[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwMDlahFyn_3ZUzAe5vVsqNXJ62uZuqVSGTy4-pxuQVc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},860,"Onnen poika","Lehtonen, Joel",1881,1934,"860-lehtonen-joel-onnen-poika","860__Lehtonen_Joel__Onnen_poika","Vähäisiä muistokuvia","muistelmat",[],[],"fi",1925,null,29395,186695,true,[],[],[],"Kokoelma omaelämäkerrallisia muistokuvia ja kertomuksia, joissa palataan lapsuuden kokemuksiin. Kirjoittaja muistelee elämänsä varhaisia vaiheita, kasvattajaansa, kaupunkimiljöötä sekä luonnon ja arjen havaintoja.","Joel Lehtosen 'Onnen poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 860.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ONNEN POIKA\n\nVähäisiä muistokuvia\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1925.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nOmistus\nPieni, valkea talo kaupungissa\nVanha sadunkertoja\nPoika ja variksia\nMörköjä\nKunnia ja sokeri\nLakeerisaappaat\nPöyhkeys\nUlkokullattu\nSatu juonikkaasta ratsusta\nKalamiehiä\n\"Isänmaa\"\nEnsimmäinen rakkaus\nSaituri\nPikku Antti oli tehdä murhan\nTurhamaisuus\nRuiskukka\n\n\n\n\nOMISTUS\n\n\n    Sille sydämeltä ylevälle, joka korpeen heitetyn\n    korjasi ja auttoi hänet onnen pojaksi.\n\n                                            Mark. 9:37.\n\nPikku kypressit nyökyttävät päätänsä haudan vieressä. Harmaata paatta\nsyleilee villiviini, jonka syksyinen puna lakastuu, lehdet karisevat ja\nlentävät olemattomiin. Tuuli viuhtoo hopeapoppeleita. Kaikkialla\nlähellä vainajain mahtava valtakunta, -- talletus, jota elävät lisäävät\nja vaalivat, jota he jaksavat säilyttää -- hetken.\n\nMiksi tulin mielelläni tähän? Kunnioituksesta rakasta vainajaa kohtaan,\njonka kultaisen nimen kultaiset kirjaimet alkavat jo patsaasta\nhimmentyä.\n\nEhdotonta skepsistä himoitseva sydämeni sanoo, ettei hän kunnioitustani\nkaipaa, ettei se kuulu hänelle nyt: aikaisemmin olisi hänen tullut\nsaada sitä enemmän.\n\nMiksi kuitenkin tunnen, että olen sen hänelle velvollinen, -- tälläkin\ntapaa?\n\nTulinko tähän myöskin -- itsekkyydestä? Olenhan tuokioksi uupunut, ja\nvaikka skepsis väittää, ettei hän tätä kaipaa, ettei itsekkyydelleni\ntästä nouse mitään, ei kasva sitä ihmepuuta, jonka hedelmät nääntyvää\nvirvoittaisivat, niin sittenkin: mystillinen lohdun ikävä saattoi\ntaipuneen tänne.\n\n\"Kas niin, tässä nyt olen, te ystävälliset, lempeät silmät.\nTuntisitteko enää poikaa, -- kun partansa on kirjava kuin mäyrän\nturkki?\n\n\"Tässä nyt olen. On jo matkaa minulle tarpeeksi kierretty, pikku\nseikkailut eletty. Elämänpuun hedelmät ovat kadottaneet melkein kaiken\nviehkeän loisteensa, -- ne ovat lopulta muuttuneet kyllästyttäviksi...\nOn yritetty katsella ympärillekin. Ne ihanuudet, jotka oli vähäiselle\nmaailmalleni sallittu ja joita himoitsin janoavin sieluin, ovat saadut\nja tulleet yksitoikkoisiksi, -- rumiksikin: luonnollisen kulutuksen\ntyötä! Ei ole kanssakumppanienkaan näkemisestä tulos aivan lohdullinen\neikä kaunis; ainoa puolustus heille on se, että olen itsekin, -- ja\njuuri itse, -- vähintään yhtä heikko! Oi, te rakkaat silmät, tahtoisin\nsäästää teitä niiltä synkeyksiltä, verisiltä vääryyksiltä, joita olen\ntehnyt ja teen, -- hurskaassa uskossa, että muka olen jalosti oikeassa!\nJa sepä se enimmän väsyttää. -- Ettehän pahastu, lempeä sydän, jos\nvälistä tähystelen ja odotan sitä oikeaa majataloa?\n\n\"Kuten illalla joskus ajattelee juuri mennyttä päivää, mitä luuli\naamulla ehtivänsä tehdä sinä päivänä, miten se kirkastui ja lupasi\nantaa paljon aikaa, -- mutta päivä katosikin sitten nopeasti, jättäen\n-- ei paljon mitään: ainoastaan sellaista, mikä oli jo entisistä\npäivistä tuttua; väsymyksen maailman kultaiseen mosaiikkiin;\nkyllästymisen ihmiseen, johon usko on kuihtunut, itseeni, johon\nkenenkään kaikkein vähimmin kannattaa luottaa, työhön, joka ei näy\nloppuvan, vaan ajaa ihmistä kuin metsästäjä onnetonta riistaa;\nväsymyksen niin sanottuun tarkoitukseen, joka vaatisi vaivaiselta yhä\nenempää ja sitten väistyy itse alati kauemmaksi; -- niin, kuten illalla\najattelee mennyttä päivää, niin tekee mieli yhä useammin ajatella sitä\niloista aamua, josta vähäpätöisen elämäni päivä alkoi. Ummistan silmäni\nja katselen siihen auringonnousuun, joka ei tuntunut tällaiselta kuin\nnyt, -- niin luulen nyt.\n\n\"Ja katso: silloin tapahtuu pieni ihme, ainakin tuokioksi. Ihme,\nminulle uskomaton asia! Näen, tunnen, elänkin jälleen sen suloisen\naamun, jonka elin siunaavien kättenne suojassa, rakas vainaja, -- liian\nmyöhään rakkaaksi sanottu! Näen itseni, -- jos kukaan nyt itseänsä\nnähdä osaa: toisethan näkevät ja tuntevat meidät paremmin kuin me itse,\nmittaavat meidät oikealla, tosiasiain mittapuulla; niin, näen --\npienen, vieraan olennon, -- mikäli hän voi olla minulle vieras,\nsynnynnäisine vikoineen ja ehkä eräine pikku avuineen, keskellä\nonnellista auringonpaistetta. Ja iloitsen vieraasta kuvasta, jopa sen\nkanssakin. -- Olen huomaavinani tuossa oudossa ja varsin tutussa\nolennossa luonnon luomia heikkouksia, jotka sittemmin tekivät hänen\nyrittelynsä ja maailmansa sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Kukapa\nsyyttäisi itseään mahtavaa luontoa? Kuka julkenisi nurista kuolemaa\nvastaan tai moittia kohtaloa? Ja samaa kuin kohtalo ja kuolema on\nminusta luontokin.\n\n\"Ja täten tässä ajatellessani tapahtuu se pieni ihme: miksikä surisin\nsellaista, mikä oli ja on luontoa ja mitä ei voinut eikä ainakaan\npaljon voi välttää? Miksi kantaisin kaunaa itselleni? Entä sitten\nmuille? Siitäkö, että he suhtautuvat minuun oman kohtalonsa pakon\nmukaan? Mikäpä oikeus minulla olisi vaatia mitään, minulla, erehdysten\nja harhain vallassa enimmän kulkeneella?\n\n\"Olisiko minun surtava, vaadittava itseltäni äärettömiin, sanokaa,\nystävälliset silmät?\n\n\"Tulee selittämätön vapautus. Näen salliman, -- mutta se ei ole nyt\nankara, synkkä kuin äsken. Ei, se on olento, joka ei taida ollakaan\nkohtalo! Sillä on lempeät, hymyilevät, huikan ihmettelevät silmät,\njoista puhuu luottamus toisen parhaaseen tahtoon ja valmius antamaan\nanteeksi lapselliset heikkoudet.\n\n\"Niin, näen sen ihmisen silmät, jonka esiliinaan ja vyötäröihin\ntakerruin pienenä kiinni, kun tahdoin jotain suojaa tai jotakin hyvin\nturhaa, turhamaista, jotain ehkä hyvin pöyhkeääkin. Ja löysin häneltä\nsuojaa, -- kuin avuton, ensi lentoa yrittävä pääskysenpoika, joka\npyrkii yöksi pesäänsä ympärillä vaanivista kauhuista; eikä emonen, joka\nneuvoo aralle, miten on lähdettävä pesästä, miten liihoiteltava,\nnäyttää esimerkkiä, kuinka on oltava sekä rohkea että varovainen, -- ei\nemonen suinkaan ole syynä, jos ei raukka löydäkään takaisin pesään,\nvaan harhautuu jonnekin, jää yksin, joutuu ehkä kissojen suuhun tai\npahojen lasten käsiin: on typerää varoitettu, on rangaistukin,\npöyhkeyden untuvista rankaisevasti nykäisty. -- Niinpä nytkin olen\nkuulevinani hiljaisen, lempeän nuhtelun: mikä erikoisoikeus minulla\nolisi valittaa väsyväni? Minulla, joka kuitenkin olen elänyt\nharvinaisen onnen suojaavien siipien alla! Minulla, -- joka kuitenkin\ntuhansilla hetkillä, enimmillä, tunnen olevani täydellinen onnen poika!\n\n\"Oi, te ystävälliset silmät, vieläkin minua lohdutitte! Kuulen\nystävälliset sanat:\n\n\"'Kunhan koettelet tehdä parhaasi! Pian se aika menee, pian pääset\nkesäksi koulusta kotiin!'\"\n\n\n\n\nPIENI, VALKEA TALO KAUPUNGISSA\n\n\nTalo oli pieni, valkea...\n\nMutta sitä ei Antti tietysti ymmärtänyt, että hän eli siellä\nhyväntekijänsä hoivissa... Hän huomasi vain kaiken hyväksi...\n\nNiin, hänen elämänsä, -- olennon, joka oli nyt pelastettu, sillä aina\non helpompi olla herrana kuin siinä joukossa, josta hänet oli\nsiirretty, ylennetty, -- hänen elämänsä oli silloin kuin aamuista\nusvaa, josta kumminkin jo muutamat tapahtumat ja asiat alkoivat\nerikoisesti nousta näkyviin, yleensä heleinä ja onnellisina,\naamunkoiton kultaamina, vain harvoin oudon synkkinä ja kauhistavina...\nKaikki oli häilyvää usvaa; ainoastaan nuo vähäiset yksityistapaukset\nerottuivat siitä...\n\nTalon ympärillä paistoi aina aurinko... Talo oli vaalea, kirkas ja\nlämmin. Sisällä vaikutti kaikki vaalealle, -- välkkyvälle, puhtaalle ja\nhyvälle. Tarkemmin hän ei muista, millaiselta hänestä siellä\ntavallisissa oloissa tuntui.\n\nMutta sitten tuli eräitä tapauksia... Antti huomasi puutarhan. Se oli\nniin rehevä ja helteellä rattoisa; -- siellä kasvoi suuria,\nmiellyttävästi varjostavia pensaita; ne olivat kai saksanheisiä, ja\nhopeanhohtavia puita, -- lieneekö siellä ollut hopeapoppeleita? Sitten\nhän huomasi puutarhan kauniiksi; kukkia loisti käytävien varsilla...\n\nJa myöhemmin hän huomasi kadun, joka kulki talon vieritse ja oli hyvin\nsalaperäinen ja vaarallinenkin: sinne ei ollut lupa mennä.\n\nNiin, sinne sai mennä ainoastaan isompien seurassa.\n\nJa siellä, lähellä sitä katua, sattui ensimmäinen suuri tapaus. Se oli\nseuraava, kovin miellyttävä ja iloinen, -- ehkä ensimmäinen\ntietoisuuden välkähdys sielun nukkuvaan aamuun:\n\nHän näki seisovansa lähellä tuota katua vanhalla kivisillalla, joka\ntuntui hänestä yht'äkkiä merkillisen somalta. Silta johti muuten\nsaareen, suurta, punaista viljamakasiinia kohti, -- kunnan\nviljamakasiinia, josta hänen oikeastaan olisi ollut elettävä, -- mutta:\nmitä tiesi hän siitä! Siinä hän seisoi nuoren palvelijattaren ja parin\nmuun isomman lapsen rinnalla, aivan sillankaiteen vieressä. Ja he\nleikkivät jotain leikkiä, hän älysi leikin leikiksi. Se leikki oli\nsellaista, että kaikkien piti asettaa sormensa, -- kaksi sormea vain,\n-- kaiteelle, ja sitten palvelijatar luki:\n\n\"Sarvet, sarvet, -- lehmän sarvet!\"\n\nSilloin oli nostettava sormet koholle.\n\nSamoin oli sormet nopeasti kohotettava, jos hän sanoi: Lehmän,\nhirven, härän tai pässin sarvet, -- nostettava hyvin nopeasti,\nsilmänräpäyksessä, -- pystyyn kuin sarvet. Mutta jos hän sanoi: Koiran,\nkissan sarvet, tai sian sarvet, ei pitänyt liikuttaa sormiaan. Etanan\nja kuun ja otavan sarville piti sormien kohota. Kummallista... Kuka\nnosti sopimattomille sarville, -- ja Antti huomasi harmikseen ja\nhäpeäkseen usein nostavansa, -- niin hänelle naurettiin ja selitettiin\njotain, mitä Antti ei käsittänyt ... sillä oikeastaan hänen ajatuksensa\nolivatkin muualla. Hän nauroi tosin sukkeluuksille, joita toiset\npuhuivat, nauroi heidän kuvittelulleen, että muka sialla olisi sarvet,\nmutta mitään hullunkurista ei hän huomannut siinä, jos sialla ne vaikka\nolisikin. Pääasialta tuntui, että koko maailma oli tällä hetkellä\nyht'äkkiä alkanut näyttää hänestä hyvin ihanalta: näyttää oikein\najatellen nähtynä. Oli kai sunnuntai, koska palvelijatar aikaili niin\nrauhallisen joutilaana; sunnuntai tuntui koko hänen levollisesta\nolemuksestaan. Aurinko paistoi, -- sen Antti nyt huomasi, oikein\nhuomasi. Vedet ympärillä kimaltelivat silmiä autuaasti häikäisten.\nTerva tuoksahteli sillasta ja venheistä, joita oli tuolla pitkin\nrantoja. Ilakoivia ääniä kajahteli kaikkialta, -- uimamiesten ääniä...\nJa puut läheisessä puistossa, joka oli vastapäätä kodin puutarhaa,\nsuhisivat valtavasti ja rattoisasti... Antti huomasi seisovansa\nsillalla, huomasi itsensä: näki itsensä siinä pikku pöksyineen, jotka\ntuntuivat hänestä hiukan hassunkurisilta ja häpeällisiltäkin, niissä\nkun oli lyhyet lahkeet ja takalämsä... No niin, tärkeintä ja\nonnellisinta oli, että aurinko paistoi maailmaan, että virta kimalteli,\nettä oli niin kaunista ja hiljaista, -- että oli niin iloista olla!\n\nSitten tuli toinen merkkitapaus:\n\nAntti kuljeskeli siimeisen puutarhan alareunaan, rantaan,\ntallustelemaan ihanaan veteen, kirkkaaseen, lämpöiseen, läikkyvään, --\nleluista rakkaimpaan. Rannalla oli pitkä rakennus aittoja, liitereitä\nja sen sellaista... Punaisen rakennuksen ja veden väliin jäi kapea\nkäytävä, ainoastaan niin leveä, että pikku poika mahtui sitä myöten\nkulkemaan. Tuota solaa saattoi tunkeutua ulos kadulle, -- väljään\nmaailmaan; korkea lankkuaita ja kielletty portti estivät pääsyn\nmuualta. Hän yritteli nyt kulkea kadulle, harppasi kiveltä toiselle,\nsillä sola oli osaksi järvenä, ja tuli kadun reunaan. Silloin kuuli hän\nylhäältä kadulta omituista, kumeaa mölinää, -- ja näki pitkän, mustan\nmiehen, joka asteli kadulla ja huuteli, -- ääni tuntui mustanväriseltä:\n\n\"Voi, voi, minä olen niellyt timantin. Se tulee kurkusta ulos!\"\n\nMies piteli kämmenellä suutansa. Hän asteli kyllä ohitse, -- mutta hän\nolisi saattanut katsahtaa sivulle, Anttiin päin, joten Antti pujahti\npiiloon, takaisin käytäväänsä, josta oli kadulle päässytkin, ja\nkurkisteli sitten kauhistuneena aittarakennuksen takaa kadulle, --\nkuunteli mustan olennon loittonevaa ääntä:\n\n\"Minä olen niellyt timantin, voi, voi...\"\n\nAntti sisälle, -- kertomaan, ja kysymään, mikä oli timantti?\n\nSe oli jotain hyvin kallista, säteilevää ... niinkuin tähti illoin\ntaivaalla. -- Mutta tuo miesparka, joka oli puhunut timantista, oli\nsairas, hänelle ei pitäisi nauraa; eikä hän omistanut mitään timanttia,\nhän oli köyhä, ja taivas oli nähnyt tarpeelliseksi ottaa häneltä pois\nsenkin ainoan kalleuden, tosin aarteista parhaan, mitä hänellä oli\nollut: järjen valon.\n\nEipä Antti sen kummempaa tästä selityksestä. Niinhän oli asia kuin\nsanottiin, mutta timantti oli kuitenkin jotain paljon viehättävämpää\nkuin neuvo, timantti, suunnattoman kallisarvoinen ja kaunis. Kauheaa ja\nhullunkurista vain, että sitä säilytettiin -- kurkussa. Niin, kyllähän\nhyvä rouva sanoi hänelle, ettei sitä timanttia miehen kurkussa\nollutkaan. Mutta hauskaa oli kuitenkin kuvitella, että se siellä oli...\n\nNämä kaksi merkkitapausta olivat huvittavia, -- sekin, joka oli niistä\nsynkempi, tuo timanttikohtaus. Mutta sitten sattui jotain oikein pahaa.\n\nEräänä päivänä, -- oliko se hämärämpi muita, siltä vain tuntui, vaikkei\nhän sitä tarkastanut, -- tuli keittiöön vieras, tumma nainen, -- musta,\nsillä mustissa vaatteissa hän oli, ja pitkä -- pitkältä hän Antista\nnäytti. Antti ei sillä hetkellä ollut keittiössä, vaan sisähuoneissa.\nMutta rouva otti Anttia kädestä ja sanoi hiljaa ja lempeästi: \"Tahdotko\ntulla mukaan?\" Ja vei Antin keittiöön.\n\nSiellä se tumma, -- se musta, outo vieras, -- seisoi ovensuussa.\n\nJa se vieras kutsui Anttia luokseen. Se tuli lähellekin. Ja mainitsi\nAnttia nimityksellä, joka tuntui Antista ilkeältä, -- mainitsi\ntoisillakin, samantapaisen hellillä kuin hänen oma kasvattajansa!\n\nVieras tahtoi vetää hänet lähelleen, tahtoi Anttia antamaan hänelle\nkättä.\n\nAntti pelkäsi. Ja kuta enemmän musta vieras pyyteli ja vaati, -- vieras\nkummallisesti, peloittavan kirkkaasti sädehtivin silmin, -- sitä\nsuuttuneempana Antti pakeni kasvattajansa helmoihin, takertui sitä\nrajummin hänen hameisiinsa...\n\nJa muuta hän ei sitten enää muistanut, -- ei muuta tuosta mustasta\nvarjosta, joka oli ilmestynyt taloon kuin jokin aurinkoa pimentävä\npilvi, -- ei muuta kuin että vieras pian lähti pois, huudahtaen ovella\nulos kääntyessään:\n\n\"Ei tunne minua poika!\"\n\nJa Antista oli hyvä, että vieras lähti... Mitä se oli tänne tullut?\nAnttia loukkasi, että hän oli jollakin tavoin huomannut olevansa\nikäänkuin tuon vieraan poika. Mutta se huomio unohtui aivan heti. Se ei\nmuuttanut vielä millään tavoin hänen elämäänsä, -- hän ei tuntenut\nsillä hetkellä mitään muuta kuin että: hyvä oli, että hän lähti\nnopeasti.\n\nSangen vähän, -- melkein ei mitään, -- merkinnevät mystillisen\nväkeviksi väitetyt verisiteet siinä, missä ei muita siteitä ole, --\nyhteisen elämän ja sydämen todellisia siteitä... Vähän lapselle, kun\nhän vielä on oikea lapsi, -- ehkä sangen paljon vanhemmille. Veri ei\ntee edes äitiä äidiksi, vaan rakkaus, -- julma totuus, kuten totuus\nuseinkin on julma.\n\nJa muutapa ei siinä talossa sitten Antille tapahtunutkaan. Sieltä hän\npääsi maalle, kartanoon, joka loisti korkealla mäellä.\n\n\n\n\nVANHA SADUNKERTOJA\n\n\nSiellä maalaiskartanossa, \"hovissa\", kuten sellaisia, pienempiäkin,\nkuten tämä, siihen aikaan kutsuttiin, meni Antti, -- kalpeahko,\nisokorvainen, vedenvärisissä silmissä alakuloinen katse, välistä\nkujeileva välkähdys, -- usein pirtin puolelle ja peräkamariin, jossa\npuuseppä Hinkkanen höyläsi, sahasi ja veisteli.\n\nAntti tunkeutui aivan höyläpenkin viereen, joten ukolla oli hänestä\nvastusta. Kapusipa höyläpenkin kulmalle istumaankin, -- keräiltyään\nsitä ennen somasti käpertyneitä lastusia, turmeltuaan omia veistoksia\ntehdessään permannon nauloihin Hinkkasen hienoja temminteriä tai\nviillettyään sormiinsa haavoja. Nyt hän oli kyllästynyt hommiinsa ja\ntahtoi jotain muuta, vaihtelua. Antti imi haavojaan, harmissaan, kun ei\nvoinut heti jatkaa veistoksiaan. Täytyi saada uutta ajanvietettä, -- ja\nukko Hinkkanen oli ihmeellinen sadunkertoja! Antti työntäytyi likelle\npuuseppää, aneli ja naukui satuja, häiritsi hänen uutteraa\naskarrustaan.\n\n\"Hyst, -- lähdetkös siitä, roika!\" sihahti ukko sotkuiseen partaansa ja\npyyhkäisi kädellään, jonka sormissa oli mustanaan liimaa ja\nkeltaisenaan lakkaa, Anttia hiukan syrjemmälle. \"Älä maurua...\"\n\n\"Ei yhtään muuta kuin yksi satu, Pikkari\", pyysi Antti, antaen\nimartelevasti myötä ja takertuen yhtä imartelevasti molemmilla\nkourillaan lujasti Hinkkasen sortuutin helmaan, siihen tapaan kuin\nolisi halunnut ukkoa hellästi syleillä.\n\n\"No, mitä nyt siinä! Eihän sitä, -- ritua\", tiuskasteli ukko. Mutta\nkeskeytti kuitenkin kaarevan sohvanselän sahaamisen, -- otti piippunsa\nsahajauhojen joukosta, kaivoi siihen massistaan jotain poltettavaa,\nsytytteli pitkän aikaa... Katseli mietteissään alas Anttiin tihruisin\nsilmin. Hinkkasen silmät olivat hyvin pienet, -- muistuttivat sian\nsilmiä; kipeätkin kuuluivat olevan, tarkasta puusepän työstä,\nlukemisesta iltapuhteilla heikossa ikkunan valossa ja muka\nnaukuistakin. Ne olivat yleensä hyvin hajamieliset. Otsa asui alinomaa\nrypyissä, -- sitä ikäänkuin peitti jokin raskas varjo; omat mietteet\nsulkivat hänen näköään, niin että useinkin tuntui kuin hän ei olisi\nerottanut mitään maailmasta tai ei olisi tahtonut siihen katsellakaan,\nvaan olisi ollut siitä sairaaloisesti kiusaantunut. -- Ukon tukka oli\nharmaa ja yhtä pörröinen kuin partakin; molemmat ne olivat täynnä\nsahajauhoja, välistä sammaltakin, sillä Hinkkanen makaili kesäisin\nloma-aikoinaan ja juopotellessaan mielellään metsissä. Hänen hartiansa\nolivat painuneet intohimoisen ahkerasta höylänlykkimisestä kumaraan ja\nvääristyneet vinoiksi.\n\nSiinä mutisi hän ajatuksissaan verkkaisesti:\n\n\"No, -- mitä ritua sitä sitten...\"\n\n\"Ritua?\" Hinkkanen oli kummallisen kierosanainen.\n\nKierosanainen: hän nimittäin väänteli sanoja kaikenmoisiin\nhassunkurisiin, vaikeasti ymmärrettäviin muotoihin. Lieneekö se\njohtunut jonkinlaisesta kujeilun ja ärsyttämisen halusta, kaipuusta\nnäyttäytyä originellina, tai ainoastaan kömpelyydestä, mistä\nlieneekään; mutta hän koukeroi tavallisimmatkin sanat miltei\ntuntemattomiksi. Hän ei sanonut, varsinkaan ison joukon kuullen,\nkoskaan: Poika.\n\nVaan hän sanoi: \"Roika.\"\n\nHän ei sanonut: Penni. Hän sanoi: \"Änni\".\n\nSitäpaitsi oli penni \"änninki\".\n\nRaha oli \"roha\".\n\nHerra \"herulainen\".\n\nNeiti oli \"mamseli\", -- osaksi menneen ajan kunnioittavan tavan mukaan,\nsillä Hinkkanen oli vanha ja muisti ainakin kuulopuheilta hyvin ne\npäivät, jolloin porvarisneitejä oli nimitetty mamseleiksi; tässä\nnimityksessä ei hänen kannaltaan ollut pienintäkään loukkaavaa\nvivahdusta, sillä hän ihaili palavasti neitejä, etenkin nuoria.\n\nLeipä oli \"reikä\", vaikkei tässä talossa suinkaan reikiä syötetty.\nLänget oli \"luokki\". Pyhä oli \"ryhä\". Sormi oli \"sarvi\"; pulituuri\n\"hulituuria\"; viina \"maitoa\". Oppinut herra \"jupisteeri\". Satu oli\n\"ritu\"; -- ja itse nikkari Hinkkanen, -- nikkariksihan puuseppää\nsilloin sanottiin, -- oli \"pikkari\" Hinkkanen taikka vain Pikkari.\n\n\"Satu, Pikkari, satu\", aneli Antti.\n\n\"En minä oikein, -- ei ole ryhä!\" narisi ukko. \"Eikä -- ole rituja\",\njatkoi hän mietteissään.\n\n\"On niitä!\" väitti Antti kehuvasti. \"Kenelläkäs sitten muulla, jos ei\nPikkarilla.\"\n\n\"Annas, kun minä panen hulituuria sarveesi, -- niin et töhri lautoja\",\närisi ukko hiljaa.\n\nAntti antoi sormensa, ukko tyrehdytti verenjuoksua lakalla...\n\n\"Niin, -- ettäkö on aina rituja\", naurahti Pikkari makeasti.\n\"Loppuvathan ne ... kaikki olen lorinoinut! Ennen niitä oli paljon. --\nEnhän minä mikä jupisteeri... Vaikka: jos olisi ollut rohaa, että\nolisin saanut tuteerata, niin kuka ties minustakin olisi tullut vaikka\nherulainen... Sinusta, völperistä, muka tulisi herulainen! -- Vai ritu,\nvai ritu, -- roika...\"\n\nPikkari näytti niin miettivältä, kun hän istui siinä tuokion vaiti ja\nnyökytti vielä höyläämisestä läähättävin rinnoin, imeskellen kitkerää\ntupakkaansa, -- näytti vajoavan niin syviin ajatuksiin, että Antin\nsydämessä heräsi varmana iloinen toivo. Ja kas, nyt alkoi Hinkkasen\npainuneissa silmäkoloissa, tuuheiden kulmakarvojen varjossa, jo\nvilkahdella kujeilevasti, samalla kuin hänen katseensa kuitenkin meni\nentistä sameammaksi.\n\n\"Vai ritu...! Kaikki olen kertonut!\" ärähti hän vielä kerran. \"Mutta\ntuota -- oletkos kuullut, miten se tädinpoika kaivonmiekalla\nvalaskaloja onki?\"\n\n\"En ole kuullut. En minä muista mitään\", hoki Antti luoden ylös\nHinkkaseen niin viattoman katseen kuin viekkaudessaan suinkin osasi...\nOli hän sen jo kuullut, mutta kelpasi se uudestaankin: Pikkari kertoi\nsadut aina uudella tavalla. \"Kertokaa nyt...\"\n\nUkko oli vieläkin tuokion vaiti. Istui mykkänä höyläpenkillä, takkuinen\npää kumarassa, riipuksissa, jäykäksi kömpelöitynyt koura otsalla,\nikäänkuin mietteitä ja kuvia aivoistaan esille puristaen. Piippu pihisi\ntempauksittain, yhä intohimoisemmin; karvasta käryä nousi pilvenä\nkopasta. Sitten se alkoi:\n\n\"No, -- olipa nyt siihen maailman aikaan, jolloin eläimet vielä\npuhelivat...\"\n\nJa Pikkari kertoi. -- Milloin kansansatuja, milloin \"Tuhatta ja yhtä\nyötä\", tavallisesti nuo molemmat lajit sekoittaen, muistamattomaksi kun\noli käynyt, tai välistä ne ehdoin tahdoin yhteen valaen: sommitellen\naivan uusia satuja, -- omia satujaan hän täten sepitti. Omia satujaan:\nparhaiten Antti huomasi sen siitä, että Pikkari joskus kuvasi\nhenkilöitään sillä tavalla kuin olisi hän ne itse nähnyt, sellaisiksi,\njollaisia esimerkiksi eräät rengit tai piiat olivat, taikka esimerkiksi\npappilan maitoposkiset tyttäret, nuo mamselit, joita oli syötetty\nrieskamaidolla ja mansikoilla: niinhän Pikkarin prinsessoja aina\nruokittiin...\n\nTällä kertaa ei tullut aivan tavallinen satu. Tässä ei ollut\nprinsessoja, kuninkaita tai sulttaaneja, ei kaikkivoipia taikaesineitä\neikä niiden aikaansaamia muutoksia. Tämä oli varmaankin hyvin tuhma\nsatu! Siinä tuli sanoja, joille Pikkari nauroi paksusti ja joiden\nmerkitystä Antti kysyi, mutta silloin Pikkari nauroi kahta makeammin\neikä selittänyt. Antti ei olisi pitänyt sopivana hiiskua kenellekään,\nettä Pikkari kertoi hänelle juttuja, joissa oli sellaisia sanoja. Tuhma\nsatu, ja Antille nolostuttava satu, kun hän ei sitä kaikin paikoin\nymmärtänyt. Ainakin sanat olivat tuhmia, koskapa Pikkari niille nauroi\nyhä, aivan vedet silmissä, -- kertoessaan jostakin lukkarin rouvasta ja\nkulkurisällistä. Nauroi, -- ja laski taas jonkin törkeän sanan tai\nsutkauksen... Moinen satu oli Antista hiukan ikävä... Mutta sitten se\nmuuttui hauskemmaksi. Luvattu tädinpoika onki ensin ahvenia, sitten\nvalaskaloja Suomenlahdesta, -- onki hirvittävän pitkällä pahlaimella,\nniin pitkällä, että se oli kuin -- kaivonmiekka. Ja sai lopulta yhä\nsuurenneella, Suomenlahden poikki ulottuvalla pahlaimella koukkuunsa\nMoskovasta tynnörin lantaa.\n\nPikkari ei käyttänyt näin siistiä sanaa, vaan paljon vahvempaa. Ja\nsille hän nyt nauroi tikahtuakseen, aivan hervottomaksi mennen,\npyyhkien silmistään kuumia kyyneleitä, toistaen tuota yhtä sanaa neljä\nkertaa.\n\nSe satu vei muutamia kymmenminuutteja. Ja -- sitten oli Pikkarin, jolta\npiippu oli sammunut, ryhdyttävä jälleen höyläämään ja liimaamaan, ja\nhän tuli äreäksi:\n\n\"Mene tiehesi, roika!\" hän ärähti. \"Tuhraathan lyyssisi liimaan...\"\n\nAntti oli ajatellut ruveta liimailemaan pienistä jätepalikoista taloja,\nkirkkoja, kokonaisia kaupunkeja. Pikkari aherteli lautojen ja\nruuvipihtien kimpussa, ahkerana ja hiljaa ähkien.\n\nPaitsi kymmeniä, niin, varmaankin satoja kaskuja oli Pikkarilla vielä\nsuurempi aarre: kultainen sydän. Se sydän! Kerrottiin tarina, -- jota\nAntti tietysti ei ymmärtänyt, -- että Pikkari olisi ollut rakastunut\nerääseen nuoreen neitiin, tuollaiseen rieskamaidolla ja mansikoilla\nsyötettyyn mamseliin, joka kävi kartanossa joskus kesäisin. Mitä oli\nrakastuminen? Tätä ei Antti juuri ihmetellytkään. Mutta Pikkari oli nyt\nmuka rakastunut tuohon iloiseen neitiin. Neidin kasvot olivat valkeat,\n-- kuin porsliinia; mutta poskissa somat punaiset pyörylät. Kulmakarvat\nhienot ja kaarevat kuin nukella; vartalo hoikka kuin muurahaisella...\n\nJa julistihan Pikkari itsekin kaikille, että hän oli mamseliinsa\nrakastunut, julisti sekä sanoilla että teoilla!\n\nKartanon uimahuone, runollinen uimahuone, kekotti siellä melkoisen\nkaukana, tyynen lahden kaislikossa. Oli jotenkin otettu tavaksi, että\ntalon kesäiset vieraat kirjoittivat nimensä uimahuoneen seinään. Niitä\nnimiä oli kerääntynyt paljon, -- kai satojakin. Naiset yhdellä\nseinällä, miehet toisella. Millaista kesäisen ilon historiaa! --\nNykyään on se uimahuonekin kadonnut ... purettu liian lahonneena, --\nnimet ovat palaneet uunissa tai uponneet laudoissa tuon Saimaan lahden\npohjaan...\n\nNo niin, Pikkari ja Antti menivät kerran sunnuntaina yhdessä uimaan.\nPikkari tirkisteli uimahuoneessa seiniin kirjoitettuja nimiä, -- niitä\nnaisten nimiä.\n\n\"Luepas, roika, minulle, en näe\", hän sanoi.\n\nAntti luki. Tuli siinä sitten sen neidin nimi, johon Pikkari tosiaan\noli rakastunut, -- koskapa kantoi hänen valokuvaansakin sortuuttinsa\npovitaskussa, talletti sitä siellä ja suuteli usein ihmistenkin nähden:\nAntin mielestä iljettävä toimitus. Antti lausui nyt sen nimen, olkoonpa\nse tässä vaikka Dolores.\n\n\"Dolores!\" huudahti Pikkari. \"Missä se on? Ah, minun mamselini!\" Hän\nkapusi penkille, tirkisteli nenä kiinni seinässä, löysi nimen, suuteli\nsitä, tuota lautaan lyijykynällä piirrettyä nimeä. -- Ja kaivoi\ntaskustaan poltetun tulitikun pätkän ja kirjoitti oman nimensä tikun\nnoella tuohon luetteloon, neidin nimen alle, muiden naisten joukkoon:\n\n\"Juho Hinkkanen\".\n\nMutta ei Antti siinä mitään hyvin hullua nähnyt. Ei kuitenkaan kertonut\ntapauksesta muille, -- itse he sen huomasivat.\n\nVanha sadunkertoja! Täydellinen romantikko. Rahvaan mies, joka oli\nrakastunut prinsessaan, -- rakkautensa palvelija!\n\nKun hän kuoli, -- jossakin muualla, sittemmin, Antti ei häntä kuolleena\nnähnyt, -- kun viinakaan, jota hän rakasti, kadoten välistä moneksi\npäivää kaupunkiin sitä juomaan, ei jaksanut enää virkistää häntä eloon,\n-- niin, kun Pikkari muutti tästä maailmasta, kerrottiin, -- lieneekö\nsiinä ollut mitään perää, -- että hän olisi määrännyt testamentissaan\nkoko omaisuutensa tuolle neidille, joka oli ollut niin ystävällinen,\nettä oli antanut hänelle valokuvansakin, vanhalle, uskolliselle\nPikkarille.\n\nEivätkä Pikkarin säästöt muka olleet aivan vähäisiäkään, sen ajan\nrahoiksi. Hän oli uuttera, -- häneltä ei kulunut muuhun kuin välistä\nviinaan, ja oikein tarkalla tuulella ollessaan saattoi hän tyytyä\npulituuriinkin. Omaisia hänellä tuskin lienee ollutkaan, -- ei hän\nainakaan Antille niistä kertonut.\n\nTakkuinen, tihrusilmäinen, mustahampainen satujen kuningas! Mikä\nerikoinen rakkaus satuihin, epätodelliseen! Joskus taito antaa\nepätodelliselle ympäröivän todellisuuden yksityispiirteet!\n\n-- Mikä lapsellinen usko satuun, ilo uskoa olematonta todeksi!\n\nOli sunnuntai, kesäinen, hiljainen sunnuntai. Pikkari oli syönyt\nriisiryynivellinsä, saanut munavoinsa, kahvinsa. -- Suloiset,\nhaaleansiniset autereet harsosivat laaksoa, jonka keskellä huvila\nloisti.\n\nAntti nyki Pikkaria sortuutin hihasta:\n\n\"Lähdetään metsään...!\"\n\nPikkarilla oli nyt parempi sortuutti, vihertävä ja pölyinen ja erittäin\nrutistunut tämäkin. Hän oli juhlallisen näköinen.\n\nTalo uneksi ... ihmiset liikuskelivat väsyneesti, lepäillen, -- näin\nsuvisena, rauhallisena sunnuntaina.\n\n\"Lähdetään metsään\", houkutteli Antti. Saduista ei hän hiiskunut\nmitään, vaikka olivathan nekin hänen mielessään.\n\n\"Jospa lähtisi, roika\", myöntyi Pikkari.\n\nHe lähtivät. Alenivat läpi puutarhan, sitten ohi alaveräjän korkeain\nhonkien. Kulkivat tumman lepikon solaan. Joutuivat suurelle kalliolle,\njonka aurinko oli paahtanut kuumaksi, -- aina muistaa Antti, miten\nsuloiselta sen kuuma sileys tuntui paljaissa jaloissa. Tallustelivat\nnyt kivistä tietä, joka vei hiljaa sihisevän petäjikön halki kasketulle\naholle. Aho oli naapurin entinen halme, nyt valtava hevoshaka; siellä\noli kai vaaraimia raunioilla. He kiipesivät veltosti nokisen aidan\nylitse, kuljeksivat verkalleen sinne tänne, katselivat marjoja...\nMuutama vaarain löytyikin...\n\nSitten he kapusivat isoimmalle rauniolle. Keskellä rauniota, jossa\nkasvoi pieni tuomi, kohosi hirmuisen suuri kivi.