitoksen alkuunpanija oli kaupungin omia tyttäriä,\nrikkaan kauppaneuvoksen, Zachris Franzénin tytär ja vielä rikkaamman\npatruunin, Johan Langin tyttärentytär, _Sofia Franzén_. Tämä 26-vuotias\nkauppiaantytär lahjoitti hääpäivänään 1843, mennessään naimisiin\nvapaaherra _Georg Lybeckerin_ kanssa, äidinperintönsä, kolmattatuhatta\nhopearuplaa, rahastoksi, jonka koroilla oli perustettava ja\nkustannettava koulu, missä kaupungin köyhät ja vähävaraiset tyttölapset\nsaisivat opetusta ei vain uskonnossa, laskennossa ja kirjoituksessa,\nvaan myöskin hyödyllisissä käsitöissä.\n\nTämä pienten raahelaisten tyttöjen tärkeä oppilaitos aloittikin\ntoimensa jo seuraavana vuonna, ja siten saivat Raahen tytötkin astua\nomaan kouluunsa, silloin kun pojankehvelit kipaisivat Kirkonmäen\noppilaitokseen. Ensi vuosina \"köyhien tyttöjen skoulu\" asusti\nvuokrahuoneissa, mutta viimein 1859 saatiin oma talo. Sekin tuli saman\nsuvun lahjana kuin itse koulukin. Sofia Lybeckerin nuorempi sisar,\n_Helene Bergbom_, osti ja lahjoitti miehensä, asessori C. G. Bergbomin\nkanssa koululle talon Reiponkadun varrelta, saman talon, missä vanha\nköydenpunoja Vestberg oli ennen asunut. Sinne koditonna kulkenut koulu\nkohta asettuikin, ja majailee siinä vieläkin.\n\nSofia Lybeckerin lahjoituskirjan tarkoitusta koulu koetti noudattaa.\nKaupungin kaikkein vähävaraisimmista kodeista saapuivat pienet tytöt\n9--10 vuotisista alkaen saamaan opetusta. Lukeminen ja kristinoppi\nolivat koulun tärkeimpiä aineita. Katkismusta luettiin ulkoa, minkä\nennätettiin, samoin raamatunhistoriaakin. Paljon harjoitettiin myös\nkirjoitusta; pienimmät oppilaat aloittivat työnsä piirtelemällä\npuupuikolla hiekkalaatikkoon. Laskentoakin opetettiin ja hiukan myös\nhistoriaa ja maantietoa. Joka maanantaina kävi koulussa pastori\nToppelius pitämässä uskontotunnin, jolloin tutkisteli edellisen\npäivän tekstiä ja saarnaa, ja kovin vihainen ankara saarnamies oli,\njos tyttöpahaset olivat unohtaneet koko saarnamenon. Mutta eivätpä\ntyttöset unohtaneet käsitöitänsä. Siinä useimmat häärivät kaikkein\nahkerimpina, pienimmät kutoen sukkaa, toiset ommellen paitaa tahi\nmuita liinavaatteita, isoimmat kehräten tahi kangaspuita paukuttaen.\nReiponkadun talon isäntä oli ennen kehrännyt satasylisiä köysiä, nyt\nkaupungin pienet tytöt hänen talossaan kehräsivät vielä satasylisempiä\nsäikeitä.\n\nKöyhien tyttöjen koulumestareina toimivat merimies Lindman-vainajan\ntyttäret, ensin muutamia vuosia _Susanna_, sitten parikymmentä vuotta\n_Liisu Lindman_, \"Linmannin neittyt\". Lindmanin tyttäret olivatkin\nhyvin taitavia käsitöiden tekijöitä -- olivat sellaista sukuakin.\nHeidän äitinsä, merimiehenleski _Kaisa Lindman_, etevä eukko, oli\naikoinaan yritellyt puusepäntöitäkin, kavertanut m.m. kauniin\nrukinlavankin, vieläpä omin kourin salvanut pihamaalleen aittapöksän.\nLisäksi olivat Lindmanin sisarukset käyneet hiukan mamsellien koulua,\nniin että he olivat korkeampioppisia kuin monet muut vertaisensa.\nKaikkia koulunsa aineita ja taitoja Lindmanin tyttäret koettivat\nopettaa. Mutta \"Liisu neittyt\" oli hyvin ankara koulumestari, puisti\nmonesti tyttölasta pitkistä hapsista, räpsäsi kirjoitusviholla taikka\nnappasi \"linjaalilla\". Eihän se mitään, Kirkonmäen koulumaistenhan\nantoi klupua. Ja Reiponkadun koulumestarikin useasti jälkeenpäin\nkatui ankaruuttaan ja antoi tukkapöllyn saajalle tuhassa paistettuja\nperunoita mielenhyvitteeksi.\n\nKahdeksalta aamulla mentiin kouluun, oltiin kahteentoista ja taas\niltapäivää istuttiin kahdesta kuuteen asti. Joka päivä aloitettiin\nRaamatun lukemisella. Kukin oppilas -- koulussa oli parikymmentä tyttöä\n-- luki vuoronsa jälkeen pari lausetta pyhästä kirjasta.\n\nNäin oli pienessä Raahessa kaikilla omat opiskelupaikkansa. Pojat\npaukkasivat Kirkonmäellä, isoisten tyttäret istuivat mamsellien\nopetuspöytäin ääressä, ja vähäosaisten tyttölapset ahersivat\nReiponkadun \"köyhäin skoulusa\". Mutta sitten tuli tuhosi poikaviikarien\nkoulun, uusi \"fruntimmerskoulu\" lopetti 1880 mamsellien opetustoimen,\nja kun kansakoulu 1872 alkoi toimintansa, Lybeckerin koulu jäi vain\ntyttöjen käsitöiden opetusahjoksi.\n\n\n\n\nPoikavarsat.\n\n\nPienen Raahen poikavarsoilla oli kyllä laidunta liikkua. Suuri meri\nmonilukuisine rantasaarinen ja kareineen oli heidän edessään, laaja\nrantamaa vainioineen, metsikköineen ja rantakallioineen levisi\nheidän takanaan, ja niiden takaa taas suuret metsäiset kankaat, suot\nja korpiset mäkimaat. Vielä itse kaupunkikin toreineen, katuineen,\nKirkonmäkineen ja monine pihasokkeloineen oli nuorimman Raahen\ntemmellys alueena.\n\nTalvikausi meni useilla pojilla koulussa paukatessa, mutta joudettiin\nsilloinkin sentään omiakin asioita hoitamaan koulua käymättömien\nkanssa. Tärkeimpiä talvitöitä oli mäenlasku ja hiihteleminen. Pikku\nRaahen yritykset nousta yli tavallisen tasamaan olivat kovin vähäisiä\nja sen myötäleet parahultaisia poikasten ja tyttösten ajeltaviksi.\nSellaisia kelkkamäkiä oli kirkon lähimailla kolme. Kirkkokadulla, Matti\nLuodon talon luona, oli _Pitzéninmäki_, josta saattoi, varsinkin jos\nmäki oli jäädytetty, hyvähuilurilla kelkalla laskea aina Kirkonlahdelle\nasti. _Ämmänmäkeä_ eli _Limperinmäkeä_ laskettiin Ämmänkadulla\nLindbergin talon ohitse Reiponkadun poikki vainioita kohden. Kirkon\ntakana, kellarien luona, oli jyrkkä _Hyppyri_, josta huilauteltiin alas\nyli Reiponkadun Hanskin ja Hassin kartanoiden lävitse, Montanin pihalle\ntaikka päin talon seinää, ellei osattu ajaa portista. Hanskiska kyllä\noli mökinmaastaan äkäinen, haukkui laskijoita ja syyti poroa pihalleen\nkelkkatielle. Äkäinen oli Montanin ukkokin, varsinkin silloin, kun\nlaskea jymäytettiin hänen seinäänsä. Brahenkadulla oli _Jemtaalinmäki_\nSaaristokadulta Kirkonlahdelle päin, ja sitäkin vähäisen laskettiin.\nOli vielä Rantakadun puolessa _Montininmäki_, mutta siellä ei kelkoilla\nlaskettu, -- siellä vain Montinin kellarissa ja kellarin päällä\naikamiehet laskettelivat ryyppyjä.\n\nJäästä veistetty kelkka, \"jääkelkka\", oli monien poikasten ainoa\najopeli. Se oli vain pitkähkö, paria korttelia paksu jääpökylä,\njonka alapuolelle oli jyrsitty uraa, niin että muodostui hiukan\njalaksientapaisia, ja yläpuoleen kaivettiin koveroa heinäviholle,\njotta kelkassa oli pehmeä ja kuiva istuinsija, Vetonuora, \"pesti\",\noli kiinnitetty kelkkaan kantapuolesta yli heinätukon, niin että se\nsamalla piti heinätukkoa paikoillaan. Tällaisilla kelkoilla pojat\nlaskivat mäkeä ja monesti kinasivat, kenen kelkka kauimmaksi luistaa\nja kenen on parhain. Monta kertaa yllyttiin niitä \"tinttaamaankin\":\nlyödä paukautettiin vetonuorasta huijauttaen kelkkoja yhteen, niin että\nhelähti, ja silloin huonompi särähti palasiksi. Hävinneellä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin harmissaan astella kirveineen meren jäälle jystämään\nuutta ajopeliä.\n\nVarsinkin iltapuolet ja pyhäpäivä oltiin ahkerasti mäessä ja\nhuilauteltiin Kirkonlahdelle taikka karauteltiin Hanskiskan poropihan\nylitse jymäyttäen Montanin Heikin seinää. Aikuisiakin oli mukana\nraahaten isoja kelkkoja ja rekiäkin perässään; muutamat kahnuttelivat\nsuksilla, vain sellaisilla omatekoisilla laudanpalasilla. Oli mäessä\nherraa jos työmiestäkin, eikä ollut paljon säätyeroitusta.\n\nMutta vasta laskiaisena mäenlasku oli täydessä menossaan. Puolilta\npäivin, kun oli \"rasvarieskat\" syöty ja aamupäivä laiteltu\nvehkeitä kuntoon, riennettiin mäkeen, ja iltapäivällä pääsi sinne\npalvelusväkikin. Koko kylän nuori kansa oli silloin kaupungin kolmessa\nmäessä, herrasväki vain ajeli hevosilla. Kilvan laskettiin, ja joka\nmäki oli täynnä ajomiestä. Puolimäessä vielä seisoivat \"vahit\" keppi\nkädessä huutaen joka laskijalle:\n\n-- Mitä sull' on myyä?\n\n-- Kultaa ja hopiua! laskumies vastasi mennessään ja pääsi hyvällä\nmenemään. Mutta muutamat kehtasivat huutaa:\n\n-- Pirunp--kaa ja piparuutia!\n\nTällaisen kuorman ajomiehineen vahtimiehet keikauttivat kepillään\nnurin. Sillä \"sellainen rangaistus siitä tuli, kun yritti kuljettaa\nvääriä aineita niinkuin tullia kavaltaen\".\n\nMutta kevät tuli kelkkamäkeenkin, ja Hanskiska pääsi pihansa\nporoamisesta. Kevään ensimmäisiä merkkejä olivat päiväpaisteiset, jo\nlumettomat ja kuivat katuvieret kevättöissä häärivine poikavekaroineen.\nHeitettiin siinä kevätpäivän killittäessä \"nappipallia\". Jokainen\nasetti laa'alle katukivelle napin ja sitten vuorotellen koetettiin\npallilla lyödä nappeja kiveltä pois ja siten voittaa ne omaan\ntaskuunsa. Oltiin myös \"potalla\". Sulaan katuviereen kaivettiin pikku\nkuoppanen, johon vuoronperään osoiteltiin rahaa tahi lyijypätikkää,\nja voitettiin siten toisilta nappeja. Auringossa hehkuvalla\nseinävierustalla, ensimmäisten kevätperhosten siinä leikkiessä,\nhakattiin \"seinärahaa\"; varsinkin maneesin seinämällä sitä napsittiin\nahkerasti, kukin omalla luotetulla lantillaan. Mutta poikain\nvarsinaisena rikkautena, josta milloin mitäkin peliä käytiin, oli suuri\nnappivarasto joka miehen taskussa. Monesti taitamaton tahi kovaonninen\npieni pelaaja menetti koko irtaimistonsa, täytyipä vielä ottaa lisää\nkiinteimistöstäkin ja sitten tuhlaajapoikana housujansa kannatellen\nastella kotiin, jossa kaiken lopuksi oli vielä otettava vastaan\ntukkapölly.\n\nMutta vasta Valporina pantiin alulle oikeat kesätyöt. Silloin\nkokoonnuttiin koko joukolla Härkätorille pallia lyömään, sillä\nHärkätori oli kaupungin kesäinen kisailukenttä ja pallinlyönti\ntavallisinta kesäleikkiä. Siihen ottivat osaa sekä laitakaupungin pojat\nettä keskikylän herranalutkin. Olipa joskus joku tyttökin mukana,\nainakin Kraftmanin Tilda, vastainen lakkiräätäli, joka \"linnapallia\"\nlyötäessä huimautteli niin ropsasti, että palli lensi yli torin ja niin\nkorkealle, että siinteli vain.\n\nLinnapalli olikin mieluisinta pallipeliä, ja siihen voitiin yhtyä\nkoko joukolla, ruveten vain kahteen puolikuntaan. Toisinaan muutettiin\nlinnapalli \"ekslakulinnaksi\", joka oli \"oman käen lyöntiä\". Silloin\nlyöjä sai itse heittää pallin, lyödä ja lähteä juoksemaan. Usein\noltiin myös koko joukolla \"polttopallilla\", kaivettiin maahan pikku\n\"krooppeja\" kartunnokkaa varten, ja sitten muuan kartulla pallia\npyöritellen yritti toisia \"polttaa\". Joskus taas huudettiin:\n\n    \"Ruulikapollaa\n    pallilla ollaan!\"\n\nJa sitten ruvettiinkin heittämään \"ruulikapollaa\". Siinä oli vain pari\nkarttumiestä etäällä toisistaan ja pallomies kummallakin puolella.\nPallomies heitti palloa vastapuolelle, karttumiehet yrittivät sitä\nvuoronperään lyödä toisilleen, ja pallomiehet voittivat, jos saivat\nkopin.\n\nSitten pitkin kesää kokoonnuttiin Härkätorille melkein joka ilta, ja\nvaloisaa yötä myöten siellä remuttiin. Kun kyllästyttiin pallopeliin,\nruvettiin joskus voimankoetuksille taikka kilpailtiin taidon ja\nnotkeuden näytteissä. Vedettiin \"väkikarttua\" selkä köykyssä,\nja kiskottiin hampaat irvessä \"kissanhäntää\", taikka asetuttiin\nmaahan vieretysten selälleen vastakkaisasentoon ja jalkahankurasta\n\"potkastiin\" heikompi nurin. Väliin \"nostettiin rankaa\", väliin\n\"ohratakkaa\" taikka taas \"heitettiin juurikkaa\". Jäykkänä \"rankana\"\nesiintyi joku leikkitovereista, samoin myös hajasäärisenä \"juurikkana\",\njoka pään ylitse heitettynä koetti pudota jaloilleen. \"Ohratakkana\"\npoika nosti nuoraraksilla selkään vedettyä koipeaan, kohoten toisella\njalalla kykkysiltä seisoalleen.\n\nHärkätorille myöskin kaupungin tyttölapset kokoontuivat leikkejään\npitämään, \"första majna\"[9] jo ensikerran ja sitten aina kesäilloin\nniinkuin pojatkin pallinlyöntiinsä. Joskus pojatkin saapuivat samaan\njoukkoon ja silloin vasta hyvin \"enkan\" juoksu kävikin. \"Sista paar\nuut!\" huudettiin tuon tuostakin, ja sitten kirmaistiin ympäri toria,\nniin että helmat heiluivat ja kintut vilisi. Voitiin ruveta myöskin\n\"väkisille\" taikka \"roirosille\", jolloin leikin ensimmäinen kiinni\ntavoittaja määrättiin arpalorulla. Luettiin esim.:\n\n    \"Anikka danikka drass,\n    vipla vapla vass,\n    ass gull pim pam poo,\n    går ut, vet hut,\n    var och en i sin knut!\"\n\nTahi:\n\n    \"Eman deman Gabriel,\n    ljuset fader kristeman,\n    han drack, så han sprack,\n    ät vet vellings vet,\n    gack bort, du långe man,\n    svek ut!\"\n\nTahi vielä:\n\n    \"Ysikin tysikin,\n    toukun loukun,\n    sinikin kivikin,\n    maaterin kuuterin,\n    höylää söylää,\n    sotamies sumppuun,\n    pumppuun,\n    mene mies mettään\n    pakoon\".\n\nToisinaan istuttiin kenttään \"puukkotikkasille\", ja siinä leikissä,\n\"huonosti pelannut\" pantiin jyrsimään turpasta. Pahaisimmat lapset\nrupesivat joskus \"ojasille\". Muuan meni katuojaan selälleen,\ntoiset roikkivat hänen ylitseen toiselle ja toiselle puolen ojaa,\nja ketä ojamies sai kädellään läpätyksi, joutui vuorostaan ojaan\nselkäneuleelleen.\n\nPikku tytöt tuhertelivat lämpöisinä kesäpäivinä pellonojissa\nkaivaen kuoppia pientareeseen ja sitten he \"käyttivät myllyä\"\njuoksuttaen hiekkaa torven lävitse kuoppaan. Poimivat he pientareilta\npäivänkakkaroita, ja nykkien niiden valkeita pikku lehtiä arpoivat:\n\n    \"Poutaa ... sataa...\n    poutaa ... sataa...\"\n\nMutta isot tyttäret osasivat arpoa paljoa sievemmin. He olivat oppineet:\n\n    \"Han älskar,\n    af hjärtat,\n    med smärta,\n    något litet,\n    als intet\".[10]\n\nNäin osasi Pyhälän Margretkin, joka oli ollut pappilassa Hohenthalin\nmamsellien kanssa leikkimässä, jopa \"sokkosillakin\" pappilan\nväentuvassa.\n\nOli Raahen pojilla totisempiakin kesätöitä kuin Härkätorilla pallia\npaukuttaa ja tyttöhattarain kanssa enkkaa juosta. Jo keväällä, kun\nRuonanoja avautui, piti kiireesti hankkia tiheitä pajumertoja --\nTanska-Eera Kopsankylässä teki niitä kymmenestä ja viidestäkin\nkopeekasta -- ja ruveta kalamieheksi, pyytämään \"tuukkeja\". Ne olivat\nkevään ensimmäisiä kaloja, joilla talven suolakala verestettiin.\nHerratkin niitä ostivat ja jo etukäteen tilasivat pojilta:\n\n-- Niin ja niin monta myssyä pitää tuua!\n\nMerran täysin tuukkeja saatiin Ruonanojasta, saavittain työnnettiin\npikkukärryillä kaupunkiin ja \"myssyittäin\" niitä myytiin, vain\nlakki-resullaan mitaten. Kolme, neljä kopeekkaa saatiin myssystä\nkeväällä sen mukaan kuin saannit olivat, mutta kesän jatkuessa, kun\npienet makeat \"rautatuukit\" eli \"rautiaiset\" saivat joukkoonsa isopäisiä\nkelvottomia \"rapatuukkeja\", meni hinta mitättömäksi. Kalapahasista\nkeitettiin \"tuukkipuuroa\", ja se oli oikein hyvää ja rasvaista, eikä\ntarvinnut mitään lisärasvoja eikä jauhojakaan. Porvarienkin pojat,\nainakin Roosin ja Montinin pojat, niitä pyytelivät, ja yhdessä\ntelmättiin vanhalla Ruonanojan myllyllä, laukattiin Prännärinkedoilla,\ntehtiin merrankauppoja ja vaihdeltiin tuppipuukkoja. Joskus\ntuukkipalkalla pantiin Keera-Junnu, vanha piiskuri, koirien tappaja,\nkissannylkijä, soittamaan viulua, jolloin hän päivää paistattaen\nistuskeli kedolla ladon seinän vieressä konettaan vingutellen.\n\nRuonanojalle mentäessä jouduttiin toisinaan kovaan otteluun\nPaavonperänmäellä. Haltun ja Krekulan poikain kanssa täytyi siellä\nmilloin suutaan räävätä, milloin käsinkin koetella, kun vain satuttiin\nmenemään ohitse, niin että pojat huomasivat. Uudenkaupungin ja\nKatinhännän poikain välillä olikin hyvin usein sotatila. Puolin jos\ntoisinkin pojat saivat kuulla, keitä he olivat: \"Natsflakuja\",\n\"Tiitu-äijiä\" ja \"Puru-pässejä\", Ahlholmin \"Kaalholmeja\" ja Musketin\n\"Mustakettuja\". Kehoitettiinpa joskus pistelemään:\n\n    \"Puurmannin puurua,\n    Manteliinin maitua\n    Lutmannin lusikalla\n    Sarkliinin saunan loukosa\".\n\nRuonanojan suulla oli pojilla hauska kesäinen uimapaikka. Siellä,\nvähän matkan päässä meressä, oli vanhan prikin, Auroran raakki. Sen\nluokse pojat menivät pulikoimaan, kiipesivät laivahylylle ja hyppivät\npantturein päältä mereen. Oli siellä toinenkin vanha purrenhylky,\nNeptunus, jolla vielä saattoi liikkuakin, ja sen kimpussa pojat useasti\nhäärivät. Mutta kerran Soveliuksen Matti-patruuni komensi poikia,\nkun ne Neptunuksessa kiipeilivät; \"Menkää sillä merelle!\" Ja pojat\nlähtivät lahdelle omin päinsä \"seelaamaan\" sinne tänne sen mukaan kuin\nMatti-patruuni kapteenina rannalta komenteli, Viimein kapteeni komensi\nja merimiehet laskivat laivan rantaan, että rymähti. Ja siihen se jäi.\n\nOnkiminen oli myöskin tärkeimpiä kesätöitä. Siinä virassa piti\nistua pakkahuoneen laiturilla taikka Hevossillalla taikka veneessä\ntuntikaupalla narraamassa kaloja suolingaisilla, joita oli haeskeltu\npuutarhoista ja pihamailta pitkin kaupunkia. Franzénin Jannen pihalle\nBrahenkadulla oli kyllä mentävä hyvin varovaisesti, sillä Janne\nhelposti saattoi sopivasta piilopaikasta ampaista suolapanoksen\nsuolingaisten etsijän takamukseen.\n\nSilloin kun joku kotilaiva saapui ulkomeriltä Roskan redille, pojat\nmenivät laivaan kerjäämään kokilta piskettejä ja laivakorppuja.\nSaivatkin he kun hyvin sattui, saivat joskus kahviakin sekä ruskeata\n\"hietasokeria\" sekaan, ja se oli poikien mielestä paljoa parempaa kuin\noikea sokeri.\n\nMutta kun joutui syyspuoli ja marjojen aika, tuli pojille -- ja\ntytöille -- taas eri kiireet. Silloin piti laukata ympäri lähimetsiä\nja merensaaria poimimassa mansikoita, mustikoita ja vaaraimia,\njoita myyskenneltiin porvareille ja saatiin parikymmentä kopeekkaa\nvaarainkannusta. Eivät pojat kyllä olleet niin taitamattomia, että\nolisivat lähteneet Myllymäelle marjailemaan, niinkuin Virven Maija,\njoka asteli sinne ämpäreineen, vaikkei siellä kasvanut muuta kuin\n\"vareskraakkuja\".[11] Mutta merensaaret olivat mainioita marjamaita,\nmonikertaan kierrettyjä. Tunsivat poikavarsat Ison-Kraaselin saarenkin,\neivätkä siinä koskaan eksyneet, kuten vanha Holman mummu, joka\nmarjamatkallaan yhä uudestaan ja uudestaan pohjaksui takarannalle ja\njoka kerta ihmetteli nähdessään salmen takana Kumpeleen pookin:\n\n-- Ompa se tälläkin rannalla pooki... Ompa se tälläkin rannalla\npooki... Ompa se tälläkin rannalla pooki!\n\nMonta kertaa poikain piti yrittää salaa Palinin Jussin\nvaarainpensaikkoon Katinhännässä, Saaristokadun varrella, ja sitten\nkipaista karkuun, kun Jussi sattui huomaamaan ja julmana lähti\nheitä laukottamaan. Silloin tällöin täytyi hiipiä Heikku-patruunin\npuutarhaan Sovionpuistossa, Rantatorin vieressä. Mutta sinnekin\ntavallisesti vanha Johanna ennätti samalla kertaa marjojen poimintaan.\nJoskus himo veti poikavarsoja komerssinkin komeaan puutarhaan,\nFredriksbergiin, sillä siellä jos missään kasvoi kaikenlaisia hyviä\nhedelmiä kuin paratiisin puistossa. Eivätkä poikaparat muistaneet\nvähääkään, että komerssin akkunassa Langin talossa oli kavala\nkatupeili, joka saattoi näyttää koko Fredriksbergin aitauksen. Niinpä\nsattuikin onnettomasti, että kun pojat olivat ennättäneet parhaaseen\nhedelmän makuun, he kuulivat komerssin äänen puutarhan käytävältä ...\nEikä siinä ennättänyt tapahtua muuta kuin kova kopina ja suuri rysäys,\nkun poikavarsat jo olivat puutarhan korkean aidan toisella puolen. Eikä\nkukaan ollut ehtinyt kuulla, mitä erinomaista keppi kourassa astuvalla\nkarskilla komerssilla olisi ollut sanottavana. -- Luodon mummun\nkaunis omenapuu Saaristokadulla ei vielä ollut silloisten poikain\ntutkisteltavana, joten arvostelematta jäi, olivatko sen hedelmät niin\nhappamia kuin sanottiin.\n\nKesällä piti muutamien poikakurikkain kerätä taiteensa suuret joukot\nvaristen ja harakkain munia. Syksyyn mennessä ennätti munakokoelma\nhyvänlaisesti mädäntyä, ja munat olivat kyllin kypsiä, kun pojat\nniitä katoilta lennättelivät maalaisten ja muiden ukkojen niskaan ja\npäin silmiä, kun ne ajoivat kaupunkiin syysmarkkinoille. Kaikenlaisia\nmuitakin elkeitä oli parhailla pojilla. Milloin he pingoittivat köyden\npimeän kadun poikki, niin että kävijät kupsahtivat kumoon, milloin\nkuraisivat neulalla ja rihmalla torilla haastelevien akkojen hameet\ntoisiinsa, milloin taas riisuivat maalaisukon hevosen valjaista\nkuormansa viereen, sillä aikaa kuin ukko oli kauppapuodissa asioillaan,\nmilloin tekivät elkeitään juopuneille. Sellaisiakin kuin Silvanderin\nEeralle, joka kerran vatsallaan nukkua rötkötti Härkätorilla. Pojat\nratkoivat Eeran engelskapatiinoista pohjat irti kantaa myöten. Kun\nEera herättyään yritti lähteä astelemaan, ei hän päässyt mihinkään,\nsillä kengänpohjat aina kierrähtivät vastahankaan. Taikka satuttiin\nhuomaamaan vihantilainen muurari, \"Hullu-Heelpori\", makaamassa\nselällään, sylet levällään, nurmikolla Aitakadun vieressä. Pojat\nasettivat pehmeän lehmän lämpimäisen muurarimestarin kämmenelle ja\nsitten pitkällä heinällä kutittivat nukkuvan huulia. Ja niinkuin pienet\nmestarit olivat laskeneetkin, iso mestari unissaan muurasi laastin\nvasten suutaan.\n\nOlipa joitakuita oman kylänkin miehiä ja äijiä, joita pojat huvikseen\nhärnäilivät. Vajavaista \"Sipin-Allua\", joka kuvitteli olevansa\n\"kanttori\" ja useasti lukkarin kanssa lehterillä kilpaa veisata\nmöyrysi, eivät pojat sentään kiusoitelleet, kysäisivät vain:\n\n-- Mihinkäs kanttori menee?\n\n-- On kiire veisaamaan! \"kanttori\" vastasi ja asteli kiireesti\nmatkaansa.\n\nMutta Fyhrin vaarilta, vanhalta merimieheltä, jota sanottiin\n\"Puukelloksi\", koska hän aina puhua pömisti niinkuin tynnyriä olisi\ntakonut, ja kehuskeli purjehtineensa \"runta Kaap\", pojat ilkeillen\nkysäisivät:\n\n-- Onko faari käyny Runta-Kaapisa?\n\nEikä muuta tarvittu. Vaari suuttui ja kapisti pojat menemään.\n\nSuuttui Myllykankaan äijäkin, \"Tipa-Matiksi\" haukuttu, ja oli niin\nvihainen, että kepillään uhkaili poikia, kun he juoksivat hänen\nperässään hokien:\n\n    \"Tipa nokkii,\n    nokkii santaa!\"\n\nJa Brunell, etelän mies, jolle pojat, niinkuin muillekin \"etelän\nvareksille\", kraakkuivat, ärjäisi äkäisenä: \"Kraakana, saatana!\"\nMutta kun Aitta-Pellelle kraakuttiin, äijä sievästi kutsui kraakkujaa\nluokseen:\n\n-- Tule tänne likelle, saat slantti, kun niin korjasti osaat kraakku!\n\nKun poika meni saamaan \"slantti\", hän saikin äijältä äkäisen\ntukkapöllyn.\n\nLångmanin Heikkiäkin, joka maalasi kirkontornia riippuen nuoraan\nkiinnitetyssä häkkyrässä ylhäällä ilmassa, pojat joskus yltyivät\nkiusaamaan, kiikuttaen nuorista ukkoa häkkyröineen ylös-alas ...\nylös-alas ... ylös-alas... Vasta kun äijän kova parkuminen ja\nnoituminen veti kansaa hätään, pojat livistivät pakoon.\n\nMutta Palinin Jussia, joka pitkässä haarahäntä-takissaan kuljeskeli\nherrana, eivät pojat uskaltaneet härnäillä, vaikka joskus rohkenivatkin\nvarkain käydä hänen vaarainmaassaan. Jussin nähdessään pojat\nkauhuissaan kirmaisivat pakoon. Sillä Jussi aina uhkaili;\n\n-- Ootappa, kun minä sun kuohitten!\n\nEiväthän pikku pojat tienneet, että Palin oli kaupungin suurin\nvalehtelija.\n\nVanhan Raahen vallattomien poikavesojen viimeisiä oli Svanljungin\nyhdeksinen veljessarja, joka aina kesäkaudeksi vietiin \"Poikalan\"\nkesämajalle Virpiperään. Siellä poikavarsojen kesälaitumella veljekset\nsaivat villissä vapaudessaan mielin määrin elämöidä sekä maalla että\nmerellä. Mutta kovaa oli, kun syksyllä piti palata kaupungin ja koulun\nahtaisiin puitteisiin. Eipä ihme, että raahelaiset syyskuun alussa\njoskus tiedustelivatkin:\n\n-- Joko Svanljungin pojat on kaikki saatu kiinni?\n\nSyksyllä kun veti merenlahdet ja salmet jäähän, tuli taas uudet\ntoimet. Silloin luistimet jalassa kiidätettiin ympäri kaikki saaret\nja koluttiin kaikki poukamat, niin että notkea jää vain natisi\nja ulvahteli. Mutta sattui joskus niinkin, kun pojat uskalsivat\npyhänä kirkonaikana mennä meren selkäpuolelle, että he saivat nähdä\nPreiskäristä nousevan hirveän pitkän miehen heitä kohden. Silloin\ntäytyi kipinkapin lähteä kaupunkiin, lähemmä kotirantoja, Kotiseppien\ntakomilla, puujalustaisilla luistimilla pojat vain potkiskelivat ja\nhyvät olivat nekin. Mutta Montinin Matilla, kun Ollinsaaren järvellä\nkerran syksypäivänä luisteltiin, nähtiin komeat \"fieteriluistimet\",\njoissa puuta ei ollut palastakaan.\n\nOsasivat Raahen poikavekarat kyllä tehdä muutakin kuin joutilaina\njuoksennella ja käydä marjanvarkaissa. Monet jo poikasena kävivät työn\ntouhussa ja saivat kopeekoita. Muutamat kehräsivät Leufstadiukselle\ntupakkarullaa, toiset taas latoivat laivavarvissa \"pileksiä\" pinoon\nja saivat patruunilta puolitoista kopeekkaa syleltä. Kun Fellmanin\npellolle rakennettiin kiviaitaa, olivat 8--11-vuotiaat lapsetkin\nkoreineen kantamassa kiviä, saaden 6--11 kopeekkaa päivältä. Kun\nlaivat toivat suolalastia Fantin makasiineille ja kiinnittivät\nköytensä Fantinsaaren Rengaskiveen, olivat pojat päästämässä\nköyttä irti renkaasta, saaden siitä pikku palkkion. Laivavarvin\ntyöpirteissä timperien pojat ja tyttäret olivat kehräämässä isälleen\ntervatappuroista laivanriivejä. Monesti pojat olivat _Kreetan-Junnun_,\n\"Haitaksi\" sanotun, puolihalvatun miehen apulaisina, kun Junnu varvin\npirtissä kehräsi \"sjömanskaarnia\", merimiehenlankaa. Mutta joskus\neivät kehvelit malttaneet olla Junnua kiusaamatta. Pyörittäessään\nkehruuratasta pojat panivat sen väliin hyrräämään, niin että surisi.\nJunnu kyllä toisesta päästä pirttiä karjui: \"Holp! Holp! Holp!\" Mutta\npojat vain jyristivät.\n\nMutta hauskempi oli pojilla, kun Junnun kanssa suurta parkaasia soutaen\nkuljettiin pitkin rantoja ja meren kareja keräten kiviä laivojen\npainolastiksi. Kauniilla ilmalla kelleteltiin merellä, soudettiin\njohonkin rantaan ja kanniskeltiin kiviä parkaasiin ja sitten soudettiin\nlaivan kylkeen lossaamaan, ja taas lähdettiin uudelle retkelle.\nKreetan-Junnu vanhimpana oli parkaasin \"puosuna\", jota toisten\n\"jummanneina\" piti totella. Päivittäin koluttiin merellä ja saatiin\n5--6 kopeekkaa päivältä. Kraatari Majblomin Kalle, joka oli vähän\nniinkuin herrassukua ja osasi hiukan ruotsiakin, sai kyllä kerran\njotakuta kopeekkaa enemmän kuin toiset. Mutta siitä toiset jummannit\nsuuttuivat eivätkä enää ottaneet kraatarinpoikaa mukaansa, koska hän ei\nollut sen parempi jummanni kuin toisetkaan. Puosuna oloonsa vajavainen\nKreetan-Junnu niin ihastui, että meni pyrkimään merimieheksi ja\nkysymään patruunilta:\n\n-- Tarvitteeko puosun merellä muuta tehä kuin kapelkattia puhistaa?\n\nParkaasin Junnu-puosusta ei kyllä tullut oikean laivan puosua,\nmutta useimmista Junnun jummanneista kyllä piankin tuli suurten\nvaltamerilaivojenkin jummanneja ja puosujakin. Useiden Raahen meren\nhengessä kasvaneiden vallattomien poikavarsojen villi vapaus kesti vain\ntoisen kymmenen alkuvuosille. Laivapojiksi, kapelkattien puhdistajiksi\n\"plokattiin\" Raahen parhaat pojat jo varsin nuorina. Pyyn Antti meni\nmerelle kolmentoista ikäisenä, samoin Johan Montin. Burmanin Kusto oli\npuuriin painuessaan vain kaksitoistavuotias, Karl Svanljung kymmenen\nikäinen, ja vanha styyrmanni Jaako Marjelin teki ensi matkansa jahdilla\nRaahesta Iihin kuuden vuoden vanhana.\n\nPuurissa ei kyllä enää lyötykään ekslakulinnaa, vaan siellä oli omat\ntapansa juosta enkkaa.\n\n\n\n\nArkielämää.\n\n\nRikkaan raahelaisen porvarin ja patruunin koti, vaikka olikin joutunut\nkaukaisen mutkan pohjapuoliin, syrjäiseen rantakylään, tervaa ajavien\näijien kauppataloksi, oli kumminkin voinut sisällyttää seinäinsä\nsuojiin paljon merien takaistakin henkeä ja elämää. Maalaamattomat,\nhiekkapesulla \"kaheksanmerkkiä kiertäen\" hohtavanvalkoisiksi\n\"skuuratut\" laajat petäjäiset lattialankut antoivat kyllä vankan\nkotoisen pohjan, ja monesti vielä jokapäiväisissä huoneissa oli\nlattialle vedetty käytävät vain kotona taikka kotikylässä kudotuista\nriepumatoista. Arkisten huoneiden harmaiksi maalatut, tummemmalla\nvärillä, sinertävällä taikka ruskealla pirskoitetut seinähirret,\nloivat niinikään kotoiset kehykset. Seinähirsien raotkin ja varaukset\noli täytetty kotikaupungin karvareilta saadulla kalkkiseoksella. Ja\nusean hyvänkin salin nurkassa seisoi Kalajoen keltaisella kaakelilla\npäällystetty uuni.\n\nMutta talon parhaimpien huoneiden, vierassalin ja \"förmakin\", seinät\noli verhottu ulkomaan papereilla. Vanhempi Johan Soveliuskin, joka asui\nkaksikerroksisessa rantatalossa ja aikoi noutaa kotiinsa emännän, puki\nasuntonsa mitä hienoimpiin tapetteihin. Tulevan emännän huoneeseen\ntuotiin Tukholmasta kalliit \"gyllenläder\"-tapetit, joiden mustaa pohjaa\nkaunistivat punertaviin soikioihin sovitetut mamsellien rintakuvat,\npunaiset ruususeppeleet päässään. Kaunis oli Langin talossakin\nmuuan huone, jonka tapeteissa nähtiin tyrolilaisia lumihuippuisia\nalppimaisemia paimentyttöineen ja karjoineen. Mutta Kivi-Sovion salin\nseinäpahveissa nähtiin kaikenlaisia \"keijungaisia\". Eräät ruotsalaiset\nmaalarinkisällit olivat kerran kuvailleet näitä mustavärisiä\n\"keikkauskuvia\" seinät täyteen, mitä erilaisimpiin asentoihin, niin\nettä lapsetkin oikein pelkäsivät luullen niitä \"pirunkuviksi\". Sitten\n1860-luvulla tuotiin meren takaa uusia suurikuvaisia tapetteja, joiden\nkuva hyvin \"astui julki\", ja niillä peitettiin parhaimpien huoneiden\nseinät.\n\nHienoissa Tukholman tapeteilla verhotuissa huoneissa piti olla\nkuninkaan kaupungin huonekalutkin. Niinpä voitiin nähdä jossakin\nsalissa kaunis valkea rokokootyylinen kalusto 1740-luvulta, toisessa\ntaas hieno kustavilainen kalusto. Nähtiin myöskin empiretyylin siroja\nsohvia, tuoleja, pöytiä ja peilejä, ja patruunin huoneessa saattoi olla\njuhlallinen, tummasta mahongista valmistettu biedermeier-kalusto, joka\noli tuotu aina Englannista asti. Monen rikkaan patruunin huoneessa\nnähtiin myöskin erinomaisen kaunis, moni lokeroinen mahonkinen\n\"chiffonieri\" taikka komea teakpuinen piironki, vieläpä joskus\narvokas kaappi aina 1600-luvulta. Ja patruunin emännän huoneessa\nsaattoi olla pieniä, marmorikantisia, kolmijalkaisia rokokoopöytiä,\nmonilokeroisia kaappipiironkeja, kauniita ompelulippaita, ja jollakulla\nvanhalla rikkaalla nähtiin 1600-luvulla valmistettu rautahelainen,\nerivärisillä puulajeilla silattu hieno arkkunen koriste-esineiden\nsäilytyspaikkana. Muutamissa porvaristaloissa nähtiin vielä vanha\nklaveri taikka taffelpiano. Sohvan äärinen lattia oli peitetty isolla\ndivanimatolla tahi kauniilla kotimaisella ryijyllä, ja sivulattian\npeittona oli Hanskin muorin kutomia komeita vahvoja karvamattoja.\nKatossa riippui kaunis kynttiläkruunu kristalleineen, ja pöytiä sekä\npiironkia koristivat hopeaiset kolmihaaraisetkin kynttiläjalat. Seiniä\ntaas kaunistivat useinkin perhekuvat. Vanhat patruunit emäntineen\nsieltä katselivat jälkeen tulevaistensa toimintaa. Joku ulkomaalainen\ntaiteilija oli ollut heidän maalarimestarinansa, joskus myös Ruotsista\nSuomeen kulkeutunut muotokuvamaalari J. E. Lindh. Saattoi seinällä\nolla vielä joku Ekmanin maalaus, \"Pilven veikko\", \"Jouluilta\". Nähtiin\nlisäksi ulkomaalaisia maisemakuvia. Möllerin ison salin seinää koristi\npurkautuva Vesuvius. Monella vanhalla suvulla, kuten Montinilla ja\nSoveliuksella, oli isännän huoneen seinällä suuri \"sukupuu\", joka\npaksuna tyvenä nousi mannusta ja haarautui taivaalle lukemattomiin\nsilmuihin. Patruunien huoneen seiniä täyttivät vielä komeat laivojen\nkuvat, vesivärein, joskus öljyvärein tehdyt. Niitä oli omista laivoista\nmaalautettu milloin missäkin ulkomaan satamassa oleskeltaessa, useinkin\nKöpenhaminassa. Oli jonkun porvarin seinällä kotikylän mestarinkin,\nkuuromykän suutarin, A. J. Hedmanin, vesiväreillä maalaamia\nraahelaiskuvia, esim. laivanlykkäyksestä ja engelsmannin käynnistä\nRaahessa, Soveliuksen seinällä oli Hedmanin taiteilema kuva Jotailan\näijästä ja lappalaisesta Sovion äijästä. Suuret komeat seinäpeilit\nantoivat monelle patruunin salille näköä ja loistoa. Kullatuissa taikka\nmahonkisissa kehyksissä ne seisoivat seinän parhaimpana komeutena.\nNuorta emäntää odotellessaan Johan Soveliuskin hankki huoneisiinsa\nkaksi kaunista suurpeiliä.\n\nHyvän porvarin parhaita ikkunoita verhosivat Tukholmasta tahi Saksasta\ntuodut pitsiuutimet, ja ikkunalla kukki punaisia ja kaikenvärisiä\nruusuja, \"majruusuja\" ja \"alppiruusujakin\". Nähtiin monessa ikkunassa\nmyöskin kaktuksia, aloeita ja oleandereita. Raahelaiset olivat kukkien\nystäviä. Miltei jokainen ikkuna oli kasvien olinpaikkana, josta toinen\ntoistaan kauniimmat kukkaset saivat katsella kadulle ja paistatella\njumalanpäivää sekä olla kadunkulkijain ihailtavina. Rouvat koettivatkin\nkilvan kiihoittaa ikkunakasvattejaan kehkeytymään niin ihaniksi ja\nkoreiksi kuin suinkin. Möllerin rouva istutti ikkunaruusuihinsa\ntekokukkiakin, jotta toiset rouvat ohitse kulkiessaan niitä kadehtien\nkatselisivat, ja pöydällä \"kukoisti\" maljassa posliininen ruusu,\nlevittäen hyvää hajuveden tuoksua.\n\nJa suursalin seinällä seisoi valkeakaapuinen, kullalla kirjailtu\nMora-kello, joka järkähtämättömän tasaisesti naksuttaen mittasi aikaa,\nmikä siitä huolimatta täällä vanhassa ympäristössä näytti seisovan\npaikoillaan tahi ainakin astelevan eteenpäin yhtä verkkaisin askelin\nkuin vanha moralainenkin sitä mittaili.\n\nMonen talon ikkunan ulkopuolella oli ikivanha katupeili, talon\nvanhojen mieluisa kapine, joka heille mittaili katujen elämää. Sen\nääressä mummut, jotka eivät enää jaksaneet käydä kaupungilla, istuivat\nseuraten hiljaisen kaupunkinsa liikettä, pysyen siten itsekin vielä\nelämän mukana. Silmälasimuorista ja katupeilistä raahelainen keksi\narvoituksenkin:\n\n\"Mikä se on kun kahen klasin läpi kattoo kolmanteen?\"\n\nMutta tarvittiin ikkunapeiliä muuhunkin. Hyvänahkainen kapteenikin,\njoka ei tahtonut saada pidetyksi ohjissa vallatonta poikajoukkoansa,\nkatsahti vain katupeiliin puhellen:\n\n-- Mammakin sieltä näkkyy tulevan.\n\nJa heti asettui telmäävä joukko aloilleen.\n\nIson patruunin asuinrakennukseen saattoi sisältyä parikymmentäkin\nhuonetta. Niinpä Langin 1812 rakennetussa kulmatalossa Isontorin\nlaidassa oli 18 huonetta, joista 16 oli lämmitettävää. Näistä\njoutikin jo alppimaisema-tapeteilla verhottu sali talvipuutarhaksi,\njohon vieraitten kanssa mentiin kahvia juomaan. Keskellä salia oli\nkomea korkea kasviryhmä ja sen ympärillä istuimina sohva, tuoleja ja\ntaburetteja.\n\nMonen vanhan talon tontille mahtui iso ja komea kesäpuutarhakin.\nSellainen oli Johan Montinin ja Johan Friemanin pihamaalla sekä\ntohtori Ehrströmin pihalla, Soveliuksen rantatalon laajalla tontilla,\njoka ulottui yli koko korttelin Brahenkatuun asti, ja myöskin\nkauppaneuvoksettaren eli \"kauppaneuvoston lesken\" Lovisa Franzénin\nmaalla, joka täytti kaksi tonttia Pakkahuoneenkadun ja Ämmänkadun\nvälissä. Kauppaneuvoksettaren puutarha oli Raahen parhaimpia; sen\nsuunnitteli 1864:n vaiheilla talon tytär, Nanny Franzén, hääjuhlansa\nkunniaksi. Siinä tuuheat pihlajat ja komeat koivut, joku hopeakuusikin\njoukossa sekä ruusupensaat välimailla, pitkänä rivinä vartioivat\nkumpaakin laitapuolta ja pohjimmaista sivua Ämmänkadun varrella.\nEtusivua taas rajoittivat siperialaiset hernepensaat. Etualan\nnurmikolla olivat saaneet sijansa syreenit, kuusamat ja ruusupensaat,\nja keskellä keskikäytävää seisoi puutarhan ylimmäisenä korkea, tuuhea,\nSalahmin ruukin puutarhasta pikkuisena tuotu lehtikuusi. Peräosassa\noli hyötykasvien ja kukkien alue, karviais- ja viinimarjapensaineen ja\nkaikkineen. Puiden suojissa oli istuinpenkkejä, muutamassa kolkassa\ntuuhea lehtimajakin ja perällä pyöreä istuma-alue. Mutta kaikkein\nkaunein ja laajin puutarha oli Fredriksbergissä, jossa monet puut\nja pensaat kantoivat hedelmän lajinsa mukaan, sekä monenlaiset\nkyökkikasvit lisäsivät vuoden satoa.\n\nUseissa taloissa pääsivät kukkaset ja koristekasvit ilahduttamaan\ntalon rappusia, avonaisia portaita ja eteisen pylväskäytävää. Niinpä\nLovisa Franzénilla kukki komeita ruusuja, neilikoita, geranioita ja\npelargonioita ruukuissa, joita oli asetettu porraspylväiden päähän.\n\nJoissakuissa laitakaupunginkin taloissa oli pieni puutarhansa. Perämies\nMarjelinin \"kryytimaasa\", jota pihlajat, koivut, tuomet ja kuuset\nsuojasivat, kasvoi silmän iloksi ruusuja, stormhattuja, noankyyhkysiä,\nakvileijoja, iriksiä, belliksiä. Porvarien puutarhoista kukat olivat\nkotoisin, samoin kuin viini- ja karviaismarjatkin sekä sparrikset\nja isolehtiset salarit. Ja salarin oli Hortlingin mamselli tuonut\naikoinaan Ruotsista.\n\nAamusta varhain vanha Raahe otti päivän omakseen. Jo neljältä, viideltä\nse nousi työntouhuihin, ja jo viiden aikana nähtiin monen vanhan\npatruunin kävelevän kadulla taikka astelevan varvia kohden. Aamiainen\nennätettiin jo 7--8 aikaan, päivällinen 12--2 välille ja illallinen\n6--7 seutuihin. Vanhat patruunit pistelivät vankan illallisen, voissa\npaistettua palttua taikka kampsukeittoa taikka muuta aikamiehen\nruokaa ja heti sen jälkeen heittäysivät levolle. Jotkut vaativat\nvatsantäytettä vielä yölläkin. Muutamille patruuneille ja joillekuille\nvanhoille patruunin emännille piti yönhyviksi varustaa kaappiin jotakin\nmakeaa maistettavaa, \"nattgottaa\".\n\nKaksi ruokalajia oli tavallisesti päivällisateriana, peruna- ja\nliharuokia sekä puuroja ja vellejä. Pyhäpäivinä oli useinkin toisena\nruokana hienoa viinisoppaa. Muuan porvarin emäntä keitätti aina\nlauantaisin puuroa koko viikon varoiksi. Keittopäivänä pisteltiin\npuuroa lämpimiltään, sunnuntaina sitä paistettiin, maanantaina syötiin\nkylmiltään lämmitetyn maidon kanssa, tiistaina taas paistettiin, sitten\nlämmitettiin maitoa, sitten vielä kerran paistettiin, ja perjantaina\nlyötiin puuronloppu velliksi, ja taas lauantaina pantiin uusi vankka\npuuropanos, Näin taitavasti järjestettynä säästyi paljon aikaa ja\npolttopuuta.\n\nVanhojen talojen keittiö ei ollut välittömässä yhteydessä muiden\nhuoneiden kanssa, vaan se oli useinkin kulmittain alempana\npäärakennusta, kylmän välihuoneen taikka eteisen takana, tahi kokonaan\npihan toisella puolella, aivan erillään asuinhuoneistosta, Langin\ntalonkin keittiö oli kaukana pihan takana, palvelijain ruokahuoneen\nkanssa vierekkäin. Eikä ollut entisten emäntien \"köökisä\" \"hällää\", ei\npaistinuunia eikä \"resuaaria\", vaan avonainen takka, jossa pitkillä\n\"präntinjaloilla\" monella padalla keitettiin. Ja lämpöisenä piti\nsaada ruoka pihantakaisestakin keittiöstä talon pöytään. Emännän\nhuolehdittava se oli, ja ainakin kauppias Ahlqvistin rouva sen toimen\nsuoritti miehensä tyytyväisyydeksi. Entinen Ahlqvistin ukko näet\nuseasti kiitellen puheli Anna Charlottallensa:\n\n-- Kyllä sinä olet niin erinomainen vaimo, kun sinä aina olet lämmintä\nruokaa minulle tuonut.\n\nLeipä leivottiin kotona, paistettiin omassa uunissa, ja vietiin\nhyvälle naapurillekin \"lämpymäisleipää\" -- samoin kuin syksyllä\nteurastusaikana \"kryynimakkaraa\", \"punasmakkaraa\" ja \"kampsuja\" sekä\nkalalta tultua tuoretta kalaa ja lehmän poijittua \"ternimaitoa\". Pikku\npirtiltä jos joskus sattui leipä puuttumaan, lainasi se naapurin\npirtiltä, ja maksoi lainan takaisin, kun ennätti saada leipää omasta\nuunistaan. Ruokakauppaa ei ollut, eikä sitä kaivattukaan. Kun sitten\nByström pystytti ruokakaupan Brahenkadun varrelle, niin koko joukolla\nihmeteltiin: \"Ruokakauppa!\" Eikä alussa moni kehdannut ainakaan leipää\nostaa, sillä sitä pidettiin kovin häpeällisenä ja leivän ostajaa aivan\nsaamattomana; sanottiin:\n\n-- Sekin kuuluu ostavan leipää!\n\nSahtia käytettiin taloissa jokapäiväisenä juotavana, ja sitäkin\ntehtiin itse. Maltaat imellytettiin padassa ja sitten \"uutinsaavisa\"\npuuristikon ja olkien päällä monikertaan valettiin kuumalla vedellä.\nKun näin saatu vierre oli jäähtynyt, käytettiin se \"jästillä\" ja\nlopuksi suljettiin suuriin tynnyreihin. Palinin mamsellit tekivät hyvää\nkotiolutta, niin että sitä riitti naapureillekin myytäväksi.\n\nEi ollut Raahen pienellä torillakaan juuri ruoanpuolta myytävänä, Kun\nmaalaiset tulivat saantejaan, voita, maitoa, juustoa myymään, kulkivat\nhe niitä kaupittelemassa talosta taloon, tahi menivät tuttuihin\ntaloihinsa, joihin naapurit asiasta kuultuaan tulivat ostamaan.\nPaavolan Ojantakasenkin ukko usein lauantaisin ajoi saavillisen\n\"makeata juustoa\", jota oli tavattomassa muuripadassa juoksutettu ja\nkeitetty tuntikausia, Almgrenin taloon Härkätorin lähelle ja siellä\nmittaili sen raahelaisten pyhäpäivän eineeksi.\n\nTalikynttilän valossa vietettiin iltapuhdetta ja tehtiin aamun\naskareita. Kynttilät kastettiin syysteurastuksen aikana itse; isoiset\nistuttivat lukuiset valopuikkonsa hopeajalkoihin taikka kristallisiin\nkruunuihin, mutta köyhän muutamainen kynttilä tuikutti vaski- tahi\nläkkijalassa tahi puisessa pitimessä. Paloipa pienen pirtin pöydällä\njoskus vain \"rasvalamppu\": savikupissa tai kynttiläjalan koperossa\noli taliroskia, ja siihen oli asetettu pumpulilangoista sydän, jonka\nnenässä tuli kärysi. Paremman puutteessa tehtiin talikuppi mäihätystä\nnauriista ja saatiin \"naurislamppu\". Paloi köyhän pirtissä ahkerasti\nmyöskin päre. Laivan työmiehet toivat veistämöltä palatessaan suoria\npetäjän kappaleita, joista iltasella päre valkean valossa kiskoivat\npäreitä. Maalaisiltakin sai ostaa päreitä. Ukot toivat niitä torille ja\nkoteihinkin, ja ne maksoivat neljä, viisi kopeekkaa korttelia paksulta\nkuvolta.\n\nPimeinä syys- ja talvi-iltoina istuttiin pirteissä useinkin vain\ntakkavalkean valossa. Siinä lämmittävän loimon ääressä äijät\nhaastelivat jo monikertaan kerrottuja entisiä meriretkiänsä ja\nseikkailujansa sekä maalla että merellä. Siinä Silfverbergin\nJaako tiesi toisenkin tarinan ja historian, ja Skogmanin Jaako\nmuisti merkilliset keisarikohtauksensa, Hackmanin Matti saneli\nvanhoja satujansa sekä Pietarilan Matti jutteli vain kuninkaista\nja prinsessoista. Mutta Fyhrin Esa-vaari puhua pömisti pikkulilli\nsiirallaan muistellen niitä aikoja, jolloin hän oli käynyt\n\"Karttakeenasa ja Eskonpreerasa\".\n\nMutta sitten pääsi Raahessakin lamppu paistamaan, ja se suuri\nkumma oli, kun sellainen ihme ensi kerran nähtiin elävin silmin.\nEnsimmäinen pieni pöytälamppu, jossa tuli paloi lasin sisässä ja\nöljy oli posliinisessa säiliössä, nähtiin 1860-luvun lopulla Reinin\nrouvalla. Kaikkein aikaisimpana lamppuna oli \"tuiju\", lasipullo,\njohon läkkisepältä saatiin läkkitorvi sydäntä varten. Lamppuöljy,\n\"fotosiini\", oli ensi alussa kallista apteekin ainetta, jota ei muualla\nollut myytävänä, ja markan \"halstoopista\" apteekkari siitä otti.\n\nTulella poisti raahelainen pimeyden talostaan, ja tulella hän karkoitti\npirtistään ja kartanostaan kaikenlaiset pahatkin. Vanhan ilkeän eukon\njälkeen, joka kävi talossa riitelemässä tahi pahoin silmin kurkkimassa,\noli parasta viskata palavaa poroa ja tulisia hiiliä.\n\nMutta kun kävi vieraisilla sellainen pikku pahantekijä kuin muuan\nrouvakin, joka käsilaukkuunsa piiloitetusta kärpästötteröstä laski\ntalonemännän siistiin syöpäläisettömään saliin parven paholaisiaan,\nniin sille ei mahtanut tulen eikä tulisen tuhkankaan avulla mitään.\n\nPaljon oli raahelaistalossa työtä. Kaupanteon ja meriliikkeen lisäksi\nkaupungin porvarit olivat ahkeria maanmuokkaajia, \"Tunkio-Jusseja\",\nsekä myöskin karjanhoitajia. Vanhaa Soviolta ja Lankilalta vallattua\nmantua, Durkholmaa, Lillholmaa, Storholmaa, Krokholmaa, Vihastenkaria,\nMärjännystä, Prännärinketoja, Kummattia, Koiramanojia, Maailmanrantaa\nja Maailmanrannantauksia suuret ja pienet porvarit ja merimiehet\nkyntivät ja kylvivät ja korjasivat sadon aittaansa, ja taas monilta\nniityiltä keräsivät karjalleen heinää. Kaupungin koko peltomaiden ala\noli esim. 1834 yhteensä 314 tynnyrinalaa 15 kapanalaa, ja heinämaata\noli porvareilla samaan aikaan 319 tynnyrinalaa ja 5 kapanalaa. Niinkuin\noikeat maanäijät, porvarit viljelivät ruista ja ohraa -- jotkut, kuten\nFellmanit, yrittivät kasvattaa vehnääkin -- sekä perunoita. Muutamat\nrikkaat laivanvarustajat viljelivät perunaa suurin määrin. Kauppaneuvos\nFredrik Sovelius pani joskus peltoon 40 tynnyriä; paljon kylvi myöskin\nJohan Montin, samoin Johan Frieman. Suunnattomasta sadosta riitti\nsitten perunaa sekä laivoihin eväiksi että kotipöydällekin, vieläpä\nsuuret määrät perunajauhojen valmistukseen. Mutta myyty ei. Olisi\nollut miltei häpeällistä myydä perunoita; ennemmin liiat kannettiin\nkevätkesällä pellolle ja tunkiolle, tahi annettiin ilmaiseksi\ntarvitsevaisille. Peltojen äärellä, kaupungin laidassa, olivat\nporvarien monet riihet, joissa viljat syksyisin puitiin. Ja lukuisat\ntuulimyllyt sekä Ruonanojan vanha vesikivi saivat jauhamista.\n\nHeinänteossa kaupungin patruuni oli väliin koko kotoisella voimalla.\nJohan Montinillakin oli vartavastiset \"Ylisuonkärryt\", vieterittömät\npaukkalavat, joilla raatimies ajoi niittymaalleen Ylisuolle, Kiiluun\nja Valkeaiseen. Pappa itse istui kärryjen keulalla, hevosen hännän\ntakana ajomiehenä, ja nuorta väkeä eväineen, kahvipannuineen ja\nJurvelinilta ostettuine \"ässineen\" ja \"kaneelikorppuineen\" oli takana,\nminkä kärryihin mahtui. Olkia ja raanuja vain oli pantu lavalle\npehmikkeiksi. Päivä häärittiin ja hikoiltiin niityllä, korjattiin\nheiniä latoihin, syötiin ja juotiin, ja illalla taas papan selän takana\najaa koluutettiin kotiin.\n\nPaljon saikin moni porvari kerätä heiniä latoonsa. Franzénillakin\noli seitsemän hevosta, raatimies Montinilla oli viisi hevosta ja\nkaksitoista lehmää sekä vielä pitkävillaisia \"spanskalaisia\" lampaita\nja kanoja, kauppaneuvos Fredrik Sovelluksella oli neljä hevosta\nja yhdeksän lehmää, Fellmaneilla kolme hevosta ja useita lehmiä,\nLundbergilla kuusi lehmää, samoin Svanljungilla. Pienillä eläjillä\noli vähemmän karjakuntaa, lehmä, pari ja joku lammas lisäksi. Koko\nsuurkylän navetta- ja tallikunta oli 1834: lehmiä 197 ja hevosia 82;\nsitten taas 1860 laskettiin olevan 78 hevosta, ja navetoissa seisoi 270\nlypsävää, 15 \"nuorukaista\" ja 90 lammasta.\n\nKaupungin laitumilla ja lähimetsissä Lapaluodon puolessa ja Pattijoella\npäin karja kulki etsimässä kesäruokaansa; lampaat joskus soudettiin\nmerensaarille. Sarklinin ukon rummulla ja \"tastienarin\" julistuksella\naina ilmoitettiin, milloin navettakunta ensi kerran on laskettava\nlaitumelle. Siinä kesäkuun ensimmäisenä se tavallisesti tapahtui.\nJo 5--6 aikana aamulla paimen vei karjan ulos kaupungista ja 6--7\nseuduissa illalla taas ajoi kotiin. Ja vanhan tavan mukaan moni vanha\nkarjaemäntä hulautti vesikiulun paimenen korville, kun hän ensi iltana\nsaapui kotiin. Sitten lehmät hyvin lypsivät koko kesän.\n\nHyvin saivatkin lypsää, sillä maitoa piti riittää monille\nlehmättömillekin, jotka karjan kotiin tullessa jo olivat astioineen\nodottamassa. Sattui joskus karjanviljaa kärttämään sellainenkin muori,\njoka suuttui ja pani lehmään painajaisen, kun ei annettu hänelle\nmaitoa. Näin tapahtui Aspegrenilla, eikä elukka päässyt painajaisesta\nmuuten kuin tietäjän avulla. Tämän jälkeen Aspegrenin rouva ei kyllä\nenää uskaltanut kieltää maitoa äkäiseltä muorilta.\n\nIsossa talossa oli vielä paljon muitakin töitä, kotoisia puuhia,\njotka etupäässä kuuluivat naisväen virkatoimiin. Oli sellaisiakin\nsuurtöitä kuin aina syksyin, keväin toistuva monipäiväinen pyykinteko\nsekä kankaiden ja vaatteiden valmistus. Joka talossa kehrättiin\nkuin parhaassa maakylässä. Kehrättiin pellavaa, suutarinlangat ja\nompelulangatkin kehrättiin kotona, joskus puuvilloistakin hyristettiin\npumpulilankaa, puhumattakaan omien paksuhäntäisten lampaiden villoista.\nTohtori Ehrströmin rouvakin istui useasti rukin ääressä virutellen\nhyppysissään villalevettä, ja kauppias Lauraeuksen tytär kutoi kahta\nsukkaa yhtaikaa. Rikkaan porvarinkin talossa saattoivat kangaspuut\npaukkua, ja joskus itse talonrouvan nähtiin jo aamuviideltä istuvan\nkangaspuissa kutomassa \"traasmattoa\". Kymmenin, sadoinkin kyynärin\nkudottiin pellavakankaita, liinaa ja hurstia, pukuvaatetta ja vahvaa\nsarkaa talven tarpeiksi. Ja pellavakankaat valkaistiin keväthangissa,\ntavallisesti Ollenborgin laajalla pihamaalla.\n\nKotoisista kankaista valmistettiin kotoisin voimin arkiset ja\ntavalliset naisten ja lasten puvut, kotona ommeltiin ja omatekoisin\npitsein koristeltiin liinavaatteetkin. Kovimmissa kiireissä kutsuttiin\nompelija auttamaan, _Klaaven Kreeta_ useinkin kulki taloissa\nliinavaatteita ommellen. Eikä ollut silloin ompelukoneita, silmineula\ntaikka Reinin kaupasta ostettu \"sarananeula\" oli parasta konetta, ja\ntoimeen tultiin; oikeinpa pelättiin, kun ruvettiin saamaan koneita,\nettä työ loppuu kesken. Fagervikin rouva kyllä ompeli ja ompelutti\nkäsin vielä sittenkin, kun kaikilla muilla jo oli koneet. Ei eukko\nhuolinut koneesta, eikä uskonut sellaisen päristäjän kunnolliseen\ntyöhön. Fagervikin rouva olikin oikeata vanhankansan perua, sellainen\nmuori, joka vain poltti kynttilää eikä suvainnut talossaan ainoatakaan\nlampputuijua, vaikka naapurit kuinka olisivat niitä kiitelleet.\nOlipa muori niinkin itsepäinen, ettei kertaakaan astunut jalallaan\nIsolletorille sen jälkeen kuin se hänen mielestään pilattiin Pietari\nBrahen patsaalla.\n\nArkisiin töihin pyhäpäivä toi pienen pysäyksen, jolloin raahelainen\nkävi kauniissa kirkossaan sanaa kuulemassa. Mutta \"körttiset\" olivat\nniin hartaita sanaan, että halusivat sitä kuulla joskus arkipäivänäkin.\nPastori Toppelius oli heidän mieluisa saarnamiehensä, ja myöskin\ntimperi _Hirvaskari_ oli ahkera sananselittäjä. Jurvelinin rouvan\nluokse usein kokoonnuttiin seuran pitoon. Sinne saapuivat ainakin\nJuthströmin mamsellit, Björnströmin rouva, Lackströmin rouva ja\nBjörkqvistin rouva, tulipa toisinaan körttipukuisia maanäijiäkin. Mutta\nmaailmanlapset moittivat körttisiä ylpeiksi, sanoen, etteivät he \"piä\ntoista ihmistä minnää, kun ei heillä ole rakkautta\". Laestadiolaisuus,\nLapin kautta kulkeutunut kristillisyys, sai Raahessa sieluja jo ainakin\n40--50 vuotta sitten, ja vanha _Westerback_, postinkantaja, piti omia\nevankeliumi-seurojaan, milloin vain kansa kokoontui, arkena tahi\npyhänä. Ukko toimitti \"Nuorukaista\", laulatti siihen painattamiaan\nvirsiä ja saarnasi siitä kohdasta pyhää kirjaa, mikä milloinkin sattui\neteen avautumaan.\n\nMaata ja merta viljelevässä kaupunkitalossa tarvittiin useita\npalvelijoita, sekä \"piikoja\" että \"trenkejä\", oman kotoisen väen\napuna. Ympärysseuduilta maakunnasta, aina Haapavedeltä, Haapajärveltä,\nPyhäjärveltä ja Savonkin mailta, niitä kulkeutui kaupunkiin etsimään\nparempia päiviä ja parempia palkkoja, tuoden rantakylään yhä ja yhä\ntuoretta maan voimaa. Jo juhannuksen edellä ja ennen heinäntekoa niitä\ntuli, pari kolmekin samassa matkassa, \"uulosseelit\" mukanaan, tytöillä\nkoreat huivit päässään, katselemaan palveluspaikkaa ja ottamaan pestiä\nruplan, pari. Vanha laulukin kertoo piikatyttöjen ensi tulemisesta:\n\n    \"Kun he tulevat kaupunkiin,\n    katua pitkin he kävelevät\n    ja uulosseeliä näyttelevät,\n    jos joku ottais piikaksi:\n    eli lapsenlikaksi\".\n\nSaivat siinä raahelaiset katsella ja valita. Vanha Johan Lang pani\nrenginkokelaan syömään. Jos renki pisteli kuin mies ruokaa säälimättä,\noli se hyvä merkki, mutta jos hän vain vähäisen maisteli, patruuni ajoi\nrengin pois sanoen:\n\n-- Joka ei syö, ei se jaksa tehä työtäkään!\n\nÅkerin muori ihastuen kehuskeli muuatta pyhäjokista renkiä:\n\n-- Kyllä se on parempi kuin tavallinen trenki, kun se puhuu papasta ja\nmammasta.\n\nRaahen tyttäret taas arvostelivat renkiä omalla tavallaan:\n\n    \"Aljetaanpa laulella\n    trenki-retkuloista:\n    toiset heist' on sieviä,\n    toiset ketkuloita.\n\n    Kun heitä pyhänä kattoopi,\n    niin herroja he ollaan,\n    vaikka eilen olivatkin\n    sontatunkiolla\".\n\nParhaimmat palvelijansa Raahe sai lähimailtaan naapuristosta.\n\n    \"Pyhäjoelta ja Kalajoelta\n    parhaat piikat ja trenkit,\n    Pattijoelta parhaat\n    luuvat ja pesimet\".\n\nSen olivat jo vanhat raahelaiset tulleet näkemään. Varsinkin\npyhäjokiset oli tunnettu reippaiksi ja taitaviksi käsitöiden\ntekijöiksi, haapavetiset taas olivat mainioita tanssimaan. Raahen\nomatkin tytöt menivät palvelukseen kylänsä \"herskapeille\", koska siinä\n\"pääsi etteenpäin\", mutta soopankokki esim. pysyi aina soopankokkina.\n\nKäsitöitä palvelijan pitikin hyvin osata, renkien puutöitä ja piikojen\nkehräämistä sekä kankaankudontaa. \"Köökikamarisa\" piiat saivat\nvälitöinään kutoa pellava- ja pumpulikangasta ja puolivillaista, ja\nkesäisin vartavastinen \"kesäpiika\" istui saunakamarissa kangaspuita\npaukuttaen. Monella metsien takaa tulleella tytöllä oli matkassaan\noikeat tavat kankaan kutomisessakin. Loimia he kiersivät tukille\nsananpuhumatta, etteivät ne sitten kudottaessa katkeilisi, ja\nloimiketjun, \"likan\", pitäjää he tukistivat, etteivät kuteet loppuisi\nkesken.\n\nNavetassa saivat maalta tulleet \"tolvanat\" ensi aluksi \"karjapiikoina\"\nlehmien kanssa seurustella ja opetella kaupungin tapoja, ja olla\nmyöskin ulkotöissä pellolla, siivota huoneita ja pestä pyykkiä,\nniin että nahka sormista lipesi. Korotettiin sitten jo parhaimmat\n\"köökäreiksi\" ja taas kaikkein taitavimmat ja siisteimmät ylennettiin\n\"sisäköiksi\" eli \"neittyiksi\", joka oli korkein virka, mihin\npalvelustyttö saattoi päästä. Neitsyen piti jo osata, paitsi parhaitten\nruokien ja juomien valmistusta, myöskin \"stryykätä\" patruunien\nkaulustoita sekä \"stärkätä ja stryykätä\" rouvien ja mamsellien\nihananvalkoisia yhdeksiä alushameita, ommella liinavaatteita, vieläpä\noppia ruotsia niin paljon, jotta saattoi käydä ilmoittamassa kylän\nrouville ja mamselleille emäntänsä kahvikutsuista.\n\nSuuri ei suinkaan ollut palkka, jota maakunnan nuori kansa lähti\nkaupungista hakemaan. Eilolan ukkokin, joka Langin talossa palveli\nparikymmentä vuotta kolmea polvea, sai aikaisimpina vuosinaan 25\nruplaa vuodessa sekä puoli vuotaa kenkänahkaa. Naispalvelijat saivat\nnavetassa käärimisestään 40--50 markkaa vuodessa; siten maksettiin\nheille jo kuusin-, seitseminkymmenin, joskus kahdeksinkin. Kaikkein\nparhaat neitsyet ansaitsivat 90 markkaa. Pietilän Lovisa ei kyllä\nottanut koskaan enempää kuin 50, vaikka olisi annettukin, ja siitäkin\nLoviisa teki vielä säästöjä vanhanpäivän varoikseen. Jouluiloa\ntuotettiin palvelijoille palkan lisäksi vielä viidellä, kymmenellä,\nviidellätoistakin markalla. Ja Montinin \"pappa\", leikatessaan lattialla\nsuurta lehmänvuotaa mamselleille \"mustankengän\" nahoiksi, leikkasi\nsamalla palvelustytöillekin kenkänahat. Kova oli työ ja päivät pyöreät,\neikä arkinen viikko antanut vapaita iltoja. Pyhinä vain palvelijat\nsaivat vuoroisin -- rikkailla patruuneilla saattoi olla pari, kolme,\nneljäkin renkiä ja yhtä monta piikaakin -- käydä kirkossa ja kylässä.\nMutta oli joitakuita sellaisiakin palveluspaikkoja, joista harvoin\npääsi kirkkoonkaan.\n\nPalvelijain pirtissä pihan takana piiat ja rengit asustivat. Siellä\nomassa pirtissään he söivät ateriansakin, tavallisesti aina tuntia\nennen kuin isäntäväki ja usein eri ruokiakin; ja kahvia annettiin\npalvelijoille vain aamuisin. Vain Johan Langilla entiseen aikaan oli\nisäntäväki ison keittiön suurpöydän ääressä syönyt samalla kertaa koko\ntalonväen kanssa, Montinilla oli aina päivällisen toinen ruokalaji\nyhteistä renkituvan kanssa, mutta Ahlqvistin \"nuuka\" rouva keitätti\npalvelusväelleen huonompaa ruokaa sanoen vain: \"Kyllä se pakeille\nkelpaa!\" Catharina Sovelius pani palvelustyttönsä ja neitsyensä syömään\nseisoallaan, ja aamuisin ajoi heidät ulos talvipakkaseenkin pesemään ja\nkampaamaan, etteivät huoneita sotkisi.\n\nKunnolliset palvelijat pysyivät kunnon paikoissa vuosikausin,\nkymmeninkin vuosin. Pietilän Loviisakin palveli tohtori Staudingeria\n20 vuotta ja sitten apteekkari Jurveliusta 42 ajastaikaa. Ja Loviisan\näiti pysyi Henrik Soveliuksella kymmenin vuosin samoin kuin isäkin\nKivi-Soviolla. Maria Rönnfors taas palveli Langin talossa 56 vuotta.\nTällaiset uskolliset palvelijat luettiin jo talon perheeseen, vieläpä\nheidän lapsensakin olivat kuin talonväkeä. Moni vanha palvelija sai\ntalossa oman huoneenkin. Monivuotisille kunnon palvelijoilleen hyvä\ntalo toimitti \"gratulit\" ja häät, jos he talossa palvellessaan menivät\nnaimisiin. Talon rouva tyttärineen puetti morsiamen \"kruunuihin ja\nkransseihin ja slöijiin\". Suvun palvelusväki ja morsiusparin tuttavat\nja sukulaiset kutsuttiin pitoihin, ja vehnäskahvit tarjottiin\nvieraille. Saivatpa vieraat talon salissa pitää piiritanssiakin\ntalonrouvan tahi mamsellin soittaessa \"portupianoa\". Pois lähtevälle\npalvelijalle talonrouva antoi vanhoja vuodevaatteita ja muita\ntaloustavaroita oman kodin avuksi.\n\nTalolle ja palvelijallekin oli kunniaksi, mitä kauemmin oltiin yksissä.\nMutta talon häpeä oli ja häpeäksi sen otti palvelijakin, jos kesken\nvuotta piti lähteä pois palveluspaikasta, Eikä se ollut luvallistakaan.\nVain Branderilta palvelijat saivat, jos tahtoivat, lähteä pois kesken\naikansa, eikä siitä seurannut heille sen pahempaa, Mutta siellä saattoi\nrenkikin menettää silmäinsä valon, niin että voi erehdyksessä valjastaa\nisännän hevosen aisoihin nurinpäin, \"kun ei ollut saanut rasuaa monneen\nviikkoon\".\n\nKaupunkikotinsa lisäksi moni Raahen porvari pystytti itselleen\nkesäisen asumuksen jonnekin syrjään meren rannalle, saadakseen sinne\n\"paeta\" kaupunkinsa arkipäiväisyydestä. \"Kesämajoiksi\" raahelainen\nnäitä kesäkotejaan nimitti, ja venekyydillä sinne kulki, jopa lopulta\n1880-luvulla pienellä höyrylaivallakin, Wegalla. Aamulla jo kuudelta\npiti joutua konttoriin ja illalla vasta kahdeksan aikana laskettiin\nvapaaksi. Ensimmäisen kesämajan lienee rakennuttanut pormestari Hildén\nKraaselin saarelle, sitten 1870-luvulla Henrik Montin sai majansa\nSuenreiän rannalle. Ensimmäisiä oli myöskin Johan Candelinin, sitten\nJohan Soveliuksen omistama, Kalajoen markkinapaikalta tuotu kesämaja\nPirttiniemessä. Vanhoja oli myöskin Henrik Soveliuksen komeapuistoinen\n\"Rosenlund\" laivaveistämön tienoilla sekä Reinin \"Bellevue\"\n\nMaivaperässä, Matti Junellillakin oli pieni \"fiskarstugansa\"\nMaivaperässä ja Möllereillä varvin lähellä melkein meren päälle\npystytetty \"Fåfängan\". Täällä \"Fåfänganissaan\" Möllerin pappa ja mamma\nkesänsä elelivät, pieni pappa Möller kauniina päivinä istuskellen\nveneessä ankeriaita onkimassa ja iso mamma Möller pitäen huolta seinien\nsalalokeroistaan, joihin oli piilottanut hopeatavaransa.\n\n\n\n\nPerhejuhlia.\n\n\nPerhejuhliakin Raahe joutui aina silloin tällöin viettämään.\nNimipäivät nousivat talon isännän ja emännän eteen joka vuosi\nuudelleen, samoin syntymäpäivät, sekä sitten aina muitakin tärkeitä\ntapauksia. Nimipäivinä saapuivat parhaat ystävät ja tuttavat\nonnentoivotus-käynnilleen, ja heitä varten oli varustettu joskus\nniinkin suuri \"krinkeli\", että leipurimestarin täytyi sohvan kannella\nkannattaa se tilaajalleen. Syrjäpuolen eläjätkin juhlivat nimipäiviänsä\nlaittaen vehnärinkelin ja marjanvarvuista \"kranssin\" pöydälleen.\n\nMutta suurimpia ja valoisimpia perhejuhlia olivat häät, semmoiset\npikku kaupungin suurporvarin, patruunitalon hääjuhlat, joita vietti\nkuin yhtenä perheenä koko kylä, keskikaupunki juhlien kutsuttuna talon\nsuurissa saleissa, laitakaupunki taas vankkana taustajoukkona seisoen\nturulla ja täyttäen pihat ja kadut, mutta silti yhtä suurella ilolla\nja innolla ottaen osaa juhlaan kuin saleissa hääpuvuissaan liikkuva\nhääkansakin.\n\nOmasta tutusta rantakylästään raahelaiset tavallisesti löysivät\ntoisensa. Pienestä pitäen oli nähty ja tunnettu, laskettu jääkelkalla\nPitzéninmäkeä ja monet kerrat jo tavoiteltukin toisiaan Härkätorilla\nenkkaa juostessa, ja sitten jo salassa nykitty päivänkakkaran lehtiä\narpoen: \"Han älskar, af hjärtat...\" Yhä enemmän tuttavaksi oli tultu\nrekiretkillä, Ilolinnan huveissa ja monissa tanssiaisissa. Niinpä\nolikin koko kylän porvaristo monikertaan seulottu sekaisin, ristiin\nja rastiin, niin että kaikki parhaat porvarit olivat keskenään\nsukulaisia, milteipä koko keskikaupunki kuin samaa suurta sukua. Kadun\nylitse vain nuoret katselivat toisiaan, jopa joskus niinkin kuin\nentinen Johan Sovelius, joka rantatalonsa ikkunasta ihaili kaunista\nserkkuansa, Catharina Freitagia, ja tahtoi hänet tuoda suurtalonsa\nemännäksi. Mutta vaikka kuningasta myöten anottiin, eivät serkukset\nsaaneet liitolleen lupaa. Kaihoten he saivat yhä edelleenkin katsella\ntoisiaan. Ja katselivat koko elämänikänsä. Ikkunansa ääreen, pöydän\nviereen ryntäilleen, vanha Johan yöllä kuolikin, ja kerrotaan, että\nvielä jälkeenkinpäin hänen haamunsa joskus nähtiin liikkuvan vanhassa\nviheriäisessä talossa ja istuvan ikkunan ääressä katsellen Freitagiin\npäin.\n\nMutta kaikki eivät kiintyneet yhtä onnettomasti kuin vanha Johan\nkauniisiin serkkuihinsa, vaan monet löysivät kotikylästään ja kadun\ntoiseltakin puolen etäisempiäkin \"kussiineja\" taikka vielä vieraampia,\njoita saattoi yritellä. Pari vuotta nuoret voivat olla kihloissa, ensin\nsalaisesti, sitten julkisesti. Kihlajaisten jälkeen jo uskallettiin\nmennä kadulle kävelemään \"profgangia\", ja silloin koko kaupunki katsoi.\nRämisten avautuivat ikkunat ja kuului huuto ja hurraus ja onnentoivotus,\n\nKihlajaispäivään olivat nuoren neidon vapaat, huolettomat päivät\npäättyneet. Alkoi heti ankara kapioitten laittaminen. Itse sai tytär\nommella ja kutoa, minkä ennätti, kotiväen ollessa apuna ja hankkien\napua kylältäkin. Mutta vanhaan aikaan oli hyvin vaikea saada taitavaa\napulaista valmistamaan hienoja neuletöitä, pitsejä ja koruompeluksia,\nsillä kukaan ei tahtonut ruveta tekemään työtä \"rahan eestä\". Vain\njoku vanha mamselli uskalsi ommella, mutta hänkin sillä ehdolla, ettei\n\"kellekkään saa sanua\".\n\nPerjantai oli pappilapäivä. Morsiamen isän kanssa sulhanen siellä kävi,\nja sitten nuori pari kulki sukulaisperheissä ilmoittelemassa, että ensi\npyhänä ... Silloin nuorten aikomus julistettiin koko seurakunnalle.\nAsianomaiset eivät itse olleet sitä kuulemassa, mutta sitä tarkemmin\nkuunteli koko temppeli. Vasta kolmantena pyhänä nuoretkin kävivät\nkirkossa kuulemassa nimensä mainintaa. Ensimmäisenä kuulutuspäivanä\noli morsiamen kotona \"gratulit\". Tuttavat ja sukulaiset tulivat\nonnittelemaan ja tuomaan lahjojaan: morsiusnenäliinoja, hopeamaljoja,\njoskus mattoja ja ryijyjäkin, joita voi sitten käyttää vihittäessä.\nSulhanenkin lahjoitti hienoja koristeita, rintaneulaa, rannerengasta,\nkultaketjua, jotka toisinaan olivat arvokkaita sukuperintöjä. Ja\nmorsian esiintyi kesällä kesänkukkasia, tahi talvella Haggrenin\nmamsellin näpertelemiä tekokukkia tukassaan. Sitten pitkin viikkoa kävi\ntalossa onnittelijoita. Mutta jos nuori pari kuulutuspäivänä lähti\npakoretkelle, ajelemaan \"Haapakirnuun\", oli se merkkinä, ettei menty\nonnittelemaan.\n\nRaahen uusi raatihuone oli tavallisesti raahelaisten häähuoneena,\nSiellä oli suuri sali ja isoja kamareita, joihin koko kylä mahtui\niloitsemaan. Jo ainakin kolmea, neljää päivää ennen pantiin talon\n\"puukhollari\" juoksuttamaan hääkutsuja ympäri kaupunkia. Jokaiseen\nkutsu taloon hän jätti \"knipun\", jossa jokaiselle aikuiselle\noli oma kutsukorttinsa -- joskus vain pieni sievä, korkokuvalla\nkoristettu paperilappunen -- Kilian Mellbergin kauniilla käsialalla\nkirjoitettuine hääkutsuineen. Hääpäivän edellisenä iltana morsiusneidot\nja sulhaspojat, \"tärnat\" ja \"marskalkat\", joita oli kymmenen,\nkaksitoistakin paria, kävivät \"sitojaisissa\" morsiamen talossa:\nsidottiin morsiamelle myrteistä \"kruunut ja kranssit\" sekä sulhaselle\nmyrteistä ja oransseista seppele rintaan ja sulhaspojillekin pieni\n\"kranssi\". Asiaa harrastaessaan nuoret väliin heittivät leikiksikin:\njuostiin enkkaa, pyörittiin piirileikkiä ja taas kysyttiin: \"Är du nöjd\nmed din granne?\"[12]\n\nTämä olikin seuraavan päivän pääteksti, tätä samaa pappikin tuli\nnuorelta parilta kysymään. Morsian puettiin valkeaan silkkiin pitkine\n\"sleepeineen\" ja \"slöijoineen\", kruunuineen ja seppeleineen. Hääpukuun\noli jokainen sukulainen, sulhanenkin, käynyt pistämässä muutaman\nompeleen.\n\nVihkiminen toimitettiin kuuden, seitsemän tienoissa illalla; entiseen\naikaan se oli tapahtunut jo neljän, viidenkin aikoihin. Salissa\njo sulhanen odotteli, kun morsiamen isä sulhaspoikain kanssa toi\nmorsianta, jota uskollinen kymmenlukuinen neitosparvensa parittain\nseurasi. Kauniina morsian astui hääsaliin, punastelevana, kukilla\nkoristeltuna hentona kukkasena, kädessään sulhasen lahjoittama\nvalkoinen ruusu- tai liljakimppu. Suuri komea matto helmillä\nkirjailtuine morsiuspalleineen tahi -tyynyineen oli asetettu lattialle.\nMorsiusneidot asettuivat parittain suojattinsa lähelle, muuan pidellen\nhänen hansikastaan. Ja morsiamella oli vielä kädessään avattuna iso,\njonkun hyvän tädin tai ystävättären lahjoittama morsiusnenäliina,\nkauniisti koruommeltu, nimikirjaimilla koristettu ja leveällä\npitsireunalla ympäröity vaatekappale. Olipa entisillä sulhasillakin\nkädessään kaunis nenäliina. Seisoessaan vihillä Lovisa Frosteruksen\nkanssa piti kauppaneuvos Franzénkin kädessään isoa, morsiameltaan\nsaamaansa kirjailtua nenäliinaa; \"ja se oli oikein komiannäköstä, kun\nFranzénilla oli sellainen\".\n\nVihkimisen jälkeen vieraat onnittelivat nuorta paria juoden heidän\nmaljakseen viiniä tahi samppanjaa. Kilian Mellbergkin, hääkutsujen\nmestarikirjoittaja, astui esiin eukkoineen ja toivotti onnea, lisäten:\n\n-- Maria toivottaa juuri sitä samaa!\n\nKahvi ja tee kaneelikakkuineen ja siirappikakkuineen oli häätalon\ntarjoilua, sitten jäätelöt ja monet syltit, inkiväärisylttikin, joka\noli niin väkevää, että joku tottumaton häävieras voi sylkäistä sen\nsuustaan, manaten: \"Kaikkia sitä ihmisille annetaankin!\" Annettiin\nmonissa häissä ruokaakin. Tärkeitä häätarjoiluja olivat konfektit,\nomassa kotikaupungissa valmistetut hienot paperipeittoiset karamellit\nsomine hauskoine runovärssyineen.\n\nJa tanssittiin. Vanhatkin ottivat osaa hienoon poloneesiin, ja\nsitten voitiin tanssia kolmekin franseesia. Nuoret neidot olivat\nerinomaisen ihastuttavia vaaleansinisissä, vihreissä tahi punaisissa\n\"gaasipuvuissaan\", ja herratkin esiintyivät hienoimmissa pukineissaan.\nTanssiminen ja ilonpito kesti aamuneljään ja -kuuteenkin asti.\n\nMutta häähuoneen ympärille oli illan kuluessa kerääntynyt kutsumaton\nkansa, miltei koko suurkylä, suuri tekijä sekin raahelaishäissä.\n\"Morsiantaa!... Morsiantaaaa!\" kaupunki huuteli, vaatien edes niin\nsuurta osaa häämenoihin, että saisi nähdä häiden parhaan henkilön ja\ntoivottaa hänelle onnea. Talon rappusille -- taikka talvella ikkunaan\n-- morsiamen piti astua kansan katsottavaksi, oikein ympäri pyörähtäen.\nJa katu ja piha huusi ja hurrasi, kiitti kauniiksi ja toivotti\nonnea ja Jumalan siunausta. Monet kerrat yhä uudelleen morsian sai\nastua esille yhä uusille joukoille, merimiehillekin ja viimeiseksi\nsuolankantajaeukoille, jotka puoliyön tienoissa tulivat Fantinsaaren\nsuolamakasiineilta. Sulhasenkin, sulhaspoikien ja morsiustyttöjen piti\njonkun kerran näyttäytyä. Mutta katsojat eivät suinkaan aina kiitelleet\nmorsianta kauniiksi, vaan saattoivat hyvinkin huutaa:\n\n-- Morsian ruma! Morsianpiikat ovat kauniimmat!\n\nMutta kun komerssi oli Johanna Franzénin kanssa hääparina, niin se\noli kaunis nähtävä. Langin talossa pidettiin häitä, ja ikkunasta\nsulhanen ja morsian näyttäytyivät, ja niin oli komea pari, että vanhat\nvieläkin sitä muistelevat. \"Mutta nyt ei tiijä, onko häijenpitäjät\nherrasväkeäkään kaikki ... mitä lienevät tulijoita!\"\n\nPari päivää häitä vietettiin. Toisena päivänä pantiin morsiamen ylle\n\"nuoren muorin puku\", ja päähän painettiin \"myssy\". Sitten kolmantena\npäivänä mentiin sulhasen kotiin, jossa oli iloiset \"kotiintulijaiset\".