[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB7-ovH5KSuIjGA5iNOVnuO29D56qx-LsT9Le0DRUDt0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},864,"Kallela-kirja 1. Iltapuhde-jutelmia","Gallen-Kallela, Akseli",1865,1931,"864-gallen-kallela-akseli-iltapuhde-jutelmia","864__Gallen-Kallela_Akseli__Iltapuhde-jutelmia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1924,23601,164515,true,[],[],[],"Kokoelma kuvataiteilijan muistelmia, kaskuja ja mietelmiä. Teksteissä pohditaan muun muassa suomalaista kansanluonnetta, luontoa, taiteilijan työtä sekä elämän ja kuoleman kysymyksiä.","Akseli Gallen-Kallelan 'Iltapuhde-jutelmia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 864. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALLELA-KIRJA 1. ILTAPUHDE-JUTELMIA\n\nKirj.\n\nAkseli Gallen-Kallela\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1924.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkusanat.\n Kansantyyppejä.\n Kansamme luonnekuvasta.\n Kauko-kaipuu.\n Tulesta.\n Kuu paistaa heleästi.\n Katkelma metsiemme tarinasta.\n Koti-ikävöintiä.\n Syönnöksistämme.\n Reppu ja sauva.\n Ihmisestä ja maaemosta.\n Kuolemasta.\n Filosoofista pikkupilaa.\n Hulkko.\n Ihminen ja hevonen.\n Pieniä maalarin-muistelmia.\n Sukumerkkijärjestelmästä.\n Laaksoista kukkuloille.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nYstäväni ja tuttavani ovat jo kauan sitten lakanneet kehoittamasta\nminua julkaisemaan elämäni varrella syntyneitä piirustuksiani ja\nluonnoksiani. Tässä niitä nyt lopulta ilmestyy pienempi valikoima.\n\n[Digitoitu julkaisu käsittää tuotantoteknisistä syistä vain tekstin.\nJoka on kiinnostunut myös kuvista, löytää helposti fyysisen teoksen\nkirjastolaitoksen kautta.]\n\nKun asiasta aikoinaan vielä oli puhetta, mainitsin, että kuvakirja\nilman tekstiä ei ole mielestäni hauska yritys. \"No, kirjoita siihen\nsitten noita kaskujasi ja jutelmiasi. Ei haittaa, että _me_ ne jo\ntunnemme, on vielä niitä, jotka eivät tunne. Ripottele niitä kuvien\nsekaan, niin näyttää enemmän kirjalta!\" sanottiin.\n\nSenjälkeen on vuosia kulunut. Ja koko aikeen päälle näytti jo rupeavan\nkasvamaan harmaata sammalta, kunnes muutin Porvooseen, missä jouduin\nläheiseen yhteistyöhön suuren kustannusliikkeen kanssa. Täällä rupesi\ntämä kuvajulkaisu jälleen kummittelemaan mielessäni, ja täällä myös\ntapahtui, että Martti Raitio ryhtyi omasta harrastuksestaan\npikakirjoituksella merkitsemään muistiin jutelmiani ja pakinoitani,\njoilla koetimme lyhentää pikkukaupungin pitkiä talvi-iltoja --\npuhdetulen vanhanaikaisessa loisteessa.\n\nKuinka olikaan, karttui näitä jutelmia ennen pitkää valikoima mitä\nkirjavimmilta aloilta. Yhdessä sitten keräilimme eri iltoina\njuttelemiani asioita jonkinlaisten otsikkojen alle, ja niin syntyi\ntässä julkaistu kokoelma, jonka useiden vanhojen ystävieni\nkehoituksesta nyt rohkenen painattaa kuvakirjani tekstiksi.\n\nTämä teksti ei pyri olemaan mitään muuta kuin ehkä vain hiljaista\nsäestelyä kuville. Kokoonpanoltaan kaikenkirjavana se sotii kaikkia\nhyviä sääntöjä vastaan, mutta kuvastelee kuitenkin mielialojen\nvaihteluja eräänä elämänkautena, -- muistelmapakinoista ja\npikkumietelmistä aina novelliyritelmään saakka. -- Ken ei halua näitä\ntekstisirpaleita lukea, ei menetä paljoa; toivon, että ehkä kuvat\nmuistomerkkeinä elämästä, joka jo kuuluu menneisyyteen, voivat hänelle\njotain puhua.\n\nYkkönen tämän Kallela-kirjan nimilehdellä merkitsee, että mahdollisesti\nilmestyvän kakkosen olen suunnitellut sisältävän muistelmiani\nAfrikan-retkeltäni.\n\nPorvoossa marraskuun 25:ntenä 1923.\n\n_Akseli Gallen-Kallela_.\n\n\n\n\nKANSANTYYPPEJÄ.\n\n\nVännin ja Jaatsin ratsutilat, lapsuudenkotini Tyrväällä, ovat sillä\nrajaseudulla, jossa Suoniemen, Mouhijärven ja Karkun suuret metsäalueet\nloppuvat ja josta alkavat Huittisten, Kokemäen ja koko satakuntalaisen\njokilaakson viljavat seudut, ulottuen aina Ulvilaan ja Kokemäenjoen\nsuistomaalle saakka.\n\nVanhasta Vännin kartanosta muutimme n.k. Lavan paikalle. Siihen\nrakennutti isäni nälkävuosien aikana uudisrakennuksen, ja tila sai\nnimen Jaatsi. Itse päärakennus rakennettiin metsän sisään lähelle\nVammaskoskea, seudulle, jossa karhut vielä hiljattain olivat\ntemmeltäneet. Uhkea korpi ympäröi taloa kolmelta puolen; neljänneltä\navautui näköala järvelle. Muutaman sadan metrin päässä oli maantie, ja\nsen takana jatkui metsä peninkulmittain koskemattomana luoteiselle\nsuunnalle asumattomille seuduille.\n\nVarsinainen viljelysseutu on tuottanut leipää jo keskiajalta saakka.\nTällä vanhalla pohjalla asui Hein- ja Savujokien varsilla kookasta,\nylpeätä, vanhan talonpoikaissivistyksen omaavaa ylimyskansaa.\n\nSiellä ei sallittu talonpojan mennä naimisiin herroihin kuuluvan\nkanssa. Milloin niin kävi, valitettiin tapahtumaa todellisena\nmesalliancena.\n\nMiehet olivat niinsanoakseni suomalaisia gentleman-tyyppejä,\nvaikka vähän poikkesivatkin tämän käsitteen ihanteesta\npuolensapitäväisyydessään ja itsetietoisuudessaan. -- Vammalasta\nylöspäin, Kuloveden rannalla, sijaitsi suuri Rautajoen\ntalonpoikaiskartano, jonka isännän muistan sanoneen, kuullessaan että\nori oli reväissyt itsensä aidanseipääseen: \"Taisipa nappi pudota\nhousuistani!\" -- Komeaa väkeä se oli.\n\nNaiset pukeutuivat juhlatiloihin mustaan, koruttomaan silkkiin, joka\nmahtavin poimuin verhosi heidän komeat vartalonsa. Paksut kultakäädyt\nkelluivat kaulalla, -- oli kultaiset rannerenkaat, oli \"riskit soljet\".\nHeidän olemuksensa oikein uhkui itsetietoisuutta, mutta samalla siinä\nilmeni suoramielisyyttä ja hyvyyttä sekä hillittyä hienoutta.\n\nNämä ylimykset olivat aina vieraanvaraisia, mutta eivät koskaan\ntunkeilevia. Eivätkä prameilleet muulloin kuin milloin siihen oli\npakko, kun suvun ja talon kunnia, arvo ja maine olivat kysymyksessä.\n\nSellaista oli ylimystö, mutta millaista oli sitten \"alempi sääty\"?\n\nMeidän alueellamme oli runsaasti sydänmaan torppareita, joiden\ntuttavuuteen pääsin heidän käydessään maksamassa verojaan taloon, -- ne\nsuoritettiin suurimmaksi osaksi luonnontuotteilla: suomuuraimilla ja\nkutun juustoilla -- oikeilla \"Tyrvään juustoilla\". Torppariväki ei\njäänyt jäljelle \"isoisista\" juuri muussa kuin vaatimattomammassa\nvaateparressa ja esiintymisessään, jossa ei itsetietoisuutta huomannut\nläheskään niin paljon kuin talokkaissa. He olivat hiljaisia, syvästi\nrehellisiä takamaan asukkaita, joiden elämää ei silloin vielä\njärkyttäneet nykyajan yhteiskuntaa mullistavat aatteet.\n\nKomeimpia kansantyyppejä mitä muistan lapsuuteni ajalta oli oma\nvoutimme, suuri, rehevä, tanakka ja ratki hyvä mies. Hänen voimainsa\nsanottiin olevan yhtä suuret kuin niiden kahdeksan rengin yhteensä,\njoiden päämiehenä hän oli. Se oli Tuomas.\n\nTämä Tuomas nautti sekä alaistensa että isäntäväkensä ehdotonta\nluottamusta ja kunnioitusta. Hän oli oikea uskollisuuden perikuva,\njonka sanoille annettiin arvoa muissakin asioissa kuin talon hoitoa ja\ntöitä koskevissa.\n\nTuona aikana oli Satakunnassakin vielä yleisenä tapana, että n.s.\nherrastaloissakin työväki kävi saunassa miehet ja naiset yhdessä.\nVallan pikku nallikkana olin kerran mukana tällaisessa kylvyssä ja\nsilloin osui katseeni lihavaan, alastomaan punatukkaiseen piikatyttöön,\njoka kaikessa komeudessaan astui lavolta alas. Lausuinpas viattomassa\nymmärtämättömyydessäni sopimattoman ja rivon huomautuksen. Silloin\nTuomas vouti, joka jo oli kylpenyt, nousi pölkyltään, otti nallikkaa\nniskasta, kohotti korkealle, ravisteli ja sanoi ankarasti: \"Kyllä minä\nsinulle -- -- -- näytän!\"\n\nVakava äänettömyys vallitsi pitkän tovin saunassa. Ei kukaan uskaltanut\nvetää suutansa hymyyn, vaikka kohtaus epäilemättä oli sellainen, että\nainakin rengit olisivat hohottaneet suureen ääneen, jos kysymyksessä\nolisi ollut vähemmän arvovaltainen henkilö kuin Tuomas.\n\nMinä luikin häpeissäni tieheni koko saunasta. Tunsin tehneeni\nsellaista, joka solvasi saunan puhtautta. Ja siitä alkaen heräsin\npitämään kunniassa saunan ja alastomuuden pyhyyttä.\n\nKuten monet voimamiehet oli Tuomaskin kovasti hyväsydäminen.\nKoulumatkoilla saattoi hän meitä Hämeenlinnaan saakka, mistä rautatie\nalkoi. Ja kun hän loma-ajan tultua tuli meitä taas samalta asemalta\nnoutamaan, niin pudisti hän päätään ja sanoi esimerkiksi:\n\n\"Kylläpä sen Akselin huulet on siellä koulussa sinisiksi menneet, ja\nposketkin on niin kuopalla.\"\n\nJa koko kotimatkan hän sääliään osoitti ja syötti meille lihapullia,\njoita äiti oli lähettänyt mahtavat eväsvakat täyteen.\n\nJoskus suurina juhlapäivinä saattoi Tuomas ottaa pari ryyppyä liikaa.\nHän tuli silloin niin herttaisen pehmeäksi, otti syliinsä, hyväili ja\nsilitteli pörröistä tukkaa ja sanoi:\n\n\"Voi, voi, jos se Akseli kuolee, niin kyllä minä sille laitan kauniin\nhautapatsaan marmorista, ja niin sileän!\" Lause syöpyi poikasen mieleen\nlähtemättömästi. Kauneimpana kuvana Tuomaan ajoilta säilyy mielessäni\naina hänen paluuretkensä saunasta. Illallispöydässä istuen katselimme\nkomeaa kahdeksan miehen jonoa, jotka punaisina kuin kravut, Tuomas\netunenässä, rauhallisesti astelivat pirttiin. Kaksi pikku renkipoikaa\nlopetti jonon.\n\nKun selailen muistissani lapsuuteni aikaisia tapahtumia, näen siellä\nylläkerrotunlaisten kauniiden muistojen ohella myös sellaisia, jotka jo\nvarhain juurruttivat mieleen käsityksen elämän syvästä vakavuudesta.\n\nEräässä torpassamme asui leskivaimo, jonka pojan kanssa joskus jouduin\nyksiin. Hän oli tuommoinen, jota lapset keskenään sanovat pahaksi\npojaksi.\n\nVaimo kuoli, ja oudon uteliaisuuden valtaamana menin torpalle. Pojan\nkanssa menimme sisälle pirttiin katsomaan hänen kuollutta äitiään. Tämä\nmakasi vuoteessa sinervän kalpeana, suu ja silmät raollaan, harva tukka\nvanukkeisena ohimoilla ja laihat kädet ristiinliitettyinä rinnoilla.\n\nUteliaisuuden ja kammon tunteilla katselin ruumista. Silloin poika\nsanoi:\n\n\"Siinä se perkele nyt makaa.\"\n\nTyrmistyneenä käännyin katsomaan poikaan. Katsoin häneen pitkään ja\nmuistan että hänen huulensa hieman värähtivät. Sitten juoksin kauhun\nvalloissa kotiini.\n\nMonet kerrat olen myöhemmin mietiskellyt, oliko tuo poika julkein konna\nmitä maa voi päällään kantaa, äitinsä muiston häpäisijä, vai\njohtuivatko nuo kauheat sanat halusta räikeällä tavalla peittää surua,\njoka ehkä muutoin olisi saattanut pulpahtaa itkuna näkyviin.\n\nJoku piirtonen on jäänyt mieleeni suurilta nälkävuosiltakin 1867-1868.\nMuistan kuinka silloin kulki n.s. kimppuämmiä talosta taloon. Tällainen\nnainen hoiti kerjuumatkallaan tavallisesti kahtatoista eri perheistä\nturvattomaksi jäänyttä lasta. Muistan kuinka erään tällaisen matkueen\nlapset estelyistä piittaamatta työnsivät sormensa taikinasaaviin ja\npistivät raa'an taikinan suuhunsa. Akka levitti kangaspuun istuimelle\nmaksan palasia. Vieläkin voin kuulla korvissani lasten huudot: \"Äiti\nanna maksaa, anna maksaa!\"\n\nMeidän taloon jäi kolme lasta. Tildaan, joka oli mustasilmäinen ja\nmustiin vaatteisiin puettu, minä rakastuin vahvasti -- kolmivuotiaan\ntulisella lemmellä! Selvästi muistan kuinka istuimme hänen kanssaan\npunamullatun pirtin seinustalla ja leikimme leikkejämme, muistan miten\nhänen joltain herrasväeltä saama surupukunsa hohti vanhuuttaan\nvihertävälle auringonpaisteessa.\n\nKellarihalssi, joka oli väen puolella, mutta vastapäätä\nkartanorakennusta, oli meidän mieluisin tyyssijamme. Muistan vielä\nvärilliset pullonkappaleet, joiden läpi tirkistelimme aurinkoa ja tätä\nmaailmaa. Maan tuoksunkin muistan, se oli voimakkaasti keväinen.\n\nKaksi poikaakin jäi samasta matkueesta taloon: Priimanni -- vaalea,\nsinisilmäinen, tyhmä -- hänestä en juuri välittänyt, sekä Paisti --\nviistosilmäinen tyyppi, jolla oli erikoiset lahjat vallattomuuteen ja\npahantekoon.\n\nTilda kasvoi nopeasti. Hänestä tuli ennen pitkää nuori neitonen. Kerran\nastuin väen pirttiin ja näin hänen seisovan siellä tervapytty\nvieressään ilkialastomana ja tervasuti kädessä. Ruumiistaan hän oli jo\ntervannut suurimman osan, vain toinen olkapäänsä ja kaunis pystyinen\nrintansa hohtivat vielä valkeina. Hän oli varttunut kauneushoitoa\nharrastavaksi nuoreksi naiseksi, -- minä olin jäänyt pikku nallikaksi,\njonka läsnäollessa hän ei huolinut edes alastomuuttaan peitellä.\n\nEi ole hyvä viipyä kauan lapsuuden herkissä muistoissa, ja niinpä\nnyt juttelen myöhemmällä iällä tekemistäni tuttavuuksista n.s.\nkansantyyppien kanssa.\n\nEsittelyn arvoinen lienee Saaren Heikki Keuruulta, -- hän on\nluultavasti jo kauan sitten kuollut.\n\nUkko oli saareensa rakentanut itselleen pienen saunan, jonka\netelänpuoleisella seinustalla kasvoi vahvasti höystetyssä mullassa\nHeikin nurkantakuinen, ja sen lähettyvillä oli pienoinen naurismaa.\n\nYönsä ukko aina makasi saunan lauteilla. Alhaalla oli rahilla pieni\nkäsikivimylly, jonka väänninpuu oli kuluessaan saanut jaloimman\nmahongin kiillon.\n\nUkko oli niin likainen, että paitakin oli pikimusta, ja naama ja muu\nruumis tietysti sitämukaa.\n\nEi ukko puhunut luokseen tulijoille juuri mitään. Mutta kun hänelle\ntarjottiin ryyppy, niin jopas aukeni suun seuduille vino rako, ja\nsiihen se herranvilja lorahti ja silmän valkuaiset muljahtivat.\n\nKun hänelle tämän jälkeen annettiin pari markkaa \"tyttötarpeisiin\",\naukeni rako väljemmäksi, ja ennenpitkää se laajeni oikeaan leveään\nhymyyn.\n\nVuosikausia oli ukko asunut saaressaan. Kerrottiin että hänellä kerran\noli ollut luonaan leipäsusikin. Tämä oli kuitenkin kyllästynyt oloonsa\nja karannut. Mutta ukko oli juuri tätä peläten piilottanut veneensä.\nÄmmä otti sängyn purreksi ja meloskeli sillä mannermaalle.\n\nHassuksi mainittiin ukkoa, mutta tuskinpa hän sitä oli. Juttelua ei\nhänen kanssaan syntynyt, -- mitäs sellaisista joutavista! Ajatteluhan\nse on viisaan miehen työtä, akat loruilkoot. Luulen että hän\nsisimmältään oli varsin syväkin luonne, joka toisissa oloissa ehkä\nolisi käyttänyt kaiken tarmonsa johonkin suureen tehtävään. -- Kukapa\nsen tietää.\n\nMahdollisuudet voimakkaaseen tositoimintaan hänellä olivat joka\ntapauksessa suuremmat kuin monella tavallisella retkaleella, joka ei\nosaa muuta kuin matkia toisten eleitä ja puheita, koitua kommunistiksi\nja siitä ajan tullen kukaties oikein häjyksi porvariksi.\n\n\nValtavan vaikutuksen teki minuun kertomus Mouhijärven erakon\nkuolemasta. Kuulin sen ensi käden lähteestä, ja se on suuressa määrin\nselventänyt minulle suomalaisen luonteen salaista, syvällä piilevää\nmahtia.\n\nMouhijärven erämaissa asusti aikoinaan vanha itsellisukko.\n\nMetsien eläjä hän oli oikeaan vanhaan hyvään laatuun. Ja kunnon äijä\nhän oli ollut ikänsä kaiken.\n\nKun ukko oli tullut korkeaan ikään ja huomasi elämän tulevan yhä\nvaikeammaksi, päätti hän itse toimittaa itsensä pois päiviltä ja\nsamalla pitää huolen vielä hautauksestaankin.\n\nPoliisitutkinnossa kävi ilmi, että hän oli toiminut näin:\n\nOli kävellyt kauas metsään, kunnes oli tavannut korkeanlaisen aukean\nkalliokukkulan, jolla seisoi vain yksi ainoa honka. Hongan juurelle hän\noli laittanut hyvin huolellisesti mallikelpoisen, makuusijan muotoisen\nrovion tasankatkotuista ja ristiinpinotuista kalikoista, joitten päälle\nhän sitten vielä oli asettanut risuja ja kuusenhavuja.\n\nUkko oli sytyttänyt rovion, paneutunut siihen makuulle ja laskenut\npyssynsä ja laukkunsa vierelleen.\n\nJa siinä vanhan hongan juurella, komealla korkealla kalliolla nautitsi\nuros yksinäisyydessä kuoleman, siirtyi vapaaehtoisesti, mutta\nkuninkaallisen uljaasti nuoremman polven tieltä, aseet vierellänsä.\n\nKun tultiin paikalle, oli satanut paksulti syyslunta, joka kattoi\npuoleksipalaneen rovion ja sillä makaavan vanhan miehen ruumiin.\n\n\nKonginkankaalla elin erään hupaisen tapauksen niihin aikoihin kun\nlöysin Niemelän torpan.\n\nOlin tuonut Jyväskylästä muutamia tuttaviani katsomaan Konginkankaan\nnoitia. Kaupungista hankitulla moottoriveneellä ajoimme pitkin ihanaa\nKeitelettä Konginkankaan kirkonkylään, mistä saimme mukaamme tutun\nsuutarin, joka oli kieleltään sivakka ja suuri humoristi. Ensin\npoikkesimme erääseen lahdenperukkaan, josta metsän takaa saimme\npirtistään mukaamme Taavetti noidan, joka paraikaa oli syytteessä\nnoituudesta.\n\nTäten lisätyin voimin me jatkoimme matkaa vielä suuremman noidan\nluokse.\n\nMutta kun Taavetin tietoon annettiin, että oltiin menossa itse\npäätietäjän luokse, niin hän jyrkästi kieltäytyi tulemasta mukaan, ja\noli laskettava maihin.\n\nTuuli oli yltynyt melkein myrskyksi, kun saavuimme perille. Aallot\nolivat sekoittaneet veden aivan sameaksi. Ankkuroimme jonkun matkan\npäähän rannasta ja kotvasen huudeltuamme meidät talon väki kävi\nnoutamassa maihin.\n\nMentiin tupaan ja ruvettiin juttelemaan. Annettiin ukolle aika ryyppy\nsuun avajaisiksi. Siitä näytti akka kiivastuvan pahanpäiväisesti.\nLuulimme akkaa raittiuskiihkoiseksi ja koetimme lepytellä häntä parilla\naimo räätikällä. Ei apua, joten lopulta arkaillen tarjosimme akallekin\nryypyn, mistä tämä silmänräpäyksessä leppyi ja huomautti, että\nhänellekin olisi pitänyt tarjota ryyppy heti tupaan tultua.\n\nMe aloimme sitten selittää, että meidän oppaamme sairastaa kovaa\nhammassärkyä, -- niin olimme sopineet asian suutarin kanssa,\npäästäksemme ukon temppuja näkemään. Kun oli siinä kotvasen istuttu,\nniin ukko sanoi:\n\n\"Mennäänpäs sitten pajaan.\"\n\nMentiin, ja suutari valitteli edelleen kovasti kipujaan. Ukko\nlohdutteli, että kyllä se siitä vielä asettuu, -- \"jahka minä nyt ensin\nhaen tarpeita metsästä.\"\n\nNäimme hänen mennä köpittävän läheiselle suolle. Sieltä palatessaan\nhänellä oli kädessään ontto haapainen lieriö. Sitten hän otti karkeita\nsuoloja ja mitähän muuta lie ottanut ja pani ne lieriöön. Taskustaan\nhän vielä otti puisen tulpan ja sanoi taas täytyvänsä käydä ulkona. Me\nperässä urkkimaan, paitsi seurueeseemme kuulunut apteekkari ja suutari,\njotka katsoivat hetken otolliseksi meidän oman noitakonstimme\nvalmistamiseen. Me muut näimme että ukko meni nurkan taakse ja siellä\nteki lieriöön yleisesti tunnetun tekosen, jolla noitain tiedetään\nmuitakin kipuja parannelleen. Näimme että äijän huulet samalla\nhöpelsivät loihtulukuja.\n\nPalattiin sisälle pajaan. Ukko oli jo hyvin vakava ja toimessaan. Hän\npisti lieriön ahjoon ja alkoi sitä kuumentaa. Ja sitä mukaa kuin lieriö\npihisi ja räiskyi, nousi ukon sisukin. En voinut muuta kuin ihailla\näijää, joka miltei haltioissaan siinä ähelsi ja höpisi lukujansa ahjon\nääressä. Hänen äänensä tuli innostuksesta aivan käheäksi. Lopulta hän\notti lieriön ahjosta, avasi sen ja siitä nousi sanomattoman voimakas ja\npistävä käry. Sitten hän otti lieriöstä suoloja kouraansa ja työnsi ne\nsuutarin avonaiseen, odottavaan kitaan.\n\nVakavia oltiin kovin, ja ukko höpisi vieläkin jotain. Samassa suutari\ntietysti parani ja väänsi suunsa kaikkein katkerimpaan irvistykseen,\njolloin me tietysti emme voineet olla nauramatta.\n\nSitten aloimme ukolle puhella, että kyllä sitä mekin osataan kovia\ntaikoja. Pajakiuluun, jossa oli vettä, heitti apteekkari äkkiä aika\nmöhkäleen mukanaan tuomaansa kaliumia. Se rupesi siinä heti vimmatusti\nkiertämään, sähisemään ja sauhua päästämään. Koko panos nousi kiulusta\nsilmillemme, ja ukkoa, joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan oli\nmennyt aivan kiulun äärelle, se kaliumi sylki oikein pahasti silmille.\nPelkäsimme, että leikki oli kääntynyt pahaksi, ja rupesimme ukkoa\nhoitamaan. Hänen silmänvalkuaisensa loisti aivan verillä. Äijä oli\nsähäyksestä huolimatta aivan haltioissaan meidän taiastamme ja\nvakuutti, ettei hänelle tullut mitään vahinkoa, -- oli hän siksi suuri\nnoita! Eikä siinä vahinkoa todella tullutkaan.\n\nHyvillä mielin mentiin pirttiin ja otettiin uudet ryypyt. Ja kun olimme\nemännällekin muistaneet antaa lähtöryypyn ja ukolle runsaasti\nkorvanneet suutarin parantamisen, valmistauduimme lähtemään.\n\nSitä ennen ukko kuitenkin ennätti kehua esi-isiään, jotka olivat olleet\nvielä parempia tietäjiä kuin hän. Hänen isänsäkin oli semmoinen mies,\nettä kun sitä kuoltuaan lähdettiin viemään kirkolle haudattavaksi, niin\nei hevonen suostunut vetämään. Täytyi härkä valjastaa eteen. Kaamea oli\nmatka ja suurella tuskalla päästiin lopulta hautausmaalle, \"_mutta\nsilloin tuli jo koko pohjoinen taivas mustana kaarena perässä_.\"\n\nKotimatkalla sitten, poikamaisia kun oltiin, ruvettiin ilveilemään\nsuutarin hammassärkyä ja varsinkin hänen nauttimaansa lääkettä.\nKuultuaan ukon tempuista suutari sydämistyi niin, että lopulta veti\npuukon esiin. Mutta humoristi kun oli, hillitsi hän pian luontonsa ja\nnauroi meidän kanssamme tapaukselle.\n\n\nKaiken taitavana tekoukkona oli minulla kerran palveluksessani Sehva\nHukkanen, pieni mies, vilkkaat tummat silmät, harmaa tukka ja\nluonnostaan parrattomat kasvot.\n\nHän osasi kaikkea: oli seppä, kelloseppä, tinaaja ja timpermanni -- ja\nsuuri noita ja humoristi. Minulla hän etupäässä toimi muurarina ja\nkirvesmiehenä. Taitonsa hän kai oli perinyt isältään, joka oli ollut\nsamanlainen tekomies ja noita. Messingistä Sehvan taatto teki pyssynsä\nja oli myös ollut taitava pronssiluistinten valmistaja.\n\nSehva nukkui yönsä ateljeerini parvella pienellä patjalla mahtavan\nuunin kohdalla käppyrässä kuin koira, ja päivisin värkkäili minun\nhommissani, parannellen välitöikseen piikojen hammastaudit ja muut\nrikkeet.\n\nViinaa Sehva maisteli mielellään ja tuppautui humalassakin muuraamaan,\nmutta jälki tuli kovin huonoa. Kun tästä huomautin, tarjosi hän minulle\nvetoa puolta litraa viinaa ja korppukahveja vastaan, että hän täydessä\nhumalassa osaa purkaa taskukellonsa sanomalehden päälle ja sitten\nsamassa humalassa panee sen jälleen täyteen kuntoon. Masentaakseni\nhänen kerskailuhaluaan suostuin vetoon -- ja hävisin. Kerran joulun\nalusviikkoina tuli luoksemme saksalainen urkujenrakentaja. Miehellä oli\nyllään ohut tummansininen sadetakki ja kädessä pahvinen kapsäkki, jossa\nolivat hänen työkalunsa: pääharja, rikkinäinen kampa, kumiset\nkalvosimet ja kaulus.\n\nKun muukalainen ja Sehva Hukkanen sitten yhdessä urkuja paikoilleen\npannessaan \"keskustelivat\", niin oli se kylläkin kuulemisen arvoista.\nKun urkumestari komensi \"Wind machen\", niin Sehva vastasi että \"kyllä\nminä vinttaan\", ja samaan tapaan sujui juttelu päiväkausia. Meille\nSehva usein ylpeydensekaisella tyytyväisyydellä lausui ihmettelynsä\n\"tuosta saksankielestä, jonka oppii niin helposti\".\n\nTämä saksalainen oli aika poika kehumaan sekä itseään että kaikkea\nsaksalaista. Kun hän nyt aina kerskaili, niin julkesin minä lopulta\nhuomauttaa hänelle semmoisistakin seikoista, joita oli Suomessa, mutta\nei Saksassa. Sanoinpa mitä hyvänsä, niin aina tuli vastaus, että\nsamanlaista on Saksassa vaikka kuinka paljon. Kun kerran mainitsin\nnoidista, oli vastaus heti valmiina: \"Ach, das haben wir auch!\"\n\nPäätin että miestä on vähän masennettava. Kutsuin Sehvan paikalle ja\nkäskin hänen näyttää urkumestarille, miten suomalainen noita\ntyöskentelee.\n\n\"No mitä minä teen sille?\" kysyi Sehva.\n\n\"Näyttäkää kuinka lyötte sukallanne lehmän reisiluun poikki.\"\n\nHukkanen pani komppeensa kuntoon ja yks kaks yhdellä sivalluksella löi\nluun sukallaan poikki.\n\nSaksalainen ällisteli.\n\n\"Haben Sie das auch?\" kysyin minä.\n\nSitten kerroin hänelle, että Sehva kantaa paljain käsin tulikuumia\nkiviä. Puheeni vahvistukseksi Sehva kuumensi lapsenpään kokoisia kiviä\naivan punaisiksi, otti ne sitten näppeihinsä ja pani ne höylänlastujen\nsekaan, jotka heti leimahtivat palamaan. Sitten hän ojensi kiven\nsaksalaisen partaa kohti. Silloin vieras suuttui niin, että kävi aivan\nsanattomaksi, hyökkäsi ulos, eikä näyttäytynyt vähiin aikoihin.\n\nMutta liiallinen kerskailunhalu oli hänestä hävinnyt.\n\nTuli kuitenkin vielä hänen vuoronsa. Uruissa oli muuan ääni, joka ei\nmillään kurin ottanut soidakseen puhtaasti ja kirkkaasti. Saksalainen\nrupesi Sehvan ihmetykseksi merkillisellä tavalla koluamaan ja\nkolkuttelemaan suuren huoneen seiniä, ikkunoita ja siellä olevia\nesineitä. Vihdoin hän pani kätensä eräälle ikkunaruudulle, ja kas\nsilloin soi vastahakoinen ääni aivan puhtaana. Ruutu peitettiin\nvernissalla ja niin tuli kaikki kuntoon. Sehva vuorostaan ällisteli.\n\nEipä ollut juuri semmoista paikkaa, mihin Sehva ei olisi tiennyt\nneuvoa.\n\nJos oli laivalaituri laitettava, niin mikäpäs siinä, kyllä se saatiin\nsyntymään: \"kyllä tuska neuvon antaa\". Kun 16 metriä pitkät seinäparrut\nolivat longistuneet, osasi hän ne vivuta taitavasti kuin opinkäynyt\nrakennusmestari. Vaistoillaan hän ymmärsi semmoiset asiat ja tehtävät,\njoihin muut tarvitsevat usein hyvinkin perusteellisia laskelmia.\n\nKerran sitten muuan läheinen sukulaiseni matkusti Amerikkaan, aikoen\nperustaa Brasiliaan plantaasin. Hän tiedusteli minulta mukaansa sopivaa\nja taitavaa miestä. Minä silloin luovuin jokapäiväisestä työtoveristani\nja kelpo noidastani ja runoilijastani (höylätessään hän vielä runoakin\nlasketti), ja niin läksi Sehva meren yli kaukaiseen länteen. Mutta\nmies, joka täällä kotimaassa eli varsin moitteettomasti, ei sopeutunut\nsikäläiseen ilmanalaan. Tropiikin rommi maistui hänelle niin hyvältä,\nettä hän liian usein teki sunnuntain.