Afrikka-kirja

KALLELA-KIRJA 2. AFRIKKA-KIRJA

Kirj.

Akseli Gallen-Kallela

WSOY, Porvoo, 1931.

SISÄLLYS

 Alkusanat.
 Prologi.
 Nairobi, Massai-maassa.
 Brickhouse, kotimme Nairobin ulkopuolella.
 Rooseveltiä tapaamassa.
 Ensimmäinen Safari, Voi – Kibwezi – Makindu.
 Jälleen Nairobissa ja sen lähistöllä.
 Suurella Kenia-Safarilla.

[Kuvat on jätetty pois tekijänoikeussyistä johtuen.]

ALKUSANAT

Yli kaksikymmentä vuotta on nyt kulunut siitä, kun Isävainajani, Äitini, siskoni ja allekirjoittanut olimme ekvatoriaali-Afrikassa ja saimme kokea ne voimakkaat elämykset, joista tämä kirja koettaa kertoa.

Olimme asuneet noin vuoden ajan Pariisissa. Isä oli hautonut mielessään monta erilaista suunnitelmaa tulevaisuuden varalta. Ensin ajatteli hän hankkia huvijahdin – saipa jo piirustuksetkin, – jolla hän perheineen olisi tehnyt retkiä syvillä vesillä, eri puolilla palloa. Tämän aatteen kuitenkin hylättyään hän kovasti mietti matkoja Intiaan, Etelämerelle, Brasiliaan tahi Japaniin. Lopuksi päättyi valinta kuitenkin brittiläiseen Itä-Afrikkaan, joka kaikkien tiedonantojen mukaan oli vaarallisin ja eläinrikkain kaikista maailman tropiikeista – niinkuin se on vielä tänäkin päivänä...

Tämä kirja syntyi samalla tavalla kuin Kallela-kirja I: Martti Raitio istui pikakirjoituslehtiö kädessään ja merkitsi muistiin, mitä Isä kertoili – maalatessaan. Työ tapahtui Korpilahdella, jossa Isä valmisteli ja saattoi täydelliseen kypsyyteensä Kansallis-Osake-Pankkiin aiottujen freskojen luonnokset.

Syksyllä 1930 saapui Martti Raitio Tarvaspäähän valmis käsikirjoitus kainalossaan. Oli tarkoitus silloin tarkistaa se ja saattaa teos lopulliseen painokuntoon. Valitettavasti tämä työ kuitenkin erinäisten muiden tehtävien takia jäi sillä kertaa suorittamatta.

Allekirjoittaneella, jolle teoksen painatustyön valvonta alunperin oli määrätty, oli onneksi kuitenkin tilaisuus perusteellisesti keskustella Isän kanssa kirjan asusta, kuvista ym. käytännöllisistä seikoista, ennen kuin kohtalo tempasi hänet ja vähän myöhemmin hänen sihteerinsä paremmille metsästysmaille. Näin ollen olen tämän kirjan toimitustyössä voinut melkoisen varmasti noudattaa Isäni tahtoa ja makua.

Koska meillä lapsilla oli runsaasti piirustuksia ja muistiinpanoja Afrikan matkalta, halusi Isä käyttää niitäkin kirjassaan. Osan kuvista on hän itse valikoinut. Maalauksia, joita on useita satoja ja jotka kaikki kuuluvat Gallen-Kallelan yksityiskokoelmaan, on tähän otettu kolmatta kymmentä. Ne eivät koskaan ole olleet Suomessa näytteillä, sen sijaan kylläkin Venetsiassa ja San Franciscon maailmannäyttelyssä.

Kirjan olisi voinut varustaa tarkoilla latinalaisilla eläinten, kasvien ja hyönteisten nimillä sekä ilmoittaa eläinten mittasuhteet ym., mutta olen katsonut parhaaksi antaa kirjan olla sellaisenaan: kertomuksena vaatimattoman taiteilijan vaatimattomilla varoilla tehdyn retken elämyksistä. – Yliopiston kokoelmiin Isä lahjoitti suurimman osan metsästyssaaliistaan, kuten nahat, sarvet, kallot ja erilaiset hyönteiset (joista muistaakseni eräällä ennen tuntemattomalla kirpulla on hänen nimensä) jättäen omiinsa ja allekirjoittaneen kokoelmiin vain muutamia rakkaita "voitonmerkkejä". (Valitettavasti on – varojen puuttuessa – toistaiseksi vain pieni osa tästä lahjasta saatu valmiiseen kuntoon yleisön nähtäväksi.) Musiikki on myös meidän perheenjäsenten muistiinpanema; se ei tässä kirjassa suinkaan ole tarkoitettu minkäänlaiseksi tieteelliseksi painolastiksi – Isä halusi sillä vain korostaa kuvatun hetken tunnelmaa.

Selvyyden vuoksi tahdon vielä antaa muutamia tietoja niistä matkamme vaiheista, joista tämä kirja ei mitään kerro.

Aikomuksemme oli metsästää elefantteja Kenia-vuoren bambumetsissä, mikä varsinaisesti olikin Kenia-safarin päämäärä. Sattuma kuitenkin eväsi meiltä tämän onnen, sillä raakuudestaan ja julmuudestaan sekä alituisista sodistaan tunnetut wandorobboneekerit olivat juuri niillä seuduilla ryhtyneet kapinaan valkoihoisia vastaan. Tämän takia oli meidän muutettava Kenia-safarin suuntaa. Toisena vihollisena meillä oli tropiikin kaamea painajainen, malaria, jonka uhreiksi jouduimme kaikki muut, paitsi siskoni. Se myös pakotti meidät palaamaan ennen aiottua aikaa ihmisten ilmoille. Perheen mukana olo ja siitä koituva edesvastuu esti Isää ehdoin tahdoin lähtemästä muille mahdollisille elefantti- ja leijona-alueille, joten hänen velvollisuutensa sitomana oli jäätävä luoksemme. Niinä kahtena vuotena, jotka Afrikassa vietimme, teimme monta pienempää retkeä, joista tässä kirjassa ei mitään mainita, mm. neljä viikkoa kestäneen safarin Makinduun, johon otti osaa mr. Heyerin veli, Isä ja allekirjoittanut. Metsästysten saaliista on tässä kirjassa mainittu vain osa.

Paluumatka tapahtui Mombasan kautta Sansibariin ja Dar-es-Salaamiin, sieltä edelleen Madagaskariin, jossa olimme maissa Mayottessa, Majungassa, Nossi Bessa ja Diego Suarezissa; sieltä jatkoimme keskellä Intian valtamerta olevien Seychellien saarten kautta Adeniin Arabiassa ja Djiboutiin Abessinian rannikolla. Sieltä jatkui matka Punaisen meren halki Suezin kautta Port Saidiin ja Kairoon. Kairossa olimme toista kuukautta akklimatisation takia. Tältä matkalta, siis kaikilta mainituilta paikkakunnilta, on runsaasti piirustuksia, maalauksia ja valokuvia, etenkin Egyptistä, mutta olemme jättäneet ne pois, katsoen kokonaisvaikutuksen tällä tavoin tulevan keskitetymmäksi ja ehyemmäksi.

Syy, miksi Isä päätti jättää Afrikan, vaikka hän siellä niin hyvin viihtyi, poissa ihmisten kiusoista ja turhamaisuuksista, oli, että hän pelkäsi lastensa täysin vieraantuvan kotimaastaan, tulevan juurettomiksi Englannin kolonisteiksi.

Luulen, että Isä vietti Afrikassa elämänsä onnellisimpia hetkiä. Jäljennän hänen muistiinpanoistaan seuraavat, kuvaavat rivit: "– tänne saavuttuani aika pysähtyi. Kuin iankaikkinen, uudistuva fata morgana, näöt ympärillämme vaihtelevat; kaikki on vain päiviä ja öitä, jotka auringon, kuun ja tähtien kanssa sulautuvat yhteen, ilmassa niin lempeässä, että oman olemisensa unohtaa." Ja siksi voimakas on tropiikin lumo – samankaltainen tenho kuin suurkaupungin erämaalla, syvänveden-elämällä ja ikuisten lumiaavikkojen alueilla – että se alituisesti ja vastustamattomasti kutsuu takaisin sen, joka siellä kerran on paratiisivuosia viettänyt –.

Helsingissä, marraskuun 7. p:nä 1931.

Jorma Gallen-Kallela.

PROLOGI

Istun saunan lauteilla ja hutkin hartioitani vihdalla. Alhaalla, hämärässä, sirkkojen sirinässä, häärää lukkarin lähettämä hieroja ja heittelee löylyä. Tämä on Pönttöputaan lukkarin ikivanha sisäänlämpiävä sauna, ja täällä on hyvä olla.

Tälle seudulle ei monikaan matkamies osu. Se on syrjässä rautateistä, laivareiteistä ja uittoväylistä. Sen ja rintamaitten välissä on suuret kruununmetsät. Monet eivät tunne tätä pitäjää nimeltäkään.

Yhtä kaikki pitäjän asukkaat ovat rakentaneet oikein helsinkiläisen arkkitehdin piirustusten mukaan kivisen kirkonkuvatuksen itselleen. Saksan parasta kaavake-gotiikkaa. Hietaiselle kankaalle maantien päähän ovat sen pystyttäneet, kaataneet ikihongat ympäriltä ja siten saaneet tilaa välttämättömille vaivaisille sireenipensaille ja mustina törröttäville petsatuille porhomiesten hautapatsaille.

Mutta lukkarin puustelli on aina ollut tässä korpilammin partaalla, ja nyt se seisoo ylpeän kivikirkon naapurina.

On täällä toinenkin kirkko, vanha, pitäjänmiesten aarnihongista hakkaama temppeli jyrkkäharja, taideteos jokaista liitostaan myöten. Se seisoo vielä, vaikka vailla lattiaa ja puoleksi kattoakin, niemen nenässä yksinänsä. Koivut kihnaavat sen räystäitä, ja nouseva petäjikkö tunkeilee käytävistä sisälle kuin rippilasten nuorekas parvi. Runsaasti on sen seiniin aikoinaan punamultaa sivelty, koska ne vieläkin tumman sametinkarvaisina puuntavat. Sakariston seinässä vain näkyy vaalennut, lahoileva juova, johtuva lusikan muotoisesta puisesta putkesta, joka sisäpuolelta on pistetty seinän läpi – pappien mukavuudeksi.

Käytävässä on vielä nelireikäinen jalkapuu, jota ei ole tarvinnut uuteen kirkkoon muuttaa. Sen rautalukot ovat varkaat korjanneet, mutta yöllä jos täällä kävisi, niin näkisi pienen pirulaisen siinä ristissäjaloin istua mököttävän, ahkerasti virsikirjaa lukien, hännällään jalkareiästä vilkuttaen.

Ympäröivällä kirkkomaalla ovat hyvien aikojen ruohotkin hämillään, ja sammal, kanervat ja puolanvarret ovat jo voittaneet takaisin muinaiset kasvualansa. Metsä mättäineen astuu pitkin lahonneita portaita kirkkoon, ja pianpa olisi korpi ennallaan, jos ahneet ihmiset soisivat sille rauhan. Jokin jäkälöitynyt, kallelleen kellistynyt puuristi enää vain muistuttaa Kalman asukkaista. Vielä erotan yhdessä kirjoituksen:

    – – –
    Hukkui ynnä
    naisen kanssa
    eikä heitä
    irroittanut
    kuin kuolemansa.

    "He huutivat vaan ei
    ole auttajata, sillä
    vedet käyvät hamaan
    sieluun asti."

      Ps. 18, v. 43, I. 69, I.

Ja toisessa:

    "Täällä on aina
    murhe vaiva ja
    viimein kuolema
    odottamassa."

Istuin tänään siellä käytävissä, komeroissa ja maalailin, koettaen kuvata mikä silmiäni hyväili. Mutta päivä kallistui ehtooseen ja kolkko hallan henki alkoi jäähdytellä niskaani. Nousin työstä ja tunsin kankeutta ja kolotusta jäsenissäni.

Lukkarin taloon päästyäni kysyin saunaa ja hierojaa, niinkuin tapa oli, ja sain vastauksen:

– Juuripa tuo lämpiää, ja miksei sinne hierojaksi joku joutaisi.

Nyt istun lauteilla ja odottelen hierojaa. Arvelen sieltä kömpivän jonkun vanhan eukon, mutta lauteille ilmestyykin hämärästä ja löylystä, kuin Ilmatar pilvestä, roteva korpityttö. Hän on vyötäröä myöten paljaana ja aloittaa tyynesti työnsä, minun lauteilla maatessani.

– Sauna on maailman napa, ja täällä on hyvä löyly, mutta näin nuorta hierojaa ei ole vielä ennen ollut minuun koskemassa. – Vanhako olet?

– On sitä jo ikää – kolmattakymmentä käyn.

Ja vehreäksi, uudistuneeksi ihmiseksi hän minut hieroo väkevillä hyppysillään.

– Mutta mistä se vieras on tämmöisen kolotuksen hankkinut, – eipä tuo näy häntäkään ikä vielä painavan?

Selitän seikkani.

– Siunatkoon, onkos ihme, kun semmoisiin menee! Kyllä vissiin olette siellä jotakin säikähtänyt. Siellähän se kurkokin jalkapuulla istuu, – eipä näy huolineen pappien manaamisestakaan.

– En sattunut näkemään, olisinpa paperille pannut. Mutta lyöpä taas vähän sitä siunattua löylyä.

Otan siinä makeat löylyt ja haastelen minkä mitäkin.

– Sauna on pyhä paikka – ei saa viheltääkään. Jopa tulikin sitä siunattua lämmintä. – Ennen vanhaan kai ne täälläkin kylpivät kaikki yhdessä, sekä miehet että naiset. Vieläkö nyt kylpenevät?

– Vieläkös mitä. Koiruuksiaan harjoittaisivat.

– Etpä taitaisi minunkaan kanssani uskaltaa kylpeä?

– En pelkäisi, mutta eihän se passaisi, kun olette herra.

Istuskelen jo saunan kynnyksellä jäähdyttelemässä. Hän vuorostaan istuu lauteilla hämärissä ja ropsii vihdalla hierontahiet jäsenistään. Juttelemme edelleen, vaikka tiedänkin, ettei minun nyt sovi koettaa katsella häntä.

Viereisen korpilammin vesi nukkuu lumpeitten peittämänä, heijastaen syyskesän tähtiä ja sirpillistä kuuta. Katselen veden mustaa kuvastinta ja ajatukseni hautovat kaukaisia matkahaaveitaan, kuten niin usein noina aikoina. Sanoa tokaisen:

– Lähtisitkös mukaan hierojaksi, jos matkustaisin Afrikkaan?

– Sinnekö, missä ihmiset ovat mustia murjaaneja ja pakanoita ja käyvät ilkialastomina alvaria?

– Juuri sinne. Ja ilma on aina niin kuuma kuin saunan löyly...

– En vain minä sinne lähtisi, vaikka linjaalirattailla saisin ajaa koko matkan. Onko sinne pitkältikin matkaa?

– Vuosia kestäisi, jos jalkaisin lähtisi.

– Yhhyy!

Hän on jo pujahtanut alas lauteilta ja vetäissyt paidan ja hameen päälleen. Ketterästi hän sitten livahtaa ulos ja katoaa talon ulkohuonerivin sokkeloihin. Meni suortuviaan sukimaan ja punaisia poskipäitään rikkinäisestä peilinkappaleesta tirkistelemään. Roteva saunan tuoksuinen korventyttö.

Minä kokoan vaatteeni ja lähden pimeässä kömpimään lukkarin taloon, missä minulle on porstuanperäkamariin laitettu olkinen vuode rohdinlakanoineen. Siinä ajattelen Afrikkaa, kuunsirppiä, lumpeenkukkia ja saunatyttöä – kunnes nukun, sieraimissani vielä saunan ja vihdan tuoksu.

Vuosien kuluttua käyn taas Pönttöputaalla. Kirkonkylän halki kulkee nyt rautatie, lukkarin kartanolla komeilee kirkkoa rumempi kansakoulu ja sahan savupiippu härnää taivasta harvan propsimetsän takaa. Saunat ovat uloslämpiäviä ja hierojat vanhoja – Afrikan neekereille sukkia kutovat. Nuorisolla on paljon, ylen paljon ihanteita ja sosialismi kukkii. Maa edistyy, ihmiset iloitsevat.

Monesti olen sittemmin kotimaata matkustanut, eräkorpiamme kulkenut, mutta sama edistys on kaikkialla lyönyt vastaani. Hakatuista metsistä on riista kadonnut, vesistä kalat, ihmisistä luonnon henki. Rautatieasemayhdyskunnaksi on kohta koko maa sivistetty.

Toden teen vielä kerran matkahankkeistani, käyn päiväntasaajan seutujen sydänmaita tutkimassa, lähden unteni Afrikkaan. Tahdon nähdä elävän erämaan tämän pallon päivänpuoleisella kupeella. Tahdon kokea sen ilmaston vaikutukset, tahdon tutustua sen elollismaailmaan ja myöskin sen äärettömään elottomuuteen.

Joku nimellinen lähtöpiste sielläkin tietysti on, mutta tahdon vaeltaa sen ohi, kunnes tulen nimettömille maille, joiden takaa kiehtovana kutsuu itse tuntematon.

Aavikko on vain viiva maan ja taivaan välillä. Aavikko on vain loppumaton vaakasuora pinta. Aavikko on vain harmaankeltainen tanner, kattona sininen holvi. Aavikko on vain yksitoikkoinen ja ikävä. – Näin useimmat ajattelevat, mutta aavikko on kokonainen maailma jokaiselle aistimiensa käyttäjälle.

Monelta merilaivurilta olen kysellyt Suezin seuduista, ja vastaus on aina ollut: "Hiekkaa, vain hiekkaa, ei mitään muuta."

Nyt näin itse sen hiekan, mutta minun silmissäni se heijasteli prisman kaikki värit ja muodosti suuruuden ennen tuntemattoman – kauniin poimun äärettömyyden vaipassa.

Liiankin pian kanava kuljettiin, vaikka koneet kävivät puolella voimalla. Kuin puhtaat lumipinnat nämä loistavat avaruudet houkuttelevat. Ihanat keitaat siellä täällä kanavan varrella, nousivat kukkina lumesta. Enpä joutanut tarpeekseni katselemaan.

Asua tällaisessa keitaassa, huimaavan valkoisten muuriaitausten suojassa, horjuvien palmujen siimeksessä, kävellä viileässä pylväistössä, loikoa lukien luhtien lomassa, ikuinen taivaanranta silmien edessä, tornilavalta katsella kangastusten kuvia ja ohikulkevia valtameren liikkuvia kaupunkeja, öisin tutkia tuntemattomia tähtitaivaita, lauhkean ilman helmassa, ja aamuisin kannustaa hallankarvaista orittansa aavikon ulapoille –

– Olisi ehkä elämää tämäkin, ehkä myös vain hiekkaa, hiekkaa, jota hiljalleen juoksuttaa sormiensa lomitse.

NAIROBI, MASSAI-MAASSA

Asumme lainehtivasta rautalevystä rakennetussa Hotel Stanley'ssä. Olemme saapuneet Välimeren ja Suezin kanavan kautta Mombasan satamaan ja siitä matkanneet Ugandan kapearaiteista rautatietä pitkin tähän Nairobin kaupunkiin.

Tämä kaupunki on jo keskellä suuria metsästysalueita. Täältäkäsin järjestetään safareja eli suurriistanpyyntiretkiä eri ilmansuuntiin. Kyllä tästä jo kelpaisi varustautua ja lähteä –.

Mutta minun osanani on aloittaa retket makaamalla vihreän päivänvarjostimen alla kattovaloisessa huoneessa. Olen tässä maannut jo kokonaisen viikon pääsemättä minnekään. Ulkona, peltiseinien takana, levittelee tuntematon, ääretön tarujen maailma ihmeitään, joita vain vilahdukselta olemme kuumeisin silmin matkallamme nähneet.

Sairastan ankaraa kuumetta. Lieneekö rämekuumetta?

Joka päivä kulkee auringonpaiste päänaluseni yli, ja auringonvarjon vihreä silkki säteilee silloin.

Joka yö vaeltaa tähtiä suorakaiteen muotoisen kattoaukon ohi, ja turhaan etsin niiden joukosta vanhoja tuttavia.

Joka aamu tulee kannoille saakka roikkuvaan paitaan pukeutunut neekeri teetä tarjoamaan. Pitelee pitkänsiroilla sormillaan tarjotinta ja avaa samalla ovea isovarpaallaan.

Yhtä säännöllisesti hiipii sitten ylen pitkä, valkovaatteinen hindu huoneeseen, päässään valtava, syvänpurppurainen turbaani. Äänetönnä tulee, kumartaa ääneti syvään, askaroi yhtä äänettömänä ja häviää kuin varjo.

Siten kuluu päiviä, kuluu öitä. Aivoni ovat sellaisessa levossa, että tunnen vain kuin olisi ajan juoksu minun kohdallani loppunut. Eräänä päivänä jaksan kuitenkin nousta jaloilleni. Heikkona ja mieluisan tylsänä, paksussa syyspäällystakissani palellen pystyauringon poltteessa, liikahtelen hiljalleen, sauvaan nojaten ja nauttien elämisestä. Hengitän keveätä, lauhkeata tuulta, joka tyynesti liehtoilee pitkin aroa tullen kaukaa sinisiltä ikivuorilta.

Kävellessäni huomaan, että valmis viertotie loppuu, mutta sen jatko on leikattu poikki harjanteen, jonka huomaan muodostuneeksi punaisenruskeasta savenpitoisesta sorasta ja vulkaanisesta karstakivestä. Sadoittain tummaihoisia ihmisolentoja, jotkut vanha säkki hartioillaan, toiset ilkialastomina, liikkuu vitkaan rotkossa. Jotkut heistä istuvat kyykkysillään, sormin täyttäen puolipallon muotoisia rauta-astioita ruskealla mullalla, jota toiset laiskasti lohkovat ja murentelevat. Aivan kuin paternosterlaitoksena käy siinä kuilusta ylös ja sinne alas kaksi riviä olentoja peräkkäin, pään päällä astiat, jotka ovat mennessä täynnä ja palatessa tyhjinä. Edes ja takaisin he liikkuvat mahdollisimman hitaasti laahustaen. Kuin muinaisaikaisen ruostuneen koneen käyntiä on tämä liike.

Aaveitten näköisinä, hoikin säärin, notkuvin polvin, äänettöminä he käyskelevät. Ei kimaltele heidän alaston ihonsa auringonpaisteessa, vaan kesii harmaana liasta ja elämän nurpeudesta.

Heidän varjonsa lankeavat aivan heidän jalkoihinsa, ja niissäkin erottuu rauta-astiain pyöreä muoto ohuiden käsivarsien kannattamana. Kauniisti kokonaisena pysyy tämä kaikki, harmaissa ja ruskeissa väreissään. Se on kuin tummentunut hiekkakivinen korkokuva.

Jos jokin rautakulppo jää muista jälkeen tai liian vajanaisena lähtee liikkeelle, syöksee joukkoon heti likainen, turbaanipäinen hindu, kourassaan mahtava virtahevonnahkainen ruoska. Ja mihin letkaus sivahtaa, siitä kiitää joka haaralle mustanharmaita kinttuja, tottuneesti ja taitavasti piiskaa karttaen. Lyöntejä säestävät mehukkaat haukkumasanat maailman mustimmalla kielellä, jos vain joku piesty raukka mölinän päästää tai liian kostonhimoisesti keltaisia silmämuniaan muljauttaa.

Ylhäällä louhoksen partaalla valvovat järjestystä kuninkaan mustat sotilaat, askarit, paljain jaloin ja pistinpäiset kiväärit tanassa. Näitten iho kiiltelee auringonpaisteessa, ja mustempiakin he ovat kuin muut. He ovat sotaisaa massai-heimoa ja ovat hyvin ylpeitä korkeasta kutsumuksestaan ja varsinkin virkapuvustaan, jona on tummansininen ihokas kiiltovöineen, mustat säärisiteet ja veripunainen fetsi.

Kuin kaunista kuvaa katselen tätä kaikkea. Varmaan iljettäisi minua tämä rääkkäys, mutta näky tuo niin ilmielävästi mieleen lapsuudenaikaiset mielikuvat faaraon orjista ja ruoskaa heiluttavista voudeista, että saatan katsella sitä kuin mielenkiintoista historiallisaiheista kuvaelmaa.

Solakat ruumiit heiluvat tahdissa, raskaat kuokat iskevät yht'aikaa kovaan maahan, joka hiljaa muru murulta putoilee. Luisevat hyppyset noukkivat soraa astioihin, jotka sitten pään päällä, käsillä tukien kannetaan pois. Ruoska viuhahtaa. Pitkä jono kiemurtelee kauas, häviten lopulta vuorten suojaan...

Mutta samassa tulee kuilun alapuolella pitkin tietä valtava kivilieriö ryskäen ja rutisten. Satakunta mustaa miestä vetää sitä, yllään valkoiset paidat ja polvihousut, linnunkynsiä muistuttavat mustat viirut selässä. Ähkivät ja vetävät milloin kirein, milloin luikertelevin hihnoin, ja sivulta tavoittelee nahkainen ruoskansiima kurjia selkiä. Edessä ja takana saattavat matkuetta mustat sotilaat pistimineen. Kiviliuskat pirskuvat ruhjoutuen lieriön alla, ärjyntä ja huokaukset sekaantuvat ruoskien läiskeeseen, ja pöly nousee pyrynä ilmoille.

Tie jatkuu; kävelen edelleen. Tulen kostean lämpöiseen laaksoon, jonka pohjalla Nairobin joki hiljalleen virtaa. Tänä vuodenaikana sen uoma on kapea ja se siivilöi tyyfusvetensä rehevien papyruskaislikkojen ja mehukkaiden krassimättäiden läpi. Mikä paljous kirjoituspaperia ja salaattia!

Sysimustia pikkulintuja jalanmittaisin pyrstöin leikkii kaislikossa, ja sääskien aarnijoukot väijyvät piiloistaan, jokaisella ehkä suokuumeen myrkkyä imukärsässään. Tällä tienoolla ei toki vielä ole esiintynyt hirveätä tsetsekärpästä, sitä tavataan vasta kauempana sisämaassa, lähempänä Ugandaa, ja sinne en aio safaarejani ulottaa.

Samean joen keskellä seisoo kivellä musta mies jäseniään pesten. Hienokierteisen tukkansa hän on voidellut punasavella ja rasvalla, ja kaulaansa hän on ripustanut kimpun loistavan sinisiä helmiä. Toinen hänen vierellään täyttää kurpitsaansa juomavedellä.

