[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYRhlPwIY2Lry2gPIa0UrQyOvAhbLBUm95GpDH0cFrS4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},861,"Martti Luther","Meurman, Agathon",1826,1909,"861-meurman-agathon-martti-luther","861__Meurman_Agathon__Martti_Luther",null,"muistelmat",[],[],"fi",1901,31390,220778,false,47539,[22],"Luther, Martin, 1483-1546",[24,25,26],"Biographies","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - Religious","\"Martti Luther: Elämäkerta\" by A. Meurman is a historical account written in the early 20th century. The book explores the life and influence of Martin Luther, particularly leading up to and during the Reformation. It delves into his upbringing, the socio-political context of the Roman Catholic Church in the 15th century, and the resulting spiritual turmoil that motivated his revolutionary ideas.  At the start of the work, the author paints a vivid picture of the state of the Catholic Church during Luther's time, illuminating the corruption and the disconnect between the church's practices and the original teachings of Christ. Luther’s early life is detailed, showcasing his parents' struggles and strict upbringing, which fueled his need for spiritual fulfillment. The narrative addresses the burdens of sin and the prevailing fear of divine judgment that plagued Luther, eventually leading him to monastic life in search of salvation through rigorous adherence to church rules and penances—only to find himself still grappling with his faith and the quest for inner peace. The opening sets the stage for Luther's eventual confrontation with the church and his pivotal role in the Reformation. (This is an automatically generated summary.)",[],209,"Agathon Meurmanin kirjoittama elämäkerta Martti Lutherista tarkastelee uskonpuhdistajan vaiheita ja 1500-luvun taitteen kirkollista tilannetta. Teos etenee kronologisesti kuvaten Lutherin kehitystä opettajasta reformaattoriksi sekä luterilaisuuden vakiintumista saksalaisessa yhteiskunnassa.","A. Meurmanin 'Martti Luther' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 861.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MARTTI LUTHER\n\nElämäkerta\n\n\nKirj.\n\nA. MEURMAN.\n\n\n\nKansanvalistus-Seura, Helsinki, 1901.\n\nK. Malmström'in kirjapaino, Kuopio.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Paavikirkko XV vuosisadalla.\n   II. Ase taotaan.\n  III. Kiirastulessa.\n   IV. Opettajana.\n    V. Luther reformaattorina.\n   VI. Taistelutantereella.\n  VII. Tunnustus maailmanvallan edessä.\n VIII. Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.\n   IX. Reformatsiooni juurtuu.\n    X. Augsburgin valtiopäivät.\n   XI. Rauha myrskyssä.\n\n\n\n\nI.\n\nPaavikirkko XV vuosisadalla.\n\n\nKauvas oli romalais-katolinen kirkko, Kristuksen seurakunta,\nmuuttuessaan aikojen kuluessa paavi-kirkoksi, vieraantunut perustajansa\nhengestä ja pyhän raamatun opista. Hänen sijalleen, joka oli\nlausunut: \"minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta\", oli asettunut\nkruunattu pappi, paavi, joka piti oikeutenaan, ei ainoastaan pyhän\nPietarin seuraajana vaan itse Kristuksen käskynhaltijana harjoittaa\nkorkeinta valtaa kuninkaiden ja kansojen yli, lahjoittaa kruunuja\nja maita, sekä riistää ne niiltä, jotka eivät nöyrästi uhranneet\nhenkensä ja tavaransa paavin käskyjen ja tuomioiden toimeenpanemiseen.\nPolitiikin kaikissa synkeimmissäkin sokkeloissa tavattiin paavi ja\nhänen lähettiläänsä, joiden edessä vapisivat sekä hallitsijat että\nhallitut. Yllyttäen keskinäisiä riitoja ruhtinaiden kesken ja kansojen\nkapinoita sai paavi aikaan täydellisen anarkiian, heikontaen siten\nkaikkia yhteisiä yrityksiä hänen sortovaltansa rajoittamiseksi.\nJokaisessa elämän tärkeässä tapauksessa, jokapäiväisen työn lomassa,\ntunsi maallikko kirkon kaikkivaltiaan käden päällänsä; kirkon\nseitsemän sakramenttia pyhitti hänen vaelluksensa kehdosta hautaan.\nPaavilla oli rajaton valta kumota maallisen oikeuden tuomiot ja\nvapauttaa kansalaisvelvollisuuksista ja pyhimmänkin valan pitämisestä.\nHän sitoi tahi päästi ei ainoastaan synnit maan päällä vaan vielä\nvapautti kiirastulesta haudan toisella puolella, aina sen mukaan kuin\nasianomainen osoitti katumuksensa - rahanmaksulla. Ja rahankiskominen\nmitä avonaisin ja törkein olikin vihdoin kaikkien kirkollisten\nlaitosten ja menojen lopputarkoitus. Enemmän kuin mikään muu kansa\noli Saksan \"rehellinen ja uskonnollinen kansa\" joutunut paavien\nlypsykarjaksi. Tämä alennustila nosti kyllä katkeraa vihaa isänmaan\nystävissä ja veronmaksajissa. Ne surkuttelivat kyllä, että hyvä Saksan\nraha tulvaili Italian prelaattien taskuihin. Mutta eivät he tästä\nvihastaan saaneet voimia niiden kahleiden murtamiseen, joita oli\nlujiksi takonut hengellinen pimeys. Ainoa tehokas ase oli hengellinen\nuudistus ja herännyt omatunto. Valistuneimmat viidennentoista\nvuosisadan lopulla aavistivat ja kiihkeästi odottivat auringon\nnousemista keskiajan pitkän yön jälkeen.\n\nPaavit eivät kuitenkaan ymmärtäneet ajan merkkejä. He eivät\nrahankiskomisessaan säästäneet ketään, ei edes papistoa, jonka\nverottamista valtion ja yhteiskunnan hyväksi he pitivät törkeimpänä\nrikoksena. Mutta omaksi edukseen veloittivat paavit papistoa sitä\ntuntuvammin. Niinpä täytyi piispojen lunastaa valtuskirjansa ainakin\n10,000 guldenilla. Sen lisäksi täytyi heidän suorittaa rohkeita\nsummia n.s. palliumista, joka kyllä ei ollut muuta kuin valkoinen\nvillainen vyö, mutta juuri siihen oli yhdistetty viran itse pyhyys.\nPappispaikkoja myytiin Roomassa julkisesti \"kuten pörssissä ainakin\".\nNiitä annettiin joskus rikkaille kauppahuoneille vuokralle. Miehen\nkunto ja kelpoisuus ei tullut kysymykseenkään. Itse paavi Hadrian\nvalittaa, että Romassa kokit ja aasinajurit pääsivät tuottaviin\npapillisiin virkoihin. Mahtavat prelaatit saivat haltuunsa useita\npappispaikkoja. Tulot niistä ne sitten antoivat vuokralle tahi hoitivat\nkappalaisten kautta, käyttäen semmoisina heillä palvelleita kokkeja,\ntallirenkejä, laulajia tahi ilveilijöitä. Nuoria aatelisherroja\nmäärättiin kaupungeissa tuomiokapitulien jäseniksi. Mitään kirkollista\ntointa he eivät suorittaneet, vaan tekivät öillisillä retkillään\nkaikenmoista väkivaltaa porvareille ja hätyyttivät heidän naisiansa.\n\nMinkälainen alhainen papisto oli, on jo tästä selvä. Maalaispapit\nelivät usein suuressa köyhyydessä ja heidän paras tulolähteensä olivat\nsielumessut, joita sentähden kiivaimmin puolustettiin vastaisia\nreformaattoreja vastaan. Naimattomuus kun oli heille säädetty, pitivät\nhe julkisesti jalkavaimoja taloissaan, mutta sekin heille sallittiin\nmäärättyä veroa vastaan. Munkit, nämät paavikunnan varsinaiset\nsoturit, nimellisesti köyhyyteen ja kerjuulla elämiseen velvoitetut,\nelivät luostarin rikkailla varoilla upeasti ja harjoittivat luostarin\nulkopuolella mitä ilettävämpää epäsiveyttä. Eräs benediktiinimunkki\nkertoi nauraen: \"meidän miehemme syleilevät jokaista vastaan\ntulevata naista, eikä mikään palvelustyttö helposti pääse heistä\nsuutelemattomana.\" Eivät olleet naisluostaritkaan paremmassa huudossa.\nNunnat kävivät muodikkaasti puettuina tanssiaisissa ja toimittivat\nsemmoisia luostareissaankin. Jotkut aikalaiset kertovat näistä\nluostareista suorastaan uskomattomia asioita.\n\nJa koko tämän suuren hengellisen koneiston päänä ja hallitsijana oli\npyhä isä, Roman paavi. Jos olikin turmelus ylhäisessä ja alhaisessa\npapistossa kauhistuttava, niin tavattiin Pietarin valtaistuimella usein\nmiehiä, jotka hekumallisuudessa, julmuudessa ja kaikenlaatuisissa\nrikoksissa etsivät vertaisiansa. Mainittakoon tässä esimerkkinä\nainoastaan paavi Aleksanteri VI (1492-1503) joka jo 25:den vuoden\nikäisenä korotettiin kardinaaliksi, ja Valencian arkkipiispana vietti\nmitä hurjinta elämää. Se ei estänyt hänen valitsemistansa paaviksi,\njommoisena hän kehitti pahat viettinsä, kunnian- ja rahanhimonsa sekä\nirstaisuutensa huippuun saakka. Alituisesti vehkeili hän hankkiaksensa\nitselleen ja äpärälapsilleen, semminkin pojallensa Cesar Borgialle,\njoka rikoksissa oli isänsä vertainen, väkivallalla ja juonillansa\nruhtinaallisia alusmaita. Paavilliset eivät kieltäneetkään tällaisia\ntosiasioita, vaan rohkenivat niitä julkeimmalla tavalla puolustaa.\nNiinpä kirjoitti Leo X:nen hoviherra Sylvester Prierio: \"Epäilemätöntä\non, ettei kirkolliskokous eikä koko maailmakaan voi tuomita tahi\nviralta panna paavia, vaikka tämä olisikin siksi rietas, että hän\njohtaisi joukottain ihmisiä perkeleen luo.\"\n\nValituksia kuului monelta taholta. Puhumattakaan kansarunoilijoista\nja monenlaatuisista irvihampaista, nostettiin kyllä itse\nkirkolliskokouksissakin vakavia vaatimuksia kirkollisten olojen\nparantamisesta. Kun kovalta otti, täytyi paavien joskus suostua\nmyönnytyksiin, mutta hienolla diplomatiiallaan tiesivät he piankin\ntehdä ne tyhjiksi. Yksityisiä hartaita intoilijoita ilmaantui tuon\ntuostakin, jotka yrittivät saada aikaan puhtaampaa elämää ainakin\nluostareissa. Mutta heidän ponnistuksensa rajoittuivat ainoastaan\nulkonaisiin seikkoihin; itse juureen he eivät rohjenneet eivätkä\nymmärtäneet tarttua. Sama oli laita niiden valitusten, joita maallisten\nhallitsijain puolesta nostettiin. Itse paavivaltaan eivät hekään\nrohjenneet koskea. Näennäisesti oli siis paavivalta vielä yhtä luja\nkuin niinä aikoina, jolloin paavit nöyryyttivät Saksan keisareita, ja\njolloin Gregorius VII sai Henrikki IV katuvaisena polvistumaan eteensä\nCanossan linnassa. Mutta sittenkin oli paavi-istuimen perustukset\nmonella tavalla ja monelta taholta ontoiksi kaivetut. Että sillä\nkuitenkin oli syvät juuret aikakauden ajatustavassa, sitä todistaa se\nsitkeä vastarinta, jota paavi refomatsioonin aikana ja sen jälkeen\nvielä saattoi asettaa jokaista uudistusta vastaan.\n\nYlläkuvatuissa oloissa ei voi olla puhettakaan mistään varsinaisesta\nuskonnollisesta elämästä, ei edes mistään ulkonaisesta kirkollisesta\nkurista. Jumalanpalveluksia suoritettiin tosin suurella loistolla.\nKansa, hurmaantuneena kirkon mystillisistä menoista, taipui vielä\nnöyrästi, mutta Jumalan henki oli kokonaan kadonnut. Kirkon seremoniiat\nolivat muuttuneet ulkonaisiksi tempuiksi, joita konemaisesti\nsuorittivat papit, ymmärtämättä niiden symboolista merkitystä paremmin\nkuin seurakunnan jäsenetkään. Suuret ja loistavat juhlakulkueet\nhoukuttelivat kansaa muiden huvitusten puutteessa. Tätäkin kansan\ntarvetta koki kirkko monenmoisilla keinoilla tyydyttää. Semminkin\npääsiäisaikana, jolloin kristityn tietysti tulee iloita, muuttui kirkko\nvarsinaiseksi teaatteriksi, jossa näyteltiin kohtauksia Kristuksen\nelämästä ja kärsimisestä. Mitä tässä joskus saattoi olla ylevätäkin,\nse höystettiin kaikellaisilla ilveilyillä, joissa tyhmä perkele oli\npäähenkilönä, ja tehtiin viittauksia paikkakunnallisiin oloihin\nja henkilöihin säästämättä pappeja ja munkkeja. Koko meno muuttui\nsuorastaan karnevaali-ilveilyksi, kansanhuvien alhaisimmaksi laaduksi.\nMaaseutupappi, joka ei voinut komeilla teaatterinäytöksillä kilpailla\nkaupunkien kanssa, teki kuitenkin parastansa itse ruveten ilveilijäksi.\nMikä matki kukonlaulua, olihan kukko valppauden esikuva, mikä hanhena\nkaakotti; mikä kiskoi aasin kirkkoon, olihan aasi ollut todistajana\nJesuksen syntymisessä; mikä kertoi ruokottomia juttuja papeista ja\nmunkeista, jopa itse pyhästä Pietarista. Semmoinen oli ilo Kristuksen\nylösnousemisen johdosta.\n\nKristuksen lunastustyö ja vanhurskaus uskosta oli kokonaan joutunut\nunohduksiin. Ei ollutkaan kellään luvallista lähestyä tätä ankaraa\ntuomaria, joka tavallisesti kuvattiin ruoska kädessä. Välittäjänä\noli käytettävä hänen äitiänsä, pyhää Jumalansynnyttäjää neitsy\nMariaa. Kuvaava on eräs kertomus papista, joka hyvin hartaasti ja\nsäännöllisesti luki \"Avemariansa\". Hänelle ilmestyi itse Kristus,\njoka sanoi: \"Äitini on hyvin mielissään tästä rukouksestasi ja\nrakastaa sinua sentähden, mutta muista kuitenkin minuakin rukoilla.\"\nPappi vastasi: \"Herra, en tiedä kuinka sinua rukoillaan.\" Myöskin\npyhää Annaa, Marian äitiä, josta emme mitään tiedä, ruvettiin yhä\nyleisemmin ja hartaammin välittäjänä rukoilemaan. Näiden lisäksi oli\nvielä epälukuinen joukko pyhimyksiä, miehiä ja naisia. Heillä oli itse\nkullakin eri armolahjat ja tehtävät. Jokaisella maalla, kaupungilla\nja kylällä oli oma suojeluspyhimyksensä, niinpä esim. Suomella pyhä\nHenrik. Samoin jokaisella ammattikunnalla: opiskelevalla nuorisolla\npyhä Gregorius; juristeilla p. Ivo, maalareilla p. Lukas, suutareilla\np. Crispinus j.n.e. Ruttotaudista pelasti p. Rochus, silmätaudeista\nparansi p. Ottilia.\n\nRukoilevan into kiihtyi, jos näistä pyhimyksistä oli saapuvilla joku\naineellinen muistomerkki, vaikkapa vaan hammas tahi muu luupalanen,\nvaatetilkku tai hiussuortuva. Muunlaatuisiakin pyhiä jäännöksiä\nlöytyi monenmoisia: palanen Noan arkkia, Moseksen ja Aaronin sauvaa,\nKristuksen kehtoa ja ristiä. Näitä kallisarvoisia esineitä möivät\nlukuisat kulkukauppiaat. Jokaisen kirkon täytyi niitä hankkia suuri\nkokoelma, sillä niistä riippui paikan pyhyys ja uskovaisten luku,\nsekä niistä kertyvät tulot. Erittäin kallisarvoisia olivat neitsy\nMarian ja Kristuksen vaatekappaleet, ja runsas varasto heillä näyttää\nolleenkin, sillä Kristuksen ihokkaita on useampia, enin tunnettu\nTrierissä, jossa se vielä meidän aikanamme on pantu näytteelle\nuskovaisten palveltavaksi, tuottaen ne runsaita anekkia ja terveyttä\nsairaille. Niinkin järkevä ja hurskas hallitsija kuin reformatsioonin\naikuinen Saksenin vaaliruhtinas Fredrik Viisas, oli erittäin ahkera\npyhien jäännösten kokoilija. Wittenhergiin perustamallensa kirkolle\nlahjoitti hän niitä runsaan kokoelman. Erittäin tuottavia apulähteitä\npaavien pohjattoman rahatarpeen täyttämiseksi olivat pyhiin vaellukset.\nVaikka epälukuisilla kirkoilla oli syntien anteeksi antamisen aarre,\nolivat kuitenkin toiset erittäin suosittuja, semminkin tietysti itse\nRooma. Mutta matka sinne oli sekä vaivaloinen että kallis. Sentähden\noli Roomaan vaeltaville keksittävä joku erityinen viehätin. Sitä\nvarten sääsi paavi Bonifacius VIII, että vuotena 1300 oli vietettävä\nriemuvuosi, jolloin Roomaan vaeltajille oli myönnettävä erityisesti\nvaikuttava synninpäästö. Yritys menestyi siksi loistavasti, että paavi\nClemens VI julisti vuoden 1350 riemuvuodeksi, ja paavi Paavali vihdoin\nmääräsi lopullisesti joka 25:nen vuoden riemuvuodeksi. Tiedettiin kyllä\nettä kertyneet rahat käytettiin paavien ja heidän suosikkiensa, miesten\nja naisten, irstaan elämän ylläpitämiseksi. Sitä ei voitu Paavilaisten\npuolelta kieltääkään. Mutta, sanoivat he, kun sinä ostat haluttua\ntavaraa kauppamieheltä, et kysy etkä huoli mihin hän käyttää rahasi.\nSiinä kylliksi, että sinulla on tavara kädessäsi. Ja siihen tyytyivät\nkai hurskaat vaeltajat.\n\nViisikolmatta vuotta oli sittenkin pitkä aika, kun menot olivat\njokapäiväisiä. Täytyi siis hankkia myös jokapäiväisiä tuloja. Siihen\noli anekkikauppa omansa. Rahalla saatiin anekkia tehdyistä ja vasta\ntehtävistä synneistä, vapautusta kiirastulesta ostajalle itselle ja\njo aikoja sitten kuolleille, jos joku säälistä otti vainajan puolesta\nmaksaaksensa. Siinä ei suinkaan myyjä tinkinyt. Auliisti voitiin\nostaa vapautta kiirastulesta esim. 50,000 vuodeksi, mutta olihan\nijankaikkisuus loppumaton, ja oli siis vielä tilaisuus ostaa sitä\nvaikka kuinka moneksi tuhanneksi vuodeksi.\n\nMunkki- ja nunnaluostareita oli epälukuisia ja yhä uusia syntyi.\nNiiden asukasten laiskuus ja irstaisuus oli kyllä tunnettu ja jokaisen\nsuussa. Mutta sittenkin pysyi kansassa jonkinmoinen kunnioitus\nheitä kohtaan. Täytyyhän hämmästyä, kun näkee semmoisen hurskaan ja\noppineen nuoren miehen kuin Lutherin, astuvan luostariin löytääksensä\nsiellä rauhaa sielullensa. Olihan se tosiasia olemassa, että nämät\nmiehet ja naiset olivat luopuneet maailmasta pyhittääksensä elämänsä\nyksinomaan Jumalalle. Olihan niissä ainakin jonkinmoinen pyhyyden\nloiste verrattuna maallikkopappeihin. Sentähden olikin munkeilla\nsuurempi vaikutus kansaan. Ahkerammin kuin papit saarnasivat he,\nsemminkin dominikaanit ja fransiskaanit. Kansa kävikin mieluummin\nripillä luostarikirkoissa kuin seurakuntakirkoissa, josta syntyi\nkateus maallikkopappien ja munkkien välillä sekä alituiset riidat ja\nepäjärjestykset. Erittäin tärkeänä keinona, jolla maallikot saatiin\nkiintymään luostareihin, olivat n.s. veljeskunnat, jotka valitsemansa\noman pyhimyksen palvelemista varten kokoontuivat juhlapitoihin siihen\nluostariin, johon veljeskunta oli liittynyt. Veljeskunnat olivat\nmuodostetut keskiajan ammattikuntien tapaan, jäseninä oli niissä\nsekä miehiä että naisia, ja juhlapidot muuttuivat vähitellen mitä\niloisimmiksi jopa riettaiksikin kemuiksi. Mutta sen ajan käsityksen\nmukaan siinä ei ollut mitään loukkaavaa. Jos juotiin ja mässättiin,\nniin tapahtuihan se pyhimyksen kunniaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmissydämmeen on häviämättömästi juurtunut synnintunne ja käsitys\nJumalan vihasta syntiä vastaan. Henki janoo ja isoo, ja kun se ei\nlöydä tietä sen tykö, jolla on elämän vesi, ja joka kutsuu luoksensa\ntyötä tekevät ja raskautetut, kokee se omin neuvoinsa etsiä sitä\nrauhaa Jumalan kanssa, joka sille on välttämätön. Uhri oli pakanuuden\nkeino jumalien lepyttämiseksi, ja se onkin ilmestystä puuttuvalle\nihmiskunnalle luonnollinen. Uhrikäsitys oli pakanuudesta siirtynyt\nkirkkoon, kun se oli unohtanut, että se uhri, joka Jumalalle kelpaa,\non murheellinen henki ja särjetty sydän. Pimeydessä vaeltaen etsivät\nihmiset Jumalaa, multa hän oli liian korkealla ja istui vaan\ntuomitsemassa syntisiä. Lähestyä häntä isänä ei rohjennut syntinen\nmuuta kuin Jumalan suosikkien, pyhimysten turvissa.\n\nNe, jotka syvimmin tunsivat syntinsä ja Jumalan vihan, yrittivät\nmuun muassa paastoilla ja lihan kurittamisella sovittaa Jumalaa,\nmutta he saivat myös kokea, ettei se tie ikinä vie etsittyyn rauhaan\nja sovintoon. Suurin joukko taas oli tuhlaajapojan tilassa, kauvas\neksyneenä armahtavan isän kodista, eikä hänelle kukaan neuvonut\npaluumatkaa. Maailman ravalla täytyi hänen tyydyttää kalvaavaa\nnälkäänsä. Kuten sopimaton ruoka vaikuttaa tauteja ruumiissa, samoin\nsynnyttää terveen henkisen ruoan puute sielutauteja. Keskiajan historia\nkertoo meille aikakautisista hengellisistä taudeista, jotka raivoivat\nkuten rutto ainakin, tarttuvaisena. Kirkko opetti, että Jumala oli\nsovitettava ulkonaisilla töillä, joista semminkin ansiollisia oli\nlihan kiduttaminen. Suurten maanvaivojen sattuessa, semmoisten kun\nesim. musta kuolema neljännentoista vuosisadan keskivaiheella,\ntuntuivat ne Jumalan vihasta lähteneiltä ja oli Hän siis erityisillä\nkatumuskeinoilla sovitettava. Keksittiin niitä jos jonkinmoisia.\nMerkillisimpiä ilmauksia tällä alalla ovat n.s. flagellantit,\nitsensäruoskijat. Muodostui suuria joukkokuntia, miehiä ja naisia,\njotka vaelsivat, papit ja ristit edellään, kylästä kylään, kaupungista\nkaupunkiin, laulaen katumusvirsiä ja vartaloa myöten alastomina,\nruoskivat ne itseänsä veriin saakka. Melkein yli koko Europan levisi\ntämä tauti raivoten toista vuosisataa. Aluksi suosivat sitä paavit ja\nkirkonmiehet, mutta epäjärjestykset kävivät vihdoin niin suuriksi, että\nflagellanttien kulku ankarasti kiellettiin jopa vihdoin rangaistiin\nroviolla polttamisella. Siinäkin esimerkki, kuinka ihmishenki harhailee\npimeydessä, kun siltä puuttuu Jumalan ilmestys.\n\nKuten jo on kerrottu, pidettiin katolisessa kirkossa vaellukset\npyhiin paikkoihin erittäin ansiollisena ja runsaasti syntien\nanteeksi antamasta tuottavina. Miltä synkeämmäksi maalliset olot\nkävivät alhaisen kansan sortamisen, herrojen keskinäisten sotien ja\nvihdoin Turkin yhä uhkaavamman vallan kautta, sitä hartaammin oli\napu hankittava myöskin pyhiinvaelluksilla. Yleensä sairaaloisessa\nhengellisessä mielentilassa syntyi tästäkin ajoittain varsinainen\ntauti. Kysymyksessä oli vaan, missä oli löydettävä pyhin ja siis\ntehokkain paikka. Rooma se kyllä oli, mutta sinne toki ei monikaan\nvoinut vaeltaa. Jokainen pappi koetti saada oman kirkkonsa erittäin\npyhäksi tunnustetuksi, ja kokoeli sitä varten yhä merkillisempiä\njäännöksiä. Keinot olivat monenmoiset. Yksi esimerkki vaan. Messussa\nkohotti pappi ehtoollisleivän (monstransin) kansan katseltavaksi ja\npalveltavaksi, jolloin leipä muuttui Kristuksen todelliseksi lihaksi\nja vereksi. Se oli kuitenkin uskoa siihen mitä ei näe. Mutta eräässä\nBrandenburgin pienessä kaupungissa Wilsnachissa oli tapahtunut se\nihme, että leipä oikein ihmisten nähden muuttui veriseksi lihaksi.\nPaikan erityinen pyhyys oli sillä taattu, joten siitä tuli sangen\nkäyty vaelluspaikka. Yhtä vähän kuin voimme löytää syyn, miksi raivoo\nmilloin mikäkin tauti, yhtä vähän voimme tyydyttävästi selittää\nhenkisten tautien syitä. Vuonna 1475 puhkesi semmoinen äkkiarvaamatta\nSaksassa ja kasvoi valtaavaksi liikkeeksi. Elävästi kuvaa sitä\nsamanaikuinen saksalainen kronikoitsija Konrad Stolle. Hän kertoo,\nkuinka semminkin Thyringenin, Frankenin ja Hessenin maakunnissa suvella\n1475 nuoria ihmisiä kahdeksan vuoden ikäisistä saakka vanhempien\nja isäntien tietämättä kokoontui parinsadan suuriin joukkoihin\nja lähtivät laulaen matkaan, punanen risti edellä, vaeltaaksensa\n\"pyhän veren\" luo Wilsnachissa. Siinä ei auttanut äitien kiellot ja\nrukoukset, ja jos lähteviä väkivallalla pidätettiin, joutuivat he\nraivoon ja sairastuivat. Sinänsä lähtivät he ilman rahaa, kerjäten\nruokaa armeliailta ihmisiltä. Joukot paisuivat matkalla ja tauti\nlevisi leviämistään. Äidit jättivät pienet lapsensa, palvelijat\nisäntänsä, tietämättä mihin oikeastaan mentiin, voittamattoman halun\npakottamina. Kaupunkien täytyi vihdoin sulkea heiltä porttinsa\neikä muu kuin joukkokuolema, joka syntyi tavattoman suurissa ja\nhuonosti varustetuissa ihmislaumoissa, saanut villitystä ehkäistyksi.\nTämänlaisia joukkokulkueita tapahtui tuon tuostakin mihin milloinkin,\nkuten esim. \"mustan jumalan äidin\" luo Altottingissä 1489, \"pyhän\nveren\" luo Sternbergissä 1492, vieläpä 1500 \"pyhän Annan pään\" luo\nDyrenissä.\n\nNäin vei hengellinen nälkä ihmisiä suoranaiseen raivoon. Mutta\ntässä paksussa pimeydessä pilkisti kuitenkin jokunen valonsädekin.\nVarsinaisia terveitä hengellisiä herätyksiä tapahtui aika ajoin\nkirkon ulkopuolella. Semmoinen oli se herätys etelä-Ranskassa, joka\nsai alkunsa Albigeois'en kylässä 12:nen vuosisadan lopulla. Siihen\nliittyneet ovat tunnetut yleensä Albigensien nimellä. Valtio ja\nkirkko käytti kaikkia keinojansa näiden hiljaisten kristittyjen\nkukistamiseksi, edellinen vainoten heitä leppymättömillä sodilla,\njälkimäinen asettamalla varsinaisen tuomiolaitoksen, inkvisitsioonin\nnimellä, urkkimaan kerettiläisyyttä ja hävittämään kerettiläisiä\nkidutuksella ja polttorovioilla. Inkvisitsioonin ilkityöt täyttävät\nihmiskunnan historian mustimpia lehtiä ja satatuhansittain luetaan\nsen uhreja. Mutta valtion miekka vaikka liittyneenä kirkon\nkerettiläisrovioihin ei pysty tukehuttamaan Herran henkeä, missä\nse todellakin on saanut jalansijaa ihmissydämmessä. Marttyyrien\nveri on se, joka kostuttaa Herran kylvämää siementä ja tekee sen\nhedelmälliseksi. Vielä tänä päivänäkin elää Albigensien jälkeläisiä\nPiemontin vuorilaaksoissa Valdensien nimellä.\n\nNeljännentoista vuosisadan keskivaiheilla nousi paavikirkon\nväärinkäytöksiä, myöskin pappien naimattomuutta, vastustamaan Oxfordin\nyliopiston professori Juhana Wiclif. Hän vaikutti ei ainoastaan\nopettajana vaan antoipa hän 1376 itse parlamenttiin memoriaalin\nkirkon \"antikristillisyydestä\". Paavi sai häntä vastaan aikaan\noikeudenkäynnin, mutta sekä yliopisto että kansa kannatti Wiclifiä\nsiksi lujasti, ettei rohjettu häntä langettaa harhauskoisena. Siitä\nhuolimatta jatkoivat munkit ja papit taistelua, ja saivat vihdoin\nLontoon yliopiston julistamaan hänen oppinsa vääräksi. Mutta sekään\nei auttanut. Wiclif pysyi kuolemaansa saakka 1384 pappisvirassa\njopa käänsi raamatun englanniksi. Konstanzin kirkolliskokous 1428\nvihdoin vahvisti Lontoon yliopiston tuomion ja purkasi voimattoman\nvihansa polttamalla Wiclifin luut. Hänen oppilaitaan, joita\nsanottiin Lollardeiksi, koetettiin kirkon tunnetun tavan mukaan\nhävittää, mutta vielä reformatsioonin aikana oli heistä tuntuvia\njälkiä ainakin yksityisissä perheissä. Tosikristityitä, vaikka\neivät suoranaisesti nousseetkaan kirkon harhaoppia vastaan, oli\nitse kirkonkin helmassa. Mainitsemme niistä ainoastaan n.s.\nmystikoihin kuuluvat dominikaanimunkit Eckartin ja Taulerin, hartaasti\nuskonnollisina miehinä, joiden opin mukaan kristityn tulee hiljaisessa\nmiettimisessä sulautua jumaluuteen, kuollen omasta itsestänsä ja\nkoko aistimaailmasta, omistaaksensa siten korkeimman hyvän, itse\nJumalan. Tauler vaikutti tuntuvasti Lutheriin, joka myös julkaisi\nsamaan suuntaan kuuluvan tuntemattoman papin kirjoittaman \"Saksalaisen\nteologiian\". Mystikot lukuisine oppilaineen olivat nekin jonakuna\nterveellisenä suolana, vaikka eivät ajatelleet kirkon puhdistamista\neivätkä siihen kyenneet.\n\nMutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se\nmenee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen\ntalonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin. Hän opiskeli Pragin\nyliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon.\nSemmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin\nkirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät\nHussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat\nei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta\nkirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti\nhäntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin\n\"interdiktiin\", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään\nkirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss\nmuutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä\nlukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike\nlevisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja\ntuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen\nkuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli\nantanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta\nHuss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala,\npaavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon\nomatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin,\njoka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne\npolttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen,\njohon eivät pysty. Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta\nhengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja\nkauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä\nkiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa,\nkuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu\npolttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan\ntukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen\nuskonvapaus, muun muassa kalkin nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo\noli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan,\nvoimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin\nelävät pienenä seurakuntana \"Böhmiläisten veljesten\" nimellä.\n\nSiten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä\nkirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse\nperusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset.\nKansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut\nvanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen.\nJumaluusoppi yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat\nlopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi\nyksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi\njärjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla\nkreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko\noli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä\noli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli\nkokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi\nmuodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin\nskolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki\nhengelliset kysymykset.\n\nMutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen\nkansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan\nuusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä,\nyhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli\nsäätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet,\njoita yleensä sanottiin \"humanisteiksi\", harrastivat etenkin vanhojen\nkielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan\nraittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän\nluonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita,\npappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan\nhalveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet\nlöytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman\nmuka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli\nheidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien\nsiveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle\nsyvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se\nvoi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin\n(eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat\nopit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta\nsyvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin\nhistoriassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan\nSaksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla,\nhieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia\nväärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas,\nja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin\npuolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä\noli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta\nhän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden.\nSamoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon\nhelmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he\ntoimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö.\nAinoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin\nkuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se\nsatakertaisen hedelmän.\n\nNäin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista\nvuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa,\ntiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi\nisänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan\ntupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut\noloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli\nkyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla\ntuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus\nsen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan,\nmissä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat\nja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.\n\nKun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten\nmuuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa\nuusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden\nuusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman\nmaailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa\nhuipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen\ntehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa\nsovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien\ntäytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta,\nkantavan kalastajan edessä.\n\nUusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi.\nHistoriallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea\nulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli\ntäyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan\nja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan\nhengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien\nvälikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen\nkunniansa hämmentyisi.\n\nPakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit eivät voi olla nauramatta\nkatsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa\nRomassa \"pyhän isän\" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien\nhurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä \"isän\" että hänen ympäristönsä\npyhyydelle. Uusi Babeli oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala\nkatsoi hyväksi lähettää viikatteensa.\n\n\n\n\nII.\n\nAse taotaan.\n\n\nSaksan Thyringenin vuoriseudussa asui ja toimi reipas talonpoikaissuku\nisiltä perityssä vuorimies-ammatissa. Yksi sen jäsenistä Hannu,\nsukunimeltään Luther, muutti kotikylästään Möhrasta vaimonsa Margreta\nZinglerin kanssa Eislebenin kaupunkiin, arvattavasti parempaa\ntoimeentuloa hankkiaksensa. Mutta köyhyys sittenkin kovasti rasitti\nnuorta perhekuntaa, kerrotaanpa, että vaimon täytyi selässään kantaa\nkotiin mistä milloinkin polttoaineeksi kootut risut. Semmoisissa\noloissa muodostuu ihmisen luonne tavallisesti ankaraksi jopa\nkovaksikin. Jokapäiväiset huolet katkeroittavat mielen, eikä sen\naikuinen yleinen elämäkään kaikkine rasituksineen, ollut omiinsa\nantamaan sijaa hellille tunteille.