\n\nHäiden jälkeen nuori pari sai käydä monissa sukulaiskutsuissa ympäri\nkaupunkia ja samalla hankkiutua häämatkalle. Tukholma oli monen\nhäämatkan päämäärä; jotkut Soveliukset ajoivat Salahmin ruukille.\nKauppaneuvos Franzén varusti voilastin ja purjehti nuorikkoineen\nKöpenhaminaan, kaupitteli siellä voinsa ja osti kaikenlaista hyvää\ntavaraa, m.m. hienon kahviastiaston ja komean mahonkisen huonekaluston.\nMutta Ernst Kilian Mellberg, entinen köyhtynyt laivanvarustaja,\nlähti Mariansa kanssa vain paatilla purjehtimaan, ottaen mukaansa\njummanneiksi kuusi koulupoikaa sekä pyssyn, jolla aikoi merenselällä\nampua kunnialaukauksen, Mutta pyssy putosi mereen, eikä Kilian rukka\nsaanut Mariansa iloksi laskea ainoatakaan kunniapaukausta.\n\nHäämatkan jälkeen alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä raahelaisessa\nkauppatalossa, jossa nuori rouva sai ruveta emännöimään parhaansa\nmukaan. Miestään piti Raahen rouva niin suuressa arvossa, että aina\nmainitsi häntä sukunimellään taikka arvollaan. Raahen herrat olivat\nrouvilleen Franzéneja, Reinejä, Freitageja, Soveliuksia taikka\npatruuneja, komersseja, roodmanneja ja kapteeneja. Rahat olivat\nkaikki patruunin arkussa, eikä rouvilla ollut juuri omia ansioita\neikä kopeekoita. Eivätkä rouvat saaneet olla miehilleen liian\nhellätunteisia. Kauppias Jurveliuskin, kun rouva kahdentoista vuoden\nhääpäivänään odottamatta läiskäytti lämpöisen suudelman, äkäisesti\npyyhkäisi suutaan ja ärähti:\n\n-- Anna sen olla ensimmäinen ja viimeinen kerta!\n\nMutta hyvin herrat patruunit silti rouvistaan pitivät. Möllerin pikku\nukko ja tukeva rouva olivat toisilleen aina \"pappa\" ja \"mamma\",\nja patruuni Aspegren, pikkuinen paksu äijä, vanhanakin kehuskeli\nedesmennyttä Amandaansa:\n\n-- Ja, Amanda, hon var en skönhet ... och inte var jag heller ful.[13]\n\nKomeasti merikansakin piti häitään. Vanha _Wallgrenin_ kapteenska oli\nlaitakaupungin morsianten \"ulospukija\". Hänen lippaassaan oli sitä\nvarten koko \"skrudi\": viheriäisestä vaatteesta tehdyt \"kruunut ja\nkranssit\" valkeine tekokukkineen, \"tarlatanista\" laitettu \"slöija\",\nlisäksi vielä kaikenlaisia koreuksia, paperi- ja vaatekukkia ja\nsilkkihansikkaitakin joilla mustaan silkki- taikka orleanssileninkiin\npuettu morsian voitiin kaunistaa -- valkeaan puettu merimiehen\nmorsian olisi ollut kansan kauhistus. _Leufstadiuksen Anna_-mamselli\nja _Stormin Anna_ olivat myöskin morsianten pukumestareita. Jotkut\nvanhat morsianten pukijamuorit olivat käyttäneet morsiamen saunassa,\nkylvettäen häntä koivuvihdalla, olivatpa vieneet sulhasenkin löylyyn ja\nhosuneet häntä mäntyvastalla.\n\nPyyn Antti, kaunis ja ketterä meripoika, oli useinkin toisten\nmerimiesten häihin kutsujana. Juhlapuvussa Antti näppärästi kepsutteli\npirtistä pirttiin sanomassa:\n\n-- Terveisiä siltä ja siltä ja tulla silloin ja silloin heijän\nvihkiäisiinsä!\n\nOsasi Antti kyllä käydä patruunienkin ovilla ja sovittaa sielläkin\nsanansa.\n\nPappi oli paras vieraista ja hänet kutsuttiinkin perheineen ensi\nmiehenä, sitten myöskin omat patruunit ja kapteenit sukulaisten\nja merimiestuttavien lisäksi. Suuri kansanpaljous, kolmesataakin\nhenkeä, saattoi keräytyä merimiehen häihin, ja Stjernuddin kapteenin\ntalossa monet entiset meriläisten jymyhäät pidettiin. Sieltä saatiin\nhäähuoneeksi iso sali kaksine peräkamareineen.\n\nVihkiminen tapahtui \"filttimatolla\", jolle oli asetettu \"salveeteilla\"\npeitetyt pallituolit. Merimiesmorsiamellakin oli kädessä iso\npitsireunainen nenäliina, ja sulhasen rintapieltä koristi\nmyrttiseppele. Neljä paria \"sulhastrenkejä\" ja \"morsianpiikoja\" seisoi\nympärillä vartiona. Vihkimisen jälkeen tapahtuivat onnentoivotukset\n\"bischoffeineen\" ja sitten pikku tarjoilut kahvineen, vehnäsineen,\nkonfekteineen ja \"munakrinkeleineen\" samaan suuntaan kuin patruunienkin\npidoissa. Lopuksi pistettiin tanssiksi, ja silloin Stjernuddilla\nsuuressa ringissä kierrettiin avonaisten ovien kautta peräkamarien ja\nsalien lävitse. Ahkerasti merimiehet pyörittelivät tanssin tahdissa\npappilan mamsellejakin, niin että sininen sauhu sikaarista suitsusi.\n\"Kyllä minä jaksan!\" sikaarimies vain urhoollisena todisti, kun\npappilan mamselli pyyteli lopettamaan. Morsiuslahjojakin häävieraat\nantoivat, kaikenlaista oman kodin apua, rahaakin voitiin antaa.\nKaksitoistakin markkaa komeimmat merimiehet työnsivät, kun saivat\nmorsiamen kanssa tanssia, vaikkei rahan antaminen tapahtunut niin\njulkisesti kuin kopsalaisten ja pattijokisten häämenoissa, missä\ntalonjussit morsiamen kanssa polskatessaan pitelivät rahaa ylhäällä\nhyppysissään, että kaikki näkisivät, paljonko aikamies aikoo antaa.\n\nKävipä sitten _Hybinetten_ rouva noutamassa \"Prännärin kaivosta\" taloon\nperillisen, taikka puuhaili niitä _Lundahlin_ rouva vielä ahkerammin,\ntoimittaen taloihin kaikkiaan kolmattatuhatta pientä raahelaista, jotka\neivät siis suinkaan olleet tulliportista tulleita.\n\nTaloon tuotu kiperäjalkainen, kitisevä mamselli tahi pieni parkuva\npatruunin alku oli pian toimitettava Raahen kauniin kirkon\nkansalaiseksi, kuten muutkin hyvät avojalkaiset raahelaiset. Joskus\npidettiin ristiäiset jo seuraavana päivänä, mutta tavallisesti vasta\nsitten, kun pieni oli ennättänyt pari viikkoa ihmetellä tätä maailmaa,\njossa hänet ensi töikseen oli paiskattu kultadukaattikylpyyn, ja\ndukaatti kumminkin annettu kylvettäjärouvalle, ja sitten kääritty ja\nkapaloitu ja makautettu silkkitäkin alla. Isä lähetti kutsukortit\nsukulaisille ja tuttaville, että saapua ristiäisiin. Kutsuttiin\nkummejakin neljä, viisi paria, useasti kaksitoistakin paria, kuusi\nvanhoja sekä kuusi nuoria, isoisiä ja -äitejä, serkkuja ynnä muita\nkaukaisempiakin sukulaisia, joiden kaikkien nimet sitten kirjoitettiin\nsukuraamattuun ristilapsen rinnalle. Kutsutut saapuivat, pappikin\nsaapui, ja talon emäntäkin, kun pappi oli hänet ensin kirkotellut,\nastui tervehtimään tulijoita.\n\nÄidin laittamassa valkeassa ristikoltussa -- joka sitten meni perintönä\nseuraaville ristittäville -- valkea mamsellikummi niiaten kantoi\nlapsen äitikummille, ja toinen tytärkummi otti lakin pois kastamista\nvarten. Isosta komeasta hopeamaljasta rikkaan patruunin rintaperillinen\nkastettiin, samasta maljasta, josta koko suku jo vuosikymmeniä,\nsatojakin oli valeltu Raahen seurakunnan jäseneksi. Kummit seisoivat\nkahdessa pitkässä rivissä vastakkain, ja kastamistoimituksen jälkeen\njotkut mieskummit vanhan tavan mukaan suutelivat \"pariansa\". Ainakin\nnuorten herrojen olisi pitänyt se tehdä, ja Fagervikin vanhoja tapoja\nkunnioittava rouva oli kovin vihainen, jos neidot yrittivät tilaisuutta\npakoilla. Vanha Ollinsaaren Bergbomkin seurasi vanhaa tapaa sanoen;\n\n-- Faddrarna komma i håg sin skyldighet![14]\n\nMutta tytöt häntä kovin pelkäsivät.\n\nKahvia leivoksineen ja konfekteineen tarjottiin vieraille, ja vasta\nkastetun terveydeksi juotiin viinit ja \"bischoffit\". Ja lopuksi nuoret\nsaivat tanssiakin.\n\nJos pieneen naapuritaloon taikka patruunin renkitupaan oli samoihin\naikoihin tuotu väenlisää, voi pappi toimittaa toisenkin kastamisen\nsamasta maljasta. Johanna Hjerpekin aina kehuskeli:\n\n-- Min' oon samasta kupista kastettu kuin Montinin frouva!\n\nKummien piti pian tulla \"kummivisiitille lapsen kättä aukaisemaan\",\nettei heistä sanottaisi: \"Ei ole vielä lapsen kättä aukaissut!\"\nNaiset lahjoittivat hienoja koruompeleisia lappuja sekä muuta sievää\nvaatetavaraa, mutta rikkaat porvarit saattoivat avata ristilapsensa\npikku nyrkin komealla hopeapikarilla. Näin oli nuorella rantakaupungin\nkansalaisella jo hyvä alku maallista tavaraa. Mutta kun kansalaisen\npienissä punaisissa ikenissä nähtiin ensimmäinen hampaan terä,\nlahjoitti isä-patruuni lapsentytölle kultadukaatin. Ja siitä pikku\npiikanen niin ilostui, että alkoi entistä kirkkaammin laulaa killittää:\n\n    \"Huis, sika, mettään,\n    tuo Matille marjoja\n    sinisellä sissillä,\n    punaisella pussilla,\n    kirjavalla kinttaalla,\n    valkealla vanttuulla!\"\n\nAjan vieriessä aina silloin tällöin yhden ja toisen raahelaisen päivät\ntulivat luetuiksi, ja elämän ja kuoleman Herra kutsui raatajan pois\ntyömaaltaan. Joskus kyllä raahelainen saattoi erehtyä lähtöpäivästä.\nViimeistä kymmentään käyvä Kopsan muorikin kutsutti yösydännä naapurin\nmuorit luokseen lähtökahville. Muorit tulivat siunaillen, rupesivat\nkeittämään kahvia, lukemaan sanaa ja puhumaan kuolevalle autuudesta.\nMutta kesken parasta menoa Kopsan muori pompahtikin ylös ja sanoi:\n\n-- Menkää siitä! En minä vielä kuolekkaan.\n\nEikä muori sillä kertaa kuollutkaan, rupesi vain särpämään valmiiksi\nkeitettyä väkevää kahvia.\n\nKuolema oli suuri tapaus pienenkin pirtin elämässä, vaikka kuolija\nolisi ollutkin vain ikäloppu Kopsan muori. Mutta kun ison talon iso\npatruuni kutsuttiin pois, niin koko kaupunki tunsi kuoleman käynnin,\nja kaikki ottivat osaa surumenoihin; yksin kirkonkellotkin tuntuivat\nsoittavan eri äänellä.\n\nMoni raahelainen ajatteli kuoleman tulemista, niin että jo eläessään\ntoimitti itselleen ruumisarkun, teettäen sen _Aholinin Jaakolla, Matti\nHeiskarilla, Myllykankaan Matilla_ taikka _Krabbin_ ukolla. Sitten\noli kuoleman koti synkässä mustuudessaan jo valmiina aitan orsilla\nodottamassa. Raatimies Johan Montinillakin oli monet vuodet valmis\nleposija Isonvainion makasiinin orsilla, ja mestari Carlborgin muori\nvei arkkunsa mukanaan muuttaessaan tyttärensä luo Ouluun, toipa sen\ntaas takaisinkin Raaheen, kun ei Oulussa kauan hyvättänytkään olla.\nSarkkilan mummo sairastaessaan meni jo valmiiksi arkkuunsa makaamaan\nkoetellakseen, miten siihen sopii. Marjelinin vanhalla perämiehellä\noli odottamassa kauniisti puettu ja kilvitetty komea Tuonelan koti,\njota vanhus tyytyväisenä kävi silloin tällöin katsomassa. Joskus täytyi\nantaa valmis arkku toiselle kuolijalle ja laittaa itselle uusi. Ison\nmerimiehen, Frosteruksenkin, arkkuun Millalaiska ja Marjelinin emäntä\nsaivat tukkia pitkän Taarte-vainajan. Silfverbergin Jaako laittoi\neläessään itselleen, arkun lisäksi, jo hautakivenkin. Kymmenkunta\nvuotta ukko sitä hakkaili, nakutellen nimet ja syntymävuodet, jopa\nlopuksi luuli voivansa panna kuolinvuodenkin. Monella vanhalla\nhyvällä rouvalla oli jo kuolinvaatteet valmiina odottamassa, valkeat\npumpulisukat ja kaikki.\n\nKuolemantapauksen edellä vanhat muorit toisinaan näkivät \"kalman\"\nvaeltavan kuolintaloon, ja joskus taas koiratkin sen lähimailla\nkolkolla ulvonnallaan ennustivat loppua. Kuolemanhetken saapuessa\nomaiset kokoontuivat kuolevan ääreen hyvästille. Jotkut kutsuttivat\nluokseen hyvän ystävänkin. Kapteeni Ståhlbergkin haetti hyvästeille\nkapteeni Svanljungin ja puheli hänelle:\n\n-- Tunnen nyt päälläni, että kohta purjehdin Aaprahamin helmaan ... ja\nkiitän sinua, kun on niin paljon yhdessä kuljettu.\n\nJa puolen tunnin perästä oli vanha merenkävijä matkalla Aaprahamin\nhelmaan.\n\nMustan kuoleman käytyä puettiin koko talo valkeaan. Suurilla valkeilla\npellavalakanoilla peitettiin heti talon kaikki ikkunat, eteisen,\nkeittiön ja pihapirttienkin ikkunat, niin että jo uloskin näkyi, kuka\ntalossa oli vieraillut. Tällaisia \"hautajaislakanoita\", joiden keskessä\noli iso vastalaskos ja reunoissa leveät palteet reikäompeleineen, oli\ntalossa isot varastot. Paljon näitä sekä pienempiä \"hautajaisduukeja\"\ntarvittiinkin, sillä paitsi ikkunoita, verhottiin kaikki huonekalutkin,\nsohvat, pöydät, tuolit sekä taulut ja seinäpeilit lakanoilla ja\nliinoilla. Kun vielä matot otettiin pois valkeaksi hangatulta,\nmaalaamattomalta honkalattialta, oli koko talo, mustassa murheessa\nollen, äänettömän, aavemaisen valkean vallassa.\n\nTämä valkeaan verhoaminen toimitettiin talossa heti, vaikka kuolema\nolisi hapuillut pimeällä yölläkin. Friemanillakin olivat kaikki ikkunat\naamulla valkeina, kun patruuni oli yöllä kutsuttu pois. Ja koko viikon\npäivät hautajaisten jälkeenkin piti lakanain olla samoilla sijoilla.\n\n_Hybinetten Sofia_-mamselli, jonka äiti pesi ja puetti raahelaisia\ntälle ilmalle, valmisti puolestaan kylän kansaa tuolle ilmalle.\nVainajat hän pesi ja puki ja \"sveepasi\" ensin ruumislaudalle, sitten\narkkuun. Valkeihin vainajat varustettiin, paitoihin, liinoihin ja\npumpulisukkiin. Reinin 18-vuotias Alice-mamselli, joka Tukholmasta\npalatessaan vilustui ja sitten kuoli, puetettiin arkkuunsa morsiameksi.\nMutta komerssi tahtoi, että hänet on puettava frakkiin ja täyteen\nherranpukuun, sillä \"en taho olla yöpaita päällä Herran eesä\". Joskus\npantiin arkkuun jotakin vainajan rakasta omaisuutta. Montinin rouva sai\nmukaansa lastensa ja lastensalasten lähettämät kirjeet, ja viskaali\nLagerstamin arkkuun pistettiin rouvan valokuva sekä virsikirja.\n\nPaitsi Hybinetten mamsellia, hoiti vainajia hautaan myöskin\n_Ollenborgin_ mamselli, ja _Millalan Anna-Kreeta_ oli laitakaupungin\nkansan arkkuun panijana. Hybinetten mamselli oli vaatettanut kymmeniä\nvainajia ja laitellessaan monesti tullut niitä nuppineulallakin\npistäneeksi. Siksipä mamselli vanhana melkein kokonaan menetti kuulonsa.\n\nEnsimmäiset viestit kuolemasta saatteli läheisimmille sukulaisille ja\nystäville talon palvelijatar tahi joku naisystävä sanoen:\n\n-- Viimeiset terveiset ... se kuoli silloin ja silloin.\n\nMutta heti kutsuttiin taloon Kilian Mellberg, ja hän rupesi\nkiireesti kirjoittamaan kuolinilmoituskortteja. Vainajan ystävä,\njoku arvokas herra, joka valittiin \"säädyn mukaan\", naineille\nnainut, leskille leski, nuorille nuori herra, mutta ei koskaan\nnaista, lähti kuljettamaan virallista kuoleman viestiä. Johan\nMontinin kuolemansanomaa kuljetti pankinjohtaja Aspegren, ja Henrik\nSoveliuksen sanansaattajana ajeli Ivar Frieman. Aamupäivällä 10--11\naikana, sanomakellojen parhaillaan kuuluttaessa surusanomaa, tapahtui\n\"murekorttien\" jakaminen. Mustiin puettu \"prännäri\"-päinen herra\najoi mustaan vaatteeseen verhotussa ajopelissä verkalleen pitkin\nkatuja, vieressään mustalla veralla päällystetty lipas, joka sisälsi\nilmoituskortteja. Sukulais- ja tuttavatalojen sekä muiden arvokkaiden\nasuntojen kohdalla ajaja aina pysäytti hevosensa, ja ajoneuvojen\nsivulla kulkevat poikaset juoksuttivat ilmoituskortin taloon, kumpikin\nomalle puolelleen katua. Näin mustat ajoneuvot mustine herroineen\nkiersivät \"murekorteilla ympäri\" kuolemaa kuuluttaen, ja koko ajan\nkirkonkellot pauhasivat. Pienen kaupungin yllä tuntui liikkuvan\nkuoleman varjo.\n\nKellojen soidessa tulivat jo ensimmäiset, läheisimmät surunvalittajat,\nja sitten seuraavana päivänä muutkin, naiset mustissa silkeissään\nja herrat frakkiin puettuina. Kirsikkaviiniä, bischoffia ja punssia\nvieraille vain tarjottiin.\n\nMuuan päivä pidettiin ruumista sisällä, kunnes se saatiin arkkuun.\nCatharina Friemaniile oli laitettu kamari \"ruumishuoneeksi\": seinät\nkokonaan verhottu valkealla ja katon rajaan vedetty mustaa orleanssia\nsekä poikki seinien alas orleanssisuikaleita kuin pylväiksi.\nTavallisesti vainaja sitten sai levätä jossakin makasiinissa, talvella\nuseita päiviäkin, että ehdittiin valmistautua hautajaispitoihin.\nJohan Montiniakin säilytettiin yksitoista päivää ja haudattiin hänet\nsyntymäpäivänään 21. joulukuuta.\n\nTuli suuri hautauspäivä. Jo paria päivää ennen ajoi sama musta herra,\njoka murhekortteja jakoi, samoilla synkillä ajoneuvoillaan ympäri\nkaupunkia jakaen hautajaiskutsuja. Kilian Mellbergin käsialaa nekin\nolivat, ja saatettiin niissä sanoa:\n\n    \"Demoiselle Janica Frieman\n    behagade med sin närvaro\n    behedra min aflidne Moders\n    begrafning Tisdagen d. 17 april 1855\n    kl. 4 Em. M.A. Sovelius.\n    Samt passera afton\".[15]\n\nSuomalaisille arvohenkilöille voitiin viedä suomalainen kutsu. Niinpä\nseppämestari Sarkkila sai kutsun Conrad Branderin hautajaisiin ja\nkutsukortissa sanottiin:\n\n    \"Seppä Johan Sarkkinen\n    Kuttutaan saattaan meiän\n    vainaja rakastettua isä\n    hänen lepo-kammion\n    Tuorstaina se 4 p. Maalis:\n    kuuta 1880 Kello 11 a.p.\n\n    Selina ja Axel Brander\".\n\nKutsuttuja oli portilla vastaanottamassa murhekorttien ja kutsujen\nkuljettaja-herra merkiten nimiluetteloonsa heti jokaisen tulijan. Ja\nkaupungin parhaat saapuivat synkän mustina ja juhlallisina. Kilian\nMellbergkin saapui Marioineen sanoen, että tämä on hänen \"närvaronsa\".\n\nMutta kuoleman talon omat eläjät eivät tulleet vieraitaan vastaan,\nvaan istuivat kuin aaveina \"i sorgen\" kaameannäköisessä valkoisessa\nhämärässä. Vanhemmat istuivat vierekkäin pitkällä sohvalla, ja\nheidän sivuillaan sohvalla sekä edessään jakkaroilla ja mataloilla\npallituoleilla nyköttivät perheen muut jäsenet ja lapset. Istualtaan\nhe tervehtivät tulijoita vain äänettömällä hiljaisella nyökkäyksellä.\nHerrat olivat mustassa puvussa valkeine \"vekattuine\" etumuksineen,\nja valkeat tarlatani-mansetit, \"punjet\", oli vedettyinä hihansuiden\nylitse. Mustissa olivat naiset ja lapsetkin, mutta edessä oli valkea\ntarlatani-esiliina sekä kaulassa leveä monikertainen tarlataninen\nkaulus; rouvien päässä oli valkea pitkänauhainen tarlatanimyssy. Olipa\nentiseen aikaan lesken pään peittona ollut valkea salvetti, niin että\nhän istui kokonaan hupussa. Mitä suurempaa surua kannettiin, sitä\nleveämpi oli esiliinan helmapalle ja sitä useammankertainen kaulus.\nEikä mitään punaista taikka värikästä saanut olla puvussa, yksin\npiiloisa punainen paidannappikin oli otettava pois.\n\nKahvia leivosten kanssa tarjottiin vieraille ennen haudalle menoa.\nMutta oman talon väki ei saanut nauttia ei kuivaa ei märkää, vaan istua\nvain äänettömässä surussaan \"förmakin\" pitkällä sohvalla.\n\nPuolipäivän vierähdettyä mentiin haudalle, mutta ennenvanhaan\ntoimitettiin hautaus tavallisesti iltapäivällä 3--4 tienoissa. Parhaita\npatruuneja kannettiin paareilla kotoa Haaralan hautausmaalle asti.\nJotkut jo kuolemaa tehdessään sanoivat:\n\n-- Pitää paareilla kantaa ... ei saa kärryillä jyryyttää.\n\nOmat työmiehet, timperit ja merimiehet olivat kantamassa patruuniansa\nja tekivätkin sen suurella hartaudella. Samoin taas parhaimpia\nkapteenejansa vanhat merimiehet olivat itse kantamassa viimeiseen\nlepoon. Pitkän matkan takia piti olla \"tuplaset\" kantajat, kahdeksan\nja kahdeksan, jotka vaihtoivat vuoroaan kaupungin laidassa maantielle\ntultaessa. Silkkihattu oli kantajaukoilla päässä, ja talon puolesta\nannettiin kaikille valkeat hansikkaat sekä rupla rahaa. Saivatpa\nkantajat vielä illalla talossa kahvit ja juomiset, Franzéninkin\npeijaisissa Langin talossa oli juotavaa \"kaikesta sortista\", niin että\nmiehet saivat päänsä täyteen.\n\nTavallisesti oli tie kotoa hautausmaalle asti kuusenhavuilla\nvalmistettu vainajan tieksi. Hyvä oli silloin vainajan hänelle\nomistettua metsän viheriää myöten vaeltaa viimeistä matkaansa. Vanha\nSvanljungin Karin-rouvakin, Friemaneja lähtöisin, määräsi jo eläessään,\nettä pitää tie havuttaa, muuten --\n\n-- Jos ei panna havuja, tulen kotona käymään!\n\nHavutettua maata astuttiin vainajan kanssa, ja muun saaton edellä\nkävi kaksi kaupungin komeinta herraa, kumpainenkin kantaen pitkää\n\"prestavia\", suruharsoon käärittyä sauvaa. Tohtori Aspelinia\nhaudattaessa 1888 Soveliuksen veljekset, komerssi ja Henrik, olivat\nsauvojen kantajina, \"ja ne oli rontit pojat... voi että ne astu\nkomiasti!\" Kun merikapteenia kannettiin multiin, oli hänen arkullaan\nhänen ohjaamansa laivan lippu, Hautausmaan portilta kannettiin vainaja\nhaudalle vartavastisilla \"likhandukeilla\" ja niillä laskettiin\nhautaankin. Eikä seppeleistä tiedetty mitään. Miltei koko kaupungin\nmieskansa oli mukana hautausmaalla, toiset kutsuttuina, toiset\nkutsumatta omasta halustaan isoa patruunia saattamassa. Mutta oikein\nvanhaan aikaan, toistasataa vuotta takaperin, oli postimestari\nFriemanin rouva, Catharina, joka kuoli 1809, viety Kirkonmäen\nkalmistoon tulisoihtujen valossa.\n\nKirkonkellojen soidessa vainaja vietiin ja peitettiin Haaralan multiin.\nJoskus sattui kaksikin Manalle menijää yhtaikaa samalle matkalle,\nniinkuin Forsmanin Fiija ja Hjerpen Johanna, jotka kiiruhtivat sinne\nsamalla soitolla. Se ei kyllä ollut oikein soveliasta, sillä Johanna\noli vähän vajavainen.\n\nHaudalle kelpasivat entiseen aikaan, 1850-luvulle asti, vain miehet,\nmutta eivät ensinkään naiset, eivät omaiset, eivätkä vieraat, vaikka\nhaudattava olisi ollut naishenkilökin. Miehet vain saivat vainajaa\nkantaa ja saatella sekä peittää maan multiin.\n\nKuolintalon kansa istui taas samassa valkoisessa hiljaisuudessa, kun\nhautausmaan kävijät saapuivat ja kävivät ovella kumartaen sanomassa\nterveisiä haudalta. Ja siinä kotiväki edelleenkin vain istui ja\näänetönnä katsoi, kun vieraille tarjottiin talon parhaita. Annettiin\nensin kahvit vehnäleipineen ja sitten tuotiin makeat \"ransviinit\" ja\nbischoffit, tarjottiin myöskin tavattoman suuria sokerileivoksia ja\n\"struuvia\", jotka olivat leveitä kuin kohtalaiset lautaset. Ne eivät\nmahtuneet enää muualle kuin isoihin nenäliinoihin, jollainen olikin\njoka vieraalla matkassaan. Saatiin vielä hienoissa venetsialaisissa\nlasiastioissa kahdenlaatuista sylttiäkin, punaista ja keltaista.\n\"Trakteerskat\" _Oravan Anna_ ja _Engmanska_ olivat tavallisesti\ntarjoomassa, ja he veivät talonhyviä niillekin kutsutuille, jotka\neivät voineet tulla pitoihin. Mutta förmakin pöydällä oli kaunis\nposliinimalja, \"konfektikori\", hienoine konfekteineen, ja sen piti\nvieraiden lähtiessä olla yhtä täyteläisenä kuin alussakin. Vain\nlähimmille sukulaisille ja vaivannäkijöille annettiin ruokaa, ja\n\"kokkina\" oli _Matkliinska_. Mutta entiseen aikaan oli kaikki\npeijaisvieraat ruokittukin.\n\nHerroille oli eri huoneeseen, tavallisesti saliin, katettu korea pöytä\nviineineen, rommeineen ja punsseineen, ja sen ääreen herrat jäivät\nistumaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut vieraat jo olivat\npoistuneet. Jossakin toisessa kamarissa sentään merimiehet samoin\nistuskelivat pöydän ääressä hautajaishyviä maistellen,\n\nKoko kaupunki jo nukkui, ja kadutkin nukkuivat. Kylmä kuu saattoi\nvain vaisuna katsella, kun kuolemantalon portista, josta vainaja oli\näsken havuista tietään vaeltanut, mustia isoäänisiä kulkijoita lähti\nastelemaan kaupungille, toiset käyden pitkin katuja luovailemaan,\njotkut taas vain \"snedaten\" kadun poikki omalle puolelleen. Ja jostakin\netäältä pimeydestä kuului huutavan ääni:\n\n-- Kello on jo ... lyöönyt ... lyöönyt!\n\n\n\n\nSivistystä ja seuraelämää.\n\n\nMeren rannan pieni kaupunki oli jokseenkin syrjässä suuren maailman\nvaltateistä. Harvoin sinne eksyi vieras vaeltaja. Raahe sai enimmät\naikansa elää vain omissa oloissaan ja kaikessa rauhassa tehdä töitään.\nLaivavarvissa kirveet ja vasarat kalkuttelivat, Pikimäellä höyrysi\npikipata, kotipirteissä paukkuivat kangaspuut, ja patruunit hoitelivat\nsuuria asioitaan, milloin kotikonttorissa milloin varvissa. Ja kaikki\nmeni hiljalleen vanhaa latuansa.\n\nSattui kyllä joskus sellainen merkkitapaus, että itse maan hallitsija\nvaelsi katsellen pienimpiänsä ja tullen Raaheenkin. Siitä on jo yli\nsata vuotta, kun Aleksanteri I kävi kaupungissa, mutta hyvin ja\nkunnialla pieni kaupunki otti vastaan maan suuren isännän ja piti\nhäntä vieraanaan. Koko kylä paneutui parhaimpiinsa, vanhat harmaat\ntalot maalattiin, kadut siistittiin, lehmät ja siat, jotka olivat\nennen omissa valloissaan kuljeskelleet kaduilla niinkuin muutkin\nkaupunkilaiset, lähetettiin pois koko kylästä. Fredriksberg ja Palinin\nmuurarin talo, ensimmäiset talot Pohjantullista tultaessa, puetettiin\nlehtipuilla verhoten juhla-asuun. Pohjantulliin rakennetun kunniaportin\nviereen tuotiin Ollinsaaresta kruununvouti Gabriel Bergbomin\nfortepiano, jolla Bergbomin nuori mamselli soitti Napoleonin marssia,\njuuri kun keisari ajoi portista kaupunkiin. Maan isää katsomaan tullut\nkaupungin ja maaseudun kansa juoksi huutaen ja hurraten tien vieressä,\nvanhat muoritkin olivat mukana, ja pienet poikajullit pulikoivat\njoukossa ihan keisarin viereen tunkeutuen. Rikkaan raatimiehen Johan\nFriemanin taloon, joka nykyään on kansakouluna, Isontorin laitaan,\nsaatettiin suuri vieras suurella riemulla. Talon emäntää ja tyttäriä\nkeisari tervehti kädestä, ja suuteli kolmivuotiasta pikku Janikaa\notsalle.\n\nEi kyllä muita vieraita toki näin juhlallisesti otettu vastaan, vaikka\nhyvillään kaupunki oli, jopa ihan virkistyi, milloin vain jokukaan\nouto matkamies ajoi tulliportista sisään. Varsinkin talvella oli\nmatkamies tervetullut. Silloinhan elettiin kuukausimääriä lumen ja\njään ympäröiminä, maantiet lumikinoksissa, suuri meritie jäässä,\neikä juuri muita nähty kuin oman kylän tuttuja kasvoja. Niinpä aina\nsattui, kun vain joku matkustaja aisakelloineen ajoi kaupungin halki,\nettä uteliaina hyökättiin ikkunaan katsomaan: \"Kuka, kuka tuli?\"\nLähetettiinpä palvelustyttö Lindbergin kievariin ottamaan selvää,\nkuka matkamies oli, mistä hän tuli ja mihin meni, ja kauanko hän\naikoi viipyä kaupungissa. Muuan kauppias, jolle ei tullut mitään\nsanomalehteä, oli niin utelias, että keskellä yötäkin, kun kuuli\naisakellon helinän, herätti poikansa ja lähetti Lindbergille, jotta --\n\n-- Mene kuulemaan, kuka se on ... ja kuuluuko mitään uutta?\n\nVarsin hauskaa oli, milloin joku sukulainen taikka tuttava tuli taloa\ntervehtimään. Ilosta huudellen riennettiin vierasta vastaan.\n\n-- Gu'da' ... gu'da'... Välkommen, välkommen![16] tervehdittiin joka\ntaholta, isännän lisätessä heti perään:\n\n-- När reser bror?[17]\n\nVähästä pahastuva vieras olisi kyllä saattanut isännän kysymyksestä\nloukkaantua ja ruveta heti kiskomaan turkkeja päälleen, mutta tiesihän\nhän ennestään, ettei kysymys tarkoittanut sen pahempaa kuin että\ntalo osaisi vieraansa mukaan varata kirjeitä ja pikku lähetyksiä\ntuttavilleen. Saattoipa isäntä toimittaa vieraan matkassa rahoja sekä\ntärkeitä papereita asiakkailleen.\n\nPostikin kyllä kulki kerran, pari viikossa, mutta raahelainen seurasi\nmieluummin ikivanhaa yleistä tapaa käyttäen matkamiehiä postimiehinään.\n\nEteläntullista maantietä myöten etelänposti aisakelloissa ajaa\nhelkytteli, aikaisemmin vain kerran viikossa, sitten jo kaksi kertaa\nja viimein kolmestikin. Postin tulo oli aina iloinen asia, ja hauskaa\noli, kun kaupungin punaperuukkinen posteljooni, _Westerback_, kantoi\ntaloon maailman kuulumiset. Yksinään Westerback huolehti koko kaupungin\npostinkannosta, ja kopeekka piti hänelle maksaa kirjeestä sekä ulkomaan\nkirjeestä kaksi. Mutta entiseen aikaan ei Raahessa ollut postinkantajaa\nollenkaan. Aikoinaan kun sitä puuhattiin, vanha Johan Lang ankarasti\nvastusti asiaa, äkäillen:\n\n-- Jopa olette laiskoja! Kohta pitää olla teillä suksentervaajatkin!\n\nPian oli Raahen posti jaettu. Sanomalehtiäkään ei silloin liikoja\nluettu. Vain joitakuita \"aviisuja\" tuli kaupungin parhaimmille\nporvareille ja patruunille, kapteeneille ja virkaherroille,\njoillekuille hyville naapuruksille yhteisesti sama lehti. Enimmin\nluettiin Åbo Underrättelseriä, koska siinä oli aina tietoja\nlaivoista ja laivakulusta. Paljon luettiin myöskin Tukholman lehtiä\nja tulipa joku sanomalehti Englannistakin, sillä monet patruunit\nja laivanvarustajat olivat paljon liikeasioissa Englannin kanssa.\nOulun Viikkosanomatkin saapui muutamille porvareille, lisäksi joku\naikakauskirja, ja lapsille tilattiin Eos, Trollsländan tahi Barnens\nTidning Tukholmasta. Uskonnollisena sanomana saapui joihinkuihin\ntaloihin Evangeliska Sändebudet. Muutamat lukuhaluiset merimiehetkin ja\nmuut laitakylän asukkaat tilasivat sanomalehtiä, ainakin vanha Burman\nja valuri Puskelin harrastivat Oulun Viikkosanomien lukemista.\n\nOmasta, oman kaupungin sanomalehdestä, ei ollut kaukaisinta\naavistustakaan, eikä kaipausta edes ilmoitusten takia. Pappi luki\nkirkossa kuulutuksensa, ja kaupungin palvelija rumpalin kanssa\npäristi \"pruutankastelut\" ja muut kaupungin asiat. Porvarit taas\nlaittoivat \"Vanhan-Reinin\" nurkkaan Pakkahuoneen kadulle kyynärää\nkorkean, kahta leveän ilmoituskaappinsa. Sen korkkiseen takaseinään\nkävivät porvarinpajat ja puukhollarit nuppineulalla kiinnittämässä\npaperilappuja, joissa luettiin, mitä porvarilla on taas uutta\nmyytävänä. Ja kaikkein tuoreimmat uutiset kuultiin porvarien\nkokouksissa Isollatorilla.\n\nKirjeitäkin oli Westerbackin kannettavana. Merimiesten emännätkin ja\nmorsiamet saivat niitä maailmaa kierteleviltä miehiltään, milloin\nmistäkin tuntemattomasta maailmanrannan kaupungista. Ei kyllä ollut\nsopivaa oikein ahkerasti kirjoitella. Jotkut laivanvarustajat olivat\näkäisiä, kun merimiehet kirjoittelivat kotiinsa niin kovin useasti,\n\"että joka vuosi\". Ja postimestari Randén taas äkäili, että on\nturhaa kirjoittaa niin ahkerasti kuin joka toinen viikko, kuten\nmuuan ulkomailla opiskeleva Raahen mamselli teki, se kun tulee kovin\nkalliiksi. Postikortteja juuri näihin aikoihin alettiin käyttää.\nMutta äkäinen oli Randénin äijä, kun pari mamsellia toimitti hänen\nlähetettäväkseen korttitervehdyksen Turkuun, ymmärtämättä, että siinä\ntarvitaan myöskin osoitekirjoitus. Mutta vielä vihaisempi postiukko\noli saadessaan käsiinsä sellaisen kortin, mikä kerran tuli Friemanin\nmamsellille. Kortti oli salakielellä kirjoitettu, ja sitä omistajalle\ntuodessaan Westerback paheksuen valitteli:\n\n-- Postmestari ja minä olemme tutkineet tätä preivikorttia, emmekä ole\nsaaneet selvää... Mamselli on vissiin salakihloisa ja preivikortti on\nsulhaselta.\n\nRantakadulla oli postimestari _Johan Fredrik Randénin_ talo, ja\npitkässä kaitaisessa kamarissaan äkäinen ukko hoiti kaupungin\npostiasioita. Pöydälle oli ladottuna koko posti, milloin tuloa,\nmilloin lähtöä varten. Randén itse otti vastaan matkaan toimitettavat\nlähetykset, jotka oli jätettävä äijälle siinä järjestyksessä kuin\nsisään saavuttiin. Pitkällä pinnasohvalla istuen siinä varrottiin\nvuoroa, vähitellen siirtyen alapäästä ylemmäksi. Eikä saanut vuoroaan\nluovuttaa toiselle; sellaiset aikeet postimestari heti keskeytti,\närähtäen:\n\n-- Nej! Den som först kommer till qvarnen, får först malat.[18]\n\nMonet hyvät porvarit ja laivanvarustajat, vaikka olivat kaiken maailman\nkiertäneet ja osasivat kyllä puhua ruotsia ja lukea ruotsalaisia\n\"tidningejään\", osasivatpa puhua ja lukea engelskaakin, eivät aina\ntarkoin taitaneet ruotsia kirjoittaa. Muuankin iso porvari häätyi\nmonesti huutelemaan rouvalleen;\n\n-- Hör du, mamma! Ska' de' skrivas me' rundt u, eller öppet u?[19]\n\nMonen porvarin ruotsin puhuminenkin leveni suomalaiseen suuntaan.\nOlihan Raahe kokonaan Saloisten, Pattijoen ja Kopsan suomalaiskylien\npiirittämä, ja joka talvi vielä Savon äijät ajoivat kaupunkiin\nlaskettelemaan leveää kieltään, jossa ei ollut, kuten muuan\nsavolaisrenki oli tutkinut, \"muuta kuin yksi ähävä ja sehhii sanassa\nvati\". Niinpä Raahen porvaritkin väänsivät ruotsin \"pookstavit\"\nleveästi kuin Kopsan äijä. Kuopion markkinoille matkustaessaan porvarit\nsanoivat ajavansa \"me' kor till Kuopio\",[20] vaikka ajoivatkin hyvällä\nhevosella ja hylkeennahkaisella kuomureellä.\n\nEivät ainoastaan patruunit ja porvarit osanneet ruotsia ja engelskaa,\nvaan myöskin monet vuosikausia maailmaa kulkeneet merimiehet olivat\nruotsintaitoisia ja useat \"spiikasivat\" kuin itse engelsmanni. Monet\npalvelijatkin yrittivät solkata ruotsia päästäkseen \"parempain\nihmisten\" kirjoihin, ja samasta syystä useat suomalaistytöt pyrkivät\nruotsalaiseen rippikouluun, Lagerbergin Johannakin sanoi, kun ei\nkoeluvussa osannut;\n\n-- Ja vill intte sii![21]\n\nJa monessa laitakaupungin pirtissä puhuttiin vain \"papasta\" ja\n\"mammasta\" sekä \"fastereista\" ja \"mustereista\", vieläpä monet\n\"tykkäsivät pahaa\", kun sanottiin \"tätiksi\".\n\nMerimiesten eukotkin ja pikku talojen emännät Nätterporissa ja\nKatinhännässä laskivat ruotsia että paukkui, kun vain asiaa\nsattui. Perämies Lindberginkin \"styyrmanska\", kun toisten eukkojen\nkanssa kadulla haasteli _vain_ suomea, sanoi kotiin palaavalle\npoikapahaselleen ruotsiksi;\n\n-- Voi, min lilla paarn!... Misä helevetisä sin' oot takkis rapakkoon\nryöttäny?... Koo kottiin, poikani!... Teer vaa piimää pöntösä loukosa\n... kraapi siikaa skaapista!\n\nEi ollut huonompi toinenkaan eukko. Hänkin laski ruotsia varoitellen\npoikaansa;\n\n-- Koo intte, poikani, fönsteristä uuteriin ... tulliportist' ei\nensinkää!\n\nJa taas, kun poika oli ottanut luvatta kirveen, eukko toruili;\n\n-- Vem ha loova tei pappas hakkoo ... hakkoo ... hakka?\n\nPyyköskä osasi kolmeakin kieltä, jotka kaikki ainakin kerran tulivat\ntarpeeseen, kun eukko meni kapsehtimaan polttopuita Pitkästäkarista\nPikiholman kankaalta. Eukko luuli siellä itsensä hirttänyttä,\npuunoksassa roikkuvaa vanhaa merimiestä, Impolaa, metsänvartijaksi, ja\nniiaten sanoi hänelle:\n\n-- Älä välitä, kyllä minä menen tieheni!\n\nKun ei mies vastannut mitään, Pyyköskä sanoi ruotsiksi:\n\n-- Los int om, ja koo min veek!\n\nMutta kun ei mies näyttänyt ymmärtävän ruotsiakaan, muori huusi hänelle\nengelskankielellä;\n\n-- Növö mai, latskatu vei!\n\nJa lähti tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsotori oli vanhan Raahen suuri \"kokoussali\". Sinne kesäiltoina,\ntalvisina pyhäpäivinä ja muinakin joutoaikoina kaupungin miehet,\nniin hyvin työväestö ja merikansa kuin porvaritkin, kokoontuivat\njuttujaan jauhamaan. Siellä Soveliuksen veljekset, Matti August ja\nkomerssi, siellä Fellmanin veljekset sekä Montin ja Fagervik ja\nmuutkin patruunit keskellä toria monesti seisoivat jutellen, ja samaan\njoukkoon työmiehetkin ja merimiehet astuivat asioita kuulemaan. Ei\nkyllä kättä lyöty, lakkia vain vähän kohautettiin ja hyvinä tovereina\nhaasteltiin, patruunitkin kehtasivat puhua miesten kanssa ja laskea\nleikkiäkin. Puheltiin siinä kaupungin asioista, laivain rakentamisesta\nja varustamisesta. Kerrottiin juttuja ja uutisia, mitä kukin oli\nkuullut. \"Herrat torilla sanoi niin ja niin!\" saivat monet sitten taas\nuutisia levittää. Usein myöskin muisteltiin entisiä merimatkoja, sillä\nmiltei joka mies oli ollut merellä. Puhuttiin Raahen yksikamarisessa\neduskunnassa joskus politiikkaakin, niinkuin kerrankin, kun tuli\nkysymys kruunun veroista. Joku tietämätön avasi suunsa ja pöläytti:\n\n-- Mikä se kruunu sitten on, kun sille veroa pittää maksaa?\n\n-- Ekkö sinä tiijä? toinen viisas sanoi. Onhan kirkosa kynttiläkruunuja\nja morsiamen pääsä on kruunu.\n\nMutta silloin valuri Puskelin, lukumies, puuttui puheisiin ja sanoi:\n\n-- Ettäkö te luje sen vertaa? Onhan meillä Oulun Viikkosanomat. Siis\nkuulkaa: Kansakunta se on kruunu. Sinä oot yksi kruunu, ja minä oon\ntoinen kruunu, ja kaikki me kuulumma kruunuun ja maksamma veroja ilman\ntinkimättä.\n\nIsollatorilla Raahen parhaat porvarit monta kertaa tekivät päätöksiä\nkaupungin asioistakin. Viidenkin miehen voimalla siellä vain\nneuvoteltiin ja päätettiin, että tehdään sillä ja sillä tavalla, ja\nsillä tavalla sitten tehtiinkin. Eikä siinä sen parempia kokouksia eikä\nvaltuustoja tarvittu.\n\nTämä oli vanhan Raahen yhdenkamarin aikaa, jota vanhat vieläkin\ntyytyväisyydellä muistelevat. Hauska oli ukkojen haastella\npatruunien, miltei kuin vertaistensa kanssa, vaikka keskinäinen suhde\nkäsitettiinkin vanhan Jokelinin muorin tavalla:\n\n-- Ei olla yhenlaisia ... siellä sisällä on raja, joka erottaa.\n\nKesäisin patruunit taas ahkerasti istuivat \"pörssillä\", pitkällä\npenkillä, 1840:n vaiheilla rakennetun \"pakhuusin\" eli \"sjömanshuusin\"\naamuauringon puoleisella seinällä. Siellä Henrik Soveliuskin vielä\nvanhanakin nähtiin valkoisine liiveineen istuskelemassa, päivää\npaistattamassa ja katselemassa meren menoa.\n\nKesä olikin Raahen parasta elämän aikaa. Silloin oli meri, Raahen\noikea tie, avoinna ja avarana. Maantie veti vain tervatynnyrien\nja mastometsien ja savolaisäijien sydänmaille tahi mutkitteli\npitkin merenrantoja jonnekin etelään Kokkolaa kohden ja toisaalle\nPohjan-Tornioon ja Lapinmaille. Mutta suuri sininen merenselkä, joka\nulottui Tulliniemeen ja Sovionrantaan asti ja aukeni äärettömänä\nulappana heti Kumpeleen takana, vei suoraan suureen maailmaan.\nMuutamassa päivässä hyvällä tuulella raahelainen priki saattoi\nlasketella Tukholmaan. Se oli valtakunnan vanha pääkaupunki, jonka\nsatamaan Raahe oli koko elinaikansa ohjannut aluksensa ja ostanut\nsieltä enimmät tavaransa, ja sinne se laski laivansa yhäkin. Tukholma\noli vieläkin lähin suurkaupunki ja parhain markkinapaikka. Se oli yhä\nedelleenkin vanha rakas pääkaupunki, johon pieni Raahe oli monilla\nsiteillä kiinnitetty. Siellä oli liiketuttuja, siellä oli muitakin\ntuttavia ja ystäviä, siellä oli monella sukulaisiakin. Sieltä vanhasta\nkomeasta kuninkaan kaupungista Raahe kävi edelleenkin vanhaan tapaansa\nnoutamassa suuren maailman sivistystä. Hallitsijakaupungin menot ja\nhienostuneet seuratavat kulkeutuivat siten aina kaukaiseen pikku\nRaaheenkin.\n\nMutta Helsinki, muka pääkaupunki! Mikä lienee ollut\npahainen rantakaupunki ryssän rajamailla, asukkaitakin vain\nparikolmekymmentätuhatta. Ei sieltä oltu ennenkään oppia etsitty.\n\nTukholmasta vain. Sieltä Raahen parhaitten talojen mallitkin olivat\nkotoisin. Ruotsalaisen arkkitehdin, Oldenburgin, piirustusten mukaan\nrakennettiin viime vuosisadan alkupuolella kaunis Soveliuksen talo\nSovionpuiston laitaan, samoin Langin talo Isontorin reunaan, Gellinin\nrantamaja sekä Franzénin talon porraspylväistö ynnä Fredriksbergin\npuiston huvimaja. Kauppias Lundberg toi Raaheen Ruotsista tullessaan\nkokonaisen talon. Tukholmasta tuotiin myöskin hienoimmat huonekalut\nja ihanimmat seinätapetit, niin että vanhan Raahen parhaimpien kotien\nhienoimmissa huoneissa oli miltei Tukholman tuntu. Vielä enemmän\nsilloin, kun Raahen patruunit niissä suurina juhlina liikkuivat\nTukholman-puvuissaan, samoin kuin patruunien emännät ja tyttäretkin.\n\nSillä rikkaiden porvarien rouvainkin piti silloin tällöin käväistä\npääkaupungissa, -- herrat siellä kyllä monta kertaa kävivät\nlaivoillaan. Helppo siellä oli käydä rouvienkin, kun kuunarit Ruona,\nVilkas ja Muisto tekivät Tukholman matkoja monta kertaa kesässä.\nSyrjäisessä pikku kaupungissa asuneet, joskus kangaspuissakin ja\nrukin ääressä istuneet rouvat saivat vilkkaassa maailmankaupungissa\nuutta sisältöä elämäänsä, saivat uusia hienoja pukuja, uusia\npukumalleja sekä värillisiä muotilehtiä, joiden mukaan saattoivat\nsitten kotikaupungissaan vaatettaa ja valmistaa itsensä oikeaan\nja moitteettomaan seura-asuun ihan Tukholman malliin. Parhaissa\npukimissaan, hienoissa silkkileningeissään, Raahen rouvat toki\nkoettivat esiintyä pääkaupunkinsa kaduilla ja käydä suurkaupungin\nhuvipaikoissakin. Tukholma kyllä katseli heitä hiukan hymyillen,\nsillä olihan suuren maailman muoti pitkällä matkallaan Lapinkorven\nlaitamille jo ennättänyt hiukan vanhentua ja haalistua. Mitäpä rouvat\nsiitä, ostivat uutta muotia ja koreutta, ostivat hyville ystävilleenkin\nja palasivat iloisina ja tyytyväisinä kotiinsa. Tukholmasta rouvat\nsaivat kaikkein hienoimmat hattunsakin. Naisten hattuja kyllä\nvalmisti Ruotsista tullut _Margret Haggren_, joka asui Jurvelinilla.\nMamselli Haggren muokkaili hattuja tukinnokassa ja näppärästi niitä\nkoristeli omatekoisilla kukkasilla; vanhoja olkihattuja hän valkaisi\ntulikivihöyryssä. Kasvatti mamselli myöskin myrttiä ja \"murgrönaa\"\nmyyden niitä kaupunkilaisten hää- ja hautajaistilaisuuksiin.\n\nTukholmaan lähettivät suurrikkaat tyttärensäkin oppimaan sievää ja\nhienoa käytöstä, kun tytöt ensin olivat saaneet alkuopetusta kotikylän\nmamselleilta, jotka myös olivat nuoruudessaan olleet pääkaupungissa\nopissa. Kuninkaan kaupungista tyttäret palasivat hienoina mamselleina\nnousten heti ensimmäisille sijoille pienen rantakaupungin\nseuraelämässä. Heidän mukanaan tuli taas uusi tuore tuulahdus suuren\nmaailman elämästä ja tavoista. Muutamat rikkaat mamsellit saivat\npääkaupungissa oppia klaverin tahi fortepianon soitossakin, saivatpa\nvielä tällaisen ihmeellisen, suuren maailman soittokoneen kotinsa\nkaunistukseksi ja koko kaupungin kummaksi. Ihastuen \"meiän kylä\"\nkuunteli mamsellien ihanaa soittoa ja soitikon vienoa ääntä, ja\njuhlissa tanssiminen kävi pianonsoittoa seuraten paljoa sirommin kuin\nviulu- ja klarinettimusiikilla.\n\nEnsimmäisen fortepianonsa Raahe sai jo 1814. Se tuotiin Tukholmasta\nOllinsaaren Bergbomille, ja samalla pelillä sitten soitettiin\nkeisarillekin, kun hän tuli Raaheen. Ollinsaaren tytär _Catharina\nBergbom_ oli Tukholmassa opastunut pianonsoittoon, ja sitten hän opetti\nsen taidon nuoremmille sisarilleenkin ja nämä taas vuorostaan monelle\nRaahen neidolle. Mutta _Henna Ahlholm_ ja _Sofia Mellin_ kävivät\nTukholman koulussa ja olivat aikoinaan Raahen parhaimpia tanssi- ja\njuhlamusiikin mestareita, samoin kuin _Hårdhin_ mamsellitkin. Taitava\nklaverinsoittaja oli rikkaan Johan Friemanin tytär _Janika_, vaikka hän\nei milloinkaan ollut käynyt sen etempänä kuin Kalajoen markkinoilla\nja kerran Haapajärvellä. Sillä vaikka monet Raahen rikkaat tyttäret\nkävivätkin Tukholmassa, oli kyllä sellaisiakin, jotka eivät paljon\nkotipihoiltaan poikenneet, mutta olivat silti neidoista ensimmäisiä.\nNiinkuin Friemanin toinenkin tytär, _Augusta Elisabeth_, joka ei\n89-vuotisen elämänsä aikana ennättänyt käydä Piehinkiä etempänä, kuuden\nneljänneksen päässä Raahesta, Augustasta tulikin rikkaan Fagervikin\npatruunin emäntä, ja hänellä oli tapana sanoa:\n\n-- Mikä se semmoinen nainen on, joka ei kotona pysy!\n\nRuotsista saapuivat näyttelijämestaritkin Raahea ilahduttamaan.\nTalvella niitä tuli vain harvoin ja jokunen, mutta kesällä ne\nsaattoivat laivain mukana tulla koko joukolla, Kaupungin porvareilta\nnäyttelijät lainailivat tarpeellisia tavaroita sekä sopivia ja\nsopimattomia vaatekappaleita esitystä varten. Konsuli Soveliuskin sai\naina luovuttaa sinisen \"slafrokkinsa\" sinisine tupsuineen, sillä se\nkelpasi joka näytelmään. Kerran kulki muuan kiertävä seurue esittäen\nnäytelmää \"Andersson, Petterson ja Lundström\". Nahkuri Lövenmarkin sali\noli näyttämönä, jossa seurue esiintyi kaupunkilaisten mielihyviksi.\nSittemmin esitettiin sama kappale myöskin maneesissa, jossa katsojain\nlankkupenkit oli asetettu vain maapermannolle. Kellarimestari\nNils Adolf Girsénin suuressa salissa, \"Girsénin salongissa\"\nBrahekadulla, ruotsalaiset taiturit kerran esittivät \"Grönalundia\" ja\n\"Blecstadiusta\". Sitten taas muuan seurue, johon kuului Mineur, Lembke,\nVesterlund y.m., esitti \"Preciosan\" ja \"Daniel Hjortin\". Fredriksbergin\nmakasiinin avara yläkerta oli myöskin monet kerrat raahelaisten\nkotoisena näyttämösalina.\n\nKerran kesällä tuli Raaheen kokonainen 16-henkinen kiertolaisjoukko,\n\"Djurströmska truppen\", näytellen kappaleitansa vanhassa\nkoulutalossa. Raahen herrat sitten pitivät \"truppenille\" lähtiäiset\nIlolinnassaan, juottivat ja tanssittivat heitä ja keräsivät heille\nrahaakin sekä lähettivät laivoissaan koko joukon Kokkolan iloksi.\nJa näytelmä-kuvattelijat hyvillään siunailivat, että \"raahelaiset\novat niinkuin Herran enkeleitä\". Joukossa olikin oikein erään\nRuotsin rovastin poika sekä muuan \"ensimmäisen rakastajan\" osaa\nesittävä temppuilija, joka oli niin korkea herra, että hänen päänsä\njo pitkän aikaa piippaili kulissi-\"särmien\" ylitse, ennenkuin hän\nkokonaan ilmestyi näyttämölle. Tuli taas kerran kaksi teatteriherraa,\nlainasi Soveliuksen sinisen slafrokin sinisine tupsuineen ja esitti\nraatihuoneen salissa: \"En natt i Falkenberg\". Ja raatihuone sai\nkatsella, kun miltei yöpimeässä nurkassa slafrokki-herra makasi\ntuoleilla poltellen pitkää piippua. Lainasivat näyttelijämestarit\ntaas suuret susiturkit ja karvalakit ja koirannahkaiset kintaat,\nkutsuivat kansaa kokoon ja sanoivat esittävänsä suurenmoisen\nnäytelmän: \"Vega infrusen i isen\". Se olikin merkillinen näytelmä.\nVegaa ei kyllä näkynyt koko jutussa, eikä näkynyt juuri muutakaan.\nKaksi susiturkki-äijää -- toinen itse suuri Nordenskjöld, toinen\nkapteeni Palander -- seisoi vain kylmästä kärvistellen ja käsillään\nhosuen ja viittoen ja kynsiään puhallellen, että on kylmä, ja tuolta\nkaukaa me olemme tulleet ja oli kylmä, ja Vega on jäätynyt kiinni\nBeringinsalmeen, eikä voi päästä irti, kun on kylmä, ja meidänkin\ntäytyy olla täällä koko talven, ja kylmä on... Raahen parhaat herrat ja\nrouvat ja mamsellit istuivat pyhäpukimissaan, ja henkeään pidätellen\nodottivat, mitä tästä lopulta tuleekaan... Ja se siitä lopulta tuli,\nettä napamatkustajain laiva pääsikin tavallista sukkelammin irti, ja\nseuraavana päivänä heidät lähetettiin Kokkolaan. Ja Kokkola taas,\nihailtuaan Vega-näytelmää, toimitti napaherrat lastiveneellä nopeasti\nRuotsiin.\n\nLaulu- ja soittokonserteistakin saatiin Raahessa joskus iloita.\nKävi kerran ruotsalainen \"Svenska kvartettsångare\" laulamassa,\nesiintyen oikein kansallispuvuissa, toiset taalalaisina, toiset --\nlappalaisina. Harpunsoittaja _Sjödénkin_ käväisi, ihastutti Raahea ja\nvarsinkin Raahen naisia. Kilvan ostettiin valokuviakin, joissa kaunis\nharpputaiteilija esiintyi mustassa samettitakissa ja pitkissä vaaleissa\nkiharoissa. \"Ylioppilastolvatkin\" toisinaan pistäytyivät kaupungissa,\nsamoin _Emmy Strömmer_ ja sitten _Ida Basilier_, josta Raahe kovin\npiti, mennen häntä koko joukolla kuulemaan. Ei sentään juuri\nsuuremmalla kuin 60 hengen voimalla, sillä 60-henkinen kuulijakunta oli\nsilloisen Raahen parhaita ennätyksiä. Vaikka pääsylippu maksoikin vain\npari markkaa.\n\nMutta parin markan hopeakolikko oli entisen ajan kultakappale,\njonka saadakseen monenkin täytyi parikin päivää uurastaa. Siksi ei\nvähävarainen kansa juuri voinut päästä ihailemaan laulua eikä katsomaan\nsuuria napamatkailijoita. Eikä kyllä olisi ollut soveliastakaan\npienten pirttien asukkaan mennä \"parempain ihmisten\" joukkoon\nraatihuoneelle taikka muihin suuriin paikkoihin. Siellä voi helposti\nkäydä niin kuin eräälle meripojalle, joka julkeni mennä raatihuoneen\nhyväntekeväisyystansseihin tyttöineen pyörähtelemään. Koko tanssiva\nsali säikähdyksissään seisahtui, peli pysähtyi, ja herrat tulivat\nsanomaan: \"Menke te pois .. menke te pois!\" Mutta laitapuolien kansalle\nainakin kerran toivat hauskuutta eräät maitse tulleet mestarit \"pitäen\nkometiaa\" Uudessakaupungissa Erikkilän akkunan alla, Fellmanin ladossa.\nSiellä tytöt lyhyissä hameissa, mutta koreissa pöksyissä tanssasivat\nkorkealla nuoralla, ja miehet nakkasivat pallia ja heittelivät\n\"kuparikeikkoja\" ja \"spelirustinki\" soi, ja lato oli täynnä huvitettua\nkansaa. Vain osattomat lapset tirkistelivät ulkoa seinäin raoista.\n\nOppi Raahe pian itsekin näyttelemään omiksi tarpeikseen, ei\n\"kuparikeikkoja\", vaan oikeita näytelmiä. Kerrankin esitettiin\n\"Prinsessa Ruusunen\", johon Mathilda Lackelta lainattiin vanhoja\nhienoja pukuja, ja sitten taas harjoiteltiin \"Rinaldo Rinaldini\", jossa\nmaisteri Wichmann esiintyi maisteri Baasina.\n\nMutta kun Raahe rupesi keräämään rahoja Pietari Brahen patsasta varten,\nsai se koettaa parhaansa. Pantiin pari kertaakin kuukaudessa toimeen\npikku illatsu, \"soiré\", näytelmineen, lauluineen ja soittoineen,\nmilloin minkin porvarin luona, ja sitten taas loppiaisena raatihuoneen\nsalissa suuret \"trettondags maskeradit\", joissa naiset esiintyivät\nKustaa III:n aikaisissa silkkipuvuissa ja herrat tummanpunaisissa\nsamettipukineissa, tanssien menuettia. Nähtiin myös monenlaisia\nmuitakin pukuja: merimiehiä, merimiestyttöjä, tanssijattaria,\nkiinalaisia ja vaikka mitä. Olivathan Raahen herrat matkoillaan nähneet\njos jotakin, joten he kyllä osasivat. Varoja keräytyikin, niin että\n1888 voitiin kaupungin Isontorin keskelle pystyttää komea pronssipatsas\nRaahen rakennuttajalle.\n\nHarrastihan Raahe, vaikka olikin vain ahkera kauppamies,\nlaivanrakentaja ja merenkävijä, kyllä muitakin henkisiä asioita kuin\nteatteria. Oli pienessä kaupungissa monta harrasta kirjallisuuden\nystävää. Saara Wacklin kertoo jo Christina Soveliuksen, kuuluisan M.\nA. Myhrbergin äidin, olleen niin monipuolisesti lukeneen ja oppineen,\nettä häntä sanottiin \"Raahen kirjastoksi\". Raahen naiset olivatkin\npaljon innokkaampia sanan viljelijöitä kuin miehet, joilla aina oli\nkiirettä laivoissaan ja liikeasioissaan. Parhaat naiset panivat\ntoimeen oman lukupiirinsäkin, jossa ahkerasti tutkittiin sen ajan\nparasta kirjallisuutta, Runebergiä, Topeliusta, Tegneriä, Anna-Maria\nLenngreniä, Saara Wackliniakin ja muita. Luettiin, keskusteltiin,\nhaaveiltiin ja elettiin ihanassa romantiikassa, johon pieni\nkaupunki Tukholman-matkoineen, lukuisine uljaine purjelaivoineen ja\nkauniine meripoikineen täydellisesti sopeutui. Kaikkein ahkerimpia\nkirjankäyttäjiä olivat Ollinsaaren Bergbomin tyttäret, tullinhoitajien\nBrunoun ja Hultmanin, tuomari Gottsmanin ja kauppias Henrik Montinin\nnaiset. Reinin \"komppanialla\" oli oma lukuseuransa, joka monta vuotta\ntilasi ja luki englantilaista aikakauskirjaa \"Illustrated London News\".\nTukholmassa 1874 painettu korea punakantinen runoalbumi, \"Svea\", oli\naikoinaan niin suosittu, että jokainen raahelaissulhanen lahjoitti sen\nmorsiamelleen.\n\nRomaanien ja romanttisen ajan aito kasvatti oli _Mathilda Lacke_,\nhaaveileva jälkieläjä, jota ei aikansa enää oikein ymmärtänyt.\n\"Himmelska Mathilda\" oli hienosti sivistynyt kaunotar, joka\nsoitteli kitaraa ja kulki maantiellä ja kaduilla kantaen soitikkoa\nsilkkinauhasta kaulassaan, kirjoitteli tunteellisia värssyjä\nystävättäriensä nimi- ja syntymäpäiviksi ja hoiteli alituisesti\nkauneuttaan. Vielä vanhanakin Mathilda voimisteli ahkerasti, kävi\nmeressä uimassa ja käytti \"Eau de Colognea\", että silmät säilyisivät\nkirkkaina ja säihkyvinä. Mielellään Mathilda puheli ja haaveili\nmonista ihailijoistaan, joita luuli itsellään kaikkialla olevan,\nväliin viisin-, kuusinkymmenin, laskien ihailijainsa joukkoon vakavan\nkarskin patruuninkin, joka ei liene hänelle edes sanaa lausunut. Mutta\n\"todellinen ja oikea rakkaus onkin mykkä\", oli mamsellin mielipide.\nMuuan onneton ihailija oli itse päättänyt päivänsä, olipa eräs arvokas\nrovastikin Mathildaa pyytänyt. Mutta taivaallinen Mathilda hoiteli vain\nkauneuttaan, soitteli kitaraansa ja vielä vanhanakin katseli kirkkain\nsilmin ja haaveili monilukuisista ihailijoistaan, jotka onnettomasta\nrakkaudesta kärsivät ja kuolevat.\n\nKirjallisuuden harrastaja oli maisteri Wichmannkin, joka usein johti\nkaupunkilaisten näytelmäharjoituksia ja joskus itsekin otti osaa\nnäyttelemiseen. Kirjoittipa maisteri runojakin; kerran kevätjuhlaan,\njossa Maj-kuningas ja -kuningatar esiintyivät, Wichmann kirjoitti,\nvieläpä sävelsikin komean kevätmarssin. Suuri kirjasto mainitaan\nolleen Fellmanin veljeksilläkin, kaunokirjallisia, tieteellisiä,\nhistoriallisia kirjoja ja lakiteoksiakin, Reinin patruuninkin\nsanotaan olleen ison kirjaston isäntä ja valistunut mies. Ja mainio\ntohtori C.R. Ehrström, suuri suomalaisuuden harrastaja, Lönnrotin\nja Snellmanin henkiystävä, Runebergin kirjeenvaihtokumppani ja M.A.\nCastrénin lapinmatkan rahastaja, oli aikoinaan Raahen oppinein ja\nvalistunein henkilö. Hän m.m. pani alulle Raahen pienen museon, ja\nhänen toimestaan perustettiin 1873:n vaiheilla kaupunkiin lukusali\nvähäisen lainakirjaston yhteyteen, jonka taas apteekkari Carl Wichmann\noli saanut toimeen jo 1832.\n\nVähäinen oli vielä suomalainen kirjallisuus, eikä siitä\nvähästäkään juuri paljoa joutunut Raahen hyväksi. Oli etupäässä\nvain \"jumalansanaa\", ja \"yhtehisen kansan\" kirjavarasto käsitti\nkatkismuksen, virsikirjan ja Uuden Testamentin, joskus Raamatunkin.\nVain jollakulla oli \"Vikeliuksen\" postilla, \"Hunajan pisarat\" ja\n\"Paratiisin yrttitarha\", ja niitä voitiin lainata naapureillekin\nluettavaksi. Kraatari Sundbergkin kyllä lainasi \"Hunajan pisaroitaan\"\nja \"Paratiisin yrttitarhaansa\". Mutta muista kirjoista ei paljoa\ntiedetty. Raahen ukkojen mieleen on vain jäänyt, että \"ennen ei ollut\nkuin joitakuita satukirjoja, sellaisia kuin sekin, jossa piru joi\nkolme tynnyriä tervaa ja sanoi, että yhenlainenpa maku siinä oli kuin\nennenkin\". Monet vanhat rouvat myöskin harrastivat jumalansanaa, mutta\nheidän parilautaisella, nauhoissa riippuvalla kirjahyllyllään oli\nenimmäkseen ruotsinkielisiä hartauskirjoja, Nohrborgia, Hagbergia. Oli\njollakulla myöskin Wegeliuksen postilla.\n\nKalevala näkyy olleen Raahen laivanvarustajille tuttu kirja, koska\nmonet 1860-luvulla rakennetut laivat ristittiin kalevalaisilla\nnimillä, niin että Raahen satamasta lähti maailman merille sellaisia\nkoraeanimisiä aluksia kuin Unto, Kalervo, Sampo, Tapio, Ilmari,\nIlpotar, Aino, Ahto ja monet muut. Varsinkin Soveliuksen veljesten\nlaivat saivat tällaisia nimiä.\n\nEi ollut Raahessa entiseen aikaan kirjakauppaakaan. Punapartainen\nkirjansitoja Sundström vain myi markkinoilla pöydältään\nannakoita, aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja, ja sai niitä\nostaa hänen kotoaankin Reiponkadun varrelta. Sitten Heickellin\nCharlotta-mamsellilla oli Virven talossa kamarissaan pöytä, joka\noli täytetty myytävillä kirjoilla, arkkiviisuilla, papereilla ja\nsiipikynillä. Vasta 1880-luvun alkupuolella Aina Frieman laittoi\noikean kirjakaupan Kirkkokadun varrelle, ja silloinkin koko kaupunki\nihmetteli, että kuka siellä käy kauppaa tekemässä.\n\nOsuipa Raaheen viimein 1860-luvun lopulla sellainenkin merkillinen\nmestari, joka näppärästi näppäili kuvia kaupungin kansalaisista,\nkuka vain halusi ottaa ja maksaa. Sellaista ei oltu vielä ennen\nnähty, kuultu oli vain ja nähty ihmeellisiä kuvia, joita merimiehet\nolivat lähettäneet ulkomailta. Mutta kun Pietarsaaresta tuli Peldanin\nisonaamainen ukko laihoine eukkoineen ja asettui Härkätorin laitaan\nasumaan, niin Raahekin rupesi saamaan omia valokuvia, Peldanin ukko\nei kyllä osannut kuvata niinkuin olisi pitänyt. Joku rikas rouvakin\npani päälleen punaisen esiliinan, sormukset sormiinsa ja komeat\nkultarenkaat korviinsa, ja oli sitten äkäinen, kun kuvassa ei niitä\nnäkynytkään. Korea esiliinakin oli aivan musta. Mutta kun sitten\nmuutamaa vuosikymmentä myöhemmin Helaakosken Antti naulasi Virven talon\nportinpieleen kuvakaappinsa, nähtiin siinä Anderssonin Jukalla komeat\nmustat viikset, vaikkei Jukalla ikäväkseen ollut alkujakaan. Ahkerasti\nriensivätkin maanisännät ja emännät ja tyttäret sekä kaupungin nuoret\nkuvanottoon, ja Vahlforsin mustista perillisistäkin Antti laittoi\nkomeita kortteja, vaikka toverit varoittelivatkin; \"Älä vain kovin\nliusia niistä tee!\" Ensi alussa oli Antin pimeänä kamarina \"alaköökin\"\niso höyrytorvi, johon toiset pojat nostivat kuvamestarin hartioilleen\nniin kauaksi, että hän sai levynsä laitetuiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhojen perinnäistapojen mukaisesti tapahtuivat rouvien ja mamsellien\niltavierailutkin eli iltapäiväkäynnit. Jo päivällä 2--5 välillä voitiin\npistäytyä kahvikutsuilla, ja iltavierailut toimitettiin viiden, kuuden\njälkeen. Kun taloon sattui joku tuttava tulemaan noin vain kutsumatta,\nlähetettiin heti neitsyt kutsumaan muitakin vieraita, ensi sijassa\nsukulaisrouvia, ja lisäksi muitakin rouvia ja mamselleja, \"jotta olisi\nseuraa\". Kohteliaasti ja taitavasti neitsyen piti esittää kutsunsa,\nniiata ja asian mukaan sanoa, vaikkapa:\n\n-- Mamselli sanoi terveisiä mamsellille, että mamselli tulis\nmamsellille, että mamsellille tulee muitakin mamsellia.\n\nMutta ei ketä tahansa rouvaa eikä mamsellia saanut kutsua, vaan piti\nmuistaa, millaisissa väleissä kutsutut olivat keskenään. Niinpä ei\nollut sopivaa saattaa samoihin illanviettoihin Möllerin rouvaa ja\nBrandérin Selmaa, Jos joku tietämättä heidät kutsui, eivät he mahtuneet\nsamaan huoneeseen istumaan. Piti myöskin varoa, ettei pahastuttanut\nhyviä tuttavia heittäen heidät kutsumatta.\n\nJa rouvat ja mamsellit saapuivat, vanhat Friemanin mamsellitkin\noikein silkkipuvuissaan, ja Möllerin komea ja hartiakas rouva herrain\nhansikkaat tukevissa käsissään. Kohteliaasti ja arvokkaanhienosti\nniiaten ja kätellen tervehdittiin talon emäntää sekä toisiaan.\n\nNuorilla vierailla oli tavallisesti mukanaan hieno \"ridicyli\",\nsilkkinen, kullalla ommeltu, helmikoristeinen tahi kokonaan helmistä\nommeltu käsityöpussi, josta he ottivat esille käsityönsä: virkkauksen,\nkoruompeluksen, helmikirjailun, kahvimyssyn teoksen, silkkitokan\nkerimisen, \"fjellstickningin\" nypläyksen, silkkitilkkujen rispauksen...\nProckmanin rouvalla oli joskus mukanaan liinakäärö, josta repiä\nräväytteli paitakappaleita, niiaten ja sanoen joka repäisylle:\n\"ursäkta!\" Mutta vanhat rouvat eivät tehneet työtä, istuivat vain\narvokkaina jouten pitkällä sohvalla. Kymmenenkin komeaa vanhaa rouvaa\nsaattoi istua rinnakkain samalla seinänpituisella pinnasohvalla,\njokaisen kädessä iso, sievästi kokoon käännetty nenäliina.\n\nPari kuppia kahvia tarjottiin vieraille vehnäleivän ja sokerileivosten\nkanssa. Jotkut vanhat rouvat tipauttivat salaa teelusikalla kahvia\nvadille, ennenkuin maistoivat sitä, ettei mitään pahaa tarttuisi.\nSitten taas vähän ajan kuluttua tarjottiin hilloa, jota piti olla\nkahdenlaista, niinkuin ainakin hyvissä tarjoiluissa: punaista ja\nkeltaista, vaikkapa hilla- ja mesimarja- tahi inkiväärihilloa.\nHienoissa sinikukkaisissa posliiniastioissa oli inkiväärisylttiä tuotu\nEnglannista, ja se oli niin väkevää, että siihen piti panna sekaan\npaljon sokeria. Mutta se kyllä oli kaikkein hienointa hilloa. Toisinaan\ntarjottiin myöskin teetä, vieläpä oikein hyvissä kutsuissa viiniäkin.\n\nPuhumista ja asioita riitti koko illaksi. Puvut antoivat paljon\npuheenaihetta, ja monen henkilön pukuasiat ennätettiin käsitellä.\nRouvain piti myös keskustella talousasioistaan. Saivat siinä toiset\nkuulla, kuinka joku rouva oli laittanut \"vain\" kaksisataa naulaa\nmesimarjasylttiä, sillä \"ne, jotka eivät voi niin paljon laittaa,\novat melkein kerjäläisiä ... Mutta kun sitä pitää riittää aina\nyöksikin patruunin sängyn viereen, jotta patruuni saa ottaa, kun\nsattuu heräämään ... patruuni kun siitä niin tykkää\". Kuultiin siinä\nystävien ja \"kussiinien\" kesken yhtä ja toistakin. Valitteli muuankin\nmurhettaan, kuinka hän pelkää, että pappa-vainaja saa taivaassa istua\nsamassa penkissä renki-Matin kanssa ... Eiköhän siellä nyt sentään\nvähän katsota, mihin pannaan istumaan. Eihän kirkossakaan sillä\nlailla...\n\nSattui naiskansan juodessa ja puhellessa joskus talonisäntäkin\npistäytymään vieraita tervehtimässä, saattoipa leikillään kysäistäkin:\n\n-- Kenenkäs ronkkaluita te nyt olette jyrsineet?\n\nMutta kun iltarumpu yhdeksän aikana soi, vanhin rouva nousi heti ylös,\nniiasi ja sanoi:\n\n-- Aftontrumman går![22]\n\nSiitä toisetkin nousivat ja niiasivat, ja sitten sanottiin jäähyväiset\nja lähdettiin. Mutta talon keittiöön olivat jo keräytyneet parhaimpien\nrouvien ja mamsellien palvelustytöt odottamaan emäntäänsä, ja talon\npalvelijan kanssa puolestaan puhelemaan. Neitsyillä oli mukana\nsaranavarresta kannettava läkkipeltinen, lasiseinäinen kynttilälyhty,\n\"lantern\", jota tyttö piteli ylhäällä, astellen tietä näyttäen rouvansa\nedellä pitkin pimeätä katua.\n\nJa Sarklinin ukon rummunpärrytys kuului vielä jostakin etempää, kun\nrouvat ja mamsellit kotikynttiläänsä arvokkaina seuraten astelivat\nkukin omalle suunnalleen.\n\nMutta silloin kun rouvat ja mamsellit istuivat kahvipannun ääressä\nja \"jyrsivät jonkun ronkkaluita\", herrat saattoivat pistäytyä\nseuranpitoon johonkin ryyppypaikkaan. Sellaisia oli kyllä Raahessakin.\nFrans Montinillakin oli \"Montinin kellari\" Montininmäellä, Rantakadun\neteläpäässä, ja siinä \"Montinin kellarin päällys\", jossa herrat\nsaattoivat syödä ja juoda, ja \"joka torstai siellä piettiin suaree\",\nBrahenkadun varrella oli aikoinaan Girsénin salonki suurine saleineen,\nja rantaan olutpanimon taakse saatiin myöhemmin \"Gellinin paviljonki\"\ntorneineen ja parvekkeineen. Tämä rantatalo oli hauska syrjäinen\nrauhanpaikka, ja siellä herrat joskus panivat toimeen iloisen rytäkän.\n\nMutta kun suuret patruunit panivat pystyyn nimipäivänsä, niin\nne olivatkin oikeita herrain päiviä, ainakin komerssin, Fredrik\nSoveliuksen, nimipäivä, jota vietettiin komeassa Fredriksbergissä. Tämä\noli mahtavan puiston ja puutarhan ympäröimä vanha herrastalo, jonka\nkauppias Karl Fredrik Frieman oli entiseen aikaan rakentanut \"Friemans\nåker'ille\" kaupungin laitaan, Pohjoistulliin. Talossa sanotaan\naikoinaan asuneen tohtori Ticklenin ja sitten oli talo Franzénilla\nsekä viimein Soveliuksella, joka hoiti kaunista syrjäkotiansa \"kuin\nsilmäteräänsä\".\n\nHeinäkuussa oli Fredriksbergin isännän päivä, ja silloin miltei\nkoko kaupunki kokoontui iltasella komeaa komerssiansa onnittelemaan\nja juhlimaan. Sinne saapuivat ei vain hyvät herrat patruunit,\nporvarit, merikapteenit, styyrmannit ja virkaherrat, vaan myöskin\nmonet hantvärkkärimestarit, kaikki vain kutsumatta omasta hyvästä\ntahdostaan. Majblom-kraatarikin tuli hienona herrana pitkässä\ntakissaan ja korkeassa hatussaan, samoin hieno suutarimestari Haggren,\nrikas värjärimestari Ravander, toimekas seppämestari Sarkkila ja\nkarvarimestari Lövenmark, vielä kirjansitoja Sundströmkin, jota koko\nkaupunki hänen rouvansa mukaan oli oppinut sanomaan \"Vår herreksi\".\nKaikki olivat tervetulleita ja kaikkia kohdeltiin hyvinä vieraina.\nTalon ison salin laajat pöydät olivat täydessä ruokatavaralastissa\nlohesta ja monenlaisista ulkomaan herkkukaloista ja kaviaarista sekä\njuustosta alkaen lihapulliin, retiiseihin ja mansikkoihin asti. Puuttui\nvain \"dukaattisoppa\". Mutta sitä ei Britha Catharina Posseniuskaan,\nvanhemman Matti Soveliuksen rouva, osannut laittaa, vaikka parhaat\nherkut toi pöytään, kun maaherra Cronhjelm oli vieraana talossa 1772.\nJa juotavaa oli myöskin. Puutarhan kauniissa huvimajassa, jossa oli\nkomea pylväskierros, penkit sisä- ja ulkopuolella, tarjottiin kahvia\nja punssiakin, Punssia oli vartavasten aarakista ja sokerista keitetty\nsaavittain ja varattu isoihin pulloihin ja lasikannuihin, ja sitä\nryypättiin suurista pikareista ja punssilaseista. Heinäkuun ilta\nFredriksbergissä olikin vanhan Raahen hauskimpia hetkiä. Herrat siellä\nvain omin päinsä iloisesti seurustelivat ja viettivät ihanaa hämärtyvää\niltaa ja yötä aina aamupuoleen. Eikä naisväkeä näkynyt ollenkaan.\n\nMutta oli sellaisiakin nimipäiviä, joihin naisetkin saivat tulla\nosallisiksi. Sellaisia merkkihetkiä oli jokaisella suurella\nporvarisuvulla jonkun vanhan suvunjäsenen nimi- tahi syntymäpäivänä.\nSilloin varsinkin sukulaiset koko joukolla kokoontuivat taloon, ajaen\njoskus hevosellakin, kaikki pukeutuneina ja naamioituina vanhoiksi\njo kuolleiksi sukulaishenkilöiksi. Päivällinen tavallisesti talossa\nsyötiin, ja poloneesin tahdissa, parittain mies ja nainen, käsi kädessä\nastuttiin pöytään. Lapsiakin oli mukana juhlassa, mutta ne saivat istua\n\"pelimannipöydässä\". Sillä pelimanneilla oli oma pöytänsä.\n\nTalviset rekiretket, joita tehtiin toisinaan Saloisten Hiitolaan,\nolivat kaupunkilaisten hupaisia virkistysmatkoja. Kesäisinä\nsunnuntaipäivinä taas saatettiin ajaa Kopsankylän Arolaan yli\nmetsäisten mäkien ja halki hauskojen metsäniittyjen, missä tie heitteli\nhupaisia mutkia kukkarantaisen pikku joen seurassa. Arolassa istuttiin\nja juotiin kahvia vanhojen riippakoivujen varjossa, leikattiin\nnimikirjaimia ja vuosilukuja koivuihin ja poimittiin kieloja synkkää\nkorpea halkaisevan metsäpuron jyrkiltä rannoilta.\n\nMutta hauskimpia kesäisiä huvipaikkoja oli \"Ilolinna\". Se oli\nPitkänkarin tien päässä meren rannalla, ollen pitkä, punaiseksi\nmaalattu rakennus isoine saleineen ja kaksine kamareineen. Se oli\nrakennettu 1860-luvun puolivälissä Englannin kveekareilta saaduilla\nvaroilla. Kuultuaan, miten englantilainen Itämaisessa sodassa aivan\nasiatta oli pidellyt rumasti Raahea, kveekarit tulivat pahoilleen ja\ntoimittivat pienen rahalahjan, jonka kaupunki käytti Ilolinnansa sekä\nsinne vievän Pitkänkarin tien rakentamiseen. Matti August Sovelius\noli mestarina teettämässä tietä ja rakennusta, ja kauppias Ahlholmin\nvävy lahjoitti huvitaloon komeat tapetit; samoin muutkin porvarit\nottivat osaa kustannuksiin. Ilolinnassaan kaupungin parhaat pitivät\nkesähuvejaan. Tehtiin veneretkiä merenselälle ja merensaarille ja\nsitten palattiin Pitkänkarin linnaan syömään ja juomaan. Keitettiin\nuusia perunoita, syötiin voileipiä ja juotiin kahvia. Sitten pidettiin\npiirileikkejä, jopa lopuksi tanssittiin, ja Villmanin Feija oli viulua\nsoittamassa. Juhannusyö vietettiin aina Ilolinnassa, ja toisinaan\nkaupungin herrat huvikseen panivat siellä poikakurikoille toimeen pikku\nkilpailuja. Neljää, viittä syltä pitkän, sileän, heiluvan vivun nokkaan\noli ripustettu joku palkintoesine, jota pojat saivat vipua myöten\nastellen yrittää omakseen. Saivat vastaiset merimiehet myös kilvan\nkiivetä korkeaan tankoon, joka \"soopalla smörjättynä\" seisoi pystyssä\nkantaen nokassaan jotakin mieluisaa esinettä.\n\nSuurissa juhlissaan, pidoissaan ja \"haaleissaan\" Raahen hienot rouvat\nja mamsellit saivat hyvän tilaisuuden esiintyä koko komeudessaan:\npuvuissa, jotka oli Tukholmasta hankittu, sekä käytöstavassa, joka oli\nhiottu samassa suurkaupungissa. Tuli siellä esille tanssitaitokin ja\nfortepianon soitto, mitkä myöskin olivat kotoisin kuninkaan kaupungista.\n\nKutsuihin ja juhliin mennessään naisväki pukeutui mitä huolellisimmin,\nihan alusta alkaen uuteen asuun. Kahdeksan, yhdeksänkin \"rynkättyä ja\nstärkättyä\", \"brodeeri-\" tahi \"gangsi\"-helmaista valkeata alushametta\nlaskettiin vyötärölle. Jalkoihin vedettiin \"engelskasukat\" sekä mustat\ntaikka valkoiset lastinki- tahi silkkikengät, ja viimeksi puettiin\npäälle silkkileninki, jonka väri oli omistajansa mielen mukainen,\nvaikkapa harmaan ja \"gredliinin\" suuri ruutuinen tahi harmaan ja mustan\npikkuruudukas. Nuoret tytöt taas olivat vaaleammissa silkeissä, joskus\näidin entisistä leningeistä laitetuissa pukineissa. Näin pyntättyinä\nrouvat ja mamsellit olivat alakerrastaan leveitä ja pyöreitä kuin\nheinäkeot, mutta yläosa oli tavallisempi; varsinkin mamsellien\nvyötäryksen piti olla hento ja notkea kuten kedonkukkanen. Pikkuinen\nhattunykerö aina piipotti päälaella ja niskassa riippui \"chignon\".\nMutta kun 1865:n vaiheilla krinuliini saapui Raaheen, kaupungin\nnaisväki vasta oikein leveni. Silloin saattoi kolme vierekkäin\nkävelevää hyvää patruunin rouvaa täyttää koko kadun leveyden.\n\nLopuksi tipautettiin vaatteisiin ja nenäliinaan muuan pisara\nhyvänhajuista \"floridavettä\" tahi pienestä kullatusta lasiputkesta\npieni pisarainen Turkista tuotua ihanaa ruusuöljyä. Heitettiin vielä\nhartioille värikäs turkkilainen shaali tai kaunis silkkihuivi. Möllerin\nrouva lähetti aina palvelustyttönsä kysymään Gyllenbergin mamselleilta,\nminkälaisen silkin hän nyt panisi: ruskean, sinisen, harmaan, vai ...\njotta naapurin mamsellit olisivat saaneet kuulla, kuinka monta silkkiä\nrouvalla oli.\n\nTällaisessa asussa tultiin juhlaan. Talvella kyllä heitettiin vielä\nturkki taikka muu päällysvaate matkaksi ylle. Mutta Branderin\nSelina-mamselli meni talvipakkasessakin vain hienoissa taivaansinisissä\nsilkeissään, käsivarretkin lyhkäisten hihojen varassa. Kauniisti\ntärkätyt hameet olisivat menneet ruttuun sekä sievät silkkileningit\nkurttaantuneet, jos olisi ahtanut päällysvaatteen ylleen. Olipa Selina\nasustaan niin arka, että kerran ajoi tyhjässä heinähäkissä seisoallaan\nja saapuikin ihanan koskemattomana juhlasaliin. Komeana saapui muuan\nrikas kauppiaan rouvakin. Kun juhlasalissa tuntui kovin kuumalta, rouva\nrupesi kuorimaan hienoja hartiohuivejaan pois. Seitsemän eriväristä\nkerrosta hän perä perää pyyhkäisi, ja vielä jäi hienoin pitsihuivi\nsilkeille lepäämään.