[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmEroB7SkzRoDp4gfJINe57n-slnYyNFIOTMOeWuIFkY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},862,"Rai Jakkerintytär","Lehtonen, Joel",1881,1934,"862-lehtonen-joel-rai-jakkerintytar","862__Lehtonen_Joel__Rai_Jakkerintytär","Romaani uskollisesta","romaani",[],[],"fi",1927,null,28735,178110,true,[],[],[],"Romaani kertoo Rai-nimisestä koirasta ja tämän elämästä uusien omistajien luona. Teos tarkastelee uskollisen eläimen ja ihmisen välistä suhdetta sekä koiran tekemiä havaintoja maailmasta. Kertomus sijoittuu huvilakylään, missä Rain ja isännän arki täyttyy pienistä seikkailuista ja kiintymyksestä.","Joel Lehtosen 'Rai Jakkerintytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 862.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","RAI JAKKERINTYTÄR\n\nRomaani uskollisesta\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1927.\n\n\n\n\n\n\nKERTOMUKSEN LUVUT.\n\nEnnen kertomuksen alkua.\n\nKaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa. Ystävä aikoo antaa lahjan.\n\nRai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.\n\nEntinen isäntä -- lensi taivaaseen. -- Tappelu.\n\nKaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. -- Kauhu ja\n    ikävyys tekevät uusista ihmisistä isäntiä.\n\nIsäntä ja Rai löylynlyöminä; Rai näkee kärpäsiä.\n\nRai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.\n\n\"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata.\"\n    -- Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!\n\nMitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan\n    mitään.\n\nUusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, -- mikäli ihminen hänen\n    huomioitaan huomaa.\n\nKarkuri. -- \"Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin,\n    joka ei ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II.\"\n\nKosijat: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Golgat y.m:t.\n\nRai lihoo ja -- saa selkäänsä kissalta.\n\nMutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.\n\nKuvastin. Siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!\n\n\"Ota vuotees ja käy!\" -- Noli-me-tangere, joka on saari.\n\nKoira pysyy koirana: \"Lihaa, paljon veristä lihaa!\"\n\nTypöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta,\n    jonkinlaista aatteellisuutta, -- eikö siis järkiolento?\n\nIhminen on -- totinen Jumala: parantaa kädenkosketuksella.\n\nKoira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää, että muistaa vielä\n    läksynsä. -- Isäntä yötä muuripadassa.\n\n\"Minut lunastaneen siankinkun kautta!\" -- \"Kaikki loppuu aikanaan.\"\n\n\n\n\nEnnen kertomuksen alkua.\n\n\n    _Matt. 5: 22_.\n\nPolku on pitkä ja suora. Syystaivas kalpean sininen. Hopeiset pilvet\nliitelevät.\n\nKaksi ihmistä, melkein nuoria vielä, rientää polkua, jonka ylitse\nvaahterain lehvistö kaartuu kultaisena kattona.\n\nMies kulkee pystypäin, hattu koomillisesti takaraivolla. Tyttö hänen\nkainaloonsa kiintyneenä, silmissä selkeä äly, poskilla terveyden ja\ninnostuksen hohde.\n\nMies suunnittelee yhtä ja toista, aikamoisen paljon. Eivätkö hänen\nmielialansa ja hyvät aikeensa tarttuisi toiseenkin?\n\nKihlatut rakentavat tänne kotia ja kaikkea mitä siihen liittyy. Oikeita\npilvilinnoja...\n\nSilloin kävelee tuolta vastaan kaksi vanhaa neitiä, -- kantaen molemmat\nsylissään pientä villakoiraa. Lumivalkeita koiria, kaulassa kummallakin\npunaiset silkkinauhat!\n\nNeidit ovat kumaraisia, kasvot lakastuneet, katse alakuloinen, --\nikäänkuin tuijottava.\n\nHe joutuvat kohdalle.\n\n\"Mokomia -- verisilmäisiä rakkeja\", sanoo nuorimies.\n\n\"Hyst\", nuhtelee tyttö. \"Tuo punainen koirain silmien ympärillä kuuluu\nolevan rotumerkki...\"\n\n\"Olkoon\", vastaa mies. \"Mutta minua äitelöi että ihmiset kiintyvät --\nkoiriin! Niinkuin maailmassa ei olisi parempia hoidon tarvitsijoita, --\njos tahtoo jakaa rakkauttaan... Ja se on sairasta, -- melkein\nperverssiä...\"\n\n\"Niin, hieman totta kylläkin\", myöntää tyttö arvelevasti. \"Nytkin, kun\nihmiset tuskin saavat tilkan maitoa, nämä kaksi antavat melkein koko\noman osuutensa noille koirilleen...\"\n\nSilloin olivat maailmansodan ensimmäiset vuodet.\n\n\"Ja lihakaupan myyjätär suuttui, kun he pyysivät sieltä ostaa -- koiran\nlihaa\", jatkoi tyttö. \"Eihän siellä ollut -- koiranlihaa. -- No, nämä\nvanhat olivat tarkoittaneet oikein hyvää lihaa, vasikanlihaa,\nkoirilleen.\"\n\n\"Naurettavaa! Abnormia\", ihmetteli mies.\n\nJa sitten seurasi hullunkurisia juttuja valtavista koirasairaaloista,\njoita kuuluu olevan esimerkiksi Englannissa, eläkesäätiöistä ja kai\nstipendeistäkin koirille...\n\n\"Kuinka -- sairaaloista!\" toisti mies. \"Nämä neidit...! Kai heidän\nkoirillaan on sängytkin ja kahdet lakanat, leukalappu syödessä\nkaulassa. Lapussa: Mamman pikku kultu.\"\n\nIhmisparka! Jokainen sana, jonka olet lähimmäisestäsi loukkaavasti\nsanonut, pitää sinun ottaman takaisin omaan suuhusi! Ja siitä koituu\npaljon nielemistä: saat maistaa miten katkeraksi sanasi olit\nmyrkyttänyt!\n\nOdotahan! Sinä, joka uneksit silloin hieman liikaa, odota vielä\nkymmenisen vuotta!\n\nJa -- nyt ne vuodet ovat kuluneet...\n\nEtköhän silloin edes kiitä -- koirasta?\n\n\n\n\nKaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa -- toisiltaan salaa. Ystävä\naikoo antaa lahjan.\n\n\n    _Tantum homo habet de scientia,\n    quantum operatur_.\n\n                      P. Fransiskus,\n\nKun huvilan isäntä palasi kotiinsa maalta, jossa hänkin muuten oli\ntiedustellut koiraa, sen vaimolleen yllätyksenä hankkiakseen, kertoi\nvaimo melkein kohta:\n\n\"Ja kuules, Fransiskus kävi täällä. Hän tarjosi meille koiraansa...\nJonkinlaiselle ruokolle...\"\n\nFransiskus on tietysti salanimi, hän on muudan emännän ja isännän\nystävä. Aikoinaan selviää miksi hänestä käytetään moista nimeä.\n\nEmäntä jatkoi:\n\n\"Eihän Fransiskus saata itse pitää eläimiä, kun hänen täytyy ammattinsa\nvuoksi viipyä viikkojakin poissa kotoa. Eihän hänellä ole minkäänlaista\nkotimiestä; ei naisihmistä huvilassaan. Kissansa on hän jo saanutkin\nmuualle hoitoon. Ajatteles, sen kauniin angorakissan, jota hän melkein\njumaloi! Koiraa ei hän tunnu rakastavan aivan niin paljoa...\"\n\n\"Rakastavan!\" toisti isäntä. \"Rakastaisitko sinä sitten -- koiraa? Sana\ntuntuu minusta yhä hiukan äitelältä: rakastaa eläintä! Tai\nrakastaisitko sinä tuollaista koiraa, joka tungettelee siellä\nateljeessa aina tiellä? Tahtoo yhtä mittaa että sille joitakin esineitä\nheiteltäisiin: poliisikoiran apporteeraustottumusta! Kantaa sisään\nlikaisia kiviä ja kalikoita. Työntäytyy leikkimään muka! Haukkuu,\nkarjuu niin että vierailta menee korvat lukkoon. Juoksee, hotkalehtii.\nHyppii kattoon asti, pomppii seinille! Vastus kynnyksellä, ovissa,\nlattialla. Makailee sohvilla...\"\n\n\"Se on kyllä arvokas koira\", vastasi puoliso omituisen innokkaasti.\n\n\"Sietämätön koira\", väitti isäntä. \"Ilmeinen heittiö! Kiusallinen\nketale! Turmeltu... Ei, toisenlaisen koiran minä tahdon! Pystykorvan,\njoka nukkuu ulkona, vaikka hangessa ... eikä sohvalla. Oleilee siivosti\nyksikseen...\"\n\n\"Tahtoisitko sinäkin sitten koiran?\" kysyi emäntä yht'äkkiä.\n\nJa hän jatkoi:\n\n\"Niin, sietämätön se Rai kyllä on... Mutta kun Fransiskus niin\ntoivoi... Hän antaisi Rain juuri meille, toistaiseksi... Haluaisi\ntietysti sittenkin saada sen hyvään paikkaan.\n\n\"-- Ja kenties -- ei Rai niin kelvoton olekaan -- tavallisissa\noloissa... Sinä et luonnollisestikaan suvaitse koiraa...\"\n\n\"No niin... En oikein tiedä...\"\n\n\"Tahtoisitko sinä siis koiran? -- Ja, hyvänen aika, mitä nyt olenkaan\ntehnyt!\"\n\n\"Entä sinä? Kysyin äsken, tahtoisitko _sinä_ sitten koiran?\"\n\n\"Kuinka niin? En kai... Mutta kun Fransiskus tahtoi! Ja ehkä hän\nantaisi koiran jäädä tänne pitemmäksikin aikaa. Nyt minä olen kenties\ntehnyt luvattomia.\"\n\n\"Mitä sitten nyt olet tehnyt?\" nauroi isäntä. \"Ja mitä puhut pitemmästä\najasta? Eikö riitä koira ruokolle? Omaksiko pitäisi tulla? Omaksi!\nSiinä taika: omistus kaunistaa kaiken. Oma koti on komea, -- toisen\nkodissa on paljon arvostelemista. Omat lapset niin kilttejä, -- kenellä\nlapsia on... Toisilla ne ovat niin ja näin. Mutta asiaan. Mitä siis\nolet tehnyt? Tunnusta pois! -- Niin, minustakin alkaa nyt tuntua että\nse Rai olisi paitsi kallis ja kaunis poliisikoira myöskin ... kuinka\nsanoisin ... erikoisen uskollinen, uljas ja viisas koira! Verraton\nkoira, -- jos se olisi meidän oma koiramme...\n\n\"Mitäpä Fransiskus sillä vastakaan tekisi?\" tarinoi jälleen vaimo. \"Ja\nvaikka hän tarjosi koiraa meille ainoastaan toistaiseksi, ruokolle,\nniin ehkäpä... Ja kun Fransiskus on niin kiltti ja avokätinen! Että hän\ntarjosikin koiraa juuri meille!\"\n\n\"Totta puhut\", innostui isäntä ja poikkesi puheenaineesta. \"Häneen\nsopii todellakin mielestäni nimi, jonka olemme hänelle antaneet --\nAssisin Fransiskuksen mukaan. Ei silti että hän olisi laisinkaan aivan\nvannoutunut Assisin Pyhän Fransiskuksen kolmelle säännölle, jotka ovat\nköyhyys, siveys ja ilo. Kaukana se meistä! Pistääpä hän toimeksi\nsilloin tällöin esimerkiksi aikamoiset remut. Mutta -- niinhän tuo\npyhimyskin teki nuorena. Jaa, meidän Fransiskus ei suinkaan ripottele\nruokaansa tuhkaa, jos se maistuu liian hyvälle. Hän pitää\nsydämellisesti rasvaisista ja voimakkaista syötävistä, tokihan. Enkä\ntarkoita että hän matkustaisi Viroon suutelemaan spitaalisten haavoja,\nkuten tuo pyhimys suuteli, joskin hän kyllä antaisi kenties vaikkapa\nainoan takkinsa tarvitsevalle. J.n.e. Mutta eräitä Fransiskuksen\nsuloisia hyveitä löytäisi hänestä kuitenkin, -- kuten jo takkijutullani\ntarkoitin sanoa. Hän on kiltti ja avokätinen, totta puhuit. Ja hän on\niloinen! Nähtävästi vähästä onnellinen: aurinkoisesta taivaasta,\nharmaan viihdyttävistä sumuista, surumielisistä suolakeuksistakin... Ne\nilahduttavat hänen taiteilijasieluaan niin että hän sammuttanee\nenimmäkseen melko tyytyväisenä nälkänsä Rouva Köyhyyden pöydässä, kuten\npyhä Fransiskus sanoo. Miksi hän sitten on köyhä, vaikka on lahjakas?\nPaljon siksi ettei hän -- häärää ja honglaa. Ei viitsi juosta\nkumartamassa, etujaan valvomassa, itseään esille työntämässä. Ei\nyleensä alene kulkemaan halpamaisia ja ahnastelevia teitä. Ei pysty\nhäikäisemään, imponeeraamaan. Hän -- unohtuu hiljaisiin\nkauneusnäkyihinsä... Sellainen ihminen on sangen vähän luotu tätä\nmaailmaa varten! Hän jää syrjään, hänellä ei ole nokkaa vahvasti\nmenestymään, rikastumaan, kunniamerkkejä rintaansa keräämään. Siinä\nsuhteessa oikea -- _simplex et idiota_, kuten Assisin Fransiskus sanoo.\n-- Mutta uskonpa sittenkin että juuri tuo vaatimattomuus, sanoisinko\nhyvä omatunto, täyttääkin hänet suurella onnella. Se sallii hänen\nvarmaan useinkin nähdä, miten hänen huoltensa ja vaivainsa vuoteen\nääreen astuu parvi taivaallisia olentoja kultaiset kruunut päässä,\nkuten pyhimys Fransiskukselle kerran kävi. Ja yksi noista\ntaivaallisista loistaa niin että koko työhuone valaistuu. Ken hän on?\nKuvittele itse mikä kelpaisi nykyajan madonnaksi! Se onni on\nystävällemme suotu. Miksi hän muuten olisi niin -- iloinen? Aina\nveikeileviä sukkeluuksia suu täynnä! -- Tosiaan, kolmesta Assisin\npyhästä kukasta, ruususta, orvokista ja liljasta, on meidän\nystävällämme omanaan vähintään viimeinen: orvokki, nöyryys. Se tuo\nmukanaan paljon muuta... Mutta viimeinkin asiaan! Fransiskus, joka ei\nosaa maailmassa ottaa itselleen mitään, antaisi siis meille nyt\nkoiransa? Oletko sinä sen luvannut ottaa?\"\n\nEmäntä huudahti:\n\n\"Älä nyt suutu! Minä lupasin, -- vaikka sinä tuskin koirista pidät!\"\n\nNyt tunnusti pikku isäntä nauraen että hänkin oli matkallaan\ntiedustellut taloon koiraa, mutta yritys ei ollut oikein onnistunut: se\npuolittainen koiratilaus voitaisiin helposti peruuttaa.\n\n\n\n\nRai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.\n\n\nFransiskukselle kirjoitettiin, suostuttiin ruokkoesitykseen.\n\nJa eräänä todella kauniina päivänä asteli Fransiskus sitten huvilaan,\ntaluttaen vitjoissa koiraansa. Se oli _dobermann pincher_.\n\nYstävä oli pitkä ja komea, siinä ei mitään vikaa!\n\nPää hiukan alakuloisesti kallellaan. Selkä kumarassa. Silmissä lauhkea\nystävällisyys ja veikeä hymy.\n\nToisessa kainalossaan kantoi hän suurta mustaa konttorikirjaa.\n\nAsetuttiin pienoiseen ruokasaliin. Juteltiin maailman uutisia. Mitäpä\nniissä tärkeää? Tavallista menoa vain: maanjäristyksiä, diplomatiaa,\nradiota, taidetta, murhia ja sotia... Vanhoja asioita oikeastaan.\n\nKoira seisoi isäntänsä vierellä hintelänä ja laihana, niin, suorastaan\nlitteänä, -- kuten oikean poliisikoiran pitääkin olla. Ikäänkuin\nneuvottomana tässä uudessa paikassa. Ehkä levottomasti aavistellen että\nse oli jo aivan kuin -- hylätty.\n\nJa nyt alettiin puhella koirasta, joka täten annettiin _täyshoitoon_,\nruokolle.\n\nFransiskus kehoitti käyttämään Raille ahkerasti piiskaa, -- sillä niin\nvaadittiin muka tuossa mustassa konttorikirjassa, joka oli samalla sekä\noppikirja poliisikoiran opettajalle että Rain ansioluettelo. Tuokion\nleikkiä laskettuaan sanoi Fransiskus:\n\n\"Totta puhuen se on hyvä koira. Sitä kannattaisi vielä opettaakin tai\npalauttaa entisiin taitoihinsa, sillä se on päässyt vähän pilaantumaan\nseurustelusta lasten ja -- naisten kanssa.\"\n\nKoira oli vähän ennen ollut eräässä lapsiperheessä. Fransiskus oli\nsaanut sen taulusta.\n\n\"Se on kyllä jo neljän vuoden vanha, mutta se on Suomen ensimmäisen\npoliisikoiran tyttären tytär. Se oli alkuaan N:n kaupungin\npoliisimestarin koira. Siirtyi myöhemmin yhdelle ja toiselle, -- kuten\nsanottu, naisillekin! Ja naisethan turmelevat kaiken mihin ikinä\nsormillaan koskevat!\" -- Fransiskus, naisten ystävä, virnakoi\ntavalliseen tapaansa. \"Mutta sitä ennen se pisti aikoinaan,\npoliisimestarin koirana, kuritushuoneeseen parikymmentä varasta tai\nmurhapolttajaa ja rapsutteli kainommille kehveleille sievoisia sakkoja!\nSen kurittamissa oli, kuten tämä aapiskirja todistaa, murhaajien\nlisäksi salametsästäjiä ja lohivarkaita, -- lohi on hieno kala, joten\nsen varastaminen tuntuukin törkeältä... Sitä paitsi hevosvarkaita,\nsuksenvarkaita, kukkarovarkaita, hattuvarkaita ja kananvarkaita. Siinä\nsällejä, torppareita, talollisia. -- Voisitte niinollen tosiaan\nkatsella tätä aapista, tätä mustaa konttoristinkirjaa. Ynnä opettaa Rai\njälleen sellaiseksi hyödylliseksi kansalaiseksi kuin se oli ennen\nmuinoin, -- jos viitsisitte. Mutta kukapa sitä kaikkea viitsisi\",\nlopetti Fransiskus.\n\n\"Kaunistuksena, mööbelinä se kyllä huoneessa menee\", jatkoi hän sitten.\n\"Paitsi että sen koko on niinkuin tällaisilla nartuilla pitääkin olla,\n-- korkeus siinä 50 cm, -- on sillä esimerkiksi pitkä selkä ja jalat\nsuorat. Ja varpaat samoin pitkät; takajaloista sudenkynnet pois\nleikattu. Niin, paitsi että sen mitat ja suhteet ovat täysin _comme il\nfaut_, eikä sen musta ja silkkinen ihopaita ole liian pitkävillainen,\nomistaa se -- ihanat huulet! Katsokaa näitä huulia! Miten ne\nrotkottavat! Mustat, kiiltävät ja -- nystyräiset. Oikean --\nkauppaneuvoksettaren huulet -- vanhalla iällä nimittäin. -- Ja se on\nveitikka, harlekiini, klovni: sillä on takalistossa sydämenkuva\nylösalaisin... Sirkuspuku.\"\n\n\"Hyi, kuinka pilkkaat lasta!\" sanoi emäntä.\n\nYstävä nauroi katketakseen. Ja sitten alkoi hän jälleen\ntuosta konttorikirjasta. Ensin sen alkupuolesta, joka sisälsi\nkoirankasvatusoppia.\n\n\"Tämä on todella aapinen ja filosofinen tutkielma\", väitti hän. Ja\nkirjaa alettiin nyt selailla.\n\nPaksu aapinen. Jaettu 70-80 lukuun tai sääntöön, määräykseen. Suomennos\njostakin saksalaisesta, jonkun poliisin kopioima. Ensinnäkään ei siinä\nnäkynyt ainakaan liikoja pisteitä... Sitten todettiin että kaikki d:t\noli suomennettu t:ksi.\n\n\"Kummakos tuo\", kujeili ystävä Fransiskus. \"Kansakoulutyttöjenkin on\nsanottava: äidin. Se on hienoa, muodinmukaista. Mutta vaaditaan\nsanomaan: akatemia. Se on jälleen rahvaankielen kunnioittamista. No\nniin, tätä kirjaa kaunistavat lisäksi monet suomennetut b:t ja g:t.\nKatsellaanhan nyt.\"\n\nJokaisen luvun alkuun oli pistetty syvämielinen pedagoginen\njohtolauselma, jonkun kuuluisan ajattelijan suusta otettu:\n\n\"_Plato_ sanoo...\"\n\n\"Ankararyhtinen _Senega_ sanoo...\"\n\n\"Rangaistus on mitattava vian mukaan. _Torguato Tassi_.\"\n\n\"Jos tottelevaisuus on lähellä, ei rakkaus ole kaukana. _Köthe_.\"\n\n\"Kuinka köyhiä ovat ne, joilla ei ole kärsivällisyyttä. _Shakesberg_.\"\n\n\"Ei virkapukusi, vaan timanttia kovempi mielenmalttisi tekee sinusta\nopettajan. _Keisari Wilhelm II_.\"\n\nFransiskus jatkoi:\n\n\"Ja hieno ihminen pieksää koiraansa, niin sanoo keisari Wilhelm II\nmyöskin. Hän potkaisee koiraansa. Paiskii sitä seiniin. Naputtelee sitä\npääkalloon kapustalla!\"\n\nSiitäkös emäntä huudahtaa:\n\n\"Kuka niin on sanonut? Ei suinkaan keisari Wilhelm?\"\n\nEmäntä ei ole vielä oikein hennonut koskea Raihin, kun entinen isäntä\non yhä läsnä. Eikä ole aivan tohtinutkaan, sillä Rai kuuluu saattavan\nolla vihainen isännälleenkin. Mutta nyt hän -- ikäänkuin suuttuu --\nkoiransa puolesta: \"Pieksää? Potkaisee! Rai, tule tänne. Sinulle täytyy\nantaa maitoa! Sinulle ollaan pahoja.\"\n\nJa Fransiskus nauraa onnellisena koiransa puolesta.\n\nMutta toistaa kuitenkin yhä mitä kaikkea muka suuri ajattelija keisari\nWilhelm on esittänyt koirille:\n\n\"Piiskaa! Saappaankärkeä! Rottinkia! Ketjua...\"\n\nJa -- sitten täytyykin Fransiskuksen lähteä. Poistuessaan\nruokahuoneesta, jonne Rai hänen komennuksestaan jää, sipaisee hän vielä\nkoiraansa hiukan vavahtavalla kädellä, sen mustan ja keltaisen\nkirjavaa, silkinhienoa päätä... Ja kun Rai katselee häneen\nhätääntyneenä silmillään, jotka uusista isännistä näyttävät ihmeellisen\nkauniilta, niin hän ilmeisesti huokaisee... Ja alkaa sitten taas laskea\nleikkiä.\n\nJa siten hän poistuu... Pitkänä ja kumaraisena, kasvoiltaan hiukan\nharmaana, -- kuin mikäkin harmaaveljes, fransiskaani, huulillaan hymy\nja sydämessään antajan ilo.\n\n\n\n\nEntinen isäntä -- lensi taivaaseen. -- Tappelu.\n\n\nFransiskus oli lähtiessään sanonut:\n\n\"Pitäkäähän nyt sitä muutama päivä kiinni. Parasta jos oikein\nketjuissa. Ehkä se karkaisi ja tulisi perästäni.\"\n\n\"Ketjuissa?\" vastasi emäntä. \"Ne ovat liian lyhyet, se kituisi niissä.\nMutta meillä on sille jo pitkä köysi, sinkkivaijeri. Siinä sen tulee\nmukavampi: se pääsee pitemmälle juoksemaan, leikkimään...\"\n\nNäytettiin hienoista sinkkisuortuvista punottua köyttä, joka oli\nsolmittu toisesta päästä rautakoukkuun lasikuistin oven pieleen.\nToisessa päässä jälleen killui teräshaka kaulanauhan rengasta varten.\n\n\"Kestää pitämään jaalojen mastot pystyssä myrskyllä\", kehui isäntä.\n\n\"Kai se kestää Rainkin\", myönsi Fransiskus köyttä\ntunnustellen, heilautti hattuaan ja lähti hyvin pitkin harppauksin\nraitiovaunupysäkille.\n\nRai Jakkerintytär, -- Jakker jälleen oli muka Suomen ensimmäisen\npoliisikoiran, Sillan, vävy vai mikä lienee ollut, -- jäi ruokasaliin.\n\nSe loikoi ovella, kaunis kuono etutassujen päällä. Se odotti\nisäntäänsä, onneton.\n\nTuosta ovesta oli isäntä poistunut, -- eikä palannut vieläkään.\n\nKoko päivään ei Rai huolinut syödä eikä juoda mitään, vaikka oli pitkän\nkävelyn jälkeen saanut ainoastaan tilkkasen maitoa.\n\nSe ärähti tarjouksillekin.\n\nSe makasi vain -- valveilla, silmät puoliummessa. Ja vähän väliä, yhä\nuseammin, tunkeutui sen korkeasta rinnasta pihisevää, hiljaista\nvinkunaa, -- kuin itkua. Sitten epätoivoisia, kiihkeitä huokauksia.\n\nSe täytyi panna puutarhaan köyteen, tuohon sinkkivaijeriin. Se alistui\nneuvottomana, mekaanisesti, typöhäntäänsä heiluttamatta.\n\nMutta kun se huomasi portailla isäntänsä hajua, -- entisen ja vielä\ntoistaiseksi nykyisenkin isäntänsä jälkiä, niin siinäpä touhu: kuono\nkiinni näkymättömiin jälkiin, häntä tutisemaan ja koko ruumis\nvapisemaan. Suu omituiseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin naurua.\nSilmiin leimu.\n\nNyt silmitön ryntäys! Köysi tempaisi sen takaisin, se kimposi pystyyn\nkaulanauhan nostamana. Köysi piti. Vimmattu haukunta helisti ilmaa kuin\nhopeakellon sävel.\n\nJuoksua edestakaisin pienellä alalla. Kuono kiinni maassa,\nnäkymättömissä merkeissä. Isännän jälet siinä kiertävät varmasti!\n\nTaas ryntäys, köysi vongahtaa, koira huiskahtaa taaksepäin ja sivulle.\n\n\"Hyvä on\", sanoi uusi isäntä, joka ei vielä oikeastaan isäntä\nollutkaan. \"Et karkaa!\"\n\nRai peräytyy paikoilleen. Se nuuskii, tutkii maata; häntä räpyttää\nilosta, karvatkin kohoavat pystyyn, -- näkyvät kohoavan koiralla\nmuustakin kuin vihasta.\n\nJa jälleen hyökkäys, sokea, mitään laskematon. Ulvahdus kaiuttaa pihaa.\nRaksis: poikki köysi! Poikki uusi sinkkivaijeri!\n\nKoira lentää ilmassa muutaman sylen, se kaatuu, kiepsahtaa pystyyn, ei\nkuule kehoituksia... Se nuuskii tuokion. Lentää nuolena pakoon,\nhuiskahtaa yhdellä hyppäyksellä portin yli. Ja on kadonnut.\n\n\"Kas petoa! Miten hirvittävän vahva noin siroksi koiraksi.\nRaitiovaunulle päin se varmaankin meni\", huudahtaa isäntä, ja ei kuin\nalkaa juosta pysäkille.\n\nPysäkki on tyhjä sikäli ettei siellä ole raitiovaunua eikä ihmisiä,\nmutta koira on.\n\nOnneton isäntänsä hylkäämä juoksee kehässä paikalla. Ei tottele\nkutsuja, -- mitä hän vieraiden neuvoista? Juoksee ensin pienessä\nkehässä, kuono maassa. Välistä hiukan pysähtyen, vavisten. Ja nyt se\nlivistää kauemmaksi. Siellä se alkaa suurempaa piiriä. Kiertää sitä,\nnuuskii niin että sieraimet tohisevat.\n\nJa joskus se vingahtaa tuskissaan:\n\n-- Ei löydy pelastusta, isäntää!\n\nRai supistaa yhä piiriä. Joutuu yhteen pisteeseen ja kiljahtaa:\n\n-- Siinä ovat isännän jälet.\n\nSitten se laajentaa jälleen kehää pienen pisteen ympäriltä:\n\n-- Ei löydy isäntää... Hulluksi tästä tulee! Mihin hän joutui? Isäntä\ntuli tähän, tässä ovat hänen jälkensä. Tästä hän ei ole mennyt pois, ja\non kuitenkin mennyt -- kuin puhaltamalla...\n\nRai ei tottele kieltoa.\n\nSe ei välitä maanitteluista, vaikka uusi ihminen maahan kyyristyen sitä\nluokseen pyytää.\n\n-- Isäntä on kadonnut.\n\nKoko elämä on mennyt Railta!\n\nMutta Rain kaulaan jäi pitkä kappale katkennutta vaijeria. Siitä saa\nuusi harmillinen olento Rain kiinni. Vetää puoleensa, tuo vihattu, --\naikoo väkisten viedä hänet tästä isännän paikasta, pyhyyden häiritsijä.\n\nRai asettuu vastasukaan: tästä hän ei lähde vaikka pää irtautuisi!\n\nVihattava uusi olento kohottaa vaijeria lyödäkseen tottelematonta\nkoiraa, -- vitsaa ei hän tänne juostessaan ennättänyt talttaakaan.\nRaitiovaunu tulee pian takaisin, ja Fransiskus on sanonut, että Rai\nkarkailee moisten ajoneuvojen kimppuun ja voisi helposti jäädä niiden\nalle. Junakin on sitä äskettäin pökkäissyt, oikein korvan kipeäksi. Rai\non siis saatava täältä pois. Vaijeri kohoaa, -- kumminkin vasta\nuhkauksena. Silloin paljastaa Rai hampaansa, sen harjakset kohoavat, se\nasettuu puolustukseen ja hyökkäykseen. Se kumartuu, valmiina iskemään\nkurkkuun. Se murisee, irvistää.\n\nTämä uhkaus koiran puolelta manaa ihmisen uhkauksen iskuksi. Tuskin\nisku sattuu, niin Rai kimpoaa päin. Silmänräpäys ärjynää, temmellystä,\npientä sadattelua, ja uuden isännän ranteesta vuotaa veri.\n\nIsäntäkin on tavallaan eläin, koska suuttuu helposti. Eläimistä ylin,\nihminen, mutta ei ylimmistä parhaita: siksi hänkin kiivastuu,\nvimmastuu. Ja tästä nousee nyt oikea pikku tappelu. Koira ärjyy\nlyötynä, puree yhä uudestaan, ja ihminen yltyy sikäli kuin kipu hänen\nkäsissään kasvaa. Ihminen tuntee että hänen silmissään kipenöi eläin,\nmutta ei hän eläimelle itsessään mitään voi! Hänen silmänsä hehkuvat\nnyt varmaan samalla tavoin kuin Rain vimmatut silmät! Miltä ilolta\nmaistuukin sysätä kätensä koiran ärisevään suuhun, hillittömästi\nlokaisevien ja raivoisasti purevien hampaiden väliin! Se teko --\nilmaisee voittajaa!\n\n\"No, pure nyt! Yhäkö puret?\"\n\nVuoroin lätkäys köydellä koiralle, joka ei siitä vielä välitä, vaan\nkimpoaa päin yhä ärtyneempänä.\n\n\"Pure! Pure!\"\n\nIhminen tyrkyttää veristä kättänsä koiran kitaan.\n\nJa katsos: koiran hampaiden kosketus käy aremmaksi, heikommaksi...\n\nJa siinä ihminen, joka on antanut itsensä kiihtyä eläimeksi, melkein\nvihaan, -- rähäkkään niin hillittömään ettei ruumista kohdannut kipu\nkoske, -- siinä ihminen alkaa vihdoin hävetä. Hän, eläin tosin, mutta\nylin eläin, jonka syvin kaipuu sentään on rauha ja jolle kiihtymys,\nmelkein kaikki innostuskin, on kartettavin asia, hän on näin tyhmä.\n\nRaitiovaunuja on tullut ja mennyt. He kaksi ottelijaa ovat tuskin\nhuomanneet ihmisiä. Isäntä on vain kuullut jonkun nauravan tai\nmoittivan miestä, joka kiusaa koiraa.\n\n-- Kiusaa...?\n\nNyt hän päästää nolona ja Raita lohduttaakseen jälleen köyden irti.\n\nJa koira rientää etsimään oikeaa isäntäänsä.\n\nSe kiertää taas ahdasta piiriä. Sitten isompaa, jonka se supistaa\npieneksi, -- niinkuin koirakoulussa aikoinaan opetettiin. Se kiertää\nvavisten, tulisessa innossa... Joskus valittamaan pysähtyen.\n\n--- Toivotonta: isäntä oli tässä, hän tuli tähän, isäntä ei mennyt\ntästä mihinkään, ja kuitenkaan ei hän tässä ole, -- vaikka on tästä\npoistunut!\n\nPoistunut?\n\nNäin ihmeellistä lähtöä Rai tuskin lienee ennen huomannut, taikka ei\nsellaista enää muista.\n\nNäin kummallisia jälkiä: vielä tuoreita isännän jälkiä, jotka yht'äkkiä\nkatkeavat, loppuvat, häviävät... Eivät jatku minnekään eivätkä käänny\ntakaisin.\n\nKoira tutkii jälet kymmenet kerrat.\n\n-- Ne tulevat juuri tähän, ne eivät mene takaisin... Ja ne katoavat.\n\nEtsiessään Rai samoaa melkoisen kauas. Nyt se kiljahtelee tuolla\nmetsässä kallion takana. Sitten se kiitää jälleen pysäkille, johon\nisännän haju on hiekkaan asettunut.\n\nSiihen Rai istahtaa, hylätty ja orpo koira. Pää riipuksissa se istuu.\n\nSe näyttää miettivän. Ja sitten se katsoo -- ylös ilmaan!\n\nKesäiseen säteilevään ilmaan, jota näkymästä ei mikään estä, kun\npaikalla ei kasva puita. Yksitoikkoisesti suhisevat tuolla loitolla\nkoivut ja läpisevät haavat.\n\n\"Niin, eläin-raukka, isäntäsi on kadonnut, lentänyt taivaaseen!\"\n\nVähäksi aikaa uusi isäntä istahtaa odottamaan, sallimaan ja ymmärtämään\nRain surua. Eikö hän itsekin ole itkenyt, ja saanut rauhassa itkeä\nkadonneitaan? Itkenyt hetken.\n\nKoira asettuu pysäkille maata, isäntänsä viimeiselle paikalle. Asettuu\nodottamaan.\n\nJa sitten se jälleen kavahtaa istumaan ja katselee taivaaseen.\n\nAivanko se luulee isännän sinne menneen?\n\nRaitiovaunu tulee pian takaisin, ja kuten sanottu, Fransiskus on\nkertonut, että Rai kimpoilee junien ja kaiken kiitävän ja jyrisevän\nkimppuun ja on äskettäin saanut veturista sellaisen kolahduksen että\nkorvakin on vielä kipeä.\n\nJa kotona odottaa emäntä. Rai täytyy saada tästä pois!\n\nKumma: kun Raita nyt köydestä kiskotaan, ei se enää yritä purra. Ja jos\nhaavoitettua kättä tyrkytetään sen purtavaksi, niin se painuu kyyryyn\nihmettelevin, arvelevin silmin.\n\nTämä uusi ihminen houkutteleekin sitä nyt hyvillä sanoilla...\n\nAvuttomana, nolona ja peläten Rai tottelee vetoa. Antaa itseään\ntaluttaa ja tulee takaisin sisälle, outoihin oloihin.\n\nMutta vielä ei se syö. Ei voileipää, ei sokeria eikä huoli maitoakaan:\n\n-- Jumalatonta olisi sellainen näin jumalan katoamisen jälkeen!\n\nRai makaa sille varatulla matolla eteisessä, näyttää torkahtavan, mutta\nheräilee vähän väliä ja alkaa hiljaa sieraimillaan viheltää. Ja se\nhuokaa raskaasti.\n\n-- Miten saattaa edelleen elää? Kun ei isäntää ole? Kun isäntä katosi\nraitiotiepysäkiltä taivaaseen.\n\n\n\n\nKaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. -- Kauhu ja ikävyys\ntekevät uusista ihmisistä isäntiä.\n\n\nRai ikävöi _de jure_-isäntäänsä -- vähän aikaa.\n\nMutta ensin tuntui kuin ei sen ikävä olisi loppunut milloinkaan. Se ei\nsyönyt eikä juonut kahteen päivään.\n\nEi kosketa voileipään, joka asetetaan sen kuonon viereen, kun se makaa\nulko-oven edessä odottaen vapautusta. Se ei lähde vadin luo, jossa\nihana maito hohtaa.\n\nSe vikisee hiljaa. Huokaa tuskallisesti.\n\nVälistä vaipuu se unenhorteeseen. Mutta herää yht'äkkiä, varmaankin\nkipeään tietoon ettei isäntää enää olekaan! Ja silloin se parahtaa:\nomituinen parkaisu, joka kuulostaa mielisairaalan hoidokin ääneltä.\n\nKeskellä yötä herää uusi isäntäväki siihen että eteisestä kajahtaa\nvalitus. Niin kolkko että istutaan hiukset pystyssä. Sellaista\nmielipuolista tuskan ääntä! Kuin jonkin manalan hengen parkunaa!\n\nJa lisäksi kuuluu yöllä joskus pitkä, surullinen, toivoton jollotus.\n\nSilloin Rai päästetään eteisestä ruokasaliin -- ettei vielä kenties\nvilukin sitä vaivaisi.