\n\nAineellinen ja hengellinen tila oli Hannu Lutherin perheessä luinen\naikalaistensa kaltainen Kova työ tuotti niukan jokapäiväisen leivän,\nmutta vähän lomaa hengen tyydyttämiseksi. Kirkon menoja kunnioitettiin,\nsen sääntöjä noudatettiin uskollisesti. Vuori-työn suojeluspyhimystä,\npyhää Annaa, palveltiin vanhoja tapoja noudattaen. Mutta tämä kaikki\noli vaan ulkonaista tekoa, jota suoriteltiin koneellisesti, koska\nniin piti olla, samoin kuin työ suoritettiin kaivoksissa. Sisällinen\nvakaumus oli järkähytetty. Uskonto ei tuottanut mitään tyydytystä\nhengen kaipuulle.\n\nMarraskuun 10 p:nä 1483 syntyi Eislebenissä Hannu Lutherin ensimmäinen\nlapsi, vastainen \"Saksan suurin mies\", joka kasteessa sai nimen\nMartti. Arvattavasti jatkuvan taloudellisen ahdinkotilan tähden muutti\nperhe puolen vuoden perästä Mansfeldiin. Sen aikuinen kotikuri oli\nkaikkialla, mutta semmenkin köyhissä talonpoikaisperheissä, ankara,\nja koko ankaruudessaan sai sitä Martti-poika kokea. Epäilemättä asui\nvanhempien sydämmissä rakkautta heidän ensisyntyneeseensä; lukumieheksi\naikoikin isä hänet kasvattaa. Mutta tämä rakkaus ei tietänyt mitään\nhellyydestä. Vanhempien tahto oli ehdottomasti noudatettava, ja\nruoskiminen pienestäkin erehdyksestä oli paras kasvatuskeino,\nminkä äitikin tiesi. Kodissaan ei oppinut Martti tuntemaan mitään\nanteeksi antavaa rakkautta isässä ja äidissä, ja mitä nämät tiesivät\nopettaa hänelle taivaallisesta isästä ei ollut muuta kuin se yleinen\nkansankäsitys, että Jumala on armahtamaton tuomari, joka säälittä\netsii ja rankaisee syntiä. Yhtä vauhko oli lapsi vanhempiensa kuin\nJumalansakin edessä. Kodissaan rangaistiin häntä usein ilman että hän\nkäsitti rangaistuksen oikeutusta, mitä olikaan hänellä odotettavana\nvanhurskaalta Jumalalta! Sentähden oli hänen niin vaikeata uskoa\narmoon ja sovitukseen Jesuksen kautta, joka, mikäli hänestä ollenkaan\npuhuttiin, niinikään kuvattiin pelkästään ankaraksi tuomariksi.\n\nMyöhemmin osasi Martti paremmin arvostella vanhempiansa ja heidän\nmenettelyänsä rakkaudesta lähteneeksi. Hän myönsi, että vanhemmat\nolivat hänen parastaan tarkoittaneet, ja lapsellisella kunnioituksella\nja kiitollisuudella kohteli hän heitä koko elinaikanaan. Lellittelevät\nvanhemmat eivät suinkaan saavuta lastensa suurinta rakkautta, se\non vanha kokemus. Jos kotikasvatus tekikin lapsen araksi, itseensä\nsuljetuksi, alituisesti rangaistusta pelkääväksi, niin että hän\nsaattoi kavahtaa putoavaa lehteä, kuten hän vanhempana kertoi, ei se\nkuitenkaan voinut kokonaan tukehuttaa sitä reippautta ja lapsellista\niloa, joka oli hänen luonteellensa omituinen. Päinvastoin täytyy\nmeidän huomata, että se lujitti hänen talonpoikaiseen luonteeseensa\njuurtunutta itsenäisyyttä ja vastustusvoimaa jopa uhkamielisyydeksi\nja kiihkeäksi tulisuudeksi. Nuorena miehenä, vapaammaksi päästyänsä,\nhän olikin hilpeä ja iloinen, rakastaen seurustelua kumppanien kanssa,\nmusiikkia ja laulua, vaikka hänen sydämmensä syvyydessä yhä asui\nkatkera synnintunto ja leppymättömän Jumalan koston pelko. Näistä\nmonenkaltaisista ja ristiriitaisista lapsuuden tunnelmista huomaamme\ntuntuvia jälkiä kaikissa hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa.\n\nMartin jo varhain kehittyneelle tunne-elämälle eivät antaneet kotiolot\nmitään tyydytystä. Sitä luuli hän löytävänsä kirkon helmassa. Syvään\ntunkivat hänen sieluunsa juhlalliset virret, salaperäinen suitsutus,\njuhlakulkueet ja nuo muut lukuisat mysteriot. Hän pääsi siellä\najattelemasta rankaisevaa Jumalata. Kirkkohan oli anteeksi antava\näiti; siellä hän sai mielikuvituksessa seurustella hellien, aina\nesirukouksillaan syntisiä auttavien naispyhimysten, neitsy Marian,\npyhän Annan y.m. kanssa. Siellä tapasi hän vihdoin sitä rakkautta,\njota hänen lapsensydämmensä kirkon ulkopuolella turhaan etsi; siellä\naavisti hän korkeampaa maailmaa, ja siellä heräsi hänessä hiljainen,\nsyvä halu päästä sen salaisuuksien perille. Siten tuli hänelle kirkko\n_kirkkona_ hänen ensimmäisen tulisen rakkautensa esineeksi, ja kuinka\nkatkerasti ja kestäväisesti hänen täytyi taistella vapautuaksensa\nsiitä, sen todistaa hänen elämäkertansa. Kun hänen omatuntonsa\npakotti häntä vastustamaan erityisiä väärinkäytöksiä kirkossa, ei\nhän mitenkään luullut loukkaavansa itse kirkkoa. Päinvastoin luuli\nhän, että kaikki rehelliset kirkon vartijat kohta asettuisivat hänen\npuolellensa puhdistamaan niitä tahroja, joilla pahanilkiset väärentäjät\nolivat armasta äitiä heidän tietämättänsä saastuttaneet. \"Olen paavin\nhuoneessa ja kirkossa kastettu\", kirjoitti hän taistelunsa alkuaikoina,\n\"enkä tahdo unohtaa isäni huonetta, tahdon sitä suuresti kunnioittaa,\nlangeta sen jalkojen juureen, _kun minun vaan sallitaan uskoa Herraani\nKristukseen_.\" Yhtä vaikeata oli hänen erota niistä pyhimyksistä,\njoiden rakkautta hän luuli lapsena nauttineensa ja vastarakkaudella\npalkinneensa. \"Ylen katkeralta tuntui minusta erota pyhimyksistä,\njoihin olin niin syvästi mieltynyt ja hurmaantunut.\" Askel askeleelta\npakottivat itse kirkon vartijat häntä näkemään, että koko kirkko\npäästään ja jäsenistään oli uudistettava. Se oli hänen suuri surunsa.\n\nSeitsenvuotiaana pantiin pieni Martti kouluun. Ainoastaan kauhulla\nsaattoi hän myöhemmin muistella näiden ensimmäisten kouluvuosien\njulmuutta. Opetusaineet olivat sisäluku, kirjoitus, vähän laskuoppia ja\nuskontoa, latinan kieliopin alkeet ja kirkkolaulu. Senaikuinen opetus,\nainakaan tässä koulussa, ei tietänyt muusta kuin ajattelemattomasta\nulkoluvusta, eikä muusta opetus-välikappaleesta kuin vitsasta.\nKerrotaan, että Martti-poika saattoi yhtenä aamukautena tulla\nviisitoista kertaa ruoskituksi. Jos oli koti ankara niin oli koulu\njulma. Myöhemmin kertoi Luther \"koulun helvetistä ja kiirastulesta,\nkun kaikesta vavistuksesta, tuskasta ja voivotuksesta huolimatta ei\nsittenkään opittu mitään\". Seitsemän vuotta kesti tämä kidutus.\n\nIsä ei kuitenkaan hellittänyt tuumasta hankkia Martillensa, jonka\nlahjakkaisuus oli tullut huomatuksi, korkeampaa oppia. Suuria varoja\ntosin ei ollut hänellä vieläkään, mutta siihen aikaan saivatkin\npojat varhain itse pitää huolta toimeentulostaan. Saksassa niin\nkuin meilläkin oli \"teininä\" kulkeminen, s.o. kerjuu, muodostunut\nvarsinaiseksi elinkeinoksi koululaisille. Tosin oli semmoinen\nelämäntapa vaarallisille viettelyksille altis; moni joutuikin jo\nalusia haaksirikkoon, mutta ne, jotka pelastuivat, kehittyivät\nlujaluontoisiksi ja itsenäisiksi.\n\nMartin tuli nyt lähteä Magdeburgiin opintojansa jatkamaan. Hyviä\nneuvoja ja varoituksia sai hän kyllä vanhemmiltaan lähtiessään\nmatkaan, mutta sitä vastoin varsin niukasti muuta evästä. Tottunut\noli hän kyllä köyhyyteen, ja kovia oli hän kaikkialla kokenut; se\nkuiva leipä, joka hänelle ripoi laulaessaan ovien edustalla, riitti\nsiis kutakuinkin, eikä hänen mielensä siitä masentunut. Magdeburgin\nkoulu olikin onneksi toista laatua kuin se, josta hän oli lähtenyt.\nSiinä todellakin tahdottiin kasvattaa ja opettaa. Mutta hän ei saanut\nnauttia tätä opetusta enemmän kuin yhden vuoden, eikä se siis saattanut\nsuuria tuloksia tuottaa. Pysyväisimpänä muistona sieltä säilyi hänessä\nAnhaltin ruhtinas Wilhelm, joka oli antautunut fransiskaanimunkiksi\nja kulki ovesta ovelle kerjäläissäkki selässään paastojen ja\nkatumusharjoitusten tähden lopen riutuneena. Näin sitä kai Jumalaa\nlepytetään ja autuutta ansaitaan, arveli Luther.\n\nVanhemmat siirsivät nyt hänet Eisenachiin, joka oli heidän\nkotipaikkaansa lähempänä, ja jossa hänellä oli sukulaisia äidin\npuolelta. Leipäänsä täytyi hänen yhä kerjätä niinkuin ennenkin. Mutta\nsiellä kuitenkin ensikerta pilkisti pieni auringonsäde hänen synkkään\nnuoruuteensa. Erästä varakasta kauppamiehen vaimoa, Ursula Cottaa,\nihastutti Lutherin kaunis lauluääni; rouvan tuli häntä sääli, ja Luther\nsai perheessä aterioida, joskus asuakin. Muitakin suosijoita ilmaantui\nhänelle, ja oppiminen kävi sujuvasti taitavien opettajien johdolla.\nNeljä vuotta kävi Luther Eisenachin koulua, ja pidettiin silloin\nerittäin etevänä oppilaana, kypsyneenä siirtymään Erfurtin yliopistoon.\n\nVuonna 1501 alkoi Luther opintojansa tässä yliopistossa, jolla oli\nmaine Saksan etevimpien joukossa. Vanha skolastiikki Aristoteleen\nlogikan pohjalla oli kyllä vielä valtiaana eikä kukaan uskaltanut\nepäillä kirkonopin erehtymättömyyttä, vaikka siellä edellisen\nvuosisadan keskivaiheella Jakob Jüterbockista ankarasti oli moittinut\nkirkon turmelusta ja melkein samanaikainen Juhana Wessel evankeelisen\noppinsa tähden kuollut vankeudessa 1486. Mutta kaikki jäljetkin\nnäistä opettajista olivat jo kadonneet, ja näennäisesti horjumattomina\nseisoivat taas kirkon muurit.\n\nIsän tahdosta piti Lutherin antautua lainopilliselle uralle. Perheen\ntaloudellinen tila oli jo siksi parantunut, että Luther saattoi ilman\nleipähuolia suorittaa opintojansa yhä suuremmalla menestyksellä, ensin\nfilosooffisessa tiedekunnassa, jossa hän 1502 saavutti ensimäisen\nakadeemisen arvoasteen bakkalaureuksena. Vuonna 1505 vihittiin hän\nmaisteriksi. Nyt oli siis aika ruveta lainopin tutkimiseen, mutta\nvarsinaista halua siihen Luther ei tuntenut. Isänsä tahtoa olisi\nhän kuitenkin noudattanut ja epäilemättä kohonnut jonkinlaiseksi\nruhtinaalliseksi kansleriksi, ellei korkeampi käsky olisi vienyt hänet\nvallan toiselle ja aavistamattomalle uralle.\n\nLutherin erinomaiset luonnonlahjat, joita hän kehitti uupumattomalla\nahkeruudella, saivat sekä opettajia että opintotovereja ennustamaan,\nettä hänestä vielä koituisi Saksalle suuri mies. Mutta millä alalla?\nKorkeat kardinaalivirat olivat melkein poikkeuksetta italialaisten\nkäsissä, ja tie niihin kävi tavallisesti luostarien kautta, jotka jo\nolivat joutuneet valistuneempien ylönkatseen alle. Se mahdollisuus,\nettä Luther antautuisi laiskottelevaan munkki-elämään ei juolahtanut\nkenenkään, kaikkien vähimmin isän, eikä suinkaan Lutherinkaan mieleen.\nKuka olisi voinut ajatella munkiksi tuota reipasta ja nerollista\nmaisteria, joka iloisesti seurusteli kumppaniensa kanssa ja elähytti\nheidän iltamiansa laululla ja huilun soitolla, johon hän oli\nharjaantunut omin neuvoin satunnaisen sairauden aikana. Hän oli, näet,\neräällä matkalla tapaturmaisesti loukannut tykytyssuonen reidessään ja\noli todellakin hengenvaarassa verenvuodon tähden. Mutta pyhimykset,\njoita hän avuksensa huusi, pelastivat hänet sillä kertaa, niin ainakin\nhän itse käsitti asian.\n\nTuon reippaan ja virkeän nuorukaisen iloisuuden alla piilei kuitenkin\nsydämmen salaisessa sopukassa kalvava mato. Lapsuudesta saakka oli\nhänessä, kuten näimme, uskonnollinen harrastus, ja kirkon komeita ja\nsalaperäisiä menoja rakasti hän. Mutta niiden takana vallitsi ankarana,\nleppymättömänä tuomarina Jumala, joka säälimättä rankaisi kaikki\ntekemiset ja laiminlyömiset. Jos jo hänen maallinen isänsä rankaisi\nhänen rikoksensa, kuinka ankarasti eikö vanhurskas Jumala tuomitsisi\nhänen syntejänsä. Viimeisen tuomion kauhut ja nuo peräytymättömät\nsanat: \"menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen\ntuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä\", ne\nkajahtelivat hänen sydämmessään, ja ne yksin kajahtelivat pappien\nsaarnoissa. Kuinka äkkiarvaamatta tämä kauheuden päivä saattaa koittaa,\nsen oli hän huomannut äsken hänelle sattuneesta tapaturmasta,\nsitä oli hänelle taas muistuttanut erään hänen nuoren ystävänsä\näkillinen kuolema. \"Mitä minun pitää tehdä autuaaksi päästäkseni\",\nse kysymys häämöitti hänelle iloisimmassakin seurustelussa. Hetkiä\noli, jolloin kumppanit semmoisissakin tilaisuuksissa huomasivat hänen\näkkiä muuttuneen miettiväksi ja alakuloiseksi. Syytä eivät tienneet,\narvelivat vaan, että nythän \"muusikerimme\", joksi he sanoivat häntä\nsoittotaidon tähden, on vaihtunut \"filosoofiksi\".\n\nEräänä päivänä saivat Lutherin ystävät kutsuu saapua hänen luoksensa\nillanviettoon. Äsken kaupungissa raivonnut rutto oli vihdoin lakannut,\nsiinä kai aihe kutsuun. Isäntä vastaanotti vieraitansa entisellä\nreippaudella ja ystävyydellä. Vilkasta olikin keskustelu; useat\nkutsutuista olivat juuri suorittaneet yliopistokurssinsa ja olivat\nastumaisillaan elämän avarammille aloille. Lutherista taas tiesivät\nkaikki, että joko hän jäisi yliopistoon tahi antautuisi muille aloille\nniin oli hänellä aina edessä valoisa ja kunniakas tulevaisuus. Tunnit\nlensivät pois; keskusteluja höystettiin laululla ja soitolla. Mutta\nlopulla näkyi isäntä muuttuvan vakavaksi jopa juhlalliseksi. \"Jumala\non lähettänyt minulle käskynsä\", sanoi hän. \"Palatessani matkalta\nErfurtiin saavutti minua Thyringenin metsässä kauhea ukkosilma.\nToinen jyskäys seurasi toista, salamat risteilivät pääni yli, ja yksi\nvihdoin iski maahan aivan jalkani juureen. Olihan tässä vihastuneen\nJumalan ääni ja viimeisen tuomion ennakkonäytös. Olin yksin eikä\nsuojaa missään, saattoihan salama iskeä minuun ja silloin seisoisin\nijankaikkisen tuomion edessä. Turhat ovat silloin rukoukset. Minä\nvaivuin polvilleni maahan ja huudahdin: 'Auta, armias Anna, minä\nrupean kohta munkiksi'.\" Toverien hämmästys ja suru oli tuskallinen. He\nkoettivat saada hänet luopumaan ajattelemattomasta lupauksestaan. He\nkuvasivat hänen isänsä murheita ja suuttumusta, kuinka paljon yliopisto\nja vihdoin koko Saksa menettäisi. Mutta kaikki oli turhaa. \"Päätökseni\non peruuttamaton. Täytyy luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen\nristin juureen. Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo,\nei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan.\"\n\nSynkällä mielellä palasivat toverit niin iloisesti alkaneista pidoista.\nKun he toisena aamuna palasivat Lutherin asuntoon, koettaaksensa eikö\nmikään keino auttaisi, tapasivat he sen tyhjänä. Ainoastaan käärö, joka\nsisälsi maisteri Martin maisteritakin, juhlapuvun ja maisterisormuksen,\njotka hän oli määrännyt lähetettäviksi vanhemmillensa, löysivät he\nhuoneen nurkassa. Erfurtin Augustiiniluostarin ovet olivat suljetut\nMartti Lutherin takana, hän oli elinajaksensa sinne haudattu,\nmaailmalta ja isänmaaltaan kadotettu, niin silloin luultiin.\n\n\n\n\nIII.\n\nKiirastulessa.\n\n\nVanhemmat, yliopiston opettajat, toverit, kaikki päästyänsä iskun ensi\nhuumauksesta, olivat suutuksissa Lutherille, mutta semminkin munkeille,\njotka epäilemättä olivat kietoneet nuoren miehen pauloihinsa. Tuo\nhalveksittu munkkielämä oli siis vielä niin voimakas, että se saattoi\nhoukutella etevää oppinuttakin, ja tehdä hänestä laiskottelevan\ntyhjäntoimittajan.\n\nMeidän aikamme, jolle kaikki seuraavat tosiasiat ovat selvillä,\ntunnustaa, että tuo käsittämätön, surkea tapaus oli suorastaan\nJumalan säätämä. Jos vihdoinkin kirkko oli puhdistettava, niin oli\nvälttämätön, että vastaisen reformaattorin täytyi oppia omassa\nitsessään tuntemaan kirkon autuudenjärjestelmän koko onttouden ja\nmahdottomuuden. Hänen täytyi taistella hikiin ja veriin, ansaituksensa\nautuutta noudattamalla läpi koko asteikon kirkon kaikkia pienimpiäkin\nkatumustemppuja. Hänen täytyi joutua epäilyksen syvimpään kiirastuleen,\nsäilyttääksensä vastaisen elämän kiusauksissa sen sulouden ja\nrauhan tunteen, joka valtasi hänet, kun hän vihdoin Jumalan armosta\nsai kuulla lohduttavan päästösanan: \"vanhurskas elää uskostansa\",\nsyntisen synnit on Jesus Kristus sovittanut kuolemallansa, ja\nihminen pääsee hänen sovitustyöstään osalliseksi yksinomaan uskon\nkautta. Oli ennen Lutheriakin moni moittinut kirkon väärinkäytöksiä,\nsemminkin anekkikauppaa, mutta he eivät olleet persoonallisesti niihin\ntutustuneet yhtä perinpohjaisesti kuin Luther, ja heidän sanansa\nhaihtuivat ilmaan tahi tukehdutettiin tulella ja miekalla.\n\nKeskiajan kuluessa oli luostarit vähitellen kaiken kurin puutteessa,\njoutuneet täydelliseen siveelliseen rappiotilaan. Oli kyllä\nsilloin tällöin intoilijoita, jotka koettivat saada luostarien\nalkuperäiset ankarat, säädökset noudatettaviksi. Mutta luostarien\nylijohtaja, kenraali, joka asui Romassa, ja jota kannattivat\nprovinsiaalit, paikallisten luostarien päälliköt, kokivat estää\nkaikkia muutoksia. Saattoihan siitä joskus syntyä vaatimus opinkin\npuhdistuksesta. Sittenkin liittyi viiteen semminkin useita\nAugustiiniluostareita kongregatsiooneiksi, jotka ottivat alkuperäisiä\nsääntöjä noudattaaksensa. Semmoista uudistusta harrasti erittäin\nJuhana von Staupitz, joka 1503 valittiin augustiini-luostarien\nkenraalivikaarioksi. Uusia sääntöjä vahvistettiin, joissa munkkeja\nkehoitettiin ahkeriin opintoihin ja pyhiin raamatun hartaaseen\nlukemiseen. Jonkinmoinen tieteellinen harrastus olikin huomattavissa\nAugustiiniluostareissa. Yliopistossa tavattiin useita niiden jäseniä\nsekä opettajina että oppilaina. Mutta lujasti pysyivät hekin\nkeskiajan kirkollisissa opeissa. Pääkappaleena oli pyhiin neitsyen\nja hänen pyhän äitinsä, Annan palveleminen, sekä ankara kirkkokurin\nnoudattaminen. Jumalan ihmeellinen johdatus, jonka yleensä huomaamme\nLutherin elämänvaiheissa, on nähtävä siinäkin, että hän joutui\nAugustiiniluostariin. Jos hän olisi liittynyt esim. raakoihin\nDominikaaneihin, näiden ahkerien anekkikaupan harjoittajien ja kaikkien\npaavillisten väärinkäytösten ehdottomiin puolustajiin, on epäiltävää,\nolisiko ollenkaan Lutherin elämäntyö tullut suoritetuksi.\n\nLuther oli nyt mielestään päässyt rauhan satamaan, pyhien miesten\nseuraan, jossa hän sai maailman hälinästä erotettuna, yksinomaan\npalvella Jumalaa, lepyttää häntä lihan kuolettamisella, ja omilla\nhurskailla töillänsä ansaita ijankaikkisen elämän autuuden. Ensi\ntehtävänä oli luostarisääntöjen kaikkinaisten ulkonaisten temppujen\nharjoittaminen, miten kävellä, miten polvistua, miten suunnata katseet\nmaata kohden, oppia rukousnauhan rukoukset ja \"avemariat\". Mutta\nennen kaikkea vaadittiin ehdotonta alistumista ylempien tahdon alle,\nnöyryyttä ja itsensäkieltämistä tietysti luostarisääntöjen käsityksen\nmukaan. Ja vähimpään saakka tahtoi Luther noudattaa kovimmat ja\nturhanaikaisimmatkin määräykset. Vastaisen Jumalansoturin täytyi käydä\ntarkkaa rekryytti-koulua, voidaksensa, kun aika kypsyi, tuntea niitä\naseita, joilla Kristuksen evankeliumia vastustettiin.\n\nKun hänen sallittiin käydä luostarin ovesta ulos, sai äsken vihitty\nmaisteri uudestaan ottaa kerjäläisreppu selkäänsä, kulkea kumarruksissa\nja silmät maahan luotuina joka portin edessä almuja keräämässä. Mahtoi\nolla noille taitamattomille munkeille mieleen, kun saivat tällä tavoin\nnöyryyttää sitä miestä, joka äsken oli ollut yliopiston kunniana. Kun\nhäntä kerjuumatkallaan tapasi joku entinen toveri ehkä leipä kädessä\nja iloisesti tervehti häntä, ei hän saanut vastata sanaakaan, vaan\nhänen tuli kumartaa maahan saakka ja kiittää. Luostarissa taas pantiin\nhän suorittamaan alhaisemmat työt, puhtauden pidon y.m. Lisäksi tuli\nsäännöllinen viikkorippi, jolloin ripittävän tuli tunnustaa kaikki\nsyntinsä ja erittäinkin luostarisääntöjä loukkaavat rikokset ja\nlaiminlyömiset, jolloin hänelle määrättiin asianmukaisia, usein varsin\nvaikeitakin rangaistuksia.\n\nMistään jatkuvista opinnoista ei voinut olla puhettakaan. Luther\nei ollut lähtenyt luostariin tullaksensa oppineeksi vaan pyhäksi.\nJa pyhyys oli saavutettava lihan kiduttamisella, paastoomisella,\nrukouksilla ja ripityksillä. Täyttä totta teki hän, taivaan valtakunnan\noli hän pyhyydellään valloittava. Hän oli päiväkausia nauttimatta\nmitään ruokaa, hän valvoi yöt lävitsensä, makasi kylmällä lattialla\nja joutui usein tainnoksiin, kunnes hän oli horjuvan luurangon\nkaltainen. Tuskallisimpana oli hänelle sittenkin yhä kalvava omatunto\nja ijankaikkisen kadotuksen pelko. Yhä tunsi hän sydämmessään\n\"kiirastulen ja helvetin tuskat, semmoiset, joita ei voi mikään kynä\nkuvata, eikä mikään kieli lausua, eikä kukaan uskoa, joka ei ole niitä\nkoettanut.\" Hän kyllä kävi ripillä joskus joka päivä. Mutta sitä\nrauhaa ja sovitusta Jumalan kanssa, jota hän etsi, sitä hän vaan ei\nlöytänyt. \"Epäilijänä menin alttarin luo, epäilijänä palasin sieltä;\nkun tulin ripiltä, epäilin taas olinko oikein rukoillut ja olinko\noikein tunnustanut, sillä emmehän voi oikein rukoilla eikä meidän\nrukouksemme tule kuulluksi ellemme ole puhtaat ja synnittömät niinkuin\ntaivaan pyhät.\" Hän oli tahtonut paeta syntiä, mutta synti asui hänen\nsydännnessään eikä sitä torjunut munkkikaapu.\n\n\nLuostariveljet ylistivät kyllä Lutherin pyhiä harjoituksia ja hänen\nylenpalttista luostarisääntöjen noudattamista. Mutta hänen sisällistä\ntaisteluansa eivät voineet käsittää, ja nähdessänsä hänen riutuneen\nhaahmonsa ja synkän olentonsa, arvelivat, että eiköhän tuo kurja\nveli sittenkin ollut perkeleen riivaama. Osasivathan he itse ottaa\nelämä iloiselta kannalta. Mutta Lutheria ei lohduttanut kiitokset\neikä häneen pystynyt moitteet. Pyhien harjoitustensa kautta hän ei\nsaavuttanut omantunnon rauhaa. Mutta karkeinkaan ruumis ei siedä\nylenpalttista kidutusta, ja ainoana seurauksena Lutherin pyhistä\nharjoituksista olikin vaan koko elinajaksi turmeltunut terveys ja\nalituiset ankarat sairaudenkohtaukset.\n\nKoetusvuoden loputtua vihittiin Luther tavallisilla juhlamenoilla\nmunkiksi. Vaikka vastenmielisesti oli isäkin saapunut tilaisuuteen,\nmutta ei mitenkään leppyneenä. Se ylönkatse, jolla hän arvosteli\nmunkkeja yleensä, ulottui nyt hänen poikaansa. Ei ollut hän enään\nlahjakas maisteri vaan kurja munkki. Munkit puolestansa vakuuttivat,\nettä hän nyt vihittynä oli \"kuin vakahainen lapsi, joka kasteesta\nnostetaan\". Mutta vihityn povessa riehui yhä tuli, jota vesi ei ollut\nsammuttanut; usko, ehdoton usko puuttui.\n\nSen verran muuttui nyt Lutherin elämä, että hän sai omassa kojussaan\nharjoittaa opintoja, ja ahkerasti hän niihin ryhtyi, mutta yhä\nkeskiajan skolastikojen mukaan, eikä kukaan vähemmän kuin hän epäillyt\nAristoteleen erehtymättömyyttä. Hän pysyi yhä intoilevana paavillisten\nsääntöjen ja isien perimysoppien harrastajana. Myöhemmin sanoi hän:\n\"Niin syvästi oli minuun paavin arvo juurtunut, että pidin syntinä,\njoka ansaitsi ijankaikkista kadotusta, jos sitä vähimmässäkään määrässä\nepäilisin.\"\n\nJoku apu oli välttämättömästi saatava. Mutta mistä? Hän oli\nyliopistossa tavannut hyvin harvinaisen kirjan, pyhän raamatun, ja\nolipa sen lukeminen sallittukin. Ehkä sieltä? Paljon lohduttavaa\nja suloista tapasi hän merkillisessä kirjassaan, ja koko palavalla\nsydämmellään antautui hän sen tutkimiseen. Hän tutustui vähitellen\nsiihen niin, että hän tiesi millä sivulla olivat löydettävät hänen\nmieleensä syvimmästi painuneet sanat. Jopa näytti munkkiveljille\narveluttavalta tuo alituinen raamatun lukeminen, häntä varoitettiin\ntästä vaarallisesta ja tarpeettomasta työstä, koska raamattu yllyttää\nylpeyteen, ja kirkkoisät siitä jo ovat parhaat paikat teoksiinsa\npoimineet. Mutta hän pysyi lujana. Hän luki kyllä, että Jumala ei\ntahdo syntisen kuolemaa, mutta lukihan hän niinikään: \"minä Herra\nsinun Jumalasi olen kiivas Jumala\", ja olihan Jumala Sinainvuorella\nesiintynyt jylinässä ja leimauksissa, olihan taivaan tuli hävittänyt\nSodoman, ja vihollisen miekka muuttanut itse Jerusalemin raunioksi.\nJumala oli siis kauhea tuomari ja rankaisija. Luther oli nääntymiseen\nsaakka taistellut lepyttääksensä häntä, hän oli suorittanut ankarammin\nkuin yksikään kaikki ne katumuksen työt, joita luostarisäännöt tiesivät\nneuvoa. \"Jos ikinä munkki voisi päästä taivaaseen töittensä tähden,\nniin kyllä minäkin\", sanoi hän myöhemmin. Mutta rauhaa sielullensa hän\nturhaan odotti.\n\nLuostarielämän yleisestä turmeluksesta huolimatta, vaikutti kuitenkin\nHerran henki yksityisissä. Semmoinen oli Juhana von Staupitz, joka\nnuoruudestaan saakka oli mieltynyt tieteeseen, löytämättä kuitenkaan\nsitä sielunravintoa, jota hän kaipasi. Hän antautui siis munkiksi,\ntaisteli samoja taisteluja kuin Luther, mutta hänen silmänsä oli\nraamattu aukaissut. Ajattelematta kirkon väärinkäytöksiä, pysyen\nsen uskollisena poikana, eli hän sisällistä elämätänsä, ja jakoi\nrikkaasta kokemuksestaan terveellistä oppia ja lohdutusta, missä hän\nvaan huomasi sille otollista maaperää. Tämä mies oli vihdoin, kuten\nkerroimme, kohonnut Augustiiniluostarien kenraalivikarioksi, ja siis\nniiden tarkastajaksi. Tarkastusmatkoillaan saapui hän Erfurtiinkin.\nKaupungin Augustiiniluostarissa kiintyi hänen huomionsa kohta erääseen\nnuoreen, ruumiillisesti riutuneeseen ja henkisesti masentuneeseen\nmunkkiin, kun tämä horjuvin askelein, silmät maahan luotuina, mykkänä\nja surullisena liikkui luostarin käytävissä. Hyvin tunsi hän omasta\nkokemuksestaan sellaisen taudin syyt, ja tässä jos missään tarvittiin\ntaitavan lääkärin apua. Kohoittaen luostarin prioria kohtelemaan tuota\nmunkkia säälillä ja rakkaudella, kääntyi hän itse hänen puoleensa\nja koki isällisellä rakkaudella saavuttaa hänen luottamustansa ja\nvoittaa hänen ujouttansa. Pian hän siinä menestyikin ja tuttavalliset\nkeskustelut tulivat jokapäiväisiksi. Luther valitti, että hän yhä oli\ntehnyt lupauksiansa Jumalalle, mutta että synti sittenkin oli hänessä\nvoitolla. \"Niinhän minäkin\", sanoi Staupitz, \"olen tehnyt epälukuisia\nvaloja Jumalalle. Nyt en enää vanno. Ellei Jumala Kristuksen tähden\ntee armoa oikeuden sijassa, niin en suinkaan, valoistani ja hyvistä\ntöistäni huolimatta, voi kestää Herran edessä, vaan täytyy minun\nhukkua\". Hän neuvoo Lutheria etsimään rauhaa sieltä mistä hän\nitse on sen löytänyt: Kristuksen haavoissa, joista näemme Jumalan\narmon. Sinä olet \"Kristuksen lammas eikä kukaan riistä sinua hänen\nkädestään. Jos tahdot kääntyä, älä puuhaa noissa kidutuksissa ja\nkatumusharjoituksissa, vaan rakasta Häntä, joka ensin rakasti sinua.\"\n\nMutta taas huudahti oppilas: \"Voi minun syntiäni, voi minun syntiäni!\"\n\"Tahtoisit siis olla maalattu syntinen\" vastasi Staupitz, \"ja tahtoisit\nvaan maalattua vapahtajaa. Kristus on kuitenkin todellisten syntisien\ntähden kuollut. Jos Jumala monenkaltaisten kiusausten ja taistelujen\nkautta koettelee sinua, niin on se sentähden, että hän aikoo sinut\nsuureen tehtävään. Laiva on koeteltava ennen kuin se lähetetään\naavoille vesille.\"\n\nMahtavasti vaikuttivat kokeneen miehen sanat. Mutta Jumala tuo\ntavaransa savisissa astioissa, että se ylenpalttinen voima pitää\noleman Jumalalta, ja ei meistä. Kun Staupitz oli lähtenyt, lankesi\nLuther entisiin epäilyksiinsä, jotka taas vaivasivat häntä siihen\nmäärään, että hän sairastui hengenvaarallisesti, semminkin kun hänen\nheikontunut ruumiinsa ei tehnyt vastarintaa. Siis tuli hänen nyt\nastua sovittamattomana tuomarin eteen. Silloin kävi hänen kammioonsa\nhalpa munkki, joka tuskin oli oppinut muuta kuin uskontunnustuksen\nsanat. Mutta mitä hänellä oli, sen hän antoi, ja luki Lutherille:\n\"Minä uskon syntien anteeksiantamista\". Nuo yksinkertaiset sanat\nvaikuttivat, ja Luther toisti: \"Minä uskon syntien anteeksiantamista\".\n\"Niin kaiketi\", jatkoi munkki, \"uskot kyllä, että David ja Pietari\novat saaneet syntinsä anteeksi; sitähän uskovat perkeleetkin; mutta\nmeidän tulee uskoa, että Jumala antaa anteeksi meidänkin syntimme,\nsinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, sanoo Vapahtaja.\" Vihdoin\npääsi valo pysyväisesti taisteluissa uupuneen miehen sieluun, ja\nvastainen reformaattori nousi sille horjumattomalle kalliolle, josta\nhänen äänensä oli kuuluva yli maailman. Sielun tuskista aiheutuivat\nLutherin ruumiillisetkin sairaudet, ja kun hän nyt tunsi itsessään\nsielun terveyttä, toipui ruumiskin nopeasti. Mutta kaukana oli hän\nvielä siitä, että hän olisi käsittänyt vastaisen tehtävänsä. Kuten\nmoni muu hiljainen kristitty katolisessa kirkossa, kuten Staupitzkin,\npysyi hän uskollisena kirkon poikana, kunnioitti paavia Kristuksen\nkäskynhaltijana, ja se mitä hän ei voinut kirkossa hyväksyä. sitä piti\nhän paavin tietämättä tapahtuvina erehdyksinä ja väärinkäytöksinä.\nPerinpohjaisemmin täytyi tämän hiljaisen, pelastusta Kristuksessa\netsivän munkin, oppia tuntemaan paavikunnan järjestelmää.\n\nOltuaan kaksi vuotta luostarissa oli hän papiksi vihittävä.\nRauhallisella mielellä saattoi hän nyt astua pyhään virkaansa, joka\noikeutti häntä muillekin ilmoittamaan iloista sanomaa, että Kristus\narmosta antaa synnit anteeksi uskovaiselle ilman ihmisten keksimiä\nkatumustöitä. Eräälle ystävälle kirjoitti hän: \"Jumala on mahtavasti\nkorottanut minut, minua onnetonta ja kaikin puolin kelvotonta syntisiä,\nsulasta armostaan ja ansaitsemattomasta laupeudestaan kutsunut korkeaan\nvirkaansa; siis tulee minun, mikäli tomu voi, osoittaa kelvollisuuttani\nniin jumalallisesta ja jalosta hyvyydestä, toimittamalla kaikesta\nsydämmestä sitä virkaa, joka minulle uskottu on.\" Vihkiäisissä, jotka\ntoimitettiin tavallisella juhlallisuudella, oli isäkin poikansa\npyynnöstä mukana, ja näennäisesti leppyneenä lahjoitti hän äsken\nvihitylle papille parikymmentä floriinia. Mutta juhlapäivällisillä\npuhkesi kuitenkin ilmi hänen katkera mielialansa. Kun munkit kiittivät\nerittäin ansiollisena tekona, että Luther oli astunut luostariin,\nsanoi vanha Hannu pojalleen: \"etkö ole myös kuullut, että täytyy\ntotella isää ja äitiä\". Vihkiäisistä kertoo Luther itse, että kun\nvihkivä pappi lausui siihen aikaan tavalliset sanat: \"ota vastaan valta\nuhrata elävien ja kuolleitten puolesta\", oli hän kyllä levollisena\nkuullut nämät sanat, jotka oikeuttivat häntä suorittamaan Jumalan oman\npojan tehtävän, mutta myöhemmin ne häntä kauhistuttivat. \"Kun meitä\nsilloin maa ei niellyt, niin oli se väärin, ja ainoastaan suuri Herran\nkärsivällisyys pelasti meidät.\"\n\nMutta Lutherin ei tullut viettää koko elämäänsä ahtaassa Erfurtin\nluostarissa. Suurempia tehtäviä oli hänelle Herra uskonut. Luultavasti\nStaupitzin kehoituksesta kutsui hänet Saksenin vaaliruhtinas, Fredrik\nViisas, professoriksi Wittenbergin äsken perustamaansa yliopistoon,\njonne hän siirtyi vuonna 1508.\n\n\n\n\nIV.\n\nOpettajana.\n\n\nLuther oli nyt saapunut siihen paikkaan, joku oli tuleva maailman\nmainioksi hänen taistelutantereenansa. Mutta siitä hänellä ei ollut\naavistustakaan. Samana vaatimattomana, hiljaisena munkkina oli hän\nvaan siirtynyt Erfurtin luostarista Wittenbergin augustiiniluostarin\nsynkkään kammioon, josta hän kävi yliopistossa luennoltansa\nsuorittamassa. Hänelle oli määrätty opetusaineeksi fysiikki ja\ndialektiikki Aristoteleen ja keskiajan puhtaan skolastiikan mukaan.\nVastenmielistä tämä oli hänelle, joka ei muuta pyytänyt kuin julistaa\nevankeliumia isooville ja janooville. Mutta epäilemättä kuuluivat\nnämätkin luennot, joita hän piti niin tuiki joutavina, valmistuksena\nhänen vastaisiin tehtäviin. Hänen täytyi perinpohjin tutustua tämän\ninhimillisen viisastelun kaikkiin sokkeloihin, jotta hän osaisi\nvoitollisesti sitä vastaan taistella. Hän halusi päästä Jumalan sanaa\nilmoittamaan ja tutkimaan, ja jatkoi sentähden raamatun alkukielen\noppimista, sen ohessa luonnollisesti itse raamatun harrasta lukemista.\nSeurauksena siitä oli, että hän 1509 sai jumaluusopin bakkalaureuksen\narvon ja siitä seuraavan oikeuden pitää raamatullisia luennoita.\nAluksi selitti hän psalmit ja siirtyi niistä romalaisepistolaan. Kohta\nalusta nostivat nämät luennot tavatonta huomiota. Jumalan puhdas sana\noli niin kauvan ollut vaakan alla, mutta Lutherin luennoissa loisti\nse taas ihmeellisellä valollaan, niin uutena, mutta kuitenkin niin\naavistettuna, niin odotettuna. Itse professoritkin kävivät luennoita\nkuuntelemassa.\n\nMutta kansalle jäivät nämät uudet totuudet salaisuudeksi. Ihme\nkyllä, se mies, joka aikanaan oli horjumattomana seisova keisarin\nja ruhtinaiden edessä, oli vielä siksi ujo, ettei hän mitenkään\nStaupitzinkaan kehoituksesta, tahtonut ruveta saarnaajaksi. \"Ei ole\nvähä asia Jumalan puolesta puhua ihmisille\", sanoi hän. Staupitz\nkuitenkaan ei hellittänyt \"Te tapatte minut, herra tohtori, minä en\nkestä vuosineljännestäkään\", valitti Luther. \"Entä sitten\", vastasi\nStaupitz, \"Jumala tarvitsee kyllä siellä ylhäälläkin hartaita\nja taitavia miehiä\". Ja siten määrättiin Luther saarnaajaksi\nAugistiinikirkkoon. Mutta tämä kirkko oli vasta rakennuksen alla, ja\nsillä välin käytettiin erästä pientä lahonnutta puukappelia. Jumala ei\nkäytä suuria tehtäviänsä varten maailman suurmiehiä eikä sen komeutta.\nKristinusko lähti halvasta seimestä, kun ei ollut sijaa majassa.\nWittenbergin kurjasta hökkelistä nousi se uuteen puhtauteen.\n\nPakosta astui Luther saarnastuoliin, mutta kerran sinne tultuaan\nvirtasi mahtavasti hänen sydämmestään se evankeliumin elävä vesi, jota\nhän vihdoin itse oli saanut maistaa. Mitä hän huoli paavin ja kirkon\nopeista; jääkööt ne arvoonsa. Raamattu oli hänen ainoana perustuksena\nja pohjana. Että hän juuri sen kautta saarnasi paavin kirkkoa vastaan,\nsitä hän ei mitenkään käsittänyt. Hän ei ollut raamatussa löytänyt\npyhän neitsyen eikä muiden pyhimysten palvelusta, eikä hän siis tullut\ntilaisuuteen puhumaan niistä, ja sentähden uskoi hän vahvasti, että\nhän yhä vielä oli kirkon uskollinen palvelija, sillä miten olikaan,\neihän kirkko toden totta voinut hyljätä Kristusta ja Jumalan sanaa.\nHänen vaatimaton esiintymisensä, hänen syvästä vakaumuksesta ja omasta\neletystä kokemuksesta lähteneet sanat, joihin liittyi valtaava\npuhelahja, viehättivät vastustamattomasti kuulijoita, eikä kukaan vielä\nhuomannut muuta, kuin että heitä vaan johdatettiin pyhään sanaan, joka\ntietysti ei voinut olla kirkolle vastenmielistä. Uutta tosin oli mitä\ntuolla erinomaisella saarnaajalla oli sanottavana, mutta samassa oli se\nsitä ikuista vanhaa, joka aina pysyy nuorena ja totena.