\n\nKerran sai Raahen naisväki esiintyä sellaisessa suurtilaisuudessa\nkuin kaupungin 200-vuotisjuhlassa 5. joulukuuta 1849. Se oli niin\nerinomainen tilaisuus, että siihen saapui itse Oulun maaherrakin, kun\nFredrik Sovelius ja Johan Frieman hevosella ajaen olivat vartavasten\nkäyneet häntä kutsumassa. Friemanin talossa juhla pidettiin, ja Jenny\nFranzén esiintyi siellä mitä kauneimmassa valkoisessa silkkileningissä\npunaisine ruusuineen.\n\nTanssikutsuja panivat toimeen milloin yksityiset henkilöt, rikkaat\nporvarit, milloin taas nuoret herrat ryhtyivät puuhaan ja, kutsuen\nmamselleja, nuoria rouvia ja herroja, pitivät suuret tanssit\nraatihuoneessa taikka Girsénin salongissa. Valitulle joukolle\nlähetettiin pienet sirot kutsukortit, joihin oli kirjoitettu esim.:\n\n    \"Mademoiselle C. Heickell\n    Bjudes på dans tretton dag\n    Iul 1849 kl 7, eft: midd;\n    uti Herr Girséns Salong.\n    G.R. Brunon. G.A. Hårdh.\n    John Frieman. Fr. Sovelius.\"[23]\n\nTansseissa herrat häärivät \"tyköistuvissa\", laajahelmaisissa takeissa,\nvalkoisissa silkkiliiveissä ja korkeissa kauluksissa. Joskus oli heidän\npäällään sininen frakki kaksirivisine kultanappeineen ja ruskeine\nsamettikauluksineen, jopa jollakulla musta- ja punaruutuinen liivi.\nKomeasti kumartaen he pyysivät neitoja tanssiin. Niinkuin tanssijat\nolivat hienoja ja siroja liikkeissään, niin olivat sieviä ja siroja\nheidän tanssinsakin. Alettiin tyynellä poloneesilla, johon vanhatkin\narvokkaina ottivat osaa, kunnes nuoret ryhtyivät varsinaiseen tanssiin.\nSulavin askelin nuoret liikkuivat ja pyörähtelivät menuettia, sitten\ntaas moniosaista angleesia, väliin sievästi sipsutellen valssia ympäri\nsalia. Vaihteeksi pyörittiin polskaa ja polkkamasurkkaa sekä koko\njoukolla piiritanssia. Viululla ja klarinetilla soitettiin, mutta\npaljon juhlallisempaa oli, kun Ahlholmin ja Mellinin mamsellit taikka\nHårdhin mamsellit soittivat nelikätisesti klaveria. Silloin kaikki\ntunsivat tanssivansa melkein kuin jossakin Tukholman salongissa.\nTanssin loputtua herrat sievästi kumarrellen saattoivat mamsellinsa\npaikoilleen ja samoin kumartaen kävivät soittajamamselleita kiittämässä.\n\nTanssien välillä tarjottiin juotavaa ja syötävää. Palvelijattaret\ntarjoilivat kahvia sokeririnkiläin kanssa, ja sitten taas teetä\nsuurissa kiinalaisissa kupeissa kakkujen ja rusina- tahi luumusyltillä\ntäytettyjen leivosten kanssa, Tarjottiinpa vielä naisille ja nuorille\nherroille lasi punaista ja valkoista bischoffia, hienoa juotavaa, jota\noli valmistettu punaisesta tahi valkoisesta viinistä, sekoittaen siihen\nsokeria, keitettyä vettä ja \"pomeranssi-esanssia\", vieläpä joskus\nlisäksi moselviiniä ja samppanjaakin. Mutta vanhat herrat siirtyivät\n\"konttorin\" puolelle totilasinsa ääreen juomaan \"helat ja halvat\",\nIltarumpuun, yli iltarummun, yli puolen yönkin tanssiminen ja ilonpito\nkesti. Ja rengit hevosineen saivat odotella ulkona, sillä tavallisesti\nheidän piti olla isäntäväkeä pitopaikasta noutamassa.\n\nMutta kun Durchmanilla pidettiin tanssiaisia, niin Durchmanin ukko\nkuljeskeli salissa puhellen itsekseen:\n\n-- Ohhoh! Onpa nyt Durchmanilla paljon vieraita!... Paljon kynttilöitä\n... paljon ... paljon ihmisiä ... maksaa ... kauhean paljon maksaa\nrahaa...\n\nJa heti kun kello oli lyönyt kymmenen, ukko astui salin keskilattialle\nkynttiläkruunun alle, ja vetäisten taskustaan ison umpikuorisen\nhopeakellon, sanoi:\n\n-- Kello on jo kymmenen! Menkää nyt kotiin! Ja terveisiä papalle ja\nmammalle!\n\nVierasten mentyä säästäväinen ukko sammutti kynttilät ja keräsi pätkät\nsiniseen laatikkoonsa.\n\n\n\n\nVettä, tautia ja taikaa.\n\n\n\"Ihmiset rupesivat kiiruusti haalaamaan tynnyreitä rännien alle\".\n\nNäin vastasi Raahen pikku tyttö koulussa opettajan kysyessä, mitä\nihmiset tekivät, kun vedenpaisumus tuli ja taivaan akkunat aukenivat.\nTällainen vastaus oli mahdollinen vain Raahessa.\n\nSillä siellä näin tehtiin, kun taivaan akkunat aukenivat. Jo\nikivanhoista ajoista koko kaupunki oli aina silloin kiiruhtanut\n\"haalaamaan tynnyreitä rännien alle\".\n\nSillä vaikka Raahe asui veden äärellä, ja länsimyrskyn pauhatessa\nmeret tulivat Rantakadullekin, kaupungissa oli aina ollut vedenpuute.\nPihamaiden kaivot sekä hyvä ja syvä \"Jaakopinlähde\" Reiponkadun\npohjoispäässä antoivat kyllä makeaa ruoka- ja juomavettä, mutta niiden\nmaanalaisista suonista purkautuva vesi oli niin kovaa, ettei se\nkelvannut pesuun. Ja merivesi taas oli niin ruskeaa, että se likasi\nvalkeat, \"stärkättävät ja stryykättävät\" liinavaatteet ruman ruskeiksi.\nSe kelpasi vain raahelaisten raasumattojen pesuvedeksi, ja rantamatalan\npitkällä \"Pyykkisillalla\" huuhdottiin ja läiskytettiin enimmäkseen\npikku pirttien epälukuisia riepumattoja.\n\nKun ei maan eikä meren vesistä ollut taikaa, täytyi turvautua taivaan\napuun. Kun kesällä rankkasade lankesi, oli se taivaan suoma suuri\nlahja, josta iloitsi yhtä hyvin komea keskikylä kuin laitakaupunkikin.\nTaivaan pilviä pidettiin silmällä, ja heti, kun ensimmäiset pisarat\nputosivat, ämpärit, saavit, tynnyrit ja ammeet alkoivat pitkin\npihamaita keikkuen ja kolisten pyöriä ottamaan vastaan rännien tulvaa.\nKoetettiin saada talteen niin paljon kuin vain ylhäältä annettiin.\nSitä varten pitikin joka talossa olla suuri joukko tynnyreitä ja\nastioita, ja rakennusten räystäissä hyvät kourut, vieläpä nurkissa\nrännit suukeppeineen, että vesi tarkemmin ohjautuisi astiaan.\nKatukäytävilläkin nähtiin saaveja nurkkatorvien alla, puhumattakaan\npihoista, joissa ammeet alituisesti seisoivat suu avoinna odottamassa,\nottaen vastaan vähäisetkin annit.\n\nTämä taivaan pilvistä siivilöity vesi, joka puhdisti pölyn\nkaupungistakin ja ojissa iloisesti solisten vei katujen liat\nmennessään, oli raahelaiskodinkin puhdistajana. Sadevesillä koko\nkaupunki pesi kesäiset pyykkinsä ja kävi sitten vain ne meressä\nhuuhtomassa. Mutta talvella puhtauden pitäminen oli vaikeampaa.\nSilloinkin elettiin taivaan armoilla ja sulatettiin pesuvesi lumesta.\nKevätpyykkiäkin varten vedätettiin Fantinsaaren kovia puhtaita hankia\nkuormittain ja pantiin pyykkipataan. Keväällä monet vielä ajattivat\nammeensa ja pönttönsä merenselällistä talvea täyteen ja antoivat sen\nkellarin pimeässä kylmyydessä sulaa, ja siellä päivän näkemättömissä\nvesi pysyi pilautumatta kesän alkupuolille.\n\nMutta oli entisaikaisessa Raahessa ja Raahen lähimailla muutamia\nlähteitä, joista pulppusi aivan erikoislaatuista vettä, kirkkaampaa\nja parempaa kuin Jaakopin lähteen vesi, sellaista maasta hersyvää\nelämännestettä, jota juomalla sairaskin sai takaisin terveytensä.\n\nJo vanhoina aikoina oli Satamalahden seuduilla, Aittaniemen luona,\ntavattu kirkas lähde. Se oli suuren kiven juurella, aivan lahden\nrannassa, niin että länsituulella meri nousi lähteeseen. Kun monessa\nmaailmanpaikassa oli samoihin aikoihin keksitty merkillisiä,\nterveyttä antavia lähteitä, otettiin Aittaniemenkin lähteen vettä\npulloon ja lähetettiin Tukholmaan tutkittavaksi. Hyväksi lienee vesi\nhavaittu, koska sitä sitten käytiin ryyppimässä. Toinen terveellinen\nvesi pulppusi Ollinsaaren lähteestä, Ollinsaaren takaa, ja kolmas\nkirkas silmä kimalteli Prunnihaassa Pattijoen rannalla, Palokankaan\nlaidassa. Mutta paras ja kuuluisin terveyspaikka tuli kirkkaasta\nvesisilmänteestä, joka löydettiin kaupungin koilliselta laidalta,\nKrokholman luota katajikosta, Holminkankaan lähimailta. Siitä Raahe\nsai vähäksi aikaa oman kuulun _Brunninsa_, jonka ääressä se aikoinaan\nsaattoi hoitaa terveyttään ja viettää suuren maailman \"brunni\"-elämää,\nkaukana isoisten ilmoilta, harmaata huurua huokuvien kotiniittyjensä\nlaidassa.\n\nMilloin Raahen Brunnin terveyttä antava voima on keksitty, ei tiedetä,\nmutta jo tohtori _Anders Jakob Hjertmanin_ aikana se oli suuressa\nmaineessa. Rautaa sisältävän katajikon silmän ympärille rakennettiin\n-- ehkä juuri Hjertmanin toimesta -- viisiseinäinen hirsimaja, lähes\nviisi syltä pitkä, kolmatta leveä, punaiseksi maalattu rakennus, jonka\ntoisessa huoneessa oli pulppuava lähde, toisen ollessa vieraiden\noleskelusuojana. Lähde oli huoneen nurkassa, ja lattiassa oli vain\n\"pituaijalla\" ympäröity aukko, josta voitiin ammentaa vettä ja jakaa\npotilaille. Pohjan maantieltä, Vihastenkarin takaa, vei Durkholman\nkautta lähteelle suora kärrytie, jota saattoi vaikka vaunuilla ajella.\nHjertman oli lähteen lääkärinä, ja hänen määräystensä mukaan ryypittiin\nterveeksi tekevää vettä. Mainitaan myöskin _John Bolligerin_,\nsveitsiläissyntyisen, yhdessä ja toisessa Suomen kaupungissa asustaneen\nlääkärin, Raahessa oleskellessaan ottaneen osaa brunnihoitoonkin.\nMyöskin Raahen lääkäri _Johan Friman_ oli Brunnin tohtoreita,\nja apteekkari Wichmannillakin oli parantolaan osuutta; apteekin\nproviisorit olivatkin useasti ryyppylän juomanlaskijoina, ja _Liljan\nKaisa-Kreeta_ oli ammentajana käyden tarvittaessa noutamassa veden\nkolme, neljä askelta alhaalla olevasta silmänteestä.\n\nRaahen paras kansa, tuntiessaan jonkinlaista heikkoutta jäsenissään,\nveren vähyyttä, vatsanvaivoja tahi muuta sellaista, asteli kesäaamuisin\nelämänlähteelleen terveyttä noutamaan. Brunnituvan ulkopuolella seinäin\nvieressä oli penkkejä, joilla saattoi istua aamuauringon paisteessa\nja juoda \"elävää vettä\", aloittaen lasillisesta ja sitten kohottaen\nmäärän kerta kerralta aina yhdeksään asti, taas laskettaen alas yhteen\nainoaan. Jotkut sairaat menivät juomalaitokseen eväät mukanaan.\nKauppias Berghin rouvakin kävi Pyhälästä ottamassa suolaista lohta\nevääkseen, ja saattoi sitä maistellen juoda lähteen vettä parikymmentä\nlasillista. Monet tunsivat veden juomisen vaikuttavan hyvinkin\nterveellisesti. Pyhälänkin emäntä, Candelinin tytär, kävi kaksitoista\nvuotta ryyppäämässä Brunnin vettä, ja Matti-Luotoska, Heiskarin\nMikkelin tytär, joka nuorena ollessaan oli hyvin heikko terveydeltään,\nkävi myöskin lähteellä ja tuli niin terveeksi, että eli 93 vuoden ja 4\nkuukauden ikäiseksi.\n\nKaupungin ensimmäiset herrat, rouvat ja mamsellit, jotka olivat\nTukholman salongeissa tutustuneet maailman menoihin, olivat kotoisen\nBrunnin valiovieraita. Terveysjuomiin ohessa he panivat Brunnin\n\"salongisa\" toimeen leikkejä ja tansseja, ja taas välillä kävivät\nlähteen reunalla ottamassa terveellisen rautavesiryypyn. Täällä\nnähtiin Janika Friemanit, Bergbomin mamsellit, Lacken \"Himmelska\nMathildat\" ja monet muut hyvät mamsellit ja rouvat, joukon parhaimpana\nReinin patruunin Helena-rouva. Herrain joukossa taas Henrik Sovelius\nhääri kaikkein hienoimpana. Jaakon päivänä oli entiseen aikaan pantu\nBrunnilla toimeen suuri juhla tohtori Hjertmanin kunniaksi, jolloin\njuhlarunoin oli häntä onniteltu ja lähteen kirkasta vettä juotu hänen\nmaljakseen.\n\nMutta seinän takana rähisivät kaupungin poikavarsat kurkistellen\nakkunoista sisään. Vähävarainen väki ei voinut käyttää hyväkseen\nBrunnin vettä, kun siitä piti suorittaa maksu. Varaton kansa riensi sen\nsijaan Prunnihaan lähteelle, jossa sai rahatta juoda, minkä vatsa veti,\nistua turpaspenkillä lähteen reunalla kenenkään häiritsemättä ja taas\nkäydä tuohilipillä ryyppäämässä.\n\nAikojen kuluessa kyllä Raahen elävät lähteet hävisivät, kuuluisa\nBrunnikin. Se oli jo nykyisten vanhojen nuoruuden aikana vanha\nkallellinen rakennus lahoine lautakattoineen, avonaisina ammottavine\nikkuna- ja oviaukkoineen. Sitten se vietiin, -- minne lienee viety.\nSeinäin sija peruskivineen vain jäi jäljelle sekä kirkas lähde.\nViimein täytettiin lähdekin kivillä, niin ettei enää kenelläkään ollut\nmahdollisuutta etsiä siitä terveyttä. Ruskeamutainen vesinoro vain\noli vieressä ja ympärillä kivinen katajikko. Karja vain kuljeskeli\nympärillä laitumella, ja lapset paeten Penttilän \"lautaotta\"-sonnia\nlaukkasivat ympäri kangasta.\n\nErinomainen, suuresta maailmasta opittu terveyslaitos oli aikoinaan\nmyöskin _Ahlqvistin uimahuone_ ja _kylpylä_. Kauppias Petter Frans\nAhlqvist oli sen 1860-luvun alkupuolella rakennuttanut Pitkänkarin\ntakarannalle. Kaupungin herrat suosivat Pitkänkarin kylpylää miltei\nyhtä paljon kuin ennen mainiota Brunniansa. Siellä sai, miten vain\nhalusi, kylmiä tahi lämpöisiä merikylpyjä. Olipa siellä vielä sellaisia\nmerkillisiä \"skaapejakin, jotta pää jäi ulos, ja kaikki muu kruppi oli\nskaapin sisäsä, reikä vain oli kannesa ... ja sai ottaa niin kuumaa\nkuin halusi\". Kylvystä päästyä sai laitoksesta virkistysryyppyjä,\nmitä mieli teki: olutta, viiniä, punssia. Ja saattoi siellä myöskin\nhuvikseen toisten herrojen kanssa keilaradalla heittää keilaa.\nToinen, Lundbergin laittama kylpylä oli Kylmäniemen puolella.\nSiellä taas kaupungin naisväki kävi ottamassa kylpyjä juoden välillä\nvirkistyksekseen kahvia lämpöisten vehnärinkelien kanssa.\n\nTavallisia kuumia vihtalöylyjään raahelainen sai \"Rantasaunassaan\",\nnykyisen \"Uuden-Pyykkisillan\" paikalla. Laitakaupungin kansa, sen\njälkeen kun Skinnarin, Helaakosken ja muiden pikkusaunat olivat\nhävinneet, kävi vihtomassa kaupungin reunassa \"Maijan-saunasa\", joka\noli vähävaraisen väen yhteisenä \"familjasaunana\".\n\nSilloin kun tuli totinen kipu, täytyi turvautua lääkärin apuun. Tohtori\nEhrström, piirilääkäri, oli aikoinaan hyvin suosittu. Muistavat vanhat\nvielä myöskin Johan Frimanin, J. J. Staudingerin, K. V. Strengellin,\njotka kaikki olivat 1840--70-lukujen lääkäreitä. Mutta vähäisiin\nkipuihin, yskään, kolotukseen ja sen semmoisiin, oli raahelaisilla omat\nlääkkeensä ja hoitonsa, joita olivat oppineet entisiltä lääkäreiltä,\ntuoneet Tukholmasta ja mistä milloinkin. Niinpä \"kallbrandia\" ajettiin\npois tohtori Ehrströmiltä opitulla \"heinänkulmuhauteella\" tahi,\nellei se auttanut, toisella hänen keinollaan; sidottiin sairas jäsen\nkääreisiin, joihin oli pantu viinaa, etikkaa ja suolaa, yhtä paljon\nkutakin. Vilutautiin oli tohtori Staudinger määrännyt hartioille\nkämmenen kokoisen pussin, joka sisälsi kanverttia, ja kun \"keuhkokuume\"\nvaivasi, piti hautoa ihoa \"kameelikukka\"- (chamomilla, jota kasvoi\nmerensaarilla) ja etikkavedellä. Yskään olivat Raahen rouvat tuoneet\nRuotsista hyvän \"reseptin\". Sen mukaan muokattiin annos neljästä\nmunaruskuaisesta, neljästä luodista vasta kirnuttua voita, kahdesta\njungfrullisesta hunajaa ja kahdesta luodista inkivääriä, ja sai\ntätä annosta ottaa mielin määrin. Kolotus vaivasi varsinkin vanhoja\nmerenkävijöitä. Siihen saatiin hyvä apu \"Juthströmin kolotusvoiteesta\",\njota valmisti värjäri Juthströmin sisar. Mutta vielä parempi apu\ntuli, kun vanhat Leufstadiukset kävivät kysymässä neuvoa kuuluisalta\nparantajalta, Bäckiltä, ja antoivat sitten oppinsa muillekin. Ensin\npiti \"smörjätä\" kolottavia jäseniä voiteella, johon oli sekoitettu\njungfru katajaöljyä ja puoli jungfrua ammoniakkia; sitten piti ryypätä\npuoli kuppia konjakkia ja ottaa ankara männynhakokylpy, niin että\nkoko ruumis tuli pihkaan. Tämä pihka piti mennä nukkumaan pois ja sen\njälkeen täytyi hieroa jäsenensä kahteentoista kertaan koirantalilla,\njohon oli hiukan sekoitettu lavendeliöljyä. Silloin kolotus katosi.\nVatsatautiin taas Veisselin rouva määräsi pellavansiemeniä, ja kuumaa\nsekä kylmää vettä vuoroon.\n\nMutta Möllerin pappa ja mamma, joita vanhemmiten tahtoi vaivata liian\nkova vatsa ja liika lihavuuskin, käyttivät omia keinojaan, He ajoivat\nterveydekseen vuoroonsa kolmipyörällään ympäri suuren suurta saliansa,\nniin että selkä höyrysi, eivätkä tarvinneet muuta lääkettä eivätkä\nlääkäreitä.\n\nSairaala saatiin Raaheen jo 1870-luvulla kapteeni _Isak Gellmanin_\nlahjoittamilla varoilla. Se oli ensin vain entisessä Ahlholmin talossa\nPohjoistullissa oleva vaatimaton laitos, kunnes viimein saatiin komea\nrakennus Pitkänkarin kankaalle.\n\nOli Raahessa ja Raahen seuduilla kyllä muitakin lääkäreitä ja\nparantajia kuin koulunkäyneitä tohtoreita, sekä muitakin kylpypaikkoja\nkuin Petter Frans Ahlqvistin höyrykaappi. Oli vanhoja muoreja, jotka\nkykenivät parantamaan monenlaisia kipuja, oli vanhoja vaareja, jotka\nosasivat kuka seisauttaa veren, kuka panna sen suoniraudan avulla\njuoksemaan, kuka mitäkin terveellistä asiaa. Näiden \"kaupungin\ntohtorien\" ja \"piirilääkärien\" apua tarvitsi varsinkin laitakaupunki,\nmutta myöskin moni paremman talon asukas montaa kertaa häätyi\nturvautumaan näihin tietomiehiin. Tällaisia taitajia oli _Muutin\nRaakeli_, joka oli niin mestari tekemään ruusuntukkoja, että oikeat\nlääkäritkin lähettivät potilaansa saamaan häneltä apua. Tällaisia oli\nvanha _Erikkilän_ muori, joka paransi maahiaisia painellen maalla\ntaikka tulisilla hiilillä aina asian mukaan. Tällaisia oli _Läksyn_\nmuorikin, joka ajoi eltan pois lapsesta siten, että kierrätti lasta\nkolmesti ympäri rantakiveä ja kolmesti vastasi: \"Elttaa kylvän!\", kun\nlapsen äiti kolmesti kysyi: \"Mitä sinä teet?\" Mutta vanha _Hassiska_\nteki elttapussin punaisesta vaatteesta pannen siihen yhdeksät aineet:\nkynsilaukkaa, kanverttia, tulikiveä, lukinverkkoa, pirunpaskaa ...\nJa pussi oli punaisella silkkinauhalla ripustettava lapsen kaulaan.\nBjörkqvistin rouvan \"fasteri\" oli taitava selkänsä takana solmeamaan\nharmaasta villalangasta yhdeksänsolmuisia venymälankoja.\n\nMaallakin oli mestarimuoreja. _Hakspekan_ muori, ruma ämmä, joka oli\nKopsasta muuttanut Palonkylään, pesi sairaista kalmaa, alkaen 12\naikana yöllä ja jatkaen jokaisella täydellä tunnilla aina puolipäivän\nI2:een asti, lopuksi yösydännä vieden pesuveden hautausmaalle. \"Svarta\nFru\" Mettalanmäellä myöskin tiesi yhtä ja toista, ja Palonkylän\n_Aunolan_ muori, joka käytti tavatonta nuuskatoosaa sekä lapsenpaitaa\nnenäliinanaan, oli parantekijä. Pieni \"Piki-Hiiri\", musta ja laiha,\nterävänenäinen muori, osasi vain hieroa, ja _Haapasaariska_ katsoi\nviinaan sekä _Kukkoska_ \"poovasi\" korteista.\n\nMutta \"Torte\", Pattijoelle Pudasjärveltä köyhinä vuosina tullut\n_Dorothea Taivaloja_, oli koko piirikunnan paras lääkäri, joka voi\nauttaa ja parantaa silloinkin, kun muiden taito jo oli loppunut.\nMuori teki terveiksi ihmisiä ja eläimiä, paransi hammastukoilla\nhammastautia, poisti koninkalman, joka oli tarttunut hevosenraadosta,\nparansi Ämmänmäen Kaisastakin kalman, joka oli tarttunut Käpy-Matti\nvainajasta. Osasi Torte hoidella tyttöjen sydänkipeöitäkin valmistaen\nlemmenjuotavaa, joka salaa oli annettava kivun aiheuttaneelle miehelle.\nTorte oli äkäinen ämmä, joka monesti sai syytä uhkailla:\n\n-- Oottakaapa vain! Minä panen lehmät kesällä verta lypsämään.\n\nVielä äkäisempi oli Saloisten _Jaakkaran_ ämmä, joka teki vain\npahojaan, ellei oltu hänen mielikseen, pani lehmät \"mettänpeittoon\",\nyllytti \"närpän\" puremaan hevosta, ja keksi milloin mitäkin pahuutta.\nMutta Mettalanmäen _Pusalan_ muori oli siivo muori, joka paranteli\npuhalluksia ja teki vuoden mittaan nelikoittain hammassuoloja, käyttäen\ntöissään välikappaleena ihmisen pääkalloa. Siivo oli _Aitta-Briitakin_,\nruotsia puhuva Palonkylän muori, joka paransi vain lehmiä apteekin\nsuolalla ja käytti lavemangina vanhaa paloruiskua.\n\nJos muorit koettivat parhaansa, niin eivät parantajaukotkaan olleet\naivan taitamattomia. \"Fröökynän-faarikin\", Harakka-Paavon naapuri\nMettalanmäellä, oli jo olevinaan aika velho, vaikkei juuri mihinkään\nkyennytkään, ja _Fyhrin_ vaari, vanha merimies, oli niin pahaluonnokas,\nettä tahtomattaankin, kun joku hänen mielensä nyrjähdytti, sai\npahoja aikaan. _Krabbin_ ja _Aholinin_ ukot, vanhoja merimiehiä\nhekin, olivat mestareita iskemään suonta, vaikka laskivatkin verta\nvain lautaselle, mutta kun _Kronqvistin_ ukko porautti reiän, päästi\nhän punaista pöntöllisen. _Aholinin_ ukko lisäksi leikkasi paiseita\nKonstantinopolista tuodulla \"lansetillaan\". Pattijoen \"Jalka-Faari\"\nkorjaili ja lastoitti poikkinaisia jalkoja ja paransi luuvikoja.\n_Merilän_ äijä \"huusaili\" hevosia, ja vanha urkujenpolkija ja\npikkukellon soittaja, _Tuomas Leppäluoto_, löi kirveskannalla pölkyn\npäällä perunan rikki, kun se oli tarttunut lehmän kurkkuun.\n\nNäitä ja vielä monia muitakin asioita, kipuja sekä tauteja velhomuorit\nja taitovaarit korjailivat. Yksin näärännäppykin hoidettiin\ntaidolla: mentiin navetanporstuaan leikkaamaan olkia silpuiksi,\njolloin tietäjä sanoi leikkaavansa näärännäppyä, sairaan seisoessa\nvieressä. Keltatautiin oli tietomiehen neuvojen mukaan kerjättävä\nyhdeksästä talosta yhdeksänlaista ainetta, yhtä kustakin: jauhoa,\nsuolaa, munaa, sokeria, voita, maitoa, vettä, keltaista silkkiä\nja kukonkoiven keltaista hilsettä, ja näistä tehtävä \"keltakakku\"\nkeltaiselle silkille. Syyhyyn oli opetettu nauriskupissa keittämään\nvoidetta nuuskasta ja tulikivestä, ruusua voideltiin palsamiviinalla,\npalohaavaan pantiin aloenlehti ja ajoksia ajettiin pois sokerista ja\nsaippuasta tehdyllä \"ploosterilla\", taikka tietomuori paineli niitä\nnavettalapiolla, lukien:\n\n    \"Fader vår,\n    fräls Maria-\n    Olivia Wahlgren\n    från onde!\"\n\nLoitsun lukeminen olikin parasta koko tietomiesten toiminnassa.\nVarmasti kipeä parani, kun välikappaleitten avuksi muori vielä luki:\n\n    \"Rupi alle, rahka päälle,\n    kannu märkää väliin,\n    yheksän unetonta yötä,\n    kymmenes yö hengen ottaa.\n    Ämpäri äimiä,\n    tynnyri tuuria,\n    nelikko neuloja,\n    hevosenkorva heiniä,\n    ruunankorva ruumenia,\n    orriinkorva ohtakkeita.\n    Hyi, kolmasti kolmena aamun\n    Parane terveeksi!\"\n\nJa vielä parempi oli, jos tietomuori vei sairaansa saunan lämpöisiin,\nkylvetti häntä siellä, juotti hänelle kymmenen pennin \"eestä\"\n\"vattantunssia\" ja kymmenen pennin edestä \"elämänpalssamia\" ja taas\nkylvetti, topehti ja manaili:\n\n    \"Jos oot maasta,\n    niin mee maahan!\n    Jos oot veestä,\n    niin mee vetteen!\n    Jos oot kalmasta,\n    niin mee kalmaan!\"\n\nLopuksi vielä piti potilas ristiä tekemällä ristinmerkki rintaan,\npolviin ja päähän, sanoen ja siunaten:\n\n    \"Isän risti rintaan,\n    Pojan risti polveen,\n    Pyhän Hengen risti päähän!\"\n\n\n\n\nUlkopauhoilla.\n\n\nToiset raahelaiset kiertelivät maailman valtavesiä merimiehinä, toiset\nporkkailivat vain kotirantojaan kalanpyytäjinä.\n\nJo ylimuistoisista ajoista ovat raahelaiset, niinkuin muutkin\nmerelliset naapurinsa, Saloisten, Pattijoen ja Siikajoen miehet,\npyytäneet kalaa monilukuisilta meren matalikoilta, aina kaukaista\nNahkiaista myöten. Saloisten vanhat kalavaarit pitivät valkamanaan\n_Kuljunlahtea_, josta entisaikoina kahdeksallakintoista venekunnalla\nlähtivät merenselälle, joskus Raahen Pauhoille, mutta useimmin\neteläisemmille vesille _Nahkiaisten_ matalikoille tahi _Laurin_ ja\n_Hoffen, Leeman, Laaman, Lipinän_ ja _Jaakon_ vesimatalille, Siikajoen\nja Pattijoen miehet niinikään kolusivat meren mataloita, pattijokiset\nasustaen _Mikonkarissa_, Pattijoen suulla, Siikajoen miehet taas\n_Tauvossa_, pitkällä hiekkarantaisella merenniemellä. Lumijoen kalaukot\npurjehtivat entisaikaan joka kevät _Taskun_ pikkuluodolle viisin,\nkuusin venekunnin ja asustelivat saaren pienessä kalapirtissä koko\nkesäkauden. Siihen aikaan vielä olikin Taskun rannassa \"sievä pikkuinen\nhamina\", johon kalavene voi laskea täysine lasteineen.\n\nSilakka, merivesien pieni hopeakylkinen vaeltaja, on aina ollut\nRaahenkin pyytömiesten paras kala. On pyydetty kyllä muutakin\nvedenviljaa: haukea, ahventa, lahnaa, lohta ja siikaa sekä muuta\nsellaista \"asentokalaa\", jopa joskus saatu paljonkin, rysän ja\nverkonkin täysin kerrallaan. Leppäluodon Tuomas-vaarikin ja\nvanha Dikmanin Juha-äijä monesti kävivät öisin merellä siikoja\nporkkailemassa. Ukot laskivat verkkoja karien rannoille suurelle\nkaarelle ja sitten porkalla molskuttaen ajoivat kalat verkkoihin.\nPitkin rantoja saattoivat vaarit koko yön kulkea siirrellen verkkojaan\nyhä uuteen paikkaan. Mutta piskuinen silakka on ollut halutuin, sitä\non pyydetty polvesta polveen ja aina saatu. Varsinkin ennenvanhaan\nsaannit olivat hyvät. Silloin saattoi samoilla luodoilla olla\nneljättäkymmentäkin kalamiestä, ja saalista lähti paljon enemmän kuin\nnykyään, vaikka pyytäjiä on vähemmän. Silloin parhaillaan vanha Läksyn\nukkokin, kova pyytömies, ammensi silakkaa ja painoi sitä suolaankin\nväliin puolikolmattasataa nelikkoa kesässä, vieden niitä sitten\ntalvella Kuopion markkinoillekin. Nyt on jo liian paljon mataloita\nja vähän pyytäjiä, niin ettei silakkaa, joka on \"kulkukala\", aina\nlöydetä. Mutta ennen, kun oli paljon pyytömiehiä ja vähän matalikoita,\ntiedettiin paremmin, missä silakka vaelsi, ja osattiin mennä sinne\nverkkoineen.\n\nNäin vanha kalaukko selittelee pyydön huonontumista.\n\nPyytöneuvot, verkot, rysät ja nuotat, valmistettiin ennen itse. Emännät\nkehräsivät verkkolankaa iltakaudet. Pitkän talven pitkinä puhteina\nistuttiin pikku pirteissä käpy kädessä ja pisteltiin silmiä uuteen\npyydykseen tahi korjailtiin vanhoja. Kudotettiin verkkoja myöskin\nvanhoilla kylänmuoreilla. _Klaaven Kreeta_ ja _Annalaiska_ kaupungissa\nsekä _Kurran Maija_ Kopsankylässä olivat ahkeroita verkkomuoreja, jotka\nsaattoivat käyttää käpyä niin näppärästi, että syntyi kymmenvarvista\nverkkoa \"varvi ja tunti\" eli \"luoma\" kerran päästä päähän, johon\nmeni 2400 silmää. Neljäkymmentä varvia ja neljäkymmentä tuntia\nmuorit saivat pistellä verkkokyynärään, saaden siitä maksuksi --\nkaksi markkaa, ja kymmenkyynäräiseen verkkoon neljäsataa, ollen\njok'ainoassa varvissa 2400 silmää. Verkkoja kutoi ja pauloitti\nahkerasti myöskin vanha merimies ja kalanpyytäjä, _Jaako Silfverberg_,\n\"Verkko Jaako\", sukkelasuinen vaari, joka saattoi lasketella ulkoa\npappien saarnat, kaikki historiat, kaiken maailman tapahtumat ja\nvaikka koko pyhän Raamatun, Jaakonpäivänä hän aina esiintyi punaisissa\nhousuissa. _Hoffrenin_ äijäkin kutoi verkkoja sekä samalla haasteli\nlapsille satuja, kaikenlaisia tarinoita ja kummia juttuja entisistä\nmerimatkoistaan.\n\nKirkkaina kevätpäivinä, kun jäät jo rupeavat rannoissa ryskähtelemään\nja aurinko ihan kaatamalla valaa paistettaan, hääräilevät vielä nytkin\nvanhat luuvaloiset kalaäijät ketterästi rakkaalla rantakentällään\nkaupungin laidassa. Siinä katsellaan veneitä, nostellaan, käännellään\nja koputellaan niitä, ja viimeksi vedetään kiiltävä terva pintaan.\nHäärii siinä kalamiehinä pikkutalojen ukkoja, käsityöläisiä ja\nennen kaikkea vanhoja merenäijiä, jotka eivät enää kykenisi\nvaltamerien kyntäjiksi, mutta vanhan veren pakosta tahtovat vielä\nviimeisillä voimillaan käydä edes kotirantojen raittiita merituoksuja\nhengittämässä. Merituuli ajaa aavalta selältä pitkin Roskan retiä\nihanaa tuttua merenhenkeä, joka sulautuu veneenlaidassa päiväpaisteessa\nkihisevän tervan tuoksun kanssa voimakkaaksi keväthurmaksi. Se\nnuorruttaa vanhan, leinin kiusaaman vaarinkin, niin että hänen silmänsä\ntaas loistavat lapsellisen kirkkaina, ja ukkopaha olisi valmis vaikka\nkirpaisemaan parkkilaivan isoonmastoon.\n\nKöppäilee siinä kalaukkojen joukossa joku ikäloppu, tutiseva äijäkin,\njonka pitää veneensä ääressä puuhailla vain salaa ja sitten pistäytyä\nmerellä, \"niin ettei mamma aina tiijäkkää\". Ja ihan hyvästä mielestä\nhyppää vanha sydän sekä loistaa samea silmä, kun vaari taas kerrankin\npääsee viilettämään sinistä selkää, jossa \"paatti menee kun sahti\".\n\nRaahelaisen kalamiehen pyyntivesillä käy kesävierailuilla neljä suurta\nerilaatuista silakkain kiertuetta. Heti kun meri on ajanut pois jäänsä,\nsaapuu ensimmäisille kevättervehdyksille vaatimaton _jääsilakka_.\nTyhjävatsaisena, talven alta päässeenä, kylmien vesien kulkurina se\ntulee aurinkoisiin rantavesiin parveilemaan ja joutuu kalamiehen koko\ntalven tuoretta odottaneeseen kattilaan. Juhannuksen lähestyessä tulee\nvieraskäynnille komea _rantakala_. Se on iso ja rasvainen silakka, joka\nporkkailee rantapuolien matalia vesiä, ja pyydetään sitä ahkerasti\nTaskun ja Maapauhojen, Kallan, Jyryn ja Pimiän läheisiltä matalikoilta.\n\"Potkuverkoilla\", jotka lasketaan \"päällypulloihin\" merenkareille,\nkoukulle \"kuin kuutosen lumero, mutta ei kiverretä nokkaa\", saadaan\nrantakalaa joskus kahdeksankin tynnyriä samalla kerralla. Heinäkuulla\ntapahtuu kolmas silakkaretki. Silloin paksuvatsainen kutusilakka,\n_pauhakala_, lähestyy Raahen rantoja, jääden kuitenkin pelehtimään\nkauas Ulkopauhoille. Ja vielä kerran, syksyn saapuessa, pitää pienen\nmerenvaeltajan lähteä virkamatkalleen, Tyhjämahaisena _pöklinkinä_ se\nvaeltelee valtameren syviä rantapuolia. Kesävesien yltäkylläisyyksiä\nahminut syyskala on rasvainen merenkävijä, mutta raahelainen ei sitä\npaljoa pyydystele, sillä lähirannoilla ei ole hyviä pöklinkipaikkoja.\nMutta Kalajoen saaristossa sitä pyydetään, sillä siellä on niin\nhyviä rantoja, että pöklinkiverkot voidaan laskea heti kalapirttien\nrantaveteen.\n\nMutta kun on \"pauhapyynnin aika\", silloin on raahelaisen paras\nkalanpyytöaika. Silloin Raahen kalamies varustaa ison _pauhapaattinsa_\n-- jääsilakkaa ja rantakalaa pyydettäessä käytetään vain pientä\n_rantapaattia_ -- ja laskettelee merelle. Jo Tuomas Stenbäck mainitsee\nhistoriassaan Raahen ukkojen kahdellatoistakin veneellä käyvän\npauhapyynnissä Jaakonmessusta Pärttylinmessuun, ja vielä samoihin\naikoihin nytkin, silloisten ukkojen viidennen, kuudennen polven\njälkeläiset pauhakalan mieliteossaan viilettelevät merenselälle.\n\nIllan suussa kalamiehet lähtevät monin pauhavenein purjehtimaan\nselkämerta kohden. Venekuntana on tavallisesti kolme miestä,\n\"perämies\", \"keskimies\" ja \"keulamies\", sekä kaksitoista\nparikymmensylistä verkkoa. Noin penikulman, puolentoista päässä\naavalla ovat Ulkopauhojen matalikot: laajahko alue, jossa lähellä\ntoisiaan, syvempien \"kuljujen\" erottamina, on iso joukko vedenalaisia\nkareja ja pieniä \"pylhyjä\", sellaisia kuin _Keisari, Kaakkuri,\nÄmpäri, Ämpärinpylhy, Perttu, Pöyhtäri, Länsiklupu_ eli _Keskiklupu,\nPohjanklupu, Etelänklupu, Hevosenkenkä_ ja _Kolmikanta_. Näille\nmataloille vesille pauhakala vaeltaa suunnattomin parvin kutemaan, ja\nsamoille mataloille vesille sitten kalamieskin saapuu huolehtimaan\neväistään.\n\nPauhoille päästyä \"ripotetaan\" verkot -- ripustetaan pieniä painokiviä\nalareunaan -- ja sitten lasketaan mereen, kolme verkkoa aina samaan\n\"juoneen\"; ristilaudalla seisovat \"kukut\" vain jäävät pinnalle\npiipottamaan. Tuulen suunnasta riippuu, mihin verkot lasketaan.\nKevätkesästä aina Jaakkoon asti pyydetään silakkaa -- ja ahventa\n-- \"vastatörmältä\", tuulenpuolelta matalikon harjaa, mutta kun\n\"Jaakonpäivältä kylmä kivi mereen heitetään\", rupeaa silakkakin\netsimään suojapuolta, ja sentähden Jaakosta alkaen pyydetään kalaa\n\"suojatörmältä\" eli tuulen alaiselta puolelta.\n\nAavalla selällä kalaveneet ovat sitten ankkurissa, yksi siellä, toinen\ntäällä. Miehet keittävät kahvia -- vanhaan rautaämpäriin tehdään tuli\nja siinä kuumennetaan kahvipannu --, syövät ja juovat, tarkastelevat\ntaivaanmerkkejä ja loukeiden liehkaisemista. Tuulettomana iltana,\nkun on aivan \"rasvatyven ja plakki\", on rannaton meri suurenmoisen\nkaunis. Hiukan vain häämöittää \"Luovonmaata\" pohjoisesta sekä Siikajoen\nTauvoa koillisesta ja idän alta omaa kotirantaa, mutta muualla on\nedessä loputon avaruus. Lännen mereen painuu aurinkokin. Kalaa ei\nnäy visahtavankaan, mutta etempänä \"maalaijalla\" liikuskelee hylje.\nEvästään etsien sekin uiskentelee äänetönnä pitkin matalikon laitaa.\nMutta kun loukeet rupeavat oikein liehkaisemaan kaloja nappien ja\nhuutaen:\n\n    \"Kaijak, klak-klak-klak,\n    kallaa, kallaa, kallaa!\"\n\nkalamiehet ovat mielissään. Sillä loue, iänikuinen kalamies ja\nmerellinen eläjä hamasta syntymästään, tietää kyllä, missä kalat\nmilloinkin liikkuvat. Mitä enemmän kaloja liikkuu, sitä ahkerammin\nloukeet laklattavat ja lentelevät, syöksähtäen tuon tuostakin veteen,\nnoustakseen heti ylös silakkapahanen saaliinaan. Hyvillään huutelevat\nmiehet veneestä toiseen, ja joku vanha merimies rupeaa laulelemaan,\noikeinpa engelskaksi. Sillä \"se on sen merkki, että hän näkee\nkalamerkkiä\".\n\nHyvässä toivossa heittäydytään hetkeksi lepäämään, kuka mistäkin\nparhaan kolon keksii. Tyynellä ilmalla onkin raittiissa merenilmassa\nhyvä nukahtaakin, jopa silloinkin, vaikka tuulenhenki leposijaa\nheiluttaa. Mutta kun kova tuuli käy, niin venettä \"rullaa niin ettei\nsaa nukutuksi\". Vanhat kalakarhut eivät kyllä siitä säikähdä, mutta\njotkut äkkinäiset voivat tulla merikipeiksikin. Niinkuin entinenkin\nukko, joka meritaudistaan niin pelästyi, että heitti pois koko\nkalanpyynnin, manaten:\n\n    \"En ripota, en rapota,\n    enkä tinkaa kalanhintaa!\"\n\nEihän kaikista pitkätukkaisista maanjusseista ollut Ulkopauhojen\nyövieraiksi. Siellä kysyttiin vahvasisuksista merentuttua miestä.\nMutta vanhassa Raahessa kyllä kykenivät kalamiehiksi yksin\nvanhat karvarimestaritkin, niinkuin Karlundin äijä, jopa jotkut\nvaimoihmisetkin. Häckmanska ja Pyhäluotoskakin entisaikaan kävivät\nahkerasti kalaretkillä aina Ulkopauhoilla asti,\n\nAamuyöstä, kun aurinko jo on taivaalla, alkaa verkkojen \"koku\", eli\nlähtö \"lapolle\". Soudetaan juonille ja aletaan vetää verkkoa merestä.\nPian saadaan nähdä, että \"meresä on verkko eikä kaivosa\". Antaahan\nvanha hyvä Pauha kalaa pojille niinkuin ennen muinoin antoi isillekin.\nÄmpärikin antaa \"niin kauvan kun silakka mätinsä lykkää\". Harvoin\nmenee pyytö aivan tyhjään, sillä tavallisesti aina jotakin lähtee.\nJa toisinaan on verkko ihan täynnä kaloja. On kuin suuri kaunis\nhopealankainen matto nousisi syvyydestä, kun verkkoa vedetään ylös,\nniin että tuhatlukuiset silakat somasti kitisevät telaa vasten. Viisi,\nkuusi, seitsemän tynnyriä saman veneen verkoista nousee hyvin helposti,\nnousee useasti neljätoistakin, jopa parikymmentäkin, kun hyvin sattuu.\nMutta joskus, kun on ollut oikein tunkokäynti matalikoille, on Pauha\nantanut samalle venekunnalle kolmekymmentä tynnyriä, vieläpä kerran\n35:kin. Silloin on lähtenyt sellainen pietarinmoinen kalanpaljous,\nettä on täytynyt käydä venekin välillä tyhjentämässä. Sillä isoonkin\npauhaveneeseen saattaa kerralla lastata vain 18--20 tynnyriä. Tällainen\ntavaton kalansaalis ei kyllä ole oikein mieluista, sillä niinä vuosina,\njolloin meri antaa yltäkyllin, ei maa anna tuotettaan hyvin, kun taas\nsilloin, kun meri on niukkana, maa on anteliaampi.\n\nSitten saadaan nostaa purjeet puihin ja kääntää kokka kotirantaa\nkohden. Hyvällä myötäisellä vene juokseekin kuin \"sahti\", mutta jos\nnostaa \"nokkavastasen\", saadaan yrittää luovimalla.\n\nEntiset kalaäijät saivat laskea silakkalasteineen kaupungin laitaan,\n\"silakkarantoihin\", joita oli aina viiteen asti. Muuan oli Pikipruukin\nrannassa, toinen Tulliniemessä, kolmas Läksynrannassa, neljäs\nKarvarinniemessä ja viides Kirkonlahdessa. Kaikissa kalarannoissa oli\nahtimet ja julut, joihin verkot asetettiin kuivamaan. Kalaukkojen\nlaskettua valkamaansa eukot heti riennättivät heille lämmikkeeksi\n\"haalukaista\", viinasta ja kahvista sekoitettua mielijuomaa, joka\nhelposti saattoi kylmässä yössä yksinään valvoneen äijän hyvälle\ntuulelle.\n\nNykyiset kalamiehet eivät enää laske kaupungin rantaan, vaan ohjaavat\njoko Iiläisen kalapirteille taikka Mustaan, jossa myös on kalapirtit,\naitat ja verkkojulut. Siellä pudistetaan ja poimitaan kalat verkoista,\npuhdistetaan ja suolataan astioihin ja laitetaan verkot juhlille\nodottamaan uutta pauharetkeä. Ja liläisessä pistelee nälkäinen kalaukko\nensi ateriansa. Heti rantaan päästyään hän lennättää kattilan tulelle\nja puhkaisee sen kaloja täyteen; panee merivettä, keittää kuiviin\nkerran, keittää toisen, vielä vähän kolmattakin. Silloin on kalamiehen\nkattilassa parasta herkkua, mitä kaukaiselta Pauhalta voi saada.\n\nMutta aina eivät merenkävijät kalaretkeltään yhtä helposti selviydy\nkotirantaan. Sattuu äkkiä nousemaan kova myrsky, joka riepottelee\nukko rukkia ympäri meren ulapoita, joskus upottaakin heidät veneineen\npäivineen. Taikka sattuu tulemaan sakea sumu, \"meripimeä\", niin ettei\nnäe mitään muuta kuin ikuista harmautta. Silloin täytyy koettaa\nkompassin avulla ohjata oikeaan parhaansa mukaan. Mutta saattaa\njoskus käydä niinkin hullusti kuin entiselle Pietarilan äijälle,\nvanhalle merimiehelle, joka oli jo aivan Roskan redille tulossa;\nsiinä hän pyöräyttikin harhaan ja lasketteli pohjoista kohden ohitse\nuustireimarin ja nuurtireimarin ja päätyi lopulta Tauvon perukkaan.\nSiellä äijä kuitenkin vain kehuskeli:\n\n-- Minä meen aina sinne, mihin aattelen, saati vain värkit kestää!\n\nHullusti kävi entisaikaan kerran Saloisten kalamiehillekin, Kuljulle ja\nJuusolan lautamiehelle, jotka meren aavalla myrskyssä kompassittomina\nharhautuivat niin, etteivät vähääkään tietäneet kurssista, vaan\npohjaksuivat viimein Ruotsin rannoille Niin pyörällä ukot olivat, että\nluulivat olevansa kotivalkamille tulossa ja iloissaan tunnustelivat,\nkun rantaa lähestyivät:\n\n-- Tuoll' on Smitti!... Tuoll' on Letto!... Tuoll' on Riskilänranta!...\nNuon Jumala vie meiät ommaan rantaan... Päästään maalle, ostetaan\nkortteli viinaa ja oikein juuaan.\n\n\n\n\nHantvärkkärit.\n\n\n\"Hantvärkkäreitä\" oli vanhassa Raahessa sellaisia mestareita kuin\n\"kopparslaakari, hattumaakari ja pläkslaakari, karvari, kraatari\nja reisplaakari\" sekä \"kutta-ukko\", ynnä monia muitakin yhtä hyviä\ntaitomiehiä. Näitä ulosoppineita mestareita Raahe oli tarvinnut niin\nkauan kuin se oli rantakankaallaan seisonut. Ensimmäiset hantvärkkärit\ntulivat kaupunkiin jo kreivi Brahen toimesta. Useat kerrat isällinen\nkreivi lähetti Ruotsista kaikenlaisia mestareita uudiskaupunkiinsa.\nPohjanlahden takaa sitten myöhemminkin seuraavilla sataluvuilla tuli\nkaupunkiin raahelaisten laivojen painolastina yhä uusia mestareita.\nSuur-Raahen mestarien suku olikin suureksi osaksi merentakaista lähtöä.\n\nSyrjäisen pikku kaupungin mestaristo ei ollut kovinkaan monimiehinen.\nNiinpä 1680-luvulla kaupungissa kalkutteli vain pari rautaseppää,\npuuseppä ja pari tynnyriseppää, kaksi suutaria kiskoi pikilankaa\nja kolme kraataria istui jalat ristissä ompelujakkarallaan, kaksi\nlasimestaria piirteli pieniä ikkunaruutuja, ja sitten oli vielä\nyksi muurari, pellavakankuri ja hamppuspinnari. Satasen vuotta\nmyöhemmin askaroi Raahessa kymmenen mestaria, kymmenen kisälliä ja\nviisi oppipoikaa, ja 1800-luvun alkupuolella mainitaan kaupungin\nkansalaisina olleen lähes kahdeksankymmentä mestaria. Mutta sitten taas\n1860-luvun merenkulkija Raahe tuli toimeen 19:llä mestarilla, neljällä\nmestarinleskellä sekä 19:llä kisällillä ja oppipojalla.\n\nMutta ennenkuin päästiin korkeasti oppineeksi mestariksi, piti\nkäydä pitkä ja kova koulu. Halpana oppipoikana, \"oppinoukkuna\",\ntäytyi ponnistella kolme, neljä vuotta, viisikin, jos yritteli\nvaikkapa kultasepäksi taikka värjäriksi, saaden palkkaa vain pari-,\nkolmekymmentä markkaa vuodelta ensi alussa, sekä vähäisen vaatteita,\nsitten viisi-, kuusikymmentä vuodessa. Ruoankin oppipoika sai, mutta\npiti pistellä pirtissä renkien ja piikojen kanssa, mitä oli sattunut\nmestarin pöydältä jäämään. Niinpä Halmetojakin sai värjärin oppipoikana\nollessaan suurustella renkien kanssa pakarituvassa, kun taas kisälli\nSilander aterioitsi herroiksi talon sisähuoneissa mestarin, matammin\nja talon tyttären seurassa. Eikä saanut oppipoika kahviakaan, vaikka\nSilanderille annettiin yksi kupillinen silloin, kun talonväkikin joi.\nMutta korvilleen oppinoukku helposti sai Silanderilta, ellei osannut\ntehdä hänen mielikseen. Ja työpäivä oli kova: viidestä asti aamulla\nhäärittiin kahdeksaan saakka illalla, joskus kymmeneenkin, eikä välillä\nmuuta kuin syömässä käväistiin. Jotkut mestarit ryypiskelivät, niin\netteivät paljonkaan ehtineet huolia oppipoikiensa tilasta. Seppä\nNeumankin joi väliin viikkomäärin välittämättä oppilaittensa, Sarkkilan\nja Grekulan, opettamisesta, Syömättäkin pojat monesti saivat olla, kun\nsepän emäntäkin joi, kuljeskeli vain pihalla veisaillen: \"Ole sauvan'\nhorjuisa!\"\n\nSitten kun viimeinkin ankara oppiaika oli kärsitty ja kestetty, käyty\npyhäkoulussakin tietoja ottamassa, saatiin suorittaa \"kisällistykki\".\nTehtailija Westman Tilviksellä ja Helanderilla \"oppinsa läpi\nsuoritettuaan, formeeras ja valoi kirkonkellon\" kisällinäytteekseen, ja\nHalmetoja värjäsi ison kangaskappaleen mörkinsiniseksi niin hyvästi,\nettei se vähääkään luovuttanut väriänsä, vaikka \"raastuvasa\" monta\n\"rootmannia\" ja mestaria sitä hankasi, kasteli nenäliinansa ja taas\nhankasi.\n\nSilloin oli halvasta oppinoukusta tullut arvonsa tunteva kisälli,\njota outo jo olisi luullut melkeinpä herraksi. Ja olikin hän\nainakin sellainen herra, että sai astua talon herrasväen pöytään,\nsai kupin kahviakin ja sai vuorostaan ottaa korvista oppipoikaa.\nKisällikirjoineen juoksi äskeinen oppipoika pappilaan merkityttämään\nuuden arvonimensä kirkonkirjoihin. Monet kisällit silloin muuttivat\nentisen maalaisen nimensä komeammaksi. Niinpä tuli revonlahtelaisesta\nkellosepän kisällistä, Lungin Eerasta, Lundqvist, Kaarakaisesta\nKarlund, Puskalasta Puskelin ja Hailuotolaisesta Virvestä Vikander.\nKirkkoherra kehoitti Halmetojan Jaakoakin muuttamaan nimensä\n\"Halmeeniksi\", että \"niinhän ne muutkin kisällit tekevät ... eikä se\nmaksa kuin markan\". Mutta Halmetoja muutti nimensä vain Haloseksi ja\nkelpasi semmoisenakin istumaan Silanderin rinnalle samaan pöytään\nmestarin ja tyttären kanssa.\n\nMonelle kisällille alkoivat sitten ankarat vaellusvuodet, jolloin\npiti kulkea ympäri maailmaa mestarista mestariin ja pappilasta\npappilaan tehden silloin tällöin päivän työtä ja juoden kaksi, kolme\nja neljäkin. Mikäs oli hätänä kulkiessa. Joka pappilassa oli varattuna\nilmainen ateria ja yösija, ja jokaisen mestarin piti antaa ruokavero,\nvieläpä ryyppyrahaakin, ellei ollut työtä varattuna. Monet kisällit\npitivät erittäin ansiollisena ja \"oppia lisäävänä\" käyntiä Pietarissa\nsaksalaisten tahi suomalaisten mestarien työpajoissa. Mutta kauan eivät\nRaahen raittiissa merituulessa liikkuneet sällit Pietarissa viihtyneet,\nsillä oikean ihmisen oli vaikeata \"siellä hajusa\" pysyä terveenä.\nPaavonperän Akselikin meni aivan keltaiseksi, vaikkei ollut Pietarin\nsuutarinpajoissa sen kauempaa kuin syyskuusta kesäkuuhun. Etelä-Suomen\nja Ruotsinkin kisällit myös monta kertaa kulkeutuivat Raaheen, jotkut\nviipyen vain yöseudun pappilan hoidossa ja sitten taas lähtien\ntaivaltamaan loputonta maailman raittia.\n\nKun kisällit olivat aikansa tehneet työtä mestarien pajoissa ja saaneet\npalkkaa parikin markkaa päivältä, saattoivat he pyrkiä mestareiksi.\nSilloin taas piti suorittaa taidon ja opin näyte, \"mestarstykki\",\njotta sai mestarin \"betyygit\". Satulasepän esim. piti tehdä hyvät\nsilat, suutarinsällin naskata komeat \"mustankengänsaappaat\", ja\nkerrotaan, että joku puusepän kisälli olisi määrätty höyläämään vain\nkahdeksakanttinen puupalanen, \"joka onkin vaikea tehtävä, niin että\nse on oikein kaikinpuolin kantillinen ja justihin\". Sitten vasta\noli kelvollinen mestariksi ja sai pystyttää oman liikkeen, jos vain\nkaupungin muut mestarit sallivat. Sillä kaupunkien mestareilla oli\nentiseen aikaan niin kova valta, ettei kaupunkiin saanut tulla liian\nmonta mestaria. Sitten kun uusi mestari oli vannonut \"porjarivalan\" --\nsillä kaupungin porvariksi ei kelvannut, ellei tehnyt \"porjarivalaa\"\n-- hän pääsi kunnianarvoisten porvarien joukkoon, joilla oli oma\npenkkinsäkin kirkossa. Ja sinne omalle sijalleen sitten arvokkaina\nastuttiin. Hyvin tunsivatkin monet mestarit arvonsa, ja varsinkin\nmestarien hyvät matammit olivat arvostaan arkoja. Niinpä nikkarimestari\nAlinin ja suutarimestari Vidgrenin eukot hätäisinä kehoittelivat katua\nlakaisevaa seppämestari Sarkkilan emäntää:\n\n-- Menkää, menkää pois kaulta! Pillaatta koko hantvärkkärien rangin.\n\nVileniuksen, kirjansitojan, emäntä taas juovuspäissään huuteli\nnaapurimökkien eukoille:\n\n-- Me sitä ollaankin porjesmanneja!\n\nMonesti otti koville ennenkuin pääsi mestariksi ja \"porjesmanniksi\".\nNiinkuin Sirviöllekin, johon kerran iski kunnianhimo, niin että hän\ntahtoi vannoa porjarivalan ja ruveta vaikka nokiseksi sepäksi, kunhan\nvain pääsisi mestariksi. Kutsuttiin seppä Sarkkila arvostelemaan, ja\nhän määräsi mestari kokelaan raudoittamaan keesit. Mutta miehen täytyi\nsanoa, ettei hän osaa, kun ei ole tehnyt sepäntyötä.\n\n-- Mitä työtä sinä sitten olet tehnyt? raatihuone kysyi.\n\n-- Kraatari olen, Sirviö sanoi.\n\n-- Tee sitten kraatarintyö! käskettiin.\n\nKutsuttiin kraatari Majblom arvostelemaan, ja Majblom määräsi\ntehtäväksi housut, ja ne piti tehdä vielä kraatarin nähden. Sirviö\nvalmisteli mestarihousujaan Majblomin luona, mutta ne eivät tahtoneet\nsyntyä. Piti pyytää Majblomia auttamaan, ja Majblom auttoi sillä\nvälipuheella, että Sirviö joka kerta, kun Majblom haluaa, tarjoaa\nhänelle ryypyn. Useasti sitten sattuikin Majblom menemään kapakkaan,\nkun siellä Sirviö jo istui. Majblom tilasi heti ryypyn, mutta kun\nSirviö ei aikonut sitä maksaa, kraatari vain sanoi: \"Entäs ne housut?\"\nJa Sirviö heitti heti kolme kopeekkaa, minkä ryyppy maksoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArvokkaimpana mestarina vanhan Raahen hantvärkkärien joukossa asteli\nkultaseppä _Karl Abraham Hårdh_, pikkuinen mutta paksu mies, raatimies\nsekä Durchmanin patruunin vävy. Kirkkokadulla vastapäätä Montinia\nmestari asui, ja kulta sekä hopea vain välkähteli hänen työpajassaan,\nkun siellä kisällit häärivät valaen ja valssaten kaikenlaisia ihania\nesineitä. Mutta monet kultasepän kisällit, vaikka olivatkin hyviä\ntyömiehiä, olivat sellaisia remumiehiä, että usein maanantainkin\nmenettivät samassa humussa pyhän kanssa. Niinkuin Karellikin, joka\nyhdessä Holmqvistin kisällin, Brunellin, kanssa hurjasteli, niin että\nkaupungin tytötkin monesti epätietoisina arvuuttelivat:\n\n    \"Kumpi on parempi:\n    Brunelli vai Karelli?\"\n\nRikkaana miehenä kultaseppä Hårdh omisti Pyyn talon Savolahden kylässä,\nelätti siellä karjaa ja sellaisia palkollisia, jotka eivät muille\nkelvanneet, sekä vanhaa hevoskaakkia, jolla ajeli kultakaluineen\nKalajoen ja Oulun markkinoilla.\n\nMutta halvan vasken ja kuparin kimpussa askaroivat valurit ja\n\"kopparslaakarit\". Vanhana kupariseppänä askarteli _Anders Gustaf\nSöderberg_, huonosti suomea puhuva pikku käpsä. Hän asui Aitakadun\nvarrella, ja talon portilla killui mestarin merkkinä kaksikorvainen\nkuparikattila. Mutta oikea metallitaituri, kuparin ja messingin\nmuokkailija ja vasken valaja oli _Efraim Tilvis_, joka oli kotoisin\nKalajoelta ja siellä saanut oppinsakin _Vedenojan_ suuressa valurin\nja metallisepän liikkeessä. Kalajoki olikin ennen sellainen paikka,\njossa valmistettiin melkein vaikka mitä. Siellä _Merenojallakin_\nvalettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja\nsitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustuikin sitten koko Pohjois-Suomen\nmessinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri\nHelanderkin oli saanut oppinsa. Tilvis oli taas aikoinaan Raahen suurin\nmetallimestari. Hän valoi ja takeli laivoihin kaikki messinkinaulat,\nsaranat ja lukot, valoi kirkkoihin kynttiläkruunut ja -jalat, valoipa\nkerran kirkonkellonkin Nivalaan. Siellä kyllä ei kellosta huolittu,\nkun sen kantimeen oli valettaessa jäänyt pikku horkko. Kello joutui\nsitten kuudesta ruplasta Kalajoen Pahikkalaan ja viimein Lumijoen\nkellotapuliin.\n\nTilviksen oppilaana sekä sitten myöskin Oulun Helanderin oppipoikana\noli Raahen nykyinen suurvaluri ja metallitaituri, _Adolf Fredrik\nWestman_, joka on pitänyt kunnossa kalajokisten ja Tilviksen työmaata,\nvalaen kirkonkellojakin sekä rakennellen kirkkoihin kynttiläkruunuja.\nEntisiä valureita oli myöskin _Jaako Puskelin_, entinen Puskala, joka\nensin puuseppänä teki laivan \"plokeja\", mutta sitten rupesi valamaan\nmessingistä laivantarpeita, kulkusia, kynttiläjalkoja ja mitä hyvänsä,\n\nRaahessa oli niinkuin ainakin kaikenlaisia kellojen korjailijoita\nja ronkaajia, mutta päämestari asui Saloisissa. Siellä Saloisten\nkirkonkylän Hiitolassa eli kuulu \"Hiitolan mestari\", vanha _Matti\nEk_, joka piti huolen Raahenkin aikatauluista. Ekin sanotaan käyneen\nitse suuren Könnin opin Ilmajoella, ja sen mukainen oli miehen\ntaitokin. Raahen vanhan raatihuoneen kellolle, joka oli joutunut\nromukasaan, mestari antoi käymälahjat, niin että kello voitiin kohottaa\nkirkontorniin, ja Fredrik Soveliuksen komean talon otsikkoon ukko\nrakensi ison kellon, jonka toinen taulu näytti aikaa ulos kadulle,\ntoinen sisään talon väelle. Seinäkelloja Ek teki monenlaisia,\nsellaisiakin, jotka näyttivät, paitsi tavallisia näyttämissään, myöskin\nviikon ja kuukauden päivät, vieläpä \"kuun nousun ja kierron taivaalla\nja koko kalenterin\". Mutta kaikkein merkillisimmän kellon Hiitolan\nmestari rakensi omaan kotiinsa. Ekin talo oli ihan maantien vieressä,\nja talon tienpuoliselle seinälle ukko asetti suuren kellotaulun,\njoka näytti aikaa maantien kävijöille. Mutta kellotaulussa oli ruma\nihmisennaama, joka vääristeli suutansa ja muljautteli silmiään kahta\npuolta niin hirveästi, että hevosetkin säikkyivät. Mutta kun sitten\nmestarille syntyi lapsi, joka alkoi samalla tavalla muljautella\nsilmiään, ukko itsekin säikähti ja kiireesti hävitti koko kellovärkin.\n\nIso mies, vanhana jo kumara oli Hiitolan ukko, ja liikkuessaan hän\nasteli aina allapäin kuin jotakin mietiskellen. Sanottiin äijää\nnäkijäksikin, joka saattoi nähdä näkymättömiä. Joskus oli kuultu hänen\nmyllynvarpaassa puhuttelevan tyhjää, ja kerran taas äijä oli nähnyt\nsuuren lauman \"tyhjää olua\", ja sanonut muutamalle renulle: \"Misähän\nsinäkin olet ollut yötä?\" Renu oli vastannut: \"Tyypäkin Yrjön korvasa,\njotta olisin saanut sen akkasa kansa riitelöön, mutta en saanut\".\n\nHiitolan mestarin poika, _Salomon Ek_, oli taitava kellomestari hänkin,\nja asui ensin Saloisissa taloa hoitaen, mutta hävisi maaltaan ja oli\nsitten Raahessa kelloseppänä sekä viimein Oulussa. Salomon Ek oli kovin\nkomeanluontoinen, ajeli mahtavilla keeseillä hansikkaat kädessä, eikä\nollut näkevinäänkään pikku olioita. Teetti hän kerran kirkkorekeäkin,\nsellaista, jolla isäntämiehet ajelevat, ja kysyi neuvoa isäukoltaan,\nkuinka kallelleen pitäisi panna reenperä. Ukko vastasi:\n\n-- Pane niin kallelleen, kuinka lujalla luulet maalla olevas!\n\nLäkkisepät, \"pläkslaakarit\", halvan läkkilevyn taivuttelijat, olivat jo\npaljon pikkuisempia mestareita kuin kuparisepät. Vanhoja läkkiseppiä\noli \"Telliini\", _Johan Petter Delin_, nahkurinpoika ja entinen\nruotuväen aliupseeri. Brahenkadulla Katinhännässä ukko asui tehden\nhyviä läkkiastioita, tinaten kahvipannuja ja laiva-astioita. Vielä\nvanhanakin läkkiseppä oli nopsaliikkeinen, kuten ainakin koulattu\nsotamies; ukon pääkin pyörähteli sukkelasti kuin kissäpökön nuppi.\nToinenkin läkkiseppä asui Brahenkadun pohjoispäässä, \"östbergska\",\nentisen läkkisepän ja vahtimestarin Petter Östbergin leski, _Greta\nÖstberg_. Ikivanhassa Östbergin porttitalossa eukko eli ja korjaili\npeltiastioita sekä laitteli uusia, tinaili kupariastioita ja\nkahvipannuja.\n\nOmaa joukkoaan olivat \"mustat sepät\", nokiset raudan takojat,\njoita vanha Raahe tarvitsi useampia, lukuun ottamatta yhtä nokisia\nlaivaseppiä. Aikaisimpia mustia seppiä oli \"Lintin Fluitumi\", _Frans\nBenjamin Lind_, Kalajoelta tullut rautio, jolla oli paja ensin Läksyn\nrannassa, sitten Kirkkokadulla ja viimein olutpanimon luona. Joka\npaikasta ukko häädettiin pois, kun hän alituisesti joi, elämöi ja\nsai sakkoja ja juuri sen verran takoi -- varsinkin lukkoja teki ukko\nmainioita --, että pysyi ryyppyrahoissa. \"Missis so!\" Fluitumi vain\nsanoi, kun työ tuli valmiiksi, heitti sen teettäjälle, pisti rahat\ntaskuunsa ja lähti kapakkaan. Pitkä vanha verkatakki oli ukolla aina\nyllään, sama pajassa ja sama pyhänäkin kapakassa.\n\nSamanaikaisia pajapeikkoja oli seppämestari _Petter Neaman_,\n\"Nöömanni\", joka paukutti Brahenkadun ja Saaristokadun kulmassa, ja\nkerran menetti oppipoikansa, Sarkkilan ja Grekulan. Samassa Neumanin\npajassa joutui sitten myöhemmin mestariseppänä kalkuttelemaan sama\n_Juho Sarkkila_, joka aikoinaan oli kaupungin parhaita rautamiehiä.\nTäällä oli Sarkkila oppinoukkuna ollessaan takonut kruununmakasiinin\nseinään ison rautaisen vuosiluvun 1853, ja täällä hän nyt taas\nvuorostaan kasvatti uutta sepänpolvea. Monissa miehin työskenneltiin\nisossa pajassa, kahdessa ahjossa kuumennettiin rautaa ja kaksilla\npalkeilla puhallettiin. Puukengissä ja nahkaisissa esiliinoissa mustat\nsepät häärivät pajassa ja talvisin tallustelivat työhuoneestaan\nasuntoon nokisen polun, Oppipoikina oli sellaisia miehiä kuin\n_Pyhtis-Petteri_, suuri \"konnailija\", sekä kisälleinä Savosta tullut\nKekäläinen, joka virsikanteleellaan soitteli ja veisaili: \"Minun\nmielen, minun mielen tekee taivaaseen\". Askarteli pajassa kerran\nsaksalainenkin sälli, joka ei kyllä ymmärtänyt, milloin piti moukaria\nkäytellä kovasti, milloin kevyesti, mutta osasi sen sijaan ottaa\nhampaasta matoja pois ja parantaa pakotuksen. Mestarilleenkin sälli\nopetti tämän taitonsa. Sarkkilan mestari oli ison \"tirkka\"-kokoelman\nvalantehnyt hoitaja, joka aina tarvittaessa kävi kojeillaan\nvikaantuneita lukkoja aukaisemassa.\n\nRaahen rautioita oli vielä taitava _Anders Viklund_, sitten _Juho\nKemppainen_, hevoskenkien ja ajokalujen takoja, vieläpä _Jeremias\nSirviökin_, joka lopultakin joutui sepän ammattia hoitamaan, vaikka\nkraatariksi yrittelikin.\n\nSilloin kun muut sepät häärivät aseineen raudan ja muiden metallien\nkimpussa, puusepät jystivät teräkaluineen koivua ja petäjää, ahkeroiden\nraahelaisille huonekaluja sekä muita puuesineitä. _Heikki Puskala_,\nJaako Puskelinin veli, oli ennen kulkenut merillä ja ruorirattaan\nsarvissa seisten ohjannut laivaa. Mutta sitten ukko asettui\nNätterporiin Härkätorin laitaan ja tarttui höylänsarviin, ruveten\nniitä ohjailemaan. Sorvitalttaakin ukko ohjaili kuin paras mestari.\nPystyivät Puskalan työkalut lasiinkin, ja aikoinaan hän oli ainoa\nmies, joka saattoi raahelaisille leikata akkunalasia. _Matti Alin_\nja _Jaako Aholin_ olivat myös puun mestareita; Aholin samoin kuin\nPuskalakin moninkertainen mestari: nikkari, lasimestari, sorvari. Vielä\netelästä tullut _Karl Gustaf Walleniuskin_, joka asui Läksyn vieressä\nSaaristokadulla, oli mestari puusepän ammatissa, vaikka toimikin\ntullimiehenä, ollen \"tullisluupisa uppsyningsmannina\".\n\nPuuta pitelivät tynnyrisepätkin rakennellen Raahen porvareille\npikitynnyreitä, laivanomistajille vesitynnyreitä sekä viinaporvareille\n4--6 kannun vetoisia nassakoita, joilla saattoi kuljettaa viinaa\nKalajoen, Kuopion ja Kajaanin markkinoille. Vanha _Johan Burman_,\nentinen Lahdenperän poika, joka Saloisten Mutalasta tuli tervaherra\nSjulinille rengiksi ja sai isännältään uuden nimen, oli entisaikaan\nsekä pikikokkina että tynnyriseppänä. Samoin taas ukon poika,\n_Kalle Burman_, pani kokoon kaikenlaisia astioita ja tynnyreitä.\nLaivavarvin työpirteissä Burman teki isoja vesitynnyreitä, ja kotona\ntaas puhdetöinään askaroi kappalepalkalla ämpäreitä ja muita pieniä\nastioita. Möllerin viinapolttimolle ukko teki tammesta 400--500 kannun\ntynnyreitä, joita kaksin miehin piti \"puomata\" kokoon. Tynnyreitä\nrakenteli _Ojalinin Mattikin_, joka oli tullut Kalajoelta ja asusteli\nPuusepänkadulla, ja vanha pikikokki, _Matti Heiskari_, talvisin iski\nkokoon 70--80 pikitynnyriä.\n\nMutta \"reipslaakari\" eli \"reippo\" kehräili vain hamppukuontaloa pitäen\ntyöpajanaan syrjäistä Reiponkatua. Vanhoina aikoina olivat Raahen\nreippoina kehräilleet vanhat Läksyn äijät, _Johan Läksy_ ja sen poika\n_Johan_, jotka olivat vanhaa Läx-nimistä Ruotsista tullutta sukua,\nköydenvääntäjiä, kalanpyytäjiä. Viimeisiä Raahen köysimestareita oli\n_Johan Petter Vestberg_, joka asui Reiponkadulla, alussa samassa\ntalossa, mihin sitten muutti Lybeckerin köyhäinkoulu. Vestbergillä oli\nHärkätorilla suuri lautamakasiini, missä vanhat merimiehet laulellen\nväänsivät \"rukkia\", joka kehräsi köyden säiettä, \"kaarnia\". Mutta\näijä itse, Häckmanin Matti apumiehenään, asteli takaperin pitkin\nReiponkatua repien vyötäröllään olevasta hamppukuontalosta yhä uusia\nrohtimia pitkään, yhä pitenevään punontaiseensa. Kun hamput loppuivat\nkuontalosta, ukko huusi apumiehilleen; \"Hemtta meera hamppa!\" Ja\nmiehet, ollen muka huonosti kuulevinaan, joskus juoksuttivat ukolle\nhalon. Toisinaan taas miehet vain kieputtivat rukkia, vaikka mestari\ntapansa mukaan jalkaa heilauttaen antoi pysähtymismerkin. Silloin äijä\nvihoissaan karjui:\n\n-- Ja kun minä vippata jalkka, eikö te näe!\n\nSadoin sylin köysimestari kehräsi säiettänsä, ja kadulla oli aina\nvähän matkan päässä \"krenkkuja\", joiden varassa punontainen kieri.\nPoikavarsat olivat usein koko joukolla seuraamassa kehräämistä, ja\näijää härnätäkseen he juoksentelivat edestakaisin nuoran alatse.\nMutta väliin äijä suuttui ja löysäsi säiettään, niin että se kiertyen\ntarttui pojan pitkään tukkaan. Eikä parkuva pahantekijä päässyt irti,\nennenkuin oli tukka leikattu pois. Mutta kun köyttä \"lyötiin yhteen\",\ntäytyi kuusi miestä olla rukkia vääntämässä. Raskas kivireki piti\nköyttä suorana ja reen keulassa \"leekari\" pyöri ympäri sitä mukaa kuin\nköysi kiertyi, niin ettei köyteen tullut liikoja \"töörnejä\". Katumitoin\nVestberg kehräsi monenlaisia köysiä ja nuoria sekä raahelaisten\nlaivojen tarpeiksi että maakunnan käytettäväksi.\n\nMaalarimestarit antoivat värin koko kaupungille, toiset huolehtien\nhuonekaluista ja talon sisuspuolesta, toiset taas antaen näköä\nulkopinnalle, jotkut uskaltaen astua kirkkoakin kaunistamaan.\n\nVanhimpia maalarimestareita oli _Karl Stadig_, iso ruskeapartainen\n\"Stade\"-ukko, joka asui Aitakadulla. Mestari Stadig \"hyvin piti itteään\nherrana\", koska parhaina päivinään oli ollut \"Ruottin kuninkaan\nhovimaalarina\". Maalari oli sanoissaan kovin \"konnanvärkkinen\". Kun\nukkoa tervehtien sanoi: \"Päivää!\" äijä ärähti; \"Tietää sen muutki!\"\nMutta vasta, kun sanoi: \"Hyvää päivää!\" ukko vastasi tervehdykseen.\nKirkkojakin Stadig oli maalannut, mutta oli kerran pudonnut kirkon\nkatosta ja loukannut päänsä, niin että se oli toisinaan hiukan\nvialla. Silloin ukko helposti lähti karkumatkalle, päästen kerrankin\nniin pitkälle, että löydettiin vasta Limingan niityltä heinäladosta.\nSiellä mestari heinäsudilla huiteli ladonkattoa, sanoen maalaavansa\nkuninkaan kirkkoa. Mutta kun äijä oli ryypyissään, ei hän kyllä\nyrittänyt karkumatkalle, vaan päinvastoin reuhasi kotona ja ajoi pienen\nBrita-muorinsa kankaalle.\n\nMutta oikea monitaituri oli _Petter Holmqvist_, jota mainittiin milloin\n\"Pensseli-Pekaksi\" ja \"Sika-Pekaksi\", milloin \"Homppa-Pekaksi\",\naina asian mukaan. Holmqvist oli Ruotsista tullut, pitkä, musta ja\nsynkännäköinen mies, asui Aitakadun ja Mentzerinkadun kulmassa,\nmissä oli ennen häntä asunut Jonas Holmstén, maalari hänkin.\nMaalarinliikkeensä ohella oli ukolla sepän- ja valurinpajakin, jossa\ntaottiin rautaa ja valettiin vaskea. Brunellkin oli siellä kisällinä,\nväliin sorvaillen ja laulellen, väliin taas heittäen kaikki ja lähtien\njuomaan ja laulelemaan. Holmqvistilla oli vielä monta muutakin hommaa;\npihamaalla häkeissä maalari elätti sikoja, joita omalla pienellä\nkaljaasillaan lähetti Ruotsiin. Kasvattipa mestari kissojakin, nylki\nnahat pois ja myi Ruotsiin. Katujen kulmatalossa asuikin toisinaan\nparikymmentä puolivilliä kissaa, niin että niitä vilahteli joka\nnurkassa, ja väliin kuului sieltä hirveä rähäkkä, kun kissat panivat\ntoimeen joukkotappelun. Kissoilla oli omat somat nimensäkin, niinkuin\n\"Killiina\", \"Pappili\", \"Mammili\", \"Pissili\" ja \"Kakkili\". Mutta\nkomein, koppelonkarvainen kissa oli \"Herr-Pookeli\", ja se osasi tehdä\nkonstejakin: kannella hampaissaan pullonkorkkeja taikka heitellä\nniitä käpälillään ylös. Huvitettuina juopottelijat heittelivät\nkorkkeja \"Herr-Pookelille\", sillä kaiken lisäksi ukko piti talossaan\nryyppykauppaa. \"Viimeisen pennin kapakaksi\" sanottiin Homppa-Pekan\nviinapuotia, sillä siellä sai vaikka viimeisellä viispennisellään\npikku ryypyn. Siellä maalaisetkin kaupungista poistuessaan pistäysivät\nottamassa matkaryypyn, ennenkuin lähtivät ajamaan peltojen poikki\nmetsiä kohden, ja lauantaisin laivatöistä palaavat miehet istuskelivat\nPekan kapakassa pitkät tunnit ryyppyjä nakellen.\n\nMaalari-Pekka oli naimaton mies, joka kuolinvuoteellaan testamenttasi\ntalonsa ja kaiken omaisuutensa lastenkotia varten, vaikka olikin niin\njumalaton, että terveinä päivinään sylki ja kirosi pappia, kun se\nkävi hänelle puhumassa sielun asiasta. Mutta sitten kun Pekka kuoli,\nhän kuolikin niin että akkunat ja seinät tärähtivät. Sanotaanpa,\nettä mestari vielä kuolemansa jälkeen kävi katsastelemassa taloaan,\njossa Brunell oli laulellen sorvaillut ja laivantimperit pyhäöisin\nhoilottaneet ja koppelonkirjainen Herr-Pookeli tehnyt temppujaan.\nPolton muorikin oli nähnyt ja kuullut, kun ukko turkit päällä ja\nnaulakantaiset nahkakalossit jaloissa oli astua karskutellut katua.\nMutta oli se kadonnut, kun muori oli pyörähtänyt ympäri, iskenyt\njalkansa katuun ja sanonut:\n\n-- Mitä kuolleella on elävitten kanssa tekemistä? Mene sinne, mistä\nolet tullutkin ja anna eläville rauha!\n\nTämä tapahtui uudenvuoden yönä, ja heti päivällä pidettiin\nlastenkodissa rukoushetki. Siitä alkaen sanotaan Maalari-Petterin\nlahjoittamassa lastenkodissa joka uutenavuotena pidetyn rukoukset.\n\nMuuan vanha maalari, _Långmanin Heikki_, entinen merimies, asui\nReiponkadun loppupäässä. Heikki oli vain vaatimaton vesimaalari, joka\nsiveli kaupungin aitoja sekä seiniä punamaalilla tahi keltaisella. Sai\nukko kerran ylhäisenkin maalaustyön. Kopellettiin renkkuhäkkyrä, ja\ntaljoilla hissattiin Heikki maalitörppöineen siinä ylös kirkontorniin\nja \"suittilla\" kieritettiin tornin ympäritse. Siellä taivaan ja maan\nvälillä vanha merimies veteli vanhan kirkontornin keltaiseksi, heiluen\nhäkkyröineen, niin että maan päällisiä vaeltajia oikein hirvitti.\n\nMutta oikea mestarimaalari oli Raahessa 1870--80-luvuilla elänyt\n_Johan Elfbrandt_, jonka rinnalle ei moni pystynyt sutia heiluttamaan.\nElfbrandt maalasi seinätaulujakin, jopa kerran innoissaan vetäisi\nSaloisten pappilan mamsellin kamarin lattialle myrskyssä vaahtoavan\nmeren, jossa syvän siniviheriät aallonpohjat, sinertävät vesivyöryt\nja valkeat vaahtoiset harjat pelottavina myllersivät. Iloissaan\nvärimestarikin katseli tuotettaan ja kehui:\n\n-- Joo, tämä on vasta lattia ... tällaista lattiaa ei olekaan muualla!\n\nJa hyvä se olikin. Vanha merikapteenikin katseli sitä ja arveli:\n\n-- On hyvä, ettei mamselli ole ollut merellä ... tulisi muuten pian\nmerikipeäksi.\n\nMuurarit ahersivat saven ja kiven kanssa ja panivat pystyyn tulisijoja.\nEntiseen aikaan asui Pohjoistullin portilla muurarimestari _Johan\nPalin_, jättäen jälkeensä asumaan \"Palliinin mamsellit\" ja suuren\nvalehtelijan Johan Palinin, joka väliin narrasi koko kaupunkia,\njuoksuttaen porvareita milloin Tauvoon katsomaan muka outoa\nulkomaalaista, milloin kalarantaan ostamaan olemattomia kaloja, taikka\ntaas uskotellen eukoille, että suuri valehtelija Palin on kuollut.\n\nNahkurit, karvarimestarit, olivat monien muiden mestarien rinnalla\njo aika suuria herroja, -- kolme karvaria liikennöitsi esim. 1852\n3,612 ruplan arvosta --, vaikka heidän tärkeimpänä työnään olikin\nparkkiammeiden sekoitteleminen. Ainakin vanha mestari _Johan Lövenmark_\noli niin arvossa pidetty porvari, että kelpasi istumaan raatimiehenkin\ntuolilla. Lövenmark asui Brahenkadulla, ja vanhan raatimiehen\nkuoleman jälkeen mestaroi samassa paikassa Kokkolasta 1854 tullut\n_Johan Julius Lövenmark_, joka kahden poikansa, Jullen ja Kallen\nkanssa hoiteli parkkiammeitaan. Valmiita tuotteitaan mestari lähetti\nmaakunnan markkinoille. Anna-Stiina Vitolinkin kävi Björnerin ukon\nkanssa monet kerrat Lövenmarkin nahkakuormia rahtaamassa ja myymässä\nKalajoen markkinoilla. Ja uusia nahkoja muokattiin ahkerasti suuressa\ntyöpajassa. Mutta kadun varrella isäntäväen huoneissa kissa kuljeskeli\nlattialla maristen:\n\n-- Ingen ordning ... ingen ordning...[24]\n\nVanhoja Raahen karvareita oli myöskin _Karl Stenman_, Ruotsin\nSkellefteåsta 1854 tullut mestari, joka asui Pohjantullissa Palmien\nnaapurina. Stenman oli varakas, jopa hieno herrasmies, joka kisälleillä\nteetti kaiken työn, itse vain kävellen herrana kaupungin Rantakadulla\nmuiden suurien herrojen kanssa. Samanaikaisia mestareita oli vanhalla\nLövenmarkilla oppinsa käynyt nahkuri _Matti Karlund_, entisen Savosta\ntulleen Kaarakaisen jälkeläisiä. Rantakadun pohjoispään viimeisessä\ntalossa ukko hoiteli parkkiammeitaan, mutta heitti vanhana miehenä pois\nkoko nahkurintyön ja rupesi kalamieheksi. Pielisestä tullut pikkuinen\nkarvariukko, _Heikki Korholin_, työskenteli Kirkkokadun varrella,\nja ukon portinpielessä riekkasi oppaana rautapellistä leikattu\nvasikannahka. Korholin toimi myöskin kirkonisäntänä ja oli muutenkin\nniin erinomainen mies, että raahelaiset sanoivat:\n\n-- Miten sitten tullaan toimeen, kun Korholin kuolee?\n\nSamat nahat, joita karvarimestarit muokkailivat, joutuivat sitten\nvuorostaan suutarien puukon, vasaran ja naskalin käsiteltäviksi.\nSuutareita olikin pikku kaupungissa useita, toiset oikeita\nsuutarimestareita, toiset vain \"töllöskenkäin\" tekijöitä.\n\nVanhimpia suutareita oli _Petter Sipelius_, samannimisen\nsuutarinkisällin poika. Brahenkadun varrella suutari-Petteri naskaili\nkenkiä ja eleli sisarineen ja sisarenlapsineen. Ja täältä, vanhasta\nSipeliusten talosta, tämän vanhan alkuasukassuvun viimeiset jäsenet\nhäipyivät maailmaan, muuan kadoten merimiehenä ulkomaille, muuan\n\"vähätietoisena Sipin-Alluna\" astellen kaupungin katuja. Toisella\npuolella katua, vastapäätä Sipeliusta, asui toinen vanha suutari,\n_Johan Carlborg_, Vastakkain siinä mestarit punoivat pikilankaa, ja\nkolmantena naapurina oli mainittava seppä Neuman. Carlborgin mestari\njoutui vanhoilla päivillään halvattuna makaamaan vuoteessa. Siinä ukko\nsynkästi kiroili kovaa kohtaloaan, mutta puolikuuro mummu vain hellästi\nkyseli: \"Mitä se pappani sanoo?\" Huonosti menivät halvatun suutarin\nansiotyöt samoin kuin Neuman-sepän pajatyötkin. Niinpä raahelainen\nsaikin aihetta sanoa:\n\n    \"Kauan on Kaalpori kallellaan,\n    ennenkuin kaatuu.\n    Mutta kun Nöömanni kaatuu,\n    niin se panee kopsis-kopsis\".\n\nToisessa päässä kaupunkia, Härkätorin laidassa, istui suutari _Georg\nHaggren_, vanhan polven mestareita hänkin, pitkässä mustassa takissa\nja nahkakalosseissa kulkeva hieno herra. Kenkäseppiä olivat myöskin\nLohtajalta tullut _Johan Vidgren_ ja _Adolf Måhlberg_ sekä vielä _Niilo\nPecklin_, vanha merimies, joka asui kirkon takana Cortenkadulla.\nMustankengän mestari oli _Johan August Virpikin_, kapteeni Virven veli,\nHailuodosta tulleen työmiehen ja kalastajan Erkki Virven poika, joka\nmuutti nimensä _Vikanderiksi_. Vikander-suutari asui Mentzerinkadulla,\nSovionperän pohjoislaidalla, hoidellen tuulimyllyään, kalanpyydyksiään\nja poikaparveaan. Oli suutari ollut lukkarinopissakin ja monesti\nesiintyi kirkossa lukkarin apumiehenä veisaamassa. Mestari oli\ntavattoman iso mies ja niinpä laskikin lehteriltä semmoisen äänen,\njotta kyllä kuului.