\n\nOikeastaan tässä tapahtui pieni erehdys. Naapurin uusi koira se\njollotti noin, pihalle vartioimaan sidottuna. Sen ääntä luultiin Rain\nääneksi, tätä valituksista kaikkein alakuloisinta.\n\nJa se ääni pelasti Rain sisälle.\n\nNiin, entinen isäntä ja entiset olot eivät hälvene Rain mielestä --\nvähään aikaan.\n\nVähään?\n\nKuinka on tämä puolustettavissa? Vähäänkö aikaan?\n\nTäytyy muistaa että Rai oli ollut, kuten entinen isäntä kertoi, jo\nmonellakin omistajalla. Ja -- naisilla, kuten Fransiskus naureskeli.\n\nSekö mahtoi tehdä sille isännän kuitenkin sellaiseksi, ettei se ollut\nsitä lajia koiria, joka olisi herransa haudalla suorastaan kuollut. Ja\neihän Railla herransa hautaa ollutkaan!\n\nTotuus kuin totuus: Jakkerintyttärestä huomattiin viimein, ettei\nisännän menetys merkinnytkään sille enää kaiken luhistumista, sen\nitsensä hajoamista tyhjään, jotain loputonta, kauheaa, -- koko maailman\nsortumista, kuolemaa.\n\nTalonpoikainen sananparsi sanoo: \"Kolmessa päivässä koira kotiutuu.\"\n\nMuutama päivä sen jälkeen kuin entinen isäntä oli kadonnut taivaaseen,\ntäytyi huvilan asukkaiden lähteä kaupunkiin ja jättää koira yksin\nkotiin. He sulkivat Rain punaiseen kamariin. Outoon huoneeseen, jossa\nse ei ollut vielä käynyt ja joka oli melkein tyhjä.\n\nPermantoa peitti punainen matto... Ovet kaikkialle kiinni...\n\nValo väikkyi täällä vieraasta ikkunasta, jonka laudalle jaloin\nnoustessa ja ulos kurkistaessa kaikki, mitä näkyi, oli vierasta...\n\nKuinka kuvittelisimme Rain olotilaa siellä? Kuvittelisimme? Kaikki jää\ntodellakin kuvittelun varaan, ja se lieneekin -- psykologiaa: luulla\ntuntevansa toista, -- mikä mahdottomuus.\n\nRai yksinään tässä tilassa... Outo kamari. Tosin oli lattialle tuotu\niso vati, jossa oli sitä ihanaa maitoa. Ja maidon viereen voileipä,\njonka päälle oli asetettu -- sokeripala: emännän asettama.\n\nMutta hänkö voisi syödä tai juoda, kun entinen isäntä asuu yhä\nmielessä... Syödä täällä, näin yksin jätettynä, näin oudossa olossa!\nSyödä vieraita ruokia...\n\nMinne hän oli joutunut?\n\nMikä tämä matto? Miksi ovat ovet kiinni...?\n\nJa ympärillä hiiskumaton hiljaisuus! Jos kuuntelee korva tarkkana, ei\nmitään ääntä, ei todellakaan mitään.\n\nJos hätääntyy ja haukkuu epätoivossa: yhtäkaikki, -- ei mikään vastaa.\n\nEi tullut isäntää, sitä entistä.\n\nJos ulvoi, kun tuska ja epätoivo sydäntä raatelivat, ei apua! Ei kukaan\nvälittänyt hänestä mitään.\n\n-- Mikä onnettomuus hänelle olikaan varattu?\n\nPitikö hänen tänne yksikseen -- tikahtua? Nyt se vasta viimeinen tuho\noli tullut! Hänen täytyisi nikistyä tänne yksinään, lukottujen ovien\ntaakse... Kuin elävältä haudattuna.\n\nEikö tosiaan kukaan tullut pelastamaan? Lohduttamaan, auttamaan?\nOttamaan hänet omakseen.\n\nHätä kasvoi niin julmaksi että Rai oli aivan sairas. Sairas ja\nraivohullu. Vuoroin se haukkui, vuoroin valitti leuka lattiaa vasten,\nväsyneenä, sortuneena. Vaipui kuunteluun, joka jälleen päättyi\nraivokkaaseen avunhuutoon.\n\n-- Olisi joku ihminen...!\n\nTulisivatpa -- ne uudet ja vieraat! Joku, joka auttaisi, -- pelastaisi\nelämään.\n\nNo niin: kun uusi isäntäväki sitten parin tunnin kuluttua tuli\ntakaisin, oli Rain ilo siitä, että joku hänet vielä muisti, ettei hän\nollut vielä aivan tuomittu nääntymään ja kuolemaan tähän outoon ja\nkolkkoon huoneeseen, jossa punainen paistoi lattialla, -- Rain ilo oli\nniin suuri, että se, päästänsä sekaisin mennen, unohti opetetun koiran\nehkä kaikkein tärkeimmän säännön: tunteitten kiihkeästä järkytyksestä\nRai ... no niin ... kohteli mattoa kuten puutarhurit ruohikoita tai\nkukkia: kastellevat niitä. Sellainen hätä ja ilo yhtaikaa. -- Ja sitten\nalkoi se juosta punaisesta kamarista toiseen ja sinne takaisin kuin\nhullu. Hulluna ilosta. Edestakaisin. Suu selvästi nauravassa\nirvistyksessä. -- Nyt se -- loikahti uusia isäntiään vastaan ja --\nnuolaisikin heitä! Nuolaisi! Sitten se taas juoksi niin että löi pari\nkertaa päänsä seinään ja kaatui. Välipä tällä! Nyt oli riemua! Rai\nkavahti pystyyn, juoksi yhä, töytäili. Ja aivasteli!\n\nSe sai pienen kokeilevan huomautuksen, mikä skandaali punaista mattoa\noli kohdannut. Se köyristyi maahan, häveten, anteeksi anellen, --\nikäänkuin selittäen:\n\n-- Mutta ymmärrättehän: olin niin onneton, niin yksin! Luulin kuolevani\nkaikessa tässä... Olin ilman minkäänlaista isäntää... Sairas. Antakaa\nanteeksi... Ymmärtäkää, hyvät isännät.\n\nSe sai anteeksi: tuskin ennätti istahtaa häpeäänsä piiloon, niin jo\nkutsuttiin luokse. Se asia unohtui, ja unohtui ainaiseksi. -- Nyt\njatkui äskeistä iloa. Juoksua edestakaisin. Siitä riemusta ei tahtonut\ntulla loppuakaan.\n\nJa sitten Rai joi vapisevassa, liikutetussa ilossa maitonsa ja söi\nvoileipänsä ja sokerinsa...\n\nUudet ystävät oli löydetty! Uudet suojelijat ja nuhtelijat!\n\n-- Tässä nyt olivat isännät!\n\n-- _Eureka!_\n\nSeuraavalla kerralla, kun se jätettiin yksinään kotiin, ei se, kuten\nsanottu, enää tehnyt isäntien palatessa skandaalia. Se oli kai jo liian\nrauhallinen. Se uskoi ja tiesi että ihmiset, -- nämä omistajat, --\nkyllä tulisivat takaisin, -- että he olivat jo hänellä. Piti vain\nkestää odotuksen ikävä. Ikävä -- uutta isäntäväkeä.\n\nNyt eivät tosin herkkupalat maistuneet heidän poissa ollessaan. Niihin\nei koskettu, vaikka he olisivat viipyneet neljätoista tuntia. Vettäkään\nei käynyt juominen. Lihanmurukin oli kielletty: sen kielsi koiran\nmoraali ja ikävä. Mutta epätoivoa ei tämä enää liene ollut: -- Täytyi\nvain odottaa, -- kyllä he tulisivat. Tulisi ilo aikanaan sitä suurempi.\n\nSitä suurempi nautinto oli syödä ja juoda sitten kuin isännät olivat\nkotona.\n\n\n\n\nIsäntä ja Rai löylynlyöminä. Rai näkee kärpäsiä ja tekee katkeria\nhuomioita.\n\n\nJakkerintytär oli siis päässyt aikoinaan hiukan pilaantumaan.\nPoliisimestarilta se oli siirtynyt toisille, jopa joutunut lastenkin\nleikkitoveriksi, -- mikä ei poliisikonstaapelille liene terveellistä!\n\nJa viimeksi se oli saanut, Fransiskuksen samoillessa poissa kotoaan,\netsiskellä itse huvinsa ja kenties välistä ruokansakin. Siten oli se\ntartuttanut hienoon silkkipukuunsa niitä pieniä mustia ja vikkeliä,\njoita väitetään sellaisiksi hyppyurheilijoiksi että huiskahtavat\nkirkontorniakin korkeammalle.\n\n\"Rai, tämä on sietämätöntä! Sinussa oli viime yönä kolme\nhyppyurheilijaa! Mainioita loikkijoita! Ihmeellisiä sankareita\nalallaan. Sinut täytyy asettaa karanteeniin! Niistä meidän on päästävä.\nEmme tahdo niiden tähden viettää huolten painamia öitä. Sellaisista\nöistä olen saanut tarpeeksi -- Savossa! Se, joka on joutunut muutaman\nkerran vuoteelle, joita sinun akrobaattisi punaiset ammattiveljet\nhiilloksena pohjustavat, saattaa lausua rehellisesti, hiki otsalla\nkiusallisista muistoista, aivan kuin azteekkien muinainen kuningas, kun\nEspanjan kullanhimoiset uskonsankarit tuota pakanaa halstaroivat,\nministerilleen, kohtalotoverilleen: Oi miksi valitat? Luuletko minun\nsitten ruusuilla makaavan! -- Sinä, Rai, lienet nyt melkein\nkohtalotoverini. Miksi muuten niin raivoissasi yöllä pehkuroisit? Ja\nminä sinut vapautan, niin totta kuin aavistan mikä inhottava kidutus\nsinulla lienee! Inhottava tosiaankin. Vaikka olen hokenut joskus näitä\nevankelistan sanoja: Jokainen, joka tyhmästi vihastuu veljellensä ja\nsanoo hänelle: Sinä raaka tai tyhmä! -- hänen pitää helvetin tuleen\nvikapää oleman, niin vastaapa tähän eräs runoilijoistamme, eikä varsin\npienimpiä, vanhalla sananparrella: Totuus ei pala tulessakaan. Eikä se\nnäykään palavan: iäti karmii pikku isäntääsi muisto niistä vanhoista\nmaalaishalstaroimisista! Siitä ei pääse mihinkään: poltettu varoo\ntulta. Niin, oman koetun kiusani tähden minä sinut vapautan.\n\n\"Rai! Enkä siinä kerskaa, vaikka olenkin savolaisia, joiden tapana on\nluvata, mutta... Luvata! Nauraa röhöttää! Antaa kättä hellästi!\nKatsella killistellä maireasti silmiin! Saada kyynelet silmiin omasta\nmielenliikutuksesta! Laskea leikkiä, savolaista lallutusta, iänikuisia\nsukkeluuksia! Yleensä lörpötellä jonninjoutavaa. Ja -- lipsis, livistää\nnokkelasti karkuun sanoistaan kuin repo tyhmyrin raudoista! Sanoja,\nsanoja. Sukkeluuksia muka: Kuka näitä nyt voisi todeksi ottaa? Kun ette\nymmärrä -- leikkiä, te muut suomalaiset! Ette ymmärrä sanoja! Joutavia\nsanoja, hupaisaa suunsoittoa. -- Kyllä tämä tiedetään. Jo kerrankin\nriittää! -- Mutta kai liioittelen... Ketä on kerta ja pari kelpo\ntavalla arimpaan leikelty, tekee vääryyttä niille, jotka eivät suinkaan\nleikkaa! Muista, ihminen, edes Fransiskusta, ja onhan niitä muitakin\nyhtä kelpoja heimolaisiasi. No niin, mutta löysinpä, kerrankin löysin\nsanattoman olennon, sinut, Rai! Suloisesti hämäläistäkin mykemmän! Se\nnyt on jotakin! Tehdä, eikä kehua. -- Sitäpä sopii -- kerskua! Kerskua;\nja silti koetetaan kuitenkin purra hammasta ja pitää ikämme se mitä on\nkerran päätetty ja sovittu. Minä nujerran -- kirput!\n\n\"Sauna on lämmitetty kaikella taidolla, Rai. Leppä- ja haapanalikoilla,\npihkattomilla, tikurattomilla. Vesi kuumennettu. Kirpeä saippua\nvarattu. Katso, Rai, tämä tässä on saunalyhty. Ja tämä reikäisempi\nvaippa on sinua varten. Nyt me päästään urheilijoista,\nhyppytaitureista! Sitä paitsi on korvasi vielä kipeä\njunayhteentörmäyksestä. Kukapa käski iskemään päätäsi veturiin!\nYritetäänpä sitäkin vammaa parannella. Kylpyyn siis! Sauna\nkansanomaisuutta vastaan: _homeopaattinen lääke_...\"\n\nRai lähtee mukaan valtavan iloisin mielin, kuten ainakin se, joka ei\nsynkkää kohtaloaan aavista.\n\nSiellä suihkun alla saa se haaleaa vettä niskaansa. Johan nyt ihmeet\ntuli!\n\nTästä pääsee kuitenkin vielä karistamalla veden ihotakistaan pois.\n\n\"Älähän luule näin vähällä selviäväsi!\"\n\nNyt saippuoidaan eläin -- ilkeällä tervasaippualla, joka maistuu\nkirpeältä, jos koettaa sitä kupeistaan nuoleskella.\n\nEikä siten saippuoida ainoastaan selkää, vaan vatsanpuolikin, kaikkein\narimmat paikat. Kellistetään Rai nurin ja -- aletaan hangata tuolla\ninhottavalla mustalla saippualla. Silloin se puree. Ja syntyy rytäkkä.\nPikku isäntä voittaa kuitenkin, työntämällä jälleen hiukan\nhaavoittunutta kättään koiran suuhun. Silloin Rai alistuu kellottamaan\nmissä asennossa tahansa, sallimaan itseään käännellä kuin taikinaa ja\nvoidella itseään valkeaksi joka taholta. Mutta se on tuskallista. Koira\nhuokaa, huohottelee. Koettaa matelemalla nopeasti pujahtaa ovelle.\nTurhaan! Mistä ei isännän käsi sitä kiinni saisi? Vaikka koiralla olisi\naamuruskon siivet, niin...\n\nMutta kansanomaisuudesta Rai pääsee! Nyt se on taas hieno koira,\nylimyskoira asultaankin. Ja se on välkkyvä kuin uimamaisterineiti,\njolla on musta ihokas yllään. Se on kuin laineista kohoutuva\nmerileijona. Tai pyöreäpäinen hyle, niin ovat sen karvat pitkin niskaa.\n\nSe on kuin mikäkin merenvaahdosta syntyvä koira-Venus!\n\nSitten parannellaan korvaa.\n\nKaiketi olisi veri kiihoitettava kipeässä korvassa kiertämään?\n\nSitä varten täytyisi koira saada kuumaksi, ainakin sen pää.\n\n\"Ehkä tämä on löylynlyömän päähänpistoa ja lapsellista halua nähdä mitä\nkoira löylystä arvelee, mutta muuta en nyt keksi...\"\n\nNiinpä Rai kutsutaan ylös lavolle, isännän viereen istumaan. Lyödään\ntilkka löylyä. Istutaan kuin ystävykset ainakin; hikoillaan kaikessa\nrauhassa.\n\nSitten tulee aika lyödä oikea löyly. Kiuas kohahtaa, makea huuru tunkee\nperukan ihanaan pimeyteen asti. Suomalaisuuden pyhin huone \"täytetään\npyhällä savulla\". Rai istuu vielä. Se tottelee. Mutta sitten se alkaa,\nkun löyly kiihtyy, varmaankin ajatella:\n\n-- Täällä on kärpäsiä ja ampiaisia! Sillä se ryhtyy nopeasti haukkomaan\nilmaa ympäriltään, naksuttelemaan sinne ja tänne leuoillaan niinkuin\njotakin tavoitellen. Nyt ylhäältä päänsä päältä, nyt oikealta tai\nvasemmalta, -- niinkuin kärpäsiä, jotka kesällä sen korviin\ntyöntäytyvät.\n\nSe tavoittelee kupeitaan ja selkäänsä, joihin löyly pistää. Se\närähtelee kuin ampiaisille, joita se vihaa; se on verannallakin nähty.\n\nJa se kaappii niitä olemattomia käpälällään ja haukkuu vihasta, -- niin\nse haukkuu ampiaiselle.\n\nSe käyttäytyy kuin täydellinen löylynlyömä.\n\nLopulta tulee pako: hyppy kiukaalle. Nyt isännälle kiire pelastaa koira\npermannolle.\n\nSitten vielä lämpöistä vettä huuhteluksi korvaan. Se ei käy helposti:\nsiinä kiljutaan kivusta ja kiukusta, tapellaan ja rähistään.\n\nJa viimein on puoskarointi tehty. Rai saa mennä saunakamariin,\nkuivaamaan itsensä mattoihin. Siinä se piehtaroi vimmoissaan pintansa\nmärkyydestä. Siellä käy aika jyske.\n\nTulos on hyvä. Urheiluhulluista loikkijoista ei ole ainoaakaan jälellä.\nRain ei tarvitse kaapustella itseään. Se on puhdas koira. Tyynenä ja\nmajesteettisena lepää se nyt välihuoneen punaisella matolla. Se on\nsiinä todellinen koriste, -- kuin mustaa, kiiltävää porsliinia. Tai\noikeastaan sen sinimusta pinta välkähtelee kauniisti mille värille\ntahansa. Oikea _donna_, siro ja notkea. Toinen takajalka elegantisti\nsuoraksi ojennettuna.\n\nJa parin päivän kuluttua ei se enää valita eikä ärähdä, kun sen korvaan\nkoskettaa.\n\nSiitä alkaen ei parannus- ja sivistyssaunaa enää kaivattukaan.\n\nMutta sen sijaan on tapana pyytää Raita saunakamariin mukaan\nvartijaksi.\n\nSe tottelee ja tulee. Mutta se ei koskaan sinne oikein tahtoisi.\n\nSe on tehnyt ensimmäisestä saunamatkasta omat huomionsa.\n\n-- Sauna ... kauhea paikka! Siellä töhritään saippualla. Siellä\npistävät näkymättömät kärpäset ja ampiaiset. Niitä viuhuu ja suhisee\naivan suunnattomina parvina.\n\n\"Rai, lähde mukaan!\"\n\nRai on jo tehnyt lähtöhuomionsa. Se istuu jo piilossa pöydän alla.\n\nKuinka nopeat ja selvät huomiot! Muisto ensimmäisestä saunaanlähdöstä.\n\nSe näkee tänäkin iltana että isäntäväellä on käsivarrella saunavaipat\nja toisella heistä kädessä sytytetty saunalyhty.\n\nMuuta ei tarvita: parasta mennä pöydän alle, -- sinne eivät ihmiset\nmahdu.\n\nSitä houkutellaan. Ja eihän auta: lopulta tulee Raille kuitenkin pakko.\n\nVälistä se koettaa pelastua saunasta vilpillä ja jöröydellä. Se ei\npiiloudu pöydän alle, vaan heittäytyy patjalleen ikäänkuin nukkumaan,\nmilloin näkee saunamekot tai tuntee että saunalyhty keittiössä käryää.\nSe on makaavinaan sikeässä unessa -- ettei sitä hennottaisi herättää.\n\nMutta se herätetään! Poliisi kuin poliisi, vartiointi saunassa kuuluu\nRain päivystyksiin!\n\nSe pelko saunaa kohtaan ei katoa aivan heti.\n\nSiihen tarvitaan uusi kokemus.\n\nKerran se viedään saunaan päivällä, jolloin tuo kauhun huone on\nlämmittämätön, viileä.\n\nRai ei usko ensin silmiään. Raahaamalla se täytyy vetää saunakamarista,\njossa se nyt on tottunut vartioimaan, sisälle saunaan.\n\nSe katselee, haistelee, tunnustelee. Ja sitten se nousee lavolle, josta\nsillä on paha kokemus, räpyttää typöhäntäänsä ja alkaa -- aivastella.\n\nOn jo nähty, että koira nauraa ääneen aivastelemalla. Se aivastelee\naina milloin huomaa ympäristössään jotain hämmästyttävän iloista,\njotain uutta; aivastelee, kun ihmiset kujeilevat sen kanssa; aivastelee\nhavaitessaan itsessään jotain koomillista.\n\n-- Miten koomillista ... että se oli luullut saunan olevan aina tulisen\nkuin horna!\n\nTämän havainto-opetuksen jälkeen kävi verrattain helpoksi houkutella\nRai vartiotoimeensa saunakamariin.\n\n\n\n\nRai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.\n\n\nKului vähän aikaa, niin emäntä, josta koirat muutama vuosi sitten\nolivat olleet vastuksellisia, ja isäntä, vielä tuonnottain Raita\nkiusalliseksi ketaleeksi haukkunut, -- isäntä, joka oli nauranut\nvanhoille neideille ja heidän villakoirilleen, -- niin, isäntä ja\nemäntä kirjoittivat Fransiskukselle ja kysyivät eikö Rai saisi jäädä\nnykyiseen paikkaansa oikein ainaiseksi.\n\nJopa tarjoutuivat Raista jotain muka maksamaankin. Epähieno tarjous,\nJumala paratkoon, ken Fransiskusta tuntee.\n\n\"Sitähän minä tarkoitinkin että koira jäisi teille\", vastasi\nFransiskus. \"Halusin ensin jättää sen ainoastaan ikäänkuin kokeelle,\nettä kelpaisiko se teille...\"\n\nNo, täytyihän siitä sitten kuitenkin jotain esittää ellei hinnaksi,\nniin edes pikku lahjaksi.\n\nJa tohdittiin ehdottaa että koirasta toimitettaisiin Fransiskukselle\npieni -- siankinkku. Ensi jouluksi, kun sika lakkaisi elämästä.\n\nSian takakoipi siis... Halpahan se, arvoton, vaatimaton takaliston\nosa... Mutta...\n\nJa siihen Fransiskus suostui. Hän nyt suostuu melkein kaikkeen.\n\nTäten tuli Rai lunastetuksi -- sian takajalalla. On sitä ennenkin\ntapahtunut: muistaaksemme vannoo esimerkiksi Kiplingin viidakkopoika\nMowgli joillakin sellaisilla sanoilla kuin:\n\n\"Minut lunastaneen mullin kautta.\"\n\nEmme muista kyllin tarkoin miksi mulli joutui hänen päänsä hinnaksi.\n\nMutta nyt olisi Rai saattanut jokaisessa mahtavassa ja uljaassa\ntilanteessa vannoa:\n\n\"Minut lunastaneen siankinkun kautta!\"\n\nSellaista se on, yhden leipä toisen kuolema. Nöskö tuomittiin antamaan\nJakkerintyttärestä toinen takakoipensa.\n\nJa sitten oli Rai kahden yksinäisen ihmisen oma. Oikein _de facto_,\nkiitos olkoon Fransiskuksen ystävyyden.\n\n\n\n\n\"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata.\" --\nJohan nyt kummia: koira ihmisen viereen!\n\n\nAika meni hiljalleen.\n\nSe mitä tässä nyt jutellaan, on itse kertomukseen nähden kovin\nvähäpätöistä. Sehän koskee ihmistä, vähemmän koiraa.\n\nJa kuitenkin se kuuluu Rainkin elämään; se selittää -- miksi koira\npääsi ihmisen viereen.\n\nPikku isännällä oli siihen aikaan jonkinmoinen tuskallinen tauti, joka\nennen muinoin tunnettiin ja jolle kai nykyään on seerumi löydetty. Sen\nnimi oli niin naurettava kuin _Weltschmerz_. Ihminen -- kyseli\nitseltään kaikenmoista! Hänen omaa olemustaan ja -- koko maailmaa\nkoskevaa. Narrittelua! Miksi ei olla iloinen, keksiä hullutuksia, jos\njotakin! Kepposia, loruta... Taistella edukseen. Elää raitista,\nihanaa elämää! -- Eikö joku saksalainen runoilija ole lausunut\nmaailmanarvoitukseen selvää vastausta: \"Narri odottaa vastausta\"?\n\nNarri kyselee sellaista mikä on aina ollut ja tulee olemaan ihmiselle\narvoitus.\n\nJa kuitenkin tämä ihminen kyseli.\n\nKyselynaiheet voisi jakaa kahteen lahkoon.\n\nMiksi hän tunsi lähimmän ympäristönsä sisällöltään näinä vuosina niin\nmuuttuneen?\n\nSellaisesta muuttumisesta hän kyllä salaisesti oikeastaan iloitsi:\nsekin todisti muka jonkinlaista elämää, se etsintä.\n\nMutta etsinnän hetkillä ei aina ollut helppoa.\n\nKuten ei lavantauti sairaalle, vaikka se antaakin hänelle myöhemmin --\nuuden ja kauniimman tukan.\n\nMiksi! Ja miksi?\n\nLapsihan kysyy: Miksi!\n\nMinne olikaan kadonnut hän, joka lakki takaraivolla -- nauroi vanhoille\nvillakoiraneideille?\n\nMissä hän, joka riemuiten rustasi pesäänsä, huvilaansa? Fantisoi\njonkinlaisia torneja niinkuin Ibsenin sekava Solness? Istutti\npuutarhaansa kukkia.\n\nKoti -- muuttui totutuksi, samaksi.\n\nSama äänetön tuijotti vastaan salin suuresta kuvastimesta, varsin\nvaivalla hankitusta. Vaivalla: sehän oli oikeinpa kullattu.\n\nLukemattomat kukkaset puutarhassa vaativat ainaisen uuden työnsä,\nvaikka olivatkin _perennoita_, aina kestäviksi aiottuja. Yksin\nniidenkin puolesta täytyi käydä -- lakkaamatonta sotaa, takkiaisia ja\npolttiaisia vastaan. Siinä ne _perennat!_\n\nNiitä ei enää sitten hoidettu. Syynä siihen se että ne -- menettivät\nisännän ja kai emännänkin mielestä uutuuden lumonsa.\n\nAlkoi tuntua -- yksitoikkoiselta.\n\nKoti, pesä. Olihan se valmis. Mutta siihen se pysähtyi.\n\nKottaraisilla ja rastailla oli jatkoa elämälleen: niillä oli\npoikasensa.\n\n\"No niin, meillä on Rai.\"\n\nMutta suurempikin, ja narrillisempi, aihe tuli pikku isännälle\naprikointiin. Ei pitäisi hänelle nauraa, vaikka kysymys onkin tuosta\njoutavasta nimeltä _Weltschmerz_. Ovathan suuremmatkin herrat siitä\nkärsineet.\n\nJa mistä mokomasta se syntyi!\n\nSellaisesta vähäisestä kuin jokin -- maailmansota.\n\nSe oli muka tuhonnut kaiken mitä parhainta hänkin menneen polven\nihmisenä oli uneksinut.\n\nSen menneen polven, jota sanoisimme 80-luvun polveksi, ehkä varsin\nhuonosti määritellen.\n\nNykyisen terveen polven täytyisi poloista tosiaan armahtaa: muistaa\nettä hän oli menneen polven mies.\n\nSe polvi oli haihatellut jos jotakin. Se oli maalaillut kilpeensä\nsellaisia sanoja kuin maailmanrauha, kansojen lähentyminen, -- mikä\nmahdottomuus, yhtä suuri kuin ihmisten keskinäinenkin ystävyys; --\nhenkinen ja uskonnollinen vapaus, hyväkin tavoiteltava; rakkaus\nrahvaaseen; heikko annos sosialismia; taiteen ja kauneuden\nyhteiskunta...\n\nSellaisista se polvi oli puhellut kovin vilpittömin ja avoimin silmin.\n\nNyt putkahti kaikesta vaivalla haaveksitusta esille totuus kuin totuus.\nTaloudellisen pakon tekemä sota, ja sen mukana rotujen luonnollinen\ninhimillinen viha toisiaan vastaan. -- Ja henkistä vapauttako\nkaivattiin? Sehän on haitta elämäntaistelussa... Soturi ei tarvinne\nhenkeä kuin sen verran että osaa tapella ja heittää reimasti henkensä.\n\nSattui siihen aikaan se kuuluisa kapinammekin. Kuinka kävi rakkauden\nrahvaaseen, tuohon, joka oli nyt niin valmis raatelemaan, -- kuten\nainakin nälkään joutunut ja ärsytetty peto?\n\nTärkeitä asioita muka! Esimerkiksi taide: mitä se merkitsi lopultakin\ntällaisten rinnalla, leipä- ja rotutaistelun? Taide on hyvin heikko,\nhyvin _imaginääri_, narrillinen voima. Se ei ollut kyennyt jalostamaan\nihmisiä -- edes sitä rahtua kuin kristillisyys oli heitä tuhansina\nvuosina muuttanut; ja se ei ole tosiaan paljon! Vai kuinka...?\n\nNyt vallitsi rauta, hoiteli reaaliasioita! Ja tulisi varmaankin\nvallitsemaan ainakin seuraavan polven ajan.\n\nTässä nyt miehellemme syntipukin osaa!\n\nPakkoko oli sitä huolia? Yksi hullu kyselee enemmän kuin yhdeksän\nfilosofia taitaa vastata. Ja lopulta eivät filosofien vastaukset tehoa\nmaailmassa mihinkään, eivät vaikuta mitään.\n\nMutta, kuten sanottu, tauti ei asianomaista naurata, olkoonpa vaikka\nlavantautia, joka antaa kenties uuden ja rehevämmän tukan.\n\nSellaiselle ihmiselle on -- koira tervetullut.\n\nHänellä on koira, hänellä, joka tuntee itsensä alennetuksi hieman\nkoiran tasolle.\n\nEnsin hän ylpeilee koirastaan. Ajanratoksi. Omasta koirastaan.\nKauniista poliisikoirasta.\n\nOnhan sen pitäminen tosin rahtu niitä entisen polven ihanteita vastaan:\nse on ylellisyyttä, etenkin aikana, jolloin niin monet nääntyvät\nilmeiseen nälkään, syödään akanoita ja juodaan ohrakahvi mustana.\n\nJa kumminkin hän koiransa pitää... Ei hän ole sen ihmeellisempi kuin\nmuutkaan ihmiset!\n\nKoiralla hän lapsellisesti ylpeilee. Kävelee sen kanssa metsissä ja\nmaanteillä. Koettelee vieläköhän Rai osaisi yliopistonsa luennoita.\n\nOsasipas! Käveli rinnalla säntillisesti kuin sotamies.\n\nKantoi käskettynä keppiä, hattua.\n\nKantoi omasta alotteestaankin kaukaa isoja kiviä kotiin.\n\nKadonneen tai tahallaan pudotetun nenäliinan se etsi ja toi takaisin\nkilometrien päästä.\n\nMaantien hiekasta se nuuski ja kaivoi esille puukon, jonka oli annettu\nsiihen tipahtaa, jopa vanhan penninrahankin tai kynänterän.\n\nSitten sai isäntä huoletta nakata revolverinsa metsään ja jättää sinne.\n\nKun Raille selitti, mitä isännän kädestä puuttui, niin koira etsi ja\nkantoi ladatun revolverin kiltisti takaisin kotiin.\n\nOlihan sillä kujeitakin... Se antoi ajanrattoa.\n\nSe jäi makaamaan kauas taakse tienvarteen. Niin oli komennettu. Ja\nkiiti sitten nuolena luokse, kun isäntä etäältä ja näkymättömistä\nvihelsi tutut merkkinsä.\n\nRaita olisi todellakin kannattanut palauttaa entisiin taitoihinsa,\nkuten Fransiskus oli vihjaillut, ja kehittää sitä ehkä edelleenkin.\n\nOlisi pitänyt selailla tuota mustaa konttorikirjaa, poliisikonstaapelin\naapista!\n\nMutta -- mitä varten oikeastaan?\n\nPelkäksi ajanratoksi!\n\nTämä mies ei vielä käsittänyt että elämä taitaneekin olla juuri sitä\npelkkää ajanrattoa! Muusta on ainakin sangen lyhytaikainen hyöty. Vai\n-- kuinka lienee.\n\nAjanrattoa silloin siis! Mies-parka leikitteli koira-parkansa kanssa.\nMarssitti sitä rinnallaan. Komensi keppiä ja kiviä kantamaan.\n\nTai oltiin ikävinä iltoina piilosilla. Kätkettiin tulitikkulaatikko\njohonkin huoneista, nurkkaan permannolle, ikkunalaudalle, sohvalle\ntyynyn alle. Jonkinlaista \"kuurupiilosilla\" leikkimistä.\n\nRai \"kuuruttaa\": asettuu tulisen etsintäintonsa tähden vastahakoisesti\nmaahan toisessa huoneessa. Sitten sille huudetaan: \"Nyt saat tulla!\" Se\nhyökkää hakemaan esinettä. Juoksee edestakaisin, nuuskii seinänvieret\nja nurkat, tutkii sohvain ja kaappien alukset, tarkastaa askel\naskelelta. Ensin hajanaisesti, sitten järjestyksessä. Kiipeää\ntuoleille. Kapuaa tirkistämään ulos ikkunastakin. Tuskastuu, vinkuu.\nKiertelee, supistaa ja laajentaa piiriä. Kuono vetää kuitenkin yhä\nlähemmäksi esinettä. Se työntelee sohvan tyynyjä paikaltaan. -- Tyhjä\noli siellä! -- Se loikkaa lattialle, kaivelee jokaisen sopen, on kaataa\nkukkatelineet ja veistosjalustan. Viimein se laukkaa edestakaisin niin\nettä käänteissä kaatuu. Jo pääsee varmuuteen! Jopas pääsi: se sieppaa\ntulitikkulaatikon kamiinin komerosta. Se heittää esineen ihmisen käteen\ntai jalkoihin, saa palkintonsa ja haukkuu innosta: tahtoo uudestaan\nleikkiin, joka on sille työtä.\n\nTällaisilla ajanvietteillä masennetaan ja hämmennetään pois mielestä\nsitä kauheaa vihollista, jolla on narrillinen nimi _Weltschmerz_.\n\nKoiralla leikkiminen on silloin avuksi.\n\nMutta välistä ei Raikaan, tämä hieno ystävä, hienoin, koska on sanaton,\nauta. Eihän sellaisessa kukaan voi toista auttaa.\n\nJa kumminkin isäntä hakee siihen apua!\n\nEräillä hetkillä käy Rai hänelle kovin tärkeäksi. Mystillisen\ntärkeäksi.\n\nJa tästä johtui seuraava tapaus, joka on kennelmiehistä mitä\nnaurettavin, varmaan suorastaan halveksittava.\n\nIsäntä loikoo sohvalla. Onhan herroilla vaivansa! Miestä, jonka ei ole\noikeastaan pakko tehdä mitään, sillä kaikkein tärkeimmän, leivän,\nhankinta on verrattain helppoa, tätä miestä kiusaavat ikävyys ja se\näskeinen vamma, jonka nimeä ei kannata enää mainitakaan. Se on uudelle\npolvelle epämiehekäs asia!\n\nKamari on puolihämärä. Heinäkuun aurinko kuultaa ulkona ihanasti,\nsattumatta kuitenkaan sisään... Taivas siellä säteilee, ikäänkuin\nsähköilee.\n\nRai loikoo sohvan vieressä permannolla.\n\nSilloin tekee isäntä sellaista merkillistä että kutsuu poliisikoiran\nhyppäämään seuraansa sohvalle:\n\n\"_Hopp! À la hopp_!\"\n\nKäskee sen viereensä keveän peitteen alle.\n\nJa Rai hyppää. Se näyttää isännästä ensin hämmästyneeltä, niin, se\nvitkastelee. Sitten se hyppää ylös. Se pujahtaa peiton alle ... isännän\nviereen -- hulluna ilosta: se ojentautuu takajaloin suoraksi kuin\nihminen, joka nauttien vetäytyy ystävän luo nukkumaan kylki kylkeen.\nNiin, se puree hellästi isännän käsiä, korvia, nenää. Se urisee,\npiehtaroi ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia aistejaan. Ei uskoa\ntodellisuutta todeksi: päästä ihmisen, isännän viereen nukkumaan! --\nYhä se piehtaroi, potkii, yrisee. Ja viimein laskee päänsä isännän\nkäsivarrelle ja -- huokaa yhtä mittaa, yhä uudestaan, niinkuin rintaa\npakahduttaisi.\n\n-- Oi onnea! Ihmisen vieressä!\n\nJa sitten se makaa hyvin siististi, liikkumatta. Ja samalla virkkuna:\nvalmiina aukaisemaan silmänsä heti kuin pieninkin merkki annettaisiin,\n-- valmiina kuuntelemaan tarkoin teetettäisiinkö jotain tai uhkaisiko\nehkä jokin vaara -- sitä itseään ja isäntää.\n\n\n\n\nMitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan\nmitään.\n\n\nMikä vaara tässä uhkaisi?\n\nJa mitä Railla olisi tekemistä?\n\n\"Rai-parka! Minun käy sinua sääliksi. Olet joutunut isännälle, joka ei\nvoi antaa sinulle edes kuvitelmaa elämän tärkeydestä. Ja ehkä siihen\nlopullisesti lienee syynä isännän -- laiskuus!\n\n\"Rai-parka, tuomittu samaan, tosin mukavaan, mutta välistä melkoisen\ntuskalliseen seisahtumiseen kuin isäntäsi itse.\n\n\"Siinä poliisikonstaapelin laatimassa aapisessa, jossa siteerataan\nGoetheä ja keisari Wilhelmiä, sanotaan, että koira tarvitsee liikettä,\ntyötä ja hommaa ettei se ruumiillisesti ja sielullisesti surkastuisi.\n-- Se paikka soveltuisi ehkä isäntääsikin. -- Mutta kuinka saattaisi\nhän toista kasvattaa? Sanoohan keisari Wilhelm että ken tahtoo sitä\ntehdä, hänen tulee itsensä saada kasvatusta!\n\n\"Kuka isäntääsi sitten kasvattaa? Tuleeko siitä hommasta mitään?\n\n\"Hänen oma järkensäkö?\n\n\"Mihin ovat ihmiset järellään päässeet? Samaa myllyä tässä on eletty\nmaailman alusta asti.\n\n\"Työtä ja liikettä siis pitäisi sinulle olla, Rai! Liikettä: kävelyitä\nmetsissä, joissa ei ole isännän mielestä enää mitään uutta näkemistä.