\n\n\"Mitä, roika, jos röntisimme tuon kiven nokkaan?\" sanoi Pikkari.\n\nHe röntivät. Istuivat siinä hiljaa.\n\nOli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön... Tuolla kiilteli\nlepikon läpi matala järvenlahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja\ntoisaalla mäntymetsää, joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu\nmaisema, ikäänkuin eloton... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen,\nepämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa\njossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut... Kaikki rauhaa...\n\n\"Satu, Pikkari!\" alkoi Antti.\n\nEikä Pikkari vastustellut...\n\nSatu kuninkaantyttärestä, jonka velhoeukko muutti valkeaksi, kauniiksi\nhevoseksi. Loihti hänelle sarvet päähän, -- suunnattoman pitkät,\nraskaat hirvensarvet, ja teki hänelle alaruumiin mustasta graniitista.\n-- Sen sai velho aikaan syöttämällä prinsessalle eräitä pillereitä.\n\n\"Tuollaisia kuin tässä tuomessa\", sanoi Pikkari, -- tuomessa nöpötti jo\nmarjain alkuja.\n\n\"Ja jos sinä, roika, syöt noita marjoja, niin muutut hevoseksi\", lisäsi\nPikkari.\n\n\"Enhän\", epäili Antti muka; kyllä hän sen tiesi, ettei hän muuttuisi.\n\n\"Muutut sinä\", nauroi Pikkari. \"Syö pois ... ota: tässä on!\"\n\nHän nykäisi tuomesta marjoja kouraansa.\n\n\"Syö, syö! Vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut!\"\n\nAntti asettui vastarintaan:\n\n\"En syö, en syö!\"\n\nSe oli selvää, ettei hän muuttuisi, vaikka söisi. Mutta Pikkari näytti\niloitsevan siitä, että Antti uskoisi muuttuvansa. Ja niinpä Antti\nteeskenteli pelkäävänsä muutosta, oli kauhistuvinaan, suuttuvinaan, --\nvakuutteli:\n\n\"En syö, -- en, en, Pikkari!\"\n\nPikkari nauroi Antin pelolle, -- nauroi lopulta niin, että vedet\ntippuivat hänen silmistään ja suusta näkyivät mustat, tupakan värjäämät\nhampaat, joita ei ollut monta; ja hän tyrkytti yhä:\n\n\"Syö, syö, vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut.\"\n\nAntti ei syönyt. Ukko Hinkkanen nauroi kippurassa, vääntelehti kivellä\nnaurusta, oli naurusta pudota, -- nauroi selkä kenossa ja sitten taas\nkoukussa, vuodatti kuumia kyyneliä, oli tikahtua nauruyskäänsä, ja\ntyrkytti:\n\n\"Syö, syö, -- vetohevoseksi muutut, isopäiseksi ruunaksi.\"\n\nAntti nautti ukon ilosta, nautti siitä, että ilahdutti Pikkaria, siitä,\nettä Pikkari todella näytti uskovan sellaista, että Antti muka hänen\nsanojaan uskoisi... Ja nautti ihanasti seudun suloudesta: ympärillä\nkaru aho, jossa ei oikeastaan voinut kasvaa mitään, mutta kaunis oli se\nnäin kesällä, ikirauhallisena sunnuntaina. Kuinka tyynnyttävällä\näänellä humisi tai sihisi tuolla petäjikkö, -- ja kuinka alakuloisen\nleikkivästi kimmelsi toisaalla matala lahti, jonka syksy piakkoin\njäätäisi!\n\nOli sunnuntai... Heinäsirkat sirisivät jo ahon harvassa, kuloisessa\nruohossa. Aina ne alkoivat tähän aikaan kesällä siristä, -- ennen\nsyksyä ne näin sirisivät...\n\n\n\n\nPOIKA JA VARIKSIA\n\n\nKaikkein ensimmäinen Antin variksista, hänen varisharrastuksensa\nherättäjä, taisi olla kotoisin Kukkolanpellon, sivutilan, suuresta\nkoivikosta... Kuin himmeä, hiukan tummunut hopea hohtivat siellä\nkeväisin koivujen rungot; ja aivan kuin hienosta, vihreästä silkistä\ntehdyt päivänvarjostimet kuulsivat siellä lehvät hiirenkorvalla...\n\nSiitä variksesta ei sen kummempaa, -- mikä lienee nimensäkin ollut?\nEikä seuraavastakaan, toisena keväänä otetusta, jonka nimi oli Jaakko,\nenempää kuin että se kaapattiin laajalta kotikankaalta, missä humisi\npelkkiä mäntyjä... Siellä oli aikaisimmin koko talon ympäristössä\nkevätpäivinä kuuma: oksat ja rungot ritisivät, havut tuoksuivat\npihkalle, pälvet levisivät, lumiläikät sulivat kuin tulessa. Siellä\nristeili tasaisia hiekkateitä, joita myöten oli mainio samota muiden\nkylän poikien kanssa; oli sakeanaan katajia, joiden varjosta intiaanien\nkelpasi ampua toisiaan puisilla vasamoilla... Ja poikasten leikin\nankaran vakavuuden yllä säteili lämpöisenä ja iankaikkisen suurena\nsininen taivas, -- kerrankin taas iloisesti sininen, harmaan talven\njälkeen...\n\nSieltä siis kaapattiin se toinen varis, Jaakko, -- hoikan petäjän\nlatvassa niuhottavasta hatarasta risupesästä. Mutta kolmas, kaikkein\nparhain, -- ja tämän nimeksi sattui Paavo, -- oli syntyisin tuolta\nhieman kauempaa, Tilajoen painanteista. Ihmeellinen paikka se laakso.\nRomanttinen paikka! Olihan siellä valtava rapakko, illoin uimaan\nvietyjen ratsujen kaalamo; rapakon toisella puolella vinoon nuukahtanut\nhalmeen aita; aidan sisällä korkeaa ruohoa, ja ruohikon keskellä\njättiläiskokoinen kivi, jonka harjalle vaivoin pääsi ja joka oli\nikäänkuin linnantorni. Tuon tornin oli muka rakentanut aikoinaan\nkuningas Jätti Autio, josta vanha Pikkari kertoi jylhän, traagillisen\nsankarisadun, kuolemaan se satu päättyi, -- ja alakuloisesti huoaten\nPikkari sen lopetti. Kuningas Jätti Aution hahmon näki Antti aina,\nmilloin vain katsahti halmeen toiselle puolelle lammikon porraspuita\nkulkiessaan ... näki sen siellä salolla: sillä juuri siitä alkoi oikea\nmetsä, musta ja mittaamaton... Salolta juoksi puro, solisten, kohisten\nja louhikoissa hypellen. Sekin oli musta, -- vain vaahdot keltaiset ja\nruskeat. Mistä se tuli? Kaukaa, sieltä, mitä vasta aavistettiin.\nKaukaisen alkuna oli Tirkkosen mökin aita, ja tuuhea niitty, ja sitten\nSeppälänmäen koivikkorinteet, -- ja niiden koivikkojen takana jotakin\nihmeellistä, outoa, sinertävää kuin kesäinen autere tai hyvin etäiset\nkaskisavut...\n\nLammikolla ja purolla riitti puuhaa: sijoitella sinne myllyjä, tosin\nomatekoisia, mutta rattailtaan kovin monimutkaisia ja -- useimmiten\nkäymättömiä; rakennella patoja, -- tai ainoastaan hypellä kiveltä\ntoiselle sameain vaahtojen poikki.\n\nMutta -- se variksista viisain, Paavo!\n\nSe eli ensin samalla tavoin kuin sen edeltäjätkin: asui isossa\nlaatikossa ja kepeistä tehdyssä häkissä ruoka-aitan takana, jossa\nkeskipäivällä oli niin lämmintä ja joka muuten oli melkein salainen\npaikka, orapihlajien kätkössä. Siellä se sai aterioikseen paitsi\nkokkelia, onkimatoja, toukkia ja kuolleita sittiäisiä, myöskin eläviä\nsittiäisiä: olihan jännittävää nähdä, mitä Paavon vatsa arvelisi näistä\nelävistä ja raatelevista syömisistä. Poika oli hirvittävän julma, hänen\nomatuntonsa kolkutti sangen vähän... Onneksi Paavo pelastui näistä\nkokeiluista, joihin toinen ensimmäisistä varis-raukoista oli vähällä\nkuollakin. Ehkäpä oli Paavo jo silloin niitä viisaampi: se ei huolinut\nraatelevia herkkuja millään ehdolla, -- kakisti ne kohta ulos\nsuustaan...\n\nSitten piti Paavonkin oppia lentämään. Ja oppia nopeasti. Opettaja ei\njaksanut odottaa, kunnes linnut itse oppisivat: hän nakkeli niitä\nilmaan, ne putosivat takaisin maahan kuin kuollut kasa, niihin koski\nvarmaankin, ne raahottivat siinä avuttomina, läähättivät kapea kieli\nulkona nokasta... Ja sittenkin Antti heitti yhä vielä. -- Ja lopulta ne\noppivatkin ja pakenivat häneltä ensin säleaidalle, sitten matalaan\nmäntyyn, ja lopulta niin ylös korkeaan mäntyyn, ettei kiduttaja enää\nniitä saanut ja tunsi itsensä nolatuksi. Omatuntokin alkoi nyt\nkolkuttaa: miksi olikin hän ollut ilkeä? Siitä tuli se seuraus, että\nvaris heitti hänet itsekseen... Mutta tulipas kuitenkin houkuttelemalla\njälleen alas maahan, aterialle...\n\nNäin oppi Paavokin lentämään... Ja niin eli se siellä täällä,\nkaikkialla vastuksina luuhatellen syksyyn asti. Ja olipa se\nsellainenkin, ettei vielä syksylläkään lentänyt myötämöisin kartanolta\npois, ei paennut korpeen kuten toiset varikset. Ensimmäinen oli\nlähtenyt ilman mitään muistettavia seikkailuja. Toista koetti Antti\nsitten vartioida: pisti sen ensimmäisiksi kylmiksi öiksi kanakoppiin,\nvarmuuden vuoksi. Kovin näyttivät kanat sitä karttavan, ja kukko oli\nsille tulipunaisen vihainen. Kului muutamia päiviä. Mutta eräänä yönä\npääsi varis jollakin tavoin ulos häkistään kanakamarin nurkasta, ja\nseuraavana aamuna istui se yksinään uunin päällä, ei tahtonut sieltä\nalas tullakaan. Kanat ja kukko niuhottivat mikä orrella, mikä\npermannolla, kaikki niin väsyneinä, että tuskin jaksoivat enää\ntirahtaakaan. Yöllä oli nähtävästi tapeltu ankarasti. Ja siksipä ei\nAntin enää sallittu pitää varista kanakopissa, kanojen kiusana. Ja\nsilloinhan se karkasi metsään, -- vapauteen, luonnonelämään, -- pääsi\npois laatikoista, häkeistä ja kanalan löyhkästä, omaan maailmaansa\nihmisten asumuksista, täysi-ikäiseksi tultuaan.\n\nMutta Paavo ei paennut, vaikkei sitä varjeltukaan kanakopissa. Se aikoi\nnähtävästi elää talvenkin kartanolla, -- kunnes se sattui saamaan\nväkivaltaisen kuoleman.\n\nPaavo, joka osasi niin itsepintaisesti varjella itseään ilkeältä\nsyöttäjältä! Paavo, joka ymmärsi niin pian paeta hänen käsistään\nmatalaan petäjään, -- kartanon pihalla kasvoi kolme petäjää, ikäänkuin\nveljekset rinnatusten: yksi oli tallukka, keskimmäinen ei mitään, ja\nkolmas suunnaton jättiläinen, jonka latva heilui pilvissä; -- paeta\nsinne, istua siellä närkästyneenä puolen päivää, -- ei leppyä ennen\nkuin Antti sielussaan oli vannomalla vannonut, ettei tekisi eläimelle\npahaa! Paavo, joka tiesi harakkainkin temput; varasti hopeapapereita,\n-- kerrottiinhan harakkain vievän hopealusikoita, -- ja kätki niitä\nsalaa ihmissilmiltä ruoka-aitan naavaisten kattopäreiden alle! Paavo,\njoka varhain aamulla tuli herättämään Antin, -- lentäen raolleen\njätetystä ikkunasta sisään ja nykien häntä korvasta taikka poskesta! --\nPaavo, jolle ihaileva ystävä sitoi kaulaan vaaleanpunaisen\nsilkkinauhan, sikarilaatikosta saadun. -- Ja osasipa Paavo kerran\npelastaa itsensä kuolemastakin, johon se samainen nauha oli hänet\nviedä. Silloin heräsi Antti aamulla hyvin aikaisin, kylmästi\nkimaltelevana kesäaamuna. Paavo raaksahteli hänen päänsä vieressä,\nmutta kovin käheästi; ja kun Antti sitä tarkasti, näki hän, että\nsilkkinauha oli jollakin tavalla joutunut ja luisunut linnun kaulasta\nsen kitaan; se oli kiristynyt niin tiukalle, että Paavo oli tukehtua.\nNyt hän oli lentänyt pyytämään Antilta apua. Ja kun nauha oli kiireesti\notettu pois, hyppeli Paavo iloissaan Antin sängynpeitteellä.\n\nJa sellaisen viisaan variksen piti joutua tyhmään kuolemaan!\n\nViisaan, -- ja ilkeän! Sillä ilkeä se oli, kehno! Pian se nokkasi\npoikaa sormeen, jos suuttui. Ja kaiket aamut ja illat se tallusteli\nvesikorvoa kantavien piikatyttöjen perästä ja tarttui yhtä mittaa\nheidän hameisiinsa, -- veti täydellä painollaan, jäi riippumaankin\nhameen helmaan, jos ei muuten huomiota herättänyt, ja antoi raahata\nitseään ilmassa. Kun sitten piikanen, varsinkin karjakko Kaisa,\näkämystyi ja käännähti tosissaan varista lyödäkseen, -- silloin oli\nPaavo jo väistynyt etäälle. Ja alkoi taas uudelleen kiusanteon, --\npelkän kiusan vuoksi.\n\nPaavo oli paremminkin talon isäntäväkeä kuin mikään varis. Ainakin\nkohteli se taloa kuin omaansa. Kuinka se esimerkiksi käytteli yhteisiä\nruokavaroja? Se kylvi ikäänkuin pöyhkeilevä isäntä niitä kaikelle kylän\nväelle...\n\nSe nimittäin elätti metsävariksia pitkät ajat talon kustannuksella.\n\nKerran alettiin ihmetellä, miksi riihen katto aina samaan aikaan\niltapuolella oli niin täynnä variksia, kuhisevia, nauskahtelevia,\nikäänkuin jotakin odottavia variksia. Ja kartanon nuorin herra,\nLeonard, otti silloin haulikkonsa ja hiipi niitä ampumaan. Mutta\nsilloin lensi Paavo karjakodan ovelta aidalle ja alkoi vimmatusti\nrääkkyä, -- ja kaikki villivarikset karkkosivat mustana pilvenä kauas.\nPaavo oli antanut kesyttömille sukulaisilleen varoitusmerkin: varmaan\nhänen kyntensä olivat mukana tässä pelissä.\n\nPaavoa pidettiin silmällä. Tosiaan: varikset tulivat takaisin riihen\nkatolle, ja Paavon huomattiin nyt salaa kuljettavan niille ruokaa\nkarjakodasta: se onki nokallaan muuripadasta, karjaa varten lämpiävän\nhauteen seasta nauriinkappaleita ja vei palan kerrallaan riihen\nkatolle, villeille omaisilleen. Paavo hoiteli hyvin sukulaisiaan,\nnäytteli suurta, jalomielistä herraa.\n\nKun Leonardin pyssynpiippu välkähti, hälytti Paavo varikset karkuun.\n\nKarjakodan ovi pantiin silloin huolellisesti kiinni. Mutta kuinkas\nkävi! Paavo alkoi kulkea kotaan ja sieltä ulos pienestä aukosta, jonka\nkautta vesi laskettiin kaivosta muuripataan. Ja riihen katto oli yhtä\ntäynnä Paavon hoidokkeja kuin ennenkin. Leonardin haulien osuttamalla\nmahtoi tosin joku niistä heittää henkensä, mutta ainakaan ei syy\nsilloin ollut Paavon, niin virkusti hän emännöitsi ja valvoi karjapihan\naidalla tai korsun kulmalla, vartiopaikoillaan.\n\nNiin viisas oli Paavo, ettei sitä ilkiötä kukaan omassa talossa\nhennonut rouhaista oikein tosissaan. Rauhassa se sai tehdä kolttosiaan\nkaiken päivää, elää kuin kuningas, vaaleanpunaisella silkkinauhallakin\nkaunistettuna. Siten meni kesä, -- lämmin ja autereinen kuin menneet\nkesät aina. Mäet kaukana kartanonlaakson ympäristössä kylpivät\nsellaisessa udussa kuin hieno, sinertävä savu... Tuuli tuskin suhahteli\nkolmessa männyssä, jotka seisoivat pihassa kuin veljekset\nvieretysten...\n\nMutta myöhäissyksyllä sitten Paavo sai surmansa. Siihen asti oli\nsäilynyt...\n\nSitä ei ollut näkynyt koko päivänä, vaikka oli jo iltapuoli... Se oli\nkai mennyt jonnekin kylälle, -- aina se lensi omin valloin niin kauas.\n\nSeuraavana aamuna tuli Antille surusanoma. Naapuritalon poika, jolla\npöksyt roikkuivat takaa auki, toi tuon sanoman, niin oudon, että Antti\nsitä vaivoin uskoi.\n\nPaavo oli tapettu! Mitä varten tapettu? Mitä oli tapahtunut?\n\nNaapuritalossa oli päiväläinen nimeltä Turunen. Joonas Turunen. Hän oli\nollut viimeisiä kauroja niittämässä. Paavo oli lentänyt kaurasuolle,\närsytellyt Turusta kuin kotona piikoja: nykinyt housunlahkeesta,\nvetänyt, tokannut vahvalla nokallaan miehen nilkkaan. Tepastellut\nTurusen tiellä...\n\n\"Mitäs siinä kokottelet kurkkuasi!\" huudahti Turunen ja löi\nviikatteellaan Paavon kaulan poikki. Silmänräpäyksessä. Niin se oli\ntehty...\n\nEnsi kertaa Antti ihmetteli, että se, jota sanotaan elämäksi, saattaa\ntäten loppua! Paavo oli ollut, elellyt vielä eilen, se oli ollut\nhauska, -- ja nyt sitä ei enää ollut: ei ollut mitään enää hänestä. Ei\nmitään.\n\nKuinka kummallista: aurinko paistoi kuin ennenkin, autereeton syksyn\naurinko, mutta Paavon paikalla oli tyhjyys.\n\nViikatemies Joonas Turunen ei siitä lähtien saanut Antilta ystävällisiä\ntunteita. Kidutti ja kiukutti ajatellakin moista lurjusta. Tosin ei\nAntti häntä tavannut, turhaa olisi ollut tavatakin, peloittavaa ja\nilkeää; mutta palvelustytöille hän keittiössä pilkkasi tuota\nmerkillistä, käsittämätöntä olentoa, jota oli huvittanut pahaa\ntehdäkseen katkaista varikselta kaula. Antti pilkkasi häntä runolla,\njonka hän oli jostakin kuullut ja jonka sankarin nimi sattui aivan\ntäsmälleen tähän Turuseen, -- hyvä sattuma:\n\n    \"Joonas Turunen\n    sangen suruinen\n    koiran kokoinen\n    narrin näköinen!\"\n\nMutta -- Paavon ruumista ei Antti edes etsinyt itselleen\nnaapuritalosta, ei huolehtinut sitä siihen kirkkomaahansa, joka hänellä\noli pellonpientarella rottia, hiiriä ja itsestään kuolleita pikku\nlintuja varten. Sen verran hän oli uskollinen parhaalle ja viisaimmalle\nvarikselleen...\n\n\n\n\nMÖRKÖJÄ\n\n\nAntti nukkui kesäiset ajat päärakennuksen yläkerrassa. Siellä oli suuri\nsali, jonka ikkunoista ja parvekkeelta näki kauas ympäristön maisemiin,\n-- yli vehmaan laakson, korkeille metsäharjuille, välkkyville vesille\nja niiden kapeille niemille, -- kaukaisuuteen, auringonsauhussa\nkylpevään ilmanrantaan. Salin vieressä oli Leonardin kamari, hieman\nhämärämpi salia, sillä vanhat hongat huojuttivat latvojaan melkein sen\nikkunain edessä. Ja lisäksi kolmas huone, se, jossa Antti vietti yönsä\nsinisen, siirrettävän verhon takana.\n\nSen verhon takana, aivan kuin erikoisessa kätköpaikassa, oli paitsi\npöytää ja sänkyä nurkkakaappi, jossa pidettiin lelusia ja vähän Antin\nomatekoisia näperryksiä, vanhan Samulin ja Pikkarin puukolla taikka\nsitten kynillä ja saksilla tehtyjä... Muuten siellä oli läksy- ja\nsatukirjoja, tutkittavia kasveja, -- sekä kuppi, josta annettiin ruokaa\nvarikselle.\n\nIhanaa oli siellä herätä aamuisin alku- ja sydänkesällä. Aurinko\npaistaa ulkona. On aivan hiljaista: kukaan ei tule herättämään kesken\nunia, -- paitsi varis. Paavo lentää ikkunalaudalle; ikkuna sängyn\npääpuolessa oli jätetty yöksi vähän raolleen, että Paavo sisään\npääsisi. Antti herää: Paavo raakkuu ikkunalla, kurottaa kaulaansa,\nrusetilla koristettua, -- tepsuttaa pari askelta ja lentää tai harppaa\nsitten kömpelösti pielukselle ja nykäisee paksulla nokallaan Anttia.\n\"Anna kokkelia\", se sanoo. -- Ja kupissa on kokkelia, -- Antti lusikoi\neineen Paavon kurkkuun, variksenpoika hotkii, kurisee, kurnuttaa,\nnielee siinä paikassa, ja vaatii ahnaana yhä lisää punaiseen kitaansa.\n\nLentää siitä Paavo ulos, -- ja pian lähtee Anttikin hänen perästään,\nkolaa yläkerran kitisevien puuportaiden ovia, tuntee aamun tai päivän\nihanuuden isoilla ulkoportailla, -- ajattelee askareitaan: pihan\nhiekkakäytäviä olisi kitkettävä, -- kamalan kuivaa hommaa, josta sitten\npujahdetaan piiloon seljapensaan sisään tai livistetään varkain etäälle\nlepikköihin, petäjikköihin, peltojen pientareille, missä ruoho ja kukat\nylettyvät melkein korkeammalle hänen päätänsä, kulleroita kasvaville\nniityille, isojen kivien laelle, -- usein Paavo livistäjän kintereillä\ntai olalla.\n\nIltaisin nukkuu miltei kohta ruumis aurinkoista raukeutta täynnä, --\nnukahtaa, kun on tuskin alkanut lukea jotakin tarua kai kaskua.\n\nNiin alku- ja sydänkesällä.\n\nMutta syksypuolella käy kolkommaksi. Silloin tulee pimeä, oudon pimeä,\n-- ja Antti, joka imartelee itseään Akhilleus-nimellä, jonka Leonard\nlienee hänelle jollakin hetkellä pilkalla antanut, pelkää pimeässä.\n\nYöt saattavat olla hirmuisia.\n\nJa etenkin kirjoista ne hirmut karkaavat Antin kimppuun.\n\nKuka on sallinut hänelle moisia kirjoja, kummitusjuttujakin? Palavan\nintohimon voimalla vetävät ne puoleensa hänen sieluaan, vetävät\nkeskellä päivääkin, jolloin pitäisi virkistäytyä reippaissa hommissa,\nolla mies. Aikuiset eivät näitä kirjoja hänelle tarjoa, he\nsuosittelevat hänelle lukukirjain kertomuksia tai aivan tavallisia\nsatuja. Ei, itse Antti luettavansa hankkii.\n\nMistä?\n\nKauhealta, salaperäiseltä ullakolta, joka on hänen kesähuoneensa\nyläpuolella. Se on vasta merkillinen aarrekammio, se suuri ullakko,\njota kutsutaan \"multavinniksi\". Sinne vievät kapeat, umpinaiset\nportaat, joiden yläpäätä sulkee raskas luukku, niin painava, että se\nvaivoin kohoaa Antin nostamana. Niitä narisevia portaita täytyy kulkea\nhyvin hiljaa, ettei kukaan tietäisi hänen vinnille menevän. Sitten\nluukku auki, ja taas varovasti kiinni, -- niin ei hänen liikkeistään\nkuulu alas edes hiiskahdusta.\n\nVinnillä on -- vaikka mitä. Siellä on kuivamaan asetettujen vaatteiden\nlisäksi valtava karhunkeihäs, jonka kolmitahkoisessa terässä Antti on\nvielä näkevinänsä murhatun karhun verta. Raskas, väkevälle haiseva\nkarhunnahkakin viedään sinne kesäksi, kääritään naftaliinilta\nlemahtavaan kankaaseen, odottamaan talvea, jolloin se riiputtaa pitkiä,\nkoukeroisia ja mustia kynsiään reen perässä. Siellä on vanhoja\nlipastoja salaperäisine laatikkoineen, -- laatikoissa kukkuroillaan\ntavaraa: muinaisia rouvien tykkimyssyjä, papereita, kullattuja\nkahvikuppeja, pitsejä, kaikkea. Ja aivan vieressä viettelee vanha,\nhylätty ompelukone, jota sopii hiljaa kiertää ja rassata; tuolla\nroikkuu iso sapeli; tuossa on rikkonaisia tuoleja, lyhty, koreita\npukuja, sohva, jonka joustimet pönköttävät ja istuessa pistävät. Ja\nsuuresta päätyikkunasta huikaiseva näköala yli puunlatvojen ja\npyörryttävän jyrkänteen, kauas, -- kauas tuonne yksinäisen kuusen luo,\njoka törröttää erakkona kahta järveä toisistaan erottavalla, kapealla\nkannaksella ja on muodoltaan kuin vähän auki jätetty sateensuoja.\n\nNiin, myöskin vanhoja sateensuojia on vinnillä, alhaalla räystään alla\npienten luukkujen alla, luukkujen, jotka tuijottavat illan hämärässä\nvalkeina kuin mitkäkin aaveiden silmät. Niistä sateensuojista saa\nAntti, jos luvan pyytää, ottaa teräsvarpuja, tehdäkseen\njousipyssyihinsä oikeat rautajänteet, -- mahtavat jänteet muka:\nkymmenkertaista terästä, kovat potkaisemaan ja vaaralliset, -- jos\nsattuisi ampumaan ketä silmään.\n\nMutta jännittävintä on, että vinnillä lepäilee laatikoissa tai mullassa\nhirvittävästi kirjoja. Niitä Antti kornuaa...\n\nOnpa hän löytänyt sellaisenkin kirjan, jossa oli muutamia katkelmia\nHomeroksen lauluista, -- luultavasti Elias Lönnrotin suomentamia;\nriemukkaasti, pontevin runojaloin rientävät sankarit niissä taisteluun,\nkypäreissä hevonhännät, säärten suojana välkkyvät vaskilevyt, kaikki\npaitsi Akhilleus, joka kantaa loputonta loukkautumisen kaunaa. Sieltäpä\nlöytyvät nekin \"Tuhannen ja yhden yön sadut\", joista nikkari Hinkkanen\nnäyttää nappaavan palasia omiin kaskuihinsa. Sydäntä vavistaa Pikkarin\nkertoma Sheherazaden ja hänen kohtalotoveriensa tarina; -- tässä\nkirjassa ei sitä ole, mutta se kuuluu tähän; vavistaa omituisella,\nerikoisella tavalla, -- tuo kertomus naisen uskottomuudesta, niin\noudosti vaikuttava, että Antti kerran yksinään ruokasalissa lankeaa\npolvillensa uunin nurkkaan, kohottaa kaksi sormeaan korkeuteen ja\nvannoo Jumalan edessä, ettei hän koskaan elämässään suvaitse naisia,\nnoita kelvottomia, vaan kostaa heille tulella ja miekalla heidän\nainaisen petollisuutensa.\n\nMutta näitä runoja jälleen on hän jo kuullut isolta kaimaltaan,\nisäntärenki Antilta. Kankealla, ylpeää vihaa vapisevalla äänellä oli\nisäntärenki sunnuntaina nurmikolla vieretysten maattaessa lukenut\nhänelle:\n\n    \"Nyt pirulle sa luus ja nahkas möit,\n    kun esimiestäs tappelussa löit.\"\n\nIson Antin suussa särähtävät erikoisen karkeasti sanat: piru ja ryssä.\n\nKaikkein merkillisimmät, kauheimmat olivat kuitenkin pienestä Antista\neräät värittömät kuvat, -- sillä \"Tuhat ja yksi yötä\" oli täynnä\nvärillisiä, joita hän löysi vanhoista ruotsalaisista kuvalehdistä ja\npienistä suomalaisista kansansatuvihkosista. Ne kuvat eivät olleet\nsellaisia kuin \"Tuhannen ja yhden yön\" saduissa. Ne olivat pelkkää\nmustaa ja valkeaa, mutta sitä hirmuisemmat. Niissä kuljetti koko\nkuvalehden sivun täyttävä rosvo hartioillaan ryöstettyä lammasta, pitkä\npuukko kädessä, toinen hampaissa, kolmas ja neljäs vyössä. Niissä ajoi\njokin yksisilmäinen jumala kahdella pirullisen näköisellä pukilla,\njoiden sieraimista ja silmistä tulta tuiski, kun taasen itsensä jumalan\nkädessä heilui julma vasara, josta sinkosi salamoita. -- Ja kaikkia\nmuita ilkeämmät, julmemmat olivat alastomat, pitkähäntäiset pirut,\njotka istuivat suomalaisten kansansatujen lehdellä, istuivat läjässä,\nneuvottelemassa öisessä kokouksessaan, inhoittavan paljas ruumis\ntoisensa vieressä, pienet sarvennykeröt päässä, hännät jalkojen\nympärille kiedottuina. Mitä elkeitä ne punoivat? Sitä ei satukirjakaan\ntietänyt.\n\nEtenkin nämä pirut vainosivat Anttia syksypuolella kesää.\n\nNe vainosivat unessa; ja vielä enemmän valveilla, jos oli pimeä.\n\nNe olivat ensin mörköjä, sitten niistä tuli haamuja, aaveita, lopulta\nmystillinen, vavistava kauhu.\n\nMörkö ilmestyi unessa. Antti makasi keltaisessa sängyssään, joka oli\nannettu hänelle omaksi, ja näki unta: mörkö oli istuvinaan hänen\njalkojensa juuressa, siinä samassa sängyssä, -- pieni, pyöreä, musta\nmörkö; siinä se makasi ja killisteli ilkeästi, -- mutta ojensi\nyht'äkkiä kyntensä, mustat, kiiltävät ja käyrät kuin karhun kynnet, ja\nalkoi häntä raapia, noilla sirpinkokoisilla, terävillä kynsillä. Antti\nheräsi kauhun vallassa ja aikoi huutaa. Mutta olikin hiljaa, eikä\npaennut vuoteestaan: pelkääminen oli noloa, -- se oli kiellettyäkin, se\noli häpeä. Hän valvoi kauan pimeässä, -- hien vallassa, -- kunnes taas\nnukkui.\n\nPelkääminen ei ollut miehen käytöstä. Ah, etteivät aikuiset, jotka\nsaattoivat hänet välistä, kun hän näytti oikein pelkäävän, yläkertaan\nasti, etteivät he aavistaneet, miten julmaa hänestä oli työntäytyä\ntuonne pimeihin huoneisiin syksypuolella! -- Ja aavistivathan he, mutta\ntietysti höpsöä täytyi kasvattaa, poistaa hänen joutava pelkonsa. Antti\npirisi ja melkein itki:\n\n\"Mikä lie tuolla -- tuo valkea...?\"\n\n\"Mikä?\" toisti saattaja, joka tahtoi hänet reippaaksi. \"Mennään sitä\nkatsomaan. Koeta sitä kädelläsi: sehän on kakluuni. Ei mies pelkää...\"\n\nSe oli tietysti kakluuni. Tai jokin valkea vaate. Eikä se kumminkaan\nollut sitä. -- Tavattomalla kiireellä Antti riisuutui yksin jäätyään\nkynttilänsä valossa, sukelsi peitteensä alle, sammutti viimein\nhätäisesti kynttilän, ja peitteen raosta tuijottivat hänen silmänsä\nkauan pimeyteen, tuijottivat kuumeisina palaen, sillä nurkassa oli\nyhä se aave, -- salaperäiseltä ullakolta alas hiipinyt aave,\npaljaspintainen, ilkeä paholainen.\n\nMutta kaikkein kolkointa, järistävintä, -- pahempaa kuin unessa nähdyt\nmöröt ja valveilla mielessä uhkaavat aaveet, -- oli sellainen kauhu,\njoka ei yllättänyt unessa eikä valveilla, vaan puoliunessa:\nunissakulkeminen.\n\nPalvelijatar meni iltahämärässä lyhty kädessä ullakolle vaatteita\nottamaan. Hän näki Antin jo vuoteessa, -- pojan kynttiläkin oli\nsammutettu. Mutta sitten kuuli hän Antin nousevan perästään ullakolle.\nPaitasillaan Antti sinne tuli. Palvelijatar käski häntä pois,\ntoruskeli, sanoi hänen kylmettävän itsensä. Antti ei vastannut, -- no\nniin: hän nyt oli aina itsepäinen, tahtoi kai nyt taas komuta vinnillä.\nTyttö otti vaatteet, aikoi poistua, käski vielä kerran Anttia pois.\nAntti ei vain totellut. Olkoon sitten täällä, tulkoon omine aikoineen,\najatteli palvelijatar, jolla ei ollut aikaa odotella, painui\nporrassyvennykseen, laski luukun kiinni ja meni.\n\nAntti heräsi pimeässä. Missä hän oli? Kylmä riipoi hänen ruumistaan.\nPimeässä kuulsi kauheita valkeita läikkiä, -- kuin silmiä. Multa kävi\njalkoihin kuin jää. Missä hän oli? Hän ei löytänyt minnekään...\n\nUllakolla, -- multavinnillä! Kuinka hän täällä, -- melkein alasti!\nYöllä, -- pimeällä vinnillä, -- kuin haudassa: elävältä haudattuna. Hän\nei uskaltanut parkua: jospa ei sydänkään olisi sykkinyt, etteivät oudot\nnurkat huomaisi häntä! Talo nukkui, hän yksin valvoi... Öinen tuuli\nhumisi, pärekatossa rapsahteli, nurkissa kyyrötti jotakin, -- ne\nkirjakasat, joissa istui alastomia paholaisia juoniaan punomassa,\npitkät hännät rivosti toistensa ympärillä...\n\nViimein löysi hän haparoiden luukun, ja palasi sänkyynsä. Miten oli hän\nvinnille joutunut? Hän ei muistanut eilisiltana sinne menneensä, mutta\nhän oli mennyt, koskapa oli ollut siellä...\n\nHän ei tohtinut kertoa siitä tapauksesta aikuisille, se oli liian\nomituinen ja kauhea.\n\nJa hän pelkäsi sen uudistuvan. Tämän jälkeen hän käveli useinkin\nunissaan.\n\nHänelle kerrottiin niistä matkoista vasta melkoisen ajan kuluttua. Ja\nsilloin ilmaisi hänkin ensimmäisen retkensä öiselle ullakolle. Ilkeä\nsalaisuus oli hänelle selvinnyt: hän oli tuollainen -- unissakulkija.\n\nLempeä rouva kertoi hänelle yhden hänen matkoistaan. Oli ollut\nhiljainen yö. Kaikki olivat nukkuneet, palvelusnaiset kuorsanneet\nkeittiössä. Mutta rouva oli kuullut kamariinsa käyntiä ovissa,\nhiljaisia askelia ruokasalista, sitten liikettä keittiöstä. Hän sytytti\nkynttilänsä, meni katsomaan: Antti seisoi hellan vieressä selkäänsä\npaistatellen kuten hänellä oli pahana tapana, -- paistatteli\npaitasillaan.\n\n\"Kuinka olet täällä? Miksi et nuku?\" kysyi hän Antilta.\n\n\"Ei ole kahta pöytää\", vastasi Antti.\n\nRouva valaisi hänen kasvojansa, pojan silmät olivat kiinni, kasvot\njäykästi ylöspäin luodut, ilmeettömät.\n\n\"Mene takaisin nukkumaan. Lue rukouksesi. Minä saatan sinua\",\nmaanitteli rouva.\n\nHe menivät kahden. Antti luki pari säettä hänelle opetettua\niltarukousta, availi ja sulki ovet, astui yläkerran portaita kädet\nhiukan hajallaan. Ikäänkuin ilmanveto vei Anttia mukanaan: Hän pääsi\nhuoneeseensa, meni vuoteeseen ja nukkui, -- vaikka ei ollutkaan muuta\nkuin nukkunut.\n\nRouva uskoi, että enkelit varjelevat lapsia.\n\nMutta jos hän ajatteli, että ne taluttavat unissakulkijaakin, ettei hän\nloukkaudu retkillään, vaan astelee hairahtumatta vaikka kattojen\nräystäillä, niin sitä hän ei muistanut, kun puhui Antille noista\nenkeleistä, että juuri hän oli niistä kenties ensimmäinen; sellaisella\nvakuuttavalla tavalla osasi hän esittää Antille keskinäisissä\npakinoissa päivällä, ettei kunnollisella ihmisellä ole koskaan syytä\nmihinkään pelkoon.\n\nRouvan tyyntä otsaa, kirkkaita silmiä ja lempeää hymyä ajatellessaan on\nAntti sitten usein aprikoinut, miksi hänen kuitenkin kaiken ikänsä on\ntäytynyt jotakin pelätä, -- miksi sekään vakuutus ei kyllin riittänyt?\nPelätä yhäti mörköjä, tosin toisenlaisia kuin pienenä, mutta yhtä\nkamalia kuin nekin, jotka hän tietämättään oli hankkinut itselleen\nullakon pimeydestä. Eihän ihmisellä, jos hän on viaton, pitäisi olla\nsyytä pelätä eikä kärsiä tuskaa unettomina öinä! Niin, -- jos hän olisi\nviaton...