[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fV-cPZSfp_1cWnRxB_Zunfzef1_HIZNLUVfK1seS7Dxs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},863,"Tom Sawyer ilmailija","Twain, Mark (oik. Clemens, Samuel)",1835,1910,"863-twain-mark-tom-sawyer-ilmailija","863__Twain_Mark__Tom_Sawyer_ilmailija","(Huckleberry Finn'in jatko)","romaani",[14,15],"seikkailu","huumori",[17],"amerikkalainen","fi",1894,1909,29786,163130,false,47411,[26,27,28,29],"Adventure stories","Americans -- Foreign countries -- Fiction","Balloon ascensions -- Fiction","Sawyer, Tom (Fictitious character) -- Fiction",[31,32,33,34],"Adventure","American Literature","Humour","Novels","\"Tom Sawyer ilmailija\" by Mark Twain is a novel published in 1894. In this parody of adventure stories, Tom Sawyer, Huckleberry Finn, and Jim accidentally stow away on a futuristic hot air balloon bound for Europe. After the ship's owner falls overboard during a storm, the trio finds themselves adrift and heading toward Africa instead. Their unplanned journey takes them through dangerous encounters with lions and robbers, ultimately leading them to witness the Pyramids and Sphinx before circumstances call them home. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Hagman, Tyko",251,"Seikkailuromaanissa Tom Sawyer, Huckleberry Finn ja Jim päätyvät huimaan ilmapallomatkaan yli Atlantin valtameren ja Saharan autiomaan. Matkan varrella kolmikko kohtaa vaaroja ja erikoisia tilanteita, joita he selvittävät tuttuun tapaan kekseliäisyydellä ja huumorilla.","Mark Twainin 'Tom Sawyer ilmailija' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 863. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","TOM SAWYER ILMAILIJA\n\n(Huckleberry Finn'in jatko)\n\n\nKirj.\n\nMARK TWAIN\n\n\nSuomentanut Tyko Hagman\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1909.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nLuuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensa\nkaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meillä\noli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri ja\nkun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanut\nkyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä.\nKatsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä,\nniin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosella\nsoihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusi\nja muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös teki\nmeistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyer\nkoko elinaikanaan oli toivonut.\n\nYhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikki\nhäärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteeraili\npitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoit\nhäntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks ja\npöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimalla\nsentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultu\ntakasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös.\nPojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiit\nryömimään rapakossa Tommin edessä.\n\nNiin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen,\njos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari ja\npeevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupes\nhältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaan\nkuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollut\nainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta -- minä meinaan\nmatkustajan mainetta -- ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, ja\nolipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissut\nmatkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunut\nreissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskin\nviidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemään\nja töllistelemään häntä _hänen_ retkistään. Sehän tietysti pani\nukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tomin\npakinoivan ja ihmisten sanovan: \"Herranen aika!\" \"Teitkö sen?\" \"No,\neipä nyt hullumpaa!\" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikua\nsiitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunut\nsiirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan,\ntahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin _hänen_ reissuistaan\nja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaan\nniistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taas\nkuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta -- ja niin\npoispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisen\nhikoilemaan hiiteen.\n\nKatsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tuli\npostimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissa\njollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää koko\nkylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellä\nvenymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hiki\nvalumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä -- nimittäin kirjeestä -- ei\nollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollut\nmitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että\nHallitus vaatis hänet tilille niistä ja kenties antais hälle potkun,\nkun saisit tietää ettei hän ollutkaan karhunut rahoja. No, viimein\nhän ei voinut kestää sit' enään. Hän ei saanut unta öisin, hän ei\nvoinut syödä, hän laihtui ohueks kuin aidan seiväs, ja kuitenkaan hän\nei kysynyt keltäkään neuvoa, sillä saattaishan se ihminen, jolta hän\nkysyis neuvoa, käydä hältä salaa kantelemaan Hallitukselle tuosta\nkirjeestä. Hän oli kätkenyt sen lattian alle, mutta ei sekään konsti\nauttanut, sillä jos hän sattui näkemään jonkun ihmisen seisovan\njuur sillä paikalla, niin heti kävi kylmät väristykset pitkin hänen\nselkänahkaansa ja hän tuli kovaan epäluuloon, ja hän istui koko\nilta-yön valveilla, kunnes oli hiiren hiljaa koko kylässä, ja sitten\nhän hiipi sinne takasin kuin kissa ja otti kirjeen ja kätki sen toiseen\npaikkaan. Senpä tähden ihmiset rupesit välttelemään häntä ja puistamaan\npäitänsä ja kuiskimaan keskenänsä, sillä hän näytti semmoselta ja\nolla oletteli niin, että he luulit hänen tehneen murhan tai jotain\nmuuta kujetta -- ja jos hän olis ollut muualta kotosin, niin olisit\nhe \"lynssaneet\" [tappaneet rahvaanraivossa. Suoment.] hänet. Niin no,\nkuten jo sanoin, hän ei voinut kestää sit' enään. Hän päätti siis\nsuoraa päätä lähteä Washingtoniin ja mennä Yhdysvaltain presidentin luo\nja kertoa juurta jaksain koko asiansa hänelle eikä pistää rahtuakaan\nhampaan koloon ja sitten ottaa framille tuon kirjeen ja mätätä sen\npöydälle koko Hallituksen silmäin eessä ja sanoa: \"Tuoss' on se --\ntehkää nyt mulle mitä tahotte; vaikka -- taivas sen todistakoon! --\nminä olen viaton mies enkä ansaitse lain julmaa ankaruutta, ja minä\njätän jälkeeni perheen, joka saa kuolla nälkään eikä kuitenkaan ole\nollut missään tekemisissä tämän asian kanssa, ja se on totta ja minä\nvannon sen.\"\n\nJa niin hän teki. Hän matkusti pikkusen matkaa höyrylaivassa, pikkusen\nkyydillä, mutta koko loppumatkan hevosen selässä, ja kaikkiaan meni\nhältä kolme viikkoa ennenkun viimein tuli Washingtoniin. Hän näki\npitkät maisemat maailmaa ja koko joukon kyliä ja kauppaloita ja neljä\nsuurta kaupunkia. Hän viipyi retkellään lähes kahdeksan viikkoa, ja\nkoko kylässä ei ollut hänen palattuaan yhtään niin ylpeää miestä kuin\nhän. Hänen matkansa teki hänestä mainion miehen seudussa, kerrassaan\nkuuluisan; ja ihmisiä tuli kymmenen penikulman päästä, jopa aina\nIllinoisin laaksosta asti, häntä katsomaan -- ja siinä he seisoa\ntuijottivat, ja hän pakisi. Ette koskaan ole moista nähnyt.\n\nNo, oli nyt mahdotonta päättää, kumpiko heistä oli mahtavin\nmatkustajana; toiset pitivät Natin puolta, toiset Tomin. Jokainen\ntunnusti tinkimättä että Nat oli nähnyt enimmän pituuden eli, kuten\nsanovat, _lonkituutin_, mutta heidän täytyi myöntää että, jos kohta\nTom olikin kehnompi lonkituutissa, hän sitävastoin oli voitolla\nleveyden kannalta katsoen eli _latituutissa_ ja ilmanalassa. Kumpikin\npiti puoltansa, sanon mä, ja molemmat huusit ja hoilasit niistä\nhirvittävistä vaaroista, joita olit kestäneet retkillään, ja koittivat\nviedä toinen toiseltaan voiton _sillä_ viisin. Pyssynluotin arpi Tomin\nsääressä oli paha tikku Natin silmässä, vaikka hän pani parastaan\npuskea siihen; hän ei vienyt voittoa Tomista, sillä Tom ei istunut\nrauhassa, vaan hyppäs alinomaa ylös ja liikata nilkutti säärellään\nsill'aikaa kun Nat juttus seikkailustaan, joka häll' oli ollut eräänä\npäivänä Washingtonissa; sillä Tom ei herennyt ontumasta, vaikka hänen\nsäärensä oli jo aivan terve, vaan harjotti sitä kotonaan iltasin ja\nontui yhtä hyvin kuin olis ammuttu sääreen vastikään.\n\nNatin seikkailu oli tällä viisin -- ja minä takaan että hän osas\nsen kertoa. Hän voi oikein saada ihomme karsimaan ja panna meidät\nkalpenemaan ja pidättämään henkeämme, kun hän kertoi siitä, ja joskus\nkävi vaimoväki ja tytöt niin pehmeiks polvista, ettei pystyneet\nseisomaan. No noin s'oli, ainakin minkä minä muistan:\n\nHän tuli täyttä laukkaa Washingtoniin ja pani hevosensa johonkin\ntalliin ja lähti pötkimään presidentin taloon tuo kirje taskussa,\nja siellä he sanoit presidentin olevan kapitoolissa ja koht'siltään\nlähtevän Filadelfiaan -- niin ettei häll' ollut minuutiakaan\nhukattavaa, jos tahtoi saada tavata presidenttiä. Nat oli kaatua kumoon\n-- hän säikähtyi niin. Hevosen oli hän pannut talliin eikä tietänyt\nmitä tekis. Silloin tulee siinä eräs neekeri ajaen vanhaa ränstynyttä\nvuokravaunua, ja heti saapi postimestari pistoksen päähänsä. Hän\nsänttää framille ja huutaa:\n\n\"Puoli dollaria, jos ajat minut kapitooliin puolessa tunnissa, ja\nneljäsosa dollaria kaupan päälle, jos teet sen kahessa kymmenessä\nminuutissa.\"\n\n\"No hei, kyllä!\" sanoo neekeri. Nat hän kömpi vaunuun ja paiskas\nkiinni vaunun oven, ja pois he ajaa karahuttivat, ja s'oli turkkasen\nepätasainen ja rosoinen katu, täynnään tukkia ja kiviä ja kuoppia\nja mukuroita, niin että s'oli vallan kauheaa, kun siinä kolistiin\nja kalistiin. Nat pisti kätensä vaunun nuoriin ja ripusti itsensä\nkiinni niistä kuin olis kuolema tarjona ollut, mutt' yhtäkkiä vaunu\nkolahtikin isoon kiveen ja lensi ilmaan, ja pohja puhkes pois, ja\nkun tultiin alas, olit Natin jalat maassa, ja hän näki olevansa\nhirvittävässä vaarassa, ellei hän jaksanut juosta tasan vaunun kanssa.\nHän oli pelästynyt aivan järjiltään, mutta hän pani kaikki voimansa\nliikkeelle ja piti lujasti kiinni nuorista, ja säärensä lentää\nlipsottivat kuin harakkamylly. Hän kirkas ja huuteli ajajalle: \"Seis!\nSeis!\" ja sitä samaa teki väkijoukko kadulla, sillä he näkivät hänen\nsäärensä kehräävän kuomin alla ja hänen päänsä ja hartiansa roikkuvan\nikkunain sisäpuolella ja ymmärsit kyllä missä hiton hädässä hän oli;\nmutta mitä enemmän he huusit, sitä enemmän neekeri rusikoi hevosia ja\nhuusi kuin hullu: \"Äläkää peläkkö, kyllä myö tullaan perille oikeaan\naikaan, ei mittään hättää.\" Sillä, katsokaas, hän luuli heidän kaikkein\njouduttavan häntä, eikä hän voinut kuulla mitään vaunun roiskeelta\nja melulta. Ja niin he ajaa hurrautit, ja sitä oli oikein hirvittävä\nihmisten katsella, ja kun he viimein tulit perille kapitooliin, niin\noli se reissu niin sukkela, ettei koskaan semmosta tehty, ja niin\nsanoitkin kaikki ihmiset. Hevoset paiskasit heti pitkälleen ja Natkin\nkaatui kumoon, niin hän oli lopussa, ja kun he hinasit hänen ulos, ei\nkoko miehestä ollut muuta jälellä kuin riepuja ja romua ja paljaat\njalat; mutta perille hän tuli, kun tulikin, ja tapas presidentin ja\nantoi hänelle kirjeen, ja kaikki tyyni oli \"mykke praa\" kuin suola\nvoissa, ja presidentti antoi hälle kaikki anteeks heti paikalla, ja\nNat antoi neekerille kaks neljäsosaa dollaria yhden sijasta, sillä hän\ntajusi että, jollei hällä olis ollut vuokravaunua, niin ei hän olis\ntullut perille ajoissa, ei likimainkaan.\n\nSe _oli_, kun olikin, mainion muhkea seikkailu, ja Tom Sawyer sai\nsäilyttää kuulanhaavaa sääressään mukamas hyvinkin tuoreena, voidakseen\npitää puoliaan postimestaria vastaan.\n\nNo, hyvä, vähitellen rupes Tomin kunnia vähä laihtumaan, sillä\nihmiset saivat toisia asioita jutellakseen -- ensin tuli kilpa-ajot\nja sitten tuli muhkea tulipalo ja sitten tuli sirkkus ja sitten tuli\nsuuri neekeri-avisiooni, ja sitten tuli auringon pimennys ja sitä\nkummitusta seuras jonossa koko joukko herännäisten kokouksia, ja kaiken\ntuon ohessa ei ollut puhettakaan enään Tomista, tuskin häneen kukaan\nkatsahtikaan, ja ette ikinä ole nähnyt ihmistä niin alakuloisena\nja nyrpeänä ja hirteen menemässä. Hän kävi päivä päivältä vihan\nvimmaisemmaks, ja minun kysyessäni hältä, _miksikä_ hän oli moisessa\ntilassa, sanoi hän että hänen sydämmensä oli revetä, kun hän aatteli\nmiten aika kului kulumistaan ja miten hän vanheni vanhenemistaan eikä\nmitään sotaa puhennut ihmisten välillä eikä mitään sopivaa tilaa ollut\nhänelle luodaksensa nimeä itselleen tässä maailmassa, ei ainakaan hänen\nnähdäksensä mukamas. No, no, sillä viisin tuumaavat aina pojat, mutta\nens kertaa kuulin minä jonkun puhuvan suunsa puhtaaks sinneppäin.\n\nNyt rupes hän tuumaamaan jotakin matkaa, jolla tulis mainioks mukamas,\nja pian hän sen keksikin ja sanoi ottavansa minut ja Jimin mukanansa.\nTom Sawyer oli näättekös aina hyvin hyväntahtoinen ja antelias ja\njalo tässä kohen. Löytyyhän paljon poikia, jotka on olevinaan hyvin\nhyviä ja ystävällisiä, kun sinulla on tarjottavana jotakin hyvää,\nmutta kun sattuvat itse saamaan jotakin hyvää -- syötävää taikka muuta\n--, silloin he ei sano halkaistua sanaa sulle, vaan kaappii kaikki\ntyyni itselleen. Se ei ollut koskaan Tom Sawyer'in tapana -- sen mä\nsanon hänen kunniakseen. Löytyyhän paljon poikia, jotka suorastaan\nryömivät jaloissas, kun sulla sattuu olemaan omena, ja mankuvat, kun\nmankuvatkin, sen ydintä; mutta kun _heillä_ on omena ja sinä pyydät\nheiltä ydintä ja muistutat heille, kuinka sinä kerran annoit heille\nytimen, silloin menee heidän kuononsa kureilleen -- ja he kiittävät\nsinua kuolinpäivään asti, mutta mitään ydintä _ei_ vain löydy heidän\nomenastaan mukamas. Mutta minä olen huomannut että he aina saavat\npalkkansa; teill' ei ole muuta tekemistä kuin oottaa vain. Jake Hooker\nteki aina sillä viisin, ja tuskin meni kahta vuotta ennenkun poika\npahus hukkui.\n\nNo, me mentiin metsään, ja Tom sanoi meille mitä s'oli. S'oli\nristiretki.\n\n\"Mitä mokomaa s'on, ristiretki?\" sanoin minä.\n\nHän näytti halveksivalta kuten ainakin häpeissään jotakin sielua, ja\nhän sanoi:\n\n\"Huck Finn, ethän sä tahdo väittää, ettet tietäis mitä ristiretki on?\"\n\n\"Ee-ei, sitä en tie. Enkä siitä välitäkkään. Olen elänyt tähän päivään\nasti ja voinut paksusti myös. Mutta heti kun sinä sanot sen mulle, niin\ntien mä sen, ja siinä on kylliks. Minä en ymmärrä mitä hyötyä siitä\nolis, että min' ottaisin selkoa kaikellaisista asioista ja vaivaisin\npäätäni niillä, kun minä en koskaan niitä tarvitse. Niin kuin tuo Lance\nWilliams, joka oppi puhumaan Choctaw-indiaanien kieltä eikä koskaan\nnähnyt ainoatakaan semmosta, ennenkun tuli yks, joka kaivoi hälle\nhaudan. No, mitä mukamas nyt on ristiretki? Mutta yhen asian sanon\nmä sulle ennenkun alat: jos se on jotain patenttia, niin ei siin' oo\nmitään rahaa. Bill Thompson hän -- --\"\n\n\"Patenttia!\" sanoi hän. \"Enpä koskaan ole nähnyt mokomaa tyhmiliiniä.\nRistiretki, sehän on tavallaan sotaa.\"\n\nLuulin hänet vähä löyhäks päästään. Mutta mitäs vielä, hän puhui täyttä\ntotta ja jatkoi ilman mitäkään:\n\n\"Ristiretkihän on sotaa, jota käydään Luvatussa maassa ja sen viemiseks\npakanoilta jälleen.\"\n\n\"Missä luvatussa maassa?\"\n\n\"Hä? Luvatussa maassa -- eihän niit' ole kuin yks.\"\n\n\"Mitä _meidän_ siihen tulee?\"\n\n\"Hä? Etkö sä ymmärrä? Luvattu maa on pakanain käsissä, ja meidän asia\non ottaa se heiltä pois.\"\n\n\"Mutta mistä tulee sitten, että m'ollaan annettu maa pakanain käsiin?\"\n\n\"Me ei ole sitä annettu heidän käsiinsä? Heillä on aina ollut se.\"\n\n\"Niin no, mutta silloinhan se on heidän, Tom, eikös niin?\"\n\n\"Niin kai. Kuka on väittänyt sitä vastaan?\" Minä mietiskelin asiaa,\nmutta en saanut tolkkua siitä, vaikka mikä olis ollut. Sikspä sanoin:\n\n\"Se ei mene mun päähäni, Tom Sawyer. Jos mulla olis tavallinen\ntalonpojan maa, ja se olis mun omani, ja joku tahtos sen, olisko se\nsilloin oikein häneltä -- --\"\n\n\"No, voi taivas! mikä pöllöpää sin' oot, Huck Finn. Se ei ole mikään\ntavallinen talonpojan maa -- s'on jotakin aivan toista. Katsos, s'on\ntällä viisin. Maa, koko Luvattu maa, on heidän omaansa, -- paljas maa,\nmutt'ei muuta; mutta s'oli meidän kansamme, meidän Juutalaiset ja\nmeidän kristityt, jotka teit sen pyhäks, niin että heillä ei oo mitään\ntekemistä siellä; he tekevät sen epäpyhäks. S'on meille häpeää, ja\nmeidän ei pitäis sitä kärsiä päivääkään enää. Meidän pitäis marssia\nheidän päällensä ja ottaa se heiltä pois.\"\n\n\"Mutta tuopa on mulle mitä sekavinta sotkua, mitä koskaan oon kuullut.\nJos mulla nyt olis tavallinen talonpojan maa omana ja viljeltävänä, ja\njoku vieras ihminen -- --\"\n\n\"Enkö ma sulle sanonut, ett'ei täss' oo kysymys mistään talonpojan\nmaasta ja sen viljelyksestä. Maan viljelys on ammattia, jotakin\nmoukkamaista, alhaista ja maallista, siinä kaikki -- mutta tää on\njotakin korkeaa, suurta ja henkistä, se on sanalla sanoen jotakin\nuskonnollista, ja sehän on toki toista se.\"\n\n\"Uskonnollista? Onko se mukamas uskonnollista, kun mennään ja\nriistetään maa pois ihmisiltä, joiden omaa se on?\"\n\n\"Ompa kyllä! Aina on arveltu niin.\"\n\nJim hän puisti päätään ja sanoi:\n\n\"Kuulkaahan, Tommi herra, minä luulen täss' olevan erehyksen -- niin\nerehys s'on. Min' oon itte uskovainen ja minä tunnen koko joukon\nuskovaisia ihmisiä, mutta en, saakeli soikoon, oo tavannu viel'\nainoatakaan, ku menettelis tolla viisin.\"\n\nSe suututti Tomia, ja hän sanoi:\n\n\"Hyi! Oikeinhan oksettaa, kun kuulee moista pöllöpäistä tyhmyyttä. Jos\nteistä kumpikaan osais ees hiukkasen historiaa, niin tietäisitte te,\nettä Richard Leijonamieli ja paavi ja Gotfrid, Buljongin kreivi, ja\nsuuret tukut muita jaloimpia ja hurskaimpia miehiä maailmassa, kolmatta\nsataa vuotta umpeen, hakkasit maahan pakanoita ja koit ottaa heidän\nmaansa pois ja oikein uivat veressä kaulaa myöten kaiken aikaa -- ja\nyks kaks tulee pari pöllöpäistä moukkaa täältä Missourin metsistä ja\non arvostelevinaan, tekevätkö he oikein vai väärin. Mikä sanomaton\nröyhkeys!\"\n\nNo, hyvä, tuo hänen puheensa antoi asialle ihan toisen valon, ja minä\nja Jim me oltiin niin halpoja ja tietämättömiä kuin lapsi ja toivottiin\njo, ettei m'olis oltu niin suurisuisia. Minä en voinut sanoa mitään\neikä Jimkään pitkään aikaan, mutta sitten hän sanoi:\n\n\"No, kai s'on oikeen sitte. Jollei noi hurskaat ihimiset sitä\nkäsittäny, niin mitä se meriteerais, että me taitamattomat ihimisrukat\nkoettais sitä käsittää; ja jos s'on meitin asiamme, niin tulloo kai\nmeitin tehä mikä voiaan. Mutt' yhtäkaikki niin käy mun surku noita\npakanoita, niinku Tommi herrankin käy niitä surku. S'on kerrassaankin\nryökäleen tapaista tappaa ihimisiä, joit' ei me tuta ja jotka ei oo\nteheny meille mittään pahhaa. Niin, kattokaas, sitä s'on. Jos me\ntultais, me kolome, heitin joukkoons ja sanottais meitill' olevan\nnäläkä ja pyyettäs vähä ruokaa, niin he antas, s'on vissi se, sillä he\novat niinku muut ihimiset ja neekerit -- ovappa jumal'auta niinkin; ja\nsiks -- --\"\n\n\"No, ja siks?\"\n\n\"No, Tommi herra, mun meininkini on, ett'ei siit' oo mittään hyötyä,\nme ei voia tappaa noita ulukolaisia, ku ei oo teheny meitille mittään\npahaa; meitin pittää ens vähä niinku koitella -- mä tiiän noi asiat.\nTommi herra -- mä tiiän noi asiat, piru viä, tiiänki. Mutta jos me\notetaan mukkaan kirveet, te ja minä ja Huck, ja samotaan joen poikki\ntän' yönä kuun mentyä alas, ja tapetaan toi kippee perehe, jok' asuu\ntuolla Sny'n puolella, ja poltetaan heitin mökkins ja -- --\"\n\n\"Kas niin, pidä kitas! En jaksa kuulla enkä aio keskustella enään\nmoisten kanssa kuin sinä ja Huck Finn, jotka aina vain poikkeette\nasiasta ja olette niin kömpelöitä, että koette sovitella järjen lakeja\nasioihin, jotka ovat puhdasta jumaluustiedettä ja teologiaa.\"\n\nNo, mutta s'oli juur siinä kuin Tom Sawyer oli vähä väärässä. Jim\nei meinannut mitään pahaa, enkä minä meinannut pahaa. Tiedettiinhän\nme että hän oli oikeassa ja me väärässä, ja eihän me tahdottu muuta\nkuin tietää _mitenkä_ -- kas siinä kaikki; ja ettei hän osannut sitä\nselittää niin, että me oltais sitä käsitetty, se tuli siitä, että\nme oltiin siksi liian taitamattomat -- niin justiin, jopa vähäsen\ntyhmätkin, totta puhuakseni, mutta sehän ei toki liene mitään rikosta\nse -- tamme tuusan!\n\nMutta hän ei tahtonut kuulla sillä korvalla; hän sanoi vain että, jos\nme oltais käsitetty oikein kaikki asiat, niin olis hän pestannut pari\ntuhatta sotamiestä ja pukenut heidät teräspukuun kiireestä kantapäähän\nja tehnyt minusta luutnantin ja Jimistä sotakapakoitsijan ja itse\nruvennut komentajaksi ja lakaissut pakanain sikiöt järveen kuin\nkärpäset ja sitten tullut takasin ja marssinut läpi maailman kunniassa\nkuin aurinko. Mutta hän sanoi meitä liian tietämättömiks ottaaksemme\nvaaria tilaisuudesta, kun meillä se oli, ja hän ei mukamas enään\ntahtonut sitä tarjota. Eikä hän sitä tarjonnutkaan. Kun hän kerran oli\npainanut puuta, niin sanoakseni, niin hänt' ei olis saanut liikahtamaan.\n\nMutta siitä mä vähä piittasin. Minä olen rauhallinen luonnoltani enkä\ntahdo ronkelia ihmisten kanssa, jotk' ei ole tehnyt mulle mitään pahaa.\nMinä tykkäsin että, jos pakanat olit tyytyväiset, niin olin minäkin, ja\nsiihen sai jäädä se juttu.\n\nTom sai kaikki nuo hullut tuumansa Walter Scott'in kirjoista, joita hän\nalinomaa lueskeli. Ja se _oli_ hullu tuuma, sillä minun nähdäkseni ei\nhän ikinä olis pystynyt pestaamaan noita sotamiehiä, ja jos hän olis\npystynytkin, niin panempa vetoa, että poikaa olis nyljetty aika lailla.\nMä lainasin kirjat ja luin kaiken tuon moskan, ja minkä minä ymmärsin,\nniin oli kaikilla noilla ihmisillä, jotka luopuivat maanviljelyksestään\nja lähtivät ristiretkille, turkkasen tukala olo.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nNo, Tom hän keksi toisen tuuman toisensa perästä, mutta n'olit jotakin\nvailla, ja hänen täytyi jättää ne sikseen kaikki tyyni. Lopulta hän oli\naivan masentunut ja kuitti. Justiin siihen aikaan rupesit St. Louis'in\nsanomat jaarittelemaan ilmapallosta, joka mukamas seilais Eurooppaan,\nja Tom tykkäs olevan turkkasen hauskaa reissata sinne katsomaan\nminkälainen se olis, mutta hän ei voinut sit' oikein päättää. Mutta\naviisut puhuit siitä puhumistaan, ja niinpä hän viimein ymmärsi että,\njos hän ei lähtenyt reisuun, hän kukaties ei koskaan sais' nähdä mitään\nsemmosta palloa; ja sitten sai hän tietää että Nat Parsons mukamas oli\nsinne menossa, ja niinpä Tomkin tietysti teki päätöksen. Hän ei voinut\nkestää sitä, että Nat Parsons palais ja sitten veisais koko kylälle\nmukamas nähneensä ilmapallon ja Tom vain sais kuunnella korvat pystyssä\nja pitää suunsa. Hän pistellas minun ja Jimin mukaansa -- ja me mentiin.\n\nS'oli ko'okas ja komea pallo, ja sill' oli siivet ja lentimet ja\nkaikenlaiset kauskut, eikä se ensinkään ollut niiden pallojen näkönen,\njoita näkee kuvissa. S'oli kaupungin ulkosyrjässä, tyhjällä tontilla\nkahdennentoista kadun kulmassa, ja siinä seisoi koko joukko ihmisiä,\nja he tekivät pilkkaa pallosta ja he tekivät pilkkaa miehestäkin,\njoka oli kalpea ja laiha kekkuli tuommosine kuunvalosilmineen --\nja he sanoivat ettei siitä tulis mitään. Hän suuttui silmittömästi\nheitä kuullessaan, ja hän kääntyi heitä vastaan puiden nyrkkiänsä\nja sanoi heitä itikoiks ja sokeiks kanoiks, mutta -- meinas hän --\nkerran oli koittava se päivä, jona he hoksaisit nähneensä miehen\nsilmästä silmään, joka kohottaapi kansat ja luopi sivistystä, mutta\nhe olit mukamas liian tyhmät sitä käsittääksensä, ja justiin tälle\npaikalle heidän lapsensa ja lastenlapsensa mukamas rakentaisit hälle\nmuistopatsaan, joka tulis seisomaan tuhannen vuotta, vaan hänen nimensä\neläis mukamas kauvemmin kuin muistopatsas; ja silloinkos ihmiset taas\nrupesit hirnumaan ja kysymään hältä, mikä hänen nimensä oli ennen\nhänen naimisiin jouduttuaan ja mitä hän ottais, jos ei tekis sitä\nmatkaa ja mikä hänen sisarensa kissan äidin-äidin nimi oli, ja kaikkea\ntommosta pilaa pitäen, jota ihmiset harjottaa, kun saavat jonkun raukan\nkynsiinsä, jota voivat härnätä. No, he pitivät kaikellaista lystiä\nja peevelinpeliä hänen kanssaan, ja kyllä h'olikin sukkeloita, totta\npuhuakseni; mutta s'ei ollut oikein miehen kuranssia kaikki toi, että\nheit'oli niin monta hieromassa hampaitaan yhtä vastaan, ja h'olivat\nniin suulaita ja liukkaita kieleltään, että häll' ei ollut sanaa eikä\nsoppaa, millä olis maksanut heille takasin. Mutta mitä hittoa siit'\nolis ollutkaan hyötyä, että hän olis iskenyt heille vastaan? Ei mitään.\nHe olis vain saaneet lystimpää. No, hän oli heidän kynsissään. Mutta\ns'oli hänen tapansa, eihän hän sitä voinut auttaa: hän oli semmoseks\nluotu, arvelen mä. Hän oli siivo ihminen, eikä hänessä ollut mitään\npahaa, hän oli tuommonen _nero_, kuten kirjoissa seisoo, eikä s'ollut\nhänen syynsä. Eihän me voida kaikki olla yhtä viisaat, m'ollaan\nniinkuin m'on luotuja. Sen mukaan kuin minä käsitän, niin luulevat\nnerot ymmärtävänsä kaikki mit' on maan päällä eivätkä tahdo totella\nihmisten neuvoja, vaan puskevat aina vastaan, ja siitä se tulee,\nettä kaikki halveksivat heitä ja hylkivät heitä, ja sehän on aivan\nluonnollista. Jos he olisit nöyrempiä ja kuuliaisia ja kokisit oppia\njotakin, niin olis heillä parempi olla tässä maailmassa.