[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flxRydHHENaLF-mgxqxisEbDrjK6Iezov4QcABkcBBRo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},858,"Hyvästijättö Lintukodolle","Lehtonen, Joel",1881,1934,"858-lehtonen-joel-hyvastijatto-lintukodolle","858__Lehtonen_Joel__Hyvästijättö_Lintukodolle","Runoja","runous",[],[],"fi",null,5174,27462,true,[],[],[],"Lehtosen viimeiseksi jäänyt runokokoelma julkaistiin postuumisti kirjailijan kuolinvuonna. Teos sisältää runoja, joissa käsitellään luopumista, kuoleman läheisyyttä ja muistoja menneistä kesistä haikealla otteella.","Joel Lehtosen 'Hyvästijättö Lintukodolle' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 858. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HYVÄSTIJÄTTÖ LINTUKODOLLE\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1934.\n\n\n\n\n\n\n    Kirjailija Joel Lehtosen poistuttua ikuisen hiljaisuuden maahan\n    julkaistaan tämän kirjallisuutemme erään lahjakkaimman ja\n    omalaatuisimman persoonallisuuden viimeinen kirjallinen tuote,\n    runoteos, jonka ääressä hänen harras etsijäsielunsa loppuun asti\n    työskenteli, hänen jäähyväistervehdyksenään.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Vai maalle, saareemme tänne...\n Hän viime talvena kuoli.\n On jälleen kesäinen taivas.\n Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis.\n Ja kuolla tahtoisin...\n Niin mieltäni murhe lyö...\n Kai Espanjassa hän kulkee...\n Ah, yhtään helpotusta ei mennyt onni tuo...\n El auta, kun pakko vie...\n Puvis de Chavannes'in _Köyhä kalastaja_.\n Menen rauhaan ikuisen yön...\n Miks itki beduiini...\n Punatöyhtöinen Hellerei...\n Poistut taas kirjastohuoneisiin...\n Se, jolla on korvat kuulla.\n Olen kärsinyt paljon...\n On tullut viimeinkin lämmin...\n Miss' entiset heinäkuuni?\n Nyt leikimme hiekassa rannan.\n Niin sääli on ihmistä...\n Oi, tahtoisin vieläkin elää...\n On Roomassa Piazza Navona...\n Oi kiitos, hohde taivaan...\n Jos simpukka ei aivan ois tavallinen vain...\n Musset on laulanut, että...\n En pettänyt laivaani koskaan...\n Vain -- yksi ihminen...\n Robinson Crusoe.\n Sen saakoot kivet huutaa...\n Näin kohtalo lyö...\n Niin mielensä on mennyt jo toiseen maailmaan...\n Mut mistä saat sen lemmen kuin Lyygialta sait?\n Nyt Lintukodon laulu on tehty uudestaan...\n Taas sairaalassa aamu...\n Vain viimeinen toivomus...\n Kun piikkiruoska iskee...\n Kun Styxin rannalle joudut...\n \"Näin unta kesästä kerran\"...\n\n\n\n\nVAI MAALLE, SAAREEMME TÄNNE...\n\n\n    Vai maalle, saareemme tänne!\n    Sitä enää en uskonut:\n    jokin ääni jo kauan muuta\n    oli korvaani kuiskaillut...\n\n    Siis terve sittenkin, koivut,\n    te kulta-urpuiset.\n    Ja terve taas, kesä! -- Silti\n    mua harhaan johda et.\n\n    Jo puolisen sataa kertaa\n    sun hetkessä loppuvan näin...\n    Puet luonnon häihin, ja ryöstät\n    häävaatteet syksysäin.\n\n    Puet ihmisen toivoon ja onneen\n    ja hellään rakkauteen, --\n    ja viimein yksin heität\n    hänet harmaine hapsineen.\n\n    Sua verrata saattaisi naiseen,\n    joka kulmien alta lois\n    hymyn tutkivan vanhaan mieheen,\n    hän huokaa ja kääntyy pois.\n\n\n\n\nHÄN VIIME TALVENA KUOLI.\n\nILMARI AHMAN MUISTOLLE\n\n\n    Hän viime talvena kuoli, --\n    ei ollut hän vanhakaan.\n    Ah, sielustani puolet\n    vei kanssaan hän tuonelaan.\n\n    Hyvä, viisas mies, joka parjaa\n    ei toista, ei solvaa, lyö,\n    ei ainakaan päin naamaa:\n    kas siinä jo kaunis työ!\n\n    Kun oltiin yhdessä, -- ehkä\n    joka neljäs lauantai, --\n    hän kuunteli vaiti, tai nauroi,\n    tai lauloi, jos viiniä sai.\n\n    Hyvä pessimisti, -- hän tunsi\n    niin työn kuin nautinnon, --\n    Ja nyt, miten kummallista:\n    hän iäksi kadonnut on!\n\n    Taas sinistä taivasta vasten\n    noin hohtaa omenapuu,\n    kukat valkeat siinä, ja ummut\n    kuin nuoren neidon suu.\n\n    Ja hän ei saa tätä nähdä!\n    Hän luokseni astele ei!...\n    Niin, ruumiinikin hautaan\n    hän puoleksi kanssaan vei...\n\n\n\nON JÄLLEEN KESÄINEN TAIVAS.\n\n\n    On jälleen kesäinen taivas\n    niin tummasti loistava kuin\n    San Marcon alttariseinä,\n    johon nuorena hurmaannuin...\n\n    Ja omenapuistani vanhin,\n    kun laskeudun ruohikkoon\n    ja alhaalta katson, yhtyy\n    sinitaivaan holvistoon.\n\n    Se puuni on valkea aivan\n    kuin uhkeat liljat nuo,\n    joit' alttarille San Marcon\n    Venetsian kansa tuo.\n\n    Ja sitten: laulua liekö\n    tuo kuoron kaukaisen,\n    vai kirkonkellojen ääntä\n    ja soittoa urkujen?\n\n    Ei, aistinharhaa: puussa\n    vain soittavat hyönteiset,\n    kun mettä ne etsivät, -- siitä\n    tuo laulu ja soittimet.\n\n           -- -- --\n\n    Mun elämänpuunikin kerran\n    noin kukki ... se urkuina soi.\n    Ja eräille ehkä antaa\n    se riemun mettä voi.\n\n    Ei kauan, niin kukkaset kaikki\n    pois lentävät omenapuun\n    ja maatuvat, kuuluen kohta\n    vain muistoihin menneen kuun.\n\n    Ei urkuja, kuoroa siinä,\n    ei riemua nauttivaa. --\n    On mullasta kasvanut puuni, --\n    ja sieluni multa saa.\n\n\n\n\nRUISKUKKA MINULLE AINA OLI RAKKAAMPI KUIN RUIS...\n\n\n    Taas vainioilla täällä\n    nyt kiurun laulu soi,\n    ja lintunen taivaalle liitää,\n    se syöksyy, se karkeloi!\n\n    En tiedä, toivoko lienee\n    mua ennen häikäissyt...\n    Mut varmaan en koskaan ollut\n    niin suruinen kuin nyt...\n\n    Ah, silmiäni nostaa\n    voin tuskin taivaalle päin...