\nEi uusia maisemia. Ja -- vaikka pääsisin Indiaan, en enää sinne menisi,\nuskoisin sen maistuvan -- liian vanhalta, nähdyltä. Olen saanut --\nliiaksi matkustaakin. Olen saanut maistaa yhtä ja toista...\n\n\"Mitä kuvittelet metsästä löytäväsi, Rai? Siellä ei ole sinulle muuta\nriistaa kuin ehkä joku myyrä, päästäinen tai kissa. -- Ja olisipa tämä\nminulle näky: sietää sinun taas repivän luonnon julmassa vimmassa\nmyyrää tai sisiliskoa, kiusaavan sitä pelkästä julmuuden halusta! Sillä\nsinä olet liian hieno syömään _nälkääsi_ moista moskaa.\n\n\"Ei, sitä sallimaan en ole vielä oikein alentunut.\n\n\"Sinulle en voi tarjota työtä, Rai. _Meillä_ on nyt suuri työttömyys.\nSe on _meidän_ yhteiskuntamme ehkä ankarin ja mullistavin kysymys.\n\n\"No niin, saattaisinhan tosin tarjota sinua poliisikamarin\npalvelukseen: ottaisimme kiinni sen ja sen varkaan, jätkän,\npuukkosankarin, oikean suomalaisen. Kyllähän niitä Suomessa vilisee --\nsuomalaisia!\n\n\"Se olisi oikea teko. Ja siihen isännälläsi _olisi_ aikaa!\n\n\"Hänellä on yleensä aikaa liiankin paljon.\"\n\nMutta isäntä keksii itselleen sen verukkeen, että poliisikamarilla on\noma koiransa, oma paimenkoira Carlo.\n\n\"Sekin tie on siis tukittu.\n\n\"Sinun täytyy muuttua lopullisesti poliisikoirasta -- kamari- ja\nsohvakoiraksi. Poliisit ja Carlo vartioivat meitä kyllä.\n\n\"Ja isäntäsi kyllästyy ainaiseen kävelyyn ja leikkimiseen.\n\n\"Sohvakoiraksi! Surkastumaan! Se on kohtalo, johon sallima on suonut\nmeidän päästä.\n\n\"Mutta kipeältä se tuntuu. Haikealta ajatella, mitä varten tässä sitten\nollaan olemassa.\n\n\"Tekisi mieleni avata itsellenikin uusi elämä. Mutta mistä saan\nkoiraisännän, joka minut siihen pakottaa?...\n\n\"Elämään -- kenties niiden hyväksi, joilla ei ole edes aineellista\nonnea.\n\n\"En siihen jaksa, kurja mies.\n\n\"_Siksi_ kärsin. Ja _siksi_ vedän sinut viereeni sohvalle, Rai!\nAjatellen ja säälien luonnotonta, mukavaa elämääsi, Rai-parka! Hiljaa\nhivuttavaa kohtaloasi.\n\n\"Tunnen sinut kohtalotoverikseni, koira!\n\n\"Sen tähden yllytän sinut hyppäämään viereeni leposijalle ja silitän\nhellästi päätäsi. Tahdon tähystää silmiisi, joissa kuultaa sama\naprikoiva, ulkonaista huolta puuttuva ja kumminkin tuskallinen ihmetys\nkuin varmaan minun omissanikin. Painan päätäsi olkaani vasten, säälien\nsinua kipeästi kuin omaa itseäni. Säälien etten jaksa sinua auttaa, --\nkun en itseänikään jaksa. Onneton: sidottu kohtaloon minun kauttani.\"\n\nKennelmiehet tälle kyllä nauravat. Ja metsästäjät, jotka ovat\nmielestään kehnoja elleivät henno ampua omaa koiraansa, jos se ajaa\nhuonosti. \"Mutta -- mikä ei olisi maailmassa naurettavaa?\" sanoi isäntä\n-- vielä siihen aikaan.\n\n\n\n\nUusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, mikäli ihminen hänen\nhuomioitaan huomaa.\n\n\nNiin kuluteltiin emännän ja isännän kanssa yhdessä tätä rauhallista ja\nsalaa välistä tuskallista elämää, jossa Railla oli vielä vähemmän\nvaihtelua kuin esimerkiksi isäntä saattoi tai halusikaan itselleen\ntoivoa.\n\nKoira, jalojen ja aina niin sanoaksemme sankarikuolemalla loppuvien\npetojen jälkeläinen, kuinka vähän sille kertyi ulkonaisia iloja! Tai\noikeastaan kuinka paljon!\n\nPaljon: sillä niin syvästi näytti se kiintyvän noihin vähäisiin\niloihinsa.\n\nJa miten tarkoin se melkein ensi kokemuksestaan muisti sekä tulevat\nilot että surut.\n\nSe on toki iloista suurin, kun isäntä ottaa ylleen kuluneen takkinsa,\nvetää jalkaansa kömpelöt saappaat ja sanoo:\n\n\"Nyt lähdetään!\"\n\n-- Silloin päästään kävelylle, maanteille ja metsään.\n\nTuskin se sana kuuluu, niin Rai kallistaa päänsä vinoon, kuten on\nvarmaankin koulussa liinan eli talutushihnan nykäisystä tottunut. Se\nkuuntelee, tummanruskeat silmät tarkastavat puhujaa terävästi. Ja\ntuokion päästä alkaa se hoputtaa, hyppiä.\n\nKävelylle! Maanteille! Tai vielä paremmin metsään, sillä maantiellä\njoudutaan ainaiseen rähäkkään autojen ja hevosten tähden, joiden\nkimppuun Rain täytyy suin päin karata.\n\nMetsään! Täydelliseen vapauteen! Alkumatka tosin vitjoissa, joissa ei\nsaa riuhtoa eikä kiskoa, vaan pitää kävellä kepsutella kauniisti ja\nsäntillisesti. Astella aivan tässä isännän vieressä, pää hänen polvensa\nkohdalla. Oma tahtonsa tyystin hilliten ja maltillisesti masentaen ...\nMuuten häpäisee koira itsensä ja saa rangaistukseksi rapsun\nraipastakin.\n\nMutta sitten lopulta metsässä oikein vapaana!\n\nEnsin ei Rai tietysti sitä iloa tuntenut. Ei siis isännän lausumana\n\"lähteä\"-sanaa ymmärtänyt: vietiin minne vietiin.\n\nMutta sen sanan merkitys painui heti mieleen. Silloin kuin se\nlausuttiin, lähdettiin ulos, päästiin samoamaan poluille, nummille,\nkallioille ja soille, jotka ovat Raille aina ihmeitä tulvillaan, --\nniinkuin koko maapallo nuorelle ihmiselle.\n\nSeuraavan kerran kävelylle ja puiden humisevaan kätköön hankittaessa\nRai jo tietää melkoisen selvästi, mitä merkitsee tuo yksi ainoa kaunis\nsana: \"Lähdetään!\"\n\nKolmannella, neljännellä kerralla tieto siitä salaperäisiä lupauksia\nantavasta pikku sanasta vahvistuu. Se sana merkitsee kahleitten\nkirvoittamista, -- vaikka juuri silloin pannaankin kahleet aluksi\nkaulaan, eikä niitä joskus koko matkalla hellitetä, jos kävellään\nmaantietä, autojen ja hevosten vitsauksella täytettyä. Mutta pelkkä\nvapauden toivokin on vapautta, autuutta!\n\nIsäntä tai emäntä lausuu nyt eleettömällä äänellä tuon sanan, tai\nvirkkaa sen ikäänkuin itsekseen: kohta koiran kaunis, viisas pää\nkeikahtaa vinoon ja sen suuret ruskeat silmät katselevat äärimmäisen\ntarkkaavasti ihmistä silmiin:\n\n-- Mitä sanoitkaan? Ethän vain sanonut että lähdemme? Olen hyvin\nvalmis...\n\nPian ei sitä sanaa tarvitse lausua kokonaankaan.\n\nRiittää pelkästään yksi tavu:\n\n\"Lä...\", niin Rain pää kavahtaa ylös keskellä nukkumistakin, silmät\ntähtäävät vakavina isäntää tai emäntää, koira on kepsahtanut makuulta\npystyyn.\n\nJa kun se tunnussana tai -tavu vielä kerran toistuu, mikä riemu! Mikä\nonni palvelukseen ja iloon kutsutulle! Juoksu ovelle ja siitä takaisin!\nMikä hoputtaminen, hillitön kuin pienen lapsen, jolle kaiken täytyy\njoutua valmiiksi heti, aivan tuossa paikassa. Eläin on kuin --\nkolmivuotias lapsi:\n\n-- Joudu! Heti! Joutukaa! Pistäkää minut kahleisiin: vapauttakaa minut!\n\nIlon kiiltely koiran silmissä. Ja ilmeinen nauru suulla!\n\nJos isäntä vielä leikillään piiloutuu, mikä vimmattu ja kujeileva\nvingunta, kirkas haukunta! Äänen erottaa sen soinnusta kujeilevaksi, se\non kimeää, vikisevää, hieman naukaisevaa. Tietäähän Rai että tämä\nisännän vehkeily on leikkiä, mutta hiukan ilkeää leikkiä.\n\nSitten muistaa Rai että vitjat tai talutusremmi kuuluvat aina\nlähdettäessä asiaan. Eteisessä huomauttaa se niistä: hyppii niitä\ntavoitellen seinälle, näyttää niitä kuonollaan:\n\n-- Vitjat, vitjat! Ne on välttämättä otettava mukaan. Muuten ei\nkävelystä tule mitään.\n\nEntäpä jos isäntä teeskentelee yhä pahemmin: ettei hän muka Raita\notakaan seuraansa, vaan komentaa poliisikansan kielellä:\n\n\"_Ablegen!_ Sinä jäätkin kotiin!\"\n\nJörösti, kylmästi.\n\nUskooko Rai sitä?\n\nKyllä se vaistollaan huomaa, milloin tosi on kysymyksessä.\n\nSilloin kuin isäntä ainoastaan laskee leikkiä, asettuu se tosin maata\nlattialle, mutta loikoo läähättäen, silmissä ilveilevä ja innosta\nkuumeinen kiilto. Ja sen mustat, nystyräiset huulet ovat selvästi\nnaurussa. Varmuuden vuoksi on se nyt erikoisen tottelevainen, -- kuin\nlapsi jouluaattona. Se koettaa odottaa, se nauraa:\n\n-- Tottelenhan minä... Näetkö, miten kiltti ja nöyrä juuri nyt olen ...\nettä pääsen mukaan. Armahda jo, älä viitsi enää kiusata minua! Avaa\novi... Tämä leikki käy jo liian julmaksi. Tiedänhän että sinä kuitenkin\notat minut mukaan, että kieltosi on suloista leikkiä.\n\nJa -- sitten lopulta mennäänkin.\n\nToisilla kerroilla ei mennä, vaikka isäntä pukeutuisikin sarkatakkiinsa\nja saappaisiin.\n\nIsäntä tahtoo kävellä yksinään, koira, joka välistä vetää liian kovasti\nvitjoista, etenkin auton nähdessään, kiusoittaa isäntää. Rai tutkii\nkävelypukuisen ilmeitä, mutta ei oikein jaksa ymmärtää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ainakaan silloin _ei_ lähdetä, kun isäntä työntää kaulaansa\nvalkean kaulapannan, pukeutuen sitä ennen parempiin vaatteisiinsa ja\nharvinaisempiin kenkiinsä. Silloin ei isäntä koskaan sano: \"Lähdetään.\"\n\nSilloin täytyy Rain todellakin tyytyä jäämään kotiin.\n\n-- Panta kaulaan herralle merkitsee herran lähtöä ulos ilman koiraa.\nMutta kun koiralle pistetään kaulus kaulaan, -- se on nimittäin alettu\njo ottaa siltä sisällä pois että sen olisi mukavampi viettää aikaansa,\n-- niin, kaulus koiralle merkitsee lähtöä kävelylle, ilonpitoon.\n\nHeti kun Rai huomaa isännän kädessä ihmiskauluksen, tarkastelee se\nlyhyen tuokion isännän hommia ja hyppää sitten sohvalle makaamaan.\nOnhan se siihen vähitellen saanut luvan. Kunhan välttää vain salin\nsohvaa ja tuoleja, -- eikä se niille koskaan mene: se on kielletty! Nyt\nse kääntyy kieppuun, pitkäaikaiseen makuuasentoon, painaa leukansa\ntiiviisti sohvaan, -- närkästyksen ja suuttumuksen merkki, -- ja\nmurahtaa:\n\n-- Lähdet taas. Jätät yksin. Kyläluuta olet... Et huoli mukaan.\n\nSen on käynyt ikäväksi olla ilman isäntää. Ikävä on isäntää silloinkin\nkun emäntä jää kotiin.\n\nVälistä niinkin ikävä, että se hermostuu emännän lohdutuksista ja\nhyväilyistä, ja puraisee emäntäänsä: -- Miksi en saa rauhassa ajatella\nisäntääni?\n\nNiin on välistä.\n\nMutta yleensä: hätäpä vielä vaikka isäntä lähteekin! Jäähän emäntä.\n\nPaljon pahemmin käy, kun emäntäkin lähtee.\n\nSilloin ei sohvalle hypätessä enää murahdeta tyytymättömästi harmista.\n\nSilloin siinä huokaistaan, syvästi, -- oikein _todellisesta_ ikävästä.\n\nSilloin ei nosteta kuonoakaan, vaikka sokerilla houkuteltaisiin, --\nniin on surullista ja raskasta jäädä ihan yksin.\n\nKuluu jonkin aikaa, ja Rai huomaa isännän lähtöaikeiden laadun jo\npaitsi kauluksesta myöskin partaveitsen käsille ottamisesta.\n\nMuuta ei tarvita kuin nähdä erehdyksessä se veitsi, niin kupsis\nsohvalle, ja tyytymätön urahdus:\n\n-- Taas lähtee, ei kelpaa ottaa mukaan!\n\nJa emännän lähtö jälleen ymmärretään käherryssaksista ja spriilampusta:\nkupsis sohvalle, ja mörötys.\n\nMolempien, sekä emännän että isännän, poistuminen todetaan sitten\nkaikenmoisesta muustakin: toisesta leningistä, toisten kenkien\nkiilloittamisesta, yleensä koko käytöksen merkillisistä, Raille\nvastenmielisistä salavivahteista. Nyt ei sarkatakkikaan ja saappaat\ntakaa mitään: täytyy tutkia isännän _ilmeitä_. Ja ne aavistetaan,\nnähdään hyvin pian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKumpaisenkin ihmisen lähteminen on, kuten sanottu, kaikkein vaikeinta.\n\nEnnenkuin kiivetään sohvalle, anellaan vielä kerta. Niitä silmiä!\nKuinka ne ruskeat, suuret silmät, jotka ovat kuin ihmisen, ovat nöyrät,\nlohduttomat.\n\nNe ovat aivan sameat, niissä näkyy sielu:\n\n-- Tiedän kyllä että teidän täytyy lähteä. Ja että ikäänkuin hylkäätte\nminut... Hennotte minut jättää! Minulla on niin sanomattoman ikävä\nteitä, kun menette molemmat! Mutta ettehän unohda -- halpaa, nöyrää\nkoiraanne? Tulettehan pian takaisin? Sitä vain odotan. Sitä ennen minä\nen syö enkä juo. En voi koskea herkkuihin, joita ystävällisesti\njätätte. Mitä ne minulle merkitsevät, kun te olette poissa?\n\nSitten Rai kiipeää hitaasti sohvalle. _Hitaasti_. Pää, joka surusta\npannaan hieman sohvan reunalta riippumaan, ei liikahda, vaikka sitä\nkuinka silitettäisi. Tuskin silmäkulmien keltaiset pilkutkaan, nuo\nikäänkuin pyöreällä siveltimellä pistetyt kultaläiskät, värähtävät.\nEikä enää tyytymätöntä murinaa: vain viheltävä, tuskallinen pihinä soi\nkuonosta. Tai purkautuu joku huokaus, hyvin harva, mutta syvältä,\nsyvältä rinnasta.\n\nSilmien ilme on vakava, kovin päättäväinen, kun sanotaan:\n\n\"Odota, odota! Kyllä tullaan, vahdi kotia! Vahdi, vahdi!\"\n\nRai kuuntelee typisteltyjä korviaan värähdyttäen, kuonoaan nostamatta.\n\nJa varmaan se vahtii, vartioi, -- vaikkei tähän huvilaan, jossa ei\nkultia kulise, liioin tarvinnekaan varkaita pelätä.\n\nRai vartioi, niin ajattelevat nämä pikku ihmiset. Sillä tuskin ovat he\npoistuneet ovesta, niin koira hyppää sohvalta pöydälle; ikkunasta\nnäkyvät nyt ulos sen ikäänkuin mustalla naamiolla peitetyt ja siten\nmystilliset, julmanmuotoiset kasvot.\n\nTiedetään, että jos ken vieras tulee pihalle, alkaa koira haukkua,\nselkä yhtenä ainoana pystyyn piikitettynä harjana, ja se antaa isojen,\nilkeäin hampaittensa näkyä.\n\n\"Katsos mokomaa haukkumakonetta!\" sanovat ohitsekulkevat sällit ja\nkiroilevat suurella taidolla.\n\n\"Oikein peloittaa\", kertoi kaupustelija. \"Ajattelin että -- kunhan ei\nvain ruutujen läpi ryntäisi ulos!\"\n\nKukapa tietää, vaikka Rai olisi täten jonkun varkaankin pihalta pois\npeloitellut.\n\nVihasta se kyllä siellä ikkunassa haukkuu.\n\nMutta kyllä se haukkuu pelostakin.\n\nValoisana aikana karjuu se aina ikkunassa, jos näkee tai kuulee jotain\nliikettä pihalla tai puutarhassa. Ärjyy karvat pystyssä: selkä kuin\nsuunnaton kenkäharja. Mutta on huomattu, että se haukkuu ihmisten kotoa\nlähdettyä pimeässä, vaikkei liikettä kuulisikaan, ja että sen harjakset\novat silloinkin pystyssä. Ilmeisesti pelosta...\n\nJa ehkä surukin karmii sen pintaa niin että suka pystytetään.\n\nIlta hämärtyy, -- ja, oi synkeyttä, jos ei koiralle ole muistettu\nlähdettäessä sytyttää lamppua! Sekin onnettomuus välistä sattuu:\nemäntä, koiralleen liiankin hellä, unohtaa sen. Silloin Rai karjuu\npimeässä kahta uhemmin kuin valoisassa. Hellittämättä. Surkeaan\näänenmurtumiseen asti!\n\nVarsinkin jos joku outo käy portaissa kolkkimassa, ovikellon nastaa\nhyrräämässä.\n\nMutta oman väkensä askelet se pian tuntee!\n\nTuskin osaavat emäntä ja isäntä hiipiä niin hiljaa ylös portaita ettei\nhaukku, joka melkein keskeytymättä heidän poissa ollessaan raiutti\nhuvilakukkulaa, vaikene. Ja sitten kajahtaa sisältä heleitä\nriemunkiljahduksia. Hätäisiä! Maltittomuudesta tuskallisen kimeitä.\n\nNyt näpräytyvät monien ovien lukuisat lukot auki. Yksi toisensa\njälkeen. Nyt tervehtivät ihmisten äänet jo keittiöstä iloisesti. Ja\nsitten pääsee Rai luokse. Se ryntää kimppuun. Loikkaa vuorotellen\nkumpaakin ihmistä vasten. Suutelee hätäisesti nuolaisten heidän\nmolempien käsiä. Pureskelee joskus korvia. Tai yltyy hyökkäilemään\nmielettömänä edestakaisin.\n\nLopulta se vain seisoo edessä ja katselee, ilojuoksusta väsyneenä,\nomiaan ihailevasti silmiin.\n\nSe katselee suorastaan jumaloiden!\n\nJälleen niitä silmiä! Nuorukainen, viaton poika tai neito, joka on ensi\nkertaa rakastunut ja kohdistaa armaaseensa katseellaan sielunsa koko\nnöyrän, palavan, kipeän ja puhtaan kaipuun ja jumalointinsa, ei voi\nkatsella ihmistä niinkuin nuo -- koiran silmät: ne silmät ovat aivan\nsoikeat, ilosta, hurmautumisesta. Oikeat mantelisilmät! Ne kiiltävät\nsokeina, järettöminä, eivät tiedä mitään niin suloista ja korkeaa kuin\noma isäntäväki.\n\nNe ovat nyt yhtä autuaat kuin ne joku tunti sitten, ystävien kotoa\npoistuessa, olivat lohduttomat ja syvästi onnettomat.\n\nMenee vähän aikaa, niin Rai oppii huomaamaan isäntäväkensä paluun\nmuustakin kuin kuuluvista tai kuulumattomista askelista.\n\nVanhat maalaisihmiset sanovat, että koira tietää, tuntee, aavistaa\nisännistään paljon kummempaakin kuin heidän odottamattoman\nkotiintulonsa. Paljon pahempaakin: aavistaa muka jos heille on\ntapahtunut onnettomuus... Tietää milloin he kuolevat, tai milloin heitä\nkuolema lähestyy. Silloin ne saattavat ilmaista aavistuksensa kolkolla,\nalakuloisella ulvonnalla, kuoleman laululla.\n\nKuinka lienee, -- kansa uskoo monenmoista, sekä varmaa että epävarmaa,\nparemminkin viimeksimainittua... Mutta mahtaahan ihmiseltä olla paljon\nsalattu sellaistakin, jonka eläin tietää. Ja sitä onkin, ellei muuta\nniin seikkoja, jotka eläin tietää n.s. kuudennella aistillaan.\n\nMiksi me ihmiset ylpeilisimme? Emmehän oikeastaan tiedä mistään paljon\nmitään. Kuinka saattaisimme siis väittää mitään varmaa asioista, jotka\nmyönnämme itseltämme salatuiksi? Jospa nyt myöntyisimme uskomattomilta\ntuntuvista asioista sanomaan ainoastaan, että ainakaan me emme ole\nmokomaa ennen kuulleet...\n\nIsäntäväelle ei tapahtunut mitään onnettomuuksia. Heillä oli yleensä\nvarsin hyvä elää. Siksi eivät he voineet tehdä huomioita, näkikö Rai\nheidän onnettomuuksiaan tai aavisteliko muka niitä.\n\nMutta ainakin se pikku seikka on varmaa, että Rai huomasi -- heidän\nkotiin palaamisensa sellaisesta kuin -- raitiovaunuista.\n\nNo niin, mutta, tämähän ei ole koirassa esimerkiksi sitä kuudetta\naistia, joka auttaa sen löytämään peninkulmien päästä suoraan kotiinsa;\nsen vähemmän kai jotain mystillistä aavistelua, sellaista kuin kuoleman\nlähestymisen; vaan se on -- vain järkeä.\n\nRai sulettiin lämpöisillä ilmoilla lasiverannalle odottamaan ja\nvartioimaan.\n\nSiitä se näki raitiovaunujen liikkeet.\n\nJonkun kerran sai se lähteä pysäkillekin, -- sille, mistä sen entinen\nisäntä katosi taivaaseen, -- pysäkille, josta isäntä tai emäntä\nnousivat raitiovaunuun.\n\nJa sitten on Rai huomannut muutamia uudistuvia kertoja, -- näin\nisäntäväki olettaa, -- että tuo raitiovaunu, joka kolkkeellaan,\nräminällään ja kellonkilistyksellä herättää koiran sikeimmästäkin\nunesta, on jonkinlaisessa yhteydessä sen omain ihmisten kotiinpaluun\nkanssa. Kun vaunu rymisee lähellä, ilmestyy isäntä tai emäntä pian\nkotimäen rinteelle, jos nimittäin toinen heistä tai he molemmat ovat\nlähteneet pois.\n\nVaunun tullessa on siis katsottava ulos verannan ikkunasta,\ntarkastettava, näkyykö nyt tulijoita.\n\nRai makaa verannan penkillä parhaalla auringonpaiste- ja\ntähystyspaikalla, jonka se on itselleen valinnut. Siitä on niin hauska\nkatsella, siitä näkee ihmisiä, isoja ja pieniä, näkee kaikenmoisia\npikku tapahtumiakin, lasten tappeluita, ämmiä, hevosia... Siinä saa\najanvietettä. Ja siitä näkee raitiovaunulinjalle.\n\nMilloin Railla on joku odotettava, se pitää varansa joka kerta kuin\nvaunun ääni kuuluu. Se kavahtaa loikomasta ja kurkistaa varmuuden\nvuoksi ulos ikkunasta. Se tähystelee hyvin tarkoin, vakavin silmin\nraitiovaunua.\n\nLopulta aina! Jokaista vaunua.\n\nSitä saa se tehdä välistä tuntikausia.\n\nSe kavahtaa istumaan, tuijottaa: ei tullut odotettua vieläkään. Se\nhuokaisee ja asettuu takaisin loikomaan, yhä tuskallisemmin pihisten...\n\nJopa hermostuen niin että, -- jos isäntä on poissa, -- puree\nemäntäänsä: -- Miksi minua taas häiritään!\n\nEi tullut odotettua. Rai makaa edelleen ja odottaa.\n\nSeuraavan vaununkolinan lähetessä taas katsomaan. Nyt vaunu pysähtyy.\nRai tähystelee verannaltaan rinteelle.\n\n-- Jo tulee! Jo näkyy... Tuo pieni, kumara, harmaa hahmo on varmasti\nhän.\n\nHillitön, villi, kirkas kiljuna ilmaisee ruokasaliin, keittiöön,\nyläkertaan, että Rai tervehtii isäntää. Tai toisilla kerroilla emäntää.\n\nVälistä isäntäväki matkustaa junassa, lähtee huvilasta toista tietä.\nJos Rai näkee minne päin he menivät, ei se odota heitä\nraitiotiepysäkiltä...\n\nÄlkää pahastuko, että nämä ovat vain pieniä huomioita. Emme tarkoita\npieniä koiran huomioiksi, -- sillä ne olisivat kai suuriakin, jos\nmeillä olisi ollut silmää huomioida niin paljon ihmisenä kuin Rai\neläimenä.\n\n\n\n\nKarkuri. -- \"Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin, joka ei\nole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II\".\n\n\n    Better to reign in Hell,\n    than serve in Heaven.\n\n    John Milton, _Kadotettu paradiisi_, I kirja, 254 v.\n\nIsäntä kyhäilee kirjoituspöytänsä ääressä. Jonkinmoista ... tuollaista\nvain... On kyhäillyt pari tuntia. Koira on loikonut lähellä sohvalla.\nKääntelehtinyt. Kuorsannutkin joskus: se on uutuus, kyllä tässä talossa\nkuorsaamaan tottuu! Kuorsannut niin kovasti että on saanut jörön\nisännän vihastuneita varoituksia, oikein saksan kielellä: eihän hieno\npoliisikoira suomea tietysti ymmärrä:\n\n\"_Ablegen! Still -- snarchen_!\"\n\nKoira avaa silmänsä, kun tämä vieraskielisyydessään koomillinen\nkomennus ärjäistään.\n\nMutta totta on että se ymmärtää parhaiten sanan \"ablegen\". Ja vaikka se\nlepää jo _ablegen_-asennossaan, parantaa se nyt yhä sitä, loikoo\nhetkisen entistä tukevammin.\n\nJa -- alkaa sitten kuorsata: kohina ja korina kuuluu sohvalta.\n\nTällaista se on Raille se ihana -- kirjaileminen! Vähän väliä vihaisia\närähdyksiä, joilla sikeä, makea uni ja kuorsaus keskeytetään. Koira\nherätetään parhaasta onnesta -- ilman mitään tarkoitusta.\n\nViimein, kun Rai on jo tuokion katsellut isännän puuhailua silmät auki,\nse yht'äkkiä loiskahtaa sohvalta lattialle.\n\nSe tulee luokse, ihan pöydän viereen.\n\nSe haukottelee suorastaan demonstratiivisesti. Näkyvästi, pitkästi,\nkimeästi inisten, näyttäen kitansa koko sen syvyydeltä.\n\nSe notkistelee selkäänsä. Ojentelee koipiaan. Ryhtyy \"mylleröimään\":\nvoimistelemaan -- hieman kuin Myllerin-systeemin mukaan. Ensin\npainetaan leuka ja kaula melkein permantoon kiinni, Sydämenkuva on\npystyssä. Siinä oikaistaan ja väännellään vielä niskaa. Ja sitten\nlasketaan vuorostaan takajalat maahan, kun taas etumaiset seisovat\ntanakasti.\n\nTakajalkoja vedetään hitaasti perästä pitkin permantoa, muutama metri.\n\nJa kun nämä liikkeet on tehty, muristaan kuin kyllästynyt ihminen:\n\n-- Uh, mitä tämä toimittaa! Viisastelevaa ja vätystelevää -- muka minun\npsykologiaani. Kun pääsisi ulos, elämään.\n\n\"Oikeassa olet\", vastaa isäntä. \"Mutta älähän pahastu! Ymmärrä että\ntäytyyhän minunkin jotain tehdä. En sinua tunne. Kuka voisi kehua\n_syvästi_ toista tuntevansa? Erehdys, tyttöseni! Sitä en tavoitakaan,\nniin toivotonta. Oikeastaan tämä on minulle paljon paremmin\najanvietettä kuin muuta. Älä vain luule, irvihammas, että tätä\npelkästään rahan tähden teen! Ihmisellähän on ainoastaan yksi vatsa, ja\nsekin pienehkö, siihen ei paljoa mahdu. Vaatetuksella ja pesällä ei\nsuurta väliä. Ihmisen ei tarvitsisi ahmia nielu auki kultaa, jos hän\nolisi viisas. Mutta Midas söi kultaa niin että -- lopulta rukoili\njumalia ettei tukehtuisi... Ohoi, sekään ei maksa vaivaa, viimeisin\nihmisten intohimoista, ja siis n:o 1! Mutta ajanviete, se on toista.\nKultaa ei nimittäin kuuluta hautaan mukaan pantavan. Eikä siellä --\nmitään kaivatakaan: ei kerrassa mitään, ei edes hautapaatta, ei nimeä,\nei muistoa, ei kukkia. Ajanratto, siinä saaliimme täällä. Pelkkä\najanratto. Kuinka köyhää, tappaa aikaansa, -- tappaa ajatuksiaan!\nRiittääkin tämä nyt. Sinun on vuorosi saada ajanrattoa. Lähdetään siis!\nLähdetään! Auringonpaisteeseen tai tuttujen viidakkojen tuoksuvaan\nhämyyn. -- Apporteeraa hattu. Ja vie sanomalehdet mennessäsi alas.\"\n\nRai kahmaisee pöydältä sanomalehdet. Se riepottelee niitä yhtä hoputen\nkuin ne usein ovat kirjoitetutkin, -- kirjoitetut yleensä hetkeä\nvarten. Toinen kuvittelee kai että hän _itse_ sitten tekisi muuta...\nRai hätäilee, ryntää ovea vasten. Pääsee portaille. Juoksee alas ja vie\nkeittiön halkolaatikkoon lehdet, nuo hälytapausten himoitsijat, pikku\nskandaalien kaipaajat, tuokiotunteiden herättäjät, joilla kuitenkin\nlienee tärkeäkin ja kunniakas tehtävänsä: nykyaikaisten ihmisten\nherättäminen hoitamaan oikeuksiaan itse, -- kukapa koiranhännän nostaa\nellei se itse.\n\nSaatuaan uutiset kahvitulen sytykkeinä poltettaviksi Rai tulla jytisee\nyläkerran portaita takaisin, -- sille tarvitsee vain avata ylin ovi,\njoka pidetään kiinni... Luultavasti sillä on hattu suussa.\n\nSe nimittäin osaa kaapata nukkavierun kävelyhatun alhaalta eteisen\npöydältä, aivan itsestään. Jos sitä ääressä neuvoo, sieppaa se hatun\nyhdellä mahtavalla hyppäyksellä naulakkohyllyltäkin.\n\nNyt se tuo hattua. Riepottaa sitä reunoista. Ravistelee kunnottomasti.\n\n\"Mutta Rai!\" -- Isäntä hiukan sadattelee. \"Sinähän toit emännän hatun!\nAnna heti pois.\"\n\nPientä ottelua, eikä niin pientäkään. Jopas joutui emännän parempi\nhattu löylyyn.\n\n\"Kuinkahan nyt tästä vastaamme?\"\n\nRaille ei uskota enää tällä kertaa hatun tuomista. Painutaan yhdessä\nalakertaan.\n\nJa sitten tuo mainio sanantynkä:\n\n\"Lä...!\"\n\n\"Mennään oikeihin unelmiimme, Rai! Jonkinlaisille alkulähteille: edes\nluontoon. Ei voida äskeisissä asioissa tosiaan työllä paljon aikaan\nsaada. Ymmärrän sinut, Rai, että kyllästyt, kun toinen niin kauan\nkyhäilee, jauhaa, hioo ja hieroo, etkä sinä saisi edes ääressä\nkuorsata! Mitä tällainen on sinulle, elävälle olennolle? Rai-parka!\nMissä ovat ne ajat, jolloin touhusit työintoisena oman jumalasi,\npunakan ja pönäkän, tuikeasilmäisen poliisikonstaapelin apulaisena?\nKonstaapelin, joka siteerasi Goetheä ja muita neroja! Sait tehdä työtä:\nhaistella lurjusten jälkiä, ovelien varkaiden, hävyttömien ryöväreiden,\nehkä tunnottomien murhamiesten. _Zur Spur!_ sinua komennettiin. Se soi\nkuin sotatorvi sankarille. Vedottiin tuliseen rohkeuteesi ja\ntavattomaan voimaksi: _Wehr dich!_ Kimposit silmittömänä pakenijan\nniskaan, istuit siinä kuin kärppä kukon kaulassa kiinni. Voitit hänet,\nsiivottoman, kaadoit maahan. Jos yritti jälleen nousta, so so,\nkarkasit käteen kiinni hampailla kuin pajapihdeillä. Siinä vartioit\nsilmä valppaana, kunnes sankari saapui, pönäkkä ja punakka\npoliisikonstaapeli. -- Puhumattakaan sitäkin etäisemmistä ajoista,\njolloin olit, esivanhempiesi susi- tai shakaalimuodossa, vieläkin\nelävämpi, vieläkin aidompi, vapaampi. Olit oikea peto: söit pelkkää\nlihaa, joko veristä, omin hampain riistan kupeesta repäistyä tai\nnokkelasti varkain saatua. Vihollisen armasta, iki-ihanaa lihaa! Tai --\nhaavoittuneen petoveikkosi lihaa. -- Nyt maata hiljaisena paikallasi,\nkuunnella teennäistä estetiikkaa. Eikö siinä kuorsaisi! Inhimillisesti\non sinua kohdeltu: koiramaisesti, liian mukavalla elämällä. Sinua,\npoliisikoiraa! Olisitpa syntynyt edes piskiksi tai avuttomaksi\nsyli- tahi puuhkakoiraksi. Poliisikoiran pitäminen sisällä, sohvalla,\nsehän on eläinrääkkäystä! Mielelläni sallin siis sinulle sen kuvitelman\nettä kävelyillä muka jotain tapahtuu...\"\n\nMitä siellä tapahtuu?\n\nEnintään kannetaan kiviä kilometrittäin. Uidaan rapakoissa. Jopa\nleikitellään revolverillakin: Raille suuri kiihkoutumisen hetki, sillä\nse on opetettu sen aseen laukauksesta ymmärtämään että on karattava\njonkun roiston kimppuun. Nyt se karjuu ja kiehuu vimmaa, kun revolveri\nojentuu puunrunkoa kohti. Ja se hyökkää kiinni leppään:\n\n-- Minut lunastaneen siankinkun kautta, minä puren lepän kappaleiksi!\n\nSe raivoaa, puree paksunkin oksan poikki, -- niinkuin se kenties ennen\nsai tarttua rikollisen ranteeseen.\n\nSitten ... takaisin sisään, kotiin. Kuorsaamaan, -- turmeltumaan!\n\nIsännältä ei vaadita suinkaan paljoa ymmärtääkseen miksi Rai joskus ei\ntule aivan heti takaisin ulkoa, kun se sinne lasketaan. Välistä\nsellaista myöhästymistäkin sattuu.\n\n-- Olisi silloin tällöin päästävä vaikkapa edes -- roskapaikoille,\nmissä saa tehdä oman mielensä mukaan jotain. Ottaa sieltä luita tai\nnahkariekaleita itse! Kaivella itse, rypeä työssä. Penkoa oikein\nomaansa. Syödä omaansa, nauttia omasta saaliistaan. Olla oikein omassa\nilossaan, ilman hyvän ihmisen lauhkeaa armoa.\n\nSiitä syystä, mystillisen, voittamattoman \"paheen\" ajamana, lähtee\nJakkerintytär siis välistä tunkiolle. Ei usein, mutta joskus atavismi\nvoittaa. Yleensä hän on tottelevainen. Entä kuinka nirsu ruokiin\nnähden! Tai herkkusuu: on oppinut juomaan huvilassa kahvia mustana,\npelkän koffeiininautinnon vuoksi. Ja lihapalansa päällä se nauttii\nranskalaista sinappiakin...\n\nMutta nyt maistuu tunkio!\n\nKerran Rai ei tullut ulkoa heti takaisin. Tämä oli ensi kerta.\nLuvallisen käyntinsä ohella se oli livistänyt.\n\nNyt se oli viipynyt jo kaksi tuntia. Sydänyö lähestyy tuossa paikassa.\nSiitäkös emännälle harmi. Surusta emme vielä viitsi puhua. Ja\nisännällekin harmi.\n\nNeuvottomuus hiipi jo sydämiin.\n\nVihdoin se lurjus palasi: nyt se haukahti ulko-oven takana iloisesti ja\nraisusti niinkuin ainakin milloin sen asiat olivat _all right_.\n\nSe oli, kuten sanottu, viipynyt ensi kertaa luvattomasti.\n\nOvella annettiin sille uhkaus pölyviuhkasta. Ainoastaan uhkaus,\nhuomatkaa: siihenhän ne emännän kuritukset aina loppuvat. Siksipä Rai\nemäntää pureekin, kun on hermostunut. Emäntään saa huoletta puskea\nkiukkuaan, isäntään ei; isäntä on kuin kiukkuinen koira!\n\nMeni muutama viikko. Sitten Rai erehtyi jälleen vähän viipymään. Ei\ntosin enää kahta tuntia, vaan parikymmentä minuttia. Vähän, vähän\nvain... Edellisellä kerralla oli heristetty pölyviuhkalla ja sanottu\nrakkimaiseksi koiraksi, joka ei ole saanut sivistystä.