\n\n\n\n\nKUNNIA JA SOKERI\n\n\nLeonard, hyväsydämisen rouvan poika, on nuori medisiinari. Hänen\ntaivaansa on vielä täynnä lempeitä, uneksivia tähtösiä, hänen elämänsä\ntarjoaa paljon lupauksia ja iloa ihmiselle, joka suorittaa kunnialla\nvelvollisuutensa. Hänen huulillaan asuu ystävällinen hymy, otsallaan\nrauhallinen vakavuus, silmissään pilkahtelee vekkuli.\n\nLeonard oleskelee kesäisin äitinsä maatilalla, siellä kauniissa\nkartanossa korkealla mäellä.\n\nNotkoon, joka on aivan rakennuksen vieressä, hän on tehnyt itselleen\nhämyiseen koivikkoon pienen penkin kahden puun väliin; siinä hän\nlueskelee lääketieteellisiä kirjojaan.\n\nMutta palvelustytöt koskevat välistä noihin paksuihin, salaperäisiin\nkirjoihin, milloin hän jättää ne käsistään kamariinsa, joka on talon\nyläkerrassa. Sen huoneen ikkunain edessä heilimöi suloinen suvi,\nlaajalti näkyy sinne kesäisiä maisemia, kullanhohtavia mäkiä, kiiltäviä\njärvenulapoita, -- kuin pienoiskuva, ihana aavistus koko rakkaasta\nSuomesta.\n\nJa juhlapäivinä rätisee ja paukkuu huvilan lipputangossa Suomen lippu,\n-- räsähtelee korkeuden tuulessa kuin raketti, -- ikäänkuin enne\ntulevista ajoista, jolloin seuraava polvi lunastaa verellään sen lipun\nkunnian, ostaa sen omalla hengellään aivan vapaaksi. Nyt ei ole vielä\nkysymystä kirjaimellisesti sydänverensä antamisesta, vaikka nuori\nLeonard onkin jo selvällä uhmalla vetänyt tankoon juuri tällaisen\nlipun, sillä heiluuhan naapurikartanossa juhlina yhä kolmivärinen\nVenäjän lippu, ja tämä sinivalkoinen kuuluu olevan virkavallankin\nepäilemä ja uhkaama. Mutta sitä iloisempana ja ylpeämpänä julistaa\nLeonardin kartano väriään suomalaisella lipulla, kahdella\nvärikaistalla, joista alempi on sininen, ylempi valkea. Se on paljon\nisompi kuin naapurin ryssänkuli; se liehuu -- kuin välähtelevällä\nmiekalla iskien...\n\nNo niin, nuo palvelustytöt koskevat Leonardin kirjoihin aina milloin\nkorjaavat yläkamarissa vuoteita, sillä niissä kirjoissa on hirmuisia ja\nmyöskin heidän mielestään kovin ilkeitä kuvia. Saisivat kai Leonardin\npuolesta kuvasia ehkä hiukkasen pilkistelläkin, -- elleivät jättäisi\nhyppystensä jälkiä lehtien reunoihin! Ja kerran hän tekee eräälle\nheistä kauhean kepposen. Hänellä on nurkassa kaapin takana iso,\nkannellinen peltipurkki, jossa ui -- ihmisen pää! Naisen pää --\nruumiista irti leikattu. Ja jonakin syyspuolen iltana, kun keltainen\nkuu alkaa kurkistella mustien ja alakuloisten kukkulain takaa,\nkehoittaa hän palvelustyttöä kamarissaan hieman odottamaan; tyttö on jo\npöyhinyt vuoteen. Kehoitettu odottaa. Leonard menee nurkkaan, tuo\nsieltä kiiltävän peltipurkin, avaa sen kannen ja nostaa äitelän\ninhottavalta haiskahtavasta spriistä esille ihmisen verisen pään, --\nriiputtaa sitä hiuksista, joita on vielä toisella puolella päälakea,\njota vastoin toinen on nyljetty: jokainen verisuoni näkyy siltä\npuolelta. Tukka on pitkä, tapetunko naisen pää? Leikatun pään\nhampaatkin ovat paljaina, ja silmät pullottavat kauheina, kalseina ja\nelottomina kuin kuolleen kalan silmät.\n\nSiitä alkaen ei sormenjälkiä ilmestynyt Leonardin hienoihin kirjoihin;\npalvelijoilla ei ollut enää koskaan aikaa viivyskellä kovin pitkään\nyläkerrassa, ei etenkään illan hämärtyessä, -- myöhällä ei milloinkaan.\n\nLuuranko, joka oli pystytetty kamarin yhteen nurkkaan, sekin oli jo\niljettävä. Mutta mitä se vielä siihen nähden, että toisessa nurkassa\npidettiin tapetun ihmisen päätä!\n\nPitkä, hienostuneen kalpea Leonard hymyili vekkulimaisesti: täytyihän\nvähän suojella kirjoja, joita hän piteli itsekin hyvin, varjeli kuin\nsilmäteräänsä...\n\nYleensä hän melkein aina hymyili, nuori ja toiveissa elävä Leonard.\nLueskeli kesäisin, milloin mieli teki, ja kun ei oikein olisi tehnyt,\npoltteli paperossin, hyräili välistä, katseli taivaan sineen, huokasi\naavistustensa ihanassa odotuksessa, metsästeli, nautti kesästä, puheli\nja laski leikkiä rahvaan kanssa, jota hän vilpittömästi rakasti.\n\nJa melkein yhtä mittaa kulki Leonardin kintereillä kaksi kääpiötä:\nAntti, orpo poika, ja loisen lapsi Ferdinand eli Veerti.\n\nFerdinand asui tupapuolella. Antti, ottopoika, päärakennuksessa.\nHauskaa oli Leonardista tehdä heille pikku kujeita, vielä hauskempi\nheitä ilahduttaa, ja mielenkiintoista tarkastella heidän sielujaan.\n\nAntti sai usein nukkua Leonardin sängyn vieressä, sillä Leonard tahtoi\nlukea hänelle ääneen, herättää hänessä ajatuksen alkeita. Mutta silloin\nAntti nukkui hyvin pian: lukemisen hiljaista sorinaa kuunnellen oli\nsiinä nyt niin turvallista maata, -- ei tarvinnut pelätä mitään\nsellaista kuin omassa asumuksessa, vierashuoneessa: tästä eivät\nkummitukset ja aaveet ainakaan veisi! Antilla oli niin suloisen\nhyvä ... hieman kuin koiran, joka saa kiivetä isäntänsä viereen ja\nlaskea leukansa hänen käsivarrelleen. Siis Antti nukkui melkein heti.\nLeonard luki ja luki; alkoi kuulua pojan tasainen hengitys, -- Leonard\nkatsahti häneen: Antti oli jo sikeässä unessa, sen verran siitä\nlukemisesta oli hyötyä! Mutta hän ei hennonnut Anttia herättää. Aamulla\nhän ilveili:\n\n\"Kuka sinulle viitsii lukea, -- nukut heti kuin silakka!\"\n\nOmalla puolellaan Antti kuitenkin öisin valvoi, ja silloin hän joskus\nmietiskeli niitä asioita, joita oli kuullut ihailemaltaan Leonardilta.\n\nLeonard sanoi Antille:\n\n\"Sinä leikkaat paperista sotamiehiä ja maalaat niitä. Taidat aikoa\ntehdä niitä satoja? Onko kaikilla hevosilla häntä yhtä korkealla? Kas\nmiten säännöllistä... Tekisit piilipyssyn, -- sellaisen kuin on\nRännälin pojilla! Heillä on oikeat, piikkikärkiset nuoletkin!\nKoettaisit ampua oikeita lintuja!\"\n\nTai sanoi:\n\n\"Sinä luet ja luet sankaritarinoita, satuja! Menisit ulos, --\nopettelisit uimaan ja pelastaisit oikean hukkuvan kuolemasta!\nSellaisesta pojasta on olemassa satu. Tahdotko kuulla? Se olisi\nsankaruutta, -- ei itserakas kuvitteleminen.\"\n\nJa Leonard opetti Antin uimaan. Antti oli niin arka, vaikka oli\nlukenut, kuinka Leander ui Hellesponton ylitse. Pelkuri! Heittäydypä\nuimahuoneen portailta veteen, hirmuiseen, pehmeään syvyyteen, josta\ntuskin kaloja vähän kuulsi -- heittäydy osaamatta uida! No niin,\nsilloin sieppasi Leonard, joka ui kuin haikala, Antin toiseen\nkainaloonsa ja vei hänet isolle kivelle kymmenisen sylen päähän\nuimahuoneesta. Sinne hän jätti Antin istumaan ja palasi itse takaisin\nportaille.\n\n\"Tule pois tänne, älä jää sinne!\" huusi hän Antille uimahuoneelta.\n\nAntti ei uskaltanut, Anttia hävetti. Leonard nauroi ja pilkkasikin\nhiukan. Ja lopulta hän -- lupasi pelastaa Antin, jos hänelle tulisi\nvedessä hengenhätä!\n\nLeonardiin voi luottaa! Ehdottomasti. Tuon lupauksen saatuaan Antti\nheittäysi veteen, räpiköi hetkisen, pysyi hiukan veden päällä, -- osasi\nsiis vähän uida, -- ja sitten hän upposi: hirmuinen, pimeä syvyys veti\nhäntä puoleensa kuin kuoleman nielu. Kuulsi jotain punaista ympäriltä:\npohjakivet. Hän parahti, vesi meni suuhun, ja hän tunsi Leonardin\nkäsivarret allaan: kaikki oli hyvin, Leonard vei hänet portaille. Mutta\nuimaan Antti tiesi pian oppivansa, oli jo pari vetäisyä osannutkin;\nsyvyys viehätti häntä, ei enää peloittanut niinkuin ennen.\n\nJa sitten sai Antti kunnian opettaa puolestaan Veertiä uimaan; siinä he\noppivat kumpikin toisiltaan...\n\nNyt lähtee Leonard pyssy kainalossa metsälle. Veerti ja Antti\nhipsuttavat hänen kintereillään.\n\nJa ennen kuin Antti on aavistanut omaa toivettaan, työntää Leonard\npyssyn, oikean haulikon, jossa on panos sisällä, hänen käteensä ja\nyllyttää:\n\n\"Sinun pitää osata ampua, ja Veertin myös. Oikealla pyssyllä:\npiilipyssyt, ne alkavat olla lasten leluja. Katso, Antti, tuolla on\npalokärki, -- tuo punahattuinen. Tähtää, laukaise!\"\n\nHän asettaa haulikon Antin olkapäätä vasten, neuvoo tähtäämään, Antin\nkäsi vapisee, -- kamala jylinä kaikuu hänen korvissaan, ja kun juostaan\nmetsään, räpiköi palokärki melkein kuoliaana petäjän juurella.\n\nJa Veerti jälleen ampui närhin Leonardin pyssyllä.\n\nKuinka välkkyväksi pojat koettivat näiden sankariretkien jälkeen\npuhdistaa Leonard-herran haulikon! Leonardilla ei ollut muuta huolta\nkuin neuvoa huvikseen ja katsella valmista.\n\nMutta sitä ennen kuin Antti ja Veerti ampuivat pyssyllä, huvittivat\ntyhjät patruunatkin heitä. Etenkin kiiltävät vaskihylsyt. Leonard\nheitteli käytettyjä hylsyjä runsaasti heille:\n\n\"Ottakaa, -- pistäkää niitä kepin nenään, niinkuin oikeassa\nkävelykepissä on hela, tai tehkää niistä jotain muuta...\"\n\nAntti ja Veerti noukkivat kilvalla hylsyjä. Antti ajatteli sommitella\nniistä kirnuja, ritarikintaan sormia, kanuunoita, joihin voi panna\nkärpäsruutia, lipputangon kärkiä, laivainsa savupiippuja, kiikareita...\nVeerti tuntui tekevän niistä kepinneniä, tai keräävän niitä vain muuten\nvarastoonsa, kuten varis Paavo kaikenlaista kiiltävää.\n\n\"Ottakaa, ottakaa kilvalla!\" kehoitteli Leonard. \"Kuka saa enemmän? Nyt\nheitän kourallisen hietikolle. Juoskaa!\"\n\nHän heitti kourallisen hylsyjä, kauas. Pojat juoksivat. Veerti keräsi;\ntoinen keskeytti keräämisen, ajatteli:\n\n\"Ottakoon Veerti... Setähän nauraa! Tämä on kilpailua... Olemmeko mitä\n-- kilpailevia koiranpenikoita?\"\n\nAntin hylsyinnostus loppui.\n\nSitten kujeili Leonard paljon entistä pahemmin Veertin kustannuksella.\nJopa sillä tavoin, että Antti joutui mielestään ikäänkuin nauramaan\nVeertille Leonardin kanssa.\n\nEipä silti, ettei Leonard olisi yhä joka päivä saanut nauraa heille\nkummallekin. Mutta Veerti se oli vasta pinteessä.\n\nVeerti saattoi tulla päärakennuksen puolelle, -- aikomuksella ehkä\nlähteä Antin kanssa salaa hernepeltoon: pojathan näpistelivät yhdessä\nherneenpalkoja. Leonard sattui olemaan keittiössä. Veerti istahti lakki\nsylissä oven pieleen tuolille; tuolissa oli pyöreä, kovera pohja. Antti\nnäki Leonardin ilmeestä, että jotain hän taas Veertille aikoi...\nLeonard kävi vesikorvon luona, ja jutteli kaiken aikaa leikillisesti\nVeertille ... kyseli kuulumisia... Ja kun Veerti kuunteli hieman suu\nauki, kuten hänen tarkkaava tapansa oli, kaatoi Leonard huomaamatta\nvettä hänen tuolinsa koveralle istuimelle. Tuokio pakinoitiin edelleen.\nLeonard tarkasteli ilveillen Veertiä. Yhtäkkiä vääntyi Veertin suu,\nkoko hänen terveet, pyöreät kasvonsa kummallisesti; hän ei voinut\nvastata, hän itki, eikä se ollut ihme:\n\n\"Minä en sitä tehnyt, -- housuihini! Ja äiti antaa selkään!\"\n\nVeerti ilki, kiukkusi. Leonardin täytyi lohdutella.\n\nJa lopuksi oli Antin vietävä Veertin äidille sana, että jos äiti näkisi\nillalla Veertin lahvipöksyt kosteina, oli hänen syytettävä Leonardia.\nSiten säästyi äiti selkäsaunan antamisesta, mikä olikin vaikea temppu:\nkaksi lujinta loiseukkoa siinä tarvittiin apulaisina, toinen piti\nVeertiä jaloista, toinen käsistä, ja äiti rapsutteli koivuisella minkä\nhennoi; Veerti oli niin mahtava potkimaan ja puolustautumaan.\n\nNyt sai Veerti lopulliseksi hyvitykseksi kärsitystä pahasta voileivän,\nison ja makean.\n\nMonesti nolasi Leonard Anttia niinkuin Antti ansaitsikin.\n\nMutta kerran teki hän Antille sellaisen kujeen, että Antti päätti\nhammasta purren olla enää koskaan antamatta -- sokeripalan vietellä\nitseään pois kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen\npäätöksensä? Oi, ei suinkaan...\n\nVeerti ja Antti pitivät sokerista. Nyt asetti Leonard heidät istumaan\nvieretysten keittiön lattialle, selät seinää vasten, ja sovitti heidän\nkumpaisenkin etuvarpaitten varaan sokeripalan. He olivat paljasjaloin,\nja pari mustista varpaista oli siteissä, ne olivat naksahdelleet\nahkerasti kiviin, ja Leonard oli pahempia haavoja parannellut.\n\nSiinä istuivat Veerti eli Ferdinand, jota Leonard kutsui Don\nFerdinandoksi, ja Antti, jolle Leonard oli antanut hieman pilkalla\nnimen: kamarisankari Akhilleus.\n\nSe heistä, joka istuisi kauemmin sokeriaan ottamatta, saisi molemmat\nsokeripalat. Toinen, vetelämpi, menettäisi palansa toiselle.\n\nHe istuivat kauan, hyvin kauan. Joskus liikahti Antin käsi, ja Veertin\nnykeröinen käsi vavahti ottamaan sokeria, mutta vetäytyi takaisin.\nAntista oli ilkeää, -- palvelustytötkin nauroivat; paitsi nyt itseään\nLeonardia, joka pisteli ja ahdisti poikia minkä kerkisi.\n\nKovin kauan he istuivat. Kai parikymmentä minuuttia. Antille oli kunnia\nkysymyksessä, -- sitkeys, toisen voittaminen; ja niin kai Veertillekin,\nsokerin makeuden lisäksi: ei sitä hänen äitiraiskansa varastoista\nsokeria näin vain tuhlailtu.\n\nJa Veerti voitti Antin! Mielellään Antti sen voiton hänelle salli, --\nsillä Antin kunnia olisi mennyt, jos hän olisi voittanut.\n\nKävi niin, että kun he olivat istuneet vieretysten sokeripalat\netuvarpaitten päässä kaksikymmentä minuuttia, kuului keittiön eteisestä\nääniä, -- vieraita ääniä. Ja sitten astui sisään ison pappilan\nruustinna pikku tyttärensä kanssa, Annikin kanssa.\n\nAntti livisti permannolta, hän pakeni ruokasaliin, näki vain, miten\nVeerti-veikko sai hänen sokeripalansa, joka oli vierähtänyt lattialle,\nja pisti suuhunsa. Pisti suuhunsa ja jäi istumaan sitkeästi paikalleen,\nodottamaan käskyä, milloin voisi nousta.\n\nAntti oli pöyhkeä: ruustinnanko ja pienen Annikin olisi pitänyt\nnähdä hänet istumassa sokeripala ukkovarpaan varassa! Kunhan nyt\nLeonard-herra ei puhuisi koko kilpailusta!\n\nMutta tietysti hän puhui!\n\nJa jälleen päätti Antti, ettei hän antaisi sokerin vietellä itseään\npois oikean, -- suuremman, -- kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän\niäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan, ei tarpeeksi koskaan!\n\n\n\n\nLAKEERISAAPPAAT\n\n\nAntti on hiukan sairas. Oli ollut enemmänkin, mutta ei ole paljoa enää:\nhänellä oli tuhkarokko, joka nyt häviää.\n\nEnnen sairastumistaan näki Antti kummallisen unen: isossa väenpirtissä,\njossa hän usein käy leikkimässä Veertin kanssa, kömpi uunin takaa\npitkä, musta mies ja pisteli häneen neuloilla, -- lukemattomilla\nneuloilla joka paikkaan ruumista.\n\nSitä untansa mietti Antti sairastaessaan, milloin oli täysin\ntajuissaan. Merkillinen uni! Ja se oli tarkoittanut tätä: rokko oli nyt\npistellyt häntä neuloilla joka paikkaan ruumista...\n\nAntti makaa kasvattajansa lämpöisessä kamarissa, hänelle niin rakkaan\nihmisen sängyn vieressä. Rouva on antanut siirtää Antin mahdollisimman\nlähelle itseään, tarkastaakseen hänen pientä kuumettaan, vaaliakseen\npikku sairasta.\n\nMutta tänä päivänä, jolloin rouvan muuten täytyykin välttämättä\nmatkustaa jonnekin hyvin kauas, -- ensin höyrylaivassa ja sitten oikein\njunassa, -- ei Antti enää oikeastaan olekaan sairas. Hän on jo melkein\nterve. Rouva saattaa siis aivan huoletta senkin asian puolesta lähteä.\nPalvelustytöt hoitaisivat kyllä poikaa.\n\nJa Antille, jonka pitää tällä tavoin jäädä tavallaan yksin kotiin, --\nsillä rouva aavistaa kyllä, että Antti rakastaa häntä, -- Antille on\nrouva ostanut syysmarkkinoilta lähtö- ja toipumislahjaksi uudet\nsaappaat. Välkkyvät saappaat, joissa varrensuut ovat kiiltonahkaa!\n\nAntin ensimmäiset saappaat! Lakeerisaappaat.\n\nAnttia tosin harmittaa, että se hänen vuoteensa ääressä tänään käynyt\nsetä väitti niitä nauraen ryssänsaappaiksi. Anttihan vihaa ryssiä: hän\non kuullut kaimansa, Antti-rengin, lukevan ääneen Vänrikki Stoolin\ntarinoita, eikä hän pidä muutenkaan ryssistä, sillä aikuiset tuntuvat\nyleensäkin olevan heitä rakastamatta. Se herra ja setä sanoi, että nämä\nolivat ryssänsaappaat; markkinaryssältähän ne oli ostettukin! Jopa\nlaski setä vielä leikkiä, että saappaiden pohjat olisivat paperia, --\nryssäthän pettävät aina, -- ne pohjat kuluisivat pian nuuskaksi...\n\nHarmillista ja myöskin hiukan häpeällistä olisi, jos ne kuluisivat niin\npian ja helposti. Mutta ainakin niissä oli kiiltonahkaiset varrensuut;\nne olivat toki sittenkin lakeerisaappaat.\n\nSellaiset hyvät sai Antti siitä, että hänellä oli rokko ja että rouvan\ntäytyi lähteä matkalle. Ja lisäksi sai hän paljon muuta, pienempää\nhyvää: piparkakkuja, yhä lämpöisemmät peitteet, -- ja katsellakseen\nkirjoja, joissa on loppumattomasti kuvia; ynnä mainitulta sedältä\ntyhjän sikarilaatikon ja vaskilankoja: laatikosta ja langoista tahtoisi\nAntti tehdä itselleen kanteleen; hän on jo niin terve, että jaksaa\nkäsitellä puukkoa ja näveriä.\n\nKaikki on Antista paikallaan. Lähteköön täti vain matkalle. Antti\ntuntee viihtyvänsä mainiosti.\n\nTäti lähti, käskien Anttia pysymään sisällä niin kauan, kunnes hän\nparanisi aivan täydellisesti. Antti jäi kamariin, ensin palvelustytön\nseuraan, sitten yksinään, -- nikkarinvehkeet sylissä, kirjat vieressä.\n\nJa vähän kuvia selailtuaan hän alkoi veistellä intohimoisesti\nkantelettaan. Pian se valmistuikin: kova oli kiire, -- Antti osasi\nhätiköidä. Se valmistui, vaikka siitä tulikin jonkinlainen sormilla\nnäppäiltävä viulu eli kitara, kuten Antti olisi nimittänyt sitä,\njos olisi tietänyt, mikä kitara oli: olisihan kitara kuulunut\nkomeammalta kuin kantele... Siinä ehtii sitten ilta, ja työstä\nväsyneenä soittelee hän yksinään viuluaan tummaisessa kamarissa,\njonka kattopuolen pöytälampun kupu tekee aivan pimeäksi, niin ettei\nkaton reunuskoristeita näy, eikä oikein kultaista, rauhallista\nseinäkelloakaan, joka masentuneen alakuloisesti tiksuttaa. Mutta alaosa\nkamaria näkyy, -- ja tuntuu nyt autiolta, -- ikäänkuin pelästyneine tai\nkuolleine sohvineen ja pöytineen, kun täti on lähtenyt matkoille.\nKeinutuolikaan ei hievahda, -- sen vempeleet törröttävät hiukan\npystyssä kuin aisat; se odottaa tätiä keinumaan, -- ja kutsuisi Anttia\nkeikkumaan. Mutta Antista ei oikein maistu keikkuminen tänä iltana;\nhänelle alkaa tulla ikävä, -- ja onhan hänen käsketty pysyä alallaan.\n\nMutta seuraavana päivänä! Syksyinen aamu on kirkas, taivas hohtaa\nikkunasta hopeana, raikkaana, vaaleansinisenä! Antti on kuulevinaan,\nkuinka tuuli humisee korkeissa hongissa talon ympärillä, vapaana\nilmojen teitä lentäessään...\n\nJa Antin vieressä ovat lattialla nuo lakeerisaappaat, -- pystyssä\ntököttäen, vielä ihan melkein käyttämättömät, -- tuskin jalkaan\nkoetellut; -- pohjat puhtaat, valkeat ja narisevat, -- niiden narinan\ntietää hän ensi koettelulta. Ja varrensuut kiiltävät kirkkaammin kuin\nvahakantisen muistikirjan päällystä.\n\nUudet saappaat! Kiiltonahkaiset! Miten ylpeä hän on niistä! Harvoin\nmuistaa hän saaneensa näin mieluista lahjaa. Niin, minne lienee\njoutunut se mekko, jonka helma oli pyälletty hampaalliseksi ja\nreunustettu sinisellä nauhalla? Se oli kyllä yhtä ihana lahja. Mutta\nsiitä taitaa olla jo kauan. -- Kuinka hän näillä saappaillaan harppaa!\nKuinka hän katselee itseään, -- ja ihmiset häntä.\n\nJonkin aikaa hän näppäilee viuluaan. Katselee puoleen päivään\nkuvakirjoja, suuria kuvalehtiä tai kirjoja, joissa on hyvin hienoja,\nvärillisiä kuvia. Niitä kirjoja yrittää hän lukeakin, vaikka ne ovat\nruotsalaisia; muutaman sanan hän jo ymmärtääkin.\n\nMutta mahdotonta on tässä maata! Hän tuntee olevansa aivan terve. Eilen\nhän oli ainoastaan hiukan kipeä, nyt hän on terve kuin pukki. Lahjat ja\nystävällinen huolenpito olivat ilahduttaneet häntä niin, että rokkokin\nkatosi, -- häviämässähän se jo olikin.\n\nLuonto kutsuu. Hongat humisevat syksyn tuulessa raikkaasti, tuulessa,\njoka lentää vapaana ilmojen teitä!\n\nOli käsketty pysyä sisällä, kunnes hän olisi terve.\n\nMutta nyt hän onkin terve! Hän tuntee sen, -- rinnassa paisuu sellainen\nilo ja sellainen halu ulos, että hän -- on täysin terve.\n\nAntti nousee ja pukeutuu. Vetää saappaat jalkaansa. Mitkä saappaat! Hän\nhalkeaa malttamattomasta ilosta, kun ajattelee, että hän katselee\nkävellessään niitä ja että ihmiset näkevät hänellä jalassa\nkiiltäväsuiset lakeerisaappaat! Uudet, narisevat lakeerisaappaat.\n\nPitäisi niitä näytellä...\n\nEi hänellä mitään rokkoa enää ole!\n\nAntti menee keittiöön ja pääsee sieltä uloskin, sillä keittiössä ei\nsatu olemaan palvelijoita. Pihalla hän kyllä kohtaa yhden tytöistä,\nSelman, mutta poika sanoo olevansa ihan terve, ja terveeltä hän\nnäyttääkin: antaa hänen nyt aikailla puutarhassa, siinäpähän\nvirkistyy...\n\nMutta Antti aikaileekin pois puutarhasta, pujahtaa nopeasti suuresta\nportista, sitä hiukan raottaen, ulkopuolelle, aukealle mäelle, josta\nnäkee kauas, esimerkiksi pappilaan asti. Katselee siinä, -- ja päättää\nlähteä kauemmaksi. Hänellä oli se jo sisällä hiukan mielessä, hän on\nviekas.\n\nTaskussa on Antilla, -- sillä nykyään on hänellä jo taskutkin, -- pieni\nlahja ja yllätys ison pappilan pikku Annikille: hiiri, jonka Antti on\nvuollut puusta äskettäin ja joka hyppää sen sisään kätketyn pikivivun\nvoimalla. Sen hän vie Annikille tuomisiksi.\n\nIson pappilan Annikki, ruustinnan pikku tytär, ja Antti saavat usein\nleikkiä yhdessä.\n\nPappila ja Antin koti ovat lähetysten, ainoastaan pari virstaa väliä.\n\nTuolta se pappila loistaa, iloinen ja rikas pappila, -- vettä\nlainehtivan niityn ja nummisen petäjikkömäen yläpuolelta,\npäivänpaisteiselta harjulta... Siellä asuu pikku Annikki, jolle Antti\nvie mielellään lahjan...\n\nAnnikki on tosin paljon nuorempi Anttia, valkeahipiäinen, hento\nlyllerö, -- hyvin lellitty, hemmoiteltu. Antin arvelun mukaan liiaksi\nlellitty. Milloin se olikaan, kun pyydykseen joutunut rotta puraisi\nAnnikkia? Silloin kutsuttiin heti kaupungista tohtori taloon, --\nAnnikin sormea tohtoroitiin, poltettiin jollakin lapiksella, ja kun\nAnnikki siinä itki ja valitti, niin oli ruustinna pyörtyä.\n\nJa kun ruustinna antoi kerran Annikille vitsaa, -- kuului yrittäneen\nantaa, -- ja vaati Annikkia pyytämään anteeksi, niin Annikki sanoi\nitkien:\n\n\"Annan minä mammalle anteeksi!\"\n\nSilloin pyysi ruustinna Annikilta anteeksi, että oli antanut hänelle\nvitsaa.\n\nMutta yleensähän Annikki onkin niin kiltti, -- suorastaan aina. Kiltti\nja soma tyttö, -- ja niin pieni vielä...!\n\nJa Annikilla on paljon leluja: hänen itsensä kokoinen nukke, vaatteesta\ntehty vuntus, jota saa paiskella pitkin seiniä; hyvin pienet\nkahvikupit, ja rakennuspalikoita, oikein puodista ostettuja, joista voi\nrakentaa mitä ikinä päähän pälkähtää...\n\nNiistä rakentamaankin tekee Antin mieli; rakennuksiaan ajattelee hän jo\nmatkalla: ei aio rakentaa mallipiirustusten mukaan, joita on\npalikkalaatikossa, vaan oikeita kirkkoja, oikeita linnoja...\n\nJa mitähän ne pappilassa arvelevat hänen saappaistaan, -- pappilassa,\njossa on niin paljon väkeä?\n\nAntti kepsuttaa pitkin lautaista käytävää, joka on tehty niityille\nlätäkköisimpien paikkojen kohdalle hänen rouvansa talon ja pappilan\nvälille, -- tehty sitä varten, etteivät pappilan ja hänen kotinsa\nnuorilta ja iloisilta kesävierailta jalat kastuisi toistensa luona\nkäydessä. Tuota siltaa myöten on hauska kepsuttaa. Siinä eivät saappaat\nkastu ollenkaan eikä narina niiden pohjista vähenny. Nyt pääseekin hän\njo kuivin jaloin hieman ylemmäksi lepikkoon, karisseiden lehtien\nkaunistamalle polulle, ja sen jälkeen tuolle nummiselle mäelle, jossa\ntuuli vapaasti humisee ja josta näkee kauas, aina taakse kotiin asti.\nJa sitten tulee pappila. Hän on pappilassa.\n\nAntti otettiin hyvästi vastaan. Päivällispöytä, iso ja runsasruokainen,\noli parhaiksi katettu; hänelle sovitettiin tuoli pöydän ääreen, hänet\nasetettiin syömään korkealla tuolilla istuvan Annikin viereen.\nRovastinkin piti juuri tulla aterialle, -- niin sanoi nuori ja\nystävällinen ruustinna, joka oli Antin vienyt ruokasaliin. -- Ja vanha\nrovasti köpittikin hiljaa pöytään; luki ensin siinä ruokaluvun ja\nistuutui sitten. Alettiin syödä. Antti sai lautasensa kukkuroilleen\nkaikenlaisia hyvältä maistuvia. Ruustinna kyseli siinä häneltä\nkuulumisia; hän vastaili vielä hajamielisesti ja salaillenkin: hän oli\nnäet tullut tänne ilman lupaa, -- ja hän oudosteli vanhaa rovastia,\njolla oli hyvin pitkät ja tuuheat kulmakarvat, valkeat kuin\nniittyvilla, ja ukon loukkuvaa leukaa, joka tapasi paloja purressa\nmelkein nenänhuippua. Vaiteliaskin oli tuo ukko, Antista hieman\npeloittava, arvonantia vaativa. Ja Antti aprikoi, miksi rovasti oli\nniin vanha ja ruustinna niin nuori.\n\nJa sitten noustiin pöydästä. Ensin rovasti kuitenkin luki ruokaluvun\nääneen. Omituinen tapa: Antin kotona ei sitä tarvinnut ääneen lukea;\nriitti, että kaikki lukivat sen itsekseen, ajatuksissaan, seisoen vaiti\ntuolinsa takana... Ja sitten lähti Annikki vetämään Anttia nopeasti\ntoisiin huoneisiin. Ruustinnakin tuli perästä. Ja siellä alkoi Antti\nnyt kertoa kuulumisia, ryhtyessään Annikin kanssa paiskelemaan isoa\nvaatenukkea seinästä toiseen, -- Annikista kaikkein hauskinta leikkiä.\nAntti kertoi:\n\n\"Täti se lähti matkalle eilen, sinne Kuopioon...\"\n\nSen ruustinna kyllä tiesi, -- tädinhän pitikin eilen matkustaa.\n\n\"Oli niin hyvä kävellä lautaista rotuaaria pitkin\", jatkoi Antti.\n\nJa saappaat narahtelivat. \"Ja Selma sai markkinoilta uuden huivin,\nvillahuivin...\"\n\n\"Vai villahuivin? Mistä sinä tiedät, että se oli villahuivi?\" kysyi\nruustinna; ja pikku Annikki pyöriskeli ja huudahteli ilosta, kun\nvaatenukke lenteli hänen ylitseen.\n\nAntti vastasi ruustinnalle: \"Miksi minä en tietäisi... Tietäähän\ntuon: niin sanoivat ... ja minä, minä sain markkinoilta nämä\nlakeerisaappaat!\"\n\nAntti näytteli saappaitaan. Nytkös niitä ihailtiin, ruustinna, pikku\ntyttökin, ja Antti itse. Olipa tämä Antti sentään poikaa!\n\nNäin juteltiin välikamarissa, jossa riippui sininen amppeli katossa,\nikkunan edessä oli ompelupöytä salaperäisine laatikkoineen ja\nomituisine neulatyynyineen, sekä uunin puolella korkea verho ja sen\ntakana ruustinnan ja pikku Annikin sängyt. Vaahterain oksat tekivät\nkamarin hämäräksi, ihmeellisen runolliseksi, heilutellen kultaisia\nlehtiään ikkunan edessä. -- Ja sitten piti Antin lähteä Annikin kanssa\npienempään saliin jotain uutta leikkimään, -- saleja oli näet kaksi;\nmutta vielä virkahti Antti:\n\n\"Eikä meille sen kummempia kuulu. Ja minulla oli tuhkarokko.\"\n\n\"Mitä --? Hyväinen aika, tuhkarokko, -- sinulla?\" huudahti ruustinna.\n\"Milloin se oli?\"\n\n\"Niin, se oli eilen. Mutta ei se enää ole!\" vastasi Antti nopeasti.\n\nRuustinna sieppasi Annikin syliinsä:\n\n\"Voi sinua, Antti! Sinulla oli rokko! Sinulla ... on näppyjä! Etkä sitä\nsanonut!\"\n\nAntti ällistyi ja tyrmistyi.\n\nHän ei ennättänyt sitten mitään ajatella, -- kaikki kävi niin nopeasti:\nruustinna katosi Annikin kanssa, palvelustytöt kiidättivät Antin\neteiseen, työnsivät hänelle makeisia taskuihin, ruustinna huuteli\nhänelle jotain ovenraosta: että hänen oli heti mentävä takaisin kotiin\nja pyydettävä Selmaa panemaan hänet vuoteeseen ja että tohtori pitäisi\nhakea pappilaan. Ja sitten sai Antti lähteä pappilasta, ihmetellen ja\nhyvin nolona.\n\nMitä hän oli tehnyt? Hän ei tietänyt sanaa skandaali, mutta hän tunsi\nsen. Ja tunsi, että asia, joka nyt hänen mielestään vastasi skandaalia,\noli muka ainoastaan joutava ihmisten pelkuruuden luomus. Sillä eihän\ntämä nyt mitään vaarallista ollut!\n\nMutta sama se ... hän menisi kotiin. Haikeaa vain oli, ettei hän ollut\nehtinyt antaa Annikille edes sitä mukavaa, hyppivää hiirtänsä, -- ja\nhäpeällistä, että hänen täytyi lähteä pappilasta näin nolosti.\nLakeerisaappaatkin olivat kuin häväistyt. Masentuneesti loksahtelivat\nniiden kiiltävät varrensuut tällä hitaalla kotimatkalla.\n\n\n\n\nPÖYHKEYS\n\n\nTalvisen illan hämärä. Ei kylmä ilma, mutta ei lämminkään, -- melkein\nsuoja. Alakuloisena, kuten torkkuen kyyröttävät pikku kaupungin puiset\ntalot aukean, epätasaisen kirkkotorin ympärillä, matalat, ruskeat ja\nlikaisen keltaiset talot. Torin ylemmällä reunalla kohoaa tiilikivistä\nrakennettu, jämerä kirkko, terävä huippu ilmojen autiossa harmaudessa.\n\nLapset laskevat hälisten mäkeä ylhäältä kirkon edustalta torille ja\nsiitä alas katua rantaankin asti. He ovat pieniä lapsia ja enimmäkseen\nköyhiä. Onhan kaupungissa parempikin kelkkamäki, lyseolaisten tekemä,\nniin kutsutussa vanhassa kaupungissa. Se on lyhyt, järveen päättyvä\nsivukuja, jonka lyseolaiset ovat jäädyttäneet tasaiseksi ja kiiltäväksi\nkuin kuvastin ja lapioineet jäälle syvään hankeen jatkon kujalleen ja\nmäelleen. Siellä sitä riittää touhua aina heti, kun he ovat päässeet\nkoulusta ja saaneet päivällisensä, myöhäiseen yöhön asti. Toiset\nlähtevät kyllä pois jo lyhtyjen syttyessä, ahkerimmat ja tottelevaiset;\nmutta aina jää reilu lauma jäljelle pimeään saakka. Ja silloin,\npimeässä, tulee sinne myöskin huonompia, kansakoululaisia ja\nsellaisiakin, joita sanotaan katupojiksi tai rakeiksi; nyt vasta,\nlyseolaisten vähennyttyä, he saavat riistetyksi itselleen huvin\nlyseolaisten tekemässä ja hoitamassa mäessä.\n\nMutta vielä ei ole pimeä, ja siksi puuhailee kirkolla pienten\nlasten mäessä isojakin, noita katupojiksi sanottuja. Onpa sekaan\ntyöntäytynyt muutama hamppariksikin kutsuttu. Enimmäkseen ovat nämä\nlapset kansakoululaisia, -- risatakkeja, joilla on halkokelkat,\nsuksenkappaleet tai jäälohkareista koverretut kaukalot. Ainoastaan\nharvoja pieniä herraslapsia on tänne lähetetty hoitajattariensa\nvaalimina. -- Ja pikku Antillekin, joka on vasta kansakoulussa, on tämä\nlähin ja muutenkin sopivin mäenlaskupaikka.\n\nAntti on varsin pieni, heiveröinen, arannäköinen. Mutta hänen otsallaan\nhuomaa jonkunlaista uhmaa, hänen sielussaan piilee jotakin\nväkivaltaista.