\n    En jaksa... Maahan katson,\n    maan multaan katselen näin.\n\n    Mies pellolla toivoo, että\n    ruis varhain tuleentuis...\n    Ruiskukka minulle aina\n    oli rakkaampi kuin ruis.\n\n    Ja kukkani kaunis se kuihtuu\n    nyt ehkä jo kohta pois...\n    Siks soi nyt kiurun laulu\n    kuin joutsenlaulu ois.\n\n    Kas, tuossa kesannolla\n    on kellastunut luu.\n    Niin ihminenkin: kuolee\n    ja maatuu, -- tuhoutuu.\n\n\n\n\nJA KUOLLA TAHTOISIN...\n\n\n    Kuin sorsa, jolla on tehty\n    pesä lahteen päilyvään,\n    jää syksymmällä yksin,\n    niin kerran yksin jään.\n\n    Silt' ammuttu on raakkaat,\n    sen siipi haavoittui,\n    ja silti sen elää täytyy,\n    se salmilla surren ui.\n\n    Kun ihmisten käsiin kuolla\n    se onneton kammoksuu,\n    se sukeltaa, jää pohjaan:\n    se kaislaan pureutuu.\n\n    Näin jossakin siitä kuulin.\n    Ja niin nyt minäkin\n    yhä tartun murheisiini, --\n    ja kuolla tahtoisin...\n\n\n\n\nNIIN MIELTÄNI MURHE LYÖ...\n\n\n    Yö myrskyinen, kilpaa saaren\n    puut taipuvat maata päin,\n    käy pauhina järvellä, maalla, --\n    suvi syksyltä tuntuu näin...\n\n    Tuo ainainen pauhina! Kaikki\n    muut äänet on tappanut yö...\n    Ah, niinkuin luontoa myrsky,\n    niin mieltäni murhe lyö...\n\n\n\n\nKAI ESPANJASSA HÄN KULKEE...\n\n\n    Yö loppui... Kuin saippuavaahto\n    on rantamme, -- ei toki, ei,\n    vaan koski: et ääntäsi kuule,\n    jos huutelet hoi tai hei!\n\n    Pois tölliini väistyn ja painun\n    luo lieden ... se viheltelee...\n    Sade räiskyy... Viimein ilta\n    kuin syksyllä synkkenee.\n\n    Mut sittenkin mietin, -- koska\n    vain heikosti aavistin\n    pahat päiväni saapuvat: ehkä\n    siten mieltäni rohkaisin:\n\n    \"Jos matkoilla viisautta talteen\n    vain hiukankin sai merimies,\n    niin elämän syksyllä kutsuu\n    hänet luokseen lämmin lies.\n\n    \"Syysmyrskyillä kätköön hän painuu\n    oman töllinsä lämpymän...\n    Sen uunille nousee ja nukkuu...\n    Mitä unta nyt nähnee hän?\n\n    \"Kai Espanjassa hän kulkee...\n    Paras ballerinoista maan\n    myös hänelle laulaa ja tanssii,\n    lyö kastanjettejaan...\"\n\n\n\n\nAH, YHTÄÄN HELPOTUSTA EI MENNYT ONNI TUO...\n\n\n    Näin mietin myöskin silloin,\n    kun kuolemaan ei voi\n    mies pöyhkeä taipua kohta,\n    vaan vastaan niskuroi:\n\n    \"Sää harmaa, myrsky pauhaa\n    ja laine kylmänä lyö...\n    Miks ruumistani aina\n    kuin toukka ilkeä syö...?\n\n    \"Sää harmaa ... myrsky yltyy,\n    syyskuisen synkkää on, --\n    oi, tuntuu kuin ilvettä ollut\n    ois valta auringon!\n\n    \"Syys voisiko onnea antaa?\n    Jos voisi, niin onnekkain\n    se tieto, että paljon\n    maan päällä nauttia sain.\n\n    \"Ett' ikävyyden aidat\n    löin maahan, söin ja join,\n    ja lempeäkin hankin\n    sen minkä hiukan voin.\n\n    \"Ett' olin nuorena kerran\n    kai kevytmielinen...\n    Tein oikein: pettäneeksi\n    sain kitsaan vanhuuden!\"\n\n    Ah, yhtään helpotusta\n    ei mennyt onni tuo,\n    kun myrkkymalja tuodaan\n    ja kuuluu käsky: \"Juo\".\n\n\n\n\nEI AUTA, KUN PAKKO VIE...\n\n\n    Näin outoa unta: laivan, --\n    vain kaarnalaivan, -- se ui\n    meren myrskyssä, vuoroin nousi\n    ja vuoroin hautaantui.\n\n    \"Kas kaarnalaivaa!\" nauroin. --\n    Se täysissä purjeissaan, --\n    yks purje, -- kiireesti poistui\n    yhä piiristä tunnetun maan.\n\n    Sen miehistö, muurahainen,\n    yks ainoa pikku mies, --\n    sama mies oli kapteeni, -- huusi:\n    \"Hei kapteeni, tiedätkö ties?\n\n    \"Maan reunalla maailma loppuu:\n    maapallohan lattea on\n    kuin lautanen, alla ei muuta\n    kuin kuilu suunnaton.\n\n    \"Jos aiot sen reunalle, -- minkä\n    kai lippusi jokaisen\n    ylös nostaen tehnet, -- niin syöksyt\n    alas kuiluun tyhjyyden.\n\n    \"Myös kertoi antiikki, että\n    maan ympäri virta ois,\n    Okeanos, -- kuin psykoosin kierto,\n    jost' ihminen pääse ei pois.\n\n    \"Tosin maanosan uuden löysi\n    Kolumbus, kun entiseen\n    vain kaipasi niin, että suuttui\n    tien tunnetun pituuteen.\n\n    \"Mut maanosat loppuivat kaikki.\n    Okeanos ei hauska lie, --\n    ja kauhein on kuoleman kuilu.\"\n    \"Ei auta, kun pakko vie!\"\n\n\n\n\nPUVIS DE CHAVANNES'IN _KÖYHÄ KALASTAJA_.\n\n\n    Mies venheessä ... hän seisoi\n    ja silmät kaihoten\n    loi veteen, johon heitti\n    hän verkkopyydyksen.\n\n    Mies laiha, repaleissa.\n    Siis köyhä... Kumaraan\n    pää vaipunut, ja nöyryys\n    ja murhe kasvoillaan.\n\n    Se \"Köyhä kalastaja\", --\n    niin oli nimeltään\n    se taulu, -- mitä mietti\n    hän siinä venheessään?\n\n    Miks käsivarret laihat\n    ja paljaat povelleen\n    hän oli pannut ristiin?\n    Kai iltarukoukseen?\n\n    Ja rannalla näin vaimon,\n    ja lapsen leikkivän.\n    Yö joutui, seudun peitti\n    jo harso hämärän...\n\n           -- -- --\n\n    Tuo taulu, jonka tehnyt\n    on Puvis de Chavannes,\n    ei mielestäni lähde,\n    jos kuinka karkoitan.\n\n    Ei ihme, että täällä\n    sen muistan tosiaan,\n    kun saari minut neuvoi\n    myös kalastelemaan...\n\n    Mut ehkä onkin toinen\n    ja enteellinen syy? --\n    En tiedä... Yhä miete\n    vain tauluun pysähtyy.\n\n           -- -- --\n\n    Taas saaren ilta sammuu,\n    yö ulapalle luo\n    kuin hienon, harmaan harson,\n    ja rintaan rauhan tuo.\n\n    Viel' ennen yötä järveen\n    vien verkot sakeat,\n    ja aamulla saan niistä\n    kai särjet muutamat...\n\n    No, saalista, ja suurta,\n    en kaipaa tosiaan,\n    ei pyydä sitä vaimo,\n    ei lapsi ollenkaan.