Matkan jatkuessa tapaan viheliäisen kauppapuodin; sen omistaa tietysti hindu, hindujen käsissähän täällä ovat kaikki keveätöiset ammatit ja yleensä toimet, joihin eurooppalaisia ei ole riittänyt. On siinä rihkamaa: erinomainen runsaus kaikenvärisiä lasihelmiä, kiiltäviä messinkirenkaita ja heleänvärisiä pumpulivaippoja. Maassa, matalissa lokerolaatikoissa on ryynejä ja herneitä ja kaikenkaltaista muuta ruoka-ainesta. Ja vaikka sanomattoman likainen myyjä jaloin hypistelee aarteitaan, käy kauppa kuin siimaa. Tuossa seisoo tämän seudun alkuasukkaita, kikuiju-muijia nahkavaatteissaan. Sitkeästi he tinkivät ja kauppaa hierovat, ja myrtyneen maidon, seraljipastillien, hien ja kaiken kauhea löyhkä huuruaa sieltä kuin lohikäärmeen kidasta.

Pääsen pienen kaasuputkikaiteisen sillan yli ja kiiruhdan voimieni mukaan ylös mäkeä, pois rämeiköstä, pakoon ruttoa. Mutta vastaani tulee vieläkin jotakin, tömisten ja ritisten vyöryen.

Joukko hinduja, rahvaan kastia, päässä tulenkeltaiset, kimakan vihreät ja vaaleanpunaiset turbaanit seisoo tiellä, ja näitten takaa näyttää lähestyvän itse Juggernaut. Näen ihmisten kumartelevan ja kyyristelevän hirviön edessä ja sivuilla. Totta tosiaan näyttääkin siltä kuin he heittäytyisivät jumalanvaunujensa alle, pyhän kuoleman murskattavaksi, on kuin kuulisin autuaallisen kuolinähkynän.

Mutta sitten nouseekin tutisevasta torvesta mustia savuja ja kuulen selvästi höyrysilinterien puhkuvan. Sehän onkin höyryjyrä, joka silittää ja kruunaa orjien ja piiskurien työn tällä tierakennuksella. Ja siinä puuhailee alastomia ihmisiä järjestääkseen paikoiltaan luiskahtaneita kivensirpaleita hirvittävien lieriöitten alle.

Korkealla, jyrän nokisen aurinkokatoksen alla hallitsee kuin valtaistuimella tämän työmaan ainoa valkoinen mies. Tyynenä hän istuu, khakipukuineen ja hellekypäreineen, valkoisia kenkiään varoen. Hänen kasvonsa ovat keltaisen kalvakat, silmänsä haileat ja pistävät ja nenän alla riippuu pari punaista oravanhäntää.

Keskeyttämättä hanojen ja pyörien vääntelemistään hän iskee silmänsä vastaantulijaan. Sen katseen muistaa. Hän ei huuda eikä komenna, vääntelee vain levollisena hanojaan ja tappejaan, ja kaikki väistyy hänen edestään. Tuuman täpärältä pyörät usein hipovat miesten sorassa, jyrän edessä häärääviä hyppysiä.

Palttooni alla tuntuu jo polttavan kuumalta. Väsyneenä palaan rautalevyhotelliini, missä norsunkorvia ja -jalkoja sekä sarvikuononnahkoja ajelehtii pitkin käytäviä. Ylhäältä, kattoaukosta vilkuttavat jo oudot tähteni.

Paranee pahempikin tauti, enkä enää tarvitse päällystakkia enkä keppiäkään. Ja monia tämän tarumaailman ihmeitä osaan jo katsella arkisin silmin. Niinpä tiedän noiden faaraon alastomien, harmaiden orjien olleen niinsanottuja pienempiä rosvoja, kun taas ne toiset, joilla oli selässään linnunkynsien muotoiset leimat, olivat oikeita suurryöväreitä. Ja kelmeän kalvakka jyrämies oli mr H.W. Barnes M.L.D. (= Motor Lorry Driver), British East Africa Protectorate'in teloittaja, joka "viraapelitöikseen", viiden punnan palkkiosta kappaleelta, hirtti noita suurempia rosvoja kuninkaan köydessä, kun taas Juggernaut tuotti hänelle 160 puntaa vuodessa.

Nähdessäni tämän mr Barnesin sitten riippuvan tiskin päällä kapakassa, muiden "gentlemannien" seurassa, jolla nimityksellä täällä kunnioitetaan koko lailla kummallisiakin olentoja, en voinut aavistaa, että edessäni oli mestaaja, joka näin lepäili Juggernautin ja hirttämisen vaivoista.

Nyt hän on poissa. Kuoli eräänä päivänä sydänhalvaukseen, ostettuaan toisen luokan piletin eurooppalaiseen emämaahansa. Loman, jonka hän oli itselleen hankkinut, hän nyt sai pidennetyksi määrättömiin. Hän lepää käsittelemiensä otusten kera samassa mullassa.

Ennen menoansa hän ennätti toki puolipohjata tohvelini, sillä olipa hän paikkakunnan ainoa valkoihoinen suutari.

BRICKHOUSE, KOTIMME NAIROBIN ULKOPUOLELLA

Eivät tähdetkään enää tunnu niin vierailta. Monta vanhaa tuttua on niitä mukana täällä, vaikka toisissa asennoissa: Otava on kaatunut selälleen ja näyttää nyt lentokoneelta. Alakuloisina seuraavat silmäni viivaa takapyörästä selkälautaa pitkin, alas taivaanrantaan, jonka alta, jatkuvassa suunnassa, Pohjantähti olisi löydettävissä. Melkein pystysuorassa suunnassa alaspäin, tämän tähden alla on maa, joka tällä haavaa makaa lumessa ja sorron suurissa tuskissa. Eletään Stolypinin vuotta 1909.

Syödessämme auringonlaskun jälkeen parvekkeella päivällistä lampunvalossa ja tuhansien perhosten ja muiden hyönteisten pyrynä kirmaillessa ympärillämme näemme Etelän ristin kohottavan toista käsivarttaan näkymättömän Kilima-Ndjaron takaa, ja Väinämöinen miekkoineen riippuu aivan keskitaivaalla, kuin kruununa taivaan katossa. Linnunrata sakenee paikoin loistavaksi pilveksi, ja Skorpioni koukistaa sakaransa sen puhki. Vielä elävämmin ja kipenöivämmin kuin kotona 30 asteen pakkasella tähdet täällä tuikkivat ja kimaltelevat, sillä olemmehan 5.375 jalkaa merenpinnan yläpuolella.

Valtava kuunkiekko nousee aavikon ulapalta, jota kulo on jo polttanut useita päiviä. Punaista kuuta vasten tuli näyttää valkoiselta. Rätisten ja viuhuen tulee siinä nälkäinen loimottava juova taloamme kohti runsaan ampumamatkan päässä. Mutta tänne saakka se ei pääsekään, sillä yö on kostea ja tuuli taintuu. Kuulemme yhä selvemmin kulopalon rätinän, mutta rauhallisina käymme levolle, sillä onhan tupamme kivestä ja rautalevystä. Joka taholla näkyy joko liekehtivää tahi punoittavaa taivaanrantaa. Aikooko Afrikka palaa poroksi tänä yönä? Nairobin kaupunkikin on tuulen alla, mutta maantiehen, joka kulkee välillä, kulo rajoittuu.

Nyt on viertotietä jo hyvän matkaa valmiina. Eikä Juggernautin uusi käyttäjä enää nauti hirsipuun sivutuloja, sillä pyövelin virkaa toimittaa nyt Nairobin uusi suutari. Hänkin on kalpea kuin aave, pitkäparta, koukkuselkä. Muuten yksi vakaa ja peräti nauramaton mies, kuten ankara teloittajan virka vaatiikin. Suuri valtatie Fort Hallin eli maan kielellä Morangan linnoitukselle, ikilumista Kenia-vuoristoa kohti, kulkee läheltä asuntoamme ja on sadeaikana kovin kehno. Se on tummanruskeaa tahmaista ja liukasta litkua, johon naulapohjasaappaissakin uppoaa nilkkaansa myöten ja syvempäänkin. Taitavasti alkuasukkaat tätä taikinaa sotkea sönköttävät. Alastomina, vilusta väristen, vanhat säkit päässään he sumuisessa aamussa rientävät pitkin tietä nykäisten jalkansa taitavasti liejusta. Kun heidän ja maantien väri on suunnilleen sama, eivät pärskeet heidän pinnassaan juuri näykään.

He tuovat tuotteitaan markkinoille kaupungin basaariin. Raskaat taakat selässään kävelee siinä vanhoja kikuiju-muijia kantaen sokeriruokoja, bataatteja, maissia, tupakkaa tahi kallisarvoisia polttopuita, joita punniten myydään. Kumarassa kulkevat, varaten kantohihnoja paljaiksi ajeltuihin päihin, rinnat roikkuen ja hoikat sääret huojuen. Kuormajuhtina he kävelevät, sillä he ovat naimisissa olevia naisia. Ja he laulavat kulkiessaan elämänsä iloista ja vaivoista. Näin lienee "puuttuvan nivelen" (Pithecantropus) naaraan kiimakarjunta ammoisina aikoina kaikunut.

Puunkantajilla on toisessa kädessään sokeriruoko sauvana ja samalla eväänä, toisessa kirves, ase hyvin huomattava. Se on alkuperäinen omatekoinen ase eli työkalu, samannäköinen kuin aikaisimpien kivikirveiden on täytynyt olla täydellisessä muodossaan. Vaajanmuotoinen, joskin raudasta taottu terä on upotettu puiseen varteen ja tavallisesti sarvikuonon tai virtahevon nahansuikaleilla ristisitein nivottu.

Jokseenkin tämännäköisen, vaikkei tietenkään niin tummaihoisen, arvelen romanttisen kivikauden aikaisen naisenkin olleen. Nämä nykyisetkin pukeutuvat parkitsemattomiin nahkoihin, joista kuitenkin karvat hangataan pois. Tämmöisten hameiden liepeet kyllä latkuttelevat ja läiskivät sääriä vastaten sivistyksemme silkkihameiden kahinaa. Mutta maalarin silmään sointuu tämmöinen olento vallan kauniiksi ja eheäväriseksi tupakanruskeine ja sinipunervine vivahduksineen. Ainoastaan jokin kullankiiltävä koriste ja helmi- tai simpukkareunus rikkoo tätä yksitoikkoisuutta, mutta rikkoo hyvin. Lähempää tutkien ovat yksityiskohdat kuitenkin liian tympäiseviä ja haisu liian väkevä.

Tulee siinä ruumiitaan huojutellen ja äänekkäästi laverrellen reheviä suaheli-mammoja, jauhotötteröitä päänsä päällä viipotellen. Koska he ovat eräänlaista ylimystöä, on usein joukon jatkona jonkinlainen orja, vieläkin yksinkertaisemmassa vaatetuksessa kuin emäntänsä, joitten pääasiallisena pukuna on vasemman sieraimen puhki pistetty kiiltävä nappi tahi helminen nokkarengas. Heillä on myös kaksi ohutta pumpuliharsoa, aina luumun värisiä niinkuin herkullinen ihonsakin ja lisäksi kirjailtuja suurilla valkoisilla pyörylöillä, neliöillä tahi vinoneliöillä. Kuosit näihin ovat Tangan suahelien (Deutsches Ost-Africa) omia sommittelemia, mutta harsot kudotaan ja painetaan Hampurissa. Tämä kävelypuku maksaa ilman nenänappia 1-2 rupiaa. Ohut kangas mukautuu sulavasti hyvinkin kehittyneitä suloja myöten, erittäinkin tuulessa. Mutta jos katselet heitä tutkivasti, niin pian he loukkaantuvat, niin että joko suuttuvat ja rupeavat kotkottamaan tahi pakenevat.

Rappiolle joutuneet villit – sivistyksen uhrit – juoksentelevat mielellään valkoihoisten vanhoissa ryysyissä, enimmäkseen housuitta ja joskus kattila tahi yöastia hattuna. Tavallisesti he liikkuvat joukolla, yhäti ja väsymättä tanssien. Ainoa miellyttävä jäte heidän alkukantaisuudestaan on loppumaton elämäniloisuus, jota näyttää pursuavan heidän joka huokosestaan. Mutta vaikka he olisivat kuinka hassunkurisen näköisiä tahansa, eivät he koskaan ole sellaisia, jollaisiksi "Fliegende Blätter" ja muut pilakuvaajat heidät esittävät.

Tuossa saapuu juuri niitä äsken mainittuja suurempia rikoksellisia, valkoisissa puvuissaan ja linnunkynsileimat selässä. Pitkässä jonossa he astuvat, kantaen päänsä päällä suuria heinärukoja, ja kaikki toisiinsa kahlehdittuina kaulasta kaulaan, paljasjalkaisten sotilaitten vartioimina. Vaiti ovat, mutta kahleet kalisevat. Aamun aurinko valaisee iloisesti tätä kurjuuden kuvaa.

Rämisten, rummuttaen, kiljuen, laulaen ja torvia toitottaen käy tästä usein ohitse suuria safaarijoukkoja. Peräkkäin aina kulkevat, raskain taakoin: laatikoita, säkkejä, norsun torahampaita.

Toisinaan juoksee siinä notkeita ja uljaita massaijeja jousineen, keihäineen, miekkoineen ja veripunaisine miekanhuotrineen. Rohkeita ja itsetietoisia ovat heidän liikkeensä, ja muita koristeita heillä ei ole kuin liehuvia mustia sulkia palmikoidussa tukassaan, kankeat letit otsalla ja takaraivolla sekä kiireestä kantapäähän ulottuva kaunis sotamaalaus punasavesta ja rasvasta. Loistavan komeita ovat nämä Afrikan vapaat kotkat, joita koskaan ei saada alistumaan muuhun työhön kuin sotapalvelukseen.

He olivat ennen niinkuin nytkin paimentolaisia ja hallitsivat kaikkia näitä seutuja, kantaen veroja muilta heimoilta, ja ollen kauppakaravaanien pahimpana kauhuna aina vuoteen 1895, jolloin Englanti otti maan haltuunsa.

Alkuperäisellä karjanhoidollaan he nyt elää kuhnailevat; jotkut pestautuvat sotaväkeen, toiset menevät poliisin virkaan, jota toimittavat myös yksityisille yövartijoina ja safaarisotilaina. Kymmentä rupiaa vähemmällä ei massaijia saa palvelukseen, kun taas alhainen kikuiju tyytyy kolmen rupian kuukausipalkkaan.

Heidän naisensa ovat pitkiä ja hienoraajaisia ja koristelevat ruumistansa ylenpalttisesti kaula- ja korvarenkailla sekä rautakierukkaisilla jalka- ja käsirenkailla, niin että vaivoin pääsevät kävellä hytkyttelemään. Näemme heidän usein kanniskelevan basaariin haisevaa maitoa simpukkakoristeisissa kurpitsoissa.

Massaijien väitetään olevan seemiläistä alkuperää, ja itsekin he kehuvat säilyttävänsä israelilaisten vanhimpia muinaistietoja ja -muistoja. Päättäen heidän omituisesta tyypistään ei tämä näytä mahdottomalta, mutta haluaisin sanoa, että he esi-isiltään ovat perineet ainoastaan näiden miellyttäviä ominaisuuksia. Mitään täydellistä neekerityyppiä heissä ei ole, eikä vähääkään Itä-Afrikan neekerien velttoa luonnetta. Miehet ovat kasvoiltaan ja ruumiiltaan usein ihanteellisen kauniita. Heidän silmissään hehkuu kummallista kesytöntä salaperäisyyttä. Melkein pedon arkuudella he kavahtavat tutkivaa katsetta. Ylhäistä luontevuutta, millä he pitävät vaippaansa, voi verrata ainoastaan muinaisten egyptiläisten ja helleenien grandezzaan. Ja taitavia he ovat luonteenomaisissa toimissaan. Hauska on nähdä massaijin keihästä heittävän tahi saalista paloittelevan. Heidän liikkeensä ja leikkauksensa voittavat parhaan urheilijan ja kirurgin.

Älykkäitä ja nopeatajuisia kun ovat, he voisivat luullakseni hyvinkin menestyksellisesti mukautua eurooppalaiseen sivistykseen, jollei heiltä puuttuisi kahta tärkeää ominaisuutta: kykyä leipätyöhön ja selän notkistamiseen. Siksi he ehkä pian häviävät sukupuuttoon. Kun en ole joutanut heitä tarkemmin tutkimaan, he ovat jääneet minulle arvoitukseksi ja muuttuvat ehkä vastedes taruksi muistossani. Ihailen heitä, kun he tästä ohitse lentolähetteinä kiitävät kirje haarukkavapaan pistettynä. Kuin gasellit he juoksevat, kevyesti ja koskaan väsymättä.

Kenelle tulevaisuus sitten näillä main kuuluu? Ymmärtääkseni hinduille, jotka, vaikka myöhään tänne muuttaneina, jo ovat valtiaita monilla aloilla. Koko vähittäiskauppa alkuasukkaiden kanssa on jo heidän käsissään, samoin pienviljelys ja käsiteollisuus sekä – voisiko sitä uskoa! – myöskin suurkauppa Intian, Saksan ja Itävallan kanssa. Monesti, kun englantilaisessa kaupassa ostelen tavaroitani, luikahtaa joku myyjistä salavihkaa polkupyörällä hindujen basaariin hankkimaan näiden suurista varastoista sellaisia tavaroita, mitä englantilaisilla kauppiailla ei ole.

Tänne muuttaneet hindut kuuluvat melkein poikkeuksetta maansa alhaisimpiin kasteihin. Mutta jo toisessa polvessa he ojentavat selkänsä, ja kolmannessa he istuvat pikkuvirkamiehinä sekä asemapäällikköinä kaikkialla pitkin Ugandan rautatietä.

Hienosta käytöksestä ja ylhäisistä eleistä olen huomannut, että korkeampienkin hinduluokkien jäseniä on tänne siirtynyt. Useimmat heistä ovat kuitenkin parseja. Mitä heidän aivoissaan ja munaskuissaan liikkuu, sitä he eivät ilmaise, mutta ilmeistä ja eleistä päättäen se lienee jotakin suurta.

Ja jotakin suurta tämä lahjakas, arvoituksellinen ryhmä kerran varmaan saakin aikaan – siksi sitä ehkä täällä jo sanotaankin maanvaivaksi. Hylyistä ei voi ihmisrotua arvostella, mutta enemmistö täällä tekee vastenmielisen vaikutuksen verrattomassa likaisuudessaan. Eipä virallisen isäntäkansan inho heitä kohtaan olekaan ihmeteltävissä, kun tietää, että he miltei jokaisen ansaitsemansa rupian lähettävät oman pankkinsa kautta Intiaan. Onhan heidän pankkinsa, The National Bank of India Ltd, ainoa pankkilaitos Nairobin kaupungissa. Ja miljoonia karttuu siitä, mitä hindut voittavat heitä hyväkseen käyttäviltä englantilaisilta – voitosta voittamalla piru perkeleen pettää.

Mutta palaan taas tielleni, jossa minulla on edessäni jono sunnuntaivapaita hinduja polkupyöräin selässä. Toisilla on päällään mahdottoman ahtaat valkoiset pitkäthousut, toisilla taas koipien väliin reivattu likainen lakana. Karvaiset, kiverät pillisääret survovat ahkerasti polkimia. Paita on housujen päällä, ja kireät eurooppalaiset liivit ja turbaani täydentävät vaatetusta.

"Rouvat" ajavat edellä, visusti harsottautuneina ja vaaleanpunaisissa pukimissa. He istuvat sulloutuneina vihreihin ruumisvaunuihin, joita kuusi muulia täristen päristen vetää pitkin punapölyistä tietä.

Kadotan haluni lähemmin tutkia tätä rotua, vaikka olenkin kohdannut monta vakavaa ja monta hienostunutta katsetta.

Päivän laskettua olen lämpöisestä pimeydestä kuullut outoja huilun säveliä. Ohikulkevat kulit niitä puhaltavat: kauas kantavia mollisävelmiä, joita milteipä koulutetun tapainen laulu säestää. Pohjatonta surumielisyyttä hopeanhelein toivonvälähdyksin ikivanhan, sumentuneen sivistyksen taustaa vasten.

Suahelikylästä on kannettu kuolleita joka toinen päivä. Mitähän tauteja läheisissä kraaleissa oikeastaan sairastetaan? Saattue kulkee ensin tietä pitkin vähän matkaa ja oikaisee siitä sitten kaupunkiin poikki aron, jota valkoiset valloittajat, osan siitä anastettuaan, jo ovat ehtineet häpäistä piikkilanka-aidoilla, peltirasioilla ja kaikilla jätteillään. Viiteenkymmeneen nouseva joukko pitkämekkoisia suahelimiehiä juoksee yhtenä ryhmänä, ja niin monta heistä kuin sapilaitten väliin mahtuu, kantaa ruumista, joka lepää kirjavien kankaiden kattamana. Olkainsa tasalla he paareja kantavat ja vaihtavat juoksussa ehtimiseen kantomiehiä, hätiköiden kuin tulipalossa. Ja nopeassa tahdissa vielä laulavatkin arabialaista hautausvirttä. – – –

Päivä polttaa ja kuuma tuuli, joka taivuttaa kaarelle siniharmaita eucalyptus-puita, yltyy välistä pyörrevihuriksi, kierittäen tiestä punaruskeita pölypylväitä suppiloiksi ylös korkeuksiin, missä ne sitten leviävät pilviksi.

Parinsadan metrin päässä sapilaista tulevat naiset, mustankiiltävinä ja alastomina, lekuttelevain luumunkarvaisten auringonkuvaisten harsojensa alla. Jotkut kantavat lautoja mukanaan peittääkseen niillä hautaanlasketun ruumiin. Täkäläiset islaminuskoiset eivät käytä ruumisarkkuja. Saattajain täytyy kovasti kiirehtiä, jos mieli pysyä sapilaitten mukana. Kiire on nähtävästi tarpeen vaatima, mutta kamalalta tämä näytelmä tuntuu auringon paahteessa – kamalammalta kuin firenzeläisten öiset juoksuhautaukset soihtuvaloineen.

Kiväärinkantajani, joka asuu suahelikylässä, kertoo tautien jo levinneen muihinkin kyliin ja väittää – jääköön se hänen vastuullensa – että köyhiä kuolleita, joiden omaiset eivät jaksa maksaa viittä rupiaa "valkoiselle miehelle", leikellään sairaalassa, mikä musulmaneille on kauhistus. Mutta rikkaitten kuolleet, sanoo hän, haudataan kokonaisina. – Miten lienee, mutta kaupungin kaatopaikalla olen nähnyt paljon halkisahattuja ihmisenkalloja. Sairaalassa, jossa on yksi valkoinen ja useampia hinduja lääkäreinä, annetaan alkuasukkaille maksuton hoito, mutta pyssynkantajani väittää, etteivät sairaat enää suostu lähtemään sairaalaan, vaan kuolevat mieluummin omissa oloissaan, itsekseen. Minulta hän pyytää lääkkeitä, ja minä en osaa antaa sen parempaa kuin risiiniöljyä, jota he pitävät hyvin maukkaana. Tätä öljyä antava pensas kasvaa täällä viljelemättä jokaisella tunkiolla. Se on siitä omituinen, että se itse hajoittaa siemenensä ympäristöönsä. Kypsyneet siemenkopat näet räjähtävät vähän paukahtaen vähimmästäkin kosketuksesta. Alkuasukkaat pusertavat siemenistä öljyä, jota käyttävät ihonsa ja tukkansa rasvaamiseen. Tästä on peräisin heidän hikensä outo ja katkera haju.

Kömpelöitä alkeellisia, kyhmyselkäisten härkien vetämiä vankkureita kulkee myös tätä tietä, mutta ne pysähdytetään kaupungin portilla piikkilankaveräjällä, jonka takana kuninkaan paljasjalkaiset sotilaat vartioivat. Se on karjaruton karanteeniasema. Siinä on pieni ruokomaja, savutorveton, tulisija keskellä lattiaa. Pieni tummanruskea alaston nainen istuu yhtenään oven edessä keittäen ruokaa tahi neuloen helmiä suonilla nahkahihnaan.

Kyynäränkorkuisessa aukossa riippuu oviverhona rätti, liehuen edestakaisin, ja vasten olkiseinää ja pitkin kovaksi istuttua maata, jossa kanat nokkivat romussa ja roskassa, levittelee aurinko kultaista onneaan.

– Jambo! sanovat nämä onnelliset ihmiset minulle ohitse kulkiessani, ja Jambo-saana vastaan minä. Se on suahelinkielinen tervehdys.

Kun kerran satuin kulkemaan tästä ohitse auringonlaskun jälkeen, olivat kaikki lopettaneet päivän hommat ja uurastukset. Matalasta ovesta, josta rätti nyt oli poissa, näin joukon alastomia mustia alaruumiita. Seurue istui siellä kyykkysillään tulen ääressä. Kumartuessani majaa kohti näin heidän sormin appavan suuhunsa syötävää tulella olevasta padasta, jonka ympärillä tungos näytti olevan yhtä suuri kuin oli sopukin hyvä. Tässä oli pidot, mutta niin tiukasti syötiin, että kaikki keskustelu oli kerrassaan lakannut; muuta ei kuulunut kuin yhtämittaista äänekästä maiskuttamista. Onnen huipuilla oltiin, paratiisissa istuttiin, polvi polvessa, kylki kyljessä äänettömässä autuudessa. Ja hopeankelmeä kuu, joka loisteli olkikaton takaa, loi kaiken tämän mustan alastomuuden ylle omituisen punertavan hohteen. Jatkoin matkaani, mutta hartaan maiskuttelun ääni seurasi minua vielä pitkän aikaa.

Kävelylläni näin kerran nuoren miehen tulevan vetkutellen vastaani kaupungista päin. Muuta pukua ei tällä uroolla ollut kuin vihreä saketti ja veripunainen fetsi sekä seebranhäntä kainalossa. Tässä komeudessaan hän tunsi olonsa erinomaisen onnelliseksi. Hän soitti nelirivistä huuliharppua käsittääkseni ilman varmaa sävelmää, mutta tahtia hän piti ja sen mukaan tanssi. Viinanhöyryjä hänellä varmaankaan ei ollut ruumiissaan, eikä hänen vatsansakaan liene ollut liian täynnä maan herkkuja, mutta aurinko paistoi ja valoi loistoa hänen hepeniinsä ja niistä hänen iloiseen sieluunsa.

Tuli sitten häntä vastaan nuori ja kaunis kikuiju-tyttö. Pitkä sokeriruoko kädessä eväänä ja sauvana hän asteli tumman ruskeana ja iloisena, uteliaana pyrkien kohti ihmeellistä kaupunkia ja sivistystä. Koska hän ei ollut naitu nainen, niin ei muu hänen soleaa vartaloansa painanut eikä peittänyt kuin rasvaisten kaulahelmien paljous. Kämmenenkokoinen halkoviirinen sinihelmireunainen nahkatilkku oli vielä esiliinana ja nahkavaippa riippui selässä. Toisessa korvassa kellotti valkoinen vaseliinipurkki, ja sittenpä kaikki muu olikin hänen omaa silkinkiiltävää, punasavella, risiiniöljyllä ja lampaan ytimellä voideltua nahkaansa.

Terveyttä ja itsetiedottomuutta uhosi hänen ryhtinsä, ja elämäniloa vavahtelivat hänen neitseelliset pystynänninsä. Rasvatäplät läikkyivät niiden pullealla pinnalla, ja silmänä katseli napa keskeltä pyöreätä suklaamahaa.

