Iltapuhde-jutelmia

KALLELA-KIRJA 1. ILTAPUHDE-JUTELMIA

Kirj.

Akseli Gallen-Kallela

WSOY, Porvoo, 1924.

SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Kansantyyppejä.
 Kansamme luonnekuvasta.
 Kauko-kaipuu.
 Tulesta.
 Kuu paistaa heleästi.
 Katkelma metsiemme tarinasta.
 Koti-ikävöintiä.
 Syönnöksistämme.
 Reppu ja sauva.
 Ihmisestä ja maaemosta.
 Kuolemasta.
 Filosoofista pikkupilaa.
 Hulkko.
 Ihminen ja hevonen.
 Pieniä maalarin-muistelmia.
 Sukumerkkijärjestelmästä.
 Laaksoista kukkuloille.

ALKUSANAT.

Ystäväni ja tuttavani ovat jo kauan sitten lakanneet kehoittamasta minua julkaisemaan elämäni varrella syntyneitä piirustuksiani ja luonnoksiani. Tässä niitä nyt lopulta ilmestyy pienempi valikoima.

[Digitoitu julkaisu käsittää tuotantoteknisistä syistä vain tekstin. Joka on kiinnostunut myös kuvista, löytää helposti fyysisen teoksen kirjastolaitoksen kautta.]

Kun asiasta aikoinaan vielä oli puhetta, mainitsin, että kuvakirja ilman tekstiä ei ole mielestäni hauska yritys. "No, kirjoita siihen sitten noita kaskujasi ja jutelmiasi. Ei haittaa, että me ne jo tunnemme, on vielä niitä, jotka eivät tunne. Ripottele niitä kuvien sekaan, niin näyttää enemmän kirjalta!" sanottiin.

Senjälkeen on vuosia kulunut. Ja koko aikeen päälle näytti jo rupeavan kasvamaan harmaata sammalta, kunnes muutin Porvooseen, missä jouduin läheiseen yhteistyöhön suuren kustannusliikkeen kanssa. Täällä rupesi tämä kuvajulkaisu jälleen kummittelemaan mielessäni, ja täällä myös tapahtui, että Martti Raitio ryhtyi omasta harrastuksestaan pikakirjoituksella merkitsemään muistiin jutelmiani ja pakinoitani, joilla koetimme lyhentää pikkukaupungin pitkiä talvi-iltoja – puhdetulen vanhanaikaisessa loisteessa.

Kuinka olikaan, karttui näitä jutelmia ennen pitkää valikoima mitä kirjavimmilta aloilta. Yhdessä sitten keräilimme eri iltoina juttelemiani asioita jonkinlaisten otsikkojen alle, ja niin syntyi tässä julkaistu kokoelma, jonka useiden vanhojen ystävieni kehoituksesta nyt rohkenen painattaa kuvakirjani tekstiksi.

Tämä teksti ei pyri olemaan mitään muuta kuin ehkä vain hiljaista säestelyä kuville. Kokoonpanoltaan kaikenkirjavana se sotii kaikkia hyviä sääntöjä vastaan, mutta kuvastelee kuitenkin mielialojen vaihteluja eräänä elämänkautena, – muistelmapakinoista ja pikkumietelmistä aina novelliyritelmään saakka. – Ken ei halua näitä tekstisirpaleita lukea, ei menetä paljoa; toivon, että ehkä kuvat muistomerkkeinä elämästä, joka jo kuuluu menneisyyteen, voivat hänelle jotain puhua.

Ykkönen tämän Kallela-kirjan nimilehdellä merkitsee, että mahdollisesti ilmestyvän kakkosen olen suunnitellut sisältävän muistelmiani Afrikan-retkeltäni.

Porvoossa marraskuun 25:ntenä 1923.

Akseli Gallen-Kallela.

KANSANTYYPPEJÄ.

Vännin ja Jaatsin ratsutilat, lapsuudenkotini Tyrväällä, ovat sillä rajaseudulla, jossa Suoniemen, Mouhijärven ja Karkun suuret metsäalueet loppuvat ja josta alkavat Huittisten, Kokemäen ja koko satakuntalaisen jokilaakson viljavat seudut, ulottuen aina Ulvilaan ja Kokemäenjoen suistomaalle saakka.

Vanhasta Vännin kartanosta muutimme n.k. Lavan paikalle. Siihen rakennutti isäni nälkävuosien aikana uudisrakennuksen, ja tila sai nimen Jaatsi. Itse päärakennus rakennettiin metsän sisään lähelle Vammaskoskea, seudulle, jossa karhut vielä hiljattain olivat temmeltäneet. Uhkea korpi ympäröi taloa kolmelta puolen; neljänneltä avautui näköala järvelle. Muutaman sadan metrin päässä oli maantie, ja sen takana jatkui metsä peninkulmittain koskemattomana luoteiselle suunnalle asumattomille seuduille.

Varsinainen viljelysseutu on tuottanut leipää jo keskiajalta saakka. Tällä vanhalla pohjalla asui Hein- ja Savujokien varsilla kookasta, ylpeätä, vanhan talonpoikaissivistyksen omaavaa ylimyskansaa.

Siellä ei sallittu talonpojan mennä naimisiin herroihin kuuluvan kanssa. Milloin niin kävi, valitettiin tapahtumaa todellisena mesalliancena.

Miehet olivat niinsanoakseni suomalaisia gentleman-tyyppejä, vaikka vähän poikkesivatkin tämän käsitteen ihanteesta puolensapitäväisyydessään ja itsetietoisuudessaan. – Vammalasta ylöspäin, Kuloveden rannalla, sijaitsi suuri Rautajoen talonpoikaiskartano, jonka isännän muistan sanoneen, kuullessaan että ori oli reväissyt itsensä aidanseipääseen: "Taisipa nappi pudota housuistani!" – Komeaa väkeä se oli.

Naiset pukeutuivat juhlatiloihin mustaan, koruttomaan silkkiin, joka mahtavin poimuin verhosi heidän komeat vartalonsa. Paksut kultakäädyt kelluivat kaulalla, – oli kultaiset rannerenkaat, oli "riskit soljet". Heidän olemuksensa oikein uhkui itsetietoisuutta, mutta samalla siinä ilmeni suoramielisyyttä ja hyvyyttä sekä hillittyä hienoutta.

Nämä ylimykset olivat aina vieraanvaraisia, mutta eivät koskaan tunkeilevia. Eivätkä prameilleet muulloin kuin milloin siihen oli pakko, kun suvun ja talon kunnia, arvo ja maine olivat kysymyksessä.

Sellaista oli ylimystö, mutta millaista oli sitten "alempi sääty"?

Meidän alueellamme oli runsaasti sydänmaan torppareita, joiden tuttavuuteen pääsin heidän käydessään maksamassa verojaan taloon, – ne suoritettiin suurimmaksi osaksi luonnontuotteilla: suomuuraimilla ja kutun juustoilla – oikeilla "Tyrvään juustoilla". Torppariväki ei jäänyt jäljelle "isoisista" juuri muussa kuin vaatimattomammassa vaateparressa ja esiintymisessään, jossa ei itsetietoisuutta huomannut läheskään niin paljon kuin talokkaissa. He olivat hiljaisia, syvästi rehellisiä takamaan asukkaita, joiden elämää ei silloin vielä järkyttäneet nykyajan yhteiskuntaa mullistavat aatteet.

Komeimpia kansantyyppejä mitä muistan lapsuuteni ajalta oli oma voutimme, suuri, rehevä, tanakka ja ratki hyvä mies. Hänen voimainsa sanottiin olevan yhtä suuret kuin niiden kahdeksan rengin yhteensä, joiden päämiehenä hän oli. Se oli Tuomas.

Tämä Tuomas nautti sekä alaistensa että isäntäväkensä ehdotonta luottamusta ja kunnioitusta. Hän oli oikea uskollisuuden perikuva, jonka sanoille annettiin arvoa muissakin asioissa kuin talon hoitoa ja töitä koskevissa.

Tuona aikana oli Satakunnassakin vielä yleisenä tapana, että n.s. herrastaloissakin työväki kävi saunassa miehet ja naiset yhdessä. Vallan pikku nallikkana olin kerran mukana tällaisessa kylvyssä ja silloin osui katseeni lihavaan, alastomaan punatukkaiseen piikatyttöön, joka kaikessa komeudessaan astui lavolta alas. Lausuinpas viattomassa ymmärtämättömyydessäni sopimattoman ja rivon huomautuksen. Silloin Tuomas vouti, joka jo oli kylpenyt, nousi pölkyltään, otti nallikkaa niskasta, kohotti korkealle, ravisteli ja sanoi ankarasti: "Kyllä minä sinulle – – – näytän!"

Vakava äänettömyys vallitsi pitkän tovin saunassa. Ei kukaan uskaltanut vetää suutansa hymyyn, vaikka kohtaus epäilemättä oli sellainen, että ainakin rengit olisivat hohottaneet suureen ääneen, jos kysymyksessä olisi ollut vähemmän arvovaltainen henkilö kuin Tuomas.

Minä luikin häpeissäni tieheni koko saunasta. Tunsin tehneeni sellaista, joka solvasi saunan puhtautta. Ja siitä alkaen heräsin pitämään kunniassa saunan ja alastomuuden pyhyyttä.

Kuten monet voimamiehet oli Tuomaskin kovasti hyväsydäminen. Koulumatkoilla saattoi hän meitä Hämeenlinnaan saakka, mistä rautatie alkoi. Ja kun hän loma-ajan tultua tuli meitä taas samalta asemalta noutamaan, niin pudisti hän päätään ja sanoi esimerkiksi:

"Kylläpä sen Akselin huulet on siellä koulussa sinisiksi menneet, ja posketkin on niin kuopalla."

Ja koko kotimatkan hän sääliään osoitti ja syötti meille lihapullia, joita äiti oli lähettänyt mahtavat eväsvakat täyteen.

Joskus suurina juhlapäivinä saattoi Tuomas ottaa pari ryyppyä liikaa. Hän tuli silloin niin herttaisen pehmeäksi, otti syliinsä, hyväili ja silitteli pörröistä tukkaa ja sanoi:

"Voi, voi, jos se Akseli kuolee, niin kyllä minä sille laitan kauniin hautapatsaan marmorista, ja niin sileän!" Lause syöpyi poikasen mieleen lähtemättömästi. Kauneimpana kuvana Tuomaan ajoilta säilyy mielessäni aina hänen paluuretkensä saunasta. Illallispöydässä istuen katselimme komeaa kahdeksan miehen jonoa, jotka punaisina kuin kravut, Tuomas etunenässä, rauhallisesti astelivat pirttiin. Kaksi pikku renkipoikaa lopetti jonon.

Kun selailen muistissani lapsuuteni aikaisia tapahtumia, näen siellä ylläkerrotunlaisten kauniiden muistojen ohella myös sellaisia, jotka jo varhain juurruttivat mieleen käsityksen elämän syvästä vakavuudesta.

Eräässä torpassamme asui leskivaimo, jonka pojan kanssa joskus jouduin yksiin. Hän oli tuommoinen, jota lapset keskenään sanovat pahaksi pojaksi.

Vaimo kuoli, ja oudon uteliaisuuden valtaamana menin torpalle. Pojan kanssa menimme sisälle pirttiin katsomaan hänen kuollutta äitiään. Tämä makasi vuoteessa sinervän kalpeana, suu ja silmät raollaan, harva tukka vanukkeisena ohimoilla ja laihat kädet ristiinliitettyinä rinnoilla.

Uteliaisuuden ja kammon tunteilla katselin ruumista. Silloin poika sanoi:

"Siinä se perkele nyt makaa."

Tyrmistyneenä käännyin katsomaan poikaan. Katsoin häneen pitkään ja muistan että hänen huulensa hieman värähtivät. Sitten juoksin kauhun valloissa kotiini.

Monet kerrat olen myöhemmin mietiskellyt, oliko tuo poika julkein konna mitä maa voi päällään kantaa, äitinsä muiston häpäisijä, vai johtuivatko nuo kauheat sanat halusta räikeällä tavalla peittää surua, joka ehkä muutoin olisi saattanut pulpahtaa itkuna näkyviin.

Joku piirtonen on jäänyt mieleeni suurilta nälkävuosiltakin 1867-1868. Muistan kuinka silloin kulki n.s. kimppuämmiä talosta taloon. Tällainen nainen hoiti kerjuumatkallaan tavallisesti kahtatoista eri perheistä turvattomaksi jäänyttä lasta. Muistan kuinka erään tällaisen matkueen lapset estelyistä piittaamatta työnsivät sormensa taikinasaaviin ja pistivät raa'an taikinan suuhunsa. Akka levitti kangaspuun istuimelle maksan palasia. Vieläkin voin kuulla korvissani lasten huudot: "Äiti anna maksaa, anna maksaa!"

Meidän taloon jäi kolme lasta. Tildaan, joka oli mustasilmäinen ja mustiin vaatteisiin puettu, minä rakastuin vahvasti – kolmivuotiaan tulisella lemmellä! Selvästi muistan kuinka istuimme hänen kanssaan punamullatun pirtin seinustalla ja leikimme leikkejämme, muistan miten hänen joltain herrasväeltä saama surupukunsa hohti vanhuuttaan vihertävälle auringonpaisteessa.

Kellarihalssi, joka oli väen puolella, mutta vastapäätä kartanorakennusta, oli meidän mieluisin tyyssijamme. Muistan vielä värilliset pullonkappaleet, joiden läpi tirkistelimme aurinkoa ja tätä maailmaa. Maan tuoksunkin muistan, se oli voimakkaasti keväinen.

Kaksi poikaakin jäi samasta matkueesta taloon: Priimanni – vaalea, sinisilmäinen, tyhmä – hänestä en juuri välittänyt, sekä Paisti – viistosilmäinen tyyppi, jolla oli erikoiset lahjat vallattomuuteen ja pahantekoon.

Tilda kasvoi nopeasti. Hänestä tuli ennen pitkää nuori neitonen. Kerran astuin väen pirttiin ja näin hänen seisovan siellä tervapytty vieressään ilkialastomana ja tervasuti kädessä. Ruumiistaan hän oli jo tervannut suurimman osan, vain toinen olkapäänsä ja kaunis pystyinen rintansa hohtivat vielä valkeina. Hän oli varttunut kauneushoitoa harrastavaksi nuoreksi naiseksi, – minä olin jäänyt pikku nallikaksi, jonka läsnäollessa hän ei huolinut edes alastomuuttaan peitellä.

Ei ole hyvä viipyä kauan lapsuuden herkissä muistoissa, ja niinpä nyt juttelen myöhemmällä iällä tekemistäni tuttavuuksista n.s. kansantyyppien kanssa.

Esittelyn arvoinen lienee Saaren Heikki Keuruulta, – hän on luultavasti jo kauan sitten kuollut.

Ukko oli saareensa rakentanut itselleen pienen saunan, jonka etelänpuoleisella seinustalla kasvoi vahvasti höystetyssä mullassa Heikin nurkantakuinen, ja sen lähettyvillä oli pienoinen naurismaa.

Yönsä ukko aina makasi saunan lauteilla. Alhaalla oli rahilla pieni käsikivimylly, jonka väänninpuu oli kuluessaan saanut jaloimman mahongin kiillon.

Ukko oli niin likainen, että paitakin oli pikimusta, ja naama ja muu ruumis tietysti sitämukaa.

Ei ukko puhunut luokseen tulijoille juuri mitään. Mutta kun hänelle tarjottiin ryyppy, niin jopas aukeni suun seuduille vino rako, ja siihen se herranvilja lorahti ja silmän valkuaiset muljahtivat.

Kun hänelle tämän jälkeen annettiin pari markkaa "tyttötarpeisiin", aukeni rako väljemmäksi, ja ennenpitkää se laajeni oikeaan leveään hymyyn.

Vuosikausia oli ukko asunut saaressaan. Kerrottiin että hänellä kerran oli ollut luonaan leipäsusikin. Tämä oli kuitenkin kyllästynyt oloonsa ja karannut. Mutta ukko oli juuri tätä peläten piilottanut veneensä. Ämmä otti sängyn purreksi ja meloskeli sillä mannermaalle.

Hassuksi mainittiin ukkoa, mutta tuskinpa hän sitä oli. Juttelua ei hänen kanssaan syntynyt, – mitäs sellaisista joutavista! Ajatteluhan se on viisaan miehen työtä, akat loruilkoot. Luulen että hän sisimmältään oli varsin syväkin luonne, joka toisissa oloissa ehkä olisi käyttänyt kaiken tarmonsa johonkin suureen tehtävään. – Kukapa sen tietää.

Mahdollisuudet voimakkaaseen tositoimintaan hänellä olivat joka tapauksessa suuremmat kuin monella tavallisella retkaleella, joka ei osaa muuta kuin matkia toisten eleitä ja puheita, koitua kommunistiksi ja siitä ajan tullen kukaties oikein häjyksi porvariksi.

Valtavan vaikutuksen teki minuun kertomus Mouhijärven erakon kuolemasta. Kuulin sen ensi käden lähteestä, ja se on suuressa määrin selventänyt minulle suomalaisen luonteen salaista, syvällä piilevää mahtia.

Mouhijärven erämaissa asusti aikoinaan vanha itsellisukko.

Metsien eläjä hän oli oikeaan vanhaan hyvään laatuun. Ja kunnon äijä hän oli ollut ikänsä kaiken.

Kun ukko oli tullut korkeaan ikään ja huomasi elämän tulevan yhä vaikeammaksi, päätti hän itse toimittaa itsensä pois päiviltä ja samalla pitää huolen vielä hautauksestaankin.

Poliisitutkinnossa kävi ilmi, että hän oli toiminut näin:

Oli kävellyt kauas metsään, kunnes oli tavannut korkeanlaisen aukean kalliokukkulan, jolla seisoi vain yksi ainoa honka. Hongan juurelle hän oli laittanut hyvin huolellisesti mallikelpoisen, makuusijan muotoisen rovion tasankatkotuista ja ristiinpinotuista kalikoista, joitten päälle hän sitten vielä oli asettanut risuja ja kuusenhavuja.

Ukko oli sytyttänyt rovion, paneutunut siihen makuulle ja laskenut pyssynsä ja laukkunsa vierelleen.

Ja siinä vanhan hongan juurella, komealla korkealla kalliolla nautitsi uros yksinäisyydessä kuoleman, siirtyi vapaaehtoisesti, mutta kuninkaallisen uljaasti nuoremman polven tieltä, aseet vierellänsä.

Kun tultiin paikalle, oli satanut paksulti syyslunta, joka kattoi puoleksipalaneen rovion ja sillä makaavan vanhan miehen ruumiin.

Konginkankaalla elin erään hupaisen tapauksen niihin aikoihin kun löysin Niemelän torpan.

Olin tuonut Jyväskylästä muutamia tuttaviani katsomaan Konginkankaan noitia. Kaupungista hankitulla moottoriveneellä ajoimme pitkin ihanaa Keitelettä Konginkankaan kirkonkylään, mistä saimme mukaamme tutun suutarin, joka oli kieleltään sivakka ja suuri humoristi. Ensin poikkesimme erääseen lahdenperukkaan, josta metsän takaa saimme pirtistään mukaamme Taavetti noidan, joka paraikaa oli syytteessä noituudesta.

Täten lisätyin voimin me jatkoimme matkaa vielä suuremman noidan luokse.

Mutta kun Taavetin tietoon annettiin, että oltiin menossa itse päätietäjän luokse, niin hän jyrkästi kieltäytyi tulemasta mukaan, ja oli laskettava maihin.

Tuuli oli yltynyt melkein myrskyksi, kun saavuimme perille. Aallot olivat sekoittaneet veden aivan sameaksi. Ankkuroimme jonkun matkan päähän rannasta ja kotvasen huudeltuamme meidät talon väki kävi noutamassa maihin.

Mentiin tupaan ja ruvettiin juttelemaan. Annettiin ukolle aika ryyppy suun avajaisiksi. Siitä näytti akka kiivastuvan pahanpäiväisesti. Luulimme akkaa raittiuskiihkoiseksi ja koetimme lepytellä häntä parilla aimo räätikällä. Ei apua, joten lopulta arkaillen tarjosimme akallekin ryypyn, mistä tämä silmänräpäyksessä leppyi ja huomautti, että hänellekin olisi pitänyt tarjota ryyppy heti tupaan tultua.

Me aloimme sitten selittää, että meidän oppaamme sairastaa kovaa hammassärkyä, – niin olimme sopineet asian suutarin kanssa, päästäksemme ukon temppuja näkemään. Kun oli siinä kotvasen istuttu, niin ukko sanoi:

"Mennäänpäs sitten pajaan."

Mentiin, ja suutari valitteli edelleen kovasti kipujaan. Ukko lohdutteli, että kyllä se siitä vielä asettuu, – "jahka minä nyt ensin haen tarpeita metsästä."

Näimme hänen mennä köpittävän läheiselle suolle. Sieltä palatessaan hänellä oli kädessään ontto haapainen lieriö. Sitten hän otti karkeita suoloja ja mitähän muuta lie ottanut ja pani ne lieriöön. Taskustaan hän vielä otti puisen tulpan ja sanoi taas täytyvänsä käydä ulkona. Me perässä urkkimaan, paitsi seurueeseemme kuulunut apteekkari ja suutari, jotka katsoivat hetken otolliseksi meidän oman noitakonstimme valmistamiseen. Me muut näimme että ukko meni nurkan taakse ja siellä teki lieriöön yleisesti tunnetun tekosen, jolla noitain tiedetään muitakin kipuja parannelleen. Näimme että äijän huulet samalla höpelsivät loihtulukuja.

Palattiin sisälle pajaan. Ukko oli jo hyvin vakava ja toimessaan. Hän pisti lieriön ahjoon ja alkoi sitä kuumentaa. Ja sitä mukaa kuin lieriö pihisi ja räiskyi, nousi ukon sisukin. En voinut muuta kuin ihailla äijää, joka miltei haltioissaan siinä ähelsi ja höpisi lukujansa ahjon ääressä. Hänen äänensä tuli innostuksesta aivan käheäksi. Lopulta hän otti lieriön ahjosta, avasi sen ja siitä nousi sanomattoman voimakas ja pistävä käry. Sitten hän otti lieriöstä suoloja kouraansa ja työnsi ne suutarin avonaiseen, odottavaan kitaan.

Vakavia oltiin kovin, ja ukko höpisi vieläkin jotain. Samassa suutari tietysti parani ja väänsi suunsa kaikkein katkerimpaan irvistykseen, jolloin me tietysti emme voineet olla nauramatta.

Sitten aloimme ukolle puhella, että kyllä sitä mekin osataan kovia taikoja. Pajakiuluun, jossa oli vettä, heitti apteekkari äkkiä aika möhkäleen mukanaan tuomaansa kaliumia. Se rupesi siinä heti vimmatusti kiertämään, sähisemään ja sauhua päästämään. Koko panos nousi kiulusta silmillemme, ja ukkoa, joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan oli mennyt aivan kiulun äärelle, se kaliumi sylki oikein pahasti silmille. Pelkäsimme, että leikki oli kääntynyt pahaksi, ja rupesimme ukkoa hoitamaan. Hänen silmänvalkuaisensa loisti aivan verillä. Äijä oli sähäyksestä huolimatta aivan haltioissaan meidän taiastamme ja vakuutti, ettei hänelle tullut mitään vahinkoa, – oli hän siksi suuri noita! Eikä siinä vahinkoa todella tullutkaan.

Hyvillä mielin mentiin pirttiin ja otettiin uudet ryypyt. Ja kun olimme emännällekin muistaneet antaa lähtöryypyn ja ukolle runsaasti korvanneet suutarin parantamisen, valmistauduimme lähtemään.

Sitä ennen ukko kuitenkin ennätti kehua esi-isiään, jotka olivat olleet vielä parempia tietäjiä kuin hän. Hänen isänsäkin oli semmoinen mies, että kun sitä kuoltuaan lähdettiin viemään kirkolle haudattavaksi, niin ei hevonen suostunut vetämään. Täytyi härkä valjastaa eteen. Kaamea oli matka ja suurella tuskalla päästiin lopulta hautausmaalle, "mutta silloin tuli jo koko pohjoinen taivas mustana kaarena perässä."

Kotimatkalla sitten, poikamaisia kun oltiin, ruvettiin ilveilemään suutarin hammassärkyä ja varsinkin hänen nauttimaansa lääkettä. Kuultuaan ukon tempuista suutari sydämistyi niin, että lopulta veti puukon esiin. Mutta humoristi kun oli, hillitsi hän pian luontonsa ja nauroi meidän kanssamme tapaukselle.

Kaiken taitavana tekoukkona oli minulla kerran palveluksessani Sehva Hukkanen, pieni mies, vilkkaat tummat silmät, harmaa tukka ja luonnostaan parrattomat kasvot.

Hän osasi kaikkea: oli seppä, kelloseppä, tinaaja ja timpermanni – ja suuri noita ja humoristi. Minulla hän etupäässä toimi muurarina ja kirvesmiehenä. Taitonsa hän kai oli perinyt isältään, joka oli ollut samanlainen tekomies ja noita. Messingistä Sehvan taatto teki pyssynsä ja oli myös ollut taitava pronssiluistinten valmistaja.

Sehva nukkui yönsä ateljeerini parvella pienellä patjalla mahtavan uunin kohdalla käppyrässä kuin koira, ja päivisin värkkäili minun hommissani, parannellen välitöikseen piikojen hammastaudit ja muut rikkeet.

Viinaa Sehva maisteli mielellään ja tuppautui humalassakin muuraamaan, mutta jälki tuli kovin huonoa. Kun tästä huomautin, tarjosi hän minulle vetoa puolta litraa viinaa ja korppukahveja vastaan, että hän täydessä humalassa osaa purkaa taskukellonsa sanomalehden päälle ja sitten samassa humalassa panee sen jälleen täyteen kuntoon. Masentaakseni hänen kerskailuhaluaan suostuin vetoon – ja hävisin. Kerran joulun alusviikkoina tuli luoksemme saksalainen urkujenrakentaja. Miehellä oli yllään ohut tummansininen sadetakki ja kädessä pahvinen kapsäkki, jossa olivat hänen työkalunsa: pääharja, rikkinäinen kampa, kumiset kalvosimet ja kaulus.

Kun muukalainen ja Sehva Hukkanen sitten yhdessä urkuja paikoilleen pannessaan "keskustelivat", niin oli se kylläkin kuulemisen arvoista. Kun urkumestari komensi "Wind machen", niin Sehva vastasi että "kyllä minä vinttaan", ja samaan tapaan sujui juttelu päiväkausia. Meille Sehva usein ylpeydensekaisella tyytyväisyydellä lausui ihmettelynsä "tuosta saksankielestä, jonka oppii niin helposti".

Tämä saksalainen oli aika poika kehumaan sekä itseään että kaikkea saksalaista. Kun hän nyt aina kerskaili, niin julkesin minä lopulta huomauttaa hänelle semmoisistakin seikoista, joita oli Suomessa, mutta ei Saksassa. Sanoinpa mitä hyvänsä, niin aina tuli vastaus, että samanlaista on Saksassa vaikka kuinka paljon. Kun kerran mainitsin noidista, oli vastaus heti valmiina: "Ach, das haben wir auch!"

Päätin että miestä on vähän masennettava. Kutsuin Sehvan paikalle ja käskin hänen näyttää urkumestarille, miten suomalainen noita työskentelee.

"No mitä minä teen sille?" kysyi Sehva.

"Näyttäkää kuinka lyötte sukallanne lehmän reisiluun poikki."

Hukkanen pani komppeensa kuntoon ja yks kaks yhdellä sivalluksella löi luun sukallaan poikki.

Saksalainen ällisteli.

"Haben Sie das auch?" kysyin minä.

Sitten kerroin hänelle, että Sehva kantaa paljain käsin tulikuumia kiviä. Puheeni vahvistukseksi Sehva kuumensi lapsenpään kokoisia kiviä aivan punaisiksi, otti ne sitten näppeihinsä ja pani ne höylänlastujen sekaan, jotka heti leimahtivat palamaan. Sitten hän ojensi kiven saksalaisen partaa kohti. Silloin vieras suuttui niin, että kävi aivan sanattomaksi, hyökkäsi ulos, eikä näyttäytynyt vähiin aikoihin.

Mutta liiallinen kerskailunhalu oli hänestä hävinnyt.

Tuli kuitenkin vielä hänen vuoronsa. Uruissa oli muuan ääni, joka ei millään kurin ottanut soidakseen puhtaasti ja kirkkaasti. Saksalainen rupesi Sehvan ihmetykseksi merkillisellä tavalla koluamaan ja kolkuttelemaan suuren huoneen seiniä, ikkunoita ja siellä olevia esineitä. Vihdoin hän pani kätensä eräälle ikkunaruudulle, ja kas silloin soi vastahakoinen ääni aivan puhtaana. Ruutu peitettiin vernissalla ja niin tuli kaikki kuntoon. Sehva vuorostaan ällisteli.

Eipä ollut juuri semmoista paikkaa, mihin Sehva ei olisi tiennyt neuvoa.

Jos oli laivalaituri laitettava, niin mikäpäs siinä, kyllä se saatiin syntymään: "kyllä tuska neuvon antaa". Kun 16 metriä pitkät seinäparrut olivat longistuneet, osasi hän ne vivuta taitavasti kuin opinkäynyt rakennusmestari. Vaistoillaan hän ymmärsi semmoiset asiat ja tehtävät, joihin muut tarvitsevat usein hyvinkin perusteellisia laskelmia.

Kerran sitten muuan läheinen sukulaiseni matkusti Amerikkaan, aikoen perustaa Brasiliaan plantaasin. Hän tiedusteli minulta mukaansa sopivaa ja taitavaa miestä. Minä silloin luovuin jokapäiväisestä työtoveristani ja kelpo noidastani ja runoilijastani (höylätessään hän vielä runoakin lasketti), ja niin läksi Sehva meren yli kaukaiseen länteen. Mutta mies, joka täällä kotimaassa eli varsin moitteettomasti, ei sopeutunut sikäläiseen ilmanalaan. Tropiikin rommi maistui hänelle niin hyvältä, että hän liian usein teki sunnuntain.

Siellä Sehva ukko sitten kuolikin.

Santa-Jannen tapasin ensi kerran kauniina alkukesän päivänä. Hän loikoi ojassa pikku humalassa, keltaiset kutrit häilyivät hiljaa ja silkinhieno parta vipajoi lämpöisessä tuulessa. Sinisten silmäin katse liiteli pitkin siniulapan pilviä. Hän soitti siinä viuluaan ja leivoset kajahuttivat hänen soittoonsa helisevän vastauksen ylhäältä pilvien rajoilta.