\n\nSiellä Sehva ukko sitten kuolikin.\n\n\nSanta-Jannen tapasin ensi kerran kauniina alkukesän päivänä. Hän loikoi\nojassa pikku humalassa, keltaiset kutrit häilyivät hiljaa ja\nsilkinhieno parta vipajoi lämpöisessä tuulessa. Sinisten silmäin katse\nliiteli pitkin siniulapan pilviä. Hän soitti siinä viuluaan ja leivoset\nkajahuttivat hänen soittoonsa helisevän vastauksen ylhäältä pilvien\nrajoilta.\n\nNoin sinikellojen lomitse nähtynä hän vaikutti kuin ilmestys\nArkadiasta, keskellä todellista nykyaikaista elämää.\n\nRupesin häntä siinä puhuttamaan, ja pian meistä tulikin hyvät tuttavat.\nAlettiin yksissä metsiä samota ja soudella pitkin selkiä minulle\ntyöpajan paikkaa katsellen. Lahnoja syötiin, hauskoja juteltiin ja\nelettiin huolettomien vaeltajain päiviä.\n\nLöytyihän se työpajan paikka lopulta, ja nyt piti Jannen näyttää\nminkälainen hän oli miehiään työssä ja taidossa. Hän tarjoutui tekemään\nharmaastakivestä kivijalan kellareineen päivineen 250 markan hinnasta.\nPaikalle vedetyistä kuuden ja seitsemän metrin pituisista kiviparruista\nkellari sitten tehtiinkin, mutta huono siitä tuli. Vesi ei sieltä\npysynyt poissa ja rotat viihtyivät hyvin sen kosteudessa. Rakennustyön\naikana huomasin, että Jannella oli erinomainen kyky aina asettautua\nsellaiseen paikkaan, missä työ oli helpompaa kuin muualla, ja\nsenpävuoksi häntä silloin usein käytin mallina. Hänen erikoisuuttaan\nkuvaa sekin, että hän kesähelteelläkään ei luopunut paksuista\ntallukoistaan, joita hän kehui maailman parhaiksi jalkineiksi. Astua\nlöntysti kuin laiskiainen. Kun ei hän liikoja asettanut vahvaa\nruumistaan vaivoille alttiiksi, oli hän pysynyt merkillisen terveenä,\nei ollut koskaan sairastanut eikä uskonut kipuja olevan olemassakaan.\n\nEnsi tapaamisessa saamani aurinkoisen runollinen kuva tästä miehestä\nhimmeni himmenemistään, mitä pitemmälle minun täytyi nähdä häntä.\n\nKerran hän sitten alkoi puhua eräästä myllystä, joka aina paloi ja\nomistaja sai siitä joka kerta niin paljon rahoja, että saattoi aina\nrakentaa paremman myllyn entisen sijalle.\n\nEn ymmärtänyt tätä puhetta. Lopulta hän sanoi, että eikös tässäkin\nsopisi vähän niinkuin tienata samalla tavalla.\n\nNyt ymmärsin, mutta sain selville, ettei Jannen ajatusjuoksu kulkenut\nollenkaan rikollisia teitä. Hän käsitti, että palovakuutus otetaan sitä\nvarten, että talo saadaan polttaa ja yhtiö sitten antaa hyvät rahat\nuuden rakentamiseen.\n\nSiitälähtien ei keskustelu Jannen kanssa enää tuntunut hauskalta. Kerta\nkerralta hän yhä enemmän paljasti tarmonsa suuntautuvan pyrkimykseen\npäästä elämään vähillä vaivoilla.\n\nElämän mukavuuksia tulikin sittemmin hänen osakseen kunnallisen\nköyhänavun muodossa.\n\n\nNiinä aikoina, jolloin asetuin asumaan Pohjois-Hämeeseen, oli seudulla\nvielä mahtavia entisajan metsiä, joista sai rakennuspuuta parhainta\nmitä ajatella saattoi. Metsänhoitajat eivät ehkä usko sanojani, mutta\nolen laskenut eräässäkin hongassa yhdeksänsataa vuosilustoa.\n\nSuuret olivat metsät, ja huonosti saattoi käydä sille, joka eksyi\nniissä. Liikuttavaa on muistella 90-vuotista Niittysen torpan\nruotimummoa, jonka silmät olivat aivan pehmenneet ja vuotivat alinomaa\nvettä ja märkää.\n\nNämä vuotavat silmät sanoi mummo saaneensa itkusta silloin kun kadotti\nlapsensa. Hänen pieni poikansa oli eksynyt metsään. Koko kylän väki oli\nollut hakemassa, mutta poikasta ei löydetty mistään. Vasta seuraavana\nkesänä vaimo itse metsässä suruissaan harhaillessaan löysi lapsensa\nvaljenneen luurangon erään suuren kuusen juurelta.\n\nTappura-Leena oli pienen käpsäkkä, mutta lihavan pullea,\npunaruskoposkinen keski-iän vaimoihminen. Silmät pälyilivät ympärilleen\nhyvin maallisenintohimoisesti, vaikka Leena olikin samalla hyvin\njumalinen.\n\nHän lauloi virsiä ja kutoi ja oli kaikin puolin ahkera. Uskon asioista\nme useimmiten juttelimme keskenämme, ja mikä lie eukon jumalisuudessa\nollut sellaista, joka sai minut aina laskettelemaan kaikkein leveintä\npuuta-heinää ja ilakoimaan hänen kustannuksellaan.\n\nVärillisistä ikkunauutimista hän kehoitti meitä luopumaan, koska ne\nolivat synnillisiä ja sotivat Jumalan tahtoa vastaan. Mutta itse hän\notti luokseen sokean ukon, vaikka papit selittivät sellaisen\npirttisuden pitämistä varsin synnilliseksi. Hän hoiti ukkoa parhaansa\nmukaan, asettelipa synkän metsän läpi kulkevan polunkin viereen kiviä,\njoita ukko voi kulkiessaan kepillään kolkutella, pysyäkseen tiellä.\n\nLeena kaupitteli kutomamatkoillaan virsikirjoja ja muita hengellisiä\nherkkujulkaisuja. Niiden sisältöä hän kimakalla äänellään kertaili niin\nettä hongikot kajahtelivat ja värinä kävi pitkin iltatyynten vetten\npintoja.\n\nNäitä virsikirjoja ja muita kirjavarastojaan Leena säilytti\naitassa omassa ruumisarkussaan. Kerran pyysin saada nähdä tätä\nvarastokonttoria, mutta Leena ei suostunut siihen.\n\nVuosien kuluttua tapasin hänet pellolla perunoita nostamassa. Minut\nnähtyään hän tuli luokse, sovitti vatsansa aidanrakoon ja alkoi\npauhata, että:\n\n\"Kuinka se herra on häväissyt minua sillä kuvalla! Ja minua hullua kun\nannoin maalata itseni. Ruustinnakin kertoi, että kaikki ovat sen\nnähneet.\"\n\n\"No mikä siinä sitten oli häpäisemistä?\" kysyin.\n\n\"Ka sepä, kun siihen oli kirjoitettu että jumalinen akka.\"\n\n\"Eikös se ollut sitten oikein?\"\n\n\"Niin, mutta ei sellaista saa painaa.\"\n\nSiinä ei hyödyttänyt ruveta pitempiin väittelyihin. Läksin hyräillen\njatkamaan matkaani. \"Jumalinen akka\" vetäsi vatsansa aidanraosta, otti\nkalikan kouraansa ja alkoi äkäisin ottein kaivaa perunoita.\n\n\nKaukaisina takavuosina teimme kerran Louis Sparren kanssa pitemmän\nkalastus- ja aiheensaalistusretken Keuruun vesille. Oppaanamme oli\nmuuan Heikki-isäntä, jolla tuntui olevan jumalaisten kalamieslahjojen\nohella verissään oikea isiltä peritty pyynti-into. Eipä ollut mikään\nihme, että kun selkiä soudellessamme olimme aikamme tarinoineet\ntuulastamisen taiteesta, niin jopas lankesimme sanoista tekoon. Tiesin\nettä tuulastaminen oli kiellettyä, mutta sitä täytyi nyt saada kokea.\nJo pikkupoikana oli mielikuvitustani askarruttanut taulu, jossa\nkuvattiin tuulastusta.\n\nYöt olivat pimeät ja kalaa saimme runsaasti. Tuulastuksessa Heikin\neräkyvyt vasta oikein esiintyivät loistossaan. Vieläkin sykähtää\nsydämeni, kun muistelen että olen saanut läheltä ihailla miestä, jonka\nkoko olennosta huokui sitä, mikä on meidän parastamme; hänessä oli niin\npaljon metsästysatavismia, ettei hän yrittänytkään peräytyä tästä\nmieltäkiihoittavasta urheilusta.\n\nMuistan kuinka uljaana hän seisoi roihun valossa veneen keulassa ja\niski atraimella veteen, kaiken aikaa puhua höpisten: \"Tuossapa taas on\"\n-- isku -- \"säynävän poika\". Ja samassa päristeli kala atraimessa, ja\nniin jatkui edelleen. Mutta kun oli kysymyksessä joku suurempi kala,\njoita niitäkin tuli runsaasti, niin silloin hän ei puhunut yhtään\nmitään, kohdisti kaiken huomion työhönsä.\n\nTervaksista oli hän laatinut oivat tuulastussoihdut.\n\nSydäntäni aina viilsi kun Heikki rupesi silmäilemään puitten latvoja,\nsillä tiesin, että silloin oli uhrina kelohonka, josta saatiin\ntervaskanto. Mutta tiesin että silloin oli kaatuva kaunis muisto\nmenneistä ajoista, ja siksipä ohjasin hänet aina pienimpiin\nräkämäntyihin.\n\nEräänä iltana piti minun koettaa onneani kalan iskijänä. Seisoin\nkokassa ja näin aikamoisen kalan pohjamudassa. Se sai minut niin\nintoihini, että polveni alkoivat täristä, ja koko vene tutisi. Odotin\noikeata henkeä ja sitten iskin, ja sitten -- tuli ympärilleni äkillinen\npimeys ja suuri märkyys. Ensiksi ajattelin ainoastaan omaa häpeätäni ja\ntoisten vaaraa, mutta suureksi lohdutuksekseni kuulin melkein heti\nläheltäni voimakkaita manauksia sekä selvällä että ruotsiin murtavalla\nsuomenkielellä, ja silloin ajattelin, että vielä on miehiä elossa, ei\nhätä olekaan ehkä aivan tämän näköinen. Rannalle siitä sitten\nveneinemme pulikoitiin ja vaatteemme nuotiolla kuivattiin ja kauniilta\nnäytti maailma taas.\n\nSitten tuli kolkkoja ilmoja, pitkiä tuulen ja sateiden aikoja. Saimme\npaljon pysytellä saarilla, mutta emmepä me nuoret miehet paljoa ilmoja\nsurkeilleet, hauskoja ja karkaisevia olivat kolkot säät. Eräänä\ntällaisena harmaana ja tuulisena päivänä istuessamme saarellamme -- se\noli kai sunnuntai -- näimme kaukana joukon kirkkoveneitä soutavan.\nSparre ja minä merkitsimme pyssyjemme tukkiin niiden symbooliset kuvat.\nMutta äkkiä alkoi yksi veneistä lähestyä saartamme. Heikki sanoi, että\n\"jokohan tuli papille -- -- hätä.\" Saaren nimessä oli sekä pappia että\njotakin mitä ei juuri näe painettuna muuta kuin maanmittarien\nvirallisissa kartoissa. Istuimme ja odottelimme, ja tosiaan nousi pappi\nveneestä ja astui maihin. Hänen jälkeensä tuli mies ja lopuksi nainen\nkapalolapsi sylissään. He tulivat kaikki meitä tervehtimään, mutta\nkatsoivat meitä pitkään, -- mehän olimme asultamme kuin metsärosvoja.\nSitten asettuivat kaikki pyöröpiiriin. Pappi astui keskelle ja siihen\nviereen vaimo lapsineen ja miehineen. Mies oli leikannut papille\ntuohesta lipin ja täyttänyt sen vedellä. Pappi aukaisi virsikirjansa ja\nalotti kastetoimituksen. Tuulen vuoksi emme kaikkea kuulleet oikein\nselvästi, mutta itse nimittämisen kuulimme selvästi: \"Minä kastan sinut\nUrho Abner -- --- --\" ja vesi lirisi pitkin pienen täyttä kurkkua\nhuutavan pojan paljasta kalloa. Laihan virrenvärssyn tultua laulettua\noli toimitus päättynyt. Siinä oli ollut paljon yksinkertaista kauneutta\nja usein haastelimme siitä myöhemmin. Kastelipistä sain aiheen erääseen\nvignettiin ja Kalevala-aiheiseen tauluun.\n\nKukapa tietää, vaikka tämä Urho Abner jo makaisi todellisena urhona\njonkun vapaudenpatsaan alla.\n\n\n\n\nKANSAMME LUONNEKUVASTA.\n\n\nSuomalaisen kaunokirjallisuutemme kansanelämänkuvaukset -- niin\ntäyspainoisia mestariteoksia kuin niiden joukossa onkin -- eivät Kiven\ntuotantoa lukuunottamatta ole tavanneet minun sielussani niin altista\nja herkkää kaikupohjaa kuin olisin suonut. Luulen tähän olevan syynä\nosaltaan sen, että Suomen kansasta saamani \"kirjallinen käsitys\" jos\nniin saan sanoa -- jo aikaisin pohjautui kansanrunouteemme.\nKansanrunous, nimenomaan Kalevala, opasti mielikuvitustani luomaan\nkäsitykseni kansan olemuksesta runon arkaististen hahmojen mukaan. Ja\ntodellisesta elämästä olenkin tavannut runsaasti todisteita siitä, että\nparhain kansankuvaajamme on vanha kansanrunoutemme.\n\nKansanrunous lienee myös vaikuttanut ratkaisevasti pyrkimykseeni etsiä\nsekä luonnosta että kansasta niitä kauneudenmuotoja, jotka lähinnä\nkuvastelisivat terveenä säilynyttä alkuperäisyyttä ja alkuvoimaisuutta.\n\nEtsin koskematonta maata, korven kansaa, joka teki metsänuotionsa ja\nsaunansa mihin mieltyi, löi keihäänsä maahan oven suulle ja sanoi:\n\n-- Tässä jatketaan elämää, vaimo ja lapset! -- Se oli täysarvoinen\nkehitysaskel, siinä ei tullut kysymykseen mitään \"muttaa\" eikä\n\"toiselta puolen katsoen\", siinä esiintyi todellinen verevä elämä ja\nluja elämäntahto. Tämän ihanteen tavoittelu ei kuitenkaan ole estänyt\nminua ottamasta huomioon sellaistakin, mikä kansassa on heikkoa ja\nsairasta ja joskus paljastaa sen luonteessa synkkiä kuiluja.\n\nMutta se lienee hyvin suuressa määrin vaikuttanut siihen, että niin\nmonista kirjallisuutemme kansankuvauksista lemahtaa vastaani ikäänkuin\ntympeätä separaattorinkatkua ja että useain kirjailijain tyylissä olen\nnäkevinäni senlaatuisen muukalaisperäisen paatoksen poreilua, jollaista\nmeillä taannoisina kehitysvuosina määrätyllä asteella olevien\nyksilöiden ja ryhmien esiintymistavassa synnyttivät kaikki nuo\n\"aatteet\" ja \"valistus\" y.m., joita he kaikkialla maiskuttelivat\nkielellään, -- kunnes ankarat kokemukset ovat opettaneet kyntämään\nsyvemmälti.\n\nKirjallisuutemme pariin jouduin verrattain myöhään.\n\nVarhaisimmilta lapsuusvuosiltani muistan kuinka kerran tuli kotiimme\npitkämatkalainen ukko virsujalka, konttiselkä. Tuli ulkoetehiseen, joka\noli täynnään äitini kasvattamia kukkivia liljoja. Siinä ukko pysähtyi\noven pieleen ja alkoi lukea laulujaan. Vähin erin ääni kohosi, siihen\ntuli mahtia, joka merkillisesti sykähdytti lapsen mieltä, ja lopuksi\nukolla pää tutisi, leuat järisi ja jalka polki innokkaasti tahtia. Nämä\nolivat ymmärtääkseni eepillisiä runojamme.\n\nKumma ettei Kalevala silloin joutunut käsiini, vaikka kotonani\nseurattiin innokkaasti kansanrunous- ja muita kirjallisuusharrastuksia.\n\nEntä Kivi? -- Häneen tutustuin vasta 26-vuotiaana. Hän oli minulle\njumalallisen suuri ilmestys. Oma maailmani tulvaili hänen teoksistaan\nvastaani. Hänen merkeissään olin elänyt siihenastisen elämäni, etsinyt\nluonnosta ja kansasta samaa kuin hänkin, ja nyt hän antoi minulle\nkaiken uudestaan runoutensa väkevässä kirkastuksessa, syventäen\nsisäismaailmaani ja avaten uusia polkuja etsinnälleni.\n\nVaikka Kiven runoudessa ilmenee verrattain vähän suoranaista, välitöntä\nKalevalan vaikutusta, kävi minuun nähden niin, että hänen luonnon- ja\nkansankuvauksensa tulivat ikäänkuin välittäjikseni syventyessäni\nkalevalaiseen runomaailmaan, ja samoin etsiessäni oman kansani\ntodellista kuvaa.\n\nTämä etsintä, jota on kestänyt vuosikymmeniä ja jonka tulokset vasta\nviime aikoina ovat alkaneet lopullisiin hahmoihinsa kirkastua, oli aika\najoin vaikeaa työtä. Etsittävä itse kasasi eteeni vaikeuksia. Ei ollut\npari kolmekymmentä vuotta takaperin \"herrassyntyisen\" suomalaisen\ntaidemaalarin niinkään helppoa päästä todelliseen avonaiseen\nkosketukseen rahvaan kanssa. En ole kansan keskuudessa juuri\nmilloinkaan tavannut harrastusteni ymmärtäjiä. Ylipäänsä olin hullun\nkirjoissa missä vain maaseudulla jonkun aikaa oleskelin ja\ntyöskentelin, vaikkakin aina tulin heidän ystäväkseen. Kukapa järkevä\nihminen viitsi töhertää kuvia eläimistä, metsästä ja järvestä! Ja vielä\nihmisistäkin saattoi valita ihan kerjäläisiä kuvattavikseen...\n\n(Kaikki muuttuu. Nykyään jo talonpoikaistaloissakin näkee seinillä\nuuden ranskalaisen -- Ranskassa voitetun, meillä valtaa pitävän --\nkoulun tuotteita ja kuulee omistajan ylpeilevän sillä, että eipäs\nnaapurit arvanneetkaan mitä siinä taulussa on kuvattuna.)\n\nMinun luonani kävi vain ikiliikkujan keksijöitä ja uskonnollisia\nhaaveilijoita. Ne tulivat luokseni haastelemaan sydämensä kyllyydestä.\nMutta tuli myös lopulta, vapaussodan koitteessa, vakavia isäntiä\npoikineen neuvottelemaan kivääriin tarttumisesta silloin kun kaikki\nhorjui. Ja siitä luottamuksesta tunnen aina syvää kiitollisuutta.\n\nKansantyyppejä käsittelevässä jutelmasarjassani olen esittänyt joitakin\nyksityispiirteitä luonteista, joiden kanssa olen joutunut enempiin\ntekemisiin; niinikään vilahtaa näitä lapsuudenmuistoissani. Tällä\nkertaa haluaisin lyhyesti jutella asian yleisistä piirteistä. Kerron\npari esimerkkiä.\n\nOlin olojamme kehuen saanut Ranskassa tapaamani kreivi Sparren\nyllytetyksi tulemaan Suomeen. Hän, joka väsähtäneessä Euroopassa oli\nnuoren maailman-miehen tavoin \"kaikkeen kyllästynyt\" -- lukuunottamatta\ngaelien maata ja heidän vanhaa kieltään -- innostui täällä niin, että\nkyyneleet silmissä seisoi suomalaisten korvenukkojemme edessä ja\nlujimmalla sisulla mitä olen maalarissa nähnyt taisteli ammatin\nvastuksia vastaan. Ja siihen mitä tämä ylimyssukuinen ruotsalainen mies\nnäki sydänmaittemme asujamissa, hän niin ihastui, että opiskeli\nsuomenkieltä ja käytti sitä ennenpitkää niin, että tuli kaikkialla\ntoimeen.\n\nVieras näki, ehkä paremmin kuin me voimmekaan nähdä, mikä lujuus ja\nkunto kuvasteli kansamme kasvoilta ja eleistä.\n\nTapasin belgialaissyntyisen maalarin Finchin niinä aikoina kuin hän\njuuri oli asettunut Suomeen savenvalajaksi. Hän kertoi katselevansa\nihaillen jokaisen vastaantulijan kasvoja ja sanoi näkevänsä niissä\nsellaista muotojen alkuperäistä rakenteellista lujuutta, jommoista hän\nei ollut missään muualla Euroopassa tavannut eikä tiennyt olevan\nolemassakaan. Ja tämä tapahtui Porvoossa, kuivalla oksalla, -- mitä\nsitten tuoreella.\n\nNäitä ominaisuuksia olen vaistomaisesti koettanut esiintuoda\nihmiskuvissani; ne ovat minulle olleet tämän kansan kasvoissa\nkauneinta. Mutta moitetta olen tästä saanut osakseni melkein näihin\npäiviin saakka. Enkä tästäkään malta olla kertomatta pikku esimerkkiä.\n\nMuistan kuinka vanha tohtori Ilmoni erään kansalaisjuhlan nachspielissä\nLauri Kivekkään aikoina suuresti kuohuen otti käsitelläkseen\nkysymyksen, miksi minä aina kuvaan suomalaiset Kalevalan sankarit ja\nmuut niin hirvittävän rumiksi. Jos muuttaisin suuntaa, sanoi hän, niin\nkyllä minulle siitä hyvää koituisi. Silloin Suomen kansa kantaisi minua\nkäsillään, hän sanoi.\n\nNykyään ovat minun \"hirviöni\" jo luultavasti liian sileitä. Yleisömme\nei ole säikähtänyt sitä, että uusi ranskalainen koulu tänne\nimporteerattuna ja bolshevismin värittämänä on alkanut palvoa\ntodellista rumuutta, luoden mielenkiintoisia dokumentteja niistä\ntyypeistä ja siitä psyykestä, mitkä saivat aikaan sen vieläkin\nuskomattomalta tuntuvan tosiasian, että oman maan mies nousi kalpa\nkädessä hävittämään maataan sen perivihollisen avulla.\n\nPari vuosikymmentä takaperin löysi harvoin koko ruumiiltaan\ntäyskauniita suomalaistyyppejä, mutta nyt, kun suurten nälkävuosien\nseuraukset ovat lakanneet näkymästä ja melkein koko kansan ulkonäkö on\nmuuttunut, on, varsinkin urheilun päästyä vauhtiinsa, käynyt ilmi,\nettä kansamme vielä tulee saavuttamaan ruumiillisen kauneuden\nvoittoseppeleen. Tulee muistaa, ettei pelkästään nälkä ole aiheuttanut\ntähänastista ruumiillista alinäköämme, vaan myös satojen vuosien aikana\nkoetut kauhut ja suunnattomat vaikeudet.\n\nTulee varmasti aika, jolloin kuvaamme sitä jalostettua rotua, minkä\nurheilumme rakentaa Suomen kansan ihannekuvaksi.\n\nPohjolan Märkähatun jälkeläisiä, rehellisesti sanoen roistoja, on\nkansamme keskuudessa tätä nykyä kyllä valitettavan paljon. Minun\nnuoruuteni aikoina ne olivat sellaisena vähemmistönä, että niistä\ntuskin kuultiin, eikä niitä nähty muualla kuin vankiloissa, jotka nekin\nolivat harvaanasuttuja. Milloin märkähattuisuus yritti kylissä tahi\nkorvessa kohottaa päätänsä, niin kyllä aina löytyi väkevä mies, joka\nlujalla otteella kyyditsi rautoja ansaitsevan määrän päähän.\n\nTässä kohden on kuitenkin nykyään enemmän toiveita parantumisesta kuin\nennen vapaussotaamme. Päivän-politiikkaamme olen seurannut miltei\nenemmän katsomalla kansan kasvoja kuin lukemalla sanomalehtiä.\nTakavuosina nousi mielessäni, katsellessani roistouden säännöllistä\nlisääntymistä, yhä karttuva inho ja suru. Ne saavuttivat huippunsa\nkansannousuvuoden helmikuussa. Surin sitä, että se minkä ennen olin\nhuomannut esiintyvän täällä harvinaisena poikkeuksena, alkoi muuttua\nsäännöksi. Kansan kuva alkoi himmetä sielussani, märkähatut\nkummittelivat unissani tämän maan tuhoojina, -- kun aavistamattomaksi\nilokseni sain oman kansani takaisin entistään kauniimpana ja uljaampana\nensin lapualaisten ja härmäläisten joukoissa ja sitten koko valkoisella\nrintamalla. Se oli elämäni suurinta aikaa.\n\nVapaussodassa näin kansani kasvot niiden korkeimmassa kauneudessa.\nPahimpienkin pohjamutien myllertäessä olin kyllä jaksanut uskoa kansani\nkuntoon ja sen suureen tulevaisuuteen, mutta vasta tällöin se lujeni\nraudankovaksi vakaumukseksi.\n\nMeidän kansamme nousee vielä mahtikansaksi, jossa hämäläis-pohjalainen\nmiehekkyys ja juurevuus ovat yhtyneet karjalais-savolaiseen\nrunollisuuteen ja uljuuteen. Ja tämän tapahduttua Suomen kansa on\npalannut omaan itseensä, se nojaa silloin kalevalaisiin juuriinsa ja se\nkehittää silloin keskuudestaan ylimystön sanan suuressa merkityksessä.\nJa tämä ylimystö, kansan jalot valitut ja uskotut, tulee johtamaan\nkehitystä sinne, mihin kauneimmat aavistuksemme nyt viittaavat. Se\ntulee nostamaan Suomen kansan sille tasolle, jolta se voi vielä itse\nEurooppaakin tuoreella verellään elähdyttää.\n\nJa silloin on myös kuvaamataiteillamme, kirjallisuudellamme ja\nsäveltaiteellamme, tieteellämme ja koko henkisellä viljelyksellämme\nsuuri satoaikansa.\n\nKunpa saisi kuolla tässä vakaumuksessa.\n\n\n\n\nKAUKO-KAIPUU.\n\n\nKoulussa saimme ulkomuistista piirtää karttoja, osoittaaksemme että\nmieliimme oli opetuksesta jäänyt jonkinmoinen kuva eri maista.\nKömpelöitä näistä piirroksista ensimmältä tuli jokaisen kädestä, mutta\nvähitellen saavutettiin tässä sen verran taitoa että muutkin kuin\nvoitonvarma tekijä saattoivat arvata mitä maanosaa kukin kuva oli\nesittävinään. Kuuluin siihen aikaan niihin onnellisiin, jotka saivat\nnauttia alkeellisen maantieteen opetusta opettajalta, joka\nvastavihittynä riemumaisterinakin saa kantaa korunimeä \"Valkoinen\nterrori\". Yleisen kiukkunsa mausteeksi hän halveksi minua joka\nsuhteessa, mutta antoi karttapiirustuksilleni jonkinmoista tunnustusta.\n\nMaantieteellisiä karttoja olen aina pitänyt kauneina, vaikka nämä\nnykyään raa'an värityksen ja halpatekoisen monistamisen kautta ovat\nmenettäneet suuren osan entisestä kauneudestaan. Ihmisen mieli- tai\nmuistikuvitus ei kykene jäljittelemään kyllin luontevasti sitä\nmaanpinnan muotojen figuraalisuutta, jota kartoissa ihailemme.\nKartoissa keksii pian virheen tai väärennyksen; sen huomaa kun katselee\nvanhoja karttoja, joiden piirtäjäin täytyi usein mielikuvituksensa\navulla korvata se mikä tiedoissa puuttui, ja siitä syntyi aina avuton\nkömpelyys, hauskasta lystikkäisyydestä huolimatta.\n\nSamoin kuin voi mielikuvituksensa eli muistinsa avulla piirtää esim.\npuun ja saada sen kaavamaisen siron ja melko luontevankin näköiseksi,\nsamoin voi myös muististaan piirtää kartan. Mutta kumpaisessakin\ntapauksessa on saavutus aivan näennäinen: niistä puuttuvat luonnon\nmoninaiset odottamattomat, iankaikkisuuteen ulottuvat pienet vaihtelut\nja pikkukeksinnöt sekä luonnon ihana yhteellisyys ja järkkymätön\njohdonmukaisuus.\n\nKarttaa voi joskus katsella miltei samalla harrastuksella kuin\ntaideteosta, ja sillä on sekin taideteoksen ominaisuus, että se\nsiivittää katselijansa mielikuvituksen lentelemään kaukomaihin,\nnäkemään niiden ihmeitä ja ihailemaan kaikkea ennen tuntematonta, mitä\ntietää tai luulee niissä olevan.\n\nVenezian Dogi-palatsissa, kun ensi kerran siellä kävin, sain\nvoimakkaasti kokea tätä. Kuljeskelin noissa palatsin kuuluisissa\nloistosaleissa, jotka kuvastavat imperialistisen tasavallan silloista\nmahtavuutta. Astuin huoneeseen, jossa seinämaalauksina on\nkoristeellisia jättiläiskarttoja Venezian entisistä siirtomaista.\nVäreiltään ne ovat hillittyjä: harmaata, punaista, sinistä. Ja täällä\nvasta aloin ymmärtää mitä loistosalien komeuteen sisältyi, vasta täällä\nelävöittyi Venezian historia.\n\nKotimaassa olen hyvin usein ruokkinut kauko-kaipuutani karttateoksilla.\nSilloin en katsele karttoja nauttiakseni niiden kuviokauneuksista, vaan\ntyydyttääkseni halua saada tietää millaista tämän rakkaan maan pinta on\nmilläkin paikkakunnalla -- tahi maanosassa, johon mielenkiintoni\nkulloinkin kohdistuu.\n\nSilloin olen täynnä oikeata \"reppusällin\" retkeilyintoa.\n\nJa tämä halu näyttää olevan toisina vuodenaikoina suurempi kuin\ntoisina. Niinpä se herää erittäin voimakkaana Suomen parhaimpina\nkesäpäivinä, silloin kun kesä on saapunut huippukohtaansa ikävine\ntäysviheriöineen ja juhannus on siirtynyt muistojen joukkoon -- niin\nsanoakseni mätäkuussa. Silloin alkaa kaukokaipuu nävertää mieltäni.\nPengon kartat eteeni, tutkin kaukaisten seutujen korkeussuhteet,\nkasvullisuuden, eläinkunnan, lämpömäärät, isobaarit ja isotermit,\nmerivirrat y.m.\n\nJa niin sitten matkustelen mielikuvituksessani halki valtamerien,\nnousen mannermailla korkeille vuorille, kiidän ratsuni selässä pitkin\nsuunnattomia tasankoja, -- joet meloilen, kosket laskea viiletän,\nihmeestä ihmeeseen kuljen.\n\nMitä enemmän matkustan, sitä rauhattomammaksi tulen. Nyt lasken,\nvoisinko rovoillani päästä aina tuonne saakka, sillä kaikki mitä olen\nnähnyt jää arvottomaksi, jollen pääse vielä tuonne -- ja tuonne...\n\nEn kuitenkaan menisi minne tahansa. Kun olen siinä tuntikausia istunut\nkarttojen ääressä, niin enpä loppujen lopuksi voisi osoittaa montakaan\npaikkaa, johon haluaisin majoittua. Sellaisia kyllä on, mutta jääkööt\nmainitsematta.\n\nJa sitten tulee etenkehtainen väsymys. Paras kun heittäytyy pitkälleen\nkalliolle rantarovion ääreen ja rupeaa onkimaan ahvenia. Miettii siinä\nja surkeilee -- -- kuinka ovatkin synkän värisiä muutamien\nsisäjärviemme vedet, -- niin ovat kuin ruskeata mustetta.\n\nAurinko kimmeltää, pienet laineet lekuttavat rantasomereen, -- kas,\nsiinähän syntyykin ihania värisointuja!\n\nNyt aurinko peittyy komeitten pilvitornien taakse -- jo iltenee ja\nalkaa hämärtää, rovio hiiltyy, laulurastas aloittaa haastelevaisen\nvisertelynsä männyn latvassa. Alakuloinen suomalainen ikävämieli ottaa\nvaltoihinsa.