\n\nMutta _Heikki Planet_ oli vain töllöskenkäin tekijä, vaikka olikin\nsuutarin poika, vanhan _Planetin Heikin_, joka oli eukkonsa kuollessa\nsanonut vain: \"sut!\" niin että siitä saatiin sanantapa: \"Sut,\nsannoo Planneeti, kun akka kuoli\". Nuorempi Planetin suutari asua\ntuhraili yksisilmäisenä ukkona milloin missäkin saunassa, paikkaili\nkenkirajoja, osteli vanhoja kenkiä tehden niistä myyntitavaraa, joskus\ntehden matkoja maallekin kenkiä ja siloja korjailemaan. Kellojakin\nHeikki korjaili ja vaihetteli, tiiraili silmäpuolellaan kelloon ja\nkehui: \"Kyllä nyt käy ja ploosaa!\" Siitä sanottiin ukkoa \"Planneetin\nPloosariksi\". Oli saunaukolla oppipoikakin, _Poran Pekka_ Pattijoelta,\npikkuinen kehveli, jonka sanottiin olevan oikeinpa suuren sotaherran\n\"Klingsporan\" jälkeläinen. Hyvässä sovinnossa saunakyöpelit askaroivat,\nyksisilmäinen suutarinpoika ja hassahtava sotaherran jälkeläinen. Mutta\nvähäväkisen kansan läntistyneet kenkirajat saivat nokisessa saunassa\nuuden muodon ja kelvottomienkin kellojen uurvärkki alkoi taas komeasti\nkäydä ja ploosata.\n\nSamoin kuin suutarit istuivat \"satulamaakaritkin\" jakkaralla repien\nkarvarimestarien käsialoja. Tällaisiakin mestareita pieni Raahe\ntarvitsi. Entisiä satulaseppiä oli _Johan Petter Prockman_, joka\nsitten heitti vanhat tapansa pois ja rupesi tervaherraksi. Yhtä\nvanhoja taitomiehiä oli _Nils Berghkin_, ollen vanhan satulasepän,\n_Jakob Berghin_, poikana ammattimies jo syntyperältäänkin. Bergh asui\nReiponkadulla nurkitusten pappilan kanssa. Satulasepän emäntänä oli\nKaarakaisen Anna-Liisa, iso komea naisihminen niinkuin ainakin, sillä\nkaikki Kaarakaiset olivat komeansuurta kansaa.\n\nTarvitsi Raahe jonkun kirjansitojankin, joka piti huolta, että\nkaupunkilaisten kirjat pysyivät kansissa. Reiponkadulla Pohjantullin\npuolessa asui _Jakob Sundström_, joka samalla myyskenteli hengellistä\nkirjallisuutta, ja saman kadun varrella entisaikaan eli toinenkin\nkirjansitoja, _Jonas Vesterlund_, jonka leski sitten rupesi\nvehnäleipuriksi. _Vileniuskin_ kansitti kirjoja, ja aikoinaan muuan\nvanhoja Sipeliuksia toimi kirjansitojana.\n\n\"Kankureina\" toimivat naiset. Monessa pienessä pirtissä paukkuivat\nkangaspuut, pirtin emäntä istui puissa ja pikku tyttäret kiersivät\nkäämejä, sillä aikaa kuin isä purjehti maailmanmerillä. Sellaisia\nvanhoja kankureita oli _Pyhäniemen Priita_, samoin _Pariinin Liisa_ ja\n_Tihiläiskä_. Varsinkin Partinin Liisa oli ahkera ja taitava kankuri,\njoka kutoi kaikenlaisia kankaita, mitä vain raahelaiset tarvitsivat,\nsekä akkunaverhoja että pukukankaita. Kymmenen penniä, viisitoista,\nparikymmentä penniä eukot saivat palkkaa kyynärän kutomisesta.\n\nVärienmestareita olivat \"färjärimestarit\", jotka kutojaeukoille\nvärjäsivät lankoja taikka taas valmiita kankaita painoivat\nvärillisiksi, vieläpä vanuttivat maalaissarkaakin. Vanhaan aikaan,\njolloin emännät eivät osanneet vaikeata värjäämisen taitoa, eikä vielä\ntiedettykään halvoista lappuväreistä, oli värjärin virka arvokas ja\ntuottava virka sekä viran hoitaja suuri ja varakas herra, joka kyllä,\nvaikka kädet toisinaan olivatkin siniset, kehtasi astua isojenkin\nherrojen rinnalle. Pieni Raahekin jaksoi antaa täyden ylöspidon usealle\nvärimestarille. Niinpä esim. 1852 asui Raahessa neljä värjäriä, joiden\nliikevaihto nousi yhteensä 11,622 ruplaan.\n\nJo toistasataa vuotta takaperin eli Brahenkadulla, nahkuri Lövenmarkin\nlähimailla, vanha värjärimestari _Johan Olnborg_, joka mistä lienee\ntullut entisen suutarinlesken Vijkbladin vävyksi. Ukko Olnborg\nkuoli, ja hänen jälkeensä eli talossa perikunta, leski, poika ja\ntytär. Poika, perämies Johan _Ollenborg_, kuoli, leski kuoli, ja\nviimeiseksi jäi elämään tytär Maria Ollenborg, \"Oolporin mamselli\",\njoka valmisti tykkilakkeja ja puetti vainajia arkkuun. Ollenborgilla\noli laaja avonainen pihamaa, johon kaupungin emännät keväisin\nveivät pellavakankaitaan päiväpaisteen valkaistaviksi. Vielä nytkin\nraahelaiset puhuvat \"Oolporin\" ja \"Oltenporin\" talosta, vaikka Maria\nmamsellikin on kuollut jo 1854. Miltei yhtä vanhoja väriukkoja kuin\nOlnborg, oli _Carl Axel Hybinette_, joka oli lähtöisin Ruotsista\nja sitten Pietarsaaresta muuttanut Raaheen 1841. Hybinette asui\nReiponkadulla, Härkätorin puolessa, ja mestarin emäntä toimi kaupungin\nlastenmuorina. Hybinette ukon kuoleman jälkeen asui talossa tytär\nSofia, \"Hybinetten mamselli\", ommellen leninkejä ja laitellen vainajia\narkkuun. Ukon pojista taas tuli merikapteeneja.\n\nVanhoja väriherroja oli vielä _Petter Abram Söderström_, joka värjäili\nBrahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa Sovionperän puolella. Mutta\nmestari kuoli aikaisin, ja entinen oppipoika, _Zachris Juthström_,\nnai entisen oppi-isänsä lesken, nousten itse mestariksi jatkamaan\nvanhan mestarin liikettä omaan tiliinsä. Kutsuipa uusi mestari joskus,\nryypyissään ollen, jonkun hyvän tuttavansa päivällisellekin kotiinsa.\nMutta ukko pistelikin kiireesti päivällisensä yksinään ja ehätti sitten\nvastaan sanomaan kutsutulleen:\n\n-- Te va nu illa, att vi hant äta mitta, men toppa me kaffe so plir\njust som mittaa.[25]\n\nEntisaikojen värjäreitä oli _Johan Petter Berghkin_, satulaseppä\nNils Berghin veli, jonka asuinpaikka oli Mentzerin- ja Reiponkatujen\nkulmauksessa vastapäätä pappilaa ja satulaseppä Berghiä. Kauan ei\nBergh ennättänyt hoitaa ammattiaan, sillä käydessään neljättäkymmentä\nhän lokakuun myrskyssä 1857 hukkui mereen matkalla Raahesta Tornioon.\nBerghin jälkeen tuli samaan taloon värjäri Kokkolasta, _Johan\nKunelius_, joka ei myöskään joutunut kovin iälliseksi, kun kuoli\njättäen lesken hoitamaan liikettä. Tämäkin kuoli 1869, ja silloin astui\ntalon isännän ja värjärin virkaan _Jakob Rönnfors_, joka oli kotoisin\nPattijoelta, ja mestaroi talossa aina kuolemaansa asti 1900. Jokaisella\nmestarilla oli talon nurkalla pystyssä tanko ja tangossa käsivarsi,\njossa riippui niin monenvärisiä laudanpalasia, kuinka monta väriä\nmestarit osasivat painaa. Tuulessa värilaudat vilkkaasti heiluivat ja\nkalkattivat.\n\nOli vielä muutamia nuorempia värjäriherroja, jotka vain vähän aikaa\nviipyivät kaupungissa, semmoisia kuin _Lars Forsberg_ Torniosta,\n_Vilhelm Pehkonen_, joka meni Pyhäjoelle, ja _Johan Lindqvist_, joka\nmuutti Tornioon.\n\nMutta _Johan Anders Ravander_ oli Raahen suurimpia ja toimekkaimpia\nvärjärimestareita, oikein herrana esiintyvä. Ämmänkadun suussa\nkaupungin laidassa oli mestarin talo ja työpaja, jossa ukko\nkisälleineen ja oppipoikineen hääri monet kymmenet vuodet.\n\nRikkaan ja ahkeran värjärin työpajassa oli kyllä menoa ja ahertamista.\nLankoja sekä kankaita värjättiin yhtä päätä kaupunkiin ja maalaisille,\nniitä tuotiin kuormittain aina Haapavedeltä ja Pyhäjärveltä asti.\nItsekin ostettiin lankoja, värjättiin ja vietiin Kalajoen markkinoille.\nVäriaineet tuotiin ulkomailta, sinivärikin suurissa, tuhansia\nmaksavissa laatikoissa ja \"pruuninpaineet\" paksuina pölkkyinä, joita\nkaksin miehin piti \"raspata\" pitkillä leveillä \"raspeilla\" erityisissä\n\"raspipuojeissa\". Värjätyt kankaat pingoitettiin, \"raamatiin\"\nkartanolla seisoviin korkeisiin puitteisiin venymään ja kuivumaan.\nVärjäyspalkkaa perittiin värin mukaan. Niinpä maksoi aikoinaan musta\nväri, harmaja, \"pruuni\", \"kurkmeijakeltainen\" ja \"aneli\" 60 penniä\nnaulalta kangasta taikka lankoja, \"krööni\" ja \"viuletti\" markan, mutta\n\"ehtapunainen\" kaksi markkaa, ja sinistä oli \"60 pennin\", \"markan\" ja\n\"neljän-markan-sinistä\" eli \"päämörkkiä\".\n\nUseat värjärit myös vanuttivat, \"tamppasivat\" sarkaa. Niinpä\nJuthströmillä oli aikoinaan \"tamppimylly\" Jääräkoskessa Pattijoen\nylipäässä sekä Rönnforssilla alempana samassa joessa, mutta Ravander\ntamppautti sarkansa Pyhäjoella Hourunkosken \"Tamppari-Annalassa\".\nSiellä Annalan Pekka ja Hourulan Pekka hoitivat tamppia, johon\nRaahestakin kuormittain vedätettiin kankaita. Pekat joivat ja\nantoivat petkeleiden survoa sarkaa ja löivät ruuheen saran sekaan\nlämmintä vettä. Tampattu sarka vielä \"everseerattiin\": kartattiin\nmonikertaan ja välillä aina suurilla saksilla leikattiin nukka\npois, ja lopuksi \"prässättiin\". Silloin saatiinkin sarasta hienoa\npukuvaatetta. Komeanhenkisten merimiestenkin puvun piti olla \"mustaa\nja everseerattua\". Tamppauksesta ja everseerauksesta otti Ravander 35\npenniä kyynärästä. Tavallinen vaate ja vuorivaate vain \"lanssattiin\",\nlykättiin lasisella pyöreällä mukulalla, \"lanssikivellä\", jotta pinta\ntuli kiiltäväksi.\n\nVärjärimestarien everseeraamista saroista ja lanssaamista kankaista\nkraatarimestarit vuorostaan ompelivat kansalle pukuja. Aikaisimpia\nvanhan polven kraatareita oli Uudestakaarlepyystä tullut _Lars\nGellin_, joka eli viime vuosisadan alkupuoliskolla ja asui Kirkkokadun\nvarrella. Vanhana ei ukko enää viitsinyt kraataroida, vaikka käyttikin\nkraatarimestarin nimeä. Gellinin pojasta taas tuli Raahen suurin\nolutherra. Raahen suurin ja arvokkain kraatarimestari oli aikoinaan\n_Matti Majblom_, joka oli alkuisin Heinävedeltä, mutta tullut Raaheen\nPietarin kautta 1851. Härkätorin laidalle, Kirkkokadun puoleiseen\nreunaan, mestari Majblom asettui elämään, vaatettaen etupäässä\nkaupungin parasta herrakansaa. Matti-kraatari oli itsekin hieno herra,\npitkänlainen laihahko mies, joka nahkakalosseissa, pitkässä takissa\nja korkeassa hatussa, kädessä keppi ja hansikkaat, kehtasi astua\nparhaitten patruunienkin ja komerssien, konsulien ja raatimiesten\nnimipäiväonnitteluille. Hyvin menestyi Matin kraataroiminenkin, kisälli\nja pari oppipoikaa oli työpajassa aina toimessa, rässirauta liikkui,\nsakset liikkuivat ja neula teki alinomaista kiertoaan. Nähtiinpä\nMajblomin pajassa ensimmäisenä sukkela neulamestari, ompelukonekin\nhyrräävän.\n\nTurkkimestarina ja nahkapeitturina työskenteli _Juho Lassila_, joka\noli kotoisin Pattijoen Puodinkylän Lassilasta, ja asui Aitakadulla.\nUkko pehmitti ja muokkasi lammasnahat turkiksiksi ja yhdessä eukkonsa\nkanssa ompeli niitä kokoon turkeiksi. Nahoista tehtiin lyhyitä\n\"polkkaturkkeja\" tahi tavallisia \"viisnahkaisia\" eli \"palttoturkkeja\".\nHerroille ommeltiin vielä suuria \"seittemännahkan-turkkejakin\",\nsemmoisia leveähelmaisia, verkapäällisiä pitkiä matkaturkkeja, jotka\n7--8 kyynäräisellä korealla villavyöllä nyörättiin päälle, niin että\nkun korkea kriminnahkakaulus nostettiin pystyyn, ei herrasta näkynyt\nmuuta kuin vähän naamaa karvain seasta sekä saappaat helman alta.\nMarkka-kymmenisen mestari otti tällaisten suurturkkien valmistamisesta.\nKäsin oli kaikki ommeltava, sillä vain Matti Majblomilla oli \"masiina\".\nKomeat \"supsiiniturkit\" Lassila teki tulliherra Brunoulle, ja Matti\nAugust Soveliukselle äijä pani kokoon turkit kriminnahoista, tehden\nkaulustankin kahdesta \"ulkolaisesta\" nahasta. Mutta komerssille tehtiin\nmahtavat susiturkit.\n\nKraatarimestarit tekivät tavallisesti vain pukuja, eivätkä juuri\npuuttuneet lakkeihin. Niitä varten oli eri mestareita. Sellaisia\ntaitureita oli _Stiina Charlotta Strande_, \"Stranden mummu\", vain pieni\nmuori, mutta isonenäinen, jonka tähden häntä tavallisesti sanottiinkin\n\"Nokka-muoriksi\". Reiponkadulla, Härkätorin lähimailla, muori asui ja\nvalmisteli ikä-äijien kovaperäisiä lippalakkeja, semmoisia vanhojen\nvelhojen pääkappaleita. Samalla lakkimuori piti pientä kapakkaakin,\nniin että hänet viimein karkoitettiin kömmänästään, jolloin muori\nmuutti Paavonperän mäelle, Grekulan, Haltun ja Ticklénin naapuriksi.\nSiellä vieläkin näkyy Nokka-muorin pirtinsija samoin kuin Ticklénin\npihapihlajan kanto. Mutta oikea lakkimestari tuli _Kraftmanin\nTildasta_, joka ensin elätti itseään tulitikkujen teolla, mutta rupesi\nsitten valmistamaan lakkeja. Niitä syntyikin komeita, parikymmentäkin\nruplaa maksavia hienokarvaisia talvilakkeja, joilla suuret herrat\npeittivät päänsä. Hyvät rahat lakkimestari ansaitsi, ja kädet selän\ntakana hän usein astuskeli kaupungin katuja.\n\n\"Hattumaakarit\" olivat eri mestareita, paljon suurempia kuin lakkien\ntekijät. Entiseen aikaan asui Kirkonmäen takalistoilla hattumestari\n_Tuomas Pitzén_, 1700-luvun loppupuolella syntynyt ja kuollut 1860,\nja vieläkin vanhat raahelaiset sanovat kirkon takaista Kirkkokadun\nmyötälettä Pitzéninmäeksi. Sitten tuli Raahen hattumestariksi\n_Karl Jurvelin_, pienehkö paksu ukko, joka asettui Kirkko- ja\nMentzerinkatujen kulmaan, Montinin, Friemanin ja Lackströmin\nnaapuriksi. Vanhan tummankeltaisen pieni-ikkunaisen talonsa\nportinpieleen mestari pystytti patsaan ja asetti sen nokkaan riippumaan\npellistä leikatun töröhatun, joka tuulessa kiekkui, kitisi ja natisi\nkantimissaan. Mutta kun hattujen vanuttaminen ei oikein antanut leipää,\nrupesi hattumaakari vehnäleipuriksi ja ripusti rautapeltisen rinkelin\ntöröhattunsa viereen, niin että ne kilvan kitkuttivat ja kutsuivat\nkansaa ostamaan päähän ja suuhun pantavaa. \"Kutta-ukkona\" Jurvelin\nsitten työskentelikin leipoen kaikenlaista vehnästä piparkakuista\nalkaen. Ja makean vehnätaikinan vanuttaminen oli paljon ruokaisampaa\nkuin hattuhuovan vanuttaminen.\n\nOli Raahessa kyllä jo toinenkin kutta-ukko, \"Simpermanni\", joka oli\n\"kaikkein vanhinta paakaria\". _Petter Zimmermann_ asui Cortenkadulla\napteekin naapurina ja oli \"sellainen vääräkielinen mies\". Vanhan\näitinsä ja Amalia-mamsellin kanssa Petter pyöritteli pullaa ja\ntaputteli ankkastukkeja, ja olikin taitava töissään, sillä isäkin,\n_Pehr Zimmermann_, oli ollut leipurimestari. Sitten muutti leipuri\nPetteri Ouluun 1863.\n\nNousipa suurkylään myöskin useita naisleipureita, jotka valmistivat\nmikä minkinlaista vehnästä ja leivosta, joita ennen oli tuotu\naina Tukholmasta asti. Jurvelinin mamselli jatkoi isänsä\nliikettä ja kirjansitoja Vesterlundin leski leipoi \"Viipurin\nkrinkeleitä\". _Herrasen Kaisa_ teki torttuja ja _Lassilaiska_\nnäperteli vain kruusulaitaisia piparkakkuja, sekä \"siirappi\"- että\n\"sokeri-piparkakkuja\". Kori kädessä mummu kulki niitä kauppaamassa;\nisommat piparkakut maksoivat kopeekan, pienempiä sai kopeekalla kaksi.\nMuuan _Tipuli-Matliini_ oli \"struuvan\" tekijä, ja _Roitolinska_\ntyttärensä _Sauvolinskan_ kanssa keitti \"kripuja\" aina Vaasaa ja\nHelsinkiä myöten, keitti niin ahkerasti, että \"Roitolinskan portin\nkautta on kuljetettu jauhoja laivanlastittain\". Leipurien koreja monet\nvanhat muorit kuljettivat ympäri kaupunkia talosta taloon. Sattui\nmonesti niinkin, että kun kori lähti talosta matkaan, toinen kori\nasteli portilla vastaan, -- tulipa joskus montakin koria yhtaikaa.\n\nToisinaan tuli tarjolle myöskin karamellikori, sillä pieni Raahe\nosasi, mitä eivät osanneet monet isommatkaan. \"Meiän kylällä\" oli oma\nkaramellimestarinsa, jolla oli ihmeellinen salainen taito laitella\nniin hienoja makeisia, ettei sellaisia osattu missään muualla. Raahen\nkaramellit tunnettiin miltei koko maassa.\n\nKaramelleja keitteli Raahessa ensin _Jurveliuksen_ rouva, ja sitten\nniitä valmistivat Vaasasta tulleet _Idmanin_ mamsellit, jotka myös\nleipoivat vehnästäkin. Mamsellit asuivat kapteeni _Stjernuddin_ talossa\nBrahenkadulla vastapäätä Mölleriä, ja kapteeninrouva _Maria Catharina_,\no. s. Hedmansson, oppi mamselleilta karamellien teon. \"Vi ska byta\nkonst!\"[26] rouva esitti mamselleille, luvaten puolestaan opettaa\nheille kukkien tekotaidon. Ja tapahtui niin.\n\nStjernuddin Maria Catharina olikin sitten koko Raahen karamellirouva,\nja komea rouva olikin. Sillä hän \"kun oli oikein ställingisä\nja korkeisa spetsimyssyisä\", rintakin nousi niin uhkeana, että\nkannatti kahvikupin vateineen, sekä kerma- ja sokeriastian.\nValmisti karamelleja kyllä vielä vanha Jurveliuksen rouvakin, mutta\nkapteeninrouvan tuotteita pidettiin parempina. Pienellä tinaamattomalla\nkuparipannulla kolmijalkaisen \"präntinjalan\" varassa rouva keitti\nmonenväriset karamelliseoksensa kamarinuunissa, ja niistä sitten\nnäperteli kaikenvärisiä, punaisia, keltaisia, sinisiä, valkoisia\nja kaikenmuotoisia makeisia: pitkiä, pitkinraitaisia kierukoita,\nkierrenauhoja, soikeroita, palleroita ja pastilleja, \"bandkonfekteja\",\n\"vaniljstängeriä\" ja paperialustalle asetettuja \"morselleja\",\njoissa ryytineilikka seisoi keskellä. Pieniin omatekoisiin\nvalkoisiin neljännesnaulan paperipusseihin punnittiin karamellit, ja\napulaistyttönen kulki niitä taloissa tarjoamassa. Lauantaipäivä oli\ntavallisesti karamellien kauppapäivä. Silloin karamellityttö kulki\nkauppiaasta toiseen ja varsinkin nuoret herrat ostivat, kuka pussin,\nkuka kaksi. Häihin, ristiäisiin ja peijaisiin \"tingattiin\" rouvalta\nerikoiset karamellinsa, isoihin häihin viisikin naulaa. Pitokaramellit\nkääräistiin hienoihin rimsureunaisiin papereihin, pantiin päälle korea\n\"glansbildi\" ja lopuksi kieräistiin ympärille paperisuikale, \"deviisi\",\nrunovärssyineen. Peijaiskaramellin paperi oli hopeapintainen, kuvana\nristi seppeleineen ja mustareunaisessa paperinauhassa esim.:\n\n    \"Den ädla med de rena dygder,\n    Han sörjes djupt i våra bygder\".[27]\n\nRistiäiskaramelli kierrettiin punaiseen paperiin pääskys- tai muine\nsopivine kuvineen ja värssyksi pantiin esim.:\n\n    \"Du himlens skänk, gif fröjd och tröst\n    Åt Far och Mor i lifvets höst\".[28]\n\nMutta häämakeainen oli valkeassa kääreessä punaruusuineen, ja runo\ntodisti:\n\n    \"Din hand i min jag trycker så ömt,\n    Och språket, fast ordrikt, jag likväl förglömt\".[29]\n\n    Tahi:\n\n    \"On onni suuri mulla tää,\n    kun vierelläni sinut nään\".\n\nTahi:\n\n    \"Amor är tok, vi tro honom icke.\n    Bacchus är klok, i botten vi dricke!\"[30]\n\nJoulukaramellejakin laitettiin, kierrettiin paperiin ja pantiin\nkiiltokuva, joskus kiusoitellen lammas, hanhi, porsas, ja runoiltiin\n\"deviisin\" avulla, että \"sinä olet tällainen\". Kiiltokuvat ja\nvärssypaperit samoin kuin muutkin paperit ostettiin Heickellin\nmamsellin kirjapöydältä.\n\nStjernuddin rouvalta peri karamellien salaisuuden _Maria Sofia\nLaurila_, joka jo 13-vuotisesta oli ollut rouvan apulaisena makeisia\nvalmistamassa ja myymässä. Vanhan karamellirouvan kuoleman jälkeen\nalkoikin entinen apulainen \"karamellineitinä\" pitää raahelaisia\nmakeisissa. Ja vieläkin saa Raahe viljellä vanhoja hyviä karamellejaan,\njopa olla ylpeä, ettei vieläkään missään kyetä sellaisia valmistamaan.\nPitkinraitaiset \"bandkonfektit\" ja \"vaniljapuikot\" sekä \"morsellit\"\novat yhäkin Raahen erikoisuutena. Katinhännän kaukaisessa kulmassa\nRantakadun pohjoispään pikku talo niitä vieläkin tuottaa, ja\nsamalla vanhalla tavalla kuin ennenkin. Stjernuddin rouvan vanhalla\ntinaamattomalla kuparipannulla kamarinuunissa yhäkin keitetään\nkaramellisekoitus.\n\n\n\n\nPruukit, prännit ja myllyt.\n\n\nHöyryävä pikipata oli Vanhan Raahen ensimmäinen höyrykattila,\n\"pikikokki\" nuoren rantakylän ensimmäinen tehtaanhoitaja, ja\n\"tervaherra\" kaupungin ensimmäinen pruukinjohtaja. Sillä terva oli\nRaahen tärkein kauppatavara; sitä koko maakunta tuotti ja kaupungin\nporvari oppi siitä keittämään pikeä.\n\nJo ensimmäisillä vuosikymmenillä, 1680:n vaiheilla, mainitaankin\nRaahessa olleen pikipolttimon, ja vähän myöhemmin puhutaan\nkirkonkirjoissa _Tuomas Pienpolttajasta_, joka siis lienee Raahen\npikimiesten esi-isiä. Vielä nytkin kaupungin vanhat kertovat, että tämä\nensimmäinen \"pikipruukki\" olisi ollut Pitkänkarin kankaalla, Isonvihan\nvenäläinen sitten kaiken muun pahansa täytteeksi hävitti raahelaisten\npienen pikitehtaankin Pitkästäkarista. Mutta kun kaupunki jälleen pääsi\njalkeilleen, laittoi se pikipruukinsa savuamaan Fantinsaarelle, sekä\nsitten myöhemmin kaupungin lounaispuolelle, lähelle Ruonanojan suuta.\nTänne saatiin uusi pikitehdas 1760:n tienoilla, ja oli sen omistajina\nRaahen rikkaita porvareita, Johan Sovelius, Diedrich ja Alexander\nFreitag, Olof Nordberg ja Henrik Kiellin. Tuhansin tynnyrein porvarit\nsiinä pikeä polttivatkin. Niinpä esim. vv. 1771-1773 korvennettiin\n3,133 tynnyriä, josta ulkomaille vietiin yli tuhat, loppu etupäässä\nTukholmaan, ja taas 1798 keitettiin 2,027 tynnyrillistä, josta Tukholma\nsai yli puolitoista tuhatta.\n\nTällä samalla Pikimäellä pikipolttimo sitten pysyikin, vaikka\nvenäläiset taas 1809 leimauttivat sen tuleen. Tällä mäeltä satavuotinen\npikipruukki taas vuorostaan joutui tuhonomaksi valmiine keitoksineen,\nkun Itämaisen sodan aikana vanhan vihavenäläisen asemesta engelsmanni\nryhtyi ryssän töihin. Mutta vieläkin rakennettuna pikitehdas pian\nsavusi kuin ennenkin entisellä paikallaan.\n\nAhkerasti pikipolttimo savusi vielä Suur-Raahenkin aikana, kaupungin\nparhaat miehet ympärillään. Tuhansia tynnyreitä tehdas tuotti\nedelleenkin. Jo omia laivoja rakennettaessa kaupunki tarvitsi paljon\npikeä, mutta enimmän osan se lähetti merien taakse, Tukholmaan ja\nEnglantiin.\n\nIsoimpana isäntänä pikipruukilla hääri \"tervaherra\" eli\n\"tervainspektuuri\", jolla oli oma pieni punainen \"inspektuurin\"\nasuntonsa Pikimäellä, lähellä polttimoa. Hänen toimenaan oli\nkoko tervatulvan vastaanotto, tervahovin hoito ja pikipolttimon\nvalvominen. \"Engeskasodan\" aikana oli tervaherrana entinen kapteeni\n_Georg Rajander_, joka 1861 muutti Kalajoelle; hänen jälkeensä astui\ninspehtorin virkaan satulaseppä _Prockman_, joka pysyi tervaherrana\nkoko ikänsä ja herrana kulki keppi kädessä. Ennen Rajanderia oli\ninspehtorina isännöinyt _Sjulin_, joka kuoli 1840.\n\nMutta pikiprännissä hääri mestarina \"pikikokki\" eli \"pikiprännäri\"\napulaisineen, \"pikitrenkeineen\", joita saattoi olla toistakymmentäkin,\nVanha _Burmanin_ ukko oli entiseen aikaan pikimestarina, sitten oli\n_Johan Petter Ahl_, ja jonkun aikaa merimies _Matti Heiskarikin_,\nsitten _Sakke Ahlman_, joka entisestä rengistä oli kohonnut mestariksi.\nPikipolttimon \"pannuhuoneesa\" oli maan sisään kuin kellarin päälle\nmuurattu tavaton kuparikattila, johon kerralla kumottiin viisikymmentä\ntynnyriä tervaa ja työnnettiin tuli alle. Kolmekin vuorokautta kesti\nkorventaminen, ja pikimestarin piti tuon tuostakin tutkia keitoksensa\nkypsyyttä. Pikinen äijä pisti kattilasta pikimällin poskeensa: jos\npureskellessa mälli tarttui hampaisiin, täytyi lisätä tulta, mutta\njos se ei enää tarttunut, oli keitos kypsä. Suurilla kauhoilla kaksin\nmiehin ammennettiin kiehuvaa pikeä ja juoksutettiin se ränniä myöten\n\"vaalhuoneeseen\", missä oli suuri tiilistä muurattu jäähdytys amme;\nsiitä se taas laitettiin tynnyreihin. Tynnyreitä tarvittiin satoja,\ntuhansiakin, vahvoja tiiviitä astioita, sillä \"piki on semmoista\nvärkkiä, että se tulee talvipakkasellakin ulos, kun se on niin pahaa\nvuotamaan\".\n\nPannuhuoneen hyvin jyrkkäharjainen välikatto oli verhottu\nmännynhavuilla. Kattilasta kohoava tervainen huuru tarttui havuihin\nja kattoonkin, palautui nesteeksi ja pikiöljynä valui seinäin vieriin\nlaitettuja kouruja myöten tynnyreihin. Puskeutui ankara höyry läpi\nkatonkin ja lautaseinän, jäähtyi öljyksi ja sen pikiöljyn johdatti\npikimestari omiin astioihinsa.\n\nPienkeittäminen toimitettiin aina kevättalvella. Viisi-,\nkuusikinkymmentä keitosta, \"pränninkiä\", korvennettiin yhteen menoon,\nja kolmekymmentä tynnyriä pikeä tuli keitoksesta. Ja pikimiehille\nmaksettiin päivältä 25 kopeekkaa.\n\nVanhan Raahen teollisuuslaitoksia olivat tavallaan myöskin Siikajoen\n_Ruukinkosken_ ja Pyhäjoen _Hourunkosken_ vesisahat sekä _Salahmin_\nja _Jyrkänkosken_ rautaruukit Iisalmella. Sillä vaikka ne eivät\nolleetkaan varsin kaupungin tulliaidan takana, johdettiin niitä\nkuitenkin raahelaisella voimalla, ja työskentelivät ne Raahen hyväksi.\nSiikajoen sahan perusti Zachris Franzén yhdessä Zachris Lacken kanssa\nlähes satakunta vuotta takaperin -- aikoivat ensin sitä Kalliokoskeen,\npari neljännestä alemmaksi --, ja lankkuja vedätettiin sitten pitkin\ntalvea vartavasten raivattua \"Lankkutietä\" sahalta suoraan halki\nmetsien Mainion ja Hökänperän kautta Korsuun Raahen tielle. Pyhäjoen\nHourulan sahan taas omistivat Fellmanit, Montin ja Rein, jotka siellä\nparilla raamilla ja sirkkelillä laskettivat lankkuja ja vedätyttivät\nTervonnokkaan sekä siitä jähdillä Raaheen.\n\nSalahmin rautatehtaan, joka oli Iisalmen sydänmailla, Muurenusjoen\nrannalla, oli 1800-luvun alussa perustanut muuan kauppias Dahlström.\nSitten se joutui Zachris Franzénille, joka pani ruukin lyömään rautaa\nraahelaisille, Salahmissa oli vain \"hyttäruukki\", jossa Pohjois-Savon\nlukuisista järvistä, Salahmista, Marttisesta, Rotimosta, Rahajärvestä,\nOnkivedestä, Karva- ja Poroselistä, nostettu malmi sulatettiin\ntakkiraudaksi, joka sitten valtapajassa vedenvoimalla käyvillä\njättiläismoukareilla taottiin kankiraudaksi. Taipuisasta kankiraudasta\ntaas pienemmillä moukareilla lyötiin rekirautoja sekä kaikenlaisia\nnauloja, ja käsipajoissa monet sepät kalkuttelivat lapiota, kuokkaa,\nhevosenkenkää ja kaikenlaista rautakalua. Kesät talvet vedätettiin\nruukin tuotteita Raaheen, jossa niitä varten oli ruukinomistajan\ntalossa, Isontorin laidassa oma myymälänsä, \"SALAHMIN RUUKIN RAUDAN\nKAUPPA\".\n\nToisen rautatehtaan, Jyrkän ruukin, Franzén perusti 1831 Sotkamon\nrajoille Jyrkänkosken rannalle, ja vielä Nissilään, pari penikulmaa\npohjoiseen Salahmista, \"hytän\", jossa sulatettiin malmia Salahmin\nruukille.\n\nSalahmi oli yksinäinen erämaan ruukki laajoine metsineen ja\nmaineen. Tehtaan ympärille kohosi Franzénin toimesta kokonainen\nkartano mahtavine kivinavettoineen, talleineen, kellareineen,\ntyöväenasuntoineen, ja sitten komea päärakennus puutarhoineen,\nhuvimajoineen, koivukäytävineen ja rantapuistoineen. Sinne suvun nuoret\ntekivät kesäisen häämatkansa, ja sinne tehtaanomistajan rouva joka kesä\nlapsineen ajoi kesäänsä viettämään.\n\nVanhalla Raahella oli omat leipäviljansa jauhajat, monilukuiset\n_tuulimyllyt_, jotka seisoivat kaupungin laitapuolilla useassa\nryhmässä, ensimmäisinä tervehtien kaupunkiin tulijaa levitetyin sylin\ntaikka viuhtovin käsivarsin.\n\nIsoin tuulimyllyjen seura oli Myllymäellä, kaupungin aukealla\netelälaidalla. Siellä missä nyt levitteleikse \"Uusikaupunki\"\nkauppaopistoineen, seisoi ennen kahdeksan tuulimyllyä, ristikolla\nseisovia \"varvasmyllyjä\", jotka neljine siipineen saattoivat käännähtää\njoka ilmansuuntaan ympäri koko kompassin. Kovan tuulen lietsoessa\nkävi Myllymäellä aika tohina, rytinä ja kahina, kun kaikki kahdeksan\njauhajaa, seisoen päin tuuleen, olivat toimessaan. Siellä jyrisivät\nErkkilän Juha-Äijän, Heiskarin Matin ja Ookerin Antin myllyt, siellä\nkahisivat Kilkreenin Laurin, Joensuun Jaakon ja Kirkko-Annalan Jannen\ntuulikivet sekä Peltomaan Pekan kaksi myllyä.\n\nYrityksenperällä, \"Isollavainiolla\", nykyisen aseman takalistolla,\ntönötti kaksi pyöreää \"pönttömyllyä\", joissa vain yläosa, \"hattu\",\nsiipineen pääsi pyörähtelemään. Toinen mylly oli kauppias Sven\nAnderssonin, toinen vanhan suntion, Nissilän Erkki-äijän hoidokki. Ja\nPohjantien varressa, Vihastenkarin ja Fredriksbergin välillä, olivat\n\"Pohjoismyllyt\", neljä jauhotehdasta; Hassin Heikin, Penttilän Pekan\nja kauppaneuvos Franzénin sekä Glavénin Pekan. Franzénin jauholaitos\noli iso varvasmylly, jonka neljän puusiiven väliin kauppaneuvos\noli laittanut purjevaatteesta varasiivet. Ne oli \"taklattu\" kuin\nlaivanpurjeet myllyn siipitukin nokkaan pingoitettuihin \"staakeihin\".\nOli vielä sitten Ollinsaaressa, kaupungin lähellä, muuan jauhaja,\nkaksijatkoiseksi rakennettu \"harakkamylly\". Sen kahdeksakulmaisessa\nalaosassa oli jauhatuslaitos, ja ristikoille rakennetussa yläosassa,\njoka keikkui paksun navan varassa, oli siipitukki rataslaitteineen.\n\nTyömiehiä, pikku talojen omistajia ja vanhoja merimiehiä, olivat\nuseimmat tuulimyllyjen isännät, ja \"tienestimyllyjä\" heidän\njauhotehtaansa. Hartaasti äijät niitä hoitelivat. Nissilän vaarikin\nlaittoi akkunansa ulkopuolelle rautalangan ja ripusti siihen pieniä\nlasipalasia. Tuulella ne heläyttelivät akkunaruutuun, jolloin vaari\nkuuli ja tiesi, että nyt on pantava mylly pyörimään. Maalaisetkin\nmonesti kävivät jyviään jauhattamassa. Surkeana nälkävuonna 1867 saivat\nRaahenkin tuulimyllyt kietkuttaa olkikahuja, jopa kopsankyläläiset\nkuljettivat myllynkivien käsiteltäviksi vanhoja katto-olkia. Eikä ollut\nmonilla kaupunkilaisilla, jotka jäkäläleipää ja oluttehtaan rapoja\npitivät herkkuna, vanhoille jauhajilleen tarjottavana sen parempaa kuin\nkahujen hiertämistä.\n\nMutta Anderssonin myllyssä oli aina omat jauhettavansa, sillä porvari\noli laittanut jauhajastaan _luumyllyn_. Siellä oli puulaareja, joissa\nkaksitoista paria raskaita junttia survoi luita, niin että kävi aika\njyhminä, kun kovalla tuulella mylly oikein viuhtoi, ja kaikki juntat\nolivat työssä. Sitten luut seulottiin ja laskettiin kivillä jauhoiksi.\nMyllyn luona oli iso makasiini, johon kauppias kasasi luita. Kaupungin\nlapsetkin juoksentelivat kori kädessä pitkin peltoja ja takapihoja,\nkeräillen luita ja vieden Anderssonille, joka maksoi niistä kymmenen\nkopeekkaa leiviskästä. \"Lakritsirahoja\" lapset siten hankkivat.\nUlkomaillekin Andersson lähetti myllynsä tuotteita. Amphion-laivallakin\nkerran vietiin iso lasti, mutta Merenkurkussa Ruotsin rannoilla\nlaiva joutui haaksirikkoon, niin että täytyi palata takaisin laivaa\npaikkaamaan. Lehmätkin kauhuissaan mölisivät lähestyessään laivaa,\njosta levisi Anderssonin lastin aiheuttama luunkatku.\n\nHarakka-Paavolla taas oli \"talkkunamylly\", jota varsinkin merimiesten\neukot tarvitsivat, kun tahtoivat jauhattaa vähäiset talkkunuksensa.\nMettalanmäellä oli Paavon mökki, ja siellä pienet käsikivet, jotka\nrataslaitoksen avulla jauhoivat, kun väänsi tangosta niinkuin\nsilppukonetta. Lapset tavallisesti kävivät kelkkapusseineen\nHarakka-ukon talkkunamyllyä käyttämässä, ja pikku lantti piti antaa\nmaksuksi myllyn isännälle.\n\nOli entiseen aikaan, vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla, Raahessa\noma vesimyllykin, jonka sanotaan olleen Fellmanin omistama. Se oli\nRuonanojassa laivavarviin menevän tien yläpuolella. Pieni hirsikoppero\nvain, ja siinä vesipyörän ja rattaan käyttämä pieni kivipari, joka\njauhoi, minkä vähäinen puro kevätkylläisenä sekä syyssateiden\npaisuttamana jaksoi. Mutta jo 1860--1870-luvuilla oli vanha mylly\njauhonsa jauhanut, seisoen vain väsyneenä ja raihnaisena vanhalla\npaikallaan, ja kuunnellen toiselle puolelle tietä nousseen _tulimyllyn_\nylpeätä menoa.\n\nTämä vanhan Raahen suurenmoisin tehdaslaitos, aikoinaan koko maan\nsuurin jauhomylly, jota arkaillen vanhat tuulimyllytkin laskivat\nylpeät siipensä alas, nousi vasta 1870-luvun alkupuolella. \"Lumperin\npatruuni\", _Johan Sivert Lundberg_, \"sen rakennutti ja jätti sitten\nkomesroodi Lumperille\". Ruonanojan suussa, meren rannalla se seisoi,\nympärillään monet aitat ja makasiinit sekä vanhasta varvin pajasta\ntehty sauna, jota käytettiin maltaiden valmistamiseen.\n\nMyllyn alkuperäinen tarkoitus oli \"maakunnalle vain käyttää viljaa\",\nja sentähden siinä ensin olikin vain 15 hevosvoimainen höyrykone.\nMutta pian laajeni liike, niin että tarvittiin kaksi 30 hevosvoiman\nkonetta, joista kumpikin \"veti eri akselista\". Joutui tulimylly kyllä\n1884 kokonaan tulen syötäväksi, mutta se rakennettiin heti uudelleen\nentistään suuremmaksi; \"eltaushuonekin\" tehtiin tiilistä.\n\nLundbergin tulimylly olikin tavaton pienen kaupungin jauhajaksi sekä\noikullisten tuulimyllyjen ja Ruonanojan pahaisen vesikiven seuraajaksi,\njotka vain vaivoin kietkuttivat yhtä kiviparia. Kun tulimylly oikein\nintoutui jauhamaan, niin se pani jyristämään kaksitoista \"Moskuasta\ntuotua kiviparia\", ja neljä kiviparia piti vielä olla teroitettavana.\nSamassa rytinässä kävi vielä viisi paria \"kryynikiviä\", jotka\njyrräsivät syrjällään. Siten voitiin samalla kertaa valmistaa sekä\nryynejä että \"kräätijauhoja\" ja myöskin tavallisia jauhoja. Hyviä\njauhoja mylly aikoinaan valmistikin, \"parhaita mitä Suomesa tehtiin\n... ja ne tehtiinkin puhtaita\". Ensin laskettiin jyvät monen seulan\nlävitse, sitten läpi toista syltä korkean \"Turkkimamsellin\", jonka\nsisusvärkkinä pyöri riiviraudalla päällystetty tukki kärräten ja\n\"klapaten\" jyviä \"poronnahalla\" vuorattua sisäsivua vasten. Siitä vasta\nvilja joutui kivien hampaisiin.\n\nParhaina päivinään tulimyllyssä oli tavaton meno. Oman maakunnan\njumalanviljat ja jauhattamiset eivät merkinneet juuri mitään, mutta\nkun kaiken kesää laivattiin viljaa, ruista, vehnää ja riisiäkin\nPietarista, ja koivistolaiset kaljaaseillaan ja saimoillaan myöhäiseen\nsyksyyn saakka purkivat Pietarin ja Riian ruista, niin riitti myllyssä\njauhamista pyöreiksi päiviksi. Ja siitä taas toiset laivat ja jähdit\nkuljettivat jauhettua viljaa ympäri Pohjanlahden perukkaa Kokkolaan,\nOuluun, Kemiin ja Tornioon asti, toistakin tuhatta kahdentoista\nleiviskän säkkiä latvassa. Jokaisessa pohjanperukan kaupungissa oli\nmyllyllä omat jauhokauppiaansa, yksin kaukana Rovaniemelläkin.\n\nPäämyllärinä, \"myllymestarina\", isännöi tulimyllyssä _Erik Nyberg_,\njoka oli ruotsalainen, Karlstadissa syntynyt merimies ja ollut\nsitten Tukholmassakin myllärinä. Apumylläreinä ja pienempinä\nmestareina, konemiehinä ja \"eltareina\", oli raahelaisia, niinkuin\nSaarenpään Jussi, Suonenlahden Heikki, Pisilän ukko ja Burmanin\nKusto. Mutta enin osa myllykansasta oli naisia. \"Naiset kun ovat\nhalvempi palkka ja sukkelampi ... eikä haise\", selitteli päämylläri\nja keräsi ympärilleen kokonaisen naisjoukon, niin että toisinaan\nkesäkiireinä kahisi jauhatushommissa parikinkymmentä naista. Eivätkä\nmyllärinaiset joutaneetkaan muuhun kuin alituiseen ahertamiseen.\nSiellä toiset olivat \"nisupään\" käyttäjinä, toiset \"ruispään\", ja\nKaartoska-Hanna \"kryynimyllärinä\" hoiteli ryynikiviä. Muutamat\nnaiset taas, niinkuin Nanni Tirinen, alituisesti punnitsivat jauhoja\nsäkkeihin ja taas muutamat ompelivat säkkiensuita umpeen. Moni nainen\ntoimi \"jauhokärrärinä\", kaksipyöräisillä käsirattailla työnnellen\n12 leiviskän säkkejä myllyn päästä toiseen, niin että lattia\nkolisi. Sitten työnnettiin säkkejä rantarataa myöten laivan luokse\ntervahovin rantaan, taikka taas kärrättiin viljaa laivasta myllyyn ja\n\"hissattiin\" ylös aina kolmannelle sillalle. Mutta Hiitolinin Liisa\nvain teroitti myllynkiviä, nakutellen niitä milloin leveäteräisillä\n\"franskahakuilla\", milloin terävänokkaisella \"piikkihakulla\", taikka\ntasapäisellä \"riflatulla kryysvasaralla\". Kylminä talvipäivinäkin Liisa\nistui myötäänsä kylmällä kivellä kylmässä myllyssä ja nakutteli ja sai\nlopulta kovan kolotuksen jäseniinsä, niin että vieläkin jalatonna saa\nentisiä myllypäiviään makailla.\n\nTulimyllyn työpäivä oli pitkä ja ankara. Jo aamu-kuudelta piti olla\ntyössä ja ponnistella ilta-kahdeksaan asti, pitäen välillä vain\nlyhyet eine- ja puolisajat. Käyttäjänaisilla ei ollut ruoka-aikaa\nollenkaan, saivat syödä työssä ollen kynsistään, minkä ennättivät.\nEikä palkka ollut silloin kovin yletön: 1:25 penniä päivältä alussa,\nsitten jo 1:50, ja kun lopuksi saatiin pari markkaa, tuntui se melkein\nliikanaiselta. \"Ja myllyhomma oli sentään hyvä naisille, kun ei ollut\nmuutakaan tehtävää\". Mutta päämylläri oli ankara mies. Jos ei osannut\ntehdä hänen mielikseen, sanoi hän vain: \"Töö on kaikki!\" Ja silloin\nsai painua omille teilleen. Madetojan Jaako kyllä tällaiseen puheeseen\nnaurahti vain: \"Pikku pojille niin sanotaan, että konttiukko tullee!\"\nJa Burmanin Kusto lopetti heti työnsä sanoen mestarille: \"Ei kangas\noo yhen langan varasa\". Naiskansastaan Nyberg oli ylpeä. Laivamiehet\nkun joskus äkäilivät, että miehiä tänne pitää laittaa lossaamaan,\nmeni mestari komentamaan: \"Pankka töö vain käyntti ... kyllä tämä\nväki jaksa!\" Asiattomille myllyyn tulijoille oli mestari äkäinen. Hän\nsaattoi torailla mylläreille: \"Miksi päästä outo mies mylly? Jos päästä\nouto mies vasta mylly, saa följata outo mies!\"\n\nMutta tulipa sitten \"outo mies\" peliin. Saksa rupesi oikein työntämällä\ntyöntämään halpaa viljaansa Suomeenkin. Tulimyllyn käyttö ei lopulta\nenää oikein kannattanut, vaan \"se söi enemmän kuin toi sisään\".\nNiinpä mylly viimein 1904 lakkasikin pyörimästä ja lepäili toimetonna\nvuosikausia, kunnes nyt taas käyttää Ruonan konepajaa.\n\nVanha Raahe tarvitsi _viinatehtaankin_, jotta maakunta saisi parhaat\nkaupungin tuliaisensa sekä merimiehet taas omaan kyläänsä palatessaan\nkotoiset ryypyt.\n\nVanhaan aikaan oli entisten vanhojen tietämän mukaan ollut\n\"viinapränni\" Ruonanojan suupuolessa. Siellä on vieläkin \"Prännärin\nkevot\", joilla entiset poikavarsat kevätsulien aikana pitivät\nmeteleitään. Löydettiin sieltä kerran maata muokattaessa vanha\nvesikaivokin, jota sanottiin \"Prännärin kaivoksi\". Se oli merkillinen\nkaivo, ja uteliaina pojat usein kävivät siihen kurkistamassa. Sillä\nolivathan he kuulleet sanottavan, että \"lapsia löyvettiin Prännärin\nkaivosta\". Hybinetten rouva ja Lundahlin rouva niitä tavan takaa\nkävivät sieltä onkimassa, vaikkeivät pojat niitä koskaan sattuneet\nsiellä näkemään.\n\nMutta toimiva viinapolttimo oli sitten Pattijoella, nykyisen kirkon\ntienoilla, Pietarinmäen laiteessa Pattijoen rannalla. Siinä entisille\näijille ja nykyisellekin polvelle keitettiin viinaa, niin että kuhisi.\nKauppamiehet Möller ja Ahlqvist ja Reinin patruuni omistivat koko\nhoidon ja kapteeni Vikander oli tehtaan isäntänä sekä ruotsalainen\n\"pränmestari\" keittämistä valvomassa. Vanhat merimiehet täälläkin\nhäärivät pikku mestareina, ja pattijokelaiset olivat työmiehinä. Matti\nKangas \"jästintekijänä\" laittoi panokset käymään, ja Heiskarin Erkki\n\"viinankokkina\" hoiti keittämistä. Kolmella pannulla yhtaikaa ukko\nporuutti kirkasta tulista nestettä panoksen toisensa jälkeen. Tuhansin\nkannuin laskettiin viinaa \"syysprännisä\" ja vielä useammin tuhansin\n\"kevätprännisä\"; joka toinen päivä mitattiin 600 kannua spriitä, joka\nsitten \"veellä sotkettiin viinaksi\". Talonpojat vedättivät \"trankkia\"\nPiehinkiä ja Siikajokea myöten ja Erkkilän ukko oli sitä myymässä.\nMutta silloin kun ei ollut ostajia, juoksi rankki pitkin maantienojaa\njokeen. Perunoistakin keitettiin viinaa. Viinaporvareilla oli suuret\nvainiot perunaa työntämässä, ja 18 mittatynnyrin vetoisessa ammeessa\nhöyryytettiin perunat pehmeiksi ja sitten valmistettiin niistä mäskiä.\nAsiantuntija viinanviljelijä kyllä monesti huomasi, että Pattijoen\nviina oli perunoista puristettua, \"koska se pakkausi hyytymään\".\n\nJa kaikki mikä pannunpiipuista tippui, tippui sitten jälleen Raahen\nja suuren maakunnan tuhansista kurkuista alas. Möllerin äijällä, joka\naikoinaan oli huonolla onnella käynyt Ivalossakin kultaa etsimässä,\noli talossaan Brahenkadulla paremmin kultaa tuottava viinapuoti, johon\nkyllä jokainen maanukko puulekkeri kainalossa osasi astella ja jaksoi\nkiivetä talon korkeat rappusetkin. Ja Möller myi viinaansa, vieläpä myi\nrommia ja konjakkiakin. Suuresta tynnyristä viisas kaupunginäijä laski\naineitaan selitellen vain kummasteleville maanäijille:\n\n-- Tynnyrisä on väliseinä: kun minä väännän kranaa näinpäin, tulee\nrommia, ja kun minä väännän näinpäin, tulee konjakkia.\n\nYhtä mieluista juotavaa kuin viina oli olut, jota valmistettiin\n_olutpruukissa_. Rantakadun eteläpäässä, Paavonperän mäen tienoilla,\nmerenrannalla, kykötti entisaikaan vain sellainen turhanaikainen\nolutpanimo, joka oli melkein \"niinkuin akkain konsteja\". Padassa vain\nkeitettiin ja mäskättiin ja vierrettiin ja saatiin juotavaa, joka ei\njuuri olutta ollut, vaikka sillä nimellä sitä myytiin ja juotiin ja\njuovuttiin, kun oikein paljon jaksettiin särpää. Mutta samalle mäelle\nkraatarinpoika _Edvin Lars Gellin_ rakensi 1857 uuden olutpruukin,\njoka sitten oikein väellä ja taidolla rupesi \"prykäämään\" oikeata\nolutta. Oikeata kunnon olutta se olikin, se nähtiin kyllä oluttehtaan\nomistajastakin. Vaikka isä-Lassi oli pieni kuivettunut äijä, paisui\npoika-Lassista paksu vankka mies. Oman tehtaan olut \"pöösäsi pojan\nlihavaksi\". Yhtä lihaviksi Gellinin olut \"pöösäsi\" monen muunkin\nraahelaispojan ja merimiehen, sillä olutta saatiin paitsi itse Gellinin\npruukista, monesta muusta kapakasta ympäri kaupunkia. Tuhansin kannuin\njanoinen Raahe sitä laskikin, V. 1860 mäskättiin panimossa 50 tynnyriä\nmaltaita ja saatiin 4782 kannua olutta, ja siitä kertyi Gellinin\nkukkaroon 1,499 ruplaa 76 kopeekkaa.\n\nOlipa pienessä Raahessa vanhaan hyvään aikaan sellainenkin merkillinen\nlaitos kuin _tupakkatehdas_, joka oli aikoinaan niin kuuluisa, että\nsiitä mainittiin sen ajan koulumaantiedoissakin. Ja tämä koko maan\nmainittava Raahen tupakkatehdas oli kapteeni ja kauppias _Johan\nLeufstadiuksen_ tupakkatehdas.\n\nOli hyvä hallitus jo 1750 vaiheilla yllyttänyt pientä Raaheaankin\nkokeilemaan tupakanviljelystä ja valmistusta sekä sitten taas saman\nsataluvun loppupuolella houkutellut kasvattamaan perunoita, koska\nmuun hyvän lisäksi sen lehdistä muka saa erinomaista piipputupakkaa.\nKuuliainen Raahe istutti kessuja pihamaalleen sekä kasvatti myöskin\nperunoita, ja sitten lunttasi piippuunsa kessuhakkuja, lunttasi myös\nperunanlehtiä ja veteli haikuja, niinkuin hallitus oli käskenyt.\nMutta nurkantakainen maistui pahalle, ja vielä pahemmalle maistui\nperunanlehti. Raahelaisen luottamus hallituksen hyvään tahtoon ja\nviisauteen horjui, ja hän heitti tupakan valmistushommat pois.\n\nMutta 1800-luvun puolivälin tienoissa kapteeni Leufstadius tuotti\nRyssästä lehtitupakkaa ja rupesi siitä valmistamaan Raahelle purtavaa\nja poltettavaa. Saipa ukko \"fabriikillensa\" oikein privilegiot\n1848. Tupakka-kapteeni asui Rantakadun ja Cortenkadun kulmassa\nsamassa talossa, missä nyt asustaa vanhainkoti monine vanhoine\nraahelaisrouvineen ja mamselleineen. Talon pienessä Cortenkadun\npuolisessa piharakennuksessa oli ukon \"fabriiki\" käynnissä. Se kyllä\nei ollut kovin konstillinen laitos. Huoneen peräseinällä oli isohko\npuuratas, noin puolitoista kyynärää läpimitaten, ja sen edessä iso\npöytä. Rattaan ja pöydän ympärillä häärivät tupakkatehtaan työmiehet,\nneljä poikaa täydessä toimessa. Kolmitoistavuotias Tigerin Kalle\n\"pyörittäjänä\" väänsi ratasta, niin että pöydällä oleva tupakkaköynnös\nkiertyi rullatupakaksi, 16--17-vuotias Annalan Kustu, \"kehro\", asetteli\nlasta kädessä kiertyvään köyteen tupakanlehtiä, joita \"tuukari\", Fasten\nEera, 12 vuotta vanha vesa, lateli pöydälle, ja \"platthollisa\" hääri\npieni Oravan poika, Matti Aukusti, riipien lehdistä ruoteja pois. Hiki\npäässä pojat kehräsivät tupakkaköyttä, joka pöydällä \"lakrissamörjäsä\"\nkieriskeli, ja kun köyttä valmistui pöydän mittaiselta, kierrettiin\nse rullalle ja taas ruvettiin kehräämään uutta. Muutin Anna kierteli\ntoisen pöydän ääressä sikaareja, ja muuan hakkasi lehtiruodeista\nkartuusia, jota sanottiin \"propeerariksi\"; joku taas jauhoi nuuskaa.\nSillä kaikkia tupakan laatuja tehtaassa valmistettiin: purutupakkaa,\nsikaaria, piipputupakkaa ja nuuskaa. \"Fabrikööri\" itse, pikkuinen\nmies, ei tehnyt muuta kuin pesi tupakanlehdet valmiiksi ja sitten\npurren tupakkaa taikka piippukänä hampaissa kuljeskeli katsomassa\ntyömiehiänsä. Ei ollut suuri poikasten palkka, viisi kopeekkaa saivat\npäivältä. Ja aamulla alkoi kehrääminen jo viideltä ja kesti illalla\nkahdeksaan asti. Pari tunnin ruokalepoa vain pidettiin välillä, ja\nsilloin ennättivät \"Leufstadiuksen tupakkienkelit\" valkeissa pitkissä\nkoltuissaan juoksaista kotona haukkaamassa.\n\nViisi, kuusi \"tupakkienkeliä\" tehtaassa tavallisesti työskenteli,\njoskus (1857) kymmenenkin, ja ukko itse mestarina. Useita leivisköitä\nsiinä sentään vuoden mittaan kierrettiin köydeksi taikka hakattiin\nhienoksi. Niinpä 1860 väännettiin 2,100 naulaa purutupakkaa, 200\nnaulaa \"prässättyä\" tupakkaa, 200 naulaa polttotupakkaa ja 600 naulaa\nnuuskaa, ja oli niiden rahallinen arvo yhteensä 940 ruplaa. Edellisen\nvuoden valmisteiden arvo oli 1,055 ruplaa ja silloin kierrettiin m.m.\n20,000 sikaaria. V:n 1857 tupakkatuotteiden arvo oli 1,515 ruplaa.\nVenäjän lehtiä väännätti fabrikööri joka vuosi 1,400--1,600 naulaa ja\nulkomaalaista tupakkaa 1,300--1,400 naulaa.\n\nRaahen fabriköörin tupakkatuotteet eivät olleet erikoisen maistavia,\nvaikka \"propeerarikin\" oli otsikkokuvansa mukaan \"parasta Virginian\ntupakkaa\". Mutta tupakanmaku niissä kyllä oli, joten maakunta sitä\npuri ja poltti, samoin kuin kaupunkikin. Parhaat porvaritkin joskus\ntyönsivät tuttavalleen oman kylän sikaareita, jotta \"panehan savuksi\n... parasta ekta havanaa!\" -- \"Onpa hieno maku ... onpa hieno maku!\"\ntuttava saattoi sitten todistella, kiskoen tumppua posket lontollaan.\n\nAsuinrakennuksessaan Leufstadiuksella oli kauppapuoti, missä\nmyyskenteli tupakoitaankin. Rantakadun puolella oli kaksijatkoinen\nkaupanovi, jonka yläosa kesäpäivin oli aina avoinna, vain alaosa\nsuljettuna. Ostaja sai ovitiuvulla ilmoittaa tulostansa, ja silloin\nukko mälliään purren ökisi: \"Tuum, tuum!\" ja tuli avaamaan ruiskauttaen\npaksun syljen ovesta kadulle. Puodin katossa riippui tavattoman\nsuuri sikaari, jota joku ukko kerran kysyi ostaakseenkin, mutta\ntupakka-kapteeni sanoi:\n\n-- Ei sitä myyä, se on skyltti!\n\nMutta muuta tupakkaa ukko kyllä myi ja kiitteli valmisteitaan\nmainioiksi. Annalan Kustun ja kumppanien kehräämä rullatupakkakin oli\nniin erinomaista, että fabrikööri sitä suositteli ostajalle:\n\n-- On hyvä tobakki ... Fellmanin patruunikin sitä syöpi kans!\n\n-- Tekeekö se näppyä kieleen? ostaja saattoi kysyä.\n\n-- Ei teke ... eihän toki! kauppias kauhistui.\n\n-- Ei se sitten ole hyvää tupakkaa, kun se ei tee näppyä.\n\n-- Jaa... kyllä se yks pikku knäppy teke, huomasi tehtailijakin.\n\nNuuskaakin Leufstadiuksen kaupassa myytiin, vieläpä pantiin ostajan\npyynnöstä \"hyvää hajuakin\" sekaan. Muutamat vanhat mummut olivat\nhyvästä hajusta oikein hyvillään.\n\nRaahen markkinatorilla oli Leufstadiuksella oma tupakkakauppiaansa,\nAunolan Sakari, vanha merimies Palonkylästä. Sama ukko Leufstadiuksen\ntalo Rantakadun varrelta kuljetti Leufstadiuksen tupakkakuormaa\nmyöskin Kuopion ja Kalajoen markkinoille. Mutta Kalajoen suurilla\nmarkkinoilla Sakarille kävi kerran hullusti: varastettiin koko\ntupakkakuorma, ja äijä sai tyhjänä ajaa kotiin. Se oli niin surkea\nsanoma, että tupakkatehtailijan koko perhe sitä voivotteli. Mutta ukko\nitse äyskäisi:\n\n-- Älkkä itkekö! Kehräkä toista!\n\n\n\n\nEngesmannin käynti ja ruotuväkeä.\n\n\n\"Ingen ordning i Brahestad\", marisi vanhan Lövenmarkin kissa,\nköyristellen kotiporttinsa kamanalla ja katsellen kaupunkinsa\nmerkillistä katumenoa.\n\nSillä kaupungin kaduilla oli pakokauhu ja kova sekamelska, niin että\nLövenmarkin vanha kissakin, joka ennen oli vain kotisalin lattiaa\nkulkenut mauruten \"ingen ordningiansa\", pelästyneenä kipaisi portilta\nsitä katsomaan.\n\nOli toukokuun kolmaskymmenes 1854.\n\nKolme englantilaista sotalaivaa oli jo aamupäivällä nähty\nkellettelevän meren selällä Taskun takana, kun oli katsottu katoilta\nja kirkontornista. Viesti oli jo kulkenut niiden liikkeellä olosta,\nja kansa oli kauhulla muistellut vanhoja kokemuksiaan ja tarinoitaan\nsodista ja vainovenäläisten tuhotöistä. Ja taas oli vihollinen tulossa,\nei tosin iänikuinen vanha vainooja, mutta sittenkin vihamies. Ja sota\non aina sota.\n\nNiinpä Raahe taaskin lähti pakotielle, minkä ennätti. Koko kaupunki\naiottiin tyhjentää, koska pelättiin, että englantilainen sen polttaa.\n\nTavarakuormia lennätettiin pitkin katuja, niin että keikkui, ja \"eläviä\ntavaroita\" lyötiin kärryt täyteen ja lähdettiin ajamaan sydänmaita\nkohden. Kaikkialla oli kiirettä ja hätäistä menoa. Vanha Topi-Aappokin,\nHeinosen äijä, laukkasi pelosta suunniltaan pitkin katua huutaen:\n\n-- Österkrei tulee Korsun tietä! Se on vahva sotimaan ... sillä on\nkaksi tynnyriä kruutiakin!\n\nMiltei ainoita tavaroitaan, kirvestä ja sahaa, kainalossaan kantaen,\nukko juoksenteli etsien piilopaikkaa, hädissään huutaen ja poraten:\n\n-- Jos mulla olis Kallu-poikani pää, niin minä menisin vaikka makin\nkatolle!\n\nTaaperteli siellä pakomiesten joukossa pieni Pyhälän Kalle-poikakin\nhokien:\n\n-- Kalle mennee tottaa pakkoon... Kalle mennee tottaa pakkoon.\n\nRahojaan, parhaita tavaroitaan ja elämisiään Raahe koetti ajaa ja\npiiloittaa, minne vain ennätti, ja itse rientää pakoon, missä luuli\nparhaiten säilyvänsä. Tavaroita vietiin Pitkänkarin rantametsikköön,\nPattijoelle ja kaupungin takaisiin männikköihin sekä latoihin ja\nriihiin kaupungin vainioille. Johan Montinilla vietiin liinavaatteet\nIsollevainiolle makasiiniin ja lauantaisin käytiin niitä vain\nnoutamassa muuttoa varten. Iso seinäpeili piiloitettiin makasiiniin\nja hopeat kätkettiin kellariin. Maalaisukotkin olivat pakolaiskuormia\nja tavaroita kuljettamassa, kiskoen tavattomia maksuja kaupungin\nhätääntyneeltä kansalta. Jotkut kaupungin hevosmiehetkin ennättivät\nauttamaan. Muuankin Katinhännän ukko ajeli Brahenkatua, kun\nkellarimestari Girsén hädissään työnsi raha-arkkunsa hänen rattailleen,\njotta \"paa tämä talteen!\" Ja ukko pani arkun niin hyvään talteen, ettei\nsitä löytynyt ikipäivinä. Toinen ukko taas sai Soveliuksen rahakirstun\nkärryilleen ja lähti laukottamaan sitä Saloisten metsikköön, johon\nsekin hukkui, niin ettei koskaan löytynyt. Muutamat kaupunkilaiset\nlennättivät perheensä Hemmin sydänmaille, toiset veivät pienen\nväkensä Pattijoelle, toiset Siikajoelle, Saloisiin taikka Piehinkiin,\nMuutamat pakenivat etäisiin riihiin ja metsäniittyjen heinälatoihin,\narkaluontoisimmat konttasivat peloissaan riihien ja latojen alle.\nVanha Marjelinin ukko oli juuri jähdillään, Vanhalla-Kaijalla,\ntulossa Haaparannalta suolalastissa Ouluun, kun engelsmanni näkyi\ntaivaanrannalla. Silloin Marjelin kääntyi takaisin Haaparannalle ja\npalasi vasta sitten, kun ei englantilaista enää näkynyt.\n\nIltapäivällä merellinen vihamies nousikin maajalkaan sadoin\nmiehin, soutaen monella veneellä, tykitkin mukanaan. Pienen\nmerenkävijä-kaupungin parhaaseen paikkaan, laivaveistämöön,\nmerenselälliset nousivat, ja heti alkoi sieltä nousta sankka savu.\nVanha Åkerin ukko, iso mies, joka kaupungissa oli kiipaissut katolle\nkatsomaan englantilaisten maihin tuloa ja puuhia, huusi suurella\näänellä, niin että koko kaupunki kajahteli, huusi niin että se vieläkin\nvanhojen korvissa kaikuu:\n\n-- Ka-aaleva pa-aalaa ... Ka-aaleva pa-aalaa!\n\nLindbergin kapteeni kiipesi Heiskarin katolle todetakseen saman asian.\n\nTelakalla korjattavana olevan prikin, Kalevan, oli vihamies ensi\ntöikseen pistänyt palamaan. Sitten leimautettiin tuleen kaikki muutkin\nkeskeneräiset sekä valmiit satamassa seisovat laivat, fregatit,\nprikit, kuunarit, jähdit, kaikkiaan puolitoistakymmentä alusta.\nTulipensselillään engelsmanni vain huiteli ja sitä mukaa valkea\nleimusi. Samaan vauhtiin pantiin menemään koko laivaveistämö lankku-\nja laivatarve-varastoineen, työpajoineen ja pirtteineen. Näin hyvään\nalkuun päässyt englantilainen halusi vielä nähdä tervahovinkin synkässä\nilotulituksessa sekä vetää meren kyllästyttämään henkeensä pikitehtaan\nmustaa katkua. Ja pian nämäkin kaupungin voimalähteet pauhasivat\nvaltavina tulenloimoina. Tervaa paloi monin tuhansin tynnyrein,\nsamoin valmista pikeä, ja rinnan Pikimäen kanssa tervahovi leimusi\ntulenliekkisenä savumerenä, ja kallis terva sekä piki valui tulisena\nvirtana pitkin kenttää.\n\nKävi tulipalomestari tarkastamassa vanhaa kruununmakasiiniakin,\njoka harmaassa mahtavuudessaan seisoi Pikimäen lähimailla maantien\nvieressä. Sapeleillaan urohot koettivat rikkoa jykevästi raudoitettuja\novia, mutta kun se ei onnistunut, arvelivat pääsevänsä vähemmällä,\nkun pistävät tulen nurkan alle. Mutta silloin juoksi paikalle rohkea\nPuskalan Juho, vanha merimies, ja huonolla englannin taidollaan\nselitti, että \"se on köyhän kansan viljaa\" ja rukoili: \"Älkää polttako,\nsiinä on lapinkansan viljaa!\" Englantilainen sammutti nuotionsa, ja\nvanha makasiini sai jäädä elämään.\n\nFantinsaaren suolamakasiinejakin mereltä tulleet tarkastusmiehet\nkävivät tutkimassa, luullen ehkä niistä löytävänsä aseita. Möllerin\nrouva, \"joka silloin oli neittyenä\", meni puhuttelemaan, mutta\nengelsmanni ajoi pois. Pekurin timpermannikin meni jotakin sanomaan,\nja häntä englantilaiset kiusasivat jonkun aikaa, ennenkuin päästivät\nvapaaksi. Viimein Johan Montinkin uskalsi mennä \"rähisemään\", mutta\nhänet engelsmanni vei mukanaan veneeseensä, aikoen viedä laivaansakin.\nMutta kun Montin rupesi rukoilemaan, jotta \"päästää pois, jotta on\nmonta lasta\", laskettiin hänet jälleen maihin.\n\nSitten veti tulensytyttäjä väkensä pois, nosti illan suussa purjeensa,\npani höyryn käymään ja painui pohjoiseen päin Oulua kohden.\n\nEnglantilaisten lähdettyä koetettiin heti ruveta tulta edes vähän\nohjissa pitämään. Toimekas Puskalan ukko riensi miesten kanssa\npikitehtaalle, josta palava terva solkenaan virtasi mereen. Puskala\nkomensi, ja miehet täyttivät vedellä kaksitoista tyhjää tynnyriä\npikikattilan ympärille, ja taas Puskalan komennon mukaan yhtaikaa\ntyhjensivät tynnyrit pataan, niin että paukahti, ja sankka höyry\ntäytti huoneen. Ja tuli sammui niiltä mailta. Mutta ympäriltä paloivat\nMarjelinin, Burmanin, Ahlin ja Tabellin asunnot.\n\nSatojentuhansien ruplien tuhot engelsmanni teki muutamatuntisella\niltakäynnillään Raahessa, menettäen tervaa 6000--8000 tynnyriä, pikeä\n1500 tynnyriä, lankkuja 1000 standartia, hirsiä 2000 loadsia ja halkoja\n2000 syltä, lisäksi vielä viljaa ja suoloja.\n\nTämän tapahtuman on muuan raahelainen merkinnyt almanakkaansakin: \"Den\n30 kom Engelsmännerna hit och brände, de kommo kl. 4 på eftermiddagen\ntände eld pä 4 stora skepp på stapeln, flere i hamnen m.m. det var en\nutmärkt vacker dag\".[31]\n\nEikä ollut pienellä Raahella vähääkään varaa näyttää sisuaan ja nousta\nmies miestä vastaan, \"Adlercreutzin kanuunatkin\" rannassa kelpasivat\nantamaan ainoastaan ilopaukkuja ja \"Ansarannan fästinki\" Satamalahden\nseuduilla oli vain vanhasta riihestä rakennettu maanalainen\nmaapermantoinen mökki, jossa vanha muori, Ansarannan Miija, asui\nukkopahasineen.\n\nNäihin aikoihin oli Suomessa kyllä uudelleen ruvettu ottamaan ja\nharjoittamaan ruotusotamiehiä. Ympäri maata pitkin rantaseutuja oli\nkoottu sotapoikia harjoituksiin, niinkuin vanha Rännärikin siihen\naikaan lauloi:\n\n    \"Engesmanni ja fransmanni\n    ne aikoopi nyt sottaan,\n    vaan Suomesa on laitettu\n    jo pataljoonat flottaan.\n\n    Väkeä on keisarilla\n    niinkuin meren santaa\n    armostansa hajotella\n    pitkin Suomen rantaa\".\n\nNäistä sotamiehistä ei kyllä ollut ensi hätään, ei Raahen eikä Oulun\ntuhojen -- Oulussa myös poltettiin useita laivoja -- estäjiksi.\nOulussakin ennätettiin vasta elokuun 28:ntena vannottaa sotamiehet\n\"keisarin ja isänmaan\" puolustajiksi. Se tehtiin kyllä sitten\nankarasti. \"Armo olkoon teille!\" saarnamies aloitti, puhuessaan\n\"Muutaman Sanan Oulun Tarkk'ampuja Komppanialle valan vannoisa\", ja\njatkoi: \"vaikk'ei vihollinen armahta teitä, eikä teidän isänmaatanne.\nRauha olkoon teille! vaikk'ei rauhaa ole Suomen rannoilla. Ja,\narmo ja rauha olkoon teille, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!\" Kovaan\nmanaukseen puhe päättyikin; \"Sentähen on jokaisen alamaisen\nvelvollisuus, esivaltansa käskyn päälle rohkiasti käyvä vihollista\nvastaa, surmata ja alaskaataa vastaanseisojat, siksi että rauha\njälleen esivallan suosiolla maakunnalle voitettaisiin\". Kovat oli uhat\nvannotettavillakin, ainakin se ilmeni heidän laulaessaan:\n\n    \"Engesmannin linjalaivat\n    on saksan korkkipuusta.\n    Suomen pojat lihan veistää\n    engesmannin luusta.\n\n    Älä sinä tule, engesmanni,\n    meitä aivan liki.\n    Silloin käypi seljästäsi\n    kuuma verihiki\".\n\nMutta ei tarvinnut Oulun vannotettujen käydä kenenkään päälle, eikä\nruveta veistämään engelsmannin lihaa. Sillä vaikka englantilainen\nseuraavanakin kesänä käväisi Pohjanlahden perukoilla, hän pysytteli\nulompana meren selällä. Raahenkin seuduilla hän vain luinaili Taskun\ntakana ulapalla. Ja sieltä\n\n    \"Engesmanni se laivastansa\n    katteli kiikarilla:\n    Mitä sinä. Suomen sinikaulus,\n    marssit kaupungilla?\"\n\nVain alempana Kokkolassa, Pietarsaaressa ja Vaasassa, englantilainen\nyritteli vähän ilkeillä.\n\nSota kyllä loppui, mutta sotaväki oli koolla muutaman vuosikymmenen.\nRaahellakin oli oma, laudoista rakennettu maneesinsa kaupungin\nlaidassa, Nätterporin takana, ja sinne joka kesä ympäristön ruotumiehet\nkokoontuivat pikku torpistaan sotaisiin harjoituksiin. Sotakapteeni\nGestrin oli ylimmäisenä herrana, ja muita sotaherroja oli luutnantti,\nkorpraaleja ja aliupseereja, sellaisia kuin Levelius, Nygren, Olin,\nKnabe, Sirviö. Ja miehiä oli kaikennäköisiä ja -nimisiä. Entiset,\npitkät ja joutavat nimet oli vaihdettu lyhyiksi sotaisiksi iskuiksi ja\npaukauksiksi: Sota, Pistol, Kirves, Rauta, Troppi, Gren, Brun, Ban,\nKant, Balk, Örn, Ilves, Kiiski, Nyrhi, Nauha, Sievä.\n\nRaahen poikavekaroilla ei ollut juuri hauskempaa kesäniloa kuin katsoa\nreunasta, kun sotamiehiä Härkätorilla kaiken päivää jumppautettiin.\nRuotsinkieltä pojat olivat kyllä kuulleet, ja useat sitä ymmärsivätkin,\nmutta Härkätorin marssijain kanssa tunnuttiin puhuttavan aivan eri\nkielillä. Pian pojat kyllä oppivat, mitä merkitsi \"ast, vaa, levoi,\npravoi\", samoin kuin senkin, kun huudettiin \"naplitsoo!\" ja \"ruusavoo!\"\nja \"kruukom!\" vieläpä senkin, että piti pistää sujauttaa, kun\nsanottiin: \"saissaraa -- tuh!\" Mutta silloin parhaimmiltakin pojilta\nmeni asiat ja älyt sekaisin, kun sotaherra oikein laski ja sopotti:\n\n-- Serenke sarinki saissaraa sapotemppaa -- arssi!\n\nParisataa nahkajussia siinä hikipäissään jumppasi, ja monta kertaa\npojat saivat nähdä, kuinka jusseja milloin väännettiin nenästä, milloin\nkierrettiin korvista, milloin milläkin tavalla Pidettiin järjestyksessä\nja teetettiin temppuja, niin että joskus kupariset napit tipahtelivat.\nMutta kaiketi pojat olisivat kauhistuneet, jos olisivat nähneet, miten\nmiehille maneesissa joskus annettiin keppiäkin. Kiiski-Mikollekin\nkerran annettiin 25 iskua, kun hän ruokaa huudettaessa hyppäsi pöydälle\nparkaisten; \"Leipää!\"\n\nMutta silti sotapojat osasivat laulellakin. Kaupungin poikaparat oikein\ninnoissaan kuuntelivat, kun miesjoukko, marssien ampumaputket olalla,\nkajautti rintaputkistaan;\n\n    \"Kukapa lienee tutkinut\n    tuota Venäjän keisarin voimaa,\n    kun hän laitti malmikellot\n    rantatielle soimaan.\n\n    Keisarimme armollinen\n    Suomesta poikia tinkaa,\n    ei siihen tule turkkilaisen,\n    eikä tattarinkaa\".\n\nKylmäniemessä Härkäsalmen luona oli \"ampumapaana\", jossa ruotuväki kävi\nampumista harjoittelemassa, ja sieltä on vieläkin maakummusta löydetty\nkiväärinkuulia, Parhaana ruotuväen aikana kaupungin pojat kävivät\nKylmäniemestä poimimassa kiväärinkuulia tusinakaupalla. Härkätorilta\ntaas etsiskeltiin kiiltäviä \"sotamiestenknappeja\", ja ne olivatkin\nmonimaksoisia muiden nappien rinnalla.\n\nKomeine hevosenhäntä-lakkeineen ja kiiltonappeineen olivat Härkätorilla\ntemppuilevat maneesin miehet Raahen tyttöjen suosiossa miltei yhtä\npaljon kuin komeat meripojatkin. Ja kuparinappien kantajat itsekin\npitivät itseänsä parempina kuin tavalliset siviilijussit. Hehän\nolivat \"keisarin omia poikia\" ja \"Suomen suojelijoita\", niinkuin\n\"tarkk'ampuja\" Esaias Riikokin vanhassa arkkiviisussaan laulaa:\n\n    \"Nyt ilolla sen teemme\n    vain Suomen kunnijaksi\n    ja sotaväkeen meemme,\n    kuin Keisari käskee meitä.\n\n    Jonka keisari armosta säätää,\n    että Suomija suojaamaan,\n    ja Suomesta poikija pyytää,\n    että kruunua palvelemaan\".\n\n\n\n\nPatruunia ja porvareita.\n\n\nEi voi Raahesta paljoakaan puhua mainitsematta kaupungin kauppasaksoja,\nsillä hehän olivat ensimmäisiä tekijöitä kaupunkinsa elämässä.\nRaahessa oli niinkuin muissakin kaupungeissa suuri joukko isoja ja\npieniä porvareita, jotka kävivät kauppaa sekä maalla että merellä\n-- 1850--60-luvuilla oli Raahessa kolmisenkymmentä kauppiasta\nja parikymmentä kauppiaan leskeä. Mutta vain harvat rantakylän\nkauppamiehistä olivat kyenneet nousemaan mahtimiehiksi. Kymmenkunta,\ntoistakymmentä suurta porvaria oli 1860--70-luvuilla Raahen\nkauppiasjoukon etupäässä, ukkoja sellaisia kuin Soveliukset, Fellmanit,\nMontinit, Frieman, Durchman, Rein, Fagervik, Ahlqvist, Lundbergit,\nCandelin ja Branderit. Nämä suuräijät ensi miehinä pitivät pystyssä\npientä rantakaupunkiansa ja antoivat elatuksen sen parituhantiselle\nkansalle, hankkien kaikesta maailmasta rahaa ja tavaraa, niin että sitä\nriitti ei vain heille itselleen, vaan myöskin kaupungille, vieläpä\nmaakunnallekin. Suurkauppiaat olivat kuin koko ympäristönsä jämeriä\nisävaareja, joita puolestaan kaupunki ja maakunta työvoimillaan\nja tuotteillaan avusti pysymään jaloillaan, niinkuin hyvän talon\nperhe ja työkansa isäänsä ja isäntäänsä. Ja _patruunin_ nimellä\nvanha Raahe näitä parhaita jymyukkojaan kunnioittikin. Niinkuin\ntoimekkaat isännät huolehtivat talonsa ja väkensä hyvinvoinnista,\nniin patruunitkin huolehtivat kaupunkinsa kansasta ja kaupunkinsa\nasioista ja \"pitivät koko kaupunkia kurisa\". He koettivat katsoa,\nettei kansa liikoja herkuttelisi, eivätkä merimiehet tuhlaisi koko\npalkkaansa juopotteluun, he tahtoivat mieluummin avustaa oman kaupungin\nköyhiä ja vaivaisia kuin lähettää hätävaroja tuntemattomille Kajaanin\ntakaisille nälkämaille. Katovuosinakin oli kaupungin työkansalla\n\"elua kyllitellen\", sillä patruunien aitoissa oli viljaa muillekin.\nPatruuneilla oli kullakin vielä omat maakunnan talonpoikansa, joiden\nkanssa he tekivät kauppaa, ja maanukot ajoivat heidän pihaansa, kuten\nainakin oman isännän kartanolle. Eivätkä ne porvarit, joilla ei ollut\nomia talonpoikia, olleetkaan mitään patruunia, pikku kaupustelijoita\nvain. Komeannäköisenä joukkona parhaat patruunit jo aikaisena aamuna\nastelivat Isolletorille lyhyissä lammasnahkaturkeissa, karvalakeissa\nja pieksusaappaissa. Mutta lauhalla ilmalla ei ollut turkkia, paksu\nsarkatakki vain, saattoipa jollakulla olla sininen friisitakki suurine\nsarvinappeineen. Kaikki parhaat patruunit olivat meren ja maan tuttuja.\nMonet olivat nuoruudessaan purjehtineet merillä kapteeniksi asti, joten\ntunsivat kyllä kaikki myrskyt; monet olivat sitten ajelleet maakamaraa\nmarkkinoilla Savoa myöten. Kovan koulun karkaisemia miehiä he olivat.\n\nEnsimmäisiä Raahen patruunien parvessa oli jo ensimmäisistä ajoista\nollut _Soveliusten_ ja _Langien_ suku. Rinnakkain näiden kantaukot\nolivat möyrineet rantamaata, ennenkuin kaupungista vielä tiedettiin\nmitään, ja yhtä rintaa taas jälkipolven miehet asuivat kaupungissa,\nkävivät kauppaa ja vaurastuivat, niin että väliin sanottiin Langia\nRaahen rikkaimmaksi, väliin taas pidettiin Soveliusta koko kylän\nnapana. Mutta Langien suku ehti Raahessa toimia vain neljänä polvena,\nkolmena perättäisenä Jooseppina ja yhtenä Johan Joosepinpoikana[32]\nTämä _Johan_, Jooseppien jälkeläinen, oli viimeinen miehinen Lang,\nsyntynyt 1745 ja kuollut 1823. Mutta tämä viimeinen olikin Langien\nparhaimpia, suurporvari, laivanvarustaja ja aikoinaan kylänsä\nrikkain mies, mutta silti kotielämässään ja tavoissaan vaatimaton\nja koristelematon vanhankansan ukko. Raahessa vieläkin oleva \"Johan\nLangin\" toiminimi, Suomen vanhimpia, on tämän suuräijän pystyttämä\n1770 vaiheilla, liikennöiden samassa Isontorin laitatalossa, missä\nukkokin aikoinaan. Mutta Johan Langilla ja Sofia Vidbäckillä oli vain\ntyttäriä. Niinpä sitten sattuikin, että Oulusta tullut kirjanpitäjä,\nkauppiaanpoika _Zachris Franzén_, runoilijapiispan veli, pääsi\nkotivävyksi, naiden keskimmäisen tyttären, _Johannan_. Hänpä lopulta,\nvanhan patruunin kuoltua, nousi koko toiminimen isännäksi. Niinkuin\nennen Langin patruuni, niin sitten myöskin Oulusta tullut vävymies kävi\nkauppaa maata ja merta myöten. Siikajoen Ruukinkoskeen Franzén perusti\nsahan, ja Savossa oli hänellä kaksi rautatehdasta. Kauppaneuvokseksi\npatruuni korotettiinkin ja kaupungin raatimiehenä hän muiden älymiesten\nrinnalla istui. Runoilija Franzénin veljellä oli myös taitoa\nrunontekoon. Uutta laivaansa vesille laskettaessa hän useinkin lausui\nsepittämänsä runon. Vanhana valkeana ukkona nähtiin kauppaneuvoksen\nusein ajelevan komealla harmaalla parivaljakolla ja nelipyöräisillä\nvaunuilla, milloin Saloisiin, milloin laivavarviin, milloin mihinkin.\n\nMutta ei ollut Franzénillakaan miehistä perillistä Langin liikkeen\njatkajaksi. Oli kyllä poika Johan Franzén, alkuaan lahjakas mies,\njoka nuorena ollessaan oleskeli toisinaan pitkät ajat piispasedän\nluona Ruotsissa, mutta sitten meni pilalle, niin ettei hänestä ollut\nkauppamieheksi; asuihan vain Brahenkadulla pikku talossa ja ryypiskeli\nväliin monta viikkoa ja taas kuljeskeli kaduilla pitkässä takissaan\npitkänä vanhana herrana. Tyttäriä Langin talon kauppaneuvoksella kyllä\noli -- vanhin tytär Sofia perusti Lybeckerin koulun --, ja yhden\nniistä, _Johannan_, nai nuori _Fredrik Sovelius_, vastainen \"komerssi\",\njoka sitten vanhan komerssin kuoltua 1852 otti koko Johan Langin\nhaltuunsa, tullen vuorostaan Langin talon isännäksi. Ja siten joutuivat\nvanhan Lankilan monikertaan lisätyt -- ja jaetut -- perinnöt vanhan\nnaapurin hoitoihin.\n\nPitkä rivi pitkiä miehiä oli kaikkein vanhimmasta _Jotailan\nMatti-äijästä_ sekä Lankilain ja Sovioiden yhteisistä maamiespäivistä\ntähän yhteiseen sukujen perilliseen, Fredrik Soveliukseen. Siihen\nriviin mahtui monenlaista miestä, Soviota ja Sovellusta. Ensin oli\nvanha-Matti _Pärttyli_-poikineen, sitten tuli toinen _Matti_, joka\nsukunsa ensimmäisenä rupesi porvariksi ja kuoli 1674, sitten _Hans_\nukko, joka eli 1663--1710, ja taas _Johan_, arvoisa raatimies,\njoka rupesi käyttämään Sovelius-nimeä ja eli 1699--1765. Nousi sen\njälkeen kolmas _Matti_, oikea Suur-Matti, joka nuorena opiskeli Turun\nyliopistossa, niinkuin jotkut muutkin Raahen porvarien pojat, ja oli\nsitten vuorostaan kaupungin rikkain patruuni. Suostuntataksoituksessa\n1770 esim. oli Matille pistetty veroa 59: 10: 16, kun taas toisella\nrikkaalla, Baltzar Freitagilla, oli 42: 26: 16, ja Josef Langin\nleskellä 32: 21: 8 sekä pormestari Mentzerillä vain 9. Matti-patruunin\nluona maaherra Cronhjelmkin Raahessa käydessään 1772 oli vieraana,\nja Matin tytär Christina oli aikoinaan Raahen oppinein nainen. Matin\nmiehisiä perillisiä oli toinen _Johan_ Sovelius, upporikas vanhapoika,\nserkkunsa Catharina Freitagin ihailija, niin mahtava patruuni, että\nvetäisi sinisen verkapakan kadulle ja talonsa pihalle, kun Kustaa IV\nAadolf Raahessa käydessään 1802 majoitettiin hänen luoksensa. Johan eli\n1770--1852, ja vanhana pikku ukkona, pitkä harmaa tukka riippuen pienen\npyöreän hatun alta aina hartioille asti, keppi kädessä ja pieni\nrakki-koira perässä hän asteli kaupungilla ja joskus pysähtyi \"istumaan\"\nkeppiinsä nojaten. Iltaisin ukko istuskeli komeassa rantatalossaan,\npiippalakki yömyssynä päässään ja katseli Freitagin taloa kadun\ntoisella puolella. Samoja perillisiä oli vanhempi _Fredrik_ Sovelius,\nraatimies, joka oli naimisissa rikkaan, vanhemman Johan Friemanin\ntyttären Catharinan kanssa, ja rakennutti Raahen suurpalon jälkeen\nitselleen komean talon Pakkahuoneenkadun varrelle, lähelle vanhaa\nsukutaloa. Mahtava patruuni oli Fredrikkin, kauppamies ja merenkävijä.