\n\nSe kapine, jossa tämä professori oli sisässä, oli näöltään kuin vene\nja iso ja ko'okas ja siinä oli sisäpuolella vedenpitäviä arkkuja eli\npönttöjä, eli miksi mä niitä sanoisin, jotka kävit ympäri koko kapineen\nja joissa säilytettiin kaikellaista kauskua, ja niiden päällä voi istua\nja maatakkin. Me mentiin veneeseen, ja siinä oli parikymmentä ihmistä\nnuuskimassa, ja ukko Nat Parsonskin oli muiden joukossa. Professori\nhäälyi kuin villikissa, saadakseen kaikki reilaan, ja ihmiset astuit\nulos, yks kerrassaan, ja Nat Parsons oli viimeinen. Se ei tietysti\nkäynyt päinsä, että hän olis mennyt pois _meidän_ takana. Me ei\nliikuttu mihinkään, ennenkun hän oli mennyt, niin että me voitiin jäädä\nviimeiseks.\n\nMulta hän oli mennyt nyt, niin että meidän tuli myös mennä. Minä\nkuulin huimaavan huudon ja käännyin -- kaupunki katos allemme kuin\npyssynlaukaus! Koukistuin, ett' olin kaatua siihen paikkaan. Jim\nmuuttui tuhankarvaiseks eikä saanut sanaakaan suustaan, eikä Tomkaan\nsanonut mitään, mutta näytti hyvin nyyfiikiltä. Kaupunki vajosi\nvajoamistaan, mutta me ei tehty mitään muuta kuin riiputtiin ilmassa\nja pysyttiin paikallamme. Talot pienenit pienenemistään ja kaupunki\nkapeni kapenemistaan, ja ihmiset ja vaunut matelit kuin muurahaiset ja\nlutikat, ja kadut kävit kapeiksi kuin nuorat; ja sitten suli kaikki\ntyyni yhteen, eikä siin' ollut mitään kaupunkia enää; s'oli vain kuin\nsuuri rupi maan päällä, ja minusta tuntui kuin olis voinut nähdä\ntuhat penikulmaa ylöspäin ja alaspäin jokea, vaikk'eihän sitä sentään\nniin paljo ollut. Vähitellen muuttui palloks tää matoinen maa -- niin\njustiin, pullakaks palloks, jok' oli ruskea väriltään, ja vaaleat\njuomut kävit ristin rastin siinä, ja n'olit joet. Ja ilma kävi kylmäks.\nLeskirouva Douglas sanoi aina mulle, että maa oli pullakka kuin pallo,\nmutta mitä min' olisin uskonut semmoista hölyn pölyä, ja minä kuulin\ntoisella korvalla antaakseni vuotaa ulos toisesta, sillä näinhän itse\nettä maailma oli litteä ja latuskainen kuin pannukakku. Minä ruukkasin\nkiivetä kalliolle ja katsella ympärilleni ja siten itse tutkistella\nasiaa, sillä parahin konsti on, jos tahtoo visseyttä jossakin seikassa,\nettä menee itse sitä tiedustelemaan eikä heti usko mitä ihmiset sanoo.\nMutta nyt täytyi minun myöntää, että ämmä räyskä oli oikeassa. Niin,\nhän oli oikeassa mitä muuhun maailmaan tulee, mutta väärässä mitä tulee\nsiihen osaan maailmaa, missä meidän kylämme on, sillä koko se seutu on\nlitteä ja latuskainen, vaikka kuolisin siihen paikkaan.\n\nProfessori seisoi kaiken aikaa kuin olis hän nukkunut, mutta nyt\nhäneltä kieli kirpos, ja hän oli kitkerän katkera. Hän puhui tähän\nmalliin:\n\n\"Hölmöläiset! Siit'ei tule mitään -- väittivät he. Ja he tahtoivat\ntutkia salaisuutta ja nuuskia sitä ja viekotella sitä minulta. Mutta\nminä narrasin heidät. Ei kukaan tunne salaisuutta muu kuin minä. Ei\nkukaan muu kuin minä tiedä mikä panee sen liikkumaan, ja s'on uusi\nvoima. Uusi voima, tuhat kertaa väkevämpi kuin kaikki muut voimat maan\npäällä. Höyry on paljasta roskaa sen rinnalla. Sanoivat etten minä\npääsis Eurooppaan sillä. Eurooppaan! Minull' on voimaa laivassa viideks\nvuodeks ja muonaa muassani kolmeks kuukaudeks. Hulluja he ovat -- mitä\nhe tietävät tästä? Niin, ja he sanoivat mun ilmalaivaani hauraaks,\nja kuitenkin se voi kestää viiskymmentä vuotta. Minä voin purjehtia\npilvissä sillä koko ikäni, jos mua haluttaa, ja ohjata matkaani minne\nhyvänsä, vaikka he irvistelivät mulle ja sanoivat, että min' en vois.\nEnkö mä voi suunnata kulkuani minne tahdon? Tule tänne poika, niin saat\nnähdä. Paina noihin nappuloihin, kuten sanon sulle.\"\n\nHän antoi Tomin tyyrätä laivaa sinne ja tänne, ylös ja alas ja joka\nhaaralle ja opetti hälle koko konstin tuossa tuokiossa, ja Tom sanoi,\nettä s'oli helppoa kuin tyhjää. Hän antoi hänen laskea laivalla lähes\nmaahan asti ja antoi sen pyyhkästä eteenpäin pitkin Illinois'in\nruohokenttää niin lähellä maan pintaa, että aivan helposti voi puhua\ntalonpoikain kanssa ja kuulla kaikki mitä he sanoivat; ja hän heitteli\nheille myös präntättyjä paperilappuja, joissa oli tietoja tästä\npallosta ja että se seilas Eurooppaan. Tom tyyräs ihan vastapäätä\nsuurta puuta, kunnes oltiin täppärän lähellä, ja sitten me seilattiin\nsuoraan ylöspäin ja lennettiin eespäin yli latvan. Niin, ja sitten\nopetti hän Tomia, miten piti laskea maahan, ja sen teki hän turkkasen\nkomeasti myös ja laski alas ruohokentälle niin pehmeästi kuin pumpuli;\nmutta kun me aijottiin hypätä ulos, sanoi tuo professori:\n\n\"Ei; sitä ette tee!\" ja antoi huilata ylös taas. S'oli hirvittävää.\nMinä tuosta jo pasaalustamaan kerjäämään, ja niin teki Jimkin; mutta se\nvain pani hänen pahasisunsa pillastumaan ja silmänsä mulkoilemaan ja\nkoko naamansa villistymään, ja minä pelkäsin häntä.\n\nNo, sitten hän palas murruihinsa taas ja päivitteli ja karjui ihmisten\ntapaa häntä kohtaan, eikä hän voinut sitä niellä eikä varsinkaan sitä,\nettä he olit sanoneet hänen laivaansa hauraaks. Hän nauraa irvisteli\nsitä ja myöskin heidän kehumistaan, että mukamas masinat pian menisit\npilalle. Menisit pilalle -- se väänsi hältä suolet; ne menisit pilalle\nyhtä vähän kuin auringon kierto. Hän kävi yhä kiukkuisemmaks, enkä\nkoskaan ole nähnyt minkään ihmisen meluavan sillä viisin. Todellakin\nrupes selkäpiitäni värisyttämään, ja niin kävi Jiminkin. Yhtäkkiä\nrupes hän huutamaan ja karjumaan ja sitten hän vannoi pyhän valan,\nettei maailma ikipäivinä sais tietää hänen salaisuuttaan; s'oli ollut\nniin paha hälle mukamas. Hän sanoi seilaavansa ilmapallollaan tämän\nmatoisen maapallon ympäri, ainoastaan näyttääksensä mitä hän voi tehdä,\nja sitte hän mukamas upottais sen mereen ja hukuttais meidät kaikki\ntyyni. Jaa-a, se s'oli jumaliste hirvein pula, mihin ihminen koskaan\nvoi joutua; ja sitä pait oli yö tulossa.\n\nHän antoi meille vähän syödä ja pani meidät menemään paatin toiseen\npäähän ja paiskas sitte makaamaan yhden pöntön päälle, josta hän voi\nhoitaa kaikki kommervenkit, ja pisti vanhan aikuisen revolverinsa\npäänsä alle ja sanoi, että jos joku uskaltais käydä sormillaan paatin\nverkkoihin ja koettais panna pallon alas, niin sen hän tappais.\n\nMe istuttiin siinä kyyristyneinä yhteen ja ajateltiin paljon, mutt' ei\nmitään puhuttu kuin joku sana silloin tällöin, sillä m'oltiin, totta\npuhuakseni, aika lailla peloissamme ja kauhuissamme. Yö venyi pitkäks\nja kolkoks. Me oltiin hyvin matalalla, ja kuunvalo paistoi kaikki tyyni\nniin pehmeäks ja koreaks, ja talonpojan talot näyttivät niin hauskoilta\nja kodikkailta, ja me voitiin kuulla vain ääniä ja toivottiin, että me\noltais siellä muiden muassa; mutta johan nyt! me vain hiivittiin heidän\nyli kuin aaveet, eikä jätetty jälkeäkään perästämme.\n\nMyöhään yöllä, kun kaikki äänet olivat myöhäisiä ja ilmakin tuntui\nniin myöhäiseltä ja haisi niin myöhäiseltä, -- s'oli kai tuossa kahden\naikana minun käsittääkseni -- niin sanoi Tom, että professori oli ollut\nniin hiljaa pitkän aikaa, että hän varmaankin nukkui nyt ja että meidän\npitäis -- --\n\n\"Pitäis mitä?\" sanoin minä kuiskaten ja sydämmeni pamppaili, sillä\ntiesimpä mitä hän aatteli.\n\n\"Meidän pitäis hiipiä tuonne ja sitoa hänet ja laskea vene maihin\",\nsanoo hän.\n\nMinä sanon siihen:\n\n\"Eikö hiidessä! Älä liiku paikaltas, Tom Sawyer.\"\n\nJa Jim -- joo, hän töllötti vain; niin hän pelkäs. Hän sanoi:\n\n\"Oo Tommi herra, _äläkää_ tehkö sitä! Jos te ärsytätte häntä, niin\nollaan me hukassa -- hukassa me ollaan, piru vie! Min' en tahtos tulla\nhäntä liki, en, vaikka saisin koko maailman. Ettekö näe, Tommi herra,\nhänhän on aivan hullu.\"\n\n\"S'on juur _sentähden_ kuin meidän tulee tehdä jotain. Jos hän ei olisi\nhullu, niin min' en tahtois olla missään muualla kuin täällä; te ette\nsais mua astumaan ulos nyt, kun min' oon tottunut tähän palloon ja\ntuohon säikähykseen, jonka ero maasta manteresta tuotti, jos hän näet\nolis viisas; mutta s'ei ole mitään hyvää politiikkaa purjehtia ilmassa\ntällä lailla miehen kanssa, jok' on väärä päästään ja sanoo aikovansa\nmaailman ympäri pallollaan ja sitten hukuttavansa meidät kaikki tyyni.\nMeidän täytyy tehdä jotakin, sanon mä, ja meidän täytyy tehdä se\nennenkuin hän herää; ei sovi muuten milloinkaan. Tulkaa!\"\n\nMutta jo sitä ajatteleminenkin pani meidät kyyristymään, ja me\nsanottiin: \"me ei liikuta paikaltakaan.\" Ja niin sai Tom hiipiä sinne\nyksin tavottamaan tyyräyskalua kynsiinsä, pannaksensa ilmapallon\nmaihin. Me rukoiltiin ja kerjättiin: \"älä hiidessä mene\", mutta johan\nnyt! hän pani nelinkontin ja rupes ryömimään eespäin tuuma tuumalta,\nja me seisottiin siinä pidättäen henkeämme ja vartoen ja vapisten.\nTultuaan keskiväliin venettä, ryömi hän vielä hitaammin, ja minusta\ntuntui kuin olis vuosia mennyt. Mutta viimein me nähtiin hänen olevan\nprofessorin pään vieressä ja nousevan hyvin hiljaa ja tirkistävän häntä\nhetkisen naamaan ja kuuntelevan. Sitten me nähtiin hänen ryömivän\ntaas professorin jalkoihin, joss' olit tyyräysnappulat. No, hän\noli nyt perillä ja koki hyvin hiljaa ja varovasti käydä kynsillään\nnappuloihin, mutta sitte hän siinä kolahutti jotakin alas, jonka räminä\nkuului, ja heti hän paiskas itsensä alas veneen pohjaan ja makas aivan\nliikkumatta. Professori sanoi unen töhryssä: \"Mitä s'on?\" Mutta kaikki\noli hiljaa kuin haudassa, ja hän tuosta mumisemaan ja mutisemaan ja\noikomaan, kuin ihminen tekee, jok' on heräämässä, ja minä luulin\nkuolevani tuohon paikkaan, niin olin pelästynyt ja säikähtynyt.\n\nSitten tuli pilvi ja peitti kuun, ja minä melkein kiljasin ilosta. Ja\nkuu painui yhä syvemmälle pilven sisään, ja jopa tuli niin pimeä, että\nme ei enää voitu nähdä Tomia. Sitten rupes satamaan ripsuttamaan, ja\nme kuultiin professorin ronklaavan köysiensä ja kapineittensa kanssa\nja kiroavan ilmaa. Me pelättiin jokainoa minuti että hän koskisi\nTomiin, ja silloin m'olis ollut mennyttä kalua, mutta Tom oli jo\nkotimatkallaan, ja kun me tunnettiin hänen kätensä polviemme päällä,\nniin henkeni seisahtui ja sydämmeni putos alas mahaan, sillä en voinut\nsanoa siinä pimeässä, eikö toi ollut professori, jonka minä luulinkin\nsiin' olevan.\n\nHerraan jee! Minä olin niin ilonen, kun Tom oli luonamme taas, ja niin\nonnellinen kuin yleensä voi olla, kun on korkealla ilmassa miehen\nkanssa, jok' on väärä päästään. Te ette voi laskea maahan ilmapallolla\npimeässä, ja minä toivoin taivaan vuotavan yhtä mittaa; sillä min'en\ntahtonut että Tom rehkis enää ja peljättäis meitä. No, niin kävikin.\nSataa tuprutti koko yön, jok' ei ollut niin pitkä kuin näytti. Ja\nsitten päivän koitteessa selkeni ilma, ja maailma näytti niin turkkasen\nsievältä ja harmaalta ja korealta, ja niin oli lystiä nähdä metsät ja\nniityt taas ja hevosten ja lehmäin seisovan siellä niin vakavina ja\ntuumissaan. Sitten tuli aurinko loistaen, tuli terävänä taivaalle, ja\nmeitä rupes väsyttämään ja nukuttamaan ja, ennenkun me tiettiinkään,\nvedettiin me hirsiä kaikki tyyni.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMe nukuttiin tuossa neljän aikana ja herättiin noin kello kaheksan.\nProfessori istui veneen peräpuolessa ja näytti hyvin nyreältä.\nHän viskas meille vähän aamiaista, mutta kielsi meitä menemästä\nkeskivenettä sinnemmäs. No, kun on hädässä ja saapi syödä vatsansa\ntäyteen, niin koko maailma näyttää meille toisenlaiselta kuin ennen. Se\ntuntuu niin mukavalta, jos kohta niinkin hullusti sattuis, että ollaan\nilmapallossa pilvien päällä yhdessä tommosen neron kanssa. Me ruvettiin\njuttelemaan.\n\nOli yks asia, joka vaivas päätäni, ja hetken päästä sanoin:\n\n\"Tom, eikö me lähdetty Idästä?\"\n\n\"Joo, sieltä lähdettiin.\"\n\n\"Kuinkahan nopeaa m'ollaan tultu?\"\n\n\"No, kuulithan mitä professori sanoi, kun hän raivos kuin villi:\nvälistä, sanoi hän, me mennään viiskymmentä penikulmaa tunnissa,\nvälistä yheksänkymmentä, välistä mukamas sata; sitte sanoi hän että,\njos tulee apuun myrsky, me voidaan purjehtia kolmesataa penikulmaa, ja\njos hän tahtoo myrskyn ja tahtoo sen raivoavan oikeaan suuntaan, niin\nhän mukamas vain antaa mennä ylöspäin tai alaspäin ilmapallolla, niin\nhän heti saa siitä kiinni.\"\n\n\"No, sitte s'on justiin niinkuin minä räknäsin. Professori valehteli.\"\n\n\"Hä?\"\n\n\"Joo-o, sillä jos m'oltais seilattu niin nopeaa, niin m'oltais\nIllinoisista poissa nyt, eikö niin?\"\n\n\"No, niin.\"\n\n\"No, mutta sitä me ei olla.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiet?\"\n\n\"Sen minä näin väristä. M'ollaan yhä Illinoisin yllä vielä. Ja sinä\nvoit nähdä sen itse, ettei Indiaanaa ole näössäkään.\"\n\n\"Miten onkaan laitas, Huck? Näetkö sinä sen _väristä?\"_\n\n\"Näen kun näenkin.\"\n\n\"Mitä hittoa värillä on tekemistä sen kanssa?\"\n\n\"Sillä on paljonkin tekemistä. Illinois on viheriä, Indiaana\nvaaleanpunanen. Näytä mulle jotakin punertavaa tuolla alaalla, jos\nkykenet. Ei, herraseni, viheriää s'on.\"\n\n\"Indiaana _punertavaa?_ S'on valetta se!\"\n\n\"Se ei ole valetta. Olen nähnyt sen kartasta, ja s'on ihonpunasta eli\npunertavaa?\"\n\nEn vielä elinaikanani ole nähnyt ihmistä, jok' olis ollut niin\nhärsytystä ja vihaa täynnä kuin Tom tällä hetkellä.\n\n\"Ah! jos min' olisin semmonen mätäkallo kuin sinä, Huck Finn, niin\nhyppäisin järveen. Nähnyt sen kartasta! Huck Finn, luuletko sinä\ntodellakin että valtiot on samaa väriä ulkona ilmassa kuin n'on\nkartassa?\"\n\n\"Tom Sawyer, mitä hyötyä sitte kartasta olis? Eikö kartta ole olemassa\nnäyttääkseen meille tosia asioita?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"No, kuinka se voi sitä tehdä, jos se valehtelee? -- tahtoisimpa\ntietää.\"\n\n\"Älä puhu perunoita! se _ei_ valehtele.\"\n\n\"Hoo-o! Vai niin?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"No, hyvä. Jos s'ei valehtele, niin ei ole liioin kahta valtiota,\njoill' olis sama väri, sama karva. Mitenkäs pääset _siitä_, sinä\noppinut Tom Sawyer?\"\n\nNäin, että Tom oli _nolattu_, ja Jim näki sen myös, ja sen mä sanon\nsuoraan, että se ikäänkuin yllytti ylpeyttäni, sillä Tom Sawyeria oli,\nkun olikin, vaikea nolata. Jim paiskas polviaan ja sanoi:\n\n\"S'oli perkuleen potrasti sanottu! Perkuleen potrasti! Ei siin' auta\nmikkään, Tommi herra, kyllä hän nyt nolas teitin -- nolas oikeen\nnokkelasti, tammen tuussa!\" Hän paiskas polviaan taas sanoen: \"Tammen\ntuussa! S'oli perkuleen potrasti!\"\n\nEn koskaan eläissäni vielä ole ollut niin mahtava, ja kuitenkaan en\n_minä_ ees tiennytkään, ett' olin sanonut jotakin niin sattuvaa,\nennenkun s'oli sanottu. Minä istuin siinä vain vetelehtien, huolimatta\nmistään, enkä ollenkaan vartonut jotakuta tapahtuvan, en ees aatellut\nmitään semmoista, ja sitten se tuli yhtäkkiä kuin salama. Niin\njustiin, s'oli yhtä suuri ällistys mulle kuin noille toisille. S'on\njustiin samalla viisin, kuin joku järsii ohrakakkua eikä ajattele\nmitään, ja sitten yhtäkkiä tarttuu hampaaseen jalokivi. Kaikki, mitä\n_hän_ ens' aluks tietää, on vain se, että s'on jonkimmoinen kivi,\njohon hän on purrut, mutta hän ei tiedä sitä jalokiveks, ennenkun on\nottanut sen suustaan ja pyhkäissyt pois kakunmuruset ja muut ja sitä\noikein katsellut, ja silloin tulee hän niin iloiseks, että hyppii.\nNiin justiin, ja ylpeä on hän myös; vaikka -- jos oikein punnitsette\nasiaa -- kunnia ei ole niin suuri kuin se olis, jos hän olis _etsinyt_\ntuota jalokiveä. Voitte helposti huomata erotuksen, jos viitsitte\nvähän ajatella asiaa. Katsokaas, s'on niin, että mitä sattumalta\ntapahtuu, siinä ei ole niin paljo kunniaa kuin siinä, jota me tehdään\n_meininkillä_. Kuka hyvänsä olis löytänyt tuon jalokiven ohrakakusta;\nmutta -- pankaa se mieleen -- hänen pitää juur olla semmosen, joka on\nsaanut _justiin tuommosen ohrakakun_. Siinäpä se juur puunkaatajan\nkunnia onkin, ja siin' oli myöskin minun kunniani. Minä en voi\nmitään suurta maailmassa toimittaa, sen mä tunnustan; minä en usko,\nettä voisin tehdä tuon uudestaan, mutta sillä kertaa tein mä sen --\nsiinä kaikki sanottavani. Eikä mulla ollut vähintäkään vihiä siitä,\nettä minä pystyin sanomaan mitään semmosta, enkä sitä ees aatellut\nenkä koettanutkaan sanoa, en enemmän kuin te tällä minuutilla. No,\nolin maltillinen, ei kukaan saata olla maltillisempi, ja niin se\ntuli ihan yhtäkkiä. Olen usein ajatellut tuota hetkeä perästäpäin,\nja minä muistan justiin millaista oli ympärilläni, aivan kuin olis\nollut mennyt viikolla. Mä voin nähdä sen kaikki: kauniit ohi-kiitävät\nseudut metsineen ja peltoineen ja niittyineen ja järvineen, joit' oli\nkymmeniä penikulmia -- ja kaupungit ja kylät sirotettuna sinne tänne\nallamme, ja sitten professori, joka tirkisteli erästä pientä karttaa\npienellä pöydällä, ja Tomin lakki, joka riippui köysissä, jonne s'oli\npantu kuivamaan; ja erittäinkin muistan erästä lintua meidän puolella\nvenettä, tuskin kymmenen jalkaa meistä, joka lensi meidän mukanamme ja\nkoki liipotella kilpaa kanssamme, mutta jäi jälkeen yhä jäämistään,\nsekä erästä rautatien junaa, joka teki aivan samoin allamme, viilättäen\neespäin puiden ja talonpojan talojen lomasta ja päästäen perästään\npitkän hörinän mustaa savua ja silloin tällöin pienen purskauksen\nvalkosta; ja kun valkonen savu oli mennyt niin kauvas, että sen melkein\noli unohtanut, niin voi kuulla pienen heikon piipityksen, ja s'oli\nvihellyspilli, ja meiltä jäi sekä lintu että juna kauas taaksepäin, ja\nme mentiin että hiih!\n\nMutta Tom hän oli pahalla päällä ja sanoi minun ja Jimin olevan pari\ntaitamatonta, kaakottavaa kanaa, ja sitten lisäs hän vielä:\n\n\"Aatelkaa, että tääll' olis ruskea vasikka ja suuri ruskea koira,\nja sitten tulis taiteilija, jonka pitäis maalata ne. Mikä silloin\non pääasiassa tuon taiteilijan tehtävä? Joo, hänen tulee maalata ne\nniin, että näette erotuksen niiden välillä heti samassa minuutissa,\nkuin ne sattuvat silmäänne. Eikös niin? Kyllä. No, tahdotteko nyt että\ntaiteilija maalaa ne ruskeiks _molemmat?_ No, eihän toki. Hän maalaa\ntoisen niistä siniseks, ja silloin hän ei voi erehtyä. Aivan justiin\nniin on karttojen laita. Sentähden panevat he joka valtion eri väriin;\nse ei oo teitä narratakseen -- vaan estääkseen teitä narraamasta\nitseänne.\"\n\nMutta min' en voinut nähdä siinä mitään, jok' olis näyttänyt todeks\nasian, eikä Jimkään voinut. Siksipä Jim puisti päätänsä ja sanoi:\n\n\"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, jos te tietäsittä kuinka polökkypäisiä\nnoi maalarit on, niin te uottaisitta pitkän aikaa, ennenku panisitta\nyhenkään heistä jonku asian takausmieheks, niin sanoakseni. Mutta\ntuhmaahan on tätä sanoa teitille, koska te aivan hyvin ymmärrättä sen\nitte. Täss' yhtenä päivänä näin mä yhen tommosen maalarin istuvan\nsiällä Hank Wilsonin takapihalla ja maalaavan, ja minä menin sinn' alas\nkattomaan, ja hän maalas tota vanahaa kirjavaa lehemää, ku oli puskenu\nvasemman sarven päästään -- tiiättä mitä mä meinaan. Ja minä hältä\nkysyin, miks hän maalas tota lehemää, ja sillon hän sanoi että, ku hän\noli sen maalannu valamiiks, niin olis taulu väärtti sata dollaria.\nTommi herra, hän olis saanu _itte lehemän_ viiestätoista, ja sen sanoin\nmä hälle myös. Mutta -- uskokaa pois -- hän vain ravisteli päätään ja\ntohori ku ennenki. Ei, Tommi herra, _noi_ ei, piru vie, tiiä mittään.\"\n\nTom tuli pahalle tuulelle; ja mä olen huomannut ett' ihmiset aina\ntulevat humöörille, kun heitä nolataan. Hän käski meidän pitää kitamme\neikä enää tuhlata rasvaa meidän pääkalloihimme -- niin me mukamas\ntultais ehkä paremmin toimeen. Sitten näki hän erään kaupungin\ntornin kellon allamme ihan ja hän otti kiikarinsa ja katsoi sitä, ja\nsitten hän katsoi hopeanauristansa ja sitten tornin kelloa ja sitten\nnauristansa taas ja sanoi:\n\n\"Sepä merkillistä -- tuo kello käy lähes koko tunnin eellä.\"\n\nHän pisti hopeanauriin taskuunsa. Sitten tuli siinä toinenkin kello,\njota hän kurkisteli taas, ja s'oli myöskin tuntia eellä. Tämä jo pani\nhänet ymmälle.\n\n\"Tää on kerrassaankin naurettavaa\", sanoi hän. \"En sit' ymmärrä\nensinkään.\"\n\nSitten hän otti kiikarin ja haki kolmannen tornin kellon, ja sekin oli,\njumaliste, tuntia eellä. Mutta silloin rupes hänen silmänsä säihkymään\nja hänen henkensä läähättämään ja hän sanoi:\n\n\"Pyhä Paavali! Sehän on _lonkituutti_.\"\n\nMinä pelästyin pahanpäiväisesti ja sanoin:\n\n\"No, mitä Jumalan tähen nyt?\"\n\n\"Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin\nja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan,\non itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä\npaikoin.\"\n\n\"Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer.\"\n\n\"Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista\nastetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen\niltapäivällä, ja kellot on _oikeassa_. Me ollaan kulettu lähes kaheksan\nsataa penikulmaa.\"\n\nMinä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu\nkylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni\nlähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.\n\nJim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:\n\n\"Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen.\"\n\n\"Sanoin. Oikein ne käy.\"\n\n\"Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?\"\n\n\"Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia\nhullusti.\"\n\n\"Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se\n_sama_ mukamas joka paikassa?\"\n\n\"Ei s'ole sama, ei lähimainkaan.\"\n\nJim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:\n\n\"Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä\njumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin\nhyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän\nhalkeis, jos kuulis teitä.\"\n\nTom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa,\nja Jim hän vain kävi päältä:\n\n\"Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.\nKuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.\nEikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!\nKuinka hän sitten saattaa tehä _erotuksen_ heiän välillä?\"\n\n\"Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä\npirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee _sinun_ ja muutamat muut Hänen\nlapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun\nmielestäs?\"\n\nJim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom\nsanoi:\n\n\"Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden\nei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä\nerotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt\ntuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset.\"\n\n\"Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?\"\n\n\"Niin kyllä, ihmiset.\"\n\n\"Kuka sano heille että he sen osasit?\"\n\n\"Ei kukaan. He ei kysyneet.\"\n\nJim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:\n\n\"No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta.\nMutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä --\neivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin\nerotus.\"\n\n\"Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta\nlonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks\ntuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna\nkello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa.\"\n\nJim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet\nloukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen\nviereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan\nja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:\n\n\"Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä -- tiistaina yhessä paikassa ja\nmaanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo\noikee paikka leikin tekoon -- tässä näin korkeella ilimassa. Kaks\npäivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen\npäivään -- niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin,\nvai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä?\nSaatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että\nsaata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos\nsen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä,\njos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä -- no? Tahottako nyt\nväittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa,\nmolemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta -- min'\nen taho kuulla sit' ennää.\"\n\nSitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:\n\n\"No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?\"\n\nJim voi tuskin puhua, mutta hän sanoi kuitenkin:\n\n\"Tommi herra, ettähän pane pilikka? _Onhan_ se niin?\"\n\n\"En, en pane pilkkaa, ja _s'on_ niin.\"\n\nJimiä pöyristi taas, ja hän sanoi:\n\n\"Sillonhan tää maanantai vois olla Viiminen Päivä, ja heill'\nEnglannissa ei olis _mittään_ viimistä päivää, ja kuolleet ei nousis\nhauoistaan. Me ei saa mennä keskivenettä pitemmäs, Tommi herra.\nHuutakaa hän tänne! Meitin pittää pysyä siellä, ku -- --\"\n\nMutta nyt me yhtäkkiä nähtiin jotakin ja hypättiin ylös ja jätettiin\nkaikki jupakat ja katsoa tuijotettiin vain. Tom sanoi:\n\n\"Eikö s'oo -- --\" Hän läähötti ja sanoi sitten: \"Joo, se _on_ -- niin\ntotta kuin taivas! -- s'on Valtameri!\"\n\nNyt läähötettiin minä ja Jim myöskin. Me seisottiin siinä kuin härät,\nmutt' onnelliset härät, sill' ei ykskään meistä ollut ennen nähnyt\nmitään valtamerta tai oottanut sitä nähdä. Tom hän mekasteli:\n\n\"Atlantin valtameri -- Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista!\nNiin, se se _on_ -- ja _me_ nähdään se -- me! Herra hallitkoon! Eihän\ntoki uskoiskaan!\"\n\nSitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs\noli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu\nreunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me\nNewyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun\nme tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme,\nja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös\nme herättiin, sanon mä!\n\nMe rynnättiin peräpuoleen ja ruvettiin ruikuttamaan ja kerjäämään\nprofessorilta, että hän armahtais meitä ja kääntäis takasin ja laskis\nmeidät maihin ja antais meidän mennä omaistemme luo, jotka mukamas olit\nniin kovasti pahoillaan ja levottomat ja tuskissaan meistä ja kenties\nkuolisit, jos meille tulis onnettomuutta; mutta hän sieppas framille\npistoolinsa ja käski meidän mennä takasin keulapuoleen, ja me mentiin,\nmutt' ei kukaan voi aatella mitä tuskia me tunnettiin.\n\nMaa oli mennyt; näkyi vain kuin pieni piiru kaukana veden pinnassa, ja\nihan allamme oli merta, merta, merta -- miljoonittain penikulmia, ja\nsiinäkös vain kohos ja vajos ja luikersi, ja valkosta vaahtoa pyrytti\naaltojen harjoilta, eik' ollut kuin muutamia laivoja näkyvissä, ja\nne kierettivät, keikkuivat välin toiselle, välin toiselle puolelle,\npistäin milloin keulallaan, milloin peräpuolellaan veteen; ja pian\nkyllä ei näkynyt mitään laivaa enää, ja meillä oli koko taivas ja koko\nvaltameri aivan meitä varten vain, ja s'oli avarin paikka mitä koskaan\neläissäni oon nähnyt ja autioin myös.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nJa yhä autiommaks tuli vain. Yllämme oli avara taivas, tyhjänä ja\nhirmusen syvänä, ja allamme makas valtameri ilman mitäkään päällään\nkuin aaltoja. Ilman ääri oli suuri ympyrä -- niinkuin suuri sormus,\njohon taivas ja vesi meni yhteen; niin, s'oli oikein jättiläissormus,\nja me oltiin aivan sen keskessä. Ja _aina_ sen keskessä oltiinkin. Me\nhuilattiin eespäin kuin raivomyrsky, mutta se ei auttanut -- me ei\ntultu tuosta ympyrästä mihinkään, ei tuumaakaan, minun nähdäkseni. Hyi,\nkuinka ruumiissamme ryömi! S'oli niin käsittämätöntä ja kamalaa.\n\nNiin no, kaikki oli niin pöyristävää, että me ruvettiin parkumaan\npuoli-ääneen, ja me tultiin yhä synkemmiks ja kolkommiks mieleltämme\nja yhä hiljaisemmiks, ja viimein ehtyi juttulähteemme kokonaan ja me\nistuttiin siinä vain ja \"möröttiin\", kuten Jim sitä kutsui, eikä me\nsanottu halkaistua sanaa pitkään aikaan.\n\nProfessori ei liikkunut paikaltaan, ennenkun aurinko oli ihan päämme\npäällä; silloin hän nousi seisomaan ja kohotti silmälleen erään\nkapineen, jota Tom sanoi sekstantiks ja jolla professori mukamas otti\nmerkkiä auringosta nähdäkseen, missä ilmapallomme nyt oleskeli ja\nkuleskeli. Sitte hän räknäs hiukkasen ja katsoi erääseen kirjaan ja\nsitte hän alkoi elämöidä taas. Hän jauhoi koko joukon hassutuksia, muun\nmuassa sanoi hän pitävänsä tätä sadan penikulman vauhtia huomisiltaan\nasti, ja silloin hän mukamas laskis maihin Lontoossa.\n\nMe sanottiin \"takkarimuukas\".\n\nHän oli kääntymässä, mutta hypähti säpsähtäen ylös meidän noin\nsanoessamme, ja hän ampui meihin silmäyksen, niin mustan ja ivallisen\nja varovaisen, etten ole moista ikään nähnyt. Sitte hän sanoi:\n\n\"Te tahotte minusta päästä. Älkää koittakokaan kieltää.\"\n\nM'ei tietty mitä sanoa, niin että m'oltiin vaiti eikä haastettu\nhiiskaustakaan.\n\nHän meni peräpuoleen ja istui, mutta tuosta asiasta ei hän tahtonut\npäästä. Silloin tällöin hän halkasi jonkun sanan ja koki saada meitä\nvastaamaan, mutta me ei vastattu.\n\nNyt kävi yhä ikävämmäks ja tukalammaks ja näytti siltä kuin en vois\nsitä kestää. Vielä pahemmin oli asiat, kun yö oli tulossa. Tuon\ntuostakin nipisti mua Tom käsivarteen ja kuiskas:\n\n\"Katso!\"\n\nMinä tirkistin peräpuoleen ja näin professorin ottavan ryypyn pullosta.\nEn pitänyt tuosta. Pian otti hän toisen kulauksen ja kohta rupes hän\nlaulamaan. Oli pimeä nyt, ja pian oli aivan sysimusta ja tuulikin\naika lailla. Hän vain lauloi, lauloi yhä hurjempaan, ja ukkonen rupes\nkäymään ja myrsky vinkumaan ja ulvomaan köysissä, ja oikein s'oli\nhirvittävää. Oli niin pimeä, ettei me voitu nähdä häntä enään, ja me\ntoivottiin, ettei m'olis voitu häntä kuullakkaan, mutta me voitiin.\nSitten hiljeni hän, mutt' ei ollut hiljaa kymmentä minuutia, kun me\nruvettiin hänt' epäilemään taas ja toivottiin, että hän alkais melunsa\nuudestaan, niin että me ainakin tiedettäis missä hän oli. Yhtäkkiä tuli\nsalama, ja me nähtiin hänen pyrkivän ylös, mutta hän oli päissään ja\nhorjahti ja kaatui kumoon. Me kuultiin hänen karjuvan:\n\n\"He ei taho Englantiin -- hyvä on; minä muutan sitte suunnan. He\ntahtovat minusta päästä. Hyvä on, kyllä he pääsevät -- ja _nyt heti\npaikalla!\"_\n\nMinä melkein kuolin, hänen noin uhatessaan. Sitten oli hän ääneti taas\nja niin kauvan, etten voinut sitä kestää, ja minä tykkäsin, ettei\nsalama tahtonut tulla _koskaan_ enään. Mutta lopuksi tuli kuitenkin\noikein mahtava leimaus, ja tuossa hän oli, ryömien nelin kontin tuskin\nkahta kyynärää meistä. Herra Jumala, kuinka hänen silmänsä mulkoili!\nHän tavotteli Tomia käsillään ja sanoi: \"mereen _sinä_ tästä!\" Mutta\noli jo pilkkosen pimeä, ja min' en voinut nähdä, saiko hän Tomista\nkiinni vai ei, ja Tom oli hiljaa kuin hiiri.\n\nNyt tuli taas pitkä, kauhea odotus; sitten salamoi taas ja minä\nnäin Tomin pään pyörähtävän veneestä ulos ja katoavan. Hän seisoi\nköysitikkailla, jotka heilui ilmassa reilingistä. Professori kiljas\nkovaa ja sänttäs hänen tykönsä, ja heti tuli pilkkosen pimeä taas,\nja Jim voivotti: \"Voi Tommi herra rukkaa, hän on mennyttä kalua!\" ja\nharppas professoria tavottamaan; mutta professoria ei ollukkaan siellä.\n\nSitten me kuultiin pari hirvittävää huutoa -- ja sitten taas toisen,\neikä se ollut niin äänekäs, ja sitten taas toisen, joka kuului\nalhaalta, ja sitä _tuskin_ enään voi kuulla; ja minä kuulin Jimin\nsanovan: \"Voi, Tommi herra rukkaa!\"\n\nSitten tuli hirveän pimeä ja minä luulen, ett' olis voinut räknätä\nsataan tuhanteen, ennenkun seuraava leimaus tuli. Kun se viimein\ntuli, näin mä Jimin makaavan polvillaan, kyynärpäät nojaten arkkua\nvastaan ja kädet naamallaan, ja hän itki. Ennenkun ennätin tirkistää\nreilingistä ulos, oli pimeä taas, ja minä olin melkein iloissani, kun\nen voinut nähdä mitään. Mutta kun sitten seuraava leimaus tuli, olin\nminä varuillani ja näin, kun näinkin, jonkun heiluvan köysitikkailla\ntuulessa, ja s'oli Tom!\n\n\"Tuu ylös!\" huusin mä -- \"tuu ylös, Tom!\"\n\nHänen äänensä oli niin heikko ja tuuli piti semmosta elämää, etten\nvoinut kuulla mitä hän sanoi, mutta mä luulen hänen kysyneen oliko\nprofessori siell' ylhäällä. Huusin täyttä kurkkua:\n\n\"Ei; hän on meren pohjassa! Tuu ylös! Miten voin auttaa sinua?\"\n\nTämä tietysti pilkkosen pimeässä.\n\n\"Kelle hoilaat, Huck?\"\n\n\"Tomille.\"\n\n\"Kuinka voit sä menetellä noin, ku tiiät että Tommi rukka -- --\"\nSilloin kirkui hän yhtäkkiä vallan kauheasti ja viskas kallonsa ja\nkäsivartensa takaperin ja kirkui taas; sillä samassa tuli, kun tulikin,\nkirkas leimaus luistaen, ja hän ojensi kallonsa juur nähdäkseen\nTomin kallon, kalpeana kuin lumi, pistävän framille reilingin yli\nja tuijottavan häntä suoraan naamaan. Hän luuli tietysti Tomin\nkummittelevan.\n\nTom kapus veneeseen, ja kun Jim näki että s'_oli_ hän, halaili\nhän häntä, ja kuolas hän hänet aivan tulvilleen ja lellitteli jos\njonkinlaisia lempinimiä hälle ja hassutteli hänen kanssaan kuin hullu,\nniin ilonen hän oli. Minä sanoin:\n\n\"Miks' et tullut heti, Tom? Mintähen sä viivyit?\"\n\n\"En uskaltanut, Huck. Kuulin jonkun lentävän sivutseni, mutt' en\ntiennyt kuka s'oli -- pimeässä. Olishan se voinut olla sinä, olishan se\nvoinut olla Jim.\"\n\nS'oli justiin Tom Sawyerin tapaista -- aina kuin pata ässä. Hän ei\ntahtonut kömpiä ylös, ennenkun tiesi missä professori oli.\n\nMyrsky pauhasi nyt kaikin voimin, ja s'oli oikein hirvittävää, kun\nukkonen jyrisi ja riehui ja salamat iskivät ja tuuli vinkui ja viuhui\nköysissä ja vesi vuoti virtana alas. Toisena hetkenä ei voinut nähdä\nomaa kättään, toisena taas voi räknätä langat takin hihassaan ja nähdä\nkoko erämaan piehtaroivia ja pilviin syöksyviä aaltoja ikäänkuin\nsadeharson läpi. Tommonen rajuilma on mitä hupaisinta maailmassa,\nmutt' ei se kuitenkaan ole oikein hauskaa, kun venyy ylhäällä ilmassa\neikä tiedä miss' ollaan ja tuntuu vähän märältä ja ikävältä -- kun\nvast'ikään kuolema on käynyt talossa.\n\nMe istuttiin siellä kyyristyneinä keulassa ja puhuttiin hiljaa\nprofessorista, ja me oltiin pahoillamme hänestä ja pahoillamme siitä,\nkun ihmiset olit pitäneet häntä pilkkanansa ja menetelleet niin\nkoiramaisesti hänen kanssaan, juur kun hän oli pannut parastansa ja kun\nhänellä ei ollut mitään ystävää tai ketään, joka olis rohkaissut häntä\nja estänyt häntä hautomasta järkeänsä pilalle. Siell' oli koko joukko\nvaatteita ja vilttejä ja muuta moskaa perässä, mutta me tuumattiin\nett' ennemmin sais sataa päällemme kuin me mentäis tohrimaan sinne.\nS'olis, katsokaas, ollut niin ilkeää olla siellä, missä vielä hajahti\nkuolleelta. Jim sanoi ennemmin liottuvansa velliksi kuin hän menis\nsinne mukamas ja törmäis yhteen kummituksen kanssa salamain välissä.\nHän sanoi aina tulevansa kipeäks, jos hän sais _nähdä_ kummituksen,\nmutt' että hän mukamas kuolis, jos häneen _koskis_ joku semmonen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nMe tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja\nJim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta\nTom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos\noltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla\ntakasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.\n\nSydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais\nvaltameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli\nuni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun\naurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea,\nja pian oli vaatteemmekin kuivat.\n\nMe mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens?\nJoo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom\nhämmästyi. Sitte hän sanoi:\n\n\"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun\nihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin\nlaivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan.\"\n\n\"No\", sanoin minä siihen, \"minne s'on ajellut sitte -- sittekun -- kun\ntuo tapaturma tapahtui?\"\n\n\"S'on ajellut\", sanoi hän vähä nolostuneena \"-- ajellut, s'on vissi se.\nS'on nyt tuulessa, joka tällä hetkellä käy kaakkoseen päin. Eikä me\ntiedetä, kuinka kauvan sitä piisaa.\"\n\nHän tälläs sen itäänpäin ja sanoi pitävänsä sitä suuntaa, meidän\npannessamme framille aamiaista. Professori oli ottanut mukaansa puolen\nmaailmaa; paremmissa eväissä hän ei olis voinut olla. Tosin ei löytynyt\nkermaa kahviin, mutta vettä oli ja kaikkia muuta, mitä voi toivoa; ja\npetroolikeittiö tarpeineen ja piippuja ja sikaaria ja tulitikkuja; ja\nviiniä ja likööriä, josta me ei välitetty; ja kirjoja ja karttoja ja\nharmoonika; ja turkkeja ja vilttiä ja kaikellaista moskaa, niinkuin\nlasihelmiä ja rannerenkaita messingistä, jotka -- kuten Tom sanoi --\nolit merkkiä siitä, että hän aikoi käydä tervehtimässä villejä. Siell'\noli rahaa myöskin. Niin, professori oli evästetty hiton hyvin.\n\nAamiaisen perästä opetti Tom minun ja Jimin tyyräämään ja jakoi meidät\nkaikki neljän tunnin vahtiin, niin että me saatiin vuorotella; ja\nkun hänen vahtinsa oli ohi, astuin minä hänen sijaansa, ja hän otti\nframille professorin kynän ja paperia ja kirjotti kirjeen kotiin\nPolly tädilleen ja kertoi hälle kaikki, mit' oli meille tapahtunut,\nja pani lähtöpaikaks: \"_Atsuri_ [Runokielessä käytetty _the welkin_ =\nsinitaivas, taivaansini. Suoment.], _matkalla Englantiin_!\" ja kääri\nsen kokoon ja sulki sen punasella suulakalla ja kirjotti osotteen ja\nosotteen yläpuolelle: _\"Tom Sawyer, ilmailija\"_ ja sanoi, että sekös\nkirvelis nahan postimestarilta, kun se tulis sinne Nat Parsonsin\npostikonttoriin. Minä sanoin:\n\n\"Mutta kuuleppas nyt, Tom Sawyer; eihän tämä ole mikään tommonen\n'atsuri', sehän on ilmapallo.\"\n\n\"No, kuka on _sanonut_, että s'olis atsuri, senkin pöllöpää?\"\n\n\"Kirjotithan sinä sen tuohon kirjeeseen?\"\n\n\"Niin no, mitä sitte? Eihän se merkitse, ett' ilmapallo olis mikään\natsuri.\"\n\n\"Minä luulin niin. No, mitä sitte atsuri on.\"\n\nMinä näin, että hän oli pussissa. Hän kaiveli ja raappi muistissansa,\nmutt' ei löytänyt mitään. Ja sitte hän sanoi:\n\n\"_Minä_ en tie, eikä kukaan sitä tie. S'on _sana_ vain. Ja vieläpä\nhelkkarin muhkea sana. Ei oo koko kielessä muhkeampaa, ei ainoatakaan,\n-- luullakseni.\"\n\n\"Mitä roskaa\", sanoin minä; \"mutta mitä se merkitsee, mitä _meinataan_\nsillä? -- kas siinä temppu.\"\n\n\"_Minä_ en tie mitä sillä meinataan, sanon mä. S'on sana, jota ihmiset\nkäyttävät siks' että -- hm -- siks' että s'on koristava ja kaunistava.\nEihän kukaan teetä poimuja paidanrintaan, siks' että ne lämmittäis, vai\nmitä?\"\n\n\"No, ei tietysti.\"\n\n\"No, mutta kuitenkin niitä käytetään, vai mitä?\"\n\n\"No, kyllä.\"\n\n\"No, tuo kirje, jonka kirjotin, on paita, ja atsuri ei oo muuta kuin\npoimut sen rinnassa.\"\n\nMä tiesin että se panis tuumia Jimille päähän, ja sen se tekikin. Hän\nsanoi:\n\n\"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, ei siit' oo mittään hyötyä, että te\npuhutta tolla viisin, ja suoraan sanottu on se syntiäkin. Tehän tiiättä\ntoki, ett'ei kirije oo mikkään paita, eikä se liion oo mittään poimuja\nsiinä. Eihän siin' oo mittään paikkaa, johon ne panis, ja te ette saa\nniitä siihen, ja jos saisittekin, ei ne pysys siinä.\"\n\n\"Kas niin, pidä suus ja oota kunnes tulee jotakin, jota voit ymmärtää.\"\n\n\"Tommi herra, ettehän te meinaa, ett'en minä tietäis mittään paioista?\nSen tietää Jumala, että min' oon pessy paitoja kotona aina siitä\nkun -- --\"\n\n\"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä\nvain -- --\"\n\n\"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije -- --\"\n\n\"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitä\n_metaaforana.\"_\n\nS'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän\nujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:\n\n\"Tommi herra, mitä se mettifoora on?\"\n\n\"Metaafora on -- hm, s'on -- metaafora on illustrasiooni.\" Hän näki,\nett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. \"Kun\nminä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät\nyhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause -- --\"\n\n\"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei\noo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja\nvalakonen kukko, mutta jos te näättä _niien_ höyhentävän yhteen ja\nlentävän yhessä, niin -- --\"\n\n\"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa\nminua enää.\"\n\nJim vaikeni -- hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut,\nkun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista,\nniin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi\nenemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut\nmonta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin\ntekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä\nniin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja\nkestivät tuhansia rasituksia -- ainoastaan tuon tähden, että mukamas\nlöytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla\norhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä\nmin' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä\nmenin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan\nkuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja\nsuu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut\nenään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin\nottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli\nlämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt'\nolis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja\npään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään\nenää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole\nmurhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio\nmurhatakkaan.\n\nMutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks\ntaas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku\nihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä\nhurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei\nmerkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin\nluonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se\nmiellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi:\n\n\"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min'\nen tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin\nLontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se.\"\n\nHän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja\ns'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija\nkuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko\nmaailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän\nantais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.\n\nIltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja\nylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun\nlöysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului\nja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me\nihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai\nmenee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin\nvähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin\npimeässä tai vuoren huippuun.\n\nMinä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän\nei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat\nkun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin\nvaihtoa.\n\nNo, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me\nsäntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata\nyltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista\nmaata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell'\nei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja\nTom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks\nmereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis\nollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä,\nhämärässä ainakin.\n\nMe oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja\nhaettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan\nsiitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään\njärvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että\nkukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks -- hän oli mukamas\naatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten\nhän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me\nmukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me\nsyötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten\nkallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me\nheitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten\nolikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan\nnahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!\n\nMe painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta.\nNiin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin\nhiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin\nkappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille\nhelkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti\njalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa\nja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin\nhuutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit\nilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä\nhän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.\n\nTullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset\nnousemaan pystyyn päässäni:\n\n\"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona -- mä nään sen kiikarista!\nJuoskaa, pojat!-- mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta\neikä kukaan voi sitä piättää.\"\n\nTom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät\nkannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan,\njota aave ahdistaa.\n\nTom tuli tikkaille ja kapus ylöspäin kappaleen matkaa ja odotti minua;\nja minun saatuani jalansijaa niissä, huusi hän Jimille, että antais\nmennä yläilmoihin. Mutta Jim oli saanut päänsä pyörälle ja sanoi\nunohtaneensa, miten piti menetellä. Silloin Tom kapus ylös kuin orava\nja käski minun seurata; mutta leijona peto lähestyi päästäen hirveän\nulvonnan joka harppaukselta, ja mun sääreni vapisit, niin etten\nuskaltanut nostaa toista, kun pelkäsin toisen lannistuvan allani.\n\nMutta Tom oli nyt laivassa, ja hän antoi pallon kohota vähäsen\nja seisoa taas, niin pian kuin köysitikkain pää oli kymmenen tai\nkaksitoista jalkaa maanpinnasta. Ja siellä oli leijona, ja se hyrräs\nallani ja ulvoi ja hyppäs ilmaan tavotellen käpälillään tikkaita,\nja nämä olit vain tuuman päässä sen kynsistä. Oli kerrassaan ihanaa\nolla niin, ettei se minuhun ulottunut -- perhanan ihanaa, ja min'\nolin ilonen ja kiitollinen yheltä puolen, mutta minä pylleröin siinä\naivan avutonna enkä pystynyt kapuamaan, ja sikspä olin toiselta puolen\nkovasti viheliäinen ja vaivanen. S'on harvoin kuin ihminen näin repiää\nkahtaalle, eikä sit' ole juuri matkittava.\n\nTom kysyi multa mitä hän tekis, mutt' en tiennyt. Hän kysyi, voisinko\npysyä paikoillani, sillaikaa kun hän seilais turvalliseen paikkaan ja\njättäis leijonan jälkeen mukamas. Minä sanoin, että kelpaishan koittaa,\njos hän ei menis ylemmäs kuin miss' oltiin nyt, mutta jos hän menis\nkorkeammalle, niin minä vissisti pyörtyisin ja putoaisin alas. Sitten\nsanoi hän: \"Pidä kiinni lujasti!\" ja antoi mennä.\n\n\"Älä kule niin kovaa\", huusin mä, \"mun päätäni huimaa.\"\n\nHän oli ajanut kuin leimaus. Nyt hän vajotti vähä, ja me soljuttiin\nsannan yli hitaammin, ja s'oli melkein kamalaa, sillä s'on\nvastenmielistä nähdä kapineiden luistavan ja liukuvan allansa tolla\nviisin, ihan ääneti.\n\nMutta pian kuului ääntä, sillä leijona meidät saavutti. Sen ulvonta\nhoukutteli siihen muutkin. Te voitte nähdä niiden tulevan laukaten\nkaikilta haaroilta, ja pian oli siinä pari tusinaa ja ne näykkivät\nköysitikkaita ja naksahuttivat toinen toistaan; ja me pyyhkäistiin\neteenpäin sannan yli, ja ne junkkarit tekivät voitavansa, jott'ei\nmeiltä unohtuis se päivä; ja sitten tuli muutamia tiikereitäkin --\nkutsumatta, ja nekös vasta panit toimeen oikean mässäämisen.\n\nMe nähtiin nyt, että meidän tuumamme oli hiiteen. Me ei voitu päästä\nniistä sillä vauhdilla, ja minä en voinut pysyä kiinni iankaikkisesti.\nTom siis mietti vähäsen, ja niinpä keksikin hän uuden tuuman. Se oli\ntämä, että ammuttais yks leijona revolverilla ja sitten seilattais\ntiehemme, sillaikaa kun toiset tappelisit haaskasta. Hän pysähytti\nsiis pallon ja ampui, ja sitten me seilattiin pois, tappelun ollessa\ntuimimmillaan, ja tultiin alas neljäsosa penikulmaa siitä, ja he\nauttoivat minua laivaan; mutta kun oltiin leijonain ulottuvista, olit\nne allamme taas. Ja kun ne näkivät, että me todellakin oltiin mennyttä\nkalua mukamas ja että ne ei ulottuneet meihin, istuit ne lonkilleen ja\ntuijotit meitä niin nolona, että helposti voi arvata, miltä kannalta\n_ne_ katsoivat asiaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nMinä olin niin kuitti, etten tahtonut muuta kuin makaamaan. Menin\nsentähden penkilleni ja oikasin siihen. Mutt' ei sitä saa nukuttua\nmokomassa uunissa kuin tässä; ja Tom komensi nousemaan yläilmoihin, ja\nJim antoi pallon kohota. Ja tietäkää, sillä mahtoi olla voimaa sillä\npallolla, kun se jaksoi nostaa kaikki nuo kirput, kun tulit mukanamme\nalhaalta, ja muistutit Tomille laulun: \"Maijall' oli karitsa, joss'\noli paljon kirppuja, ja aivan lumivalkeita.\" Mutta sitä ei olleet\nnämä. Nämä olit tuota ruskeaa sorttia -- sitä sorttia, joilla aina on\nnälkä, eikä n'ole tarkkojakaan, sillä ne syövät pakanoita kristittyjen\npuutteessa. Missä vain on hiekkaa, niin tapaatte tuon linnun; mitä\nenemmän hiekkaa, sitä suurempi lauma. Tääll' oli hiekkaa vain, ja tulos\nsen mukaan. En koskaan ole nähnyt mokomaa mässäystä.\n\nMeidän täytyi nousta virstan verta, tullaksemme sietävään ilmaan,\nja sitten vielä toinen virsta, päästäksemme noista itikoista; mutta\nruvettuaan palelemaan, hyppäsit ne ulos laivasta. Sitten me laskettiin\ntaas virstan verta, ja siinä oli vilposta ja mieluista ja oikein\nhyvä olla, ja kohtsiltään olin mä reippaana jälleen. Tom oli istunut\ntuumissaan koko ajan, mutta nyt hän hypähti ylös kuin pistettynä\nneulalla ja sanoi:\n\n\"Panen vetoa tuhat dollaria, että _minä_ tien missä ollaan. Me ollaan\nSaharassa, suuressa Saharassa, aivan selvään!\"\n\nHän oli niin kiihkoissaan, ettei voinut hillitä koipiaan. Mutta min' en\nollut, vaan sanoin:\n\n\"No, no missä sitten on suuri Sahara? Englannissako, vai Skotlannissa?\"\n\n\"Ei kummassakaan, veikkoseni; se on Afrikassa.\"\n\nJimin silmät pöyhöttivät, ja hän alkoi tuijottaa alas hirveällä\nhaisulla, sillä sieltähän se oli kuin hänen esi-isänsä olit tulleet;\nmutta minä uskoin siitä vain puolet. En voinut, tiettäkös; mehän oltais\nsilloin matkustaneet maailman halki.\n\nMutta Tom ei aatellut muuta kuin löytöään, kuten hän sitä kutsui, ja\nsanoi että leijonat ja santa aivan vissisti mukamas merkitsis Saharaa.\nHän sanoi että hänen, jo ennenkuin me saatiin maata näkyviin, olis\npitänyt ymmärtää meidän lähestyvän jotakuta maata, jos hän mukamas vain\nolis aatellut yhtä seikkaa; ja kun me kysyttiin mitä seikkaa, sanoi hän:\n\n\"Joo, noita kelloja. Ne on kronomeetria! Te ootte niistä lukeneet\nmerikertomuksissa. Toinen niistä käy Grinwihin ajan mukaan, toinen St.