\n\nValvoo ja valvoo. Sääski inisee lähempänä ja lähempänä korvaa. Istuisi\nnyt siihen poskelle, että saisi oikein läimäyttää! -- Ajatus kulkee\nminne haluaa, kertailee vanhoja joutavia juttuja. Ja kun siinä on\nkyllikseen kylkeä käännellyt, niin jopas alkaa tulvehtia aamuvaloa\npohjois-koillisesta. Nukkuu miten nukkuu loppuyön, ja kun aamulla\nherää, niin kyllästyneen raukeana katselee tuttuja paikkoja, joita on\nkatsellut jo kymmeniä vuosia...\n\nKunpa tuolta kaukaa kohoaisi edes puolen tuhannen metrin korkuinen\nvuorenhuippu, ja sen takaa alkaisi sitten aavikko, auringonpaisteen\nelämää täysi!\n\nKunpa olisikin jossakin tämän yksitoikkoisuuden ja loivaviivaisuuden\nkatkaiseva uljas vuori, semmoinen, jota jo vuoreksi voisi sanoa, --\nyksi ainoa vain! Tulivuoreksi sitä ei uskaltaisi toivoakaan, se olisi\nliian suurenmoista, mutta kunpahan olisi sellainenkaan, että opettaisi\ntätä kansaa useammin nostamaan katseensa ylöspäin, pois ainaisen arjen\nmataluudesta. Yksi ainoa vuori jo antaisi kansan luonteelle\ntarpeellisen sysäyksen. Loppuaan veisaavia koskia meillä on, Imatra,\nmutta se ei vielä riitä. Me tarvitsisimme laajempia maisemia. Meidän\npiste- ja ranka-aitamme reunaavat näköaloja kaikkialla; nämä aidat ovat\nkuin meidän taivaanrantamme pienoiskuvia. Niin on taivaanrantammekin\npiikikäs ja särmikäs ja liian likellä.\n\nNo, onhan meillä laajojakin näköaloja, katsokaamme vain Pohjanmaan ja\nSatakunnan lakeuksia. Kyllä siellä jo ajatus pääsee lentämään yli\nkotinurkkien. Siellä on tilaa kaukokatselulle.\n\nNiin, siellä on sille todella tilaa, -- sieltä on siirtolaisuus suurin.\n\nMikähän poltto se onkaan, joka vie poikiamme tuhansittain valtameren\ntaakse? Onkohan se vain tieto, että vapaassa Lännessä on -- tahi\nainakin on ollut -- rivakalle, sitkeälle suomalaiselle parempia\nansiomahdollisuuksia kuin monien muitten maitten siirtolaisille? En\nusko sitä.\n\nAjattelen kansanrunomme Kaukomieltä, Lemminkäistä. Kyllä se poika, jos\nkukaan, osasi nauttien elää elämänsä, olipa missä tahansa. Kyllä\nrehvasteli ja eleli Saaren piikojen pioissa. Leveästi, joskin hieman\ntyperästi naureskellen kulki kolttosesta kolttoseen, ei sureskellut\npiilopirtissäkään, sorjana souteli sotaretkillä ja tappeli pohjolan\npakkasissa. Riehakas oli poika, mutta eipä tainnut kenellekään ilmaista\nsielunsa suurta kaipuuta, polttavaa kaukomielisyyttä, joka juuri vaati\nvastapainokseen ylenpalttista remuamista. Syvästi ymmärtäen hänen\nsisimmän luonteensa kansanruno nimittää häntä Kaukomieleksi, -- mutta\ntoiselta puolen se kohtelee häntä melkoisen yliolkaisesti, melkein kuin\njotakin ilveily-Mattia, -- ja kuinkapa voisi vakava suomalainen\nkansanruno muuten menetelläkään. Mutta tuntuu kuin ei kansa olisi\nennenvanhaan ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtäisi, että Väinämöisen\nvakaalla viisaudella ja Ilmarisen suurella, mutta jokapäiväiseen ja\nhieman yksinkertaiseen mielenlaatuun liittyvällä taituruudella ei olisi\npäästy pitkälle, eikä vastakaan päästäisi, jollei kolmanneksi liittyisi\nveitikka verevä, itse kaunis Kaukomieli.\n\nMitäpä sanoisivat uljaat vapaussoturimme, Suomen, Viron,\nAunuksen, Vienan, Inkerin ja Muurmannin kävijämme, vanhan\nkaukomieli-soturihenkemme perijät?\n\nKun Lemminkäinen on vähän aikaa elellyt äitinsä luona taisteluista\nleväten, niin jopas alkavat kotinurkat hajahtaa liian tutuilta. Lähtee\nsiitä valkamalle. Sauna kyllä tuossa polun vieressä lämpiää, ja\nteloilla piika hänen saksan-palttinaisia kaatioitaan huuhtoo ja\npoukuttaa, -- viihdykäs ja soma näky kylläkin, mutta sankaria se\nkyllästyttää. Eikä häntä lohduta sekään hivelevä tunne, kun antaa siinä\npiennarta laskeutuessaan täyteläisten rukiintähkien sujahtaa sormiensa\nlomitse. -- Hän astelee rakkaitten veneittensä suojille.\n\nSiellä sotavenonen hietikolle vedettynä viruu, kupeelleen\nkellistyneenä, ja ilta-auringon keltaista valoa pelehtii rävelautojen\nrei'istä, -- tervojen puutteessa kaikki. Koettelee sotapurren\nkokkapuuta puukollaan, -- eikös olekin jo tuossa lahon vikoa!\n\nKatselee pitkin järven pintaa. Huomaa kaiken niin ylen tutuksi ja\njokapäiväiseksi, turhanaikaiseksi.\n\nEi riitä hänelle varmuus siitä, että emon mökissä on petuton leipä\nvarattuna talven yli, ja etäisten naapurien aitoissa kylliksi\nkassapäitä.\n\nTuskinpa lieto poika itse ymmärtää vaivaansa, -- mutta minä luulen että\nse on sama, mikä on soturipoikiamme, Suur-Suomen ihanteen pilvissä\nväikkyessä, koonnut heimolaistemme lipuille viime vuosina, -- ja luulen\nettä se myös on sama, mikä vie tuhansittain poikiamme valtameren\ntaakse.\n\nKauko-kaipuu, meikäläinen kauko-kaipuu.\n\nMinäkin sairastelen sitä aika ajoin. Ja kuitenkin: samaan aikaan kun\nsielussani väikkyy kuvia kaukomaiden suloudesta, sukeltaa jostakin\nperisopukoista esiin toinen kuva, kotoinen ja hiljainen:\n\nKoskematon metsäinen sydänmaa. Rahkan ja suopursujen reunaama\numpilampi. Lammen rannalla pieni leirini rakovalkeineen.\n\nMuuttohaukka kirajaa vaaleassa iltailmassa, ja edessäni olevasta\nkuivuvasta räkämännystä varisee yksitellen neulasia pursujen sekaan.\n\n\n\n\nTULESTA.\n\n\nKorpea hiihdeltyään tai metsäteitä ajettuaan viluisena talvi-iltana\nsattuu usein matkamiehelle, että pakkasesta saa astua lämpöiseen\nerämaan pirttiin.\n\nKopistelee lunta pieksuistaan, tervehtii mukanaan tulleen huurupilven\nsisältä talonväkeä, joka ei aluksi näe häntä paljoa enemmän kuin hän\nheitä.\n\nVastaus tulee rauhallisena: \"Iltaa\" tahi \"Jumal' antakoon\".\n\n-- Kovatpa on ilmat.\n\n-- Kovat on. Mistäs kaukaa vieras?\n\nNyt näkee matkamies takan ääressä talon emännän, joka hoitelee\nhahlaimessa riippuvaa pataa. Karsinassa hyrräävät tyttöjen rukit ja\nkeskemmällä valkean valoa ja lämpöä hyväkseen käyttäen miehet\nhakkuupölkyillä istuen sivauttelevat veistelmistään lastuja.\n\nTurkit riisutaan, istuudutaan ja piiput sytytetään. Ja niin sitten\nhiljoilleen alkaa juttelu. Se on varovaista ja tunnustelevaa, tuntuu\nkuin molemmin puolin pidäteltäisiin ajatusten juoksua. Samanlaisena se\njatkuukin, hiljaisena ja ikäänkuin vällyillä peitellen. Ja tulen räiske\nja loimahtelu säestävät juttelua.\n\nMutta molemmin puolin, karsinaan saakka, ovat sydämet lyöneet\ntaajempaan kuin harmaina päivän tunteina.\n\nNäin ennen. --\n\nNykyisen kehityksen kannalta tuntuu tämä kuva epäilemättä ihannoidulta.\n\nViime vuosikymmenien aikana se onkin suuresti muuttunut, mutta onneksi\nvain ulkonaisilta piirteiltään. Meidän maaseutummekin on seurannut\nyleistä kehitystä eri aloilla ja omaksunut sen tuomat mukavuudet ja\nparannukset. Mutta tästä huolimatta meidän korpimaillamme yhä vielä\nasuu tuliensa ääressä sama roteva kansa, joka karhujen ja susien\npesäseuduille on muukalaisheimojen ahdistamana vähin erin raatanut ja\nrakennellut sitä maata, jota me omaksemme sanomme.\n\nOn mahdollista, että muualtakin maailmasta voi tavoittaa omalaatuisia\ntunnelmia, poistuessaan sivistyksen rintamailta syrjäkyliin. Mutta\nmistään sitä ei tavoita niin pyhäisen hiljaisena ja koskemattomana kuin\nmeillä.\n\nTällaisina hetkinä valtaa matkamiehen suuri viihtymys, johon liittyy\nrakkauden tunne tuota pirtin väkeä kohtaan ja nöyrä kiitollisuus\nonnesta, johon on päässyt osakkaaksi. Tuntee, että tämä kansa jo tänne\ntullessaan on tuonut mukanaan sisimmässään asustavan heimousvaistonsa,\njoka sanoitta ilmaisee samanrotuiselle: olet meikäläisiä, olemme samaa\nverta.\n\nTakka, jonka liekeissä kyrmykkäät tervaskannot räiskyvät, tuo sitten\njälkeenpäin tämän kuvan mieleen. Takkatuli on syöpynyt sieluun yhteisen\nsuomalaisen henkemme tunnuskuvana, vaikkapa johtukoonkin tulen\n\"palvonta\" ylläolevassa merkityksessä kaikilla maailman kansoilla\nsamoista alkuvaistoista.\n\nTuli lähentää ihmisiä toisiinsa ja on alkuna sisempään seurusteluun. Se\njohdattaa pohtimaan ja miettimään asioita ja kysymyksiä, jotka muulloin\nvain harvoin heräävät mielessä. Se kahlehtii katseemme ja johdattaa\nhenkemme arkisista piireistä mielikuvain vapaisiin, onnellisiin\nmaailmoihin. Ja silloin sisäismaailmamme syventyy, ja tavassa, jolla me\ntulta kohtelemme, on kuin ilmitulemattomien uskonnollisten menojen\nheijastusta.\n\nIhmeellinen on tulen vetovoima. Ajatelkaamme kuinka esimerkiksi\ntropiikissa sirkat ja muut hyönteiset syöksyvät rovion liekkeihin, niin\nettä kuuluu yhtämittaista ritinää kun ne palavat. Ja säälittävää on\najatella kuinka pääskyset ja muut suvilintumme muuttomatkoillaan saavat\njoukoittain surmansa syöksyessään majakkalamppujen kristallia vasten.\nEn usko, että tämä olisi vain pelkkää sokaistumista, vaan luulen että\ntulessa on salaperäistä hurmaa, joka vetää niitä puoleensa. Lisäksi\nvaikuttanee esimerkiksi hyönteisten tuhoutumiseen se seikka, että ne\neivät kehityksen mukana ole saaneet perinnäistä tulenkarttamisvaistoa,\nsillä tulenpurema hyönteinen useimmiten kuolee heti, kun taas isompi\neläin tulen tuttavuudesta useinkin saa kantaa kauan kirveleviä muistoja\nja opettaa jälkeläisensä sitä karttamaan. Vielä ne ovat oppineet tulen\nlähettyviltä tapaamaan vaarallisimman vihollisensa ihmisen, tahi ovat\nsaaneet henkensä edestä paeta kulovalkean tahi aavikonpalon kauheata\nsurmaa.\n\nMutta ihminen, hän on tulen tuttava ikimuistoisista ajoista saakka, hän\nja myös häneen liittyneet kotieläimet.\n\nSoma näky on metsämiehen nuotio. Siinä he loikovat lähellä liekkejä\nmetsästäjä ja hänen mielikoiransa, mies ryntäisillään ja koira pää\nkäpäläin välissä maaten, kumpikin liekkeihin tuijottaen. Kumpikin\nnäyttää unohtuneen miettimään -- mitä? Kun sitten joku syrjästä tuleva\nvaikutin häiritsee pyhäistä nuotiorauhaa, heräävät he kuin unesta,\nusein jopa säpsähtäen. Näin täydelleen johdattaa tuli ajatus- ja\nmielikuvamaailman toisille tasoille -- usein muistoihin, harvoin\nnykyhetkeen, useimmin maailmoihin, joita ei voi kielin kuvata.\n\nTulen ikimuistoiseen palvontaan on varmaan aina liittynyt selvempi tai\nhämärämpi tietoisuus tulen merkillisistä hyväätekevistä vaikutuksista.\nJa niitä sillä onkin runsaasti, sen huomaa jo, jos pesän edessä, tai\nmikä parempi avonaisen takan edessä paahtelee ruumiinsa jäseniä. Vielä\nparemmat ovat vaikutukset, jos varhain keväällä ennen jäittenlähtöä\nrakentaa keskipäivällä komean risurovion hiekkarannalle ja alastomaksi\nriisuuntuneena antaa ruumiinsa paahtua sekä tulen että auringon\nsäteilyssä. Kun siinä sitten hieroo jäseniään karheilla hangen\njätteillä tai hyppää avantoon ja sitten taas lämmittelee rovion\nääressä, niin huomaa, kuinka tällainen \"kuuri\" uudelleen elvyttää\nihmisen kaikki voimat.\n\nTunnettu luonnonpalvoja tohtori Lybeck vainaja kertoi, että erittäinkin\nkeväällä jäittenlähdön aikana vesi ja auringon säteet ovat\nradioaktiivisempia kuin muulloin. Tästä hän myös johti keväällisen\nahavoitumisen, joka tapahtuu nopeimmin ja perinpohjaisimmin, jos\npaljastaa ruumiinsa vesillä tai niiden lähettyvillä, tahikka kosteutta\nja auringonvaloa säteilevällä jäähangella.\n\nNiinsanotut luonnonkansat myös tuntevat tulen parantavat\nvoimat. Afrikassa esimerkiksi _kikuijut_, jotka nykyään elävät\nmaanviljelyksellä ja enimmäkseen syövät kasviksia, alituiseen, milloin\nvain on tilaisuutta, pyrkivät tulen ääreen, vaikka aurinko kuinka\npaahtaisi.\n\nMeillä on erikoisesti vanhuksilla tapana pyrkiä tulen läheisyyteen.\nTämä ei suinkaan johdu pelkästään lämmön tarpeesta, sillä ovathan\npirttimme useimmiten muutenkin liian lämpimät. Vetovoimana on taaskin\npääasiassa tuo salaperäinen viihtymys ja sisäinen rauha, jota tuli\ntuijottajalleen tarjoaa.\n\nTakkatulen lämpö on tässä vain vähäisenä tekijänä. Tarvitsee vain\najatella vastaavaa lämpömäärää huoneessa, jossa on höyry- tahi\nvesijohtolämmitys. Siellähän vaivaa kaikkia ihmisiä jonkinlainen\nnimetön, ahdistava tunne, joka ei johdu yksinomaan tämmöisen lämmön\nliiallisesta kuivuudesta t.m.s. Se johtuu elävän tulen puutteesta.\n\nVoimme myös verrata toisiinsa kynttilän tahi öljylampun väräjävän\nliekin ja sähkölampun liekin vaikutuksia meihin. Kukahan viitsisi\ntuijottaa sähkövaloliekkiin!\n\nTähän kaikkeen voi huomauttaa, että takassa palava tuli vaihtaa\nvilkkaasti ja virkistävästi ilmaa huoneessa ja että kynttilässä tahi\nöljylampussa on liikkuva ja alati vaihteleva liekki. Hyvä, menkäämme\nulos kadulle, jossa varmasti on hyvä ilmanvaihto. Tuossa kulmauksessa\npalaa tolpassaan mahtava kaarilamppu, mutta en ole koskaan nähnyt\nkenenkään nauttiakseen viipyvän sen luona, saati siihen tuijottavan.\nJos taas pojat laittavat jäälle suuren suksenpaahtorovion, niin\nkerääntyy sen ympärille joutilaita tulen ihailijoita vaikka kuinka\npaljon.\n\nEntä tulipalo. Kaikessa kaameudessaan se yhtäkaikki kuin hypnoosin\nvoimalla hurmaa katselijan, niin että hänen kauhuunsa tapahtuvan häviön\njohdosta sekaantuu ihailua luonnonvoimain valtavaa temmellystä kohtaan.\n\nAdolf Paul kertoi usein, että hän kahvia keittäessään nautti\ntavattomasti väkiviinakeittiönsä sinisestä liekistä. Se saattoi\njohdattaa hänet aivan erikoisiin hurmiollisiin runonäkemyksiin ja\ntuotti samalla puhtaasti ruumiillista aistinautintoa.\n\nKun tuli näin voimakkaasti pystyy tenhoamaan nykyajan ihmisiä, niin\nselviää ilman muuta kuinka mahtava tekijä sen on täytynyt olla jo\nkaikkein alkeellisimmissakin oloissa eläneiden ja elävien\nluonnonkansojen käsityksissä. Salamasta tahi auringosta syttyneenä se\noli taivaallista alkuperää ja kuului sellaisena kaikkein korkeimpiin\njumaluusvoimiin.\n\nRippeitä tulenpalvonnasta tapaamme jopa omien luterilaisten\nkirkonmenojemme joulukynttilöissä.\n\nAfrikassa näin kerran kuinka joukko johonkin kastiin kuuluvia hinduja\nsuoritti menojaan. Avonaiselle kentälle Nairobissa oli rakennettu\nkorkea, montasataa metriä pitkä ja leveä aitaus. Sen keskellä sijaitsi\nkorkeitten paalujen päällä pagodimainen rakennus. Tämän ääressä istui\ntulen ympärillä joukko hinduja. He istuivat juhlallisen liikkumattomina\nja aivan äänettöminä, tuleen tuijottaen. Ymmärsin että he suorittivat\njotakin hyvin tärkeätä uskonnollista toimitusta.\n\nSuomessa on helavalkean polttaminen ikivanha tapa. Luulen että se on\nperäisin niiltä ajoilta, jolloin kansamme aina poltti vanhoiksi käyneet\nmetsästys- ja kalastustarpeensa, vieläpä veneensäkin. Nämä esineet\nolivat arvokkaimpina toimeentulon välineinä pyhiä, ja sellaisina ne oli\nsiis polttamalla uhrattava. Ne eivät saaneet jäädä ajelehtimaan pitkin\nnurkkia ja seinävieriä, niiden piti tulessa muuntua ja siirtyä jumalain\nomaisuudeksi. Yhä vieläkin meillä monin paikoin juhannusiltana\npoltetaan vanhoja tervaveneitä, nykyään tynnyreitä -- ei luullakseni\nsenvuoksi yksistään, että tervattu esine palaa hyvin, vaan senvuoksi,\nettä verissämme on ikivanhasta tavasta periytynyt vaistomainen käsky\ntehdä niin.\n\nTämä on myös syynä siihen, että Suomessa on löydetty suhteellisesti\nperin vähän esineitä vanhoilta ajoilta. Melkein kaikki on saatu\nhaudoista tahi ovat olleet hukkaan joutuneita, kuten aikoinaan järviin\nuponneet, nykyään soista löydetyt esineet. -- Rautaisia esineitä on\ntietysti taottu sekä auroiksi että miekoiksi, sanotaan, mutta sitä ei\ntee mieleni uskoa. Eihän tarvitse olla muinaissuomalainen tunteakseen\nilkeän sysäyksen kun näkee talossa esimerkiksi vanhojen räsäsuksien\najelehtivan seinävierillä. Nousee aivan itsestään kysymys: miksi ei\nnoita ole poltettu?\n\nMitä sitten tuli oikeastaan on? Fysiikan antama selitys että se on\nkahden alkuaineen kiihkeätä yhtymistä, on kai nykyään jo epätyydyttävä.\nJa tokkopa länsimainen tieteemme voikaan lausua siitä viimeistä\nviisauttaan ennenkuin on löydetty porras fysiikasta metafysiikkaan.\n\nEn tiedä säteileekö vapaasti palavasta tulesta samanlaatuisia\nultraviolettisäteitä kuin auringosta tiedetään säteilevän, tahi aivan\ntuntemattomia, en liioin tiedä onko tiede asiaa tutkinut ja millä\ntuloksilla.\n\nMutta palamisen ilmiössä tapahtuvain tuntemattomien voimien säteily\nsiirtyi havaintoni aavistustasolta selviöitten aittaan silloin kun\nsähkövalaistus ja lämpöjohdot tulivat yleiseen käytäntöön ja aloin\ntehdä vertailuja \"vangitun\" ja \"vapaan\" lämpösäteilyn vaikutusten\nvälillä.\n\n\n\n\nKUU PAISTAA HELEÄSTI\n\n\nRomantiikka -- sekä runouden että kuvaamataiteiden -- on käsitellyt\nkuutamoa sillä tavoin, että se uudempien taide- ja makusuuntien\nvallitsevina ollessa on suotta syyttä tullut miltei ivan esineeksi.\nKuutamohaaveilijana ei enää kukaan tahdo olla, ainakaan niin että muut\nsen huomaisivat. Oltuaan ulkosalla kuutamoa ihailemassa ja sen\naiheuttamia tunnetiloja vastaanottamassa nykyään ei monikaan halua\ntoisille ilmoittaa olleensa juuri tätä varten ulkona.\n\nMutta moderneinkin nykyaikainen ihminen, olkoonpa mikä -isti tahansa\nkirjallistaiteelliselta uskontunnustukseltaan, myöntää kuitenkin, että\nkuun vihertävän kelmeässä valossa on jotakin, mikä väkisinkin saattaa\nkatselijan romanttisiin mielialoihin ja kuljettaa ajatus- ja\nmielikuvaelämää sellaisille urille, joille ne eivät antaudu\npäivänvalossa tahi kuuttomina iltoina ja öinä.\n\nTekisi mieleni sanoa, että kukin meistä kuutamolla runoilee omaa\nkuutamosonaattiaan, tulkiten siinä sielunsa sydänsäveliä määrätyiltä\nalueilta, -- Eroksen lumoille altis nuoriso hyvinkin tarkoin\nrajoitetulta alueelta.\n\nOmituisimpia ja mielenkiintoisimpia kuutamohaaveiluistamme ovat\nne, jotka liikkuvat peikkojen, aaveiden ja kuoleman mailla.\nKuutamovalaistuksessa on varmaankin jotakin, mikä saattaa sen ihmisen\nmielikuvituksessa soveliaaksi liikkumakentäksi näille aineettomille\nluomuksille.\n\nLapsuudessani kuulin piioilta pienen säkeistön, joka omituisessa\nkaameudessaan syöpyi lähtemättömästi mieleeni ja joka vuosien mittaan\non paljonkin ruokkinut mielikuvitustani, herättäen varsinkin kysymyksiä\nomasta alkuperästään. Se kuuluu:\n\n    Kuu paistaa heleästi,\n    kuollu ajaa keveästi.\n    Eks pelkää, syntinen?\n\nEino Leino, joka on syntyisin itäiseltä runoalueeltamme, kertoi\nmuistavansa tämän säkeistön pakanallisemmassa ja romanttisemmassa\nmuodossa:\n\n    Kuu paistaa heleästi,\n    kuollut ajaa keveästi.\n    Eikö piikanen pelkää?\n\nEn ole tavannut ketään, joka muistaisi tahi tietäisi tätä runoa olevan\npitemmälti. Myöhemmin sain siihen hauskan Karjalassa lauletun\nvanhanaikaisen säveleenkin:\n\nLuulen että tämä pieni runopalanen on ikivanhaa alkuperää, sitähän\nosoittaa jo tuo minun kuulemani, tietysti kristillisen helvettipelon\npakotuksesta muuntunut loppusäe: Eks pelkää, syntinen?\n\nTämän runon juuret lienevät Euroopan kansojen yhteistä omaisuutta, ja\nniitä hyväkseen käyttäen kai Bürger on luonut suurenmoisen Lenore\nrunoelmansa.\n\nJoka tapauksessa se on oiva näyte mielikuvituksen liihoitteluista\naaveiden maailmoissa kuutamolla.\n\nYhtä ja toista muutakin kaameaa liittyy kansan käsityksiin kuutamosta\nja sen vaikutuksista. Niinpä esimerkiksi on merkillinen uskomus, ettei\npidä asettua nukkumaan niin, että kuu pääsee paistamaan kasvoihin.\nSanotaan, että silloin voi jopa järkensä menettää.\n\nOmasta puolestani suhtauduin näihin uskomuksiin skeptillisesti aina\nsiihen saakka kun itse sain kokea, että ne voivat perustua asiallisiin\nmahdollisuuksiin. Olen jonkun kerran maannut huoneessa, johon kuu on\npaistanut, ja siitä oli seurauksena, että uneni oli erittäin levoton,\njos sain nukkua ollenkaan, ja että aamulla olin pahoinvointinen ja\nkasvoni olivat pöhöttyneet. -- Tässä voinen myös kertoa, että kun\nkreivi Sparre joutui kanssani nukkumaan kesäyön valossa Keski-Suomessa,\nnäin itse, kuinka hänen kasvonsa ja koko muukin ruumiinsa olivat\naamulla pöhöttyneet.\n\nTätä alaa voisi kai tutkia varsin laajaltikin, ottamalla huomioon\nkuinka esimerkiksi tropiikissa useat pedot ja isoimmat apinalajit\njoutuvat usein kuutamolla omituiseen raivotilaan. En kykene sanomaan,\njohtuuko se yksinomaan sukupuolisista seikoista kuten villien\nneekeriheimojen kuutamotanhut, jotka ovat oikeita suurenmoisia lemmen\njuhlia. Ne kestävät koko yön, ja siinä sitä hypitään, kiemurrellaan\nhikeä virtanaan valuen ja hurjasti hihkutaan ja röhkitään.\n\nKun kotimaassa olen yksinäni istunut kuutamon kauneutta ihailemassa,\nolen aina kokenut jotakin alakuloista, niin lamauttavaa, niin\nkuolettavaa ja kelmeän karua tunnetta, että olen mielelläni lopulta\npoistunut sisälle huoneeseen takkatulen tahi öljylamppuni\nvalaistukseen.\n\nTropiikissa sitävastoin olen kuutamossa vuorilta ja kallioilta\nkatsellut ihmeellisiä taivaanrantaa tapaavia aron ulapoita, mustia\npuuryhmiä, varjoja ja kimmeltävien tulikärpästen leikkiä. Mutta siellä\nei koskaan tuo kalmainen tunne ottanut minua valtoihinsa, -- ehkä\nsiksikin, että luonnon elämässä siellä on silloin paljon enemmän\nvivahdusrikkautta kuin keskipäivällä, jolloin koko luonto viruu\nauringon paisteessa nuutuneen raukeana.\n\nJalopeurat karjuvat pitkin joen rantoja eri suunnilta. Äänestä voi\nseurata niiden kulkua. Tähän jylisevään säveleeseen yhtyy hyenain\nulvonta, shakaalien kiljunta ja sirkkojen sirinä. Tämä kaikki antaa\nniin voimakkaan elämäntunnun kuin konsanaan päivällä saattaa kokea.\n\nTroopillisissa erämaissa, synkimmissäkin aarniometsissä, autioimmilla\nkorpiaroilla puuttui kerrassaan sitä hermoja kaivelevaa tunnetta, mikä\nEuroopassa ja varsinkin kotimaassa on niin suurena tekijänä kuutamossa.\nPuuttui peikkojen, aaveiden ja männinkäisten läsnäoloa sekä niiden\naiheuttamia salaperäisiä aavistusilmiöitä.\n\nSiellä ei tuolla pienellä kansanrunopalasellakaan ollut tenhovoimaansa.\n\n\n\n\nKATKELMA METSIEMME TARINASTA.\n\n\nKen paljon elää ja raataa ulkona luonnossa, hän lopulta saavuttaa\nympäristöönsä niin mieskohtaisen suhteen, että saattaa tavata itsensä\nmelkein puhelemassa metsän puille -- samoinkuin lapsen usein kuulee\nniityn kukkasille haastelevan. Syvä eläytyminen luontoon on ollut\nerikoista meille suomalaisille, niinkuin kansanrunoutemme todistaa.\nMeillä taitaa olla erikoista taipumusta personifioimiseen, mikä niin\nvoimakkaana ilmenee vielä uudemmassa taidelyriikassamme ja\nnovellistiikassamme.\n\nMetsän kasvikunta tulee läheiseksi ystäväksi, puitten keskuudesta alkaa\nerottaa melkein luonteita, ja eriluonteisille ihminen ilmaisee eri\nasioita: toisia solakoille koivuille kuin lakkapää petäjille, toisia\nharmaille kelohongille kuin jylhän tummille kuusille.\n\nJa metsän elämää seuraa luonnon ihminen aivan toisin silmin kuin muut.\nHän havaitsee siinä pienimmätkin vivahteet sekä väriin, vehmauteen että\nelinvoimaan nähden. Se ei ole hänelle kuollut kylmimpänäkään helmikuun\npäivänä -- se on silloin vain niin vaitonaista, että itse sen\nhiljaisuus puhuu, siinä on jotakin konnussaan talviunta makaavasta\nkarhusta muistuttavaa: hanki vaipan alla henkii täysinäinen, väkevä\nelämä.\n\nTuntee ikäänkuin joutuneensa mieskohtaiseen suhteeseen puun kanssa\nyritettyään syleilemällä mitata sen paksuutta. Vastenmieliseltä\ntuntuisi iskeä kirvestään sen kylkeen.\n\nVanhat runomme todistavat että Suomen kansa ennen eli tämäntapaisissa\nherkissä suhteissa metsän puihin. Mutta viimeisten kuuden,\nseitsemänkymmenen vuoden kuluessa on kansamme sielunelämästä tämä\nluonnonrunous melkein tyystin hävinnyt -- kiitos tukkiyhtiöitten\nherättämän rahanhimon. Nyt näkee metsänhakkaajassa raa'an ja\ntunteettoman teurastajan. Ja kun näkee puun kyljessä merkkipilkan, joka\nosoittaa kuolemantuomiota ensi hakkuukautena, niin tuntee sydäntänsä\nkirveltävän. Sinne ne kaatuvat, vanhanaikaisen voiman ja mahdin\nedustajat Suomen metsissä, nuoremman kasvullisuuden jalot suojelijat ja\nvartijat -- ja kestää vuosisatoja ennenkuin uusia on noussut niiden\nsijalle, eikä niiden veroisia nouse koskaan.\n\nErään eteläpohjalaisen talon metsässä näin sammaltuneita,\nmaatumaisillaan makaavia aarnihonkia niin taajassa, että ne herättivät\nhuomiotani tavallista enemmän. Mutta kun näin niitten tyvissä ja\nvierellä törröttävissä kannoissa selviä hakkuunjälkiä, tiedustelin\nasiaa talon isännältä. Hän kertoi, että ennen vanhaan, kotipolton\naikoina, hänen isällään oli tapana renkiensä kanssa aamuryypyn\notettuaan mennä metsään suurimpia honkia kilvalla kaatamaan. Mies se,\njonka puu ensinnä rusahti. Ja sinne ne jäivät, koska olivat liian\nsuuria rakennuspuiksi.\n\nIlveksen hiihdännässä Konginkankaalla tapasin silmieni ja siveltimeni\niloksi eräällä mahtavalla louhikkovuorella komeita, vielä pystyssä\nolevia kelohonkia. Isännän kysymykseen, tulisinko vielä toisenakin\ntalvena hänen taloonsa vierailemaan, vastasin käyväni mielelläni, jos\nharvinainen kelohonkapaikka saisi vielä seista paikallaan.\n\n-- Seiskoot siinä teille kukkina, oli lauhkea vastaus.\n\nJa mikä raakalaisnäytelmä on sitten itse metsänhakkuu! Olen nähnyt\nkuinka se käy sydänmailla, olen nähnyt kuinka suuri puu vähääkään\nsäälimättä kaadetaan nousevien nuorten taimien päälle, niin että se\nsilpoo ne aivan vaivaisiksi. Sitä ei ihmettele, etteivät hakkaajat\nsääli kaunista nuorta olentoa, joka siinä tuhoutuu, vaan sitä\nihmettelee, ettei rahanalainen puoli hakkauttajain vaistoissa kiellä\ntuhoamasta niitä, joista taas jonkun vuosikymmenen päästä saisi\n\"puulaakilta\" kauniita tuhatmarkkasia tukullisen.