Rai Jakkerintytär

RAI JAKKERINTYTÄR

Romaani uskollisesta

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Otava, Helsinki, 1927.

KERTOMUKSEN LUVUT.

Ennen kertomuksen alkua.

Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa. Ystävä aikoo antaa lahjan.

Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.

Entinen isäntä – lensi taivaaseen. – Tappelu.

Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. – Kauhu ja

    ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.

Isäntä ja Rai löylynlyöminä; Rai näkee kärpäsiä.

Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.

"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata."

    – Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!

Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan

    mitään.

Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, – mikäli ihminen hänen

    huomioitaan huomaa.

Karkuri. – "Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin,

    joka ei ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II."

Kosijat: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Golgat y.m:t.

Rai lihoo ja – saa selkäänsä kissalta.

Mutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.

Kuvastin. Siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!

"Ota vuotees ja käy!" – Noli-me-tangere, joka on saari.

Koira pysyy koirana: "Lihaa, paljon veristä lihaa!"

Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta,

    jonkinlaista aatteellisuutta, – eikö siis järkiolento?

Ihminen on – totinen Jumala: parantaa kädenkosketuksella.

Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää, että muistaa vielä

    läksynsä. – Isäntä yötä muuripadassa.

"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" – "Kaikki loppuu aikanaan."

Ennen kertomuksen alkua.

    Matt. 5: 22.

Polku on pitkä ja suora. Syystaivas kalpean sininen. Hopeiset pilvet liitelevät.

Kaksi ihmistä, melkein nuoria vielä, rientää polkua, jonka ylitse vaahterain lehvistö kaartuu kultaisena kattona.

Mies kulkee pystypäin, hattu koomillisesti takaraivolla. Tyttö hänen kainaloonsa kiintyneenä, silmissä selkeä äly, poskilla terveyden ja innostuksen hohde.

Mies suunnittelee yhtä ja toista, aikamoisen paljon. Eivätkö hänen mielialansa ja hyvät aikeensa tarttuisi toiseenkin?

Kihlatut rakentavat tänne kotia ja kaikkea mitä siihen liittyy. Oikeita pilvilinnoja...

Silloin kävelee tuolta vastaan kaksi vanhaa neitiä, – kantaen molemmat sylissään pientä villakoiraa. Lumivalkeita koiria, kaulassa kummallakin punaiset silkkinauhat!

Neidit ovat kumaraisia, kasvot lakastuneet, katse alakuloinen, – ikäänkuin tuijottava.

He joutuvat kohdalle.

"Mokomia – verisilmäisiä rakkeja", sanoo nuorimies.

"Hyst", nuhtelee tyttö. "Tuo punainen koirain silmien ympärillä kuuluu olevan rotumerkki..."

"Olkoon", vastaa mies. "Mutta minua äitelöi että ihmiset kiintyvät – koiriin! Niinkuin maailmassa ei olisi parempia hoidon tarvitsijoita, – jos tahtoo jakaa rakkauttaan... Ja se on sairasta, – melkein perverssiä..."

"Niin, hieman totta kylläkin", myöntää tyttö arvelevasti. "Nytkin, kun ihmiset tuskin saavat tilkan maitoa, nämä kaksi antavat melkein koko oman osuutensa noille koirilleen..."

Silloin olivat maailmansodan ensimmäiset vuodet.

"Ja lihakaupan myyjätär suuttui, kun he pyysivät sieltä ostaa – koiran lihaa", jatkoi tyttö. "Eihän siellä ollut – koiranlihaa. – No, nämä vanhat olivat tarkoittaneet oikein hyvää lihaa, vasikanlihaa, koirilleen."

"Naurettavaa! Abnormia", ihmetteli mies.

Ja sitten seurasi hullunkurisia juttuja valtavista koirasairaaloista, joita kuuluu olevan esimerkiksi Englannissa, eläkesäätiöistä ja kai stipendeistäkin koirille...

"Kuinka – sairaaloista!" toisti mies. "Nämä neidit...! Kai heidän koirillaan on sängytkin ja kahdet lakanat, leukalappu syödessä kaulassa. Lapussa: Mamman pikku kultu."

Ihmisparka! Jokainen sana, jonka olet lähimmäisestäsi loukkaavasti sanonut, pitää sinun ottaman takaisin omaan suuhusi! Ja siitä koituu paljon nielemistä: saat maistaa miten katkeraksi sanasi olit myrkyttänyt!

Odotahan! Sinä, joka uneksit silloin hieman liikaa, odota vielä kymmenisen vuotta!

Ja – nyt ne vuodet ovat kuluneet...

Etköhän silloin edes kiitä – koirasta?

Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa – toisiltaan salaa. Ystävä aikoo antaa lahjan.

    Tantum homo habet de scientia,
    quantum operatur.

                      P. Fransiskus,

Kun huvilan isäntä palasi kotiinsa maalta, jossa hänkin muuten oli tiedustellut koiraa, sen vaimolleen yllätyksenä hankkiakseen, kertoi vaimo melkein kohta:

"Ja kuules, Fransiskus kävi täällä. Hän tarjosi meille koiraansa... Jonkinlaiselle ruokolle..."

Fransiskus on tietysti salanimi, hän on muudan emännän ja isännän ystävä. Aikoinaan selviää miksi hänestä käytetään moista nimeä.

Emäntä jatkoi:

"Eihän Fransiskus saata itse pitää eläimiä, kun hänen täytyy ammattinsa vuoksi viipyä viikkojakin poissa kotoa. Eihän hänellä ole minkäänlaista kotimiestä; ei naisihmistä huvilassaan. Kissansa on hän jo saanutkin muualle hoitoon. Ajatteles, sen kauniin angorakissan, jota hän melkein jumaloi! Koiraa ei hän tunnu rakastavan aivan niin paljoa..."

"Rakastavan!" toisti isäntä. "Rakastaisitko sinä sitten – koiraa? Sana tuntuu minusta yhä hiukan äitelältä: rakastaa eläintä! Tai rakastaisitko sinä tuollaista koiraa, joka tungettelee siellä ateljeessa aina tiellä? Tahtoo yhtä mittaa että sille joitakin esineitä heiteltäisiin: poliisikoiran apporteeraustottumusta! Kantaa sisään likaisia kiviä ja kalikoita. Työntäytyy leikkimään muka! Haukkuu, karjuu niin että vierailta menee korvat lukkoon. Juoksee, hotkalehtii. Hyppii kattoon asti, pomppii seinille! Vastus kynnyksellä, ovissa, lattialla. Makailee sohvilla..."

"Se on kyllä arvokas koira", vastasi puoliso omituisen innokkaasti.

"Sietämätön koira", väitti isäntä. "Ilmeinen heittiö! Kiusallinen ketale! Turmeltu... Ei, toisenlaisen koiran minä tahdon! Pystykorvan, joka nukkuu ulkona, vaikka hangessa ... eikä sohvalla. Oleilee siivosti yksikseen..."

"Tahtoisitko sinäkin sitten koiran?" kysyi emäntä yht'äkkiä.

Ja hän jatkoi:

"Niin, sietämätön se Rai kyllä on... Mutta kun Fransiskus niin toivoi... Hän antaisi Rain juuri meille, toistaiseksi... Haluaisi tietysti sittenkin saada sen hyvään paikkaan.

"– Ja kenties – ei Rai niin kelvoton olekaan – tavallisissa oloissa... Sinä et luonnollisestikaan suvaitse koiraa..."

"No niin... En oikein tiedä..."

"Tahtoisitko sinä siis koiran? – Ja, hyvänen aika, mitä nyt olenkaan tehnyt!"

"Entä sinä? Kysyin äsken, tahtoisitko sinä sitten koiran?"

"Kuinka niin? En kai... Mutta kun Fransiskus tahtoi! Ja ehkä hän antaisi koiran jäädä tänne pitemmäksikin aikaa. Nyt minä olen kenties tehnyt luvattomia."

"Mitä sitten nyt olet tehnyt?" nauroi isäntä. "Ja mitä puhut pitemmästä ajasta? Eikö riitä koira ruokolle? Omaksiko pitäisi tulla? Omaksi! Siinä taika: omistus kaunistaa kaiken. Oma koti on komea, – toisen kodissa on paljon arvostelemista. Omat lapset niin kilttejä, – kenellä lapsia on... Toisilla ne ovat niin ja näin. Mutta asiaan. Mitä siis olet tehnyt? Tunnusta pois! – Niin, minustakin alkaa nyt tuntua että se Rai olisi paitsi kallis ja kaunis poliisikoira myöskin ... kuinka sanoisin ... erikoisen uskollinen, uljas ja viisas koira! Verraton koira, – jos se olisi meidän oma koiramme...

"Mitäpä Fransiskus sillä vastakaan tekisi?" tarinoi jälleen vaimo. "Ja vaikka hän tarjosi koiraa meille ainoastaan toistaiseksi, ruokolle, niin ehkäpä... Ja kun Fransiskus on niin kiltti ja avokätinen! Että hän tarjosikin koiraa juuri meille!"

"Totta puhut", innostui isäntä ja poikkesi puheenaineesta. "Häneen sopii todellakin mielestäni nimi, jonka olemme hänelle antaneet – Assisin Fransiskuksen mukaan. Ei silti että hän olisi laisinkaan aivan vannoutunut Assisin Pyhän Fransiskuksen kolmelle säännölle, jotka ovat köyhyys, siveys ja ilo. Kaukana se meistä! Pistääpä hän toimeksi silloin tällöin esimerkiksi aikamoiset remut. Mutta – niinhän tuo pyhimyskin teki nuorena. Jaa, meidän Fransiskus ei suinkaan ripottele ruokaansa tuhkaa, jos se maistuu liian hyvälle. Hän pitää sydämellisesti rasvaisista ja voimakkaista syötävistä, tokihan. Enkä tarkoita että hän matkustaisi Viroon suutelemaan spitaalisten haavoja, kuten tuo pyhimys suuteli, joskin hän kyllä antaisi kenties vaikkapa ainoan takkinsa tarvitsevalle. J.n.e. Mutta eräitä Fransiskuksen suloisia hyveitä löytäisi hänestä kuitenkin, – kuten jo takkijutullani tarkoitin sanoa. Hän on kiltti ja avokätinen, totta puhuit. Ja hän on iloinen! Nähtävästi vähästä onnellinen: aurinkoisesta taivaasta, harmaan viihdyttävistä sumuista, surumielisistä suolakeuksistakin... Ne ilahduttavat hänen taiteilijasieluaan niin että hän sammuttanee enimmäkseen melko tyytyväisenä nälkänsä Rouva Köyhyyden pöydässä, kuten pyhä Fransiskus sanoo. Miksi hän sitten on köyhä, vaikka on lahjakas? Paljon siksi ettei hän – häärää ja honglaa. Ei viitsi juosta kumartamassa, etujaan valvomassa, itseään esille työntämässä. Ei yleensä alene kulkemaan halpamaisia ja ahnastelevia teitä. Ei pysty häikäisemään, imponeeraamaan. Hän – unohtuu hiljaisiin kauneusnäkyihinsä... Sellainen ihminen on sangen vähän luotu tätä maailmaa varten! Hän jää syrjään, hänellä ei ole nokkaa vahvasti menestymään, rikastumaan, kunniamerkkejä rintaansa keräämään. Siinä suhteessa oikea – simplex et idiota, kuten Assisin Fransiskus sanoo. – Mutta uskonpa sittenkin että juuri tuo vaatimattomuus, sanoisinko hyvä omatunto, täyttääkin hänet suurella onnella. Se sallii hänen varmaan useinkin nähdä, miten hänen huoltensa ja vaivainsa vuoteen ääreen astuu parvi taivaallisia olentoja kultaiset kruunut päässä, kuten pyhimys Fransiskukselle kerran kävi. Ja yksi noista taivaallisista loistaa niin että koko työhuone valaistuu. Ken hän on? Kuvittele itse mikä kelpaisi nykyajan madonnaksi! Se onni on ystävällemme suotu. Miksi hän muuten olisi niin – iloinen? Aina veikeileviä sukkeluuksia suu täynnä! – Tosiaan, kolmesta Assisin pyhästä kukasta, ruususta, orvokista ja liljasta, on meidän ystävällämme omanaan vähintään viimeinen: orvokki, nöyryys. Se tuo mukanaan paljon muuta... Mutta viimeinkin asiaan! Fransiskus, joka ei osaa maailmassa ottaa itselleen mitään, antaisi siis meille nyt koiransa? Oletko sinä sen luvannut ottaa?"

Emäntä huudahti:

"Älä nyt suutu! Minä lupasin, – vaikka sinä tuskin koirista pidät!"

Nyt tunnusti pikku isäntä nauraen että hänkin oli matkallaan tiedustellut taloon koiraa, mutta yritys ei ollut oikein onnistunut: se puolittainen koiratilaus voitaisiin helposti peruuttaa.

Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.

Fransiskukselle kirjoitettiin, suostuttiin ruokkoesitykseen.

Ja eräänä todella kauniina päivänä asteli Fransiskus sitten huvilaan, taluttaen vitjoissa koiraansa. Se oli dobermann pincher.

Ystävä oli pitkä ja komea, siinä ei mitään vikaa!

Pää hiukan alakuloisesti kallellaan. Selkä kumarassa. Silmissä lauhkea ystävällisyys ja veikeä hymy.

Toisessa kainalossaan kantoi hän suurta mustaa konttorikirjaa.

Asetuttiin pienoiseen ruokasaliin. Juteltiin maailman uutisia. Mitäpä niissä tärkeää? Tavallista menoa vain: maanjäristyksiä, diplomatiaa, radiota, taidetta, murhia ja sotia... Vanhoja asioita oikeastaan.

Koira seisoi isäntänsä vierellä hintelänä ja laihana, niin, suorastaan litteänä, – kuten oikean poliisikoiran pitääkin olla. Ikäänkuin neuvottomana tässä uudessa paikassa. Ehkä levottomasti aavistellen että se oli jo aivan kuin – hylätty.

Ja nyt alettiin puhella koirasta, joka täten annettiin täyshoitoon, ruokolle.

Fransiskus kehoitti käyttämään Raille ahkerasti piiskaa, – sillä niin vaadittiin muka tuossa mustassa konttorikirjassa, joka oli samalla sekä oppikirja poliisikoiran opettajalle että Rain ansioluettelo. Tuokion leikkiä laskettuaan sanoi Fransiskus:

"Totta puhuen se on hyvä koira. Sitä kannattaisi vielä opettaakin tai palauttaa entisiin taitoihinsa, sillä se on päässyt vähän pilaantumaan seurustelusta lasten ja – naisten kanssa."

Koira oli vähän ennen ollut eräässä lapsiperheessä. Fransiskus oli saanut sen taulusta.

"Se on kyllä jo neljän vuoden vanha, mutta se on Suomen ensimmäisen poliisikoiran tyttären tytär. Se oli alkuaan N:n kaupungin poliisimestarin koira. Siirtyi myöhemmin yhdelle ja toiselle, – kuten sanottu, naisillekin! Ja naisethan turmelevat kaiken mihin ikinä sormillaan koskevat!" – Fransiskus, naisten ystävä, virnakoi tavalliseen tapaansa. "Mutta sitä ennen se pisti aikoinaan, poliisimestarin koirana, kuritushuoneeseen parikymmentä varasta tai murhapolttajaa ja rapsutteli kainommille kehveleille sievoisia sakkoja! Sen kurittamissa oli, kuten tämä aapiskirja todistaa, murhaajien lisäksi salametsästäjiä ja lohivarkaita, – lohi on hieno kala, joten sen varastaminen tuntuukin törkeältä... Sitä paitsi hevosvarkaita, suksenvarkaita, kukkarovarkaita, hattuvarkaita ja kananvarkaita. Siinä sällejä, torppareita, talollisia. – Voisitte niinollen tosiaan katsella tätä aapista, tätä mustaa konttoristinkirjaa. Ynnä opettaa Rai jälleen sellaiseksi hyödylliseksi kansalaiseksi kuin se oli ennen muinoin, – jos viitsisitte. Mutta kukapa sitä kaikkea viitsisi", lopetti Fransiskus.

"Kaunistuksena, mööbelinä se kyllä huoneessa menee", jatkoi hän sitten. "Paitsi että sen koko on niinkuin tällaisilla nartuilla pitääkin olla, – korkeus siinä 50 cm, – on sillä esimerkiksi pitkä selkä ja jalat suorat. Ja varpaat samoin pitkät; takajaloista sudenkynnet pois leikattu. Niin, paitsi että sen mitat ja suhteet ovat täysin comme il faut, eikä sen musta ja silkkinen ihopaita ole liian pitkävillainen, omistaa se – ihanat huulet! Katsokaa näitä huulia! Miten ne rotkottavat! Mustat, kiiltävät ja – nystyräiset. Oikean – kauppaneuvoksettaren huulet – vanhalla iällä nimittäin. – Ja se on veitikka, harlekiini, klovni: sillä on takalistossa sydämenkuva ylösalaisin... Sirkuspuku."

"Hyi, kuinka pilkkaat lasta!" sanoi emäntä.

Ystävä nauroi katketakseen. Ja sitten alkoi hän jälleen tuosta konttorikirjasta. Ensin sen alkupuolesta, joka sisälsi koirankasvatusoppia.

"Tämä on todella aapinen ja filosofinen tutkielma", väitti hän. Ja kirjaa alettiin nyt selailla.

Paksu aapinen. Jaettu 70-80 lukuun tai sääntöön, määräykseen. Suomennos jostakin saksalaisesta, jonkun poliisin kopioima. Ensinnäkään ei siinä näkynyt ainakaan liikoja pisteitä... Sitten todettiin että kaikki d:t oli suomennettu t:ksi.

"Kummakos tuo", kujeili ystävä Fransiskus. "Kansakoulutyttöjenkin on sanottava: äidin. Se on hienoa, muodinmukaista. Mutta vaaditaan sanomaan: akatemia. Se on jälleen rahvaankielen kunnioittamista. No niin, tätä kirjaa kaunistavat lisäksi monet suomennetut b:t ja g:t. Katsellaanhan nyt."

Jokaisen luvun alkuun oli pistetty syvämielinen pedagoginen johtolauselma, jonkun kuuluisan ajattelijan suusta otettu:

"Plato sanoo..."

"Ankararyhtinen Senega sanoo..."

"Rangaistus on mitattava vian mukaan. Torguato Tassi."

"Jos tottelevaisuus on lähellä, ei rakkaus ole kaukana. Köthe."

"Kuinka köyhiä ovat ne, joilla ei ole kärsivällisyyttä. Shakesberg."

"Ei virkapukusi, vaan timanttia kovempi mielenmalttisi tekee sinusta opettajan. Keisari Wilhelm II."

Fransiskus jatkoi:

"Ja hieno ihminen pieksää koiraansa, niin sanoo keisari Wilhelm II myöskin. Hän potkaisee koiraansa. Paiskii sitä seiniin. Naputtelee sitä pääkalloon kapustalla!"

Siitäkös emäntä huudahtaa:

"Kuka niin on sanonut? Ei suinkaan keisari Wilhelm?"

Emäntä ei ole vielä oikein hennonut koskea Raihin, kun entinen isäntä on yhä läsnä. Eikä ole aivan tohtinutkaan, sillä Rai kuuluu saattavan olla vihainen isännälleenkin. Mutta nyt hän – ikäänkuin suuttuu – koiransa puolesta: "Pieksää? Potkaisee! Rai, tule tänne. Sinulle täytyy antaa maitoa! Sinulle ollaan pahoja."

Ja Fransiskus nauraa onnellisena koiransa puolesta.

Mutta toistaa kuitenkin yhä mitä kaikkea muka suuri ajattelija keisari Wilhelm on esittänyt koirille:

"Piiskaa! Saappaankärkeä! Rottinkia! Ketjua..."

Ja – sitten täytyykin Fransiskuksen lähteä. Poistuessaan ruokahuoneesta, jonne Rai hänen komennuksestaan jää, sipaisee hän vielä koiraansa hiukan vavahtavalla kädellä, sen mustan ja keltaisen kirjavaa, silkinhienoa päätä... Ja kun Rai katselee häneen hätääntyneenä silmillään, jotka uusista isännistä näyttävät ihmeellisen kauniilta, niin hän ilmeisesti huokaisee... Ja alkaa sitten taas laskea leikkiä.

Ja siten hän poistuu... Pitkänä ja kumaraisena, kasvoiltaan hiukan harmaana, – kuin mikäkin harmaaveljes, fransiskaani, huulillaan hymy ja sydämessään antajan ilo.

Entinen isäntä – lensi taivaaseen. – Tappelu.

Fransiskus oli lähtiessään sanonut:

"Pitäkäähän nyt sitä muutama päivä kiinni. Parasta jos oikein ketjuissa. Ehkä se karkaisi ja tulisi perästäni."

"Ketjuissa?" vastasi emäntä. "Ne ovat liian lyhyet, se kituisi niissä. Mutta meillä on sille jo pitkä köysi, sinkkivaijeri. Siinä sen tulee mukavampi: se pääsee pitemmälle juoksemaan, leikkimään..."

Näytettiin hienoista sinkkisuortuvista punottua köyttä, joka oli solmittu toisesta päästä rautakoukkuun lasikuistin oven pieleen. Toisessa päässä jälleen killui teräshaka kaulanauhan rengasta varten.

"Kestää pitämään jaalojen mastot pystyssä myrskyllä", kehui isäntä.

"Kai se kestää Rainkin", myönsi Fransiskus köyttä tunnustellen, heilautti hattuaan ja lähti hyvin pitkin harppauksin raitiovaunupysäkille.

Rai Jakkerintytär, – Jakker jälleen oli muka Suomen ensimmäisen poliisikoiran, Sillan, vävy vai mikä lienee ollut, – jäi ruokasaliin.

Se loikoi ovella, kaunis kuono etutassujen päällä. Se odotti isäntäänsä, onneton.

Tuosta ovesta oli isäntä poistunut, – eikä palannut vieläkään.

Koko päivään ei Rai huolinut syödä eikä juoda mitään, vaikka oli pitkän kävelyn jälkeen saanut ainoastaan tilkkasen maitoa.

Se ärähti tarjouksillekin.

Se makasi vain – valveilla, silmät puoliummessa. Ja vähän väliä, yhä useammin, tunkeutui sen korkeasta rinnasta pihisevää, hiljaista vinkunaa, – kuin itkua. Sitten epätoivoisia, kiihkeitä huokauksia.

Se täytyi panna puutarhaan köyteen, tuohon sinkkivaijeriin. Se alistui neuvottomana, mekaanisesti, typöhäntäänsä heiluttamatta.

Mutta kun se huomasi portailla isäntänsä hajua, – entisen ja vielä toistaiseksi nykyisenkin isäntänsä jälkiä, niin siinäpä touhu: kuono kiinni näkymättömiin jälkiin, häntä tutisemaan ja koko ruumis vapisemaan. Suu omituiseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin naurua. Silmiin leimu.

Nyt silmitön ryntäys! Köysi tempaisi sen takaisin, se kimposi pystyyn kaulanauhan nostamana. Köysi piti. Vimmattu haukunta helisti ilmaa kuin hopeakellon sävel.

Juoksua edestakaisin pienellä alalla. Kuono kiinni maassa, näkymättömissä merkeissä. Isännän jälet siinä kiertävät varmasti!

Taas ryntäys, köysi vongahtaa, koira huiskahtaa taaksepäin ja sivulle.

"Hyvä on", sanoi uusi isäntä, joka ei vielä oikeastaan isäntä ollutkaan. "Et karkaa!"

Rai peräytyy paikoilleen. Se nuuskii, tutkii maata; häntä räpyttää ilosta, karvatkin kohoavat pystyyn, – näkyvät kohoavan koiralla muustakin kuin vihasta.

Ja jälleen hyökkäys, sokea, mitään laskematon. Ulvahdus kaiuttaa pihaa. Raksis: poikki köysi! Poikki uusi sinkkivaijeri!

Koira lentää ilmassa muutaman sylen, se kaatuu, kiepsahtaa pystyyn, ei kuule kehoituksia... Se nuuskii tuokion. Lentää nuolena pakoon, huiskahtaa yhdellä hyppäyksellä portin yli. Ja on kadonnut.

"Kas petoa! Miten hirvittävän vahva noin siroksi koiraksi. Raitiovaunulle päin se varmaankin meni", huudahtaa isäntä, ja ei kuin alkaa juosta pysäkille.

Pysäkki on tyhjä sikäli ettei siellä ole raitiovaunua eikä ihmisiä, mutta koira on.

Onneton isäntänsä hylkäämä juoksee kehässä paikalla. Ei tottele kutsuja, – mitä hän vieraiden neuvoista? Juoksee ensin pienessä kehässä, kuono maassa. Välistä hiukan pysähtyen, vavisten. Ja nyt se livistää kauemmaksi. Siellä se alkaa suurempaa piiriä. Kiertää sitä, nuuskii niin että sieraimet tohisevat.

Ja joskus se vingahtaa tuskissaan:

– Ei löydy pelastusta, isäntää!

Rai supistaa yhä piiriä. Joutuu yhteen pisteeseen ja kiljahtaa:

– Siinä ovat isännän jälet.

Sitten se laajentaa jälleen kehää pienen pisteen ympäriltä:

– Ei löydy isäntää... Hulluksi tästä tulee! Mihin hän joutui? Isäntä tuli tähän, tässä ovat hänen jälkensä. Tästä hän ei ole mennyt pois, ja on kuitenkin mennyt – kuin puhaltamalla...

Rai ei tottele kieltoa.

Se ei välitä maanitteluista, vaikka uusi ihminen maahan kyyristyen sitä luokseen pyytää.

– Isäntä on kadonnut.

Koko elämä on mennyt Railta!

Mutta Rain kaulaan jäi pitkä kappale katkennutta vaijeria. Siitä saa uusi harmillinen olento Rain kiinni. Vetää puoleensa, tuo vihattu, – aikoo väkisten viedä hänet tästä isännän paikasta, pyhyyden häiritsijä.

Rai asettuu vastasukaan: tästä hän ei lähde vaikka pää irtautuisi!

Vihattava uusi olento kohottaa vaijeria lyödäkseen tottelematonta koiraa, – vitsaa ei hän tänne juostessaan ennättänyt talttaakaan. Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja Fransiskus on sanonut, että Rai karkailee moisten ajoneuvojen kimppuun ja voisi helposti jäädä niiden alle. Junakin on sitä äskettäin pökkäissyt, oikein korvan kipeäksi. Rai on siis saatava täältä pois. Vaijeri kohoaa, – kumminkin vasta uhkauksena. Silloin paljastaa Rai hampaansa, sen harjakset kohoavat, se asettuu puolustukseen ja hyökkäykseen. Se kumartuu, valmiina iskemään kurkkuun. Se murisee, irvistää.

Tämä uhkaus koiran puolelta manaa ihmisen uhkauksen iskuksi. Tuskin isku sattuu, niin Rai kimpoaa päin. Silmänräpäys ärjynää, temmellystä, pientä sadattelua, ja uuden isännän ranteesta vuotaa veri.

Isäntäkin on tavallaan eläin, koska suuttuu helposti. Eläimistä ylin, ihminen, mutta ei ylimmistä parhaita: siksi hänkin kiivastuu, vimmastuu. Ja tästä nousee nyt oikea pikku tappelu. Koira ärjyy lyötynä, puree yhä uudestaan, ja ihminen yltyy sikäli kuin kipu hänen käsissään kasvaa. Ihminen tuntee että hänen silmissään kipenöi eläin, mutta ei hän eläimelle itsessään mitään voi! Hänen silmänsä hehkuvat nyt varmaan samalla tavoin kuin Rain vimmatut silmät! Miltä ilolta maistuukin sysätä kätensä koiran ärisevään suuhun, hillittömästi lokaisevien ja raivoisasti purevien hampaiden väliin! Se teko – ilmaisee voittajaa!

"No, pure nyt! Yhäkö puret?"

Vuoroin lätkäys köydellä koiralle, joka ei siitä vielä välitä, vaan kimpoaa päin yhä ärtyneempänä.

"Pure! Pure!"

Ihminen tyrkyttää veristä kättänsä koiran kitaan.

Ja katsos: koiran hampaiden kosketus käy aremmaksi, heikommaksi...

Ja siinä ihminen, joka on antanut itsensä kiihtyä eläimeksi, melkein vihaan, – rähäkkään niin hillittömään ettei ruumista kohdannut kipu koske, – siinä ihminen alkaa vihdoin hävetä. Hän, eläin tosin, mutta ylin eläin, jonka syvin kaipuu sentään on rauha ja jolle kiihtymys, melkein kaikki innostuskin, on kartettavin asia, hän on näin tyhmä.

Raitiovaunuja on tullut ja mennyt. He kaksi ottelijaa ovat tuskin huomanneet ihmisiä. Isäntä on vain kuullut jonkun nauravan tai moittivan miestä, joka kiusaa koiraa.

– Kiusaa...?

Nyt hän päästää nolona ja Raita lohduttaakseen jälleen köyden irti.

Ja koira rientää etsimään oikeaa isäntäänsä.

Se kiertää taas ahdasta piiriä. Sitten isompaa, jonka se supistaa pieneksi, – niinkuin koirakoulussa aikoinaan opetettiin. Se kiertää vavisten, tulisessa innossa... Joskus valittamaan pysähtyen.

— Toivotonta: isäntä oli tässä, hän tuli tähän, isäntä ei mennyt tästä mihinkään, ja kuitenkaan ei hän tässä ole, – vaikka on tästä poistunut!

Poistunut?

Näin ihmeellistä lähtöä Rai tuskin lienee ennen huomannut, taikka ei sellaista enää muista.

Näin kummallisia jälkiä: vielä tuoreita isännän jälkiä, jotka yht'äkkiä katkeavat, loppuvat, häviävät... Eivät jatku minnekään eivätkä käänny takaisin.

Koira tutkii jälet kymmenet kerrat.

– Ne tulevat juuri tähän, ne eivät mene takaisin... Ja ne katoavat.

Etsiessään Rai samoaa melkoisen kauas. Nyt se kiljahtelee tuolla metsässä kallion takana. Sitten se kiitää jälleen pysäkille, johon isännän haju on hiekkaan asettunut.

Siihen Rai istahtaa, hylätty ja orpo koira. Pää riipuksissa se istuu.

Se näyttää miettivän. Ja sitten se katsoo – ylös ilmaan!

Kesäiseen säteilevään ilmaan, jota näkymästä ei mikään estä, kun paikalla ei kasva puita. Yksitoikkoisesti suhisevat tuolla loitolla koivut ja läpisevät haavat.

"Niin, eläin-raukka, isäntäsi on kadonnut, lentänyt taivaaseen!"

Vähäksi aikaa uusi isäntä istahtaa odottamaan, sallimaan ja ymmärtämään Rain surua. Eikö hän itsekin ole itkenyt, ja saanut rauhassa itkeä kadonneitaan? Itkenyt hetken.

Koira asettuu pysäkille maata, isäntänsä viimeiselle paikalle. Asettuu odottamaan.

Ja sitten se jälleen kavahtaa istumaan ja katselee taivaaseen.

Aivanko se luulee isännän sinne menneen?

Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja kuten sanottu, Fransiskus on kertonut, että Rai kimpoilee junien ja kaiken kiitävän ja jyrisevän kimppuun ja on äskettäin saanut veturista sellaisen kolahduksen että korvakin on vielä kipeä.

Ja kotona odottaa emäntä. Rai täytyy saada tästä pois!

Kumma: kun Raita nyt köydestä kiskotaan, ei se enää yritä purra. Ja jos haavoitettua kättä tyrkytetään sen purtavaksi, niin se painuu kyyryyn ihmettelevin, arvelevin silmin.

Tämä uusi ihminen houkutteleekin sitä nyt hyvillä sanoilla...

Avuttomana, nolona ja peläten Rai tottelee vetoa. Antaa itseään taluttaa ja tulee takaisin sisälle, outoihin oloihin.

Mutta vielä ei se syö. Ei voileipää, ei sokeria eikä huoli maitoakaan:

– Jumalatonta olisi sellainen näin jumalan katoamisen jälkeen!

Rai makaa sille varatulla matolla eteisessä, näyttää torkahtavan, mutta heräilee vähän väliä ja alkaa hiljaa sieraimillaan viheltää. Ja se huokaa raskaasti.

– Miten saattaa edelleen elää? Kun ei isäntää ole? Kun isäntä katosi raitiotiepysäkiltä taivaaseen.

Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. – Kauhu ja ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.

Rai ikävöi de jure-isäntäänsä – vähän aikaa.

Mutta ensin tuntui kuin ei sen ikävä olisi loppunut milloinkaan. Se ei syönyt eikä juonut kahteen päivään.

Ei kosketa voileipään, joka asetetaan sen kuonon viereen, kun se makaa ulko-oven edessä odottaen vapautusta. Se ei lähde vadin luo, jossa ihana maito hohtaa.

Se vikisee hiljaa. Huokaa tuskallisesti.

Välistä vaipuu se unenhorteeseen. Mutta herää yht'äkkiä, varmaankin kipeään tietoon ettei isäntää enää olekaan! Ja silloin se parahtaa: omituinen parkaisu, joka kuulostaa mielisairaalan hoidokin ääneltä.

Keskellä yötä herää uusi isäntäväki siihen että eteisestä kajahtaa valitus. Niin kolkko että istutaan hiukset pystyssä. Sellaista mielipuolista tuskan ääntä! Kuin jonkin manalan hengen parkunaa!

Ja lisäksi kuuluu yöllä joskus pitkä, surullinen, toivoton jollotus.

Silloin Rai päästetään eteisestä ruokasaliin – ettei vielä kenties vilukin sitä vaivaisi.

Oikeastaan tässä tapahtui pieni erehdys. Naapurin uusi koira se jollotti noin, pihalle vartioimaan sidottuna. Sen ääntä luultiin Rain ääneksi, tätä valituksista kaikkein alakuloisinta.

Ja se ääni pelasti Rain sisälle.

Niin, entinen isäntä ja entiset olot eivät hälvene Rain mielestä – vähään aikaan.

Vähään?

Kuinka on tämä puolustettavissa? Vähäänkö aikaan?

Täytyy muistaa että Rai oli ollut, kuten entinen isäntä kertoi, jo monellakin omistajalla. Ja – naisilla, kuten Fransiskus naureskeli.

Sekö mahtoi tehdä sille isännän kuitenkin sellaiseksi, ettei se ollut sitä lajia koiria, joka olisi herransa haudalla suorastaan kuollut. Ja eihän Railla herransa hautaa ollutkaan!

Totuus kuin totuus: Jakkerintyttärestä huomattiin viimein, ettei isännän menetys merkinnytkään sille enää kaiken luhistumista, sen itsensä hajoamista tyhjään, jotain loputonta, kauheaa, – koko maailman sortumista, kuolemaa.

Talonpoikainen sananparsi sanoo: "Kolmessa päivässä koira kotiutuu."

Muutama päivä sen jälkeen kuin entinen isäntä oli kadonnut taivaaseen, täytyi huvilan asukkaiden lähteä kaupunkiin ja jättää koira yksin kotiin. He sulkivat Rain punaiseen kamariin. Outoon huoneeseen, jossa se ei ollut vielä käynyt ja joka oli melkein tyhjä.

Permantoa peitti punainen matto... Ovet kaikkialle kiinni...

Valo väikkyi täällä vieraasta ikkunasta, jonka laudalle jaloin noustessa ja ulos kurkistaessa kaikki, mitä näkyi, oli vierasta...