\n\n    Mut miksi siihen tauluun\n    taas miete harhannee? --\n    Mies venheessä ... kuin surren\n    hän veteen katselee...\n\n    Hän milloin unhottanut\n    on rakkaan puolison\n    ja lapsiparven, jolle\n    hän hankkii ravinnon?\n\n    Mies ahkera on varmaan. --\n    Mut jospa anna ei\n    nyt mitään verkko, jonka\n    hän eilen veteen vei?\n\n\n\n\nMENEN RAUHAAN IKUISEN YÖN...\n\n\n    Niin, kerskuin kylläkin, -- mutta\n    jokin outo aavistus kai\n    siten onnettomuuteni päivää\n    pois torjumaan minut sai:\n\n    \"Kas tässä on jättiläinen!\n    Lie kantataattoni Finn,\n    joka Lundin papin kanssa\n    teki silmäkontrahdin.\n\n    \"Finn muurasi papille kirkon,\n    ja palkkioksi vain\n    papin silmät hän oli saapa,\n    tuo nauraja armon lain.\n\n    \"Nimi peikon on taika, jolla,\n    jos ilmi sen jostakin saa,\n    voi riistää peikolta voiman\n    tai peikon kuolettaa.\n\n    \"Sai Finnin nimen nyt tietää\n    pyhä mies ja lausui sen:\n    Finn kuoli, kirkon kryptaan\n    kivipylvääksi muuttuen. --\n\n    \"Siis Finn oli taattoni vanhin\n    Ja serkkuja aikoinaan\n    nekin peikot, joista kertoo\n    Topelius sadussaan.\n\n    \"Nuo mestarit hauskat, Killi\n    ja Nalli Raision, --\n    satu 'Maamme kirjassa' tietää\n    vain Finnin toisinnon.\n\n    \"Teki kirkkoja Killi, ja Nalli\n    hän nauloja takoi ja loi.\n    Työn palkka? Viekas pappi\n    pois heiltäkin paikan söi!\n\n    \"Se siitä. Ja itse lienen\n    nykyaikainen, aito Finn.\n    Finn, suomalainen: oikein,\n    nimi oivasti sattuikin!\n\n    \"Finn, suomalainen, jäykkä\n    ja itsekäs lautapää,\n    joka omaansa aina jäärää, --\n    ja aina yksin jää.\n\n    \"Asun järven saaressa yksin...\n    Niin syrjästä saareni hain,\n    kuin milloinkaan sen löytää\n    voi asutuilla main.\n\n    \"Ei huolta perheestä, jolla\n    ei arvoa peikoille lie!\n    Ei yhteiskuntaa, josta\n    mua peikkous irti vie.\n\n    \"Ei kirkkoa saaressa, vaikka\n    se näkyy kuitenkin; --\n    niin, tuskin sieluun uskoo\n    tämä kauhea, karkea Finn!\n\n    \"Jos teinkin kirkkoa monta\n    tyyssijoiksi sielujen,\n    niin työhöni ryhdyin vuoksi\n    vain maallisen kauneuden.\n\n    \"Sen puolesta uhrasin kaikki:\n    niin paljon annoin pois,\n    että ihmisen silmien valkeus\n    ei suurempi uhri ois!\"\n\n           -- -- --\n\n    \"Oi autuutta saareni illan!\n    Kävi äsken ukkonen,\n    sade virtasi, -- hurmaten tuoksuu\n    nyt metsä jälkeen sen.\n\n    \"Oi autuutta peikon! -- Silloin\n    'Pim, pom!' yli salmen soi.\n    'Hyi, mustakauhtanan kellot!' --\n    Finn niitä ei kärsiä voi.\n\n    \"Finn tietenkin unhotti, että\n    on huomenna sunnuntai,\n    jona päivänä varsinkin armon\n    sai uskova, -- milloin sai...\n\n    \"Sen tähden nyt kirkon kellot\n    näin soittavat kello kuus:\n    paha muistutus, että on turhuus\n    maan autuas ajattomuus!\"\n\n           -- -- --\n\n    Näin kerskuin onneni aikaan, --\n    Nyt voitettu lienee Finn:\n    nimi Finnin on saatu ilmi,\n    syyt, synnyt ja synnitkin.\n\n    Se, jolle kirkkoja tehnyt\n    on peikko, nyt riemuita saat\n    kivipylväänä hautakryptaa\n    Finn huomenna kaunistaa.\n\n    Miten käy nyt? -- \"Maahan heitän\n    työkintaat ja kesken työn,\n    jota uurastin, maailmasta\n    menen rauhaan ikuisen yön.\"\n\n\n\n\nMIKS ITKI BEDUIINI...\n\n\n    Miks itki beduiini,\n    kun joutui keitaaseen,\n    joss' ennen Lailan armaan\n    hän pääsi sydämeen?\n\n    \"Ei leiristä nyt Lailan\n    näy merkkiäkään, oi,\n    ei telttaa, lieden hiiltä...\n    Ei Lailan nauru soi.\n\n    \"Niin suruisesti huokaa\n    nyt tuttu palmupuu...\n    Kuin tuskan-itku lähde\n    maan alta pusertuu...\n\n    \"Ei minulle nyt Laila\n    pois laske huntuaan,\n    ei lemmen riemu hohda\n    kuin kuume poskillaan...\n\n    \"Miss' ennen armas kulki\n    luo lähteen, vettä toi,\n    tien ohdake nyt peittää\n    tai hiekka umpeen loi.\n\n    \"Miss' astui armas jalka,\n    se pieni, valkoinen,\n    nyt kasvaa sanajalka, --\n    kyy ryömii alta sen...\n\n    \"Löi vieras Lailan heimon\n    ja neidon orjuuteen\n    se ryösti, -- kauan sitten\n    hän kuoli murheeseen.\n\n    \"Kai taistelussa kaatui,\n    ja Laila rinnallaan,\n    hän, jonka muisto Lailan\n    vei varhain kuolemaan?\n\n    \"Hän kiersi kaukomailla\n    ja huikenteli vain!\n    Nyt jouduin tänne yksin,\n    ja synkkänä kuin Kain.\"\n\n\n\n\nPUNATÖYHTÖINEN HELLEREI.\n\n\n    Kesä tölliimme, jonne me ennen\n    kesän alkua muuteta ei,\n    pesi keväällä kuistin alle\n    punatöyhtöinen Hellerei.\n\n    Mikä sellainen? Silkkikuikka. --\n    Me luultiin, että se ois\n    vain sorsa, kun joskus yöllä\n    sen kuulimme lentävän pois.\n\n    Ja viimein sen sitten näimme.\n    Se päivällä piilossaan\n    oli portaiden alla, vain yöllä\n    se uskalsi kalastamaan.\n\n    Se pelkäsi, kunnes siinä\n    jo tottui ihmisiin. --\n    Me, ihmiset, kaiket päivät\n    pihamaallamme vietettiin.\n\n    Ja silloin se, keskellä päivää,\n    ulos puikahti piilostaan, --\n    ohi kahvipöytämme kulki\n    se tyynesti kalastamaan.\n\n    Se taivalsi pystyssä rinnoin\n    ja askelin tarmokkain\n    kuin mahtava rovastin rouva\n    tai niinkuin hanhi vain.\n\n    Ei häirinnyt mikään sen rauhaa\n    siell' alla portaikon, --\n    vain joskus me pilkistimme\n    sitä raosta permannon.\n\n    Mut annahan olla, jos koira\n    sitä vainusi kiihtyen\n    ja haisteli porrasta: silloin\n    me julmasti haukuimme sen.