\n\nJa säälimättömyyttä ja tunteettomuutta metsän elämää kohtaan tapaa jo\nelämän vienompiakin kuvia katsellessaan: Tuossahan kulkee nuori\nneitonen kevätiltana metsäpolulla mielitiettyään kohtaamaan. Mitäpä\ntekee kaunokainen kultaansa muistellessaan? Riipii ohimennessään puista\nja pensaista niiden arimmat, tuoksuvimmat, hennoimmat kevätlehvät,\nriivattu!\n\nUnohtuneet, uuden kehityksen ja \"sivistyksen\" tieltä väistyneet ovat\nvanhat pyhät pitämykset ja yhteenkuuluvaisuuden tunne metsän kanssa.\n\nTokkopa enää edes \"pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa\".\n\n\n\n\nKOTI-IKÄVÖINTIÄ.\n\n\nTuossa se seisoo vaaran rinteellä, kuiva ja harmaa, sinertävän harmaa\nkelohonka.\n\nOntossa kuvussaan se kantaa haukanpesää poikasineen.\n\nMinkähän vuoksi juuri tuota honkaa katsellessani aina tulee mieleeni\najatus: kas tuossa viime jätteitä siitä Suomesta, siitä kotimaasta,\njoka kerran oli omani täydellisesti. Ja katsellessani hongan\nyksinäisyyttä ja melkein kuin valittaen kurottelevia kuivia oksia sanon\nitselleni: Tämä voi kuulua pahalta ja kovin kiittämättömältä, mutta en\nvoi sille mitään, että en haluaisi viettää viimeisiä päiviäni täällä\nkotimaassa.\n\nMiksikä keskellä kotimaata koti-ikävä valtaa mielen?\n\nMiksikä tunnen, että jos vain Suomi saavuttaisi taatun, turvallisen\naseman ja mahdollisuudet sisäiseen onnellisuuteen, niin olisin heti\nvalmis lähtemään -- jonnekin, missä vielä koettaisin viljellä omaa\nyksilöllistä sielunelämääni. Tunnen että minulla vielä on sitä kohtaan\neräitä velvollisuuksia täytettävänä -- ennenkuin astun toisille\nmetsästysmaille.\n\n\nHaukka-emo sieltä hongan seutuvilta näkyy lähtevän etsimään ravintoa\npoikasilleen. Sen kaareileva lento suuntautuu yhä korkeammalle; lopulta\nnäen sen vain pienen pienenä pilkkuna hiilakan puhdasta taivasta\nvasten. Sieltä korkealta se voi nähdä hyvin kauas. Se voisi helposti\nlentää tuolla korkeudella suoraan pohjoista kohti muutamia tunteja\ntäysin siivenlyönnein, ehkä päivän, ja silloin se näkisi sen maan,\njossa minä en ole tuntenut koti-ikävää.\n\nSiellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt,\njoita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän\nmuodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni.\n\nSiellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä,\ntaivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa\nelämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja\nmetsien hurmaava salaperäisyys.\n\nMuualla Suomessa olivat aina tielliset seudut tuoneet mieleen\nkiusallisen tunteen. Valmiit leveät väylät aina johdattivat\nvälttämättömään kosketukseen etäälläkin asuvien naapurien kanssa.\nVaikkakin saattoi olla kaukana Riihimäeltä ja Toijalasta, niin tiesi\nkuitenkin aina että tuolla oli Nikkilä ja sen takana Nakkila.\n\nOleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei ikinä tullut\nikävää, vaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen\nkorpeen. Ja vasta syksyn tullessa, kun metsistä alkoi käydä nälkämaan\nkansaa talossa, jossa asuimme, povessaan olkikakkara näytteenä\nravinnostaan, täytyi viimeisen jauhopussin pois annettua ruveta\ntekemään lähtöä.\n\nSilloin käsitin kyllä, että sydänmaan suoma autuus oli onnelliselle\npalvojalleen saavutettavissa vain niiden kautta, jotka viljavammilla\nseuduilla työllään ja taidollaan pystyivät muonittamaan meidänlaisemme\nmatkueen.\n\nSamaa vapaata tunnetta kuin Pohjois-Suomessa sain sittemmin kokea\nAfrikassa, päiväntasaajan seudulla, jonka erämaitten ihanuutta voin\nverrata vain Pohjois-Suomeen. Ja sielläkin sain tuntea meidän\nkaltaistemme loisolentojen hieman nolonlaisen aseman.\n\nNiinsanotuissa suurissa sivistysmaissa Saksassa, Ranskassa, Englannissa\nja Italiassa on koti-ikävästäni johtunut, etten ole saattanut kuvata\nnoiden maiden maisemia enkä vetää piirtoakaan kuvatakseni niiden\nkansanelämää, -- en saattanut, vaikka joskus olisi ollut haluakin.\nAinoat eurooppalaiset ulkomaiset maisemani ovat Rivieran rannikolta,\nmissä luonto jo muuttuu subtroopilliseksi antaen esimakua unohduksen\nmaista ja niiden yltäkylläisyydestä. 16-vuotiaana laadin joitakin\nkansantyyppipiirroksia, mutta se tapahtui sukulaismaassa, Virossa.\n\nVasta päiväntasaajan seuduille saavuttuamme palasi minulle\nmaalarihimoni, Mombasan (Kilindini) rannikkoa lähestyessämme.\n\nOli usvainen aamu ja usvista kohosivat vähin erin kaarevat, matalat\nhiekkarannat, joiden takana luulin näkeväni suomalaisen jousihongikon\nheiluttelevan latvojansa, -- ne olivat kokos-palmuja.\n\nSiellä viihdyin ensi hetkestä alkaen, ja tuskin kului päivääkään,\njolloin en olisi jotakin maalannut tahi piirrellyt, raskaimmankin\nmetsästyksen lomassa tai jälkeen. Afrikan maisemien, eläinten ja\nihmisten kuvaaminen ei tuntunut uskollisuusrikokselta omaa maata\nkohtaan. Siellä kaukana oli kummallista ajatella omaa maatani. Tämä\npieni maa sijaitsi kuin maailman äärimmäisellä äyräällä kaikkien\nmuitten takana. Toisinaan melkein pelkäsi, että se saattaisi vaipua\nTuonelan joen tuolle puolen. Sitä oli sekä rakasta että raskasta\najatella.\n\nMinulle kävi kuin useimmille retkeilijöille, jotka oikein ottavat\ntutustuakseen Afrikkaan: jouduin sen lumoihin. Enkä olisi halunnut\nsieltä palata, ellei kotimaasta olisi saapunut yhä surkeampia viestejä\n-- se oli noina aikoina, jolloin ivallinen huuto \"Finis Finlandiae!\"\nkajahti ulos maailmaan.\n\nSilloin vaiston ääni pakotti minut palaamaan kotiin.\n\nKoti-ikävissäni, keskellä kotimaata katselen haikein mielin salon\nhaukan ylpeätä kaartelua vapaissa korkeuksissa. Ja kelohongan ryhmyiset\nkäsivarretkin näyttävät tänä hetkenä melkein kuin hiljaa vaikertaen\nojentautuvan taivasta kohti.\n\n\n\n\nSYÖNNÖKSISTÄMME.\n\n\nHyvä kansamme on hankkinut itselleen tietoja ja taitoja moninaisissa,\nmutta tähän saakka se ei ole oppinut kunnollisella tavalla ruokkimaan\nruumistaan muualla kuin keittokoulujen liepeillä. Missä emäntä tahi\ntytär on ollut keittokursseilla, siellä nähdään, kuinka hän sitkeällä\ntaistelulla on murtanut ennakkoluulojen muurit ja opettanut\nympäristönsä syömään järjellisesti valmistettua ruokaa.\n\nMutta muualla vallitsee surkuteltava pimeys ja \"tapain turmelus\" tällä\nalalla.\n\nMitäpä sanotte muurarista, joka minulla kerran oli työssäni ja joka\npäivittäin kaatoi neljä litraa maitoa savisten viiksiensä varjoon, söi\nvastaleivottua hapanleipää pari kolme kakkaraa ja levitti niiden päälle\npuoli kiloa voita?\n\nEi hän ollut upporikas, olipahan tavallinen palkoillaan elävä työmies,\njosta porvari imee viimeisenkin verenpisaran. Mutta hän söi niinkuin\nsyövät hänen lukemattomat tyytymättömät toverinsa ympäri koko\nSuomennientä.\n\nTämä ravinto se hänet tyytymättömäksi tekikin, sillä ahtaessaan\nsisäänsä mielettömät määrät maitoa ja raakaa leipää hän oli hankkinut\ntuon näissä piireissä niin tavallisen sydänalataudin ja oli lisäksi\nluonteeltaan muuttunut pelkuriksi ja ikäväksi. Ei tarvinne sanoa, että\nhän oli myös neurasteenikko.\n\nEntäpä suuren pohjois-hämäläisen herraskartanon piiat ja rengit, jotka\nnoukkivat mainiosta lihakeitostaan kaikki vihannekset ja heittivät ne\nsiankaukaloon. Mitäs heistä sanotaan?\n\nSaman pitäjän vaivaistalossa hoidokit kiitettävällä uutteruudella\nnoukkivat porkkanapalaset keitostaan, viskasivat ne sian ämpäriin ja\nkaatoivat ihanan ruispuuronsa sen päälle, koska tuo kaikki oli heidän\nmielestään selvää sianruokaa.\n\nEsimerkkejä voisi luetella loppumattomiin, mutta en halua enempää\nharmistuttaa lukijaa ja itseäni. Käännänpähän hieman mitalin toistakin\nkylkeä.\n\nOlen nähnyt jossain pappilassa papin, joka latoi syvän lautasen täyteen\nmuikunmätiä, söi sen lusikalla ja joi sen päälle yhteen menoon kolme\nlasillista maitoa ja neljännellä huuhtoi rutkutellen suutansa. En\nmuista siunasiko hän ennen syömään rupeamistaan.\n\nPikkupoikana olin usein vieraana talonpoikaishäissä Satakunnan\nviljamailla. Kolme päivää siinä pantiin menemään syömisessä ja\ntanssimisessa. Ja syönnökset olivat niin suurelliset ja mahtavat, että\nkun senjälkeen tutustuin Gargantuaan, minä melkein säälin jättiläistä.\nKyllä hänen olisi kelvannut olla näissä häissä. Siinä oli jykevät\nperunalaatikot silakoista, lohesta ja selvästä läskistä, kaikki oli\nmunilla ja rasvoilla kyllästettyä ja siirappivirrat läikkyivät aina\ntinattuihin reunoihin asti. Sitten oli jos mitäkin huikean vankkaa\nliharuokaa -- en jaksa luetella -- ja kun näistä oli päästy, tuli\npuurojen vuoro. Niitä olivat kaura-, riisi-, ohra-, manna- ja\nsaagoryynipuurot, joissa kaikissa lusikat seisoivat kuin sukset\nhangessa. Ja sitten oli \"lamasseeta\" mahtavan korkeat alpit, oli\nväskynäsopat, oli monenmoiset muut jälkiruuat. Ja kun oli syöty tämä\njakso, niin alettiin taas alusta. Pöytään istuttaessa olivat papit\naloittaneet toimituksen siunauksella ja virrellä, ja aina kun uusi\n\"kierros\" alkoi, veisattiin uusi värssy. Minä olin tottumaton ja\ntaitamaton ohjaamaan syöntini tahtia. Jo ensi kierroksella rupesi\npäätäni kovin huimaamaan ja senjälkeen tuli ankara pahoinvointi. Pöydän\nalitse sain kömpiä ulos jumalan ilmoille, kun ei muualta päässyt.\nUlkona virkistyin siihen määrään, että jonkun ajan kuluttua\npahoinvointia tuntematta kuuntelin kuinka sisällä alotettiin uusi\nvärssy.\n\n\nKirjoitti kerran eräs ketterä mies Antverpenin voitoistamme ja kehui\nettä Suomen sisu, sauna ja ruisleipä oli tehnyt ne mahdollisiksi. Se\nmies iski naulan päähän.\n\nSauna ja sisu ovat erinomaisia asioita, ja kun lisäksi tulee oikealla\ntavalla valmistettu kypsä ruisleipä ja joku järkevä särvin, niin kyllä\nsuomalainen lyö hyvätkin ennätykset.\n\nMe tulisimme varmaan toimeen puolta vähemmällä ruualla, jos\nvalmistaisimme tarkoituksenmukaisesti sen mitä syömme. Kainuun\nsydänmailla näin erittäin tervettä ja hyvinvoipaa väkeä, vaikka näillä\nseuduin usein saatiin panna pettua jauhojen sekaan. Mutta he olivat\nelämän karuudessa oppineet valmistamaan ruokansa oikein: leipoivat\nleipänsä hämäläiseen tapaan reikäleiväksi, paistoivat sen läpeensä\nkypsäksi ja sitten kuivattivat sen kovaksi -- se oli ihanneleipää!\nMuuna ruokana oli niukanlaisesti perunoita, tuoretta tahi suolattua\nkalaa, joskus kuivaa poronlihaa tahi linnuntäkyjä. Mitäpä ihminen muuta\nkaipaa, kun tärkein, ruisleipä, on kunnollisesti valmistettu. Noilla\n\"nälkäseuduilla\" minä huomasin asukkaissa juuri sitä mitä sanomme\nsisuksi, ruumiilliseksi sisuksi. Heillä oli pienet lihakset, pitkät\njänteet ja rasvaton nahka. Mutta panipas sellaisen miehen soutamaan\npäivät pääksytysten, tahi kantamaan konttia viikkokaupalla,\nsydänmaitten nevoilla -- ei väsymyksestä tietoakaan! -- Niillä\nseuduilla en tavannut koskaan sellaisia suursyömäreitä kuin etelämpänä.\n\nIlmankos muuan vanhan kansan ukko minulle vakuutteli, että ihmiset\nolivat ennen kestävämpiä ja rotevampia kuin nykyään sen takia että\nsöivät pettua niin usein.\n\nTuskinpa missään maassa kansa elää niin nurinkurisella ruualla kuin\nmeillä. Jo kymmeniä vuosia sitten elivät suuret tehdasasukastot kuten\nTampereen, ainoastaan kahvilla, imeläpullalla ja limonaatilla, höystäen\njoskus tätä ihanaa ravintoa kaiken maailman moskamakkaralla ja\nvaltavilla herkkujuustokuutioilla.\n\nPaikka paikoin on sitten opittu sisäjärvilaivojen ruokalistan mukaan\nvähän lisäämään \"menu'itä\". Tyypillinen rasvassa ja sipulissa uiva ylen\nsitkeä laivapihvi osataan tehdä, samoin tekaistaan joskus luumukomposti\ntahi väskynäsoppa. Mutta niihinpä se tahtookin rajoittua, paitsi\nkeittokoulujen vaikutuspiirissä, mistä jo mainitsin.\n\nJa \"sivistyneissäkin\" piireissä kaipaisi moni kohta ojentamista. Kuinka\nmielellään joskus, kun ruumiimme kaipaa fosforia, söisimme pikkukalan\nruotoineen tai kalkkia kaivatessamme narskuttaisimme rustot maukkaista\nvasikanpaisteistamme, mutta säädylliset pöytätavat kieltävät sen --\nkoiraimme ja kissojemme riemuksi.\n\nJos osakaan siitä maidon, leivän ja voin määrästä mikä meidän maassamme\nsyödään taitamattomasti hukkaan, tulisi turvattomien pientenlasten\nhyväksi, ei meidän enää tarvitsisi surra lasten kuolevaisuutta\nmaassamme ja lastensuojelutyö kohoaisi varmaan verrattomaan\nkukoistukseen.\n\nTämähän se olisi minun ruokasaarnani Suomen kansalle -- edellyttäen\nettä minun sallittaisiin se pitää.\n\n\n\n\nREPPU JA SAUVA.\n\n\nVuosikymmeniä on siitä, kun luin Anatole Francen \"Le lys Rouge'n\",\nmutta muistan, mitenkä saatoin silloin ihastua siihen ihmistyyppiin,\njota kirjailija Paul Verlainea mallinaan pitäen tässä kirjassaan m.m.\nkuvaa: kevätkenkää, lierihattu-hulmukaapu-filosofia matkalla\nrakastavaisten seurassa punaisen liljan kaupunkiin, Firenzeen.\n\nToisten lörpötellessä ja kuherrellessa hän istuu nakerrellen keppinsä\nkahvaa linkkuveitsellään ja luo siihen en muista minkä Silenuksen eli\nfaunin pään tahi jotakin muuta. Muistaakseni hän oli reppunsakin\nviskannut junavaunun penkin alle eikä verkkoon, niinkuin muut, \"oikeat\nihmiset\" tekevät. Piippu täydensi hänen kalustoansa. Sauva ja reppu ja\npiippu ne muodostuivat hänelle sopivaksi kolminaisuudeksi, olivat siinä\nkuin maailman viisauden välineinä. -- Ja samalla aikaa kun\nrakastavaiset loivat tuulentupiaan, loi hän yksinään sielussaan\nkestävämpiä, henkisiä arvoja.\n\nEksellenssin, Adolf von Menzelin, uudenajan suurimman saksalaisen\nmaalarin elämästä muistan seuraavan tapauksen.\n\nHän seurusteli hovissa vapaasti keisarien Wilhelm I:n ja Wilhelm II:n\naikana.\n\nKerran oli hän saanut kutsun jonkun ylimyksen huvilinnaan maaseudulla\npäivällisille kunniavieraaksi. Suuri luonnoskirja kainalossaan tämä\npienikokoinen mies läksi jalkaisin tallaamaan tietä helteisenä\nkesäpäivänä. Kunniavierasta odotettiin, mutta häntä ei näkynyt. Vihdoin\nlähetettiin lakeija häntä hakemaan. Tämä löysi hänet maantien ojassa\nistuen, piirrellen tarkkaa tutkielmaa omasta tomuisesta, ryppyisestä\nvanhan-miehen saappaanvarrestaan.\n\nErikoisen elävänä asuu mielikuvituksessani toinenkin kirjallisuudessa\nesiintyvä henkilö, Viktor Rydbergin Fabbe \"Asesepässä\". Keväällä hän\naina sai vaelluskuumeen ja läksi asesepän haarniskapajasta, vaihtaen\nsepän kalkuttimet reppuun ja sauvaan, päättävästi ulos ihanaan\nmaailmaan, tietämättä minne, vain vaistoten, että hänen tuli saada\nhengittää yksinäisyyden ja oman polun ilmaa. Hänellä oli kuitenkin\nikäänkuin jonkunlaisia omantunnon vaivoja muuta yhteiskuntaa kohtaan,\njonka täytyi jäädä paikoilleen, ja senpävuoksi hän viimeisellä\nkukkulalla, mistä kotikaupunki näkyi, pysähtyi sitä katselemaan ja\nheilutti sille lierihatullansa jäähyväiset ennenkuin erosi suureen\navaruuteensa.\n\nItse elämässä olen, kuten monet muutkin, tavannut lukuisasti näiden\ntyyppien heimolaisia, joskin heikentyvässä asteikossa. Tässä muistuu\nerikoisesti mieleeni muuan hyvä tuttavani, joka aikoinaan tunnettiin\nlaajalti Satakunnan pitäjissä. Koulupoikana ollessani hän oli ollut\nkesäopettajanani ehtojen takia. Hän oli paikkakunnan lääkärin poika ja\nsilloin jo monivuotinen maisteri ja \"överliggari\", josta ei enää\ntoivottukaan tulevan mitään.\n\nMuistan kuinka hän kerran tuli veljeni ja minun koululaisasuntoon\nHelsingissä. Siellä oli poikaparvi koolla. Hän meni suoraan suuren\nvesikarahvin luo ja tyhjensi sen kurkkuunsa viimeistä pisaraa myöten.\nAataminomena hänen kurkussaan liikkui tahdikkaasti koko toimituksen\najan. Sitten hän kysyi, emmekö voisi hankkia vielä lisää vettä, ja kun\nlisämäärä oli alaskulautettu, alkoi hän jutella. Siihen aikaan\nhän vielä sekä liikkui vaikutusvaltaisissa piireissä että\nseurusteli sellaisten kanssa, jotka olivat selvillä valtiollisten\njohtomiestemme mielipiteistä ja puheista. Ja ilmiömäisen muistinsa ja\njäljittelytaitonsa avulla hän nyt loi eteemme oman rehtorimme Alfred\nKihlmanin pitämässä valtiollista puhetta jossakin yksityisseurassa.\nTurkin ja Venäjän sotaa käytiin parhaillaan, ja ilmassa liikkui huhuja,\nettä Englanti sekaantuisi peliin lähettämällä laivastoansa Suomen\nvesille. Jännitys oli suuri, ja ryssää kohtaan me silloiset koulupojat\ntunsimme samoja tunteita kuin toivottavasti nykyisetkin, vaikka omat\nkaartilaisemmekin olivat mukana sodassa. Senpä vuoksi vaikutus oli\naivan tehokas, kun Svante setä tuossa sanasta sanaan esitti Kihlmanin\npuheen valtiollisesta asemasta, joka päättyi huudahdukseen: Menkööt nyt\ntoivomuksemme kerrankin toteen \"så att det engång skulle braka lös!\"\n\nMoniin ammatteihin tätä Svante setää oli koetettu kiinnittää, mutta\nmihinkään hän ei kiintynyt kuin aivan tilapäisesti. Kerran hänestä piti\ntulla näyttelijäkin, ja hänen ensiesiintymisensä tapahtui jossain\nasepojan osassa helsinkiläisessä teatterissa. Kun hänen vuoronsa tuli,\nastui hän lavalle toinen saapas kunnollisesti jalkaanvedettynä, mutta\ntoinen hölski vain puoleksi jalassa. Tämä \"skandaali\" tietysti katkaisi\nnäyttelijäuran, ja muille aloille hän ei sen koommin yrittänytkään,\nvaikka hän mainiolla kielitaidollaan ja ihmeellisellä muistillaan olisi\nkenties voinut saavuttaa menestystä melkein missä tahansa.\n\nHän tarttui reppuun ja sauvaan, alkoi kuljeksia ympäri maaseutua\ntalosta taloon, elättäen itseään jonkunlaisena keskustelun ja juttelun\ntrubaduurina. Tietääkseni hän ei koskaan ollut nauttinut ainakaan\nhuomattavammassa määrässä alkoholia, eikä hän sitä näillä\nkiertomatkoillaankaan viljellyt ollenkaan -- seikka, joka minusta\ntuntui hänen olemustaan ajatellessani melkein jonkun verran\nluonnottomalta.\n\nJotain hänessä oli ratkennut, hänen aivonsa olivat jollain omituisella\ntavalla lakanneet vastaanottamasta uusia vaikutelmia, mutta sensijaan\nsäilytti hän tavattoman hyvin sen henkisen omaisuuden minkä oli\naikoinaan saanut, ja korvasi uusien vaikutelmien puutteen\nheittäytymällä antautuvin mielin kokonaan sattumanvaraiseen elämään\nmaantien varrella, nauttien olemassaolosta kaikkeuden pienenä\nhiukkasena. Ruumiillisesti hän oli niin avuton, etten usko hänen\nosanneen tehdä itselleen tuohilippiäkään juoma-astiaksi, ja henkiset\nsäästönsä hän käytti omintakeisen \"ammattinsa\" harjoittamiseen.\n\nTullessaan taloon hän juttelullaan sai aina talonväen ympärilleen\nhartaiksi kuulijoiksi. Kauaa ei kulunut, kun jo kahvipannu ilmestyi\npöytään. Kahvi oli Svante sedän elämän suuri intohimo, ja niinpä hän\ntyhjensi pannun viimeiseen pisaraan saakka ja sen tehtyään kaivoi vielä\nporot poskeensa. Ja juttua tuli solkenaan.\n\nHeti alussa hän osasi johdattaa kuulijansa omaan aikaansa\nja maailmaansa, noihin vuosiin, jolloin hän oli saanut\nmaisterinsormuksensa, niiden aikojen valtiollisiin ja muihin\nhuomattaviin tapahtumiin. Hän piti usein pitkiä puheita, ja silloin\ntuli sanasta sanaan, tarkalla mimiikillä ja erinomaisesti matkitulla\näänellä kerratuksi kaikki mitä joku huomattava mies oli sanonut\nvaltiopäivillä, jossakin juhlassa tahi jossakin toverillisessa\nillanvietossa.\n\nKeskustelun aikana hänen komeat jalkineensa, juhlalliset tallukkaat,\nriippuivat takan orrella kuivamassa, ja väkevät höyryt hulmusivat\nniistä.\n\nKun kahvikestitys oli päättynyt, meni hän omin päinsä saunaan ja löi\nitselleen löylyn niin kimakan, että äänetön kiuas jäi, ja sitten hän\ntaas sonnustihen taipaleelle.\n\nJa komea hän oli nähdä vaeltaja-asussaan varsinkin vanhemmiten. Pukuna\noli aina sarkaa, pitkä parta valui rinnoille ja tukka liehui\nhartioilla. Ja pyöreät, viattomat lapsensilmät, -- minne ne\nlienevätkään katsoneet, kauas taivaanrannan taa.\n\nEräänä syyspäivänä hän asteli vastaani maantiellä nilkkoihin saakka\nulottuvassa rapakossa. Uhkeitten tallukoiden saumoista nirisi vettä ja\nkuraa, kädessä oli ukolla seiväspuu sauvana ja niska oli ylpeästi\npystyssä kuin kuninkaalla. Pulskasti hän tervehti kättä antaen.\n\"Mestari ja sukulainen\", hän sanoi, \"hyvä on tavata joskus ja\nmielelläni lyön kättä sinulle, jossa asuu maailmojasyleilevä henki\nniinkuin minussakin. Maailma on kyllä liian pieni meille\", lisäsi hän,\n\"mutta mitäpäs siitä! Kyllä se joskus avartuu. Ja minulle piankin.\"\n\nOlisin tahtonut puhutella häntä kauemminkin, siinä syyslehtien\nlennellessä ympärillämme, mutta hänellä oli \"kiire\".\n\n\"Ei ole aikaa\", sanoi hän. \"Täytyy mennä taas. Hauskaa oli tavata.\" --\n\nJa komeasti hän kääntyi omalle suunnalleen ja läksi talsimaan tietänsä,\ntallukat syvälle lokaan upoten. Mäen ahteessa hän vielä teki sauvallaan\nsuuren, kaarevan liikkeen ja katosi sitten näköpiiristäni -- ainiaaksi.\n\nKatselin hänen jälkeensä kateuden tuntein. Hän oli päässyt perille\npyrkimyksessään vapautua yhteiskunnallisen elämän pakkopaidasta.\nKieltämättä hän oli paljon menettänyt sen tehdessään, mutta luulen,\nettei hän antanut tappioilleen suurtakaan arvoa vapauden rinnalla,\njonka hän oli voittanut. Hän oli repun ja sauvan vapaa ritari. Vähätpä\nsiitä, jos hänelle vähän naurettiinkin takanapäin, ei se häirinnyt\nhänen sisäisen elämänsä tasapainoa, ja sehän on tärkeintä.\n\nGlobetrottereita on kaiketi aina ollut, ja yhteen aikaan suurilla\nsanomalehdillä oli melkein muotiasiana lähettää joku reporttereistaan\nanturoitaan kuluttamaan. Kummallisen otuksen tapasin kerran Porin\nmausoleon freskoja maalatessani. Paikkakunnan johtavat lehdet\ntoitottivat jo ennakolta hänen saapumisestaan, ja niiden päätoimittajat\nkehoittivat kaupungin kulttuurikermaa saapumaan Otavan hotelliin\nharvinaista matkamiestä juhlimaan -- tämä oli nimittäin oikea\nranskalainen. En ollut juhlimassa, mutta näin tyypin, joka oli tuota\ntavallista huonoa pariisilaista maalarityyppiä. Kulttuurihuiput\nkehoittivat minua kutsumaan hänet mausoleon freskotöitä katselemaan, ja\nhän saapui juhlallisesti, lausui armollisen hyväksymisensä ja kertoi\nsamalla ranskalaisten rautatieasemain seinämaalauksista, jotka olivat\nvielä suurempaa kokoa ja vain suurten mestarien tekoa. Tarkastelin\nmiestä vähän perusteellisemmin, ja kävi ilmi, että hän oli ammatiltaan\nkokki, ja silloinpa meidän tuli hauska jutella volau-vent'eista, tripe\nà la mode de Caenista y.m. Hän kertoi olleensa Champs Elysées'n Palace\nHôtel'in kokkina ja hän aivan masensi meidät kertomalla kuinka hän oli\nkeittänyt Li-Hung-Tshangille kahvia, josta maksettiin 20 frangia\nkupilta. Mitään ylevämpää ja mielenkiintoisempaa hänen aivokopastaan ei\nlähtenyt.\n\nKuinka nolosti hänen äskeiset isäntänsä hiipivät kukin loukkoonsa -- se\nhuvittaa minua aina -- vieläkin.\n\nPaikkakuntaansa sidotut porilaiset tahtoivat nähdä tällaisessa\nvaeltavassa ritarissa erikoisen ihmisen. Hän puolestaan ei liene\netsinyt muuta kuin makupaloja suuhunsa ja typerää ylistelyä.\n\nHän oli repun ja sauvan ritarin irvikuva. Todellinen vaeltaja etsii\nloppujen lopuksi _ihmistä_.\n\n\nJokainen, joka on viettänyt aikojaan yksinäisyydessä, esimerkiksi\nerämaassa, on saanut joskus vaeltajan käskyn: lähde nyt heti\nliikkeelle, muuten menehdyt. Aivosi ovat jo liiaksikin syöneet vain\nentisiä ajatuksiasi, ja se on ollut suurelta osalta jo ennen\npureskeltua! Ota reppu selkääsi ja sauva käteesi ja ala laputtaa!\n\nMutta löytyyköhän matkan varrella vielä ihmisiä, vai onko poikettava\nsyrjemmäksi niitä etsimään?\n\nEiköhän löytyne. Löytyi niitä ennen Lapin rajoilta ja löytyi\npäiväntasaajan alta ja löytyi suurkaupungin rännikiviltäkin. Kuinka\nlienee nyt?\n\nHuippuvuoretkin ovat jo pilaantuneet. Siellä rehostelevat viinalta\nlemuavat jätkät, jotka sardiinipurkki toisessa ja pirtukanisteri\ntoisessa kädessä, lyijynkarvaista taivasta vasten sinkoavat\nkirouksiaan. Ja taitaapa jo Hans Egeden ajoista saakka Grönlannin\nhylkeenpyytäjäinkin terve, naurava rotu olla jokseenkin turmeltunut.\nMutta ehkä kuitenkin jonkun jäätikkövuonon sopukasta saattaisi löytyä\nihmisiä, ulkopuolelle kommunismin sekä sardiini- ja pirtukulttuurin\nunohtuneita, joiden kanssa voisi viihtyä, istuessaan ajopuista tehdyn\nkeittovalkean ääressä keskikesän keskiyön auringon paisteessa satoja\nmetrejä korkean pystysuoran kallion alla.\n\nMärät jäkäläryhmät riippuvat pitkin rotkoa, niistä tippuu hiljalleen\nkirkasta lumivettä, mikä sitten lorisee alhaalla kivien lomissa.\nKarvaiset, hiirenkorvalle päässeet pajunlehdet peittävät lähimättäitä,\njoilta siellä täällä loistelee myös keltainen, arktinen gagea, ehkäpä\nyksinäinen sinikellokin.\n\nTaivas yllä on vaaleinta kromioksiidia ja taivaanrannan piirtävät\neteemme hiljakseen kulkevat jäälautat, jäätikön suurella ryskeellä\nvasikoimat, jotka toveriensa takaa-ajamina uiskentelevat \"sivistyneitä\"\nmaita ympäröiville merille siellä haihtuakseen.\n\n\n\n\nIHMISESTÄ JA MAAEMOSTA.\n\n\nSe ihminen on varmaankin saanut elämältä enemmän kuin muut, joka vielä\nnykyisenäkin aikana saattaa tuntea määrättyinä sopusoinnun hetkinä\nolevansa erittäin lujassa yhteydessä kaiken luonnon kanssa, joka\nviettäessään yhteiselämän juhlahetkiä luonnon kanssa saattaa tuntea\nkuinka sielunsa ikäänkuin samalla kertaa sekä sukeltaa syvälle että\nlentää korkealle kaikkeuteen.\n\nLähelle tätä ihanaa tilaa pääsee yksinäinen ihminen, joka kauan elää\neräseudulla koskemattoman luonnon ja sen elämän piirissä. Hänen tällöin\nuudistuvan elämänkäsityksensä ensimmäisiä havaintoja on, että hän alkaa\nrakastaa maata toisella tavoin kuin ennen.\n\nHänen mielikuvissaan ja ajatusrakennelmissaan maa alkaa edustaa elävää,\njuhlallisen suurta, valtavaa ja ikiäidillistä olentoa.