Kuinka kuvittelisimme Rain olotilaa siellä? Kuvittelisimme? Kaikki jää todellakin kuvittelun varaan, ja se lieneekin – psykologiaa: luulla tuntevansa toista, – mikä mahdottomuus.

Rai yksinään tässä tilassa... Outo kamari. Tosin oli lattialle tuotu iso vati, jossa oli sitä ihanaa maitoa. Ja maidon viereen voileipä, jonka päälle oli asetettu – sokeripala: emännän asettama.

Mutta hänkö voisi syödä tai juoda, kun entinen isäntä asuu yhä mielessä... Syödä täällä, näin yksin jätettynä, näin oudossa olossa! Syödä vieraita ruokia...

Minne hän oli joutunut?

Mikä tämä matto? Miksi ovat ovet kiinni...?

Ja ympärillä hiiskumaton hiljaisuus! Jos kuuntelee korva tarkkana, ei mitään ääntä, ei todellakaan mitään.

Jos hätääntyy ja haukkuu epätoivossa: yhtäkaikki, – ei mikään vastaa.

Ei tullut isäntää, sitä entistä.

Jos ulvoi, kun tuska ja epätoivo sydäntä raatelivat, ei apua! Ei kukaan välittänyt hänestä mitään.

– Mikä onnettomuus hänelle olikaan varattu?

Pitikö hänen tänne yksikseen – tikahtua? Nyt se vasta viimeinen tuho oli tullut! Hänen täytyisi nikistyä tänne yksinään, lukottujen ovien taakse... Kuin elävältä haudattuna.

Eikö tosiaan kukaan tullut pelastamaan? Lohduttamaan, auttamaan? Ottamaan hänet omakseen.

Hätä kasvoi niin julmaksi että Rai oli aivan sairas. Sairas ja raivohullu. Vuoroin se haukkui, vuoroin valitti leuka lattiaa vasten, väsyneenä, sortuneena. Vaipui kuunteluun, joka jälleen päättyi raivokkaaseen avunhuutoon.

– Olisi joku ihminen...!

Tulisivatpa – ne uudet ja vieraat! Joku, joka auttaisi, – pelastaisi elämään.

No niin: kun uusi isäntäväki sitten parin tunnin kuluttua tuli takaisin, oli Rain ilo siitä, että joku hänet vielä muisti, ettei hän ollut vielä aivan tuomittu nääntymään ja kuolemaan tähän outoon ja kolkkoon huoneeseen, jossa punainen paistoi lattialla, – Rain ilo oli niin suuri, että se, päästänsä sekaisin mennen, unohti opetetun koiran ehkä kaikkein tärkeimmän säännön: tunteitten kiihkeästä järkytyksestä Rai ... no niin ... kohteli mattoa kuten puutarhurit ruohikoita tai kukkia: kastellevat niitä. Sellainen hätä ja ilo yhtaikaa. – Ja sitten alkoi se juosta punaisesta kamarista toiseen ja sinne takaisin kuin hullu. Hulluna ilosta. Edestakaisin. Suu selvästi nauravassa irvistyksessä. – Nyt se – loikahti uusia isäntiään vastaan ja – nuolaisikin heitä! Nuolaisi! Sitten se taas juoksi niin että löi pari kertaa päänsä seinään ja kaatui. Välipä tällä! Nyt oli riemua! Rai kavahti pystyyn, juoksi yhä, töytäili. Ja aivasteli!

Se sai pienen kokeilevan huomautuksen, mikä skandaali punaista mattoa oli kohdannut. Se köyristyi maahan, häveten, anteeksi anellen, – ikäänkuin selittäen:

– Mutta ymmärrättehän: olin niin onneton, niin yksin! Luulin kuolevani kaikessa tässä... Olin ilman minkäänlaista isäntää... Sairas. Antakaa anteeksi... Ymmärtäkää, hyvät isännät.

Se sai anteeksi: tuskin ennätti istahtaa häpeäänsä piiloon, niin jo kutsuttiin luokse. Se asia unohtui, ja unohtui ainaiseksi. – Nyt jatkui äskeistä iloa. Juoksua edestakaisin. Siitä riemusta ei tahtonut tulla loppuakaan.

Ja sitten Rai joi vapisevassa, liikutetussa ilossa maitonsa ja söi voileipänsä ja sokerinsa...

Uudet ystävät oli löydetty! Uudet suojelijat ja nuhtelijat!

– Tässä nyt olivat isännät!

– Eureka!

Seuraavalla kerralla, kun se jätettiin yksinään kotiin, ei se, kuten sanottu, enää tehnyt isäntien palatessa skandaalia. Se oli kai jo liian rauhallinen. Se uskoi ja tiesi että ihmiset, – nämä omistajat, – kyllä tulisivat takaisin, – että he olivat jo hänellä. Piti vain kestää odotuksen ikävä. Ikävä – uutta isäntäväkeä.

Nyt eivät tosin herkkupalat maistuneet heidän poissa ollessaan. Niihin ei koskettu, vaikka he olisivat viipyneet neljätoista tuntia. Vettäkään ei käynyt juominen. Lihanmurukin oli kielletty: sen kielsi koiran moraali ja ikävä. Mutta epätoivoa ei tämä enää liene ollut: – Täytyi vain odottaa, – kyllä he tulisivat. Tulisi ilo aikanaan sitä suurempi.

Sitä suurempi nautinto oli syödä ja juoda sitten kuin isännät olivat kotona.

Isäntä ja Rai löylynlyöminä. Rai näkee kärpäsiä ja tekee katkeria huomioita.

Jakkerintytär oli siis päässyt aikoinaan hiukan pilaantumaan. Poliisimestarilta se oli siirtynyt toisille, jopa joutunut lastenkin leikkitoveriksi, – mikä ei poliisikonstaapelille liene terveellistä!

Ja viimeksi se oli saanut, Fransiskuksen samoillessa poissa kotoaan, etsiskellä itse huvinsa ja kenties välistä ruokansakin. Siten oli se tartuttanut hienoon silkkipukuunsa niitä pieniä mustia ja vikkeliä, joita väitetään sellaisiksi hyppyurheilijoiksi että huiskahtavat kirkontorniakin korkeammalle.

"Rai, tämä on sietämätöntä! Sinussa oli viime yönä kolme hyppyurheilijaa! Mainioita loikkijoita! Ihmeellisiä sankareita alallaan. Sinut täytyy asettaa karanteeniin! Niistä meidän on päästävä. Emme tahdo niiden tähden viettää huolten painamia öitä. Sellaisista öistä olen saanut tarpeeksi – Savossa! Se, joka on joutunut muutaman kerran vuoteelle, joita sinun akrobaattisi punaiset ammattiveljet hiilloksena pohjustavat, saattaa lausua rehellisesti, hiki otsalla kiusallisista muistoista, aivan kuin azteekkien muinainen kuningas, kun Espanjan kullanhimoiset uskonsankarit tuota pakanaa halstaroivat, ministerilleen, kohtalotoverilleen: Oi miksi valitat? Luuletko minun sitten ruusuilla makaavan! – Sinä, Rai, lienet nyt melkein kohtalotoverini. Miksi muuten niin raivoissasi yöllä pehkuroisit? Ja minä sinut vapautan, niin totta kuin aavistan mikä inhottava kidutus sinulla lienee! Inhottava tosiaankin. Vaikka olen hokenut joskus näitä evankelistan sanoja: Jokainen, joka tyhmästi vihastuu veljellensä ja sanoo hänelle: Sinä raaka tai tyhmä! – hänen pitää helvetin tuleen vikapää oleman, niin vastaapa tähän eräs runoilijoistamme, eikä varsin pienimpiä, vanhalla sananparrella: Totuus ei pala tulessakaan. Eikä se näykään palavan: iäti karmii pikku isäntääsi muisto niistä vanhoista maalaishalstaroimisista! Siitä ei pääse mihinkään: poltettu varoo tulta. Niin, oman koetun kiusani tähden minä sinut vapautan.

"Rai! Enkä siinä kerskaa, vaikka olenkin savolaisia, joiden tapana on luvata, mutta... Luvata! Nauraa röhöttää! Antaa kättä hellästi! Katsella killistellä maireasti silmiin! Saada kyynelet silmiin omasta mielenliikutuksesta! Laskea leikkiä, savolaista lallutusta, iänikuisia sukkeluuksia! Yleensä lörpötellä jonninjoutavaa. Ja – lipsis, livistää nokkelasti karkuun sanoistaan kuin repo tyhmyrin raudoista! Sanoja, sanoja. Sukkeluuksia muka: Kuka näitä nyt voisi todeksi ottaa? Kun ette ymmärrä – leikkiä, te muut suomalaiset! Ette ymmärrä sanoja! Joutavia sanoja, hupaisaa suunsoittoa. – Kyllä tämä tiedetään. Jo kerrankin riittää! – Mutta kai liioittelen... Ketä on kerta ja pari kelpo tavalla arimpaan leikelty, tekee vääryyttä niille, jotka eivät suinkaan leikkaa! Muista, ihminen, edes Fransiskusta, ja onhan niitä muitakin yhtä kelpoja heimolaisiasi. No niin, mutta löysinpä, kerrankin löysin sanattoman olennon, sinut, Rai! Suloisesti hämäläistäkin mykemmän! Se nyt on jotakin! Tehdä, eikä kehua. – Sitäpä sopii – kerskua! Kerskua; ja silti koetetaan kuitenkin purra hammasta ja pitää ikämme se mitä on kerran päätetty ja sovittu. Minä nujerran – kirput!

"Sauna on lämmitetty kaikella taidolla, Rai. Leppä- ja haapanalikoilla, pihkattomilla, tikurattomilla. Vesi kuumennettu. Kirpeä saippua varattu. Katso, Rai, tämä tässä on saunalyhty. Ja tämä reikäisempi vaippa on sinua varten. Nyt me päästään urheilijoista, hyppytaitureista! Sitä paitsi on korvasi vielä kipeä junayhteentörmäyksestä. Kukapa käski iskemään päätäsi veturiin! Yritetäänpä sitäkin vammaa parannella. Kylpyyn siis! Sauna kansanomaisuutta vastaan: homeopaattinen lääke..."

Rai lähtee mukaan valtavan iloisin mielin, kuten ainakin se, joka ei synkkää kohtaloaan aavista.

Siellä suihkun alla saa se haaleaa vettä niskaansa. Johan nyt ihmeet tuli!

Tästä pääsee kuitenkin vielä karistamalla veden ihotakistaan pois.

"Älähän luule näin vähällä selviäväsi!"

Nyt saippuoidaan eläin – ilkeällä tervasaippualla, joka maistuu kirpeältä, jos koettaa sitä kupeistaan nuoleskella.

Eikä siten saippuoida ainoastaan selkää, vaan vatsanpuolikin, kaikkein arimmat paikat. Kellistetään Rai nurin ja – aletaan hangata tuolla inhottavalla mustalla saippualla. Silloin se puree. Ja syntyy rytäkkä. Pikku isäntä voittaa kuitenkin, työntämällä jälleen hiukan haavoittunutta kättään koiran suuhun. Silloin Rai alistuu kellottamaan missä asennossa tahansa, sallimaan itseään käännellä kuin taikinaa ja voidella itseään valkeaksi joka taholta. Mutta se on tuskallista. Koira huokaa, huohottelee. Koettaa matelemalla nopeasti pujahtaa ovelle. Turhaan! Mistä ei isännän käsi sitä kiinni saisi? Vaikka koiralla olisi aamuruskon siivet, niin...

Mutta kansanomaisuudesta Rai pääsee! Nyt se on taas hieno koira, ylimyskoira asultaankin. Ja se on välkkyvä kuin uimamaisterineiti, jolla on musta ihokas yllään. Se on kuin laineista kohoutuva merileijona. Tai pyöreäpäinen hyle, niin ovat sen karvat pitkin niskaa.

Se on kuin mikäkin merenvaahdosta syntyvä koira-Venus!

Sitten parannellaan korvaa.

Kaiketi olisi veri kiihoitettava kipeässä korvassa kiertämään?

Sitä varten täytyisi koira saada kuumaksi, ainakin sen pää.

"Ehkä tämä on löylynlyömän päähänpistoa ja lapsellista halua nähdä mitä koira löylystä arvelee, mutta muuta en nyt keksi..."

Niinpä Rai kutsutaan ylös lavolle, isännän viereen istumaan. Lyödään tilkka löylyä. Istutaan kuin ystävykset ainakin; hikoillaan kaikessa rauhassa.

Sitten tulee aika lyödä oikea löyly. Kiuas kohahtaa, makea huuru tunkee perukan ihanaan pimeyteen asti. Suomalaisuuden pyhin huone "täytetään pyhällä savulla". Rai istuu vielä. Se tottelee. Mutta sitten se alkaa, kun löyly kiihtyy, varmaankin ajatella:

– Täällä on kärpäsiä ja ampiaisia! Sillä se ryhtyy nopeasti haukkomaan ilmaa ympäriltään, naksuttelemaan sinne ja tänne leuoillaan niinkuin jotakin tavoitellen. Nyt ylhäältä päänsä päältä, nyt oikealta tai vasemmalta, – niinkuin kärpäsiä, jotka kesällä sen korviin työntäytyvät.

Se tavoittelee kupeitaan ja selkäänsä, joihin löyly pistää. Se ärähtelee kuin ampiaisille, joita se vihaa; se on verannallakin nähty.

Ja se kaappii niitä olemattomia käpälällään ja haukkuu vihasta, – niin se haukkuu ampiaiselle.

Se käyttäytyy kuin täydellinen löylynlyömä.

Lopulta tulee pako: hyppy kiukaalle. Nyt isännälle kiire pelastaa koira permannolle.

Sitten vielä lämpöistä vettä huuhteluksi korvaan. Se ei käy helposti: siinä kiljutaan kivusta ja kiukusta, tapellaan ja rähistään.

Ja viimein on puoskarointi tehty. Rai saa mennä saunakamariin, kuivaamaan itsensä mattoihin. Siinä se piehtaroi vimmoissaan pintansa märkyydestä. Siellä käy aika jyske.

Tulos on hyvä. Urheiluhulluista loikkijoista ei ole ainoaakaan jälellä. Rain ei tarvitse kaapustella itseään. Se on puhdas koira. Tyynenä ja majesteettisena lepää se nyt välihuoneen punaisella matolla. Se on siinä todellinen koriste, – kuin mustaa, kiiltävää porsliinia. Tai oikeastaan sen sinimusta pinta välkähtelee kauniisti mille värille tahansa. Oikea donna, siro ja notkea. Toinen takajalka elegantisti suoraksi ojennettuna.

Ja parin päivän kuluttua ei se enää valita eikä ärähdä, kun sen korvaan koskettaa.

Siitä alkaen ei parannus- ja sivistyssaunaa enää kaivattukaan.

Mutta sen sijaan on tapana pyytää Raita saunakamariin mukaan vartijaksi.

Se tottelee ja tulee. Mutta se ei koskaan sinne oikein tahtoisi.

Se on tehnyt ensimmäisestä saunamatkasta omat huomionsa.

– Sauna ... kauhea paikka! Siellä töhritään saippualla. Siellä pistävät näkymättömät kärpäset ja ampiaiset. Niitä viuhuu ja suhisee aivan suunnattomina parvina.

"Rai, lähde mukaan!"

Rai on jo tehnyt lähtöhuomionsa. Se istuu jo piilossa pöydän alla.

Kuinka nopeat ja selvät huomiot! Muisto ensimmäisestä saunaanlähdöstä.

Se näkee tänäkin iltana että isäntäväellä on käsivarrella saunavaipat ja toisella heistä kädessä sytytetty saunalyhty.

Muuta ei tarvita: parasta mennä pöydän alle, – sinne eivät ihmiset mahdu.

Sitä houkutellaan. Ja eihän auta: lopulta tulee Raille kuitenkin pakko.

Välistä se koettaa pelastua saunasta vilpillä ja jöröydellä. Se ei piiloudu pöydän alle, vaan heittäytyy patjalleen ikäänkuin nukkumaan, milloin näkee saunamekot tai tuntee että saunalyhty keittiössä käryää. Se on makaavinaan sikeässä unessa – ettei sitä hennottaisi herättää.

Mutta se herätetään! Poliisi kuin poliisi, vartiointi saunassa kuuluu Rain päivystyksiin!

Se pelko saunaa kohtaan ei katoa aivan heti.

Siihen tarvitaan uusi kokemus.

Kerran se viedään saunaan päivällä, jolloin tuo kauhun huone on lämmittämätön, viileä.

Rai ei usko ensin silmiään. Raahaamalla se täytyy vetää saunakamarista, jossa se nyt on tottunut vartioimaan, sisälle saunaan.

Se katselee, haistelee, tunnustelee. Ja sitten se nousee lavolle, josta sillä on paha kokemus, räpyttää typöhäntäänsä ja alkaa – aivastella.

On jo nähty, että koira nauraa ääneen aivastelemalla. Se aivastelee aina milloin huomaa ympäristössään jotain hämmästyttävän iloista, jotain uutta; aivastelee, kun ihmiset kujeilevat sen kanssa; aivastelee havaitessaan itsessään jotain koomillista.

– Miten koomillista ... että se oli luullut saunan olevan aina tulisen kuin horna!

Tämän havainto-opetuksen jälkeen kävi verrattain helpoksi houkutella Rai vartiotoimeensa saunakamariin.

Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.

Kului vähän aikaa, niin emäntä, josta koirat muutama vuosi sitten olivat olleet vastuksellisia, ja isäntä, vielä tuonnottain Raita kiusalliseksi ketaleeksi haukkunut, – isäntä, joka oli nauranut vanhoille neideille ja heidän villakoirilleen, – niin, isäntä ja emäntä kirjoittivat Fransiskukselle ja kysyivät eikö Rai saisi jäädä nykyiseen paikkaansa oikein ainaiseksi.

Jopa tarjoutuivat Raista jotain muka maksamaankin. Epähieno tarjous, Jumala paratkoon, ken Fransiskusta tuntee.

"Sitähän minä tarkoitinkin että koira jäisi teille", vastasi Fransiskus. "Halusin ensin jättää sen ainoastaan ikäänkuin kokeelle, että kelpaisiko se teille..."

No, täytyihän siitä sitten kuitenkin jotain esittää ellei hinnaksi, niin edes pikku lahjaksi.

Ja tohdittiin ehdottaa että koirasta toimitettaisiin Fransiskukselle pieni – siankinkku. Ensi jouluksi, kun sika lakkaisi elämästä.

Sian takakoipi siis... Halpahan se, arvoton, vaatimaton takaliston osa... Mutta...

Ja siihen Fransiskus suostui. Hän nyt suostuu melkein kaikkeen.

Täten tuli Rai lunastetuksi – sian takajalalla. On sitä ennenkin tapahtunut: muistaaksemme vannoo esimerkiksi Kiplingin viidakkopoika Mowgli joillakin sellaisilla sanoilla kuin:

"Minut lunastaneen mullin kautta."

Emme muista kyllin tarkoin miksi mulli joutui hänen päänsä hinnaksi.

Mutta nyt olisi Rai saattanut jokaisessa mahtavassa ja uljaassa tilanteessa vannoa:

"Minut lunastaneen siankinkun kautta!"

Sellaista se on, yhden leipä toisen kuolema. Nöskö tuomittiin antamaan Jakkerintyttärestä toinen takakoipensa.

Ja sitten oli Rai kahden yksinäisen ihmisen oma. Oikein de facto, kiitos olkoon Fransiskuksen ystävyyden.

"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata." – Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!

Aika meni hiljalleen.

Se mitä tässä nyt jutellaan, on itse kertomukseen nähden kovin vähäpätöistä. Sehän koskee ihmistä, vähemmän koiraa.

Ja kuitenkin se kuuluu Rainkin elämään; se selittää – miksi koira pääsi ihmisen viereen.

Pikku isännällä oli siihen aikaan jonkinmoinen tuskallinen tauti, joka ennen muinoin tunnettiin ja jolle kai nykyään on seerumi löydetty. Sen nimi oli niin naurettava kuin Weltschmerz. Ihminen – kyseli itseltään kaikenmoista! Hänen omaa olemustaan ja – koko maailmaa koskevaa. Narrittelua! Miksi ei olla iloinen, keksiä hullutuksia, jos jotakin! Kepposia, loruta... Taistella edukseen. Elää raitista, ihanaa elämää! – Eikö joku saksalainen runoilija ole lausunut maailmanarvoitukseen selvää vastausta: "Narri odottaa vastausta"?

Narri kyselee sellaista mikä on aina ollut ja tulee olemaan ihmiselle arvoitus.

Ja kuitenkin tämä ihminen kyseli.

Kyselynaiheet voisi jakaa kahteen lahkoon.

Miksi hän tunsi lähimmän ympäristönsä sisällöltään näinä vuosina niin muuttuneen?

Sellaisesta muuttumisesta hän kyllä salaisesti oikeastaan iloitsi: sekin todisti muka jonkinlaista elämää, se etsintä.

Mutta etsinnän hetkillä ei aina ollut helppoa.

Kuten ei lavantauti sairaalle, vaikka se antaakin hänelle myöhemmin – uuden ja kauniimman tukan.

Miksi! Ja miksi?

Lapsihan kysyy: Miksi!

Minne olikaan kadonnut hän, joka lakki takaraivolla – nauroi vanhoille villakoiraneideille?

Missä hän, joka riemuiten rustasi pesäänsä, huvilaansa? Fantisoi jonkinlaisia torneja niinkuin Ibsenin sekava Solness? Istutti puutarhaansa kukkia.

Koti – muuttui totutuksi, samaksi.

Sama äänetön tuijotti vastaan salin suuresta kuvastimesta, varsin vaivalla hankitusta. Vaivalla: sehän oli oikeinpa kullattu.

Lukemattomat kukkaset puutarhassa vaativat ainaisen uuden työnsä, vaikka olivatkin perennoita, aina kestäviksi aiottuja. Yksin niidenkin puolesta täytyi käydä – lakkaamatonta sotaa, takkiaisia ja polttiaisia vastaan. Siinä ne perennat!

Niitä ei enää sitten hoidettu. Syynä siihen se että ne – menettivät isännän ja kai emännänkin mielestä uutuuden lumonsa.

Alkoi tuntua – yksitoikkoiselta.

Koti, pesä. Olihan se valmis. Mutta siihen se pysähtyi.

Kottaraisilla ja rastailla oli jatkoa elämälleen: niillä oli poikasensa.

"No niin, meillä on Rai."

Mutta suurempikin, ja narrillisempi, aihe tuli pikku isännälle aprikointiin. Ei pitäisi hänelle nauraa, vaikka kysymys onkin tuosta joutavasta nimeltä Weltschmerz. Ovathan suuremmatkin herrat siitä kärsineet.

Ja mistä mokomasta se syntyi!

Sellaisesta vähäisestä kuin jokin – maailmansota.

Se oli muka tuhonnut kaiken mitä parhainta hänkin menneen polven ihmisenä oli uneksinut.

Sen menneen polven, jota sanoisimme 80-luvun polveksi, ehkä varsin huonosti määritellen.

Nykyisen terveen polven täytyisi poloista tosiaan armahtaa: muistaa että hän oli menneen polven mies.

Se polvi oli haihatellut jos jotakin. Se oli maalaillut kilpeensä sellaisia sanoja kuin maailmanrauha, kansojen lähentyminen, – mikä mahdottomuus, yhtä suuri kuin ihmisten keskinäinenkin ystävyys; – henkinen ja uskonnollinen vapaus, hyväkin tavoiteltava; rakkaus rahvaaseen; heikko annos sosialismia; taiteen ja kauneuden yhteiskunta...

Sellaisista se polvi oli puhellut kovin vilpittömin ja avoimin silmin.

Nyt putkahti kaikesta vaivalla haaveksitusta esille totuus kuin totuus. Taloudellisen pakon tekemä sota, ja sen mukana rotujen luonnollinen inhimillinen viha toisiaan vastaan. – Ja henkistä vapauttako kaivattiin? Sehän on haitta elämäntaistelussa... Soturi ei tarvinne henkeä kuin sen verran että osaa tapella ja heittää reimasti henkensä.

Sattui siihen aikaan se kuuluisa kapinammekin. Kuinka kävi rakkauden rahvaaseen, tuohon, joka oli nyt niin valmis raatelemaan, – kuten ainakin nälkään joutunut ja ärsytetty peto?

Tärkeitä asioita muka! Esimerkiksi taide: mitä se merkitsi lopultakin tällaisten rinnalla, leipä- ja rotutaistelun? Taide on hyvin heikko, hyvin imaginääri, narrillinen voima. Se ei ollut kyennyt jalostamaan ihmisiä – edes sitä rahtua kuin kristillisyys oli heitä tuhansina vuosina muuttanut; ja se ei ole tosiaan paljon! Vai kuinka...?

Nyt vallitsi rauta, hoiteli reaaliasioita! Ja tulisi varmaankin vallitsemaan ainakin seuraavan polven ajan.

Tässä nyt miehellemme syntipukin osaa!

Pakkoko oli sitä huolia? Yksi hullu kyselee enemmän kuin yhdeksän filosofia taitaa vastata. Ja lopulta eivät filosofien vastaukset tehoa maailmassa mihinkään, eivät vaikuta mitään.

Mutta, kuten sanottu, tauti ei asianomaista naurata, olkoonpa vaikka lavantautia, joka antaa kenties uuden ja rehevämmän tukan.

Sellaiselle ihmiselle on – koira tervetullut.

Hänellä on koira, hänellä, joka tuntee itsensä alennetuksi hieman koiran tasolle.

Ensin hän ylpeilee koirastaan. Ajanratoksi. Omasta koirastaan. Kauniista poliisikoirasta.

Onhan sen pitäminen tosin rahtu niitä entisen polven ihanteita vastaan: se on ylellisyyttä, etenkin aikana, jolloin niin monet nääntyvät ilmeiseen nälkään, syödään akanoita ja juodaan ohrakahvi mustana.

Ja kumminkin hän koiransa pitää... Ei hän ole sen ihmeellisempi kuin muutkaan ihmiset!

Koiralla hän lapsellisesti ylpeilee. Kävelee sen kanssa metsissä ja maanteillä. Koettelee vieläköhän Rai osaisi yliopistonsa luennoita.

Osasipas! Käveli rinnalla säntillisesti kuin sotamies.

Kantoi käskettynä keppiä, hattua.

Kantoi omasta alotteestaankin kaukaa isoja kiviä kotiin.

Kadonneen tai tahallaan pudotetun nenäliinan se etsi ja toi takaisin kilometrien päästä.

Maantien hiekasta se nuuski ja kaivoi esille puukon, jonka oli annettu siihen tipahtaa, jopa vanhan penninrahankin tai kynänterän.

Sitten sai isäntä huoletta nakata revolverinsa metsään ja jättää sinne.

Kun Raille selitti, mitä isännän kädestä puuttui, niin koira etsi ja kantoi ladatun revolverin kiltisti takaisin kotiin.

Olihan sillä kujeitakin... Se antoi ajanrattoa.

Se jäi makaamaan kauas taakse tienvarteen. Niin oli komennettu. Ja kiiti sitten nuolena luokse, kun isäntä etäältä ja näkymättömistä vihelsi tutut merkkinsä.

Raita olisi todellakin kannattanut palauttaa entisiin taitoihinsa, kuten Fransiskus oli vihjaillut, ja kehittää sitä ehkä edelleenkin.

Olisi pitänyt selailla tuota mustaa konttorikirjaa, poliisikonstaapelin aapista!

Mutta – mitä varten oikeastaan?

Pelkäksi ajanratoksi!

Tämä mies ei vielä käsittänyt että elämä taitaneekin olla juuri sitä pelkkää ajanrattoa! Muusta on ainakin sangen lyhytaikainen hyöty. Vai – kuinka lienee.

Ajanrattoa silloin siis! Mies-parka leikitteli koira-parkansa kanssa. Marssitti sitä rinnallaan. Komensi keppiä ja kiviä kantamaan.

Tai oltiin ikävinä iltoina piilosilla. Kätkettiin tulitikkulaatikko johonkin huoneista, nurkkaan permannolle, ikkunalaudalle, sohvalle tyynyn alle. Jonkinlaista "kuurupiilosilla" leikkimistä.

Rai "kuuruttaa": asettuu tulisen etsintäintonsa tähden vastahakoisesti maahan toisessa huoneessa. Sitten sille huudetaan: "Nyt saat tulla!" Se hyökkää hakemaan esinettä. Juoksee edestakaisin, nuuskii seinänvieret ja nurkat, tutkii sohvain ja kaappien alukset, tarkastaa askel askelelta. Ensin hajanaisesti, sitten järjestyksessä. Kiipeää tuoleille. Kapuaa tirkistämään ulos ikkunastakin. Tuskastuu, vinkuu. Kiertelee, supistaa ja laajentaa piiriä. Kuono vetää kuitenkin yhä lähemmäksi esinettä. Se työntelee sohvan tyynyjä paikaltaan. – Tyhjä oli siellä! – Se loikkaa lattialle, kaivelee jokaisen sopen, on kaataa kukkatelineet ja veistosjalustan. Viimein se laukkaa edestakaisin niin että käänteissä kaatuu. Jo pääsee varmuuteen! Jopas pääsi: se sieppaa tulitikkulaatikon kamiinin komerosta. Se heittää esineen ihmisen käteen tai jalkoihin, saa palkintonsa ja haukkuu innosta: tahtoo uudestaan leikkiin, joka on sille työtä.

Tällaisilla ajanvietteillä masennetaan ja hämmennetään pois mielestä sitä kauheaa vihollista, jolla on narrillinen nimi Weltschmerz.

Koiralla leikkiminen on silloin avuksi.

Mutta välistä ei Raikaan, tämä hieno ystävä, hienoin, koska on sanaton, auta. Eihän sellaisessa kukaan voi toista auttaa.

Ja kumminkin isäntä hakee siihen apua!

Eräillä hetkillä käy Rai hänelle kovin tärkeäksi. Mystillisen tärkeäksi.

Ja tästä johtui seuraava tapaus, joka on kennelmiehistä mitä naurettavin, varmaan suorastaan halveksittava.

Isäntä loikoo sohvalla. Onhan herroilla vaivansa! Miestä, jonka ei ole oikeastaan pakko tehdä mitään, sillä kaikkein tärkeimmän, leivän, hankinta on verrattain helppoa, tätä miestä kiusaavat ikävyys ja se äskeinen vamma, jonka nimeä ei kannata enää mainitakaan. Se on uudelle polvelle epämiehekäs asia!

Kamari on puolihämärä. Heinäkuun aurinko kuultaa ulkona ihanasti, sattumatta kuitenkaan sisään... Taivas siellä säteilee, ikäänkuin sähköilee.

Rai loikoo sohvan vieressä permannolla.

Silloin tekee isäntä sellaista merkillistä että kutsuu poliisikoiran hyppäämään seuraansa sohvalle:

"Hopp! À la hopp!"

Käskee sen viereensä keveän peitteen alle.

Ja Rai hyppää. Se näyttää isännästä ensin hämmästyneeltä, niin, se vitkastelee. Sitten se hyppää ylös. Se pujahtaa peiton alle ... isännän viereen – hulluna ilosta: se ojentautuu takajaloin suoraksi kuin ihminen, joka nauttien vetäytyy ystävän luo nukkumaan kylki kylkeen. Niin, se puree hellästi isännän käsiä, korvia, nenää. Se urisee, piehtaroi ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia aistejaan. Ei uskoa todellisuutta todeksi: päästä ihmisen, isännän viereen nukkumaan! – Yhä se piehtaroi, potkii, yrisee. Ja viimein laskee päänsä isännän käsivarrelle ja – huokaa yhtä mittaa, yhä uudestaan, niinkuin rintaa pakahduttaisi.

– Oi onnea! Ihmisen vieressä!

Ja sitten se makaa hyvin siististi, liikkumatta. Ja samalla virkkuna: valmiina aukaisemaan silmänsä heti kuin pieninkin merkki annettaisiin, – valmiina kuuntelemaan tarkoin teetettäisiinkö jotain tai uhkaisiko ehkä jokin vaara – sitä itseään ja isäntää.

Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan mitään.

Mikä vaara tässä uhkaisi?

Ja mitä Railla olisi tekemistä?

"Rai-parka! Minun käy sinua sääliksi. Olet joutunut isännälle, joka ei voi antaa sinulle edes kuvitelmaa elämän tärkeydestä. Ja ehkä siihen lopullisesti lienee syynä isännän – laiskuus!

"Rai-parka, tuomittu samaan, tosin mukavaan, mutta välistä melkoisen tuskalliseen seisahtumiseen kuin isäntäsi itse.

"Siinä poliisikonstaapelin laatimassa aapisessa, jossa siteerataan Goetheä ja keisari Wilhelmiä, sanotaan, että koira tarvitsee liikettä, työtä ja hommaa ettei se ruumiillisesti ja sielullisesti surkastuisi. – Se paikka soveltuisi ehkä isäntääsikin. – Mutta kuinka saattaisi hän toista kasvattaa? Sanoohan keisari Wilhelm että ken tahtoo sitä tehdä, hänen tulee itsensä saada kasvatusta!

"Kuka isäntääsi sitten kasvattaa? Tuleeko siitä hommasta mitään?

"Hänen oma järkensäkö?

"Mihin ovat ihmiset järellään päässeet? Samaa myllyä tässä on eletty maailman alusta asti.

"Työtä ja liikettä siis pitäisi sinulle olla, Rai! Liikettä: kävelyitä metsissä, joissa ei ole isännän mielestä enää mitään uutta näkemistä. Ei uusia maisemia. Ja – vaikka pääsisin Indiaan, en enää sinne menisi, uskoisin sen maistuvan – liian vanhalta, nähdyltä. Olen saanut – liiaksi matkustaakin. Olen saanut maistaa yhtä ja toista...

"Mitä kuvittelet metsästä löytäväsi, Rai? Siellä ei ole sinulle muuta riistaa kuin ehkä joku myyrä, päästäinen tai kissa. – Ja olisipa tämä minulle näky: sietää sinun taas repivän luonnon julmassa vimmassa myyrää tai sisiliskoa, kiusaavan sitä pelkästä julmuuden halusta! Sillä sinä olet liian hieno syömään nälkääsi moista moskaa.

"Ei, sitä sallimaan en ole vielä oikein alentunut.

"Sinulle en voi tarjota työtä, Rai. Meillä on nyt suuri työttömyys. Se on meidän yhteiskuntamme ehkä ankarin ja mullistavin kysymys.

"No niin, saattaisinhan tosin tarjota sinua poliisikamarin palvelukseen: ottaisimme kiinni sen ja sen varkaan, jätkän, puukkosankarin, oikean suomalaisen. Kyllähän niitä Suomessa vilisee – suomalaisia!

"Se olisi oikea teko. Ja siihen isännälläsi olisi aikaa!

"Hänellä on yleensä aikaa liiankin paljon."

Mutta isäntä keksii itselleen sen verukkeen, että poliisikamarilla on oma koiransa, oma paimenkoira Carlo.

"Sekin tie on siis tukittu.

"Sinun täytyy muuttua lopullisesti poliisikoirasta – kamari- ja sohvakoiraksi. Poliisit ja Carlo vartioivat meitä kyllä.

"Ja isäntäsi kyllästyy ainaiseen kävelyyn ja leikkimiseen.

"Sohvakoiraksi! Surkastumaan! Se on kohtalo, johon sallima on suonut meidän päästä.

"Mutta kipeältä se tuntuu. Haikealta ajatella, mitä varten tässä sitten ollaan olemassa.