Noin sinikellojen lomitse nähtynä hän vaikutti kuin ilmestys Arkadiasta, keskellä todellista nykyaikaista elämää.

Rupesin häntä siinä puhuttamaan, ja pian meistä tulikin hyvät tuttavat. Alettiin yksissä metsiä samota ja soudella pitkin selkiä minulle työpajan paikkaa katsellen. Lahnoja syötiin, hauskoja juteltiin ja elettiin huolettomien vaeltajain päiviä.

Löytyihän se työpajan paikka lopulta, ja nyt piti Jannen näyttää minkälainen hän oli miehiään työssä ja taidossa. Hän tarjoutui tekemään harmaastakivestä kivijalan kellareineen päivineen 250 markan hinnasta. Paikalle vedetyistä kuuden ja seitsemän metrin pituisista kiviparruista kellari sitten tehtiinkin, mutta huono siitä tuli. Vesi ei sieltä pysynyt poissa ja rotat viihtyivät hyvin sen kosteudessa. Rakennustyön aikana huomasin, että Jannella oli erinomainen kyky aina asettautua sellaiseen paikkaan, missä työ oli helpompaa kuin muualla, ja senpävuoksi häntä silloin usein käytin mallina. Hänen erikoisuuttaan kuvaa sekin, että hän kesähelteelläkään ei luopunut paksuista tallukoistaan, joita hän kehui maailman parhaiksi jalkineiksi. Astua löntysti kuin laiskiainen. Kun ei hän liikoja asettanut vahvaa ruumistaan vaivoille alttiiksi, oli hän pysynyt merkillisen terveenä, ei ollut koskaan sairastanut eikä uskonut kipuja olevan olemassakaan.

Ensi tapaamisessa saamani aurinkoisen runollinen kuva tästä miehestä himmeni himmenemistään, mitä pitemmälle minun täytyi nähdä häntä.

Kerran hän sitten alkoi puhua eräästä myllystä, joka aina paloi ja omistaja sai siitä joka kerta niin paljon rahoja, että saattoi aina rakentaa paremman myllyn entisen sijalle.

En ymmärtänyt tätä puhetta. Lopulta hän sanoi, että eikös tässäkin sopisi vähän niinkuin tienata samalla tavalla.

Nyt ymmärsin, mutta sain selville, ettei Jannen ajatusjuoksu kulkenut ollenkaan rikollisia teitä. Hän käsitti, että palovakuutus otetaan sitä varten, että talo saadaan polttaa ja yhtiö sitten antaa hyvät rahat uuden rakentamiseen.

Siitälähtien ei keskustelu Jannen kanssa enää tuntunut hauskalta. Kerta kerralta hän yhä enemmän paljasti tarmonsa suuntautuvan pyrkimykseen päästä elämään vähillä vaivoilla.

Elämän mukavuuksia tulikin sittemmin hänen osakseen kunnallisen köyhänavun muodossa.

Niinä aikoina, jolloin asetuin asumaan Pohjois-Hämeeseen, oli seudulla vielä mahtavia entisajan metsiä, joista sai rakennuspuuta parhainta mitä ajatella saattoi. Metsänhoitajat eivät ehkä usko sanojani, mutta olen laskenut eräässäkin hongassa yhdeksänsataa vuosilustoa.

Suuret olivat metsät, ja huonosti saattoi käydä sille, joka eksyi niissä. Liikuttavaa on muistella 90-vuotista Niittysen torpan ruotimummoa, jonka silmät olivat aivan pehmenneet ja vuotivat alinomaa vettä ja märkää.

Nämä vuotavat silmät sanoi mummo saaneensa itkusta silloin kun kadotti lapsensa. Hänen pieni poikansa oli eksynyt metsään. Koko kylän väki oli ollut hakemassa, mutta poikasta ei löydetty mistään. Vasta seuraavana kesänä vaimo itse metsässä suruissaan harhaillessaan löysi lapsensa valjenneen luurangon erään suuren kuusen juurelta.

Tappura-Leena oli pienen käpsäkkä, mutta lihavan pullea, punaruskoposkinen keski-iän vaimoihminen. Silmät pälyilivät ympärilleen hyvin maallisenintohimoisesti, vaikka Leena olikin samalla hyvin jumalinen.

Hän lauloi virsiä ja kutoi ja oli kaikin puolin ahkera. Uskon asioista me useimmiten juttelimme keskenämme, ja mikä lie eukon jumalisuudessa ollut sellaista, joka sai minut aina laskettelemaan kaikkein leveintä puuta-heinää ja ilakoimaan hänen kustannuksellaan.

Värillisistä ikkunauutimista hän kehoitti meitä luopumaan, koska ne olivat synnillisiä ja sotivat Jumalan tahtoa vastaan. Mutta itse hän otti luokseen sokean ukon, vaikka papit selittivät sellaisen pirttisuden pitämistä varsin synnilliseksi. Hän hoiti ukkoa parhaansa mukaan, asettelipa synkän metsän läpi kulkevan polunkin viereen kiviä, joita ukko voi kulkiessaan kepillään kolkutella, pysyäkseen tiellä.

Leena kaupitteli kutomamatkoillaan virsikirjoja ja muita hengellisiä herkkujulkaisuja. Niiden sisältöä hän kimakalla äänellään kertaili niin että hongikot kajahtelivat ja värinä kävi pitkin iltatyynten vetten pintoja.

Näitä virsikirjoja ja muita kirjavarastojaan Leena säilytti aitassa omassa ruumisarkussaan. Kerran pyysin saada nähdä tätä varastokonttoria, mutta Leena ei suostunut siihen.

Vuosien kuluttua tapasin hänet pellolla perunoita nostamassa. Minut nähtyään hän tuli luokse, sovitti vatsansa aidanrakoon ja alkoi pauhata, että:

"Kuinka se herra on häväissyt minua sillä kuvalla! Ja minua hullua kun annoin maalata itseni. Ruustinnakin kertoi, että kaikki ovat sen nähneet."

"No mikä siinä sitten oli häpäisemistä?" kysyin.

"Ka sepä, kun siihen oli kirjoitettu että jumalinen akka."

"Eikös se ollut sitten oikein?"

"Niin, mutta ei sellaista saa painaa."

Siinä ei hyödyttänyt ruveta pitempiin väittelyihin. Läksin hyräillen jatkamaan matkaani. "Jumalinen akka" vetäsi vatsansa aidanraosta, otti kalikan kouraansa ja alkoi äkäisin ottein kaivaa perunoita.

Kaukaisina takavuosina teimme kerran Louis Sparren kanssa pitemmän kalastus- ja aiheensaalistusretken Keuruun vesille. Oppaanamme oli muuan Heikki-isäntä, jolla tuntui olevan jumalaisten kalamieslahjojen ohella verissään oikea isiltä peritty pyynti-into. Eipä ollut mikään ihme, että kun selkiä soudellessamme olimme aikamme tarinoineet tuulastamisen taiteesta, niin jopas lankesimme sanoista tekoon. Tiesin että tuulastaminen oli kiellettyä, mutta sitä täytyi nyt saada kokea. Jo pikkupoikana oli mielikuvitustani askarruttanut taulu, jossa kuvattiin tuulastusta.

Yöt olivat pimeät ja kalaa saimme runsaasti. Tuulastuksessa Heikin eräkyvyt vasta oikein esiintyivät loistossaan. Vieläkin sykähtää sydämeni, kun muistelen että olen saanut läheltä ihailla miestä, jonka koko olennosta huokui sitä, mikä on meidän parastamme; hänessä oli niin paljon metsästysatavismia, ettei hän yrittänytkään peräytyä tästä mieltäkiihoittavasta urheilusta.

Muistan kuinka uljaana hän seisoi roihun valossa veneen keulassa ja iski atraimella veteen, kaiken aikaa puhua höpisten: "Tuossapa taas on" – isku – "säynävän poika". Ja samassa päristeli kala atraimessa, ja niin jatkui edelleen. Mutta kun oli kysymyksessä joku suurempi kala, joita niitäkin tuli runsaasti, niin silloin hän ei puhunut yhtään mitään, kohdisti kaiken huomion työhönsä.

Tervaksista oli hän laatinut oivat tuulastussoihdut.

Sydäntäni aina viilsi kun Heikki rupesi silmäilemään puitten latvoja, sillä tiesin, että silloin oli uhrina kelohonka, josta saatiin tervaskanto. Mutta tiesin että silloin oli kaatuva kaunis muisto menneistä ajoista, ja siksipä ohjasin hänet aina pienimpiin räkämäntyihin.

Eräänä iltana piti minun koettaa onneani kalan iskijänä. Seisoin kokassa ja näin aikamoisen kalan pohjamudassa. Se sai minut niin intoihini, että polveni alkoivat täristä, ja koko vene tutisi. Odotin oikeata henkeä ja sitten iskin, ja sitten – tuli ympärilleni äkillinen pimeys ja suuri märkyys. Ensiksi ajattelin ainoastaan omaa häpeätäni ja toisten vaaraa, mutta suureksi lohdutuksekseni kuulin melkein heti läheltäni voimakkaita manauksia sekä selvällä että ruotsiin murtavalla suomenkielellä, ja silloin ajattelin, että vielä on miehiä elossa, ei hätä olekaan ehkä aivan tämän näköinen. Rannalle siitä sitten veneinemme pulikoitiin ja vaatteemme nuotiolla kuivattiin ja kauniilta näytti maailma taas.

Sitten tuli kolkkoja ilmoja, pitkiä tuulen ja sateiden aikoja. Saimme paljon pysytellä saarilla, mutta emmepä me nuoret miehet paljoa ilmoja surkeilleet, hauskoja ja karkaisevia olivat kolkot säät. Eräänä tällaisena harmaana ja tuulisena päivänä istuessamme saarellamme – se oli kai sunnuntai – näimme kaukana joukon kirkkoveneitä soutavan. Sparre ja minä merkitsimme pyssyjemme tukkiin niiden symbooliset kuvat. Mutta äkkiä alkoi yksi veneistä lähestyä saartamme. Heikki sanoi, että "jokohan tuli papille – – hätä." Saaren nimessä oli sekä pappia että jotakin mitä ei juuri näe painettuna muuta kuin maanmittarien virallisissa kartoissa. Istuimme ja odottelimme, ja tosiaan nousi pappi veneestä ja astui maihin. Hänen jälkeensä tuli mies ja lopuksi nainen kapalolapsi sylissään. He tulivat kaikki meitä tervehtimään, mutta katsoivat meitä pitkään, – mehän olimme asultamme kuin metsärosvoja. Sitten asettuivat kaikki pyöröpiiriin. Pappi astui keskelle ja siihen viereen vaimo lapsineen ja miehineen. Mies oli leikannut papille tuohesta lipin ja täyttänyt sen vedellä. Pappi aukaisi virsikirjansa ja alotti kastetoimituksen. Tuulen vuoksi emme kaikkea kuulleet oikein selvästi, mutta itse nimittämisen kuulimme selvästi: "Minä kastan sinut Urho Abner – — –" ja vesi lirisi pitkin pienen täyttä kurkkua huutavan pojan paljasta kalloa. Laihan virrenvärssyn tultua laulettua oli toimitus päättynyt. Siinä oli ollut paljon yksinkertaista kauneutta ja usein haastelimme siitä myöhemmin. Kastelipistä sain aiheen erääseen vignettiin ja Kalevala-aiheiseen tauluun.

Kukapa tietää, vaikka tämä Urho Abner jo makaisi todellisena urhona jonkun vapaudenpatsaan alla.

KANSAMME LUONNEKUVASTA.

Suomalaisen kaunokirjallisuutemme kansanelämänkuvaukset – niin täyspainoisia mestariteoksia kuin niiden joukossa onkin – eivät Kiven tuotantoa lukuunottamatta ole tavanneet minun sielussani niin altista ja herkkää kaikupohjaa kuin olisin suonut. Luulen tähän olevan syynä osaltaan sen, että Suomen kansasta saamani "kirjallinen käsitys" jos niin saan sanoa – jo aikaisin pohjautui kansanrunouteemme. Kansanrunous, nimenomaan Kalevala, opasti mielikuvitustani luomaan käsitykseni kansan olemuksesta runon arkaististen hahmojen mukaan. Ja todellisesta elämästä olenkin tavannut runsaasti todisteita siitä, että parhain kansankuvaajamme on vanha kansanrunoutemme.

Kansanrunous lienee myös vaikuttanut ratkaisevasti pyrkimykseeni etsiä sekä luonnosta että kansasta niitä kauneudenmuotoja, jotka lähinnä kuvastelisivat terveenä säilynyttä alkuperäisyyttä ja alkuvoimaisuutta.

Etsin koskematonta maata, korven kansaa, joka teki metsänuotionsa ja saunansa mihin mieltyi, löi keihäänsä maahan oven suulle ja sanoi:

– Tässä jatketaan elämää, vaimo ja lapset! – Se oli täysarvoinen kehitysaskel, siinä ei tullut kysymykseen mitään "muttaa" eikä "toiselta puolen katsoen", siinä esiintyi todellinen verevä elämä ja luja elämäntahto. Tämän ihanteen tavoittelu ei kuitenkaan ole estänyt minua ottamasta huomioon sellaistakin, mikä kansassa on heikkoa ja sairasta ja joskus paljastaa sen luonteessa synkkiä kuiluja.

Mutta se lienee hyvin suuressa määrin vaikuttanut siihen, että niin monista kirjallisuutemme kansankuvauksista lemahtaa vastaani ikäänkuin tympeätä separaattorinkatkua ja että useain kirjailijain tyylissä olen näkevinäni senlaatuisen muukalaisperäisen paatoksen poreilua, jollaista meillä taannoisina kehitysvuosina määrätyllä asteella olevien yksilöiden ja ryhmien esiintymistavassa synnyttivät kaikki nuo "aatteet" ja "valistus" y.m., joita he kaikkialla maiskuttelivat kielellään, – kunnes ankarat kokemukset ovat opettaneet kyntämään syvemmälti.

Kirjallisuutemme pariin jouduin verrattain myöhään.

Varhaisimmilta lapsuusvuosiltani muistan kuinka kerran tuli kotiimme pitkämatkalainen ukko virsujalka, konttiselkä. Tuli ulkoetehiseen, joka oli täynnään äitini kasvattamia kukkivia liljoja. Siinä ukko pysähtyi oven pieleen ja alkoi lukea laulujaan. Vähin erin ääni kohosi, siihen tuli mahtia, joka merkillisesti sykähdytti lapsen mieltä, ja lopuksi ukolla pää tutisi, leuat järisi ja jalka polki innokkaasti tahtia. Nämä olivat ymmärtääkseni eepillisiä runojamme.

Kumma ettei Kalevala silloin joutunut käsiini, vaikka kotonani seurattiin innokkaasti kansanrunous- ja muita kirjallisuusharrastuksia.

Entä Kivi? – Häneen tutustuin vasta 26-vuotiaana. Hän oli minulle jumalallisen suuri ilmestys. Oma maailmani tulvaili hänen teoksistaan vastaani. Hänen merkeissään olin elänyt siihenastisen elämäni, etsinyt luonnosta ja kansasta samaa kuin hänkin, ja nyt hän antoi minulle kaiken uudestaan runoutensa väkevässä kirkastuksessa, syventäen sisäismaailmaani ja avaten uusia polkuja etsinnälleni.

Vaikka Kiven runoudessa ilmenee verrattain vähän suoranaista, välitöntä Kalevalan vaikutusta, kävi minuun nähden niin, että hänen luonnon- ja kansankuvauksensa tulivat ikäänkuin välittäjikseni syventyessäni kalevalaiseen runomaailmaan, ja samoin etsiessäni oman kansani todellista kuvaa.

Tämä etsintä, jota on kestänyt vuosikymmeniä ja jonka tulokset vasta viime aikoina ovat alkaneet lopullisiin hahmoihinsa kirkastua, oli aika ajoin vaikeaa työtä. Etsittävä itse kasasi eteeni vaikeuksia. Ei ollut pari kolmekymmentä vuotta takaperin "herrassyntyisen" suomalaisen taidemaalarin niinkään helppoa päästä todelliseen avonaiseen kosketukseen rahvaan kanssa. En ole kansan keskuudessa juuri milloinkaan tavannut harrastusteni ymmärtäjiä. Ylipäänsä olin hullun kirjoissa missä vain maaseudulla jonkun aikaa oleskelin ja työskentelin, vaikkakin aina tulin heidän ystäväkseen. Kukapa järkevä ihminen viitsi töhertää kuvia eläimistä, metsästä ja järvestä! Ja vielä ihmisistäkin saattoi valita ihan kerjäläisiä kuvattavikseen...

(Kaikki muuttuu. Nykyään jo talonpoikaistaloissakin näkee seinillä uuden ranskalaisen – Ranskassa voitetun, meillä valtaa pitävän – koulun tuotteita ja kuulee omistajan ylpeilevän sillä, että eipäs naapurit arvanneetkaan mitä siinä taulussa on kuvattuna.)

Minun luonani kävi vain ikiliikkujan keksijöitä ja uskonnollisia haaveilijoita. Ne tulivat luokseni haastelemaan sydämensä kyllyydestä. Mutta tuli myös lopulta, vapaussodan koitteessa, vakavia isäntiä poikineen neuvottelemaan kivääriin tarttumisesta silloin kun kaikki horjui. Ja siitä luottamuksesta tunnen aina syvää kiitollisuutta.

Kansantyyppejä käsittelevässä jutelmasarjassani olen esittänyt joitakin yksityispiirteitä luonteista, joiden kanssa olen joutunut enempiin tekemisiin; niinikään vilahtaa näitä lapsuudenmuistoissani. Tällä kertaa haluaisin lyhyesti jutella asian yleisistä piirteistä. Kerron pari esimerkkiä.

Olin olojamme kehuen saanut Ranskassa tapaamani kreivi Sparren yllytetyksi tulemaan Suomeen. Hän, joka väsähtäneessä Euroopassa oli nuoren maailman-miehen tavoin "kaikkeen kyllästynyt" – lukuunottamatta gaelien maata ja heidän vanhaa kieltään – innostui täällä niin, että kyyneleet silmissä seisoi suomalaisten korvenukkojemme edessä ja lujimmalla sisulla mitä olen maalarissa nähnyt taisteli ammatin vastuksia vastaan. Ja siihen mitä tämä ylimyssukuinen ruotsalainen mies näki sydänmaittemme asujamissa, hän niin ihastui, että opiskeli suomenkieltä ja käytti sitä ennenpitkää niin, että tuli kaikkialla toimeen.

Vieras näki, ehkä paremmin kuin me voimmekaan nähdä, mikä lujuus ja kunto kuvasteli kansamme kasvoilta ja eleistä.

Tapasin belgialaissyntyisen maalarin Finchin niinä aikoina kuin hän juuri oli asettunut Suomeen savenvalajaksi. Hän kertoi katselevansa ihaillen jokaisen vastaantulijan kasvoja ja sanoi näkevänsä niissä sellaista muotojen alkuperäistä rakenteellista lujuutta, jommoista hän ei ollut missään muualla Euroopassa tavannut eikä tiennyt olevan olemassakaan. Ja tämä tapahtui Porvoossa, kuivalla oksalla, – mitä sitten tuoreella.

Näitä ominaisuuksia olen vaistomaisesti koettanut esiintuoda ihmiskuvissani; ne ovat minulle olleet tämän kansan kasvoissa kauneinta. Mutta moitetta olen tästä saanut osakseni melkein näihin päiviin saakka. Enkä tästäkään malta olla kertomatta pikku esimerkkiä.

Muistan kuinka vanha tohtori Ilmoni erään kansalaisjuhlan nachspielissä Lauri Kivekkään aikoina suuresti kuohuen otti käsitelläkseen kysymyksen, miksi minä aina kuvaan suomalaiset Kalevalan sankarit ja muut niin hirvittävän rumiksi. Jos muuttaisin suuntaa, sanoi hän, niin kyllä minulle siitä hyvää koituisi. Silloin Suomen kansa kantaisi minua käsillään, hän sanoi.

Nykyään ovat minun "hirviöni" jo luultavasti liian sileitä. Yleisömme ei ole säikähtänyt sitä, että uusi ranskalainen koulu tänne importeerattuna ja bolshevismin värittämänä on alkanut palvoa todellista rumuutta, luoden mielenkiintoisia dokumentteja niistä tyypeistä ja siitä psyykestä, mitkä saivat aikaan sen vieläkin uskomattomalta tuntuvan tosiasian, että oman maan mies nousi kalpa kädessä hävittämään maataan sen perivihollisen avulla.

Pari vuosikymmentä takaperin löysi harvoin koko ruumiiltaan täyskauniita suomalaistyyppejä, mutta nyt, kun suurten nälkävuosien seuraukset ovat lakanneet näkymästä ja melkein koko kansan ulkonäkö on muuttunut, on, varsinkin urheilun päästyä vauhtiinsa, käynyt ilmi, että kansamme vielä tulee saavuttamaan ruumiillisen kauneuden voittoseppeleen. Tulee muistaa, ettei pelkästään nälkä ole aiheuttanut tähänastista ruumiillista alinäköämme, vaan myös satojen vuosien aikana koetut kauhut ja suunnattomat vaikeudet.

Tulee varmasti aika, jolloin kuvaamme sitä jalostettua rotua, minkä urheilumme rakentaa Suomen kansan ihannekuvaksi.

Pohjolan Märkähatun jälkeläisiä, rehellisesti sanoen roistoja, on kansamme keskuudessa tätä nykyä kyllä valitettavan paljon. Minun nuoruuteni aikoina ne olivat sellaisena vähemmistönä, että niistä tuskin kuultiin, eikä niitä nähty muualla kuin vankiloissa, jotka nekin olivat harvaanasuttuja. Milloin märkähattuisuus yritti kylissä tahi korvessa kohottaa päätänsä, niin kyllä aina löytyi väkevä mies, joka lujalla otteella kyyditsi rautoja ansaitsevan määrän päähän.

Tässä kohden on kuitenkin nykyään enemmän toiveita parantumisesta kuin ennen vapaussotaamme. Päivän-politiikkaamme olen seurannut miltei enemmän katsomalla kansan kasvoja kuin lukemalla sanomalehtiä. Takavuosina nousi mielessäni, katsellessani roistouden säännöllistä lisääntymistä, yhä karttuva inho ja suru. Ne saavuttivat huippunsa kansannousuvuoden helmikuussa. Surin sitä, että se minkä ennen olin huomannut esiintyvän täällä harvinaisena poikkeuksena, alkoi muuttua säännöksi. Kansan kuva alkoi himmetä sielussani, märkähatut kummittelivat unissani tämän maan tuhoojina, – kun aavistamattomaksi ilokseni sain oman kansani takaisin entistään kauniimpana ja uljaampana ensin lapualaisten ja härmäläisten joukoissa ja sitten koko valkoisella rintamalla. Se oli elämäni suurinta aikaa.

Vapaussodassa näin kansani kasvot niiden korkeimmassa kauneudessa. Pahimpienkin pohjamutien myllertäessä olin kyllä jaksanut uskoa kansani kuntoon ja sen suureen tulevaisuuteen, mutta vasta tällöin se lujeni raudankovaksi vakaumukseksi.

Meidän kansamme nousee vielä mahtikansaksi, jossa hämäläis-pohjalainen miehekkyys ja juurevuus ovat yhtyneet karjalais-savolaiseen runollisuuteen ja uljuuteen. Ja tämän tapahduttua Suomen kansa on palannut omaan itseensä, se nojaa silloin kalevalaisiin juuriinsa ja se kehittää silloin keskuudestaan ylimystön sanan suuressa merkityksessä. Ja tämä ylimystö, kansan jalot valitut ja uskotut, tulee johtamaan kehitystä sinne, mihin kauneimmat aavistuksemme nyt viittaavat. Se tulee nostamaan Suomen kansan sille tasolle, jolta se voi vielä itse Eurooppaakin tuoreella verellään elähdyttää.

Ja silloin on myös kuvaamataiteillamme, kirjallisuudellamme ja säveltaiteellamme, tieteellämme ja koko henkisellä viljelyksellämme suuri satoaikansa.

Kunpa saisi kuolla tässä vakaumuksessa.

KAUKO-KAIPUU.

Koulussa saimme ulkomuistista piirtää karttoja, osoittaaksemme että mieliimme oli opetuksesta jäänyt jonkinmoinen kuva eri maista. Kömpelöitä näistä piirroksista ensimmältä tuli jokaisen kädestä, mutta vähitellen saavutettiin tässä sen verran taitoa että muutkin kuin voitonvarma tekijä saattoivat arvata mitä maanosaa kukin kuva oli esittävinään. Kuuluin siihen aikaan niihin onnellisiin, jotka saivat nauttia alkeellisen maantieteen opetusta opettajalta, joka vastavihittynä riemumaisterinakin saa kantaa korunimeä "Valkoinen terrori". Yleisen kiukkunsa mausteeksi hän halveksi minua joka suhteessa, mutta antoi karttapiirustuksilleni jonkinmoista tunnustusta.

Maantieteellisiä karttoja olen aina pitänyt kauneina, vaikka nämä nykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat menettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan. Ihmisen mieli- tai muistikuvitus ei kykene jäljittelemään kyllin luontevasti sitä maanpinnan muotojen figuraalisuutta, jota kartoissa ihailemme. Kartoissa keksii pian virheen tai väärennyksen; sen huomaa kun katselee vanhoja karttoja, joiden piirtäjäin täytyi usein mielikuvituksensa avulla korvata se mikä tiedoissa puuttui, ja siitä syntyi aina avuton kömpelyys, hauskasta lystikkäisyydestä huolimatta.

Samoin kuin voi mielikuvituksensa eli muistinsa avulla piirtää esim. puun ja saada sen kaavamaisen siron ja melko luontevankin näköiseksi, samoin voi myös muististaan piirtää kartan. Mutta kumpaisessakin tapauksessa on saavutus aivan näennäinen: niistä puuttuvat luonnon moninaiset odottamattomat, iankaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut ja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön johdonmukaisuus.

Karttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin taideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se siivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin, näkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä tietää tai luulee niissä olevan.

Venezian Dogi-palatsissa, kun ensi kerran siellä kävin, sain voimakkaasti kokea tätä. Kuljeskelin noissa palatsin kuuluisissa loistosaleissa, jotka kuvastavat imperialistisen tasavallan silloista mahtavuutta. Astuin huoneeseen, jossa seinämaalauksina on koristeellisia jättiläiskarttoja Venezian entisistä siirtomaista. Väreiltään ne ovat hillittyjä: harmaata, punaista, sinistä. Ja täällä vasta aloin ymmärtää mitä loistosalien komeuteen sisältyi, vasta täällä elävöittyi Venezian historia.

Kotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla. Silloin en katsele karttoja nauttiakseni niiden kuviokauneuksista, vaan tyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on milläkin paikkakunnalla – tahi maanosassa, johon mielenkiintoni kulloinkin kohdistuu.

Silloin olen täynnä oikeata "reppusällin" retkeilyintoa.

Ja tämä halu näyttää olevan toisina vuodenaikoina suurempi kuin toisina. Niinpä se herää erittäin voimakkaana Suomen parhaimpina kesäpäivinä, silloin kun kesä on saapunut huippukohtaansa ikävine täysviheriöineen ja juhannus on siirtynyt muistojen joukkoon – niin sanoakseni mätäkuussa. Silloin alkaa kaukokaipuu nävertää mieltäni. Pengon kartat eteeni, tutkin kaukaisten seutujen korkeussuhteet, kasvullisuuden, eläinkunnan, lämpömäärät, isobaarit ja isotermit, merivirrat y.m.

Ja niin sitten matkustelen mielikuvituksessani halki valtamerien, nousen mannermailla korkeille vuorille, kiidän ratsuni selässä pitkin suunnattomia tasankoja, – joet meloilen, kosket laskea viiletän, ihmeestä ihmeeseen kuljen.

Mitä enemmän matkustan, sitä rauhattomammaksi tulen. Nyt lasken, voisinko rovoillani päästä aina tuonne saakka, sillä kaikki mitä olen nähnyt jää arvottomaksi, jollen pääse vielä tuonne – ja tuonne...

En kuitenkaan menisi minne tahansa. Kun olen siinä tuntikausia istunut karttojen ääressä, niin enpä loppujen lopuksi voisi osoittaa montakaan paikkaa, johon haluaisin majoittua. Sellaisia kyllä on, mutta jääkööt mainitsematta.

Ja sitten tulee etenkehtainen väsymys. Paras kun heittäytyy pitkälleen kalliolle rantarovion ääreen ja rupeaa onkimaan ahvenia. Miettii siinä ja surkeilee – – kuinka ovatkin synkän värisiä muutamien sisäjärviemme vedet, – niin ovat kuin ruskeata mustetta.

Aurinko kimmeltää, pienet laineet lekuttavat rantasomereen, – kas, siinähän syntyykin ihania värisointuja!

Nyt aurinko peittyy komeitten pilvitornien taakse – jo iltenee ja alkaa hämärtää, rovio hiiltyy, laulurastas aloittaa haastelevaisen visertelynsä männyn latvassa. Alakuloinen suomalainen ikävämieli ottaa valtoihinsa.

Valvoo ja valvoo. Sääski inisee lähempänä ja lähempänä korvaa. Istuisi nyt siihen poskelle, että saisi oikein läimäyttää! – Ajatus kulkee minne haluaa, kertailee vanhoja joutavia juttuja. Ja kun siinä on kyllikseen kylkeä käännellyt, niin jopas alkaa tulvehtia aamuvaloa pohjois-koillisesta. Nukkuu miten nukkuu loppuyön, ja kun aamulla herää, niin kyllästyneen raukeana katselee tuttuja paikkoja, joita on katsellut jo kymmeniä vuosia...

Kunpa tuolta kaukaa kohoaisi edes puolen tuhannen metrin korkuinen vuorenhuippu, ja sen takaa alkaisi sitten aavikko, auringonpaisteen elämää täysi!

