Kokoelma omaelämäkerrallisia muistokuvia ja kertomuksia, joissa palataan lapsuuden kokemuksiin. Kirjoittaja muistelee elämänsä varhaisia vaiheita, kasvattajaansa, kaupunkimiljöötä sekä luonnon ja arjen havaintoja.
Joel Lehtosen 'Onnen poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 860. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ONNEN POIKA
Vähäisiä muistokuvia
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1925.
SISÄLLYS:
Omistus Pieni, valkea talo kaupungissa Vanha sadunkertoja Poika ja variksia Mörköjä Kunnia ja sokeri Lakeerisaappaat Pöyhkeys Ulkokullattu Satu juonikkaasta ratsusta Kalamiehiä "Isänmaa" Ensimmäinen rakkaus Saituri Pikku Antti oli tehdä murhan Turhamaisuus Ruiskukka
OMISTUS
Sille sydämeltä ylevälle, joka korpeen heitetyn
korjasi ja auttoi hänet onnen pojaksi.
Mark. 9:37.Pikku kypressit nyökyttävät päätänsä haudan vieressä. Harmaata paatta syleilee villiviini, jonka syksyinen puna lakastuu, lehdet karisevat ja lentävät olemattomiin. Tuuli viuhtoo hopeapoppeleita. Kaikkialla lähellä vainajain mahtava valtakunta, – talletus, jota elävät lisäävät ja vaalivat, jota he jaksavat säilyttää – hetken.
Miksi tulin mielelläni tähän? Kunnioituksesta rakasta vainajaa kohtaan, jonka kultaisen nimen kultaiset kirjaimet alkavat jo patsaasta himmentyä.
Ehdotonta skepsistä himoitseva sydämeni sanoo, ettei hän kunnioitustani kaipaa, ettei se kuulu hänelle nyt: aikaisemmin olisi hänen tullut saada sitä enemmän.
Miksi kuitenkin tunnen, että olen sen hänelle velvollinen, – tälläkin tapaa?
Tulinko tähän myöskin – itsekkyydestä? Olenhan tuokioksi uupunut, ja vaikka skepsis väittää, ettei hän tätä kaipaa, ettei itsekkyydelleni tästä nouse mitään, ei kasva sitä ihmepuuta, jonka hedelmät nääntyvää virvoittaisivat, niin sittenkin: mystillinen lohdun ikävä saattoi taipuneen tänne.
"Kas niin, tässä nyt olen, te ystävälliset, lempeät silmät. Tuntisitteko enää poikaa, – kun partansa on kirjava kuin mäyrän turkki?
"Tässä nyt olen. On jo matkaa minulle tarpeeksi kierretty, pikku seikkailut eletty. Elämänpuun hedelmät ovat kadottaneet melkein kaiken viehkeän loisteensa, – ne ovat lopulta muuttuneet kyllästyttäviksi... On yritetty katsella ympärillekin. Ne ihanuudet, jotka oli vähäiselle maailmalleni sallittu ja joita himoitsin janoavin sieluin, ovat saadut ja tulleet yksitoikkoisiksi, – rumiksikin: luonnollisen kulutuksen työtä! Ei ole kanssakumppanienkaan näkemisestä tulos aivan lohdullinen eikä kaunis; ainoa puolustus heille on se, että olen itsekin, – ja juuri itse, – vähintään yhtä heikko! Oi, te rakkaat silmät, tahtoisin säästää teitä niiltä synkeyksiltä, verisiltä vääryyksiltä, joita olen tehnyt ja teen, – hurskaassa uskossa, että muka olen jalosti oikeassa! Ja sepä se enimmän väsyttää. – Ettehän pahastu, lempeä sydän, jos välistä tähystelen ja odotan sitä oikeaa majataloa?
"Kuten illalla joskus ajattelee juuri mennyttä päivää, mitä luuli aamulla ehtivänsä tehdä sinä päivänä, miten se kirkastui ja lupasi antaa paljon aikaa, – mutta päivä katosikin sitten nopeasti, jättäen – ei paljon mitään: ainoastaan sellaista, mikä oli jo entisistä päivistä tuttua; väsymyksen maailman kultaiseen mosaiikkiin; kyllästymisen ihmiseen, johon usko on kuihtunut, itseeni, johon kenenkään kaikkein vähimmin kannattaa luottaa, työhön, joka ei näy loppuvan, vaan ajaa ihmistä kuin metsästäjä onnetonta riistaa; väsymyksen niin sanottuun tarkoitukseen, joka vaatisi vaivaiselta yhä enempää ja sitten väistyy itse alati kauemmaksi; – niin, kuten illalla ajattelee mennyttä päivää, niin tekee mieli yhä useammin ajatella sitä iloista aamua, josta vähäpätöisen elämäni päivä alkoi. Ummistan silmäni ja katselen siihen auringonnousuun, joka ei tuntunut tällaiselta kuin nyt, – niin luulen nyt.
"Ja katso: silloin tapahtuu pieni ihme, ainakin tuokioksi. Ihme, minulle uskomaton asia! Näen, tunnen, elänkin jälleen sen suloisen aamun, jonka elin siunaavien kättenne suojassa, rakas vainaja, – liian myöhään rakkaaksi sanottu! Näen itseni, – jos kukaan nyt itseänsä nähdä osaa: toisethan näkevät ja tuntevat meidät paremmin kuin me itse, mittaavat meidät oikealla, tosiasiain mittapuulla; niin, näen – pienen, vieraan olennon, – mikäli hän voi olla minulle vieras, synnynnäisine vikoineen ja ehkä eräine pikku avuineen, keskellä onnellista auringonpaistetta. Ja iloitsen vieraasta kuvasta, jopa sen kanssakin. – Olen huomaavinani tuossa oudossa ja varsin tutussa olennossa luonnon luomia heikkouksia, jotka sittemmin tekivät hänen yrittelynsä ja maailmansa sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Kukapa syyttäisi itseään mahtavaa luontoa? Kuka julkenisi nurista kuolemaa vastaan tai moittia kohtaloa? Ja samaa kuin kohtalo ja kuolema on minusta luontokin.
"Ja täten tässä ajatellessani tapahtuu se pieni ihme: miksikä surisin sellaista, mikä oli ja on luontoa ja mitä ei voinut eikä ainakaan paljon voi välttää? Miksi kantaisin kaunaa itselleni? Entä sitten muille? Siitäkö, että he suhtautuvat minuun oman kohtalonsa pakon mukaan? Mikäpä oikeus minulla olisi vaatia mitään, minulla, erehdysten ja harhain vallassa enimmän kulkeneella?
"Olisiko minun surtava, vaadittava itseltäni äärettömiin, sanokaa, ystävälliset silmät?
"Tulee selittämätön vapautus. Näen salliman, – mutta se ei ole nyt ankara, synkkä kuin äsken. Ei, se on olento, joka ei taida ollakaan kohtalo! Sillä on lempeät, hymyilevät, huikan ihmettelevät silmät, joista puhuu luottamus toisen parhaaseen tahtoon ja valmius antamaan anteeksi lapselliset heikkoudet.
"Niin, näen sen ihmisen silmät, jonka esiliinaan ja vyötäröihin takerruin pienenä kiinni, kun tahdoin jotain suojaa tai jotakin hyvin turhaa, turhamaista, jotain ehkä hyvin pöyhkeääkin. Ja löysin häneltä suojaa, – kuin avuton, ensi lentoa yrittävä pääskysenpoika, joka pyrkii yöksi pesäänsä ympärillä vaanivista kauhuista; eikä emonen, joka neuvoo aralle, miten on lähdettävä pesästä, miten liihoiteltava, näyttää esimerkkiä, kuinka on oltava sekä rohkea että varovainen, – ei emonen suinkaan ole syynä, jos ei raukka löydäkään takaisin pesään, vaan harhautuu jonnekin, jää yksin, joutuu ehkä kissojen suuhun tai pahojen lasten käsiin: on typerää varoitettu, on rangaistukin, pöyhkeyden untuvista rankaisevasti nykäisty. – Niinpä nytkin olen kuulevinani hiljaisen, lempeän nuhtelun: mikä erikoisoikeus minulla olisi valittaa väsyväni? Minulla, joka kuitenkin olen elänyt harvinaisen onnen suojaavien siipien alla! Minulla, – joka kuitenkin tuhansilla hetkillä, enimmillä, tunnen olevani täydellinen onnen poika!
"Oi, te ystävälliset silmät, vieläkin minua lohdutitte! Kuulen ystävälliset sanat:
"'Kunhan koettelet tehdä parhaasi! Pian se aika menee, pian pääset kesäksi koulusta kotiin!'"
PIENI, VALKEA TALO KAUPUNGISSA
Talo oli pieni, valkea...
Mutta sitä ei Antti tietysti ymmärtänyt, että hän eli siellä hyväntekijänsä hoivissa... Hän huomasi vain kaiken hyväksi...
Niin, hänen elämänsä, – olennon, joka oli nyt pelastettu, sillä aina on helpompi olla herrana kuin siinä joukossa, josta hänet oli siirretty, ylennetty, – hänen elämänsä oli silloin kuin aamuista usvaa, josta kumminkin jo muutamat tapahtumat ja asiat alkoivat erikoisesti nousta näkyviin, yleensä heleinä ja onnellisina, aamunkoiton kultaamina, vain harvoin oudon synkkinä ja kauhistavina... Kaikki oli häilyvää usvaa; ainoastaan nuo vähäiset yksityistapaukset erottuivat siitä...
Talon ympärillä paistoi aina aurinko... Talo oli vaalea, kirkas ja lämmin. Sisällä vaikutti kaikki vaalealle, – välkkyvälle, puhtaalle ja hyvälle. Tarkemmin hän ei muista, millaiselta hänestä siellä tavallisissa oloissa tuntui.
Mutta sitten tuli eräitä tapauksia... Antti huomasi puutarhan. Se oli niin rehevä ja helteellä rattoisa; – siellä kasvoi suuria, miellyttävästi varjostavia pensaita; ne olivat kai saksanheisiä, ja hopeanhohtavia puita, – lieneekö siellä ollut hopeapoppeleita? Sitten hän huomasi puutarhan kauniiksi; kukkia loisti käytävien varsilla...
Ja myöhemmin hän huomasi kadun, joka kulki talon vieritse ja oli hyvin salaperäinen ja vaarallinenkin: sinne ei ollut lupa mennä.
Niin, sinne sai mennä ainoastaan isompien seurassa.
Ja siellä, lähellä sitä katua, sattui ensimmäinen suuri tapaus. Se oli seuraava, kovin miellyttävä ja iloinen, – ehkä ensimmäinen tietoisuuden välkähdys sielun nukkuvaan aamuun:
Hän näki seisovansa lähellä tuota katua vanhalla kivisillalla, joka tuntui hänestä yht'äkkiä merkillisen somalta. Silta johti muuten saareen, suurta, punaista viljamakasiinia kohti, – kunnan viljamakasiinia, josta hänen oikeastaan olisi ollut elettävä, – mutta: mitä tiesi hän siitä! Siinä hän seisoi nuoren palvelijattaren ja parin muun isomman lapsen rinnalla, aivan sillankaiteen vieressä. Ja he leikkivät jotain leikkiä, hän älysi leikin leikiksi. Se leikki oli sellaista, että kaikkien piti asettaa sormensa, – kaksi sormea vain, – kaiteelle, ja sitten palvelijatar luki:
"Sarvet, sarvet, – lehmän sarvet!"
Silloin oli nostettava sormet koholle.
Samoin oli sormet nopeasti kohotettava, jos hän sanoi: Lehmän, hirven, härän tai pässin sarvet, – nostettava hyvin nopeasti, silmänräpäyksessä, – pystyyn kuin sarvet. Mutta jos hän sanoi: Koiran, kissan sarvet, tai sian sarvet, ei pitänyt liikuttaa sormiaan. Etanan ja kuun ja otavan sarville piti sormien kohota. Kummallista... Kuka nosti sopimattomille sarville, – ja Antti huomasi harmikseen ja häpeäkseen usein nostavansa, – niin hänelle naurettiin ja selitettiin jotain, mitä Antti ei käsittänyt ... sillä oikeastaan hänen ajatuksensa olivatkin muualla. Hän nauroi tosin sukkeluuksille, joita toiset puhuivat, nauroi heidän kuvittelulleen, että muka sialla olisi sarvet, mutta mitään hullunkurista ei hän huomannut siinä, jos sialla ne vaikka olisikin. Pääasialta tuntui, että koko maailma oli tällä hetkellä yht'äkkiä alkanut näyttää hänestä hyvin ihanalta: näyttää oikein ajatellen nähtynä. Oli kai sunnuntai, koska palvelijatar aikaili niin rauhallisen joutilaana; sunnuntai tuntui koko hänen levollisesta olemuksestaan. Aurinko paistoi, – sen Antti nyt huomasi, oikein huomasi. Vedet ympärillä kimaltelivat silmiä autuaasti häikäisten. Terva tuoksahteli sillasta ja venheistä, joita oli tuolla pitkin rantoja. Ilakoivia ääniä kajahteli kaikkialta, – uimamiesten ääniä... Ja puut läheisessä puistossa, joka oli vastapäätä kodin puutarhaa, suhisivat valtavasti ja rattoisasti... Antti huomasi seisovansa sillalla, huomasi itsensä: näki itsensä siinä pikku pöksyineen, jotka tuntuivat hänestä hiukan hassunkurisilta ja häpeällisiltäkin, niissä kun oli lyhyet lahkeet ja takalämsä... No niin, tärkeintä ja onnellisinta oli, että aurinko paistoi maailmaan, että virta kimalteli, että oli niin kaunista ja hiljaista, – että oli niin iloista olla!
Sitten tuli toinen merkkitapaus:
Antti kuljeskeli siimeisen puutarhan alareunaan, rantaan, tallustelemaan ihanaan veteen, kirkkaaseen, lämpöiseen, läikkyvään, – leluista rakkaimpaan. Rannalla oli pitkä rakennus aittoja, liitereitä ja sen sellaista... Punaisen rakennuksen ja veden väliin jäi kapea käytävä, ainoastaan niin leveä, että pikku poika mahtui sitä myöten kulkemaan. Tuota solaa saattoi tunkeutua ulos kadulle, – väljään maailmaan; korkea lankkuaita ja kielletty portti estivät pääsyn muualta. Hän yritteli nyt kulkea kadulle, harppasi kiveltä toiselle, sillä sola oli osaksi järvenä, ja tuli kadun reunaan. Silloin kuuli hän ylhäältä kadulta omituista, kumeaa mölinää, – ja näki pitkän, mustan miehen, joka asteli kadulla ja huuteli, – ääni tuntui mustanväriseltä:
"Voi, voi, minä olen niellyt timantin. Se tulee kurkusta ulos!"
Mies piteli kämmenellä suutansa. Hän asteli kyllä ohitse, – mutta hän olisi saattanut katsahtaa sivulle, Anttiin päin, joten Antti pujahti piiloon, takaisin käytäväänsä, josta oli kadulle päässytkin, ja kurkisteli sitten kauhistuneena aittarakennuksen takaa kadulle, – kuunteli mustan olennon loittonevaa ääntä:
"Minä olen niellyt timantin, voi, voi..."
Antti sisälle, – kertomaan, ja kysymään, mikä oli timantti?
Se oli jotain hyvin kallista, säteilevää ... niinkuin tähti illoin taivaalla. – Mutta tuo miesparka, joka oli puhunut timantista, oli sairas, hänelle ei pitäisi nauraa; eikä hän omistanut mitään timanttia, hän oli köyhä, ja taivas oli nähnyt tarpeelliseksi ottaa häneltä pois senkin ainoan kalleuden, tosin aarteista parhaan, mitä hänellä oli ollut: järjen valon.
Eipä Antti sen kummempaa tästä selityksestä. Niinhän oli asia kuin sanottiin, mutta timantti oli kuitenkin jotain paljon viehättävämpää kuin neuvo, timantti, suunnattoman kallisarvoinen ja kaunis. Kauheaa ja hullunkurista vain, että sitä säilytettiin – kurkussa. Niin, kyllähän hyvä rouva sanoi hänelle, ettei sitä timanttia miehen kurkussa ollutkaan. Mutta hauskaa oli kuitenkin kuvitella, että se siellä oli...
Nämä kaksi merkkitapausta olivat huvittavia, – sekin, joka oli niistä synkempi, tuo timanttikohtaus. Mutta sitten sattui jotain oikein pahaa.
Eräänä päivänä, – oliko se hämärämpi muita, siltä vain tuntui, vaikkei hän sitä tarkastanut, – tuli keittiöön vieras, tumma nainen, – musta, sillä mustissa vaatteissa hän oli, ja pitkä – pitkältä hän Antista näytti. Antti ei sillä hetkellä ollut keittiössä, vaan sisähuoneissa. Mutta rouva otti Anttia kädestä ja sanoi hiljaa ja lempeästi: "Tahdotko tulla mukaan?" Ja vei Antin keittiöön.
Siellä se tumma, – se musta, outo vieras, – seisoi ovensuussa.
Ja se vieras kutsui Anttia luokseen. Se tuli lähellekin. Ja mainitsi Anttia nimityksellä, joka tuntui Antista ilkeältä, – mainitsi toisillakin, samantapaisen hellillä kuin hänen oma kasvattajansa!
Vieras tahtoi vetää hänet lähelleen, tahtoi Anttia antamaan hänelle kättä.
Antti pelkäsi. Ja kuta enemmän musta vieras pyyteli ja vaati, – vieras kummallisesti, peloittavan kirkkaasti sädehtivin silmin, – sitä suuttuneempana Antti pakeni kasvattajansa helmoihin, takertui sitä rajummin hänen hameisiinsa...
Ja muuta hän ei sitten enää muistanut, – ei muuta tuosta mustasta varjosta, joka oli ilmestynyt taloon kuin jokin aurinkoa pimentävä pilvi, – ei muuta kuin että vieras pian lähti pois, huudahtaen ovella ulos kääntyessään:
"Ei tunne minua poika!"
Ja Antista oli hyvä, että vieras lähti... Mitä se oli tänne tullut? Anttia loukkasi, että hän oli jollakin tavoin huomannut olevansa ikäänkuin tuon vieraan poika. Mutta se huomio unohtui aivan heti. Se ei muuttanut vielä millään tavoin hänen elämäänsä, – hän ei tuntenut sillä hetkellä mitään muuta kuin että: hyvä oli, että hän lähti nopeasti.
Sangen vähän, – melkein ei mitään, – merkinnevät mystillisen väkeviksi väitetyt verisiteet siinä, missä ei muita siteitä ole, – yhteisen elämän ja sydämen todellisia siteitä... Vähän lapselle, kun hän vielä on oikea lapsi, – ehkä sangen paljon vanhemmille. Veri ei tee edes äitiä äidiksi, vaan rakkaus, – julma totuus, kuten totuus useinkin on julma.
Ja muutapa ei siinä talossa sitten Antille tapahtunutkaan. Sieltä hän pääsi maalle, kartanoon, joka loisti korkealla mäellä.
VANHA SADUNKERTOJA
Siellä maalaiskartanossa, "hovissa", kuten sellaisia, pienempiäkin, kuten tämä, siihen aikaan kutsuttiin, meni Antti, – kalpeahko, isokorvainen, vedenvärisissä silmissä alakuloinen katse, välistä kujeileva välkähdys, – usein pirtin puolelle ja peräkamariin, jossa puuseppä Hinkkanen höyläsi, sahasi ja veisteli.
Antti tunkeutui aivan höyläpenkin viereen, joten ukolla oli hänestä vastusta. Kapusipa höyläpenkin kulmalle istumaankin, – keräiltyään sitä ennen somasti käpertyneitä lastusia, turmeltuaan omia veistoksia tehdessään permannon nauloihin Hinkkasen hienoja temminteriä tai viillettyään sormiinsa haavoja. Nyt hän oli kyllästynyt hommiinsa ja tahtoi jotain muuta, vaihtelua. Antti imi haavojaan, harmissaan, kun ei voinut heti jatkaa veistoksiaan. Täytyi saada uutta ajanvietettä, – ja ukko Hinkkanen oli ihmeellinen sadunkertoja! Antti työntäytyi likelle puuseppää, aneli ja naukui satuja, häiritsi hänen uutteraa askarrustaan.
"Hyst, – lähdetkös siitä, roika!" sihahti ukko sotkuiseen partaansa ja pyyhkäisi kädellään, jonka sormissa oli mustanaan liimaa ja keltaisenaan lakkaa, Anttia hiukan syrjemmälle. "Älä maurua..."
"Ei yhtään muuta kuin yksi satu, Pikkari", pyysi Antti, antaen imartelevasti myötä ja takertuen yhtä imartelevasti molemmilla kourillaan lujasti Hinkkasen sortuutin helmaan, siihen tapaan kuin olisi halunnut ukkoa hellästi syleillä.
"No, mitä nyt siinä! Eihän sitä, – ritua", tiuskasteli ukko. Mutta keskeytti kuitenkin kaarevan sohvanselän sahaamisen, – otti piippunsa sahajauhojen joukosta, kaivoi siihen massistaan jotain poltettavaa, sytytteli pitkän aikaa... Katseli mietteissään alas Anttiin tihruisin silmin. Hinkkasen silmät olivat hyvin pienet, – muistuttivat sian silmiä; kipeätkin kuuluivat olevan, tarkasta puusepän työstä, lukemisesta iltapuhteilla heikossa ikkunan valossa ja muka naukuistakin. Ne olivat yleensä hyvin hajamieliset. Otsa asui alinomaa rypyissä, – sitä ikäänkuin peitti jokin raskas varjo; omat mietteet sulkivat hänen näköään, niin että useinkin tuntui kuin hän ei olisi erottanut mitään maailmasta tai ei olisi tahtonut siihen katsellakaan, vaan olisi ollut siitä sairaaloisesti kiusaantunut. – Ukon tukka oli harmaa ja yhtä pörröinen kuin partakin; molemmat ne olivat täynnä sahajauhoja, välistä sammaltakin, sillä Hinkkanen makaili kesäisin loma-aikoinaan ja juopotellessaan mielellään metsissä. Hänen hartiansa olivat painuneet intohimoisen ahkerasta höylänlykkimisestä kumaraan ja vääristyneet vinoiksi.
Siinä mutisi hän ajatuksissaan verkkaisesti:
"No, – mitä ritua sitä sitten..."
"Ritua?" Hinkkanen oli kummallisen kierosanainen.
Kierosanainen: hän nimittäin väänteli sanoja kaikenmoisiin hassunkurisiin, vaikeasti ymmärrettäviin muotoihin. Lieneekö se johtunut jonkinlaisesta kujeilun ja ärsyttämisen halusta, kaipuusta näyttäytyä originellina, tai ainoastaan kömpelyydestä, mistä lieneekään; mutta hän koukeroi tavallisimmatkin sanat miltei tuntemattomiksi. Hän ei sanonut, varsinkaan ison joukon kuullen, koskaan: Poika.
Vaan hän sanoi: "Roika."
Hän ei sanonut: Penni. Hän sanoi: "Änni".
Sitäpaitsi oli penni "änninki".
Raha oli "roha".
Herra "herulainen".
Neiti oli "mamseli", – osaksi menneen ajan kunnioittavan tavan mukaan, sillä Hinkkanen oli vanha ja muisti ainakin kuulopuheilta hyvin ne päivät, jolloin porvarisneitejä oli nimitetty mamseleiksi; tässä nimityksessä ei hänen kannaltaan ollut pienintäkään loukkaavaa vivahdusta, sillä hän ihaili palavasti neitejä, etenkin nuoria.
Leipä oli "reikä", vaikkei tässä talossa suinkaan reikiä syötetty. Länget oli "luokki". Pyhä oli "ryhä". Sormi oli "sarvi"; pulituuri "hulituuria"; viina "maitoa". Oppinut herra "jupisteeri". Satu oli "ritu"; – ja itse nikkari Hinkkanen, – nikkariksihan puuseppää silloin sanottiin, – oli "pikkari" Hinkkanen taikka vain Pikkari.
"Satu, Pikkari, satu", aneli Antti.
"En minä oikein, – ei ole ryhä!" narisi ukko. "Eikä – ole rituja", jatkoi hän mietteissään.
"On niitä!" väitti Antti kehuvasti. "Kenelläkäs sitten muulla, jos ei Pikkarilla."
"Annas, kun minä panen hulituuria sarveesi, – niin et töhri lautoja", ärisi ukko hiljaa.
Antti antoi sormensa, ukko tyrehdytti verenjuoksua lakalla...
"Niin, – ettäkö on aina rituja", naurahti Pikkari makeasti. "Loppuvathan ne ... kaikki olen lorinoinut! Ennen niitä oli paljon. – Enhän minä mikä jupisteeri... Vaikka: jos olisi ollut rohaa, että olisin saanut tuteerata, niin kuka ties minustakin olisi tullut vaikka herulainen... Sinusta, völperistä, muka tulisi herulainen! – Vai ritu, vai ritu, – roika..."
Pikkari näytti niin miettivältä, kun hän istui siinä tuokion vaiti ja nyökytti vielä höyläämisestä läähättävin rinnoin, imeskellen kitkerää tupakkaansa, – näytti vajoavan niin syviin ajatuksiin, että Antin sydämessä heräsi varmana iloinen toivo. Ja kas, nyt alkoi Hinkkasen painuneissa silmäkoloissa, tuuheiden kulmakarvojen varjossa, jo vilkahdella kujeilevasti, samalla kuin hänen katseensa kuitenkin meni entistä sameammaksi.
"Vai ritu...! Kaikki olen kertonut!" ärähti hän vielä kerran. "Mutta tuota – oletkos kuullut, miten se tädinpoika kaivonmiekalla valaskaloja onki?"
"En ole kuullut. En minä muista mitään", hoki Antti luoden ylös Hinkkaseen niin viattoman katseen kuin viekkaudessaan suinkin osasi... Oli hän sen jo kuullut, mutta kelpasi se uudestaankin: Pikkari kertoi sadut aina uudella tavalla. "Kertokaa nyt..."
Ukko oli vieläkin tuokion vaiti. Istui mykkänä höyläpenkillä, takkuinen pää kumarassa, riipuksissa, jäykäksi kömpelöitynyt koura otsalla, ikäänkuin mietteitä ja kuvia aivoistaan esille puristaen. Piippu pihisi tempauksittain, yhä intohimoisemmin; karvasta käryä nousi pilvenä kopasta. Sitten se alkoi:
"No, – olipa nyt siihen maailman aikaan, jolloin eläimet vielä puhelivat..."
Ja Pikkari kertoi. – Milloin kansansatuja, milloin "Tuhatta ja yhtä yötä", tavallisesti nuo molemmat lajit sekoittaen, muistamattomaksi kun oli käynyt, tai välistä ne ehdoin tahdoin yhteen valaen: sommitellen aivan uusia satuja, – omia satujaan hän täten sepitti. Omia satujaan: parhaiten Antti huomasi sen siitä, että Pikkari joskus kuvasi henkilöitään sillä tavalla kuin olisi hän ne itse nähnyt, sellaisiksi, jollaisia esimerkiksi eräät rengit tai piiat olivat, taikka esimerkiksi pappilan maitoposkiset tyttäret, nuo mamselit, joita oli syötetty rieskamaidolla ja mansikoilla: niinhän Pikkarin prinsessoja aina ruokittiin...
Tällä kertaa ei tullut aivan tavallinen satu. Tässä ei ollut prinsessoja, kuninkaita tai sulttaaneja, ei kaikkivoipia taikaesineitä eikä niiden aikaansaamia muutoksia. Tämä oli varmaankin hyvin tuhma satu! Siinä tuli sanoja, joille Pikkari nauroi paksusti ja joiden merkitystä Antti kysyi, mutta silloin Pikkari nauroi kahta makeammin eikä selittänyt. Antti ei olisi pitänyt sopivana hiiskua kenellekään, että Pikkari kertoi hänelle juttuja, joissa oli sellaisia sanoja. Tuhma satu, ja Antille nolostuttava satu, kun hän ei sitä kaikin paikoin ymmärtänyt. Ainakin sanat olivat tuhmia, koskapa Pikkari niille nauroi yhä, aivan vedet silmissä, – kertoessaan jostakin lukkarin rouvasta ja kulkurisällistä. Nauroi, – ja laski taas jonkin törkeän sanan tai sutkauksen... Moinen satu oli Antista hiukan ikävä... Mutta sitten se muuttui hauskemmaksi. Luvattu tädinpoika onki ensin ahvenia, sitten valaskaloja Suomenlahdesta, – onki hirvittävän pitkällä pahlaimella, niin pitkällä, että se oli kuin – kaivonmiekka. Ja sai lopulta yhä suurenneella, Suomenlahden poikki ulottuvalla pahlaimella koukkuunsa Moskovasta tynnörin lantaa.
Pikkari ei käyttänyt näin siistiä sanaa, vaan paljon vahvempaa. Ja sille hän nyt nauroi tikahtuakseen, aivan hervottomaksi mennen, pyyhkien silmistään kuumia kyyneleitä, toistaen tuota yhtä sanaa neljä kertaa.
Se satu vei muutamia kymmenminuutteja. Ja – sitten oli Pikkarin, jolta piippu oli sammunut, ryhdyttävä jälleen höyläämään ja liimaamaan, ja hän tuli äreäksi:
"Mene tiehesi, roika!" hän ärähti. "Tuhraathan lyyssisi liimaan..."
Antti oli ajatellut ruveta liimailemaan pienistä jätepalikoista taloja, kirkkoja, kokonaisia kaupunkeja. Pikkari aherteli lautojen ja ruuvipihtien kimpussa, ahkerana ja hiljaa ähkien.
Paitsi kymmeniä, niin, varmaankin satoja kaskuja oli Pikkarilla vielä suurempi aarre: kultainen sydän. Se sydän! Kerrottiin tarina, – jota Antti tietysti ei ymmärtänyt, – että Pikkari olisi ollut rakastunut erääseen nuoreen neitiin, tuollaiseen rieskamaidolla ja mansikoilla syötettyyn mamseliin, joka kävi kartanossa joskus kesäisin. Mitä oli rakastuminen? Tätä ei Antti juuri ihmetellytkään. Mutta Pikkari oli nyt muka rakastunut tuohon iloiseen neitiin. Neidin kasvot olivat valkeat, – kuin porsliinia; mutta poskissa somat punaiset pyörylät. Kulmakarvat hienot ja kaarevat kuin nukella; vartalo hoikka kuin muurahaisella...
Ja julistihan Pikkari itsekin kaikille, että hän oli mamseliinsa rakastunut, julisti sekä sanoilla että teoilla!
Kartanon uimahuone, runollinen uimahuone, kekotti siellä melkoisen kaukana, tyynen lahden kaislikossa. Oli jotenkin otettu tavaksi, että talon kesäiset vieraat kirjoittivat nimensä uimahuoneen seinään. Niitä nimiä oli kerääntynyt paljon, – kai satojakin. Naiset yhdellä seinällä, miehet toisella. Millaista kesäisen ilon historiaa! – Nykyään on se uimahuonekin kadonnut ... purettu liian lahonneena, – nimet ovat palaneet uunissa tai uponneet laudoissa tuon Saimaan lahden pohjaan...
No niin, Pikkari ja Antti menivät kerran sunnuntaina yhdessä uimaan. Pikkari tirkisteli uimahuoneessa seiniin kirjoitettuja nimiä, – niitä naisten nimiä.
"Luepas, roika, minulle, en näe", hän sanoi.
Antti luki. Tuli siinä sitten sen neidin nimi, johon Pikkari tosiaan oli rakastunut, – koskapa kantoi hänen valokuvaansakin sortuuttinsa povitaskussa, talletti sitä siellä ja suuteli usein ihmistenkin nähden: Antin mielestä iljettävä toimitus. Antti lausui nyt sen nimen, olkoonpa se tässä vaikka Dolores.
"Dolores!" huudahti Pikkari. "Missä se on? Ah, minun mamselini!" Hän kapusi penkille, tirkisteli nenä kiinni seinässä, löysi nimen, suuteli sitä, tuota lautaan lyijykynällä piirrettyä nimeä. – Ja kaivoi taskustaan poltetun tulitikun pätkän ja kirjoitti oman nimensä tikun noella tuohon luetteloon, neidin nimen alle, muiden naisten joukkoon:
"Juho Hinkkanen".
Mutta ei Antti siinä mitään hyvin hullua nähnyt. Ei kuitenkaan kertonut tapauksesta muille, – itse he sen huomasivat.
Vanha sadunkertoja! Täydellinen romantikko. Rahvaan mies, joka oli rakastunut prinsessaan, – rakkautensa palvelija!
Kun hän kuoli, – jossakin muualla, sittemmin, Antti ei häntä kuolleena nähnyt, – kun viinakaan, jota hän rakasti, kadoten välistä moneksi päivää kaupunkiin sitä juomaan, ei jaksanut enää virkistää häntä eloon, – niin, kun Pikkari muutti tästä maailmasta, kerrottiin, – lieneekö siinä ollut mitään perää, – että hän olisi määrännyt testamentissaan koko omaisuutensa tuolle neidille, joka oli ollut niin ystävällinen, että oli antanut hänelle valokuvansakin, vanhalle, uskolliselle Pikkarille.
Eivätkä Pikkarin säästöt muka olleet aivan vähäisiäkään, sen ajan rahoiksi. Hän oli uuttera, – häneltä ei kulunut muuhun kuin välistä viinaan, ja oikein tarkalla tuulella ollessaan saattoi hän tyytyä pulituuriinkin. Omaisia hänellä tuskin lienee ollutkaan, – ei hän ainakaan Antille niistä kertonut.
Takkuinen, tihrusilmäinen, mustahampainen satujen kuningas! Mikä erikoinen rakkaus satuihin, epätodelliseen! Joskus taito antaa epätodelliselle ympäröivän todellisuuden yksityispiirteet!
– Mikä lapsellinen usko satuun, ilo uskoa olematonta todeksi!
Oli sunnuntai, kesäinen, hiljainen sunnuntai. Pikkari oli syönyt riisiryynivellinsä, saanut munavoinsa, kahvinsa. – Suloiset, haaleansiniset autereet harsosivat laaksoa, jonka keskellä huvila loisti.
Antti nyki Pikkaria sortuutin hihasta:
"Lähdetään metsään...!"
Pikkarilla oli nyt parempi sortuutti, vihertävä ja pölyinen ja erittäin rutistunut tämäkin. Hän oli juhlallisen näköinen.
Talo uneksi ... ihmiset liikuskelivat väsyneesti, lepäillen, – näin suvisena, rauhallisena sunnuntaina.
"Lähdetään metsään", houkutteli Antti. Saduista ei hän hiiskunut mitään, vaikka olivathan nekin hänen mielessään.
"Jospa lähtisi, roika", myöntyi Pikkari.
He lähtivät. Alenivat läpi puutarhan, sitten ohi alaveräjän korkeain honkien. Kulkivat tumman lepikon solaan. Joutuivat suurelle kalliolle, jonka aurinko oli paahtanut kuumaksi, – aina muistaa Antti, miten suloiselta sen kuuma sileys tuntui paljaissa jaloissa. Tallustelivat nyt kivistä tietä, joka vei hiljaa sihisevän petäjikön halki kasketulle aholle. Aho oli naapurin entinen halme, nyt valtava hevoshaka; siellä oli kai vaaraimia raunioilla. He kiipesivät veltosti nokisen aidan ylitse, kuljeksivat verkalleen sinne tänne, katselivat marjoja... Muutama vaarain löytyikin...
Sitten he kapusivat isoimmalle rauniolle. Keskellä rauniota, jossa kasvoi pieni tuomi, kohosi hirmuisen suuri kivi.
"Mitä, roika, jos röntisimme tuon kiven nokkaan?" sanoi Pikkari.
He röntivät. Istuivat siinä hiljaa.
Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön... Tuolla kiilteli lepikon läpi matala järvenlahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja toisaalla mäntymetsää, joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu maisema, ikäänkuin eloton... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen, epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut... Kaikki rauhaa...
"Satu, Pikkari!" alkoi Antti.
Eikä Pikkari vastustellut...