\n\nPaljoa syvemmältä piti Lutherin oppia tuntemaan paavikirkon turmelusta,\nennenkun hän saattoi vieroitua siitä äidistä, jonka maito oli hänet\nruokkinut lapsuudesta saakka, joskin hänen täytyi tässä äidissä huomata\nryppyjä ja raihnautta. Pyhä isä Romassa kyllä ei tietänyt kaikista\nväärinkäytöksistä, jotka olivat päässeet vallalle kaukaisessa Saksassa,\narveli Luther. Toista on kai itse pyhässä Romassa, pyhän isän istuimen\njuurella. Oli välttämätöntä, että hän sai omin silmin nähdä tämän\npyhällön.\n\nSeitsemän augustiiniluostaria oli riitaantunut kenraalivikaarionsa\nkanssa, eikä tätä eripuraisuutta saatu sovitetuksi muualla kuin Romassa.\nEdustajakseen valitsivat muutamat asiaan takertuneet luostarit Lutherin.\n\nKauvan oli kai vaellusretki tähän maailman pyhimpään kaupunkiin\nkytenyt hänen mielessään. Siellähän jos missään oli syntien anteeksi\nanto saatavissa, kun ripitys tapahtui itse apostolien haudoilla.\nMatkaan lähdettiin Lokakuussa 1511 luostarista luostariin, kunnes\njouduttiin Italian, tuon erityisesti pyhän ja maallisestakin kaikilla\nrunsaussarven rikkauksilla siunatun maan ensimmäiseen luostariin.\nMutta mikä ihme ja pettymys! Wittenbergin alastoman kammionsa sijasta\ntapasi hän komeasti sisustettuja asuntoja, karkean munkkikaapun sijasta\nrikkaita pukuja, yksinkertaisen ruoan sijasta kaikilla herkuilla\nkatetun pöydän, ja pyhien miesten uskonnollisten keskustelujen sijasta\nirstaita puheita ja uskonpilkkaamista. Paastopäivinä tarjottiin\nrasvaisia ruokia, ja kun Luther hämmästyneenä lausui: \"tämä on vastoin\nlakia\", vimmastuivat nuo iloiset veikot raakaa saksalaista vastaan, ja\nheidän käytöksensä tuli siksi uhkaavaksi, että luostarin portinvartija\nkehoitti vierasta mitä pikemmin pakenemaan. Särjetyllä sydämmellä\njatkoi Luther matkaansa. Onhan kaikkialla maailmassa surkeita\npoikkeuksia. Romassa hän vihdoin löytää mitä hänen sydämmensä kaipaa.\n\nVihdoin siinsi vaivaloisen matkan perästä Roma. Pietarin ja Paavalin\nkaupunki, pilviin nousevilleen kupooleineen. Hartaiden tunteittensa\nvaltaamana laskeutui Luther polvilleen huudahtaen: \"Tervehdin sinua\npyhä Roma.\" Varmasti päätti hän suorittaa uskonsa vahvistamiseksi\nkaikki mitä pyhiinvaeltajalta ikinä vaadittiin. Niin kävi jokaisessa\npyhässä paikassa ja kaikissa kirkoissa, hän koetti uskoa kaikkia taruja\nmitä hänelle kerrottiin, tunnollisesti täytti hän monenkaltaiset\nsäädetyt hartaudenharjoitukset. \"Jospa olisivat vanhempani jo kuolleet,\nvoisinhan minä messuillani, rukouksillani ja muilla jaloilla töillä\npelastaa heidät kiirastulesta.\" Ja messuja hän sai lukea, mutta ihan\ntoisella tavalla, kuin italialaiset munkit hän sen teki, ne kun vaan\nriensivät lentävässä hopussa loppuun. Lutherin harras, arvokas toimitus\nikävystytti heitä suuresti. \"Riennä, riennä\", huudettiin hänelle,\n\"lopeta toki.\"\n\nKaikkia taikatemppuja, joilla Romassa oli syntien anteeksiantamus\nsaatavana, suoritti Luther rehellisesti. Romassa on eräs korkea\nporraskäytävä, sama muka, josta Pilatus oli julistanut tuomionsa\nJesuksesta; se oli ihmeen kautta siirtynyt Romaan, ja saavuttaaksensa\nsitä anekkia, jonka paavi oli luvannut kaikille, jotka polvillaan\nnousivat, ylös näitä portaita, Pilatuksen portaita myöten, rupesi\nLutherkin vaivaloiseen ryömimiseen. Mutta keskitiellä muistui hänen\nmieleensä, että juuri tälle seurakunnalle oli kirjoitettu: \"vanhurskas\nelää uskostansa\". Hän kavahti pystyyn, luopui ansaitsemasta paavin\nanekkia ja häpesi taikauskoansa.\n\nAugustiiniluostarien arvokkaana edustajana joutui Luther korkeidenkin\nkirkon hallitusmiesten seuraan. Siinä toki saisi hän vihdoin tutustua\noikein jumalisiin miehiin. Mutta sama surkeus, jonka hän kaikkialla\noli nähnyt, sai hän sielläkin tuta ilkeimmässä muodossa. Herkullisen\nruoan ja lasien ääressä pilkattiin pyhimpiäkin asioita, ja nauraen\nkerrottiin pappien sukkelia kujeita, kuten esim. ne sanat, joilla leipä\nja viini oli muuttuva lihaksi ja vereksi, pappi latinaksi sopotti:\n\"leipää olet ja leiväksi jäät; viiniä olet ja viiniksi jäät.\" Itse\npaavin hovista kuului mitä oudoimpia asioita. Suora uskonnottomuus\nja uskonnon pilkka pidettiin siellä korkeamman sivistyksen merkkinä,\njopa lienee tapahtunut, että kun joku kardinaali halveksien puhui\nkristinuskosta, itse paavi vastasi: \"tiedäthän kuinka paljon meitä on\nhyödyttänyt tuo satu Kristuksesta.\"\n\nSyvästi loukkasi ja suututti tämä villitys ja paatumus hartaan,\nsaksalaisen munkin tunteita; hän ei ollut Romassa löytänyt mitään\nsiitä, mitä hän hartaassa mielessään oli kuvaillut: kirkko oli\nturmeltunut, mutta kirkko ei ollutkaan tästä maailmasta. Hän tahtoi\nyhä pysyä uskollisena kirkon jäsenenä ja hiljaisuudessa saarnata sitä\npelastuksen ja lohdutuksen evankeliumia, joka oli hänelle itselle\naukaissut aarreaittansa.\n\nPettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli\nsaavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa\nkallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: \"mitä\nlähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin\nperuskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät.\" Hän oli sen\nohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin\ntoiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli\nsaanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä.\nKaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi\nmyötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä\ntekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.\n\nHelmikuussa 1512 palasi Luther Wittenbergiin. Ikäänkuin ei olisi mitään\ntapahtunut, jatkoi hän hiljaista työtänsä yhä tutkien pyhää raamattua,\nsyventyen siihen ja selittäen sen totuuksia kuulijoillensa. Itse hän ei\nhalunnut muuta kuin saada pysyä sinä hiljaisena munkkina, jona hän oli,\nja saarnata evankeliumia köyhille, eikä hän omasta alotteestansa olisi\nulommaksi astunut. Ihmiset ja olot suorastaan sysäsivät ja pakottivat\nhänet ulos taisteluihin, joita hän yhä koetti karttaa. Jumalan näkyvänä\naseena oli tähän saakka ollut Staupitz, ja semmoisena hän vieläkin\nja monasti esiintyi Lutherin elämässä. \"Sinun täytyy nyt, ystäväni,\nruveta pyhän raamatun tohtoriksi\", lausui hän eräänä päivänä. Luther\nsuorastaan kauhistui. \"Etsikäät arvokkaampaa; minä en voi! Olen heikko\nja kivulloinen ja yksin Pyhä Henki voi luoda jumaluus-opin tohtoreita.\"\nMutta Staupitz oli kenraalivikariona Lutherin esimies, hänellä oli\noikeus käskeä ja Lutherilla oli velvollisuus totella. Ei siis auttanut\nvastustaminen, ja Lokakuun 18 p. 1512 vihki Lutherin tohtoriksi Andreas\nBodenstein Karlstadtista, mies, jonka vasta tapaamme Lutherin tiellä.\nHyvällä omallatunnolla saattoi Luther vannoa tohtorin-valansa, koska\nsiinä sanat kuuluivat: \"minä vannon parhaan kykyni mukaan puolustaa\nevankeelista totuutta\". Se oli siis vala sille lipulle, jonka Herra\nantoi hänelle kannettavaksi. Usein itse hämmästyen siitä liikkeestä,\njonka hänen sanansa nostivat, haki hän rohkeutta tästä valasta. \"Minä\nolen sitoutunut puolustamaan evankeelista totuutta\".\n\nKaikella ahkeruudella ja kaikissa tilaisuuksissa, yliopistossa,\nkirkossa ja sielunpaimenena levitti Luther Jumalan puhdasta sanaa\nraamatun perustuksella, sillä sitä yksin piti hän ratkaisijana\nuskonnollisissa kysymyksissä. Eikä hänen työnsä jäänyt hedelmiä\ntuottamatta. Yhä useampia liittyi häneen ja myönsi hänen opetuksensa\noikeaksi. \"Luther selittää raamattua sillä tavoin, että hartaista,\nvalistuneista ihmisistä tuntuu ikäänkuin pitkän ja synkän yön jälkeen\nuusi päivä olisi koittanut oppiin nähden\", kirjoitti Lutherin etevin\napulainen Melanchton. \"Samoin kuin Johannes Kastaja, neuvoo hän ihmisiä\nJumalan karitsan luo.\" Vanha ihmisviisauden rakentama teologiia horjui\nperustuksissaan. \"Turhaan opetetaan meidän aikanamme Aristotelesta\nja skolastikoita\", kirjoitti Luther eräälle ystävälle. \"En pyydäkään\nparempaa kuin paljastaa näitä ilveilijöitä, jotka kreikkalaiseksi\nnaamioittuina tekevät pilaa kirkosta. Apostolien ja profeettain\nkirjat ovat varmemmat ja korkeammat kuin koulun kaikki viisastelut\nja sen teologiia. Aristoteles on laskemaisillaan ja on ennen pitkää\nkukistuva.\" Tässä kohden oli Luther siis samaa mieltä kuin Erasmus,\nmutta henki oli niin toisenlainen heissä, etteivät ne kauvan kulkeneet\nsamoja teitä.\n\nSaksenin vaaliruhtinas, joka Staupitzin neuvosta oli kutsunut\nLutherin professoriksi Wittenbergiin, ei suinkaan jättänyt pitämättä\nsilmällä tuon merkillisen professorin oppeja. Itse oli hän totuutta\netsivä henki, mutta sen ohessa erittäin kirkollinen mies. Semminkin\noli hänellä erityinen into pyhien jäännösten kokoomiseen. Ettei hän\nsemmoisena rohjennut kokonaan omaksua uutta oppia on luonnollista,\nmutta sydämmessään tunsi hän Jumalan kutsua, uskollisesti puolusti\nja suojeli hän Lutheria vaikeimmissakin tiloissa, ja rohkeasti antoi\nhänelle Luther opetuksensa ja neuvonsa, silloinkin kun hän tiesi ne\nvastenmielisiksi. Niinpä kirjoitti hän Spalatinille, joka palveli\nvaaliruhtinaan luona hänen hovisaarnaajanaan, ja neuvonantajana\nnautti hänen luottamustaan: \"On monta asiaa, jotka miellyttävät\nsinun ruhtinastasi, mutta jotka ovat Jumalalle vastenmielisiä.\nMaallisissa asioissa on hän kyllä taitava, mutta hengellisissä on hän\nseitsenkertaisesti sokea. Minä en sano tätä hänen selkänsä takana\nsalapanettelijana. Kyllä minä tätä tilaisuudessa sanon hänen silmiensä\nedessä.\" Tällä kertaa tarkoitti Luther vaaliruhtinaan tunnettua\npyhien jäännösten kokoomishalua, mutta näemme jo tässä, kuinka Luther\narastelematta puhui suoraa totuutta maailman mahtavillekin. Spalatin\noli Herran valaisema uskonnollinen mies. Mutta ei ollut hänessä eikä\nhänen herrassaan sitä, joka ratkaisevasti iskee kirveen puunjuureen.\nMolemmat olivat kuitenkin hyvillänsä siitä, että rohkeampi piti\nkirvesvartta, ja Lutherille arvokkaana ystävänä ja välittäjänä hovissa\npysyi Spalatin koko elinaikanansa.\n\nNiinkuin tuuli levittää kasvien siemenet laajoille aloille, niin leveni\nLutherin oppikin paikkakunnasta paikkakuntaan, ilman että kukaan vielä\naavisti siitä mitään vaaraa paavin kirkolle. Erinomainen tilaisuus\nilmaantui Lutherille levittää Jumalan sanaa itse luostareihin, kun\nvaaliruhtinas lähetti Staupitzin matkoille hankkimaan pyhienjäännöksiä.\nLuther silloin määrättiin virkaatoimittavaksi kenraalivikarioksi.\nSemmoisena tuli hänen nyt tarkastaa Staupitzin piiriin kuuluvia\nluostareita. Kuten tämä aikanaan oli tuonut lohdutuksen sanat\nLutherille, niin Luther nyt saarnasi luostarin vangituille hengille,\nmissä hän vaan tapasi lohdutusta kaipaavan sielun. Hän korjasi\nväärinkäytökset ja epäjärjestykset, sovitti riidat, neuvoi ja\nvaroitti. Eikä sana suinkaan langennut kokonaan karuun maahan. Monesta\naugustiinimunkista tuli vastaisuudessa puhdistetun uskon harras\ntunnustaja ja levittäjä. Mutta Luther itse pysyi paavin ja kirkon\nuskollisena palvelijana. Hän pyysi vaan valaista sieluja Jumalan\nsanalla. Kirkon ja opin puhdistajaksi hän ei luullut kelpaavansa.\nUlkoa tulevat vaikutukset olivat, Lutherin vastustuksesta huolimatta,\nvieneet hänet ulos hiljaisesta munkkikammiosta yliopiston opettajaksi,\nsaarnaajaksi, jumaluusopin tohtoriksi. Tarvittiin vielä väkevä työntäys\nulkoapäin, ennenkun hän nousi itse paavin ja kirkon väärinkäytösten\nkukistajaksi. Luther oli ainoastaan Jumalan ase, ja Jumala piti huolen\nsiitä, ettei se; päässyt ruostumaan.\n\n\n\n\nV.\n\nLuther reformaattorina.\n\n\nTerveestä talonpoikaissuvusta oli Luther lähtenyt, ja parhaat\ntalonpoikaisluonteen ominaisuudet tuntuivat hänessä läpi koko\nhänen elämänsä. Varsinainen talonpoika on aina vanhoilla olija.\nSuoranaisemmin kuin muut säädyt saa hän elatuksensa Jumalan kädestä,\nja suurten sortoa vastaan odottaa hän suojaa hallitsijaltansa. Hänen\njohtava periaatteensa on sentähden: \"Pelkää Jumalaa ja kunnioita\nkuningasta!\" Ei ole mikään aines revolutsiooneille vastenmielisempi\nkuin talonpoika. Omassa ammatissaan huomaa hän, että ainoastaan kestävä\ntyö ja vähitellen tapahtuva parannus vie hänet perille.\n\nTämä luonne tuntuu varsin selvästi Lutherissa. Ei voi tosin\najatellakaan vähemmän revolutsionääristä uudistajaa kuin\nLuther. Sittenkin ovat jotkut historijoitsijat väittäneet hänen\nreformatsiooniansa revolutsiooniksi, häntä itseä revolutsionääriksi,\nsyystä että uskonpuhdistuksen seurauksena oli mitä suuremmoisimmat\nmullistukset. Erotus revolutsioonin ja reformatsioonin välillä ei ole\nkuitenkaan siinä, kuinka suuria muutoksia toinen tahi toinen vaikuttaa,\nvaan tavassa millä niitä pelille ajetaan.\n\nRevolutsiooni kukistaa olevat olot väkivallalla, reformatsiooni pyytää\nvaikuttaa yksinomaan vakaumukseen ja vaatii muutoksia ainoastaan sen\nverran kuin valistunut vakaumus niitä hyväksyy. Tätä periaatetta\nnoudatti Luther omaan itseensäkin nähden. Ainoastaan hiljaisesti,\nmikäli hänen vakaumuksensa selveni ja lujittui, ryhtyi hän levittämään\nsitä muihin. Ei ole kukaan niin ratkaisevasti kuin hän vastustanut\nväkivallan käyttämistä ei edes puolustukseksi, eikä ole kukaan niin\nlujasti uskonut pelkkään sanan voimaan totuuden puolustuksessa.\nReformaattoriksikin tuli hän ainoastaan Jumalan välittömän johdon\nkautta. Suurimmalla varovaisuudella liikkui hän pakosta askel\naskeleelta eteenpäin, mikäli hän Jumalan sanan kautta huomasi sen\nvelvollisuudekseen. Näkee sentähden, että samat historijoitsijat, jotka\npitävät Lutheria revolutsionäärinä, samassa hengenvedossa syyttävät\nhäntä konservatismista ja seisahduksesta. Olemme koettaneet selvittää\nmistä semmoinen ristiriita arvostelussa on kotosin.\n\nMutta yhtä arasti kuin Luther koetti säilyttää rauhaa, yhtä uljaasti,\nsopiipa sanoa rajusti, heittäytyi hän taisteluun, niin pian kun hän\nhuomasi, että Jumalan kunnia ja hänen huostaansa uskottujen sielujen\nautuus todellakin oli kysymyksessä. Sitä paitsi tunsi hän saksalaisena\nsydämmessään katkerasti mitä onnettomuuksia vieras paavinvalta oli\nhänen isänmaallensa tuottanut, kuinka paavit olivat Saksan keisareita\nnöyryyttäneet, kuinka korkeimmat papilliset virat tuloineen joutuivat\nmuukalaisten käsiin, kuinka saksalaisten rahat virtasivat Romaan\npaavien ja heidän sukulaistensa ja suosikkiensa irstaan elämän\nkannattamiseksi. Uskonnollinen ja isänmaallinen mieli ovat aina\nlikimmästi yhdistetyt. Lutherista sentähden ei tullut ainoastaan\nuskonpuhdistaja, reformaattori, vaan kansallissankari, kirjallisen\nsaksankielen luoja, ja kansanopetuksen isä koko protestanttisessa\nmaailmassa.\n\nMeidän tulee nyt katsella niitä tapauksia, jotka syöksivät Lutherin\nuusille urille.\n\nPaavina oli vuodesta 1513 Leo X. Hän oli hienosti sivistynyt,\nkäytöksessään miellyttävä, suuri tieteiden ja taiteiden ystävä,\nhumanisti kiireestä kantapäähän. Hän rakasti huveja kaikenmoisia,\nnäytelmiä, metsästystä, herkullista pöytää ja komeata hovinpitoa.\nAinoastaan velvollisuuksistaan sielujen ylipaimenena hän oi tietänyt\neikä tahtonut tietää mitään. Hänen ylöllinen elämäntapansa, hänen\ntuhlaavaisuutensa ja kuten tavallisesti, hänen sukulaisensa ja\nsuosikkinsa tyhjensivät hänen alituisesti vuotavaa kukkaroansa.\nTavalliset tulot eivät riittäneet, täytyi etsiä uusia lähteitä.\nLähimpänä ja tavallisesti tuottavimpana oli anekki-kauppa, ja siihen\npäätettiin ryhtyä uudella tarmolla.\n\nSamaan aikaan oli Mainzin vaaliruhtinaana ja kardinaalina 24\nvuotias ruhtinas Albrecht Brandenburgista. Hän oli jotensakin samaa\nainesta kuin Leo X, maailmanmielinen, tavoiltaan kevyt, siis hänkin\naina rahantarpeessa ja velkaantunut semminkin rikkaalle Fuggerin\nkauppahuoneelle. Hänessä oli kuitenkin, erotukseksi paavista,\njonkinmoinen arka omatunto. Luonteeltaan heikko, myönsi hän kyllä\nsydämmessään kirkon väärinkäytökset, ja tavallaan hän suosikin Lutherin\noppia, jonka hän oli tullut tuntemaan hovisaarnaajansa Capiton kautta,\njosta vastaisuudessa tuli yksi uskonpuhdistuksen etevimpiä edistäjiä.\nMutta mahdollinen uskonpuhdistus tulisi liian kipeästi koskemaan hänen\nomaan asemaansa. Hän oli tuon rikkaan nuorukaisen kaltainen, joka tuli\nJesuksen luo, mutta lähti surullisena pois, kun hänen ehkä täytyi\nluopua omaisuudestaan. Asema oli hänelle tällä hetkellä erityisesti\nvaikea, kun Fugger, suurista koroista huolimatta, ei tahtonut enää\nsuoda luottoa, ja nyt oli juuri makseltava paaville virkavaltuuden\nja palliumin lunnaat noin 20,000 guldenilla. Fugger kekselijäänä\nasioitsijana ehdotti, että hän ottaisi paavilta urakalle anekki-kaupan,\n\"saksalaisten synnit\", niin kuin ivallisesti paavin hovissa sanottiin.\nTulot jaettaisiin paavin Albrechtin ja Fuggerin kesken. Paavi piti\nasiaa erittäin hyvin keksittynä. Osakasten puolesta piti olla mukana\nkassan valvojia.\n\nToimeen erittäin sopiva mies löydettiin dominikaanimunkki Tezelissä.\nEi ole tarvis laveammin kertoa tämän markkinahuijarin kaikkia\nilveilytemppuja, joilla hän, niin kuin paras kauppamies ainakin,\nkehui tavaroitansa. Komeissa vaunuissa ja ratsumiesten vartioimana,\npaavin, Albrechtin ja Fuggerin kassanhoitajien seuraamana, saapui\nhän kaupunkeihin kellojen soidessa, papiston ja kansan juhlakulkueen\nvastaanottamana. Kauppakoju aseteltiin itse kirkkoon paavin vaakunalla\nkoristelun punaisen ristin juurelle. Paavin valtakirja luettiin\njuhlallisesti, ja itse annekkikirjassa sanotaan muun muassa: \"Sen\napostoolisen vallan nojalla, joka minulle on uskottu, päästän minä\nsinut kaikista synneistä ja rikoksista, joita sinä syystä tahi toisesta\nlienet tehnyt, olkootpa ne vaikka kuinka suuret ja kuulumattomat,\nniin että sinun kuollessasi se portti, jonka kautta astutaan\npiina- ja kidutus-huoneeseen suljetaan, ja se portti, joka vie\nparatiisiin, aukenee sinulle.\" Ja siihen kuuluva saarna meni tähän\ntapaan: \"Ei ole niin suurta syntiä, ettei anekki sitä sovita; jopa,\njos joku olisi, vaikka mahdotontahan se on, raiskannut pyhän neitsyn,\nJumalan äidin, niin maksakoon vaan, maksakoon runsaasti, ja se annetaan\nhänelle anteeksi. Ei ole katumuskaan tarpeellinen. Anekki pelastaa\nei ainoastaan eläviä vaan kuolleitakin. Minä sanon sinulle, että\nvaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi takki, niin myy se, saadaksesi\nnyt tarjona oleva armo. Herra Jumala ei ole enään Jumala, hän on\nluovuttanut kaiken vallan paaville. Samassa hetkessä kun hopearaha\nkilisee arkun pohjassa, pääsee sielu kiirastulesta ja liitelee\ntaivaaseen.\"\n\nJa tätä kauheata Jumalan pilkkaa uskoi taikauskoinen ja taitamaton\nkansa. Väkeä tulvi joukottain uhriarkun ääreen. Eri säätyjä ja\neri syntejä varten oli eri taksa. Rikkaiden ja ylhäisten synnit\nsiivitettiin suuremmalla summalla; monivaimoisuudesta maksettiin 10\ndukaattia, kirkkovarkaudesta ja väärästä valasta 9; murhasta 8 j.n.e.\nMutta voitiin kuitenkin tinkiä, \"koska kaikki on sovellutettava terveen\njärjen ja antajan varojen ja auliuden mukaan.\" Oli kuitenkin ihmisiä,\njotka epäilivät, vastustivat ja tekivät pilkkaa tuosta hävyttömyydestä,\nmutta Tezel kauhealla äänellä uhkasi: minä julistan semmoiset pannaan.\nKukapa näin ollen olisi rohjennut julkisesti nousta häntä vastaan;\nkiisteltiin vaan yksityisissä seuroissa ja kapakoissa.\n\nNäistä hävyttömistä toimista oli Luther saanut kuulla vasta\nyllämainituilla tarkastusmatkoillaan 1516. Häntä kyllä kauhistutti, hän\nopetti ja varoitti. Jos paavilla on semmoinen valta, miksi hän siis ei\npelasta kadotettuja sieluja maksutta. Tarjosihan Kristus armolahjojansa\nnimenomaan ilman rahaa. Kun Saksin vaaliruhtinas oli kieltänyt\nanekkikaupan ruhtinaskunnassaan, arveli Luther, ettei asia suorastaan\nkoskenut häntä. Hänellä oli oma laumansa hoidettavana.\n\nTezel kuitenkaan ei aikonut jättää hyvää markkinapaikkaa käyttämättä.\nHän sentähden asetti kojunsa Jüterbockiin, joka oli Magdeburgin\npiispan alueella, mutta lähellä Saksenin rajaa ja Wittenbergiä.\nVihollinen hyökkäsi siten ihan linnan muurien alle ja pakotti taas\nLutherin askeleen eteenpäin. Hän nousi saarnastuoliin, varoitti omasta\nmielestään varsin varovasti, ei ihmispelosta eikä pelosta loukata\nitse vaaliruhtinasta, joka oli saanut runsaita anekkianteita uutta\nkirkkoansa varten Wittenbergissä, vaan vieläkin kunnioituksesta kirkkoa\nkohtaan. \"Minä olin\", kirjoitti hän myöhemmin, \"kiivain paavilainen ja\nsiksi romalaisten opinkappaleiden hurmaama, että kernaasti olisin ollut\navullinen jokaisen surmaamisessa, joka vähimmästikin rohkeni kieltäytyä\npaavia tottelemasta.\" Mutta saarnat eivät pystyneet kaikkiin. Jotkut\nLutherin seurakuntalaisista, käydessään hänen luonansa ripillä,\ntunnustivat usein itsensä syypäiksi törkeimpiin rikoksiin. Rippi-isä\nnuhtelee ja varoittaa, mutta hämmästyksekseen sai hän vastaukseksi,\nettä heillä jo oli hankittuna Tezelin anekkikirja. Sittenkin kielsi\nheiltä Luther synninpäästön. \"Ellette käänny, täytyy teidän kaikkien\njoutua kadotukseen.\" Nyt valittavat anekin-ostajat Tezelille, ettei\nheidän rippi-isänsä tunnustakaan anekkikirjain pätevyyttä. Tezel raivoo\nja uhkaa polttaa jokaisen, joka puhuu hänen pyhää anekkiansa vastaan.\nSusi raateli näin Lutherin omassa lammaslaumassa. Pitikö paimenen\npiiloutua tai paeta. Vaikeneminen olisi ollut rikos Jumalaa ja Lutherin\nvalaa vastaan, puhuminen oli velvollisuus. Ja hän puhui vihdoin niin,\nettä kaikki korvat nousivat pystyyn.\n\nSamoin kuin keskiajan ritareilla oli tapana pitää turnajaisia, joissa\ntylsillä keihäillä koettivat syöstä toinen toisensa ratsun selästä,\nsamoin sen ajan oppineetkin vaativat väittelyyn jostakin tieteellisestä\nkysymyksestä, jonka alustukseksi vaatija esitti niin sanottuja\nteessejä. Tylsät olivat kyllä aseet, sillä tavallisena aineena oli\njoku viisastelu Aristoteleen filosofiasta, ja voittajana oli se,\njoka osasi siitä vetää kummallisimmat ja hämärimmät johtopäätökset.\nLutherkin oli tätä tapaa käyttänyt ja joskus lähettänyt teessejä\nyliopistoihin ja luostareihin. Mutta ne koskivat vaan Jumalan suhdetta\nihmisiin ja hänen ijankaikkista pelastusneuvoansa. Vaikka ne eivät\nmiellyttäneetkään, niin koskivathan ne vaan teoloogisia riitoja; ne\nsaivat siis jäädä rauhaan.\n\nNytkin päätti Luther julaista teessejä, mutta tavalla, joka ei\nsallisi niiden jäädä unohduksiin. Pyhäinpäivänä Marraskuussa 1517\noli Wittenbergin kirkko vihittävä ja paljon kansaa likeltä ja kaukaa\nodotettiin saapuvan. Niin juhlallisesti kuin suinkin tahtoi Luther\nkoko maailman edessä heittää taisteluhansikkaansa Tezelin hävytöntä\nmenettelyä vastaan, ja yksin, jos siksi kävisi, astua taisteluun\njumalallisen totuuden puolesta. Varhain pyhäinpäivän aamulla naulasi\nhän sentähden uuden kirkon ovelle paperin, sisältävän 95 teessiä\nannekkikaupasta. Niissä lausutaan muun muassa: \"Paavi ei voi eikä\ntahdo päästää muista synninrangaistuksista kuin niistä, jotka hän\nkanoonisen lain mukaan itse on määrännyt.\" \"Anekkikauppiaat erehtyvät\nkun sanovat, että ihminen tulee pelastetuksi ja autuaaksi paavin\nanekin kautta.\" \"Paavilla ei ole muuta valtaa kuin mikä on jokaisella\npiispalla hiippakunnassaan ja pastorilla seurakunnassaan.\" \"Kirkon\noikea ja todellinen aarre on Jumalan herrauden ja armon evankeliumi.\"\n\"Sentähden ovat evankeliumin aarteet verkko, jolla muinoin pyydettiin\nihmisiä; mutta anekin aarteet ovat verkkoja, joilla pyydetään\nihmisten omaisuutta.\" \"Piispat ja papit ottakoot anekkikomisarjukset\nkunnioituksella vastaan, mutta pitäkööt silmällä, etteivät saarnaa\nomia unelmiansa paavin käskyjen sijasta.\" Luther on tahi tahtoo yhä\nolla vakuutettuna siitä, että paavi tarkoitti jotakin ihan toista\nkuin mitä anekkikauppiaat saarnasivat. Kun ripillä käypä tunnnusti\nsyntinsä rippi-isälle, määräsi tämä, asianhaarain mukaan, kirkollisia\nrangaistuksia kirkon ja seurakunnan sovittamiseksi, esim. ylimääräisiä\npaastoja, pyhiinvaellusta y.m. Mutta näitä rangaistuksia kävi\nmyös muuttaa raha-sakoiksi, ja semmoinen oli alkuperäinen anekki,\njoka ei tuntunut aikalaisista erittäin oudolta, koska maallisenkin\nlain mukaan rikokset, jopa murhakin, oli sovitettava sukulaisille\nmaksettavalla hyvityksellä. Mutta alkuperäinen anekki ei tietänyt\nmistään Jumalan sovittamisesta ja syntien anteeksiantamisesta hänen\npuolestansa. Se oli vasta paavien myöhempi keksintö rahainkokoamista\nvarten. Luther oli itse vielä epätietoinen siitä, eikö ollut anekki\nalkuperäisessä tarkoituksessaan oikeutettu, kuten sakko oli oikeutettu\nrangaistusmuoto. Sentähden puhuu hän tässä varovaisesti kuten aina\nmissä hänellä ei ollut varmaa vakaumusta. Vähitellen vasta selvisivät\nhänelle kaikki paavinkirkon hämärät sokkelot. Kun hänen teessinsä\nmyöhemmin uudestansa painettiin, kirjoitti hän: \"ne paljastavat\ntäydellisesti häpeäni, s.o. sen heikkouden ja tietämättömyyden, sen\npelon ja vavistuksen, millä minä alotin tämän taistelun. Olin yksin;\nolin varomattomasti heittäytynyt tähän asiaan, myönsin paaville monessa\nkohdassa, jopa jumaloitsin häntä!\" Niin vakuutettu oli Luther, ettei\nhän ollut loukannut oikeita sielunpaimenia, että hän lähetti teessinsä\nitse vaaliruhtinas Albrechtille varsin nöyrällä ja kunnioitettavalla\nkirjeellä, jossa hän ilmoittaa, että anekki-kauppiaat väärinkäyttävät\nheille uskotun tehtävän, ja pyytää häntä, joka epäilemättä on heidän\nvehkeistään tietämätön, kieltämään heidän vääriä selityksiänsä\nanekista, sekä valittaa, että teille uskottuja sieluja, kunnianarvoisa\nisä, opetetaan kuolemaksi eikä elämäksi.\n\nKuinka saattoi siis tuo oikeastaan varsin kesyt taisteluvaatimus\nvaikuttaa niin suunnattoman mullistuksen? Paljoa terävämmillä aseilla,\nnerolla ja sakenevalla ivalla oli Erasmus hyökännyt kirkon turmelusta,\nmunkkien törkeätä elämää ja kirkon muita väärinkäytöksiä jopa itse\npaavivaltaa vastaan. Hän jo uskalsi vaatia raamatulle korkeimman\nauktoriteetin ja toimitti painosta kreikkalaisen Uuden Testamentin.\nPontevasti vaati hän kirkon puhdistusta ja häneen liittyi humanistien\nsuuri joukko. Melkein kaikkea sitä, mitä vastaan Luther myöhemmin\ntaisteli, tapaamme jo Erasmuksessa. Mikä oli syy siihen, ettei\nErasmuksesta, jota hänen aikakautensa ylisti taivaaseen saakka ennen\nkuulumattomana nerona ja oppineena, tullut kirkon reformaattoria. Itse\nperustus, hengellinen voima, puuttui häneltä. Hän kyllä vaati kirkon\nulkonaista puhdistusta, mutta kirkon opista hän oli välinpitämätön.\nIhmisen synnin turmelusta hän ei tuntenut eikä siis kaivannut armoa\nja anteeksiantoa. Itse seisoen puolipakanallisella kannalla oli\nhänen ideaalinsa hieno, hyveitä harrastava, sivistynyt yleisö.\nSentähden hänen sanansa, joita niin innokkaasti luettiin ja ihailtiin,\nsittenkin haihtuivat tyhjään, ja itse vaipui hän vihdoin, kun myrskyt\nnousivat, arkana katolisen kirkon suojelevaan helmaan. Hänen ja\nLutherin matka kulki kokonaan päinvastaiseen suuntaan. Erasmus alkoi\nsuurella rohkeudella mutta peräytyi pian arasti. Luther alkoi arasti\npelkästään sielunpaimenen velvollisuudesta, mutta seisoi horjumatta kun\nhengellinen ja maallinen valta uhkasi tuhota häntä kaikella voimallaan.\nVaikka Luther löysi paljon omia ajatuksiansa Erasmuksessa, osasi\nhän kyllä huomata hengen erilaisuuden. \"Minä pelkään, ettei Erasmus\nriittävästi esitä Kristusta ja Jumalan armoa; inhimillinen on hänelle\nkorkeampi kuin jumalallinen.\" Erasmus kirjoitti oppineita ja ylhäisiä\nsäätyjä varten, ja koki kaiken mokomin estää oppinsa leviämästä\nkansaan, jotta ei rauha häiriytyisi. Luther kirjoitti seurakunnalle,\npelastusta etsiville sieluille Jumalan käskyläisenä, olkoot seuraukset,\nmitkä tahansa. Eikä hänen sanansa turhaan rauenneet. Ne lausuivat ilmi\nmitä jo aikoja sitten, vaikka hämärästikin, kyti mielissä. Kansa tunsi\nniissä omat ajatuksensa, ja aivan kuin helpotuksen huokauksena kuului\nkaikkialla: \"Onhan vihdoin tullut se mies, jota olemme niin kauvan ja\nkiihkeästi odottaneet.\"\n\nSalaman nopeudella levisivät teessit Saksaan ja ulkomaihin, ja\nkaikkialla nostivat ne suurinta huomiota, ihastusta tahi vastustusta.\nPaavi Leo, taiteen harrastaja, ihmetteli munkin neroa; syvemmältä hän\nei käsittänyt asiata. Keisari Maksimilian, joka itse oli ajatellut\nkirkon puhdistusta, lausui: \"pitäkäät huolta tuosta munkista, saattaa\ntulla se aika, jolloin minä häntä tarvitsen.\" Minä tarvitsen! Keisari\nMaksimilian samoin kuin hänen jälkeläisensä luuli voivansa käyttää\nLutheria jonakin kahlekoirana, jota hän kyllä osasi itse pitää\nkahleissa, mutta joka on hyvä usuttaa paavia vastaan, jos hän rupeaa\nliian vaativaksi. Vaaliruhtinas Fredrik, yhä epäröivänä, joutui\nhämille. Luther ei ollut antanut hänelle mitään tietoa aikomuksestansa,\njotta ei ruhtinas joutuisi vaaranalaiseksi. Nyt kun työ oli tehty, ei\nhän tietänyt muuta kuin kehoittaa varovaisuuteen. Mutta kyllä olivat\nteessit jo sytyttäneet tulen, joka riehui ympäri maailmaa. Missä kaksi\ntahi kolme oli koossa, ei keskusteltu muusta kuin tuon rohkean munkin\nesiintymisestä. Mikä hyväksyi, mikä moitti, mutta moni etsivä sielu oli\nsaanut kiinni johtavasta langasta. Johtopäätöksiä vedettiin rohkeasti\npaljoa pitemmälle meneviä, kuin mitä Luther itse oli tarkoittanut.\n\nKaikessa tässä melussa oli Luther yksin viattomuudessaan varsin\nlevollinen. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että paavi, kardinaalit\nja piispat, olisivat hänelle kiitolliset, kun hän oli paljastanut\nheidän alempien palvelioittensa väärinkäytöksiä. Itse urakoitsijalla,\nMainzin arkkipiispa Albrechtilla, jolle Luther oli kirjoittanut yllä\nmainitun kirjeen, oli loistavan hovinsa pyörteessä muuta ajateltavana\nkuin sielujen autuutta. Brandenburgin piispa, jonka alueeseen Luther\nkuului, kirjoitti kyllä, ettei hän teesseissä huomaa mitään kirkon\noppia vastaan, mutta pyytää häntä rakkaudesta rauhaan ja piispansa\nkunnioituksesta lakkaamaan kirjoittamasta siitä aineesta. Nöyrästi\nvastaa Luther suostuvansa siihen; \"tahdon mieluummin olla kuuliainen\nkuin ihmeiden tekijä, vaikka voisinkin\". Muut piispat olivat\nvälinpitämättömiä. \"Tottahan paavi kurittaa moisen kerjäläisen.\"\n\nMutta Tezel, jonka kauppa saattoi joutua vaaraan, nosti kauhean melun.\nOlihan anekin vastustaminen kapinaa itse paavia vastaan. Hänkin\njulkaisi teessejä, mutta vähän niissä on itse asiaan kuuluvaa; paavin\nvaltaa ja erehtymättömyyttä niissä pääasiallisesti ylistetään, ja\nuhataan kerettiläisiä roviolla ja ijankaikkisella kadotuksella. Sitä\nsamaa hän pauhasi saarnastuolistaan.\n\nMuitakin vastustajia ilmaantui, niiden joukossa etevä ja oppinut\nEck, jonka vasta tulemme likemmin tuntemaan. Hän jo viittaa Lutherin\nhussilaisuuteen, joka syytös parhaiten sai yhteisen kansan ymmärtämään,\nettä semmoinen kerettiläinen ilman enempää todistusta on kuoleman\nansainnut kapinoitsijana maallista ja hengellistä valtaa vastaan.\nTezelille Luther ei luullut tarvitsevansa vastata, mutta Eckille,\nentiselle ystävälle, kirjoittaa hän: \"Te sanotte, että paavi on\nyht' haavaa ylimmäinen pappi ja keisari, ja että hänellä on valta\nmaallisella käsivarrella pakottaa kuuliaisuuteen. Janootteko murhaa?\nVakuutan teille, ettette pelota minua kerskaavalla röyhkeilyllänne eikä\nsuuri-äänisillä uhkauksillanne. Jos minut tapetaan, niin elää kuitenkin\nJesus Kristus, minun ja kaikkien Herra.\" Eräälle ystävälleen kirjoitti\nhän: \"Olen valmis sekä sotaan että rauhaan, mutta rauha on minusta\nparempi.\"\n\nMainitsemista ansaitsee matka, jonka Luther tähän aikaan teki\nHeidelbergiin, siellä pidettyyn kongregatsioonin yleiskokoukseen.\nMatka oli kyllä vaarallinen Lutheria kaikkialla väijyvien vihollisten\ntähden. Mutta vaaroja vastaan oli hän aina luja. Staupitzille kirjoitti\nhän: \"en ole kunnian enkä panettelun tähden alkanut, enkä lakkaakaan.\nJumala pitäköön huolta\". Hän lähti sentähden ja sai kyllä ilokseen\nhuomata, että hänellä jo oli runsaasti ystäviäkin. Vainio orasti\nsilminnähtävästi. Kunnioituksella ottivat häntä matkalla vastaan ja\nitse Heidelbergissa semmoisetkin miehet kuin piispa Lorenz von Bibra\nja pfalzkreivi Wolfgang. Mutta verrattomasti tärkeämpi oli, että hänen\nmainio esiintymisensä ja sydämmestä lähteneet sanansa herättivät\nuseita, jotka sittemmin tulivat uskonpuhdistuksen historiassa\ntunnetuiksi: dominikaani Martti Bucer, Brenz, Schnepf y.m. Täälläkin\nesitti Luther teessejä, jotka valaisivat ja miellyttivät.\n\nMatka virkisti Lutheria sekä henkisesti että ruumiillisesti. Ja tarpeen\nse oli, sillä nyt oli tositaistelu tulossa.\n\n\n\n\nVI.\n\nTaistelutantereella.\n\n\n\"Mitä raivokkaammin he riehuvat, sitä enemmän edistyn minä\", oli\nLuther kirjoittanut. Niin kävikin. Lutherin teessit anekkikaupasta\ntarkoittivat yksinomaan oppinutta väittelyä, johon häntä pakotti\nhuolenpito hänelle uskotuista sieluista. Ne tekivät sittenkin\nvaltaavamman vaikutuksen kuin mitä Luther oli aavistanutkaan, koska hän\nluuli lausuneensa ajatuksia, joita kaikkien kristittyjen, semminkin\npaavin piti hyväksyä. Tezelin ja Eckin hyökkäykset eivät vielä\naukaisseet hänen silmiänsä. Hän luuli vaan täytyvänsä selittää mitä\nkenties oli alkuperäisissä teesseissä hämärää tahi puutteellista.\nSelitykset lähetti hän täydellä luottamuksella Brandenburgin piispalle\nerittäin nöyrällä kirjeellä, pyytäen häntä lähettämään ne paaville.