Seebranhäntineen ja huuliharppuineen nuori mies tanssiskeli häntä vastaan, kosketteli hänen rintojaan ja hyväili niitä luonnollisesti. Yhtä luonnollisesti tyttö otti tämän kunnioituksen vastaan, iloisesti hymyillen ja paikaltaan liikahtamatta. Sitten mies puraisi sokeriruo'osta kappaleen, niin että mehu pursusi suupielistä, ja loistavin hampain siinä sitten naurettiin ja lähdettiin kumpikin omalle suunnalleen: tyttö sokeriruokoineen ja kiiltävine koristeineen, miekkonen huuliharppuineen ja seebranhäntineen. Päivä hehkui ja punasinervinä seurasivat varjot heidän askeleitaan. Kaikki tuntui niin kevyeltä ja lämpimältä, tuntui kuin olisi maapallon oma elämänhalu loimoten höyrynnyt eetterinä jumalien laitumille.

Kuluu viikkoja ja kuluu kuukausiakin. Asumme edelleenkin pienessä majassamme ulkona arolla, lähellä Nairobia.

Kesäkuussa alkoi lyhyt, myöhästynyt sadeaika. Silloin täällä oli sekä lämmintä että kosteata. Laaksoissa oli raskasta ja painostavaa, mutta arolla, jossa asumme, on aina raikasta ja ilmavaa. Yötkään eivät ole tulleet niin lämpimiksi, ettei voisi nukkua. Heinäkuun aikana ilma vähitellen viileni, mutta lämpeni taas elokuun lopussa. Yöt olivat kuitenkin viileät, klo 7:n tienoilla aamusella ei ollut kuin 8-10 astetta. Ilma on niin ohutta, että 22 asteen lämmössä paleltaa.

Lokakuun alussa raivosi monena päivänä klo 10 alkaen aamulla hehkuvan kuuma myrsky itäkoillisesta. Ja sen mukana tuli kuivuus, joka ravistutti vesiastiammekin.

Elokuusta saakka olemme olleet vapaina kauheasta santakärpäsestä, joka laskee munansa ihmisten jalkoihin, ennen kaikkea kynsien alle, missä toukat sitten kehittyvät ja syövät itsensä lihan sisään, jollei leikkausta tehdä ajoissa. Kirsti tyttäremme sai hyvin pahan piston ja oli vietävä sairaalaan leikattavaksi. Saimme kuitenkin hoitaa häntä täällä kotona.

Ns. lihakärpäsiä esiintyy täällä toisinaan niin paljon, että ne suorastaan peittävät kaiken muun näkyvistä. Eläintä nyljettäessäkin niitä aivan kuhisee veitsen alla. Edelleen on täällä eräänlainen suuri villinä elävä täilaatu. Täysikasvuiset yksilöt ovat huomattavan isoja ja sekä suuret että pienet purevat kipeästi ja imeytyvät puolen ruumiinsa pituudelta lihaan, mistä ne on kaivettava pois. Näin syntyviä haavoja kirvelee ja kutiaa viikkokausia, eikä mikään voide auta. Metsästyksellä oltaessa näistä eläimistä on suurin kiusa, sillä riista, erikoisesti antiloopit, on niitä aivan täynnä. Äskeisellä wildebeestinmetsästyksellä minulla oli mukana koko perheeni. Kun vaimoni kumartui maahan poimiakseen erään kukkasen, tuli hänen kätensä, kuten hän luuli, yht'äkkiä aivan veriseksi. Siinä olivat vain suunnaton parvi punaisia pieniä täinpoikasia, jotka olivat päättäneet muuttaa majaa.

Olen tullut tänne alas neitseellisille seuduille katsellakseni ympärilleni ja ennen kaikkea maalaamaan, mutta en metsästämään kaataakseni niin monta otusta kuin suinkin. Kuitenkin olen tullut tähän saakka ampuneeksi jo koko monta.

Olen ampunut seebroja, gaselleja, hartebeestejä ja wildebeestejä 500-200 metrin matkalta. Useimmat olen kaatanut juoksusta 300-400 m:n matkalta ja olen nahoista todennut osuneeni joko lapaan, kaulaan tai selkärankaan, kuten pitkä matka edellyttää. Wildebeest eli gnu-antilooppi ei päästä lähemmäksi kuin 500 metrin päähän itsestään. Äskettäin ammuin gnu-lehmän ja pitkä välimatka pakotti minut käyttämään uudenaikaista, kokonaan mantteloitua kärkikuulaa. Tällaisen luodin vaikutus on kauhistuttava, sillä osuttuaan maaliin se alkaa pyöriä lyhyemmän akselinsa ympäri. Kärkevä muoto hävittää ilman vastuksen miltei kokonaan, mutta vaikuttaa sen, että vähinkin vastus muuttaa kuulan suuntaa. Olen nähnyt räjähtävän luodin kiskaisevan antiloopista koko takajalan, jolloin haavan reunat ja eläimen karva kärventyivät mustiksi luodin kuumuudesta. Tällaisia luoteja käytetään täällä vain pitkillä matkoilla ja suuriin eläimiin, jotta oltaisiin varmoja siitä, etteivät eläimet jää kauaksi aikaa haavoittuneina kitumaan. Olisi eläinrääkkäystä ampua täällä suurriistaa tavallisella kokomantteliluodilla, sillä sellaiset menevät eläimen läpi, mutta eivät haavoita kuolettavasti.

Avaralla tasangolla saattaa melkein aina nähdä, mihin luoti sattuu silloin kun ampuu harhaan, ja silloin tietää ottaa toiselle laukaukselle oikean tähtäimen. Vasta-alkajalle tuottaa täällä välimatkan arvioiminen suurimpia vaikeuksia, ilma kun on kokonaan erilaista kuin pohjolassa. Minä mittasin ensimmäisellä luodilla ensin välimatkan ja sain siten oikean jyvän seuraavalle laukaukselle. Viime aikoina olen kyllä kaatanut eläimen ensimmäisellä laukauksellakin, ja siihen metsästykseni loppuukin, sillä mitäpä tekisin kovin paljolla lihalla. Otan itselleni tavallisesti selkäpalan, maksan, kielen ja munuaiset, toisinaan myös reisipaistin. Muun saavat mustat palvelijani jakaa keskenään, ja aina syntyy tappelu peräsuolen omistamisesta, joka heistä on hienointa herkkua. Viimeksi ampumastani wildebeest-lehmästä, joka oli kaunis eläin ja katseli kaatajaansa tuolla ikuisesti nuhtelevalla kirkkaalla katseella, joka näiden eläinten silmissä on sekä elämässä että kuolemassa, otin ainoastaan nahan ja kallon. Liha vietiin äsken vangitulle leijonalle, jota metsästystoverini pitää häkissä.

Alkuasukkaat näyttävät aina nolostuvan, milloin metsästystä ei jatketa pitemmälle. Heidän ruokahalunsa herää heti, kun he saavat verta hampaisiinsa. Mutta minä otan esille pienen värilaatikkoni ja muutun nimrodista kiltiksi ja siivoksi maalariksi, ja henkipalvelijani Nganga istuu silloin maassa ja kannattaa suurta auringonvarjoa, jonka suojassa istun.

Kerran retkeillessämme saavuimme papyros-ruohistoon, jossa rupesimme ajamaan takaa näkemiämme ns. pahka-sikoja, mutta emme päässeet niitä lähellekään. Jorma tahtoi ottaa itselleen papyros-ruokoja, ja pari, kolme sellaista oli hänelle jo täysi taakka. Nämä ovat kauniita monen metrin pituisia ruohoja ruskeine suomuslehtineen. Siinä kävellessämme minä sain kiikariini gasellilauman ja rupesin kulkemaan lounaiseen päin pitkin aaltoilevaa aroa ja annoin pyssynkantajalleni kikuiju Ngangalle käskyn pitää silmällä lasta siihen saakka, kunnes palaan. Gasellit vetäytyivät aina vain yhä kauemmas. Siinä kun niitä ajan ja ammuskelen, huomaan, että aika on kulunut nopeasti ja aurinko lähenee taivaan rantaa lähettäen ihanan välkkyvät punaisenoranssiset värinsä yli koko lakeuden, jossa jo taempana näkyvät vuoret olivat jääneet maapallon varjoon. Taivas pohotti tummahkona, violetin lyijynkarvaisena.

Yhtäkkiä tuli Nganga luokseni, ja silloin värähti sydämeni. Jätin hänelle otuksen ja rupesin juoksemaan sinnepäin, mistä hän tuli ja minne poikani oli jäänyt. Nopeasti lähestyi aurinko aron rantaa. Tiesin, että jokin minuutti vielä niin hukka olisi perinyt aikuisenkin, joka joutuisi arolle yöksi, saati lapsen ilman tulen ja aseiden turvaa. Huusin ääneni käheäksi saamatta vastausta, juoksin henkeni hädässä kummulta kummulle katsellen kaikkialle ja olin jo niin tuskainen, etten olisi enää saanut ääntä kurkustani, kun samassa kaukaa näin pienen miehenalun taapertavan eteenpäin yltyvän hämärän keskellä, sillä aurinko laski parhaillaan. Jorma siinä tulla laahusteli papyros-ruokojansa kantaen ja näin, että hänen voimansa olivat aivan lopussa. Otin hänet syliini ja juosten saavutin Ngangan, jolle latelin raivokkaasti kaikki tuntemani suahelin-kieliset voimasanat. Neekeri kantoi gasellia ruikuttaen ja itkien sitä, että hänen juuri basaarista ostamansa edellisen omistajan aikoja sitten hylkäämä takki tuli punaiseksi eläimestä, jonka veri valui hänen säärilleen saakka. Oli se menoa! Aivan pimeässä yössä saavuimme viimein kotiin asunnosta näkyvien tulien opastamina.

Nyt minun täytyy etsiä itselleni uusi palvelija, sillä Ngangaa en voi enää pitää. Tapahtui nimittäin, että peukalostani kerran viidakossa repeytyi lihaviileke ja minä käskin häntä pitelemään siitä kiinni, sillä aikaa kun itse leikkaisin sen kokonaan irti.

Mies katseli haavaa ja sanoi: "Minä tahdon syödä herrani lihaa."

Ensin nolona ja sitten suuttuneena minä karjaisin: "Heitä pois se heti, kirottu kikuiju!"

Ja minä löin sen hänen kädestään. Kaihoisin silmin hän katseli sen perään ruohikkoon ja lausui: "Valkoisen miehen liha maistuu kovin hyvältä."

Kun tämän johdosta asetin hänet ristikuulusteluun, oli hänellä kylliksi älyä väittääkseen, ettei hän koskaan ole syönyt valkoisen miehen lihaa.

Minulla on nyt vielä palveluksessani neljä alkuasukasta, joista kokki on "kristitty" ja kotoisin Victoria-järven ja Kongon välimailta.

Olen kieltänyt heitä ajelemasta partaansa keittiöveitsellä ja nyt he tekevät sen pullonpalasilla. Kun minun eilen piti mennä metsästykselle, ottivat molemmat pyssynkantajat kokin uima- taikka ratsuhousut, leikkasivat ne halki ja käyttivät kumpikin lahjetta hattuna. Muulla tavoin he eivät koskaan ole housuja käyttäneetkään.

Jorma pojallanikin on oma pyssynkantajansa, pikku Djoroggi, joka kantaa hänen pientä karbiiniaan ja riistaansa. Niinpä he tässä eräänä päivänä palasivat metsältä kantaen sungurajänistä, jonka Jorma oli ampunut pään läpi. Äskettäin hän ampui kauniin laukauksen waterbokkiin, tuohon komeaan eläimeen, joka mieluimmin syöksyy veteen joutuessaan vaaraan. Veri virtasi eläimen kyljestä, mutta Jorma ei voinut ajaa sitä takaa, koska hänen ja antiloopin välissä oli joki. Minä olin istunut arolla maalaamassa kamelin luurankoa. Riensin häntä auttamaan ja pääsimmekin joen yli, mutta oli kumminkin aivan toivotonta ajaa takaa haavoittunutta eläintä.

Jäniksiä ammun melko usein, mutta en luodilla kuten Jorma, jonka jänis istui ainakin 60 metrin päässä.

Kerran istuessamme kuistilla aamiaisella näin sungurajäniksen tulla loikkivan meitä kohti arolla. Pistin haarukan syrjään, otin pyssyn ja ammuin. Jänis haavoittui ja loikkasi umpimähkäisiä syrjähyppyjä tehden edelleen kaupunkiin päin. Neekerit kiiruhtivat paikalle joka suunnalta ja alkoivat juosta jäniksen perässä, kunnes pieni neekeripoika sai kiinni hännän kärjestä, joka irtaantui. Poika seisoi muutamia silmänräpäyksiä katsellen häntää, mutta jatkoi sitten takaa-ajoa saaden lopulta jänisparan kiinni. Riemusaatossa kannettiin jänis kotiin ja poika sai hyvin ansaitun pice'insä.

Pice on siis rahaa. Ei ole helppo asia käsitellä tällaisia rahoja, joita lasketaan sekä vanhoilla että uusilla laskutavoilla. Yksi pice on 2 senttiä ja kaksi pice'iä on 3 senttiä, mutta kolme pice'iä 5 senttiä, 100 senttiä on rupia ja yksi rupia 16 annaa. Yksi annas taaskin 6 pice'iä.

Voiko kukaan ymmärtää tähän sisältyvää järjenjuoksua? Tulos on joka tapauksessa se, että herrasmies, ts. ostaja, joutuu aina tappiolle. Rupia vastaa arvoltaan 1:80 kultaa, mutta sitä käsitellään niinkuin markkaa. Kaiken tarkoituksena on lähimmäisen häikäilemätön ja säälimätön nylkeminen.

Täällä alhaalla on nyt kevät. Leivoset ja kaikki mahdolliset ihmeelliset pienen pienet linnut laulavat duurissa kaikkein kulta- ja hopeanhohtoisimpia laulujaan. Niin vaaleansinisiä trillejä en ole kuullut koskaan.

Tangi-virta on nyt niin kuivunut, että toisin paikoin sen yli voi hypätä, mutta siinä on nyt mitä loisteliain kasvullisuus: suuria, liaanien ja convolvulusten ympäröimiä puita ja tiheikköä, joka on läpitunkematonta kuin seinä.

Lukemattomia petolintuja kaareilee talomme päällä ja kanat kätkeytyvät tarkoin. On hyvin vaikea ampua noita lintuja niiden kaarrellessa korkealla ilmassa, sillä ne ovat alati varuillaan. Vain susihauleilla minun on onnistunut pudottaa jokin niistä ja kauniita hatunsulkia niistä saa. Olen maalannut sellaisen pedon luonnolliseen kokoon pyydystämässä rottaa sen reiän luona.

Loistavan kauniita ovat kruunuhaikarat, joita näemme täällä sadoittain. Ne syövät käärmeitä ja ovat kokonaan rauhoitettuja. Kerran ammuin luotini valtavan suureen vaalean harmaaseen haaskalintuun. Välimatka oli suunnilleen 120 m. Lintu putosi, mutta nousi jaloilleen, lähtemättä kuitenkaan lentoon. Silloin Jorma meni lähemmäksi ja ampui vuorostaan. Lintu seisoi liikkumattomana. Poika ampui monta kertaa, mutta lintu ei ollut millänsäkään. Nyt minä otin hänen kiväärinsä ja ammuin taaskin. Samassa pöllysivät höyhenet pyrynä linnun ympärillä, mutta se kohottausi komeaan lentoon ja katosi taivaan sineen.

Se mahtaa olla taikalintu, tuumin ja menin katsomaan paikkaa, jossa se oli seisonut. Pienen verilätäkön se oli jättänyt jälkeen ikäänkuin pilkatakseen meitä. Ylipäänsä haaskalintuja ei ammuta, koska ne toimivat terveyspoliiseina. Näitten lintujen jätteitä tapaa arolla kaikkialla ja samoin siellä täällä myöskin ihmisenkalloja.

Strutseja liikkuu usein läheisyydessä arolla. Ne ovat täällä rauhoitettuja. Olen nähnyt valtavan suuria ihmeellisiä outoja lintuja, mutta en ole päässyt koskaan niitä ampumaan. Eräänä päivänä juuri tänne tultuamme ammuin kauniin afrikkalaisen korpin, Corvolutor alvicollis. Seppelekaulaisia kyyhkysiä ovat laaksot täynnä ja niistä saa hyviä paisteja.

Leijonaa en ole vielä nähnyt vapaudessaan. Metsästystoverillani, kuten jo olen maininnut, on paraikaa sellainen häkissä kaupungissa. Menin eräänä päivänä katsomaan vangittua eläinten kuningasta.

Saattoihan tapahtua, että minä jollakin yhden päivän retkelläni tapaisin tuon pedon, mutta tavatonta se olisi, sillä kaupungin ympäristöltä on leijonat ammuttu, ja ne, joita vielä on jäljellä, ovat erittäin arkoja. Kerran jouduin paikkaan, jossa leijona edellisenä yönä oli tappanut seebran.

Jouluksi olen suunnitellut suurempaa metsästysretkeä ystäväni mr Heyerin kanssa, ja kukapa tietää, emmekö silloin tapaa leijonaa.

Yleinen eurooppalainen käsitys pitää leijonan kaatamista sankaritekona. Tosiasiassa kuitenkin puhveli, sarvikuono ja norsu ovat paljon vaarallisempia eläimiä, puhveli kaikkein vaarallisin. Leijonan metsästyksessä on sääntönä, ettei eläintä milloinkaan ammuta pitkältä matkalta, sillä ei koskaan voi olla varma siitä, ettei eläimiä ole useampia, jossa tapauksessa metsästys päättyisi huonosti. Leijonaa ammutaan 50-20 metrin päästä. Eläimet kätkeytyvät itsepäisesti tiheikköihin ja korkeaan papyrusruohikkoon, mistä niitä on perin vaikea saada tulemaan ulos, jollei sytytä koko seutua palamaan.

Alamme mukautua täkäläisiin oloihin. Vaimoni ja lapset puhuvat jo sujuvasti suahelin kieltä, ja maalaustyölle löytyy täältä yllin kyllin sekä aiheita että malleja.

Olen maalannut alastomia, mutta se ei vaikuta alastomalta täällä. Luonnoskirja täytyy aina pitää käsillä. Ryhdyn juuri piirtämään hartebeestin kalloa, joka komeine sarvineen kiehuu läkkisessä petrolikanisterissa arolla portaittemme edessä. Astia seisoo kolmen kiven varassa, ja polttopuina on seetriä ja muita kalliita puulajeja, jotka ovat kovia kuin luu. Haluan tehdä itselleni seinäkoristeen tuosta komeasta antiloopinpäästä. Mutta saanen keittää uuden kallon, sillä nenäkäs hyeena kävi täällä viime yönä, kaatoi pytyn kumoon ja nakersi kallon rikki. Mieheni nukkuivat vajassa 3 metrin päässä, mutta kavala eläin tassutteli niin hiljaa, etteivät he heränneet. Tappio ei ole sen suurempi kuin että huomenna voin ampua uuden hartebeestin, ja silloin ovat neekerit hyvillään.

Nyt on sadeaika saapunut tänne. Kaikki on kuin yhdellä iskulla muuttunut. Harmaan keltaisehko, kuloutunut aro välähti vihreäksi heti ensi sateen jälkeen. Ja heti alussa kohosi maasta niin suunnaton paljous kukkia, että koko lakeus muuttui kirjavaksi matoksi, ja nyt keinuu korkea ruoho kaikkialla tuulessa. Sammakot antavat iltakonsertteja kilpaa sirkkojen ja eräiden kummallisten hyönteisten kanssa, jotka kaiken yötä surisevat kuin voimakkaat sähkökoneet. Termiittejä lentää pilvittäin tuulen mukana ja tunkeutuu kaikkialle. Ne kattavat maan kuin valkoiset lumihiutaleet, ja niiden kintereillä seuraa kauniita lintuja, jotka ahmivat tätä mannaa.

Maa, joka ennen kevyen sateen jälkeen pysyi kuivana, ei enää jaksa imeä sisäänsä vettä. Aro on paikoin muuttunut suoksi. Viime metsästykselläni upposi muulini toisinaan polvia myöten sitkeään liejuun. Nyt ei riista enää tule lähelle asuntoamme, kun kaikkialla on ruohoa yllin kyllin. Tasanko on Nairobin suunnalle täynnä pikku lammikoita, missä mustat ihmiset kylpevät päivät pitkät ja naiset pesevät räikeän värisiä riepujaan savivellissä.

Aurinko kyllä toisinaan pilkistää, mutta ei ole enää kevättä ilmassa, ei enää lauleta ja tanssita kuin ennen maanteillä; raskaasti astuvat mustaihoiset, säkit pään päällä sateen suojana ja polkevat liejua kuin taikinaa. Alastomia ihmisiä palelee, ja he istuvat kernaimmin koko päivän olkimajoissaan ikuisten tuliensa ääressä. On käsittämätöntä, kuinka he kurjine vaatetuksineen selviävät näistä pakkasöistä.

Niin, nyt sataa. Sataa toisinaan niin rankasti, erikoisesti öisin, ettei saa unen hiventäkään silmäänsä – meidän talossamme on ohut rautavälikatto ja sen yläpuolella luoksepääsemätön ullakko, joka on täynnä sisiliskoja, ja nämä pitävät siellä hurjaa peliään silloin, kun kaikki muu sattuu olemaan hiljaista. Aaltolevyinen ulkokattomme antaa sateelle silmänräpäyksessä moninkertaisen kaiun. Kiihtyvät ja heikkenevät sadekuurot ropisevat sille aivan kuin äkilliset suihkut voimakkaasta vesihanasta.

Kun vielä otamme lukuun hyeenat, jotka vaeltavat ympäri raadollisesti ulvoen, ja sakaalit, jotka seuraavat niitä äännellen kuin kuvotustautiset ihmiset, on konsertti täydellinen.

Olen usein ollut ulkona sateisessa yössä niitä vaanimassa, kuitenkaan koskaan pääsemättä ampumamatkalle. Mutta äskettäin kävi kuitenkin paremmin. Kello oli 11-11.30 tienoilla yöllä. Kuulin ensin hyeenan tulevan ja otin ladatun kiväärini käteeni ja hiivin ulos yöpukeissani. Sataa tihuutteli ja tuntui ilkeältä. Kuu kuitenkin heijasti jotakin valoa paksujen pilvien takaa, joten minun olisi pitänyt nähdä arolla liikkuvat tummat olennot. Sitten hyeena lakkasi ulvomasta, mutta sakaali antoi sen sijaan äänensä kuulua, ensin kauempana, sitten aina lähempänä. Varsin toivottomalta tuntui seistä siinä palelevana ja tuijotella pimeyteen, ja minä ajattelin eräänä edellisenä yönä tekemääni fiaskoa, kun voitonvarmana hyökkäsin muuatta mustaa liikkuvaa ryhmää vastaan, joka sitten perin kesyn aasin hahmossa hiljaa lönkytti ulos arolle, ja minä kuulin, kuinka mustat palvelijani nauroivat takanani, ja suutuin kovin.

Tätä mietiskellessäni lakkasi sakaalin uikutus, ja minä olin jo sateesta läpimärkä. Toisinaan pimeni niin, etten voinut erottaa mitään. Mutta kerran taas vähän valjetessa näin äkkiä pitkähäntäisen eläimen juoksevan ohi ja silloin laukaisin. Samassa eläin katosi. En ollut voinut ampua ohi, sillä minulla oli hyvä tähtäin, välimatka oli lyhyt ja haulit karkeita. Aloin etsiä ja hapuilla pimeässä, mutta en nähnyt mitään. Sitten hapuilin käsilläni pitkin maata laukaukseni suuntaan, ja silloin tuli käteeni jotakin pörröistä ja märkää, joka pani sydämeni läpättämään. Sen täytyi olla sakaalin häntä. Hapuilin käsilläni edemmäs ja tunsin nyt eläimen takajalat, joista varovasti nostin sen ilmaan ja iloisen ylpeänä kannoin saaliin kotiin vaimolle ja lapsille, niinkuin saduissa kerrotaan.

Vaimoni ei ollut lainkaan ihastunut siitä, että kannoin tuon löyhkäävän pedon ylös kuistille, mutta se oli valaistava ja tarkastettava ja vietiinpä se sisälle "salonkiinkiin". Ja Jorma-poika oli herätettävä sitä katsomaan, sillä hän olisi tullut seuraavana aamuna aivan onnettomaksi, jos häneltä olisi kokonainen yö salattu näin ihana saalis. Mutta ennen kuin ripustin sakaalin trapetsiin, täytyi meidän kuitenkin silittää kaunista hopeankiiltävää turkkia ja sääliä luontokappaleparkaa, joka kylmin, märin jaloin oli harhaillut sateessa illallistaan etsien.

Sade oli lopettanut kävelyretkemme arolla. Mutta Jorma juoksentelee avojaloin lätäköissä, kaivaa ojia ja metsästää lintuja. Lapset käyvät muuten par'aikaa erästä englantilaista koulua. Näyttää aika lystikkäältä, kun he aamuisin lähtevät koulumatkalleen saattajanaan alaston, helmillä koristautunut palvelija, joka kantaa heidän kirjojaan.

Muutamia viikkoja sitten muutettiin Nairobin postikonttori vastarakennettuun suhteellisen komeaan taloon siitä lankku- ja levymajasta, jossa se siihen saakka oli sijainnut.

Aina kun kuljin tuon vanhan postikonttorin sivu, seisoi sen oven vieressä neekeri, joka pienessä kattilassa keitti lakkaa, ja vastapäätä tien toisella puolen istui vanha harmaapartainen hindu jalat ristissä allaan, valmiina kirjoittamaan kirjeitä halukkaille. Ja ojassa hänen vieressään kaksi neekeriä eräänä päivänä ajoi partaveitsellä villoja toistensa päästä.

Nyt en näe enää Englannin valtion lakan keittäjää. Häntä ei ehkä uudessa palatsissa enää tarvita, mutta hindu on vehkeineen muuttanut laitoksen mukana ja istuu ja odottaa asiakkaitaan kuten ennenkin.

Postitalon tornista säteilee sähkölennätinjohtoja kaikkiin ilmansuuntiin laajan aron yli. Hiljaista ja äänetöntä on kaikkialla ylt'ympärillä. Matkalla postiin minun täytyy eräänä päivänä pysähtyä katsomaan hupaisaa idylliä: Aapishärkä makasi nurmikolla ja märehti syviin ajatuksiin vaipuneena, ja sen helmassa makasi neekeri, jolla oli yllään silkkihattu ja shakettitakki eikä mitään muuta. Sade hyväili tätä ryhmää lempeänä ja hiljaisena.

Postikonttori oli tuskin ennätetty muuttaa uuteen huoneistoonsa, kun talon ympärillä huomattiin leijonan jälkiä, jotka johtivat parinsadan metrin päässä olevan vuoren juurelle, missä leijona luultavasti vanhaan kivilouhikkoon syntyneestä lammikosta oli sammuttanut janoaan.