Satu kuninkaantyttärestä, jonka velhoeukko muutti valkeaksi, kauniiksi hevoseksi. Loihti hänelle sarvet päähän, – suunnattoman pitkät, raskaat hirvensarvet, ja teki hänelle alaruumiin mustasta graniitista. – Sen sai velho aikaan syöttämällä prinsessalle eräitä pillereitä.
"Tuollaisia kuin tässä tuomessa", sanoi Pikkari, – tuomessa nöpötti jo marjain alkuja.
"Ja jos sinä, roika, syöt noita marjoja, niin muutut hevoseksi", lisäsi Pikkari.
"Enhän", epäili Antti muka; kyllä hän sen tiesi, ettei hän muuttuisi.
"Muutut sinä", nauroi Pikkari. "Syö pois ... ota: tässä on!"
Hän nykäisi tuomesta marjoja kouraansa.
"Syö, syö! Vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut!"
Antti asettui vastarintaan:
"En syö, en syö!"
Se oli selvää, ettei hän muuttuisi, vaikka söisi. Mutta Pikkari näytti iloitsevan siitä, että Antti uskoisi muuttuvansa. Ja niinpä Antti teeskenteli pelkäävänsä muutosta, oli kauhistuvinaan, suuttuvinaan, – vakuutteli:
"En syö, – en, en, Pikkari!"
Pikkari nauroi Antin pelolle, – nauroi lopulta niin, että vedet tippuivat hänen silmistään ja suusta näkyivät mustat, tupakan värjäämät hampaat, joita ei ollut monta; ja hän tyrkytti yhä:
"Syö, syö, vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut."
Antti ei syönyt. Ukko Hinkkanen nauroi kippurassa, vääntelehti kivellä naurusta, oli naurusta pudota, – nauroi selkä kenossa ja sitten taas koukussa, vuodatti kuumia kyyneliä, oli tikahtua nauruyskäänsä, ja tyrkytti:
"Syö, syö, – vetohevoseksi muutut, isopäiseksi ruunaksi."
Antti nautti ukon ilosta, nautti siitä, että ilahdutti Pikkaria, siitä, että Pikkari todella näytti uskovan sellaista, että Antti muka hänen sanojaan uskoisi... Ja nautti ihanasti seudun suloudesta: ympärillä karu aho, jossa ei oikeastaan voinut kasvaa mitään, mutta kaunis oli se näin kesällä, ikirauhallisena sunnuntaina. Kuinka tyynnyttävällä äänellä humisi tai sihisi tuolla petäjikkö, – ja kuinka alakuloisen leikkivästi kimmelsi toisaalla matala lahti, jonka syksy piakkoin jäätäisi!
Oli sunnuntai... Heinäsirkat sirisivät jo ahon harvassa, kuloisessa ruohossa. Aina ne alkoivat tähän aikaan kesällä siristä, – ennen syksyä ne näin sirisivät...
POIKA JA VARIKSIA
Kaikkein ensimmäinen Antin variksista, hänen varisharrastuksensa herättäjä, taisi olla kotoisin Kukkolanpellon, sivutilan, suuresta koivikosta... Kuin himmeä, hiukan tummunut hopea hohtivat siellä keväisin koivujen rungot; ja aivan kuin hienosta, vihreästä silkistä tehdyt päivänvarjostimet kuulsivat siellä lehvät hiirenkorvalla...
Siitä variksesta ei sen kummempaa, – mikä lienee nimensäkin ollut? Eikä seuraavastakaan, toisena keväänä otetusta, jonka nimi oli Jaakko, enempää kuin että se kaapattiin laajalta kotikankaalta, missä humisi pelkkiä mäntyjä... Siellä oli aikaisimmin koko talon ympäristössä kevätpäivinä kuuma: oksat ja rungot ritisivät, havut tuoksuivat pihkalle, pälvet levisivät, lumiläikät sulivat kuin tulessa. Siellä risteili tasaisia hiekkateitä, joita myöten oli mainio samota muiden kylän poikien kanssa; oli sakeanaan katajia, joiden varjosta intiaanien kelpasi ampua toisiaan puisilla vasamoilla... Ja poikasten leikin ankaran vakavuuden yllä säteili lämpöisenä ja iankaikkisen suurena sininen taivas, – kerrankin taas iloisesti sininen, harmaan talven jälkeen...
Sieltä siis kaapattiin se toinen varis, Jaakko, – hoikan petäjän latvassa niuhottavasta hatarasta risupesästä. Mutta kolmas, kaikkein parhain, – ja tämän nimeksi sattui Paavo, – oli syntyisin tuolta hieman kauempaa, Tilajoen painanteista. Ihmeellinen paikka se laakso. Romanttinen paikka! Olihan siellä valtava rapakko, illoin uimaan vietyjen ratsujen kaalamo; rapakon toisella puolella vinoon nuukahtanut halmeen aita; aidan sisällä korkeaa ruohoa, ja ruohikon keskellä jättiläiskokoinen kivi, jonka harjalle vaivoin pääsi ja joka oli ikäänkuin linnantorni. Tuon tornin oli muka rakentanut aikoinaan kuningas Jätti Autio, josta vanha Pikkari kertoi jylhän, traagillisen sankarisadun, kuolemaan se satu päättyi, – ja alakuloisesti huoaten Pikkari sen lopetti. Kuningas Jätti Aution hahmon näki Antti aina, milloin vain katsahti halmeen toiselle puolelle lammikon porraspuita kulkiessaan ... näki sen siellä salolla: sillä juuri siitä alkoi oikea metsä, musta ja mittaamaton... Salolta juoksi puro, solisten, kohisten ja louhikoissa hypellen. Sekin oli musta, – vain vaahdot keltaiset ja ruskeat. Mistä se tuli? Kaukaa, sieltä, mitä vasta aavistettiin. Kaukaisen alkuna oli Tirkkosen mökin aita, ja tuuhea niitty, ja sitten Seppälänmäen koivikkorinteet, – ja niiden koivikkojen takana jotakin ihmeellistä, outoa, sinertävää kuin kesäinen autere tai hyvin etäiset kaskisavut...
Lammikolla ja purolla riitti puuhaa: sijoitella sinne myllyjä, tosin omatekoisia, mutta rattailtaan kovin monimutkaisia ja – useimmiten käymättömiä; rakennella patoja, – tai ainoastaan hypellä kiveltä toiselle sameain vaahtojen poikki.
Mutta – se variksista viisain, Paavo!
Se eli ensin samalla tavoin kuin sen edeltäjätkin: asui isossa laatikossa ja kepeistä tehdyssä häkissä ruoka-aitan takana, jossa keskipäivällä oli niin lämmintä ja joka muuten oli melkein salainen paikka, orapihlajien kätkössä. Siellä se sai aterioikseen paitsi kokkelia, onkimatoja, toukkia ja kuolleita sittiäisiä, myöskin eläviä sittiäisiä: olihan jännittävää nähdä, mitä Paavon vatsa arvelisi näistä elävistä ja raatelevista syömisistä. Poika oli hirvittävän julma, hänen omatuntonsa kolkutti sangen vähän... Onneksi Paavo pelastui näistä kokeiluista, joihin toinen ensimmäisistä varis-raukoista oli vähällä kuollakin. Ehkäpä oli Paavo jo silloin niitä viisaampi: se ei huolinut raatelevia herkkuja millään ehdolla, – kakisti ne kohta ulos suustaan...
Sitten piti Paavonkin oppia lentämään. Ja oppia nopeasti. Opettaja ei jaksanut odottaa, kunnes linnut itse oppisivat: hän nakkeli niitä ilmaan, ne putosivat takaisin maahan kuin kuollut kasa, niihin koski varmaankin, ne raahottivat siinä avuttomina, läähättivät kapea kieli ulkona nokasta... Ja sittenkin Antti heitti yhä vielä. – Ja lopulta ne oppivatkin ja pakenivat häneltä ensin säleaidalle, sitten matalaan mäntyyn, ja lopulta niin ylös korkeaan mäntyyn, ettei kiduttaja enää niitä saanut ja tunsi itsensä nolatuksi. Omatuntokin alkoi nyt kolkuttaa: miksi olikin hän ollut ilkeä? Siitä tuli se seuraus, että varis heitti hänet itsekseen... Mutta tulipas kuitenkin houkuttelemalla jälleen alas maahan, aterialle...
Näin oppi Paavokin lentämään... Ja niin eli se siellä täällä, kaikkialla vastuksina luuhatellen syksyyn asti. Ja olipa se sellainenkin, ettei vielä syksylläkään lentänyt myötämöisin kartanolta pois, ei paennut korpeen kuten toiset varikset. Ensimmäinen oli lähtenyt ilman mitään muistettavia seikkailuja. Toista koetti Antti sitten vartioida: pisti sen ensimmäisiksi kylmiksi öiksi kanakoppiin, varmuuden vuoksi. Kovin näyttivät kanat sitä karttavan, ja kukko oli sille tulipunaisen vihainen. Kului muutamia päiviä. Mutta eräänä yönä pääsi varis jollakin tavoin ulos häkistään kanakamarin nurkasta, ja seuraavana aamuna istui se yksinään uunin päällä, ei tahtonut sieltä alas tullakaan. Kanat ja kukko niuhottivat mikä orrella, mikä permannolla, kaikki niin väsyneinä, että tuskin jaksoivat enää tirahtaakaan. Yöllä oli nähtävästi tapeltu ankarasti. Ja siksipä ei Antin enää sallittu pitää varista kanakopissa, kanojen kiusana. Ja silloinhan se karkasi metsään, – vapauteen, luonnonelämään, – pääsi pois laatikoista, häkeistä ja kanalan löyhkästä, omaan maailmaansa ihmisten asumuksista, täysi-ikäiseksi tultuaan.
Mutta Paavo ei paennut, vaikkei sitä varjeltukaan kanakopissa. Se aikoi nähtävästi elää talvenkin kartanolla, – kunnes se sattui saamaan väkivaltaisen kuoleman.
Paavo, joka osasi niin itsepintaisesti varjella itseään ilkeältä syöttäjältä! Paavo, joka ymmärsi niin pian paeta hänen käsistään matalaan petäjään, – kartanon pihalla kasvoi kolme petäjää, ikäänkuin veljekset rinnatusten: yksi oli tallukka, keskimmäinen ei mitään, ja kolmas suunnaton jättiläinen, jonka latva heilui pilvissä; – paeta sinne, istua siellä närkästyneenä puolen päivää, – ei leppyä ennen kuin Antti sielussaan oli vannomalla vannonut, ettei tekisi eläimelle pahaa! Paavo, joka tiesi harakkainkin temput; varasti hopeapapereita, – kerrottiinhan harakkain vievän hopealusikoita, – ja kätki niitä salaa ihmissilmiltä ruoka-aitan naavaisten kattopäreiden alle! Paavo, joka varhain aamulla tuli herättämään Antin, – lentäen raolleen jätetystä ikkunasta sisään ja nykien häntä korvasta taikka poskesta! – Paavo, jolle ihaileva ystävä sitoi kaulaan vaaleanpunaisen silkkinauhan, sikarilaatikosta saadun. – Ja osasipa Paavo kerran pelastaa itsensä kuolemastakin, johon se samainen nauha oli hänet viedä. Silloin heräsi Antti aamulla hyvin aikaisin, kylmästi kimaltelevana kesäaamuna. Paavo raaksahteli hänen päänsä vieressä, mutta kovin käheästi; ja kun Antti sitä tarkasti, näki hän, että silkkinauha oli jollakin tavalla joutunut ja luisunut linnun kaulasta sen kitaan; se oli kiristynyt niin tiukalle, että Paavo oli tukehtua. Nyt hän oli lentänyt pyytämään Antilta apua. Ja kun nauha oli kiireesti otettu pois, hyppeli Paavo iloissaan Antin sängynpeitteellä.
Ja sellaisen viisaan variksen piti joutua tyhmään kuolemaan!
Viisaan, – ja ilkeän! Sillä ilkeä se oli, kehno! Pian se nokkasi poikaa sormeen, jos suuttui. Ja kaiket aamut ja illat se tallusteli vesikorvoa kantavien piikatyttöjen perästä ja tarttui yhtä mittaa heidän hameisiinsa, – veti täydellä painollaan, jäi riippumaankin hameen helmaan, jos ei muuten huomiota herättänyt, ja antoi raahata itseään ilmassa. Kun sitten piikanen, varsinkin karjakko Kaisa, äkämystyi ja käännähti tosissaan varista lyödäkseen, – silloin oli Paavo jo väistynyt etäälle. Ja alkoi taas uudelleen kiusanteon, – pelkän kiusan vuoksi.
Paavo oli paremminkin talon isäntäväkeä kuin mikään varis. Ainakin kohteli se taloa kuin omaansa. Kuinka se esimerkiksi käytteli yhteisiä ruokavaroja? Se kylvi ikäänkuin pöyhkeilevä isäntä niitä kaikelle kylän väelle...
Se nimittäin elätti metsävariksia pitkät ajat talon kustannuksella.
Kerran alettiin ihmetellä, miksi riihen katto aina samaan aikaan iltapuolella oli niin täynnä variksia, kuhisevia, nauskahtelevia, ikäänkuin jotakin odottavia variksia. Ja kartanon nuorin herra, Leonard, otti silloin haulikkonsa ja hiipi niitä ampumaan. Mutta silloin lensi Paavo karjakodan ovelta aidalle ja alkoi vimmatusti rääkkyä, – ja kaikki villivarikset karkkosivat mustana pilvenä kauas. Paavo oli antanut kesyttömille sukulaisilleen varoitusmerkin: varmaan hänen kyntensä olivat mukana tässä pelissä.
Paavoa pidettiin silmällä. Tosiaan: varikset tulivat takaisin riihen katolle, ja Paavon huomattiin nyt salaa kuljettavan niille ruokaa karjakodasta: se onki nokallaan muuripadasta, karjaa varten lämpiävän hauteen seasta nauriinkappaleita ja vei palan kerrallaan riihen katolle, villeille omaisilleen. Paavo hoiteli hyvin sukulaisiaan, näytteli suurta, jalomielistä herraa.
Kun Leonardin pyssynpiippu välkähti, hälytti Paavo varikset karkuun.
Karjakodan ovi pantiin silloin huolellisesti kiinni. Mutta kuinkas kävi! Paavo alkoi kulkea kotaan ja sieltä ulos pienestä aukosta, jonka kautta vesi laskettiin kaivosta muuripataan. Ja riihen katto oli yhtä täynnä Paavon hoidokkeja kuin ennenkin. Leonardin haulien osuttamalla mahtoi tosin joku niistä heittää henkensä, mutta ainakaan ei syy silloin ollut Paavon, niin virkusti hän emännöitsi ja valvoi karjapihan aidalla tai korsun kulmalla, vartiopaikoillaan.
Niin viisas oli Paavo, ettei sitä ilkiötä kukaan omassa talossa hennonut rouhaista oikein tosissaan. Rauhassa se sai tehdä kolttosiaan kaiken päivää, elää kuin kuningas, vaaleanpunaisella silkkinauhallakin kaunistettuna. Siten meni kesä, – lämmin ja autereinen kuin menneet kesät aina. Mäet kaukana kartanonlaakson ympäristössä kylpivät sellaisessa udussa kuin hieno, sinertävä savu... Tuuli tuskin suhahteli kolmessa männyssä, jotka seisoivat pihassa kuin veljekset vieretysten...
Mutta myöhäissyksyllä sitten Paavo sai surmansa. Siihen asti oli säilynyt...
Sitä ei ollut näkynyt koko päivänä, vaikka oli jo iltapuoli... Se oli kai mennyt jonnekin kylälle, – aina se lensi omin valloin niin kauas.
Seuraavana aamuna tuli Antille surusanoma. Naapuritalon poika, jolla pöksyt roikkuivat takaa auki, toi tuon sanoman, niin oudon, että Antti sitä vaivoin uskoi.
Paavo oli tapettu! Mitä varten tapettu? Mitä oli tapahtunut?
Naapuritalossa oli päiväläinen nimeltä Turunen. Joonas Turunen. Hän oli ollut viimeisiä kauroja niittämässä. Paavo oli lentänyt kaurasuolle, ärsytellyt Turusta kuin kotona piikoja: nykinyt housunlahkeesta, vetänyt, tokannut vahvalla nokallaan miehen nilkkaan. Tepastellut Turusen tiellä...
"Mitäs siinä kokottelet kurkkuasi!" huudahti Turunen ja löi viikatteellaan Paavon kaulan poikki. Silmänräpäyksessä. Niin se oli tehty...
Ensi kertaa Antti ihmetteli, että se, jota sanotaan elämäksi, saattaa täten loppua! Paavo oli ollut, elellyt vielä eilen, se oli ollut hauska, – ja nyt sitä ei enää ollut: ei ollut mitään enää hänestä. Ei mitään.
Kuinka kummallista: aurinko paistoi kuin ennenkin, autereeton syksyn aurinko, mutta Paavon paikalla oli tyhjyys.
Viikatemies Joonas Turunen ei siitä lähtien saanut Antilta ystävällisiä tunteita. Kidutti ja kiukutti ajatellakin moista lurjusta. Tosin ei Antti häntä tavannut, turhaa olisi ollut tavatakin, peloittavaa ja ilkeää; mutta palvelustytöille hän keittiössä pilkkasi tuota merkillistä, käsittämätöntä olentoa, jota oli huvittanut pahaa tehdäkseen katkaista varikselta kaula. Antti pilkkasi häntä runolla, jonka hän oli jostakin kuullut ja jonka sankarin nimi sattui aivan täsmälleen tähän Turuseen, – hyvä sattuma:
"Joonas Turunen
sangen suruinen
koiran kokoinen
narrin näköinen!"Mutta – Paavon ruumista ei Antti edes etsinyt itselleen naapuritalosta, ei huolehtinut sitä siihen kirkkomaahansa, joka hänellä oli pellonpientarella rottia, hiiriä ja itsestään kuolleita pikku lintuja varten. Sen verran hän oli uskollinen parhaalle ja viisaimmalle varikselleen...
MÖRKÖJÄ
Antti nukkui kesäiset ajat päärakennuksen yläkerrassa. Siellä oli suuri sali, jonka ikkunoista ja parvekkeelta näki kauas ympäristön maisemiin, – yli vehmaan laakson, korkeille metsäharjuille, välkkyville vesille ja niiden kapeille niemille, – kaukaisuuteen, auringonsauhussa kylpevään ilmanrantaan. Salin vieressä oli Leonardin kamari, hieman hämärämpi salia, sillä vanhat hongat huojuttivat latvojaan melkein sen ikkunain edessä. Ja lisäksi kolmas huone, se, jossa Antti vietti yönsä sinisen, siirrettävän verhon takana.
Sen verhon takana, aivan kuin erikoisessa kätköpaikassa, oli paitsi pöytää ja sänkyä nurkkakaappi, jossa pidettiin lelusia ja vähän Antin omatekoisia näperryksiä, vanhan Samulin ja Pikkarin puukolla taikka sitten kynillä ja saksilla tehtyjä... Muuten siellä oli läksy- ja satukirjoja, tutkittavia kasveja, – sekä kuppi, josta annettiin ruokaa varikselle.
Ihanaa oli siellä herätä aamuisin alku- ja sydänkesällä. Aurinko paistaa ulkona. On aivan hiljaista: kukaan ei tule herättämään kesken unia, – paitsi varis. Paavo lentää ikkunalaudalle; ikkuna sängyn pääpuolessa oli jätetty yöksi vähän raolleen, että Paavo sisään pääsisi. Antti herää: Paavo raakkuu ikkunalla, kurottaa kaulaansa, rusetilla koristettua, – tepsuttaa pari askelta ja lentää tai harppaa sitten kömpelösti pielukselle ja nykäisee paksulla nokallaan Anttia. "Anna kokkelia", se sanoo. – Ja kupissa on kokkelia, – Antti lusikoi eineen Paavon kurkkuun, variksenpoika hotkii, kurisee, kurnuttaa, nielee siinä paikassa, ja vaatii ahnaana yhä lisää punaiseen kitaansa.
Lentää siitä Paavo ulos, – ja pian lähtee Anttikin hänen perästään, kolaa yläkerran kitisevien puuportaiden ovia, tuntee aamun tai päivän ihanuuden isoilla ulkoportailla, – ajattelee askareitaan: pihan hiekkakäytäviä olisi kitkettävä, – kamalan kuivaa hommaa, josta sitten pujahdetaan piiloon seljapensaan sisään tai livistetään varkain etäälle lepikköihin, petäjikköihin, peltojen pientareille, missä ruoho ja kukat ylettyvät melkein korkeammalle hänen päätänsä, kulleroita kasvaville niityille, isojen kivien laelle, – usein Paavo livistäjän kintereillä tai olalla.
Iltaisin nukkuu miltei kohta ruumis aurinkoista raukeutta täynnä, – nukahtaa, kun on tuskin alkanut lukea jotakin tarua kai kaskua.
Niin alku- ja sydänkesällä.
Mutta syksypuolella käy kolkommaksi. Silloin tulee pimeä, oudon pimeä, – ja Antti, joka imartelee itseään Akhilleus-nimellä, jonka Leonard lienee hänelle jollakin hetkellä pilkalla antanut, pelkää pimeässä.
Yöt saattavat olla hirmuisia.
Ja etenkin kirjoista ne hirmut karkaavat Antin kimppuun.
Kuka on sallinut hänelle moisia kirjoja, kummitusjuttujakin? Palavan intohimon voimalla vetävät ne puoleensa hänen sieluaan, vetävät keskellä päivääkin, jolloin pitäisi virkistäytyä reippaissa hommissa, olla mies. Aikuiset eivät näitä kirjoja hänelle tarjoa, he suosittelevat hänelle lukukirjain kertomuksia tai aivan tavallisia satuja. Ei, itse Antti luettavansa hankkii.
Mistä?
Kauhealta, salaperäiseltä ullakolta, joka on hänen kesähuoneensa yläpuolella. Se on vasta merkillinen aarrekammio, se suuri ullakko, jota kutsutaan "multavinniksi". Sinne vievät kapeat, umpinaiset portaat, joiden yläpäätä sulkee raskas luukku, niin painava, että se vaivoin kohoaa Antin nostamana. Niitä narisevia portaita täytyy kulkea hyvin hiljaa, ettei kukaan tietäisi hänen vinnille menevän. Sitten luukku auki, ja taas varovasti kiinni, – niin ei hänen liikkeistään kuulu alas edes hiiskahdusta.
Vinnillä on – vaikka mitä. Siellä on kuivamaan asetettujen vaatteiden lisäksi valtava karhunkeihäs, jonka kolmitahkoisessa terässä Antti on vielä näkevinänsä murhatun karhun verta. Raskas, väkevälle haiseva karhunnahkakin viedään sinne kesäksi, kääritään naftaliinilta lemahtavaan kankaaseen, odottamaan talvea, jolloin se riiputtaa pitkiä, koukeroisia ja mustia kynsiään reen perässä. Siellä on vanhoja lipastoja salaperäisine laatikkoineen, – laatikoissa kukkuroillaan tavaraa: muinaisia rouvien tykkimyssyjä, papereita, kullattuja kahvikuppeja, pitsejä, kaikkea. Ja aivan vieressä viettelee vanha, hylätty ompelukone, jota sopii hiljaa kiertää ja rassata; tuolla roikkuu iso sapeli; tuossa on rikkonaisia tuoleja, lyhty, koreita pukuja, sohva, jonka joustimet pönköttävät ja istuessa pistävät. Ja suuresta päätyikkunasta huikaiseva näköala yli puunlatvojen ja pyörryttävän jyrkänteen, kauas, – kauas tuonne yksinäisen kuusen luo, joka törröttää erakkona kahta järveä toisistaan erottavalla, kapealla kannaksella ja on muodoltaan kuin vähän auki jätetty sateensuoja.
Niin, myöskin vanhoja sateensuojia on vinnillä, alhaalla räystään alla pienten luukkujen alla, luukkujen, jotka tuijottavat illan hämärässä valkeina kuin mitkäkin aaveiden silmät. Niistä sateensuojista saa Antti, jos luvan pyytää, ottaa teräsvarpuja, tehdäkseen jousipyssyihinsä oikeat rautajänteet, – mahtavat jänteet muka: kymmenkertaista terästä, kovat potkaisemaan ja vaaralliset, – jos sattuisi ampumaan ketä silmään.
Mutta jännittävintä on, että vinnillä lepäilee laatikoissa tai mullassa hirvittävästi kirjoja. Niitä Antti kornuaa...
Onpa hän löytänyt sellaisenkin kirjan, jossa oli muutamia katkelmia Homeroksen lauluista, – luultavasti Elias Lönnrotin suomentamia; riemukkaasti, pontevin runojaloin rientävät sankarit niissä taisteluun, kypäreissä hevonhännät, säärten suojana välkkyvät vaskilevyt, kaikki paitsi Akhilleus, joka kantaa loputonta loukkautumisen kaunaa. Sieltäpä löytyvät nekin "Tuhannen ja yhden yön sadut", joista nikkari Hinkkanen näyttää nappaavan palasia omiin kaskuihinsa. Sydäntä vavistaa Pikkarin kertoma Sheherazaden ja hänen kohtalotoveriensa tarina; – tässä kirjassa ei sitä ole, mutta se kuuluu tähän; vavistaa omituisella, erikoisella tavalla, – tuo kertomus naisen uskottomuudesta, niin oudosti vaikuttava, että Antti kerran yksinään ruokasalissa lankeaa polvillensa uunin nurkkaan, kohottaa kaksi sormeaan korkeuteen ja vannoo Jumalan edessä, ettei hän koskaan elämässään suvaitse naisia, noita kelvottomia, vaan kostaa heille tulella ja miekalla heidän ainaisen petollisuutensa.
Mutta näitä runoja jälleen on hän jo kuullut isolta kaimaltaan, isäntärenki Antilta. Kankealla, ylpeää vihaa vapisevalla äänellä oli isäntärenki sunnuntaina nurmikolla vieretysten maattaessa lukenut hänelle:
"Nyt pirulle sa luus ja nahkas möit,
kun esimiestäs tappelussa löit."Ison Antin suussa särähtävät erikoisen karkeasti sanat: piru ja ryssä.
Kaikkein merkillisimmät, kauheimmat olivat kuitenkin pienestä Antista eräät värittömät kuvat, – sillä "Tuhat ja yksi yötä" oli täynnä värillisiä, joita hän löysi vanhoista ruotsalaisista kuvalehdistä ja pienistä suomalaisista kansansatuvihkosista. Ne kuvat eivät olleet sellaisia kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa. Ne olivat pelkkää mustaa ja valkeaa, mutta sitä hirmuisemmat. Niissä kuljetti koko kuvalehden sivun täyttävä rosvo hartioillaan ryöstettyä lammasta, pitkä puukko kädessä, toinen hampaissa, kolmas ja neljäs vyössä. Niissä ajoi jokin yksisilmäinen jumala kahdella pirullisen näköisellä pukilla, joiden sieraimista ja silmistä tulta tuiski, kun taasen itsensä jumalan kädessä heilui julma vasara, josta sinkosi salamoita. – Ja kaikkia muita ilkeämmät, julmemmat olivat alastomat, pitkähäntäiset pirut, jotka istuivat suomalaisten kansansatujen lehdellä, istuivat läjässä, neuvottelemassa öisessä kokouksessaan, inhoittavan paljas ruumis toisensa vieressä, pienet sarvennykeröt päässä, hännät jalkojen ympärille kiedottuina. Mitä elkeitä ne punoivat? Sitä ei satukirjakaan tietänyt.
Etenkin nämä pirut vainosivat Anttia syksypuolella kesää.
Ne vainosivat unessa; ja vielä enemmän valveilla, jos oli pimeä.
Ne olivat ensin mörköjä, sitten niistä tuli haamuja, aaveita, lopulta mystillinen, vavistava kauhu.
Mörkö ilmestyi unessa. Antti makasi keltaisessa sängyssään, joka oli annettu hänelle omaksi, ja näki unta: mörkö oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa, siinä samassa sängyssä, – pieni, pyöreä, musta mörkö; siinä se makasi ja killisteli ilkeästi, – mutta ojensi yht'äkkiä kyntensä, mustat, kiiltävät ja käyrät kuin karhun kynnet, ja alkoi häntä raapia, noilla sirpinkokoisilla, terävillä kynsillä. Antti heräsi kauhun vallassa ja aikoi huutaa. Mutta olikin hiljaa, eikä paennut vuoteestaan: pelkääminen oli noloa, – se oli kiellettyäkin, se oli häpeä. Hän valvoi kauan pimeässä, – hien vallassa, – kunnes taas nukkui.
Pelkääminen ei ollut miehen käytöstä. Ah, etteivät aikuiset, jotka saattoivat hänet välistä, kun hän näytti oikein pelkäävän, yläkertaan asti, etteivät he aavistaneet, miten julmaa hänestä oli työntäytyä tuonne pimeihin huoneisiin syksypuolella! – Ja aavistivathan he, mutta tietysti höpsöä täytyi kasvattaa, poistaa hänen joutava pelkonsa. Antti pirisi ja melkein itki:
"Mikä lie tuolla – tuo valkea...?"
"Mikä?" toisti saattaja, joka tahtoi hänet reippaaksi. "Mennään sitä katsomaan. Koeta sitä kädelläsi: sehän on kakluuni. Ei mies pelkää..."
Se oli tietysti kakluuni. Tai jokin valkea vaate. Eikä se kumminkaan ollut sitä. – Tavattomalla kiireellä Antti riisuutui yksin jäätyään kynttilänsä valossa, sukelsi peitteensä alle, sammutti viimein hätäisesti kynttilän, ja peitteen raosta tuijottivat hänen silmänsä kauan pimeyteen, tuijottivat kuumeisina palaen, sillä nurkassa oli yhä se aave, – salaperäiseltä ullakolta alas hiipinyt aave, paljaspintainen, ilkeä paholainen.
Mutta kaikkein kolkointa, järistävintä, – pahempaa kuin unessa nähdyt möröt ja valveilla mielessä uhkaavat aaveet, – oli sellainen kauhu, joka ei yllättänyt unessa eikä valveilla, vaan puoliunessa: unissakulkeminen.
Palvelijatar meni iltahämärässä lyhty kädessä ullakolle vaatteita ottamaan. Hän näki Antin jo vuoteessa, – pojan kynttiläkin oli sammutettu. Mutta sitten kuuli hän Antin nousevan perästään ullakolle. Paitasillaan Antti sinne tuli. Palvelijatar käski häntä pois, toruskeli, sanoi hänen kylmettävän itsensä. Antti ei vastannut, – no niin: hän nyt oli aina itsepäinen, tahtoi kai nyt taas komuta vinnillä. Tyttö otti vaatteet, aikoi poistua, käski vielä kerran Anttia pois. Antti ei vain totellut. Olkoon sitten täällä, tulkoon omine aikoineen, ajatteli palvelijatar, jolla ei ollut aikaa odotella, painui porrassyvennykseen, laski luukun kiinni ja meni.
Antti heräsi pimeässä. Missä hän oli? Kylmä riipoi hänen ruumistaan. Pimeässä kuulsi kauheita valkeita läikkiä, – kuin silmiä. Multa kävi jalkoihin kuin jää. Missä hän oli? Hän ei löytänyt minnekään...
Ullakolla, – multavinnillä! Kuinka hän täällä, – melkein alasti! Yöllä, – pimeällä vinnillä, – kuin haudassa: elävältä haudattuna. Hän ei uskaltanut parkua: jospa ei sydänkään olisi sykkinyt, etteivät oudot nurkat huomaisi häntä! Talo nukkui, hän yksin valvoi... Öinen tuuli humisi, pärekatossa rapsahteli, nurkissa kyyrötti jotakin, – ne kirjakasat, joissa istui alastomia paholaisia juoniaan punomassa, pitkät hännät rivosti toistensa ympärillä...
Viimein löysi hän haparoiden luukun, ja palasi sänkyynsä. Miten oli hän vinnille joutunut? Hän ei muistanut eilisiltana sinne menneensä, mutta hän oli mennyt, koskapa oli ollut siellä...
Hän ei tohtinut kertoa siitä tapauksesta aikuisille, se oli liian omituinen ja kauhea.
Ja hän pelkäsi sen uudistuvan. Tämän jälkeen hän käveli useinkin unissaan.
Hänelle kerrottiin niistä matkoista vasta melkoisen ajan kuluttua. Ja silloin ilmaisi hänkin ensimmäisen retkensä öiselle ullakolle. Ilkeä salaisuus oli hänelle selvinnyt: hän oli tuollainen – unissakulkija.
Lempeä rouva kertoi hänelle yhden hänen matkoistaan. Oli ollut hiljainen yö. Kaikki olivat nukkuneet, palvelusnaiset kuorsanneet keittiössä. Mutta rouva oli kuullut kamariinsa käyntiä ovissa, hiljaisia askelia ruokasalista, sitten liikettä keittiöstä. Hän sytytti kynttilänsä, meni katsomaan: Antti seisoi hellan vieressä selkäänsä paistatellen kuten hänellä oli pahana tapana, – paistatteli paitasillaan.
"Kuinka olet täällä? Miksi et nuku?" kysyi hän Antilta.
"Ei ole kahta pöytää", vastasi Antti.
Rouva valaisi hänen kasvojansa, pojan silmät olivat kiinni, kasvot jäykästi ylöspäin luodut, ilmeettömät.
"Mene takaisin nukkumaan. Lue rukouksesi. Minä saatan sinua", maanitteli rouva.
He menivät kahden. Antti luki pari säettä hänelle opetettua iltarukousta, availi ja sulki ovet, astui yläkerran portaita kädet hiukan hajallaan. Ikäänkuin ilmanveto vei Anttia mukanaan: Hän pääsi huoneeseensa, meni vuoteeseen ja nukkui, – vaikka ei ollutkaan muuta kuin nukkunut.
Rouva uskoi, että enkelit varjelevat lapsia.
Mutta jos hän ajatteli, että ne taluttavat unissakulkijaakin, ettei hän loukkaudu retkillään, vaan astelee hairahtumatta vaikka kattojen räystäillä, niin sitä hän ei muistanut, kun puhui Antille noista enkeleistä, että juuri hän oli niistä kenties ensimmäinen; sellaisella vakuuttavalla tavalla osasi hän esittää Antille keskinäisissä pakinoissa päivällä, ettei kunnollisella ihmisellä ole koskaan syytä mihinkään pelkoon.
Rouvan tyyntä otsaa, kirkkaita silmiä ja lempeää hymyä ajatellessaan on Antti sitten usein aprikoinut, miksi hänen kuitenkin kaiken ikänsä on täytynyt jotakin pelätä, – miksi sekään vakuutus ei kyllin riittänyt? Pelätä yhäti mörköjä, tosin toisenlaisia kuin pienenä, mutta yhtä kamalia kuin nekin, jotka hän tietämättään oli hankkinut itselleen ullakon pimeydestä. Eihän ihmisellä, jos hän on viaton, pitäisi olla syytä pelätä eikä kärsiä tuskaa unettomina öinä! Niin, – jos hän olisi viaton...
KUNNIA JA SOKERI
Leonard, hyväsydämisen rouvan poika, on nuori medisiinari. Hänen taivaansa on vielä täynnä lempeitä, uneksivia tähtösiä, hänen elämänsä tarjoaa paljon lupauksia ja iloa ihmiselle, joka suorittaa kunnialla velvollisuutensa. Hänen huulillaan asuu ystävällinen hymy, otsallaan rauhallinen vakavuus, silmissään pilkahtelee vekkuli.
Leonard oleskelee kesäisin äitinsä maatilalla, siellä kauniissa kartanossa korkealla mäellä.
Notkoon, joka on aivan rakennuksen vieressä, hän on tehnyt itselleen hämyiseen koivikkoon pienen penkin kahden puun väliin; siinä hän lueskelee lääketieteellisiä kirjojaan.
Mutta palvelustytöt koskevat välistä noihin paksuihin, salaperäisiin kirjoihin, milloin hän jättää ne käsistään kamariinsa, joka on talon yläkerrassa. Sen huoneen ikkunain edessä heilimöi suloinen suvi, laajalti näkyy sinne kesäisiä maisemia, kullanhohtavia mäkiä, kiiltäviä järvenulapoita, – kuin pienoiskuva, ihana aavistus koko rakkaasta Suomesta.