\nKuinka kaukana hän oli kaikesta vallankumouksen aikomuksesta,\ntodistavat hänen kirjoituksensa paaville, jolle hän omisti\nselityksensä. Hän näet sanoo heittäytyvänsä paavin jalkain juureen,\njoka tehköön hänen kanssansa mielensä mukaan, ratkaiskoon hänen\nelämästään tai kuolemastaan. Hänen ratkaisussaan lupaa Luther tunnustaa\nKristuksen ratkaisun. Jos hän ansaitsee kuolemata, niin on hän siihen\nvalmis Staupitzillekin kirjoittaa hän asiasta: \"kaikki olen tehnyt\nomalla uhallani; Kristus katsokoon, onko se, mitä olen tehnyt, hänen\nvaiko minun asiani\". Itse selityksissä sanoo hän muun muassa: \"vähän\nminä siitä pidän mitä paavia miellyttää tahi ei miellytä, hän on\nihminen niinkuin muutkin\".\n\nJos paavi ja hänen palvelijansa olisivat antaneet tuon hiljaisen\nsielunpaimenen rauhassa hoitaa seurakuntaansa ja oppilaitansa, niin\nolisi luultavasti koko nyt herätetty liike ennen pitkää nukahtanut.\nMutta niidenkin täytyy suorittaa Jumalan aikomuksia.\n\nPaavi itse ei olisi kai suuresti välittänyt tuosta juopuneesta\nsaksalaisesta munkista. Mutta hänen pontevammat neuvonantajansa,\netupäässä ennen mainittu Prierio, vaativat yhä ankarammin häntä\nryhtymään paavikirkon tehokkaimpiin keinoihin, pannaan-julistukseen.\nkerettiläistuomioon ja rovioon. Ja vihdoin haastettiinkin Luther Romaan\nsiellä vastaamaan tuomioistuimen edessä. Keino oli varsin viekas.\nJoko tuli Lutherin kieltäytyä tulemasta ja siten myöntää syytöksen\noikeaksi, tahi oli hän totteleva, ja siinä tapauksessa varmaan\nsurmaan syöksyvä. Luther tosin ei pelännyt niitä vaaroja, jotka häntä\nkaikkialla ympäröitsivät, mutta tässä oli kysymyksessä suorastaan\nJumalan kiusaaminen. Hän ei olisi saanut maailman edessä tunnustaa\nuskoansa, vaan mykkänä menehtyä Roman salaisissa vankiluolissa. Mutta\nitse paavikin käsitti asian mahdottomaksi. Sen sijaan antoi hän\nSaksan provinsiaalille, Gerhard Heckerille, kovan käskyn virkansa\nmenettämisen uhalla vangita ja tarkoin vartioida Lutheria. Sitäkin\ntointa kohtasi mahdottomuus, ja Luther jatkoi, synkistä ukonpilvistä\nhuolimatta, kirjallista taisteluansa, tarttuen yhä kiivaammin kirkon\nväärinkäytöksiin, Jopa rohkeni hän paavin pannasta saarnassa lausua:\n\"Autuas ja siunattu on se, joka epäoikeutetun pannan alla kuolee.\"\n\nSamaan aikaan kun paavi hautoi väkivaltaisia tuumiansa Lutheria\nvastaan, pidettiin Augshurgissa valtiopäivät 1518.\n\nNämä valtiopäivät muodostavat käänteen sekä Saksan valtiollisessa\nelämässä että Lutherin sisällisessä kehityksessä. Keisari ja paavi\nolivat sillä kertaa taas täydessä sovussa. Toinen tahtoi erittäinkin\nsaada varmuutetuksi keisarikruunun pojanpojallensa Kaarlolle,\nloinen taas päästä saksalaisten kukkaroihin käsiksi uudella verolla\nmuka turkkilaissotaa varten. Mutta saksalaisille oli jo käynyt\nselville, että noita veroja ei käytetty Turkinsotia ja vaan osaksi\nPietarin-kirkkoa varten. Saksalainen kansallistunne oli herännyt,\nja kiivaissa sekä puheissa että kirjoituksissa puhkee se ilmi Romaa\nja sen kätyreitä vastaan. Julkisesti sanotaan, että italialaiset\nainoastaan tahtovat omaksi tarpeekseen hyötyä saksalaisten hiestä ja\nverestä. Sellaiset lauselmat käänsivät Lutherinkin ajatukset ulospäin,\nmaailman menoon. Munkkina ja kirkon uskollisena opetuslapsena oli hän\nharrastanut ainoastaan oman ja hänelle uskottujen sielujen autuutta.\nKansallisia tunteita hänessä ei ollut huomattavissa. Kansan kielen\nviljeleminen oli hänessä ensimmäisenä ilmauksena tästä uudesta\nsuunnasta. Nyt kehittyi se valtiollisellekin alalle. Staupitzille\nkirjoittaa hän: \"jos vastustajani vielä ärsyttävät minua loruillansa,\nniin kyllä heille näytän, että Saksassa löytyy ihmisiä, jotka\nymmärtävät romalaisten konstit; ja toivon että se piankin tapahtuisi.\nJo kauvan, liian kauvan pettävät meitä romalaiset loppumattomilla\njuoneillaan ja vehkeillään ja kohtelevat meitä tyhmyreinään ja\ntolvanoinaan, eivätkä edes petä meitä hienosti vaan solvaavat meitä\njulkisesti ja hävyttömästi.\" Eräässä latinankielisessä puheessa\nsanoo hän tähän aikaan: \"missä se valtio, joka ei olisi paljon\nmenettänyt? millä ruhtinaalla on vielä hänen peritty oikeutensa?\nmissä on se pappiskollegio, joka ei olisi saastutettu? Kuka on meille\ntuonut törkeimmät paheet, petosta, väärän valan tekoa, testamenttien\nhoukuttelemista, riitojen ja oikeudenkäyntien virittämistä,\nrauhallisten ihmisten säikähtämistä. Romalaisista syöpäläisistä\ntuo kaikki on tulvannut maailman yli. Surkuttele aikakautemme\nonnettomuutta, piispoja ja ruhtinaiden huolettomuutta, jotka sallivat\nsiten peijata alamaisiansa! Ajatelkaa saksalaisten vapautta.\"\nRomalainen munkki oli nyt muuttunut saksalaiseksi kansalaiseksi. Hän\nnäki, ettei Roma ollut yhtäkään kansaa niin häpeällisesti nylkenyt,\nsolvannut ja sortanut kuin saksalaista; hänelle selvisi, että Jumala\noli kutsunut hänet taisteluun ei ainoastaan totuuden pyhän oikeuden\npuolesta, vaan myös hänen petetyn ja rääkätyn kansansa puolesta.\n\nPaavin lähettiläs Cajetan ei suinkaan jättänyt käyttämättä keisarin\nsuopeutta paavia kohtaan, saadaksensa Lutherinkin asia ratkaistuksi hän\nvaali siis keisaria ryhtymään tehokkaisiin toimiin, joihin tämä kyllä\noli taipuvainen. Mutta toiselta puolen täytyi hänen myös arastella\nSaksenin vaaliruhtinasta. Tuloksena oli, että Luther oli kutsuttava\nAugsburgiin asiatansa selvittämään.\n\nEnemmän kuin uhkaavat vaarat rasittivat Lutheria sisälliset epäilykset\nja taistelut. Hänelle selvisi yhä enemmän, että murros sen kirkon\nkanssa, jossa hän oli kasvatettu ja jota, ainakin näennäisesti, kansa\ntunnusti ja kunnioitti, oli tulossa. Oliko hän todella oikeassa, oliko\nhän yksin järkevä? Sen suuren kysymyksen rinnalla olivat ajalliset\nja ulkonaiset salamat hänelle vähäpätöiset. Ja tavallansa vastasi\nhänelle Jumala, suoden hänelle uskollisen ja taitavan ystävän nuoressa\nFilip Melanchtonissa, joka juuri tähän aikaan kutsuttiin kreikan\nkielen professoriksi Wittenbergiin. Luther ja Melanchton, nämät kaksi\nluonteeltaan niin erilaiset henkilöt, täydensivät toinen toisiansa mitä\nihanammaksi kokonaisuudeksi; Luther väkevä, tuima kirjoituksissaan jopa\nraju. Melanchton hiljainen, viehättävä, joskus liiankin myösperäinen,\nkirjallisissa toimituksissaan oppinut, syvämietteinen ja klassillisen\nstiilin mestari. Käsi kädessä kulkivat nämät miehet läpi koko elämänsä.\nLutherin tuimuus olisi ehkä vienyt auttamattomiin yhteentörmäyksiin.\nMelanchtonin taipuvaisuus varmaankin pannut saavutetutkin voitot\nalttiiksi. Toinen tuki, toinen hillitsi; Jumala tiesi mitä aseita hän\ntarvitsi.\n\nSyyskuun lopussa tuli Lutherille Wittenbergiin haasto saapua\nAugsburgiin. Ystävien varoituksista huolimatta lähti hän matkaan.\n\"Augsburgissakin ja kesken kaikkia vihollisiansa hallitsee Kristus\".\nLokakuussa joutui hän Augsburgiin ja ilmoitti tulonsa kardinaalille,\njoka lupasi ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Vaaliruhtinas itse\noli jo lähtenyt valtiopäiviltä pois. Mutta hänen neuvonantajansa\nsuorastaan kielsivät Lutheria menemästä kardinaalin luo ilman keisarin\nsuojeluskirjaa. Sen saaminen viipyi, koska keisari oli lähtenyt\nmetsästysretkelle. Sillä aikaa koettivat kardinaalin italialaiset\nkätyrit lupauksilla ja uhkauksilla pakottaa Lutheria peräyttämään\noppinsa. Ei tarvitse muuta kuin sanoa: \"peräytän\", niin aukenee\nkirkon syli ja kaikki sen kunniapaikat. Mutta lupaukset ja uhkaukset\nolivat yhtä turhia, ja kun vihdoin suojeluskirja oli saapunut, lähti\nLuther kardinaalin luo. Lokakuun 12 p:nä säädetyn juhlamenon mukaan\ntuli Lutherin ensin heittäytyä kardinaalin jalkain juureen, sitten\nkohota polvilleen ja vasta kardinaalin käskystä nousta jaloilleen.\nVastaanotto olikin aluksi ystävällinen, mutta peräytymisen käsky\nehdoton. Luther pyysi tietää, missä kohden hänen oppinsa oli väärä.\nKardinaali vetosi paavin dekretaaleihin ja kirkolliskokouksiin. Luther\nväitti että paavikin voi erehtyä, ja että dekretaalit ovat väärennyksiä\nja suorastaan raamattua vastaan. Näin ristiriitaisten periaatteiden\npohjalla ei voitu päästä yksimielisyyteen sittenkään kun Luther oli\nkirjallisesti selittänyt kantansa. Mutta kardinaali ei kaivannut\nselityksiä vaan alistumista, ja kun siitä ei ollut mitään toivoa,\nkielsi kardinaali Lutheria enään tulemasta hänen silmiensä eteen.\nKun sitten tuli ilmi, että kardinaali paavin antaman valtuun nojalla\nviritti ansoja saadaksensa Lutherin valtaansa, lähti hän yöllä 20 p.\nLokakuuta salaa Augsburgista. Näin pettyneenä kirjoitti kardinaali\nvaaliruhtinaalle, kiittäen häntä uskolliseksi kirkon pojaksi, ja vaatii\nhäntä lähettämään Lutherin Romaan tahi ainakin karkoittamaan hänet\nmaastaan. Kirjeen lähetti vaaliruhtinas Lutherille, joka vastasi, että\nRomaan lähettäminen olisi suora murha, mutta että tuskin vaaliruhtinas\nvoinee suojella häntä kun pannanjulistus saapuu, ja täytyy hänen kai\nsilloin paeta \"epätietoista tahi oikeammin varsin tietty mihinkä, sillä\nJumala on kaikkialla\". Hetkeksi luuli vaaliruhtinaskin parhaaksi, että\nLuther pakenisi, ja ajateltiin Ranskaa. Sitä ennen tahtoi kuitenkin\nLuther saada asiansa selvitetyksi omassa maassa ja vetosi juhlallisesti\nyleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli uusi loukkaus paavia vastaan, ja\nuusi askel Lutherin puolesta ratkaisevaa loppua kohti.\n\nMutta nyt astui näyttämölle uusi henkilö, paavin kamariherra Kaarle\nvon Miltitz. Tämä lähetettiin Saksaan viemään vaaliruhtinaalle\npaavin korkeimman kunniamerkin \"kultaisen ruusun\". Sen ohessa oli\nhän varustettu valtuulla ja kirjeillä, joissa vaaditaan Lutheria,\n\"tätä turmeluksen jopa saatanan poikaa\" jätettäväksi hänen haltuunsa\nMutta ihmeekseen sai Miltitz huomata kuinka yleisesti Saksassa jo\nkannatettiin Lutheria. Väkivalta näytti hänestä mahdottomalta,\nmutta häntä houkutti kunnia omilla tuumillaan saada kukistetuksi\ntuo vaarallinen kapina paavin valtaa vastaan. \"Kultainen ruusu\"\njäi toistaiseksi antamatta, ja Miltitz ryhtyi omin päinsä toimeen.\nTammikuussa 1519 yhtyivät Miltitz ja Luther Altenhurgissa. Miltitz\npuolestansa lupasi, että Lutherin asia alistetaan jollekulle Saksan\npiispalle, ja Luther viimeisen kerran kirjoitti varsin nöyrän kirjeen\npaaville, jossa hän vakuuttaa, ettei hän ole tahtonut kajota kirkon\neikä paavin valtaan. Vihdoin suostuttiin, ettei kummaltakaan puolelta\njuhlistaisi riitakirjoituksia.\n\nMutta rauhan rikkoi mainio Eck. Hän oli, kuten tiedämme, asettunut\nLutheria vastaan, mutta riitaan sekaantui myös Karlstadt. Häntä vastaan\njulkaisi Eck 12 teessiä, ja ehdotti suullista väittelyä. Teessit\nkoskivat hyvin vähän Karlstadtin väitteitä, mutta sitä suoranaisemmin\nLutherin oppia. Hänen kimppuunsa tahtoi Eck päästä, vaikka hän käytti\nKarlstadtia väli-kappaleena. Mihin hän oikeastaan tähtäsi osoitti hänen\nteessinsä, että paavi oli piispoista ylin ja että hän oli Pietarin\njälkeläinen ja Kristuksen yleinen käskynhaltija. Luther huomasi\nhänelle asetetun ansan, mutta se pakotti häntä lopullisesti tutkimaan\npaavinvallan perusteita. Mitä enemmän hän syventyi tähän aineeseen,\nsitä selvemmäksi kävi hänelle, että eiköhän paavi ollutkin antikristus\nitse tahi hänen apostolinsa. Eckin kirjoituksen johdosta päätti hän\nvihdoin täydellä todella käydä käsiksi romalaiseen lohikärmeeseen,\njonka vuoksi hän keväällä julkaisi kirjan -\"Paavin vallasta\". Siinä\njulkilausuu hän, että kirkko perustuu yksinomaan uskoon eikä tiedä\nmistään muusta päälliköstä kuin Kristuksesta. Kirkko on pyhien\nyhdistys, mutta paavin valta on vaan inhimillinen laitos. Näistä\nperustotuuksista tulee hän sitten johtopäätöksiin, jotka kaikilla\naloilla kumoovat paavikirkon opit anekista, piispain nimittämisestä y.\nm. Syystä kirjoitti hän Staupitzille: \"Herra usuttaa ja ajaa minut,\nen voi itseäni hallita; tahdon pysyä rauhassa, mutta minua syöstään\ntaisteluun.\"\n\nSillä välin kestivät valmistukset toimeen pantavaa väittelyä varten,\njoka vihdoin alkoikin Leipzigissä 27 p. Kesäkuuta 1519. Eck ja\nKarlstadt astuivat vastatusten tässä sanaturnauksessa. Ja semmoiseksi\nse muodostuikin. Mies se, jonka kieli liukkaammin liikkui, ja joka\nsanansutkauksissa voitti. Epäilemättä olikin Eck tässä urheilussa\nKarlstadtia etevämpi. Jokainen ymmärsi, että tässä oli vaan\nharjoitussota, ja että vasta Lutherin esiintyessä tulisivat miekat\ntäydellä todella välkkymään ja kuulat tuiskumaan. Ulko-muodoltaankin\nedustivat taistelijat eri elämänsuuntia Eck pyyleänä, vallassa\nolevan varmuudella ja varustettuna jyrisevällä äänellä kuvasi\nhyvin mahtavaa katolista kirkkoa; Luther hoikka, ulkonaisten ja\nsisällisten taistelujen murjoma, niin että hänessä sopi joka luu\nlukea, oli vakavan uskontaistelijan perikuva. Mutta hänen ulkonainen\nesiintymisensä oli arvokas, varma ja levollinen. Lukuisa kuulijakunta\nistui jännityksessä odottaen mitä oli tulossa. Sivuseikkoina\nkäsiteltiin ensin varsinaiset opinkappaleet. Riennettiin taistelun\nratkaisevaan kohtaan, paavin vallan oikeutukseen. Eck esiintoi paavien\ndekretaalit ja useiden kirkolliskokousten päätökset. Luther vetosi\nraamattuun ja historiaan. Nicaean kirkolliskokous ei tietänyt mitään\npaavista, eikä kreikkalainen kirkko koskaan ollut häntä tunnustanut.\nHätääntyneenä väitti Eck, että kreikkalaisen kirkon jäsenet kaikki\nolivat kerettiläisiä eivätkä voineet autuaiksi tulla. Itsekin häveten\ntätä röyhkeyttä ja parempien todistuksien puutteessa, lausui hän, että\nLutherin väitteet olivat suorastaan samoja kuin Wiclifin ja Hussin.\nSe oli salamurhaajan eikä rehellisen taistelijan isku, ja Luther oli\nkyllä selvillä siitä, mihin umpikujaan häntä oli ahdistettu. Kun\ntiedämme mitä kauheita muistoja saksalaisissa liittyi Hussin nimeen,\nja kun Konstanzin kirkolliskokous oli hänet tuominnut ja ilmeisenä\nkerettiläisenä polttanut, niin tulisi Luther, jos hän hyväksyy\nHussin oppeja, antamaan vastauksen vielä syrjään jätettyyn, ylen\narkaluontoiseen kysymykseen: saattavatko kirkolliskokoukset erehtyä.\nLuther koetti aluksi estää taistelun siirtymistä tälle alalle, mutta\nnyt, kuten ainakin, kasvoi hänen rohkeutensa vaaran mukaan. Olkoonpa\nvaan, lausui hän vihdoin, että Wiclif ja Huss ovat esiintuoneet samoja\naatteita kuin minä; heissä tavataan kyllä runsaasti kristillisiä\ntotuuksia; ne, jotka niitä tuomitsivat vääriksi, olivat pelkkiä\nulkokullattuja.\n\nYleinen kauhu valtasi kuulijoita sekä vihollisia että ystäviä. Saksenin\nherttua Yrjö, Lutherin vimmatuin vihollinen, hypähti ylös, ja huudahti\nkädet puuskassa: Raivo ajaa hänet!\n\nMikä milläkin tavoin ilmoitti hämmästyksensä, mutta sana oli sanottu,\nja tästä lähin oli taistelu tuon yksinäisen munkin ja maailman valtojen\nvälillä oleva hengestä ja kuolemasta. Väittely, joka oli kestänyt 27\np:stä Kesäkuuta 15 p:ään Heinäkuuta, rupesi jo väsyttämään. Siitä\nvähän, ketä ensi hetkellä liidettiin voittajana, tahi lisääntyikö\nvihollisten joukko; julkilausuttu oli nyt, että kirkolliskokoukset\nsaattavat erehtyä, ettei paavi eikä kirkolliskokoukset ole kirkko,\njonka sitä vastoin muodostaa uskovaisten yhdistys, ja että evankeliumi\non ainoa auktoriteetti uskon asioissa. Tosin valittaa Luther, että\nhänen nimeänsä yhä ahkerammin häväistään, mutta: \"niinhän pitääkin\nolla, minun täytyy vähetä, että Kristus pääsisi kasvamaan.\"\n\nJos vihamiehet lisääntyivätkin, niin sulkeutuivat ystävät rohkeammin\nja likemmin hänen ympärillensä. Hänen suuri asiansa oli joutunut\nulos avaraan maailmaan, yleisön tuomittavaksi. Se oli juuri hänen\nvastustajiensa salakavalan, mutta heidän mielestään viisaan menettelyn\nkautta, joutunut periaatteelliseksi yhteentörmäykseksi, josta\nseurauksena oli, että rauhallinen sovinto olevan kirkon kanssa oli\nkäynyt mahdottomaksi. Periaatteet eivät tee kompromisseja. Uusi\nrakennus oli rakennettava ja itse rakentaja oli löydetty. Luther\noli nyt tullut Saksan kansan suosituimmaksi mieheksi, vaikkapa ensi\nhetkellä toiselta näyttikin. Tieto Leipzigin väittelystä levisi koko\nvaltakunnan yli ja sen rajojakin ulommaksi; jokaisen täytyi ratkaista\nkantansa. Ei ollut sitä julkista tahi yksityistä paikkaa, missä ei\npuhuttu ja kiistelty hänen asiastansa. Humanistienkin suuri joukko\nriemuitsi, ei sentähden että Luther olisi heille ollut mitä hän oli\nahdistetuille omilletunnoille: sielujen pelastaja, vaan sentähden että\nhän oli kaikuvammin kuin yksikään muu antanut ääntä sille vihalle ja\nhäpeäntunteelle, joka kuohui saksalaisten sydämmissä paavin ijestä\nvastaan. Hiljainen Melanchtonkin huomauttaa: \"hän on se mies, joka\npelastaa isänmaan romalaisista petkutuksista; joka yksin on rohjennut\npaljastaa vuosisatojen erehdykset ja uudestaan saattanut valkeuteen\npuhtaan kristillisen opin, jonka paavien jumalattomat opit ja koulun\nmieletön viisastelu on tuhonnut.\" Yksinomaan Lutherin isänmaallista\nkutsumusta ylistää humanistit semmoiset kuin Crotus Rubeanus, enimmin\ntunnettu erään kokoelman \"hämärämiesten kirjeiden\" toimittajana, jolle\nLutherin hengellinen työ oli kokonaan vieras, mutta joka erittäin\nterävällä ivalla ruoski munkkeja ja skolastiikia. Hän ihastuksella\ntervehti entistä Erfurtin luostariin paennutta yliopistotoveriaan.\n\"Ensimmäisenä olet sinä, isänmaan isä, rohjennut vapauttaa Herran\nkansaa väärästä harhauskosta, ja opettaa sille todellista jumalisuutta.\nJatka kuten olet alottanut, jälkimaailmalle esikuvana. Sillä ilman\njumalallista sallimusta sinä sitä et tee; sinuun kääntyvät Saksan\nsilmät ja ihastuen ottaa se sinulta vastaan Jumalan sanan.\" Semmoinen\noli todellinen tulos Leipzigin väittelystä.\n\nMutta Lutherin puolustukseksi ei tarjottu yksinomaan kynä. Saksan\nritaristossa oli kyllä niitä, jotka kernaasti olisivat palvelleet\nhäntä miekallaan. Eräs nuori ritari Ulrich von Hutten oli munkiksi\naijottu, mutta pakeni. Hän oli likeltä oppinut tuntemaan munkkielämää.\nRajuluontoisena hän ei viihtynyt missään paikassa eikä missään\ntoimessa. Hän vaelsi maat mantereet lävitsensä. Sairaaloisena,\npuutetta ja kurjuutta kärsivänä, kehittyi hänen toimintahalunsa\ntuliseksi hehkuksi, joka ei karttanut mitään vaaroja, kun hän \"vapaan\nihmisyyden\" puolesta pyysi uhrautua, ja tämän vapauden puolesta tuli,\nhänen mielestään, ritariston ensirivissä taistella. Mutta raskaimmin\npainoi sekä ritaristoa että kansaa pappisruhtinaat, jotka tuhlasivat\nSaksan varoja ja palvelivat vierasta isäntää. Ritariston isänmaallinen\nkutsumus oli siis taistella noita papillisia verenimijöitä ja\npaavivaltaa vastaan. Rajulla mutta nerollisella kynällään koetti Hutten\nvalmistaa mielet semmoiseen taisteluun. Muuta hän ei Toistaiseksi\nvoinutkaan yrittää. Mutta vahvassa linnassaan asui hänen samanmielinen\nystävänsä, ritari Frans von Sickingen. Tämä oli tilaisuudessa antamaan\ntehokkaampaa apua, ja kirjeessä Melanchtonille tarjoo hän 1520\nsuojapaikkaa Lutherille, jos häntä mikään vaara uhkaisisi.\n\nJos Luther olisi luullut tarvitsevansa ihmisten apua tahi olisi\nsiihen luottanut, niin kyllä se tällä hetkellä olisi voinut häntä\nhoukutella. Yhä kamalampia huhuja kuului Romasta, panna oli muka\njo tulossa jopa mahdollisesti interdikti Wittenbergille ja sen\nyliopistolle. Vaaliruhtinaan hovissa oltiin huolissa, horjuttiin, ja\nkoetettiin milloin milläkin tavalla hillitä ja estää tuimaa taistelua.\nHuttenille vastasi Luther: \"tahdon luottaa ainoastaan Kristukseen eikä\nkenenkään ihmisen turvaan\". Mutta Huttenin kirjelmät, jotka hehkuivat\nkansallisvihaa romalaisten sortoa vastaan, eivät jääneet kansaan\nvaikutusta tekemättä. Luther kyllä tiesi vaaliruhtinaankin kautta Roman\nuhkauksista, mutta uhmaavana ja taistelunhaluisena kirjoitti hän: \"Jos\nminä karkoitetaan Wittenbergistä käy asia vieläkin pahemmaksi; Saksan\nSydänmaissa eikä vaan Röhmissä on miehiä, jotka tahtovat ja voivat\nsuojella pakolaista. Roman raivoa, samoin kuin sen suosiota ylönkatson\nminä. Kirotkoot ja polttakoot minun teoksiani; minä puolestani kiroon\nja poltan kaikki paavilliset lait, tätä kerettiläisyyden lohikäärmettä,\nja siitä nöyryydestä, jota tähän saakka turhaan olen osoittanut, on nyt\ntehtävä loppu.\"\n\nSiinä mielentilassa valmisti ja julkaisi hän 1520 kirjan: \"Saksan\nkristilliselle aatelistolle ja kansalle hengellisen säädyn\nparantamisesta.\" Tämä kirja on ratkaiseva askel Lutherin kehityksessä\nja todellisuudessa se pasuuna, jonka hän toivoi Jumalan antavan\nhänelle, jotta hän kukistaisi paavin vallan risumuurit, niinkuin\nJerikon muurit kukistettiin. Viimeiseen saakka oli hän toivonut\nkirkon uudistusta hengellisten vallanpitäjien kautta. Tämä toivo oli\nnyt kokonaan rauennut. Paavikunta on se antikristus, jota raamattu\nennustaa, hän on kirkosta häädettävä ja Kristukselle valmistettava\nvaltakunta. Onnistuneeko se? Sen tietää yksin Jumala. Mutta kellä\non usko, se taistelkoon totuuden puolesta, ja menköön, jos niin on\nJumalan tahto, kuolemaan. Paavilaiset suojelevat itseänsä sillä,\nettei muka maallisella vallalla ole mitään oikeutta hengellisissä\nasioissa, koska hengelliset ovat maallisia korkeammat; ettei\nkukaan saa raamattua selittää paitsi paavi, ja että paavi yksin\non oikeutettu kutsumaan kokoon kirkolliskokousta, joka kaikki on\nvastoin raamattua. Luther koskee sitten kaikkiin paavikirkon arimpiin\nkohtiin, pappien naimattomuuteen, luostareihin, joita hän tahtoo\nkouluiksi muutettaviksi, pyhän ehtoollisen antamiseen ainoastaan\nleivässä maallikoille. Mutta ennen kaikkea sanoo hän erittäin\nsukkelaksi tempuksi sitä, kun opetetaan, että paavi, piispat, papit,\nmunkit ja nunnat muka yksin muodostavat hengellisen säädyn, jota\nvastoin ruhtinaat, aatelisto, porvarit ja yhteinen rahvas ovat vaan\nmaallikoita. Kaikki kristityt kuuluvat kuitenkin hengelliseen säätyyn,\novat hengellinen huone, pyhä pappeus; oppi, joka, niin tosi kuin se\nonkin, harhahenkien kautta vei valitettavaan vallattomuuteen.\n\nTätä kaikkea puhuu hän saksalaisen kansalaisen riehuvasta sydämmestä.\n\"Se hätä ja sorto, joka tähän aikaan painaa kaikkia kristityitä ja\nsemminkin Saksaa, on pakottanut minua kirkumaan ja huutamaan, että\nJumala johtaisi jonkun ihmisen mieleen ojentaa meidän onnettomalle\nkansallemme kätensä.\" Lopuksi sanoo hän syystä kyllä: \"Tiedän\nkyllä, että olen laulanut kimeästi, ehdottanut paljon, joka näyttää\nmahdottomalta, moneen kohtaan liian ankarasti tarttunut. Mieluummin\nsuuttukoon minulle maailma kuin Jumala, eihän minulta voida riistää\nmuuta kuin henki. Olen tähän saakka tarjonnut sovintoa vastustajilleni;\nmutta Jumala on heidän kauttansa pakottanut minua yhä avarammaksi\naukaisemaan kitani, puhumaan ja haukkumaan, kirkumaan ja kirjoittamaan.\nMutta tiedänpä vieläkin Romasta ja heistä laulupätkäsen; höröttäkööt\nkorvansa; kyllä minä heille laulan ja viritän säveleen korkeimmilleen.\nYmmärrätkö, rakas Roma, mitä tarkoitan.\"\n\nMitä hämmästystä mutta ennen kaikkea mitä ihastusta nosti tämä räikeä\nsotatorven soitto koko kansassa! Lutherin ääni oli tunkenut sen\nsydämmeen, ja se heräsi. Tulkoon nyt pannan isku!\n\nEikä kauvan kestänytkään ennenkuin hän soitti tuon laulupätkäsensä.\nLokakuussa ilmestyi uusi teos \"Kirkon babylonilaisesta vankeudesta\".\nSiinä Luther säälimättömällä ankaruudella paljastaa paavikirkon\ntörkeimmät harha-opit, ne joilla se enimmin kahlehti omattunnot, ja\njoihin siis sen valta ihmisten yli perustui: sakramentti-opin ja\nmessun. Hän sanoo, että kalkin kieltäminen maallikoilta on jumalatonta\nja väkivaltaista. Tosin on sakramentilla aina pyhittävä vaikutuksensa\nmuodosta huolimatta, mutta pappi, joka kieltää kalkin jakamista,\non siitä edesvastauksen kantava. Luther kieltää leivän ja viinin\nmuuttumista lihaksi ja vereksi, vaan uskovainen nauttii todellisen\nleivän ja viinin alla Herran todellista lihaa ja verta. Sillä kumoo\nhän kaikki ne taikatemput, joita papisto kaikkialla harjoitti, ja hän\nlisää: \"Kyllä nyt saan kuulla olevani Wiclifiläinen ja tuhatkertainen\nkerettiläinen. Entä sitten? Sitten kun Roman piispa on lakannut\nolemasta romalaisena piispana ja muuttunut hirmuvaltiaaksi, en minä\npelkää hänen dekretaalejansa, koska tiedän, ettei hänen vallassaan ole\nuusien uskonkappalten säätäminen.\"\n\nAlttarin sakramentti ei ole hyvä työ eikä uhri eikä siis, kuten\nromalaiset opettavat, pappi messussa verettömällä tavalla suorita\nKristuksen uhria Golgatalla. Näin tarttuu hän itse kirkon vallan\njuureen, ja yleensä on tässä kirjassa kysymyksessä ei vaan erityiset\nopit vaan koko kirkon autuus-oppi, joka on täydessä ristiriidassa pyhän\nraamatun, ainoan kristinopin lähteen, kanssa. Lopuksi lausuu Luther\nyhtä ivallisesti kuin rohkeasti: \"Tämä kirjaseni olkoon kappaleena minun\nvastaisesta peräytymisestäni.\"\n\nEi ollut nyt enään yksistään puhe paavilaisuudesta vaan paavikirkon\nkaikista opeista yleensä. Luther ei enään taistellut muutamia\nkirkkojärjestelmän harhaoppeja, vaan itse tätä järjestelmää vastaan.\nKuumeentapainen kiihko ilmaantui koko kansassa. \"Se reformaattori,\njota ammoisista ajoista oli aavistettu, jota kansan johtajat ja vielä\nkiihkeämmin alhaisten joukko oli ikävöinyt, hän oli siis nyt todellakin\nastunut esiin. Yhä valtaavammaksi, yhä enemmän kunnioitusta ja luottoa\nherättäväksi kasvoi hän kansan silmissä!\" \"Koko Saksa\", kirjoitti eräs\nRhenanus, \"on nyt tulisemmassa kiihkossa kuin ennen koskaan. Kristus ja\nAntikristus ovat avonaisessa taistelussa.\" Kuka pääsee voitolle?\n\nEräs Wittenbergissä tapahtunut verinen yhteentörmäys ylioppilaiden\nja porvarien välillä ilmaisi Lutherille ensi kerran, mitä hän\nsittemmin paljoa katkerammin sai tuta, että vallattomuus on todellisen\nvapauden vaarallisin vihollinen. Tuota kahakkaa pitivät viholliset\ntietystikin seurauksena Lutherin hajoittavista opeista. Luther\nankarasti moitti ylioppilaita heidän törkeästä menettelystään, joka\nhäpäisi koko yliopiston. Mutta uudestaan nousi hänen sielussaan ankara\nepäilyksen taistelu. Oliko hän oikea mies Jumalan suureen tehtävään.\n\"Uskallan mitä voin Jumalan sanan puolesta. Ehkä olen kelvoton mitään\nsuorittamaan. Kernaimmin vapautuisinkin, jos Jumala sitä sallisi,\nopettamasta ja saarnaamasta; melkein ilettää minua kun näen kuinka\nvähiin hedelmiä ja kiitosta Jumalaa kohtaan siitä on kasvanut; ehkä\nse on kokonaan minun syyni. Ehkä olenkin vaan Filipin (Melanchtonin)\nedelläkäypä, valmistaakseni hänelle Eliaksen tavoin tietä.\" Luther\ntaisteli taas kuten Jakop Jumalan kanssa, eikä päästänyt häntä ennen\nkuin hän oli voittanut. Rauhoitettuna kirjoitti hän yhden niistä\nlukuisista kirjasista, jossa hän esiintyy yksinomaan kristittynä\nja sielunpaimenena: \"Kristityn vapaudesta,\" jossa hän määrittelee\ntätä vapaatta niin, että \"kristitty on vapaa ja kaiken herra,\" ja\n\"kristitty on kaikkein palvelija ja jokaiselle alamainen.\" Uskon\nkautta on hän vapaa ja herra: rakkauden kautta on hän alamainen ja\npalvelija. \"Pieni on tiima kirja\", sanoo Luther, \"paperiin nähden,\nmutta sittenkin sisältää se kristillisen elämin pääkohdat.\" Se onkin\ntosiaan kauniimpia uskovaisen sisällisen elämän helmiä. Omistettu\non se paaville, jolle siihen on liitetty kirjekin. Tämä tuntuu\nkyllä oudolta, mutta ennen mainittu Miltitz, joka kaiketi oli ainoa\nmies maailmassa, joka vielä uskoi sovintoa mahdolliseksi paavin ja\nLutherin välillä, oikeastaan paavin ja Saksan kansan välillä, oli\nyhä vaivannut Lutheria sovintoehdotuksillaan, vakuuttaen, että\nkaikki kävisi hyvin, jos Luther vaan kirjoittaisi paaville, ettei hän\ntaistellut persoonallisesti häntä vastaan. Pitkien välittelyjen jälkeen\nsuostui Luther. Mutta kirje oli kaikkea muuta kuin sovinnon siltaa\nrakentava. Luther kyllä lausuu: \"Sydämmessäni en ole sinusta luopunut\nja lakkaamatta olen rukoillut sinun ja sinun piispallisen virkasi\npuolesta. Mutta Roman hovia vastaan olen hyökännyt. Ethän sinä, pyhin\nisä, eikä kukaan ihminen maailmassa voi kieltää, että turmelus siellä\non suurempi kuin Sodomassa ja Gomorassa ja että siellä vallitseva\njumalattomuus tekee kaiken parannuksen mahdottomaksi. Minua on\nkauhistuttanut, että ihmisiä sinun nimessäsi petetään. Olen vastustanut\nja niin teen vastakin. Olen velvollinen palvelemaan veljiäni, jotta\nedes jotkut, jos mahdollista, pääsisivät tästä vitsauksesta.\" Vähän\nsiitä piittasi paavi, mitä Luther hänen persoonastaan ajatteli.\nVallastaan ja tuloistaan hän oli arka, ja tämä kirje rikkoi jo\nentisestä rikkoutuneet välit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäröivät ja hajannaiset olivat tähän saakka olleet paavihallituksen\ntoimet Lutheria vastaan. Vihdoin toki täytyi asiasta tulla tosi. Eck\noli lähtenyt Romaan uhittamaan velttoa Leoa. Hän saikin vihdoin paavin\nryhtymään viimeiseen keinoon. Olihan paavin panna pakottanut Saksan\nkeisaria katuvaisena vaeltamaan Canossan linnaan armoa anomaan. Oliko\nsen kärki siksi tylsistynyt, ettei se nyt voinut kukistaa kapinallista\nmunkkia? Keino oli koetettava.\n\nAinakin olivat olot kaikin puolin suotuisat. Keisari Maksimihan\noli kuollut Tammikuussa 1519 ja hänen jälkeläisekseen monien\njuonien jälkeen oli valittu hänen pojanpoikansa Kaarlo, Espanjan\nja Alankomaiden kuningas, Neapelin ja Amerikan siirtomaiden herra.\nNiin mahtavaa hallitsijaa ei ollut maailma nähnyt sitten keisari\nAugustuksen aikoja. Espanjalaisten munkkien kasvattamana oli hän ankara\nkatolilainen ja valmis musertavalla vallallaan suojelemaan kirkon\neheyttä. Yhteisten harrastusten elähyttäminä oli mahtavin maallinen ja\nhengellinen voima liittynyt tallaamaan Jumalan sanan hentoa orasta.\nTäydellä todella Luther siis valitti: \"Turha on oma voimamme. Ei voi\nse meitä auttaa.\" Mutta Jumala johti kouraantuntuvasti omaa asiatansa.\nJos paavi olisi ollut yksinomaan hengellinen ruhtinas, ei olisi\nmikään voinut pelastaa uskonpuhdistusta. Mutta kirouksena oli hänelle\njuuri hänen maallinen valtansa. Yliherruudesta Italiassa taistelivat\nverrattomalla sitkeydellä ja verenvuodatuksella Keisari Kaarlo ja\nRanskan kuningas Frans. Kuka heistä pääsisikin ratkaisevaan voittoon,\ntuli hän yhtä vaaralliseksi paavin maalliselle vallalle. Ollen näin\nvasaran ja alasimen välillä juonitteli paavi milloin toista milloin\ntoista vastaan, sopi ja riitautui milloin toisen milloin toisen kanssa,\nja juuri kun ratkaiseva isku oli annettava reformatsioonille, tuli\nsille avuksi pohtiikin salaiset juonet, jotka saivat raukeamaan sitä\nvastaan tähdätyt ankarammatkin toimenpiteet.\n\nVoitostaan hurmaantuneena lähti Eck Saksaan paavin lähettiläänä\nlevittämään pannanjulistuksen Lutheria ja muutamia hänen ystäviänsä\nvastaan. Juhlallisesti alkaa \"bulla\" Davidin 74 psalmin sanoilla:\n\"Nouse Jumala, ja aja sinun asiaasi: muista niitä häväistyksiä, jotka\nsinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat.\" Kirouksia ja uhkauksia\nvilisee siinä paavilaisten tavan mukaan. Mistään keskustelusta ei\nole enään kysymystäkään; ehdottomasti vaaditaan Lutheria 60 päivän\nkuluessa peräyttämään oppinsa; ellei hän sitä tee, tulee hän paatuneena\nkerettiläisenä, kuivettuneena oksana kristikunnasta pois hakatuksi.\nKaikkia viranomaisia käsketään ankaran rangaistuksen uhalla ottaa\nLuther kiinni ja jättää hänet paavin käsiin.\n\nMutta tuo luullusta Leipzigin voitostaan pöyhistynyt \"nuntius\"\nsai kohta huomata kuinka ajat olivat muuttuneet. Vihamielisyyttä\nkohtasi hän kaikkialla. Itse piispat kielsivät bullan julkaisemista\ntahi toimittivat sitä varsin laimeasti. Yliopistoissa kohdeltiin\nEckiä vielä ankarammin. Erfurtissa riistivät ylioppilaat kaikki\nkappaleet kirjakaupoista ja heittivät ne jokeen, ja Leipzigissä,\nEckin viimevuotisen voiton näyttämöllä, pääsi hän pahoinpitelemisestä\nainoasti pakenemalla samaan Paavalinluostariin, johon aikanaan\nTezelkin oli piiloutunut. Wittenbergiin hän ei rohjennut tullakaan.\nMutta itse kansassa oli kuohu ylimmällään; avonaisesti ylönkatsoi\nse noita paavillisia uhkauksia Jumalan miestä vastaan, joka samalla\ntaipumattomalla luonteen lujuudella ajoi kristillisen totuuden ja\nkansan asiaa.\n\nPannajulistus ei ollut Lutherille odottamaton. Omasta puolestaan hän\nei ollut siitä huolissaan. \"Mitä tulee tapahtumaan, sitä en tiedä\",\nsanoi hän, \"enkä tahdokaan tietää, sillä siitä olen varma, että Hän,\njoka taivaassa istuu, ijankaikkisuudessa jo on nähnyt tämän asian alun,\nkulun ja lopun. Vähä siitä, että kuolen sanan puolesta, koska se itse\non lihaan tullut ja kuollut meidän edestämme.\" Minä ylönkatson ja käyn\nbullaan käsiksi, koska se on jumalaton, valheellinen ja täysin Eckin\narvoinen.\n\nMutta Luther tahtoi ennen kaikkea suojella vaaliruhtinasta ja hänen\nhoviansa joutumasta saman kirouksen alaiseksi kerettiläisyyden\nkannattajina: voidaksensa vapaammin puhua bullasta oli hän luulevinaan\nsitä Eckin vääristelyksi. Niin siis julkaisi kirjoituksen, jossa hän\nsanoo: \"kerrotaan että Eck on tuonut muassaan uuden bullan, jota\nväitetään paavista lähteneeksi, vaikka se on Eckin omaa valhepeliä.\"\nSiinä mielessä kehottaa hän keisaria ja ruhtinaita suojelemaan\ntotuutta ja vetoo suorastaan täysin virallisessa muodossa yleiseen\nkirkolliskokoukseen. Näin kuului hänen notariolle jättämänsä haaste:\n\n\"Koska yleinen kristillinen kirkolliskokous on uskon asioissa paavia\nylempänä.\n\n\"Koska paavin valta ei ole pyhää raamattua ylempänä, vaan sen alainen,\nja koska paavi ei ole oikeutettu teurastamaan Kristuksen lampaita ja\nheittämään niitä suden kitaan.