\nLouis'in ajan mukaan, aivan kuin mun taskurini. Meidän lähtiessämme\nSt. Louisesta oli neljä iltapäivällä minun taskurini ja sen kellon\nmukaan, mutta kymmenen illalla Grinwihin kellon mukaan. No, tähän\nvuoden aikaan menee aurinko alas noin kello seitsemän. No, panin eilen\nillalla merkkiin mitä kello oli, kun aurinko laski, ja s'oli puoli\nkuus Grinwihin ajan ja puoli kaksioista e.p. minun taskurini ja sen\ntoisen kellon mukaan. Katsokaas, aurinko nousi ja laski St. Louis'issa\nminun kelloni ja sen toisen mukaan, ja Grinwihin kello kävi kuus tuntia\nedellä; mutta m'ollaan tullut niin kauvas itäänpäin, että aurinko\nmelkein laskee Grinwihin kellon mukaan nyt, eroitus on ainoastaan\npuolitoista tuntia, ja minun kelloni käy jälessä -- enemmän kuin neljä\nja puoli tuntia. Se merkitsee, nähkääs, että m'oltiin lähes Irlannin\nlonkituudilla ja oltais tultu sinne pian, jos m' oltais ajeltu oikein\n-- mutta sitä me ei olla. Ei, m'ollaan ajeltu -- ajeltu kaakkoseen\npäin -- ja s'on mun vakuutukseni, että m'ollaan Afrikassa. Katsokaa\ntätä karttaa. Te näette kuinka Afrikan olkapää painuu länteen päin.\nMitä hirveää kyytiä m'ollaan tulleet! Jos oltais purjehdittu suoraan\nitäänpäin, niin oltais jo aikoja sitten Englannin sivu. Katsokaahan\nnyt, kun aurinko on puolipäivässä; silloin noustaan seisomaan joka\nmies, ja kun varjomme kutistuu tyhjäks, niin nähdään että tää Grinwihin\nkello on noin kakstoista. Jaa, hyvät herrat, _minä_ uskon että m'ollaan\nAfrikassa; ja se on jotakin muhkeaa se.\"\n\nJim katsoi alas kiikarista. Hän puisti päätään ja sanoi:\n\n\"Tommi herra, eiköhän täss' oo joku erehys? Min' en oo nähäny mittään\nneekereitä vielä.\"\n\n\"S'ei merkitse mitään -- he ei elä erämaassa. Mutta mitä näenkin mä\ntuolla. Anna tänne kiikari.\"\n\nHän katsoi hyvän aikaa ja sanoi sitten, sen olevan kuni pitkän mustan\njonon hiekan poikki, mutta hän ei voinut arvata mukamas mitä s'oli.\n\n\"Kas niin,\" sanoin minä, \"nyt sull' on hyvä tila saada selville missä\ntää pallo on, sillä tuo jono tuolla on varmaankin yks noita viivoja,\njoit' on kartassa ja joita he sanoo lonkituudin merijaaniks, ja\nvoidaanhan me laskea alas ja katsoa sen numeroa, ja -- --\"\n\n\"Mitä tyhmyyksiä sä jaarittelekkaan, Huck Finn! En koskaan oo nähnyt\nmokomaa pässinpäätä kuin sinä. Luulekko todellakin että meridiaanit\novat _maan_ päällä?\"\n\n\"Tom Sawyer, ne on kartassa, ja sen sä tiet varsin hyvin, ja ne on\ntäällä myös, katso itse.\"\n\n\"Tietysti on ne kartassa; mutta se seikka ei kuulu tähän. Eihän niitä\ntoki ole _maan_ päällä.\"\n\n\"Tom, tietkö sä sen vissisti.\"\n\n\"Tien, aivan vissisti.\"\n\n\"Sitten toi kartta valehtelee taas. En koskaan ole nähnyt mokomaa\nvalehtelijaa kuin toi kartta.\"\n\nHän suuttui, ja minä olisin häntä ripittänyt myös, ja Jim'illäkin oli\nhälle lämpimänä meininkinsä, ja m'oltais kohtsiltään puhjenneet uuteen\njupakkaan, jollei Tom samassa olis heittänyt kiikarinsa ja ruvennut\ntaputtamaan käsiänsä kuin hullu ja huutanut:\n\n\"Kameeleja! Kameeleja!\"\n\nMinä sieppasin kiikarin ja Jim otti toisen, ja me tähysteltiin, mutta\nminä tunsin pettymystä ja sanoin:\n\n\"Kameeleja -- mitä lörpötätkään! Nehän on hämähäkkiä.\"\n\n\"Hämähäkkiä erämaassa, sinä pöllöpää! Hämähäkkiä, ku käy juhlakulussa!\nSinä et oikein mieti, ennenkun puhut, Huck Finn, ja luulenpa,\nettei sinulla ole sitä, _millä_ miettiä. Etkö sä tie että m'ollaan\npuolitoista virstaa ilmassa ja että tuo jono matelijoita on kolmen\nneljän virstan päässä? Hämähäkkiä -- voi taivas, Hämähäkkiä -- isoja kuin\nlehmät. Haluttaako sun kenties mennä maahan ja lypsää heistä pari? Ei,\nhui, hai -- ne _on_ kameeleja, kun onkin. S'on matkaliuta, karavaani,\nsitä justiin s'on, ja s'on lähes kahden virstan pituinen.\"\n\n\"No, olkoon menneks! Lasketaan alas katsomaan mitä s'on. Min' en usko\nenkä tule sit' uskomaan, ennenku näen sen itse.\"\n\n\"No, olkoon menneeks,\" sanoi hän ja komensi \"alas!\"\n\nKun me tultiin huilaten alas kuumaan ilmaan, nähtiin me, että ne\nsittenkin oli kameeleja, jotka kahnustelit eteenpäin -- loppumaton\njono niitä, tavarat selässä, ja monta sataa miestä pitkissä valkosissa\nvaatteissa ja jonkunmoinen shaali pään ympäri riippuvine tupsuineen\nja verhoineen, ja muutamilla miehillä oli pitkät pyssyt, ja toisilla\nei ollutkaan, ja muutamat ratsastit ja toiset kävivät. Ja ilma sitten\n-- jaa, s'oli kuuma kuin tuli. Ja kuinka he hitaasti ja vetelinä\nryömit eespäin! Me huilattiin alaspäin yhtäkkiä ja pysähyttiin satasen\nkyynärää heidän päistänsä.\n\nMiehet kaikki huutamaan, ja muutamat heistä heittivät mahalleen, toiset\ntaas rupesit ampumaan meitä ja toiset juoksemaan sinne tänne, kukin\nhaarallensa, ja sitä tekivät kameelitkin.\n\nMe nähtiin saavamme aikaan sekasortoa heidän kesken, niin että me\nreisattiin ylös taas noin puoltoista virstaa, kunnes oltiin kylmässä\nilmanalassa, ja sieltä me tirkisteltiin heitä. Meni tunti aikaa, kunnes\nhe kerkesit kokoontua ja olit jonossa jälleen; sitten he marssivat\neespäin taas; mutta me voitiin nähdä kiikarissa, ettei he juur\naatelleet muuta kuin meitä. Me puskettiin eteenpäin ja kurkistettiin\nheitä kiikarista, ja yhtäkkiä nähtiin me suuri hiekkavuori ja joitakin\nihmisten näkösiä värkkiä sen toisella puolen, ja muuan mies näkyi\nmakaavan tuon vuoren harjalla ja silloin tällöin kohottavan päätään ja\nkurkistelevan karavaania tai meitä -- kumpaako, ei me tietty.\n\nKaravaanin tullessa lähemmäs, tuo mies ponnahti pois toiselle puolen\nja sänttäs toisten miesten ja hevosten luo -- sillä n'olit todellakin\nmiehiä ja hevosia -- ja me nähtiin heidän nousevan selkään kuin\ntuulessa; ja sitten he tulit rynnäten kuin tulipalo, toisilla keihäät,\ntoisilla pitkät pyssyt käsissä, ja kaikki huusit ja hurrasit he kuin\npakanat. He tulit törmäten karavaania vastaan, ja seuraavassa hetkessä\nmolemmat riitaveljet syöksit yhteen ja menit sekasin, eikä ikinä ole\nkuultu mokomaa pyssyjen paukkua, ja ilma tuli niin täyteen savua,\nettä tuskin näit vilaustakaan tappelevista. Siinä mahtoi olla ainakin\nkuussataa miestä siinä kähäkässä, ja s'oli hirveää nähdä. Sitten he\njakaantui pienempiin ryhmiin ja tappelit hengestä ja kuolemasta,\nhampain ja kynsin, ja siin' oli juoksua sinne tänne, ja he ajoivat\ntoinen toistansa kuin hullut; ja kun savu oli hälvennyt vähän, nähtiin\ntappotantereella kuolleita ja haavotettuja ja kameelin raatoja huiskin\nhaiskin ja yltympäri, ja kameeleja pakenemassa sinne tänne. S'oli\nsuorastaan kamalaa! Viimein näkivät ryövärit, etteivät voineetkaan\nvoittaa, ja heidän päämiehensä antoi merkin, ja kaikki, mit' oli\njälellä, lähtivät käpälämäkeen ja samosit sannan yli! Viimeinen mies\nvärkki heidän joukossaan sieppas mukaansa lapsen ja pisti sen eteensä\nhevosen selkään; ja muuan vaimoihminen juoksi kirkuen kerjäten hänen\nperästänsä ja ajoi häntä takaa hietakentän yli, kunnes oli pitkän\nmatkan päässä omasta seurastaan; mutta mitään hyötyä siitä ei ollut,\nja me nähtiin nais-paran vaipuvan alas santaan ja peittävän kasvonsa\nkäsillään. Silloin tyyräs Tom palloa ja antoi luistaa suoraan villiä\nvastaan, ja me tultiin kuin nuoli hänen kimppuunsa ja viskattiin\nhänet satulasta lapsineen päivineen, ja villi sai vähän vammoja,\nmutta lapselle ei tullut tämän taivaallista, vaan makas se selällään\nsannassa, käsineen säärineen kippuroiden koppuroiden ilmassa. Mies\njuosta jotkotti hevosensa perään eikä tietänyt mitään, mist' oli saanut\ntuon sysäyksen, sillä m'oltiin jo siihen aikaan kolme neljäsataa\nkyynärää ylhäällä ilmassa!\n\nMe luultiin vaimon juoksevan ottamaan lastansa, mutta sitä hän ei\ntehnyt. Me voitiin kiikarilla nähdä hänen istuvan paikallaan, pää\npainuneena polvia vastaan, niin että hän tietysti ei ollut nähnyt\nurostyötämme ja luuli että laps oli mukamas mennyt miehen kanssa.\nHän oli noin virstan paikkeella omasta väestään, niin että me\nluultiin voivamme laskea alas lapsen luo, jok' oli noin puoli virstaa\nnaisihmisen takana, ja viedä laps hälle ennenkun karavaanilaiset\npääsisit kimppuumme ja tekisit meille pahaa; ja muutenkin luultiin\nme että heill' oli kylliks tekemistä haavotetuissa. Me luultiin\nuskaltavamme kepposta, ja me uskallettiin. Me laskettiin ja\npysähyttiin, ja Jim kapus alas tikkaita myöten ja sieppas lapsen, joka\noli pikkunen kaunis kakara ja hyvällä tuulella myöskin, ollakseen\nvastikään mukana tappelussa ja pyörähtäneekseen hevosen selästä;\nja sitten me luistettiin mamman luo ja seistiin hänen takanansa ja\njoteskin lähellä vielä, ja Jim kiipes alas, ja kun hän oli aivan hänen\ntakanaan, niin toi pikku kakara naukui, kuten lapset aina tekee, ja\nmamma sen kuuli, kääntyi, kirkahti ilosta, syöksi lapsensa luo ja\nsieppas sen ja halaili sitä ja suuteli sitä; ja sitten pantuaan vähän\npois kakaran, halaili hän Jimiäkin ja sitten riisti hän kaulastaan\nkultaset ketjut ja ripusti ne Jimin kaulaan ja halaili häntä taas ja\notti lapsen maasta ja painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli sitä taas\nja itki ja nauroi kuin hupsu kaiken aikaa; ja Jim hän juoksi tikkaille\nja kapus ylös, ja seuraavassa hetkessä me oltiin ylhäällä ilmassa taas,\nja mamma hän seisoi siinä ja tuijotti ylöspäin, takapää hartiainsa\nvälissä ja lapsen kädet kaulassaan. Ja siinä seisoi hän töllistellen\nniinkauan kuin meitä näkyi pilvien välistä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n\"Kello on kakstoista!\" sanoi Tom, ja niin s'oli. Hänen varjonsa oli\nvain kuin musta pilkku hänen jalkainsa juurella. Me katsottiin,\nja Grinwihin kello oli niin lähellä kakstoista, ettei erotuksesta\npuhettakaan. Niin että Tom sanoi, että Lontoo oli suoraan pohjoseen\npäin tai suoraan etelään meistä, jompaankumpaan, ja päätti ilmasta ja\nsannasta ja kameeleista sen olevan pohjosessa, vieläpä koko joukon\npenikulmia -- niin paljon kuin Newyorkista Mexikon kaupunkiin, hänen\narvatakseen mukamas.\n\nJim sanoi luulevansa, että ilmapallo oli muka sukkelin kapine\nmaailmassa, jollei sitä mukamas olleet jotkut linnut -- kenties\nmetsäkyyhky eli ehkäpä rautatiejuna.\n\nMutta Tom sanoi lukeneensa rautatiejunista Englannissa, jotka voi\nreissata lähes sata penikulmaa [Englantilaista, joista 7 menee yhteen\nsuomalaiseen. Suoment.] tunnissa, eikä ole koko maailmassa mukamas\nyhtäkään lintua, joka vois sen tehdä, pait' yks -- ja s'on musta kirppu.\n\n\"Kirppu? Mutta Tommi herra, eihän kirppu oo mikkään lintu oikemmitten\n-- --\"\n\n\"Eikö s'oo mikään lintu? No, mitä s'on sitten?\"\n\n\"Min' en oikeen tiiä, Tommi herra, mutta mä luulen vaan sitä\nluontokappaleeks. Ei, sekkään ei oo oikeen, eikös hiis, sillä kirppu on\nliian pikkanen luontokappaleeks. Se kai on lutikka, jaa; s'on justiin\nsitä kun s'on -- lutikka.\"\n\n\"Panenpa vetoa, ett' olet väärässä, mutt' olkoon menneeks. Mutta mitä\nsä tarkotat tuolla oikeimmiten?\"\n\n\"Joo, sit' ett' oikeimmitten linnut kulkee pitkät matkat, mutta sitä ei\ntee kirppu.\"\n\n\"Hoo? eikö? No, mitä tarkotat sä pitkillä matkoilla?\"\n\n\"Mitä? Tietysti monta penikulmaa. Ymmärtäähän sen pässikin.\"\n\n\"Voiko mies käydä monta penikulmaa?\"\n\n\"Ky-llä.\"\n\n\"Yhtä monta kuin rautatiejuna?\"\n\n\"Ky-llä, jos häll' on kylliks aikaa.\"\n\n\"No, voiko kirppu?\"\n\n\"Voi kyllä, jos se vain saa aikaa hirviän paljo.\"\n\n\"No, nyt pitäis mennä teidän päähänne, että _matkan pituus_ ei ole se,\njonka mukaan asiaa tutkitaan, vaan se on se _aika_, joka menee matkan\npituuden kulkemiseen.\"\n\n\"No, siitähän se jumaliste näyttää, mutta kuka olis uskonu sen, Tommi\nherra.\"\n\n\"Se on _suhteellinen_ kysymys, katsokaas, ja jos mitataan jonkun\nolennon nopeutta sen suuruuden suhteen, niin mitä sitten ovat lintu,\nihminen ja rautatiejuna kirpun suhteen? Nopein mies ei juokse enempää\nkuin kymmenen englannin penikulmaa tunnissa -- vähän päälle kymmenen\ntuhatta kertaa hänen oman pituutensa. Mutta kaikissa kirjoissa seisoo,\nettä tavallinen kolmannen luokan kirppu voi hypätä sata viiskymmentä\nkertaa oman pituutensa; jaa, ja se voi tehdä viis harppausta sekunnissa\n-- seitsemänsataa viiskymmentä kertaa hänen oman pituutensa yhdessä\nainoassa, pikkaraisessa sekunnissa; sillä kirppu ei hukkaa aikaa\nseisahtumiseen ja tuumaamiseen, sen saatte nähdä, jos koette sormella\ntulla siihen. No, se on tavallisen kolmannen luokan kirpun vauhti,\nmutta aatelkaappa italialaista, _ensimmäisen_ luokan kirppua, joka\non ollut aatelin lemmikkinä koko elämänsä eikä koskaan tietänyt mitä\nsairastuminen tai puutteet on, ja tää kirppu voi harpata enemmän kuin\nkolmesataa kertaa oman pituutensa, ja se kestää sen kaiken päivää,\nviis semmosta harppausta joka sekunnissa -- joka on sama kuin tuhat\nviissataa kertaa kirpun oma pituus. No, aatelkaas nyt, että mies\nvois käydä tuhat viissataa kertaa oman pituutensa yhdessä sekunnissa\n-- siitä tulee puolitoista englannin penikulmaa. Se on samaa kuin\nyheksänkymmentä penikulmaa minuutissa; se on melkosesti enemmän\nkuin viistuhatta englannin penikulmaa tunnissa. No, miten käy _nyt_\nihmisen? Ja linnun? Ja rautatiejunan ja ilmapallon? Roskaa! Ne ei maksa\npenniäkään kirppuun verraten. Kirppu on pyrstätähti vähemmässä mitassa.\"\n\nJim oli kovasti hämmästynyt, ja sit' olin minä myös. Jim sanoi:\n\n\"Onko noi nummerot sitt' oikeen oikiat, Tommi herra? Eikö ne vain oo\nvaletta ja pilaa?\"\n\n\"Ei, ei laisinkaan; ne on täyttä totta.\"\n\n\"No, sitten pittää, perhana vieköön, pittää niitä kunniassa myös.\nMin' en oo juur koskaan piitannu kirpuista, mutt' ei auta; nään nyt\nselevään, että niill' on karahtääri.\"\n\n\"No, mitä mä sanoin? Niissä on suuruutensa suhteen paljon\nenemmän järkeä ja ymmärrystä ja hyvää päätä kuin millään muulla\nluontokappaleella. Niille voit opettaa melkein mitä hyvänsä; ja ne\noppivat sen sukkelammasti kuin mitkään muut luontokappaleet. Niitä on\nopetettu vetämään pieniä vaunuja valjaista ja marssimaan sinne tai\ntänne tai tuonne, komennon mukaan; jaa, heitä voi saada äkseeraamaan\nkuin sotamiehiä, ja he tekevät sen pulskasti, aivan kuin sotamiehet.\nJaa-a, heille on opetettu jos jonkinlaisia temppuja ja vaikeita\näksänpäksiä. Jaa, jos voitais syöttää kirppu tavallisen miehen kokoseks\nja antaa sen luonnollisen vilkkauden kasvaa sitä mukaa, niin että se\ntulis yhä suuremmaks ja terävämmäks ja viisaammaks -- mitä oliskaan\nihminen sen rinnalla? Se kirppu tulis Yhdysvaltain presidentiks, ja\nsitä ette te vois estää, ei -- yhtä vähän kuin voitte estää salamaa.\"\n\n\"Herra hallikkoon, Tommi herra! Enhän koskaan olis luullu niien olevan\nniin mahtavia. Ei -- en tuhat vieköön tietäny siitä mittään.\"\n\n\"Niin, n'on paljo mahtavammat kuin muut elävät, ihmiset tai itikat,\nsuuruutensa suhteen. Kirppu on _intressantin_ kaikista elävistä,\nmitä maan päällä liikkuu. Ihmiset puhuvat niin paljo muurahaisen ja\nelefantin ja lokomotiivin voimasta. Ääh, lörpötystä! Puhuisivat ens'\nsijassa kirpusta. Se voi nostaa kolme neljä sataa kertaa oman painonsa,\nja sitä ei voi kukaan muu, ei läheskään. Ja muuten on sillä omat\ntuumansa, ja s'on kovasti herkkusuinen eikä anna narrata itseään; sen\nvaisto eli ymmärrys, eli mitä s'onkaan, on hirveän terävä ja kirkas\neikä erehdy koskaan. Tavallisesti luullaan, että kaikki ihmiset on\nkirpulle samaa lihaa. Kaukana siitä. Ihmisiä löytyy, joihin kirput ei\nkoskiskaan, olkoot nälissään tai ei, ja minä olen yks näitä ihmisiä.\nMinulla ei koskaan ole ollut kirppua nahassani, ei elinaikanani.\"\n\n\"Mutta Tommi herra!\"\n\n-- \"Jaa, jaa, niin se on; -- ja pila pois!\"\n\n\"No, voi sun turkin pippuri! Enhän oo moista sin' ikinä kuullu.\"\n\nJim ei oikein uskonut sitä, enkä minäkään; niin että me laskettiin\nalas santaan ja otettiin uudet kirput. Tom oli oikeassa. Ne karkasit\nJimiin ja minuun tuhansittain, mutt'ei ainoakaan Tomiin. Sitä ei voinut\nselittää, mutta niin se oli, ja siinä oltiin. Hän sanoi asian laidan\naina niin olleen, ja että hän voi vaikka piehtaroida kirppumiljoonassa,\neikä ykskään koskis häneen tai kiusais häntä.\n\nMe noustiin ylös kylmään ilmanalaan, antaaksemme heidän vilustua\nvähäsen, ja oltiin siellä hetken aikaa, ja sitten me laskettiin alas\ntaas kohtuulliseen ilmanalaan ja siellä kuhnusteltiin me eespäin noin\nkakskymmentä tai viiskolmatta minuutia tunnissa, kuten m'oltiin menty\nviime tuntina. Seikka oli se, että kuta kauvemmin me oltiin tuossa\njuhlallisessa, rauhallisessa Erämaassa, sitä enemmän lauhtui meidän\nkiireemme ja hätäilemisemme, sitä onnellisemmaks ja tyytyväisemmäks\ntunnettiin me itsemme ja sitä enemmän ruvettiin me tykkäämään\nErämaasta. Niin oltiin me, niinkuin jo sanoin, koko joukon hiljentäneet\nvauhtia, ja me laiskoteltiin kuin porsaat päivänpaisteessa, milloin\nkurkistaen läpi kiikarin, milloin maaten pitkänään penkeillä ja lukien,\nmilloin taas Nukkumattia halaillen.\n\nKuka olis uskonut, että m'oltiin samoja ihmisiä, jotka niin turkkasen\nolit ikävöineet maata ja rantaa, mutta niin s'oli kuitenkin. Me\noltiin päästy siitä tuskasta. Me oltiin totuttu palloomme nyt eikä\npelätty ollenkaan eikä ollenkaan toivottu muualla ollakkaan. Kaikki\nvain tuntui niin kodikkaalle ja minä suorastaan tykkäsin olevani\nsyntynyt ja kasvanut pallossa, ja Jim ja Tom tykkäsit samaa. Mulla\noli aina ollut kiukkusia ihmisiä ympärilläni, jotka olit nalkuttaneet\nja jankuttaneet ja haukkuneet minua ja keksineet vikoja minussa ja\nelämöineet ja tuuppineet minua ja pitäneet mua silmällä ja panneet\nminut tekemään milloin sitä milloin tätä ja ehtimiseen valinneet\njuur semmosta, mitä minä en tahtonut tehdä, ja antaneet mun maistaa\nkeppiä, kun minä karkasin tieheni ja tein jotakin muuta, ja aina vain\nkokeneet repiä sielua ruumiistani; mutta täällä ilmapallossa taivaan\nkannen alla oli niin hiljaista ja päivänpaisteista ja kodikasta ja sai\nsyödä kyllikseen ja nukkua kyllikseen ja nähdä merkillistä näkemistä,\neikä kuullut nalkuttamista eikä haukkumasanoja eikä \"poika polosta\",\nja aina oli kuin sunnuntaina vain. Mulla ei, lempo vieköön, ollut\nmitään halua sieltä pois -- ottelemaan tuon sievistyksen kanssa taas.\nPahinta, mit' on sievistyksessä, on se, että kun joku on saanut kirjeen\nikävistä asioista, niin tulee hän hengästyneenä luoksemme ja kertoo\nmeille kaikki ja tekee meidät alakuloseks, ja aviisut eli sanomalehdet\ntulee kertoen meille ikävistä tapauksista yltympäri koko maailman ja\ntekevät meidät murheellisiks ja alapäisiks, ikäänkuin rapakuorma olis\nkannettavanamme. Minä vihaan sanomalehtiä, ja minä vihaan kirjeitä; ja\njos minä saisin päättää miten olla pitää, niin min' en sallis, että\nkukaan saa sillä viisin lastata ikävyyksiänsä toisten päälle, joita hän\nei tunne, ja jotka asuu toisella puolen maailmaa. Mutta tuoll' ylhäällä\npallossa ei nyt ollut muruakaan tuosta kaikesta, ja siks olikin se\nhupaisin ja hauskin paikka maailmassa.\n\nMe syötiin illallista, ja se yö oli kaunihin yö mitä koskaan oon\nnähnyt. Kuu teki valoa kuin keskellä päivää, vaikka vähän pehmeämpää;\nja kerran näimme me leijonan seisovan töllistelevän erämaassa,\nikääskuin olis se ollut ihan yksinään maailmassa, ja varjo oli sen\nvieressä maassa kuin läkkipilkku. Semmosta kuun valoa ei saa missään.\n\nMe maattiin paraasta päästä selällämme ja juteltiin; ei maittanut uni.\nTom sanoi että me oltiin keskellä \"Araabian öitä\" nyt. Hän sanoi, että\ns'oli juur täällä kuin yks noita mukavimpia juttuja kirjassa tapahtui;\nniin että me katseltiin maahan ja ootettiin, kun hän puhui siitä, sill'\nei ole mikään niin hauskaa kuin nähdä paikkoja, joista on kerrottu\nkirjassa. Se oli juttu kameelin ajajasta, joka oli hukannut kameelinsa,\nja hän meni Erämaahan ja tuli vastaan eräälle miehelle ja sanoi:\n\n\"Näittekö eksyneen kameelin tänään?\"\n\nMies sanoi:\n\n\"Oliko se sokea vasemmalta silmältään?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko se menettänyt yhden etuhampaan?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko sillä vika toisessa takajalassaan?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko sen selässä hirssiä toisella puolen ja hunajaa toisella?\"\n\n\"Oli, mutt' ei ole tarvis lisää noita pikku seikkoja -- s'oli se, ja\nmulla on kiire. Missä näitte sen?\"\n\n\"En min' oo nähnyt sit' ollenkaan\", sanoi mies.\n\n\"Ettekö nähnyt ollenkaan? Kuinka sitten voitte niin tarkasti kertoa\nmillainen se oli?\"\n\n\"Kun tietää käyttää silmiään, niin on joka seikalla merkityksensä;\nmutta useimmilla ihmisillä ei ole mitään hyötyä silmistään. Minä tiesin\nettä kameeli oli ollut liikkeellä, sillä minä näin sen jäljet. Tiesin,\nettä sill' oli vika toisessa takajalassaan, sillä sitä jalkaa arasti,\nja kameeli astui hiljaa ja hellitellen sillä, ja se seikka näkyi\njäljistä. Tiesin, että s'oli sokea vasemmalta silmältään, sillä s'oli\npureskellut ruohoa ainoastaan oikealta puolen tietä. Tiesin, että s'oli\nmenettänyt yhden etuhampaan, sillä kun s'oli purrut ruohoon, niin se\nseikka näkyi hampaitten merkeistä. Hirssi juoksi ulos toiselta puolen --\nmuurahaiset sen mulle kertoi; hunaja vuoti toiselta -- kärpäset oli\nsiitä kantelemassa. Minä tiedän yhtä ja toista kameelistanne, mutta en\nole sitä nähnyt.\"\n\n\"Jatkakaa, Tommi herra; s'on liian hyvä juttu.\"\n\n\"S'on loppunut.\"\n\n\"_Loppunu_?\" sanoi Jim hämmästyen. \"Miten kävi kameelin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Eikö sit' ollu jutussa?\"\n\n\"Ei.\"\n\nJim tuumas hetkisen, sitten sanoi hän:\n\n\"No, sepä nyt oli juonikkain juttu, mit' ikinä min' oon kuullu. Juur\nkun tultiin hauskimpaan paikkaan, niin siihen se loppu koko loru.\nKuulkaahan nyt, Tommi herra, eihän siin' oo mittään meininkii moisess'\njutuss'. Eikö teill' oo mittään vihiä, saiko mies kameelinsa takasin\nvai ei.\"\n\n\"Ei, mull ei oo vihiäkään siitä.\"\n\nMinun mielestäni ei ollut vähintäkään järkeä koko tuossa jutussa, joka\nnoin yhtäkkiä loppui kesken, ennenkuin siitä tuli tuon enempää, mutt'en\ntahtonut hiiskua mitään tuumistani, sillä mä näin Tomin olevan pahalla\npäällä, kun m'oltiin käsittäneet asian siltä kannalta ja kun Jim oli\nsillä viisin muistuttanut jutun heikosta puolesta, ja minä tykkään että\ns'on kaikkia muuta kuin fiiniä, kun rupee hätyyttämään nolattua miestä.\nMutta Tom hän kääntyi minuun ja sanoi:\n\n\"No, mitä _sinä_ sanot jutusta?\"\n\nNo, nyt täytyi minun tietysti puhua suuni puhtaaks ja sanoa totuus.\nMinä sanoin siis, että minusta mukamas tuntui kuin Jimistäkin, että\njos joku juttu katkes kesken eikä koskaan tullut mihinkään, niin ei\nmaksanut vaivaa kuluttaa kieltään siihen.\n\nTomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun\nhän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain\nkäyvän vähän alakuloseks ja sanoi:\n\n\"Toiset ihmiset näkee, toiset ei -- juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos\ns'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette\nte, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään.\"\n\nEn tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks\nhänen pistosanojaan, luullakseni -- hänell' oli koko joukko niitä\nvaralla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos -- mutt'\nen min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia\njokseenkin paksusti -- ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä\ntietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle\nkurkkuun.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nMe syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin\nErämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu\nkorkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun\nperästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee\nkoittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.\n\nMe nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin\nsilmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin\nme varjoa taas -- kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan\nihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan,\nkuin olisit nukkuneet.\n\nMe huudettiin \"seis\", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja\nnähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit\npitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan\nkuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom\nja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä\nja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita\nja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita\nnäette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei\nsit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet -- toiset makasit selällään,\nkädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään,\nja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit\nnäkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks\noli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten\npitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan\ntuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen\neessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa.\nEikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli.\nHänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen\ntuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se\nnäytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.\n\nMuutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei\nolleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua\nsomeroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet\nruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne\ntuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta\nvuotta.\n\nMuutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja\nleveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit.\nKaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat\noli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut\nmaahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä\nmiekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia\nmyös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä\nja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta\nmitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis\nvoinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli\nmukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me\nmuutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän\npiti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa,\nja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan\nsiltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän\npeittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota\nnuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän\njäis liian yksin.\n\nSitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo\nruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis\nnoita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja\nkoettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten\nkaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me\ntuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne\nkunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja\njanoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat\nollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut.\nJa niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki\najatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.\n\nSitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko\nja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä\noli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me\nkyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä\nne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta\nTom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas\ntäynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja\nsitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me\nseilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt\nottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta\nollenkaan.\n\nMe oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla\nja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan\nvesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait\nniin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä\njuoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja\nme sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan\nnyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.\n\nMeillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden\neksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin\nettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi\njano -- tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa\nminuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin\nkoirat.\n\nTom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis\nnäkyviin mitään keidasta -- muuten saattais meidän käydä hullusti.\nNo, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes\nme oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää\nnoita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia -- kolme tuntia, ja me vain\nkurkistettiin ja kurkistettiin, -- ja ei mitään muuta kuin santaa,\nsantaa, _santaa_, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra\njumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle\ntulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on\nvissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut\nkestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin\npitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.\n\nMutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja\nkirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja\npehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa.\nSinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin\nsadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä\nminuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy\nsitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä\netäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja\nyks kaks, niin s'oli poissa.\n\nTomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:\n\n\"Pojat, s'oli kangastus!\"\n\nSen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt\nsiinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:\n\n\"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on\njoutunut.\"\n\nJim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua,\nmutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi:\n\n\"Mihinkä s'on joutunut? Niin no, näethän että s'on poissa.\"\n\n\"Niin on, kyllä näen sen, mutta _missä_ se on?\"\n\nHän katsoi ylpeästi minuun ja sanoi:\n\n\"No, missä hiidessä s'olis sitten, Huck Finn? Etkö sä tiedä mitä\nkangastus on?\"\n\n\"En, en tiedä. Mitä s'on sitte?\"\n\n\"Se on vain mielikuvitus. Ei ole mitään, ei niin mitään sen alla.\"\n\nMinä suutuin vähäsen, kuullessani hänen papattavan tolla viisin, ja\nniinpä sanoin:\n\n\"Ole lörpöttämättä tommosta roskaa, Tom Sawyer. Enkö mä nähnyt järveä,\nhäh?\"\n\n\"Joo, sinä luulet sen nähnees?\"\n\n\"Min' en luule mitään, minä _näin_ sen.\"\n\n\"_Etpä_ nähnyt, sanon minä, sillä siin' ei ollut mitään näkemistä.\"\n\nJim ällistyi, kun kuuli hänen haastelevan sillä viisin, ja rukoili\nhyvin viheliäisellä äänellä:\n\n\"Voi, Tommi herra, äläkää toki puhuko noin niin hirvittävällä hetkellä.\nTe hukkaatte sielunna, eik' yksistään omaa, vaan meiänki, minun ja\nHuckin -- aivan niinkuin Anna Niiaksen ja Sufiiran. _Olihan_ järvi\nsiinä -- mä näin sen yhtä selevään kuin näen teiän ja Huckin tällä\nhetkellä.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"No, hänhän näki sen itse! Hänhän ensin sen näki. Siis -- --\"\n\n\"Niin no, Tommi herra, niinhän s'on. Mitä kiistelettä vastaan?\nNähtiinhän sen joka sorkka, ja sehän _toi'staa_ että s'oli siinä.\"\n\n\"Todistaa! Miten se voi sitä todistaa?\"\n\n\"Samalla viisin kuin käräjissä tai missä hyväns, Tommi herra. Yks\nihiminen voi olla päissään tai nähä unta tai jottain sinneppäin, ja\nhän saattaa erehtyä, kakski voi toisinaan nähä hullusti; mutta sen mä\nsanon, että kun kolome näkkee yhen asian joko päissään tai selevinä,\nniin se myös on olemassa. Siit' ei pääse mihinkään, ja sen te kyllä\ntiiätte, Tommi herra.\"\n\n\"Sitä en mä tiedä. On olemassa neljäkymmentä tuhatta miljoonaa ihmistä,\njotka näkee auringon liikkuvan taivaan toisesta päästä toiseen\njokikinen päivä. Todistaako se ett' aurinko _tekee_ sen?\"\n\n\"Tietysti se sen tekkee. Muuten ei, piru viä, oo tarpeen sitä to'istaa.\nNäkkeehän sen hullukin. Tuossa se tulloo nyt seilaten taivaalla, kuten\nennenki.\"\n\nTom kääntyi minuun sanoen:\n\n\"Mitä _sinä_ sanot -- liikkuuko aurinko?\"\n\n\"Tom Sawyer, kaikkia tyhmyyttä sä kyselet sitten? Näkeehän sen\njokikinen, joll'on silmät päässä, että se liikkuu.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi hän, \"min' en siis ole vaeltanut läpi taivaan sinen\nihmisten seurassa, vaan sieluttomain luontokappalten, joill' ei ole\nenempää tietoja kuin yliopistomukuralla kolme neljä sataa vuotta\nsitten. Totta jumalauta, Huck Finn, olihan _Paaveja_ siihen aikaan,\njotka tiesivät yhtä paljo kuin sinä.\"\n\nSe ei ollut kaunista puhetta, ja sen hän sai tietää. Minä sanoin\nnimittäin:\n\n\"Viskata lokaa -- ei ole tuoda framille todistuksia, Tom Sawyer.\"\n\n\"Kuka on viskannut lokaa?\"\n\n\"Sen oot sinä tehnyt.\"\n\n\"Älä hätäile. Ei suinkaan s'oo kehnoa, luulisin mä, verrata paria\nhölmöä Mississippin metsistä Paaviin, muhkein ukko, mitä koskaan\non istunut valtaistuimella. Se on päinvastoin kunnia sulle, senkin\nkaunanokka. S'on Paavit, jotka on loukattu, etkä sinä, ja sinä voisit\nsuuttua, jos he kirois ja sadattelis sinua, mutta he ei sadattele. Minä\nmeinaan, että nyt meidän aikaan he ei sitä tee.\"\n\n\"Ovatko he sitten koskaan sitä tehneet, Tom?\"\n\n\"Ovat -- keskiaikaan. Silloin oli se heille jokapäiväistä leipää.\"\n\n\"Hoo-o! Meinaakko sinä täyttä totta, että he sadattelit ja kirosit?\"\n\nNyt sai hän vettä myllylleen, ja hän jauhoi kokoon oikean saarnan,\nkuten hän aina tekee saatuaan syytä siihen; ja minä pyysin hänen\nkirjottaa vähäsen sen toisesta puoliskosta mulle, sillä s'oli aivan\nkuin lukea kirjasta ja peevelin vaikea muistaa, ja siinä oli sanoja,\njoihin en ole tottunut ja jotka ovat turkkasen tuskalliset kirjottaa:\n\n\"Joo, sen he teki. Min' en meinaa että he jyrisis ja jyrisis niin\nkuin tuo Ben Miller tekee, ja käyttäis kiroussanoja samalla viisin\nkuin hän. Ei, he käyttivät samoja sanoja, mutta he panivat ne kokoon\ntoisella tavalla, sillä he olit oppineet paraimmissa kouluissa, ja he\ntaisit konstin, jota ei Ben Miller tee, sillä hän on vain noukkinut\nsanan sieltä, toisen täältä, eikä häll' oo ollut yhtään kunnon ihmistä,\njok' olis opettanut hälle. Mutta _he_ taisit konstin. Se ei ollut\nmitään tommosta halpaa kiroilemista kuin Ben Millerin, joll' ei ole\nalkua eikä loppua -- ei, s'oli tieteellistä kiroilemista ja meni\noikein järjestelmän mukaan ja s'oli vakavaa ja juhlallista ja ylevää\n-- ei mitään tommosta, jolle ihmiset nauraa hohottaa, kuten milloin\ntuo renumestari Ben Miller parka pääsee faartiin. Jaa, Ben Miller ja\nhänen kaltaisensa voi kirota ja sadatella toista ihmistä viikkokauden\nyhteen mittaan, ja se ei koske häneen enemmän kuin hanhen kaakotus;\nmutta keskiaikana oli aivan toista, kun joku Paavi, jok' oli kasvatettu\nkiroilemaan, latos vatsansa oikein täyteen kirouksia ja rupes\nsitten oksentamaan niitä johonkin kuninkaaseen tai kuningaskuntaan\ntai juutalaiseen tai kerettiläiseen tai muuhun, jok' oli tiellä ja\ntarvitsi kuritusta. Paavi ei antanut kirousten tulvata umpimähkään,\nhui, hai! Hän sieppas tuon kuninkaan tai minkä milloinkin miehen ja\nalkoi päästä ja antoi sitten kirousten vuotaa pitkin hänen persoonansa\naina varpaisiin asti. Hän kiros hiukset hänen päässään ja luut hänen\nkallossaan ja kuulon hänen korvissaan ja näön hänen silmissään ja\nhenkivedon hänen sieramissaan ja koko hänen elinvoimansa ja suonensa\nja jäsenensä ja jalkansa ja kätensä ja veren ja lihan ja luut koko\nhänen ruumiissaan; hän sadatteli hänen rakkautensa ja sydämmensä ja\nystävyytensä ja ajoi hänet ulos maailmaan ja kiros jokaisen, joka antoi\nhälle ruokaa syödäkseen tai majaa ollakseen tai vuodetta maatakseen\ntai vettä juodakseen tai peitettä pannakseen ylle, kun hällä oli vilu.\nTuhat tulimmaista! _Se_ oli kirousta se, joka kelpas! Se oli sadatusta,\njosta maksoi vaivaa puhua! Se ihmisparka tai se kurja maa, joka joutui\nsen sadatuksen ja sen kirouksen alle, niin, parempi jos ei olis niitä\nollutkaan. Ben Miller! _Tuoko_ osais kirota! Kurjinkin moukka-piispa\nmaalta keskiaikana olis kironnut hänet kumoon. _Me_ ei meidän aikaan\nollenkaan osata sadatella.\"\n\n\"Niin no\", sanoin minä, \"mitäpä tuosta! Meneehän se mukiinsa\nvähemmälläkin. Mutta osaakohan meidän aikaiset piispat kirota niin kuin\nhe muinoin kirosit?\"\n\n\"Kyllä -- he oppivat konstin! se kuuluu siihen hienoon oppiin, joka\ntaas kuuluu heidän virkaansa -- s'on jonkullainen patenttikirja, niin\nsanoakseni, ja vaikka heill' ei ole siit' enemmän hyötyä kuin Missourin\ntytöillä on ranskastaan, oppivat he sitä kuitenkin, sillä Missourin\ntyttö, joka ei osaa _parlavuutaan_ ['Parlez-vous?'], ja piispa, jok' ei\nosaa kirota, ei kelpaa mihinkään seuraelämässä.\"\n\n\"Tom, eikö he enää kiroile meidän aikaan?\"\n\n\"Ei. Hyvin harvoin. Kenties he kiroilisit Perussa, mutta ihmisten\nkesken, jotka seuraavat aikaansa, on sadatteleminen melkein tykkönään\npantu pois, eikä kukaan siitä piittaa, yhtä vähän kuin joku välittäis\nBen Millerin kirouksista. Katsokaas, ihmiset meidän päivinä on\ntulleet niin pitkälle, että he tietävät yhtä paljon kuin heinäsirkat\nkeskiajalla.\"\n\n\"Heinäsirkat?\"\n\n\"Niin. Keskiaikana, kun heinäsirkat Ranskanmaassa tulit laumottain\npelloille syömään heiltä laihot ja viljat suuhunsa, ruukkas\npiispa mennä ulos pelloille ja panna suunsa kirkkosuuks ja antaa\nheinäsirkoille oikein aika manaus justiin niinkuin he tekivät jollekin\njuutalaiselle tai kerettiläiselle tai kuninkaalle, joista justiin\npuhuin.\"\n\n\"No, mitä teki heinäsirkat sitte?\"\n\n\"Ne vain nauroivat täyttä kurkkua ja söivät laihot suuhunsa, huolimatta\npiispasta tuon enempää. Erotus ihmisen ja heinäsirkan välillä\nkeskiaikana oli siinä, ettei heinäsirkka ollut tyhmä.\"\n\n\"Ooh, herra jumala taivaassa! Tuoll' on, kun onki, järvi taas!\" huusi\nJim. \"No, Tommi herra, mitäs meinaatte _nyt?\"_\n\nNiin, hyvät ihmiset, siell' oli järvi taas kaukana Erämaassa, puineen\npäivineen, ja kirkas kuin ennenkin. Minä sanoin:\n\n\"No, nyt näet, Tom Sawyer.\"\n\nMutta hän sanoi, huolimatta mistään:\n\n\"No, nyt näen, ettei siell' oo mitään järveä.\"\n\nJim sanoi:\n\n\"Äläkää puhuko noin, Tommi herra -- oikein mua pöyristää, kun kuulen\nteiän haastavan tolla viisin. On niin kekäleen kuuma, ja teill' on\nsemmonen jano, että te ootte vähä väärä päästänne. Ooh, kuinka se\nnäyttää herkkupalalta, toi järvi! En vain tiiä, kuinka täss' kestänen\nkunnes tullaan sinne, _niin_ mua polttaa jano.\"\n\n\"Jaa, kyllä saat kestää; ja siit' ei ole hyötyäkään, että kestät, sillä\njärveä siell' ei ole.\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Jim, pidä sitä silmällä, niin kuin minäkin teen.\"\n\n\"Kyllä -- en, tupperi vieköön, siitä silimiäni saa, jos kokisinki.\"\n\nMe lennettiin sinneppäin ja työnnettiin taaksemme monta penikulmaa;\nmutt' ei, jumaliste, me tultu tuumaakaan lähemmäs tuota järveä -- ja\nyks kaks niin oli se hiidessä taas.\n\nJim säikähtyi kuin puusta pudonnut ja melkein romahti mahalleen.\nTultuaan jälleen henkiinsä, sanoi hän läähättäen kuin ahven.\n\n\"S'on _mörkö_, jumal'avita onki se mörkö! Kumpahan me ei nähtäis sit'\nenää. S'on _ollu_ järvi, ja jotain on tapahtunu, ja järvi on kuollu,\nja se kummittelee ja meitin silimämme on nähäny sen kummituksen kaks\nkertaa, ja siin' on, piru viä, kylliks. Täällä Erämaassa kummittelee,\njumal'auta kummitteleeki. Ooh, Tommi herra, korjataan täältä luumma --\nennen minä kuolen, ennenk' oon täällä yhen yön vielä, tuo kummitteleva\njärvi, tuo mörkö kenties ihan allamme ja me täällä pallossa nukkuen\nkuin helevetin päällä.\"\n\n\"Mörkö, sinä tyhmyri! Se ei oo mitään muuta kuin ilmaa ja kuumuutta\nja janoa, sotkettuna yhteen ihmisen mielikuvituksessa. Jos minä -- --\nannappa tänne kiikari!\"\n\nHän otti sen ja rupes kurkistamaan oikealle.\n\n\"Tuoll' on lintuparvi\", sanoi hän. \"Aurinko on laskemassa, ja ne\nlentää ihan meidän ratamme poikki. Niillä on jotain asiaa sinneppäin\n-- hakevat syömistä tai juomista, taikka kenties kumpaakin. Peräsin\noikealle! Kas niin! Hiljaa! Anna mennä sitä faartia!\"\n\nMe kruuvattiin voimaa vähäsen, päästäksemme niiden ohi, mutta sitte\nme lennettiin niiden perästä. Me seilattiin ainakin neljäsosa tuntia\nniiden takana, ja m'oltiin ajeltu niitä noin puolitoista tuntia ja\nm'oltiin perin lannistuneina ja nolautuneina ja janoissamme, niin ett'\noltiin kuolla siihen paikkaan, -- silloin sanoi Tom:\n\n\"Ottakaa kiikari ja katsokaa, toinen teistä, mitä se on, jok' on tuolla\nihan lintujen eessä.\"\n\nJim katsoi ensinnä ja sitten hän romahti alas penkille -- kipeänä. Hän\nmelkein poras, ja sitten hän sanoi:\n\n\"Nyt on se tuolla, Tommi herra -- tuoll' on se taas, ja kyllä mä\nnyt tiiän, että kuolema mun vie, sillä niinhän s'on, että kun aave\nilimestyy meitille kolomannen kerran, niin silloin me tiietään mik' on\neessä. Kumpahan en ikinä olis tullu tähän pirun pussiin!\"\n\nHän ei tahtonut kurkistaa enää, ja mitä hän sanoi, pelästytti minua,\nsillä mä tiesin sen olevan totta; niin ruukkaa näet aina olla\nkummitusten kanssa. Senpätähden en enää huolinutkaan kurkistaa.\nKumpikin pyydettiin me Tomia kääntymään ja menemään jonnekkin muuanne,\nmutta hän ei tahtonut ja sanoi, että m'oltiin kaks taitamatonta ja\ntaikauskoista harakkaa. Niin, niin, aattelin mä itsekseni, tuosta saa\nvielä maksaa, kun tolla viisin herjaa aaveita. He kärsii kenties sitä\nhetken aikaa, mutta he eivät kärsi sit' alinomaa, sillä tietäähän\njokainen, joka tuntee aaveet, kuinka h'ovat arkoja kunniastaan ja\nkostonhimoisia sitten.\n\nNo, m'oltiin nyt hiljaa kun hiiret, Jim ja minä peloissamme kovasti, ja\nTom työssä. Yhtäkkiä seisatti Tom pallon ja sanoi:\n\n\"No, _nyt_ saatte kurkistaa taas, pöllöpäät!\"\n\nMe tehtiin niin, ja siell' oli, jumaliste, vettä ihan allamme! --\nkirkasta ja sinistä ja syvää ja viileää ja tuulen värähtämää vettä, oi!\nmitä ihanin näky tässä maailmassa! ja yltympäri oli ruohoset rannat ja\nkukkia ja varjoset viidakot korkeita puita, jotka olit kytketyt yhteen\nviiniköynnöksillä, ja kaikki näytti niin rauhalliselta ja hauskalta, --\nmelkein itketti, niin oli mukavaa.\n\nJim hän _itki_ totta tosiaan ja tanssi ja hyppeli ja oli kuin hullu\npaljaasta ilosta. Minä olin vahdissa, niin että mun piti jäädä\npaikoilleni, mutta Tom ja Jim kapusit alas ja vetivät vatsaansa koko\nsaavillisen kumpikin ja toivat minullekkin, ja paljon hyvää olen minä\nmaistanut elämässäni, mutt' en, jumaliste, vielä mitään, joka vetäis\nvertoja sille vedelle. Sitte he kapusit alas taas ja menit uimaan,\nja sitten Tom tuli ylös ja astui vuorostaan vahtiin, ja minä ja Jim\nuitiin, ja sitten Jim nousi vahtiin, ja minä ja Tom juostiin kilpaa ja\noltiin painisilla, ja minä luulen, ettei mull' oo ollut niin hauskaa\neläissäni vielä. Ei ollut niin turkkasen kuumakaan, sillä olipa jo\niltapäivä, ja muuten ei meill' ollut mitään vaatteita päällämme.\nVaatteet saattaa olla hyvät olemassa, kun on koulussa tai ulkona\nkaupungilla ja tanssissa myös, mutta ne on ihan tyhjänpäiväset siellä,\nmiss' ei ole mitään sievistystä tai muuta harmia ja hälinää ja turhaa\nkomervenkkiä kintuissamme.\n\n\"Leijonia tulee! -- leijonia! Joutuun, Tommi, herra! Juokse minkä\nkoivista lähtee, Huck!\"\n\nJa me tehtiin niin. Me ei jääty ottamaan mukaamme vaatteita, vaan\nkavuttiin ylös tikapuita myöten justiin niinkuin oltiin luotu. Jim oli\naivan pyörällä päästään -- kuten ainakin, kun hän oli innossaan taikka\npelästynyt, ja niin oli nytkin hänen laitansa. Hän ei hinannut ylös\ntikkaita maasta -- sen vertaa, ettei itikat ulottuis niihin; vaan sen\nsijaan painoi hän erästä nappulaa, ja me lennettiin kuin nuoli ylös\nilmaan, ennenkun hän oli tullut tolkuilleen taas ja käsittänyt minkä\ntyhmyyden hän oli tehnyt. Sitten hän kyllä seisotti palloa, mutt'\nei muistanut mitä sitten piti tehdä; ja siell' oltiin me nyt niin\nkorkealla, että leijonat näytti koiranpenikoilta, ja mentiin tuulen\najossa.\n\nJa Tom hän sänttäs framille ja otti kaikki haltuunsa ja rupes\ntyyräämään takasin järveen päin taas, jonne itikat kokoontui kuin\npitämään sotaneuvostoa, ja minä luulin että _hänkin_ oli mennyt vähän\npyörälle; sillä hän tiesi, että minä olin arka kapuamaan, eikä suinkaan\nhän tahtonut, että minä keikahtasin sinne alas tiikerein ja muiden\npetojen revittäväks?\n\nMutta hui hai! Hän oli kyllä selvä päästään -- hän tiesi mitä teki:\nHän vajotti palloa, kunnes oltiin noin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa\njärven pinnasta, ja seisahti sen keskipaikan yli ja komensi:\n\n\"Hyppää nyt!\"\n\nMinä hyppäsin, jalat eellä, ja tykkäsin olevani ainakin virstan matkaa\npohjaan. Kun sukelsin ylös, sanoi hän:\n\n\"Pane selälles nyt ja ui kunnes olet paikalla, miss' uitiin äsken, ja\nota vaatteet; sitten mä päästän tikkaat veteen, että voit kiivetä ylös.\"\n\nMinä tein niin. Ja s'oli kyllä peijakkaan viisaasti Tomilta, sillä jos\nhän olis tyyrännyt jonnekin muualle, laskeaksensa alas hiekalle, niin\nkoko tuo eläinnäyttely olis tullut perästä ja antanut meidän etsiä\nturvallista paikkaa mukamas, kunnes min' olisin ollut aivan pyörällä\npäästäni ja romahtanut alas.\n\nJa kaiken aikaa leijonat ja tiikerit olit valikoimassa vaatteita ja\nkokivat jakaa niitä keskenään, niin että kukin mukamas sais osansa;\nmutta heidän välillään lienee syntynyt epäsopua, koska muutamat\nluullakseni tahtoi ottaa enemmän kuin kävi laatuun mukamas; ja siellä\nsyntyi hirveä meteli, niin etten koskaan ole nähnyt semmosta. Niitä\nmahtoi olla ainakin noin viiskymmentä, kaikki huiskin haiskin, ja ne\nsylkäs ja kihis ja ulvoi ja puri ja raappi ja repi kuin riivatut,\nkoivet ja hännät ilmassa, eikä siinä voinut erottaa, mikä häntä\nkuului mihinkin leijonaan, ja hiekka ja harjat pölisi. Ja kun n'olit\nlopettaneet, oli muutamat kuolleet ja muutamat nilkutti ja ontui, ja\ntoiset istui tappelukentällä nuollen haavojansa, ja toiset mulkoilit\nmeitä ja näkyivät kutsuvan meitä kekkereihin, mutta meill' ei ollut\nhalua.\n\nJa mitä vaatteisiin tuli, niin ei ne enää olleet mitään vaatteita. Joka\nnuttu oli itikkain mahassa; ja mä luulen että he ei voineet ruo'asta\noikein hyvin, sillä siin' oli seassa hyvä rykelmä messinkinappia, ja\nveitsiä oli plakkareissa myös ja tupakkaa ja nauloja ja liitupalasia\nja kiviä ja onkikoukkuja ja muuta. Mutta vähät minä siitä. Minä vain\nhieman aattelin sitä seikkaa, ettei meillä nyt enää ollut muita\nvaatteita kuin professori vainajan -- ja niit' oli koko joukko, mutt'\nei ne juur käyneet mukiinsa pitää seurassa, jos me tultais johonkin,\nsillä pöksyt oli pitkät kuin korsteinit ja takit ja liivit sen mukaan.\nOli siinä kuitenkin kyllin räätälin tarpeeks, ja Jim oli tavallaan\nreppuräätäli ja hän sanoi neulovansa tuotapikaa meille muhkeat puvut,\njotka kelpais vaikka hoviin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nMe tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin\nosa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden\nuutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli\ntuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan,\ntäytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa\nkylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti,\nkunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa.\nSe reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että\ns'oli juur omiansa englantilaiselle -- sanoi Tom -- mutta melkein liian\nelävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti\nlähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.\n\nMe hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä\nitikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka\npäässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea\nitikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko\nsotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla\nmukana siinä leikissä.\n\nMe leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja\nheitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget\nja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur\nparahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia\nkaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen,\nuskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä\nohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.\n\nMeillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean\njättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei\nollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit\nkuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun\nkuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta\npuusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian\nväleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita,\nsillä ne olit -- vakuutti hän -- \"Araabian öitten\" ja muiden kirjain\nkertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että\nme ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät;\nja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.\n\nTähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas\nIeijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen\npäähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä.\nJos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli\ntakasin heti kun leijona oli työssä taas.\n\nNuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta -- helposti voi niitä\nnähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut\nniitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit\nliian tuoreet hajahtaakseen -- ainakin linnulle, joka oli penikulman\npäässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän\nnenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä\nlie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato\nvoinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut\nkäsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.\n\nS'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me\ntuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim\nsanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät\nhalusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli\nettä leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä\nniinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis\nomaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin\nsöis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin\narveli Jim. Mutta _arveleminen_ ei vielä ole asian näyttämistä toteen.\nVoihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä\nsitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.