Kunpa olisikin jossakin tämän yksitoikkoisuuden ja loivaviivaisuuden katkaiseva uljas vuori, semmoinen, jota jo vuoreksi voisi sanoa, – yksi ainoa vain! Tulivuoreksi sitä ei uskaltaisi toivoakaan, se olisi liian suurenmoista, mutta kunpahan olisi sellainenkaan, että opettaisi tätä kansaa useammin nostamaan katseensa ylöspäin, pois ainaisen arjen mataluudesta. Yksi ainoa vuori jo antaisi kansan luonteelle tarpeellisen sysäyksen. Loppuaan veisaavia koskia meillä on, Imatra, mutta se ei vielä riitä. Me tarvitsisimme laajempia maisemia. Meidän piste- ja ranka-aitamme reunaavat näköaloja kaikkialla; nämä aidat ovat kuin meidän taivaanrantamme pienoiskuvia. Niin on taivaanrantammekin piikikäs ja särmikäs ja liian likellä.

No, onhan meillä laajojakin näköaloja, katsokaamme vain Pohjanmaan ja Satakunnan lakeuksia. Kyllä siellä jo ajatus pääsee lentämään yli kotinurkkien. Siellä on tilaa kaukokatselulle.

Niin, siellä on sille todella tilaa, – sieltä on siirtolaisuus suurin.

Mikähän poltto se onkaan, joka vie poikiamme tuhansittain valtameren taakse? Onkohan se vain tieto, että vapaassa Lännessä on – tahi ainakin on ollut – rivakalle, sitkeälle suomalaiselle parempia ansiomahdollisuuksia kuin monien muitten maitten siirtolaisille? En usko sitä.

Ajattelen kansanrunomme Kaukomieltä, Lemminkäistä. Kyllä se poika, jos kukaan, osasi nauttien elää elämänsä, olipa missä tahansa. Kyllä rehvasteli ja eleli Saaren piikojen pioissa. Leveästi, joskin hieman typerästi naureskellen kulki kolttosesta kolttoseen, ei sureskellut piilopirtissäkään, sorjana souteli sotaretkillä ja tappeli pohjolan pakkasissa. Riehakas oli poika, mutta eipä tainnut kenellekään ilmaista sielunsa suurta kaipuuta, polttavaa kaukomielisyyttä, joka juuri vaati vastapainokseen ylenpalttista remuamista. Syvästi ymmärtäen hänen sisimmän luonteensa kansanruno nimittää häntä Kaukomieleksi, – mutta toiselta puolen se kohtelee häntä melkoisen yliolkaisesti, melkein kuin jotakin ilveily-Mattia, – ja kuinkapa voisi vakava suomalainen kansanruno muuten menetelläkään. Mutta tuntuu kuin ei kansa olisi ennenvanhaan ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtäisi, että Väinämöisen vakaalla viisaudella ja Ilmarisen suurella, mutta jokapäiväiseen ja hieman yksinkertaiseen mielenlaatuun liittyvällä taituruudella ei olisi päästy pitkälle, eikä vastakaan päästäisi, jollei kolmanneksi liittyisi veitikka verevä, itse kaunis Kaukomieli.

Mitäpä sanoisivat uljaat vapaussoturimme, Suomen, Viron, Aunuksen, Vienan, Inkerin ja Muurmannin kävijämme, vanhan kaukomieli-soturihenkemme perijät?

Kun Lemminkäinen on vähän aikaa elellyt äitinsä luona taisteluista leväten, niin jopas alkavat kotinurkat hajahtaa liian tutuilta. Lähtee siitä valkamalle. Sauna kyllä tuossa polun vieressä lämpiää, ja teloilla piika hänen saksan-palttinaisia kaatioitaan huuhtoo ja poukuttaa, – viihdykäs ja soma näky kylläkin, mutta sankaria se kyllästyttää. Eikä häntä lohduta sekään hivelevä tunne, kun antaa siinä piennarta laskeutuessaan täyteläisten rukiintähkien sujahtaa sormiensa lomitse. – Hän astelee rakkaitten veneittensä suojille.

Siellä sotavenonen hietikolle vedettynä viruu, kupeelleen kellistyneenä, ja ilta-auringon keltaista valoa pelehtii rävelautojen rei'istä, – tervojen puutteessa kaikki. Koettelee sotapurren kokkapuuta puukollaan, – eikös olekin jo tuossa lahon vikoa!

Katselee pitkin järven pintaa. Huomaa kaiken niin ylen tutuksi ja jokapäiväiseksi, turhanaikaiseksi.

Ei riitä hänelle varmuus siitä, että emon mökissä on petuton leipä varattuna talven yli, ja etäisten naapurien aitoissa kylliksi kassapäitä.

Tuskinpa lieto poika itse ymmärtää vaivaansa, – mutta minä luulen että se on sama, mikä on soturipoikiamme, Suur-Suomen ihanteen pilvissä väikkyessä, koonnut heimolaistemme lipuille viime vuosina, – ja luulen että se myös on sama, mikä vie tuhansittain poikiamme valtameren taakse.

Kauko-kaipuu, meikäläinen kauko-kaipuu.

Minäkin sairastelen sitä aika ajoin. Ja kuitenkin: samaan aikaan kun sielussani väikkyy kuvia kaukomaiden suloudesta, sukeltaa jostakin perisopukoista esiin toinen kuva, kotoinen ja hiljainen:

Koskematon metsäinen sydänmaa. Rahkan ja suopursujen reunaama umpilampi. Lammen rannalla pieni leirini rakovalkeineen.

Muuttohaukka kirajaa vaaleassa iltailmassa, ja edessäni olevasta kuivuvasta räkämännystä varisee yksitellen neulasia pursujen sekaan.

TULESTA.

Korpea hiihdeltyään tai metsäteitä ajettuaan viluisena talvi-iltana sattuu usein matkamiehelle, että pakkasesta saa astua lämpöiseen erämaan pirttiin.

Kopistelee lunta pieksuistaan, tervehtii mukanaan tulleen huurupilven sisältä talonväkeä, joka ei aluksi näe häntä paljoa enemmän kuin hän heitä.

Vastaus tulee rauhallisena: "Iltaa" tahi "Jumal' antakoon".

– Kovatpa on ilmat.

– Kovat on. Mistäs kaukaa vieras?

Nyt näkee matkamies takan ääressä talon emännän, joka hoitelee hahlaimessa riippuvaa pataa. Karsinassa hyrräävät tyttöjen rukit ja keskemmällä valkean valoa ja lämpöä hyväkseen käyttäen miehet hakkuupölkyillä istuen sivauttelevat veistelmistään lastuja.

Turkit riisutaan, istuudutaan ja piiput sytytetään. Ja niin sitten hiljoilleen alkaa juttelu. Se on varovaista ja tunnustelevaa, tuntuu kuin molemmin puolin pidäteltäisiin ajatusten juoksua. Samanlaisena se jatkuukin, hiljaisena ja ikäänkuin vällyillä peitellen. Ja tulen räiske ja loimahtelu säestävät juttelua.

Mutta molemmin puolin, karsinaan saakka, ovat sydämet lyöneet taajempaan kuin harmaina päivän tunteina.

Näin ennen. –

Nykyisen kehityksen kannalta tuntuu tämä kuva epäilemättä ihannoidulta.

Viime vuosikymmenien aikana se onkin suuresti muuttunut, mutta onneksi vain ulkonaisilta piirteiltään. Meidän maaseutummekin on seurannut yleistä kehitystä eri aloilla ja omaksunut sen tuomat mukavuudet ja parannukset. Mutta tästä huolimatta meidän korpimaillamme yhä vielä asuu tuliensa ääressä sama roteva kansa, joka karhujen ja susien pesäseuduille on muukalaisheimojen ahdistamana vähin erin raatanut ja rakennellut sitä maata, jota me omaksemme sanomme.

On mahdollista, että muualtakin maailmasta voi tavoittaa omalaatuisia tunnelmia, poistuessaan sivistyksen rintamailta syrjäkyliin. Mutta mistään sitä ei tavoita niin pyhäisen hiljaisena ja koskemattomana kuin meillä.

Tällaisina hetkinä valtaa matkamiehen suuri viihtymys, johon liittyy rakkauden tunne tuota pirtin väkeä kohtaan ja nöyrä kiitollisuus onnesta, johon on päässyt osakkaaksi. Tuntee, että tämä kansa jo tänne tullessaan on tuonut mukanaan sisimmässään asustavan heimousvaistonsa, joka sanoitta ilmaisee samanrotuiselle: olet meikäläisiä, olemme samaa verta.

Takka, jonka liekeissä kyrmykkäät tervaskannot räiskyvät, tuo sitten jälkeenpäin tämän kuvan mieleen. Takkatuli on syöpynyt sieluun yhteisen suomalaisen henkemme tunnuskuvana, vaikkapa johtukoonkin tulen "palvonta" ylläolevassa merkityksessä kaikilla maailman kansoilla samoista alkuvaistoista.

Tuli lähentää ihmisiä toisiinsa ja on alkuna sisempään seurusteluun. Se johdattaa pohtimaan ja miettimään asioita ja kysymyksiä, jotka muulloin vain harvoin heräävät mielessä. Se kahlehtii katseemme ja johdattaa henkemme arkisista piireistä mielikuvain vapaisiin, onnellisiin maailmoihin. Ja silloin sisäismaailmamme syventyy, ja tavassa, jolla me tulta kohtelemme, on kuin ilmitulemattomien uskonnollisten menojen heijastusta.

Ihmeellinen on tulen vetovoima. Ajatelkaamme kuinka esimerkiksi tropiikissa sirkat ja muut hyönteiset syöksyvät rovion liekkeihin, niin että kuuluu yhtämittaista ritinää kun ne palavat. Ja säälittävää on ajatella kuinka pääskyset ja muut suvilintumme muuttomatkoillaan saavat joukoittain surmansa syöksyessään majakkalamppujen kristallia vasten. En usko, että tämä olisi vain pelkkää sokaistumista, vaan luulen että tulessa on salaperäistä hurmaa, joka vetää niitä puoleensa. Lisäksi vaikuttanee esimerkiksi hyönteisten tuhoutumiseen se seikka, että ne eivät kehityksen mukana ole saaneet perinnäistä tulenkarttamisvaistoa, sillä tulenpurema hyönteinen useimmiten kuolee heti, kun taas isompi eläin tulen tuttavuudesta useinkin saa kantaa kauan kirveleviä muistoja ja opettaa jälkeläisensä sitä karttamaan. Vielä ne ovat oppineet tulen lähettyviltä tapaamaan vaarallisimman vihollisensa ihmisen, tahi ovat saaneet henkensä edestä paeta kulovalkean tahi aavikonpalon kauheata surmaa.

Mutta ihminen, hän on tulen tuttava ikimuistoisista ajoista saakka, hän ja myös häneen liittyneet kotieläimet.

Soma näky on metsämiehen nuotio. Siinä he loikovat lähellä liekkejä metsästäjä ja hänen mielikoiransa, mies ryntäisillään ja koira pää käpäläin välissä maaten, kumpikin liekkeihin tuijottaen. Kumpikin näyttää unohtuneen miettimään – mitä? Kun sitten joku syrjästä tuleva vaikutin häiritsee pyhäistä nuotiorauhaa, heräävät he kuin unesta, usein jopa säpsähtäen. Näin täydelleen johdattaa tuli ajatus- ja mielikuvamaailman toisille tasoille – usein muistoihin, harvoin nykyhetkeen, useimmin maailmoihin, joita ei voi kielin kuvata.

Tulen ikimuistoiseen palvontaan on varmaan aina liittynyt selvempi tai hämärämpi tietoisuus tulen merkillisistä hyväätekevistä vaikutuksista. Ja niitä sillä onkin runsaasti, sen huomaa jo, jos pesän edessä, tai mikä parempi avonaisen takan edessä paahtelee ruumiinsa jäseniä. Vielä paremmat ovat vaikutukset, jos varhain keväällä ennen jäittenlähtöä rakentaa keskipäivällä komean risurovion hiekkarannalle ja alastomaksi riisuuntuneena antaa ruumiinsa paahtua sekä tulen että auringon säteilyssä. Kun siinä sitten hieroo jäseniään karheilla hangen jätteillä tai hyppää avantoon ja sitten taas lämmittelee rovion ääressä, niin huomaa, kuinka tällainen "kuuri" uudelleen elvyttää ihmisen kaikki voimat.

Tunnettu luonnonpalvoja tohtori Lybeck vainaja kertoi, että erittäinkin keväällä jäittenlähdön aikana vesi ja auringon säteet ovat radioaktiivisempia kuin muulloin. Tästä hän myös johti keväällisen ahavoitumisen, joka tapahtuu nopeimmin ja perinpohjaisimmin, jos paljastaa ruumiinsa vesillä tai niiden lähettyvillä, tahikka kosteutta ja auringonvaloa säteilevällä jäähangella.

Niinsanotut luonnonkansat myös tuntevat tulen parantavat voimat. Afrikassa esimerkiksi kikuijut, jotka nykyään elävät maanviljelyksellä ja enimmäkseen syövät kasviksia, alituiseen, milloin vain on tilaisuutta, pyrkivät tulen ääreen, vaikka aurinko kuinka paahtaisi.

Meillä on erikoisesti vanhuksilla tapana pyrkiä tulen läheisyyteen. Tämä ei suinkaan johdu pelkästään lämmön tarpeesta, sillä ovathan pirttimme useimmiten muutenkin liian lämpimät. Vetovoimana on taaskin pääasiassa tuo salaperäinen viihtymys ja sisäinen rauha, jota tuli tuijottajalleen tarjoaa.

Takkatulen lämpö on tässä vain vähäisenä tekijänä. Tarvitsee vain ajatella vastaavaa lämpömäärää huoneessa, jossa on höyry- tahi vesijohtolämmitys. Siellähän vaivaa kaikkia ihmisiä jonkinlainen nimetön, ahdistava tunne, joka ei johdu yksinomaan tämmöisen lämmön liiallisesta kuivuudesta t.m.s. Se johtuu elävän tulen puutteesta.

Voimme myös verrata toisiinsa kynttilän tahi öljylampun väräjävän liekin ja sähkölampun liekin vaikutuksia meihin. Kukahan viitsisi tuijottaa sähkövaloliekkiin!

Tähän kaikkeen voi huomauttaa, että takassa palava tuli vaihtaa vilkkaasti ja virkistävästi ilmaa huoneessa ja että kynttilässä tahi öljylampussa on liikkuva ja alati vaihteleva liekki. Hyvä, menkäämme ulos kadulle, jossa varmasti on hyvä ilmanvaihto. Tuossa kulmauksessa palaa tolpassaan mahtava kaarilamppu, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään nauttiakseen viipyvän sen luona, saati siihen tuijottavan. Jos taas pojat laittavat jäälle suuren suksenpaahtorovion, niin kerääntyy sen ympärille joutilaita tulen ihailijoita vaikka kuinka paljon.

Entä tulipalo. Kaikessa kaameudessaan se yhtäkaikki kuin hypnoosin voimalla hurmaa katselijan, niin että hänen kauhuunsa tapahtuvan häviön johdosta sekaantuu ihailua luonnonvoimain valtavaa temmellystä kohtaan.

Adolf Paul kertoi usein, että hän kahvia keittäessään nautti tavattomasti väkiviinakeittiönsä sinisestä liekistä. Se saattoi johdattaa hänet aivan erikoisiin hurmiollisiin runonäkemyksiin ja tuotti samalla puhtaasti ruumiillista aistinautintoa.

Kun tuli näin voimakkaasti pystyy tenhoamaan nykyajan ihmisiä, niin selviää ilman muuta kuinka mahtava tekijä sen on täytynyt olla jo kaikkein alkeellisimmissakin oloissa eläneiden ja elävien luonnonkansojen käsityksissä. Salamasta tahi auringosta syttyneenä se oli taivaallista alkuperää ja kuului sellaisena kaikkein korkeimpiin jumaluusvoimiin.

Rippeitä tulenpalvonnasta tapaamme jopa omien luterilaisten kirkonmenojemme joulukynttilöissä.

Afrikassa näin kerran kuinka joukko johonkin kastiin kuuluvia hinduja suoritti menojaan. Avonaiselle kentälle Nairobissa oli rakennettu korkea, montasataa metriä pitkä ja leveä aitaus. Sen keskellä sijaitsi korkeitten paalujen päällä pagodimainen rakennus. Tämän ääressä istui tulen ympärillä joukko hinduja. He istuivat juhlallisen liikkumattomina ja aivan äänettöminä, tuleen tuijottaen. Ymmärsin että he suorittivat jotakin hyvin tärkeätä uskonnollista toimitusta.

Suomessa on helavalkean polttaminen ikivanha tapa. Luulen että se on peräisin niiltä ajoilta, jolloin kansamme aina poltti vanhoiksi käyneet metsästys- ja kalastustarpeensa, vieläpä veneensäkin. Nämä esineet olivat arvokkaimpina toimeentulon välineinä pyhiä, ja sellaisina ne oli siis polttamalla uhrattava. Ne eivät saaneet jäädä ajelehtimaan pitkin nurkkia ja seinävieriä, niiden piti tulessa muuntua ja siirtyä jumalain omaisuudeksi. Yhä vieläkin meillä monin paikoin juhannusiltana poltetaan vanhoja tervaveneitä, nykyään tynnyreitä – ei luullakseni senvuoksi yksistään, että tervattu esine palaa hyvin, vaan senvuoksi, että verissämme on ikivanhasta tavasta periytynyt vaistomainen käsky tehdä niin.

Tämä on myös syynä siihen, että Suomessa on löydetty suhteellisesti perin vähän esineitä vanhoilta ajoilta. Melkein kaikki on saatu haudoista tahi ovat olleet hukkaan joutuneita, kuten aikoinaan järviin uponneet, nykyään soista löydetyt esineet. – Rautaisia esineitä on tietysti taottu sekä auroiksi että miekoiksi, sanotaan, mutta sitä ei tee mieleni uskoa. Eihän tarvitse olla muinaissuomalainen tunteakseen ilkeän sysäyksen kun näkee talossa esimerkiksi vanhojen räsäsuksien ajelehtivan seinävierillä. Nousee aivan itsestään kysymys: miksi ei noita ole poltettu?

Mitä sitten tuli oikeastaan on? Fysiikan antama selitys että se on kahden alkuaineen kiihkeätä yhtymistä, on kai nykyään jo epätyydyttävä. Ja tokkopa länsimainen tieteemme voikaan lausua siitä viimeistä viisauttaan ennenkuin on löydetty porras fysiikasta metafysiikkaan.

En tiedä säteileekö vapaasti palavasta tulesta samanlaatuisia ultraviolettisäteitä kuin auringosta tiedetään säteilevän, tahi aivan tuntemattomia, en liioin tiedä onko tiede asiaa tutkinut ja millä tuloksilla.

Mutta palamisen ilmiössä tapahtuvain tuntemattomien voimien säteily siirtyi havaintoni aavistustasolta selviöitten aittaan silloin kun sähkövalaistus ja lämpöjohdot tulivat yleiseen käytäntöön ja aloin tehdä vertailuja "vangitun" ja "vapaan" lämpösäteilyn vaikutusten välillä.

KUU PAISTAA HELEÄSTI

Romantiikka – sekä runouden että kuvaamataiteiden – on käsitellyt kuutamoa sillä tavoin, että se uudempien taide- ja makusuuntien vallitsevina ollessa on suotta syyttä tullut miltei ivan esineeksi. Kuutamohaaveilijana ei enää kukaan tahdo olla, ainakaan niin että muut sen huomaisivat. Oltuaan ulkosalla kuutamoa ihailemassa ja sen aiheuttamia tunnetiloja vastaanottamassa nykyään ei monikaan halua toisille ilmoittaa olleensa juuri tätä varten ulkona.

Mutta moderneinkin nykyaikainen ihminen, olkoonpa mikä -isti tahansa kirjallistaiteelliselta uskontunnustukseltaan, myöntää kuitenkin, että kuun vihertävän kelmeässä valossa on jotakin, mikä väkisinkin saattaa katselijan romanttisiin mielialoihin ja kuljettaa ajatus- ja mielikuvaelämää sellaisille urille, joille ne eivät antaudu päivänvalossa tahi kuuttomina iltoina ja öinä.

Tekisi mieleni sanoa, että kukin meistä kuutamolla runoilee omaa kuutamosonaattiaan, tulkiten siinä sielunsa sydänsäveliä määrätyiltä alueilta, – Eroksen lumoille altis nuoriso hyvinkin tarkoin rajoitetulta alueelta.

Omituisimpia ja mielenkiintoisimpia kuutamohaaveiluistamme ovat ne, jotka liikkuvat peikkojen, aaveiden ja kuoleman mailla. Kuutamovalaistuksessa on varmaankin jotakin, mikä saattaa sen ihmisen mielikuvituksessa soveliaaksi liikkumakentäksi näille aineettomille luomuksille.

Lapsuudessani kuulin piioilta pienen säkeistön, joka omituisessa kaameudessaan syöpyi lähtemättömästi mieleeni ja joka vuosien mittaan on paljonkin ruokkinut mielikuvitustani, herättäen varsinkin kysymyksiä omasta alkuperästään. Se kuuluu:

    Kuu paistaa heleästi,
    kuollu ajaa keveästi.
    Eks pelkää, syntinen?

Eino Leino, joka on syntyisin itäiseltä runoalueeltamme, kertoi muistavansa tämän säkeistön pakanallisemmassa ja romanttisemmassa muodossa:

    Kuu paistaa heleästi,
    kuollut ajaa keveästi.
    Eikö piikanen pelkää?

En ole tavannut ketään, joka muistaisi tahi tietäisi tätä runoa olevan pitemmälti. Myöhemmin sain siihen hauskan Karjalassa lauletun vanhanaikaisen säveleenkin:

Luulen että tämä pieni runopalanen on ikivanhaa alkuperää, sitähän osoittaa jo tuo minun kuulemani, tietysti kristillisen helvettipelon pakotuksesta muuntunut loppusäe: Eks pelkää, syntinen?

Tämän runon juuret lienevät Euroopan kansojen yhteistä omaisuutta, ja niitä hyväkseen käyttäen kai Bürger on luonut suurenmoisen Lenore runoelmansa.

Joka tapauksessa se on oiva näyte mielikuvituksen liihoitteluista aaveiden maailmoissa kuutamolla.

Yhtä ja toista muutakin kaameaa liittyy kansan käsityksiin kuutamosta ja sen vaikutuksista. Niinpä esimerkiksi on merkillinen uskomus, ettei pidä asettua nukkumaan niin, että kuu pääsee paistamaan kasvoihin. Sanotaan, että silloin voi jopa järkensä menettää.

Omasta puolestani suhtauduin näihin uskomuksiin skeptillisesti aina siihen saakka kun itse sain kokea, että ne voivat perustua asiallisiin mahdollisuuksiin. Olen jonkun kerran maannut huoneessa, johon kuu on paistanut, ja siitä oli seurauksena, että uneni oli erittäin levoton, jos sain nukkua ollenkaan, ja että aamulla olin pahoinvointinen ja kasvoni olivat pöhöttyneet. – Tässä voinen myös kertoa, että kun kreivi Sparre joutui kanssani nukkumaan kesäyön valossa Keski-Suomessa, näin itse, kuinka hänen kasvonsa ja koko muukin ruumiinsa olivat aamulla pöhöttyneet.

Tätä alaa voisi kai tutkia varsin laajaltikin, ottamalla huomioon kuinka esimerkiksi tropiikissa useat pedot ja isoimmat apinalajit joutuvat usein kuutamolla omituiseen raivotilaan. En kykene sanomaan, johtuuko se yksinomaan sukupuolisista seikoista kuten villien neekeriheimojen kuutamotanhut, jotka ovat oikeita suurenmoisia lemmen juhlia. Ne kestävät koko yön, ja siinä sitä hypitään, kiemurrellaan hikeä virtanaan valuen ja hurjasti hihkutaan ja röhkitään.

Kun kotimaassa olen yksinäni istunut kuutamon kauneutta ihailemassa, olen aina kokenut jotakin alakuloista, niin lamauttavaa, niin kuolettavaa ja kelmeän karua tunnetta, että olen mielelläni lopulta poistunut sisälle huoneeseen takkatulen tahi öljylamppuni valaistukseen.

Tropiikissa sitävastoin olen kuutamossa vuorilta ja kallioilta katsellut ihmeellisiä taivaanrantaa tapaavia aron ulapoita, mustia puuryhmiä, varjoja ja kimmeltävien tulikärpästen leikkiä. Mutta siellä ei koskaan tuo kalmainen tunne ottanut minua valtoihinsa, – ehkä siksikin, että luonnon elämässä siellä on silloin paljon enemmän vivahdusrikkautta kuin keskipäivällä, jolloin koko luonto viruu auringon paisteessa nuutuneen raukeana.

Jalopeurat karjuvat pitkin joen rantoja eri suunnilta. Äänestä voi seurata niiden kulkua. Tähän jylisevään säveleeseen yhtyy hyenain ulvonta, shakaalien kiljunta ja sirkkojen sirinä. Tämä kaikki antaa niin voimakkaan elämäntunnun kuin konsanaan päivällä saattaa kokea.

Troopillisissa erämaissa, synkimmissäkin aarniometsissä, autioimmilla korpiaroilla puuttui kerrassaan sitä hermoja kaivelevaa tunnetta, mikä Euroopassa ja varsinkin kotimaassa on niin suurena tekijänä kuutamossa. Puuttui peikkojen, aaveiden ja männinkäisten läsnäoloa sekä niiden aiheuttamia salaperäisiä aavistusilmiöitä.

Siellä ei tuolla pienellä kansanrunopalasellakaan ollut tenhovoimaansa.

KATKELMA METSIEMME TARINASTA.

Ken paljon elää ja raataa ulkona luonnossa, hän lopulta saavuttaa ympäristöönsä niin mieskohtaisen suhteen, että saattaa tavata itsensä melkein puhelemassa metsän puille – samoinkuin lapsen usein kuulee niityn kukkasille haastelevan. Syvä eläytyminen luontoon on ollut erikoista meille suomalaisille, niinkuin kansanrunoutemme todistaa. Meillä taitaa olla erikoista taipumusta personifioimiseen, mikä niin voimakkaana ilmenee vielä uudemmassa taidelyriikassamme ja novellistiikassamme.

Metsän kasvikunta tulee läheiseksi ystäväksi, puitten keskuudesta alkaa erottaa melkein luonteita, ja eriluonteisille ihminen ilmaisee eri asioita: toisia solakoille koivuille kuin lakkapää petäjille, toisia harmaille kelohongille kuin jylhän tummille kuusille.

Ja metsän elämää seuraa luonnon ihminen aivan toisin silmin kuin muut. Hän havaitsee siinä pienimmätkin vivahteet sekä väriin, vehmauteen että elinvoimaan nähden. Se ei ole hänelle kuollut kylmimpänäkään helmikuun päivänä – se on silloin vain niin vaitonaista, että itse sen hiljaisuus puhuu, siinä on jotakin konnussaan talviunta makaavasta karhusta muistuttavaa: hanki vaipan alla henkii täysinäinen, väkevä elämä.

Tuntee ikäänkuin joutuneensa mieskohtaiseen suhteeseen puun kanssa yritettyään syleilemällä mitata sen paksuutta. Vastenmieliseltä tuntuisi iskeä kirvestään sen kylkeen.

Vanhat runomme todistavat että Suomen kansa ennen eli tämäntapaisissa herkissä suhteissa metsän puihin. Mutta viimeisten kuuden, seitsemänkymmenen vuoden kuluessa on kansamme sielunelämästä tämä luonnonrunous melkein tyystin hävinnyt – kiitos tukkiyhtiöitten herättämän rahanhimon. Nyt näkee metsänhakkaajassa raa'an ja tunteettoman teurastajan. Ja kun näkee puun kyljessä merkkipilkan, joka osoittaa kuolemantuomiota ensi hakkuukautena, niin tuntee sydäntänsä kirveltävän. Sinne ne kaatuvat, vanhanaikaisen voiman ja mahdin edustajat Suomen metsissä, nuoremman kasvullisuuden jalot suojelijat ja vartijat – ja kestää vuosisatoja ennenkuin uusia on noussut niiden sijalle, eikä niiden veroisia nouse koskaan.

Erään eteläpohjalaisen talon metsässä näin sammaltuneita, maatumaisillaan makaavia aarnihonkia niin taajassa, että ne herättivät huomiotani tavallista enemmän. Mutta kun näin niitten tyvissä ja vierellä törröttävissä kannoissa selviä hakkuunjälkiä, tiedustelin asiaa talon isännältä. Hän kertoi, että ennen vanhaan, kotipolton aikoina, hänen isällään oli tapana renkiensä kanssa aamuryypyn otettuaan mennä metsään suurimpia honkia kilvalla kaatamaan. Mies se, jonka puu ensinnä rusahti. Ja sinne ne jäivät, koska olivat liian suuria rakennuspuiksi.

Ilveksen hiihdännässä Konginkankaalla tapasin silmieni ja siveltimeni iloksi eräällä mahtavalla louhikkovuorella komeita, vielä pystyssä olevia kelohonkia. Isännän kysymykseen, tulisinko vielä toisenakin talvena hänen taloonsa vierailemaan, vastasin käyväni mielelläni, jos harvinainen kelohonkapaikka saisi vielä seista paikallaan.

– Seiskoot siinä teille kukkina, oli lauhkea vastaus.

Ja mikä raakalaisnäytelmä on sitten itse metsänhakkuu! Olen nähnyt kuinka se käy sydänmailla, olen nähnyt kuinka suuri puu vähääkään säälimättä kaadetaan nousevien nuorten taimien päälle, niin että se silpoo ne aivan vaivaisiksi. Sitä ei ihmettele, etteivät hakkaajat sääli kaunista nuorta olentoa, joka siinä tuhoutuu, vaan sitä ihmettelee, ettei rahanalainen puoli hakkauttajain vaistoissa kiellä tuhoamasta niitä, joista taas jonkun vuosikymmenen päästä saisi "puulaakilta" kauniita tuhatmarkkasia tukullisen.

Ja säälimättömyyttä ja tunteettomuutta metsän elämää kohtaan tapaa jo elämän vienompiakin kuvia katsellessaan: Tuossahan kulkee nuori neitonen kevätiltana metsäpolulla mielitiettyään kohtaamaan. Mitäpä tekee kaunokainen kultaansa muistellessaan? Riipii ohimennessään puista ja pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat, hennoimmat kevätlehvät, riivattu!

Unohtuneet, uuden kehityksen ja "sivistyksen" tieltä väistyneet ovat vanhat pyhät pitämykset ja yhteenkuuluvaisuuden tunne metsän kanssa.

Tokkopa enää edes "pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa".

KOTI-IKÄVÖINTIÄ.