Päätettiin seuraavana yönä koettaa pitää silmällä eläinten kuningasta vuoren luona, ja kukapa siihen paremmin soveltuikaan kuin Nairobin Pyhä Yrjänä, joka pari, kolme vuotta sitten oli vapauttanut kaupungin kahdesta leijonasta, jotka olivat tulleet yhteiskunnalle todelliseksi maanvaivaksi ja joita ei kukaan muu ollut saanut ammutuksi.

Tämä Pyhä Yrjänä on ystävämme mr Heyer.

Erään toverinsa kera hän meni paikalle ja laittautui mukavasti yöksi huopiin kääriytyen ja vahvistavan whiskyn kulauttaen. Ja niin hän piti vartiotaan. Oli himmeä kuutamo. Yöllä hän näki pitkähkön, tumman eläimen liikkuvan kivenjärkäleitten seassa vesilammikkoa kohti. Hän odotti oikeata silmänräpäystä ja sitten hän ampui. Näytti kuin eläin olisi mennyt kahtia, sillä toinen puolisko jäi makaamaan ja toinen ryömi hitaasti pois. Kun mr Heyer saapui paikalle, ei siinä maannutkaan leijona, vaan kuoleva "moongu", jättiläissaukko, joka tekee suurta vahinkoa erikoisesti lintujen hävittäjänä. Näitä nelijalkaisia oli siinä ollut kaksi, luultavasti pariskunta, joista toinen ei ollut haavoittunut sen pahemmin kuin että saattoi ryömiä pois.

Tästä tapauksesta sain kuulla vasta kymmenen päivää myöhemmin. Muutoin olisin kernaasti lähemmin tarkastellut tuota merkillistä eläintä.

ROOSEVELTIÄ TAPAAMASSA

Niihin aikoihin, jolloin asuimme pienessä tiilitalossamme arolla lähellä Nairobia, metsästeli Yhdysvaltain entinen presidentti Theodore Roosevelt Athi-virran rantamilla ja läheisissä vuoristoissa. Kerronpa tässä, mitä silloin sain hänen retkikunnastaan tietooni, sekä tapaamisestamme Nairobissa.

Vaikka Roosevelt amerikkalaisen käsityksen mukaan varmaankaan ei ollut mikään varakas mies, hän kustansi itse matkansa ja varustuksensa, kuitenkin samalla sopien amerikkalaisen Scribners Magazine'in kanssa, että hän tälle aikakauslehdelle kirjoittaa artikkeleja 5 dollarin palkkiosta sanalta. Näin ollen lienevät hänen retkensä kustannukset tulleet kutakuinkin korvatuiksi.

Muutamia valkoisia miehiä oli suuresta palkasta kiinnitetty retkikuntaan, mahdollisesti eri laitosten kustannuksella. Eversti Lorin Washingtonin Smithsonian Institutista otti osaa retkeen pienten märehtijäin kerääjänä mainittua laitosta varten. Sitä paitsi kuuluivat retkikuntaan tohtori Hamring ja mr Kermit R. Cunningham, joka viimeksimainittu oli Nairobissa asuva eläintieteilijä ja metsästäjä. Myöskin mr Roosevelt nuorempi seurasi mukana.

Tämän nuoren miehen tuttavuutta tein pikipäin Nairobin kaupungissa, jonne olin tullut tekemään harjoitelmia nuoresta sarvikuonosta, joka äskettäin oli pyydystetty ja oli juuri tuotu Kilima-Ndjarolta. Minä istuin maalaten värilaatikko polvillani, ja esittely tapahtui ilman muita seremonioja kuin että ojensin hänelle käteni. Kutakuinkin solakka, mutta vahvarakenteinen nuorukainen, välinpitämätön ilme ja mitään sanomattomat piirteet. Esittelyn jälkeen meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, ja sarvikuono veti sillä kertaa huomioni kokonaan puoleensa.

Retkikunta oli tietenkin mitä huolellisimmin varustettu. Suurten ja pienten märehtijöiden talteenpanoa varten oli otettu lieriönmuotoisia erisuuruisia puutynnyreitä, kahdesta kuuteen jalkaan korkeita, halkaisijamitta kuudesta tuumasta neljään jalkaan. Tynnyrit lujitettiin Nairobissa rautavanteilla ja eläimet pistettiin niihin spriissä niin suurina kuin ne olivat ja heti sen jälkeen kun ne oli ammuttu. Tällä tavoin ne lähetettiin kotiin Washingtonin kansallismuseoon Rooseveltin lahjoina. Ei ole tiedossani, suostuiko museo ottamaan osaa todennäköisesti ennenkuulumattoman kalliisiin lähetyskustannuksiin.

Rooseveltille oli tarjottu oikeus metsästää kaikkialla suojelusalueen metsästysmailla, joissa muutoin ei mitään eläimiä ole lupa ampua ja missä suurin laumoin turvallisesti kokoontunut riista on rauhassa lisääntynyt siinä määrin, ettei tarvitse muuta kuin korjata sitä, ja tämä seikka selittää melkoisessa määrässä hänen metsästysonnensa. Niillä retkillä, jotka minä aseettomana tein rauhoitusalueella, näin eläimiä niin paljon ja pääsin niitä niin lähelle, etten voi ymmärtää muuta kuin että eläimet siellä tuntevat olevansa turvassa. Usein on sattunut, että yksi tai useampia ajamiani otuksia on ilmeisesti aivan tarkoituksellisesti paennut rauhoitusalueelle ja siten päässyt turvaan.

Sikäli kuin kuulin, kaatoi Roosevelt, paitsi seitsemää leijonaa, kaksi elefanttia, kaksi puhvelia, kaksi sarvikuonoa, kaksi virtahepoa ja kaksi kirahvia. Tähän ei varmaankaan ole otettu mukaan sitä puhvelia, jonka hän kuolettavasti haavoitti – kuitenkaan saamatta saalista käsiinsä – Donya Saboukin seudulla ja jonka kallo sarvineen nyt on minun omaisuuttani Suomessa. Sarvet ovat kaikkein suurinta lajia, melkein yhtä suuret, mutta eivät aivan niin kaunismuotoiset kuin sen puhvelin sarvet, jonka jännittävällä hetkellä ammuin Tana-virran rannalla.

Rooseveltin retkikunnan metsästyspaikkoja olivat seuraavat rannikon metsästyskeskukset: Kapiti Plains, Escarpement, Naivasha, Nakuro, Kenia, Londiani ja Nairobi.

Retkikunnan liikkuessa Athi-virran läheisissä vuoristoissa me saatoimme öisin selvästi nähdä hänen valtavat alueet valaisevat leiritulensa ylhäällä vuorilla. Kysymykseemme, mitähän ne tulet mahtoivat olla, musta kokkimme vastasi: se on the king of America ja hänen safaritulensa.

Me emme silloin vielä olleet kokeneet safarielämän riemuja, ja sen vuoksi joka ilta kaihoisin katsein tähystelimme aina uuteen paikkaan muuttaneita leiritulia.

Rooseveltin retkeä on pidettävä erinomaisen onnistuneena. Eläintieteellisten kokoelmien kannalta oli tulos suorastaan loistava.

Joka kerta kun Roosevelt saapui Nairobiin, järjestettiin suurenmoisia juhlia, joissa juotiin maljoja ja pidettiin puheita Amerikalle ja suojelusalueen tulevaisuudelle. Nairobin sanomalehti sisälsi palstamäärin kuvauksia kaikesta, mitä Roosevelt oli lausunut sikäläisistä tulevaisuudenmahdollisuuksista. Ja asukkaat ottivat kaiken täydestä: rahasta ja vallasta uneksi täällä nyt jokainen valkoinen mies.

Vaikka mielelläni olisinkin halunnut nähdä tämän harvinaisen metsästysruhtinaan ja samalla kertaa rauhallisen republikaanin, en kuitenkaan ottanut osaa juhliin, mutta kävin häntä tervehtimässä, kun hän viimeistä kertaa oli Nairobissa järjestämässä kotimatkaansa. Pyysin kirjeellisesti audienssia ja sain heti rakastettavaan sävyyn kirjoitetun vastauskirjeen, jossa hän ilmoitti tapaamisaikamme.

Nairobissa ollessaan Roosevelt asui pienessä, mutta hienossa bungalow'ssa, jota ympäröi loistokas puutarha ja jonka omisti hänen maanmiehensä miljonääri Mc Millan.

Kello 9 aamulla saavuin huvilaan riksha-rattailla, joita kaksi alastonta miestä kiidätti, niin että nilkkoihin kiinnitetyt kulkuset asiaankuuluvasti helisivät, ja menin kuistin poikki talon keskellä olevan isomman hämärän huoneen ovelle. Koputin oveen ja heti tuli vaaleanharmaapukuinen, lyhyt, nelikulmainen mies vastaan ja toivotti minut tervetulleeksi.

Se oli Roosevelt. Hän oli juuri istunut oven vieressä olevan kirjoituspöytänsä ääressä ja arvattavasti kirjoitellut artikkelia ennenmainittuun magazine'iin. Niin nopeasti hän nousi, että viimeinen sana taisi jäädä vain 2.50 dollarin arvoiseksi.

– Hyvää päivää, mister Kalevala, sanoi hän. Olen iloinen tavatessani teidät; olen nähnyt teidän mielenkiintoisia töitänne.

Ja ystävällisesti, mutta järkähtämättömän täsmällisesti kuin poliisimies hän hallitsijan elein kehoitti minua astumaan matalasta huoneesta valoisalle pengermälle talon toiselle puolelle. Konemaisen määräperäisin, lyhyin askelin hän meni itse heti takaisin erääseen sivuhuoneeseen ja palasi tuoden mukanaan tupakkaa, jota tarjotessaan hän lausui: Suottehan anteeksi, mister Kallela, että ajatuksissani liitin teidän nimenne teidän kansalliseepoksenne nimeen. – Minä olisin suomalaiseen tapaan mielelläni keskeyttänyt hänet kysymällä, oliko hän verrannut Kalevalaa Longfellowin Hiawatha-runoelmaan ja mitä mieltä hän oli niiden keskinäisestä suhteesta, mutta en saanut suun vuoroa. Hän puhui yhtä mittaa yhtenä hyrinänä, ikäänkuin haluten mahdollisimman vähällä ajanhukalla selviytyä kaikesta siitä, mitä oli sanottava. Hän lausui minulle muutamia kohteliaisuuksia kansanrunoaiheisista dekoratiivisista maalauksistani, mutta "modernia tyyliä", johon olin tehnyt eläin- ja luonnonharjoitelmani täällä, hän ei voinut ymmärtäen sulattaa, vaikka hän olikin katsellut näitä töitäni suurella mielenkiinnolla, jne. Ehkä hän oli oikeassa. Hän sanoi, ettei hän ollut mikään taiteen tuntija, mutta hän ei voinut hyväksyä yksilöllistä vapautta, jolla minä olin käsitellyt luonnonaiheita – erikoisesti oli kysymys seebraryhmästä arolla, jossa minä olin maalannut seebrojen mustat juovat aaltoilevina ja värisevinä, sillä tavoin kuin ne aron kuumassa ilmassa esiintyvät. Tätä hän ei pitänyt oikeutettuna maalaustapana.

Näitä suoramielisiä lausuntoja vastaan olisin tietysti voinut huomauttaa yhtä ja toista, mutta kun heti näin, että huomautuksillani olisi perin vähäiset mahdollisuudet tulla käsitetyiksi sekä että isäntäni kaikkein vähimmin salli keskeyttää itseään, tyydyin vain kääntymään korituolissa, niin että se narisi rumasti. Roosevelt tunsi mielenkiintoa ainoastaan vanhaa taidetta kohtaan, kuten esim. Rubensia, joka on maalannut niin, että todella näkee edessään ihmisen, joka on lihaa ja verta. Uudemmanaikaisista maalareista hän antoi suurimman arvon unkarilaiselle Laszlolle. Tämä oli maalannut keisari Wilhelmin ja hänen, Rooseveltin, kuvan, ja maalannut ne hyvin. Sain tilaisuuden heittää väliin kysymyksen, mitä hän piti siitä muotokuvastaan, jonka Zorn on hänestä etsannut. – "Niin, olihan se jotakin vähäpätöistä ..."

Kysyttyäni, tunsiko hän taidenäyttelyolosuhteita Amerikassa, hän vastasi kieltävästi, mutta lausui sovinnaisen kohteliaasti, että olisin tervetullut hänen luokseen, jos matkustaisin Atlantin yli.

Istuimme vastapäätä toisiamme narisevissa korituoleissa, hän seinän puolella siten, että valo hyvin sattui häneen. Kultasankaiset silmälasit ottivat välistä kaiken valon kätkien kirkkaat terävät silmät, joitten takana ei näyttänyt koskaan asustaneen ainoatakaan haavetta, unelmaa tahi määrittelemätöntä ajatusta. Otsalla lepäsivät ryppyjen tasaiset kinokset ja kasvojen ilme kuvasti muutoin suurinta mahdollista painostusta, jota vastaan aina oli käytävä raudankovaa taistelua. Tämän mukaisesti kasvot olivat kokonaisuudessaan muodostuneet mitatun nelikulmaisiksi kuin hyvin konstruoitu kone, joka alati saa muokata ja pehmittää yksiä ja samoja kovia purtavia ... ei häivettäkään huumorista eikä sen tajuamisesta eikä edes mahdollisuudesta sen tajuamiseen.

Hän puhui aivan keskeytymättä konemaisesti, lausuen sanat terävästi ja täydellisesti ja ikäänkuin puraisten jokaista sanaa matemaattisen tasaisten hammasriviensä välissä. Sanat putoilivat rapisten kuin samanmuotoiset metallikappaleet nopeasti käyvästä stanssauskoneesta.

Valitellen paljoja töitään hän kertoi yhtenä ryöppynä aiotusta kotimatkastaan, joka tulisi tapahtumaan Ugandan, Khartumin ja Kairon kautta. Näytti ikäänkuin hän epämukavia kysymyksiä välttääkseen olisi halunnut latoa eteeni kaiken sen, mitä hän halusi antaa tiedettäväksi, ja siinä piste.

Tämän tuntien sekä ymmärtäen, että olisi ollut aivan turha koettaa jatkaa väittelyä, nousin ja lausuin jäähyväiset. Tietenkin ystävällisesti, mutta hallitsijan lyhyin elein hän ojensi minulle kätensä, aivan kuin eteisessä olisi ollut vielä monta sataa muuta puheilla kävijää.

Mutta siellä ei ollut ketään, ja minä menin matalan, hämärän huoneen, kuistin ja puutarhan kautta ajoneuvojeni luo, joitten vetäjät kiipesivät ylös ojasta, jossa olivat maanneet varjossa. Itse he itsensä valjastivat rattaitten eteen sitten kun minä olin niihin istuutunut. Iloissani siitä, ettei minulla ollut Rooseveltin huolia hartioillani, minä sytytin sikarini ja nojauduin mukavasti taaksepäin; olinhan minä yhtä elämään oikeutetun kansan poika kuin hänkin, vaikka minun kansani sillä haavaa olikin nostettu Stolypinin teurastuspöydälle. Mikähän se olikaan tehnyt Rooseveltin noin synkkämieliseksi? Mahtoiko todellakin huoli isänmaan onnesta noin kovasti painaa sen entistä hallitsijaa, vai olivatko ne ehkä vain persoonallisia huolia? Eivätkö edes nämä metsästysretket neitseellisissä seuduissa olleet tuottaneet hänelle mitään lepoa ja iloa?

Näissä ajatuksissani minä ajaa karettelin edelleen pitkin maantietä Parklandin kautta, jossa linnut lauloivat korkeissa puissa ja tiheissä viidakoissa.

Minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että olin tavannut nykyajan tarmokkaimman miehen. Ja jos tästä tulisin kertomaan toveripiirissä, niin voisin sanoa, että hän oli kuin amerikkalaisesta teräslevystä tehty pähkinänsärkijä tahikka puhveli, jolla on lemmikki napinlävessä.

Sitten kun olin jättänyt kaupunkiin ajoneuvot, kohtasin kikuiju-naisen, joka vaelsi raskaasti pitkin katua verhonaan ainoastaan rasvainen nahkaesiliina. Koska hänellä ei näyttänyt olevan mitään kuormaa, en saattanut ymmärtää hänen askeltensa painavuutta. Lähemmäksi tultuani huomasin, että hänen jalkansa olivat paisuneet suunnattoman suuriksi, suorastaan satumaisen suuriksi ja että jalkapohjissa oli toista tuumaa paksulti astunta-anturaa, joka kiertyi kauhistuttavasti ylöspäin jalkojen reunoilla. Se oli kauhea näky. Mutta hänen nuoret kasvonsa aivan loistivat tyytyväisyydestä. Hän kulki alastomana laahaten suunnattomalla vaivalla perässään elefanttitaudin tuhoamia jalkojaan, mutta ne näyttivät tuottavan hänelle vähemmän huolta kuin Rooseveltille tietoisuus ja ajatus, että hän oli ollut erään maailman mahtavimman kansakunnan presidentti.

Minä vaelsin edelleen kotiin päin, onnellisena siitä, ettei minua painanut kumpikaan näistä huolista.

ENSIMMÄINEN SAFARI VOI-KIBWEZI-MAKINDU

Tahdotko lähteä jouluksi jalopeuranpyyntiin? kysyi vaimoni minulta eräänä päivänä Nairobista palattuaan. Hän oli siellä tavannut mister Heyer'in – ja kylläpä nämä terveiset minulle kelpasivat.

Olimme tavarantarvitsijoina tutustuneet tähän reippaaseen herraan, jolla oli safaritoimisto kaupungissa. Hän oli alkuaan hampurilainen, mutta oli jo nuorena lähtenyt maailmalle, ensin Kaukaiseen Länteen. Ensimmäisten kullanetsijäin joukossa hän oli mm. tehnyt onnettoman matkan Klondykeen. Sittemmin hän oli oleskellut Uruguayssa ja Argentinassa ja viimeksi Kap-siirtomaassa palvellut upseerina buurisodassa – englantilaisten puolella. Maailmansodan puhjettua hän hävisi näköpiiristäni, sillä ainoaankaan sen jälkeen hänelle lähettämääni kirjeeseen en ole saanut vastausta. Otaksun, että tämä asekuntoinen uljas erämaantuntija on saanut surmansa Englannin ja Saksan taisteluissa Itä-Afrikan herruudesta. Häntä pidettiin Itä-Afrikan taitavimpana ja uljaimpana leijonanmetsästäjänä, ja alkuasukkaat kunnioittivat häntä nimellä Bwana Simba (leijonaherra).

Kun olin monelta taholta kuullut, että oli arveluttavaa ottaa vaimoa ja lapsia mukaan pitkälle metsästysretkelle, päätin ensin yksin ottaa selvän tällaisen retken vaivoista, ennen kuin uskalsin ottaa perheeni mukaan. Myös saisin täten tilaisuuden tutustua tällaisen retkikunnan järjestelyn monimutkaiseen koneistoon. Kiireemmin kuin tähän saakka jatkoin nyt matkapuuhia, ja monien valmistelujen jälkeen olin vihdoin joulukuun 18 päivänä valmis lähtemään 4-6-viikkoiselle metsästysretkelle Voi-nimistä asemaa ympäröiville seuduille n. 300 km Nairobista kaakkoon.

Paitsi kiväärejä ja ruoka- ja ampumavarastoja sekä telttoja oli otettava mukaan tarve-esineitä monenlaisia tilaisuuksia varten. Kuitenkin oli paino sovitettava 40-50 miehisen kantajajoukon voimain mukaan.

Koska emme luottaneet toistemme lääkeopillisiin tietoihin ja kokemuksiin, järjestimme kumpikin oman lääkelaatikkomme. Kun sitten taudit alkoivat miehistöä ahdistaa, huomasimme, että minä olin sattunut valitsemaan paremmat lääkkeet.

Asiantuntijana mr Heyer valikoi ja laski evästarpeet, ampumavarat ja muut varusteet. Minä kyllä vähän ihmettelin, kun koko laatikollinen (12 pulloa) "Canadian Club"-whiskyä otettiin mukaan, mutta sitähän tarvittaisiin neekerikuninkaita ja mahdollisesti tavattavia valkoihoisiakin varten – ja ehkä joskus puolikupposiksi nuotiolla.

Valtainen kasa erilaisia säilykerasioita sullottiin pitkulaisiin lukollisiin puuvakkoihin. Mutta vähemmän herkulliselta näytti, kun samoihin laatikkoihin, painon takia, jonka tuli olla 60 naulaa, säälittiin sekaisin mitä erisukuisimpia tavaroita, kuten kondensoitua maitoa, kiväärinpanoksia, hedelmähilloja, strykniiniä, saappaita, säilykkeitä, krokotiilikoukkuja ym. Vaikka väitinkin vastaan, täytyi minun kokemattomana alistua. Leipävarastoa meidän ei tarvinnut ottaa mukaamme, koska keittäjämme, joka oli mr Heyerin oma neekerikokki, oli määrä joka päivä leipoa tuoretta leipää, joka kyllä maistuisi mainiolta, kunhan vain varoisimme katsomasta, kuinka sitä valmistettiin.

Miehistölle otettiin evääksi suuret määrät maissia ja maissijauhoja ja päällystöä varten (näitä olivat gunbearer eli kiväärinkantaja, keittäjä ja headman eli retkipäällikkö) riisiä. Puolitoista naulaa on hallituksen määräämä miehen virallinen päiväannos.

Olin luullut saavani hyvän tilaisuuden tehdä maalauskokeita tällä retkellä ja varustin mukaan suuren varaston tähän tarvittavia kapineita, joita kuitenkin tuli sitten varsin vähän käytetyksi.

Paitsi omaa telttaamme, otettiin kiväärinkantajaa ja retkenpäällikköä varten yksinkertaisempi teltta ja vielä kolmas suurta herraa kokkia varten, joka pakanana ei saanut nukkua saman katon alla islamilaisten kanssa. Kantajia varten varustettiin kahdeksan yksinkertaista viiden miehen telttaa ilman tankoja, jotka miehet saisivat veistää matkalla tarpeen mukaan.

Kannettavaan safarikalustoon kuului sänkyjä, pöytiä, tuoleja ja nojatuoleja, kaksi kutakin laatua. Ne olivat kaikki kevyitä ja käytännöllisesti keksittyjä, erittäinkin sängyt, joihin kuului vielä patja, päänalainen, apinannahkaiset vällyt sekä moskiittoverkot ja monta villavaippaa, joitten paljoutta ensin nauroin, mutta sitten siunasin, kun jouduimme yöhallojen nipisteltäviksi. Mr Heyer puolestaan varusti peitteekseen kuusi päällekkäin neulottua villavaippaa. Hän väitti muuttuneensa peräti ohutveriseksi elettyään viisi vuotta 1600-1800 metrin korkeudella. Ehdotin, että käyttäisimme makuusäkkejä, mutta sitä hän jyrkästi vastusti. Jos esimerkiksi leijona yöllä sattuisi hyökkäämään leiriin, ei makuusäkistä millään selviäisi sitä ampumaan. – Hm!

Sitten oli hankittava muuleja ratsuiksi. Valitsimme kaksi oivaa elukkaa Abessiniasta juuri saapuneesta satapäisestä laumasta. Niitä tutkittiin ensin tarkoin eläinlääkintälaitoksessa, otettiin verinäytteet ym. Ne olivat näet saattaneet saada matkalla tsetsekärpäsen piston, jossa tapauksessa ne myöhemmin olisivat äkkiä suistuneet kuolleena maahan.

Valitsemani eläin oli ensin kannuksilla ja pakkokuolaimilla taltutettava. Tämä temppu muodostui tuliseksi temmellykseksi Nairobin vallasväen nähden. Eläin teiskaroi vimmatusti yrittäen saada minut selästään, mutta hammasta purren pysyttelin selässä ja käyttelin kannuksia. Sen jälkeen muulistani tulikin hyvänluontoinen ratsu. Näöltään se muistutti hieman suomalaista juoksijaa: sillä oli suurehko pää, kapea rinta ja matalat lanteet. Tietysti sillä oli äpärän merkitkin: pitkät korvat, töyhtömäinen häntä ja musta raita niskasta pitkin lapoja.

Houkuttelevaa olisi ollut ottaa muulit mukaan Voihin saakka, mutta se oli mahdotonta, koska Voi oli tsetsekärpäsen aluetta. Siksi toimitettiin muulit junalla puolimatkaan, Makindun asemalle, jota pidettiin eteläisimpänä tsetsettömänä paikkakuntana, ja jätettiin hoitajineen sinne odottamaan, kunnes Voissa käytyämme retkemme taas suuntautuisi pohjoiseen päin.

Kiväärinkantajakseni olin pestannut taitavan ja luotettavan suahelirotuisen Muhammed Bin Abdallah'in. Hän tunnusti Islamin oppia samoin kuin retkemme päällikkökin. Muhammed oli pienehkö, sirokasvuinen ja laiha mies. Hänen kasvonsa muistuttivat vanhan paavin kasvoja, vaikka olivatkin pikimustat, ja hänen puheensakin oli hiljaista ja värähtelevästi sointuvaa kuin liikasivistyneen ylimyksen.

Hänen työnään oli kantaa minun kivääriäni, puhdistaa aseet metsästyksen jälkeen, nylkeä otukset, puhdistaa ja preparoida kallot, nahat ja muut saaliit sekä osallistua meidän telttamme pystyttämiseen ja purkamiseen. Retken päällikkö taas hankkii kantajat, johtaa näitä, kaitsee muona- ja muita varastoja ym. Tämä mies oli erittäin raa'an näköinen, hirvittävän paksuhuulinen ja leveänenäinen. Vaatteina hänellä oli vain pussinkaltaiset likaisenvalkoiset roimahousut, tummansiniset säärikääreet ja naulakengät. Vaikka hänelle, kuten muillekin päällysmiehille, annettiin virallisesti määrätyt täydelliset pukimet, ei hän niitä koskaan käyttänyt.

Vielä pestattiin ratsupalvelija muuleja varten ja kaksi mieskohtaista telttapalvelijaa (tent-boys), joista toinen oli "sisäpoika" ja totteli nimeä Paita. Kantajia aioimme hankkia vasta Voista, ja näitä varten ostettiin viidenkymmenen vaipan pumpulipinkka sekä vesipullot, jotka tarpeet hallitus on määrännyt miehistölle jaettaviksi, sen jälkeen kun eräät aikaisemmat retkikunnat olivat riittämättömien varustusten vuoksi joutuneet tuhon omiksi.

Ohjelmaamme kuului matkustaa ensin rautateitse Voihin ja sieltä aloittaa retkemme jalkaisin, ensin Kilima-Ndjaron suunnalle, missä sanottiin olevan viljalti puhveleja, sarvikuonoja ja norsuja. Sieltä suunnattaisiin retki luoteeseen päin rautatien pohjoispuoleiselle alueelle ja poikettaisiin matkan varrella Makinduun ottamaan mukaan muulimme. Sitten jatkettaisiin Athi-jokea pitkin aina Donya Sabukin vuoren pohjoispuolitse Tana-joelle saakka.