\n\nTavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli\nsiellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää\nja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks,\nja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko\nseurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa,\njoka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi\nriippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut\nvahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme\ntuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin\nmull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä\nei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks\ntykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla\nvarmaankaan olis koskaan koko elämässäni.\n\nAamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin\nlaiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa\nvuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan \"ilmailijoita\"\npäivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta\nm'ei voitu -- oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.\n\nSeuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin,\nkatsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli\nvain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin\nsanois \"ajöös\" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.\n\nJim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:\n\n\"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?\"\n\n\"Hä?\"\n\n\"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu\nsen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki.\nKummallista että sit' on kestäny näin kauvan.\"\n\n\"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti.\"\n\n\"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on\nhiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata\nsitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos\ns'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista.\"\n\n\"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.\nYhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?\"\n\n\"On kyllä\", sanoin mä, \"tuskin on suurempaa olemassakaan\".\n\n\"No\", sanoi hän, \"tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat,\nja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis\nYhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n\nkohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja\nsiinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta\nsitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos\npantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se\nYhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin\npenikulmaa Newyorkin ulkopuolelle\".\n\nMinä sanoin:\n\n\"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?\"\n\n\"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse.\nNewyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan\ntoisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000\nneliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla\nvoitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis\nulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti,\nIrlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte\npiilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat\nkaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000\nneliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle.\"\n\n\"No voi sentään\", sanoin mä, \"s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että\nLuojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli\nluodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll'\noli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui.\"\n\nJim sanoi:\n\n\"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan\nteheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo\noikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää.\nEihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?\"\n\n\"Sinä oot oikeassa.\"\n\n\"Enkös ole, Tommi herra?\"\n\n\"Oot, luultavasti. Jatka.\"\n\n\"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai\nmitä?\"\n\n\"On, on turhaan tehty.\"\n\n\"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?\"\n\n\"Ei, ei tee.\"\n\n\"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?\"\n\n\"Jatka. Kuinka _teki_ hän sen?\"\n\n\"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit'\nollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No,\nnyt näytän mä, miten se kävi. _Minä_ luulen, että s'oli aivan niinku\nraketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia\nja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja\nsitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun\nmeininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan\ntätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne\nriviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks\nkalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan,\nnoin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon\nvähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on\nSaksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän\nmittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne\nyhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin;\nja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain\nillallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli\nvalamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä\ntekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat\nja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä\nsuunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin\noli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään\ntyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli\nhyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan\nmaahan. Jaa-a, s'on _minun_ ajatukseni asiasta -- suuri Sahara ei ole\nluotu ollenkaan -- se synty _sattumuksesta_.\"\n\nMinä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen\nolevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän\nsanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole\nmuuta kuin _teoriioja_, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne\nvain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja\ntuumaamiseen -- semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja\nhän sanoi:\n\n\"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä\njossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin\nteoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa\ntähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen\nparahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee,\nettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?\"\n\nMutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:\n\n\"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?\nVastakkaas siihen, Tommi herra!\"\n\nMinun mielestäni oli se surman isku. _Minun_ mielestäni vain -- toiset\nehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani\n-- s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei\njärjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä\nkuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain\nsinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli\nsamaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka\nhyväns lörpötellä -- ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin,\nkun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt,\nnolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.\n\nMe ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me\nverrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks\nja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli\nfiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan\nkeisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan\nkeisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin,\nkyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:\n\n\"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta,\nmutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on.\"\n\nSilloin sanoi Tom:\n\n\"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos\njoku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on\nkoko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin _laajuutta_. Katsokaas\nEnglantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen\npistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis\nsaakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa\nVenäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi\ntässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan\nsiitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli\npresbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, _hän_ sanoi, että jos\naina tuomittais mahtavuutta _laajuuden_ mukaan, mitä sitte taivas olis\nsen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta\nmukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island.\"\n\nEtäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman\nlopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja\nsanoi:\n\n\"Aivan oikein -- s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon\noikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän\nnäytti hälle kaiken maailman aarteet.\"\n\nMekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta \"Araabian öitten\"\nmukaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nTom sanoi, että se tapahtui tällä viisin.\n\nEräs dervishi patikoi Erämaan halki jalkasin tulikuumana päivänä, ja\nhän oli tallustanut tuhat englannin penikulmaa ja oli hyvin köyhä ja\nnälissään ja uupunut ja väsynyt, ja melkein tällä paikalla tuli hälle\nvastaan eräs kameelinajaja, joll' oli sata kameelia, ja rukoili hältä\nalmua. Mutta kameelinajaja valitti varattomuuttaan. Silloin sanoi\ndervishi.\n\n\"Eikö nämä kameelit ole teidän?\"\n\n\"On kyllä, n'on minun.\"\n\n\"Ootteko te velassa?\"\n\n\"Hä? -- minäkö? En ole.\"\n\n\"No, mies, joll' on sata kameelia eikä ole velassa, hän on rikas, eikä\nainoastaan rikas, vaan hyvinkin rikas. Eikö niin?\"\n\nKameelinajaja tunnusti. Sitten sanoi dervishi:\n\n\"Jumala on tehnyt teidät rikkaaks, minut köyhäks. Hänell' on syynsä\nsiihen, ja n'on viisaat -- siunattu olkoon Hänen nimensä! Mutta Hän\ntahtoo, että Hänen rikkaat lapsensa auttaa Hänen köyhiä lapsiansa, ja\nte ootte kääntäneet selkänne mulle, teidän veljellenne, mun hädässäni,\nja Hän on muistava sen, ja te tuutte tappiolle siitä.\"\n\nKameelinajaja pelästyi, mutta hän oli yhtä kaikki helkkarin rahan\nahne, eikä pannut penniäkään menemään turhaan. Hän siis ruikuttamaan\nja valittelemaan kovia aikoja, ja vaikka hällä mukamas oli täysi rahti\naina Balsoraan ja vaikka hän oli saanut täyden maksun siitä, niin ei\nhän voinut saada mitään rahtia paluumatkalle, ja sillä tavoin ei hän\nmukamas ansainnut niinkään paljo reisullaan. Dervishi silloin jatkoi ja\nsanoi:\n\n\"Hyvä on, jos te otatte seuraukset päällenne. Mutta tällä kertaa\nt'ootte erehtynyt ja hukannut sopivan tilan.\"\n\nKameelinajaja tietysti tahtoi tietää, minkä tilan hän mukamas oli\nhukannut, koska siinä kenties oli paljon rahaa. Hän juoksi senvuoksi\ndervishin perästä ja rukoili ja kärtti häntä, ett' olis armollinen ja\nlaupias ja sanois sen hälle; ja lopuks dervishi tähän suostui ja sanoi:\n\n\"Näettekö tuon kunnaan tuolla? No, siellä kunnaassa on kaiken maailman\naarteet, ja minä justiin etsin etsimistäni miestä, jok' olis hyvä\nsydämmeltään ja jalomielinen -- sillä jos minä löytäisin justiin\nsemmoisen miehen, niin on mulla voidetta muassani, jonka saatan tahria\nhänen silmiinsä niin, että hän voi nähdä aarteet ja ottaa ne mukaansa.\"\n\nKameelinajaja oikein hikoili, ja hän rukoili ja pyysi armoa ja pani\npolvilleen ja sanoi, että hän mukamas oli tuommonen mies, ja vakuutti\nvoivansa hankkia vaikka tuhat todistajaa, jotka sanoisit häntä\nsemmoseks mieheks ennenkin aina.\n\n\"No, hyvä,\" sanoi dervishi, \"olkoon menneeksi Jos me lastataan nuo sata\nkameelia, saan kai minä puolet niistä.\"\n\nKameelinajaja tuli niin iloseks, ettei voinut pidättää itseänsä, vaan\nsanoi:\n\n\"Hei! S'on sovittu!\"\n\nHe paiskasit kättä, ja dervishi otti esiin rasiansa ja mättäs voiteen\nkameelinajajan oikeanpuoleiseen silmään, ja kunnas aukes ja hän meni\nsisään, ja siell' oli todellakin kauheita kasoja kultaa ja jalokiviä,\njotka kimaltelit aivan kuin olisit kaikki taivaan tähdet pudonneet alas.\n\nSitten ryhtyi hän ja dervishi työhön, ja he lastasit joka kameelin\nselkään kallista tavaraa, kunnes elukka ei jaksanut kantaa enemmän,\nsitten he jätit hyvästi, ja kumpanenkin meni tiehensä viidenkymmenen\nkameelin kanssa. Mutta mitäs ollakkaan! Kameelinajaja tuli joutusaan\njuosten dervishin perästä ja saavutti hänet ja sanoi:\n\n\"Te ette ole naimisissa, ja te ette tarvitse kaikkia mitä saitte.\nEttekö antais mulle kymmentä kameeleistanne.\"\n\n\"No\", sanoi dervishi, olkoon menneeksi \"Mitä sanotte on järkevää kyllä.\"\n\nNiin hän siis antoi, ja he erosit, ja dervishi lähti matkoihinsa\nneljänkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitä vielä! Kameelinajaja tuli\ntaaskin juosten hänen perästänsä ja ruikutti ja rääkyi ja pyysi\nvieläkin kymmenen kameelia hältä ja sanoi, että kolmekymmentä,\naarteilla lastattua, oli mukamas kylliks dervishille elää, sillä he\nelävät hyvin vähällä eikä pidä mitään huushollia, vaan rämpivät mieron\ntietä ja syövät missä sattuu.\n\nMutt'ei loppunut loru siihenkään. Tuo likanen koira tuli ja tuli ja\ntuli takasin, kunnes oli kerjännyt jok'ainoan kameelin ja häll' oli\nkoko satakunta. Sillon oli hän tyytyväinen ja kiitti myös ja sanoi,\nettei ikinä unohtais dervishiä, vaikk' eläis kuinka kauan; eikä kukaan\nmukamas ennen ollut niin hyvä ja aulis hänelle. Sitte he puristit kättä\nja erosit ja menit kumpikin matkoihinsa.\n\nMutt' uskositteko sen? Tuskin oli kymmenen minuuttia mennyt, kun\nkameelinajaja oli, kun olikin, tyytymätön taas -- hän oli kurjin\nkonttija viidessä valtakunnassa -- ja hän tuli juosten taas. Ja sillä\nkertaa hän tahtoi, että dervishi muka sivelis vähä voidetta hänen\ntoiseen silmäänsä.\n\n\"Miks' niin?\" sanoi dervishi.\n\n\"No, sen tiiätte kyllä\", sanoi kameelinajaja.\n\n\"Mitä tiedän mä?\" kysyi dervishi.\n\n\"Ääh, te ette mua petä\", sanoi kameelinajaja. \"Te koitatte vain salata\nmulta jotakin -- sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että\njos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin\nnähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää\nvasempaankin.\"\n\nDervishi sanoi:\n\n\"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä\ntapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää.\nT'olisitte sokko sokea koko elinaikanne.\"\n\n\"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei,\nvaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin\ndervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella\nsilmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks\nkuin onkimato heti.\"\n\nSilloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:\n\n\"No, Herran haltuun sitte -- tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet\ntarpeen.\"\n\nJa hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies\nparan kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään,\nköyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.\n\nJim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.\n\n\"Niin\", sanoi Tom, \"samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist'\nei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla\ntavoin -- sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista\nja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä\nhäll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän\nenää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa\ntaittaakseen.\"\n\n\"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.\nSanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä.\"\n\n\"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on\nasia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä\npaljokin semmosia asioita, ja _ne_ kasvattaa meitä -- sitä sanoi\nAbner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä _miljoonaa_ sitä toista\nsorttia -- sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa\nsamalla lailla -- ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo\nopettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei\nsiitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus\nei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä,\nettä m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla\nisoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi,\nettä ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli\noppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei\nollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli\nkoettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll'\noli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta\nsen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk'\naina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin\nettä -- --\"\n\nMutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä -- niinkuin\ntiedätte -- on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla\nmielin kun on puhunut hyvin koreasti -- ja luulee toisen ihmisen häntä\nihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi\npitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta\nmitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun\noikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen -- molemmat\nkaipaa läksytyksen.\n\nJim rupes kuorsamaan -- ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä\nraapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä\nhirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa,\nsitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä\nja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä,\nja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan\nja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen\nmorfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo\nhirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä\njuur on kummallisin asia maailmassa -- tykkään mä. Mutta raappikaappa\ntulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen\nmäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en\nvoi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan\nja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan\nselkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut\nsiinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin _hän_, ja\nkuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei\ntullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää --\nei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen\nkuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun\nheräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on\nTomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei\nvoi kuulla omaa kuorsaamistaan.\n\nJim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut\nmukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.\n\nTom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.\n\nSilloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut\nmitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi\nhaukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on\npantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen\nniskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun\ntäytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun\noli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:\n\n\"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän\nauttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein\nkäsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei,\nsitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän\nsilloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja\nollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata\nkameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin\ntuo elukka parvi jaksais kantaa.\"\n\n\"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän\nvain viiskymmentä kameelia.\"\n\n\"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen.\"\n\n\"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen\nsokeaks.\"\n\n\"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä,\nkun hän haki -- miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai\nkenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun\nluullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo\ndervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa\naina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne\npysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin\nkiinni. _Ne_ eivät mättää voidetta silmään -- ei millään mokomin, se\nolis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin\non se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja\nolit kai yhtä mallia -- helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä,\nkömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin.\"\n\n\"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä\nmaailmassa ennää?\"\n\n\"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä\nNewyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille\nkaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he\nsitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat\ntiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!\"\n\nMe laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut,\nsillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja\notit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä\nkunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä\nluopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.\n\nMutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi\ntulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja\nlöytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa\nsen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, --\nilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista\nsukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei\ntultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan,\npiru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä\nyhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että\nnämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon\nkyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer;\nhän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä\nhelposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.\n\nMe löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja\nraavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte\nleijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa\nparkita ne.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nMe seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla\nerämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita\nliikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi\nnähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli\ntaas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä,\njotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän.\nS'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana\naamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät\nvarjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia\nolis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä\nme tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten\nkameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein\nkomanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin\nja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten\nselässä -- jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja\nn'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja\nsaapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään\nmahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa,\neikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.\n\nKaravaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa\niltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta.\nEnsinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä\nse rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja\nummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti\npaksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta,\naivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte.\nMe katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat\nlongallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne,\nkuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen\nhiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.\n\nPian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja\nulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin\npäälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten\ntuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten\nnaamaa, ja Tom huusi:\n\n\"S'on hiekkamyrsky -- selkä vastaan!\"\n\nMe tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen,\nja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli\nniin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa\noli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä\nhaudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina,\njoilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.\n\nSitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan\nErämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin\nkruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli,\nsiell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta.\nKaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja\nhaudattuna -- haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin\nmukaan -- ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli\npaljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä\ntietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:\n\n\"_Nyt_ tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin\nsapelit ja pistoolit.