\n\n\"Niin vedon minä, Martti Luther, Augustiinimunkki ja Pyhän Raamatun\ntohtori Wittenbergissä, pyhästä paavista Leosta vastaiseen, yleiseen\nkristilliseen kirkolliskokoukseen.\"\n\nJuhlallisemmin ja selvemmin ei voinut Luther sanoa itseänsä irti paavin\nkirkosta. Alutta teeskenneltykin epäilys bullan todellisuudesta ei\nvoinut kauvan kestää, ja jännitetyllä uteliaisuudella odotettiin nyt,\nrohkeneeko Luther todellakin astua tätä paavilaisuuden terävintä asetta\nvastaan. Eikä tarvittukaan kauan odottaa. Luther julkaisi salamoitsevan\nkirjan \"Antikristuksen bullaa vastaan\". \"Kuinka monta erehdystä ja\npetosta on sellaisten ilveilyjen kautta kristityn kirkon nimessä ja\npaavin rikollisen uhan kautta tyrkytetty kurjaan kansaan! Kuinka monta\nsielua turmeltuu! kuinka paljon verta vuodatettu, ja murhia tehty! sitä\non kauheata ajatellakin.\"\n\nSisällistä masentumista Luther kuitenkaan ei voinut estää. Hän tunsi\nitsensä yhä yksinäisemmäksi. Kaksi bullassa mainittua etevää miestä\nAdelman ja Pirchheimer nöyrtyivät ja kääntyivät itse Wittenbergissä\nhäntä vastaan. Epäilys asiansa menestymisestä valtasi hänet\nuskollistenkin ystävien laimeuden tähden. Kansallinen innostus\nsekin ehkä piankin haihtuu, mutta varsinaisia oppilaita hengessä ja\ntotuudessa oli ani harvassa. Spalatinille kirjoittaa hän: \"minua\nilahuttaa, että vihdoinkin huomaat kuinka turhat ovat saksalaisten\ntoiveet, niin että opit luopumaan luottamuksesta ruhtinaisiin ja\nlakkaat riippumasta ihmisten mielipiteistä, joko ne sitten kiittävät\ntahi hylkäävät asiani. Jos evankeliumi olisi sitä laatua, että se olisi\nlevitettävä maallisten vallanpitäjien kautta tahi niiden suojeltava,\nniin ei olisi Jumala uskonut sitä kalastajille.\"\n\n\"Sanan kautta on maailma voitettu, sanan kautta on kirkko säilynyt,\nsanan kautta se on puhdistettava; mutta Antikristus, joka on\nalkanut ilman väkivaltaa on ilman väkivaltaa ruhjottavakin sanan\nkautta\", kirjoitti Luther Huttenille, kun tämä yhä kiihkeämmillä\npalokirjoituksilla yllytti rupeamaan miekalla kukistamaan paavin valtaa.\n\nUhkaavat ukonpilvet synkistyivät synkistymistään Lutherin yli. Nuori\nkeisari, kansansa kieltä ja luonnetta tuntematon, saapui kruunattavaksi\nAacheniin, joka tapahtui 23 p. Lokakuuta. Sinne kokoontui Saksan\nruhtinaat ja paavin lähettiläs Aleander, joka nyt pani kaiken voimansa\nliikkeelle, saadaksensa aikaan ratkaisevia toimia Lutheria vastaan.\nKeisari kyllä suostui Lutherin kirjojen julkiseen polttamiseen, mutta\nepäröi vielä Lutherin jättämistä verta himoavan kardinaalin käsiin.\nTäytyi siis vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Tämän asema oli todellakin\nvaikea. Pitikö hänen mitättömän munkin lähden loukata keisaria,\nruhtinaita ja paavia, kylvää eripuraisuuden siemenet kansaan, hänen,\njoka sittenkin vielä oli lämpöisesti liittynyt vanhaan uskoon.\n\"Teiltähän odotetaan romalaisen kirkon ja romalaisen valtakunnan\npelastusta\", huudahti Aleander. Lutherin puolella oli ainoastaan\nvaaliruhtinaan neuvonantajat, Spalatin y.m., ja merkillisesti kyllä\nvaaliruhtinaan seitsemäntoista vuotias veljenpoika ja vastainen\nvaaliruhtinas Juhana Fredrik. \"Nuorten lasten suusta perustit sinä\nvoiman.\" Ja vaaliruhtinas pysyi lujana. \"Helppo on kirjoja polttaa,\nmutta sillä ei paranneta haavoja vaan pahennetaan. Lutherin oppi\nei ole yksistään hänen kirjoissaan vaan melkein koko Saksan kansan\nsydämmissä.\" Aleander sittenkin puolusti rovioitansa. \"Nuo liekit\novat jättiläiskirjaimilla kirjoitettu tuomio, jota ymmärtävät nekin,\njotka eivät osaa lukea.\" Vaaliruhtinas puolestansa vastasi, että yhä\nuseampia pappeja ja maallikoita oli liittynyt Lutheriin, ettei kukaan\nollut todistanut, että Lutherin kirjoituksia olisi perusteellisilla\nsyillä kumottu, jonka vuoksi hän vaati, että Luther saakoon varmalla\nsuojeluskirjalla varustettuna puolustaa itseänsä oppineiden, jumalisten\nja puolueettomien tuomarien edessä.\n\nSillä aikaa kun maailmanvallat Lutherin poisollessa keskustelivat ja\ntaistelivat hänen elämästänsä ja kuolemastansa, ryhtyi Luther tekoon,\njota todellakin \"ymmärsivät nekin, jotka eivät osaa lukea\".\n\nPaavin pannakirja oli jo kaikkialla tunnettu, ja sen kautta Luther\nkerettiläiseksi julistettu. Vielä oli entiset pannan julistukset ja\nkerettiläisnimi peljätyt, niin että ainakin alhainen kansa, joita\npapit rippituolissa lisäksi yllyttivät, joutui omantunnon vaivaan.\nOlipa ylioppilaiden luku Wittenbergissä, vaikka vaan vähäksi\najaksi, vähentynyt. Rohkeasti puhui ja lohdutti Luther arkoja; erään\npaavilaisen hyökkäyksen johdosta todisti hän raamatun nojalla, että\npaavinvalta oli tuo ennustettu Antikristuksen valtakunta. \"Meidän Herra\nJesus Kristus elää ja hallitsee. Vahvana tässä uskossa en pelkää\ntuhansiakaan paaveja. Sillä suurempi on se, joka meissä on kuin se,\njoka maailmassa on.\" Semmoiset sanat innostuttivat. Ruhtinaat, korkeat\nherrat ja oppineet miehet lähettivät lohduttavia ja kehoittavia\nkirjeitä Lutherille. Mutta alhainen kansa tarvitsi jotakin kouraan\ntuntuvaa. Joulukuun 10 p:nä luettiin yliopiston seinässä ilmoitus,\njolla professoreita ja ylioppilaita kutsutaan seuraavana aamuna kl.\n9 saapumaan Elsterportin luo. Pitkässä jonossa. Luther etupäässä,\nlähdettiinkin määrättynä aikana määrättyyn paikkaan. Yksi vanhemmista\nmaistereista sytytti ennakolta kootun rovion. Tulen leimutessa\nastui Luther esiin munkkikaapussaan ja viskasi sinne paavikirkon\nkanoniset lait, dekretaalit, Eckin kirjoituksia ja vihdoin paavin\nbullan, sanoen: \"koska sinä olet tuskauttanut Herran Pyhiä, niin\ntuskauttakoon ja syövyttäköön sinua ijankaikkinen tuli.\" Luther näytti\ntällä teollaan koko kansalle minkä arvoinen oli tuo pannakirja, joka\nennen oli nöyryyttänyt keisareita ja kansoja. Paavin ukonjylinästä\noli nuoli riistetty. Levollisena palasi kulkue kaupunkiin yleisen\nriemun vallitessa. Asian selitti Luther näin: \"Koska viholliseni ovat\nkirjojeni polttamisella vahingoittaneet totuuden asiaa yhteisen rahvaan\nmielessä ja saattaneet sielut turmioon, olen minä puolestani polttanut\nheidän kirjojansa. Ankara taistelu on tulossa. Olen Jumalan nimessä\nalkanut työn ja toivon, että se samassa nimessä ilman minuakin on\nloppuun saatettava.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nTunnustus maailmanvallan edessä.\n\n\nHengellisen vallan terävin salamannuoli oli tylsistyneenä kimmonnut\ntuon saksalaisen talonpojan \"rautaisesta nenästä ja vaskisesta\notsasta\", joita Prierio jo aikoja sitten oli hänessä aavistanut. Täytyi\nnyt koettaa onnistuisiko maallinen valta paremmin.\n\nAleander liehtoi ahkerasti keisarin vihaa kerettiläistä vastaan, eikä\nsuinkaan puuttunut aiheita syytöksiin. Mahdotontahan oli, että mies,\njonka paavi oli julistanut pannaan, joka oli törkeästi kieltänyt\nkirkon pyhimmät opinkappaleet kirjassaan babylonilaisesta vankeudesta,\nja vihdoin jumalattomalla kädellään polttanut paavin bullan, vielä\nsaisi puolustautua valtiosäätyjen edessä. Korkeintaan saisi kutsua\nhänet johonkin syrjäisempään paikkaan juhlallisesti peräyttämään\noppejansa ja katumaan rikoksiansa. Mutta ennen kaikkea tuli keisarin\nantaa yleinen käsky bullan toimeenpanemisesta koko valtakunnassa.\nJo olikin semmoinen käsky Joulukuussa allekirjoitettu, mutta jo\ntammikuussa 1521 kokoontuivat ruhtinaat Wormsin valtiopäiville, ja\nvaativat Lutherin kuulostamista säätyjen edessä. Ei edes Saksan\nprelaateissa tuntunut oikeata intoa. \"Nekin, jotka ovat paavilta\nsaaneet parhaat pappispaikat ovat mykkiä kuin kalat, jopa kiittävät\nLutheria Jumalan miehenä\", valitti itse Eck. Luther oli kyllä,\nErasmuksen sanojen mukaan, \"hyökännyt paavin kruunua ja munkkien vatsaa\nvastaan\", mutta kaikilla näillä korkeilla kirkon vallanpitäjillä oli\nomat poliittiset ja itsenäiset harrastuksensa eikä vatsasta lähde\noikeata vihaa eikä tarmoa. Kansan puolesta taas oli miltei kapina\nvarottavana. Kun siis Helmikuussa uusi kirjoitus tuli paavilta, jossa\nhellittämättä vaadittiin bullan ankaraa toimeenpanemista, luettiin se\nkyllä säädyille, ja Aleander sitä puolusti kiihkeästi, mutta pitkien\nkeskustelujen tuloksena oli, ettei Lutheria kuulustelematta saa\ntuomita, vaikka hänen pitääkin empimättä peräyttää mitä hän kirkkoa\nvastaan on opettanut; muut valituksen aiheet otettaisiin keskustelun\nalaiseksi. Mutta kun keisari huomasi, että paavi taas juonitteli\nhäntä vastaan Ranskan kuninkaan kanssa, päätti hän, kuten keisari\nMaksimiliankin, käyttää Lutheria valtiollisena aseena, ja kuinka\nolikaan, niin lähti Maaliskuun 15 p:nä Wittenbergiin sanansaattaja,\nvarustettuna keisarin suojeluskirjalla Lutheria varten, haastamaan\nhäntä Wormsin valtiopäiville. Siis tuomittu kerettiläinen, paavin\nbullan polttaja saa puolustaa tekoaan valtiosäätyjen edessä. Mikä\nnöyrytys paaville!\n\nLutherin ystävät olivat pelon vallassa. Mitä on luottamista keisarin\nsuojeluskirjaan? Semmoinen oli Hussillakin, joka kuitenkin oli\nverrattomasti vähemmin rikkonut. Kuten ainakin pysyi Luther yksin\nlevollisena: nyt ei ole aikaa pelkäämiseen; aika on tunnustaa ja\nastua miehekkäällä itsetunnolla rohkeasti koko maailmaa vastaan.\n\"Ellen voi tulla terveenä Wormsiin\", kirjoitti hän vaaliruhtinaalle,\n\"niin annan itseäni sinne kantaa. Keisarin kutsumus on Jumalan\nkutsumus. Jos rupeavat väkivaltaan minua vastaan, niin jääköön\nasia Herran haltuun. Hän, joka pelasti nuo kolme miestä tulisessa\npätsissä, elää ja hallitsee vieläkin. Ellei hän tahdo minua pelastaa,\nniin vähänpä minun elämästäni, kunpa vaan jumalattomat eivät pääse\nevankeliumia pilkkaamaan. Odottakaa minulta mitä tahansa paitsi pakoa\nja peräytymistä. Paeta en voi, vielä vähemmin peräyttää. En ole\nhurjuudesta tahi oman voiton pyynnöstä saarnannut sitä oppia, josta\nminua syytetään, vaan totellakseni omaatuntoani ja valaani Pyhän\nRaamatun tohtorina; olen tehnyt sitä Kristuksen kirkon ja Saksan kansan\nhyväksi.\"\n\nMaaliskuun 24 p:nä saapui Wittenbergiin keisarillinen sanansaattaja\nkutsumuskirja muassaan. Hyvin ymmärsi Luther aseman. \"Paavilaiset\",\nsanoi hän, \"eivät halua että tulisin Wormsiin, ne tahtovat vaan\nlangettamistani ja kuolemaani. Olkoon niin. Rukoilkaat ei minun vaan\nJumalan sanan puolesta. Tapahtukoon Herran tahto. Kristus on antava\nminulle henkensä voittaakseni näitä saatanan palvelijoita. Minä\nylönkatson heitä eläessäni ja kukistan heitä kuollessani.\"\n\nHuhtikuun 2 p:nä lähti Luther vaunuissa Amsdorffin, tuomari Schurffin\nja tanskalaisen ylioppilaan Suavenin seuraamana matkaan. Jäähyväisiksi\nsanoi hän Melanchtonille: \"Jos viholliseni minut tappaavat, älä lakkaa,\nrakas veli, pysymästä totuudessa. Tee työtä minun sijassani, koska en\nitse saa tehdä työtä. Kun sinä elät, niin vähät minusta.\" Koko matka\nmuodostui täydelliseksi juhlakulkueeksi. Kansaa tulvaili kaikilta\nhaaroilta saadaksensa nähdä tuota valtaavaa miestä. Kaupungeissa\nosoitettiin hänelle kaikenmoista kunnioitusta. Semminkin juhlallisesti\notti häntä vastaan Erfurtin yliopisto ja sikäläiset humanistit.\nKaduille jopa katoillekin tunkeilivat asukkaat. Kirkko, jossa hän\nsaarnasi, oli reunojaan myöten täynnä. Ja samoin kaikkialla.\n\nOsat olivat todellakin ihmeellisesti muuttuneet. Luther kulki\npelotonna Wormsia kohden, mutta siellä vapisivat paavilaiset. Aleander\nkierteli kaikkien mahtavien luona. \"Aiotteko väitellä Lutherin kanssa?\nEikö tuon uhkarohkean miehen tarmo, hänen tuliset silmänsä hänen\nvaltaavat sanansa ja hänen suunsa salaperäinen henki riitä mielten\nkiihoittamiseksi?\" Mutta kaikesta huolimatta läheni tuo pelottava mies.\nMihin ryhtyä? Hänelle toimitettiin tieto, että keisarin julistuksen\nmukaan Maaliskuun 10 p:tä oli käsketty ottamaan takavarikkoon kaikki\nhänen julkaisemansa kirjat. Siitä piti hänen ymmärtää mitä hänellä oli\nWormsissa odotettavana. \"Sittenkin saavumme Wormsiin kaikista helvetin\nporteista huolimatta.\" Itse Spalatinkin varoitti: \"Sinun käy samoin\nkuin Hussin.\" Aina vaan sama vastaus: \"Vaikka Huss poltettiin ei toki\ntotuus tullut poltetuksi. Jumalan nimessä tulen Wormsiin, vaikka siellä\nolisi yhtä monta perkelettä kuin kattotiiltä.\" Uhkaukset ja varoitukset\neivät tepsineet, ehkä saataisiin mies viekkaudella ansaan. Keisarin\nrippi-isä Glapio oli miettinyt uutta menetystapaa. Keskustellessaan\nvaaliruhtinaan neuvoksen Bruckin kanssa, oli hän teeskennellyt suurta\nmyötätuntoisuutta Lutheria kohtaan. Luther on erittäin oppinut ja\njumalinen mies; hän on koskenut moneen kirkon haavaan. Jos hän vaan\nperuuttaa mitä hän on kirjoittanut kirkon babylonilaisesta vankeudesta,\nsaadaan kyllä kaikki sovitetuksi; sitten ruvetaan täydellä todella\nkirkon puhdistamiseen. Sentähden olisi varsin suotavaa, ettei Luther\ntulisi Wormsiin vaan yhtyisi Glapion kanssa neuvotteluihin Sickingenin\nlinnassa \"vanhurskaiden tyyssijassa\", joksi sitä sanottiin, koska\nSickingen suojeli kaikkia Lutherin vainottuja puoluelaisia. Siellä\nsovittaisiin pois kaikki riidat. Semmoinen oli Glapion tuuma, ja\nehdotuksellaan tarkoitti hän ensiksi saada kulumaan loppuun Lutherille\nmyönnetty suojelusaika; toiseksi koettaa eroittaa hänestä kansallisen\npuolueen miehet, Sickingenin, Hulttenin y.m., jotka vähemmin huolivat\nopista kuin Saksan kansan vapaudesta. Kun heille sen puolesta annettiin\nlupauksia, niin kyllä ne helposti luopuisivat siitä, mikä oli Lutherin\nsydänasia ja voima. Ebernburgin miehet todellakin menivät ansaan.\nKernaasti kieltäköön Luther babylonilaisen kirjansa, niin kaikki käy\nhyvin, ja tuo heille kallis mies pääsee kaikessa tapauksessa hänelle\nvaarallisesta Wormsissa käynnistä. Ducer riensi viemään Lutherille\ntiedon tästä uudesta tuumasta, mutta sai sen kylmän vastauksen: jos\nrippi-isällä on minulle mitään sanottavana, niin tapaammehan toinen\ntoistamme Wormsissa.\n\nHuhtikuun 16 p:nä kl. 10 a. ilmoitti muurinvartijan torvenkajahdus,\nettä toisten odottama, toisten pelkäämä mies oli tulossa. Keisarillinen\nairut ratsasti vaunujen edessä täydessä juhlapuvussa. \"Jumala on\noleva mukanani\", huokasi Luther tultuansa kaupungin muurien sisälle.\nTuhansittain tunkeili kansaa kadulla saadaksensa nähdä Saksan\nsuurta kansanmiestä. Asuntonsa sai hän Johanniittimajassa eräiden\nsaksenilaisten aatelismiesten luona, ja kohta alkoi tervehtivien pitkä\nsarja. Ylhäinen ja alhainen, papit ja maallikot tahtoivat kasvoista\nkasvoihin nähdä miestä, joka yksin aikoi taistella maailmanvaltaa\nvastaan.\n\nToisena aamuna sai Luther käskyn saapua kl. 4 j. p. p. keisarin\nja valtakunnan säätyjen eteen. Ohjelma oli yksinkertainen. Mitään\nteoloogista väittelyä ei sallita; Lutherille tehtävät kysymykset olivat\nennakolta määrätyt. Entistä ahtaammalle kasaantui kansa kun Luther\nvaltiomarskin ja keisarillisen airueen saattamana lähti valtiosaliin.\nTäytyi kiertoteitä kulkea ja väkisin estää kansaa syöksemästä saliin,\nmutta kehoittavia huutoja kajahti ihmisjoukosta. Luther itse pääsi\nvaivalla sisään. Kyllä häntä siellä kohtasi vihaiset katseet, mutta\nmoni lohduttavakin sana. Mainio sotapäällikkö Yrjö von Freundsberg\nlöi häntä olalle, lausuen: \"Munkki raukka, kuljet semmoista tietä,\nja ryhdyt semmoiseen taisteluun, etten minä eikä moni muukaan\nkuumimmallakaan tappotantereella ole moista nähnyt. Mutta jos hyvää\ntarkoitat ja olet asiastasi varma, niin lähde Jumalan nimessä. Herra\nei hylkää sinua.\" Soveliaamminkin muistutti hänelle toinen: \"Älkäät\nmurhehtiko kuinka teidän pitää puhuman; sillä teille annetaan sillä\nhetkellä mitä teidän pitää puhuman.\"\n\nVirkein mielikuvitus tuskin riittänee saattamaan eläväksi silmiemme\neteen seuraavan kohtauksen suuruutta. Mitätön munkki astui maailman\nloistavimman kokouksen eteen, yhdistetyn hengellisen ja maallisen\nsuurvallan eteen. Kysymyksessä oli kyllä näennäisesti ainoastaan yhden\nhalvan miehen elämä, mutta todellisuudessa epäilemättä ihmishengen\nvapauttamisen lykkääminen vuosisadoiksi. Oliko Luther pysyvä lujana,\nnyt kun saatana puhui Jumalalle hänestä samoin kuin muinoin Jobista:\n\"ojenna sinun kätes ja rupee hänen luihinsa ja lihaansa, mitämaks hän\nluopuu sinusta.\"\n\nHistoria kertoo, että Luther näytti häikäistyneeltä ja huumaantuneelta\nkun kaikkien näiden korkeiden herrojen silmät olivat häneen tähdätyt.\nLuultavasti, mutta hänen esiintymisensä ja vastauksensa olivat\ntäynnä ylevintä arvokkaisuutta. Juhlallinen hetki vaati tyyntä ja\nvakavata miettimistä. Hätäileminen ei suinkaan ollut paikallaan.\nEnsimmäisen kysymyksen hänelle esitti Eck: \"Martti Luther! Hänen pyhä\nja suurivaltainen keisarillinen majesteettinsa on kutsunut sinut\nvaltaistuimensa eteen kysyäksensä sinulta kahta kohtaa, ensiksi: ovatko\nnämät kirjat sinun kirjottamasi? (Pöydälle oli ladottu kasa Lutherin\nkirjoja ja niiden nimet luettiin); toiseksi tahdotko peräyttää niiden\nsisällys, vaan pysytkö siinä?\" Luther vastasi: \"Suurvaltaisin keisari!\narmolliset ruhtinaat ja herrat! Teidän K. M. on minulle esityttänyt\nkaksi kysymystä. Mitä ensimmäiseen tulee, täytyy minun tunnustaa\nmainitut kirjat omikseni enkä tahdo sitä kieltää. Mutta mitä toiseen\ntulee, niin, kun tässä on kysymys uskosta ja sielujen autuudesta ja\nse koskee Jumalan sanaa, joka on korkein ja suurin aarre taivaassa\nja maassa, niin olisi minun puolestani ylen uskaliasta lausua mitään\najattelematonta. Sillä voisinhan sanoa joko vähemmin kuin asia vaatii,\ntahi enemmän kuin mitä totta on, kummassakin tapauksessa joutuen\nKristuksen langettaman tuomion alle: joka minun kieltää ihmisten\nedessä, hänen minä myös kiellän minun isäni edessä, joka on taivaassa.\nSen tähden pyydän alamaisimmasti miettimisaikaa, että voisin vastata\nJumalan sanaa loukkaamatta.\" Miettimisaikaa myönnettiin hänelle,\nehdolla että hän vastaa suullisesti eikä kirjallisesti.\n\nValtioairut saattoi Lutherin majataloon takaisin. Uhkauksia ja\nkehoitushuutoja vaihteli nytkin matkalla. \"Valtiosäädyt ovat\ntyytymättömät; paavin miehet riemuitsevat; Luther uhrataan\", kuului\ntoiselta puolen. \"Vai aikovat polttaa! mutta siitä ei tule mitään\",\nkaikui taas vastaan. Meteleitä ja tappeluita syntyi kaduilla.\nLutherin henki liiteli korkeammalla. \"Kansan riehuessa\", kirjoitti\nhän ystävälle, \"kirjoitan sinulle. Olen seisonut keisarin edessä,\nolen tunnustanut itseni kirjojeni tekijäksi ja lupasin huomenna puhua\nperuuttamisesta. Mutta jos vaan Kristus on minulle armoinen, en peruuta\nainoatakaan kirjainta.\"\n\nRatkaisevan sisällisen taistelunsa piti Lutherin nyt suorittaa, ennen\nkun hän ihmiskunnan omantunnon vapauden edustajana tuli kaatua tai\nvoittaa. Rukous oli hänen elämänsä voima, ja nyt jos koskaan tuli\ntaivaan valtakunnan kärsiä väkivaltaa ja väkevän repiä sen itsellensä.\n\"Kuinka heikko on liha, ja kuinka mahtava saatana! Oi Jumala, oi\nJumala, auta minua maailman viisautta vastaan, sinun täytyy tehdä se.\nSinä yksin! Eihän tässä ole minun asiani vaan sinun. Minulla ei ole\nomasta puolestani mitään tekemistä näiden maailman suurten herrojen\nkanssa; minäkin mielelläni viettäisin hyviä ja rauhallisia päiviä.\nMutta asia on sinun, Herra; auta minua.\" Näin kuultiin Lutherin\nkiihkeästi rukoilevan.\n\nRukouksen vahvistamana iloitsi hän, että hän nyt saa keisarin\nja valtiosäätyjen edessä tunnustaa Jesusta Kristusta. Samassa\njärjestyksessä ja samanlaisen yhteenkasaantuneen ihmisjoukon läpi, joka\naaltoili ja pauhasi kuin meri, kulki Luther taas seuraavana päivänä\nuuteen kuulusteluun. Hän sai kauvan odottaa, mutta Jumala oli nostanut\nhänet kalliolle, jossa ihmisten hälinä ei enään koskenut häneen.\n\nLuther astui keisarin eteen ja Trierin vaaliruhtinaan kansleri lausui\nhänelle: \"Martti Luther! Se miettimisaika, jonka olet pyytänyt,\non nyt loppunut. Vastaa siis H. K. M:tin kysymykseen, tahdotko\nperuuttaa kokonaan tahi osaksi mitä olet kirjoittanut?\" Nöyrästi ja\nvaatimattomasti mutta selvästi ja kuultavasti vastasi Luther tähän\ntapaan: \"Olen jo tunnustanut kirjoittaneeni esillä olevat kirjat.\nNe eivät ole kaikki samanlaatuisia, toisissa olen niin selvästi,\nyksinkertaisesti ja kristillisesti opettanut, että vastustajani,\njopa paavin bullakin myöntää, että toiset niistä eivät ainakaan ole\nvahingollisia. Niiden peruuttaminen olisi totuuden kieltämistä.\nToisissa olen ahdistanut paavikuntaa ja niitä, jotka väärällä opilla,\npahalla elämällä ja pahentavalla esimerkillä ovat kristikuntaa sielun\nja ruumiin puolesta hävittäneet. Ei voi kukaan kieltää, ja uskovaiset\nihmiset valittavat, että paavin lait ja ihmisoppi vaivaavat ja\nkiduttavat kristittyjen sydämmiä, jonka ohessa semminkin tämän Saksan\nkansan omaisuus ja varat uskomattomalla tyranniudella niellään. Jos\ntätä peruuttaisin, niin aukaisisinhan minä sekä ovet että akkunat\nniin suurelle jumalattomalle menolle, niin että ne vielä vapaammin\nraivoisivat ja riehuisivat. Suuri Jumala! mikä verho tulisikaan minusta\nsilloin kaikelle häväistykselle, petokselle ja tyranniudelle. Vielä\non minun kirjoissani semmoisia, joita olen kirjoittanut yksityisiä\nhenkilöitä vastaan. Mielelläni myönnän, että olen ollut kiivaampi ja\nterävämpi kuin on sopivaa uskonnollisissa asioissa. Niitäkään en voi\nsittenkään peruuttaa. Jos olen pahasti puhunut niin todistettakoon se\npahaksi.\" Luther oli puhunut kristikunnan nimessä, mutta myös Saksan\nkansan nimessä kristikunnan puolesta.\n\n\"Valtaava tietoisuus hetken maailmanhistoriallisesta merkityksestä,\nsen edesvastauksen ylevyydestä, joka oli hänelle uskottu, autuuttava,\nkaiken maallisen pelon ja kaikkia maallisia ajatuksia karkoittava ja\npuhdistava tunne, että hän nyt oli lausunut tunnustuksensa korkeimmasta\ntaivaassa ja maassa ei ainoastaan tämän katoovan maallisen suuruuden\nvaan vastaisten vuosisatojen näkymättömän seurakunnan edessä, kaikki\ntämä kohotti hänet oman itsensä yli ikäänkuin korkeampaan yhteisyyteen\nja pani hänen huulilleen profeetallisesti yleviä sanoja.\"\n\nTungoksessa ja ummehtuneessa ilmassa näkyi Luther hikoilevan ja näytti\nväsähtäneeltä. Häntä vaadittiin nyt puhumaan latinaksi. Ystävällisesti\nsanoi vaaliruhtinaan neuvos von Thun: \"Ellette jaksa, niin riittäköön\njo, herra tohtori.\" Mutta Luther ei hellittänyt, ja suorana, katse\ntaivaaseen käännettynä toisti hän puheensa latinaksi.\n\nEck sai nyt puhevuoron: Luther ei ollut esiintuonut mitään uutta vaan\nsitä mitä paavi ja kirkolliskokoukset jo olivat vääräksi tuominneet\nWiclifissä jo Hussissa. Älköön Luther asettako oman viisautensa\nvalistuneimpien miesten ja kirkolliskokousten yli. Laupeita luvattiin\nhänelle olla, jos hän vaan tahtoisi peruuttaa myrkylliset oppinsa.\nAntakoon hän nyt selvän vastauksen. Ja sen Eck saikin: \"vastaukseni\non oleva ilman sarvia ja hampaita. Jos ei pyhän raamatun selvillä\nsanoilla todisteta olevani väärässä - sillä minä en usko paavia enkä\nkirkolliskokouksia, jotka kieltämättä ovat erehtyneet ja olleet\nkeskenään ristiriidassa, - niin en tahdo enkä voi mitään peruuttaa,\nkoska ei ole hyvä eikä rehellistä toimia vastoin omaatuntoa. Tässä\nseison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen!\"\n\nNäin julkinen kirkolliskokousten erehtymättömyyden kieltäminen nosti\nkauhua ja myrskyistä liikettä. Keisari syöksyi ylös; hän ei tahtonut\nenään kuulla tuota miestä. Korkeimman maallisen vallan edessä tunsi\nLuther asiansa menetetyksi, hän itse vihollistensa käsiin annetuksi. Ja\nmitkä olivat todennäköiset seuraukset: kapina, vaino, verenvuodatus ja\nkaikenmoinen kurjuus, josta edesvastaus lankeisi hänen hartioilleen.\nMutta Jumalan nimessä ja Jumalan kunniaksi oli hän alkanut työnsä.\nYlönantakoot häntä ystävät, jääköön hän yksin, kunpa vaan Jumala ei\nylönanna häntä.\n\nJo oli yö joutunut kun Luther vihdoin pääsi tästä tulisesta pätsistä\nmajataloonsa, jossa häntä suurimmalla jännityksellä odottivat ystävät.\n\"Olen läväissyt, olen läväissyt\" huudahti hän, kohottaen kädet taivasta\nkohti. Braunschweigin herttua Erik lähetti hänelle kannullisen olutta\nkunnioituksensa osoitteeksi. Saksenin vaaliruhtinas oli Spalatinille\nlausunut: \"hyvin on tohtori Martti puhunut keisarin, ruhtinaiden ja\nsäätyjen edessä; liian rohkea hän minusta on.\"\n\nOlihan tuossa jotakin lohdutusta. Mutta yöllä terästivät Lutherin\nvihamiehet kuolettavat aseensa. Aamulla kutsuttiin valtiosäädyt kokoon,\nja keisari esitti heille ratkaisunsa. Katolisen uskonnon suojelijana,\nsanotaan siinä, tahtoo keisari nostaa kaikki kuningaskuntansa ja\nystävänsä kerettiläisyyttä vastaan, jopa siinä panna ruumiinsa,\nhenkensä ja sielunsa alttiiksi. Selvää on, että tämä munkki asettaa\nyksityisen mielipiteensä koko kristikuntaa vastaan, joka muka on\nerehtynyt. Keisari vaatii siis kaikkia ruhtinaita jättämään Lutherin\nhänen käsiinsä, kohta kun suojelusaika oli loppunut, jotta keisari\nsaisi hänen kanssaan menetellä niin kuin kerettiläiselle sopii.\nPaavilaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton. Valtakunnan\npanna oli julistettu tätä taipumatonta munkkia vastaan, ja koko\nvaltakunnan voima vaadittu häntä kukistamaan. Mutta olihan Luther\njo hänen vallassaan, kuten aikoinaan Huss Sigismundon. Keisari\nkuitenkaan ei tahtonut ruveta valapatoksi. \"Jos kunnia ja rehellisyys\novatkin karkoitetut koko maailmassa, pitää niiden saada varma\ntyyssija ruhtinaiden sydämmissä.\" Kaikissa tapauksissa oli Lutherin\nsuojelusaika muutamien päivien perästä loppunut ja silloin oli hän\nauttamattomasti keisarin vallassa. On siis melkein luultavaa, että\nkeisarin rehellisyyteen vaikutti yleinen kiihoitus ruhtinaissa,\nritareissa ja kansassa, tahi ehkä tahtoi keisari vieläkin säilyttää\nLutheria pitääksensä paavi kurissa. Mutta selvä on, että Jumala, joka\noli sitonut jalopeurojen suut, kun Daniel viskattiin heidän kuoppaansa,\nvälittömästi tässä sitoi paljoa raivokkaampien jalopeurojen suut.\n\nYhden koetuksen jopa vaarallisimmankin täytyi Lutherin vielä kestää.\nLutherin ystävät ja maltillisemmat vastustajatkin huomauttivat, että\neihän Lutherin oppia oltu koetettukaan perusteellisesti kumota.\nKeisari kuitenkaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan uudesta\nteoloogisesta väittelystä, mutta jos luullaan madolliseksi saada\nmunkki järkiinsä, niin lupasi keisari hänet suosittaa paavin armoihin.\nLuther kutsuttiin sen johdosta kymmenmiehisen lautakunnan eteen. Ei\nenään uhkauksia, vaan päinvastoin. Hänen ansioitaan tunnustettiin,\nmyönnettiin, että turha sofistiikka oli turmellut teologiian, jopa että\nkirkolliskokoukset saattavat erehtyä. Kaiketikin hänen omatuntonsa\nvaroitti häntä liiaksi luottamaan omaan järkeensä, joka sekin saattoi\nerehtyä, ja siten tuottaa pahennusta kirkkoon ja turmella sitäkin\nmissä hän oli oikeassa. Trierin arkkipiispa lupasi hänelle hyvän\nprioraatin ja kunniakkaan aseman hovissaan. Alistakoon Luther vaan\nasiansa keisarin ja valtiosäätyjen tahi vaikkapa kirkolliskokouksen\nratkaistavaksi, niin rauha palaa maahan ja kirkkoon. Kiusaaja\nlähestyi lampaan puvussa. Olihan Luther ainoa mies, joka voi hillitä\nvarsinaiset kumoukselliset liikkeet, jos semmoisia, kuten luultavaa\noli, ilmaantuisi. Hän enemmän kuin kukaan muu saattoi panna tarmoa\nSaksan kansan valituksiin paavikuntaa vastaan, kunpa hän vaan\nluopuisi kerettiläisistä opeistaan. Hän voisi esiintyä kansallisen\noppositsioonin pohjana ja edistää kansallisen reformipuolueen\nvaltiollisten tarkoitusten toteuttamista, semmoiseksi kuvattiin\nhänelle hänen oikea tehtävänsä. Mutta jos Luther harrastikin kansan\nvaltiollista vapauttamista, oli hänelle kuitenkin verrattomasti\nkalliimpi kirkon vapauttaminen sen \"babylonilaisesta vankeudesta\".\nHän ehkä hetkeksi horjui, mutta sisällinen ääni hänessä sanoi tällä\nkertaa kuten vastakin, ettei Jumalan asia ole sidottava politiikkiin.\nNeuvottelut eivät tuottaneet mitään tuloksia.\n\nHuhtikuun 25 p:nä sai Luther vihdoin keisarin luvan lähteä kaupungista\nja suojeluskirjan 20:ksi päiväksi, ehdolla ettei hän matkalla\nkirjoittaisi eikä saarnaisi, johon ehtoon hän kumminkaan ei suostunut.\n26 p:nä lähti hän matkaan ja oli siis vapaan taivaan alla, mutta se\ntosin olikin hänen ainoa turvansa, sillä julistettu oli hän valtakunnan\npannaan, jonka mukaan ei saanut kukaan häntä majoittaa, ruokkia,\njuottaa tahi osoittaa hänelle mitään suopeutta, antaa suojaa tahi\napua, vaan lyötäköön ja otettakoon hän puoluelaisineen kiinni, sekä\nkäyttäköön itsekukin heidän omaisuuttaan omaksi hyödykseen ja jättäkööt\nhänet sidottuna esivallan käsiin ja polttakoon hänen kirjojansa.\nSemmoinen oli Kristuksen jälkeläisen \"julistus\" ja kuuluisa Wormsin\nedikti. Tottahan mies nyt on kukistettu, semminkin kun keisari juuri\ntähän aikaan sodalla oli kukistanut kaikki ulkonaiset vihollisensa ja\nsaattoi tarmolla kääntyä kerettiläisyyttä vastaan.\n\nMutta valtakunnan ja kirkon pannaan julistettu mies oli äkkiä\ntuntemattomalla tavalla kadonnut näyttämöltä. Toukokuun 3 p:nä erosi\nLuther ystävistään, joiden seurassa hän oli matkustanut, ja poikkesi\nMöhraan tavataksensa siellä sukulaisiansa. Nämät seurasivat häntä\nAltensteiniin päin, mutta iltapäivällä hyökkäsi esiin metsästä joukko\nratsastajia, riistivät Lutherin vaunuista ja katosivat tietämättömiin.\n\nKauhu valtasi koko Saksan kansan. Huhuja liikkui jos jonkinmoisia.\nMikä tiesi, että ystävät olivat pelastaneet hänet Ranskaan, mikä taas\nvakuutti, että salamurhaajat olivat hänen tappaneet. Oli niitä, jotka\nolivat nähneet hänen murhatun ruumiinsa. Haikeita valituksia kuului\nkaikkialta: emme saa enään nähdä eikä kuulla häntä! Kostaa täytyi\nväkivallan tekijöille, ja keitäpä ne olisivatkaan ellei paavilaiset.\nNämät puolestaan pelkäsivät nyt enemmän kuolleen haamua kuin elävätä\nmiestä. Aleander kirjoitti: \"Ainoa pelastuksemme mahdollisuus on, että\nlyhdyillä ja soihduilla etsimme Lutheria läpi maailman ja toimitamme\nhänet takaisin maanmiehilleen.\"\n\nMutta Lutherin tila ei ollutkaan niin toivoton. Saksenin vaaliruhtinas\noli pitänyt välttämättömänä, että Luther pääsisi turvattuun paikkaan,\nkunnes Wormsin edikti oli kuluttanut kovimman kärkensä. Varmaankin\nvälipuheen mukaan Lutherin kanssa tapahtui tuo metsäsissien muka\nryöstö. Luther vietiin kaikella kunnioituksella Wartburgin linnaan,\njossa häntä alussa pidettiin syvimmässä salaisuudessa \"junkkari Yrjön\"\nnimellä. Ulkonaisesta taistelutantereesta oli Luther äkkiä temmattu\npois, mutta sisälliset taistelut yhä rasittivat häntä. Kipeimmin koski\nhäneen nyt kysymys luostarilaitoksesta. Hän oli itse vapaaehtoisesti\ntehnyt munkkilupauksen. Oliko hän oikeutettu sitä purkamaan? Munkit\nolivat katolisen kirkon vankin tuki, mutta kansassa paljon pahennusta\nsynnyttävä; pappien oikeudesta avioelämään oli hän kyllä selvillä.\nOliko tämä oikeus ulotettava myöskin munkkeihin, jolloin koko laitos\nkävisi mahdottomaksi. Omasta kokemuksestaan tunsi hän munkkielämän\nturmiota; sen perustuksena oli autuuden saavuttaminen omien töiden\nkautta. Se oli siis julkisessa ristiriidassa Jumalan sanan kanssa,\nja siitä syystä vakaantui hänessä se käsitys, että luostarilaitos\non hävitettävä. Syyskuussa lähetti hän Wittenbergiin tätä asiaa\nselvittäviä teessejä. Uusi ratkaiseva askel oli Jumalan avulla astuttu.\n\nKuten ainakin vaivasi häntä sairauskin. Elämänlaatu linnassa ei\nsoveltunut hänelle, ja sitä paitsi kiusasi häntä ajatus, että hän\nmuka oli pelkurimaisesti paennut työalastaan, että hän nyt turvattuna\neli ylöllisyydessä ja laiskuudessa. Hänen elämänsä oli kuitenkin nyt\nniinkuin aina uupumatonta työtä. Kirjaisia ja kirjevaihtoa valui hänen\nkädestään lakkaamatta. Merkillisimpinä tässä kohden on mainittava\nkirje Mainzin arkkipiispalle Albrechtille. Luther oli muka nyt, kuten\nAlbrecht luuli, ijäksi päiviksi poistettu ja saatettu vaikenemaan.\nHätäpä nyt! Albrecht tarvitsi rahaa ja ryhtyi taas anekkikauppaan\nHallessa. Luther sai siitä tiedon; anekkikaupasta oli reformatsiooni\nsaanut alkunsa; oliko nyt kaikki menevä entiselleen? Sitä ei voinut\nLuther sietää. Marraskuussa oli hänellä valmis käsikirjoitus \"Hallen\nepäjumalaa vastaan\". Hän lähetti sen Spalatinille, joka kovasti\nsäikähtyi. Onko taas sytytettävä se tuli, jota tuskin on saatu\nsammumaan! Vaaliruhtinas antoi ankaran käskyn, ettei Luther saa\nkirjoittaa arkkipiispaa vastaan. Mutta Luther arveli, että eikö jo\nsiinä kylliksi, että ruhtinas on sitonut hänen ruumiinsa; henkeänsä hän\nei anna sitoa. Sen verran taipui hän kuitenkin, että hän lupasi ensin\nlähettää varoituskirjeen Albrechtille. Loppusanat siinä olivat: \"Olkoon\nteidän vaaliruhtinaalliselle armollenne rehellisesti ja kirjallisesti\nsanottuna, että ellette poista tuota epäjumalaanne, täytyy minun\njumalallisen opin ja kristittyjen autuuden tähden, julkisesti rynnätä\nteitä vastaan niin kuin olen rynnännyt paavia vastaan, jonka mukaan\nT.V. Armon tulee menetellä ja ojentua. Tähän odotan 14 p:än kuluessa\nnopean ja hyvän vastauksen.\" Vangittu munkki puhuu hallitsijana, ja\nAlbrecht todellakin vastasi nöyrällä synnintunnustuksella.\n\nMutta mahtavimpaa asetta paavilaisuutta vastaan valmisti Luther kun hän\npakollisessa vankeudessaan ryhtyi pyhää raamattua kääntämään saksaksi.\nUskonpuhdistuksen vastainen menestys oli siirrettävä ihmisen kädestä\nJumalan omaan sanaan. Tätä suurta työtä varten oli Lutherin poistuminen\nmaailman hälinästä Jumalan sallima. Kansallisen kielen viljelemiseen\nnähden tunnustetaan Lutherin raamatunkäännöksellä olevan perustava\nmerkitys. Reformatsioonin periaatteesta seurasi luonnollisesti kansojen\noman kielen kohottaminen kirjallisuuskieleksi. Toistakymmentä vuotta\nkesti kuitenkin, ennenkun koko raamattu valmistui. Jokaista uutta\npainosta korjattiin huolellisesti.