Ampuma-aseiksi otin taatun 8 mm:n Mauser-sotilaskiväärin, kaksipiippuisen haulikon lintuja varten, kaksipiippuisen 450 kaliberin Greener-pikatussarin suurriistaa varten sekä 9 mm:n browningin mahdollisten käsirysyjen varalle. Mr Heyerillä oli tietysti yhtä suuri asevarasto, mutta kuitenkin varustettiin vielä ruostunut Martini Henry-kivääri nuotiovartijan käytettäväksi.

Perheeni oli päivää ennen lähtöämme muuttanut Nairobiin, ja minä olin pestannut autioksi jäävän aavikkoasuntomme vartiaksi massai-sotilaan, jonka punatuppisella kaksiteräisellä miekallaan tuli suojella taloa yötä päivää. Hän saapui vaimoineen lapsineen ja asettui asumaan rautalevykoppiin, jonka toista kammiota olimme käyttäneet keittiönä ja toista palvelijaimme asuntona. Kylmien öiden varalta annoin hänelle sinireunaisen valkoisen villavaipan, mutta sittenkin miesparka heitti henkensä kentällä minun matkalla ollessani.

Päivää ennen matkalle lähtöä liittyi odottamatta ja kiusaksemme kolmas mies seurueeseemme. Tämä, amerikkalainen Bigler, oli juuri saapunut Nairobiin ja esitti lämpimiä suosittelukirjeitä mr Heyerille. Hän oli tullut näille seuduille etsimään vielä kannattavampaa viljelysmaata kuin omalla tilallaan Kaliforniassa. Tarjosimme hänelle tilaisuuden tulla mukaan, ja hän tietysti ilomielin suostui tarjoukseen. Ja niin varustettiin hänet tulisessa kiireessä kenttätarpeilla. Kun hän ei ollut metsämies, emme ottaneet häntä varten mukaan kivääriä, vaan päätimme antaa hänelle tarvittaessa mr Heyerin joutilaan kiväärin. Mies näytti luonnolliselta ja vaatimattomalta ja tuntui tajuavan yksinkertaista huumoriakin, joten arvelimme, ettei hän tulisi meitä paljoakaan häiritsemään.

Mustia kantajia otimme mukaan kymmenkunta, joten retkikuntaamme kuului aluksi kaikkiaan viitisentoista henkeä.

Rautatieasemalla vallitsi kuten aina hälinä ja sekasorto. Hätäileviä mustia ja khakipukuisia valkoisia vilisi kaikkialla. Viimeksimainitut muuttuvat tässä ilmanalassa keltaisiksi, whiskyn viljelijät jopa ruusunpunaisiksi, loistaen kuin voipaperiin kääritty raaka liha.

Mustat matkustajat sullotaan ja lukitaan jo hyvissä ajoin ennen junan lähtöä kaltereilla varustettuihin vaunuihin, joissa he sitten istuvat päälletysten tyytyväisinä temmeltäen huolimatta ahtaudesta ja paahteesta. He täyttävät todella vaunun lattiasta kattoon asti. Näen vain yhteensulloutuneen joukkion rasvankiiltäviä päitä ja mustin renkain koristeltuja käsivarsia, jotka riippuvat ristikkojen lävitse ikäänkuin viileyttä etsien.

Vaunut ovat muutoin varsin oudot rakenteeltaan. Ne ovat sisältä niin matalat, että keskikohdalla tuskin mahtuu suorana seisomaan, ja ikkunoista alkaen peittää yläosaa ripakatto auringonpaahteen suojaksi. I ja II luokassa ovat ikkunalasit tummansiniset, noenväriset tahi violetit ja suovat todella silmille tarpeellisen levon. Vaunujen sisustus on myös käytännöllisesti järjestetty. Itse rata on niin täynnä äkkinousuja ja kierteitä, että sillä liikkuva juna näyttää leikkijunalta. Mutta rautatie vastannee olosuhteita ja tuottanee hyvää korkoa, päättäen huimaavan korkeista rahtimaksuista. Rahti sellaisesta saaliista kuin taljoista, sarvista ja kalloista Nairobista Mombasaan maksaa yhtä paljon kuin samojen tavarain kuljetus Mombasasta Pohjois-Eurooppaan.

Hyvin toivein siitä sitten lähdettiin pitkin Athi-jokilaakson aavikkoja. Joka taholta näkyy matkan varrella sekä yksinäisiä aavikon eläimiä että kokonaisia ryhmiä. Monet ovat aivan lähellä junaa eivätkä arastele sitä ollenkaan. Enimmän näkyy seebroja ja kongoniantilooppeja sekä gaselleja. Usein näkee myös gnu-antilooppeja ja joskus kamelikurkiakin. Eräällä myöhemmällä matkalla samalla rautatiellä näin kuusi yksilöä käsittävän kirahviryhmänkin syömässä puunlatvuksia kaikessa rauhassa noin 150 metrin päässä junasta. Gnu eli wildebeest on väriltään mustanharmaa ja niin suuri, että ensikertalaiset luulevat sitä puhveliksi, jota ei kuitenkaan koskaan näe junasta. Koetimme valokuvatakin joitakin läheisimpiä ryhmiä junan kiitäessä – huonolla menestyksellä.

Nämä eläimet alkoivat vähitellen näyttää silmään melkein karjalta, ja harvinaisempien otusten pyyntimatkoilla näki niitä sittemmin melkein kyllästymiseen saakka. Mr Bigler katseli niitä ensikertalaisen vilpittömällä ihastuksella. Thomson-gaselli ja seebra ovat muuten varsin komean näköisiä. Gaselli, jolla on kellanruskea selkä, valkoinen rinta, maha ja takapuoli sekä kolmen sormen levyinen musta raita kummassakin kyljessä, sulautuu erinomaisesti ympäröivään luontoon. Tässä kuumassa ilmassa näyttää kaikki jo noin 700 metrin matkalla loimuavan ja värisevän. Ruskea selkä imeytyy tantereen väritykseen, valkoinen maha on varjossa ja laimentuu tasaväriseksi mustan raidan kanssa, mikä taas läheltä on pettävästi hiiltyneen kekäleen näköinen. Eläimellä on tosiaankin erinomainen suojaväritys. Peräti hupaisesti ottaa silmään tuikkiva vilkutus, mikä syntyy, kun musta hännäntypykkä yhtämittaa leiskuu loistavan valkoista takapuolta vasten.

Seebran räikeät mustat raidat valkoisella pohjalla ovat myös suojavärejä, sillä se neutraalinen vivahdus, mikä syntyy raitojen lainehtivasti liikkuessa, sulaa etäältä täydelleen ympäristöön. Juuri tällaista esittävä väriharjoitelmani ensin loukkasi Theodore Rooseveltiä, kun hän näki luonnoksiani. Hän ei hyväksynyt tällaista seebran kuvaamistapaa.

Juuri nyt, sadekauden jälkeen, on aro ilkeän vihertävä myrkynkeltaisine kukkineen – värisointu, joka kiusaa silmiä ja saa mielen harmaaksi.

Athi Riverin ja Kapiti Plainsen asemien välillä astui eräs toinen retkikunta pois junasta. Kun viimeksimainitun aseman laiturilla hieman jaloittelin, sattui jalkani esineeseen, joka näytti veriseltä ihmisen kädeltä. Kourassani tarkastellen huomasin sen nyljetyksi leijonan käpäläksi. Oli siinä vielä toinenkin ja useampiakin samanlaisia laiturin sorassa. Alastomalta alkuasukkaalta kuulin lähitienoilla ammutun viisi jalopeuraa – ja tämähän kaatoi vettä meidän toiveittemme myllyyn.

Ilma tuntuu yhä lauhkeammalta, mitä lähemmäksi meren rannikkoa saavumme. Kilima-Ndjaron vuorijättiläinen, jota olemme jo melkoisesti lähestyneet näkemättä siitä siintoakaan, vilahtaa äkkiä esiin revenneitten pilvien aukosta ja levittelee mahtavan uljuutensa valkoisine lumilakkeineen, josta jäätikköjuovia haaraantuu alas rinteitä pitkin. – Aurinko laskee äkkiä.

Makindun asemalla, josta sähköteitse oli tilattu päivällinen, oli majatalo, "bungalow", ravintoloineen. Ruokahaluinen hyvätuulemme tyrehtyi surkeasti istuttuamme pöytään ja nähtyämme vain osan matkustajista pääsevän osallisiksi komean ruokalistan herkullisista lupauksista. Liian visusti lasketut varastot eivät riittäneetkään, ja me poloiset jäimme sekä keitotta että paahtopaistitta ja saimme tyytyä nimettömiin liuskoihin ja tähteisiin. Hikoileva hindu, kapakoitsija itse, tarjoili ja samalla karjui komennuksiansa mustille palvelijoille, jotka häärivät pitkissä yöpaidoissaan.

Mutta kuutamo oli kaunis ja lämpö nukutti. Myöhään aamuyöstä, kello kolmen aikoihin, saavuimme Voihin, missä painostava kasvihuoneilma otti syliinsä ja yhdessä vilahduksessa muutti ruumiin ja sielun tunteet outoon, uinuvaan tilaan. Suuren kivistä rakennetun bungalowin (sen huoneet ovat maksutta käytettävissä yhden vuorokauden ajan) suojaisella sillalla loikoilimme, koivet tropiikin tavan mukaan ojennettuina pitkin nojatuolien tätä tarkoitusta varten laadittuja kaiteita. Makuuhuoneitten ovet ja ikkunat olivat lasin asemesta moskiittoverkoilla verhotut, mutta moskiitot näkyivät siitä huolimatta löytävän sisään, koskapa vielä sängytkin olivat harsoilla suojatut.

Hiljalleen siinä tylsistyimme illallista odotellessa. Syötiin halukkaasti ja hyvällä tuulella, yö jäähtyi vähitellen ja virkistynyttä jutteluamme jatkui myöhään. Mutta aamuyö oli jo vaalenemassa ja nukkumisesta ei sen vuoksi tullut mitään. Kiipesimme vuorelle aurinkoa vastaanottamaan, samottiin kasteisen tiheikön läpi, pistävien aloeiden, euforbiain, kaktusten ja "liaanien" hidastaessa matkaa. Ylös kukkulalle noustiin ja sen kallio oli silmissäni kuin Suomen graniittia. Tässä varroimme aurinkoa, joka juhlallisesti nousi yli mahtavan, silmänkantamattoman erämaan.

Nyt panimme miapaaran hankkimaan väkeä kaukaa, koska läheisyydessä ei kuulunut olevan kuin kymmenkunta henkeä. Saimme tilapäistä väkeä kivääri- ja kantomiehiksi ja lähdimme nopeasti syötyämme viidakkometsään, joka vielä höyrysi kasteesta märkänä aamuauringon paahteessa.

Polun löydettyämme nousimme kaltevaa maata, jonka pintakerros on punaruskeata hietamultaa. Paikoitellen on maankamara paljas, mutta muutoin niin tiheän kasvullisuuden vallassa, ettei ole vapaata jalansijaa. Siellä täällä neulainen akasiapuu kumartuu kituvana kiemurtelevien loiskasvien alla. Moni puu on jo henkensä heittänyt, mutta kantaa vielä taakkaansa, jonka elinehto on sen rungon kestävyys. Aurinkoa ovat nämä kasvit nousseet hakemaan, sitä kun ei suoda sädettäkään siihen mustaan multaan, josta ne kohoavat ja jossa nopea lannaksi muuttuminen on valoon ennättämättömien kohtalo. Teräväokaisia vaivaispensaita on alati väistettävä ja sittenkin saa ihoonsa kauan kihelmöiviä naarmuja. Pumpuliset tiheäkankaiset khakiväriset pukumme (yllämme on ainoastaan housut, paita, hellekypärä ja kengät sääryksineen) eivät repeä, mutta vähitellen alkaa kankaaseen ilmaantua ikäänkuin pientä nukkaa alituisesta hankauksesta. Minulla on tavattoman raskaat naula-anturaiset englantilaiset sotilaskengät. Uudet ja kankeat kun ovat, ne alkavat pian lyöttää, ja se ei ole hyväksi tässä ilmanalassa. Kävelymme häiritsee lintuja, jotka kirkuen ja räkättäen muuttavat puusta puuhun. Kummalliset isonokkaiset sarvikuonolinnut (Oprosoris barboris) määkivät kuin pienet emojansa ikävöivät vasikat. Ammuin niistä yhden täytettäväksi, mutta sen nahka vikaantui pahoin.

Polku kierteli joskus kaksi-, kolmihaaraisena viidakkoryhmien lomitse ja kapeni viimein mitättömäksi kinttutieksi. Äänettöminä kävelimme jokseenkin nopeasti. Auringon paahde alkoi tuntua ja kuumuus nousi jo ruumiiseen, ensin miellyttävän lempeästi, sitten rasittavan raskaasti, ja väsyttävä hikoilu alkoi. Lyhyenläntä ja paksu mr Bigler näytti jo nyt olevan sulamaisillaan. Tummia juovia ja täpliä ilmestyi hänen vaatteisiinsa niihin kohtiin, jotka koskettavat ihoon, ja hänen niskansa alkoi punoittaa ankarasti.

Oikealla puolellamme kohosi kaksi euforbiarinteistä vuorenhuippua ja niiden kupeilta maanpinta laskeutui vähitellen laakeaksi aavikkotasangoksi. Kun jouduimme harvapuisempaan ja aukeampaan seutuun, aukeni yht'äkkiä eteemme ihana ja suuri näky: Kaukana, vaikkakin suuruutensa vuoksi lähellä olevalta näyttävä pilvien yli kohoava tunturijono yleni mehevän sinisenä tasalatvaisten puitten peittämästä auringonpaahteisesta tasangosta, johon pilvenlongat sinne tänne piirtelivät sinisiä varjojaan. Vuorenharjaa ei näkynyt, siellä myllersivät nyt paksut valkoiset ja harmaat pilvipallot kuin jättiläislampaat laitumellaan. Helle ei ollut minua vielä lannistanut ja olisin tahtonut heti pysähtyä ja maalata tästä kuvan, mutta kun oli vielä pitkä taival astuttava, ennen kuin pääsimme oppaittemme kehumille riistamaille, sai mieliteko jäädä tyydyttämättä. Tähän asti emme olleet tavanneet muita eläimiä kuin pikkulintuja ja noita rähiseviä sarvikuononokkia, ja nyt päätimme hajaantua kahdelle suunnalle. Minä otin uran oikealle, mr Heyer ja mr Bigler lähtivät yhdessä vasemmalle, koska jälkimmäinen vasta-alkajana tarvitsi opastusta.

Vähän aikaa käveltyäni maa alkoi kohota oikeanpuoleisia vuoria kohti. Täällä oli jo suurempia puita, jotka vapaasti levittelivät oksiaan ja tarjosivat hieman varjoa. Ruohoakin oli paikoin jalan korkeudelta, vaikkakin kuivahkoa.

Äkkiä vilahti jokin suuri eläin kaukaa puitten taitse ja katosi. Toiveeni alkoivat kiihtyä, mutta kun pääsin aukeammalle paikalle, huomasin puitten lomitse noin 400 metrin matkalla pari, kolme kongoniantilooppia. Niitähän en ollut tullut täältä saakka hakemaan, mutta kun miehet pyysivät lihaa, tähtäsin suurinta sarvekasta ja laukaisin. Kuulin luodin jysähtävän lihaan ja luihin. Ensimmäinen pyssynkantajani Muhammed veti esiin pitkän metsästyspuukkonsa ja kiiruhti eläimen luokse saadakseen teurastaa sen islamin rituaalien mukaan, voidakseen hänkin sen lihaa syödä. Mukanani oli neljä muutakin miestä, mutta ne olivat kaikki seutukunnan alastomia villejä, ua taitto'ja, ja heille on samantekevää, "kuinka liha on tapettu". Muhametti leikkasi kurkun poikki jo melkein kuolleelta härältä, mutisten samalla arabialaisen siunauksen, jota hän itse ei ymmärtänyt ja jonka vasta loppuaikoina sain houkutelluksi tietooni: I bismillah ai arra mani rahim, bismillah Allah akbar.

Tämä oli olevinaan jonkinlaista hurmeenpäästämistä, mutta eläimen valtimot, jotka räjähtävän kuulan särkeminä jo olivat ehtineet melkein tyhjentyä, eivät enää uittaneet verta uskonnonmukaisesta haavasta. Nyt liha kuitenkin kelpasi muhamettilaisenkin nautittavaksi. Kun en aikonut ottaa otuksesta talteen mitään, leikkasin takaraajan nahkoineen taakaksi kahdelle miehelle, jotka lähetettiin leiriin. Tätä tehtäessä sain tilaisuuden maalata mainitsemani vuorijonon, alhaallaolevan tasangon sekä pilvenhattarat, joiden muodot jo olivat ehtineet löyhtyä. Nyt lähdimme alas tasangolle, joka vielä täältä näytti suunnattoman suurelta laaksolta ja samalla tasalatvaisine puineen suurelta hedelmälliseltä puutarhalta. Auringonpaahde oli jo pistävää ja intoni olisi laimentunut, jollen samassa olisi tavannut vanhoja sarvikuonon jälkiä – taisivat kuitenkin olla jo kahden viikon vanhoja – ja sitten kirahvin jälkiä alhaalla tasangolla, jossa maaperä oli harmaata ja kovettunutta. Sadeaikana on täällä paljonkin vettä, koska jäljet olivat korttelin syvyiset.

Sadeaika oli siis jo ennättänyt ohi ja me olimme tulleet myöhään. Näiden suur-elukoiden pyynti oli siis tällä sääkaudella mahdotonta. Tämä oli asia, jonka opikseni ja surukseni totesin ystäväni Heyerin kanssa neuvoteltuani.

Kantajat olivat leikanneet kaadetusta otuksesta valtavan suuria lihapaloja ja laahasivat niitä nyt selässään. Äkkiä näin tasangon metsän reunustamassa laidassa seebraparin seisovan auringon paahteessa akasiaryhmän varjossa. Turhanpäiten nousi heti pyynti-intoni ja otin tähystimen tutkiakseni eläimiä lähemmin. Siinä seisoi komea ori jalokaarteisin kauloin ja kirmaili naaraksen kanssa. Hiljaa ja ikäänkuin olisivat ensimmäisen rakkautensa hehkun jo tyydyttäneet. Tuli mieleeni paratiisillinen kuvitelma. Ne hyväilivät toisiaan täydelleen tietämättöminä uhkaavasta vaarasta. Välimatka oli noin 500 metriä, pitkä matka kylläkin, vaikk'ei suinkaan liian pitkä hyvälle kiväärilleni. Mutta katselin katselemistani kiikarillani, ja mitä enemmän katselin ja ihailin, sitä enemmän laimeni haluni ampua. Aloin tutkia, kuinka luontevasti auringon täplät matkivat ja sulautuivat yhteen seebrojen musta- ja valkojuovaisiin vartaloihin. Kiväärinkantaja odotti ja ihmetteli, etten minä, kuten muut, heti ampunut. Tähtäsin vain leikillä ja katselin jälleen kiikarilla. Liikahdin varomattomasti ja samassa eläimet lähtivät säikähtyneinä pakoon. Idylli oli tällä kertaa haihtunut.

Aurinko oli noussut korkeimmilleen ja kaikki eläimet vetäytyivät piiloihinsa muutamaksi tunniksi. Meillekin tuli nyt aterian aika. Hain keitaasta itselleni mukavan suojapaikan valtavalta paahteelta. Palvelijat avasivat minulle rasian buurisodan aikaisia lihasäilykkeitä, jotka ikävuosistaan huolimatta olivat erinomaisen maukkaita. 4-litraisesta pullosta join sitten valmiiksi keitettyä kermalla sekoitettua teetä. Sytytin piippuni ja vaivuin koko ympäröivän luomakunnan mukana tämän hetken suloisuudesta nauttimaan. Kantajakuntani nautti puolestaan lihasta, jota hiukan käristettiin ja sitten innokkaasti ahmittiin, mutta minulle ei kongonin liha enää maistunut, siksi paljon jo olimme sitä syöneet.

Levättyämme kotvan lähdin suunnitelman mukaan pitkässä kaaressa kiertämään metsää jättäen vuorijonon vasemmalle puolelleni. Halusin sivuuttaa vuoret toiselta puolen ja sitä kautta tulla leiriimme. Matkalla näin yht'äkkiä edessäni impalla-antilooppeja, sirovartaloisia ja -sarvisia eläimiä, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Hiipiessäni niitä kohti en päässyt sopivalle ampumamatkalle, vaan koetin ampua niitä juoksusta. Tämän metsästyshuuman kestäessä oli aurinko jo ennättänyt melkein kaarensa päähän, joten oli aika ajatella kotimatkaa ennen pimeän tuloa, sillä tiesin, että täsmälleen klo 6 aurinko olisi vaipunut taivaanrannan alle ja täysi pimeys vallalla ja liikkumisen mahdollisuudet sitä mukaa kerrassaan lopussa. Pikamarssissa siis jatkoin matkaa ja päästäkseni kyllin ajoissa leiriin Voin aseman lähelle pyrin rautatielinjalle, joka asemalta jatkuu pohjoiseen. Piikkiviidakkojen, rämeiden ja köynnösrykelmien lävitse tunkeutuen saavuimme vihdoin ratapenkereelle. Samalla alkoi hiljaa sataa. Vaikka kuljimme pitkin ratavallia, ennätti maa siinäkin pehmentyä. Ruskea lieju ja täytteenä käytetty hiilisora vajosi ilkeänä puurona kenkäimme alla ja nousi sitten aina sääriin saakka, lisäten askeltemme raskautta.

Aurinko painui painumistaan taivaanrantaa kohti, ja kuin yhdellä iskulla tuli tropiikin pimeys. Sade yltyi, ja sitä mukaa kävely vaikeutui. Kiskot ja ratapölkyt ohjasivat nyt suuntaamme. Saavuimme lopulta Voi'n asemalle, josta valot vilkkuivat vastaamme.

Hämmästyimme aika lailla astuessamme asema-alueen takana olevaan leiriimme, sillä siellä seisoivat nyt mr Heyerin ja minun yhteisen teltan lisäksi vain kantajain teltat. Mr Heyeriä ei näkynyt, mutta telttavartia sanoi herrain menneen asemalle. Siellä tapasin mr Biglerin lähtövalmiina; tavaroita juuri lastattiin pohjoiseen menevään junaan. Mies ei jaksanut enää, vaan oli loppuun väsynyt koko Afrikkaan ja oli ymmärtänyt, että Kalifornia oli parempi maa.

Heyer ja Bigler olivat koko päivän kuten minäkin samoilleet seutua ja vielä huonommin tuloksin kuin minä. Heyer oli tosin vakuutellut, että tällaista aina voi sattua, erittäinkin näin häirityllä alueella, mutta Amerikan mies lähti sittenkin.

Seuraavana päivänä kuljimme yhdessä mr Heyerin kanssa. Miapaara sillä aikaa hankki kantajia lähiseudulta. Miehemme olivat syöneet koko antiloopin, ja leiriin tullessamme he makasivat maassa mahat pullollaan ja laiskottelivat sydämensä halusta, oli mahdotonta saada heitä mihinkään. Vielä aamulla täytyi heitä piiskalla uhata, ennenkuin nousivat jalkeille – niin he olivat syöneet. He kuuluivat ainakin tällä seudulla rappeutuneeseen ua-taitta neekeriheimoon. Suvun huonontuminen lienee johtunut valkoisten kosketuksesta, koskapa Thomson, joka tälle seudulle ensimmäisenä valkoisena astui, väittää teoksessaan "Au pays des Massai" heidän olleen ihanteellista, lapsellisen herttaista luonnonkansaa. Pian siis alkuasukkaat täällä valkoihoisten komennossa pilaantuvat ja menettävät melkein kaiken ihmisarvonsa. Näihin hylkiöihin verraten olivat meidän suaheli-palvelijamme kaikin puolin jaloa väkeä.

Toisena päivänä tekemällämme matkalla tulimme paikalle, jossa joko leijona tahi leopardi juuri oli syönyt antiloopin. Jätteitä ja nahansiekaleita oli yltympärillä, ja puitten oksillekin oli verta pärskynyt. Jo kaukaa tunsimme hajusta, että tässä oli näytelty erämaan jokapäiväinen näytelmä.

Voin asemalla tapasimme näinä päivinä erään tienrakennusinsinöörin, jonka leiri sijaitsi päivämarssin päässä lounaiseen rautatien eteläpuolella. Tämä innokkaasti kehoitti meitä lähtemään mukaan, koska hänen itsensäkin juuri piti mennä kotiin. Hän kehui sielläpäin olevan suunnattoman paljon puhveleita, sarvikuonoja ym. Ehkä tapaisimme siellä norsujakin, jos vain tulisimme. Neuvoteltuamme päätimme, vaikkakin empien, noudattaa hänen kutsuaan.

Aamun sarastaessa, sitten kun neekeripäällikkömme olivat ankarasti manailtuaan ja piiskoja läiskyteltyään saaneet kantajat tarttumaan taakkoihinsa, lähdimme matkalle, aluksi reipasta tahtia. Insinööri kertoili oloistaan ja entisistä seikkailuistaan. Hänen toinen olkapäänsä oli auringonpiston vaikutuksesta vioittunut riippuen kuivettuneena ja surkastuneena. Hänen samalla avomielinen ja liiaksi puhelias tapansa oli meistä hiukan outoa englantilaisen gentlemannin esiintymiseksi, eikä hänen puheenpartensakaan tuntunut sivistyneen ihmisen haastelulta. Alusta pitäen suhtauduimme häneen arkaillen ja varovaisesti. Hän kertoi syntyneensä Austraaliassa ja palvelleensa kauan mm. Ceylonin saarella. Koko matkan ajan hän kerskaten ihanteli leirinsä lähiseudun otusrikkautta.

Matkan varrella kantajamme lauloivat merkillistä marssilauluaan, joka muodostui eräänlaiseksi vuororupatteluksi, mihin kertosäkeen tullessa huikeankorkea diskantti yhtyi.

Päivä alkoi tuntua raskaalta, mutta lujalla marssilla väsymys voitettiin, ja ennen kuin huomasimmekaan, alkoi ilta olla käsissä. Siitä huolimatta jatkoimme marssia, sillä kuu nousi valaisten polkuamme, joka alkoi kohota kohoamistaan ylös vuoren rinnettä maiseman muuttuessa yhä piikkisemmäksi akasiatiheiköksi.

Polullamme oli troopillinen rankkasade uurtanut valkoiseen kvartsisepeliin syviä vakoja. En ole koskaan nähnyt satumaisempaa välkettä ja kimmeltelyä kuin mikä lähti näistä tuhansina kiteinä loistavista kivistä. Usein oli polku kuin täynnä valkeita tähtiä, niin että se johti kaartelevana helmivyönä vuorta ylös. Väsymys oli jo alkanut tuntua, mutta tämä ihana näky kiinsi niin mieleni, että askelet kevenivät kuin itsestään.