"Tekisi mieleni avata itsellenikin uusi elämä. Mutta mistä saan koiraisännän, joka minut siihen pakottaa?...

"Elämään – kenties niiden hyväksi, joilla ei ole edes aineellista onnea.

"En siihen jaksa, kurja mies.

"Siksi kärsin. Ja siksi vedän sinut viereeni sohvalle, Rai! Ajatellen ja säälien luonnotonta, mukavaa elämääsi, Rai-parka! Hiljaa hivuttavaa kohtaloasi.

"Tunnen sinut kohtalotoverikseni, koira!

"Sen tähden yllytän sinut hyppäämään viereeni leposijalle ja silitän hellästi päätäsi. Tahdon tähystää silmiisi, joissa kuultaa sama aprikoiva, ulkonaista huolta puuttuva ja kumminkin tuskallinen ihmetys kuin varmaan minun omissanikin. Painan päätäsi olkaani vasten, säälien sinua kipeästi kuin omaa itseäni. Säälien etten jaksa sinua auttaa, – kun en itseänikään jaksa. Onneton: sidottu kohtaloon minun kauttani."

Kennelmiehet tälle kyllä nauravat. Ja metsästäjät, jotka ovat mielestään kehnoja elleivät henno ampua omaa koiraansa, jos se ajaa huonosti. "Mutta – mikä ei olisi maailmassa naurettavaa?" sanoi isäntä – vielä siihen aikaan.

Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, mikäli ihminen hänen huomioitaan huomaa.

Niin kuluteltiin emännän ja isännän kanssa yhdessä tätä rauhallista ja salaa välistä tuskallista elämää, jossa Railla oli vielä vähemmän vaihtelua kuin esimerkiksi isäntä saattoi tai halusikaan itselleen toivoa.

Koira, jalojen ja aina niin sanoaksemme sankarikuolemalla loppuvien petojen jälkeläinen, kuinka vähän sille kertyi ulkonaisia iloja! Tai oikeastaan kuinka paljon!

Paljon: sillä niin syvästi näytti se kiintyvän noihin vähäisiin iloihinsa.

Ja miten tarkoin se melkein ensi kokemuksestaan muisti sekä tulevat ilot että surut.

Se on toki iloista suurin, kun isäntä ottaa ylleen kuluneen takkinsa, vetää jalkaansa kömpelöt saappaat ja sanoo:

"Nyt lähdetään!"

– Silloin päästään kävelylle, maanteille ja metsään.

Tuskin se sana kuuluu, niin Rai kallistaa päänsä vinoon, kuten on varmaankin koulussa liinan eli talutushihnan nykäisystä tottunut. Se kuuntelee, tummanruskeat silmät tarkastavat puhujaa terävästi. Ja tuokion päästä alkaa se hoputtaa, hyppiä.

Kävelylle! Maanteille! Tai vielä paremmin metsään, sillä maantiellä joudutaan ainaiseen rähäkkään autojen ja hevosten tähden, joiden kimppuun Rain täytyy suin päin karata.

Metsään! Täydelliseen vapauteen! Alkumatka tosin vitjoissa, joissa ei saa riuhtoa eikä kiskoa, vaan pitää kävellä kepsutella kauniisti ja säntillisesti. Astella aivan tässä isännän vieressä, pää hänen polvensa kohdalla. Oma tahtonsa tyystin hilliten ja maltillisesti masentaen ... Muuten häpäisee koira itsensä ja saa rangaistukseksi rapsun raipastakin.

Mutta sitten lopulta metsässä oikein vapaana!

Ensin ei Rai tietysti sitä iloa tuntenut. Ei siis isännän lausumana "lähteä"-sanaa ymmärtänyt: vietiin minne vietiin.

Mutta sen sanan merkitys painui heti mieleen. Silloin kuin se lausuttiin, lähdettiin ulos, päästiin samoamaan poluille, nummille, kallioille ja soille, jotka ovat Raille aina ihmeitä tulvillaan, – niinkuin koko maapallo nuorelle ihmiselle.

Seuraavan kerran kävelylle ja puiden humisevaan kätköön hankittaessa Rai jo tietää melkoisen selvästi, mitä merkitsee tuo yksi ainoa kaunis sana: "Lähdetään!"

Kolmannella, neljännellä kerralla tieto siitä salaperäisiä lupauksia antavasta pikku sanasta vahvistuu. Se sana merkitsee kahleitten kirvoittamista, – vaikka juuri silloin pannaankin kahleet aluksi kaulaan, eikä niitä joskus koko matkalla hellitetä, jos kävellään maantietä, autojen ja hevosten vitsauksella täytettyä. Mutta pelkkä vapauden toivokin on vapautta, autuutta!

Isäntä tai emäntä lausuu nyt eleettömällä äänellä tuon sanan, tai virkkaa sen ikäänkuin itsekseen: kohta koiran kaunis, viisas pää keikahtaa vinoon ja sen suuret ruskeat silmät katselevat äärimmäisen tarkkaavasti ihmistä silmiin:

– Mitä sanoitkaan? Ethän vain sanonut että lähdemme? Olen hyvin valmis...

Pian ei sitä sanaa tarvitse lausua kokonaankaan.

Riittää pelkästään yksi tavu:

"Lä...", niin Rain pää kavahtaa ylös keskellä nukkumistakin, silmät tähtäävät vakavina isäntää tai emäntää, koira on kepsahtanut makuulta pystyyn.

Ja kun se tunnussana tai -tavu vielä kerran toistuu, mikä riemu! Mikä onni palvelukseen ja iloon kutsutulle! Juoksu ovelle ja siitä takaisin! Mikä hoputtaminen, hillitön kuin pienen lapsen, jolle kaiken täytyy joutua valmiiksi heti, aivan tuossa paikassa. Eläin on kuin – kolmivuotias lapsi:

– Joudu! Heti! Joutukaa! Pistäkää minut kahleisiin: vapauttakaa minut!

Ilon kiiltely koiran silmissä. Ja ilmeinen nauru suulla!

Jos isäntä vielä leikillään piiloutuu, mikä vimmattu ja kujeileva vingunta, kirkas haukunta! Äänen erottaa sen soinnusta kujeilevaksi, se on kimeää, vikisevää, hieman naukaisevaa. Tietäähän Rai että tämä isännän vehkeily on leikkiä, mutta hiukan ilkeää leikkiä.

Sitten muistaa Rai että vitjat tai talutusremmi kuuluvat aina lähdettäessä asiaan. Eteisessä huomauttaa se niistä: hyppii niitä tavoitellen seinälle, näyttää niitä kuonollaan:

– Vitjat, vitjat! Ne on välttämättä otettava mukaan. Muuten ei kävelystä tule mitään.

Entäpä jos isäntä teeskentelee yhä pahemmin: ettei hän muka Raita otakaan seuraansa, vaan komentaa poliisikansan kielellä:

"Ablegen! Sinä jäätkin kotiin!"

Jörösti, kylmästi.

Uskooko Rai sitä?

Kyllä se vaistollaan huomaa, milloin tosi on kysymyksessä.

Silloin kuin isäntä ainoastaan laskee leikkiä, asettuu se tosin maata lattialle, mutta loikoo läähättäen, silmissä ilveilevä ja innosta kuumeinen kiilto. Ja sen mustat, nystyräiset huulet ovat selvästi naurussa. Varmuuden vuoksi on se nyt erikoisen tottelevainen, – kuin lapsi jouluaattona. Se koettaa odottaa, se nauraa:

– Tottelenhan minä... Näetkö, miten kiltti ja nöyrä juuri nyt olen ... että pääsen mukaan. Armahda jo, älä viitsi enää kiusata minua! Avaa ovi... Tämä leikki käy jo liian julmaksi. Tiedänhän että sinä kuitenkin otat minut mukaan, että kieltosi on suloista leikkiä.

Ja – sitten lopulta mennäänkin.

Toisilla kerroilla ei mennä, vaikka isäntä pukeutuisikin sarkatakkiinsa ja saappaisiin.

Isäntä tahtoo kävellä yksinään, koira, joka välistä vetää liian kovasti vitjoista, etenkin auton nähdessään, kiusoittaa isäntää. Rai tutkii kävelypukuisen ilmeitä, mutta ei oikein jaksa ymmärtää.

Mutta ainakaan silloin ei lähdetä, kun isäntä työntää kaulaansa valkean kaulapannan, pukeutuen sitä ennen parempiin vaatteisiinsa ja harvinaisempiin kenkiinsä. Silloin ei isäntä koskaan sano: "Lähdetään."

Silloin täytyy Rain todellakin tyytyä jäämään kotiin.

– Panta kaulaan herralle merkitsee herran lähtöä ulos ilman koiraa. Mutta kun koiralle pistetään kaulus kaulaan, – se on nimittäin alettu jo ottaa siltä sisällä pois että sen olisi mukavampi viettää aikaansa, – niin, kaulus koiralle merkitsee lähtöä kävelylle, ilonpitoon.

Heti kun Rai huomaa isännän kädessä ihmiskauluksen, tarkastelee se lyhyen tuokion isännän hommia ja hyppää sitten sohvalle makaamaan. Onhan se siihen vähitellen saanut luvan. Kunhan välttää vain salin sohvaa ja tuoleja, – eikä se niille koskaan mene: se on kielletty! Nyt se kääntyy kieppuun, pitkäaikaiseen makuuasentoon, painaa leukansa tiiviisti sohvaan, – närkästyksen ja suuttumuksen merkki, – ja murahtaa:

– Lähdet taas. Jätät yksin. Kyläluuta olet... Et huoli mukaan.

Sen on käynyt ikäväksi olla ilman isäntää. Ikävä on isäntää silloinkin kun emäntä jää kotiin.

Välistä niinkin ikävä, että se hermostuu emännän lohdutuksista ja hyväilyistä, ja puraisee emäntäänsä: – Miksi en saa rauhassa ajatella isäntääni?

Niin on välistä.

Mutta yleensä: hätäpä vielä vaikka isäntä lähteekin! Jäähän emäntä.

Paljon pahemmin käy, kun emäntäkin lähtee.

Silloin ei sohvalle hypätessä enää murahdeta tyytymättömästi harmista.

Silloin siinä huokaistaan, syvästi, – oikein todellisesta ikävästä.

Silloin ei nosteta kuonoakaan, vaikka sokerilla houkuteltaisiin, – niin on surullista ja raskasta jäädä ihan yksin.

Kuluu jonkin aikaa, ja Rai huomaa isännän lähtöaikeiden laadun jo paitsi kauluksesta myöskin partaveitsen käsille ottamisesta.

Muuta ei tarvita kuin nähdä erehdyksessä se veitsi, niin kupsis sohvalle, ja tyytymätön urahdus:

– Taas lähtee, ei kelpaa ottaa mukaan!

Ja emännän lähtö jälleen ymmärretään käherryssaksista ja spriilampusta: kupsis sohvalle, ja mörötys.

Molempien, sekä emännän että isännän, poistuminen todetaan sitten kaikenmoisesta muustakin: toisesta leningistä, toisten kenkien kiilloittamisesta, yleensä koko käytöksen merkillisistä, Raille vastenmielisistä salavivahteista. Nyt ei sarkatakkikaan ja saappaat takaa mitään: täytyy tutkia isännän ilmeitä. Ja ne aavistetaan, nähdään hyvin pian.

Kumpaisenkin ihmisen lähteminen on, kuten sanottu, kaikkein vaikeinta.

Ennenkuin kiivetään sohvalle, anellaan vielä kerta. Niitä silmiä! Kuinka ne ruskeat, suuret silmät, jotka ovat kuin ihmisen, ovat nöyrät, lohduttomat.

Ne ovat aivan sameat, niissä näkyy sielu:

– Tiedän kyllä että teidän täytyy lähteä. Ja että ikäänkuin hylkäätte minut... Hennotte minut jättää! Minulla on niin sanomattoman ikävä teitä, kun menette molemmat! Mutta ettehän unohda – halpaa, nöyrää koiraanne? Tulettehan pian takaisin? Sitä vain odotan. Sitä ennen minä en syö enkä juo. En voi koskea herkkuihin, joita ystävällisesti jätätte. Mitä ne minulle merkitsevät, kun te olette poissa?

Sitten Rai kiipeää hitaasti sohvalle. Hitaasti. Pää, joka surusta pannaan hieman sohvan reunalta riippumaan, ei liikahda, vaikka sitä kuinka silitettäisi. Tuskin silmäkulmien keltaiset pilkutkaan, nuo ikäänkuin pyöreällä siveltimellä pistetyt kultaläiskät, värähtävät. Eikä enää tyytymätöntä murinaa: vain viheltävä, tuskallinen pihinä soi kuonosta. Tai purkautuu joku huokaus, hyvin harva, mutta syvältä, syvältä rinnasta.

Silmien ilme on vakava, kovin päättäväinen, kun sanotaan:

"Odota, odota! Kyllä tullaan, vahdi kotia! Vahdi, vahdi!"

Rai kuuntelee typisteltyjä korviaan värähdyttäen, kuonoaan nostamatta.

Ja varmaan se vahtii, vartioi, – vaikkei tähän huvilaan, jossa ei kultia kulise, liioin tarvinnekaan varkaita pelätä.

Rai vartioi, niin ajattelevat nämä pikku ihmiset. Sillä tuskin ovat he poistuneet ovesta, niin koira hyppää sohvalta pöydälle; ikkunasta näkyvät nyt ulos sen ikäänkuin mustalla naamiolla peitetyt ja siten mystilliset, julmanmuotoiset kasvot.

Tiedetään, että jos ken vieras tulee pihalle, alkaa koira haukkua, selkä yhtenä ainoana pystyyn piikitettynä harjana, ja se antaa isojen, ilkeäin hampaittensa näkyä.

"Katsos mokomaa haukkumakonetta!" sanovat ohitsekulkevat sällit ja kiroilevat suurella taidolla.

"Oikein peloittaa", kertoi kaupustelija. "Ajattelin että – kunhan ei vain ruutujen läpi ryntäisi ulos!"

Kukapa tietää, vaikka Rai olisi täten jonkun varkaankin pihalta pois peloitellut.

Vihasta se kyllä siellä ikkunassa haukkuu.

Mutta kyllä se haukkuu pelostakin.

Valoisana aikana karjuu se aina ikkunassa, jos näkee tai kuulee jotain liikettä pihalla tai puutarhassa. Ärjyy karvat pystyssä: selkä kuin suunnaton kenkäharja. Mutta on huomattu, että se haukkuu ihmisten kotoa lähdettyä pimeässä, vaikkei liikettä kuulisikaan, ja että sen harjakset ovat silloinkin pystyssä. Ilmeisesti pelosta...

Ja ehkä surukin karmii sen pintaa niin että suka pystytetään.

Ilta hämärtyy, – ja, oi synkeyttä, jos ei koiralle ole muistettu lähdettäessä sytyttää lamppua! Sekin onnettomuus välistä sattuu: emäntä, koiralleen liiankin hellä, unohtaa sen. Silloin Rai karjuu pimeässä kahta uhemmin kuin valoisassa. Hellittämättä. Surkeaan äänenmurtumiseen asti!

Varsinkin jos joku outo käy portaissa kolkkimassa, ovikellon nastaa hyrräämässä.

Mutta oman väkensä askelet se pian tuntee!

Tuskin osaavat emäntä ja isäntä hiipiä niin hiljaa ylös portaita ettei haukku, joka melkein keskeytymättä heidän poissa ollessaan raiutti huvilakukkulaa, vaikene. Ja sitten kajahtaa sisältä heleitä riemunkiljahduksia. Hätäisiä! Maltittomuudesta tuskallisen kimeitä.

Nyt näpräytyvät monien ovien lukuisat lukot auki. Yksi toisensa jälkeen. Nyt tervehtivät ihmisten äänet jo keittiöstä iloisesti. Ja sitten pääsee Rai luokse. Se ryntää kimppuun. Loikkaa vuorotellen kumpaakin ihmistä vasten. Suutelee hätäisesti nuolaisten heidän molempien käsiä. Pureskelee joskus korvia. Tai yltyy hyökkäilemään mielettömänä edestakaisin.

Lopulta se vain seisoo edessä ja katselee, ilojuoksusta väsyneenä, omiaan ihailevasti silmiin.

Se katselee suorastaan jumaloiden!

Jälleen niitä silmiä! Nuorukainen, viaton poika tai neito, joka on ensi kertaa rakastunut ja kohdistaa armaaseensa katseellaan sielunsa koko nöyrän, palavan, kipeän ja puhtaan kaipuun ja jumalointinsa, ei voi katsella ihmistä niinkuin nuo – koiran silmät: ne silmät ovat aivan soikeat, ilosta, hurmautumisesta. Oikeat mantelisilmät! Ne kiiltävät sokeina, järettöminä, eivät tiedä mitään niin suloista ja korkeaa kuin oma isäntäväki.

Ne ovat nyt yhtä autuaat kuin ne joku tunti sitten, ystävien kotoa poistuessa, olivat lohduttomat ja syvästi onnettomat.

Menee vähän aikaa, niin Rai oppii huomaamaan isäntäväkensä paluun muustakin kuin kuuluvista tai kuulumattomista askelista.

Vanhat maalaisihmiset sanovat, että koira tietää, tuntee, aavistaa isännistään paljon kummempaakin kuin heidän odottamattoman kotiintulonsa. Paljon pahempaakin: aavistaa muka jos heille on tapahtunut onnettomuus... Tietää milloin he kuolevat, tai milloin heitä kuolema lähestyy. Silloin ne saattavat ilmaista aavistuksensa kolkolla, alakuloisella ulvonnalla, kuoleman laululla.

Kuinka lienee, – kansa uskoo monenmoista, sekä varmaa että epävarmaa, paremminkin viimeksimainittua... Mutta mahtaahan ihmiseltä olla paljon salattu sellaistakin, jonka eläin tietää. Ja sitä onkin, ellei muuta niin seikkoja, jotka eläin tietää n.s. kuudennella aistillaan.

Miksi me ihmiset ylpeilisimme? Emmehän oikeastaan tiedä mistään paljon mitään. Kuinka saattaisimme siis väittää mitään varmaa asioista, jotka myönnämme itseltämme salatuiksi? Jospa nyt myöntyisimme uskomattomilta tuntuvista asioista sanomaan ainoastaan, että ainakaan me emme ole mokomaa ennen kuulleet...

Isäntäväelle ei tapahtunut mitään onnettomuuksia. Heillä oli yleensä varsin hyvä elää. Siksi eivät he voineet tehdä huomioita, näkikö Rai heidän onnettomuuksiaan tai aavisteliko muka niitä.

Mutta ainakin se pikku seikka on varmaa, että Rai huomasi – heidän kotiin palaamisensa sellaisesta kuin – raitiovaunuista.

No niin, mutta, tämähän ei ole koirassa esimerkiksi sitä kuudetta aistia, joka auttaa sen löytämään peninkulmien päästä suoraan kotiinsa; sen vähemmän kai jotain mystillistä aavistelua, sellaista kuin kuoleman lähestymisen; vaan se on – vain järkeä.

Rai sulettiin lämpöisillä ilmoilla lasiverannalle odottamaan ja vartioimaan.

Siitä se näki raitiovaunujen liikkeet.

Jonkun kerran sai se lähteä pysäkillekin, – sille, mistä sen entinen isäntä katosi taivaaseen, – pysäkille, josta isäntä tai emäntä nousivat raitiovaunuun.

Ja sitten on Rai huomannut muutamia uudistuvia kertoja, – näin isäntäväki olettaa, – että tuo raitiovaunu, joka kolkkeellaan, räminällään ja kellonkilistyksellä herättää koiran sikeimmästäkin unesta, on jonkinlaisessa yhteydessä sen omain ihmisten kotiinpaluun kanssa. Kun vaunu rymisee lähellä, ilmestyy isäntä tai emäntä pian kotimäen rinteelle, jos nimittäin toinen heistä tai he molemmat ovat lähteneet pois.

Vaunun tullessa on siis katsottava ulos verannan ikkunasta, tarkastettava, näkyykö nyt tulijoita.

Rai makaa verannan penkillä parhaalla auringonpaiste- ja tähystyspaikalla, jonka se on itselleen valinnut. Siitä on niin hauska katsella, siitä näkee ihmisiä, isoja ja pieniä, näkee kaikenmoisia pikku tapahtumiakin, lasten tappeluita, ämmiä, hevosia... Siinä saa ajanvietettä. Ja siitä näkee raitiovaunulinjalle.

Milloin Railla on joku odotettava, se pitää varansa joka kerta kuin vaunun ääni kuuluu. Se kavahtaa loikomasta ja kurkistaa varmuuden vuoksi ulos ikkunasta. Se tähystelee hyvin tarkoin, vakavin silmin raitiovaunua.

Lopulta aina! Jokaista vaunua.

Sitä saa se tehdä välistä tuntikausia.

Se kavahtaa istumaan, tuijottaa: ei tullut odotettua vieläkään. Se huokaisee ja asettuu takaisin loikomaan, yhä tuskallisemmin pihisten...

Jopa hermostuen niin että, – jos isäntä on poissa, – puree emäntäänsä: – Miksi minua taas häiritään!

Ei tullut odotettua. Rai makaa edelleen ja odottaa.

Seuraavan vaununkolinan lähetessä taas katsomaan. Nyt vaunu pysähtyy. Rai tähystelee verannaltaan rinteelle.

– Jo tulee! Jo näkyy... Tuo pieni, kumara, harmaa hahmo on varmasti hän.

Hillitön, villi, kirkas kiljuna ilmaisee ruokasaliin, keittiöön, yläkertaan, että Rai tervehtii isäntää. Tai toisilla kerroilla emäntää.

Välistä isäntäväki matkustaa junassa, lähtee huvilasta toista tietä. Jos Rai näkee minne päin he menivät, ei se odota heitä raitiotiepysäkiltä...

Älkää pahastuko, että nämä ovat vain pieniä huomioita. Emme tarkoita pieniä koiran huomioiksi, – sillä ne olisivat kai suuriakin, jos meillä olisi ollut silmää huomioida niin paljon ihmisenä kuin Rai eläimenä.

Karkuri. – "Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin, joka ei ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II".

    Better to reign in Hell,
    than serve in Heaven.

    John Milton, Kadotettu paradiisi, I kirja, 254 v.

Isäntä kyhäilee kirjoituspöytänsä ääressä. Jonkinmoista ... tuollaista vain... On kyhäillyt pari tuntia. Koira on loikonut lähellä sohvalla. Kääntelehtinyt. Kuorsannutkin joskus: se on uutuus, kyllä tässä talossa kuorsaamaan tottuu! Kuorsannut niin kovasti että on saanut jörön isännän vihastuneita varoituksia, oikein saksan kielellä: eihän hieno poliisikoira suomea tietysti ymmärrä:

"Ablegen! Still – snarchen!"

Koira avaa silmänsä, kun tämä vieraskielisyydessään koomillinen komennus ärjäistään.

Mutta totta on että se ymmärtää parhaiten sanan "ablegen". Ja vaikka se lepää jo ablegen-asennossaan, parantaa se nyt yhä sitä, loikoo hetkisen entistä tukevammin.

Ja – alkaa sitten kuorsata: kohina ja korina kuuluu sohvalta.

Tällaista se on Raille se ihana – kirjaileminen! Vähän väliä vihaisia ärähdyksiä, joilla sikeä, makea uni ja kuorsaus keskeytetään. Koira herätetään parhaasta onnesta – ilman mitään tarkoitusta.

Viimein, kun Rai on jo tuokion katsellut isännän puuhailua silmät auki, se yht'äkkiä loiskahtaa sohvalta lattialle.

Se tulee luokse, ihan pöydän viereen.

Se haukottelee suorastaan demonstratiivisesti. Näkyvästi, pitkästi, kimeästi inisten, näyttäen kitansa koko sen syvyydeltä.

Se notkistelee selkäänsä. Ojentelee koipiaan. Ryhtyy "mylleröimään": voimistelemaan – hieman kuin Myllerin-systeemin mukaan. Ensin painetaan leuka ja kaula melkein permantoon kiinni, Sydämenkuva on pystyssä. Siinä oikaistaan ja väännellään vielä niskaa. Ja sitten lasketaan vuorostaan takajalat maahan, kun taas etumaiset seisovat tanakasti.

Takajalkoja vedetään hitaasti perästä pitkin permantoa, muutama metri.

Ja kun nämä liikkeet on tehty, muristaan kuin kyllästynyt ihminen:

– Uh, mitä tämä toimittaa! Viisastelevaa ja vätystelevää – muka minun psykologiaani. Kun pääsisi ulos, elämään.

"Oikeassa olet", vastaa isäntä. "Mutta älähän pahastu! Ymmärrä että täytyyhän minunkin jotain tehdä. En sinua tunne. Kuka voisi kehua syvästi toista tuntevansa? Erehdys, tyttöseni! Sitä en tavoitakaan, niin toivotonta. Oikeastaan tämä on minulle paljon paremmin ajanvietettä kuin muuta. Älä vain luule, irvihammas, että tätä pelkästään rahan tähden teen! Ihmisellähän on ainoastaan yksi vatsa, ja sekin pienehkö, siihen ei paljoa mahdu. Vaatetuksella ja pesällä ei suurta väliä. Ihmisen ei tarvitsisi ahmia nielu auki kultaa, jos hän olisi viisas. Mutta Midas söi kultaa niin että – lopulta rukoili jumalia ettei tukehtuisi... Ohoi, sekään ei maksa vaivaa, viimeisin ihmisten intohimoista, ja siis n:o 1! Mutta ajanviete, se on toista. Kultaa ei nimittäin kuuluta hautaan mukaan pantavan. Eikä siellä – mitään kaivatakaan: ei kerrassa mitään, ei edes hautapaatta, ei nimeä, ei muistoa, ei kukkia. Ajanratto, siinä saaliimme täällä. Pelkkä ajanratto. Kuinka köyhää, tappaa aikaansa, – tappaa ajatuksiaan! Riittääkin tämä nyt. Sinun on vuorosi saada ajanrattoa. Lähdetään siis! Lähdetään! Auringonpaisteeseen tai tuttujen viidakkojen tuoksuvaan hämyyn. – Apporteeraa hattu. Ja vie sanomalehdet mennessäsi alas."

Rai kahmaisee pöydältä sanomalehdet. Se riepottelee niitä yhtä hoputen kuin ne usein ovat kirjoitetutkin, – kirjoitetut yleensä hetkeä varten. Toinen kuvittelee kai että hän itse sitten tekisi muuta... Rai hätäilee, ryntää ovea vasten. Pääsee portaille. Juoksee alas ja vie keittiön halkolaatikkoon lehdet, nuo hälytapausten himoitsijat, pikku skandaalien kaipaajat, tuokiotunteiden herättäjät, joilla kuitenkin lienee tärkeäkin ja kunniakas tehtävänsä: nykyaikaisten ihmisten herättäminen hoitamaan oikeuksiaan itse, – kukapa koiranhännän nostaa ellei se itse.

Saatuaan uutiset kahvitulen sytykkeinä poltettaviksi Rai tulla jytisee yläkerran portaita takaisin, – sille tarvitsee vain avata ylin ovi, joka pidetään kiinni... Luultavasti sillä on hattu suussa.

Se nimittäin osaa kaapata nukkavierun kävelyhatun alhaalta eteisen pöydältä, aivan itsestään. Jos sitä ääressä neuvoo, sieppaa se hatun yhdellä mahtavalla hyppäyksellä naulakkohyllyltäkin.

Nyt se tuo hattua. Riepottaa sitä reunoista. Ravistelee kunnottomasti.

"Mutta Rai!" – Isäntä hiukan sadattelee. "Sinähän toit emännän hatun! Anna heti pois."

Pientä ottelua, eikä niin pientäkään. Jopas joutui emännän parempi hattu löylyyn.

"Kuinkahan nyt tästä vastaamme?"

Raille ei uskota enää tällä kertaa hatun tuomista. Painutaan yhdessä alakertaan.

Ja sitten tuo mainio sanantynkä:

"Lä...!"

"Mennään oikeihin unelmiimme, Rai! Jonkinlaisille alkulähteille: edes luontoon. Ei voida äskeisissä asioissa tosiaan työllä paljon aikaan saada. Ymmärrän sinut, Rai, että kyllästyt, kun toinen niin kauan kyhäilee, jauhaa, hioo ja hieroo, etkä sinä saisi edes ääressä kuorsata! Mitä tällainen on sinulle, elävälle olennolle? Rai-parka! Missä ovat ne ajat, jolloin touhusit työintoisena oman jumalasi, punakan ja pönäkän, tuikeasilmäisen poliisikonstaapelin apulaisena? Konstaapelin, joka siteerasi Goetheä ja muita neroja! Sait tehdä työtä: haistella lurjusten jälkiä, ovelien varkaiden, hävyttömien ryöväreiden, ehkä tunnottomien murhamiesten. Zur Spur! sinua komennettiin. Se soi kuin sotatorvi sankarille. Vedottiin tuliseen rohkeuteesi ja tavattomaan voimaksi: Wehr dich! Kimposit silmittömänä pakenijan niskaan, istuit siinä kuin kärppä kukon kaulassa kiinni. Voitit hänet, siivottoman, kaadoit maahan. Jos yritti jälleen nousta, so so, karkasit käteen kiinni hampailla kuin pajapihdeillä. Siinä vartioit silmä valppaana, kunnes sankari saapui, pönäkkä ja punakka poliisikonstaapeli. – Puhumattakaan sitäkin etäisemmistä ajoista, jolloin olit, esivanhempiesi susi- tai shakaalimuodossa, vieläkin elävämpi, vieläkin aidompi, vapaampi. Olit oikea peto: söit pelkkää lihaa, joko veristä, omin hampain riistan kupeesta repäistyä tai nokkelasti varkain saatua. Vihollisen armasta, iki-ihanaa lihaa! Tai – haavoittuneen petoveikkosi lihaa. – Nyt maata hiljaisena paikallasi, kuunnella teennäistä estetiikkaa. Eikö siinä kuorsaisi! Inhimillisesti on sinua kohdeltu: koiramaisesti, liian mukavalla elämällä. Sinua, poliisikoiraa! Olisitpa syntynyt edes piskiksi tai avuttomaksi syli- tahi puuhkakoiraksi. Poliisikoiran pitäminen sisällä, sohvalla, sehän on eläinrääkkäystä! Mielelläni sallin siis sinulle sen kuvitelman että kävelyillä muka jotain tapahtuu..."

Mitä siellä tapahtuu?

Enintään kannetaan kiviä kilometrittäin. Uidaan rapakoissa. Jopa leikitellään revolverillakin: Raille suuri kiihkoutumisen hetki, sillä se on opetettu sen aseen laukauksesta ymmärtämään että on karattava jonkun roiston kimppuun. Nyt se karjuu ja kiehuu vimmaa, kun revolveri ojentuu puunrunkoa kohti. Ja se hyökkää kiinni leppään:

– Minut lunastaneen siankinkun kautta, minä puren lepän kappaleiksi!

Se raivoaa, puree paksunkin oksan poikki, – niinkuin se kenties ennen sai tarttua rikollisen ranteeseen.

Sitten ... takaisin sisään, kotiin. Kuorsaamaan, – turmeltumaan!

Isännältä ei vaadita suinkaan paljoa ymmärtääkseen miksi Rai joskus ei tule aivan heti takaisin ulkoa, kun se sinne lasketaan. Välistä sellaista myöhästymistäkin sattuu.

– Olisi silloin tällöin päästävä vaikkapa edes – roskapaikoille, missä saa tehdä oman mielensä mukaan jotain. Ottaa sieltä luita tai nahkariekaleita itse! Kaivella itse, rypeä työssä. Penkoa oikein omaansa. Syödä omaansa, nauttia omasta saaliistaan. Olla oikein omassa ilossaan, ilman hyvän ihmisen lauhkeaa armoa.

Siitä syystä, mystillisen, voittamattoman "paheen" ajamana, lähtee Jakkerintytär siis välistä tunkiolle. Ei usein, mutta joskus atavismi voittaa. Yleensä hän on tottelevainen. Entä kuinka nirsu ruokiin nähden! Tai herkkusuu: on oppinut juomaan huvilassa kahvia mustana, pelkän koffeiininautinnon vuoksi. Ja lihapalansa päällä se nauttii ranskalaista sinappiakin...

Mutta nyt maistuu tunkio!

Kerran Rai ei tullut ulkoa heti takaisin. Tämä oli ensi kerta. Luvallisen käyntinsä ohella se oli livistänyt.

Nyt se oli viipynyt jo kaksi tuntia. Sydänyö lähestyy tuossa paikassa. Siitäkös emännälle harmi. Surusta emme vielä viitsi puhua. Ja isännällekin harmi.

Neuvottomuus hiipi jo sydämiin.

Vihdoin se lurjus palasi: nyt se haukahti ulko-oven takana iloisesti ja raisusti niinkuin ainakin milloin sen asiat olivat all right.

Se oli, kuten sanottu, viipynyt ensi kertaa luvattomasti.

Ovella annettiin sille uhkaus pölyviuhkasta. Ainoastaan uhkaus, huomatkaa: siihenhän ne emännän kuritukset aina loppuvat. Siksipä Rai emäntää pureekin, kun on hermostunut. Emäntään saa huoletta puskea kiukkuaan, isäntään ei; isäntä on kuin kiukkuinen koira!

Meni muutama viikko. Sitten Rai erehtyi jälleen vähän viipymään. Ei tosin enää kahta tuntia, vaan parikymmentä minuttia. Vähän, vähän vain... Edellisellä kerralla oli heristetty pölyviuhkalla ja sanottu rakkimaiseksi koiraksi, joka ei ole saanut sivistystä.

Se on siis nytkin myöhästynyt. Mutta muistaen edellisen tapauksen, ei se enää uskalla pyrkiä rehellisesti sisään, kovasti ja iloisesti haukkumalla.

Ei, kauan, monta minuttia, on se jo kävellyt hiljaa edestakaisin kuistilla. Kävellyt, hissutellut, kuunnellut mitä sisällä ehkä arveltaisiin... Ja pelännyt kovasti. Mutta lopulta se vinkuu kuitenkin sen verran että sisään kuuluu.

– Jospa tulisivat avaamaan ovea sattumalta. Silloin livahdan sisään, enkä ole tietävinänikään, Menen pöydän alle ja murjottelen siellä. Tuntoni on nyt kyllä huono, kovin huono. Se muistuttaa, kalvaa ja nalkuttaa että viivyin tänä iltana luvattomilla teillä. Huh, tunkiolla. Se oli hyvää. – Eivätkö ne jo satu tulemaan kuistille?...

Rai kävelee, hissuttelee, vikisee hiljaa.

Ja vasta viimeisessä epätoivossaan, kun kylmäkin tulee, se haukahtaa. Silloinkin heikosti.

Ovi avataan lukemattomista ruopeistaan. Rai sukellaikse eteiseen. Tuskin ennättää ihmisen lätkäys takalistoon osua:

"Hyi sinua! Tunkiolla taas, kauhea koira! Ei missään ole koskaan nähty noin rumaa ja joutavaa koiraa! Kukaan ei uskoisi että poliisikoira voi alentua noin roskamaisesti. Ja kannattipa tämä! Huomenna olet taas kipeä rotanlihasta ja mistä lienetkin..."

Häpeä tuli. Rai on livistänyt pöydän alle. Sieltä se tirkistelee pää kuurussa ja vuoroin murisee ja vuoroin lipoo hätääntyneenä kieltään. Se lipoo nolona ollessaan kielellä huuliaan.