Ja juhlapäivinä rätisee ja paukkuu huvilan lipputangossa Suomen lippu, – räsähtelee korkeuden tuulessa kuin raketti, – ikäänkuin enne tulevista ajoista, jolloin seuraava polvi lunastaa verellään sen lipun kunnian, ostaa sen omalla hengellään aivan vapaaksi. Nyt ei ole vielä kysymystä kirjaimellisesti sydänverensä antamisesta, vaikka nuori Leonard onkin jo selvällä uhmalla vetänyt tankoon juuri tällaisen lipun, sillä heiluuhan naapurikartanossa juhlina yhä kolmivärinen Venäjän lippu, ja tämä sinivalkoinen kuuluu olevan virkavallankin epäilemä ja uhkaama. Mutta sitä iloisempana ja ylpeämpänä julistaa Leonardin kartano väriään suomalaisella lipulla, kahdella värikaistalla, joista alempi on sininen, ylempi valkea. Se on paljon isompi kuin naapurin ryssänkuli; se liehuu – kuin välähtelevällä miekalla iskien...
No niin, nuo palvelustytöt koskevat Leonardin kirjoihin aina milloin korjaavat yläkamarissa vuoteita, sillä niissä kirjoissa on hirmuisia ja myöskin heidän mielestään kovin ilkeitä kuvia. Saisivat kai Leonardin puolesta kuvasia ehkä hiukkasen pilkistelläkin, – elleivät jättäisi hyppystensä jälkiä lehtien reunoihin! Ja kerran hän tekee eräälle heistä kauhean kepposen. Hänellä on nurkassa kaapin takana iso, kannellinen peltipurkki, jossa ui – ihmisen pää! Naisen pää – ruumiista irti leikattu. Ja jonakin syyspuolen iltana, kun keltainen kuu alkaa kurkistella mustien ja alakuloisten kukkulain takaa, kehoittaa hän palvelustyttöä kamarissaan hieman odottamaan; tyttö on jo pöyhinyt vuoteen. Kehoitettu odottaa. Leonard menee nurkkaan, tuo sieltä kiiltävän peltipurkin, avaa sen kannen ja nostaa äitelän inhottavalta haiskahtavasta spriistä esille ihmisen verisen pään, – riiputtaa sitä hiuksista, joita on vielä toisella puolella päälakea, jota vastoin toinen on nyljetty: jokainen verisuoni näkyy siltä puolelta. Tukka on pitkä, tapetunko naisen pää? Leikatun pään hampaatkin ovat paljaina, ja silmät pullottavat kauheina, kalseina ja elottomina kuin kuolleen kalan silmät.
Siitä alkaen ei sormenjälkiä ilmestynyt Leonardin hienoihin kirjoihin; palvelijoilla ei ollut enää koskaan aikaa viivyskellä kovin pitkään yläkerrassa, ei etenkään illan hämärtyessä, – myöhällä ei milloinkaan.
Luuranko, joka oli pystytetty kamarin yhteen nurkkaan, sekin oli jo iljettävä. Mutta mitä se vielä siihen nähden, että toisessa nurkassa pidettiin tapetun ihmisen päätä!
Pitkä, hienostuneen kalpea Leonard hymyili vekkulimaisesti: täytyihän vähän suojella kirjoja, joita hän piteli itsekin hyvin, varjeli kuin silmäteräänsä...
Yleensä hän melkein aina hymyili, nuori ja toiveissa elävä Leonard. Lueskeli kesäisin, milloin mieli teki, ja kun ei oikein olisi tehnyt, poltteli paperossin, hyräili välistä, katseli taivaan sineen, huokasi aavistustensa ihanassa odotuksessa, metsästeli, nautti kesästä, puheli ja laski leikkiä rahvaan kanssa, jota hän vilpittömästi rakasti.
Ja melkein yhtä mittaa kulki Leonardin kintereillä kaksi kääpiötä: Antti, orpo poika, ja loisen lapsi Ferdinand eli Veerti.
Ferdinand asui tupapuolella. Antti, ottopoika, päärakennuksessa. Hauskaa oli Leonardista tehdä heille pikku kujeita, vielä hauskempi heitä ilahduttaa, ja mielenkiintoista tarkastella heidän sielujaan.
Antti sai usein nukkua Leonardin sängyn vieressä, sillä Leonard tahtoi lukea hänelle ääneen, herättää hänessä ajatuksen alkeita. Mutta silloin Antti nukkui hyvin pian: lukemisen hiljaista sorinaa kuunnellen oli siinä nyt niin turvallista maata, – ei tarvinnut pelätä mitään sellaista kuin omassa asumuksessa, vierashuoneessa: tästä eivät kummitukset ja aaveet ainakaan veisi! Antilla oli niin suloisen hyvä ... hieman kuin koiran, joka saa kiivetä isäntänsä viereen ja laskea leukansa hänen käsivarrelleen. Siis Antti nukkui melkein heti. Leonard luki ja luki; alkoi kuulua pojan tasainen hengitys, – Leonard katsahti häneen: Antti oli jo sikeässä unessa, sen verran siitä lukemisesta oli hyötyä! Mutta hän ei hennonnut Anttia herättää. Aamulla hän ilveili:
"Kuka sinulle viitsii lukea, – nukut heti kuin silakka!"
Omalla puolellaan Antti kuitenkin öisin valvoi, ja silloin hän joskus mietiskeli niitä asioita, joita oli kuullut ihailemaltaan Leonardilta.
Leonard sanoi Antille:
"Sinä leikkaat paperista sotamiehiä ja maalaat niitä. Taidat aikoa tehdä niitä satoja? Onko kaikilla hevosilla häntä yhtä korkealla? Kas miten säännöllistä... Tekisit piilipyssyn, – sellaisen kuin on Rännälin pojilla! Heillä on oikeat, piikkikärkiset nuoletkin! Koettaisit ampua oikeita lintuja!"
Tai sanoi:
"Sinä luet ja luet sankaritarinoita, satuja! Menisit ulos, – opettelisit uimaan ja pelastaisit oikean hukkuvan kuolemasta! Sellaisesta pojasta on olemassa satu. Tahdotko kuulla? Se olisi sankaruutta, – ei itserakas kuvitteleminen."
Ja Leonard opetti Antin uimaan. Antti oli niin arka, vaikka oli lukenut, kuinka Leander ui Hellesponton ylitse. Pelkuri! Heittäydypä uimahuoneen portailta veteen, hirmuiseen, pehmeään syvyyteen, josta tuskin kaloja vähän kuulsi – heittäydy osaamatta uida! No niin, silloin sieppasi Leonard, joka ui kuin haikala, Antin toiseen kainaloonsa ja vei hänet isolle kivelle kymmenisen sylen päähän uimahuoneesta. Sinne hän jätti Antin istumaan ja palasi itse takaisin portaille.
"Tule pois tänne, älä jää sinne!" huusi hän Antille uimahuoneelta.
Antti ei uskaltanut, Anttia hävetti. Leonard nauroi ja pilkkasikin hiukan. Ja lopulta hän – lupasi pelastaa Antin, jos hänelle tulisi vedessä hengenhätä!
Leonardiin voi luottaa! Ehdottomasti. Tuon lupauksen saatuaan Antti heittäysi veteen, räpiköi hetkisen, pysyi hiukan veden päällä, – osasi siis vähän uida, – ja sitten hän upposi: hirmuinen, pimeä syvyys veti häntä puoleensa kuin kuoleman nielu. Kuulsi jotain punaista ympäriltä: pohjakivet. Hän parahti, vesi meni suuhun, ja hän tunsi Leonardin käsivarret allaan: kaikki oli hyvin, Leonard vei hänet portaille. Mutta uimaan Antti tiesi pian oppivansa, oli jo pari vetäisyä osannutkin; syvyys viehätti häntä, ei enää peloittanut niinkuin ennen.
Ja sitten sai Antti kunnian opettaa puolestaan Veertiä uimaan; siinä he oppivat kumpikin toisiltaan...
Nyt lähtee Leonard pyssy kainalossa metsälle. Veerti ja Antti hipsuttavat hänen kintereillään.
Ja ennen kuin Antti on aavistanut omaa toivettaan, työntää Leonard pyssyn, oikean haulikon, jossa on panos sisällä, hänen käteensä ja yllyttää:
"Sinun pitää osata ampua, ja Veertin myös. Oikealla pyssyllä: piilipyssyt, ne alkavat olla lasten leluja. Katso, Antti, tuolla on palokärki, – tuo punahattuinen. Tähtää, laukaise!"
Hän asettaa haulikon Antin olkapäätä vasten, neuvoo tähtäämään, Antin käsi vapisee, – kamala jylinä kaikuu hänen korvissaan, ja kun juostaan metsään, räpiköi palokärki melkein kuoliaana petäjän juurella.
Ja Veerti jälleen ampui närhin Leonardin pyssyllä.
Kuinka välkkyväksi pojat koettivat näiden sankariretkien jälkeen puhdistaa Leonard-herran haulikon! Leonardilla ei ollut muuta huolta kuin neuvoa huvikseen ja katsella valmista.
Mutta sitä ennen kuin Antti ja Veerti ampuivat pyssyllä, huvittivat tyhjät patruunatkin heitä. Etenkin kiiltävät vaskihylsyt. Leonard heitteli käytettyjä hylsyjä runsaasti heille:
"Ottakaa, – pistäkää niitä kepin nenään, niinkuin oikeassa kävelykepissä on hela, tai tehkää niistä jotain muuta..."
Antti ja Veerti noukkivat kilvalla hylsyjä. Antti ajatteli sommitella niistä kirnuja, ritarikintaan sormia, kanuunoita, joihin voi panna kärpäsruutia, lipputangon kärkiä, laivainsa savupiippuja, kiikareita... Veerti tuntui tekevän niistä kepinneniä, tai keräävän niitä vain muuten varastoonsa, kuten varis Paavo kaikenlaista kiiltävää.
"Ottakaa, ottakaa kilvalla!" kehoitteli Leonard. "Kuka saa enemmän? Nyt heitän kourallisen hietikolle. Juoskaa!"
Hän heitti kourallisen hylsyjä, kauas. Pojat juoksivat. Veerti keräsi; toinen keskeytti keräämisen, ajatteli:
"Ottakoon Veerti... Setähän nauraa! Tämä on kilpailua... Olemmeko mitä – kilpailevia koiranpenikoita?"
Antin hylsyinnostus loppui.
Sitten kujeili Leonard paljon entistä pahemmin Veertin kustannuksella. Jopa sillä tavoin, että Antti joutui mielestään ikäänkuin nauramaan Veertille Leonardin kanssa.
Eipä silti, ettei Leonard olisi yhä joka päivä saanut nauraa heille kummallekin. Mutta Veerti se oli vasta pinteessä.
Veerti saattoi tulla päärakennuksen puolelle, – aikomuksella ehkä lähteä Antin kanssa salaa hernepeltoon: pojathan näpistelivät yhdessä herneenpalkoja. Leonard sattui olemaan keittiössä. Veerti istahti lakki sylissä oven pieleen tuolille; tuolissa oli pyöreä, kovera pohja. Antti näki Leonardin ilmeestä, että jotain hän taas Veertille aikoi... Leonard kävi vesikorvon luona, ja jutteli kaiken aikaa leikillisesti Veertille ... kyseli kuulumisia... Ja kun Veerti kuunteli hieman suu auki, kuten hänen tarkkaava tapansa oli, kaatoi Leonard huomaamatta vettä hänen tuolinsa koveralle istuimelle. Tuokio pakinoitiin edelleen. Leonard tarkasteli ilveillen Veertiä. Yhtäkkiä vääntyi Veertin suu, koko hänen terveet, pyöreät kasvonsa kummallisesti; hän ei voinut vastata, hän itki, eikä se ollut ihme:
"Minä en sitä tehnyt, – housuihini! Ja äiti antaa selkään!"
Veerti ilki, kiukkusi. Leonardin täytyi lohdutella.
Ja lopuksi oli Antin vietävä Veertin äidille sana, että jos äiti näkisi illalla Veertin lahvipöksyt kosteina, oli hänen syytettävä Leonardia. Siten säästyi äiti selkäsaunan antamisesta, mikä olikin vaikea temppu: kaksi lujinta loiseukkoa siinä tarvittiin apulaisina, toinen piti Veertiä jaloista, toinen käsistä, ja äiti rapsutteli koivuisella minkä hennoi; Veerti oli niin mahtava potkimaan ja puolustautumaan.
Nyt sai Veerti lopulliseksi hyvitykseksi kärsitystä pahasta voileivän, ison ja makean.
Monesti nolasi Leonard Anttia niinkuin Antti ansaitsikin.
Mutta kerran teki hän Antille sellaisen kujeen, että Antti päätti hammasta purren olla enää koskaan antamatta – sokeripalan vietellä itseään pois kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan...
Veerti ja Antti pitivät sokerista. Nyt asetti Leonard heidät istumaan vieretysten keittiön lattialle, selät seinää vasten, ja sovitti heidän kumpaisenkin etuvarpaitten varaan sokeripalan. He olivat paljasjaloin, ja pari mustista varpaista oli siteissä, ne olivat naksahdelleet ahkerasti kiviin, ja Leonard oli pahempia haavoja parannellut.
Siinä istuivat Veerti eli Ferdinand, jota Leonard kutsui Don Ferdinandoksi, ja Antti, jolle Leonard oli antanut hieman pilkalla nimen: kamarisankari Akhilleus.
Se heistä, joka istuisi kauemmin sokeriaan ottamatta, saisi molemmat sokeripalat. Toinen, vetelämpi, menettäisi palansa toiselle.
He istuivat kauan, hyvin kauan. Joskus liikahti Antin käsi, ja Veertin nykeröinen käsi vavahti ottamaan sokeria, mutta vetäytyi takaisin. Antista oli ilkeää, – palvelustytötkin nauroivat; paitsi nyt itseään Leonardia, joka pisteli ja ahdisti poikia minkä kerkisi.
Kovin kauan he istuivat. Kai parikymmentä minuuttia. Antille oli kunnia kysymyksessä, – sitkeys, toisen voittaminen; ja niin kai Veertillekin, sokerin makeuden lisäksi: ei sitä hänen äitiraiskansa varastoista sokeria näin vain tuhlailtu.
Ja Veerti voitti Antin! Mielellään Antti sen voiton hänelle salli, – sillä Antin kunnia olisi mennyt, jos hän olisi voittanut.
Kävi niin, että kun he olivat istuneet vieretysten sokeripalat etuvarpaitten päässä kaksikymmentä minuuttia, kuului keittiön eteisestä ääniä, – vieraita ääniä. Ja sitten astui sisään ison pappilan ruustinna pikku tyttärensä kanssa, Annikin kanssa.
Antti livisti permannolta, hän pakeni ruokasaliin, näki vain, miten Veerti-veikko sai hänen sokeripalansa, joka oli vierähtänyt lattialle, ja pisti suuhunsa. Pisti suuhunsa ja jäi istumaan sitkeästi paikalleen, odottamaan käskyä, milloin voisi nousta.
Antti oli pöyhkeä: ruustinnanko ja pienen Annikin olisi pitänyt nähdä hänet istumassa sokeripala ukkovarpaan varassa! Kunhan nyt Leonard-herra ei puhuisi koko kilpailusta!
Mutta tietysti hän puhui!
Ja jälleen päätti Antti, ettei hän antaisi sokerin vietellä itseään pois oikean, – suuremman, – kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan, ei tarpeeksi koskaan!
LAKEERISAAPPAAT
Antti on hiukan sairas. Oli ollut enemmänkin, mutta ei ole paljoa enää: hänellä oli tuhkarokko, joka nyt häviää.
Ennen sairastumistaan näki Antti kummallisen unen: isossa väenpirtissä, jossa hän usein käy leikkimässä Veertin kanssa, kömpi uunin takaa pitkä, musta mies ja pisteli häneen neuloilla, – lukemattomilla neuloilla joka paikkaan ruumista.
Sitä untansa mietti Antti sairastaessaan, milloin oli täysin tajuissaan. Merkillinen uni! Ja se oli tarkoittanut tätä: rokko oli nyt pistellyt häntä neuloilla joka paikkaan ruumista...
Antti makaa kasvattajansa lämpöisessä kamarissa, hänelle niin rakkaan ihmisen sängyn vieressä. Rouva on antanut siirtää Antin mahdollisimman lähelle itseään, tarkastaakseen hänen pientä kuumettaan, vaaliakseen pikku sairasta.
Mutta tänä päivänä, jolloin rouvan muuten täytyykin välttämättä matkustaa jonnekin hyvin kauas, – ensin höyrylaivassa ja sitten oikein junassa, – ei Antti enää oikeastaan olekaan sairas. Hän on jo melkein terve. Rouva saattaa siis aivan huoletta senkin asian puolesta lähteä. Palvelustytöt hoitaisivat kyllä poikaa.
Ja Antille, jonka pitää tällä tavoin jäädä tavallaan yksin kotiin, – sillä rouva aavistaa kyllä, että Antti rakastaa häntä, – Antille on rouva ostanut syysmarkkinoilta lähtö- ja toipumislahjaksi uudet saappaat. Välkkyvät saappaat, joissa varrensuut ovat kiiltonahkaa!
Antin ensimmäiset saappaat! Lakeerisaappaat.
Anttia tosin harmittaa, että se hänen vuoteensa ääressä tänään käynyt setä väitti niitä nauraen ryssänsaappaiksi. Anttihan vihaa ryssiä: hän on kuullut kaimansa, Antti-rengin, lukevan ääneen Vänrikki Stoolin tarinoita, eikä hän pidä muutenkaan ryssistä, sillä aikuiset tuntuvat yleensäkin olevan heitä rakastamatta. Se herra ja setä sanoi, että nämä olivat ryssänsaappaat; markkinaryssältähän ne oli ostettukin! Jopa laski setä vielä leikkiä, että saappaiden pohjat olisivat paperia, – ryssäthän pettävät aina, – ne pohjat kuluisivat pian nuuskaksi...
Harmillista ja myöskin hiukan häpeällistä olisi, jos ne kuluisivat niin pian ja helposti. Mutta ainakin niissä oli kiiltonahkaiset varrensuut; ne olivat toki sittenkin lakeerisaappaat.
Sellaiset hyvät sai Antti siitä, että hänellä oli rokko ja että rouvan täytyi lähteä matkalle. Ja lisäksi sai hän paljon muuta, pienempää hyvää: piparkakkuja, yhä lämpöisemmät peitteet, – ja katsellakseen kirjoja, joissa on loppumattomasti kuvia; ynnä mainitulta sedältä tyhjän sikarilaatikon ja vaskilankoja: laatikosta ja langoista tahtoisi Antti tehdä itselleen kanteleen; hän on jo niin terve, että jaksaa käsitellä puukkoa ja näveriä.
Kaikki on Antista paikallaan. Lähteköön täti vain matkalle. Antti tuntee viihtyvänsä mainiosti.
Täti lähti, käskien Anttia pysymään sisällä niin kauan, kunnes hän paranisi aivan täydellisesti. Antti jäi kamariin, ensin palvelustytön seuraan, sitten yksinään, – nikkarinvehkeet sylissä, kirjat vieressä.
Ja vähän kuvia selailtuaan hän alkoi veistellä intohimoisesti kantelettaan. Pian se valmistuikin: kova oli kiire, – Antti osasi hätiköidä. Se valmistui, vaikka siitä tulikin jonkinlainen sormilla näppäiltävä viulu eli kitara, kuten Antti olisi nimittänyt sitä, jos olisi tietänyt, mikä kitara oli: olisihan kitara kuulunut komeammalta kuin kantele... Siinä ehtii sitten ilta, ja työstä väsyneenä soittelee hän yksinään viuluaan tummaisessa kamarissa, jonka kattopuolen pöytälampun kupu tekee aivan pimeäksi, niin ettei katon reunuskoristeita näy, eikä oikein kultaista, rauhallista seinäkelloakaan, joka masentuneen alakuloisesti tiksuttaa. Mutta alaosa kamaria näkyy, – ja tuntuu nyt autiolta, – ikäänkuin pelästyneine tai kuolleine sohvineen ja pöytineen, kun täti on lähtenyt matkoille. Keinutuolikaan ei hievahda, – sen vempeleet törröttävät hiukan pystyssä kuin aisat; se odottaa tätiä keinumaan, – ja kutsuisi Anttia keikkumaan. Mutta Antista ei oikein maistu keikkuminen tänä iltana; hänelle alkaa tulla ikävä, – ja onhan hänen käsketty pysyä alallaan.
Mutta seuraavana päivänä! Syksyinen aamu on kirkas, taivas hohtaa ikkunasta hopeana, raikkaana, vaaleansinisenä! Antti on kuulevinaan, kuinka tuuli humisee korkeissa hongissa talon ympärillä, vapaana ilmojen teitä lentäessään...
Ja Antin vieressä ovat lattialla nuo lakeerisaappaat, – pystyssä tököttäen, vielä ihan melkein käyttämättömät, – tuskin jalkaan koetellut; – pohjat puhtaat, valkeat ja narisevat, – niiden narinan tietää hän ensi koettelulta. Ja varrensuut kiiltävät kirkkaammin kuin vahakantisen muistikirjan päällystä.
Uudet saappaat! Kiiltonahkaiset! Miten ylpeä hän on niistä! Harvoin muistaa hän saaneensa näin mieluista lahjaa. Niin, minne lienee joutunut se mekko, jonka helma oli pyälletty hampaalliseksi ja reunustettu sinisellä nauhalla? Se oli kyllä yhtä ihana lahja. Mutta siitä taitaa olla jo kauan. – Kuinka hän näillä saappaillaan harppaa! Kuinka hän katselee itseään, – ja ihmiset häntä.
Jonkin aikaa hän näppäilee viuluaan. Katselee puoleen päivään kuvakirjoja, suuria kuvalehtiä tai kirjoja, joissa on hyvin hienoja, värillisiä kuvia. Niitä kirjoja yrittää hän lukeakin, vaikka ne ovat ruotsalaisia; muutaman sanan hän jo ymmärtääkin.
Mutta mahdotonta on tässä maata! Hän tuntee olevansa aivan terve. Eilen hän oli ainoastaan hiukan kipeä, nyt hän on terve kuin pukki. Lahjat ja ystävällinen huolenpito olivat ilahduttaneet häntä niin, että rokkokin katosi, – häviämässähän se jo olikin.
Luonto kutsuu. Hongat humisevat syksyn tuulessa raikkaasti, tuulessa, joka lentää vapaana ilmojen teitä!
Oli käsketty pysyä sisällä, kunnes hän olisi terve.
Mutta nyt hän onkin terve! Hän tuntee sen, – rinnassa paisuu sellainen ilo ja sellainen halu ulos, että hän – on täysin terve.
Antti nousee ja pukeutuu. Vetää saappaat jalkaansa. Mitkä saappaat! Hän halkeaa malttamattomasta ilosta, kun ajattelee, että hän katselee kävellessään niitä ja että ihmiset näkevät hänellä jalassa kiiltäväsuiset lakeerisaappaat! Uudet, narisevat lakeerisaappaat.
Pitäisi niitä näytellä...
Ei hänellä mitään rokkoa enää ole!
Antti menee keittiöön ja pääsee sieltä uloskin, sillä keittiössä ei satu olemaan palvelijoita. Pihalla hän kyllä kohtaa yhden tytöistä, Selman, mutta poika sanoo olevansa ihan terve, ja terveeltä hän näyttääkin: antaa hänen nyt aikailla puutarhassa, siinäpähän virkistyy...
Mutta Antti aikaileekin pois puutarhasta, pujahtaa nopeasti suuresta portista, sitä hiukan raottaen, ulkopuolelle, aukealle mäelle, josta näkee kauas, esimerkiksi pappilaan asti. Katselee siinä, – ja päättää lähteä kauemmaksi. Hänellä oli se jo sisällä hiukan mielessä, hän on viekas.
Taskussa on Antilla, – sillä nykyään on hänellä jo taskutkin, – pieni lahja ja yllätys ison pappilan pikku Annikille: hiiri, jonka Antti on vuollut puusta äskettäin ja joka hyppää sen sisään kätketyn pikivivun voimalla. Sen hän vie Annikille tuomisiksi.
Ison pappilan Annikki, ruustinnan pikku tytär, ja Antti saavat usein leikkiä yhdessä.
Pappila ja Antin koti ovat lähetysten, ainoastaan pari virstaa väliä.
Tuolta se pappila loistaa, iloinen ja rikas pappila, – vettä lainehtivan niityn ja nummisen petäjikkömäen yläpuolelta, päivänpaisteiselta harjulta... Siellä asuu pikku Annikki, jolle Antti vie mielellään lahjan...
Annikki on tosin paljon nuorempi Anttia, valkeahipiäinen, hento lyllerö, – hyvin lellitty, hemmoiteltu. Antin arvelun mukaan liiaksi lellitty. Milloin se olikaan, kun pyydykseen joutunut rotta puraisi Annikkia? Silloin kutsuttiin heti kaupungista tohtori taloon, – Annikin sormea tohtoroitiin, poltettiin jollakin lapiksella, ja kun Annikki siinä itki ja valitti, niin oli ruustinna pyörtyä.
Ja kun ruustinna antoi kerran Annikille vitsaa, – kuului yrittäneen antaa, – ja vaati Annikkia pyytämään anteeksi, niin Annikki sanoi itkien:
"Annan minä mammalle anteeksi!"
Silloin pyysi ruustinna Annikilta anteeksi, että oli antanut hänelle vitsaa.
Mutta yleensähän Annikki onkin niin kiltti, – suorastaan aina. Kiltti ja soma tyttö, – ja niin pieni vielä...!
Ja Annikilla on paljon leluja: hänen itsensä kokoinen nukke, vaatteesta tehty vuntus, jota saa paiskella pitkin seiniä; hyvin pienet kahvikupit, ja rakennuspalikoita, oikein puodista ostettuja, joista voi rakentaa mitä ikinä päähän pälkähtää...
Niistä rakentamaankin tekee Antin mieli; rakennuksiaan ajattelee hän jo matkalla: ei aio rakentaa mallipiirustusten mukaan, joita on palikkalaatikossa, vaan oikeita kirkkoja, oikeita linnoja...
Ja mitähän ne pappilassa arvelevat hänen saappaistaan, – pappilassa, jossa on niin paljon väkeä?
Antti kepsuttaa pitkin lautaista käytävää, joka on tehty niityille lätäkköisimpien paikkojen kohdalle hänen rouvansa talon ja pappilan välille, – tehty sitä varten, etteivät pappilan ja hänen kotinsa nuorilta ja iloisilta kesävierailta jalat kastuisi toistensa luona käydessä. Tuota siltaa myöten on hauska kepsuttaa. Siinä eivät saappaat kastu ollenkaan eikä narina niiden pohjista vähenny. Nyt pääseekin hän jo kuivin jaloin hieman ylemmäksi lepikkoon, karisseiden lehtien kaunistamalle polulle, ja sen jälkeen tuolle nummiselle mäelle, jossa tuuli vapaasti humisee ja josta näkee kauas, aina taakse kotiin asti. Ja sitten tulee pappila. Hän on pappilassa.
Antti otettiin hyvästi vastaan. Päivällispöytä, iso ja runsasruokainen, oli parhaiksi katettu; hänelle sovitettiin tuoli pöydän ääreen, hänet asetettiin syömään korkealla tuolilla istuvan Annikin viereen. Rovastinkin piti juuri tulla aterialle, – niin sanoi nuori ja ystävällinen ruustinna, joka oli Antin vienyt ruokasaliin. – Ja vanha rovasti köpittikin hiljaa pöytään; luki ensin siinä ruokaluvun ja istuutui sitten. Alettiin syödä. Antti sai lautasensa kukkuroilleen kaikenlaisia hyvältä maistuvia. Ruustinna kyseli siinä häneltä kuulumisia; hän vastaili vielä hajamielisesti ja salaillenkin: hän oli näet tullut tänne ilman lupaa, – ja hän oudosteli vanhaa rovastia, jolla oli hyvin pitkät ja tuuheat kulmakarvat, valkeat kuin niittyvilla, ja ukon loukkuvaa leukaa, joka tapasi paloja purressa melkein nenänhuippua. Vaiteliaskin oli tuo ukko, Antista hieman peloittava, arvonantia vaativa. Ja Antti aprikoi, miksi rovasti oli niin vanha ja ruustinna niin nuori.
Ja sitten noustiin pöydästä. Ensin rovasti kuitenkin luki ruokaluvun ääneen. Omituinen tapa: Antin kotona ei sitä tarvinnut ääneen lukea; riitti, että kaikki lukivat sen itsekseen, ajatuksissaan, seisoen vaiti tuolinsa takana... Ja sitten lähti Annikki vetämään Anttia nopeasti toisiin huoneisiin. Ruustinnakin tuli perästä. Ja siellä alkoi Antti nyt kertoa kuulumisia, ryhtyessään Annikin kanssa paiskelemaan isoa vaatenukkea seinästä toiseen, – Annikista kaikkein hauskinta leikkiä. Antti kertoi:
"Täti se lähti matkalle eilen, sinne Kuopioon..."
Sen ruustinna kyllä tiesi, – tädinhän pitikin eilen matkustaa.
"Oli niin hyvä kävellä lautaista rotuaaria pitkin", jatkoi Antti.
Ja saappaat narahtelivat. "Ja Selma sai markkinoilta uuden huivin, villahuivin..."
"Vai villahuivin? Mistä sinä tiedät, että se oli villahuivi?" kysyi ruustinna; ja pikku Annikki pyöriskeli ja huudahteli ilosta, kun vaatenukke lenteli hänen ylitseen.
Antti vastasi ruustinnalle: "Miksi minä en tietäisi... Tietäähän tuon: niin sanoivat ... ja minä, minä sain markkinoilta nämä lakeerisaappaat!"
Antti näytteli saappaitaan. Nytkös niitä ihailtiin, ruustinna, pikku tyttökin, ja Antti itse. Olipa tämä Antti sentään poikaa!
Näin juteltiin välikamarissa, jossa riippui sininen amppeli katossa, ikkunan edessä oli ompelupöytä salaperäisine laatikkoineen ja omituisine neulatyynyineen, sekä uunin puolella korkea verho ja sen takana ruustinnan ja pikku Annikin sängyt. Vaahterain oksat tekivät kamarin hämäräksi, ihmeellisen runolliseksi, heilutellen kultaisia lehtiään ikkunan edessä. – Ja sitten piti Antin lähteä Annikin kanssa pienempään saliin jotain uutta leikkimään, – saleja oli näet kaksi; mutta vielä virkahti Antti:
"Eikä meille sen kummempia kuulu. Ja minulla oli tuhkarokko."
"Mitä –? Hyväinen aika, tuhkarokko, – sinulla?" huudahti ruustinna. "Milloin se oli?"
"Niin, se oli eilen. Mutta ei se enää ole!" vastasi Antti nopeasti.
Ruustinna sieppasi Annikin syliinsä:
"Voi sinua, Antti! Sinulla oli rokko! Sinulla ... on näppyjä! Etkä sitä sanonut!"
Antti ällistyi ja tyrmistyi.
Hän ei ennättänyt sitten mitään ajatella, – kaikki kävi niin nopeasti: ruustinna katosi Annikin kanssa, palvelustytöt kiidättivät Antin eteiseen, työnsivät hänelle makeisia taskuihin, ruustinna huuteli hänelle jotain ovenraosta: että hänen oli heti mentävä takaisin kotiin ja pyydettävä Selmaa panemaan hänet vuoteeseen ja että tohtori pitäisi hakea pappilaan. Ja sitten sai Antti lähteä pappilasta, ihmetellen ja hyvin nolona.
Mitä hän oli tehnyt? Hän ei tietänyt sanaa skandaali, mutta hän tunsi sen. Ja tunsi, että asia, joka nyt hänen mielestään vastasi skandaalia, oli muka ainoastaan joutava ihmisten pelkuruuden luomus. Sillä eihän tämä nyt mitään vaarallista ollut!
Mutta sama se ... hän menisi kotiin. Haikeaa vain oli, ettei hän ollut ehtinyt antaa Annikille edes sitä mukavaa, hyppivää hiirtänsä, – ja häpeällistä, että hänen täytyi lähteä pappilasta näin nolosti. Lakeerisaappaatkin olivat kuin häväistyt. Masentuneesti loksahtelivat niiden kiiltävät varrensuut tällä hitaalla kotimatkalla.
PÖYHKEYS
Talvisen illan hämärä. Ei kylmä ilma, mutta ei lämminkään, – melkein suoja. Alakuloisena, kuten torkkuen kyyröttävät pikku kaupungin puiset talot aukean, epätasaisen kirkkotorin ympärillä, matalat, ruskeat ja likaisen keltaiset talot. Torin ylemmällä reunalla kohoaa tiilikivistä rakennettu, jämerä kirkko, terävä huippu ilmojen autiossa harmaudessa.
Lapset laskevat hälisten mäkeä ylhäältä kirkon edustalta torille ja siitä alas katua rantaankin asti. He ovat pieniä lapsia ja enimmäkseen köyhiä. Onhan kaupungissa parempikin kelkkamäki, lyseolaisten tekemä, niin kutsutussa vanhassa kaupungissa. Se on lyhyt, järveen päättyvä sivukuja, jonka lyseolaiset ovat jäädyttäneet tasaiseksi ja kiiltäväksi kuin kuvastin ja lapioineet jäälle syvään hankeen jatkon kujalleen ja mäelleen. Siellä sitä riittää touhua aina heti, kun he ovat päässeet koulusta ja saaneet päivällisensä, myöhäiseen yöhön asti. Toiset lähtevät kyllä pois jo lyhtyjen syttyessä, ahkerimmat ja tottelevaiset; mutta aina jää reilu lauma jäljelle pimeään saakka. Ja silloin, pimeässä, tulee sinne myöskin huonompia, kansakoululaisia ja sellaisiakin, joita sanotaan katupojiksi tai rakeiksi; nyt vasta, lyseolaisten vähennyttyä, he saavat riistetyksi itselleen huvin lyseolaisten tekemässä ja hoitamassa mäessä.
Mutta vielä ei ole pimeä, ja siksi puuhailee kirkolla pienten lasten mäessä isojakin, noita katupojiksi sanottuja. Onpa sekaan työntäytynyt muutama hamppariksikin kutsuttu. Enimmäkseen ovat nämä lapset kansakoululaisia, – risatakkeja, joilla on halkokelkat, suksenkappaleet tai jäälohkareista koverretut kaukalot. Ainoastaan harvoja pieniä herraslapsia on tänne lähetetty hoitajattariensa vaalimina. – Ja pikku Antillekin, joka on vasta kansakoulussa, on tämä lähin ja muutenkin sopivin mäenlaskupaikka.
Antti on varsin pieni, heiveröinen, arannäköinen. Mutta hänen otsallaan huomaa jonkunlaista uhmaa, hänen sielussaan piilee jotakin väkivaltaista.
Nautinnokseen laskee hän nyt mäkeä, maaten vatsallaan kelkassaan niinkuin isot pojat, sellainen hän tahtoisi olla: iso, nykyistä isompi, reilu, huima! Ja ollapa vielä lyseolainen, – aivan kuin muita parempi, etuoikeutetumpi, hienompi! – Jospa nyt oppisi kunnolla ohjaamaan – edes itseään. Tyttöjä ei hän kelkkaansa oikeastaan sietäisikään: kerran oli ottanut erään ison tytön, joka asui samassa paikassa kuin hänkin, niin vaati se ihminen päästä hänen kelkkaansa. Häpeillen Antti otti. Ja tuli nolaus: hän ei osannut, ei jaksanut kuskata, kelkka pyörähti keskellä mäkeä poikittain, muut ajoivat päälle, Antti kaatui naisineen, kaatui toisiakin, kasautui rykelmä, mentiin sekamelskaan; – ja se oli suuri häpeä. Antti oli kuulevinaan ympäriltä hirveää pilkkanaurua. – Kunpa nyt oppisi tässä laskemaan yksinäänkin oikealla tavalla.