Kun vihdoin saavuimme englantilaisen insinöörin leiriin, huusi tämä kohta karmealla äänellä suahelin kielellä: "Futa madjii!" (Tuokaa vettä!) Jano olikin jo kotvan meitä kiusannut. Kävi ilmi, että "Futa madjii" oli hänen isäntärenkinsä nimi, jota käyttäen hän samalla komensi miehen tuomaan vettä. Hän tarjosi meille "Black and Whiteä" ja sanoi, ettei hänellä ole varaa täällä käyttää kuin 1 rupian whiskyä, jota hän vakuutti nauttivansa pullon päivässä. Tämä rupian whisky oli sellaista, ettei sitä tavallinen ihminen pistäisi suuhunsa muualla kuin kieltolakimaassa ja sielläkin vain suurimmassa hädässä.

Seuraus olikin pian nähtävissä. Isäntämme rupesi loilottamaan, ylenpalttisesti kerskailemaan ja iljettävällä tavalla riitaa haastamaan. Saimme hänet kuitenkin vielä rauhoittumaan, ja sytytettyämme tulet petojen varalta, rupesimme levolle.

Seuraavana päivänä lähdimme jo varhain aamulla metsästämään Kilima-Ndjaron suunnalle. Matkalla aloin mieheltä tiedustella, missä niitä luvattuja sarvikuonoja oikein oli. Hänellä itsellään oli hyvin huono tuliase, minkä vuoksi olimme lainanneet hänelle kiväärin. Hän käveli kivääreineen minun jäljessäni niin sopimattomasti, että piippu oli yhtä mittaa minuun suuntautuneena. Huomautin tästä varsinkin sen vuoksi, että polku oli kapea, joten mikä esiinpistävä oksa tahansa saattoi äkkiä laukaista panostetun kiväärin. Sanoin hänelle jo jyrkästi, että siitä piti tulla loppu. Miten hän hutiloikaan, aina piippu oli minua kohti. Lisäksi harmi siitä, että hän oli meille valehdellut otuksista, joista ei näkynyt jälkeäkään, nostatti kiukkuani. Viimein hän sai kiväärinsä suoraan minuun suunnatuksi. Silloin minä käännyin ja tähtäsin häntä ja sanoin, että jollei tämä peli lopu, niin minä ammun hänet kuin sakaalin. Sitten komensin hänet kulkemaan edelläni, joten saatoin paremmin pitää häntä silmällä. Harmissamme emme enää viitsineet keskustella hänen kanssaan. Hän vain muka ihmetteli, missä ne eläimet nyt olivat, kun niitä aina ennen oli ollut niin runsaasti.

Palatessamme leirille, tulimme seudulle, jossa aurinko paahtoi täydeltä terältä ilman mitään varjoa. Sitten tuli keitaita, joiden reunoilla kasvoi sansiviera- eli keihäskaktuksia ja keskellä kohosivat liaanien peittämät tuuheat puut, joten koko keihässaareke oli kuin ihmeellinen, raskas kukkakimppu, jota keihäspalissaadi ympäröi. Näiden puuryhmien sisällä vallitsi yönmusta pimeys. Tuntui kuin niissä olisi voinut olla petoja. Usein niistä piipahti esiin pieni otus, ns. kääpiöantilooppi, tuskin jäniksen kokoinen pikku elävä, jolla on pienet, somat tappisarvet. Yksi tällainen hyppäsi äkkiä kovaa vauhtia ohitseni ja luikahti sitten kiväärinkantajan jalkojen välitse, niin että tämä kompastui ja sai sarvista haavat reisiinsä. Sen kaatoi laukauksellaan mr Heyer. Usein kohtasimme eläinten raatoja, jotka aurinko oli polttanut aivan valkoisiksi. Todellisia otuksia tapaamatta saavuimme leiriin.

Englantilaisella näytti olevan huono järjestys kotonaan, ja rumasti hän kohteli palvelijoitaan. Olin saanut matkalla haavan käteeni ja siitä tuli verta. Hän avasi hallitukselta saamansa lääkearkun ja rupesi myrkkyjä lajittelemaan, mutta kun hän jo taas oli juovuksissa, en antautunut hänen puoskaroitavakseen. Koetimme estää häntä juomasta, mutta hän vain kaatoi kurkkuunsa lasin toisensa perästä. Lopuksi hän rupesi lallatellen ja itkien puhumaan tunteellisia. Hän tarjoutui sihteeriksenikin luvaten seurata minua vaikka maailman ääriin, kunhan vain pääsisi pois tästä helvetistä.

Mies muuttui yhä iljettävämmäksi ja vaikeammaksi. Hän sai meille vielä selvitetyksi, että häneltä oli vuosi sitten kuollut täällä nuori vaimo. Silloin hän oli ruvennut juomaan ja aikoi juoda loppuun asti. Enemmän juovuttuaan hän alkoi mölistä ja kiljua, ja lopulta hän pimeyteen hurjasti tuijottaen huusi vaimovainajansa nimeä: "Clairie! Clairie!" – se kuului sydäntä vihlovasti. Ja sitten hän alkoi ryömiä ja piehtaroida raivokkaasti, kunnes taas hetkeksi vaikeni ja puhkesi sitten järkyttävään hätähuutoonsa: "Clairie! Clairie!"

Mies karjui lopulta kuin hirvittävin peto ja mateli maassa iljettävänä kuin parhain Kaliban. Hän sai käsiinsä piiskan ja alkoi kauheasti karjuen komentaa palvelijoitaan, syytäen suustaan suahelinkielisiä kirouksia. Välillä hän itki kuin lapsi ja ulvoi kuin hyeena. Emme voineet enää kuunnella ja katsella tätä, vaan annoimme retken päällikkömme kaikessa hiljaisuudessa toimittaa kantajamme marssikuntoon. Ja niin sitten lähdimme paluumatkalle. Vielä kauan kuulimme kuutamoiseen yöhön onnettoman miehen elämöimisen. Omaan leiriimme palasimme samaa tietä kuin olimme tulleetkin.

Voin joki virtasi ihmeellisen troopillisen kasvullisuuden varjossa. Valtavat metsäseinämät näyttivät kohoavan suoraan vedestä. Kiipesimme vuoria ylös ja alas. Yht'äkkiä rupesi yö huomattavasti pimenemään, kun taivaalle ilmaantui pilviä, jotka peittivät kuun. Meidän täytyi asettua erään vuoren seinämälle, mistä koetimme hakea hyvän leiripaikan. Oli pakko kiiruhtaa, sillä perässämme kohisi kovasti pauhaten ukkonen ja rankkasade.

Raivatessamme pilkkopimeässä tilaa leirille löyhkäsi maa ja ruoho niin hirvittävän pahalta, että tahtoi pakahtua. Mutta valinnan varaa ei ollut. Sivullamme oli seinäpimeä yö, mutta edessämme näimme suurten ukkospilvien törmäävän yhteen ja kuulimme kumeaa jylinää. Niin valtavaa ja suurenmoista salamain lyöntiä en ole koskaan nähnyt. Nautimme niin, ettemme voineet nukkua, ennen kuin ukonilma oli ohi. Mutta silloin tunkivat nenäämme jälleen hajut, jotka suurta näytelmää katsellessamme olimme unohtaneet. Kiireimmiten lähdimme jatkamaan paluumatkaa Voihin, missä taas koetimme hankkia lisää miehistöä.

Sillä aikaa kun uskotut miehemme olivat kantajia värväämässä tuli luoksemme muuan mr Zeuner, joka kutsui meidät vierailemaan perustamalleen sansiviera-farmille. Istuimme myöhään iltaan hänen seurassaan, ja kun hän halusi yön selkään lähteä kotiinsa, annoimme hänelle hyvän kiväärin mukaan, koska hän oli aseeton.

Seuraavana aamuna lähdimme hänen luokseen. Puolen päivää käveltyämme saavuimme perille, kuljettuamme tiheiden sansivierametsien läpi. Eteemme avautui erämaan juhlallisessa yksinäisyydessä kaunis tropiikin bungalow, ja hoidettua puistokäytävää astui mr Zeuner vieraanvaraisena vastaamme. Bungalow'ta ympäröivät kaikilta puolilta hauskat parvekkeet, joten siellä kaikkina päivän aikoina saattoi saada varjoa.

Vietimme iltaa pääsisäänkäytävä-parvekkeella mukavissa laivanojatuoleissa istuen, maistellen grogia ja poltellen Masperon hienointa tupakkaa. Mr Zeuner oli omituinen, mutta kuitenkin tyypillinen tropiikin valkoinen asukas. Hänen ihonsa oli tavattomasti kellastunut. Kun kysyimme, miten hän täällä erämaassa viihtyi, hän sanoi viihtyvänsä niin hyvin, ettei koskaan tuntenut ikävää eikä kaipausta pois. Hänen mieliharrastuksensa oli sanomalehtien lukeminen, ja niitä hänellä oli vakaiset määrät suurilla pöydillä. Hän sanoi, että paremmin kuin koskaan Euroopassa hän täällä saattoi seurata kaikkea, mitä maailmassa tapahtui, ja suuremmalla mielenkiinnolla hän sen sanoi myös tekevänsä. Ei koskaan tullut ikävä eikä muu sentapainen tunne. Ympärillään hänellä oli ainoastaan mustia palvelijoita, jotka meihin vaikuttivat todelliselta orjalaumalta.

Kävimme katsomassa mr Zeunerin sansiviera-laitosta. Hänellä oli mm. noin sata metriä syviä timanttiporalla puhkaistuja kaivoja, joista hän sai veden kallisarvoisen sansivierakaktuksen liottamiseen. Kaktukset survottiin koneissa ja niistä laitettiin ihania valkoisen hopeisia kuituja, joista hän sanoi tehtävän ramiealusvaatteita. Noin 200 neekeriä oli hänellä työssä.

Pohjoispuolisella verannalla mr Zeunerilla oli 12 suurta naaraspaviaania. Nämä olivat vahvoin ketjuin kiinni kopeissaan. Ne kiristelivät meille julmasti hampaitaan ja pyrkivät raivokkaina kimppuumme niin pitkälle kuin ketjut sallivat. Mutta isännän tullessa paikalle eläimet nöyrtyivät kerrassaan ja liehakoivat hänen edessään, kaikin tavoin koettaen vetää puoleensa hänen huomiotaan ja suosiotaan.

Jalopeurat kiertelivät karjuen joka yö tiheiköissä aivan hänen bungalow'nsa lähettyvillä. Saimme tietää, ettei hän pitänyt metsästyksestä. Ehkäpä hän ei pelännyt jalopeuroja enempää kuin apinoitakaan.

Kansallisuudeltaan mr Zeuner oli alkuaan saksalainen ja ammatiltaan luultavasti insinööri. Seikkailijalta hän ei näyttänyt.

Nyt jatkoimme safaria rautatien pohjoispuolella Kibweziä kohti. Tapasimme elefantin jälkiä kuivassa maassa, jossa ne olivat uurtuneet syvälle saveen. Mutta kaikki nämä suuret jalot eläimet olivat jo lähteneet kuiva-ajaksi vuorille. Sadeaika oli Voin tienoilla alkanut ja päättynyt aikaisemmin kuin me olimme laskeneet, ja elefantinkaato-lisenssimme, joista olimme maksaneet 1500 rupiaa mieheen, eivät enää olleet elefanteille vaaraksi.

Matkallamme saavuimme eräänä päivänä kummalliseen paikkaan. Edessämme oli amfiteatterin tapaan nouseva marmorin kaltainen aivan sileä ja hyvinkin noin 150 m leveä joen pohja, joka loivasti nousi aarniometsää kohti. Sadeaikana se oli äyräitään myöten ollut veden vallassa; nyt vain kapea puro valui pitkin marmorialustaa. Siellä oitis riisuuduimme ja kylvimme vedessä, katsottuamme ensin, ettei vaarallisia vesi-ilkiöitä kävisi kimppuumme. Annoimme virran kuljettaa meitä aivan valtoinaan, ja ihanalta tuntui raikas vesi. Tällä puolella jokea nousi n. 100 m:n korkuinen vuorenseinämä, jonka porrastamilla kasvoi kauniita palmunsukuisia puita. Tänne asetimme pääleirin ja siitä teimme metsiin osastoittain pieniä retkiä. Olomme siellä muodostui täydelliseksi idylliksi. Mutta toisella puolella jokea levittäytyi eteemme autio puuvillafarmi, jonka valkoiseksi sivutuissa seinissä ammottivat mustat ikkuna-aukot. Siellä asuneet olivat melkein kaikki kuolleet, ja omistaja oli hylännyt sen seudun epäterveellisyyden vuoksi. Saatoimme hyvin ymmärtää noita asukkaita, jotka olivat luulleet tulleensa paratiisiin, mutta tulivatkin kalman kartanoon. Tuo autiotalo oli kuin elävä huudahdus: memento mori!

Tälläkään retkellä ei meillä ollut hyvää metsästysonnea. Hyvin laihatuloksisen metsästyksen jälkeen lähestyimme jälleen rautatietä ja nousimme sitten junaan pienellä Tsavon asemalla, jossa sanomattoman likainen ja haiseva bavu (hindulainen asemapäällikkö) tuli rautapeltikopistaan ja toimitti meidän tavaramme miestemme avulla vaunuun.

Junassa ajoimme Kibwezin asemalle saakka. Saavuimme perille myöhään yöllä istuttuamme avonaisessa tavaravaunussa suuren tavaralastimme päällä. Asetuimme leiriin aseman lähelle ja rupesimme nukkumaan, tällä kertaa ilman telttoja, taivasalle, sadetakit peitteinä.

Heräsin siihen, että aurinko paistoi silmiini ja koko taivas ja maa oli aivan pilvenään kullankeltaisia perhosia, jotka olivat kuin auringon kimaltelevia, karkeloivia tyttäriä. Se oli unohtumattoman kaunista.

Pyydystettyämme näitä perhosia kokoelmia varten hankkiusimme lähtemään Kibwezistä. Marssimme jalkaisin Makinduun ampuen matkalla jonkin antiloopin.

Täällä pystytimme leirin jättiläiskokoisen mangopuun juurelle. Maa oli miltei punamullan näköistä, ja koko seutu tuntui kummallisen synkältä ja raadolliselta, huolimatta auringonpaisteesta, joka oli pistävän kuuma.

Jouluaamuna olimme metsästämässä lähellä Voita. Olimme kävelleet jo kauan tapaamatta mitään, mutta jatkoimme kulkua jonkin matkan päässä toisistamme. Seutu oli kymmenien kilometrien alueelta akaasiatiheikköä, terävää ja äkeästi pistelevää metsikköä, sekä vihlovan repivää sararuohoa.

Samassa näin edessäni noin sadanviidenkymmenen metrin päässä ikäänkuin kummun, jota luulin termiittikeoksi, jollaisia olimme paljon tavanneet. Mutta kun otin kiikarin, näytti kumpu oudolta ja liikkuvalta, Samassa kuulin pamahduksen. Kumpu hajosi ja kaksi komeata leijonaa tuli laukaten minua kohti. Kantajani huusi "Simba! Simba!" ja heitti kiväärin minulle oikealta puolelta, vaikka olin tottunut saamaan sen vasemmalta (koska aina silmäni takia ammun siltä puolen). Siten meni jokin sekunnin osa hukkaan. Ammuin laukauksen kumpaakin leijonaa kohti – ne olivat koiras ja naaras – mutta molemmat laukaukseni menivät ohi, koskapa leijonat jatkoivat laukkaansa.

Leijonat loikkivat suhisten viistoon ohitseni. Harmissani olisin kaikin mokomin tahtonut jatkaa takaa-ajoa, mutta mr Heyer kiiruhti jälkeeni sanoen: "Mitä hullutuksia, ne ovat jo monen mailin päässä."

Toverini, joka oli leijonanmetsästyksessä kokenut asiantuntija, lohdutti minua sillä, että eipä hänkään ollut osunut (kuulemani laukaus oli hänen), vaikka oli tottunut ampumaan näillä main; minä sain olla hyvin iloinen siitä, että olin saanut nähdä villin leijonaparin ja vielä jouluaamuna. Hän sanoi, että jos olisin osunut urosleijonaan, olisi naaras heti hyökännyt kimppuuni – päinvastaisessa tapauksessa koiras kyllä olisi jatkanut pakoaan jättäen naaraksen oman onnensa nojaan. – Näytti kuin olisi lapiolla isketty syviä kuoppia niihin kohtiin, missä leijonat olivat laukanneet valtavin hypyin.

Tällä Voin-safaarilla sain kokea, kuinka armoton ja kovasylinen täkäläinen troopillinen maaperä on. Kun kenkäni olivat lyöttäneet jalkani ja näin neekerien juoksevan paljain jaloin, halusin koettaa avojaloinkulkua ja suuntasin askeleni muutaman metrin päässä kasvavaa baobab-puuta kohti. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Puun ympärys oli niin täynnä piikkejä, että oli kuin olisin kävellyt piikkimatolla. Olin kuin naulattu paikalleni; sain istuutua laatikolle ja neekerit rupesivat puukoillaan kaivamaan piikkejä jaloistani. Kun katselin heidän jalkojaan, huomasin että nekin olivat rikki, mutta niitä suojeli puolen tuuman vahvuinen nahka, samanlainen kuin oli tämän seudun suurriistallakin, – niin syvältä näet tavoitin piikin kaivaessani sitä erään kantajani jalasta.

Illemmällä näimme suuren apinaparven kirkuvan kaukana puiden latvoissa. Menimme niitä katselemaan ja löysimme sieltä, kuten olimme odottaneetkin, hyvän vesipaikan. Täältä lähdimme sitten jalkaisin Makindua kohden.

Liikkeellä oli koko safarikuntamme kantajineen, miehineen ja telttoineen, ja matkamme piti nyt pohjoista kohden, maille, joilla toivoimme tapaavamme sarvikuonoja. Täällä näimme taas kokonaisen

 ryhmän autioita puurakennuksia, jotka osoittivat täälläkin ennen

olleen suuren farmin, jonka asukkaat olivat hylänneet seudun epäterveellisyyden vuoksi. Riistaa näimme silloin tällöin. Ammuimme jonkin duicker-antiloopin sekä kääpiöantiloopin, paitsi tavallisia kongooneja, joita ammuimme ainoastaan nälän pakosta. Kokkimme laittoi mainion aterian villisian porsaasta, ja sen nahasta hän teki itselleen komean päähineen, jättäen vielä saparonkin törröttämään.

Otaksumamme mukaan meidän piti pian saapua sarvikuonojen olinpaikoille. Tästä syystä jätimme leirimme paikalleen. Taivalsimme vain 12 miehen kera eteenpäin. Sää oli kovin helteinen ja nyttemmin emme tavanneet enää vettä ollenkaan. Olimme kyllä ottaneet sitä jokseenkin runsaasti mukaan pulloissa ja vesisäkeissä, mutta nyt täytyi sen käyttöä alkaa tarkkaan säännöstellä. Pienen tilapäisleirin laitoimme erääseen metsänkulmaan. Vähän sitä ennen olimme tavanneet kuralätäkön, jonka rannat olivat täynnä eläinten jälkiä, jotkut niistä aivan tuoreita; muun muassa oli siinä kirahvin jälkiä. Rannat olivat sotketut reunoja myöten, ja vesi oli vihreän näljäistä ja paksua kuin puuro; ei sitä juuri vedeksi tehnyt mieli sanoakaan. Tätä kurjuutta katsellessa alkoi jo jano kuivata kurkkujamme. Yöpuulle ruvetessa tarkastelimme vakavina vesivarastojamme ja huomasimme niiden huvenneen vähiin. Minulla oli vielä hallussani olevassa gallonan pullossa melkoinen määrä valmista teetä ja samoin oli mr Heyerilläkin, mutta en tiennyt, kuinka paljon.

Kun seuraavana aamuna valmistauduimme lähtemään kumpikin eri tahoille, huomautti mr Heyer, että jotakin ihmeellistä oli edessämme. Noin 150 m:n päässä oli korkeita akasiapensaita ruskeatäpläisine runkoineen, ja hän osoitti sormellaan hyvin varovasti ylös niiden latvoihin. Kun en voinut nähdä mitään, hän melkein vihaisesti kuiskasi, enkö todellakaan voinut nähdä, että siellä seisoi kaksi suurta kirahvia. Teroitin katsettani, mutta en nähnyt mitään. Silloin hän aivan tuuppasi minua kylkeen, ja nyt näin näyn, jota en koskaan unohda, – huomasin suuret, kirkkaat märehtijänsilmät ylhäältä puista. Jatkoksi puun rungoille kurottivat eläimet juuri niiden kaltaisina ylös pitkää kaulaansa ja söivät lehviä niistä. Kirahvien muodot sekaantuivat niin mainiosti ympäristöön, että ainoastaan havaintokykyään ponnistellen saattoi ne huomata. Siihen me jäimme kyykkysillemme ihastelemaan verratonta näkyä. Meillä oli taskussamme lupakirja niiden ampumiseen, mutta kumpikaan meistä ei halunnut käyttää tätä oikeutta, sillä niin kaunis oli tämä näky ja peräti turha olisi ollut näiden olentojen hävittäminen. Vasta kun nousimme pystyyn ja aloimme liikkua, lähtivät kirahvit kirmaamaan niin kauniin liikkein kuin ikinä voi nähdä. Neekereillemme siinä olisi ollut haluttua ruokaa, mutta emme halunneet heille sitä antaa.

Jalkani oli yhä kipeä, minkävuoksi sinä päivänä tein vain pienen kierroksen ympäristöön tapaamatta ja saavuttamatta muuta kuin yhden kookkaan kahlaajalinnun Kronen Kranich, jota mr Heyer sanoi aivan erikoisen arvokkaaksi ja harvinaiseksi. Tapasimme toisemme matkalla leiriin. Hän kysyi, oliko minulla vielä juotavaa. Hänen oma pullonsa oli jo tyhjä. Itselläni oli jo kova jano, mutta kun hän pyysi, en voinut kieltää, vaan ojensin hänelle pulloni, jonka sisällyksen hän joi kulaus kulaukselta viimeiseen pisaraan saakka. Saavuttuamme leiriin otin heti puukkoni ja avasin verisuonen hänen äsken ampumaltaan pieneltä antiloopilta; koetin juoda verta, mutta se oli inhoittavan suolaista ja lämmintä ja poltti kuin tuli huuliani. Kieli oli paksu ja syömiseen ei ollut mitään halua. Koetin saada jotakin niellyksi, mutta se oli mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin lähettäneet kiväärinkantajan ja muutamia muita parhaita miehiämme hakemaan vettä suurelta leiripaikaltamme ja odotimme nyt jännittyneinä heidän paluutaan. Kauan emme enää kestäisi janoa. Loioin maassa panoslaukku päänalaisena, tuskin jaksaen kiinnittää huomiota ympäristööni. Kun sattumalta kohottausin makuulta, näin aivan korvani kohdalla skorpionin. Heyer vähän säikähti ja sanoi, että jos olisin maatessani liikahtanut, olisin saanut piston ja ollut mennyttä miestä, sillä skorpionin purema päähän on kuolettava.

Ilta pimeni ja tulimme levottomiksi, kun vedennoutajista ei kuulunut mitään. Ammuimme merkkiraketteja, laitoimme suuren tulen, ja lopuksi ammuimme järeitä sarjalaukauksia, jotta miehemme niiden avulla osaisivat oikeaan siinä tapauksessa että olivat eksyneet.

Tuskien yhä yltyessä lähetimme leirissä olevat miehet hakemaan vettä siitä samasta vihreän näljäisestä lätäköstä, jota aikaisemmin olimme kammoten katselleet. Neekerit, jotka näkyivät kestävän janoa paljon paremmin kuin me, toivat likaisessa avonaisessa kurpitsan kuoressa tuota näljäistä vettä. Kaadoimme sitä säilykepurkkiin ja kuumensimme niin paljon kuin arvelimme basillien tappamiseksi olevan tarpeen. Tämän liemen juominen oli mahdotonta; sitä oli lusikalla ammennettava, ja siitä astiasta me sitten esitimme lusikoilla maljoja toisillemme, toivottaen pitkää ikää, mikä vallitsevissa olosuhteissa tuntui olevan tilanteen vaatima toivomus. Ääntä emme enää saaneet kurkusta juuri ollenkaan, ja niin kävi haastelumme lopulta silmänkielellä.

Miehet haalivat puita kokoon ja tekivät valtavan suuren rovion. Koetimme saada kokonaisen pystyssä seisovan puunkin palamaan, mutta kaikki merkinantomme jäivät tuloksettomiksi. Kävimme levolle, vedimme minun avaran ratsusadekaapuni peitoksemme ja yritimme nukkua.

Kun pitkän ja tuskaisen yön jälkeen aamu alkoi sarastaa, en muista, kumpi meistä ensin veti sormellaan linjan keskelle aamukastetta tiukkuvaa sadekaapua; nuolimme kumpikin siitä ahnaasti osuutemme. Jatkaakseni nautintoa koetin nuolla kastepisaroita puunlehdiltä, mutta niistä tuli kieleen haavoja. Painoin sitten nenäliinani levälleen saraheiniin, ja kun olin saanut sen kyllin kosteaksi, imin sen kuivaksi. Näin jatkoin, kunnes aurinko nousi ja kuivasi muutamassa hetkessä kaiken kasteen. Niin alkoi taasen kärsimyksen päivä.

Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme varmasti nääntyneet. Paikoilleen jääminen oli myöskin vaaranalaista, mutta me olimme liian väsyneitä liikkuaksemme, ja meidän pitikin pysyä niin hiljaa kuin mahdollista, jottei viimeinenkin kosteus haihtuisi ruumiistamme. Äänettöminä ja liikkumattomina makasimme koko päivän ja odotimme.

"Gott sei Dank", kuiskasi mr Heyer, "dass der Junge (Jorma poikani) nicht mit ist. Das wird vielleicht unsere letzte Jagd. Ich bin noch nie in so einer Situation gewesen." [Jumalan kiitos, ettei poju ole mukana. Tämä on mahdollisesti viimeinen metsästysretkemme. En ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa.]

Olimme molemmat jo horroksissa, ja tuskin kumpikaan muistamme hetkeä, jolloin lopulta kuulimme miestemme askelten töminän. Voimani olivat niin vähissä, että nämä hetket ovat tyyten häipyneet muististani.

Mutta miehillä oli mukana runsaasti vettä ja muutakin muonaa, josta meillä oli puute. He kertoivat eksyneensä ja joutuneensa eri haaroille. Ensin he olivat kiertäneet kehässä ja lopulta sattumalta löytäneet oikean polun. Heidän oli täytynyt leiriytyä yöksi matkalla.

Toinnuttuamme taivalsimme Makinduun ja teimme siellä taas leirin suuren puun alle. Rupesimme valmistelemaan pyyntiaseita, mm. jalopeuransaksia, joiden virittämiseen tarvittiin kolme miestä. Lauetessaan ne rämähtivät aikamoisesti. Kyynärän pituisia krokodiilinkoukkuja valmistimme myöskin.