Sitä pilkataan, nolataan edelleen. Osoitetaan sormella. Se aikoo puraista, kimmota pullikoimaan, puolustautumaan.

Mitä se auttoi? Ei voi purra nyt! Ja yhä isäntäväki nauraa, hohottaa, pilkkaa. Se saa Rain silmät viimein pyörimään surusta sekavina päässä. Ei tiedä enää mitä tässä tekisi...

Sitten lepytään ja annetaan anteeksi. Ja kaikki kodissa on jälleen niin hyvää. Oikea paradiisi.

Mutta – kuitenkin Rai jonkun ajan kuluttua jälleen karkaa, vaikka vain lyhyeksi tuokioksi, ei niin pitkäksi aikaa kuin ensin. Täytyy langeta, täytyy karata!

Siinä ei auta se että jo parilla kerralla oppi tuntemaan seuraukset.

Oikeat koiramiehet sanovat että on lapsellista puhua koiran järestä, ajatuksesta. Jostakin muusta on kysymys: koirakirjatkin selittävät että kysymys on muistista, toistuvasta kokemuksesta.

Mitä tieteellistä saivartelua tämä lienee? Ja mitä se itse asiassa merkitsee?

Hyvä muisti ja jokaisen entisen kokemuksen varteenotto nykyisissä tilaisuuksissa omaksi edukseen ja varovammaksi muuttuminen, eivätkö nämä ominaisuudet sitten ole – järkeä?

"Varsin heikkoälyisenä isäntänä sallin sinulle, Rai, pienen annoksen selvää, kirkasta järkeä... Tai sielua: kenties se on sama kuin järki, koskapa kerran esimerkiksi taivas on luvattu ainoastaan järellisille hyville olennoille, ihmisille. Niin, sen nojalla, että uskon sinua hiukan järelliseksi, – ja hyvähän olet, ainakin etusi mukaan, niinkuin ihminenkin, – ennustaisin sinulle pienen sohvannurkan paradiisissa. Tai koska sinusta roskankaatopaikkakin on välistä parempi kuin esimerkiksi nykyisen elämäsi taivas, uskon sinulle siellä joka aamu pienen punertavan kasan niiden mustien olentojen lihaa, jotka kärventyvät tai kärventelevät toisia taivaan lattian alla. Ne olennot lienevät sinusta varmaankin nokikolarin tai kirjeenkantajan näköisiä. Nokikolari! Kuinka mokomaa katolla kolistelijaa vihaat! Vihaat kuin – paholaista. – Ja konttikainalo jälleen tunkee kotiin joka aamu joutavia papereita. Hänkin on paholainen. Osaa ihmeitä temppuja: työntää uutisensa ja kirjeensä läpi seinän: kirjeluukusta."

Kosijat. Sulhasia paljon: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Tipsa, Golgat y.m.

Rakkaus, – tarkoittaisimme tällä sitä, jota kielessämme tulkitaan lempi-sanalla, vaikka sekin vastaa käsitettään yhtä huonosti kuin sen vastakohdaksi lähinnä soveltuva: se rakkaus, jolle latinalainen caritas on sukua. Rakkaus, – no niin, liian vanha asia!

Liian vanhanaikaista – vanheneville.

Ja kuitenkin uutta – nuorelle.

Rakkaus, riemuisa ja tuskallinen. Ihana ja nolaava.

Silti petos, joka häikäisee aikanaan. Tarkoitamme sitä, joka tulkitaan lempi-sanalla.

Vanhenevalle niinkuin ehkä kaikki muu: huokaisee helpotuksesta, kun sen häikäisystä viimein pääsee.

Jos se nimittäin ei ole läheistä sille, jota sana caritas hiukkasen tulkitsee.

Ohoi, mitä tämä koiraan kuuluu?

No niin, se ainakin siihen kuuluu että viime yönä satoi ensimmäisen lumen. Puhtaan, raikkaan lumen, jossa koiran kuono, ihmiselle herkkyyden ihmelaite, aivan kuin näkee monenmoisia merkkejään. Lukee niitä tarkemmin kuin paljaalla maalla. Siihen lumeen on hyvä jättää kirjeitään, omia merkkejään.

Nyt päivällä se lumi sulaa. Ja mitä uutta tulee, on räntää: raskaita lumenrepaleita, ilkeitä, tarttuvia hiutaleita jääkylmän veden seassa.

Taivas kuin harmaa, risainen riepu. Sen rei'istä räntää valuu.

Mutta tämä on Rain kosinta-aika. Tuon – lemmen aika, tuon höperryttävän leikin. Mesikuukausi. Hunajakuu. Kuherrusta ja silmänvilskettä! Sulhojen kilpakisat ja ansiotyöt.

Siitä ei nyt vain pääse, enemmän kuin kellon vetämisestä ajallaan.

Hilpeät häät, – joista ei tule kerrassa mitään!

Miksi Rai-parkaa vartioidaan kuin lohikäärmeet?

Miksi se on – kuin musta odaliski? Nunna. Jumalansa ääressä istuva vestaalitar. Haaremin sulttaaninna, jonka suuret ruskeat silmät näkee ainoastaan verannan ikkunaristikkojen takaa ja silloinkin vilahdukselta.

"Eläinten myöjäksikö tässä", sanoo pikku isäntä, josta "asutuskysymys" ei ole tärkeä. "Eukkoseni, tahtoisitko pikku hauvoista 1,000 mk. kappaleelta?"

"Mitä niillä rahoilla?" siinä vastaus.

"Vaihtaisitpa silkkinahkat esimerkiksi komeaan skunkkikauluriin, – hienoihin haisunäätiin!"

"Ei tarvitse eukkosi sellaisia koreuksia..."

"Sitä minäkin! En minäkään..."

Isännällä ja emännällä nyt on kerran vastenmielisyytensä Merkuriusta kohtaan. Hänen ammattinsa ei tunnu oikein työltä.

No, mikä esimerkiksi isännästä sitten on muka työtä? Positiivista, reaalista, välittömästi tuntuvaa, hyödyllistä?

"Myödä penikoita – melkein sama kuin elättää kaniineja, joita tulee lisätä, tappaa joka päivä. Ja popsia", inhoksuu isäntä.

Hän mietti hetkisen:

"Hyi kuitenkin! – Entä sitten kuulla sellaista nälkäisten pikku ryömijäin villiä kiljunaa kuin siellä Fransiskuksen ateljeessa. Olihan Railla siellä kerran pienoiset, – tyytyköön siihen muistoon. Ei uskoisi mikä ääni niistä sokeista raukoista, jotka permannolla mankivat ruokaa kohti, saattaa lähteä! Aivan kuin – sata penikkaa yhtaikaa viheltäisi, voihkisi, vinkuisi, kiljuisi, valittaisi ja sadattelisi: Ruokaa, ruokaa, maitoa! Eipä sinä yönä maalarin luona nukuttu. Puhumattakaan muusta lisästä: Kölnin vettä, Kölnin vettä! – Ja sitten: kuka ne iskisi kuoliaaksi koko kymmenjoukkoisen pesueen, jos eivät kaupaksi menisi, – vaikka rupeaisimme pöhöisiksi ja paksuiksi elävän lihan kauppiaiksi, – jollaisiksi emme rupea. Ei, tyly luonto-parka inhottavine detaljeinesi: näytämme sinulle – pitkää nenää..."

Ja Rai onkin varsin säyseä ja kiltti.

No niin, aamulla ilmestyvät epälukuiset sulhot yht'äkkiä pihalle.

Kirjeitä, kirjeitä, ihmiselle salaperäisiä, aivan lentää ilmassakin kuin radiotietoja.

Sinä aamuna ja siitä alkaen puikkelehtii ja juoksee, pilkistelee ja tirkistelee, viuhtoo, hoilaa ja torailee, loikkii ja sipsuttaa rakennuksen ympärillä koiria, killisteleviä, tappelua hankaavia, viisaita, typeriä, ovelia, tuhmia, iloisia, nöyriä ja ylpeitä sankareita. Nyt ne markkinat alkoivat! Nyt niitä tassuttelee ikkunain alla. Siellä vilahtelee sulhasten käpäliä, heiluu häntiä, vilahtelee kaikenkarvaisia karvoja, kaikenlaisia korvia ja silmiä.

Tuo tuossa! Eikö se ole – Ruti'bracka – parempien joukossa? Se killistelee pensaan takaa silmillään, jotka ovat kuin vanhanaikaiset kengännapit, ja vetäytyy nopsasti takaisin, jos keittiön ovea aukaistaan. Kymmenet kerrat on se saanut päähänsä, kylkiinsä kepin pätkiä ja niskaansa vettä. Jääkylmää vettä!

Kiittäköön onneaan, ettei kiehuvaa, kuten ehkä siellä ja täällä muualla sankariretkillään. Niin, varmaan se on kokenut sekä tulista vettä että pyssyn syöksemiä suolarakeita. Siksi eivät vasamat, joita pikku emäntä kuistilta linkoaa, enää osukaan siihen: se on niin varovainen, viisas, nopsaliikkeinen. Minkä sille kärpälle voi?

Täytyy tyytyä Ruti'brackalle heristämään nyrkkiä.

Ruti'bracka! Ällistyttävä koiran nimi.

Mistä se johtuu?

Katsokaas, hän ei ole mitään ylhäistä sukua. Lieneekö hänellä sukua ollenkaan. Lieneekö edes kunnolla isäntiä? Ja jos on, ovat he varsin huolimattomia.

Ei ole kaunis nimi se Ruti'bracka. Se ei ole oikein nimikään. Se on haukkumanimi. Tai – kunniamaininta.

Kunniadiploomiko? Aivan toisessa mielessä antoivat poliisit hänelle sellaisen attribuutin, kun sieppasivat hänet kerran vesikauhun aikaan kiinni maantieltä ja veivät putkaan. Konttoriinsa. Katselivat raukkaa siinä. Laskivat leikkiä toisilleen ja eräille kyläläisille, jotka sattuivat sinne omia koiriaan pelastamaan:

"Ruti'bracka!" – Poliisit olivat nimittäin ruotsalaisia. "Kyllä on kummallinen koira. Mätä rakki. Me voisimme sen myödä. Kuka tahtoo sen ostaa? Muuten se tapetaan. Sen saa kahdella markalla..."

Tuli kuitenkin nähtävästi omistaja tämänkin koiran pelastamaan, koska se nyt tuolla pensaan takana kuikkii ja killistelee.

Ruti'bracka! Se ei ole suuren suuri. Se on kuin hyvänlainen kissa. Vartalo sillä on pitkä – kuin juna. Väärät koivet. Toinen etujaloista, – jalat ovat kaikki lyhyet, – vääntynyt sivulle, melkein taaksepäin: riisitautia. Karva takkuinen. Häntä roikkuva. – Riisitauti kuin riisitauti! – Pää pieni ja punainen. Ja siinä törröttävät suunnattoman isot pystykorvat! Ruti'bracka muistuttaa jonkinmoista lepakon ja lasten leikkijunan sekasikiötä.

Se on kaikenkarvainen, kaikenvärinen, karvaton ja väritön.

Oikea epäsikiö.

On sekin sulhanen Raille!

Mutta isojen yökönkorvien varjosta hohtaa kaksi ruskeaa, hyvin viisasta tai viekasta silmää, jotka ovat näinä aikoina hellittämättömän tarmokkaat. Ne silmät ovat, kuten ilmaistu, kuin kuluneet vanhanaikaiset kengännapit, mutta kuitenkin elämää täynnä.

"Menetkös sinäkin sieltä!"

Mutta siihen ei siis osuta, ainakaan loitolta. Ja lähelle ei se tule, kun ihmisen näkee. Ja se näkee ihmisen aina.

Näkee jo kaukaa. Ja livistää portista heti käpälämäkeen.

Ihminen, joka on epätoivoissaan kirjeistä, joita sulhaset jättävät, vihaa ja vainoaa poloista riisitautista yökköä. Sille riittää näyttää nyrkkiä, niin se menee matkaansa. Tosin ainoastaan hetkeksi: tuskin ovi saadaan kiinni, niin yökkö rientää kirjoittamaan pienen lappusensa ovelle...

Eikös taas! Hänen harmaa selkänsä se jälleen vilahti portailta pakoon.

Ja nyt se siis pilkistelee katajapensaan takaa, kätkien itsensä niin visusti että tuskin pää ja pienet silmät näkyvät.

"Menetkö, lurjus! Kiitä onneasi, ettemme rakasta pyssyjä muuta kuin – roistojen varalta, emmekä halua eläintä suolata."

Aina se on täällä, silloinkin kuin muut hetkeksi poistuvat. Kenen mustat korvat ne tuolta törröttävät? Kenen veikeät silmät ne ylös ikkunoihin killistelevät? Ken se pistää katsellessaan kapean punaisen kielensä ulos suusta? Ruti'bracka, hullunkurisen pieni ja onnettomuuden runtelema, rohkein ja pelkurimaisin, viisain ja ovelin!

Muut sulhot sitten!

Miltä Parisin piiritys lienee näyttänyt? Hyväkin emäntä tästä närkästyy!

Mutta onneksi saa kaikille muille paitsi tuolle pikku yökölle antaa tuntuvampaa kuria kuin nyrkinheristystä.

"Koiralle keppiä, sanoi ystävä Fransiskus!"

Ja saavathan ne sitä välistä. Saavat keppiä. Tomuutusrottinkia. Kalikoita. Kivennappuloita. Mitä käteen sattuu. Ja vettä kauhasta.

Keppi lentää kuistilta väkkäränä ilmassa. Kohtaa kauniin, punaruskean Joken lonkkaa. Arka Jokke pelästyy, häkeltyy juoksemaan pakoon...

Mutta suuri bernhardilainen Jutte: vaikka möykyttäisit hänen selkäänsä halolla, – huoli emännänarvosta tekee ihmisen epätoivoiseksi, – niin, vaikka möykyttäisit halolla, jota tosin ei tehdä, on se sama kuin et Jutteen koskisikaan ... luulemme. Se ei tästä liikahda. Vötys! Mutta se ei purekaan. Isot, uskolliset, hieman hölmöt silmät vain alakuloisina katselevat...

Buldoggi Golgat on asettunut talon nurkalle kuin pronssiin valettu muistopatsas. Sekään ei heitoista vingu. Mutta yritäpäs se siitä karkoittaa. "Tämä on Golgatin paikka! Oma paikka!" Siihen se on aivan juuttunut kiinni. Se irvistää ahdistajalle. Se uhkaa ja täyttää tarvittaessa uhkauksensa. Sen ruman kärsän leuat, kuin mitkäkin sepelikoneen musertimet, työntäytyvät eteenpäin ja näyttävät julmia torahampaita. Sitä saisi tykillä ampua, – se ei väistyisi!

Tällaista se on, kun on tytär talossa! Keppejä! Kiviä! Salaa tai peittelemättä nakattua vettä.

Pilkatut sulhas-raukat kärsivät sitä paitsi naurua, nolauksia, pettymyksiä, loukkauksia.

Tuolla tipsuttaa Tipsa, valkea, mutta nyt rapainen villakoira.

Tuolla tulevat foksterrierit Pim ja Pom. Kyllä emäntä kylän tuntee tarkemmin kuin luullaankaan. Miksi ei siis kylän – koiriakin?

"Koirille keppiä!"

Mutta se ei ollenkaan asiaa muuta. Vastoinkäymiset yllyttävät uusiin sankaritekoihin. Sellaista on rakkaus, senhän tiedämme.

Tasapeli: huvilan omistajat eivät voi estää sulhoja tulemasta, sulhot näkevät sulttaanittaren vain ikkunasta.

Turhaa puolin ja toisin! Turhaa nuorukaisten näytellä kauneuttaan, komeita pukujaan, sileää ihotakkiaan kuten Golgat, hienoja tuuheita turkiksiaan kuten S:n Ludvigin setteri Kekku... Turhaan tehdä sankariasenteita. Jokke katselee uljaasti ikkunaan ja sovittaa kirjettä hyvin korkealle petäjän kupeeseen: "Tällainen poika minä olen, – valitse minut, oi armoitettu!"

Turhaan kaikki: Jakkerintytär tuskin huomaakaan.

Lahjuksiakin tuodaan. Lunnaita!

Kalevalan ja muiden puolibarbaaristen aikain kosijat ostivat vaimonsa tuomalla taloon joko hinnan tai lahjuksia. Nyt tuodaan huvilaan – vanha hevosen kontti. Isännillekö? Ei nyt sentään, emme oikein siihen ajatukseen tahtoisi alistua. Kuvittelemme että se oli tarkoitettu Raille, – jos se nyt oli tarkoitettu kenellekään.

Mutta niin vain on että bernhardilainen Jutte, muuten melkoisen siisti ja säädyllinen, raahaa jostakin pihalle sen vanhan, – varsin vanhan, – hevosen kontin. Kavioineen päivineen. Lihaa ei siinä enää voi paljoa olla, sillä se on todellakin – hyvin vanha, riutunut ja laihtunut.

– Mutta täytyisihän toki antaa arvo nöyrän sydämen hellälle auliudelle.

Äläpäs luule lahjovasi! Kunpa tietäisitte, senkin koirat, runtukset, miten rauhallisia, täysin rauhallisia täällä ollaan.

Antaa vaan sulhasten kihistä! Raille se on melkein yhdentekevä asia.

Ilmeisistä rakkikoirista ei Rai välitä yhtään, – nyt enemmän kuin käveltäessäkään, jolloin näyttää kuin se ei huomaisi haukkuvatko rakit sitä vai ei.

Tulkoot pystykorvatkin, jotka ovat karanneet kotoaan ja juosseet kai kilometrejä ja kärsineet monta vuorokautta vilua ja nälkää. Väliäpä heistä! Joskus kenties ikkunasta vingahdetaan, mutta sitten totellaan helposti ja asetutaan penkille levolle. Tai katsellaan kaikessa rauhassa ruokasalin ikkunasta.

Mitä vehkeilet joutavia, Jutte. Sinun kurkotuksiasi korkealle puun kylkeen ei Rai näe, vaikka juuri silloin ikkunaan katselet.

Mikäs se tuo sitten on? Vanha ja vaivainen, vielä surkeampi kuin Ruti'bracka. Lieneekö sillä nimeäkään? Emme herraa tunne! – Se on kuin kilpikonna, lihavuuteensa pakahtuva, hampaaton ja karvaton. Kuinka se jaksoi tänne asti madella? Eihän se vain kuole sydänhalvaukseen – tähän pihalle.

Mutta Rai makaa, ei tiedä mistään.

Tuokaa vain, sulhaset, suloisesti uhrautuen hevosenkonttejanne ikkunan alle! Istukaa siinä tai tehkää kiemailevia liikkeitä vartalo keikarimaisissa asennoissa. Täällä joskus hiukkasen vikistään, – siinä kaikki.

Sulhaset istuvat koko päivän lumessa, jota sataa yhtä mittaa. Sataa yötä ja päivää. He istuvat tai samoilevat vuorokauden toisensa jälkeen. Ja Ruti'bracka on kaikkein sitkein istumaan.

Nyt sai hän melkein vertaisensa toverin. Tämä on kellertävä ja tuuheaturkkinen kuin vanhanaikainen käsipuuhka. Se istuu Ruti'brackan kanssa kilpaa. Se on likomärkä räntäsateesta, niin märkä, että karvat valuvat pitkin pintaa.

Vielä pahempi on Pimillä ja Pomilla, Lennartssonin foksterriereillä, sillä luonto on luonut ne melkein alastomiksi. Niillä ei karva ole paljon parempi kuin porsliinikoirilla. Poloiset, kuinka ne vapisevat vilusta! – Ne käväisevät lämmittelemässä kotonaan, ja ilmestyvät sitten taas istumaan ja loikkimaan.

Tulee vihdoin ilta. Silloin näyttävät hävinneen aivan kaikki muut paitsi Ruti', joka jää siihen yksinään kalliolle, – varmaankin koko yöksi.

Menee yö:

"Hyvää huomenta, jonglöörit! Mitäkö kuuluu? Meillekö? Tavallista oloa vain. Ei meillä ole huolta..."

Rai istuu ikkunassa enimmäkseen aivan muissa tuumissa, – vartiovuorossa, ainaisen tapansa mukaan. Harvoin hän vinkuu hetkisen, ja jättää sitten hienosti koko joutavuuden mielestään.

Se on totta; Rai tähystelee yleensä kovin levollisena. Kun nuhdellaan, tyytyy se katselemaan yli koko kiehuvan ja vehkeilevän sulhasarmeijan kuin ei heitä olisikaan.

Rai on ylimyskoira... Kuin espanjatar musta domino kasvoilla: kuono ja leuanalus kullankeltaiset, mutta silmien paikka peitetty välkkyvään, mustaan, peloittavaan verhoon. Silmät kuultavat siitä mustasta hunnusta kuin Tunisin mahometitarten. Vaskisina läikkinä kiiluvat keltaiset pilkut silmäkulmissa. – Ja vaskinen on sydänkin – pienille, epärotuisille ja rumille. Aivan pienille ja rumille ei se helly yhtään. Kauniimpi on jo tulenpunertava Jutte ... mutta nuhteilla Rai silloinkin asettuu.

Rotukoirien kanssahan se tahtoo taisteluunkin. Ainoastaan niille se kävellessä harjansa nostaa ja pyrkii ulvoen karkaamaan kimppuun. Näyttää siltä kuin sen rakkauskin olisi samantapaista.

Mutta nyt tulee Carlo.

Tai se ei oikeastaan tule, se vain näkyy.

Poliisikamarin Carlo. Se on tuolla nimismiehen rinnalla kävelemässä. Carlo, jalointa verta, sukutauluilla varustettu. Korkea ja komea. Selkä musta kuin piki ja välkkyvä kuin raakasilkki. Jalat solevat ja suorat. Kaulanahka kireällä.

Carlon kanssa on Rai ennen innokkaasti pyrkinyt kahakkaan.

Tappeluunko nytkin, koska Rai ulvahtaa?

Ei, Rai ei nosta harjaksiaan, kun nyt näkee Carlon.

Siellä se nyt on, se komea Carlo!

Carlo on saanut pysähtyä. Saanut luoda keltaiset silmänsä, jotka tosin eivät ole niin kauniit kuin Rain ruskeat, verannan ikkunaan. Täällä istuu donna musta domino kasvoilla, kullanvärinen harso povella.

Katsos vain Raita, joka halveksii rakkeja! Tämä ei ole suinkaan vihaa! Nyt sen koko ruumis tärisee selkään ja lantioihin asti. Ja ovelle se tahtoo.

Ovi on auttamatta kiinni!

Se näyttää aikovan syöksyä ikkunasta ulos. Turhaan: ihmiset, jotka pelkäävät ruutujaankin, estävät, ajavat tottelevaisen koiran penkiltä pois.

Jakkerintyttären silmistä hohtaa valo, joka on kuin palavaa kultaa.

Mutta turhaan!

Ja sitten Carlo katoaa...

Uusi yö. Jutte ja Kekku, Pim ja Pom, villakoira Tipsa ja muut ovat kadonneet.

Mutta yksi on jäänyt palstalle istumaan. Ruti'bracka.

Toista viikkoa hän jo tässä istuu. Istuu likomärkänä ja vilusta täristen, julmaa nälkää kärsien. Istuu räntäsateessa, joka ei hellitä.

Istuu varmaan yötkin, kaiketi onnellisena, vaikka onkin luonnon näin pahasti runtelema.

Luonnon, jolla ei ole sydäntä eikä – hellyyden rahtua.

Onpas: tämä kärsimys on sittenkin ihaninta onnea.

Rai lihoo ja – saa selkäänsä kissalta.

Railla ei ole tarjolla metsästystä, eläinten tai ihmisten. Ei seikkailua, voittoa minkäänlaista.

Haukkua, kuten sanottu, aamuisin miestä, joka askaroi läpi seinän papereitaan.

Kantaa sanomalehdet ja kirjeet isäntäväelle vuoteeseen.

Sitten aamukahvi. Koiralle myös. Kolmannelle henkilöistämme, kuinkas muuten!

Syömistä ja makaamista! Suotta eivät ystävät tiedustelekaan taloon tullessaan:

"Kuinkas Rai voi? Onko se edistynyt? Ah, kuinka isoksi se on kasvanut..."

Isoksi, tietysti...

Rai on ollut aikuinen jo monta, monta vuotta...

"No ainakin siitä on tullut aika – pönkäre", puolustautuu kohtelias vieras.

Vähemmälläkin! Nukkua kaiken päivää, melkein kaiken päivää. Enimmäkseen isännän pöydän alla, mahdollisimman lähellä ihmistä. Yhä lähempänä kuukausi kuukaudelta. Ainakin jokin osa ruumiista kiinni pikku isännän jalassa, – ikäänkuin pelosta että isäntä, tuo ihmeellinen aarre, karkaisi... Tai lonkka emännän jalan päällä, kun neulotaan tai luetaan.

Eikä kumminkaan aina, sillä varsin usein, liian usein, makailee poliisikonstaapelitar nykyään – sohvalla. Se vajoaa yhä suurempaan velttouteen. Surkastuu – isännän kehnouden tähden. Kuorsaa välistä niin sikeästi ettei huomaa vieraiden askelien kolinaa portaissa.

Oi rappeutumista! Sellaista se on, kun antautuu mukavuuteen! Vetelöityy! Tavoittelee joka huomen kielelleen koffeiinia ja sitten pitkin päivää hilloja, ohukaisia... Pitää puolukkapuuroa miltei verisen lihan vertaisena! Turmelee lopulta koko terveen makunsa: syö etikoituja silakoita ja, kuten kerrottu, ranskalaista sinappia!

"No ainakin siitä on tullut aika pönkäre", sanoi se vieras.

Todellakin pönkäre. Rai on rasvaisen rullasyltyn näköinen. Oikea pönäkkä porvariskoira!

Ja kuitenkin se ikävöi koiraelämää! Ikävöi syksyn yhä pitenevinä päivinä, harmaina päivinä, jolloin kattorännit soittavat yhtämittaista rallatustaan. Yhä pitenevinä talvipäivinä ja iltoina, jotka ovat aina samaiset, vanhaa tuttua.

Silloin tahdotaan edes jotain vaihtelua. Silloin Rai – yhä viisastuu: se keksii itsestään uusia temppuja, ihmisten opettamien lisäksi.

Se tuumiskelee hetkisen pää alaspäin niinkuin mikä aprikoiva filosofi. Sitten se ryhtyy yht'äkkiä puremaan punaisen huoneen lattialla typöhäntäänsä ja pyörähtelee ympäri. Katsoo siinä välillä odottavasti ihmisiin. Pyörii taas, ja pitää kovaa ääntä:

– Ettekö nyt huomaa? Tehdään jotain!

"Kas vain, Rai! Mitä osaat! Oi mitä osaat!"

Silloin sitä hyrräämistä vasta osataankin! Se pyörähtelee kymmenet kerrat ympäri.

Elleivät ihmiset ryhdy sen kanssa leikkimään, keksii se ajan tappamiseksi muitakin vehkeitä. Se tuo ihmisille aiheettomasti hattuja, tohveleita, kenkiä, kalosseja. Onhan siinä koiran alotteeksi!

Mutta ruvetaanhan sitä leikkimään! Silloin se saa kerrankin oikein villisti haukkua, kun nakellaan pyöreää kiveä huoneesta toiseen ja se apporteeraa sitä kymmenet kerrat. Tai hypätään korkeushyppyä ruokasalin oviaukossa. Tahi piiloitellaan esineitä. Taikka istutaan niinkuin pystykorvat ja puudelit, – se on uusi temppu. Tai heittäydytään kuolleeksi ketuksi.

Rai on hyvin viisas, se oppii helposti uuttakin.

Totisesti viisas, koskapa siinä pilkahtelee sellaistakin kuin huumoria ja itseivaa. Se sietää helposti itseensä kohdistuvaa pientä nolausta. Moinen huvittaa sitä.

Ystävä Fransiskus käy joskus talossa. Rai tuntee tietysti hänet, nuoleskelee kättä kerran tahi pari, mutta tietää ettei hän enää ole isäntä.

Rai on jo paljon enemmän kiintynyt uusiin ihmisiinsä. Kuinka lienee nyt sen taivaaseenastumisen laita, – Rai on varmaankin sen jo unohtanut!

No niin, Fransiskus tulee ja hänen päähänsä pälkähtää pistää entisen koiransa ylle isännän vanha takki ja narrata Rai hyppelemään siihen puettuna koholle – kuin mikäkin apina! Marakatti, – tai kuin kerjäläistyttö käärityin hihoin. Rai tanssii. Ihmiset nauravat. Tämä on verrattoman hullunkurisen näköistä. Mutta Rai, joka on kovin arka naurulle milloin on tehnyt pahaa, telmii yhä uhemmin. Se telmii toisten ja omaksi ilokseen! Se on näyttelijä, joka nauttii omasta taiteestaan! Se pärskyykin kuin nuhassa, – se nauraa!

– Antaa ihmisten minulle nauraa, pitää minua leikkinään! Kyllä minä itseni ymmärrän. Minä osaan huvitella – omalla itselläni!

Fransiskus, ja sitten isäntäkin, ripustavat sen kaulaan lehmänkellon, raskaan vaskikellon, joka on helistänyt kaunista, pyhimyksen kuvalla koristettua metalliaan Sierra Nevadan säteilevillä rinteillä lähellä Granadaa. Sen sointu on hartaasti valikoitu. Koiran korvia luulisi kellon äänen kuitenkin kiusaavan. Mutta Rai:

– Antaa kalkatella vain. Tämä on lystikästä ilveilyä. Tämä on pelkästään ystävien, omien kujetta. Vaihtelua yksitoikkoisuuteen.

Kuinka vielä kehuisimme koiraamme? Mitä ihmeitä siitä keksisimme. Kala- ja metsämiesten ja koiranomistajain on kerskuttava!

Eikö ole vallan merkillistä ... hm, mikä? No, esimerkiksi se että Rai tietää ja muistaa mille tuoleille saa nousta ikkunasta katsellessaan ja mille ei. Salin tuoleille ei saa nousta koskaan...

Rai kantaa mukana halkoja kellarista, joskus parikymmentä kappaletta yhtä mittaa. Mutta välistä se – nakkelee ne pitkin pihaa. Tämä työ on jotain järetöntä, jonka se tosin tekee, paremman toiminnan puutteessa; mutta mahdotonta on ymmärtää, mitä varten sitä on tehtävä.

No tämähän ei ole mitään! Turhaa sanojen tuhlausta!

Annetaan siis parempaa!

Siitä sohvasta, jolla Rain on lupa nukkua, sattui kumminkin emännän ja isännän kesken kerran pikku riita. Isäntä sen kyllä alkoi, tietysti, muuten vain pahalla tuulella ollessaan: siinä koko aihe. Hän väitti, että sohva menee aivan turmiolle, sen päällinen on jo tahroissa, ja siitä lähtee karvoja, jotka vaeltavat kaatioissa kaupunkiin mukana, – ajatelkaa niitä hyviäkin kaatioita! Emäntä puolustaa kyllä pentuaan. Mutta itsepäinen väittäjä voittaa. Railta kielletään sohva!

Kuinkahan pitkäksi aikaa?

Isäntä tekee jotain pöytänsä ääressä.

Kyhäily tuntuu joustavan ... siis on herra hyvällä tuulella.

Samassa hän kuulee että Rai kömpii lattialta ylös lämpöiselle sohvalle.

"No kömpiköön nyt..."

Siihen se päätös hänen puoleltaan meni. Koira saisi maata sohvalla.

"Kunhan ei vain emäntä näkisi... Alkaisi nolata minua, sanani peruuttajaa!"

Emäntä tuo kahvia.

Ja portaiden alkaessa narista hänen askelistaan Rai kopsahtaa alas sohvalta! Se heittäytyy nopeasti permannolle takan eteen, heittäytyy maata:

– Siltä puolelta ei päätöstä ole vielä peruutettu!

Ovi aukeaa. Ja Rai kavahtaa ylös kuin heräten yht'äkkiä sikeästä unesta. Se pöllistelee, oikoo jäseniään, – voimistelee niinkuin olisi maannut siinä hyvin kauan.

Mies nauraa partaansa. Ei hän suinkaan ilmaise Rain salaisuutta:

"Ollaan me vain yhtä puolta, Rai. – Nyt hän meni jo, hiivi sohvalle takaisin."

Rai ei hiivi: se loiskahtaa sohvalle! – Ja pian alkaa kuorsaus kuulua.

Kuluu pari päivää. – Emännässä herää epäluulo:

"Kuinka tämä sohva on niin pölyinen ja karvainen ... yhäkin?"

"En tiedä! Mysteeri."

Toisen kerran emäntä sipaisee pölyä sohvasta:

"Mutta – sohvahan on lämmin! Rai on siinä varmasti maannut!"

Rai makaa uunin edessä kuin kuollut kettu. Viimein ilmaisee Rain kanssarikollinen uuden huomionsa:

"Rai teeskentelee! – Miten kummallista! – Miten viisas koira! – Suorastaan nero!"

Sanotteko:

"Älähän...! Emme usko! Kuinka sinunlaisesi voisi olla laskematta meille pajunköyttä? Koiramies!"

Mutta minä vannon!

Vannon! Todistan! Annan vieläkin parempaa!

Rai ajelee verannalla ampiaista. Ihmiset, vieraitakin joukossa, näkevät sen homman ja tekevät siitä huomautuksiaan.

Rai on seurannut ilkeää ampiaista, kun se lenteli ilmassa. Seurannut, kun se siirtyi ikkunain ruuduissa nopeasti sinne ja tänne. Mutta se ei ole saanut juovamekkoa kiinni, vainottu on helteestä liian virkeä.

Vieraat alkavat nauraa Rain kömpelyydelle!

Mutta – nythän koiralla on ampiaisensa! Se puuhailee verannan toisessa päässä, puolittain selin joukkoon. Sieppoo käpälällään myrkyllistä eläintä lattialta. Urisee, näyttää tavoittelevan sitä puraista.

Kuitenkin ampiainen liikkuu yhä ikkunassa! Mikä Railla sitten maassa on?

Mennään varovasti katsomaan:

Railla ei ole mitään! Se leikkii – tyhjällä!

Nyt se näyttää nololta, kun keksii ihmiset lähellään. Se menee pöydän alle häpeämään.

Oliko se teeskennellyt että muka oli saanut tavoiteltavansa kiinni? Se ei antanut itseään pilkata näin vieraiden ihmisten nähden... Sitäkös ihmetellään. Pohditaan asiaa.

Samassa alkaa Rai aivastella ja tulee pöydän alta esille. Se on nyt kai lyönyt kaiken leikiksi. Se nauraa – itselleen, – huomaa itsessään huumorin.

Mitäs tästä sanotte, te Descartesin opin kannattajat, jotka näette eläimessä ainoastaan kellokoneiston, ehkä vain hiukan näppärämmän kuin se, joka taskussanne naksuttaa?

"No, annahan tulla lisää, koirahupsu", nauratte.

No, paljon minulla ei enää ole. Mutta on jotain!

Rai oppii puhumaan! Niin, niin, puhumaan. Se nimittäin ensiksikin lisää ilmaisutapojaan uusilla urinan, vikinän ja haukunnan vivahteilla. Tai lieneekö niin että ihmiset nyt vähitellen oppivat niitä vivahteita oikein ymmärtämään?

Mutta puhumaan se oppii, se ihmekoira! Se – osaa lukea! Se tuntee kaksi kirjainta. No, kautta kunniani, se tuntee!