Tuossa se seisoo vaaran rinteellä, kuiva ja harmaa, sinertävän harmaa kelohonka.

Ontossa kuvussaan se kantaa haukanpesää poikasineen.

Minkähän vuoksi juuri tuota honkaa katsellessani aina tulee mieleeni ajatus: kas tuossa viime jätteitä siitä Suomesta, siitä kotimaasta, joka kerran oli omani täydellisesti. Ja katsellessani hongan yksinäisyyttä ja melkein kuin valittaen kurottelevia kuivia oksia sanon itselleni: Tämä voi kuulua pahalta ja kovin kiittämättömältä, mutta en voi sille mitään, että en haluaisi viettää viimeisiä päiviäni täällä kotimaassa.

Miksikä keskellä kotimaata koti-ikävä valtaa mielen?

Miksikä tunnen, että jos vain Suomi saavuttaisi taatun, turvallisen aseman ja mahdollisuudet sisäiseen onnellisuuteen, niin olisin heti valmis lähtemään – jonnekin, missä vielä koettaisin viljellä omaa yksilöllistä sielunelämääni. Tunnen että minulla vielä on sitä kohtaan eräitä velvollisuuksia täytettävänä – ennenkuin astun toisille metsästysmaille.

Haukka-emo sieltä hongan seutuvilta näkyy lähtevän etsimään ravintoa poikasilleen. Sen kaareileva lento suuntautuu yhä korkeammalle; lopulta näen sen vain pienen pienenä pilkkuna hiilakan puhdasta taivasta vasten. Sieltä korkealta se voi nähdä hyvin kauas. Se voisi helposti lentää tuolla korkeudella suoraan pohjoista kohti muutamia tunteja täysin siivenlyönnein, ehkä päivän, ja silloin se näkisi sen maan, jossa minä en ole tuntenut koti-ikävää.

Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni.

Siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä, taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys.

Muualla Suomessa olivat aina tielliset seudut tuoneet mieleen kiusallisen tunteen. Valmiit leveät väylät aina johdattivat välttämättömään kosketukseen etäälläkin asuvien naapurien kanssa. Vaikkakin saattoi olla kaukana Riihimäeltä ja Toijalasta, niin tiesi kuitenkin aina että tuolla oli Nikkilä ja sen takana Nakkila.

Oleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei ikinä tullut ikävää, vaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen korpeen. Ja vasta syksyn tullessa, kun metsistä alkoi käydä nälkämaan kansaa talossa, jossa asuimme, povessaan olkikakkara näytteenä ravinnostaan, täytyi viimeisen jauhopussin pois annettua ruveta tekemään lähtöä.

Silloin käsitin kyllä, että sydänmaan suoma autuus oli onnelliselle palvojalleen saavutettavissa vain niiden kautta, jotka viljavammilla seuduilla työllään ja taidollaan pystyivät muonittamaan meidänlaisemme matkueen.

Samaa vapaata tunnetta kuin Pohjois-Suomessa sain sittemmin kokea Afrikassa, päiväntasaajan seudulla, jonka erämaitten ihanuutta voin verrata vain Pohjois-Suomeen. Ja sielläkin sain tuntea meidän kaltaistemme loisolentojen hieman nolonlaisen aseman.

Niinsanotuissa suurissa sivistysmaissa Saksassa, Ranskassa, Englannissa ja Italiassa on koti-ikävästäni johtunut, etten ole saattanut kuvata noiden maiden maisemia enkä vetää piirtoakaan kuvatakseni niiden kansanelämää, – en saattanut, vaikka joskus olisi ollut haluakin. Ainoat eurooppalaiset ulkomaiset maisemani ovat Rivieran rannikolta, missä luonto jo muuttuu subtroopilliseksi antaen esimakua unohduksen maista ja niiden yltäkylläisyydestä. 16-vuotiaana laadin joitakin kansantyyppipiirroksia, mutta se tapahtui sukulaismaassa, Virossa.

Vasta päiväntasaajan seuduille saavuttuamme palasi minulle maalarihimoni, Mombasan (Kilindini) rannikkoa lähestyessämme.

Oli usvainen aamu ja usvista kohosivat vähin erin kaarevat, matalat hiekkarannat, joiden takana luulin näkeväni suomalaisen jousihongikon heiluttelevan latvojansa, – ne olivat kokos-palmuja.

Siellä viihdyin ensi hetkestä alkaen, ja tuskin kului päivääkään, jolloin en olisi jotakin maalannut tahi piirrellyt, raskaimmankin metsästyksen lomassa tai jälkeen. Afrikan maisemien, eläinten ja ihmisten kuvaaminen ei tuntunut uskollisuusrikokselta omaa maata kohtaan. Siellä kaukana oli kummallista ajatella omaa maatani. Tämä pieni maa sijaitsi kuin maailman äärimmäisellä äyräällä kaikkien muitten takana. Toisinaan melkein pelkäsi, että se saattaisi vaipua Tuonelan joen tuolle puolen. Sitä oli sekä rakasta että raskasta ajatella.

Minulle kävi kuin useimmille retkeilijöille, jotka oikein ottavat tutustuakseen Afrikkaan: jouduin sen lumoihin. Enkä olisi halunnut sieltä palata, ellei kotimaasta olisi saapunut yhä surkeampia viestejä – se oli noina aikoina, jolloin ivallinen huuto "Finis Finlandiae!" kajahti ulos maailmaan.

Silloin vaiston ääni pakotti minut palaamaan kotiin.

Koti-ikävissäni, keskellä kotimaata katselen haikein mielin salon haukan ylpeätä kaartelua vapaissa korkeuksissa. Ja kelohongan ryhmyiset käsivarretkin näyttävät tänä hetkenä melkein kuin hiljaa vaikertaen ojentautuvan taivasta kohti.

SYÖNNÖKSISTÄMME.

Hyvä kansamme on hankkinut itselleen tietoja ja taitoja moninaisissa, mutta tähän saakka se ei ole oppinut kunnollisella tavalla ruokkimaan ruumistaan muualla kuin keittokoulujen liepeillä. Missä emäntä tahi tytär on ollut keittokursseilla, siellä nähdään, kuinka hän sitkeällä taistelulla on murtanut ennakkoluulojen muurit ja opettanut ympäristönsä syömään järjellisesti valmistettua ruokaa.

Mutta muualla vallitsee surkuteltava pimeys ja "tapain turmelus" tällä alalla.

Mitäpä sanotte muurarista, joka minulla kerran oli työssäni ja joka päivittäin kaatoi neljä litraa maitoa savisten viiksiensä varjoon, söi vastaleivottua hapanleipää pari kolme kakkaraa ja levitti niiden päälle puoli kiloa voita?

Ei hän ollut upporikas, olipahan tavallinen palkoillaan elävä työmies, josta porvari imee viimeisenkin verenpisaran. Mutta hän söi niinkuin syövät hänen lukemattomat tyytymättömät toverinsa ympäri koko Suomennientä.

Tämä ravinto se hänet tyytymättömäksi tekikin, sillä ahtaessaan sisäänsä mielettömät määrät maitoa ja raakaa leipää hän oli hankkinut tuon näissä piireissä niin tavallisen sydänalataudin ja oli lisäksi luonteeltaan muuttunut pelkuriksi ja ikäväksi. Ei tarvinne sanoa, että hän oli myös neurasteenikko.

Entäpä suuren pohjois-hämäläisen herraskartanon piiat ja rengit, jotka noukkivat mainiosta lihakeitostaan kaikki vihannekset ja heittivät ne siankaukaloon. Mitäs heistä sanotaan?

Saman pitäjän vaivaistalossa hoidokit kiitettävällä uutteruudella noukkivat porkkanapalaset keitostaan, viskasivat ne sian ämpäriin ja kaatoivat ihanan ruispuuronsa sen päälle, koska tuo kaikki oli heidän mielestään selvää sianruokaa.

Esimerkkejä voisi luetella loppumattomiin, mutta en halua enempää harmistuttaa lukijaa ja itseäni. Käännänpähän hieman mitalin toistakin kylkeä.

Olen nähnyt jossain pappilassa papin, joka latoi syvän lautasen täyteen muikunmätiä, söi sen lusikalla ja joi sen päälle yhteen menoon kolme lasillista maitoa ja neljännellä huuhtoi rutkutellen suutansa. En muista siunasiko hän ennen syömään rupeamistaan.

Pikkupoikana olin usein vieraana talonpoikaishäissä Satakunnan viljamailla. Kolme päivää siinä pantiin menemään syömisessä ja tanssimisessa. Ja syönnökset olivat niin suurelliset ja mahtavat, että kun senjälkeen tutustuin Gargantuaan, minä melkein säälin jättiläistä. Kyllä hänen olisi kelvannut olla näissä häissä. Siinä oli jykevät perunalaatikot silakoista, lohesta ja selvästä läskistä, kaikki oli munilla ja rasvoilla kyllästettyä ja siirappivirrat läikkyivät aina tinattuihin reunoihin asti. Sitten oli jos mitäkin huikean vankkaa liharuokaa – en jaksa luetella – ja kun näistä oli päästy, tuli puurojen vuoro. Niitä olivat kaura-, riisi-, ohra-, manna- ja saagoryynipuurot, joissa kaikissa lusikat seisoivat kuin sukset hangessa. Ja sitten oli "lamasseeta" mahtavan korkeat alpit, oli väskynäsopat, oli monenmoiset muut jälkiruuat. Ja kun oli syöty tämä jakso, niin alettiin taas alusta. Pöytään istuttaessa olivat papit aloittaneet toimituksen siunauksella ja virrellä, ja aina kun uusi "kierros" alkoi, veisattiin uusi värssy. Minä olin tottumaton ja taitamaton ohjaamaan syöntini tahtia. Jo ensi kierroksella rupesi päätäni kovin huimaamaan ja senjälkeen tuli ankara pahoinvointi. Pöydän alitse sain kömpiä ulos jumalan ilmoille, kun ei muualta päässyt. Ulkona virkistyin siihen määrään, että jonkun ajan kuluttua pahoinvointia tuntematta kuuntelin kuinka sisällä alotettiin uusi värssy.

Kirjoitti kerran eräs ketterä mies Antverpenin voitoistamme ja kehui että Suomen sisu, sauna ja ruisleipä oli tehnyt ne mahdollisiksi. Se mies iski naulan päähän.

Sauna ja sisu ovat erinomaisia asioita, ja kun lisäksi tulee oikealla tavalla valmistettu kypsä ruisleipä ja joku järkevä särvin, niin kyllä suomalainen lyö hyvätkin ennätykset.

Me tulisimme varmaan toimeen puolta vähemmällä ruualla, jos valmistaisimme tarkoituksenmukaisesti sen mitä syömme. Kainuun sydänmailla näin erittäin tervettä ja hyvinvoipaa väkeä, vaikka näillä seuduin usein saatiin panna pettua jauhojen sekaan. Mutta he olivat elämän karuudessa oppineet valmistamaan ruokansa oikein: leipoivat leipänsä hämäläiseen tapaan reikäleiväksi, paistoivat sen läpeensä kypsäksi ja sitten kuivattivat sen kovaksi – se oli ihanneleipää! Muuna ruokana oli niukanlaisesti perunoita, tuoretta tahi suolattua kalaa, joskus kuivaa poronlihaa tahi linnuntäkyjä. Mitäpä ihminen muuta kaipaa, kun tärkein, ruisleipä, on kunnollisesti valmistettu. Noilla "nälkäseuduilla" minä huomasin asukkaissa juuri sitä mitä sanomme sisuksi, ruumiilliseksi sisuksi. Heillä oli pienet lihakset, pitkät jänteet ja rasvaton nahka. Mutta panipas sellaisen miehen soutamaan päivät pääksytysten, tahi kantamaan konttia viikkokaupalla, sydänmaitten nevoilla – ei väsymyksestä tietoakaan! – Niillä seuduilla en tavannut koskaan sellaisia suursyömäreitä kuin etelämpänä.

Ilmankos muuan vanhan kansan ukko minulle vakuutteli, että ihmiset olivat ennen kestävämpiä ja rotevampia kuin nykyään sen takia että söivät pettua niin usein.

Tuskinpa missään maassa kansa elää niin nurinkurisella ruualla kuin meillä. Jo kymmeniä vuosia sitten elivät suuret tehdasasukastot kuten Tampereen, ainoastaan kahvilla, imeläpullalla ja limonaatilla, höystäen joskus tätä ihanaa ravintoa kaiken maailman moskamakkaralla ja valtavilla herkkujuustokuutioilla.

Paikka paikoin on sitten opittu sisäjärvilaivojen ruokalistan mukaan vähän lisäämään "menu'itä". Tyypillinen rasvassa ja sipulissa uiva ylen sitkeä laivapihvi osataan tehdä, samoin tekaistaan joskus luumukomposti tahi väskynäsoppa. Mutta niihinpä se tahtookin rajoittua, paitsi keittokoulujen vaikutuspiirissä, mistä jo mainitsin.

Ja "sivistyneissäkin" piireissä kaipaisi moni kohta ojentamista. Kuinka mielellään joskus, kun ruumiimme kaipaa fosforia, söisimme pikkukalan ruotoineen tai kalkkia kaivatessamme narskuttaisimme rustot maukkaista vasikanpaisteistamme, mutta säädylliset pöytätavat kieltävät sen – koiraimme ja kissojemme riemuksi.

Jos osakaan siitä maidon, leivän ja voin määrästä mikä meidän maassamme syödään taitamattomasti hukkaan, tulisi turvattomien pientenlasten hyväksi, ei meidän enää tarvitsisi surra lasten kuolevaisuutta maassamme ja lastensuojelutyö kohoaisi varmaan verrattomaan kukoistukseen.

Tämähän se olisi minun ruokasaarnani Suomen kansalle – edellyttäen että minun sallittaisiin se pitää.

REPPU JA SAUVA.

Vuosikymmeniä on siitä, kun luin Anatole Francen "Le lys Rouge'n", mutta muistan, mitenkä saatoin silloin ihastua siihen ihmistyyppiin, jota kirjailija Paul Verlainea mallinaan pitäen tässä kirjassaan m.m. kuvaa: kevätkenkää, lierihattu-hulmukaapu-filosofia matkalla rakastavaisten seurassa punaisen liljan kaupunkiin, Firenzeen.

Toisten lörpötellessä ja kuherrellessa hän istuu nakerrellen keppinsä kahvaa linkkuveitsellään ja luo siihen en muista minkä Silenuksen eli faunin pään tahi jotakin muuta. Muistaakseni hän oli reppunsakin viskannut junavaunun penkin alle eikä verkkoon, niinkuin muut, "oikeat ihmiset" tekevät. Piippu täydensi hänen kalustoansa. Sauva ja reppu ja piippu ne muodostuivat hänelle sopivaksi kolminaisuudeksi, olivat siinä kuin maailman viisauden välineinä. – Ja samalla aikaa kun rakastavaiset loivat tuulentupiaan, loi hän yksinään sielussaan kestävämpiä, henkisiä arvoja.

Eksellenssin, Adolf von Menzelin, uudenajan suurimman saksalaisen maalarin elämästä muistan seuraavan tapauksen.

Hän seurusteli hovissa vapaasti keisarien Wilhelm I:n ja Wilhelm II:n aikana.

Kerran oli hän saanut kutsun jonkun ylimyksen huvilinnaan maaseudulla päivällisille kunniavieraaksi. Suuri luonnoskirja kainalossaan tämä pienikokoinen mies läksi jalkaisin tallaamaan tietä helteisenä kesäpäivänä. Kunniavierasta odotettiin, mutta häntä ei näkynyt. Vihdoin lähetettiin lakeija häntä hakemaan. Tämä löysi hänet maantien ojassa istuen, piirrellen tarkkaa tutkielmaa omasta tomuisesta, ryppyisestä vanhan-miehen saappaanvarrestaan.

Erikoisen elävänä asuu mielikuvituksessani toinenkin kirjallisuudessa esiintyvä henkilö, Viktor Rydbergin Fabbe "Asesepässä". Keväällä hän aina sai vaelluskuumeen ja läksi asesepän haarniskapajasta, vaihtaen sepän kalkuttimet reppuun ja sauvaan, päättävästi ulos ihanaan maailmaan, tietämättä minne, vain vaistoten, että hänen tuli saada hengittää yksinäisyyden ja oman polun ilmaa. Hänellä oli kuitenkin ikäänkuin jonkunlaisia omantunnon vaivoja muuta yhteiskuntaa kohtaan, jonka täytyi jäädä paikoilleen, ja senpävuoksi hän viimeisellä kukkulalla, mistä kotikaupunki näkyi, pysähtyi sitä katselemaan ja heilutti sille lierihatullansa jäähyväiset ennenkuin erosi suureen avaruuteensa.

Itse elämässä olen, kuten monet muutkin, tavannut lukuisasti näiden tyyppien heimolaisia, joskin heikentyvässä asteikossa. Tässä muistuu erikoisesti mieleeni muuan hyvä tuttavani, joka aikoinaan tunnettiin laajalti Satakunnan pitäjissä. Koulupoikana ollessani hän oli ollut kesäopettajanani ehtojen takia. Hän oli paikkakunnan lääkärin poika ja silloin jo monivuotinen maisteri ja "överliggari", josta ei enää toivottukaan tulevan mitään.

Muistan kuinka hän kerran tuli veljeni ja minun koululaisasuntoon Helsingissä. Siellä oli poikaparvi koolla. Hän meni suoraan suuren vesikarahvin luo ja tyhjensi sen kurkkuunsa viimeistä pisaraa myöten. Aataminomena hänen kurkussaan liikkui tahdikkaasti koko toimituksen ajan. Sitten hän kysyi, emmekö voisi hankkia vielä lisää vettä, ja kun lisämäärä oli alaskulautettu, alkoi hän jutella. Siihen aikaan hän vielä sekä liikkui vaikutusvaltaisissa piireissä että seurusteli sellaisten kanssa, jotka olivat selvillä valtiollisten johtomiestemme mielipiteistä ja puheista. Ja ilmiömäisen muistinsa ja jäljittelytaitonsa avulla hän nyt loi eteemme oman rehtorimme Alfred Kihlmanin pitämässä valtiollista puhetta jossakin yksityisseurassa. Turkin ja Venäjän sotaa käytiin parhaillaan, ja ilmassa liikkui huhuja, että Englanti sekaantuisi peliin lähettämällä laivastoansa Suomen vesille. Jännitys oli suuri, ja ryssää kohtaan me silloiset koulupojat tunsimme samoja tunteita kuin toivottavasti nykyisetkin, vaikka omat kaartilaisemmekin olivat mukana sodassa. Senpä vuoksi vaikutus oli aivan tehokas, kun Svante setä tuossa sanasta sanaan esitti Kihlmanin puheen valtiollisesta asemasta, joka päättyi huudahdukseen: Menkööt nyt toivomuksemme kerrankin toteen "så att det engång skulle braka lös!"

Moniin ammatteihin tätä Svante setää oli koetettu kiinnittää, mutta mihinkään hän ei kiintynyt kuin aivan tilapäisesti. Kerran hänestä piti tulla näyttelijäkin, ja hänen ensiesiintymisensä tapahtui jossain asepojan osassa helsinkiläisessä teatterissa. Kun hänen vuoronsa tuli, astui hän lavalle toinen saapas kunnollisesti jalkaanvedettynä, mutta toinen hölski vain puoleksi jalassa. Tämä "skandaali" tietysti katkaisi näyttelijäuran, ja muille aloille hän ei sen koommin yrittänytkään, vaikka hän mainiolla kielitaidollaan ja ihmeellisellä muistillaan olisi kenties voinut saavuttaa menestystä melkein missä tahansa.

Hän tarttui reppuun ja sauvaan, alkoi kuljeksia ympäri maaseutua talosta taloon, elättäen itseään jonkunlaisena keskustelun ja juttelun trubaduurina. Tietääkseni hän ei koskaan ollut nauttinut ainakaan huomattavammassa määrässä alkoholia, eikä hän sitä näillä kiertomatkoillaankaan viljellyt ollenkaan – seikka, joka minusta tuntui hänen olemustaan ajatellessani melkein jonkun verran luonnottomalta.

Jotain hänessä oli ratkennut, hänen aivonsa olivat jollain omituisella tavalla lakanneet vastaanottamasta uusia vaikutelmia, mutta sensijaan säilytti hän tavattoman hyvin sen henkisen omaisuuden minkä oli aikoinaan saanut, ja korvasi uusien vaikutelmien puutteen heittäytymällä antautuvin mielin kokonaan sattumanvaraiseen elämään maantien varrella, nauttien olemassaolosta kaikkeuden pienenä hiukkasena. Ruumiillisesti hän oli niin avuton, etten usko hänen osanneen tehdä itselleen tuohilippiäkään juoma-astiaksi, ja henkiset säästönsä hän käytti omintakeisen "ammattinsa" harjoittamiseen.

Tullessaan taloon hän juttelullaan sai aina talonväen ympärilleen hartaiksi kuulijoiksi. Kauaa ei kulunut, kun jo kahvipannu ilmestyi pöytään. Kahvi oli Svante sedän elämän suuri intohimo, ja niinpä hän tyhjensi pannun viimeiseen pisaraan saakka ja sen tehtyään kaivoi vielä porot poskeensa. Ja juttua tuli solkenaan.

Heti alussa hän osasi johdattaa kuulijansa omaan aikaansa ja maailmaansa, noihin vuosiin, jolloin hän oli saanut maisterinsormuksensa, niiden aikojen valtiollisiin ja muihin huomattaviin tapahtumiin. Hän piti usein pitkiä puheita, ja silloin tuli sanasta sanaan, tarkalla mimiikillä ja erinomaisesti matkitulla äänellä kerratuksi kaikki mitä joku huomattava mies oli sanonut valtiopäivillä, jossakin juhlassa tahi jossakin toverillisessa illanvietossa.

Keskustelun aikana hänen komeat jalkineensa, juhlalliset tallukkaat, riippuivat takan orrella kuivamassa, ja väkevät höyryt hulmusivat niistä.

Kun kahvikestitys oli päättynyt, meni hän omin päinsä saunaan ja löi itselleen löylyn niin kimakan, että äänetön kiuas jäi, ja sitten hän taas sonnustihen taipaleelle.

Ja komea hän oli nähdä vaeltaja-asussaan varsinkin vanhemmiten. Pukuna oli aina sarkaa, pitkä parta valui rinnoille ja tukka liehui hartioilla. Ja pyöreät, viattomat lapsensilmät, – minne ne lienevätkään katsoneet, kauas taivaanrannan taa.

Eräänä syyspäivänä hän asteli vastaani maantiellä nilkkoihin saakka ulottuvassa rapakossa. Uhkeitten tallukoiden saumoista nirisi vettä ja kuraa, kädessä oli ukolla seiväspuu sauvana ja niska oli ylpeästi pystyssä kuin kuninkaalla. Pulskasti hän tervehti kättä antaen. "Mestari ja sukulainen", hän sanoi, "hyvä on tavata joskus ja mielelläni lyön kättä sinulle, jossa asuu maailmojasyleilevä henki niinkuin minussakin. Maailma on kyllä liian pieni meille", lisäsi hän, "mutta mitäpäs siitä! Kyllä se joskus avartuu. Ja minulle piankin."

Olisin tahtonut puhutella häntä kauemminkin, siinä syyslehtien lennellessä ympärillämme, mutta hänellä oli "kiire".

"Ei ole aikaa", sanoi hän. "Täytyy mennä taas. Hauskaa oli tavata." –

Ja komeasti hän kääntyi omalle suunnalleen ja läksi talsimaan tietänsä, tallukat syvälle lokaan upoten. Mäen ahteessa hän vielä teki sauvallaan suuren, kaarevan liikkeen ja katosi sitten näköpiiristäni – ainiaaksi.

Katselin hänen jälkeensä kateuden tuntein. Hän oli päässyt perille pyrkimyksessään vapautua yhteiskunnallisen elämän pakkopaidasta. Kieltämättä hän oli paljon menettänyt sen tehdessään, mutta luulen, ettei hän antanut tappioilleen suurtakaan arvoa vapauden rinnalla, jonka hän oli voittanut. Hän oli repun ja sauvan vapaa ritari. Vähätpä siitä, jos hänelle vähän naurettiinkin takanapäin, ei se häirinnyt hänen sisäisen elämänsä tasapainoa, ja sehän on tärkeintä.

Globetrottereita on kaiketi aina ollut, ja yhteen aikaan suurilla sanomalehdillä oli melkein muotiasiana lähettää joku reporttereistaan anturoitaan kuluttamaan. Kummallisen otuksen tapasin kerran Porin mausoleon freskoja maalatessani. Paikkakunnan johtavat lehdet toitottivat jo ennakolta hänen saapumisestaan, ja niiden päätoimittajat kehoittivat kaupungin kulttuurikermaa saapumaan Otavan hotelliin harvinaista matkamiestä juhlimaan – tämä oli nimittäin oikea ranskalainen. En ollut juhlimassa, mutta näin tyypin, joka oli tuota tavallista huonoa pariisilaista maalarityyppiä. Kulttuurihuiput kehoittivat minua kutsumaan hänet mausoleon freskotöitä katselemaan, ja hän saapui juhlallisesti, lausui armollisen hyväksymisensä ja kertoi samalla ranskalaisten rautatieasemain seinämaalauksista, jotka olivat vielä suurempaa kokoa ja vain suurten mestarien tekoa. Tarkastelin miestä vähän perusteellisemmin, ja kävi ilmi, että hän oli ammatiltaan kokki, ja silloinpa meidän tuli hauska jutella volau-vent'eista, tripe à la mode de Caenista y.m. Hän kertoi olleensa Champs Elysées'n Palace Hôtel'in kokkina ja hän aivan masensi meidät kertomalla kuinka hän oli keittänyt Li-Hung-Tshangille kahvia, josta maksettiin 20 frangia kupilta. Mitään ylevämpää ja mielenkiintoisempaa hänen aivokopastaan ei lähtenyt.

Kuinka nolosti hänen äskeiset isäntänsä hiipivät kukin loukkoonsa – se huvittaa minua aina – vieläkin.

Paikkakuntaansa sidotut porilaiset tahtoivat nähdä tällaisessa vaeltavassa ritarissa erikoisen ihmisen. Hän puolestaan ei liene etsinyt muuta kuin makupaloja suuhunsa ja typerää ylistelyä.

Hän oli repun ja sauvan ritarin irvikuva. Todellinen vaeltaja etsii loppujen lopuksi ihmistä.

Jokainen, joka on viettänyt aikojaan yksinäisyydessä, esimerkiksi erämaassa, on saanut joskus vaeltajan käskyn: lähde nyt heti liikkeelle, muuten menehdyt. Aivosi ovat jo liiaksikin syöneet vain entisiä ajatuksiasi, ja se on ollut suurelta osalta jo ennen pureskeltua! Ota reppu selkääsi ja sauva käteesi ja ala laputtaa!

Mutta löytyyköhän matkan varrella vielä ihmisiä, vai onko poikettava syrjemmäksi niitä etsimään?

Eiköhän löytyne. Löytyi niitä ennen Lapin rajoilta ja löytyi päiväntasaajan alta ja löytyi suurkaupungin rännikiviltäkin. Kuinka lienee nyt?

Huippuvuoretkin ovat jo pilaantuneet. Siellä rehostelevat viinalta lemuavat jätkät, jotka sardiinipurkki toisessa ja pirtukanisteri toisessa kädessä, lyijynkarvaista taivasta vasten sinkoavat kirouksiaan. Ja taitaapa jo Hans Egeden ajoista saakka Grönlannin hylkeenpyytäjäinkin terve, naurava rotu olla jokseenkin turmeltunut. Mutta ehkä kuitenkin jonkun jäätikkövuonon sopukasta saattaisi löytyä ihmisiä, ulkopuolelle kommunismin sekä sardiini- ja pirtukulttuurin unohtuneita, joiden kanssa voisi viihtyä, istuessaan ajopuista tehdyn keittovalkean ääressä keskikesän keskiyön auringon paisteessa satoja metrejä korkean pystysuoran kallion alla.

Märät jäkäläryhmät riippuvat pitkin rotkoa, niistä tippuu hiljalleen kirkasta lumivettä, mikä sitten lorisee alhaalla kivien lomissa. Karvaiset, hiirenkorvalle päässeet pajunlehdet peittävät lähimättäitä, joilta siellä täällä loistelee myös keltainen, arktinen gagea, ehkäpä yksinäinen sinikellokin.

Taivas yllä on vaaleinta kromioksiidia ja taivaanrannan piirtävät eteemme hiljakseen kulkevat jäälautat, jäätikön suurella ryskeellä vasikoimat, jotka toveriensa takaa-ajamina uiskentelevat "sivistyneitä" maita ympäröiville merille siellä haihtuakseen.

IHMISESTÄ JA MAAEMOSTA.

Se ihminen on varmaankin saanut elämältä enemmän kuin muut, joka vielä nykyisenäkin aikana saattaa tuntea määrättyinä sopusoinnun hetkinä olevansa erittäin lujassa yhteydessä kaiken luonnon kanssa, joka viettäessään yhteiselämän juhlahetkiä luonnon kanssa saattaa tuntea kuinka sielunsa ikäänkuin samalla kertaa sekä sukeltaa syvälle että lentää korkealle kaikkeuteen.

Lähelle tätä ihanaa tilaa pääsee yksinäinen ihminen, joka kauan elää eräseudulla koskemattoman luonnon ja sen elämän piirissä. Hänen tällöin uudistuvan elämänkäsityksensä ensimmäisiä havaintoja on, että hän alkaa rakastaa maata toisella tavoin kuin ennen.

Hänen mielikuvissaan ja ajatusrakennelmissaan maa alkaa edustaa elävää, juhlallisen suurta, valtavaa ja ikiäidillistä olentoa.

Soisinpa että näihin hurmiollisiin mielikuvatiloihin joutunut ihminen yhtäkkiä voisi siirtyä Vesuviuksen kraaterin reunalle tämän tulivuoren purkauksen aikana.

Kun pitkällisen kiipeämisen jälkeen on orgaanisesta maailmasta muuttanut kiven ja kemian valtakuntaan, päässyt kraaterille, kun näkee sen seinät, joissa pikimusta vaihtelee räikeän keltaisten rikkipälvien kanssa, kun näkee valtavat, osaksi mustat osaksi kellanharmaan kelmeät savupilvet, kun kuulee sanomattoman syvän, uhkaavan ja kumean maanalaisen jylinän ja lopuksi näkee laavan valtavat syöksyt pimeyden suunnattomasta kidasta, niin tuntee sinä hetkenä seisovansa maaemon kohdun partaalla.