\n\nNautinnokseen laskee hän nyt mäkeä, maaten vatsallaan kelkassaan\nniinkuin isot pojat, sellainen hän tahtoisi olla: iso, nykyistä isompi,\nreilu, huima! Ja ollapa vielä lyseolainen, -- aivan kuin muita parempi,\netuoikeutetumpi, hienompi! -- Jospa nyt oppisi kunnolla ohjaamaan --\nedes itseään. Tyttöjä ei hän kelkkaansa oikeastaan sietäisikään: kerran\noli ottanut erään ison tytön, joka asui samassa paikassa kuin hänkin,\nniin vaati se ihminen päästä hänen kelkkaansa. Häpeillen Antti otti. Ja\ntuli nolaus: hän ei osannut, ei jaksanut kuskata, kelkka pyörähti\nkeskellä mäkeä poikittain, muut ajoivat päälle, Antti kaatui naisineen,\nkaatui toisiakin, kasautui rykelmä, mentiin sekamelskaan; -- ja se oli\nsuuri häpeä. Antti oli kuulevinaan ympäriltä hirveää pilkkanaurua. --\nKunpa nyt oppisi tässä laskemaan yksinäänkin oikealla tavalla.\n\nPieni kansa huvittelee, -- vähenee yhä. Lyhtyjä sytytellään. --\nAinoastaan kiihkeimmät jäävät enää rinteelle: lumesta ja jääkelkkojen\nsulamisesta märkiä kansakoululaisia tai katupoikia kädet kohmeessa,\nhuulet sinisinä. Ja joukossa joku iso konkari, tuo oikea hamppari, joka\nlaskettelee kelkkamäestä pitkillä suksilla, rämisyttäen ja paukuttaen,\nihailtavan uhkarohkea temppu Antin mielestä.\n\nTulee melkein pimeä. Ei erota enää vanhaa kaupunkia salmen toiselta\npuolelta. Huurteinen puistokin himmenee. Sen oksat, jotka ovat kuin\nsokerilla peitetyt, kiiltelevät nurkkalyhdyn hohteessa.\n\nJostakin kuuluu virrenveisuuta, ja sitten sekavaa hurinaa ja ikäänkuin\nvihaisten äänten meteliä: hihhulit ne tuolla ruskeassa nurkkatalossa\nhuutavat, kiljuvat, -- haukkuvat ihan kuin koirat, suuri koiralauma, --\nsiltä se huuto loitolta kuuluu.\n\nMitähän ne hihhulit ovat, sitä ei Antti oikein ajattelekaan;\nkummastelee vain pikku aivoillaan, että jotain merkillistä ne ovat ja\nhullunkuristakin: nauravathan niille kaikki... Ne lienevät jotain\nsamaan vivahtavaa kuin hänen kortteerinsakin rouva, -- muuten hyvä\nihminen. Antti asuu kansakoulunopettajan perheessä, -- ja rouva, joka\non tummaverinen ja sairaloinen, on herännyt, sanoo sitä olevansa. Mitä\nse merkinnee? Rouva laulaa virsiä omasta, erikoisesta kirjastaan, joka\nei ole tavallinen virsikirja; hän on yleensä hellä, mutta välistä\nomituisen kiivas; hän pyörtyy usein, -- näyttää pelkän laulunsakin\nvaikutuksesta pyörtyvän. Rouvan ääni on kaunis, heleä, helisevä. Hyvin\nusein veisaa hän kotona. Mutta vasta joissakin kokouksissa kaupungilla\nkuuluu hänkin oikein veisaavan, perheissä, joihin mennään suurella\nnais- ja miesjoukolla; hän tahtoo innokkaasti sinne mukaan. Ja onhan se\njoukko muutaman kerran tullut kansakoulunopettajankin luokse\nveisaamaan; silloin on opettaja ollut hieman hermostunut, arvaahan sen,\nniin paljon vieraita, -- eikä opettaja itse juuri sellaisia virsiä\nveisaa. Mutta rouva näitä vieraita tahtoi ja -- sai!\n\nEipä Antti osaa vielä ajatella, että ihminen pienessä, syrjäisessä\nkaupungissa kaipaa varsinkin yksitoikkoisina ja ikävinä syksyn ja\ntalven iltoina jotain iloa ja etsii sitä kuka mitenkin, -- pyrkii\nratkaisemaan elämän tukalaa pulmaa ja tulee hihhuliksi tai joksikin\nmuuksi.\n\nAntti laskee nyt mäkeä sitä onnellisempana, kuta tyhjemmäksi ja\nvapaammaksi mäki muuttuu, -- sitä iloisemmalla nautinnolla, kun hän on\njo kaikki läksynsäkin lukenut: hyvinkin kaksi tuntia on hän niihin\nkäyttänyt.\n\nMutta kuinkas siinä sitten sattuukin: hän joutuu kiistaan toisten\nmäenlaskijain kanssa, -- ne ovat enimmäkseen kaikkein isoimpia ja\nhurjimpia tänne jääneistä. Törmänneekö Antti heihin, sekoittaneeko\nheidän komean kiitonsa, työntyneekö heidän tielleen, tuo pieni ja\nhiukan avuton Antti ... mitä tapahtuneekin! Niin vaan käy, että Antti\nalkaa kinastella toisten kanssa, joissa on sellaisia, joita sanotaan\nhampuuseiksi. Tai eipä Antti mielestään kiistaa alkanutkaan: toiset ne\ntietysti alkoivat, -- sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään,\ntuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat,\nkiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on\nvarovainen, mutta kuitenkin hyvin pikavihainen ja itsepäinen, --\nsellainen hän on sisältä, tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin\nnyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, -- mutta minkäpäs huono voi\nvahvemmilleen! Iskut eivät osukaan, ja jos pari osuu, eivät ne koske.\nToiset nauravat. He innostuvat hänen kiukustaan, ärsyttävät Anttia\noikein aikomuksella. Antti itkee raivosta ja lyö yhä. Silloin\nitkupussia pilkataan, söhitään sormella nenään mokomaa villiä riepua,\nmukiloidaankin, hänet heitetään syrjään, suistetaan kelkkoineen mäkeä\nvallina reunustavaan hankeen. Antti raivostuu niin, että olisi valmis\nvaikka kuolemaan: hän kimpoaa ahdistajiensa kimppuun, itkukin on\ntyrehtynyt, hän iskee heitä hillittömästi, -- mutta ei mahda mitään:\nsaa vaan suunsa lunta täyteen, upotetaan uudestaan lumivalliin, nyt\nkorviaan myöten, ja pilkka ja ähittely rähisevät pirullisina hänen\nkorvissaan.\n\nViimein täytyy Antin voitettuna peräytyä. Nyt hän vasta alkaa todella\nitkeä, mutta hiljempää, itsekseen, epätoivoisena, tallustellen omille\nteilleen, kiiveten kelkkoineen takaisin kirkon luo. Hän itkee\nloukattuna, häväistynä, tappiosta lohduttomana, voimatonna, masennettua\nvimmaa, -- ja kostonhaluisena!\n\nMutta hän ei saa rauhaa: kirkon edustallekin tulevat ne vahvat, ne\nväkevät perästä. Ne pilkkaavat yhä, -- eikä anneta hänen rauhassa\nlaskea mäkeä niinkuin muut. Ei, nuo isot venkaleet, joita Antti on\nraivoissaan haukkunut hampuuseiksi, estävät häneltä lähdön, kun hän\nylittääkin kääntää kelkkansa alamäkeen päin.\n\nNiin ne tekevät kiusaa voimattomalle, huonokkaalle. Se on epätoivoista!\n\nYht'äkkiä pälkähtää Antin päähän jotakin, -- mistä pälkähtäneekin.\nSe on jotain, joka ehkä tepsii! Hän jättää kelkkansa, hylkää tuon\nkaima-Antin, isäntärengin, tekemän ylpeytensä esineen, ruskealla\nkankaalla päällystetyn ja kirkasrautaisen. Hän astelee sanattomana\nkirkon portaille. Ne portaat ovat melkoisen korkeat, harmaista\nkivilohkareista muuratut. Antista ne ovat omituisen pyhät; niille ei\nsopisi näin mäkeä laskiessa nousta, -- mutta nyt kiipeää hän niistä\naivan ylimmäiselle. Muut katselevat kummastellen hänen menoaan. Nauru,\njoka kuuluu hänen takaansa hämärästä, ärsyttää häntä yhä enemmän.\nHaukkumista muistuttava hihhulien hälinä kajahtaa jälleen tuolta\nalhaalta nurkkatalosta, jonka ikkunoista häämöittää heikkoa valoa.\nLyhdyn valo kadun kulmasta ulottuu heikosti kirkon portaille asti. Itse\nkirkon valtaovi on pimeässä, suurten kaariensa syvennyksessä.\n\nKirkko on Antista kaamea -- näin illalla. Mitä siellä oikein asuu...?\nEnkeleitäkö? Jumala, -- öisessä kirkossa.\n\nKuinka Antti uskalsi tähän portaille, -- aivan kirkon synkeän ja\njuhlallisen oven eteen? Hän tiskaisi, -- hän ajatteli Jumalaa, jonka\nsanotaan suojelevan heikkoja, Jumalaa, joka on niin mahtava, että\nkaikkien täytyy häntä pelätä!\n\nJa tässä ei Antti aio pelätä!\n\nMuut lapset, pojat ja tytötkin, tulevat hiljaa näkemään, mitä hän\noikeastaan hommaa. -- Mutta Antista tuntuu, että kirkon portaille he\neivät uskalla: -- miksi he muuten seisoisivat tuolla alempana ja\nkauempana? Antin mielestä he pelkäävät kauheasti.\n\nOdottamatta kohottaa Antti ylös heikon kätensä. Hänen äänensä saa\nkaamean sävyn, kun hän huutaa juhlallisesti:\n\n\"Katsokaa, kuka seisoo tuossa!\"\n\n\"Missä...? Mikä?\"\n\n\"Tuolla! Ettekö näe? Tuossa, takanani: Jeesus!\"\n\nIsotkin pojat, ne, jotka olivat pahimmin pilkanneet ja kiusanneet, ovat\nvaiti.\n\n\"Niin\", jatkaa Antti kohottaen yhä tuomitsevammin kättään, -- ja\nkuvittelee olevansa kuin se Zebaoth, joka rankaisee maailmaa\nviimeisellä tuomiolla: \"Niin, näettekö! Jeesus, -- minun takanani!\"\n\nJeesuksen tuntee hän, häväisty, solvattu, väkivalloin nujerrettu,\nitselleen läheiseksi, tuntee hänet suojelijakseen.\n\nJa kas, lapset alkavat juosta alas mäkeä. Antti ajattelee, että ne\npakenevat häntä. Isotkin kiusantekijät loittonevat. Joku kuuluu\nhuudahtavan:\n\n\"Antti näki Jeesuksen...!\"\n\nKirkkomäki on tyhjä. Se on Antista ihme: nyt olisi hänelle kyllin tilaa\nhuvitella, harjoitella mäenlaskua mielin määrin.\n\nMutta se huvi ei häntä enää huvitakaan. Minne muut menivät? Ja miksi\noikeastaan?\n\nPakenivatko ne? Kyllä ne pakenivat.\n\nVai kiiruhtivatko Antin kortteeriin kaipaamaan, että Antti oli höpissyt\nsellaista Jeesuksesta.\n\nAntti on hiukan peloissaan ja utelias. Hänkin lähtee hiljalleen\nkotiinsa, -- kiertelee syrjäteitä, ei tahdo kohdata äskeisiä tovereita,\njotka ehkä nauraisivat hänelle, mokomalle hassulle. Kunhan vain eivät\nolisi jo kortteerissa tapahtumasta kertomassa.\n\nMutta kun hän tulee kotiin, nolona ja epäröiden, niin siellä on tosiaan\npari äskeistä tyttöä, -- pienistä isompia, -- ja ne kertovat juuri\nkansakoulunopettajan rouvalle, että Antti oli nähnyt Jeesuksen kirkon\nportailla.\n\n\"Näitkö sinä Jeesuksen?\" huudahtaa tummaverinen, kalpeahko rouva,\nlähestyen Anttia hartaan tutkivana, kumartuen maahan, sulkien hänet\nmelkein syliinsä.\n\n\"Näin\", vastaa Antti hiljaa, mutta varmasti. Nyt ei enää voi\nvalehdella.\n\nLapset ovat vaiti, seisovat neuvottomina, ällistyneinä. Rouvakin\nhetken. Mutta sitten huutaa rouva miestään eteiseen ja kertoo hänelle\nloistavin silmin, että lapsi on nähnyt Jeesuksen, -- kirkon portailla.\n\nOpettaja hymähtää ja sihahtaa jotakin hermostuneesti, naurahtelee, --\nmutta alkaa hänkin kysellä, mitä Antti näki, -- ja kysymykset tuntuvat\nAntista hyvinkin innostuneilta. Antti kuvailee näkyä laajasti: valkea\noli se ilmestys, okainen ruususeppele päässä, ja se levitti kätensä\nsiunaavasti Antin ylitse.\n\nEi tullutkaan Antille moitteita, tuli paremminkin ihailua. Tapauksesta\nriitti jonakin iltana puhetta niissä naispiireissä, joihin opettajan\nrouva kuului. Rouva kertoi siitä, -- oikeastaan Antilta salaa, sen\nAntti huomasi, -- kertoi hiljaisella äänellä, liikutettuna, vakavana.\nJa Antti oli huomaavinaan, että rouva alkoi hieman hemmoitellakin\nhäntä: antoi hänelle välistä jonkun ylimääräisen herkkupalan ja\nhyväilyn, -- kuin omille lapsilleen, joita oli monta ja niin pieniä,\netteivät vielä paljon mäkeäkään laskeneet. Kerran illalla kuiskasi\nrouva Anttia vuoteeseen peitellessään:\n\n\"Miksi sinä aiot, kun tulet isoksi? Papiksiko?\"\n\n\"Papiksi\", myönsi Antti.\n\n\"Papiksi, niin. Mitä varten ... sanopas?\"\n\n\"Että, että -- en viettäisi huikentelevaista elämää.\"\n\n\"Huikentelevaista!\" naurahti rouva. \"Mitä puhut: eihän lapsi voi olla\nhuikentelevainen, ei lapsi voi olla kevytmielinen...\"\n\nNe sanat loukkasivat Anttia: eipä hänelle kovin suurta arvoa annettu,\nkoska ei myönnetty, että hän voisi olla huikenteleva! Mutta\nsanottiinhan eräässä lasten laulussakin:\n\n    \"Huvitusta halaavainen,\n    huikennellen huoleton.\"\n\nMiksi hän ei siis voisi olla huikenteleva? Hän, itserakas Antti? Oliko\nhän sellainen, ettei kelpaisi kevytmieliseksi? Mutta rouvalle ei\nsopinut tehdä vastaväitteitä. Mitä hän nyt sanoisi, jos rouva uudestaan\nkysyisi, miksi hän aikoi papiksi? Ja rouva kysyikin. Antti oli\nkeksivinään, mairean juhlallisesti hän lausui:\n\n\"Siksi ... että -- saisin kansan uskomaan!\"\n\nRouva näytti ihastuneelta. Hän loi katseensa ylös ja huokasi. Antin\nvastaus tuntui hänestä hyvältä, siinä oli jotain kaunista, -- se lupasi\npojasta jotain.\n\nJa sitten pidettiin Anttia jonkin aikaa paitsi hyväpäisenä, ahkerana ja\nmelkoisen kilttinä myöskin hurskaana. Ja Antti itsekin luuli, että hän\noli hurskas, -- joskin hän tiedottomasti halveksi sievoisesti noita\nolentoja, joita hän luuli perinpohjin narranneensa. Tiedottomasti:\nsillä vielä ei hän oikeastaan huomannut halveksumistaan ja kaikkein\nvähimmin omaa liioitteluaan, jonka hänen pöyhkeytensä oli luonut.\n\n\n\n\nULKOKULLATTU\n\n\nKun Antti oli sattumalta huomannut tuona talvi-iltana, jolloin hän\nkirkon portailla seisoen kuvitteli toisille mäenlaskijoille näkevänsä\nJeesuksen suojelijanaan, -- että ihmiselle saattoi koitua kunniaa ja\nhyötyä, jos hän antoi mielikuvilleen hurskaan suunnan, menetteli hän\njonkin aikaa tuollaisten hyötylaskelmien mukaan. Ja hänelle tulikin yhä\nedelleen muka hänen jumalisuutensa vuoksi hieman erikoista suopeutta\nkortteerinrouvan ja eräiden muiden kaupungin uskovaisten naisten\npuolelta: niissä oli muutamia rouvia ja arvoltaan halvempaakin väkeä.\nAntti sai parina päivänä lisäviipaleen vehnästä, kauhallisen lisää\nrusinakeittoa ja silloin tällöin rohkaisevan päänsilityksen. Ja saipa\nhän toverienkin silmistä ihailevia katseita, joskin samalla hiukan\npelkääviä ja epäileviä. Tiedottomasti käytti Antti jumalisuuttaan\nitserakkautensa mairimiseksi. Ja silloin hän alkoi usein julistaa,\nmielessään pöyhistellen, että hänestä tulee muka pappi, että hän aikoo\nlukea itsensä papiksi.\n\n\"Mitä varten?\" kysyivät ihmiset häneltä, joko sitten tuo\nkortteerinrouva, joka tahtoi innokkaasti tutkia lapsen ihmeellistä\nheräämistä, tai eräät samanhenkiset ystävättäret. Mutta erityisesti\nkerran muudan hänen toverinsa, joka oli papin poika ja sanoi aikovansa\nlääkäriksi sitä varten, että ansaitsisi oikein paljon rahaa, ja nauroi\nnyt ilakoiden Antin uhrautuvalle uskoninnolle. Ja taisipa sitä joskus\nkysyä Antin kasvattajakin, tuo lempeä, oikea kristitty: hänellä oli\njuuri sitä, mitä kristityltä vaaditaan, -- eikä kenties muuta taideta\nvaatiakaan, -- nimittäin rakastava, viaton sydän. -- Antti lienee\nvastannut hänellekin ainoastaan:\n\n\"Saadakseni kansan uskomaan!\"\n\nEi muuta. Rouva hymyili. Eikä Antilla ollut tietoa turhamaisuudestaan\ntai kiihkostaan tyrkyttää ajatuksiaan muille; -- ehkä kuitenkin heikko\ntunto, että halusi saada rouvaltakin jotain: hellän naurahduksen tai\npäänsilityksen, -- tunto, että hän menetteli häpeällisesti... Kaiken\ntalvea ja seuraavana kesänä kuvitteli hän monet hetket olevansa\npappi, -- pitkä, kalpea pappi mustassa kauhtanassa: sillä hänen\nmielikuvituksensa ei haaveillut sellaisista papeista, joita hän talossa\nsilloin tällöin kyläilyllä tapasi. Niitä oli kaksikin. Molemmat olivat\nmelkoisen lihavia, toinen punakka, hymyilevä ja lempeästi leikkiä\nlaskeva herrasmies, toinen puustellinsa peltohommissa ruskeaksi\nahavoitunut, ylen totinen ja kömpelöllä savolaismurteella saarnaava.\nEi, oikea pappi, -- Antti itse, -- muistutti suuresti niitä\nprofeettoja, joita hän näki Dorén kuvaraamatussa. Se komea kirja oli\npappilassa; sitä Antti usein katseli ja koetti hankalaa tekstiäkin\nlukea. Papin piti esiintyä Jehovan alttarin ääressä uhraamassa tai\npakanain pyhättöjä kukistamassa, käsi koholla, ympärillään taivaan\nsalamat, jotka leimuttelivat hänelle suosiotaan, taikka uskottomien\nkiukkuiset laumat, joiden kivittämänä hän kuoli sankarina. Toisin\nhetkin ja useimmiten, otti hän itselleen hiukan helpompaa ja\nnäppärämpää uskonnollista lukemista kuin pyhä raamattu. Se oli\nrukouskirja, juovikkaisiin paperikansiin sidottu. Senkin oli Antti\nlöytänyt ullakolta. Niin, se oli näppäränkokoisen pieni, aivan kuin\npikku pojille luotu! Sitä vaali hän nyt monta viikkoa toverinaan ja\nlelunaan, Illoin asetti hän sen yöksi vuoteensa viereen, kahden\npäretikun varaan, jotka hän oli pistänyt seinänrakoon; siinä se oli\nkuin omalla pienellä hyllyllään. Pieni kaappi, isäntärengin hänelle\ntekemä, muiden kirjojen ja lelujen talletuspaikka, ei sille kelvannut:\nsitä ei olisi näkynyt sieltä. Kun Antti meni illalla yläkertaan,\nriisuutui hän nopeasti, pujottausi peitteen alle ja tempasi\nrukouskirjan käteensä ikkunan heikossa valossa tai kynttilän\nlekuttavassa hohteessa. Ja hän luki nyt sen päivän osalle määrätyn\niltarukouksen, -- kirjassa oli eri rukoukset jokaista viikonpäivää\nvarten, -- luki itse rukouksen, sitä seuraavat elämänvaroitukset ja\nlopuksi kiitoksen. -- Mutta sittenkin: olipa hänellä jotain muutakin\nsyytä rukoilla kuin pelkkä itserakkaus ja komeilunhalu: oli hänellä tuo\nullakko. Ja pimeys peloitti kauheasti. Satukirjoista ahmitut ja\nPikkarin kertomat sadut olivat nekin täyttäneet hänen sielunsa\nmonenmoisilla hirmuilla. Ja nyt manasi itse tämä rukouskirjakin\naaveiden joukkoon uuden, niistä kaikkein julmimman: sielunvihollisen.\nSe oli mustin, synkin, ilkein ja mahtavin kaikista paholaisista.\nVerenhimoisena kierteli se ympärillä kuin kiljuva jalopeura. Tuon\nvainoojan kavaluutta lisäsi se, ettei sen ääntä kuulunut yhtään, vaikka\nse alinomaa hiipi aivan tuossa vieressä, päänalaisen takana ja vuoteen\nympärillä, -- niinhän tuntui rukouskirja vakuuttavan. Se hengitti siinä\nniin selvästi, että kuului, -- ja oli valmis Antin kuristamaan, ellei\nAntti lukenut puoliääneen rukouksiaan. Niin, Antin hurskaudessa oli\njonkun verran tottakin, -- öisin. Päivällä oli hän kuvitellut olevansa\npappi tai teeskennellyt jumalista ja vakavaa siitä syystä, että oli\nitserakas ja tahtoi myöskin saarnata, opettaa, viisastella. Sen vuoksi\nhän päivällä kuljeskeli luomet pyhästi alas laskettuina. Nyt illalla\ntuli tosi eteen: rukouskirjaa lukemalla sai ympärilleen sen vartion,\njoka tuossa kirjassa luvattiin. Suojelusenkelien ei tarvinnut Antista\nolla juuri niin lempeitä kuin miksi kasvattajatar niitä kuvaili, kunhan\nne vain olisivat kyllin voimakkaita, sellaisia, jollaisiksi kirja ne\nvakuutti. Antti uskoi puolittain, että ne kykenisivät suojelemaan\nrukouksia lukevan pojan jälleen aamuun saakka, etenkin jos hän\nluettuaan kätkeytyi peitteen sisään umpikorviin. Aamulla taasen ei\nolisi enää hätää: aurinko paistaisi, kun kesy varis tulisi herättämään\nhänet vaakkumalla taikka lähetettäisiin joku palvelustytöistä hakemaan\nalas unikekoa. Silloin tyttö ehkä kehuisikin Anttia, kun näkisi\nmahdollisesti hänet jo istumassa valveilla rukouskirja kädessä, --\nkiittelisi kuten joskus ennenkin viime aikoina, jolloin hän ei ollut\nsattunut tappelemaan piikojen kanssa, saati sitten puraisemaan heitä\nkäsivarteen!\n\nMutta paitsi noita kammottavia öitä, joina hän tosissaan ajatteli\nJumalaa, koska synkkä sielunvihollinen kokosi ja johteli hirviöitä\nhänen ympärilleen ja sai hänet todellisesta sisällisestä pakosta\nturvautumaan rukouskirjaan, saattoi eräs erikoinen tapaus hänet todella\npelkäämään Jumalaa ja siitä lähtien vähitellen karttamaan\njumalisuudella teeskentelyä, Jumalalla hyötymistä ja kunnian\ntavoittelua Jumalan kustannuksella. Tuo vähäpätöinen tapaus oli se,\nettä Antti oli sinä kesänä hukkua järveen.\n\nKartanon nuoret herrat olivat tuoneet taloon kaksi uutuutta, kanootin\nja sluupin. Niistä oli rouvalla, heidän äidillään, silloin tällöin\nmiltei suurempi huoli ja mielenahdistus kuin pyssyistä ja terävistä\nsapeleista. Kanootti oli medisiinarin, sluuppi tulevan merikapteenin.\nVaatteesta tehty hento palkovenhe voi milloin tahansa puhjeta karien\nkiviin ja vaivuttaa melojansa ikuisuuden syvyyteen! Se ei ollut pelkkä\nnaurun aihe, vaikka aiheutti naurettaviakin: luulivathan seudun\ntorpaneukot sitä, kun sen ensi kerran täällä näkivät, paholaiseksi,\njoka juoksi järven pintaa, huitoi pitkillä säärillään kuin\nvesihämähäkki ja sousi kämmenillään; he huusivat, rukoilivat ja\njuoksivat rannalta pakoon. -- Sluupissa jälleen oli hirmuisen suuret\npurjeet, ja tuollaisia aluksia sanottiin yleensä hyvin vaarallisiksi;\n-- aina kertoivat sanomalehdet hukkumistapauksista, joihin\nuudenaikainen sluuppi oli ollut syynä.\n\nAntti ei osannut pelätä kanoottia eikä sluuppia. Hänellä oli omat\nsalaiset ja salassa pidetyt pelättävänsä! Hän rakasti kanoottia ja\nsluuppia kovasti. Ehkä kanoottia enemmän: se oli niin siro ja puhdas,\n-- ja ennen kaikkea: hän sai sillä soudella välistä yksinkin,\nmedisiinarin pitäessä yrittelijää silmällä; -- tai pääsi istumaan sen\nkeulalle, kun tuleva lääkäri meloskeli uistinta vetäen kaislikkojen\nreunoja pitkin. Ihana istuin: mukava, joustava! Hiukan jännittävä\nistuinpaikka: kapea, nytkyvä, heilahteleva, -- siitä saattoi helposti\npulskahtaa veteen. Iloista kulkua: takaansa kuuli Antti, joka vartioi\nsiinä luotsina kasvot keulaa kohti, iloisen nuoren herran leikinlaskua\nja tarinoita. Ihmeellinen paikka: tuhat lehteä luonnonkirjasta herra\nsiinä Antille avasi.\n\nSluuppi taasen, -- se oli oudompaa. Ei se ollut pikku poikia varten ja\nharvemmin aikuisiakaan. Se oli mystillinen, juhlallinen, Antille\nvieras. Hän ei olisi ymmärtänyt eikä jaksanut käytellä siinä edes\njalusnuoraa. Vain erikoisissa tilaisuuksissa siihen pääsi, hiukan\npitemmillä retkillä. Silloin oli usein paljon väkeä mukana ... oli\nvieraita, äänten remua, oli sukkeluuksia, naurua. Ja kanoottia oudompi\noli sluuppi senkin vuoksi, että se jätettiin talveksi kauas rannalle.\nKanootti tuotiin kartanolle suojaan, navetan ylisille, jossa sitä voi\npistäytyä tarkastelemassa. Sluuppi vedettiin syksyllä maalle, kumottiin\nylösalaisin, ja siinä sen täytyi köllöttää, purjeensa toistaiseksi\nmenettäneenä, kinosten alla ... haikeana muistona iloista, jotka olivat\nmenneet ja joita täytyi muistaa juuri sentähden, että ne menivät niin\nnopeasti...\n\nOli elokuinen päivä. Herrat olivat lähteneet sluupilla purjehtimaan.\nVieraita ei ollut tällä kerralla mukana. Antti ja Veerti olivat\npäässeet matkaan.\n\nKaunis päivä. Aurinko paistoi, -- tai lieneekö aivan varmaan paistanut,\nsillä paistaahan aurinko aina Antin lapsuudessa, vaikka tietysti oli\nharmaitakin päiviä. Ja niin paistavat hänestä myöhemminkin kaikki\nmenneet päivät, täyteläisinä, riemullisina, onnellisina; menneet\nsurutkin ovat hänelle riemua; vain pikku harmit tuskastuttavat, --\nmutta nehän unohtuvat pian!\n\nMutta sitten tuli siihen säteilevään, kauniiseen sillä retkellä muutos,\n-- synkkä, pilvinen muutos, joka nyt tuntuu aurinkoiselta. Nousi\nukkonen.\n\nKanootti kulki köydessä luovailevan sluupin vetämänä. Antti istui\nkanootissa: hänen vuoronsa oli nyt olla siinä, Veerti oli jo ollut ja\npurjehti nyt herrain kanssa sluupissa.\n\nÄkkiä huomasi Antti, että ilma pimeni, sinertyi, musteni. Suuri,\nsininen pilvi nousi rantametsien takaa, kovalla vauhdilla ... ikäänkuin\nkohisten. Hän näki aaltojen alkavan pärskyä ... auringonpaistetta\nkimaltavien aaltojen. Ne keikuttivat kanoottia, ne kopisivat kovasti\nsen vaatteesta ommeltuja kupeita vasten... Pärskähtivät välistä yli\nreunojenkin, siihen istuinlokeroon, jossa Antti oli pohjalla loikonut.\n\nAnttia alkoi peloittaa. Hän kapusi polviensa varaan ja tarkasti\nparemmin ympäristöä. Vesi kiehui mustana ja valkeana. Sluupin iso purje\nnäytti sipaisevan huipullaan aaltoja. Sluupissa touhuttiin, tuleva\nmerikapteeni huusi ja komensi. Alettiin laskea emäpurjetta, joka\npaukkui irti päästessään. -- Miten vihreä oli villisti ohitse kiitävien\nmetsien väri vasten taivaan sinisyyttä, tuon kamalan pilven sinistä\nsynkeyttä! Räikeän vihreät metsät, -- takana mustan sininen taivas! Se\ntaivas oli hirmuista, vihaista sinistä, joka tuli päälle, -- joka\nleimahteli, jyrisi niinkuin taivas olisi haljennut! Antti näki\nliekkejä, salamain sekasortoa, tunsi ylös ja alas huiskuttavan järven\nmyrskyisenä merenä, näki sen Leviaattanina, sellaisena vaahdossa\nmyllertävänä jättiläiskäärmeenä kuin kuvaraamatussa. Kanootti kaatuisi,\nhän hukkuisi! Hän nousi seisomaan. Isosta aluksesta huudettiin hänelle\njotain, mitä hän ei ensin kuullut eikä ymmärtänyt, ja kuuli sitten,\nmutta ei voinut, malttanut, ei jaksanut totella:\n\n\"Et saa nousta seisomaan!\"\n\nHän nousi. Tahtoi pelastua, -- päästä sluuppiin, turvaan. Miten? Vaikka\nveteen syöksymällä: kanootissa hän hukkuisi, siinä oli jo vettä. Kuinka\nhänen vedessä kävisi, sitä ei hän jaksanut ajatella. Kanoottia alettiin\nkiskoa köydestä sluupin luo; se keikkui sinne tänne, huiskui sivuille.\nAntti seisoi. Maailma myllersi ympärillä, ja myllerryksen päällä\nraivosivat jyrinä ja salamat. Tuuli vonkui. -- Palkovenhe läheni\nsluuppia, oli enää vain sylen päässä siitä. Silloin Antti loikkasi\nveteen, koska luuli kanootin kuitenkin kaatuvan, loikkasi itse,\npäästäkseen nopeasti sluuppiin, ja upposi. Hän ennätti parkaista, sai\nvettä kurkkuunsa. Tunsi uppoavansa, hukkuvansa. Sluuppi näytti\nloittonevan. Silloin tartuttiin hänen valkeaan tukkaansa, sitten hänen\nniskaansa; hänet vedettiin ylös sluuppiin, hän pelastui. Vetäjä oli se\ntuleva merikapteeni, ja vihainenkin hän oli Antille.\n\nNiin, Antti sai pienet torat, kun oli noussut kanootissa seisomaan,\nhätähousu, vaikka oli kielletty. Ja nyt ajettiin hänet, likomärkä ja\nvärisevä rääpelö, sluupin keulakannen alle, pimeään lokeroon, jossa ei\nolisi kylmä.\n\nSiellä hän vapisi kauhusta, -- ei värissyt vilusta. Vapisi\nkuolemankauhusta. Ja rukoili Jumalaa! Ei kiittänyt pelastuksestaan,\nvaan rukoili kuin olisi ollut yhä vaipumassa veden syvyyteen. Veertikin\noli pelästynyt ja yhtyi myöntävästi sopottamaan rukouksia, joita Antti\nvuodatti -- ilman rukouskirjansa apua. Ei, Jumalaa ei Antti uskaltanut\nedes kiittää, -- niin kiitollinen hän oli.\n\nTultiin rantaan, tultiin kartanolle. Myrsky oli ohitse. Antti kaaloi\nmärissä housuissaan, leveissä ja hopeanhohtavissa, jotka oli tehty\nkasimirkankaasta, ylös korkeita keittiön portaita, ja kuuli nuorten\nherrojen sanovan äidilleen, alkaen kertoa tapahtumasta:\n\n\"Tuo poika kun oli vähällä hukkua!\"\n\nSe oli siis ollut totta...\n\nAntti ei kuullut rouvan päivittelyjä eikä valituksia: hän oli vain\nonnellinen, että nyt oli kaikki hyvin. Ja sitten tuntui merkilliseltä\nja komealta, että hän oli ollut mukana oikeassa, suuressa tapauksessa.\n\nMutta kummallista: siitä lähtien jätti hän teeskentelynsä, hän ei enää\noikein -- uskaltanut olla jumalinen. Kuinka saattoi sillä tavoin\nleikitellä, sillä tavoin pilkata toisia ihmisiä: uskotella heille, että\noli muka parempi kuin he? Mairia itselleen kiitoksia, kun oli itsekin\nvavissut kauheassa sielunhädässä, ollut vähällä hukkua! Hänen\nhurskautensa oli ollut totta ainoastaan yöllä, peikkojen pelosta!\n\n\n\n\nSATU JUONIKKAASTA RATSUSTA\n\n\nNiinkuin puutarhan pieni lehtimaja, jonka ylitse pihlajain toisiinsa\nsidotut oksat kaartuvat, viihdyttää illan tullen, kun maailman\naskartelu ympärillä hiljenee, nykyaikaisen elämän ainaisista\nkiihoituksista ärtynyt touhu täynnä hyödytöntä kilpaa, kavaluutta,\njulkeutta, niinkuin pieni lehtimaja on suloinen illalla, kun kaikki\nympärillä tummenee ja vain taivas kuultaa yllä suurena ja vihertävänä,\n-- niin suloista alkaa minusta olla ajatella näitä kauan sitten\nmenneitä; ihmiselle, joka yhä enemmän pyrkii omaan itseensä, omaan\nrauhaansa, ovat nämä välistä miltei ainoa ilo, ainoa onni, jota elämän\ntoukat eivät ole pahoin hakanneet. Menneet rauhoittavat: ne selittävät\npaljon. Ne sanovat: Tuskallista taisi olla joskus meissäkin, ja\nkuitenkin me katosimme ja näytämme nyt pelkältä aurinkoiselta onnelta.\nMiksi ei nykyisyyskin menisi? Miksi ei sekin rauhoittuisi, muuttuisi\npelkäksi onneksi?\n\nKuta kyllästyneempi olen kaikkeen, sitä mieluisempana alkaa kuvastella\nmyöskin hautapaasi, -- lohdullinen hauta, kaikki nielevä multa, --\nMaa-äidin mystillinen syli, joka nukuttaa uneen tuhannetkin kiistat ja\nkiihkot, tuntuen lämpöiseltä elämän rinnalla, jota kuitenkin tuleksi\nsanotaan, lämpöiseltä antamansa katoomuksen vuoksi. Ja sitä paatta\nkuvitellen sulaa sydän niin, että nekin näistä, kai monen mielestä\nliian yksinkertaisista elämyksistä, joissa tuntui jo niitä elettäessä\nniin sanotun elämän toukan ensimmäisten nakerrusten merkit, -- nekin\nnäyttävät minusta kauniilta kuin ehjimmät hedelmät; ne ovat hupaisia\nkuin merkillinen uni, kylläkin aikoinaan hieman tuskallinen, mutta\nkuitenkin vain uni.\n\nIlta on jälleen tullut, -- illat seuraavat toisiaan yhä nopeammin,\nJumalan kiitos, -- ja hengähdän helpotuksesta. Taivas himmenee, äänet\nulkopuolella asumuksen ovat melkein vaienneet. Istahdan lehtimajaan, ja\nnämä asiat alkavat taas leikkiä mielessäni, tuoden omituista\nvapautuksen iloa. Uusi, pieni menneisyyden kuva alkaa nyt leikkiä\niloisesti ympärilläni... Siinä on hieman tuskaa, -- harvinainen asia\nmuistoille. Mutta kun samalla kuvittelen, että pian olen kadonnut,\nhälvennyt mullaksi, melkein tyhjäksi, niin vaikuttaa se pelkästään\nhauskalta, -- kuin satu, joka on kerrottu jostakin vieraasta olennosta,\nei minusta.\n\nSatu kauniista ratsusta, korkeasta orhista, -- tuon häijyn toukan\npurema satu kylläkin, mutta ainoastaan niin lievästi purtu kuin\nlapsuudenmuistot ovat aikuiselle, -- ymmärtävälle, viisaalle muka, ---\nyhä suurempaan onneen pääsevälle, melkein kadonneelle.\n\nSe ratsu oli kartanoon tuotu uusi papurikko. Sen kupeet olivat\nhopeanharmaat, täynnä mustia, somia pilkkuja. Hirmuisen korkea pikku\npojan mielestä, -- tavattoman voimakas ja melko lailla juonikas, sillä\nse säikkyi helposti -- aivan turhista.\n\nMiten se ravasi rattaiden edessä, -- hoikka kaula pystyssä! Lujilla\nohjaksilla täytyi sitä pidellä, -- muuten se varmaan olisi lentänyt\npuhki vankoista porteista, töydännyt läpi kaupungistakin, jonne sillä\najettiin.\n\nJa rengit sallivat Antille välistä onnen ratsastaa sillä. Se tapahtui\nkesäilloin, kun sitä vietiin toisten hevosten parvessa hakaan tai vielä\nedemmäksi, uimaan kirkkaalle lahdelle.