\"\n\nJaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas\nhiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan\npaljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet\nsyödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista,\nkuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin\nkuolema koski sittenkin kovemmin meihin -- koski vimmatusti. Katsokaas,\nnuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta\nheidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen\ntyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me\nkierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja\nruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin.\nMinä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada\nselkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin\nmatkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me\npidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi\nystävyys.\n\nMit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me\ntotuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli\nilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks\nmuutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja\npian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu \"fröökynästä\" tai\n\"herrasta\" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman\nmitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten\nkesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei\nse tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme\nliikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina\nRobinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja\nherrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler -- ja\nnämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat\nturpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul\n-- ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja\ntykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai\nmitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja\nJerry ja Bukki ja niin poispäin.\n\nJa senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon\nja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit'\nenemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu\nkylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain\novat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin\nosaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että\nm'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.\n\nKun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen,\nkymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät\naterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa,\nkun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta\nmenit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan\nparahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat,\npyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.\n\nMutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja\ns'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä,\naamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän\npariimme, mutta vähät siitä -- hän kuului karavaaniin, ja siinä\nkylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen\nkuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen\npäällensä tuhannen jalan korkeudesta.\n\nJaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä\ntoisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo\naikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin\ndobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata\nheidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman\nystävittä keskelle tätä suurta erämaata, -- ooh, se tuntui niin\npahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä\nretkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.\n\nMe ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme\nja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin\nyhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan\nja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin\nnähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja\nhautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän\nrukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin\nhyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä,\nseisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja\npäät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit\nhe juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he\nnakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.\n\nMutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet\nhyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä\nettä kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää,\nvaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla\nparemmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa\nmaailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit\nvain Mahomettilaisia -- mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty\nhäntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.\n\nHerätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja\noltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa,\nenkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita\nsemmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en\nikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.\n\nTom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä,\nja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei\nollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:\n\n\"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?\nMenisköhän siihen kauanki aikaa?\"\n\n\"Tulee siihen, mitä teitä mennään!\"\n\n\"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä\nkakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?\"\n\n\"Viis dollaria.\"\n\n\"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa\npaikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka\nkuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä\nsiihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!\"\n\nMutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä\ntoinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:\n\n\"Viis dollaria -- hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka\nmaksaa --- se maksaa, älkääppäs nyt -- se maksaa hirvittäviä summia.\"\n\n\"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen.\"\n\n\"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa\npuhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks,\nsaadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin,\npitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle --\nharvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me\nkaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin\npitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin\nkappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista\ntässä paatissa.\"\n\nMinä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin\nhoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:\n\n\"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan\ntakasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan\najettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään\nrettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle.\"\n\n\"Voi taivas!\" sanoin minä, \"me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja,\nvai mitä, Tom?\"\n\n\"Niin -- kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni\ntuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet,\neikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä\ntuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki\nkameelinajajan.\"\n\n\"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?\"\n\n\"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin\ntyö, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja\nkymmenen senttiä pullo.\"\n\nJim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän\nvähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:\n\n\"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja --\nkuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me\nkoitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra -- noi pullot veis\nmeiät konkurssiin.\"\n\nTominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä,\nmutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä\npitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:\n\n\"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua.\"\n\n\"Minkätähen?\"\n\n\"Tullin tähen.\"\n\nMinä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan\nsisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan.\nSuom.] Minä sanoin:\n\n\"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?\"\n\nHän sanoi:\n\n\"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle\n-- se on: sen syrjälle -- niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen\nvirkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät\nmaksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette\nvoi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat\ntavaranne _'takavarikkoon'_, mutta s'on tyhjää koreilemista; he\n_ryöstävät_ sen, -- niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin\ntämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen\ntuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä -- rajasta rajaan --\nEgyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin -- ja joka paikassa he\ntulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi\nmennä _sitä_ tietä.\"\n\n\"Niin no, Tom\", sanoin minä, \"mutta voidaanhan me huilata suoraan yli\nheidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!\"\n\nHän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:\n\n\"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?\"\n\nMinä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:\n\n\"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin\nsamaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo\nNewyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin\ntähden, joka meill' on.\"\n\n\"Hä?\"\n\n\"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei\nviljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta\nprosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä\nviljellään.\"\n\n\"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä.\"\n\n\"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck\nFinn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät\nminua, ett' olen sitä sanonut.\"\n\n\"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken\nkatumuksesta. Jatka.\"\n\nJim sanoi:\n\n\"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei\nossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?\"\n\n\"Ei, sitä ei he tee.\"\n\n\"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on.\"\n\n\"Joo, kyll' on.\"\n\n\"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?\"\n\n\"Joo, kyllä hän tekee niin,\"\n\n\"Mistä se tulloo?\"\n\n\"Taivaasta.\"\n\n\"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras\nmaa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?\"\n\n\"Ei, sitä ei he tee.\"\n\n\"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny.\nEi suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei\nkaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on,\nja jot' iliman ei kukkaan voi elää.\"\n\nTom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta\nhän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos,\nväittäen että he olit _unohtaneet_ sen tullitaksan, mutta seuraavassa\nkongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen\nmyös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy\npäästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen\nolevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja\nsen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko\non tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit\nunohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä\ntekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset\nhoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.\n\nMutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei\nvoitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka\nteki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin\nsanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille,\njoka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut --\nme ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista;\nvastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja\nperustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty,\n-- ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli\nmeillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan\nkuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki;\nmutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä -- se suorastaan iletti minua, ja\nmä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis\nsiitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu\nja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan\nkuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa\nkuin mä sanoin: \"Heitetään hiekka hiiteen, pojat!\"\n\nNo, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi\nsen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja\nvahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin\nviidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein\npitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:\n\n\"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan;\nmutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille,\nvai mitä?\"\n\n\"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä.\"\n\nJim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis\nniinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis _kymmenes_\nosa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään,\nja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja\npeitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti,\njosta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen\nolevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli.\nJim sanoi olevansa.\n\nTom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille,\nja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja\nmitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa\nturkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä\nhän väitti, että mukamas _nyt_ hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa\npykälistään kontrahdissa.\n\nSitten me ryhdyttiin työhön. S'oli turkkasen kuumaa ja sitkeää\nropotusta, niin kuumaa, että meidän täytyi pörröttää ylös viileämpään\nilmaan, kestääksemme sitä. Minä ja Tom vuoroteltiin työssä, niin että\ntoinen teki työtä, sillaikaa kun toinen lepäs; mutt'ei ollut ketään\nvuorottelemassa Jim rukan kanssa, ja hän teki suorastaan märäks\nkoko sen osan Afrikaa, niin hän hikoili. Me ei voitu työskennellä\nkunnollisesti, meitä nauratti niin, ja Jim hän kysyi ehtimiseen, mitä\nme sillä viisin irvisteltiin, ja meidän täytyi keksiä joitakin juttuja,\npäästäksemme asiasta, ja ne olit tyhmiä sepustuksia, mutta ne mahtui\nhänen päähänsä -- Jim ei huomannut mitään. Ja kun me viimeinkin oltiin\nlopussa, oltiin me melkein kuolleet, mutt'ei työstä, vaan naurusta.\nVähitellen oli Jimkin melkein kuollut, mutta työstä, ja nyt vaihteltiin\nme ja otettiin työvuoroja hänen kanssaan, ja hän kiitti meitä niin\nkovasti, ja hän istui reilinkille ja pyyhki hikeänsä ja hengähti ja\nläähätti ja sanoi, että me oltiin niin hyviä vanhalle neekeri rukalle,\neikä hän koskaan sitä unohtais mukamas. Hän oli aina kiitollisin\nneekeri mitä koskaan olen nähnyt, pienimmästäkin hyvästä työstä, mitä\nhälle teki. Hän ei ollut neekeri kuin ulkopuolelta; sisäpuoleltaan hän\noli yhtä valkonen kuin te.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nAterioissamme tämän perästä oli joteskin paljo hiekkaa, mutta vähät\nsiitä, kun vain on nälkä; ja kun taas ei ole nälkä, niin ei ole mitään\nhuvitustakaan syömisestä, ja silloin on, tykkään mä, juur yks kaikki,\njos oliskin vähä someroa ruuassa.\n\nMe tultiin viimein Erämaan itäiseen päähän, seilaten koilliseen päin.\nKaukana hiekan lopussa, pehmeässä, punaisessa päivän valossa nähtiin me\nkolme teräväkärkistä kattoa, ikääskuin teltta, ja Tom sanoi:\n\n\"N'on Egyptin Pyramiidit.\" -- Mun sydämmeni kolkutti oikein. Olin\nnähkääs nähnyt niin monta monituista kuvaa niistä ja kuullut puhuttavan\nniistä niin moneen sataan kertaan, ja nyt yks kaksi -- tulla niiden\nluo näin yhtäkkiä ja nähdä, ettei ne olleet keksittyjä, vaan\ntodellakin _oikeita_, -- sehän oli melkein kaapata hengen kurkustani.\nS'on kummallista, että mit' enemmän me kuullaan puhuttavan jostakin\nsuuremmoisesta ja mahtavasta ja ällistyttävästä asiasta tai ihmisestä,\nsitä enemmän unen kaltaseks, niin sanoakseni, se tulee, kun tuleekin,\nja muuttuu suureks, himmeäks, hoippuvaks haamuks -- kuuvalosta tehty\neikä mistään tukevammasta. Niin on George Washingtonin laita ja niin on\nPyramiiteinkin.\n\nJa muutoinkin tuntui mulle kuin mitä niistä enimmäkseen puhutaan olis\nhölyn pölyä. Olihan kerran eräs herra, joka tuli sunnuntaikouluun ja\nnäytti kuvan niistä ja piti puheen ja sanoi, että suurin pyramiiti\npeittää mukamas yli kymmenen tynnyrin alaa ja on lähes viis sataa\njalkaa korkea, aivan kuin jyrkkä vuori, ja että s'on rakennettu\nsuunnattomista kivimöhkäleistä, jotka on pantu säännöllisiin astuimiin\naivan kuin portaat. Kymmenen tynnyrin alaa, nähkääs, yhtä pytinkiä\nvarten; sehän on jo tavallinen talonpoikanen maa. Ellei s'olis\ntapahtunut sunnuntaikoulussa, olisin mä luullut juttua valheeks, ja\nkun mä tulin ulos koulusta, olin mä vissi siitä. Ja hän sanoi myös,\nettä pyramiidissa oli mukamas reikä ja että voitte mennä siitä sisään\nkynttilä kädessä ja käydä pitkän matkaa pitkää, kaltevaa käytävää ja\ntulla sitten sisään suureen huoneeseen tuossa kivivuoressa, ja siellä\ntapaisitte mukamas suuren kivikirstun, joss'olis sisässä kuningas,\njok' olis neljä tuhatta vuotta vanha. Minä tuumasin silloin itsekseni,\nettä joll'ei tuo ole valetta, niin otan minä syödäkseni tuon kuulusan\nkuninkaan, jos mukamas tahtovat lähettää häntä noutamaan, sillä ei hän\nees Metuusalem ollut niin vanha, ja kenpä kerskais pitemmästä ijästä.\n\nKun me tultiin vähän likemmäs, nähtiin me keltasen hiekan loppuvan\npitkään, suoraan kaistaleeseen, ja se oli yhdessä, toisesta päästä\ntoiseen, avaran, viheriän maan kanssa, jonka läpi kävi luikertaen\njuova, ja Tom sanoi sen olevan Niili-joen. Nyt kolkutti mun sydämmeni\ntaas, sillä Niili oli toinen seikka, jota minä en sittekään ollut\npitänyt rehellisenä. Nyt mä voin teille kertoa eräästä asiasta, jok'on\nvissi kuin naulattu, nimittäin että kun on kulkenut neljättä tuhatta\nenglannin penikulmaa keltasen hiekan yllä, joka paahtaa kuumuutta\nniin että silmänne vettyy katsellen sitä, ja te ootte tuota matkaa\nkestäneet noin viikon ajan, niin sitten se viheriä maa käypi teille\nniin kotosaks, niin helläks kuin taivas, niin että silmänne vettyy\nuudestaan. Niin kävi minun ja niin kävi Jiminkin.\n\nJa kun Jim viimeinkin rupes uskomaan, että tää tässä oli todellakin\nEgyptin maa, jota hänen silmänsä näki, niin hän ei tahtonut tulla\nsiihen seisoen, vaan pani polvilleen ja otti hatun päästään, sillä\nhän sanoi, ettei käynyt laatuun köyhälle neekeri paralle tulla toisin\nviisin semmoseen maahan, jossa semmoset miehet olit olleet kuin Mooses\nja Jooseppi ja Faarao ja muut profeetat. Hän oli presbyteriaani ja\nkunnioitti Moosesta, joka myöskin oli presbyteriaani mukamas. Häntä\noikein puistutti, ja hän sanoi:\n\n\"Tää on Egyptin maa, on Egyptin maa, ja minä saan nähä sen omin\nsilimin. Ja toss'on joki, ku muuttu vereks, ja minä nään justiin sen\nsaman maan, miss'oli rutot ja täit ja sammakot ja heinäsirikat ja\nrakeet ja missä he merkki ovenpielukset ja missä Herran enkeli tuli\nyösyämmenä ja tappo kaikki vastasyntyneet poikakakarat koko Egyptin\nmaassa. Voi, vanaha Jim ei oo sen väärtti, että näkis sitä päivää.\"\n\nJa sitten hän itki, sillä hän oli niin kiitollinen. Hänellä ja Tomilla\noli nyt pakisemista, ja Jim oli niin kiihossaan, sillä maa oli niin\ntäynnään juttuja -- Jooseppi ja hänen veljensä, Mooses kaisloissa,\nJaakopin matka Egyptin maahan jyvän ostoon, hopeapikari säkissä, ja\nmuita hauskoja kertomuksia; ja Tom oli yhtä paljon kiihossaan, sillä\nmaa oli niin täynnä historiaa hänen malliinsa -- siin' olit Noureddin\nja Bedreddin ja semmoset hirveät jättiläiset, jotka panit villat Jimin\npäässä nousemaan pystyyn; ja koko joukko muita värkkiä \"Araabian\nöistä\", jotk' ei tehneet puoltakaan niistä urostöistä, joista he\nkerskasit, siit' oon minä vissi.\n\nMutta nyt me saatiin pitkä nenä, sillä syntyipä kun syntyikin, tommonen\naamusumu, eikä siit' olis ollut mitään hyötyä, ett' olis seilattu sen\nyli, sillä silloin olis koko Egyptin maa voinut jäädä meiltä hiiteen;\nvaan mielestämme oli parasta pysäyttää ilmapallo juur siihen paikkaan,\nmissä pyramiidit olit haihtuneet ja hävinneet pois, ja sitten laskea\nalas lähes maapintaa ja antaa mennä niin ja pitää hyvin tarkasti\ntähystystä. Tom tarttui peräsimeen, minä seisoin vieressä valmiina\nantamaan ankkurin mennä. Jim istui kahen reisin keulalla tonkiakseen\nsilmillään sumuun ja vahtiakseen vaaroja sinnekohin. Me laskettiin\nmaahan päin hyvin varovasti, mutt'ei sentään liian turskilla faartilla,\nja sumu kävi yhä paksummaks, niin paksuks, että Jim näytti sumuselta\nja savuselta ja karvahassulta sen läpi. Oli hirveän hiljaa, ja me\nhaasteltiin hiljaa ja pelättiin. Silloin tällöin sanoi Jim:\n\n\"Korottakaa vähä, Tommi herra, korottakaa vähä!\" ja ylös me\nnoustiin pari jalkaa ja seilattiin suorastaan yli löyhäkattosen\nsavimökin, jossa väki vastikään oli nukkunut ja rupes nousemaan ja\nojentelemaan ja haukottelemaan; ja kerran kun yks vetelys tuskin oli\npäässyt takaraajoilleen, jotta pystyi ojentelemaan ja haukottamaan\nkunnollisesti, annettiin me hälle tuuppaus selkään, niin että hän heräs\nkerrassaan. Niin meni meiltä lähes tunti, ja kaikki oli hiiren hiljaa,\nja me koettiin kuunnella ja pidettiin henkeämme, sitten harveni sumu,\nja Jim huusi sydän kurkussa:\n\n\"Herran nimmeen, takasin Tommi herra! Tässä tulloo hirivein jättiläinen\n'Araabian öissä' päällemmä.\" Ja hän sänttäs peräpuoleen paattiin.\n\nTom totteli, ja kun pallo nyt seisoi, katsoa töllötti meihin naama,\nsuuri kun meidän talomme siellä kotona, sisään reilingin yli aivan kuin\ntalo ikkunoineen, ja minä paiskasin maata ja kuolin. Minä olin kai\nollut kuolleena ja vainajana noin minuutin ajan tai enemmänkin; sitten\nmä virkosin taas, ja Tom oli iskenyt veneen keksin kiinni jättiläisen\nalahuuleen ja piti palloa paikallaan sillä, samalla kun hän pää\nkallellaan katsoa tuijotti tuota kauheaa naamaa.\n\nJim oli polvillaan ja kädet ristissä ja katsoi rukoilevasti\nkummitukseen, ja hänen huulensa olit työssä, vaan ei hiiskunut\nsanaakaan. Minäkin pikkusen kurkistelin ja olin pyörtyä taas, mutta Tom\nsanoi:\n\n\"S'on kuollut, te pöllöt! S'on sfinksi!\" En koskaan ole nähnyt\nTomia niin pienenä ja kärpäsen näkösenä; mutta s'oli sentähden, kun\njättiläisen päämöhkäle oli niin suuri ja kauhea. Kauhea, niin, sitä\ns'oli, mutta se ei ollut inhottava, sillä helposti voi nähdä, että\nn'oli ylhäiset kasvot, jopa tavallaan alakulosetkin, eivätkä ne\najatelleet katsojaa, vaan toisia asioita ja tärkeämpiä. Ja ne kasvot\nolit kivestä -- punasellaisesta kivestä -- ja nenä ja korvat oli\nsurvastu pois, ja siitä ne näytti rääkätyltä, ja me tunnettiin surua\nsen tähden.\n\nMe työnnettiin takasin vähä ja seilattiin hänen ympäri ja hänen päänsä\npäällä, ja hän oli yhtä suuri joka haaralta. S'oli miehen pää, tai\nkukaties vaimon, tiikerin ruumiissa kiinni, joka oli sata viiskolmatta\njalkaa korkea, ja sillä oli etukäpäläin välissä pieni herttanen kirkko.\nKaikki tyyni, pait pää, oli ollut hiekan alla monta sataa, kukaties\ntuhattakin vuotta; mutta h'olit juuri nykyisin kaivaneet hiekan pois\nja löytäneet tuon pienen kirkon. Siihen meni varmaankin paljo, paljo\nhiekkaa tuon elukan hautaamiseen, melkein yhtä paljon kuin höyrylaivan\nkantamiseen, tykkään mä.\n\nMe pantiin Jim maihin pääkallon päälle ja annettiin hälle Amerikan\nlippu hänen turvaksensa, sillä olihan tää vieras maa. Sitten me\nseilattiin pois, välin tuolle taholle, välin tälle, saadaksemme --\nkuten Tom sitä sanoi -- \"vaikutuksia\" ja \"perspektiivilöitä\" ja\n\"proportioniloita\", ja Jim hän teki voitavansa ja tälläs itsensä\nmilloin tähän äksänpäksään, milloin tuohon, mutta paras oli hän, kun\nhän seisoi päällään ja riputti sääriään kuin sammakko. Mitä kauvemmas\nme tultiin, sitä pienemmäks tuli Jim ja sitä suuremmaks sfinksi, ja\nlopuks he olit vain kuin perhonen kirkontapulin nenässä. Sillä viisin\ntuopi tuo perspektiivilä oikeat proportion ilot näkyviin, sanoi Tom;\nhän sanoi, että Julius Cassar'in neekerit eivät tienneet kuinka suuri\nhän oikeastaan oli, he olit häntä liian likellä mukamas.\n\nSitten me seilattiin yhä kauvemmas ja kauvemmas, kunnes ei enää\nnähty Jimiä ollenkaan, ja silloin oli toi suuri möhkäle kaikkein\nylhäisimmillään, kun se katsoi yli Niilin laakson niin hiljaisena ja\njuhlallisena ja yksinäisenä, ja kaikki noi pienet, viheliäiset mökit\nja roskat, mit' oli sen ympärillä, olit tykkönään poissa ja menneet\nmaailmaan, eikä mitään muuta ollut tallella kuin pehmeä loppumaton\nmatto keltaista samettia, ja s'oli hiekka.