Makindussa tapasimme junassa Nairobista tulleet muulimme hoitajineen. Täällä tuli jalkani niin kipeäksi, että punainen juova kohosi jo pitkin säärivartta. En voinut enää ottaa osaa metsästykseen, sillä en kyennyt liikkumaan enkä nousemaan muulin selkään.

Mr Heyer toi kerran leiriin puolentoista metrin sisiliskon, jota kaksi miestä kantoi salossa. Tämä elävä nyljettiin ja nahka on vielä kotonani. Kerran hän toi suuren leopardin, cheetahin, jota kaksi miestä kantoi jaloista yhteen sidottuna tangolla.

Eräänä yönä tuli rankkasade, joka mursi koko telttamme, niin että kaksinkertaiset katot putosivat päällemme ja me jouduimme kuin suihkun alle. Siinä makasimme ja otimme niskaamme kylvyn, joka todella tuli kuin saavista kaataen. Minun täytyi nyt ruveta tropiikin tapaan kuumalla vedellä parantelemaan jalkaani, jossa oli aina kupeeseen saakka ulottuva kahden sormen levyinen punainen verenmyrkytyksenjuova. Heyer metsästeli yksinään muulilla ratsastaen ja palasi retkeltään saamatta mitään. Hän oli joutunut seikkailuun sarvikuonon kanssa. Se oli hyökännyt hänen ratsunsa kimppuun, jota neekeri piteli suitsista. Pelästyneenä neekeri päästi muulin, joka lähti laukkaamaan minkä kavioista lähti, sarvikuono sitkeästi perässä. Heyer ei voinut ampua, koska eläimet olivat samassa linjassa. Säikähtynyt ja kauhistunut neekeripoika lähti myöskin karkuun. Mr Heyerin oli tultava jalkaisin kotiin, ja niin kiukkuinen hän oli, että vannoi heti ampuvansa miehen, kun tämä palaisi leiriin. Silloin sanoin hänelle, että jos se tapahtuu, en jatka hänen kanssaan enää askeltakaan, vaan me järjestämme vastedes retkemme erilleen. Vastalauseeni vain kiihdytti häntä. Kun ei muuta keinoa ollut, kaatelin salaa hänen teekuppiinsa whiskyä yhä ja enemmän. Sekö lienee auttanut, mutta äkkiä hänen vihansa kiehunta lakkasi ja mies pehmeni niin, että katosi telttaan, paiskautui pitkälleen ja nukkui heti. Aamulla hänen kiukkunsa oli lauhtunut niin, että hän saman neekeripojan kanssa – joka oli yöllä hiipinyt leiriin ja nukkunut toveriensa joukossa – lähti sarvikuonon jälkiä seuraamaan. He löysivätkin näkyvän merkin, pirstoutuneen puun, johon peto oli iskenyt sarvensa. Arvattavasti se siinä oli menettänyt vainunsa, koska muuli oli pelastunut ja löytyi hengissä.

Olimme nyt Makindun aseman seuduilla lähellä Makindu-jokea, jonne pyrimme. Meillä oli huonoa kantajaväkeä. Kun miehet huomasivat olevansa lähellä asemaa, he alkoivat valitella väsymystä ja syyttivät taakkojansa, vaikka ne olivat laillisen keveitä. Lopulta he tekivät lakon. Neuvottelimme keskenämme: pakottaako miehet työhön vai lähettää heidät menemään? Mr Heyer oli tällaisiin tottunut ja esitti, että ajettaisiin miehet pois ja kuljetettaisiin tavarat muuleilla pienissä erissä. Sillä aikaa voisimme metsästää Makindu-joen seudulla. Kun tämä oli päätetty, annoimme retkenpäällikölle käskyn ajaa lakkolaiset tiehensä. Nämä koettivat tehdä vastarintaa, mutta päällikkö ilmoitti siitä heti mr Heyerille, joka kivääriin tarttuen sai miehet tottelemaan.

Lähetimme kaikki tavarat joelle, joka kaunein kiemuroin hiljaisena virtasi paratiisimaisen seudun lävitse valtavain metsien ja korkeiden ruohokenttien reunustamana, ja määräsimme ne kuljetettaviksi Makindu-jokea pitkin paikkaan, jonka eräällä pienellä metsästyksellä olimme havainneet sopivaksi.

Ruoho oli hyvin korkeata, paljon yli miehen mitan. Ainoastaan muulin selästä saattoi seutua nähdä ja ampua, jos tapasi otuksia, jotka siis olivat enimmäkseen näkymättömissä. Tämän leiripaikan olimme valinneet sen vuoksi, että siinä oli ihanassa joen mutkassa aivan siloinen suurten puitten ympäröimä aukeama, ja jokikin näytti olevan täynnä kaloja. Päätimme viettää lepokauden sen partaalla.

Aivan ihastuneina viihtyisään lepoon ja rauhaan ja viehättävään keitaaseen päätimme jättää huonon metsästyksen sikseen ja ruveta sen sijaan onkimaan kaloja. Puissa lentelevistä ja huutavista ns. sarvikuonolinnuista, joilla on kummallinen kakkula nokassaan, leikkasimme lihaa ja pistimme sitä hyvin yksinkertaiseen koukkuun, joka oli nuoralla sidottu vankkaan vapaan. Annoimme kantaa 3-4 m levyisen joen partaalle nojatuolit sekä pöydän. Siinä sitten piippua tai sikaria poltellen juttelimme ja nostelimme joesta kaloja, joiden saatoimme nähdä lähestyvän syöttiä ja nielaisevan sen. Ne olivat noin 70 cm pituisia, omituisia, hieman mateen näköisiä. Niiden maku oli lohen ja mateen väliltä, enkä minä ainakaan ole mitään niin hyvänmakuista kalaa syönyt. Kokkimme keitti ja paistoi tätä kalaa erinomaisen hyvin, ja meillä oli vielä oikein matalat kalavaditkin, jotka kokki kauniisti koristeli. Intialaiseen tapaan höyrytetty riisi teki ruoasta täyttä herkkua. Me aivan mässäsimme päästyämme vähäksi aikaa eroon purkkiruoista ja antiloopinlihasta. Ja sillä tavalla meni hupaisten juttujen aikana päiviä, emmekä mitenkään olisi malttaneet sieltä lähteä. Mutta lähdettävä kuitenkin oli, ja niinpä eräänä päivänä olimme jälleen metsästyksellä pohjoisessa päin. Menimme ratsain yli joen, josta silloin oli helppo kahlata, kun vesi sattui olemaan matalalla.

Kuten tavallisesti me nytkin erosimme eri ryhmiin. Jo vähän matkaa ratsastettuani näin, että paksuja ukkospilviä alkoi kokoontua taivaalle, mutta kun kerran olin näin pitkälle joutunut, ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa kierroksen päätekohtaan saakka, jossa meidän tuli tavata toisemme. Tuli suo vastaan. Se ensin vähän matkaa kantoi hevosta, mutta upotti sitten yhtä mittaa. Huomasin, että minun oli mahdoton jalankaan päästä eteenpäin ja pysyttelin sen vuoksi satulassa pakottaen hevosta jatkamaan matkaa. Se satutti pahasti jalkansa mudan alla piileviin kiviin, ja kesti kauan, ennenkuin pääsin suon yli. Tavallinen hevonen olisi siinä jo alkutaipaleella katkaissut jalkansa.

Tapasin toverini, mutta metsästyksestä ei tullut mitään, sillä pian alkoi troopillinen ukkossade, joka ennen pitkää yltyi niin rankaksi, että meidän oli palattava takaisin, niin pian kuin se kävi laatuun, kantajat juosten perässämme.

Tulimme takaisin Makindu-joelle, jonka törmältä näimme nyt tulleen aivan tulvilleen. Sade oli lakannut, mutta vesi oli niin korkealla, että meidän täytyi uida muulin selässä yli. Ensin saatiin yli yksi muuleista, ja se sitten ohjillaan veti toista, jonka selässä ratsastaja istui. Lopuksi tulivat miehet köyttä pitkin yli joen. Hevosista näkyi uidessa vain korskuvat sieraimet. Tavallisemmissa oloissa ei sellaisia matkoja tehdä. Leirissä tuli hyvä olla. Kuivailimme itseämme ja vaatteitamme tulen ääressä. Kelpasipa lopulta heittäytyä levolle ja vetää apinannahoista tehty peite korviin saakka.

Olimme saaneet vainua Eland- eli hirviantiloopista ja päätimme metsästää niitä yhdessä. Emme olleetkaan ampuneet yhdessä sen koomin kuin jouluaamun leijonanmetsästyksellä. Vanhasta kokemuksesta on tunnettua, ettei ole hyvä mennä kaksin vaarattomien eläinten pyyntiin. Tulee usein riitaa.

Kun me väijyksissä ollen näimme tämän komean antiloopin ja mr Heyer oli selittänyt, ettei se ollut naaras, jota millään ehdolla ei saa ampua, alkoi meille kiivas takaa-ajo. Tulimme yhtaikaa ampumamatkalle ja laukaisimme kohti otusta. Emme voineet tietää, kumman luoti oli sattunut, mutta ryntäsimme jälkiä seuraamaan mitä nopeimmin. Saimme taas eläimen näkyviimme ja jatkoimme ajoa, kunnes viimein yhtaikaa laukaistuamme eläin kaatui. Olimme niin nälissämme molemmat, että heti, kun otuksen nahka oli nyljetty, leikkasimme selästä parhaat palat ja käristimme ne tulella. Rasva tippui pitkin poskiamme, ja se oli maukasta vaikka vähän raakaa. Nälkäiselle kelpaa raaempikin. Jo ennen nylkemistä koetimme tarkastaa, kummalle otus kuului. Tulimme siihen tulokseen, että molempien luodit olivat sattuneet. Eläimen toinen takajalka oli poikki ammuttu, mutta niin, että aivan kuivat haavanreunat olivat näkyvissä. Se oli ammuttu ns. humaanisella luodilla. Luoti oli ottanut matkalla väärän kierroksen ja lyönyt niin nopeasti eläimeen, että se oli polttanut haavan sivut vuodattamatta pisaraakaan verta. Tahdoimme molemmat kilpailla ritareina ja tarjosimme saalista toisillemme. Toinen sitten sai nahan, toinen sarvet. Minulle joutui nahka, mutta ikävä kyllä meillä ei ollut väkeä sitä kantamaan. Eräälle paikkakunnalta poistetulle neekerille annoimme tehtäväksi nahan hakemisen, mutta suureksi harmiksemme hän petti meidät.

On ollut ihanaa olla mukana kokemassa ikäänkuin esi-isien metsäläis- ja metsänkäyntitunteita aina siihen saakka, kun rasvainen lihapala herkkuna valahtaa suuhun.

Lopulta yö armottomasti yllätti ja toi kaiken tropiikkierämaan kauhut mukanaan. Se pakotti meidätkin palaamaan jälleen leiriin. Kun tämmöisellä retkellä silmittömästi ajaa otusta takaa, ei aina voi pitää silmällä seudun tuntomerkkejä paluumatkaa varten, mutta nytkin me vaikeuksitta löysimme suoraan leiriimme. Itseensä oli luotettava, sillä neekereillä oli jokaisella oma suuntansa.

Seuraavana päivänä saimme toisenkin hirviantiloopin näköpiiriimme, mutta sen metsästys epäonnistui. Haavoitimme otusta ja seurasimme sitä ratsain koko päivän. Seutu oli hyvin kivistä ja korkeata maata. Lopulta tulivat veritäplät niin pieniksi, ettei niitä erottanut, mutta neekereillä oli niin tarkka huomiokyky, että he näkivät jälkiä siinä, missä me emme nähneet mitään. He saattoivat nähdä pienen ruohonkorren, joka oli hieman syrjällään. Sitä he näyttivät meille ja sanoivat, että siitä oli antilooppi kaksi tuntia sitten kulkenut. Lopulta opimme mekin jonkin verran tätä jaloa erätaitoa.

Machakokseen tulimme junassa ja teimme sinne leirimme. Siellä tapasimme iltapuolella ison karavaanin, jota lastattiin junasta ja jonka oli määrä matkustaa etelään päin eräälle Mahokoninimiselle järvelle hakemaan natronia, jota neekerit käyttivät purutupakkana. Tällä karavaanilla oli mukanaan suuri joukko kurpitsoista tehtyjä säiliöitä, jotka liikkeelle lähdettäessä täytettiin vedellä. Machakoksen seudut ovat hyvin kuivia. Siellä on maan sisään upotettuja suuria säiliöitä, joihin junista päästetään vettä rautatien virkamiesten tarpeiksi.

Myöhään istuessamme nuotiomme ääressä valveilla sain ensi kerran kuulla jalopeuran juhlallisen äänen. Kaksi niitä kuului olevan liikkeellä, ja niiden komea karjunta oli kuin ihaninta urkumusiikkia korvissamme. Se ärsytti metsästyshimoa niin, että mielihyvän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Se oli aistimusten mielihyvää, ja toverini vanhana jalopeuranmetsästäjänä yhtyi minun ihanteluuni. Kuuntelin petojen karjuntaa hartaasti ikäänkuin olisin saanut nauttia jotakin kauan haaveilemaani ihanuutta, ja toiveikkaana ajattelin tulevaisuuden metsästysmahdollisuuksia.

Nuotiollemme ilmestyi eräs alkuasukas suurine seurueineen. Hänellä oli yllään seitsemän tummaa villapaitaa. Hän tuli suoraan pöytäämme ja tarjosi mustaa kättään, jota hiukan kummaksuen tuijotin. Toverini sanoi: antakaa miehelle kättä, sillä hän on kuningas. Hän tunsi heti rikkaasta puvusta ja puheesta, että tässä oli edessämme merkkimies, ja niin olikin. En pannut muistiin miehen komeaa nimeä, mutta muistan, kuinka hän kertoi, että seitsemään vuoteen ei hänen valtakunnassaan ollut satanut vettä, ja sen vuoksi hän nyt piti yllään seitsemää villapaitaa. Vasta tänä vuonna oli satanut, mikä oli heille suuri asia. Kuningas valitti, että brittiläinen hallitus kieltää heitä pitämästä aseita, minkä vuoksi heidän on usein hyvin vaikea tulla toimeen, kun lihaa ei saa ja karja nääntyy kuivuudesta.

Hänen majesteettinsa käskettiin pöytään, ja iltamme jatkui hauskassa keskustelussa, jota kuningas meille tarjosi.

Machakoksessa jalkani, joka välillä oli melkein parantunut, rupesi vaivaamaan. Muistan, että minun täytyi uudelleen jäädä leiriin, kun toverini meni metsästämään. Seutu oli aivan puuton. Vain pitkin muutamien harvojen jokien reunaa näkyi kaukaa ikäänkuin vihreä nauha.

Suuntasimme nyt retken Kapiti Plainsiin päin rautatien pohjoispuolitse. Täällä vallitsi kuivuus kuten Machakoksessa ja kipeän jalkani vuoksi minun täytyi surkeasti ratsastaa toinen jalka ristissä yli muulin selän. Verenmyrkytys oli toki jo mennyt ohi, mutta jalka paheni joka kerta, kun astuin muulin selästä ja hiivin jotakin otusta vaanimaan.

Hyvin karuja olivat nämä seudut. Meidän piti täällä kantaa vettä mukanamme säkeissä. Joskus tultiin sellaisille seuduille, joissa luulimme vettä olevan, mutta siellä oli vain kuivana kimaltelevaa suolaveden kuorta. Kerran löysimme ihanan kauniin lähteen ja kaikki hyökkäsimme kirkkaana pulppuilevan veden kimppuun, mutta se olikin sanomattoman suolaista.

Jo Kapiti Plainsin matkalla oli muulini ruvennut sairastamaan, ja päivä päivältä sen tila paheni mitä pitemmälle kuljimme eteenpäin. Mutta ihmeen taitavasti eläin sairaanakin kulki tässä kivisessä maastossa, joka oli niin vaikeakulkuista, että valkoinen mies tuskin olisi siitä selvinnyt jalkaisin. Ihmettelin eläimen taitavuutta. Päivä päivältä se tuli minulle rakkaammaksi ja minua suretti kovin, että sama eläin, joka ennen oli innoissaan rynnännyt tiheikköjen läpi kaula pystyssä kuin sotaorhi, nyt kulki turpa alhaalla, sieraimet limaa valuen. Vähitellen sen pää rupesi paisumaan muodottomaksi. Leirin tehtyämme neuvottelimme asiasta ja tuumimme, oliko syytä tappaa elukka, lopettaa sen tuskat. Mutta en tahtonut sitä, ja eläin kuoli sitten viime hetkeen saakka jaloillaan seisten, liikuttavasti ympärilleen katsellen ja kummallisella äänellä toverilleen hirnuen. Siihen heitti jalon henkensä auringon laskiessa. Heti sen jälkeen avasimme ruumiin ja tutkimme sitä. Mr Heyer julisti, että se oli kuollut tsetsekärpäsen pistoon. Koko lymfakerros oli yhtä ainoata vihreätä näljää aina pitkälle rintaan saakka. Se oli kerrassaan kammottavaa katsella.

Seuraavana yönä oli oloni tuskallisen surkeaa. Surin eläintäni, jota todella olin oppinut rakastamaan. Oli aivan kuin olisi läheinen ystävä kuollut. Sehän oli minua kantanut halki erämaiden ja monesti pelastanut minut ehkä perikadosta. Kauan istuimme leiritulen ääressä alakuloisina jutellen asioista, jotka punoutuivat tällaisten tapausten yhteyteen. Samana iltana oli leiriimme tullut kirjeitä omaisilta. Kumpikin mm. saimme kirjeen vaimoltamme. Minun kirjeessäni oli tietoja lapsista ja siinä kerrottiin, kuinka ruusut olivat kukkineet jouluna jne. Toverini Heyer, tuo vankka leijonametsästäjä, purskahti itkuun, kun hänelle kerroin kaikesta tästä. Hän sanoi, ettei hän koskaan voisi saada vaimoltaan mitään sellaista, mitä voisi sanoa lämpimäksi, intiimiksi kirjeeksi.

Keskellä yötä heräsin hirveään parkunaan, miehen kiljunaan ja raippojen läiskinään. Hyppäsin pystyyn ja kysyin, mitä leirissä tapahtui. Mr Heyer sanoi, että sama mies, jonka hän oli uhannut tappaa, oli taaskin tehnyt pahan kepposen. Nyt hän oli piiskauttanut miehen ja ajanut hänet sen jälkeen ulos yöhön. Mr Heyer tuli nyt minulle täydelleen vastenmieliseksi. Niin hyvä toveri kuin hän muuten olikin, en voinut käsittää, että hänessä oli tällaisia julmurin ja raa'an villin ominaisuuksia. Suuri saksalainen järjestelmä, rautainen tahto, jolla saksalaisuus ajoi etujaan siirtomaissa, osoitti hänessä eräitä varjopuoliaan. Mutta sillä tavalla maailmaa hallitaan ja siirtomaita tehdään.

Vielä myöhään yöllä seurasin mielikuvituksissani neekeriparan askeleita erämaan yössä enkä voinut ymmärtää toverini petomaisuutta.

Nyt minun oli taivallettava ilman ratsua. Joskus, kun jalkani oli kovin kiusallinen, sain ratsastaa mr Heyerin muulilla. Totuinhan kuitenkin pian kävelyyn, ja niin kävelimme eteenpäin pitkin Athi-virtaa ympäröivää valtavaa lakeutta. Silmänkantamattomiin yhtä ainoaa aavikkoa, keltaiseksi kuloksi palanutta ruohokenttää. Joskus näki eläinlaumoja siellä täällä. Yht'äkkiä näimme valtavan gnu-antiloopin, joka täyttä laukkaa lähti pakoon huomattuaan meidät noin 500 m:n matkalta. Koetin nojata huonoon jalkaani ja ammuin otusta, jolloin se kaatui. Silloin kiväärinkantajani juoksi esiin ilosta röhöttäen, taputti minua olalle ja sanoi: hyvin ammuttu. Kun olin ontunut otuksen luo, näin että olin kaatanut vielä suuremman gnun kuin kerran ennen. Otus nyljettiin paikalla, ja nylkemisen toimitin itse, sillä siihen olin tottunut kuin parhain nylkyri. Ei kestänyt monta minuuttia, ennenkuin nahka oli poistettu niiden leikkauksen sääntöjen mukaan, joita oli noudatettava eläimen täyttämisen onnistumiseksi. Kun mies, joka oli auttanut nylkemisessä, seisoi verisen ruumiin vieressä mahan päällä, sitä pingottaen, tein hänestä luonnoksen. Aamiaispöytään istuttaessa tuntui äkkiä kirpeää hajua, mikä johtui siitä, että hurjimmat miehet olivat ruvenneet syömään kaadetun eläimen raakaa lihaa ja raaimmat heistä kaivoivat kourin suuhunsa suolien ja mahalaukun sisällystä. Heidät komennettiin edemmäksi, jotta saisimme rauhan, mutta he vain irvistivät ja ennättivät vielä samalla ihanalla aineella pestä naamansa ja sitten koko ruumiinsa. – Puhuin kerran eräälle lääkärille tästä, ja hän kertoi, että tämä puhdistustapa on terveellinen, sillä mahalaukku sisältää runsaasti desinfioivia aineita. Useimmat näistä kantajistamme olivat lihansyöjiä eivätkä kasvissyöjiä kuten kikuijut. Nämä olivat suuria ja voimakkaita miehiä. Heidän kokonsa vaihteli sen mukaan, minkälaisten riistaeläinten alueilta he olivat kotoisin, ja heidän jäsenensä olivat joustavat kuin teräs. Luonteeltaan he olivat miehekkäitä ja tyyppeinä parhaiden urheilijain täysimittaisia edustajia. Heidän lihaksistonsa on täyttä luontoa, minkä he ovat sekä veressään perineet että omassa ankarassa elämäntaistelussaan saavuttaneet.

Nyt alkoi matkamme suuntautua alaspäin Athi-joen suuntaan virran läheisyydessä. Pystytimme leirimme kuitenkin melkoisen matkan päähän itse joen rannasta, jottemme olisi olleet niin alttiit moskiittojen pistoille. Vähän saimme riistaa näkyviimme ja päätimme sen vuoksi mennä alas joelle kalastelemaan, mutta nyt omituisella tavalla. Olimme saaneet ammutuksi kongonin. Panimme puolet sen ruhosta riippumatossa Athi-joen ruskean harmaaseen veteen. Olimme kaukaa kiertäen lähettäneet osaston miehistöämme toiselle puolen jokea, jonne saimme heitetyksi kiveen sidotun nuoran. Sidoimme nyt ohueen lankaan paksumpaa ja siihen taas paksumpaa, kunnes oikea köysi ulottui yli joen. Tähän köyteen sidottiin riippumatto lihoineen ja siihen pantiin vielä kivi lisäpainoksi. Miehet sitoivat omalla puolellaan köyden puuhun ja me omalla rannallamme teimme samoin. Kun riippumatto oli ollut vähän aikaa vedessä, kävimme pyydystämme kokemaan. Kiskoimme pyydyksen ylös keskellä jokea, täynnä kaloja. Sitten matto hinattiin varovasti meidän puolellemme, jossa saalis korjattiin. Tämän jälkeen rupesimme onkimaan, mutta yht'äkkiä tarttui koukkuun suuri kilpikonna. Minä vedin kovasti vavasta, ja ylös nousi kilpikonnan pää. Se oli luullakseni, koosta päättäen, norsukilpikonna. Mr Heyer komensi neekerin käymään kilpikonnan päähän kiinni. Neekeri epäröi ja koperoi ja niin kilpikonna puri häneltä sormen miltei poikki, jolloin mies tietysti oli mennä virran mukana. Silmänräpäyksessä sain neekeristä kiinni ja vedin hänet kuivalle, juuri kun hän oli menossa pyörteeseen krokotiilien saaliiksi.

Mr Heyer vimmastui mustan palvelijan huolimattomuudesta, kun tämä ei kyennyt komeaa kilpikonnaa vetämään maalle, otti kiväärin ja singahdutti sen tukki edellä suoraan neekerin vatsaan. Mies käpristyi tuskissaan kokoon. Samassa hetkessä kaatui itse mr Heyer maahan, otti molemmin käsin kiinni päästään ja lysähti maahan tahdottomana ja täysin voimattomana. Hän sanoi, ettei hän enää jaksanut ylös. Säikähdin kovasti, kunnes hän jaksoi selittää, että malaria iski häneen eikä hän enää pystynyt mihinkään. Omituista oli nähdä täydellisenä riepuna miestä, joka muutamaa silmänräpäystä aikaisemmin oli touhunnut terveenä. Ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa kalat ja lihat ja kivet riippumatosta pois ja tehdä siitä seipäitten avulla mr Heyerille kantotuoli. Kuljetimme hänet siinä telttaan, jossa hän vaipui vuoteeseensa ja rupesi tuskissaan ähkimään ja kiemurtelemaan.

Yht'äkkiä ratsasti teltan eteen mies, joka hypähti hevosen selästä ja tervehti meitä. Hänellä oli yllään musta- ja valkoruutuiset bulevardikuosiset likaiset housut ja khaki-paita. Kaula oli paljas ja hihat ylöskäärittyinä. Hän kysyi, tiesimmekö me metsästävämme hänen alueellaan. Vakuutin ettemme tienneet sitä. Hän sanoi, että kyllä saimme ampua krokotiilejä, jotka syövät hänen sikojaan – kun sika menee juomaan joen rantaan, tarttuu krokotiili sitä kärsästä ja vetää sen jokeen – mutta muuta riistaa hän kielsi meitä alueellaan ampumasta. Tämän johdosta ei meillä enää ollut juuri halua jatkaa tuttavuutta miehen kanssa. Tarjosimme kuitenkin hänelle whisky grogin. Mutta kun hän kerran sai pullon käsiinsä, se meni samaa tietä typö tyhjäksi.

Aamiainen oli valmis, mutta mr Heyer tuskin jaksoi vastata kysyessäni, voiko hän tulla syömään. Minua harmitti jo alussa se, että vieras oli istunut likaisine housuineen makuutyynylläni, iljetti niin, että oli vaikea pyytää häntä pöytään. Jos mies jo whiskypulloamme oli kohdellut julkeasti kuin satamajätkä, hän osoittautui ruoan kimppuun käydessään suorastaan vertojaan hakevaksi öykkäriksi. Pöytämme oli herkullinen ja valkopukuisten palvelijain kauniisti kattama. Ensin oli wildebeestin ydinlientä, mikä on tavattoman hyvää, mutta niin voimakasta, että minä tuskin voin syödä lautasen loppuun. Mutta koska lientä oli siinä enemmänkin, kävi vieras sen kimppuun sanoen "I take Mr Heyer's lot" (otan Mr Heyerinkin osan). Ja perin nopeasti hän sen lappoi tuuheitten viiksiensä väliin. Sitten tuli liharuokaa ja iso pullo piklessiä tuotiin pöydälle. Vieras otti pullon kouraansa, käänsi sen lautasensa kohdalla ylösalaisin ja tyhjensi sen, lausuen, että tällaista herkkua hän ei moniin aikoihin ollut saanut maistella. Sitten hän rupesi kehumaan sikojaan ja kehoitti meitäkin rupeamaan sikafarmareiksi. Meidän mielestämme hän itse oli farmarisika. Hänen mielestään se oli maailman edullisin ammatti ja varmin rikastumisen lähde, kun vain ei olisi noita riivatun krokotiilejä. Lopultakin päästyämme vieraasta annoin mr Heyerille uudestaan vankan kiniiniannoksen. Kun hän pyysi whiskyä, minun täytyi tunnustaa, että vieras oli juonut kaiken.