\nPitkälle merimatkalle lähtiessään patruuni saattoi vasta edellisenä\npäivänä ilmoittaa emännälleen, että hän lähtee huomenna Rääveliin ja\nottaa pari lasta mukaansa; kaikki pitää olla valmiina.\n\nTämän vanhan Fredrikin, joka eli 1778--1837, nuorin poika oli sitten\ntoinen _Fredrik_ Sovelius, Raahen suuruudenpäivien komerssi, Franzénin\nvävy ja Langin perillinen, seitsemännen polven mies ensimmäisestä\nMatista. Samoja seitsemännen polven jämeriä miehiä olivat nykypolven\ntuntemat patruunit, _Matti August, Johan_ ja _Henrik_. Näistä kyllä\nJohan, \"Kivi-Sovion\" omistaja ja kauppamies, kuoli jo parhaassa\niässään, 40-vuotisena Raahessa liikkuvaan koleraan 1853.\n\nMatti August oli veljeksistä vanhin, syntynyt 1806. Tämä Soveliusten\nneljäs Matti oli koko suvun voimakkain ja tarmokkain henkilö. Kaikkien\ntuntema ja monien vielä hyvin muistama tuikea \"Matti-patruuni\" oli\nvanhan Raahen mahtavin jymyukko, tulinen mies, joka helposti saattoi\nsäväyttää kirosanojakin ja äkäpäissään kouraista korvallistaan niin\nkiukkuisesti, että hiustukot päästä heltisivät. Kaikki Soveliukset\nolivatkin \"luonnolleen vihaisia ja suoria\". Yhdessä nuoremman veljensä,\nHenrikin, kanssa Matti harjoitti suurliikettä ja laivanvarustusta,\nrakennuttaen monia laivoja: kuunareita, prikejä, parkkilaivoja ja\nfregatteja. Matti kyllä vanhempana ja toimekkaampana itse hoiti koko\nmenon. Heikki oli vain muuten työntekijänä ja rahamiehenä muassa.\nSävyisämpänä, vähäpuheisena, joutui pehmeäluonteinen Heikki miltei\nkokonaan varjoon karkean ja toimekkaan jyrymiehen rinnalla. Heikki\nantoi Matin hoitaa asiat, istuen mieluummin fortepianonsa ääressä\nsoitellen tanssikappaleita, kuin kuivien tilikirjojen ääressä tahi\nmiettimässä uusia liikesuunnitelmia ja laivanrakennuksia. Heikki\nolikin ollut soitonopissa Bergbomin mamsellien luona, ja hän esiintyi\njoskus soittomestarina tanssiaisissakin. Nuorena miehenä ollessaan\nMatti-patruuni kapteenina kuljetti laivoja ja saattoi joskus, kun\nGibraltarissa olisi pitänyt laiva \"klareerata\", laskettaa vain ohitse.\nKun kaupungista ruvettiin ampumaan perään, antoi Matti laivan siitä\nhuolimatta mennä viheltää, viitaten vain ylpeästi kädellään ja huutaen\nsuurella kurkullaan:\n\n-- Kapteeni on Kikinkäki Raahesta ja russakkalasti!\n\nHeikkikin ajeli nuorina päivinään kapteenina pitkin meriä. Mutta kaksi\nlaivaa hän ajoi \"haaveriin\", toisen Snipan pankille Vaasan kurkulla,\ntoisen \"Kollenpohtiin\" Kattegatissa. Äkäinen Matti-patruuni ei kyllä\ntämän jälkeen enää uskonut laivoja veljensä hoitoon, manasihan vain:\n\n-- Ota, saatana, riihi tuolta Märjännyksestä ja lähe sillä seelaamaan!\n\nHyvää huolta Matti-patruuni piri merimiehistään. Miesten tietämättä hän\nuseinkin pidätti osan heidän palkastaan ja antoi sen vasta jälkeenpäin,\nkun mies oli pulassa. Friisen ukollekin Matti keräsi rahaa niin paljon,\nettä saattoi antaa sen sitten pikku mökkinä, johon ukko hyvillä mielin\nsai muuttaa asumaan. Eikä Heikkikään ollut välinpitämätön työväestään.\nKun merimiesten eukot kävivät konttorissa perimässä miestensä palkkaa,\nHeikki aina heille ärisi, että kuluttavat rahansa vain kahviin ja\nvehnäsiin. Työnetsijälle Matti aina koetti katsoa työtä, ellei muuta,\nniin pani hänet päiväpalkalla pihalleen kävelemään edestakaisin\nrautakanki olalla tahi käski kynsimään suurta mustaa koiraansa,\n\"Kaimaa\", Tahi sattuivat työnkysyjät tapaamaan patruunin tiellä,\njolloin hän käski miesten odottaa siinä, kunnes hän palaa takaisin.\nMiehet saivat odotella puolen päivää, ja muuan ikävissään jo rupesi\nkenkiään paikkaamaan. Kun patruuni palasi, maksoi hän palkan toisille\nmiehille, mutta kengänpaikkaajalle ei antanut mitään, \"koska hän oli\ntehnyt omaa työtänsä\".\n\nKauppapuoti oli veljeksillä komeassa isältä perityssä talossa\nPakkahuoneenkadun varrella, ja \"kräämäpuojin\" hoito oli tavallisesti\nHeikin hallussa. Monesti tulivat maanukot tänne tarjoomaan\nkaupaksi sellaistakin tavaraa, mikä ei muille kelvannut. Varsinkin\nMatti-patruunista olivat maanukot huomanneet, että \"jos ei muille,\nniin kyllä Sovion isolle viisaalle kelpaa\". Ja \"isolle viisaalle\"\nkelpasikin. Matti otti tavaran, maksoi rahat ja vihelteli vain. Niinpä\nsaattoikin veljesten ranta-aittaan keräytyä kaikenlaista kolikkoa,\nyksin suuret kasat auskareitakin, vaikka Raahen poikakurikat niitä\njoskus salakättä kävivät viskelemässä ikkunaluukusta mereen, jotta\nsaivat sitten \"pärjätä\" ne haltuunsa.\n\nVanhanapoikana Matti vain eleli, ja vielä vanhanakin hän oli pysty\nmies, vankka ja leveähartiainen ja komea kuin koko kaupungin isäntä. Ja\nkomea hänellä oli äänikin. Kun patruuni portillaan puheli, kuului se\nselvästi aina Kirkkokadulle asti. Mutta kun Matti jostakin äkeissään\noikein äityi noitumaan, tapahtui se sellaisella voimalla, että koko\nkaupunki antoi kaikuja takaisin. Ja patruuni painelikin tulemaan\n\"koko ruhtinaan nimiä\". Karskina patruuni asteli kultanuppinen keppi\nkädessä, ja säntilleen yhdentoista aikana hän teki kiertonsa kaupungin\nympäritse, astellen omaa rataansa syrjäämättä ketään. Ja kun hän ajoi\nhevosella, lasketti hän niin kiukkuisesti, että pois saivat pienet\ntieltä paeta. Oli Matti-patruunilla omatekoinen tiekin, \"Soveliuksen\ntieksi\" sanottu, johtaen pitkin maantien viertä kaupungista Pikimäelle.\nSitä hän usein asteli, ja lapset, kun näkivät patruunin tulevan,\nlipittivät kiireesti syrjään luullen, että herra on vihainen, \"kun\nkuljetaan hänen tietään\".\n\nVarsin vanhaksi ei Matti August elänyt, Hän kuoli äkillisesti jo\n1870, ja monessa laivassa silloin \"flaku meni kolmivarttiin\". Vanhat\nmuistavat vieläkin:\n\n-- Kun Matti-patruunille soitettiin sanomakelloja, niin eri lailla\nsoitettiin kuin muille ... se kun oli niin erilainen kuin muut. Isolla\nkellolla lyötiin kahesti ja taas pienellä kellolla kahesti.\n\nHavuja oli hajoitettu vainajan tielle Soviosta Saukonnurkkaan asti.\nJa vanhat merimiehet, jotka \"stormari\" päässä olivat patruuniaan\nkantamassa hautaan, palasivat hautajaisista punaposkisina.\n\nHeikki-patruuni jäi vain yksin jatkamaan liikettä, eläen lähes\n90-vuotiseksi. Vanhanapoikana \"Heikku-patruunikin\" aina pysyi. Vankka\niso mies oli hänkin, ja eli aina vanhojen patruunien ankarissa\nhyvissä tavoissa. Jo neljän aikana aamulla hän joka päivä teki \"stora\nrondensa\" ympäri kaupungin. Jalkaisin patruuni oli tavallisesti\nliikkeellä, vaikka vanha Hassi sanoi kerran hänelle, että hän\najaisi aina hevosella, jos hän olisi niin rikas kuin patruuni. \"Vai\nniin _sinä_ tekisit!\" Heikki vain naurahti. Saattoi hyvänlaatuinen\nHeikki-patruuni toisinaan tulistuakin, joskus niinkin, että uhkasi\npamauttaa toista korvalle, jopa vetäisi takinhihan valmiiksi kouraansa,\njotta ei kova tärskäys koskisi kipeästi käteen. Itaraksikin monet\nmoittivat vanhaa patruunia, kun hän \"ei antanut anteeksi penniäkään\" ja\njoskus kerjäläisellekin antoi vain jonkun pennin sekä \"friimerkkejä\"\npyyteleville poikasille luovutti ainoastaan yhden kerrallaan, vieläpä\nonkivapoja kerjääville pojille valitsi valtavasta rytikasastaan aina\nhuonoimmat. Mutta Raahen rautatietä varten Heikki lahjoitti 200,000\nmarkkaa, että \"hänkin saa vielä nähä rautatien kotikaupunkinsa\nlaijalla\". Raatihuoneelle hän antoi Tukholman arpajaisista voittamansa\nkomean merimaiseman, josta itse Ruotsin kuningas olisi maksanut\n3000 kruunua. Sukulaisilleen patruuni lahjoitteli kauniita vanhoja\ntavaroitaan, mutta jos huomasi, ettei niille annettu arvoa, otti hän\nne jälleen takaisin, niinkuin kauniin kellonkin sisarensapojalta,\nvieden hänelle sen sijaan vanhan laivankronomeeterin, jotta siinä on\nkyllä sellaiselle. Lahjoittipa patruuni viimein vanhan kaksikerroksisen\nsukutalonsa sekä suuren rahasumman sukunsa jälkeläisten varaksi.\n\nKova toimen mies oli kolmaskin veli, Fredrik, jota sanottiin vain\nkomerssiksi -- Raahessa ei entiseen aikaan ollut kuin yksi \"komerssi\",\nFredrik Sovelius, ja yksi \"asessori\", G. A. Hårdh, niin että koko\nkaupunki enemmittä nimittelemisittä heidät kyllä tunsi ja tiesi.\nNiinkuin Matti-patruuni, vanhin veli, niin oli nuorinkin, komerssi,\niso, komea ja karski mies. Mutta kun Matti saattoi olla raju ja joskus\nliiankin äkäinen puheissaan, jopa väliin karkeakin, oli komerssi\npuheissaan ja käytöksessään aina moitteeton, vaikka hänkin kyllä\nosasi olla ankarakin ja jyrkkä. \"Komerssi oli herra!\" raahelainen\nvieläkin muistaa. Kun hän muiden porvarien ja patruunien kanssa oli\nIsollatorilla, \"niin sen näki, että se oli herra!\" Erotti hänet toisten\njoukosta jo etemmäksikin ja \"tunsi jo toiseen päähän katua, että siellä\non herra\". Antoipa komerssin komea ryhti ja ulkomuoto hyvää näköä\nvierustoverilleenkin. Ainakin Dikmanin ukko, vanha pieni merimiehen\nkäpsä, oli kärkäs kehuskelemaan:\n\n-- Kun me Sovion Fredrikin kanssa käveltiin Lontoosa, niin kyllä näki\nengesmanni, että siinä onkin kaksi komiaa poikaa!\n\nMatin ja Heikin kanssa Fredrik alussa toimi samassa liikkeessä,\nrakennuttaen laivoja ja monet vuodet niitä kapteenina kuljettaen\nmerillä. Mutta Franzénin vävynä hän 1850-luvulla otti kokonaan\nhaltuunsa päämiehettömäksi joutuneen Johan Langin toiminimen. Laivoja\nhän rakennutti yhä uusia ja uusia, miltei joka vuosi yhden, joskus\nkaksikin, ja varusti niitä merille. Johan Langille rakennettiin hänen\ntoimi-aikanaan kolmattakymmentä alusta. Englantilaiset hävittivät\nRaahessa käydessään muutamia Langinkin laivoja, mutta komerssi\nrakennutti sijaan uusia. Vanhassa Langin talossa hän asui, ja talossa\noli kauppapuoti, torille avautuvine ovineen.\n\nJohan Langin toiminimen Fredrik Sovelius jätti 1891 pojalleen,\nkonsuli _Fredrik Oskar Soveliukselle_, joka kuitenkin kuoli jo 40\nikäisenä 1896, jolloin liikettä rupesi johtamaan konsulin leski, _Rosa\nSovelius_, Viiden vuoden kuluttua hän jätti vuorostaan vanhan Langin\nliikkeen vanhimmalle pojalleen, _Bertil Soveliukselle_ -- nykyään\nalkuperäisen nimen ottaneena taas _Sovio_.\n\nYli 70-ikäisenä kuoli komea komerssi 1897, ja silloin vanhasta polvesta\njäi enää elämään vanha Heikki. Tämä Raahen viimeinen patruuni kuoli\nvasta 1904.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaahen vanhoja suurporvareita olivat myöskin hyvin muistetut\n_Fellmanin_ veljekset, _Johan_ ja _Baltzar_, jotka olivat kuulun\npappissuvun jälkimiehiä, mutta myöskin vanhan ja suuren raahelaisen\nkauppiassuvun jälkijoukkoa, niin etteivät he suinkaan olleet aivan\nmuukalaisia Raahessa. Veljesten isä, _Jaakko Fellman_, rovasti Niilo\nFellmanin poika, oli parhaina päivinään 1775 tienoissa tullut Raaheen\nkauppa-apulaiseksi rikkaalle Baltzar Freitagille ja viisi vuotta\npalveltuaan päässyt talon vävyksi. Ja _Maria Freitagilta_ papin\npojanpojat saivat sitten vanhaa raahelaista kauppasaksankin verta\nsuoniinsa. Jo nuorena miehenä lähti 1781 syntynyt Johan merille, kävi\nkauppakoulun Englannissa, oli porvarina Tukholmassa ja kapteenina\npalasi Raaheen. Mutta Baltzar, joka oli syntynyt 1789, pysyi vain\nkotikaupungissa, rikkaan enonsa Didrichin liikkeessä kauppamiehenä ja\noppipoikana, hoitaen asiansa niin hyvin, että eno lahjoitti hänelle\nkokonaisen kaupunkitalon. Vanhojen ukkojen kuoltua -- Jaakko Fellman\nkuoli 1803 ja Didrich Freitag 1817 -- veljekset aloittivat oman\nliikkeensä, ruveten muiden Raahen patruunien tapaan rakennuttamaan\nja varustamaan laivoja, ostamaan ja lähettämään ulkomaille maakunnan\ntavaraa. Isä Fellmanin laittamassa talossa Pakkahuoneenkadun varrella,\nlähellä Isoatoria, oli veljesten päämaja ja liikepaikka. Siinä oli\nveljesten kauppapuoti, yksinkertaisesti sisustettu asuinhuoneisto\nja liikkeen konttori. Vanhempi veli, \"Fellmanin kapteeni\", joka\n\"olisi kelvannut vaikka sotalaivan kapteeniksi\", harvapuheinen ja\numpimielinen mies, hoiti koko liikkeen ja kirjeenvaihdon, kun taas\nnuorempi veli asioitsi ja teki kauppaa maanukkojen kanssa sekä hoiti\ntaloa ja maanviljelystä. Kaikissa asioissa Johan oli säkkinä ja Baltzar\nsuuna. Siihen nuorempi veli hyvin sopikin, puhelias \"Paltsu-patruuni\",\njota koko kaupunki nimitti vain \"Paltsuksi\". Konttorissaan istuivat\nveljekset, toinen pöytänsä ääressä jurottaen, toinen taas pöytänsä\nvieressä avonaisena ja hyväntuulisena ja aina valmiina porisemaan\nasioilla käyvien ukkojen kanssa.\n\nJohan Fellman oli lyhyehkö mies, vanhana jo valkeapäinen. Ukon\ntukka riippui pitkänä mustan hatun alta, kun hän musta pitkätakki\npäällään keppi kädessä mennä köpitti Pakkahuoneenkatua torille,\nseisoi siellä rannassa merta katsellen tahi istuskellen Pakkahuoneen\nvieressä penkillä, ja sitten lähti kädet selän takana astelemaan\nlaivavarvia kohden. Maahan katsellen vanha kapteeni astuskeli eikä\npuhunut sanaakaan kenellekään vastaantulijalle. Eikä moni kuullut\nhänen varvissakaan puhelevan. Vain kerran kuultiin ukon puhuvan,\nkun hän lastuakalta, joka taitamattomuudessaan oli ottanut koriinsa\nlaivanteossa tarpeellisen krampun, sieppasi puun pois ja kivahti:\n\n-- Mene pois ilman eppäilemättä!\n\nPaltsu-patruuni oli vain pikkuinen matala mies, mutta paksu ja\nleveäselkäinen ja leveäkasvoinen, niin että ihan leuka riippui.\nMatti-patruuni kerran, kun herrat seisoskelivat rannassa merta\nkatsellen, mittasi kyynäräkepillään Paltsu-patruunin selän, todeten:\n\n-- Tuosapa on yhtä leveästi kuin pitkästikkin!\n\nJos Johan-kapteeni oli juro ja puhumaton, kyllä Paltsu-herra piti\npuhetta hänenkin puolestaan. Iltaisin Paltsu useasti meni pihapirttiin\njuttelemaan työväen ja maalaisukkojen kanssa. Siellä hän saattoi\ntuntikaudet istua ja puhutella ukkoja ja itsekin kertoa, kuinka hän\nennen nuorena ollessaan \"kahenkymmenen vanhaksi kulki kolttu päällä\nisänsä peräsä\", ja mitenkä ennen vanhaan muuan hänen äitinsä setä,\nUpsalan koulut käynyt pappi Freitag, oli ollut niin vahva mies, että\noli peukaloinut hevosenkengän suoraksi ja sentähden saanut kolme kertaa\nkäydä Ruotsissa valalla, että \"mitä voimaa hänesä on\". Mutta miestä\nolikin nuorena juotettu karhunmaidolla.\n\nKeppi kädessä ja lampaannahkaiset kintaat kepissä riippumassa\nPaltsu-patruuni useasti tallukoi kalarantaan, kun pauhapaatit olivat\ntulossa mereltä. \"Mitä on suurimmat?\" patruuni jo rannasta huuteli\nkalamiehille, ja kun paatinnokka jysähti rantaan, kiirehti hän\nkalamiesten kanssa kiskomaan venettä maalle, huutaen:\n\n-- Hurrakkaa ... hurrakkaa! Minäkin hurraa -- -- a -- -- aan!\n\nMaalaisille paksu patruuni huikkaili kadulla:\n\n-- Tulkaa ostamaan suoloja! Minulla on hyvä mitta!\n\nKaupungilla liikkuessa Paltsun taskussa oli aina lakritsaa,\n\"rössokeria\", tahi venäläisiä paperipäällisiä rimsuniekka karamellejä,\njoita hän jakeli lapsille, milloin vain pysähtyi heidän kanssaan\njuttelemaan. \"Tahokko sinä, lapsi, tupakkaa?\" ukko tavallisesti\nkysäisi. Ja lapsilla Paltsu monesti kitketti rikkaruohoa pelloistaan\ntahi teetti muuta keveää työtä, antaen palkkaa kolme kopeekkaa päivältä\nsekä makeisia.\n\nMutta silloin lapset eivät olleet oikein hyvillään, jos kohtasivat\nPaltsu-herran ollessaan matkalla laivavarviin isälle ruokaa viemään.\nSillä Paltsu monesti \"passasi päälle\" kahdeksan aikana, kun tiesi\nruokaveron silloin olevan menossa, pysäytti tytön ja kysyi:\n\n-- Mitä korisa on?\n\n-- Pottuja ja jauhopuurua vain, voi tyttö vastata, ja Paltsu oli\ntyytyväinen. Väliin ukko itse silmäsi koriin ja totesi hyvillään:\n\n-- Lapskooria ... se on oikeaa työmiehen ruokaa.\n\nMutta joskus ukko kauhistui:\n\n-- Kryynipuurua! Ja vielä silimä keskellä!\n\nJa siitä Paltsu-patruuni pääsi neuvomaan merimiesten eukkoja:\n\n-- Keittäkää te miehille oikeaa miehenruokaa, niinkuin talakkunaa ...\neikä viskusoppia ja kryynipuuroja.\n\nPaltsu itse ei juonut edes kahviakaan ja oli vihainen, kun työmiehet\nsitä särpivät. Kadulla kävellessään hän toisinaan pysähtyi akkunan\nkohdalle nähdäkseen, häärivätkö pikku mökin eukot kahvinkeitossa.\n\nNiinkuin Soveliuksen Matri-patruunille kelpasi kaikenlainen maanukkojen\ntavara, niin myös Fellmanin Paksulle, joka muutenkin oli hyvä auttamaan\nkaikkia anovaisia. Paltsunkin makasiiniin karttui suuret röykkiöt\nauskareita ja puulapioita ja vaikka mitä kamaa, puisia kengänpohjiakin.\n\nJo nuorena tuli Fellmanin veljeksille kauppa-apulaiseksi _Lars Fredrik\nLeufstadius_, tupakkatehtailijan poika, ja hän sitten pysyikin talossa\nisäntäinsä eliniän, vaikka alkuvuosina Johan-kapteeni sanoikin, kun\npoika oli ripustanut jonkin kuvan huoneensa seinälle:\n\n-- Ota pois! Ei se ole sinun seinäs.\n\nVanhan Paltsun seurassa Leufstadiuksen usein nähtiin kaupungilla\nliikkuvan. Ahkerana miehenä Paltsu vielä vanhanakin nousi jo 4--5\naikana ylös ja lähti kaupungille kävelemään, ja Leufstadius seurasi\nmukana. Hiljalleen vanha lihava herra liikkui, joka kadunkulmassa hän\npysähtyi hengähtämään, ja silloin Leufstadius aina asetti keppinsä\npatruunin selkäpuolelle tueksi.\n\nVanhoinapoikina Fellmanin veljekset elivät koko ikänsä, vanha naimaton\nsisar, Saara, oli heidän taloudenhoitajansa, vanhoja olivat talon\npalvelijatkin ja vanha oli talon hevonen, jolla Paltsu talvella ajeli\nloikoen pitkässä vanhassa reessä, taikka körötteli kesäisin istuen\nvanhoilla rattailla. Kuoli sitten vanha Saara 1858, ja veljekset\njäivät vain palvelijain ja Leufstadiuksen kanssa elämään. Kuoli jo\nPaltsu-patruunikin 1863, ja juro Johan eli yksinään vielä kahdeksan\nvuotta, joutuen viimein, lähes 90-vuorisena, hänkin kalmistoon veljensä\nviereen 1870.\n\nVain pari polvea Fellmanit elivät Raahessa, mutta oikeiksi\nraahelaisiksi he jo ennättivät tulla. Vieläpä veljekset, muistellen\nomaa nuoruuttaan, jolloin eivät Raahen koulussa päässeet kovin\npitkälle, ainakaan omissa ammattitiedoissaan, lahjoittivat suuren osan\nomaisuudestaan kaupunkiin perustettavaa \"porvari- ja kauppakoulua\"\nvarten. Ja näillä rahoilla -- 74,582 hopearuplaa ja 1000 ruplan talo --\nsitten Raahen kauppaopisto pantiin pystyyn 1882, ja samoilla rahoilla\nse toimii vieläkin. Monet vanhan merikaupungin poikavarsat, niin hyvin\nentisten patruunien jälkeläiset kuin kapteenien ja merimiesten pojat,\novat kauppakoulun korkean mäen kiivettyään kyenneet nousemaan vanhojen\npatruunien toimialoilla hyvinkin huomatuille sijoille.\n\nPapillista pohjaa oli _Montinienkin_ suku, joka Raahessa kävi kauppaa\nja kulki merellä monessa polvessa ja monissa miehin. Turunmailta\n1729 saapunut Raahen pappi, _Mikael Montin_, oli vain tullista\ntullut raahelainen, mutta kun jälkipolvi rupesi muiden porvarien\ntavalla porvaroimaan, ja sai sukuunsa kaupungin vanhaa kauppiasverta\nFriemaneilta, Sovelluksilta ja Junellilta, oli papin jälkipahna kohta\naitoa Raahen kansaa. Sitä kyllä vanha Raahe ei oikein saattanut\nymmärtää, että papinpojasta voi tulla mitään muuta kuin pappi tahi muu\nsanan ja kirjan mies, mutta silloin oli papinpoika jo vähän pilalla,\nkun se rupesi porvariksi ja merenkävijäksi. \"Ei tullut siitäkään\nisänsä poikaa!\" raahelainen saattoi päivitellä. Mutta Mikaelin pojat\nvain rupesivat porvareiksi ja menivät merellekin -- tosin vanhin veli,\nMikael, luki papiksi. _Abraham_, 1735--1809, oli Raahessa etevänä\nkauppamiehenä ja raatimiehenäkin, samoin taas hänen poikansa, toinen\n_Mikael_, rikkaan Friemanin vävy, joka eli 1766--1843 ja rakennutti\nkomean talon Montinien vanhalle paikalle Isontorin laitaan. Mikaelin\nkuusilukuinen poikaparvi oli myöskin, kuka porvarina ja patruunina,\nkuka kapteenina ja \"kellarimestarina\". Parhaiten Raahe muistaa vielä\n_Johan Montinin_, syntynyt 1807, kuollut 1893, kapteenin, raatimiehen,\nkauppamiehen, joka asui Kirkkokadun ja Mentzerinkadun kulmauksessa\nFriemanin naapurina. Durchmanin yhtiössä Johanilla oli osuutta, mutta\nmikään suuri laivanvarustaja hän ei ollut. Sen sijaan raatimies oli\nsuuri maamies, viljellen vainioittain ruista, ohraa ja perunoita.\nSyksyisin aina saatiin talossa puida 30:kin riihtä. Tarvittiinkin\ntalossa puimista, sillä lähes pariinkymmeneen nousi perillisten joukko.\nHyvillä hevosilla Johan Montin aina ajeli, joskus sellaisellakin\nmenijällä, että kärryissä istuja vain hajusta tiesi hevosen olevan\nedessä. Ja kun raatimies ajaa hurautti Raahesta Saloisiin, niin\nkärryille poikittain pistetyt onkivavat vain rätisivät sattuessaan\nvirstan tolppiin: \"trat-ta-ta-trat!\"\n\nSuurempana porvarina ja laivanvarustajana muistetaan taas _Henrik\nMontin_, joka oli osakkaana Reinin liikkeessä ja asui isänsä\nrakennuttamassa talossa Isontorin laidassa. Heikki oli isoääninen\niso mies, yrkky ja äkäluontoinen patruuni, joka roimasti liikuskeli\nIsollatorilla ostellen maalaisilta mastopuita kilvan yhtä roiman\nja äkäpäisen Matti-patruunin kanssa. Heikki Montin kuoli jo varsin\naikaisin, 1866. Nuorin Mikaelin pojista oli _Frans_, joka toimi\nväkijuomakaupan omistajana hoitaen \"Montinin kellaria\"; sitten oli\npari velimiestä kapteenina laivoja kuljettamassa sekä muuan joutui\nHelsinkiin Kaartin pataljoonan asevaraston hoitajaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSananjulistajasta ottivat juurensa _Durchmanitkin_, jotka niinikään\nmuutamia polvia elivät Raahessa rikkaana patruuni- ja porvarisukuna\nsaaden kaupungin kauppamiehiltä, Fagervikiltä, Lackelta ja Pölckiltä,\nRaahen verta suoniinsa. Pohjalaisen papin, _Anders Durchmanin_ poika,\n_Mikael_, syntynyt 1762, kuollut 1827, rupesi Raaheen kauppamieheksi,\nja hänen poikansa _Zachris_, joka eli 1801--1872, oli Raahen suuruuden\najan suuria patruunia, laivanvarustajia ja vanhoja merenkävijöitä\nniinkuin muutkin patruunit. Brahenkadun ja Mentzerinkadun kulmassa oli\nDurchmanin kauppatalo ja kauppapuoti, jossa Zachris-ukko teki kauppaa\nmaalaistenkin kanssa ja makseli työmiehilleen palkkaa, päivitellen:\n\n-- Hm, hm, hm ... ei piisaa pienekkään ... taijatta pussiniki tyhjentää.\n\nVanha Zachris-patruuni oli lyhyt ja paksu äijä, ja \"Kolmituumaiseksi\"\nRaahekin häntä leikillään nimitti. Tiesi sen ukko itsekin, mutta ei\nollut siitä ensinkään hyvillään. Naulojenostajakin kun tuli kauppaan,\nukko sanoi puotipojalle:\n\n-- Annappa tuolle nauloja! ... puoltoistatuumasia, kakstuumasia ja ...\nmuuantuumasia.\n\nPoika tiesi sanomattakin, että \"muuantuumaset\" olivat kolmituumaisia.\n\nViheriäisessä palttoossa Durchman-patruuni kulkea kepsutteli\nkaupungilla, ja vaikka hän olikin vain \"Kolmituumainen\", oli hänellä\nneljä komeata tytärtä. Muuan niistä oli koko kaupungin ihantelema\n\"Durchmans Fia\", jota kyllä kelpasi Raahen erikoisena nähtävyytenä\nmainita muukalaisellekin. Tämä erinomainen kaunotar, Emma Sofia\nDurchman, meni sitten naimisiin kapteeni Höckertin kanssa.\n\nVanhan Zachris-patruunin jälkeen eli Raahen porvarina vielä hänen\npoikansa, _Frans Zachris_, joka oli isänsä toverina kauppaliikkeessä ja\nsitten jatkoi liikettä yksinään. Mutta häneen loppui Raahen Durchmanien\nporvaroiminen.\n\nSuurporvareita ja oikeita vanhoja raahelaisia olivat aikoinaan\n_Friemanitkin_,[33] jotka jo 1700-luvun alkupuolella koteutuivat\npieneen rantakaupunkiin, ja sitten elivät neljä, viisi polvea\nkaupungin ensimmäisten eturiveissä. Etelästä, Turun puolesta, oli\nensimmäinen Frieman, _Olof_ (1691--1774), tullut ja hänen poikansa\n_Johan_ (1728--1790) oli jo varakas kauppias ja kaupungin raatimies\nsekä postimestari. Rikas porvari oli hänenkin poikansa, nuorempi\n_Johan Frieman_ (1774--1845), joka asui kahden tonttimaan isäntänä\nIsontorin etelälaidassa, Kirkkokadun varrella, Soveliusten, Montinien\nja Ervastien naapurina. Hänen talossaan Aleksanteri I:kin majaili\nkäydessään Raahessa 1819. Rikas mies oli Johanin veli _Nilskin_\n(1788--1833), joka toisien suvunjäsenten kuoltua ja hävittyä joutui\nnimen säilyttäjäksi. Hänen poikiaan oli kolmas _Johan_, joka eli\n1816--1878, ja oli Raahen viimeinen Friemanin kauppias sekä asui\nKirkkokadun varrella, vastapäätä Johan Montinia. Tämän poika, entisen\n\"Aspegrenin pankin\" johtaja, _Ivar Frieman_, kuoli naimatonna 1910,\nja tytär, _Aina Frieman_, kirjakauppias, kuoli 1912. Niinkuin muutkin\nRaahen porvarit, niin Friemanitkin saivat ympäristöstään vanhaa Raahea\nsuoniinsa, joutuen naimisiin Pölckeistä, Pasasista, Montineista ja\nLangeista, sekä taas puolestaan antoivat omaa vertaan Forbuksille,\nSovellukselle, Montineille, Svanljungeille ja Fagervikeille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuur-Raahen suuria patruuneita oli myöskin _Johan Gustaf Rein_, joka\noli alkuaan Vaasan lähtöä, syntynyt siellä 1821. Rein tuli Raaheen\nvain kirjanpitäjäksi kauppaneuvos Franzénille, mutta pian hän rupesi\nomaksi isännäkseen ja otti rikkaan patruuni Ahlqvistin toimekkaan\ntyttären, Helena Charlottan, emännäkseen. \"Reinin komppania\", jossa\noli osallisina useita Raahen porvareita, oli Reinin pääjohdossa, ja se\nvarusti merille toistakymmentä laivaa. Brahenkadun ja Pakkahuoneenkadun\nkulmassa, matalassa puutalossa, \"Vanhassa-Reinissä\", jossa kauppias\nMikael Jurvelius oli ennen porvaroinut, oli Reinin patruunin\nliikepaikka. Myöhemmin patruuni sai uuden porvaripaikan kauppias Karl\nNapoleon Hedmanssonilta Isontorin laidasta, vastapäätä entistä Johan\nFriemanin taloa. Siihen ukko yhdisti vielä Petter Frans Ahlqvistilta\nostamansa talon, joka oli rakennettu entisen kistun paikalle.\n\nReinin patruuni oli älykäs ja toimekas mies, ahkera kirjallisuudenkin\nharrastaja. Tukevana harmaapartaisena ukkona hän silmälasit nenällään\nasteli pää pystyssä kadulla ja näytti, \"ettei hän alas näe ensinkään\".\nToimekas oli patruunin rouvakin. Kerran kun taloon tuli käymään\nsaksalaisia matkamiehiä, rouva komensi koko palveluskunnan ja työväen\nseisomaan vartiokujana kahta puolta talon porttia. Ihmetellen vieraat\nkatselivat tällaista suurenmoista vastaanottoa.\n\nMutta alkuunsa loppui Reinin patruunin hyvästi alettu raahelainen\ntoimi ja nimi. Patruunilla oli vain pari tytärtä, joista toinen joutui\nnaimisiin Saksanmaalle ja toinen kuoli parhaassa tytäriässään. Patruuni\nitse kuoli 1895.\n\nReinin patruunin appiukko, _Ahlqvistin_ patruuni _Petter Ludvig_,\nei myöskään ollut aivan perinnäisiä raahelaisia.[34] Hänen isänsä,\nkapteeni _Petter Erik_, vaikka pääsikin äidin avulla vanhoihin\nraahelaisiin, Hajahneihin, oli tullut Raaheen vasta 1700-luvun\nviimeisellä kymmenellä. Isä-Petter ei kyllä ollut vielä mikään\npatruuni, elihän vai huonoissa varoissa ja alituisesti velkojain\nahdistamana ja kuoli 1804. Mutta poika-Petter, joka oli syntynyt\n1799, jo pani Kirkonmäen laidassa, lähellä kirkkoa, hyvälle alulle\nkaupankäynnin, ennenkuin ennätti kuolla eräällä Kuopion matkalla\n1834. Ja sitten hänen leskensä, _Anna Charlotta_, lähtöisin vanhasta\nJurveliusten kauppasuvusta, toimi kuin oikea kauppamuori, ja vanha\nkunnon raahelainen. Rouva piti liikettä pystyssä, kulki markkinoilla\nKalajoella, Kuopiossa ja Kajaanissa niinkuin muutkin patruunit, ja\nkauppa kävi mainiosti. Oli rouvalla kyllä apulaisena poikansa, _Mikael\nLudvig_, jonka hoitoon hän jätti liikkeen vasta 1870. Mutta sittenkin\nmuori vielä itse hääri kaupassa myymäpöydän takana, pienenä ja\nkäpristyneenä, lammasnahkaturkit vain päällään, ja aina ystävällisesti\nnyökäyttäen tulijoille: \"Päivää-päivää!\" Ei tiennyt eukko kylmästä eikä\n\"vedosta\" mitään. \"Mikä se on traaki?\" hän vain saattoi ihmetellä,\nkun toiset siitä puhuivat. Kerran Kuopiosta tullessaankin oli rouva\n\"niin jääsä, että reestä kannettiin sissään, eikä kuollut sittenkään\".\nMutta hiiriä muori pelkäsi. Kun puotineitsyet tahtoivat toimittaa\naina puodissa vartioivan rouvan pois, he rupesivat vain hätäilemään:\n\"Voi, voi, tuolla on hiiri ... mihin se nyt joutui?\" Silloin traakia\npelkäämätön rouva taaperteli kiireesti toiseen huoneeseen. Toimekas\nrouva piti paljon hyvistä hevosista. Kun vain joku ajoi ohitse komealla\noriilla, mummu tuli kaupastaan kadulle ja pysäytti ajomiehen, jotta\nsaisi tarkemmin katsoa ajokasta. Hiukan yli 90 ikäisenä kuoli tämä\ntoimenmuori 1890.\n\nToimekkaita kauppamiehiä olivat Anna Charlottan pojatkin, Mikael\nLudvig ja _Petter Frans_. Edellinen jatkoi äitimuorin liikettä\nPakkahuoneenkadun varrella, ja \"Ransa\" rakensi talon kistun\npaikalle. Ludvig oli porvarien eturivin miehiä, toinen veli taas oli\n\"enemmän aatteen miehiä\". Petter Frans toimitti kaupunkilaisille\nkirjallisuuttakin sekä pystytti herroille hyvän uimahuoneen ja kylpylän\nPitkäänkariin. Mutta näihin toimenmiehiin Ahlqvistin suku Raahessa\nloppui, sillä molemmat veljekset kuolivat vanhoinapoikina, Mikael\nLudvig 1885 ja Petter Frans 1867.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPatruunien parvessa liikkuivat täysin oikeuksin _Fagervikitkin_,\njoiden sukujohto veti Raahen taakse, Pyhäjoen Parhalahdelle.[35]\nSieltä tuli Isonvihan jälkeen Raaheen porvariksi _Matti Fagervik_,\nalkuaan _Parhalahti_, \"jalosyntyinen ja hyvin kunnioitettu\" herra,\njoka nai Forbuksen Kristinan ja sai poikia ja tyttäriä. Näistä\n_Henrik_, syntynyt 1733, kuollut 1787, joutui Margaretha Pölckin\nkanssa Fagervikin nimen säilyttäjäksi, saaden tyttäriä Durchmaneille,\nHajahneille ja Lundbergeille annettavaksi sekä pojan, _Johanin_,\n(1777--1836), joka taas otti tyttären Hajahnilta. Tämän vanhemman\nJohanin poika oli viimeinen Fagervikin patruuni, nuorempi _Johan\nFagervik_, joka oli ainakin yhtä jalosyntyinen ja hyvin kunnioitettava\nkuin Parhalahden Mattikin. Patruuni asui Pohjantullissa Reiponkadun\nkulmassa, ja kävi suurta kauppaa varsinkin maanukkojen kanssa, niin\nettä väliin oli talon koko piha täynnä savonäijien hevosia ja kuormia.\nFagervikin patruuni oli oikeita vanhankansan miehiä. Rahansakin hän\nvain säilytti kotona arkussa, ja kotiportista poistuessaan hän useinkin\nkuin tervehtien ja menestystä etsien kumarteli eri ilmansuunnille,\nennenkuin lähti kävelemään kaupungille. Toimekas oli talon rouvakin,\nkeskimmäisen Johan Friemanin tytär, Augusta Elisabeth, syntynyt 1812,\naina kotona hyörivä emäntä, joka ei ollut käynyt Piehinkiä etempänä.\nLapsettomina nämä vanhat raahelaiset kuolivat, patruuni 1871 ja\npatruunin emäntä vasta 1901, ja niin loppui Fagervikien suku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPatruunimiehiä olivat _Lundbergitkin_, jotka Ruotsista purjehtivat\nkahdessakin otteessa[36] ja vain parin polven ajan pysyivät kaupungin\nporvareina, ennättäen kuitenkin jo siinäkin ajassa rysäyttää pystyyn\ntavattoman tulimyllyn sekä lyödä kokoon kymmeniä laivoja. Keväällä 1800\ntuli Skellefteåsta _Erik Lundberg_ Durchmanille kauppa-apulaiseksi,\nruveten myöhemmin itsenäiseksi porvariksi. Mutta vasta Erikin poika,\nraatimies _Johan Sivert_ (1813--1895) nousi patruunien riviin, ruveten\ntoisten porvarien kanssa laivanvarustajaksi, ollen \"Lundbergin\nkomppanian\" päämiehenä. Suuri yritys oli myöskin Ruonanojan suuhun\nrakennettu tulimylly, jossa oli osakkaana kauppaneuvos _Sivert\nLundberg_, Tämä Lundberg tuli Ruotsista 1849 Johan Sivertille,\nsukulaiselleen ottopojaksi ja apumieheksi, ja oli sitten osallisena\nLundbergin laivanrakennusyhtiössäkin. Nuorempi Sivert kuoli 1894,\nja liikettä jäivät jatkamaan hänen poikansa, kunnes 1900-luvun\nalkukymmenellä lopettivat ja muuttivat pois paikkakunnalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurten kauppasaksain joukossa liikkui myöskin _Konrad Brander_, joka\noli laajan Brander-suvun jälkeläisiä Porin puolesta oli 1700-luvun\njälkipuoliskolla Konradin isä, _Gabriel Brander_ (1758--1809) tullut\nRaaheen porvariksi ja päässyt raatimieheksikin. Rikkaan Matti\nSoveliuksen vävyksikin Satakunnan mies nousi ja sai muutamia tyttäriä\nsekä neljä poikaa raahelaisille kapteeneiksi, kauppamiehiksi ja\nraatimiehiksi. Toimekkain oli nuorin veli, _Konrad_ (1801--1880),\njoka ensin kapteenina mittaili meriä ja sitten rupesi kauppamiehenä\nmittailemaan tavaroita. Brahenkadun ja Cortenkadun kulmassa pitkällä,\nlaihalla ja \"häjynkurisella Konkalla\" oli kauppatalonsa. Kauppamiehiä\nolivat toisetkin veljet, _Adolf_ oli vain kapteeni ja hukkui\nmerimatkalla. _Adrian_, vanhin veli (1788--1854), oli raatimieskin\nja asui Durchmanin naapurina Mentzerinkadulla. Mutta _Fredrik_\n(1792--1863), paksuniskainen porvari, teki kauppaa Kirkonmäellä\nvastapäätä vanhaa koulutaloa, ja sanottiin häntä \"Kirkko-Branderiksi\".\nOli ukko ennen kapteeninakin ohjannut laivaa merillä, jopa oikein\nihastunut Franzénin prikiin, Rosinaan, jota vielä vanhanakin kehuskeli:\n\n-- Ja se Russiina oli hyvä laiva: kerran ventattiin, niin oltiin\nVaasasa!\n\nBranderien perilliset kuolivat nuorina tahi muuttivat Raahesta muualle.\nKonradin poika, Axel, meni naimisiin, mutta kuoli lapsetonna, ja\ntytär, Selina, antoi vanhaksi tultuaan kauppaliikkeensä Pyhäjoelta\ntulleen Haglundin hoitoon, ja sinne jäi lopulta Konradin kokoama\ntavara. Kauniit köpenhaminalaiset kahvikupitkin alennettiin varsin\nkeittiökupeiksi.\n\nPatruunien riveissä asteli aikoinaan vielä _Anders Gustaf Candelin_.\nHän oli tullut vävyksi vanhalle raahelaiselle kauppiaalle ja\nraatimiehelle, _Johan Lauraeukselle_, saaden samassa kaupassa\nElisabethinsa kanssa valmiin ja täysinäisen kauppatalonkin. Konrad\nBranderin naapurina Cortenkadulla talo oli, lähellä Kirkonmäkeä ja\nkaupungin apteekkia. Mutta Candelinin ukko kuoli jo 1863, ja pojat\nhävisivät pian pois koko kylästä.\n\nSiinä 1850--60-luvuilla vielä joku vanhan polven porvari lopetteli\nkauppatoimintaansa ruveten poistumaan patruunien parvesta.\nNiinpä jäivät joukosta pois vanhat porvarit _Lacke, Lundström,\nAndersson_ ja _Bergh_. Ja _Karl Napoleon Hedmansson_, punanenäinen,\npunaviheriä-peruukkinen, \"Heemanssonnin Kalle\", heitti kauppapaikkansa\nReinin patruunille. _Henrik Ahlholmin_ leski, Johanna Mathilda, suuri\ntervaporvari, keikahti nurin ja jätti talonsa kaupungin sairaalaksi.\nVanha _Abraham Hajahnkin_ lopetti liikkeensä Fellmanien naapuritalossa\nja meni Mettalaan maata möyrimään.\n\n\n\n\nKaupankäyntiä.\n\n\nLaaja maakunta tarvitsi Raahen pientä rantakaupunkia, joka tuotti sille\nsuolaa ja muuta tavaraa merien takaa, ja pieni Raahe tarvitsi laajaa\nmaakuntaa, joka toi sille tervaa ja voita ja kaikenlaista maantuotetta.\n\n_Tervaa_ oli maakunnassa poltettu jo satoja vuosia, ja kaukaa\nsydänmailtakin vedätetty rantaseutujen satamapaikkoihin. Niinpä\nohjautui tervanjuoksu Raaheenkin rantapuolilta aina Kalajokea ja\nSiikajokea myöten sekä sisämaista Nivalan, Haapajärven, Reisjärven,\nPyhäjärven, Pyhännän, Kärsämäen ja Kestilän metsämaista, jopa aina\nSavosta saakka. Tervahauta savusi entisaikaan miltei jokaisessa, nyt\njo metsättömän rantapitäjän talossa, ja sydänmaiden mäntyiset kankaat\nolivat kesäisin tervaisen autereen verhossa. Talvella Raahe sai ottaa\nvastaan ylimaiden tervasadon. Helmi- ja varsinkin maaliskuussa, vielä\njoskus huhtikuussakin, ukot ajoivat kesäisiä tervojaan, milloin\nkymmenkunta, parikymmentäkin, vieläpä kolmekinkymmentä tynnyriä yhteen\nmenoon. Paakinahon Jaako vedätti Soveliukselle 1866 huhtikuussa 33\ntynnyriä. Mutta toisekseen ukot taas saattoivat ajella vain viittä,\nkuutta tynnyriä, ja joskus tulla kyyditen yhtä ainoaa terva-astiaa.\nLähiseutujen, Paavolan, Piehingin, Vihannin tervamiehet voivat ajattaa\ntuotteensa kesälläkin, pari, kolme tynnyriä kerrallaan. Pyhäjoella,\nSiikajoella ja Kalajoella oli Raahen porvareilla oma asiamiehensä,\njoka kokosi ympäristön tervaa varastoon. Kalajoellakin oli entiseen\naikaan _Hendelinin_ ukko raahelaisten tervaherrana. Jahdilla sitten\nkuljetettiin tervat Raaheen. Hyvänlainen hinta maksettiin tervasta\n1840-luvun lopulla: kahdeksan ja kymmenenkin ruplaa ukot saivat\ntynnyristä, ja 1851 maksettiin jo kymmenen ja puoli. Mutta sitten\n1852 tervan hinta yhtäkkiä putosi kahteen ja puoleen ruplaan, menipä\nItämaisen sodan aikana 1854 ruplaan 70 kopeekkaan. Eikä se siitä enää\nkovin kohonnut; esim. 1861 oli tervatynnyrin hinta 2:50--3:--ruplassa,\nja kun tuli markka-lasku, 10--12 markassa. Mutta silläkin hinnalla\ntäytyi tavara antaa, sillä maakunta tarvitsi rahaa, ja terva oli monen\nparasta myytävää.\n\nJo 1700-luvun lopulla saatiin Raaheen tervahovi meren rannalle\nRuonanojan suulle. Tänne ajettiin maakunnan terva, tarkastettiin ja\npantiin suuriin makasiineihin. Hovin pääherra asui Pikimäellä, ja\nvartavastiset \"fräkärit\" tarkastivat, \"fräkäsivät\" joka tynnyrin. Vanha\n_Kalle Burman_ oli entiseen aikaan fräkärinä, sitten myöskin vanhat\nluotsit _Kalle Läksy, Kalle Sabutsky_ ja _Johan Tabell_. Varsinkin\nLäksyn äijä oli äkäinen tarkastusmies, saattoi vaikka kirveellä\nräiskäyttää tynnyrin säpäleiksi, jos rautarassilla tutkiessaan oli\nhuomannut, että terva oli huonoa sotkua.\n\nPaljon kasaantui tervahoviin ja Pikimäelle tynnyreitä, monet\nmakasiinit, ranta ja mäki täyteen. Siinä 17--18-sataluvun taitteessa\nsaattoi hovin kautta kieriä 4000--5000 tynnyriä ja Itämaisen sodan\naikana 7000--8000. V. 1860 vietiin Raahesta ulkomaille 4,769\ntervatynnyriä, jopa 1857 aina 11,809 tynnyriä.\n\nToinen tärkeä metsänvilja, jota maakunta vanhaan aikaan valmisti ja\nvedätti Raaheen, oli _potaska_. Suurien koivumetsien maat olivat\nparhaita potaskamaita. Sekä rantakylissä että kaukana Suomenselän\nvierteillä, Pyhäjärvellä ja aina Pielavedellä sitä poltettiin ja\ntuotiin Raaheen. Kestilän kirkollakin Junkkarin äijä ja Silkoniemen\nukko sekä Rasin muori löivät koivuja pinoon ja polttivat tuhaksi,\nuuttivat tuhan lipeäksi, keittivät lipeän ruskeaksi potaskaksi, jonka\nvielä \"potaskauunissa\" \"kalsuneerasivat\", polttivat, niin että se\ntuli \"taivaankarvaiseksi\". Tynnyreissä vedätettiin potaska Raaheen ja\nleivisköittäin sitä myytiin. Jotkut isännät saattoivat tuoda kerralla\nkolmisenkymmentäkin leiviskää, toiset vain kuusi ja kolmekin, joku vain\n17--18 naulaa, V. 1850 saatiin potaskaleiviskästä neljä ruplaa, mutta\npian se aleni kolmeen, jopa kahteen ja yhteenkin ruplaan. Tuhansin\nleivisköin Raahen porvarit keräsivät potaskaa aittoihinsa, esim. 1857\n13,176 leiviskää, ja 1859 11,344 leiviskää, mutta 1860 vain 2,360.\nSiitä alkaakin potaskan, samoin kuin tervankin tuotto vähentyä. Kun\nvaltio otti suuret metsät haltuunsa, ei niihin enää kenellä tahansa\nollut asiaa.\n\nEnemmän kuin potaskasta saatiin sentään rahaa _voista_, jota joka\ntalossa varattiin myytäväksi. Kesänaika, jolloin karja sai herkutella\nrehevällä kesäruoholla, oli parasta voin tuottoaikaa, ja silloin sitä\npitkin kesää kerättiin, isoissa taloissa monet suuret saavit täyteen.\nSyyskuulla, ennen varsinaisia syysmarkkinoita, oli Raahen kauppiailla\nmiltei koko kuukauden kestävät _voimarkkinat_. Maakunnan voikuormia\najoi silloin tien täydeltä joka suunnalta kaupunkiin, isoisimmat\nisännät komeasti kolmellakin hevosella, joka kuormassa voitynnyri.\nKaukaisimmat voinajajat olivat jokien latvoilta, Pyhäjärveltä ja\nPyhännältä asti. Olipa jokilatvojen takaakin Pielaveden ukko saapunut\nja saanut rekipelillä taikka purilailla ajaa Maanselänlahteen ja siitä\nsoutaa yli Pyhäjärven, ennenkuin pääsi kärrypeleihin. Yhtäpäätä saivat\npatruunit kaikkine apumiehineen punnita voita ja työntää tynnyreihin.\nKolme-, neljäkymmentä leiviskää oli isojen äijien tynnyreissä, sitten\nparikymmentä ja kymmenkunta pienemmillä ja toisilla taas vain kolme,\nneljäkin. Kuusi, seitsemän ruplaa maksoi patruuni voileiviskästä\n1840-luvulla, mutta 1853--54 maksettiin siitä vain 2:15--2:30 ruplaa,\nja sitten 1860 kolmisen ruplaa. Raahen patruunien koko vuoden yhteinen\nvoisaalis 1859 oli 9,241 leiviskää ja 1860 jo 13,563 leiviskää.\n\nTalvella maanukkojen kuormassa saattoi olla joitakuita nauloja\n_taliakin_, joskus kolmattakin leiviskää, ja 1850 vaiheilla maksettiin\nkuusikin ruplaa leiviskästä, mutta 1860 oli sen hinta vain kolmessa.\nVuoden 1859 nimissä vei raahelainen ulkomaille 251 leiviskää talia\nja seuraavana vuonna vain parikymmentä. Joskus ylimaan mies toi\npatruunilleen muutamia kappoja nauriitakin, joskus lehmän, väliin pari\nkuormaa tuohia, ja Ainalinkylän Ollankedon ukko toi 12 1/2 kyynärää\nemäntänsä kutomaa puolivillaista kangasta, saaden siitä 20 kopeekkaa\nkyynärästä.\n\nMutta kaukaisen ylimaan miehet Suomenselän kangasmailta ja\nvedenjakajan takaakin, Savosta ja Pohjois-Hämeestä, vedättivät\nRaahen laivapatruunille mahtavia _mastohonkia_ sekä muitakin\nlaivanrakennuksessa tarpeellisia suurpuita. Ylimaiden hiekkakankailla\nkasvoi silloin vielä iänikuisia petäjiä, joiden lakkapää latva saattoi\nkohota maakamarasta ylös kymmenin sylin, jättiläishonkia, joiden\nlatvapuoli 15--20 sylen päässä vielä oli kyynärää paksu läpimitaten.\nSellaisia petäjiä kaadettiin Iisalmen sydänmaillakin Linnalan talon\nMarkkalankankaalta. Samanlaisia aarniopuita kasvoi muuallakin sydänmaan\nnavoilla, Kiuruvedellä, Pielavedellä ja Keiteleellä, Pihtiputaalla ja\nViitasaarella sekä Pyhännän Tavastkengän puolessa. Kaikkein suurimpia\nkankaankummituksia piti jo olla kuusi, jopa kahdeksankin hevosta\nvetämässä, vaikka tavaton mastopuu oli jo sellainenkin, jonka eteen\ntarvittiin vain kolme, neljä vetäjää. Kahden reen varassa metsänmies\nmakasi, ja ainakin kaksi miestä piti olla sitä saattelemassa, toinen\ntyvellä ajajana, toinen hännällä \"ruotelmiehenä\" hoitelemassa\njälkirekeä tiellä, ja eri hevosella ajettiin eväitä, \"trossikuormaa\".\nUuvuksiin asti hevoset monesti saivat kiskoa. Viitasaareltakin tuotiin\nkerran kuudella hevosella tavatonta mastohonkaa, mutta Piehinkiin\nvetäjät väsyivät. Heikki Montin vei silloin vankan oriinsa, pisti\naisoihin ja ajoi Raaheen, niin että höyry nousi. Amphitriten isoksi\nmastoksi puu joutui 1869.\n\nMuita laivan rakennusaineita kasvoi kyllä lähempänäkin. Kestilästäkin\nHyvölänrannan ja Mulkuan metsistä ajettiin 8--10 sylen pituisia\nraakapuita, pari-, kolmisylisiä, paria korttelia paksuja, kolmea\nleveitä \"sitroja\", pitkiä selkäviä kuusituumaisia \"täkkipiittoja\",\nparisylisiä kuusenjuurikoukkuja, \"nääkkiä\" sekä kyynärää paksuja\npelkkoja ja lankkuja. Pyhäjärveltä myöskin ajettiin laivapuita; Pesolan\nlautamies ja Niinimäen isäntäkin vedättivät pelkkoja ja täkkipiittoja.\n\nPohjoisseutulaiset saapuivat Raaheen Pohjantullista ajaen Rantsilan,\nPaavolan ja Pattijoen kautta, mutta Pielaveden ja Pohjois-Hämeen miehet\ntulivat Eteläntullista Pyhäjoen ja Saloisten tietä.\n\nYlimaan miehet saapuivat mastopuineen, pelkkoineen, nääkkineen ja\nsitroineen kaupunkiin tavallisesti aamulla, ajaen Isolletorille. Sinne\ntäytyi ajaa sekä Pohjan- että Eteläntullista tulijain, sillä muualla\nkaupungissa pitkät mastopuut eivät mahtuneet kääntymään. Isollatorilla\njo aina aamuvirkut patruunit mittakeppeineen seisoskelivat odottamassa.\nJoskus kun oikein suuri rumilas ajettiin torille, tuli patruuneille\nkova kina, kuka saisi sen ajattaa työmaalleen. Matti-patruuni ja\nHeikki Montin useasti kilpailivat maston ostossa, lennättivät joskus\nhevosillaan jo vastaankin, mittailivat puita, koputtelivat kepillään ja\ntarjosivat hintaa.\n\n-- Tynnyrin ... kaksi tynnyriä suoloja saat! Matti-patruunikin tarjosi,\nlisäten;\n\n-- Onko laho? Häh!\n\n-- Eei sunkaa se laho ou, maanukko selitteli, vähän vain moannousua\ntuossa juuressa.\n\nMonta kertaa näet ylimaan ukko yritti pettää Raahen patruunia. Rasin\nEsko-äijäkin täytti ja silasi eväsvoillaan lahot kolopaikat, niin että\nne pakkaskuurassa huurtuivat ehjäksi veistopelkaksi.\n\nLakki kainalossa ylimaan miehet seisoskelivat pakkasellakin ison\npatruunin edessä, kun patruuni komeana käännähteli, potkiskeli puuta ja\ntarjoili hintaa. Reinin patruuni tiiraili silmälaseineen, Durchmanin\npikku ukko koputteli puuta ja paneskeli: \"hm hm hm ... hm hm hm\".\nHeikki Montin taas käännähteli hyvin rotevasti ja äkäisesti, mutta\nSoveliuksen Matti-patruuni pani useinkin karjumalla.\n\nMutta kun puu oli huomattu hyväksi ja hinnasta sovittu, patruuni löi\n\"merkkinsä päälle\", eikä siihen enää muilla ollut mitään sanomista.\nYlimaan mies sai ajaa kuormansa varviin ja sitten tulla perimään maksua.\n\nSilloin kyllä ei tullut mitään kauppakiistaa, kun maakunnan ukolla\noli kaupungissa oma patruuninsa, jonka luokse hän ajoi tavaroineen.\nFagervikin patruuni, \"Vaaterviiki\", oli monien savonäijien porvarina.\nSinne \"isävainoo\" oli ajanut, ja sinne taas poikakin meni; jopa vielä\nvuosikausien perästä, kun Fagervikin ukko oli jo aikoja kuollut,\neikä talossa ollut enää kauppaakaan, jotkut Savon miehet vanhasta\ntottumuksestaan ohjasivat hevosensa vanhaan tuttuun Vaaterviikiin.\nIisalmen miehen ja monen muunkin savolaisen patruuni oli \"Ranseeli\",\ntaikka joku Sovelius, jotkut savolaiset taas kävivät \"Konnalla\",\nKonrad Branderilla, taikka \"Velemannilla\". Kestilän Hyvölänrannan ukon\nporvari oli \"Riimanni\", Paavolan Kaarron kauppias \"Janne\" Montin.\nVanhalla Lauraeuksella ja sitten Candelinilla oli talonpoikia paitsi\nlähipitäjissä, myöskin Kärsämäellä, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä,\nja Reisjärvelläkin -- sellaisia vaareja kuin Änäkkälän Petteri ja\nVehkapuron Jussi. Samoin taas Soveliusten ja muidenkin patruunien\nmaaukot hajaantuivat Pohjois-Hämettä ja Savoa myöten. Patruunien\nkirjoihin merkittiin sellaisia nimiä kuin Kurranmaa, Kupulisoja,\nPinolehto, Virsu, Visuri, Ponnikas, Kontio, Käräjäoja, Jylhänollila ja\nPirttihaavisto.\n\nJokainen patruuni kyllä tunsi omat talonpoikansa ja vanhat\npuotipalvelijatkin heidät tunsivat, niin että ainoastaan vierailta\nsaattoivat kysyä:\n\n-- Kenenkäs talonpoikia te olette?\n\nLaivavarvista ajoi maanukko porvarin pihaan, päästi hevosensa ja vei\ntalon talliin sekä kantoi eväsvakkansa porvarin pihapirttiin. Siellä,\ntyöväen tuvassa, talonpojat saivat viettää yönsä. Monissa pirteissä\noli ylhäällä katon alla leveät makuulavat, joille mahtui koko joukko\nmaakansaa makaamaan, ja seinien vierissä oli isot penkkilaatikot,\njoihin ukot voivat lukon taakse heittää tavaransa ja ostoksensa.\nKiljuvilla pakkasilla Savon miehet tulivat kylmissään ja kangistuneina\npitkältä taipaleeltaan ja menivät joskus suoraa päätä pirtin isoon\ntakkaan seisomaan. Harmaa taikka valkoinen suuri sarkaviitta oli\nukkojen päällysverhona, ja monesti paistoi avonaisesta viitan aukosta\nkarkea hurstipaita ja paljas pakkasen polttama rinta.\n\nHyvin kohteli patruuni maanukkoa. Kauppapuotiin ja \"ulkokonttoriinsa\"\nhänet kutsui ja tarjosi heti hyvän ryypyn liennyttämään kylmän\nkangistamia leukapieliä. Ahlqvistilla annettiin vahva rommiryyppy, ja\nFranzén kaasi isännälle tuiman viinaryypyn sekä -- voimarkkinoilla --\nemännälle napsun \"isoa viinaa\", joka oli siirapilla maustettua viinaa.\nHyvät tupakatkin annettiin. Ukko sai peukaloida ison visakoppansa\ntäyteen Raahen oman tehtaan \"parasta Virginian tupakkaa\", saipa\nvielä valkean savipiipunkin, jotta voi, jos halusi, ruveta sillä\nsauhuttelemaan. Mutta oikein hyvässä porvarissa otettiin piirongin\nlaatikosta iso kappale paksua rullaväättiä, kastettiin sitä vielä\nsiirapista ja tupakkavedestä sekoitetussa liemessä ja ojennettiin\nukolle. Siitä äijä sai mahdottoman makean ja tavattomasti syljettävän\nmällin kumpaankin poskeensa. Ahlqvistilla vietiin ukoille pihapirttiin\nvielä silliä ja kaljaakin, ja Fagervikin patruuni sanoi, että \"tuua\ntuolle majamiehelle hänen kalaansa\", ja \"se oli hyvää rasvaista kalaa\".\nMutta oli joku sellainenkin patruuni, joka sanoi palvelijalleen:\n\n-- Anna tälle isännälle ryyppy parraan tapin takaa!\n\nJa sitten lisäsi:\n\n-- Sämsta som finns! [37]\n\nMelkein kokonaan suolaan ja rautaan vaihtui ylimaan ukon mastopuu\ntaikka muu tavarakuorma. Lisäksi vielä piti viedä emännälle joku naula\nkahvia ja sokeria sekä joku puntti pumpulilankoja. Suolatynnyristä\npatruuni otti 1855 vaiheilla kolme, neljä ruplaa, rautaleiviskästä pari\nruplaa, ja laivapuista hän maksoi sopimuksen mukaan. Sitroista voitiin\nsaada pari, kolme ruplaa kappaleesta, täkkipiitoista viisi, kuusi\nruplaa, raakapuista 10--15 ja mastoista 50--60, joskus satakin ruplaa.\nLopuksi patruuni antoi talonpojalleen kotiintulijaisiksi lakritsaa\nsekä jonkin kyynärän karttuunia. Voimarkkinoilla annettiin emännälle\n\"voihuivi\", karttuunihuivi tahi villahuivi, jos patruuni oli saanut\nsuuren voikuorman.\n\nMutta monilla maanukoilla oli patruunin kirjassa pelottava aukeama,\njossa oli vain jokunen pelkkä, joitakuita tervatynnyreitä ja joitakuita\nvoileivisköitä toisella puolella, mutta toisella pitkä rivi raskaita\nsuolatynnyreitä ja rautaleivisköitä, joskus rukiita ja kalliita\njauhokulejakin, joita oli täytynyt ottaa ahtaina aikoina. Näitä piti\nsitten yrittää maksella, mutta samalla taas tehdä uusia ottoja. Useat\nukot olivat saaneet patruuninsa kirjan niin pahaan kuntoon, että sitä\npiti yhä ja yhä täyttää ja repiä, saamatta milloinkaan umpeen. Ja\nsilloin oli äijä tiukasti kiinni patruunissaan. Ei uskaltanut ukkopaha\nmennä kurkistamaankaan toisen porvarin ovelle, puhumattakaan tavaran\nviennistä. Silloin saattoi tulla oman tilin loppuun paha merkintä,\nniinkuin Haapajärven Seppäsen Jussille: \"Sålt smör åt andra, ingen\ncredit\".[38] Väliin ukot joutuivat tekemään ostoksistaan patruunille\nvelkakirjan. Pidisjärvenkin Korkeakosken Antti Pietarinpoika\nkirjoitutti ja takautti Matti Niemellä tällaisen paperin:\n\n    \"sillet Jolla tämä sedeli on olen minä alla nimitetty velka yksi\n    kymmentä kuusi (16) Rikin Daleria Ruohtin velka Rahasa Eli sittä\n    vastavasa venäiän myntisä jonga velan minä anomuksen jälken ynnä\n    jnträssin kansa kuusi Rikin Daleria sadalta tahdon kohta maksaa ja\n    sen puumerkin alle panemisella omalla kätellä vierasten miesten\n    läsnä ollesa vahvistaa Pidisjärveltä sinä 29. p: kesäkuusa v: 1839:\n\n    sanoo (16) Rikin Daleria.\n\n                                Antti Pietarin poika korkia koski.\n\n    Ettellä seisovan summan päälle menen minä alla kirjoitettu täyten\n    takauksen niin kuin oman velkani Ettestä päivä sama kuin päällä\n    mainitin.\n\n    Perintö talon omistaia N:o 37: matts niemi omalla käiellä\n    kiriotettu --\n\n    Todista:\n\n                          siimon tolhanti ja matts tolhanti.\"\n\nMutta muutamat tavarantarvitsijat eivät oikein huolehtineet, että\npatruunin ison kirjan aukeama pysyisi hyvässä järjestyksessä. Monet\ntekivät, kuten reisjärveläinen Räisäsen Jussi: \"Pratar mycket, håller\nlitet\",[39] niinkuin Matti-patruuni on merkinnyt miehen tiliin.\nSellaisten ukkojen kirjoihinviennit patruuni saattoi päättää lauseella:\n\"Liten lymmel, gifver ej Credit mera\"[40] taikka: \"dålig kund utan\nCredit, skylldig till mon amie Sundström 25 % mera än hemmanet är\nvärd\",[41] taikka kerrassaan äkäisesti: \"ingen Credit, körs bort\".[42]\nVarsinkin kaukaisen Reisjärven ukot näyttävät monta kertaa saattaneen\ntuiman Matti Augustin äkääntymään. Ruvisahon Heikinkin lopputili\npäättyy vihaiseen: \"Skurk, får ej något hvarken emot borgen eller\nutan\".[43] Eikä liene Korpiojan äijäkään oikein hoitanut asioitaan,\nsillä Matti on äkäisen paksusti painanut perään: \"Lurjus\", ja Anttilan\nJussi, joka oli kunnostautunut niin, että \"Bedragit på Kalajoki\nmarknad\", saa tavattoman kiukkuisen ja paksun: \"ingen Credit mera.\nLymmel -- och lurjus, köres bort\".[44]\n\nToisinaan tulivat ylimaalaiset, varsinkin etäisen Savon miehet,\nyhtaikaa kymmenin hevosin kaupunkiin, ajaen vain suolanhakuun, potaskaa\nja \"maankasvo-tupakkaa\" mukanaan myytävänä. Jo kotikulmillaan ukot\nkokosivat joukkonsa. Pielaveteläisetkin Heinämäestä, Lampaanjärvestä ja\nSaarelankylästä kokoontuivat joskus kolminkymmenin hevosin Tuomiston\nKekkolaan, josta sitten lähdettiin laskettelemaan merimaita kohden.\nParin viikon eväs oli hevoselle varattuna matkahäkissä ja miehelle\nmatkavakassa sekä vielä viinaa katajalekkerissä, lisäksi pieni lippi\nmiehen ryyppymittana ynnä sanko hevosen juoma-astiana. \"Pahoja\nsäitä\" ryypättiin matkalle lähdettäessä, samoin matkallakin aina,\nkun syöttötalosta ajettiin taipaleelle. Kotikasvuja ukot polttelivat\npiipuissaan, leivällä vaihtoivat talosta särvintä ja viinaryypyllä\ntuottivat hyvää tuulta talon vanhalle äijälle. Ja pitkin matkaa\nheitettiin syöttötaloihin eväitä paluumatkaa varten. Kun tällaisia\nsuuria takamaiden matkueita tuli yhtäkkiä pieneen rantakaupunkiin,\nniin eivät he kaikki tahtoneet mahtua omien patruunien pihapirttien\nyövieraiksi. Jotkut matkamiehet joutuivat päivittelemään:\n\n    \"Ei sopinut Soviolle,\n    eikä päässyt Pärkille,\n    eikä luvattu Lumperille,\n    eikä haluttanut Hajaanille,\n    täyti turvautua Turkmannille\".\n\nPitkin talvea maakunta ajoi kaupungissa, lähiseutulaiset monin kerroin,\nmutta kaukaiset ylimaat vain kerrastikin. Miltei aina seisoi hevosia\nsuuren patruunin pihamaalla. Langinkin kartanolle keräytyi talven\nmittaan tavaton lantakasa. Keskellä pihamaata se valtavana seisoi ja\nsiihen laastiin lanta ja heinänjätteet aina matkamiesten lähdettyä.\nKeväällä työnnettiin ylimaalaisten tunkio patruunin pellolle.\n\nOmin eväin savonukot elivät kaupungissa, ja jotkut hyvinkin voivat\nantaa puolestaan lippiryypyn porvarillekin. Monet vanhat merimiehet\nkävivät ryypynhaluissaan iltasilla porvarien pirteissä vätystämässä\nsavolaisten kanssa sekä kertomassa heille kaiken maailman kummia\nja saivatkin keikauttaa lipillisen hyvää \"Savon viinaa\". Saihan\nsavolaisille haastella vaikka minkälaisia merkillisiä juttuja,\ntiesiväthän merimiehet, että \"Savosa se oli jo koko mies, joka\noli käynyt kerran kirkosa, kahesti kaupungisa\". Jotkut merimiehet\nkureissaan \"pleissasivat\" salakättä savonukon pitkän köyden molemmista\npäistään yhteen. Kun ukko sitten aamulla rupesi lappamaan köyttään, sai\nhän sitä lappaa ja lappaa ja kummastella:\n\n-- Tuhat pärelet, mihin se piä lienöö hävinnyt? Ennen oli täss'\nkaksikin piätä, ja nyt ei ou yhtäkään.\n\nMutta kaupungin vanhat muorit ja pikku mökkien eukot ja ukotkin ottivat\nmyös osansa ylimaan miesten eväistä. _Auvinska_ ja _Anna-Sofia_ --\n\"liekö tuolla sukunimiä ollutkaan\" -- tekivät nuuskaa ja myivät\nmaalaisille. _Tilda Kraftman_ ja _Vahlgrenska_, pieni akankäkkärä,\nmusta kuin tervarääsy, kastoivat kuusi-, seitsentuumaisia rikkitikkuja\nja niputtain niitä vaihtoivat savolaisen leipään. Siihen aikaan kun\nei ollut edes \"Kekmanin vaarallisia\", joita vanha merimies Keckman\nOulussa valmisti. Tarvitsivat maakunnan miehet myös piitä tuluksiinsa.\nSitä muorit keräsivät Fantinsaarelta makasiinien alta, johon sitä\noli aikoinaan purettu Franzénin laivoista, Pikipruukista muorit\nkerjäsivät pikeä, jolla myöskin sai Savon ukolta leivän kimpaleen\ntaikka luukontin. Muistivat savolaiset vielä kysyä: \"Onko mereistä\neli tuuliajoa?\" Tätä, merenajamaa kuolleen hylkeen rasvaa, kerättiin\nrannoilta, ja mitä pahemmin se haisi, sitä mieluisempaa se oli\nmaanäijille, jotka käyttivät sitä monenlaisiin asioihin. Härkätorin\npuolessa asui useita muoreja, jotka myöskin elivät samoilla eväillä\nsavolaisten kanssa. _Ketaran muori_ ja _Ketaran Killeri_ keräilivät\npiitä ja pikeä sekä merellistä leivänhinnaksi, _Kukkokiikakin_ ja\n_Paskatikun Liisa_ etsivät merenrannan rasvaa. Liisa tyytyi savolaisten\nleipään, mutta Kukkokiika vaati hyvät ryypyt, tuli toheloksi ja rupesi\nkiikaamaan.\n\nKalamiehiltä Savon ukot vaihtoivat palvalihoillaan suolakalaa.\nKarlundiltakin ylimaan miehet joskus ottivat matkaansa silakkanelikon,\njättäen lihaa tilalle. Ja \"niillä oli niin hyvvää palvalihhaa että kun\nsitä vielä sais!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikilla patruuneilla oli talossaan \"kräämäpuojit\", joissa maanukot ja\nkaupunkilaisetkin kävivät tekemässä ostoksensa. Kräämäpuodit olivat\ntulisijattomia, talvella hyvin kylmiä olinpaikkoja. Kesällä taas\nsai kaksijatkoisen oven yläosa olla kaiken päivää avoinna. Kaupassa\nhääri \"puotineittyt\" mitaten ja punniten tavaraa ostajille. Jo kuuden\naikana aamulla piti neitsyen avata kaupanovi ja aloittaa päivän työ,\njota kesti iltayhdeksään asti. Ahlqvistilla piti olla kymmeneen.\nPyhäpäivinkään ei puotityttö saanut lepoa. Silloin pattijokiset, jotka\narkipäivinä kaupungissa käydessään ostivat vain juuri niin paljon,\nettä \"se riittää pyhään asti\", sekä aamulla että kirkosta palattua\nryntäsivät kauppaan \"sisän kautta\" ostamaan kahvia ja sokeria ja muuta\ntähdellistä tavaraa. Pattijokiset olivat sunnuntaisin rahamiehiä, sillä\nsilloin he saivat viikolla tuomastaan maidosta, piimästä ja voista\nmaksun kaupungin työmiehiltä, jotka taas perivät palkkansa lauantaina.\nMonissa porvareissa puotineitsyen piti sunnuntaisin päivällispöydässä\nsamoin kuin sunnuntaisissa kutsuissakin olla \"passaamasa ... se kun oli\nniin näppärää\". Ja palkkaa kauppatyttö sai puolitoistasataa markkaa\nvuodessa sekä ruoan ja aamukahvin ja jouluna jonkun lahjan. Pienissä\nporvareissa ei puotineitsyttä tarvittu. Möllerin viinakaupassakin vain\npappa ja mamma vuorotellen kävivät tynnyrintappia vääntämässä.\n\nPatruunin apulaisena \"sisäkonttorisa\" oli \"puukhollari\" tilikirjoja\nkirjoittamassa ja kirjeitä jäljentämässä. Konttorin seinällä\nnahkaremmeissä riippui isoja kirjoja, kullakin laivalla omansa, ja\nisännän isossa pulpetissa oli monet laatikot, jokaisessa laatikossa\nomat laivapaperinsa. Mutta kun kauppapuodissa tuli kiire, sai\npuukhollari juosta sinne, ja aina hänen piti huolehtia, että puodin\n\"nuuskaloota\" pysyi tuoreena. Perunaa hän leikkasi nuuskan sekaan, ja\nse auttoi. Patruuni oli tyytyväinen, ja muorit sekä vanhat herrat,\nMöllerkin, saivat hyvää tuoretta nuuskaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silloin \"meiän kylään\" saapui paljon vieraita, kun se lokakuussa\nja taas helmikuussa pani toimeen markkinat, ja rumpua pärryttäen otti\nvieraansa vastaan sekä julisti markkinarauhan. Varsinkin helmikuun\nkynttelimarkkinoilla, jolloin jo esteettä voitiin lasketella poikki\nmaiden, oli paljon kansaa. Silloin Isotori täyttyi maalaisista ja\nmaalaisten tavaroista, ja porvarien kartanot olivat hevosia täynnä.\nSavoa myöten oli ajettu kaikenlaista maaseutujen tavaraa aina laivan\nmastopuista alkaen. Olipa saapunut suuret joukot viipurilaisiakin,\nkuormissaan \"seelivaatetta\", palvalihoja, läskiä ja isoja kalakukkoja.\nHämeestä ja Savosta oli hamppua ja pellavaa, ja lähiseutujen emännät,\nvarsinkin pyhäjokelaiset, tarjoilivat vahvoja villasukkia, -lapasia ja\nvillalankaa.\n\nKeskellä toria oli useita lautakojuja, joista oman kylän miehet\nsekä \"ulkokyläläiset\" tarjosivat tavaroitaan. Oli kultaseppää,\nkupariseppää, köydenpunojaa ja muuta mestaria Oulusta ja Kokkolasta\nasti, Leufstadiuksenkin tupakkamies myi tavaroitaan, Vestberg\nkauppaili köysiään, ja kirjansitoja Sundströmin pöydällä oli muutamia\nvirsikirjoja, katkismuksia ja aapisia, Kemin takaisella Kaakamon\nmiehellä oli suuria kiekkoja rantuiseksi kudottua \"henkselinauhaa\",\nja Kokkolan puolen \"karstamaakarit\" ja harjantekijät tarjoilivat\nteoksiaan. Nähtiinpä jonkun venäläisenkin kauppailevan sillejä,\nsuolakurkkuja, prenikoita ja karamelleja. Ja poikaset ostelivat\nmuutamilla kopeekoillaan \"ryssän renikoita markkinaisiksi\".\n\nMonet maalaiset tulivat markkinoille vain huvittelemaan, mutta oikeat\nisännät tulivat myymään tavaroitaan sekä hoitamaan raha-asioitaan.\nPatruunin isonkirjan asioita oli korjattava, ja Isollatorilla saattoi\nmyös tavata vanhoja velkamiehiänsä, joilta voi omansa kiristää pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaahen porvarit taas vuorostaan vierailivat muiden paikkakuntien\nmarkkinoilla, Kajaanissa, Kuopiossa, Kalajoella, vieden kuormittain\ntavaraa myytäväksi ja taas kuormittain ostaen uutta. Vanha\nDurchmankin ja Gyllbergin ukko veivät Kuopion tavarakuormassa kerran\nrommitynnyrinkin, josta illalla tekivät ryssän kanssa kaupat ja menivät\nuunille nukkumaan. Mutta yöllä tapahtui talossa pieni keskustelu.\n\"Paanko ma vähän vettä?\" kysyttiin. \"Paa-paa!\" vastattiin. \"Paanko ma\nvieläkin?\" kysyttiin taas vähän päästä, ja vastattiin: \"Paa-paa!\" Ja\nvielä kolmannen kerran samoin kysyttiin ja vastattiin. Mutta tapahtui\nniin, ettei ryssä aamulla huolinutkaan rommista. Kauppaa hierova\nGyllbergin ukko hätäysi:\n\n-- Tuu pois, Turkmanni, uunin päältä! Mies tahtoo rahansa.\n\nKuopion markkinoilla kävivät toimekkaat Ahlqvistin ja Ahlholmin\nleskirouvatkin. Tavarakuormansa kukkuralla istuen hekin vain\najoivat pitkän talvisen taipaleen. Ahlholmin rouva oli niin äkäinen\nkauppamuori, että myi vaikka leningin päältään, kun asiaksi tuli.\nNiinpä markkinatanssiaisissa joku rikas Kuopion rouva ihasteli Raahen\nrouvan kaunista puna- ja viheriäruutuista silkkileninkiä ja kysyi:\n\"Mistä sellaisia saa?\" -- \"Vaikka tästä! Tahotteko ostaa!\" Raahen\nrouva heti tokaisi. Ja silkkileningittään Ahlholmin Johanna-rouva ajoi\nkotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalajoen kuuluisille maaliskuun markkinoille ajoi Raahen koko\nporvarikunta, rahtihevosillakin vedättäen sinne kaikenlaista\nkauppatavaraa ja kräämää. Ahlqvistin ja Ahlholmin muorit olivat taaskin\nmatkassa ja vanha Friemanin ukkokin oli muassa, vaikkei hänellä ollut\nsuurta asiaakaan, ajoihan vain ilman aikojaan \"hevosluontoisena\"\nmiehenä katselemaan hyviä hevosia.\n\nKalajoen suun mahtavalla \"markkinaplassilla\" oli Raahen patruuneilla,\nniinkuin Kokkolan, Pietarsaaren ja Vaasan kauppasaksoillakin,\nomat pienet markkinapirttinsä kamareineen, kauppapuoteineen ja\nmakasiineineen kahta puolta kauppakenttää, joka pitkänä avoimena\ntanhuana ojentui mökkiryhmien välille kuten kaupungin katu.\nMarkkinatuvissaan patruunit asustivat markkina-aikana ja monella oli\nrouvakin mukana kahvinkeittäjänä ja ruoanlaittajana. Puodeistaan ja\nmakasiineistaan porvarit myivät kaikenlaista tavaraansa suoloista ja\nraudasta alkaen, ja maalaiset tarjosivat tuotteitaan vain kuormista.\n\nMaanukkoa oli tavaton paljous taas koossa. Kansaa sekä mies- että\nnaiskansaa, jalkamiestä, hevosta ja hevosväkeä ja hevosenvedettävää\noli maantiellä ja joen jäällä joskus neljännestä pitkälti ulottuen\nmarkkinakentältä aina Änkilän ohitse. Siinä oli ympäristön ja\nrantaseudun miestä sekä ylimaalaista aina Pohjois-Hämeen \"puttaalaisia\"\nja viitasaarelaisia myöten. Nähtiin joukossa Haapaveden \"haavikoita\",\nPyhäjärven \"pyhäkkäitä\" ja Kärsämäen \"kärsäkkäitä\" tervatynnyriensä ja\nlaitarekiensä ääressä. Mutta Reisjärven \"reisikkäillä\" oli pilkatuissa\n\"pituhäkeissään\", joilla he kerran tulivat kilpa-ajoihinkin,\nvain köyhän kulmakunnan potaskaa. Moni alamaiden viljapeltojen\nruisleivällä ruokittu isäntä seisoi pystynä raskaan viljakuormansa\nvieressä. Maalaisten tavaroista Raahen patruunit korjasivat hyvän\nosansa puutavaraa, tervaa, potaskaa, viljaa, sarkaa, hurstia, voita,\nkuminoitakin. Rahtimiehillä ajatettiin tavarat Raaheen, vain tervat\njätettiin Kalajoen makasiiniin avovettä odottamaan.\n\nMonta päivää markkinat kestivät. Raahelaisetkin viipyivät koko viikon\nKalajoen-matkallaan. Rouvat ja mamsellit vain yksinään puuhailivat\nkotona, pitivät kahvikutsuja ja pelkäsivät pimeän tullen Perttusia ja\nmuita rosvoja. Sillä monen talon koko miesväki oli markkinamatkalla.\n\nRaahen patruunien apumiehinä tavaroita hajoitettaessa maakuntaan olivat\njotkut kauppahenkiset lähiseudun isännät ja kaupungin miehet. Tällaisia\nkaupankävijöitä oli Palonkylän _Aunolan Sakari_, joka kulki monet\nmarkkinat Leufstadiuksen tupakkakuorman isäntänä. Vanha _Lindmanin_\nukko rujasi sekä Hämeet että Savot porvarien tavaroita kaupiten,\njoutuen matkoillaan joskus savolaisen pässinkin kanssa puskusille,\nmikä juttu kuitenkin päättyi siten, että talonväki ihmeekseen löysi\npässinsä isoista sarvistaan riippumassa korkealla ovipielen naulassa.\n_Pyhäluodon Pekkakin_ ajella remusi ympäri maakuntaa porvarien tavaran\ntasaajana, mutta tasasi tavarat niin taitamattomasti, ettei itselle\njäänyt muuta kuin tyhjä nimitys, \"Palanssi-Pekka\".\n\nMutta toiset isännät ja kaupungin miehet taas puolestaan toimivat\nmaanukkojen apuväkenä kokoamassa maakunnan tavaraa kaupunkiin.\nNämä olivat oikeita \"hämemiehiä\", jotka joka talvi tekivät pitkän\nkaupparetkensä Hämeen rintamaille taikka Savon sydänseutuihin. Omiin\nnimiinsä ukot ajelivat, omiin pusseihinsa pistivät voitot ja omissa\nnahoissaan tunsivat tappionkin. Näitä Hämeen ja Savon koluajia oli\n\"Lauviinin ukkokin\", _Petter Lavin_, joka etelästä veti ryynejä, lihoja\nja talia ja piti pientä \"höökerin kauppaa\" pikku mökissään Kirkkokadun\nvarrella, samoin kuin maakunnan kiertäjä Lindmankin Brahenkadulla,\nvastapäätä Durchmanin patruunia. Ahkeroita hämemiehiä olivat myöskin\n_Flinkin veljekset Jussi, Tapani_ ja _Heikki_ sekä _Jääskelän Antti_,\nJohan Montinin entinen renki, ja vielä _Mallulan Antti_, \"Silverin\nSaaran mies\". Joulun jälkeen nämä ukot painuivat Hämeeseen, ostivat\nsieltä kuormittain pellavia ja hamppuja, ostivat hyviä hevosiakin\najopeleineen, ja palasivat koko kuormastolla parahiksi kotikylän\nsuurille kynttelimarkkinoille. _Matelan Antti_ kierteli retkillään\nHämeet, Kuopiot ja Kajaanit, tuoden palatessaan hevosia ja pellavia.\nAunolan tupakkaporvarin velikin, _Jussi_, jota sanottiin \"Aunolan\nVauhdiksi\", koska hän poikasena, kun oli unohtanut \"jästin\" nimen,\noli pyytänyt \"sitä, joka antaa sahille vauhtia\", ajoi Hämeet ja Savot\nantaen vauhtia Hämeen pellaville sekä Savon hevosille, kuljettaen\nniitä Raahen markkinoille ja myyden voitoikseen. Antoi Jussi kerran\nvauhtia savolaisten kaivopuuhallekin. Jossakin Iisalmen talossa, missä\nei saatu vettä, vaikka oli purastettu monta kaivoa, esiintyi Aunolan\nVauhti muka kaivonkatsojana, määräten raastamaan reikää kaikkein\npahimpaan paikkaan, talon vahvan kivijalan alle. Ei kyllä Jussi enää\nuskaltanut kulkea talon kautta, ennenkuin sai kummakseen kuulla talossa\nkaivattavan \"sitä suurta Pohjan tietäjää, joka ve'en heille antoi\".\n\nSattuihan joskus näinkin onnistamaan. Mutta parasta oli hämemiehistä,\nkun saivat tavaransa hyvin menemään kotikylän Isolla torilla. Ja\nsaivatkin. Sillä Hämeen kiertäminen sentään kannatti, niin että\nvarakkaat isännätkin olivat joskus kahden vaiheilla:\n\n    \"Meniskö Hämmeeseen,\n    vai ostasko Ollinsaaren maan?\"\n\n\n\n\nPankit.\n\n\nEntisellä Raahen suurporvarilla oli oma tapansa tallettaa niitä\nrahoja, joita kauppa ja meri hänelle tuottivat. Raha pantiin kyllä\ntavallisesti vetämään uutta rahaa, mutta useasti sattui, ettei sitä\nheti voitu sovittaa kaupankäyntiin eikä panna meriä vaeltamaan. Monta\nkertaa keräytyi suuria rahakokoja toimekkaan kauppamiehen varastoon.\nMutta ennenvanhaisessa Raahessa ei ollut pankkia eikä rahalaitosta,\nmihin olisi voinut sijoittaa varansa tulevien päivien tarpeiksi. Monet\nporvarit, jotka olivat asioissa Tukholman kanssa, tallettivatkin\nRuotsin riksinsä Tukholman pankkeihin, toiset taas, jotka liikkuivat\nlaivoillaan Venäjän vesillä ja satamissa, veivät ruplansa Pietarin\nrahalaitoksiin. Mutta paljon käytettiin rahoja myöskin omaisuuden\nlisäämiseen. Tuotiin merien takaa kauniita arvokkaita huonekaluja,\nmattoja, shaaleja, tapetteja, hankittiin kaikenlaisia kalliita\nhopea-astioita ja arvoesineitä, ja talonemäntä puolestaan huolehti,\nettä hänen liinavaatevarastonsa oli mahdollisimman suuri ja komea.\nMonella porvarilla oli aitat täynnä sänky- ja liinavaatteita.