\n\n    Tuon koiran! Se sai pojat siellä,\n    se lintumme nimittäin;\n    soi piipitys pesästä kerran,\n    ja sitten ne pienet näin.\n\n    Niin ystävät parhaimmatkin\n    me puijasimme pois\n    pihamaaltamme, ettei se perhe\n    vain hermostunut ois...\n\n    Ja sitten se, eräänä yönä,\n    pojat selkäänsä otti ja vei\n    ne järvelle niinkuin varkain,\n    ja takaisin tullut ei.\n\n    Siis uskoton? -- Koskaan se meiltä\n    ei mitään kärkkynyt, --\n    ei vekseliin ja sen maksuun\n    se meitä vehkeillyt.\n\n    Se milloin pöydässämme\n    söi, joi ja röyhtelöi, --\n    ja parjasi takana sitten, --\n    niin syöttäjänsäkin söi?\n\n\n\n\nPOISTUT TAAS KIRJASTOHUONEISIIN...\n\n\n    Näen sinussa, kirjaviisas,\n    vain moukan kömpelön. --\n    Ja moittija itse? Kreivi\n    kai \"Maantien tähdistön\"!\n\n    Sen kreivin matkoilla joskus\n    lie seikkoja sattunut\n    niin kummia, etteivät tiedä\n    niist' entiset julkaisut.\n\n    Jos kerron sinulle niistä, --\n    ja suinkaan en, että kuu\n    ois moksahtanut maahan, --\n    niin muotosi hapantuu.\n\n    Ja väität, ettei missään\n    voi koskaan käydä niin, --\n    ja kaikki tietäen poistut\n    taas kirjastohuoneisiin, --\n\n    Jos minulla kokemusta\n    ois saman verran vain\n    kuin sinulla, niin sille\n    kai antaisin huin ja hain!\n\n\n\n\nSE, JOLLA ON KORVAT KUULLA...\n\n\n    Vaikk' ääni kuin enkelin joskus\n    mun soittimessani ois,\n    se useimmista silti\n    kuin tyhjä kulkunen sois.\n\n    Se, jolla on korvat kuulla,\n    ei kuule, -- jos onnekkaan\n    sai taidon ne sulkea silloin,\n    kun soitin on oudon maan.\n\n    Maan oudon? Kun käärmehuilu\n    voi tuottaa turmion,\n    jos uskoo sen, mitä tietää\n    sain kourissa kohtalon!\n\n\n\n\nOLEN KÄRSINYT PALJON...\n\n\n    Jos lienenkin fakiiri hullu,\n    niin kunniaa, -- jumal'aut':\n    yli ruumiini kymmenet kerrat\n    on vyörynyt Jaggernaut.\n\n    Se, että niin riemuiten altis\n    olin itseuhraukseen --\n    tulos siitä? Tyhjäksi tunnen\n    maan kaikkine pyyteineen.\n\n    Olen kärsinyt paljon: valmis\n    siis Elämän herran luo, --\n    käyn huomenna roviolle,\n    saa tuhkani Gangeen vuo...\n\n\n\n\nON TULLUT VIIMEINKIN LÄMMIN...\n\n\n    On tullut viimeinkin lämmin,\n    niin, tullut on heinäkuu:\n    sen autuutta ei antaa\n    voi mikään kuukausi muu.\n\n    Siis terve, aurinko armas,\n    ja taivaan siintävyys, --\n    ja tummuvat illat, joissa\n    jo alkaa tuntua -- syys!\n\n\n\n\nMISS' ENTISET HEINÄKUUNI?\n\n\n    Kas, vieraita saareen! -- Ensin\n    kai kiinnymme uutisiin;\n    joku häitänsä vietti tai syntyi,\n    joku hautaan laskettiin...\n\n    Ja sitten me yrittelemme\n    pois kaiken unhottaa,\n    kun heinäkuu on jälleen:\n    se nauttii, ken elää saa!\n\n    Tulikuumalla hiekalla rannan\n    näen paljaat vartalot:\n    rumat, joukossa kauniita, tuossa\n    vain ihmisrauniot...\n\n           -- -- --\n\n    Miss' entiset heinäkuuni?...\n    Kevät kaipuun hellän toi,\n    kesä hehkuvaksi sen lietsoi\n    ja julmuutta siihen loi...\n\n    Ja täytti sen kaipuun, -- silloin:\n    ah, silloin kauneus tuo\n    pois verhonsa riisui, -- se astui\n    ruman totuuden hahmossa luo.\n\n    Niin kaunein aikani kaiken\n    syyspäiviltä ryösti ja vei...\n    Syys huokaa köyhyyttä, jossa\n    edes pettymyksiä ei...\n\n\n\n\nNYT LEIKIMME HIEKASSA RANNAN...\n\n\n    Nyt leikimme hiekassa rannan\n    kuin pienet pallerot, --\n    vain naisilla verhottu muuta\n    kuin kauhein: lantiot.\n\n    Me täällä jo sinuttelemme. --\n    Kun syksyllä kohdataan,\n    niin tunteeko nainen herraa,\n    kun herra on vaatteissaan?\n\n    Ja nainen niin oudolta näyttää\n    kuin haarniskassa hän ois. --\n    \"Vai siellä me nähtiin, rouva?\n    En tunne... Vaatteet pois!\"\n\n\n\n\nNIIN SÄÄLI ON IHMISTÄ...\n\n\n    Niin sääli on ihmistä, -- sääli,\n    kun luonnon mestarityö\n    on vain liha, aine, jonka\n    pian toukka haudassa syö!\n\n    Kas tuossa on nainen nuori\n    ja melkein vaatteeton,\n    tulikuumalla hiekalla loikoo\n    hän kylvyssä auringon.\n\n    Kuin vuoteella kultaisella\n    hän lepää kyljellään.\n    Käden nojassa poski, ja rauha\n    hänen kaikissa piirteissään.\n\n    Pää ruskea. Vartalo tumma\n    kuin naisilla Indian. --\n    Niin hetki, ja nauttien syöksyy\n    hän aaltoihin lahdelman.\n\n    Nyt maalle hän nousee, kirmaa\n    kuin varsa aavikon:\n    niin täynnä terveyttä, voimaa,\n    niin onnekas, vallaton.\n\n    Kuin Venus itse hän sitten\n    taas hiekalla lepäilee...\n    Lumivalkea vaahto pyrkii\n    luo kauniin, leikitsee...\n\n    Mut vieläkin valkeammat\n    ovat hampaat, kun avautuu\n    hänen suunsa onnen nauruun,\n    tuo nuori ja kaunis suu.\n\n    Vain kauneuden hurmaa on riemu,\n    joka mieleni haltioi! --\n    Mut miksi en silmiä niitä\n    nyt enää katsella voi?\n\n    Miks silmissä, joiden hohde\n    kuin ambraan ruskeaan\n    ja kultaan on sekoitettu,\n    en ilmettä huomaakaan!\n\n    Näen onttoina nyt nuo silmät...\n    Ja kauniin, ruskean pään --\n    pääkallona! -- Näinkö ilkkuu\n    mua kuolema enteillään?\n\n\n\n\nOI, TAHTOISIN VIELÄKIN ELÄÄ...\n\n\n    Oi, tahtoisin vieläkin elää!\n    Maan autuutta rakastan niin!\n    Sitä rakastan niinkuin köyhä,\n    joka pyrkii rikkauksiin!\n\n    Tai niinkuin rikas ja ahne,\n    joka vuoksi nautinnon\n    yhä pöydässä istuu, vaikka\n    jo kylliksi saanut on.