Väkevä rikinsekainen katku, joka nousee kraaterista, vesittää silmät ja yhtyneenä nähdyn ja kuullun kanssa huumaa aistit, niin että ennenpitkää seisoo siinä kuin vähäisen koskenpauhun lumoamana, tuijottaa ja miettii mitä miettineekään, varmaankin hämärissä tajuissaan tuntee pyrkivänsä johonkin hyvin kauas, aina olemuksen alkulähteille saakka.

Hurmiotila saavuttaa huippunsa, ja silloin tuntee, että ihmisenä oleminen päättyy tähän. Ruumiiseen ja sieluun leviää järkkymättömän luja yhteenkuuluvaisuuden tunne maan kanssa. Maasta virtaa tuohon hurmautuneeseen pieneen ihmisolentoon uutta, suurta ja jumalallista elinvoimaa. Ihminen tuntee, tahi ainakin hänen sielunsa runoilee, että hän tällä hetkellä sai väkevän kosketuksen omalta ikiäidiltään.

Tuntee että kuolema olisi tällaisena hetkenä suuri, ihana täyttymys, lapsen vaipuminen äitinsä helmaan. Tuntee tarvetta kuolla.

Yksinäinen mies kraaterin reunalla havahtuu ja katsoo ympärilleen. Valtavat savu-usvat ympäröivät koko vuoriseudun; ei näe alhaalla olevaa tasankoa, ei merta, ei taivaanrantaa. Mutta tuolla lähellä kannetaan paareja ylös vuoren huipulle. Ketä tuodaan siellä?

Paareilla lepää vanha, kuolemansairas englantilainen ylimysnainen. Hän ei pelkää tulivuorenpurkauksen vaarallisuutta. Yksinäinen mies kuvittelee, että tuo nainen on kotimaastaan saakka varta vasten matkustanut tänne saadakseen jo täällä "ajassa" maa-äidiltä vastauksen tahi jonkinlaisen selityksen ihmisen suuriin kysymyksiin: mistä? minne? minkätähden? Ja hän kuvittelee, että vanha ylimysnainen toivoo kuolevansa juuri tällä hetkellä, sillä tässähän itse luonto julistaa valtavalla mahtavuudella: maasta olet sinä tullut – –. Iankaikkinen ja yhtenäinen on se voima, josta oleminen kaikkinensa versoo.

Mielikuvat ja ajatelmajaksot, lenneltyään ja harhailtuaan valtavan luonnonilmiön kuljettamina, palaavat nyt ihmiseen itseensä. Yhtäkkiä huomaa tuijottavansa omaan sisäismaailmaansa. Ja mitä on ihmisessä vihaa tahi rakkautta, se tuona hetkenä kiteytyy todellisuudeksi.

Siinä upottautuu sekä vihan että rakkauden äärettömyyteen. Ken tahtoo elävöittää Prometheus-unelmaansa tahi saada mielikuviinsa Antaioksen ja Gean tarusta syvempää elämää ja voimaa, hän nouskoon tulivuorelle sen purkauksen aikana.

Mutta ihmisen ja maaemon kosketuksen voi elävästi vaistota muuallakin, vaikkakaan ei niin suuresti. Katseltakoon vain tavallisin ihmisen silmin pelkkää maan multaa. Keväällähän iloitsee jo siitäkin kun hiekkakuopan reuna tulee hangen alta esiin, herää kiitollisuuden tunne sitä mustaa perusta kohtaan, josta moninaisen elon siemen nostaa versoja meidän kaikkien iloksi. Ja kerroksissaan kantaa siinä kuoppa maakamaran synnyn kertomuksen kuin historiakirjan lehdet tietoja ihmissuvun vaiheista.

Entä kivet, louhikot ja kalliot! Kukapa ei olekaan tuntenut sääliä nähdessään kallioita porattavan ja räjähdytettävän. Ei senvuoksi että maisemaa siinä on tärvelty, vaan siksi että siinä on särjetty sellaista mitä emme koskaan voi entiselleen korjata. Siinä on isketty haavoja maaemoon. Kivilouhimoa katsellessaan tulee aina ajatelleeksi haavaa, jonka ympärillä syöpäläiset kaivelevat ja myllertävät, – kuinka sattuvasti sanookaan Nietzsche ihmistä maankuoren ihotaudiksi!

Mutta silloin ei enää tunne samaa mielipahaa, kun näkee maata, joka on kypsää, jolle ihminen työllään henkensä pitimiksi on antanut uuden ulkonäön, liittoutuen luonnon hedelmöittävien voimien kanssa, jonka otsalta voi lukea vuosisatojen historiaa. Päinvastoin tuntee sellaista maata erikoisesti rakastavansa. Kuinka elävästi onkaan jäänyt mieleeni, kun äitini aina keväisin otti hellien käteensä multaa ja maisteli sitä! Siitä lähtien olen maan mullan tuoksussa tuntenut muistoissani äidin läsnäolon – kaksinkertaisessakin merkityksessä.

Suomalaisen talonpojankin mieltä askaroittavat kysymykset maan elämästä. Varsin usein olen saanut vastata kysymykseen: "Kasvaako kivi?" Olen vastannut: "Kasvaa se, vaikkemme voi sitä huomata. Kiteytymisoppi sen osaksi meille selittää." Ja siitä olemme johtuneet aprikoimaan, millainen taistelu ja millainen rakkaus maan uumenissa vallitsee, – onhan maan sisusta vielä mahtavampain kemiallis-fyysillisten kamppausten näyttämönä kuin konsanaan sen ulkopinta.

KUOLEMASTA.

Kuoleman salaisuus askarruttaa ihmismieltä, merkillistä kyllä, paljon enemmän kuin elämän salaisuus, joka varmaan on yhtä ihmeellinen ja selvillesaamaton kuin sekin. Ja kumpikinhan ne juontuvat suuresta olemisen kokonaissalaisuudesta.

Mitäpä ihminen, jonka ajatukset niin mielellään pyörivät hänen oman tärkeän persoonansa ja kohtalonsa ympärillä, niin usein vaivautuisikaan pohtimaan kysymystä, kuinka se mitä sanotaan elämäksi on saanut ruumiilliset ja henkiset muotonsa. Salaisuuden toinen puoli, syntymisprosessi, on meillä kaikilla takanamme; edessämme on, täyttymystään joka hetki järkähtämättömästi läheten, sen toinen puoli, maallisen vaelluksemme toinen rajapyykki: kuolema.

Vaikka ihminen iän ja kokemusten lisääntyessä saattaa totuttautua ajatukseen, että hänen kerran on kuoltava, luulen kuitenkin, ettei joukossamme ole montakaan, jotka terveinä ja täysissä sielun voimissaan ollen eivät tuntisi kuolemaa kohtaan – jollei läheskään aina pelkoa, niin kuitenkin vakavaa outouden tunnetta.

Olen ollut huomaavinani eläimissäkin samaa. Muistan kuinka kerran nuorena poikana ammuin kissan. Kun se makasi kuolleena näkyvällä paikalla ruohikossa, saapui sen toveri sitä katsomaan. Kaukaa se jo laskeutui matalaksi maata vasten ja lähestyi kuollutta yhä hitaammin hiipien. Ja kun se oli päässyt niin lähelle, että se haistoi ja näki mitä oli tapahtunut, niin se aivan kuin ammuttu nuoli hyppäsi korkealle ja pakeni.

Tämä tapaus kertautui minulle kerran Afrikassa omituisella tavalla ihmisiin nähden.

Kikuiju-kansalla on tapana jonkun heimosta kuolemaa tehdessä viedä hänet vielä elävänä – he eivät koske ruumiiseen – ulos arolle. Shakaalit, korppikotkat ja hyönteiset toimittavat muutamassa hetkessä ruumiin olotilaan, joka siellä ei ole vastenmielinen näky: kasa lumivalkeita kuivia luita vaalealla kamaralla.

Kerran kauniina aamupäivänä ollessani paluumatkalla 4-kuukautiselta metsästysretkeltä, saavuin, kulkien etujoukossa pyssynkantajien mukana, juuri hyljätyille leiritulille. Lähellä erästä vielä savuavaa nuotiota makasi kikuiju vaaleansinisine helmikoristeineen selällään kuolleena, kontat käppyrässä, silmät auki tuijottaen taivaalle ja kaunis ihastuksen hymy huulilla. Hänet olivat nähtävästi heimolaisensa äsken jättäneet siihen.

Tässä tuli mieleeni edellä kertomani kissajuttu, ja päähäni pisti koettaa millä tavoin kuolleen näkeminen vaikuttaisi neekereihini. Sanoin kokilleni: "Mene ja kerro kantajille, että täällä makaa eräs kikuiju, en sen puhetta ymmärrä; tulkoot sitä katsomaan." Vetäydyin sitten syrjään tekemään havaintoja. Kikuijut menivät paikalle taakat selässään, lähestyivät vainajaa ja puhuivat sille jotakin, mutta samassa säpsähtivät ja juoksivat kiiruimman kaupalla pois paikalta.

Sääntönä heillä on, että kuolemansairaat joko kannetaan tahi itse laahustautuvat ulos arolle shakaalien viimeisteltäviksi. Elämisen rautainen laki ei erämaassa tunne sääliä.

Kerran, ollessamme leiriytyneinä Kahara-vuorella Masi'oja-nimisen joen sivuhaaran läheisyydessä, saapui luoksemme kikuiju kantaen antiloopin vasikkaa sylissään. Mies tuli etsimään meiltä turvaa, sillä hänen kuninkaansa oli pieksättänyt häntä tahtoessaan omakseen antiloopin vasikan, jonka mies oli onnistunut löytämään ja halusi myydä meille. Hän kertoi olevansa N'gau, mikä kikuijunkielellä merkinnee jumaluutta tahi henkeä. Hän puhui niin karkealla äänellä, että jo siitä saattoi päätellä hänessä olevan jotakin erikoista. Hänen puheensa tuli kuin haudan takaa, ja kun kysyin miksi hänen äänensä oli niin karkea, hän vastasi että hänet oli kerran viety arolle kuolemaan. Sinne tuli shakaaleja ja hyenoja, ja juuri kun hän muka oli kuollut, hän heräsi takaisin elämään, taisteli henkensä edestä haaskapetoja vastaan, selviytyi voittajana ja palasi leiriin. Ja nyt hän sai nimekseen N'gau, koska oli ollut kuolleena. Kun kysyin minkälaista oli ollut kuolleena olo, vastasi hän että se oli ollut paljon parempaa ja hauskempaa kuin eläminen.

Olen muutaman kerran saanut ikäänkuin maistaa kuoleman esimakua. Afrikassa maatessani kuumetaudissa olin jo kolme päivää tiedotonna, kun kuume nousi yli 42 asteen. En tiennyt silloin enää tästä maailmasta mitään, mutta kun siitä tilasta heräsin, tunsin ensi hetkenä niin täydellistä kuoleman rauhaa ja niin ihanaa olemuksen lepoa suuressa kaikkeudessa, että elämään palaamista pidin rangaistuksena, – kunnes toipumisen edistyessä jälleen elämä kiinnitti minuun tuhannet siteensä ja silloin taas tunsin suurempaa elämänriemua kuin koskaan ennen.

Kerran jouduin tekemisiin 200-päisen puhvelilauman kanssa, joka pitkänä mustana jonona marssi pitkin aroa, johtajahärkä etunenässä. Ammuin liian kaukaa ensimmäisen kerran, haavoitin härkää kylkeen. Samassa teki koko jono puolikäännöksen ja alkoi täyttä laukkaa hyökätä minun ja mustien palvelijaini kimppuun. Viimemainituista kaksi ammusten kantajaa pakeni heti suin päin, kolmas, muhametinuskoinen, jäi luokseni. Puut taittuivat ja maa tömisi mahtavasti, kun vihastunut lauma lähestyi. Sinä hetkenä tunsin elämän "korkeajännitystä". Ennen olin syrjäänhyppäämällä ja sivusta ampumalla välttänyt yksinäisen härän ja saanut sen saaliikseni; tässä ei sekään tullut kysymykseen, sillä vihollisia tuli joka puolelta. Kun lauma oli noin 10 metrin päässä, komensin muhamettilaista ampumaan, ja samassa hetkessä laskimme kumpikin kaksi panosta perätysten lähimpiä puhveleita kohti. Laumaan syntyi aukko, mutta toiset tulivat yhä lähemmäksi. Nyt tuntui ratkaisu olevan käsissä, ja väläyksenä näin koko elämäni edessäni. Mutta vielä sinä silmänräpäyksenä tein uhkapäätöksen hypätä härän selkään ja tarttua sarviin, jos härät kävisivät päälle. Mutta lauma hajaantui viime hetkessä kahtia ja juoksi niin läheltä sivutsemme, että muutamat melkein koskettivat meihin. Haavoittuneet pysähtyivät hyökkäämään, mutta ne ammuin.

Kun tällä tavoin täydessä tajussaan, mutta kiihtynein hermoin joutuu äkkiä kuolemanvaaraan, ei luullakseni ennätä ulkokohtaisesti havainnoimaan omaa tilaansa tuona hetkenä. Sensijaan olen pyörtyessäni ja pyörryksissä ollen saanut elämyksiä, jotka muistini on säilyttänyt, mutta joiden merkillistä ihanuutta on vaikea sanoin kuvata.

Kerran laukesi voimakasiskuinen rotanloukku sitä virittäessäni ja löi peukaloni miltei poikki. Isku sattui arkaan hermoon, niin että ensi kivun jälkeen tulin tunnottomaksi ja ryömin hiljaa ulos ihanaan syysyöhön. Makasin selälläni pihalla ja katselin tähtiä. Ja samalla tunsin olevani ikäänkuin irtautunut ruumiistani. Oloni tuntui selittämättömän kevyeltä ja ihanalta; silloin kokemaani nautintoa en voi verrata mihinkään ruumiilliseen aistimukseen. Toivoin hartaasti että tätä tilaa olisi kestänyt mahdollisimman kauan ja ettei kukaan olisi tullut minua herättämään.

Olen kuullut henkilöiltä, jotka ovat olleet samanlaisessa tahi vielä täydellisemmässä tainnostilassa, että tietoisuus heräämisen välttämättömyydestä ja paluusta takaisin "elämään" on heillä noina hetkinä ollut ainoa ikävä tunne.

Olen varma, että "luonnonkansojen" keskuudessa mieskohtaisesti suhtaudutaan kuolemaan tyynemmin ja pelottomammin kuin n.s. sivistyskansoissa. Tämän näemme meilläkin vielä paikoittain; ei ole harvinaista että kansa siellä, missä "sivistys" ei ole hämmentänyt terveperustaista ajatuselämää, ottaa kuoleman vastaan tyynen asiallisesti, yhtä luonnollisena tapahtumana, kuin se todella on. Monille vanhuksille, kuten edellisellä sivulla olevalle runolaulajalle, se on vapauttaja, jota asianomainen itse ilolla tervehtii ja jossa hänen omaisensa näkevät etupäässä luonnonlain täyttymyksen.

Meidän kansamme on aikojen kuluessa saanut tutustua "ennenaikaiseen" kuolemaan enemmän kuin muut pohjoismaiden kansat. Suuret nälkävuosien jaksot ja rajojemme sisäpuolella riehuneet sodat ovat usein surmanneet kansaamme likelle sukupuuttoa, ja tästä luulen osalta myös johtuvan kansan terveen aineksen tyynen suhtautumisen kuolemaan, tapahtuipa se tautivuoteella, tapaturmaisesti tahi sodassa.

Uskon, että ihmiselle, joka kokemusten koulussa on kyllin resignoitunut, itse kuoleman hetki saattaa muodostua elämän ihanimmaksi tuokioksi, jollei hän vain ole elänyt niin vanhaksi että hänen sielunkykynsä eivät enää ole kyllin herkät sen suuruutta tajuamaan. Tuntuu kuin ihminen menettäisi itse elämisen lahjasta kauneinta jäädessään tajunnassaan osattomaksi kuoleman nautinnosta. Tuntuu kuin tuona hetkenä saattaisi yhtäkkiä kohota täyttymykseensä itse elämä, kuin itse kaikkeuden ihanuus silloin saattaisi ympäröidä ihmisen, ja epätietoisuus vihdoin hälvenisi.

Minulla, kuten monilla muillakin, on ollut elämässäni kausia, jolloin iltasin levolle käydessäni olen hartaasti toivonut, etten enää aamulla heräisi. Ja aamuisin olen noussut raskain mielin päivän askareihin. Ja erikoisesti kohdistuvat ajatukset kuolemaan niinä aikoina, jolloin tavalla tai toisella olen joutunut verestämään nuoruuteni muistoja. Nuoruudenaikaisen valokuvan tahi piirroksen näkeminen voi joskus pitkäksikin aikaa häiritä henkisen elämäni tasapainotilaa. Eivätkä vähimmän tuskallisia ole muistot sielullisista vaikeuksista ja kärsimyksistä, joita taiteellisessa työssäni olen kaiken aikaa joutunut kokemaan. Synnytystuskat ovat minulla työssäni olleet niin suuret, että tällaisina hetkinä olen valmis sanomaan että taide on minulle ollut samaa kuin kärsimys.

Mutta sitten tulee resignatsio: huomaan että on jäänyt vielä niin paljon tutkimatta, niin monta pulmaa selvittämättä uusien havaintojen avulla, joita itse elämä on tuonut mukanaan. Mieli kirkastuu vähitellen, jo myönnän, että elämä tuskiensa ja kärsimystensä ohella on kohottanut korkeammalle tasolle sen mitä sanoisimme todelliseksi elämän iloksi.

Silloin suuntautuu katseeni eteenpäin. Rohkeana alan suunnitella tulevaisuuden töitäni, elämääni tulee uutta sisältöä, ruumiillisestikin tunnen taas olevani täysissä miehuuden voimissani. Tunnen jälleen olevani oikealla tiellä – kuolemaa kohti.

Unitilaa sanotaan usein kuoleman veljeksi. En tiedä onko tämä lauselma oikeudenmukainen, sillä olotilasta kuoleman porttien tuolla puolen meillä ei ole pätevää ilmoitusta (niin kiihkeästi kuin spiritistit ja jotkut teosofit nykyään vaativatkin tunnustusta opeilleen ja "kokemuksilleen"). Mutta ihminen, joka näkee unta olevansa kuollut, tuntee herättyään kuin tosi kuolema ei olisi ollutkaan kaukana, aavistelee tuon unensa aikana todella liikkuneensa oudoilla alueilla.

Samoille alueille luullakseni siirrymme joskus valveillakin ollessamme. Ajattelen aavistuksia kuoleman asioista, joita ovat kokeneet useimmat ihmiset, toiset selvemmin, toiset hämärämmin. Ne eivät läheskään aina pysy alitajunnan piireissä, jolloin jäävät hämäriksi, vaan ilmaantuvat usein päivätajunnassamme, vieläpä joskus sellaisten elinten kuin näkö-, haju- ja tuntoaistien välityksellä.

Kun viimeisen kerran tapasin erään korkeaan ikään tulleen läheisen omaiseni, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, sain merkillisen aistimuksen. Sukuamme oli runsaasti koolla ja vanhus oli erikoisen pirteä. Mutta silmääni pisti eräs liike, joka ei ollut hänelle ominainen. Tavantakaa hän kiihkeästi tarttui jonkun läsnäolevan käsivarteen tahi hihaan, ja tuossa käsien liikkeessä tunsin hapuilun, jolla hukkuva koettaa tarttua lähellään oleviin esineihin. Tiesin silloin, että näin hänet viimeisen kerran.

Erään nuoren vapaussotatoverini kasvoilta luin kauhukseni hänen kuolemansa paria viikkoa ennenkuin se hänet Tampereella sala-ampujan kädestä kohtasi. En voi sanoa, että mikään noissa kasvoissa olisi ollut oleellisesti eri näköä kuin ennen, mutta minuun niistä katsoi kalma niin selvästi, että kun tieto hänen kaatumisestaan saapui, ei se minulle ollut lainkaan yllätys. Yllättävää oli mielestäni vain se, että hän oli kaatunut varsinaisten taistelujen jälkeen.

Muuan omaisistani saa aavistuksia kammottavalla tavalla. Kun joku läheinen kuolee, tapahtuipa se kuinka kaukana tahansa, tuntee tämä omaiseni samoihin aikoihin voimakasta ruumiinhajua ja kärsii siitä kovasti.

Edelläolevat ovat seikkoja, joiden totuudenmukaisuudesta olen vakuutettu, ja luulen että useimmilla meistä on vastaavanlaatuisia omia tahi muiden kokemuksia tiedossaan. Ne ovat asioita, jotka osaltaan todistavat, kuinka pieninä ja mitättöminä me seisomme kuoleman mahtavan salaisuuden edessä.

Uteliaisuus on johtanut minua niinkuin useimpia muitakin koettamaan saada tietoa ja jonkinlaista vakaumusta siitä mitä on kuoleman tuolla puolen. Nuorukaisena luin koko paljon mitä ruotsiksi oli käännettynä Svedenborgia ja senjälkeen kahlailin teosofiankin sumuisilla soilla, mutta madame Blavatsky paljastui minulle hyvissä ajoin. Kirkkomme opetuksista olen myös selvillä, mutta mitään tietä en ole päässyt niinkään pitkälle että olisin voinut rakentaa päteväksi hyväksymääni mieskohtaista vakaumusta näistä asioista.

Ja arvelen että onkin parempi kun emme käytä voimiamme ja lyhyttä aikaamme tämän ylivoimaisen kysymyksen pohtimiseen. Kyllä kai se aikanaan, suuren hetken tullen, selviää jokaiselle. Ja meidän, joille itsekullekin tämä maallinen elämä joskus on aika lailla rakas, luulisi kyllä malttavan sitä hetkeä odottaa.

FILOSOOFISTA PIKKUPILAA.

Huomiota herättäneessä teoksessaan "Der Untergang des Abendlandes" Spengler muun muassa luo seuraavan määritelmän kehityksestämme: Mitä pitemmälle kehitys kulkee, sitä suurempi ero tulee olemaan korkeiden älyjen ja tavallisen massan lukumääräin suhteissa.

Tätä määritelmäänsä hän havainnollistuttaa esittämällä pyramiidin ihmiskunnan kehityksen symboolina.

Täytyy myöntää, että tämä tavattoman rohkea määritelmä ensi katsannolla matemaattisella "rautaisuudellaan" saattaa lukijan peräti pessimistisiin mietelmiin ihmissuvun tulevaisuudesta. Kun välttämättömyyden pakosta lopulta älyn edustus litistyy pyramiidin kärkipisteessä aivan olemattomiin, niin tulos on selvä: järjen ja älyn loppu, takaisin gorillaan, mutta ränstyneeseen gorillaan, siitä askel askeleelta "alaspäin" aina monistiseen alkusoluun saakka, jonka pirteä ukko Haeckel piirteli kengänpohjan muotoiseksi. – Menkäämme nukkumaan!

Tämä Spenglerin ajattelutemppu rupesi minunkin rauhaani häiritsemään. Lopulta intousin ja ajattelin, että tehkäämme vastatemppu.

Koska elämän kulussa ei mikään pysähtyminen ole mahdollinen, niin lähtekäämme siitä mihin Spengler pysähtyy: pyramiidin kärjestä.

Jatkamme vain viivoja, noita älyä rajoittavia ja pusertavia rautaisia hulluinhuoneen suppiloseiniä, ja kuinkas käy: sivuutettuaan suurimman alennustilansa ja lopuksi jouduttuaan yhden ainoan "iankaikkisen pilkun päälle" äly ja järki äkkiä syntyvät uudestaan. Se pieni hitunen älyainetta on varmaankin pyramiidin puserruksessa niin väkevöitynyt ja pelkistynyt, että se elämän kulkiessa eteenpäin sekä pystyy sinapinsiemenenä hapattamaan koko taikinan että antamaan sysäyksen uudelle entistä korkeammalle ja kauniimmalle älyn kehitykselle, jonka lopputuloksena on oleva: massan ja typeryyden loppu! Kaikki kuuluvat älystöön. Ihannetila yksikamarijärjestelmälle ja tasavallalle sanan suomalaisessa iskusana-merkityksessä!

En tiedä huvittaisiko Spengleriä tällainen pieni vastatemppu, enkä liioin halua vaivata päätäni oman pyramiidini mahdollisella merkityksellä. Olkoon se kernaasti vaikkapa vain todellisen ja oikean pyramiidin kangastuskuva ja sellaisena siis verrattain epätodellinen ja haihtuva. Mutta minulle se tuotti hupia ja vapautti minut kerrassaan Spengler-pessimismistä.

Vielä nautiskellessani vapautumisen tunnettani sukelsi muistojeni komerosta esiin kuva, jonka nuoruusvuosinani, Nietzsche-kaudellani, piirsin ihailemastani suuresta runoilijafilosoofista. Piirsin hänet alppihuipulle kädet ojennettuina.

Tämä vanha piirros alkoi vietellä mielikuvitustani sangen omituisten päätelmäin tekoon.

Verrattakoon vain pyramiidikangastuksen kylkilinjoja yli-ihmisyysopinrunoilijan ojennettuihin käsivarsiin!

HULKKO.

Muinaisaikainen kuvitelma.

Kävellessäni eräänä kevätiltana Vanhassa Porvoossa jouduin läntiselle kirkkotörmälle. Siinä kiinnitti huomiotani kivisen kirkkoaidan omituinen nurkkaus. Vastoin tavallisuutta ja ymmärtääkseni vastoin tarkoituksenmukaisuutta oli nurkkaus tehty tiileistä muuraamalla. Tiilet olivat pieniä ja ohuita, kaikesta päättäen keskiajalla käytettyä mallia.

Siinä katsellessani tuli luokseni muuan kaupungin vanhoista asukkaista ja sanoi:

– Huomaan että Te ihmettelette tuota muuria kirkonaidassa. Sallinette minun sen johdosta ilmoittaa, että täällä liikkuu väestön keskuudessa vanha taru, joka kertoo, että siihen on keskiajalla haudattu elävältä eräs pakanallinen suomalaispäällikkö.

Tämä pieni ilmoitus alkoi askarruttaa mielikuvitustani, sitten punoutui tarulle yksityiskohtia sitä mukaa kuin erään kävelytoverini kanssa asiaa aprikoimme kerta kerralta ja muillekin siitä haastelimme. Ja yhteisten juttelujen tulokseksi syntyi sitten tämä kuvitelma. Sen muodot hahmoittuivat eräänä kesäiltana Näsinmäen kahvitörmällä, tapahtumapaikkaa sieltä katsellessamme.

Aivan lähellä Saksanniemen satamapaikkaa seisoi rantapajukossa kyyrysissään Hulkko henkipatto ja katseli kiiluvin silmin edessään levittäytyvää kirjavaa markkinakuvaa.

Kaukaa Kukkiajärven takamailta oli hän nyt uskaltautunut tänne vihollistensa pesäpaikoille.

Vielä joitakin vuosia takaperin oli hänen mahtinsa ollut ylikäymättömänä esteenä Hämeenlinnasta ja Hollolasta käsin ylös sisämaahan suunnatulle käännytystyölle. Pyhä kirkko oli luvannut hänen päänsä tuojalle täydellisen päästön ennen tehdyistä ja tulevista synneistä sekä vielä tarpeelliset sielumessut kiirastulesta vapautumiseksi, ja paraikaa koettivat dominikaanimunkit, jotka kartanostaan Haikosta käsin tekivät laajoja saarna- ja kastematkoja sisämaahan, saada selon hänen olinpaikastaan toimittaakseen hänet roviolla poltettavaksi.

Uhkarohkeus ei häntä tänne vetänyt, ei liioin tarve tehdä kauppaa saksojen kanssa, vaikka mättäällä pajupensaan takana olikin useita kiihtelyksiä majavan, saukon ja näädän nahkoja, jotka hän aikoi, jos tilaisuutta tulisi, vaihtaa suoloihin, rautaan ja sarkaan.

Hänet oli tuonut tänne välttämätön tarve nähdä kerran omissa oloissaan ne, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet.

Hänellä ei ollut enää muuta menetettävää kuin oma henkensä, ja sen hän saattoi panna alttiiksi, jos niin tarvittiin. Harmaan sumuisena marraskuun päivänä kolme vuotta takaperin olivat Hämeenlinnasta lähetetyt keihäs- ja jousimiehet yllättäneet hänet ja hänen viimeisen talonpoikaisjoukkonsa, ja ankaran kamppailun jälkeen lyöneet sen. Hän oli haavoittuneena, mutta sisukkaasti ponnistaen riuhtaissut itsensä vangitsijain käsistä ja paennut metsään. Kun hän sitten illan tullen hiipi vihollisen nuotiolle, näki hän sen äärellä omituisen kannettavan saarnatuolin ja siinä kaljuksi ajellun munkin, joka vangituille talonpojille luki loihtujaan Maaria neitseestä, ristin Kiesuksesta ja kyyhkysen muotoisesta hengestä. Sen munkki sanoi menevän niiden sisään, jotka ottavat kasteen. Totisille kääntyneille munkki lupasi ensin kiirastulen vaivat ja sitten pääsyn taivaaseen, neitseen, Kiesuksen ja monien pyhien miesten seuraan. Allapäin kuunnellen seisoivat siinä vapaan Hämeen viimeiset miehet kädet lujasti selän taakse kytkettyinä, ja kun munkki lopuksi käskevällä äänellä kehotti heitä polvistumaan vastaanottaakseen kasteen, lysähtivät he kankean vastahakoisesti, mutta ilmeistä pakkoa totellen polvilleen kentälle. Hulkon sisuksia viilteli, kun hän näki ainoan jäljellä olevan sukulaisensakin, nuorimman veljensä, lankeavan polvilleen ja saavan munkin kädestä kasteen. Kun munkki sitten toimituksen tehtyään korotti äänensä ja oudolla kielellä lausui väkevimmän loihtunsa, jota Hulkon kieli ei tahtonut kääntyä matkimaan, mutta jonka hän muisti alkaneen:

    Benedicat tibi Dominus
    et custodiat te, –

silloin hän niska kyyryssä hiipi pois, painui öiseen korpeen.