"Rai, sano Y!"

Rai, joka on ensin oppinut murisemaan "yytä" siten että sen kupeita kiusoitellen puristettiin, vastaa ilman pakkokeinoja sohvalta, joskin ensin vastahakoisesti:

"Yy! Yy!"

"Rai, sano Ä!"

Välistä kuvittelee isäntä, että Rai osaa ä:nkin, koska se läähättää:

"Hää, hää..."

Kuuluvathan eräät poliisikoirat oppivan puhumaan pari sanaa. Kautta kunniani, erään ystäväni serkun kaima on kertonut että hänen ystävänsä kummin kaiman koira osasi lausua isäntänsä ja emäntänsä nimet. Ja eräs poliisikoira Berlinissä oli osannut sanoa: "Wurst! Vernunft, Vernunft!"

Mutta kaikki tämä käy sittenkin vanhaksi ainakin isännästä. Menettää hohteensa. Haalistuu – kuin päivänpolttama kangas.

Rai alkaa tosiaan olla pelkkä pönkäre, viisas, mutta surkastunut koira. Niinpä kissatkin pystyvät hänelle lopulta antamaan selkään!

Vihattavat kissat kiertelevät huvilaa, milloin lemmenaikoinaan, tuskasta ihanina, milloin metsästysretkillä.

Palstallahan vilisee lintuja. Siellä soittelevat kottaraiset, sateenkaaren värit mustassa saketissaan, piccoloaan suurien pesäpönttöjensä puikoilla kaiket tuuliset kevätpäivät. Ne soittavat huiluakin, ne nauskuttavat, maiskuttavat. Peipposet ruuvaavat helisevien pikku vetopasuunainsa ääntä yhä kireämmälle, ja iskevät toisiinsa vihaisin nokin. Paarmalinnut salaperäisesti pujahtelevat. Leppälintu vilahduttaa auki pyrstönsä punaisen viuhkan ja toruu: "Phyit käkä", – pois ihmistä pesälaatikkonsa luota, joka on ihmiselle muka salaisuus. Arat tiaiset viihtyvät täällä kesälläkin; pääskyt leijaavat autereisina kesäiltoina, jolloin pilvet uneksien punertavat, ylhäisiin pesiinsä päädyn kuumaan varjoon.

Pikku paradiisi kissoille, – ellei täytyisi pelätä paljailla välkkyvillä hampailla vartioivaa enkeliä, Raita.

Kissat! Niiden haikea naukuna alkaa kajahdella heleinä maaliskuun päivinä, jolloin elämä herää, ojentelee raukeasti käsivarsiaan ja tuntee virkistyvänsä uusista, suloisen pettävistä toiveista. Mirrit ja kollit työntäytyvät saunan avonaiselle ullakolle, missä savutorven kylki melkein aina henkii lämmintä. Sinne ne aikovat kotiutua perheineen. Niistä emännälle harmi. "Eau-de-Cologne!" ne huutavat, ja syystä kyllä. Syy on heidän omansa. Ne jolisevat, laulavat, mölisevät etenkin kylmää risahtelevina routaöinä. Laulu kiihtyy hornamaiseksi kuoroksi, joka on kuin taivaan riemujen pilkkaa, pikku Mefistojen karmivaa ivanaurua sille mikä kissojenkin sydämessä on armainta ja viattominta.

– Kissa! Se naukaisi!

Rai ryntää ikkunalautaa vasten seisomaan. Sen ruumis vapisee kuin taudissa. Silmät tuijottavat yhteen paikkaan. Tuo paikka liikahtelee, koska koiran pää kääntyy sen silmien mukana. Harja pystyssä niskasta lantioihin. Kiihkosta aivan – haukkuminenkin unohtuu!

Kissa! Eikö tekisi mieli usuttaa koira sen kimppuun, lintujen vaanijan? Monesti hiipii jokin Mirri tai Matti palstalla varkaana: suu paljastaa sen, siinä on pikkulinnun höyheniä. Mutta älä hiisku kissasta Raille! Se ei tyytyisi ehkä ainoastaan ajamaan kissaa pois, se lähtisi kenties saaliinsa perästä kauemmaksikin, joutuisi autojen alle... Ja sitä paitsi on kissan näkeminen jo sellaisenaankin Raille niin vakava asia että siltä säästetään mikäli mahdollista tuo sydämen julma kipu, viha ja raivo. Tai tappoaikeen ilo, selvä hulluus, metsästyksen hekuma, – kun ei kuitenkaan voida kotipönkärettä päästää ulos.

Kumminkin se joutuu joskus itsestäänkin naukujain jälille tai kimppuun.

Kissan merkit puutarhassa. Silloin Rai: juoksua, joka ei kuuntele kieltoja. Ryntäys poikki vihannesmaiden, puhki kukkapenkkien.

Hommaa, joka melkein aina jää tuloksetta: kissahan pääsee pakoon puuhun tai juoksee palstan ulkopuolelle, taikka sitten käyvät ihmiset väliin ja estävät koiran ajamasta.

Kerran olisi kissan kaula kuitenkin katkaistu, mutta ihmiset eivät antaneet.

Surullisena syksyn iltana naukuilee pieni kissanen, jollakin tavoin maailmassa orvoksi joutunut, räntäsateessa portailla. Emäntä vilkaisee ulos... Sääliksi käy pientä kissanpoikaa, laihaa orpoa. Kissanpoika pääsee hetkeksi lämmittelemään, saa tilkkasen maitoakin, salaa Railta. Ainoastaan tämän kerran, – ei luvata vasta.

Mutta pieni vieras ei unohda tätä kertaa. Se ei unohda lämmintä ja maitoa. Seuraavana iltana ilmestyy se taas oven taakse heikosti naukaisemaan, – ikäänkuin sanoen:

– Ottakaa minut pieneksi ottokissanpojaksi!

"Oi, se ei ole niin helppoa! Ottolapsi: edesvastuu, ankara edesvastuu! Ja sitä paitsi meillä on jo – koira!"

Kissanpoika ajetaan pois. Riittäähän maitotilkkakin sääliksi.

Mutta se tulee vieläkin takaisin, ja nyt salaa. Pujahtaa ovenraosta keittiöön, missä pönkäre kärkkyy marjapuuroa.

Siitäkös rytäkkä, kauhain ja kattilain kalina! Kasi ruokahuoneeseen. Rai perästä. Nurin narin ne kaksi hyrräävät. Nauku kaapin päälle, mutta putoaa alas, kun koira loikkaa, tempaa koivesta. Ne kaatavat tuolin, katkaisevat maljakon, kauniin muistoesineen. Pöytä huojuu, – maailmanloppu on tullut! Ikkunaruutu vaarassa. Jerusalemin hävitys! Kissa alimmaisena. Emäntä kaatuu päällimmäiseksi. Tämähän vasta Benderin kalabaliikki!

Typerät ihmiset pelastivat kissan.

Ja yhäkin sama kissanpoika tulee takaisin palstalle. Se ei pääse sisään, mutta se yrittää metsästystä puutarhassa. Koira sattuu olemaan ulkona. Katti ei ennätä aidan yli, se kavahtaa korkeaan koivuun vikkelästi kuin orava.

Siellä koivussa istuu se nyt syömättä ja juomatta kahdeksan tuntia, sillä Rai vartioi alla, vuoroin ärjyvin kidoin, vuoroin vinkuen ja julmasti läähättäen. Viimeinkin armahdetaan kisiä ja viedään peto pois. Kahdeksantuntisen paaston jälkeen tuodaan kisille puun juureen maitoa. Kisi-parka, se ei pääse alas: se on vielä niin nuori, se ei osaa kiivetä alaspäin. Se istuu puussa seuraavan yönkin.

Viimein sen täytyy uskaltautua. Se pääsee alemmaksi saunan katolle.

Ja sitten – häntä suorana muille maille! Täällä sitä ei enää koskaan näy!

"Hyvä, Rai, että suojelet heikompiasi, pikkulintuja. Suojelet – kun et saa niitä suuhusi."

Kissat alkavat tietää varoa tämän puutarhan vartijaa.

Mutta ottipa Rai kerran kissalta selkäänsä!

Kuka arvasi, että tämä oli sellainen kissa!

Se ei ollut mikään tavallinen, vaan oikea kissa! Metsän vapaa eläin: se oli villikissa.

Hännätön kissa. Syntymästään sellainen: sanovat olevan niitä paljonkin esimerkiksi Pohjanmaalla. Se laji oli joutunut jotenkin tähän eteläsuomalaiseen kylään ja lisääntynyt täällä villinä. Hännätön, punainen kissarotu, ihmisten vihaama, poliisien vainoama revolvereilla ja kivääreillä. Ja kuitenkin vielä sukupuuttoon häviämätön, sillä yhä niitä näkyi yksilö silloin tällöin. Varkain se ullakoilla ja aitoissa asui. Julkeasti se metsästi puutarhoissa tarkoin vaalittuja pikku lintuja.

Nolo kissa, arvaahan sen, kun takapuoli on tylpistetty. Mutta voimakas, suuri ja viisas. Ehkä monissa polvissa omillaan toimeentulemaan oppinut. Omat erikoiset temppunsa tietävä. Notkea ja laiha, kuin pieni nälkäinen ilves tai mikäkin keltaisen ja punertavan kirjava tiikeri.

Veressä yhä tiikeri, kissojen kantaisä.

Toinen melkein hännätön, Rai, näki sen vartiopaikaltaan verannalta. Hännätön kissa kulki röyhkeän laiskasti aidanvartta. Se näki koiran, eikä välittänyt siitä yhtään mitään!

Rai vapisee kuin horkassa, kuten sanotaan.

"Katsos tuota hännätöntä kollia, se vie uuden lintumme, puunkiipijän", suutahti emäntä. "Lasketaan Rai ulos."

Rai kiljahtaa: – Minut lunastaneen siankinkun kautta! Sen pitää nujertuman, kuoleman!

Rai lasketaan puutarhaan. – Kissa katselee sitä hävyttömästi vasten silmiä, se ei liikahda paikaltaan...

Kuin salama: Rai syöksyy kiinni kissaan. Mutta – tämä kissa ei pakene! Pakoon olisi se kyllä ennättänyt, mutta se istahtaakin pystyyn, selkä aitaa vasten!

Rai lentää kiinni: sähinä kuin ruiskusta, raapaisu, parvi kynsiä kuin naskaleita harrottaa pystyssä koiraa uhaten. Kissa ja koira kieppuvat rähisten ja sähisten nurmikolla. Ja taas istuu kissa aidan suojassa kynnet tanassa. Uusi rytäkkä!

Sitä kesti silmänräpäyksen. Ja sitten Rai tuli takaisin verannalle – pakoon.

Tuli etujalkaansa ontuen...

Kuvaamattoman alakuloisena. Syvästi onneton kuulto silmissään.

Se oli niin masentunut ettei voinut ihmisiä silmiin katsoa.

Ja kymmenisen heleää verihelmeä kiilsi sen kuonolla.

Se valitti, kun piti niukahtaneella jalalla astua.

Nuo silmät: niin haikeat, masentuneet, epätoivoisen tuskalliset! Nolotkin, – kaikki ylpeys ja terävyys niistä poissa.

Mieliala kuin maansa myöneen ja rahansa juoneen!

Tai niinkuin – vekselinväärentäjän, joka on joutunut kiinni.

Rai oli kerrankin saanut selkäänsä niin että tuntui, – koska oli saanut sen kissalta! Joutavalta, alhaiselta kissalta, – joka ei ollutkaan mikään tavallinen kissa.

Hennoiko onnettomalle nauraa, kun näki ne silmät? Hennoiko pilkata viimeisen ylpeytensä menettänyttä – lihavaa pönkärettä! Vuotihan eläimen sydän varmaankin vertä vielä kiduttavammin kuin nuo naarmut, nuo naskalinpistot, joiden tähden täytyi pakostakin vikistä, sen kuonossa kiduttivat.

Rai meni penkin alle ja pilkisteli sieltä nolona.

Ja pilkisteli vihaisena: kun emännän hemmoitteleva käsi tahtoi siihen koskea, karkasi se hampain käteen, silmittömästi tuskastuneena ettei sen annettu unohtaa tappiotaan ja häpeäänsä.

Mutta synnynnäinen ja luonteenomainen viha ei lähde tappiollakaan. Kissoja on vihattava!

Niinköhän, ettei lähde?

Joku aika sen jälkeen kuin Rai sai siltä kissalta selkäänsä, istuu taas kissa puutarhan kalliolla. Ei se villikissa, hännätön tiikeri, vaan toinen, pieni ja musta. Aivan uusi varmaankin, koska se katselee eteensä noin rauhassa, Raista välittämättä.

Rai alkaa huutaa ikkunassa, sen silmät leimuavat villissä tulessa. Eipä siis selkäsauna auttanut! Kuinkapa meistä vanha Aatami lähtisi!

"Koetettaisiinko, onko Rai nyt arastunut tai oppinut uusia temppuja?" sanoi isäntä.

Ja Rai päästetään nytkin ulos. Mennessään paiskaa se oven jysähdyksellä selälleen. Nyt läpi piikkisen berberispensaan kissan kimppuun, Loiskahtaa kuin ilmasta heitettynä.

Mitä kummaa? Kissa ei pakene. Ei tämäkään! Se vain kohottaa häntäänsä. Ja Rai pysähtyy sen edessä.

Pysähtyy, – ja nuuskii kissaa.

Ja se kääntyy kissasta pois, jättää kissan rauhaan.

Selkäsaunako sittenkin vaikutti?

Mutta ihmeellistä: tämähän ei ollutkaan tavallinen kissa. Tämäkään. Tämä on angora: sillä on tuuhea häntä, vähän niinkuin oravalla.

Sinisilmäinen angora, naapurin Piccolo, joka äskettäin kuuluttiin sinne hankitun.

Ja siinä muistavat ihmiset että olihan Rain entisellä isännälläkin, Fransiskuksella, se angorakissa samaan aikaan kuin Rai. – Tuon angorakissan nimi oli muuten Joonas.

Siihen kissaan oli Rai tottunut. Se oli oppinut vähitellen leikkimäänkin sen kanssa.

Joonas, siinäpä selitys, miksi Rai ei ahdistanut tätäkään angorakissaa.

Piccolo oli nostanut häntänsä, – se oli näyttänyt tunnuksensa, lippunsa... Tehnyt sen tietämättään. Rai ajatteli:

– Angorakissa, pyhitetty, rauhoitettu. Ystävä. Ei sitä saa ahdistaa.

Eikä Rai ahdistanut: tämähän oli kuin Joonas. Ei tämä ollut mikään oikea kissa.

Pakko yhteiselämään vihamiehen kanssa saattaa tehdä – koirasta ja kissastakin ystävät!

Mutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.

Pikku isäntä käy kesällä koiransa kanssa usein metsässä – erään mutakuopan reunalla. Hän oleksii siellä pitkät tunnit.

Siellä voi antaa koiran uida ja – oleilla itse täysin yksinään.

Onhan poliisikoira aikoinaan opetettu uimaan: pelastamaan hukkuneita ja noutamaan uponneita esineitä pohjasta. Sille on uiminen suurimpia iloja.

Pikku isäntä jälleen ... hänessä on kiero kehitys jatkunut. Kuten sanottu, yleiset tapaukset avasivat muka häneltä silmät ja veivät uskon entisiin ihanteisiin. Hän syyttää siitä pettymyksestä aluksikin – johtavia henkilöitä, maailmanmainioita, kykyjä, lahjoja, neroja! Mitä ovat nerot, jotka eivät ole tahtoneet tai voineet välttää moista onnettomuutta, joka tuntuu Europan kulttuurin luhistumiselta?

Entä mitä sitten kansat, jotka ovat joutuneet johtajiensa, nerojensa tähden moiseen onnettomuuteen? Johtajiensako tähden? Kansalaissota omassa maassa, maininki yleisestä maailmantaistelusta, on näyttänyt hänelle rahvaan – vielä typerämpänä ja itsekkäämpänä kuin sen johtajat kuunaan.

Sitten yleinen kritiikki tiivistyy. Se supistuu tarkastamaan kutakin ihmistä erikseen. Aivan lähimmäisiä.

Ihmispoloisesta tulee melkoinen misantrooppi, – kurja sana ja kurja ihminen, johon se sopii!

Hän näkee kanssaeläjänsä ikäänkuin kierontavasta kuvastimesta. Se liioittelee... Se luo irvikuvia.

Mutta tälle katselijalle on se kuvastin tärkeä todellisuus!

Lähimmäiset käyvät hänelle tuskallisena vastenmielisiksi. Hänen on vaikea suvaita ketään. Ihmiset ympäröivät ja saartavat hänen sieluaan kuin pahan unen luomat kummitukset, naamiot, joille nauretaan pilkallisesti ja sangen vähän säälivästi.

Hän katselee kieroon kuvastimeensa. Siitä lehahtaa hänen silmiensä eteen ja niiden kiusaksi kaiken nervus rerum: rajaton, häikäilemätön itsekkyys.

Ilmestyy joku sen tunteen naiivi henkilöitymä, jolle ei merkitse vanha ystävyys mitään. Ei silloinkaan kuin on kysymys sangen vähäisestä omasta edusta, josta luopuminen kuitenkin merkitsee toiselle ihmiselle joko vaatimatonta elämässä säilymistä tai ilmeistä nälkäkuolemaa. Niin, tuon henkilöitymän naama on – totinen siitä vakaumuksesta että hän itsekkäästi menetellessään – ajaa jotain korkeampaa ihanteen asiaa.

Toinen irvinaamio kalpea väsymyksestä, joka johtuu kunnian tavoittelusta; ainoa, mikä nuo kasvot tekee onnellisiksi, on kehunta ja mairiminen, – lähtipä se vaikka narrin suusta.

Tarkastelu jatkuu... Mies mieheltä. Nainen toisensa jälkeen...

Tuossa nosteli nokkaansa kyynillinen materialismi, jota pikku isännän teki mieli nimittää nousevan ajan olennoitumaksi: pelkän rahan ja siihen perustuvan hyvinvoinnin kunnioitus, kaiken sellaisen hylkääminen, mikä ei ole järkevää – materialistisen edun kannalta. Sota – mainio materialismin oppimestari! Amerikaa!

Tuossa lähimmäisessä raakuus sellainen ettei hän anna rahdun arvoa edes toisen hengelle, ja kuitenkin se raakuus uskonnollisuuden naamioon kätkettynä: ovela temppu typerämpiä kohtaan:

"Älä pelkää, minäkö sinua vaanisin, sinut nylkisin, sinut söisin? Älä pelkää, – anna karata kimppuusi!"

Onhan lähimmäisissämme heikkouksia, vikoja! Kenessä kateus, kenessä vetelyys, toisissa oveluus, toisissa ääretön turhamaisuus. Kaikki toisiaan kohtaan – vampyyreja! Taistelu ei enimmäkseen olemassaolosta, vaan itsekkyyden rajattomista pyyteistä, ylellisyydestä.

Ja, omituista: kaikkein vastenmielisin naamio on jollakin sellaisella, joka on vielä säilyttänyt uskon entisiin ihanteisiin. Hänen naamionsa näyttää – mielipuoliselta. Hän on haihattelija, hassu, – enimmän vihattava.

Viha kasvoi kyllästymiseksi. Kyllästymys niin syväksi että hän enää ketään tuskin edes vihasi.

Siksipä istui onneton yksinään suokuopalla, joka oli ikäänkuin samea kuvastin. Oleskeli yksinään – koiransa kanssa. Vieraat hän karisti kodistaan pois.

Se suokuoppa! Se oli syntynyt siten että siitä oli nostettu multaa ja mutaa läheisille patterirakennuksille.

Se päilyi synkkänä silmänä metsässä, sakean lepikon kätkössä. Välistä se tulvehti. Sitten taas ehtyi melkein kuivaksi: oli helteinen kesä.

Sen vesi sekautui helposti mutaiseksi sotkuksi, kun koira siinä pulikoi. Sangen vitkalleen se jälleen kirkastui.

Rai – nautti siitä: se sai toki uida!

Ja isäntä nautti – koiran ilosta. Niin, ihminen, jonka kotona kävi muka liiaksi vieraita, joten hän ensin karsi niiden lukua ja sitten – ei tahtonut olla tekemisissä yhdenkään kanssa heistä, vaan lopetti kaiken seurustelun, ihminen salli kuitenkin jonkin ilon – koiralleen!

Raille heitettiin lammikkoon kalikoita tai kokonainen kaatunut puu. Se syöksyi arvelematta sateesta kerrankin paisuneeseen vesihautaan, se toi takaisin kalikan tai puun, veti penkerelle, päristi karvojaan, aivasteli ilonauruaan, – ja tahtoi uudelleen toimeen: se haukkui vimmatusti haluavansa uudestaan työhön! Se kaiveli käpälillään pohjasta kiviä, milloin kuoppa oli jälleen helteestä melkein kuivunut.

Kaiveli niin tulisesti että oli tukehtua, kun työnsi päänsä pitkäksi aikaa veden alle. Se löysi ruoppaisesta pohjasta jonkin sopivan kiven ja vieritteli sitä uutterasti maalle. Se kaatoi kerran suuren raidankin, repi sen juurineen, hajoitti mättään, joka sillä oli jalustana.

Mikä elämän- ja työnilo – eläimellä! Rai syöksyy veteen, vesi porskahtaa korkealle. Koira ui edestakaisin ja etsii esinettä, johon isännän käden haju on tarttunut. Tuokion liikkuu ja poreilee mutakuopan pinta. Sitten eläin kohoaa maalle, kiveä tai isoa puuta raahaten, ja lampi asettuu mustaan ja mutaiseen rauhaansa. Rapakko, tervan tai sumpin värinen... Synkkä metsän silmä... Synkkien mietteiden vertauskuva.

Taivas siintää yllä heinäkuun helteen valoa, joka – tuntuu häikäisevältä, tuskalliselta: mieluisemmat ovat isännälle nyt raskaat, harmaat sadepilvet.

Kaukaa kuuluu junien vihellyksiä, pauketta kylästä, missä ihmiset, toisiaan lopultakin vihaavat, rakentelevat pesiään, huviloitaan; ja toisaalta jälleen kiväärien räikkyvää rätinää, ampumakentiltä. Kiväärien rätinää: selvin argumentti ihmisten keskinäisissä kiistoissa: kuula.

No mutta, – isäntäkin leikittelee kuulilla! Siellä mutakuopan rannalla ammuskelee hän pilkkaan revolverillaan. Ja eläin riehuu innosta. Se katsoo revolverin suuntaan. Se on valmis hyökkäykseen. Se hyökkää ja puree ammutun lepän kupeita.

Nämä aseet! Edelliselle polvelle oudot, nyt niin välttämättömät! Välistä sinkoaa ihminen revolverin suutuksissaan kauas metsään. Rai on viisaampi: se etsii sen ja tuo takaisin hänen käsiinsä.

– Sitä tarvitaan – pahuutta vastaan.

Niin vietetään aikaa. Mutta kuinkapas sitten käy?

Ihmisiin kohdistunut kritiikki supistaa piiriään yhäti. Mistä se nyt objektinsa löytää, kun lähimmäiset on karkoitettu pois luota? Sen vuoro on nyt osua – itseensä isäntään!

Ahas, siitä sait.

Ihmiset eivät ole – inhimillisiä. Siksi eivät heidän ihanteensa toden tullen merkinnekään kerrassaan mitään.

Entä sitten hän itse, tarkastelija?

Pikku isäntä tuijottaa omaan kuvaansa niinkuin näkisi sen tuosta mutahaudan pinnasta, metsän kierosta, synkästä kuvastimesta.

Mitkä kasvot sieltä hiljaa häilyvästä vedestä hänelle näkyvät?

Ne eivät ole suinkaan kauniit! Ne ovat läikälliset kuin – absintinnauttijan! Yhdenvärinen läiskä tuossa, toisenlainen sen vieressä, milloin punertavaa, milloin keltaista tai vihertävää.

Musta läikkä tuossa: se oli petollisuus! Hän saattoi olla – petollinen!

Vihreä, kuin vasken ruoste, se oli katkera, kiduttava kateus: hän oli kateellinen!

Synkänpunainen: kostonhimo, niin leppymätön että ilmeni suorastaan verenhimona – kuin nälkäisen eläimen.

Oh, minkämoiset ihmiskasvot!

Ne olivat täynnä tahroja, synkkien rikosten jättämiä!

Siinä ei auttanut kaunistella.

"Oi, miksi ajattelen toisia, kun itse olen kaikkia pahempi? Muistaisin – ensinnä ja ainoastaan omia syntejäni...

"Ja jos en niitä jaksa parantaa, niin ymmärtäisin ainakin alistua, moittimatta ketään..."

Oman halpuuden, halpamaisuuden näkeminen, ominaisuuksien, joista ei tuntunut löytyvän pääsyä, sillä ne sitoivat itseensä kiinni väkevästi kuin periytyvä, hyvin syvältä johtuva atavismi, se kidutti kaikkein katkerimmin isäntää, joka vietti päiviään yksinäisyydessä, ruman mutahaudan rannalla. Ja kuitenkin hän ikävöi pääsyä – itsestään! Hän hapuili jonnekin, epämääräisesti ja melkoisen tosissaan. Siksi hän viritti seuraavanlaisia avuttomia, kömpelöitä lauluja:

            Mutakuoppa.

    On mieleni jälleen – kuin mutakuoppa,
    joka synkkänä metsässä päilyy.
    Sadevirroista tuokion säilyy,
    taas paistaa paljaana pohjansa ruoppa.

    Oli hellettä päivä! Se iltaan nyt vaihtuu.
    Luo hautani jouduin tälleen.
    Yön tullessa astelu kotiini jälleen,
    suonsilmäni synkkää synkemmäks kaihtuu!

    Niin on kuin haudassa hiljaista täällä!
    Jokin piipitti lintu, pois liitää...
    Ei henkäystä tuulen: se kiitää
    saa ylhäällä, ehtyvän kuoppani päällä.

    Mua kaipuu kaukainen kalvaa, se kääntyy
    pois menneistä, kyllästys jäytää rintaa,
    kun tuijotan lampini pintaa.
    Pahan-tiedon-puusta ken söi, täten nääntyy.

    Mitä saanut en? Paljonkin saaneeni tiedän.
    Ja uutta jos kaivannenkin,
    kokemuksesta tyhjäksi tiedän jo senkin.
    Ah, kuinkapa nyt tätä tyhjyyttä siedän!

           – – –

    Sain paljonkin – pinnalta. Laadin
    ladut turhat: maailman turku
    nimi niillä. Suohaudankin surku
    mua lienee. Sain rihkamat. Nyt – mitä vaadin?

           – – –

    Suokuopasta nousee – kasvoja kauhun!
    Tuon naamion alle kun katsoin,
    näin julmuuden, ahnauden, – paksuin vatsoin
    käy veijari keskellä kunniapauhun.

    Näen julkeuden, muuta en mitään sen alta,
    niin suora sen luonteen laatu.
    Nyt mairivat kasvot, nyt naamari saatu
    kyyn kansalta matelevalta.

Rai hääräilee. Se on sotkenut veden lainehtimaan. Nyt se tulee maalle, raahaa sinne ison puun. Ja vesi tyyntyy – kirkkaammaksi.

    Taas tyyntyy kuoppa, Rai metsäänhän juoksi.
    Omat kasvoni haudassa huomaan.
    Jopa jouduin nyt kauniiseen kuomaan!
    Ken uskoisi sielunsa moiseksi – suoksi!

    Viha, petos ja julmuus ja kateus ja – makeus
    kyyn heimolta lainattu!... Säästä
    mua taivas, kurjasta näystäni päästä!
    Miten kirkkaana päilyt, sieluni sakeus!

    Rai jälleen lampea kiertää,
    alas syöksyy, – pohjasta aarteita kaivaa.
    Ison raidan se kaataa, raivaa
    näköpiiriä lammen, niin puurtaa ja viertää.

           – – –

    Mitä kummaa? Täälläkö ois mitä – uutta!
    Kas vastaisen rannan kaistaa,
    se kultana, keltana paistaa,
    kun laajeni maisema. Kas ihanuutta!

    Kas kurjenmiekkoja... Auringotta
    ne kukkivat, – painuivat lymyyn!
    Ovat – kasvoja: syttyvät hymyyn...
    Ne virkkavat jotain, – aivanko totta?

    'Ota meidät! Saat, ota, ihmisrukka!'
    Ja metsästä kuiske vieno
    käy hiljaa, henkii tuoksu niin hieno:
    nyt neuvoo vanamonkukka:

    "Ota, nauti!" Niinköhän virkkoi se aivan?
    Miten itse tein? Minä vaadin:
    otin, taitoin. Ja – murheeni laadin!
    Ilot hylkäsin pienet, – sain ikuisen vaivan!

    "Vie meidät!" niin neuvoi tuo vanamoiden
    ja kultaisten kukkien piiri.
    Myös taivaasta tummasta äänikö kiiri:
    "Nyt anna"... Yötuuli se soi huminoiden...

           – – –

    "Oi taivas, jos auttaisit pois sydänsuosta!
    Mutahaudoilla ehtyvillä
    sua rukoilen kyynelillä:
    Sadevirtojes anna jo sieluuni juosta!"

Kuvastin: siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!

Onko kummallista, jos ihmisen ja eläimen vaistot ja sielunelämä näyttävät ihmisestä yhä likeisemmiltä toisilleen? Joskus ne melkeinpä sekautuvat toisiinsa...

Esimerkiksi kuvastinkohtaus! Esitämme sen tässä, ehkä se älykkäitä huvittaa.

Lieneekö Raille ennen näytetty kuvastinta? Tuntuu siltä kuin ei olisi. Tai se on asian unohtanut.

Nyt se näkee kuvastimen.

Salin kuvastimen paikkaa vaihdetaan ja tuo välkkyvä, kova ilma lasketaan silloin pöytänsä yläpuolelta permannolle seinän nojaan.

Eläin sattuu olemaan salissa. Se hyökkää toista koiraa vastaan.

Varmaan Rain mieltä kiduttaa, kun se näkee mokoman koiran. Oikein taistelunarvoisen poliisikoiran. Dobermannin. Se raivostuu, aivan epätoivoisesti.

Se vihaa sitä toista... Se tahtoisi sen tappaa...

Silmänräpäyksessä on sen vastenmielisyys kasvanut äärimmäisilleen.

Harjakset pystyssä se loikkaa...

Ainoastaan ihmisten väliintulo pelastaa kuvastimen. Esine on vaivalla saatu, se on ihmisistä kaunis, kallis. Mistä he löytäisivät enää sellaista vanhaa lasia, jos tämä särkyisi? Ja mistä tulisi rahat?

"Rai, mitä teet!" kuuluu kirkaisu.

Ja kuvansa vihaajalle näytetään huutia.

Rain täytyy asettua, alistua.

Sitten se alkaa – tutkia kuvastinta. Sen karvat ovat ensin pystyssä. Se murisee yhäkin.

Se vingahtaa tuskallisesta kiukusta.

Silmissä säkenöi vihan tuli.

Se yrittää purra – kuvastinta. Silloin sattuu kuono lasiin.

– Mitä kummaa? Eikö siinä ollutkaan koiraa?

Rai tunnustelee, se murisee vihaa.

Se aikoo kääntyä pois, mutta tulee takaisin kuvastimen luo, töytää siihen kuonollaan, nuuskii tutkii.

Se tuhrii kuononsa kostealla huipulla kuvastimen niinkuin verannan ikkunatkin.

Nyt se – istahtaa kuvastimen eteen.

Ja se – kääntää päänsä pois!

Ikäänkuin pelastuakseen näkemästä mokomaa vierasta, outoa, vihattavaa.

Se miettii pää riipuksissa. Miksi ei koira saisi – miettiä?

Ja jälleen se tutkii kovaa, hyytynyttä ilmaa, lasia, koskettamalla sitä kuonollaan.

– Se ei ollutkaan koira!

– Se oli –?

Omituista: Rain ja vieraan koiran, joka ei ole mikään koira, nähtävästikään, välillä on kovaa ilmaa, – kuin ikkunaruutu.

– Mutta koira siinä äsken vain oli! Missä se sitten nyt on?

Rai tuijottaa vakavana kuvastimeen. Se vie naamansa hitaasti yhä lähemmäksi kuvaa. Se painaa kuononsa siihen kiinni, purematta. Se katsoo itseään silmästä silmään.

Siellä on sittenkin jotain, se koira. Mutta se on nähtävästi – kuvastimen takana!

Siksi Rai kiertää pilkistämään kuvastimen ja seinän väliin:

– Täällä ei ollut kerrassaan mitään!

Rai katselee uudestaan, edestä. Ja nyt on se koira taas täällä!

Rai miettii pää riipuksissa. Häntä ei heilahda. Se kääntää päätänsä ja tutkii uudelleen kuvaa. Läheltä.

Eipä tämä koira olekaan enää niin vihaisen näköinen kuin se, jonka kanssa äsken oli syntyä tappelu hengestä ja elämästä! Jos sitä tutkii, ei se ole niin vihainen.

Sen silmät eivät säkenöi vihreinä.

Ja muuten: mahtaako tämä tosiaan olla mikään koira?

Vielä kerran Rai vilkaisee kuvastimen taakse, olisiko vihattava koira sittenkin siellä.

– Ei se ole...

Siten tutkitaan kuvastinta kymmenisen minuttia.

Ja – lopulta ei olemattomalle koiralle vihoitella.

Mutta – ei myöskään sitä siedetä!

Kuvastin pannaan seinälle uudelle paikalleen. Mutta jos Rain eteen tuodaan jokin toinen, pienempi kuvastin, niin ei koira karkaa raivoten kuvansa kimppuun, mutta ei siedä sitä nähdäkään: se kääntää aina päänsä pois.

Tai se pakenee hiljaa toiseen nurkkaan.

Rai, jolta ärtyy vähimmästäkin ja puree, jos ihmiset sitä ärsyttävät, ei kuitenkaan suutu ärisemään, kun sen oma kuva tuodaan sen eteen.

Se alistuu, se pakenee.

Ja silti se ilmeisesti kärsii! Katkerasti!

Emme tietysti voi olettaa sellaista lapsellista että se olisi käsittänyt vieraan, vihatun koiran omaksi itsekseen ja nyt itseään sen tähden vihaisi ja halveksisi niinkuin oli ennen vihannut ja halveksinut tuota itsensä näköistä ja kaltaista. Halveksinut niin että piti sen henkeä ylen halpana. Vihannut niin että piti lähimmäistään, – omaa itseään, – murhan ansainneena.

Ei voi olettaa että koira tahtoisi hävittää itsensä, – kuten Narkissos hukuttautui ihastuksesta omaan kuvaansa. Ei voi olettaa että koira olisi modernimpi kuin Narkissos: kärsisi omasta – koiruudestaan.

Mutta se ainakin on varmaa, että Rai kärsii.

Lopulta se suorastaan matelee nurkastaan ihmisen luo, joka sitä kiusaa kuvastimella. Se matelee ja varmaankin pyytää:

– Armahda minua, jumalani! Poista silmistäni – minun oma kuvani!

"Ota vuotees ja käy!" – Noli-me-tangere, joka on saari.

Mutakuopalla jälleen Rain kanssa.

Ihminen istuu, aprikoi ja – odottaa jotain.

Lammikko ei ole kaunis. Se on synkkä ja alakuloinen. Sen vesi muistuttaa, kuten sanottu, tervaa tai sumppia.