\n\n    Tai niinkuin köyhäksi tullut\n    ja nöyryytetty mies:\n    hän rahtusestakin kiittää, --\n    rovon arvon hän yksin ties...\n\n\n\n\nON ROOMASSA PIAZZA NAVONA...\n\n\n    On Roomassa Piazza Navona,\n    ajosirkus muinainen,\n    ja suihkulähde päissä\n    on molemmissa sen.\n\n    Siell' ihmeen, pikku ihmeen,\n    sain kokea äskettäin,\n    Olin joutunut sinne yöllä, --\n    kai hiukkasen juovuspäin.\n\n    Tori autio, ihmiset siellä\n    nyt eivät kuhisseet,\n    ei autojen ilkeät torvet\n    lähitienoilla ulvoneet.\n\n    Yön rauhassa kaupunki nukkui.\n    Vain suihkulähteiden\n    vesi soitteli, -- pilvissä kulki\n    kuu heikosti hohtaen.\n\n    Ja silloin suihkujen äänen\n    yhä selvemmin kuulin, tai,\n    niin tuntui, niistä toisen, --\n    ja kuuntelemaan minut sai.\n\n    Se ääni: se huokasi, kuiski,\n    luo vietteli, kyyneliin\n    se heltyi, -- en ymmärrä, kuinka\n    se mieltäni kiehtoi niin!\n\n    Menin lähteen luo, -- se muuten\n    Berninin työtä on,\n    työ sensualistinen, herkkä\n    ja leikkivän vallaton.\n\n    Sen marmoriveistoksista\n    yks naikkosta esittää,\n    vedenneitoa, jolla on pyrstö\n    ja naisen ruumis ja pää.\n\n    Poseidonin hirviöllä\n    hän ratsasti jollakin, --\n    ja kouristi ratsunsa kaulaa\n    käsin valkein, herttaisin!\n\n    Hän nautti, kun hirviö riehui\n    ja orjuutta kammoksui...\n    Hän nauroi: poskiinsa kaksi\n    hymykuoppaa muodostui...\n\n    Ah, nuo hymykuopat ja naurun\n    kevytmielinen kulkunen!\n    Ne tunsin, jälleen ne soivat\n    nyt muistoista nuoruuden!\n\n    On kuollut hän kauan sitten.\n    Mut rakkaudestaan en voi,\n    en tahdo päästä, -- ja täällä\n    vedenneito sen mieleeni toi...\n\n    Kas siinä jo pohjaa tälle\n    yön mystiikalle lie:\n    niin loitolla nuoruus, ja hautaan\n    yhä kiireemmin matkani vie.\n\n    Oi nuoret, te tiedä ette,\n    miten vanhuus on vaikeaa,\n    kun huuliltamme se lemmen\n    kuin viinin vieroittaa!\n\n    Sain osani kylläkin, -- mutta\n    vähän kaipaisin vieläkin,\n    ja silti en pettäisi naista,\n    ken on aarteeni viimeisin!\n\n    Ja sitten? Kun lähteen luota\n    kadun lähimmän kulmaukseen\n    olin mennyt, niin madonnan siellä\n    näin himmeine lyhtyineen.\n\n    Kuvan tukka sen valossa hohti\n    kuin -- keltainen kesävoi...\n    Ja lapseensa ruskeat, suuret\n    hän silmänsä hellästi loi.\n\n    \"Oi armias, joskin aina\n    olen nälkäinen, pettynyt,\n    niin tiedät: on elämän rikkaus\n    näin silmäni häikäissyt!\n\n    \"Sen elämän, jonka henkeen\n    nykyaikaiseen olet syy,\n    kun synnytit Kärsimyksen,\n    Mitä hymyysi kätkeytyy?\n\n    \"Sun hymysi on niin viisas\n    kuin sen, jota muistelen. --\n    Mun annoit elää, -- oi anna\n    nyt vieläkin hiukkasen!\n\n    \"Vain hiukan, en paljoa tahdo:\n    mies köyhä tyytyä saa,\n    jos murunen pöydältä rikkaan\n    kuin koiralle putoaa.\n\n    \"Sen vannon, ja muistathan vielä,\n    miten kauan palvella voin\n    jo Raakelin vuoksi, -- kaiken\n    siten rakkauden uhriksi toin!\n\n    \"Jos miellyinkin sitten Leaan,\n    niin Raakel, Hän kiitoksen\n    on ansainnut siitä, että\n    opin uhrin: rakkauden.\n\n    \"Mua kuule, rakkauden äiti!\n    Mun pääni jo valkea on! --\n    Ah, elää, hiukkasen vielä\n    näin portilla kalmiston!\"\n\n    Kuva hymyili vain, ei sanaa\n    se vastannut tietenkään. --\n    Yö hiljainen ... suihkukaivo\n    vain kuiskaili mietteitään...\n\n           -- -- --\n\n    Kun aamumaljansa sitten\n    yökulkuri baarissa juo,\n    ja noutaa tiskiltä uuden\n    ja kääntyy pöytänsä luo...\n\n    Niin toisella puolella pöytää\n    ja kanssaan vastakkain\n    hän kohtaa näyn, joka huimaa\n    hänen päänsä kuin vanhan vain...\n\n    Mies huudahtaa, niin kauneus\n    tuo silmänsä häikäisee.\n    Ah, itsekö Armoitettu\n    nyt siinä säteilee?\n\n    Sama tukka, -- mainitsen jälleen:\n    kuin keltainen kesävoi, --\n    no, minkäpä sille: muoti\n    niin naisia tyrannisoi!\n\n    Mut taaskin nuo hymykuopat!\n    ja silmät niin suopeat\n    kuin sen, joka kuoli, vanhaan\n    yli pöytäni katsoivat.\n\n    Ja suuret ja viisaat silmät\n    ne lausuivat mykkinä: \"Saat...\" --\n    Tämä riittää, oi te nuoret\n    ja vielä vaateliaat!\n\n    Miks kiitollisuus ei surmaa?\n    Se ihmeeni! _Vannoneen_\n    mun tiedätte tyytyväni\n    vain pieneen muruseen...\n\n\n\n\nOI KIITOS, HOHDE TAIVAAN...\n\n\n    Kun lämpöä aurinko armas\n    loi lahteen matalaan,\n    niin simpukka ui sinne,\n    tai ryömi kuoressaan:\n\n    \"Oi kiitos, hohde taivaan\n    ja hellyys auringon!\n    Ah, miksi tätä riittää\n    voi tuskin tuokion?\"\n\n    Ja simpukkamme siinä\n    nyt kuoren aukaisee, --\n    kuin sydämensä, -- rantaan\n    se hiljaa matelee.\n\n    \"Mut silti: kiitos, loisto\n    ja lämpö auringon!...\n    Niin pimeä ja kylmä\n    on pohja aallokon.\n\n    \"Kun helle loppuu, -- aina\n    se loppuu lyhyeen, --\n    niin simpukka, se hiljaa\n    taas painuu syvyyteen.\n\n    \"Pois syvyyteensä, missä\n    ei paista päivä, kuu.\n    Se kiittää suosijaansa, --\n    ja kuoreen sulkeutuu.\"\n\n\n\n\nJOS SIMPUKKA EI AIVAN OIS TAVALLINEN VAIN...\n\n\n    Jos simpukka ei aivan\n    ois tavallinen vain, --\n    niin, sellaisia täynnä\n    on järvi näillä main...\n\n    Vaan ehkä sieltä, missä\n    kuin sormus ympäröi\n    korallisaari raakut,\n    ja kukkii, hedelmöi...\n\n    Tai jos ei aivan luota\n    se ois Papetoain,\n    niin Karjalasta, luomus\n    sen virtain laulavain...