\n\nAnttia oli ensin autettava papurikon selkään, niin paljon korkeampi se\noli muita hevosia. Mutta kun hän sitten vähän siihen tottui ja kun\noikein häpeä uhkasi, tohti hän itse taluttaa sen aidan viereen ja\nkiivetä aidalta sen pyöreään, matalaiseen selkänotkelmaan. Hipolla hän\nkyllä uskalsi lähteä ratsastamaan itsekseenkin, -- vanhalla\ntyöhevosella, ruskealla ruunalla, aina kaupunkiin asti; ja annettiinpa\nhänelle silloin matkalle ikäkulu satulakin. Mutta tämä nuori orhi oli\ntoista, -- eikä satulaa otettu ratsasretkille mukaan: kukapa olisi\nkantanut satulan takaisin hevoshaasta tai uittomatkalta, sillä se oli\nkoko raskas. Ja nyt lähtivät rengit edeltä, yllyttäen papurikon\nvauhtia. Antin piti puristaa kovasti paljailla jaloillaan sen kupeita\nvasten. Ja hän koetti hillitä sen intoa hiljaisilla, anelevilla\nsanoilla, ettei se kovin hyppisi, vaan säästäisi ratsastajaansa, --\neikä ainakaan pelästyisi!\n\nJa kerran yllyttivät rengit omia hevosiaan kiihoittamalla orhinkin\ntäyteen laukkaan. Papurikko nelisti, ilma Antin korvissa viuhui, sydän\njyskytti enemmän pelosta kuin ilosta, jalat eivät ulottuneet pitämään\nratsun vatsasta kiinni. Orhi säikähtikin jotain, tuo juonikas, se lensi\nteutaroiden pitkin maantietä, sen kaviot kumisivat kauheasti korkealla\nhäilyvän Antin korvissa; -- tuli jyrkkä tienpolvi, ratsu kääntyi, se\noli juuri sivuuttamassa huonommat hevoset, silloin ei Antti jaksanut\npysyä selässä, hän takertui hevosen mustaan säkätöyhtöön, ja sittenkin\nhän irtausi, putosi, löi takaraivonsa maantiehen. Häpeä tuli! Päässä\nkoski ja komotti, -- mutta se kipu olisi tuntunut riemukkaalta,\nhyvältä, ellei olisi tullut häpeää. Ja kuitenkin se tuntui hyvältä: hän\noli uskaltanut ratsastaa isoimmalla hevosella, täyttä laukkaa!\n\nMuut hevoset käännettiin takaisin, kun Antin huuto kuultiin, orhi\notettiin kiinni, Antille olisi vaihdettu toinen hevonen, mutta onneksi\nhän sai kuitenkin pitää papurikon. Hänet autettiin takaisin ratsunsa\nselkään, --- ja nyt hän pysyi jo siinä paremmin, uskalsi jo itsekin\nkiihdyttää ratsuaan juoksuun.\n\nUittorännälle oli se matka, -- ensin leppien varjostamaa, kuoppaista\nkylätietä, sitten epätasaista, kalliolta kumisevaa kangasta, nyt illan\nhämärtämää notkoa, sen jälkeen poikki kaskiahojen, joilla ei ollut\nteitä eikä polkuja, vaan kaikkialla kirjavanaan pieniä ja suuria kiviä.\nSellaisessa kivistössä oli nuoren, hillittömän hevosen vaikea laukata,\nse heittelehti juonikkaasti sivulta toiselle, ja kivet alla peloittivat\nAnttia: jos niihin päänsä iskisi, niin kävisi vähän kipeämmin kuin\näsken maantiellä... Rengit huudahtelivat ilosta, vihelsivät, antoivat\nneuvoja Antille taakseen ja laskettelivat huiminta vauhtia yli kivien\nja kantojen...\n\nTuli kaalamo, pienen metsäpuron laajentuma, jossa ratsut hauskasti\nporskuttaen kahlasivat: Sitten tasainen, tömisevä hiekkatie siimeisen\nmetsärinteen viertä, ja nyt pitkin niityn aitaa, jonka takaa tulvahteli\nangervoiden juovuttavaa tuoksua. Oli tällainen lämmin, autereinen\nkesäillan hämärä kuin nytkin. Soleva, humiseva mäntymetsä. Ja lopulta\nihana hiekkaranta, tyyni vesi, johon sai ajaa hevosensa niin rajusti\nkuin tahtoi, kun itse oli ensin alastomaksi riisuutunut. Alasti\npapurikon selässä, eräät paikat ratsastuksesta pian kipeinä, -- mutta\nalasti, aivan vapaana, kahlaten kuin kentauri: orhi ui korskuen, kantoi\nkeveästi niinkuin ei moista ratsastajaa olisi ollutkaan...\n\nNe olivat hurmaavia retkiä, sileällä, päättömällä maantiellä, illan\nsuloisessa tuoksussa, poikki kauniiden ahokukkulain, joiden rinteiltä,\nhevosen selästä, näki kauas yli tyynien vesien... Ja vihdoin riemun\nääniä hälisevällä lahdella, jonka rannat vaipuivat varjoihin.\n\nSe korkea, uljas papurikko oli ihailtavinta, mitä Antti tiesi.\n\nMutta sitten tapahtui kerran, että taloon tuli pieni vieras. Antista\nvieras, vaikka hän oli talon väelle hyvin läheinen sukulainen; senhän\narvaa: vieras Antista, joka oli -- mustasukkainen. Hän oli Anttia\npaljon pienempi poika. Ja Antin olisi toki ollut pidettävä hänelle\nseuraa.\n\nJa muun muassa vei Antti hänet kerran hakaan, jossa papurikko vietti\nkesäisiä öitään. Oli syyspuolen ilta. Hämärä levisi maille.\n\nAntti kertoi ratsastaneensa papurikolla. Nyt tahtoi tuo toinenkin poika\npapurikon selkään. Antti kyllä epäröi, pysyisiköhän toinen siinä, kun\nei ollut tottunut? Toisen pienuutta ja nuoruutta ei hän ajatellut.\nMutta toinen tahtoi innokkaasti: hän oli mies, hänkin! Ja Antin\nepäröinnistä loukkaantuneena hän polki jalkaansa. Ajattelematon Antti\njohti silloin, -- ja ehkä hiukan ilkeämielisestikin, -- papurikon\nrohkeasti aidan viereen ja auttoi pikku pojan kapuamaan sen selkään.\nPapurikko astui pari askelta Antin taluttamana. Antti pelkäsi, että se\nsaattaisi jostakin syystä säikähtyä. Mutta sitä ennen tapahtuikin, että\npienen pieni ratsastaja, jonka kätöset vapisivat ja tottumattomat jalat\nhoipperehtivat sinne tänne, putosi tanterelle kävelevän hevosen\nselästä. Onneksi siinä alla ei ollut kiviä. Papurikko katsahti\ntaakseen, jatkoi kävelyään, ja Antti antoi hevosen mennä.\n\nMutta pikku poika sanoi itseensä koskeneen. Ja alkoi mennä yksinään\nkotiin, ylös lepikkotietä. Antin lohduttelut ja maanittelut eivät\nhäneen pystyneet.\n\nJa kotona se pieni kertoi, että Antti oli nostanut hänet papurikon\nselkään ja että häneen oli kovasti koskenut.\n\nAntin mielestä hän oli kannellut. Eikä Antti voinut oikein selittää\nasiaa, hän ei saattanut pullikoida aikuisia vastaan! Anttia, joka oli\nvanhempi, toruttiin hiukkasen varomattomuudesta, -- mutta hän otti ne\ntorat kovin pahakseen! Minkä vääryyden hän oli mielestään kärsinyt! Hän\nei aavistanut loukkautumisensa johtuvan paljon siitä, että hän oli\ntuolle herttaiselle pikku pojalle niin mustasukkainen.\n\nIllallispöytä oli katettu, kynttilät paloivat siinä lampun lisäksi,\ntalon omaisvieraat kerääntyivät paikoilleen. Antin paikka jäi tyhjäksi,\nAntti ei tullut illalliselle, ei tullut sisään koko iltana.\n\nMinne hän oli mennyt, se itsepäinen, omituinen tuitukko?\n\nOliko hän livistänyt metsään? Mutta eipä hän uskaltaisi olla\nsiellä ainakaan yötä! Vai oliko hän nähnyt paremmaksi mennä\npirttirakennukselle renkien pariin?\n\nTurhaan hänen nimeään huudeltiin pihalla. Olkoon sitten: hän oli nyt\nsellainen, -- minkä hänelle voi.\n\nMutta Antti kököttikin pihalla koirankopissa.\n\nPiha oli pimeä. Tuuli humisi puissa.\n\nEnsin hän \"murti suuta, murti mustoa haventa\".\n\nSitten hän nyyhkytteli tapansa mukaan, mutta, nyt syvemmästä syystä,\nlohduttomana. Toukka oli päässyt ilon hedelmään. Hän oli sitä mieltä,\nettä tuo toinen oli itse pyrkinyt papurikon selkään. Antti ei ollut\nsaattanut häntä kovin varoitella: pienemmällä oli suurempi valta\npienuutensa nojalla ja varsinkin sen vuoksi, että hän oli niin läheinen\ntalon omainen. Ja pikku poika oli Antin mielestä ollut tyrannillinen:\nintti vain hevosen selkään ja putosi kohta. Putosi -- ja valitti, että\nhäneen koski. Oliko se Antin syy? -- Pöyhkeäksi kimmahtaneesta Antista\noli sekin kummallista, ettei toinen muka ymmärtänyt moisen kivun iloa:\npudota komean hevosen selästä!\n\nTietysti aikuiset säälivät juuri tuota toista! Miksi ollaan toisen\npuolella, maitokahvin-nauttijan, pullankastajan? Niin, hieman\nhemmoitellun puolella! Eikä ymmärretä, että korkean ratsun selästä\nputoamisen pitäisi olla ihanaa, jotain muuta kuin leikkiä\nhiekkaläjässä, leipoa siinä kakkaroita -- kuin ämmät.\n\nAntti oli purrut ensin hammasta harmista, loukatusta ylpeydestä. Mutta\nsitten hän nyyhkytti hyvin suruissaan, ja surun aiheuttaja oli aivan\nuusi. Siellä koirankopissa sattui yhtäkkiä sellaista, että hän huomasi\nolevansa -- hieman vieras talossa. Ennen ei hän ollut sitä huomannut.\nNiin, tosin olivat palvelustytöt ja kylän eukot kertoneet, että hän\nolisi jotain merkillistä, ettei hänellä olisi äitiäkään. Kertoneet\nsalassa, sillä heiltä oli se kielletty; mutta Antin korva oli tuon\ntärkeän asian kuitenkin kuullut. Ja nyt koirankopissa alkoi Antti\nomituisella tavalla -- kaivata äitiään...\n\nNiin se alkoi, se kaipaus, ja sitä kesti oikeinpa muutamia vuosia.\nKunnes todellisuus selvitti hänelle sen julman, mutta lopulta\nvapauttavan asian, etteivät verisiteet merkitse kerrassa mitään, jos ei\nniihin liity rakkautta, -- jota hän oli saanut enimmän juuri tässä\ntalossa.\n\nMutta silloin, siellä koirankopissa, oli hän epämääräisesti hyvin\nlohduton; hän ei tietänyt oikein tarkoin uuden surunsa syytä. -- Ja\nsinne hän raukesi uneen, ei niin paljon loukkautuneena siitä, että\npikku poika oli muka syyttänyt häntä hevosen selästä putoamisestaan,\nvaan enemmän väsyneenä orpouden kyynelistä. Sinne hän nukkui Hallin\nviereen, käsivarsi Hallin alla, kylki koiran kuumaa kylkeä vasten,\ntasaisesti tohiseva koirankuono, joka oli äsken nuollut kyynelet hänen\nsilmistään, kaulallaan, -- uskollisen, tyynen, tyytyväisen Hallin.\nSiellä oli hänen nyt paras olla, pimeässä kopissa, ummehtuneilla,\nkoiralta väkevästi haisevilla heinillä.\n\nKunnes hän heräsi ja tuijotteli päästä pyörällä ympärilleen: taivas\ntähtineen kuulsi ympyriäisestä oviaukosta.\n\nTaivas, ylhäisesti vilkuttavat tähdet... Mutta oli yö, ja Antin tukka\ntörrötti pelosta pystyssä! Talo oli aivan hiljainen, ikkunoista valot\nkadonneet. Talo nukkui.\n\nAntti hiipi sisälle, meni asuinpaikkaansa... Se oli sitä kultaista\naikaa, jolloin kaikkia ovia ei tarvinnut aivan välttämättä yöksi\nlukita.\n\n\n\n\nKALAMIEHIÄ\n\n\nPikkarin tukka on pörröinen, hänen silmänsä, -- nuo sahajauhon pölystä\nja liiman kärystä tulehtuneet, viinasta ja pulituurista heikontuneet,\nehkä lukemisestakin rasittuneet siellä pirtin takana kamarissa, jota\nkaksi ahdasta ikkunaa vain himmeästi valaisee, -- hänen silmänsä ovat\nkuin sian silmät, harvojen silmäripsien ympäröimät ja punertavat. Selkä\non kumara, hartiat vinot, ja yleensä hän on romuluinen. Niin koikkuu\nhän sameasti eteensä tirkistellen sortuuteissaan, jotka ovat molemmat\nruttuiset kuten kasaan rutistettu sanomalehti, sekä arkinen että\nsunnuntai-sortuutti. Pikkarin vähät hampaat ovat siinä määrin mustat,\nettä kun hänet lähetettiin kaupunkiin teettämään itselleen uusia\nhampaita, kysyi hammaslääkäri:\n\n\"Tehdäänkö uudet samanväriset kuin nämä entisetkin? Se käy kalliiksi:\ntäytyisi tehdä hampaat ebenpuusta...\"\n\nPikkari ei ole pessimisti: hän on romantikko, unelmiensa täyttämä, ja\nsamalla humoristi. Hänen unelmansa sisältyvät siihen, että kesällä,\n\"pehkukuussa\", -- heinäkuussa, -- tulee Helsingistä taloon\nkesävieraaksi ihana, siro neiti, -- \"siro purkki\", kuten Pikkari sanoo,\n-- neiti, jonka valokuva ukolla on povitaskussaan, lämpöistä sydäntä\nvasten lämpöisesti hellittynä, tupakkaisilla huulilla keltaiseksi\nsuudeltuna. Kun se neiti, -- \"mamseli\", -- maitohipiäinen ja\nmansikkaposkinen mamseli, -- viimein saapuu, rientää Pikkari häntä\nvastaan portille pukeutuneena kurttuiseen sunnuntaiasuunsa, vaikka\nsattuisi arkipäiväkin olemaan. Siinä rattaiden edessä kumartaa hän\nmaahan asti, -- melkein lankeaa vatsalleen ryömimään kuten uskovaiset\n\"Tuhannen ja yhden yön\" tarinoissa sulttaanittarien ja haltijattarien\nvaltaistuimen juuressa; sitten hän könyää kihtisillä lonkillaan jälleen\npystyyn, työntäytyy aivan rillojen luo, haparoi vapisten ja\nkuumeisella, puhtaaksi pestyllä kourallaan tuonne ja tänne sohien,\nkunnes saa neidin käden omaansa, ja peittää sen valkean, pehmeän käden\nkymmenillä palavilla suudelmilla, nöyrillä, alakuloisesti\nriemuitsevilla suudelmilla, joita ihmiset sanovat nuolemiseksi. Ja nyt\nkompuroi Pikkari neidin perästä kartanon suureen saliin, ja hänen\npienissä, muulloin kujeilevissa silmissään kiiluvat rakkauden kyynelet.\nSalissa komahtaa hän istumaan permannolle neidin jalkoihin, katselee\nylös hänen kasvoihinsa, ja alkaa taas yht'äkkiä suudella hänen\nkäsiänsä, -- uneksien olevansa satujen kannuspoika, joka istuu\nritarineitinsä helmoissa. Ja mielessään päättää hän kai ahkeroida ja\nsäästää yhä enemmän, niin, päättää kieltää itseltään viinankin, --\nvaikea päätös, joka ei toteudu, -- voidakseen kuoltuaan jättää\nmamselilleen perinnöksi kapallisen \"rohaa\", -- siten ainakin\npalvelusväki väittää.\n\nNiin, Pikkari on huonosilmäinen, heikkonäköinen. Mutta mitä ihanuuksia\nloihtiikaan romantiikka hänen silmiensä eteen, jotka erottavat tuskin\nparin korttelin päästä höylän viillon ja kertomusten kirjaimet\nainoastaan silloin kuin ne ovat kiinni nenässä! Ja onpa kartanossa\nvielä toinenkin huonosilmäinen hoidokki, vanha Samuli. Oikea hoidokki,\nsillä eihän Pikkari juuri hoidokki olekaan, hän, mestari, jota ei\nmikään ruumiillinen onnettomuus vielä estä työstä. Muuten: hoidokkeja\non monia siinä hyvässä talossa. Samuli on niistä vanhimpia, ikäänkuin\ntaloon juurtunut ja kasvanut. Hän on Pikkaria, perheen vakinaista\npuuseppää, iäkkäämpi, ainaiseksi otettu huutolaisukko, talvisin\nyhteisessä väenpirtissä asuva, kesällä saunakamarissa, jossa hän saa\nviettää rauhallisempia, yksinäisempiä päiviä; verkkoja paikkaileva,\nhalkoja hakkaava, karjapihalla havuja kassaroiva, piikojen apuna vettä\nkantava kunnon Samuli. -- Hänen silmistään on kaihi vienyt näön, -- tai\non ollut vähällä viedä, tehdä hänestä sokean. Kaksi kertaa on hänen\nsilmänsä leikkuutettu, ja siten ne pelastuivat, hän itse pelastui\nkohtaloista julmimmasta. Nyt osaa hän hyvästikin tallustella paksujen\nsankalasiensa ja koukkupäisen keppinsä avulla karjapihalla, saunalta\npirtille ja pirtiltä huvilalle vievää nurmireunaista polkua, tosin\nkepillään hieman haparoiden ja joskus töksähdyttäen pieksunsa kiviä\nvasten. Osaapa hän kulkea suvella talon ulkopuolellekin, rantaan asti;\nensin louhisen ahon poikki ja naapurin karjakujaa myöten, yli hankalien\naitojen, sitten tuokion niittyä, ja lopulta lehtimetsän viihdyttävälle\npolulle, -- rantaan, verkkoja laskemaan. Täten kesällä. Talvella ei\nSamuli liiku paljoa kartanon pihoja loitommalle; pienessä\nlumipyryssäkin seisoo hän uutterasti navetan luona havupölkyn ääressä,\nsahailee halkoja, tai kutoo ja korjailee tuvassa verkkoa:\nviimeksimainitussa työssä ei tarvita silmiäkään, hän osaa sen niin,\nettä voi kutoessaan killistellä ajatuksissaan kattoon. -- Kirkkoon\nviedään hänet hevosella.\n\nSamuli ei ole romantikko: hän hymähtelee säälivästi ja hiukan äkäisesti\nPikkarin rakkaudelle tuota nuorta herrasneitiä kohtaan, -- hymähtää\nkuten muutkin, ne, jotka siitä juttelevat, sille naureskelevat, -- ja\nnaureskeleehan Pikkari itsekin sille, monien romantikkojen\nitseivalliseen tapaan. Samuli ei odota elämältä juuri mitään, hän,\nheikko, puolisokea vanhapoika, -- ellei vain saada elää vastakin,\nkuolemaansa asti, tällaisessa talossa, jossa on niin hyvä olla, --\npelastuneena kaikkein surkeimmalta kohtalolta, sokeudelta, jonka\nesikartanoissa hänen oli jo täytynyt käydäkin. Saada elää hiljaa\naskaroiden, nauttien valmista leipää, tyytyen osaansa, kiitollisena\nhänelle, joka hänen silmänsä pelasti; lisäksi ehkä odottaen pitkän\ntalven jälkeen kesää, -- jolloin lehti puhkeaa puuhun, ruoho maahan,\nvästäräkki rantakivillä kiikkuu, aurinko hautoo virvoittavasti\najatuksia, aina samoja: että huonomminkin olisi saattanut sattua, että\nhyvä on olla näin, kelvollisen ruokapöydän ääressä, juhannuksena\nrieskojen ja munavoinkin, jouluna silavan ja riisipuuron. Siten hän\nelää, apeine muistoineen, köyhän lapsi, toiveita vailla, --\ntyytyväisenä aina uudistuvista ja katoavista kesistä, katsellen\nkuperain lasiensa läpi onnellisena maisemiin, joihin suvi kerää\nauteretta, istuessaan lomahetkin kuistilla alakuloisesti vaiti,\nalistuvasti huokaillen.\n\nKesähän se on vanhalle hyvä! Kesäisin saa lorailla järvellä, laskea ja\nnostella noita talvipuhteilla kutomiaan tai korjaamiaan verkkoja,\napunaan milloin joku rengeistä, milloin joku piioista, ja nykyään\nmyöskin pikku Veerti ja pikku Antti, hoidokkeja Anttikin, armoitettu\nmonien hoidokkien seassa. Niin, monien: siellä noudatetaan ikäänkuin\nsuku- ja ammattivaistoista vanhojen, patriarkallisten pappissukujen\nhyväntekeväisyyttä. Siellä asustelee pirtin nurkissa loisia; siellä\nsiedetään lempeästi yksinpä vallattomia kiertolaisiakin; vaalitaan\nhuutolaisia, ylennetään ottolapsiksikin. Sinne tulee usein pussiaan\ntäyttämään sellainen kuin vanha \"Rusu\", muija, joka on itselleen moisen\nnöyrän nimen antanut, -- punasilmäinen, trakooman kiusaama, --\npuolisokea hänkin, joka on muuten oma tohtorinsa: repii ja polttaa\nnokkosilla pois silmäripsensä, ja Antin pitää tallata anturoillaan\nhänen selkäänsä, kun hän heittäytyy keittiön lattialle vatsalleen\nluuvalon vaivoissa; tallata kovasti, tanssia ja hyppiä hänen\nhartioillaan, -- Antista ei niinkään ikävää työtä! Onpa se vain\nsellainen talo, ettei sieltä maksaisi vaivaa karata, niinkuin teki\npikku Selma, joka ensin palveli aputyttönä, mutta oli kai hiukan\nparempaankin aiottu, -- eikä aavistanut etuaan, onneton: ah,\nsellaisten, joiden sukuverikin saattaa olla sairaloisesti pilattu, on\nniin kovin vaikeaa, joskus suorastaan tuskallista, voittamatonta\nhallita pahoja perinnöllisiä vaistojaan!\n\nNo niin, -- Antti hääriskeli usein siinä Pikkarin ja Samulin vaiheilla.\nSamulin kanssa kävi hän silloin tällöin verkolla.\n\nVerkkotalas eli nuottakota oli tuolla lahden poukamassa, -- toisella\npuolella korkea kallioniemi, jota nimitettiin Kuirinniemeksi, toisella\npieni järvenselkä. -- Talas kyyköttää siinä harmaana, vinoon\nkallistuneena. Sen katto on naavoittuneista laudoista, sateitten syömät\npylväät nojaavat aaltojen sileäksi hiomaan kallioon, niin sileään, että\non täytynyt kasata röyköttäin isoja kiviä tueksi pylväitten varpaille.\nSiellä kodassa, monien orsien varassa, riippuu nuotta, joka on Antista\nhyvin mystillinen, koska se on niin monimutkainen ja koska sitä\nkäytetään kovin harvoin, silloinkin usein erikoisessa juhlatunnelmassa:\nsilloin lähetetään järvelle rengit eikä vanhaa Samulia, silloin lähtee\nmyöskin herrasväki saareen, rantakalalle. Kahvipannut porisevat niinä\nrunollisina iltoina rannalla, valkeat liinat levitetään kalliolle, jota\nsavu ympäröi tuoksullaan ja karkoittaa pois hyttysiä. Liinalla\nloistavat vehnäset, niitä tarjotaan kahvin kanssa kaikille. Siellä\nkajahtelee ilo ja leppoisa leikinlasku.\n\nMutta mystillisestä, ikäänkuin juhlia antavasta nuotasta syrjemmällä\nriippuvat verkot kodan ulkopuolella erikoisilla vappeillaan. Samuli\nniitä tarkoin savustelee. Ihan sivussa kasvaa lepikko, -- tummia\ntervaleppiä, joiden lehdet kiiltävät niin kauniisti ja rungot hohtavat\nkuin tina tai himmennyt hopea.\n\nRakastaahan Antti tuota matalaa niemeä, jolla se nuottakota kyyköttää!\nKaislikkoa, joka kasvaa mutaisessa rannassa, kesän lämpöisessä vedessä.\nRakastaa Samulin verkonsavustuspaikkaa ja sen kekäleitä; lepikkoa,\njonka läpi järvi salaperäisenä kiiluu; Kuirinniemen komeaa hahmoa, --\nsen yli lentävät kuirit eli kuovit ennen sadetta alakuloisesti ja\npitkään huutaen, kimeästi rillittäen... Ja rakastaa intohimoisesti\nvarsinkin kodan sileää kalliota, -- sileää melkein kuin lasi,\nauringonpaisteessa ihanasti tulista! Miten uinuttavasti laineet sitä\nvasten liplattavat, -- ja myrskyllä ne kolisevat hurjasti, kumeasti!\nNiin, hän pitää tuosta kodasta paljon enemmän kuin itse kalastamisesta,\n-- pitää siitä paikan itsensä vuoksi, talaan ja nuotan mystillisyyden\ntähden, etenkin nuotan juhlahetkien vuoksi, asiattomasti, eduttomasti,\n-- ja hyötyä tuottamatta. Pitää niin, että hän joskus talvellakin,\nhankiaisten aikaan, juoksee sinne yksin tai tahtoo sinne toverit\nnaapuritaloista karttupiilosille, kovalle, hileitä kimaltavalle\nhangelle.\n\nJoutuivatpa nyt kerran nuo kaksi huonosilmäistä, vanha Samuli ja\nPikkari, yhdessä laskemaan ja nostamaan verkkoja. Jostakin syystä ei\nedes Veertin eikä Antin tarvinnut lähteä Samulille apuriksi; --\nlieneekö Antillakin ollut muuta tekemistä -- tai leikkimistä: kirkkojen\nrakentelua tahi vain -- metsässä juoksemista.\n\nSamuli ja Pikkari lähtivät.\n\nKun he illallisen ajoissa palasivat järveltä, kehui Pikkari kovasti,\npieni koiransilmä silmissään, miten he muka huomisaamuna kaloja\ntoisivat, koska kerran hän oli ollut hommassa osakkaana, -- toisivat\nkolmilaita-kuutin täynnä aarteita, niinkuin kaskuissa kerrotaan:\nkolmilaitainen oli aina saduissa venhe, jossa järvien pohjasta tai\nsoitten syvyyksistä nousi aarteita, -- padalliset kultaa, hopeaa...\n\nSamuli pysyi Pikkarin kehuskellessa ja irvistellessä mykkänä ja tapansa\nmukaan hiukan happamena; ja näyttipä hän Antista tyytymättömältäkin.\nMyöhemmin tunnustikin sitten Samuli Antille, ettei Pikkari ollut\nosannut soutaa, tottumaton kun oli, miltei ensikertalainen; Pikkari oli\nreuhtonut ja riuhtonut kuten pieni Veertikin, joka kuului myöskin\nreuhtovan, riuhtovan ja äyskivän verkkoja laskettaessa, kun taas Antti:\nno, se nyt oli toista, se! Niin kertoi Samuli, kai Anttia\ntottelevaisuuteen mairiakseen; Veerti oli muka tottelematon,\npahalainen! -- Ja heittiö oli nyt myöskin Pikkari ollut.\n\n\"Mutta mitäs hänestä silmänapuakaan, -- huononäköisestä\", hymähti\nSamuli.\n\nTuli seuraava aamu. Pikkari ja Samuli palasivat verkonnostosta\nparhaiksi suurukselle. Samuli tuntui vielä ärtyisemmältä kuin eilen,\nvaikkei saalis ollutkaan paljon tavallista huonompi. Pikkarikin näytti\nensin ärtyneeltä, hiukan alakuloiselta, -- ei kehunut saaliilla, vaan\nsanoi:\n\n\"Turhaa heitellä veteen värkkejä. Ei sitä kalaa lähde enää värkillä,\nvaan hopeisella koukulla.\"\n\nSiihen unohtui se tapaus, niinkuin kaikki muutkin pienet, vaatimattomat\ntapaukset talossa. Unohtui melkein viikoksi, -- kunnes Pikkari, se\nholtiton koirankuono, viimein asian paljasti. Alkoipa hän jutella\nkerran keittiössä, tapansa mukaan nopeasti illallisen hotkaistuaan,\nmiten he kaksi, Samuli ja hän, olivat silloin laskeneet verkot. Olihan\nSamuli pahasti äkseerannut Pikkaria. Mutta järveen ne \"värkit\", --\nverkot, -- oli lopulta saatu reuhkatuksi.\n\nVasta seuraavana aamuna alkoi kiipeli. He olivat nostaneet kaksi\nverkkoa. Pikkari sanoi: \"Niissä oli pari tuollaista ryhää\", kuhaa, --\nmitä lienevätkään olleet: ei Pikkari tuntenut kaloja niin tarkoin\nulkonäöltä, tunsi ne ainoastaan lautasella.\n\nSitten olivat he alkaneet lappaa kolmatta verkkoa. Ja olivatpa silloin\nhuomanneet, että joku, naapuri kai, -- oli laskenut oman verkkonsa\nheidän verkkonsa päälle ja poikki.\n\n\"Sameli sen huomasi\", sanoi Pikkari. \"Sameli inisi, natisi ja nitisi:\nMikä pahalainen! Eihän tällaista ennen ollut tapahtunut.\"\n\nJa sitten oli Samuli temponut sitä vierasta verkkoa, sotkenut sitä\nvedessä huiskin haiskin, kiskonut sen kasaan, -- eikö se liene siinä\nvähäisen revennytkin...\n\nMutta kun he tulivat toisen oman verkkonsa luokse, -- oli taas naapurin\nverkko laskettu suoraan sen poikki. Ja sitä Samuli nyt peuhkaroimaan:\n\n\"Kuin provasti laiskan roika-völperin partaa lukukinkereissä.\"\n\nPahalaiseksi oli Samuli taas naapuria sanonut, kovin oli suuttunut.\n\nJa heidän kolmaskin verkkonsa oli painettu pohjaan, vieraan verkon\nalle! Samuli oli nitissyt ja natissut, kiljahtanutkin muka:\n\n\"Niitä pahalaisia...\"\n\nMutta mitenkäs sitten kävikään? Kuinkas se kasku sitten olikaan?\nViimein Samuli huomasi, että hänen sotkemansa vieraan verkon\npuikkarissa oli talon omien verkkojen merkki, poltinleimasimella\npainetut kirjaimet A ja W. He olivat edellisenä iltana laskeneet omat\nverkkonsa omien päälle, -- monta kappaletta.\n\n\"Ja niitä se Sameli repeli... Itse sotkotteli ja repeli värkit! Ja itse\nhän ne selvittää ja tursii tukkoon, se Sameli!\"\n\nPikkari nauroi Samulille kurahtelevalla kurkullaan, kyynelet silmissä,\n-- istuen keittiön permannolla jalat ristissä allaan, kuten hänen\nlepoasentonsa oli. Nauroi ja kujeili:\n\n\"Ja Sameli morkkasi Pikkaria: Eihän Pikkarikörri mitään jummarra, ei\nole Pikkarilla silmiä otsassa, ei hän näe mitään, -- kun hänellä ei ole\nlasisilmiä niinkuin Samelilla...\"\n\nSamuli istui vielä illallisella, syöden hitaasti ja väsyneenä niinkuin\naina. Pikkaria kuunnellessaan tuli hän hyvin kalpeaksi, inahteli hiljaa\njotain epäselvää, kuten hän ihmisten joukossa suuttuessaan teki. Mutta\nsanasotaan ei hän ryhtynyt: ripset vain lipsuttivat vaskisten\nsankalasien takana, suu vavahteli ja meni vinoon, -- ruoka ei näyttänyt\noikein maistuvan, ja hänen huokauksensa olivat tavallista\nalakuloisemmat.\n\n\n\n\n\"ISÄNMAA\"\n\n\nSiihen aikaan kuin Antilla ei vielä ollut punaista hattua, -- sellaisen\nhatun sai hän vasta lyseon kolmannella luokalla, kuten kymmenet muutkin\noppilaat kotoisilta vaalijoiltaan, joten koko lyseon edusta näinä\nsyksyn ja kevään päivinä oli kuin haperosieniä täynnä, -- siihen aikaan\nei hänen maailmansa, lasten totuttuun tapaan, jossa ei liene ennenkään\nollut mitään uutta eikä erikoista, ollut suuri. Se ulottui suuren\npellon yli, joka laskeutui tuolta kaltevasti talon laaksoon ja jonka\nrinteellä aurinko suloisesti lämmitti, maantien kiviaidalle asti; jos\nniin pitkälle välistä lähti, näki siitä, kuinka ripeät hevoset\nravasivat ohitse, tullen jostakin etäisyydestä ja kadoten toiseen, jota\noli ihmeellistä ja haikean rakasta ajatella. Toisaalla jälleen riitti\nsitä aluetta pappilan hakaan ja pappilan päiväpaisteisille vainioille,\njonne kuljettiin lammikoita kiiltelevän niityn poikki, -- ensin mustan\nnaapuritalon karjakujaan, jonka suulla siat kylpivät mukavasti ja\nlaiskasti savirapakoissa, ja sitten talon pihan kautta ja ruispellon\npientaretta tavallisen aidan luokse, jonka takana juuri mainittu niitty\nalkoi raikkaasti tuoksuvine kulleroineen. Kolmannelle taholle\nviettelivät jonkin matkaa sileä leikkikallio, sitten mansikka-aho, jota\nympäröi nokinen kaskiaita, sitten tervakukkia loistavat hiekkarinteet,\n-- ja pitkä, salaperäinen tie järven rantoja myöten toiseen kartanoon:\nsinne lähetettiin Antti välistä asialle, ja hän meni sinne mielellään\netenkin siitä syystä, että siellä oli vesimylly ja sen salaperäisesti\npauhaava pato. Mutta neljänneltä suunnalta näkyi kaupunki, jossa hän\noli alkanut koulunsa; se oli jännityksen paikka, koska siellä oli se\nhänelle siunaukselliseksi koituva lyseo, -- paikka, missä ei oikeastaan\nennättänyt nähdä mitään, kun oli vain pidettävä huoli, että selvisi\nkunnialla läksyistään: paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin\nteilattavaksi ... ajatellen talvisin reessä, aamupimeässä ylös\nnoustuaan ja tirkistellen vällyn reunan alta tähtiseen taivaaseen,\nkuinka tälläkin viikolla tyydyttäisi kaikki opettajat, ne kauheat.\nAntti oli niin arka ja pelkuri.\n\nTämä neljäs maailman kulma oli laajin ... peloittavin ja elottomin.\n\nJa kaikkien näiden suuntien ulkopuolella ei muuta kuin jotain\nepämääräistä, mitä ei kaivannut, -- enintään se herätti sielussa\njonkinmoisen kummallisen, runollisen kaiun oudoilla nimillään, tai\nhieman uteliaan, haikean tunnun, että maailma saattoi olla hyvin avara.\nPiikatytöt lauloivat: \"Maailma on suuri ja avara\", ja: \"Maantie on\npitkä ja sannoitettu...\" Mutta Antille oli maailma lopultakin ikäänkuin\n-- täysin tarpeeton!\n\nOnpa hän sitten hiukan maailmanrannoillakin kierrellyt... Ja viimein\nhän taitaa jälleen päätyä siihen, että olinpaikan pitää olla aivan\nahdas, kovin pieni, -- että se suuri, väljä, löysä, se ulkopuolella\noleva tullee hänelle taasen -- vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!\n\nNo niin, siihen aikaan kun Antilla ei vielä ollut tuota punaista\nhuopahattua, josta hän ylpeili kuten kymmenet muutkin oppilaat, oli\nhänen likeisin seuralaisensa kaupungissa eräs reilu ja teräväpäinen\nOskar: penkkitoveri ja peloittava kilpaveikko. Ja kerran keväällä,\nennen tutkintopäivää, Oskar pyysi, houkutteli ja tiukkasi Anttia\nkäymään sitten kesällä hänen kotonaan, joka oli järven takana. Ja kas\nvain, Antti oli jo sen verran muuttunut, että Oskarin kotiseutu herätti\nhänessä jo nimensäkin puolesta epämääräistä uteliaisuutta ja pientä\nkaipuuta. Kului sitten parisen viikkoa tuona aikaisena kesänä, niin\nAntti pyysi kasvattajaltaan matkaa Oskarin luo ja sai sen: olihan\ntodistus ollut melkoisen hyvä.\n\nNyt lähti Antti tälle ensimmäiselle ja pitemmälle matkalleen ...\nikäänkuin ulkomaille.\n\nKaupunkiin asti hän käveli, -- osasi hyvin sen taipaleen, tunsi kaikki\noikaisevat polut, vaikkei tohtinut päivälläkään salaperäisimmille\nniistä, sellaisille, jotka veivät hyvin loitos valtatiestä: metsässä\nsaattoi tulla vastaan ilkeitä ihmisiä, kenties rosvojakin, joiden\nkerrottiin ryöstäneen ja murhanneenkin juuri tällä salolla.\n\nKaupungissa hän selvisi laivaan. Ja ajoi sitten jännityksen ja sekavan\nihmettelyn vallassa poikki ulappain. Ilmestyi yht'äkkiä Oskarin kotiin,\nsinne järven taakse.\n\nOskar oli tavattoman iloinen. Hyvin talossa kestittiin, annettiin\nAntille kahvit kuin hän olisi ollut aikuinen vieras, tyrkytettiin\nrunsaat vehnäset, syötettiin vehnäsvoileivät, munavoit, viilit,\nrieskat, mansikkamaidot. Pidettiin hyvänä Anttia, joka oli rakkaan\nOskarin lähin toveri. Tai Oskar se itse esiintyi parhaana kestitsijänä,\n-- näytteli ylpeästi oikeaa isäntää.\n\nJa ensimmäinen päivä meni katseltaessa taloa sisältä ja ulkoa, -- sen\nvanhaa rakennusta, Antille salaperäisiä, tummia huoneita, aurinkoista\npihaa, jonka keskellä kasvoi kolme hirvittävän korkeaa ja paksua\nkuusta; puutarhaa kirsikkapuineen, joiden kuoresta lähti pihkaa, ja\npihkasta saattoi valmistaa liimaa, jolla kuivattuja kasveja voi\nkiinnittää arkeille. Kiivettiin ja juostiin sammaltuneita kiviaitoja,\n-- käväistiin navetassakin, joka nyt kesällä oli tyhjä, ihailtiin\ntuulimyllyä, -- sekä lampea, jonka tavattoman lämpöisessä vedessä oli\nhauska uida: olihan mutaisessa lammessa yhdellä kohtaa hiekkapohjainen\nuimarantakin.