\n\nSe on siis nytkin myöhästynyt. Mutta muistaen edellisen tapauksen, ei\nse enää uskalla pyrkiä rehellisesti sisään, kovasti ja iloisesti\nhaukkumalla.\n\nEi, kauan, monta minuttia, on se jo kävellyt hiljaa edestakaisin\nkuistilla. Kävellyt, hissutellut, kuunnellut mitä sisällä ehkä\narveltaisiin... Ja pelännyt kovasti. Mutta lopulta se vinkuu kuitenkin\nsen verran että sisään kuuluu.\n\n-- Jospa tulisivat avaamaan ovea sattumalta. Silloin livahdan sisään,\nenkä ole tietävinänikään, Menen pöydän alle ja murjottelen siellä.\nTuntoni on nyt kyllä huono, kovin huono. Se muistuttaa, kalvaa ja\nnalkuttaa että viivyin tänä iltana luvattomilla teillä. Huh, tunkiolla.\nSe oli hyvää. -- Eivätkö ne jo satu tulemaan kuistille?...\n\nRai kävelee, hissuttelee, vikisee hiljaa.\n\nJa vasta viimeisessä epätoivossaan, kun kylmäkin tulee, se haukahtaa.\nSilloinkin heikosti.\n\nOvi avataan lukemattomista ruopeistaan. Rai sukellaikse eteiseen.\nTuskin ennättää ihmisen lätkäys takalistoon osua:\n\n\"Hyi sinua! Tunkiolla taas, kauhea koira! Ei missään ole koskaan nähty\nnoin rumaa ja joutavaa koiraa! Kukaan ei uskoisi että poliisikoira voi\nalentua noin roskamaisesti. Ja kannattipa tämä! Huomenna olet taas\nkipeä rotanlihasta ja mistä lienetkin...\"\n\nHäpeä tuli. Rai on livistänyt pöydän alle. Sieltä se tirkistelee pää\nkuurussa ja vuoroin murisee ja vuoroin lipoo hätääntyneenä kieltään. Se\nlipoo nolona ollessaan kielellä huuliaan.\n\nSitä pilkataan, nolataan edelleen. Osoitetaan sormella. Se aikoo\npuraista, kimmota pullikoimaan, puolustautumaan.\n\nMitä se auttoi? Ei voi purra nyt! Ja yhä isäntäväki nauraa, hohottaa,\npilkkaa. Se saa Rain silmät viimein pyörimään surusta sekavina päässä.\nEi tiedä enää mitä tässä tekisi...\n\nSitten lepytään ja annetaan anteeksi. Ja kaikki kodissa on jälleen niin\nhyvää. Oikea paradiisi.\n\nMutta -- kuitenkin Rai jonkun ajan kuluttua jälleen karkaa, vaikka vain\nlyhyeksi tuokioksi, ei niin pitkäksi aikaa kuin ensin. Täytyy langeta,\ntäytyy karata!\n\nSiinä ei auta se että jo parilla kerralla oppi tuntemaan seuraukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeat koiramiehet sanovat että on lapsellista puhua koiran järestä,\najatuksesta. Jostakin muusta on kysymys: koirakirjatkin selittävät että\nkysymys on muistista, toistuvasta kokemuksesta.\n\nMitä tieteellistä saivartelua tämä lienee? Ja mitä se itse asiassa\nmerkitsee?\n\nHyvä muisti ja jokaisen entisen kokemuksen varteenotto nykyisissä\ntilaisuuksissa omaksi edukseen ja varovammaksi muuttuminen, eivätkö\nnämä ominaisuudet sitten ole -- järkeä?\n\n\"Varsin heikkoälyisenä isäntänä sallin sinulle, Rai, pienen annoksen\nselvää, kirkasta järkeä... Tai sielua: kenties se on sama kuin järki,\nkoskapa kerran esimerkiksi taivas on luvattu ainoastaan järellisille\nhyville olennoille, ihmisille. Niin, sen nojalla, että uskon sinua\nhiukan järelliseksi, -- ja hyvähän olet, ainakin etusi mukaan, niinkuin\nihminenkin, -- ennustaisin sinulle pienen sohvannurkan paradiisissa.\nTai koska sinusta roskankaatopaikkakin on välistä parempi kuin\nesimerkiksi nykyisen elämäsi taivas, uskon sinulle siellä joka aamu\npienen punertavan kasan niiden mustien olentojen lihaa, jotka\nkärventyvät tai kärventelevät toisia taivaan lattian alla. Ne olennot\nlienevät sinusta varmaankin nokikolarin tai kirjeenkantajan näköisiä.\nNokikolari! Kuinka mokomaa katolla kolistelijaa vihaat! Vihaat kuin --\npaholaista. -- Ja konttikainalo jälleen tunkee kotiin joka aamu\njoutavia papereita. Hänkin on paholainen. Osaa ihmeitä temppuja:\ntyöntää uutisensa ja kirjeensä läpi seinän: kirjeluukusta.\"\n\n\n\n\nKosijat. Sulhasia paljon: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Tipsa,\nGolgat y.m.\n\n\nRakkaus, -- tarkoittaisimme tällä sitä, jota kielessämme tulkitaan\n_lempi_-sanalla, vaikka sekin vastaa käsitettään yhtä huonosti kuin sen\nvastakohdaksi lähinnä soveltuva: se rakkaus, jolle latinalainen\n_caritas_ on sukua. Rakkaus, -- no niin, liian vanha asia!\n\nLiian vanhanaikaista -- vanheneville.\n\nJa kuitenkin uutta -- nuorelle.\n\nRakkaus, riemuisa ja tuskallinen. Ihana ja nolaava.\n\nSilti petos, joka häikäisee aikanaan. Tarkoitamme sitä, joka tulkitaan\n_lempi_-sanalla.\n\nVanhenevalle niinkuin ehkä kaikki muu: huokaisee helpotuksesta, kun sen\nhäikäisystä viimein pääsee.\n\nJos se nimittäin ei ole läheistä sille, jota sana _caritas_ hiukkasen\ntulkitsee.\n\nOhoi, mitä tämä koiraan kuuluu?\n\nNo niin, se ainakin siihen kuuluu että viime yönä satoi ensimmäisen\nlumen. Puhtaan, raikkaan lumen, jossa koiran kuono, ihmiselle\nherkkyyden ihmelaite, aivan kuin näkee monenmoisia merkkejään. Lukee\nniitä tarkemmin kuin paljaalla maalla. Siihen lumeen on hyvä jättää\nkirjeitään, omia merkkejään.\n\nNyt päivällä se lumi sulaa. Ja mitä uutta tulee, on räntää: raskaita\nlumenrepaleita, ilkeitä, tarttuvia hiutaleita jääkylmän veden seassa.\n\nTaivas kuin harmaa, risainen riepu. Sen rei'istä räntää valuu.\n\nMutta tämä on Rain kosinta-aika. Tuon -- lemmen aika, tuon\nhöperryttävän leikin. Mesikuukausi. Hunajakuu. Kuherrusta ja\nsilmänvilskettä! Sulhojen kilpakisat ja ansiotyöt.\n\nSiitä ei nyt vain pääse, enemmän kuin kellon vetämisestä ajallaan.\n\nHilpeät häät, -- joista ei tule kerrassa mitään!\n\nMiksi Rai-parkaa vartioidaan kuin lohikäärmeet?\n\nMiksi se on -- kuin musta odaliski? Nunna. Jumalansa ääressä istuva\nvestaalitar. Haaremin sulttaaninna, jonka suuret ruskeat silmät näkee\nainoastaan verannan ikkunaristikkojen takaa ja silloinkin\nvilahdukselta.\n\n\"Eläinten myöjäksikö tässä\", sanoo pikku isäntä, josta \"asutuskysymys\"\nei ole tärkeä. \"Eukkoseni, tahtoisitko pikku hauvoista 1,000 mk.\nkappaleelta?\"\n\n\"Mitä niillä rahoilla?\" siinä vastaus.\n\n\"Vaihtaisitpa silkkinahkat esimerkiksi komeaan skunkkikauluriin, --\nhienoihin haisunäätiin!\"\n\n\"Ei tarvitse eukkosi sellaisia koreuksia...\"\n\n\"Sitä minäkin! En minäkään...\"\n\nIsännällä ja emännällä nyt on kerran vastenmielisyytensä Merkuriusta\nkohtaan. Hänen ammattinsa ei tunnu _oikein_ työltä.\n\nNo, mikä esimerkiksi isännästä sitten on muka työtä? Positiivista,\nreaalista, välittömästi tuntuvaa, hyödyllistä?\n\n\"Myödä penikoita -- melkein sama kuin elättää kaniineja, joita tulee\nlisätä, tappaa joka päivä. Ja popsia\", inhoksuu isäntä.\n\nHän mietti hetkisen:\n\n\"Hyi kuitenkin! -- Entä sitten kuulla sellaista nälkäisten pikku\nryömijäin villiä kiljunaa kuin siellä Fransiskuksen ateljeessa. Olihan\nRailla siellä kerran pienoiset, -- tyytyköön siihen muistoon. Ei\nuskoisi mikä ääni niistä sokeista raukoista, jotka permannolla mankivat\nruokaa kohti, saattaa lähteä! Aivan kuin -- sata penikkaa yhtaikaa\nviheltäisi, voihkisi, vinkuisi, kiljuisi, valittaisi ja sadattelisi:\nRuokaa, ruokaa, maitoa! Eipä sinä yönä maalarin luona nukuttu.\nPuhumattakaan muusta lisästä: Kölnin vettä, Kölnin vettä! -- Ja sitten:\nkuka ne iskisi kuoliaaksi koko kymmenjoukkoisen pesueen, jos eivät\nkaupaksi menisi, -- vaikka rupeaisimme pöhöisiksi ja paksuiksi elävän\nlihan kauppiaiksi, -- jollaisiksi emme rupea. Ei, tyly luonto-parka\ninhottavine detaljeinesi: näytämme sinulle -- pitkää nenää...\"\n\nJa Rai onkin varsin säyseä ja kiltti.\n\nNo niin, aamulla ilmestyvät epälukuiset sulhot yht'äkkiä pihalle.\n\nKirjeitä, kirjeitä, ihmiselle salaperäisiä, aivan lentää ilmassakin\nkuin radiotietoja.\n\nSinä aamuna ja siitä alkaen puikkelehtii ja juoksee, pilkistelee ja\ntirkistelee, viuhtoo, hoilaa ja torailee, loikkii ja sipsuttaa\nrakennuksen ympärillä koiria, killisteleviä, tappelua hankaavia,\nviisaita, typeriä, ovelia, tuhmia, iloisia, nöyriä ja ylpeitä\nsankareita. Nyt ne markkinat alkoivat! Nyt niitä tassuttelee ikkunain\nalla. Siellä vilahtelee sulhasten käpäliä, heiluu häntiä, vilahtelee\nkaikenkarvaisia karvoja, kaikenlaisia korvia ja silmiä.\n\nTuo tuossa! Eikö se ole -- _Ruti'bracka_ -- parempien joukossa? Se\nkillistelee pensaan takaa silmillään, jotka ovat kuin vanhanaikaiset\nkengännapit, ja vetäytyy nopsasti takaisin, jos keittiön ovea\naukaistaan. Kymmenet kerrat on se saanut päähänsä, kylkiinsä kepin\npätkiä ja niskaansa vettä. Jääkylmää vettä!\n\nKiittäköön onneaan, ettei kiehuvaa, kuten ehkä siellä ja täällä muualla\nsankariretkillään. Niin, varmaan se on kokenut sekä tulista vettä että\npyssyn syöksemiä suolarakeita. Siksi eivät vasamat, joita pikku emäntä\nkuistilta linkoaa, enää osukaan siihen: se on niin varovainen, viisas,\nnopsaliikkeinen. Minkä sille kärpälle voi?\n\nTäytyy tyytyä _Ruti'brackalle_ heristämään nyrkkiä.\n\n_Ruti'bracka!_ Ällistyttävä koiran nimi.\n\nMistä se johtuu?\n\nKatsokaas, hän ei ole mitään ylhäistä sukua. Lieneekö hänellä sukua\nollenkaan. Lieneekö edes kunnolla isäntiä? Ja jos on, ovat he varsin\nhuolimattomia.\n\nEi ole kaunis nimi se _Ruti'bracka_. Se ei ole oikein nimikään. Se on\nhaukkumanimi. Tai -- kunniamaininta.\n\nKunniadiploomiko? Aivan toisessa mielessä antoivat poliisit hänelle\nsellaisen attribuutin, kun sieppasivat hänet kerran vesikauhun aikaan\nkiinni maantieltä ja veivät putkaan. Konttoriinsa. Katselivat raukkaa\nsiinä. Laskivat leikkiä toisilleen ja eräille kyläläisille, jotka\nsattuivat sinne omia koiriaan pelastamaan:\n\n\"_Ruti'bracka_!\" -- Poliisit olivat nimittäin ruotsalaisia. \"Kyllä on\nkummallinen koira. _Mätä rakki_. Me voisimme sen myödä. Kuka tahtoo sen\nostaa? Muuten se tapetaan. Sen saa kahdella markalla...\"\n\nTuli kuitenkin nähtävästi omistaja tämänkin koiran pelastamaan, koska\nse nyt tuolla pensaan takana kuikkii ja killistelee.\n\n_Ruti'bracka!_ Se ei ole suuren suuri. Se on kuin hyvänlainen kissa.\nVartalo sillä on pitkä -- kuin juna. Väärät koivet. Toinen etujaloista,\n-- jalat ovat kaikki lyhyet, -- vääntynyt sivulle, melkein taaksepäin:\nriisitautia. Karva takkuinen. Häntä roikkuva. -- Riisitauti kuin\nriisitauti! -- Pää pieni ja punainen. Ja siinä törröttävät suunnattoman\nisot pystykorvat! Ruti'bracka muistuttaa jonkinmoista lepakon ja lasten\nleikkijunan sekasikiötä.\n\nSe on kaikenkarvainen, kaikenvärinen, karvaton ja väritön.\n\nOikea epäsikiö.\n\nOn sekin sulhanen Raille!\n\nMutta isojen yökönkorvien varjosta hohtaa kaksi ruskeaa, hyvin viisasta\ntai viekasta silmää, jotka ovat näinä aikoina hellittämättömän\ntarmokkaat. Ne silmät ovat, kuten ilmaistu, kuin kuluneet\nvanhanaikaiset kengännapit, mutta kuitenkin elämää täynnä.\n\n\"Menetkös sinäkin sieltä!\"\n\nMutta siihen ei siis osuta, ainakaan loitolta. Ja lähelle ei se tule,\nkun ihmisen näkee. Ja se näkee ihmisen aina.\n\nNäkee jo kaukaa. Ja livistää portista heti käpälämäkeen.\n\nIhminen, joka on epätoivoissaan kirjeistä, joita sulhaset jättävät,\nvihaa ja vainoaa poloista riisitautista yökköä. Sille riittää näyttää\nnyrkkiä, niin se menee matkaansa. Tosin ainoastaan hetkeksi: tuskin ovi\nsaadaan kiinni, niin yökkö rientää kirjoittamaan pienen lappusensa\novelle...\n\nEikös taas! Hänen harmaa selkänsä se jälleen vilahti portailta pakoon.\n\nJa nyt se siis pilkistelee katajapensaan takaa, kätkien itsensä niin\nvisusti että tuskin pää ja pienet silmät näkyvät.\n\n\"Menetkö, lurjus! Kiitä onneasi, ettemme rakasta pyssyjä muuta kuin --\nroistojen varalta, emmekä halua eläintä suolata.\"\n\nAina se on täällä, silloinkin kuin muut hetkeksi poistuvat. Kenen\nmustat korvat ne tuolta törröttävät? Kenen veikeät silmät ne ylös\nikkunoihin killistelevät? Ken se pistää katsellessaan kapean punaisen\nkielensä ulos suusta? Ruti'bracka, hullunkurisen pieni ja onnettomuuden\nruntelema, rohkein ja pelkurimaisin, viisain ja ovelin!\n\nMuut sulhot sitten!\n\nMiltä Parisin piiritys lienee näyttänyt? Hyväkin emäntä tästä\nnärkästyy!\n\nMutta onneksi saa kaikille muille paitsi tuolle pikku yökölle antaa\ntuntuvampaa kuria kuin nyrkinheristystä.\n\n\"Koiralle keppiä, sanoi ystävä Fransiskus!\"\n\nJa saavathan ne sitä välistä. Saavat keppiä. Tomuutusrottinkia.\nKalikoita. Kivennappuloita. Mitä käteen sattuu. Ja vettä kauhasta.\n\nKeppi lentää kuistilta väkkäränä ilmassa. Kohtaa kauniin, punaruskean\n_Joken_ lonkkaa. Arka Jokke pelästyy, häkeltyy juoksemaan pakoon...\n\nMutta suuri bernhardilainen _Jutte_: vaikka möykyttäisit hänen\nselkäänsä halolla, -- huoli emännänarvosta tekee ihmisen\nepätoivoiseksi, -- niin, vaikka möykyttäisit halolla, jota tosin ei\ntehdä, on se sama kuin et Jutteen koskisikaan ... luulemme. Se ei tästä\nliikahda. Vötys! Mutta se ei purekaan. Isot, uskolliset, hieman hölmöt\nsilmät vain alakuloisina katselevat...\n\nBuldoggi _Golgat_ on asettunut talon nurkalle kuin pronssiin valettu\nmuistopatsas. Sekään ei heitoista vingu. Mutta yritäpäs se siitä\nkarkoittaa. \"Tämä on _Golgatin_ paikka! Oma paikka!\" Siihen se on aivan\njuuttunut kiinni. Se irvistää ahdistajalle. Se uhkaa ja täyttää\ntarvittaessa uhkauksensa. Sen ruman kärsän leuat, kuin mitkäkin\nsepelikoneen musertimet, työntäytyvät eteenpäin ja näyttävät julmia\ntorahampaita. Sitä saisi tykillä ampua, -- se ei väistyisi!\n\nTällaista se on, kun on tytär talossa! Keppejä! Kiviä! Salaa tai\npeittelemättä nakattua vettä.\n\nPilkatut sulhas-raukat kärsivät sitä paitsi naurua, nolauksia,\npettymyksiä, loukkauksia.\n\nTuolla tipsuttaa _Tipsa_, valkea, mutta nyt rapainen villakoira.\n\nTuolla tulevat foksterrierit _Pim_ ja _Pom_. Kyllä emäntä kylän tuntee\ntarkemmin kuin luullaankaan. Miksi ei siis kylän -- koiriakin?\n\n\"Koirille keppiä!\"\n\nMutta se ei ollenkaan asiaa muuta. Vastoinkäymiset yllyttävät uusiin\nsankaritekoihin. Sellaista on rakkaus, senhän tiedämme.\n\nTasapeli: huvilan omistajat eivät voi estää sulhoja tulemasta, sulhot\nnäkevät sulttaanittaren vain ikkunasta.\n\nTurhaa puolin ja toisin! Turhaa nuorukaisten näytellä kauneuttaan,\nkomeita pukujaan, sileää ihotakkiaan kuten _Golgat_, hienoja tuuheita\nturkiksiaan kuten S:n Ludvigin setteri _Kekku_... Turhaan tehdä\nsankariasenteita. _Jokke_ katselee uljaasti ikkunaan ja sovittaa\nkirjettä hyvin korkealle petäjän kupeeseen: \"Tällainen poika minä olen,\n-- valitse minut, oi armoitettu!\"\n\nTurhaan kaikki: Jakkerintytär tuskin huomaakaan.\n\nLahjuksiakin tuodaan. Lunnaita!\n\nKalevalan ja muiden puolibarbaaristen aikain kosijat ostivat vaimonsa\ntuomalla taloon joko hinnan tai lahjuksia. Nyt tuodaan huvilaan --\nvanha hevosen kontti. Isännillekö? Ei nyt sentään, emme oikein siihen\najatukseen tahtoisi alistua. Kuvittelemme että se oli tarkoitettu\nRaille, -- jos se nyt oli tarkoitettu kenellekään.\n\nMutta niin vain on että bernhardilainen _Jutte_, muuten melkoisen\nsiisti ja säädyllinen, raahaa jostakin pihalle sen vanhan, -- varsin\nvanhan, -- hevosen kontin. Kavioineen päivineen. Lihaa ei siinä enää\nvoi paljoa olla, sillä se on todellakin -- hyvin vanha, riutunut ja\nlaihtunut.\n\n-- Mutta täytyisihän toki antaa arvo nöyrän sydämen hellälle\nauliudelle.\n\nÄläpäs luule lahjovasi! Kunpa tietäisitte, senkin koirat, runtukset,\nmiten rauhallisia, täysin rauhallisia täällä ollaan.\n\nAntaa vaan sulhasten kihistä! Raille se on melkein yhdentekevä asia.\n\nIlmeisistä rakkikoirista ei Rai välitä yhtään, -- nyt enemmän kuin\nkäveltäessäkään, jolloin näyttää kuin se ei huomaisi haukkuvatko rakit\nsitä vai ei.\n\nTulkoot pystykorvatkin, jotka ovat karanneet kotoaan ja juosseet kai\nkilometrejä ja kärsineet monta vuorokautta vilua ja nälkää. Väliäpä\nheistä! Joskus kenties ikkunasta vingahdetaan, mutta sitten totellaan\nhelposti ja asetutaan penkille levolle. Tai katsellaan kaikessa\nrauhassa ruokasalin ikkunasta.\n\nMitä vehkeilet joutavia, Jutte. Sinun kurkotuksiasi korkealle puun\nkylkeen ei Rai näe, vaikka juuri silloin ikkunaan katselet.\n\nMikäs se tuo sitten on? Vanha ja vaivainen, vielä surkeampi kuin\n_Ruti'bracka_. Lieneekö sillä nimeäkään? Emme herraa tunne! -- Se on\nkuin kilpikonna, lihavuuteensa pakahtuva, hampaaton ja karvaton. Kuinka\nse jaksoi tänne asti madella? Eihän se vain kuole sydänhalvaukseen --\ntähän pihalle.\n\nMutta Rai makaa, ei tiedä mistään.\n\nTuokaa vain, sulhaset, suloisesti uhrautuen hevosenkonttejanne ikkunan\nalle! Istukaa siinä tai tehkää kiemailevia liikkeitä vartalo\nkeikarimaisissa asennoissa. Täällä joskus hiukkasen vikistään, -- siinä\nkaikki.\n\nSulhaset istuvat koko päivän lumessa, jota sataa yhtä mittaa. Sataa\nyötä ja päivää. He istuvat tai samoilevat vuorokauden toisensa jälkeen.\nJa _Ruti'bracka_ on kaikkein sitkein istumaan.\n\nNyt sai hän melkein vertaisensa toverin. Tämä on kellertävä ja\ntuuheaturkkinen kuin vanhanaikainen käsipuuhka. Se istuu _Ruti'brackan_\nkanssa kilpaa. Se on likomärkä räntäsateesta, niin märkä, että karvat\nvaluvat pitkin pintaa.\n\nVielä pahempi on Pimillä ja Pomilla, Lennartssonin foksterriereillä,\nsillä luonto on luonut ne melkein alastomiksi. Niillä ei karva ole\npaljon parempi kuin porsliinikoirilla. Poloiset, kuinka ne vapisevat\nvilusta! -- Ne käväisevät lämmittelemässä kotonaan, ja ilmestyvät\nsitten taas istumaan ja loikkimaan.\n\nTulee vihdoin ilta. Silloin näyttävät hävinneen aivan kaikki muut\npaitsi _Ruti'_, joka jää siihen yksinään kalliolle, -- varmaankin koko\nyöksi.\n\nMenee yö:\n\n\"Hyvää huomenta, jonglöörit! Mitäkö kuuluu? Meillekö? Tavallista oloa\nvain. Ei meillä ole huolta...\"\n\nRai istuu ikkunassa enimmäkseen aivan muissa tuumissa, --\nvartiovuorossa, ainaisen tapansa mukaan. Harvoin hän vinkuu hetkisen,\nja jättää sitten hienosti koko joutavuuden mielestään.\n\nSe on totta; Rai tähystelee yleensä kovin levollisena. Kun nuhdellaan,\ntyytyy se katselemaan yli koko kiehuvan ja vehkeilevän sulhasarmeijan\nkuin ei heitä olisikaan.\n\nRai on ylimyskoira... Kuin espanjatar musta domino kasvoilla: kuono ja\nleuanalus kullankeltaiset, mutta silmien paikka peitetty välkkyvään,\nmustaan, peloittavaan verhoon. Silmät kuultavat siitä mustasta hunnusta\nkuin Tunisin mahometitarten. Vaskisina läikkinä kiiluvat keltaiset\npilkut silmäkulmissa. -- Ja vaskinen on sydänkin -- pienille,\nepärotuisille ja rumille. Aivan pienille ja rumille ei se helly yhtään.\nKauniimpi on jo tulenpunertava _Jutte_ ... mutta nuhteilla Rai\nsilloinkin asettuu.\n\nRotukoirien kanssahan se tahtoo taisteluunkin. Ainoastaan niille se\nkävellessä harjansa nostaa ja pyrkii ulvoen karkaamaan kimppuun.\nNäyttää siltä kuin sen rakkauskin olisi samantapaista.\n\nMutta nyt tulee _Carlo_.\n\nTai se ei oikeastaan tule, se vain näkyy.\n\nPoliisikamarin Carlo. Se on tuolla nimismiehen rinnalla kävelemässä.\nCarlo, jalointa verta, sukutauluilla varustettu. Korkea ja komea. Selkä\nmusta kuin piki ja välkkyvä kuin raakasilkki. Jalat solevat ja suorat.\nKaulanahka kireällä.\n\nCarlon kanssa on Rai ennen innokkaasti pyrkinyt kahakkaan.\n\nTappeluunko nytkin, koska Rai ulvahtaa?\n\nEi, Rai ei nosta harjaksiaan, kun nyt näkee Carlon.\n\nSiellä se nyt on, se komea Carlo!\n\nCarlo on saanut pysähtyä. Saanut luoda keltaiset silmänsä, jotka tosin\neivät ole niin kauniit kuin Rain ruskeat, verannan ikkunaan. Täällä\nistuu _donna_ musta domino kasvoilla, kullanvärinen harso povella.\n\nKatsos vain Raita, joka halveksii rakkeja! Tämä ei ole suinkaan vihaa!\nNyt sen koko ruumis tärisee selkään ja lantioihin asti. Ja ovelle se\ntahtoo.\n\nOvi on auttamatta kiinni!\n\nSe näyttää aikovan syöksyä ikkunasta ulos. Turhaan: ihmiset, jotka\npelkäävät ruutujaankin, estävät, ajavat tottelevaisen koiran penkiltä\npois.\n\nJakkerintyttären silmistä hohtaa valo, joka on kuin palavaa kultaa.\n\nMutta turhaan!\n\nJa sitten Carlo katoaa...\n\nUusi yö. Jutte ja Kekku, Pim ja Pom, villakoira Tipsa ja muut ovat\nkadonneet.\n\nMutta yksi on jäänyt palstalle istumaan. _Ruti'bracka_.\n\nToista viikkoa hän jo tässä istuu. Istuu likomärkänä ja vilusta\ntäristen, julmaa nälkää kärsien. Istuu räntäsateessa, joka ei hellitä.\n\nIstuu varmaan yötkin, kaiketi onnellisena, vaikka onkin luonnon näin\npahasti runtelema.\n\nLuonnon, jolla ei ole sydäntä eikä -- hellyyden rahtua.\n\nOnpas: tämä kärsimys on sittenkin ihaninta onnea.\n\n\n\n\nRai lihoo ja -- saa selkäänsä kissalta.\n\n\nRailla ei ole tarjolla metsästystä, eläinten tai ihmisten. Ei\nseikkailua, voittoa minkäänlaista.\n\nHaukkua, kuten sanottu, aamuisin miestä, joka askaroi läpi seinän\npapereitaan.\n\nKantaa sanomalehdet ja kirjeet isäntäväelle vuoteeseen.\n\nSitten aamukahvi. Koiralle myös. Kolmannelle henkilöistämme, kuinkas\nmuuten!\n\nSyömistä ja makaamista! Suotta eivät ystävät tiedustelekaan taloon\ntullessaan:\n\n\"Kuinkas Rai voi? Onko se edistynyt? Ah, kuinka isoksi se on\nkasvanut...\"\n\nIsoksi, tietysti...\n\nRai on ollut aikuinen jo monta, monta vuotta...\n\n\"No ainakin siitä on tullut aika -- pönkäre\", puolustautuu kohtelias\nvieras.\n\nVähemmälläkin! Nukkua kaiken päivää, melkein kaiken päivää. Enimmäkseen\nisännän pöydän alla, mahdollisimman lähellä ihmistä. Yhä lähempänä\nkuukausi kuukaudelta. Ainakin jokin osa ruumiista kiinni pikku isännän\njalassa, -- ikäänkuin pelosta että isäntä, tuo ihmeellinen aarre,\nkarkaisi... Tai lonkka emännän jalan päällä, kun neulotaan tai luetaan.\n\nEikä kumminkaan aina, sillä varsin usein, liian usein, makailee\npoliisikonstaapelitar nykyään -- sohvalla. Se vajoaa yhä suurempaan\nvelttouteen. Surkastuu -- isännän kehnouden tähden. Kuorsaa välistä\nniin sikeästi ettei huomaa vieraiden askelien kolinaa portaissa.\n\nOi rappeutumista! Sellaista se on, kun antautuu mukavuuteen!\nVetelöityy! Tavoittelee joka huomen kielelleen koffeiinia ja sitten\npitkin päivää hilloja, ohukaisia... Pitää puolukkapuuroa miltei verisen\nlihan vertaisena! Turmelee lopulta koko terveen makunsa: syö etikoituja\nsilakoita ja, kuten kerrottu, ranskalaista sinappia!\n\n\"No ainakin siitä on tullut aika pönkäre\", sanoi se vieras.\n\nTodellakin pönkäre. Rai on rasvaisen rullasyltyn näköinen. Oikea\npönäkkä porvariskoira!\n\nJa kuitenkin se ikävöi koiraelämää! Ikävöi syksyn yhä pitenevinä\npäivinä, harmaina päivinä, jolloin kattorännit soittavat yhtämittaista\nrallatustaan. Yhä pitenevinä talvipäivinä ja iltoina, jotka ovat aina\nsamaiset, vanhaa tuttua.\n\nSilloin tahdotaan edes jotain vaihtelua. Silloin Rai -- yhä viisastuu:\nse keksii itsestään uusia temppuja, ihmisten opettamien lisäksi.\n\nSe tuumiskelee hetkisen pää alaspäin niinkuin mikä aprikoiva filosofi.\nSitten se ryhtyy yht'äkkiä puremaan punaisen huoneen lattialla\ntypöhäntäänsä ja pyörähtelee ympäri. Katsoo siinä välillä odottavasti\nihmisiin. Pyörii taas, ja pitää kovaa ääntä:\n\n-- Ettekö nyt huomaa? Tehdään jotain!\n\n\"Kas vain, Rai! Mitä osaat! Oi mitä osaat!\"\n\nSilloin sitä hyrräämistä vasta osataankin! Se pyörähtelee kymmenet\nkerrat ympäri.\n\nElleivät ihmiset ryhdy sen kanssa leikkimään, keksii se ajan\ntappamiseksi muitakin vehkeitä. Se tuo ihmisille aiheettomasti hattuja,\ntohveleita, kenkiä, kalosseja. Onhan siinä koiran alotteeksi!\n\nMutta ruvetaanhan sitä leikkimään! Silloin se saa kerrankin oikein\nvillisti haukkua, kun nakellaan pyöreää kiveä huoneesta toiseen ja se\napporteeraa sitä kymmenet kerrat. Tai hypätään korkeushyppyä ruokasalin\noviaukossa. Tahi piiloitellaan esineitä. Taikka istutaan niinkuin\npystykorvat ja puudelit, -- se on uusi temppu. Tai heittäydytään\nkuolleeksi ketuksi.\n\nRai on hyvin viisas, se oppii helposti uuttakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTotisesti viisas, koskapa siinä pilkahtelee sellaistakin kuin huumoria\nja itseivaa. Se sietää helposti itseensä kohdistuvaa pientä nolausta.\nMoinen huvittaa sitä.\n\nYstävä Fransiskus käy joskus talossa. Rai tuntee tietysti hänet,\nnuoleskelee kättä kerran tahi pari, mutta tietää ettei hän enää ole\nisäntä.\n\nRai on jo paljon enemmän kiintynyt uusiin ihmisiinsä. Kuinka lienee nyt\nsen taivaaseenastumisen laita, -- Rai on varmaankin sen jo unohtanut!\n\nNo niin, Fransiskus tulee ja hänen päähänsä pälkähtää pistää entisen\nkoiransa ylle isännän vanha takki ja narrata Rai hyppelemään siihen\npuettuna koholle -- kuin mikäkin apina! Marakatti, -- tai kuin\nkerjäläistyttö käärityin hihoin. Rai tanssii. Ihmiset nauravat. Tämä on\nverrattoman hullunkurisen näköistä. Mutta Rai, joka on kovin arka\nnaurulle milloin on tehnyt pahaa, telmii yhä uhemmin. Se telmii toisten\nja omaksi ilokseen! Se on näyttelijä, joka nauttii omasta taiteestaan!\nSe pärskyykin kuin nuhassa, -- se nauraa!\n\n-- Antaa ihmisten minulle nauraa, pitää minua leikkinään! Kyllä minä\nitseni ymmärrän. Minä osaan huvitella -- omalla itselläni!\n\nFransiskus, ja sitten isäntäkin, ripustavat sen kaulaan lehmänkellon,\nraskaan vaskikellon, joka on helistänyt kaunista, pyhimyksen kuvalla\nkoristettua metalliaan Sierra Nevadan säteilevillä rinteillä lähellä\nGranadaa. Sen sointu on hartaasti valikoitu. Koiran korvia luulisi\nkellon äänen kuitenkin kiusaavan. Mutta Rai:\n\n-- Antaa kalkatella vain. Tämä on lystikästä ilveilyä. Tämä on\npelkästään ystävien, omien kujetta. Vaihtelua yksitoikkoisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka vielä kehuisimme koiraamme? Mitä ihmeitä siitä keksisimme.\nKala- ja metsämiesten ja koiranomistajain on kerskuttava!\n\nEikö ole vallan merkillistä ... hm, mikä? No, esimerkiksi se että Rai\ntietää ja muistaa mille tuoleille saa nousta ikkunasta katsellessaan ja\nmille ei. Salin tuoleille ei saa nousta koskaan...\n\nRai kantaa mukana halkoja kellarista, joskus parikymmentä kappaletta\nyhtä mittaa. Mutta välistä se -- nakkelee ne pitkin pihaa. Tämä työ on\njotain järetöntä, jonka se tosin tekee, paremman toiminnan puutteessa;\nmutta mahdotonta on ymmärtää, mitä varten sitä on tehtävä.\n\nNo tämähän ei ole mitään! Turhaa sanojen tuhlausta!\n\nAnnetaan siis parempaa!\n\nSiitä sohvasta, jolla Rain on lupa nukkua, sattui kumminkin emännän ja\nisännän kesken kerran pikku riita. Isäntä sen kyllä alkoi, tietysti,\nmuuten vain pahalla tuulella ollessaan: siinä koko aihe. Hän väitti,\nettä sohva menee aivan turmiolle, sen päällinen on jo tahroissa, ja\nsiitä lähtee karvoja, jotka vaeltavat kaatioissa kaupunkiin mukana, --\najatelkaa niitä hyviäkin kaatioita! Emäntä puolustaa kyllä pentuaan.\nMutta itsepäinen väittäjä voittaa. Railta kielletään sohva!\n\nKuinkahan pitkäksi aikaa?\n\nIsäntä tekee jotain pöytänsä ääressä.\n\nKyhäily tuntuu joustavan ... siis on herra hyvällä tuulella.\n\nSamassa hän kuulee että Rai kömpii lattialta ylös lämpöiselle sohvalle.\n\n\"No kömpiköön nyt...\"\n\nSiihen se päätös hänen puoleltaan meni. Koira saisi maata sohvalla.\n\n\"Kunhan ei vain emäntä näkisi... Alkaisi nolata minua, sanani\nperuuttajaa!\"\n\nEmäntä tuo kahvia.\n\nJa portaiden alkaessa narista hänen askelistaan Rai kopsahtaa alas\nsohvalta! Se heittäytyy nopeasti permannolle takan eteen, heittäytyy\nmaata:\n\n-- Siltä puolelta ei päätöstä ole vielä peruutettu!\n\nOvi aukeaa. Ja Rai kavahtaa ylös kuin heräten yht'äkkiä sikeästä\nunesta. Se pöllistelee, oikoo jäseniään, -- voimistelee niinkuin olisi\nmaannut siinä hyvin kauan.\n\nMies nauraa partaansa. Ei hän suinkaan ilmaise Rain salaisuutta:\n\n\"Ollaan me vain yhtä puolta, Rai. -- Nyt hän meni jo, hiivi sohvalle\ntakaisin.\"\n\nRai ei hiivi: se _loiskahtaa_ sohvalle! -- Ja pian alkaa kuorsaus\nkuulua.\n\nKuluu pari päivää. -- Emännässä herää epäluulo:\n\n\"Kuinka tämä sohva on niin pölyinen ja karvainen ... yhäkin?\"\n\n\"En tiedä! Mysteeri.\"\n\nToisen kerran emäntä sipaisee pölyä sohvasta:\n\n\"Mutta -- sohvahan on lämmin! Rai on siinä varmasti maannut!\"\n\nRai makaa uunin edessä kuin kuollut kettu. Viimein ilmaisee Rain\nkanssarikollinen uuden huomionsa:\n\n\"Rai teeskentelee! -- Miten kummallista! -- Miten viisas koira! --\nSuorastaan nero!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanotteko:\n\n\"Älähän...! Emme usko! Kuinka sinunlaisesi voisi olla laskematta meille\npajunköyttä? Koiramies!\"\n\nMutta minä vannon!\n\nVannon! Todistan! Annan vieläkin parempaa!\n\nRai ajelee verannalla ampiaista. Ihmiset, vieraitakin joukossa, näkevät\nsen homman ja tekevät siitä huomautuksiaan.\n\nRai on seurannut ilkeää ampiaista, kun se lenteli ilmassa. Seurannut,\nkun se siirtyi ikkunain ruuduissa nopeasti sinne ja tänne. Mutta se ei\nole saanut juovamekkoa kiinni, vainottu on helteestä liian virkeä.\n\nVieraat alkavat nauraa Rain kömpelyydelle!\n\nMutta -- nythän koiralla on ampiaisensa! Se puuhailee verannan toisessa\npäässä, puolittain selin joukkoon. Sieppoo käpälällään myrkyllistä\neläintä lattialta. Urisee, näyttää tavoittelevan sitä puraista.\n\nKuitenkin ampiainen liikkuu yhä ikkunassa! Mikä Railla sitten maassa\non?\n\nMennään varovasti katsomaan:\n\nRailla ei ole mitään! Se leikkii -- tyhjällä!\n\nNyt se näyttää nololta, kun keksii ihmiset lähellään. Se menee pöydän\nalle häpeämään.