Ja kuitenkin huomaa ihminen siinä vähitellen jotain kaunistakin. Säteileehän siihen taivas hetkittäin, – heinäkuun tummahko taivas.

Ja lammikolla on koristuksiakin: sen toisella rannalla, jossa on kaista savista matalikkoa, kasvaa kurjenmiekkoja. Niiden lehtiä on versonut sinne vieri viereen. Niiden kukat loistavat kultaisina.

Ja ympäriltä hiljaisesta metsästä tuntuu vanamoiden heikko tuoksu.

Koiran pulikoidessa alkaa ihmis-parka tehdä edelleen johtopäätöksiään:

"Jos kaikki ihmiset, kaikki lähimmäiset olisivat sellaisia irvinaamioita kuin ne, jotka minun ympärilläni kummittelevat, – niin kuinka olisi mahdollista että maailma pysyisi ollenkaan pystyssä! Että siinä olisi mitään puhdasta, rakentavaa! Jos ne henkilöt, nykyiset mahti- ja johtohenkilöt, joista monia kutsutaan neroiksi, ovat osanneet johtaa kaiken tällä tavoin – häviöön, ja kansat, rahvas, on ollut hävitykseen liiankin valmis – petomaisuudessaan, niin – kuinka maailma yhäti on olemassa? Sittenkin! Mahtaako noiden mainioiden ja kiitettyjen ja raa'an rahvaan ohella olla myöskin toisenlaisia? Elää vielä toisiakin olentoja, joskin näistä syrjässä, näkymättömissä. Täytyy olla toisia, jotka – pitävät kaiken pystyssä, rakentavat, luovat kaunista toisten hävityksen uhallakin. Kuinka muuten elämä ollenkaan voisi jatkua!

"Sillä se jatkuu, se pyörii sittenkin, jos oikein tyynesti ajattelee. Historia todistaa, että olomme alkuajoista lähtien ovat kuitenkin parantuneet! Puhukaamme esimerkiksi – kristinopin voitosta: kaikkine nykyisine karkeuksineen on se sittenkin ehdoton voitto!

"Se voitto yksinään jo riittää todistamaan edistystä. Sillä ennen sitä voittoa – oli maailma vielä julmempi ja eläimellisempi kuin nyt. Antiikki oli eläin, peto.

"Missä sitten piilevät nuo ylläpitäjät, hiljaiset, pienet, näkymättömät? Nuo – todella kristilliset?

"Sillä mahdoton on maailman seisoa tyhjän varassa!"

"Pitäisi heitä – etsiä!"

Jokin ääni siellä lammikon rannalla sanoo ihmiselle niin. Eihän vain minkään enkelin, joka tulee sekoittamaan veden terveyttä tuottavaksi? Ainoa enkeli, joka mutahautaa sotkee, on Rai. Se vääntää sen oikeaksi mudan ja saven sotkuksi.

Mutta tämä uusi ajatus: etsiä, – vieläkin, – katsella ... jonnekin piiloon, syvemmälle, syrjään maailmasta, parempaan ... se tuntuu lopulta vapautukselta. Suurelta ilolta!

Ja koira antaa ihmiselle impulssin tuollaiseen etsintään: Rai rakastaisi uintia, ja nyt sen täytyy rypeä – tällaisessa ahtaassa mutahaudassa!

Kuinka Rai nauttisi puhtaasta vedestä! Oikean järven tai meren vedestä.

Ja kuinka ihminen itse nauttisi – päästessään jonnekin oikein syrjään. Esimerkiksi – johonkin saareen.

Ei enää siitä syystä että hän vihaisi lähimmäisiään tai siksi että hän luulisi sieltä päin löytävänsä sellaista uutta, jota hän kaipaa, vaan voidakseen siellä – täydellisesti parantua.

Vielä ei hän nimittäin jaksa etsiä tuota uuttansa. Vielä saartavat rumat ajan kuvatukset liian läheltä. Vielä ei hän voi nähdä muita kuin näitä tavallisia, yleisiä ihmisiä. Hänen silmänsä ovat ikäänkuin sokeutuneet siitä rasituksesta että ovat ponnistaneet liikaa tarkastaessaan niitä, joita sanotaan huomatuiksi, tärkeiksi ihmisiksi tai oikein kansaksi, mutta joita hän epäilee nyt – melkeinpä hävittäjiksi. Ne eivät jaksa vielä nähdä muuta.

Niiden täytyy antaa ainakin levähtää. Sairas viedään hoitolaan, sitten hän astukoon jälleen ihmisten joukkoon.

Ja niin käykin että koira on melkoisena tekijänä siihen, että isäntä sitten ostaa pienen erakkosaaren. Sinne hän päättää sulkeutua. Oikein täydellisesti sulkeutua, – tervehtymään!

Päättää jyrkästi, itsepintaisesti: erilleen kaikista! Poikki jokainen side ympäristöön.

Tervehtymisen vuoksi! Että ajatus saisi rauhassa tehdä voimakasta uudistustaan.

Olkoon sen saaren nimi vaikkapa Noli-me-tangere! Se on kaunis saari. Aivan yksinäinen. Jumalallinen. Siellä eletään melkein pelkästään – koiran kanssa.

Mikä aamujen ja päivien rauha siellä! Aamuisin aurinko nousee ja astuu hymyillen pirttiin, jonka seinät ja katto on rauhallisinta väriä: mustaa, lieden savun levittämää. Riippakoivut nuokkuvat erakkomajan ympärillä – täydellisessä rauhassa: mikään tuuli ei sinne yletä, rannat ovat valtavien puiden suojaamat; outo ei tietäisi luodolla olevan mitään asutusta. – Niin, hopeinen aurinko muuttuu nopsasti kultasäteilyksi ja kulkee ylhäisenä kaarena saaren ylitse. – Auringon liikkeitä ei seurata kellolla: kelloa ei ole! Ei ole aikaa, se on täällä yhdentekevä asia, se on tarpeeton! Se poistetaan laskuista. – Uutisiakaan ei kaivata; niitä ei tule, niitä ei sallitakaan... Tärkeiksi tiedoiksi riittävät leijailevien lokkien laulut. Missään ei käydä: täällä ollaan sanatoriossa ja – valmistaudutaan johonkin uuteen... Manterelaisten tupiin ei mennä tunkeutumaan. Sinne ei tahdota; heistä ei puhuta koskaan sanaakaan, ei tiedetä mitään. Pysykööt he yhtä tyyninä ja vieraina saarta kohtaan kuin saari heitä! Kuta mykempiä he ovat, sen parempia. Ei vihaa, ei vielä rakkauttakaan!

Niin menee pari kesää. Vaisto johtaa ihmistä, jos hän on onnellinen, niinkuin eläinkin kulkee paremmin vaiston kuin jären mukaan.

Ja katso: eräänä aamuna varhain, kun aurinko hymyilee hopeisena siniseen kamariin ulappain takaa, laulaa ihmiselle ikkunan vierestä riippakoivusta pieni lintu, jonka nimeäkään hän ei vielä tiedä. Ehkä se on jokin kerttulaji. Tämä on omituinen ilmiö ihmisen elämässä! Hyvin tärkeä hänelle itselleen.

Se pikku linnun aamulaulu tuntuu niin kummalliselta.

Se viserrys on kuin psalmia. Säkeiden alut kertautuvat samantapaisina kuin eräiden hebrealaisten psalminstrofien alut. Nuo psalmithan toistavat usein samaa motiivia eri muodoissa. Linnun laulu on resitatiivista. Se laususkelee jotakin, sanat hieman epäjärjestyksessä, ilmaisu epämääräistä ja sekavaa ... niinkuin psalmeissa. Mutta jotain selvääkin siitä lähtee: juuri säkeiden alut; niissä on ajatuksen dominantti. Säkeiden lopussa ajatuksellinen kadenssi, samoin kuin melodinenkin ... kuten psalmeissa. Säkeiden samanlaisia alkuja seuraavat sanelmat muuntelevina sisällöltään. Kummallista, kuinka tämä johtaa mieleen eräät psalttarin numerot! Katsotaanpa ... kauniina valoisana aamuna. Kas vain, tämän linnun laulu oli ikäänkuin 19:s, 103:s ja 150:s psalmi.

Lintu livertelee:

"Kiitä taivasta, minun sieluni! Miksi suret, ihminen?"

"Kiitä taivasta! Ajattele mitä hyvää sinulle tehty on. Ja mitä hyvää saatat löytää.

"Sinä et ole sortunut. Olet rautaa. Sinä selkenet – yhäti!

"Kiitä taivasta ja luontoa, jota et ymmärrä: ajattelet sitä tylyksi, ja näet sen tylyksi. Verivihollisuus vallitsee kaikkialla. Kalatkin, joita pyydät, vihaavat toisiaan. Laupiain olet kenties – sinä, joka koetat lopettaa niiden tuskat silmänräpäyksessä, kun ne koukkuusi saat ... Rikkaruoho vainoaa kukkaa ja kukka vie voiman rikkaruoholta. Minäkin, joka viserrän tässä, vihaan toisia lintuja. Vihaan kohdakkoin – omia poikiani!

"Kiitä sittenkin taivasta, sielu! Eikö ajatuksesi löydä tai aavista mitään puhtaan ilon rahtusta? Kuinka se olisi niin paha, myrtynyt, paatunut?

"Kiitä edes kirvesmiehestäsi, joka pirttisi rakensi. Vanhasta ukko Kustaasta. Hänestä voimme – alkaa! Hän on köyhä, mutta hän on hyvä. Hän on noita pieniä, hiljaisia. Hyvin – vähäpuheinen. Hän on niitä, jotka maailmaa rakentavat. Hänen silmänsä kyyneltyvät lähimmäistensä pienimmistäkin kivuista. Hän on auttamaan ja antamaan valmis. Mykkä ja myhäilevä. Ei puhu koskaan kenestäkään pahaa. Hän unohtaa ne, jotka ehkä käyttävät hänen vaivojaan väärin. Hän on tyytyväinen vähään. Halpa, tietämätön, ja siinä viisas. Oikea – ihminen.

"Ylistä esimerkiksi hänestä taivasta.

"Palkitse hänet...

"Aukene, sielu! Tutki ja etsi maailma uudestaan! Tämä olento oli vasta yksi sitä uutta lajia, jonka huomasit. Mutta ehkäpä niitä on – paljonkin, kun ryhdyt etsimään. He ovat jyviä tuhotuilta vainioilta! Ajattele heitä, maansuolaa.

"Iloitse näistä pienistä, halvoista, hengellisesti vaivaisista. Kiitä niistä monista taivasta, koska ne kerran antavat sydämellesi sellaisen ilon, että olet onnellinen jo siitä onnen aavistuksesta.

"Niitä on sittenkin, sellaisia, jotka rakentavat hiljaisuudessa. Mihin mahtavammat kykenevät? Tuhoamaan!

"On totisesti. Mitäpä muista välittäisit, he eivät ole tärkeitä. Näistä kannattaa iloita. Ja unohtaa muut. Näitä kannattaa etsiä ihmisten joukosta...

"Kiitä taivasta. Monissa ihmisissä on ehkä – vivahdus näistä?"

Lintu visertää aamulla.

Rai kuorsaa isännän vuoteen jalkopäässä, väsyneenä ja raitistuneena uinnista järvessä, ei mutakuopassa.

Koira pysyy koirana: "Lihaa, paljon veristä lihaa!"

Rai ansaitsi saarivapautensa yksinomaan sillä että se osaltaan johdatti saareen siirtymisen ihmisen mieleen.

Se ansaitsi kylpynsä, virkistymisensä! Samoilunsa kahleettomana pitkin pientä metsää. Koko kesäisen onnensa, jossa ei ole muuta ikävää kuin jäädä yksinään rannan mahtaville kiville karjumaan epätoivosta milloin ihmiset pakosta pistäytyvät vähän veneellä manterelle. Se tottelee, se ei ui perästä, sillä kielto on kielto.

Sitten tulee syksy jälleen. Ja saaresta muutetaan takaisin talvipaikkaan.

Pikku isäntä jo rahtusen muuttuneena, valmiimpana etsimään kultamurusia – jokaisen ihmisen luonteesta.

Syksy tulee runsaita tuomisiaan kantaen. Siinä korvot marjoja, pöntöt sieniä täynnä, säkit perunoita, isot korit omenoita. Siinä niput – päättömiä kukonpoikia ja kanoja. Ja sammio – täynnä sianlihaa ja silavaa.

Veristä lihaa: Raille vakavin ja ihanin asia!

Tosin on Railla paljonkin vakavia asioita. Vakavaa, kuten kerroimme, tulla jätetyksi yksinään kotiin.

Se on totista vakavaa. Mutta tämä on iloista.

Muutakin iloista vakavaa löytyy: päästä kävelylle, vaikkapa ainoastaan maantielle, ikäänkuin taisteluun: karkaamaan hevosten ja autojen kimppuun. Jos – pääsee: vitjoissa sitä talutetaan. Välistä lasketaan vitjoineen juoksemaan, milloin ei tarvitse pelätä autoja tai junia... Ja toisenlaistakin iloista vakavaa: kävely metsissä. Uneksia siellä mahdottomia: että löytyisi riistaa... Vaikka saaliiksi tuleekin ainoastaan jokin sisilisko... Sitä nyt ylpeästi – kiusataan, katkotaan siltä pyrstö ja jalat, päästetään se irti, ja taas sitä runnellaan!

Mutta tämä on iloisesta vakavasta kaikkein suurinta: talo täynnä lihaa, paljon tuoretta, veristä lihaa!

Sika-vainaja lepää näinä päivinä keittiön eteisessä korvossa.

Aamulla ei Raita nyt tarvitse käskeä lähtemään alas. Ei, itse se on valmiina jo syysaamun hämärässä pyrkimään sinne. Se vikisee, nousee patjaltaan, käyskentelee edestakaisin, tulee vuoteen luo, nyiskelee ihmisiä kuonollaan, juoksee ovelle ja takaisin. Se tahtoo sanoa:

– Alhaalla on se lihakorvo! Eivätkö nyt ihmiset tosiaan muista että siellä on lihaa! Kauhean paljon ihanaa lihaa.

Rai pyrkii ehdottomasti alakertaan. Käskettynä asettuu se kyllä vielä tunniksi makuulle. Mutta siinä puhaltelee se tuskallisesti viheltäviä ääniä sieraimistaan.

Se on muistanut, – tuskin lienee unohtanut koko yönä, – että eteisessä on se lihakorvo! Kokonainen korvo tuoretta lihaa, vakavaa, pyhää, jumaloitua lihaa.

Liha, – olkoonpa sen nimi vaikkapa Karoliina, – asui kesän saarella läätissään jia väljässä aituuksessa. Kyllä Rai tiesi, kuka tai mikä Karoliina oli tahi missä se asui. Jos sitä Railta kysyi, kapsahti se pystyyn ikkunaa vasten, josta näki röhkiväisen asumukselle, ja vinkui, ilmaisi, että siellä se oli se Karoliina.

Rai näki Karoliinan jo aivan pienenä, toukokuun alun herttaisina päivinä, jolloin se tuotiin mökkiin pelukoppaan mahtuvana. Vietiin ensin saunakamariin sätkyttelevänä ja kirkuvana pikku kummana... Rai tunsi silloin metsästyshimon leiskuvan rinnassaan. Se kierteli ja kaarteli koria koko harjansa tappohimosta pöyristäen. Niin ja näin alistui se antamaan porsaan säilyä "elonaikaan" asti.

Ja se oli porsaalle kateellinen. Rai on nimittäin kade. Hyväilyistäkin niin kade että puree emäntää tai isäntää milloin he sen nähden toistensa päätä silittävät. Ja pikku Karoliinalle oli Rai niin kateellinen että meni syömään raakoja perunoitakin, joita sialle annetaan. Syömään tahmaisesta kaukalosta – pelkän kateutensa yllyttämänä! Sellaiseksi saattoi Rai, joka ei kahvipöydässäkään enää huoli vanhempaa vehnäleipää, jos isäntäväellä on tuoreempaa, alentua – silkasta kateudesta.

Ja siitä se vasta on kateellinen, jos ihmiset sen nähden, ikäänkuin sitä uhitellen, taputtelevat tai raaputtelevat tuota karkeaa ja törkeää porsasta!

Sitten muutettiin nökö saunasta aurinkoiseen aitaukseen, jossa se sai vapaana juoksennella ja leikkiä.

Ja se leikki oikein aikomuksella – ihmisten kanssa... Olihan silläkin järkeä... Se teeskenteli ilmeisesti säikähdystä, kun pikku isäntä ilmestyi aidan sisälle. Tulo tapahtui tasaisesti ja peloittelematta, tulija oli tuttu eikä ollut koskaan tehnyt nökölle pahaa. Mitäpä Karoliina siis oikeastaan olisi pelännyt? Se teeskenteli pelkoa. Se juoksi pakoon puun taakse. Miksi se tahtoi ihmistä purra? – Tämä oli pelkkää leikkiä, voimistelua, urheilua! Kieppuvana vyyhdinpuuna ajettiin toisiaan takaa petäjän ympäri.

Mutta Rai katseli karsain mielin mekastusta aidan ulkopuolelta. Harja pystyssä. Vain sana, niin se olisi huiskahtanut aitaukseen Karoliinan kimppuun, se korkeusloikkaaja.

Se ei kuitenkaan tullut; sellainen on ankarasti kielletty.

Se haukkuu ja vapisee, mutta tottelee.

Ja sittenkään ei sisu, jonka luonto on hänelle antanut, salli hänen olla välistä ilkeästi näykkäisemättä kärsäkästä. Moista tapahtuu ihmisten nähdenkin. Pistä vain, röhkö, tuores liha, punertava nenäsi lähelle aitaa, jonka toisella puolella Rai seisoo jörönä, vaieten, häntäänsä räpyttämättä! Pistä se ruusunpunertava nenäsi, tuores lihapalasi viattomasti ulos säleiden välistä: jo nousee koiran harja synkästi, jo leimahtavat sen silmät punaisiksi, mahdotonta on enää muistaa muuta kuin rotuvihaa! Laksis: koira haukkaisee nököä kärsään, leuat laksahtavat vastatusten.

Sen tekee Rai kauheaksi häpeäkseen ja tappiokseen: selkäänhän siitä annetaan, ihmiset toruvat ja nolaavat. Eikähän se kipeä, sillä lievähän lyönti oli, – vaan se häpeä!

Mutta nyt on syksy, nyt on Karoliina kuollut. Nyt on Rain vuoro.

Lyhyt Karoliinan kohtalo! Vangin elämä. Kaikkiaan puolisen vuotta.

Joskus onneton yritti ensin kapinoidakin, rynnätä vapauteen... Mutta ei jaksanut aidasta läpi.

Syömään ja makaamaan se oli luotu. No, paksua jauhovelliä se sai, rasvaista särkikeittoa, kyllältään mehullista vesiheinää ja lioiteltuja leivänpalasia.

Syömistä ja makaamista: onpa tämäkin elämänohjelma!

Välistä samaan laatuun kuuluvia onnen tuokioita: auringonpaistetta ja, paahteen tullessa liialliseksi, loikoilua suurten pihlajien varjossa. Ja jos se paahde oikein liialliseksi tuli, pari ämpärillistä raitista vettä niskaan aidan takaa.

Sellaisia nautinnonhetkiä!

Entäpä sitten heittäytyä säkkinä tanterelle, kun ruokkijoita alkoi polulla näkyä: – Olisi nösköä raaputettavakin... Ja ihanaa olisi kuunnella, kun ystävänä puhutellaan.

Ja tokihan sille puhellaan, eläin-raukalle, vangille, – mestattavaksi aiotulle.

Siinä ne ilot ja nautinnot. Ehkäpä suuretkin, – kuten aterioista ja makailusta nauttivan ihmisen.

Sitten lokakuu, varsinainen teurastuskuukausi. Ja viimein marraskuu, jolloin se työ, jota nyt tuskin nimeltä voidaan mainita, kuitenkin on tehtävä.

"Kauheaa! Julmaa! – On sekin tuo sian elämä! Ja on tämä merkillistä, tämä ihmisen – ystävyys!"

Ja kumminkin sen täytyy tapahtua!

Ja se on lopultakin yhtä hauska isäntäväelle kuin ikävä asia Karoliinalle.

Ajatellaan jo kekkeripöytää, jonka keskellä höyryää makeaa uunipaistia, ajatellaan vieraita, iloa, lauleskelua, j.n.e.

Isäntä on jälleen alkanut kaivata vieraita...

Sinä aamuna ilmestyy taloon punakka, hyvin terve mies, jolla on pitkä puukko, terävä kirves ja revolveri. Puukonpäässä ja housuissakin siankarvojen tähteitä.

Nyt hän hioskelee pitkää puukkoaan ja juttelee jos mitäkin, muun muassa hauskoja uutisia taloista, joista hän tulee tappamasta sikoja. Yhtä ja toista hauskaa: sikojen painosta, lihan laadusta ja saatujen rullasylttyjen paksuudesta.

Pikku emäntä pitelee sydäntään...

Mutta asettelee pesutupaan vettä kiehumaan! Muuripadan puolilleen.

Valmistuksia nähdessään pikku isäntä sipaisee otsaansa, jolla moisissa reaalitapauksissa on paljon tehtävää. Ja isäntä ja emäntä näyttävät ikäänkuin sopineen etteivät he asiasta sen enempää keskenään puhu.

Jäädessään punaisen ja terveen miehen kanssa kahden kesken vannottaa isäntä sitten miestä, että se temppu on suoritettava niin kavalasti, rajusti ja nopeasti kuin mahdollista! Niin tuskattomasti kuin suinkin:

"Sen täytyy iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen pitää olla kuin hyvä – salamurha... Ei mitään luunrusahduksia, siitä johtuvia, että kirveshamara komahtaa sikaa päälakeen. Ei veren punaisia laineita, jotka kuohuvat hengenhätää kirkuvasta kurkusta..."

Mies naurahtaa ja lupaa. Ei hän ole mikään eläinten rääkkääjä. Hän tuntee vastuunsa luontokappaleista, jotka Jumala on antanut ihmiselle – palvelijoiksi...

Ja sitten isäntä – pyyhkäisee pois surun otsaltaan ja – ajattelee tuota mainiota uunipaistia: silavaa ja raavasta sekaisin, kuumien perunain kanssa tarjottuna.

Rai tutkii tarkoin miehen housuja, joissa on niitä karvoja, jopa mustuneita veritahrojakin. Niin, Rain kuono ei erkanisi millään tästä miehestä! Tähän se on rakastunut. Tälle se ei nostele harjaksiaan, vaan räpyttelee töpöhäntäänsä, vaikkei tarvita yleensä muuta kuin vetää sukat housunlahkeiden päälle, niin se arvostelee miehistä vierasta sälliksi, puukkosankariksi ja karkaa kiinni nilkkaan.

– Tämä on siivo ja siisti verinen mies, tämä on sankari! Tämän perästä tallustellaan paikasta toiseen uskollisena seuralaisena.

Hetki lähestyy.

Emännän sydämen sykintä kiihtyy. Siitä tulee tuskallinen, julma kuin – sydänvika.

Vesi muuripadassa kiehuu. Se pyrkii jo kuohumaan reunoille – kuin mikäkin samppanja.

Isäntä on selvittänyt viime vuodelta pesutuvan kattoon valmiiksi jääneen kiikin nuorat. Nyt menee hän, julmana, kaikki ajatuksensa – tai ehkä tunteensa, – tukahduttaen, koko menneen kesän ja sen tunnelmat ikäänkuin jonakin jo runoiltuna hyläten, ottamaan halkovajan perukasta esille paarit.

Rai hiipii askel askelelta yhä punakan miehen kintereillä. Sen häntä ei liikahda...

Aavistaneeko se jotain vakavaa, josta ei ole vielä oikeaa – iloa? Aavistaneeko kauheita, vavistavia tapahtumia, joista – sittenkin pian koituu kaikkein ihaninta.

Vielä kantaa emäntä Karoliinalle viimeiset herkut, vaikka se on perinnäisiä teurastustapoja vastaan. Muori, joka on kutsuttu sylttyjä keittämään ja siinä ohella viekkaasti houkuteltu verta sekoittamaan, toruu syystäkin, kun sialle annetaan vielä ruokaa. Sitä tulisi kai kiduttaa nälässä koko edellinen yö! Eipäs, nyt juuri annetaankin sille kaikkein hienointa: kuivia vehnäspaloja, jotka on maidossa pehmitetty.

Karoliina nauttii... Ja emännän sydämessä tuntuu kuin juuri tulisi sydänhalvaus!

Emäntä poistuu possun asunnolta.

Ja sinne lähtee terve mies Rain kanssa.

Isäntä, nökön kesäinen ystävä muka, pakenee hänkin sisään, – jättää ystävän oman onnensa nojaan, verisen miehen valtaan. Sellaista se on se ystävyys.

Sisällä koetetaan ahkerasti jutella ja olla kuuntelematta. Kuunnellaan kuitenkin.

Siellä syrjemmällä, saunan alapuolella, tehdään kauheita.

Revolveri paukahtaa. Mutta eipäs Rai hauku! Kuitenkin Rai aina haukkuu metsissä, milloin isäntä vain ojentaa revolverinsa. Ja karkaa leppien kimppuun...

Ilmeisesti mestattava parkuu, – huutaa julmasti. Sitten syvä hiljaisuus, jossa tuntuu kuin korina kaikuisi yli koko palstan.

Nyt tulee taas isännän tehtäväksi mennä auttamaan miestä, – nostamaan aidan yli nösköä, joka eli kuusi kuukautta, nautti ravinnosta ja auringonpaisteesta... Nostamaan äsken elänyttä pelkkänä lihana... Vielä lämpöisenä... Tuossa makaa Karoliina leikkiaituuksessaan. Sen kaulasta virtaa vaahtoinen veri hyytelöksi vatiin.

Ei se toki ollut huutanut muuten kuin siitä syystä että se sidottiin murha-ajaksi takajalasta aitaan. Revolverista se ei tietänyt mitään, – se ei ole mikään Rai.

Nyt Karoliinaa nostetaan yli aidan. Huhhuh, onpa siinä painoa! Herttaisena keväänä korttelin tai parin pituinen; nyt siinä seitsemisenkymmentä kiloa.

Velttona, vielä hiukan nytkähtelevänä ruumiina asetetaan se paareille. Ja raahataan "parturiin": kuumalla vedellä kaltattavaksi; sitten paloiteltavaksi. Ja sitten – juhlien kunniaan!

Rai kulkee tappomiesten mukana. Se on nähnyt koko tapauksen, mutta se ei ole haukkunut eikä – karannut saaliin kimppuun...

Kummallista: ei karannut vihatun röhkön kimppuun, vaikka röhköä ammuttiin revolverilla.

Sen häntä ei vipata nytkään, kun se vieressä kävellen haistelee kuollutta Karoliinaa...

Eikä se ole huolinut vertä –!

Omituista tosiaan: Raista on verinen liha ja ohukaisveri keittiössä tietysti kovin kärkyttävää...

Ajatteleeko se tätäkin – rahtusen? Rahtusenko? Ehkä juuri sen verran kuin ihminen:

– Ikävä asia... Mutta se oli pakko!

Höyryilevässä pesutuvassa, jossa löyhkää verelle, lihalle, sisälmyksille ja poltetuille karvoille, heitetään Raille perna. Tuores, aivan lämmin, tummanpunainen, soikean mukava perna. Koira ottaa sen suuhunsa ja – laskee pois.

Ei huoli – veristä pernaa!

Mutta se tulee vakavana seuraamaan kalttaamista. Siinä se istuu ääressä toista tuntia.

Sitten, pitkän ajan kuluttua, se – syö jo pernankin.

Ja häntä alkaa jälleen vipattaa, kun isännän tai emännän ääni kutsuu. Vaikea hetki on mennyt.

Talossa sattuu kyllä hauskoja tapahtumia.

Mutta kaikkien tapahtumien huippu, kaiken ilon ja innostuksen, kaiken vakavan ja velvoittavan, hupaisen, jännittävän ja sulolla täyttävän, – kaiken huippu on se että tuolla eteisessä pidetään yhä täysi korvollinen lihaa. Se tekee kodin oikein pyhäksi.

Sen tähden Rai pyrkii jo aamulla hyvin varhain yläkerrasta alas eteiseen. Täytyy päästä näkemään sitä lihaa heti kuin silmät aukeavat.

Se on luonnollisesti nähnyt siitä koko yön unta: se on vain murissut, – se ei ole juosta nytkyttänyt eikä haukkunut... Ja se lihakorvo on tullut mieleen kohta herätessä.

Ihmiset nukkuvat nyt liian myöhään. Rai pyytää kiinteästi päästä alas.

Ja se pääsee. Se ryntää laukassa suoraan eteiseen.

Sen voi huoletta sinne laskea, sillä se ei koske tähän lihaan, se on jo nähty. Tätä se ei varasta, vaikka sellaistakin on sattunut että se on vienyt muutaman lihapalleron ruokakonttorista. Kaiketikin tämä liha on siitä liian pyhää, liian juhlallista! Näin suunnattoman paljon lihaa!

Se ainoastaan istuu lihakorvon ääressä. Katselee lihaa. Vartioi sitä. Ja ihailee sitä.

Koskaan se ei ole niin tottelevainen kuin nyt muissa asioissa. Se täyttää heti kaikki pikku pyynnöt, – kun vain lomassa saa mennä lihakorvon ääreen istumaan.

Sitä ei tarvitse neuvoa eikä kieltää. Uskollisena vartijana se kököttää korvon vieressä, ei ole aikonutkaan korvon sisältöön koskea.

Se on kiintynyt koko sielullaan, sydämellään lihakorvoon. Se rakastaa sitä. Kun väsyy istumiseen, niin se makaa kylki korvossa kiinni.

Anopillekin, joka aikoo mennä korvon ohitse, koira iskee hampain jalkaan: ainoastaan emännän, isännän ja hänen itsensä on oikeus lähennellä näin pyhää!

Rai-parka! Kahtena aamuna ja päivänä, jotka korvoa pidettiin eteisessä, ei se saanut siitä mitään. Olihan sille annettu jo paloiteltaessa, ja nyt oli niin paljon muuta syksypuuhaa ettei lihanpalvelijaa oikein huomattukaan.

Eikä se, kuten monesti sanottu, itse ottanut, – ei pienintä murua. Kunnialla täytti hän pyhän velvollisuutensa, pysyi irrallaan lihasta.

Mutta kerran, – ja silloin isäntä ja emäntä olivat saapuvilla eteisessä, – katseli Rai omituisesti ihmisiin ja alkoi korvon ääressä istuen hiljaa vikistä. Se räpytteli töpöhäntäänsä ja katseli taas ihmisiin.

Ja sitten, ihmisten nähden, vei se kuononsa aivan kiinni silavakelmuun, joka riippui korvon reunan ulkopuolella. Lähensi kiinni, avasi varovasti suutansa ja – koetteli hampaittensa huipuilla lihaa hiukan, vain hiukan!

– Miltähän tämä maistuisi, jos tätä söisi?

Koetteli ja veti suunsa takaisin yhtä varovasti ja hiljaa.

Tunnusteli, ikäänkuin luvalla; ei varastanut, hotkaissut: tämä liha, – ehkä sen tietäen oman nökön liha, – oli liian pyhää.

Viimeinkin puhuivat ihmiset Raille tästä asiasta. Viimeinkin annettiin sille oikein tästä ihanasta varastosta! Sille leikattiin irti siekale, johon se oli kainosti koskettanut, ja paljon enemmänkin.

Tuo mahtoi olla ihanaa lihaa, suloinen palkka pitkän pidättymisen jälkeen.

Reisiluu, joka sille heitettiin sitten syysjuhlissa, vieraitten naurun hälinässä ja laulun kaikuessa, – Rain kaulaan oli juhlan kunniaksi pistetty suuri punainen neilikka, – se reisiluu, no, se nyt ei enää mahtanut olla mitään. Ainoastaan tämä yksi ja pieni silavakelmu, joka saatiin suoraan ja ensimmäisenä pyhästä korvosta, tämä, jota tuskin oli tohdittu pyytää, niin pyhää se oli, – tämä se oli ollut ääretön autuus.

Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta, jonkinlaista aatteellisuutta, – eikö siis järkiolento?

"Rai, sinä olet hyvin kaunis koira, mielestäni, paljon kauniimpi kuin – rotukoirat: sinähän et ole vielä oikein rotua, laatusi on teennäinen, vasta äskettäin keinotekoisesti kyhätty. – Sinä olet varsin kunnioitettava, rehellinen koira. Mutta yksi omituinen, sietämätön vika sinulla on! Se että haukut junia, autoja, hevosia, kaikkea mikä voimallisesti eteenpäin kiitää! Miksi sellaisia vihaat ja ilkeästi niiden kimppuun karkaat? Ilkeästi ja – turhaan. Kerran hevonen potkaisee pääsi halki! Tai hevosmies sinut ampuu. Taikka jäät auton alle. Juna antoi jo sinulle pahan varoituksen, mutta siitäkö olisit parantunut...!"

Rai vihaa juoksevia hevosia, ei paikallaan seisovia. Se vihaa kiitäviä autoja. Jyriseviä junia. Nähtävästi kaikkea mikä sen mielestä ryntää pakoon tai hyökkää muka kohti.

Hepo saa seisoa tai juostakin, kun se juoksee ravia. Silloin se ei konstaapeliamme ärsytä. Seisova auto tai asemalle pysähtynyt juna ei herätä Rain huomiota, mutta kyllä liikkuva auto ja juna. Sitä pahempi kuta kiivaammin ne liikkuvat. Samoin hevonen, jos se paiskelee nopsaa ravia tai sattuu nelistämään. Moinen vauhti on Raista pahinta.

"Oikein kyllä, Rai! Mikä hätä noilla ihmisillä tai elukoilla on – hautaansa? Ja mitä he jyskävät, touhuavat, – meluavat kuin reklaamirummun lyöjät? Oikein kyllä; mutta kaikki oikea ei ole hyvä...!

"Mistä tämä johtuu sinussa, Rai? Siitäkö että sinut aikoinaan opetettiin ajamaan varkaita, jotka livistävät pakoon, juoksevat, kiitävät? Varmaankin luulottelua: eihän sinua opetettu ainakaan junia ja autoja ajamaan!"

Suuri salaisuus, luonteen ja luonnon mysteeri! – Tutkimallako psykologian pulmia ratkaistaisiin tuhatsäikeisiä vaikutteita, miljonista lähteistä juoksevia, likeltä ja kaukaa, ikäänkuin maan päältä ja alta yksilöön yhtyviä pieniä ja suuria syiden puroja? Psykologia – luulottelua: sen teho riippuu voimasta millä luulottelija suggeroi toisiin – itseään; hänen oman sielunelämänsä väkevästä uskosta erehtymättömyyteensä, – erehdyksiinsä.

Totta on ainoastaan se, ettei Raihin, kun hän taistelee tuulimyllyjään vastaan, pysty opetus, nuhtelu eikä keppi. Jos koettaa neuvoa ettei juoksevaa hevosta ole syytä ahdistella; jos vie koiran aivan hevosen sivuitse, jotta se huomaisi ettei ravaaja tee mitään pahaa, turha yritys! Jos antaa Rain tarkastella seisovaa tai hiljaa liikkuvaa autoa läheltä, ei se vihoittele, vaikka auto päriseekin. Tai asemalla lepäilevä veturi huohottaa. Silloin kävelee koira rauhassa ohitse.