Siitä päivin oli hän lakkaamatta saloja kierrellyt, jousella ja keihäällä elatuksensa hankkinut. Kerran rintamaita lähestyessään hän tapasi paimenen ja kuuli tältä olevansa kirottu ja etsinnän alainen. Myös kuuli hän, että hänen miehensä olivat nyt kirkon uskollisia ristittyjä ja että hänen veljensä, josta hän kerran oli toivonut työnsä jatkajaa, Hämeen suurta päällikköä, oli halpana jousimiehenä liittynyt Hämeenlinnan varusväkeen ja palveli siellä rälssitalonpoika Renkosen käskettävänä.

Senjälkeen ei Hulkko enää halunnut ihmisiä tavata, vaan painui entistä syvemmälle sydänmaihin. Samosi korpea vuosikaudet, viha laimeni, suru Hämeen menetetystä vapaudesta tyrehtyi vähitellen. Mutta sensijaan alkoivat valtavan korkeina ja kauneina elää sielussa isien laulut, uskomukset ja mahtavat metsän loihdut. Kuinka hän nyt, runomaailmojensa hurmioissa eläen, surkuttelikaan varsinkin kristittyjen kyyhkysjumalaa! Mitäpä se oli Ukon rinnalla! Mitä olivat valkeat siivekkäät enkelit sinipiikojen ja salojen lukemattomien haltioiden rinnalla! Ja mitä olivat pyhimysten ihmetyöt Väinämöisen ja Ilmarisen mahtitekojen rinnalla. Ja mitä oli lopuksi heidän taivaansa soittoineen ja meluineen verrattuna siihen rauhaan, joka vallitsee Tuonelan hämyisissä pirteissä, missä vain joku vanha taatto peränurkassa ehkä kanteletta sormieli ja lauloi manalle tulleitten ikitietoja.

Kun hän haltioituneena näitä mietiskeli, heräsi hänessä kaipuu päästä itsekin jo manan majoille. Hän tunsi jo iälle tulleensa. Jalka ei enää, paitsi lylyn lykinnässä, noussut niin norjana kuin ennen. Hän tunsi olevansa henkipatto, ei vain kirkon, vaan itse elämänkin kiroama. Ei korpi häntä enää kauan ruoki, – kunhan käsi ei jaksa virittää jousta täysvireeseen eikä lennättää keihästä riittävän lujasti.

Samalla kun tämä hänelle selvisi, heräsi hänessä vastustamaton halu ennen kuolemaansa nähdä vihollisensa, katsoa kuinka vieras mahti isännöi tässäkin Saksanniemen satamassa, jonne muinoin Hämeen miehet tulivat täysissä aseissaan ja kalpa kädessä valvoivat, etteivät muukalaiset kaupit saaneet tehdä vaihtokaupoissa vääryyttä.

Siinä hän nyt kyyrötti pensaassa ja tähysteli. Tuossa seisoivat saksat kauppapöytiensä takana ja kääntelivät rihkamaansa kansan nähtäville. Ja Hulkon kasvoilla värähti tuskallisesti aina kun kaunis näädän tahi majavan nahka vaihtui johonkin etelästä tuotuun joutavaan koruun. Tuolla rantanurmikolla istui ja loioskeli tytöille kompiansa viskellen parikymmentä Porvoon linnan peitsimiestä, – olivat kai täällä muka järjestystä valvomassa. Tuossa astui porrasta myöten kaupin laivaan omille ostoksilleen Kiialan isäntä, rälssimies Stålarm, taluttaen käsivarresta piippalakkista, ulkomaan tapaan puettua tytärtään. Hulkko tunsi miehen viime taistelusta. Syrjempänä, nahkatamineitaan ujostellen, seisoi kaukaa sydänmailta tullut kasteelle pyrkivä nuorisojoukko. Huomennahan oli Porvoon vanhassa puukirkossa Pietarin messu, jota kastetoimitus juhlistuttaisi. Tuolla hänen lähellään keskusteli joukko lähiseudun talonpoikia Turun piispan äsken tulleesta julistuksesta, joka määräsi tämän seudun asukkaat ryhtymään heti heinänteon päätyttyä uuden suuren kivikirkon rakennustöihin. Rakennusmestari kuului tulleen Saksasta jonkun kaupin laivalla. Hulkkoa mielihyvästä hytkäytti. Olisivatpa pitäneet isien uskon ja sitä yhtenä miehenä puolustaneet, niin eivät nyt joutuisi kesäkuumalla kiviä vääntämään.

Kauppa kävi vilkkaimmillaan ja sankat kansanjoukot tungeksivat pöytien ympärillä. Tätä hetkeä oli Hulkko odottanut. Hän toivoi voivansa ilmitulematta sekaantua väkijoukkoon, ja kun hän sitten olisi saanut kauppansa tehtyä, niin hän kyllä raskisi nämä juhlat jättää; jo hän oli nähnyt kyllikseen.

Hän vetäytyi pois pensaasta, otti kiihtelyksensä olalleen ja lähti rauhallisin askelin kävelemään kauppapaikkaa kohti. Kaikki kuuntelivat paraikaa kielevän saksan sanasotkua, kun se siinä koetti saksan ja ruotsin sekaisella suomenkielellä tavaraansa kehua. Hulkko pujahti joukkoon ja alkoi lähetä kauppia. Tämä keksi hänen arvokkaan taakkansa ja muutti heti puheen aihetta.

– Ach erämies, sieltä jach köper schöne nahkat. Tule doch katsomaan, jach giver suoloja, rautaa, verkaa, Reevali paras Leinwand, alles was du tarvitsee!

Hulkko aukoi kantamuksensa. Saksan silmät laajenivat ihastuksesta, mutta ilonsa hilliten hän alkoi totuttuun tapaansa moittia tavaran laatua.

– Ja mitä sinä tahtoo för diese nahkat?

– Viisitoista kyynärän mittaa tuota sarkaasi ja kantamukseni suoloja ja rautaa. Mutta koska ilkeät moittia nahkojani, pidätän itselleni nämät.

Hän erotti kaksi kauneinta majavannahkaa muista.

Kauppi huomasi tavanneensa miehen, joka osaa pitää puoliaan. Hän rupesi lepyttelemään ja tarjosi nyt näistä kahdesta nahasta messinkistä paidansolkea ja koreaksi kirjailtua nahkamassia tuluksineen.

– En tarvitse tavaroitasi.

Toinen ei ollut kuulevinaan, vaan levitti nyt korujaan pöydälle.

– Johan sanoin että pidän nämät nahat itse.

Kauppi veti esiin viimeisen houkuttimensa. Hän ojensi Hulkolle pientä rasiaa ja sanoi sen sisältävän pyhän Pietarin ihmeitätekevän partakarvan.

Nyt oli Hulkon mitta täysi. Kuohahtaen hän kähähti:

– Suistukoon sinun Pietarisi Hiien kattilaan karvoineen päivineen!

Kansanjoukko oli jännityksellä seurannut tätä kaupankäyntiä. Kuullessaan nyt erämiehen suusta moisen kaamean pakanallisuuden se äkkiä pelästyi ja vetäytyi loitommalle. Kuului huutoja: "Pakana!" "Pakana on täällä!" ja jotkut naiset näkyivät ristinmerkkiä tehden siunaavan.

Hulkko huomasi seisovansa yksinään kaiken kansan katseltavana.

Mutta saksa korjasi äkkiä saaliikseen molemmat erotetutkin nahat ja alkoi sitten kiljua apua kauheata pakanaa vastaan.

Porvoon linnan keihäsmiehet lopettivat kisailunsa tyttöjen kanssa ja tulivat tutkimaan mikä oli hätänä. Kuultuaan asian he muitta mutkitta kävivät Hulkon kimppuun.

He koettivat saada hänet vahingoittumattomana haltuunsa ja sen vuoksi he laskivat keihäänsä maahan ja alkoivat miekkojensa lappeella hosua Hulkkoa kohti.

Mutta keihäsmiehet nähdessään vanhan päällikön soturiveri alkoi kiivaasti kuohua ja äkkiä tempasi hän poveltaan sinne kätkemänsä pitkäteräisen puukon ja alkoi hyökätä. Keihäsmiehet koettivat vältellä hänen nopeita iskujaan, mutta eivät vieläkään käyttäneet terästä. He kai arvelivat yhdestä miehestä selviävänsä muutenkin. Vasta kun raivostunut mies oli iskenyt kaksi heistä tuuperruksiin kentälle, huomasivat he, ettei tässä ollut leikittelemistä, ja pian piiritti Hulkkoa kymmenkunta miekanterää joka puolelta.

Hulkko havahtui kuin jostain unenomaisesta painajaistemmellyksestä. Sitten hän sanaa sanomatta heitti puukkonsa maahan ja lauhtunein katsein ojensi kätensä sidottaviksi.

Sotilaat sitoivat koko miehen lujaksi mytyksi ja kantoivat hänet tieltä väistyvän väkijoukon keskitse rantaan ja heittivät veneeseen. Kolme heistä läksi sitten soutamaan venettä linnaa kohti.

Linnan rannassa Maarian lahden perukassa he päästivät vankinsa jalat vapaiksi, ja sitten mentiin linnan molempien laskusiltojen yli portille, jonka päivystävät vahtisotilaat avasivat, päästäen tulijat varustuksen nelikulmaiseen sisäpihaan. Pihaa ympäröivät linnan sisäseinät, jotka samoinkuin ulkoseinätkin olivat rakennetut jykevistä kelohongista. Mutta kun ulkoseinissä näkyi vain pieniä, räppänällä suljettavia ampuma-aukkoja, oli sisäpuolella sensijaan useita ovia ja ikkunoita, joista muutamissa, kaiketi päällikön huoneisiin kuuluvissa, oli lyijypuitteiset lasitkin.

Hulkko ei ennättänyt kauaa tarkastella linnan sisustaa, sillä sotilaat kuljettivat hänet suoraa päätä pihan pohjoiskulmassa olevaan vankikellariin, joka oli useita syliä linnanpihaa alempana. Kellarin oven pielestä he ottivat soihdun ja sytyttivät sen. Alhaalla kellarissa ei ollut mitään esineitä, lukuunottamatta seiniin kiinnitettyjä lujia rautakahleita. Hulkolta riisuttiin köydet ja hänet kytkettiin eräisiin näistä kahleista. Sen jälkeen miehet poistuivat soihtuineen ja lukitsivat vankilan oven.

Hulkko istui pilkkopimeässä. Aina siitä hetkestä alkaen kun hän havahtui ja saavutti jälleen tyynen tasapainonsa taisteltuaan keihäsmiesten kanssa, hänelle oli selvänä, että hänen elämänsä nyt oli päättyvä. Huomattuaan että kahleet olivat niin pitkät, että hän saattoi olla pitkällään seinän vierustalla, hän ei kuitenkaan ruvennut mielessään arvailemaan millä tavoin hänet hengiltä otettaisiin, vaan rupesi, kuten metsänkävijä ainakin pimeän tullen, nukkumaan ja vaipui heti rauhalliseen uneen.

Herätessään hän tunsi vaistoillaan, että yö oli tulossa. Samalla hän kuuli oven takaa matalaäänistä keskustelua, ja hetken kuluttua astui huoneeseen Porvoon kirkkoherra, seurassaan neljä Haikon munkkia, joiden oli määrä avustaa häntä huomisessa kirkkojuhlassa. Heillä oli kaksi palavaa soihtua mukanaan, joten kellarissa nyt oli runsaasti valoa.

Hulkko siristi silmiään valon vaikutuksesta, kun eräs munkeista piteli soihtua aivan hänen kasvojensa lähellä. Sitten hän välinpitämättömän rauhallisesti tarkasteli kutakin tulijoista, ja ennenkuin nämä ennättivät alkaa kuulustelua, hän sanoi:

– Tokkopa tietänettekään, kirkon miehet, kuinka hyvän saaliin nyt olette saaneet? Minuahan nämä Haikon kaljupäät ovat jo kauan etsineet Hämeen metsistä. Nyt tulin itse.

– Olet siis Hulkko! Kirottu henkipatto! huudahti kaksi munkeista melkein yhtaikaa.

– Niin olen, ja huomenna kai poltatte minut sovitusuhriksi pyhälle Pietarillenne. Olen valmis, tehkää mielenne mukaan.

Munkit ja kirkkoherra neuvottelivat hiljaa ruotsiksi, tietäen ettei Hulkko tätä kieltä ymmärtäisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli aivan turhaa antautua pitempiin puheisiin tämän uhittelevan pakanan kanssa. Neuvoteltuaan he alkoivat poistua, jolloin kirkkoherra lausui lyhyesti:

– Huomenna kuulet kohtalosi kirkossa.

Hulkko naurahti pilkallisesti ja asettui jälleen levolle.

Kukon toiselta laulamalta alkoi seuraavana aamuna päivän ensimmäinen messu.

Hulkon kuljettivat sotamiehet jo ennen messun alkua kirkon eteiseen ja kiinnittivät hänen kahleensa seinässä sitä varten olevaan renkaaseen. Näin suurta rikollista ei voitu ottaa sisälle kirkkoon läsnäolollaan saastuttamaan pyhää toimitusta. Mutta kirkkoon tulevan rahvaan tuli saada nähdä rikollinen häpeällisesti kytkettynä, jotta se pysyisi vikuroimatta kirkolle uskollisena.

Kansaa tulvaili kirkkoon. Mutta vastoin munkkien toivoa ei herjasanoja ja pilkkapuheita sadellutkaan häväistynä seisovalle. Kansanjoukko siirtyi kunnioittavasti ja äänettömänä syrjempään kulkiessaan hänen ohitseen. Kansa tunsi, että jotain suurta ja sille itselleen läheisesti kuuluvaa nyt häväistiin. Miehen ylväässä päällikönasennossa ja välinpitämättömyydessä se näki jotakin, mikä siltä itseltään jo oli riistetty: se näki Hulkossa vapaan, lannistumattoman miehen.

Kansa palasi aamumessusta yhtä siivona kuin oli sinne mennytkin. Se meni majapaikkoihinsa aamiaista syömään palatakseen parin tunnin kuluttua takaisin itse suureen messuun.

Hulkkoa ei täksi ajaksi siirretty muualle. Hänen tuli seistä paikallaan suuren jumalanpalveluksen loppuun saakka, jolloin hänet kuljetettaisiin sisälle tuomittavaksi.

Aurinko paistoi lämpimästi avoimeen kirkoneteiseen. Hulkko tunsi ensi kerran vangitsemisestaan lähtien, että hänen oli jano. Mutta ylpeytensä kielsi häntä pyytämästä vartijoiltaan vettä. Hän ei halunnut tuottaa heille kieltämisen iloa.

Aika kului. Vangin jäsenet alkoivat puutua pitkällisestä alallaan seisomisesta. Lopun väliajasta hänen päänsä nyykähteli ja hän torkkui siihen saakka kun kellot jälleen kutsuivat kansan kirkkoon. Silloin hän suoristihe entiseen asentoonsa.

Ei hän viitsinyt kiinnittää huomiotaan komeaan kulkueeseen pappeineen, munkkeineen ja kuoripoikineen, joka hitaasti meni hänen ohitseen kirkkoon. Hän katsoi sen ohitse, jonnekin kauas. Eivätkä hänen ajatuksensa enää pysyneetkään nykyhetken tapahtumissa; ne liitelivät kaukana Hämeen saloilla, joissa hän oli ihanat runohaltioitumisensa elänyt. Ne askartelivat tuonen mailla, joille hän pian oli astuva. Hän tulisi sinne kertoen esi-isille viimeiseen saakka puolustaneensa heidän uskoaan ja heimon vapautta. Ja taatot nyökäyttäisivät hyväksyen päätänsä. Hän olisi viimeinen, joka siellä pääsee vapaitten miesten pirttiin.

Hän havahtui unelmistaan, kun häntä tultiin noutamaan sisälle kirkkoon.

Lujin, kevein metsäläisen askelin hän astui alttarin eteen. Pysähtyi viiden askeleen päähän rivissä seisovista papeista ja munkeista. Kirkkoherra, joka toimi esipappina, lausui:

– Kumarra päätäsi, kun lähestyt pyhää paikkaa.

Hulkon pää ei hievahtanutkaan, ja hänen asentonsa kohentui vieläkin uljaammaksi kuin se oli ollut tähän saakka. Pappi jatkoi:

– Sinä paatunut epäjumalanpalvelija, uhmaatko siis viimeiseen saakka Jumalan vihaa ja iankaikkista kadotusta? Sinä olet jo vuosikymmeniä taistellut Herraa ja hänen pyhää kirkkoaan vastaan. Kirkon lähettejä olet surmauttanut, maallisen esivallan voimaa olet uhmannut siihen saakka kun se Jumalan ja pyhän neitsyen avulla musersi sinun viimeisenkin joukkosi, jolloin jouduit kodittomana ja kirottuna korvessa lymyilemään. Mutta se ei riittänyt sinulle. Salakavalasti olet nyt tunkeutunut tänne ja eilen häväissyt julkisesti pyhää Pietaria, jonka muistoa kristikunta tänään viettää. Ja kun kuninkaan keihäsmiehet aikoivat sinua hillitä, surmasit sinä yhden heistä ja toista haavoitit vaarallisesti. Ymmärrätkö että olet ansainnut kuolemanrangaistuksen moninkertaisesti?

Hulkon kasvoilla viivähti pilkallinen ilme. Sitten hän sanoi:

– Itse tietänen tekoni. Et tarvitse niitä luetella.

Väkijoukossa kävi kahahdus.

– Pyhä kirkko, jatkoi pappi, ei kuitenkaan halua iankaikkiseen kadotukseen ketään, joka katuvaisena tunnustaa pahat tekonsa ja armoa anoen tulee sen helmaan. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa kysyn sinulta, tahdotko kirota epäjumalasi, tunnustaa katuvaisena syntisi ja anoa päästä kasteen kautta pyhän kirkon yhteyteen?

– Tiedät vastaukseni. Miksi kysyt? Olen vallassasi, käy toimeesi.

– Niinpä minä siis pyhän apostoolisen kirkon nimessä kiroan sinut vikapääksi ikuiseen kadotukseen ja ilmoitan että kirkko on tuominnut sinut elävältä haudattavaksi, kaikelle kristikansalle varoitukseksi ja pyhän neitseen ja pyhän Pietarin kunniaksi.

Hulkko sävähti. Hän ei ollut osannut odottaa tämmöistä rangaistusta. Kansanjoukko ympärillä tuntui kuin kauhuunsa kivettyneeltä. Mutta heti kohentautui vanki jälleen ja aikoi vastata papille, kun tämä samassa viittasi vartijoille, jotka alkoivat häntä nopeasti hoputtaa ulos. Keskellä kirkkoa hän kuitenkin riuhtaisihe vartijain käsistä, kääntyi pappeihin päin niin rajusti, että kahleet kalisivat, ja huusi kaikuvalla äänellä:

– Kirosi kääntykööt sinuun itseesi! En pelkää helvettiäsi enkä sen iankaikkista kadotusta. Armeliaammat ovat isien jumalat. Eivät ne ketään kir...

Keihäsmies läimäytti kämmenensä hänen suulleen ja hänet kannettiin nopeasti ulos kirkosta.

Kirkon kivisen aitauksen läntinen kulmaus joen törmällä oli purettu. Paikalle oli tuotu useita kuormallisia tiiliä, ja muurari kahden apulaisensa kanssa seisoi valmiina, suorittaakseen tuomion täytäntöönpanon.

Hulkko saatettiin hautauspaikalle. Hänen kahleensa irroitettiin ja vahva keihäsmiesosasto piiritti hänet, niin ettei pako olisi tullut kysymykseen, vaikkapa tuomittu olisi sitä yrittänytkin.

Välttääkseen kansan vihaa eivät papit antaneet kapulalla sulkea vangin suuta, mutta sensijaan he antoivat käskyn kaiken äänen sammuttamiseksi soittaa kelloja siihen saakka kuin hauta olisi umpeen muurattu.

Muurari alkoi muurata nelikulmaista kehikkoa vangin ympärille. Alas hänen jalkojensa kohdalle hän jätti tiilen suuruisen aukon, jottei haudattu heti umpeen peityttyään tukehtuisi.

Hulkko seisoi rauhallisena paikallaan, katse suunnattuna edessään kauniisti kaartuvalle joelle ja sen takana leviävälle Kiialan viljavalle tasangolle.

Äkkiä väkijoukosta lensi leipä sotamieskehän sisäpuolelle. Eräs miehistä otti sen ylös ja tarjosi sitä vangille. Päätään pudistaen tämä kieltäytyi sitä vastaanottamasta.

Kellot soivat täysin äänin ja muuri kohosi. Kun se alkoi kohota tuomitun pään tasalle, astuivat keihäsmiehet muutaman askeleen lähemmäs, siten kaiken varalta tihentäen ketjunsa.

Hetken kuluttua oli kaikki valmiina. Muurari yhdisti jo uutta kulmausta muuhun kirkonaitaan.

Sotamiesvartio jätettiin paikalle. Kansanjoukko poistui kotvan kuluttua aivan äänettömänä.

Kolmena iltana kuulivat messuun menijät haudasta ikäänkuin hiljaista, soinnikasta laulantoa. Mutta seuraavina kolmena iltana luki kirkkoherra haudalla voimakkaalla äänellä latinankielisen paholaisen manauksen.

IHMINEN JA HEVONEN.

Aina milloin olen hevosta hyväillyt – vierasta ei niin kuin omaa hyväillessä – olen tuntenut, että välillämme käy oikeita sähkövirtoja.

Ihminen ei taputtele hevosta pelkästä ystävyydentunteesta tahi hyväilyhalusta. Häntä vetää hevosen puoleen itsetiedoton tunne, että hevosen silittely tuottaa hänelle mieluisen fyysillisen aistimuksen.

Hevosella on niin suuri ruumiin kokokin, että jos magnetismi tahi joku muu – ehkä vielä tuntematon – voima tarvitsee runsaasti fyysillistä massaa, niin hevosessa sitä kyllä on.

Ratsastaessa tuntee saavansa hevosesta voimaa ja reippautta, siitä virkistyy kuin hyvästä kylvystä. Ratsuväki sotaväessäkin aina on iloisinta ja reippainta, – ratsumiehet ne ovat niitä oikeita miekkoisia vielä nykyäänkin. Paitsi oman ruumiinsa voimistelusta he saavat melkoisen määrän ylimääräisiä voimia hevosistaan. Entä pusztan kansa Unkarissa y.m.! Kenessä tämä parhaiten näkyy, jollei aron ratsastajakansoissa. Niissähän yhtyvät varmuus ja reippaus, ylpeys ja uljuus!

Hevosta hyväellessään tuntee muutakin kuin puhtaasti ruumiillista kosketusta. Siinä ikäänkuin saa sormenpäihinsä viestin hevosen ystävällisestä mielialasta, sen sympatiasta ihmistä kohtaan. (Se pystyy antamaan ihmiselle siis psyykillisiäkin voimanlisiä.)

Hevonen omasta puolestaan varmaan myös saa samantapaisia vaikutteita ihmiseltä. Kun hevosta hoitaa sen sairastaessa, huomaa että saa maksaa sitte oikein tuntuvasti takaisinkin. Hevonen tarvitsee silloin lääkkeiden ohella jotakin voimaa ihmisestä, samantapaista tahi kenties samaa, jota se itse antaa ratsastavalle ihmiselle terveenä ollessaan. Hevosen ja ihmisen välillä on olemassa jotakin syvää sielullista yhteenkuuluvaisuuden-elämää, joka virtaa salaperäisenä vahvistavana "sähkönä" (sanan kansanomaisessa tarkoituksessa) toisesta toiseen, – aina siihen, joka on heikompi.

Jo hevosen hajuun saattaa kovasti mieltyä. Nyrpistäköön nenäänsä muut, mutta minulle on tallin haju ollut mieluisimpia hamasta lapsuudesta saakka. Ja semmoisina aikoina, jolloin olen jäänyt maalle yksikseni, on hevosesta ollut minulle enemmän seuraa kuin monista hyvistä tuttavista. Niinpä kun viimeisinä vuosina Ruovedellä jäin yksin hevoseni kanssa, mietiskelin ottaa sen toverikseni ateljeeriin, – mutta sinne vievät portaat olivat niin lahot, etteivät ne olisi kestäneet hevosen painoa. Kyllä olisin sen jäljet sieltä siivonnut nurkumatta, korvaukseksi sen ystävällisen olemuksen läsnäolosta. Ja varmaan olisimme siellä keksineet uusia keskinäisen ymmärtämyksen muotoja, – olen sitä mieltä, että hevosen hengenelämää ja henkisiä kykyjä ei arvioida läheskään niin korkeiksi kuin tulisi.

Kuinka hyvin hevoseni ymmärsikään puhettani! Kuinkapa se kuopaisikaan jalallaan, kun kysäisin: "Tahdotko sinä vettä?" Siinä kuopaisussa oli toisinaan kärsimättömyyttäkin: "Etkö jo ennemmin huomannut että minun on jano?" – Mutta kun se ei ollut janoissaan, niin se vain joko vähän korviaan vilkutti tahi halveksivasti käänsi päänsä minustapäin: "Näethän, ettei minun nyt ole jano!" Ja monista muistakin asioista se osasi ilmaista ajatuksensa yhtä selvästi.

Jotkut mahdollisista lukijoistani ehkä hymyilevät, kun esitän, että hevonen sisällyttää hienointa hyväksymistänsä, mielisuosiotansa ja ystävyyttänsä henkäisyynsä, jonka se puhaltaa sen ihmisen yli, josta se pitää. Mutta tälle seikalle antaa kansanrunomme vahvistuksen mitä kauneimmassa muodossa:

Kaikkien ihmisten hylkäämä, äidiksi tuleva nuori Marjatta hakee ja saa turvaksensa jaloimman eläimistä, hevosen. Maailman uuden kuninkaan, uuden korkean jumal'olennon syntyessä hevonen henkäisee ja huokaa pyhän äidin ja vastasyntyneen lapsen yli oman ruumiinsa ja henkensä lämpöä (Ks. Kalevala LX, 315-335). Sanomattoman hieno ja kaunis ajatus kätkeytyy tähän hevosen tehtävään maailman vapahtajan syntyessä, ja liikuttava on kuva seimeen, hevosen lämpimään läheisyyteen asetetusta vastasyntyneestä. Sen kapaloimisestakaan ei Kalevala kerro.

Evankelistat kertovat Betlehemin yön enkeli-ilmestyksessä taivaallisista sotajoukoista ja soitosta ja suuresta kirkkaudesta, joka ympärivalaisi paimenet kedolla. Korvessa syntynyt suomalainen kansanruno käyttää tästä kaikesta vain pienen talli-interiöörin, mutta se antaa halvan eläimen siinä suorittaa teon, josta huokuu itsensä maailman vapahtajan kaikkea syleilevää rakkautta.

PIENIÄ MAALARIN-MUISTELMIA.

Poika ja varis.

Olin silloin 19-vuotias ja olin muuttanut vanhempaini kodista samassa pitäjässä olevaan kirkkoväärtin taloon, lähellä kirkkoa.

Nuorukaisen innostuksella siellä etsin aiheita ja tein luonnoksia. Melko hupaisen näyn tarjosivat Sipin talon siat, jotka päivät pitkät rypivät kirkkomäellä tienvierillä ja ojissa. Syvää tyytyväisyyttä ilmaiseva röhkinä sieltä kantautui pitempien matkojen päähän.

Sikojen luona hääräili usein pieni poika. Kerran tämä piltti nukahti lihavan emakon syliin. Tästä aiheesta maalasin taulun, mutta en saanut siitä mieleistäni. Ja silloin kävi niinkuin sittemmin usein on käynyt epätyydyttäville maalauksilleni: maalasin toisen taulun sen päälle.

Missä siat rypevät, sieltä eivät variksetkaan ole kaukana. Ja tälle ahteelle noita lintuja olikin siunautunut erikoisen runsaasti, ja enimmäkseen ne olivat sangen kesyjä.

Saadakseni pojan pysymään aloillaan, sanoin hänelle että kun heittää suoloja variksen pyörstölle, niin lintu siitä niin tulee kesyksi, että antaa ottaa itsensä kiinni. Poika kuljeskeli suolaa kourassaan variksia vaanien, ja niin muodostui aihe, jota taulu esittää.

Kun tulin tämän taulun kanssa Pariisiin syksyllä 1884 (ensi matkani), niin opettajat ihmettelivät sen modernisuutta, vaikken silloin ollut nähnyt mitään silloisen modernismin tuotteita. Olihan se kyllä aika poikkeama siihenastisten opettajieni Beckerin ja Keinäsen suunnasta, ja Bouguereau pudisti päätään moittien sitä liian "jyrkäksi", mutta myönsi sillä kuitenkin olevan joitakin ansiopuoliakin.

Mitäpä sanoisivat nykyiset modernistit.

Akka ja kissa.

Lapsuudesta saakka on kolkko syksy aina ihastuttanut mieltäni. Mutta "maalarisyksyt" kellertävine lehtineen, punertavine vaahteroineen kaikessa koreudessaan eivät koskaan ole minua lumonneet.

Saavuin Pariisista Salon kauppalaan. Siellä avautuivat peltoulapat kuin syntymäseuduillani, sieltä näki peltoja, niittyjä, aitoja, jotka kaikki olivat hyvin ikäviä kesällä, mutta syksy antoi tälle jokapäiväisyydelle sen karkean maun, mikä minua ilahdutti. Usein kävi kylmä tuuli pitkin seutua, mutta sitä oli mahdotonta kuvata, koska ei ollut edes häilyviä puita. Karu, tuulinen tunnelma piti siis koettaa tavoittaa ihmiskuvan avulla, ja silloin keksin mainion mallin.

Tämä lammasmummo, joksi häntä sanottiin, oli omituinen pikkukaupungin originaali. Hänellä ei ollut kotiakaan, vaan hän nukkui yönsä ladoissa, aitoissa ja ullakoilla missä milloinkin, joskus ulkona pientaria reellä.

Ulkoilmaelämässä oli hänen nahkansa parkkiintunut ja kovettuneet kouransa, suurenneet jalkansa. Koko olento vaikutti täysterveen sopusuhtaiselta. Hän oli todellinen syksyinen maalaisolento, jonka jäsenet eivät olleet sisänurkkien hemmottelemia. Samantapaisia tyyppejä tapaa joskus torimuijissa y.m., mutta heidän värissään on usein sekä pakkasen jälkiä että hyvinvoinnin lihavuutta, kun taas tämä oli todellinen ulkoilman eläjä, minulle oiva otus.

Ahneesti maalasin, ja koska tämä oli ensimmäinen näin suuri tauluni, niin oli urakka kova. Epätoivo pyrki mieltä masentamaan useimmiten, mutta työ täytyi viedä päätökseen.