\n\nOliko se teeskennellyt että muka oli saanut tavoiteltavansa kiinni? Se\nei antanut itseään pilkata näin vieraiden ihmisten nähden... Sitäkös\nihmetellään. Pohditaan asiaa.\n\nSamassa alkaa Rai aivastella ja tulee pöydän alta esille. Se on nyt kai\nlyönyt kaiken leikiksi. Se nauraa -- itselleen, -- huomaa itsessään\nhuumorin.\n\nMitäs tästä sanotte, te Descartesin opin kannattajat, jotka näette\neläimessä ainoastaan kellokoneiston, ehkä vain hiukan näppärämmän kuin\nse, joka taskussanne naksuttaa?\n\n\"No, annahan tulla lisää, koirahupsu\", nauratte.\n\nNo, paljon minulla ei enää ole. Mutta on jotain!\n\nRai oppii puhumaan! Niin, niin, puhumaan. Se nimittäin ensiksikin lisää\nilmaisutapojaan uusilla urinan, vikinän ja haukunnan vivahteilla. Tai\nlieneekö niin että ihmiset nyt vähitellen oppivat niitä vivahteita\noikein ymmärtämään?\n\nMutta puhumaan se oppii, se ihmekoira! Se -- osaa lukea! Se tuntee\nkaksi kirjainta. No, kautta kunniani, se tuntee!\n\n\"Rai, sano Y!\"\n\nRai, joka on ensin oppinut murisemaan \"yytä\" siten että sen kupeita\nkiusoitellen puristettiin, vastaa ilman pakkokeinoja sohvalta, joskin\nensin vastahakoisesti:\n\n\"Yy! Yy!\"\n\n\"Rai, sano Ä!\"\n\nVälistä kuvittelee isäntä, että Rai osaa ä:nkin, koska se läähättää:\n\n\"Hää, hää...\"\n\nKuuluvathan eräät poliisikoirat oppivan puhumaan pari sanaa. Kautta\nkunniani, erään ystäväni serkun kaima on kertonut että hänen ystävänsä\nkummin kaiman koira osasi lausua isäntänsä ja emäntänsä nimet. Ja eräs\npoliisikoira Berlinissä oli osannut sanoa: \"Wurst! Vernunft, Vernunft!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaikki tämä käy sittenkin vanhaksi ainakin isännästä. Menettää\nhohteensa. Haalistuu -- kuin päivänpolttama kangas.\n\nRai alkaa tosiaan olla pelkkä pönkäre, viisas, mutta surkastunut koira.\nNiinpä kissatkin pystyvät hänelle lopulta antamaan selkään!\n\nVihattavat kissat kiertelevät huvilaa, milloin lemmenaikoinaan,\ntuskasta ihanina, milloin metsästysretkillä.\n\nPalstallahan vilisee lintuja. Siellä soittelevat kottaraiset,\nsateenkaaren värit mustassa saketissaan, piccoloaan suurien\npesäpönttöjensä puikoilla kaiket tuuliset kevätpäivät. Ne soittavat\nhuiluakin, ne nauskuttavat, maiskuttavat. Peipposet ruuvaavat\nhelisevien pikku vetopasuunainsa ääntä yhä kireämmälle, ja iskevät\ntoisiinsa vihaisin nokin. Paarmalinnut salaperäisesti pujahtelevat.\nLeppälintu vilahduttaa auki pyrstönsä punaisen viuhkan ja toruu: \"Phyit\nkäkä\", -- pois ihmistä pesälaatikkonsa luota, joka on ihmiselle muka\nsalaisuus. Arat tiaiset viihtyvät täällä kesälläkin; pääskyt leijaavat\nautereisina kesäiltoina, jolloin pilvet uneksien punertavat, ylhäisiin\npesiinsä päädyn kuumaan varjoon.\n\nPikku paradiisi kissoille, -- ellei täytyisi pelätä paljailla\nvälkkyvillä hampailla vartioivaa enkeliä, Raita.\n\nKissat! Niiden haikea naukuna alkaa kajahdella heleinä maaliskuun\npäivinä, jolloin elämä herää, ojentelee raukeasti käsivarsiaan ja\ntuntee virkistyvänsä uusista, suloisen pettävistä toiveista. Mirrit ja\nkollit työntäytyvät saunan avonaiselle ullakolle, missä savutorven\nkylki melkein aina henkii lämmintä. Sinne ne aikovat kotiutua\nperheineen. Niistä emännälle harmi. \"Eau-de-Cologne!\" ne huutavat, ja\nsyystä kyllä. Syy on heidän omansa. Ne jolisevat, laulavat, mölisevät\netenkin kylmää risahtelevina routaöinä. Laulu kiihtyy hornamaiseksi\nkuoroksi, joka on kuin taivaan riemujen pilkkaa, pikku Mefistojen\nkarmivaa ivanaurua sille mikä kissojenkin sydämessä on armainta ja\nviattominta.\n\n-- Kissa! Se naukaisi!\n\nRai ryntää ikkunalautaa vasten seisomaan. Sen ruumis vapisee kuin\ntaudissa. Silmät tuijottavat yhteen paikkaan. Tuo paikka liikahtelee,\nkoska koiran pää kääntyy sen silmien mukana. Harja pystyssä niskasta\nlantioihin. Kiihkosta aivan -- haukkuminenkin unohtuu!\n\nKissa! Eikö tekisi mieli usuttaa koira sen kimppuun, lintujen vaanijan?\nMonesti hiipii jokin Mirri tai Matti palstalla varkaana: suu paljastaa\nsen, siinä on pikkulinnun höyheniä. Mutta älä hiisku kissasta Raille!\nSe ei tyytyisi ehkä ainoastaan ajamaan kissaa pois, se lähtisi kenties\nsaaliinsa perästä kauemmaksikin, joutuisi autojen alle... Ja sitä\npaitsi on kissan näkeminen jo sellaisenaankin Raille niin vakava asia\nettä siltä säästetään mikäli mahdollista tuo sydämen julma kipu, viha\nja raivo. Tai tappoaikeen ilo, selvä hulluus, metsästyksen hekuma, --\nkun ei kuitenkaan voida kotipönkärettä päästää ulos.\n\nKumminkin se joutuu joskus itsestäänkin naukujain jälille tai kimppuun.\n\nKissan merkit puutarhassa. Silloin Rai: juoksua, joka ei kuuntele\nkieltoja. Ryntäys poikki vihannesmaiden, puhki kukkapenkkien.\n\nHommaa, joka melkein aina jää tuloksetta: kissahan pääsee pakoon puuhun\ntai juoksee palstan ulkopuolelle, taikka sitten käyvät ihmiset väliin\nja estävät koiran ajamasta.\n\nKerran olisi kissan kaula kuitenkin katkaistu, mutta ihmiset eivät\nantaneet.\n\nSurullisena syksyn iltana naukuilee pieni kissanen, jollakin tavoin\nmaailmassa orvoksi joutunut, räntäsateessa portailla. Emäntä vilkaisee\nulos... Sääliksi käy pientä kissanpoikaa, laihaa orpoa. Kissanpoika\npääsee hetkeksi lämmittelemään, saa tilkkasen maitoakin, salaa Railta.\nAinoastaan tämän kerran, -- ei luvata vasta.\n\nMutta pieni vieras ei unohda tätä kertaa. Se ei unohda lämmintä ja\nmaitoa. Seuraavana iltana ilmestyy se taas oven taakse heikosti\nnaukaisemaan, -- ikäänkuin sanoen:\n\n-- Ottakaa minut pieneksi ottokissanpojaksi!\n\n\"Oi, se ei ole niin helppoa! Ottolapsi: edesvastuu, ankara edesvastuu!\nJa sitä paitsi meillä on jo -- koira!\"\n\nKissanpoika ajetaan pois. Riittäähän maitotilkkakin sääliksi.\n\nMutta se tulee vieläkin takaisin, ja nyt salaa. Pujahtaa ovenraosta\nkeittiöön, missä pönkäre kärkkyy marjapuuroa.\n\nSiitäkös rytäkkä, kauhain ja kattilain kalina! Kasi ruokahuoneeseen.\nRai perästä. Nurin narin ne kaksi hyrräävät. Nauku kaapin päälle, mutta\nputoaa alas, kun koira loikkaa, tempaa koivesta. Ne kaatavat tuolin,\nkatkaisevat maljakon, kauniin muistoesineen. Pöytä huojuu, --\nmaailmanloppu on tullut! Ikkunaruutu vaarassa. Jerusalemin hävitys!\nKissa alimmaisena. Emäntä kaatuu päällimmäiseksi. Tämähän vasta\nBenderin kalabaliikki!\n\nTyperät ihmiset pelastivat kissan.\n\nJa yhäkin sama kissanpoika tulee takaisin palstalle. Se ei pääse\nsisään, mutta se yrittää metsästystä puutarhassa. Koira sattuu olemaan\nulkona. Katti ei ennätä aidan yli, se kavahtaa korkeaan koivuun\nvikkelästi kuin orava.\n\nSiellä koivussa istuu se nyt syömättä ja juomatta kahdeksan tuntia,\nsillä Rai vartioi alla, vuoroin ärjyvin kidoin, vuoroin vinkuen ja\njulmasti läähättäen. Viimeinkin armahdetaan kisiä ja viedään peto pois.\nKahdeksantuntisen paaston jälkeen tuodaan kisille puun juureen maitoa.\nKisi-parka, se ei pääse alas: se on vielä niin nuori, se ei osaa\nkiivetä alaspäin. Se istuu puussa seuraavan yönkin.\n\nViimein sen täytyy uskaltautua. Se pääsee alemmaksi saunan katolle.\n\nJa sitten -- häntä suorana muille maille! Täällä sitä ei enää koskaan\nnäy!\n\n\"Hyvä, Rai, että suojelet heikompiasi, pikkulintuja. Suojelet -- kun et\nsaa niitä suuhusi.\"\n\nKissat alkavat tietää varoa tämän puutarhan vartijaa.\n\nMutta ottipa Rai kerran kissalta selkäänsä!\n\nKuka arvasi, että tämä oli sellainen kissa!\n\nSe ei ollut mikään tavallinen, vaan _oikea_ kissa! Metsän vapaa eläin:\nse oli villikissa.\n\nHännätön kissa. Syntymästään sellainen: sanovat olevan niitä paljonkin\nesimerkiksi Pohjanmaalla. Se laji oli joutunut jotenkin tähän\neteläsuomalaiseen kylään ja lisääntynyt täällä villinä. Hännätön,\npunainen kissarotu, ihmisten vihaama, poliisien vainoama revolvereilla\nja kivääreillä. Ja kuitenkin vielä sukupuuttoon häviämätön, sillä yhä\nniitä näkyi yksilö silloin tällöin. Varkain se ullakoilla ja aitoissa\nasui. Julkeasti se metsästi puutarhoissa tarkoin vaalittuja pikku\nlintuja.\n\nNolo kissa, arvaahan sen, kun takapuoli on tylpistetty. Mutta voimakas,\nsuuri ja viisas. Ehkä monissa polvissa omillaan toimeentulemaan\noppinut. Omat erikoiset temppunsa tietävä. Notkea ja laiha, kuin pieni\nnälkäinen ilves tai mikäkin keltaisen ja punertavan kirjava tiikeri.\n\nVeressä yhä tiikeri, kissojen kantaisä.\n\nToinen melkein hännätön, Rai, näki sen vartiopaikaltaan verannalta.\nHännätön kissa kulki röyhkeän laiskasti aidanvartta. Se näki koiran,\neikä välittänyt siitä yhtään mitään!\n\nRai vapisee kuin horkassa, kuten sanotaan.\n\n\"Katsos tuota hännätöntä kollia, se vie uuden lintumme, puunkiipijän\",\nsuutahti emäntä. \"Lasketaan Rai ulos.\"\n\nRai kiljahtaa: -- Minut lunastaneen siankinkun kautta! Sen pitää\nnujertuman, kuoleman!\n\nRai lasketaan puutarhaan. -- Kissa katselee sitä hävyttömästi vasten\nsilmiä, se ei liikahda paikaltaan...\n\nKuin salama: Rai syöksyy kiinni kissaan. Mutta -- tämä kissa ei pakene!\nPakoon olisi se kyllä ennättänyt, mutta se istahtaakin pystyyn, selkä\naitaa vasten!\n\nRai lentää kiinni: sähinä kuin ruiskusta, raapaisu, parvi kynsiä kuin\nnaskaleita harrottaa pystyssä koiraa uhaten. Kissa ja koira kieppuvat\nrähisten ja sähisten nurmikolla. Ja taas istuu kissa aidan suojassa\nkynnet tanassa. Uusi rytäkkä!\n\nSitä kesti silmänräpäyksen. Ja sitten Rai tuli takaisin verannalle --\npakoon.\n\nTuli etujalkaansa ontuen...\n\nKuvaamattoman alakuloisena. Syvästi onneton kuulto silmissään.\n\nSe oli niin masentunut ettei voinut ihmisiä silmiin katsoa.\n\nJa kymmenisen heleää verihelmeä kiilsi sen kuonolla.\n\nSe valitti, kun piti niukahtaneella jalalla astua.\n\nNuo silmät: niin haikeat, masentuneet, epätoivoisen tuskalliset!\nNolotkin, -- kaikki ylpeys ja terävyys niistä poissa.\n\nMieliala kuin maansa myöneen ja rahansa juoneen!\n\nTai niinkuin -- vekselinväärentäjän, joka on joutunut kiinni.\n\nRai oli kerrankin saanut selkäänsä niin että tuntui, -- koska oli\nsaanut sen kissalta! Joutavalta, alhaiselta kissalta, -- joka ei\nollutkaan mikään tavallinen kissa.\n\nHennoiko onnettomalle nauraa, kun näki ne silmät? Hennoiko pilkata\nviimeisen ylpeytensä menettänyttä -- lihavaa pönkärettä! Vuotihan\neläimen sydän varmaankin vertä vielä kiduttavammin kuin nuo naarmut,\nnuo naskalinpistot, joiden tähden täytyi pakostakin vikistä, sen\nkuonossa kiduttivat.\n\nRai meni penkin alle ja pilkisteli sieltä nolona.\n\nJa pilkisteli vihaisena: kun emännän hemmoitteleva käsi tahtoi siihen\nkoskea, karkasi se hampain käteen, silmittömästi tuskastuneena ettei\nsen annettu unohtaa tappiotaan ja häpeäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta synnynnäinen ja luonteenomainen viha ei lähde tappiollakaan.\nKissoja _on_ vihattava!\n\nNiinköhän, ettei lähde?\n\nJoku aika sen jälkeen kuin Rai sai siltä kissalta selkäänsä, istuu taas\nkissa puutarhan kalliolla. Ei se villikissa, hännätön tiikeri, vaan\ntoinen, pieni ja musta. Aivan uusi varmaankin, koska se katselee\neteensä noin rauhassa, Raista välittämättä.\n\nRai alkaa huutaa ikkunassa, sen silmät leimuavat villissä tulessa. Eipä\nsiis selkäsauna auttanut! Kuinkapa meistä vanha Aatami lähtisi!\n\n\"Koetettaisiinko, onko Rai nyt arastunut tai oppinut uusia temppuja?\"\nsanoi isäntä.\n\nJa Rai päästetään nytkin ulos. Mennessään paiskaa se oven jysähdyksellä\nselälleen. Nyt läpi piikkisen berberispensaan kissan kimppuun,\nLoiskahtaa kuin ilmasta heitettynä.\n\nMitä kummaa? Kissa ei pakene. Ei tämäkään! Se vain kohottaa häntäänsä.\nJa Rai pysähtyy sen edessä.\n\nPysähtyy, -- ja nuuskii kissaa.\n\nJa se kääntyy kissasta pois, jättää kissan rauhaan.\n\nSelkäsaunako sittenkin vaikutti?\n\nMutta ihmeellistä: tämähän ei ollutkaan tavallinen kissa. Tämäkään.\nTämä on angora: sillä on tuuhea häntä, vähän niinkuin oravalla.\n\nSinisilmäinen angora, naapurin _Piccolo_, joka äskettäin kuuluttiin\nsinne hankitun.\n\nJa siinä muistavat ihmiset että olihan Rain entisellä isännälläkin,\nFransiskuksella, se angorakissa samaan aikaan kuin Rai. -- Tuon\nangorakissan nimi oli muuten Joonas.\n\nSiihen kissaan oli Rai tottunut. Se oli oppinut vähitellen\nleikkimäänkin sen kanssa.\n\nJoonas, siinäpä selitys, miksi Rai ei ahdistanut tätäkään angorakissaa.\n\nPiccolo oli nostanut häntänsä, -- se oli näyttänyt tunnuksensa,\nlippunsa... Tehnyt sen tietämättään. Rai ajatteli:\n\n-- Angorakissa, pyhitetty, rauhoitettu. Ystävä. Ei sitä saa ahdistaa.\n\nEikä Rai ahdistanut: tämähän oli kuin Joonas. Ei tämä ollut mikään\noikea kissa.\n\nPakko yhteiselämään vihamiehen kanssa saattaa tehdä -- koirasta ja\nkissastakin ystävät!\n\n\n\n\nMutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.\n\n\nPikku isäntä käy kesällä koiransa kanssa usein metsässä -- erään\nmutakuopan reunalla. Hän oleksii siellä pitkät tunnit.\n\nSiellä voi antaa koiran uida ja -- oleilla itse täysin yksinään.\n\nOnhan poliisikoira aikoinaan opetettu uimaan: pelastamaan hukkuneita ja\nnoutamaan uponneita esineitä pohjasta. Sille on uiminen suurimpia\niloja.\n\nPikku isäntä jälleen ... hänessä on kiero kehitys jatkunut. Kuten\nsanottu, yleiset tapaukset avasivat muka häneltä silmät ja veivät uskon\nentisiin ihanteisiin. Hän syyttää siitä pettymyksestä aluksikin --\njohtavia henkilöitä, maailmanmainioita, kykyjä, lahjoja, neroja! Mitä\novat nerot, jotka eivät ole tahtoneet tai voineet välttää moista\nonnettomuutta, joka tuntuu Europan kulttuurin luhistumiselta?\n\nEntä mitä sitten kansat, jotka ovat joutuneet johtajiensa, nerojensa\ntähden moiseen onnettomuuteen? Johtajiensako tähden? Kansalaissota\nomassa maassa, maininki yleisestä maailmantaistelusta, on näyttänyt\nhänelle rahvaan -- vielä typerämpänä ja itsekkäämpänä kuin sen johtajat\nkuunaan.\n\nSitten yleinen kritiikki tiivistyy. Se supistuu tarkastamaan kutakin\nihmistä erikseen. Aivan lähimmäisiä.\n\nIhmispoloisesta tulee melkoinen misantrooppi, -- kurja sana ja kurja\nihminen, johon se sopii!\n\nHän näkee kanssaeläjänsä ikäänkuin kierontavasta kuvastimesta. Se\nliioittelee... Se luo irvikuvia.\n\nMutta tälle katselijalle on se kuvastin tärkeä todellisuus!\n\nLähimmäiset käyvät hänelle tuskallisena vastenmielisiksi. Hänen on\nvaikea suvaita ketään. Ihmiset ympäröivät ja saartavat hänen sieluaan\nkuin pahan unen luomat kummitukset, naamiot, joille nauretaan\npilkallisesti ja sangen vähän säälivästi.\n\nHän katselee kieroon kuvastimeensa. Siitä lehahtaa hänen silmiensä\neteen ja niiden kiusaksi kaiken _nervus rerum_: rajaton, häikäilemätön\nitsekkyys.\n\nIlmestyy joku sen tunteen naiivi henkilöitymä, jolle ei merkitse vanha\nystävyys mitään. Ei silloinkaan kuin on kysymys sangen _vähäisestä_\nomasta edusta, josta luopuminen kuitenkin merkitsee toiselle ihmiselle\njoko vaatimatonta elämässä säilymistä tai ilmeistä nälkäkuolemaa. Niin,\ntuon henkilöitymän naama on -- totinen siitä vakaumuksesta että hän\nitsekkäästi menetellessään -- ajaa jotain korkeampaa ihanteen asiaa.\n\nToinen irvinaamio kalpea väsymyksestä, joka johtuu kunnian\ntavoittelusta; ainoa, mikä nuo kasvot tekee onnellisiksi, on kehunta ja\nmairiminen, -- lähtipä se vaikka narrin suusta.\n\nTarkastelu jatkuu... Mies mieheltä. Nainen toisensa jälkeen...\n\nTuossa nosteli nokkaansa kyynillinen materialismi, jota pikku isännän\nteki mieli nimittää nousevan ajan olennoitumaksi: pelkän rahan ja\nsiihen perustuvan hyvinvoinnin kunnioitus, kaiken sellaisen\nhylkääminen, mikä ei ole järkevää -- materialistisen edun kannalta.\nSota -- mainio materialismin oppimestari! Amerikaa!\n\nTuossa lähimmäisessä raakuus sellainen ettei hän anna rahdun arvoa edes\ntoisen hengelle, ja kuitenkin se raakuus uskonnollisuuden naamioon\nkätkettynä: ovela temppu typerämpiä kohtaan:\n\n\"Älä pelkää, minäkö sinua vaanisin, sinut nylkisin, sinut söisin? Älä\npelkää, -- anna karata kimppuusi!\"\n\nOnhan lähimmäisissämme heikkouksia, vikoja! Kenessä kateus, kenessä\nvetelyys, toisissa oveluus, toisissa ääretön turhamaisuus. Kaikki\ntoisiaan kohtaan -- vampyyreja! Taistelu ei enimmäkseen olemassaolosta,\nvaan itsekkyyden rajattomista pyyteistä, ylellisyydestä.\n\nJa, omituista: kaikkein vastenmielisin naamio on jollakin sellaisella,\njoka on vielä säilyttänyt uskon entisiin ihanteisiin. Hänen naamionsa\nnäyttää -- mielipuoliselta. Hän on haihattelija, hassu, -- enimmän\nvihattava.\n\nViha kasvoi kyllästymiseksi. Kyllästymys niin syväksi että hän enää\nketään tuskin edes vihasi.\n\nSiksipä istui onneton yksinään suokuopalla, joka oli ikäänkuin samea\nkuvastin. Oleskeli yksinään -- koiransa kanssa. Vieraat hän karisti\nkodistaan pois.\n\nSe suokuoppa! Se oli syntynyt siten että siitä oli nostettu multaa ja\nmutaa läheisille patterirakennuksille.\n\nSe päilyi synkkänä silmänä metsässä, sakean lepikon kätkössä. Välistä\nse tulvehti. Sitten taas ehtyi melkein kuivaksi: oli helteinen kesä.\n\nSen vesi sekautui helposti mutaiseksi sotkuksi, kun koira siinä\npulikoi. Sangen vitkalleen se jälleen kirkastui.\n\nRai -- nautti siitä: se sai toki uida!\n\nJa isäntä nautti -- koiran ilosta. Niin, ihminen, jonka kotona kävi\nmuka liiaksi vieraita, joten hän ensin karsi niiden lukua ja sitten --\nei tahtonut olla tekemisissä yhdenkään kanssa heistä, vaan lopetti\nkaiken seurustelun, ihminen salli kuitenkin jonkin ilon -- koiralleen!\n\nRaille heitettiin lammikkoon kalikoita tai kokonainen kaatunut puu. Se\nsyöksyi arvelematta sateesta kerrankin paisuneeseen vesihautaan, se toi\ntakaisin kalikan tai puun, veti penkerelle, päristi karvojaan,\naivasteli ilonauruaan, -- ja tahtoi uudelleen toimeen: se haukkui\nvimmatusti haluavansa uudestaan työhön! Se kaiveli käpälillään pohjasta\nkiviä, milloin kuoppa oli jälleen helteestä melkein kuivunut.\n\nKaiveli niin tulisesti että oli tukehtua, kun työnsi päänsä pitkäksi\naikaa veden alle. Se löysi ruoppaisesta pohjasta jonkin sopivan kiven\nja vieritteli sitä uutterasti maalle. Se kaatoi kerran suuren\nraidankin, repi sen juurineen, hajoitti mättään, joka sillä oli\njalustana.\n\nMikä elämän- ja työnilo -- eläimellä! Rai syöksyy veteen, vesi\nporskahtaa korkealle. Koira ui edestakaisin ja etsii esinettä, johon\nisännän käden haju on tarttunut. Tuokion liikkuu ja poreilee mutakuopan\npinta. Sitten eläin kohoaa maalle, kiveä tai isoa puuta raahaten, ja\nlampi asettuu mustaan ja mutaiseen rauhaansa. Rapakko, tervan tai\nsumpin värinen... Synkkä metsän silmä... Synkkien mietteiden\nvertauskuva.\n\nTaivas siintää yllä heinäkuun helteen valoa, joka -- tuntuu\nhäikäisevältä, tuskalliselta: mieluisemmat ovat isännälle nyt raskaat,\nharmaat sadepilvet.\n\nKaukaa kuuluu junien vihellyksiä, pauketta kylästä, missä ihmiset,\ntoisiaan lopultakin vihaavat, rakentelevat pesiään, huviloitaan; ja\ntoisaalta jälleen kiväärien räikkyvää rätinää, ampumakentiltä.\nKiväärien rätinää: selvin argumentti ihmisten keskinäisissä kiistoissa:\nkuula.\n\nNo mutta, -- isäntäkin leikittelee kuulilla! Siellä mutakuopan rannalla\nammuskelee hän pilkkaan revolverillaan. Ja eläin riehuu innosta. Se\nkatsoo revolverin suuntaan. Se on valmis hyökkäykseen. Se hyökkää ja\npuree ammutun lepän kupeita.\n\nNämä aseet! Edelliselle polvelle oudot, nyt niin välttämättömät!\nVälistä sinkoaa ihminen revolverin suutuksissaan kauas metsään. Rai on\nviisaampi: se etsii sen ja tuo takaisin hänen käsiinsä.\n\n-- Sitä tarvitaan -- pahuutta vastaan.\n\nNiin vietetään aikaa. Mutta kuinkapas sitten käy?\n\nIhmisiin kohdistunut kritiikki supistaa piiriään yhäti. Mistä se nyt\nobjektinsa löytää, kun lähimmäiset on karkoitettu pois luota? Sen vuoro\non nyt osua -- itseensä isäntään!\n\nAhas, siitä sait.\n\nIhmiset eivät ole -- inhimillisiä. Siksi eivät heidän ihanteensa toden\ntullen merkinnekään kerrassaan mitään.\n\nEntä sitten hän itse, tarkastelija?\n\nPikku isäntä tuijottaa omaan kuvaansa niinkuin näkisi sen tuosta\nmutahaudan pinnasta, metsän kierosta, synkästä kuvastimesta.\n\nMitkä kasvot sieltä hiljaa häilyvästä vedestä hänelle näkyvät?\n\nNe eivät ole suinkaan kauniit! Ne ovat läikälliset kuin --\nabsintinnauttijan! Yhdenvärinen läiskä tuossa, toisenlainen sen\nvieressä, milloin punertavaa, milloin keltaista tai vihertävää.\n\nMusta läikkä tuossa: se oli petollisuus! Hän saattoi olla --\npetollinen!\n\nVihreä, kuin vasken ruoste, se oli katkera, kiduttava kateus: hän oli\nkateellinen!\n\nSynkänpunainen: kostonhimo, niin leppymätön että ilmeni suorastaan\nverenhimona -- kuin nälkäisen eläimen.\n\nOh, minkämoiset ihmiskasvot!\n\nNe olivat täynnä tahroja, synkkien rikosten jättämiä!\n\nSiinä ei auttanut kaunistella.\n\n\"Oi, miksi ajattelen toisia, kun itse olen kaikkia pahempi? Muistaisin\n-- ensinnä ja ainoastaan omia syntejäni...\n\n\"Ja jos en niitä jaksa parantaa, niin ymmärtäisin ainakin alistua,\nmoittimatta ketään...\"\n\nOman halpuuden, halpamaisuuden näkeminen, ominaisuuksien, joista ei\ntuntunut löytyvän pääsyä, sillä ne sitoivat itseensä kiinni väkevästi\nkuin periytyvä, hyvin syvältä johtuva atavismi, se kidutti kaikkein\nkatkerimmin isäntää, joka vietti päiviään yksinäisyydessä, ruman\nmutahaudan rannalla. Ja kuitenkin hän ikävöi pääsyä -- itsestään! Hän\nhapuili jonnekin, epämääräisesti ja melkoisen tosissaan. Siksi hän\nviritti seuraavanlaisia avuttomia, kömpelöitä lauluja:\n\n            Mutakuoppa.\n\n    On mieleni jälleen -- kuin mutakuoppa,\n    joka synkkänä metsässä päilyy.\n    Sadevirroista tuokion säilyy,\n    taas paistaa paljaana pohjansa ruoppa.\n\n    Oli hellettä päivä! Se iltaan nyt vaihtuu.\n    Luo hautani jouduin tälleen.\n    Yön tullessa astelu kotiini jälleen,\n    suonsilmäni synkkää synkemmäks kaihtuu!\n\n    Niin on kuin haudassa hiljaista täällä!\n    Jokin piipitti lintu, pois liitää...\n    Ei henkäystä tuulen: se kiitää\n    saa ylhäällä, ehtyvän kuoppani päällä.\n\n    Mua kaipuu kaukainen kalvaa, se kääntyy\n    pois menneistä, kyllästys jäytää rintaa,\n    kun tuijotan lampini pintaa.\n    Pahan-tiedon-puusta ken söi, täten nääntyy.\n\n    Mitä saanut en? Paljonkin saaneeni tiedän.\n    Ja uutta jos kaivannenkin,\n    kokemuksesta tyhjäksi tiedän jo senkin.\n    Ah, kuinkapa nyt tätä tyhjyyttä siedän!\n\n           -- -- --\n\n    Sain paljonkin -- pinnalta. Laadin\n    ladut turhat: maailman turku\n    nimi niillä. Suohaudankin surku\n    mua lienee. Sain rihkamat. Nyt -- mitä vaadin?\n\n           -- -- --\n\n    Suokuopasta nousee -- kasvoja kauhun!\n    Tuon naamion alle kun katsoin,\n    näin julmuuden, ahnauden, -- paksuin vatsoin\n    käy veijari keskellä kunniapauhun.\n\n    Näen julkeuden, muuta en mitään sen alta,\n    niin suora sen luonteen laatu.\n    Nyt mairivat kasvot, nyt naamari saatu\n    kyyn kansalta matelevalta.\n\nRai hääräilee. Se on sotkenut veden lainehtimaan. Nyt se tulee maalle,\nraahaa sinne ison puun. Ja vesi tyyntyy -- kirkkaammaksi.\n\n    Taas tyyntyy kuoppa, Rai metsäänhän juoksi.\n    Omat kasvoni haudassa huomaan.\n    Jopa jouduin nyt kauniiseen kuomaan!\n    Ken uskoisi sielunsa moiseksi -- suoksi!\n\n    Viha, petos ja julmuus ja kateus ja -- makeus\n    kyyn heimolta lainattu!... Säästä\n    mua taivas, kurjasta näystäni päästä!\n    Miten kirkkaana päilyt, sieluni sakeus!\n\n    Rai jälleen lampea kiertää,\n    alas syöksyy, -- pohjasta aarteita kaivaa.\n    Ison raidan se kaataa, raivaa\n    näköpiiriä lammen, niin puurtaa ja viertää.\n\n           -- -- --\n\n    Mitä kummaa? Täälläkö ois mitä -- uutta!\n    Kas vastaisen rannan kaistaa,\n    se kultana, keltana paistaa,\n    kun laajeni maisema. Kas ihanuutta!\n\n    Kas kurjenmiekkoja... Auringotta\n    ne kukkivat, -- painuivat lymyyn!\n    Ovat -- kasvoja: syttyvät hymyyn...\n    Ne virkkavat jotain, -- aivanko totta?\n\n    'Ota meidät! Saat, ota, ihmisrukka!'\n    Ja metsästä kuiske vieno\n    käy hiljaa, henkii tuoksu niin hieno:\n    nyt neuvoo vanamonkukka:\n\n    \"Ota, nauti!\" Niinköhän virkkoi se aivan?\n    Miten itse tein? Minä vaadin:\n    otin, taitoin. Ja -- murheeni laadin!\n    Ilot hylkäsin pienet, -- sain ikuisen vaivan!\n\n    \"Vie meidät!\" niin neuvoi tuo vanamoiden\n    ja kultaisten kukkien piiri.\n    Myös taivaasta tummasta äänikö kiiri:\n    \"Nyt anna\"... Yötuuli se soi huminoiden...\n\n           -- -- --\n\n    \"Oi taivas, jos auttaisit pois sydänsuosta!\n    Mutahaudoilla ehtyvillä\n    sua rukoilen kyynelillä:\n    Sadevirtojes anna jo sieluuni juosta!\"\n\n\n\n\nKuvastin: siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!\n\n\nOnko kummallista, jos ihmisen ja eläimen vaistot ja sielunelämä\nnäyttävät ihmisestä yhä likeisemmiltä toisilleen? Joskus ne melkeinpä\nsekautuvat toisiinsa...\n\nEsimerkiksi kuvastinkohtaus! Esitämme sen tässä, ehkä se älykkäitä\nhuvittaa.\n\nLieneekö Raille ennen näytetty kuvastinta? Tuntuu siltä kuin ei olisi.\nTai se on asian unohtanut.\n\nNyt se näkee kuvastimen.\n\nSalin kuvastimen paikkaa vaihdetaan ja tuo välkkyvä, kova ilma\nlasketaan silloin pöytänsä yläpuolelta permannolle seinän nojaan.\n\nEläin sattuu olemaan salissa. Se hyökkää toista koiraa vastaan.\n\nVarmaan Rain mieltä kiduttaa, kun se näkee mokoman koiran. Oikein\ntaistelunarvoisen poliisikoiran. Dobermannin. Se raivostuu, aivan\nepätoivoisesti.\n\nSe vihaa sitä toista... Se tahtoisi sen tappaa...\n\nSilmänräpäyksessä on sen vastenmielisyys kasvanut äärimmäisilleen.\n\nHarjakset pystyssä se loikkaa...\n\nAinoastaan ihmisten väliintulo pelastaa kuvastimen. Esine on vaivalla\nsaatu, se on ihmisistä kaunis, kallis. Mistä he löytäisivät enää\nsellaista vanhaa lasia, jos tämä särkyisi? Ja mistä tulisi rahat?\n\n\"Rai, mitä teet!\" kuuluu kirkaisu.\n\nJa kuvansa vihaajalle näytetään huutia.\n\nRain täytyy asettua, alistua.\n\nSitten se alkaa -- tutkia kuvastinta. Sen karvat ovat ensin pystyssä.\nSe murisee yhäkin.\n\nSe vingahtaa tuskallisesta kiukusta.\n\nSilmissä säkenöi vihan tuli.\n\nSe yrittää purra -- kuvastinta. Silloin sattuu kuono lasiin.\n\n-- Mitä kummaa? Eikö siinä ollutkaan koiraa?\n\nRai tunnustelee, se murisee vihaa.\n\nSe aikoo kääntyä pois, mutta tulee takaisin kuvastimen luo, töytää\nsiihen kuonollaan, nuuskii tutkii.\n\nSe tuhrii kuononsa kostealla huipulla kuvastimen niinkuin verannan\nikkunatkin.\n\nNyt se -- istahtaa kuvastimen eteen.\n\nJa se -- kääntää päänsä pois!\n\nIkäänkuin pelastuakseen näkemästä mokomaa vierasta, outoa, vihattavaa.\n\nSe miettii pää riipuksissa. Miksi ei koira saisi -- miettiä?\n\nJa jälleen se tutkii kovaa, hyytynyttä ilmaa, lasia, koskettamalla sitä\nkuonollaan.\n\n-- Se ei ollutkaan koira!\n\n-- Se oli --?\n\nOmituista: Rain ja vieraan koiran, joka ei ole mikään koira,\nnähtävästikään, välillä on kovaa ilmaa, -- kuin ikkunaruutu.\n\n-- Mutta koira siinä äsken vain oli! Missä se sitten nyt on?\n\nRai tuijottaa vakavana kuvastimeen. Se vie naamansa hitaasti yhä\nlähemmäksi kuvaa. Se painaa kuononsa siihen kiinni, purematta. Se\nkatsoo itseään silmästä silmään.\n\nSiellä on sittenkin jotain, se koira. Mutta se on nähtävästi --\nkuvastimen takana!\n\nSiksi Rai kiertää pilkistämään kuvastimen ja seinän väliin:\n\n-- Täällä ei ollut kerrassaan mitään!\n\nRai katselee uudestaan, edestä. Ja nyt on se koira taas täällä!\n\nRai miettii pää riipuksissa. Häntä ei heilahda. Se kääntää päätänsä ja\ntutkii uudelleen kuvaa. Läheltä.\n\nEipä tämä koira olekaan enää niin vihaisen näköinen kuin se, jonka\nkanssa äsken oli syntyä tappelu hengestä ja elämästä! Jos sitä tutkii,\nei se ole niin vihainen.\n\nSen silmät eivät säkenöi vihreinä.\n\nJa muuten: mahtaako tämä tosiaan olla mikään koira?\n\nVielä kerran Rai vilkaisee kuvastimen taakse, olisiko vihattava koira\nsittenkin siellä.\n\n-- Ei se ole...\n\nSiten tutkitaan kuvastinta kymmenisen minuttia.\n\nJa -- lopulta ei olemattomalle koiralle vihoitella.\n\nMutta -- ei myöskään sitä siedetä!\n\nKuvastin pannaan seinälle uudelle paikalleen. Mutta jos Rain eteen\ntuodaan jokin toinen, pienempi kuvastin, niin ei koira karkaa raivoten\nkuvansa kimppuun, mutta ei siedä sitä nähdäkään: se kääntää aina päänsä\npois.\n\nTai se pakenee hiljaa toiseen nurkkaan.\n\nRai, jolta ärtyy vähimmästäkin ja puree, jos ihmiset sitä ärsyttävät,\nei kuitenkaan suutu ärisemään, kun sen oma kuva tuodaan sen eteen.\n\nSe alistuu, se pakenee.\n\nJa silti se ilmeisesti kärsii! Katkerasti!\n\nEmme tietysti voi olettaa sellaista lapsellista että se olisi\nkäsittänyt vieraan, vihatun koiran omaksi itsekseen ja nyt itseään sen\ntähden vihaisi ja halveksisi niinkuin oli ennen vihannut ja halveksinut\ntuota itsensä näköistä ja kaltaista. Halveksinut niin että piti sen\nhenkeä ylen halpana. Vihannut niin että piti lähimmäistään, -- omaa\nitseään, -- murhan ansainneena.