\n\n    Niin silloin, jos se saanut\n    näin hellän haavan ois,\n    se kiitokseksi kauniin\n    ja kalliin helmen lois.\n\n\n\n\nMUSSET ON LAULANUT, ETTÄ...\n\n\n    Musset on laulanut, että\n    kuu on kuin pilkku I:n.\n    Kas, tuolla se pilkku, -- I:n varren\n    kuu piirtää maininkiin...\n\n    Mut mikseivät kuu ja sen kulta,\n    joka järvestä heijastuu,\n    ois jättiläiskynttilä, jossa\n    on liekkinä itse kuu?\n\n    Kuu kultainen... Myrsky ei pauhaa,\n    yön tullen se tyyntyi pois.\n    Vain maininki huokaa, soittaa\n    kuin valtava harppu ois.\n\n    Se haudalla soittaa, -- hauta\n    on syvyys aallokon, --\n    sen pinnalla perhona leikkii\n    kuun-lapsi nyt vallaton...\n\n    Oi Lyygia, levolle lähde,\n    niin huoneesi ikkunan luo\n    käyn sitten, ja saat serenaadin,\n    joka soi kuin maininki tuo.\n\n    Yön hiljaisen valtava harppu:\n    yli kielien sormillaan\n    jokin aallotar vetää ja päästää\n    ne jälleen vaikenemaan...\n\n    Hän soittaa viestiä meille\n    kai kentiltä autuuden,\n    joka kyllä on meillä ollut,\n    mut ei ole ikuinen...\n\n    Siell' ihmiset leikkivät aina\n    kuin lapset viattomat...\n    Ovat kauniit siellä naiset,\n    ja miehet rohkeat...\n\n    Sen muistatko muinaisen aamun,\n    kun mentiin \"Valhallaan\",\n    niin varhain, että kaikki\n    muut nukkuivat vuoteissaan?\n\n    Maa hohteli kastetta, koivu,\n    jonk' alta me asteltiin,\n    oli hiirenkorvalla, kiuru\n    ylös sinkosi korkeuksiin!\n\n    \"Valhalla\": se muihin ei kuulu...!\n    Olit armas kuin aamunkoi! --\n    Viel' armaampi nyt, kun synkin\n    syys lempemme aateloi...\n\n\n\n\nEN PETTÄNYT LAIVAANI KOSKAAN...\n\n\n    Jäi laivani vanha muinoin\n    meren lahteen odottamaan,\n    kun poikkesin maihin ja nautin\n    maan riemut kerrassaan.\n\n    Lie aikaa kylläkin siitä...\n    Nyt jälleen sen nähdä saan:\n    se painui puoleksi pohjaan,\n    ei taklausta ollenkaan...\n\n    \"Hei, pumppuusi käyn ja autan\n    sinut tyhjäksi, kuin nyt on\n    sydän sen, joka kultaa säästi --\n    vain yhden kukkaron...\n\n    \"Sinut pinnalle nostan ja korjaan:\n    puuaineesi värittömyys\n    taas peittyy loistavasti...\n    Kas, meille on tullut syys!\n\n    \"Sua varten se viimeinen kulta, --\n    kuin ensimmäinenkin:\n    saa galjonihaukkasi lentää\n    pian siivin säihkyvin!\n\n    \"Saat purjeet, joista yltää\n    ylin itse taivaaseen --\n    ja heijastuu meren helmaan\n    kuin kuoleman syvyyteen.\n\n    \"Niin, ystävä, -- ruumisarkku,\n    johon ruumiini sulkeutuu, --\n    olet jälleen katsoa kaunis\n    kuin kulta ja norsunluu...!\n\n    \"Ja muille, vaikka et meille,\n    yhä sievoinen nähtävyys. --\n    Ja sitten me lähdemme: sillä\n    nyt tullut on tottakin syys!\n\n    \"Ja joskin rannalle toivo\n    jää toimetta katsomaan,\n    en pettänyt laivaani koskaan!\n    En koskaan! En kertaakaan!\"\n\n\n\n\nVAIN -- YKSI IHMINEN...\n\n\n    Vain sielunsairas raukka,\n    sen myönnän, otaksuu,\n    ett' armas kesä loppuu,\n    kun loppuu heinäkuu!\n\n    En moista vanhaa tuskaa\n    voi millään vastustaa, --\n    mies entinenkin kuoli,\n    kun mietti kuolemaa!\n\n    Nyt heinäkuu on mennyt...\n    Ei linnunliverrys\n    soi niinkuin ennen: poissa\n    on kevätkiihtymys!\n\n    Ei, -- äänetön on metsä, --\n    tai kilvan huokailee\n    se kanssa järven aallon,\n    kun tuuli kohisee.\n\n    Kas, silloin vanha tuska\n    taas rintaan patoutuu, --\n    pois kaipaan täältä; kohta\n    on jälleen elokuu.\n\n    Muut kaikki tunteet, luonnon\n    näyt kauniit turtuvat...\n    En huomaa enää muuta\n    kuin vaahdot valkeat...\n\n    Niin, järvelle kun katson,\n    saan miellehäiriön:\n    on silmissäni järvi\n    nyt meri ääretön!\n\n    Niin suuri, ettei rantaa\n    voi missään aavistaa:\n    kuin vedenpaisumukseen\n    maa hukkui, -- kaikki maa\n\n    Vain yksi pikku saari\n    jäi keskeen tyhjyyden, --\n    vain yksi saari, -- saareen\n    vain -- yksi ihminen...\n\n\n\n\nROBINSON CRUSOE.\n\n\n    Robinson Crusoe, miksi\n    taas kaipaat maailmaa?\n    Sen valheet muistat, ja saarta\n    et löytäisi kauniimpaa!\n\n    Sun saartasi meri suojaa\n    kuin seinät siniset...\n    Ja katto on kristallista,\n    jos taivasta katselet...\n\n    Kuin lattiaksi sinne\n    sait hiekan kultaisen.\n    Ja aurinko sitten: yksin\n    se antaa terveyden!\n\n    Ja töllisi pieni vielä?\n    Ja kauris? Ja leipäpuu?\n    Ja papukaija: sen juttu\n    vain yhäti parantuu!\n\n    Se puhuu kauniita: toistaa\n    sun sanojasi vain, --\n    meist' äänemme oma kuulla\n    lie sittenkin arvokkain.\n\n    Kay vieraitakin siellä:\n    karaibit innokkaat, --\n    jos ihmissyöjiin yhdyt,\n    niin hengittää toki saat!\n\n    Sua kadehdin, Robinson! --\n    En tiedä, missä ois\n    sen helpompaa, kun tullut\n    on hetki kuolla pois...\n\n\n\n\nSEN SAAKOOT KIVET HUUTAA...\n\n\n    Syyspuolen ilta niittyyn\n    luo valon kalvenneen...\n    Vain hetki, kylä musta\n    yön yhtyy pimeyteen.\n\n    Se kylä on musta ja harmaa\n    kuin meidän luontokin, --\n    ei maali kestä, vaikka\n    ois ollut loistavin!\n\n    Niin, onhan kevät: silloin\n    kai jokin kartano saa\n    myös väriä, kun kukkaan\n    puutarha puhkeaa.\n\n    Ja vaitelias kansa\n    taas silloin havahtuu, --\n    kuin juopuu: sille riemun\n    toi viimein toukokuu...\n\n    Syys sitten: luonto musta,\n    ja kansa mykistyy.