Kerran kun taas kovassa tuulessa ahersin, huomasin että akka oli kylmästä aivan ruskean sinertävä, mutta seisoi vain kiltisti tuntikausia edessäni, ja minä pitelin toisella kädelläni kiinni telineestä, jonka tuuli uhkasi kaataa, ja purin hammasta.

Sillä tavoin syntyi tämä kuva, johon kukaan ei koskaan mieltynyt. Se ei suuresti minuun koskenut, mutta se koski, kun sitten toin kuvan äitini luo. Hän ihastui siihen suuresti, ja tämä oli mielestäni kummallista, sillä ylimalkaan äitini eli romantiikan lumoissa.

Paimenpoika Kuusamosta.

Vaalea kesäyö Myllykönkään putouksen partaalla lähellä Rajalan taloa Paanajärvellä.

Hallakesä 1892.

Kuusitoistavuotias salon poika, talon karjanpaimen, seisoo mäen rinteellä puhaltaen pullistuvin poskin pitkää tanotorveaan. Karhut kiertelevät aivan lähiympäristössä karjaa hätyytellen; niitä paimen koettaa torvellaan pelotella loitommaksi.

Maalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takanaolevaa erämaanmaisemaa. Kosken kohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä, missä nuori puolisoni koettaa onneaan tammakon onkijana. Tämän tästä kuuluu huudahdus koskelta, ja silloin on mentävä auttamaan kalan maalle nostamisessa ja hengenotossa.

Sääsket ahdistavat satatuhantisena parvena. Aina kymmenen minuutin kuluttua on kasvot ja kädet voideltava pikiöljyllä.

Tunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. Ja romanttinen tulee nuoren miehen maalauksestakin – kaikessa realismissaan. Se kuvaa erämaan karua elämää, jylhän kaunista, mutta ankaraa luontoa, jossa ihmisen on taisteltava hallan ja petojen kanssa. Kosken kohina soi lakkaamatta korvissa, valkea yö kehitti omaa haavemieltään, ja siitäkö lie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta.

Kuva on maalattu kokonaan öiseen aikaan. Valaistus on senvuoksi melko epämääräinen; Nuorusen vaaran takaa kajastavasta ruskotuksesta ei voi sanoa onko se aamu- vai iltaruskoa.

Itse paimenpoika samana kesänä pienireikäisellä piilukkorihlalla kaatoi karhun yhdellä ainoalla laukauksella, – sen karhun, jota minä en päässyt ottamaan hengiltä, vaikka mainio winchesterini oli sitä varten aina mukanani.

Palokärki.

Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon takaiselle korkealle louhikkovuorelle. Kiikarilla koetin tähystää näkyisikö Nuorusen vaaleanpunaisia siekkilöitä. Oikealla kädellä näkyi Vaskivaaran selkä, jossa kullankarvaiset, kuparinvihreät ja tummansiniset malmimöhkäleet on ammuttu sikin sokin metsien syliin vuoren kyljistä. Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy mitään ja takana on asumaton taipale aina Sallaan saakka.

Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan kimakkaa ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, – vaikkapa tämä tapahtuisi juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.

Velisurmaaja.

Ammoisista ajoista on tämä maailman ehkä kaunein ballaadisävel sanoineen soinut korvissani, ja vaikea on sanoa, kumpi enemmän vaikutti mielikuvitukseeni aihetta luonnostellessani. Ensimmäisen lopullisen öljyväriluonnoksen, joka on maalattu Kakolassa kudotulle kankaalle, annoin ystävälleni Robert Kajanukselle, Velisurmaajan orkestroijalle. Itse maalaus, joka on Ateneumin kokoelmissa, on maalattu tempera väreillä.

Velisurmaaja syntyi lopulliseen muotoon vaimoni soittaessa ja laulaessa tätä ballaadia. Aihe oli tietysti kypsynyt pitemmän ajan kuluessa.

Katsojat ovat usein huomauttaneet minulle tässä ja eräissä muissa miehiä esittävissä kuvissani esiintyvästä omituisesta seikasta: vatsan alapuolella olevasta vyöstä. Se onkin suomalaisten ja heidän heimolaistensa erikoinen ja erittäin kaunis tapa kantaa vyötä. Ja samalla se on terveellinen tapa, sillä näin vyö todella kannattaa ja tukee suolistoa. Ja minkä reippaan ja miehekkään vaikutuksen se tekeekään verrattuna muiden kansojen vannehtimistapaan!

Purren valitus.

Joka syksy heräsi vastustamaton halu lähteä ulos avaraan maailmaan, väljemmille aukeoille, pitemmille pihatöille. Kun kuulin kurkien huutavan, niin riensin niitä katsomaan ja kolkossa syysilmassa seurasin niiden lentoa niin pitkälle kuin silmäni kantoi, kunnes ne katosivat kotiniememme taakse.

Ja senjälkeen tunsin olevani kuin yksinään rämeisiin jätetty kurki, ja kaipuu kasvoi niin voimakkaaksi, että Purren valituksen luominen tuotti suurta lohdutusta. – Samansuuntaiselta tunnepohjalta ovat kaikki Kalevala-kuvani syntyneet.

Purren valituksen luonnoksen maalasin Ruovedellä, mutta lopullisen teoksen maalasin Helsingissä 1904. Alkuperäisen luonnoksen omistaa Unkarin valtio. Siinä on kuvattuna myös piika, joka pesee pyykkiä rannalla, mistä polku vie ylös mökkiin.

Teos oli näytteillä Helsingissä, hinta 6.000 mk, mutta ei kelvannut ostajille. Sen osti sitten unkarilainen Suomen taiteen ystävä, tohtori Majovski, liittäen sen suomalaiseen kokoelmaansa.

Ad astra.

Aloin sen vuonna 1894 asuessani Sääksmäen Rapolassa. Mallina oli pieni kalvoilalainen tyttö. Häneltä otin ruumiin, ja toiselta tytöltä pään, mitkä sitten sovitin yhteen.

Teos kuvaa ylösnousemusta. Aiheeseen ja sen käsittelyyn on kertomus ristiinnaulitusta vaikuttanut huomattavalla tavalla. Maailman vapauttajan asento ristinpuulla, – eikö se voisi symbolisoida myöskin sitä mitä ihminen, joka on kaiken kärsinyt ja kaikesta vapautunut, tuntee? Tytölle maalasin ensin stigmat käsiin ja kylkeen, mutta poistin ne myöhemmin, harkittuani asiaa tarkemmin. Punaista valoa heijastelevat pilvet, joista tyttö nousee, ovat vielä maapalloon kuuluvaa. Tulevaisuuden elämää verhoo takana oleva valo. Tytön tukan muotoa tahdoin, samassa kun annoin säteilevän loiston kasvoille, esittää siten, että mainen painolaki ei siihen enää vaikuta, joten se häilyy vapaasti kaikille suunnille.

Maalaukseen käytetty kangas on osa suuresta taulusta; sen alle on maalattu oma muotokuvani ilkialastonna.

Koskenlaskija.

Pikkupojasta saakka sain kotiseudullani Tyrväällä seurata koskenlaskua Vammaskoskessa. Sitä laski tukkimiehiä sekä veneessä että tukin päällä.

Kustantajani kirjansitomossa katselin kerran n.s. marmoroituja tumman vihertäviä ylivetopapereita, ja kuinka ollakaan, toivat marmoroimisen kiemurat eräitä mielikuvia, ja niin sanoa tokasin, että tästä voisi parilla pikku vedolla laittaa taulun. Siellä naurettiin minulle vasten silmiä, mutta se kävi sisulleni, ja niin pyysin muutamia arkkeja tuota ylivetopaperia mukaani. Samana iltana pastelleilla lisäsin niihin eräitä vetoja, ja niin syntyi tämä Koskenlaskija, tahi oikeammin neljä taulua joissa koskenlaskija tukillaan kussakin on eri asennossa.

Venematka.

Hiljaisen riemun- ja syvän kaihonsävelen yhteissoinnissa puhkeavalle keväälle olen tässä maalauksessa koettanut antaa ilmaisun.

Keväisen kuulakkuuden, ilmojen lumoavien auervärähtelyjen ja äskensulaneen maan tuoksujen vaikutelmat, ensi retket jäistä vapautuneilla, kuin uudelleen neitseellisillä vesillä, koivujen hento vihreys, luonnon keväiset äänet, sen herättämät sanoin kuvaamattomat vaistomukset synnyttivät mielessäni tunnesarjan, josta "Venematka" vähitellen kiteytyi, – maalaus, jossa pyrin esittämään ihmisolemuksen uumenista nousevan kaihomielen ja keväisen elämänriemun sulautumista vanhuuden ja nuoruuden sopusointuiseksi vuorolauluksi.

Väinämöisen mahdikas, mutta surumielinen hahmo edustaa ikuisesti palavaa, kirkastunutta ja korkeata elämisen intohimoa. Nuorten tyttöjen viaton itsetiedottomuus kuvaa kevään kumpuilevaa voimaa. Kauneutensa kuitenkin aavistaen ovat impyet iloretkellensä koristautuneet kukkasseppelein, ja kevättä julistaakseen he ovat sitoneet koivunlehviä purren hankavitsoihin.

Hopeaiset juovat tyvenen veden pinnalla karehtivat tulevien intohimojen airueina.

Jo aikaisempia Kalevalataulujani maalatessani aloin luonnostella tätä teostani. Ensimmäinen harjoitelma syntyi Vehmersalmella v. 1983, jatkuvia luonnoksia laadin m.m. Helsingissä vv. 1905-1906, mutta lopullisen muotonsa sai maalaus vasta v. 1908 Parisissa.

Saunassa.

Palattuani Keuruulle kesäksi 1889 Louis Sparren kanssa, näytin hänelle, minkälaisen maailman olin erämaasta löytänyt: pienen torpan, jossa kaikki, asukkaista viimeiseen heinälatoon saakka, oli yhtä ihanteellisesti kokonaisena säilynyt ja yhtä kokonaisena kasvanut kuin konsanaan Niemelän torpassa, vaikkakaan Ekola ei ollut yhtä vanha. Sauna, jota polvihirsineen voisin sanoa mallisaunaksi, antoi pienuudestaan huolimatta yhtaikaa kylpytilat torpan koko perheelle. Siinä kylvettiin joka ikinen arki-ilta.

Siellä asui Juonas kesti akkoineen. Juonas oli polttanut säärensä kytömaalla eikä enää kyennyt juuri muihin töihin kuin verkonkudontaan. Hänen muijansa keitti kahvit. Mutta mitkä kahvit! Siinä oli suolat ja kaikki muut mausteet – ei kuitenkaan silakkaa, jota Kuusamossa pantiin – mutta hauskin näky oli, kun mummu paahtoi itse pavut ja jauhoi ne pahkakupissa pienen nyrkkikiven avulla. Parempaa kahvia en ole juonut kuin Port Saidissa monia vuosia myöhemmin.

Saunassa istuimme Sparre ja minä joka ilta väen kanssa. Komeat tyttäret vuoroin heittivät löylyä ja vuoroin nousivat lavolle, silloin vielä yleisen tavan mukaan.

Talossa asui maailmalta tullut tyttö. Käytin häntä alastomana mallina. Istuin itse kankaineni ahtaassa porstuassa ja taistelin ankaraa taistelua silloisen taiteen vaikeimpien probleemien kanssa. Jutteluistani tytön kanssa muistan erään vastauksen, jonka hän antoi, kun kysyin kenen tyttö hän oli. "En minä ole kenenkään tyttö, minä olen itse tehty". Pujahti Sparre kerran sisälle porstuaan. Tyttö säpsähti ja haki vaatteensa ja piiloutui niitten suojassa saunan pimeimpään soppeen. Kun kummeksuin, miksi hän ei tahtonut jatkaa, sanoi hän: "Enhän minä nyt, kun tuo Parre..."

Ensi opetus ja Talonpoikaiselämää.

Sama Ekolan sauna, mutta kaksi vuotta aikaisemmin talvella. Pakkaset olivat ankarat, mutta minun täytyi arvostella niiden määrä huurun ja jääkukkien mukaan, kun mukanani ei ollut lämpömittaria. Joka asteesta minkä kuvittelin pakkasen kohoavan nautin silloin, kuten aina, täysin siemauksin, sieraimin ja sieluin. Ehkä melkein muukalaisien tavoin, sillä olin viettänyt useita talvia Pariisin miedommassa ilmanalassa. Mutta Juonas saunassaan oli niin monta talvea nähnyt, ettei enää ensi lumikaan hänen mieltään ilahduttanut. Hän istui rahilla töppösissään ja kutoi nuottaa. Tein monta luonnosta hänestä ja tulin aina ajatelleeksi Vänrikki Stoolia, sillä silloinen Ekolan torppa oli säilyttänyt sen ajan hengen, jolloin Runeberg oli Ruovedellä. Myös Runebergin kuva hahmoittui vähitellen mielessäni tehdessäni tutkielmia ukon minun mielestäni merkillisestä olennosta. Näitä tutkielmia tein niin suurta taulua varten kuin suinkin voi mahtua tuohon ahtaaseen tilaan. Ja siihen kuvasin tilapäisten mallien mukaan sovitellen Runebergin polttaen piippuaan, kuunnellen vänrikin tarinoita, ja nyrkillään piti vänrikin ikäänkuin siinä tehostaa jotakin tärkeätä kohtaa kertomuksessaan. Useimmiten leijaili savu kattona juuri päittemme yläpuolella, me kun olimme istuvillamme, ja aukosta heijastava valo antoi minun mielestäni mitä maalauksellisimman vaihtelun ikkunan valaistukselle. Ponnistelin koko voimastani, mutta enimmäkseen se oli iloista ponnistelua, sillä työ sujui uljaasti, mitä ukkoon tuli. Runeberg teki kiusaa. Varjokuvana hän melkein siinä saunan savussa ikkunaa vasten hahmottui, mutta sittenkin kiusasi minua se kaavamaisuus mikä pakosta, tarpeellisten tutkielmien ja mallin puutteessa oli seurauksena. Sain taulun valmiiksi tavallaan, mutta mielestäni se ei koskaan tullut valmiiksi (eikä muittenkaan mielestä). Surin, etten saanut tästä mitään täysipitoista teosta.

Samaan aikaan olin maalannut myös Talonpoikaiselämää nimisen samankokoisen taulun vielä kimakammalla valolla: torpan vaari (Juonas oli vain "kesti") rasvaten kenkiään takan ääressä, kissa loikoen paadella kehräten, ja kehräävä tyttö, taustalla talviauringon valo loistaen tytön kullankeltaisen tukan läpi ja luoden korvalehden tulipunaiseksi, hauskalla tavalla riidellen takkavalkean kanssa. Seisoi vielä mies piippusuinen, remakka nuorukainen, lakkipää, pieksuniekka, kintaat vyöllä tyttöön katsomassa, ja reikäleivät killuivat rivissä vartaassaan lähellä katon rajaa. Auringon säteet muodostivat vinon viivan tomuhiutaleitten kierteessä.

Toin taulut Helsinkiin ja helsinkiläiset ystäväni saivat minut panemaan ne näytteille taiteilijaseuran huoneustossa. Siihen aikaan olin niin lapsellinen, että luin taidearvosteluja, ja pistipä nokkaani se myrtynyt sutkaus mikä annettiin minulle epäonnistuneesta Vänrikki Stool-kuvastani. Semmoiseen ei minun olisi pitänyt ryhtyä! Parisiin matkustettuani luulin huomaavani että arvostelijat olivat olleet oikeassa, ja asia askarrutti mieltäni siksi kunnes sain Runebergin lopulta kokonaan pois maalattua ja päätin maalata sen sijalle omasta mielestäni hyvin banaalin pikku tyttösen kirjaansa lukemassa. Asuntoni portinvartian tuttavalta sain lainata tytön malliksi, sen siihen läiskäsin, ja tulos on tunnettu. Mutta tälle taululle koitui vielä omituisia kohtaloita. Nämä molemmat taulut herättivät jonkinmoista huomiota Parisin salongissa, ja eräs opettajistani, mestari Cormon kehui kerran, minun akatemiatyötäni arvostellessaan, näytteille asetettuja taulujani, jotka olivat ehdotetut kunniapaikalle cimaise'een, ja kysyi enkö ollut saanut niistä mitalipalkintoa. Palkinnot olivat silloin kyllä jo jaetut. Se oli vahinko, sanoi hän. "Näkee jo teidän mustasta piirroksestanne tässä, että teillä on herkkä väriaisti, kuten yleensä pohjolan maalareilla."

Lontoolainen taidegalleria, omistaja Dirken, kirjoitti minulle pyytäen maalaamani taulut hänen salongista valitsemainsa taulujen kanssa näytteille Lontooseen. Hinnaksi olin asettanut kumpaisellekin taululle 1.200 frangia. Suomeen tultuani sain kirjeen taidekauppiaalta, jossa tämä ilmoitti, että "Ensi opetus" oli; myyty, mutta koska hänen kustannuksensa olivat suuret, niin hän lähetti minulle 600 frangia (ei ollut saanut niistä täyttä hintaa).

Vaadin täyttä palkkaani tahi taulun takaisin. Hän vastasi että taulu oli mennyt Amerikkaan. Vuosikymmeniä tämän jälkeen sattui vapaaherra R.F. von Willebrand matkustamaan urheilujoukkueen päällikkönä Englannissa. Siellä hän eräässä hotellissa keksi tämän kuvan seinällä ja osti sen 5.000 markalla Taideyhdistystä varten.

Vielä on kyseessä tuon toisen taulun kohtalo, ja se on tänä päivänäkin avoin. Panin sen Suomessa näytteille hieman korotettuun hintaan, mutta eipä se kelvannut kellekään. Sijoitettuna tulevaan appelaani taulu vähitellen kasvoi ikäänkuin perheen ja meidän kaikkien omaisuudeksi, joten vaimoni, kun kerran lähetin sen muitten mukana Viipuriin näytteille, pyysi minua panemaan sille erikoisen korkean "suojelushinnan", joka estäisi ketään sitä ostamasta. Määräsin suin päin 15.000 mk, mikä siihen aikaan oli huikea hinta.

Mutta taulu ostettiin Pietariin, ja mies joka sen osti, eräs sveitsiläinen pankkiirin poika, tiedemies ja Nietzschen ihailija, mieltyi siihen niin, että kirjoitti pitkiä kirjeitä vaatien minua välttämättä tulemaan luokseen vierailemaan. Eliel Saarisen kanssa matkustinkin sitten Pietariin, ja siellä tehtiin tuttavuutta ostajan kanssa, joka meidät otti vastaan mitä vierasvaraisimmin ja kuljetti meitä loistoravintolasta toiseen.

Suuressa "Medvedissä" syötiin päivällistä. Olimme kuten yleinen tapa vaati frakeissa ja ihmettelimme uljaan keimailevaa, aina juhlivaa ja kyllästynyttä yleisöä. Vähän matkaa meidän pöydästämme istui pieni seurue, joukossa komea nuori upseeri. Meidän isäntämme hänet huomattuaan alkoi kertoa puoliääneen äsken sattuneesta tapahtumasta. Eräs nuori venäläinen ylioppilas tuli ammutuksi samassa "Medvedissä" jouluaattona, jolloin "Booshe tsharjaa" (keisarihymni) soitettiin, siitä syystä että hän oli nojannut hiukan toista polveaan tuolin istuimeen soiton kaikuessa.

"Niin", sanoi hän, "se murhattu nuorukainen oli minun sisareni sulhanen. Hän kaatui sisareni valkoiselle juhlapuvulle tahraten sen kokonaan vereensä ja kuoli siinä. Sisareni tuli hulluksi ja istuu nyt hullujenhuoneessa."

"Ja tuossa istuu itse murhaaja", hän osoitti upseeria ja kiihko nyki hänen kasvoissaan. Ja yhtäkkiä hän tempasi taskustaan revolverin, asetti sen pöydälle, osoitti upseeria ja sanoi: "Nyt on kosto minun."

Samassa hetkessä minun vereni kummasti kylmeni, niinkuin sittemmin muutamia kertoja vaaranpaikoissa puhvelien ja sarvikuonojen ahdistaessa Afrikassa. Huomasin että jotain kauheaa oli nyt tulossa. Silmänräpäyksessä oivalsin, että tästä meillekin olisi tullut mitä ankarin juttu, kukaties olisimme tulleet vihattuina "tshuhnoina" sekoitetuiksi poliittiseen murhajuttuun. Upseeri kuului keisarilliseen seurustelupiiriin ja korkeimpaan ylimystöön. Silmänräpäyksessä revolveri katosi minun takataskuuni, ja sitten tunsimme Saarisen kanssa kuin olisi hieman satanut. Sen jälkeen ehdotin, että kyllä kai nyt on jo aika lähteä muualle, olemme jo väsyneitä. Ja isäntämme, joka istui siinä aivan murtuneena, sanoi meille: "Kiitos Teille, että pelastitte minut tästä hirveästä jutusta, sillä muuten se olisi tapahtunut." Poistuimme salista. Eteisen takana olevassa pesuhuoneessa käsiämme pestessämme veti hän äkkiä povitaskustaan toisen, yhtä suuren revolverin. Mutta minä, kun olin jo harjaantunut, korjasin sen toiseen takataskuuni, ja sitten läksimme ravintolasta ovenvartijain kumarrellessa juomarahojaan.

Vuonna 1921 sain kirjeen Tukholmasta eräältä ruotsalaiselta herralta, jossa tämä ilmoittaa saaneensa "Talonpoikaiselämää" taulun haltuunsa ja tarkalleen kuvaten sitä kysyy kuinka korkeaksi arvostelisin sen hinnan. En ole halunnut vastata tähän kirjeeseen.

Semmoisia saattavat olla taulujen vaellukset. Otaksuttavasti tuo taulu viime vuosina oli vaeltanut bolshevismin verta tiukkuvia polkuja.

Lemminkäisen äiti.

Ensi luonnoksen tähän tauluuni olen ikävä kyllä, niinkuin monta muutakin, kadottanut tuntemattomalla tavalla. Kenenkä seinää se nyt koristaa, en tiedä, mutta jossain sen täytyy olla. Se oli hyvin lopullisesti maalattu ja pientä kokoa. Senjälkeen asia sai levätä, kunnes rupesin sitä uudelleen tekemään, ja monien eri luonnosten jälkeen hyytyi kuva siksi, millaisena se nyt on kokoelmissa. Ruoveden ateljeeriini rakensin, saadakseni oikean, tahtomani valon mallille, erikoisen huoneen, johon valoa tuli ainoastaan katosta. Seinät maalasin mustiksi kokonaan, jotta valo tehostuisi. Äitini sain pyynnöstäni luokseni malliksi, sillä häntä olin aina tähän ajatellut.

Kova on usein taiteilijan menettelytapa. Tahallani koetin äitiäni siinä maalatessani saada hänen ilmeensä muuttumaan tuskalliseksi viemällä keskustelun niin synkkiin asioihin, että hän, niin lujahermoinen kuin olikin, lopulta purskahti kyyneliin. Ja tämä riitti minulle vain yhdeksi kerraksi. Nyt hän on kuollut; suokoon hän minulle sen anteeksi.

Lönnrot ja Kalevalan laulajat.

Hyvin monessa muodossa olen aihetta käsitellyt. Luullakseni Lontoossa maalasin ensi sommitelman, ja siinä istui Lönnrot nuotion ääressä yömustaa vettä vasten kuuntelemassa kahta käsihaassa istuvaa runolaulajaa tulen heijastaessa heidän ja kuulijajoukon kasvoilla. Vene siinä oli rannalla. Tätä kuvaa ryhdyin laatimaan silloin kun minulle oli annettu tehtäväksi Helsingin yliopiston juhlasalin seinälle kuvata 40-luvun aikakautta Suomessa. Ja kun olin saanut tämän valmiiksi, niin vein sen konsistoorion eteen, joka hyväksyi sen. Tämän johdosta syntyi ruotsalaisissa sanomalehdissä ikäviä jälkikaikuja: Mitä on Lönnrotilla Suomen yliopiston kanssa tekemistä? Se oli sävynä. Olisi kai ollut natsionalismia, jos tuohon taloon olisi maalattu jotakin, mikä muistuttaisi maailmankuulusta suomalaisesta kansanrunoudesta. Syntyi muitakin rettelöitä, ja rasittuneena muistakin töistä ja ikävystyneenä intriigien kynsissä olemiseen heitin kaiken sikseen.

Nyt on tämä maalaus suomalaisen yliopiston lahjaomaisuutta.

Niin, mitäpä olisi Paikkarin Eljaksella ollutkaan siellä tekemistä, halvan räätälin pojalla isoisten asuinsijoilla?

Rakennus.

Alkuluonnoksen tein mausoleumia varten jo Ruovedellä ja sitten muutettuani Tampereelle jatkoin sitä, ja Juseliuksen rakennettua ateljeerin Poriin tein lopullisen freskoluonnoksen. Matkalla hautausmaalle sijaitsee Porin vaivaistalo, ja siellä oli ukkelia jos mihin laatuun. Kairamieheksi (Kuolema) sain sieltä ikälopun ukon mallikseni ja rehevään salvumieheen olin jo Ruovedellä tehnyt monta tutkielmaa. Naisen kuvaan olin käyttänyt monta eri tyyppiä mallikseni, mutta mikään ei sopinut. Viimein löysin erään nuoren leskivaimon, joka tuoreena suruna kantoi miehensä muistoa, mutta samassa eli koko sielullaan pienten lastensa tulevaisuustoiveissa, ja siinä keskustellen elämän suurista kysymyksistä tämän rahvaannaisen kanssa saavutin mielentilan, jolloin pääsin suoraan luonnosta näkemään vastaavan kuvan sille, minkä olin jo alussa mieleeni luonut. – Mutta lapsi?

Alkuluonnoksesta käy ilmi, että olin aina ajatellut omilla jaloillaan juoksentelevaa "imukasta", antaakseni kuvalle sen totisen elämän ja kuoleman merkityksen mitä kallo-pää kairamies vain sivuseikkana ilmentää: mies ja vaimo rakentavat yhdessä tupaa, vanha vaari auttaa voimainsa mukaan, mutta vanhalla taidollaan. Äidiltä on viimeksi syntyneensä, kuopuksensa kuollut, niinkuin niin usein erämaassa tapahtuu, olkilehmän avusta ei ole tarpeeksi koko perheen suille, ja luonnollisesti esikoinen perii kuolleen siskonsa osuuden. Eikä tämä ole suinkaan mielikuvituksesta temmattua. Olen nähnyt Lentiiran Lentuanjärven kolkossa saaressa eräperheen, jossa poika äitiään imettyään nakkasi heti siitä päästyään isänsä letkupiipun suuhunsa ja juoksi tuprutellen pitkin piennarta. Ja sillä saarella elettiin hyvin totista elämää, nälän tuttuina joka toinen päivä.

Kullervon sotaanlähtö.

Kauan oli mielessäni elänyt karskean Kullervon, suomalaisten Mars-jumalan hahmoitus Kalevalasta:

    Somap' on sotahan kuolla,
    Kaunis miekan kalskehesen!
    Äkin poika pois tulevi,
    laihtumatta lankeavi.

Tämä oli jo komeata, mutta kun sain käsiini Europaeuksen runoston Slöörin y.m. nuorempain kerääjäin täydennyksillä varustettuna, lensivät mielikuvat laajemmille aloille:

    Kullervo Kalervon poika
    Sai on miekan mielehisen,
    Kalvan kaikkien parahan:
    Terä kullin kirjoiteltu,
    Pää hope'in holvaeltu.
    Solitteli miekkoansa
    Kahen kallion välissä,
    Viien vuoren viitarossa:
    On miekka tuliteräinen,
    On säilä säkeneväinen.

Nämä säkeet antavat Kullervolle juuri sen korkean nousun, jonka nojalla uskallan sanoa Kullervoa suomalaisten Mars-jumalaksi. – Ja vielä:

    Otti soimelta sorean
    Kauransyöjän kaunokaisen,
    Pisti suuhun kultasuitset
    Selkähän tulisen ruunan
    Tulisella tanterella;
    Tulta suihki ruunan suusta,
    Säkeniä säärivarret.
    Näin sopi sotia käyä,
    Sotateitä souatella.

Ja aina haltioituen (äidin ja pojan vuoropuhelun jälkeen):

    Tinatuppi, vyö hopea,
    Miekka vyöllä heltukainen,
    Parta kullan palmikoissa,
    Pää kullan kukalehissa – – –
    – – – – –
    Ajoi suurta Suomen maata,
    Ajoi Suomen sillan päällä.
    Suomen silta notkahteli,
    Aluspalkit paukahteli.
    Kangas vastahan kajahti,
    Kanervat kavahtelihe,
    Kuusikot kumartelihe,
    Kaikki rahvas katsahteli:
    Kullervo on mies kuningas,
    Ori alla niin kuin arho,
    Hevonen tulikipuna.
    Itse päällä niinkuin päivä
    Poika veitikka verevä.
    Kullervo Kalervon poika
    Ajoi suurta Suomen maata,
    Ajoi Suomen sillan päällä.
    Läntti lääppä läikähteli,
    Paistoi kultainen kypärä.

Onko ihme että tällaista koko maailman saavuttamatonta säkeistöä lukiessaan voi innostua, ja vuosikausia liikkui tämä jalo kuvasarja rintaani aina lämmittäen ja valtimoani aina kiihottaen.

Olin tehnyt siitä useampia luonnoksia ja vähitellen, vaivalla kuten aina, lähestyin sitä mielikuvaa mikä alitajunnassani viipyi. Tulin sitten matkallani Italiaan myös Sienan kaupunkiin. Hämmästyin nähdessäni siellä asettelultaan aihettani muistuttavan taulun. Tämä kummallinen sattuma on antanut aiheen kotimaisten märkähattujen hyökkäyksiin, että muka olisin siepannut aiheen varhaisrenessanssin mestarilta Foglianolta, hänen ratsastajakuvastaan.

En voi enkä halua esiintyä omassa asiassani tuomarina, se jääköön jälkimaailman tutkittavaksi ja ratkaistavaksi.

Kotimaahan palattuani omasta alotteestani maalasin, saatuani tarvittavat varat, 4.000 Smk, eräältä taiteenharrastajalta, Ylioppilastalon musiikkisalin seinään tauluni.

Kuinka riemuitsin, kun sain märkään kalkkiin sivellä siihen imeytyviä värejä ja pieksujaloin kiikkua telineillä täysissä miehuuden voimissani.