\n\nMutta vanhalla Johan Soveliuksella, suunnattoman rikkaalla\nvanhallapojalla, joka yli 80-vuotisena kuoli 1853, oli omat\nsäästölaitoksensa. Pietarin pankkeihin Johan tosin talletti osan\nrupliansa, ja sinne niitä ukon kuoleman jälkeen lienee jäänytkin\nvenäläisten hyviksi. Mutta suuren osan rahoistaan vanha Johan sijoitti\nomiin kätköihinsä niin huolellisesti, ettei niistä kukaan muu ihminen\ntietänyt mitään. Ukon kuoltua hänen talletuksiansa sitten pitkät\najat etsittiin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista,\nvesikaivoistakin, mutta ei löydetty mitään. Vasta vuosikymmenien\nkuluttua niitä sattumalta kerran toisensa perästä pirahteli päivän\nvaloon.\n\nRaahen kauppatorin rannassa, veden piirittämällä pienellä kivikolla,\noli ennen ikivanha aitta, \"Puluvärkiksi\" sanottu. Tämän aitan\nomisti aikoinaan Johan Sovelius. Sinne ukko sijoitti meren tuomat\nsuolavarastonsa, ja sinne hän sijoitti meren tuomat rahansakin.\nSillä kerran, aikojen kuluttua, kun Puluvärkki oli jo kauppias Axel\nBranderin hallussa, tapahtui, että Paavolan Murron ukko aitasta\nsuoloja rapatessaan löysi seinänkolosta paperikäärön, joka sisälsi\nparisentuhatta ruplaa venäläisiä seteleitä. Toisen kerran taas\nkonttoristi Lindblad löysi samanlaisen rahakäärön. Kumpaisetkin lienee\nBrander aitan ostajana ja omistajana perinyt. Vanhaa Puluvärkkiä\npurettaessa löytyi taas sen vuolihirrestä suuri rahatukko. Oli hirteen,\nporanreikään, painettu korkki, jossa oli naula. Lievosen ukko nykäisi\nnaulaa: korkki lähti irti ja sen takana oli ruplia.\n\nOli entisaikaan Raahen torin rannassa, pakkahuoneen luona, kahden\npuolen suuria makasiineja, muuan niistä Johan Soveliuksen. Vanhat\nrantamakasiinit muutettiin myöhemmin, kun rautatie oli saatu,\nkaupungin toiselle laidalle rautatien viereen. Soveliuksen makasiinia\npurettaessa löytyi taas seinistä puutulpalla tukittuja reikiä, joissa\noli tuhansittain rahoja, toiset jo arvottomia, mutta toiset vielä\nkelvollisiakin. Ja kun makasiinin hirsiä uudelleen nostettaessa\nveistettiin, pirahteli niistä tuon tuostakin rahatukkoja. Peltomaan\nukkokin löysi tukon lastukosta ja ilmoitti sitten sanomalehdessä:\n\"Jolta on rahaa pois, saa tuntomerkeillä käyvä perimäsä\". Kun ei kukaan\ntietänyt tuntomerkkejä, sai Peltomaa pitää rahat ja tuli rikkaaksi.\nMuuan pattijokelainenkin löysi rahoja ja oli rahamiehenä kauan aikaa.\n\nKätki vanha Johan rahoja muuallekin kuin vanhojen aittojen seiniin,\njoihin hän sulloi vain seteleitä. Kultaa ja hopeaa ukko työnsi isoihin\nkahvipannuihin, joita kuoppasi maahan merkkipaikkoihinsa. Neljä on\nniitä jo löydetty, ja viisi niitä sanotaan olevan, mutta viidennen\npiilopaikkaa ei ole vielä saatu selville, vaikka on etsitty kaikkialta,\nPitkästäkaristakin. Merimies Grekula kyllä ennen sanoi, että jos\nhän rupeaisi etsimään, niin kyllä löytyisi, sillä piilopaikat, ukko\nselitti, on merkitty puustaimilla, ja muut puustaimet on jo keksitty,\nmutta K:n merkki on vielä löytämättä.\n\nMutta vanha Johan Fagervik, toinen rikas patruuni, oikea vanhankansan\nmies hänkin, ei tukkinut rikkauksiansa seinänkoloihin eikä kätkenyt\nkahvipannuissa maan alle, ei myöskään uskonut Pietarin eikä muidenkaan\nepäluotettavien pankkien haltuun. Patruunilla oli omassa kamarissaan\niso, vahvasti raudoitettu arkku, jossa hän säilytti hopeakolikoiksi\nvaihtamansa rahat. Arkku oli vielä suurilla ruuveilla porattu lattiaan\nkiinni, vaikka ei sitä kuka tahansa olisi jaksanut muutenkaan\nliikutella, sillä niin paljon siinä oli kolikoita. Täällä olivat rahat\nvarmimmassa tallessa, kun patruuni itse vielä tarkoin vartioitsi\naarrettaan. Aina kun kamarissa oli vieraita, patruuni koko ajan istui\narkkunsa kannella. Joskus tuttavat tekivät vanhalle patruunille pikku\nkiusaa, mennen arkulle istumaan, kun ukko siitä vähäisen liikahti\nmuualle. Mutta patruuni ajoi vieraan heti pois, ruveten itse aarteensa\nvartijaksi.\n\nTarkoin huolehti tavara-arkuistaan entisaikaan muuan toimekas\nSoveliuksen mummukin, joka sairastaessaan määräsi, ettei häntä\nsaa muuttaa toiseen huoneeseen, niin kauan kuin hän jaksaa\npikkulilliäänkään liikuttaa. Aiottiin jo kerran, kun mummu oli jo\nmelkein tiedotonna, ruveta muuttamaan. Mutta mummu tunsi sen ja\nliikutti pikkulilliänsä, kun ei muuhun enää kyennyt, Ja muutto täytyi\njättää tekemättä.\n\nVähävaraisen laitapuolen kansan rahat eivät juuri joutaneet\nseinänrakoihin eikä kirstuihin makaamaan. Raha saapui heidän luokseen\nkovin hitaasti ja jälleen kiireesti heitti hyvästinsä. Mutta kumminkin\netupäässä vähäväkistä kansaa varten perustettiin Raaheen jo 1851\npikkuinen rahalaitos, säästöpankki. Asessori Hårdh, kaupunginlääkäri\nFriman sekä kauppiaat Durchman, Lundberg ja Rein olivat sitä\npuuhaamassa, ja porvarit lainasivat ja lahjoittivat rahaa pohjaksi.\nVaatimattomana, muutamalla sataruplasella, se aloitti liikkeensä,\nja ensi vuotensa lopussa näytti pankin \"kirjanlasku eli räkningit,\njotka sitä varten valituilta Tutkiamiehiltä ovat oikein pidetyiksi\nlöydetyt\", että perustusrahaston \"Saanto\" oli 403: 28 hopearuplaa,\njosta perustajajäsenten maksuja 116 sekä \"kasvamatointa velkarahaa\"\n250 ruplaa, ja \"Anto\"-puolessa oli m.m. pankin \"omituista rahaa\"\n79: 51 ruplaa. Vähäistä väkeä pankin säästäjät olivatkin ja pienet\nheidän idartamansa alkuunpanot. Sataviisi henkilöä kantoi kopeekkansa,\nja pankin \"Säästöön paniain rahastoon\" voitiin \"Saanto\"-puolelle\n\"vastakirjain mukaan\" merkitä 1409: 98 ruplaa, ja tästä karttui\n\"kasvurahaa säästöön panioille\" 16: 72 ruplaa. Mutta köyhän kopeekat\neivät kauan joutaneet tuottamaan \"kasvurahaa\". Jo ensi vuotenaan pankki\nsai \"Antoonsa\" merkitä \"ulosottoakin\", sillä \"10 henkilöä, joista 7\novat peräti eronneet, ovat ottaneet ynnä rahan kasvuin kanssa 228: 56\nruplaa\". Yhtätoista velkakirjaa \"vasten\" pankki \"uloslainasi\" 1430\nruplaa, ja ensi vuoden lopussa \"kassassa löytyi selvää rahaa\" 94: 43\nruplaa.\n\nSäästöpankin hoitajana oli aikoinaan kaupungin \"kasööri\" _Gustaf\nBrusin_, pitkä, äkäinen mies, joka asui Härkätorin laidassa,\nReiponkadun kulmassa. Omassa pienessä kamarissaan ukko vain hoiteli\npankin \"saantoja\" ja \"antoja\", ja rahalaitosta sanottiin \"Prussiinin\npankiksi\", Brusinin jälkeen oli pankki milloin kenenkin hoidossa,\nuseinkin vanhojen merikapteenien, Stenmanin, Sabutskyn, Björkqvistin.\nJa samoin se on vieläkin. Vanha merien kapteeni _Juho Himanka_ on nyt\nvanhan pankin päämiehenä.\n\nMutta saatiin kerran sitten oikea kauppapankkikin, jossa porvarit\nsaattoivat rahoineen käydä ulos ja sisälle. Yhdyspankin haaraosasto\nperustettiin Raaheen 1864, ja sen ensimmäisenä johtajana oli\npari vuotta kauppias _Sivert Lundberg_ sekä johtokuntana, jonka\nvalitsemiseen otti osaa kaupungin paras porvaristo, Gustaf Rein ja\nFredrik Sovelius. Sitten oli johtajana kauppias _Lundström_ 1874:ään,\njolloin pankki joutui kauppiaan ja kapteenin _Johan Aspegrenin_ hoitoon\nlähes pariksi vuosikymmeneksi.\n\nTämän pankin, \"Aspegrenin pankin\", vanha Raahe vielä hyvin muistaa.\nSe oli patruuni Aspegrenin kauppatalossa Brahenkadulla, nahkuri\nLövenmarkin ja värjäri Ollenborgin talojen välissä. Porstuan\nperäkamari, johon käytiin kartanon puolelta pienen pimeän porstuan\nkautta, oli pankkihuoneena. Siellä Raahen raha-asiat toimitettiin.\nRahakamarin kalusto oli hyvin vaatimaton. Peräseinällä kahden akkunan\nvälissä seisoi pankkipöytänä vanha \"kröönillä\" veralla päällystetty\npelipöytä, ja seinällä pöydän yläpuolella riippui paperitaulu esittäen\nPyhää Ehtoollista. Oikeassa nurkassa oli kahdenmaattava, päästä\nvedettävä sänky, ja keskilattialla kykötti leveä kahdenistuttava\n\"kungstooli\". Vasemmalla seinällä oli vanhanaikainen pinnasohva\nsekä kaksijatkoinen kassakaappi, jonka yläosa oli rautaa, alakerta\npuuta. Nurkassa oli vielä isännän piippuhylly pitkävartisine\nmerenvahapiippuineen ja lattialla muutamia tuoleja.\n\nToimitusaikana pankkiherrat istuivat arvokkaina viheriän pöydän\nympärillä. Itse pankinjohtaja, patruuni, istui mälliä pureskellen\npöydän vasemmalla puolella ja häntä vastassa toisella puolen pöytää\nkauppias _Axel Brander_, johtokunnan mies; toinen johtokunnan jäsen,\nraatimies _Petter Roos_, istui pöydän edessä selin oveen. Mutta pöydän\nalla makasi pankinjohtajan punainen, hyvin lihava koira, \"Grogg\".\nKahdenmaattava sänky oli työnnetty kokoon, kahdenistuttava kungstooli\nseisoi tyhjänä, mutta sivuseinän pinnasohvalla istui tahi ovensuussa\nseisoi joku asiakas.\n\nJa herrat johtajat ja johtokunnan miehet hoitivat pankkia, ottaen\nrahoja ja antaen rahoja, myöntäen lainoja sekä kieltäen niitä.\nMerimiehetkin joskus astuivat herrain eteen tuoden heille rahojaan\ntalletettavaksi. Tuli kerran Keera-Junnukin hätäyksissään sata ruplaa\nkolikoita mukanaan kysymään, kelpaavatko ne enää mihinkään, kun\n\"Suomeen on tullut rahan muutet\". Joskus myönsivät pankkimiehet pikku\nlainoja, ottaen jonkun pantin takaukseksi. Hopealusikoita taikka muita\narvoesineitä kun vei pantiksi Aspegrenin porstuakamariin, sai astella\ntakaisin muutamia kymmenmarkkasia taskussaan.\n\nOli siinä pankkiherroilla laskemistakin, rahoja kun vaelsi ulos\nja sisälle. Kolmen miehen voimalla suoritettiin laskut, jokainen\npaperissaan erikseen, ja sitten vertailtiin, miten asia on kullekin\nselvinnyt. Johtaja tavallisesti, saatuaan työnsä valmiiksi, kääntyi\ntoisiin kysäisten:\n\n-- Huru har ni?[45]\n\n-- Niin ja niin, Brander ja Roos todistivat.\n\n-- Teill' on väärin! Räkna om![46] johtaja komensi.\n\nMutta kun ruvettiin tarkastamaan laskuja, huomattiin useinkin, että\nAspegrenin ukon papereissa oli virhe.\n\nÄkäisesti äijä lennätti mällinsä uunin eteen \"spottlootaan\" ja rupesi\nlaskemaan uudestaan.\n\nSaattoi pankinjohtaja joskus erehtyä antamaan asiakkaalle rahoja väärin\nja huomautukseen vastasi sitten vain:\n\n-- Kun on annettu, niin on annettu!\n\nMutta jos asiakas siihen huomautti: \"Täs' on liikaa\", kivahti\npankinjohtaja:\n\n-- Anna heti pois!\n\nTärkeä toimitus oli pankin vuositilin tekeminen. Sitä varten piti\npankki joulunaikana sulkea kokonaiseksi viikoksi, eivätkä niinä päivinä\nvekselitkään saaneet \"langeta\". Maksutilaisuudet oli jo etukäteen\njärjestetty joutilaampaan aikaan.\n\nVanhanaikaisissa \"klaffuhousuissa\" Aspegrenin pieni \"Muppa\"-ukko\npukinpartoineen vain astella kepsutteli ja taskussaan hän kantoi suurta\nvanhaa kelloriepua, joka hänen mielestään oli paras koko Raahessa, ja\nmerellä ukko purjehti keltaisella kaksimastoisella seelipaatilla, joka\nniinikään oli \"paras koko kaupungisa\".\n\n\n\n\nLyyäänkö laiva.\n\n\nIsollatorilla asioita haasteltaessa saattoi iso patruuni ehdotellen\nkysäistä toiselta isolta patruunilta:\n\n-- Lyyäänkö laiva?\n\n-- Lyyään vaan! toinen iso patruuni heti vastasi.\n\nJa asia oli sitä myöten valmis. Miehet olivat päättäneet, ja miesten\npäätös piti paikkansa, eikä siinä tarvittu sen pitempiä keskusteluja.\nKohta uusi laiva rupesi kohoamaan kaupungin vanhalla veistämöllä.\n\nYhteisin voimin Raahen suuret patruunit tavallisesti rakennuttivat\nsuuria ja kalliita valtamerien kulkijoita laivojaan. Sukulaiset ja\nhyvät tuttavat liittyivät \"komppanioihin\" lyöttämään ja varustamaan\nlaivaa, toista, kolmatta, useampiakin, joissa kullakin osamiehellä\noli määrätty osuutensa: puolet, kolmasosa, neljäs-, kuudes-,\nkahdeksasosa j.n.e. Vanhan _Langin_ toiminimen omisti aikoinaan vain\nLangin suku, sitten vävy, kauppaneuvos Franzén ja taas vävyksi tullut\nkomerssi Fredrik Sovelius, ollen kyllä toiminimen laivoihin enemmän\ntaikka vähemmän osuutta joillakuilla muillakin Raahen kauppiailla,\nkuten Candelinilla ja Möllerin papalla. Samoin _Soveliusten_\nlaivanvarustustoimi oli melkein kokonaan Soveliusten yhtymän,\nparhaina aikoinaan etupäässä Matti Augustin ja Henrikin pääjohdossa.\n_Durchmanin_ yhtiössä oli koko joukko mukana: vanha Durchman poikineen,\nJohan Fellman, Johan Montin sekä kapteenit Svanljung, Höckert ja\nStåhlberg. _Reinin_ komppaniaan kuuluivat aikoinaan, paitsi itseä ukko\nReiniä, Isak Fellman, Gyllberg, Fagervik, Andersson, Henrik Montin ja\nKonrad Brander, _Lundbergin_ laivayhtiössä olivat osakkaina Lundbergit,\nJohan ja Baltzar Fellman, Fredrik Leufstadius, Johan Frieman ja\nJohan Lundström. Jokaisella suurliikkeellä oli laivaveistämössä oma\ntyöpaikkansa.\n\nVanhaan aikaan oli Raahen laivavarvi aivan kaupungin vierellä,\nRikhardinrannassa. Siinä entiset edesmenneet patruunit, Langit,\nSoveliukset, Freitagit, Kiellinit, olivat lyöttäneet laivojansa, ja\nsiinä vielä Itämaisen sodan jälkeen 1856 langokset, Matti Marjelin ja\nMatti Kangas, rakennuttivat kaksimastoisen jähdin, Sovinnon. Mutta\nmaan noustessa ja meren paetessa kaupunginranta oli jo aikoja tullut\nliian matalaksi suurille valtamerien laivoille. Niinpä olikin saatu\nuusi laivojen rakennuspaikka kauemmaksi kaupungista, entistä syvemmälle\nrannalle, tervahovin ja Suenreiän välimaille. Sinne nousi lopulta\nviisi varvia vierekkäin: _Soveliuksen, Lundbergin, Reinin, Langin_ ja\n_Durchmanin_, jokaisella omat pajansa, kaksikerroksiset työpirttinsä ja\nsuuret makasiininsa sekä tavattomat rakennustarvevarastonsa.\n\nEntisten suurporvarien laivat eivät suinkaan olleet niin suuria ja\nkomeita kuin myöhempien patruunien alukset. Johan Langin Nadeschdakin,\n1841 rakennettu priki, oli vain \"pyöreäkeulainen lyhyt töpelö,\nymmyrkäinen kuin pata, niin että mastotkin olivat melkein yhesä\nläjäsä\". Mutta silläkin vain ajettiin valtamerien ylitse. Vanha Kalle\nBurmankin oli sillä ennen Itämaista sotaa käynyt aina \"Valapparaisosa\"\nasti. Monet entisten ukkojen laivat myöhemmin takiloihinkin\npienemmiksi, fregatitkin muutettiin parkkilaivoiksi.\n\nOli kyllä Raahessa joskus maailman aikaan nähty suuriakin laivoja, niin\nettei mallia liene puuttunut. Oli nähty sellaisiakin jättiläispursia\nkuin saksalainen \"Wänneswäärti\", joka kerran oli ajanut Pohjanlahdelle\nlankkuja lastaamaan. Yhtaikaa oli tavaraa lyöty Oulussa peräruumaan,\nRaahessa keskiruumaan ja Kokkolassa keularuumaan. Laivan joka\nmärsrangilla oli ollut tanssihuone ja joka kvarttesplokin niskassa\nkrouvi, ja niitä oli ollut niin paljon, että kun kerran kajuutpoika\noli lähtenyt ja käynyt joka tanssihuoneessa ja joka krouvissa, niin\noli hän palatessaan ollut harmaapäinen ukko. Itämerelle suurlaiva\noli mennä porhaltanut, ja kun kokki oli heittänyt kapiisin porot\nmereen, oli siihen syntynyt Bornholm, ja kun hän oli viskannut mereen\nherneenperät, oli muodostunut Ärtholm, Kun sitten laivan oli pitänyt\nahtaita Tanskansalmia luovia vastatuuleen, oli sen aina täytynyt käydä\nPohjanmerellä kääntymässä.\n\nTällaisia mahdottomia maailmanastioita ei Raahe kyllä kyennyt\nrakentamaan parhaina päivinäkään, mutta aika isoja fregatteja,\nparkkilaivoja, prikejä, kuunareita ja kaljaaseja se kyllä löi, yhtä\nkauniita ja kelvollisia kuin kutka tahansa maailman laivamestarit.\nJohan Langin Louisekin oli niin kova kulkemaan, että kun se kerran\ntulla porhalsi Ameriikasta, niin ei kaksi kapteenia ehtinyt laskea\nsen matkaa, vaan täytyi laiva seisauttaa meren selälle \"piihin\".\nJotkut patruunit lyöttivät yli neljänkinsadan lästin fregatteja ja\nparkkeja, kuten esim. Lundbergin miehet, mutta toiset taas pienempiä,\nalle kolmenkinsadan kolmimastoja niinkuin Reinin komppania. Mutta\nSoveliuksen Matti-patruuni rakennutti enimmäkseen vain isoja\nkaksimastoisia prikejä, sillä niiden \"ulosteot haminoisa\" olivat\nhalvemmat kuin kolmimastoisten laivojen. Katsellessaan Reinin miesten\npieniä kolmimastoja Matti-patruuni joskus naurahti:\n\n-- Jos mulla olis nuin pieni ruuhi, niin minä en panisi kun yhen maston\nja vippiseelin.\n\nEntiseen aikaan oli laivoja rakennettu vain päiväpalkalla. Timperit\nolivat saaneet sovitun palkkansa ja iskeneet aamurummusta iltarumpuun.\nMutta sitten ruvettiin lyömään laivoja myöskin urakalla. _Björkmanin\nEerikin_, joka oli Haapavedeltä tulleita Pyöriän poikia, kerrotaan\nolleen semmoinen toimen mies, että ensimmäisenä rupesi puuhaamaan\n\"kontrahtityötä\", kooten ympärilleen _timperijoukon_, joka\n_laivanredarien_ kanssa teki sopimuksen urakasta.\n\nJo syksypuolella kesää, kun oli kuultu patruunien torilla päättäneen,\nettä \"lyyään laiva\", timperitkin keskustelivat siitä Isontorin\nkokouksissaan ja päättivät, että \"lyyään vaan!\" Sitten lähetettiin\nEerik Björkman sekä muita \"isäntämiehiä\" patruunien luokse esittämään,\nettä \"se ja se vaajitaan\", ja he palasivat takaisin tiedolla, että\n\"se ja se luvataan!\" Isotori neuvotteli koko joukolla. Voitiin vielä\nkerran lähettää Eerik Björkman sekä muut isäntämiehet patruunien\nkonttoriin ilmoittamaan, että \"jos se ja se annetaan, niin sitten!\"\nMutta saattoi Isotori. hyväksyäkin patruunien tarjouksen. Silloin\nmentiin joukolla konttoriin tekemään kirjallinen sopimus, ja \"valan\nperään oikein alettiin työ\", vielä luvaten, että \"jos laiva vuotaa, kun\non vesille laskettu, niin kallistetaan omin kustannuksin ja korjataan\".\nKahdeksankymmentä ruplaa mieheen oli entiseen aikaan tavallinen\nurakkamaksu laivanteosta, ja sitten myöhemmin oli urakkasummana 500\nmarkkaa mieheen ja \"laiva puolivalmiiksi\".\n\nTaitavia laivan rakennusmiehiä, timpereitä, varvareita, seppiä, oli\nkyllä Raahessa, sellaisia kuin _Pyhälän Jaako, Puskalan Heikki,\nPietilän Pekka, Pyyn Tuomas, Humalojan Juho_ ja _Burmanin Kalle_ sekä\nvielä _Lahdenperää, Hyttistä, Haapajokea, Friiseä, Makkosta, Erkkilää_,\nkaikki edesmenneitten Raahen mestarien jälkeläisiä taikka maaseuduilta\ntulleita taitomiehiä. Pyhäläkin oli tullut Pyhäjoelta, Humaloja\nHaapavedeltä, Erkkilä Saloisista ja Makkonen sekä Pietilä Pattijoelta.\n\nMutta Raahen parhaana aikana iskettiin samalla kertaa viittäkin\nlaivaa, jolloin joka varvissa oli miehiä kalkuttamassa ja laiva\nnousemassa. Silloin Raahen omat voimat eivät riittäneet, vaan täytyi\nhankkia lisää muualta. Varsinkin kesäisin, kun sattui olemaan monia\nlaivoja kotona korjattavana, oli kova taitomiesten tarve. Apuväkeä\ntuotettiin Kokkolan puolesta Kruunupyystä, Alavetelistä, Larsmosta,\nväliin monia kymmeniä rantaruotsalaisia timpereitä ja mestareita.\nPatruunit kustansivat heille vapaan matkan Österbottenilla taikka\nAavasaksa-laivalla, joka höyrysi Tornion ja Pietarin väliä. Eteläpuolen\nmestarit viipyivät Raahessa tavallisesti vain kesän siirtyen syksyllä\nkuin varikset talveksi Kokkolan seuduille. \"Etelän vareksiksi\" miehiä\npilkaten sanottiinkin, kun riita tuli, vieläpä joskus kraakuttiinkin\nheille variksen äänellä. Mutta monet etelän puolelaiset jäivät\ntalvitöihinkin Raahen laivaveistämölle, ottivatpa emännän Raahen\ntyttäristä ja asettuivat kaupunkilaisiksi taikka läheisen maaseudun\neläjiksi. Hyvin monet tekivät mökin Palonkylään, useat ostivat sieltä\ntalonkin. \"Krakkusvenskaa\" eli \"krakunruottia\" he alussa vain puhuivat,\nmutta oppivat vähitellen solkkaamaan raahelaisten kieltä, ja viimein\nRaahen seutu teki näistä \"etelän vareksistakin\" oikeita raahelaisia\nja Raahen ympäristöläisiä. Monet etelän miehistä olivat taitavia\ntimpereitä, seppiä ja laivanrakentaja-mestareita, timpereitä sellaisia\nkuin _Krokvik, Kronqvist, Sundqvist, Grönqvist, Portin_ ja _Jubell_,\n\"laivanpykyjä\" sellaisia kuin _Pettersson, Vestersund_ ja _Danielsson_\nsekä seppiä sellaisia kuin _Viklund_, joka oli niin erinomainen,\nettä rupesi \"pykmestariksi\", ollen taitava siinäkin ammatissa.\nLaivan rakennusmestari tuli Kronqvistin ukostakin. Raahelaisista\nrakennusmestareista mainittavimpia oli _Nils Petter Möller_.\n\nPuut ja tarpeet piti olla varvissa valmiina, kun työ alettiin. Ylimaan\nukot olivatkin niitä pitkin talvea vedättäneet valtavat kasat, ja oman\nkylän jähtimiehet, Marjelinin Matti Sovinnollaan ja Anders Helaakoski\nAallollaan sekä muutkin pikku kipparit olivat kesäkauden ajattaneet\npelkkoja sekä muita laivapuita Iin jokisuulta, puolitoista sataakin\npaksua 5--6-sylistä pelkkaa samassa lastissa. Patruunit itsekin omilla\njähdeillään olivat vedättäneet laivatarpeita sekä Kalajoelta että\npohjoisilta jokisuilta.\n\nSyksyllä jo kekrin aikoina alettiin laivan rakennustyö, ja siinä oli\nurakkaa ja pauketta koko talveksi. Vain pimeimpänä sydäntalven aikana\nvarvi oli äänetönnä sekä miehet omissa toimissaan. Mutta kevätpuoleen\nalettiin uudella, entistä ankarammalla menolla. Timperit paukkasivat\nrakennuksella, sepät kalkuttelivat pajassa, varvarien sorvit\nhyrräsivät, pasan lämmittäjien kattila höyrysi ja sahurien terävä rauta\npuri puuta.\n\nNeljäkolmatta timperiä tavallisesti hääri ison parkkilaivan teossa,\nmiestusina kummallakin puolella, kukin omalla paikallaan, ja sitten oli\nvielä erittäin seppiä, sahureita ja muita erikoistyön tekijöitä.\n\nTavallinen kolmimastoinen laiva oli jo aika suuri rakennusrumilas,\njolla oli pituuttakin parikymmentä, kolmattakymmentä syltä, leveyttä\nneljä ja viidettäkin syltä, sekä korkeutta emästä kanteen viitisen\nsyltä. Vahvojen pelkkatelineiden, _pevun_, varaan sitä rakennettiin.\nAlinna oli mahtava _emäpuu eli köli, keula- ja perävannaksineen_, ja\nlaivan kylkiluina olivat parittain toisiinsa isketyt kymmentuumaiset\nkaaripelkat, _pantturit_ eli _timperit_, joihin kahtapuolta pukattiin\nvahvat 5--6-tuumaiset lankut laivan pohjaksi ja laidaksi. Pantturien\nvarassa oli _skantäkki_, josta taas nousivat prääkongin _stötät_\nkannattaen _vesitäkkiä_ eli _täkkiä, leestankoa_ ja _pastajäärninkiä_.\nTäkkiä ylemmäksi kohosi keulassa _keulapakka keulaskrankkeineen_\nja perässä _haltäkki peräskrankkeineen_. Perässä haltäkin puolessa\nolivat _kajuutat:_ etukajuutta, jonka sivulla olivat perämiesten\n_hytät_ ja _kompassihuone_ eli _natterhuusi_ ja _signaaliskaapi_ sekä\nperässä kapteenin huoneisto. Keskellä kantta oli _ruffi_, jossa oli\nmiesten osasto, _skanssi_, sekä _kapiisi_ eli keittiö, sivulla olevine\ntimperinhyttineen. Vanhoissa laivoissa oli skanssin ovi _styyrpuurin_\npuolella eli oikealla ja kapiisin ovi _paapuurin_ puolella eli\nvasemmalla laivan perästä katsoen. Kaikkein vanhimmissa laivoissa oli\nskanssi laivan kannen alla ruuman keulapuolessa. _Ruumaan_ kannen\nalle päästiin kolmesta luukusta: keulapuolessa, ruffin edessä oli\n_föörluuku_, keskilaivassa, \"mitsepisä\", _isoluuku_, ja perässä\n_akterluuku_. Mutta sivuilla prääkongissa oli saranaluukut, joista\nlaivankannelle pärskyvä vesi pääsi vuotamaan ulos, samoin kuin aina\navoimista _spyykateista_, joita oli kolme kummallakin puolella laivaa.\nLaivan keulan _kaljuunisa_, josta _puksfrööty tamstaavetteineen_\npistäytyi eteenkäsin, oli entisaikaan _piltti_, \"kaijuunin piltti\",\nnaisen veistokuva keulaan levitettyine hameineen. Sellainen oli ennen\nollut Didossa, 1865 rakennetussa Reinin komppanian parkkilaivassa.\nVanhojen Puskalan ja Pyhälän ukkojen oli kerrottu niitä tehneen. Mutta\ntavallisesti tehtiin vain ja maalattiin valkeaksi joku pyöreä kiekura,\njossa oli kuin puunlehtiä. Ulkolaisissa laivoissa kyllä nähtiin komeita\nkruunupäisiä kuninkaankuviakin.\n\nKaikki laivan laitalankut höyryytettiin _pasassa_, suuressa, lankuista\nlyödyssä neliskanttisessa torvessa, johon 6--7-sylisiä lankkuja mahtui\nkymmenittäin samalla kertaa. Isosta muurikattilasta laskettiin höyryä\npasan lävitse, ja puut kuumenivat, niin että pihka tihkui. Pasassa\nkeitetyt lankut taipuivat hyvin laidan mukaan, eivätkä sitten olleet\nkovin pahoja ravistumaan. Vanhat merimiehet, jotka eivät enää muuhun\nkyenneet, olivat pasan lämmittäjinä. _Undelinin Anttikin_ höyryytti\nReinin komppanian pasaa ja monesti samalla kertaa höyryytti viinalla\npäätänsä, niin ettei tahtonut pystyssä pysyä, sattui kaatumaankin,\njuuri kun itse Reinin patruuni vihellellen käveli varvissa katsellen\ntyönmenoa. Mutta Undelinin ukko kömpi vain ketaroilleen, manaten:\n\n-- Kun se oikein vihaksi pistää, niin ei pysy pystysäkään.\n\n-- Mene nyt vain pasaa lämmittämään! patruuni komensi.\n\nLujaksi laiva tehtiin. Vahvoilla rautapulteilla ja paksuilla\npuuvaarnoilla iskettiin peikkoja ja lankkuja yhteen. Melkeinpä\nolisi uskonut, kun katseli tavattomien pelkkojen pulttaamista ja\nvaarnaamista, että siinä tehdään maailmanikäistä työtä. Mutta kun\nsitten merellä myrsky lennätti laivan matalalle, niin rutisi se\nvain ja ritisi niinkuin pärekori, ja vahvimmatkin karvit rupesivat\nirvistelemään.\n\nAamurummun kanssa nousivat työmiehet ylös ja aamuviidestä he jo\nolivat työssä. Aamiainen syötiin 8--9 välillä, päivällinen 1--2, ja\niltarummuksi jouduttiin kotiin iltaselle. Lastukasa kainalossa ukot\ntavallisesti astelivat kotiin, monet Palonkylään ja Pattijoelle asti.\nPolttopuusta ei laivantimpereillä ollutkaan puutetta, sillä joka\ntimperi sai korjata ne lastut, mitä otti puusta irralleen. Lyhyet\njätepalikatkin joutuivat timperien kesken jaettaviksi, mutta pitemmät\npuukappaleet, _pilekset_, patruuni ladotti pinoon. Timperien pojat\nkävivät talvella lastuja kotiin keikkaamassa, ja monet eukot, joilla ei\nollut lastuihin osuutta, kävivät timpereiltä ostamassa niitä rahalla\ntahi vaihtamassa tupakalla. Luukas Helaakoski vedätti lastuja hevosella\nkaupunkiin laulellen Kruununpuodin mäkeä lasketellessaan:\n\n-- Rullan koo ... rullan koo...\n\nKuiva eväs oli miehillä mukana selkärepussa, mutta lapset toivat\nkeittoruokaa aamiaiseksi ja puoliseksikin. Kevätpuoleen evään\ntuojatyttäret jäivät päiväsydämeksi isälle \"kehräämään riivejä\".\nSillä timperien urakkaan sisältyi laivan tilkitsemisriivien valmiiksi\npunominen. Jo toisellekymmenelle jouduttuaan tytöt saivat mennä\nvarviin kehräämään. Suurista paaluista nykittiin tervatappuroita,\njopa purettiin vanhoja tervaköysiäkin, ja polvella punottiin tappurat\nköydenpaksuiseksi säikeeksi ja kerittiin kerälle.\n\nKirkkaina kevätpuolen päivinä tytöistä oli kyllä hauska astella varviin\nja kehräillä tappurasäiettä. Mieluiselta tuntui raahelaisestakin, kun\nvarvista kuului pauke ja kalke ja joskus miesten \"haalauslaulukin\"\naina kotipihalle asti. Siellä oli melkein koko kotona oleva Raahe\ntyössä, sekä miehet että naiset. Laivaa siellä lyötiin, mutta lyötiin\nsiellä leipääkin sekä keskikaupungin patruuneille että Katinhännän ja\nPaavonperän mäen pikku pirteille.\n\nJa patruunit ajelivat varvin tietä edestakaisin. Piti hoitaa asioita\nkotonakin, mutta piti ahkerasti käydä katsomassa, miten laivakin\nvalmistuu. Sillä vanhoina merenkyntäjinä patruunit kyllä tiesivät,\nmiten mikin paikka laivassa oli tehtävä. Komerssi kävi joskus parikin\nkertaa päivässä ja laivaa maalattaessa itse sekoitti väritkin.\n\nSamaan aikaan kuin timperit työskentelivät ulkona laivanrakennuksella,\nahkeroitiin työpirteissä laivan purjeiden valmistuksessa. Paksusta\njäykästä _pultaanista_ -- josta poikavarsoillekin useasti kuraistiin\ntukeva liivinselkämys -- laitettiin purjeita. Pirtin alakerrassa\nvanhat, taitavat, kotikylään talvehtimaan jääneet merimiehet\nleikkasivat purjevaatteen valmiiksi. Monesti myöskin kapteenit toimivat\npurjeen leikkaajina; merimiehet sitten vain valvoivat ompelemista.\nKomerssi aina itse leikkasi laivansa purjeet. Lundbergin pirtissä\nleikkasi purjeita ja valvoi niiden ompelemista vanha _Savalinin\nHeikki_. Pirtin yläkerran \"seelikamarisa\" taas _seelinompelijat_\npistelivät purjeita kokoon. Langin työpirtissä komerssin käskyläisinä\nhäärivät aikoinaan _Jussilaiska, Hiitolinin Liisa, Pyyn Hanna_ ja\n_Planetin Anna-Liisa_. Saattoivat he kyllä ommella muissakin pirteissä\nja saada tovereikseen _Karjaluotoskan, Pekuskan_ ja _Ölundskan_.\nNahkainen _seelihanska_ kämmenessä naiset pitkillä paksuilla neuloilla,\n\"oikeilla\" neuloilla, \"reikä\"-neuloiIla, ja \"liiki\"-neuloilla, ja\nkolminkertaisella tervatulla pellavaisella _seelilangalla_, joka\noli paksua kuin raasumaton loimi, pistelivät vahvaa vaatetta,\n\"nolla-tyykiäkin\", niin että kädet olivat aivan rappiossa. Eikä\nkestänyt kauan seelihanskan rautainen \"plootukaan\", joka oli ostettu\nTilvikseltä 25 pennillä. Päiväpalkkaa saatiin 1:20--1:80 markkaa ja\noma eväs piti olla matkassa. Ja itse piti olla matkalla varviin jo\naamuneljältä. Sillä heti aamurummulta oli Fellmanin Paltsu liikkeellä\nkatsomassa, meneekö väki työhön. Varvipirtissä monet merimiesten\neukotkin kuukausittain viettivät viikkonsa patruunin palveluksessa,\nniin ettei ollut kuin pyhä omaa. Ja sekin olisi pitänyt pyhittää\nHerralle, mutta täytyi käyttää pirtin siivoamiseen ja vaatteiden\npaikkaamiseen ja muihin kotitöihin. Vanha muori hoiti vain lapsia,\ntaikka isommat huolehtivat pienemmistään. Kuivaa evästä naiset\ntyöpirtissä pistelivät, kahvia sentään keittivät pirtin takassa. Siitä\nkyllä ei Fellmanin Paltsun kasvatti Leufstadiuksen \"rootmanni\" oikein\npitänyt, vaan moitiskeli, että eukot juovat kovin paljon kahvia. Mutta\nJussilaiska valaisi raatimiehelle asian:\n\n-- Me juomma sen särpymeksi, mutta te juotta huviksi. Ei meillä ole\nmuutakaan särvintä ... jos me sen kahvesmörjän ryyppäämmä.\n\nOli jo suuri ilonpäivä, kun saatiin laivanteos sille rajalle, että\nvoitiin ruveta sitä \"triivaamaan\". Silloin oli jo kesä tulossa,\nlapsetkin laukkasivat avojaloin varvin ja kodin väliä. Riivaamisen\naloituspäivänä patruunit hyvillään tulivat varviin ja toivat miehille\nryypättävää. Se kyllä oli miehistä mieluista, ja he pyhittivät\npäivän niin suurena juhlana, ettei tilkitsemisestä sillä kertaa\ntullut mitään. Vasta seuraavana päivänä ruvettiin _riivipaukalla_\nmoikottamaan _syöttörautojen_ päitä, samalla kuin omaa päätä moikotti\neilinen hummaus. Mutta silti vain työskenneltiin kuin miehet, leveää\n_krapiakin_ käyttäen, niin että toinen hoiti rautaa, toisen antaessa\npaukalla iskuja päähän. Jonkun ukon pää kyllä saattoi olla parannuksen\ntarpeessa. Kondelinin Jaakonkin kerran täytyi lähteä kesken työtään\nastelemaan kaupunkiin ja selitellä vastaan tulevalle patruunille:\n\n-- Näinhän se käy, kun ei ole hankittu niitä krapinvarsia ... piti\nlähteä niitä hakemaan.\n\nMutta silloin oli suuri juhlapäivä, kun laiva oli niin valmis, että se\nvoitiin laskea vesille. _Laivan lykkäjäisiin_ otti osaa koko kaupunki\nja ympärysseutu, eivätkä vain laivan teettäjät ja tekijät.\n\nJo kauan oli tätä merkkitapausta jännityksellä odotettu ja valmistettu.\nLaivan laskettamisneuvoiksi oli rakennettu luja lankkulava sekä vahvat\n_kelkat_, Kuusisylisiä peikkoja oli isketty yhteen neljäksi kelkaksi,\nkaksi kummallekin puolelle laivaa, ja keitetty monet suuret ammeet\nja tynnyrit soopaakin. _Eilolaiska_ ja _Tigerska_ olivat patruunien\n_soopankokkeina_ viikkomäärin \"alaköökien\" suurissa muuripadoissa\nkorventaneet rasvoja ja luukontteja lipeässä paksuksi, veitsellä\nviillettäväksi soovaksi. Saaveittain oli soopaa kannettu valmiiksi\npaikalle. Olipa salaa kenenkään sivullisen tietämättä laivan nimikin\nmaalattu _akterspeiliin_ ja peitetty laudalla. Laivan teettäjäpatruuni\noli sen jonakin yönä maalauttanut.\n\nJuhannuksen tienoissa, kun patruunit olivat monet kerrat käyneet\nmittaamassa veden syvyyttä, jotta milloin olisi paras laskea, tapahtui\nlaivan lykkääminen. Koko kaupunki sen sai kuulla, ja koko kaupunki\nriensi silloin varviin. Muutamat menivät oikein eväskori mukanaan,\nja Lassilaiska kyökytti piparkakkukoreineen kauppoja tekemään.\nMaalaisiakin tuli Pattijoelta, Saloisista ja Piehingistä. Kaikkialla\noli katsojia, maassa ja aidoilla, lankkuläjiilä ja pelkkakasoilla.\nKymmeniä katsojia oli saanut kiivetä laivan kannellekin luikua ottamaan.\n\nSaaveittain siveltiin soopaa kelkkojen pohjiin ja lankkualustalle, jota\nmyöten kelkkojen piti liukua.\n\nSitten kun kaikki oli valmiina, käytiin ottamassa _kiilaryyppy_,\nTyöpirtissä patruuni sen tarjosi työmiehille sekä työmiesten\ntuttaville, jotka olivat tulleet avustamaan laivan lykkäystä. Ryyppy\npani miehet iskemään kiilaa, niin että _päärholttikuulat_ keikahtivat\nkumoon. _Särkyrauvoilla_ rikottiin laivaa kannattavat _mutapölkyt_,\njolloin koko rakennus jäi kelkkojen varaan. Silloin _laivanpyky_, joka\nhoiti koko menoa, komensi:\n\n-- Lukot auki!\n\nKelkkain eteen ja laivanvannasta vastaan asetetut pönkät nykäistiin\nköysillä pois, ja kirveellä iskettiin peräköydet poikki. Mutta iso\nolio makasi vain liikkumatta \"pevullaan\". Silloin viisi, kuusi miestä\njuoksi laivan taakse ja suurella _juntalla_ tärskäytti perään, niin\nettä koko rakennus vavahti. Alkoi kuulua kova ratina ja ryske, kun\nvaltava rumilas heräsi levostaan ja tunnusteli tilaansa. Sitten\nse huomasi edessään sinisen meren ja lähti sinne käsin hiljalleen\nliikkumaan valmista soovalla silattua käytävää pitkin. Se oli\nriemukasta menoa. Lankkutapulit ja pelkkakasat hurrasivat, laivankansi\nhurrasi, aidanselillä ja kaikkialla heilui käsiä ja lakkeja sekä\nkuului huuto ja hurraaminen. Laivan nimikin paljastui, kun peräpeiliin\nnaulattu lauta nuorien nykäisemänä laivan liikkeelle lähtiessä putosi\nalas. Kansa hurrasi ja huusi nimeä, laivan rytisten työntyessä omaan\nvaltakuntaansa. Valtavalla väellä kuin riemuiten se sinne puskeutui,\nnostaen komeat pärskyvät kuohut kahta puolta. Ja yhäkin vapisten se\njäi viimein veden pinnalle ylpeänä kellumaan. Koko ympäristö katseli\nmielissään komeaa mereneläjää, joka oli oman kylän käsillä tehty. Ja\ntaas huudettiin, heilutettiin hattuja ja huudettiin.\n\nEntiseen aikaan, kun oli lykätty kauppaneuvos Franzénin laivoja, oli\ntoisinaan saatu kuulla laivanisännän tilaisuutta varten sepittämä\nruno. Isäntä oli itse sen lausunut, kun laiva oli onnellisesti päässyt\nvesille. Niinpä Suomi-laivaa, 229 lästin fregattia, lykättäessä 1838\noli Franzén runoillut:\n\n    \"Med Suomis namn\n    Från Suomis hamn\n    Gå hafvet plöj\n    Och lycklig var,\n    Ej iänge dröj\n    På väg Du far,\n    Den snällt sig ror,\n    Förtjena får.\n\n    På Suomis jord,\n    Här opp i Nord\n    Klent jorden ger\n    Åt odlarn här.\n    Sök skörden där,\n    Att skördas är,\n    På fremmand Strand,\n    Åt Suomis land\".[47]\n\nMutta kansan hurratessa kävi laivakelkan soopaisella ladulla kuhina\nkuin muurahaiskeossa. Siellä timperien eukot ämpäreineen ja kiuluineen\nkuupottivat soopaa keräämässä, nahisten ja kinastellen, sillä jokainen\nyritti krapata astioihinsa hyvää ilmaista pesuainetta niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nMutta laivanlaskijat olivat ottamassa _ruoriryyppyä_.\n\nRyypyn jälkeen taas timperit ja laivan tuleva kapteeni soutivat\nsuurella parkaasilla laivaan. Kapteeni astui heti ruumaan katsomaan,\nonko tullut vettä. Jos laiva vuoti, piti timperien se _köölhaalata_,\nkallistaa kyljelleen, niin että emä nousi ylös vedestä, ja sitten\ntilkitä tiiviiksi. Mutta jos ei vettä tullut laivaan, oli se hyvin\ntehty, ja timperit saivat panna _ruorin_ paikoilleen. Ja laiva oli\nheidän käsistään valmis.\n\nSiitä päästiinkin vasta ryyppäämään ja juhlanpitoon. Työpirtissä oli\nkeitetty valtava _hernesoppa_, jota työmiehet ja niiden apulaiset\nsaivat syödä vadillisittain. Ruskean rasvaisen herneen painoksi saatiin\nhyvää juotavaa. Patruunit olivat tuottaneet työpirttiin viinaa ja\nkonjakkia ja rommia kaikenlaatuista, niin että kaikki toimessa olleet\nsaivat kyllänsä. Eikä ryypättykään pikku pikareilla tipoitellen.\nTäysin lasein saatiin kallistella, vieläpä vetää vaikka kauhallakin.\nRyypyksissä oli silloin koko varvi, vanhat ja nuoret, herrat ja\ntyömiehet, monet niin että väsyivät varvin pirttiin taikka pirtin\nseinän viereen. Mutta sitkeimmät pörräsivät koko yön, ottivat lisää\nja puhuivat hyvästä lykkäyksestä. Eikä selvänä miehenä saanut kukaan\npalata kaupunkiin. Ruonansillalla oli joskus oikein vartavastinen\nvahtimies, joka pyörrytti takaisin selväpäisen, sanoen;\n\n-- Mene ja juo ittes päihin ja tule sitten takaisin!\n\nEi tarvinnut kenenkään nyt pelätä kistuakaan, vaikka olisi tavallista\npehmoisempana toikkaroinut kaupungin kaduille. Sillä Raahen suurena\nmerkkipäivänä ei itse viskaalikaan saanut ketään turhanpäiten kiusata.\nMiehet olivat talven raatamisellaan kyllä ansainneet hyvän juhlapäivän,\n\nMutta naiskansalle ei laivanlykkäjäisissä annettu suuhunpantavaa.\nMiehet olivat työtä tehneet ja miehet saivat rokat ja ryypyt. Naiset\nolivat vain keittäneet soopaa, ja sen he saivat korjatakin, mutta ei\n\"räknätty\" naisen suuta sen arvoiseksi, että siihen olisi kannattanut\nhyvää ryyppyä tärvätä.\n\nMutta aina ei laivanlykkäys onnistunut oikein hyvästi. Durchmanin\nIriskin, suuri parkkilaiva 1876, kun ei ollut tarpeeksi vettä, törmäsi\npohjaan ja kaatui oikealle kyljelleen, niin että Vitolinin Matti,\nTabellin Perttu ja Burmanin Kusto ja muut kannella olijat olivat\nmäiskähtää mereen. Laiva meni \"aivan kuin paha kenkä flinttaan\",\nemäpuukin rikkoutui, ja Durchmanin pikku poika, joka isän ja äidin\nkanssa oli rannalla katsomassa, todisti: \"Tuolla lailla se kävi, kun\nei meillä rukkoilla milloinkaan\". Saatiin Iris sentään kovalla työllä\nvedetyksi takaisin kuivalle ja korjatuksi. Huonoa onnea jo harakkakin\nnauroi laivaa lykättäessä, ja huononlainen oli laivan onni merelläkin.\nLundbergin Pallas, parkkilaiva 1867, pukkasi lykättäessä pohjaan, mutta\npääsi pelkällä säikähdyksellä. John Fellman, Lundbergin suuri fregatti\n1875, taas töksäytti keulansa pohjaan, kannan jäädessä kuiville, ja\nvaati kovan työn, ennenkuin laiva pääsi vapaille vesille. Durchmanin\nprikin, Njordin, oli käydä hullusti 1860. Laiva kallistui niin, että\nkannella olijat laskettelivat irtonaisten tavarain kanssa kolisten\nlaitaa vasten, sitä vaille etteivät menneet mereen. Laivan perävannas\nkatkesi ja emäkin hiukan rikkoontui, ja työtä siinä taas oli, ennenkuin\npriki jälleen oli eheänä pystyssä.\n\nSeuraavana päivänä, kun timperit ja sepät ja muut mestarit hyvin\npäätetyn työnsä perästä vielä olivat hyvissä eilispäivän tunnelmissa,\ntuli toisten miesten vuoro astua laivaan, joka juhlallisena ja\näsken ristittynä odotteli lahdella. Kapteeni ja perämies rupesivat\napulaisineen laivaa takiloimaan, ja laivan redaripatruunikin oli\ntavallisesti mukana. Johan Langin laivojakin kun takiloitiin, komerssi,\nvanha merikapteeni, oli aina itse parhaana miehenä paikalla. Miehiä\ntaas tarvittiinkin. Oli nostettava tavattomat mastot pystyyn ja\nkymmenet purjeet raakapuineen, puomeineen ja satoine köysineen pantava\npaikoilleen, laitettava laiva täydeksi merenkävijäksi.\n\nMastot ja raakapuut olivat jo valmiina timperien tekeminä, ja eukkojen\nompelemat purjeetkin odottivat ottajaansa. Varvarit niinikään olivat\nvalmistaneet lukemattoman määrän _plokeja_, sekä _enklaplokeja_ ja\n_tuplaplokeja_ että _talja-_ ja _jiinaplokeja_ ynnä _junfruja_, joita\nkaikkia tarvittiin purjeita ja köysistöä käsiteltäessä. Venäjältä oli\nvedätetty valtavat kasat vahvoja köysiä, kolmi-, nelituumaisiakin\nvalmiita hamppuvantteja suuriin kimppuihin pantuina. Entisissä\nlaivoissa käytettiinkin aivan _hamppurikiä_ -- \"rautarikistä\"\nei tiedettykään, -- ja se tuotiin etupäässä Venäjältä. Omissa\nvarvipirteissä vain _klääjättiin syömäskaarnia_, Reetan Junnun ollessa\nkerää pyörittämässä, ja oman kylän köysimestari, Vestberg, kehräsi vain\n_halsiserttejä_ sekä muita pikku nuoranpätkiä.\n\nKova työ oli isojen mastojen pystyttäminen. Mutta tottuneet miehet\nkeikauttivat samana päivänä parkkilaivankin kolme mastoa paikoilleen,\nvaikka pisin masto nosti _kalltoppinsa_ aina sata jalkaa korkealle.\nVahvoista raakapuista vain ensin pystytettiin _sakset_ ja niiden avulla\nköysin kiskottiin kaksi- taikka kolmi-, nelijatkoiset jättiläiset\njaloilleen. Entiset ukot vielä ostivat onnea laivalleen siten, että\npudottivat hopearahan isonmaston reikään sekä naulasivat hevosenkengän\nmaston tyvipuolen kylkeen.\n\nTavattoman vahvoilla köysillä, _vanteilla_ ja _partuunilla_, pisinkin\nmastojättiläinen tuettiin seisomaan. Joka maston kummallakin sivulla\noli viisi alamaston huippuun ulottuvaa vanttia sekä kaksi keskiosan,\n_märstangon_, kaksi _pramstangon_ ja kaksi _puukenpramstangon_ huippuun\nulottuvaa partuunaa. Vankasti piti mastojen seisoakin jaksaakseen\nmyrskynkin uhalla kantaa suuria raakapuita ja monia purjeita,\n\"Täysirikisen\" fregatinkin kolmeen mastoon -- keulasta lukien _fokka-,\niso- ja kryysmasto_ -- vedettiin kolmisenkymmentä isompaa ja pienempää\npultaanikaistaletta, toiset _staakeihin_, toiset 60--70-jalkaisiinkin\n_raakapuihin_ kiinnitettyinä. Raakapurjeita oli 6--7 joka mastossa.\nEnsin alimpana oli mastojen mukaan suuri _fokkaseeli, isoseeli ja\nkryysseeli_, sitten joka mastossa kahdet _märsseelit ja pramseelit\nsekä vielä puukenpramseelit_. Oli vielä joukko purjeita laivan\npituussuunnassa: keulassa _förstengi_, pari _kliivaria_ ja _jaagari_,\nkeskellä kuusi _staakseeliä_ sekä perässä iso _mesaani, mesaanipuoman_\nja _-kaffelin_ varassa. Hyvässä laivassa piti entisaikaan lisäksi olla\n_leeseelitkin_. Kun \"sievällä ilmalla haluttiin laivalle faarttia\nniin paljon kuin suinkin\", niin pantiin leeseelit. Leeseelejä varten\noli purjeiden raakapuissa jatkoraa'at, _leeseelin spiirat_, jotka\ntyönnettiin ulos tuulen puolelle purjeita ja köysillä kiskaistiin\nniihin kolmikulmaiset taikka yläreunasta kapeammat purjeet, Raahen\nviimeaikojen laivoista leeseelit jo jäivät pois, ja viimeisiä lienevät\nolleet ne, jotka kapteeni Hjortman Minnetistä menetti tuulen repiminä\nGibraltarin luona Atlannin mereen.\n\nSadoin köysin, _skuutein, prässein, jöölingein_ ja _toplentoin_,\nhoidettiin kymmenlukuisia seelejä, laivan komeita kulkuneuvoja, ja\nsadat plokit siinä kitkuivat ja kitisivät, Kallis olikin suuren\ntäysirikisen laivan riki. Se maksoi monesti yhtä paljon kuin koko muu\nlaiva.\n\nPurjeilla ajettiin merellä. Mutta haminoissa ja möljissä täytyi\nlaivaa liikuttaa miesvoimin. Sitä varten seisoi laivan keulapakalla\npysty pelistukki, _kongspeli_, jota kiertäen laivaa haalattiin ja\nsiirrettiin, ja sillä myöskin hivattiin purjeiden raskaita raakapuita.\n_Kroospelikin_ tarvittiin. Sillä kiskottiin ankkuri irti merenpohjasta\nja sitten kongspelillä nostettiin _kraampelkkaan_ laivan laidalle.\nKroospeli oli kongspeliä väkevämpi, hammaslaitainen pelistukki. Se\noli kannella keulapakan alla, ja pakalla oli pelin _palangsi_, jota\nkäytettiin _spaakoilla_ ylös alas keikuttaen.\n\nIson laivan piti varustaa matkaansa useita veneitäkin. Tarvittiin pari\nsuurta _parkkaasia_, pelastusvenettä, _sluupi_ ja _jiki_, sekä vielä\npieni _kokkipaatti_. Veneet olivat, mitkä kannella, mitkä skanssin\nkatolla taikka riippumassa _taaveteissa_. Parkaasilla miehet soutivat\nmaihin, kun jäätiin kauas selälle ankkuriin. Sillä kuljetettiin myöskin\nankkureita sekä muita raskaita tavaroita, ja kun _haaveri_ taikka muu\nmerihätä tuli, täytyi uskoa elämänsä parkaaseihin. Jikillä soudettiin\nneljän miehen voimalla kapteeni maihin, ellei ollut kovin pitkä\nmatka, mutta pitkästä matkasta purjehdittiin kapteenin kanssa rantaan\nsluupilla. Kokkipaatilla souteli kokki vain maalla keittämässä, kun\njoissakuissa satamissa ei tulenvaaran takia saanut laivoissa tuhrailla\ntulen kanssa.\n\nKeskilaivassa, isonmaston luona, olivat laivan _pumput_, joilla\nlaiva pidettiin \"läntenä\", Hengenpelastamista varten oli laivassa\nvielä _liivpärjäreitä_, neljä isoa rengasta, kaksi perä- ja kaksi\nkeulaskrankissa.\n\nPaljaana tervattuna lankkuna oli laivanpohja raahelaisen timperin\njäljiltä. Tällaisilla aluksilla kyllä hyvinkin ajettiin pohjoisilla\nkylmillä vesillä, mutta jos lähdettiin laskettelemaan Intian merille\nja muille lämpöisille vesille, ei tervatenkaan tehty puinen pohja\npätenyt. Kuumien seutujen hirveä vesimato, _longhals_,[48] siellä hyvin\npian söi pohjan kelvottomaksi. Se oli korttelia pitkä, pikkusormen\npaksuinen ilkeä mato, joka toisen päänsä iski laivanpohjaan ja toisen\nhävyttömänä monisormisena kourana ojensi ulos. Koko laivan alus\nahtautui matoa täyteen niinkuin turpasmättääksi, ja laivan kulkua\ntällainen syöpäläisjoukko hidastutti tavattomasti. Puupohjaisen laivan\nolikin paras pysytellä viileillä vesillä. Mutta kun Englannin taikka\nmyös Antverpenin kuivissa tokissa iskettiin laivan pohjaan _vesilinjaa_\nmyöten kuparinen peite, uskalsi tällaisella _kuparipohjaisella_\naluksella kyllä työntyä longhalsien joukkoon, -- Omassa rannassa ei\nRaahella ollut kuivaa tokkaa, missä laivanpohjaa olisi voitu kuparoida,\nMutta entisaikaan oli Maivaperässä _roopenkki_, jossa korjausta varten\nsaatettiin laiva kallistaa.\n\nTäysirikisiä fregatteja raahelainen ei kovin ahkerasti rakennuttanut,\nvaan useammin takiloi kolmimastoisen aluksensa joko _parkkilaivaksi_,\nasettaen perämastoon vain _kaffelseelit:_ mesaanin ja _topseelin_,\ntaikka _skuunariparkiksi_, jolloin isoonmastoonkin pantiin\nkahvelipurjeet ja vain keulamasto jäi hoitamaan raakapurjeita.\nUseasti patruunit lyöttivät myöskin isoja 350:nkin lästin _prikejä_,\nkaksimastoisia täysin rikattuja aluksia, sekä pieniä 40--60 lästin\n_skuunareita_, jotka niinikään olivat kaksimastoisia, mutta vain\netumasto oli täysirikinen, takamastossa kahvelipurjeet. Lyhyen\nmatkan, Pohjanlahden ja Itämeren, purjehtijoita olivat myöskin pari-,\nkolmikymmen-lästiset _kaljaasit_, joiden kahdessa taikka kolmessa\nmastossa oli vain kahvelipurjeita. Pienet, 10--20 lästin vetoiset\n_jahdit_, yksi- tai kaksimastoiset lastipaatit, kolusivat ympäri\nSuomen rantoja, kaikkein ahkerimmin Pohjanlahden perukoita. Mutta\nyksimastoiset _kutterit_ olivat vain joutavien herrojen lystivehkeitä,\njoita ei vanha raahelainen tarvinnut.\n\nJoka talvi Raahen laivavarvissa oli ainakin joku laiva syntymässä, ja\nuseasti kalkuteltiin yhtaikaa jokaisessa viidessä varvissa. Niinpä 1865\nlyötiin viisi laivaa, ja 1863 iskettiin seitsemän alusta: parkkilaivat\n_Hermes, Astrea_ ja _Satama_, prikit _Sampo, Gephion_ ja _Eos_ sekä\njähti _Toini_, samoin taas 1856. Mutta 1857 lykättiin Raahen varvista\nvesille kahdeksan laivaa, kuunarit _Ruona_ ja _Vilkas_, parkkilaivat\n_Tapio_ ja _Jenny_, prikit _Norden_ ja _Chloris_ sekä fregatit\n_Delphin_ ja _Amphion_.\n\nRaahen redarit ristivät laivansa hyvin usein muukalaisilla nimillä. Oli\nAmphitriteä, Hermestä, Venusta, Freytä, Aihionia, Tuppenia, Hönania,\nStora Mollania ja Otteljanaa. Nähtiin myös omien suurpatruunien\nkaimoja: Matts Augustia, Fredriciä, Johan Langia ja Johan Fellmania\nsekä patruunittarien ja patruunien tyttärien kaimoja, kuten, Jenny,\nLouise, Sophia, Betty ja Nanny. Mutta monet ristiäiset pidettiin\nsentään suomeksikin ja saatiin vesille Valoa, Vellamoa, Aaltoa, Tähteä,\nSaamaa, Impiä, Lempiä, Kirppua, Salahmia, Ruonaa ja Roskaa.\n\nMutta kun Johan Langin parkkilaiva 1875 ristittiin nimellä _Bacchus_,\nniin koko Raahen merikansa sitä kummasteli:\n\n-- Ompa pantu ruma nimi komealle laivalle, kun Pakhuusi!\n\n\n\n\nHerne kiehuu.\n\n\n\"Jo herne kiehuu! Lähetäänpä ottaan hernettä!\"\n\nNäin huudahtelivat merimiehet ja monet nuoret renkimiehetkin toisilleen\nastellessaan kaupungin katuja. Sillä _sjömanshuusin_ katolle oli\nkohotettu lippu, joka merkitsi, että \"nyt on paikat auki\".\n\nOli syyskesän pyhäpäivän iltapuoli, ja meriväki hankkiutui taas\nsuuriin tansseihinsa, joita ahkerasti oli pitkin kesää pidetty missä\nmilloinkin. Mutta kun nähtiin merimiestalon _flaku_ taas komeana\nja kutsuvana heilumassa pyhäillan hengessä, niin monen joutilaana\nhummanneen merimiehen vanha veri nousi, ja merenkävijä asteli jälleen,\nkuten monesti ennenkin, merenrantataloon ottamaan vanhaa tuttua\n\"hernettä\". Herne kun oli laivakansan tärkeimpänä syötävänä, niin\nvanha laivanasukas käydessään ottamaan _pestiä_ eli _fyyryä_ uudelle\nmatkalle, sanoi vain ottavansa \"hernettä\".\n\nLaivan redari oli talossa \"herneen\" antajana, ja hänen kanssaan\nsaivat merelle lähtijät tinkiä ja sopia palkasta. Tingittiinkin siinä\nmolemmin puolin. Mutta jos meripoika oli jo ennättänyt kääntää nurin\nkukkaronsa entisistä ansioista, ei hänellä ollut paljon puolta, vaan\ntäytyi melkein tyytyä siihen, mitä tarjottiin. Ne kyllä, joilla oli\nvielä säästöjä, pitivät puolensa, eivätkä viitsineet varsin helpolla\nlähteä -- ennenkuin rahat olivat lopussa. Suuri ei kyllä ollut entisten\nmerenkävijäin palkka, 35--40 markkaa kuukaudelta, niinä aikoina,\njolloin nykyiset vanhat \"seelarit\" olivat parhaillaan. Sitten kyllä\nmyöhemmin palkat kohosivat 50--60:neen, ja taitavat timperit saivat\n70--80:kin markkaa, mutta huonosaattoisten merimiesten täytyi aina\npurjehtia huonoilla palkoilla. Lopuksi kun palkasta oli sovittu, piti\ntöhertää nimensä taikka puumerkkinsä paperiin, vaikka \"se oli luvatonta\npeliä ... ei mikkään pyhänä tehty kontrahti olisi pitänyt lain eesä\".\nJa redari antoi merimiehelleen _fyyrynottorahaa_ kymmenen, parikymmentä\nmarkkaa, jotta sai mennä ostamaan olutta, \"kun herne alkoi janottaa\".\n\nMonet komeat rengitkin, jotka olivat maalta tulleet patruunia\npalvelemaan päästäkseen vasta merelle, astelivat rantatalon lipun alle\nja pistivät merkkinsä paperiin. Mutta palkkaa luvattiin heille aluksi\nvain viitisentoista markkaa kuussa. Ja Skogmanin Jaako mittakeppeineen\noli merimieshuoneella heitä mittaamassa ja punnitsemassa kirjoihin\npanoa varten. Vieläpä ensikertalaisten piti seuraavana päivänä käydä\nraatihuoneessa vannomassa merimiesvala. Se oli ankara vala. Kaksi\nsormea pyhälle kirjalle asetettuna piti sielunsa autuuden uhalla\nluvata, että on aina tottelevainen ja kuuliainen päämiehilleen ja\naina katsoo ja edesauttaa laivan ja sen tavaran parasta, eikä karkaa\nlaivasta. Silloin oli entinen renki muuttunut merimieheksi, ja moni\ntunsi muuttuneensa melkein kuin eri mieheksi, Madetojan Jaakokin,\nLundbergin renkimies, astui herneenotosta pestikymppi taskussa\nhuudahtaen:\n\n-- Nyt sitä kelpaa ihmisten joukosa olla!\n\nJa ainakin valkean etumuksen mies laittoi heti rintaansa, ja pystynä\nhän astella teikkaroi sontakuorman jäljessä pitkin katuvieriä,\nharjoitellen jo merimiehen heiluvaa käynninmallia sekä hyräillen:\n\n    Lahella laiva pieni,\n    se minua aattelee,\n    se monen kullan silmät,\n    vesillle jättelee.\n\nSaattoipa Jaako laulella Järvinin Jussinkin sepittämää värssyä:\n\n    \"Kun ajatukset aivan kaikki\n    ulkomaille sulkeepi,\n    Kun nuo hyvät seelilaivat\n    sieltä tänne kulkeepi\".\n\nMonta kymmentä merimiestä voitiin kerralla karsia Raahen parhaasta\nmieskansasta, Sattui joskus viisikin laivaa yhtaikaa _mönsträttäväksi_,\nja silloin kysyttiin miestä, sekä tottunutta mereneläjää että\npatruunin renkiä. Viisi laivaa saattoi vetäistä pienestä kaupungista\n60--80 miestä, ja iloiset merimiestanssit muuttuivat surullisiksi\njäähyväistansseiksi.\n\nLaivan _besättningin_ suuruus oli laivan mukainen. Kuunarin\nbesättninkiin kuului vain kahdeksan merimiestä, ja prikissä tarvittiin\ntusinan verran, mutta ison parkkilaivan ja fregatin herneenottoon sai\nastua parikymmentäkin miestä, ja heille kaikille oli kyllä tehtävää.\nKapteeni oli koko joukon päämies ja laivan herra, ja hänen apulaisinaan\nolivat perämiehet, ensimmäinen perämies, _styyrmanni_ eli _styyry_, ja\ntoinen perämies, _konstapuli_ eli _konsti_, laivan taloudenhoitaja,\njota myös sanottiin \"luunpunnittijaksi\", vaikka hänellä oli \"toisen\nperämiehen virka seelatesa ja hoiti kapteeninvahtia akterisa\". Laivan\nruoanlaittajana oli _kokki_, kapiisin isäntä. Nämä kaikki olivat\nperäpuolen, _akterin_, \"herroja\"; perämiehellä oli oma kajuuttansa, ja\nkonsti sekä kokki asuivat samassa kopperossa.\n\nMutta laivan etuosa, _föri_, isosta mastosta alkaen, oli varsinaisen\nmiehistön puoli. Siellä häärivät suurimpina herroina _timperi_ ja\n_puosu_. Edellinen hoiti laivan kirvesmiehen ammattia ja jälkimmäisen\nvirkana oli huolehtia, että laivan tavarat, köydet, purjeet ja muut,\nolivat aina kunnossa. Puosu olikin vanha, kaikki meret ja haminat ja\nlaivat tunteva merenäijä, eikä siihen virkaan sanottu pääsevänkään,\nennenkuin oli ollut \"ainakin kolme kertaa poksisa\". Päävoimana oli\nlaivassa monia matkoja kulkeneita _matruuseja_, ja \"toisen reisun\npoikia\", _lätmatruuseja_, sekä _jummanneja_ eli \"ensi reisun poikia\",\nynnä vielä joukon jatkona nuori _kajuutpoika_, joka kahdeksan markan\nkuukausipalkasta piti puhtaana kajuutat ja kapelkatit, kantoi ruoan\nkapiisista pöytään ja oli keittiössä kokin apulaisena, vieläpä viskeli\nkapteenin koiransonnat kannelta mereen.\n\nMutta kajuutpojasta voi seuraavassa herneen otossa jo tulla jummanni,\njopa sitten taas matruusikin. Voipa poika kerran kohota konstinkin\nvirkaan sekä vielä styyryksikin, jos kävi Vaasan \"navigatsuuniskoulua\",\nkuten vanha Jaako Marjelin ja moni muukin Raahen entinen kajuutpoika.\nSaattoi entisestä kajuutpojasta tulla joskus kapteenikin, kun vain\njaksoi paljon käydä sekä merta että navigatsuuniskoulua. Moni\nraahelainen täysirikisen laivan komentaja oli aloittanut meren\nkäyntinsä kaikkein komentamana kajuutpoikana.\n\nVanhaan aikaan useimmat Raahen kapteenit olivat vain _Itämeren\nkapteeneja_, sellaisia \"copvardie skeppareita\" eli _kippareita_,\njoilla oli lupa purjehtia vain Itämerellä ja Pohjanmerellä, mutta\neivät saaneet mennä ulommaksi Englannin kanaalia. Heidän tietonsa\nja taitonsa riittivät vain pienille vesille, joilla voitiin ottaa\nmerkkiä maastakin. Itämerelläkin näki maita joka päivä, eikä sen\ntähden tarvinnut osata määrätä muuta kuin sen, miten kaukana oltiin\npohjoisessa auringonlinjasta. Tämä määrättiin helposti _sekstantilla_\n\"observeeraten\" ja mitaten matka horisontista auringon alareunaan ja\nsiitä laskien. Mutta nämä taidot eivät auttaneet suurilla maailman\nmerillä, joita sai väliin kuukausittain luovia näkemättä muuta kuin\nvettä ja taivasta, ja kumminkin piti tietää, missä milloinkin oltiin.\nSiellä piti osata määrätä olinpaikkansa myöskin \"länteen ja itään\".\nSiinä ei auttanut sekstantilla observeeraaminen, vaan täytyi osata\ntarkoilla \"lunaarilaskelmilla\" kuusta ja tähdistä tutkia paikka, missä\nlaiva kulloinkin seilaili. Tähän ei Itämeren kapteenien laskutaito\nulottunut, vaan he olisivat sekstantteineen oikealla oseaanilla\njoutuneet ajelemaan aivan niinkuin Jumala olisi sallinut. Vaikka\nkävihän kippari Cajanuksen kerran Itämerelläkin niin nolosti, että\nyrittäessään ajaa Hampuriin tulla paukahtikin Riikaan.\n\nUsein täytyi Raahen entisten patruunien, kun ei omassa kylässä ollut\nkylliksi valtamerien kävijöitä, turvautua ylpeisiin Ruotsinmaan\nkapteeneihin ja Suomen rantaruotsalaisiin, jotka monta kertaa olivat\nsuurempia herroja kuin itse laivan isäntä, ja laativat sellaisia\npapereita ja kirjoja, ettei isäntä niitä aina ymmärtänytkään.\nSaattoivatpa he hyvinkin vain nauraa, kun vanha kunnon patruuni, joka\nkyllä osasi hoitaa omat, suuretkin asiansa, tilikirjaa katsellessaan\ntiedusteli, missä kummassa se Transportin hamina on, kun siellä\naina pitää käydä, vaikka siellä on niin hirveät menot, jos kyllä\non tulojakin, että ei sinne pidä vasta mennä. Mutta yhä useammat\nrikkaat patruunien pojat kävivät Tukholman merikoulussa oppimassa\nlunaari-laskelmia ja muita valtamerien vaeltamisen salaisuuksia. Nämä\nkyllä sitten selvittivät isäpätruunilleen senkin, missä on Transportin\nhamina. Ja näiden \"eesä\" taas monet merenkävijät suorittivat tutkinnon,\nsaaden Itämeren kapteenin todistuksen, Tukholman koulun käynyt _Karl\nHybinette_ esim. opasti muutamia merenkulkijoita ja antoi heille\ntodistuksen.\n\nParhaana aikana ja ahkerimmin laivoja mönsträttäessä Raahe tarvitsi\nkymmeniä kapteeneja. Toiset lähtivät fregateilla ja parkeilla\npuhkomaan valtameriä, toiset kuunareilla ja muilla pikku laivoilla\nhalkomaan Itämerta ja Suomen vesiä, ja paattiskipparit, kaipaamatta\nsekstanttiakaan, ajelivat omilla jähdeillään minne milloinkin,\npainolastissa ollen saivat laskea vaikka rantakivikkoon.\n\nUseimmat kapteenit olivat oman kylän poikia, patruunien, edesmennettein\nkapteenien, perämiesten ja merimiesten sekä käsi työmestarien poikia.\nVanhat merenukot vielä kyllä muistavat muinaisia päämiehiään, joiden\nisäntävaltaan he joutuivat, kun herneen otettuaan astuivat _puuriin_.\nKokonainen komea sarja valkohattuisia reippaita merenherroja saattaa\nsiinä vaeltaa ohitsemme, lähtien ylpeästä _Reinin_ ukosta, joka\nkovan paikan tullessa osasi äyskäistä: \"Min' olen kuin kuningas!\nTeijän täytyy totella!\", aina pikkuiseen, mustaan ja pahansisuiseen\n_Piki-Hinkkiin_ asti, jota toiset laivat satamissa tervehtivät\nhiissaten lipun sijasta mastoon mustan pikihinkin. Muistista ovat\nhäipyneet jo kohta kaikkein vanhimmat ukot, _Storm, Tvetman, Lauraeus,\nAlmgren_, joiden lipun alla isät olivat purjehtineet. Vanhoina isien\naikaisina merenisäntinä joutuvat ohitse myöskin _Anders Stjernudd_\nsekä, alkuaan ruotsalainen, pieni, mutta kunnon mies, _Isak Gellman_,\njoka lahjoitti omaisuutensa kaupungin sairaalaa varten, eikä moni\nmuista enää _Henrik Ervastiakaan_, kovan kohtalon miestä, joka 1867\nlähti Amerikasta Finlandilla viljalastissa Eurooppaa kohden häviten\nikuisesti sille tielle miehineen ja laivoineen. Samoin joutuu ohitse\ntoinen kovan onnen kapteeni, _Jakob Berg_, joka 1852 meni mereen\nkaikkine miehineen. Mutta sitten seuraa pitkä jono ukkojen tuttuja\nisäntiä. Siinä _Björkqvistejä, Lars_ ja _Johan_ sekä kunnon mies\n_Fredrik_, joka kuljetti kaunista valkeaa Bacchus-laivaa vieden sen\naina onnellisesti perille, ajaen sillä joskus yhdessä toistakin\ntunnissa Raahesta Tornioon. Mutta kerran jonkin laskuvirheen takia\nkomea Bacchus joutui Tanskan rannikolla myrskyn käsissä haaksirikkoon,\nja kapteeni otti sen niin pahakseen, ettei enää milloinkaan lähtenyt\nmerille. Siinä myöskin mainio kapteeni _Jonas Virpi_, monien laivojen\nkuljettaja, sekä _Tabellit_, isä _Bertel_ ja poika _Bertel_, vielä\n_Hybinettet, Karl_ ja _Gustaf_, edellinen taitava lunaarilaskelmissa\nja muissa meritieteissä samoin kuin merimiesjuttujen latelemisessa,\njälkimmäinen huonompitaitoinen. Muistetaan vielä hyvin äkäiset\näijät, pieni musta _Anders Lackström_, entisten Lackein jälkeläinen,\nsekä _Anders Lindman_, topakan merimiehen muorin, Kaisa Lindmanin,\ntuikea poika, joka teki merimiesten lauluja sekä kaiverteli kauniita\nsinettejä, muistetaan pahankurinen _Juho Hannila_, vanha _Josef\nWahlgren_, joka hukkui Kanaaliin, sekä _Laurin_-ukko poikineen ynnä\nkapteeni _Levón_. Vaeltavat sitten muistiin _Sundströmin_ veljekset,\nkirjansitojan pojat, _Janne_ ja _Sanfrid_, sekä _Adolf Durchman_,\n\"Maitokapteeni\", joka aina joi maitoa haminoissa ja kuljetti laivassa\nvuohta saadakseen joka päivä rieskaa maitoa, -- kelpo mies silti ja\nitsepintainen merikarhu, niin että kerran monta vuorokautta risteili\nHyväntoivonniemen merillä löytääkseen karttaansa merkityn pienen-pienen\nluodon, kunnes lopulta huomasi kärpäsen käyneen karttaa parantelemassa.\nSamoin muistetaan _Viljam Vikander_, vanhan Virven poika,\nkommodori-kapteeni, jonka kolme poikaa niinikään nousi kapteeneiksi,\nmutta nuorimman, _Viljamin_, iso meri pyyhkäisi parkkilaiva Metsolan\nkannelta Atlanttiin, kun oli kauhea ilma ja kovat kiljuvat tormit\nvyöryttivät niinkuin kirkkoja yli laivan ja kainaloita myöten saatiin\nkahlata kapiisin ja kajuutan välillä. Tuttuja ovat myöskin kapteenit\n_Ignatius, Halmetoja_ ja _Rantala_ sekä taitava _Johan Sahlström_,\njoka kuoli Norjassa. Eivät ole vielä unohtuneet ystävykset _Karl\nSvanljung_ ja _Karl Ståhlbergkaan_, edellinen Ruotsista 1800-luvun\nalussa tulleen \"notarius publicuksen\" jälkeläinen, hyvänahkainen,\npitkä ja komea mies, jälkimmäinen lyhyt, paksu ja ruma ukko, joka ei\nvanhana enää viitsinyt mennä merelle, oleili vain kotona puita pilkkoen\nja joskus kehuskellen: \"Jos kaikki viina olis yhesä paikasa, mitä\nolen juonut, niin siinä sopis kyllä täysirikinen laiva seelaamaan\",\nViimeisten aikojen miehiä jo olivat _Hans Johan Leufstadius_,\ntupakkatehtailijan poika, raatimiehen veli, joka testamenttasi\ntalonsa kaupungille vanhojen kodiksi, kunnon kapteeni, vaikka miehet\nhäntä nimittelivät \"Finkka-Jussiksi\", koska hän ahkerasti ruokki\nlaivaväkeään leipäkeitolla, \"finkalla\". Samanaikaisia merenkävijöitä\noli _Johan Vestberg_, köydenpunojan poika, ja kaikkein viimeisimpiä\n_Karl Sabutsky_, luotsin poika ja venäläisen upseerin jälkeläinen,\n_Daniel Danielsson_, laivanrakentajan poika, sitten _Albert Snellman_,\nsekä varovainen _Johan Byström_, taitavan laivantimperin Pyhälän\njälkeläisiä, sekä vielä elävä _Johan Himanka_, Johan Langin laivojen\nmonivuotinen kuljettaja, Raahen viimeisten purjelaivojen viimeisiä\nkomentajia. Monet kuunarien kuljettajatkin ovat Raahen ukoille hernettä\nantaneet, sellaiset kuin _Kanniainen, Järvelin_ ja _Holm_ sekä\nkaljaasin kippari _Erkkilän Simppa_, joka konsuli Soveliuksen Venuksen\najoi karille ja sitten tuli isännälle poraamaan:\n\n-- Haaveri tuli ... ja hammas meni!\n\nMutta laivanisäntä pisti vain markan kouraan ja sanoi:\n\n-- Ei huolita itkeä!\n\nMoni ulkokylistäkin tullut patruunien laivojen komentaja on Raahen\nukkoja mastoissa jumppauttanut. Niitä oli Kokkolasta tullut\n_Hillström_, jota sanottiin \"Hiileksi\", Kristiinan _Svanström_,\nKalajoen _Roos_, joka oli \"parraita miehiä\", sekä Oulun _Hjortman_,\njoka aina otti ilosta ryypyn, kun asiat menivät hyvästi, ja taas\nryyppäsi mielipahasta, kun asiat menivät huonosti, vieläpä nakkasi\nhyvät humalat pelosta, kun oltiin maihin tulossa. Mutta Mustaanmereen\nmiesparka ilo- ja sururyyppyineen lopuksi hukkui Minnet-laivoineen.\nVaasalaiset _Flinkenbergin_ veljeksetkin hyvin muistetaan. _Efraimkin_,\npahankurinen kapteeni, joka oikein osasi miehiä kiusata, joskus\nhampainkin iski peukaloon, ja viimein äkäpäissään paiskautui yli puurin\nItämereen ja sinne jäi. Toinen veli, _Johannes_, ei ollut äkäpäinen\neikä kiusannut miehiä, piti vain joka aamu ja ilta rukoukset lukien\nvirsikirjasta ja veisauttaen virren, jolloin jummanni Himangan piti\nolla lukkarina. Mutta ei rukoillut Kirkkonummelta tullut, Vaasaan\nmennyt kapteeni _Erik Svan_, oikein pikkuruinen mies, -- huusi vain\nkarkealla äänellä, niin että jyrisi, jopa väliin matalalla pämpällään\noikein möyrysi:\n\n-- Jos ette mua nää, niin kuulettehan te mun ääneni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavattomat ruokavarastot piti sälyttää isoon, kaukamerille lähtevään\nlaivaan. Pitkin talvea täytyi olla eväiden hankintakiireissä.\nMaalaisilta ostettiin lihaa ja läskiä, omia elukoita teurastettiin,\nostettiin eläimiä ja teurastettiin, ja suolattiin lihaa ja läskiä\nmonet suuret ammeet täyteen. Kuukausimäärin leivottiin merimiesten\neväsleipiä. Kylän eukot tulivat jo kahdelta, kolmelta aamulla\nleipomatupaan möykkäämään, ja kaiket aamupäivät kuului tuvasta ison\nleipomapöydän läikyttäminen. Kuivaa leipää karttui kokonaiset vuoret.\nSuurissa laatikoissa kuin heinähäkeissä sitä ahdettiin sitten laivaan.\nJauhoja, ryynejä, herneitä, sokeria, teetä, kahvia, kaikkia piti\nvarustaa matkaan mahdottomat määrät, voitakin tynnyreittäin. Mutta\nvalmista puurotynnyriä ei sentään pantu matkaan, vaikka oululaiset sitä\nväittivät, pilkaten Raahea \"Puurokaupungiksi\" sekä herjaten sen miehiä\n\"puurosaappaiksi\", joilla on syötävänä \"puuro illaksi, puuro aamuksi,\npuuro puoliseksi myös\". Oululaiset eivät olleet ensinkään tietävinään\neikä tuntevinaan, että heidän laivassaan oli eväinä haisevia\nnorssitynnyreitä ja että heidän hyvä kotikylänsä oli \"Norsikaupunki\"\nsekä he itse \"norsisaappaita\". Vasta sitten muistivat, kun raahelainen\nkysäisi:\n\n-- Montakos norrennahkaa menneekään oululaiseen töpöturkkiin?\n\nMäärättynä lähtöpäivänä, kun \"flaku se kaffelisa heilui\", piti\nkaikkien herneen ottaneiden olla laivalla, joka valmiina odotteli\nRoskan redillä. Sinne entiset renkimiehet ensikertalaisina arastellen\nkömpelösti jumppautuivat, sinne tottuneet lätmatruusit ja matruusit\nkiipesivät, jopa vanhat puosutkin käpsähtivät ketterästi kuin nuoret\npojat. Vanhat merimiehet heti ensi töikseen katsahtivat ylös toppiin ja\nrikiin, jotta minkälainen se on. Sillä siellä ylhäällä oli merimiehen\ntyömaa, ja laivat olivat hyvin erinäköisiä. Toinen laiva oli heti\nensi katsannolta hyvännäköinen ja miellyttävä, niin että heti tunsi\nhalua kiipaista ylös prassailemaan, mutta toinen laiva taas oli\nikävännäköinen.\n\nEntinen renkipoika, nykyinen jummanni, raahasi mukanaan renginarkkunsa,\npyöreäkantisen punaisenkirjavan kotimökin perintönsä vähine tarpeineen.\nMutta vanhalla laivanasukkaalla oli matkassaan koko tavaravarasto:\n_merimiesarkku, säkki_ ja _peti_. Petinä oli olkipatja, säkki --\njoka nähtiin kaiken maailman merimiehillä -- oli pyöreäpohjainen,\npurjevaatteesta ommeltu kolmatta kyynärää korkea vaatesäiliö.\nSiinä pidettiin työpukua, Tanskasta tai Englannista ostettu ja\n_öljyvaatteita_ ja _sydvestiä_, leveäreunaista, niskaan ulottuvaa\nöljyvaatehattua, sekä _merisaappaita_, joita 25--30 markalla sai\nparhaita Tanskasta, sellaisia kolminkertaisia kenkätoliskoita,\njoiden päällys oli paksua prässättyä nahkaa, sisus eläimenrakkoa\nja vuori ohutta nahkaa, pohja hirveän paksu. Merimiehen arkku oli\npitkä, kapeahko, pohjaan levenevä laatikko, jota saattoi liikutella\npäihin kiinnitetyistä, köydestä punotuista _stropuista_, Arkussa oli\nmerimiehen hyvät vaatteet ja juhlapuku, joka puettiin päälle, kun\nkäytiin maihin \"flikkoja katselemaan ja piiriä juomaan\". Oli arkussa\nmyöskin pienessä _loovassa_ tulitikkuja, saippuaa, pikku peili,\npartaveitsi, vieläpä kynämiehillä kirjoitusvehkeet papereineen,\nkynineen ja mustepulloineen, jotta sai kirjoittaa jonkun kirjeen kotiin\nsekä rantaan jääneille tytöille. Jokaisen merimiehen arkussa piti olla\n_seelipussi_, joka sisälsi paljon tarpeellisia esineitä. Siinä oli\n_neulasarveen_ pistettyinä isoa ja pientä _seelineulaa, liikineulaa_\nja _reikäneulaa_ purjeiden korjausta varten, lisäksi _ompeluneulaa_\nomien pukujen paikkaamiseen. Oli pussissa myöskin _seelihanska_, joka\npistettiin oikeaan kämmeneen purjeita ommeltaessa, sekä _smörjähanska_,\nmikä työnnettiin vasempaan kämmeneen, kun tervaisia purjevaatteita\n_liikattiin_, köysitettiin reunoja. Löytyi pussista vielä _malspiikki_,\njalkaa pitkä, sormenpaksuinen, terävä, puupäinen rautapuikko, jonka\npäässä oli reikä _serttiä_ varten, kun mastoihin kiivettäessä\nmalspiikki oli ripustettava kaulaan. Tarvittiin malspiikkiä myös\nköysiä _pleissatessa_ sekä ruuveja kierrettäessä. Samanlainen puikko\nkuin malspiikki oli _prikkalikin_ ja samoin sitä käytettiin, mutta\nkeveämpiin töihin. Tarpeellisia seelipussin tavaroita oli vielä pieni\npunaliitu-_friimortti_, jolla purjeita ommeltaessa ohjattiin ompelukset\nsuoriksi, sekä talttamainen _kyylä_, millä purjeen ompelusaumat\ntyönnettiin tasaisiksi, ja vasaramainen kyylä, jolla _klääjättiin_\nköyttä, kierrettiin tervattua _syömanskaarnia_ ympärille. Melkein\njokaisen merenkulkijan arkussa oli vielä tärkeimpinä esineinä Uusi\nTestamentti ja virsikirja.\n\nLähtevässä laivassa oli sitten koko mieskunta koolla, viimeiset\noli ihan viime tingassa tuotu, mistähän oli tavattu mies-parat\nankaran surullista lähtöhetkeä ryyppäämässä, niin että oli itse\npääasia unohtunut. Ikävähän oli monenkin jälleen lähteä hyvästä\n\"meiän kylästä\", jossa kaunis kesäsydän taas oli yhdessä humauksessa\nvierähtänyt rakkaine tyttöineen, lapsuuden leikkitovereineen, iloisine\ntansseineen ja iltakävelyineen ja kesäpihlajan varjossa istumisineen.\nMonelta taas jäi Katinhännän pieni pirtti pienine kovin rakkaine\npaitaressuineen, jotka nyt olivat tulleet rannalle orpoina kyköttämään,\nvaikkei siellä heidän äitiäänkään näkynyt. Sillä hyvä tapa vaati, ettei\nmerimiehen eukko tullut rantaan näyttämään itkuaan sivullisille --\nvaikka hyvinkin mies saattoi lähteä viimeiselle matkalleen.