Pieni kansa huvittelee, – vähenee yhä. Lyhtyjä sytytellään. – Ainoastaan kiihkeimmät jäävät enää rinteelle: lumesta ja jääkelkkojen sulamisesta märkiä kansakoululaisia tai katupoikia kädet kohmeessa, huulet sinisinä. Ja joukossa joku iso konkari, tuo oikea hamppari, joka laskettelee kelkkamäestä pitkillä suksilla, rämisyttäen ja paukuttaen, ihailtavan uhkarohkea temppu Antin mielestä.
Tulee melkein pimeä. Ei erota enää vanhaa kaupunkia salmen toiselta puolelta. Huurteinen puistokin himmenee. Sen oksat, jotka ovat kuin sokerilla peitetyt, kiiltelevät nurkkalyhdyn hohteessa.
Jostakin kuuluu virrenveisuuta, ja sitten sekavaa hurinaa ja ikäänkuin vihaisten äänten meteliä: hihhulit ne tuolla ruskeassa nurkkatalossa huutavat, kiljuvat, – haukkuvat ihan kuin koirat, suuri koiralauma, – siltä se huuto loitolta kuuluu.
Mitähän ne hihhulit ovat, sitä ei Antti oikein ajattelekaan; kummastelee vain pikku aivoillaan, että jotain merkillistä ne ovat ja hullunkuristakin: nauravathan niille kaikki... Ne lienevät jotain samaan vivahtavaa kuin hänen kortteerinsakin rouva, – muuten hyvä ihminen. Antti asuu kansakoulunopettajan perheessä, – ja rouva, joka on tummaverinen ja sairaloinen, on herännyt, sanoo sitä olevansa. Mitä se merkinnee? Rouva laulaa virsiä omasta, erikoisesta kirjastaan, joka ei ole tavallinen virsikirja; hän on yleensä hellä, mutta välistä omituisen kiivas; hän pyörtyy usein, – näyttää pelkän laulunsakin vaikutuksesta pyörtyvän. Rouvan ääni on kaunis, heleä, helisevä. Hyvin usein veisaa hän kotona. Mutta vasta joissakin kokouksissa kaupungilla kuuluu hänkin oikein veisaavan, perheissä, joihin mennään suurella nais- ja miesjoukolla; hän tahtoo innokkaasti sinne mukaan. Ja onhan se joukko muutaman kerran tullut kansakoulunopettajankin luokse veisaamaan; silloin on opettaja ollut hieman hermostunut, arvaahan sen, niin paljon vieraita, – eikä opettaja itse juuri sellaisia virsiä veisaa. Mutta rouva näitä vieraita tahtoi ja – sai!
Eipä Antti osaa vielä ajatella, että ihminen pienessä, syrjäisessä kaupungissa kaipaa varsinkin yksitoikkoisina ja ikävinä syksyn ja talven iltoina jotain iloa ja etsii sitä kuka mitenkin, – pyrkii ratkaisemaan elämän tukalaa pulmaa ja tulee hihhuliksi tai joksikin muuksi.
Antti laskee nyt mäkeä sitä onnellisempana, kuta tyhjemmäksi ja vapaammaksi mäki muuttuu, – sitä iloisemmalla nautinnolla, kun hän on jo kaikki läksynsäkin lukenut: hyvinkin kaksi tuntia on hän niihin käyttänyt.
Mutta kuinkas siinä sitten sattuukin: hän joutuu kiistaan toisten mäenlaskijain kanssa, – ne ovat enimmäkseen kaikkein isoimpia ja hurjimpia tänne jääneistä. Törmänneekö Antti heihin, sekoittaneeko heidän komean kiitonsa, työntyneekö heidän tielleen, tuo pieni ja hiukan avuton Antti ... mitä tapahtuneekin! Niin vaan käy, että Antti alkaa kinastella toisten kanssa, joissa on sellaisia, joita sanotaan hampuuseiksi. Tai eipä Antti mielestään kiistaa alkanutkaan: toiset ne tietysti alkoivat, – sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään, tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat, kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on varovainen, mutta kuitenkin hyvin pikavihainen ja itsepäinen, – sellainen hän on sisältä, tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, – mutta minkäpäs huono voi vahvemmilleen! Iskut eivät osukaan, ja jos pari osuu, eivät ne koske. Toiset nauravat. He innostuvat hänen kiukustaan, ärsyttävät Anttia oikein aikomuksella. Antti itkee raivosta ja lyö yhä. Silloin itkupussia pilkataan, söhitään sormella nenään mokomaa villiä riepua, mukiloidaankin, hänet heitetään syrjään, suistetaan kelkkoineen mäkeä vallina reunustavaan hankeen. Antti raivostuu niin, että olisi valmis vaikka kuolemaan: hän kimpoaa ahdistajiensa kimppuun, itkukin on tyrehtynyt, hän iskee heitä hillittömästi, – mutta ei mahda mitään: saa vaan suunsa lunta täyteen, upotetaan uudestaan lumivalliin, nyt korviaan myöten, ja pilkka ja ähittely rähisevät pirullisina hänen korvissaan.
Viimein täytyy Antin voitettuna peräytyä. Nyt hän vasta alkaa todella itkeä, mutta hiljempää, itsekseen, epätoivoisena, tallustellen omille teilleen, kiiveten kelkkoineen takaisin kirkon luo. Hän itkee loukattuna, häväistynä, tappiosta lohduttomana, voimatonna, masennettua vimmaa, – ja kostonhaluisena!
Mutta hän ei saa rauhaa: kirkon edustallekin tulevat ne vahvat, ne väkevät perästä. Ne pilkkaavat yhä, – eikä anneta hänen rauhassa laskea mäkeä niinkuin muut. Ei, nuo isot venkaleet, joita Antti on raivoissaan haukkunut hampuuseiksi, estävät häneltä lähdön, kun hän ylittääkin kääntää kelkkansa alamäkeen päin.
Niin ne tekevät kiusaa voimattomalle, huonokkaalle. Se on epätoivoista!
Yht'äkkiä pälkähtää Antin päähän jotakin, – mistä pälkähtäneekin. Se on jotain, joka ehkä tepsii! Hän jättää kelkkansa, hylkää tuon kaima-Antin, isäntärengin, tekemän ylpeytensä esineen, ruskealla kankaalla päällystetyn ja kirkasrautaisen. Hän astelee sanattomana kirkon portaille. Ne portaat ovat melkoisen korkeat, harmaista kivilohkareista muuratut. Antista ne ovat omituisen pyhät; niille ei sopisi näin mäkeä laskiessa nousta, – mutta nyt kiipeää hän niistä aivan ylimmäiselle. Muut katselevat kummastellen hänen menoaan. Nauru, joka kuuluu hänen takaansa hämärästä, ärsyttää häntä yhä enemmän. Haukkumista muistuttava hihhulien hälinä kajahtaa jälleen tuolta alhaalta nurkkatalosta, jonka ikkunoista häämöittää heikkoa valoa. Lyhdyn valo kadun kulmasta ulottuu heikosti kirkon portaille asti. Itse kirkon valtaovi on pimeässä, suurten kaariensa syvennyksessä.
Kirkko on Antista kaamea – näin illalla. Mitä siellä oikein asuu...? Enkeleitäkö? Jumala, – öisessä kirkossa.
Kuinka Antti uskalsi tähän portaille, – aivan kirkon synkeän ja juhlallisen oven eteen? Hän tiskaisi, – hän ajatteli Jumalaa, jonka sanotaan suojelevan heikkoja, Jumalaa, joka on niin mahtava, että kaikkien täytyy häntä pelätä!
Ja tässä ei Antti aio pelätä!
Muut lapset, pojat ja tytötkin, tulevat hiljaa näkemään, mitä hän oikeastaan hommaa. – Mutta Antista tuntuu, että kirkon portaille he eivät uskalla: – miksi he muuten seisoisivat tuolla alempana ja kauempana? Antin mielestä he pelkäävät kauheasti.
Odottamatta kohottaa Antti ylös heikon kätensä. Hänen äänensä saa kaamean sävyn, kun hän huutaa juhlallisesti:
"Katsokaa, kuka seisoo tuossa!"
"Missä...? Mikä?"
"Tuolla! Ettekö näe? Tuossa, takanani: Jeesus!"
Isotkin pojat, ne, jotka olivat pahimmin pilkanneet ja kiusanneet, ovat vaiti.
"Niin", jatkaa Antti kohottaen yhä tuomitsevammin kättään, – ja kuvittelee olevansa kuin se Zebaoth, joka rankaisee maailmaa viimeisellä tuomiolla: "Niin, näettekö! Jeesus, – minun takanani!"
Jeesuksen tuntee hän, häväisty, solvattu, väkivalloin nujerrettu, itselleen läheiseksi, tuntee hänet suojelijakseen.
Ja kas, lapset alkavat juosta alas mäkeä. Antti ajattelee, että ne pakenevat häntä. Isotkin kiusantekijät loittonevat. Joku kuuluu huudahtavan:
"Antti näki Jeesuksen...!"
Kirkkomäki on tyhjä. Se on Antista ihme: nyt olisi hänelle kyllin tilaa huvitella, harjoitella mäenlaskua mielin määrin.
Mutta se huvi ei häntä enää huvitakaan. Minne muut menivät? Ja miksi oikeastaan?
Pakenivatko ne? Kyllä ne pakenivat.
Vai kiiruhtivatko Antin kortteeriin kaipaamaan, että Antti oli höpissyt sellaista Jeesuksesta.
Antti on hiukan peloissaan ja utelias. Hänkin lähtee hiljalleen kotiinsa, – kiertelee syrjäteitä, ei tahdo kohdata äskeisiä tovereita, jotka ehkä nauraisivat hänelle, mokomalle hassulle. Kunhan vain eivät olisi jo kortteerissa tapahtumasta kertomassa.
Mutta kun hän tulee kotiin, nolona ja epäröiden, niin siellä on tosiaan pari äskeistä tyttöä, – pienistä isompia, – ja ne kertovat juuri kansakoulunopettajan rouvalle, että Antti oli nähnyt Jeesuksen kirkon portailla.
"Näitkö sinä Jeesuksen?" huudahtaa tummaverinen, kalpeahko rouva, lähestyen Anttia hartaan tutkivana, kumartuen maahan, sulkien hänet melkein syliinsä.
"Näin", vastaa Antti hiljaa, mutta varmasti. Nyt ei enää voi valehdella.
Lapset ovat vaiti, seisovat neuvottomina, ällistyneinä. Rouvakin hetken. Mutta sitten huutaa rouva miestään eteiseen ja kertoo hänelle loistavin silmin, että lapsi on nähnyt Jeesuksen, – kirkon portailla.
Opettaja hymähtää ja sihahtaa jotakin hermostuneesti, naurahtelee, – mutta alkaa hänkin kysellä, mitä Antti näki, – ja kysymykset tuntuvat Antista hyvinkin innostuneilta. Antti kuvailee näkyä laajasti: valkea oli se ilmestys, okainen ruususeppele päässä, ja se levitti kätensä siunaavasti Antin ylitse.
Ei tullutkaan Antille moitteita, tuli paremminkin ihailua. Tapauksesta riitti jonakin iltana puhetta niissä naispiireissä, joihin opettajan rouva kuului. Rouva kertoi siitä, – oikeastaan Antilta salaa, sen Antti huomasi, – kertoi hiljaisella äänellä, liikutettuna, vakavana. Ja Antti oli huomaavinaan, että rouva alkoi hieman hemmoitellakin häntä: antoi hänelle välistä jonkun ylimääräisen herkkupalan ja hyväilyn, – kuin omille lapsilleen, joita oli monta ja niin pieniä, etteivät vielä paljon mäkeäkään laskeneet. Kerran illalla kuiskasi rouva Anttia vuoteeseen peitellessään:
"Miksi sinä aiot, kun tulet isoksi? Papiksiko?"
"Papiksi", myönsi Antti.
"Papiksi, niin. Mitä varten ... sanopas?"
"Että, että – en viettäisi huikentelevaista elämää."
"Huikentelevaista!" naurahti rouva. "Mitä puhut: eihän lapsi voi olla huikentelevainen, ei lapsi voi olla kevytmielinen..."
Ne sanat loukkasivat Anttia: eipä hänelle kovin suurta arvoa annettu, koska ei myönnetty, että hän voisi olla huikenteleva! Mutta sanottiinhan eräässä lasten laulussakin:
"Huvitusta halaavainen,
huikennellen huoleton."Miksi hän ei siis voisi olla huikenteleva? Hän, itserakas Antti? Oliko hän sellainen, ettei kelpaisi kevytmieliseksi? Mutta rouvalle ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Mitä hän nyt sanoisi, jos rouva uudestaan kysyisi, miksi hän aikoi papiksi? Ja rouva kysyikin. Antti oli keksivinään, mairean juhlallisesti hän lausui:
"Siksi ... että – saisin kansan uskomaan!"
Rouva näytti ihastuneelta. Hän loi katseensa ylös ja huokasi. Antin vastaus tuntui hänestä hyvältä, siinä oli jotain kaunista, – se lupasi pojasta jotain.
Ja sitten pidettiin Anttia jonkin aikaa paitsi hyväpäisenä, ahkerana ja melkoisen kilttinä myöskin hurskaana. Ja Antti itsekin luuli, että hän oli hurskas, – joskin hän tiedottomasti halveksi sievoisesti noita olentoja, joita hän luuli perinpohjin narranneensa. Tiedottomasti: sillä vielä ei hän oikeastaan huomannut halveksumistaan ja kaikkein vähimmin omaa liioitteluaan, jonka hänen pöyhkeytensä oli luonut.
ULKOKULLATTU
Kun Antti oli sattumalta huomannut tuona talvi-iltana, jolloin hän kirkon portailla seisoen kuvitteli toisille mäenlaskijoille näkevänsä Jeesuksen suojelijanaan, – että ihmiselle saattoi koitua kunniaa ja hyötyä, jos hän antoi mielikuvilleen hurskaan suunnan, menetteli hän jonkin aikaa tuollaisten hyötylaskelmien mukaan. Ja hänelle tulikin yhä edelleen muka hänen jumalisuutensa vuoksi hieman erikoista suopeutta kortteerinrouvan ja eräiden muiden kaupungin uskovaisten naisten puolelta: niissä oli muutamia rouvia ja arvoltaan halvempaakin väkeä. Antti sai parina päivänä lisäviipaleen vehnästä, kauhallisen lisää rusinakeittoa ja silloin tällöin rohkaisevan päänsilityksen. Ja saipa hän toverienkin silmistä ihailevia katseita, joskin samalla hiukan pelkääviä ja epäileviä. Tiedottomasti käytti Antti jumalisuuttaan itserakkautensa mairimiseksi. Ja silloin hän alkoi usein julistaa, mielessään pöyhistellen, että hänestä tulee muka pappi, että hän aikoo lukea itsensä papiksi.
"Mitä varten?" kysyivät ihmiset häneltä, joko sitten tuo kortteerinrouva, joka tahtoi innokkaasti tutkia lapsen ihmeellistä heräämistä, tai eräät samanhenkiset ystävättäret. Mutta erityisesti kerran muudan hänen toverinsa, joka oli papin poika ja sanoi aikovansa lääkäriksi sitä varten, että ansaitsisi oikein paljon rahaa, ja nauroi nyt ilakoiden Antin uhrautuvalle uskoninnolle. Ja taisipa sitä joskus kysyä Antin kasvattajakin, tuo lempeä, oikea kristitty: hänellä oli juuri sitä, mitä kristityltä vaaditaan, – eikä kenties muuta taideta vaatiakaan, – nimittäin rakastava, viaton sydän. – Antti lienee vastannut hänellekin ainoastaan:
"Saadakseni kansan uskomaan!"
Ei muuta. Rouva hymyili. Eikä Antilla ollut tietoa turhamaisuudestaan tai kiihkostaan tyrkyttää ajatuksiaan muille; – ehkä kuitenkin heikko tunto, että halusi saada rouvaltakin jotain: hellän naurahduksen tai päänsilityksen, – tunto, että hän menetteli häpeällisesti... Kaiken talvea ja seuraavana kesänä kuvitteli hän monet hetket olevansa pappi, – pitkä, kalpea pappi mustassa kauhtanassa: sillä hänen mielikuvituksensa ei haaveillut sellaisista papeista, joita hän talossa silloin tällöin kyläilyllä tapasi. Niitä oli kaksikin. Molemmat olivat melkoisen lihavia, toinen punakka, hymyilevä ja lempeästi leikkiä laskeva herrasmies, toinen puustellinsa peltohommissa ruskeaksi ahavoitunut, ylen totinen ja kömpelöllä savolaismurteella saarnaava. Ei, oikea pappi, – Antti itse, – muistutti suuresti niitä profeettoja, joita hän näki Dorén kuvaraamatussa. Se komea kirja oli pappilassa; sitä Antti usein katseli ja koetti hankalaa tekstiäkin lukea. Papin piti esiintyä Jehovan alttarin ääressä uhraamassa tai pakanain pyhättöjä kukistamassa, käsi koholla, ympärillään taivaan salamat, jotka leimuttelivat hänelle suosiotaan, taikka uskottomien kiukkuiset laumat, joiden kivittämänä hän kuoli sankarina. Toisin hetkin ja useimmiten, otti hän itselleen hiukan helpompaa ja näppärämpää uskonnollista lukemista kuin pyhä raamattu. Se oli rukouskirja, juovikkaisiin paperikansiin sidottu. Senkin oli Antti löytänyt ullakolta. Niin, se oli näppäränkokoisen pieni, aivan kuin pikku pojille luotu! Sitä vaali hän nyt monta viikkoa toverinaan ja lelunaan, Illoin asetti hän sen yöksi vuoteensa viereen, kahden päretikun varaan, jotka hän oli pistänyt seinänrakoon; siinä se oli kuin omalla pienellä hyllyllään. Pieni kaappi, isäntärengin hänelle tekemä, muiden kirjojen ja lelujen talletuspaikka, ei sille kelvannut: sitä ei olisi näkynyt sieltä. Kun Antti meni illalla yläkertaan, riisuutui hän nopeasti, pujottausi peitteen alle ja tempasi rukouskirjan käteensä ikkunan heikossa valossa tai kynttilän lekuttavassa hohteessa. Ja hän luki nyt sen päivän osalle määrätyn iltarukouksen, – kirjassa oli eri rukoukset jokaista viikonpäivää varten, – luki itse rukouksen, sitä seuraavat elämänvaroitukset ja lopuksi kiitoksen. – Mutta sittenkin: olipa hänellä jotain muutakin syytä rukoilla kuin pelkkä itserakkaus ja komeilunhalu: oli hänellä tuo ullakko. Ja pimeys peloitti kauheasti. Satukirjoista ahmitut ja Pikkarin kertomat sadut olivat nekin täyttäneet hänen sielunsa monenmoisilla hirmuilla. Ja nyt manasi itse tämä rukouskirjakin aaveiden joukkoon uuden, niistä kaikkein julmimman: sielunvihollisen. Se oli mustin, synkin, ilkein ja mahtavin kaikista paholaisista. Verenhimoisena kierteli se ympärillä kuin kiljuva jalopeura. Tuon vainoojan kavaluutta lisäsi se, ettei sen ääntä kuulunut yhtään, vaikka se alinomaa hiipi aivan tuossa vieressä, päänalaisen takana ja vuoteen ympärillä, – niinhän tuntui rukouskirja vakuuttavan. Se hengitti siinä niin selvästi, että kuului, – ja oli valmis Antin kuristamaan, ellei Antti lukenut puoliääneen rukouksiaan. Niin, Antin hurskaudessa oli jonkun verran tottakin, – öisin. Päivällä oli hän kuvitellut olevansa pappi tai teeskennellyt jumalista ja vakavaa siitä syystä, että oli itserakas ja tahtoi myöskin saarnata, opettaa, viisastella. Sen vuoksi hän päivällä kuljeskeli luomet pyhästi alas laskettuina. Nyt illalla tuli tosi eteen: rukouskirjaa lukemalla sai ympärilleen sen vartion, joka tuossa kirjassa luvattiin. Suojelusenkelien ei tarvinnut Antista olla juuri niin lempeitä kuin miksi kasvattajatar niitä kuvaili, kunhan ne vain olisivat kyllin voimakkaita, sellaisia, jollaisiksi kirja ne vakuutti. Antti uskoi puolittain, että ne kykenisivät suojelemaan rukouksia lukevan pojan jälleen aamuun saakka, etenkin jos hän luettuaan kätkeytyi peitteen sisään umpikorviin. Aamulla taasen ei olisi enää hätää: aurinko paistaisi, kun kesy varis tulisi herättämään hänet vaakkumalla taikka lähetettäisiin joku palvelustytöistä hakemaan alas unikekoa. Silloin tyttö ehkä kehuisikin Anttia, kun näkisi mahdollisesti hänet jo istumassa valveilla rukouskirja kädessä, – kiittelisi kuten joskus ennenkin viime aikoina, jolloin hän ei ollut sattunut tappelemaan piikojen kanssa, saati sitten puraisemaan heitä käsivarteen!
Mutta paitsi noita kammottavia öitä, joina hän tosissaan ajatteli Jumalaa, koska synkkä sielunvihollinen kokosi ja johteli hirviöitä hänen ympärilleen ja sai hänet todellisesta sisällisestä pakosta turvautumaan rukouskirjaan, saattoi eräs erikoinen tapaus hänet todella pelkäämään Jumalaa ja siitä lähtien vähitellen karttamaan jumalisuudella teeskentelyä, Jumalalla hyötymistä ja kunnian tavoittelua Jumalan kustannuksella. Tuo vähäpätöinen tapaus oli se, että Antti oli sinä kesänä hukkua järveen.
Kartanon nuoret herrat olivat tuoneet taloon kaksi uutuutta, kanootin ja sluupin. Niistä oli rouvalla, heidän äidillään, silloin tällöin miltei suurempi huoli ja mielenahdistus kuin pyssyistä ja terävistä sapeleista. Kanootti oli medisiinarin, sluuppi tulevan merikapteenin. Vaatteesta tehty hento palkovenhe voi milloin tahansa puhjeta karien kiviin ja vaivuttaa melojansa ikuisuuden syvyyteen! Se ei ollut pelkkä naurun aihe, vaikka aiheutti naurettaviakin: luulivathan seudun torpaneukot sitä, kun sen ensi kerran täällä näkivät, paholaiseksi, joka juoksi järven pintaa, huitoi pitkillä säärillään kuin vesihämähäkki ja sousi kämmenillään; he huusivat, rukoilivat ja juoksivat rannalta pakoon. – Sluupissa jälleen oli hirmuisen suuret purjeet, ja tuollaisia aluksia sanottiin yleensä hyvin vaarallisiksi; – aina kertoivat sanomalehdet hukkumistapauksista, joihin uudenaikainen sluuppi oli ollut syynä.
Antti ei osannut pelätä kanoottia eikä sluuppia. Hänellä oli omat salaiset ja salassa pidetyt pelättävänsä! Hän rakasti kanoottia ja sluuppia kovasti. Ehkä kanoottia enemmän: se oli niin siro ja puhdas, – ja ennen kaikkea: hän sai sillä soudella välistä yksinkin, medisiinarin pitäessä yrittelijää silmällä; – tai pääsi istumaan sen keulalle, kun tuleva lääkäri meloskeli uistinta vetäen kaislikkojen reunoja pitkin. Ihana istuin: mukava, joustava! Hiukan jännittävä istuinpaikka: kapea, nytkyvä, heilahteleva, – siitä saattoi helposti pulskahtaa veteen. Iloista kulkua: takaansa kuuli Antti, joka vartioi siinä luotsina kasvot keulaa kohti, iloisen nuoren herran leikinlaskua ja tarinoita. Ihmeellinen paikka: tuhat lehteä luonnonkirjasta herra siinä Antille avasi.
Sluuppi taasen, – se oli oudompaa. Ei se ollut pikku poikia varten ja harvemmin aikuisiakaan. Se oli mystillinen, juhlallinen, Antille vieras. Hän ei olisi ymmärtänyt eikä jaksanut käytellä siinä edes jalusnuoraa. Vain erikoisissa tilaisuuksissa siihen pääsi, hiukan pitemmillä retkillä. Silloin oli usein paljon väkeä mukana ... oli vieraita, äänten remua, oli sukkeluuksia, naurua. Ja kanoottia oudompi oli sluuppi senkin vuoksi, että se jätettiin talveksi kauas rannalle. Kanootti tuotiin kartanolle suojaan, navetan ylisille, jossa sitä voi pistäytyä tarkastelemassa. Sluuppi vedettiin syksyllä maalle, kumottiin ylösalaisin, ja siinä sen täytyi köllöttää, purjeensa toistaiseksi menettäneenä, kinosten alla ... haikeana muistona iloista, jotka olivat menneet ja joita täytyi muistaa juuri sentähden, että ne menivät niin nopeasti...
Oli elokuinen päivä. Herrat olivat lähteneet sluupilla purjehtimaan. Vieraita ei ollut tällä kerralla mukana. Antti ja Veerti olivat päässeet matkaan.
Kaunis päivä. Aurinko paistoi, – tai lieneekö aivan varmaan paistanut, sillä paistaahan aurinko aina Antin lapsuudessa, vaikka tietysti oli harmaitakin päiviä. Ja niin paistavat hänestä myöhemminkin kaikki menneet päivät, täyteläisinä, riemullisina, onnellisina; menneet surutkin ovat hänelle riemua; vain pikku harmit tuskastuttavat, – mutta nehän unohtuvat pian!
Mutta sitten tuli siihen säteilevään, kauniiseen sillä retkellä muutos, – synkkä, pilvinen muutos, joka nyt tuntuu aurinkoiselta. Nousi ukkonen.
Kanootti kulki köydessä luovailevan sluupin vetämänä. Antti istui kanootissa: hänen vuoronsa oli nyt olla siinä, Veerti oli jo ollut ja purjehti nyt herrain kanssa sluupissa.
Äkkiä huomasi Antti, että ilma pimeni, sinertyi, musteni. Suuri, sininen pilvi nousi rantametsien takaa, kovalla vauhdilla ... ikäänkuin kohisten. Hän näki aaltojen alkavan pärskyä ... auringonpaistetta kimaltavien aaltojen. Ne keikuttivat kanoottia, ne kopisivat kovasti sen vaatteesta ommeltuja kupeita vasten... Pärskähtivät välistä yli reunojenkin, siihen istuinlokeroon, jossa Antti oli pohjalla loikonut.
Anttia alkoi peloittaa. Hän kapusi polviensa varaan ja tarkasti paremmin ympäristöä. Vesi kiehui mustana ja valkeana. Sluupin iso purje näytti sipaisevan huipullaan aaltoja. Sluupissa touhuttiin, tuleva merikapteeni huusi ja komensi. Alettiin laskea emäpurjetta, joka paukkui irti päästessään. – Miten vihreä oli villisti ohitse kiitävien metsien väri vasten taivaan sinisyyttä, tuon kamalan pilven sinistä synkeyttä! Räikeän vihreät metsät, – takana mustan sininen taivas! Se taivas oli hirmuista, vihaista sinistä, joka tuli päälle, – joka leimahteli, jyrisi niinkuin taivas olisi haljennut! Antti näki liekkejä, salamain sekasortoa, tunsi ylös ja alas huiskuttavan järven myrskyisenä merenä, näki sen Leviaattanina, sellaisena vaahdossa myllertävänä jättiläiskäärmeenä kuin kuvaraamatussa. Kanootti kaatuisi, hän hukkuisi! Hän nousi seisomaan. Isosta aluksesta huudettiin hänelle jotain, mitä hän ei ensin kuullut eikä ymmärtänyt, ja kuuli sitten, mutta ei voinut, malttanut, ei jaksanut totella:
"Et saa nousta seisomaan!"
Hän nousi. Tahtoi pelastua, – päästä sluuppiin, turvaan. Miten? Vaikka veteen syöksymällä: kanootissa hän hukkuisi, siinä oli jo vettä. Kuinka hänen vedessä kävisi, sitä ei hän jaksanut ajatella. Kanoottia alettiin kiskoa köydestä sluupin luo; se keikkui sinne tänne, huiskui sivuille. Antti seisoi. Maailma myllersi ympärillä, ja myllerryksen päällä raivosivat jyrinä ja salamat. Tuuli vonkui. – Palkovenhe läheni sluuppia, oli enää vain sylen päässä siitä. Silloin Antti loikkasi veteen, koska luuli kanootin kuitenkin kaatuvan, loikkasi itse, päästäkseen nopeasti sluuppiin, ja upposi. Hän ennätti parkaista, sai vettä kurkkuunsa. Tunsi uppoavansa, hukkuvansa. Sluuppi näytti loittonevan. Silloin tartuttiin hänen valkeaan tukkaansa, sitten hänen niskaansa; hänet vedettiin ylös sluuppiin, hän pelastui. Vetäjä oli se tuleva merikapteeni, ja vihainenkin hän oli Antille.
Niin, Antti sai pienet torat, kun oli noussut kanootissa seisomaan, hätähousu, vaikka oli kielletty. Ja nyt ajettiin hänet, likomärkä ja värisevä rääpelö, sluupin keulakannen alle, pimeään lokeroon, jossa ei olisi kylmä.
Siellä hän vapisi kauhusta, – ei värissyt vilusta. Vapisi kuolemankauhusta. Ja rukoili Jumalaa! Ei kiittänyt pelastuksestaan, vaan rukoili kuin olisi ollut yhä vaipumassa veden syvyyteen. Veertikin oli pelästynyt ja yhtyi myöntävästi sopottamaan rukouksia, joita Antti vuodatti – ilman rukouskirjansa apua. Ei, Jumalaa ei Antti uskaltanut edes kiittää, – niin kiitollinen hän oli.
Tultiin rantaan, tultiin kartanolle. Myrsky oli ohitse. Antti kaaloi märissä housuissaan, leveissä ja hopeanhohtavissa, jotka oli tehty kasimirkankaasta, ylös korkeita keittiön portaita, ja kuuli nuorten herrojen sanovan äidilleen, alkaen kertoa tapahtumasta:
"Tuo poika kun oli vähällä hukkua!"
Se oli siis ollut totta...
Antti ei kuullut rouvan päivittelyjä eikä valituksia: hän oli vain onnellinen, että nyt oli kaikki hyvin. Ja sitten tuntui merkilliseltä ja komealta, että hän oli ollut mukana oikeassa, suuressa tapauksessa.
Mutta kummallista: siitä lähtien jätti hän teeskentelynsä, hän ei enää oikein – uskaltanut olla jumalinen. Kuinka saattoi sillä tavoin leikitellä, sillä tavoin pilkata toisia ihmisiä: uskotella heille, että oli muka parempi kuin he? Mairia itselleen kiitoksia, kun oli itsekin vavissut kauheassa sielunhädässä, ollut vähällä hukkua! Hänen hurskautensa oli ollut totta ainoastaan yöllä, peikkojen pelosta!
SATU JUONIKKAASTA RATSUSTA
Niinkuin puutarhan pieni lehtimaja, jonka ylitse pihlajain toisiinsa sidotut oksat kaartuvat, viihdyttää illan tullen, kun maailman askartelu ympärillä hiljenee, nykyaikaisen elämän ainaisista kiihoituksista ärtynyt touhu täynnä hyödytöntä kilpaa, kavaluutta, julkeutta, niinkuin pieni lehtimaja on suloinen illalla, kun kaikki ympärillä tummenee ja vain taivas kuultaa yllä suurena ja vihertävänä, – niin suloista alkaa minusta olla ajatella näitä kauan sitten menneitä; ihmiselle, joka yhä enemmän pyrkii omaan itseensä, omaan rauhaansa, ovat nämä välistä miltei ainoa ilo, ainoa onni, jota elämän toukat eivät ole pahoin hakanneet. Menneet rauhoittavat: ne selittävät paljon. Ne sanovat: Tuskallista taisi olla joskus meissäkin, ja kuitenkin me katosimme ja näytämme nyt pelkältä aurinkoiselta onnelta. Miksi ei nykyisyyskin menisi? Miksi ei sekin rauhoittuisi, muuttuisi pelkäksi onneksi?
Kuta kyllästyneempi olen kaikkeen, sitä mieluisempana alkaa kuvastella myöskin hautapaasi, – lohdullinen hauta, kaikki nielevä multa, – Maa-äidin mystillinen syli, joka nukuttaa uneen tuhannetkin kiistat ja kiihkot, tuntuen lämpöiseltä elämän rinnalla, jota kuitenkin tuleksi sanotaan, lämpöiseltä antamansa katoomuksen vuoksi. Ja sitä paatta kuvitellen sulaa sydän niin, että nekin näistä, kai monen mielestä liian yksinkertaisista elämyksistä, joissa tuntui jo niitä elettäessä niin sanotun elämän toukan ensimmäisten nakerrusten merkit, – nekin näyttävät minusta kauniilta kuin ehjimmät hedelmät; ne ovat hupaisia kuin merkillinen uni, kylläkin aikoinaan hieman tuskallinen, mutta kuitenkin vain uni.
Ilta on jälleen tullut, – illat seuraavat toisiaan yhä nopeammin, Jumalan kiitos, – ja hengähdän helpotuksesta. Taivas himmenee, äänet ulkopuolella asumuksen ovat melkein vaienneet. Istahdan lehtimajaan, ja nämä asiat alkavat taas leikkiä mielessäni, tuoden omituista vapautuksen iloa. Uusi, pieni menneisyyden kuva alkaa nyt leikkiä iloisesti ympärilläni... Siinä on hieman tuskaa, – harvinainen asia muistoille. Mutta kun samalla kuvittelen, että pian olen kadonnut, hälvennyt mullaksi, melkein tyhjäksi, niin vaikuttaa se pelkästään hauskalta, – kuin satu, joka on kerrottu jostakin vieraasta olennosta, ei minusta.
Satu kauniista ratsusta, korkeasta orhista, – tuon häijyn toukan purema satu kylläkin, mutta ainoastaan niin lievästi purtu kuin lapsuudenmuistot ovat aikuiselle, – ymmärtävälle, viisaalle muka, — yhä suurempaan onneen pääsevälle, melkein kadonneelle.
Se ratsu oli kartanoon tuotu uusi papurikko. Sen kupeet olivat hopeanharmaat, täynnä mustia, somia pilkkuja. Hirmuisen korkea pikku pojan mielestä, – tavattoman voimakas ja melko lailla juonikas, sillä se säikkyi helposti – aivan turhista.
Miten se ravasi rattaiden edessä, – hoikka kaula pystyssä! Lujilla ohjaksilla täytyi sitä pidellä, – muuten se varmaan olisi lentänyt puhki vankoista porteista, töydännyt läpi kaupungistakin, jonne sillä ajettiin.
Ja rengit sallivat Antille välistä onnen ratsastaa sillä. Se tapahtui kesäilloin, kun sitä vietiin toisten hevosten parvessa hakaan tai vielä edemmäksi, uimaan kirkkaalle lahdelle.
Anttia oli ensin autettava papurikon selkään, niin paljon korkeampi se oli muita hevosia. Mutta kun hän sitten vähän siihen tottui ja kun oikein häpeä uhkasi, tohti hän itse taluttaa sen aidan viereen ja kiivetä aidalta sen pyöreään, matalaiseen selkänotkelmaan. Hipolla hän kyllä uskalsi lähteä ratsastamaan itsekseenkin, – vanhalla työhevosella, ruskealla ruunalla, aina kaupunkiin asti; ja annettiinpa hänelle silloin matkalle ikäkulu satulakin. Mutta tämä nuori orhi oli toista, – eikä satulaa otettu ratsasretkille mukaan: kukapa olisi kantanut satulan takaisin hevoshaasta tai uittomatkalta, sillä se oli koko raskas. Ja nyt lähtivät rengit edeltä, yllyttäen papurikon vauhtia. Antin piti puristaa kovasti paljailla jaloillaan sen kupeita vasten. Ja hän koetti hillitä sen intoa hiljaisilla, anelevilla sanoilla, ettei se kovin hyppisi, vaan säästäisi ratsastajaansa, – eikä ainakaan pelästyisi!