Märkähatut tietysti olettivat, että ensin olin nähnyt Foglianon freskon ja sitten vasta tehnyt omat luonnokseni. Jos olisin nähnyt mainitun freskon, niin tietysti olisin oman työni tehnyt aivan toisella tapaa. Tosinhan moni minua suurempi maalaaja on käyttänyt toisen, aikalaisensa ja ystävänsä antamia vaikutteita ja asetelmia ihan plagioimiseen saakka, menettämättä mitään taiteilijakunniastaan. Mutta tällainen ei sovellu minun luonteelleni, ja – olkoon tämä nyt minun ensimmäinen ja ainoa apologiani.

Jäitten lähtö.

Vuosikymmeniä on minulla juuri pohjoiseen ulottuvalla Ruoveden niemekkeelläni ollut ihanteellinen tilaisuus tehdä kolmelle suunnalle havaintoja ja nauttia sikäläisen pikkumaailman suurista luonnontapahtumista.

Kun muut ajattelevat kevättä hiirenkorvaisine puineen, valkovuokkoineen, gageoineen y.m. merkkeineen, ajattelen minä sitä lyijynkarvaisen hilejään peittämää pitkää ulappaa, jolla yön halki teiriparvet iltaista ilmaa täyttäen kuhertelevat. Siellä täällä reikä jäässä, johon kuvastuu kuulakka pohjoinen yötaivas. Ja sitten päivien, ehkä viikkojen kuluttua, kiihkeän odotuksen jälkeen, joko aamulla heräten näen selän vapaasti lainehtivan pikku aallokossaan tahi tavallisimmin jäitten auringon paisteessa ja tuulessa hiljaa tekevän pitkiä railoja ja lähtevän äänettöminä liikkeelle. Jännityksellä seuraan hetki hetkeltä luonnon väkevää työtä. Ulapat aukenevat vähitellen, jääpeite muuttuu lautoiksi ja joko hiljaa haipuu, sortuu näkymättömiin tahi suurina laikkoina tuulen ajamana tunkeutuu kallioseiniä vasten, ja jyske kuuluu pitkin rantoja, nousee valkeat kuohut murtuneista jääkasoista. Helisevillä kellonäänillä nämä murtuvat jäät kilahtelevat ja hilahtelevat.

Karhunputki.

Jamajärvi erämaanjärvi, Ekolan torppa erämaan torppa. Ei ollut kauas katseltavaa, ei viereisiä kukkuloita näkynyt ennenkuin niille nousi. Oli torpan pellot, mitkä kaarevasti viettivät metsälampeen, joka liekoja täynnään siinä makasi ulpukoitaan keinuttaen. Mutta olihan siinä pikku kallioita, olihan siinä kaislarantoja ja suopursuja, olihan siinä pysty kallioseinäkin, jonka alta sai syväongella kyrmyniska-ahvenia, mutta siellä ei kaivannut mitään muuta, sillä pienoismaailmana se oli täydellinen kuva Suomen sisämaasta. Suuret figuurityöt, joita tein, antoivat minulle loma-aikana tilaisuutta maalaamaan tämän niinsanotun "Karhunputken", – kasvi, jota olen pienestä lapsesta saakka ihaillut sen sorean itsetietoisuuden ja yksinkertaisen koreuden takia. Ensin oli kankaalla figuurikuva: vaalea Ekolan Iita, joka siinä etualalla seisoi käsivarsillaan suojaten silmiään, punaruutuinen huivi kauniilla hartioillaan. Nämä luonnokset hävitin, ja lopputulos oli tämä yksinkertainen kasvitutkielma. Ulappa mikä näkyy kuvan takaosassa, on jälestäpäin siihen maalattu ja horsmat ovat aina olleet mielikukkiani.

Kerran tuli kävelyretkellään torppaan kaukaisesta Keuruun pappilasta kokonainen seurue nuorisoa. Silloin oli kamarini seinällä tämä kuva ylösalaisin käännettynä. Kysyi silloin eräs nuorukainen, josta sittemmin tuli etevä sanomalehtimies, jo silloin reportterikynä kädessä: Mitä esittää tämä kuva? Spinaattia, vastasin. Ja sen hän merkitsi muistikirjaansa.

SUKUMERKKIJÄRJESTELMÄSTÄ.

Huolimatta siitä että Savossa ja Karjalassa on säilynyt vanhoja sukunimiä, osittain niihin liittyvine traditsioineenkin, on Suomen kansa suuresti katsoen vailla sukutraditsioita.

Eihän täällä esimerkiksi maanviljelijäperheissä useinkaan tunneta suvun vaiheita ja edustajia paljoakaan isänisää kauemmaksi.

Ruotsalaisten esimerkin mukaan länsisuomalaiset luopuivat ikivanhoista sukunimistään ja ymmärtämätön papisto merkitsi heidät milloin maatilan, milloin isännimen mukaan kirjoihin, – myöhemmin, sukunimien tultua kunniaan, antoi heille halukkaasti ruotsalaisia sukunimiä tahi teki heidän nimistään kreikkalaisia, latinalaisia ja heprealaisia käännöksiä tahi paremminkin väännöksiä. Tällä tavoin kansamme nimistö erittäin pienessä määrässä kuvastelee yksilöjen ja samalla koko kansan historiaa, kansa on jäänyt – niin sanoakseni – nimettömäksi.

Entisaikoina tästä ei kai ollut isompia haittoja tahi vahinkoja. Kun väkiluku oli pieni, voitiin muistin avulla oma pieni sukukin pitää mielissä ja samoin säilytettiin muistotietoja esi-isistä.

Olen usein valittanut edellä kuvaamallani tavalla syntynyttä "suvuttomuutta", ja jo nuorena poikana aina suurella mielenkiinnolla katselin vanhoja puumerkkejä – myös niitä, joita ukot vapisevin kourin isäni asiakirjojen vakuudeksi "pränttäsivät".

Tuli usein mieleeni, että olihan kaikilla suvuilla yhtä hyvä oikeus pitää kunniassa esi-isäinsä muistoa kuin aatelisilla, joista monet olivat jääneet merkitykseltään varsin vähäpätöisiksi.

Kun noita puumerkkejä näki paljon, huomasi niissä samankaltaisuutta ja usein identtisyyttäkin toistensa kanssa siinä määrin, ettei kehitystä yhteiseen, toisista erotettavaan sukumerkkiin voisi niiden pohjalla ajatella.

Tulin niinollen ajatelleeksi, että pitäisi saada aikaan helposti noudatettava menetelmä sukukilpi-järjestelmän aikaansaamiseksi – hiukan siihen tapaan kuin japanilaisilla on.

Ajattelen että tällaiset merkit voisivat olla käyttäjilleen samoin kuin ritaristolle ennen – kunnialliseen ja hyvään elämään velvoittavina symbooleina. Käsitys sukumerkin kunniasta voisi sitten vähitellen suolana tunkeutua kaikkien kansankerrosten veriin, niin valtavasti, että jok'ikinen kansalainen puolustaisi kilpensä loukkaamattomuutta kunnianasianaan ja sen puhtaana säilymisen pitäisi pyhänä velvollisuutenaan. Uskon että sukumerkki olisi suuriarvoinen siveellinen vipusin rikollisuuden vastustamistyössä.

Voisi ajatella että jos tämä järjestely virallisesti vahvistettaisiin ja virallista tietä pantaisiin toimeen, niin olisi suvulle, jonka kilpeä joku sen jäsenistä on tahrannut, myönnettävä oikeus joko vaatia tämän jäsenen poistamista suvusta tahi suvulle uuden merkin. Voisi myös ajatella, että oikeuslaitosten olisi helpompi pitää rikollisista luetteloja näiden merkkien avulla. Nykyään, jos Järvinen, Leinonen ja Lindström ryöstävät jonkun, ei monasti ole helppoa keksiä mitä Järvisiä, Leinosia tai Lindströmejä nämä ovat. Jos kunnon miehellä Kalle Järvisellä olisi henkilötodistuksessaan keltainen neliö valkeassa ympyrässä, niin tiedettäisiin, että kun ryöstäjä Kalle Järvisellä on vinokaide, joka jakaantuu mustaan ja punaiseen kolmioon, ei tulisi sekaannuksia, ja kunnon Kalle Järvinen voisi aina osoittaa ettei hän ole roisto-Kallelle kaukaisintakaan sukua.

Mitä sitten tulee sukumerkin käytännössä toteuttamiseen, herää ensin kysymys, mistä riittää eri merkkejä, ja miten viranomaiset osaisivat ne vaivatta ja nopeasti piirtää.

Olen asiaa pohtiessani koetellut laatia sukumerkkiluonnoksia ja tullut siihen tulokseen, että käyttämällä sarjan mittausopillisia kuvioita eri yhdistelminä sekä skrafeeraamalla merkiten niihin jotakin tahi joitakin seitsemästä eri heraldisesta väristä, voidaan jo matkaansaattaa monia tuhansia aivan helposti piirrettäviä eri merkkejä. Kaksinkertaistamalla esim. kehysviivoja ja ottamalla muitakin yksinkertaisia vaihteluja sekä lisää kuvioita käytäntöön voitaisiin merkkien lukumäärä helposti kohottaa satoihin tuhansiin, miljooniin.

Mikä helpotus järjestelmästä olisi sukututkimukselle ja tilastotieteelle, on sanomatta selvä. Ja mikä kohottava vaikutus sillä olisikaan kansan moraaliin ja itsetuntoon!

Sukumerkkijärjestelmää toteutettaessa olisi ensiksi asetettava jonkinlainen toimikunta, joka saisi asian pohdittavakseen. Se laatisi myös jo merkkisarjojen tunnuksia. Voisihan ajatella, että Suomen 500:lle eri kunnalle kullekin valittaisiin peruskuvio, jota sitten käsiteltäisiin kaikkien kunnan asukasten sukumerkeissä. Näiden perusmerkkien mukaan saisivat kunnissa asetettavat toimihenkilöt sitten kyläkunnittain toteuttaa rekisteröimisen, henkikirjoittajan tahi papin avustuksella. Poikkeuksia olisi tietysti tehtävä kotipaikkaoikeuden ja suvuilla jo mahdollisesti löytyvien traditsioitten vaatimalla tavalla.

Tässä toimikunnassa voisi olla jäseninä historioitsijoita, muinais- ja sukututkijoita, tilastotieteilijöitä, matemaatikkoja, sekä tietysti heraldiikan erikoistuntijoita. Kaikkia paitsi taiteilijoita ja dilettantteja.

Voisi ajatella lisäksi, että valtio, samoin kuin se jakaa ansiomerkkejä, antaisi ansioituneelle henkilölle oikeuden lisätä sukumerkkiinsä jonkun ansiokkuutta kuvaavan tunnuksen. Silloin tulisi merkin puhtaana säilyttäminen suvun jäsenille vieläkin tärkeämmäksi ja syntyisi jalo kilpailu päästä tuon lisätunnuksen omistajaksi.

Mitä näenkään tästä – – –? Uuden suomalaisen kunniakkaan ja yleväsieluisen jalosukuisryhmän nousun – kunniaksi maalle ja kansalle sen omissa ja maailman silmissä.

Käytännössä sukumerkeistä sitten saattaisi syntyä aiheita kauniisiin kotikäsitöihin. Syntyisi rekivaatteita, ovikilpiä y.m.

Kenraali Mannerheimille puhuin tästä kaikesta hänen ollessaan Suomen valtionhoitajana. Hän näki aatteen kauaskantoisuuden ja innostui asiaan.

Hänen jouduttuaan pois maan asiain johdosta en ole nähnyt olevan syytä viranomaisille enää asiasta puhua.

LAAKSOISTA KUKKULOILLE.

Eräs levottoman nykyaikamme ilmiöitä on, että silmä, uudenaikaisten häikäisymenetelmien uuvuttamana, on oppinut vaatimaan aina uutta hermokiihoitusta. Tätä pakotetaan antamaan nekin, jotka yhä alennetumpaan asemaan joutuvien kuvaamataiteiden edustajina koettavat viimeiseen saakka ponnistella pitääkseen itseään ja taidettaan hengissä.

Tämä suurten massojen vaatimus on laskenut irralleen painopaholaisen, joka suunnattoman mustekalan tavoin levittää ympärilleen erityksiään: sekä yksi- että monivärisiä kuvajäljennöksiä. Ja tähän työhön ovat taas valjastetut ne taiteilijalaumat, jotka henkensä pitimiksi ovat kieltäneet taiteen ja orjallisesti noudattavat ajan yleisen makusuunnan vaatimuksia.

Ei ole enää tupakkarasiaa, ei suklaakäärettä, ei patjanpäällystä, ei kahvimyssyä, puhumattakaan sakeana virtana vierivästä reklaamipainotuotteiden suunnattomasta paljoudesta, jossa eivät näkyisi ajan sairaalloisen hermokiihoituksen merkit. Ja yleisön väsyksiin saakka kiihoitettu, hermostunut silmä vaatii, kuten sanottu, yhä uutta ja uutta nieltävää.

Jos voisimme laskea kaiken tällä tavoin hukkaan heitetyn energian ja tuotannon rahallisen arvon koko maanpiiriltämme, niin varmaan tulisimme omaisuuksiin, joilla oikein käytettyinä voitaisiin korjata monet yhteiskuntien huutavimmista epäkohdista. Jos kaikki tämä työ käytettäisiin esimerkiksi rehellisen leipäviljan kasvattamiseen, ei ehkä nälkää enää nähtäisi millään maailman kolkalla.

Kuinka epätoivoinen onkaan tässä massatuotannon sekamelskassa niiden taiteilijain asema, jotka vielä koettavat rehellisesti palvella kutsumustaan! Heidän on pakostakin koetettava kilpailla yleisön suosiosta tuon suur-kuvatuotannon kanssa. Ja jos heidän milloin onnistuu luoda jotakin, mikä taiteellisuuden ohessa on suurenkin yleisön maun mukaista, siis leipää tuottavaa, niin koreilee heidän aatteensa jo huomenna reklaamiksi lyötynä, asianmukaisesti vääristeltynä ja turmeltuna. Ja silloin se turmelee myös yleisön, joka kuitenkin sisimmässään, vaikkapa itsetietämättäänkin, kaipaa parempaa ja korkeampaa.

Mutta tämä tulva on kerran saavuttava korkeustasonsa, ja senjälkeen asettuu virta jälleen luonnolliseen uomaansa.

Mitä on tuleva sitten? Seuraako pitkä lamaannuksen ja kyllästymisen kausi, vai nouseeko tulvassa tuhoutuvan humbuugin raunioilta ihmiskunnalle uusi taiteen renessanssi?

Kuinka kaukana meistä onkaan se jalo taidekausi, jolloin taiteilija suuressa rauhassa, vaikka hehkuvin sieluin, puki muotoihin mielikuvituksensa näyt ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta, harjoitti työtänsä pyhitettynä ammattina, ja jolloin saavutukset olivat senmukaisesti suuria, kautta aikojen kauneutensa säilyttäviä taideluomia! Nyt luodaan maailmassa yksinpä taideteoksiakin vuodessa enemmän kuin ennen sadassa vuodessa, – puhumattakaan kaikenlaatuisista monistuksista ja jäljennöksistä, joiden lukumäärä on kuin meren santa.

Kukapa ei tämmöisenä aikana pyrkisi edes hetkeksi sulkemaan korviansa maailman kohinalta, irroittumaan elämän painajaisen rintaamme pusertavasta syleilystä, lepuuttamaan silmiään semmoisessa mikä niille tuottaa todellista virkistystä ja lepoa. Ja onneksi onkin olemassa keinoja, joita käyttäen pääsemme sulkeutumaan omaan rauhaamme ja ravitsemaan mielikuvitustamme ja ajatustoimintaamme jalommilla kuin nykyajan tuotteilla.

Te renessanssin mestarit! Kuinka usein olenkaan teidän töittenne ääressä viettänyt viihtymyksen ja korkean nautinnon hetkiä!

Tulen taas luoksenne, otan jälleen esille kokoelmistani sikermän teidän töittenne valokuvajäljennöksiä, muistellen unohtumattomia hetkiä, jotka olen viettänyt alkuperäisten ääressä, unohtaen nykymaailman kuumeisen levottomuuden ja hyörinän. Otan umpimähkään, mitä eteeni sattuu.

Vaikkakin jokainen noista suurista mestareista oli selvillä taiteellisen ulkomuodon, siis ryhmityksen ja värien vaatimuksista, niin monet heistä kuitenkin työnsä edistyessä ikäänkuin unohtivat l'art pour l'art idean ja tottelivat erästä sisäistä ääntä, joka pakotti ottamaan huomioon puhtaan inhimillisyyden ja sielun vaatimukset.

Kun Vittore Carpaccio Venetsian akatemiaa varten loi suurenmoisen, katosta lattiaan ylettyvän ja pitkin salia kiertävän sarjansa Pyhän Ursulan legendasta, oli hänellä tietysti legendan juoksu tarkoin selvillä ja hänen oli pakko tarkkaan noudattaa sen yksityiskohtia. Mutta katsellessamme näitä kuvia emme ollenkaan välitä legendan tapahtumista. Kuvista huokuu vastaamme niin syvä, yksinkertainen ja ylevä inhimillisyys, että suorastaan unohdamme ajatella, mitä asioita ne esittävät. Ja tehostaakseen vaikutusta taiteilija vielä kertoo monenmoisista, itse aiheen kannalta sivuseikoista, jotka, samalla kun elävöittävät keskiaikaisen elämän muotoja, eivät kuitenkaan häiritse kokonaista, voimakasta vaikutusta, minkä pääasioista saamme.

Katselen nyt vain kuvaa, joka esittää Pyhää Ursulaa nukkuvana kaksoissängyssään. Vierusvuode on tyhjänä, ja niin neitseellisenä kuin suinkin ajatella voi, lepää nuori pyhimys, hento ruumis suoraksi ojennettuna ja käsi poskea vasten, tyynenä ja rauhallisena vuoteessaan, unen maailmoissa viettäen ylimaallista elämäänsä.

Maalauksessa näemme upean makuuhuoneen 1400-luvulta. Sisustus on yksityiskohtaisen tarkasti kuvattu: huonekalut ja pikku esineet esitetään tavalla, mikä tuo eteemme edesmenneen ajan paljon elävämmin kuin mikään valokuva tahi impressionistinen läiskemaalaus pystyy kuvaamaan meidän aikaamme. Seinälle on kuvattu esimerkiksi pieni hartaudenharjoituskaappi aivan yksityiskohtaisen tarkasti, vaikkei esinettä suinkaan voi sanoa kauniiksi; se on kuvattu niinkuin me kuvaisimme esimerkiksi seinäpuhelin-ilkiön. Siinä on rumat sorvatut nappulat ja kömpelörakenteiset lamput, mutta tässä hartaassa, inhimillisyyttä palvovassa esityksessä se ei loukkaa silmäämme enempää kuin sängynpäädyn turhamaiset ja rasitetut koristeet, puoleksi avonaisilla ikkunoilla olevat kukka-astiat tahi perspektiiviä rikkova, sisälle astuva enkeli, joka tuskin ollenkaan kiinnittää huomiotamme. Niin mestarillisen hyvin on kuva suunniteltu, että tärkein asia, pyhä Ursula ja ennen kaikkea hänen ihana päänsä, vaikka se on asetettu aivan maalauksen vasempaan reunaan, teoksen harkittujen suhteiden vaikutuksesta todella heti kohta on silmissämme maalauksen tärkein seikka. Pyhimyksen suloinen, rauhallinen ja puhdas ilme ihanasti yhtyneenä aamuiseen henkäykseen, mikä ikkunasta virtailee sisään, – ne kaksi asiaa jäävät taulusta ainiaaksi mieleen.

Venetsian San Marcon kirkossa on urkujen ovissa kaksi Giovanni Bellinin maalausta, jotka voivat erikoisella tavalla vetää mielenkiinnon puoleensa.

Toisessa näistä kohoaa pengermittäin kalliomaisema, jonka lomasta pistää esiin P. Fransiskuksen kirkko. Etualalla on pyhimys polvistuneena maassa. On se hetki, jolloin Fransiskus vastaanotti stigman käsiinsä, jalkoihinsa ja oikeaan kylkeensä.

Kirkon takana kohoaa pieni kellotorni suurine kelloineen. Kello ei soi tällä hetkellä ja vaikuttaa ihmeellisellä tavalla hiljaisuutta lisäävästi kuulakkaa taivasta vasten. Taivaalla leijailee ristiinnaulittu Jeesus-lapsi, jolla on omituiset siipikoristeet päässä, käsissä ja jaloissa. Hänen haavoistaan lähtee säteet vastaaviin paikkoihin pyhimyksen ruumiissa, jonka avonaisista haavoista veri vuotaa. Pyhän Fransiskuksen takana on polvistuneena joku hänen oppilaistaan lukien kirjaa. Tässäkin on sivuseikat merkillisellä tavalla saatu palvelemaan kuvan päätarkoitusta: tyyntä, pyhää rauhallisuutta. Pyhimyksen polvistunut asento levitettyine käsineen, kuihtuneine jännittyneine kasvoineen, joiden tuskallisen riemukas ilme on pingoittunut melkein irvistykseen, – kaikki on kohdistunut olennoimaan hetkeä, jolloin Jumalan mies saa vastaanottaa korkeinta mitä sen ajan ihmisen osaksi saattoi tulla.

Tätäkään teosta katsellessa ei tarvitse ajatella sen aiheen yksityiskohtia. Teos vaikuttaa niin välittömästi että tekisi mieli sanoa, että sama kaunis rauha ja innoitus, mikä on vallannut Fransiskuksen sielun, myös valtaa katsojan mielen. Hillityt ruskeat ja harmaat värit täydentävät sisäisiin vaistoihin vetoavaa vaikutusta.

Toisessa urkujen ovessa on saman Bellinin kuva Pyhästä Hieronymuksesta. Vielä karummassa ympäristössä kuin Pyhä Fransiskus seisoo tämä pyhimys kallioluolansa edessä avatuin mekon-rinnoin, kourassaan kivi, jolla hän kurittaa lihaansa. Värit ovat tässäkin hillityn ruskean harmaat, askeettiset. Vaikkakin se siis sekä asettelunsa että väriensä puolesta vaikuttaa ilottomalta, löytää katsoja siinä kuitenkin arvoja ja tenhoa, jotka jäävät pysyvästi vaikuttamaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä teos vetoaa katsojaan yksinomaan sielulliselta puolelta, sielullisen keskityksensä voimalla.

Kapeasta puunoksasta tehty risti, joka on pystytetty pyhimyksen eteen, ja jalopeura, joka makaa hänen jalkojensa juuressa, eivät häiritse katsojaa, vaan ovat siinä ainoastaan kuin tunnuskuvina, välttämättöminä lisinä, jottapa kuva pappien vaatimusten mukaan esittäisi juuri Pyhää Hieronymusta. Näitä välttämättömiä tunnuksia lukuunottamatta on taiteilija luonut teoksensa aivan vapaasti. Ylhäälle erääseen kallion rakoon hän on asettanut kuihtuneen puun, joka törröttää taivasta kohti ja, vaikkakin pienenä tekijänä, kuitenkin voimakkaasti tehostaa karun erämaan tunnetta ja kuvan päätarkoitusta: itsensä kieltämistä.

Maalatessaan Hieronymuksen mekkoa taiteilija ei varmaankaan ole käyttänyt mallia enempää kuin kuvatessaan hänen ruumistaan ja kasvojaankaan, mutta juuri täten syntynyt kaavamaisuus pelastaa meidät eksymästä sivuseikkoihin, mikä muuten olisi voinut tapahtua. Pyhimyksen kasvot pitkine säännöllisine partoineen ja nuoraksi punottuine viiksineen kuvaavat kauan kestänyttä ja yhä jatkuvaa syvää surua, joka on uurtanut lähtemättömät vakonsa myös kasvoihin, – nehän ovat kuin kärsimyksen aurattu pelto.

Samaa P. Hieronymusta esittää eräs Domenico Ghirlandajon fresko, joka on Ognissantin kirkossa Firenzessä. Kuva ei ole suuri (henkilöfiguuri on luonnon koossa), mutta suuren ylevyytensä kautta se jää hartaan katsojan muistiin ainiaaksi. Siinäpä istuu aivan toisenlainen luonne kuin Bellinin pyhimys on. Pitkä parta on hänelläkin, niinkuin Pyhällä Hieronymuksella ohjelman mukaan tuleekin olla. Hän istuu työpöytänsä ääressä, jonka päälle on asetettu kirjoituspulpetti kaikkine pienine täsmällisine tarpeineen, ei siroteltuina niinkutsutuksi asetelmaksi, vaan joka ainoa esine paikoillaan, tarkalleen tarvettansa vastaten käden ulottuvilla. Hänen pukunsa on korkean kirkonisän kaapu ja hänen kauniisti muodostuneet ruumiinosansa, erittäinkin käsivarret, kuvastavat henkisessä työskentelyssä kypsynyttä miehuullisuutta. Kasvojen ilme on surullinen, mutta samalla niin syvän viisas, että näyttää kuin hän katsoisi suorastaan ikuisuuden taakse. Hän kirjoittaa oikealla kädellään, ja vasemmassa, johon päätänsä nojaa, on hänellä pieni paperikäärö. Ukon takana riippuu taajapoimuinen oviverho, peittäen osan hänen kirjastostaan, ja sen yläpuolella näkyy hylly, johon on sullottuna vanhuksen rakkaat aarteet: tiimalasi, juomakulho, lippaat, käsikirjoitusrullat ja joku hänen muistiinpanoaan varten esille jätetty käsikirjoituksen liuska sekä punainen kardinaalihattu kolmine tupsuineen.

Nämä molemmat P. Hieronymuksen kuvat olennoivat mielestäni mainiosti aikaa, jolloin ihmisillä oli varaa kohottaa henkensä korkeammille tasoille ja syventyä elämän suurimpain kysymysten pohdintaan toisenlaisella perusteellisuudella kuin kuunaan nykyaikana.

Katselen vielä erästä naisen päätä, jonka on maalannut Sandro Botticelli yhdelle sulottarista "Primaverassaan", – maailmankuulu ja lukemattomien turisti-missien jäljentämä taideteos. Juuri näitä kasvoja on toistamisesta toistamiseen matkittu ja plagioitu aivan äitelyyteen saakka, mutta eipä edes praerafaeliitat, Burne Jones enempää kuin hänen edeltäjänsä Rossetti, jaksaneet käsittää sitä voiman ja rauhan valtaista henkeä mikä säteilee sen jokaisesta viivasta. Harvoin nykyajan ihminen kantaa niin ylevän hentoja ja samalla niin alkuperäisen lujarakenteisia kasvoja. Poskiluut, jotka Botticelli on kuvannut vahvoiksi ja suuremmiksi kuin pehmeän leivän syöjillä nykyään koskaan on, – sellaisia ei hentomielinen englantilainen dekadenttimaalari uskaltaisi jäljitellä. Nenä on tarmokas ja suuri, suu hieman halveksiva, leuka rauhallisesti sisukas, silmissä se ilme mikä tavataan vain itsetietoisesti korkealla olevalla ihmisellä. Kaikkea tätä siroa lujuutta ympäröivät liikkuvat viivat, kiertävästi kaulalla yhteensolmitut palmikot, säännöllisesti laiteltu tukka, jossa helmet kimmeltävät. Kaikki kutritkin kertovat, että olento on liehuvassa liikkeessä. Mutta kaikkein viehättävintä tässä kuvassa on kauneus, mikä syntyy sopusuhtaisten ruumiinmuotojen ja henkevän sielun yhtymän kautta. Näissä nuoren ihmisen kasvoissa piiloutuvat elämää kokeneen ja vaikeuksia voittaneen piirteet. Siinä on sanomattoman paljon syvyyttä ja samalla eteerillistä hentoutta lujista piirteistä huolimatta. Samalla siinä on impyeellistä puhtautta, jota ei kuka hyvänsä särje, sen noli me tangere kielto on järkähtämätön, sitä ei kukaan uskalla rikkoa, vaikka hän tässä tanssiessaan antautuu koko ruumiillaan katseltavaksi.

Lopuksi sattuu käteeni Rembrandtin oma kuva Uffizzien galleriassa. Olen nähnyt ruhtinas Lichtensteinin galleriassa Wienissä sarjan Rembrandtin itsekuvia nuoresta vanhaan saakka, ja ihmeellistä oli uhrata päivänsä siinä katsellessaan ja todeta kuva kuvalta, kuinka rohkeasti mestari on tutkinut asteelta asteelle omaa sieluaan, ruumiinsa vanhetessa. Tämä Firenzessä oleva kuva on siltä iältä, jolloin hän jo astui elämänsä alarinnettä. Tässä näkyvät jo pettymysten varjot ja alkavasta köyhyydestä ja unohtumisesta johtuva katkeroituminen, mutta viisaan suurtietäjän kauniin mielenrauhan kirkastamina. Alaleuka on jo alkanut kuihtua luuta myöten, viikset harventua, posket lellahtaa alas. Suu on hymyn muodossa, vaikkei hän hymyile, suuret lapsen silmät ilmaisevat vielä, että kantajansa jaksaa ajatella kauniita näkyjä. Mutta Rembrant on noidansiveltimellään tässäkin kuvassaan valanut tuon ihmeellisen hämyharsonsa ylitse kaiken, harson, jonka läpi hänen rikas öljyvärinsä loistaa kuin jokin kallis, korvaamaton jaloaine.

Hiljainen mies, jonka työstä ruhtinaat ja maailman mahtavat kilpailivat, vaipui vanhoilla päivillään köyhyyteen, mutta kantoi kohtalonsa nöyryydellä. Myötyänsä suuret kokoelmansa hän vetäytyi hiljaiseen komeroonsa, johon hänelle yksinkertaisen ravinnon kantoi hänen armahtava taloudenhoitajattarensa, – ja niin kuluivat suuren mestarin hiljaiset viime päivät.

Vaikka keskiyössä seisomme, tahi ehkä juuri senvuoksi, emme voi olla vaistoamatta tulevan aamunsarastuksen oireita.

Ehkä tämä toivottu aamu koittaa vasta silloin kun olemme oljennelleet kurjuudessa sen täyteen mittaan saakka. Ehkä tarvitsemme ylöspäin kulkuun saman matkan minkä olemme nyt kulkeneet alas – mäki maksaa velkansa – mutta kuitenkin elättäkäämme sieluissamme lujaa vakaumusta: Uusi renessanssi on tuleva!