\n\nEi voi olettaa että koira tahtoisi hävittää itsensä, -- kuten Narkissos\nhukuttautui ihastuksesta omaan kuvaansa. Ei voi olettaa että koira\nolisi modernimpi kuin Narkissos: kärsisi omasta -- koiruudestaan.\n\nMutta se ainakin on varmaa, että Rai kärsii.\n\nLopulta se suorastaan matelee nurkastaan ihmisen luo, joka sitä kiusaa\nkuvastimella. Se matelee ja varmaankin pyytää:\n\n-- Armahda minua, jumalani! Poista silmistäni -- minun oma kuvani!\n\n\n\n\n\"Ota vuotees ja käy!\" -- Noli-me-tangere, joka on saari.\n\n\nMutakuopalla jälleen Rain kanssa.\n\nIhminen istuu, aprikoi ja -- odottaa jotain.\n\nLammikko ei ole kaunis. Se on synkkä ja alakuloinen. Sen vesi\nmuistuttaa, kuten sanottu, tervaa tai sumppia.\n\nJa kuitenkin huomaa ihminen siinä vähitellen jotain kaunistakin.\nSäteileehän siihen taivas hetkittäin, -- heinäkuun tummahko taivas.\n\nJa lammikolla on koristuksiakin: sen toisella rannalla, jossa on kaista\nsavista matalikkoa, kasvaa kurjenmiekkoja. Niiden lehtiä on versonut\nsinne vieri viereen. Niiden kukat loistavat kultaisina.\n\nJa ympäriltä hiljaisesta metsästä tuntuu vanamoiden heikko tuoksu.\n\nKoiran pulikoidessa alkaa ihmis-parka tehdä edelleen johtopäätöksiään:\n\n\"Jos kaikki ihmiset, kaikki lähimmäiset olisivat sellaisia\nirvinaamioita kuin ne, jotka minun ympärilläni kummittelevat, -- niin\nkuinka olisi mahdollista että maailma pysyisi ollenkaan pystyssä! Että\nsiinä olisi mitään puhdasta, rakentavaa! Jos ne henkilöt, nykyiset\nmahti- ja johtohenkilöt, joista monia kutsutaan neroiksi, ovat osanneet\njohtaa kaiken tällä tavoin -- häviöön, ja kansat, rahvas, on ollut\nhävitykseen liiankin valmis -- petomaisuudessaan, niin -- kuinka\nmaailma yhäti on olemassa? Sittenkin! Mahtaako noiden mainioiden ja\nkiitettyjen ja raa'an rahvaan ohella olla myöskin toisenlaisia? Elää\nvielä toisiakin olentoja, joskin näistä syrjässä, näkymättömissä.\nTäytyy olla toisia, jotka -- pitävät kaiken pystyssä, rakentavat,\nluovat kaunista toisten hävityksen uhallakin. Kuinka muuten elämä\nollenkaan voisi jatkua!\n\n\"Sillä se jatkuu, se pyörii sittenkin, jos oikein tyynesti ajattelee.\nHistoria todistaa, että olomme alkuajoista lähtien ovat kuitenkin\nparantuneet! Puhukaamme esimerkiksi -- kristinopin voitosta: kaikkine\nnykyisine karkeuksineen on se sittenkin ehdoton voitto!\n\n\"Se voitto yksinään jo riittää todistamaan edistystä. Sillä ennen sitä\nvoittoa -- oli maailma _vielä_ julmempi ja eläimellisempi kuin nyt.\nAntiikki oli eläin, peto.\n\n\"Missä sitten piilevät nuo ylläpitäjät, hiljaiset, pienet,\nnäkymättömät? Nuo -- todella kristilliset?\n\n\"Sillä mahdoton on maailman seisoa tyhjän varassa!\"\n\n\"Pitäisi heitä -- etsiä!\"\n\nJokin ääni siellä lammikon rannalla sanoo ihmiselle niin. Eihän vain\nminkään enkelin, joka tulee sekoittamaan veden terveyttä tuottavaksi?\nAinoa enkeli, joka mutahautaa sotkee, on Rai. Se vääntää sen oikeaksi\nmudan ja saven sotkuksi.\n\nMutta tämä uusi ajatus: etsiä, -- vieläkin, -- katsella ... jonnekin\npiiloon, syvemmälle, syrjään maailmasta, parempaan ... se tuntuu\nlopulta vapautukselta. Suurelta ilolta!\n\nJa koira antaa ihmiselle impulssin tuollaiseen etsintään: Rai\nrakastaisi uintia, ja nyt sen täytyy rypeä -- tällaisessa ahtaassa\nmutahaudassa!\n\nKuinka Rai nauttisi puhtaasta vedestä! Oikean järven tai meren vedestä.\n\nJa kuinka ihminen itse nauttisi -- päästessään jonnekin oikein syrjään.\nEsimerkiksi -- johonkin saareen.\n\nEi enää siitä syystä että hän vihaisi lähimmäisiään tai siksi että hän\nluulisi sieltä päin löytävänsä sellaista uutta, jota hän kaipaa, vaan\nvoidakseen siellä -- täydellisesti parantua.\n\nVielä ei hän nimittäin _jaksa_ etsiä tuota uuttansa. Vielä saartavat\nrumat ajan kuvatukset liian läheltä. Vielä ei hän voi nähdä muita kuin\nnäitä tavallisia, yleisiä ihmisiä. Hänen silmänsä ovat ikäänkuin\nsokeutuneet siitä rasituksesta että ovat ponnistaneet liikaa\ntarkastaessaan niitä, joita sanotaan huomatuiksi, tärkeiksi ihmisiksi\ntai oikein kansaksi, mutta joita hän epäilee nyt -- melkeinpä\nhävittäjiksi. Ne eivät jaksa vielä nähdä muuta.\n\nNiiden täytyy antaa ainakin levähtää. Sairas viedään hoitolaan, sitten\nhän astukoon jälleen ihmisten joukkoon.\n\nJa niin käykin että koira on melkoisena tekijänä siihen, että isäntä\nsitten ostaa pienen erakkosaaren. Sinne hän päättää sulkeutua. Oikein\ntäydellisesti sulkeutua, -- tervehtymään!\n\nPäättää jyrkästi, itsepintaisesti: erilleen kaikista! Poikki jokainen\nside ympäristöön.\n\nTervehtymisen vuoksi! Että ajatus saisi rauhassa tehdä voimakasta\nuudistustaan.\n\nOlkoon sen saaren nimi vaikkapa _Noli-me-tangere!_ Se on kaunis saari.\nAivan yksinäinen. Jumalallinen. Siellä eletään melkein pelkästään --\nkoiran kanssa.\n\nMikä aamujen ja päivien rauha siellä! Aamuisin aurinko nousee ja astuu\nhymyillen pirttiin, jonka seinät ja katto on rauhallisinta väriä:\nmustaa, lieden savun levittämää. Riippakoivut nuokkuvat erakkomajan\nympärillä -- täydellisessä rauhassa: mikään tuuli ei sinne yletä,\nrannat ovat valtavien puiden suojaamat; outo ei tietäisi luodolla\nolevan mitään asutusta. -- Niin, hopeinen aurinko muuttuu nopsasti\nkultasäteilyksi ja kulkee ylhäisenä kaarena saaren ylitse. -- Auringon\nliikkeitä ei seurata kellolla: kelloa ei ole! Ei ole aikaa, se on\ntäällä yhdentekevä asia, se on tarpeeton! Se poistetaan laskuista. --\nUutisiakaan ei kaivata; niitä ei tule, niitä ei sallitakaan...\nTärkeiksi tiedoiksi riittävät leijailevien lokkien laulut. Missään ei\nkäydä: täällä ollaan sanatoriossa ja -- valmistaudutaan johonkin\nuuteen... Manterelaisten tupiin ei mennä tunkeutumaan. Sinne ei\ntahdota; heistä ei puhuta koskaan sanaakaan, ei tiedetä mitään.\nPysykööt he yhtä tyyninä ja vieraina saarta kohtaan kuin saari heitä!\nKuta mykempiä he ovat, sen parempia. Ei vihaa, ei vielä rakkauttakaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin menee pari kesää. Vaisto johtaa ihmistä, jos hän on onnellinen,\nniinkuin eläinkin kulkee paremmin vaiston kuin jären mukaan.\n\nJa katso: eräänä aamuna varhain, kun aurinko hymyilee hopeisena\nsiniseen kamariin ulappain takaa, laulaa ihmiselle ikkunan vierestä\nriippakoivusta pieni lintu, jonka nimeäkään hän ei vielä tiedä. Ehkä se\non jokin kerttulaji. Tämä on omituinen ilmiö ihmisen elämässä! Hyvin\ntärkeä hänelle itselleen.\n\nSe pikku linnun aamulaulu tuntuu niin kummalliselta.\n\nSe viserrys on kuin psalmia. Säkeiden alut kertautuvat samantapaisina\nkuin eräiden hebrealaisten psalminstrofien alut. Nuo psalmithan\ntoistavat usein samaa motiivia eri muodoissa. Linnun laulu on\nresitatiivista. Se laususkelee jotakin, sanat hieman epäjärjestyksessä,\nilmaisu epämääräistä ja sekavaa ... niinkuin psalmeissa. Mutta jotain\nselvääkin siitä lähtee: juuri säkeiden alut; niissä on ajatuksen\ndominantti. Säkeiden lopussa ajatuksellinen kadenssi, samoin kuin\nmelodinenkin ... kuten psalmeissa. Säkeiden samanlaisia alkuja\nseuraavat sanelmat muuntelevina sisällöltään. Kummallista, kuinka tämä\njohtaa mieleen eräät psalttarin numerot! Katsotaanpa ... kauniina\nvaloisana aamuna. Kas vain, tämän linnun laulu oli ikäänkuin 19:s,\n103:s ja 150:s psalmi.\n\nLintu livertelee:\n\n\"Kiitä taivasta, minun sieluni! Miksi suret, ihminen?\"\n\n\"Kiitä taivasta! Ajattele mitä hyvää sinulle tehty on. Ja mitä hyvää\nsaatat löytää.\n\n\"Sinä et ole sortunut. Olet rautaa. Sinä selkenet -- yhäti!\n\n\"Kiitä taivasta ja luontoa, jota et ymmärrä: ajattelet sitä tylyksi, ja\nnäet sen tylyksi. Verivihollisuus vallitsee kaikkialla. Kalatkin, joita\npyydät, vihaavat toisiaan. Laupiain olet kenties -- sinä, joka koetat\nlopettaa niiden tuskat silmänräpäyksessä, kun ne koukkuusi saat ...\nRikkaruoho vainoaa kukkaa ja kukka vie voiman rikkaruoholta. Minäkin,\njoka viserrän tässä, vihaan toisia lintuja. Vihaan kohdakkoin -- omia\npoikiani!\n\n\"Kiitä sittenkin taivasta, sielu! Eikö ajatuksesi löydä tai aavista\nmitään puhtaan ilon rahtusta? Kuinka se olisi niin paha, myrtynyt,\npaatunut?\n\n\"Kiitä edes kirvesmiehestäsi, joka pirttisi rakensi. Vanhasta ukko\nKustaasta. Hänestä voimme -- alkaa! Hän on köyhä, mutta hän on hyvä.\nHän on noita pieniä, hiljaisia. Hyvin -- vähäpuheinen. Hän on niitä,\njotka maailmaa rakentavat. Hänen silmänsä kyyneltyvät lähimmäistensä\npienimmistäkin kivuista. Hän on auttamaan ja antamaan valmis. Mykkä ja\nmyhäilevä. Ei puhu koskaan kenestäkään pahaa. Hän unohtaa ne, jotka\nehkä käyttävät hänen vaivojaan väärin. Hän on tyytyväinen vähään.\nHalpa, tietämätön, ja siinä viisas. Oikea -- ihminen.\n\n\"Ylistä esimerkiksi hänestä taivasta.\n\n\"Palkitse hänet...\n\n\"Aukene, sielu! Tutki ja etsi maailma uudestaan! Tämä olento oli vasta\nyksi sitä uutta lajia, jonka huomasit. Mutta ehkäpä niitä on --\npaljonkin, kun ryhdyt etsimään. He ovat jyviä tuhotuilta vainioilta!\nAjattele heitä, maansuolaa.\n\n\"Iloitse näistä pienistä, halvoista, hengellisesti vaivaisista. Kiitä\nniistä monista taivasta, koska ne kerran antavat sydämellesi sellaisen\nilon, että olet onnellinen jo siitä onnen aavistuksesta.\n\n\"Niitä on sittenkin, sellaisia, jotka rakentavat hiljaisuudessa. Mihin\nmahtavammat kykenevät? Tuhoamaan!\n\n\"On totisesti. Mitäpä muista välittäisit, he eivät ole tärkeitä. Näistä\nkannattaa iloita. Ja unohtaa muut. Näitä kannattaa etsiä ihmisten\njoukosta...\n\n\"Kiitä taivasta. Monissa ihmisissä on ehkä -- vivahdus näistä?\"\n\nLintu visertää aamulla.\n\nRai kuorsaa isännän vuoteen jalkopäässä, väsyneenä ja raitistuneena\nuinnista järvessä, ei mutakuopassa.\n\n\n\n\nKoira pysyy koirana: \"Lihaa, paljon veristä lihaa!\"\n\n\nRai ansaitsi saarivapautensa yksinomaan sillä että se osaltaan johdatti\nsaareen siirtymisen ihmisen mieleen.\n\nSe ansaitsi kylpynsä, virkistymisensä! Samoilunsa kahleettomana pitkin\npientä metsää. Koko kesäisen onnensa, jossa ei ole muuta ikävää kuin\njäädä yksinään rannan mahtaville kiville karjumaan epätoivosta milloin\nihmiset pakosta pistäytyvät vähän veneellä manterelle. Se tottelee, se\nei ui perästä, sillä kielto on kielto.\n\nSitten tulee syksy jälleen. Ja saaresta muutetaan takaisin\ntalvipaikkaan.\n\nPikku isäntä jo rahtusen muuttuneena, valmiimpana etsimään kultamurusia\n-- jokaisen ihmisen luonteesta.\n\nSyksy tulee runsaita tuomisiaan kantaen. Siinä korvot marjoja, pöntöt\nsieniä täynnä, säkit perunoita, isot korit omenoita. Siinä niput --\npäättömiä kukonpoikia ja kanoja. Ja sammio -- täynnä sianlihaa ja\nsilavaa.\n\nVeristä lihaa: Raille vakavin ja ihanin asia!\n\nTosin on Railla paljonkin vakavia asioita. Vakavaa, kuten kerroimme,\ntulla jätetyksi yksinään kotiin.\n\nSe on totista vakavaa. Mutta tämä on iloista.\n\nMuutakin iloista vakavaa löytyy: päästä kävelylle, vaikkapa ainoastaan\nmaantielle, ikäänkuin taisteluun: karkaamaan hevosten ja autojen\nkimppuun. Jos -- pääsee: vitjoissa sitä talutetaan. Välistä lasketaan\nvitjoineen juoksemaan, milloin ei tarvitse pelätä autoja tai junia...\nJa toisenlaistakin iloista vakavaa: kävely metsissä. Uneksia siellä\nmahdottomia: että löytyisi riistaa... Vaikka saaliiksi tuleekin\nainoastaan jokin sisilisko... Sitä nyt ylpeästi -- kiusataan, katkotaan\nsiltä pyrstö ja jalat, päästetään se irti, ja taas sitä runnellaan!\n\nMutta _tämä_ on iloisesta vakavasta kaikkein suurinta: talo täynnä\nlihaa, paljon tuoretta, veristä lihaa!\n\nSika-vainaja lepää näinä päivinä keittiön eteisessä korvossa.\n\nAamulla ei Raita nyt tarvitse käskeä lähtemään alas. Ei, itse se on\nvalmiina jo syysaamun hämärässä pyrkimään sinne. Se vikisee, nousee\npatjaltaan, käyskentelee edestakaisin, tulee vuoteen luo, nyiskelee\nihmisiä kuonollaan, juoksee ovelle ja takaisin. Se tahtoo sanoa:\n\n-- Alhaalla on se lihakorvo! Eivätkö nyt ihmiset tosiaan muista että\nsiellä on lihaa! Kauhean paljon ihanaa lihaa.\n\nRai pyrkii ehdottomasti alakertaan. Käskettynä asettuu se kyllä vielä\ntunniksi makuulle. Mutta siinä puhaltelee se tuskallisesti viheltäviä\nääniä sieraimistaan.\n\nSe on muistanut, -- tuskin lienee unohtanut koko yönä, -- että\neteisessä on se lihakorvo! Kokonainen korvo tuoretta lihaa, vakavaa,\npyhää, jumaloitua lihaa.\n\nLiha, -- olkoonpa sen nimi vaikkapa Karoliina, -- asui kesän saarella\nläätissään jia väljässä aituuksessa. Kyllä Rai tiesi, kuka tai mikä\nKaroliina oli tahi missä se asui. Jos sitä Railta kysyi, kapsahti se\npystyyn ikkunaa vasten, josta näki röhkiväisen asumukselle, ja vinkui,\nilmaisi, että siellä se oli se Karoliina.\n\nRai näki Karoliinan jo aivan pienenä, toukokuun alun herttaisina\npäivinä, jolloin se tuotiin mökkiin pelukoppaan mahtuvana. Vietiin\nensin saunakamariin sätkyttelevänä ja kirkuvana pikku kummana... Rai\ntunsi silloin metsästyshimon leiskuvan rinnassaan. Se kierteli ja\nkaarteli koria koko harjansa tappohimosta pöyristäen. Niin ja näin\nalistui se antamaan porsaan säilyä \"elonaikaan\" asti.\n\nJa se oli porsaalle kateellinen. Rai on nimittäin kade. Hyväilyistäkin\nniin kade että puree emäntää tai isäntää milloin he sen nähden\ntoistensa päätä silittävät. Ja pikku Karoliinalle oli Rai niin\nkateellinen että meni syömään raakoja perunoitakin, joita sialle\nannetaan. Syömään tahmaisesta kaukalosta -- pelkän kateutensa\nyllyttämänä! Sellaiseksi saattoi Rai, joka ei kahvipöydässäkään enää\nhuoli vanhempaa vehnäleipää, jos isäntäväellä on tuoreempaa, alentua --\nsilkasta kateudesta.\n\nJa siitä se vasta on kateellinen, jos ihmiset sen nähden, ikäänkuin\nsitä uhitellen, taputtelevat tai raaputtelevat tuota karkeaa ja törkeää\nporsasta!\n\nSitten muutettiin nökö saunasta aurinkoiseen aitaukseen, jossa se sai\nvapaana juoksennella ja leikkiä.\n\nJa se leikki oikein aikomuksella -- ihmisten kanssa... Olihan silläkin\njärkeä... Se teeskenteli ilmeisesti säikähdystä, kun pikku isäntä\nilmestyi aidan sisälle. Tulo tapahtui tasaisesti ja peloittelematta,\ntulija oli tuttu eikä ollut koskaan tehnyt nökölle pahaa. Mitäpä\nKaroliina siis oikeastaan olisi pelännyt? Se teeskenteli pelkoa. Se\njuoksi pakoon puun taakse. Miksi se tahtoi ihmistä purra? -- Tämä oli\npelkkää leikkiä, voimistelua, urheilua! Kieppuvana vyyhdinpuuna\najettiin toisiaan takaa petäjän ympäri.\n\nMutta Rai katseli karsain mielin mekastusta aidan ulkopuolelta. Harja\npystyssä. Vain sana, niin se olisi huiskahtanut aitaukseen Karoliinan\nkimppuun, se korkeusloikkaaja.\n\nSe ei kuitenkaan tullut; sellainen on ankarasti kielletty.\n\nSe haukkuu ja vapisee, mutta tottelee.\n\nJa sittenkään ei sisu, jonka luonto on hänelle antanut, salli hänen\nolla välistä ilkeästi näykkäisemättä kärsäkästä. Moista tapahtuu\nihmisten nähdenkin. Pistä vain, röhkö, tuores liha, punertava nenäsi\nlähelle aitaa, jonka toisella puolella Rai seisoo jörönä, vaieten,\nhäntäänsä räpyttämättä! Pistä se ruusunpunertava nenäsi, tuores\nlihapalasi viattomasti ulos säleiden välistä: jo nousee koiran harja\nsynkästi, jo leimahtavat sen silmät punaisiksi, mahdotonta on enää\nmuistaa muuta kuin rotuvihaa! Laksis: koira haukkaisee nököä kärsään,\nleuat laksahtavat vastatusten.\n\nSen tekee Rai kauheaksi häpeäkseen ja tappiokseen: selkäänhän siitä\nannetaan, ihmiset toruvat ja nolaavat. Eikähän se kipeä, sillä lievähän\nlyönti oli, -- vaan se häpeä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt on syksy, nyt on Karoliina kuollut. Nyt on Rain vuoro.\n\nLyhyt Karoliinan kohtalo! Vangin elämä. Kaikkiaan puolisen vuotta.\n\nJoskus onneton yritti ensin kapinoidakin, rynnätä vapauteen... Mutta ei\njaksanut aidasta läpi.\n\nSyömään ja makaamaan se oli luotu. No, paksua jauhovelliä se sai,\nrasvaista särkikeittoa, kyllältään mehullista vesiheinää ja lioiteltuja\nleivänpalasia.\n\nSyömistä ja makaamista: onpa tämäkin elämänohjelma!\n\nVälistä samaan laatuun kuuluvia onnen tuokioita: auringonpaistetta ja,\npaahteen tullessa liialliseksi, loikoilua suurten pihlajien varjossa.\nJa jos se paahde oikein liialliseksi tuli, pari ämpärillistä raitista\nvettä niskaan aidan takaa.\n\nSellaisia nautinnonhetkiä!\n\nEntäpä sitten heittäytyä säkkinä tanterelle, kun ruokkijoita alkoi\npolulla näkyä: -- Olisi nösköä raaputettavakin... Ja ihanaa olisi\nkuunnella, kun ystävänä puhutellaan.\n\nJa tokihan sille puhellaan, eläin-raukalle, vangille, -- mestattavaksi\naiotulle.\n\nSiinä ne ilot ja nautinnot. Ehkäpä suuretkin, -- kuten aterioista ja\nmakailusta nauttivan ihmisen.\n\nSitten lokakuu, varsinainen teurastuskuukausi. Ja viimein marraskuu,\njolloin se työ, jota nyt tuskin nimeltä voidaan mainita, kuitenkin on\ntehtävä.\n\n\"Kauheaa! Julmaa! -- On sekin tuo sian elämä! Ja on tämä merkillistä,\ntämä ihmisen -- ystävyys!\"\n\nJa kumminkin sen täytyy tapahtua!\n\nJa se on lopultakin yhtä hauska isäntäväelle kuin ikävä asia\nKaroliinalle.\n\nAjatellaan jo kekkeripöytää, jonka keskellä höyryää makeaa uunipaistia,\najatellaan vieraita, iloa, lauleskelua, j.n.e.\n\nIsäntä on jälleen alkanut kaivata vieraita...\n\nSinä aamuna ilmestyy taloon punakka, hyvin terve mies, jolla on pitkä\npuukko, terävä kirves ja revolveri. Puukonpäässä ja housuissakin\nsiankarvojen tähteitä.\n\nNyt hän hioskelee pitkää puukkoaan ja juttelee jos mitäkin, muun muassa\nhauskoja uutisia taloista, joista hän tulee tappamasta sikoja. Yhtä ja\ntoista hauskaa: sikojen painosta, lihan laadusta ja saatujen\nrullasylttyjen paksuudesta.\n\nPikku emäntä pitelee sydäntään...\n\nMutta asettelee pesutupaan vettä kiehumaan! Muuripadan puolilleen.\n\nValmistuksia nähdessään pikku isäntä sipaisee otsaansa, jolla moisissa\nreaalitapauksissa on paljon tehtävää. Ja isäntä ja emäntä näyttävät\nikäänkuin sopineen etteivät he asiasta sen enempää keskenään puhu.\n\nJäädessään punaisen ja terveen miehen kanssa kahden kesken vannottaa\nisäntä sitten miestä, että se temppu on suoritettava niin kavalasti,\nrajusti ja nopeasti kuin mahdollista! Niin tuskattomasti kuin suinkin:\n\n\"Sen täytyy iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen pitää olla kuin\nhyvä -- salamurha... Ei mitään luunrusahduksia, siitä johtuvia, että\nkirveshamara komahtaa sikaa päälakeen. Ei veren punaisia laineita,\njotka kuohuvat hengenhätää kirkuvasta kurkusta...\"\n\nMies naurahtaa ja lupaa. Ei hän ole mikään eläinten rääkkääjä. Hän\ntuntee vastuunsa luontokappaleista, jotka Jumala on antanut ihmiselle\n-- palvelijoiksi...\n\nJa sitten isäntä -- pyyhkäisee pois surun otsaltaan ja -- ajattelee\ntuota mainiota uunipaistia: silavaa ja raavasta sekaisin, kuumien\nperunain kanssa tarjottuna.\n\nRai tutkii tarkoin miehen housuja, joissa on niitä karvoja, jopa\nmustuneita veritahrojakin. Niin, Rain kuono ei erkanisi millään tästä\nmiehestä! Tähän se on rakastunut. Tälle se ei nostele harjaksiaan, vaan\nräpyttelee töpöhäntäänsä, vaikkei tarvita yleensä muuta kuin vetää\nsukat housunlahkeiden päälle, niin se arvostelee miehistä vierasta\nsälliksi, puukkosankariksi ja karkaa kiinni nilkkaan.\n\n-- Tämä on siivo ja siisti verinen mies, tämä on sankari! Tämän perästä\ntallustellaan paikasta toiseen uskollisena seuralaisena.\n\nHetki lähestyy.\n\nEmännän sydämen sykintä kiihtyy. Siitä tulee tuskallinen, julma kuin --\nsydänvika.\n\nVesi muuripadassa kiehuu. Se pyrkii jo kuohumaan reunoille -- kuin\nmikäkin samppanja.\n\nIsäntä on selvittänyt viime vuodelta pesutuvan kattoon valmiiksi\njääneen kiikin nuorat. Nyt menee hän, julmana, kaikki ajatuksensa --\ntai ehkä tunteensa, -- tukahduttaen, koko menneen kesän ja sen\ntunnelmat ikäänkuin jonakin jo runoiltuna hyläten, ottamaan halkovajan\nperukasta esille paarit.\n\nRai hiipii askel askelelta yhä punakan miehen kintereillä. Sen häntä ei\nliikahda...\n\nAavistaneeko se jotain vakavaa, josta ei ole vielä oikeaa -- iloa?\nAavistaneeko kauheita, vavistavia tapahtumia, joista -- sittenkin pian\nkoituu kaikkein ihaninta.\n\nVielä kantaa emäntä Karoliinalle viimeiset herkut, vaikka se on\nperinnäisiä teurastustapoja vastaan. Muori, joka on kutsuttu sylttyjä\nkeittämään ja siinä ohella viekkaasti houkuteltu verta sekoittamaan,\ntoruu syystäkin, kun sialle annetaan vielä ruokaa. Sitä tulisi kai\nkiduttaa nälässä koko edellinen yö! Eipäs, nyt juuri annetaankin sille\nkaikkein hienointa: kuivia vehnäspaloja, jotka on maidossa pehmitetty.\n\nKaroliina nauttii... Ja emännän sydämessä tuntuu kuin juuri tulisi\nsydänhalvaus!\n\nEmäntä poistuu possun asunnolta.\n\nJa sinne lähtee terve mies Rain kanssa.\n\nIsäntä, nökön kesäinen ystävä muka, pakenee hänkin sisään, -- jättää\nystävän oman onnensa nojaan, verisen miehen valtaan. Sellaista se on se\nystävyys.\n\nSisällä koetetaan ahkerasti jutella ja olla kuuntelematta. Kuunnellaan\nkuitenkin.\n\nSiellä syrjemmällä, saunan alapuolella, tehdään kauheita.\n\nRevolveri paukahtaa. Mutta eipäs Rai hauku! Kuitenkin Rai aina haukkuu\nmetsissä, milloin isäntä vain ojentaa revolverinsa. Ja karkaa leppien\nkimppuun...\n\nIlmeisesti mestattava parkuu, -- huutaa julmasti. Sitten syvä\nhiljaisuus, jossa tuntuu kuin korina kaikuisi yli koko palstan.\n\nNyt tulee taas isännän tehtäväksi mennä auttamaan miestä, -- nostamaan\naidan yli nösköä, joka eli kuusi kuukautta, nautti ravinnosta ja\nauringonpaisteesta... Nostamaan äsken elänyttä pelkkänä lihana... Vielä\nlämpöisenä... Tuossa makaa Karoliina leikkiaituuksessaan. Sen kaulasta\nvirtaa vaahtoinen veri hyytelöksi vatiin.\n\nEi se toki ollut huutanut muuten kuin siitä syystä että se sidottiin\nmurha-ajaksi takajalasta aitaan. Revolverista se ei tietänyt mitään, --\nse ei ole mikään Rai.\n\nNyt Karoliinaa nostetaan yli aidan. Huhhuh, onpa siinä painoa!\nHerttaisena keväänä korttelin tai parin pituinen; nyt siinä\nseitsemisenkymmentä kiloa.\n\nVelttona, vielä hiukan nytkähtelevänä ruumiina asetetaan se paareille.\nJa raahataan \"parturiin\": kuumalla vedellä kaltattavaksi; sitten\npaloiteltavaksi. Ja sitten -- juhlien kunniaan!\n\nRai kulkee tappomiesten mukana. Se on nähnyt koko tapauksen, mutta se\nei ole haukkunut eikä -- karannut saaliin kimppuun...\n\nKummallista: ei karannut vihatun röhkön kimppuun, vaikka röhköä\nammuttiin revolverilla.\n\nSen häntä ei vipata nytkään, kun se vieressä kävellen haistelee\nkuollutta Karoliinaa...\n\nEikä se ole huolinut vertä --!\n\nOmituista tosiaan: Raista on verinen liha ja ohukaisveri keittiössä\ntietysti kovin kärkyttävää...\n\nAjatteleeko se tätäkin -- rahtusen? Rahtusenko? Ehkä juuri sen verran\nkuin ihminen:\n\n-- Ikävä asia... Mutta se oli pakko!\n\nHöyryilevässä pesutuvassa, jossa löyhkää verelle, lihalle,\nsisälmyksille ja poltetuille karvoille, heitetään Raille perna. Tuores,\naivan lämmin, tummanpunainen, soikean mukava perna. Koira ottaa sen\nsuuhunsa ja -- laskee pois.\n\nEi huoli -- veristä pernaa!\n\nMutta se tulee vakavana seuraamaan kalttaamista. Siinä se istuu ääressä\ntoista tuntia.\n\nSitten, pitkän ajan kuluttua, se -- syö jo pernankin.\n\nJa häntä alkaa jälleen vipattaa, kun isännän tai emännän ääni kutsuu.\nVaikea hetki on mennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalossa sattuu kyllä hauskoja tapahtumia.\n\nMutta kaikkien tapahtumien huippu, kaiken ilon ja innostuksen, kaiken\nvakavan ja velvoittavan, hupaisen, jännittävän ja sulolla täyttävän, --\nkaiken huippu on se että tuolla eteisessä pidetään yhä täysi\nkorvollinen lihaa. Se tekee kodin oikein pyhäksi.\n\nSen tähden Rai pyrkii jo aamulla hyvin varhain yläkerrasta alas\neteiseen. Täytyy päästä näkemään sitä lihaa heti kuin silmät aukeavat.\n\nSe on luonnollisesti nähnyt siitä koko yön unta: se on vain murissut,\n-- se ei ole juosta nytkyttänyt eikä haukkunut... Ja se lihakorvo on\ntullut mieleen kohta herätessä.\n\nIhmiset nukkuvat nyt liian myöhään. Rai pyytää kiinteästi päästä alas.\n\nJa se pääsee. Se ryntää laukassa suoraan eteiseen.\n\nSen voi huoletta sinne laskea, sillä se ei koske tähän lihaan, se on jo\nnähty. Tätä se ei varasta, vaikka sellaistakin on sattunut että se on\nvienyt muutaman lihapalleron ruokakonttorista. Kaiketikin tämä liha on\nsiitä liian pyhää, liian juhlallista! Näin suunnattoman paljon lihaa!\n\nSe ainoastaan istuu lihakorvon ääressä. Katselee lihaa. Vartioi sitä.\nJa ihailee sitä.\n\nKoskaan se ei ole niin tottelevainen kuin nyt muissa asioissa. Se\ntäyttää heti kaikki pikku pyynnöt, -- kun vain lomassa saa mennä\nlihakorvon ääreen istumaan.\n\nSitä ei tarvitse neuvoa eikä kieltää. Uskollisena vartijana se kököttää\nkorvon vieressä, ei ole aikonutkaan korvon sisältöön koskea.\n\nSe on kiintynyt koko sielullaan, sydämellään lihakorvoon. Se rakastaa\nsitä. Kun väsyy istumiseen, niin se makaa kylki korvossa kiinni.\n\nAnopillekin, joka aikoo mennä korvon ohitse, koira iskee hampain\njalkaan: ainoastaan emännän, isännän ja hänen itsensä on oikeus\nlähennellä näin pyhää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRai-parka! Kahtena aamuna ja päivänä, jotka korvoa pidettiin eteisessä,\nei se saanut siitä mitään. Olihan sille annettu jo paloiteltaessa, ja\nnyt oli niin paljon muuta syksypuuhaa ettei lihanpalvelijaa oikein\nhuomattukaan.\n\nEikä se, kuten monesti sanottu, itse ottanut, -- ei pienintä murua.\nKunnialla täytti hän pyhän velvollisuutensa, pysyi irrallaan lihasta.\n\nMutta kerran, -- ja silloin isäntä ja emäntä olivat saapuvilla\neteisessä, -- katseli Rai omituisesti ihmisiin ja alkoi korvon ääressä\nistuen hiljaa vikistä. Se räpytteli töpöhäntäänsä ja katseli taas\nihmisiin.\n\nJa sitten, ihmisten nähden, vei se kuononsa aivan kiinni silavakelmuun,\njoka riippui korvon reunan ulkopuolella. Lähensi kiinni, avasi\nvarovasti suutansa ja -- koetteli hampaittensa huipuilla lihaa hiukan,\nvain hiukan!\n\n-- Miltähän tämä maistuisi, _jos_ tätä söisi?\n\nKoetteli ja veti suunsa takaisin yhtä varovasti ja hiljaa.\n\nTunnusteli, ikäänkuin luvalla; ei varastanut, hotkaissut: tämä liha, --\nehkä sen tietäen oman nökön liha, -- oli liian pyhää.\n\nViimeinkin puhuivat ihmiset Raille tästä asiasta. Viimeinkin annettiin\nsille oikein tästä ihanasta varastosta! Sille leikattiin irti siekale,\njohon se oli kainosti koskettanut, ja paljon enemmänkin.\n\nTuo mahtoi olla ihanaa lihaa, suloinen palkka pitkän pidättymisen\njälkeen.\n\nReisiluu, joka sille heitettiin sitten syysjuhlissa, vieraitten naurun\nhälinässä ja laulun kaikuessa, -- Rain kaulaan oli juhlan kunniaksi\npistetty suuri punainen neilikka, -- se reisiluu, no, se nyt ei enää\nmahtanut olla mitään. Ainoastaan tämä yksi ja pieni silavakelmu, joka\nsaatiin suoraan ja ensimmäisenä pyhästä korvosta, tämä, jota tuskin oli\ntohdittu pyytää, niin pyhää se oli, -- tämä se oli ollut ääretön\nautuus.\n\n\n\n\nTypöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta,\njonkinlaista aatteellisuutta, -- eikö siis järkiolento?\n\n\n\"Rai, sinä olet hyvin kaunis koira, mielestäni, paljon kauniimpi kuin\n-- rotukoirat: sinähän et ole vielä oikein rotua, laatusi on\nteennäinen, vasta äskettäin keinotekoisesti kyhätty. -- Sinä olet\nvarsin kunnioitettava, rehellinen koira. Mutta yksi omituinen,\nsietämätön vika sinulla on! Se että haukut junia, autoja, hevosia,\nkaikkea mikä voimallisesti eteenpäin kiitää! Miksi sellaisia vihaat ja\nilkeästi niiden kimppuun karkaat? Ilkeästi ja -- turhaan. Kerran\nhevonen potkaisee pääsi halki! Tai hevosmies sinut ampuu. Taikka jäät\nauton alle. Juna antoi jo sinulle pahan varoituksen, mutta siitäkö\nolisit parantunut...!\"\n\nRai vihaa juoksevia hevosia, ei paikallaan seisovia. Se vihaa kiitäviä\nautoja. Jyriseviä junia. Nähtävästi kaikkea mikä sen mielestä ryntää\npakoon tai hyökkää muka kohti.\n\nHepo saa seisoa tai juostakin, kun se juoksee ravia. Silloin se ei\nkonstaapeliamme ärsytä. Seisova auto tai asemalle pysähtynyt juna ei\nherätä Rain huomiota, mutta kyllä liikkuva auto ja juna. Sitä pahempi\nkuta kiivaammin ne liikkuvat. Samoin hevonen, jos se paiskelee nopsaa\nravia tai sattuu nelistämään. Moinen vauhti on Raista pahinta.\n\n\"Oikein kyllä, Rai! Mikä hätä noilla ihmisillä tai elukoilla on --\nhautaansa? Ja mitä he jyskävät, touhuavat, -- meluavat kuin\nreklaamirummun lyöjät? Oikein kyllä; mutta kaikki oikea ei ole hyvä...!\n\n\"Mistä tämä johtuu sinussa, Rai? Siitäkö että sinut aikoinaan\nopetettiin ajamaan varkaita, jotka livistävät pakoon, juoksevat,\nkiitävät? Varmaankin luulottelua: eihän sinua opetettu ainakaan junia\nja autoja ajamaan!\"\n\nSuuri salaisuus, luonteen ja luonnon mysteeri! -- Tutkimallako\npsykologian pulmia ratkaistaisiin tuhatsäikeisiä vaikutteita,\nmiljonista lähteistä juoksevia, likeltä ja kaukaa, ikäänkuin maan\npäältä ja alta yksilöön yhtyviä pieniä ja suuria syiden puroja?\nPsykologia -- luulottelua: sen teho riippuu voimasta millä luulottelija\nsuggeroi toisiin -- itseään; hänen oman sielunelämänsä väkevästä\nuskosta erehtymättömyyteensä, -- erehdyksiinsä.