\n\n\n\n\nVIII.\n\nTaistelu eksyneitä veljiä vastaan.\n\n\nSitten kun katoliset huomasivat, ettei Lutherin katoaminen\ntuottanutkaan pahempia seurauksia, oli heidän riemunsa sekaantumaton.\nMahtavan uskonsankarin suu oli nyt ainaiseksi tukittu. Toivottiin\ntuota pikaa saatavan hänen työnsä kaikki jäljet hävitetyiksi, ja,\nkuten näimme, aikoi Mainzin arkkipiispa kohta ruveta entiseen\nanekkikauppaansa.\n\nMutta toiselta puolen voitti uskonpuhdistus ja evankeliumin saarna\nalaa yli koko Saksan ja melkein kaikissa Europan maissa. Wittenberg\nja sen yliopisto kulki etupäässä, mutta sittenkin huomattiin pian,\nettä Lutherin järjestävä ja ohjaava käsi oli poissa. Kiihkeämmät\nrupesivat vetämään johtopäätöksiä Lutherin opista. Kun meillä on puhdas\noppi, miksi siis sallimme kirkon vääriä menoja, messua, alttarin\nsakramenttia yhdessä muodissa, kuvia, pyhien palvelusta ja kaikenmoisia\nuskonnollisia taikatemppuja? Pois nuo kaikki!\n\nKarlstadt, levoton ja kunnianhimoinen, piti itsensä nyt kutsuttuna\nastumaan Lutherin sijaan ja ajamaan uskonpuhdistuksen asiaa paremmalla\nvauhdilla. Jo oli eräs Feldkirch ensimmäiseni papeista rohjennut\nmennä naimisiin, ja häntä seurasi pari muutakin. Luther ei ainoastaan\nihaillut heidän rohkeuttansa näin vaarallisella ajalla, vaan asettuen\nheidän puolellensa julkaisi hän lisäksi teessejä, joissa hän sanoo\nmunkkien ja nunnien suoranaiseksi velvollisuudeksi jättää luostarinsa\nja elää kuten muutkin ihmiset perheellisinä ja omasta työstään.\nKarlstadt astui nopeasti aukaistua tietä myöten. Kaikki paavin\nlaitokset ovat jumalattomia. Kalkin ryöstäminen maallikoilta on syntiä.\nÄlkäämme ijäti väitelkö, vaan käykäämme niinkuin Elias Haalin alttariin\nkäsiksi. Joulun edellisenä sunnuntaina julisti hän saarnastuolista,\nettä hän uuden vuoden päivänä aikoi halullisille jakaa sakramentin\nmolemmissa muodoissa. Niin pitkälle ei tahtonut kaupunginneuvosto\nmennä, mutta Karlstadt ei hellittänyt, ja ehtoollisvieraita tulikin.\nMessu, kirkon vahva muuri, oli siten kukistettu. Vähän aikaa sen\njälkeen meni Karlstadt naimisiin. Luostareissakin nosti Karlstadtin\nuudistukset mielet kuohuksiin, semminkin Augustiiniluostareissa. Munkki\nZvilling Wittenbergissä rupesi itse luostarissa saarnaamaan messua\nvastaan ja vaatimaan alttarin sakramenttia molemmissa muodoissa.\nSyntyi varsinainen kapina prioria vastaan. Saksenin hovissa oltiin\ntaas levottomia ja vaadittiin yliopiston lausuntoa. Se kävi kuitenkin\nZvillingin eduksi. Siinä ehdotetaan näet, että messun väärinkäytöstä\ntäytyy ehkäistä, vaikkapa sallittaisiinkin toistaiseksi heikkojen\ntähden yksityismessuja, mutta kaikessa tapauksessa oli kalkki annettava\nmaallikoille. Vaaliruhtinas tosin ei tahtonut sekaantua asiaan,\nmutta varoitti ja kehotti menettelemään hiljaisesti kunnioitettavien\nvanhojen tapojen hävittämisessä. Luostarissa täytyi priorin\nlakkauttaa messu, mutta sekään ei enään riittänyt. Marraskuussa\nheitti 13 munkkia kaapunsa, luopuen siten paavikirkon vakinaisesta\narmeijasta ja sen lipusta, ja rupesi mikä evankeliumia saarnaamaan,\nmikä yhteiskunnalliseen rehelliseen työhön. Tie oli raivattu, ja yhä\nuseammat sitä käyttivät.\n\nNäin myrskyiseni! aikana ei ole ihmeellistä, että yliopiston nuoriso\nmenetti malttinsa ja antautui varsin moitittavaan tekoon. Joulukuun\n3 p:nä syöksyi ylioppilaita ja porvareita kirkkoon, hävittivät\nmessukirjat, ajoivat pois papit, jopa uhkasivat rynnäköllä tunkea\nfransiskolaisluostariin. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, että\njohtavat ylioppilaat olivat Erfurtilaisia. Luther myönsi kyllä\nmuutokset oikeutetuiksi, mutta moitti ankarasti, että niiden varjossa\nväärinkäytettiin kristillistä vapautta. Wartburgista julkaisi hän taas\nkirjoituksen: \"Harras kehoitus kaikille kristityille varjella itseänsä\nkapinasta ja metelistä\".\n\nLuther oli särkenyt ne pimeyden ja orjuuden kahleet, joissa\nkristikuntaa vuosisatoja oli pidetty. Hän on vaatinut omantunnon\nvapautta kristitylle Jumalan sanan horjumattomalla pohjalla.\nMutta luonnollisen ihmisen halut ja himot käyttävät ijankaikkiset\ntotuudetkin omiin tarkoituksiinsa. Vapaus muuttuu vallattomuudeksi,\nvaarallisimmaksi aseeksi taantumiselle, \"Mihin Jumala rakentaa\ntemppelinsä, sinne rakentaa perkele kappelinsa\", sanotaan, ja\nsyyllisinä ovat muka temppelin rakentajat. Tämä surkea ilmiö\non huomattavana kaikissa syvemmälle menevissä uudistuksissa\nsekä yhteiskunnallisella että henkisellä alalla, eikä sitä tässä\nvuosisatojen suurimmassa reformityössä saattanut puuttua. Lutherin\npainettu sana ei enään riittänyt vallattomuuden salpaamiseksi.\n\nWittenbergin neuvosto ryhtyi yliopiston suostumuksella\njumalanpalveluksen järjestämiseen uuden suunnan mukaan, mutta kun\nse ei suostunut Karlstadtin vaatimukseen, että alttarit ja kuvat\nhävitettäisiin, otti roistoväki omin neuvoin työn suorittaakseen.\nKirkoista ryöstettiin ja hävitettiin kaikki mikä muistutti entistä\njumalanpalvelusta. Kukin pappi menetteli oman mielensä mukaan,\nripistä ja paastosta ei pidetty enään väliä, mutta ei muustakaan\nsielunhoidosta. 'Täydellinen anarkiia pääsi valloilleen. Ja jos\nneuvosto olisikin vihdoin saanut kuria ylläpidetyksi, saapui\nKarlstadtille ja hänen johtamalleen joukolle mahtavat liittolaiset.\n\nZwickaun kaupungissa kertoi eräs kankuri Nikolaus Storch, että enkeli\nGabriel oli ilmaantunut hänelle ja valinnut hänet siksi profeetaksi,\njonka tuli puhdistaa kirkko ja rakentaa pyhien seurakunta maan päällä.\nHäneen liittyi entinen ylioppilas Markus Stübner ja kankuri Markus\nTuomas. Lahkokunnan varsinaiseksi järjestäjäksi tuli Tuomas Münzer.\nNämät profeetat kulkivat muinoisten tavalla ennustaen Saksalle Jumalan\nkirousta ja hävitystä. \"Herran päivä on tulossa ja maailman loppu on\nkäsissä\". Näiden raivojen miesten pöyristyttävät kuvaukset vaikuttivat\nvastustamattomasti mieliin, jotka jo entuudesta olivat yltiöpäisyyteen,\nitsensä ruoskimiseen ja pyhiinvaellusraivoon tottuneet. Zwickaun\npappi Nikolaus Haussman oli tarmokas mies ja osasi pitää profeetat\naisoissa. Tietystikin pyyhkivät nuo pyhät miehet paatuneen kaupungin\ntomun jaloistaan. Olihan heidän, Lutherin oikeiden oppilaiden,\noikea paikka Wittenberg. Joulukuun 27 p. saapui sinne kulkue Storch\njohtajana. Varmoina asiastaan lähtivät päämiehet professorien luo.\n\"Me olemme Jumalalta lähetetyt opettamaan kansaa, olemme profeettoja\nja apostoleita, olemme lutherilaisia.\" Kuka on käskenyt sinua\nsaarnaamaan? kysyi Melanchton entiseltä ylioppilaalta. - Herra\nJumalamme! \"Ne ovat outoja henkiä\", arveli Melanchton epäröivänä,\n\"ei pidä sammuttaa Jumalan Henkeä, mutta myös ei antautua perkeleen\nhengen vieteltäväksi.\" Karlstadtin kiihdyttämissä ihmisissä saivat\nprofeettain opetukset paljon jalansijaa. Itse vaaliruhtinas, joka sai\nheistä tiedon, kirjoitti: \"Maallikkona en voi tätä arvostella, mutta\nJumalaa vastaan en tahdo toimia.\" Luther yksin kohta alusta oli heistä\nselville. \"Palvelijainsa nöyryyttämiseksi on Jumala lähettänyt heille\ntämän ristin, älköön kuitenkaan vaaliruhtinas ryhtykö heitä vastaan\nväkivaltaisuuteen. Sanalla ovat ne kukistettavat.\"\n\nKarlstadt itse oli kohta ilmitulessa. Zwickaun profeettain tultua\nrupesi hän vieläkin raivokkaampiin yllytyksiin, ja uudestaan ryntäsi\nkaupunginväki kirkkoihin hävittäen, ryöstäen. Nyt oli kristitty\nainoastaan se, joka pysyi pois ripistä, joka paastopäivinä söi lihaa,\nja joka hylkäsi kaikki kirkon vanhat menot perkeleen juonina. \"Yksin\npyhät muodostavat kirkon\". Mutta ei siinä kylliksi. Jos Jumala\nvälittömästi valaisee uskovaisia, miksi ovat opinnot tarpeellisia?\nSehän oli johdonmukaista, ja Karlstadt kehoittikin oppilaitaan\nluopumaan opinnoistaan. Muutamat koulunopettajat suorastaan ajoivat\noppilaitansa pois. Ylioppilaistakin useat jättivät luentosalit\nja ulkomaan hallitsijat kutsuivat pois omia alamaisiansa tästä\nturmeluksen pesästä. Sekasorto oli ylimmillään. Susi raivosi\nlammaslaumassa. Sotajoukko oli hajallaan ja johtaja piiloutuneena\ntiesi missä. Reformatsioonin vastustajat ilakoitsivat. Luther on\npäästänyt vallattomuuden hengen irralleen, ja nyt raukee koko hänen\nkorttilinnansa.\n\nKuka voi kuvata Lutherin sieluntuskat! Kirkon ja valtion panna\npainoi hänen ylitsensä, ja lisäksi oli hänen ruhtinaansa kovasti\nkieltänyt häntä lähtemästä turvapaikastaan, koska ruhtinaan voima ei\nriittäisi häntä suojelemaan. Mutta oliko mahdollista oman henkensä\npelastamiseksi jättää Jumalan asia hukkumaan? Sitä vartenko oli hän\nuhmannut hengelliset ja maalliset vallat Wormsissa? Ei, taistelun\nkuumimpaan tuiskuun täytyi hänen heittäytyä, järjestää rivit uudestaan,\nkehoittaa, rangaista. Hän päätti lähteä ja kirjoitti vaaliruhtinaalle:\n\"Minuun ovat tapaukset Wittenbergissä siksi koskeneet, että ellen\nolisi varma siitä, että meillä on puhdas evankeliumi, niin joutuisin\nepätoivoon. Te tiedätte, tahi ellette tiedä, niin olkoon se teille nyt\nsanottu, että olen saanut evankeliumin, en ihmisiltä vaan Jesukselta\nKristukselta. Olen ollut nöyrä, mutta kun nyt näen, että liiallinen\nnöyryys vie evankeliumin halventamiseen, täytyy minun omantunnon\npakosta menetellä toisin. Teidän ruhtinaalliselle armollenne olen\ntehnyt kylliksi, kun olen tänä vuonna pysynyt syrjässä. Perkele tietää\nkyllä, etten ole tehnyt sitä arkuudesta. T.R.A. tietäköön, että minä\ntulen Wittenbergiin korkeammassa suojassa kuin T.R.A----nne. En\naijo pyytäkään T.R.A----nne suojelusta; minä ehkä voinen paremmin\nsuojella T.R.A----nne kuin Te minua. Lisäksi: jos tietäisin, että\nT.R.A. tahtoisi tahi voisi minua suojella, en tulisi laisinkaan. Tässä\nasiassa ei saa eikä voi miekka suojella eikä auttaa. Jumalan yksin\ntäytyy tässä johtaa ilman inhimillistä huolta ja tointa. Siis, se joka\nvahvimmin uskoo, se paraiten auttaakin voi, mutta T.R.A. on varsin\nheikko uskossa. T.R.A. pyytää tietää mitä Teidän tässä asiassa tulee\ntehdä. Siihen minä vastaan: T.R.A. on jo tehnyt liiaksi, eikä Teidän\npitäisi tehdä mitään. T.R.A. tulee vaaliruhtinaana olla esivallalle\nalamainen, vaikka maallinen valta tahtoisikin vangita ja tappaa minut.\nJos T.R.A. antaa aukaista portit, eikä vihollisiini nähden, jotka\ntahtovat minua vangita, riko vapaata, ruhtinaallista suojeluskirjaansa,\nniin tulkootpa ne vaikka minua viemään, niin on T.R.A. osoittanut\nvelvollista kuuliaisuutta ilman T.R.A----nne huolta, tointa tahi\nvaaraa. Älköön siis T.R.A. huolehtiko minun tulostani.\" Vaaliruhtinasta\nliikutti tämä kirje, mutta hän vaati, että Luther vielä nimenomaan\nilmoittaisi, että hän oli palannut ilman vaaliruhtinaan lupaa. Sen\njohdosta kirjoitti Luther vielä ennen lähtöänsä: \"Olen valmis kestämään\nT.R.A----nne epäsuosiota ja koko maailman vihaa. Wittenbergiläiset ovat\nminun lampaitani, Jumala on ne minulle uskonut. Minun täytyy heidän\npuolestansa mennä kuolemaan. Tämän tietäköön T.R.A. älköönkä epäilkö,\nettä taivaassa on päätetty toisin kuin Nürnbergissä (valtiopäivillä).\"\n\nJa hän tuli Wittenbergiin Maaliskuun 7 p:nä, ystäviensä suurimmaksi\niloksi, mutta ei sinä tuimana Lutherina, joksi olemme hänet\noppineet tuntemaan taistelun tulessa. Jo toisena päivänä astui hän\nsaarnastuoliin, laupeana isänä ja opettajana. Hän varoitti ja neuvoi,\nmutta ei koskenut sanallakaan äskeisiin meteleihin, vielä vähemmin\nniiden toimeenpanijoihin. Ei ollut koskaan Lutherin omituinen valta\nihmismielien yli ilmaantunut niin suurenmoisena ja ylevänä kuin näinä\npäivinä. Seurakunta, joka oli odottanut toista, otti nöyrästi opetuksen\nvastaan; rauhanrikkojat olivat hämillään. Ne pyysivät keskustelua\nLutherin kanssa, johon hän vastenmielisesti suostui. Mitään sovintoa\nsiinä tietysti ei saatu aikaan, mutta profeetat huomasivat, että heidän\nvaltansa oli murtunut, ja Karlstadtkin alistui. Myrsky tyyntyi, ja\nrauha oli palautettu. \"Minkälainen on tämä? sillä tuulet ja meri ovat\nhänelle kuuliaiset!\"\n\nReformatsiooni sai nyt jonkun aikaa levollisesti hengittää. Kaikkialla\nSaksassa, semminkin vapaissa valtiokaupungeissa esiintyi evankeliumin\nhengen valaisemia miehiä rohkeasti saarnaamassa puhdistettua oppia.\nWittenbergissä järjestettiin jumalanpalvelus vähitellen, sen\nmukaan kuin mielet vakaantuivat, evankeliseen suuntaan. Edellinen\nhävitys muuttui säännölliseksi reformatsiooniksi. Osia Lutherin\nraamatunkäännöstä valmistui nopeasti ja levisi huimaavalla vauhdilla,\nvaikka sen lukemista pannan uhalla kiellettiin. Melanchton järjesti\nevankelisen opin tieteelliseen muotoon mainiossa kirjassaan \"Loci\ncommunes\". Missä olivat nyt nuo mahtavat hengelliset ja maalliset\nvallanpitäjät, missä ne salamannuolet, joilla evankeliumia ja\nsen saarnaajia oli uhattu? Ne olivat takertuneet valtiollisiin\nsokkeloihinsa. Paavi juonitteli tapansa mukaan, ja keisari kävi\nyhtämittaisia sotia valtansa levittämiseksi. Nyt kuten aina, milloin\nuskonpuhdistus oli vaarallisimmassa kohdassaan, hämmensi Jumala\nvastustajien toimia.\n\nYhtä omituinen kuin odottamaton vastustaja nousi nyt tätä\nverrannollista rauhaa rikkomaan. Englannin kuningas Henrik VIII,\nkunnianhimojen ja elämässään irstas nuorukainen, ei tyytynyt\nturnauksissa voittamiinsa laakereihin, vaan päätti hänkin heittäytyä\nteoloogiseen turnaukseen Wittenbergin munkkia vastaan. Aluksi\npoltettiin erinomaisella juhlallisuudella Lutherin kirjat. Sitten\njulkaisi kuningas leimuavan kirjan Lutherin harhaoppeja vastaan,\npuolustaen katolisen kirkon seitsemää sakramenttia. Suurimmalla\nhalveksimisella puhuu hän tuosta miehestä, \"joka näkyy olevan\nsynnytysvaivoissa, mutta synnyttää vaan ilmaa, joka verhoo\nmielettömyyksiinsä ylpeiden sanojen pöyhkeilevään vaippaan,\nniinkuin apinaa puetaan purppuraan.\" Mutta kaikeksi varmuudeksi\nvetoo hän, katolilaisten tapaan, rovioon, jotta tämä kyykäärme\nkauhealla kuolemallaan kerrankin hyödyttäisi maailmaa. Ihastus tästä\nerinomaisesta teoksesta oli katolilaisissa ääretön, ja paavi antoi\nkuninkaalle arvonimen \"Uskon puolustaja\".\n\nTaisteluhenki Lutherissa leimahti ylimmilleen. Mitä mahtavammalta ja\nvaarallisemmalta vastustaja näytti, sitä terävämmäksi Luther luuli\ntäytyvänsä hioa miekkansa. \"Turhaa olisi nöyrtyä, peräytyä, rukoilla ja\nkoettaa rauhallisia keinoja. Aina tapaatte Lutherin karhuna tiellänne\nja jalopeurana poluillanne. Sen evankeliumin edessä, jonka minä, Martti\nLuther, saarnaan, täytyy sittenkin munkkien, ruhtinaiden, perkeleiden,\nkuoleman, synnin, sekä kaiken sen, joka ei ole Kristuksesta, kukistua\nja hävitä.\" Luther opetti vanhurskautta uskosta ilman töitä. Hänen\nvastustajansa syyttivät häntä löyhän siveys-opin ja irstaisuuden\npuoltajaksi. Ankaran moraalin ja hyvien töiden asianajajina esiintyivät\npaavit ja kardinaalit, joiden irstas elämä on maailmanmainio, ja\ntällä kertaa kuningas, jonka verinen väkivaltaisuus on historian\nilettävimpiä. Tänä päivänäkin vielä ovat uskonvanhurskauden vastustajat\nja hyvien töiden puolustajat usein semmoiset, joiden elämä vähimmin\nvastaa evankeliumin vaatimuksia. Luther oli nyt saanut uuden\nverivihollisen, joka tosin ei enään esiintynyt kirjailijana, mutta sitä\nvastoin kiivaimpana väkivaltaisuuksiin yllyttäjänä.\n\nTurhaan olivat paavikunnan suurmiehet teroittaneet kynänsä\nuppiniskaista munkkia vastaan, turhaan itse Englannin oppinut kuningas\nrynnännyt kirjalliselle taistelutantereelle uskon puolustajana.\nEiköhän vihdoin saataisi vuosisadan suurin nero, oppineiden kuningas\nErasmus, pukeutumaan loistavaan haarniskaansa? Tietystikään hän ei\ntahtonut mitenkään joutua epäluulon alaiseksi mistään yhteydestä\npannaan julistetun miehen kanssa, jonka kirjoja hän oli rohjennut lukea\nainoastaan paavin erityisellä luvalla. Mutta sittenkin uhiteltiin häntä\naina syytöksellä lutherilaisuudesta. Hänkö muka ei olisi oikeauskoinen!\nHänkin ehkä joutuisi pannan alle! Miehuus ei suinkaan löytynyt niiden\nomaisuuksien joukossa, jotka kaunistivat suurta Erasmusta. Kun häntä\nmaailman mahtavat kehoittivat esiintymään, valittaa hän surkeasti niitä\nvaaroja, joihin hän joutuu. Häntä ehkä kivitetään, eikä hän löydä\nkustantajaakaan. Mutta oja siellä, allikko täällä, olivathan sittenkin\nmaailman mahtavat hänen puolellaan.\n\nHän tarttui siis kynään. Mutta koko hänen luovauskonsti oli tarpeen\ntörmäyksen välttämiseksi toiselta puolen kaiken sen hyvän kanssa,\nmitä hän ennen oli Lutherista sanonut, toiselta puolen kirkon kanssa.\nHän valitsi aineeksensa kysymyksen \"Vapaasta tahdosta\", joka ei ollut\nsuoranaisesti yhteydessä päivän polttavien kysymysten kanssa. Hän\nliikkuu vaan pinnalla, myöntää, ettei hänellä ollut asiasta varmaa\nvakaumusta; asia ei kuulu yksinkertaisen kansan alaan; paljon on\nitsessään hyvää, mutta määrätyssä tilaisuudessa sopimatonta, kuten\nviini kuumetta sairastavalle; hän tahtoo välttää äärimmäisyyttä ja\npysyä keskitiellä. Mutta ennen kaikkea koettaa hän olla koskematta\nkirkon oppiin ja sen arjimpiin kohtiin. Kaikin mokomin älköön kukaan\nsyyttäkö häntä, kirkon uskollista poikaa, kerettiläisyydestä.\n\nLutherin luontoiselle miehelle, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa\nja totuuden kanssa, oli semmoinen kurja luikerteleminen ainoastaan\nilettävä, mutta vastauksessaan \"Epävapaa tahto\" heittää hän entisen\ntuiman kirjoitustapansa, pysyen tieteellisessä todistelemisessa. Ne\nsuuret seuraukset, joita oli odotettu Erasmuksen esiintymisestä,\nraukesivat kokonaan tyhjään. Evankeliumi levisi paikasta paikkaan\nrohkeiden julistajien kautta ja vainoista huolimatta. Saksassa\ntyydyttiin vielä vangitsemisiin tai karkoituksiin, mutta\nAlankomaissa, joka oli lähempänä keisaria ja joka sittemmin tuli\nniin kuuluisaksi Alban herttuan kymmentuhansittain viritettyjen\nrovioiden kautta, sai evankeliumi ensimmäiset veritodistajansa.\nKaksi nuorta augustiinimunkkia, Esch ja Voes, poltettiin kaikella\nkirkon juhlallisuudella. Luther viritti kanteleensa, josta vasta\nlähti seurakuntien vielä nykyään käytetyt ylevimmät sota-,\nkiitos- ja lohdutusvirret, ylistääksensä heidän kuolematansa mieltä\ninnostuttavassa, kansanlaulun muotoon rakennetussa laulussa:\n\"Lähetyskirje kristityille Hollannissa\", kiittäen Jumalaa siitä, että\nvihdoin on jotakin hedelmää niitetty Herran sanan kylvöstä.\n\nPaavi Leo X kuoli 1521, ja häntä seurasi paavina Hadrian VI, joka\nainakin oli elämässään nuhteeton, mutta sen ohessa mitä kiihkoisin.\nSeuraavana vuonna kokoontuivat valtiopäivät Nürnbergiin varsin\nuhkaavilla enteillä. Vihamieliset ruhtinaat vaativat Wormsin\nediktin ankaraa toimeenpanoa. Nythän tiedetään niissä Luther on\ntavattavissa. Paavin nuntsius semminkin osoittautui verenhimoiseksi.\nMutta toiselta puolen näkyi myös kuinka uskonpuhdistus oli voittanut\nalaa. Nürnbergin kirkoissa saarnasivat rohkeasti evankeliumia etevät\nmiehet, semmoiset kuin Osiander. Tuo oli nuntsiuksesta ylen julkeata;\nhän vaati uppiniskaisten pappien ja munkkien vangitsemista, johon\nvaltiopäivät suostuivat. Mutta Nürnbergin kaupungin neuvosto päätti\npanna väkivaltaa väkivaltaa vastaan. Valtiopäivillä ilmoiteltiin nyt\nnuntsiukselle, ettei käy päinsä vangita vapaakaupungin pappeja, ja kun\nhän tahtoi omalla uhallaan toimittaa vangitsemisen, uhkasi itse Mainzin\narkkipiispa lähteä pois. Asia raukesi.\n\nRoman ylenpalttinen röyhkeys vaikutti taas käänteen valtiopäivien\nmielipiteissä, ja uudestaan laadittiin valituskirja kaikista kirkon\nväärinkäytöksistä paaville lähetettäväksi. Suuttumus nousi romalaisissa\nylimmilleen. Paavi kirjoitti itse vaaliruhtinaalle: \"Olemme kauvan\nodottaneet, olemme tahtoneet nähdä eikö Jumala aikonut johtaa sieluasi\nja pääsetkö sinä saatanan pauloista. Avaa silmät ja näe kuinka syvälle\nolet langennut\" j.n.e. Vaaliruhtinas, joka varoi sodan syttymistä,\nkysyi neuvoa Lutherilta. Tämä vastasi: \"Ei saa mikään ruhtinas ruveta\nsotaan ilman sen kansan suostumusta, jonka kädestä hän on, valtansa\nsaanut. Kansa ei tahdo taistella evankeliumin puolesta, koska se ei\nole uskovainen. Älkööt ruhtinaat tarttuko miekkaan; he ovat kansojen,\ns.o. uskottomien ruhtinaita.\" Nürnbergin valtiopäivät lopetettiin ilman\nmuuta päätöstä, kuin että Wormsin edikti oli kaikkialla noudatettava,\nmutta sen ohessa, että uudet valtiopäivät kutsuttaisiin kokoon\nSpejeriin lopullisesti ratkaisemaan uskontokysymystä. Paavin puolue\nraivostui. Siis maallikoita ratkaisemaan uskonnollisia asioita, jotka\nkuuluvat yksinomaan paaville! Heillä ei ollut muu neuvona kuin roviot,\nja niitä sytytettiinkin yhä useampia, tavallisella seurauksella, että\nmarttyyrin veri kostutti evankeliumin vainiota. \"Missä ikinä Aleander\nsytyttää rovion, siellä hän nähtävästi kylvää kerettiläisiä\", sanoi\nErasmus.\n\nVaroittaen oli Luther näiden vainojen johdosta kirjoittanut: \"Jos\nruhtinaat asettuvat totuutta vastaan, syntyy siitä meteli, joka syöksee\nturmioon hallitsijat, papit ja kansan. Kansalaissota uhkaa ruhtinaiden\npäitä.\" Yhteiskunnalliset olot Saksassa olivat siksi kurjat, ettei\nsemmoinen ennustus ollut vaikea. Ruhtinaat ja ritarit olivat\nalituisissa sodissa milloin keskenään milloin ulkovaltioita vastaan,\nja niitä varten välttämättömät verot rahassa ja veressä puserrettiin\nyksinomaan alhaisesta kansasta. Moni ritarilinna oli suorastaan\nrosvoluola, josta harjoitettiin julkista maantieryöstöä. Kaikki äänet,\njotka vaativat yhteiskunnallisten olojen parantamista, tukehutettiin\ntahi jäivät tehottomiksi. Semmoinen toivoton tila ei voinut olla tuon\ntuostakin nostamatta raivoisaan kapinaan onnetonta rahvasta, niin\nepätoivoinen kuin olikin sen taistelu. Keskiajan katsantokannan mukaan\nsaivat sellaiset aseelliset kapinat usein jonkinmoisen hengellisen\nliikkeen muodon. Semmoisista mainitsemme vaan n.s. \"Kenkäliiton\"\nSpejerissä 1503 ja 1513, ja \"Köyhän Kuntzin\" kapinan Wyrtembergissä\n1514. Ne kyllä tukehutettiin vereen ja vastaisia purkauksia luultiin\nmahdolliseksi estää vieläkin ankarammalla sorrolla. Mutta luonnollisena\nseurauksena oli, että toiselta puolelta kapinatkin kävivät yhä\nhurjemmiksi ja hävittäväisemmiksi, kun rahvas ei enään toivonut mitään\nparannusta, vaan pyysi ainoastaan tyydytystä kostollensa sortajien\nveressä.\n\nKun Lutherin mahtava huuto hengellistä ja maallista sortoa vastaan\nkaikui Saksan yli, ei ollut vältettävissäkään, että se sytyttäisi uutta\ntulta epätoivoisessa kansassa, joka ei voinut käsittää sitä vapautta,\njota Luther opetti. Olemme jo nähneet kuinka väärin Zvickaun profeetat\nkäyttivät Lutherin vaatimaa kristityn ihmisen vapautta vallattomuuden\nharjottamiseksi. Ne kyllä Wittenbergistä karkoitettiin, mutta silti\neivät olleet kukistetut. Karlstadt oli jättänyt professoripaikkansa\n1523 ja siirtynyt Orlamünden seurakunnan papiksi. Siellä sai hän kansan\nkannatusta ja riehui entistä hurjemmin, hävitti alttareita ja kuvia,\nja luuli kaiken kirkollisen järjestyksen kumottua rakentavansa oikean\npyhien seurakunnan. Lutherin kanssa riitaantui hän täydellisesti ja\nkirjoitti ahkerasti Wittenhergiläisiä vastaan, joita hän nyt kuvasi\npaavilaisia pahemmiksi ja evankeliumin väärentäjiksi. Kiihtyneissä\nmielissä iti semmoinen kylvö. Luther päätti lähteä paikalle, saarnasi\nja puhutteli Karlstadtia. Mutta myrkky oli jo liian syvään tunkeutunut.\nSana ei enään pystynyt. Luther samoin kuin kaikkien aikojen aatteen\nsankarit, sai nyt kokea, että sama kansa, joka eilen huusi \"hosianna\",\ntänä päivänä on yhtä innokas huutamaan \"ristiinnaulitse\". Kun hän lähti\nOrlamündestä, solvasi väestö Saksan kansallissankaria vihamielisillä\nhuudoilla, jopa loan ja kivien heittämisellä. Erasmus salaisella ilolla\nkirjoitti: \"Nyt korjaamme kylvösi hedelmät\".\n\nPahemmin kuin Karlstadt raivosi Tuomas Münzer saarnaajana Allstedtissä.\nHänelle, joka oli yksinomaan \"hengen\" johtama, oli pyhä raamattu ihan\ntarpeeton, mutta sittenkin saarnasi hän raamatullisten lauseiden\npeitossa sosialistisia ja kommunistisia oppeja, yllyttäen avonaiseen\nkapinaan ei ainoastaan kirkkoa vaan kaikkea maallista esivaltaa ja\nyhteiskuntajärjestystä vastaan. Hänestä oli Lutheria mahdottomampi\ntaivuttaa Jumalan Hengen alle kuin turkkilaisia ja pakanoita. Luther\npuolestaan sanoi: \"minulle on erittäin ilahuttavaa, että nämät\nvillihenget kehuvat ei olevansa meikäläisiä. Henki heitä ajaa, sanovat\nhe, ja minä sanon: huono on se Henki, joka ei tuota muita hedelmiä\nkuin luostarien ja kirkkojen ryöstöä; sitä voivat aikaansaada maailman\nsuurimmat konnatkin. Mutta saarnatkoot vaan ujostelematta ja reippaasti\nmiten voivat ja ketä vastaan tahtovat, sillä Jumalan sanan täytyy aina\nolla sotatamineissa. Törmätkööt henget vapaasti vastakkain. Mutta jos\njoku ryhtyy väkivaltaan, pantakoon häntä vastaan väkivalta\". Jalompaa\nluottamusta totuuden voimaan ja voittoon ei ole kukaan osoittanut kuin\nLuther näissä onnettomissa oloissa, mutta semmoinen luottaminen on\noikeutettu ainoastaan kun totuus on Jumalasta.\n\nMünzer pian ryhtyikin väkivaltaan ja menetti siten oikeuden käyttää\nvapaata sanaa, jota Luther hänelle oli vaatinut. Seurakuntalaistensa\njohtajana hävitti hän Allstedtin läheisyydessä olevan rukoushuoneen\nja oli sen johdosta pakotettu lähtemään maasta, jolloin hän tuli\nSchweitziin saakka kaikkialla saarnaten kapinaa ja mullistuksia.\n\nVarsinainen kapina sai alkunsa 19 p. Heinäk. 1524 Schwarzwaldin\nseuduilla ja levisi sitten pelottavalla vauhdilla. Tammikuussa\n1525 laativat talonpojat valituskirjan, jossa esittävät osittain\nvarsin oikeutettuja vaatimuksia, kaikki raamatunlauseiden nojalla.\nMerkillistä kyllä, vetosivat he Lutheriin: \"Jos erehdymme, todistakoon\nhän sen pyhästä raamatusta\". Lutherin vastaus on yhtä miehekäs kuin\nmaltillinen. \"Teissä on syy\", sanoi hän hallitsijoille ja piispoille.\n\"Jumala rankaisee teidän raivottuanne eivätkä talonpojat. Älkää\nuskoko, että te vältätte teille aiottua rangaistusta. Vaikka teille\nonnistuisikin tuhota talonpojat, niin kyllä Jumala, rangaistaksensa\nylpeyttänne, osaa kivistäkin herättää uusia. Armaat Herrat, jos\nvielä tahdotte kuulla neuvoa, niin hillitkää vihanne, ja kohdelkaa\ntalonpoikaisraukkoja eksytettyinä. Koettakaa hyvällä sopia asioista.\nTalonpoikien valituksissa on monta varsin kohtuullista ja oikeutettua.\"\nTalonpoikia varoittaa hän kapinasta. \"Paavi ja keisari ovat liittyneet\nminua vastaan; mutta millä olen saanut asian sille kannalle, että mitä\nenemmän keisari ja paavi ovat minua vastaan raivonneet, sitä enemmän on\nevankeliumi levinnyt? Sillä ainoastaan, etten ole miekkaan tarttunut\nenkä kostoa huutanut; en ole ryhtynyt kapinaan vaan vedonnut Jumalaan\nja luottanut hänen mahtavaan käteensä.\"\n\nMutta tulipalo levisi ja yltyi. Mokoma ruhtinaiden imartelija! Itse\nhän on julistanut sotaa paavia vastaan, mutta meidän pitäisi alistua\nsortajiemme alle! Julmempi kuin valtaan päässyt orja ei ole mikään\npeto. Luostarit ja linnat poltettiin ja niiden asukkaat surmattiin\nkapalolapsiin saakka, naiset raiskattiin. Moni kaupunki avasi porttinsa\nja liittyi joko vapaaehtoisesti tahi pakosta ryöstäjiin. Useat\nlinnanherrat menivät talonpoikien puolelle henkensä pelastamiseksi.\nSekasorto oli siksi suuri ja yleinen, ettei kukaan osannut ryhtyä\ntarmokkaaseen vastarintaan. Näytti jo siltä, että koko Saksa oli\nperikatoon joutuva. Münzerin joukot kasvoivat satatuhansiin, ja ne\nuskoivat sokeasti hänen sanojaan, että Jumala oli hukuttava heidän\nvastustajansa kuten muinoin Faraon. Kaikkialla syytettiin Lutheria\nliikkeen virittäjäksi; olihan tässä ilmeisesti uudistunut Hussin\nnostama Taboriittein kapina. Osaako Luther nyt sammuttaa raivoavaa\ntulipaloa?\n\nEi voinut enään olla kysymys kuka oli oikeassa, kuka väärässä.\nTässä yleisessä häviössä ja verenvuodatuksessa oli ennen kaikkea\nyhteiskuntajärjestys, vaikka huonokin, pelastettava. Mahdoton oli\nLutherin vaieta. Hänen kirjansa \"kapinallisia talonpoikia vastaan\" on\nkieltämättä raju, jopa julma. \"Talonpojat asettuvat esivaltaa vastaan;\nne ryöstävät ja polttavat luostareita ja linnoja ja näitä rikoksia\ntekevät ne evankeliumin verhon alla. Sentähden tulee heitä rangaista\nniin kuin hullua koiraa tapetaan. Siis, rakkaat herrat, pelastakaa,\nauttakaa ja armahtakaa kansaraukkaa; se joka voi lyököön, pistäköön ja\ntappakoon. Ken siinä menettää henkensä, hän ei voi saada autuaampaa\nkuolemaa, sillä hän kuolee totellen Jumalan sanaa ja käskyä.\"\n\nLutherin aikalaisetkin moittivat häntä näistä ja muista julmista\nsanoista, eikä hän ollut muuta kuin erehtyväinen ihminen hänkään.\nMutta kun ajattelee mitä tuskia hän kärsi epäillen itsekin, eikö hänen\nentiset varomattomat sanansa olleet ehkä jonakuna aiheena kauheuksiin,\nniin saattaa ymmärtää hänen särjettyä sisällistä tilaansa. Ja tottahan\non, etteivät ryöstö ja verenvuodatus voineet mitään parempaa tilaa\nluoda. Mitä pikemmin ne saadaan lakkautetuiksi, sitä vähemmiksi\nsupistuvat niiden tuottamat onnettomuudet. Raivokkaasta metelistä\ntäytyi tehdä loppu hinnalla millä hyvänsä. Siitä ainakaan ei voinut\nmitään hyvää koitua.\n\nVihdoin saivat ruhtinaatkin varustuksensa järjestetyksi. Valtioarmeija,\nYrjö von Truchsessin johtama, kulki Schweitzin rajaa kohti Weimbergiin\nja löi siellä talonpoikaisjoukon. Mutta heidän pääjoukkonsa\npiiritti Frauenburgin linnaa, jota se yritti rynnäköllä valloittaa.\nVerisin päin lyötyinä takaisin, marssivat talonpojat Truchsessia\nvastaan, joka perinpohjin mursi heidät, niin tehden' lopun ylen\nvaarallisesta kapinasta. Lyökää, pistäkää, tappakaa aseellisia, mutta\narmahtakaa armoa pyytäviä ja aseettomia. Niin oli Luther neuvonut\nMutta ystäviensä, omaistensa, säätyläistensä hirveästä kuolemasta\nraivostuneina rypöivät nyt vuorostaan herrat talonpoikien veressä.\n\nSurullisen jälkinäytöksen sai Münzer vielä aikaan. Mühlhausenin\nporvarit kutsuivat hänen papikseen. Kaupungin neuvosto kyllä kielsi,\nmutta Münzerin onnistui saada se karkoitetuksi, ja hän tuli siten\nmyöskin kaupungin maalliseksi hallitsijaksi. Nyt saatiin nähdä\nMünzerin periaatteet käytännössä. Kaupungin \"pyhät\" viettivät\nmitä irstainta elämää, mutta Münzer ei tyytynyt yhden kaupungin\nreformeeraamiseen, vaan kehotti varsinaiseen ristiretkeen uskotonta\nmaailmaa vastaan. Hurjilla yllytyksillään sai hän maakansaakin\nsaaliin toivossa asettumaan hänen lippujensa alle. \"Eteenpäin; älkää\nsäästäkö jumalattomia. Ne kyllä rukoilevat teitä kuten pienet lapset,\nmutta pysykää lujina. Älköön miekkanne jäähtykö veressä.\" Vaara\noli todellakin hetkeksi uhkaava, mutta niin pian kuin säännöllinen\nsotaväki joutui näitä hurjistuneita vastaan oli heidän perikatonsa\ntietty. Münzer mestattiin ja rauha oli vihdoin palautettu. Mutta uusi\nsuru kohtasi Lutheria. Hänen lempeä suosijansa vaaliruhtinas Fredrik\nViisas kuoli 9 p. Toukokuuta 1525 kuolinvuoteellaan nautittuaan Herran\nehtoollisen molemmissa muodoissa. Talonpoikaiskapinan hävitys rasitti\nlisäksi Lutherin mieltä, ja vihdoin oli paavi taas ystävyydessä\nkeisarin kanssa. Kaikilta haaroilta uhkasi tuho Lutherin työtä. \"Ah!\"\nhuudahti hän tuskissaan, \"kuinka kernaasti kuolisin, jos se olisi\nJumalan tahto. En näe maailmassa enään rakkautta, totuutta, uskoa enkä\nmuuta hyvää.\" Lutherin ainoa maallinen turva oli häneltä temmattu\npois. Saksenin herttua Yrjö oli sitä vastoin ahkerassa toimessa.\nTuossa nyt ovat ne onnettomuudet, joita Luther on meille tuottanut,\nsanoi hän talonpoikien kapinan johdosta; liittykäämme häntä vastaan.\nLutherilaisia vainottiin ja mestattiin, ja toivottiin saatavan Luther\nvangituksi itse Wittenbergissä. \"Herttua Yrjö luulee nyt Fredrikin\nkuoleman jälkeen kaikki voivansa; mutta Kristus hallitsee vihollistensa\nkeskellä; niiden vehkeet joutuvat häpeään\", kirjoitti Luther.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoapäin uhkaavat vaarat eivät suinkaan olleet Lutherin ainoana\nhuolena. Sielunhoito, opetustoimi, kirjalliset tehtävät ja suunnaton\nkirjeenvaihto, jolla hän antoi pyydettyjä neuvoja, lohdutti ja\nrohkaisi heikkoja ja epäröiviä, oli hänelle taakkana, jonka suuruus\nhämmästyttää. Mutta nekään huolet ja työt eivät olleet ainoat.\nKaikkialla vainotut evankeliumin saarnaajat pakenivat viimeisessä\ntingassa Wittenbergiin. Niistä oli huolta pidettävä, joukottain\njättivät munkit luostarinsa; neuvot ja elatus oli etsittävä\nWittenbergissä. Vihdoin leveni liike myös nunnaluostareihin.\nEnsimmäisinä oli useita nunnia Nimptschin luostarissa Jumalan sanan\nahkeralla viljelemisellä tullut siihen käsitykseen, etteivät voineet\nsielunsa autuuden tähden jäädä luostarin kuolettavaan elämään.\nVastoin vanhempiensa tahtoa päätti yhdeksän heistä 1523 lähteä pois\nja luonnollisesti Wittenbergiin. Niille oli hankittava tyyssija, ja\nhyväntahtoiset porvarit sitä tarjoivatkin, muiden muassa kaupungin\npormestari, jonka luo sijoitettiin eräs aatelinen nunna, Katarina von\nBora.\n\nLuther itse vieraantui yhä enemmän ulkonaisestikin munkkielämän\nsiteistä. Lokak. 9 p:nä 1524 esiintyi hän ensimmäisen kerran,\nheitettyänsä munkkikaapun, papillisessa puvussa seurakunnan suureksi\niloksi. Luostarissaan eli hän ypöyksinään, sitten kun viimeinen munkki\nsieltä oli lähtenyt. Avaimet lähetti hän vaaliruhtinaalle: \"tahdon nyt\nnähdä millä tavoin Jumala aikoo pitää minusta huolta\". Vaaliruhtinas\nlahjoitti luostarin yliopistolle ja salli Lutherin siellä asua.