Ja kerran yllyttivät rengit omia hevosiaan kiihoittamalla orhinkin täyteen laukkaan. Papurikko nelisti, ilma Antin korvissa viuhui, sydän jyskytti enemmän pelosta kuin ilosta, jalat eivät ulottuneet pitämään ratsun vatsasta kiinni. Orhi säikähtikin jotain, tuo juonikas, se lensi teutaroiden pitkin maantietä, sen kaviot kumisivat kauheasti korkealla häilyvän Antin korvissa; – tuli jyrkkä tienpolvi, ratsu kääntyi, se oli juuri sivuuttamassa huonommat hevoset, silloin ei Antti jaksanut pysyä selässä, hän takertui hevosen mustaan säkätöyhtöön, ja sittenkin hän irtausi, putosi, löi takaraivonsa maantiehen. Häpeä tuli! Päässä koski ja komotti, – mutta se kipu olisi tuntunut riemukkaalta, hyvältä, ellei olisi tullut häpeää. Ja kuitenkin se tuntui hyvältä: hän oli uskaltanut ratsastaa isoimmalla hevosella, täyttä laukkaa!
Muut hevoset käännettiin takaisin, kun Antin huuto kuultiin, orhi otettiin kiinni, Antille olisi vaihdettu toinen hevonen, mutta onneksi hän sai kuitenkin pitää papurikon. Hänet autettiin takaisin ratsunsa selkään, — ja nyt hän pysyi jo siinä paremmin, uskalsi jo itsekin kiihdyttää ratsuaan juoksuun.
Uittorännälle oli se matka, – ensin leppien varjostamaa, kuoppaista kylätietä, sitten epätasaista, kalliolta kumisevaa kangasta, nyt illan hämärtämää notkoa, sen jälkeen poikki kaskiahojen, joilla ei ollut teitä eikä polkuja, vaan kaikkialla kirjavanaan pieniä ja suuria kiviä. Sellaisessa kivistössä oli nuoren, hillittömän hevosen vaikea laukata, se heittelehti juonikkaasti sivulta toiselle, ja kivet alla peloittivat Anttia: jos niihin päänsä iskisi, niin kävisi vähän kipeämmin kuin äsken maantiellä... Rengit huudahtelivat ilosta, vihelsivät, antoivat neuvoja Antille taakseen ja laskettelivat huiminta vauhtia yli kivien ja kantojen...
Tuli kaalamo, pienen metsäpuron laajentuma, jossa ratsut hauskasti porskuttaen kahlasivat: Sitten tasainen, tömisevä hiekkatie siimeisen metsärinteen viertä, ja nyt pitkin niityn aitaa, jonka takaa tulvahteli angervoiden juovuttavaa tuoksua. Oli tällainen lämmin, autereinen kesäillan hämärä kuin nytkin. Soleva, humiseva mäntymetsä. Ja lopulta ihana hiekkaranta, tyyni vesi, johon sai ajaa hevosensa niin rajusti kuin tahtoi, kun itse oli ensin alastomaksi riisuutunut. Alasti papurikon selässä, eräät paikat ratsastuksesta pian kipeinä, – mutta alasti, aivan vapaana, kahlaten kuin kentauri: orhi ui korskuen, kantoi keveästi niinkuin ei moista ratsastajaa olisi ollutkaan...
Ne olivat hurmaavia retkiä, sileällä, päättömällä maantiellä, illan suloisessa tuoksussa, poikki kauniiden ahokukkulain, joiden rinteiltä, hevosen selästä, näki kauas yli tyynien vesien... Ja vihdoin riemun ääniä hälisevällä lahdella, jonka rannat vaipuivat varjoihin.
Se korkea, uljas papurikko oli ihailtavinta, mitä Antti tiesi.
Mutta sitten tapahtui kerran, että taloon tuli pieni vieras. Antista vieras, vaikka hän oli talon väelle hyvin läheinen sukulainen; senhän arvaa: vieras Antista, joka oli – mustasukkainen. Hän oli Anttia paljon pienempi poika. Ja Antin olisi toki ollut pidettävä hänelle seuraa.
Ja muun muassa vei Antti hänet kerran hakaan, jossa papurikko vietti kesäisiä öitään. Oli syyspuolen ilta. Hämärä levisi maille.
Antti kertoi ratsastaneensa papurikolla. Nyt tahtoi tuo toinenkin poika papurikon selkään. Antti kyllä epäröi, pysyisiköhän toinen siinä, kun ei ollut tottunut? Toisen pienuutta ja nuoruutta ei hän ajatellut. Mutta toinen tahtoi innokkaasti: hän oli mies, hänkin! Ja Antin epäröinnistä loukkaantuneena hän polki jalkaansa. Ajattelematon Antti johti silloin, – ja ehkä hiukan ilkeämielisestikin, – papurikon rohkeasti aidan viereen ja auttoi pikku pojan kapuamaan sen selkään. Papurikko astui pari askelta Antin taluttamana. Antti pelkäsi, että se saattaisi jostakin syystä säikähtyä. Mutta sitä ennen tapahtuikin, että pienen pieni ratsastaja, jonka kätöset vapisivat ja tottumattomat jalat hoipperehtivat sinne tänne, putosi tanterelle kävelevän hevosen selästä. Onneksi siinä alla ei ollut kiviä. Papurikko katsahti taakseen, jatkoi kävelyään, ja Antti antoi hevosen mennä.
Mutta pikku poika sanoi itseensä koskeneen. Ja alkoi mennä yksinään kotiin, ylös lepikkotietä. Antin lohduttelut ja maanittelut eivät häneen pystyneet.
Ja kotona se pieni kertoi, että Antti oli nostanut hänet papurikon selkään ja että häneen oli kovasti koskenut.
Antin mielestä hän oli kannellut. Eikä Antti voinut oikein selittää asiaa, hän ei saattanut pullikoida aikuisia vastaan! Anttia, joka oli vanhempi, toruttiin hiukkasen varomattomuudesta, – mutta hän otti ne torat kovin pahakseen! Minkä vääryyden hän oli mielestään kärsinyt! Hän ei aavistanut loukkautumisensa johtuvan paljon siitä, että hän oli tuolle herttaiselle pikku pojalle niin mustasukkainen.
Illallispöytä oli katettu, kynttilät paloivat siinä lampun lisäksi, talon omaisvieraat kerääntyivät paikoilleen. Antin paikka jäi tyhjäksi, Antti ei tullut illalliselle, ei tullut sisään koko iltana.
Minne hän oli mennyt, se itsepäinen, omituinen tuitukko?
Oliko hän livistänyt metsään? Mutta eipä hän uskaltaisi olla siellä ainakaan yötä! Vai oliko hän nähnyt paremmaksi mennä pirttirakennukselle renkien pariin?
Turhaan hänen nimeään huudeltiin pihalla. Olkoon sitten: hän oli nyt sellainen, – minkä hänelle voi.
Mutta Antti kököttikin pihalla koirankopissa.
Piha oli pimeä. Tuuli humisi puissa.
Ensin hän "murti suuta, murti mustoa haventa".
Sitten hän nyyhkytteli tapansa mukaan, mutta, nyt syvemmästä syystä, lohduttomana. Toukka oli päässyt ilon hedelmään. Hän oli sitä mieltä, että tuo toinen oli itse pyrkinyt papurikon selkään. Antti ei ollut saattanut häntä kovin varoitella: pienemmällä oli suurempi valta pienuutensa nojalla ja varsinkin sen vuoksi, että hän oli niin läheinen talon omainen. Ja pikku poika oli Antin mielestä ollut tyrannillinen: intti vain hevosen selkään ja putosi kohta. Putosi – ja valitti, että häneen koski. Oliko se Antin syy? – Pöyhkeäksi kimmahtaneesta Antista oli sekin kummallista, ettei toinen muka ymmärtänyt moisen kivun iloa: pudota komean hevosen selästä!
Tietysti aikuiset säälivät juuri tuota toista! Miksi ollaan toisen puolella, maitokahvin-nauttijan, pullankastajan? Niin, hieman hemmoitellun puolella! Eikä ymmärretä, että korkean ratsun selästä putoamisen pitäisi olla ihanaa, jotain muuta kuin leikkiä hiekkaläjässä, leipoa siinä kakkaroita – kuin ämmät.
Antti oli purrut ensin hammasta harmista, loukatusta ylpeydestä. Mutta sitten hän nyyhkytti hyvin suruissaan, ja surun aiheuttaja oli aivan uusi. Siellä koirankopissa sattui yhtäkkiä sellaista, että hän huomasi olevansa – hieman vieras talossa. Ennen ei hän ollut sitä huomannut. Niin, tosin olivat palvelustytöt ja kylän eukot kertoneet, että hän olisi jotain merkillistä, ettei hänellä olisi äitiäkään. Kertoneet salassa, sillä heiltä oli se kielletty; mutta Antin korva oli tuon tärkeän asian kuitenkin kuullut. Ja nyt koirankopissa alkoi Antti omituisella tavalla – kaivata äitiään...
Niin se alkoi, se kaipaus, ja sitä kesti oikeinpa muutamia vuosia. Kunnes todellisuus selvitti hänelle sen julman, mutta lopulta vapauttavan asian, etteivät verisiteet merkitse kerrassa mitään, jos ei niihin liity rakkautta, – jota hän oli saanut enimmän juuri tässä talossa.
Mutta silloin, siellä koirankopissa, oli hän epämääräisesti hyvin lohduton; hän ei tietänyt oikein tarkoin uuden surunsa syytä. – Ja sinne hän raukesi uneen, ei niin paljon loukkautuneena siitä, että pikku poika oli muka syyttänyt häntä hevosen selästä putoamisestaan, vaan enemmän väsyneenä orpouden kyynelistä. Sinne hän nukkui Hallin viereen, käsivarsi Hallin alla, kylki koiran kuumaa kylkeä vasten, tasaisesti tohiseva koirankuono, joka oli äsken nuollut kyynelet hänen silmistään, kaulallaan, – uskollisen, tyynen, tyytyväisen Hallin. Siellä oli hänen nyt paras olla, pimeässä kopissa, ummehtuneilla, koiralta väkevästi haisevilla heinillä.
Kunnes hän heräsi ja tuijotteli päästä pyörällä ympärilleen: taivas tähtineen kuulsi ympyriäisestä oviaukosta.
Taivas, ylhäisesti vilkuttavat tähdet... Mutta oli yö, ja Antin tukka törrötti pelosta pystyssä! Talo oli aivan hiljainen, ikkunoista valot kadonneet. Talo nukkui.
Antti hiipi sisälle, meni asuinpaikkaansa... Se oli sitä kultaista aikaa, jolloin kaikkia ovia ei tarvinnut aivan välttämättä yöksi lukita.
KALAMIEHIÄ
Pikkarin tukka on pörröinen, hänen silmänsä, – nuo sahajauhon pölystä ja liiman kärystä tulehtuneet, viinasta ja pulituurista heikontuneet, ehkä lukemisestakin rasittuneet siellä pirtin takana kamarissa, jota kaksi ahdasta ikkunaa vain himmeästi valaisee, – hänen silmänsä ovat kuin sian silmät, harvojen silmäripsien ympäröimät ja punertavat. Selkä on kumara, hartiat vinot, ja yleensä hän on romuluinen. Niin koikkuu hän sameasti eteensä tirkistellen sortuuteissaan, jotka ovat molemmat ruttuiset kuten kasaan rutistettu sanomalehti, sekä arkinen että sunnuntai-sortuutti. Pikkarin vähät hampaat ovat siinä määrin mustat, että kun hänet lähetettiin kaupunkiin teettämään itselleen uusia hampaita, kysyi hammaslääkäri:
"Tehdäänkö uudet samanväriset kuin nämä entisetkin? Se käy kalliiksi: täytyisi tehdä hampaat ebenpuusta..."
Pikkari ei ole pessimisti: hän on romantikko, unelmiensa täyttämä, ja samalla humoristi. Hänen unelmansa sisältyvät siihen, että kesällä, "pehkukuussa", – heinäkuussa, – tulee Helsingistä taloon kesävieraaksi ihana, siro neiti, – "siro purkki", kuten Pikkari sanoo, – neiti, jonka valokuva ukolla on povitaskussaan, lämpöistä sydäntä vasten lämpöisesti hellittynä, tupakkaisilla huulilla keltaiseksi suudeltuna. Kun se neiti, – "mamseli", – maitohipiäinen ja mansikkaposkinen mamseli, – viimein saapuu, rientää Pikkari häntä vastaan portille pukeutuneena kurttuiseen sunnuntaiasuunsa, vaikka sattuisi arkipäiväkin olemaan. Siinä rattaiden edessä kumartaa hän maahan asti, – melkein lankeaa vatsalleen ryömimään kuten uskovaiset "Tuhannen ja yhden yön" tarinoissa sulttaanittarien ja haltijattarien valtaistuimen juuressa; sitten hän könyää kihtisillä lonkillaan jälleen pystyyn, työntäytyy aivan rillojen luo, haparoi vapisten ja kuumeisella, puhtaaksi pestyllä kourallaan tuonne ja tänne sohien, kunnes saa neidin käden omaansa, ja peittää sen valkean, pehmeän käden kymmenillä palavilla suudelmilla, nöyrillä, alakuloisesti riemuitsevilla suudelmilla, joita ihmiset sanovat nuolemiseksi. Ja nyt kompuroi Pikkari neidin perästä kartanon suureen saliin, ja hänen pienissä, muulloin kujeilevissa silmissään kiiluvat rakkauden kyynelet. Salissa komahtaa hän istumaan permannolle neidin jalkoihin, katselee ylös hänen kasvoihinsa, ja alkaa taas yht'äkkiä suudella hänen käsiänsä, – uneksien olevansa satujen kannuspoika, joka istuu ritarineitinsä helmoissa. Ja mielessään päättää hän kai ahkeroida ja säästää yhä enemmän, niin, päättää kieltää itseltään viinankin, – vaikea päätös, joka ei toteudu, – voidakseen kuoltuaan jättää mamselilleen perinnöksi kapallisen "rohaa", – siten ainakin palvelusväki väittää.
Niin, Pikkari on huonosilmäinen, heikkonäköinen. Mutta mitä ihanuuksia loihtiikaan romantiikka hänen silmiensä eteen, jotka erottavat tuskin parin korttelin päästä höylän viillon ja kertomusten kirjaimet ainoastaan silloin kuin ne ovat kiinni nenässä! Ja onpa kartanossa vielä toinenkin huonosilmäinen hoidokki, vanha Samuli. Oikea hoidokki, sillä eihän Pikkari juuri hoidokki olekaan, hän, mestari, jota ei mikään ruumiillinen onnettomuus vielä estä työstä. Muuten: hoidokkeja on monia siinä hyvässä talossa. Samuli on niistä vanhimpia, ikäänkuin taloon juurtunut ja kasvanut. Hän on Pikkaria, perheen vakinaista puuseppää, iäkkäämpi, ainaiseksi otettu huutolaisukko, talvisin yhteisessä väenpirtissä asuva, kesällä saunakamarissa, jossa hän saa viettää rauhallisempia, yksinäisempiä päiviä; verkkoja paikkaileva, halkoja hakkaava, karjapihalla havuja kassaroiva, piikojen apuna vettä kantava kunnon Samuli. – Hänen silmistään on kaihi vienyt näön, – tai on ollut vähällä viedä, tehdä hänestä sokean. Kaksi kertaa on hänen silmänsä leikkuutettu, ja siten ne pelastuivat, hän itse pelastui kohtaloista julmimmasta. Nyt osaa hän hyvästikin tallustella paksujen sankalasiensa ja koukkupäisen keppinsä avulla karjapihalla, saunalta pirtille ja pirtiltä huvilalle vievää nurmireunaista polkua, tosin kepillään hieman haparoiden ja joskus töksähdyttäen pieksunsa kiviä vasten. Osaapa hän kulkea suvella talon ulkopuolellekin, rantaan asti; ensin louhisen ahon poikki ja naapurin karjakujaa myöten, yli hankalien aitojen, sitten tuokion niittyä, ja lopulta lehtimetsän viihdyttävälle polulle, – rantaan, verkkoja laskemaan. Täten kesällä. Talvella ei Samuli liiku paljoa kartanon pihoja loitommalle; pienessä lumipyryssäkin seisoo hän uutterasti navetan luona havupölkyn ääressä, sahailee halkoja, tai kutoo ja korjailee tuvassa verkkoa: viimeksimainitussa työssä ei tarvita silmiäkään, hän osaa sen niin, että voi kutoessaan killistellä ajatuksissaan kattoon. – Kirkkoon viedään hänet hevosella.
Samuli ei ole romantikko: hän hymähtelee säälivästi ja hiukan äkäisesti Pikkarin rakkaudelle tuota nuorta herrasneitiä kohtaan, – hymähtää kuten muutkin, ne, jotka siitä juttelevat, sille naureskelevat, – ja naureskeleehan Pikkari itsekin sille, monien romantikkojen itseivalliseen tapaan. Samuli ei odota elämältä juuri mitään, hän, heikko, puolisokea vanhapoika, – ellei vain saada elää vastakin, kuolemaansa asti, tällaisessa talossa, jossa on niin hyvä olla, – pelastuneena kaikkein surkeimmalta kohtalolta, sokeudelta, jonka esikartanoissa hänen oli jo täytynyt käydäkin. Saada elää hiljaa askaroiden, nauttien valmista leipää, tyytyen osaansa, kiitollisena hänelle, joka hänen silmänsä pelasti; lisäksi ehkä odottaen pitkän talven jälkeen kesää, – jolloin lehti puhkeaa puuhun, ruoho maahan, västäräkki rantakivillä kiikkuu, aurinko hautoo virvoittavasti ajatuksia, aina samoja: että huonomminkin olisi saattanut sattua, että hyvä on olla näin, kelvollisen ruokapöydän ääressä, juhannuksena rieskojen ja munavoinkin, jouluna silavan ja riisipuuron. Siten hän elää, apeine muistoineen, köyhän lapsi, toiveita vailla, – tyytyväisenä aina uudistuvista ja katoavista kesistä, katsellen kuperain lasiensa läpi onnellisena maisemiin, joihin suvi kerää auteretta, istuessaan lomahetkin kuistilla alakuloisesti vaiti, alistuvasti huokaillen.
Kesähän se on vanhalle hyvä! Kesäisin saa lorailla järvellä, laskea ja nostella noita talvipuhteilla kutomiaan tai korjaamiaan verkkoja, apunaan milloin joku rengeistä, milloin joku piioista, ja nykyään myöskin pikku Veerti ja pikku Antti, hoidokkeja Anttikin, armoitettu monien hoidokkien seassa. Niin, monien: siellä noudatetaan ikäänkuin suku- ja ammattivaistoista vanhojen, patriarkallisten pappissukujen hyväntekeväisyyttä. Siellä asustelee pirtin nurkissa loisia; siellä siedetään lempeästi yksinpä vallattomia kiertolaisiakin; vaalitaan huutolaisia, ylennetään ottolapsiksikin. Sinne tulee usein pussiaan täyttämään sellainen kuin vanha "Rusu", muija, joka on itselleen moisen nöyrän nimen antanut, – punasilmäinen, trakooman kiusaama, – puolisokea hänkin, joka on muuten oma tohtorinsa: repii ja polttaa nokkosilla pois silmäripsensä, ja Antin pitää tallata anturoillaan hänen selkäänsä, kun hän heittäytyy keittiön lattialle vatsalleen luuvalon vaivoissa; tallata kovasti, tanssia ja hyppiä hänen hartioillaan, – Antista ei niinkään ikävää työtä! Onpa se vain sellainen talo, ettei sieltä maksaisi vaivaa karata, niinkuin teki pikku Selma, joka ensin palveli aputyttönä, mutta oli kai hiukan parempaankin aiottu, – eikä aavistanut etuaan, onneton: ah, sellaisten, joiden sukuverikin saattaa olla sairaloisesti pilattu, on niin kovin vaikeaa, joskus suorastaan tuskallista, voittamatonta hallita pahoja perinnöllisiä vaistojaan!
No niin, – Antti hääriskeli usein siinä Pikkarin ja Samulin vaiheilla. Samulin kanssa kävi hän silloin tällöin verkolla.
Verkkotalas eli nuottakota oli tuolla lahden poukamassa, – toisella puolella korkea kallioniemi, jota nimitettiin Kuirinniemeksi, toisella pieni järvenselkä. – Talas kyyköttää siinä harmaana, vinoon kallistuneena. Sen katto on naavoittuneista laudoista, sateitten syömät pylväät nojaavat aaltojen sileäksi hiomaan kallioon, niin sileään, että on täytynyt kasata röyköttäin isoja kiviä tueksi pylväitten varpaille. Siellä kodassa, monien orsien varassa, riippuu nuotta, joka on Antista hyvin mystillinen, koska se on niin monimutkainen ja koska sitä käytetään kovin harvoin, silloinkin usein erikoisessa juhlatunnelmassa: silloin lähetetään järvelle rengit eikä vanhaa Samulia, silloin lähtee myöskin herrasväki saareen, rantakalalle. Kahvipannut porisevat niinä runollisina iltoina rannalla, valkeat liinat levitetään kalliolle, jota savu ympäröi tuoksullaan ja karkoittaa pois hyttysiä. Liinalla loistavat vehnäset, niitä tarjotaan kahvin kanssa kaikille. Siellä kajahtelee ilo ja leppoisa leikinlasku.
Mutta mystillisestä, ikäänkuin juhlia antavasta nuotasta syrjemmällä riippuvat verkot kodan ulkopuolella erikoisilla vappeillaan. Samuli niitä tarkoin savustelee. Ihan sivussa kasvaa lepikko, – tummia tervaleppiä, joiden lehdet kiiltävät niin kauniisti ja rungot hohtavat kuin tina tai himmennyt hopea.
Rakastaahan Antti tuota matalaa niemeä, jolla se nuottakota kyyköttää! Kaislikkoa, joka kasvaa mutaisessa rannassa, kesän lämpöisessä vedessä. Rakastaa Samulin verkonsavustuspaikkaa ja sen kekäleitä; lepikkoa, jonka läpi järvi salaperäisenä kiiluu; Kuirinniemen komeaa hahmoa, – sen yli lentävät kuirit eli kuovit ennen sadetta alakuloisesti ja pitkään huutaen, kimeästi rillittäen... Ja rakastaa intohimoisesti varsinkin kodan sileää kalliota, – sileää melkein kuin lasi, auringonpaisteessa ihanasti tulista! Miten uinuttavasti laineet sitä vasten liplattavat, – ja myrskyllä ne kolisevat hurjasti, kumeasti! Niin, hän pitää tuosta kodasta paljon enemmän kuin itse kalastamisesta, – pitää siitä paikan itsensä vuoksi, talaan ja nuotan mystillisyyden tähden, etenkin nuotan juhlahetkien vuoksi, asiattomasti, eduttomasti, – ja hyötyä tuottamatta. Pitää niin, että hän joskus talvellakin, hankiaisten aikaan, juoksee sinne yksin tai tahtoo sinne toverit naapuritaloista karttupiilosille, kovalle, hileitä kimaltavalle hangelle.
Joutuivatpa nyt kerran nuo kaksi huonosilmäistä, vanha Samuli ja Pikkari, yhdessä laskemaan ja nostamaan verkkoja. Jostakin syystä ei edes Veertin eikä Antin tarvinnut lähteä Samulille apuriksi; – lieneekö Antillakin ollut muuta tekemistä – tai leikkimistä: kirkkojen rakentelua tahi vain – metsässä juoksemista.
Samuli ja Pikkari lähtivät.
Kun he illallisen ajoissa palasivat järveltä, kehui Pikkari kovasti, pieni koiransilmä silmissään, miten he muka huomisaamuna kaloja toisivat, koska kerran hän oli ollut hommassa osakkaana, – toisivat kolmilaita-kuutin täynnä aarteita, niinkuin kaskuissa kerrotaan: kolmilaitainen oli aina saduissa venhe, jossa järvien pohjasta tai soitten syvyyksistä nousi aarteita, – padalliset kultaa, hopeaa...
Samuli pysyi Pikkarin kehuskellessa ja irvistellessä mykkänä ja tapansa mukaan hiukan happamena; ja näyttipä hän Antista tyytymättömältäkin. Myöhemmin tunnustikin sitten Samuli Antille, ettei Pikkari ollut osannut soutaa, tottumaton kun oli, miltei ensikertalainen; Pikkari oli reuhtonut ja riuhtonut kuten pieni Veertikin, joka kuului myöskin reuhtovan, riuhtovan ja äyskivän verkkoja laskettaessa, kun taas Antti: no, se nyt oli toista, se! Niin kertoi Samuli, kai Anttia tottelevaisuuteen mairiakseen; Veerti oli muka tottelematon, pahalainen! – Ja heittiö oli nyt myöskin Pikkari ollut.
"Mutta mitäs hänestä silmänapuakaan, – huononäköisestä", hymähti Samuli.
Tuli seuraava aamu. Pikkari ja Samuli palasivat verkonnostosta parhaiksi suurukselle. Samuli tuntui vielä ärtyisemmältä kuin eilen, vaikkei saalis ollutkaan paljon tavallista huonompi. Pikkarikin näytti ensin ärtyneeltä, hiukan alakuloiselta, – ei kehunut saaliilla, vaan sanoi:
"Turhaa heitellä veteen värkkejä. Ei sitä kalaa lähde enää värkillä, vaan hopeisella koukulla."
Siihen unohtui se tapaus, niinkuin kaikki muutkin pienet, vaatimattomat tapaukset talossa. Unohtui melkein viikoksi, – kunnes Pikkari, se holtiton koirankuono, viimein asian paljasti. Alkoipa hän jutella kerran keittiössä, tapansa mukaan nopeasti illallisen hotkaistuaan, miten he kaksi, Samuli ja hän, olivat silloin laskeneet verkot. Olihan Samuli pahasti äkseerannut Pikkaria. Mutta järveen ne "värkit", – verkot, – oli lopulta saatu reuhkatuksi.
Vasta seuraavana aamuna alkoi kiipeli. He olivat nostaneet kaksi verkkoa. Pikkari sanoi: "Niissä oli pari tuollaista ryhää", kuhaa, – mitä lienevätkään olleet: ei Pikkari tuntenut kaloja niin tarkoin ulkonäöltä, tunsi ne ainoastaan lautasella.
Sitten olivat he alkaneet lappaa kolmatta verkkoa. Ja olivatpa silloin huomanneet, että joku, naapuri kai, – oli laskenut oman verkkonsa heidän verkkonsa päälle ja poikki.
"Sameli sen huomasi", sanoi Pikkari. "Sameli inisi, natisi ja nitisi: Mikä pahalainen! Eihän tällaista ennen ollut tapahtunut."
Ja sitten oli Samuli temponut sitä vierasta verkkoa, sotkenut sitä vedessä huiskin haiskin, kiskonut sen kasaan, – eikö se liene siinä vähäisen revennytkin...
Mutta kun he tulivat toisen oman verkkonsa luokse, – oli taas naapurin verkko laskettu suoraan sen poikki. Ja sitä Samuli nyt peuhkaroimaan:
"Kuin provasti laiskan roika-völperin partaa lukukinkereissä."
Pahalaiseksi oli Samuli taas naapuria sanonut, kovin oli suuttunut.
Ja heidän kolmaskin verkkonsa oli painettu pohjaan, vieraan verkon alle! Samuli oli nitissyt ja natissut, kiljahtanutkin muka:
"Niitä pahalaisia..."
Mutta mitenkäs sitten kävikään? Kuinkas se kasku sitten olikaan? Viimein Samuli huomasi, että hänen sotkemansa vieraan verkon puikkarissa oli talon omien verkkojen merkki, poltinleimasimella painetut kirjaimet A ja W. He olivat edellisenä iltana laskeneet omat verkkonsa omien päälle, – monta kappaletta.
"Ja niitä se Sameli repeli... Itse sotkotteli ja repeli värkit! Ja itse hän ne selvittää ja tursii tukkoon, se Sameli!"
Pikkari nauroi Samulille kurahtelevalla kurkullaan, kyynelet silmissä, – istuen keittiön permannolla jalat ristissä allaan, kuten hänen lepoasentonsa oli. Nauroi ja kujeili:
"Ja Sameli morkkasi Pikkaria: Eihän Pikkarikörri mitään jummarra, ei ole Pikkarilla silmiä otsassa, ei hän näe mitään, – kun hänellä ei ole lasisilmiä niinkuin Samelilla..."
Samuli istui vielä illallisella, syöden hitaasti ja väsyneenä niinkuin aina. Pikkaria kuunnellessaan tuli hän hyvin kalpeaksi, inahteli hiljaa jotain epäselvää, kuten hän ihmisten joukossa suuttuessaan teki. Mutta sanasotaan ei hän ryhtynyt: ripset vain lipsuttivat vaskisten sankalasien takana, suu vavahteli ja meni vinoon, – ruoka ei näyttänyt oikein maistuvan, ja hänen huokauksensa olivat tavallista alakuloisemmat.
"ISÄNMAA"
Siihen aikaan kuin Antilla ei vielä ollut punaista hattua, – sellaisen hatun sai hän vasta lyseon kolmannella luokalla, kuten kymmenet muutkin oppilaat kotoisilta vaalijoiltaan, joten koko lyseon edusta näinä syksyn ja kevään päivinä oli kuin haperosieniä täynnä, – siihen aikaan ei hänen maailmansa, lasten totuttuun tapaan, jossa ei liene ennenkään ollut mitään uutta eikä erikoista, ollut suuri. Se ulottui suuren pellon yli, joka laskeutui tuolta kaltevasti talon laaksoon ja jonka rinteellä aurinko suloisesti lämmitti, maantien kiviaidalle asti; jos niin pitkälle välistä lähti, näki siitä, kuinka ripeät hevoset ravasivat ohitse, tullen jostakin etäisyydestä ja kadoten toiseen, jota oli ihmeellistä ja haikean rakasta ajatella. Toisaalla jälleen riitti sitä aluetta pappilan hakaan ja pappilan päiväpaisteisille vainioille, jonne kuljettiin lammikoita kiiltelevän niityn poikki, – ensin mustan naapuritalon karjakujaan, jonka suulla siat kylpivät mukavasti ja laiskasti savirapakoissa, ja sitten talon pihan kautta ja ruispellon pientaretta tavallisen aidan luokse, jonka takana juuri mainittu niitty alkoi raikkaasti tuoksuvine kulleroineen. Kolmannelle taholle viettelivät jonkin matkaa sileä leikkikallio, sitten mansikka-aho, jota ympäröi nokinen kaskiaita, sitten tervakukkia loistavat hiekkarinteet, – ja pitkä, salaperäinen tie järven rantoja myöten toiseen kartanoon: sinne lähetettiin Antti välistä asialle, ja hän meni sinne mielellään etenkin siitä syystä, että siellä oli vesimylly ja sen salaperäisesti pauhaava pato. Mutta neljänneltä suunnalta näkyi kaupunki, jossa hän oli alkanut koulunsa; se oli jännityksen paikka, koska siellä oli se hänelle siunaukselliseksi koituva lyseo, – paikka, missä ei oikeastaan ennättänyt nähdä mitään, kun oli vain pidettävä huoli, että selvisi kunnialla läksyistään: paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin teilattavaksi ... ajatellen talvisin reessä, aamupimeässä ylös noustuaan ja tirkistellen vällyn reunan alta tähtiseen taivaaseen, kuinka tälläkin viikolla tyydyttäisi kaikki opettajat, ne kauheat. Antti oli niin arka ja pelkuri.
Tämä neljäs maailman kulma oli laajin ... peloittavin ja elottomin.
Ja kaikkien näiden suuntien ulkopuolella ei muuta kuin jotain epämääräistä, mitä ei kaivannut, – enintään se herätti sielussa jonkinmoisen kummallisen, runollisen kaiun oudoilla nimillään, tai hieman uteliaan, haikean tunnun, että maailma saattoi olla hyvin avara. Piikatytöt lauloivat: "Maailma on suuri ja avara", ja: "Maantie on pitkä ja sannoitettu..." Mutta Antille oli maailma lopultakin ikäänkuin – täysin tarpeeton!
Onpa hän sitten hiukan maailmanrannoillakin kierrellyt... Ja viimein hän taitaa jälleen päätyä siihen, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, – että se suuri, väljä, löysä, se ulkopuolella oleva tullee hänelle taasen – vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!
No niin, siihen aikaan kun Antilla ei vielä ollut tuota punaista huopahattua, josta hän ylpeili kuten kymmenet muutkin oppilaat, oli hänen likeisin seuralaisensa kaupungissa eräs reilu ja teräväpäinen Oskar: penkkitoveri ja peloittava kilpaveikko. Ja kerran keväällä, ennen tutkintopäivää, Oskar pyysi, houkutteli ja tiukkasi Anttia käymään sitten kesällä hänen kotonaan, joka oli järven takana. Ja kas vain, Antti oli jo sen verran muuttunut, että Oskarin kotiseutu herätti hänessä jo nimensäkin puolesta epämääräistä uteliaisuutta ja pientä kaipuuta. Kului sitten parisen viikkoa tuona aikaisena kesänä, niin Antti pyysi kasvattajaltaan matkaa Oskarin luo ja sai sen: olihan todistus ollut melkoisen hyvä.
Nyt lähti Antti tälle ensimmäiselle ja pitemmälle matkalleen ... ikäänkuin ulkomaille.
Kaupunkiin asti hän käveli, – osasi hyvin sen taipaleen, tunsi kaikki oikaisevat polut, vaikkei tohtinut päivälläkään salaperäisimmille niistä, sellaisille, jotka veivät hyvin loitos valtatiestä: metsässä saattoi tulla vastaan ilkeitä ihmisiä, kenties rosvojakin, joiden kerrottiin ryöstäneen ja murhanneenkin juuri tällä salolla.
Kaupungissa hän selvisi laivaan. Ja ajoi sitten jännityksen ja sekavan ihmettelyn vallassa poikki ulappain. Ilmestyi yht'äkkiä Oskarin kotiin, sinne järven taakse.
Oskar oli tavattoman iloinen. Hyvin talossa kestittiin, annettiin Antille kahvit kuin hän olisi ollut aikuinen vieras, tyrkytettiin runsaat vehnäset, syötettiin vehnäsvoileivät, munavoit, viilit, rieskat, mansikkamaidot. Pidettiin hyvänä Anttia, joka oli rakkaan Oskarin lähin toveri. Tai Oskar se itse esiintyi parhaana kestitsijänä, – näytteli ylpeästi oikeaa isäntää.
Ja ensimmäinen päivä meni katseltaessa taloa sisältä ja ulkoa, – sen vanhaa rakennusta, Antille salaperäisiä, tummia huoneita, aurinkoista pihaa, jonka keskellä kasvoi kolme hirvittävän korkeaa ja paksua kuusta; puutarhaa kirsikkapuineen, joiden kuoresta lähti pihkaa, ja pihkasta saattoi valmistaa liimaa, jolla kuivattuja kasveja voi kiinnittää arkeille. Kiivettiin ja juostiin sammaltuneita kiviaitoja, – käväistiin navetassakin, joka nyt kesällä oli tyhjä, ihailtiin tuulimyllyä, – sekä lampea, jonka tavattoman lämpöisessä vedessä oli hauska uida: olihan mutaisessa lammessa yhdellä kohtaa hiekkapohjainen uimarantakin.
Ja seuraavana päivänä keksi Oskar uutta ohjelmaa. Kerättiin, tutkittiin ja kuivattiin leivinuunissa maksaruohoja, liimattiin niitä arkeille tuolla kirsikkapuiden pihkalla. Pelattiin noppaa; oltiin tarhasilla: toinen piti silmiään ummessa ja koetti arvata, minkä kiven toinen sillä välin muutti uuteen paikkaan pienistä kivistä tehdystä pyörylästä. Ammuttiin Oskarin piilipyssyllä, uitettiin hänen suurta, ihmeellistä, täydellisesti taklattua leikkilaivaansa... Hypättiin lautaa. Ja Oskar voimisteli omaa kuntoaan näyttääkseen ja vieraansakin iloksi... Mutta Antista alkoi olo tuntua arveluttavalta.