\n\nKova oli miesten työmaa, ja ankara oli elämä edessä. Tiesivät varsinkin\nvanhat merenmiehet, mille viralle lähtivät, kun astuivat laivaan,\ntiesivät, että merellä oli meren laki, joka ei leikkiä tuntenut. Eikä\nsiinä astiassa ollut kuusikkoon asiaa, eikä päässyt juoksemaan pakoon,\njos oli jotakin rötöstä tehnyt. Ei siellä auttanut ruveta turskeilemaan\neikä suutaan purruttamaan, vaikka kuinka häijysti olisi kohdeltu. Ei\neletty merellä niinkuin elettiin maalla.\n\nTunsi siinä koko laivakunta, tunsi rantapuolikin laivakansan kanssa\nentisen merimies-laulajan tavalla:\n\n    \"Nyt aloitan minä veisun,\n    syämen' on suruinen,\n    nyt alkaa mulle reisu\n    monine vaaroineen.\n\n    Nyt suuren surun päällä\n    mun täytyy laulamaan,\n    kun kauas, kauas, täältä\n    mun täytyy kulkemaan.\n\n    Nyt täytyy minun muuttaa\n    isänmaastani rakkaasta,\n    josa lapsuuven ihanuutta\n    olen viettänyt iloista.\n\n    Vaeltaan olen luotu\n    niinkuin lintu lentons' pääll',\n    eikä ole myöskään suotu\n    mulle rauhanmajaa tääll'\".\n\nJotkut nuoret miehet kyllä ylimielisinä laulelivat:\n\n    \"Lähtö meiän mielestämme\n    ompi aivan oikia,\n    eikä suru ensinkänä\n    vaivaa näitä poikia\".\n\nMutta merenkansalla ei ollut pitkää aikaa haikailla ikäväänsä, eikä\nrantakaan saanut kauan katsella lähteviänsä. Sillä kohta:\n\n    \"Laiva on meillä lastisa,\n    luusi on meillä puurisa,\n    valmiit olemme seelaamaan,\n    yksi mies on ruorisa.\n\n    Ankkuri on jo hivattu,\n    märsseelit on jo hivattu,\n    raa'at on ylös fläkätty,\n    stoortoppi täyteen prassattu.\n\n    Pramseelit on jo topeisa,\n    leeseelit kansa hiissattu,\n    flaku on alas hivattu\n    ja flikoille hyvästi jätetty\".\n\nNopeasti poistui lähtevä laiva. Ilman henki tarttui levitettyihin\npurjeisiin ja meri alkoi vetää eläjäänsä. Komeana, suurin valkoisin\nvaattein, laiva ajoi Kumpeleen ohitse myötäänmeriselle, painuen\nvähitellen aaltoihin kuin lännen päivä. Mutta niinkuin näköpiiristä\npoistuvalle päivälle avautuvat uudet maat ja meret ja kansat, niin\navautui aaltojen taakse painuneelle merenkävijällekin uusi maailma.\n\n\n\n\nMaailman merillä.\n\n\nTyhjin laivoin ei raahelainen lähtenyt kotirannastaan. Patruuneilla\noli kyllä niihin täytettä. He saattoivat lastata aluksiensa laajaan\nruumaan kolmisen tuhattakin terva- ja pikitynnyriä tahi työntää sinne\ntuhansittain lankkuja sekä peikkoja. Voivat he myöskin vyöryttää\nlaivaansa joukoittain 60--70-leiviskäisiä potaskatynnyreitä, sadoittain\nsuuria voi- ja talitynnyreitä, vieläpä kaiken lisäksi laatikoittain\nkuminoita, jotka pohjoisessa ilmanalassa keräämänsä väkevyyden takia\nolivat Lyypekissä hyvin haluttuja. Tervan, pien ja puutavaran vienti\ntapahtui pitkin kesää, mutta voita vietiin hyvän kesän saaliina\nkaikkein enimmän syksymyöhällä, viimeisillä merisulilla. Sattui kerran\n1860-luvulla niinkin, ettei kesävoi ennättänytkään merelle, kun Roskan\nreti jo jäätyi. Silloin patruunien täytyi lähteä kiireesti ajattamaan\npariatuhatta leiviskäänsä neljälläkymmenellä hevosella Kaskista ja\nKristiinaa kohden, mutta pakkanen ennätti lyödä meren jäähän sielläkin.\nLennätettiin silloin voit Poriin, jossa vasta tavattiin sula meri ja\nsaatiin voitynnyrit porilaiseen laivaan.\n\nVanhan tavan mukaan voi vietiin enimmäkseen Tukholmaan, jonne\nsuuri osa tervatynnyreistäkin purettiin. Mutta sai Saksakin paljon\ntavaraa, ja samoin Englanti. Tervaa ja voita vietiin niillekin, mutta\npuutavara joutui enimmäkseen Englantiin; potaska ja kuminapussit\ntyhjennettiin lyypekkiläisten aittoihin. Toisinaan kyllä, kun ei\nomista varoista laiva täyttynyt, otettiin lisää matkan varrelta,\nmilloin Uudestakaarlepyystä lankkuja Englantiin, milloin \"Räpsööstä\nplankkuja Parseluunaan\" tahi samaa tavaraa Turusta \"Karttakeenaan\" tahi\nPietarsaaresta sähkötolppia Englantiin.\n\nSieltä, aavojen merien avonaisilta veräjiltä, alkoi sitten syrjässä\nsyntyneen raahelaislaivan suuri kiertokulku maailman merillä.\nAjettiin rahtitavaraa paikasta toiseen: lastattiin ja lossattiin, ja\nvälillä vain lennätettiin yli siintävän meren, ja taas vihellettiin\npainolastissa toiseen paikkaan täyttämään ruumaa ja sitten toisen maan\nääreen purkamaan. Englannista tavallisesti lähdettiin lastina joko\ntavallista \"kolia\" tahi tavallista väkevämpää \"kaasikolia\" tahi keveitä\nharmaita \"sinteleitä\" (saks. Sinterkohl) ja Englantiin palattiin\nuseimmiten puutavaralastissa. Niinpä voitiin Englannin kolilastilla\najaa Mustanmeren taakse \"Utessaan\" ja sieltä palata vehnälastissa\nEnglantiin, ja sitten painua kolikannannaisen kanssa Havanaan,\npurjehtia sieltä hiekkalastissa Pensacolaan ottamaan pelkkakuormaa\nEnglantiin. Ja sitten taas lähdettiin uudelle kiertomatkalle. Milloin\najettiin \"Liisaponista\" suolalastissa Norjan Bergeniin, tahi Trapanin\nsuolakuormassa Bostoniin, milloin Belisistä, Meksikongolfilta,\nlastattiin suuria mahonkipalkkeja Englantiin tahi Pensacolasta\npelkkoja Lissaboniin, milloin työnnettiin laivaan Brasilian sokeria\ntahi Australian vehnää tahi Buenos Aireksen jäädytettyä häränlihaa\ntahi Välimeren etelärannan rautamultaa ja puhallettiin Englantiin,\nmilloin taas puskettiin pohjoiseen \"Valkeallemerelle\", missä aurinko\npaistoi läpi yöt, noutamaan Arkangelista tahi Mesenistä lankkulastia,\nmilloin riennettiin etelään, kuumien merien taakse, Intian, Kiinan\nja Japanin maihin, hakemaan teetä tahi riisiä Europan rikkaille\npatruuneille. Väliin raahelainen sai kuljettaakseen kokonaisia vuoria\nvillihärkien sarvia Brasiliasta Englantiin, väliin \"pumpulinsiemeniä\"\nEgyptistä Englannin öljytehtaisiin, väliin taas kokonaisen laivanlastin\npellavansiemeniä samoilta mailta, ja siinä oli niin suuri läjä,\nettä sillä olisi siementänyt kaikki pellot pellavaksi Raahen ja\nOulun välillä. Jouduttiinpa joskus kyyditsemään polttouhrin luitakin\nAleksandriasta Englantiin pellonhöystöksi. Vanhan testamentin aikana\nkun on poltettu polttouhreja, niin egyptiläiset kuljettivat niitä luita\nkaksimastoisilla veneillä kaukaa Kairon takaa pitkin Niilivirtaa, joka\noli suuri joki, \"suurempi kuin Pattijoki\". Ja kun kapteeni Sahlström\nLundbergin Ilmattarella vei Aleksandriaan egyptiläisille kolikuorman,\nhän sai lastata sijaan kuorman polttouhrinluita engelsmannille.\n\nNäin Raahen laivat \"seelasivat haminasta haminaan lastaten ja\nlossaten\", ja joskus sattui viisi, kuusikin raahelaista merenkiertäjää\nyhtaikaa samaan satamaan. Jo yhdellä Mustanmeren koli- ja vehnämatkalla\nlaiva saattoi joskus ajaa hintansa, ja mitä sen jälkeen ansaittiin,\nkertyi voitoiksi laivapatruunien arkkuihin. Rahtimaksuja karttui\naina joka matkasta. Kapteeni hoiti asioita ja pani kirjoihin laivan\nkulkemiset sekä lastaus- että lossaussatamassa. Kapteenilla monesti oli\nosuutta laivaan, ja silloin hän sitä huolellisemmin ajeli ja ahkeroi.\nLaivan omat miehet siihen aikaan vain itse toimittivat lastaamisen ja\npurkamisen, _stuuvarstööri_ oli vain päällysmiehenä. Miehet saivat\nkanniskella laivaan milloin lankkuja, milloin viljasäkkejä, ja taas\ntoisessa paikassa raahata niitä maalle.\n\nMutta merellä ja laivalla oli merimiehen oikea työmaa. Työskentelyä,\nlaivanhoitoa varten, oli miehistö jaettu kahteen vartiostoon:\n_styyrpuurin_ ja _paapuurin_, eli oikean ja vasemman puolen _vahtiin_.\nStyyrpuurin vahti oli \"kapteenin vahti\" ja siitä huolehti konstapuli,\nja paapuurin vahti oli perämiehen hoidossa. Vuoroon, sekä yöllä että\npäivällä, neljä tuntia kerrallaan, kummankin puolen miesten piti olla\ntoimessa ja vuoroon he saivat levätä. Siten aina oli ja vaihtui vahti\nja vahti. Aamulla 8--12 oli _första vahti_, sitten neljin tunnein,\n_pitkä vahti, koira-_ eli _papiaani-vahti, yövahdit_ ja _aamuvahti_.\nAjankuluminen määrättiin oikein vanhaan aikaan _tiimaklasilla_, joka\noli perässä _ruorimiehen_ luona. Aikaa tarkaten ruorimies aina huusi\n\"klasinsa\", ja keulassa seisova _uutkiikimies_ heläytti sen isoon\nmalmikelloon. Ensi puolentunnin kuluttua vahdin muutosta ruorimies\nhuusi: \"Ett glas!\" ja uutkiiki iski lyönnin, tunnin päästä: \"Två glas!\"\nja kaksi heläystä, puolentoista tunnin; \"Tri glas!\" ... kunnes neljän\ntunnin kuluttua kuului: \"Åtta glas!\" ja kahdeksan lyöntiä. Silloin\nstyyrmanni taikka konsti komensi: \"Vahti alas! -- Vahti ylös!\" Levolla\noleva vahti _purrattiin_ ylös toimeensa. Varsinkin yöllä, kun miehet\nsitkeästi nukkua jyristivät, _purraamamies_ sai pitää aika rönkynän,\nennenkuin kaikki olivat hereillä. Monet olivat ruotsalaisilta oppineet\n_purrauslaulun_ ja sitä hoilaten ajettiin miehiä hereille:\n\n    Reis, oppo man i fram paapuurska vakten!\n    Reis, reis, reis, denne roret i hand!\n    Reis, reis, reis, oppo förut po pakken!\n    Osi noga efter seeglaren! Osi noga efter land!\n\nJa lopuksi huudettiin:\n\n    I Guds namn, otta glaas!\n\nLiikkuvassa asunnossaan oli miehillä kyllä työtä. Vuoroonsa heidän\npiti olla _ruoriratin_ ääressä _ruoria_ hoitamassa. Kapteeni vain\nantoi kurssin _ruorimiehelle_, että \"styyrää tuota\", ja miehen piti\nstyyrätä, eikä saanut \"entrata\", ennenkuin kapteeni käski. Siinä\nasiassa olikin miehellä oppimista. Ruorin _spaakoista_ vääntämään,\nniin että _styyrreepit_ akselissa kitisivät, kyllä pian harjaantui,\nkun ensin oli vanhan tottuneen miehen mukana kokeilemassa, mutta\n_kompassin_ oppimiseen lantakuormia ohjaillut renkimies sai ottaa\nkaiken ymmärryksensä. Kalamiehen kompassin myötäänmeriset, kaakot,\nluoteiset, koilliset ja kaikki kahdeksan tuulta moni kyllä osasi,\nmutta eri asia oli osata merimiehen kompassin _kolmekymmentäkaksi\nsträkiä_, ja siihen vielä _puoli-_ ja _kvarttisträkit_, lisäksi kaikki\n\"ruotiksi\". Joka poika ei niitä kyllä oppinutkaan. Friisen Feffakin,\nvaikka oli muuten hyvä merimies, seilasi aina vain \"uusti-västiä\",\nvaikkei sellaista sträkiä kompassissa olekaan. Mutta kun pani päähänsä\n_kompassilaulun_, jossa kaikki sträkit lauletaan, niin kompassi tuli\nsentään viimein selväksi. Päiväkausittain sai kyllä sadat kerrat\nlaulamasta päästyäänkin laulaa:\n\n    Nuurtil-uusti, ruur-ruur-uust,\n    ruur-uustil-ruurt, ruur-uust;\n    ruur-uustil-uusti, uust-ruur-uusti,\n    uustil-ruurti, uust.\n\n    Uustil-syytti, uust-syyt-uust,\n    syyt-uustil-uust, syyt-uust;\n    syyt-uustil-syytti, syyt-syyt-uusti,\n    syyttill-uusti, syyt.\n\n    Syyttil-västi, syyt-syyt-väst,\n    syyt-västil-syyt, syyt-väst;\n    syyt-västil-västi, väst-syyt-västi,\n    västil-syytti, väst.\n\n    Västil-nuurti, väst-nuur-väst,\n    nuur-västil-väst, nuur-väst;\n    nuur-västil-nuurti, nuur-nuur-västi,\n    nuurtil-västi, nuurt\".\n\nSilloin kun laulu oli päässä, ruorimies kyllä osasi paikalla pyöräyttää\noikein, kun kapteeni antoi kurssin, vaikkapa: \"Nuur-uustil-nuurt,\nkvart nuurt!\" taikka: \"Nuur-uustil-uust, half uust!\" taikka:\n\"Syyt-västil-syyt, kvart väst\".\n\nVain pari tuntia kerralla mies jaksoi seisoa ison laivan peräsimessä,\nja pahoilla ilmoilla piti siinä olla kaksikin miestä yhtaikaa. Raahen\nlaivoissa oltiin ruorissa tavallisesti vain tunti kerralla, ja\n8--10-miehisissä pikku laivoissa tuli vartiovuorossa aina tunti ruoria,\ntoinen uutkiikiä.\n\nVuoronsa mukaan miesten piti olla _uutkiikissä_, yöt, päivät, tunti\nkerrallaan seisoa keulapakalla tähystämässä aavaa merenselkää. Nukuttaa\nsiinä uutkiikaria kovin tahtoi, mutta valveilla piti pysyä ja heti\nilmoittaa, mitä merkillistä ja vaarallista näki merellä. \"Valkia\nnäkyy!\" piti huutaa, kun näki jonkun toisen laivan merkkilyhdyn\nloistavan pimeässä, mutta samalla piti heti katsoa, \"onko oma valkia\nreilasa\".\n\nToiset vartiomiehet saivat työskennellä purjeiden hoitamisessa, ja\nsiinä kyllä olikin puuhaa. Purjelaivoissa piti myötäänsä \"seelejä\nprässätä\" sen mukaan, miten milloinkin tuuli kävi. Ja miltei yhtä\npäätä miehiä _jumppautettiin_, kiivetettiin mastoon korjaamaan\nmilloin mitäkin, sellaistakin, mikä ei ollut tarpeellistakaan. Mutta\nkiivetä piti, kun komennettiin: \"Jumppaa päälle vain!\" Muuankin\nmerimies-laulaja kertoo:\n\n    \"Ja raakamme oli silloin\n    pilivinnihin prassattu,\n    paapuurin halseille\n    tiktihin haalattu.\n\n    Vaan kohtahan meitä huuettiin\n    akterprasseja haalaamaan;\n    sitten taas me lähettiin\n    syyt-västiä styyräamään\".\n\nEllei muuta työtä ollut, saattoi häijy kapteeni tai perämies määrätä\nmiehen vaikka luuta olalla kävelemään kannella. Mutta suuria raskaita\nmärssyjä sai koko miesjoukko olla _haalaamassa_ ylös. Silloin koko\nvartiovoimalla kiskottiin _hiissausköydestä_ ja laulettiin. Sillä\nlaulun tahdissa kävi työkin paremmin ja helpommin. Muuan taitomies\nlasketti yksinään laulun sanat, ja silloin jännittäydyttiin\nkiskaisemaan, ja sitten koko voimalla paukautettiin vauhtisanat sekä\nsamalla tahdin mukaan kiskottiin köyttä. Hyvällä tuulella ollessaan\nmiehet saattoivat hiissata ja lasketella:\n\n    Meripoika kun merta seelailee,\n    huu veiju vei, huu veiju vei,\n    ja seelejänsä reevailee,\n    huu vei, huu veiju vei.\n\n    Kun Helsingöris heisattiin,\n    huu veiju vei, huu veiju vei,\n    niin haaven i god mojen sei,\n    huu vei, huu veiju vei.\n\n    Kun Pohjanmerta poikkipäin,\n    huu veiju vei, huu veiju vei,\n    niin Lontonis ja Leveris,\n    huu vei, huu veiju vei.\n\n    Englannin parhais tansseisa,\n    huu veiju vei, huu veiju vei,\n    ei kaheksaatoista vanhempaa,\n    huu vei, huu veiju vei.\n\n    Englannin immet ihanat,\n    huu veiju vei, huu veiju vei,\n    ei kiellä tyköns' tulemast',\n    huu vei, huu veiju vei.\n\n    Kun kaikki seelit on aivan kiinn',\n    huu veiju vei, huu veiju vei,\n    niin kapteeni antoi konjakin,\n    huu vei, huu veiju vei\".\n\nMonet englantilaisilla laivoilla purjehtineet merimiehet osasivat\nengelsmannin _haalaus-_ ja _säntilauluja_. Vitolin ja Pyykin olivat\nmestareita laulamaan engelskaa, ja Matti Aukusti Oravan johdolla\nhaalattiin ja laulettiin:[49]\n\n    What shall we do with a drunken sailor,\n    blow, boys, blow!\n    And what shall we do with a drunken sailor,\n    blow, boys, pull, boys, blow!\n\nMiesjoukko oli puskemassa silloinkin, kun kroospelillä ja kongspelillä\nhivattiin ankkuria sekä suuria raakapuita. Sekin työ toimitettiin\nlaulun voimalla. Lähti laulajista väkeä, kun lasketeltiin joukolla,\nvaikkapa:\n\n    Tuolla on minun kultani,\n    hivu vei, sous sänti janoo,\n    pauhaavan meren aalloilla,\n    o, lans, o plei, o, Meksiko!\n\nMutta vielä paremmin työ kävi, kun laulettiin:\n\n    Kun on ankkuria hiissataan\n    niin speli äänens' antaa,\n    vain Luojapa sen tietänee,\n    koska pääsen kotirantaan.\n    Siis hurratkaamme vain,\n    onhan se tapamme ain!\n    Vaivoja se nähä saa,\n    ken seelaa Suomenmaasta.\n\n    Kaikki neiot Braahesa\n    ne ovat tuttavamme,\n    pian meiät unhottavat\n    ja ovat pettäjämme.\n    Siis hurratkaamme...\n\nSillä Raahen meripoikain mielessä yksin Filadelfian satamassakin\nsaattoi asustaa kotikylän tyttäristö, ja siltä pohjalta usein lähti\nhivauslaulukin soimaan. Ja niinpä taas hivattiin ja laulettiin:\n\n    \"Lauletaanpas noista flikoista,\n    hurraat\n    ja noista kaupungin piikoista,\n    hurraa!\n    joita on joka talosa\n    ja plankkikengät on jaloisa.\n    hurraa!\n    Ehu reis sänti jäänoo!\"\n\nJa Turkinmaalla \"Kustjentin\" satamassa, kun Raahen pojat lastasivat\nvehnää, ja Etelän komeat tummat tytöt kiiluvin silmin seisoivat\nrannalla katsomassa, Pohjan miehet hiissatessaan laulelivat vain \"metän\nkylän\" tytöistä:\n\n    \"Aljetaanpas laulella\n    flikoista fiineistä\n    ja heijän pukineistansa\n    ja krinuliineistä.\n\n    Krinuliini talvella\n    se on juur' kylmä taas,\n    vaan kesällä ja keväällä\n    se passaa Suomenmaas\".\n\nIhastellen Turkinmaan tytöt katselivat ja kuuntelivat, ja matkien he\nhuusivat Raahen pojille:\n\n-- Hiissa haala, ankkaraa-a!\n\n_Pumppaaminenkin_ piti toimittaa joukkovoimalla. Sekin työ luonnistui\nparhaiten laulun tahdissa, ja laulun menon mukaan miehet keikkuivat\npumpputangossa. Talvitien Salu päästeli _pumppauslauluna_ pitkän jutun\nmerirosvoista:\n\n    Yksi laiva lähti Jipraltarin\n    kaupungista seelaamaan\n    ja Ustinjaan menemän piti,\n    vaan välillä tapas sen yksi meriryöväri,\n    joka oli musta ja suuri.\n\n    Hän präijäsi meijän kapteeniltamme,\n    mihin laivan seelaaman piti.\n    \"Ustinjaan meijän menemän pitää\n    juuri rauvan ja teräksen kans'\".\n\n    \"Vai tahotkos lossata sun lastis mulle,\n    vai tahotkos kruuti ja kuulat?\"\n    \"En lossaa minä mun lastiani sulle.\n    Vain anna tulla kruuti ja kuulat\".\n\n    Sen ensimmäisen skotin\n    kun meriryöväri ampu,\n    se vei yhen miehen ruorista.\n    Vaan meijän kapteeni kun ampu\n    se ensimmäisen skotin,\n    se vei viis miestä täkiltä.\n\n    Meijän kapteeni kun ampu\n    sen toisen skotin,\n    se vei stangot ja raa'at.\n    Sitten me seelasimme vuorokauven toista\n    ja pääsimme ryöväristä friiksi.\n\nMutta Miemelinillä oli mukava pumppauslaulu, jonka loppujutkutus sopi\nmainiosti pumpputangon liikkeeseen. Ihan itsestään tanko liikkui, kun\nNiemelin lauloi:\n\n\n    Mistäs tulet, kustas tulet,\n    poikani poloinen?\n    Vält mai, pumppai, polijante jaa,\n    poikani poloinen!\n    Vält mai, pumppai, polijante jaa,\n    poikani poloinen!\n\n    Meren rannalta, meren rannalta,\n    muorini kultainen.\n    Vält mai pumppai, polijante jaa,\n    muorini kultainen.\n\nLaivan nopeuttakin miesten piti mitata, _lokata_. Mittaaminen\ntoimitettiin _lokiliinalla_. Se oli pitkä monisolmuinen nuora, jonka\nsolmujen väli oli yhtä mones osa meripenikulmasta kuin _lokiklasin_\njuoksuaika, 14 sekuntia, tunnista, ja liinan toisessa päässä oli\nkolmikulmainen lautapala, niin että se laivanperästä mereen heitettynä\nveti liinaa muassaan. Kuinka monta solmua ehti liinaa solua ulos siinä\najassa, kun lokilasin hiekka juoksi tyhjiin, yhtä monta \"solmua\" eli\nmeripenikulmaa pyyhkäistiin tunnissa, joskus kymmenen ja kaksitoistakin.\n\nPahoilla vesillä piti ahkerasti _luojata_, tutkia meren syvyyttä\nsekä pohjan laatua. Luotaaminen toimitettiin _luotiliinalla_, jonka\npäässä oli kolopohjainen lyijypaino. Painon kolossa oli talia, johon\nmerenpohjasta voi tarttua hiekkaa ja muuta roskaa. Tottunut merenkävijä\nsaattoi sumuisella ilmallakin siitä päätellä, millä paikoilla oltiin.\nVarsinkin Pohjanmerellä jouduttiin useasti ajelemaan luotaamisen\nvarassa. Siellä näet usein tahtoi heittää ilmat niin sekaisiksi, ettei\npäivää näkynyt ensinkään. Pohjanmeren \"seelarit\" oppivatkin pian\nlaulamaan:\n\n    Voipa tuota Pohjankinmerta,\n    jota luojattiin satakin kertaa,\n    ennenkuin Englannin nähdä saimm'.\n    Hei! Juuliaa nähdä saimm'.\n\nKaikkiin talontöihin piti ensikertalaistenkin tottua. Puosu vielä\nopetti heille kaikenlaisia merimiehen taitoja. He saivat oppia köyttä\nklääjäämään ja pleissaamaan sekä _lyhyellä_ että _pitkällä pleissillä_,\npunomaan _ymmyrkäisiä_ ja _puoliymmyrkäisiä_ köydensilmukoita sekä\npujottelemaan kolmesta, neljästä, viidestä säikeestä köyden ympärille\nsomia _osmonsolmuja_, jotka estivät, ettei käsi päässyt köydessä\nluikumaan. Lisäksi jummannien piti oppia muistamaan satojen köysien ja\nkymmenien purjeiden ja raakojen sekä kaikenlaisten laivan esineiden\nja osien nimet. Muutamassa viikossa entisen renkimiehen täytyi ruveta\npuhumaan aivan uusilla kielillä, jopa ajattelemaan toisia asioita ja\ntoisella tavalla kuin ennen patruunin pellolla hääriessään, näkemään\neri uniakin kuin patruunin pihapirtin makuulavalla. Täällä oli\nkokonaan toinen maailma kuin se, mikä näkyi patruunin korkeallekin\ntavarakuormalle. Sai siellä savolainenkin toisenkin kerran manailla:\n\n-- Tuhat pärele, ku tuoll' laevas pittee olla monenlaesta puksryötä ja\npaksreätä, rimrissoo ja ramrissoo, roppuu ja räijärii.\n\nKovalle siinä maailmassa kyllä entinen renkipoika otettiin. Laivan\nkeikkuminen jo kiusasi monet miehet puolikuoliaaksi. Mutta tämä\nvanhoja merikarhuja vain huvitti: \"Vieläkö puolustat renkiä? Vieläkö\npiät renkien puolta?\" toiset vain kyselivät, kun puolikuollut\nentinen renki \"syötteli simppuja\". Ja vielä: \"Teitkö nyt merivalas?\nKatotaanpa, onko heinänkulmuja niskasas... On vielä, on vielä ... Vanno\nvielä!\" Kaikenlaista pikku ilkeyttäkin tehtiin ensikertalaiselle:\njos hän ei tahtonut herätä vahtivuorolleen, hulautettiin niskaan\nkylmä vesiämpärillinen, ja vapaavuorollaan nukkuessa sidottiin\nmies penkkiin ja huudettiin: \"Nouse haalaamaan!\" Vanhat merimiehet\nuseinkin vedättivät nuoremmilla jaloistaan saappaat ja housutkin, ja\nkomentelivat heitä puolestaan omille vartiovuoroilleen. Uppiniskaista\nensikertalaista varsinkin kiusattiin ja kiivetettiin mastossa yhä\nuudestaan ja uudestaan, kunnes miehen täytyi talttua. Kuperakantisesta\n\"rengin arkustaan\" jummanni sai niin paljon pistopuheita, että\nmoni hyvinkin pian löi sen pirstoiksi ja heitti mereen ja laitatti\ntimperillä oikean merimiesarkun. AIakopsan Santeri oli kyllä niin\nsisukas, että kuperakantisineen tuli takaisin Roskan redille. Mutta\nkun toiset vieläkin kävivät kimppuun, että \"ei oteta sinua mukaan, kun\ntuommoisia renginarkkuja kuljetat ... häväiset meijät, ... tytötkin\npelkäävät\", niin jo Santerinkin sisu loppui. Hän sulloi tavaransa\nsäkkiin sekä Spanjasta ostettuun kapsäkkiin ja paiskasi korean\nkotiperintönsä mereen Pauhakarin taakse.\n\nMutta \"Tanskinsuntisa\", Helsingöristä lähdettyä ja ennen Skagerrakiin\ntuloa, oli _Kollennokka_ kaikkien ensimatkan miesten kauhunpaikka.\nSen ohitse ei päässyt yksikään laiva niin, ettei kamala _Kollen ukko_\nastunut reelingin ylitse puuriin kysymään:\n\n-- Montako ensi reisun miestä on laivasa?\n\nKollen äijä oli pelottavan näköinen vanhoissa risaisissa rökäleissään\nja \"raakavehkeissään\". Äijän kädessä oli suuri puinen \"raakaveitti\"\nja toisessa kädessä \"smörjätörppö\", jossa oli tervaa, nokea, kokin\n\"smörjää\", kapteenin koiransontaa ja kaikenlaista muuta roskaa. Ei\nkärsinyt entinen maanjussi eikä patruunin renkikään nähdä kauheata\nmerenäijää, vaan kiireesti kapisti pakoon. Mutta Kollen ukko\nhuusi: \"Ottakaa kiinni!\" Kiinni mies iskettiin ja vietiin Kollen\nukon _raakattavaksi_, ja siitä hän pelastui vain lupaamalla heti\nensimmäisessä satamassa hyvät _raakaviinat_ kaikille vanhoille\nmerimiehille. Lassilan jummanni kyllä, iso ja vahva mies kuin peto, ei\npelännyt Kollen kummitusta, kun se tuli Ilioniin. Jummanni istui vain\nja sanoi: \"Raakaa pois!\" Ja Kollen äijä smörjäsi ja tervasi Lassilan\nnaaman ja kärräsi puuveitsellään. Miehestä tulikin sitten mainio\nmerimies.\n\nGibraltarin salmessakin astui merenukko laivaan raakaamaan niitä, jotka\nensi kertaa yrittivät Välimerelle. Ja suurella Atlantilla kun ruvettiin\nmenemään _auringonlinjan_ ylitse, nousi laivaan itse Neptunus.\nVarsinkin englantilaisissa laivoissa se piti suuret ja remuiset menot.\n\nTällaisin kovin keinoin tulikin monesta metsän takaisestakin jussista,\njos hänellä vain oli hyvä maltti ja saatto sekä hyvä ymmärrys,\nviimein oikea merenmies, joka kyllä saattoi Englannissa maalauttaa\nkäsiinsä oikean merimiehen merkit: \"feit, hop ja chariti\" eli \"usko,\ntoivo ja rakkaus\", vieläpä muitakin kuvia, vaikkapa kukan, tähden,\njopa engelsmannin leijonan ja \"engeskalipun\" Englannin kuningattaren\nkantamana. Ja moni muutti jokapäiväisen nimensä juhlallisemmaksi.\nMarjaniemestä tuli Marjelin, Myllykankaasta Myhlberg, Takalosta\nTacklin, Kilpuasta Kihlman, Pyhälästä Byström, Pyöriästä Björkman,\nAhosta Aholin, Lavikaisesta Lavin... Mutta muutamista nuorista miehistä\nei tullut merimiestä teettämälläkään eikä nimenmuutoilla, kun ei heillä\nollut sellaista saattoa eikä neroa kuin mitä merellä tarvittiin.\n\nParhaimpien nuorten miesten piti harjoitella taitavasti käyttämään\nairoja, niin että he satamissa komeasti saattoivat soutaa kapteenin\nmaihin. Kolme miestä piti olla airoissa ja konsti perässä, kun herraa\nsoudettiin, ja ihan kuin yhtenä piti kaikkien airojen liikkua.\nMiestenkin piti olla sinisissä merimiespaidoissa ja kiiltolakeissa.\n\nNiinkuin säkki päässä ensi matkojen miehet kulkivat merellä vähääkään\ntietämättä, missä milloinkin oltiin. Sen he vain olivat kuulleet,\nettä kolmessa päivässä päästiin Tukholmaan, jos oli hyvä myötätuuli,\nja vanhoilta merimiehiltä he saivat aina kysymällä selvän. Entisille\nalkeiskoulun pojillekin, jotka maisterin johdolla olivat tutkineet\nmaailmankarttaa, vasta merellä rupesivat asiat selvenemään. Oravakin\nkuullessaan vanhojen matruusien puhuvan \"Tanskinsuntista\", ja\nPohjanmerestä, Välimerestä, Mustastamerestä ja Marmaramerestä, rupesi\nöynästelemään, että näitä nimiähän silloin hoettiin, kun kepillä\nkartasta \"värejä\" sohikoitiin. Ja Orava osti ensi haminassa \"atlaksen\"\nruveten sitä \"stuteeraamaan\" löytäenkin ihmeekseen siitä kaikki meret,\nsalmet ja haminat, joissa oli käyty. Keksipä mies, että karttojen\nviivat ja numerot merkitsivät sitä, kun styyry sanoi, että ollaan sillä\nja sillä asteella. Sen jälkeen Orava kyllä aina tiesi, missä oltiin,\nvaikka olisi kuukausia ajeltu vetisellä taipaleella.\n\nTalon töissä oli talon ruoka. Merellä liikkuvassa miestalossa oli\n_ransuuniruoka_, s.o. kukin sai määrätyn osansa. Lauantaisin konsti\npunnitsi miehille viikkoannoksen leipää, voita ja sokeria. Leipää\nsaatiin joskus yhdeksänkin naulaa, mutta voita saattoi lähteä vain\npuoli naulaa ja sokeria kolme neljännestä. Näiden piti riittää viikoksi\nruoka-ateriain, kahvin ja teen höystöksi. Aamiaiseksi syötiin 8--9\naikana vuoropäivin puuro sekä \"leipäspalafinkka\" ja juotiin kahvia\nsärpimeksi. Päivälliseksi 12--1 välillä saatiin vuoroittain suolainen\nlihasoppa ryyneineen sekä Raahen tavallinen \"herne\" läskipaloineen.\nMutta lauantaipäivälliseksi piti olla puuro. Peräkannen herrojen\nruokasalina oli etukajuutta, mutta etukannen asukkaat söivät finkkansa\nja herneensä skanssissa. Väliin oli tulla riita lihapaloista, mutta\nhyvin sekin asia sentään osattiin järjestää. Muuan miehistä \"meni\nmettään\" eli kääntyi selin, ja aina, kun _emäntäviikolla_ olija\nlihapalaa jakaessaan kysyi, kuka saa tämän, vastasi, että se ja se.\nJa pienenkin palan saajan täytyi nurisematta alistua kohtaloonsa.\nTammisista matalista kimpiastioista, _pakeista_, miehet söivät puuronsa\nja soppansa. Illalla 6--7 seuduissa juotiin vain teetä ja kukin sai\nnakerrella omaa leipävarastoaan; jollakulla saattoi olla päivällisen\nlihapalan säästöjä. Pitkillä matkoilla voi ruokajärjestys paljon\nvaihdella, kotoiset kuivat leivätkin loppuivat ja sijaan ruvettiin\nsaamaan piskettejä ja laivakorppuja. Satamissa oli määrä aina saada\nnaula tuoretta lihaa tahi pari naulaa tuoretta kalaa miestä kohti\nkaksi, kolme kertaa viikossa.\n\nRuoan runsaus ja miesten kylläisyys oli melkein kokonaan kapteenin\nkäsissä. Raahessakin oli joitakuita \"nälkälaivoja\", joiden\nkapteeni kiusasi miehiänsä vähällä ja huonolla ruoalla ja pienillä\nleipäannoksilla. Joskus meren väki sai syödä matoista leipää taikka\npistellä engelskapiskettejä, joissa oli toukkaa, niin että keltaisia\nnokkia vain nousi kuoren alta, kun pani pisketin lämpöisen kamiinin\nreunalle. Toisinaan etukansi niin tuskastui, että timperin täytyi\nlähteä peräkannelle valittamaan, mutta sellaisella asialla saattoi\nhyvin syntyä vaikka tappelukin, Burmaninkin täytyi kerran kahdenkesken\nantaa kapteenille selkään, ennenkuin ruoka parani. Pikku laivojen\nruokahoito oli monesti hyvin epäsiistiäkin, niihin kun paiskattiin\nkokiksi väliin sellainenkin mies, joka ei muuhun kelvannut. Ja tämä\nakterin herra oli joskus niin huolimaton, että jätti merimiesten\npakkien puhdistamisen russakkain työksi, vieläpä tarjosi miehille\nkuuden aamukahvia russakoilla höystettynä. Varsinkin oululaisia laivoja\nraahelaiset moittivat siivottomiksi. Olivat kerrankin ottaneet pestin\n\"Maijaan\". Mutta kova sota tuli laivalla, kun Maijalla oli jo entisinä\npestinottajina monituhantinen täi- ja lutikkalauma.\n\nJuoma- ja pesuvettä varasi raahelainen aavalla meren selällä kotoiseen\ntapaan. Kun sade lankesi taivaasta, ruvettiin laivassakin heti\n\"haalaamaan tynnyreitä rännein alle\".\n\nPyhäpäivinä laivakansa sai olla helpommalla. Silloin ei tehty muuta\nkuin mitä välttämättä \"seelaukseen kuului\", ruoria hoidettiin ja\npurjeita käänneltiin. Kapteeni Flinkenberg piti pyhänä hartaushetken\n10--11 välillä, ja kaikki olivat tyytyväisinä mukana. Miehet lukivat\nitsekin omia pyhiä kirjojaan, Uutta Testamenttia, virsikirjaa, ja\nRaamattuakin, kenellä semmoinen oli. Durchmanin komppanian Vellamossa\noli muutamia kirjoja, joita miehet saivat joutohetkinään lueskella.\nMontinin mamsellit olivat niitä laivaan lahjoittaneet. Oli \"sellainen\nnäytöskirja, Ainoa hetki, josa luettiin, että Heikki tuli mereltä\nja kohtasi lapsuutensa ystävän, flikan, joka sanoi: 'Voi, Heikki,\nlapsuuteni leikki!'\" Ja sitten ruvettiin laulamaan. Toisen kirjan nimi\noli Kalevala, ja siinä laulettiin, että\n\n    \"päästä piika pintehestä,\n    tästä tuskasta kovasta\",\n\nja taas toisessa paikassa:\n\n    \"Kullervo Kalervon poika\".\n\nOli vielä Raamattukin sekä sellainen kirja kuin \"Kristityn vajellus\",\njossa kristittyä houkuteltiin \"turhuuven markkinoille\", ja kristityn\npiti kulkea laaksojen lävitse semmoista ahdasta polkua myöten, jonka\nkahta puolta oli hirveät mörinät. Ahkerimmin luettiin näytöskirjaa sekä\nKalevalaa. Niitä lainattiin toisiinkin Raahen laivoihin satama-ajaksi,\nkun satuttiin samaan haminaan, sillä muissa laivoissa ei laivan\npuolesta ollut kirjoja. Kaikki merimiehet eivät kyllä osanneet lukea.\nOli joskus joukossa sellainenkin vaari, joka ei osannut asettaa\nvirsikirjaa eteensä oikeinpäin, vaikka olikin siitä veisaavinaan.\n\nPyhinä ja joutohetkinä, varsinkin satamaa lähestyttäessä, miehet\npuskivat kirjeitä kotiväelle, että satamaan saavuttaessa saivat jättää\nkapteenille, joka ne toimitti postiin. Kirjoitustaitoiset saivat\ntyöntää sanaa toistenkin puolesta, väliin monetkin kirjeet. Partinin\nKalle, joka oli Impissä kokkina, ei kyllä eukolleen pitkälti loruillut;\nkerrankin panetti kirjoitusmiehellään paperille vain: \"Iso ii ja\nohhoh!\" Ja sen lähetti valtameren takaisina terveisinä Raaheen.\n\nSatamissa miehet saivat kotikirjeitä, joita kapteeni kävi noutamassa\nVenäjän konsulaatista. Hyvin sattuessa sieltä lähti Raahen tyttöjen\naikaansaannoksia koko joukko, samoin merimiesten emäntien kirjeitä.\nMonet niistäkin olivat vieraalla kädellä piirrettyjä; palvelustytötkin\nolivat käyttäneet kynämiehinään mamsellejansa. Mutta silti olivat\nkotoiset kirjeet yhtä tervetulleita, ja yhtä suurella mielihyvällä\notettiin vastaan niiden \"sitä samaa herran armolahjaa\", kuin jos\nse olisi kirjeen lähettäjän omalla kädellä piirretty. Ja monet\nmerenkävijät saivat vielä vain kuunnella \"näitä rateja\" vieraan suusta,\nkun itse eivät osanneet saantiaan selvittää.\n\nMonta kertaa Raahen mies joutui viettämään jouluakin rannattomalla\nulapalla. Marjelinkin kerran kiikkui jouluna Satamalaivassa Atlantilla\nPensacolaan menossa, ja samalla tavalla kuin huonompinakin päivinä\ntuuli puski purjeisiin ja laiva keikkui aallolta toiselle. Kapteeni\nByström annatti parempaa ruokaa, vehnäkaakunkin sai joka mies,\nja perämies Marjelin luki hartaina kuunteleville karhuille Uutta\nTestamenttia. Mutta ei ollut kapteenilla sen vertaa viinaa, että olisi\nedes ryyppy saatu. Vasta Pensacolassa saatiin viskyä, mutta silloin\noli joulu jo mennyt. Ei kyllä aina sattunut näin kuivaa joulua.\nIlionissakin kapteeni Vikander antoi jouluaattona miehille hyvää\njamaikarommia, joka oli \"vähä niinkuin sakiaa oikein\" ja siitä kun\nskanssi \"prykäsi\" kuumaan veteen sokerin kanssa totia, niin kyllä sai\ntuntea, ettei mikään ollut niin lämmittävää kuin jamaikarommitoti.\nKeikkuvassa skanssissakin, tuhansien meripenikulmien päässä rakkaasta\nRaahesta, tuntui olevan kotoinen ja lämmin jouluaaton ilta. \"Wiskii\nlaif foo män\", miehet laulelivat ja prykäsivät uusia laseja. Mutta\nsilloin ei Oravaa eikä muitakaan merenpoikia liikoja lämmittänyt, kun\nkerran Vellamossa Atlantilla oli jouluaaton iloiksi jaettavana miehille\nparhaana nautittavana vain kaksi kuoriperunaa.\n\nMutta saattoi pyhä joulu näyttäytyä merenkävijöille vieläkin\nsynkemmältä. Impikin joutui 1877, viedessään Englannista Amerikaan\nsoodaa ja potaskaa sekä sylimittaisia konetahkoja, ajamaan kolmatta\nkuukautta vastatuulta ja luovimaan koko joulunajan Atlantilla. Eväs\nrupesi loppumaan, niin ettei ollut ei hernettä, ei lihaa, ei läskiä,\nei leipää, kahvia vain ja rossokeria sekä vähäisen vehnäjauhoja. Juuri\nkun oltiin rantaan tulossa loppiaisen tienoissa, puhkesi jäinen myrsky,\npuski laivan takaisin merelle pariksi viikoksi, repi purjeet ja rikkoi\nisonmaston vääntäen sen latvan kuin vitsan. Alituisesti saatiin olla\npumpuissa pitämässä laivaa tyhjänä, ja suuria kylmiä meriä yhtä päätä\nkaatuili laivankannelle, niin että paukkui. Kun sitten viimeinkin\npäästiin maihin, ei ollut koko laivassa muuta syötävää kuin kämmenen\nkokoinen pisketinpalanen. Tyhjäksi oli laivan sisus moneen kertaan\nlaastu. Mutta ulkoa alus oli ylt'yleensä jäässä, aivan kuin olisi\nollut jäästä valettu. Meri oli näyttänyt maailman kiertäjille kaiken\nsuuruutensa.\n\nMutta mahtava maailman meri saattoi monta kertaa olla vieläkin\nhirvittävämpi kuin antaessaan Johan Langin Impille joulua. Saman\nliikkeen Vasamallekin meri teki tuhot, kun laiva lankkulastissa 1891\nyritti Amerikasta \"Marselliin\". Suuri myrsky yllätti vuotavan aluksen,\njota miehet pumppuamalla pitivät pinnalla. Aalto iski pumput rikki\nja paiskoi miehet nurin. Sattui sentään samoille vesille norjalainen\nlaiva, joka pelasti miehet joutumasta iankkaikkisuuteen, mutta\nVasama jäi tavaroineen \"vesisankkiin\" merenselälle. Ei ollut parempi\nMustamerikään, joka 1872 itämyrskyllään tuhosi priki Minnetin. Myrsky\nkatkoi raa'at ja mastot, ja meri löi perämiehen tiedottomaksi, vei\nkajuutan, kapteenin ja kajuutpojan sekä pari kolme merimiestä, ja\npaiskasi viimein palasiksi koko laivan, niin että vain laudoilla ja\npuukappaleilla merien selässä ajellen osa miehistä pääsi maihin.\nSuuret vallat olivat silloinkin toimessa, kun Johan Lang syksyllä 1877\nlähti painolastissa Englannista Filadeldfiaa kohden. Nousi armoton\nviikkoinen myrsky, joka myötätuuleen lennätti laivaa säälimättä maita\nkohden. Reivattiin purjeet ja yritettiin kryyssäämällä päästä maista\nirti, mutta sitten uutkiikari ilmoitti: \"Förin ees' on pränningit!\"\nSiellä vaahto merenkareissa meurusi korkeina valkeina vuorina. Silloin\nkapteeni komensi: \"Raa'at fyyrkanttiin!\" Mutta heti jo taas uutkiiki\nparkaisi: \"Matalikko on eesä!\" Ja kohta Johan Lang rysähtikin karille,\nniin että miehet paiskautuivat kumoon. \"Riki yli puurin!\" kapteeni\njyristi. Kirveet välkähtivät, taljaköydet rätkähtivät poikki, ja koko\nriki rojahti mereen. Kryysmastosta meni toppi, fokkamastosta puolet, ja\nisomasto pyyhkäistiin täkkiä myöten. Kapteeni taas karjui: \"Speilatkaa\npumppua!\" Mutta miehet mölisivät: \"Ei tartte speilata, laiv' on täynnä\nvettä!\" Eikä miehillä ollut muuta neuvoa kuin lyödä laivan leestangosta\nkappale pois sekä sahata poikki prääkongin stöttiä ja aukosta työntää\nvesille iso parkaasi ja lähteä yrittelemään maihin. Päästiinkin\nFiladelfiaan, Mutta taaskin yksi raahelainen laiva jäi meren omaksi.\n\nMoni muukin Raahen laivavarvista lähtenyt merenkyntäjä joutui\nväkevämpänsä pideltäväksi ja tuhottavaksi, ja samassa joukossa\nmeni monesti miehiäkin. Joskus kyllä onnettomuuteen ei ollut meren\nsyytä. Parkkilaiva Zachris Franzénkin kun ajeli pietarsaarelaisella\nlankkulastilla Norjan rannikoilla, niin kapteeni Hannila luuli muuatta\nrantavuorta -- pilveksi ja ampaisi kivikkoon, niin että laivan emä meni\ntimpereitä myöten murskaksi.\n\nMutta Ilion, Reinin laiva, joka 1868 joutui Pohjanmerellä kovaan\nmerihätään kuljettaessaan suolalastia Bergeniin, osasi pelastautua.\nMeri jo särki laivan prääkongit, paiskeli apuveneet yli laidan\nja halkaisi parkaasin, niin että loppu näytti olevan edessä kuin\ntuomiopäivä. Mutta silloin perämies Ravander muisti vanhojen hyvän\ntavan:\n\n-- Eikö me kirjoiteta semmoinen lista, että jos me pääsemmä tästä\nkunnialla maihin, niin lahjoitamma Raahen köyhille?\n\nLaitettiin paperi, ja jokainen väänsi siihen nimensä sekä rahamäärän,\nminkä lupasi, pari, viisi, kymmenen markkaa. Se auttoikin. Meri\nei ottanut Ilionia. Lahjoituspaperi lähetettiin Raaheen, ja kun\nkoteuduttiin, niin jokainen kävi lupauksensa lunastamassa. \"Mikäs siinä\nauttoi, kun lupaus oli tehty\".\n\nMeren selällä ei laivan asukas juuri tarvinnut rahaa, mutta satamassa\nhän oli heti kapteenilta sitä pyytämässä. Kapteenin täytyi antaa,\nsillä muuten miehet olisivat saattaneet karata toisiin laivoihin.\nNuoret miehet kyllä saivat vaikka koko palkkansa, mutta perheellisten\npiti huolehtia kotiväestäänkin. Ainakin puolet palkasta eukko peri\nkotona laivanredarilta, käyden vain _strekseelillä_ joka toinen viikko\nnoutamassa. Satamissa meripojat kyllä tarvitsivatkin rahoja. Kapteenin\ntahi perämiehen luvalla kun päästiin taas pitkästä aikaa jaloittelemaan\nkovalle maakamaralle, tuntui niin somalta ja vapauttavalta, että\nhyvinkin piti saada ryypyt. Ja niitä kyllä sai. Monissa satamapaikoissa\noli ihan vartavasten kapakka kapakan vieressä ympäri haminaa ja\ntanssipaikkoja samoin. Itä-Lontoon \"Haiveillakin\" oli tanssisalonki\njoka nurkassa ja kapakka toisessa. Marseillen satamassa taas oli\npitkä katu, kapakoita ja tanssipaikkoja kahden puolen. Smyrnan\nkuudesta tanssipaikasta kuului jyske ja soitto koko yön aamukolmeen\nasti, ja siellä sai tanssia ja tanssittaa itämaiden tyttöjä, sai\nryypätäkin samalla, ja neljä penceä maksoi lasi. \"Piiriklaseja\" miehet\ntavallisesti nakkelivat, mutta otettiin joskus \"viskiäkin\"; Orava\nkerran Korppilan kanssa lasketteli Lontoossa \"romhottia\", ja se oli\nhyvää. Pitkän vesikopissa olonsa jälkeen merimiehet joskus joivat, niin\nettä \"veri rupesi seisomaan\" ja miehet alkoivat nähdä \"sinisiä piruja\".\nPecklinin suutarin Jannekin tuli toheloksi ja kirjoitti kotiinsa, että\nhän on nähnyt äitinsä ja kotiväkensä sinisissä vaunuissa ja sinisissä\nvaatteissa kuin enkelien ajelevan vetten päällä. Äiti-muori hyvillään\nilmoitteli tätä ilosanomaa naapurin eukoillekin:\n\n-- Meiän Janne on nyt tullut heräykseen ... se kirjoittikin kuin\nkristitty ihminen.\n\nMutta Jannesta ei ole sen enempää kuultu, karkasi mies vieraisiin\nlaivoihin ja sille tielle jäi. Monesti Raahen miehet ulkomailla\njättivätkin kotilaivansa, varsinkin \"nälkälaivan\" sekä häijyn kapteenin\nkomennon, ja ottivat hyyryn ulkomaan laivoihin. Sakkoja sekä vankeutta\nsiitä kyllä seurasi, jos kiinni joutui, mutta harvoin miestä enää\ntavattiin, ennenkuin aikojen päästä, kun asia jo oli unohtunut. Friisen\nFeffakin pantiin Genuassa ajamaan takaa karkulaista. Feffa tapasi\nkadulla poliisin ja esitti hänelle asiansa engelskaksi:\n\n-- Runumeetari karkaa pois ryssän kepist. Winlant jes.[50]\n\nMutta poliisi ei ymmärtänyt engelskaa, vaan otti ja vei Feffan\n\"presongiin\", ja laivan kapteeni sai tulla noutamaan Feffan pois.\n\nSurullinen asia oli varsinkin Katinhännän pikku mökille, jos isä\nkarkasi kotikylän laivasta. Sillä silloin ei strekseelillä enää saanut\npatruunilta rahaa, eikä ulkomaiden laivoissa kulkevan merimiehen aina\ntullut kylliksi huolehdittua kotimökistänsä.\n\nEnglantilaisiin laivoihin useimmiten karattiin, sillä niissä oli\nparhain hoito. Piti kyllä ulkolaiseen laivaan mennessä taas vannoa\nvala, eikä aina ymmärretty mitä vannottiin, mutta vannoa vain piti,\nnostaa kätensä ylös ja sanoa lopuksi: \"Help me God!\"[51] Satuttiin\njoskus ankaraan amerikkalaiseenkin laivaan, jossa miehille annettiin\nselkäänkin, kuten muuan raahelainen laulaja kuvailee:\n\n    \"Komento oli kova myös,\n    mastoisa ja muusa työs,\n    että hiki aivan liki asui\n    meiän nahkoisa.\n\n    Miest' ei koiraa parempana,\n    piettiin vain halvempana,\n    lyötiin silmiin, että pilviin\n    painui paikat kasvoisa.\n\n    Styyrmannit olit rakkarit,\n    jotka miehiä hakkasit,\n    näjit vijan, piikin pijan\n    kätehensä kaappasit\".\n\nSaksan laivat olivat kuitenkin kaikkein huonoimmassa huudossa, niissä\nkun miehiä kiusattiin kovalla kohtelulla ja kehnoilla eväillä. Muuan\nkaskislainen perämies oli erehtynyt saksalaiseen laivaan ja kyllä hän\njäljestäpäin aina muisti manailla:\n\n-- Jos mine saa yksi saksamies laiva, niin kyllä se teetä monta päivä\non viikko.\n\nMutta jos merimiehet saivat salaa haalatuksi konjakkitynnyrin laivaan,\neivät he tietäneet viikon päivistä mitään, olivat vain vuoroin\nuutkiikissä ja ruorissa, vuoroin salaa vääntämässä tynnyrintappia.\nMutta vaikka tynnyri olisi pistetty hyväänkin piiloon, se ilmoitti\nmiesten kautta olemassaolonsa ja joutui lopulta kapteenin kynsiin.\nJoskus oli viinaan menevä perämies miesten kanssa samassa juonessa ja\nsilloin kähvellettiin laivan \"lumppuja\", kuluneita köysiä ja purjeita,\nja vaihdettiin niillä eväitä merimatkalle. Pidettiin muutakin konstia.\nKerrankin kun Bujukterissa piti vettä \"proviantteerata\", perämies\nsaatuaan veden pukkasikin veneensä rannasta pois ja käski miesten\nkiireesti soutaa, jotta \"ei maksetakkaa, mennään ja juuaan rahat!\"\nHalmetsalon Jussi kyllä jäi turkkilaisten joukkoon, ja sai lähteä\nkiireesti pakenemaan mahomettiläisten edellä, päästen sentään viimein\npiiloutumaan hautausmaalle. Pörräsi kapteenikin pulloineen joskus, niin\nettei hänkään tiennyt, montako päivää on viikossa. Ståhlbergkin pani\nBujukterissa Björkmanin Epun laivaa \"klareeraamaan\" Dardanellien läpi\nkulkua varten, kun tultiin Delphinillä vehnälastissa Mustaltamereltä,\nja käski Epun jäännösrahoilla tuoda Turkin viiniä. Eppu toi kahden\nmiehen kannettavan ruukun täyden. Sitä heti \"äijä ja styyry\" kävivät\nkajuuttaan vähentelemään, ja Eppu sai hoitaa laivaa, minkä osasi.\nToisien laivojen perässä Eppu vain vihelsi pitkin Arkipelagia, mutta\nkapteeni ja styyry särpivät Turkin viiniä arvellen:\n\n-- Ei täsä förliisata, kun ei vain paleta!\n\nNäillä vesillä näet aikoinaan paloi Durchmanin Laine ollessaan\nkolilastissa matkalla Odessaan. Kreikanmeri keikutti laivaa, niin että\nkivihiili hieroutui tulenpalavaksi ja lopulta syttyi ja poltti koko\nlaivan.\n\nMonta kertaa kyllä Raatienkin kapteenit ajoivat kivikolle ja\n\"förliisasivat\", kun eivät osanneet pitää selvillä \"päärustinkiansa\".\nEikä ollut Björkmanin Eppua laivaa laskettamassa.\n\nHyvillä ilmoilla ja selvillä selillä oli kyllä hyvä lasketella.\nTaivas oli kirkas ja valkeat pilvensääret korkealla sinisellä kumulla\nlupasivat hyvää tuulta. Illoinkin päivä painui punoittaen mereen, eikä\npitänyt päivänpolttoa, joka olisi ennustanut huonoa ilmaa. Silloin\nlaiva lensi valkoisin liinoin valtavia vesivyöryjä pitkin. Laivalla\noli hyvä tuuli, ja meripojat olivat hyvällä tuulella. Helposti silloin\nhelähti laulu, kun purjeita hiissattiin, tahi hivattiin raakapuita,\ntahi illoin kiikuttiin pumpputangossa. Moni kotikyläänsä ja kotikylän\ntanssitovereita kaipaileva poika saattoi merta katsellessaan yksikseen\naatella ja laulella:\n\n    Minä olen yksi nuori meripoika,\n    jolla asentoa ei ole tääll',\n    minun täytyy tienata koittaa\n    minun leipäni vetten pääll'.\n\n    Ja on sillä vetisellä tiellä\n    monta vaaraa mun etesäni,\n    vaan toivon kuitenki vielä,\n    että Herra on matkasani.\n\n    Laiva joka tuulesa heiluu\n    ja aalloilta ajellaan...\n    Voi niitä nuorukaisia,\n    kuin niijen päällä vajeltaa.\n\n    Mepä pojat suomalaiset,\n    Suomen niemen rannoilta,\n    jotka oomma kulkevaiset\n    ja ajetahan aalloilta.\n\n    Yksi flikka on mun mielesäni aina,\n    joka on minun isänimaall',\n    ja sen syämmestäni soisin,\n    että hänet vielä nähä saan.\n\n    Tämä toivo virvoittaapi\n    mua matkalla ollesan,\n    se murhees lohuttaapi,\n    suurisa vaivoisans.\n\nJa kun satuttiin suurena sunnuntaipäivänä keikkumaan sinisellä\nVälimerellä aaltojen mahtavina kuohupäinä kulkiessa, niin sielläkin\nkotoiset muistot yhtyivät ympäristön kuviin, ja alakuloisen vaeltajan\nmieli löi leimansa komeaan meritunnelmaan, kun pojat lauloivat;\n\n    Päiväpaisteen ihanall'\n    ja meren pauhinall'\n    minun mieleeni muistuu mun armaani\n    ja suloinen Suomenimaa.\n\n    Ei ollut minun majani mantereell',\n    eikä korvesa kotoni,\n    vaan synkäsä meresä aalloilla liehuvill',\n    siell' on minun asentoni.\n\n    Pilvet oli varjona, hauta oli avoinna\n    meripojilla tääll';\n    tuulella tuimalla, tuiskulla, myrskyllä\n    on paljon työtä vetten pääll'.\n\n    Kun tuuli oli tuima, ja ilma oli ankara,\n    jotka vaivaapi poikia tääll',\n    pramseelit me pärjäsimm', märseelit reivasimm',\n    mesaanin pois otimma päält'\".\n\nPyreneitten niemimaan korkeat siintävät \"granaativuoret\" loistivat\nlumivalkeina huippuina merelle ja taas kotoinen kointähtikin nousi\nsaattaen miehet jatkamaan lauluaan:\n\n    \"Kun kointähti koittaa, ja korkiat vuoret loistaa,\n    ja luojetuuli tuuleepi tääll',\n    tuulentoilman ja kuoreston aallot,\n    joitten päällä vaellamme tääll'\".\n\nSuurien merien vaeltajat tiesivät kyllä olevansa vain pieniä\nihmisparkoja, joiden elämä ja kohtalo oli Kaikkivaltiaan kädessä,\nsamoin kuin heidän laivansakin, jota valtameren myrskyt keikuttelivat\nkuin pientä lastupalasta. Se kyllä \"pärjäsi\" pahimmassakin myrskyssä,\njos Herra niin tahtoi, eikä miehillä ollut syytä pelätä. Niinpä miehet\nvoivat laulaa:\n\n    \"Muuan elää merellä,\n    ja muuan elää maalla,\n    ja kaikki elää kuitenkin\n    sen yhen Herran alla.\n    Eikä tiijä kuoleeko\n    se millä kuolemalla\".\n\nKuolemakin osasi toisinaan merelliseen laivaan, sen lisäksi mitä\nmeri vei miehiä terveeltään. Toisinaan kolkko vieras tuli yllättäen,\ntoisinaan taas saattoi tuloaan jo edeltäkäsin ilmoitella, joskus\nvielä jälkeenpäinkin kuvatella. Kerrankin yöllä kuultiin mastosta\nhuudettavan: \"Minä putuan, minä putuan!\" Monta kertaa yhä uudestaan\nkuultiin sama valitus. Viimein perämies Forsman sanoi: \"Putua, ja putua\nHerran nimeen!\" Niinkuin ihmisenhaamu rojahti kannelle, ja sillä oli\nniinkuin saappaan koron jälki otsassa. Haamun nähtyään kajuutpoika\npelästyksissään tunnusti, että hän oli toveriaan, joka hiljakkoin oli\npudonnut mastosta mereen ja hukkunut, potkaissut saappaankorolla otsaan.\n\nVäliin merenmies voi jo edeltäkäsin aavistaa pikaisen lähtönsä.\nMeri ikäänkuin salaisesti jo kutsui häntä. Niinpä muuan merenkävijä\nistuskeli iltavahdin aikana yksinään mietiskellen, kaivoi arkustaan\nvanhat kotikirjeensä ja niitä lueskeli sekä selaili Uutta\nTestamenttiaankin. Ja yöllä mies putosi mastosta, loukkaantuen niin\npahoin, että aamulla kuoli.\n\nSurullinen ja vakava tapaus oli koko laivatalolle, kun joku sen\nasukkaista piti haudata mereen. Olivat miehet aikoinaan monta kertaa\nlaulaneet kapteeni Lindmanin sepittämää laulua:\n\n    \"Kuule sinä, merimies,\n    ma kirjoitan sun ties:\n    sä olet häilyvä\n    noilla meren aalloilla.\n\n    Sun ties on onneton\n    ja muihin verraton:\n    kusa meri kuohuupi,\n    siell' on sun hautasi\".\n\nJa nyt oli taaskin saatu uusi todistus yhteisestä onnettomasta tiestä\nhäilyvillä aalloilla.\n\nOmiin makuupeittoihinsa vainaja käärittiin ja ommeltiin, ja vanhoja\nrautaromuja pantiin jalkapuoleen painoksi. Iltapäivällä sitten\nasetettiin mereenmenijä käärössään leveälle laudalle laivan reunalle,\njalkapää hautaa kohden, laivanlippu vielä peitoksi, Sillä \"merimies\nkuuluu flakun alle\" viimeiseen asti. Kapteeni siunasi haudan ja luki\nrukouksen hautauksesta merellä. Siitä pari miestä kohotti laudan\npääpuolta, niin että ruumis hiljalleen luikui alas, putosi ja vajosi\nmustaan syvyyteen. Äänettöminä ja vakavina monta kovaa kokeneet ja\nmonien myrskyjen pieksämät miehet seisoivat. Muistui siinä heidän\nmieleensä:\n\n    \"Harvoin saat lautoja,\n    kun menet hautahan,\n    pahain kalain kidas\n    on sun hautasi.\n\n    Sun kirkkomaatas kukkaset\n    ei koristelekaan,\n    laajasti vain lainehet\n    on pantu kulkemaan\".\n\nMuistivatpa monet vielä kuulleensa, ettei kaikkein syvimmällä merellä,\nei Atlantinkaan suurissa syövereissä, ruumis jaksanut painua edes\npohjaankaan, kovan maan turviin lepäämään ja yhtymään mustiin multiin,\nvaan jäi sinne johonkin pohjattomuuteen seisoallaan rautajalassa\nkellumaan. Siellä synkässä syvyydessä merivirrat häntä ajelivat ja\nvelloivat, eikä onnettoman tien vaeltaja päässyt kuoltuaankaan lepoon.\nTämä oli jo kolkko kuolleen kohtalo. Mutta sellaisenkin kohtalon moni\nraahelainen merenpoika sai. Meri ensin houkutteli poikansa komeaan\nlaivaan läikkyville laineilleen ja sitten sieppasikin miehen ikuiseen\nhautaansa.\n\n\n\n\nMaailmanpallon ympäri.\n\n\nVain \"puoshakaseelareita\" olivat ne merimiehet, jotka kolusivat Suomen\nrantoja, sellaisia matalia vesiä, joiden pohjaa saattoi puoshaalla\nsorkkia. Oikea merenäijä ei pitänyt heitä minään merimiehinä, vaikka\nhe olivatkin niin tarkoin porkanneet Pohjanlahden perukankin, että\n\"joka kivi oli tunnettu, mikä Raahesta Pohjan perään asti oli meresä\".\nVanha merikarhu saattoi ruiskaista ruskean syljen ja sanoa tällaisille\nseelareille:\n\n-- Et ole käynyt suolaiseen vetteen ees sylykemäsä!\n\nEivätkä nekään, jotka olivat tehneet vain yhden merimatkan, olleet\nmuuta kuin \"päiväpaisteen merimiehiä\". He eivät paljoa tietäneet\noikeasta maailmanmerestä eikä maailmanmeren möyrivästä myrskystä.\nVasta ne olivat oikeita merimiehiä, jotka olivat vuosikausia ajelleet\nsuurilla merillä sinne ja tänne ja saattoivat omina kokemuksinaan\nlaulella:\n\n    \"Meripoika merta seelailee,\n    hailii hailuu, hailii hailuu,\n    harvoin hän maita nähä saa.\n    Hurraa, menen mä pois!\n\n    Meret, maat ja mantereet,\n    hailii hailuu, hailii hailuu,\n    ja laivantäkki tantereen.\n    Hurraa, menen mä pois!\n\n    Ustinjasta Västintiaan,\n    hailii hailuu, hailii hailuu,\n    Västintiast' Itaaliaan.\n    Hurraa, menen mä pois!\"\n\nSitä ylpeämpi merimies voi olla, mitä useamman matkan hän oli tehnyt,\nja sitä arvokkaampi, mitä kauempana käynyt. Vanhat merenäijät\njoutuivat monta kertaa keskenään inttämään, kuka heistä oli arvokkain\nmerimies. Erikkiläkin ja vanha Burmanin Kalle-vaari useasti kinailivat\nmatkoistaan. Erikkilä oli käynyt aina \"Valapparaisosa\" asti, mutta\nBurman oli myöskin käynyt siellä, vieläpä \"Monttuviitesäkin\", josta\nErikkilä ei tiennyt mitään. Eivätkä Raahen viimeisetkään merimiehet\nole sen huonompia. Kymmenin vuosin karttuu ukoille merielämää, ja\nsuurien merien takaisia maita nousee näkyviin, kun vanhat karhut käyvät\ntekemään tiliä vaelluksistaan. Atlantin takana on joka mies ajellut,\nmoni on nähnyt \"Västinjan\" ja Brasilian sekä kiertänyt Etelä-Ameriikan,\nmoni on käynyt, kuten Fyhrin vaari, \"Runta-Kaapisa\", jopa jatkanut\nmatkaa aina merkilliseen \"Ustinjaan\", missä rommi oli juossut jokina\nja sokeria oli hakattu vuorista, sitten Kiinaan ja Japaniin, joku\ntaas käynyt Suuren Valtameren ihanilla saarilla, \"Havaijalla\" ja\nSamoasaarilla, joku ollut Austraalian saaristoissa sekä Austraalian\nmyrkyllisten \"kärvästen\" mailla, Pellikka-Matti ollut Austraaliassa\npaimentamassa maissipeltoa valkioilta papukaijoilta. Ja \"maailmanpallon\nympäri\" on moni kiertänyt, jotkut kahteen ja kolmeenkin kertaan.\nOnpa muuan raahelainen seelari ollut mukana, kuten ennen vanhaan\npuosu Kuusratikin, kun on laivalla laskettu niinkin kaukaisille\nmaailman äärille, että maa ja taivas ovat hiipponeet toisiaan,\nvieläpä uskallettu työntyä niin ahtaalle, että isonmaston kaltoppi on\nkatkennut, jolloin vasta on täytynyt kääntyä takaisin.\n\nMerillä kulkiessaan Raahen miehet saivat nähdä kaikenlaista\nmerkillistä. Yksin puoshakaseelaritkin, kun painuivat Suomenlahden\npohjukkaan, löysivät sieltä jotakin maailman kummaa, ainakin suuren ja\nvilisevän kaupungin. Skogmanin Jaakokin, joka kuunari Salahmilla kulki\nkymmeniä kertoja Pietarissa, tuli siellä viimein hyväksi tuttavaksi\nitse keisarin kanssa. Kerran kun Jaako asteli siellä maajalassa, niin\nkeisari, \"pervoi-trukoi-majuri, tuli Riikan sillalla vastaan\" ja sanoi:\n\n-- Jassoo, Jakop Skukmanni täälä! Mitäs sinne Suomeen kuuluu?\n\n-- Eihän sinne mitään... Herrat vain kulukee pyhävaatteisa\narkipäivänäkin, Jaako vastasi.\n\nKeisarilta pääsi iso nauru. Hän löi Jaakoa olalle ja sanoi:\n\n-- Lähetaänpäs ryypyille!\n\nMentiin Pietarin komeimpaan hotelliin ja otettiin hyvät ryypyt, jotka\nkeisari maksoi. Sitten mentiin keisarin linnaan. Keisarinna vielä\nmakasi, ja keisari huusi ovenraosta:\n\n-- Nouseppas, akka, ylös! Täälä on Jakop Skukmanni Raahesta.\n\n-- Vie sun Skukmannis! keisarinna vain sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta\nkeisari antoi vielä ryyppyjä sekä hyvää ryssän mahorkkaa.\n\nSitten taas Skogman tapasi keisarin Helsingissä, kun oli siellä kuunari\nVilkkaan mukana. Juuri kun Jaako seisoi ja jutteli möljällä raahelaisen\nsatamanaisen, Pulkkis-Sohvian, kanssa, joka oli \"enämpi kolokko\nihiminen, kasvojenmuoto jokseenkin kauneuvesta pois\", keisari sattui\nsiihen, ja lyöden vanhaan tapaansa Jaakoa olkapäälle, sanoi:\n\n-- Jassoo, Jakop Skukmannihan se on?\n\n-- Joo, niin on! Jaako tervehti ja sanoi:\n\n-- Ja tämä täsä on Sohvia Pulkkinen Raahesta.\n\nKeisari katsoi Sohviaa, löi häntäkin olalle ja sanoi:\n\n-- Jo ne on nuo Suomen naiset kauniita!\n\n       *       *       *       *       *\n\nItämerta, Tanskansalmia ja Pohjanmerta vanhat merikarhut olivat niin\nmonta kertaa puskeneet edestakaisin, että he Raahesta Englannin\nrannikoille saakka tunsivat kaikkien majakkain ja paikkojen nimet.\nOlivat heille tuttuja Itämeren \"springarit\",[52] jotka uida vilistivät\npitkin merenpintaa terävän selkäpiilun vain viiltäessä vettä, niin että\nvanhatkin merimiehet erehtyivät luulemaan: \"Siinähän menee eteläläisiä\npiilu seläsä Pohjanmaalle laivatöihin\". Tuttuja kauppakumppaneita\nolivat Tanskansalmien \"trokapaatit\", jotka monilukuisina kärkkyivät\nhitaasti kulkevan taikka ankkurissa seisovan laivan ympärillä,\nvaihtamassa paksua Tanskan ruisleipää, tupakkaa ja viinaa laivan\nrasvajäännöksiin ja lumppuihin, Monikertaan käytyjä olivat Tukholma\nja Köpenhaminakin. Sen etempää ei kenenkään tarvinnut lähteä etsimään\nhuvittelupaikkoja. Siellä oli niitä tarpeeksi asti, kesäisinkin puistot\npöytiä täynnä ja juomia sai, mitä vain halusi, ja pelejä ja musiikkia\nja tansseja oli kaikkialla, ja kaikenlaisia näytöksiä ja komeljantteja.\nPiti vain, kun näytöksien loputtua tultiin rahoja keräämään, siirtyä\nsyrjään taikka sanoa kerääjälle niinkuin ennen raahelaisrouva, että on\nkotoisin \"från Lappmarken\", niin kerääjä meni ohitse. Kaukamaissa kyllä\noli vieläkin suurempia hupipaikkoja, Lontoon \"Grand-teatterisakin\"\nihanat enkelit leijailivat ilmassa liikutellen käsiään ja siipiään\nihan kuin oikeat elävät enkelit. Se oli niin ihmeellistä ja ihanaa,\nettä moni vanha Raahen muori \"vissiin olis luullut olevansa taivaasa,\njos olis säkki silmillä sinne viety\". Mutta kun Lyypekissä mentiin\nMariankirkkoon sunnuntaina 12 aikana, niin laulukuoro lauloi, ja 12\napostolia astui esiin kiertäen kirkon lehterin.\n\nOli siinäkin katsottavaa, kun engelsmannin sotaväki marssi pitkin\nkaupungin katuja. Se oli toisenlainen joukko kuin Raahen Härkätorilla\nryssäläisen komennon mukaan temppuileva nahkajussien plutuuna.\nPituuttakin oli jonolla, niin että olisi ulottunut ainakin Raahen\nRantakadulta Antinkankaalle. Ja siinä kun oli komeita poikia ja\nmahtavia kenraaleja ja vaikka kuinka suuria sotaherroja, ja \"saakeli\nvie, kun ne oikein pörhisti ittensä, niin ei ne kattonut sivullensa,\nvaikka olis ollut kuinka korioita naisia\".\n\nEnglannissa Raahen pojat tavallisesti:\n\n    \"Kävivät Leverisä\n    ja ostivat klinkkuveitten,\n    josa oli kakstoista asetta\".\n\nSitten kun lähdettiin laskemaan suurille merenselille ja merentakaisiin\noutoihin maihin, niin sielläkin oli aina merkillistä nähtävää.\nIhmeellinen oli jo suuri meri, jota sai viikoittain, kuukausittainkin\najella näkemättä muuta kuin ikuista rannatonta ulappaa, joka otti\npäivän illalla lepoonsa ja taas aamulla herätti sen ylös. Vain\njoitakuita suuria purjeita näkyi silloin tällöin, milloin etempänä,\nmilloin lähempänä, liikkuvan laveaa merellistä tietä, joka joskus voi\npainaa koko laivakumman pohjattomaan pimeyteensä. Mutta kun jouduttiin\neteläisille merille, Kap-Hornia kiertämään, nähtiin niillä vesillä\nvielä muitakin lavean tien kulkijoita. Siellä ajeli monia suunnattomia\njäävuoria, jotka etäälle kuvastelivat kokonaisilta kaupungeilta\ntaloineen, kirkkoineen ja korkeine torneineen, päiväpaisteen vain\nkimallellessa kirkkaissa huipuissa ja läikkyvissä katoissa. Ylpeinä ja\nkylminä sekä mistään välittämättä ne puskivat omaa tietänsä tuulien ja\nmerivirtojen mukana. Ihailevan laivankin oli parasta katsella niitä\nkammoten ja ohjata kulkunsa niin kaukaa kuin suinkin.\n\nRannattomilla aavoilla ajeli sellainenkin merkillinen laiva, joka \"aina\nseelasi\", pääsemättä milloinkaan haminaan, Täysin ja reivaamattomin\npurjein \"Flain Töttsmanni\"[53] vain lasketti kaikkein kamalimmassakin\nmyrskyssä, eikä sille milloinkaan tullut minkäänlaista haaveria eikä\nförliisausta, se kun oli ikuisesti määrätty kiertämään maailman meriä.\nRaahelaiset merenkiertäjät eivät kyllä koskaan sattuneet samoille\nvesille onnettoman laivan kanssa -- elleivät sitä tehneet ne laivat,\nFinland ja Gephion, jotka aikoinaan kaikkine miehineen katosivat\njäljettömiin. Sillä suurta onnettomuutta \"Flain Töttsmannin\" näkeminen\nennusti.\n\nIkuisesti kiertävää laivaa ei kyennyt _virvelikään_ eli _hurrikaani_\nupottamaan, vaikka se joskus upotti muita laivoja. Suurilla merillä se\nyhtäkkiä riehahti esiin. Pienenä mustana pyörönä, \"hevosensilmänä\", se\nensin istahti veden pinnalle ja alkoi siinä pitää pientä piirileikkiä,\nyhä kohoten ja kasvaen ja viimein hurjistuen mielettömään pyörre\ntanssiin. Nostaen meren ihan pilviin asti se hirveällä melulla ryntäsi\neteenpäin ja jos laiva sattui sen radalle, riepsautti se mastot\nja purjeet palasiksi ja paiskasi valtavat meret yli aluksen. Itse\npaholainen lienee siinä päässyt valloilleen, sillä taivaskin pohotti\nsamaan aikaan verenkarvaisena.\n\nKovan elämän piti Etelä-Amerikan rannoilla _pamppeeruskin_, semmoinen\n\"lyhyt orkkaani\", joka yhtäkkiä pamahti ilmoille syytvästistä tulta\niskien ja riepoittaen ja ulvoen nelisenkin tuntia, mutta vain\nparikymmentä minuuttia ollen niin raivona, ettei sietänyt seisovaa\nmiestäkään. Pamppeerus raastoi helposti laivan pilalle, ellei jo\nedeltäkäsin, \"parumeettarin\" ankarasti laskiessa, laivan rikiä\nvähennelty, niin että ilmanväki sai rauhassa ajaa ohitse.\n\nAavoilla yksinäisillä ulapoilla oli laivakansan matkatovereina useinkin\nvain merenelukoita. Kuumissa merissä, \"passaatisa\" ja \"Västinjan\nkustollakin\", kulki laivan matkassa _delfiini_, lohen kokoinen kala,\nsyöden laivanpohjaan tarttunutta, laivaa syövää longhalsia. Miehet\ntaas vuorostaan söivät delfiiniä, pudottivat arinan niskaan ja\npaiskasivat hyvänmakuisen kalan kokin kattilaan. Tuoretta merellistä\nantoi _lentokalakin_, joka suurin parvin joskus lentää kopsautti ihan\nlaivaan. Se oli sillin kokoinen siivekäs elukka, joka aallonnokasta\notti potkun ja mennä vihelsi parikymmentäkin syltä ennenkuin putosi\nveteen. Monta kertaa hirveä _haikin_ tulla porhalsi laivan perässä,\npitäen vielä matkassaan _luusia_, pientä kalaa, joka aina uida vikelsi\nsen suuren vatsan suojassa. Mutta hullusti kävi petoäijän, kun\nlaivamiehet panivat läskipalan kettinkikoukkuun ja heittivät mereen.\nElukka hotaisi heti syötin ja miehet hivasivat pedon laivankannelle.\nJulma merisusi riuhtoi, niin että olisi luullut laivan hajoovan, ja\nsen hurjat silmät ihan iskivät tulta. Se oli sellainen poika, joka\nei pyytänyt armoa, eikä itsekään sitä kenellekään antanut, ja kaikki\nmereneläjät se olisi helposti upottanut hirveään kitaansa, ellei sen\nolisi pitänyt joka suupalaa ottaessaan kääntyä selälleen. Kapteenin\nkävelykepiksi joutuivat hain selkänimakat, ja kalan kovaa nahkaa laivan\ntimperit kuivasivat puun silitysaineekseen. Mutta _sahakala_[54] oli\narmottoman hainkin herra. Sen tieltä täytyi isonkin haipedon paeta, se\nkun helposti voi puhaltautua alle ja pitkällä sahallaan viiltää vatsan\nhalki. Saattoi sahakala äkäpäissään porauttaa julmalla kuonollaan reiän\nlaivan kylkeenkin. Suurilla kylmillä Jäämerillä nähtiin tavattomia\nmeren jättiläisiä, _valaskaloja_, jotka purskuttivat ilmaan korkeita\nvesisuihkuja. Valaskaloja ei kyllä uskallettu pyytää, mutta mistä\nlienee silti entinen Pyyn ukko saanut \"valaskalan hampaan\", josta aikoi\nAholinilla sorvauttaa malspiikin, vaikka mestari siitä varvasikin\nlavemangin röörin, kun sellaista juuri kaupungissa tarvittiin. Vielä\ntavattomampi valaskalaa oli _nuurtkaapari_, joka joskus oli suurilla\nvaltamerillä nähty. Se oli niin mahtava, että saattoi puulautua laivan\nalle ja kaataa koko meritalon.\n\nMaita lähestyttäessä liittyi laivan seuralaisiksi joukoittain\n_stormipääskysiä_. Tuntikausittain ne lentelivät mukana ennustaen\nmyrskyilmoja.\n\nTiedettiin maan lähestyminen muutenkin. Ainakin kun oltiin Ameriikkaan\nmenossa, tiedettiin jo kymmenien penikulmien päässä, missä asti on\nmantere. Sillä \"Ameriikalla on laajat juuret, ja sen hietapohja nousee\naina jalan joka meripenikulmalla\". Viidenkymmenen penikulman päässä on\nmeren syvyys 50 jalkaa ja 20 penikulman 20 jalkaa.\n\nMonenlaista maata, kansaa ja kaupunkia merimies näki kiertäessään\nmaailmanpalloa. Näki sellaisiakin ihania kaupunkeja kuin Brasilian\n\"Riiu\", joka oli rakennettu vuoren laiteeseen, niin että paikoin kadut\nkulkivat kattoja ylempänä, ja taas sellaisiakin kummallisia rötistyksiä\nkuin Meksikonlahden kylät ja kaupungit, jotka oli nostettu tolppien\nnenään. Ja niin myrkyllinen ilma oli täällä Meksikonlahden ja Brasilian\nrannoilla, että väliin laivan koko miehistö kuoli. Santoksessakin\nkerran vaasalainen laiva menetti kaiken väkensä keltakuumeseen, samalla\nkuin toukat söivät aluksen pilalle. Näillä myrkyllisillä mailla\nraahelainen Nikanderkin kerran sairastui keripukkiin ja kerran taas\nafrikalaiseen feeberiin, niin ettei miehellä lopulla ollut muuta kuin\nikenet jäljellä ja vähän untuvia päässä. Mutta maan mörkkiveriseen\nalkukansaan tauti ei tarttunut. Se oli merkillistä väkeä. Oravankin\nMatti Aukusti kerran, kun oli Brasiliassa sokeria lastaamassa ja lähti\nvähän maajalkaan, näki siellä \"kukkusnötti-metsäsä\" ilki alastomia\nmustia sieluja juoksentelevan. Miehillä oli joku ripu edessä, mutta\nnaisilla ei rihmankiertämää. Oksista ja lehvistä rakennetuissa\nkopperoissa nämä paljaat pakanat majailivat, kahilamatoilla vain\nistuskelivat, kun Orava kurkisti oviaukosta.\n\nTuttuja olivat monelle Kapmaankin kaupungit. Usea oli ainakin niiden\nympäritse kiertänyt ajellessaan Ustinjaan, ja Matti Aukusti Vitolin oli\naikoinaan monta vuotta Port-Elisabetin poliisina. Siellä Vitolin kerran\nsai nähdä kuulun Thomas Alva Edisoninkin, joka silloin oli \"luseeria\"\nKimberleyssä. Suuri mestari esitteli Kimberleylle omatekoisia\nihmispäitä, jotka vuoroonsa mulkoilivat ja irvistelivät ja lauloivat\nmestarinsa komennon mukaan ja lopuksi yhteisesti pitivät komean\n\"konsäärin\". Outoa oli täälläkin alkukansa, ainakin kummaa sen kieli.\nMuutamaakin \"kirjainta\" lausuttaessa piti kahdella sormella puristaa\nnenäänsä, ennenkuin tuli valmista. Kaupungin virkamiehet kyllä puhuivat\nengelskaa, ja sitä vain Vitolinkin osasi, vaikka sitä \"äänestettiinkin\"\naivan eri lailla kuin kirjassa oli.\n\nMutta maailman kurjinta kansaa raahelainen näki Kiinassa. Siellä\nihmisiä asui laumoittain lotjissakin veden pinnalla, \"siitä kun ei\nmene veroa, kun asuu ve'en päällä\". Laivojen ympärillä vedeneläjät\nhaaveineen usein ajelehtivat, ja kun kokki viskasi keittiön ja\nsairaitten sotkuja mereen, oli heti kymmenen haavia niitä riitelemässä.\nVinot silmät vain vilahtelivat ja kolittu lettipää keikkui, kun merestä\nsaatu sotku pääsi rääsyjen peittämää sielua yllä pitämään, \"Onko\nyks' maku kuin mämmesä?\" saattoi Raahen mies heille huutaa laivasta.\nMutta \"tsin tsin tsan tson tsung\", kuultiin lotjakansan vain puhua\nlitsuttavan, ja se oli semmoista puheenpartta, ettei sitä olisi osannut\n\"äänestää\", vaikka olisi kymmenellä sormella puristanut nenäänsä,\n\nKaiken maailman kansaa saikin merillä nähdä, ja ulkomaan laivoissa\nmaailmaa kiertävän meripojan työtovereinakin ja koijakumppaneina oli\nmonesti hyvin kirjavaa väkeä. Niinpä muuan raahelainen merimieslaulaja\nvalittelee:\n\n    \"Mun täytyy vieraana olla\n    engesmannein joukosa,\n    afrikkalaiset neekerit\n    ne on seuralaiseni,\n    kans' tääll' on spanjeerejä\n    ja myöskin tanskeja\n    ja kaikenlaisia kansalaisia\n    kuin taivaan alla on\".\n\nMaailman suurissa haminoissa nähtiin koko maailmanpallon kansaa\nlastaavan ja lossaaavan. Siellä \"italieenaritkin\" hosuivat ja\nviittilöivät käsillään, niin että raahelaiset tulivat siihen\nkäsitykseen, etteivät he saata pimeässä puhua mitään, Mustia neekereitä\nja partaisia ryssiäkin oli monissa satamissa. Ja neekeritkin vain\nlaulelivat niinkuin kaikki muutkin maailman meriläiset, vieläpä\noikein komeasti ja englanninkielellä, vaikka olivatkin niin syntisen\nmustia ja pakanannäköisiä kuin pimeyden perilliset. Belisissäkin\nMeksikongolfilla neekerit lastasivat lankkuja, ja ihan päiväkausin\nlaulu kuului ruumasta. Avojaloin nokipojat vain astella kiskottelivat,\neivätkä pakanalliset varpaat kertaakaan litistyneet lankkujen väliin.\nKovia olivat ryssätkin laulamaan, kun laivaa satamassa lastasivat.\nVarsinkin jos viskasi heille ruumaan pisketin ja huusi: \"Senk, senk\"!\nryssä yltyi isoon ääneen. Toisinaan Raahen pojat saivat satamassa\nkuulla \"itävalta-unkarilaisen\" kieltäkin, toisinaan taas \"iiresmannin\nväykytystä\". Kerrankin osuivat lähelle ja saivat korvaansa, kun\niiresmannit hieroivat kalakauppaa: \"Juka ten kätvisk, särr? -- Jees se\nsi sei. -- Ju tänk ju särr. -- Trii hätn se siis\". Monesti kuultiin\nKiinan poikain puhetta; kerran oltiin todistajina, kun kölipäät\nriitelivät ja huusivat: \"Ai tu too na luu ta tsee na!\" Nähtiinpä kerran\nkun taivaanpojat hilppoivat pakoon palavasta talosta parkuen:\n\n-- Mäi jää käi jää käl läl lää!\n\nMutta syrjään sysätyllä Välimerelläkin, joka oli vain pikku purtilo\nmaailman isoisten rinnalla, oli maailmaa kiertäneelläkin merimiehellä\npaljon merkillistä nähtävää. Itse \"Metelhaavikin\" jo oli niin\nihmeellinen, ettei se tullut koskaan tulvilleen, vaikka siihen\nkahta puolta, Gibraltarinsalmen kautta Atlantista ja Turkinsalmien\nkautta Mustastamerestä alituisesti työntyi niin kova virta, että\nlaiva tyynelläkin ilmalla kulki pari, kolme \"solmua\" tunnissa.\nEikä Välimerestä päässyt pois vastatuuleen luovimalla, sillä minkä\ntuulen avulla pääsi eteenpäin kapeassa salmessa, sen virta työnsi\ntakaisin. Tätä kummaa veden kulkua laivakansa monta kertaa imehtien\nkatseli. Mutta vanhat tiesivät, että meren pohjassa ajoi toinen\nvirta päinvastaiseen suuntaan. Välimeren vesi myöskin väheni paljon\nkuivamalla. Suolaksikin sitä kuivattiin pitkin merenrantoja, ja täällä\nolivat mailman parhaat suolamaat. Cagliarista ja Trapanista Raahenkin\nlaivat useimmin ottivat suolalastin kotimatkalleen.