\n    Ken syntyisin on maalta,\n    maan luonteen hyväksyy.\n\n    Niin aina on ollut: rahvas\n    käy kirkkoon harmaaseen\n    nyt vaieten kuin muinoin\n    jo uhri vaaralleen.\n\n    Ei kylä paljoa muutu...\n    se on kuin piilipuu:\n    puu lahoaa, sen kanto\n    taas entisen vesoittuu...\n\n           -- -- --\n\n    \"Pois kaipaat syksyn tullen?\n    Et aivan sittenkään\n    voi sopeutua tänne\n    maan henkeen hämärään?\"\n\n    \"Niin, rahvaan piilipuusta\n    lien oksa lahonnut:\n    viel' ei vain tuhon koura\n    mua irti katkaissut.\"\n\n    \"Siis hiukkasen kuin vieraan\n    maan kasvi, -- siinä syy, --\n    se ruukussa ei täyttä\n    saa mittaa, -- näivettyy?\n\n    \"Mut etkö näistä maista\n    voi pitää sittenkin?\" --\n    Ah, töllin ikkunassa\n    näin tuolla palsamin...\n\n    \"Siis pidät, töllin lapsi!\n    Se lausu julki!\" -- \"En, --\n    sen saakoot kivet huutaa.\" --\n    \"Teit työtä?\" -- \"Vaikenen...\"\n\n\n\n\nNÄIN KOHTALO LYÖ...\n\n\n    Yks kuningas laittoi kerran\n    pidot, uljaat niinkuin häät,\n    ja kutsui vieraiksi viisaat\n    ja vahvat ja äveriäät.\n\n    Kas, hän oli ylpeä: miekoin\n    hän valtasi aikoinaan\n    maat, joita nyt hallitsi, -- heikot\n    pois karkoitti seurastaan.\n\n    Ah, vaivojen syitä raihnaan\n    ja ramman hän mestaroi, --\n    palan Latsarukselle heitti...\n    Hän voimalla valtikoi.\n\n    Pidot siis. -- \"Monet kutsuin, mutta\n    ovat heidän joukostaan\n    valituita vain harvat. No, muita\n    hovinarreina pitää saan.\"\n\n    Miten käy? Ketä kutsui, eivät\n    he tulleet: vaimon nai\n    yks eilen, ja toinen härjän\n    tai pellon halvalla sai...\n\n    \"He eivätkö tulleet?\" -- Siitä\n    nyt ylpeä julmistui, --\n    hän nauroi vieläkin, mutta\n    sydän hätkähti, oudoksui,\n\n    Näin kohtalo lyö! -- Pian kutsui\n    rujot, rammat ja vaivaiset\n    hän juhliinsa, -- heikoille antoi\n    hän linnansa kalleudet!\n\n    Pois aarteensa, jotka hän koonnut\n    oli valtavin taisteluin...\n    Rujo, rampa hän nyt oli itse,\n    ja kaikkein ruhjotuin.\n\n    Voi päätellä pöyhkeä toinen:\n    \"Se on kohtalo korkeain!\"\n    Hän itse, kun köyhänä kulki:\n    \"Olen kärsivä ihminen vain...\"\n\n\n\n\nNIIN MIELENSÄ ON MENNYT JO TOISEEN MAAILMAAN...\n\n\n    Mies veistää uutta laivaa,\n    kun haaksirikkoutui\n    se entinen, -- kalaparvi\n    sen ruumassa nyt ui.\n\n    Hän ponnistellen veistää, --\n    ei hiisku sanallakaan:\n    niin mielensä on mennyt\n    jo toiseen maailmaan.\n\n    Siis laivaa? -- Venhe pieni\n    ja tervakylkinen! --\n    Se oisko arkki, jonne\n    sai Noak kyyhkysen?\n\n    Työ päättyy, köysistössä\n    jo tuuli viheltää:\n    \"Nyt purjeet tänne uudet!\"\n    Vei vanhat myrskysää.\n\n    Vai uudet! Yksi purje, --\n    vain purjeen jäännös lie...\n    Mies, tuskan nähnyt, minne\n    noin heikko laiva vie?\n\n\n\n\nMUT MISTÄ SAAT SEN LEMMEN KUIN LYYGIALTA SAIT?\n\n\n    Kun matkustamme täältä,\n    jää saari yksinään...\n    Ei astu rakkain jalka\n    sen hiekkaan pehmeään.\n\n    Ei Lyygiani jalka:\n    hän liikkui tuossa noin, --\n    ne jalan merkit aalto\n    pois huuhtoo kohdakkoin.\n\n    Syys sitten kellastuttaa\n    ja riisuu saaren puut. --\n    Ja viimein talvi: metsä\n    kuin kuolleen paljaat luut.\n\n    Kai talitintti yksin\n    siell' ensin hämmästyy:\n    \"Miss' ihmiset, ja missä\n    se peipponen ja pyy?\"\n\n    Tai ehkä merimetso\n    syysrantaa vartioi:\n    kuin kuolon musta lintu\n    se vaiti unelmoi...\n\n    Vain toisen siiven vielä\n    se avaa aurinkoon...\n    Kun alkaa sataa lunta...\n    se tyytyy kohtaloon.\n\n    Niin, saari-raukka vuoden\n    saa meitä odottaa.\n    Tai ehkä viisi vuotta, --\n    tai viisi miljoonaa!\n\n    Vai raukka? Joskin meillä\n    ois maailmasta pois\n    jo matka, saari itse:\n    ken hävittää sen vois?\n\n    Ne jalanjäljet, jotka\n    me käytiin hietikkoon,\n    pois aalto pyyhkii, -- saari\n    voi luottaa kallioon.\n\n    No niin: et kuole, saari,\n    kun kuolemme, all right! --\n    Mut mistä saat sen lemmen\n    kuin Lyygialta sait?\n\n\n\n\nNYT LINTUKODON LAULU ON TEHTY UUDESTAAN...\n\n\n    Nyt lintukodon laulu\n    on tehty uudestaan.\n    Vai laulu! Laulun taidon\n    sain tuskin kertaakaan.\n\n    Ei: aavistusta laulun, --\n    kuin tuntu auringon\n    ja linnun liveryksen\n    ja tyynen saariston.\n\n    Niin, tuntu, jonka tuuli\n    tuo poikki ulappain:\n    sään autereisen tuoksu\n    ja kukkaismaisemain...\n\n\n\n\nTAAS SAIRAALASSA AAMU...\n\n\n    Taas sairaalassa aamu,\n    yön jälkeen valvotun!\n    Taas päivä, -- ah, se rintaan\n    tuo tuskan-huokaisun...\n\n    En saata päivää nähdä,\n    kun uudin ikkunan\n    nyt vielä peittää, mutta\n    sen kuulen alkavan.\n\n    Kuin orkesterin suuren\n    sen ääni vahvenee...\n    Nyt juna huutaa, jyskää,\n    maa alla tärisee...\n\n    Nyt haukkuu koira... Soittaa\n    työkello: kalkutus\n    taas kaikuu kivimiesten...\n    Nyt hissin vongahdus...\n\n    Ja viimein on se pauhu\n    kuin suuren armeijan,\n    jok' alkaa jälleen marssin\n    ja valtaa maailman.\n\n    Kuin pauhu meren, jolla\n    käy tuuli ... kuohu lyö,\n    se rannan paatta jäytää, --\n    sen viimein rikki syö...\n\n    Sen meren poikki kaukaa\n    jo tänne katselen:\n    maa kaunis täällä, siellä\n    vain kauhu tyhjyyden.\n\n    Tuo meri: kuinka suuret\n    se vaivat tuottikaan!\n    Nyt pieniksi kuin leikki\n    ne huomaan kaikkiaan.\n\n    Maa kaunis, meri kaunis!