\nTulivat sitten nuo ylen onnettomat kapinanpäivät. Koettelemukset ja\n\"saatanan\" hyökkäykset eivät milloinkaan olleet ankarampia. Kansa oli\nhänelle vihamielinen; solvaukset ja panettelut häntä vastaan kaikuivat\nkaikkialta, keisarista ja ruhtinaista hänellä ei ollut mitään toivoa;\nyksin oli hän ei ainoastaan luostarissaan, vaan mielestään koko\nmaailmassa. Mutta mitä synkemmiltä olot näyttivät, sitä rajummaksi\nkasvoi Lutherin luonteelle omituinen uhma. Hänen henkensä oli uhattuna\nvallanpitäjien ja harhahenkien puolelta; rovio oli hänen todennäköisin\nviimeinen vuoteensa. Ennen kuolematansa tahtoi hän kuitenkin perkeleen\nuhmalla antaa tulevaisuudelle esimerkin. Hän päätti mennä naimisiini.\nKovasti taisteli hän Jumalan kanssa päästäksensä varmuuteen, semminkin\nkun ystävätkin arvelivat, että hän siten perinpohjin turmelee alotettua\ntyötänsä. Mutta isänkin kehoitus vahvisti häntä. Kesäkuun 11 p. 1525\nvihittiin Luther Katarina von Boran kanssa. Solvaukset ja häväistykset\nnousivat ylimmilleen. \"Kun munkki nai nunnan, niin siitä varmaankin\nsyntyy Antikristus\", sanottiin. Erasmus vastasi ivallisesti: \"Jos se\nennustus pitää paikkansa, niin kyllä sitten Antikristuksia on maailmaan\nsyntynyt joukottain.\" Katarina von Bora oli syntynyt Tammikuun 29\np:nä 1499 aatelisperheessä, jonka ahdas taloudellinen tila pakotti\nlähettämään tytön 10-vuotiaana kasvatettavaksi luostariin, jossa hän\n16 vuoden ijässä ilman sisällistä taipumusta, ja koska hänellä ei\nollut mitään maallista turvaa, teki nunnalupauksensa. Entisen munkin\navioliitto entisen nunnan kanssa on selvin todistus reformatsioonin\nuuden periaatteen toteutumisesta. Kristityn ei tule maailmasta\nluopuneena luontoa kuolettamalla etsiä pyhyyttä, vaan tulee hänen\nmaailmassa, maailmaa voittaen, pyrkiä pyhyyteen, niinkuin Herra sanoo:\npelto, johon ihmisen poika kylvää hyvän siemenen, on maailma. Luonto\non Hengen kostuttamana valaistava ja pyhitettävä. Ainoastaan siten on\nkristillinen maailmakulttuuri toteutettavissa.\n\nReformatsiooni, kuten kaikki perinpohjaiset uudistukset henkisissä\nja yhteiskunnallisissa oloissa, vaikutti välttämättömästi häiriötä\njokapäiväisen elämän kulussa. Saatamme ymmärtää, että semmoisetkin\ntapaukset kuin äsken kerrottu talonpoikaiskapina, jonka juuret\novat aivan toiselta taholla etsittävät, pidettiin reformatsioonin\nseurauksena. Mutta oli kyllä muita surkeita ilmiöitä, jotka\nvälittömämmin johtuivat reformatsioonista. Luostareissa oli ollut\nainakin jonkinmoisia kouluja, jotka hävisivät luostarien kanssa.\nHengelliset harrastukset olivat käyneet siksi ylivoimaisiksi,\nettä maallinen oppi pidettiin halpana. Johan oli Karlstadt ja\nmuut suorastaan kehoittaneet nuorisoa luopumaan kouluista ja\nopinnoista. Itse yliopistoissa laimeni tieteellinen harrastus.\nLutherin opetuksesta oli siten vedetty johtopäätöksiä, jotka olivat\nsuoranaisesti ristiriidassa sen kanssa. Sillä Lutherin periaatteiden\npohjana oli juuri se, että jokainen seurakunnan jäsen on opetettava\nitse arvostelemaan hengellisiä ja maallisia asioita, ja nuorison,\npoikien ja tyttöjen opetuksen tarpeellisuutta oli hän aina teroittanut\nvanhempien mieleen. Nyt julkaisi hän erityisen kirjoituksen \"Saksanmaan\nkaikkien kaupunkien neuvosmiehille, että he perustaisivat kristillisiä\nkouluja\". Itse kirjoitti hän alkuopetusta varten uskonnossa \"Pienen\nKatekismuksensa\", ainoa oppikirja, jonka arvoa vuosisadat eivät ole\nvoineet vähentää, sekä opettajia varten \"Suuren Katekismuksen\".\n\n\n\n\nIX.\n\nReformatsiooni juurtuu.\n\n\nVaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta\nsen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä\nja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu \"vakaamieliseksi\",\nasettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti\nkirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin\nmaakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen\nluonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan.\nKatoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan\nliiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa\nmurhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi\nPreussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo\ninnokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari\nAlbrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse\nLutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi\nherttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin\npyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä\nne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa.\nKaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.\n\nKun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin\nkirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi\nyhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja\nrohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien\nkapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään\nväkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia\nonnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin\nensi valtiopäiviin.\n\nNiitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai\nvaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta\nhän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja\nMelanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen\nvoimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen.\nEvankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen\nsodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia\nTorgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin\nvoima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin\napua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen\nkirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka\nluterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta,\nhävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan\nneuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan\nWittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava\ntoimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat.\nSemmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä\n1526.\n\nKeisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen\nkiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen,\nja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo\nesiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden\nhovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili\nniihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä\ntoimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa\nuskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta.\nOdottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi\nkunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on\nannettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan\nsaarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia\nyleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla\noli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman\nisku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä\ntavalla ottaa asia omiin käsiinsä.\n\nKeisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan\nneuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä\nkruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle\nvallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian\ntasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka\nsuojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen\n\"uskon puolustaja\". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana\nhetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: \"Sinä olet minun\nhyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua.\"\nKeisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa\nkirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää\nLutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he\njo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan\nsaattoivat ne olla keisarille hyödyksi. \"Peruuttakaamme Wormsin edikti;\nlaupeudella voitamme enemmän\", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen\nsanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen\nsekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää\nkirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä\ntavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen\nmäärään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman\nja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa\nJerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun\nvaltiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen\naseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua\nja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.\n\nRinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä\nriippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista\nkirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät\nyhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet.\nMutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein\nyhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan\nristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.\n\nMolemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat\ntalonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet\nkunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää.\nMutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa,\nhänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot\nmitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei\nluonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin\npakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin,\njoiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli\nkehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen\nvoimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän\netevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän\nkannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä\njumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista\nuudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo\nalussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan\nZürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin\njohtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet\nvihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui\nhän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti\nterästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja\nkansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi\nloitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla\npuolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen\ntoistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin\npaljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys:\n\"Teissä on toinen henki kuin meissä.\" Yhteinen esiintyminen pian\ntapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut\nolla muuta kuin laimea.\n\nKeisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin\nBarcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa\nsuoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan\nja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät\nkutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki\nenteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti\nsyytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi\nnytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton\nja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset,\nmutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien\nkuulijoiden läsnäollessa.\n\nOsoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin,\njulisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt\nperuuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle\nalueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä\nmuka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on\ntaas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa\nyli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien\npäätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset,\nja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin\nolisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään\ntuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia\nja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat\nja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen\nalle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että\nmissä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki\nkirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä\nvoitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa\nse mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua\nei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin.\nTähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa\njo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten\nitse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli\nreformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin\nvastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden\nleima. \"Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole\noikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä\nvoimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka\", semmoinen oli evankeelisten\nkanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen\nistuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös\noli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen\nediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän\nsalin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen\npuolellaan.\n\nMuuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen.\nSen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand\nei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan\nmuun muassa: \"Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa\njohdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan,\njäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut\nyhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on\nkysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien\npuolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan,\njokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta\nTeidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen\nkokoukseen.\" Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa\nsaaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi\nMutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän\nkielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle\nlähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta\nse jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä\nhistorian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen\nnojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan\nvarmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi,\nsiellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja\nprotestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys,\nsekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta\nkuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että\naineellisesti.\n\nSelvästi käsittivät evankeeliset ruhtinaat tilansa vaaranalaisuuden.\nAina aseiden turvaan taipuvainen Hessenin maakreivi puuhasi kaikin\nmokomin valtiollista yhteenliittymistä, ja sitä varten pidettiinkin\nkokouksia, mutta vaaliruhtinas yhä epäili, semminkin kun Luther\nalituisesti huomautti hänelle raamatun sanoja: \"hiljaisuudella tulette\nautetuiksi, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette\". Luther\noli hyvillänsä kun liittotuumat raukesivat. \"Herramme Kristus, joka\ntähän saakka on auttanut meitä ilman maakreiviä, jopa vastoin häntä,\nauttaa ja neuvoo kyllä vastakin.\"\n\nProtestin allekirjoittajat eivät kuitenkaan kaikki tahtoneet luottaa\nyksinomaan \"Herraamme Kristukseen\". Keisari oli ylimmällä valtansa\nhuipulla ja oli nyt lujasti päättänyt kostaa Kristukselle muka tehdyn\nhäväistyksen. Ellei protesti olisi jääpä tyhjäksi kirjaimeksi,\nniin oli se yhteisvoimin puolustettava. Mutta protestantit olivat\nkeskenään erimielisiä. Maakreivin hartain toivo oli sentähden saada\nne sovitetuiksi. Zwinglin kanssa oli hän jo pitkät ajat luonut\nlaveita valtiollisia suunnitelmia suuren liiton aikaansaamiseksi,\njohon kuuluisi myöskin Schweitsi ja Yläsaksan vapaat kaupungit,\njotka kallistuivat Zwinglin oppiin. Maakreivi arveli, että jos vaan\nsaataisiin eri suuntien päämiehet suuta suin selvittämään asiansa,\nniin olisi sovinto helposti tehty. Epäilemättä oli maakreivi harras\nkristitty, mutta Zwinglin puoleen veti häntä yhteinen poliittinen\nnäkökanta. Jo pari vuotta olivat Luther ja Zwingli olleet kirjallisessa\ntaistelussa ilman mitään tulosta. Kun sentähden maakreivi kehotti\nheitä saapumaan yhteistä neuvottelua varten Marburgiin, oli Zwingli\nvarsin myöntyväinen, olihan se hänen valtiollisille tuumillensa\notollista, mutta Luther puolestaan pelkäsi näitä samoja tuumia eikä\nuskonut, että opin suhteen päästäisiin mihinkään yksimielisyyteen,\njonka vuoksi yhtyminen oli hänelle vastenmielinen. Maakreivi koetti\npoistaa vaikeudet ja loukkauskivet ja onnistui vihdoin. Sekä Zwingli\nettä Luther saapuivat Marburgiin syyskuun viimeisinä päivinä. Maakreivi\noli itse kaupungissa ja majoitti vieraat herrat omaan linnaansa.\nEtuvartijakahakka alkoi kahdenkeskisellä keskustelulla Melanchtonin\nja Oecolampadiuksen välillä, päätaistelu Lutherin ja Zwinglin\nvälillä Lokak. 2 p:nä maakreivin ja hänen hovinsa läsnäollessa,\nsekä jatkui sitten useampia päiviä. Aineena oli melkeen yksinomaan\nse erilainen käsitys Herran ehtoollisesta, joka on hyvin tunnettu.\nTodistuksia raamatusta ja kirkkoisistä tuotiin runsaasti molemmilta\npuolilta esiin, mutta Luther oli liidulla pöytään kirjoittanut:\n\"Tämä on minun ruumiini\", ja siihen hän järkähtämättömänä vetosi,\nmitä ikinä toiselta puolen mainittiinkin. Surullisen vaikutuksen\nepäilemättä tekee, etteivät kristityt voineet tulla yksimielisyyteen.\nMutta omituinen on se tavallinen käsitys, että syynä oli Lutherin\nitsepäisyys, olihan vastapuoli aivan yhtä itsepäinen. Tinkiminen\ntotuuden kanssa sovinnonkin tähden on ylen vaarallinen. Vasta saamme\nnähdä, kuinka juuri tämmöinen Melanchtonin tinkiminen oli vähällä\nviedä reformatsioonin perikatoon, ellei Lutherin \"itsepäisyys\"\nolisi sitä pelastanut. Paljoa suurempana esteenä kuin opinriita oli\nsovinnon saavuttamiselle se, mitä Luther lausui: \"Teillä on toinen\nhenki kuin meillä.\" Tosin oli yksimielisyys tarpeen niin uhkaavalla\nhetkellä. Mutta jos tähän yksimielisyyteen olisi päästy, on melkein\nepäilemätöntä, että protestanttien rohkeus olisi siksi yltynyt, ettei\nmiekkaa enään olisi saatu tupessa pysymään. Tässäkin oli Jumala\njohtamassa, ja tapaukset vastaisilla Augsburgin valtiopäivillä\nosoittavat, että Hän jaksoi asiansa puolustaa \"ilman maakreiviä\".\n\nEpämiellyttävän vaikutuksen tekee sitä vastoin se veljellisen rakkauden\npuute, joka ilmenee Lutherin menettelyssä Zwingliläisiä kohtaan.\n\"Tunnustakaamme yhteytemme kaikessa, jossa olemme yksimielisiä,\nja muistakaamme, että olemme veljiä\", pyysi Zwingli. Itse lempeä\nMelanchton vastasi: \"Turhuutta! Te tuomitsette meitä, ja tahdotte\nkuitenkin olla veljinämme\", ja Wittenbergiläiset lisäsivät: \"Te ette\nkuulu kristittyyn kirkkoon; emme voi teitä tunnustaa veljiksemme.\"\nSemmoinen oli alku, kun inhimillinen kiihko pääsi purkautumaan,\nmutta vähitellen sai Jumalan henki voiton. \"Karttakaamme puheessa\nja kirjoituksissa kovia ja kiivaita lauseita, mutta puolustakoon\nitsekukin mielipiteensä\", sanoivat Zwingliläiset. \"Siihen suostumme,\nja minä ojennan teille rauhan ja rakkauden käden\", vastasi Luther.\nTämä kaunis tulos oli saatettava maailmallekin tiedoksi, ja kaikkien\npyynnöstä laati Luther itse niin sanotut Marburgin artikkelit, joissa\nluterilaiset ja reformeeratut esittävät ne kohdat, joissa olivat\nyksimielisyyteen päässeet, jättäen erimielisyytensä vastaisuuden\ntasoitettavaksi. Ilman arveluttavia tinkimisiä oli siis ainakin\njonkinmoinen sovinto rakennettu. Protestanttisuuden periaate joka\nei pyydä kaavamaista yhtäläisyyttä, vaan moninaisuutta yhteisellä\npohjalla, oli päässyt voitolle. Merle d'Aubigné sanoo: \"Kun oli\nkysymys sen opin puolustamisesta, jonka Luther piti Jumalan omana\noppina, oli hän aina, semminkin Marburgissa, luja kuin kallio.\" Tämä\nlujuus olikin reformatsioonin menestymiselle välttämätön; ja vaikka ei\nhyväksyttäisikään kaikkia niitä mielipiteitä, joita Luther Marburgissa\nilmilausui, täytyy sittenkin hänet tunnustaa ei yksistään suureksi\nmieheksi, vaan mitä enemmän on, suureksi uskon-sankariksi, johon kyllä\nsaattaa sovittaa Herran sanat: \"Sinä olet sanottava Petrukseksi,\npaasikallioksi.\"\n\n\n\n\nX.\n\nAugsburgin valtiopäivät.\n\n\nValtiopäivät olivat käsketyt kokoontumaan Augsburgiin 1530. Entistä\nuhkaavampana lähestyi Italiasta Saksan rajalle Espanjan kuningas Saksan\nkeisariksi nyt paavin käden kautta voideltuna. Keisari puolestansa\noli suudellut paavin tohvelia ja vannonut käyttävänsä kaiken voimansa\npaavillisen vallan ja romalaisen kirkon puolustukseen. Kaikki voima\noli hänen kädessään, kaikki ulkomaalaisetkin viholliset olivat hänen\njalkainsa juureen langenneet.\n\nEvankeelisten kauhistus oli syystä yleinen. Itse vaaliruhtinas\ntaipui jo uhkarohkeaan yritykseen, hän päätti koota sotavoimansa ja\nsillä estää keisaria pääsemästä Tyrolin vuorisolien kautta Saksaan.\nHessenin maakreivi oli vähällä saada nähdä alituiset toivomuksensa\ntoteutuneiksi. Mutta Luther oli taas toista mieltä: \"Ruhtinaiden\nalamaiset ovat ensikädessä keisarin alamaisia, eivätkä ole oikeutettuja\nmiekka kädessä häntä vastustamaan. Jos keisari hyökkää meitä vastaan,\nälköön meitä suojelko häntä vastaan kukaan ruhtinas tahi mikään\nsotajoukko. Jumala on uskollinen, hän meitä ei hylkää.\" Toinen kysymys\noli, pitikö evankeelisten ruhtinaiden ollenkaan lähteä heille selvästi\nviritettyyn ansaan? Muutamat, maakreivi niiden joukossa, neuvoivat\nolemaan lähtemättä, Luther kehoitti lähtemään, ja se neuvo pääsi\nvoitolle. Luther omalla tavallaan rakensi hänkin sotajoukkonsa. Tältä\najalla on hänen yhtä jalo kuin vahvauskoinen virtensä: \"Jumala onpi\nlinnamme\". Sillä hetkellä ei ollut tyhjä sana eikä pelkkää kerskausta\nse: \"jos vaikka henkemme, osamme, onnemme, he veisi viekkaasti, jää\nmeille kuitenki Jumalan valtakunta\". Mitä vakavin tosi oli kyllä\nedessä, ja saman Jumalan suojassa lähtivät ruhtinaat, Luther ja\nMelanchton seurassaan, matkalle Augsburgiin. Mutta Luther kiellettiin\ntulemasta itse kaupunkiin; ei tahdottu enään toistaa suurta tapausta\nWormsissa. Hänen täytyi asettua likeiseen Koburgin linnaan valvojana ja\nneuvonantajana.\n\nToukokuun kuluessa saapuivat vaaliruhtinas ja muut ruhtinaat\nAugsburgiin. Keisari viipyi. Hänen luottamusmiehensä Gattinara\npuolusti lieviä toimia ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista.\nHänestä oli evankeelisilla jonkinmoinen toive, mutta jo ennenkun\nkeisari saapui kuoli hän, ja silloin ympäröitsivät keisaria yksinomaan\nreformatsioonin pahimmat viholliset. Evankeeliset näkivät ainoan\npelastuksensa lujassa pysymisessä Jumalan sanassa. Sitä saarnasivatkin\nvaaliruhtinaan ja maakreivin etevimmät teoloogit useissa Augsburgin\nkirkoissa. Tämä katolisten silmissä kuulumaton röyhkeys nosti heidän\nsuuttumuksensa ylimmilleen. Tieto siitä lähetettiin keisarille, joka\nankarassa kirjeessä vaati saarnojen lakkauttamista. Semmoinen oli siis\nensimmäinen koetuskivi, joka evankeelisten ruhtinaiden uskonvarmuuden\ntäytyi kestää. Luther neuvoi alistumaan. Mutta vaaliruhtinaan\nneuvos Bruck oli toista mieltä. \"Keisarin käsky on ainoastaan alku\nevankeliumin täydelliseen kukistamiseen. Jos myönnymme, niin hän\nvihdoin kokonaan musertaa meidät.\" Vaaliruhtinas antoi tämän johdosta\nkieltävän vastauksen. \"Meidän saarnamme eivät sisällä muuta kuin\nJumalan selvää totuutta, ja se on meille nyt enemmän kuin koskaan\ntarpeen.\"\n\nMitä evankeelisten oikeastaan piti Augsburgissa tehdä? Voimaa heillä\nei ollut, oikeutta eivät voineet odottaa. Ei siis muuta kuin Jumalan\nnimessä julkisesti ja selvästi \"vastata jokaista, kuin heidän toivonsa\nperustaa tutkistelee\". Tämä tehtävä uskottiin Melanchtonille, koska,\nkuten Luther sanoi: \"hänen oma äänensä oli liian karkea\". Tavattomalla\nhienoudellaan osasikin Melanchton suorittaa arkaluontoisen työnsä. Hän\nloi sen maailmanhistoriallisen asiakirjan, joka on tunnettu Augsburgin\ntunnustuksen nimellä, johon vastaisissa riidoissa aina vedottiin, ja\njoka on koko luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi hyväksytty. Tällä\nkertaa ollen pois itse taistelutantereelta, johti Luther asiain menoa,\nkuten ylin sotaherra ainakin, verrattain turvallisesta paikasta. On\noikein sanottu, että hän, samoinkuin Moses, joka piti Jumalan sauvaa\nkorkeuteen ylennetyissä käsissään Israelin sotiessa Amalekia vastaan,\nKoburgin vuorella ylennetyin käsin piti korkeudessa sitä Jumalan lippua,\njoka Augsburgissa taistelevien masennettuihin mieliin loi uutta\nrohkeutta pysymään lujina luottamuksessaan Jumalan johtoon ja oikeaan\nasiaansa.\n\nProtestanteilla oli kyllä syytä levottomuuteen. Kerrottiin keisarin\nlausuneen: \"En piittaa ruhtinaista mitään, menettelen mieleni mukaan\",\nja hänen huoviensa röyhkeys ja väkivalta näkyi antavan tukea pahimmille\naavistuksille. 15 p. Kesäkuuta saapui vihdoin keisari, mutta kaikkien\nihmeeksi esiintyi hän varsin ystävällisenä. Väkivallan politiikista\noli hetkeksi luovuttu; aiottiin koettaa, eivätkö houkutukset ja\nmielistelyt auttaisi. Keisari kutsui sentähden vaaliruhtinaan ja\nmaakreivin yksityiseen huoneeseensa, ja pyysi heitä rauhan vuoksi\nkieltämään saarnaamisen. Aina vaan rauhan vuoksi! Se teki ruhtinaiden\naseman vaikeaksi, mutta sittenkin vastasi aina uhkarohkea maakreivi:\n\"ennen kuin sallin ottaa minulta Jumalan sanan, ja ennen kuin kiellän\nJumalani, polvistun T. M:tinne eteen ja annan pääni katkaista.\" Mitä\nsemmoiselle tekee! Ruhtinaiden lujuutta koetettiin vielä toisellakin\ntavalla. Suuri hengellinen juhlakulkue oli pantava toimeen, ja entisen\ntavan mukaan tuli kaikkien edusmiesten ottaa siihen osaa. Kuningas\nFerdinand lähetti kutsun siihen: keisari odottaa, että te huomenna\nseuraatte häntä juhlakulkueessa, ellei hänenkään niin ainakin Jumalan\nkunnian tähden. Pitkin yötä jatkuivat välittelyt, uhkaukset ja\nneuvottelut, mutta lopuksi kieltäytyivät ruhtinaat. Välit kävivät yhä\nkatkerammiksi, eikä se suinkaan parantanut niitä, että evankeeliset\nvielä esteettömästi saarnasivat. Semmoiset olivat enteet, ennen kuin\nvaltiopäivien varsinaiseen työhön ruvettiin.\n\nValtiopäivien juhlallinen avaus tapahtui Kesäkuun 20 p:nä. Esitykset\nkoskivat nytkin turkinsotaa ja uskonnollista asiaa. Siinä tuli\nvaaliruhtinaan käydä etupäässä, ja tosikristittynä valmisti hän\nitsensä siihen hartailla jokapäiväisillä rukouksilla. Hän oli\nkieltänyt tarttumasta miekkaan, hänen täytyy siis vedota korkeampaan\nsuojelukseen. Vapautuaksensa tuskallisesta asemastaan, toivoi hän,\nettä uskonnonriita ensin otettaisiin esille. Mutta katolilaisilla oli\ntoiset tuumat. Melanchton oli alusta saakka osoittanut heikkoutta\nja taipumusta myönnytyksiin rauhan vuoksi. Keisarin sihteeri Valdez\ntuli Melanchtonin luo ystävälliseen neuvotteluun. Mitä vaaditte?\nMelanchton vastasi: jos sallitaan pappien naida, kalkki maallikoille\nja yksityiset messut kielletään, niin kyllä muusta sovitaan. Ensi\ntyöntäyksessä oli siis Melanchton antautunut mitä arveluttavimpaan\ntinkimiseen. Riemu oli suuri katolisten puolella, ja ohkaistuna jatkoi\nValdez käyntejänsä Melanchtonin luona. Antakaa lyhyt ja sävyisä esitys\nteidän opistanne, karttakaamme julkisia väittelyjä ja sovitaan asiat\nkahden kesken. Melanchton olisi kyllä puolestansa suostunut näihin\nyksityisiin neuvotteluihin, mutta hänen horjuessa, pysyivät ruhtinaat\nlujina; he vaativat saavansa julkisesti tehdä selkoa uskostaan,\nniinkuin heitä julkisesti oli syytettykin. Sitä ei voinut keisari\nkieltää, vaikka hänen neuvoksensa kyllä pelkäsivät, että tästä koituisi\nuusi Wormsinpäivä. Uskontunnustuksen esille tuominen määrättiin\nKesäkuun 24 p:ksi. Sitä ennen oli se allekirjoitettava, Melanchtonin\nmielestä ainoastaan teoloogein. Mutta vaaliruhtinas sanoi: \"minä\ntahdon, kruunustani huolimatta, tehdä mitä oikeaa on, tahdon tunnustaa\nHerraa\". Toinen ruhtinas sanoi: \"Olen eläessäni suorittanut monta\nmatkaa muiden mieliksi; nyt, jos Herrani Jesuksen kunnia sitä vaatii,\nolen valmis panemaan matkalle henkeni ja varani, ja kurottamaan käteni\nottaakseni kuolemattoman kruunun ijankaikkisuudessa.\" Uskon-innostus\noli ruhtinaissa lämpöinen ja yleinen. Kaupungeista allekirjoittivat\nainoastaan Nürnberg ja Reutlingen.\n\nKun muut maallikot olivat näin mielessään rohkeat, oli sitä vastoin\nMelanchton tuhannessa tuskassa. Hän hyöri kaikkialla ja hiipi paikasta\npaikkaan rakentaaksensa sovintoa, hän näki ainoastaan vastustajien\nylimielisyyden; mutta Lutherin voitonvarmuutta ja evankeelisten\nyleistä alttiiksi antamusta, niitä hän ei nähnyt. Katoliset syyttivät\nhäntä petollisuudesta, evankeeliset arkuudesta ja häilyväisyydestä.\nLutherilla oli täysi työ häntä tukiessa ja rohkaistessa. Hän kirjoitti\nkerran: \"Minä vihaan suuresti sinun syviä huoliasi, jotka sinua\nkalvaavat. Jos asiamme on väärä, hyljätkäämme se, jos se on oikea,\nmiksi teemme hänet, joka on käskenyt meitä pelkäämättä lepäämään,\nvalehtelijaksi hänen omiin lupauksiinsa nähden. Kristus elää ja\nhallitsee, mitä siis pelkäät. Saatana ei voi enempää kuin tappaa meitä.\"\n\nKesäkuun 24 p. kokoontuivat valtiosäädyt uskontunnustuksen kuulemista\nvarten. Mutta sitä koettivat katoliset estää. Muita asioita otettiin\nesille, ja kun ne vihdoin olivat suoritetut, vastattiin keisarin\npuolesta, että jo oli liian myöhäinen aika. Oli kylläksi, että\ntunnustus jätetään kirjallisesti. Tarkoitus oli tietysti, että\nasiakirja kaikessa hiljaisuudessa pistettäisiin viheriäisen veran alle.\nMutta siihen eivät evankeeliset ruhtinaat voineet suostua. Ne olivat\ntulleet julkisesti koko maailman edessä tekemään selkoa uskostansa, ja\nsitä vaativat he nyt. Siihen vihdoin antoi keisari myönnytyksensä.\n\nSeuraavana päivänä oli kokous määrätty pidettäväksi ei valtiosalissa\nvaan linnankirkossa, johon mahtui tuskin parisataa henkeä. Turha\nvarovaisuus! Uskontunnustus oli kyllä pian kaikuva kaukaisimpiin\nsopukkoihin. Vaaliruhtinaan kansleri Bayer luki nyt evankeelisten\njalon emansipatsioonikirjan kaikuvalla äänellä. Lukemisen jälkeen,\njoka kesti pari tuntia, jätti Bayer kopion keisarille, joten raskas\nkuorma oli pudonnut tunnustajien sydämmiltä. Luther kirjoitti:\n\"Riemuitsen ylenpalttisesti, kun olen saanut elää niin kauvan, että\nKristusta julkisesti ylistetään niin kunniakkaassa kokouksessa ja\nniin loistavien tunnustajain kautta.\" Jälkimaailma riemuitsee tänä\npäivänä vielä hänen kanssaan. Moneen katoliseenkin teki tunnustuksen\nsäveä ja vakava sisällys vaikutuksen. Ensihetken hämmästyksen jälkeen\nryhtyivät katoliset uusiin vehkeisiin. Aavistaen sitä, kehoitti Luther\nevankeelisia kohta lähtemään pois Augsburgista. Hän syystä pelkäsi,\nettä opinkappaleet lykätään syrjään poliittisen rauhan tähden, silloin\nkuin lujuus oli ainoa pelastus. \"Kaiketikin asetetaan meitä vastaan\ntaas keisarin tuomio\", kirjoitti hän rohkaisevasti Melanchtonille.\n\"Kristus tulee, ja kenenkä oikealla kädellä? Ei suinkaan keisarin, vaan\nitse Jumalan. Älä pelkää. Kristus on kaikkien kuningasten kuningas ja\nkaikkien herrojen herra. Jos hän tämän arvonsa menettää Augsburgissa,\nniin menettää hän sen koko maailmassa.\" Niin Luther. Mutta Melanchton\nyhä valitti: \"jos meillä ennen ei ollut monta ystävää, niin nyt ei ole\nyhtäkään. Epälukuiset vaarat ympäröivät meitä\".\n\nTotta onkin, että reformatsioonin tuimimmat viholliset saivat yhä\nvaltaavamman vaikutuksen keisariin ja asiain menoon. Käytettiin\nsemmoista puhetapaa, että vastaus uskontunnustuksen mustiin kirjaimiin\non laadittava punaisilla kirjaimilla (luterilaisten verellä). Aluksi\ntyydyttiin kuitenkin mustiin. Vastauksen laatiminen annettiin 20:lle\nraivokkaimmalle Paavilaiselle, ja niiden lausunnon nojalla tulisi\nkaiketi keisari uudistamaan Wormsin ediktin ja sitten miekalla\nkukistamaan vastahakoiset.\n\nMelanchton tuskaili. Tinkikäämme! Tyytykäämme vaan siihen, että kalkki\nmyönnetään maallikoille ja että papit saavat naida. Sillä perustuksella\nryhtyi hän uudestaan sovinnon hieromiseen. Kuinka pitkälle hän oli\nmenossa näkyy hänen kirjeestään paavin legaatille, jonka kanssa hän\npyysi saada yksityisesti neuvotella. \"Ei yksikään opinkappaleemme\npoikkee romalaisen kirkon opista; me kunnioitamme romalaista piispaa\nja otamme häntä totelluksemme, kunpa vaan hän ei hylkää meitä. Jumalan\navulla jäämme Kristukselle ja romalaiselle kirkolle uskollisiksi\".\nSiihen siis piti Lutherin jättiläistyö Melanchtonin mielestä supistua\n\"rauhan tähden\". Luther kyllä varoitti: \"Kristusta ja Belialia ei käy\nsovittaminen. Minä ainakaan en peräydy hiuskarvaa. Mitä enemmin meiltä\nvaaditaan, sitä vähemmin pitää teidän myöntää.\"\n\nMutta tällä kertaa ei pelastanut asiata Luther, vaan itse Jumala.