Kolmantena päivänä iltapuolella tuli vieras hyvin vakavaksi. Hän oli kotonaan pyytänyt ja saanut luvan olla tällä matkallaan viikon! Kokonaisen viikon! Ja hän oli jo sanonut Oskarille, että aikoi jäädä tänne viikoksi. – Sen päivän illalla teki hän salaa itkua, mutta ponnisti tahtonsa, ei näyttänyt kyyneliään, jotka tuntuivat kurkussa. Neljäs päivä oli Antille kauhea, – ja Oskarillekin. Antti ei saanut rauhaa missään; hän oli hajamielinen, ei innostunut mihinkään, ei näyttänyt ajattelevan mitään: Oskarille nolaava ja hermostuttava asema! Oskari teki parhaansa, – tuumiskeli kaikenmoisia huvituksia. – Mutta yht'äkkiä illemmällä Antti sanoi, että hän tahtoi kotiin, ja oli hyvin lohduton.
Oskar laski leikkiä, lörpötteli, houkutteli. Antti työnsi hänet luotaan, – melkein kiukkuisesti...
Mutta vielä oli Oskarilla varastossa jotakin, peijakas vie: muuten olisikin hänelle isäntänä käynyt nolosti. Oskar ehdotti, että nyt mentäisiin metsään ja haettaisiin variksenpoikia. Oskar tiesi pari pesää, joissa oli vielä pojat tallella, kun ne pojat vain saataisiin kiinni.
Antin mieli kirkastui, niinkuin aikuisen, joka juopumuksesta selvitessään saa uutta väkevää juomaa. Lähdettiin metsään melkein juoksemalla: Antti se piti sellaista kiirettä. Ja Oskarin variksenpesät löydettiin. Vihreänä ja hopeisena hohtavan koivikon reunassa ne olivat, petäjissä, joissa reuhotti kuivia, risuisia, helposti katkeilevia oksia. Oskar kiipesi puuhun, torjui epätoivoisesti rääkkyvät ja vihaisina iskemään lentävät emovarikset, sai kiinni kaksi poikaa ja nakkeli ne alas Antille, joka ne jollakin tavoin vangitsi.
Sitten saatiin juoksemalla kiinni vielä yksi varis, kolmas. Ja palattiin Oskarin kotiin, – joka näytti nyt Antista niin oudolta ja synkältä. – Mitä tehdä variksilla? Oskar syötteli niitä ensin, mutta välittikö Antti tuosta hommasta? Kuuluiko se häneen, – lapsellinen varishoito! Hänellä oli ikävä. Talo – niin ikävä. Hän sanoi tahtovansa huomisaamuna kotiin!
Oskar hänelle vain nauroi, – maanitteli, rohkaisi miestä jäämään: kyllä tässä jotain lystiä keksittäisiin.
"Kuulepas", sanoi hän, "ruvetaanpas ampumaan variksia!"
Oskar vei varikset aitan nurkalle ja asetti ne seinää vasten. Vuorotellen ampuivat pojat niihin piilipyssyllä ja nuolilla, joiden ponnet Oskar oli varustanut teräviksi tahkotuilla kattonauloilla. Ammuttu varis vavahti, kyyristyi kivusta kokoon... Ja sai uuden nuolen. Voi tätä surkeutta. Pyssy herposi Antin kädestä, hän ei tahtonut enää ampua, hän tuskin katsoi, kun Oskar ampui. Hän puuskutti itkua; hän tahtoi kotiin!
Oskar joutui aivan suunniltaan häpeästä ja suuttumuksestakin: vieraalla oli täällä ikävä. Oliko täällä paha olla? Mitä hitsiä hän nyt keksisi?
"Katsos", huudahti hän, "kun minä nakkelen variksia aitan nurkkaan!"
Oskar otti variksenpojan jaloista ja löi siltä pään murskaksi aitan nurkkaan. Aivot tirskahtivat linnun heikosta kallosta, – niinkuin Homeroksen lauluissa sankarien aivot maalle.
Antti käänsi kasvonsa pois, hänen mieltänsä etoi, hän inhosi Oskaria, joka tappoi sillä tavoin kaikki äsken vangitut varikset ... yksitellen, nauraen. Parastaanhan Oskar yritti, koettaen ilahduttaa Anttia! Oskarin suupielistä valui hiukan sylkeä, kun hän Antin huviksi paiskeli variksia, – niinkuin se työ olisi ollut hänestä jollakin tavoin makeaa; siten valui häneltä aina mielitehtävissään, esimerkiksi silloin kun hän suoritti matematiikan laskuja.
Antti tunsi inhoavansa Oskaria. Ja hän vihasi Oskaria, joka ei vain tahtonut päästää häntä kotiin! Ei tahtonut, vaan tyrkytti hänelle raakoja huvituksia!
Tuli Antille ahdistava ilta. Hän painui jälleen Oskarin kanssa outoon, yhteiseen sänkyyn, yhteisen raanun alle. Ja siinä kahden kesken, Oskarin kamarissa, nyyhkytti Antti ja rukoili Oskaria laskemaan hänet huomisaamuna laivalla kotiin. Rukoili, huokaili.
Viimein Oskar lupasi hommata hänet laivalle, vaikka viikosta oli kulunut vasta neljä päivää. Ja todellakin Oskar meni vielä pirttiin, ilmoittaakseen aikuisille, että heidät herätettäisiin aamulla, sillä laiva lähti täältä varhain.
Antti vaipui suloiseen uneen: huomenna hän pääsisi kotiin ... kotiin.
Aamulla hän heräsi itse. Heräsi liian myöhään! Kun hän juoksi katsomaan ulos ikkunasta, niin laiva jo meni järvellä! Tuolla se meni kaukana ohitse. Ja Oskar nauroi, sanoi, etteivät he enää laivalle joutuisikaan, tunnusti, ettei hän ollutkaan käskenyt aikuisia heitä herättämään.
Antti karkasi Oskarin kimppuun, vapisi, itki, löi, mutta ei mitään voinut. Olisi tahtonut häntä melkein purra: hampaat olivat pienen ja heiveröisen Antin parhaimmat aseet isompia vastaan.
Ja sitten hän häpesi, että oli tahtonut purra ja että oli lyönytkin. Mutta kuitenkin kantoi hän sen päivän Oskarille leppymätöntä kaunaa: hänen suuttumuksensa oli oikeutettua!
Sen päivän olivat he Oskarin kanssa melkein vihamielisiä; niin, Antti oli sitä tosissaan; Oskar pilkallinen ja hiukan synkkä. Antti katseli hämääntynein silmin sinne ja tänne, teki yhtä mittaa itkua eikä syönyt juuri mitään.
Ja seuraavana päivänä hän sitten pääsi kotiin. Ensin kaupunkiin laivalla, jonka kannelle näkyi kaukaa mäeltä korkea kotoinen kartano, ja kaupungilta juoksi hän kaikkia oikoteitä, peloittavimpiakin, suoraan kotiin!
Mikä onni – olla kotona! Kuin pahaa unta nyt koko se matka.
Mikä nautinto, niin, oikea autuus olla jälleen tuon lempeästi hymyilevän ja Antin tukkaa silittelevän rouvan luona! Lieneekö Antti koskaan ennen takertunut hänen vyötäröihinsä, hypistellyt leikitellen hänen esiliinaansa niinkuin nyt! Hetkeksikään ei Antti häntä irti päästänyt, vaan riippui hänen mukanaan kamarista ruokasaliin, ruokasalista keittiöön, keittiössä hellan äärestä pöydän luo, sieltä portaille ja alas ruoka-aittaan, mistä jälleen takaisin keittiöön.
Ja sitten hän katselemaan omia maitaan! Pientä puutarhaansa, jonka hän oli lepikköön raivannut, siltaansa, joka oli sommiteltu matalan ojan yli, – kaivoa, aikuisten hylkäämää kaivonyritystä, jossa ui sammakonpoikia, – kymmeniä tuttuja paikkojaan. Ja kun hän rienteli ulkona kuin häkistä päästetty lintu, kummastui hän merkillistä asiaa: kaikki, – nurmet, laihot ja lehdot, – olivat sillä välin suunnattomasti kasvaneet, hänen ollessaan poissa kotoa. Sen huomasi hän omilla silmillään! Mikä ihme! Ruoho oli ollut ennen matalampaa! Ruis tohotti nyt noin korkeana, – ihanasti huojuva, suhiseva ruis, sinisten kukkien asunto, – suloisesti uneen laulava, kultainen laiho. Rakas ruis! Lehdet lehmuksissa – miten tavattoman isot!
Kuinka se oli mahdollista? – Ja kuinka kaikki täällä kotona oli kaunista, itkettävän kaunista.
Hän ei silloin vielä laisinkaan tietänyt, mitä ihmiset tarkoittavat sellaisella sanalla kuin: isänmaa. Ja kukapa aikuinenkaan tuon sanan oikein selittää!
Niin, onpa hän sitten hiukan kierrellyt maailman rannoillakin. Ja viimein johtunut omituisella tavalla ajattelemaan erikoisesti tätä ensimmäistä pitempää matkaansa, kyläilyä Oskarin, reilun vierasisäntänsä, luona. Ja koska hän tuntee saaneensa matkoista aivan kurkkuunsa asti kyllälti eikä halua enää pois kotoa, luulee hän ymmärtävänsä silloista Anttia; taitaa jälleen päätyä samaan kuin Antti pienenä, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, – että se ahdas on suuri, ihmeellisen kaunis, hänen isänmaansa. Niin, kaikki väljä, löysä, se ulkopuolella oleva tulee hänelle jälleen vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!
ENSIMMÄINEN RAKKAUS
Oli markkinat, syysmarkkinat. Antti, joka kävi nyt lyseota, kuljeskeli luokkatoverinsa Uunon kanssa isolla torilla. Oli ilta, oli pimeä, mutta kuitenkin tavallista valoisampi: siellä täällä kuulsi vanhanaikuisia katulyhtyjä, jotka polttivat lamppuöljyä, mutta teltoista ja kojuista säteili kirkkaampaa valoa. Väkeä kuhisi. Hevoset juoksivat, mustalaiset keinottelivat konkareillaan läpi tungoksen. Tuolla tatareita. Tuossa juutalaisia turkissaksoja, joita Uuno ärsytteli: puristi heidän nenänsä edessä takkinsa liepeen siankorvan muotoiseksi, heilutteli sitä ja sanoi:
"Osta, frouva, Siibirin mummon nahka!"
Silloin juutalainen tai tatari rynkäsi muristen ulos, kyynäräkeppi kädessä, ajoi Uunoa takaa... Tuokio, ja Uuno ilmestyi jälleen kiusaamaan...
Pillit vinkuivat, hälisivät. Petoeläimet häkeissä karjuivat ... joku mies lauloi jotakin, jota sanottiin markkinaviisuksi. – Nämä olivat melkein ensimmäiset markkinat mitä Antti oli nähnyt; ainoastaan pari kertaa ennen lienee hän päässyt kaupunkiin markkinoille, pienempänä kuin nyt. Ei hän ollut iso vieläkään, – lyseon toisella luokalla. Silloin olivat markkinat tuntuneet kovin kummallisilta. Nämä sen sijaan olivat – ihanat. Silloin, kun hän kuljeskeli kasvattajansa kanssa torilla, pämppäsi jonkin korkean talon seinämällä aisakello, mutta kellon vieressä seinällä riippui ja puheli elävä ihmisen pää, irti leikattu pää. Se puheli, se kutsui väkeä sisälle. Mikä se oli? Kamalalta se näytti, – punertava, verinen pää. Ja joku mies saman talon portailla huusi ja kutsui ihmisiä sisälle, katsomaan puhelevaa päätä... Kummallista, kauheaa Antista... Miten se pää oli siihen saatu? Sisältäkö tuota aisakelloa soitettiin, koska se soi yksinään? Tuliko siihen kelloon naru seinän läpi? Kummallista kaikki ... kuin unta.
Vähän samaa, unen tapaista oli markkinoissa vieläkin. Antti asteli Uunon vieressä tai perästä, pienenä, avuttomana... Oli rinkilöitä... Oli pahvisia leikkihevosia, harmaita ja mustapilkkuisia papurikkoja, – leikkikaluja, joista Antti piti vielä melkoisen isona. Oli jos mitä merkillistä...
Uuno ei ollut vielä ihan sellainen vintiö kuin vähän myöhemmin, tuo varhain viisaaksi tullut Uuno, jonka ylimielistä arvostelua ja hiukan teennäistä, julkeaa miesmäisyyttä Antti vaistomaisesti pelkäsi; Uuno ei vielä polttanut edes tupakkaa.
Markkinat, tai oikeastaan niiden aatto...
Mutta kauan ei Antti saisi niillä viipyä: täytyisi mennä kortteeriin lukemaan läksyjä! Vasta ylihuomenna, toisena markkinapäivänä, oli lyseolla markkinaloma.
Kortteeri tuntui hänestä ikäänkuin pimeältä, niin juhlallisen ja melkein ankaran hiljainen se oli. Antti asui kunniallisen, ystävällisen perheen kodissa. Mutta Antille se asunto oli hieman yksinäinen. Hyvin siellä syötettiin, – mutta väkeä oli vähän, ainoastaan herra ja rouva, joilla ei ollut isoja lapsia, ja pari palvelustyttöä. Siellä oli niin hiljaista. Ainoastaan urkuharmooni soi silloin tällöin salissa Antin seinän takana. Antti istui pöytänsä ääressä, ja luki, luki läksyjään, kaiket illat. Koulu oli peloittava, opettajat tuntuivat vaativan mahdottomia, Antti oli kunnianhimoinenkin, paitsi ettei hän tahtonut tuottaa surua kasvattajalleen: hänen piti täyttää velvollisuutensa. Hän luki, – luki päänsä sekaisin. Välistä pyydettiin arkuria menemään kävelylle, hän ei mennyt, se ja se oli vielä osattava täysin ulkoa, eikä Anttia ajettu ulos. Antti istui hiljaa komerossaan, selkä koukussa lampun ääressä. Anttia kiitettiin ahkeraksi pojaksi.
Mutta tänään oli markkinat, ja Antti oli innostunut vapauteen.
Lyhyttä iloa: pian takaisin kotiin. Hiljaiseen taloon, missä seinäkellon naksutuksen kuuli huoneesta toiseen. Kummalliseen elämään, jonka tarkoituksesta hyvin heikko aavistus kuiskasi jotain sellaista, ettei se kenties niin tarkoituksenmukainen ollutkaan, vaan sattumallinen, jollakin tavoin kohtalokas... Ainainen tuttu, alakuloisesti sirisevä lamppu. Läksyt, joita täytyi yhtä mittaa jankata – kunnian vuoksi. Ulkona pimeys, – kaupunki nukkui aikaisin illalla, ikäänkuin puolikuolleena; jokainen ihminen nousi ylös ja meni taas nukkumaan, puuhasi sillä välin jotain ... kuin kone. Ja lapset lukivat puolestaan läksyjä: kun vain menisi huominen päivä, menisi päivä kerrallaan, niin olisi taas hetken pulma voitettu.
Nyt oli lyhyt, ihana juhla. Ah, että se täytyi lopettaa niin pian!
Mutta Uuno sanoi, että vielä oli käytävä jossakin: paras herkku oli maistamatta. Uunolla oli rahaa, hänen mammansa antamaa, ja aulis Uuno vei nyt Antin suureen telttaan, jonka edustalla, lautakorokkeella huuteli kirjaviin vaatteisiin puettuja miehiä ja naisia, salaperäisten lyhtyjen valossa. Tai: yksi nainen ainoastaan! – Välkkyviä hopeatähtiä heillä oli pukimissaan.
Uuno ja Antti menivät sisään.
Ja siellä teltassa rakastui Antti siihen naiseen. – Hämärässä teltassa näytettiin käärmeitä, – Uuno sanoi, että ne olivat tehdyt saranoilla yhteen liitetyistä puunikamista, – käärmeitä, joita juuri tuo nainen loihti laatikosta esille koskemalla niihin kultaisella taikasauvalla. Tiesihän Antti jo, mikä Kirke oli. – Ja siellä näytettiin soihtujen punertavassa valossa monenmoista muutakin, joskaan ei yhtä salaperäistä kuin nuo käärmeet. Soihdut lepattivat kiiltävissä maljoissa jonkinmoisilla juhlallisilla kolmijaloilla. Ympärillä teltassa oli hyvin pimeää tai hämärää. Väkeä oli vähän... Eikä Antti pian nähnytkään muuta kuin tuon naisen, joka teki loitsutemppuja. Hän oli puettu valkeaan, pitkään vaippaan, – Uuno sanoi sitä paidaksi. Päässä kimalteli kultainen diadeemi. Hän seisoi punaisella korokkeella alttarin ääressä, taustana musta kangas, ja kahden puolen hulmusivat soihdut. Antti söi papitarta silmillään; hänen rintaansa pakotti, – siihen koski kipeästi, kun miehisten näyttelijäin kädet hipaisivat loitsijaa auttaessaan tuohon valkeaan vaippaankin. Antti olisi ollut valmis mihin tahansa. Hän ei kuullut Uunon pilasanoja. Naisella oli Antin mielestä ihana, kihara tukka, – musta tukka, joka todellisuudessa oli kenties värjätty ja käherrysraudoilla pilalle poltettu; ihana tukka; – ja korkea, jalo otsa, joka hohteli vielä ylevämmin kuin kultainen panka sen ympärillä. Kaunis, valkea otsa, – ja poskien hipiä hehkuva. Vielä hehkuvampi hänen povensa.
Antti leimusi tulessa, nääntyi tuskassa, – oli hätääntynyt, häikäistynyt, pikku mielipuoli rakkaudesta.
Ja näytännön jälkeen kiiruhti hän kortteeriinsa. Mutta hän ei ryhtynyt lukemaan. Hän kertoi toiselle palvelustytölle, sisäkölle, että hänellä oli nyt rakastajatar.
Tyttö ällisteli ja nauroi:
"Antti! Mitä sinä niistä asioista tiedät, sinä!"
Ja hän nauroi vielä makeammin.
Antti ei naurusta ollenkaan loukkautunut: siinä naurussa oli sittenkin jotain ymmärtäväistä, – niinkuin palvelijatar olisi ollut yhtä mieltä hänen kanssaan, niinkuin heillä olisi ollut yhteinen asia; melkein tuntui siltä kuin hän olisi saanut puhella hyvin rohkeasti sellaisista asioista palvelijan kanssa. – Ja sitten Antti ryhtyi työhön, – ei läksyjä jankkaamaan. Ei, öljylamppunsa ääressä, joka piirsi himmeän valopyörän hänen kirjoihinsa, asettui hän laatimaan jumalaiselle sirkusnaiselle rakkaudenkirjettä.
Se oli ankara työ. Mutta se kävi. Kirje oli tehtävä ruotsiksi, sillä suomea tuo hurmaava ja ihana puhui hyvin huonosti, tuskin lienee sitä ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta olihan Antti jo alkanut lukea ruotsia; täytyi kaivaa muistista koko sanavarasto. Ja kirje oli tulta, ihailua; niin, jumalointia se oli, polvillaan rukoilemista, hellyyttä, uskollisuutta, pyhää uhrautumista. Mitä tahtoi Antti uhrata? Sitä hän ei tiennyt, mutta uhrista hän puhui. Hän pyysi hurmaavaa jumalatarta kohtaukseen. Millä sanoilla? Ei hän toki siihen aikaan ollut lukenut sanaa rendez-vous, – ei hän ollut lukenut hienoa, kulttiveerattua ranskaa! Mutta hän ilmaisi asiansa jotenkin muuten. – Kirje oli tehty hyvin pienellä käsialalla, sillä hän aikoi huomisiltana työntää sen salaa jumalattarelleen, ehkä suoraan hänen käteensä. Ja jumalatar kätkisi kirjeen lämpöiselle povelleen. Jos ei Antti uskaltaisi tätä tehdä, niin oli hänellä valmiina toinen keino, jumalatar keitti nimittäin teltassa loitsimalla kahvia, – teki kahvia siten, ettei tarvinnut siihen kahvijauhoja, ei mitään... Sitä parissa sekunnissa tyhjästä luotua kahvia tarjosi hän yleisölle, – näytteeksi, että se oli oikeaa kahvia; hän kulki pitkin penkkiriviä, joka kaartui pyöreänä näyttämön edustalla, kantaen tarjotinta ja siinä pieniä kuppeja. Antti oli nyt päättänyt pistää kirjeensä tuollaiseen kuppiin, juotuaan siitä ensin kahvin pois; kupista armas nainen sen löytäisi...
Antti osasi seuraavana päivänä läksynsä, vaikkei tällä kertaa ollut niitä juuri lukenutkaan: rakkaus, se, että hän piti jumalatarta mielessään, teki hänet ylen virkuksi, valppaaksi, reippaaksi. Hänen kunnia-asiansa oli kunnostautua, ettei tuo jalo nainen jollakin tavoin kärsisi häpeää hänen tähtensä, – kärsisi Antin omissa kuvitelmissa. Antti uhrasi rakastetulleen tarmonsa ja älynsä ja oli uhristaan ylpeä.
Seurasi senkin koulupäivän ilta, – jännittävä ilta. Tällä kertaa oli Antti täysin vapaa; huomenna olisi lomapäivä. Ja kun Antin kasvattaja tuli kaupunkiin markkinoille, – ehkä pestaamaan palvelijoita, ehkä ostamaan karjaa, mutta varmasti hankkimaan lahjoja palvelusväelle, tytöille villaiset huivit ja rengeille kaulaliinat, värikkäät kuin sateenkaaret, – niin, kun rouva tuli kaupunkiin, hankasi Antti kupeellaan ahkerasti hänen hamettaan ja pyysi häneltä hiukan markkinarahaa. Sai kokonaisen markan.
Sen markan aikoi Antti käyttää siten, että ostaisi tänä iltana lipun tuonne sirkustelttaan; melkein mahdotonta oli sinne tunkeutua ilman rahaa. Uunolta ei hän olisi suinkaan pyytänyt: ellei pyytäminen olisi muutenkin ollut mahdotonta, ei Antti olisi siihen ryhtynyt senkään vuoksi, että Uuno olisi saattanut tulla mukaan telttaan ja kenties arvata kaiken.
Antti pujahti telttaan. Hän vapisi rakastajattarensa nähdessään. Niin ihana oli jumaloitu nainen, että Antti sulki silmänsä, milloin Kirke hetkeksi katosi mustan taustaverhon kätköön, – ummisti silmänsä ajatellakseen vain hänen ihanuuttaan. Ja söi sitten jälleen silmillään, sielullaan naisen tummaa tukkaa, hehkuvaa hipiää, jumalallista povea, joka näytti hänestä niin hellältä. Antti oli hommautunut etupenkille, melkein koko markkansa uhraten.
Viimein keitti hurmaajatar jälleen kahvinsa: hokus-pokus, taikasauvan heilahdus, ja kahvi nousi höyryten tyhjälle alttarille, jota Kirke oli ensin näyttänyt soihdulla yleisölle, todistaakseen, ettei siinä aikaisemmin ollut kahvia ja ettei hänellä ollut mitään apuneuvoja, ei kahvinpapuja, ei tarjotinta, ei kuppeja, ei mitään. Sitten kaatoi hän kahvin pannusta kuppeihin. Ja nyt laskeutui jumalatar juhlallisesti, pitkässä, tähdillä kirjatussa vaipassaan, joka lainehti hänen lantioittensa vaiheilla ja paljasti kreikkalaisiin sandaaleihin verhotut, paljaat jalat, – ihmisten joukkoon, tuli kuolevaisen Antinkin kohdalle.
"Kuka tahto kumma kaffe?" kysyi jumalatar.
Ei kukaan tahtonut: sellaisia sikoja olivat nämä ihmiset Antin mielestä! Sioiksi pitäisi ihanan Kirken heidät muuttaakin, – Mutta Antti, hän tahtoi, hän osti kupin kahvia: 25 penniä. Vapisten tarttui hän pieneen kuppiin, – niin hyppivällä kädellä, että kahvi räiskähti yli reunojen. Jumalatar seisoi siinä edessä. Antti joi. Ei hän muistanut, töllistelivätkö ihmiset häneen. Jumalatar tuoksui hänen edessään – juovuttavalta. Ah, jos uskaltaisi hipaista häneen, hänen vaippaansa. Mutta se jäi tekemättä. Ei hän tohtinut. Allapäin, hiljaa nieleskeli hän tuon pienen tilkan kahvia, joka oli haaleaa ja kitkerää, mutta maistui hänestä ihanalta. Hänestä tuntui kuin hän olisi jotain sillä tavoin uhrannut, juomalla tuon kurjan kahvin, ikäänkuin muinoin sankareilla teetettiin halpojakin ansiotöitä.
Hän viivytteli juontiaan. Vasemmassa kädessään piti hän rakkaudenkirjettä hyvin pieneen kokoon käännettynä: se oli niin pieni kuin mikä pulveripussi. Ja juotuaan karkaisi hän luontonsa, – Akhilleuksen luonnon, ja työnsi kirjeen yht'äkkiä tyhjään kuppiin.
"Kiitos", hän sanoi, kiitti kahvista. Tai oikeastaan hän huokasi.
Sirkusnainen näki pikku pojan panevan jotakin kahvikuppiin. Hän katsahti, mitä se oli, ärähti jotakin vihaisesti, ronkki mytyn kupista ja heitti Antin kirjeen teltan sahajauhoiselle permannolle, likaan ja märkyyteen. Ja meni Antin luota pois.
Antin rintaa riipaisi tuska, – alkoi kalvaa syvä suru. Jumalatar ei ollut huomannut, mitä hän tarkoitti, vaikka päällekirjoituksena oli ruotsiksi: "Oi rakastajatar!" Tai oli nainen sitten liian ylpeä...
Ja nyt se kirje, kallis kirje, oli siellä mullassa, sahajauhoissa, liassa, – tallattuna!
Ja – jos se sieltä löytyisi: joku yleisöstä löytäisi! Tosin ei siinä ollut tekijänsä nimeä, sillä sen piti selvitä suloiselle naiselle myöhemmin, jossakin ja jollakin tavalla, – sitä ei Antti ollut vielä ajatellut. Mutta ehkä Antti sittenkin tunnettaisiin käsialasta! Siitä koitui lisähuolia. Mutta se huoli ei kuitenkaan ollut mitään syvän surun rinnalla...
Antti väistyi teltasta hyvin haikeana, ja meni kotiinsa, tavalliseen kortteeriinsa. Katkeruus ja suru sydämessä. Seuraavana yönä, kun ei kukaan nähnyt, itki hän rakkaudesta. Kärsi tuskallisesti seuraavan päivän; mutta – ei mennyt enää sirkustelttaan. Eipä hänellä enää ollut rahaakaan.
Hän suri kauan: suri monta päivää, koko viikon. Sitten hän unohti; niin käy enimmäkseen rakkaudessa.
SAITURI
Antti on menossa Uunon kanssa peltiseppä Rosslanderin luokse.
Uuno on Antin likeisin toveri, sillä he asuvat kaupungissa naapuritaloissa.
Rosslander on hyvin rikas. Hänellä kuuluu olevan rahoja kirstut ja uuninloukot täynnä. Hän omistaa kaksi taloa tässä kaupungissa ja lisäksi muka kivimuurin myöskin Turussa.
Hän on leskimies; hänen eukkonsa siis kuollut – luultavasti nälkään, kuten Uuno väittää, sillä ukko on hirmuinen saituri. Mutta hän on Uunon kummi.
Uuno uskoo nyt voivansa houkutella viekkaudella kummiltaan vähäisen rahoja. Kelpaahan Uunolle sellainen hyvä, vaikka hän onkin varakkaan talonomistajan poika: Uunolta alkaa kulua paljon tupakkaan, jopa välistä viini- ja punssipulloihinkin. Häntä haukutaan nimittäin pahantapaiseksi pojaksi, ja siitä hän on ylpeä: aina hän näet pelastaa nahkansa niiden kynsistä, jotka häntä epäilevät, – opettajien, isänsä ja äitinsä rangaistukselta. Siis on hän viisas. Hän saattaa mennä kouluun, – hän ja Antti ovat nyt lyseon kolmannella luokalla, – sikarinpätkä liiviensä taskussa. Kun hän uskontotunnilla nousee vastaamaan, haparoi hän muka ajatuksissaan, mutta oikeastaan tarkoituksella, liiviensä rynnästaskua ja vetää siitä esille sikarinpätkän. Opettaja huomaa sen. Hän osoittaa Uunoa sormellaan ja huutaa, honottaa: "Polttaako hänkin tupakkaa?" Keskimmäinen näistä kolmesta sanasta on erikoisesti korostettu, ikäänkuin lehtorista olisi suorastaan uskomatonta, että Uuno, hänen harras ja Jumalaa pelkäävä lemmikkinsä, tupakoisi.
Uuno katselee silloin ällistyneenä sikariaan ja liivejään ja huudahtaa silmät suurina ja käsiään haristellen:
"Kah, kun otin hairingossa kotoa isäni liivit! Niissä tämä sikarintumppi, – hyi, hyi!"
Ja opettaja uskoo Uunoa, joka saa istua paikalleen sen kovemmalle tilille joutumatta.
Toipa Uuno kerran saman ankaran lehtorin tunnille mukaansa konjakkiakin pienessä putelissa. Maisteli pullosestaan pulpetissaan istuen; sanoi lehtorille, että se oli linjamenttia, jota äiti oli hänelle antanut, kun hänellä oli rinta kipeä: yskää ... ehkä keuhkotaudin alkua.
Sellainen on Uuno. Kyllä hän osaa vehkeillä.
Uskonnonlehtori luulee, että hän on hyvä poika, koska hän osaa todistaa kaitselmuksen hyvyyttä ja viisautta kuvailemalla, kuinka jänis on talvella valkea, mutta kesällä ruskea: värinmuutoksilla suojelee Jumala viatonta jänistä. Mutta epäilijöitä, – sellaisia sanoo Uuno olevan etenkin ylemmillä luokilla, – kohtelee se lehtori ankaralla kädellä, niin: kädellä!
"Se on heille parhaiksi", ilkkuu Uuno. "Miksikäs he ovat niin tyhmiä, etteivät vedä nenästä lehtoria, joka on tyhmä!"
Nyt pitäisi Uunon saada hiukan rahaa, sillä jälleen on markkinat tulossa: markkinatungoksessa on Uunon hauskaa ja jännittävää heiluskella pienessä seilissä isompien poikien kanssa, illalla, pimeässä, kaulukset pystyssä, lakki syvään silmille vedettynä, joten opettajat eivät tunne, jos vastaan sattuisivatkin. Mutta älköön Antti sellaiseen tulkokaan, kiltti poika, opettajien lellikki, sanoo Uuno. Eikä Antti uskallakaan tulla, se on totta. Ah, poissa täytyy hänen olla sieltä hurjasta huvista, ei passaa hänen mitenkään seikkailla markkinatungoksessa kovin myöhään, pillien ja posetiivien soidessa, karusellien pyöriessä, häkkieläinten muristessa, siirappiveden imelän tuoksun ja rinkiläin lemun levitessä liejulta hajahtavaan ilmaan.
"Koetetaan narrata ukko Rosslanderilta rahaa", sanoo Uuno. "Hän on muka jumalinen, hänkin, tuo minun kummini!"
Ja Uuno jatkaa varsin ystävällisesti huoaten:
"Eikä sinullekaan, Antti, raha olisi pahaksi!"
Se on totta: Antti on kyllä köyhä. Mutta ei hän sitä tuntisi, jos ei joku siitä hänelle huomauttaisi. Muutaman markan lukukaudessa saa hän taskurahoja, omiin tarpeisiinsa, mutta eiväthän enimmät muutkaan saa enempää. Niihin rahoihin on hän varsin tyytyväinen. Hän ei kaipaa oikeastaan mitään, kun saa vain paperia, värikyniä ja sen sellaista. Mutta nyt tuo Uuno herättää jollakin tavoin hänen rahanhimonsa! Ahnaasti hän ajattelee, että jospa toveri ihmeellisellä kavaluudellaan yllyttää ukko Rosslanderin hellittämään killinkejä hänellekin, Antille. Miksi Rosslander hänelle hellittäisi? Eipä hän ukkoa edes tunne, – kun taas Uuno on hänen oma kummilapsensa... Kuitenkin Antti toivoo jotain...
Siinä Pitkääsiltaa käveltäessä vakuuttaa Uuno, että nenästetään kitupiikkiä lujasti, – ainakin tehdään hänestä pilkkaa.
He tulevat saiturin talolle, matalan, äitelän ruskean puurakennuksen kuistille. Toisella puolella autiota pihamaata on musta, syksynkolkko virta, toisella korkea lankkuaita ja sen vierellä pari lehdetöntä, märkää koivua. – Uuno iskee siinä portailla vielä Antille silmää, irvistää ilkkuvasti ja naputtaa sitten oveen. Hän ottaa naamalleen lampaan ilmeen, odottaa ukkoa. Ei kuulu tuokioon sisältä mitään. Uuno naputtaa uudestaan, ja alkaa kolkuttaa: lyö häikäilemättä nyrkillään, puolilaho ovi jymisee ja rutisee. Sisällä kolistaan silloin. Ukko Rosslander tulee avaamaan.
Ilkeä löyhkä lyö keittiössä poikia vastaan; he ovat tulleet sisään keittiön ovesta, vaikka talossa on toinenkin, parempi; mutta Uuno tietää, että se parempi ovi on aina kiinni, – saituudesta kai kiinni naulattu; saattaahan puu kulua! – Löyhkä on niin vastenmielinen, että Uuno pusertaa ehkä väkistenkin nenäänsä heti, kun Rosslander kääntyy ovelta takaisin sisälle. Uuno kuiskaa, että se on jotain pahempaa hajua, mutta siinä hän liioittelee, sillä vain ummehtunutta ilmaa se on: täällä ei varmaankaan ole avattu viikkoihin ikkunaa, – tuskin koko tänä päivänä edes keittiön ovea.
Rosslander ei aluksi puhu mitään. Alkaa mennä hitaasti kamariinsa. Uuno sanoo terveisiä äidiltään ja isältään; kertoo, että etenkin mamma on ollut syvästi huolestunut siitä, ettei kummia ollut näkynyt heillä pitkään aikaan. Oliko herra Rosslander kipeä?
"Minäkö – kipeä", naurahtaa ukko jäykällä, omituisesti komisevalla äänellään, epäluuloisestikin. "Minäkö kipeä? Hah hah hah, ei minua mikään vaivaa, – ei minulla ole mitään puutetta."
Ukko kutsuu poikia sisemmälle, varsinaiseen oleskelukamariinsa. Siellä on yhtä tukahduttava haju kuin keittiössäkin, – ehkä vielä ilkeämpi: ummehtuneen ilman ja hien, pölyn ja lian äitelää yhtymää.
Ukko asettuu keinutuoliinsa, leveään ja lonksuttelevaan. Pojat tuoleille, jalat vähän riipuksissa, – Uuno nöyrästi aivan tuolin äärimmäiselle reunalle. Ukko, kookas ja vahankeltainen, öhisee:
"Öö-höö. Öö-höö..."
Muuta ei hän virka.
Ikkunalla, jonka ruutuja peittää paksu tomu, kasvaa hyvin rehevä myrtinkukka. Antti ihmettelee, miksi Rosslander kuitenkin sitä hoitaa, – aavistelee jotain, ajattelee Rosslanderin kuollutta vaimoa ja katselee omituisen haikeana myrttiä. Ja sitten alkaakin ukko Rosslander:
"Eikös se olekin kaunis kukka? Kaunis se on... Ei niitä niin tuuheita paljon; rouvani kukka, – niin, höm, niin. Vainajan, niin, höm, niin, kun ihminen kuolee! Kuolee pois..."
"Kuolee se, kuolee", huokaa Uuno ulkokullatusti. "Eikä ihmisparasta jää mitään, kun hän kuolee."
"Kuinka? Eikö mitään jää?" kysyy ukko Rosslander oudostellen.
"Niin, jää kyllä ... jää tietysti sielu. Sehän aina elää – taivaassa!" oikaisee Uuno.