\n\nS'oli oikea paikka pysähtyä, ja me tehtiin niin. Me istuttiin siinä\nja katseltiin ja tuumittiin puoli tuntia, ei kumpikaan haastanut\nmitään, sillä me tunnettiin semmosta rauhaa ja jonkimmoista juhlaa,\nkun muistettiin, miten toi kummitus oli tolla viisin vilkassut yli\nlaakson ja tuuminut suuret tuumansa aivan yksinään tuhansia vuosia\nyhteen mittaan; eikä vielä tänä päivänäkään kukaan voi keksiä mitä s'on\ntuuminut.\n\nViimein otin minä kiikarin ja näin pieniä matosia, tai mitä lie ollut,\nmatelevan samettimatolla ja muutamia toisia, jotka ryömit ylöspäin\nelukan selkää myöten, ja sitten näin mä pari kolme valkosta sumupilveä\nja pyysin Tomia kiikaroimaan. Sen hän tekikin ja sanoi:\n\n\"N'on luteita. Ei, ootappas -- n'on -- n'on ihmisiä, luulen mä. Jaa,\nn'on ihmisiä -- miehiä ja hevosia. Ne laahustaa ylös pitkät tikapuut\nsfinksin selkään -- eikö s'oo kummallista? Ja nyt koettavat ne nostaa\ntikapuut -- ja siell' on paljo pieniä savupilviä -- tuhat tulimmaista!\nn'on pyssyjä! Huck, ne hätyyttää Jimiä!\"\n\nMe päästettiin voimaa masinaan ja huilattiin sinne, niin että vinkui.\nMe oltiin perillä tuossa tuokiossa ja tultiin kuin myrsky heidän\nkeskeensä, ja he hajosit kuin kanaparvi joka taholle, ja jotkut, jotka\nkiipesit tikapuita ylös Jimin kimppuun, kirposit ja putosit maahan.\nMe lennettiin ylös ja nähtiin Jimin makaavan sfinksipään huipulla\nläähättäen ja puolikuolleena pelästyksestä ja avunhuutamisesta. Hän\noli kestänyt piiritystä kauvan aikaa -- koko viikon, sanoi _hän_,\nmutta niin kauvan sitä ei ollut; näytti vain siltä hänen mielestään,\nkun h'olit häntä niin peevelin lailla ahistaneet. He olit ampuneet\nhäntä ja pyssynkuulat olit surisseet hänen korvissaan, mutta hän ei\nollut haavotettu, ja kun he äkkäsit, ettei häntä saanut seisomaan ja\nettei kuulat häneen käynyt hänen maatessaan, noutivat he tikapuut, ja\nsilloin hän ymmärsi, että piru hänet veis mukamas, jos ei me tultu\nkuin tuulessa. Tom oli hyvin suuttunut ja kysyi hältä, miks' ei hän\nnäyttänyt heille lippua ja komentanut heitä hiiteen Yhdys-Valtain\nnimessä. Jim sanoi sitä tehneensä, mutta he antoivat palttua sille\nmukamas. Tom sanoi ilmoittavansa asian hallitukselle Washingtoniin, ja\nsitte sanoi hän:\n\n\"Saattepa nähdä, että he saavat pyytää anteeks siitä, kun ovat\nhävässeet Amerikan lippua, ja maksaa korvausta päälle päätteeks, jos\npääsevät silläkään.\"\n\nJim sanoi:\n\n\"Maksaa korvausta? Mistä? Ja kelle?\"\n\n\"Meille tietysti -- vahingosta.\"\n\n\"Ja keltä he pyytää anteeks?\"\n\n\"Yhdys-Valloilta. Taikka myös me voidaan ottaa vastaan tuo\nanteeksipyyntö, ja antaa vahingonkorvaus hallitukselle.\"\n\n\"Korvaus, se kai on rahhaa, vai mitä? Kuinka paljon rahhaahan siitä\ntulloo?\"\n\n\"Joo, tässä tulee vähintään kolme dollaria mieheen, ehk' enemmänkin.\"\n\n\"No, sitte m'otetaan rahat, Tommi herra, ja annetaan hallitukselle\nanteeks! Mitä sanotte siihen, Tommi herra? Ja mitä Huck meinaa?\"\n\nTom hän naureskeli, mutta me tykättiin, että se kävi mukiinsa. Ja niin\nsovittiin me siis, että otettais rahat. Koska tuo homma oli mulle\nvallan outoa, kysyin mä Tomilta, pyytävätkö _maat_ aina anteeks, kun\novat menetelleet tyhmästi mukamas, ja hän sanoi:\n\n\"Pyytävät kyllä -- nimittäin pienet maat.\"\n\nMe seilattiin yltympäri ja tutkittiin pyramiideja ja sitte me noustiin\nja työnnettiin suorastaan masinamme pyramiidin litteää huippua vasten\nja nähtiin, että tään pyramiidin laita oli juur kuin toi herra sanoi\nsunnuntaikoulussa. Siin' oli neljällä taholla rappuset, jotk' alkoivat\nalhaalta ja yhtyivät ylhäällä huipussa; mutta ei saattanut nousta ylös\nnoita rappusia, sillä jokainen astuin ulottui aina leukaan asti, ja\nkiipijää täytyi auttaa takaapäin. Toiset pyramiidit olit siinä lähellä,\nja väkijoukko, ku liikkui kirkolle niiden välissä, olit kuin matelevia\nluteita; niin korkealla oltiin me ilmassa.\n\nTom ei voinut olla rauhassa, hän oli niin kauhean ilonen ja\nkummastunut, kun sai olla niin kuulusassa paikassa, ja juttuja oikein\nvuoti hänestä, tykkäsin mä. Hän sanoi voivansa tuskin uskoa, että\nhän oli samalla paikalla, josta prinssi pakeni pronssi-hevosella. Se\ntapahtui \"Araabian öiden\" aikana mukamas. Joku oli antanut prinssille\npronssisen hevosen, jonka etulavassa oli ripa, ja hän voi nousta sen\nselkään ja lentää ilmassa kuin lintu ja sillä viisin matkustaa maailman\nhalki ja ohjata sitä vääntämällä ripaa ja lentää liipottaa korkealle\ntai matalalle ja laskea maihin missä hyvänsä.\n\nKun hän oli puhunut tuosta kaikesta, tulipa keskeemme tommonen ikävä\nhiljaisuus, joka kuten tiedätte syntyy, kun joku on laskenut oikein\nmestarin valheen ja te tykkäätte niinkuin syntiä hänestä ja toivotte\nvoivanne vaihtaa puheen ainetta ja saada hänet häpeästään taas, mutta\nolette itsekkin hämillänne ettekä tule mihinkään; ja ennenkun ehtii\npäästä tolkuilleen ja tehdä jotakin, on tuo hiljaisuus jo levinnyt\nja työnsä tehnyt. Min' olin hämilläni, ja Jim oli hämillään, eikä\nkumpikaan pystynyt suutansa avaamaan. No, Tom hän mulkoili minuun\nhetkisen ja sanoi:\n\n\"Puhu suus puhtaaks! Mitä sä meinaat?\"\n\nMinä sanoin:\n\n\"Tom Sawyer, _sinä_ et usko itse mitä sanot.\"\n\n\"Miks'en uskois? Mikä estäis minua uskomasta?\"\n\n\"Yks estää sua uskomasta: tuo ei oo voinut tapahtua, siinä kaikki.\"\n\n\"Miks' ei se olis voinut?\"\n\n\"Sanoppas mulle, _kuinka_ se olis voinut?\"\n\n\"Tämä pallo on riittävä todistus siitä, että se vois tapahtua --\nluulisin mä.\"\n\n\"Hä?\"\n\n\"Hä? Tuommosta pöllöä en ikinä nähnyt: eikö tämä pallo ja tuo\npronssihevonen ole _samaa_, vaikk' eri nimillä?\"\n\n\"Ei, sitä ne ei ole. Toinen on pallo, toinen on hevonen. Ne on vallan\neri asioita. Toiste sinä varmaankin väität, että talo ja lehmä on\nsamaa.\"\n\n\"No, voi vekkulin kekkuli, nyt pani Huck hänen pussiin taas! Siit' ei\nhän pääse mihinkään!\"\n\n\"Pidä suus, sinä Jim. Sin' et tiedä mitä sä puhut. Eikä Huckkaan.\nKatsos nyt, Huck, minä selitän sen sulle, jotta sen käsität. Katsos,\nse ei ole yksistään _muoto_, joka tekee jonkun asian yhtä- tai\nerillaiseks, vaan se on sisällinen _periaate_, ja periaate on sama\nkummassakin. Joko ymmärrät?\"\n\nMinä tuumasin tuota ja sanoin sitten:\n\n\"Mitä tuost' on hyötyä? Periaatteet on hyvät olemassa, mutta ne ei voi\nvääntää nurin sitä totta, että mihin ilmapallo pystyy, ei ensinkään\nnäytä, mihin hevonen pystyy.\"\n\n\"Tyhmyyttä, Huck! Ethän sinä lainkaan ymmärrä. Kuule nyt -- sehän on\nselvää. Eikö me lennetä ilmassa?\"\n\n\"Lennetään.\"\n\n\"No eikö me lennä korkealla tai matalalla, justiin kuin lystää?\"\n\n\"Lennetään.\"\n\n\"Eikö me mennä minne vain tahotaan?\"\n\n\"Mennään.\"\n\n\"Ja eikö me mennä myöskin missä hyvänsä ja milloin hyvänsä?\"\n\n\"Mennään.\"\n\n\"Millä lailla me pannaan pallo liikkeelle ja miten tyyrätään sitä?\"\n\n\"Painamalla nappuloita.\"\n\n\"No, nyt mä luulen, ett' asia on teille selvillä. Tuossa toisessa\nkohdassa liikkuminen ja tyyrääminen tapahtui vääntämällä ripaa. Me\nväännetään nappulaa, prinssi väänsi ripaa. Siin' ei oo hiuskarvaakaan\nerotusta, kuten näätte. Tiesin että saisin sen mahtumaan kalloonne, jos\njauhasin kylliks.\"\n\nHän oli niin ilonen, että rupes viheltelemään. Mutta minä ja Jim ei\nhiiskuttu mitään, niin että hän katkas hämmästyneenä vihellyksensä ja\nsanoi:\n\n\"Kuules nyt, Huck Finn, etkö sä ymmärrä _vieläkään?\"_\n\nMä sanoin:\n\n\"Tom Sawyer, tahtosin kysyä sulta jotakin.\"\n\n\"Kysy\", sanoi hän, ja mä näin, että Jim vilkas kuulemaan.\n\n\"Minun käsittääkseni on koko solmu nappuloissa ja rivassa -- muut asiat\nei tiedä mitään. Nappulassa on toinen kaava, rivassa toinen, mutta\nvähät siitä.\"\n\n\"Niin, niiss' on yks ja sama voima.\"\n\n\"No, hyvä. Mutta mikä voima on se, jok' on kynttilässä ja tulitikussa?\"\n\n\"S'on tuli.\"\n\n\"Onko se sama kummassakin?\"\n\n\"On, kun onkin.\"\n\n\"No, hyvä. Jos mä nyt sytytän nikkariverstaan tulitikulla, mitens\nsilloin käy tuossa verstaassa?\"\n\n\"Se palaa.\"\n\n\"Ja jos mä sytytän tuon pyramiidin kynttilällä -- palaako sekin?\"\n\n\"Ei tietysti.\"\n\n\"No, hyvä. Tuli on samaa kumpasessakin. _Minkätähen_ palaa verstas,\nmutta pyramiidi ei?\"\n\n\"Sentähen, että pyramiidi _ei voi_ palaa.\"\n\n\"Kas tuota! Ja _hevonen ei voi lentää!\"_\n\n\"No voi turkin pippuri, kuinka se Huck pani hänet pussiin taas! Hän on\nnyt siinä, ja suu on nuoralla kiinni, on kun onki! S'oli pahin pussi,\nmihinkä kukkaan on luikunu -- ja jos minä -- --\"\n\nMutta Jim oli pakahtua nauruun eikä voinut saada sanaa suustansa, ja\nTom oli niin raivossaan nähdessänsä, kuinka näppärästi minä olin saanut\nhänet kumoon ja vääntänyt hänen omat todistuksensa häntä vastaan ja\nsurvonnut hänet pieniin palasiin niillä, niin että kaikki, mitä hän\nvoi sanoa, oli, että joka kerta kun hän kuuli minun ja Jimin kokevan\nkeskustella, niin häpes hän tätä ihmiskunta parkaa mukamas. Minä en\nsanonut mitään -- tunsin vain olevani perttuleen mielissäni. Kun minä\noon voittanut toisen, en minä ruukkaa, niinkuin niin monet muut, käydä\nsitä laulamassa talosta taloon, sillä mä aattelen, että jos mä olisin\ntuon toisen sijassa, en minä tahtos kenenkään laulavan minusta. Parempi\non olla jalo, s'on minun ajatukseni.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nVähitellen poistuttiin me, ja Jim jäi risteilemään sinne pyramiidein\nympärille. Me kiivettiin alas aukolle, josta mennään käytävään, ja\nmentiin sinne sisään muutamien Arabialaisten kanssa, kynttilät käsissä,\nja kaukana keskellä pyramiidia tultiin me huoneeseen, joss'oli suuri\nkivikirstu, jossa he ruukkasit pitää tuota kuningasta, aivan kuin toi\nherra sunnuntaikoulussa sanoi; mutta kuningas oli nyt poissa -- joku\noli ottanut hänet. Mutta minä en juur kaivannut tuota paikkaa, sillä\nsaattoihan siell' olla aaveita, tosin ei tuoreita, mutta minä en tykkää\nheistä ollenkaan.\n\nSitte me mentiin alas ja saatiin pari pientä aasia ja ratsastettiin\nvähäsen, ja sitte me kulettiin paatilla ja sitte aaseilla taas ja\ntultiin Cairoon; ja kaiken aikaa oli tie niin tasanen ja korea, etten\noo sen vertasta nähnyt, ja siinä oli taatelipalmuja molemmin puolin\nja alastomia lapsia, ja miehet olit punaset kuin vaski ja hienot ja\nväkevät ja koreat. Ja kaupunki oli kummallisuus. Semmoset ahtaat kadut\n-- tuskin muuta kuin kujat, ja täpotäynnään väkeä turbaaneissa ja\nnaisia hunnuissa, ja kaikki olit pyntätyt riikinkukon väriin, ja te\nhämmästyitte kuinka kameelit ja väki saattoi päästä toinen toisen ohi\nmoisissa pienissä raoissa, mutta he pääsit kuitenkin -- niin, s'oli\nkerrassaan sekasotkua, ja jokainen huusi hullummasti kuin toinen.\nPuotit ei olleet isot kyllä niissä kääntyäkseen, mutt' ei tarvinnut\nmennä sisään, puotiherra istui kuin räätäli tiskillänsä, polttaen\npitkää, käärmeentapasta piippuaan, ja hällä oli tavaransa niin lähellä,\nettä hän ulottui niihin käsin, ja hän oli melkein kadulla, sillä\nlastatut kameelit sukivat häntä ohimennessään.\n\nSilloin tällöin lensi joku suuri herra ohi vaunuissa, ja kummallisesti\npuetut miehet juoksit niiden edessä ja huusit ja löylytit jokaista,\njok' ei mennyt pois tieltä, pitkällä karahkalla, ja yks kaks tuli\nsulttaani ratsastaen hevosen selässä pitkän ratsujoukon etunenässä, ja\nniin hän oli koreasti puettu, ett' oikein olis teitä läähöttänyt, ja\nkaikki putosit pitkälleen ja makasit mahallansa, kun hän ajoi ohi. Minä\nsen unhotin, mutta yks värkki mieheks tuli virkistämään muistiani. Hän\noli yks niistä, jotka juoksit etukynnessä.\n\nSiellä oli kirkkoja, mutta heill' ei ollut ees sen verran älyä, ett'\nolisit pitäneet sunnuntaita pyhänä -- vaan he juhlivat perjantaina ja\nrikkoivat sapatin. Kun menette sisään kirkkoon, täytyy teidän ottaa\nkengät jalastanne. Siell' oli joukottain miehiä ja poikia kirkossa,\njotk' istuit eri ryhmissä kivilattialla ja pitivät hirveää elämää --\nhe oppivat, sanoi Tom, läksynsä ulkoa koraanista, jota he luulevat\nRaamatuks, vaikkeihän sitä usko ne, jotka paremmin ymmärtävät. En\nole koko elämässäni vielä nähnyt niin isoa kirkkoa; se oli aivan\nsuunnattoman korkea, vallan pyörrytti katsoessaan kattoon. Meidän\nkirkkomme siellä kotikylässä ei ole mitään sen verralla; jos panisitte\nsen tämän sisään niin luulisitte sitä ryytilaatikoks.\n\nMitä minä mielelläni halusin nähdä, oli dervishi, sillä mä\nolin turkkasen huvitettu dervisheistä tuon tähden, joka pelasi\nkameelinajajalle nuo kepposet. Me tavattiin muutamia eräässä kirkossa,\nja he kutsuit itseänsä Pyöriviks Dervisheiks; ja he pyöriä tanssivat\nmyös -- min'en koskaan ole nähnyt mokomaa. Heill' oli päässään korkeat\nhatut, kuin sokeritopat, ja liinaset alushameet; ja he pyörivät\nhyörivät kuin hyrrät, ja alushameet huijasit kuin siivet, ja s'oli\nmukavinta, mitä koskaan olen nähnyt, ja sai minut melkein juopuneeks,\nkun katsoin sitä. He olit kaikki tyyni Moslemia, sanoi Tom, ja minun\nkysyissäni hältä, mitä mokomaa Moslemi oli, sanoi hän sen olevan\nsemmosen ihmisen, jok' ei ollut presbyteriaani. No, olihan niitä\npaljokin semmosia Missourissa, vaikk'en sitä ennen tiennyt.\n\nMe ei nähty puoltakaan nähtävistä Cairossa, kun Tom oli moisessa hiessä\nhakemaan paikkoja, jotk' oli kuulutettu historiassa. Meill' oli hätä\nhousuissa, ennenkun löydettiin se jyväaitta, johon Jooseppi keräs jyviä\nnälkävuosiks, ja kun me viho viimein löydettiin se, ei siin' ollut\npaljo nähtävää, sillä se ei ollut muuta kuin vanha ränstynyt hökkeli;\nmutta Tom oli mielissään ja piti siitä enemmän elämää kuin minä\nolisin pitänyt, jos olisin astunut naulan jalkaani. Millä viisin hän\npystyi löytämään tuohon paikkaan, sitä en koskaan voi saada päähäni.\nMe kuljettiin ohi ainakin neljäkymmentä ihan samallaista hökkeliä,\nennenkun me tultiin perille siihen, ja min' olisin tyytynyt mihin\nhyvänsä, mutta hänelle ei kelvannut muut kuin se oikea. En koskaan\nole nähnyt niin mitään merkillistä ihmistä kuin Tom Sawyer. Samassa\nminuutissa, kun hän tapasi sen oikean, tunsi hän sen heti yhtä helposti\nkuin minä tuntisin toisen paitani, jos mull' olis mitään, mutta millä\nkurin hän menetteli, sit' ei hän pystynyt sanomaan, ei enemmän kuin\nlentämään; niin väitti hän itse.\n\nSitten me ison aikaa haettiin taloa, jossa asui se poika, joka opetti\nCadia, kuinka hänen piti erottaa niitä rasioita, joissa oli vanhat\nja tuoreet oliivit; hän sanoi jutun olevan kotosin \"Araabian öistä\",\nja hänen piti kertoa siitä mulle ja Jimille, kun oli aikaa mukamas.\nNo, me haettiin ja haettiin, kunnes min' olin kaatua kumoon, ja minä\npyysin Tomia jättämään se hiiteen ja tulemaan huomispäivänä hankkimaan\njotakuta ihmistä, joka tuntis kaupungin ja vois haastaa Missourin\nkieltä ja opastaa meidät suoraan sinne paikkaan; mut' mitä vielä! --\nhän tahtoi, kun tahtoikin, löytää sinne itse, ei kelvannut muut konstit\nmukamas. No, mitä muuta kuin jatkaa. Viimein tuli kummallisin seikka,\nmitä min' olen nähnyt. Talo oli poissa, mennyttä kalua monta sataa\nvuotta sitten -- jokainen palanen poissa, pait' yks mureneva tiilikivi.\nNo, kuka nyt uskois, että poika viikari Missourin kaukasista metsistä,\njok' ei koskaan ollut siinä kaupungissa ennen, kykenis ottamaan selkoa\nsiitä paikasta ja löytämään tuon talon? -- mutta Tom Sawyer sen teki.\nMinä tien vissisti että hän sen teki, sillä minä näin hänen sen\ntekevän. Min' olin aivan hänen vieressään ja näin hänen näkevän tiilen\nja näin hänen tuntevan sen. Mutta millä kurin hän _voi_ menetellä\nnoin? tuumasin itsekseni. Onko se tietoa, vai onko se vaistoa -- kuin\nkoiralla?\n\nNiin, s'on totta, juur kun se tapahtui; selittäköön sen kukin\nkuten hyvänsä. Min' olen tuumannut sitä pitkin päätäni, ja se on\nminun ajatukseni, että osa siitä olkoon tietämistä, mutta suurin\nosa on vaistoa. Ja tämän ajatuksen olen mä saanut tästä. Tom pisti\ntiilipalasen taskuunsa, antaakseen sen museolle, ja siinä piti olla\nhänen nimensä sekä päivä, jolloin hän lähti kotiin; ja minä näpistin\nsen hänen taskustaan ja pistin siihen toisen, mutta samallaisen\ntiilipalasen, ja hän ei hoksannut mitään erotusta -- mutta sit' oli\nkuitenkin tietysti. Ja nyt kai on se selvää, että enin osa on vaistoa,\neikä tietämistä. Vaisto sanoo hälle, missä oikea paikka on, ja niin\nhän tuntee tiilipalasen paikasta, mutt' ei suinkaan tiilenkarvasta.\nJos s'olis tietämistä, eikä vaistoa, niin hän tuntis tiilipalasen ens\nkerralla, kun sen näkee, sen ulkonäöstä -- mutta sitä hän ei tehnyt.\nSiitä näkyy, että mitä kerskataankaan tietämisestä, että s'on mukamas\nniin erinomaista, niin on vaisto neljäkymmentä kertaa muhkeampaa, ---\njohon voi luottaa. Sitä samaa sanoo Jimkin.\n\nKun me tultiin takasin, laski Jim palloa ja otti meidät veneeseen, ja\nsiell' oli muuan nuori mies punasessa lakissa tupsuineen ja koreassa\nsinisessä silkkimekossa ja väljissä housuissa, ja shaali oli hänen\nvyötäreillään, joss'oli pistoolit, ja hän osas puhua engelskaa ja\ntahtoi ruveta opastajaks meille ja viedä meidät Mekkaan ja Mediinaan\nja Keski-Afrikaan ja joka paikkaan puolesta dollarista päivässä ja\nruuasta, ja me hyyrättiin hänet ja mentiin ja pännättiin pallon voimaa,\nja juur kun oltiin syöty päivälliset, heiluttiin me sen paikan yllä,\nmiss' Israeliitit menit Punasen meren yli, kun Farao koki saada heistä\nkiinni ja vesi vyöryi hänen päällensä. Me seisottiin ja katseltiin\nkauvan aikaa tätä paikkaa, ja Jim oli niin mielissään, kun sai sitä\nsilmäillä. Hän sanoi voivansa nähdä kaikki tyyni tällä hetkellä,\naivan kuin se tapahtui; hän voi mukamas nähdä Israeliitain marssivan\nvesiseinäin välissä ja Egyptiläisten tulevan kaukaa ja rientävän\naivan ratketakseen ja menevän sinne sisään, juur kun Israeliitit olit\nmenemässä ulos, ja kun Egyptiläiset olit sisässä joka sorkka, niin\nvesiseinät vyörähti heidän yllensä mukamas ja hukutti joka miehen.\nSitten me pingotettiin pallon voimaa taas ja huilattiin pois ja lentää\nliipotettiin Siinain vuoren yli ja nähtiin se paikka, missä Mooses\nlöi palasiin kivitaulut ja missä Israelin lapset majailit tasangolla\nja palvelit kultavasikkaa; ja kaikki tyyni oli niin hauskaa kuin\nsuinkin, ja opas hän tunsi jokikisen paikan yhtä hyvin kuin minä tunnen\nkotikylän.\n\nMutta tuli semmonen seikka, ku kerrassaan ajoi hiiteen kaikki tuumamme.\nTomin vanha, ränstynyt maissipiippu oli niin vanhentunut ja lahonnut\nja halkeillut, ettei se enää voinut pysyä ko'ossa, huolimatta kaikista\nkääreistä ja siteistä, vaan se jo suorastaan mätäni ja hajos. Tom hän\nei tiennyt _mitä_ hän tekis. Professorin piipusta ei ollut mihinkään --\ns'oli vain merenvahaa, ja ken on tottunut maissipiippuun, hän tietää\nsen olevan kaikkia muita piippuja maailmassa mahtavampi, eikä kukaan\nvoi häntä saada polttamaan toisella. Hän ei tahtonut ottaa minun\npiippuani, min' en voinut häntä yllyttää. Siin' oli hän.\n\nHän mietiskeli asiaa, ja sanoi, että meidän täytyi kuleksia vähäsen ja\nkoittaa nuuskia löytyiskö mitään Egyptissä tai Arabiassa tai muissa\nmaissa; mutt' oppaamme sanoi: ei -- siit' ei ollut mitään hyötyä,\nei ollut mukamas tuommosta piippua missään. Tom oli oikein pahalla\ntuulella vähän aikaa, mutta sitte hän virkos taas entisilleen ja sanoi\nsaaneensa vehkeen päähänsä ja tiesi mukamas nyt, mit' oli tekeminen.\nHän sanoi:\n\n\"Mulla on toinen maissipiippu, ja se on priima sorttia vielä ja melkein\nuusi. Se on orrella kyökin takan päällä -- kotikylässä. Jim, kuules --\nsinä ja opas saatte lähteä sitä noutamaan, niin minä ja Huck majaillaan\ntäällä Siinain vuorella kunnes te tulette takasin.\"\n\n\"Mutta, Tommi herra, me ei koskaan löyetä kylää. Piipun mä kyllä löyän,\nmä tunnen kyökin kuin paitani, mutta, tuhat viäköön, me ei osata kylään\neikä Sant Louis'iinkaan tai mihinkään muuhun paikkaan. Me ei tiietä\ntiätä, Tommi herra.\"\n\nS'oli tosi asia, ja se ällistytti Tomin hetkeks. Sitte sanoi hän:\n\n\"Kuulkaa nyt -- kyllä se menee, ja minä sanon teille millä viisin.\nTe väännätte kompassia ja lennätte länteenpäin kuin nuoli, kunnes te\ntulette Yhdys-Valtoihin. Se ei ole vaikeaa, sillä s'on ensimmäinen maa,\njohon tulette Atlantin meren tuolla puolen. Jos tulette sinne päivän\naikana, niin antakaa mennä suoraan länteenpäin Floridan ylärannikolta,\nja yhden ja kolmen kvartin tunnin kuluttua tuutte Mississippi suuhun\n-- sillä faartilla kuin min' annan teille. Te tulette olemaan niin\nkorkealla ilmassa, että maa on hyvin kaareva -- melkein kuin nurin\nkaadettu pesuvati -- ja te näätte koko joukon jokia kiemurtelevan joka\ntaholla, kauvan ennenkun tulette sinne, ja te voitte vallan helposti\nlöytää Mississippin. Sitte voitte seurata jokea pohjoseen päin liki\nyhden ja kolmen kvartin tunnin, kunnes näätte Ohion laskevan siihen;\nsilloin pitää teidän tähystää tarkoin, sillä silloin ootte likellä.\nVasemmalla puolen näätte toisen juovan yhtyvän -- s'on Missouri, ja\nvähä ylempänä on St. Louis. Sitte laskette pallon matalalle, niin\nettä voitte tarkastaa kyliä, joiden yli menette. Te lennätte noin\nviiden kolmatta kylän ja kauppalan yli viidessätoista minuutissa, ja\nte tunnette kyllä meidän kylämme, kun sen näette -- ja joll'ette sitä\ntunne, niin voitte huutaa alas ja kysyä.\"\n\n\"Jos s'on niin heleppo, niin voiaan kai me tehä sen sitte, Tommi herra.\nNiin, kyllä me tehään se.\"\n\nOpas oli myöskin vissi asiasta, ja hän luuli pian oppivansa pitämään\nperää.\n\n\"Jim voi opettaa teille koko konstin puolessa tunnissa\", sanoi Tom.\n\"Nämä ilmapallot on yhtä helpot tyyrätä kuin tavallinen paatti.\"\n\nTom otti framille kartan ja merkitsi siihen kurssin ja mittas sen ja\nsanoi:\n\n\"Jos menette länteenpäin, niin se nähkääs on mukavin tie. Ainoastaan\nnoin seitsemän tuhatta englannin penikulmaa. Jos menette itäänpäin ja\nsitte yltympäri, niin tulee kaks vertaa enemmän matkaa.\" Sitten sanoi\nhän oppaalle: \"Katsokaa te molemmat kielikelloa kaiken aikaa, ja kun se\nei osota 300 penikulmaa tunnissa, pitää teidän mennä korkeammalle tai\nalemmalle, kunnes tulette ilmavirtaan, joka menee samaan suuntaan kuin\nte. Tämä lintu voi lentää 100 penikulmaa tunnissa ilman mitään tuulta\navukseen. Voi tavata yli 200 penikulman myrskyn milloin vain tahtoo.\"\n\n\"Kyllä me tavataan.\"\n\n\"Niin, koetkaa. Välistä te kyllä saatte kohota pari penikulmaa, ja\nsilloin tulee turkkasen kylmä, mutta enimmäkseen tapaatte te myrskynne\npaljon alemmalta. Jos vain saisitte kiinni oikein hirmumyrskystä --\nniin sekös olis teille passi se! Tästä näette professorin kirjoista,\nettä ne menee länteenpäin näillä latituuteilla; ja ne menee matalalla\nmyös.\"\n\nSitten hän räknäs ajan ja sanoi:\n\n\"Seitsemän tuhatta penikulmaa, 300 penikulmaa tunnissa -- te voitte\ntehdä koko matkan yhdessä päivässä, kahdessakymmenessäneljässä\ntunnissa. Tänään on torstai; te voitte olla täällä taas lauvantaina\niltapäivällä. Kas niin, viskatkaa alas muutamia vilttejä ja vähä ruokaa\nja kirjoja ja muuta tavaraa mulle ja Huckille, ja sitte voitte lähteä\ntiehenne. Täss' ei oo aikaa kuhnustelemaan -- tahdon polttaa, ja mitä\npikemmin tuotte piipun, sen parempi.\"\n\nMe viskattiin, kaikki yhessä, ulos tavarat meille, ja kaheksassa\nminuutissa oli kaikki kunnossa ja ilmapallo valmiina lähtemään\nAmerikaan. Me sanottiin \"ajöös\", ja Tom antoi viimeiset käskynsä:\n\n\"Kello on nyt kymmentä minuutia vailla kaks j.pp., Siinain vuoren ajan\nmukaan. Kahessakymmenessäneljassä tunnissa ootte te kotona, ja silloin\non kello kuus aamulla, kylän ajan mukaan. Kun tulette kylään, niin\nlaskekaa maihin hieman kummun kukkulan takana metsässä, niin ettei\nkukaan teitä näe; sitten juokset sinä, Jim, alas, ja viskaat nämä\nkirjeet postilaatikkoon, ja jos näet ketään, niin vedä toi rillihattu\nnaamalles, ettei he sua tunne. Sitte sä hiivit sisään takatietä\nkyökkiin ja otat piipun, ja panet tämän paperipalasen kyökin pöydälle\nja pistät jotain päälle, että se pysyy paikoillaan, ja sitte sä\npuikahat ulos ja menet matkoihis, ja älä anna Polly tätin saada sinusta\nvihiä eikä kenenkään muun. Sitte sä käännät koipes pallolle taas, ja\nte tuutte takasin Siinain vuorelle -- 300 penikulmaa tunnissa. Sinun\nei tarvitse viipyä kylässä enemmän kuin tunnin. Te lähette takasin\nkello seitsemän tai kaheksan e.pp., kylän ajan mukaan, ja ootte täällä\nkahessakymmenessä neljässä tunnissa, tuutte siis perille kello kaks tai\nkolme Siinain ajan mukaan.\"\n\nTom luki nyt paperipalasen meille. Siinä seisoi:\n\n    \"Torstaina iltapäivällä -- Tom Sawyer Ilmailija lähettää\n    tervehyksiä tätilleen Pollylle Siinain vuorelta, jossa arkki\n    seisoi, ja sen saman tekee Huck Finnkin, ja täti saapi ne huomen\n    aamulla kello puoli seittemän. [Arkin asettaminen väärään paikkaan\n    on luultavasti Huck'in erehdys, eikä Tom'in. M.T.]\n\n                                           Tom Sawyer Ilmailija.\"\n\n\"Kuinka täti parka silloin töllistää taivaaseen ja kuinka hän itkee!\"\nsanoi Tom. Sitten hän sanoi:\n\n\"Varokaa! Yks -- kaks -- kolme -- antakaa mennä!\"\n\nJa he _antoivat mennä!_ Ilmapallo pillastui, ja tulevassa sekunnissa\nsitä ei nähty ei kuultu.\n\nTom lähti nyt ensinnä hakemaan sitä paikkaa, jossa kivitaulut lyötiin\nrikki, ja heti kun sen löysi, niin merkki hän paikan, että me voitais\nrakentaa siihen muistopatsaan. Sitten me tavattiin siellä oikein mukava\nluola, josta voi nähdä koko tuot' avaraa tasankoa, ja siinä majailtiin\nme oottaessamme piippua.\n\nPallo tuli lentäen takasin, ja piippu oli muassa; mutta Polly täti\noli saanut kynsiinsä Jimin, kun hän sieppas sen, ja joka ihminen voi\nhelposti arvata mitä sitten tapahtui: täti pani noutamaan Tomia. Niin\nettä Jim sanoi:\n\n\"Tommi herra, hän seisoo ulukona porstuvan ovella ja tirkistää teit'\nylös taivaaseen ja sanoo, ettei liiku paikaltaan mukamas, ennenku on\nsaanu teiät kynsiins. Tässä tulloo aika ripitykset, Tommi herra -- s'on\nvissi se.\"\n\nSitte me tehtiin lähtöä kotiin, mutt' eipä vain oltu oikein tupralla\ntuulella.\n\n\n\n"]