\n\nSoisinpa että näihin hurmiollisiin mielikuvatiloihin joutunut ihminen\nyhtäkkiä voisi siirtyä Vesuviuksen kraaterin reunalle tämän tulivuoren\npurkauksen aikana.\n\nKun pitkällisen kiipeämisen jälkeen on orgaanisesta maailmasta\nmuuttanut kiven ja kemian valtakuntaan, päässyt kraaterille, kun näkee\nsen seinät, joissa pikimusta vaihtelee räikeän keltaisten rikkipälvien\nkanssa, kun näkee valtavat, osaksi mustat osaksi kellanharmaan kelmeät\nsavupilvet, kun kuulee sanomattoman syvän, uhkaavan ja kumean\nmaanalaisen jylinän ja lopuksi näkee laavan valtavat syöksyt pimeyden\nsuunnattomasta kidasta, niin tuntee sinä hetkenä seisovansa maaemon\nkohdun partaalla.\n\nVäkevä rikinsekainen katku, joka nousee kraaterista, vesittää silmät ja\nyhtyneenä nähdyn ja kuullun kanssa huumaa aistit, niin että ennenpitkää\nseisoo siinä kuin vähäisen koskenpauhun lumoamana, tuijottaa ja miettii\nmitä miettineekään, varmaankin hämärissä tajuissaan tuntee pyrkivänsä\njohonkin hyvin kauas, aina olemuksen alkulähteille saakka.\n\nHurmiotila saavuttaa huippunsa, ja silloin tuntee, että ihmisenä\noleminen päättyy tähän. Ruumiiseen ja sieluun leviää järkkymättömän\nluja yhteenkuuluvaisuuden tunne maan kanssa. Maasta virtaa tuohon\nhurmautuneeseen pieneen ihmisolentoon uutta, suurta ja jumalallista\nelinvoimaa. Ihminen tuntee, tahi ainakin hänen sielunsa runoilee, että\nhän tällä hetkellä sai väkevän kosketuksen omalta ikiäidiltään.\n\nTuntee että kuolema olisi tällaisena hetkenä suuri, ihana täyttymys,\nlapsen vaipuminen äitinsä helmaan. Tuntee tarvetta kuolla.\n\nYksinäinen mies kraaterin reunalla havahtuu ja katsoo ympärilleen.\nValtavat savu-usvat ympäröivät koko vuoriseudun; ei näe alhaalla olevaa\ntasankoa, ei merta, ei taivaanrantaa. Mutta tuolla lähellä kannetaan\npaareja ylös vuoren huipulle. Ketä tuodaan siellä?\n\nPaareilla lepää vanha, kuolemansairas englantilainen ylimysnainen. Hän\nei pelkää tulivuorenpurkauksen vaarallisuutta. Yksinäinen mies\nkuvittelee, että tuo nainen on kotimaastaan saakka varta vasten\nmatkustanut tänne saadakseen jo täällä \"ajassa\" maa-äidiltä vastauksen\ntahi jonkinlaisen selityksen ihmisen suuriin kysymyksiin: mistä? minne?\nminkätähden? Ja hän kuvittelee, että vanha ylimysnainen toivoo\nkuolevansa juuri tällä hetkellä, sillä tässähän itse luonto julistaa\nvaltavalla mahtavuudella: maasta olet sinä tullut -- --. Iankaikkinen\nja yhtenäinen on se voima, josta oleminen kaikkinensa versoo.\n\nMielikuvat ja ajatelmajaksot, lenneltyään ja harhailtuaan valtavan\nluonnonilmiön kuljettamina, palaavat nyt ihmiseen itseensä. Yhtäkkiä\nhuomaa tuijottavansa omaan sisäismaailmaansa. Ja mitä on ihmisessä\nvihaa tahi rakkautta, se tuona hetkenä kiteytyy todellisuudeksi.\n\nSiinä upottautuu sekä vihan että rakkauden äärettömyyteen. Ken tahtoo\nelävöittää Prometheus-unelmaansa tahi saada mielikuviinsa Antaioksen ja\nGean tarusta syvempää elämää ja voimaa, hän nouskoon tulivuorelle sen\npurkauksen aikana.\n\nMutta ihmisen ja maaemon kosketuksen voi elävästi vaistota muuallakin,\nvaikkakaan ei niin suuresti. Katseltakoon vain tavallisin ihmisen\nsilmin pelkkää maan multaa. Keväällähän iloitsee jo siitäkin kun\nhiekkakuopan reuna tulee hangen alta esiin, herää kiitollisuuden tunne\nsitä mustaa perusta kohtaan, josta moninaisen elon siemen nostaa\nversoja meidän kaikkien iloksi. Ja kerroksissaan kantaa siinä kuoppa\nmaakamaran synnyn kertomuksen kuin historiakirjan lehdet tietoja\nihmissuvun vaiheista.\n\nEntä kivet, louhikot ja kalliot! Kukapa ei olekaan tuntenut sääliä\nnähdessään kallioita porattavan ja räjähdytettävän. Ei senvuoksi että\nmaisemaa siinä on tärvelty, vaan siksi että siinä on särjetty sellaista\nmitä emme koskaan voi entiselleen korjata. Siinä on isketty haavoja\nmaaemoon. Kivilouhimoa katsellessaan tulee aina ajatelleeksi haavaa,\njonka ympärillä syöpäläiset kaivelevat ja myllertävät, -- kuinka\nsattuvasti sanookaan Nietzsche ihmistä maankuoren ihotaudiksi!\n\nMutta silloin ei enää tunne samaa mielipahaa, kun näkee maata, joka on\nkypsää, jolle ihminen työllään henkensä pitimiksi on antanut uuden\nulkonäön, liittoutuen luonnon hedelmöittävien voimien kanssa, jonka\notsalta voi lukea vuosisatojen historiaa. Päinvastoin tuntee sellaista\nmaata erikoisesti rakastavansa. Kuinka elävästi onkaan jäänyt mieleeni,\nkun äitini aina keväisin otti hellien käteensä multaa ja maisteli sitä!\nSiitä lähtien olen maan mullan tuoksussa tuntenut muistoissani äidin\nläsnäolon -- kaksinkertaisessakin merkityksessä.\n\nSuomalaisen talonpojankin mieltä askaroittavat kysymykset maan\nelämästä. Varsin usein olen saanut vastata kysymykseen: \"Kasvaako\nkivi?\" Olen vastannut: \"Kasvaa se, vaikkemme voi sitä huomata.\nKiteytymisoppi sen osaksi meille selittää.\" Ja siitä olemme\njohtuneet aprikoimaan, millainen taistelu ja millainen rakkaus maan\nuumenissa vallitsee, -- onhan maan sisusta vielä mahtavampain\nkemiallis-fyysillisten kamppausten näyttämönä kuin konsanaan sen\nulkopinta.\n\n\n\n\nKUOLEMASTA.\n\n\nKuoleman salaisuus askarruttaa ihmismieltä, merkillistä kyllä, paljon\nenemmän kuin elämän salaisuus, joka varmaan on yhtä ihmeellinen ja\nselvillesaamaton kuin sekin. Ja kumpikinhan ne juontuvat suuresta\nolemisen kokonaissalaisuudesta.\n\nMitäpä ihminen, jonka ajatukset niin mielellään pyörivät hänen oman\ntärkeän persoonansa ja kohtalonsa ympärillä, niin usein vaivautuisikaan\npohtimaan kysymystä, kuinka se mitä sanotaan elämäksi on saanut\nruumiilliset ja henkiset muotonsa. Salaisuuden toinen puoli,\nsyntymisprosessi, on meillä kaikilla takanamme; edessämme on,\ntäyttymystään joka hetki järkähtämättömästi läheten, sen toinen puoli,\nmaallisen vaelluksemme toinen rajapyykki: kuolema.\n\nVaikka ihminen iän ja kokemusten lisääntyessä saattaa totuttautua\najatukseen, että hänen kerran on kuoltava, luulen kuitenkin, ettei\njoukossamme ole montakaan, jotka terveinä ja täysissä sielun voimissaan\nollen eivät tuntisi kuolemaa kohtaan -- jollei läheskään aina pelkoa,\nniin kuitenkin vakavaa outouden tunnetta.\n\nOlen ollut huomaavinani eläimissäkin samaa. Muistan kuinka kerran\nnuorena poikana ammuin kissan. Kun se makasi kuolleena näkyvällä\npaikalla ruohikossa, saapui sen toveri sitä katsomaan. Kaukaa se jo\nlaskeutui matalaksi maata vasten ja lähestyi kuollutta yhä hitaammin\nhiipien. Ja kun se oli päässyt niin lähelle, että se haistoi ja näki\nmitä oli tapahtunut, niin se aivan kuin ammuttu nuoli hyppäsi korkealle\nja pakeni.\n\nTämä tapaus kertautui minulle kerran Afrikassa omituisella tavalla\nihmisiin nähden.\n\nKikuiju-kansalla on tapana jonkun heimosta kuolemaa tehdessä viedä\nhänet vielä elävänä -- he eivät koske ruumiiseen -- ulos arolle.\nShakaalit, korppikotkat ja hyönteiset toimittavat muutamassa hetkessä\nruumiin olotilaan, joka siellä ei ole vastenmielinen näky: kasa\nlumivalkeita kuivia luita vaalealla kamaralla.\n\nKerran kauniina aamupäivänä ollessani paluumatkalla 4-kuukautiselta\nmetsästysretkeltä, saavuin, kulkien etujoukossa pyssynkantajien mukana,\njuuri hyljätyille leiritulille. Lähellä erästä vielä savuavaa nuotiota\nmakasi kikuiju vaaleansinisine helmikoristeineen selällään kuolleena,\nkontat käppyrässä, silmät auki tuijottaen taivaalle ja kaunis\nihastuksen hymy huulilla. Hänet olivat nähtävästi heimolaisensa äsken\njättäneet siihen.\n\nTässä tuli mieleeni edellä kertomani kissajuttu, ja päähäni pisti\nkoettaa millä tavoin kuolleen näkeminen vaikuttaisi neekereihini.\nSanoin kokilleni: \"Mene ja kerro kantajille, että täällä makaa eräs\nkikuiju, en sen puhetta ymmärrä; tulkoot sitä katsomaan.\" Vetäydyin\nsitten syrjään tekemään havaintoja. Kikuijut menivät paikalle taakat\nselässään, lähestyivät vainajaa ja puhuivat sille jotakin, mutta\nsamassa säpsähtivät ja juoksivat kiiruimman kaupalla pois paikalta.\n\nSääntönä heillä on, että kuolemansairaat joko kannetaan tahi itse\nlaahustautuvat ulos arolle shakaalien viimeisteltäviksi. Elämisen\nrautainen laki ei erämaassa tunne sääliä.\n\nKerran, ollessamme leiriytyneinä Kahara-vuorella Masi'oja-nimisen joen\nsivuhaaran läheisyydessä, saapui luoksemme kikuiju kantaen antiloopin\nvasikkaa sylissään. Mies tuli etsimään meiltä turvaa, sillä hänen\nkuninkaansa oli pieksättänyt häntä tahtoessaan omakseen antiloopin\nvasikan, jonka mies oli onnistunut löytämään ja halusi myydä meille.\nHän kertoi olevansa N'gau, mikä kikuijunkielellä merkinnee jumaluutta\ntahi henkeä. Hän puhui niin karkealla äänellä, että jo siitä saattoi\npäätellä hänessä olevan jotakin erikoista. Hänen puheensa tuli kuin\nhaudan takaa, ja kun kysyin miksi hänen äänensä oli niin karkea, hän\nvastasi että hänet oli kerran viety arolle kuolemaan. Sinne tuli\nshakaaleja ja hyenoja, ja juuri kun hän muka oli kuollut, hän heräsi\ntakaisin elämään, taisteli henkensä edestä haaskapetoja vastaan,\nselviytyi voittajana ja palasi leiriin. Ja nyt hän sai nimekseen N'gau,\nkoska oli ollut kuolleena. Kun kysyin minkälaista oli ollut kuolleena\nolo, vastasi hän että se oli ollut paljon parempaa ja hauskempaa kuin\neläminen.\n\nOlen muutaman kerran saanut ikäänkuin maistaa kuoleman esimakua.\nAfrikassa maatessani kuumetaudissa olin jo kolme päivää tiedotonna, kun\nkuume nousi yli 42 asteen. En tiennyt silloin enää tästä maailmasta\nmitään, mutta kun siitä tilasta heräsin, tunsin ensi hetkenä niin\ntäydellistä kuoleman rauhaa ja niin ihanaa olemuksen lepoa suuressa\nkaikkeudessa, että elämään palaamista pidin rangaistuksena, -- kunnes\ntoipumisen edistyessä jälleen elämä kiinnitti minuun tuhannet siteensä\nja silloin taas tunsin suurempaa elämänriemua kuin koskaan ennen.\n\nKerran jouduin tekemisiin 200-päisen puhvelilauman kanssa, joka pitkänä\nmustana jonona marssi pitkin aroa, johtajahärkä etunenässä. Ammuin\nliian kaukaa ensimmäisen kerran, haavoitin härkää kylkeen. Samassa teki\nkoko jono puolikäännöksen ja alkoi täyttä laukkaa hyökätä minun ja\nmustien palvelijaini kimppuun. Viimemainituista kaksi ammusten kantajaa\npakeni heti suin päin, kolmas, muhametinuskoinen, jäi luokseni. Puut\ntaittuivat ja maa tömisi mahtavasti, kun vihastunut lauma lähestyi.\nSinä hetkenä tunsin elämän \"korkeajännitystä\". Ennen olin\nsyrjäänhyppäämällä ja sivusta ampumalla välttänyt yksinäisen härän ja\nsaanut sen saaliikseni; tässä ei sekään tullut kysymykseen, sillä\nvihollisia tuli joka puolelta. Kun lauma oli noin 10 metrin päässä,\nkomensin muhamettilaista ampumaan, ja samassa hetkessä laskimme\nkumpikin kaksi panosta perätysten lähimpiä puhveleita kohti. Laumaan\nsyntyi aukko, mutta toiset tulivat yhä lähemmäksi. Nyt tuntui ratkaisu\nolevan käsissä, ja väläyksenä näin koko elämäni edessäni. Mutta vielä\nsinä silmänräpäyksenä tein uhkapäätöksen hypätä härän selkään ja\ntarttua sarviin, jos härät kävisivät päälle. Mutta lauma hajaantui\nviime hetkessä kahtia ja juoksi niin läheltä sivutsemme, että muutamat\nmelkein koskettivat meihin. Haavoittuneet pysähtyivät hyökkäämään,\nmutta ne ammuin.\n\nKun tällä tavoin täydessä tajussaan, mutta kiihtynein hermoin joutuu\näkkiä kuolemanvaaraan, ei luullakseni ennätä ulkokohtaisesti\nhavainnoimaan omaa tilaansa tuona hetkenä. Sensijaan olen pyörtyessäni\nja pyörryksissä ollen saanut elämyksiä, jotka muistini on säilyttänyt,\nmutta joiden merkillistä ihanuutta on vaikea sanoin kuvata.\n\nKerran laukesi voimakasiskuinen rotanloukku sitä virittäessäni ja löi\npeukaloni miltei poikki. Isku sattui arkaan hermoon, niin että ensi\nkivun jälkeen tulin tunnottomaksi ja ryömin hiljaa ulos ihanaan\nsyysyöhön. Makasin selälläni pihalla ja katselin tähtiä. Ja samalla\ntunsin olevani ikäänkuin irtautunut ruumiistani. Oloni tuntui\nselittämättömän kevyeltä ja ihanalta; silloin kokemaani nautintoa en\nvoi verrata mihinkään ruumiilliseen aistimukseen. Toivoin hartaasti\nettä tätä tilaa olisi kestänyt mahdollisimman kauan ja ettei kukaan\nolisi tullut minua herättämään.\n\nOlen kuullut henkilöiltä, jotka ovat olleet samanlaisessa tahi vielä\ntäydellisemmässä tainnostilassa, että tietoisuus heräämisen\nvälttämättömyydestä ja paluusta takaisin \"elämään\" on heillä noina\nhetkinä ollut ainoa ikävä tunne.\n\nOlen varma, että \"luonnonkansojen\" keskuudessa mieskohtaisesti\nsuhtaudutaan kuolemaan tyynemmin ja pelottomammin kuin n.s.\nsivistyskansoissa. Tämän näemme meilläkin vielä paikoittain; ei ole\nharvinaista että kansa siellä, missä \"sivistys\" ei ole hämmentänyt\nterveperustaista ajatuselämää, ottaa kuoleman vastaan tyynen\nasiallisesti, yhtä luonnollisena tapahtumana, kuin se todella on.\nMonille vanhuksille, kuten edellisellä sivulla olevalle runolaulajalle,\nse on vapauttaja, jota asianomainen itse ilolla tervehtii ja jossa\nhänen omaisensa näkevät etupäässä luonnonlain täyttymyksen.\n\nMeidän kansamme on aikojen kuluessa saanut tutustua \"ennenaikaiseen\"\nkuolemaan enemmän kuin muut pohjoismaiden kansat. Suuret nälkävuosien\njaksot ja rajojemme sisäpuolella riehuneet sodat ovat usein surmanneet\nkansaamme likelle sukupuuttoa, ja tästä luulen osalta myös johtuvan\nkansan terveen aineksen tyynen suhtautumisen kuolemaan, tapahtuipa se\ntautivuoteella, tapaturmaisesti tahi sodassa.\n\nUskon, että ihmiselle, joka kokemusten koulussa on kyllin\nresignoitunut, itse kuoleman hetki saattaa muodostua elämän ihanimmaksi\ntuokioksi, jollei hän vain ole elänyt niin vanhaksi että hänen\nsielunkykynsä eivät enää ole kyllin herkät sen suuruutta tajuamaan.\nTuntuu kuin ihminen menettäisi itse elämisen lahjasta kauneinta\njäädessään tajunnassaan osattomaksi kuoleman nautinnosta. Tuntuu kuin\ntuona hetkenä saattaisi yhtäkkiä kohota täyttymykseensä itse elämä,\nkuin itse kaikkeuden ihanuus silloin saattaisi ympäröidä ihmisen, ja\nepätietoisuus vihdoin hälvenisi.\n\nMinulla, kuten monilla muillakin, on ollut elämässäni kausia, jolloin\niltasin levolle käydessäni olen hartaasti toivonut, etten enää aamulla\nheräisi. Ja aamuisin olen noussut raskain mielin päivän askareihin. Ja\nerikoisesti kohdistuvat ajatukset kuolemaan niinä aikoina, jolloin\ntavalla tai toisella olen joutunut verestämään nuoruuteni muistoja.\nNuoruudenaikaisen valokuvan tahi piirroksen näkeminen voi joskus\npitkäksikin aikaa häiritä henkisen elämäni tasapainotilaa. Eivätkä\nvähimmän tuskallisia ole muistot sielullisista vaikeuksista ja\nkärsimyksistä, joita taiteellisessa työssäni olen kaiken aikaa joutunut\nkokemaan. Synnytystuskat ovat minulla työssäni olleet niin suuret, että\ntällaisina hetkinä olen valmis sanomaan että taide on minulle ollut\nsamaa kuin kärsimys.\n\nMutta sitten tulee resignatsio: huomaan että on jäänyt vielä niin\npaljon tutkimatta, niin monta pulmaa selvittämättä uusien havaintojen\navulla, joita itse elämä on tuonut mukanaan. Mieli kirkastuu\nvähitellen, jo myönnän, että elämä tuskiensa ja kärsimystensä ohella on\nkohottanut korkeammalle tasolle sen mitä sanoisimme todelliseksi elämän\niloksi.\n\nSilloin suuntautuu katseeni eteenpäin. Rohkeana alan suunnitella\ntulevaisuuden töitäni, elämääni tulee uutta sisältöä, ruumiillisestikin\ntunnen taas olevani täysissä miehuuden voimissani. Tunnen jälleen\nolevani oikealla tiellä -- kuolemaa kohti.\n\nUnitilaa sanotaan usein kuoleman veljeksi. En tiedä onko tämä lauselma\noikeudenmukainen, sillä olotilasta kuoleman porttien tuolla puolen\nmeillä ei ole pätevää ilmoitusta (niin kiihkeästi kuin spiritistit ja\njotkut teosofit nykyään vaativatkin tunnustusta opeilleen ja\n\"kokemuksilleen\"). Mutta ihminen, joka näkee unta olevansa kuollut,\ntuntee herättyään kuin tosi kuolema ei olisi ollutkaan kaukana,\naavistelee tuon unensa aikana todella liikkuneensa oudoilla alueilla.\n\nSamoille alueille luullakseni siirrymme joskus valveillakin ollessamme.\nAjattelen aavistuksia kuoleman asioista, joita ovat kokeneet useimmat\nihmiset, toiset selvemmin, toiset hämärämmin. Ne eivät läheskään aina\npysy alitajunnan piireissä, jolloin jäävät hämäriksi, vaan ilmaantuvat\nusein päivätajunnassamme, vieläpä joskus sellaisten elinten kuin näkö-,\nhaju- ja tuntoaistien välityksellä.\n\nKun viimeisen kerran tapasin erään korkeaan ikään tulleen läheisen\nomaiseni, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, sain merkillisen\naistimuksen. Sukuamme oli runsaasti koolla ja vanhus oli erikoisen\npirteä. Mutta silmääni pisti eräs liike, joka ei ollut hänelle\nominainen. Tavantakaa hän kiihkeästi tarttui jonkun läsnäolevan\nkäsivarteen tahi hihaan, ja tuossa käsien liikkeessä tunsin hapuilun,\njolla hukkuva koettaa tarttua lähellään oleviin esineihin. Tiesin\nsilloin, että näin hänet viimeisen kerran.\n\nErään nuoren vapaussotatoverini kasvoilta luin kauhukseni hänen\nkuolemansa paria viikkoa ennenkuin se hänet Tampereella sala-ampujan\nkädestä kohtasi. En voi sanoa, että mikään noissa kasvoissa olisi ollut\noleellisesti eri näköä kuin ennen, mutta minuun niistä katsoi kalma\nniin selvästi, että kun tieto hänen kaatumisestaan saapui, ei se\nminulle ollut lainkaan yllätys. Yllättävää oli mielestäni vain se, että\nhän oli kaatunut varsinaisten taistelujen jälkeen.\n\nMuuan omaisistani saa aavistuksia kammottavalla tavalla. Kun joku\nläheinen kuolee, tapahtuipa se kuinka kaukana tahansa, tuntee tämä\nomaiseni samoihin aikoihin voimakasta ruumiinhajua ja kärsii siitä\nkovasti.\n\nEdelläolevat ovat seikkoja, joiden totuudenmukaisuudesta olen\nvakuutettu, ja luulen että useimmilla meistä on vastaavanlaatuisia omia\ntahi muiden kokemuksia tiedossaan. Ne ovat asioita, jotka osaltaan\ntodistavat, kuinka pieninä ja mitättöminä me seisomme kuoleman mahtavan\nsalaisuuden edessä.\n\nUteliaisuus on johtanut minua niinkuin useimpia muitakin koettamaan\nsaada tietoa ja jonkinlaista vakaumusta siitä mitä on kuoleman tuolla\npuolen. Nuorukaisena luin koko paljon mitä ruotsiksi oli käännettynä\nSvedenborgia ja senjälkeen kahlailin teosofiankin sumuisilla soilla,\nmutta madame Blavatsky paljastui minulle hyvissä ajoin. Kirkkomme\nopetuksista olen myös selvillä, mutta mitään tietä en ole päässyt\nniinkään pitkälle että olisin voinut rakentaa päteväksi hyväksymääni\nmieskohtaista vakaumusta näistä asioista.\n\nJa arvelen että onkin parempi kun emme käytä voimiamme ja lyhyttä\naikaamme tämän ylivoimaisen kysymyksen pohtimiseen. Kyllä kai se\naikanaan, suuren hetken tullen, selviää jokaiselle. Ja meidän, joille\nitsekullekin tämä maallinen elämä joskus on aika lailla rakas, luulisi\nkyllä malttavan sitä hetkeä odottaa.\n\n\n\n\nFILOSOOFISTA PIKKUPILAA.\n\n\nHuomiota herättäneessä teoksessaan \"Der Untergang des Abendlandes\"\nSpengler muun muassa luo seuraavan määritelmän kehityksestämme: Mitä\npitemmälle kehitys kulkee, sitä suurempi ero tulee olemaan korkeiden\nälyjen ja tavallisen massan lukumääräin suhteissa.\n\nTätä määritelmäänsä hän havainnollistuttaa esittämällä pyramiidin\nihmiskunnan kehityksen symboolina.\n\nTäytyy myöntää, että tämä tavattoman rohkea määritelmä ensi\nkatsannolla matemaattisella \"rautaisuudellaan\" saattaa lukijan peräti\npessimistisiin mietelmiin ihmissuvun tulevaisuudesta. Kun\nvälttämättömyyden pakosta lopulta älyn edustus litistyy pyramiidin\nkärkipisteessä aivan olemattomiin, niin tulos on selvä: järjen ja älyn\nloppu, takaisin gorillaan, mutta ränstyneeseen gorillaan, siitä askel\naskeleelta \"alaspäin\" aina monistiseen alkusoluun saakka, jonka pirteä\nukko Haeckel piirteli kengänpohjan muotoiseksi. -- Menkäämme nukkumaan!\n\nTämä Spenglerin ajattelutemppu rupesi minunkin rauhaani häiritsemään.\nLopulta intousin ja ajattelin, että tehkäämme vastatemppu.\n\nKoska elämän kulussa ei mikään pysähtyminen ole mahdollinen, niin\nlähtekäämme siitä mihin Spengler pysähtyy: pyramiidin kärjestä.\n\nJatkamme vain viivoja, noita älyä rajoittavia ja pusertavia rautaisia\nhulluinhuoneen suppiloseiniä, ja kuinkas käy: sivuutettuaan suurimman\nalennustilansa ja lopuksi jouduttuaan yhden ainoan \"iankaikkisen pilkun\npäälle\" äly ja järki äkkiä syntyvät uudestaan. Se pieni hitunen\nälyainetta on varmaankin pyramiidin puserruksessa niin väkevöitynyt ja\npelkistynyt, että se elämän kulkiessa eteenpäin sekä pystyy\nsinapinsiemenenä hapattamaan koko taikinan että antamaan sysäyksen\nuudelle entistä korkeammalle ja kauniimmalle älyn kehitykselle, jonka\nlopputuloksena on oleva: massan ja typeryyden loppu! Kaikki kuuluvat\nälystöön. Ihannetila yksikamarijärjestelmälle ja tasavallalle sanan\nsuomalaisessa iskusana-merkityksessä!\n\nEn tiedä huvittaisiko Spengleriä tällainen pieni vastatemppu, enkä\nliioin halua vaivata päätäni oman pyramiidini mahdollisella\nmerkityksellä. Olkoon se kernaasti vaikkapa vain todellisen ja oikean\npyramiidin kangastuskuva ja sellaisena siis verrattain epätodellinen ja\nhaihtuva. Mutta minulle se tuotti hupia ja vapautti minut kerrassaan\nSpengler-pessimismistä.\n\nVielä nautiskellessani vapautumisen tunnettani sukelsi muistojeni\nkomerosta esiin kuva, jonka nuoruusvuosinani, Nietzsche-kaudellani,\npiirsin ihailemastani suuresta runoilijafilosoofista. Piirsin hänet\nalppihuipulle kädet ojennettuina.\n\nTämä vanha piirros alkoi vietellä mielikuvitustani sangen omituisten\npäätelmäin tekoon.\n\nVerrattakoon vain pyramiidikangastuksen kylkilinjoja\nyli-ihmisyysopinrunoilijan ojennettuihin käsivarsiin!\n\n\n\n\nHULKKO.\n\nMuinaisaikainen kuvitelma.\n\n\nKävellessäni eräänä kevätiltana Vanhassa Porvoossa jouduin läntiselle\nkirkkotörmälle. Siinä kiinnitti huomiotani kivisen kirkkoaidan\nomituinen nurkkaus. Vastoin tavallisuutta ja ymmärtääkseni vastoin\ntarkoituksenmukaisuutta oli nurkkaus tehty tiileistä muuraamalla.\nTiilet olivat pieniä ja ohuita, kaikesta päättäen keskiajalla käytettyä\nmallia.\n\nSiinä katsellessani tuli luokseni muuan kaupungin vanhoista asukkaista\nja sanoi:\n\n-- Huomaan että Te ihmettelette tuota muuria kirkonaidassa. Sallinette\nminun sen johdosta ilmoittaa, että täällä liikkuu väestön keskuudessa\nvanha taru, joka kertoo, että siihen on keskiajalla haudattu elävältä\neräs pakanallinen suomalaispäällikkö.\n\nTämä pieni ilmoitus alkoi askarruttaa mielikuvitustani, sitten punoutui\ntarulle yksityiskohtia sitä mukaa kuin erään kävelytoverini kanssa\nasiaa aprikoimme kerta kerralta ja muillekin siitä haastelimme. Ja\nyhteisten juttelujen tulokseksi syntyi sitten tämä kuvitelma. Sen\nmuodot hahmoittuivat eräänä kesäiltana Näsinmäen kahvitörmällä,\ntapahtumapaikkaa sieltä katsellessamme.\n\nAivan lähellä Saksanniemen satamapaikkaa seisoi rantapajukossa\nkyyrysissään Hulkko henkipatto ja katseli kiiluvin silmin edessään\nlevittäytyvää kirjavaa markkinakuvaa.\n\nKaukaa Kukkiajärven takamailta oli hän nyt uskaltautunut tänne\nvihollistensa pesäpaikoille.\n\nVielä joitakin vuosia takaperin oli hänen mahtinsa ollut\nylikäymättömänä esteenä Hämeenlinnasta ja Hollolasta käsin ylös\nsisämaahan suunnatulle käännytystyölle. Pyhä kirkko oli luvannut hänen\npäänsä tuojalle täydellisen päästön ennen tehdyistä ja tulevista\nsynneistä sekä vielä tarpeelliset sielumessut kiirastulesta\nvapautumiseksi, ja paraikaa koettivat dominikaanimunkit, jotka\nkartanostaan Haikosta käsin tekivät laajoja saarna- ja kastematkoja\nsisämaahan, saada selon hänen olinpaikastaan toimittaakseen hänet\nroviolla poltettavaksi.\n\nUhkarohkeus ei häntä tänne vetänyt, ei liioin tarve tehdä kauppaa\nsaksojen kanssa, vaikka mättäällä pajupensaan takana olikin useita\nkiihtelyksiä majavan, saukon ja näädän nahkoja, jotka hän aikoi, jos\ntilaisuutta tulisi, vaihtaa suoloihin, rautaan ja sarkaan.\n\nHänet oli tuonut tänne välttämätön tarve nähdä kerran omissa oloissaan\nne, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet.\n\nHänellä ei ollut enää muuta menetettävää kuin oma henkensä, ja sen hän\nsaattoi panna alttiiksi, jos niin tarvittiin. Harmaan sumuisena\nmarraskuun päivänä kolme vuotta takaperin olivat Hämeenlinnasta\nlähetetyt keihäs- ja jousimiehet yllättäneet hänet ja hänen viimeisen\ntalonpoikaisjoukkonsa, ja ankaran kamppailun jälkeen lyöneet sen. Hän\noli haavoittuneena, mutta sisukkaasti ponnistaen riuhtaissut itsensä\nvangitsijain käsistä ja paennut metsään. Kun hän sitten illan tullen\nhiipi vihollisen nuotiolle, näki hän sen äärellä omituisen kannettavan\nsaarnatuolin ja siinä kaljuksi ajellun munkin, joka vangituille\ntalonpojille luki loihtujaan Maaria neitseestä, ristin Kiesuksesta ja\nkyyhkysen muotoisesta hengestä. Sen munkki sanoi menevän niiden sisään,\njotka ottavat kasteen. Totisille kääntyneille munkki lupasi ensin\nkiirastulen vaivat ja sitten pääsyn taivaaseen, neitseen, Kiesuksen ja\nmonien pyhien miesten seuraan. Allapäin kuunnellen seisoivat siinä\nvapaan Hämeen viimeiset miehet kädet lujasti selän taakse kytkettyinä,\nja kun munkki lopuksi käskevällä äänellä kehotti heitä polvistumaan\nvastaanottaakseen kasteen, lysähtivät he kankean vastahakoisesti, mutta\nilmeistä pakkoa totellen polvilleen kentälle. Hulkon sisuksia viilteli,\nkun hän näki ainoan jäljellä olevan sukulaisensakin, nuorimman\nveljensä, lankeavan polvilleen ja saavan munkin kädestä kasteen. Kun\nmunkki sitten toimituksen tehtyään korotti äänensä ja oudolla kielellä\nlausui väkevimmän loihtunsa, jota Hulkon kieli ei tahtonut kääntyä\nmatkimaan, mutta jonka hän muisti alkaneen:\n\n    Benedicat tibi Dominus\n    et custodiat te, --\n\nsilloin hän niska kyyryssä hiipi pois, painui öiseen korpeen.