\nKatoliset luulivat nyt olevansa kokonaan voitolla. Maallinen voima\noli heidän puolellaan, Melanchton oli mennyt satimeen. Jos olisivat\nsuostuneet vaikkapa vaan näennäisiin myönnytyksiin, olisivat kaiketikin\npelastaneet paavinvallan, johon Melanchton ei tahtonut koskea, ja\nsen ohessa vähitellen kaikki muutkin väärinkäytökset. Luther oli\nepätoivon partaalla. Kaikki uhrataan valtiollisen rauhan tähden, ja\noppi syrjäytetään. Mutta Jumala löi taas katoliset sokeudella. Ollen\nnäin kaikin puolin voitolla päättivät he olla mitään vähintäkään\nmyöntämättä. Protestantit vihdoin huomasivat, etteivät muut\nmyönnytykset kuin ehdoton alistuminen tuottaisi toivottua rauhaa.\n\nPitkällisen työn perästä valmistui katolisen valiokunnan vastaus\nprotestanttien uskontunnustukseen. Se olikin koko paksu kirja. \"Huonot\nkirvesmiehet tuhlaavat paljon aineita\", sanoi Luther. Mutta se oli\nsiksi törkeä, ettei keisarikaan voinut sitä hyväksyä. Ruvettiin\nkorjauksiin. Sillä aikaa koetettiin taas uhkauksilla ja lupauksilla\nvaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Hänkin sai kestää taistelunsa maailman\nhoukutuksia vastaan. Mutta hän voitti. \"Jumala on tehnyt minun, raukan,\nvaaliruhtinaaksi; heittäydyn hänen helmaansa, tehköön minulle tahtonsa\nmukaan\", sanoi hän.\n\nKatolisten korjattu vastaus luettiin valtiosäädyille Elokuun 3 p:nä.\nKeisari ilmoitti pfalzkreivin kautta, että hän huomasi vastauksen\nevankeliumin mukaiseksi, jonka vuoksi hän vaati protestantteja\nluopumaan erehdyksistään, muutoin tahtoi hän osoittaa, että hän\njaksaa puolustaa kirkkoa. Protestantit pyysivät saada käsiinsä luetun\nvastauksen, jotta voisivat puolestansa siihen vastata, ja monien\nmutkien jälkeen ne sen saivatkin, mutta ehdolla etteivät siihen vastaa.\nTähän ehtoon eivät suostuneet protestantit. Eihän enään ollut muuta\nkeinoa kuin miekkaan tarttuminen. Katoliset ruhtinaat olivat valmiit\nliittoutumaan ja Henrik VIII:nelta pyydettiin toivottua apua.\n\nNämät juonet ja välittelyt olisivat saattaneet venyä jos kuinka\npitkälle, ellei Hessenin maakreivin menettely olisi pakottanut\npikaiseen ratkaisuun. Hän oli siksi kyllästynyt loppumattomiin\nrettelöihin, että hän, ystävien ja vihollisten tietämättä, lähti\nkotia. Nyt olivat valtiopäivät kokonaan neuvottomia, semminkin kun\nmaakreivi oli jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän\nhoukutusten eikä uhkausten tähden luovu Jumalan sanasta; sen puolesta\nlupaa hän taistella, vaikka se maksaisi hänelle hänen omaisuutensa,\nlapsensa, alamaisensa ja henkensä. Eipä ihmekään, että katoliset\nkuvittelivat, että hän jo oli sotajoukolla Augsburgin porttien edessä.\nNiin kärkkäitä kuin oltiinkin väkivaltaisuuteen, masentuivat mielet\ntoden tullessa, ja päätettiin taas ruveta välittelyihin Melanchton oli\ntietystikin ensimmäinen rauhan keinoja keksimässä, ja nöyrtyi melkein\narmonpyyntöön. Josko eivät olleetkaan muut teoloogit yhtä myösperäisiä,\nsuostuivat he kuitenkin uusiin neuvotteluihin, jopa viimeisessä\ntingassa paavin vallan tunnustamiseen, kunpa vaan saavat pitää puhtaan\noppinsa. Kansleri Bruck oli nyt se, joka esiintyi arvokkaampana, mutta\nkeskusteluja ei hänkään kieltänyt.\n\nEri valiokunta asetettiin tätä varten, jossa oli muiden muassa\njäseninä Melanchton ja Eck. Helppo on käsittää kuinka siinä asiat\najettiin. Katoliset tekeytyivät varsin suopeiksi, ja Melanchton piti\ntätä kovana rahana. Valiokunnan ulkopuolella olevat evankeeliset\npelkäsivät pahinta, ja heidän kesken huhuttiin jo yleisesti, että\nMelanchton pettää tahi tulee petetyksi. Askel askeleelta peräytyi hän,\njopa hyväksyi yksityisen messunkin. Luther vastusti tarmonsa takaa.\nPeräytykäämme mahdollisuuden mukaan. Mutta meidän vallassamme ei ole\nhyväksyä sitä, mikä ei ole Jumalan sanaa. Hänen mielestään oli sovinto\nmahdollinen ainoastaan, jos paavi luopuu paaviudestaan!\n\nSillä perustuksella oli tietystikin sovinto mahdoton, ja mihin\nmuuhun suostuttiinkin, niin oli se molemmin puolin ainoastaan\nnäennäistä. Mihinkään tuloksiin ei päästy; evankeeliset viittasivat\nvihdoin annettuun uskontunnustukseensa ja vaativat yleistä\nkirkolliskokousta. Luther kehoitti lähtemään pois. \"Teillä on\ntunnustus, teillä on evankeliumi; keskustelut ovat tarpeettomat.\"\nKun ei noilla kinastuksilla päästy mihinkään, päätettiin uudestaan\nvedota uhkauksiin. Keisari kutsui valtiosäädyt 22 p. Syyskuuta\nvaltiopäivien lopettajaisiin. Siinä luettu päätös uhkasi suorastaan\nväkivallalla ja sodalla. Mutta armosta suotiin evankeelisille kuuden\nkuukauden katumusaika Huhtikuun 15:nteen päivään, kohtuullinen aika\nsotavarustuksia varten. Samassa tilaisuudessa jätettiin Melanchtonin\nkuuluisa \"Apologiia\", Augsburgin uskontunnustuksen puolustus,\nkeisarille, joka kuitenkaan ei ottanut sitä vastaan. Kyllästyneenä\nlähti vaaliruhtinas samana päivänä Augsburgista. Kaikista uhkauksista\nhuolimatta eivät Augsburgin valtiopäivät tuottaneet muuta tulosta, kuin\nettä Jesus Kristus oli uudestaan tunnustettu maailman edessä, mutta ei\nenään yksinäisen munkin vaan evankeelisen kirkon jäsenten, ruhtinaiden,\nsaarnaajien ja maallikkojen kautta.\n\n\n\n\nXI.\n\nRauha myrskyssä.\n\n\nJo Augsburgissa oli keisari ollut aikeissa tuottaa Italiasta muutamia\nratsurykmenttejä protestanttien kukistamiseksi, ja Englanninkin\nkuninkaalta toivoi hän kannatusta. Valtiopäiväpäätös oli niinkuin\nnäimme kokonaan uhkaava. Wormsin edikti oli taas pantava toimeen, ja\nniskoittelevat saatettavat kanteenalaisiksi; rovioita sytytettiin yhä\nuseammin. Sota oli kaiken todennäköisyyden mukaan tulossa. Sitä varten\nolivat katoliset Aachenissa, jossa keisarin veli Ferdinand, meille\njo tunnettu uskonpuhdistuksen väkivaltaisin vastustaja, kruunattiin\nromalaiseksi kuninkaaksi, rakentaneet liiton protestanttisuuden\nkukistamiseksi. Vastapainoksi olivat evankeeliset Schmalkaldenissa\nniinikään liittoutuneet puolustukseksi. Valtiollinen taivas oli siten\nraivokkaiden myrskyjen vallassa, ja salama saattoi minä hetkenä tahansa\nlähettää tuhoavat nuolensa kansan yli.\n\nMutta Lutheria eivät pelottaneet enään kuten ennen Tyringenin metsässä\nmitkään salamaniskut. Sisällisesti oli hän saavuttanut täydellisen\nrauhan. Ne koettelemukset ja kiusaukset, jotka ennen rasittivat\nhäntä, kun hän epäili työnsä oikeutusta, olivat kokonaan haihtuneet.\n\"Kristus elää ja hallitsee\", ja Luther luuli voivansa synkeimmissäkin\noloissa ikäänkuin pysyä syrjästä katsojana. Tosin vaivasivat häntä yhä\nankarammin ruumiilliset kärsimykset, jotka joskus saattoivat, hänet\nhaudan partaalle, mutta aina keskeyttivät hänen työnsä. Päänkivistys\nja korvien humina vaivasivat häntä viikkokausia, tainnoskohtaukset\ntapasivat häntä tuontuostakin, ja erittäin kovia tuskia kärsi hän\nkivitaudista. Mutta mikä on sen kestäessä ruumiillisia tuskia, joka\ntietää ne Isästä lähteneiksi ja pitää kuolemaa ijankaikkisen elämän\nporttina! Jälkimaailma ei voi käsittää, kuinka Luther tällaisissa\noloissa oli mahdollinen suorittamaan kaikki ne kirjat ja kirjoitukset,\njoita hän tukuttain antoi julkisuuteen, ja hoitamaan sitä ihmettävän\nlaveaa kirjeenvaihtoa, jota hän ylläpiti pienten ja suurten kanssa,\nlohduttaen, rohkaisten, neuvoen ei ainoastaan hengellisissä asioissa\nvaan suurissa valtiollisissa kysymyksissäkin.\n\nJonkinmoisen selityksen siihen saamme Lutherin perhe- ja kotioloista.\nRakkaassa \"Käthe'ssään\" oli hän löytänyt vaimon, \"kalliimman kuin\nkaikkein kallein päärly\", kuten Salomon sanoo. \"Hänen miehensä sydän\nuskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä\". \"Käthe-herra\",\njoksi Luther joskus pilalla sanoi vaimoansa, ansaitsee kyllä tulla\nmainituksi miehensä rinnalla. Hellyydellä hoiti hän rakasta ukkoansa\nterveenä ja sairaana; vaimonsa terveessä, hilpeässä luonteessa löysi\nLuther uutta voimaa synkkinä hetkinään, ja kovimmissakin elämän\nkoetuksissa seisoi Katarina hurskaana ja rohkeana miehensä rinnalla.\nSuuttumatta otti hän taloon sitä lakkaamatonta virtaa kaikenlaatuisia\nihmisiä, jotka likeltä ja kaukaa etsivät tyyssijaa Lutherin aina\navoimessa kodissa. Siellä kasvatettiin useat Lutherin sisaren lapset,\nsinne pakenivat luostareistansa lähteneet nunnat ja uskonsa tähden\nkarkoitetut saarnaajat, kuten esim. Agricola, joka suuren perheensä\nkanssa arvelematta asettui pitkiksi ajoiksi Lutherin luo. Kun\nrutto 1539 raivosi Wittenbergissä ja Luther tapansa mukaan, muiden\npaetessa, jäi paikoilleen, korjasi hän pelkäämättä kuolleiden orvot\nsaastutetuista kodeista taloonsa. Useita kuukausia sai hän luonaan\nhoitaa Brandenburgin vaaliruhtinaan Joachimin sairasta puolisoa\nElisabethia, jonka hänen miehensä oli karkoittanut Elisabethin\nevankeelisen uskon tähden. Että sitä paitsi Lutherin talo ja pöytä oli\ntuttaville ja virkakumppaneille tarjona, on luonnollista. Ja kaikkiin\ntäytyi Katarinan, kuuden lapsen äidin, ajan, ruokavarain ja kotona\npannun oluen riittää. Kuten kelpo emännällä ainakin oli tarkka huoli\npidettävä karjasta ja sioista, sitten kun hän oli saanut haltuunsa\nmuutamia luostariin kuuluvia maakaistaleita. Mitä senlaatuista\nWittenbergissä sopi pitää, ei riittänyt Katarinan toimihalulle. Hän\nhankki itselleen lisäksi maatilan, jossa hän joskus viihtyi ja toimi\nviikkokausia. Kyllä kaikkiin tähän tarvittiin \"Käthe-herran\" luja,\nmutta samassa hellä käsi.\n\nRauhallinen satama oli Katarinan miehelleen valmistama koti, jossa\nhän ulkonaisten myrskyjen raivotessa löysi kotilieden lämmön ja\nlevon. Kiitollisena lausuikin Luther Käthestään: \"hän on ollut\nminulle ei ainoastaan aviovaimo vaan palveleva piika\". Mutta siitä\nkarkeasta taistelijasta, jona Luther esiintyi ulkomaailmassa, ei tapaa\nperheen-isässä yhtäkään piirrettä. Hellänä oli hän aviopuolisona,\nisänä lapsi lastensa kanssa, katseli ja johti heidän leikkejänsä.\nEräs aikalainen kertoo: \"Hänen vakavuutensa on siksi yhdistetty\niloon ja ystävällisyyteen, että tekee mieli asua hänen luonansa,\nsillä näyttää siltä ikäänkuin Jumala tahtoisi levittää suloisen ja\nriemullisen evankeliuminsa ei ainoastaan hänen opetuksensa vaan hänen\nesiintymisensäkin kautta.\" Luonnon ihailijana ja luotujen niinkuin\nkauniin soiton ja laulun ystävänä pysyi hän koko elinaikansa.\nYstävien parissa ja pöydän ääressä puhkesi valloilleen hänen\nrikas leikillisyytensä lähde, ja keveässä muodossa ilmilausui hän\nusein syvimpiä totuuksia. Liiaksikin innostuneet ystävät luulivat\nvelvollisuudekseen panna paperille ja säilyttää jälkimaailmalle\njokaisen heidän suuren sankarinsa sanan, ja niin syntyivät\n\"Lutherin pöytäpuhelut\", joita sitten voitonhimoiset kirjailijat ja\nkirjankustantajat ovat väärentäneet ja lisänneet, toivoen Lutherin\nnimellä varustettujen kirjojen aina löytävän ostajia.\n\nLutherista ihmisenä antavat meille herttaisen kuvan pari hänen\nkirjettänsä Koburgin vuorilinnasta, \"korppien ja varisten\nvaltakunnasta\", joksi hän sitä sanoi, aikana jona hän kärsi tuimia\nruumiillisia ja sielullisia tuskia. Kun valtiopäivien varsinaiset työt\nlykkäytyivät päivästä päivään, kirjoitti hän eräälle ystävälleen:\n\n    \"Me täällä olemme jo täydessä keskustelussa. Täällä voisit saada\n    nähdä kuninkaita, herttuita ja muita suuria herroja, jotka\n    vakavasti tuumivat valtakunnan asioista ja uupumattomalla äänellä\n    huutavat oppejansa ja päätöksiänsä ilmaan. He eivät asu noissa\n    loukoissa, joita te kunnioitatte palatsin nimellä; taivas on heidän\n    kattonsa, viheriöivät puut heidän kirjava ja vapaa lattiansa,\n    ja maan ääret heidän seinänsä. He kammoksuvat kullan ja silkin\n    mieletöntä prameutta; he eivät piittaa juoksijoista ja tamineista;\n    heillä kaikilla on sama puku, sama väri ja sama ulkonäkö. En ole\n    nähnyt enkä kuullut heidän keisariansa; mutta jos heitä oikein\n    ymmärrän, ovat he päättäneet tänä vuonna käydä leppymätöntä sotaa --\n    maan parhaita hedelmiä vastaan. Voi, hyvät ystävät! Siinähän ovat\n    papistit ja sofistit edessäni, kokoontuneina taistelurintamaan,\n    että saisin kuulla heidän lörpötystänsä ja rääkynäänsä. - - Mutta\n    pila sikseen, ja sittenkin tarpeellinen pila, irtaantuakseni niistä\n    ajatuksista, jotka ryntäävät minuun.\"\n\nToinen kirje on hänen pojallensa Hannulle.\n\n    \"Armo ja rauha Kristuksessa, rakas poikani! Mielelläni näen, että\n    luet hyvin ja rukoilet ahkerasti. Tee niin, poikaseni, ja jatka\n    samoin. Kun tulen kotiin tuon sinulle kauniit markkinatuliaiset.\n    Tunnen ihanan yrttitarhan monine lapsineen, jotka siellä käyvät\n    kultaisissa pienissä takeissa noukkien puiden alta kauniita omenia,\n    päärynöitä, kirsimarjoja, suuria keltaisia ja punaisia luumuja;\n    he laulavat, juoksevat ja ovat iloisia; onpa heillä myös pienet,\n    kauniit hevoset, kultaiset ohjakset ja hopeaiset satulat. Silloin\n    kysyin yrttitarhan omistajalta, ketkä ovat nämät lapset. Ja hän\n    vastasi: he ovat semmoisia lapsia, jotka kernaasti rukoilevat,\n    oppivat ja ovat hurskaita. Silloin sanoin: hyvä mies, minulla\n    on myös poika, pieni Hannu Luther, eikö saisi hänkin päästä\n    yrttitarhaan, että hänkin saisi syödä moisia kauniita omenia ja\n    ratsastaa moisilla pienillä hevosilla ja leikkiä näiden lasten\n    kanssa? Kyllä, vastasi mies, jos hän kernaasti rukoilee, oppii ja\n    on hurskas, niin saa hänkin tulla yrttitarhaan, ja Lippus ja Jost\n    (Hannun leikkitovereita) myöskin, ja kun kaikki tulevat tänne,\n    saavat he huiluja ja kitaroita, saavat tanssia ja ampua pienillä\n    Joutsilla -- --. Sano terveisiä Leena-tädille ja anna hänelle\n    suutelo minun puolestani.\n\n                                  Rakas isäsi Martinus Luther.\"\n\nSemmoinen oli tuo tuima Luther yksityisenä ihmisenä ja perheenisänä.\nHänelle oli onnellinen oma koti sinä \"vahvana linnana\", jossa hän\nnautti rauhaa ja virkistystä ulkomaailman pauhinasta huolimatta. Hänen\nasemansakin oli jossakin määrin muuttunut. Hän ei enään ollut yhtä\npaljon kuin Wormsissa ja Augsburgin valtiopäiviin saakka sotamies\nkuumimmassa tulessa. Hän oli enemmän neuvonantaja ja johtaja, ei\nainoastaan hengellisenä vaan valtiollisenakin. Vielä sai hän kokea\nsen surun, että vaaliruhtinas Juhana kuoli 16 p. Elokuuta 1532. Hänen\npoikansa ja seuraajansa, Juhana Fredrik, oli tosin nuori mutta vakava\nja vilpitön kristitty, ja Luther oli yhä hänen syvimmän kunnioituksensa\nesineenä ja neuvonantajanansa valtiollisissakin kysymyksissä.\nUsein kyllä osoittautui entinen munkki tarkkanäköisemmäksi kuin\nvarsinaiset valtiomiehet. Kun Augsburgin valtiopäivien aikana keisari,\npaavi ja Ranskan kuningas yhteisillä voimilla päättivät kukistaa\nkerettiläisyyttä, kirjoitti Luther pilallisesti: \"Paavi on kyllä _in\nnomine domini_ (Herran nimessä) luvannut panna henkensä ja tavaransa\nalttiiksi keisarin puolesta samoinkuin ranskalainenkin _par ma foi_\n(kunnian sanallaan). Tosin mitä pyhin liitto, mainio kappale _non\ncredimus_ (emme usko) pykäleessä. Mutta olen tri Martti Lutherilta\nitseltään kuullut, että jos paavi ja ranskalainen rupeavat sydämmestään\nhyviksi keisarillisiksi, niin tahtoo hän panna toisen silmänsä ja\nkorvansa alttiiksi. Sillä herra _par ma foi_ ei voi unohtaa onnettomuutta\nPavian luona, ja herra _in nomine domini_ on ensiksikin italialainen,\njoka jo on liiaksi; toiseksi florensilainen, joka on pahempi;\nkolmanneksi äpärä, joka on itse perkele, eikä vihdoin voi olla niin\nkovin iloinen Roman ryöstöstä, kuin miksi hän teeskentelee.\" Luther\ntiesi todeksi mitä hän raamatussaan oli lukenut, ettei liittoihin ole\nluottamista.\n\nKun ei ole tarkoituksena seurata reformatsioonin kaikkia vaiheita\nAugsburgin valtiopäivien jälkivuosina, otamme tähän ainoastaan muutamia\neri kohtauksia, jotka likemmin liittyvät Lutheriin persoonallisesti.\nValtiopäiväpäätös oli mitä uhkaavin, ja kun katoliset Tammikuussa 1531\nkokoontuivat romalaiseksi kuninkaaksi valitun Ferdinandin kruunaukseen\nAachenissa olivat he jo tuumineet kaikkien katolisten liittoa\nevankeelisia vastaan.\n\nEdellisessä on kerrottu evankeelisten puolustusliitosta\nSchmalkaldenissa. Lutherin järkähtämättömänä vakaumuksena pysyi,\nettä uskon asioissa Jumalan sanan julistaminen oli taistelussa ainoa\noikeutettu ase. Mutta selvästi näkyi, että keisari aikoi vedota\nmiekkaan. Lutherille asetettiin kysymys, missä määrin vastustus oli\nluvallinen. Hänen mielipiteensä oli, että ainoastaan väkivallan\ntorjuminen on luvallinen, ja siinä kohden menetelkööt ruhtinaat\nomantuntonsa mukaan. Säilyttääksensä rauhaa niin kauvan kuin\nmahdollista, julkaisi hän \"varoituksen rakkaille saksalaisille\".\nTähän saakka sanoo hän rukoilleensa rauhan puolesta. Jos sota\nsittenkin syttyy, ei hän sitä kapinaksi tahdo sanoa, sillä paavilaiset\nmenettelevät ilkeydestä ja vastoin jumalallista oikeutta. Jos siis\nkeisari kutsuu sotaan evankeelisia vastaan, älköön kukaan antako\nsiihen itseänsä käyttää, muutoin tulee hän osalliseksi ja syypääksi\n\"sielunmurhaan\", ja on avullisena tuhoamaan kaiken sen hyvän, jota\nevankeliumi on tuottanut. Lutherin hartaat rukoukset saivat rauhan\nsäilytetyksi hänen kuolemaansa saakka. Mutta tuskin oli hän silmänsä\nummistanut viimeiseen uneen, kun miekat jo välkkyivät ja kesti\nveritöitä melkein lakkaamatta koko vuosisadan kuluessa.\n\nAlituisista sairauskohtauksistansa huolimalta teki Luther uupumatonta\ntyötä saarnaajana ja kirjailijana, aina valmiina taisteluun millä\ntaholla vihollinen ilmaantuikin. Uudestaan kastavat haaveilijat\neivät suinkaan olleet Münzerin kanssa kukistetut. Päinvastoin\ntunkivat he aina jälissä kaikkialla missä vaan evankeliumillinen\nliike sai jalansijaa, eikä siis kumma, että heitä pidettiin\nsuoranaisesti Lutherin reformatsioonin tuotteena. Hollannista tulleet\nuudestaankastajat, räätäli Johana Leideniläisen johtamina, olivat\nsamoinkuin Münzer Myhlhausenissa päässet valtaan Mynsterissä, ja\nuudistivat siellä kaikki kymmenen vuotta myöhemmin, 1535, jo tunnetut\nepäjärjestykset \"viimeisten aikojen pyhien\" tapaan. Luther kyllä\nkääntyi ankarasti heitä vastaan, mutta ilman menestystä. Heidätkin\ntäytyi kukistaa aseellisella voimalla. Tuskallista oli Lutherille, että\nZwingliläistenkään kanssa ei saatu lopullista sovintoa aikaan, kaikista\nkokouksista, keskusteluista ja neuvotteluista huolimatta.\n\nKaikesta herttua Yrjön vastustuksesta huolimatta tunki evankeliumi yhä\nenemmän Sakseniin, ja sen mukaan kiihtyi siellä vainokin. Vainotut\nkääntyivät Lutherin puoleen pyytäen neuvoa. Tämä vastasi yksityisessä\nkirjeessä, jossa hän ankarasti moitti herttuata, ja sanoi, että niiden,\njotka Jumalan sanan mukaan ovat vakuutetut, että pyhä ehtoollinen\non nautittava molemmissa muodoissa, tulee ennemmin panna henkensä\nja tavaransa alttiiksi kuin kieltää Kristusta. Kirje tuli yleisesti\ntunnetuksi, suuri joukko luterilaisia karkoitettiin Leipzigistä,\nja herttua syytti Lutheria kapinan nostamisesta. Vaaliruhtinaan\nkehoituksesta vastasi Luther kirjasella, jossa hän tapansa mukaan\nei säästänyt kovia sanoja herttuata vastaan, lohduttaen lämpimästi\nvainottuja. Ettei mistään kirjoista ollut apua, sehän oli luonnollista.\nMutta ihmeellisesti johti Jumala tässäkin omiensa kohtaloa. Herttua\nYrjö pysyi yhä evankeliumin ankarimpana vihollisena ja vainoojana.\nHänen maahansa ei pitänyt sen päästä. Eivätkä mitkään Jumalan\nvaroitukset saaneet tätä paatunutta Faraota pehmenemään. Hänen vanhin\npoikansa Juhana kuoli 1537 lapsetonna; nuorempi oli heikkomielinen ja\nkuoli hänkin. \"Yrjö herttuan täytyy kuivettua kuin kirottu viikunapuu\",\nlausui Luther. Herttuakruunun perillinen oli nyt Yrjön veli, Freibergin\nherttua Henrik, joka jo aikoja sitten oli liittynyt evankeelisiin.\nEstääksensä evankeelista ruhtinasta pääsemästä hänen perillisekseen,\noli Yrjö-herltua hankkeissa jättää maansa Itävallan huoneelle, mutta\nennenkun välittelyt olivat loppuun saatetut, kuoli herttua Huhtikuun 17\np:nä 1539. Uusi ruhtinas ryhtyi kohta maansa reformeeraamiseen. Itse\nLuther saapui Leipzigiin, ja suunnaton ihmisjoukko otti hänet vastaan.\nToukokuun 23 p:nä saarnasi hän tuhansille. Vaaliruhtinaan vaunuissa\nlähti hän paluumatkalle. Tämä muisti nyt, että Luther joskus oli\nsanonut, että kyllä hän joskus vielä saarnaa Leipzigissä. Jumalalle ei\nole mikään mahdotonta.\n\nErittäin tuskalliseen asemaan joutui Luther Hessenin maakreivin\ntähden. Tämä oli 20-vuotiaana nainut Saksenin herttuan Yrjön tyttären\nKatarinan. Mutta pian kyllästyi hän puolisoonsa ja, häpeällisesti\nrikkoen aviollisen uskollisuutensa, rupesi julkisesti elämään\nsalavuoteudessa erään Margareta von der Sale'n kanssa. Hänen\nomatuntonsa kyllä soimasi häntä, eikä hän muutamiin vuosiin rohjennut\nnauttia Herran ehtoollista. Kun hän vaarallisesti sairastui, ilmoitti\nhän lääkärillensä kovat omantunnon vaivansa ja luuli voivansa parantaa\nelämänsä ainoastaan siten, että hän ottaisi Margaretan toiseksi\nvaimokseen. Siitä kuulusteli hän paitsi valtioviisasta Buceria myös\nWittenbergiläisiä teoloogeja Lutheria ja Melanchtonia. Emme voi tässä\nkertoa kaikkia tämän tuskallisen välittelyn vaiheita. Lopputuloksena,\noli että häntä neuvottiin vihityttämään itsensä salaisesti Margaretan\nkanssa, joka tapahtuikin muutamien, niiden joukossa Melanchtoninkin,\nläsnäollessa. Lutherin osanottoa tähän surkeaan kauppaan ei saa\nkaunistella eikä puhdistaa. Itsekin kärsi hän, mutta poikkeaminen\noikealta tieltä on sittenkin oikeutetun moitteen alainen, ja tuotti\nse, kuten luonnollista on, varsin tuntuvia haittoja evankeeliselle\nliikkeelle. Merkillisempiä tapauksia oli Naumburgin hiippakunnan\nevankeliseeraus. Sikäläinen piispa, pfalzkreivi Filip, kuoli 1541.\nVaaliruhtinas määräsi hänen seuraajakseen tunnetun evankeelisen\nopettajan Nikolaus von Amsdorffin, jonka sitten Luther juhlallisesti\nvihki ensimmäiseksi evankeeliseksi piispaksi.\n\nKuinka halukas keisari olikin tarttumaan aseisiin, esti sitä kuitenkin\nmilloin sodat Turkkia, milloin ranskalaisia vastaan. Koetettiin\nsentähden uusia sovituskeinoja semminkin Regensburgin valtiopäivillä\nvuonna 1542. Riideltiin ja sovittiin yhdestä ja toisesta, mutta\nmyönnettiin, ettei päästä mihinkään ilman Lutherin suostumusta.\nKeisari taipui siihen määrään, että lähetettiin juhlallinen lähetystö\nWittenbergiin kuulustelemaan Lutherin mieltä. Vastoin tapaansa vastasi\nLuther johonkin määrin epäselvästi ikäänkuin suostuen, mutta samassa\nosoittaen, että sovinto oli mahdoton juuri katolilaisten puolelta.\nNiin kävikin. Mitä likemmäksi päästiin toisiansa ainakin näennäisesti,\nsitä jyrkempinä esiintyivät katoliset, ja sovintoyritykset raukesivat\nnyt kuten ennenkin tyhjiksi. Sen pitemmälle ei päästy vastaisillakaan\nvaltiopäivillä.\n\nLutherin oppi kaikista vastustuksista ja inhimillisistä erehdyksistä\nja heikkoudesta huolimatta voitti kyllä alaa. Mutta itse oppi-isän\nruumiilliset voimat heikkenivät heikkenemistään. Henkiset voimat\npysyivät kuitenkin ihmeellisesti virkeinä. Lukuisia uusia kirjoja\njulkaisi hän, milloin vaan tarve vaati, yhtä tuoreita ja pontevia\nkuin milloinkaan; hänen kirjevaihtonsa oli yhtä ahkera kuin ennenkin,\nsaarnaajana esiintyi hän aina kun sairauden tuskat suinkin sallivat,\nja luentojansa suoritti hän, lopettaen Moseksen ensimmäisen kirjan\nselitykseen Marraskuussa 1545. Kuulijoillensa lausui hän silloin:\n\"Siinä nyt on rakas Genesis. En jaksa enään, olen heikko, rukoilkaa\npuolestani, että Jumala minulle soisi hyvän, autuaan ero-hetken.\" Eikä\nhän enään mitään luentoa pitänyt.\n\nSe kirkkokurin ja yleisten tapojen löyhtyminen, jota hän Wittenbergissä\nhuomasi, suretti häntä suuresti. Semmoisetko ovat evankeliumin saarnan\nhedelmät! Varoituksista ja neuvoista ei tullut mitään parannusta.\nKuten ainakin oli tapojen turmelus yhä suurempi mitä ylemmäksi\nyhteiskunnallisella asteikolla noustiin. Luther ei suinkaan peitellyt\nruhtinaiden eikä virkamiesten syntejä. Mutta ärtyneenä ja sairaana\nkun hän oli, halusi hän vetäytyä pois maailman melusta ja asettua\njohonkin rauhalliseen sopukkaan. Amsdorfin ystävällisestä kutsumuksesta\nlähti hän Heinäkuussa 1545 Naumburgiin virkistysmatkalle. Sieltä\nkirjoitti hän vaimolleen: \"Mielelläni tekisin niin, ettei minun\nenään tarvitsisi palata Wittenbergiin. Tahdon siis maleksia ympäri\nmaailmaa ja mieluummin syödä kerjäläisleipää kuin kiduttaa viimeiset\npäiväni Wittenbergin säännöttömässä menossa.\" Missä määrin tämä\noli hänen todellinen aikomuksensa on vaikea sanoa. Ainakin nosti\nse hälytystä sekä yliopistossa että vaaliruhtinaan hovissa, joiden\npuolesta lämpimästi kehoitettiin häntä jäämään, eikä siirtymisestä\nmitään tullut. Naumburgista lähti Luther Merseburgiin, jossa hän vihki\npiispaksi Anhaltin ruhtinaan Yrjön. Leipzigin ja Torgaun kautta palasi\nhän Elokuun puolivälissä Wittenbergiin. Matkallaan oli hän, mikäli vaan\nvoimia riitti, saarnannutkin.\n\nLutherin kotiseuduilla Mansfeldissa harjoitti semminkin kreivi\nAlbrecht raskasta sortoa alamaisiansa kohtaan, ja oli sitä paitsi\nkiihkeässä riidassa veljensä Gebhardin kanssa. Luther oli useampaan\nkertaan nuhdellut ja varoittanut veljeksiä. Mutta nyt kutsuttiin\nhän persoonallisesti kotiseutuunsa sovittamaan perheriidat. Luther\nlähtikin matkaan Lokakuussa, mutta samaan aikaan ryntäsi Henrik\nBraunschweigiläinen asevoimalla maahan valloittaaksensa sitä. Yritys\ntorjuttiin, mutta sovinnon hieromisiin ei ollut aika otollinen.\nTammikuussa lähti Luther uudestaan matkalle Mansfeldiin 3:n poikansa\nparissa. Matka oli vaivaloinen, semminkin oli kulku Sale-joen poikki\najojään tähden vaarallinen. Kylmettymisestä sairastui Luther, mutta\nparani odottamattomasti pian ja saarnasi Eislebenissä Tammikuun 31\np:nä. Hänen varsinainen tehtävänsä, sovinnon rakentaminen Mansfeldin\nkreivien suvussa, edistyi varsin hitaasti juristien vehkeiden\ntähden, arveli Luther. Vasta Helmikuun 16 p:nä saatiin vihdoin\nsovinto aikaan. Suuresti iloitsi siitä Luther, joka jo Joulukuussa\noli kreivi Albrechtille kirjoittanut, että hän mielellänsä astuisi\nhautaansa, kunpa vaan hän sitä ennen näkisi rakkaat maansa hallitsijat\nyksimielisinä. Hyvillään siitä, että hän oli saanut rauhan palautetuksi\nkotiseudullaan, tahtoi hän mitä pikimmin lähteä paluumatkalle. Mutta\nseuraavana päivänä oli hän huononvoipa; toipui kuitenkin siksi, että\nhän tavallisessa seurassaan söi illallisensa iloisesti jutellen\nvakavia ja pilojakin. Makuuhuoneeseensa mennessään kohtasi häntä\nankara rinnanahdistus. Apua annettiin minkä voitiin, ja sairas nukkui\nsohvallaan kl. 10:neen. Silloin nousi hän ja astuessaan makuuhuoneeseen\nlausui: \"Sinun käsiisi annan minä henkeni; sinä olet minut lunastanut,\nuskollinen Jumala. Rukoilkaa Herramme Jumalamme ja Hänen evankeliuminsa\npuolesta, sillä paavi kovasti ahdistaa häntä.\" Pari tuntia nukahti\nhän, mutta heräsi yhä kovempaan rinnanahdistukseen. \"Voi Herra Jumala,\nkuinka minua kivistää. Kaiketi minä tänne Eislebeniin, jossa olen\nsyntynyt ja kastettu, jäänkin.\" Lähimmäiset ja lisäksi itse kreivi\nAlbrecht vaimonsa kanssa saapuivat sairasvuoteelle. Hänen viimeisen\nrukouksen kirjoitti paperille eräs läsnäolija. \"Oi taivaallinen Isäni,\nJumala ja Herramme Jesuksen Kristuksen Isä, sinä kaiken lohdutuksen\nJumala, kiitän sinua, että olet minulle ilmaissut rakkaan poikasi\nJesuksen Kristuksen, johon minä uskon, ja jota olen saarnannut ja\ntunnetuksi tehnyt, jota minä olen rakastanut ja ylistänyt. Rukoilen\nsinua, Herrani Jesus Kristus, suo minun uskoa sieluraukkani sinun\nhaltuusi. Oi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää tämä ruumis\nja minä temmataan tästä elämästä, niin tiedän varmaan, että tulen\nolemaan ijankaikkisesti sinun luonasi, ja ettei kukaan riistä nyt minua\nsinun kädestäsi. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra,\nHerra, joka kuolemasta vapahtaa.\" Useampaan kertaan huudahti hän: \"Isä,\nsinun käsiisi annan minä henkeni.\" Vähitellen vaikenivat rukoukset\nja loppu lähestyi. Silloin kysyi häneltä Jonas Justus: \"Kunnioitettu\nIsä, tahdotteko te kuolla sen Kristuksen uskossa ja siinä opissa, jota\nolette saarnannut?\" Luther vastasi selvästi: \"Tahdon\", ja se oli hänen\nviimeinen sanansa. Hänen henkensä oli löytänyt oikean isänmaansa.\n\"Kuolema, kussa on sinun otas? Helvetti, kussa on sinun voittos?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaaliruhtinaan käskystä oli Luther haudattava Wittenbergiin, vaikka\nMansfeldin kreivit toivoivat saada laskea hänen ruumiinsa kotiseudun\nmaahan. Sitten kun ruumis 19 p:nä oli siunattu Andreaankirkossa,\nsaatettiin se seuraavana päivänä kaupungista suurella juhlallisuudella,\nitse Mansfeldin kreivi ratsuväen johtajana, vahvan ihmisjoukon\nseuratessa ja kirkonkellojen soidessa. Yhtämittaisessa juhlakulussa\nsaatettiin ruumis Wittenbergiin, johon se saapui 22 p:nä aamulla.\nYliopisto ja porvaristo oli Elsterportilla vastaanottamassa.\nJuhlakulun johtajina olivat molemmat Mansfeldin kreivit ratsuväkineen.\nRuumisvaunujen jälessä ajoi leski pienissä vaunuissa, sen perässä pojat\nja sukulaiset, vihdoin yliopiston jäsenet, kaupungin neuvosto ja kansaa\nmikä jaloille kykeni. Linnankirkossa saarnasi Bugenhagen, jonka jälkeen\nMelanchton piti lämpimän muistopuheen vainajasta. Ruumis haudattiin\nsaarnastuolin läheisyyteen.\n\nSuurta surua ja pahoja tulevaisuuden aavistuksia nosti tieto Lutherin\nkuolemasta kaikissa evankeelisissa. Hänen valtaava persoonansa\noli saanut pahimmat torjutuiksi, miekat tupessa pysymään. Himojen\nhillitsijä, mahtava rukoilija oli poissa, mikä enään voisikaan estää\nkauvan kokoontuneita polttoaineita ilmi tuleen syttymästä! Niin\nkävikin. Monta kuukautta ei kulunutkaan ennenkuin n.s. Schmalkaldenin\nsota oli täydessä käynnissä.\n\nRomalaiset olivat ilmi-ilossa. Heidän pahin vihollisensa, ja, kuten\nluulivat, evankeelisen liikkeen ainoa tuki oli murtunut. Nyt saivat\nrauhassa häväistä suuren miehen muistoa, joka häpäiseminen kyllä on\njatkunut meidän päiviimme saakka. Mutta tahtomattansakin on itse\nkatolinen kirkko suuressa määrässä puhdistunut Lutherin reformatsioonin\nkautta.\n\nUsko kilpenään ja rukous ainoana aseenaan seisoi Luther pelotonna\nJumalan sanan vankalla kalliolla hänen työtänsä ja henkeänsä\nuhkaavimpien vaarojen hetkinä. Rukouksillaan tukki tämä uskonsankari\njalopeurojen suut, asetti myrskyt, pidätti miekat. Hänen voimansa\nsalaisuus oli siinä, että se Jumala, jolle hän esitti tarpeensa,\nhuolensa ja tuskansa, oli hänen edessään niin elävänä persoonana kuin\nikinä maallinen isä lapsensa edessä. \"Vaikka vanhat kronikoitsijat\neivät saakaan meitä uskomaan, että Luther Wartburgissa viskasi\nmustetolpponsa perkelettä vastaan, jonka hän luuli elävänä näkevänsä\nedessään, - niin on kuitenkin totta, että hän siellä taisteli\nperkeleen kanssa. Ne valtaavat tapaukset, joissa hän oli ollut\nmukana, se suunnattoman suuri edesvastaus, joka painoi häntä, hänen\ntäydellinen yksinäisyytensä ja pakollinen toimettomuutensa, hänen\nsieluntuskansa alotetun työn kohtalon tähden, ruumiilliset kärsimykset,\ntämä kaikki oli kyllä omansa herättämään hänen sielunsa syvyydessä\nuinailevan synkkämielisyyden. Ihmekö siis, että hän luuli näkevänsä\nhelvetin voimat ruumiillisessa muodossa. Kevytmielinen pila nauraa\nhänen perkeleenuskoa. Mutta Luther oli itse taiteellisesti luova\npersoonallisuus, kova kuin timantti, eikä mikään kylmän, värittömän\najattelemisen mies, ja hänen maailmankäsityksensä oli kyllä hänen\nsisimmän olentonsa kaltainen: hän ei taistellut kristillisen totuuden,\nvaan Herran Kristuksen puolesta; ei raamattukirjan, vaan siinä elävän\nJesuksen Kristuksen puolesta; ei paavilaitoksia, vaan Antikristusta\nvastaan; ei valhetta, vaan perkelettä vastaan. Se joka surkuttelee\ntämän miehen 'taikauskoa', se joka paheksuu, ettei hän pysähtynyt\naistimaailman ilmausten kynnykselle, vaan mursi auki henkimaailman\nportit, se on liian pieni käsittämään Lutherin suuruutta.\"\n\nValtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset kasaantuivat hänen\nympärilleen, mutta kuinka houkuttelevilta ne näyttivätkin hänen työnsä\nmenestymiselle, eivät ne sittenkään eksyttäneet häntä; jokaisen\najatuksen siitä, mikä saattoi näyttää maallisten etujen kannalta\nhyödylliseltä, hylkäsi hän ratkaisevasti. Historia todistaa, että\nhänen pysymisensä yksinomaan uskonnollisella pohjalla ja hänen\nvastustajiensa alituinen takertuminen valtiollisiin vehkeisiin pelasti\nreformatsioonin epätoivoisimmiltakin näyttävistä vaaroista. \"Luther\nei palvellut lihaa, vaan henkeä, hän ei tahtonut hallita ruumista,\nvaan sielua; hän ei ollut mikään yhteiskunnallisen emansipatsioonin\ntaistelija, vaan omantunnon vapauttaja, ei mikään kansanvapauden\nvartija, vaan evankeliumin, pyhän hengen, rakkauden ja uskonnon väkevä\nsuojelusmuuri.\" Mutta kaikki tämä, omantunnon vapaus, yhteiskunnallinen\nemansipatsiooni, kansanvapaus, ne ovat suljetut uskonnolliseen\nuudistukseen, niinkuin sydän on suljettu pähkinän kuoreen. \"Etsikäät\nensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät\nteille annetaan.\"\n\n\"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te taitaisitte\nsanoa tälle vuorelle: siirrä sinut tästä sinne.\" Epäuskoinen pudistaa\npäätänsä, mutta loistavammin eivät ole nämät sanat toteutuneet\nmilloinkaan kuin Lutherin reformatsioonissa. Lutherin usko siirsi\nkeskiajan järkähtämättömältä näyttävän alppivuoren ihmiskunnan\nhartioilta, raivaten tien avonaiseksi uudelle edistymisen aikakaudelle.\n\n\n\n"]