"Taivaassa, – niin, niin, se on totinen sana", toistaa Rosslander. "Ja minä teetän meille komean hautamerkin, – minulle ja rouvalleni. Siihen tulee sellainen taketti, jossa on kultaiset nupit, tai kullanväriset, jokaisen säleen huipussa. Ja keskelle aitausta tulee oikein iso kivi. Sliipattua kraniittia; kiven ylimpään kohtaan suuri kultainen pumpula tai niinkuin pallo, jonka päällä on risti, uskon merkki; sellaisia käytetään Pietarissa, siellä olen ollut peltiseppänä, niin, – höm, höm. Sitten me siellä, minä ja rouvani odotamme tuomion päivää. Tuomion päivää, höm, höm, niin... Vanhurskaat..."
"Vanhurskaat oikealle kädelle, jumalattomat väärälle puolelle", lausuu Uuno. "Kaikki kunnon ihmiset oikealle: ahkerat, hiljaiset, siivot, säästäväiset ... ja pukit – helvettiin!"
Ukko Rosslander:
"Oletko sinä poikani, sen hengen lapsia. Taidat olla. Taidat ajatella ... että täytyy olla siveä ja hiljainen ja täytyy säästää, tahdon sanoa, että rehellisesti itse leipänsä ansaita? Niin, niin, rehellisesti: se ei ole aina helppoa! Kyllähän maailmassa voi juosta, puuhata, vehkeillä, – tienata rahaa petkuttamalla. Mutta: rehellisesti, kovalla työllä, siinä on ... höm, höm. Hiljaa kotonaan pysyen, – pistäen pennin toisensa viereen salaa. Sepä se vasta onkin, poikani... Sinä olet – kummilapseni? Mielelläni sinua... Sinä – taidatkin olla älykäs poika? Tarkka, taitava, niin, niin, höm, höm..."
Istuttiin tuokio hiljaa. Kamarissa oli äänetöntä, – kuollutta. Hiirten nakertelua vain kuului. Ukko könötteli keinutuolissaan, pisti nenäänsä hitaasti nuuskaa, hankasi sieraimiaan, yskiä rouskutti, aivasti pari kertaa...
"Minkäs tähden kummi teettikään tähän kamariin uuden lattian – asfaltista?" kysyi Uuno viimein.
"Minkä tähden?" toisti Rosslander. "Kuulehan poikani: asvaltti on sellaista ainetta, se estää rotat pääsemästä sisään, – eikä kulu. Lankut kuluvat kuitenkin... Asvaltti kestää, – kymmeniä vuosia. Ei sitä tarvitse maalatakaan ... höm, höm... Niin, niin..."
"Mutta – eikö se ole kylmä?" tokaisi Uuno. "Minusta tuntuu kylmältä... Lienenkö vilustunut? En minäkään kuumasta tykkää. Eilen pyysin, ettei huonettani lämmitettäisi, jotta olisi parempi lukea yöllä, viileässä. Luin kello neljään aamulla; taisin sittenkin vilustua. Tuli nuhaa. Ätshish!"
"Vai niin sinä – todella ahkeroit", sanoi ukko Rosslander. "Se on oikein, poikani, että ihminen on ahkera ja säästäväinen. Ahkeruuskin kovan onnen voittaa. Jumala siunaa ahkeria, ahkeratkin voivat tulla rikkaiksi. – Kylmäkö täällä? No, no; itsehän pidät kylmästä, siinä olet älykäs poika. Jospa näyttäisin sinulle jotain, – niin tietäisit, miten hyvä on olla kylmässä! Näin virkeänä minä olen elänyt sillä tavoin. Eikä se ole pahaksi tälle toisellekaan pojalle, – mikä tämän nimi olikaan? Onko hän mikä poikiaan? Niin, jos näyttäisin, kuinka vähällä ihminen saattaa tulla toimeen, – ja voi juuri sillä tavalla parhaiten, elää hyvin vanhaksi. Se on minun oma keksintöni. Sanoit, Uuno, että viileässä on raitista tehdä työtä. Mutta nukkua siinä vasta onkin hyvä: kylmä ilma on rohtoa keuhkoille! Nykyään en tarvitse enää paljon ollenkaan lämmittää: minulla on se konsti. Niin, niin, kyllä köyhyys meitä opettaa. Opettaa se aikoinaan teitäkin! – Kyllä maailma tasii... Niin, niin, höm, höm."
Ukko laskeusi keinutuolistaan ja meni sänkynsä luokse. Vilkaisi vielä Anttiin ja kutsui sitten Uunoa katsomaan jotakin: hänen makuupussiaan. Se pussi tai pitkä säkki oli sängyssä peiton alla. Ukko Rosslander sanoi itse sen ommelleensa vanhoista turkinnahkoista. Se oli niin suuri, että ihminen mahtui siihen, – ainoastaan pää jäi ulkopuolelle. Se oli varustettu suusta kurenauhalla. Yöksi sanoi Rosslander menevänsä pussiin ja vetävänsä kurenauhat huolellisesti kiinni kaulan kohdalta. Päässä piti hän yöllä karvahattua, reuhkat korville laskettuina. Täten säilyi ruumis ihmeellisen lämpöisenä, eikä huonetta tarvinnut juuri milloinkaan lämmittää, näinä kalliina aikoina: tunnottomat ihmiset nylkivät yhä enemmän haloilla; mutta Rosslander oli pistänyt heidät pilkaksi, nukkui omissa lämpimissään.
Uuno iski Antille silmää, irvisteli salaa, mutta sanoi vakavasti:
"Senpä tähden kummi onkin niin terve. Olen sitä monesti ihmetellyt! Täytyypä ottaa oppia. Säästäväinen minäkin tahdon olla. Niin, ehkäpä minustakin tulee sellainen kuin kummi, joka on niin, höm, – höm, rikas!"
"Rikas?" toisti ukko hätkähtäen. "Mitä – helkkunaa! Rikas muka! – Mutta jos olisinkin vähän rikas, niin onpa siinä tarvittukin ahkeruutta, – ja Jumalan apua. Ihmisen pitää luottaa Jumalaan, eikä maailmaan. Onko tämä nyt rikkautta, jos... No, saattehan ne nähdä, ne rikkaudet! Katsellaan nyt sitten niitä rikkauksia!"
Rosslander avasi oven sisemmälle. Siellä oli useita huoneita. Oli välkkyviä mahonkipöytiä – välkkyviä, jos sipaisi niiden tomuista pintaa sormellaan. Oli suuret sängyt kukkuroillaan patjoja, pitsireunaisia pieluksia, hienoja peitteitä. Riippui ikkunoissa harvinaisia uutimia. Ja perimmässä huoneessa, suuressa salissa, oli kullattu peili ja marmorinen pöytä. Antin silmät häikäistyivät. Olipa tuolla miekkosella tavaraa, – mutta teetti lattiansa asfaltista, ettei se kuluisi, ja makasi talvipakkasella kylmässä huoneessa pussissa.
"Tässä on kummi, joka on mies!" kehui Uuno. "Jospa minäkin kerran saisin tällaisen komennon, – ahkeruudella ja siveällä käytöksellä, – niin kyllä minä sitä varjelisin! Ja vaikka kummi on rikas, niin hän ... viisas. Se on ihme ja kumma!
"– Sanokaapa, kummi, miten te olette kaiken tämän saanut, miten ollut ahkera ja taitava? Nuoren olisi opittava vanhoilta..."
Ukko Rosslander alkoi kertoa Uunolle, kuinka hän ennen oli ollut köyhä mökin poika, kuinka oli joutunut Pietariin, säästänyt siellä ja tehnyt Suomessa käydessään hyviä talonkauppoja: eivät olleet myöjät ymmärtäneet omaisuutensa oikeaa arvoa. Ja sitten oli hän saanut vaimokseen varakkaan naisen... Naisi hän vielä uudestaankin, jos tapaisi siveän ja Jumalaa pelkääväisen tytön.
"Kyllä kummi aina siveän tytön löytää", sanoi pikku Uuno. "Semmoinen mies, – ja lisäksi rikas!"
Mentiin siitä takaisin äskeiseen kamariin. Siellä ukko Rosslander jatkoi kuvauksiaan entisestä köyhyydestään, tarkkuudestaan, viisaista tavoistaan ja keksinnöistään, miten sai kootut rahansa tuottamaan tavallista isompaa korkoa, ostamalla vuokrakasarmeja.
Ilta hämärtyi. Uuno huokasi:
"Niin, niin, – kun ihminen kasvaisi jumalanpelossa! Jumalanpelko on viisauden alku, sanoo isä aina..."
Ja Uuno kuvaili, että hänen äitinsäkin 011 hyvin tarkka, puhumattakaan isästä.
Pikku vieraat alkoivat tehdä lähtöä.
"Kuules, poikaseni", sanoi ukko Rosslander. "Ei taida äitisi antaa sinulle oikein rahoja, – pieniin tarpeisiin? Se on kyllä hyvä: siten opit säästäväiseksi. Äitisi on viisas ihminen. Mutta osaathan sinä rahaa käytellä! Ja jos minä nyt sinulle annan, niin älä tuhlaa! Käytä se oikein, kartuta taidolla sitä, mikä sinulle on annettu, edisty ja kehity, kun olet kerran niin terävä lapsi... Minä, minä annan sinulle..."
Ukko meni piironkinsa luokse ja avasi sen lahvin. Siellä oli sisällä paljon pieniä laatikoita ja lokeroita, mutta Antti ei nähnyt niitä kuin vilahdukselta, sillä ukon leveä ja lihava selkä asettui eteen. Sitten tuli Rosslander ja pisti Uunon käteen jotakin, ja Uuno kiitti kumartaen:
"Kost' Jumala! En, en minä toki tätä väärin käytä. Paperia ja lyijyspänniä minä tällä ostan. Suurkiitosta, paljon kiitosta, kummi."
Ja sitten Uuno ja Antti vihdoin lähtivät.
Kun ukko Rosslander oli lukinnut keittiönsä oven, heristi Uuno hänelle portailla salaa nyrkkiään ja kirosi:
"Vietävän kelju! Arvaas, mitä se antoi? Mitä lahjoitti! Katsos: kymmenen penniä! Homeisen kymmenpennisen! Voi kitupiikkiä! Ostapas sitten tällä – punssia. Eihän kymmenellä pennillä saa edes värikyniä sinulle! Me ostetaan tällä paperosseja."
Antin sydän oli hiukan haikea: olisi tuolla ukolla ollut rahaa antaa vähän hänellekin, joka olisi tosiaan ostanut sillä jotain hupaista itselleen. Mitäpä hän tupakasta! – Mutta miksikä ukko olisi sitä hänelle antanut? Eihän siihen ollut kerrassaan mitään, mitään syytä! Antti tunsi itse nolanneensa itsensä.
Ukko Rosslanderia hän kummasteli. Ja kummasteli vielä enemmän, kun kuuli Uunolta sitten, ehkä vuoden päästä, että ukko oli mennyt uusiin naimisiin. Uuno näytti hänelle kadulla kumminsa uutta vaimoakin. Nainen oli Antista jollakin tavoin vastenmielinen: kookas, veltto, hetkuvan lihava, suupielet leveällä, ihonväri harmaa, silmänalukset mustat ja silmät ikäänkuin rähmäiset. Mutta vikkelästi iski hän silmää Uunollekin, joka iski hänelle ensin. Nuoren rouvan korvissa kelluivat suuret, kultaiset korvarenkaat.
"Sen keljun entisen akan renkaat", sanoi Uuno. "Saman akan, jolle ukko rakensi sen komean hautakummelin. Tai itselleen hän sen rakensikin. Mutta nyt tämä uusi menee siihen kolmanneksi. Haudassa kelju saa kaksi akkaa. Uusi on sellaiseen hyvin tottunut. Hän on..."
Uuno lausui rumimman nimityksen, mitä naiselle annetaan. Antti ei sitä vielä ymmärtänyt. Ja Uuno jatkoi:
"Koko kaupungin herrojen ja sällien! Kaikki hänet tuntevat. – Ja se kelju nai hänet! Siihen ne rikkaudet menevät, siveydellä, – talonkaupoilla, – säästetyt! Olisi antanut rahansa minulle, niin kyllä olisin tietänyt, miten niitä käytetään! Jos olisin vanhempi, veisin tuon likan ukolta, jos ukko kuolisi. Kääntäisin nurin ukon takkien vuorit, sillä tuskin hän ilmaisee tälle hetkaleelleenkaan, että niiden välissä on seteleitä. Mistäkö sen tiedän? Miksi hän ei sitten uskalla mennä saunaankaan ottamatta sortuuttiaan mukaan. Kuules, heillä on nyt – koirakin, tämän uuden eukon sylirakki; sitä sen keljun täytyy elättää. Mutta sillä koiralla ei kuulu olevan nimeä: kummi on niin tarkka, ettei henno antaa koiralleen nimeä! Mutta jos ukko kuolisi, saisi uusi sulhanen paljon rahaa, rahaa! Ja kuoleehan se kerran tämän käsissä, ainakin tappamalla. – Sillä tavoin sitä menestyy, kun on oikein ahkera, säästäväinen, kelju!"
PIKKU ANTTI OLI TEHDÄ MURHAN...
Kasvattajarouvan pojissa oli sotilaita, kaksi kadettia. Heidän poskensa hohtivat nuoruutta, heidän suustaan ryöppysi reippaita leikkipuheita... Ja Antille, jonka suku tuskin lienee kultaa nähnytkään, olivat heidän kultaisia hetaleita kiiltävät olkalappunsa ihme, hurmaava näky, ihanne.
Nuorten sotilaiden sapelit riippuivat tavallisesti eteisen naulakossa mustiin huotriinsa puettuina. Ei ollut erikoisen ankarasti kiellettyä vetää niitä tupesta, koetella niitä nostaa ja heiluttaa, ja voihan sen tehdä salaakin: helppoa se ei ollut, sillä venäläiset sapelit olivat Antille kovin painavia. – Mutta vielä enemmän kuin miekaniskun vaikutusta ajatteli ja ihaili Antti terien välkkyvää pintaa, joka oli kuin kuvastin: aivan itsensä siinä näki, joskin kieroksi vääristetyin naamoin.
Antti: poika kuin poika!
Miekkoja kuvailivat hänelle ullakon pimeistä loukoista etsityt, tomuiset ja multaiset kirjatkin, joissa kerrottiin sankareista. Troian sodan sankarit marssivat komeasti heksametrin mahtavilla runojaloilla, – havainnollisina, pelkkinä kuvina, miltei ikäänkuin kaiken metafysiikan kieltäen, niin outoa se oli heidän nuorekkaalle elämälleen. Akhilleus Peleuksen poika voitti; hyvä, hänen jumalainen voimansa ansaitsi voiton, – niin oli maailma rakennettu: oli kysymys voimasta, taistelun riemusta, kunniasta! Hektor sortui: niin piti ollakin, – kunhan kerran sortui kunnialla, alentumatta ainoaankaan häpeälliseen, nöyrään tekoon! – Miltä olisi tuntunut nähdä Hektor laahattuna Akhilleuksen sotavaunujen perästä, nilkat lävistettyinä ja hihnat niihin pujotettuina kuin kiikkiin nostetulle teuraalle, nähdä Hektor vedettynä maata pitkin tomussa ja veressä, – kas sitä ei Antti ajatellut: kaikki oli kaunista, runon silmillä katsottuna.
Nyt hän tietysti vuoli miekkoja, niinkuin poikasten on tapa, vuoli alinomaa, ja leikkeli sapeleita kiiltävistä pellinkappaleista; mutta annas olla: eivät kelvanneet hänelle malliksi talon sotilaspoikien sapelit; ei: joitakin outoja muotoja piti noudattaa, sellaisten miekkain kuin oli esimerkiksi roomalaisilla tai satukirjojen sulttaaneilla, joiden damaskolaiset käyräsapelit kaartuivat ja kieppuivat kuin vanteet... Nähdyissä, oikeissa sapeleissa oli jotain – ikävää, tunnettua, koettua. Toista olivat roomalaisten lyhyet miekat, joita – ei ollut olemassa enää... Kilpiäkin taottiin – pahvista tai pytynkansista, jotka peitettiin maalatulla paperilla. Eikä ollut tarpeellista, että kilpi olisi ollut kova ja iskuja kestävä: taisteltiinhan ystävän, Veertin kanssa, iskut mäikyivät ja komisivat, mutta taistelu oli leikkiä, ei sen pitänyt haavoittaa...
Kambyseen kissoja kantava armeija maalattuna paperille, – jokaisella soturilla ehdottomasti säärivarut, sellaiset kuin Gruben kertomuksista saattoi kuvitella, vaskiset säärivarut, keltaiset kuin messinkikattilakin, jossa hilloja keitettiin. Sata arabialaista ratsumiestä leikattuina paperista, kaikkien hevosilla hännät yhtä korkealla. Ritarilinnoja – hatturasioista; välkkyvät tornit hopeapaperia; portaat häipyivät muurien ja salien salaperäisyyteen.
Kaunis oli sapeli, jonka iloiset kadetit toivat hänelle joululahjaksi, – etenkin sen kahvan suojus, kultainen, kotkankuvalla varustettu. Mutta miksi sen kärki oli katkaistu poikki, tehty tylsäksi? Siksi, ettei hän pistäisi ihmisiä silmiin... Antti ihmetteli, olisiko moinen mahdollista? Kuinka – hän pistäisi ketään silmään? Kun hän suuttui, – kauheasta erehdyksestä, – niin hän puri, ei sapelia muistanut. – Mutta sapelin terättömyys, sen tylppä tutkain saattoi lelun vaille tarkoitustaan, teki sen rumaksi... Sitäpaitsi harmitti sekin, että kotka, joka levitteli siipiään sapelin kultaisessa kahvassa, – pronssia se kuului olevankin, – muistutti Venäjän vaakunaa. Venäjä oli vihollinen, voittaja, tyranni. Eikä Antti jaksanut oikein käsittää, että kotka saattoi olla Saksankin vaakunassa. Mitä hän Saksasta? Kaunis ostosapeli joutui kotkansa ja tyhmästi todellisuuteen viittaavan kärkensä vuoksi verrattain pian romuloukkoon.
Kaupungissa elivät lyseolaiset pikku sodassa kansakoulu- ja katupoikia vastaan. Ihaillen katseli pieni ja hyvin ruikeloinen Antti jotakin lyseotoveria, joka oli saanut niskaansa haavan katupojan terävästä kivestä, niinkuin Goljat otsaansa Davidin lingosta. Katseli, miten pöyhkeästi haavoitettu kesti kipunsa ja miten hän nyrkkiään heristäen uhkasi kostolla pakenevaa sala-ampujaa... Miesmuistoiseksi suurtaistelun päiväksi muuttuneena Aleksanterin-päivän iltana, syksyn pimeässä, jolloin katulyhdyt tuskin valaisivat puolta talon pituutta, liikkuivat vastakkaisten leirien sankarit syrjäkujilla täysin varustettuina: lyijykuulia oli valettu ja pujotettu vahvoihin nuoranpätkiin, parsinneuloilla teritetyillä heittonuolilla oli kokeiltu, välistä jonkun miehuullisen ystävän hartioihinkin, hänen omasta pyynnöstään. Silloin hiiviskelivät viholliset kavalina joukkioina hämärissä puistoissa ja pitkin lankkuaitoja, – kunnes toivottu tappelu syntyi. Ja kerran joutui Antti vakoilijaksi. Ilkeä, alhainen tehtävä, jota ainoastaan vaaran suuruus kaunisti. Vihollisjoukkojen luultiin vetäytyneen erääseen saareen, suunnattomien halkopinojen taakse. Ken katsomaan, olivatko he siellä? Antti tarjoutui, ja lisäksi eräs isompi poika, jolta aina valui sokerivesi suupielistä, sillä hän oli kauppiaan esikoinen. He menivät, – Antti haaveellisesti innoissaan, toinen uhkaillen vihollista julmalla selkäsaunalla: hänellä oli kourassa hyvä lyijypamppu. Antilla ei ollut aseita. Katupojat eivät olleetkaan siellä. Vakoojat palasivat, ja Antti antoi raporttinsa. Muutamat isot pojat nauroivat hänen juhlalliselle selostukselleen. Ja silloin tuli Antille asia noloksi... Se, että hänelle vakoilijana naurettiin, oli hänestä loukkaus itse leikkiäkin kohtaan. Miksi ei sopinut näin raporteerata? Pitikö vain ajatella todellisuutta, oikeaa selkäsaunaa, katupoikien mukiloimista lyijypampuilla?
Toista oli leikkiä sotaa, kun ei leikille naurettu. Siellä maalla, kesälomilla, se kävi päinsä. Oli luettu Kyyroksesta, – osattiin koota toisia poikia, talonpoikaisia lapsia, metsään ja ahoille – suureen näytäntöön. Mentiin laumana kankaalle, kuljettiin kuivaa, päiväpaisteista, kallioiden kohdilla kumisevaa ahoa. Hakattiin kirveellä, jonka naapurinpojat olivat tuoneet mukaansa, pitkiä keihäitä. Oli luotava falangi. Kuninkaaksi asetettiin pikku Nathan, kaikkein pienin koko joukosta, pienin, nuorin ja heikoin, kivuloinen ja hiukan raajarikko. Hänet nostettiin istumaan suurelle kivelle ja pistettiin hänen käteensä valtikaksi pellonpientarelta tuotu kukkiva horsma. Siinä hän istui kalpeana ja pää kallellaan kuin mikäkin pikku Ecce homo olisi istunut orjantappuran oksa kädessä. Toisten oli hänen edessään esitettävä kahden falangin yhteentörmäystä. – Mutta miksi kilpailivat talonpoikaiset pojat siitä, ken olisi löytänyt itselleen pisimmän keihään, jolla olisi ollut helpoin torjua vastustajaa? Pitihän etummaisilla olla lyhyemmät peitset. Eihän eräiden peitsien ollut voitettava pituudellaan, vaan kysymys oli kauniista liikkeistä ja toisten tahallisista tappioista, sellaisista, joihin alistuttiin mielellään, teeskennellen tappiolle joutumista. Ja – miksi oli kuningas niin kelmeä, kyttyräinen, hiukan rampa, – varsin vähän epätodellinen.
Hauskempaa oli samota pelkästään Veertin kanssa. Hän ei juuri häirinnyt tunnelmaa, oli harvapuheinen, antoi ohjata itseään; hän ei ollut erikoisen omilla mielikuvilla varustettu, – kulki mukana miten vain haluttiin. – Jahdattiin naapurin sikoja, – villisikoja ne olivat Antista ja Veertistä, kauheilla torahampailla varustettuja metsäsikoja; noiden äskeisten talonpoikaislasten vanhempien sikoja. Ne köllöttelivät kesän helteessä savirapakossa naapurin kujan suussa. Tuolta kuumotti talo, vanha, maalaamaton, musta talo somana ja tuttavallisena aukeilta pihoiltaan. Ensimmäisenä rakennuksista riihi, jossa kuolleet olivat kummitelleet ruumislaudoillaan; sitten navetta, jonka puhki kulki kärrytie; sitten vihanta piha, jonka toista reunaa rajoitti pirtti ja toista jono vihreäovisia aittoja. Ilma oli tyyni, ei lehtikään lepissä värähtänyt. Järvi tuolla edempänä aivan tyyni, hopealla viilutettu. Hiivittiin sikoja lähelle, varustettuina sateenvarjon varvuista punotuilla jousilla sekä nuolilla, joiden tutkaimissa oli teräviksi tahkotut kattonaulat. Ammuttiin sikoihin. Mikä säpsähtely, tohahtelu, hölmö rynkäily sinne tänne, kauheasti säikähtynyt röhinä, kun ne rynkäsivät ylös rapakon mukavasta levosta, päivänpaahteesta ruusunpunaisina ja savivellistä saastaisina. Ryntäsivät pakoon minne pääsivät, – taloon niitä ei laskettukaan, ne ajettiin metsään, Veerti ystävänsä kanssa perästä. Nyt juostiin virsta, kaksi. Piti ampua ensin nuoli sikaan, saavuttaa sitten otus juoksemalla ja ottaa nuolensa takaisin. Se onnistui enimmäkseen. – Mutta kerran, kun näiden villisikojen metsästäjät olivat juosseet paitansa märäksi ja itsensä näännyksiin mättäille, pääsikin isoin sika pakenemaan takaisin kotiin – nuoli takalistossa. Mitä, jos rautanaulalla teritetty vasama naapurissa huomattaisiin? Naapurin emäntä tulisi valittamaan ja kantelemaan. Silloin saisi Antti maksaa häijyn huvinsa hyvin häpeällisellä tavalla, – sitäkin sattui muutaman kerran. Taasen todellisuus! Vähitellen johtui pikku ilkiö ajattelemaan, että elukankin selkään saattoi koskea, – oppi omia kipujaan ajatellessaan. – Onneksi ei tästä villisianjahdista huomattu naapurissa mitään; pojat pitivät sen omana salaisuutenaan.
Alkoi uusia leikkejä. Onnellinen Antti: kyllä hän sai leikkiä! Seura tuli nyt hänen mielestään hienommaksi: hän joutui herrasnaapurien poikien pariin. Veerti ei enää joutanutkaan: häntä ei onni niin suosinut, hänen täytyi ensin keräillä äidilleen pelloilta luita, joista saaduilla rahoilla ostettiin hiukkasen särvintä tai joskus pikku pussi kahvia, ja sitten hän varttui ja toimitteli miehen tavalla pikku rengin tehtäviä, osasi pian hevosenkin valjastaa. Mutta Antti, hän leikki! Kesä alkoi lakastua. Antti oli vilustunut, makasi vielä keskipäivällä vuoteessa, hiukan kuumeessa. Ja hänen päätänsä särki kauheasti. Tulee silloin kasvattajan ilomielinen, lempeä tytär sanomaan:
"Antti, nousepas ja katso, keitä tuolla on, puutarhassa."
Antti menee ikkunaan: viinimarjapensaiden käytävät kuhisevat täynnä pappilan poikia, kasvot mustikoilla tatuoituna, jouset kainalossa, höyhenet päässä. Hyvin maistuvat heistä mustanpuhuvat viinimarjat. Antin päänsärky – katoaa silmänräpäyksessä. Pieni kuume on jo heti mennyt. Metsään! Kangas kumisee, pihkan palsamilta tuoksuvat hongat humisevat. Pensaikot antavat suloista varjoa. Eri heimoiksi hajonneina vaanitaan, ammutaan salaa katajain kätköstä; sammalskalpit kasaantuvat vöihin.
Auta armias, yksi parahtaa ja kiroaa miehekkäästi: Antti on ampunut kirkkoherran poikaa teräskärkisellä. Nuoli riippuu Kastenin ranteessa. Se täytyy varovasti vetää irti. Hurmetta vuotaa. Haava pöhöttyy... Antti vapisee häpeästä ja pelostakin: rovastin poika on sentään rovastinpoika, – hän ainoastaan Antti, joka sitäpaitsi alkoikin tämän liian todellisen leikin. Ja Antti värisee surusta: ei hän ollut tahtonut tehdä kipua, tehdä totta. Katumus ei haivu siitä, että ammuttu nauraa Antin huolelle ja väittää, ettei häneen koske ollenkaan. Se, että on haavoittanut näin ystävällistä, se vain lisää häpeää ja surua.
Hauskinta on sittenkin leikkiä – yksin. Levittää sotamiehet, jättiläisarmeija, jota on viikottain leikattu ja maalattu, yläsalin valtavalle permannolle, – katsella liikkumattomia rintamia, järjestellä sataa mamelukkiaan uusiin asennoihin, kuviksi. Se on hauskempaa kuin pappilan poikienkin seurassa, jotka tulevat tänne välistä omine sotamieslaatikkoineen, mutta ampuvat kanuunoillaan ja iskevät kepeillään sotilaat toisiaan säpäleiksi! He ovat niin todellisia.
Ja viimein sattui hyvin kauhea tapaus. Pappilan ja muut herraspojat, heidän joukossaan Antti, ovat olleet sotaretkellä, – tai paremminkin paraadissa. He ovat marssineet pitkät matkat maantietä, sileää, hiekkaista maantietä, joka loisti siellä kuin kulta... Ovat laskeutuneet alas korkeaa mäkeä... Parin lehtorinpojan oikeat, vasituisesti tätä kesää varten ostetut rummut ovat pärisseet, oikeat, nahkakalvolla varustetut orkesterirummut. Ne ovat toista kuin pappilan suuret meijeriastiat, jotka riippuvat kirkkoherran poikien ja Antin vatsalla ja joita hakataan sievoisilla haloilla. Aseita on mukana, lehtorin pojilla hyvin kauniit, joululahjaksi saadut korkkipyssyt, toisilla omatekoisia tai vanhoja. Ainoastaan kaikkein nuorimmalla, tyttömäisellä pikku Thorwaldilla, jota sanotaan akkamaiseksi, ei ole mitään soittovehkeitä eikä aseita. Pojat laulavat, – etenkin pappilan pojilla on ihana ääni, yksi heistä laulaa kuin enkeli. Lehtorin poikien kaskit kiiltävät. Lippu liehuu: sinivalkea Suomen lippu... Sääli meijeriastioita.
Mäenrinteellä tulee mainio väijyskellä ohikulkijoita. Pujahdetaan leppien siimekseen, asetutaan louhikon kivien taakse. Toivotaan, että joku ajaisi tietä pitkin. – Ja nyt kuuluukin rattaiden ratinaa. Hevosen kaviot kopisevat. Kun matkustaja joutuu poikien kohdalle, keskellä jyrkkää ja vaarallista mäkeä, jossa hevoset aina kompastuvat, silloin yht'äkkiä rummut pärisemään ja peltiastiat rämisemään. Hevonen korskuu, loikkaa syrjään, on kaataa rattaansa alas jyrkänteeltä, ajaja laskettelee kauheita kirouksia, – hevonen lentää vauhkona sillalle ja toisella puolella siltaakin sievoisen matkaa. Se joka siitä ajoi, oli ollut Thorwaldin isä! Nyt saa Thorwald varmaan kotonaan tästä kuka käski. Hän on hyvin alakuloinen...
Se päivä oli kaikista paitsi Thorwaldista erinomaisen ihana. Niin Antistakin.
Mutta Antille tuli itku pitkästä ilosta. Marssi päättyi suloisen kesäillan hämärässä pappilaan. Siellä mentiin viemään meijeriastioita takaisin maitokamariin. Kamarin eteisen nurkassa oli pyssy. Oikea pyssy, – raskas luodikko. Antti ottaa sen. Kohottaa poskelleen, tähtää yhtä pojista, nuorinta. Hän on jo vetänyt hanan auki, aikoo juuri nykäistä liipasinta... Silloin Kasten huutaa:
"Se on ladattu, navettamiehen pyssy."
Navettamies kävi sorsia ampumassa ja piti ladattua pyssyään siellä eteisessä.
Antin käsi on voimaton, kun hän laskee luodikon nurkkaan. Hänen kätensä ei vapisekaan, mutta sisällisesti hän vapisee, – toisella tavalla kuin siellä metsässä, kun hän ampui Kastenia teränuolella.
Jos hän olisi vetänyt liipasinta, silloin – olisi Helge kaatunut, kuollut!
Hän olisi sen tehnyt ... murhan.
Olisiko hänen silloin – pitänyt itsensäkin kuolla! Kauhun kuva, – kuvitella ampuneensa toisen, – ei jättänyt Anttia pitkiin aikoihin, ei koskaan.
Niinpä se pieni kehitys alkoi olla valmis: hän ei enää oikein rakastanut aseita; ne saattoivat olla niin inhoittavan todellisia...
Tuntuu kuin hänen täytyisi kuolla, jos hän toisen tappaisi, tai ainakin nääntyä ikänsä puolikuolemassa, katkerissa tuskissa, jos hänen olisi pakko sekin vielä tehdä. Saattaahan ihmiselle tulla sellainenkin velvollisuus.
TURHAMAISUUS
Kun näinä kesäisinä päivinä, jotka jälleen surullisesti vähenevät ja katoavat, – niinkuin kaikki menneetkin ovat kadonneet, – opetan pikku ystävälleni Ollille kertomataulua, jonka ylimmät tulokset ovat hänelle vielä liian korkeaa matematiikkaa, – kun näen hänen hypistelevän epätoivoisissa ponnistuksissa pöydän reunaa ja kääntelevän kiemuroiviin asentoihin kapeita käsiään, joiden kyynärvarret pistävät pitkälle esiin liian lyhyiksi käyneistä hihoista, – kun kiihdyn, onneton, ja tahdon voittaa väkivaltaisilla vaatimisilla oppimisen vastarinnan, johon arvelen syyksi sitä, ettei poju ole tottunut hallitsemaan tahtoaan; niin, kun en tyydy jo saatuun hyvään, vaan yhä pidennän tuntia, – kunnes Ollin vilpittömistä silmistä lopultakin puhkeavat kyynelet, – lopultakin, sillä hän on sangen sankarillinen, – ja alkavat valua pitkin hänen kalvenneita poskiaan, samalla kuin hänen silmissään yhäti palaa halu oppia, osata, – silloin sydämeeni koskettaa tuskallisesti ikäänkuin jokin memento. Näen yht'äkkiä edessäni toisen pikku pojan, pikku Antin koulussa... Ja niinkuin tällä Ollilla on nuo lyhyiksi jääneet hihat, näen – Antillani lyhyehköt housut, ruskeat, ruuniaivinaiset.
Omat silmäni samenevat joistakin kyynelten tapaisista, joita on vaikea salata. Ja kun Olli ne huomaa, – uskottelen, että hän ne huomaa ja aavistaa ystävällisesti niiden merkityksen, – kirkastuukin hänen katseensa kohta; niin, hän on erikoisilla ansioilla varustettu ystäväni, joka ei halua ollenkaan muistaa äskeisiä loukkauksia, – ja muistaa ne kerran ehkä kuitenkin, niinkuin Antti nyt sellaiset asiat, joista pienenä loukkautui, vaikka ymmärtää erinomaisesti niiden vähäisyyden ja oikeat syyt...
Tuo koulunkäynti!
Ja nuo ruskeat, paikoin hiukan vaalenneet housut! Mitkä hullunkuriset surun aiheet!
Oh, kyllä Antti sai koreitakin pukimia, tuo turhamainen, sai oikein keikarimaisia pikkumiehen kaunistuksia! Harmaapäisenä muistaa hän sen mekkonsa, jonka helma oli leikattu kauniille pykälille ja pykälät reunustettu loistavan sinisellä nauhalla. Muistaa lakeerisaappaansa ja ne valkeat paitansa, joiden kauluksissa ja hihansuissa oli punaisia kukonkuvia: ne paidat nauttivat hänen erikoisen lämmintä kunnioitustaan. Hän muistaa tarkalleen ensimmäiset suuret tupsut, jotka sidottiin hänen kirjavien paitojensa kaulamuksiin, urheiluvyönsä, jonka solkena oli pieni käärme; ja – tummanpunaisen huopahattunsa, jonka ympärille hän lauantaisin rattoisan ihanilla kotimatkoilla pujotteli variksen varvuista vihreän seppelen, – ottaen sen kuitenkin pois ennen kotiporttia, – tietäen turhamaisuutensa.
Mistä ne ruuniaivinaiset housut joutuivat siihen joukkoon? Kuka aikuinen jaksaisi aina tutkia lapsen pyyteitten salaisia syitä, saattaisi aina myöntyä niihin, varsinkaan silloin, kun ne voivat tuntua ehkä itselleen ihmisen alulle vahingollisilta? Kukapa aavisti, miten turhamainen Antti oli!
Eihän sillä kankaalla ole mitään vikaa, se on reilua, tavallisissa oloissa soman ruskeaa ja niin vahvaa, että kestää mainiosti kaikki poikien mäenlaskut ja puihin kiipeämiset. Se on kangasta, josta nyt pitäisin suuresti: se on käytännöllistä kangasta. Mutta juuri Antin silloisessa ympäristössä se sattui olemaan hirmuista.