\n\nSiitä päivin oli hän lakkaamatta saloja kierrellyt, jousella ja\nkeihäällä elatuksensa hankkinut. Kerran rintamaita lähestyessään hän\ntapasi paimenen ja kuuli tältä olevansa kirottu ja etsinnän alainen.\nMyös kuuli hän, että hänen miehensä olivat nyt kirkon uskollisia\nristittyjä ja että hänen veljensä, josta hän kerran oli toivonut työnsä\njatkajaa, Hämeen suurta päällikköä, oli halpana jousimiehenä liittynyt\nHämeenlinnan varusväkeen ja palveli siellä rälssitalonpoika Renkosen\nkäskettävänä.\n\nSenjälkeen ei Hulkko enää halunnut ihmisiä tavata, vaan painui entistä\nsyvemmälle sydänmaihin. Samosi korpea vuosikaudet, viha laimeni, suru\nHämeen menetetystä vapaudesta tyrehtyi vähitellen. Mutta sensijaan\nalkoivat valtavan korkeina ja kauneina elää sielussa isien laulut,\nuskomukset ja mahtavat metsän loihdut. Kuinka hän nyt, runomaailmojensa\nhurmioissa eläen, surkuttelikaan varsinkin kristittyjen kyyhkysjumalaa!\nMitäpä se oli Ukon rinnalla! Mitä olivat valkeat siivekkäät enkelit\nsinipiikojen ja salojen lukemattomien haltioiden rinnalla! Ja mitä\nolivat pyhimysten ihmetyöt Väinämöisen ja Ilmarisen mahtitekojen\nrinnalla. Ja mitä oli lopuksi heidän taivaansa soittoineen ja meluineen\nverrattuna siihen rauhaan, joka vallitsee Tuonelan hämyisissä\npirteissä, missä vain joku vanha taatto peränurkassa ehkä kanteletta\nsormieli ja lauloi manalle tulleitten ikitietoja.\n\nKun hän haltioituneena näitä mietiskeli, heräsi hänessä kaipuu päästä\nitsekin jo manan majoille. Hän tunsi jo iälle tulleensa. Jalka ei enää,\npaitsi lylyn lykinnässä, noussut niin norjana kuin ennen. Hän tunsi\nolevansa henkipatto, ei vain kirkon, vaan itse elämänkin kiroama. Ei\nkorpi häntä enää kauan ruoki, -- kunhan käsi ei jaksa virittää jousta\ntäysvireeseen eikä lennättää keihästä riittävän lujasti.\n\nSamalla kun tämä hänelle selvisi, heräsi hänessä vastustamaton halu\nennen kuolemaansa nähdä vihollisensa, katsoa kuinka vieras mahti\nisännöi tässäkin Saksanniemen satamassa, jonne muinoin Hämeen miehet\ntulivat täysissä aseissaan ja kalpa kädessä valvoivat, etteivät\nmuukalaiset kaupit saaneet tehdä vaihtokaupoissa vääryyttä.\n\nSiinä hän nyt kyyrötti pensaassa ja tähysteli. Tuossa seisoivat saksat\nkauppapöytiensä takana ja kääntelivät rihkamaansa kansan nähtäville. Ja\nHulkon kasvoilla värähti tuskallisesti aina kun kaunis näädän tahi\nmajavan nahka vaihtui johonkin etelästä tuotuun joutavaan koruun.\nTuolla rantanurmikolla istui ja loioskeli tytöille kompiansa viskellen\nparikymmentä Porvoon linnan peitsimiestä, -- olivat kai täällä muka\njärjestystä valvomassa. Tuossa astui porrasta myöten kaupin laivaan\nomille ostoksilleen Kiialan isäntä, rälssimies Stålarm, taluttaen\nkäsivarresta piippalakkista, ulkomaan tapaan puettua tytärtään. Hulkko\ntunsi miehen viime taistelusta. Syrjempänä, nahkatamineitaan\nujostellen, seisoi kaukaa sydänmailta tullut kasteelle pyrkivä\nnuorisojoukko. Huomennahan oli Porvoon vanhassa puukirkossa Pietarin\nmessu, jota kastetoimitus juhlistuttaisi. Tuolla hänen lähellään\nkeskusteli joukko lähiseudun talonpoikia Turun piispan äsken tulleesta\njulistuksesta, joka määräsi tämän seudun asukkaat ryhtymään heti\nheinänteon päätyttyä uuden suuren kivikirkon rakennustöihin.\nRakennusmestari kuului tulleen Saksasta jonkun kaupin laivalla. Hulkkoa\nmielihyvästä hytkäytti. Olisivatpa pitäneet isien uskon ja sitä yhtenä\nmiehenä puolustaneet, niin eivät nyt joutuisi kesäkuumalla kiviä\nvääntämään.\n\nKauppa kävi vilkkaimmillaan ja sankat kansanjoukot tungeksivat pöytien\nympärillä. Tätä hetkeä oli Hulkko odottanut. Hän toivoi voivansa\nilmitulematta sekaantua väkijoukkoon, ja kun hän sitten olisi saanut\nkauppansa tehtyä, niin hän kyllä raskisi nämä juhlat jättää; jo hän oli\nnähnyt kyllikseen.\n\nHän vetäytyi pois pensaasta, otti kiihtelyksensä olalleen ja lähti\nrauhallisin askelin kävelemään kauppapaikkaa kohti. Kaikki kuuntelivat\nparaikaa kielevän saksan sanasotkua, kun se siinä koetti saksan ja\nruotsin sekaisella suomenkielellä tavaraansa kehua. Hulkko pujahti\njoukkoon ja alkoi lähetä kauppia. Tämä keksi hänen arvokkaan taakkansa\nja muutti heti puheen aihetta.\n\n-- Ach erämies, sieltä jach köper schöne nahkat. Tule doch katsomaan,\njach giver suoloja, rautaa, verkaa, Reevali paras Leinwand, alles was\ndu tarvitsee!\n\nHulkko aukoi kantamuksensa. Saksan silmät laajenivat ihastuksesta,\nmutta ilonsa hilliten hän alkoi totuttuun tapaansa moittia tavaran\nlaatua.\n\n-- Ja mitä sinä tahtoo för diese nahkat?\n\n-- Viisitoista kyynärän mittaa tuota sarkaasi ja kantamukseni suoloja\nja rautaa. Mutta koska ilkeät moittia nahkojani, pidätän itselleni\nnämät.\n\nHän erotti kaksi kauneinta majavannahkaa muista.\n\nKauppi huomasi tavanneensa miehen, joka osaa pitää puoliaan. Hän rupesi\nlepyttelemään ja tarjosi nyt näistä kahdesta nahasta messinkistä\npaidansolkea ja koreaksi kirjailtua nahkamassia tuluksineen.\n\n-- En tarvitse tavaroitasi.\n\nToinen ei ollut kuulevinaan, vaan levitti nyt korujaan pöydälle.\n\n-- Johan sanoin että pidän nämät nahat itse.\n\nKauppi veti esiin viimeisen houkuttimensa. Hän ojensi Hulkolle pientä\nrasiaa ja sanoi sen sisältävän pyhän Pietarin ihmeitätekevän\npartakarvan.\n\nNyt oli Hulkon mitta täysi. Kuohahtaen hän kähähti:\n\n-- Suistukoon sinun Pietarisi Hiien kattilaan karvoineen päivineen!\n\nKansanjoukko oli jännityksellä seurannut tätä kaupankäyntiä.\nKuullessaan nyt erämiehen suusta moisen kaamean pakanallisuuden se\näkkiä pelästyi ja vetäytyi loitommalle. Kuului huutoja: \"Pakana!\"\n\"Pakana on täällä!\" ja jotkut naiset näkyivät ristinmerkkiä tehden\nsiunaavan.\n\nHulkko huomasi seisovansa yksinään kaiken kansan katseltavana.\n\nMutta saksa korjasi äkkiä saaliikseen molemmat erotetutkin nahat ja\nalkoi sitten kiljua apua kauheata pakanaa vastaan.\n\nPorvoon linnan keihäsmiehet lopettivat kisailunsa tyttöjen kanssa ja\ntulivat tutkimaan mikä oli hätänä. Kuultuaan asian he muitta mutkitta\nkävivät Hulkon kimppuun.\n\nHe koettivat saada hänet vahingoittumattomana haltuunsa ja sen vuoksi\nhe laskivat keihäänsä maahan ja alkoivat miekkojensa lappeella hosua\nHulkkoa kohti.\n\nMutta keihäsmiehet nähdessään vanhan päällikön soturiveri alkoi\nkiivaasti kuohua ja äkkiä tempasi hän poveltaan sinne kätkemänsä\npitkäteräisen puukon ja alkoi hyökätä. Keihäsmiehet koettivat vältellä\nhänen nopeita iskujaan, mutta eivät vieläkään käyttäneet terästä. He\nkai arvelivat yhdestä miehestä selviävänsä muutenkin. Vasta kun\nraivostunut mies oli iskenyt kaksi heistä tuuperruksiin kentälle,\nhuomasivat he, ettei tässä ollut leikittelemistä, ja pian piiritti\nHulkkoa kymmenkunta miekanterää joka puolelta.\n\nHulkko havahtui kuin jostain unenomaisesta painajaistemmellyksestä.\nSitten hän sanaa sanomatta heitti puukkonsa maahan ja lauhtunein\nkatsein ojensi kätensä sidottaviksi.\n\nSotilaat sitoivat koko miehen lujaksi mytyksi ja kantoivat hänet tieltä\nväistyvän väkijoukon keskitse rantaan ja heittivät veneeseen. Kolme\nheistä läksi sitten soutamaan venettä linnaa kohti.\n\nLinnan rannassa Maarian lahden perukassa he päästivät vankinsa jalat\nvapaiksi, ja sitten mentiin linnan molempien laskusiltojen yli\nportille, jonka päivystävät vahtisotilaat avasivat, päästäen tulijat\nvarustuksen nelikulmaiseen sisäpihaan. Pihaa ympäröivät linnan\nsisäseinät, jotka samoinkuin ulkoseinätkin olivat rakennetut jykevistä\nkelohongista. Mutta kun ulkoseinissä näkyi vain pieniä, räppänällä\nsuljettavia ampuma-aukkoja, oli sisäpuolella sensijaan useita ovia ja\nikkunoita, joista muutamissa, kaiketi päällikön huoneisiin kuuluvissa,\noli lyijypuitteiset lasitkin.\n\nHulkko ei ennättänyt kauaa tarkastella linnan sisustaa, sillä sotilaat\nkuljettivat hänet suoraa päätä pihan pohjoiskulmassa olevaan\nvankikellariin, joka oli useita syliä linnanpihaa alempana. Kellarin\noven pielestä he ottivat soihdun ja sytyttivät sen. Alhaalla kellarissa\nei ollut mitään esineitä, lukuunottamatta seiniin kiinnitettyjä lujia\nrautakahleita. Hulkolta riisuttiin köydet ja hänet kytkettiin eräisiin\nnäistä kahleista. Sen jälkeen miehet poistuivat soihtuineen ja\nlukitsivat vankilan oven.\n\nHulkko istui pilkkopimeässä. Aina siitä hetkestä alkaen kun hän\nhavahtui ja saavutti jälleen tyynen tasapainonsa taisteltuaan\nkeihäsmiesten kanssa, hänelle oli selvänä, että hänen elämänsä nyt oli\npäättyvä. Huomattuaan että kahleet olivat niin pitkät, että hän saattoi\nolla pitkällään seinän vierustalla, hän ei kuitenkaan ruvennut\nmielessään arvailemaan millä tavoin hänet hengiltä otettaisiin, vaan\nrupesi, kuten metsänkävijä ainakin pimeän tullen, nukkumaan ja vaipui\nheti rauhalliseen uneen.\n\nHerätessään hän tunsi vaistoillaan, että yö oli tulossa. Samalla hän\nkuuli oven takaa matalaäänistä keskustelua, ja hetken kuluttua astui\nhuoneeseen Porvoon kirkkoherra, seurassaan neljä Haikon munkkia, joiden\noli määrä avustaa häntä huomisessa kirkkojuhlassa. Heillä oli kaksi\npalavaa soihtua mukanaan, joten kellarissa nyt oli runsaasti valoa.\n\nHulkko siristi silmiään valon vaikutuksesta, kun eräs munkeista piteli\nsoihtua aivan hänen kasvojensa lähellä. Sitten hän välinpitämättömän\nrauhallisesti tarkasteli kutakin tulijoista, ja ennenkuin nämä\nennättivät alkaa kuulustelua, hän sanoi:\n\n-- Tokkopa tietänettekään, kirkon miehet, kuinka hyvän saaliin nyt\nolette saaneet? Minuahan nämä Haikon kaljupäät ovat jo kauan etsineet\nHämeen metsistä. Nyt tulin itse.\n\n-- Olet siis Hulkko! Kirottu henkipatto! huudahti kaksi munkeista\nmelkein yhtaikaa.\n\n-- Niin olen, ja huomenna kai poltatte minut sovitusuhriksi pyhälle\nPietarillenne. Olen valmis, tehkää mielenne mukaan.\n\nMunkit ja kirkkoherra neuvottelivat hiljaa ruotsiksi, tietäen ettei\nHulkko tätä kieltä ymmärtäisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli\naivan turhaa antautua pitempiin puheisiin tämän uhittelevan pakanan\nkanssa. Neuvoteltuaan he alkoivat poistua, jolloin kirkkoherra lausui\nlyhyesti:\n\n-- Huomenna kuulet kohtalosi kirkossa.\n\nHulkko naurahti pilkallisesti ja asettui jälleen levolle.\n\nKukon toiselta laulamalta alkoi seuraavana aamuna päivän ensimmäinen\nmessu.\n\nHulkon kuljettivat sotamiehet jo ennen messun alkua kirkon eteiseen ja\nkiinnittivät hänen kahleensa seinässä sitä varten olevaan renkaaseen.\nNäin suurta rikollista ei voitu ottaa sisälle kirkkoon läsnäolollaan\nsaastuttamaan pyhää toimitusta. Mutta kirkkoon tulevan rahvaan tuli\nsaada nähdä rikollinen häpeällisesti kytkettynä, jotta se pysyisi\nvikuroimatta kirkolle uskollisena.\n\nKansaa tulvaili kirkkoon. Mutta vastoin munkkien toivoa ei herjasanoja\nja pilkkapuheita sadellutkaan häväistynä seisovalle. Kansanjoukko\nsiirtyi kunnioittavasti ja äänettömänä syrjempään kulkiessaan hänen\nohitseen. Kansa tunsi, että jotain suurta ja sille itselleen läheisesti\nkuuluvaa nyt häväistiin. Miehen ylväässä päällikönasennossa ja\nvälinpitämättömyydessä se näki jotakin, mikä siltä itseltään jo oli\nriistetty: se näki Hulkossa vapaan, lannistumattoman miehen.\n\nKansa palasi aamumessusta yhtä siivona kuin oli sinne mennytkin. Se\nmeni majapaikkoihinsa aamiaista syömään palatakseen parin tunnin\nkuluttua takaisin itse suureen messuun.\n\nHulkkoa ei täksi ajaksi siirretty muualle. Hänen tuli seistä paikallaan\nsuuren jumalanpalveluksen loppuun saakka, jolloin hänet kuljetettaisiin\nsisälle tuomittavaksi.\n\nAurinko paistoi lämpimästi avoimeen kirkoneteiseen. Hulkko tunsi ensi\nkerran vangitsemisestaan lähtien, että hänen oli jano. Mutta ylpeytensä\nkielsi häntä pyytämästä vartijoiltaan vettä. Hän ei halunnut tuottaa\nheille kieltämisen iloa.\n\nAika kului. Vangin jäsenet alkoivat puutua pitkällisestä alallaan\nseisomisesta. Lopun väliajasta hänen päänsä nyykähteli ja hän torkkui\nsiihen saakka kun kellot jälleen kutsuivat kansan kirkkoon. Silloin hän\nsuoristihe entiseen asentoonsa.\n\nEi hän viitsinyt kiinnittää huomiotaan komeaan kulkueeseen pappeineen,\nmunkkeineen ja kuoripoikineen, joka hitaasti meni hänen ohitseen\nkirkkoon. Hän katsoi sen ohitse, jonnekin kauas. Eivätkä hänen\najatuksensa enää pysyneetkään nykyhetken tapahtumissa; ne liitelivät\nkaukana Hämeen saloilla, joissa hän oli ihanat runohaltioitumisensa\nelänyt. Ne askartelivat tuonen mailla, joille hän pian oli astuva. Hän\ntulisi sinne kertoen esi-isille viimeiseen saakka puolustaneensa heidän\nuskoaan ja heimon vapautta. Ja taatot nyökäyttäisivät hyväksyen\npäätänsä. Hän olisi viimeinen, joka siellä pääsee vapaitten miesten\npirttiin.\n\nHän havahtui unelmistaan, kun häntä tultiin noutamaan sisälle kirkkoon.\n\nLujin, kevein metsäläisen askelin hän astui alttarin eteen. Pysähtyi\nviiden askeleen päähän rivissä seisovista papeista ja munkeista.\nKirkkoherra, joka toimi esipappina, lausui:\n\n-- Kumarra päätäsi, kun lähestyt pyhää paikkaa.\n\nHulkon pää ei hievahtanutkaan, ja hänen asentonsa kohentui vieläkin\nuljaammaksi kuin se oli ollut tähän saakka. Pappi jatkoi:\n\n-- Sinä paatunut epäjumalanpalvelija, uhmaatko siis viimeiseen saakka\nJumalan vihaa ja iankaikkista kadotusta? Sinä olet jo vuosikymmeniä\ntaistellut Herraa ja hänen pyhää kirkkoaan vastaan. Kirkon lähettejä\nolet surmauttanut, maallisen esivallan voimaa olet uhmannut siihen\nsaakka kun se Jumalan ja pyhän neitsyen avulla musersi sinun\nviimeisenkin joukkosi, jolloin jouduit kodittomana ja kirottuna\nkorvessa lymyilemään. Mutta se ei riittänyt sinulle. Salakavalasti olet\nnyt tunkeutunut tänne ja eilen häväissyt julkisesti pyhää Pietaria,\njonka muistoa kristikunta tänään viettää. Ja kun kuninkaan keihäsmiehet\naikoivat sinua hillitä, surmasit sinä yhden heistä ja toista haavoitit\nvaarallisesti. Ymmärrätkö että olet ansainnut kuolemanrangaistuksen\nmoninkertaisesti?\n\nHulkon kasvoilla viivähti pilkallinen ilme. Sitten hän sanoi:\n\n-- Itse tietänen tekoni. Et tarvitse niitä luetella.\n\nVäkijoukossa kävi kahahdus.\n\n-- Pyhä kirkko, jatkoi pappi, ei kuitenkaan halua iankaikkiseen\nkadotukseen ketään, joka katuvaisena tunnustaa pahat tekonsa ja armoa\nanoen tulee sen helmaan. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa\nkysyn sinulta, tahdotko kirota epäjumalasi, tunnustaa katuvaisena\nsyntisi ja anoa päästä kasteen kautta pyhän kirkon yhteyteen?\n\n-- Tiedät vastaukseni. Miksi kysyt? Olen vallassasi, käy toimeesi.\n\n-- Niinpä minä siis pyhän apostoolisen kirkon nimessä kiroan sinut\nvikapääksi ikuiseen kadotukseen ja ilmoitan että kirkko on tuominnut\nsinut elävältä haudattavaksi, kaikelle kristikansalle varoitukseksi ja\npyhän neitseen ja pyhän Pietarin kunniaksi.\n\nHulkko sävähti. Hän ei ollut osannut odottaa tämmöistä rangaistusta.\nKansanjoukko ympärillä tuntui kuin kauhuunsa kivettyneeltä. Mutta heti\nkohentautui vanki jälleen ja aikoi vastata papille, kun tämä samassa\nviittasi vartijoille, jotka alkoivat häntä nopeasti hoputtaa ulos.\nKeskellä kirkkoa hän kuitenkin riuhtaisihe vartijain käsistä, kääntyi\npappeihin päin niin rajusti, että kahleet kalisivat, ja huusi\nkaikuvalla äänellä:\n\n-- Kirosi kääntykööt sinuun itseesi! En pelkää helvettiäsi enkä sen\niankaikkista kadotusta. Armeliaammat ovat isien jumalat. Eivät ne\nketään kir...\n\nKeihäsmies läimäytti kämmenensä hänen suulleen ja hänet kannettiin\nnopeasti ulos kirkosta.\n\nKirkon kivisen aitauksen läntinen kulmaus joen törmällä oli purettu.\nPaikalle oli tuotu useita kuormallisia tiiliä, ja muurari kahden\napulaisensa kanssa seisoi valmiina, suorittaakseen tuomion\ntäytäntöönpanon.\n\nHulkko saatettiin hautauspaikalle. Hänen kahleensa irroitettiin ja\nvahva keihäsmiesosasto piiritti hänet, niin ettei pako olisi tullut\nkysymykseen, vaikkapa tuomittu olisi sitä yrittänytkin.\n\nVälttääkseen kansan vihaa eivät papit antaneet kapulalla sulkea vangin\nsuuta, mutta sensijaan he antoivat käskyn kaiken äänen sammuttamiseksi\nsoittaa kelloja siihen saakka kuin hauta olisi umpeen muurattu.\n\nMuurari alkoi muurata nelikulmaista kehikkoa vangin ympärille. Alas\nhänen jalkojensa kohdalle hän jätti tiilen suuruisen aukon, jottei\nhaudattu heti umpeen peityttyään tukehtuisi.\n\nHulkko seisoi rauhallisena paikallaan, katse suunnattuna edessään\nkauniisti kaartuvalle joelle ja sen takana leviävälle Kiialan\nviljavalle tasangolle.\n\nÄkkiä väkijoukosta lensi leipä sotamieskehän sisäpuolelle. Eräs\nmiehistä otti sen ylös ja tarjosi sitä vangille. Päätään pudistaen tämä\nkieltäytyi sitä vastaanottamasta.\n\nKellot soivat täysin äänin ja muuri kohosi. Kun se alkoi kohota\ntuomitun pään tasalle, astuivat keihäsmiehet muutaman askeleen\nlähemmäs, siten kaiken varalta tihentäen ketjunsa.\n\nHetken kuluttua oli kaikki valmiina. Muurari yhdisti jo uutta kulmausta\nmuuhun kirkonaitaan.\n\nSotamiesvartio jätettiin paikalle. Kansanjoukko poistui kotvan kuluttua\naivan äänettömänä.\n\nKolmena iltana kuulivat messuun menijät haudasta ikäänkuin hiljaista,\nsoinnikasta laulantoa. Mutta seuraavina kolmena iltana luki kirkkoherra\nhaudalla voimakkaalla äänellä latinankielisen paholaisen manauksen.\n\n\n\n\nIHMINEN JA HEVONEN.\n\n\nAina milloin olen hevosta hyväillyt -- vierasta ei niin kuin omaa\nhyväillessä -- olen tuntenut, että välillämme käy oikeita sähkövirtoja.\n\nIhminen ei taputtele hevosta pelkästä ystävyydentunteesta tahi\nhyväilyhalusta. Häntä vetää hevosen puoleen itsetiedoton tunne, että\nhevosen silittely tuottaa hänelle mieluisen fyysillisen aistimuksen.\n\nHevosella on niin suuri ruumiin kokokin, että jos magnetismi tahi joku\nmuu -- ehkä vielä tuntematon -- voima tarvitsee runsaasti fyysillistä\nmassaa, niin hevosessa sitä kyllä on.\n\nRatsastaessa tuntee saavansa hevosesta voimaa ja reippautta, siitä\nvirkistyy kuin hyvästä kylvystä. Ratsuväki sotaväessäkin aina on\niloisinta ja reippainta, -- ratsumiehet ne ovat niitä oikeita\nmiekkoisia vielä nykyäänkin. Paitsi oman ruumiinsa voimistelusta he\nsaavat melkoisen määrän ylimääräisiä voimia hevosistaan. Entä pusztan\nkansa Unkarissa y.m.! Kenessä tämä parhaiten näkyy, jollei aron\nratsastajakansoissa. Niissähän yhtyvät varmuus ja reippaus, ylpeys ja\nuljuus!\n\nHevosta hyväellessään tuntee muutakin kuin puhtaasti ruumiillista\nkosketusta. Siinä ikäänkuin saa sormenpäihinsä viestin hevosen\nystävällisestä mielialasta, sen sympatiasta ihmistä kohtaan. (Se pystyy\nantamaan ihmiselle siis psyykillisiäkin voimanlisiä.)\n\nHevonen omasta puolestaan varmaan myös saa samantapaisia vaikutteita\nihmiseltä. Kun hevosta hoitaa sen sairastaessa, huomaa että saa maksaa\nsitte oikein tuntuvasti takaisinkin. Hevonen tarvitsee silloin\nlääkkeiden ohella jotakin voimaa ihmisestä, samantapaista tahi kenties\nsamaa, jota se itse antaa ratsastavalle ihmiselle terveenä ollessaan.\nHevosen ja ihmisen välillä on olemassa jotakin syvää sielullista\nyhteenkuuluvaisuuden-elämää, joka virtaa salaperäisenä vahvistavana\n\"sähkönä\" (sanan kansanomaisessa tarkoituksessa) toisesta toiseen, --\naina siihen, joka on heikompi.\n\nJo hevosen hajuun saattaa kovasti mieltyä. Nyrpistäköön nenäänsä muut,\nmutta minulle on tallin haju ollut mieluisimpia hamasta lapsuudesta\nsaakka. Ja semmoisina aikoina, jolloin olen jäänyt maalle yksikseni, on\nhevosesta ollut minulle enemmän seuraa kuin monista hyvistä tuttavista.\nNiinpä kun viimeisinä vuosina Ruovedellä jäin yksin hevoseni kanssa,\nmietiskelin ottaa sen toverikseni ateljeeriin, -- mutta sinne vievät\nportaat olivat niin lahot, etteivät ne olisi kestäneet hevosen painoa.\nKyllä olisin sen jäljet sieltä siivonnut nurkumatta, korvaukseksi sen\nystävällisen olemuksen läsnäolosta. Ja varmaan olisimme siellä\nkeksineet uusia keskinäisen ymmärtämyksen muotoja, -- olen sitä mieltä,\nettä hevosen hengenelämää ja henkisiä kykyjä ei arvioida läheskään niin\nkorkeiksi kuin tulisi.\n\nKuinka hyvin hevoseni ymmärsikään puhettani! Kuinkapa se kuopaisikaan\njalallaan, kun kysäisin: \"Tahdotko sinä vettä?\" Siinä kuopaisussa oli\ntoisinaan kärsimättömyyttäkin: \"Etkö jo ennemmin huomannut että minun\non jano?\" -- Mutta kun se ei ollut janoissaan, niin se vain joko vähän\nkorviaan vilkutti tahi halveksivasti käänsi päänsä minustapäin:\n\"Näethän, ettei minun nyt ole jano!\" Ja monista muistakin asioista se\nosasi ilmaista ajatuksensa yhtä selvästi.\n\nJotkut mahdollisista lukijoistani ehkä hymyilevät, kun esitän, että\nhevonen sisällyttää hienointa hyväksymistänsä, mielisuosiotansa ja\nystävyyttänsä henkäisyynsä, jonka se puhaltaa sen ihmisen yli, josta se\npitää. Mutta tälle seikalle antaa kansanrunomme vahvistuksen mitä\nkauneimmassa muodossa:\n\nKaikkien ihmisten hylkäämä, äidiksi tuleva nuori Marjatta hakee ja saa\nturvaksensa jaloimman eläimistä, hevosen. Maailman uuden kuninkaan,\nuuden korkean jumal'olennon syntyessä hevonen henkäisee ja huokaa pyhän\näidin ja vastasyntyneen lapsen yli oman ruumiinsa ja henkensä lämpöä\n(Ks. Kalevala LX, 315-335). Sanomattoman hieno ja kaunis ajatus\nkätkeytyy tähän hevosen tehtävään maailman vapahtajan syntyessä, ja\nliikuttava on kuva seimeen, hevosen lämpimään läheisyyteen asetetusta\nvastasyntyneestä. Sen kapaloimisestakaan ei Kalevala kerro.\n\nEvankelistat kertovat Betlehemin yön enkeli-ilmestyksessä\ntaivaallisista sotajoukoista ja soitosta ja suuresta kirkkaudesta, joka\nympärivalaisi paimenet kedolla. Korvessa syntynyt suomalainen\nkansanruno käyttää tästä kaikesta vain pienen talli-interiöörin, mutta\nse antaa halvan eläimen siinä suorittaa teon, josta huokuu itsensä\nmaailman vapahtajan kaikkea syleilevää rakkautta.\n\n\n\n\nPIENIÄ MAALARIN-MUISTELMIA.\n\n\n_Poika ja varis_.\n\nOlin silloin 19-vuotias ja olin muuttanut vanhempaini kodista samassa\npitäjässä olevaan kirkkoväärtin taloon, lähellä kirkkoa.\n\nNuorukaisen innostuksella siellä etsin aiheita ja tein luonnoksia.\nMelko hupaisen näyn tarjosivat Sipin talon siat, jotka päivät pitkät\nrypivät kirkkomäellä tienvierillä ja ojissa. Syvää tyytyväisyyttä\nilmaiseva röhkinä sieltä kantautui pitempien matkojen päähän.\n\nSikojen luona hääräili usein pieni poika. Kerran tämä piltti nukahti\nlihavan emakon syliin. Tästä aiheesta maalasin taulun, mutta en saanut\nsiitä mieleistäni. Ja silloin kävi niinkuin sittemmin usein on käynyt\nepätyydyttäville maalauksilleni: maalasin toisen taulun sen päälle.\n\nMissä siat rypevät, sieltä eivät variksetkaan ole kaukana. Ja tälle\nahteelle noita lintuja olikin siunautunut erikoisen runsaasti, ja\nenimmäkseen ne olivat sangen kesyjä.\n\nSaadakseni pojan pysymään aloillaan, sanoin hänelle että kun heittää\nsuoloja variksen pyörstölle, niin lintu siitä niin tulee kesyksi, että\nantaa ottaa itsensä kiinni. Poika kuljeskeli suolaa kourassaan variksia\nvaanien, ja niin muodostui aihe, jota taulu esittää.\n\nKun tulin tämän taulun kanssa Pariisiin syksyllä 1884 (ensi matkani),\nniin opettajat ihmettelivät sen modernisuutta, vaikken silloin ollut\nnähnyt mitään silloisen modernismin tuotteita. Olihan se kyllä aika\npoikkeama siihenastisten opettajieni Beckerin ja Keinäsen suunnasta, ja\nBouguereau pudisti päätään moittien sitä liian \"jyrkäksi\", mutta myönsi\nsillä kuitenkin olevan joitakin ansiopuoliakin.\n\nMitäpä sanoisivat nykyiset modernistit.\n\n\n_Akka ja kissa_.\n\nLapsuudesta saakka on kolkko syksy aina ihastuttanut mieltäni. Mutta\n\"maalarisyksyt\" kellertävine lehtineen, punertavine vaahteroineen\nkaikessa koreudessaan eivät koskaan ole minua lumonneet.\n\nSaavuin Pariisista Salon kauppalaan. Siellä avautuivat peltoulapat kuin\nsyntymäseuduillani, sieltä näki peltoja, niittyjä, aitoja, jotka kaikki\nolivat hyvin ikäviä kesällä, mutta syksy antoi tälle jokapäiväisyydelle\nsen karkean maun, mikä minua ilahdutti. Usein kävi kylmä tuuli pitkin\nseutua, mutta sitä oli mahdotonta kuvata, koska ei ollut edes häilyviä\npuita. Karu, tuulinen tunnelma piti siis koettaa tavoittaa ihmiskuvan\navulla, ja silloin keksin mainion mallin.\n\nTämä lammasmummo, joksi häntä sanottiin, oli omituinen pikkukaupungin\noriginaali. Hänellä ei ollut kotiakaan, vaan hän nukkui yönsä ladoissa,\naitoissa ja ullakoilla missä milloinkin, joskus ulkona pientaria\nreellä.\n\nUlkoilmaelämässä oli hänen nahkansa parkkiintunut ja kovettuneet\nkouransa, suurenneet jalkansa. Koko olento vaikutti täysterveen\nsopusuhtaiselta. Hän oli todellinen syksyinen maalaisolento, jonka\njäsenet eivät olleet sisänurkkien hemmottelemia. Samantapaisia tyyppejä\ntapaa joskus torimuijissa y.m., mutta heidän värissään on usein sekä\npakkasen jälkiä että hyvinvoinnin lihavuutta, kun taas tämä oli\ntodellinen ulkoilman eläjä, minulle oiva otus.\n\nAhneesti maalasin, ja koska tämä oli ensimmäinen näin suuri tauluni,\nniin oli urakka kova. Epätoivo pyrki mieltä masentamaan useimmiten,\nmutta työ täytyi viedä päätökseen.