\n\nJa seuraavana päivänä keksi Oskar uutta ohjelmaa. Kerättiin, tutkittiin\nja kuivattiin leivinuunissa maksaruohoja, liimattiin niitä arkeille\ntuolla kirsikkapuiden pihkalla. Pelattiin noppaa; oltiin tarhasilla:\ntoinen piti silmiään ummessa ja koetti arvata, minkä kiven toinen sillä\nvälin muutti uuteen paikkaan pienistä kivistä tehdystä pyörylästä.\nAmmuttiin Oskarin piilipyssyllä, uitettiin hänen suurta, ihmeellistä,\ntäydellisesti taklattua leikkilaivaansa... Hypättiin lautaa. Ja Oskar\nvoimisteli omaa kuntoaan näyttääkseen ja vieraansakin iloksi... Mutta\nAntista alkoi olo tuntua arveluttavalta.\n\nKolmantena päivänä iltapuolella tuli vieras hyvin vakavaksi. Hän oli\nkotonaan pyytänyt ja saanut luvan olla tällä matkallaan viikon!\nKokonaisen viikon! Ja hän oli jo sanonut Oskarille, että aikoi jäädä\ntänne viikoksi. -- Sen päivän illalla teki hän salaa itkua, mutta\nponnisti tahtonsa, ei näyttänyt kyyneliään, jotka tuntuivat kurkussa.\nNeljäs päivä oli Antille kauhea, -- ja Oskarillekin. Antti ei saanut\nrauhaa missään; hän oli hajamielinen, ei innostunut mihinkään, ei\nnäyttänyt ajattelevan mitään: Oskarille nolaava ja hermostuttava asema!\nOskari teki parhaansa, -- tuumiskeli kaikenmoisia huvituksia. -- Mutta\nyht'äkkiä illemmällä Antti sanoi, että hän tahtoi kotiin, ja oli hyvin\nlohduton.\n\nOskar laski leikkiä, lörpötteli, houkutteli. Antti työnsi hänet\nluotaan, -- melkein kiukkuisesti...\n\nMutta vielä oli Oskarilla varastossa jotakin, peijakas vie: muuten\nolisikin hänelle isäntänä käynyt nolosti. Oskar ehdotti, että nyt\nmentäisiin metsään ja haettaisiin variksenpoikia. Oskar tiesi pari\npesää, joissa oli vielä pojat tallella, kun ne pojat vain saataisiin\nkiinni.\n\nAntin mieli kirkastui, niinkuin aikuisen, joka juopumuksesta\nselvitessään saa uutta väkevää juomaa. Lähdettiin metsään melkein\njuoksemalla: Antti se piti sellaista kiirettä. Ja Oskarin variksenpesät\nlöydettiin. Vihreänä ja hopeisena hohtavan koivikon reunassa ne olivat,\npetäjissä, joissa reuhotti kuivia, risuisia, helposti katkeilevia\noksia. Oskar kiipesi puuhun, torjui epätoivoisesti rääkkyvät ja\nvihaisina iskemään lentävät emovarikset, sai kiinni kaksi poikaa ja\nnakkeli ne alas Antille, joka ne jollakin tavoin vangitsi.\n\nSitten saatiin juoksemalla kiinni vielä yksi varis, kolmas. Ja\npalattiin Oskarin kotiin, -- joka näytti nyt Antista niin oudolta ja\nsynkältä. -- Mitä tehdä variksilla? Oskar syötteli niitä ensin, mutta\nvälittikö Antti tuosta hommasta? Kuuluiko se häneen, -- lapsellinen\nvarishoito! Hänellä oli ikävä. Talo -- niin ikävä. Hän sanoi tahtovansa\nhuomisaamuna kotiin!\n\nOskar hänelle vain nauroi, -- maanitteli, rohkaisi miestä jäämään:\nkyllä tässä jotain lystiä keksittäisiin.\n\n\"Kuulepas\", sanoi hän, \"ruvetaanpas ampumaan variksia!\"\n\nOskar vei varikset aitan nurkalle ja asetti ne seinää vasten.\nVuorotellen ampuivat pojat niihin piilipyssyllä ja nuolilla, joiden\nponnet Oskar oli varustanut teräviksi tahkotuilla kattonauloilla.\nAmmuttu varis vavahti, kyyristyi kivusta kokoon... Ja sai uuden nuolen.\nVoi tätä surkeutta. Pyssy herposi Antin kädestä, hän ei tahtonut enää\nampua, hän tuskin katsoi, kun Oskar ampui. Hän puuskutti itkua; hän\ntahtoi kotiin!\n\nOskar joutui aivan suunniltaan häpeästä ja suuttumuksestakin: vieraalla\noli täällä ikävä. Oliko täällä paha olla? Mitä hitsiä hän nyt keksisi?\n\n\"Katsos\", huudahti hän, \"kun minä nakkelen variksia aitan nurkkaan!\"\n\nOskar otti variksenpojan jaloista ja löi siltä pään murskaksi aitan\nnurkkaan. Aivot tirskahtivat linnun heikosta kallosta, -- niinkuin\nHomeroksen lauluissa sankarien aivot maalle.\n\nAntti käänsi kasvonsa pois, hänen mieltänsä etoi, hän inhosi Oskaria,\njoka tappoi sillä tavoin kaikki äsken vangitut varikset ... yksitellen,\nnauraen. Parastaanhan Oskar yritti, koettaen ilahduttaa Anttia! Oskarin\nsuupielistä valui hiukan sylkeä, kun hän Antin huviksi paiskeli\nvariksia, -- niinkuin se työ olisi ollut hänestä jollakin tavoin\nmakeaa; siten valui häneltä aina mielitehtävissään, esimerkiksi silloin\nkun hän suoritti matematiikan laskuja.\n\nAntti tunsi inhoavansa Oskaria. Ja hän vihasi Oskaria, joka ei vain\ntahtonut päästää häntä kotiin! Ei tahtonut, vaan tyrkytti hänelle\nraakoja huvituksia!\n\nTuli Antille ahdistava ilta. Hän painui jälleen Oskarin kanssa outoon,\nyhteiseen sänkyyn, yhteisen raanun alle. Ja siinä kahden kesken,\nOskarin kamarissa, nyyhkytti Antti ja rukoili Oskaria laskemaan hänet\nhuomisaamuna laivalla kotiin. Rukoili, huokaili.\n\nViimein Oskar lupasi hommata hänet laivalle, vaikka viikosta oli\nkulunut vasta neljä päivää. Ja todellakin Oskar meni vielä pirttiin,\nilmoittaakseen aikuisille, että heidät herätettäisiin aamulla, sillä\nlaiva lähti täältä varhain.\n\nAntti vaipui suloiseen uneen: huomenna hän pääsisi kotiin ... kotiin.\n\nAamulla hän heräsi itse. Heräsi liian myöhään! Kun hän juoksi katsomaan\nulos ikkunasta, niin laiva jo meni järvellä! Tuolla se meni kaukana\nohitse. Ja Oskar nauroi, sanoi, etteivät he enää laivalle joutuisikaan,\ntunnusti, ettei hän ollutkaan käskenyt aikuisia heitä herättämään.\n\nAntti karkasi Oskarin kimppuun, vapisi, itki, löi, mutta ei mitään\nvoinut. Olisi tahtonut häntä melkein purra: hampaat olivat pienen ja\nheiveröisen Antin parhaimmat aseet isompia vastaan.\n\nJa sitten hän häpesi, että oli tahtonut purra ja että oli lyönytkin.\nMutta kuitenkin kantoi hän sen päivän Oskarille leppymätöntä kaunaa:\nhänen suuttumuksensa oli oikeutettua!\n\nSen päivän olivat he Oskarin kanssa melkein vihamielisiä; niin, Antti\noli sitä tosissaan; Oskar pilkallinen ja hiukan synkkä. Antti katseli\nhämääntynein silmin sinne ja tänne, teki yhtä mittaa itkua eikä syönyt\njuuri mitään.\n\nJa seuraavana päivänä hän sitten pääsi kotiin. Ensin kaupunkiin\nlaivalla, jonka kannelle näkyi kaukaa mäeltä korkea kotoinen kartano,\nja kaupungilta juoksi hän kaikkia oikoteitä, peloittavimpiakin, suoraan\nkotiin!\n\nMikä onni -- olla kotona! Kuin pahaa unta nyt koko se matka.\n\nMikä nautinto, niin, oikea autuus olla jälleen tuon lempeästi\nhymyilevän ja Antin tukkaa silittelevän rouvan luona! Lieneekö Antti\nkoskaan ennen takertunut hänen vyötäröihinsä, hypistellyt leikitellen\nhänen esiliinaansa niinkuin nyt! Hetkeksikään ei Antti häntä irti\npäästänyt, vaan riippui hänen mukanaan kamarista ruokasaliin,\nruokasalista keittiöön, keittiössä hellan äärestä pöydän luo, sieltä\nportaille ja alas ruoka-aittaan, mistä jälleen takaisin keittiöön.\n\nJa sitten hän katselemaan omia maitaan! Pientä puutarhaansa, jonka hän\noli lepikköön raivannut, siltaansa, joka oli sommiteltu matalan ojan\nyli, -- kaivoa, aikuisten hylkäämää kaivonyritystä, jossa ui\nsammakonpoikia, -- kymmeniä tuttuja paikkojaan. Ja kun hän rienteli\nulkona kuin häkistä päästetty lintu, kummastui hän merkillistä asiaa:\nkaikki, -- nurmet, laihot ja lehdot, -- olivat sillä välin\nsuunnattomasti kasvaneet, hänen ollessaan poissa kotoa. Sen huomasi hän\nomilla silmillään! Mikä ihme! Ruoho oli ollut ennen matalampaa! Ruis\ntohotti nyt noin korkeana, -- ihanasti huojuva, suhiseva ruis, sinisten\nkukkien asunto, -- suloisesti uneen laulava, kultainen laiho. Rakas\nruis! Lehdet lehmuksissa -- miten tavattoman isot!\n\nKuinka se oli mahdollista? -- Ja kuinka kaikki täällä kotona oli\nkaunista, itkettävän kaunista.\n\nHän ei silloin vielä laisinkaan tietänyt, mitä ihmiset tarkoittavat\nsellaisella sanalla kuin: isänmaa. Ja kukapa aikuinenkaan tuon sanan\noikein selittää!\n\nNiin, onpa hän sitten hiukan kierrellyt maailman rannoillakin.\nJa viimein johtunut omituisella tavalla ajattelemaan erikoisesti\ntätä ensimmäistä pitempää matkaansa, kyläilyä Oskarin, reilun\nvierasisäntänsä, luona. Ja koska hän tuntee saaneensa matkoista aivan\nkurkkuunsa asti kyllälti eikä halua enää pois kotoa, luulee hän\nymmärtävänsä silloista Anttia; taitaa jälleen päätyä samaan kuin Antti\npienenä, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, -- että\nse ahdas on suuri, ihmeellisen kaunis, hänen isänmaansa. Niin, kaikki\nväljä, löysä, se ulkopuolella oleva tulee hänelle jälleen\nvastenmieliseksi, tarpeettomaksi!\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN RAKKAUS\n\n\nOli markkinat, syysmarkkinat. Antti, joka kävi nyt lyseota, kuljeskeli\nluokkatoverinsa Uunon kanssa isolla torilla. Oli ilta, oli pimeä, mutta\nkuitenkin tavallista valoisampi: siellä täällä kuulsi vanhanaikuisia\nkatulyhtyjä, jotka polttivat lamppuöljyä, mutta teltoista ja kojuista\nsäteili kirkkaampaa valoa. Väkeä kuhisi. Hevoset juoksivat, mustalaiset\nkeinottelivat konkareillaan läpi tungoksen. Tuolla tatareita. Tuossa\njuutalaisia turkissaksoja, joita Uuno ärsytteli: puristi heidän nenänsä\nedessä takkinsa liepeen siankorvan muotoiseksi, heilutteli sitä ja\nsanoi:\n\n\"Osta, frouva, Siibirin mummon nahka!\"\n\nSilloin juutalainen tai tatari rynkäsi muristen ulos, kyynäräkeppi\nkädessä, ajoi Uunoa takaa... Tuokio, ja Uuno ilmestyi jälleen\nkiusaamaan...\n\nPillit vinkuivat, hälisivät. Petoeläimet häkeissä karjuivat ... joku\nmies lauloi jotakin, jota sanottiin markkinaviisuksi. -- Nämä olivat\nmelkein ensimmäiset markkinat mitä Antti oli nähnyt; ainoastaan pari\nkertaa ennen lienee hän päässyt kaupunkiin markkinoille, pienempänä\nkuin nyt. Ei hän ollut iso vieläkään, -- lyseon toisella luokalla.\nSilloin olivat markkinat tuntuneet kovin kummallisilta. Nämä sen sijaan\nolivat -- ihanat. Silloin, kun hän kuljeskeli kasvattajansa kanssa\ntorilla, pämppäsi jonkin korkean talon seinämällä aisakello, mutta\nkellon vieressä seinällä riippui ja puheli elävä ihmisen pää, irti\nleikattu pää. Se puheli, se kutsui väkeä sisälle. Mikä se oli?\nKamalalta se näytti, -- punertava, verinen pää. Ja joku mies saman\ntalon portailla huusi ja kutsui ihmisiä sisälle, katsomaan puhelevaa\npäätä... Kummallista, kauheaa Antista... Miten se pää oli siihen saatu?\nSisältäkö tuota aisakelloa soitettiin, koska se soi yksinään? Tuliko\nsiihen kelloon naru seinän läpi? Kummallista kaikki ... kuin unta.\n\nVähän samaa, unen tapaista oli markkinoissa vieläkin. Antti asteli\nUunon vieressä tai perästä, pienenä, avuttomana... Oli rinkilöitä...\nOli pahvisia leikkihevosia, harmaita ja mustapilkkuisia papurikkoja, --\nleikkikaluja, joista Antti piti vielä melkoisen isona. Oli jos mitä\nmerkillistä...\n\nUuno ei ollut vielä ihan sellainen vintiö kuin vähän myöhemmin, tuo\nvarhain viisaaksi tullut Uuno, jonka ylimielistä arvostelua ja hiukan\nteennäistä, julkeaa miesmäisyyttä Antti vaistomaisesti pelkäsi; Uuno ei\nvielä polttanut edes tupakkaa.\n\nMarkkinat, tai oikeastaan niiden aatto...\n\nMutta kauan ei Antti saisi niillä viipyä: täytyisi mennä kortteeriin\nlukemaan läksyjä! Vasta ylihuomenna, toisena markkinapäivänä, oli\nlyseolla markkinaloma.\n\nKortteeri tuntui hänestä ikäänkuin pimeältä, niin juhlallisen ja\nmelkein ankaran hiljainen se oli. Antti asui kunniallisen, ystävällisen\nperheen kodissa. Mutta Antille se asunto oli hieman yksinäinen. Hyvin\nsiellä syötettiin, -- mutta väkeä oli vähän, ainoastaan herra ja rouva,\njoilla ei ollut isoja lapsia, ja pari palvelustyttöä. Siellä oli niin\nhiljaista. Ainoastaan urkuharmooni soi silloin tällöin salissa Antin\nseinän takana. Antti istui pöytänsä ääressä, ja luki, luki läksyjään,\nkaiket illat. Koulu oli peloittava, opettajat tuntuivat vaativan\nmahdottomia, Antti oli kunnianhimoinenkin, paitsi ettei hän tahtonut\ntuottaa surua kasvattajalleen: hänen piti täyttää velvollisuutensa. Hän\nluki, -- luki päänsä sekaisin. Välistä pyydettiin arkuria menemään\nkävelylle, hän ei mennyt, se ja se oli vielä osattava täysin ulkoa,\neikä Anttia ajettu ulos. Antti istui hiljaa komerossaan, selkä koukussa\nlampun ääressä. Anttia kiitettiin ahkeraksi pojaksi.\n\nMutta tänään oli markkinat, ja Antti oli innostunut vapauteen.\n\nLyhyttä iloa: pian takaisin kotiin. Hiljaiseen taloon, missä\nseinäkellon naksutuksen kuuli huoneesta toiseen. Kummalliseen elämään,\njonka tarkoituksesta hyvin heikko aavistus kuiskasi jotain sellaista,\nettei se kenties niin tarkoituksenmukainen ollutkaan, vaan\nsattumallinen, jollakin tavoin kohtalokas... Ainainen tuttu,\nalakuloisesti sirisevä lamppu. Läksyt, joita täytyi yhtä mittaa jankata\n-- kunnian vuoksi. Ulkona pimeys, -- kaupunki nukkui aikaisin illalla,\nikäänkuin puolikuolleena; jokainen ihminen nousi ylös ja meni taas\nnukkumaan, puuhasi sillä välin jotain ... kuin kone. Ja lapset lukivat\npuolestaan läksyjä: kun vain menisi huominen päivä, menisi päivä\nkerrallaan, niin olisi taas hetken pulma voitettu.\n\nNyt oli lyhyt, ihana juhla. Ah, että se täytyi lopettaa niin pian!\n\nMutta Uuno sanoi, että vielä oli käytävä jossakin: paras herkku oli\nmaistamatta. Uunolla oli rahaa, hänen mammansa antamaa, ja aulis Uuno\nvei nyt Antin suureen telttaan, jonka edustalla, lautakorokkeella\nhuuteli kirjaviin vaatteisiin puettuja miehiä ja naisia, salaperäisten\nlyhtyjen valossa. Tai: yksi nainen ainoastaan! -- Välkkyviä hopeatähtiä\nheillä oli pukimissaan.\n\nUuno ja Antti menivät sisään.\n\nJa siellä teltassa rakastui Antti siihen naiseen. -- Hämärässä teltassa\nnäytettiin käärmeitä, -- Uuno sanoi, että ne olivat tehdyt saranoilla\nyhteen liitetyistä puunikamista, -- käärmeitä, joita juuri tuo nainen\nloihti laatikosta esille koskemalla niihin kultaisella taikasauvalla.\nTiesihän Antti jo, mikä Kirke oli. -- Ja siellä näytettiin soihtujen\npunertavassa valossa monenmoista muutakin, joskaan ei yhtä salaperäistä\nkuin nuo käärmeet. Soihdut lepattivat kiiltävissä maljoissa\njonkinmoisilla juhlallisilla kolmijaloilla. Ympärillä teltassa oli\nhyvin pimeää tai hämärää. Väkeä oli vähän... Eikä Antti pian nähnytkään\nmuuta kuin tuon naisen, joka teki loitsutemppuja. Hän oli puettu\nvalkeaan, pitkään vaippaan, -- Uuno sanoi sitä paidaksi. Päässä\nkimalteli kultainen diadeemi. Hän seisoi punaisella korokkeella\nalttarin ääressä, taustana musta kangas, ja kahden puolen hulmusivat\nsoihdut. Antti söi papitarta silmillään; hänen rintaansa pakotti, --\nsiihen koski kipeästi, kun miehisten näyttelijäin kädet hipaisivat\nloitsijaa auttaessaan tuohon valkeaan vaippaankin. Antti olisi ollut\nvalmis mihin tahansa. Hän ei kuullut Uunon pilasanoja. Naisella\noli Antin mielestä ihana, kihara tukka, -- musta tukka, joka\ntodellisuudessa oli kenties värjätty ja käherrysraudoilla pilalle\npoltettu; ihana tukka; -- ja korkea, jalo otsa, joka hohteli vielä\nylevämmin kuin kultainen panka sen ympärillä. Kaunis, valkea otsa, --\nja poskien hipiä hehkuva. Vielä hehkuvampi hänen povensa.\n\nAntti leimusi tulessa, nääntyi tuskassa, -- oli hätääntynyt,\nhäikäistynyt, pikku mielipuoli rakkaudesta.\n\nJa näytännön jälkeen kiiruhti hän kortteeriinsa. Mutta hän ei ryhtynyt\nlukemaan. Hän kertoi toiselle palvelustytölle, sisäkölle, että hänellä\noli nyt rakastajatar.\n\nTyttö ällisteli ja nauroi:\n\n\"Antti! Mitä sinä niistä asioista tiedät, sinä!\"\n\nJa hän nauroi vielä makeammin.\n\nAntti ei naurusta ollenkaan loukkautunut: siinä naurussa oli sittenkin\njotain ymmärtäväistä, -- niinkuin palvelijatar olisi ollut yhtä mieltä\nhänen kanssaan, niinkuin heillä olisi ollut yhteinen asia; melkein\ntuntui siltä kuin hän olisi saanut puhella hyvin rohkeasti sellaisista\nasioista palvelijan kanssa. -- Ja sitten Antti ryhtyi työhön, -- ei\nläksyjä jankkaamaan. Ei, öljylamppunsa ääressä, joka piirsi himmeän\nvalopyörän hänen kirjoihinsa, asettui hän laatimaan jumalaiselle\nsirkusnaiselle rakkaudenkirjettä.\n\nSe oli ankara työ. Mutta se kävi. Kirje oli tehtävä ruotsiksi, sillä\nsuomea tuo hurmaava ja ihana puhui hyvin huonosti, tuskin lienee sitä\nymmärtänytkään monta sanaa. Mutta olihan Antti jo alkanut lukea\nruotsia; täytyi kaivaa muistista koko sanavarasto. Ja kirje oli tulta,\nihailua; niin, jumalointia se oli, polvillaan rukoilemista, hellyyttä,\nuskollisuutta, pyhää uhrautumista. Mitä tahtoi Antti uhrata? Sitä hän\nei tiennyt, mutta uhrista hän puhui. Hän pyysi hurmaavaa jumalatarta\nkohtaukseen. Millä sanoilla? Ei hän toki siihen aikaan ollut lukenut\nsanaa _rendez-vous_, -- ei hän ollut lukenut hienoa, kulttiveerattua\nranskaa! Mutta hän ilmaisi asiansa jotenkin muuten. -- Kirje oli tehty\nhyvin pienellä käsialalla, sillä hän aikoi huomisiltana työntää sen\nsalaa jumalattarelleen, ehkä suoraan hänen käteensä. Ja jumalatar\nkätkisi kirjeen lämpöiselle povelleen. Jos ei Antti uskaltaisi tätä\ntehdä, niin oli hänellä valmiina toinen keino, jumalatar keitti\nnimittäin teltassa loitsimalla kahvia, -- teki kahvia siten, ettei\ntarvinnut siihen kahvijauhoja, ei mitään... Sitä parissa sekunnissa\ntyhjästä luotua kahvia tarjosi hän yleisölle, -- näytteeksi, että se\noli oikeaa kahvia; hän kulki pitkin penkkiriviä, joka kaartui pyöreänä\nnäyttämön edustalla, kantaen tarjotinta ja siinä pieniä kuppeja. Antti\noli nyt päättänyt pistää kirjeensä tuollaiseen kuppiin, juotuaan siitä\nensin kahvin pois; kupista armas nainen sen löytäisi...\n\nAntti osasi seuraavana päivänä läksynsä, vaikkei tällä kertaa ollut\nniitä juuri lukenutkaan: rakkaus, se, että hän piti jumalatarta\nmielessään, teki hänet ylen virkuksi, valppaaksi, reippaaksi. Hänen\nkunnia-asiansa oli kunnostautua, ettei tuo jalo nainen jollakin tavoin\nkärsisi häpeää hänen tähtensä, -- kärsisi Antin omissa kuvitelmissa.\nAntti uhrasi rakastetulleen tarmonsa ja älynsä ja oli uhristaan ylpeä.\n\nSeurasi senkin koulupäivän ilta, -- jännittävä ilta. Tällä kertaa oli\nAntti täysin vapaa; huomenna olisi lomapäivä. Ja kun Antin kasvattaja\ntuli kaupunkiin markkinoille, -- ehkä pestaamaan palvelijoita, ehkä\nostamaan karjaa, mutta varmasti hankkimaan lahjoja palvelusväelle,\ntytöille villaiset huivit ja rengeille kaulaliinat, värikkäät kuin\nsateenkaaret, -- niin, kun rouva tuli kaupunkiin, hankasi Antti\nkupeellaan ahkerasti hänen hamettaan ja pyysi häneltä hiukan\nmarkkinarahaa. Sai kokonaisen markan.\n\nSen markan aikoi Antti käyttää siten, että ostaisi tänä iltana lipun\ntuonne sirkustelttaan; melkein mahdotonta oli sinne tunkeutua ilman\nrahaa. Uunolta ei hän olisi suinkaan pyytänyt: ellei pyytäminen olisi\nmuutenkin ollut mahdotonta, ei Antti olisi siihen ryhtynyt senkään\nvuoksi, että Uuno olisi saattanut tulla mukaan telttaan ja kenties\narvata kaiken.\n\nAntti pujahti telttaan. Hän vapisi rakastajattarensa nähdessään. Niin\nihana oli jumaloitu nainen, että Antti sulki silmänsä, milloin Kirke\nhetkeksi katosi mustan taustaverhon kätköön, -- ummisti silmänsä\najatellakseen vain hänen ihanuuttaan. Ja söi sitten jälleen silmillään,\nsielullaan naisen tummaa tukkaa, hehkuvaa hipiää, jumalallista povea,\njoka näytti hänestä niin hellältä. Antti oli hommautunut etupenkille,\nmelkein koko markkansa uhraten.\n\nViimein keitti hurmaajatar jälleen kahvinsa: hokus-pokus, taikasauvan\nheilahdus, ja kahvi nousi höyryten tyhjälle alttarille, jota Kirke oli\nensin näyttänyt soihdulla yleisölle, todistaakseen, ettei siinä\naikaisemmin ollut kahvia ja ettei hänellä ollut mitään apuneuvoja, ei\nkahvinpapuja, ei tarjotinta, ei kuppeja, ei mitään. Sitten kaatoi hän\nkahvin pannusta kuppeihin. Ja nyt laskeutui jumalatar juhlallisesti,\npitkässä, tähdillä kirjatussa vaipassaan, joka lainehti hänen\nlantioittensa vaiheilla ja paljasti kreikkalaisiin sandaaleihin\nverhotut, paljaat jalat, -- ihmisten joukkoon, tuli kuolevaisen\nAntinkin kohdalle.\n\n\"Kuka tahto kumma kaffe?\" kysyi jumalatar.\n\nEi kukaan tahtonut: sellaisia sikoja olivat nämä ihmiset Antin\nmielestä! Sioiksi pitäisi ihanan Kirken heidät muuttaakin, -- Mutta\nAntti, hän tahtoi, hän osti kupin kahvia: 25 penniä. Vapisten tarttui\nhän pieneen kuppiin, -- niin hyppivällä kädellä, että kahvi räiskähti\nyli reunojen. Jumalatar seisoi siinä edessä. Antti joi. Ei hän\nmuistanut, töllistelivätkö ihmiset häneen. Jumalatar tuoksui hänen\nedessään -- juovuttavalta. Ah, jos uskaltaisi hipaista häneen, hänen\nvaippaansa. Mutta se jäi tekemättä. Ei hän tohtinut. Allapäin, hiljaa\nnieleskeli hän tuon pienen tilkan kahvia, joka oli haaleaa ja kitkerää,\nmutta maistui hänestä ihanalta. Hänestä tuntui kuin hän olisi jotain\nsillä tavoin uhrannut, juomalla tuon kurjan kahvin, ikäänkuin muinoin\nsankareilla teetettiin halpojakin ansiotöitä.\n\nHän viivytteli juontiaan. Vasemmassa kädessään piti hän\nrakkaudenkirjettä hyvin pieneen kokoon käännettynä: se oli niin pieni\nkuin mikä pulveripussi. Ja juotuaan karkaisi hän luontonsa, --\nAkhilleuksen luonnon, ja työnsi kirjeen yht'äkkiä tyhjään kuppiin.\n\n\"Kiitos\", hän sanoi, kiitti kahvista. Tai oikeastaan hän huokasi.\n\nSirkusnainen näki pikku pojan panevan jotakin kahvikuppiin. Hän\nkatsahti, mitä se oli, ärähti jotakin vihaisesti, ronkki mytyn kupista\nja heitti Antin kirjeen teltan sahajauhoiselle permannolle, likaan ja\nmärkyyteen. Ja meni Antin luota pois.\n\nAntin rintaa riipaisi tuska, -- alkoi kalvaa syvä suru. Jumalatar ei\nollut huomannut, mitä hän tarkoitti, vaikka päällekirjoituksena oli\nruotsiksi: \"Oi rakastajatar!\" Tai oli nainen sitten liian ylpeä...\n\nJa nyt se kirje, kallis kirje, oli siellä mullassa, sahajauhoissa,\nliassa, -- tallattuna!\n\nJa -- jos se sieltä löytyisi: joku yleisöstä löytäisi! Tosin ei siinä\nollut tekijänsä nimeä, sillä sen piti selvitä suloiselle naiselle\nmyöhemmin, jossakin ja jollakin tavalla, -- sitä ei Antti ollut vielä\najatellut. Mutta ehkä Antti sittenkin tunnettaisiin käsialasta! Siitä\nkoitui lisähuolia. Mutta se huoli ei kuitenkaan ollut mitään syvän\nsurun rinnalla...\n\nAntti väistyi teltasta hyvin haikeana, ja meni kotiinsa, tavalliseen\nkortteeriinsa. Katkeruus ja suru sydämessä. Seuraavana yönä, kun ei\nkukaan nähnyt, itki hän rakkaudesta. Kärsi tuskallisesti seuraavan\npäivän; mutta -- ei mennyt enää sirkustelttaan. Eipä hänellä enää ollut\nrahaakaan.\n\nHän suri kauan: suri monta päivää, koko viikon. Sitten hän unohti; niin\nkäy enimmäkseen rakkaudessa.\n\n\n\n\nSAITURI\n\n\nAntti on menossa Uunon kanssa peltiseppä Rosslanderin luokse.\n\nUuno on Antin likeisin toveri, sillä he asuvat kaupungissa\nnaapuritaloissa.\n\nRosslander on hyvin rikas. Hänellä kuuluu olevan rahoja kirstut ja\nuuninloukot täynnä. Hän omistaa kaksi taloa tässä kaupungissa ja\nlisäksi muka kivimuurin myöskin Turussa.\n\nHän on leskimies; hänen eukkonsa siis kuollut -- luultavasti nälkään,\nkuten Uuno väittää, sillä ukko on hirmuinen saituri. Mutta hän on Uunon\nkummi.\n\nUuno uskoo nyt voivansa houkutella viekkaudella kummiltaan vähäisen\nrahoja. Kelpaahan Uunolle sellainen hyvä, vaikka hän onkin varakkaan\ntalonomistajan poika: Uunolta alkaa kulua paljon tupakkaan, jopa\nvälistä viini- ja punssipulloihinkin. Häntä haukutaan nimittäin\npahantapaiseksi pojaksi, ja siitä hän on ylpeä: aina hän näet pelastaa\nnahkansa niiden kynsistä, jotka häntä epäilevät, -- opettajien, isänsä\nja äitinsä rangaistukselta. Siis on hän viisas. Hän saattaa mennä\nkouluun, -- hän ja Antti ovat nyt lyseon kolmannella luokalla, --\nsikarinpätkä liiviensä taskussa. Kun hän uskontotunnilla nousee\nvastaamaan, haparoi hän muka ajatuksissaan, mutta oikeastaan\ntarkoituksella, liiviensä rynnästaskua ja vetää siitä esille\nsikarinpätkän. Opettaja huomaa sen. Hän osoittaa Uunoa sormellaan ja\nhuutaa, honottaa: \"Polttaako hänkin tupakkaa?\" Keskimmäinen näistä\nkolmesta sanasta on erikoisesti korostettu, ikäänkuin lehtorista olisi\nsuorastaan uskomatonta, että Uuno, hänen harras ja Jumalaa pelkäävä\nlemmikkinsä, tupakoisi.\n\nUuno katselee silloin ällistyneenä sikariaan ja liivejään ja huudahtaa\nsilmät suurina ja käsiään haristellen:\n\n\"Kah, kun otin hairingossa kotoa isäni liivit! Niissä tämä\nsikarintumppi, -- hyi, hyi!\"\n\nJa opettaja uskoo Uunoa, joka saa istua paikalleen sen kovemmalle\ntilille joutumatta.\n\nToipa Uuno kerran saman ankaran lehtorin tunnille mukaansa konjakkiakin\npienessä putelissa. Maisteli pullosestaan pulpetissaan istuen; sanoi\nlehtorille, että se oli linjamenttia, jota äiti oli hänelle antanut,\nkun hänellä oli rinta kipeä: yskää ... ehkä keuhkotaudin alkua.\n\nSellainen on Uuno. Kyllä hän osaa vehkeillä.\n\nUskonnonlehtori luulee, että hän on hyvä poika, koska hän osaa todistaa\nkaitselmuksen hyvyyttä ja viisautta kuvailemalla, kuinka jänis on\ntalvella valkea, mutta kesällä ruskea: värinmuutoksilla suojelee Jumala\nviatonta jänistä. Mutta epäilijöitä, -- sellaisia sanoo Uuno olevan\netenkin ylemmillä luokilla, -- kohtelee se lehtori ankaralla kädellä,\nniin: kädellä!\n\n\"Se on heille parhaiksi\", ilkkuu Uuno. \"Miksikäs he ovat niin tyhmiä,\netteivät vedä nenästä lehtoria, joka on tyhmä!\"\n\nNyt pitäisi Uunon saada hiukan rahaa, sillä jälleen on markkinat\ntulossa: markkinatungoksessa on Uunon hauskaa ja jännittävää\nheiluskella pienessä seilissä isompien poikien kanssa, illalla,\npimeässä, kaulukset pystyssä, lakki syvään silmille vedettynä, joten\nopettajat eivät tunne, jos vastaan sattuisivatkin. Mutta älköön Antti\nsellaiseen tulkokaan, kiltti poika, opettajien lellikki, sanoo Uuno.\nEikä Antti uskallakaan tulla, se on totta. Ah, poissa täytyy hänen olla\nsieltä hurjasta huvista, ei passaa hänen mitenkään seikkailla\nmarkkinatungoksessa kovin myöhään, pillien ja posetiivien soidessa,\nkarusellien pyöriessä, häkkieläinten muristessa, siirappiveden imelän\ntuoksun ja rinkiläin lemun levitessä liejulta hajahtavaan ilmaan.\n\n\"Koetetaan narrata ukko Rosslanderilta rahaa\", sanoo Uuno. \"Hän on muka\njumalinen, hänkin, tuo minun kummini!\"\n\nJa Uuno jatkaa varsin ystävällisesti huoaten:\n\n\"Eikä sinullekaan, Antti, raha olisi pahaksi!\"\n\nSe on totta: Antti on kyllä köyhä. Mutta ei hän sitä tuntisi, jos ei\njoku siitä hänelle huomauttaisi. Muutaman markan lukukaudessa saa hän\ntaskurahoja, omiin tarpeisiinsa, mutta eiväthän enimmät muutkaan saa\nenempää. Niihin rahoihin on hän varsin tyytyväinen. Hän ei kaipaa\noikeastaan mitään, kun saa vain paperia, värikyniä ja sen sellaista.\nMutta nyt tuo Uuno herättää jollakin tavoin hänen rahanhimonsa!\nAhnaasti hän ajattelee, että jospa toveri ihmeellisellä kavaluudellaan\nyllyttää ukko Rosslanderin hellittämään killinkejä hänellekin, Antille.\nMiksi Rosslander hänelle hellittäisi? Eipä hän ukkoa edes tunne, -- kun\ntaas Uuno on hänen oma kummilapsensa... Kuitenkin Antti toivoo\njotain...\n\nSiinä Pitkääsiltaa käveltäessä vakuuttaa Uuno, että nenästetään\nkitupiikkiä lujasti, -- ainakin tehdään hänestä pilkkaa.\n\nHe tulevat saiturin talolle, matalan, äitelän ruskean puurakennuksen\nkuistille. Toisella puolella autiota pihamaata on musta, syksynkolkko\nvirta, toisella korkea lankkuaita ja sen vierellä pari lehdetöntä,\nmärkää koivua. -- Uuno iskee siinä portailla vielä Antille silmää,\nirvistää ilkkuvasti ja naputtaa sitten oveen. Hän ottaa naamalleen\nlampaan ilmeen, odottaa ukkoa. Ei kuulu tuokioon sisältä mitään. Uuno\nnaputtaa uudestaan, ja alkaa kolkuttaa: lyö häikäilemättä nyrkillään,\npuolilaho ovi jymisee ja rutisee. Sisällä kolistaan silloin. Ukko\nRosslander tulee avaamaan.\n\nIlkeä löyhkä lyö keittiössä poikia vastaan; he ovat tulleet sisään\nkeittiön ovesta, vaikka talossa on toinenkin, parempi; mutta Uuno\ntietää, että se parempi ovi on aina kiinni, -- saituudesta kai kiinni\nnaulattu; saattaahan puu kulua! -- Löyhkä on niin vastenmielinen, että\nUuno pusertaa ehkä väkistenkin nenäänsä heti, kun Rosslander kääntyy\novelta takaisin sisälle. Uuno kuiskaa, että se on jotain pahempaa\nhajua, mutta siinä hän liioittelee, sillä vain ummehtunutta ilmaa se\non: täällä ei varmaankaan ole avattu viikkoihin ikkunaa, -- tuskin koko\ntänä päivänä edes keittiön ovea.\n\nRosslander ei aluksi puhu mitään. Alkaa mennä hitaasti kamariinsa. Uuno\nsanoo terveisiä äidiltään ja isältään; kertoo, että etenkin mamma on\nollut syvästi huolestunut siitä, ettei kummia ollut näkynyt heillä\npitkään aikaan. Oliko herra Rosslander kipeä?\n\n\"Minäkö -- kipeä\", naurahtaa ukko jäykällä, omituisesti komisevalla\näänellään, epäluuloisestikin. \"Minäkö kipeä? Hah hah hah, ei minua\nmikään vaivaa, -- ei minulla ole mitään puutetta.\"\n\nUkko kutsuu poikia sisemmälle, varsinaiseen oleskelukamariinsa. Siellä\non yhtä tukahduttava haju kuin keittiössäkin, -- ehkä vielä ilkeämpi:\nummehtuneen ilman ja hien, pölyn ja lian äitelää yhtymää.\n\nUkko asettuu keinutuoliinsa, leveään ja lonksuttelevaan. Pojat\ntuoleille, jalat vähän riipuksissa, -- Uuno nöyrästi aivan tuolin\näärimmäiselle reunalle. Ukko, kookas ja vahankeltainen, öhisee:\n\n\"Öö-höö. Öö-höö...\"\n\nMuuta ei hän virka.\n\nIkkunalla, jonka ruutuja peittää paksu tomu, kasvaa hyvin rehevä\nmyrtinkukka. Antti ihmettelee, miksi Rosslander kuitenkin sitä hoitaa,\n-- aavistelee jotain, ajattelee Rosslanderin kuollutta vaimoa ja\nkatselee omituisen haikeana myrttiä. Ja sitten alkaakin ukko\nRosslander:\n\n\"Eikös se olekin kaunis kukka? Kaunis se on... Ei niitä niin tuuheita\npaljon; rouvani kukka, -- niin, höm, niin. Vainajan, niin, höm, niin,\nkun ihminen kuolee! Kuolee pois...\"\n\n\"Kuolee se, kuolee\", huokaa Uuno ulkokullatusti. \"Eikä ihmisparasta jää\nmitään, kun hän kuolee.