\n    Ah, niiden seikkailuun\n    en enää koskaan, koskaan\n    voi päästä kaihottuun.\n\n    En armeijassa taistoon\n    nyt koskaan käydä voi:\n    jäin tanterelle, ruumis\n    kuin madon kiemuroi...\n\n    Miks ikkunasta uudin\n    taas ylös nostetaan,\n    ja nähdä päivän loistoon\n    mun täytyy kauheaan!\n\n\n\n\nVAIN VIIMEINEN TOIVOMUS...\n\n\n    Oi anteeksi, rakkaani, että\n    nyt kaipaan kauas pois...\n    Meren poikki, jolla ei koskaan\n    syysmyrskyjen pauhu sois...\n\n    Meren poikki, jolla ei koskaan\n    näy pettävä kangastus.\n    Pois! Maahan, jossa täyttyy\n    vain viimeinen toivomus.\n\n\n\n\nKUN PIIKKIRUOSKA ISKEE...\n\n\n    En ollut rautaa muulloin\n    kuin onnen-tuokioin:\n    kun piikkiruoska iskee,\n    niin maassa vaikeroin...\n\n    En kotka, ah, en suinkaan!\n    Vain arka varpunen:\n    jos kättä huidot, lentoon\n    se lähtee säikkyen...\n\n\n\n\nKUN STYXIN RANNALLE JOUDUT...\n\n\n    Kun Styxin rannalle joudut,\n    oi ihminen, muistaos:\n    ei liehitellen juokse\n    sua vastaan Kerberos!\n\n    Se hirviö kolmipäinen. --\n    Pää yksi, se haukkuu vain:\n    teit niin tai näin, se haukkuu\n    sun kaikkesi summittain...\n\n    Pää toinenkin haukkuu, mutta\n    syyt muiden, -- siis kohtalon, --\n    se selvittää, syyt, joista\n    saat kestää nyt tuomion...\n\n    Ja kolmas päistä on vaiti:\n    se hampain raivokkain\n    käy kimppuusi, kurkkuun, vatsaan,\n    sen raatelu on kuin hain!\n\n    Ja sitten, kun Karonin purteen\n    jo viimeinkin kaipaisit,\n    mies huutaa: \"Ei kiirettä! Passi?\n    Sen varmaankin unhotit!\n\n    \"Ei passikirjassa leimaa\n    näy meidän ministerin.\n    Et valtakuntaamme pääse.\n    Me vaadimme viisumin!\n\n    \"Just niin... Vain Kuolemalta\n    saat passin... Pois lähde, jos\n    niin tahdot ... siis: jos mennä\n    sun antaisi Kerberos!\n\n    \"Just niin... On kiireitä tässä...\n    No, miksikä aprikoit?\n    Vain viisumi: hanki se tänne, --\n    jos Kerberokselta voit...\"\n\n    Ah, aivan kuin Lontoossa kerran,\n    kun aioin Espanjaan!\n    Tie suorin Parisin kautta\n    vei sinne aikoinaan.\n\n    Mut silloin parhaiksi rauha\n    suurvaltojen solmittiin,\n    tuo maailman viimeisin rauha,\n    jos uskomme Wilsoniin...\n\n    Mut yhäti vuoksi sen rauhan\n    maa \"voittanut\" rettelöi:\n    se viivytti matkailijoita\n    tai porttinsa kiinni löi.\n\n    Siis kiertele Englannin kautta!\n    Mut yhdenpä unhotin,\n    tai passi toimiston herra:\n    haa, Ranskan viisumin!\n\n    \"Haa, ihmeen kummallista:\n    on viisumi Espanjaan\n    ja Britteinsaarille, mutta\n    ei Ranskaan, voittajaan!\"\n\n    Näin konsulaatissa Ranskan\n    mies nuori vimmastui,\n    kun pyytelin leimaa siellä:\n    \"_Oui, monseigneur, oui, oui_!\"\n\n    En tahtonut meritse mennä,\n    vaan poiketa Parisiin,\n    No, tästäpä luutnantista\n    nyt jouduin kiipeliin!\n\n    \"En päästä! Mielestä teiltä\n    saa jäädä Champs-Elysées...\n    ja ranskan kieli\" -- ah, kuinka\n    se soi ja sorahtelee!\n\n    \"En leimaani anna! Tässä\n    on viisumi Espanjaan\n    ja muualle... Mutta Ranska,\n    haa ... negliseerataan!\n\n    \"En päästä! Jääkää tänne,\n    jos tahdotte...\" -- Permantoon\n    nyt sätkänsä upseeri heitti,\n    siis sylkilammikkoon.\n\n    \"En leimaani anna! Suomeen,\n    jos tahdotte, palatkaa! --\n    Syy ei ole teidän? -- Siis meidän,\n    jos kysyä kunnian saa?\n\n    \"En päästä.\" -- No, viimein hän päästi. --\n    Ja niinkuin upseeri tuo\n    nyt tiuskii Karon, ja katseen\n    hän tuskin passiini luo:\n\n    \"En päästä: viisumi puuttuu.\n    Just niin, -- yks sinetti vain.\n    Saat poistua kotiin täältä...\n    tai sänkyihin sairaalain.\n\n    \"Just niin... Kysy koiralta lupaa.\n    Ja jos et poistu nyt,\n    lyön airolla... Erästä kuvaa\n    et liene silmäillyt?\n\n    \"Doreta... Siinäkin kalloon\n    kuin perkele kuolleita lyön...\n    En silti päätäsi murskaa;\n    ei, tekisin armotyön.\n\n    \"Taas! Mistäkö viisumin saisit?\n    Ja millainenko se on?\n    Morfiinia ... aikaani veisi,\n    jos noutaisin luettelon.\n\n    \"Se hanki, jos Kerberos sallii...\n    Tai tänne rannalle jää\n    ja kärsi, kunnes ehkä\n    hän viisumin lähettää...\n\n    \"Hän, jolla on kylläkin oikut\n    ja taipumus tortyyriin:\n    ei halvattu joskus kuolla\n    saa vuosikymmeniin!\n\n    \"Ei nostaa kättä, ei jalkaa...\n    Ei puhua sanaakaan, --\n    ah, kyynelet aina, aina\n    vain virtaavat poskillaan...\"\n\n\n\n\n\"NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN\"...\n\n\n    \"Näin unta kesästä kerran\":\n    vei purtemme hiljalleen\n    joen pintaa palmujen alla\n    yhä tropiikin syvyyteen...\n\n    Me istuimme purressa kahden...\n    kuin Paul ja Virginie...\n    Ah, harvoin on totta se onni,\n    jota kaipuumme haaveksii!\n\n    En pettänyt sinua koskaan,\n    ja rakkauden sinulta sain!\n    Ei, kohtalo onnemme ryösti...\n    Tai kohtalon vääryys vain ..\n\n    Miks kaksikymmentä vuotta,\n    ei paljon vähempää, --\n    me saatiin ainoastaan,\n    me, kaksi ystävää?\n\n    Miks yhdessä elää meidän\n    vain tuokio sallittiin,\n    kun niin monet kyllästyivät\n    jo vuosiin muutamiin?\n\n    Nyt edessämme ei koskaan\n    unen palmurantaa näy. --\n    Vain kolkot kalliot, joihin\n    jääkylmänä aalto käy...\n\n    On mennyttä onnemme aika. --\n    Sen kohtalo meiltä vei...\n    Kuin \"satua kesästä siitä,\n    jota koskaan tullut ei\".\n\n\n\n"]