\n\nTotta on ainoastaan se, ettei Raihin, kun hän taistelee tuulimyllyjään\nvastaan, pysty opetus, nuhtelu eikä keppi. Jos koettaa neuvoa ettei\njuoksevaa hevosta ole syytä ahdistella; jos vie koiran aivan hevosen\nsivuitse, jotta se huomaisi ettei ravaaja tee mitään pahaa, turha\nyritys! Jos antaa Rain tarkastella seisovaa tai hiljaa liikkuvaa autoa\nläheltä, ei se vihoittele, vaikka auto päriseekin. Tai asemalla\nlepäilevä veturi huohottaa. Silloin kävelee koira rauhassa ohitse.\n\nMutta kun nuo kulkuvehkeet lähtevät rientämään, jälleen tappelu ja\nrähinä! Siinä ihminen tempoo vitjoja, käyttelee ruoskaa. Enimmäkseen\nkoira ei edes tunne kipua, niin innostunut se on. Välistä saa se\nvoivotella, kun sauva tai raippa katkeaa sen selkään. Tuokion se nyt\nkävelee jäykästi ja vaivaloisesti kuin tappelupukari, jonka selkärankaa\nseipäänisku on kohdannut.\n\nMutta kun sitten vähän ajan kuluttua hevonen juosta kapsuttelee vastaan\ntai auto etäällä pohisee ja rääkkyy tai lähenevän junan tahdikas\njalanpoljento, itsetuntoinen, mahtava, voittamaton, kuuluu, silloin\nkoira taas hyppimään, tempomaan; se kiskoo vitjoilla taluttajansa käden\nkuopille, se nostaa kaikki harjaksensa, kimpoaa ilmaan tavoitellen\nhevosen turpaa, pomppii koholle hypätäkseen autoon. Se karjuu, rähisee\npäästäkseen pureutumaan kiinni veturin pyöriin.\n\nLauleskeleva hevosmies saattaa uhata:\n\n\"Ähäs, mikä riivattu... Minä ammun tuon koiran!\"\n\nArvaahan sen: ampuisimme varsin mielellämme toisen ihmisen koiran,\njoutavan räyskän, harmillisen häkeltelijän! Vieras hyvä ei ole mitään,\nse ei herätä huomiotamme muuna -- kuin liian hyvänä. Tai liian huonona,\nsurkuteltavana: voitonilomme vuoksi.\n\nEmäntä vastaa:\n\n\"Kas mokomaa jullia! Murjaania! Silloin minä ammun teidän kapukkanne.\"\n\nSe kapukka on komea, lihava liinaharja.\n\nSilti emäntä suututtelee Raillekin:\n\n\"Mokoma pentu! Minä heitän sen! Minä hylkään! Minä en välitä siitä\nyhtään. Katkoo kädet! -- Jääköön junan tai auton alle.\"\n\nJa isäntä vastaa:\n\n\"Anna sen mennä taas vitjat kaulassa... Nyt ei näy enää vaaraa, ja kai\nse tulee takaisin ja antautuu kiinni, jos esimerkiksi auto tulisi.\nOvathan vitjat valmiina sen kaulassa...\"\n\nSitten hän aprikoi:\n\n\"Kun ei tämä mitenkään opi! Eipäs uskonut siitä että juna löi silloin\nsiltä korvan melkein kuuroksi. Ei tästä tule oikeaa oppinutta. On kai\nusutettu joskus typerästi hevosten, autojen tai junan kimppuun. Tai\nehkä tällä on perinnölliset pahat taipumukset, -- perisynti. Taikka\ntämä on sitten jo liian vanha. Vanhasta ei tule konkaria. -- Mutta\nmiksi se sitten viisastui niin että muuttui ystävälliseksi\nangorakissoille? Ja miksi se hyökkää yhä muita kissoja vastaan, joskin\nsaa niiltä selkäänsä? Ei siis luultavasti auttaisi, vaikka --\nlainaisimme sille Fordin seuralaiseksi.\"\n\nMielessään isäntä jatkaa:\n\n-- Hirvittävä luonnon mysteeri! Ymmärrän sinua hiukkasen, Rai. Kerran\nhevosrenki tosiaan halkaisee lapiolla pääsi! Taikka jäät junan alle:\nsiinä sankaritarusi, -- kaikki oikein jalot, vapaat, villit eläimethän\nkuolevat traagillisesti. Tahi hyppäät jonkun herrasväen, ei, trokarin\nautoon, ja sinut ammutaan. Sinuun eivät pysty sukututkimuksen antamat\nneuvot, ei keppikään, viisauden äiti. Jatkuu mikä on ammoin, kenties\nsukupolvia sitten, alkanut. Sama tyhmyys -- toistuu tuhannesti:\nymmärrän sinua, siskoparka. Sinäkö et vihaisi, sinäkö voisit olla\nkipenöimättä, nousematta vastarintaan, valmiina uhrautumaan -- asiasi\npuolesta. Heittämään henkesi, komeasti, kunnialla, kun -- vanha ruuna\njuosta höpöttää, hieno Ford räklättää ja pärisee, tavarajuna ryntää\nkohti häikäisevin hirviösilmin: on olevinaan niin pöyhkeä ettei sitä\nmikään estää saata, kukaan estää uskalla! Kukaan tohdi asettua\npysähdyttämään junan julkeaa vauhtia. Milloinkaan ei Raista tarvitse\nkuulla moista, että hän olisi pelännyt ylivaltaa! Rain sydän on kuin\nleijonan! Rai hyökkää päin, se tahtoo antaa julkeille pahoja haavoja\nkaiken ikänsä, ja saa keppiä. Saa pahempaakin:\n\n\"Kerran valtava juna, jonka rinnalla olet niin pieni, sinut murskaa. Se\non kohtalosi. Siitä ei pääse. Ja siinä ehkä teet oikein, Rai, -- mutta\nkaikki oikea ei ole hyvä!\"\n\n\n\n\nIhminen on -- totinen Jumala: parantaa käden kosketuksella!\n\n\nVuodet menivät. Ne pyörivät nopeasti kuin kiekko.\n\nNyt on taas syksy kulunut ja talvi peittänyt maailman hangilla ja\nkinoksilla.\n\nRai, lihava pönkäre, on niin veltostunut että talvi merkitsee sille\npahaa kiipeliä: sitä paleltaa.\n\nJa kuitenkin se tahtoo ja pääsee isäntänsä mukana hiihtoretkelle.\n\nSe on Raille täydellistä vapautta. Kilometrittäin vapaata juoksua.\nKaikki hyvä.\n\nYksi vain paha: tuo pakkanen.\n\nJakkerintytär on saanut syntymästään vain yhden ainoan puvun, joka\ntosin vaihtuu kaksi kertaa vuodessa uuteen, mutta ei liene aikuisen\niässä muuttunut paljon sen paksummaksi kuin se oli penikkanakaan.\n\nKaunis puku!\n\nNo niin, nyt lienee korkea aika kehua sitä vieläkin kerran ennenkuin\njutelma iäksi loppuu! Emmekä sitä kehumasta väsy. Se on silkkiä, selvää\nvälkkyvää silkkiä. Musta ihomyötäinen, mutta sen mustassa läikähtelevät\nlukemattomat pikku värit, ikäänkuin hyväkin sateenkaari.\n\nRain puku on kuin notkean nuorallatanssijattaren! Tai\nuimamaisterittaren! Tavattoman siro! Raffinoituna koristeena näkyy\nsiinä pari neliskulmaista läiskää, joissa haituva kulkee toisin puolin\nkuin muualla.\n\nRai on kuin hyle, niin liukas ja sulava. Luulisi kirpun hänen\npinnassaan katkaisevan jalkansa, jos siinä ainoaakaan tuollaista\nurheilijaa olisi. Missään ei ole fiinimpää koiraa kuin meidän! Se on\nvaatetukseltaankin sangen ylimyksellinen koira.\n\nMutta moinen puku on liian ohut -- meidän ilmastossamme.\n\nSe on mainio kesällä, auringonpaisteessa juoksevalle tai saaren\nrannoilla pulikoivalle.\n\nMutta talvella, se on toista!\n\nJakkerintytär on ulkomaalainen, meistä jumaloitava, kuten ulkomaalainen\non suomalaisista aina jumaloitava! Se ei ole mikään oma pystykorva tai\nlappalaisjurri pehmeine villoineen. Ei rahvaan lapsi ... halveksittu.\nSe on, kuten sanottu, ulkomaalainen: hieno kuin jokin ranskalainen\nparturi, ruotsalainen kyyppari tai saksalainen makkaratehtaan renki,\njoka meillä nousee heti päällysmieheksi ja pääsee kermaksi...\n\nNyt se on tottunut sohvannurkkaan, pehmeään alustaan, jopa peitteeseen,\njoka sen sirojen jäsenien ympärille hellästi kääritään.\n\nHui hui, kuinka se tutisee ulkona vilusta.\n\nSyksykin on jo ilkeä, saati sitten talvi. Syksy on pimeä ja märkä. Kun\nRai pujahtaa kuistilta pihalle, -- ensin peläten pimeässä, sillä\nilmeisesti se pelkää, milloin sitä ei hyökkäämään käsketä, -- niin, kun\nse puikkii pihalle, niin siellä räiskyy vettä ja tippuu niskaan\nräystäistä ja surullisesti kohisevien mäntyjen oksista. Pian tulee\nsille alakuloinen kaipuu takaisin sisälle. -- Sateessa ei se lähde\ntunkioillekaan. Vapaus ei näyttäytynyt niin hyvältä kuin sitä\nruokasalissa kuviteltiin. Ei ollut ulkona aurinkoa, eikä liikkeellä\nmitään eläviä olentoja: ei kissoja, ohikulkevia lapsia tai aikuisia. Ei\nmitään ihmettelemistä. Kaikkein vähimmin juhlaväkeä, esimerkiksi\nherroja stormit päässä, jollaiset saavat koiran kesällä aivan\näimistyksiinsä. -- Nyt ei mitään muuta kuin -- vettä selkään synkästä,\nmystillisestä korkeudesta. Lisäksi tuulta ja peloittavaa pimeyttä.\n\nRai juoksee nopeasti portaille takaisin. Kiljaisten se vaatii päästä\nsisään. Ja se voi rehellisesti vaatia, se ei ole viipynyt sekuntiakaan\nluvattomasti.\n\nPönkäre lasketaan sisään, se juoksee suoraan keittiöön ja ruokasaliin\nja loiskahtaa sohvalle tai asettuu aivan palavan takan eteen.\n\nSellaista oli syksy. Mutta ei se vielä mitään! Tulee talvi. Tulee lumen\nkeralla pakkanen.\n\nLumi itsessään olisi kyllä hauskaa, varsinkin ensi lumi, joka on\noudostuttavan ja ilahduttavan uutta: siinä tuntee nenä erikoisen\ntarkasti kaikki jälet, toisten koirien, kissojen, ihmisten.\nRuumis vapisee vanhasta poliisikoiran ja sukupolvien-takaisesta\nmetsästäjäinnosta: lähteä jälille, ryhtyä ajamaan, seuraamaan... Tai\nkävelylle: vitjat taluttajan kädessä, -- sillä varsinkin silloin täytyy\nJakkerintytärtä kävelyttää vitjoissa, -- kiristyvät suoraksi ja soivat,\nRain rinta paisuu rajuun vetoon, reisilihakset jännittyvät, nenä pysyy\nsitkeästi kiinni lumessa, johon on piirretty niitä tuhansia\nsalaperäisiä merkkejä, vain koiran, ei ihmisen, käsittämiä\nkirjoituksia. Siinä riittää tutkimista ja -- komentelua.\n\nMutta ensimmäisten lumien jälkeen tulee pakkanen.\n\nKamalaa kuitenkin: kahdeksan astetta pakkasta!\n\nVai oikein kahdeksan! Sehän onkin mieleisintä pohjoismaiselle koiralle.\nParasta talven hiki-ilmaa! Silloin lappalainen piehtaroi ja kylpee\nhangessa, hautaa nauttien lumen sisään koko päänsäkin. Se on siitä\niloista kuin pikku poikasille ensi lumi.\n\nMutta keskieuropalaisesta ja lisäksi rappeutuneesta Raista! Naisesta,\njolla on pelkkä ihomyötäinen silkkipuku ja käpälissä yhtä ohuet\nkeltaiset hansikkaat!\n\nNyt ei Jakkerintytärtä tarvitse enää ulkona pistää vitjoihin. Nyt se ei\nhairahdu karkaamaan, lankeamaan epäkuuliaisuuden syntiin, vaikka maassa\non luntakin.\n\nSeisotaan silmänräpäys pihalla, ja sitten juostaan kiireesti ylös\nportaita niinkuin rankkasateellakin. Haukahdus oven takana. Ja heti\ntoinen, tuskastuneesti, vihaisesti, ellei ovea jouduta avaamaan. Ja jos\nvieläkin viivyttelevät, niin pieni hypähdys ja samalla entistä\ntuskastuneempi haukahdus:\n\n-- Ovi auki. Ja joutuin, täällä on kylmä!\n\nKahdeksan astetta pakkasta! Se turmelee hemmoitellulta onnelliset\nkävelyretket ihmisten kanssa. Lähdetään kävelylle riemuisin, hyppivin\ntoivein. Polulla innostutaan nuuskimaan jälkiä. Vedetään tuokio vitjoja\nkovasti. -- Jo hiljennetään vauhtia, asetutaan säyseästi taluttajan\nrinnalle...\n\nJa sitten se tuska alkaa! Toisessa takatassussa tuntuu jotain hyvin\npahaa, mystillisenä hiipivää. Nyt etujalankin varpaissa samaa yltyvää\npakotusta, -- ja se on tuo kylmä.\n\nOdottamatta vihlaisee kyntysissä niin että se saa Rain toivottomasti\nvinkaisemaan, ja silloin toinen takajalka nousee ylös ja käpertyy\nvatsaa vasten.\n\nKolmella jalalla tässä täytyy lynkyttää, kun on tuo hirmuinen kylmä.\n\nJospa pääsisi pian takaisin kotiin, sohvalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin Rai linkuttaisi omistajainsa rinnalla näinkin, vaikka\nmaailman ääriin, ellei tulisi vieläkin pahempaa!\n\nMutta se tulee. Oikea pakkanen, nariseva, paukahteleva. Viisi-,\nkuusitoista astetta!\n\nJuuri silloin sattuu isäntä pukemaan ylleen, paitsi tavallista\nkävelytakkiaan, jonkin harmaan, joka tuoksuu lampaanvillalta. -- Sitä\nennen on pistetty jalkaan lyhytvartiset, rasvoille lemahtavat\nlipokkaat. Päähän työnnetään vielä karvalakki ja sen reunat kiskotaan\nkorville. Nyt on isäntä kypäröity, hän on oikein miestä mielestään.\n\n\"Lä...\"\n\nRiemu kuin riemu. Työnnytään kuistille, Rai vapaana, ilman vitjoja...\nSyöksytään tuonne kylmään, jota ei aluksi tunnu, niin tulistaa vapauden\nja yhteisen huvimatkan ilo.\n\nIsäntä vääntää kuistin alta esille pari kohtalaisen ohutta lautaa, --\nmelkoisen kömpelöt ja raskaat ne ovat, -- ja kaksi pitkää sauvaa.\nLautoja hän sanoo suksikseen, ja sauvojen päässä on rikkonaiset porkat.\nHän nousee suksilleen, liikuttelee noita sauvojaan. Rai Jakkerintytär\nluulee yhäkin sauvanheilutusta jonkinlaiseksi uudeksi leikiksi: se\nkarkaa uristen puremaan sompia. Leikitäänkin hetki. Sitten karkoitetaan\nRai siitä pois, ja nyt kompuroidaan, huiskahdetaankin alas mäkeä. --\nHei, mitä vauhtia: nyt saa koirakin kerran juosta niinkuin haluaa!\nTullaan kukkulan alle. Aukeaa suuri alava, peltoa, niittyä ja viimein\nmeren lahti. Ympärillä metsää, alastomia kallioita ja niillä rumia,\nmuodottomia huviloita kaikessa tyylittömyydessään, jota kutsutaan\nuudeksi suomalaiseksi tyyliksi... Hiihtelijä oikaisee suoraan poikki\nlaajan tasaisen lumen. Koira perästä kuin varjo.\n\nHankalaksi käy sille kulku. Se ei saa nyt marssia vieressä, se\nsotkeutuisi sauvoihin. Sen on pysyttävä takana. Se uppoaa, kahlaa\nkainaloita myöten. -- Mutta mielellään se puurtaa: isännän vauhti on\nkerrankin hyvä; tietysti koiran täytyy mukana pysyä.\n\nJa se pysyy, kun oikein koville kiristää. Jopa puhaltaa välistä\nohitsekin ja pureutuu jälleen leikillään kiinni sauvan porkkaan,\närisee, repii, -- viimein kiusaksi asti.\n\nSitten se alkaa väsyä. Ja tuntee vilua, raukka!\n\nSe on jäänyt kahlaamaan taakse melkoisen loitos. Se kokee nyt helpottaa\nkulkuaan pysymällä hiihdetyllä ladulla, vaikka sekin sitä upottaa,\nlihavaa pönkärettä, ja on ehkä lopultakin hankalampi kuin polkematon\nlumi: kun ladulla uppoaa, niin hangen reunat repivät kipeästi jalkoja.\nJoskus se pääsee kymmenisenkin askelta uppoamatta, ei vaivu ihan heti\nkaulaansa asti hankeen, joskin sen täytyy hypellä laukkaa, pölkkäistä\nrasittavaa tasakäpälää -- niin että sen kulku on kuin aallokossa\nkeikkuvan kuutin. Mutta perästä sitä kuitenkin ponnistellaan, vaikka\nsilloin tällöin hyvinkin kauas jääden. Isäntä näyttäytyy tässä\nliikkumistavassa paljon etevämmäksi koiraa. Kunnostautua täytyy koiran\ntukalissakin oloissa! Läähättäen pääsee Jakkerintytär luokse, kun\nisäntä pysähtyy odottamaan.\n\nJopa sitten jäällä, missä lunta on vähemmän, Rai vilistää riemuiten\nedellekin.\n\nEi mitään hätää, -- ellei yht'äkkiä tuo pakkanen karkaisi kimppuun!\nMokoma salapurija! Nipistelijä!\n\nEnteitä siitä tuntui jo äsken, vaikka ei välitetty.\n\nMutta nyt täytyy taas nostaa toinen takajalka vatsaa vasten, painaa se\nkiinni lämpöisempiin ruumiinosiin. Täytyy ontua kolmella jalalla.\nKolmella ohuella, hienolla, vilunaralla herraskäpälällä.\n\nSitten iskee vilu myöskin etukäpäliin. Kuinkas nyt enää tulla toimeen?\n\nIsäntä, tuo kylmässäkin järkkymätön, kiipeää jäältä kuperalle,\nyksinäiselle rantatöyrylle. Seisahtuu siihen sauvojensa varaan. Rai\nontuu luo, Sekin pysähtyy odottamaan.\n\nIhminen ei jatka heti matkaansa. Hän katselee suurelle taivaalle, josta\nsieltä täältä tuikkii tähtiä...\n\nHän ei ole enää hyvin suruinen eikä oikeastaan väsynytkään. Hän on\nainoastaan väsynyt -- väsymykseensä.\n\nValmis liiankin sovinnolliseen seurusteluun koko maailman kanssa, jonka\nhän nyt muka luulee tietävänsä olevan hyvässä ja pahassa yhtä\nmystillisten ja yhtä kaikkivaltiaitten voimien pakossa kuin hän itse...\nTai kenties yhtä kovassa pakossa kuin tuo Jakkerintytär siinä lähellä.\n\nSellainen antautuminen tuntuu hyvältä. Samaa lienee myöskin koiran\nalistuminen isännän kuriin.\n\nJa moiseen on tarvittu paljon perinpohjaista ajattelua! Niinkö?\nParemminkin oli se -- ihme. Tai ainoastaan väsymistä -- väsymiseen,\ntodellakin. Siis ihme sittenkin.\n\nTäällä yksinäisyydessä pakkasiltana... Taivas peittää tähtensä utuihin.\nAinoana elävänä pilkkuna hän tässä laajalla alalla... Avuttomana kuin\nihmiset kaikki tällä pyörivällä maapallolla, joka meitä kiidättää\näärettömien, älyllemme mahdottomien avaruuksien halki, -- ehkä enemmän\nsurkuttelua ansaitsevina kuin tuo eläinraukka, joka on onnellisempi\nihmistä, koska ihmisen on pakko joka hetki tutkia tutkimatonta.\n\nArvoituksellinen avaruus tähtineen, toisine maailmoineen, joista\nihminen ei tiedä mitään. Oleminen vielä miljoonan kertaa raskaamman\nudun verhossa kuin taivas tällä hetkellä: liian vanha asia\nrunoiltavaksi. Narri odottaa vastausta. Viisas -- antanee mennä...\n\nYmpärillä yksitoikkoiset, kuolleet, äänettömät aukeat.\n\nÄlähän asetu rauhaan: välistä pakkanen räsähtää metsässä kuin\nkiväärinlaukaus! Jossakin puu halennee, aidas parkuu pakkasen kynsissä,\nnurkka paukahtaa.\n\nPakkanen saartaa kuin kuolema rumia asumuksia, joista tulia heikosti\nkuultaa... Kuin tahtoen yhdellä nyrkiniskulla armottomasti surmata\nkaiken... Sellaista kuoleman uhkaa se uhoo.\n\nMutta sitten huomaa isäntä palvelijansakin. Rai on istahtanut\ntakajaloilleen syvälle hankeen. Siten se löytää takimmaisilleen\nlämmintä.\n\nMutta etukääppänsä on se nostanut korkealle pystyyn! Niitä se kääntelee\nja vääntelee nyt kuin nainen tuskissaan käsiään, sillä niitä paleltaa\nkauheasti. Rai vinkaisee, ulvahtaakin. Se valittaa hätäisesti, hiljaa.\n\n\"Älä nosta kääppiäsi, hupsu\", sanoo isäntä. \"Paina nekin hankeen:\nsiellä on lämpöisempää!\"\n\nHän opettaa koiraa havainnollisesti: työntää sen käpälät lumeen.\n\nEi Jakkerintytär ymmärrä vielä! Se sieppaa tassunsa lumesta pois, ja\nistuu jälleen tassupari koholla, valittaen ja katsellen ylös taivaalle\nkuin mikä munkki, joka kohottaa vapisevat kätensä rukoukseen.\n\nJa sitten se turvautuu, melkein vihaisena, omaan keinoonsa: se yrittää\npurra kiduttajan käpälistään pois, niinkuin se saunassakin pureskeli\nlöylyä kärpäsenä. Se huomaa, että pureskeleva suu lämmittää käpäliä. Ja\nniinpä se alkaa nuolla käpäliään kuten haavoja nuollaan ja\npuhdistetaan. Vuorotellen kumpikin käpälä, mutta nopeasti, sillä tuskin\nkipu toisesta vähän heltiää, niin se jo iskee toiseen. Tämä nyt on koko\njyrsijä, tämä näkymätön... Ei anna hetkenkään rauhaa.\n\n\"Oi sinua, hupsua\", toistaa isäntä. \"Kastelet kyntesi, kipu vain\nyltyy.\"\n\nEi ymmärrä Jakkerintytär.\n\nViimein huomannee se nuolemisenkin turhaksi, sillä se istuu nyt aivan\ntoimettomana ja kurottelee vaikeroiden jäätyviä käpäliään, vapisevia\ntassujaan taivasta kohti kuin tuskassa rukoileva ihminen. Miten ne\nkäpälät haparoivat avuttomina! Ikäänkuin jotain ilmasta etsien.\n\nEikä mitään neuvoa...\n\nJa siirtyykö julma kipu nyt käpälistä koko ruumiiseenkin? Niin, vartalo\nalkaa yltäänsä vapista. Ja suusta kuuluu vapiseva yninä.\n\n\"Ei, sinä palellut, Rai-parka, meidän täytyy liikkua\", sanoo isäntä.\n\nHe lähtevät taas. Se on Raille helpompaa.\n\nMutta vain tuokioksi.\n\nEnsin se juoksee jälleen neljällä jalalla, sitten kolmella... Kummun\njuurella kinos: siinä alkaa kahlaus ja loikkiminen, -- Rai uppoaa\nkorviaan myöten hankeen.\n\nMennään vähän aikaa. Mutta sitten rupeaa lähdön innostuksessa,\nunohtunut vilu taas tuntumaan kynsissä. Etenkin kynsissä. Ja olisi\njatkettava tätä toivottoman raskasta kahlaamista. Minnekä asti isäntä\noikeastaan aikoo? Yhä pois kotoapäin!\n\nMikä on toivotonta, se on toivotonta!\n\nKun ei jaksa, kun ei pysty parhaalla tahdollakaan, niin ei!\n\nAh, kaikella uskollisuudella on rajansa! Rai on tehnyt parhaansa, mutta\nmystillinen vajavuus käpälissä, se että niissä repii kamala kipu, tekee\nkoiralle kujeet. Rai ei jaksa, se antautuu luonnon valtaan. Se aikoo\nhellittää.\n\nSe jää isännästään kauas jälkeen, katselee hänen menoaan, alistuu omaan\nhuonouteensa. Ja katselee taakseen.\n\nSiellä se istuu hangella etukäpälät koholla, taas kuin toivoton\nrukoilija. Nuoleskelee vapisevia käpäliään ja voihkii.\n\nNo, mitäs tämä on? Valitus lakkasi. Koira näyttää kääntyvän matkaansa.\nSe lienee suuttunut valitukseen, josta ei ole tulosta. Hitaasti se\nmankii kotiin päin.\n\nSilloin kajahtaa viimeinkin isännän ääni muutakin kuin käskyä: sydän on\nlopulta tullut liikutetuksi. Hän kääntää suksensa takaisin, potkaltelee\nkoiransa luo ja rupattelee:\n\n\"No annahan tänne tassusi!\"\n\nIsäntä ottaa Rain etutassun, pistää sen jalkojensa väliin ja hieroo\nsitten toista tassua käsissään, joista on pudottanut rukkasensa. Hieroo\nhetkisen. Sitten hän vaihtaa tassuja, kätkee hierotun käpälän\njalkojensa lämpöön ja sulkee toisen käsiinsä. Hieroskelee lumella,\npuristelee hiljaa, puhalteleekin tassuun ihanaa hengitystään, joka\nhaisee -- tupakalle... Ja pyyhkii kädellään ja nenäliinalla veden pois,\nkun sitä alkaa jäisistä tassuista tippua.\n\nIhme! Tapahtuu ihme!\n\nIlmeinen ihme: tuskin isäntä koskee koiraparkansa käteen, tuskin siihen\nhänen ihana tupakkainen henkäyksensä sattuu, niin kipu katoaa! Katoaa,\nja koko Rain ruumiin täyttää vapautus, -- pelastus mystillisestä\nkauhusta.\n\nVain kosketus isännän kädellä, ja kaikki on taas niin autuasta! Mikä\nriemu!\n\nJumalallinen on poistanut tuskan pienellä rakkaudennäytteellä!\nSuurella, äärettömällä nerollaan! Ennen kaikkea rakkaudellaan koiraansa\nkohtaan.\n\nRai juoksee ilosta hurjana pari piiriä ihmisen ympärillä.\n\nTulee luokse -- ja nuolaisee isäntänsä kättä.\n\nSitten se on taas valmis jatkamaan retkeä, todellakin vaikka maailman\nääriin.\n\nYksi ainoa isännän kosketus puhaltaa pois kamalasti pakottavan,\npolttavan, valituksiin väkisten ahdistavan tuskan, joka oli lopulta\nniin kiivas ettei auttanut muu kuin alistua raukaksi, miettiä kotiin\npötkimistä.\n\nSitten, tuon ensi kerran jälkeen, ei Rai enää istuutunut hankeen\nojentelemaan käsiään taivasta kohti, katselemaan avuttomana tähtiä\ntuikkivaan avaruuteen.\n\nEi, kun pakkanen alkoi vihloa, oli isännällä keino siihen vaivaan!\nJumalalla, joka tahtoi ja voi koiraansa auttaa.\n\nVilun tassuissaan huomatessaan Rai juoksee heti isännän luo kipeältä\ntuntuva käpälä koholla. Se ojentaa käpälänsä isännälle, varmaankin\ntahtoen sanoa:\n\n-- Ota, paranna!\n\nJa se parannetaan.\n\nSitten ojennetaan toinen käpälä:\n\n-- Jo lähti tuosta. Tämä vielä!\n\nJa sekin parannetaan.\n\nSitten hiihdetään edelleen. Pysähdyspaikoissa lääkitään käpäliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet kiitävät kuin kiekko. Talvet lähtevät. Tulee kesä -- pian\nkadotakseen.\n\nSaaren kesä jälleen.\n\nSiellä tunkeutuu jokin oas Rain käpälään, ja kiiltävä puutiainen paisuu\nja mahtavoituu kuonossa.\n\nRai muistaa varmaankin talvellisen pakkastempun. Se juoksee isännän\nluokse, ojentaa käpälänsä tai työntää kuonoaan esille:\n\n-- Ota pois piikki ja puukki!\n\nRai, joka on niin ärtyisä, että karkaa kiinni koipeen, jos häneen\nerehdyksessäkin kenkänsä kärellä sipaisee, on kärsivällinen potilas. Se\nei nyt pure, vaikka anturoita kaivetaan ja inhottavaa pirtua kaadetaan\naivan kuonon päälle, siinä puutiaista uitellaan.\n\n-- Kun on syy kärsiä, niin ei nureksita. Tutkimattomat ovat isännän\ntiet!\n\n\n\n\nKoira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää että muistaa vielä\nläksynsä. -- Isäntä yötä muuripadassa.\n\n\nJa sitten tuli taas syksy. Ja se syksy meni, ja tuli talvi. Sekin meni,\nantoi hetkeksi paikan kesälle...\n\nJa nyt oli jälleen syksy. Villiviini laskenut seinältä punaisen\nmattonsa, ravistanut lehtensä ja riippuu alastomana.\n\nSateen ainaista loiskinaa vesikouruissa. Vaihteeksi välistä sumua...\nJoskus pilkahtaa aurinko. Ja sitten yhäti sataa...\n\nPikku isäntä ravaa nyt kaupungilla melkein joka päivä. Hän on oikea\nkylänluuta. Kiertää kaikkialla, työntää nokkansa joka paikkaan.\nMahdoton mies!\n\nHän ei aio tukehtua omaan hengitykseensä. On kuin ahven, joka on\npäästetty vapauteen katiskasta, jossa se näki viikon päivät nälkää:\nkala loikoi tuokion selällään, hiljaa kitusiaan raotellen; jo pääsee\nkääntymään oikeaan asentoon, jo alkavat väsyneet evät liikkua,\nkyrmyniska tekee pienen käännöksen, tekee toisenkin, tylsänä vielä, --\nikäänkuin tunnustellen missä nyt on se rautasilmuinen seinä, johon se\noli kuluttanut kuononsa verille. Ja se huomaa olevansa -- vapaa;\npotkaltaa, kiitää riemuiten matalasta verkkorannasta suurelle ulapalle.\n\nIhminenkin tahtoo vapaasti seurustella kaikkialla. Porvarien\nrattoisissa kodeissa. Ja melkein mieluummin niiden, joilla ei\nmainittavaa kotia olekaan: vielä piilee hänessä kuvitelma että\nviimeksimainitut ovat paremmin sitä, jota hän kaipaisi ja rakastaisi.\nNäillä on muka vähemmän tarjolla kiusauksia, joissa suuret ja mahtavat\nturmeltuvat, vääntyvät, kierostuvat, muuttuvat turhamaisiksi,\nnarrillisiksi. Siihen kuvitelmaan on hänet johtanut jokin köyhä ja\nyksinkertainen kirvesmies Kustaa. Ja voittohan on sekin, että hän\non oppinut huomaamaan kultajyviä _edes_ noissa syrjäisissä,\nunohdetuissa... Mutta hän toivoisi löytävänsä niitä muissakin. Ja hän\ntyytyy melkoisen vähään: oma naamio, jonka hän näki mutakuopan\nkuvastimesta, saa hänet ihailemaan muita, arvioimaan heidän hyviä\npuoliaan kalliiksi.\n\nKullanhuuhdonta on hauskaa hommaa! Se on intohimoa herättävää,\njännittävää. Usko kullan löytymisestä tekee elämän\nauringonpaisteiseksi.\n\nNo niin, pikku isäntä ravaa kaupungissa.\n\nJa nyt on jälleen lauantai, jolloin hän varsinkin himoitsee kylää\nluutimaan.\n\nMikäpäs: perspektiivissä paljon mies- ja naissukuista seuraa. Ynnä\npaljon viiniä, hyvää viiniä!\n\nTämä ei ole tosin hauskaa Raista. Sillä on täysi syy vihaisesti\nurahtaen loikata sohvalle. Eikä emännästäkään:\n\n\"Älä nyt latki kaikkea sitä -- yksinäsi. Ethän ole mikään sieni. Olet\npieni. Pieni vielä, voimaton. Lupaa nyt kerrankin, mutta ethän sinä\nlupaa!\"\n\n\"Luvata on vaikeaa. Suuret aikeet, mutta vallan vaikeet! Henki vahva,\nmutta liha heikko... Yritelläänhän. Ja onhan minulla turvana hädän\ntullen auto.\"\n\nSalaa on isäntä pistänyt pienen revolverinsakin taskuunsa, että jos\nsittenkin erehtyisi takaisin kävelemällä...\n\nSiinä se nyt on! Emännän silmissä kuvastelevat ainakin pehkut ja\npahnat. Kahisevat pehkut, -- eivät suinkaan mikään kunniaseppele jo\nharmaantuneille ohimoille! Pehkut ja porsaan pahnat, joista sittemmin\nesitettäisiin kohtuuton, aivan liian kohtuuton lasku. Kallis hotelli!\nSakkoja loppumattomiin! Entäpä sitten yökulkijain puukot ja paukut?\nVähänkös täällä puukotellaan ja paukutellaan. Sanomalehdissä tänäänkin\nuutisia: \"Maanantaina tapahtui puukotus, joka vaati uhriksi\nihmishengen.\" \"Mies puukotettu henkihieveriin häissä.\" \"Puukko lyöty\nkeuhkojen läpi ilman aihetta.\" \"Ampumista Työväenyhdistyksen iltamista\npalatessa.\" \"Raaka puukotus Remeskylässä.\" \"Revolverihäät: kaksi\ntusinaa haavoittuneita, viisi kuollutta...\" -- Sitten hautajaiset ja\nmusta risti!\n\n\"Niin, se on totta\", sanoo isäntä. \"Miten nyt kerskuisimme? Että:\nsuomalaiset ovat rehellinen kansa. Lyövät suoraan otsaan, vatsaan,\nsydämeen. Muualla varastellaan jalokiviä, kavalletaan pankkeja, myödään\nkokaiinia. Emme ole ihan vielä päässeet kulttuuriin...\"\n\n\"No lupaa ainakin että tulet kotiin autolla etkä kävellen.\"\n\n\"Kyllä lupaan. Minä lupaan! Ja minä lupaan!\"\n\nMokoma lupaus!\n\n\"Niin, hyvä olisi luvata! Mutta mitäpä sanoo siihen tuo heikko liha?\nKoetan kuitenkin\", vastaa isäntä rautatieasemalla, jonne nainen ja\nkoira hänet saattavat.\n\nEntäpä mitä sanoo hauska seura? Miesten seura ja kunnon naistenkin?\nPaljon reiluja miehiä, mahtavia, huomattavia miehiä. Joviaalisia,\nhaarniskansa riisuneita. Heikkoutensa kerrankin mielellään näyttäviä.\nParhaan sydämellisyytensä muille tarjoavia. Sukkelia, säkenöiviä\nmiehiä, joita tahtoisi kauan nöyränä kuunnella, joiden edessä tuntee\nitsensä halvaksi kuin tomu. Joista ei mitenkään haluaisi erota, jos\nyhdeksi yöksi pääsee lähelle.\n\nJoukossa aivan kultaisia miehiä: vaatimattomia, ylpeitä, suoria, --\nsellaisia etteivät juuri mahdin rappusia ravaa, eivät kumartele,\nkerjää, imartele eivätkä ahnehdi! Ja hiljaisia, hymyileviä naisia,\njotka tuhlaavat hyvyyttään välittömästi. Paljon kultaa, ikäänkuin\nkätkettynä ahjoon, jonka elämän pintailmiöt ovat peittäneet tuhkaan ja\nkuonaan.\n\nMainio isäntä, rehevä isäntä tuo professori:\n\n\"Esitän kohta, niin, suorastaan vaadin, että täällä soitellaan ja\nlaulellaan vahvasti...\"\n\nNiinpä siis flyygeli pauhaa ja katto pyrkii tärisemään.\n\nKynttiläin lauhkeat valot lekuttavat. Satakoon ulkona, ropsikoon...\n\nTämä on hieno seksa. Tilkka whiskyä. Muutama laji viinejä. Puolalaista\nviinaa, sitä kantaa tuon tuostakin eräs fenomenaalisen terävämuistinen\nPuolan juutalainen. Pikkuisen punssia. Sormustin konjakkia.\n\nOnhan sitä siinä jo puheensiementä:\n\n\"Popo-popo!\" Puhe porisee yli ja poikki pöydän. Nyt hartiavoimalla niin\nettä hiki tulee. \"Popo-popo, -- se tekee sitä ja toinen tekee tätä.\nSaksan politiikka kulkee niin, mutta Espanjan viisaammin, mutta\nLiberiassa käy kaikki raakalaismalliin! Popo-popo.\" \"Kieltolaki\ntarkoittaa hyvää, mutta tarkoitus ei pyhitä välikappaleita. Bacchus on\nhäädetty asunnostaan, poloinen, taivasalle värisemään. Mutta se\npujahtaa koteihin, se on sinne tervetullut. Se ei ole mikään kettu,\njolla olisi pelkästään luolansa. Kaikki ovet ovat sille auki... Se\nnauraa viskaaleille sakkaiseen partaansa. Ja vääntääpä taskuistaan\nesille sellaistakin, mikä on paljon pahempaa kuin whisky ja\nkonjakki, lämmittävä burgunderi ja iloiseksi ja älykkääksi tekevä\nChampagne-kalja.\" \"Mitäpäs eräs halpa runoniekan-tapainen sanoi kerran\nkauan sitten? Kas vain, jo -- kerskuu, eipäs malta, tämä pässi. Ah,\nihmissurkeutta! Näin hän varoitti:\n\n    \"Jos luotte meille kieltolait,\n    niin korven kohtuun kuljen vait\n    ja ryhdyn työhön suureen:\n    Ma korpikuusen juureen\n    tuon viinapannun ratteineen.