\"\n\n\"Kuinka? Eikö mitään jää?\" kysyy ukko Rosslander oudostellen.\n\n\"Niin, jää kyllä ... jää tietysti sielu. Sehän aina elää -- taivaassa!\"\noikaisee Uuno.\n\n\"Taivaassa, -- niin, niin, se on totinen sana\", toistaa Rosslander. \"Ja\nminä teetän meille komean hautamerkin, -- minulle ja rouvalleni. Siihen\ntulee sellainen taketti, jossa on kultaiset nupit, tai kullanväriset,\njokaisen säleen huipussa. Ja keskelle aitausta tulee oikein iso kivi.\nSliipattua kraniittia; kiven ylimpään kohtaan suuri kultainen pumpula\ntai niinkuin pallo, jonka päällä on risti, uskon merkki; sellaisia\nkäytetään Pietarissa, siellä olen ollut peltiseppänä, niin, -- höm,\nhöm. Sitten me siellä, minä ja rouvani odotamme tuomion päivää. Tuomion\npäivää, höm, höm, niin... Vanhurskaat...\"\n\n\"Vanhurskaat oikealle kädelle, jumalattomat väärälle puolelle\", lausuu\nUuno. \"Kaikki kunnon ihmiset oikealle: ahkerat, hiljaiset, siivot,\nsäästäväiset ... ja pukit -- helvettiin!\"\n\nUkko Rosslander:\n\n\"Oletko sinä poikani, sen hengen lapsia. Taidat olla. Taidat\najatella ... että täytyy olla siveä ja hiljainen ja täytyy säästää,\ntahdon sanoa, että rehellisesti itse leipänsä ansaita? Niin, niin,\nrehellisesti: se ei ole aina helppoa! Kyllähän maailmassa voi juosta,\npuuhata, vehkeillä, -- tienata rahaa petkuttamalla. Mutta:\nrehellisesti, kovalla työllä, siinä on ... höm, höm. Hiljaa kotonaan\npysyen, -- pistäen pennin toisensa viereen salaa. Sepä se vasta onkin,\npoikani... Sinä olet -- kummilapseni? Mielelläni sinua... Sinä --\ntaidatkin olla älykäs poika? Tarkka, taitava, niin, niin, höm, höm...\"\n\nIstuttiin tuokio hiljaa. Kamarissa oli äänetöntä, -- kuollutta. Hiirten\nnakertelua vain kuului. Ukko könötteli keinutuolissaan, pisti nenäänsä\nhitaasti nuuskaa, hankasi sieraimiaan, yskiä rouskutti, aivasti pari\nkertaa...\n\n\"Minkäs tähden kummi teettikään tähän kamariin uuden lattian --\nasfaltista?\" kysyi Uuno viimein.\n\n\"Minkä tähden?\" toisti Rosslander. \"Kuulehan poikani: asvaltti on\nsellaista ainetta, se estää rotat pääsemästä sisään, -- eikä kulu.\nLankut kuluvat kuitenkin... Asvaltti kestää, -- kymmeniä vuosia. Ei\nsitä tarvitse maalatakaan ... höm, höm... Niin, niin...\"\n\n\"Mutta -- eikö se ole kylmä?\" tokaisi Uuno. \"Minusta tuntuu kylmältä...\nLienenkö vilustunut? En minäkään kuumasta tykkää. Eilen pyysin, ettei\nhuonettani lämmitettäisi, jotta olisi parempi lukea yöllä, viileässä.\nLuin kello neljään aamulla; taisin sittenkin vilustua. Tuli nuhaa.\nÄtshish!\"\n\n\"Vai niin sinä -- todella ahkeroit\", sanoi ukko Rosslander. \"Se on\noikein, poikani, että ihminen on ahkera ja säästäväinen. Ahkeruuskin\nkovan onnen voittaa. Jumala siunaa ahkeria, ahkeratkin voivat tulla\nrikkaiksi. -- Kylmäkö täällä? No, no; itsehän pidät kylmästä, siinä\nolet älykäs poika. Jospa näyttäisin sinulle jotain, -- niin tietäisit,\nmiten hyvä on olla kylmässä! Näin virkeänä minä olen elänyt sillä\ntavoin. Eikä se ole pahaksi tälle toisellekaan pojalle, -- mikä tämän\nnimi olikaan? Onko hän mikä poikiaan? Niin, jos näyttäisin, kuinka\nvähällä ihminen saattaa tulla toimeen, -- ja voi juuri sillä tavalla\nparhaiten, elää hyvin vanhaksi. Se on minun oma keksintöni. Sanoit,\nUuno, että viileässä on raitista tehdä työtä. Mutta nukkua siinä vasta\nonkin hyvä: kylmä ilma on rohtoa keuhkoille! Nykyään en tarvitse enää\npaljon ollenkaan lämmittää: minulla on se konsti. Niin, niin, kyllä\nköyhyys meitä opettaa. Opettaa se aikoinaan teitäkin! -- Kyllä maailma\ntasii... Niin, niin, höm, höm.\"\n\nUkko laskeusi keinutuolistaan ja meni sänkynsä luokse. Vilkaisi vielä\nAnttiin ja kutsui sitten Uunoa katsomaan jotakin: hänen makuupussiaan.\nSe pussi tai pitkä säkki oli sängyssä peiton alla. Ukko Rosslander\nsanoi itse sen ommelleensa vanhoista turkinnahkoista. Se oli niin\nsuuri, että ihminen mahtui siihen, -- ainoastaan pää jäi ulkopuolelle.\nSe oli varustettu suusta kurenauhalla. Yöksi sanoi Rosslander menevänsä\npussiin ja vetävänsä kurenauhat huolellisesti kiinni kaulan kohdalta.\nPäässä piti hän yöllä karvahattua, reuhkat korville laskettuina. Täten\nsäilyi ruumis ihmeellisen lämpöisenä, eikä huonetta tarvinnut juuri\nmilloinkaan lämmittää, näinä kalliina aikoina: tunnottomat ihmiset\nnylkivät yhä enemmän haloilla; mutta Rosslander oli pistänyt heidät\npilkaksi, nukkui omissa lämpimissään.\n\nUuno iski Antille silmää, irvisteli salaa, mutta sanoi vakavasti:\n\n\"Senpä tähden kummi onkin niin terve. Olen sitä monesti ihmetellyt!\nTäytyypä ottaa oppia. Säästäväinen minäkin tahdon olla. Niin, ehkäpä\nminustakin tulee sellainen kuin kummi, joka on niin, höm, -- höm,\nrikas!\"\n\n\"Rikas?\" toisti ukko hätkähtäen. \"Mitä -- helkkunaa! Rikas muka! --\nMutta jos olisinkin vähän rikas, niin onpa siinä tarvittukin\nahkeruutta, -- ja Jumalan apua. Ihmisen pitää luottaa Jumalaan, eikä\nmaailmaan. Onko tämä nyt rikkautta, jos... No, saattehan ne nähdä, ne\nrikkaudet! Katsellaan nyt sitten niitä rikkauksia!\"\n\nRosslander avasi oven sisemmälle. Siellä oli useita huoneita. Oli\nvälkkyviä mahonkipöytiä -- välkkyviä, jos sipaisi niiden tomuista\npintaa sormellaan. Oli suuret sängyt kukkuroillaan patjoja,\npitsireunaisia pieluksia, hienoja peitteitä. Riippui ikkunoissa\nharvinaisia uutimia. Ja perimmässä huoneessa, suuressa salissa, oli\nkullattu peili ja marmorinen pöytä. Antin silmät häikäistyivät. Olipa\ntuolla miekkosella tavaraa, -- mutta teetti lattiansa asfaltista, ettei\nse kuluisi, ja makasi talvipakkasella kylmässä huoneessa pussissa.\n\n\"Tässä on kummi, joka on mies!\" kehui Uuno. \"Jospa minäkin kerran\nsaisin tällaisen komennon, -- ahkeruudella ja siveällä käytöksellä, --\nniin kyllä minä sitä varjelisin! Ja vaikka kummi on rikas, niin hän ...\nviisas. Se on ihme ja kumma!\n\n\"-- Sanokaapa, kummi, miten te olette kaiken tämän saanut, miten ollut\nahkera ja taitava? Nuoren olisi opittava vanhoilta...\"\n\nUkko Rosslander alkoi kertoa Uunolle, kuinka hän ennen oli ollut köyhä\nmökin poika, kuinka oli joutunut Pietariin, säästänyt siellä ja tehnyt\nSuomessa käydessään hyviä talonkauppoja: eivät olleet myöjät\nymmärtäneet omaisuutensa oikeaa arvoa. Ja sitten oli hän saanut\nvaimokseen varakkaan naisen... Naisi hän vielä uudestaankin, jos\ntapaisi siveän ja Jumalaa pelkääväisen tytön.\n\n\"Kyllä kummi aina siveän tytön löytää\", sanoi pikku Uuno. \"Semmoinen\nmies, -- ja lisäksi rikas!\"\n\nMentiin siitä takaisin äskeiseen kamariin. Siellä ukko Rosslander\njatkoi kuvauksiaan entisestä köyhyydestään, tarkkuudestaan, viisaista\ntavoistaan ja keksinnöistään, miten sai kootut rahansa tuottamaan\ntavallista isompaa korkoa, ostamalla vuokrakasarmeja.\n\nIlta hämärtyi. Uuno huokasi:\n\n\"Niin, niin, -- kun ihminen kasvaisi jumalanpelossa! Jumalanpelko on\nviisauden alku, sanoo isä aina...\"\n\nJa Uuno kuvaili, että hänen äitinsäkin 011 hyvin tarkka, puhumattakaan\nisästä.\n\nPikku vieraat alkoivat tehdä lähtöä.\n\n\"Kuules, poikaseni\", sanoi ukko Rosslander. \"Ei taida äitisi antaa\nsinulle oikein rahoja, -- pieniin tarpeisiin? Se on kyllä hyvä: siten\nopit säästäväiseksi. Äitisi on viisas ihminen. Mutta osaathan sinä\nrahaa käytellä! Ja jos minä nyt sinulle annan, niin älä tuhlaa! Käytä\nse oikein, kartuta taidolla sitä, mikä sinulle on annettu, edisty ja\nkehity, kun olet kerran niin terävä lapsi... Minä, minä annan\nsinulle...\"\n\nUkko meni piironkinsa luokse ja avasi sen lahvin. Siellä oli sisällä\npaljon pieniä laatikoita ja lokeroita, mutta Antti ei nähnyt niitä kuin\nvilahdukselta, sillä ukon leveä ja lihava selkä asettui eteen. Sitten\ntuli Rosslander ja pisti Uunon käteen jotakin, ja Uuno kiitti\nkumartaen:\n\n\"Kost' Jumala! En, en minä toki tätä väärin käytä. Paperia ja\nlyijyspänniä minä tällä ostan. Suurkiitosta, paljon kiitosta, kummi.\"\n\nJa sitten Uuno ja Antti vihdoin lähtivät.\n\nKun ukko Rosslander oli lukinnut keittiönsä oven, heristi Uuno hänelle\nportailla salaa nyrkkiään ja kirosi:\n\n\"Vietävän kelju! Arvaas, mitä se antoi? Mitä lahjoitti! Katsos:\nkymmenen penniä! Homeisen kymmenpennisen! Voi kitupiikkiä! Ostapas\nsitten tällä -- punssia. Eihän kymmenellä pennillä saa edes värikyniä\nsinulle! Me ostetaan tällä paperosseja.\"\n\nAntin sydän oli hiukan haikea: olisi tuolla ukolla ollut rahaa antaa\nvähän hänellekin, joka olisi tosiaan ostanut sillä jotain hupaista\nitselleen. Mitäpä hän tupakasta! -- Mutta miksikä ukko olisi sitä\nhänelle antanut? Eihän siihen ollut kerrassaan mitään, mitään syytä!\nAntti tunsi itse nolanneensa itsensä.\n\nUkko Rosslanderia hän kummasteli. Ja kummasteli vielä enemmän, kun\nkuuli Uunolta sitten, ehkä vuoden päästä, että ukko oli mennyt uusiin\nnaimisiin. Uuno näytti hänelle kadulla kumminsa uutta vaimoakin. Nainen\noli Antista jollakin tavoin vastenmielinen: kookas, veltto, hetkuvan\nlihava, suupielet leveällä, ihonväri harmaa, silmänalukset mustat ja\nsilmät ikäänkuin rähmäiset. Mutta vikkelästi iski hän silmää\nUunollekin, joka iski hänelle ensin. Nuoren rouvan korvissa kelluivat\nsuuret, kultaiset korvarenkaat.\n\n\"Sen keljun entisen akan renkaat\", sanoi Uuno. \"Saman akan, jolle ukko\nrakensi sen komean hautakummelin. Tai itselleen hän sen rakensikin.\nMutta nyt tämä uusi menee siihen kolmanneksi. Haudassa kelju saa kaksi\nakkaa. Uusi on sellaiseen hyvin tottunut. Hän on...\"\n\nUuno lausui rumimman nimityksen, mitä naiselle annetaan. Antti ei sitä\nvielä ymmärtänyt. Ja Uuno jatkoi:\n\n\"Koko kaupungin herrojen ja sällien! Kaikki hänet tuntevat. -- Ja se\nkelju nai hänet! Siihen ne rikkaudet menevät, siveydellä, --\ntalonkaupoilla, -- säästetyt! Olisi antanut rahansa minulle, niin kyllä\nolisin tietänyt, miten niitä käytetään! Jos olisin vanhempi, veisin\ntuon likan ukolta, jos ukko kuolisi. Kääntäisin nurin ukon takkien\nvuorit, sillä tuskin hän ilmaisee tälle hetkaleelleenkaan, että niiden\nvälissä on seteleitä. Mistäkö sen tiedän? Miksi hän ei sitten uskalla\nmennä saunaankaan ottamatta sortuuttiaan mukaan. Kuules, heillä on nyt\n-- koirakin, tämän uuden eukon sylirakki; sitä sen keljun täytyy\nelättää. Mutta sillä koiralla ei kuulu olevan nimeä: kummi on niin\ntarkka, ettei henno antaa koiralleen nimeä! Mutta jos ukko kuolisi,\nsaisi uusi sulhanen paljon rahaa, rahaa! Ja kuoleehan se kerran tämän\nkäsissä, ainakin tappamalla. -- Sillä tavoin sitä menestyy, kun on\noikein ahkera, säästäväinen, kelju!\"\n\n\n\n\nPIKKU ANTTI OLI TEHDÄ MURHAN...\n\n\nKasvattajarouvan pojissa oli sotilaita, kaksi kadettia. Heidän poskensa\nhohtivat nuoruutta, heidän suustaan ryöppysi reippaita leikkipuheita...\nJa Antille, jonka suku tuskin lienee kultaa nähnytkään, olivat heidän\nkultaisia hetaleita kiiltävät olkalappunsa ihme, hurmaava näky, ihanne.\n\nNuorten sotilaiden sapelit riippuivat tavallisesti eteisen naulakossa\nmustiin huotriinsa puettuina. Ei ollut erikoisen ankarasti kiellettyä\nvetää niitä tupesta, koetella niitä nostaa ja heiluttaa, ja voihan sen\ntehdä salaakin: helppoa se ei ollut, sillä venäläiset sapelit olivat\nAntille kovin painavia. -- Mutta vielä enemmän kuin miekaniskun\nvaikutusta ajatteli ja ihaili Antti terien välkkyvää pintaa, joka oli\nkuin kuvastin: aivan itsensä siinä näki, joskin kieroksi vääristetyin\nnaamoin.\n\nAntti: poika kuin poika!\n\nMiekkoja kuvailivat hänelle ullakon pimeistä loukoista etsityt,\ntomuiset ja multaiset kirjatkin, joissa kerrottiin sankareista. Troian\nsodan sankarit marssivat komeasti heksametrin mahtavilla runojaloilla,\n-- havainnollisina, pelkkinä kuvina, miltei ikäänkuin kaiken\nmetafysiikan kieltäen, niin outoa se oli heidän nuorekkaalle\nelämälleen. Akhilleus Peleuksen poika voitti; hyvä, hänen jumalainen\nvoimansa ansaitsi voiton, -- niin oli maailma rakennettu: oli kysymys\nvoimasta, taistelun riemusta, kunniasta! Hektor sortui: niin piti\nollakin, -- kunhan kerran sortui kunnialla, alentumatta ainoaankaan\nhäpeälliseen, nöyrään tekoon! -- Miltä olisi tuntunut nähdä Hektor\nlaahattuna Akhilleuksen sotavaunujen perästä, nilkat lävistettyinä ja\nhihnat niihin pujotettuina kuin kiikkiin nostetulle teuraalle, nähdä\nHektor vedettynä maata pitkin tomussa ja veressä, -- kas sitä ei Antti\najatellut: kaikki oli kaunista, runon silmillä katsottuna.\n\nNyt hän tietysti vuoli miekkoja, niinkuin poikasten on tapa, vuoli\nalinomaa, ja leikkeli sapeleita kiiltävistä pellinkappaleista; mutta\nannas olla: eivät kelvanneet hänelle malliksi talon sotilaspoikien\nsapelit; ei: joitakin outoja muotoja piti noudattaa, sellaisten\nmiekkain kuin oli esimerkiksi roomalaisilla tai satukirjojen\nsulttaaneilla, joiden damaskolaiset käyräsapelit kaartuivat ja\nkieppuivat kuin vanteet... Nähdyissä, oikeissa sapeleissa oli jotain\n-- ikävää, tunnettua, koettua. Toista olivat roomalaisten lyhyet\nmiekat, joita -- ei ollut olemassa enää... Kilpiäkin taottiin --\npahvista tai pytynkansista, jotka peitettiin maalatulla paperilla. Eikä\nollut tarpeellista, että kilpi olisi ollut kova ja iskuja kestävä:\ntaisteltiinhan ystävän, Veertin kanssa, iskut mäikyivät ja komisivat,\nmutta taistelu oli leikkiä, ei sen pitänyt haavoittaa...\n\nKambyseen kissoja kantava armeija maalattuna paperille, --\njokaisella soturilla ehdottomasti säärivarut, sellaiset kuin Gruben\nkertomuksista saattoi kuvitella, vaskiset säärivarut, keltaiset kuin\nmessinkikattilakin, jossa hilloja keitettiin. Sata arabialaista\nratsumiestä leikattuina paperista, kaikkien hevosilla hännät yhtä\nkorkealla. Ritarilinnoja -- hatturasioista; välkkyvät tornit\nhopeapaperia; portaat häipyivät muurien ja salien salaperäisyyteen.\n\nKaunis oli sapeli, jonka iloiset kadetit toivat hänelle joululahjaksi,\n-- etenkin sen kahvan suojus, kultainen, kotkankuvalla varustettu.\nMutta miksi sen kärki oli katkaistu poikki, tehty tylsäksi? Siksi,\nettei hän pistäisi ihmisiä silmiin... Antti ihmetteli, olisiko moinen\nmahdollista? Kuinka -- hän pistäisi ketään silmään? Kun hän suuttui, --\nkauheasta erehdyksestä, -- niin hän puri, ei sapelia muistanut. --\nMutta sapelin terättömyys, sen tylppä tutkain saattoi lelun vaille\ntarkoitustaan, teki sen rumaksi... Sitäpaitsi harmitti sekin, että\nkotka, joka levitteli siipiään sapelin kultaisessa kahvassa, --\npronssia se kuului olevankin, -- muistutti Venäjän vaakunaa. Venäjä oli\nvihollinen, voittaja, tyranni. Eikä Antti jaksanut oikein käsittää,\nettä kotka saattoi olla Saksankin vaakunassa. Mitä hän Saksasta? Kaunis\nostosapeli joutui kotkansa ja tyhmästi todellisuuteen viittaavan\nkärkensä vuoksi verrattain pian romuloukkoon.\n\nKaupungissa elivät lyseolaiset pikku sodassa kansakoulu- ja katupoikia\nvastaan. Ihaillen katseli pieni ja hyvin ruikeloinen Antti jotakin\nlyseotoveria, joka oli saanut niskaansa haavan katupojan terävästä\nkivestä, niinkuin Goljat otsaansa Davidin lingosta. Katseli, miten\npöyhkeästi haavoitettu kesti kipunsa ja miten hän nyrkkiään heristäen\nuhkasi kostolla pakenevaa sala-ampujaa... Miesmuistoiseksi\nsuurtaistelun päiväksi muuttuneena Aleksanterin-päivän iltana, syksyn\npimeässä, jolloin katulyhdyt tuskin valaisivat puolta talon pituutta,\nliikkuivat vastakkaisten leirien sankarit syrjäkujilla täysin\nvarustettuina: lyijykuulia oli valettu ja pujotettu vahvoihin\nnuoranpätkiin, parsinneuloilla teritetyillä heittonuolilla oli\nkokeiltu, välistä jonkun miehuullisen ystävän hartioihinkin, hänen\nomasta pyynnöstään. Silloin hiiviskelivät viholliset kavalina\njoukkioina hämärissä puistoissa ja pitkin lankkuaitoja, -- kunnes\ntoivottu tappelu syntyi. Ja kerran joutui Antti vakoilijaksi. Ilkeä,\nalhainen tehtävä, jota ainoastaan vaaran suuruus kaunisti.\nVihollisjoukkojen luultiin vetäytyneen erääseen saareen, suunnattomien\nhalkopinojen taakse. Ken katsomaan, olivatko he siellä? Antti\ntarjoutui, ja lisäksi eräs isompi poika, jolta aina valui sokerivesi\nsuupielistä, sillä hän oli kauppiaan esikoinen. He menivät, -- Antti\nhaaveellisesti innoissaan, toinen uhkaillen vihollista julmalla\nselkäsaunalla: hänellä oli kourassa hyvä lyijypamppu. Antilla ei ollut\naseita. Katupojat eivät olleetkaan siellä. Vakoojat palasivat, ja Antti\nantoi raporttinsa. Muutamat isot pojat nauroivat hänen juhlalliselle\nselostukselleen. Ja silloin tuli Antille asia noloksi... Se, että\nhänelle vakoilijana naurettiin, oli hänestä loukkaus itse leikkiäkin\nkohtaan. Miksi ei sopinut näin raporteerata? Pitikö vain ajatella\ntodellisuutta, oikeaa selkäsaunaa, katupoikien mukiloimista\nlyijypampuilla?\n\nToista oli leikkiä sotaa, kun ei leikille naurettu. Siellä maalla,\nkesälomilla, se kävi päinsä. Oli luettu Kyyroksesta, -- osattiin\nkoota toisia poikia, talonpoikaisia lapsia, metsään ja ahoille --\nsuureen näytäntöön. Mentiin laumana kankaalle, kuljettiin kuivaa,\npäiväpaisteista, kallioiden kohdilla kumisevaa ahoa. Hakattiin\nkirveellä, jonka naapurinpojat olivat tuoneet mukaansa, pitkiä\nkeihäitä. Oli luotava falangi. Kuninkaaksi asetettiin pikku Nathan,\nkaikkein pienin koko joukosta, pienin, nuorin ja heikoin, kivuloinen ja\nhiukan raajarikko. Hänet nostettiin istumaan suurelle kivelle ja\npistettiin hänen käteensä valtikaksi pellonpientarelta tuotu kukkiva\nhorsma. Siinä hän istui kalpeana ja pää kallellaan kuin mikäkin pikku\n_Ecce homo_ olisi istunut orjantappuran oksa kädessä. Toisten oli hänen\nedessään esitettävä kahden falangin yhteentörmäystä. -- Mutta miksi\nkilpailivat talonpoikaiset pojat siitä, ken olisi löytänyt itselleen\npisimmän keihään, jolla olisi ollut helpoin torjua vastustajaa? Pitihän\netummaisilla olla lyhyemmät peitset. Eihän eräiden peitsien ollut\nvoitettava pituudellaan, vaan kysymys oli kauniista liikkeistä ja\ntoisten tahallisista tappioista, sellaisista, joihin alistuttiin\nmielellään, teeskennellen tappiolle joutumista. Ja -- miksi oli\nkuningas niin kelmeä, kyttyräinen, hiukan rampa, -- varsin vähän\nepätodellinen.\n\nHauskempaa oli samota pelkästään Veertin kanssa. Hän ei juuri häirinnyt\ntunnelmaa, oli harvapuheinen, antoi ohjata itseään; hän ei ollut\nerikoisen omilla mielikuvilla varustettu, -- kulki mukana miten vain\nhaluttiin. -- Jahdattiin naapurin sikoja, -- villisikoja ne olivat\nAntista ja Veertistä, kauheilla torahampailla varustettuja metsäsikoja;\nnoiden äskeisten talonpoikaislasten vanhempien sikoja. Ne köllöttelivät\nkesän helteessä savirapakossa naapurin kujan suussa. Tuolta kuumotti\ntalo, vanha, maalaamaton, musta talo somana ja tuttavallisena aukeilta\npihoiltaan. Ensimmäisenä rakennuksista riihi, jossa kuolleet olivat\nkummitelleet ruumislaudoillaan; sitten navetta, jonka puhki kulki\nkärrytie; sitten vihanta piha, jonka toista reunaa rajoitti pirtti ja\ntoista jono vihreäovisia aittoja. Ilma oli tyyni, ei lehtikään lepissä\nvärähtänyt. Järvi tuolla edempänä aivan tyyni, hopealla viilutettu.\nHiivittiin sikoja lähelle, varustettuina sateenvarjon varvuista\npunotuilla jousilla sekä nuolilla, joiden tutkaimissa oli teräviksi\ntahkotut kattonaulat. Ammuttiin sikoihin. Mikä säpsähtely, tohahtelu,\nhölmö rynkäily sinne tänne, kauheasti säikähtynyt röhinä, kun ne\nrynkäsivät ylös rapakon mukavasta levosta, päivänpaahteesta\nruusunpunaisina ja savivellistä saastaisina. Ryntäsivät pakoon minne\npääsivät, -- taloon niitä ei laskettukaan, ne ajettiin metsään, Veerti\nystävänsä kanssa perästä. Nyt juostiin virsta, kaksi. Piti ampua ensin\nnuoli sikaan, saavuttaa sitten otus juoksemalla ja ottaa nuolensa\ntakaisin. Se onnistui enimmäkseen. -- Mutta kerran, kun näiden\nvillisikojen metsästäjät olivat juosseet paitansa märäksi ja itsensä\nnäännyksiin mättäille, pääsikin isoin sika pakenemaan takaisin kotiin\n-- nuoli takalistossa. Mitä, jos rautanaulalla teritetty vasama\nnaapurissa huomattaisiin? Naapurin emäntä tulisi valittamaan ja\nkantelemaan. Silloin saisi Antti maksaa häijyn huvinsa hyvin\nhäpeällisellä tavalla, -- sitäkin sattui muutaman kerran. Taasen\ntodellisuus! Vähitellen johtui pikku ilkiö ajattelemaan, että elukankin\nselkään saattoi koskea, -- oppi omia kipujaan ajatellessaan. -- Onneksi\nei tästä villisianjahdista huomattu naapurissa mitään; pojat pitivät\nsen omana salaisuutenaan.\n\nAlkoi uusia leikkejä. Onnellinen Antti: kyllä hän sai leikkiä! Seura\ntuli nyt hänen mielestään hienommaksi: hän joutui herrasnaapurien\npoikien pariin. Veerti ei enää joutanutkaan: häntä ei onni niin\nsuosinut, hänen täytyi ensin keräillä äidilleen pelloilta luita, joista\nsaaduilla rahoilla ostettiin hiukkasen särvintä tai joskus pikku pussi\nkahvia, ja sitten hän varttui ja toimitteli miehen tavalla pikku rengin\ntehtäviä, osasi pian hevosenkin valjastaa. Mutta Antti, hän leikki!\nKesä alkoi lakastua. Antti oli vilustunut, makasi vielä keskipäivällä\nvuoteessa, hiukan kuumeessa. Ja hänen päätänsä särki kauheasti. Tulee\nsilloin kasvattajan ilomielinen, lempeä tytär sanomaan:\n\n\"Antti, nousepas ja katso, keitä tuolla on, puutarhassa.\"\n\nAntti menee ikkunaan: viinimarjapensaiden käytävät kuhisevat täynnä\npappilan poikia, kasvot mustikoilla tatuoituna, jouset kainalossa,\nhöyhenet päässä. Hyvin maistuvat heistä mustanpuhuvat viinimarjat.\nAntin päänsärky -- katoaa silmänräpäyksessä. Pieni kuume on jo heti\nmennyt. Metsään! Kangas kumisee, pihkan palsamilta tuoksuvat hongat\nhumisevat. Pensaikot antavat suloista varjoa. Eri heimoiksi hajonneina\nvaanitaan, ammutaan salaa katajain kätköstä; sammalskalpit kasaantuvat\nvöihin.\n\nAuta armias, yksi parahtaa ja kiroaa miehekkäästi: Antti on ampunut\nkirkkoherran poikaa teräskärkisellä. Nuoli riippuu Kastenin ranteessa.\nSe täytyy varovasti vetää irti. Hurmetta vuotaa. Haava pöhöttyy...\nAntti vapisee häpeästä ja pelostakin: rovastin poika on sentään\nrovastinpoika, -- hän ainoastaan Antti, joka sitäpaitsi alkoikin tämän\nliian todellisen leikin. Ja Antti värisee surusta: ei hän ollut\ntahtonut tehdä kipua, tehdä totta. Katumus ei haivu siitä, että ammuttu\nnauraa Antin huolelle ja väittää, ettei häneen koske ollenkaan. Se,\nettä on haavoittanut näin ystävällistä, se vain lisää häpeää ja surua.\n\nHauskinta on sittenkin leikkiä -- yksin. Levittää sotamiehet,\njättiläisarmeija, jota on viikottain leikattu ja maalattu, yläsalin\nvaltavalle permannolle, -- katsella liikkumattomia rintamia,\njärjestellä sataa mamelukkiaan uusiin asennoihin, kuviksi. Se on\nhauskempaa kuin pappilan poikienkin seurassa, jotka tulevat tänne\nvälistä omine sotamieslaatikkoineen, mutta ampuvat kanuunoillaan ja\niskevät kepeillään sotilaat toisiaan säpäleiksi! He ovat niin\ntodellisia.\n\nJa viimein sattui hyvin kauhea tapaus. Pappilan ja muut herraspojat,\nheidän joukossaan Antti, ovat olleet sotaretkellä, -- tai paremminkin\nparaadissa. He ovat marssineet pitkät matkat maantietä, sileää,\nhiekkaista maantietä, joka loisti siellä kuin kulta... Ovat\nlaskeutuneet alas korkeaa mäkeä... Parin lehtorinpojan oikeat,\nvasituisesti tätä kesää varten ostetut rummut ovat pärisseet, oikeat,\nnahkakalvolla varustetut orkesterirummut. Ne ovat toista kuin pappilan\nsuuret meijeriastiat, jotka riippuvat kirkkoherran poikien ja Antin\nvatsalla ja joita hakataan sievoisilla haloilla. Aseita on mukana,\nlehtorin pojilla hyvin kauniit, joululahjaksi saadut korkkipyssyt,\ntoisilla omatekoisia tai vanhoja. Ainoastaan kaikkein nuorimmalla,\ntyttömäisellä pikku Thorwaldilla, jota sanotaan akkamaiseksi, ei ole\nmitään soittovehkeitä eikä aseita. Pojat laulavat, -- etenkin pappilan\npojilla on ihana ääni, yksi heistä laulaa kuin enkeli. Lehtorin poikien\nkaskit kiiltävät. Lippu liehuu: sinivalkea Suomen lippu... Sääli\nmeijeriastioita.\n\nMäenrinteellä tulee mainio väijyskellä ohikulkijoita. Pujahdetaan\nleppien siimekseen, asetutaan louhikon kivien taakse. Toivotaan, että\njoku ajaisi tietä pitkin. -- Ja nyt kuuluukin rattaiden ratinaa.\nHevosen kaviot kopisevat. Kun matkustaja joutuu poikien kohdalle,\nkeskellä jyrkkää ja vaarallista mäkeä, jossa hevoset aina kompastuvat,\nsilloin yht'äkkiä rummut pärisemään ja peltiastiat rämisemään. Hevonen\nkorskuu, loikkaa syrjään, on kaataa rattaansa alas jyrkänteeltä, ajaja\nlaskettelee kauheita kirouksia, -- hevonen lentää vauhkona sillalle ja\ntoisella puolella siltaakin sievoisen matkaa. Se joka siitä ajoi, oli\nollut Thorwaldin isä! Nyt saa Thorwald varmaan kotonaan tästä kuka\nkäski. Hän on hyvin alakuloinen...\n\nSe päivä oli kaikista paitsi Thorwaldista erinomaisen ihana. Niin\nAntistakin.\n\nMutta Antille tuli itku pitkästä ilosta. Marssi päättyi suloisen\nkesäillan hämärässä pappilaan. Siellä mentiin viemään meijeriastioita\ntakaisin maitokamariin. Kamarin eteisen nurkassa oli pyssy. Oikea\npyssy, -- raskas luodikko. Antti ottaa sen. Kohottaa poskelleen, tähtää\nyhtä pojista, nuorinta. Hän on jo vetänyt hanan auki, aikoo juuri\nnykäistä liipasinta... Silloin Kasten huutaa:\n\n\"Se on ladattu, navettamiehen pyssy.\"\n\nNavettamies kävi sorsia ampumassa ja piti ladattua pyssyään siellä\neteisessä.\n\nAntin käsi on voimaton, kun hän laskee luodikon nurkkaan. Hänen kätensä\nei vapisekaan, mutta sisällisesti hän vapisee, -- toisella tavalla kuin\nsiellä metsässä, kun hän ampui Kastenia teränuolella.\n\nJos hän olisi vetänyt liipasinta, silloin -- olisi Helge kaatunut,\nkuollut!\n\nHän olisi sen tehnyt ... murhan.\n\nOlisiko hänen silloin -- pitänyt itsensäkin kuolla! Kauhun kuva, --\nkuvitella ampuneensa toisen, -- ei jättänyt Anttia pitkiin aikoihin, ei\nkoskaan.\n\nNiinpä se pieni kehitys alkoi olla valmis: hän ei enää oikein\nrakastanut aseita; ne saattoivat olla niin inhoittavan todellisia...\n\nTuntuu kuin hänen täytyisi kuolla, jos hän toisen tappaisi, tai ainakin\nnääntyä ikänsä puolikuolemassa, katkerissa tuskissa, jos hänen olisi\npakko sekin vielä tehdä. Saattaahan ihmiselle tulla sellainenkin\nvelvollisuus.\n\n\n\n\nTURHAMAISUUS\n\n\nKun näinä kesäisinä päivinä, jotka jälleen surullisesti vähenevät ja\nkatoavat, -- niinkuin kaikki menneetkin ovat kadonneet, -- opetan pikku\nystävälleni Ollille kertomataulua, jonka ylimmät tulokset ovat hänelle\nvielä liian korkeaa matematiikkaa, -- kun näen hänen hypistelevän\nepätoivoisissa ponnistuksissa pöydän reunaa ja kääntelevän kiemuroiviin\nasentoihin kapeita käsiään, joiden kyynärvarret pistävät pitkälle esiin\nliian lyhyiksi käyneistä hihoista, -- kun kiihdyn, onneton, ja tahdon\nvoittaa väkivaltaisilla vaatimisilla oppimisen vastarinnan, johon\narvelen syyksi sitä, ettei poju ole tottunut hallitsemaan tahtoaan;\nniin, kun en tyydy jo saatuun hyvään, vaan yhä pidennän tuntia, --\nkunnes Ollin vilpittömistä silmistä lopultakin puhkeavat kyynelet, --\nlopultakin, sillä hän on sangen sankarillinen, -- ja alkavat valua\npitkin hänen kalvenneita poskiaan, samalla kuin hänen silmissään yhäti\npalaa halu oppia, osata, -- silloin sydämeeni koskettaa tuskallisesti\nikäänkuin jokin _memento_. Näen yht'äkkiä edessäni toisen pikku pojan,\npikku Antin koulussa... Ja niinkuin tällä Ollilla on nuo lyhyiksi\njääneet hihat, näen -- Antillani lyhyehköt housut, ruskeat,\nruuniaivinaiset.\n\nOmat silmäni samenevat joistakin kyynelten tapaisista, joita on vaikea\nsalata. Ja kun Olli ne huomaa, -- uskottelen, että hän ne huomaa ja\naavistaa ystävällisesti niiden merkityksen, -- kirkastuukin hänen\nkatseensa kohta; niin, hän on erikoisilla ansioilla varustettu\nystäväni, joka ei halua ollenkaan muistaa äskeisiä loukkauksia, -- ja\nmuistaa ne kerran ehkä kuitenkin, niinkuin Antti nyt sellaiset asiat,\njoista pienenä loukkautui, vaikka ymmärtää erinomaisesti niiden\nvähäisyyden ja oikeat syyt...\n\nTuo koulunkäynti!\n\nJa nuo ruskeat, paikoin hiukan vaalenneet housut! Mitkä hullunkuriset\nsurun aiheet!\n\nOh, kyllä Antti sai koreitakin pukimia, tuo turhamainen, sai oikein\nkeikarimaisia pikkumiehen kaunistuksia! Harmaapäisenä muistaa hän sen\nmekkonsa, jonka helma oli leikattu kauniille pykälille ja pykälät\nreunustettu loistavan sinisellä nauhalla. Muistaa lakeerisaappaansa\nja ne valkeat paitansa, joiden kauluksissa ja hihansuissa oli\npunaisia kukonkuvia: ne paidat nauttivat hänen erikoisen lämmintä\nkunnioitustaan. Hän muistaa tarkalleen ensimmäiset suuret tupsut, jotka\nsidottiin hänen kirjavien paitojensa kaulamuksiin, urheiluvyönsä, jonka\nsolkena oli pieni käärme; ja -- tummanpunaisen huopahattunsa, jonka\nympärille hän lauantaisin rattoisan ihanilla kotimatkoilla pujotteli\nvariksen varvuista vihreän seppelen, -- ottaen sen kuitenkin pois ennen\nkotiporttia, -- tietäen turhamaisuutensa.\n\nMistä ne ruuniaivinaiset housut joutuivat siihen joukkoon? Kuka\naikuinen jaksaisi aina tutkia lapsen pyyteitten salaisia syitä,\nsaattaisi aina myöntyä niihin, varsinkaan silloin, kun ne voivat tuntua\nehkä itselleen ihmisen alulle vahingollisilta? Kukapa aavisti, miten\nturhamainen Antti oli!\n\nEihän sillä kankaalla ole mitään vikaa, se on reilua, tavallisissa\noloissa soman ruskeaa ja niin vahvaa, että kestää mainiosti kaikki\npoikien mäenlaskut ja puihin kiipeämiset. Se on kangasta, josta nyt\npitäisin suuresti: se on käytännöllistä kangasta. Mutta juuri Antin\nsilloisessa ympäristössä se sattui olemaan hirmuista.