\n\nKerran kun taas kovassa tuulessa ahersin, huomasin että akka oli\nkylmästä aivan ruskean sinertävä, mutta seisoi vain kiltisti\ntuntikausia edessäni, ja minä pitelin toisella kädelläni kiinni\ntelineestä, jonka tuuli uhkasi kaataa, ja purin hammasta.\n\nSillä tavoin syntyi tämä kuva, johon kukaan ei koskaan mieltynyt. Se ei\nsuuresti minuun koskenut, mutta se koski, kun sitten toin kuvan äitini\nluo. Hän ihastui siihen suuresti, ja tämä oli mielestäni kummallista,\nsillä ylimalkaan äitini eli romantiikan lumoissa.\n\n\n_Paimenpoika Kuusamosta_.\n\nVaalea kesäyö Myllykönkään putouksen partaalla lähellä Rajalan taloa\nPaanajärvellä.\n\nHallakesä 1892.\n\nKuusitoistavuotias salon poika, talon karjanpaimen, seisoo mäen\nrinteellä puhaltaen pullistuvin poskin pitkää tanotorveaan. Karhut\nkiertelevät aivan lähiympäristössä karjaa hätyytellen; niitä paimen\nkoettaa torvellaan pelotella loitommaksi.\n\nMaalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takanaolevaa erämaanmaisemaa. Kosken\nkohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä, missä nuori puolisoni\nkoettaa onneaan tammakon onkijana. Tämän tästä kuuluu huudahdus\nkoskelta, ja silloin on mentävä auttamaan kalan maalle nostamisessa ja\nhengenotossa.\n\nSääsket ahdistavat satatuhantisena parvena. Aina kymmenen minuutin\nkuluttua on kasvot ja kädet voideltava pikiöljyllä.\n\nTunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. Ja romanttinen tulee\nnuoren miehen maalauksestakin -- kaikessa realismissaan. Se kuvaa\nerämaan karua elämää, jylhän kaunista, mutta ankaraa luontoa, jossa\nihmisen on taisteltava hallan ja petojen kanssa. Kosken kohina soi\nlakkaamatta korvissa, valkea yö kehitti omaa haavemieltään, ja siitäkö\nlie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta.\n\nKuva on maalattu kokonaan öiseen aikaan. Valaistus on senvuoksi melko\nepämääräinen; Nuorusen vaaran takaa kajastavasta ruskotuksesta ei voi\nsanoa onko se aamu- vai iltaruskoa.\n\nItse paimenpoika samana kesänä pienireikäisellä piilukkorihlalla kaatoi\nkarhun yhdellä ainoalla laukauksella, -- sen karhun, jota minä en\npäässyt ottamaan hengiltä, vaikka mainio winchesterini oli sitä varten\naina mukanani.\n\n\n_Palokärki_.\n\nNuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon\ntakaiselle korkealle louhikkovuorelle. Kiikarilla koetin tähystää\nnäkyisikö Nuorusen vaaleanpunaisia siekkilöitä. Oikealla kädellä näkyi\nVaskivaaran selkä, jossa kullankarvaiset, kuparinvihreät ja\ntummansiniset malmimöhkäleet on ammuttu sikin sokin metsien syliin\nvuoren kyljistä. Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy\nmitään ja takana on asumaton taipale aina Sallaan saakka.\n\nPalokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan kimakkaa\nääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin\nkaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, -- vaikkapa tämä tapahtuisi\njuuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan\ntätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin\nsen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani\nkohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on\nyksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.\n\n\n_Velisurmaaja_.\n\nAmmoisista ajoista on tämä maailman ehkä kaunein ballaadisävel\nsanoineen soinut korvissani, ja vaikea on sanoa, kumpi enemmän vaikutti\nmielikuvitukseeni aihetta luonnostellessani. Ensimmäisen lopullisen\nöljyväriluonnoksen, joka on maalattu Kakolassa kudotulle kankaalle,\nannoin ystävälleni Robert Kajanukselle, Velisurmaajan orkestroijalle.\nItse maalaus, joka on Ateneumin kokoelmissa, on maalattu tempera\nväreillä.\n\nVelisurmaaja syntyi lopulliseen muotoon vaimoni soittaessa ja laulaessa\ntätä ballaadia. Aihe oli tietysti kypsynyt pitemmän ajan kuluessa.\n\nKatsojat ovat usein huomauttaneet minulle tässä ja eräissä muissa\nmiehiä esittävissä kuvissani esiintyvästä omituisesta seikasta: vatsan\nalapuolella olevasta vyöstä. Se onkin suomalaisten ja heidän\nheimolaistensa erikoinen ja erittäin kaunis tapa kantaa vyötä. Ja\nsamalla se on terveellinen tapa, sillä näin vyö todella kannattaa ja\ntukee suolistoa. Ja minkä reippaan ja miehekkään vaikutuksen se\ntekeekään verrattuna muiden kansojen vannehtimistapaan!\n\n\n_Purren valitus_.\n\nJoka syksy heräsi vastustamaton halu lähteä ulos avaraan maailmaan,\nväljemmille aukeoille, pitemmille pihatöille. Kun kuulin kurkien\nhuutavan, niin riensin niitä katsomaan ja kolkossa syysilmassa seurasin\nniiden lentoa niin pitkälle kuin silmäni kantoi, kunnes ne katosivat\nkotiniememme taakse.\n\nJa senjälkeen tunsin olevani kuin yksinään rämeisiin jätetty kurki, ja\nkaipuu kasvoi niin voimakkaaksi, että Purren valituksen luominen tuotti\nsuurta lohdutusta. -- Samansuuntaiselta tunnepohjalta ovat kaikki\nKalevala-kuvani syntyneet.\n\nPurren valituksen luonnoksen maalasin Ruovedellä, mutta lopullisen\nteoksen maalasin Helsingissä 1904. Alkuperäisen luonnoksen omistaa\nUnkarin valtio. Siinä on kuvattuna myös piika, joka pesee pyykkiä\nrannalla, mistä polku vie ylös mökkiin.\n\nTeos oli näytteillä Helsingissä, hinta 6.000 mk, mutta ei kelvannut\nostajille. Sen osti sitten unkarilainen Suomen taiteen ystävä, tohtori\nMajovski, liittäen sen suomalaiseen kokoelmaansa.\n\n\n_Ad astra_.\n\nAloin sen vuonna 1894 asuessani Sääksmäen Rapolassa. Mallina oli pieni\nkalvoilalainen tyttö. Häneltä otin ruumiin, ja toiselta tytöltä pään,\nmitkä sitten sovitin yhteen.\n\nTeos kuvaa ylösnousemusta. Aiheeseen ja sen käsittelyyn on kertomus\nristiinnaulitusta vaikuttanut huomattavalla tavalla. Maailman\nvapauttajan asento ristinpuulla, -- eikö se voisi symbolisoida myöskin\nsitä mitä ihminen, joka on kaiken kärsinyt ja kaikesta vapautunut,\ntuntee? Tytölle maalasin ensin stigmat käsiin ja kylkeen, mutta poistin\nne myöhemmin, harkittuani asiaa tarkemmin. Punaista valoa heijastelevat\npilvet, joista tyttö nousee, ovat vielä maapalloon kuuluvaa.\nTulevaisuuden elämää verhoo takana oleva valo. Tytön tukan muotoa\ntahdoin, samassa kun annoin säteilevän loiston kasvoille, esittää\nsiten, että mainen painolaki ei siihen enää vaikuta, joten se häilyy\nvapaasti kaikille suunnille.\n\nMaalaukseen käytetty kangas on osa suuresta taulusta; sen alle on\nmaalattu oma muotokuvani ilkialastonna.\n\n\n_Koskenlaskija_.\n\nPikkupojasta saakka sain kotiseudullani Tyrväällä seurata koskenlaskua\nVammaskoskessa. Sitä laski tukkimiehiä sekä veneessä että tukin päällä.\n\nKustantajani kirjansitomossa katselin kerran n.s. marmoroituja tumman\nvihertäviä ylivetopapereita, ja kuinka ollakaan, toivat marmoroimisen\nkiemurat eräitä mielikuvia, ja niin sanoa tokasin, että tästä voisi\nparilla pikku vedolla laittaa taulun. Siellä naurettiin minulle vasten\nsilmiä, mutta se kävi sisulleni, ja niin pyysin muutamia arkkeja tuota\nylivetopaperia mukaani. Samana iltana pastelleilla lisäsin niihin\neräitä vetoja, ja niin syntyi tämä Koskenlaskija, tahi oikeammin neljä\ntaulua joissa koskenlaskija tukillaan kussakin on eri asennossa.\n\n\n_Venematka_.\n\nHiljaisen riemun- ja syvän kaihonsävelen yhteissoinnissa puhkeavalle\nkeväälle olen tässä maalauksessa koettanut antaa ilmaisun.\n\nKeväisen kuulakkuuden, ilmojen lumoavien auervärähtelyjen ja\näskensulaneen maan tuoksujen vaikutelmat, ensi retket jäistä\nvapautuneilla, kuin uudelleen neitseellisillä vesillä, koivujen hento\nvihreys, luonnon keväiset äänet, sen herättämät sanoin kuvaamattomat\nvaistomukset synnyttivät mielessäni tunnesarjan, josta \"Venematka\"\nvähitellen kiteytyi, -- maalaus, jossa pyrin esittämään ihmisolemuksen\nuumenista nousevan kaihomielen ja keväisen elämänriemun sulautumista\nvanhuuden ja nuoruuden sopusointuiseksi vuorolauluksi.\n\nVäinämöisen mahdikas, mutta surumielinen hahmo edustaa ikuisesti\npalavaa, kirkastunutta ja korkeata elämisen intohimoa. Nuorten tyttöjen\nviaton itsetiedottomuus kuvaa kevään kumpuilevaa voimaa. Kauneutensa\nkuitenkin aavistaen ovat impyet iloretkellensä koristautuneet\nkukkasseppelein, ja kevättä julistaakseen he ovat sitoneet koivunlehviä\npurren hankavitsoihin.\n\nHopeaiset juovat tyvenen veden pinnalla karehtivat tulevien intohimojen\nairueina.\n\nJo aikaisempia Kalevalataulujani maalatessani aloin luonnostella tätä\nteostani. Ensimmäinen harjoitelma syntyi Vehmersalmella v. 1983,\njatkuvia luonnoksia laadin m.m. Helsingissä vv. 1905-1906, mutta\nlopullisen muotonsa sai maalaus vasta v. 1908 Parisissa.\n\n\n_Saunassa_.\n\nPalattuani Keuruulle kesäksi 1889 Louis Sparren kanssa, näytin hänelle,\nminkälaisen maailman olin erämaasta löytänyt: pienen torpan, jossa\nkaikki, asukkaista viimeiseen heinälatoon saakka, oli yhtä\nihanteellisesti kokonaisena säilynyt ja yhtä kokonaisena kasvanut kuin\nkonsanaan Niemelän torpassa, vaikkakaan Ekola ei ollut yhtä vanha.\nSauna, jota polvihirsineen voisin sanoa mallisaunaksi, antoi\npienuudestaan huolimatta yhtaikaa kylpytilat torpan koko perheelle.\nSiinä kylvettiin joka ikinen arki-ilta.\n\nSiellä asui Juonas kesti akkoineen. Juonas oli polttanut säärensä\nkytömaalla eikä enää kyennyt juuri muihin töihin kuin verkonkudontaan.\nHänen muijansa keitti kahvit. Mutta mitkä kahvit! Siinä oli suolat ja\nkaikki muut mausteet -- ei kuitenkaan silakkaa, jota Kuusamossa pantiin\n-- mutta hauskin näky oli, kun mummu paahtoi itse pavut ja jauhoi ne\npahkakupissa pienen nyrkkikiven avulla. Parempaa kahvia en ole juonut\nkuin Port Saidissa monia vuosia myöhemmin.\n\nSaunassa istuimme Sparre ja minä joka ilta väen kanssa. Komeat tyttäret\nvuoroin heittivät löylyä ja vuoroin nousivat lavolle, silloin vielä\nyleisen tavan mukaan.\n\nTalossa asui maailmalta tullut tyttö. Käytin häntä alastomana mallina.\nIstuin itse kankaineni ahtaassa porstuassa ja taistelin ankaraa\ntaistelua silloisen taiteen vaikeimpien probleemien kanssa.\nJutteluistani tytön kanssa muistan erään vastauksen, jonka hän antoi,\nkun kysyin kenen tyttö hän oli. \"En minä ole kenenkään tyttö, minä olen\nitse tehty\". Pujahti Sparre kerran sisälle porstuaan. Tyttö säpsähti ja\nhaki vaatteensa ja piiloutui niitten suojassa saunan pimeimpään\nsoppeen. Kun kummeksuin, miksi hän ei tahtonut jatkaa, sanoi hän:\n\"Enhän minä nyt, kun tuo Parre...\"\n\n\n_Ensi opetus ja Talonpoikaiselämää_.\n\nSama Ekolan sauna, mutta kaksi vuotta aikaisemmin talvella. Pakkaset\nolivat ankarat, mutta minun täytyi arvostella niiden määrä huurun ja\njääkukkien mukaan, kun mukanani ei ollut lämpömittaria. Joka asteesta\nminkä kuvittelin pakkasen kohoavan nautin silloin, kuten aina, täysin\nsiemauksin, sieraimin ja sieluin. Ehkä melkein muukalaisien tavoin,\nsillä olin viettänyt useita talvia Pariisin miedommassa ilmanalassa.\nMutta Juonas saunassaan oli niin monta talvea nähnyt, ettei enää ensi\nlumikaan hänen mieltään ilahduttanut. Hän istui rahilla töppösissään ja\nkutoi nuottaa. Tein monta luonnosta hänestä ja tulin aina ajatelleeksi\nVänrikki Stoolia, sillä silloinen Ekolan torppa oli säilyttänyt sen\najan hengen, jolloin Runeberg oli Ruovedellä. Myös Runebergin kuva\nhahmoittui vähitellen mielessäni tehdessäni tutkielmia ukon minun\nmielestäni merkillisestä olennosta. Näitä tutkielmia tein niin suurta\ntaulua varten kuin suinkin voi mahtua tuohon ahtaaseen tilaan. Ja\nsiihen kuvasin tilapäisten mallien mukaan sovitellen Runebergin\npolttaen piippuaan, kuunnellen vänrikin tarinoita, ja nyrkillään piti\nvänrikin ikäänkuin siinä tehostaa jotakin tärkeätä kohtaa\nkertomuksessaan. Useimmiten leijaili savu kattona juuri päittemme\nyläpuolella, me kun olimme istuvillamme, ja aukosta heijastava valo\nantoi minun mielestäni mitä maalauksellisimman vaihtelun ikkunan\nvalaistukselle. Ponnistelin koko voimastani, mutta enimmäkseen se oli\niloista ponnistelua, sillä työ sujui uljaasti, mitä ukkoon tuli.\nRuneberg teki kiusaa. Varjokuvana hän melkein siinä saunan savussa\nikkunaa vasten hahmottui, mutta sittenkin kiusasi minua se kaavamaisuus\nmikä pakosta, tarpeellisten tutkielmien ja mallin puutteessa oli\nseurauksena. Sain taulun valmiiksi tavallaan, mutta mielestäni se ei\nkoskaan tullut valmiiksi (eikä muittenkaan mielestä). Surin, etten\nsaanut tästä mitään täysipitoista teosta.\n\nSamaan aikaan olin maalannut myös Talonpoikaiselämää nimisen\nsamankokoisen taulun vielä kimakammalla valolla: torpan vaari (Juonas\noli vain \"kesti\") rasvaten kenkiään takan ääressä, kissa loikoen\npaadella kehräten, ja kehräävä tyttö, taustalla talviauringon valo\nloistaen tytön kullankeltaisen tukan läpi ja luoden korvalehden\ntulipunaiseksi, hauskalla tavalla riidellen takkavalkean kanssa. Seisoi\nvielä mies piippusuinen, remakka nuorukainen, lakkipää, pieksuniekka,\nkintaat vyöllä tyttöön katsomassa, ja reikäleivät killuivat rivissä\nvartaassaan lähellä katon rajaa. Auringon säteet muodostivat vinon\nviivan tomuhiutaleitten kierteessä.\n\nToin taulut Helsinkiin ja helsinkiläiset ystäväni saivat minut panemaan\nne näytteille taiteilijaseuran huoneustossa. Siihen aikaan olin niin\nlapsellinen, että luin taidearvosteluja, ja pistipä nokkaani se\nmyrtynyt sutkaus mikä annettiin minulle epäonnistuneesta Vänrikki\nStool-kuvastani. Semmoiseen ei minun olisi pitänyt ryhtyä! Parisiin\nmatkustettuani luulin huomaavani että arvostelijat olivat olleet\noikeassa, ja asia askarrutti mieltäni siksi kunnes sain Runebergin\nlopulta kokonaan pois maalattua ja päätin maalata sen sijalle omasta\nmielestäni hyvin banaalin pikku tyttösen kirjaansa lukemassa. Asuntoni\nportinvartian tuttavalta sain lainata tytön malliksi, sen siihen\nläiskäsin, ja tulos on tunnettu. Mutta tälle taululle koitui vielä\nomituisia kohtaloita. Nämä molemmat taulut herättivät jonkinmoista\nhuomiota Parisin salongissa, ja eräs opettajistani, mestari Cormon\nkehui kerran, minun akatemiatyötäni arvostellessaan, näytteille\nasetettuja taulujani, jotka olivat ehdotetut kunniapaikalle\ncimaise'een, ja kysyi enkö ollut saanut niistä mitalipalkintoa.\nPalkinnot olivat silloin kyllä jo jaetut. Se oli vahinko, sanoi hän.\n\"Näkee jo teidän mustasta piirroksestanne tässä, että teillä on herkkä\nväriaisti, kuten yleensä pohjolan maalareilla.\"\n\nLontoolainen taidegalleria, omistaja Dirken, kirjoitti minulle pyytäen\nmaalaamani taulut hänen salongista valitsemainsa taulujen kanssa\nnäytteille Lontooseen. Hinnaksi olin asettanut kumpaisellekin taululle\n1.200 frangia. Suomeen tultuani sain kirjeen taidekauppiaalta, jossa\ntämä ilmoitti, että \"Ensi opetus\" oli; myyty, mutta koska hänen\nkustannuksensa olivat suuret, niin hän lähetti minulle 600 frangia (ei\nollut saanut niistä täyttä hintaa).\n\nVaadin täyttä palkkaani tahi taulun takaisin. Hän vastasi että taulu\noli mennyt Amerikkaan. Vuosikymmeniä tämän jälkeen sattui vapaaherra\nR.F. von Willebrand matkustamaan urheilujoukkueen päällikkönä\nEnglannissa. Siellä hän eräässä hotellissa keksi tämän kuvan seinällä\nja osti sen 5.000 markalla Taideyhdistystä varten.\n\nVielä on kyseessä tuon toisen taulun kohtalo, ja se on tänä päivänäkin\navoin. Panin sen Suomessa näytteille hieman korotettuun hintaan, mutta\neipä se kelvannut kellekään. Sijoitettuna tulevaan appelaani taulu\nvähitellen kasvoi ikäänkuin perheen ja meidän kaikkien omaisuudeksi,\njoten vaimoni, kun kerran lähetin sen muitten mukana Viipuriin\nnäytteille, pyysi minua panemaan sille erikoisen korkean\n\"suojelushinnan\", joka estäisi ketään sitä ostamasta. Määräsin suin\npäin 15.000 mk, mikä siihen aikaan oli huikea hinta.\n\nMutta taulu ostettiin Pietariin, ja mies joka sen osti, eräs\nsveitsiläinen pankkiirin poika, tiedemies ja Nietzschen ihailija,\nmieltyi siihen niin, että kirjoitti pitkiä kirjeitä vaatien minua\nvälttämättä tulemaan luokseen vierailemaan. Eliel Saarisen kanssa\nmatkustinkin sitten Pietariin, ja siellä tehtiin tuttavuutta ostajan\nkanssa, joka meidät otti vastaan mitä vierasvaraisimmin ja kuljetti\nmeitä loistoravintolasta toiseen.\n\nSuuressa \"Medvedissä\" syötiin päivällistä. Olimme kuten yleinen tapa\nvaati frakeissa ja ihmettelimme uljaan keimailevaa, aina juhlivaa ja\nkyllästynyttä yleisöä. Vähän matkaa meidän pöydästämme istui pieni\nseurue, joukossa komea nuori upseeri. Meidän isäntämme hänet\nhuomattuaan alkoi kertoa puoliääneen äsken sattuneesta tapahtumasta.\nEräs nuori venäläinen ylioppilas tuli ammutuksi samassa \"Medvedissä\"\njouluaattona, jolloin \"Booshe tsharjaa\" (keisarihymni) soitettiin,\nsiitä syystä että hän oli nojannut hiukan toista polveaan tuolin\nistuimeen soiton kaikuessa.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"se murhattu nuorukainen oli minun sisareni\nsulhanen. Hän kaatui sisareni valkoiselle juhlapuvulle tahraten sen\nkokonaan vereensä ja kuoli siinä. Sisareni tuli hulluksi ja istuu nyt\nhullujenhuoneessa.\"\n\n\"Ja tuossa istuu itse murhaaja\", hän osoitti upseeria ja kiihko nyki\nhänen kasvoissaan. Ja yhtäkkiä hän tempasi taskustaan revolverin,\nasetti sen pöydälle, osoitti upseeria ja sanoi: \"Nyt on kosto minun.\"\n\nSamassa hetkessä minun vereni kummasti kylmeni, niinkuin sittemmin\nmuutamia kertoja vaaranpaikoissa puhvelien ja sarvikuonojen ahdistaessa\nAfrikassa. Huomasin että jotain kauheaa oli nyt tulossa.\nSilmänräpäyksessä oivalsin, että tästä meillekin olisi tullut mitä\nankarin juttu, kukaties olisimme tulleet vihattuina \"tshuhnoina\"\nsekoitetuiksi poliittiseen murhajuttuun. Upseeri kuului keisarilliseen\nseurustelupiiriin ja korkeimpaan ylimystöön. Silmänräpäyksessä\nrevolveri katosi minun takataskuuni, ja sitten tunsimme Saarisen kanssa\nkuin olisi hieman satanut. Sen jälkeen ehdotin, että kyllä kai nyt on\njo aika lähteä muualle, olemme jo väsyneitä. Ja isäntämme, joka istui\nsiinä aivan murtuneena, sanoi meille: \"Kiitos Teille, että pelastitte\nminut tästä hirveästä jutusta, sillä muuten se olisi tapahtunut.\"\nPoistuimme salista. Eteisen takana olevassa pesuhuoneessa käsiämme\npestessämme veti hän äkkiä povitaskustaan toisen, yhtä suuren\nrevolverin. Mutta minä, kun olin jo harjaantunut, korjasin sen toiseen\ntakataskuuni, ja sitten läksimme ravintolasta ovenvartijain\nkumarrellessa juomarahojaan.\n\nVuonna 1921 sain kirjeen Tukholmasta eräältä ruotsalaiselta herralta,\njossa tämä ilmoittaa saaneensa \"Talonpoikaiselämää\" taulun haltuunsa ja\ntarkalleen kuvaten sitä kysyy kuinka korkeaksi arvostelisin sen hinnan.\nEn ole halunnut vastata tähän kirjeeseen.\n\nSemmoisia saattavat olla taulujen vaellukset. Otaksuttavasti tuo taulu\nviime vuosina oli vaeltanut bolshevismin verta tiukkuvia polkuja.\n\n\n_Lemminkäisen äiti_.\n\nEnsi luonnoksen tähän tauluuni olen ikävä kyllä, niinkuin monta\nmuutakin, kadottanut tuntemattomalla tavalla. Kenenkä seinää se nyt\nkoristaa, en tiedä, mutta jossain sen täytyy olla. Se oli hyvin\nlopullisesti maalattu ja pientä kokoa. Senjälkeen asia sai levätä,\nkunnes rupesin sitä uudelleen tekemään, ja monien eri luonnosten\njälkeen hyytyi kuva siksi, millaisena se nyt on kokoelmissa. Ruoveden\nateljeeriini rakensin, saadakseni oikean, tahtomani valon mallille,\nerikoisen huoneen, johon valoa tuli ainoastaan katosta. Seinät maalasin\nmustiksi kokonaan, jotta valo tehostuisi. Äitini sain pyynnöstäni\nluokseni malliksi, sillä häntä olin aina tähän ajatellut.\n\nKova on usein taiteilijan menettelytapa. Tahallani koetin äitiäni siinä\nmaalatessani saada hänen ilmeensä muuttumaan tuskalliseksi viemällä\nkeskustelun niin synkkiin asioihin, että hän, niin lujahermoinen kuin\nolikin, lopulta purskahti kyyneliin. Ja tämä riitti minulle vain\nyhdeksi kerraksi. Nyt hän on kuollut; suokoon hän minulle sen anteeksi.\n\n\n_Lönnrot ja Kalevalan laulajat_.\n\nHyvin monessa muodossa olen aihetta käsitellyt. Luullakseni Lontoossa\nmaalasin ensi sommitelman, ja siinä istui Lönnrot nuotion ääressä\nyömustaa vettä vasten kuuntelemassa kahta käsihaassa istuvaa\nrunolaulajaa tulen heijastaessa heidän ja kuulijajoukon kasvoilla. Vene\nsiinä oli rannalla. Tätä kuvaa ryhdyin laatimaan silloin kun minulle\noli annettu tehtäväksi Helsingin yliopiston juhlasalin seinälle kuvata\n40-luvun aikakautta Suomessa. Ja kun olin saanut tämän valmiiksi, niin\nvein sen konsistoorion eteen, joka hyväksyi sen. Tämän johdosta syntyi\nruotsalaisissa sanomalehdissä ikäviä jälkikaikuja: Mitä on Lönnrotilla\nSuomen yliopiston kanssa tekemistä? Se oli sävynä. Olisi kai ollut\nnatsionalismia, jos tuohon taloon olisi maalattu jotakin, mikä\nmuistuttaisi maailmankuulusta suomalaisesta kansanrunoudesta. Syntyi\nmuitakin rettelöitä, ja rasittuneena muistakin töistä ja ikävystyneenä\nintriigien kynsissä olemiseen heitin kaiken sikseen.\n\nNyt on tämä maalaus suomalaisen yliopiston lahjaomaisuutta.\n\nNiin, mitäpä olisi Paikkarin Eljaksella ollutkaan siellä tekemistä,\nhalvan räätälin pojalla isoisten asuinsijoilla?\n\n\n_Rakennus_.\n\nAlkuluonnoksen tein mausoleumia varten jo Ruovedellä ja sitten\nmuutettuani Tampereelle jatkoin sitä, ja Juseliuksen rakennettua\nateljeerin Poriin tein lopullisen freskoluonnoksen. Matkalla\nhautausmaalle sijaitsee Porin vaivaistalo, ja siellä oli ukkelia jos\nmihin laatuun. Kairamieheksi (Kuolema) sain sieltä ikälopun ukon\nmallikseni ja rehevään salvumieheen olin jo Ruovedellä tehnyt monta\ntutkielmaa. Naisen kuvaan olin käyttänyt monta eri tyyppiä mallikseni,\nmutta mikään ei sopinut. Viimein löysin erään nuoren leskivaimon, joka\ntuoreena suruna kantoi miehensä muistoa, mutta samassa eli koko\nsielullaan pienten lastensa tulevaisuustoiveissa, ja siinä keskustellen\nelämän suurista kysymyksistä tämän rahvaannaisen kanssa saavutin\nmielentilan, jolloin pääsin suoraan luonnosta näkemään vastaavan kuvan\nsille, minkä olin jo alussa mieleeni luonut. -- Mutta lapsi?\n\nAlkuluonnoksesta käy ilmi, että olin aina ajatellut omilla jaloillaan\njuoksentelevaa \"imukasta\", antaakseni kuvalle sen totisen elämän ja\nkuoleman merkityksen mitä kallo-pää kairamies vain sivuseikkana\nilmentää: mies ja vaimo rakentavat yhdessä tupaa, vanha vaari auttaa\nvoimainsa mukaan, mutta vanhalla taidollaan. Äidiltä on viimeksi\nsyntyneensä, kuopuksensa kuollut, niinkuin niin usein erämaassa\ntapahtuu, olkilehmän avusta ei ole tarpeeksi koko perheen suille, ja\nluonnollisesti esikoinen perii kuolleen siskonsa osuuden. Eikä tämä ole\nsuinkaan mielikuvituksesta temmattua. Olen nähnyt Lentiiran\nLentuanjärven kolkossa saaressa eräperheen, jossa poika äitiään\nimettyään nakkasi heti siitä päästyään isänsä letkupiipun suuhunsa ja\njuoksi tuprutellen pitkin piennarta. Ja sillä saarella elettiin hyvin\ntotista elämää, nälän tuttuina joka toinen päivä.\n\n\n_Kullervon sotaanlähtö_.\n\nKauan oli mielessäni elänyt karskean Kullervon, suomalaisten\nMars-jumalan hahmoitus Kalevalasta:\n\n    Somap' on sotahan kuolla,\n    Kaunis miekan kalskehesen!\n    Äkin poika pois tulevi,\n    laihtumatta lankeavi.\n\nTämä oli jo komeata, mutta kun sain käsiini Europaeuksen runoston\nSlöörin y.m. nuorempain kerääjäin täydennyksillä varustettuna, lensivät\nmielikuvat laajemmille aloille:\n\n    Kullervo Kalervon poika\n    Sai on miekan mielehisen,\n    Kalvan kaikkien parahan:\n    Terä kullin kirjoiteltu,\n    Pää hope'in holvaeltu.\n    Solitteli miekkoansa\n    Kahen kallion välissä,\n    Viien vuoren viitarossa:\n    On miekka tuliteräinen,\n    On säilä säkeneväinen.\n\nNämä säkeet antavat Kullervolle juuri sen korkean nousun, jonka nojalla\nuskallan sanoa Kullervoa suomalaisten Mars-jumalaksi. -- Ja vielä:\n\n    Otti soimelta sorean\n    Kauransyöjän kaunokaisen,\n    Pisti suuhun kultasuitset\n    Selkähän tulisen ruunan\n    Tulisella tanterella;\n    Tulta suihki ruunan suusta,\n    Säkeniä säärivarret.\n    Näin sopi sotia käyä,\n    Sotateitä souatella.\n\nJa aina haltioituen (äidin ja pojan vuoropuhelun jälkeen):\n\n    Tinatuppi, vyö hopea,\n    Miekka vyöllä heltukainen,\n    Parta kullan palmikoissa,\n    Pää kullan kukalehissa -- -- --\n    -- -- -- -- --\n    Ajoi suurta Suomen maata,\n    Ajoi Suomen sillan päällä.\n    Suomen silta notkahteli,\n    Aluspalkit paukahteli.\n    Kangas vastahan kajahti,\n    Kanervat kavahtelihe,\n    Kuusikot kumartelihe,\n    Kaikki rahvas katsahteli:\n    Kullervo on mies kuningas,\n    Ori alla niin kuin arho,\n    Hevonen tulikipuna.\n    Itse päällä niinkuin päivä\n    Poika veitikka verevä.\n    Kullervo Kalervon poika\n    Ajoi suurta Suomen maata,\n    Ajoi Suomen sillan päällä.\n    Läntti lääppä läikähteli,\n    Paistoi kultainen kypärä.\n\nOnko ihme että tällaista koko maailman saavuttamatonta säkeistöä\nlukiessaan voi innostua, ja vuosikausia liikkui tämä jalo kuvasarja\nrintaani aina lämmittäen ja valtimoani aina kiihottaen.\n\nOlin tehnyt siitä useampia luonnoksia ja vähitellen, vaivalla kuten\naina, lähestyin sitä mielikuvaa mikä alitajunnassani viipyi. Tulin\nsitten matkallani Italiaan myös Sienan kaupunkiin. Hämmästyin\nnähdessäni siellä asettelultaan aihettani muistuttavan taulun. Tämä\nkummallinen sattuma on antanut aiheen kotimaisten märkähattujen\nhyökkäyksiin, että muka olisin siepannut aiheen varhaisrenessanssin\nmestarilta Foglianolta, hänen ratsastajakuvastaan.\n\nEn voi enkä halua esiintyä omassa asiassani tuomarina, se jääköön\njälkimaailman tutkittavaksi ja ratkaistavaksi.