Mitäpä siitä, että hänen täytyi huomata, kun ilmestyi ne jalassa kouluun ja marssi juhlasaliin aamurukoukseen, jonkun isomman pojan osoittavan niitä housuja toisille, lausuen oikein runomitalla jotakin niistä, ruuniaivinasta. Siitä ei väliä, sillä olihan tuo kauppiaan poika yleensä kelvottoman vetelä ja tyhmäpäiseksi tunnettu, ja toisissa tovereissa ne kaatiot tuskin herättivätkään huomiota. Ei paljon mitään, että moinen hölmö, elämäntavoiltaankin inhottava, leimasi muka hänet köyhäksi ja onnettomaksi: se suru olisi mennyt hyvin laatuun...
Mutta paitsi ympäristön noille kaatioille välistä tuottamaa alennusta oli niillä oma, ikäänkuin sisäinen heikkoutensa. Ne nimittäin muuttivat väriä kovin helposti.
Sankari Akhilleus oli hiukkasen hermostunut! Lyseo antoi hänelle kyllä ponnistamista; hän oli siinä turhamainen, että halusi selvitä kunnialla toveriensakin rinnalla, paitsi nyt olla tuottamatta kotona surua huonoilla todistuksilla.
Mutta kuinka saattoi kunnostautua esimerkiksi matematiikassa, ja juuri siinä? jo kertomataulun ylimmät numerot olivat olleet hänelle paha sekamelska, siellä kotona, kiltin kasvattajasiskon opissa. Ja sitten! Joutua lyseossa matematiikan tunnille: sama kuin olisi viety mestauslavalle, jolla veri vuoti virtanaan! Mikä ahkeruus sitä ennen kortteerissa, että siitä tunnista, siitä yhdestä ainoasta tunnista, jälleen selviäisi; – epätoivoinen, piintynyt, painajaisena ahdistava ahkeruus. Antti oli huonopäinen siinä suhteessa. Minkä hän sille voi? Mikä palava huokaus lyseon yhteisessä aamurukouksessa, että säästyisi sen tunnin kauhuilta! Ja sitten tunnilla: tulinen jännitys, äärimmilleen terästetty tarkkaavaisuus, – ja kuitenkin päättyi tunti useimmiten tappioon, mielenmasennukseen.
Ruotsinkielen opettajan saattoi mainiosti sietää, vaikka hän kuljeskelikin käytävässä hiipustelevilla askelilla ja pysähtyi oven taakse kuuntelemaan, mitä poikaset luokalla puhelivat. Hän oli nyt sellainen, mutta oli Antin suosija. – Lisääntyvällä tottumuksella ja ahkeruudella alkoi selvitä myöskin virkainnosta kelmeän ja kauheasti ärjyvän venäjän kielen lehtorin kynsistä; niin, kynsistä ja kourista, sillä hän opetti mahtavan keisarikunnan kieltä välistä tosiaankin kynsillään ja kourillaan, turvautuen hermostuessaan väkeviin hauislihaksiinsa ja hartiavoimiinsa. – Maantiedon maisterin hauska ja villitty haukunta kaikui läpi koko juhlallisen kivimuurin ja häiritsi toisiakin opettajia, mutta ei Anttia, koska oudot maat ja meret olivat Antille hyvin mieleisiä ja maisteri hänelle sangen ystävällinen ja kohtelias. – Vielä vähemmän tuskastutti se, että historian herra löi karttakeppinsä säpäleiksi seinään: mitään makeampaa hedelmää ei Antti tietänyt kasvavan tiedonpuussa kuin historian oppikirjat, kuta isommat, sen paremmat; omaksi huvikseen kävi sieppaamassa tuollaisia omenoita lainakirjastoista, jättiläismäisen komeita, hurmaavia, koulukirjojen lisäksi.
Mutta se murheen kyy, matematiikka! Aritmetiikka! Geometria!
Tietää nousseensa sen tähden aamulla kello kuudelta, viideltä, pimeänä aamuna, muun talonväen nukkuessa! Ja tietää, ettei sittenkään vielä osaisi mitään kuin ulkomuistilta, – niinkuin apina, papukaija! Ja että ainoastaan erikoinen onnenkeikaus saattoi estää joutumasta ilmeiseen kadotukseen!
Kadotus oli varsinkin seuraava:
Kutsuttiin isolle taululle, – sinne täytyi mennä, täytyi totella, – täytyi joutua tuon hirmuista kamalimman lähelle, – tuon lyhyen ja paksun, jolla oli veripunaiset silmät! Melkein aina käydä kekkasi maisteri iso vatsa pystyssä luokalle inhottavia höyryjä mukanaan tuoden, niitä suustaan suitsuttaen. Ilmeinen lohikäärme. Ja ne säkenöivät, verestävät silmät! Niiden valkuaiset risteilivät täynnä veripunaista suoniverkkoa. Juomisesta körisevän äänensä vuoksi lieneekin hänelle annettu synkeään vivahtava ja samalla hiukan hupaisa lisänimi: Körö. Tai ehkäpä se nimi johtui myöskin hänen vartalonsa muodosta.
Antti siis seisoo isolla taululla. Seisoo – kuin tuomittu kaakinpuussa. Koettaa pysytellä niin kaukana maisterista kuin mahdollista. Koettaa piirtää numeroita, – ja sielu vapisee vielä pahemmin kuin hänen kätensä, kun hän tietää, että takana, aivan läheltä, seuraavat nuo veriset, pullottavat silmät hänen työtään. Mikä helpotus, jos kaikki menee hyvin ja maisteri örähtää: "Oikein!" Mutta useimminhan Antti sekaantuu, ja silloin kuuluu ikäänkuin lasia purevien hampaiden välistä pitkä, hirveä, karkea: "Väärin!" Ja Antti saattaa tuntea niskassaan, uskaltamatta katsoa sivuilleen, maisterin punaisen kouran, villityn kouran! Jospa se edes vanuttaisi, repisi kaikin voimin tukasta. Sitähän tapahtuu melkein jokaiselle. Mutta se koura hankaakin nyt ne liitunumerot, jotka Antti on tehnyt taululle, pois Antin nenällä, hänen kasvojaan pyyhkeenä käyttäen...
Voi häväistyksen syvyyttä! Astua takaisin paikalleen naama liidussa! Voi alennuksen toivottomuutta, josta ei ole pääsyä! Masennusta, joka vaatii viimeisetkin voimat, eikä tuota hedelmiä sittenkään! Korkeintaan 7 numeroon arvioidaan Antin matemaattiset talentit, ja joskus ne huristavat pari numeroa alle. – Se onneton matematiikka raahautuu kesälläkin mukana mielessä, – kuin suunnaton taakka, joka on vain lyhyeksi tuokioksi laskettu hartioilta.
Ihmekö, jos Antti tulee etenkin matematiikan vuoksi hirveän hermostuneeksi; jos hänen sielunsa huokaa hädässä; jos hänen aivonsa kiehuvat melkein yhtä mittaa pienessä kuumeessa; niin, jos hänen koipiensa seuralaisetkin välistä moisesta kauhusta hiukkasen kalpenevat – ikäänkuin osanotosta! Ne ovat vahvat ja reilut housut, mutta eivät sovi tilanteeseen...
Eikä se vaaleampi väri lähde niistä millään, ei kotona salaa harjaten, ei millään. Kuin Aabelin viaton veri huutavat ne poloisen Kainin, pikku Antin, rikosta, – sitä, että hän on välistä kuolla siellä lyseon ensimmäisellä luokalla kauhean ukko Körön tunnilla, Körön, joka heittelee poikia seiniä vasten niin että kallot suoraan sanoen kolskavat.
Kokonainen nälkävuosi oli se lyhyt aika, jonka Antti sai kestää noita luontoa kysyviä seuralaisiaan; sietää niiden tuottamaa häpeää kotonakin, mikä oli kaikkein surullisinta, – kotona, niiden edessä, joille hän olisi tahtonut varata kaiken parhaansa ja joiden kiitos oli hänelle riemullinen palkinto koulun salaisista vaivoista. Sietää nurkumatta, voimatta sanoa, mikä tuohon hiukan noloon asuun oli oikeana syynä: varsinkin se, että ukko Körö saattoi pyyhkiä hänen pöyhkeällä naamallaan mustan taulun puhtaaksi! Sitä nälkävuotta kesti – joulusta melkein kevään loppuun.
Mutta viimein, aivan keväällä, luuli Antti keksineensä keinon, miten hävittäisi asustaan kirouksen leiman: ruskeat housut oli pestävä, oikein pestävä, saippualla. Kotona oli hän jo puhunut siitä, mutta pyyntöä ei oltu noudatettu kyllin nopeasti. Nyt päätti Antti pestä ne itse. Oli toukokuinen lauantai. Hän oli tullut kotiin maalle, tuoreet variksenvarvut sen punaisen hatun ympärille sovittaen. – Toukokuu! Puro suuren, humisevan metsän reunamalla, Antin myllyjen mahtava koski, solisi ja pauhasi vapaana, hyppien keltaisena ja valkeana kiveltä toiselle, kadoten alas runolliselle linnakiven niitylle ja välkkyvään lammikkoon, jonka poikki sileät porraspuut veivät, somat ja hauskat kävellä.
Aurinko oli melkoisen lämmin, kukaan ei Anttia täällä kirjavan kiviaukean alla näkisi. Hän oli varannut taskuunsa saippuaa, – hän pesi housunsa purossa ja kuivasi niitä sitten vähän, paljain säärin puron reunalla istuen.
Mutta kun hän teostaan ylpeänä kotiin palasi ja kehui pesseensä pyykkiä, minkä näköisiksi pyykkiä sanottiinkaan! Kaatiot olivat nyt kaikkialta osaksi rautavedestä tummat ja osaksi läikälliset, keltaiset kuin keltamulta. Ja hän kuului saavan mennä kouluun niillä itse pesemillään housuilla.
Eipä aavistettu, että hän meni ilomielin: kirous oli niistä hävinnyt, – sanokoot isot niitä miten likaisiksi hyvänsä, pesun likaamiksi. Se pesu oli ollut onnellinen.
Niin onnellinen, että se tuomitsi Antin seuralaiset kuolemaankin. Vielä tutkintoon tulivat uudet, harmaat tai mustat, kuin kaikilla muillakin. Antin ei tarvinnut noutaa todistustaan, suurella vaivalla kauniiksi saatua, rehtorin kädestä nuo masentavat kiusankappaleet kintereillään. Kaikki oli korjattu. Ja nyt voi turhamaisuus jälleen nostaa pystyyn päätänsä, – jossa oli kotimatkalla variksen varvuista punottu seppele, laakeriseppele, muka.
VOITON KATKERUUS
Oli kaikkein viimeisin elokuun päivä. Antti käveli edestakaisin isolla verannalla.
Syksy oli tullut varhain. Taivas sininen, mutta kalpea, melkein valkoinen. Ilma viileä, tuuli seisoi. Koivuista varisi itsestään lehtiä, elottomia, ruskeita...
Hän marssi verannan kulmasta toiseen. Vavahteli jännityksestä, huolesta: koulu alkoi taas huomenna!
Jälleen johtuivat mieleen matematiikan maisterin kylläkin kauniit, tummansiniset, mutta suuttuessa kamalasti sähköilevät ja veriset silmät. Ennen kaikkea ne...
Kuinka pelastuisi hän ensi talven ukko Köröltä?
Luulen, etteivät rikoksista tuomitut pelkää enemmän kuritushuonetta kuin Antti lyseota Körö-poloisen vuoksi.
Hänen täytyi keinotekoisesti rohkaista itseään sankaruuteen. Kouluun oli mentävä; vain oma rohkeus, kärsivällinen päättäväisyys, vain ne saattoivat hänet varjella, muuta apua ei ollut, – ei taivaan enkelienkään.
Antti heilutteli vimmatusti käsiään ja alkoi lyödä tahtia kuin rumpua päristäen. Ja hän lauloi, ensin hyräillen, lopulta ääneen, Porilaisten marssia.
Se oli toista nyt kuin kesällä: silloin laulettiin sitä huviksi, marssittaessa muiden poikien kanssa paperihatut päässä kaunista, matalaa Poukkusiltaa myöten. Kuinka loitolta kesä jo tuntui: kuten sitä ei olisi ollutkaan! Nyt oli tosi edessä, oikea taistelu. Huomisaamuna täytyi lähteä sotaan.
Se tukala aamu tuli.
Ja meni. Menivät muutkin aamut ja päivät. Jäi taakse syksy, jäi koko talvikin.
Ja kävi niin onnellisesti, että kevätpuoli, se lämmetessään viettelevä, loppui oikeinpa kunnialla...
Niin, kunnialla: Antin vuoroksi tuli nyt vaihtaa arvopaikkaa pulpettitoverinsa Oskarin kanssa.
Asia oli siten, että heitä oli kaksi muka tavallaan tasaväkistä, kuin parihevoset. – Oskar ja hän. Niin tasaväkistä, että oli varmaankin nähty oikeimmaksi vaihtaa heidän paikkojaan vuorotellen: nyt toinen ensimmäiseksi, – nyt taasen Oskarista secundus. – Sen olivat he molemmat olleet huomaavinaan lankeavan melkein itsestään kuin köyhän kuolema, käyvän aivan mekaanisesti.
Mutta Antti oli itse parhaiten tietävinään, kenen oikeastaan olisi aina pitänyt istua hänen paremmalla puolellaan. Ystävä Oskar oli todella lahjakas, todella hyväpäinen, – Antti pelkästään ahkera.
Ystäviä he kyllä olivat keskenään, – ainoastaan hiukkasen kateellisia toisilleen, – jos nyt Oskar lienee ollut sitäkään. Olivat asuneet pari lukukautta yhdessä, samassa pienessä vehnäspuodin taustakamarissa; nukkuneet vieretysten, jakaneet toisilleen kumpikin kotoa varustettuja eväitään. Nyt oli Antti siirretty toiseen kortteeriin. Mutta varsinkin tuolta ajalta, minkä Antti asui Oskarin kanssa, tiesi hän kilpaveikkonsa suuret avut.
Joku muista pojista, ei Oskar, sillä hän oli hyvin hienotunteinen, naurahti kerran:
"Antti lukee, – ei hän hyväpäinen ole..."
Antti säpsähti karvasta totuutta. Mutta tarkemmin miettien, mitäpä siihen oli sanomista? Poika oli oikeassa ja sitä mukaa varsin kunnioitettava.
Säntillinen, uuttera, kilttikin tunsi Antti olevansa, kulkevansa aivan tavallisia, ikäänkuin alentavia latuja; ei hänessä ollut mitään luonnostaan vauhdikasta, raisua, todellista kykyä. Kun taasen Oskar! Kuinka helppoa hänelle oli – matematiikka! Ja olisi ollut kaikki, jos hän olisi viitsinyt vähänkin enemmän. Mutta hän ei oikein viitsinyt, hän oli niin varma itsestään: hän sai todella kaikki tietonsa ikäänkuin lahjaksi.
Antti pänttäsi päähänsä matematiikkaa. Ah, mahdottomia olivat hänelle päätöslaskut, – johtopäätösten teot! Kolmioiden merkilliset kulmat: A, B, C! Oskar auttoi toveriaan kotitehtävissä, koetti herättää hänen järkeänsä. Turha vaiva. Kuinka Oskar hymyili, – yrittäen salata hymyään. Antti luki geometriaa kuin papukaija, – tietäen kyllä, ettei hänellä parempaa keinoa ollut.
Ja tuollaisen lahjakkaan, ei kiltin, eikä erikoisesti suositun, kanssa sai hän, Antti, vaihtaa yhtä mittaa paikkaa! Niin oli käynyt koko sen ajan, minkä he olivat olleet lyseossa. Niin, ahkeraksi Antti kyllä myönsi itsensä. Mutta täytyihän Antin sitä olla... Kun hän istui illoin uudessa asunnossaan, — ei siinä, jossa hän silloin oli asunut Oskarin kanssa, – istui hämärtyvän ikkunan ääressä, kunnes se pimeni ja lukulamppu piti sytyttää; istui tunnin toisensa jälkeen, lähtemättä monesti luistinjäälle tai mäenlaskuun, sillä sellaiseen ei hänellä ollut aikaa; niin, kun hän luki läksynsä kymmenet kerrat ja varsinkin matematiikkansa, jossa hän sittenkin usein kompastui; luki ja tähysteli välistä uupuneena mustankiiltävästä ikkunasta pihalle, missä ei koskaan mitään tapahtunut, tai hiljaa pihisevään öljylamppuun, salli itsensä ajatella kesällä nautittuja romanttisia kertomuksia, joissa hän olisi mielellään elänyt, vaikkei nyt suonut niiden päästä ajatuksiinsa kuin hyvin lyhyeksi hetkeksi, ja alkoi sitten taas lukea, nurkuen aikuisille, jotka olisivat vaatineet tuota nurkkahiirtä ulos virkistäytymään, – lukea, kunnes tuli illallisaika ja viimein vuode levottomine unineen lohikäärmeen hampaasta, traakin kidasta, nimittäin poloisesta ukko Köröstä; niin, kun hän täten vaivautui, näki hän sielussaan etenkin sen hymyilevän rouvan, joka oli miltei kuin hänen äitinsä, – jos hänellä olisi ollut äiti. Näki hänen istuvan illoin siellä maalaiskartanossa, kamarissaan kirjoituspöydän ääressä, yrittämässä tehdä uutterista toimista jäykistyneillä sormillaan talousarvioita, huoahtaen välistä huolestuneena, sillä sellainen hyvä ihminen ei voi olla suunnattoman rikas, – tätä ei Antti tosin ajatellut, vaan tunsi; siellä hän istui, – pitämässä hänkin matematiikkaansa tasapainossa! Se tuttu kodikas huone! Lämpömittari ulkona ikkunan pielessä värisi ja soitti hiljaa alakuloista lauluaan tuiskun pyöriessä, – uneksivasti, liikuttavasti...
Silloin, silloin ajatteli Antti, miten suloista olisi lauantaina mennä kotiin, jossa oli varattu uuniin hänen parhainta herkkuaan, maidossa pehmitettyjä vehnäsviipaleita, jotka paistettiin voissa ja joiden väliin oli pantu hautumaan runsaasti sokeroitua puolukkahilloa. Sitä paistia sanottanee tavallisimmin "Pilven veikoksi". Suloista oli ajatella, miten lukukauden loputtua olisi mukava painaa, ikäänkuin varkain, päänsä tuon rouvan povelle ja saada häneltä kiitokset.
Siis täytyi olla ahkera, – vaikka lahjakkaamman vahingoksi.
Ja nyt oli jälleen kevät; vuosi oli mennyt kunnialla. Antti oli voittanut; hän tunsi suloisesti, että oli varastautunut Oskarin ohitse.
Oli mennyt raskas, aina samanlainen talvi. Oli kevät! Antti nouti rehtorin kädestä juhlasalissa todistuksensa, kulki poikki suuren permannon kuin erämaan ja palasi paikalleen riviin, – eikä tohtinut katsahtaa Oskariin. Mikä häväistys Oskarille, – ansioton, syytön!
Tuokioksi se suru haihtui jonkinlaisen ylpeyden sekoittamana, kun kasvattajasiskon iloiset silmät tervehtivät Anttia ovelta. – Ja taivas säteili salin korkeista kaari-ikkunoista toisenmoisena! Vapaus oli koittanut, täydellinen vapaus maalla, kuumilla kallioilla, humisevissa metsissä, leikkivällä järvellä... Meni juhlallisuus. Ajettiin kotiin.
Raikas tuuli humisi rattaiden ympärillä, kun Antti nuoren tytön vieressä istuen kiidätti läpi kaupungin, räikkyvillä pyörillä, Into-orhilla, jonka harja heiskui vaaleana punertavalla kaulalla.
Mutta ennen tulliportin tummia ja vanhoja rakennuksia muisti Antti vielä jotain, mikä oli tehtävä ennen kaupungista lähtöä. Hän uskoi nyt lörpöttelynhaluisena asiansa tuolle kasvattajalleen. Hän oli lyönyt Oskarin kanssa talvella sellaisen veikan, että sen, joka heistä tulisi ensimmäiseksi, pitäisi antaa toiselle uusi lyijykynä: pyöreä, mustankiiltävä Faberin-kynä. Kumpikin oli väittänyt, että toinen, – ei hän itse, – joutuisi ensimmäiseksi: kunnianhimon salailemista kohteliaassa muodossa. Ja viekastelleensakin siinä Antti tunsi. Nyt olisi Antin annettava se kynä. Tuolla takana ajoi Oskar isänsä ja äitinsä kanssa.
"Kyllä sille pitäisi se kynä antaa", sanoi Antti.
"Tietysti sinä pysyt sanassasi!" vastattiin iloisesti.
"Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää", tokaisi Antti.
Ja neiti otti ohjakset, joita Antti oli saanut komeasti hoitaa; he pysähdyttivät erään kaupan eteen, Antti sai rahat, juoksi sisään ja osti Faberin-kynän.
Parhaiksi ennätti hän takaisin rattaille, kun Oskar ajoi siitä ohitse. Into juoksemaan. Oskarinkin orhi ravasi uljaasti. Ajetaan rinnatusten. Ja siitä, omista kärryistään, pistää Antti Oskarille, hänelle päätä nyökäten ja hymyillen, tuon lyijykynän, jonka Oskar oli – voittanut.
Sitten vetäistään Innon ohjakset suoremmalle, hepo ponnahtaa mainioon juoksuun, lennättää niin että katukivistön kaiku taloissa paukkaa. Kasvattajasisko hyvästelee Oskaria ja hänen vanhempiaan ... Oskar hymyilee Antille vastaan, mutta on vaiti...
Ajetaan tulliportista maantielle, hiekka alkaa siristä. Into voi nyt kaupungin ulkopuolella hidastaa vauhtiaan. Nytkytetään ohi kauniin kalmiston, halki suuren ja hiljaisen metsän. Antin mieli on – keventynyt. Mutta sittenkin! Tullaan kyömyiselle kivisillalle...
Mitä hän oli Oskarille tehnyt?
Mitä hän ei ollut hävennyt tehdä! Mitä oli hennonut tehdä!
Oli lyönyt lyötyä... Leikillähän tuo veikka oli isketty ja Antin puolelta salaisessa toivossa, että toinen joutuisi tappiolle. Mutta Antti: jonkinmoisen matalan pyyteen vuoksi oli hän lyönyt sellaisen veikan, – kunnianhimon vuoksi!
Mutta eikös Antti tätä voittoa sitten ollut ansainnut, – ahkeruudella? Antin omatunto sanoi tällä hetkellä: Ei. Kunnian pitäisi olla jotain, joka annetaan aina kyvystä, kunnostautumisesta, ei kiltistä, somasta käytöksestä. Lahjat ovat jotakin aidompaa, jumalallisempaa kun ahkeruus.
Mitä oli kiltti kirjatoukka, – ikäänkuin laskeva, liian viisas, lennoton, sellaiseen mieheen nähden kuin Oskar, huolettomaan, kevyesti tiensä kulkevaan, jonka otsalle itse Jumala oli syntymästä asti painanut lahjakkuuden merkin, laakeroinut hänet omalla majesteetillaan?
Jos se kunnia olisi sanottu myönnetyksi Antille nimenomaan ahkeruudesta, olisi kyllä se tuntunut hänestä hyvin karvaalta, – mutta lopultakin olisi hän ehkä tyytynyt mieluummin siihen kuin Oskarin loukkaamiseen.
Ja hän itse oli sitä loukkausta vielä lisännyt, heittämällä Oskarille sen kynän – kuin armopalan! Hän ennätti nähdä miehekkään ystävänsä kasvoilla pienen nöyryytyksen; sitä ilmaisi sekin, ettei Oskar virkkanut mitään, – vain hymyili; ja se hymy oli ollut täysin ystävällistä, hän oli sydämeltäänkin parempi Anttia.
Mutta minkä Antti tälle voi? Pitihän hänen olla ahkera, se on selvä, muu olisi hulluutta. Hän tahtoi tietysti sitä olla, oli mielellään, sisällisestäkin pakosta. Jos Oskarinkin olisi täytynyt ja hän olisi joutunut oikein tahtomaan, niin hyvästi silloin Antin menestykset! Mutta Oskarin ei täytynyt pakottaa itseään ulkonaisestakaan syystä: hänen vanhempansa olivat talonpoikia, he eivät vielä käsittäneet koulukilpailua niin tärkeäksi asiaksi kuin Antin kotona se osattiin käsittää.
Niin, kaivattu voitto tuntui sittenkin hiukan katkeralta. Alakuloisena katsahti Antti kauniisiin variksenvarpuihin, joita kiemurteli sammalessa maantien käänteessä, – tässä rakkaassa käänteessä, jossa oli pieni, oikullinen syrjäpolku jalankulkijoille ja josta alkoi kylätie kotiin. Ensin oli hän ajatellut, että hän nytkin kietoisi tässä vihreää hattuunsa, – jos ei häpeäisi mennä ottamaan näin ajotoverinsa nähden. Mutta sinne ne jäivät. – Hän tunsi olevansa nolo, ikäänkuin häpäisijä, – voittaja!
RUISKUKKA
Heinäkuu on nyt kauneimmillaan. Niityt ja heinäpellot pursuavat kukkia, juovuttavasi! tuoksuvia angervoita, raikkaita päivänkakkaroita, monenmoisia sinikelloja, hunajaista apilaa, punaista suolaruohoa, – ja iloisia, laihosta pilkisteleviä ruiskukkia...
Antti piti silloin kukista, – ja on pitänyt aina, – varsinkin luonnonkukista, omassa rauhassaan puhkeavista, hoitamattomista, ikäänkuin tiedottomasta inspiratiosta syntyneistä...
Piti niistä haluamatta niitä liioin tutkia, – kasvitiede oli melkoisen kuivaa, – raastaa irti niiden terälehtiä, laskea niitten heteiden lukua, tunkeutua niiden emien salaisuuksiin, jotka tuntuivat hänestä sellaiseen liian pyhiltä ja olisivat pois nyittyinä rumentaneet kukan; lakastuttaa niitä, rutistaa niitä painimessa... Piti kasveista sellaisinaan, eheinä, koskemattomina, mystillisinä, – niiden välittömän kauneuden, ei niistä urkitun tiedon vuoksi.
Kaikista rakkaimpia oli kai ketoneilikka, pääskysenhatuksi kutsuttu, tuo hyvin pieni ja kiihkeästi punainen, joka pilkistelee, harvassa ja heikosti kasvaen, vähämultaisten mäkien laihasta nurmikosta. Sen iloisilta näyttäviin terälehtiin tuijotti Antti, hiekkaisessa mullassa istuen, useasti kauan, edempää ja läheltä, tuijotti niin että silmiin alkoi koskea, – samalla kun selittämätön riemu täytti rinnan, – ikäänkuin ylpeä, raikas riemu, jonka tuon kukkasen väri varmaan loi. Sitten seuraava oli tervakukka. Onhan sen väri hieman samantapaista kuin ketoneilikan, mutta jotain muutakin: lämpöisempää, sameampaa, – aivan kuin aistillisempaa. Kukan varsi kiiluu tahmeasta nesteestä, jolla se torjuu hyönteisiä. Mutta Antille se oli pyydys, jolla se tuntui vetävän hänet puoleensa, – pakottavan itseänsä poimimaan, jos siihen kosketti. Ja sillä oli lisäksi tuoksu, jollakin tavoin juovuttava, vaikka hyvin heikko, – tai eipä juovuttavakaan, koska hän ei vielä tietänyt mitään juopumisesta, vaan samantapainen kiihoittava vaikutus kuin sokerikakulla, jonka hiukan äitelä, liian täyteläinen imelyys väristi Antin selkää ja huimasi hänen päätänsä. – Milloin tervakukkia kasvoi suurempana laumana, levittäysivät ne siellä kuivien kumpareiden etelärinteillä tai kallioitten pykämillä kuin itämaiset matot, joita näki satukirjojen koreissa kuvissa.
Horsma, alkavan syyspuolen kauneus harmailla kiviraunioilla keskellä peltoja, kuului sekin näiden punaisten kukkien joukkoon, melkein kohta kolmantena pääskysenhatun ja tervakukan jälkeen. Punainen oli sekin, pöyhkeä, riemuisa, vallaton, vapaa, huoleton, – joskaan ei niin väkevästi vähäisyydellä lumoava kuin neilikka tai lämpöisesti itseensä imevä kuin tervakukka: sehän oli hyvin suuri.
Sitten seurasivat ehkä kielot, joista huumautui, mutta joita enemmän kummasteli kuin rakasti, ihmetellen, kuinka niin valkeat ja muodoltaan niin säännölliset saattoivat tuoksua huumaavammin kuin yleensä punaiset. Mutta – oikeastaan olikin tervakukan heikko haju hienompaa, – salatumpaa... Vanamoiden väri oli äitelä, se ei ollut oikein – reilua: mutta niissä lumosi se seikka, että ne olivat juuri pienimpiä, piiloutuivat taitavasti sammaleeseen, niin että tuskin näkyivät hongikon juurelta; heittäytyivät ikäänkuin ehdoin tahdoin kalpeiksi ja heikoiksi, – niissä oli mystillinen, melkein myrkkypisaran tavoin tehoava voima...?
Päivänkakkaroita paremminkin kunnioitettiin kuin rakastettiin; kunnioitettiin niiden puhtautta ja tervettä tuoksua, jota tuskin voi sanoa tuoksuksi: se muistutti puhtaiden lakanoiden tai pöytäliinain hajua. Ja vielä muistuttivat päivänkakkarat ulkonäöltään, – kenties hajultaankin, – kelvollisia, nuoria talonemäntiä pyhäpuvussa, ja heitähän Antti kyllä kunnioitti.
Kellokukilla jälleen oli hauska leikitellä, kuvitella niitä kelloiksi, soitella niillä, mutta tuijottaa niihin ei tarvinnut eikä huumautua niistä enempää kuin päivänkukistakaan.
Ne olivat sinisiä, – eikä hän tuntenut muuta kuin yhden sinisen kukan, jota hän olisi rakastanut palavasti, koskaan väsymättä sen katseluun, hengittämään sen tuoksua niinkuin jotain sielulle välttämätöntä ravintoa, jonkinmoista inhimillistä, vankkaa ambrosiaa, – tuoksua, jota ei totisesti ollutkaan. Se sinikukista ja kaikista kukista rakkain oli ruiskukka.
Ruispellot välkähtelivät hopeisina lempeässä tuulessa kesän kauneimpana aikana. Siniset kukkaset puhkesivat yht'äkkiä eräinä varmoina päivinä, pilkistelemään suhisevien oljenkorsien välistä, loistamaan kätköistä, jotka olivat pyhiä, – jonne ei saanut tunkeutua kukkia poimimaan: vain pientarelta saattoi muutamia noukkaista. Kaiken elämän perusta, leipä, ruis, teki kukkasensakin pyhiksi, koskemattomiksi.
Miksi ne kukat kasvoivat melkein yksinomaan ruispelloissa, – harvoin niitä muualla näki, silloinkin surkastuneina?
Olivatko ruiskukat ikäänkuin – rukiin kunnia? Työn ja ponnistuksen kruunu, hikisen kyntämisen, pölyisen äestyksen ja sitten valppaan kylvämisen ylistys? Mitä oli leipä, ellei sen hankintaan liittynyt omaa vaivaa, ehdottomasti omaa vaivaa, ja – ellei sen saavuttamista juhlittu talkoilla, tansseilla ja kukkasilla: ruiskukiila? Se kukka oli ansaitun ilon kukka.
Mutta paitsi senvuoksi, että ruiskukka julisti Antin vaistoissa ponnistuksien antamaa riemua, rakasti hän sitä myöskin eräästä aivan erikoisesta, suuresti turhamaisesta syystä: se puhkesi melkein täsmällisesti juuri hänen nimipäiväkseen.
Tässä täytyy ehkä puolustautua, pyytää anteeksi sievoista sekaannusta: eihän Antin-päivä satu ruiskukkien aikaan, mutta kenties oli vähäisellä Antilla muitakin nimiä, – onhan eräillä ihmisillä ristimänimiä kaksitoistakin kappaletta.
Kun hän näki ensimmäisen ruiskukan auenneen, – se puhkesi aina hänen mielestään yht'äkkiä, kuin yllätyksellä, – ajatteli hän: – Nyt se on tulossa. – Ja nähdessään toisen ja kolmannen noita sinisiä kukkia, odotti hän jännityksessä: – Se on ihan lähellä...
Hiiskua ei siitä kumminkaan sopinut. Piti tyytyä ihastelemaan ruiskukkien iloisen parven lisääntymistä.
Ja sitten, eräänä aamuna, jonka läheisyyden onnen poika tiesi jo kyllä edeltä, vaikkei ehkä tietänyt aivan tarkkaan, oliko se juuri se aamu vai ylihuomisen aamu, – tiesi paitsi ruiskukista myöskin aikuisten salaperäisistä vihjauksista, jopa jonkun palvelijattaren juoruavista sanoistakin, – niin, eräänä aamuna heräsi hän ylen onnellisena: kasvattajan nuorempi tytär, hän, joka erityisesti opetti Anttia, ja palvelijattaret saattoivat siellä yläkerroksen oven takana laulaa pienen laulun, ja toisenkin, – yhden vakavan, toisen hullunkurisen. Onnen poika oli vielä nukkuvinaan, mutta oli herännyt ja kääntynyt katselemaan kattoon ja seiniin, jotka hohtivat kesäisen aamun raikasta valoa. Nopeasti laulu loppui, – ja nyt rämistettiin kattiloita ja patakoukkuja, huudettiin hereille, kesy variskin heitettiin välistä ovenraosta sisään vaakkumaan. Silloin oli nopsasti pukeuduttava, onnittelut annettiin verhon ulkopuolella oikein kädestä, jokaisen kädestä erikseen. Ja kun hän oli alakerrassa harvinaisen alttiisti ja nöyrästi pessyt naamansa, vietiin hänet ruokasaliin, oman pöytänsä luokse, joka oli koristettu kukilla, – ruiskukilla! Aina ruiskukilla! Keskellä pöytää, valkealla liinalla, oli hänelle varustettu pieni rinkeli, sen renkaan sisässä piparikakkuja, karamellejä. Ja rinkelin ympärillä sinisenä seppeleennä tahi neuloilla liinan kulmiin kiinnitettyinä ruiskukkia! Kahvikupit, jotka siinä onnen poikaa odottivat, olivat vielä tyhjät, mutta ne täytettiin kohta. Kuitenkaan eivät ne olleet melkein mitään – näiden kukkien rinnalla. Niin, ne olivat jo melkein liikaa tällaisen kukkasonnen saaneelle. Jopa liikaa parhaimmatkin lahjat, joita rinkelin viereen silloin tällöin oli asetettu. Ruiskukat, sininen seppele, – se oli kaikista parhain!
Onnesta verta valuvin sydämin, – onnesta, jota hän ei tietänyt onneksi, mutta tunsi kyllä onneksi, – Antti joi juhlakahviaan ja alkoi iloita lahjasistakin, – ja katseli kaikkein enimmin ruiskukkien seppelettä, joka ikäänkuin nauroi ilosta siinä pöydällä. – Kunnes hän sai pitää nimipäiviään muille: hän sai tarjota kahvit palvelijoillekin – omaan laskuunsa!
Ja niin se juhla meni nopeasti...
Iltaan asti loistivat kyllä ruiskukat hänen pöydällään; mutta seuraavana aamuna oli se niistä tyhjä, tuo pieni, petäjäinen pöytä, jonka kaikki naarmut hän tunsi, kun oli ne itse raastanutkin, – pöytä, jonka ääressä hän vielä joku vuosi sitten oli kiittänyt aapiskukkoa, kun se muni hänelle namusia, kiittänyt ollenkaan ajattelematta, muniko kukko todellisuudessa vai ei... Miten lapsellisilta ne menneet ajat hänestä nyt tuntuivat!
Ei hän aavistanut niiden aikojen onnen suuruutta, mutta tunsi sen kyllä. – Ja ruiskukka, se yksinkertainen, melkein räikeä kukka, jota ei voi sanoa tuoksuvaksikaan, – se ikäänkuin kovin aineelliselta ja arkipäiväiseltä tuntuva kukka, porvarillinen ja maalainen, – se tuli hänelle kukista kaikkein rakkaimmaksi, – ja käy yhä rakkaammaksi, kuta enemmän onnen pojan, monistakin kukista kyllikseen nauttineen, päivä alkaa painua iltaan.