\n    Teen viinaa suuren pannun.\n    Juon viinaa suuren kannun!\n    Ken tahtoo tehdä haitan,\n    sen virkaniskat taitan...\"\n\n\"Sitä on nyt tehty. Taitetaan edelleen virattomiakin niskoja. Ei\nuskottu. Suututtiin oikein. Drakon oli hölmö, Solon pääsi perille. Emme\nkärsi tyranniaa, kuninkaita. Kuningas Alkohol on inhottava, mutta vielä\nilkeämpi presidentti Saivartelija. Tahdomme jalostua vapaasti. Pois\nbolshevismi. -- Murhiin on jouduttu bagatellista: sillä maisteleminen\nei ole laisinkaan -- varkaus tai murha. Muuten olisi Mooseskin\nkirjoittanut ll:nnen käskyn:\n\n\"Ei sinun pidä viinatteleman. Vai mitä, rakas israeliitta, Varsovan\njuutalainen?\"\n\n\"Pöpö-pöpö!\"\n\nSeurassa on myöskin Fransiskus. Puheliaan Raista. Fransiskus sanoo\nettei koirasta voi tehdä kasvissyöjää, vegetariaania, joskin se täytyy\nestää repimästä lihaa ihmisten koivesta. Ei miestä voi estää\nmaistelemasta, mutta sordiinin saa panna maistelulle, järkeväin\nneuvojen muodossa. Ja Fransiskus haukkuu syyllä, että koira nyt\npureksii pikku emäntää ja että se lihotetaan nahkansa halkaisemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten, valitettavasti, esirippu isännältä laski! Kas mikä\nsattuikin. Hän on niin pieni ja voimaton. Yleensä -- niin raitis,\nvaikka maistelee hiljalleen. Meni -- muisti, -- mitäpä siitä\nkaunistella?\n\nMutta _alter ego_, ruumis, se teki omia liikkeitään. Se oli niihin\ntottunut monina kymmeninä vuosina. Se pisti takin ylleen, kalossit\njalkaansa. Se aikoi kyllä täyttää kotona annetun lupauksen: se päätti\nlähteä kotiin junalla, eikä jalkaisin. Riuska päätös, mutta huono\ntekniikka!\n\nKonduktööri tiukkaa:\n\n\"Missä piletti?\"\n\nEipä tätä kannattaisi esittää. Kuka meillä ei häpeäisi puhua totta? Ei\nkannattaisi mainita vastausta:\n\n\"Piletti? Johan minä sen -- eilen annoin.\"\n\nTottakai _alter ego_ antoikin sen eilen: junallahan hän tuli\neilisiltana kaupunkiin.\n\nPloiskis, _alter ego_ toimitetaan välipysäkille, syksyiseen pimeyteen.\n\n\"Sanopas muuta! Pahaa vääryyttä tehdään...\n\n\"Mutta onhan minulla jalat. Tallustelen nyt jalkaisin kotiin.\"\n\nMaantie on kyllä aivan tuttu. Sadella ripsuttaa. Koiranilma. Mutta\ntyöaiheita singahtelee päässä kuin ihania meteoreja. Fantasia\nliikkuu...\n\nEsirippu nousee jälleen sen verran että ihminen huomaa _alter egonsa_\nistuvan jossakin oudossa paikassa kiviportailla. Älkää luulko että tämä\non vaarallista! Kovin mallikelpoisillekin saattaa -- tiiliskivi pudota\npäähän! -- Mutta kuinka hän on tähän tullut, typerä, sieluton ja\nmieletön _alter ego!_ Mokomaan paikkaan! -- Vilukin alkaa ravistella\nkihtisen _alter egon_ jäseniä. Ja tässä hän on levännyt kuin -- Jeppe\nNiilonpoika ylimyksen sängyssä!\n\nVilu on kuin suihku niskaan! Kylmä suihku hullun niskaan.\n\nTäytyy mennä kotiin.\n\nSiinä sitten kulkee -- Könnin kuokkamies. Maantie autio, siellä ei aja\nvielä ketään. Ei edes maalaiskaravaaneja, jotka liittyvät pimeässä\nyhteen revolverisankarien varalle. Se maantie näkyy parhaiksi pimeässä.\n\nValoa kohti mennään. Tähteä kohti: tuolta tuikkaa lyhty ajuri- ja\ntrokarikylän kohdalta. Se kylä on jo lähellä, aivan lähellä omaa kylää.\n\nMutta juuri siinä lyhdyn alla tulee vastaan miehiä. Sällejä. Varmaankin\n\"joraamasta\", tanssimasta kotikylän Työväenyhdistyksen talolta, jota\nusein, ja hyvällä syyllä, se täytyy myöntää, kutsutaan ryöväriluolaksi.\n\nSällejä \"Sörkasta\", lahkeistakin ne tuntee. Ne tulevat rivissä, ottaen\nitselleen koko maantien, saartaen sen reunasta toiseen.\n\nJopa nyt jotakin! Eivät anna ihmisen, vaikka hän on niin pieni, --\nkulkea rauhassa.\n\n\"Mikä sinä olet? Mistä tulet? Mistä olet noin seiliin päässyt?\"\n\nTäytyyhän sitä vastata:\n\n\"Herrat pääsevät aina seiliin! Toista on sällien, hampparien!\"\n\nNyt kajahtaa sadatuksia. Onhan niitä meillä: vuoroin r:ää ja s:ää\nrikkaana kuorona, mutta kuitenkin yksitoikkoisena, raakana, karkeana.\n\n\"Sanotko meitä hamppareiksi, hä?\"\n\nKetju supistuu. Isoin roikale, jonka naama on kalpea ja toisen silmän\nalla leveä musta viiru, lähestyy:\n\n\"Sanotko vielä?\"\n\nSilloin se vasta sanotaankin! Nyt viholliset keksivät r:ien ja s:ien\nlisäksi muitakin meheviä sanoja. Tekisipä mieli kilpasille:\n\n\"Luuletteko etten minä osaa tuota yhtä hyvin kuin tekin? Retkuja ei\nkursailla. Yritetäänpäs!\"\n\nLuulemme että suomalainen sanakirja osataan melko runsaasti, kauheina,\njäristävinä, kummallisen raffinoituina, hemaisevina ja monimutkaisina\ntosintoina. Vihollisten olisi syytä hiukan äimistyä, ja he\näimistyvätkin -- hetkeksi. Yksinpä tuokioksi isoin roikalekin.\n\nIsoin roikale puukkaisee sitten miehen, joka on niin pieni ja voimaton,\nalas maantien ojaan.\n\nJohan siitä suuttuu! Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää.\n\n\"Nyt te saatte kuulla kunnianne!\"\n\nJa he saavat tosiaan: he saavat moraalia! Heille toivotetaan\nraipparangaistusta eikä lihomista vankiloissa. Raippoja selkään! Pää\npoikki! \"Koivun oksa konnan palkka!\" Mies vain mätänee raudoissa. On\nkeinoja parempiakin! J.n.e.\n\nRoikale hyppää perästä ojaan. Puukko kädessä.\n\nPuukko on Suomessa täyttä totta, ei kirjallisuutta:\n\n\"Älä pölötä! Tänne rahaa, tai keuhkosi höyryävät.\"\n\nTämä ei ole enää leikkiä!\n\nMitä tehdä?\n\nPieni mies haparoi takataskuaan. On voitettava aikaa...\n\nHän kaivelee muka kukkaroaan, mutta aikoo saada revolverin esille.\n\nRevolveri on -- poissa. Se jäi varmaankin äskeiseen levähdyspaikkaan!\nPutosi!\n\nOn voitettava aikaa... Rahoista ei niin vain luovuttaisi!\n\nJa mitä se auttaisi? Rahojen tähden ei Suomessa puukotella.\n\nEi olisi alistuttava ilkivaltaan: se olisi vääryyttä kansaa kohtaan,\njota on opetettava, näytettävä sille huutia.\n\nOn voitettava aikaa. Kaivellaan taskuja. Povitaskussa sattuvat käteen\n-- tekohampaat. Hampaat -- taskussa? No, eihän viiniä hampailla juoda!\n\nMikä kummallinen päähänpisto! Isäntä lyö löytönsä kansansankarin\nkouraan.\n\nEi aivan pieni ällistys. Sitä seuraa jälleen monta r:ää ja s:ää, liian\nmonta: yksitoikkoista tämä jätkien ja metsäläisten tyyli: -- \"R-r-r-r!\nS-s-s! Mitä nämä on? Hittoako minä näillä teen?\"\n\nAikaa voitettiin tuokio. Vieläkin pysyi lompakko povella, -- eikä se\naio sieltä lähteä. Pikku mies olisi kehno, jos hän taipuisi\nväkivaltaan!\n\nMuut sällit jo nauravat, mutta tämä roikale ei:\n\n\"Rahat tänne vaan!\"\n\nPieni taistelee vastaan, silmittömästi, sokeana raivosta. Runsaasti\nniitä r:iä käytellen. Kaksi muutakin kansanpoikaa tulee nyt toveriaan\nauttamaan. Ja he kaivavat hänen liivintaskuistaan pikkuseteleitä. Siinä\nkäy rähinä, joka peloittaisi kulkijat, jos heitä sattuisi autiolla\ntiellä liikkumaan.\n\nAhdistettu hätkähtää: joku tulee takaa. Henkeä salpaa niin että\nsieraimissa oikein tohahtaa: hän luulee juuri saavansa iskun selkäänsä.\nJokin löi selkään:\n\nSe oli Rai!\n\nRai!\n\nIsäntä ei ymmärrä kuinka se kävi! Se pomppasi selkään. Se huiskahti\nympäri ja seisoi hänen rinnallaan. Se ulvahti vimmasta. Se oli todella\npeloittava, selkä harjana ja irvistävin ikenin lyhdyn alla.\n\nSe oli pudottanut mustan esineen suustansa. Mikä siinä oli?\n\n\"P--le, minkänäköinen koira\", kuului ylhäältä tieltä.\n\nRai oli pudottanut revolverin!\n\nKas niin, nyt tämä alkoi pikku mieheltä sujua:\n\n\"No, yritetäänpäs _nyt_!\"\n\nVarmuushaka ympäri. Pahin roikale väistyi. Toinen, riidasta tulistunut,\ntoisen taskujen kaivelija, alkoi sen sijaan edetä ja kaivella omia\ntaskujaan. Hänelläkin revolveri.\n\n\"Wehr dich, Rai!\"\n\nIsäntä kohotti aseensa, Rai häkeltyy hetkeksi, se ulahtaa, sitten\nkiljaisu, hyppy ilmaan, ja se takertuu miehen ranteeseen. Siinä koira\nriippuu, puree, rähisee. Se on silmitön. Se on väkevä. Sälli kaatuu.\nRai seisoo paikallaan, kuono miehen kurkulla, mutta ei pure, kuono\nhänen naamansa edessä, tuossa paikassa iskemäisillään.\n\n\"P--le\", kuuluu tieltä. \"Ota pois koirasi. Tappaa se pitäisi!\"\n\nJa toisaalta joku:\n\n\"Mennään pois.\"\n\nKaadettu sälli on sangen nöyrtynyt. Isäntä myöskin, myönnetään, nyt jo\nsangen valmis väistymään. Mieli kuohuksissa hän kutsuu koiransa ja\nlähtee. Souvarit kiroillen omalle taholleen.\n\n\"Mainio koira\", jupisee isäntä, oikein vielä aavistamatta vaaran\nsuuruutta. \"Kas vain, etpä ollutkaan unohtanut oppiasi. _Söskön min\nHunt_, kuten se poliisikonstaapeli aapisessa sanoi...\"\n\nMinne nyt? Kotiinhan on matka... Väsyttää lopultakin niin sitkeästi.\n\nMikä on koti?\n\nSen tunnusmerkki on sauna.\n\nTullaan kylään.\n\nJa tuossa on nyt huvila, jossa on sauna...\n\nSe sauna on tosin vieras, mutta sauna kuin sauna.\n\nYkskaikki. Isäntä menee koirineen siihen saunaan.\n\nSiellä on kylmä. Mutta tuossa kamarissa näkyy muuripata.\n\nJa padan alla on hiukkasen paperia ja kekäleitä.\n\nPistetäänpä tuli kekäleihin...\n\nSe onnistuukin hiljalleen.\n\nTäällä on kovin kylmä. Ja väsyttää viimeinkin ihan sietämättömästi...\nOllapa lämmin vuode.\n\nMutta -- onhan lämmin muuripata!\n\nSinne nyt isäntä nousee. Jalat jäävät tosin sängynreunalta ulos ja\npystyyn, mutta välipä sillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla: skandaali kuin skandaali. Lienee tuli toki sammunut padan\nalta, mutta naama on varmasti noessa. Ainakin kädet hiilistä ja\nmuuripadasta.\n\nNyt nopea luikkiminen Rain rinnalla kotiin.\n\nJa yön tapahtumat alkavat selvitä mielessä.\n\nMikä vaara: eipä kaukana, niin ehkä risti olisi todella vedetty nimen\nperään! Ja Rai oli ollut pelastus! Se on varma.\n\nRai, kuinka se oli sinne tullut?\n\nMutta -- mitähän nyt kotona sanotaan?\n\nNo, onhan ainakin kertomista pelastuksesta -- pelastukseksi.\n\nJa kotona ei torutakaan. Silmät punottavat siellä oikein vakavista\nkyynelistä. Kasvot ovat valvonnasta kalpeat.\n\nEi, siellä otetaan sekä koira että hänen isäntänsä iloisesti vastaan.\nJa ennenkuin kahvipannu joutuu tulelle, selitetään:  \"Päästin Rain\nirti, kun se riehui ja tahtoi. Mitä on tapahtunut? Miksi Rai ontuu?\"\n\nRai ontuu, todellakin. Sen jalassa on pieni haava, pieni, mutta\nsittenkin. Puukostako? Nyt kerrotaan. Keitetään kahvia. \"Kuinka se\nrevolverijuttu on mahdollista?  -- Ehkä se sittenkin oli taskussasi?\nMutta saattoihan Rai sen jäliltäsi löytää.\"\n\n\"Vallan hyvin. Sehän tuli takaa, oli etsinyt jälkeni. Tai kuullut\nrähinän, -- en ymmärrä. Mutta ainakin se hampaillaan pelasti minut!\"\n\nRai ansaitsi tulla lääkityksi, kiedotuksi syliin. Se ansaitsi tosiaan\nsekä isännältä että emännältä kaikki lempinimensä, joita sille oli\nvuosien varrella karttunut:\n\n\"Rai! Kiku kaku! Raku, kultasilmä! Hinttupelle! Priiskuttaja!\nSilkkipää! Linnunpoika! Kuka uskoisi että olit vielä sellainen...\"\n\nMutta isäntä ei lähtenyt enää sille tielle yksinään yöllä, raitille,\njossa päivisinkin seisoo kauniita nuorukaisia sinkautellen kulkijoille\ntörkeyksiä, noiden muodottomien huvilain kulmaukseen, missä aamuisin\nnäkee usein verilammikoita, -- tuohon ajurien ja trokarien kylään.\nKiitti onneaan että tämä matka päättyi -- muuripataan. Ja oli Raille\nkiitollinen.\n\n\n\n\n\"Minut lunastaneen siankinkun kautta!\" -- \"Kaikki loppuu aikanaan...\"\n\n\nMeni vuosia, -- nopeasti kuin kiekko lentää maantietä.\n\nJa kaikki loppuu aikanaan.\n\nNiin nyt tämä jutelmakin, jos vain vielä vähän siedätte odottaa.\n\nRai kuoli.\n\nKoira kuolee. Mitäpä siitä?\n\nKuoleehan niitä koiria! Ja kuolee kissoja, hevosia ja lehmiä.\nKellahtelee porsaita ja kanoja...\n\nKun kerran ihmisiäkin, paljon tärkeämpiä. Eikä silti koskaan -- aivan\nkorvaamattomia.\n\nÄlkäämme, ihmiset, kovin pöyhistelkö: ei liene loppumme useinkaan\npaljon juhlallisempi kuin halvan eläin-raukan. Ainakaan ei se näytä\nvakavammin valmistetulta: niksahdus vain, ja siihen menemme. Täysin\nodottamatta.\n\nKatso, tuossa mainittiin vielä eilen miestä sellaisena, jonka kesä\nkukoisti parhaillaan ja lupasi syksyn mahtavaa satoa. Nyt: hän on\nkuollut. Hän katosi...\n\nToinen, voiman ja terveyden jättiläinen kehdosta asti, sai\nkummallisesti vamman rintaansa... Ikäänkuin suuttunut Apollo olisi\nhäneen oikkunsa puuskassa ruttonuolensa sinkauttanut. Sitten, tuon\nnaurettavalta ja uskomattomalta kuulostavan pikku varoituksen jälkeen,\nkohtalon yksi ainoa sormipaukku: henki pois. Olematon, multaa! Musta\nhautasaatto, kukkasten tulva, säikähtyneitten kohtalotoverien\njärkyttäviä puheita:\n\n\"Milloinkaan ei tämä tappio tule korvatuksi!\"\n\nJa parin kuukauden perästä se tulee erinomaisesti korvatuksi. Yhden\nkuolema toisen leipä. Virka auki eläville. Unohdus.\n\nLiian vanha tarina, liian toivoton niille, jotka runolta vaativat\npelkkää huvia, -- unohdusta tuskassa.\n\nKoiran kuolemasta taitaa olla helpompi puhua.\n\nMiten se tapahtui?\n\nMuistammeko tarkoin edes aikaa, minkä Rai vielä eli?\n\nKunnioitus sitä kohtaan kasvoi kyllä sen oikeastaan ainoan urotyön\njälkeen, jossa se oli näyttänyt ettei se ollut vanhaa taitoaan\nunohtanut. Turhaan se ei ollut käynyt kouluaan, tullut\nkonstaapelittareksi! Sen hoitoon kiinnitettiin nyt kyllä enemmän\nhuomiota -- jonkin aikaa. Sitä kävelytettiin paremmin sääntöjä\nseuraten. Siltä kiellettiin hemmoittelevia ruokiakin -- jonkin aikaa.\n\nEihän arvattu milloin se sattuisi olemaan tarpeen vielä pahemmassa\nrytäkässä kuin tuo ilkeä kohtaus sällien kanssa.\n\nJonkin aikaa, sanomme. Sillä siihen se loppui kuin kanan laulu. Aikomus\nräpsähti tyhjiin kuin saippuarakko.\n\nTurmeltuminen jatkui edelleen. Koira paisui pyllimakkaraksi. Se muuttui\nmursuksi ja merileijonaksi.\n\nAika pyöri pois käsistä. Mitään uutta ei tapahtunut.\n\nJa sitten huomattiin että vanhanlainen Rai jo todellakin vanheni.\n\nSe ei kuullut enää oikein tarkoin. Se kuorsasi sikeässä unessa\nmatollaan, kun isäntä huomasi jonakin pimeänä syksyn yönä kolinaa\nulkoa, otti ruostuneen revolverinsa, senkin pelkuri, ja lähti\ntähystelemään varkaita ulos, -- valmiina taisteluun, jos kiihko päähän\nnousisi.\n\nNäkökin heikkeni Rain ruskeasamettisista kauriinsilmistä.\n\nJa katsos vain, harmaita karvoja ilmestyi koiran päähän -- kuten\nisännänkin niskavillat valkeiksi läimähtivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä myöhäissyksyn iltana, jolloin vesikourut eivät enää soittaneet\nalakuloista rallatustaan, vaan hieno jääkuori oli silaillut villiviinin\nvähät lehdet, pakistiin palavan iltatakan ääressä koirasta.\n\nPari päivää sitä ennen oli isäntä, ympärillään pieni pino kirjoja\neläimistä, lukenut eräästä kauniista, kvarttokokoon painetusta\nteoksesta, -- kirjoittaja jokin Hugues le Roux, muutamia sivuja...\nTällainenkin eläinmuistelma siinä oli ollut:\n\n\"-- -- -- kaivoin kuopan, asetin sinut hellästi sen pohjalle,\nkellastuneitten lehtien päälle. Irroitin nikkelihelaisen kaulanauhasi.\nNyt se on yhä työpöytäni laatikossa. Usein sattuu käteni siihen, kun\npengon sekaisia papereitani. Silloin pikku ketju kilisee kuin\nhopearahat kukkarossa... Ja tuntuu kuin sinä yhä kiertelisit\nympärilläni, Miette-parka (tarina oli kissasta)... Ja kuulen sinun\njuoksevan kommeltaen ylös puuportaitani, kuulen sinun raappivan oveani!\n\nOnko parempaa maailmaa, taivasta näitä ihmisen uskollisia palvelijoita\nvarten? En mahtane voida sitä vannoa... Ja sittenkin tunsin Dauphinessa\nkoiran, joka varmaankin niin uskoi. Se oli pieni keltainen doggi,\nkummallisen näköinen, jumalaista rotua: koira, jonka Kiinan keisari\noli antanut harvinaisena lahjana eräälle ranskalaiselle diplomaatille.\nSe oli näöltään kuin mikä vaakunaeläin, tuollainen merkillinen\nepäsikiö, joita nähdään kuvattuina kiinalaisissa maljakoissa ja\nbronssireliefeissä -- -- -- Elämänsä loppuaikoina, jolloin minä siihen\ntutustuin, oli se muuttunut omituisen uneksivaksi. Se loikoi kokonaiset\npäivät pää käpäliin painettuna, tuijottaen eteensä ja muistellen kai\nomia asioitaan. Eräänä iltana, kun menimme ulos terassille ihailemaan\ntähtikirkasta yötä, näimme sen istumassa paadella liikkumatta,\ntähystellen ylös taivaaseen. Silmillään, jotka kiiltelivät kuin hiilet,\nnäytti se tiukasti seuraavan yhtä ainoaa avaruuden kohtaa.\n\nLopulta isäntä harmistuen käski:\n\n-- _Kiang! Kiang!_ Tule!\n\nSama kuin olisi kutsunut vaskista eläinveistosta, niin kaukana meistä\nse eli haltiotilassaan.\n\nSeuraavana aamuna tavattiin se kuolleena asuinkomerossaan.\n\nSiitä alkaen olen ajatellut että Kiang kai sinä iltana aavisti loppunsa\nläheisyyden... Kuuli etäältä, etäältä Siriuksen ajokoirain lauman\nhaukunnan, taivaanpoika-koirien iloisen helskeen, kun ne Suurta Karhua\nmetsästäen kiisivät pitkin ääretöntä, säteilevää linnunrataa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt siis pakistiin Raista. Ja isäntä sattui alkamaan:\n\n\"Rai-parka... Kuinkahan sitten teemme, kun se ei enää näe...? Sitten...\nTai kun sen hampaat heltiävät niin että se on tukehtua luuhun, jota\nyrittää nielaista... On niitä sellaisia koiria. Oikein vanhoja. Tulevat\nkarvattomiksi. Röhisevät kuin porsaat astmaansa. Häntä paljas kuin\nrotilla. Se on inhottavaa...\"\n\nNäin alkoi isäntä.\n\n\"Hyst\", huomautti pikku emäntä. \"Älkäämme puhuko noin. Se voi\nymmärtää... Eikä se aika vielä ole tullut. Odotetaanhan. Ja kunhan\npellit saadaan kiinni, mennään kävelemään. Se virkistää, nuorentaa ja\nlaihduttaa Raita. Vartijaamme. Rai, lähdetäänkö?\"\n\nRai kuuli tämän, se kiepsahti emännän polville paikaltaan, jossa se oli\ntirkistellyt hiillokseen, rinta ja pää tulta niin lähellä että\nsilkkinen pinta tuntui polttavan kuumalta. Kiepsahti yhtä virkkuna kuin\nennenkin, katseli ihmisiään silmiin kaula kallellaan. Alkoi ravata\nkeittiöön ja eteiseen. Töytäsi kuonollaan vitjoihin kymmenesti. Ja\naivasteli kymmenesti, -- nauroi.\n\nVielä se oli täynnä elinvoimaa.\n\nSiihen haihtuivat ne alakuloiset jutut, huoli -- vanhoista päivistämme.\n\nTurhaa huolta: kukapa on sanonut että meillä mitään vanhuutta onkaan?\n\nSinäkin iltana lähdettiin ajanratoksi pienelle kävelylle, kuten sadat\nkerrat ennen. Koiran kanssa.\n\nKävellään huvilalta kylään. Polku on entinen, pitkä ja suora. Hopeiset\npilvet liitelevät kuutamossa. Polun ylitse kaartuvat vaahterain\nlehdettömät oksat vanhoina tuttuina.\n\nKävellään kaikessa rauhassa, -- ja mitäpä kummaa tässä tulossa\nolisikaan?\n\nKaksi inehmoista ja koira kolmantena. Toisiinsa tottuneina, yhdessä\nrivissä.\n\nEi aavisteta mitään. Rai ei ole tähystellyt tähtiin kuin Kiang. Se ei\nole ulvonut aavistelevasti, kuten koirien sanotaan ennen kuolemaansa\ntekevän. -- Rakennellaan pieniä suunnitelmiakin. Eteenpäin elävän\nmieli.\n\nSiten tultiin valtatielle. Rai kiskoi vitjoja liikaa, se aivan väänsi\nisännän ranteen sijoiltaan rautasilmukoilla.\n\n\"Kiusallista... Ei tuon tähden saa rauhassa kävelläkään... Annan sen\nmennä itsekseen. Vetäköön vitjojaan...\"\n\nNiinhän on usein ennenkin annettu mennä, vitjoineen juoksemaan. Jos\njokin vaara on uhannut, auto, hevonen tai juna, on Raita kutsuttu\najoissa takaisin ja se on tullutkin. Kiitänyt kohti kuin nuoli,\nhölkännyt lihava vatsa maassa, punainen kieli on lerkkunut pitkällä ja\nsilmistä paistanut iloinen hymy.\n\nKuu nousee, alkaa kiilua hopeisista pilvistä. Tien kuurainen peite\nhohtelee kuin hopea.\n\nNiin, inehmoiset rakentelevat pikku suunnitelmiaan. Kuten ennenkin,\nkäsi ystävän kainalossa.\n\nOn niin kaunista, hiljaista, suloista...\n\nJokin humisee etäällä:\n\n\"Auto. Nyt tulee auto! -- Rai!\"\n\nEmännän viimeinen sana on käsky, melkein kirkaisu.\n\nAuto tulla pohistaa kovaa vauhtia. Odottamatta. Tienhaara läimähtää\nyht'äkkiä kirkkaaksi kuin valonheittäjästä. Auto kohisee, ulvoo,\nlähenee.\n\n\"Rai!\"\n\nRai ei kuule. Taikka se kuulee auton vonkuvan torven, mutta ainoastaan\nsen.\n\nAinainen vanha viha, sitkeässä kuin perisynti!\n\nRai juoksee vitjoineen autoa kohti.\n\nEmäntä parahtaa:\n\n\"Nyt se kuolee... Rai, Rai!\"\n\nRai -- taistelee jo etäällä! Parinsadan metrin päässä. Räyskää,\nrähisee:\n\n-- Minut lunastaneen siankinkun kautta, sen täytyy nujertua, minä sen\nmurskaan!\n\nRai töytää suurta autoa, matkustaja-autoa vastaan, jonka sähkösilmät\nhäikäisevät hyökkääjän sokeaksi... Jonka suu, -- punainen nimikilpi, --\nnäyttää sinisten hammastensa, -- kirjaimien, -- pitkää riviä.\n\nKoira kimpoaa autobussia vastaan. Se iskee kiinni auton pyöriin. Sen\ntäytyy peräytyä... Mutta se iskee uudestaan, kahta raivoisammalla\nkiukulla. Auto kulkee eteenpäin kuin -- niittokone ruohossa. Rai\nsinkoilee takaperin, oikealle ja vasemmalle. Se on liikkeissään\ntaitava. Taas, taas se saa puraistuksi vihattuja kumipyöriä!\n\nSe ei kuule huutoja. Sankaruus on sen haltioinut!\n\nAutobussi kohisee niin ettei koiran ääntä erota. Vitjoilla\nkynsitettyjen valtavien pyöräin jyminä routaisella tiellä. Sitten Rain\nhopeankirkas kiljuna -- ikäänkuin vaahterain huippuja vavistaen. Emäntä\nhokee, väistyen takaisin sivupolulle:\n\n\"Nyt se kuolee, se kuolee!\"\n\nKimeä vingahdus. Yksi ainoa! Lyhyt.\n\nMahtava auto pysähtyy. Ihmiset hälisevät siellä jotain.\n\nPikku isäntä kiiruhtaa paikalle; niin, hän juoksee, kömpelöt saappaat\nkopsavat.\n\nIhmisiä astuu ulos valtapiiriin autosta, joka luo ympärilleen\nsäbkölyhtyjensä häikäisevän kehän.\n\nMitä ne puhuvat?\n\n\"Mitä tässä on tullut?\"\n\n\"Jokin koira...\"\n\n\"Koira jäi auton alle.\"\n\n\"Se on ammuttava.\"\n\n\"Koira jäi auton alle.\"\n\nPoliisikin liikkuu siinä, tavoittelee revolveriaan kotelosta. On\nsattunut paikalle.\n\nIsäntä -- syöksyy Rain luo.\n\nSiinä hän makaa, Rai...!\n\nPoikki maantien ja keskellä maantietä.\n\nAuto, tuhansia kiloja painava matkustajavaunu, Jaggernaut, joka on\nkuljettanut toistakymmentä henkeä, on varmaan vierinyt sen ylitse kuin\nhirmuinen jyrä.\n\nPikku isäntä, joka tahtoisi nimittää itseään eläimen veljeksi,\npolvistuu maahan ja sieppaa koiran syliinsä. Rain pää on hervoton. Sen\nsuusta ja korvista kuohuu veri. Kurkku korahtelee ... siitä vaahtoaa\nveri.\n\nMitä ne huutavat ja hölisevät:\n\n\"Pitäisi vaatia vahingonkorvausta.\"\n\nToiset, joku ajomiehistä:\n\n\"Se ei tahtonut mennä tieltä pois. Ajoimme hyvin hiljaa... Ihan totta,\nme hiljensimme vauhtia.\"\n\n\"Kyllä tiedän\", vastaa isäntä lyhyesti.\n\nRain silmät ovat vielä auki, hiukan auki.\n\nMitä ne siinä nyt hölisevät:\n\n\"Se on ammuttava. Ei siitä tule enää kuitenkaan eläjää: auto ylitse,\ntuhansia kiloja...\"\n\nIsäntä näkee että Rain kaulanauha on poikki reväisty. Se tarttui kai --\nvitjoistaan autonpyörään, Rai koetti vapautua, hirveällä voimalla sai\nse kaulanauhansa, paksun, nahkaisen, poikki ... mutta ei ennättänyt\nauton alta enää. Isäntä syyttää itseään, noita vitjoja, joiden oli\nannettu laahata perästä. Omatunto on paha. Hän hokee:\n\n\"Kyllä tiedän... Kyllä tiedän...\"\n\nMutta nyt tulee syylliselle kiire!\n\nNyt juuri on Rain päätä nopeasti silitettävä... Anteeksi anoen.\nKiitollisuudesta! Sankaria kohtaan... Hengenpelastajaakin. Nyt,\nnopeasti, -- kun se pää lepää verisenä isännän polvella ja -- silmät\nmenevät umpeen.\n\nPikku isäntä melkein huutaa, keskellä ihmisparvea:\n\n\"Rai! _Lähdetään_, Rai!... Metsään! Uimaan, Rai!\"\n\nRai nostaa päätänsä. Se avaa silmiään. Pää nytkähtää ja putoaa alas.\n\nJoku sadattelee:\n\n\"Tappakaa nyt jo se kitumasta!\"\n\nIsäntä vastaa:\n\n\"Kyllä tiedän... Kyllä tiedän.\"\n\nHän nostaa koiran syliinsä ja kantaa sen syrjemmälle... Kotipolulle.\nLaskee hyvin varovasti pehmeälle nurmikolle.\n\nPoliisi tulee avuliaana siihen.\n\n\"Antakaa tänne\", sanoo pikku isäntä.\n\nHän ei hiisku poliisille mitään revolverista, vaan ojentaa kätensä\ntaakse ja ottaa vastaan. Oman aseen taskusta kaivaminen veisi aikaa ...\nja Rai voisi tuntea sen hajun!\n\nVieläkin tunnustelee ihminen Rain päätä: se on litteä, ruhjottu.\n\n\"Rai! ... Rakas Rai!\"\n\nNyt tulee kohtaus, jota ei sovi kuvata; häpeällinen aika: kyynelien\naika. Kyynelet eivät kuulu terveeseen elämään. Kuitenkin elämä on --\nkyynelien kostuttama.\n\n\"Rai! _Lähdetään_!\"\n\nVeristä kaulaa halaillaan...\n\nJa salaa, hyvin salaa, -- sillä Rai tuntee vieraankin revolverin jos\nminkä, -- tapahtuu jotain... Isäntä uskottelee olevansa koiran jumala:\nnyt soivat jumalan rakkautta vakuuttavat ja leikilliset sanat eläimen\nkorvaan:\n\n\"Rai! _Lähdetään! Metsään! uimaan_.\"\n\nJa samassa pamahtaa laukaus: suoraan korvaan, sen kautta aivoihin. Heti\ntoinen, tulisesti, samassa sekunnissa. Ja kolmas.\n\nNytkähdys ja värinä joka kerta Rain ruumiissa, joka on ihmisen sylissä.\n\nSe on tehty.\n\nKoko kauniisti tehty!\n\nIsäntä kantaa ruumiin kotiin. Siltä on jalat poikki, auto katkaisi; ne\nriippuvat pelkän nahkan varassa. Rintakehä, kupera ja kaunis kuin\nhienon rotunaisen, musertunut litteäksi.\n\n\"Omaan multaan me mennään... Omalle palstalle...\"\n\nRai on sangen painava, se -- pönkerö, pieni hyle, kaunis merileijona!\n\nSen veri tahraa rintamuksen, kauluksenkin.\n\nNo niin, emäntä on mennyt kotiin jo edeltä.\n\nHän ei jaksa mitään nähdä.\n\nHän saa päänsäryn kaikeksi yöksi. Älkäämme puhuko siitä: ymmärtäkää,\ntunteethan ovat ihmisestä häpeää... Meidän täytyy olla spirituelleja.\nSiis: esirippu!\n\nMenee puolituntia, menee tuntikin.\n\nKuitenkin tahtoo myöskin emäntä olla hautaamassa Raita.\n\nKuu pilkistelee pilvistä. Sillekään emme voi mitään. Kuu on kyllä\nvarsin romanttinen, mutta sinä yönä se sattui paistamaan. Eikä meillä\nole mitään mahtia repiä kuuta taivaalta, me olemme vain ihmisiä.\nRomantiikalla on yhtä suuri osa elämäämme kuin realismillakin,\njärkevien ihmisten auringolla.\n\nYleensä: me emme ole järkiolentoja kukaan.\n\nSiis kuu paistaa. Pienet hopeiset pilvet tai tiheä parvi hopeisia\nhattaroita, kuin villaleperöitä kauniisti siroteltuina... Hopeiset\npilvet liikkuvat hiljaa ja ikäänkuin värisevät taivaalla.\n\nYht'äkkiä taivas, valtava, korkea, lentää aivan siniseksi; se näkyy\nkauttaaltansa, pilvien väistyessä tyynesti omia teitään. Väistyessä\nsyrjään kuin esirippu.\n\nKodin hongat humisevat virttään.\n\nIkuista virttään.\n\nIkuistako? \"Kaikki loppuu aikanaan...\" Kaikki ikuinen: illuusio,\nsanaleikki, pelkkä kuvitelma!\n\nNo niin, isäntä puuhailee pengermällä... Hän kaivaa routaiseen multaan\nkuopan. Sellaiseen paikkaan, jossa ainakaan -- kissat eivät koskaan\npidä tapanaan jolista! Paikkaan, johon ei luultavasti ihminenkään\ntavallisesti astu, sillä se on syrjässä käytävistä.\n\nJa Rai lasketaan multaan. Hieno Rai, sinimustassa silkkipuvussaan,\nmultaan. Se asetetaan kupeelleen mukavasti kieppuun, niinkuin sen on\nhauskin maata... Käpälät lämpöisesti ruumista vasten:\n\n\"_Ablegen_, Rai, _ablegen_... Ablegen.\" Jälleen laskekoon esirippu.\nKyynelet ovat -- niin kuivia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku isäntä muistelee siinä sitä tehdessään ... menneitä vuosia. Tai\nmuistaa ne väkisinkin. Ehkä se on itsekästä, -- tämäkin suru...\n\nKummakseen hän ajattelee että hän on näinä vuosina, joina Rai oli hänen\ntoverinaan, mahtanut -- sittenkin muuttua! Omituista! Mistä se johtuu?\n\nKuinka hullunkurista: hän ei kimpoile enää -- vääryyksiä vastaan...\n\nOn kai löytänyt oman kuvansa... Tuntee olevansa esimerkiksi kuin --\neläin. Onko mokomaa kuultu: verrata itseään moiseen!\n\nTohtisikohan vakuuttaa että hän säälii meitä kaikkia -- kuin elukoita,\nei ollenkaan sen kummempina. Säälii voittajia heidän komiikkansa\ntähden. Voitettuja heidän tuskansa...\n\nTavaton lallus! Menettänyt kaikkein parahimpansa: taisteluvaistonsa.\n\nMutta tietäkää ettei hänellä itsellään ole paljon tuskaa enää.\n\nJa eikö ihmisen pitäisi muuttua aina? Joka hetki! Tutkia jokainen\nelämyksensä niin syvästi että se jättää jälkensä.\n\nJaakobin tikapuut, joiden jokainen askelma, -- jokainen teko, --\nvieköön -- ylemmäksi. Ylemmäksi: ei tässä mitään toistamista, maneeria\nsallita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFransiskus, alakuloinen ja veitikkamainen, sai tiedon tärkeästä\nperhetapahtumasta. Tavattiin hänet sitten. Ja hieman vihaisesti hän\nsanoi emännälle ja isännälle:\n\n\"Syöttääkin koiraansa ankeriailla ja majoneesilla niin ettei se pääse\nauton alta pois. Arvaahan sen, rullasyltty!\"\n\nKovia sanoja. Mutta kuinka voi ihminen, jonka ammatti ei ole\nmetsästäjän, poliisimestarin tai menagerianhoitajan, oikeastaan pitää\nkoiraa? -- Ja siinä tunnustetaan se ehkä törkeä rikos että Rai oli\nlaskettu irti vitjat kaulassa.\n\nFransiskus, koiranleuka, lieventeleekin sitten:\n\n\"No niin... Ja koiralle keppiä, sanoo keisari Wilhelm!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoiran hauta -- kuin ainakin koiranhauta. Reheviä nokkosia ja\ntakkiaisia.\n\nPatsaitako kaipaisitte? Vai niitä ... tälle koiralle!\n\n\n\n"]