\n\nMitäpä siitä, että hänen täytyi huomata, kun ilmestyi ne jalassa\nkouluun ja marssi juhlasaliin aamurukoukseen, jonkun isomman pojan\nosoittavan niitä housuja toisille, lausuen oikein runomitalla jotakin\nniistä, ruuniaivinasta. Siitä ei väliä, sillä olihan tuo kauppiaan\npoika yleensä kelvottoman vetelä ja tyhmäpäiseksi tunnettu, ja toisissa\ntovereissa ne kaatiot tuskin herättivätkään huomiota. Ei paljon mitään,\nettä moinen hölmö, elämäntavoiltaankin inhottava, leimasi muka hänet\nköyhäksi ja onnettomaksi: se suru olisi mennyt hyvin laatuun...\n\nMutta paitsi ympäristön noille kaatioille välistä tuottamaa alennusta\noli niillä oma, ikäänkuin sisäinen heikkoutensa. Ne nimittäin muuttivat\nväriä kovin helposti.\n\nSankari Akhilleus oli hiukkasen hermostunut! Lyseo antoi hänelle kyllä\nponnistamista; hän oli siinä turhamainen, että halusi selvitä kunnialla\ntoveriensakin rinnalla, paitsi nyt olla tuottamatta kotona surua\nhuonoilla todistuksilla.\n\nMutta kuinka saattoi kunnostautua esimerkiksi matematiikassa, ja juuri\nsiinä? jo kertomataulun ylimmät numerot olivat olleet hänelle paha\nsekamelska, siellä kotona, kiltin kasvattajasiskon opissa. Ja sitten!\nJoutua lyseossa matematiikan tunnille: sama kuin olisi viety\nmestauslavalle, jolla veri vuoti virtanaan! Mikä ahkeruus sitä ennen\nkortteerissa, että siitä tunnista, siitä yhdestä ainoasta tunnista,\njälleen selviäisi; -- epätoivoinen, piintynyt, painajaisena ahdistava\nahkeruus. Antti oli huonopäinen siinä suhteessa. Minkä hän sille voi?\nMikä palava huokaus lyseon yhteisessä aamurukouksessa, että säästyisi\nsen tunnin kauhuilta! Ja sitten tunnilla: tulinen jännitys,\näärimmilleen terästetty tarkkaavaisuus, -- ja kuitenkin päättyi tunti\nuseimmiten tappioon, mielenmasennukseen.\n\nRuotsinkielen opettajan saattoi mainiosti sietää, vaikka hän\nkuljeskelikin käytävässä hiipustelevilla askelilla ja pysähtyi oven\ntaakse kuuntelemaan, mitä poikaset luokalla puhelivat. Hän oli nyt\nsellainen, mutta oli Antin suosija. -- Lisääntyvällä tottumuksella ja\nahkeruudella alkoi selvitä myöskin virkainnosta kelmeän ja kauheasti\närjyvän venäjän kielen lehtorin kynsistä; niin, kynsistä ja kourista,\nsillä hän opetti mahtavan keisarikunnan kieltä välistä tosiaankin\nkynsillään ja kourillaan, turvautuen hermostuessaan väkeviin\nhauislihaksiinsa ja hartiavoimiinsa. -- Maantiedon maisterin hauska ja\nvillitty haukunta kaikui läpi koko juhlallisen kivimuurin ja häiritsi\ntoisiakin opettajia, mutta ei Anttia, koska oudot maat ja meret olivat\nAntille hyvin mieleisiä ja maisteri hänelle sangen ystävällinen ja\nkohtelias. -- Vielä vähemmän tuskastutti se, että historian herra löi\nkarttakeppinsä säpäleiksi seinään: mitään makeampaa hedelmää ei Antti\ntietänyt kasvavan tiedonpuussa kuin historian oppikirjat, kuta isommat,\nsen paremmat; omaksi huvikseen kävi sieppaamassa tuollaisia omenoita\nlainakirjastoista, jättiläismäisen komeita, hurmaavia, koulukirjojen\nlisäksi.\n\nMutta se murheen kyy, matematiikka! Aritmetiikka! Geometria!\n\nTietää nousseensa sen tähden aamulla kello kuudelta, viideltä, pimeänä\naamuna, muun talonväen nukkuessa! Ja tietää, ettei sittenkään vielä\nosaisi mitään kuin ulkomuistilta, -- niinkuin apina, papukaija! Ja että\nainoastaan erikoinen onnenkeikaus saattoi estää joutumasta ilmeiseen\nkadotukseen!\n\nKadotus oli varsinkin seuraava:\n\nKutsuttiin isolle taululle, -- sinne täytyi mennä, täytyi totella, --\ntäytyi joutua tuon hirmuista kamalimman lähelle, -- tuon lyhyen ja\npaksun, jolla oli veripunaiset silmät! Melkein aina käydä kekkasi\nmaisteri iso vatsa pystyssä luokalle inhottavia höyryjä mukanaan\ntuoden, niitä suustaan suitsuttaen. Ilmeinen lohikäärme. Ja ne\nsäkenöivät, verestävät silmät! Niiden valkuaiset risteilivät täynnä\nveripunaista suoniverkkoa. Juomisesta körisevän äänensä vuoksi\nlieneekin hänelle annettu synkeään vivahtava ja samalla hiukan hupaisa\nlisänimi: Körö. Tai ehkäpä se nimi johtui myöskin hänen vartalonsa\nmuodosta.\n\nAntti siis seisoo isolla taululla. Seisoo -- kuin tuomittu\nkaakinpuussa. Koettaa pysytellä niin kaukana maisterista kuin\nmahdollista. Koettaa piirtää numeroita, -- ja sielu vapisee vielä\npahemmin kuin hänen kätensä, kun hän tietää, että takana, aivan\nläheltä, seuraavat nuo veriset, pullottavat silmät hänen työtään. Mikä\nhelpotus, jos kaikki menee hyvin ja maisteri örähtää: \"Oikein!\" Mutta\nuseimminhan Antti sekaantuu, ja silloin kuuluu ikäänkuin lasia purevien\nhampaiden välistä pitkä, hirveä, karkea: \"Väärin!\" Ja Antti saattaa\ntuntea niskassaan, uskaltamatta katsoa sivuilleen, maisterin punaisen\nkouran, villityn kouran! Jospa se edes vanuttaisi, repisi kaikin voimin\ntukasta. Sitähän tapahtuu melkein jokaiselle. Mutta se koura hankaakin\nnyt ne liitunumerot, jotka Antti on tehnyt taululle, pois Antin\nnenällä, hänen kasvojaan pyyhkeenä käyttäen...\n\nVoi häväistyksen syvyyttä! Astua takaisin paikalleen naama liidussa!\nVoi alennuksen toivottomuutta, josta ei ole pääsyä! Masennusta, joka\nvaatii viimeisetkin voimat, eikä tuota hedelmiä sittenkään! Korkeintaan\n7 numeroon arvioidaan Antin matemaattiset talentit, ja joskus ne\nhuristavat pari numeroa alle. -- Se onneton matematiikka raahautuu\nkesälläkin mukana mielessä, -- kuin suunnaton taakka, joka on vain\nlyhyeksi tuokioksi laskettu hartioilta.\n\nIhmekö, jos Antti tulee etenkin matematiikan vuoksi hirveän\nhermostuneeksi; jos hänen sielunsa huokaa hädässä; jos hänen aivonsa\nkiehuvat melkein yhtä mittaa pienessä kuumeessa; niin, jos hänen\nkoipiensa seuralaisetkin välistä moisesta kauhusta hiukkasen kalpenevat\n-- ikäänkuin osanotosta! Ne ovat vahvat ja reilut housut, mutta eivät\nsovi tilanteeseen...\n\nEikä se vaaleampi väri lähde niistä millään, ei kotona salaa harjaten,\nei millään. Kuin Aabelin viaton veri huutavat ne poloisen Kainin, pikku\nAntin, rikosta, -- sitä, että hän on välistä kuolla siellä lyseon\nensimmäisellä luokalla kauhean ukko Körön tunnilla, Körön, joka\nheittelee poikia seiniä vasten niin että kallot suoraan sanoen\nkolskavat.\n\nKokonainen nälkävuosi oli se lyhyt aika, jonka Antti sai kestää noita\nluontoa kysyviä seuralaisiaan; sietää niiden tuottamaa häpeää\nkotonakin, mikä oli kaikkein surullisinta, -- kotona, niiden edessä,\njoille hän olisi tahtonut varata kaiken parhaansa ja joiden kiitos oli\nhänelle riemullinen palkinto koulun salaisista vaivoista. Sietää\nnurkumatta, voimatta sanoa, mikä tuohon hiukan noloon asuun oli oikeana\nsyynä: varsinkin se, että ukko Körö saattoi pyyhkiä hänen pöyhkeällä\nnaamallaan mustan taulun puhtaaksi! Sitä nälkävuotta kesti -- joulusta\nmelkein kevään loppuun.\n\nMutta viimein, aivan keväällä, luuli Antti keksineensä keinon, miten\nhävittäisi asustaan kirouksen leiman: ruskeat housut oli pestävä,\noikein pestävä, saippualla. Kotona oli hän jo puhunut siitä, mutta\npyyntöä ei oltu noudatettu kyllin nopeasti. Nyt päätti Antti pestä ne\nitse. Oli toukokuinen lauantai. Hän oli tullut kotiin maalle, tuoreet\nvariksenvarvut sen punaisen hatun ympärille sovittaen. -- Toukokuu!\nPuro suuren, humisevan metsän reunamalla, Antin myllyjen mahtava koski,\nsolisi ja pauhasi vapaana, hyppien keltaisena ja valkeana kiveltä\ntoiselle, kadoten alas runolliselle linnakiven niitylle ja välkkyvään\nlammikkoon, jonka poikki sileät porraspuut veivät, somat ja hauskat\nkävellä.\n\nAurinko oli melkoisen lämmin, kukaan ei Anttia täällä kirjavan\nkiviaukean alla näkisi. Hän oli varannut taskuunsa saippuaa, -- hän\npesi housunsa purossa ja kuivasi niitä sitten vähän, paljain säärin\npuron reunalla istuen.\n\nMutta kun hän teostaan ylpeänä kotiin palasi ja kehui pesseensä\npyykkiä, minkä näköisiksi pyykkiä sanottiinkaan! Kaatiot olivat nyt\nkaikkialta osaksi rautavedestä tummat ja osaksi läikälliset, keltaiset\nkuin keltamulta. Ja hän kuului saavan mennä kouluun niillä itse\npesemillään housuilla.\n\nEipä aavistettu, että hän meni ilomielin: kirous oli niistä hävinnyt,\n-- sanokoot isot niitä miten likaisiksi hyvänsä, pesun likaamiksi. Se\npesu oli ollut onnellinen.\n\nNiin onnellinen, että se tuomitsi Antin seuralaiset kuolemaankin. Vielä\ntutkintoon tulivat uudet, harmaat tai mustat, kuin kaikilla muillakin.\nAntin ei tarvinnut noutaa todistustaan, suurella vaivalla kauniiksi\nsaatua, rehtorin kädestä nuo masentavat kiusankappaleet kintereillään.\nKaikki oli korjattu. Ja nyt voi turhamaisuus jälleen nostaa pystyyn\npäätänsä, -- jossa oli kotimatkalla variksen varvuista punottu seppele,\nlaakeriseppele, muka.\n\n\n\n\nVOITON KATKERUUS\n\n\nOli kaikkein viimeisin elokuun päivä. Antti käveli edestakaisin isolla\nverannalla.\n\nSyksy oli tullut varhain. Taivas sininen, mutta kalpea, melkein\nvalkoinen. Ilma viileä, tuuli seisoi. Koivuista varisi itsestään\nlehtiä, elottomia, ruskeita...\n\nHän marssi verannan kulmasta toiseen. Vavahteli jännityksestä,\nhuolesta: koulu alkoi taas huomenna!\n\nJälleen johtuivat mieleen matematiikan maisterin kylläkin kauniit,\ntummansiniset, mutta suuttuessa kamalasti sähköilevät ja veriset\nsilmät. Ennen kaikkea ne...\n\nKuinka pelastuisi hän ensi talven ukko Köröltä?\n\nLuulen, etteivät rikoksista tuomitut pelkää enemmän kuritushuonetta\nkuin Antti lyseota Körö-poloisen vuoksi.\n\nHänen täytyi keinotekoisesti rohkaista itseään sankaruuteen. Kouluun\noli mentävä; vain oma rohkeus, kärsivällinen päättäväisyys, vain ne\nsaattoivat hänet varjella, muuta apua ei ollut, -- ei taivaan\nenkelienkään.\n\nAntti heilutteli vimmatusti käsiään ja alkoi lyödä tahtia kuin rumpua\npäristäen. Ja hän lauloi, ensin hyräillen, lopulta ääneen, Porilaisten\nmarssia.\n\nSe oli toista nyt kuin kesällä: silloin laulettiin sitä huviksi,\nmarssittaessa muiden poikien kanssa paperihatut päässä kaunista,\nmatalaa Poukkusiltaa myöten. Kuinka loitolta kesä jo tuntui: kuten sitä\nei olisi ollutkaan! Nyt oli tosi edessä, oikea taistelu. Huomisaamuna\ntäytyi lähteä sotaan.\n\nSe tukala aamu tuli.\n\nJa meni. Menivät muutkin aamut ja päivät. Jäi taakse syksy, jäi koko\ntalvikin.\n\nJa kävi niin onnellisesti, että kevätpuoli, se lämmetessään viettelevä,\nloppui oikeinpa kunnialla...\n\nNiin, kunnialla: Antin vuoroksi tuli nyt vaihtaa arvopaikkaa\npulpettitoverinsa Oskarin kanssa.\n\nAsia oli siten, että heitä oli kaksi muka tavallaan tasaväkistä, kuin\nparihevoset. -- Oskar ja hän. Niin tasaväkistä, että oli varmaankin\nnähty oikeimmaksi vaihtaa heidän paikkojaan vuorotellen: nyt toinen\nensimmäiseksi, -- nyt taasen Oskarista secundus. -- Sen olivat he\nmolemmat olleet huomaavinaan lankeavan melkein itsestään kuin köyhän\nkuolema, käyvän aivan mekaanisesti.\n\nMutta Antti oli itse parhaiten tietävinään, kenen oikeastaan olisi aina\npitänyt istua hänen paremmalla puolellaan. Ystävä Oskar oli todella\nlahjakas, todella hyväpäinen, -- Antti pelkästään ahkera.\n\nYstäviä he kyllä olivat keskenään, -- ainoastaan hiukkasen kateellisia\ntoisilleen, -- jos nyt Oskar lienee ollut sitäkään. Olivat asuneet pari\nlukukautta yhdessä, samassa pienessä vehnäspuodin taustakamarissa;\nnukkuneet vieretysten, jakaneet toisilleen kumpikin kotoa varustettuja\neväitään. Nyt oli Antti siirretty toiseen kortteeriin. Mutta varsinkin\ntuolta ajalta, minkä Antti asui Oskarin kanssa, tiesi hän\nkilpaveikkonsa suuret avut.\n\nJoku muista pojista, ei Oskar, sillä hän oli hyvin hienotunteinen,\nnaurahti kerran:\n\n\"Antti lukee, -- ei hän hyväpäinen ole...\"\n\nAntti säpsähti karvasta totuutta. Mutta tarkemmin miettien, mitäpä\nsiihen oli sanomista? Poika oli oikeassa ja sitä mukaa varsin\nkunnioitettava.\n\nSäntillinen, uuttera, kilttikin tunsi Antti olevansa, kulkevansa aivan\ntavallisia, ikäänkuin alentavia latuja; ei hänessä ollut mitään\nluonnostaan vauhdikasta, raisua, todellista kykyä. Kun taasen Oskar!\nKuinka helppoa hänelle oli -- matematiikka! Ja olisi ollut kaikki, jos\nhän olisi viitsinyt vähänkin enemmän. Mutta hän ei oikein viitsinyt,\nhän oli niin varma itsestään: hän sai todella kaikki tietonsa ikäänkuin\nlahjaksi.\n\nAntti pänttäsi päähänsä matematiikkaa. Ah, mahdottomia olivat hänelle\npäätöslaskut, -- johtopäätösten teot! Kolmioiden merkilliset kulmat:\nA, B, C! Oskar auttoi toveriaan kotitehtävissä, koetti herättää hänen\njärkeänsä. Turha vaiva. Kuinka Oskar hymyili, -- yrittäen salata\nhymyään. Antti luki geometriaa kuin papukaija, -- tietäen kyllä, ettei\nhänellä parempaa keinoa ollut.\n\nJa tuollaisen lahjakkaan, ei kiltin, eikä erikoisesti suositun, kanssa\nsai hän, Antti, vaihtaa yhtä mittaa paikkaa! Niin oli käynyt koko sen\najan, minkä he olivat olleet lyseossa. Niin, ahkeraksi Antti kyllä\nmyönsi itsensä. Mutta täytyihän Antin sitä olla... Kun hän istui illoin\nuudessa asunnossaan, --- ei siinä, jossa hän silloin oli asunut Oskarin\nkanssa, -- istui hämärtyvän ikkunan ääressä, kunnes se pimeni ja\nlukulamppu piti sytyttää; istui tunnin toisensa jälkeen, lähtemättä\nmonesti luistinjäälle tai mäenlaskuun, sillä sellaiseen ei hänellä\nollut aikaa; niin, kun hän luki läksynsä kymmenet kerrat ja varsinkin\nmatematiikkansa, jossa hän sittenkin usein kompastui; luki ja tähysteli\nvälistä uupuneena mustankiiltävästä ikkunasta pihalle, missä ei koskaan\nmitään tapahtunut, tai hiljaa pihisevään öljylamppuun, salli itsensä\najatella kesällä nautittuja romanttisia kertomuksia, joissa hän olisi\nmielellään elänyt, vaikkei nyt suonut niiden päästä ajatuksiinsa kuin\nhyvin lyhyeksi hetkeksi, ja alkoi sitten taas lukea, nurkuen\naikuisille, jotka olisivat vaatineet tuota nurkkahiirtä ulos\nvirkistäytymään, -- lukea, kunnes tuli illallisaika ja viimein vuode\nlevottomine unineen lohikäärmeen hampaasta, traakin kidasta, nimittäin\npoloisesta ukko Köröstä; niin, kun hän täten vaivautui, näki hän\nsielussaan etenkin sen hymyilevän rouvan, joka oli miltei kuin hänen\näitinsä, -- jos hänellä olisi ollut äiti. Näki hänen istuvan illoin\nsiellä maalaiskartanossa, kamarissaan kirjoituspöydän ääressä,\nyrittämässä tehdä uutterista toimista jäykistyneillä sormillaan\ntalousarvioita, huoahtaen välistä huolestuneena, sillä sellainen hyvä\nihminen ei voi olla suunnattoman rikas, -- tätä ei Antti tosin\najatellut, vaan tunsi; siellä hän istui, -- pitämässä hänkin\nmatematiikkaansa tasapainossa! Se tuttu kodikas huone! Lämpömittari\nulkona ikkunan pielessä värisi ja soitti hiljaa alakuloista lauluaan\ntuiskun pyöriessä, -- uneksivasti, liikuttavasti...\n\nSilloin, silloin ajatteli Antti, miten suloista olisi lauantaina mennä\nkotiin, jossa oli varattu uuniin hänen parhainta herkkuaan, maidossa\npehmitettyjä vehnäsviipaleita, jotka paistettiin voissa ja joiden\nväliin oli pantu hautumaan runsaasti sokeroitua puolukkahilloa. Sitä\npaistia sanottanee tavallisimmin \"Pilven veikoksi\". Suloista oli\najatella, miten lukukauden loputtua olisi mukava painaa, ikäänkuin\nvarkain, päänsä tuon rouvan povelle ja saada häneltä kiitokset.\n\nSiis täytyi olla ahkera, -- vaikka lahjakkaamman vahingoksi.\n\nJa nyt oli jälleen kevät; vuosi oli mennyt kunnialla. Antti oli\nvoittanut; hän tunsi suloisesti, että oli varastautunut Oskarin ohitse.\n\nOli mennyt raskas, aina samanlainen talvi. Oli kevät! Antti nouti\nrehtorin kädestä juhlasalissa todistuksensa, kulki poikki suuren\npermannon kuin erämaan ja palasi paikalleen riviin, -- eikä tohtinut\nkatsahtaa Oskariin. Mikä häväistys Oskarille, -- ansioton, syytön!\n\nTuokioksi se suru haihtui jonkinlaisen ylpeyden sekoittamana, kun\nkasvattajasiskon iloiset silmät tervehtivät Anttia ovelta. -- Ja taivas\nsäteili salin korkeista kaari-ikkunoista toisenmoisena! Vapaus oli\nkoittanut, täydellinen vapaus maalla, kuumilla kallioilla, humisevissa\nmetsissä, leikkivällä järvellä... Meni juhlallisuus. Ajettiin kotiin.\n\nRaikas tuuli humisi rattaiden ympärillä, kun Antti nuoren tytön\nvieressä istuen kiidätti läpi kaupungin, räikkyvillä pyörillä,\nInto-orhilla, jonka harja heiskui vaaleana punertavalla kaulalla.\n\nMutta ennen tulliportin tummia ja vanhoja rakennuksia muisti Antti\nvielä jotain, mikä oli tehtävä ennen kaupungista lähtöä. Hän uskoi nyt\nlörpöttelynhaluisena asiansa tuolle kasvattajalleen. Hän oli lyönyt\nOskarin kanssa talvella sellaisen veikan, että sen, joka heistä tulisi\nensimmäiseksi, pitäisi antaa toiselle uusi lyijykynä: pyöreä,\nmustankiiltävä Faberin-kynä. Kumpikin oli väittänyt, että toinen, -- ei\nhän itse, -- joutuisi ensimmäiseksi: kunnianhimon salailemista\nkohteliaassa muodossa. Ja viekastelleensakin siinä Antti tunsi. Nyt\nolisi Antin annettava se kynä. Tuolla takana ajoi Oskar isänsä ja\näitinsä kanssa.\n\n\"Kyllä sille pitäisi se kynä antaa\", sanoi Antti.\n\n\"Tietysti sinä pysyt sanassasi!\" vastattiin iloisesti.\n\n\"Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää\", tokaisi Antti.\n\nJa neiti otti ohjakset, joita Antti oli saanut komeasti hoitaa; he\npysähdyttivät erään kaupan eteen, Antti sai rahat, juoksi sisään ja\nosti Faberin-kynän.\n\nParhaiksi ennätti hän takaisin rattaille, kun Oskar ajoi siitä ohitse.\nInto juoksemaan. Oskarinkin orhi ravasi uljaasti. Ajetaan rinnatusten.\nJa siitä, omista kärryistään, pistää Antti Oskarille, hänelle päätä\nnyökäten ja hymyillen, tuon lyijykynän, jonka Oskar oli -- voittanut.\n\nSitten vetäistään Innon ohjakset suoremmalle, hepo ponnahtaa mainioon\njuoksuun, lennättää niin että katukivistön kaiku taloissa paukkaa.\nKasvattajasisko hyvästelee Oskaria ja hänen vanhempiaan ... Oskar\nhymyilee Antille vastaan, mutta on vaiti...\n\nAjetaan tulliportista maantielle, hiekka alkaa siristä. Into voi nyt\nkaupungin ulkopuolella hidastaa vauhtiaan. Nytkytetään ohi kauniin\nkalmiston, halki suuren ja hiljaisen metsän. Antin mieli on --\nkeventynyt. Mutta sittenkin! Tullaan kyömyiselle kivisillalle...\n\nMitä hän oli Oskarille tehnyt?\n\nMitä hän ei ollut hävennyt tehdä! Mitä oli hennonut tehdä!\n\nOli lyönyt lyötyä... Leikillähän tuo veikka oli isketty ja Antin\npuolelta salaisessa toivossa, että toinen joutuisi tappiolle. Mutta\nAntti: jonkinmoisen matalan pyyteen vuoksi oli hän lyönyt sellaisen\nveikan, -- kunnianhimon vuoksi!\n\nMutta eikös Antti tätä voittoa sitten ollut ansainnut, -- ahkeruudella?\nAntin omatunto sanoi tällä hetkellä: Ei. Kunnian pitäisi olla jotain,\njoka annetaan aina kyvystä, kunnostautumisesta, ei kiltistä, somasta\nkäytöksestä. Lahjat ovat jotakin aidompaa, jumalallisempaa kun\nahkeruus.\n\nMitä oli kiltti kirjatoukka, -- ikäänkuin laskeva, liian viisas,\nlennoton, sellaiseen mieheen nähden kuin Oskar, huolettomaan, kevyesti\ntiensä kulkevaan, jonka otsalle itse Jumala oli syntymästä asti\npainanut lahjakkuuden merkin, laakeroinut hänet omalla majesteetillaan?\n\nJos se kunnia olisi sanottu myönnetyksi Antille nimenomaan\nahkeruudesta, olisi kyllä se tuntunut hänestä hyvin karvaalta, -- mutta\nlopultakin olisi hän ehkä tyytynyt mieluummin siihen kuin Oskarin\nloukkaamiseen.\n\nJa hän itse oli sitä loukkausta vielä lisännyt, heittämällä Oskarille\nsen kynän -- kuin armopalan! Hän ennätti nähdä miehekkään ystävänsä\nkasvoilla pienen nöyryytyksen; sitä ilmaisi sekin, ettei Oskar\nvirkkanut mitään, -- vain hymyili; ja se hymy oli ollut täysin\nystävällistä, hän oli sydämeltäänkin parempi Anttia.\n\nMutta minkä Antti tälle voi? Pitihän hänen olla ahkera, se on selvä,\nmuu olisi hulluutta. Hän tahtoi tietysti sitä olla, oli mielellään,\nsisällisestäkin pakosta. Jos Oskarinkin olisi täytynyt ja hän olisi\njoutunut oikein tahtomaan, niin hyvästi silloin Antin menestykset!\nMutta Oskarin ei täytynyt pakottaa itseään ulkonaisestakaan syystä:\nhänen vanhempansa olivat talonpoikia, he eivät vielä käsittäneet\nkoulukilpailua niin tärkeäksi asiaksi kuin Antin kotona se osattiin\nkäsittää.\n\nNiin, kaivattu voitto tuntui sittenkin hiukan katkeralta. Alakuloisena\nkatsahti Antti kauniisiin variksenvarpuihin, joita kiemurteli\nsammalessa maantien käänteessä, -- tässä rakkaassa käänteessä, jossa\noli pieni, oikullinen syrjäpolku jalankulkijoille ja josta alkoi\nkylätie kotiin. Ensin oli hän ajatellut, että hän nytkin kietoisi tässä\nvihreää hattuunsa, -- jos ei häpeäisi mennä ottamaan näin ajotoverinsa\nnähden. Mutta sinne ne jäivät. -- Hän tunsi olevansa nolo, ikäänkuin\nhäpäisijä, -- voittaja!\n\n\n\n\nRUISKUKKA\n\n\nHeinäkuu on nyt kauneimmillaan. Niityt ja heinäpellot pursuavat kukkia,\njuovuttavasi! tuoksuvia angervoita, raikkaita päivänkakkaroita,\nmonenmoisia sinikelloja, hunajaista apilaa, punaista suolaruohoa, -- ja\niloisia, laihosta pilkisteleviä ruiskukkia...\n\nAntti piti silloin kukista, -- ja on pitänyt aina, -- varsinkin\nluonnonkukista, omassa rauhassaan puhkeavista, hoitamattomista,\nikäänkuin tiedottomasta inspiratiosta syntyneistä...\n\nPiti niistä haluamatta niitä liioin tutkia, -- kasvitiede oli melkoisen\nkuivaa, -- raastaa irti niiden terälehtiä, laskea niitten heteiden\nlukua, tunkeutua niiden emien salaisuuksiin, jotka tuntuivat hänestä\nsellaiseen liian pyhiltä ja olisivat pois nyittyinä rumentaneet kukan;\nlakastuttaa niitä, rutistaa niitä painimessa... Piti kasveista\nsellaisinaan, eheinä, koskemattomina, mystillisinä, -- niiden\nvälittömän kauneuden, ei niistä urkitun tiedon vuoksi.\n\nKaikista rakkaimpia oli kai ketoneilikka, pääskysenhatuksi kutsuttu,\ntuo hyvin pieni ja kiihkeästi punainen, joka pilkistelee, harvassa ja\nheikosti kasvaen, vähämultaisten mäkien laihasta nurmikosta. Sen\niloisilta näyttäviin terälehtiin tuijotti Antti, hiekkaisessa mullassa\nistuen, useasti kauan, edempää ja läheltä, tuijotti niin että silmiin\nalkoi koskea, -- samalla kun selittämätön riemu täytti rinnan, --\nikäänkuin ylpeä, raikas riemu, jonka tuon kukkasen väri varmaan loi.\nSitten seuraava oli tervakukka. Onhan sen väri hieman samantapaista\nkuin ketoneilikan, mutta jotain muutakin: lämpöisempää, sameampaa, --\naivan kuin aistillisempaa. Kukan varsi kiiluu tahmeasta nesteestä,\njolla se torjuu hyönteisiä. Mutta Antille se oli pyydys, jolla se\ntuntui vetävän hänet puoleensa, -- pakottavan itseänsä poimimaan, jos\nsiihen kosketti. Ja sillä oli lisäksi tuoksu, jollakin tavoin\njuovuttava, vaikka hyvin heikko, -- tai eipä juovuttavakaan, koska hän\nei vielä tietänyt mitään juopumisesta, vaan samantapainen kiihoittava\nvaikutus kuin sokerikakulla, jonka hiukan äitelä, liian täyteläinen\nimelyys väristi Antin selkää ja huimasi hänen päätänsä. -- Milloin\ntervakukkia kasvoi suurempana laumana, levittäysivät ne siellä kuivien\nkumpareiden etelärinteillä tai kallioitten pykämillä kuin itämaiset\nmatot, joita näki satukirjojen koreissa kuvissa.\n\nHorsma, alkavan syyspuolen kauneus harmailla kiviraunioilla keskellä\npeltoja, kuului sekin näiden punaisten kukkien joukkoon, melkein kohta\nkolmantena pääskysenhatun ja tervakukan jälkeen. Punainen oli sekin,\npöyhkeä, riemuisa, vallaton, vapaa, huoleton, -- joskaan ei niin\nväkevästi vähäisyydellä lumoava kuin neilikka tai lämpöisesti itseensä\nimevä kuin tervakukka: sehän oli hyvin suuri.\n\nSitten seurasivat ehkä kielot, joista huumautui, mutta joita enemmän\nkummasteli kuin rakasti, ihmetellen, kuinka niin valkeat ja muodoltaan\nniin säännölliset saattoivat tuoksua huumaavammin kuin yleensä\npunaiset. Mutta -- oikeastaan olikin tervakukan heikko haju hienompaa,\n-- salatumpaa... Vanamoiden väri oli äitelä, se ei ollut oikein --\nreilua: mutta niissä lumosi se seikka, että ne olivat juuri pienimpiä,\npiiloutuivat taitavasti sammaleeseen, niin että tuskin näkyivät\nhongikon juurelta; heittäytyivät ikäänkuin ehdoin tahdoin kalpeiksi ja\nheikoiksi, -- niissä oli mystillinen, melkein myrkkypisaran tavoin\ntehoava voima...?\n\nPäivänkakkaroita paremminkin kunnioitettiin kuin rakastettiin;\nkunnioitettiin niiden puhtautta ja tervettä tuoksua, jota tuskin voi\nsanoa tuoksuksi: se muistutti puhtaiden lakanoiden tai pöytäliinain\nhajua. Ja vielä muistuttivat päivänkakkarat ulkonäöltään, -- kenties\nhajultaankin, -- kelvollisia, nuoria talonemäntiä pyhäpuvussa, ja\nheitähän Antti kyllä kunnioitti.\n\nKellokukilla jälleen oli hauska leikitellä, kuvitella niitä kelloiksi,\nsoitella niillä, mutta tuijottaa niihin ei tarvinnut eikä huumautua\nniistä enempää kuin päivänkukistakaan.\n\nNe olivat sinisiä, -- eikä hän tuntenut muuta kuin yhden sinisen kukan,\njota hän olisi rakastanut palavasti, koskaan väsymättä sen katseluun,\nhengittämään sen tuoksua niinkuin jotain sielulle välttämätöntä\nravintoa, jonkinmoista inhimillistä, vankkaa ambrosiaa, -- tuoksua,\njota ei totisesti ollutkaan. Se sinikukista ja kaikista kukista rakkain\noli ruiskukka.\n\nRuispellot välkähtelivät hopeisina lempeässä tuulessa kesän kauneimpana\naikana. Siniset kukkaset puhkesivat yht'äkkiä eräinä varmoina päivinä,\npilkistelemään suhisevien oljenkorsien välistä, loistamaan kätköistä,\njotka olivat pyhiä, -- jonne ei saanut tunkeutua kukkia poimimaan: vain\npientarelta saattoi muutamia noukkaista. Kaiken elämän perusta, leipä,\nruis, teki kukkasensakin pyhiksi, koskemattomiksi.\n\nMiksi ne kukat kasvoivat melkein yksinomaan ruispelloissa, -- harvoin\nniitä muualla näki, silloinkin surkastuneina?\n\nOlivatko ruiskukat ikäänkuin -- rukiin kunnia? Työn ja ponnistuksen\nkruunu, hikisen kyntämisen, pölyisen äestyksen ja sitten valppaan\nkylvämisen ylistys? Mitä oli leipä, ellei sen hankintaan liittynyt omaa\nvaivaa, ehdottomasti omaa vaivaa, ja -- ellei sen saavuttamista\njuhlittu talkoilla, tansseilla ja kukkasilla: ruiskukiila? Se kukka oli\nansaitun ilon kukka.\n\nMutta paitsi senvuoksi, että ruiskukka julisti Antin vaistoissa\nponnistuksien antamaa riemua, rakasti hän sitä myöskin eräästä aivan\nerikoisesta, suuresti turhamaisesta syystä: se puhkesi melkein\ntäsmällisesti juuri hänen nimipäiväkseen.\n\nTässä täytyy ehkä puolustautua, pyytää anteeksi sievoista sekaannusta:\neihän Antin-päivä satu ruiskukkien aikaan, mutta kenties oli vähäisellä\nAntilla muitakin nimiä, -- onhan eräillä ihmisillä ristimänimiä\nkaksitoistakin kappaletta.\n\nKun hän näki ensimmäisen ruiskukan auenneen, -- se puhkesi aina hänen\nmielestään yht'äkkiä, kuin yllätyksellä, -- ajatteli hän: -- Nyt se on\ntulossa. -- Ja nähdessään toisen ja kolmannen noita sinisiä kukkia,\nodotti hän jännityksessä: -- Se on ihan lähellä...\n\nHiiskua ei siitä kumminkaan sopinut. Piti tyytyä ihastelemaan\nruiskukkien iloisen parven lisääntymistä.\n\nJa sitten, eräänä aamuna, jonka läheisyyden onnen poika tiesi jo kyllä\nedeltä, vaikkei ehkä tietänyt aivan tarkkaan, oliko se juuri se aamu\nvai ylihuomisen aamu, -- tiesi paitsi ruiskukista myöskin aikuisten\nsalaperäisistä vihjauksista, jopa jonkun palvelijattaren juoruavista\nsanoistakin, -- niin, eräänä aamuna heräsi hän ylen onnellisena:\nkasvattajan nuorempi tytär, hän, joka erityisesti opetti Anttia, ja\npalvelijattaret saattoivat siellä yläkerroksen oven takana laulaa\npienen laulun, ja toisenkin, -- yhden vakavan, toisen hullunkurisen.\nOnnen poika oli vielä nukkuvinaan, mutta oli herännyt ja kääntynyt\nkatselemaan kattoon ja seiniin, jotka hohtivat kesäisen aamun raikasta\nvaloa. Nopeasti laulu loppui, -- ja nyt rämistettiin kattiloita ja\npatakoukkuja, huudettiin hereille, kesy variskin heitettiin välistä\novenraosta sisään vaakkumaan. Silloin oli nopsasti pukeuduttava,\nonnittelut annettiin verhon ulkopuolella oikein kädestä, jokaisen\nkädestä erikseen. Ja kun hän oli alakerrassa harvinaisen alttiisti ja\nnöyrästi pessyt naamansa, vietiin hänet ruokasaliin, oman pöytänsä\nluokse, joka oli koristettu kukilla, -- ruiskukilla! Aina ruiskukilla!\nKeskellä pöytää, valkealla liinalla, oli hänelle varustettu pieni\nrinkeli, sen renkaan sisässä piparikakkuja, karamellejä. Ja rinkelin\nympärillä sinisenä seppeleennä tahi neuloilla liinan kulmiin\nkiinnitettyinä ruiskukkia! Kahvikupit, jotka siinä onnen poikaa\nodottivat, olivat vielä tyhjät, mutta ne täytettiin kohta. Kuitenkaan\neivät ne olleet melkein mitään -- näiden kukkien rinnalla. Niin, ne\nolivat jo melkein liikaa tällaisen kukkasonnen saaneelle. Jopa liikaa\nparhaimmatkin lahjat, joita rinkelin viereen silloin tällöin oli\nasetettu. Ruiskukat, sininen seppele, -- se oli kaikista parhain!\n\nOnnesta verta valuvin sydämin, -- onnesta, jota hän ei tietänyt\nonneksi, mutta tunsi kyllä onneksi, -- Antti joi juhlakahviaan ja alkoi\niloita lahjasistakin, -- ja katseli kaikkein enimmin ruiskukkien\nseppelettä, joka ikäänkuin nauroi ilosta siinä pöydällä. -- Kunnes hän\nsai pitää nimipäiviään muille: hän sai tarjota kahvit palvelijoillekin\n-- omaan laskuunsa!\n\nJa niin se juhla meni nopeasti...\n\nIltaan asti loistivat kyllä ruiskukat hänen pöydällään; mutta\nseuraavana aamuna oli se niistä tyhjä, tuo pieni, petäjäinen pöytä,\njonka kaikki naarmut hän tunsi, kun oli ne itse raastanutkin, -- pöytä,\njonka ääressä hän vielä joku vuosi sitten oli kiittänyt aapiskukkoa,\nkun se muni hänelle namusia, kiittänyt ollenkaan ajattelematta, muniko\nkukko todellisuudessa vai ei... Miten lapsellisilta ne menneet ajat\nhänestä nyt tuntuivat!\n\nEi hän aavistanut niiden aikojen onnen suuruutta, mutta tunsi sen\nkyllä. -- Ja ruiskukka, se yksinkertainen, melkein räikeä kukka, jota\nei voi sanoa tuoksuvaksikaan, -- se ikäänkuin kovin aineelliselta ja\narkipäiväiseltä tuntuva kukka, porvarillinen ja maalainen, -- se tuli\nhänelle kukista kaikkein rakkaimmaksi, -- ja käy yhä rakkaammaksi, kuta\nenemmän onnen pojan, monistakin kukista kyllikseen nauttineen, päivä\nalkaa painua iltaan.\n\n\n\n"]