\n\nKotimaahan palattuani omasta alotteestani maalasin, saatuani\ntarvittavat varat, 4.000 Smk, eräältä taiteenharrastajalta,\nYlioppilastalon musiikkisalin seinään tauluni.\n\nKuinka riemuitsin, kun sain märkään kalkkiin sivellä siihen imeytyviä\nvärejä ja pieksujaloin kiikkua telineillä täysissä miehuuden\nvoimissani.\n\nMärkähatut tietysti olettivat, että ensin olin nähnyt Foglianon freskon\nja sitten vasta tehnyt omat luonnokseni. Jos olisin nähnyt mainitun\nfreskon, niin tietysti olisin oman työni tehnyt aivan toisella tapaa.\nTosinhan moni minua suurempi maalaaja on käyttänyt toisen, aikalaisensa\nja ystävänsä antamia vaikutteita ja asetelmia ihan plagioimiseen\nsaakka, menettämättä mitään taiteilijakunniastaan. Mutta tällainen ei\nsovellu minun luonteelleni, ja -- olkoon tämä nyt minun ensimmäinen ja\nainoa apologiani.\n\n\n_Jäitten lähtö_.\n\nVuosikymmeniä on minulla juuri pohjoiseen ulottuvalla Ruoveden\nniemekkeelläni ollut ihanteellinen tilaisuus tehdä kolmelle suunnalle\nhavaintoja ja nauttia sikäläisen pikkumaailman suurista\nluonnontapahtumista.\n\nKun muut ajattelevat kevättä hiirenkorvaisine puineen,\nvalkovuokkoineen, gageoineen y.m. merkkeineen, ajattelen minä sitä\nlyijynkarvaisen hilejään peittämää pitkää ulappaa, jolla yön halki\nteiriparvet iltaista ilmaa täyttäen kuhertelevat. Siellä täällä reikä\njäässä, johon kuvastuu kuulakka pohjoinen yötaivas. Ja sitten päivien,\nehkä viikkojen kuluttua, kiihkeän odotuksen jälkeen, joko aamulla\nheräten näen selän vapaasti lainehtivan pikku aallokossaan tahi\ntavallisimmin jäitten auringon paisteessa ja tuulessa hiljaa tekevän\npitkiä railoja ja lähtevän äänettöminä liikkeelle. Jännityksellä\nseuraan hetki hetkeltä luonnon väkevää työtä. Ulapat aukenevat\nvähitellen, jääpeite muuttuu lautoiksi ja joko hiljaa haipuu, sortuu\nnäkymättömiin tahi suurina laikkoina tuulen ajamana tunkeutuu\nkallioseiniä vasten, ja jyske kuuluu pitkin rantoja, nousee valkeat\nkuohut murtuneista jääkasoista. Helisevillä kellonäänillä nämä murtuvat\njäät kilahtelevat ja hilahtelevat.\n\n\n_Karhunputki_.\n\nJamajärvi erämaanjärvi, Ekolan torppa erämaan torppa. Ei ollut kauas\nkatseltavaa, ei viereisiä kukkuloita näkynyt ennenkuin niille nousi.\nOli torpan pellot, mitkä kaarevasti viettivät metsälampeen, joka\nliekoja täynnään siinä makasi ulpukoitaan keinuttaen. Mutta olihan\nsiinä pikku kallioita, olihan siinä kaislarantoja ja suopursuja,\nolihan siinä pysty kallioseinäkin, jonka alta sai syväongella\nkyrmyniska-ahvenia, mutta siellä ei kaivannut mitään muuta, sillä\npienoismaailmana se oli täydellinen kuva Suomen sisämaasta. Suuret\nfiguurityöt, joita tein, antoivat minulle loma-aikana tilaisuutta\nmaalaamaan tämän niinsanotun \"Karhunputken\", -- kasvi, jota olen\npienestä lapsesta saakka ihaillut sen sorean itsetietoisuuden ja\nyksinkertaisen koreuden takia. Ensin oli kankaalla figuurikuva: vaalea\nEkolan Iita, joka siinä etualalla seisoi käsivarsillaan suojaten\nsilmiään, punaruutuinen huivi kauniilla hartioillaan. Nämä luonnokset\nhävitin, ja lopputulos oli tämä yksinkertainen kasvitutkielma. Ulappa\nmikä näkyy kuvan takaosassa, on jälestäpäin siihen maalattu ja horsmat\novat aina olleet mielikukkiani.\n\nKerran tuli kävelyretkellään torppaan kaukaisesta Keuruun pappilasta\nkokonainen seurue nuorisoa. Silloin oli kamarini seinällä tämä kuva\nylösalaisin käännettynä. Kysyi silloin eräs nuorukainen, josta\nsittemmin tuli etevä sanomalehtimies, jo silloin reportterikynä\nkädessä: Mitä esittää tämä kuva? Spinaattia, vastasin. Ja sen hän\nmerkitsi muistikirjaansa.\n\n\n\n\nSUKUMERKKIJÄRJESTELMÄSTÄ.\n\n\nHuolimatta siitä että Savossa ja Karjalassa on säilynyt vanhoja\nsukunimiä, osittain niihin liittyvine traditsioineenkin, on Suomen\nkansa suuresti katsoen vailla sukutraditsioita.\n\nEihän täällä esimerkiksi maanviljelijäperheissä useinkaan tunneta suvun\nvaiheita ja edustajia paljoakaan isänisää kauemmaksi.\n\nRuotsalaisten esimerkin mukaan länsisuomalaiset luopuivat ikivanhoista\nsukunimistään ja ymmärtämätön papisto merkitsi heidät milloin maatilan,\nmilloin isännimen mukaan kirjoihin, -- myöhemmin, sukunimien tultua\nkunniaan, antoi heille halukkaasti ruotsalaisia sukunimiä tahi teki\nheidän nimistään kreikkalaisia, latinalaisia ja heprealaisia käännöksiä\ntahi paremminkin väännöksiä. Tällä tavoin kansamme nimistö erittäin\npienessä määrässä kuvastelee yksilöjen ja samalla koko kansan\nhistoriaa, kansa on jäänyt -- niin sanoakseni -- nimettömäksi.\n\nEntisaikoina tästä ei kai ollut isompia haittoja tahi vahinkoja. Kun\nväkiluku oli pieni, voitiin muistin avulla oma pieni sukukin pitää\nmielissä ja samoin säilytettiin muistotietoja esi-isistä.\n\nOlen usein valittanut edellä kuvaamallani tavalla syntynyttä\n\"suvuttomuutta\", ja jo nuorena poikana aina suurella mielenkiinnolla\nkatselin vanhoja puumerkkejä -- myös niitä, joita ukot vapisevin kourin\nisäni asiakirjojen vakuudeksi \"pränttäsivät\".\n\nTuli usein mieleeni, että olihan kaikilla suvuilla yhtä hyvä oikeus\npitää kunniassa esi-isäinsä muistoa kuin aatelisilla, joista monet\nolivat jääneet merkitykseltään varsin vähäpätöisiksi.\n\nKun noita puumerkkejä näki paljon, huomasi niissä samankaltaisuutta ja\nusein identtisyyttäkin toistensa kanssa siinä määrin, ettei kehitystä\nyhteiseen, toisista erotettavaan _sukumerkkiin_ voisi niiden pohjalla\najatella.\n\nTulin niinollen ajatelleeksi, että pitäisi saada aikaan helposti\nnoudatettava menetelmä sukukilpi-järjestelmän aikaansaamiseksi --\nhiukan siihen tapaan kuin japanilaisilla on.\n\nAjattelen että tällaiset merkit voisivat olla käyttäjilleen samoin kuin\nritaristolle ennen -- kunnialliseen ja hyvään elämään velvoittavina\nsymbooleina. Käsitys sukumerkin kunniasta voisi sitten vähitellen\nsuolana tunkeutua kaikkien kansankerrosten veriin, niin valtavasti,\nettä jok'ikinen kansalainen puolustaisi kilpensä loukkaamattomuutta\nkunnianasianaan ja sen puhtaana säilymisen pitäisi pyhänä\nvelvollisuutenaan. Uskon että sukumerkki olisi suuriarvoinen\nsiveellinen vipusin rikollisuuden vastustamistyössä.\n\nVoisi ajatella että jos tämä järjestely virallisesti vahvistettaisiin\nja virallista tietä pantaisiin toimeen, niin olisi suvulle, jonka\nkilpeä joku sen jäsenistä on tahrannut, myönnettävä oikeus joko vaatia\ntämän jäsenen poistamista suvusta tahi suvulle uuden merkin. Voisi myös\najatella, että oikeuslaitosten olisi helpompi pitää rikollisista\nluetteloja näiden merkkien avulla. Nykyään, jos Järvinen, Leinonen ja\nLindström ryöstävät jonkun, ei monasti ole helppoa keksiä mitä\nJärvisiä, Leinosia tai Lindströmejä nämä ovat. Jos kunnon miehellä\nKalle Järvisellä olisi henkilötodistuksessaan keltainen neliö valkeassa\nympyrässä, niin tiedettäisiin, että kun ryöstäjä Kalle Järvisellä on\nvinokaide, joka jakaantuu mustaan ja punaiseen kolmioon, ei tulisi\nsekaannuksia, ja kunnon Kalle Järvinen voisi aina osoittaa ettei hän\nole roisto-Kallelle kaukaisintakaan sukua.\n\nMitä sitten tulee sukumerkin käytännössä toteuttamiseen, herää ensin\nkysymys, mistä riittää eri merkkejä, ja miten viranomaiset osaisivat ne\nvaivatta ja nopeasti piirtää.\n\nOlen asiaa pohtiessani koetellut laatia sukumerkkiluonnoksia ja tullut\nsiihen tulokseen, että käyttämällä sarjan mittausopillisia kuvioita eri\nyhdistelminä sekä skrafeeraamalla merkiten niihin jotakin tahi joitakin\nseitsemästä eri heraldisesta väristä, voidaan jo matkaansaattaa monia\ntuhansia aivan helposti piirrettäviä eri merkkejä. Kaksinkertaistamalla\nesim. kehysviivoja ja ottamalla muitakin yksinkertaisia vaihteluja sekä\nlisää kuvioita käytäntöön voitaisiin merkkien lukumäärä helposti\nkohottaa satoihin tuhansiin, miljooniin.\n\nMikä helpotus järjestelmästä olisi sukututkimukselle ja\ntilastotieteelle, on sanomatta selvä. Ja mikä kohottava vaikutus sillä\nolisikaan kansan moraaliin ja itsetuntoon!\n\nSukumerkkijärjestelmää toteutettaessa olisi ensiksi asetettava\njonkinlainen toimikunta, joka saisi asian pohdittavakseen. Se laatisi\nmyös jo merkkisarjojen tunnuksia. Voisihan ajatella, että Suomen\n500:lle eri kunnalle kullekin valittaisiin peruskuvio, jota sitten\nkäsiteltäisiin kaikkien kunnan asukasten sukumerkeissä. Näiden\nperusmerkkien mukaan saisivat kunnissa asetettavat toimihenkilöt sitten\nkyläkunnittain toteuttaa rekisteröimisen, henkikirjoittajan tahi papin\navustuksella. Poikkeuksia olisi tietysti tehtävä kotipaikkaoikeuden ja\nsuvuilla jo mahdollisesti löytyvien traditsioitten vaatimalla tavalla.\n\nTässä toimikunnassa voisi olla jäseninä historioitsijoita, muinais- ja\nsukututkijoita, tilastotieteilijöitä, matemaatikkoja, sekä tietysti\nheraldiikan erikoistuntijoita. Kaikkia paitsi taiteilijoita ja\ndilettantteja.\n\nVoisi ajatella lisäksi, että valtio, samoin kuin se jakaa\nansiomerkkejä, antaisi ansioituneelle henkilölle oikeuden lisätä\nsukumerkkiinsä jonkun ansiokkuutta kuvaavan tunnuksen. Silloin tulisi\nmerkin puhtaana säilyttäminen suvun jäsenille vieläkin tärkeämmäksi ja\nsyntyisi jalo kilpailu päästä tuon lisätunnuksen omistajaksi.\n\nMitä näenkään tästä -- -- --? Uuden suomalaisen kunniakkaan ja\nyleväsieluisen jalosukuisryhmän nousun -- kunniaksi maalle ja kansalle\nsen omissa ja maailman silmissä.\n\nKäytännössä sukumerkeistä sitten saattaisi syntyä aiheita kauniisiin\nkotikäsitöihin. Syntyisi rekivaatteita, ovikilpiä y.m.\n\nKenraali Mannerheimille puhuin tästä kaikesta hänen ollessaan Suomen\nvaltionhoitajana. Hän näki aatteen kauaskantoisuuden ja innostui\nasiaan.\n\nHänen jouduttuaan pois maan asiain johdosta en ole nähnyt olevan syytä\nviranomaisille enää asiasta puhua.\n\n\n\n\nLAAKSOISTA KUKKULOILLE.\n\n\nEräs levottoman nykyaikamme ilmiöitä on, että silmä, uudenaikaisten\nhäikäisymenetelmien uuvuttamana, on oppinut vaatimaan aina uutta\nhermokiihoitusta. Tätä pakotetaan antamaan nekin, jotka yhä\nalennetumpaan asemaan joutuvien kuvaamataiteiden edustajina koettavat\nviimeiseen saakka ponnistella pitääkseen itseään ja taidettaan\nhengissä.\n\nTämä suurten massojen vaatimus on laskenut irralleen painopaholaisen,\njoka suunnattoman _muste_kalan tavoin levittää ympärilleen erityksiään:\nsekä yksi- että monivärisiä kuvajäljennöksiä. Ja tähän työhön ovat taas\nvaljastetut ne taiteilijalaumat, jotka henkensä pitimiksi ovat\nkieltäneet taiteen ja orjallisesti noudattavat ajan yleisen makusuunnan\nvaatimuksia.\n\nEi ole enää tupakkarasiaa, ei suklaakäärettä, ei patjanpäällystä,\nei kahvimyssyä, puhumattakaan sakeana virtana vierivästä\nreklaamipainotuotteiden suunnattomasta paljoudesta, jossa eivät näkyisi\najan sairaalloisen hermokiihoituksen merkit. Ja yleisön väsyksiin\nsaakka kiihoitettu, hermostunut silmä vaatii, kuten sanottu, yhä uutta\nja uutta nieltävää.\n\nJos voisimme laskea kaiken tällä tavoin hukkaan heitetyn energian ja\ntuotannon rahallisen arvon koko maanpiiriltämme, niin varmaan tulisimme\nomaisuuksiin, joilla oikein käytettyinä voitaisiin korjata monet\nyhteiskuntien huutavimmista epäkohdista. Jos kaikki tämä työ\nkäytettäisiin esimerkiksi rehellisen leipäviljan kasvattamiseen, ei\nehkä nälkää enää nähtäisi millään maailman kolkalla.\n\nKuinka epätoivoinen onkaan tässä massatuotannon sekamelskassa niiden\ntaiteilijain asema, jotka vielä koettavat rehellisesti palvella\nkutsumustaan! Heidän on pakostakin koetettava kilpailla yleisön\nsuosiosta tuon suur-kuvatuotannon kanssa. Ja jos heidän milloin\nonnistuu luoda jotakin, mikä taiteellisuuden ohessa on suurenkin\nyleisön maun mukaista, siis leipää tuottavaa, niin koreilee heidän\naatteensa jo huomenna reklaamiksi lyötynä, asianmukaisesti\nvääristeltynä ja turmeltuna. Ja silloin se turmelee myös yleisön, joka\nkuitenkin sisimmässään, vaikkapa itsetietämättäänkin, kaipaa parempaa\nja korkeampaa.\n\nMutta tämä tulva on kerran saavuttava korkeustasonsa, ja senjälkeen\nasettuu virta jälleen luonnolliseen uomaansa.\n\nMitä on tuleva sitten? Seuraako pitkä lamaannuksen ja kyllästymisen\nkausi, vai nouseeko tulvassa tuhoutuvan humbuugin raunioilta\nihmiskunnalle uusi taiteen renessanssi?\n\nKuinka kaukana meistä onkaan se jalo taidekausi, jolloin taiteilija\nsuuressa rauhassa, vaikka hehkuvin sieluin, puki muotoihin\nmielikuvituksensa näyt ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta, harjoitti\ntyötänsä pyhitettynä ammattina, ja jolloin saavutukset olivat\nsenmukaisesti suuria, kautta aikojen kauneutensa säilyttäviä\ntaideluomia! Nyt luodaan maailmassa yksinpä taideteoksiakin vuodessa\nenemmän kuin ennen sadassa vuodessa, -- puhumattakaan kaikenlaatuisista\nmonistuksista ja jäljennöksistä, joiden lukumäärä on kuin meren santa.\n\nKukapa ei tämmöisenä aikana pyrkisi edes hetkeksi sulkemaan korviansa\nmaailman kohinalta, irroittumaan elämän painajaisen rintaamme\npusertavasta syleilystä, lepuuttamaan silmiään semmoisessa mikä niille\ntuottaa todellista virkistystä ja lepoa. Ja onneksi onkin olemassa\nkeinoja, joita käyttäen pääsemme sulkeutumaan omaan rauhaamme ja\nravitsemaan mielikuvitustamme ja ajatustoimintaamme jalommilla kuin\nnykyajan tuotteilla.\n\nTe renessanssin mestarit! Kuinka usein olenkaan teidän töittenne\nääressä viettänyt viihtymyksen ja korkean nautinnon hetkiä!\n\nTulen taas luoksenne, otan jälleen esille kokoelmistani sikermän teidän\ntöittenne valokuvajäljennöksiä, muistellen unohtumattomia hetkiä, jotka\nolen viettänyt alkuperäisten ääressä, unohtaen nykymaailman kuumeisen\nlevottomuuden ja hyörinän. Otan umpimähkään, mitä eteeni sattuu.\n\nVaikkakin jokainen noista suurista mestareista oli selvillä\ntaiteellisen ulkomuodon, siis ryhmityksen ja värien vaatimuksista, niin\nmonet heistä kuitenkin työnsä edistyessä ikäänkuin unohtivat _l'art\npour l'art_ idean ja tottelivat erästä sisäistä ääntä, joka pakotti\nottamaan huomioon puhtaan inhimillisyyden ja sielun vaatimukset.\n\nKun Vittore Carpaccio Venetsian akatemiaa varten loi suurenmoisen,\nkatosta lattiaan ylettyvän ja pitkin salia kiertävän sarjansa Pyhän\nUrsulan legendasta, oli hänellä tietysti legendan juoksu tarkoin\nselvillä ja hänen oli pakko tarkkaan noudattaa sen yksityiskohtia.\nMutta katsellessamme näitä kuvia emme ollenkaan välitä legendan\ntapahtumista. Kuvista huokuu vastaamme niin syvä, yksinkertainen ja\nylevä inhimillisyys, että suorastaan unohdamme ajatella, mitä asioita\nne esittävät. Ja tehostaakseen vaikutusta taiteilija vielä kertoo\nmonenmoisista, itse aiheen kannalta sivuseikoista, jotka, samalla kun\nelävöittävät keskiaikaisen elämän muotoja, eivät kuitenkaan häiritse\nkokonaista, voimakasta vaikutusta, minkä pääasioista saamme.\n\nKatselen nyt vain kuvaa, joka esittää Pyhää Ursulaa nukkuvana\nkaksoissängyssään. Vierusvuode on tyhjänä, ja niin neitseellisenä kuin\nsuinkin ajatella voi, lepää nuori pyhimys, hento ruumis suoraksi\nojennettuna ja käsi poskea vasten, tyynenä ja rauhallisena vuoteessaan,\nunen maailmoissa viettäen ylimaallista elämäänsä.\n\nMaalauksessa näemme upean makuuhuoneen 1400-luvulta. Sisustus on\nyksityiskohtaisen tarkasti kuvattu: huonekalut ja pikku esineet\nesitetään tavalla, mikä tuo eteemme edesmenneen ajan paljon elävämmin\nkuin mikään valokuva tahi impressionistinen läiskemaalaus pystyy\nkuvaamaan meidän aikaamme. Seinälle on kuvattu esimerkiksi pieni\nhartaudenharjoituskaappi aivan yksityiskohtaisen tarkasti, vaikkei\nesinettä suinkaan voi sanoa kauniiksi; se on kuvattu niinkuin me\nkuvaisimme esimerkiksi seinäpuhelin-ilkiön. Siinä on rumat sorvatut\nnappulat ja kömpelörakenteiset lamput, mutta tässä hartaassa,\ninhimillisyyttä palvovassa esityksessä se ei loukkaa silmäämme enempää\nkuin sängynpäädyn turhamaiset ja rasitetut koristeet, puoleksi\navonaisilla ikkunoilla olevat kukka-astiat tahi perspektiiviä rikkova,\nsisälle astuva enkeli, joka tuskin ollenkaan kiinnittää huomiotamme.\nNiin mestarillisen hyvin on kuva suunniteltu, että tärkein asia, pyhä\nUrsula ja ennen kaikkea hänen ihana päänsä, vaikka se on asetettu aivan\nmaalauksen vasempaan reunaan, teoksen harkittujen suhteiden\nvaikutuksesta todella heti kohta on silmissämme maalauksen tärkein\nseikka. Pyhimyksen suloinen, rauhallinen ja puhdas ilme ihanasti\nyhtyneenä aamuiseen henkäykseen, mikä ikkunasta virtailee sisään, -- ne\nkaksi asiaa jäävät taulusta ainiaaksi mieleen.\n\n\nVenetsian San Marcon kirkossa on urkujen ovissa kaksi Giovanni Bellinin\nmaalausta, jotka voivat erikoisella tavalla vetää mielenkiinnon\npuoleensa.\n\nToisessa näistä kohoaa pengermittäin kalliomaisema, jonka lomasta\npistää esiin P. Fransiskuksen kirkko. Etualalla on pyhimys\npolvistuneena maassa. On se hetki, jolloin Fransiskus vastaanotti\nstigman käsiinsä, jalkoihinsa ja oikeaan kylkeensä.\n\nKirkon takana kohoaa pieni kellotorni suurine kelloineen. Kello ei soi\ntällä hetkellä ja vaikuttaa ihmeellisellä tavalla hiljaisuutta\nlisäävästi kuulakkaa taivasta vasten. Taivaalla leijailee\nristiinnaulittu Jeesus-lapsi, jolla on omituiset siipikoristeet päässä,\nkäsissä ja jaloissa. Hänen haavoistaan lähtee säteet vastaaviin\npaikkoihin pyhimyksen ruumiissa, jonka avonaisista haavoista veri\nvuotaa. Pyhän Fransiskuksen takana on polvistuneena joku hänen\noppilaistaan lukien kirjaa. Tässäkin on sivuseikat merkillisellä\ntavalla saatu palvelemaan kuvan päätarkoitusta: tyyntä, pyhää\nrauhallisuutta. Pyhimyksen polvistunut asento levitettyine käsineen,\nkuihtuneine jännittyneine kasvoineen, joiden tuskallisen riemukas ilme\non pingoittunut melkein irvistykseen, -- kaikki on kohdistunut\nolennoimaan hetkeä, jolloin Jumalan mies saa vastaanottaa korkeinta\nmitä sen ajan ihmisen osaksi saattoi tulla.\n\nTätäkään teosta katsellessa ei tarvitse ajatella sen aiheen\nyksityiskohtia. Teos vaikuttaa niin välittömästi että tekisi mieli\nsanoa, että sama kaunis rauha ja innoitus, mikä on vallannut\nFransiskuksen sielun, myös valtaa katsojan mielen. Hillityt ruskeat ja\nharmaat värit täydentävät sisäisiin vaistoihin vetoavaa vaikutusta.\n\nToisessa urkujen ovessa on saman Bellinin kuva Pyhästä Hieronymuksesta.\nVielä karummassa ympäristössä kuin Pyhä Fransiskus seisoo tämä pyhimys\nkallioluolansa edessä avatuin mekon-rinnoin, kourassaan kivi, jolla hän\nkurittaa lihaansa. Värit ovat tässäkin hillityn ruskean harmaat,\naskeettiset. Vaikkakin se siis sekä asettelunsa että väriensä puolesta\nvaikuttaa ilottomalta, löytää katsoja siinä kuitenkin arvoja ja tenhoa,\njotka jäävät pysyvästi vaikuttamaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä teos\nvetoaa katsojaan yksinomaan sielulliselta puolelta, sielullisen\nkeskityksensä voimalla.\n\nKapeasta puunoksasta tehty risti, joka on pystytetty pyhimyksen eteen,\nja jalopeura, joka makaa hänen jalkojensa juuressa, eivät häiritse\nkatsojaa, vaan ovat siinä ainoastaan kuin tunnuskuvina, välttämättöminä\nlisinä, jottapa kuva pappien vaatimusten mukaan esittäisi juuri Pyhää\nHieronymusta. Näitä välttämättömiä tunnuksia lukuunottamatta on\ntaiteilija luonut teoksensa aivan vapaasti. Ylhäälle erääseen kallion\nrakoon hän on asettanut kuihtuneen puun, joka törröttää taivasta kohti\nja, vaikkakin pienenä tekijänä, kuitenkin voimakkaasti tehostaa karun\nerämaan tunnetta ja kuvan päätarkoitusta: itsensä kieltämistä.\n\nMaalatessaan Hieronymuksen mekkoa taiteilija ei varmaankaan ole\nkäyttänyt mallia enempää kuin kuvatessaan hänen ruumistaan ja\nkasvojaankaan, mutta juuri täten syntynyt kaavamaisuus pelastaa meidät\neksymästä sivuseikkoihin, mikä muuten olisi voinut tapahtua. Pyhimyksen\nkasvot pitkine säännöllisine partoineen ja nuoraksi punottuine\nviiksineen kuvaavat kauan kestänyttä ja yhä jatkuvaa syvää surua, joka\non uurtanut lähtemättömät vakonsa myös kasvoihin, -- nehän ovat kuin\nkärsimyksen aurattu pelto.\n\nSamaa P. Hieronymusta esittää eräs Domenico Ghirlandajon fresko, joka\non Ognissantin kirkossa Firenzessä. Kuva ei ole suuri (henkilöfiguuri\non luonnon koossa), mutta suuren ylevyytensä kautta se jää hartaan\nkatsojan muistiin ainiaaksi. Siinäpä istuu aivan toisenlainen luonne\nkuin Bellinin pyhimys on. Pitkä parta on hänelläkin, niinkuin Pyhällä\nHieronymuksella ohjelman mukaan tuleekin olla. Hän istuu työpöytänsä\nääressä, jonka päälle on asetettu kirjoituspulpetti kaikkine pienine\ntäsmällisine tarpeineen, ei siroteltuina niinkutsutuksi asetelmaksi,\nvaan joka ainoa esine paikoillaan, tarkalleen tarvettansa vastaten\nkäden ulottuvilla. Hänen pukunsa on korkean kirkonisän kaapu ja hänen\nkauniisti muodostuneet ruumiinosansa, erittäinkin käsivarret,\nkuvastavat henkisessä työskentelyssä kypsynyttä miehuullisuutta.\nKasvojen ilme on surullinen, mutta samalla niin syvän viisas, että\nnäyttää kuin hän katsoisi suorastaan ikuisuuden taakse. Hän kirjoittaa\noikealla kädellään, ja vasemmassa, johon päätänsä nojaa, on hänellä\npieni paperikäärö. Ukon takana riippuu taajapoimuinen oviverho,\npeittäen osan hänen kirjastostaan, ja sen yläpuolella näkyy hylly,\njohon on sullottuna vanhuksen rakkaat aarteet: tiimalasi, juomakulho,\nlippaat, käsikirjoitusrullat ja joku hänen muistiinpanoaan varten\nesille jätetty käsikirjoituksen liuska sekä punainen kardinaalihattu\nkolmine tupsuineen.\n\nNämä molemmat P. Hieronymuksen kuvat olennoivat mielestäni mainiosti\naikaa, jolloin ihmisillä oli varaa kohottaa henkensä korkeammille\ntasoille ja syventyä elämän suurimpain kysymysten pohdintaan\ntoisenlaisella perusteellisuudella kuin kuunaan nykyaikana.\n\n\nKatselen vielä erästä naisen päätä, jonka on maalannut Sandro\nBotticelli yhdelle sulottarista \"Primaverassaan\", -- maailmankuulu ja\nlukemattomien turisti-missien jäljentämä taideteos. Juuri näitä kasvoja\non toistamisesta toistamiseen matkittu ja plagioitu aivan äitelyyteen\nsaakka, mutta eipä edes praerafaeliitat, Burne Jones enempää kuin hänen\nedeltäjänsä Rossetti, jaksaneet käsittää sitä voiman ja rauhan\nvaltaista henkeä mikä säteilee sen jokaisesta viivasta. Harvoin\nnykyajan ihminen kantaa niin ylevän hentoja ja samalla niin\nalkuperäisen lujarakenteisia kasvoja. Poskiluut, jotka Botticelli on\nkuvannut vahvoiksi ja suuremmiksi kuin pehmeän leivän syöjillä\nnykyään koskaan on, -- sellaisia ei hentomielinen englantilainen\ndekadenttimaalari uskaltaisi jäljitellä. Nenä on tarmokas ja suuri, suu\nhieman halveksiva, leuka rauhallisesti sisukas, silmissä se ilme mikä\ntavataan vain itsetietoisesti korkealla olevalla ihmisellä. Kaikkea\ntätä siroa lujuutta ympäröivät liikkuvat viivat, kiertävästi kaulalla\nyhteensolmitut palmikot, säännöllisesti laiteltu tukka, jossa helmet\nkimmeltävät. Kaikki kutritkin kertovat, että olento on liehuvassa\nliikkeessä. Mutta kaikkein viehättävintä tässä kuvassa on kauneus, mikä\nsyntyy sopusuhtaisten ruumiinmuotojen ja henkevän sielun yhtymän\nkautta. Näissä nuoren ihmisen kasvoissa piiloutuvat elämää kokeneen ja\nvaikeuksia voittaneen piirteet. Siinä on sanomattoman paljon syvyyttä\nja samalla eteerillistä hentoutta lujista piirteistä huolimatta.\nSamalla siinä on impyeellistä puhtautta, jota ei kuka hyvänsä särje,\nsen _noli me tangere_ kielto on järkähtämätön, sitä ei kukaan uskalla\nrikkoa, vaikka hän tässä tanssiessaan antautuu koko ruumiillaan\nkatseltavaksi.\n\n\nLopuksi sattuu käteeni Rembrandtin oma kuva Uffizzien galleriassa. Olen\nnähnyt ruhtinas Lichtensteinin galleriassa Wienissä sarjan Rembrandtin\nitsekuvia nuoresta vanhaan saakka, ja ihmeellistä oli uhrata päivänsä\nsiinä katsellessaan ja todeta kuva kuvalta, kuinka rohkeasti mestari on\ntutkinut asteelta asteelle omaa sieluaan, ruumiinsa vanhetessa. Tämä\nFirenzessä oleva kuva on siltä iältä, jolloin hän jo astui elämänsä\nalarinnettä. Tässä näkyvät jo pettymysten varjot ja alkavasta\nköyhyydestä ja unohtumisesta johtuva katkeroituminen, mutta viisaan\nsuurtietäjän kauniin mielenrauhan kirkastamina. Alaleuka on jo alkanut\nkuihtua luuta myöten, viikset harventua, posket lellahtaa alas. Suu on\nhymyn muodossa, vaikkei hän hymyile, suuret lapsen silmät ilmaisevat\nvielä, että kantajansa jaksaa ajatella kauniita näkyjä. Mutta Rembrant\non noidansiveltimellään tässäkin kuvassaan valanut tuon ihmeellisen\nhämyharsonsa ylitse kaiken, harson, jonka läpi hänen rikas öljyvärinsä\nloistaa kuin jokin kallis, korvaamaton jaloaine.\n\nHiljainen mies, jonka työstä ruhtinaat ja maailman mahtavat\nkilpailivat, vaipui vanhoilla päivillään köyhyyteen, mutta kantoi\nkohtalonsa nöyryydellä. Myötyänsä suuret kokoelmansa hän vetäytyi\nhiljaiseen komeroonsa, johon hänelle yksinkertaisen ravinnon kantoi\nhänen armahtava taloudenhoitajattarensa, -- ja niin kuluivat suuren\nmestarin hiljaiset viime päivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka keskiyössä seisomme, tahi ehkä juuri senvuoksi, emme voi olla\nvaistoamatta tulevan aamunsarastuksen oireita.\n\nEhkä tämä toivottu aamu koittaa vasta silloin kun olemme oljennelleet\nkurjuudessa sen täyteen mittaan saakka. Ehkä tarvitsemme ylöspäin\nkulkuun saman matkan minkä olemme nyt kulkeneet alas -- mäki maksaa\nvelkansa -- mutta kuitenkin elättäkäämme sieluissamme lujaa vakaumusta:\nUusi renessanssi on tuleva!\n\n\n\n"]