\n\nVälimerellä ei nähty nousu- eikä laskuvettä, niinkuin suurilla\nvaltamerillä, yksin Valkeallamerelläkin; ja Raahessakin nousi vesi\njoskus toista kyynärää, kun oli kova tormi mereltä päin, ja taas kun\nmaatuuli kauan puski, pakeni vesi, niin että lahdella melkein pohja\npaistoi.\n\nKuu sellaiset valtavat vesi vyöryt nosti suurilla valtamerillä.\nVarsinkin täydelläkuulla oli etelässä niin suuri voima, että se saattoi\nvetää ihmisen kasvotkin väärään. Oululainen perämies Pelkolinkin aina\nvaroitteli miehiä, kun komeina kuutamoöinä ajettiin Välimerta:\n\n-- Älkää pojat maatko kuuta vasten kasvot ... että kuu saa paistaa\nkasvoihin suoraan. Se vetää väärään ... se on semmoinen vetovoima\ntäyelläkuulla.\n\nVälimerenkin hengessä saattoi hurrikaani liikkua ja repiä laivojen\nrikiä, ja väliin siellä raivosi ankara _pora_. Kun vain tuuli kääntyi\nuustikantille nuurtpuolelleen, niin pora heti lähti liikkeelle,\nkulkien milloin Kreikan rannoilla \"kreekkuja\" ahdistellen, milloin\nAdrianmerellä, milloin \"porttukeesarienkin\" mailla. Kun oikein väkevät\nporat liikkuivat, semmoiset \"mistraakit\", niin laivat eivät kestäneet\nankkurissakaan, ja manuaarien kanuunatkin se paiskeli paikoiltaan.\nUkonilmakin kävi Välimerellä usein kovalla voimalla. Ankarimman sään\najan tuulikin pidätteli henkeään, kuunteli vain ja katseli, kun\nherranvoima oikein sirkkelöi mustalla taivaalla, vedellen viivoja\nristiin ja rastiin ilmanäärestä toiseen, välillä aina päästellen kovia\npaukauksia. Ei auttanut silloin laivankaan muuta kuin veltoin purjein\nvain seisoa ja katsoa taivaallista viivanvetoa. Ei tahtonut olla apua,\nvaikka kapteeni koetti yllyttää tuulta, huutaen:\n\n-- Älä nyt enää sirkkelöi! Tuule nyt jo jostakin!\n\nTyynillä ilmoilla, kun laiva ei paljoa liikkunut, miehet pyytelivät\nVälimerestä joskus _syltpatoja_,[55] kilpikonnia. Kun elukka leveänä\nharmaana latikkana maata kelletteli veden pinnalla, laskettiin veneellä\nhiljaa lähelle ja takaräpylöistä äkkiä pyöräytettiin se selälleen ja\nsiepattiin veneeseen. Syltpatojen pyynnistä laulaa vanha raahelainen\nAlbert Björkmankin:\n\n    \"Oli yksi Byhä,\n    ja se oli kyllä hyvä,\n    kun saatiin kaksi syltpattaa,\n    jotka tynnyrisä skrappaa.\n    Toinen niistä oli iso,\n    joka hammastaan hivo,\n    kun styyrmanni kiinni otti\n    ja sen paattiin nosti.\n\n    Sitten kun tultiin Metelhaaviin,\n    niin sielläpä vasta suuria saatiin,\n    kun kolme miestä paattiin nosti,\n    niin se hartiain päälle kovasti koski.\n    Ja nähä se oli niinkuin joku kaunis mööpeli.\n    Ja kapteenin nimi oli Johan Eerik Lööperi,\n    ja styyrmannin nimi oli Kalle Hypinetti,\n    joka syltpatoja kiinni otti\".[56]\n\nParikymmentäkin syltpataa toisinaan saatiin ja tuotiin vesilaatikossa\nEnglantiin, jossa maksettiin kolmekin puntaa kappaleesta. Oikein isot\n\"mööpelit\", sellaiset, joita piti olla mies joka nurkasta kantamassa,\nmaksoivat vielä enemmän. Kapteenikin tiesi, että \"tuollainen maksaa\npaljo enemmän kuin Suomesa lehmä\".\n\nKomea oli jo Välimeren portti. Gibraltarin kaupunki seisoi sen vierellä\nkorkealla vuorella, kallion sisään rakennettuna, mahtavat lumilakiset\nvuoret vielä päällä ja ihania appelsiinipuita alhaalla.\n\nEnnen Gibraltariin tuloa nähtiin jo kaunis Lissabon, jossa sunnuntaisin\nkymmenin kirkonkelloin soitettiin yhteen oikein kauniisti nuotilleen,\neikä niinkuin täällä iänkaiken yksitoikkoista pium-paumia. Ja\nkun illalla mentiin tanssisalonkiin, niin siellä klinkutettiin\nmandoliineillä ja kaikenlaisilla klinkutuksilla, ja porttukeesarit\nsekä spanjeerit tanssivat \"fantankkua\". Hikipäissään miehet hyppivät\nja heittelivät koipiaan ja tuon tuostakin klinkutuksen mukaan\nkäsillään paukauttelivat takamustoitaan. Mutta kauppaa tehdessä\npiti Portugalissa ja Espanjassa olla aina silmät auki. Muuten tuli\nsiellä vääriä \"pisetoja\" niin että vilisi, eikä niitä saanut menemään\ntakaisin pimeässä kapakassakaan. Ei ollut juuri muuta neuvoa kuin panna\nrahat talteen ja ostaa, niinkuin Ehrolan Jussi, niillä hämyhetkinä\nTanskansalmen trokapaateista viinaa.\n\nVälimeren toisessa päässä, itäisellä äärellä, oli ihmeellinen Pyhä maa,\nentisten raamatunmiesten asuinmaa, apostolien ja itse Jumalan Pojan\nvaeltama suuri seutu. Moni raahelainen merien vaeltaja sai tämänkin\nmerkillisen maan rantoja katsella. Siellä vieläkin vuoti öljyä, viiniä\nja hunajaa. Beirutistakin kerran lastattiin ruokaöljyä Englantiin\nvietäväksi, ja kun muuan tynnyri oli vuotavainen, smörjättiin Pyhän\nmaan öljyllä styyräyskonetta, ja siitä koko laivanakteri haisi niin\nhyvälle kuin kaikkein paras ruokaköökki. Ja Pyhässä maassa tällaista\nainetta juoksutettiin öljypuista tynnyreihin niinkuin meillä koivuista\nmahlaa. Näillä mailla nähtiin vieläkin samoja vanhoja _viinakuurnia_,\njoista Raamatussa kerrotaan. Heiskarin Erkkikin kerran tovereineen\noli katsomassa, kun kolme miestä aivan paitasillaan ja paljain\njaloin sotki viinirypäleitä kuurnassa; antoivatpa he maansa hedelmiä\nraahelaisillekin maistella. Suuria ja raskaita rypäleet olivat, aivan\nkuin entisten Israelin vakoojien kannannaisissa. Maa kantoi vieläkin\nhyvää hedelmää. Samanlaisissa vaatteissa kuin Raamatun päivinäkin,\nPyhän maan kansa vieläkin vaelsi, monenvärisissä koreissa koltuissa ja\nliiveissä niinkuin nähdään raamatullisissa kuvissakin. Ei tarvinnut\nRaahen merimiesten uskoa, vaikka muuan körttimies väittikin, etteivät\nJumalan lapset ole koskaan olleet sellaisissa puvuissa kuin Vapahtajan\nkuvissa nähdään, vaan ne ovat aina olleet tummissa verhoissa.\nMaalarit vain maalaavat sellaisia, että kuvat olisivat koreampia. Ja\nikivanhoilla \"Paavalin aikaisilla\" aluksillakin näiden maiden kansa\nvielä ajeli merillään, sellaisilla hyvin keikoilla pitkäkeulaisilla\nlaivoilla, joiden kokka ja perä kohosivat korkealle, mutta keskikohta\noli melkein veden tasalla.\n\nNähtiin näillä itäisillä pyhillä perukoilla muitakin Raamatun\nmuistoja. Smyrnassakin, jonka rantapuoli oli kuin Raahen Rantakatu,\noli vielä pystyssä viimeinen Raamatun seitsemän seurakunnan kirkoista.\nVanhassa Smyrnassa se seisoi, mökyläkivistä kyhätty neliskanttinen\nrakennus. Alttarin mustassa verhossa oli reikä, josta, pari piasteria\nmaksettuaan, sai kurkistaa sisään. Kirkko oli parin tunnin matkan\npäässä satamasta ja sinne voi ratsastaa _purikalla_, joka oli \"sama\nkuin aasintamman varsa\". Purikan selässä sai istua kuin herra, ja\nkyytimies leveine hamehousuineen ja punaisine piippalakkeineen\nhaapsotti perässä hoputtaen aasintamman varsaansa. Suitsitta mies vain\najeli, ja purikka kantamuksineen köpsötteli milloin kivistä tietä,\nmilloin tienvieristä kivikkoa.\n\nPurikoilla ajettiin Aleksandriassakin ja koko Egyptissä. Aleksandrian\nmöljällä tuli purikkamiehille kova riita, joskus tappelukin, kun\nkaikki tahtoivat väkisin viedä purikoillaan merimiehiä katsomaan\n\"Joosepin jyväaittoja\". Monet lähtivätkin \"rattastaan\" ja saivat nähdä\nmaahan muurattuja holveja, joihin entinen Raamatun mies seitsemänä\nviljavuotena oli koonnut jyviä seitsemän nälkävuoden varaksi. Ja holvin\nseinät olivat täpösen täynnä merimiesten puumerkkejä.\n\nOlisi Egyptissä päässyt helposti Suezin kanavan kautta katsomaan\nPunaistamertakin, joka entisen ylpeän faraonin upotti sotajoukkoineen,\nmutta se kuului olevan niin hirveän kuuma, ettei sinne tehnyt mieli.\nEgyptissäkin oli kyllä katsomista. Mahtava Niilikin, jonka leveänä\ntulviva vesi kuljetteli vippipurjeisia jähtejä. Ja kaupungin rannassa\nseisoi mahdottoman korkea ymmyrkäinen \"Pomppein pilari\", joka \"mitä lie\nollut muistoa\". Vanha faraonien kansa, jota ennen heinäsirkkalaumoilla\nja kaikenlaisilla vitsauksilla kuritettiin, oli vieläkin samaa\nmörkkiveristä väkeä. Miehet roikkivat paljain säärin, jotkin matalat\nanturaresut ja leveät hamehousut jaloissa, ja naiskansa käyskenteli\nmustana pitkissä kaapuissa, kasvotkin vedettyinä peittoon, niin ettei\nnäkynyt kuin pikkuisen silmäreikiä. Millainen tapa lienee ollut\nEgyptinmaalla siihen aikaan kun Israel siellä orjana raatoi, mutta\nsilloin kun Raahen meripojat Niilin suulla lastasivat pumpulinsiemeniä\nja polttouhrin luita, kuului olleen sellainen maanlaki, että miehet\nsaivat vaihdella vaimoja mielensä mukaan. Jalkoja ja pohkeita he vain\nsaivat tunnustella, jotta onko nuori vai vanha, mutta vasta kotona sai\nottaa peiton pois kasvoilta. Jos sieltä paljastui ruma naama, täytyi\nvetää peitto päälle ja mennä heti uudestaan markkinoille jutkauttamaan\ntoista mörkkiä poikaa.\n\nMutta kun mentiin Kreikanmereltä Mustaanmereen, täytyi ajaa\nläpi Turkinmaan pitkin kapeita Turkinsalmia, Dardanellia ja\n\"Konstantinuupulin suntia\", ja väliin \"klareerata\" laiva, ettei\nolisi ammuttu jälkeen. Merkillinen maa oli Turkkikin ja kummallista\nsen kansa. Siellä eli kamalia \"pasiposukkejakin\", joilla oli aina\nsuuret puukot kupeellaan, toisilla kyynärääkin pitkät, toisilla\ntaas kaksikin pöytäveitsen kokoista asetta samassa tupessa. Niin\njulmia pasiposukit olivat, ettei heillä poika armahtanut isäänsä,\neikä isäkään poikaansa. Härillä Turkinmaan kansa ajeli ja purikatkin\nkävivät laitumella niinkuin ennenkin Itämailla hurskaan Jobin aikoina,\nBurmankin, kun Minnet-laivan haaksirikossa joutui toveriensa kanssa\nturkkilaisten valtakuntaan, sai olla apulaisena suurta mustaa härkää\nkaatamassa ja kengittämässä. Härkäpari nelipyöräisten vankkurien edessä\nmahometti-äijät ajella kohauttelivat, niin että peli kitisi ja ratisi,\nja selkäraudattomien pyörien kiekkokäyrät vuoronperään avautuivat ja\nsulkeutuivat, irvistelivät ja parkuivat.\n\nOli komeaa menoa, kun Konstantinopelin _luneria_ seilattiin Turkinmaan\nkomean pääkaupungin ohitse. Pitkin salmen vartta, kahden puolen, oli\nkauniita taloja, toisia aivan rannassa ja veden päälläkin. Varoen piti\nkyllä ajaa, ettei käynyt niinkuin ennen raahelaiselle kaljaasille,\nAhdille, joka puski kliivaripuominsa mahomettiläisen akkunasta sisään\ntuoden nokassaan turkkilaisnaisen hameen. Pari tuhatta turkinpuntaa\ntuli se vaatekappale maksamaan. Salmen rannalla oli vielä tuon\ntuostakin Turkin keisarin komeita linnoja, joissa keisarin monet vaimot\nasustelivat. Kolmesataa sanottiin niitä olevan. Linnojen akkunat olivat\nluuerille päin, ja sieltä vaimot vinkkailivat ja pokkuloivat ohi\nkulkeville merimiehille, eikä heillä, kun olivat huoneessa, ollut edes\npeitettä kasvoilla. Ja merimiehetkin vilkuttivat vastaan ja huutelivat\nkeisarin kauneille mustasilmille. Se kyllä ei ollut luvallista menoa,\nsillä kristitty ei saanut juuri sinne käsin katsoakaan. Tällaista\ntapahtuikin vain silloin, kun keisaria itseä ei ollut näkyvissä.\n\nMutta mahomettien pääkaupungissa, Konstantinopelissa, oli komeita\nkirkkoja, joita sanottiin minareeteiksi. Vanhat äijät kiertelivät\nylhäällä ympäri minareettien tornia huudellen tuon tuostakin:\n\n-- Innan moolaa!\n\nEppu Björkmania tämä huuto niin huvitti, että hänkin rupesi laivalla\nhuilauttelemaan;\n\n-- Innan mooraa!\n\nMutta pian ilmestyi laivalle turkkilainen poliisi kysymään, kuka\nhuuteli. Ei kyllä sanottu, mutta poliisi ei lähtenyt pois, ennenkuin\nkapteeni oli pistänyt kouraan jonkin piasterin. Kirkon tornissa\nhuutaminen oli näet mahomettien jumalanpalvelusta eikä sitä saanut\npilkata. Kuultiin toisessakin tornissa vanhan äijän haikeasti\nhoilaavan. Tämä kuului huutavan:\n\n-- Allaa -- aa -- ah!\n\nMonta kertaa äijä tätä samaa huuteli aina vähän päästä. Allah kun on\nTurkinmaan jumala, niin äijä sitä rukoili. Lassilan Jussi kyllä väitti,\nettei äijä huutanut Allahia, vaan että hän huuteli:\n\n-- Mahomee-et!\n\n\n\n\nPooki flakkaa.\n\n\n\"Pooki flakkaa! Nyt pooki flakkaa!\"\n\nNäin kuultiin muuanna kesäpäivänä huudettavan pienessä Raahessa,\nkellotapulista vai mistä lienee ääni ensin lähtenyt, Ja suuri humaus\nkävi yli koko kaupungin.\n\n-- Pooki flakkaa ... pooki flakkaa ... pooki flakkaa! kiiri iloiten\nkadulta kadulle, lensi avonaisesta ikkunasta ja hypähteli yli aidan\npihamaalta toiselle pihalle. Kuin suuren iloisen juhla-aaton henki\npuhaltui koko kaupunkiin, Katinhäntää, Nätterporia ja Paavonperän mäkeä\nmyöten. Kansa kiirehti kaduille, juoksi rantaankin:\n\n-- Flakkaako pooki?\n\nPoikavarsat kapusivat katoille katsomaan:\n\n-- Flakkaa pooki!\n\nMonet mennä kapistivat kellotapuliin Skogmanin äijän luokse todistaen\nsieltäkin:\n\n-- Flakkaa pooki!\n\nKraaselin majakasta oli ensin huomattu kotilaivan täysin purjein\npuskevan ulapalta Raahea kohden ja sen merkiksi oli heti vetäisty flaku\nylös. Ja siitä sinkosi kaupunkiin iloinen humaus: \"Pooki flakkaa!\"\nEnempää ei tarvinnut sanoa. Koko kylä siitä tiesi, että kotilaiva oli\ntulossa.\n\nJoku patruunikin kapusi kellotapuliin kiikari kainalossa, ja kohta\nlensi tieto yli kaupungin:\n\n-- Se ja se laiva on tulosa!\n\nSilloin jo suunnilleen tiedettiin, ketä siellä on kotiin saapumassa.\nIlon- ja pelonsekaisin mielin moni koti jäi odottamaan, ja\nyhtä suurella mielenkiinnolla koko kotikyläkin odotti kaukaa\nmaailmanrannalta palaavia poikiansa. Sillä tulijat eivät olleet vain\njoidenkuiden isiä ja poikia, veljiä ja sulhasia ja tuttavia, vaan ne\nolivat koko \"meiän kylän\" omia poikia.\n\nMelkein koko kaupunki riensi sjömanshuusin rantaan, missä aikoinaan\noli meripojille hyvästitkin heitetty. Yhtenä silmänä se seurasi laivan\nhiljaista komeaa tuloa Roskan redille. Tarkoin tiesi vanha raahelainen,\nmitä suuntaa laivan piti ajaa kotirannoilleen. Yksin Planetin\nAnna-Liisakin ymmärsi sen asian, ja sai kerran syytä ihmetellä:\n\n-- Olkoon kapteeni kuka hyvänsä, ja niin hyvä mies kuin onkaan, mutta\nei oo laiva oikealla tamholtilla.\n\nMutta kotiin palaavien merimiesten emännät pysyttelivät kotipirteissään\nvalmistellen vastaanottoa. Sillä yhtä vähän kuin sopi sivullisille\nnäyttää suruansa miehen lähtiessä, yhtä hyvin piti hillitä ilonsa ja\nylpeänä kätkeä se vain itseensä ja pikku pirttiinsä, vaikka mies olisi\npalannut monivuotiseltakin vaellukseltaan. Kapteenienkaan rouvat eivät\nmenneet rantaan, kotonaan vain pysyttelivät vartomassa tulijaansa.\n\nMutta vaikka laiva ajoikin Roskan redille ja seisahtui kotirannoille,\ntäytyi Raahen vieläkin hetkinen odottaa ennenkuin sai nähdä omiansa.\nKapteeni kaikkein ensinnä jikillään soudatti maihin noutamaan laivaan\n\"visitatsuunia\", laivan redaria, lääkäriä ja tullimiestä toimittamaan\ntarkastusta. Komeasti kapteenin komennon mukaan miehet möljää\nlähestyttäessä nostivat aironsa pystyyn ja taas kuin yhtenä miehenä\nlöivät alas, niin että vene heti pysähtyi. Vasta kun visitatsuuni oli\ntoimitettu, miehet pääsivät irti. Se oli iloinen hetki. Lähtöryypyt\nsiinä vielä muutamaan kertaan otettiin, ennenkuin arkkuineen ja\nsäkkeineen astuttiin suureen parkaasiin, jolla lähdettiin soutamaan\nkaupunkia kohden. Hyvästä ja \"tykättävästä\" laivasta lähdettäessä\nnostettiin hyvästiksi parkaasissa airot yhtaikaa pystyyn ja koko\njoukolla hurrattiin, mutta huonon laivan kapteeni sai harmikseen nähdä\nhiljaisen ja murjottavan lähdön.\n\nKohisten parkaasi puski vettä, monta miestä kun oli joka airossa,\nja joka mies pyrki kotiin. Kun parkaasi pääsi Fantinnokalle,\njuuri Mentzerinkadun kohtaan, niin että sjömanshuusin rantakansa\nnäkyi, kohahtivat airot taas kuin yhtenä pystyyn tervehtimään\nkaunista kotikylää ja kotikylän kansaa, ja rantaan asti kuului kova\nkolminkertainen:\n\n-- Hip, hip, hurraa, hurraa, hurraa!\n\nRanta vastasi samoin huutaen \"hurraatansa\".\n\nKomeita poikia sieltä tulikin. Parhaimpiinsa miehet olivat\nlaittautuneet. Sininen taikka punainen, Tanskasta ostettu villapaita\noli päällä, ilman liiviä ja takkia, sekä mustat verkahousut, joiden\nlahkeiden sivussa vielä voi olla valkea raita. Vyötäröllä oli musta\nenglantilainen _peltti_ messinkisine ankkurisolkineen taikka komea\npunainen, Välimeren ääriltä ostettu pitkä silkkivyö. Jaloissa oli\nenglantilaiset solkipatiinat ja päässä komea tanskalainen plankkilakki,\njoskus pyöreä nauhaperäinen _skottskeppilakki_. Ja vielä komeampi oli\nnäky, kun saman laivan miehet olivat kaikki pukeutuneet samanlaisiin\nvaatteisiin, joskus aivan valkeaan, sininen vyö vain vartalolla. Ei\ntarvinnut enää maanjussin eikä entisen renkimiehen häpeillä ihmisten\njoukossa, varsinkin kun kova meri oli puristanut heistä pois pehmeän\nmaantunnun ja polttanut sijaan tumman miehekkään jälkensä. Madetojan\nJaakokin jo osasi tavoittelematta astella merimiehiksi.\n\nRaahe ei kyllä enää tuntenut kaikkia poikiansa. Moni oli ollut poissa\nviisin, kuusin vuosikausinkin. Eppu Björkman oli yhteen menoon\nkolmattakymmentä vuotta. Moni oli saanut pitkän oudon parran, ja\nmonesta kajuutpojasta oli noussut reipas mies. Otto Nikanderkin oli\nkuusivuotisella merimatkallaan niin paisunut, etteivät vaatteetkaan\nmenneet enää kiinni, eikä rantakansa ollut häntä tunteakaan, joku vain\nöynästeli, että \"oisko tuo Nikanteri, kun on niin hirveästi paisunut\".\nEivät lapsetkaan aina tunteneet isäänsä, vaikka olivat rannalla\nvastassa, eikä isä keksinyt omiansa, jotka viivyttyinä vuosina olivat\npaljon varttuneet. Mutta uskollisena odottanut kotikylän tyttö kyllä\ntunsi omansa, vaikka hän olisi kuinkakin muuttunut herraksi, ja vaikka\nmeri olisi kuinkakin hänen muotonsa polttanut ja parkinnut. Ei tyttö\nsentään iloaan ilmoille kuuluttanut, koettihan vain niinkuin muutkin\ntervehtiä tulijaa, vaikka silmät ihan huusivat julki, mitä sydän kätki.\nEi ollut Raahen tytär unohtanut merenmiestä, vaikka meripojat joskus\nolivat laulelleetkin \"pettäjätytöistä\".\n\nPalaavassa laivassa ei aina ollut sama täysi \"besättninki\", mikä siihen\naikoinaan oli herneen ottanut. Kuka oli ulkomailla karannut vieraisiin\nlaivoihin, kenen oli tapaturma tahi tauti tappanut, kenen taas meri\nottanut. Murheellisin mielin näiden kadonneiden kotiväki oli rannassa\nkatsomassa muiden iloa.\n\nKuuma kahvi odotti merimiehiä kotona, ja ensi ruokana he saivat\npistellä kotoista _fiiliä_, jota eivät olleet nähneetkään sen jälkeen\nkuin olivat sulkeneet kotipirtin oven. Sitten jo odotti vanha musta\nsauna, jonka kiuas tuntui ihan ilosta sihisevän ja paukkuvan. Ja saunan\njälkeen tuli vasta oikea kodin tuntu, kun sai punaisenpalavissaan\nistahtaa pihapihlajan juurelle hengittämään kotikylän kesäistä\niltailmaa, ja sitten pukeutua kotona valmistettuihin puhtaisiin\nalusvaatteisiin. Eivät olleet miesparat saaneet kunnon saunaa moniin\nvuosiin, ja itse he olivat saaneet vaatteensakin pitää puhtaina ja\nehjinä.\n\nMonet mereltä palaavat muistivat kotiaan tuomisilla. Mieluisia\ntuliaisia lapsille ja aikuisillekin olivat pienet _fiikunamatot_, joita\nsuolalastissa palattaessa tuotiin Espanjasta ja Italiasta. Ne olivat\npieniä, viikunoilla täytettyjä, kokoon käännettäviä heinämattoja.\nMakeita olivat myöskin Välimeren maiden appelsiinit, aprikoosit ja\nplummonit, Saksan \"äpylit\" ja marjamehut sekä Englannin pisketit.\nPorsliinitavaroita sai moni pienikin koti, Englannin \"kultamukeja\"\neli kultarantuisia porsliinikuppeja, kahvikuppeja, \"teriineitä\",\nlautasia, fajanssiruukkuja, juomalaseja, porsliinikoiria sekä\nmuita kaapin päällyskoristeita. Pienen pirtin emäntäkin voi saada\ntuliaisiksi englantilaisen leninkivaatteen tahi kauniin shaalin,\npikku tyttäret koreita huiveja ja pojat hauskoja skottskeppilakkeja.\nMutta nuoren meripojan arkun piiloissa oli Gibraltarista ostettuja\npieniä \"potelleja\", jotka sisälsivät _floridavettä_, \"hyvänhajuvettä\"\n-- Floridanmerestä vanhat puosut sanoivat sitä otettavan. Ne olivat\nmieluisia tuliaisia tytöille. Toivat nuoret miehet katsotuilleen\nmyöskin kauniita puna- ja valkeapohjaisia, sinikukkaisia _pastihuiveja_\nsekä _merinoohuiveja_. Mutta Kiinassa ajellut meripoika ilahdutti\nkotikylän tyttöä isolla punakuvaisella silkkihuivilla, joka oli niin\nhieno ja pehmeä, että sen saattoi kokonaan puristaa vaikka kouransa\nsydämeen. Kapteenien tuliaisarkussa oli myöskin floridavettä, jopa\njoskus hienoa ruusuöljyä pikku lasiputkessa. Saivatpa kapteenien\nrouvat kalliita Turkin shaaleja, italialaisia kamé-rintaneuloja sekä\nenglantilaisia porsliinisia pöytäastiastoja, kahvi- ja teekalustoja.\nTuttavatkin saivat tuliaisia. Koteutunut merimies kiersi pian ympäri\nkaupungin sukulaisten ja tuttavien luona sanomassa \"terveisiä mereltä\"\nsamalla antaen parhaimmille jonkin pikkuesineen.\n\nJa kaikenlaisia merien ja kaukamaiden kummia oli merimiesten ja\nvarsinkin kapteenien matkassa kotikylän ihmeeksi. Marjelinilla oli\nlentokalan siipi, jota \"ei joka pojalta löytynytkään\". Pyyllä oli\nkaunis paratiisilintu, joka kullankeltaisena hajoitti loistavan\npyrstönsä ympärilleen, niin että ennemmin olisi sitä luullut\ntaivaalliseksi olennoksi kuin syntisen maan eläjäksi. Oli sitten\nkenellä mitäkin: simpukoita, koralleja, merihevosia, möhkäkaloja,\nsahahain- ja krokotiilinpäitä, kilpikonnia, vielä kokospähkinöitä,\nmaissintähkiä, Haitin tupakkaa, sokeriruokoa sekä villien ruohohameita,\naseita, työkaluja, nenäkapuloita, koristeita, viuhkoja ja\nkaikennäköistä kummaa. Näiden avulla raahelainen merienkiertäjä tahtoi\nantaa kotiväelleen ja kotikylälleen edes vähäisen aavistuksen siitä\nmerkillisestä maailmasta, mihin he olivat saaneet tutustua. Sen he\nkyllä käsittivät, ettei moni tietänyt, missä päinkään ja kuinka kaukana\nheidän käymänsä ihmemaat olivat.\n\nItse laivallakin oli tuomisensa. Toisinaan kyllä tultiin kotiin vain\njoutavassa \"paarlastisa\", ainoastaan isännille tuoden ulkomaiden\nhedelmiä ja hyviä Italian viinejä. Mutta usein oli tuotavaa laivan\ntäysin. Lyhyen matkan pikku laivat, kuunarit ja kaljaasit toivat\nEnglannista laivan rakennusrautoja sekä laivan ankkureita, kettinkejä,\npumppuja, kroospelejä, tahi Venäjältä hamppuköysiä ja viljaa. Mutta\nkaukamerillä kulkevat laivat palasivat kotiin useinkin Välimeren maiden\nsuolalastissa.\n\nSuolat olivatkin kotilaivojen tärkeimpiä tuomisia. Niitä tarvitsi\nkotikylä ja maakunta, ja niitä Savon ukotkin joka talvi kuormittain\nvedättivät kaukaiseen ylimaahansa. Roskan rediltä tuotiin suolat\nkaupungin rantaan isoilla jähdeillä, jotka \"makasivat 6--7 jalkaa\nveesä\" -- isot parkkilaivat \"makasivat veesä\" 18 jalkaa -- ja\nsaattoivat uida ihan Hevossiltaan sekä Puluvärkin ja Fantinsaaren\nrantamakasiinien ääreen. Fantin etelänokan rantapuolessa oli\nvesikivessä iso rautarengas, ja samanlainen rengas oli kaupungin\npuolella Jyrkän partaalla. Fantin \"Rengaskiveen\" ja taas kaupungin\nrannan renkaaseen kiinnitettiin värppitrossi, kun hivattiin jähtiä\nsuolalastissa \"sisään\" taikka taas tyhjiltään luovittiin takaisin.\nVanhat luotsiukot, Tabell, Sabutsky, Läksy ja Ojalin, olivat\nsuolalastia tynnyreittäin mittaamassa, suuren naisjoukon ahertaessa\nlossaustöissä. Kaksittain \"suolankantaja-akat\" riiputtivat korvoilla\nsuoloja siltaa pitkin makasiineihin ja väliin äkäpäissään tyrkkivät\ntoisiaan mereenkin, kiroilivat ja \"puhuivat rumia\", niin että kaupungin\nkoko rantapuolella oli iltayökseen kuulemista. Jähti kun illansuussa\nsaapui rantaan, niin naisten reuhaamista riitti aina aamupuoleen.\n\nHeti kun oli saatu \"afräkninki konttuurista\", meripojat panivat\ntoimeen iloiset _tulotanssit_. Vanha olutpanimon \"salonki\" oli\ntavallisesti meriläisten tanssitupana, tahi taas Riihimäen iso sali\nPuusepän- ja Rantakatujen kulmassa, joskus Lassurin talo Mettalassa.\nNiin suurenmoisesti pantiin tanssit pystyyn, että niihin oikein\nkutsumalla otettiin tyttöväkikin vastaan. Poikanen pantiin kiertämään\nkaupunkia saattelemaan \"kuttuja\" pikku talojen tytöille, porvarien\npalvelustytöille ja puotineitsyille. Kutsua olikin kovin odotettu, ja\nparhaimpiinsa pukeutuneena tyttökansa saapui salongin ilopirttiin,\njonka katolla kolmekin \"flakua\" iloisesti lepatteli. Leveät hameet vain\npimpottivat merimiestansseihinkin rientävien tyttöjen päällä niinkuin\nisoilla mamselleillakin. Friisen saunamuori saattoi vielä vanhanakin\nkehuskella: \"Kun minä olin nuori, niin minulla oli niin leveä hame\nkuin herskapeitten kremerkreeli\". Ja mereltä tuodun hyvänhajuveden\ntuoksu asui meriläistyttöjenkin seurassa. Mutta vain pasti- tai\nmerinoohuivi oli pään peittona, sillä hattupäinen merimiehen tytär tahi\npuolineitsyt olisi ollut kansan kauhistus. Vielä aikojen kuluttuakin,\n1880--1890-lukujen vaihteessa, koko kaupunki katseli suurin silmin,\nkun muutamat merimiesten tyttäret edelläkävijöinä rupesivat astelemaan\nhattu päässä. Mutta hattu työnsi pian huivin pois muidenkin tyttöjen\npäästä, ja isäukko mereltä palattuaan sai päivitellä: \"Ennen oli\nskaapisa leipää, nyt siellä on vain hattuja\".\n\nKävi salongissa sitten mahtava tanssinmeno, niinkuin parhaissa\nkutsuhäissä, niin että \"oli oikein somasta, kun aikaiset miehet tulit\nmeren takaa ja alettiin hössyttelemään tyttöjen kansa\". Pelimanneja\noli kaksittainkin. Väliin _Rimmen vaari_ ja _Siniluoto_ kilvan vetivät\nviulua, väliin vanha _Villman_ soitti viulua ja _Miilun Jussi_, komea\nPattijoen poika, puhalsi pilliä, taikka oli viulumiehenä _Sorvarin\nErkki_ Kalajoelta ja pillinpitäjänä merimies _Antti Pekuri_. Joskus\ntaas _Pärkin pappa_ istui viulussa, _Ojan ukko_ puhalsi \"viijen tahin\nkaakkuria\" ja _Pärkin Fransa-poika_ \"löi tampurpaasin päälle\", niin että\nkoko tanssisali soi ja helisi, tahi Pärki poikineen päästeli \"Pärkin\npappaa ja pottukappaa\". Oikein hyviä mestarisoittajia oli aikoinaan\nSaloisten _Oravan Matti_, joka kiverää leivosenpolskaakin lasketti\nniinkuin ei mitään.\n\nTansseja oli monenlaisia ja aina valittiin, \"mikä parraalta maistu\",\nmilloin valssi, milloin polska, milloin \"sotteisi\" ja taas katrillikin.\nPolska ja valssi olivat kyllä etupäässä vanhojen ihmisten sekä\npyhäjokisten tansseja. Mutta kun oli toista jos toistakin pitkän aikaa\ntanssittu, niin jo joku huusi;\n\n-- Mitä ne naaput! Pannaan purppuri ylös ja liika väki ulos!\n\nPurppuri olikin koko juhlan päätanssi, ja siihen otti osaa koko pirtti,\nniin paljon kuin pareja mahtui saliin. Siinä oli monenlaiset pelit ja\ntuurit ja \"ristituurit\". Aluksi ja lopuksi oli aina \"purppurimarssi\",\nja silloin parittain asteltiin ympäri salia, \"första pari\" edellä ja\n\"sista pari\" perässä. Välillä tanssittiin monet valssit ja \"franskat\",\nhakuvalssit ja angleesit. Pari tuntiakin kesti sama tanssinmeno, jos\npurppuriin otti osaa parisenkymmentä paria. Parhaana purppurimiehenä\nhääri joukossa komea Pyyn Antti, taitavia olivat myöskin Grundströmin\nveljekset ja Sorron pojat, sekä tytöistä Leppäluodon Augusta,\nRoitolinin Sohvia, Pyyn Hanna, Luodon Olga ja Hongan Fiija.\n\nVaihteeksi \"tanssattiin ringiä\" ja laulettiin: \"Höökä pärjää, juupa\ntaalar\", tahi \"Viska seera haavraa\", tahi: \"Hei liilum, hei laalum,\nhei lustik som häär!\" Joskus taas joku merenkiertäjä otti pelivärkin\nja alkoi soitella \"engeskaa\", jolloin toiset meripojat, kaksi tahi\nneljä miestä vastakkain, saivat näyttää taitoaan sukkelasti sääriään\nsätkytellen. Englannin sotiisiakin merenpojat joskus yrittelivät,\nvaikkeivät Raahen rukiilla ruokitut tytöt siihen niin hyvin soveltuneet\nkuin piskettejä pistelleet englannittaret, joita engelsmannit\nnakkelivat tanssin tahdissa niin korkealle, että ne oikein leijailivat\nilmassa ja alas tullessa ei kuin sääret vain vilahtelivat.\n\nVanhaan aikaan oli tanssittu _melkutinta_ ja laulettu:\n\n    \"Minäpä tanssaan melkutinta\n    kultani kanssa kappia.\n    Onpa minun kullallani\n    kiiltäviä knappia,\n    rai rai rallalalei,\n    kiiltäviä knappia.\n\n    Musterill' on mustat silmät,\n    musterin mieli mustempi.\n    Musteri vietiin Kauhavalle\n    kyröläisille malliksi,\n    rai rai rallalalei,\n    kyröläisille malliksi\".\n\nVanhoja tansseja oli myöskin sotiisintapainen _tantuli_, jota\nlaulettiin:\n\n    \"Lähettiinpä taas, lähettiinpä taas\n    tuota tantulitanssia tanssaamaan.\n    Jos se käypi laatuun,\n    sitä en tiijä,\n    vaan pitäisihän noita\n    flikkoja viijä\".\n\nTantuli oli niin mukava tanssi, että itse vanhakehnokin sitä harrasti.\nAinakin kerran äijä oli komeana herrana koninkavioineen ajanut Raahen\nEtelätullista ulos ja sanonut kyytimiehelleen:\n\n-- Tuonne menen Saloisten kylälle opettamaan nuorille tantulia.\n\nSaloislaisille lienee oppi ollut tarpeellista, mutta Raahen nuoret\noppivat kyllä tanssimaan vanhattakehnottakin. Salongin, Lassurin\nja Riihimäen pirtit olivat hyviä kouluja, ja meripojat hyviä\nkoulumestareita, niin että \"lukeminenkin ennen unohtui kuin tanssi,\nvaikkei siitä palkkaakaan maksettu\". Mutta tanssimaan käydessään tytöt\nsaivat vetäistä vaalealle karttuunivyötärölleen nenäliinan, ettei\nhikisessä tanssinpyörinnässä merimiehen tervan tuntuinen koura painaisi\nleninkiin ruskeata otettaan.\n\nTyhjin suin eivät meripojat tyttöjä tanssittaneet. _Lassilaiska_\ntahi _Klaaveska_ eli _Alapereiskä_ oli pyydetty pitojen laittajaksi,\nja \"trakteeringi olikin ylevää\". Juotiin kahvia ja näperreltiin\nsokerileivoksia sekä Lassilaiskan valkoisia ja ruskeita piparkakkuja,\njotka maistuivat niin hyviltä, ettei \"niitä ennää ikkää saa\".\nTarjottiin myöskin konfekteja sekä viiniä, jopa hienoa likööriäkin.\nKaikki tarjoilu tapahtui meripoikain kukkaron varassa, tulivat ne\nsitten maksamaan enemmän taikka vähemmän. Meripojat pitivät huolta\ntanssista ja tanssipirtistä, syönneistä ja juonneista ja vielä\nkotiportille saattamisista.\n\nSillä meriläiset olivat maissa ollessaan niinkuin herroja. Heillä oli\nrahaa ja repäisevää toimekkuutta, komea vaatetus sekä taitoa esiintyä\nherroiksi. Hyvällä syyllä he saattoivat tanssipirtissäänkin laulella:\n\n    \"Näin lauloi seelari,\n    näin lauloi seelari:\n    Säätymme on kunniaksi meille ijäti.\n    Kun raitis ruumihimme\n    se työsä vahvistuu,\n    niin neitostenkin mieli\n    se meihin kallistuu.\n    Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa!\n    Hurraa, hurraa, hurraa!\n\n    En laula kerskaten,\n    en laula kerskaten,\n    vain urhealla innolla\n    mä sanon vielä sen:\n    Jos misä miestä tarvitaan,\n    niin siellä meitäkin,\n    ja poijes meijän joukostamme\n    luonnon pelkurit.\n    Hurraa, kunniaa tuo nimi tojistaa!\n    Hurraa, hurraa, hurraa!\"\n\nNiinpä meripojat koko kesäkauden hallitsivatkin kaupungin ja koko\nlähiseudun tytärkansaa. Talvella kun meriläiset olivat poissa, tyttöjen\nkyllä täytyi tyytyä kisälleihin, oppinoukkuihin ja renkeihinkin, mutta\nheti kun komeat meriläiset kesän kanssa tulivat, kisällit ja rengit\njäivät kuin patsaat seisomaan tyttöjen lähtiessä merimiesten mukaan.\nEivätkä meripojatkaan voineet sietää kisällejä eikä renkejä, jotka\nheidän tyttöjään aina talvikaudet maanittelivat, Ei ollut kummankaan\nlajin miehillä menemistä meriläisten tansseihin. \"Voitaleivän isäntiä\"\nkisällit vain olivat merimiesten mielestä, eikä rengeistäkään\nollut mihinkään, ennenkuin he olivat ottaneet herneen johonkuhun\nlaivaan. Yksin parhaat värjärinkisällitkin nakeltiin niskasta ulos\ntanssipirtistä ja sanottiin:\n\n-- Mitä nuo sinikäpälät tänne tullee?\n\nYhteentoista asti saatiin salongissa ja Riihimäellä tanssia. Mutta\nvuosia erossa eläneet nuoret eivät halunneet heti heittää toisiansa\nkerran taas yhteen päästyään. Kauniina kesäyönä he astelivat\nlaivavarviin ja jatkoivat siellä tanssejaan pantturilavalla, joskus\nrakenteella olevan laivan kannellakin. Aamupuoleen valoisaa yötä\nelettiin ilossa, juotiin kahvia, laulettiin ja tanssittiin.\n\nAhkeraa merikansa oli tanssimaan. Aina vähän päästä koottiin lauma\nilopirttiin, ja kun kotilaiva saapui meren takaa, pantiin taas pystyyn\ntulotanssit. Joskus tuli yhtaikaa kaksikin oman kylän laivaa, niinkuin\nkerran Satama ja Vasamakin, ja silloin tanssitupa jyskyi kahta\nkovemmin. Silloin täyttä päätä hypittiin vanhan raahelaislaulun tahtiin:\n\n    \"Raikuupi, kaikuupi\n    fiulut ja pillit,\n    neiot kuin villit,\n    ja nyt katrillit,\n    purppuri, hyppyri\n    iloisesti ääntää...\n    Olut se opettaapi tanssaamaan.\n    Vaan pääsä on hiki\n    ja väsymys liki,\n    neiotkin koittavat kannustaa\".\n\nToisin illoin merimiehet kävivät tyttöjen kanssa kävelemässä\nPitkässäkarissa, rakentelivat sinne takarannalle turpaspenkkejä ja\nistuskelivat siellä tarinoiden myöhäiseen yöhön. Tahi meripojat\nkulkivat pikku talosta toiseen tyttöjä puhuttelemassa, ja silloin\nistuttiin iltaa talon pihalla pihlajan alla, juotiin kahvia ja\nlaulettiin merillä opittuja lauluja. Tytöt olivat kiitollisia\nkuulijoita ja oppilaita. Helposti he oppivat poikiensa parhaat laulut,\nmuutamat hankkivat vihonkin, johon kirjoittivat niitä talteen. Jotkut\nmerimiehet osasivat sepittääkin lauluja sekä merimieselämästään että\nmuista kokemuksistaan. Kapteeni Lindmankin runoili meripojan kovasta\nvaelluksesta, ja _Haksluoto_ lauleli tytöistä:\n\n    \"Kun iltasilla astelin\n    ja flikkaisia katselin,\n    tuli neito naurusuinen\n    minua vastahan.\n\n    Kukkasia paljon kasvaa\n    maalla sekä merellä,\n    vain ei kasva niin kaunista kukkaa,\n    oman kultani vertaista\".\n\nMerimies _Svanström_ värkkäili meriläisten elämästä niin mestarillisia\nvärssyjä, että niiden alkukirjaimista kokoontui tekijän nimi, tahi hän\nlopetti laulunsa:\n\n    \"Se joka laulun kirjoitti,\n    matkoillaan vaaran ties,\n    nimeltään J. Svanströmi,\n    Raahesta merimies\".\n\nSaattoi Svanström laulaa tytöistäkin. Ainakin Ojalinin Loviisalle hän\nteki 12-värssyisen virren, sepittäen sen loppusäkeistöksi:\n\n    \"Näin nyt olen laulanut,\n    Ja koko nimesi\n    Olen myöskin kokoillut,\n    Oi, minun Neitoni.\n    Jos joka värsyn huomannet,\n    Sun aivan alkukirjaimet\".\n\nAikansa otti myös kapakoissa käyminen, ja siinäkin monet merimiehet,\nsekä vanhat että nuoret, olivat mestareita. Saivat miehet ryypätäkin.\nKotiin tultua ainakin \"kolme vuorokautta oli lupa elää, miten\ntahtoivat, kun ne oli ollut niinkuin fankeuvesa\". Ryyppypaikkoja oli\nkaupungissa kyllä omiksi tarpeiksi, sen lisäksi, mitä Mölleriltä,\nRoosilta ja Nordströmiltä sai viinaa ja oluttehtaasta olutta. Riihimäen\ntanssipirtissäkin sai olutta, ja lähellä oli _Nevanperän_ olutkapakka,\njossa \"Krevinnaksi\" sanottu _Matelan Anna_, spinhuusissakin käytetty\njoutava ihminen, oli tarjoilijana. Samoilla kulmilla oli myöskin\nMontinin kellari, jonka alakerrassa merimiehet saivat ryypyittäin, mitä\nvain halusivat, olutta, viinaa ja rommia. Gellinin rantakapakassakin\nsaivat ryyppyjä sekä hyvät että huonot. Katinhännän rantapuolessa\npiti kapakkaa _Wahlgren_, myyden olutta sälleille ja merimiehille, ja\nReiponkadun varrella oli _Erikkilän Tuomaan_ olutpirtti. Aitakadulla\noli Homppa-Pekan \"Viimeisen pennin krouvi\" ja Härkätorin laidassa\nvanhan Tabellin \"Turkkikrouvi\", johon joku ryyppymies oli kerran\nheittänyt turkkinsa pantiksi.\n\nKapakasta kapakkaan ympäri kaupunkia monet meripojat kiertelivät\nkovasta otettujen vähien säästöjensä varassa, päätyen lopuksi\nHomppa-Pekan \"Viimeiseen penniin\" ja sitten jo \"Turkkikrouviinkin\".\nOlutta meriläisten pöytään enimmin kannettiin. Siinä pöydässä oli\nmerentuntu: puhuttiin merestä, riideltiin merestä ja laulettiin\nmerestä. Siinä olivatkin koolla\n\n    \"Meripojat ne kulkevaiset,\n    ransuu vei ja ransuu,\n    aina maailman äärillä reisaavaiset,\n    ransuu pois ja ransuu\".\n\nOsasivat miehet laulaa meripojan ikävästä ja ilosta, osasivat laulaa\nmeren myrskystäkin, jota kyllä olivat kokeneet. Niinkuin kerrankin:\n\n    \"Voi kuinka se oli kauhiaa\n    pränningin pauhinaa:\n    maat ne näkyi keulan eestä,\n    luuvartista ynnä leestä.\n\n    Kapteeni kun karjasi,\n    niin pojat liinaa manasi,\n    kysyi, että onko vettä\n    pohjan alla ollenkaan.\n\n    Vettä ei ollut liiaksi,\n    vaan hyvästi se piisasi.\n    Kyllä päästään tästä häästä\n    friille veelle seelihin\".\n\nKuultiin myöskin laulu kehnosta oululaisesta Toivo-laivasta. Siinä\nmonen muun asian lisäksi kerrottiin, kuinka\n\n    \"Viisikymmentä perämiestä viijen vuojen sisään\n    kerkes herra laivuri laivasansa pitää,\n    vain kukin kerkes kyllästyä olohonsa\n    laivasa Toivosa Oulusa,\n    Hurraa, hurraa sen omistajalle!\n    Hurraa, hurraa sen kuljettajalle!\n    Vain Toivon herra kuuluu kyllä kaikkein korvisa,\n    laivasa Toivosa Oulusa\".\n\nMutta sitten taas saattoi kajahtaa iloinen rallatus tahi joku säepari\ntyttökansasta, vaikkapa:\n\n    \"Kyllähän flikat korioita on,\n    vain täytyy mennä sivu.\n    Mitäpä se auttaa senkin pojan,\n    tällaisen kuin minun.\n\n    Minä se olen hoikka poika,\n    hoikempi kuin hauki,\n    En minä mene flikkain viereen,\n    vaikk' on ovet auki.\n\n    Enpä talon tyttäristä\n    ylppijöistä huoli,\n    Vaikka on köyhä piikatyttö,\n    kun se on vain nuori\".\n\nVoitiinpa lopuksi kymmenien tyhjien olutpullojen äärestä kuulla:\n\n    \"Eipä sitä jaksa,\n    ja markat ei maksa\n    meriläisen menua\n    ja ylppiästä elua.\n\n    Ruumis on kipiä\n    kokonaan,\n    ja päätäkin huimaa\n    kohmelo tuima,\n    ja olutkin se tahtoo\n    oksettaa,\n    vaan iloinen ja raitis\n    on meripoika vaan\".\n\nSitten kun miehet lähtivät astelemaan kaupungille, kävi kulku useinkin\nvanhan laulun malliin:\n\n    \"Huipata, hoipata\n    poikien täytyy,\n    päähän kun äityy\n    juominen\".\n\nEipä monelle lavean meren purjehtijalle tahtonut tavallinen katu\nriittää, vaan täytyi kuten kapeaa Turkinsuntia luovia laidasta laitaan,\nsitä vaille, ettei Kanniaisen tapaan puskenut klhvaripuomia matalasta\nakkunasta sisään. Joskus sai katuja luoviva Turkkikrouvin kävijä kuulla\njoltakulta tyttötuttavaltaan komennuksen:\n\n-- Mitä siinä, tyhjään kryyssäät? Ota tikti piilivinni!\n\nKraatarin Janne laski niin väkevästi, että teki haaverin Etelätullin\nmaantien ojaan, josta huuteli ohitse kulkevalle Fagervikin patruunille:\n\n-- Voi herranpoika! Voi Konstanttinuupeli! Auta minua vähänkään!\n\nMutta kaikkein parasta ja turvallisinta oli marssia käsikkäin letissä\nkoko kadun leveydeltä. Se oli komeaa ja ylpeää meininkiä, kun näin\nmonessakin letissä kesäiltaisin mittailtiin kotikylän käytäviä. Ja\nlaulettiin. Koko joukolla laskettiin:\n\n    \"Kah, kuinka urheasti\n    meripoijat astuvat!\n    Kaikk' kauniit neitosetkin\n    heitä ihastelevat.\n\n    Kun ovat urhoolliset\n    ja ilomieliset\n    ja merelle uskaltavat\n    he nuoret henkensä.\n\n    Me nuoret meripoijat\n    merelle menemme,\n    aina oomme valpehella,\n    vain harvoin nukumme\".\n\nMerimiehet olivatkin ylpeätä väkeä. Maajalassa oltaessa ei heitä\npaljoakaan saanut komennella eikä moitiskella. Soveliuksen\nMatti-patruuni kerran kysäisi ryypyissään olevalta Eppu Björkmanilta:\n\"Kuinka kauan Björkmanin kestää tuolla tavalla olla?\" Mutta Eppu heti\ntokaisi:\n\n-- Seittemänkymmentä vuotta ... kolme ruplaa joka päivä!\n\nEi komenneltu Hannilan Nikuakaan silloin kun hänellä vähänkään oli\nrahaa, Ahlqvistin patruunikin häntä muuanna aikaisena aamuna, kun mies\npalasi kapakasta, houkutteli laivatyöhönsä.\n\n-- Onko lokkus monta? Niku vain kysyi.\n\n-- Viisi! patruuni katsoi.\n\nNiku otti kukkaronsa, laski rahansa ja kysyi taas:\n\n-- Mikä päivä nyt on?\n\n-- Keskiviikko.\n\n-- No, kun on kerran keskiviikko, antaa mennä koko viikko, kosk' on\npussisa pieniä, Niku arveli lähtien toikkaroimaan.\n\nOman arvonsa tunteva herra oli Kokki-Ollikin, joka piukoissa\nhousuissaan teikkaroi katua pitkin ja huomaamattaan pudotti\nkolmiruplasen. Mutta ei Olli viitsinyt kumartua sitä ottamaan, sanoihan\nvain rahan putoamisesta huomauttavalle eukolle;\n\n-- Se on rumaa, että merimies pyllistelee.\n\nMutta väleen ja laulellen vierähti meriläisen lyhyt kesä ja kotipäivät\ntansseissa, kapakoissa ja tyttöjen kanssa kävellessä. Muutamat häät\nvain ennätettiin pitää ja toisia varten sitoa salaisia liittoja siksi,\nkunnes taas parkaasilla soudetaan kotirantaan. Jos soudetaan.\n\nKohta jälleen flaku heilui sjömanshuusin katolla herneen ottoa\nvarten, pidettiin surulliset lähtötanssit, ja kaikki parhaat miehet\ntoinen toisensa jälkeen menivät taas maailman meriä kiertämään. Vain\nvanhat äijänkörrit jäivät kotikylän kaduille astelemaan. Nyt jälleen\nkisällitkin ja renkimiehet kelpasivat tyttöjen tanssitovereiksi. Tämän\nmeripojat kyllä arvasivat. Siksi he, kun merellä muistelivat iloisia\nkesätanssejaan ja iltakävelyjään, saattoivat tytöistä laulella:\n\n    \"Ei he meitä muistakkaan\n    kuin päivää viisi, kuusi,\n    sitten heill' on ilo taas,\n    kun ystävä on uusi\".\n\n\n\n\nVanha vaipuu.\n\n\n\"Kun olis yhesä läjäsä ne kaikki Raahen laivat, niin se olis koko\nflota\".\n\nVanha Vitolin näin muisteli Raahen mennyttä suuruuden aikaa. Sillä \"se\noli semmoinen merifaartti meiän kyläsä, että ei misään\".\n\nTämä olikin totta. Sillä Raahella oli laivoja enemmän kuin millään\nmuulla Suomen kaupungilla, ja joka vuosi lyötiin uusia. Parhaina\npäivinä, siinä 1870 vaiheilla, purjehti Raahen nimissä Suomen vesillä\nja maailmanmerillä kuutisenkymmentä alusta, niistä 29 fregattia ja\nparkkia sekä 12 prikiä. Kaiket kesät laivoja tuli ja meni Raahen\nrantaan. Joskus sattui 16--17:kin kotilaivaa yhtaikaa Roskan redille,\nlisäksi vielä joitakuita \"ulkokylien\" ja ulkomaan laivoja. Ja tämä oli\nkomea näky. Silloin Raahenkin satamassa seisoi mastometsä niinkuin\nainakin maailmanhaminassa, ja pienessä rantakaupungissa oli elämää,\nMerimiehiä liikkui joukoittain kaduilla, laulut kajahtelivat entistä\nvoimakkaammin, ja tyttöjen piti joka ilta kiirehtiä tansseihin. Vain\nparituhantinen oli rantakylän asujaimisto, mutta satoja parhaita miehiä\nsiitä riitti maailmanpallon kiertäjiksi, toiset oman kylän laivoilla,\ntoiset milloin milläkin ulkomaan astialla. Vanha raahelainen oli\noikea merenmies syntyperältäänkin, jo monessa polvessa enimmän osan\nelämästään kiikkunut laivankannella. Hyvin hän kelpasikin ei vain\nkotilaivaan, vaan mihin maailman alukseen tahansa. Eikä entisessä\nRaahessa ollut kuin kaksi kotoista miestä, Penttilä ja Karlund, jotka\neivät olleet merillä käyneet.\n\nMutta Raahen suuresta merifaartista tuli viimein loppu.\n\nOli kyllä sitä jo kauan aavistettukin ja pelätty. Isontorin\nkokouksissaan jo entiseen aikaan patruunit monesti keskustelivat\nrakenteilla olevasta Saimaankanavasta ja päättelivät:\n\n-- Niin se käypi meille, että saahaan kauppahommat ja laivat heittää,\nkun Saimaankanava saahaan valmiiksi.\n\nEi vielä sentään käynyt aivan niin kuin Isotori pelkäsi. Tervoja ei\nkyllä enää tullut ylimaista niin paljon kuin ennen, eikä etäisen Savon\nukko enää ajanut Raaheen suolanhakuun, joten kaupungin ikivanha suuri\nkauppamaa paljon pieneni. Mutta sen sijaan Raahe rupesi yhä ahkerammin\najelemaan ja ansaitsemaan merillä rahtilaivurina.\n\nMutta aika ajoi taas Raahen ohitse. Suurien merien vaiheilla asuvat\nmaailman rikkaat rupesivat rakentamaan suuria rautaisia _tulilaivoja_,\njotka tuulista välittämättä nokisina ja savuten mennä ryöhäsivät\nmerien ylitse yhtäkkiä maailman äärestä toiseen. Syrjäinen Raahe ei\npienillä puulaivoillaan, vaikka niissä olikin kuparinen pohja, kyennyt\nnäiden isoisten kanssa kilpailemaan rahdinajossa, varsinkaan, kun\npuulaivojenkin lyöminen entisestään yhä kallistui. Sitten myöskin\nrakennettiin rautateitä yhä enemmän, ja nekin ottivat osaa tavarain\nkuljettamiseen. Niinpä täytyi raahelaislaivan, joka oli ennen\najanut vuosittain toistakymmentä prosenttia pääomalleen, lopulta\ntyytyä vain muutamaan prosenttiin. Ennättivät Suomeen sitten suuret\npuutavaraliikkeetkin sahoineen ja kaikkineen vetäen mukaansa monet\npääomat ja työntekijät.\n\nVanha merenkävijä Raahe, joka satoina vuosinaan oli rakentanut satoja\nlaivoja, ei voinut enää lyödä ainoatakaan uutta alusta. Vanha varvikin,\njoka viidessä työpaikassaan oli kesät, talvet ahkerasti paukutellut,\njäi seisomaan autiona ja äänetönnä. Viimeisiä laivoja, jotka Raahen\nvarvista lykättiin vesille 1873--75, olivat Johan Langin Johan Lang ja\nBacchus, Fredrik Soveliuksen Matts August, Lundbergin Norma ja Johan\nFellman sekä Durchmanin Iris, joka entisen Raahen viimeisenä laivana\nlaskettiin veteen 1876.\n\nJa vanhat rakkaat, kotirannoilta nousseet laivat, jotka ainakin joka\nkolmas vuosi kuin koti-ikävän pakoittamina olivat uineet takaisin\nsyntymäkyläänsä, tuoden samalla isännilleen rahaa ja rikkautta,\ntäytyi viimein kannattamattomina kappaleina hukata pois. Monet\nkomeat merenhalkojat myytiin halvasta hinnasta Norjaan, jotkut taas\nraumalaisille tahi ahvenanmaalaisille. Viimeisiä Raahen laivoja oli\n1869 rakennettu parkki Amphitrite, joka patruuni Aspegrenin varustamana\nkapteeni Himangan komennossa lasketteli 1898 Meksikonlahdelle. Mutta\nkesken matkaansa laiva joutui raumalaiselle ja sitten taas jo muutaman\nkuukauden kuluttua ahvenanmaalaiselle.\n\nMutta moni vanha laiva oli aikojen kuluessa virkaheittona vaipunut\nkotirannan matalalle. Ruonanojan suupuolessa lepäili Johan Soveliuksen\n1819 rakennuttama pikku priki Aurora, ja samalla lahdella ajelehti\nkauppias Berghin entinen Neptunus, jonka sitten Marjelin korjasi\npolttopuukseen. Kaupungin rantapuolessa makasi hylkynä Hedmanssonin\nvanha Minerva ja Reinin pikkuinen Ainet. Vieläkin vanhempien\nlaivaranien jäännöksiä oli pitkin rantoja, ja vanhoja panttureita vain\nnousi esiin sieltä ja täältä. Kotiranta oli tullut monien kotilaivojen\nviimeiseksi leposijaksi, vaikka kyllä taas kovin monet olivat saaneet\nhautansa vierailla rannoilla ja suurilla valtamerillä.\n\nMeriliikkeen loppuessa joutui Raahen suuri merikansa kuiville,\nmaajalkaan. Vanhat meriläiset jäivät kotikylille, mutta monet nuoret\njatkoivat merenkäyntiään ulkomaiden laivoissa, kunnes hekin aikaa\nmyöten vähitellen koteutuivat. Jos koteutuivatkaan. Sillä varsin\nmonet Raahen pojat ovat kerran lähdettyään jääneet ikipäiviksi sille\ntielleen, useat hävinneet kerrassaan tietämättömiin, milloin kokonaisin\nlaivakunnin, milloin yksitellen. Toiset taas ovat vierailla mailla\nlöytäneet sopivan olinsijan, Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa,\nAmeriikassa. Saattaapa raahelaista perua tavata aina Austraaliasta asti.\n\nKotikylälle jääneet ja kotiin palanneet meren äijät ovat joutuneet\ntoinen toisensa jälkeen hautaan. Mutta vielä on entisestä meriväestä\nrippeet jäljellä. Saisi heistä ainakin yhden laivan, jopa täysirikisen\nfregatin besättningin, jos nostettaisiin flaku vanhan sjömanshuusin\nkatolle. Olisi vanha kapteeni, oikein lunaarilaskelmiin perehtynyt\nvaltamerien kävijä, päämieheksi, olisi styyrmanni ja konstikin, olisi\nhyvä Ulkolaisissa laivoissa palvellut stuuvartti sekä kokki. Sitten\nriittäisi kyllä timpereitä ja puosu ja sekä matruuseja, niin ettei\ntarvitsisi mönsträtä ainoatakaan renkiä jummanniksi, eipä ottaa vähän\nkokeneita lätmatruusejakaan. Ja takaavat vanhat karhut kapteenista\nalkaen, että laiva seelaisi yhtä komeasti kuin ennenkin. Jaksaisivat\näijät vielä kaahaista mastoonkin, ja raskaita purjeita hiissattaisiin\nkuin nuoret meripojat, varsinkin jos Oravan ja Vitolinin Matti Aukustit\nolisivat laulaen yllyttämässä:\n\n    \"Meripoika kun merta seelailee,\n    huu veiju vei...\"\n\nVanha veri läikähtää vanhoissa kuivettuneissa suonissa ja vanhat\nmuistot nousevat esiin. On siinä ukkoa sellaistakin, joka \"ei ole\nkoskaan kivikaria kontannut\" sekä sen näköistä, jolle \"vesi on kuin\nvelimies\", ja taas poikia, jotka eivät \"paatisa pelkää, vaikka se\nkuinka heiluis\", mutta keikkuvissa kärryissä on luonto heti pois; on\näijiä, jotka vesillä kyllä osaavat kulkea kiertäen kaikki kivet ja\nkarit, vaikka metsässä tuota pikaa pyörähtävät sekaisin. Ja jonkun\niänikuisen merenkävijän koura on vanhanakin yhä merimiehen koura:\npeukalon ja etusormen välihankurassa tuntuu vieläkin hiissausköyden\nsija.\n\nMerimiehiä ukot ovat vieläkin, vaikka ovatkin kokonaan kuivan\nmaan eläjiä, ahertaen kuka missäkin pikku toimessa; maalarina,\nvahtimestarina, kalamiehenä, \"pressujen\" ompelijana. Pieni talo,\nentisinä meripäivinä meren säästöillä rakennettu, on melkein joka\nukolla, perunamaa ja vanha muori, joka nuorina päivinään enimmät\najat yksin istuttuaan nyt ukon kanssa kaksin jakaa vanhuuden päiviä.\n\"Tupakkirahoja\" juoksee usealle merimiesten eläkekassasta, ja moni\npienen pirtin eläjä saa vuorineuvos Lagerlöfin miljoonarahastosta\navustusta, jotkut parituhattakin vuodessa. Jollakulla vanhalla vaarilla\non pirtissään sänky \"lojokoijana\", uuni, jonka lämmintä kylkeä vasten\nsaattaa seisoa kojottaa, \"kojokoijana\" sekä pihalla iso nojauskivi,\n\"nojokoijana\". Mutta muuan kaikkein vanhimmista vaareista elää taas\nuudelleen laivankannella: entisenä konstina hoitelee avainkimppua, muka\nlaivan ruokasäiliön avaimina, ja ahkerasti hankailee vaaterievulla\nuunin kylkeä ollen laivaa pesevinänsä. Ja \"engeskasuolalla\" entiseen\nmerelliseen tapaansa ukot joskus vieläkin ajavat tautejaan pois.\nVanhaan hyvään tapaan ukot käyvät kirkossa ahkerasti, muutamat miltei\njoka pyhä istuvat omalla tutulla paikallaan, jotkut huonokuuloiset\nkiipaisevat lehterille ihan saarnatuolin korvaan. Sieltä täältä muiden\njoukosta vain hohtaa vanhan merenkävijän harmaja tukka. Vanhoja\nmereltä tuotuja kirjoja ukot vieläkin \"stuteeraavat\" pyhien kirjojensa\nrinnalla. Mieluista on katsella yksin vanhaa merimieskalenteriakin,\njossa on merkittynä m.m. \"kaikki konsulaatit, merimieskirkot, ynnä\nsyönti- ja juontipaikat\". Ja vielä mukavampi on tutkia \"Säiklopediiaa\"\n(Everybody's Pocket Cyclopaedia), jossa selvitetään kaiken maailman\nasiat ja viisaudet, sellaisetkin kuin \"kaikki pääkaupungit mitä\nmaailmasa on\", ja \"asuransit\" ja \"insuransit\" ja \"kaikki apteekin\nalkuaineet alfapeetin jälkiin\" ynnä \"ensimmäinen veitti tehty\nEnglannisa 1563\". On siinä \"puolet toktorikirjaakin\", sekä vielä\nmainittu \"jumalan nimi, se pyhä nimi 48:lla eri kielellä\".\n\nMeriliikkeen viimeisiänsä viettäessä vaipuivat hautaan viimeiset\npatruunitkin. Nousi uusi sukupolvi, joka ei enää paljoakaan tietänyt\nmerestä eikä isäpatruunien suuresta meren- ja maankäynnistä, tulipa\ntullista uutta sukukuntaakin, sellaisia \"toispuolelaisia\" sekä\n\"hälläuuniherskapia\", jotka eivät ymmärtäneet merestä mitään, enempää\nkuin oikeasta Raahestakaan, vaan rupesivat limppu kainalossa katuja\nastellen häpäisemään hyvää kaupunkia, Samassa matkassa saapuivat toiset\npuhtaan meren ja suurien haminain häpäisijät, tulilaivat, sellaiset\nkuin Österbotten, Oulu, Tornio, Jakobstad, Döbeln ja Necken sekä muut\nsiivottomat nokiruuhet. Tervahovin möljään ne vain ajoivat, ja henki\nkurkussa hälläuuniherskapi riensi niitä ihailemaan ja niillä ajelemaan.\nMutta kunnon merimies ei niihin kehdannut jalallaan astua, eikä pitänyt\nhöyrylaivan rähjyisiä nuohoojia oikeina merimiehinä.\n\nLopulta enää vain jotkut vanhat rouvat, harmaapäiset merimiehet ja\nmerimiesten muorit jäivät muistamaan ja kaipaamaan entistä merenkävijää\nRaahea, joka kaikessa pienuudessaan kumminkin oli ollut suuri ja\ntoimellinen. Monesta heistä on koko nykyinen elämä kuin epätodellista\nunennäköä ja varjojen vaeltamista verrattuna entiseen aikaan, jolloin\nvanha Raahe valvoi, oli virkeä ja jaksoi tehdä täysinäisiä päiviä.\n\nVarjojen valtakunnassa vaeltaa edesmennytkin vanha Raahe. Kaikkein\nvanhin kansa, Kemi-Heikistä ja muista hyvistä porvareista aina pieneen\npirtin eläjään asti, lepää Kirkonmäessä keskellä kotikyläänsä. Muutamat\nvaliohenkilöt vain ovat saaneet olinsijansa kaikkein turvallisimmassa\nkätkössä, itse kirkon lattian alla. Siellä ennen makasi \"pappejakin\nalttarin alla krajit kaulasa ja nimet päällä\". Moni arvokas porvarikin\non siellä saanut majansa, kuten Åke Blackman ja Johan Kröger. Vanhan\nkirkon mukana näiden valittujen vainajien pyhitetty lepokammiokin\nhävisi. Muu seurakunta taas sai oman maansa kirkon ulkopuolella,\nharmaan kiviaidan ympäröimässä vainajien pellossa. Hyvä oli siinäkin\nlevätä. Aina määräajoin kirkon pyhäkellot soivat ihan vieressä,\nilmoittaen viikko viikolta kuin tunninlyönteinä maanalaiselle\nkansallekin ajan kulumisen ja tuomiopäivän lähestymisen. Hävinneet ovat\njo melkein kaikki haudat ja hautamerkit, ja entinen kansa on muuttunut\nsamaksi maaksi ja mullaksi kirkkokumpunsa kanssa. Viheriä nurmi omine\nkukkineen sekä hiekkakäytävät, joita myöten jälkipolven Raahe käy\nuuteen, vanhan puukirkon sijoille nostettuun kivitemppeliinsä, kattaa\nvanhankansan valtamaata. Vain muutamien hautojen kiviset merkit,\npystypatsaat tahi vankat lepopaadet, ovat kestäneet ajan kuluttamisen.\nNiinpä makaavat kirkon tyvellä kaupungin vanhat hyvät pormestarit,\nHenrik Corte ja Carl Mentzer sekä entinen suurpatruuni Baltzar Freitag.\nAlempana kiviaidan vierimailla ovat levolla jo aikoja edesmenneet\npatruunit, vanha Matti Sovelius, ensimmäinen Johan Frieman ja Abraham\nMontin. Kivien kirjoitukset kertovat lepomiehistään. Pormestari Corten\nvanhassa ränsistyneessä lepopaadessa, joka 1907 laitettiin uudelleen,\nluetaan: \"Här Ligger Begrafven Den Fordom Ehreborn och Vählachtade\nHeinrich Corte Borgmestare i Brahestad Och Befalningsman Öf Sahlo Socn\nHvilken Dödde Åhr 1680 Med sin K. Hustru Christina Forbus Död 1660.\nD.M. Begraf Der A.S.K. Barn och Barnabarn\".[57]\n\nAikojen kuluessa, kansan kasvaessa, pieni Kirkonmäki kävi ahtaaksi yhä\nuusien vainajien pyrkiessä siitä osille. Viime vuosisadan alkupuolella\nkatsottiinkin kaupungin uudeksi kalmistoksi suuri vainio Etelän\nmaantien varresta Mettalaan mentäessä. Siellä olikin kyllä sijaa\nsuurellekin joukolle. Ensimmäiseksi vainajaksi uuteen peltoon joutui\nvanha Haaralan ukko, päästen siten kalmiston vanhimmaksi. Ruvettiinpa\npian koko hautausmaata nimittämään _Haaralaksi_. Mutta ensi aikoina\nmonet vanhat eivät mitenkään olisi halunneet joutua lepäämään Haaralan\nvainiolle, vaikka se olikin jumalansanalla siunattu. Se tuntui kolkolta\nja vieraalta, koska se oli kovin kaukana kirkosta sekä kaupungin\nulkopuolella. Kirkonmäellä olisi saanut levätä omiensa seurassa, ja\nyhdessä oikean Raahen kanssa nousta tuomiolle, mutta Haaralassa joutui\nkokonaan vanhan tulliaidan taakse, vieraaseen maaperään ja miltei\nmuukalaisten joukkoon. Olipa joku vanhus niin äkäinen, että uhkasi\ntulla kynsimään silmät päästä, jos hänet ajetaan Haaralan pellolle.\n\nMutta vähitellen Raahe koteutui uuteen kalmistoonsa, kun sinne yhä\nvuosi vuodelta vietiin levolle vanhaa ja nuorta, niin että Haaralaankin\nviimein keräytyi edesmenneiden raahelaisten pieni seurakunta. Haudoille\nistutetut puutkin nousivat aikuisiksi yhtyen tiheäksi kalmalehdoksi,\njonka hiljaisessa suojassa seurakunta sai olla rauhassa. Vaikka Haarala\nolikin tulliaidan ulkopuolella, tuntui se silti jo olevan samaa\nkaupunkia sekä osa oikeata Raahea. Kunnon kaupunkilaisen sopi kyllä\npäivätyönsä päätyttyä lähteä sinne levolle. Joskus vain näkymättömien\nhenkien meno häiritsi rauhaa, niin kuin ainakin oikeassa vainajien\nmaassa, johon muotoa katsomatta kootaan samaan sarkaan kaikki kansa.\nVanha kalma sai sielläkin pian sijansa tarttuen joskus kalmistossa\nkävijäänkin, ja kirkonväki asettui sinne vainajain seuraan. Toisinaan\nsiellä väki liikkui, niin että koko hautausmaa humisi. On väliin kuultu\nkovaa tohinaa ja nähty oksien karisevan puista, vaikka on ollut aivan\ntyyni. Joskus yöllä on kalmistossa nähty vanhan naisen kummallisissa\nkauhtanoissa kuuppailevan, joskus on sieltä niinkuin tyhjä olento,\npitkä valkea haamu, lähtenyt astelemaan öistä kaupunkia kohden. Olipa\nkerran taas komea, mustiin puettu, mustaviiksinen herra tarttunut\ntanssihaluiseen tyttöön, käytellyt häntä käsipuolessaan pitkin\nkaupungin katuja sekä viimein lähtenyt viemään Haaralaan. Kauhistunut\ntyttö oli huutanut Herraa Jumalaa, ja silloin mustaviiksinen oli\nkadonnut kalmiston metsään, niin että vain koninkoipi oli kopissut.\n\nSatakunta vuotta Raahe on jo asuttanut Haaralaa. Sinne isäinsä tykö\non koottu kaikki \"meiän kylän\" suuruuden päivienkin isot ja pienet.\nKen on tutustunut entisiin suurpatruuneihin, meriläisiin sekä muihin\nedesmenneisiin raahelaisiin, voi astua tänne kaupungin kalmalehtoon,\nkulkea patsaalta patsaalle ja lukien tuttuja nimiä saada kuin\npäätössanat ja loppupisteen heidän tarinaansa. Tuossa tumman kuusen\nsuojassa lepää tuima Matti patruuni, tuossa leveän kummun alla komea\nkomerssi, tuolla ovat vanhojen Fagervikien lepo kivet; tuolla taas\nSaksasta saapuneiden Freitagien viimeiset nukkuvat lepopaatensa alla ja\ntuolla Langien jälkimmäiset sekä vanha Zachris Franzén. Löydämme tuolta\ntulimyllyn rakentajan Lundbergin leposijan sekä Durchmanien haudan.\nSamoilla mailla Möllerin pappa ja mamma makaavat kaksine poikineen\nkipsienkelten suojassa, ja tuonnempana tupakkatehtailija Leufstadius\njälkeläisineen sekä toimekkaat Fellmanin veljekset vierekkäin heidän\nitse tuumalleen määräämissään hautasijoissa. Yhä vain toisia kuultuja\nnimiä pilkahtaa, ja kylmät patsaat nostavat esiin aina uusia kohtaloita\nmenneiltä päiviltä. Kaikki ovat samaa tuttua väkeä, joka entisinä\npäivinä eli ja ahersi pienessä rantakylässään, kävi kauppaa ja kulki\nmerta enemmän kuin kukaan, matkusti kaukaisillakin vierailla mailla,\nmutta parhaistakin vieraista kotiin palatessaan aina arveli, että\nkotikylä on sittenkin kaikista parhain ja kaunein. Ja omaan kotipeltoon\noli kaikkein onnellisinta päästä levolle.\n\nSamassa järjestyksessä kuin kansa asui kaupungissaan, isot keskimailla\nsekä meritullin vieressä ja pienet laitapuolissa, vainajatkin\nasuttivat Haaralan hautausmaan. Länsiportille, pääveräjälle sekä\nsiitä lähtevälle valtakäytävälle, asettuivat patruunit, ja muut isot\nkahta puolta, laitakaupungin joutuessa syrjäseutuihin. Sinne tänne\nvain jokunen paattiskippari, toimekas timperi tahi merimies pääsi\npystyttämään vaatimattoman asentopuunsa parempiosaisten välimaille.\nMuuten patruunien ja laitakaupungin välisen lepokentän valtasivat\nkristillisessä järjestyksessä merikapteenit, pienet porvarit ja\nkäsityöläismestarit sekä muut senkaltaiset arvomiehet.\n\nKomeiden, kiiltäviksi hiottujen kivien alla parhaat porvarit makaavat,\nja kultaiset kirjaimet heitä mainitsevat. Kaksin ja kolmin, viisin,\nkuusinkin muistokivet seisovat vieri vieressä saman suvun lepokentällä,\njoukossa valkeita marmoriristejäkin. Soveliusten valtamaalla, tummassa\nkuusikossa, on kokonainen musta patsaisto, jonka pystyimpänä kohoaa\nkorkea, makaajansa medaljonkikuvalla koristettu komerssinpylväs. Kautta\ntiheän kalmametsistön seisoo muistomerkkejä, pystykiviä, lepääviä\npaasia, rauta- ja puuristejä. On joukossa jokunen suuri koristeltu\nvalkea marmorilaattakin, jonka joku merikapteeni on aina Italiasta\nsaakka tuonut hautaansa varten.\n\nMutta hautausmaan perällä, itälaidalla, on avonainen, puuton ja\npensaaton alue. Tämä pitkää heinää sekä punaisia horsmia, valkoisia\nangervoja ja tuoksuvaa apilaa kasvava kenttä on etupäässä vanhojen\nmerimiesten maa. Nimetönnä, unohdettuna, lepää siinä sama päävoima,\njoka lähinnä jumalantuulia, hiissaten purjeita ja seisoen ruorissa,\nvei raahelaisten laivoja merien yli maanäärestä toiseen. Mutta vain se\nväki, jota kohtalo auttoi voittamaan kaikki merien myrskyt ja kuumien\nmaiden tappavat taudit ja muut turmanpaikat, on päässyt tänne omaan\nnurkkaansa lepäämään ja -- unohtumaan, suuren osan tuhoutuessa maailman\nmatkoilla ja joutuessa myös unohduksiin. Vain muutamat tuulenpuremat\nharmaat puuristit, jotka joskus köyhyydessään koettavat mukailla\nrikkaiden marmoriristejä, seisovat köyhän pajupensaan suojassa, taikka\nnousee heinikosta ruosteinen, sateiden huuhtoma, päivän polttama\nrautapelti, joka entisten seppien takomassa kierrevarressa monine\nrautakoukeroineen kallellaan seisoen yksinäisenä valittelee ja kitisee\ntuulen käsissä. Ei saata hautamerkki enää ilmoittaa lepääjänsä nimeä,\neikä puhua mitään muutakaan hänestä, vain ristin ulkonäkö viittaa viime\nvuosisadan 60--70-luvuille.\n\n\"Här hvilar\"[58] on tavallisesti vanhan patruunin patsaassa tekstin\nalkusanoina, taikka myös:\n\n    \"Här under förvaras\n    jordiska lemningarne...\"[59]\n\nJa lopuksi on joku sopiva värssy tai lause, esim.: \"Frid vare öfver\nhennes stoft\".[60] Nuorena kuolleen kauppaneuvos Zachris Franzénin\nvaimon, Johanna Langin, hautapatsaassa sanotaan:\n\n    \"Tyst hennes korta vandring var,\n    Hon lifvets flärd förstod försaka.\n    Kärt hennes minne lefver qvar,\n    Hos mor och vänner, barn och maka\".[61]\n\nToimekas ja miehekäs patruuni, Johan Lang, Zachris Franzénin appiukko,\non saanut hautapatsaaseensa itse runoilijapiispan, F.M. Franzénin\nlaatiman lauselman:\n\n            \"Ej Glans men Kärna\n                Af Mannavett\n         Fornåldrig Borgensmanna Dygd\n               Utmärkte i Orten\n               JOHAN LANG\".[62]\n\nMutta laitapuolien halpojen puuristien ja rautapeltilevyjen kirjoitus\nalkaa sanoilla: \"Täsä Lepää\", taikka: \"Tämän alla lebä\", ja loppuun\ntahi takasivulle on liitetty joku raamatunlause tahi värssy vanhasta\nrakkaasta virsikirjasta. Niinpä luetaan jossakussa patsaassa;\n\n    \"Me olem' tääll' menos' turhas',\n    Mutt' hän on hyvässä turvas'.\n    On kunnias', ei missään pilkas',\n    Paistaa kuin aurinko kirkas\".\n\nJa toisessa taas huokaillaan:\n\n    \"Juur' hartaast' maailmast' tästä\n    Pois halaan luopua.\n    Ja kaikest' pahast' päästä,\n    Ain' iloon joutua,\n    Mä tahdon tykös tulla,\n    Ja menoo riemullist'\n    Tykönäs taivaas' kuulla,\n    Jo joudu Jesus Christ'\".\n\nKolmannessa lausutaan jälkeen jääneille omaisille:\n\n    \"Siis laatkaan kyynel vuotamasta,\n    Ei sovi surra hurskaan kuolemasta,\n    Kuoleman kautta Jumala auttaa,\n    Omansa täältä taivaaseen saattaa\".\n\nJa vanha monien myrskyjen kulkija merimies saattaa tänne päästyään\nhuoahtaa:\n\n    \"Mä pääsen tyyneen rantahan\n    myrskyistä jotka pauhaa\".\n\nTämä sama suuri Manalan sarka vartoo Raahen vielä elävää merikansaa\nsen jo kohta sinne joutuaksensa edelläkävijäinsä vierustovereiksi.\nKohta viimeisenkin meren vanhimman pitkä vahti päättyy, tuntilasi\njuoksee viimeisen kerran tyhjiin, malmikello helähtää hänellekin ja\npurraamamies huutaa: \"I Guds namn ... åtta glas\".\n\nSilloin on vanhan Raahen merellinen tarina päättynyt, pitkä tarina\npienestä Pohjanperän kaupungista, joka \"aina seelasi\", ajaen\npäiväpaisteet, tuulet ja myrskyt melkein kuin itse \"Flain Töttsmanm\".\nEikä sen jälkeen enää yksikään suu osaa muistella vanhaa oikeata\nRaahea, \"meiän kylää\", joka oli merkillisempi kuin mikään muu paikka\nmaailmassa. Vain vanhat talot, muutamat kummittelevat rakennukset,\n\"Pöpö-pykningit\" ja muut senkaltaiset, ja Katinhännän pikkuiset\nviheriäsilmäiset pirtit sekä kalmiston äänettömät patsaat viittaavat\nmenneisiin päiviin. Suuri merikin, joka aikoinaan läheisenä ystävänä\nsulki koko kaupungin kierrokseensa, on vetäytynyt pois ja hylännyt\nkasvattinsa, joka niinikään on suuresta vanhemmastaan luopunut.\n\nVanha Raahe asuu silloin vain kalmiston mullissa, odottaen suurta\nhetkeä, jolloin \"meri antaa ylös kaikki kuolleensa ja ruostuneet\nankkurinsa\".\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kuoli pakomatkalla. Kuollut pakomatkalla vaimoineen .. kuollut\npaossa vaimon ja 4 lapsen kanssa.\n\n[2] Rakas Junnu, älä lyö niin kovasti.\n\n[3] Hyväksytään, hyväksytään.\n\n[4] Jumalalle kunniaksi ja hänen P. Seurakunnallensa kaunistukseksi\novat tämän kaupungin raatimiehet, kunnianarvoiset ja hyvin arvokkaat\nHans Färbus ja Lars Kranck antaneet reunustaa tämän ikkunan itselleen\nja jälkeentulevaisillensa muistoksi. Vuonna 1760.\n\n[5] H. Impivaaran mukaan (Raahen Sanomat 6.11.1913).\n\n[6] M.A. Oravan muististaan sanelema. Vert. vanha virsik. 321.\n\n[7] Mamsellikoulujen toiminta-aika H. Impivaaran mukaan. Ks.\nHistoriall. tutkimuksia J.R. Danielson-Kalmarin kunniaksi 7.5.1923, ss.\n199--235.\n\n[8] Vert. Kaarle Kauppila, Sofia Lybecker ja hänen koulunsa.\n\n[9] Toukok. 1 p.\n\n[10] Hän rakastaa, sydämestä, tuskalla, hiukan, ei yhtään.\n\n[11] Variksenmarjoja.\n\n[12] Oletko tyytyväinen naapuriisi?\n\n[13] Niin, Amanda, hän oli kaunotar ... enkä minäkään ollut ruma.\n\n[14] Kummit muistakoot velvollisuutensa.\n\n[15] Mamselli Janica Frieman suvaitsisi läsnäolollaan kunnioittaa\nedesmenneen äitini maahanpaniaisia, tiistaina 17 p. huhtik. 1855 kl. 4\nj.p.p. M.A. Sovelius. Sekä viettämään iltaa.\n\n[16] Hyvää päivää... Tervetuloa.\n\n[17] Milloin veli matkustaa?\n\n[18] Ei. Se joka ensin tulee myllyyn, saa ensin jauhattaa.\n\n[19] Kuule, mamma! Pitääkö (tähän) kirjoittaa pyöreä u tahi avonainen u.\n\n[20] Lehmillä Kuopioon. Kur, kursläde = kuomu, kuomureki.\n\n[21] Minä en tahdo nähdä.\n\n[22] Iltarumpu soi.\n\n[23] Mamselli C. Heickelliä pyydetään loppiaistanssiin 1849 kello 7\nj.p.p. Hra Girsénin Salonkiin.\n\n[24] Ei mitään järjestystä.\n\n[25] Sattui niin ikävästi, että ennätimme jo syödä, mutta juodaan\ntoppakahvit, niin se on yhtä hyvä kuin päivällinen.\n\n[26] Vaihdetaan taitoja.\n\n[27] Jaloa puhtaine hyveineen surraan syvästi seuduillamme.\n\n[28] Sinä taivaan lahja, tuota iloa ja lohtua isälle ja äidille elämän\nsyksynä.\n\n[29] Kätesi omaani hellästi painan, ja sanarikkaankin kielen olen\nsentään unohtanut.\n\n[30] Amor on hupsu, emme häntä usko, Bacchus on viisas, juodaan pohjaan!\n\n[31] 30 p:nä tulivat engelsmannit tänne ja polttivat, he tulivat kl. 4\nj.p.p. pistivät tuleen 4 suurta laivaa varvissa, useita satamassa y.m.,\noli erittäin kaunis päivä.\n\n[32] H. Impivaaran mukaan.\n\n[33] Tiedot suvun vanhimmista jäsenistä H. Impivaaran mukaan.\n\n[34] Tiedot suvun vanhimmista jäsenistä H. Impivaaran mukaan.\n\n[35] H. Impivaaran mukaan.\n\n[36] H. Impivaaran mukaan.\n\n[37] Huonointa mitä on.\n\n[38] Myynyt voin muille, ei mitään luottoa.\n\n[39] Puhuu paljon, pitää vähän.\n\n[40] Pieni veijari, ei enää luottoa.\n\n[41] Huono asiakas ilman luottoa, velkaa ystävälleni Sundströmille 25%\nyli talonsa arvon.\n\n[42] Ei mitään luottoa, ajetaan pois.\n\n[43] Lurjus, ei anneta mitään ei takuilla eikä ilman.\n\n[44] Pettänyt Kalajoen markkinoilla ... ei mitään luottoa enää. Heittiö\n-- ja lurjus, ajetaan pois.\n\n[45] Kuinka teillä on?\n\n[46] Laskekaa uudestaan.\n\n[47] Suomi-nimessä lähde Suomen satamasta, kynnä merta ja ole\nonnellinen, älä viivy kauan matkallasi. Joka hyvin soutaa, hän saa\ntuloa.\n\nSuomessa, täällä ylhäällä Pohjolassa, antaa maa niukasti\nviljelijälleen. Etsi satoa sieltä, missä sitä on saatavana, vieraalla\nrannalla, Suomen maalle.\n\n[48] Hanhenkaula (Lepas anatifera), siimajalkaisiin kuuluva\nmeriäyriäinen.\n\n[49] Mitä me teemme juopuneelle seelarille, vetäistään, pojat,\nvetäistään! Ja mitä me teemme juopuneelle seelarille, vetäistään,\npojat, vetäistään!\n\n[50] Feffa yritti sanoa: Run away, russian ship. Finland yes. (Juoksee\npois, ryssän laiva. Suomi on).\n\n[51] Jumala minua auttakoon.\n\n[52] Pyöriäinen (Phocaena communis).\n\n[53] Flying Dutchman = Lentävä Hollantilainen.\n\n[54] Sahahai.\n\n[55] Ruots. sköldpadda.\n\n[56] Runo Lauri Pyyn kirjoituksesta Kyläkirj. Kuval., A. sarja, 1914,\nsiv. 189.\n\n[57] Tässä makaa haudattuna muinoin kunnianarvoisa ja hyvinkunnioitettu\nHenrik Corte, Raahen Pormestari ja Salon pitäjän nimismies, joka kuoli\nvuonna 1680, ynnä R. vaimonsa Christina Forbus, kuollut 1660.\n\n[58] Tässä lepää.\n\n[59] Tämän alla säilytetään maalliset jäännökset...\n\n[60] Rauha hänen tomullensa.\n\n[61] Hiljaista oli hänen lyhyt vaelluksensa, hän ymmärsi kieltäytyä\nelämän turhuudesta. Rakkaana säilyttävät hänen muistonsa äiti ja\nystävät, lapset ja puoliso.\n\n[62] Ei pinta vaan ytimekäs miehekkyys, muinaisaikainen kansalaiskunto\nsaattoi paikkakunnalla tunnetuksi Johan Langin.\n\n\n\n"]