Mutta kun nuo kulkuvehkeet lähtevät rientämään, jälleen tappelu ja rähinä! Siinä ihminen tempoo vitjoja, käyttelee ruoskaa. Enimmäkseen koira ei edes tunne kipua, niin innostunut se on. Välistä saa se voivotella, kun sauva tai raippa katkeaa sen selkään. Tuokion se nyt kävelee jäykästi ja vaivaloisesti kuin tappelupukari, jonka selkärankaa seipäänisku on kohdannut.

Mutta kun sitten vähän ajan kuluttua hevonen juosta kapsuttelee vastaan tai auto etäällä pohisee ja rääkkyy tai lähenevän junan tahdikas jalanpoljento, itsetuntoinen, mahtava, voittamaton, kuuluu, silloin koira taas hyppimään, tempomaan; se kiskoo vitjoilla taluttajansa käden kuopille, se nostaa kaikki harjaksensa, kimpoaa ilmaan tavoitellen hevosen turpaa, pomppii koholle hypätäkseen autoon. Se karjuu, rähisee päästäkseen pureutumaan kiinni veturin pyöriin.

Lauleskeleva hevosmies saattaa uhata:

"Ähäs, mikä riivattu... Minä ammun tuon koiran!"

Arvaahan sen: ampuisimme varsin mielellämme toisen ihmisen koiran, joutavan räyskän, harmillisen häkeltelijän! Vieras hyvä ei ole mitään, se ei herätä huomiotamme muuna – kuin liian hyvänä. Tai liian huonona, surkuteltavana: voitonilomme vuoksi.

Emäntä vastaa:

"Kas mokomaa jullia! Murjaania! Silloin minä ammun teidän kapukkanne."

Se kapukka on komea, lihava liinaharja.

Silti emäntä suututtelee Raillekin:

"Mokoma pentu! Minä heitän sen! Minä hylkään! Minä en välitä siitä yhtään. Katkoo kädet! – Jääköön junan tai auton alle."

Ja isäntä vastaa:

"Anna sen mennä taas vitjat kaulassa... Nyt ei näy enää vaaraa, ja kai se tulee takaisin ja antautuu kiinni, jos esimerkiksi auto tulisi. Ovathan vitjat valmiina sen kaulassa..."

Sitten hän aprikoi:

"Kun ei tämä mitenkään opi! Eipäs uskonut siitä että juna löi silloin siltä korvan melkein kuuroksi. Ei tästä tule oikeaa oppinutta. On kai usutettu joskus typerästi hevosten, autojen tai junan kimppuun. Tai ehkä tällä on perinnölliset pahat taipumukset, – perisynti. Taikka tämä on sitten jo liian vanha. Vanhasta ei tule konkaria. – Mutta miksi se sitten viisastui niin että muuttui ystävälliseksi angorakissoille? Ja miksi se hyökkää yhä muita kissoja vastaan, joskin saa niiltä selkäänsä? Ei siis luultavasti auttaisi, vaikka – lainaisimme sille Fordin seuralaiseksi."

Mielessään isäntä jatkaa:

– Hirvittävä luonnon mysteeri! Ymmärrän sinua hiukkasen, Rai. Kerran hevosrenki tosiaan halkaisee lapiolla pääsi! Taikka jäät junan alle: siinä sankaritarusi, – kaikki oikein jalot, vapaat, villit eläimethän kuolevat traagillisesti. Tahi hyppäät jonkun herrasväen, ei, trokarin autoon, ja sinut ammutaan. Sinuun eivät pysty sukututkimuksen antamat neuvot, ei keppikään, viisauden äiti. Jatkuu mikä on ammoin, kenties sukupolvia sitten, alkanut. Sama tyhmyys – toistuu tuhannesti: ymmärrän sinua, siskoparka. Sinäkö et vihaisi, sinäkö voisit olla kipenöimättä, nousematta vastarintaan, valmiina uhrautumaan – asiasi puolesta. Heittämään henkesi, komeasti, kunnialla, kun – vanha ruuna juosta höpöttää, hieno Ford räklättää ja pärisee, tavarajuna ryntää kohti häikäisevin hirviösilmin: on olevinaan niin pöyhkeä ettei sitä mikään estää saata, kukaan estää uskalla! Kukaan tohdi asettua pysähdyttämään junan julkeaa vauhtia. Milloinkaan ei Raista tarvitse kuulla moista, että hän olisi pelännyt ylivaltaa! Rain sydän on kuin leijonan! Rai hyökkää päin, se tahtoo antaa julkeille pahoja haavoja kaiken ikänsä, ja saa keppiä. Saa pahempaakin:

"Kerran valtava juna, jonka rinnalla olet niin pieni, sinut murskaa. Se on kohtalosi. Siitä ei pääse. Ja siinä ehkä teet oikein, Rai, – mutta kaikki oikea ei ole hyvä!"

Ihminen on – totinen Jumala: parantaa käden kosketuksella!

Vuodet menivät. Ne pyörivät nopeasti kuin kiekko.

Nyt on taas syksy kulunut ja talvi peittänyt maailman hangilla ja kinoksilla.

Rai, lihava pönkäre, on niin veltostunut että talvi merkitsee sille pahaa kiipeliä: sitä paleltaa.

Ja kuitenkin se tahtoo ja pääsee isäntänsä mukana hiihtoretkelle.

Se on Raille täydellistä vapautta. Kilometrittäin vapaata juoksua. Kaikki hyvä.

Yksi vain paha: tuo pakkanen.

Jakkerintytär on saanut syntymästään vain yhden ainoan puvun, joka tosin vaihtuu kaksi kertaa vuodessa uuteen, mutta ei liene aikuisen iässä muuttunut paljon sen paksummaksi kuin se oli penikkanakaan.

Kaunis puku!

No niin, nyt lienee korkea aika kehua sitä vieläkin kerran ennenkuin jutelma iäksi loppuu! Emmekä sitä kehumasta väsy. Se on silkkiä, selvää välkkyvää silkkiä. Musta ihomyötäinen, mutta sen mustassa läikähtelevät lukemattomat pikku värit, ikäänkuin hyväkin sateenkaari.

Rain puku on kuin notkean nuorallatanssijattaren! Tai uimamaisterittaren! Tavattoman siro! Raffinoituna koristeena näkyy siinä pari neliskulmaista läiskää, joissa haituva kulkee toisin puolin kuin muualla.

Rai on kuin hyle, niin liukas ja sulava. Luulisi kirpun hänen pinnassaan katkaisevan jalkansa, jos siinä ainoaakaan tuollaista urheilijaa olisi. Missään ei ole fiinimpää koiraa kuin meidän! Se on vaatetukseltaankin sangen ylimyksellinen koira.

Mutta moinen puku on liian ohut – meidän ilmastossamme.

Se on mainio kesällä, auringonpaisteessa juoksevalle tai saaren rannoilla pulikoivalle.

Mutta talvella, se on toista!

Jakkerintytär on ulkomaalainen, meistä jumaloitava, kuten ulkomaalainen on suomalaisista aina jumaloitava! Se ei ole mikään oma pystykorva tai lappalaisjurri pehmeine villoineen. Ei rahvaan lapsi ... halveksittu. Se on, kuten sanottu, ulkomaalainen: hieno kuin jokin ranskalainen parturi, ruotsalainen kyyppari tai saksalainen makkaratehtaan renki, joka meillä nousee heti päällysmieheksi ja pääsee kermaksi...

Nyt se on tottunut sohvannurkkaan, pehmeään alustaan, jopa peitteeseen, joka sen sirojen jäsenien ympärille hellästi kääritään.

Hui hui, kuinka se tutisee ulkona vilusta.

Syksykin on jo ilkeä, saati sitten talvi. Syksy on pimeä ja märkä. Kun Rai pujahtaa kuistilta pihalle, – ensin peläten pimeässä, sillä ilmeisesti se pelkää, milloin sitä ei hyökkäämään käsketä, – niin, kun se puikkii pihalle, niin siellä räiskyy vettä ja tippuu niskaan räystäistä ja surullisesti kohisevien mäntyjen oksista. Pian tulee sille alakuloinen kaipuu takaisin sisälle. – Sateessa ei se lähde tunkioillekaan. Vapaus ei näyttäytynyt niin hyvältä kuin sitä ruokasalissa kuviteltiin. Ei ollut ulkona aurinkoa, eikä liikkeellä mitään eläviä olentoja: ei kissoja, ohikulkevia lapsia tai aikuisia. Ei mitään ihmettelemistä. Kaikkein vähimmin juhlaväkeä, esimerkiksi herroja stormit päässä, jollaiset saavat koiran kesällä aivan äimistyksiinsä. – Nyt ei mitään muuta kuin – vettä selkään synkästä, mystillisestä korkeudesta. Lisäksi tuulta ja peloittavaa pimeyttä.

Rai juoksee nopeasti portaille takaisin. Kiljaisten se vaatii päästä sisään. Ja se voi rehellisesti vaatia, se ei ole viipynyt sekuntiakaan luvattomasti.

Pönkäre lasketaan sisään, se juoksee suoraan keittiöön ja ruokasaliin ja loiskahtaa sohvalle tai asettuu aivan palavan takan eteen.

Sellaista oli syksy. Mutta ei se vielä mitään! Tulee talvi. Tulee lumen keralla pakkanen.

Lumi itsessään olisi kyllä hauskaa, varsinkin ensi lumi, joka on oudostuttavan ja ilahduttavan uutta: siinä tuntee nenä erikoisen tarkasti kaikki jälet, toisten koirien, kissojen, ihmisten. Ruumis vapisee vanhasta poliisikoiran ja sukupolvien-takaisesta metsästäjäinnosta: lähteä jälille, ryhtyä ajamaan, seuraamaan... Tai kävelylle: vitjat taluttajan kädessä, – sillä varsinkin silloin täytyy Jakkerintytärtä kävelyttää vitjoissa, – kiristyvät suoraksi ja soivat, Rain rinta paisuu rajuun vetoon, reisilihakset jännittyvät, nenä pysyy sitkeästi kiinni lumessa, johon on piirretty niitä tuhansia salaperäisiä merkkejä, vain koiran, ei ihmisen, käsittämiä kirjoituksia. Siinä riittää tutkimista ja – komentelua.

Mutta ensimmäisten lumien jälkeen tulee pakkanen.

Kamalaa kuitenkin: kahdeksan astetta pakkasta!

Vai oikein kahdeksan! Sehän onkin mieleisintä pohjoismaiselle koiralle. Parasta talven hiki-ilmaa! Silloin lappalainen piehtaroi ja kylpee hangessa, hautaa nauttien lumen sisään koko päänsäkin. Se on siitä iloista kuin pikku poikasille ensi lumi.

Mutta keskieuropalaisesta ja lisäksi rappeutuneesta Raista! Naisesta, jolla on pelkkä ihomyötäinen silkkipuku ja käpälissä yhtä ohuet keltaiset hansikkaat!

Nyt ei Jakkerintytärtä tarvitse enää ulkona pistää vitjoihin. Nyt se ei hairahdu karkaamaan, lankeamaan epäkuuliaisuuden syntiin, vaikka maassa on luntakin.

Seisotaan silmänräpäys pihalla, ja sitten juostaan kiireesti ylös portaita niinkuin rankkasateellakin. Haukahdus oven takana. Ja heti toinen, tuskastuneesti, vihaisesti, ellei ovea jouduta avaamaan. Ja jos vieläkin viivyttelevät, niin pieni hypähdys ja samalla entistä tuskastuneempi haukahdus:

– Ovi auki. Ja joutuin, täällä on kylmä!

Kahdeksan astetta pakkasta! Se turmelee hemmoitellulta onnelliset kävelyretket ihmisten kanssa. Lähdetään kävelylle riemuisin, hyppivin toivein. Polulla innostutaan nuuskimaan jälkiä. Vedetään tuokio vitjoja kovasti. – Jo hiljennetään vauhtia, asetutaan säyseästi taluttajan rinnalle...

Ja sitten se tuska alkaa! Toisessa takatassussa tuntuu jotain hyvin pahaa, mystillisenä hiipivää. Nyt etujalankin varpaissa samaa yltyvää pakotusta, – ja se on tuo kylmä.

Odottamatta vihlaisee kyntysissä niin että se saa Rain toivottomasti vinkaisemaan, ja silloin toinen takajalka nousee ylös ja käpertyy vatsaa vasten.

Kolmella jalalla tässä täytyy lynkyttää, kun on tuo hirmuinen kylmä.

Jospa pääsisi pian takaisin kotiin, sohvalle.

Ja kuitenkin Rai linkuttaisi omistajainsa rinnalla näinkin, vaikka maailman ääriin, ellei tulisi vieläkin pahempaa!

Mutta se tulee. Oikea pakkanen, nariseva, paukahteleva. Viisi-, kuusitoista astetta!

Juuri silloin sattuu isäntä pukemaan ylleen, paitsi tavallista kävelytakkiaan, jonkin harmaan, joka tuoksuu lampaanvillalta. – Sitä ennen on pistetty jalkaan lyhytvartiset, rasvoille lemahtavat lipokkaat. Päähän työnnetään vielä karvalakki ja sen reunat kiskotaan korville. Nyt on isäntä kypäröity, hän on oikein miestä mielestään.

"Lä..."

Riemu kuin riemu. Työnnytään kuistille, Rai vapaana, ilman vitjoja... Syöksytään tuonne kylmään, jota ei aluksi tunnu, niin tulistaa vapauden ja yhteisen huvimatkan ilo.

Isäntä vääntää kuistin alta esille pari kohtalaisen ohutta lautaa, – melkoisen kömpelöt ja raskaat ne ovat, – ja kaksi pitkää sauvaa. Lautoja hän sanoo suksikseen, ja sauvojen päässä on rikkonaiset porkat. Hän nousee suksilleen, liikuttelee noita sauvojaan. Rai Jakkerintytär luulee yhäkin sauvanheilutusta jonkinlaiseksi uudeksi leikiksi: se karkaa uristen puremaan sompia. Leikitäänkin hetki. Sitten karkoitetaan Rai siitä pois, ja nyt kompuroidaan, huiskahdetaankin alas mäkeä. – Hei, mitä vauhtia: nyt saa koirakin kerran juosta niinkuin haluaa! Tullaan kukkulan alle. Aukeaa suuri alava, peltoa, niittyä ja viimein meren lahti. Ympärillä metsää, alastomia kallioita ja niillä rumia, muodottomia huviloita kaikessa tyylittömyydessään, jota kutsutaan uudeksi suomalaiseksi tyyliksi... Hiihtelijä oikaisee suoraan poikki laajan tasaisen lumen. Koira perästä kuin varjo.

Hankalaksi käy sille kulku. Se ei saa nyt marssia vieressä, se sotkeutuisi sauvoihin. Sen on pysyttävä takana. Se uppoaa, kahlaa kainaloita myöten. – Mutta mielellään se puurtaa: isännän vauhti on kerrankin hyvä; tietysti koiran täytyy mukana pysyä.

Ja se pysyy, kun oikein koville kiristää. Jopa puhaltaa välistä ohitsekin ja pureutuu jälleen leikillään kiinni sauvan porkkaan, ärisee, repii, – viimein kiusaksi asti.

Sitten se alkaa väsyä. Ja tuntee vilua, raukka!

Se on jäänyt kahlaamaan taakse melkoisen loitos. Se kokee nyt helpottaa kulkuaan pysymällä hiihdetyllä ladulla, vaikka sekin sitä upottaa, lihavaa pönkärettä, ja on ehkä lopultakin hankalampi kuin polkematon lumi: kun ladulla uppoaa, niin hangen reunat repivät kipeästi jalkoja. Joskus se pääsee kymmenisenkin askelta uppoamatta, ei vaivu ihan heti kaulaansa asti hankeen, joskin sen täytyy hypellä laukkaa, pölkkäistä rasittavaa tasakäpälää – niin että sen kulku on kuin aallokossa keikkuvan kuutin. Mutta perästä sitä kuitenkin ponnistellaan, vaikka silloin tällöin hyvinkin kauas jääden. Isäntä näyttäytyy tässä liikkumistavassa paljon etevämmäksi koiraa. Kunnostautua täytyy koiran tukalissakin oloissa! Läähättäen pääsee Jakkerintytär luokse, kun isäntä pysähtyy odottamaan.

Jopa sitten jäällä, missä lunta on vähemmän, Rai vilistää riemuiten edellekin.

Ei mitään hätää, – ellei yht'äkkiä tuo pakkanen karkaisi kimppuun! Mokoma salapurija! Nipistelijä!

Enteitä siitä tuntui jo äsken, vaikka ei välitetty.

Mutta nyt täytyy taas nostaa toinen takajalka vatsaa vasten, painaa se kiinni lämpöisempiin ruumiinosiin. Täytyy ontua kolmella jalalla. Kolmella ohuella, hienolla, vilunaralla herraskäpälällä.

Sitten iskee vilu myöskin etukäpäliin. Kuinkas nyt enää tulla toimeen?

Isäntä, tuo kylmässäkin järkkymätön, kiipeää jäältä kuperalle, yksinäiselle rantatöyrylle. Seisahtuu siihen sauvojensa varaan. Rai ontuu luo, Sekin pysähtyy odottamaan.

Ihminen ei jatka heti matkaansa. Hän katselee suurelle taivaalle, josta sieltä täältä tuikkii tähtiä...

Hän ei ole enää hyvin suruinen eikä oikeastaan väsynytkään. Hän on ainoastaan väsynyt – väsymykseensä.

Valmis liiankin sovinnolliseen seurusteluun koko maailman kanssa, jonka hän nyt muka luulee tietävänsä olevan hyvässä ja pahassa yhtä mystillisten ja yhtä kaikkivaltiaitten voimien pakossa kuin hän itse... Tai kenties yhtä kovassa pakossa kuin tuo Jakkerintytär siinä lähellä.

Sellainen antautuminen tuntuu hyvältä. Samaa lienee myöskin koiran alistuminen isännän kuriin.

Ja moiseen on tarvittu paljon perinpohjaista ajattelua! Niinkö? Paremminkin oli se – ihme. Tai ainoastaan väsymistä – väsymiseen, todellakin. Siis ihme sittenkin.

Täällä yksinäisyydessä pakkasiltana... Taivas peittää tähtensä utuihin. Ainoana elävänä pilkkuna hän tässä laajalla alalla... Avuttomana kuin ihmiset kaikki tällä pyörivällä maapallolla, joka meitä kiidättää äärettömien, älyllemme mahdottomien avaruuksien halki, – ehkä enemmän surkuttelua ansaitsevina kuin tuo eläinraukka, joka on onnellisempi ihmistä, koska ihmisen on pakko joka hetki tutkia tutkimatonta.

Arvoituksellinen avaruus tähtineen, toisine maailmoineen, joista ihminen ei tiedä mitään. Oleminen vielä miljoonan kertaa raskaamman udun verhossa kuin taivas tällä hetkellä: liian vanha asia runoiltavaksi. Narri odottaa vastausta. Viisas – antanee mennä...

Ympärillä yksitoikkoiset, kuolleet, äänettömät aukeat.

Älähän asetu rauhaan: välistä pakkanen räsähtää metsässä kuin kiväärinlaukaus! Jossakin puu halennee, aidas parkuu pakkasen kynsissä, nurkka paukahtaa.

Pakkanen saartaa kuin kuolema rumia asumuksia, joista tulia heikosti kuultaa... Kuin tahtoen yhdellä nyrkiniskulla armottomasti surmata kaiken... Sellaista kuoleman uhkaa se uhoo.

Mutta sitten huomaa isäntä palvelijansakin. Rai on istahtanut takajaloilleen syvälle hankeen. Siten se löytää takimmaisilleen lämmintä.

Mutta etukääppänsä on se nostanut korkealle pystyyn! Niitä se kääntelee ja vääntelee nyt kuin nainen tuskissaan käsiään, sillä niitä paleltaa kauheasti. Rai vinkaisee, ulvahtaakin. Se valittaa hätäisesti, hiljaa.

"Älä nosta kääppiäsi, hupsu", sanoo isäntä. "Paina nekin hankeen: siellä on lämpöisempää!"

Hän opettaa koiraa havainnollisesti: työntää sen käpälät lumeen.

Ei Jakkerintytär ymmärrä vielä! Se sieppaa tassunsa lumesta pois, ja istuu jälleen tassupari koholla, valittaen ja katsellen ylös taivaalle kuin mikä munkki, joka kohottaa vapisevat kätensä rukoukseen.

Ja sitten se turvautuu, melkein vihaisena, omaan keinoonsa: se yrittää purra kiduttajan käpälistään pois, niinkuin se saunassakin pureskeli löylyä kärpäsenä. Se huomaa, että pureskeleva suu lämmittää käpäliä. Ja niinpä se alkaa nuolla käpäliään kuten haavoja nuollaan ja puhdistetaan. Vuorotellen kumpikin käpälä, mutta nopeasti, sillä tuskin kipu toisesta vähän heltiää, niin se jo iskee toiseen. Tämä nyt on koko jyrsijä, tämä näkymätön... Ei anna hetkenkään rauhaa.

"Oi sinua, hupsua", toistaa isäntä. "Kastelet kyntesi, kipu vain yltyy."

Ei ymmärrä Jakkerintytär.

Viimein huomannee se nuolemisenkin turhaksi, sillä se istuu nyt aivan toimettomana ja kurottelee vaikeroiden jäätyviä käpäliään, vapisevia tassujaan taivasta kohti kuin tuskassa rukoileva ihminen. Miten ne käpälät haparoivat avuttomina! Ikäänkuin jotain ilmasta etsien.

Eikä mitään neuvoa...

Ja siirtyykö julma kipu nyt käpälistä koko ruumiiseenkin? Niin, vartalo alkaa yltäänsä vapista. Ja suusta kuuluu vapiseva yninä.

"Ei, sinä palellut, Rai-parka, meidän täytyy liikkua", sanoo isäntä.

He lähtevät taas. Se on Raille helpompaa.

Mutta vain tuokioksi.

Ensin se juoksee jälleen neljällä jalalla, sitten kolmella... Kummun juurella kinos: siinä alkaa kahlaus ja loikkiminen, – Rai uppoaa korviaan myöten hankeen.

Mennään vähän aikaa. Mutta sitten rupeaa lähdön innostuksessa, unohtunut vilu taas tuntumaan kynsissä. Etenkin kynsissä. Ja olisi jatkettava tätä toivottoman raskasta kahlaamista. Minnekä asti isäntä oikeastaan aikoo? Yhä pois kotoapäin!

Mikä on toivotonta, se on toivotonta!

Kun ei jaksa, kun ei pysty parhaalla tahdollakaan, niin ei!

Ah, kaikella uskollisuudella on rajansa! Rai on tehnyt parhaansa, mutta mystillinen vajavuus käpälissä, se että niissä repii kamala kipu, tekee koiralle kujeet. Rai ei jaksa, se antautuu luonnon valtaan. Se aikoo hellittää.

Se jää isännästään kauas jälkeen, katselee hänen menoaan, alistuu omaan huonouteensa. Ja katselee taakseen.

Siellä se istuu hangella etukäpälät koholla, taas kuin toivoton rukoilija. Nuoleskelee vapisevia käpäliään ja voihkii.

No, mitäs tämä on? Valitus lakkasi. Koira näyttää kääntyvän matkaansa. Se lienee suuttunut valitukseen, josta ei ole tulosta. Hitaasti se mankii kotiin päin.

Silloin kajahtaa viimeinkin isännän ääni muutakin kuin käskyä: sydän on lopulta tullut liikutetuksi. Hän kääntää suksensa takaisin, potkaltelee koiransa luo ja rupattelee:

"No annahan tänne tassusi!"

Isäntä ottaa Rain etutassun, pistää sen jalkojensa väliin ja hieroo sitten toista tassua käsissään, joista on pudottanut rukkasensa. Hieroo hetkisen. Sitten hän vaihtaa tassuja, kätkee hierotun käpälän jalkojensa lämpöön ja sulkee toisen käsiinsä. Hieroskelee lumella, puristelee hiljaa, puhalteleekin tassuun ihanaa hengitystään, joka haisee – tupakalle... Ja pyyhkii kädellään ja nenäliinalla veden pois, kun sitä alkaa jäisistä tassuista tippua.

Ihme! Tapahtuu ihme!

Ilmeinen ihme: tuskin isäntä koskee koiraparkansa käteen, tuskin siihen hänen ihana tupakkainen henkäyksensä sattuu, niin kipu katoaa! Katoaa, ja koko Rain ruumiin täyttää vapautus, – pelastus mystillisestä kauhusta.

Vain kosketus isännän kädellä, ja kaikki on taas niin autuasta! Mikä riemu!

Jumalallinen on poistanut tuskan pienellä rakkaudennäytteellä! Suurella, äärettömällä nerollaan! Ennen kaikkea rakkaudellaan koiraansa kohtaan.

Rai juoksee ilosta hurjana pari piiriä ihmisen ympärillä.

Tulee luokse – ja nuolaisee isäntänsä kättä.

Sitten se on taas valmis jatkamaan retkeä, todellakin vaikka maailman ääriin.

Yksi ainoa isännän kosketus puhaltaa pois kamalasti pakottavan, polttavan, valituksiin väkisten ahdistavan tuskan, joka oli lopulta niin kiivas ettei auttanut muu kuin alistua raukaksi, miettiä kotiin pötkimistä.

Sitten, tuon ensi kerran jälkeen, ei Rai enää istuutunut hankeen ojentelemaan käsiään taivasta kohti, katselemaan avuttomana tähtiä tuikkivaan avaruuteen.

Ei, kun pakkanen alkoi vihloa, oli isännällä keino siihen vaivaan! Jumalalla, joka tahtoi ja voi koiraansa auttaa.

Vilun tassuissaan huomatessaan Rai juoksee heti isännän luo kipeältä tuntuva käpälä koholla. Se ojentaa käpälänsä isännälle, varmaankin tahtoen sanoa:

– Ota, paranna!

Ja se parannetaan.

Sitten ojennetaan toinen käpälä:

– Jo lähti tuosta. Tämä vielä!

Ja sekin parannetaan.

Sitten hiihdetään edelleen. Pysähdyspaikoissa lääkitään käpäliä.

Vuodet kiitävät kuin kiekko. Talvet lähtevät. Tulee kesä – pian kadotakseen.

Saaren kesä jälleen.

Siellä tunkeutuu jokin oas Rain käpälään, ja kiiltävä puutiainen paisuu ja mahtavoituu kuonossa.

Rai muistaa varmaankin talvellisen pakkastempun. Se juoksee isännän luokse, ojentaa käpälänsä tai työntää kuonoaan esille:

– Ota pois piikki ja puukki!

Rai, joka on niin ärtyisä, että karkaa kiinni koipeen, jos häneen erehdyksessäkin kenkänsä kärellä sipaisee, on kärsivällinen potilas. Se ei nyt pure, vaikka anturoita kaivetaan ja inhottavaa pirtua kaadetaan aivan kuonon päälle, siinä puutiaista uitellaan.

– Kun on syy kärsiä, niin ei nureksita. Tutkimattomat ovat isännän tiet!

Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää että muistaa vielä läksynsä. – Isäntä yötä muuripadassa.

Ja sitten tuli taas syksy. Ja se syksy meni, ja tuli talvi. Sekin meni, antoi hetkeksi paikan kesälle...

Ja nyt oli jälleen syksy. Villiviini laskenut seinältä punaisen mattonsa, ravistanut lehtensä ja riippuu alastomana.

Sateen ainaista loiskinaa vesikouruissa. Vaihteeksi välistä sumua... Joskus pilkahtaa aurinko. Ja sitten yhäti sataa...

Pikku isäntä ravaa nyt kaupungilla melkein joka päivä. Hän on oikea kylänluuta. Kiertää kaikkialla, työntää nokkansa joka paikkaan. Mahdoton mies!

Hän ei aio tukehtua omaan hengitykseensä. On kuin ahven, joka on päästetty vapauteen katiskasta, jossa se näki viikon päivät nälkää: kala loikoi tuokion selällään, hiljaa kitusiaan raotellen; jo pääsee kääntymään oikeaan asentoon, jo alkavat väsyneet evät liikkua, kyrmyniska tekee pienen käännöksen, tekee toisenkin, tylsänä vielä, – ikäänkuin tunnustellen missä nyt on se rautasilmuinen seinä, johon se oli kuluttanut kuononsa verille. Ja se huomaa olevansa – vapaa; potkaltaa, kiitää riemuiten matalasta verkkorannasta suurelle ulapalle.

Ihminenkin tahtoo vapaasti seurustella kaikkialla. Porvarien rattoisissa kodeissa. Ja melkein mieluummin niiden, joilla ei mainittavaa kotia olekaan: vielä piilee hänessä kuvitelma että viimeksimainitut ovat paremmin sitä, jota hän kaipaisi ja rakastaisi. Näillä on muka vähemmän tarjolla kiusauksia, joissa suuret ja mahtavat turmeltuvat, vääntyvät, kierostuvat, muuttuvat turhamaisiksi, narrillisiksi. Siihen kuvitelmaan on hänet johtanut jokin köyhä ja yksinkertainen kirvesmies Kustaa. Ja voittohan on sekin, että hän on oppinut huomaamaan kultajyviä edes noissa syrjäisissä, unohdetuissa... Mutta hän toivoisi löytävänsä niitä muissakin. Ja hän tyytyy melkoisen vähään: oma naamio, jonka hän näki mutakuopan kuvastimesta, saa hänet ihailemaan muita, arvioimaan heidän hyviä puoliaan kalliiksi.

Kullanhuuhdonta on hauskaa hommaa! Se on intohimoa herättävää, jännittävää. Usko kullan löytymisestä tekee elämän auringonpaisteiseksi.

No niin, pikku isäntä ravaa kaupungissa.

Ja nyt on jälleen lauantai, jolloin hän varsinkin himoitsee kylää luutimaan.

Mikäpäs: perspektiivissä paljon mies- ja naissukuista seuraa. Ynnä paljon viiniä, hyvää viiniä!

Tämä ei ole tosin hauskaa Raista. Sillä on täysi syy vihaisesti urahtaen loikata sohvalle. Eikä emännästäkään:

"Älä nyt latki kaikkea sitä – yksinäsi. Ethän ole mikään sieni. Olet pieni. Pieni vielä, voimaton. Lupaa nyt kerrankin, mutta ethän sinä lupaa!"

"Luvata on vaikeaa. Suuret aikeet, mutta vallan vaikeet! Henki vahva, mutta liha heikko... Yritelläänhän. Ja onhan minulla turvana hädän tullen auto."

Salaa on isäntä pistänyt pienen revolverinsakin taskuunsa, että jos sittenkin erehtyisi takaisin kävelemällä...

Siinä se nyt on! Emännän silmissä kuvastelevat ainakin pehkut ja pahnat. Kahisevat pehkut, – eivät suinkaan mikään kunniaseppele jo harmaantuneille ohimoille! Pehkut ja porsaan pahnat, joista sittemmin esitettäisiin kohtuuton, aivan liian kohtuuton lasku. Kallis hotelli! Sakkoja loppumattomiin! Entäpä sitten yökulkijain puukot ja paukut? Vähänkös täällä puukotellaan ja paukutellaan. Sanomalehdissä tänäänkin uutisia: "Maanantaina tapahtui puukotus, joka vaati uhriksi ihmishengen." "Mies puukotettu henkihieveriin häissä." "Puukko lyöty keuhkojen läpi ilman aihetta." "Ampumista Työväenyhdistyksen iltamista palatessa." "Raaka puukotus Remeskylässä." "Revolverihäät: kaksi tusinaa haavoittuneita, viisi kuollutta..." – Sitten hautajaiset ja musta risti!

"Niin, se on totta", sanoo isäntä. "Miten nyt kerskuisimme? Että: suomalaiset ovat rehellinen kansa. Lyövät suoraan otsaan, vatsaan, sydämeen. Muualla varastellaan jalokiviä, kavalletaan pankkeja, myödään kokaiinia. Emme ole ihan vielä päässeet kulttuuriin..."

"No lupaa ainakin että tulet kotiin autolla etkä kävellen."

"Kyllä lupaan. Minä lupaan! Ja minä lupaan!"

Mokoma lupaus!

"Niin, hyvä olisi luvata! Mutta mitäpä sanoo siihen tuo heikko liha? Koetan kuitenkin", vastaa isäntä rautatieasemalla, jonne nainen ja koira hänet saattavat.

Entäpä mitä sanoo hauska seura? Miesten seura ja kunnon naistenkin? Paljon reiluja miehiä, mahtavia, huomattavia miehiä. Joviaalisia, haarniskansa riisuneita. Heikkoutensa kerrankin mielellään näyttäviä. Parhaan sydämellisyytensä muille tarjoavia. Sukkelia, säkenöiviä miehiä, joita tahtoisi kauan nöyränä kuunnella, joiden edessä tuntee itsensä halvaksi kuin tomu. Joista ei mitenkään haluaisi erota, jos yhdeksi yöksi pääsee lähelle.

Joukossa aivan kultaisia miehiä: vaatimattomia, ylpeitä, suoria, – sellaisia etteivät juuri mahdin rappusia ravaa, eivät kumartele, kerjää, imartele eivätkä ahnehdi! Ja hiljaisia, hymyileviä naisia, jotka tuhlaavat hyvyyttään välittömästi. Paljon kultaa, ikäänkuin kätkettynä ahjoon, jonka elämän pintailmiöt ovat peittäneet tuhkaan ja kuonaan.

Mainio isäntä, rehevä isäntä tuo professori:

"Esitän kohta, niin, suorastaan vaadin, että täällä soitellaan ja laulellaan vahvasti..."

Niinpä siis flyygeli pauhaa ja katto pyrkii tärisemään.

Kynttiläin lauhkeat valot lekuttavat. Satakoon ulkona, ropsikoon...

Tämä on hieno seksa. Tilkka whiskyä. Muutama laji viinejä. Puolalaista viinaa, sitä kantaa tuon tuostakin eräs fenomenaalisen terävämuistinen Puolan juutalainen. Pikkuisen punssia. Sormustin konjakkia.

Onhan sitä siinä jo puheensiementä:

"Popo-popo!" Puhe porisee yli ja poikki pöydän. Nyt hartiavoimalla niin että hiki tulee. "Popo-popo, – se tekee sitä ja toinen tekee tätä. Saksan politiikka kulkee niin, mutta Espanjan viisaammin, mutta Liberiassa käy kaikki raakalaismalliin! Popo-popo." "Kieltolaki tarkoittaa hyvää, mutta tarkoitus ei pyhitä välikappaleita. Bacchus on häädetty asunnostaan, poloinen, taivasalle värisemään. Mutta se pujahtaa koteihin, se on sinne tervetullut. Se ei ole mikään kettu, jolla olisi pelkästään luolansa. Kaikki ovet ovat sille auki... Se nauraa viskaaleille sakkaiseen partaansa. Ja vääntääpä taskuistaan esille sellaistakin, mikä on paljon pahempaa kuin whisky ja konjakki, lämmittävä burgunderi ja iloiseksi ja älykkääksi tekevä Champagne-kalja." "Mitäpäs eräs halpa runoniekan-tapainen sanoi kerran kauan sitten? Kas vain, jo – kerskuu, eipäs malta, tämä pässi. Ah, ihmissurkeutta! Näin hän varoitti:

    "Jos luotte meille kieltolait,
    niin korven kohtuun kuljen vait
    ja ryhdyn työhön suureen:
    Ma korpikuusen juureen
    tuon viinapannun ratteineen.
    Teen viinaa suuren pannun.
    Juon viinaa suuren kannun!
    Ken tahtoo tehdä haitan,
    sen virkaniskat taitan..."

"Sitä on nyt tehty. Taitetaan edelleen virattomiakin niskoja. Ei uskottu. Suututtiin oikein. Drakon oli hölmö, Solon pääsi perille. Emme kärsi tyranniaa, kuninkaita. Kuningas Alkohol on inhottava, mutta vielä ilkeämpi presidentti Saivartelija. Tahdomme jalostua vapaasti. Pois bolshevismi. – Murhiin on jouduttu bagatellista: sillä maisteleminen ei ole laisinkaan – varkaus tai murha. Muuten olisi Mooseskin kirjoittanut ll:nnen käskyn:

"Ei sinun pidä viinatteleman. Vai mitä, rakas israeliitta, Varsovan juutalainen?"

"Pöpö-pöpö!"

Seurassa on myöskin Fransiskus. Puheliaan Raista. Fransiskus sanoo ettei koirasta voi tehdä kasvissyöjää, vegetariaania, joskin se täytyy estää repimästä lihaa ihmisten koivesta. Ei miestä voi estää maistelemasta, mutta sordiinin saa panna maistelulle, järkeväin neuvojen muodossa. Ja Fransiskus haukkuu syyllä, että koira nyt pureksii pikku emäntää ja että se lihotetaan nahkansa halkaisemaan.

Ja sitten, valitettavasti, esirippu isännältä laski! Kas mikä sattuikin. Hän on niin pieni ja voimaton. Yleensä – niin raitis, vaikka maistelee hiljalleen. Meni – muisti, – mitäpä siitä kaunistella?

Mutta alter ego, ruumis, se teki omia liikkeitään. Se oli niihin tottunut monina kymmeninä vuosina. Se pisti takin ylleen, kalossit jalkaansa. Se aikoi kyllä täyttää kotona annetun lupauksen: se päätti lähteä kotiin junalla, eikä jalkaisin. Riuska päätös, mutta huono tekniikka!

Konduktööri tiukkaa:

"Missä piletti?"

Eipä tätä kannattaisi esittää. Kuka meillä ei häpeäisi puhua totta? Ei kannattaisi mainita vastausta:

"Piletti? Johan minä sen – eilen annoin."

Tottakai alter ego antoikin sen eilen: junallahan hän tuli eilisiltana kaupunkiin.

Ploiskis, alter ego toimitetaan välipysäkille, syksyiseen pimeyteen.

"Sanopas muuta! Pahaa vääryyttä tehdään...

"Mutta onhan minulla jalat. Tallustelen nyt jalkaisin kotiin."

Maantie on kyllä aivan tuttu. Sadella ripsuttaa. Koiranilma. Mutta työaiheita singahtelee päässä kuin ihania meteoreja. Fantasia liikkuu...

Esirippu nousee jälleen sen verran että ihminen huomaa alter egonsa istuvan jossakin oudossa paikassa kiviportailla. Älkää luulko että tämä on vaarallista! Kovin mallikelpoisillekin saattaa – tiiliskivi pudota päähän! – Mutta kuinka hän on tähän tullut, typerä, sieluton ja mieletön alter ego! Mokomaan paikkaan! – Vilukin alkaa ravistella kihtisen alter egon jäseniä. Ja tässä hän on levännyt kuin – Jeppe Niilonpoika ylimyksen sängyssä!

Vilu on kuin suihku niskaan! Kylmä suihku hullun niskaan.

Täytyy mennä kotiin.

Siinä sitten kulkee – Könnin kuokkamies. Maantie autio, siellä ei aja vielä ketään. Ei edes maalaiskaravaaneja, jotka liittyvät pimeässä yhteen revolverisankarien varalle. Se maantie näkyy parhaiksi pimeässä.

Valoa kohti mennään. Tähteä kohti: tuolta tuikkaa lyhty ajuri- ja trokarikylän kohdalta. Se kylä on jo lähellä, aivan lähellä omaa kylää.

Mutta juuri siinä lyhdyn alla tulee vastaan miehiä. Sällejä. Varmaankin "joraamasta", tanssimasta kotikylän Työväenyhdistyksen talolta, jota usein, ja hyvällä syyllä, se täytyy myöntää, kutsutaan ryöväriluolaksi.

Sällejä "Sörkasta", lahkeistakin ne tuntee. Ne tulevat rivissä, ottaen itselleen koko maantien, saartaen sen reunasta toiseen.

Jopa nyt jotakin! Eivät anna ihmisen, vaikka hän on niin pieni, – kulkea rauhassa.

"Mikä sinä olet? Mistä tulet? Mistä olet noin seiliin päässyt?"

Täytyyhän sitä vastata:

"Herrat pääsevät aina seiliin! Toista on sällien, hampparien!"

Nyt kajahtaa sadatuksia. Onhan niitä meillä: vuoroin r:ää ja s:ää rikkaana kuorona, mutta kuitenkin yksitoikkoisena, raakana, karkeana.

"Sanotko meitä hamppareiksi, hä?"

Ketju supistuu. Isoin roikale, jonka naama on kalpea ja toisen silmän alla leveä musta viiru, lähestyy:

"Sanotko vielä?"

Silloin se vasta sanotaankin! Nyt viholliset keksivät r:ien ja s:ien lisäksi muitakin meheviä sanoja. Tekisipä mieli kilpasille:

"Luuletteko etten minä osaa tuota yhtä hyvin kuin tekin? Retkuja ei kursailla. Yritetäänpäs!"

Luulemme että suomalainen sanakirja osataan melko runsaasti, kauheina, järistävinä, kummallisen raffinoituina, hemaisevina ja monimutkaisina tosintoina. Vihollisten olisi syytä hiukan äimistyä, ja he äimistyvätkin – hetkeksi. Yksinpä tuokioksi isoin roikalekin.

Isoin roikale puukkaisee sitten miehen, joka on niin pieni ja voimaton, alas maantien ojaan.

Johan siitä suuttuu! Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää.

"Nyt te saatte kuulla kunnianne!"

Ja he saavat tosiaan: he saavat moraalia! Heille toivotetaan raipparangaistusta eikä lihomista vankiloissa. Raippoja selkään! Pää poikki! "Koivun oksa konnan palkka!" Mies vain mätänee raudoissa. On keinoja parempiakin! J.n.e.

Roikale hyppää perästä ojaan. Puukko kädessä.

Puukko on Suomessa täyttä totta, ei kirjallisuutta:

"Älä pölötä! Tänne rahaa, tai keuhkosi höyryävät."

Tämä ei ole enää leikkiä!

Mitä tehdä?

Pieni mies haparoi takataskuaan. On voitettava aikaa...

Hän kaivelee muka kukkaroaan, mutta aikoo saada revolverin esille.

Revolveri on – poissa. Se jäi varmaankin äskeiseen levähdyspaikkaan! Putosi!

On voitettava aikaa... Rahoista ei niin vain luovuttaisi!

Ja mitä se auttaisi? Rahojen tähden ei Suomessa puukotella.

Ei olisi alistuttava ilkivaltaan: se olisi vääryyttä kansaa kohtaan, jota on opetettava, näytettävä sille huutia.

On voitettava aikaa. Kaivellaan taskuja. Povitaskussa sattuvat käteen – tekohampaat. Hampaat – taskussa? No, eihän viiniä hampailla juoda!

Mikä kummallinen päähänpisto! Isäntä lyö löytönsä kansansankarin kouraan.

Ei aivan pieni ällistys. Sitä seuraa jälleen monta r:ää ja s:ää, liian monta: yksitoikkoista tämä jätkien ja metsäläisten tyyli: – "R-r-r-r! S-s-s! Mitä nämä on? Hittoako minä näillä teen?"

Aikaa voitettiin tuokio. Vieläkin pysyi lompakko povella, – eikä se aio sieltä lähteä. Pikku mies olisi kehno, jos hän taipuisi väkivaltaan!

Muut sällit jo nauravat, mutta tämä roikale ei:

"Rahat tänne vaan!"

Pieni taistelee vastaan, silmittömästi, sokeana raivosta. Runsaasti niitä r:iä käytellen. Kaksi muutakin kansanpoikaa tulee nyt toveriaan auttamaan. Ja he kaivavat hänen liivintaskuistaan pikkuseteleitä. Siinä käy rähinä, joka peloittaisi kulkijat, jos heitä sattuisi autiolla tiellä liikkumaan.

Ahdistettu hätkähtää: joku tulee takaa. Henkeä salpaa niin että sieraimissa oikein tohahtaa: hän luulee juuri saavansa iskun selkäänsä. Jokin löi selkään:

Se oli Rai!

Rai!

Isäntä ei ymmärrä kuinka se kävi! Se pomppasi selkään. Se huiskahti ympäri ja seisoi hänen rinnallaan. Se ulvahti vimmasta. Se oli todella peloittava, selkä harjana ja irvistävin ikenin lyhdyn alla.

Se oli pudottanut mustan esineen suustansa. Mikä siinä oli?

"P–le, minkänäköinen koira", kuului ylhäältä tieltä.

Rai oli pudottanut revolverin!

Kas niin, nyt tämä alkoi pikku mieheltä sujua:

"No, yritetäänpäs nyt!"

Varmuushaka ympäri. Pahin roikale väistyi. Toinen, riidasta tulistunut, toisen taskujen kaivelija, alkoi sen sijaan edetä ja kaivella omia taskujaan. Hänelläkin revolveri.

"Wehr dich, Rai!"

Isäntä kohotti aseensa, Rai häkeltyy hetkeksi, se ulahtaa, sitten kiljaisu, hyppy ilmaan, ja se takertuu miehen ranteeseen. Siinä koira riippuu, puree, rähisee. Se on silmitön. Se on väkevä. Sälli kaatuu. Rai seisoo paikallaan, kuono miehen kurkulla, mutta ei pure, kuono hänen naamansa edessä, tuossa paikassa iskemäisillään.

"P–le", kuuluu tieltä. "Ota pois koirasi. Tappaa se pitäisi!"

Ja toisaalta joku:

"Mennään pois."

Kaadettu sälli on sangen nöyrtynyt. Isäntä myöskin, myönnetään, nyt jo sangen valmis väistymään. Mieli kuohuksissa hän kutsuu koiransa ja lähtee. Souvarit kiroillen omalle taholleen.

"Mainio koira", jupisee isäntä, oikein vielä aavistamatta vaaran suuruutta. "Kas vain, etpä ollutkaan unohtanut oppiasi. Söskön min Hunt, kuten se poliisikonstaapeli aapisessa sanoi..."

Minne nyt? Kotiinhan on matka... Väsyttää lopultakin niin sitkeästi.

Mikä on koti?

Sen tunnusmerkki on sauna.

Tullaan kylään.

Ja tuossa on nyt huvila, jossa on sauna...

Se sauna on tosin vieras, mutta sauna kuin sauna.

Ykskaikki. Isäntä menee koirineen siihen saunaan.

Siellä on kylmä. Mutta tuossa kamarissa näkyy muuripata.

Ja padan alla on hiukkasen paperia ja kekäleitä.

Pistetäänpä tuli kekäleihin...

Se onnistuukin hiljalleen.

Täällä on kovin kylmä. Ja väsyttää viimeinkin ihan sietämättömästi... Ollapa lämmin vuode.

Mutta – onhan lämmin muuripata!

Sinne nyt isäntä nousee. Jalat jäävät tosin sängynreunalta ulos ja pystyyn, mutta välipä sillä.

Aamulla: skandaali kuin skandaali. Lienee tuli toki sammunut padan alta, mutta naama on varmasti noessa. Ainakin kädet hiilistä ja muuripadasta.

Nyt nopea luikkiminen Rain rinnalla kotiin.

Ja yön tapahtumat alkavat selvitä mielessä.

Mikä vaara: eipä kaukana, niin ehkä risti olisi todella vedetty nimen perään! Ja Rai oli ollut pelastus! Se on varma.

Rai, kuinka se oli sinne tullut?

Mutta – mitähän nyt kotona sanotaan?

No, onhan ainakin kertomista pelastuksesta – pelastukseksi.

Ja kotona ei torutakaan. Silmät punottavat siellä oikein vakavista kyynelistä. Kasvot ovat valvonnasta kalpeat.

Ei, siellä otetaan sekä koira että hänen isäntänsä iloisesti vastaan. Ja ennenkuin kahvipannu joutuu tulelle, selitetään: "Päästin Rain irti, kun se riehui ja tahtoi. Mitä on tapahtunut? Miksi Rai ontuu?"

Rai ontuu, todellakin. Sen jalassa on pieni haava, pieni, mutta sittenkin. Puukostako? Nyt kerrotaan. Keitetään kahvia. "Kuinka se revolverijuttu on mahdollista? – Ehkä se sittenkin oli taskussasi? Mutta saattoihan Rai sen jäliltäsi löytää."

"Vallan hyvin. Sehän tuli takaa, oli etsinyt jälkeni. Tai kuullut rähinän, – en ymmärrä. Mutta ainakin se hampaillaan pelasti minut!"

Rai ansaitsi tulla lääkityksi, kiedotuksi syliin. Se ansaitsi tosiaan sekä isännältä että emännältä kaikki lempinimensä, joita sille oli vuosien varrella karttunut:

"Rai! Kiku kaku! Raku, kultasilmä! Hinttupelle! Priiskuttaja! Silkkipää! Linnunpoika! Kuka uskoisi että olit vielä sellainen..."

Mutta isäntä ei lähtenyt enää sille tielle yksinään yöllä, raitille, jossa päivisinkin seisoo kauniita nuorukaisia sinkautellen kulkijoille törkeyksiä, noiden muodottomien huvilain kulmaukseen, missä aamuisin näkee usein verilammikoita, – tuohon ajurien ja trokarien kylään. Kiitti onneaan että tämä matka päättyi – muuripataan. Ja oli Raille kiitollinen.

"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" – "Kaikki loppuu aikanaan..."

Meni vuosia, – nopeasti kuin kiekko lentää maantietä.

Ja kaikki loppuu aikanaan.

Niin nyt tämä jutelmakin, jos vain vielä vähän siedätte odottaa.

Rai kuoli.

Koira kuolee. Mitäpä siitä?

Kuoleehan niitä koiria! Ja kuolee kissoja, hevosia ja lehmiä. Kellahtelee porsaita ja kanoja...

Kun kerran ihmisiäkin, paljon tärkeämpiä. Eikä silti koskaan – aivan korvaamattomia.

Älkäämme, ihmiset, kovin pöyhistelkö: ei liene loppumme useinkaan paljon juhlallisempi kuin halvan eläin-raukan. Ainakaan ei se näytä vakavammin valmistetulta: niksahdus vain, ja siihen menemme. Täysin odottamatta.

Katso, tuossa mainittiin vielä eilen miestä sellaisena, jonka kesä kukoisti parhaillaan ja lupasi syksyn mahtavaa satoa. Nyt: hän on kuollut. Hän katosi...

Toinen, voiman ja terveyden jättiläinen kehdosta asti, sai kummallisesti vamman rintaansa... Ikäänkuin suuttunut Apollo olisi häneen oikkunsa puuskassa ruttonuolensa sinkauttanut. Sitten, tuon naurettavalta ja uskomattomalta kuulostavan pikku varoituksen jälkeen, kohtalon yksi ainoa sormipaukku: henki pois. Olematon, multaa! Musta hautasaatto, kukkasten tulva, säikähtyneitten kohtalotoverien järkyttäviä puheita:

"Milloinkaan ei tämä tappio tule korvatuksi!"

Ja parin kuukauden perästä se tulee erinomaisesti korvatuksi. Yhden kuolema toisen leipä. Virka auki eläville. Unohdus.

Liian vanha tarina, liian toivoton niille, jotka runolta vaativat pelkkää huvia, – unohdusta tuskassa.

Koiran kuolemasta taitaa olla helpompi puhua.

Miten se tapahtui?

Muistammeko tarkoin edes aikaa, minkä Rai vielä eli?

Kunnioitus sitä kohtaan kasvoi kyllä sen oikeastaan ainoan urotyön jälkeen, jossa se oli näyttänyt ettei se ollut vanhaa taitoaan unohtanut. Turhaan se ei ollut käynyt kouluaan, tullut konstaapelittareksi! Sen hoitoon kiinnitettiin nyt kyllä enemmän huomiota – jonkin aikaa. Sitä kävelytettiin paremmin sääntöjä seuraten. Siltä kiellettiin hemmoittelevia ruokiakin – jonkin aikaa.

Eihän arvattu milloin se sattuisi olemaan tarpeen vielä pahemmassa rytäkässä kuin tuo ilkeä kohtaus sällien kanssa.

Jonkin aikaa, sanomme. Sillä siihen se loppui kuin kanan laulu. Aikomus räpsähti tyhjiin kuin saippuarakko.

Turmeltuminen jatkui edelleen. Koira paisui pyllimakkaraksi. Se muuttui mursuksi ja merileijonaksi.

Aika pyöri pois käsistä. Mitään uutta ei tapahtunut.

Ja sitten huomattiin että vanhanlainen Rai jo todellakin vanheni.

Se ei kuullut enää oikein tarkoin. Se kuorsasi sikeässä unessa matollaan, kun isäntä huomasi jonakin pimeänä syksyn yönä kolinaa ulkoa, otti ruostuneen revolverinsa, senkin pelkuri, ja lähti tähystelemään varkaita ulos, – valmiina taisteluun, jos kiihko päähän nousisi.

Näkökin heikkeni Rain ruskeasamettisista kauriinsilmistä.

Ja katsos vain, harmaita karvoja ilmestyi koiran päähän – kuten isännänkin niskavillat valkeiksi läimähtivät.

Eräänä myöhäissyksyn iltana, jolloin vesikourut eivät enää soittaneet alakuloista rallatustaan, vaan hieno jääkuori oli silaillut villiviinin vähät lehdet, pakistiin palavan iltatakan ääressä koirasta.

Pari päivää sitä ennen oli isäntä, ympärillään pieni pino kirjoja eläimistä, lukenut eräästä kauniista, kvarttokokoon painetusta teoksesta, – kirjoittaja jokin Hugues le Roux, muutamia sivuja... Tällainenkin eläinmuistelma siinä oli ollut:

"– – – kaivoin kuopan, asetin sinut hellästi sen pohjalle, kellastuneitten lehtien päälle. Irroitin nikkelihelaisen kaulanauhasi. Nyt se on yhä työpöytäni laatikossa. Usein sattuu käteni siihen, kun pengon sekaisia papereitani. Silloin pikku ketju kilisee kuin hopearahat kukkarossa... Ja tuntuu kuin sinä yhä kiertelisit ympärilläni, Miette-parka (tarina oli kissasta)... Ja kuulen sinun juoksevan kommeltaen ylös puuportaitani, kuulen sinun raappivan oveani!

Onko parempaa maailmaa, taivasta näitä ihmisen uskollisia palvelijoita varten? En mahtane voida sitä vannoa... Ja sittenkin tunsin Dauphinessa koiran, joka varmaankin niin uskoi. Se oli pieni keltainen doggi, kummallisen näköinen, jumalaista rotua: koira, jonka Kiinan keisari oli antanut harvinaisena lahjana eräälle ranskalaiselle diplomaatille. Se oli näöltään kuin mikä vaakunaeläin, tuollainen merkillinen epäsikiö, joita nähdään kuvattuina kiinalaisissa maljakoissa ja bronssireliefeissä – – – Elämänsä loppuaikoina, jolloin minä siihen tutustuin, oli se muuttunut omituisen uneksivaksi. Se loikoi kokonaiset päivät pää käpäliin painettuna, tuijottaen eteensä ja muistellen kai omia asioitaan. Eräänä iltana, kun menimme ulos terassille ihailemaan tähtikirkasta yötä, näimme sen istumassa paadella liikkumatta, tähystellen ylös taivaaseen. Silmillään, jotka kiiltelivät kuin hiilet, näytti se tiukasti seuraavan yhtä ainoaa avaruuden kohtaa.

Lopulta isäntä harmistuen käski:

– Kiang! Kiang! Tule!

Sama kuin olisi kutsunut vaskista eläinveistosta, niin kaukana meistä se eli haltiotilassaan.

Seuraavana aamuna tavattiin se kuolleena asuinkomerossaan.

Siitä alkaen olen ajatellut että Kiang kai sinä iltana aavisti loppunsa läheisyyden... Kuuli etäältä, etäältä Siriuksen ajokoirain lauman haukunnan, taivaanpoika-koirien iloisen helskeen, kun ne Suurta Karhua metsästäen kiisivät pitkin ääretöntä, säteilevää linnunrataa..."

Nyt siis pakistiin Raista. Ja isäntä sattui alkamaan:

"Rai-parka... Kuinkahan sitten teemme, kun se ei enää näe...? Sitten... Tai kun sen hampaat heltiävät niin että se on tukehtua luuhun, jota yrittää nielaista... On niitä sellaisia koiria. Oikein vanhoja. Tulevat karvattomiksi. Röhisevät kuin porsaat astmaansa. Häntä paljas kuin rotilla. Se on inhottavaa..."

Näin alkoi isäntä.

"Hyst", huomautti pikku emäntä. "Älkäämme puhuko noin. Se voi ymmärtää... Eikä se aika vielä ole tullut. Odotetaanhan. Ja kunhan pellit saadaan kiinni, mennään kävelemään. Se virkistää, nuorentaa ja laihduttaa Raita. Vartijaamme. Rai, lähdetäänkö?"

Rai kuuli tämän, se kiepsahti emännän polville paikaltaan, jossa se oli tirkistellyt hiillokseen, rinta ja pää tulta niin lähellä että silkkinen pinta tuntui polttavan kuumalta. Kiepsahti yhtä virkkuna kuin ennenkin, katseli ihmisiään silmiin kaula kallellaan. Alkoi ravata keittiöön ja eteiseen. Töytäsi kuonollaan vitjoihin kymmenesti. Ja aivasteli kymmenesti, – nauroi.

Vielä se oli täynnä elinvoimaa.

Siihen haihtuivat ne alakuloiset jutut, huoli – vanhoista päivistämme.

Turhaa huolta: kukapa on sanonut että meillä mitään vanhuutta onkaan?

Sinäkin iltana lähdettiin ajanratoksi pienelle kävelylle, kuten sadat kerrat ennen. Koiran kanssa.

Kävellään huvilalta kylään. Polku on entinen, pitkä ja suora. Hopeiset pilvet liitelevät kuutamossa. Polun ylitse kaartuvat vaahterain lehdettömät oksat vanhoina tuttuina.

Kävellään kaikessa rauhassa, – ja mitäpä kummaa tässä tulossa olisikaan?

Kaksi inehmoista ja koira kolmantena. Toisiinsa tottuneina, yhdessä rivissä.

Ei aavisteta mitään. Rai ei ole tähystellyt tähtiin kuin Kiang. Se ei ole ulvonut aavistelevasti, kuten koirien sanotaan ennen kuolemaansa tekevän. – Rakennellaan pieniä suunnitelmiakin. Eteenpäin elävän mieli.

Siten tultiin valtatielle. Rai kiskoi vitjoja liikaa, se aivan väänsi isännän ranteen sijoiltaan rautasilmukoilla.

"Kiusallista... Ei tuon tähden saa rauhassa kävelläkään... Annan sen mennä itsekseen. Vetäköön vitjojaan..."

Niinhän on usein ennenkin annettu mennä, vitjoineen juoksemaan. Jos jokin vaara on uhannut, auto, hevonen tai juna, on Raita kutsuttu ajoissa takaisin ja se on tullutkin. Kiitänyt kohti kuin nuoli, hölkännyt lihava vatsa maassa, punainen kieli on lerkkunut pitkällä ja silmistä paistanut iloinen hymy.

Kuu nousee, alkaa kiilua hopeisista pilvistä. Tien kuurainen peite hohtelee kuin hopea.

Niin, inehmoiset rakentelevat pikku suunnitelmiaan. Kuten ennenkin, käsi ystävän kainalossa.

On niin kaunista, hiljaista, suloista...

Jokin humisee etäällä:

"Auto. Nyt tulee auto! – Rai!"

Emännän viimeinen sana on käsky, melkein kirkaisu.

Auto tulla pohistaa kovaa vauhtia. Odottamatta. Tienhaara läimähtää yht'äkkiä kirkkaaksi kuin valonheittäjästä. Auto kohisee, ulvoo, lähenee.

"Rai!"

Rai ei kuule. Taikka se kuulee auton vonkuvan torven, mutta ainoastaan sen.

Ainainen vanha viha, sitkeässä kuin perisynti!

Rai juoksee vitjoineen autoa kohti.

Emäntä parahtaa:

"Nyt se kuolee... Rai, Rai!"

Rai – taistelee jo etäällä! Parinsadan metrin päässä. Räyskää, rähisee:

– Minut lunastaneen siankinkun kautta, sen täytyy nujertua, minä sen murskaan!

Rai töytää suurta autoa, matkustaja-autoa vastaan, jonka sähkösilmät häikäisevät hyökkääjän sokeaksi... Jonka suu, – punainen nimikilpi, – näyttää sinisten hammastensa, – kirjaimien, – pitkää riviä.

Koira kimpoaa autobussia vastaan. Se iskee kiinni auton pyöriin. Sen täytyy peräytyä... Mutta se iskee uudestaan, kahta raivoisammalla kiukulla. Auto kulkee eteenpäin kuin – niittokone ruohossa. Rai sinkoilee takaperin, oikealle ja vasemmalle. Se on liikkeissään taitava. Taas, taas se saa puraistuksi vihattuja kumipyöriä!

Se ei kuule huutoja. Sankaruus on sen haltioinut!

Autobussi kohisee niin ettei koiran ääntä erota. Vitjoilla kynsitettyjen valtavien pyöräin jyminä routaisella tiellä. Sitten Rain hopeankirkas kiljuna – ikäänkuin vaahterain huippuja vavistaen. Emäntä hokee, väistyen takaisin sivupolulle:

"Nyt se kuolee, se kuolee!"

Kimeä vingahdus. Yksi ainoa! Lyhyt.

Mahtava auto pysähtyy. Ihmiset hälisevät siellä jotain.

Pikku isäntä kiiruhtaa paikalle; niin, hän juoksee, kömpelöt saappaat kopsavat.

Ihmisiä astuu ulos valtapiiriin autosta, joka luo ympärilleen säbkölyhtyjensä häikäisevän kehän.

Mitä ne puhuvat?

"Mitä tässä on tullut?"

"Jokin koira..."

"Koira jäi auton alle."

"Se on ammuttava."

"Koira jäi auton alle."

Poliisikin liikkuu siinä, tavoittelee revolveriaan kotelosta. On sattunut paikalle.

Isäntä – syöksyy Rain luo.

Siinä hän makaa, Rai...!

Poikki maantien ja keskellä maantietä.

Auto, tuhansia kiloja painava matkustajavaunu, Jaggernaut, joka on kuljettanut toistakymmentä henkeä, on varmaan vierinyt sen ylitse kuin hirmuinen jyrä.

Pikku isäntä, joka tahtoisi nimittää itseään eläimen veljeksi, polvistuu maahan ja sieppaa koiran syliinsä. Rain pää on hervoton. Sen suusta ja korvista kuohuu veri. Kurkku korahtelee ... siitä vaahtoaa veri.

Mitä ne huutavat ja hölisevät:

"Pitäisi vaatia vahingonkorvausta."

Toiset, joku ajomiehistä:

"Se ei tahtonut mennä tieltä pois. Ajoimme hyvin hiljaa... Ihan totta, me hiljensimme vauhtia."

"Kyllä tiedän", vastaa isäntä lyhyesti.

Rain silmät ovat vielä auki, hiukan auki.

Mitä ne siinä nyt hölisevät:

"Se on ammuttava. Ei siitä tule enää kuitenkaan eläjää: auto ylitse, tuhansia kiloja..."

Isäntä näkee että Rain kaulanauha on poikki reväisty. Se tarttui kai – vitjoistaan autonpyörään, Rai koetti vapautua, hirveällä voimalla sai se kaulanauhansa, paksun, nahkaisen, poikki ... mutta ei ennättänyt auton alta enää. Isäntä syyttää itseään, noita vitjoja, joiden oli annettu laahata perästä. Omatunto on paha. Hän hokee:

"Kyllä tiedän... Kyllä tiedän..."

Mutta nyt tulee syylliselle kiire!

Nyt juuri on Rain päätä nopeasti silitettävä... Anteeksi anoen. Kiitollisuudesta! Sankaria kohtaan... Hengenpelastajaakin. Nyt, nopeasti, – kun se pää lepää verisenä isännän polvella ja – silmät menevät umpeen.

Pikku isäntä melkein huutaa, keskellä ihmisparvea:

"Rai! Lähdetään, Rai!... Metsään! Uimaan, Rai!"

Rai nostaa päätänsä. Se avaa silmiään. Pää nytkähtää ja putoaa alas.

Joku sadattelee:

"Tappakaa nyt jo se kitumasta!"

Isäntä vastaa:

"Kyllä tiedän... Kyllä tiedän."

Hän nostaa koiran syliinsä ja kantaa sen syrjemmälle... Kotipolulle. Laskee hyvin varovasti pehmeälle nurmikolle.

Poliisi tulee avuliaana siihen.

"Antakaa tänne", sanoo pikku isäntä.

Hän ei hiisku poliisille mitään revolverista, vaan ojentaa kätensä taakse ja ottaa vastaan. Oman aseen taskusta kaivaminen veisi aikaa ... ja Rai voisi tuntea sen hajun!

Vieläkin tunnustelee ihminen Rain päätä: se on litteä, ruhjottu.

"Rai! ... Rakas Rai!"

Nyt tulee kohtaus, jota ei sovi kuvata; häpeällinen aika: kyynelien aika. Kyynelet eivät kuulu terveeseen elämään. Kuitenkin elämä on – kyynelien kostuttama.

"Rai! Lähdetään!"

Veristä kaulaa halaillaan...

Ja salaa, hyvin salaa, – sillä Rai tuntee vieraankin revolverin jos minkä, – tapahtuu jotain... Isäntä uskottelee olevansa koiran jumala: nyt soivat jumalan rakkautta vakuuttavat ja leikilliset sanat eläimen korvaan:

"Rai! Lähdetään! Metsään! uimaan."

Ja samassa pamahtaa laukaus: suoraan korvaan, sen kautta aivoihin. Heti toinen, tulisesti, samassa sekunnissa. Ja kolmas.

Nytkähdys ja värinä joka kerta Rain ruumiissa, joka on ihmisen sylissä.

Se on tehty.

Koko kauniisti tehty!

Isäntä kantaa ruumiin kotiin. Siltä on jalat poikki, auto katkaisi; ne riippuvat pelkän nahkan varassa. Rintakehä, kupera ja kaunis kuin hienon rotunaisen, musertunut litteäksi.

"Omaan multaan me mennään... Omalle palstalle..."

Rai on sangen painava, se – pönkerö, pieni hyle, kaunis merileijona!

Sen veri tahraa rintamuksen, kauluksenkin.

No niin, emäntä on mennyt kotiin jo edeltä.

Hän ei jaksa mitään nähdä.

Hän saa päänsäryn kaikeksi yöksi. Älkäämme puhuko siitä: ymmärtäkää, tunteethan ovat ihmisestä häpeää... Meidän täytyy olla spirituelleja. Siis: esirippu!

Menee puolituntia, menee tuntikin.

Kuitenkin tahtoo myöskin emäntä olla hautaamassa Raita.

Kuu pilkistelee pilvistä. Sillekään emme voi mitään. Kuu on kyllä varsin romanttinen, mutta sinä yönä se sattui paistamaan. Eikä meillä ole mitään mahtia repiä kuuta taivaalta, me olemme vain ihmisiä. Romantiikalla on yhtä suuri osa elämäämme kuin realismillakin, järkevien ihmisten auringolla.

Yleensä: me emme ole järkiolentoja kukaan.

Siis kuu paistaa. Pienet hopeiset pilvet tai tiheä parvi hopeisia hattaroita, kuin villaleperöitä kauniisti siroteltuina... Hopeiset pilvet liikkuvat hiljaa ja ikäänkuin värisevät taivaalla.

Yht'äkkiä taivas, valtava, korkea, lentää aivan siniseksi; se näkyy kauttaaltansa, pilvien väistyessä tyynesti omia teitään. Väistyessä syrjään kuin esirippu.

Kodin hongat humisevat virttään.

Ikuista virttään.

Ikuistako? "Kaikki loppuu aikanaan..." Kaikki ikuinen: illuusio, sanaleikki, pelkkä kuvitelma!

No niin, isäntä puuhailee pengermällä... Hän kaivaa routaiseen multaan kuopan. Sellaiseen paikkaan, jossa ainakaan – kissat eivät koskaan pidä tapanaan jolista! Paikkaan, johon ei luultavasti ihminenkään tavallisesti astu, sillä se on syrjässä käytävistä.

Ja Rai lasketaan multaan. Hieno Rai, sinimustassa silkkipuvussaan, multaan. Se asetetaan kupeelleen mukavasti kieppuun, niinkuin sen on hauskin maata... Käpälät lämpöisesti ruumista vasten:

"Ablegen, Rai, ablegen... Ablegen." Jälleen laskekoon esirippu. Kyynelet ovat – niin kuivia.

Pikku isäntä muistelee siinä sitä tehdessään ... menneitä vuosia. Tai muistaa ne väkisinkin. Ehkä se on itsekästä, – tämäkin suru...

Kummakseen hän ajattelee että hän on näinä vuosina, joina Rai oli hänen toverinaan, mahtanut – sittenkin muuttua! Omituista! Mistä se johtuu?

Kuinka hullunkurista: hän ei kimpoile enää – vääryyksiä vastaan...

On kai löytänyt oman kuvansa... Tuntee olevansa esimerkiksi kuin – eläin. Onko mokomaa kuultu: verrata itseään moiseen!

Tohtisikohan vakuuttaa että hän säälii meitä kaikkia – kuin elukoita, ei ollenkaan sen kummempina. Säälii voittajia heidän komiikkansa tähden. Voitettuja heidän tuskansa...

Tavaton lallus! Menettänyt kaikkein parahimpansa: taisteluvaistonsa.

Mutta tietäkää ettei hänellä itsellään ole paljon tuskaa enää.

Ja eikö ihmisen pitäisi muuttua aina? Joka hetki! Tutkia jokainen elämyksensä niin syvästi että se jättää jälkensä.

Jaakobin tikapuut, joiden jokainen askelma, – jokainen teko, – vieköön – ylemmäksi. Ylemmäksi: ei tässä mitään toistamista, maneeria sallita.

Fransiskus, alakuloinen ja veitikkamainen, sai tiedon tärkeästä perhetapahtumasta. Tavattiin hänet sitten. Ja hieman vihaisesti hän sanoi emännälle ja isännälle:

"Syöttääkin koiraansa ankeriailla ja majoneesilla niin ettei se pääse auton alta pois. Arvaahan sen, rullasyltty!"

Kovia sanoja. Mutta kuinka voi ihminen, jonka ammatti ei ole metsästäjän, poliisimestarin tai menagerianhoitajan, oikeastaan pitää koiraa? – Ja siinä tunnustetaan se ehkä törkeä rikos että Rai oli laskettu irti vitjat kaulassa.

Fransiskus, koiranleuka, lieventeleekin sitten:

"No niin... Ja koiralle keppiä, sanoo keisari Wilhelm!"

Koiran hauta – kuin ainakin koiranhauta. Reheviä nokkosia ja takkiaisia.

Patsaitako kaipaisitte? Vai niitä ... tälle koiralle!