Päätimme mitä kiireimmin lähteä kotiin. Meidän oli seurattava Athi-joen itärantaa samalle sillalle, josta miehet olivat menneet yli. Sitten mr Heyeriä vuoroin kannettiin ja vuoroin talutettiin Athi-joen asemalle, josta viimein ajettiin junassa Nairobiin. Siihen päättyi Voi-safari.

Saavuttuamme Nairobiin mr Heyer pantiin heti sairasvuoteeseen, jossa hän oli sitten vähällä menettää henkensä, sillä hän oli saanut malarian lisäksi mustavesikuumeen, joka melkein aina vie kuolemaan. Sikäläiset lääkärit saivat sen kuitenkin paranemaan juottamalla hänelle suunnattomat määrät teetä. Eikä kulunut kuin muutama päivä, kun jo itse sairastuin malariaan ja jouduin lääkärin hoitoon. En itse tiennyt, kuinka kauan makasin, sillä olin melkein koko ajan kuumeen horteessa valmiina milloin tahansa lähtemään paremmille riistamaille. Aika ajoin oli kuumetta 41.5 astetta, ja kaikki pitkällä metsästysretkellä kokemat ikävyydet kertautuivat yhtä mittaa kuumissa aivoissani ja suurenivat mittasuhteissaan vallan suunnattomiin. Enimmän minua tällöin kiusasivat kaksi osumatonta laukausta, jotka olin ampunut paria komeaa leijonaa kohti. Miksi en ampunut aikaisemmin, kun ne makasivat auringonpaisteessa termiittipesää muistuttaen, miksi luulin niitä termiittipesiksi, ja miksi sitten kylmäverisesti ammuin harhaan, kun ne valtavin hypyin loikkasivat läheltä ohitseni? Kun sitten vähitellen aloin toipua, tunsin herääväni kuin johonkin uuteen, kauniimpaan maailmaan. Kaikki oli uutta ja kaikkeen suhtauduin lapsen iloa tuntien. En eläessäni ole koskaan tuntenut niin täydellistä, tahtoisinpa sanoa taivaallista riemua.

JÄLLEEN NAIROBISSA JA SEN LÄHISTÖLLÄ

Tammikuun 15 p:nä 1910 palasin kuukauden kestäneeltä safariltamme Voin, Kibwezin ja Makindun seuduilta.

Vaikka retki oli ollut tulokseton, epäonnistunut ja melkein onnetonkin, iloitsin kuitenkin uudesta safarista, jolle pian aioimme lähteä koko perhe mukana.

Kuten jo olen kertonut, iski minuun matkalta palattuani malaria ja piti minua vuoteessa kaksi viikkoa.

Kiniinin suhina korvissani ja vapisevin käsin kävin metsästämässä vaimoni ja poikani kanssa. Pojan piti saada koetella uutta pientä asettaan, itävaltalaista ratsuväenkarabiiniaan, Mannlicher selbstlade Carbiner kal. 7.65, ja minun huvin vuoksi kokeilla v:lta 1871 peräisin olevalla musketin tapaisella mausermallisella ratsuväenkiväärillä, jollaisia olin tilannut safarisotilailleni.

Ns. pieni sadeaika oli nyt ollut jo ohi jonkin viikon, mutta sen vaikutukset jatkuivat. Aro aaltoili kuin loputon pelto korkean, ruskeanpunaisena kukkivan ruohon peitossa. Paikoin se ulottui minua rintaan asti. Vähälukuisiksi käyneistä ja hyvin aroiksi tulleista riistaeläimistä saattoi nähdä vain osan selkää ja päätä. Tähtäin oli aina suunnattava siihen kohtaan ruohikkoon, missä otaksui eläimen ruumiin olevan. Välimatkoja oli erinomaisen vaikea arvioida.

Kaikki isommat eläimet olivat vetäytyneet ylös vuorille ja vedettömille aroille. Kaikkialla vilisi pieniä, erittäin myrkyllisiä käärmeitä. Jormalla oli jo ollut muutamia taisteluita niiden kanssa. Massai-nuijalla, joka hänellä aina oli mukanaan, hän eräänä päivänä löi kuoliaaksi kauniin ruohonvihreän käärmeen sitä lajia, jonka myrkky tappaa melkein silmänräpäyksessä. Käärme oli kiivennyt hänen selkäänsä pitkin, josta neekeripoika sen ensin löi maahan. Täällä kotosalla hän juoksenteli ympärinsä avojaloin ja luotti nuijansa tehokkuuteen. Metsästysretkellä hän sai kuitenkin panna kengät jalkaansa.

Ilma ei ollut enää niin kirkasta kuin ennen, vaan paksua ja väritöntä. Sen valo oli kipua tuottavan epämääräistä ja se oli täynnä kaikesta kasvullisuudesta nousevia huumaavia, ellottavia hajuja.

Huolimatta suhteellisen tasaisesta lämmöstä vuodenajat kuitenkin vaikuttavat täällä hyvin vaihtelevasti kaikkeen elolliseen. Missä määrin tämä vaikutus ulottuu myöskin ihmiseen, sitä en ole voinut huomata, mutta alkuasukkaat tietävät niin vähän vuosien kulusta, ettei juuri kukaan osaa sanoa omaa ikäänsä.

Juhlansa ja tanssinsa he järjestävät kuun vaiheiden mukaan. Hehän oikeastaan tanssivat elämänsä surutonta polkua yhtämittaisessa ikuisessa keväässä – ainakin näyttää siltä. Jokapäiväinen leipänsä heidän on kyllä hankittava, vaikka se saattaakin tapahtua ilman ponnistuksia. Se usko, että tropiikit ovat jonkinlaisia eldoradoja, on perusteita vailla: näissä seuduissa luonto ei ilman viljelemistä ja hoitoa kasvata ainoatakaan ravintokasvia. Aarniometsässä ja arolla ei kasva luonnonvaraisena ainoatakaan hyödyllistä hedelmä- tai juurikasvia. Viljelemällä ne kasvavat suurenmoisesti. Mutta kun työnhalu taikka työpakko liittyy suunnattomaan huvitteluhaluun, viljellään maata tietysti niin vähän kuin suinkin mahdollista.

Kikuiju-kansa viljelee vuorenrinteillään pääasiallisesti maissia, bataatteja ja banaaneja sekä harjoittaa sangen alkeellista karjanhoitoa.

Ennen aikaan, jolloin metsästystä ammattina ei verotettu eikä varattu etuoikeutettujen huviksi, alkuasukkaat metsästivät jousilla ja myrkytetyillä nuolilla täällä hyvin yleistä kongoniantilooppia. Rautaisiin nuolenkärkiin siveltiin paksulti strofantuksesta ja muista yrteistä keitettyä voidetta, jonka valmistuksen vanhat poppamiehet ja naiset osasivat.

Usein sattuu, että nälänhätä kohtaa koko piirikuntaa joko sen johdosta, että on vallinnut liiallinen kuivuus, tai karjaruton raivoamisen tähden. Silloin täytyy hallituksen tulla avuksi, mikä apu tietenkään ei vaikuta edullisesti kansan moraaliin eikä kehitä sitkeyttä.

Alhaalla Kilima-Ndjaron seuduilla näin niin nälän näännyttämiä uataitta-heimoon kuuluvia miehiä, että he tuskin jaksoivat kantaa puoleen vähennettyjä taakkoja, joita annoin heidän kannettavikseen. Ja kun sitten ammuin heille lihaa, he söivät itsensä niin täpösen täyteen, etteivät jaksaneet seuraavana päivänä kävellä ollenkaan, mistä he tietysti syyttivät edellisen päivän muka painavia kuormia.

Valkoisten ja hindujen tultua maahan alkuasukkaat ovat oppineet näille työtä tekemällä hankkimaan rahaa ostaakseen lampaita. Lampailla he taas ostavat itselleen vaimoja.

Naisen hinta vaihtelee nykyään kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen lampaaseen kappaleelta. Sitten kun kikuiju-mies on ansainnut riittävän määrän lampaita, hän ostaa itselleen vaimon, ja sitten kun vaimokin on ansainnut työllään ja lampaat lisääntyneet, ostetaan perheeseen toinenkin vaimo, ja niin edelleen alati kulkien rikkautta ja mahtia kohti. Kun miehellä on sitten suuri määrä vaimoja, hän saattaa katsoa elämänsä turvatuksi. Hänen ei tarvitse enää tehdä työtä, sillä sen suorittavat vaimot, ja heimonsa sotapalveluksesta hän on vapautunut ainiaaksi. Hän muistuttaa nyt hyvinvoipaa eläkkeellä olevaa eurooppalaista virkamiestä, se erotuksena kuitenkin, ettei hänen tarvitse huolehtia lastensa ylioppilastutkinnoista eikä omasta kunniallisesta hautauksestaan. Kun kikuiju tuntee kuolinhetkensä lähenevän, hän ryömii ulos heimon linnoitetusta kylästä, ja seuraavana yönä shakaalit ja hyeenat pitävät huolen hautajaiskemuista. Aamuaurinko loistelee valkeille luille, joita on siroteltu sinne tänne pitkin suurta perhehautaa – ylt'ympäri avaraa erämaata. Sattuu tietysti joskus, että vainaja virkoaa henkiin, antaa hyeenoille kyytiä ja palaa kyläänsä, missä hänet, ihmeellistä kyllä, otetaan erittäin hyvin vastaan. Vieläpä teurastetaan lammas ja ruumista ruokitaan perusteellisesti, minkä jälkeen vainaja nukkuu kunnollisesti seikkailunsa päälle.

Pienen kamaripalvelijamme Paitan ilmoituksen mukaan vietetään wa-kamba-heimossa, johon hän kuuluu, hautajaisia siten, että kun esim. joku perheen vanhemmista kuolee, täysikasvuiset lapset taikka läheisimmät omaiset kantavat ruumiin ulos talosta ja kylästä.

Seuraavana aamuna kuollut on poissa. Hän on jossakin ylhäällä avaruudessa, jos hän on ollut kiltti, tai alhaalla maan sisuksissa, jos hän on ollut häijy.

– Eivät hyeenat koskaan syö ihmisiä, vakuutti hän sitten vastaukseksi kysymykseemme, vaan kuolleet menevät joko ylös tai alas. Ja niin tulee hänenkin käymään, sitten kun hänellä on ollut oikein paljon lampaita ja sangen paljon vaimoja ja hän on tullut hyvin vanhaksi. Mutta hänen heimossaan vain vanhin poika perii rikkaudet: sarvikarjan, lampaat ja vaimot.

– Periikö siis poika oman äitinsä vaimokseen? kysyimme me.

– Perii kyllä, vastasi hän ja lisäsi surullisesti: mutta minä en saa mitään, sillä minä en ole vanhin poika; minun täytyy tehdä valkoiselle miehelle työtä.

On vaikea sanoa, missä määrin lähetystyö täällä on tuonut siunausta mukanaan.

Eri tunnustusten lähetyssaarnaajat vieroittavat alkuasukkaat heimon uskomuksista, mutta tuskin saavat heitä ymmärtämään kristinuskon ydintä. He menettävät alkuperäisen luonnonmoraalinsa ja muuttuvat eurooppalaisten irvikuviksi, varasteleviksi, juopoiksi ja röyhkeiksi. Eurooppalaiset huvitukset ja väkijuomat turmelevat kaikki luonnonkansat.

Islamin oppi soveltuu ehkä näille roduille paremmin – ainakin väliaikaisesti. Täällä näkemäni muhamettilaiset ovat olleet suhteellisen siivoja ihmisiä. Tahdikkaina ja hiljaisina he vaikuttavat eräässä merkityksessä sivistyneiltä, ja he eivät nauti alkoholia koskaan muuta kuin lääkkeenä.

Kiväärinkantajani Muhammed Bin Abdallah, joka on ollut palveluksessani viime safarista alkaen, on muhametinuskoinen ja kuuluu suaheli-heimoon.

Hän on taitava vastuullisessa työssään ja on aikaisemmin ollut kiväärinkantajana eräällä ranskalaisella Rotschildillä retkellä läpi Abessinian ja mikäli muistan myös eräällä italialaisella herttualla. Hän on jo vanha mies, hoikka ja solakka, ja hänellä on hienomuotoiset kädet ja kauniit ryppyiset kasvot, jotka sopisivat vaikka paaville. Kudottu monivärinen italialainen kalastajamyssy, joka hänellä aina on päässään, sotii noita hienoja kasvoja vastaan, mutta minä olen siihen jo tottunut.

Kerran metsästyksellä ollessamme kysyin häneltä, eikö hän suorittanut Koraanissa määrättyjä rukouksiaan ja sain vastaukseksi, ettei hän sitä tehnyt safarilla oltaessa ollenkaan, koska hänen tällöin aina täytyi käsitellä verta ja muuta saastaa. Vain kotonaan hän saattoi pysyä kyllin puhtaana hartaudenharjoituksiaan varten.

Sinä aikana, kun makasin kuumeessa, hän kävi usein minua katsomassa, ja kerran hän pyysi minulta rahaa saadakseen ostaa vapaaksi yhden vaimonsa, jonka askari oli ottanut, s.o. jonka poliisi oli vanginnut. Hänen vaimonsa oli aivan viaton ja oli mennyt kaupunkiin, jossa alkuasukkaat tanssivat kaduilla, mikä on kiellettyä. Tanssijain ympärillä seisoi joukko katselijoita ja hän oli mukana, mutta ei tanssinut, vaan ainoastaan katseli. Sitten tulivat kuninkaan askarit ja veivät koko roikan putkaan. Mutta viidestä rupiasta hän pääsisi vapaaksi, ja rahat maksettaisiin takaisin, jos hänet huomattaisiin syyttömäksi. Minä lausuin sen hienotunteisen epäilyksen, että rouva kukaties oli vähän, aivan vähän liikutellut tanssin tahdissa kauniin ruumiinsa takaosia, kuten kaikki muutkin katselijat tällaisissa tilaisuuksissa tekevät. Mutta Muhammed torjui jyrkästi epäilykseni ja vakuutti vaimonsa täydellistä viattomuutta. Hänellä oli kyllä toinen vaimo kotona olkimajassa, mutta hän tarvitsi tämänkin. Ja hän sai viitosensa.

Nyt, sitten kun hän on palannut takaisin, hän kulkee hienosti pukeutuneena. Hänellä on khakipuku, violetti kravatti, valkeat säärystimet, loistava musliinimekko, kiljuvan keltaiset kengät ja kävelykeppi. Nyt hän on puhdas, nyt hän saattaa puhua Allahin ja hänen profeettansa kanssa, mutta keltaiset kengät hänen täytyy silloin riisua jalasta.

Kuun siro sirppi ei ole täällä pystyasennossa kuten meillä siellä kotona, vaan makaa kuin venhe veden päällä, ja usein säteilee Venus kuin lyhtynä veneen näkymättömän maston huipussa. Maan heijastuskuva on niin heikko, että kuun koko varjopuolikin loistaa. Toisinaan, milloin Venus yksinään hallitsee noin 45 astetta horisontin yläpuolella, se säteilee niin voimakkaasti, että melkein voi lukea sen valossa ja esineistä, joihin se sattuu, jää huomattava varjo.

Iltaisin, kun ilma on lauha ja lienteä, unohdumme katselemaan taivaan ihmeitä, unohdamme paikan ja ajan.

Mutta kuutamolla täyttyy ilma ihmeellisistä lauluista ja äänistä, jotka tulevat pimeydestä ylt'ympärillä olevista kylistä.

Puoliympyrässä noin kilometrin säteellä meidän talostamme on joukko eri neekeriheimojen olkikyliä, joista pitkälle yöhön kuulemme heidän monenlaista musiikkiansa.

Somali-kylässä, jonka kaikki asukkaat ovat muhamettilaisia, lauletaan yksiäänisesti ja itsepäisesti hätähuutoa "Allah, Allah" kahdeksankymmentä kertaa peräkkäin keskeyttämättä, ja viimeinen Allah venytetään pitkäksi häipyväksi diminuendoksi.

Ja Allahin täytyy kuulla heitä, sillä he huutavat kovasti ja itsepäisesti ja ottavat 80 huudon jakson yhä uudelleen.

Samalla kertaa jymisee suaheli-kylässä rumpu lakkaamatta, ja sen vieressä olevassa kikuiju-kylässä laulavat ja tanssivat nuoret eroottisia uskonnollisia tansseja. Rytmi on yksitoikkoinen ja siihen liittyy usein naisten hurjimpia lurituksia korkeimmassa diskantissa.

Avonaisella paikalla pyöreiden olkimajojen välissä miehet ja naiset seisovat piirissä kädet toisiinsa ristikkäin kietoutuneina.

Samalla kun he rehkivät tahdissa, he liikuttavat ruumistaan ja pitävät varsinkin takaosiaan notkeassa sykähtelevässä ja aaltoilevassa liikunnassa, jota toistetaan loppumattomiin. Piirin keskellä tanssii muutamia pareja lanteitaan väännellen korkealle hypellen ja tahdikkaasti röhkien syvimmällä bassolla. Ja zenitistä virtailee kuun paiste rikkaana tuohon kiiltävään mustaan joukkoon tehostaen pyöriviä silmämunia, vahvoja hampaita, koreita helmiä, rasvaa tiukkuvia naisten muotoja ja miesten uljaita lihaksia.

Ylen vastenmielinen neekerien hien imelä haju nousee ylös kuuta kohden, ja mustimmasta pimeydestä kuuluu toisinaan vastahakoisten naisten kirkunaa, joka muistuttaa sikojen kuolinkiljunaa teurastajan veitsen uhatessa.

Mutta kaunista on tämä nöyrän maalarin silmälle ja korvalle, kun kuu kelluu korkealla taivaanlaella, ilma on suloisen lauha ja varjot perin mustia.

Takanani ulkona arolla virittää hyeena ulvontansa.

Ennen vanhaan, kun tulivat syysillat, oli itsestään selvää, että niitä oli jollakin tavoin juhlittava. Ja se juhla oli muinaisista ajoista jäljelle jäänyt tapa, jokin vanha uhrimenon jäte. Kuopan tekeminen ja syksyn raikkaiden tuotteiden paistaminen kuului luultavasti vanhoihin anteliaisuuden jumalan palvontamenoihin – jokainen paimen tämän tunsi, olihan aina halmeessa nauriita, ja jos otti perunoita kotoa pussiin, sai erinomaisen aterian, joka herkullisuudessa ylitti kaiken, mitä muulloin syötiin. Usein oli ilma jo niin kolea, että miellytti poltella hyppysiään kuumiin havuihin, joilla kuopan seinät sisustettiin. Lieneekö johtunut karhunsammalista, joita oli kuopan päällä, vai katajaisista havuista, kuinka olikaan: kun viimein rupesi kuopasta nousemaan herkullinen höyry sieraimiin, niin vaikea oli odottaa valmistumista. Mutta aina joku kokeneempi joukosta esti kaivamasta kuoppaa liian aikaisin auki. Ja kyllä sormia poltettiin ja paistikkaita noukittiin ja puhuttiin hölpötellen kuuma paistikas suussa. Muistan aina, kuinka ikävältä tuntui sitten, kun tuli oli sammunut eikä enää ollut mitään tuhassa.

Kun kevät tuli, laitettiin helluntaina helavalkea omalle kalliolle. Silloin vallitsivat aivan toiset tunteet. Uhmamielin ja reippaalla otteella kukin kantoi taakkanaan aina suurempia puita niillä ylistääkseen koko juhlakuntaa. Ja ken taakkansa miehekkäimmin tuleen paiskasi, se oli paras mies. Tytöt ja pojat tanssivat ja kisailivat tulen ympärillä ja kilvan vain uutta sytykettä haettiin metsien yöstä. Tuli räiskyi ja joskus paksua savua työntävä kataja rätisi paukahdellen.

Tällaisia tulia näin lapsuudessani joka vuosi, mutta oikeasta nuotiosta tuskin tiesin mitään, ennen kuin jouduin erämaanmatkoille, jolloin tietenkin täytyi jo sääskien ja kylmän takia valvoa yökausia nuotion ääressä sen hiljaa liekehtiessä. Siinä pehmeni karkeakin mieli, kun oli tuulastuksen tulokset syöty ja piippu saatu kuorsaamaan. Semmoisena hetkenä, kun sitten illan muuttuessa yöksi kuuli kurkien huudon korkealta avaruudesta, jossa ei nuotion vuoksi nähnyt mitään valoa, sai tunnelma syvimmilleen. Usein tuntui kuin olisi nuotion kanssa suorastaan vaihdettu ajatuksia. Luultavaa onkin, että nuotiolla istuvien eri miesten ajatukset tällöin olivat saman radan kulkijoita.

Nuotion korkean veisun veisasimme sitten Afrikassa. Kaikenlaisten koukeroisten jalojen puiden luunkovista juurista on villien kantajaimme avulla saatu aikaan hiljalleen mutta erinomaisen tasaisesti palava ja lämmittävä tuli, jonka ympärillä loistavat tyytyväisinä mustat hikiset naamat ja välkkyvät silmät, välähtelevät kirkkaat kaulahelmet ja alastomien käsivarsien metallirenkaat. Jotkut askartelevat pingottaen nyljettyjä nahkoja maahan, ottavat tuhkaa nuotiosta ja sirottavat nahalle, hierovat ruohotukolla. Jotkut istuvat ajellen partaansa pullon sirulla, jotkut nyppivät toistensa silmäkulmilta karvat, toiset palmikoivat toveriensa päätä, ja komeat eläinten kallot ja sarviryhmät siellä täällä ympärillä vilahtelevat savupilven lomitse. Lähimmästäkin ympäristöstä kuuluu sirkkojen aina yltyvä sirinä, joskus leikkaavan kirkas kauempaa. Tuntuu kuin koko kosmos olisi yhtä ainoata sirkkakonserttia. Etäämpää kuuluu shakaalien ulvonta ja vielä kauempaa jalopeurain mahtava vuorokarjunta. Ja joen varrelta syvän rantatörmän alta säestää tätä kaikkea virtahepojen kumea urkukuoro. Mutta joskus tämä ihmeellinen soitanto särkyy räikeällä tavalla, kun apinalauma lähestyy hyppien puusta puuhun ja istuutuen johonkin meille näkymättömässä kaukaisuudessa alkaa rähisten pitää eduskuntansa kokousta. Mutta hetken perästä meidän miehemme vetäytyvät yksitellen ja hiljaa omiin oloihinsa, kääriytyvät punaisiin vaippoihinsa ja vaipuvat käppyrässä ja onnellisina unen helmoihin. Melkein kateellisena heitä katselee: luonnon lapsia ja kumminkin oman taivaansa omistajia. Silloin alkaa hetki, jolloin metsästystoverini jo kauan väijyneet ajatukset alkavat hiljalleen pukeutua sanoiksi. Ainoastaan mukiinmenevä romaanikirjailija uskaltaa esittää näitä keskusteluja, sillä todellisuudessa ne ovat liian arkaa ja liian herkkää aihetta ja liian täynnä omaa tunnettansa. Mutta niin sulautuvat siinä kaikki yhteen, ettei millään tahdo saada metsästyksestä väsyneitä liikkumaan mukavista nojatuoleistaan. Ajatus tuo mukanaan toisen ja sitä punnitaan pitkin yötä. On kuin olisi noustu tasolle, millä on oikeus avosydämisemmin kuin muulloin keskustella, vaikkapa lähennellä kysymyksiä, joita muuten tuskin uskaltaisi lainkaan koskettaa.

Niin hiljalleen yö kuluu, niin liukuvat ohitse sellaiset ikuiset hetket, etten ollenkaan muista, milloin, potkaistuamme viimeksi jonkin kekäleen nuotioon, siirrymme telttojen suojaan levolle, sukellamme kamelinkarvalla sisustettuihin makuusäkkeihin, napitamme tarkasti moskiittoverkot ja asetamme kaksipiippuisen haulikon susihauleilla ladattuna vierellemme, joten ase aina on ulottuvilla.

SUURELLA KENIA-SAFARILLA

Keväällä 1910 toteutui hankkeeni: lähdin safarille Kenia-vuoriston rinteille ja Tana-joen varrelle. Vastoin monia varoituksia ja neuvoja lähdimme liikkeelle koko perhe, sillä vaimoni ja lapset olivat Nairobin ympäristöllä retkeillessämme mielestäni osoittautuneet kyllin karaistuneiksi isommankin retken vaivoja kestämään.

Ja niinpä sitten safarikaravaanimme aloitti matkansa Kenia-vuoristoa kohti, lähimpänä päämääränään Fort Hallin eli Morangan linnoitus.

Vaikka retkemme alkutaipale tehtiin pitkin sotilasvaltatietä, missä ei ollut tavattavissa suuria ja arvokkaita otuksia, jos kohta kulkijoitakin tavattiin hyvin vähän, tarjosi vaelluksemme kuitenkin omalaatuisia elämyksiä. Alati muuttuivat maisemat, luonto oli vaihtelevaa, ja maasto kohosi yhä Keniaa kohti.

Kiväärinkantajani Muhammed Bin Juma tiesi täällä tien varrella olevan vanhoilta ajoilta säilyneitä kikuijujen pakoluolia, joissa heitä oli sotien aikoina sadoittain piileskellyt. Kävimme sellaista katsomassakin eikä se ollut sen kummempi. Luolan suuaukko vain oli sangen nerokkaasti kätketty maakumpuun.

Lähestyimme Thika-jokea, jossa suuri putous laskee vetensä suoraan tyypillisen tiheikön rotkoon. Täällä oli joku yritteliäs valkonahka avannut kapakantapaisen, jonka läheisyydessä oli palmujen lehtien varsista kyhättyjä matkailijavajoja. Ne muistuttivat melkoisesti Amerikan siirtolaisten hirsimökkejä, block-housea. Tässä pienessä siirtolassa, jos sitä siksi voi sanoa, viivyimme niin kauan, että söimme talossa ateriankin. Muistan vielä, kuinka Jorma siellä juuri haukatessaan suurta voileipäänsä hämmästyi, kun kesy kamelikurki äkkiä pisti päänsä sisään seinäaukosta ja hotkaisi pojan voileivän omaan suuhunsa. Kapakoitsija kehui ympäristössä olevan äärettömän rikkaita metsästysmaita, täynnä leopardeja, kongoneja ja Thomson-gaselleja, ja houkutteli meitä jäämään tänne leiriin. Me ymmärsimme, että tämä kaikki tarkoitti hänen kukkaronsa hyötyä.

Paikkakunnalla oli myös bamburuo'oista rakennettu hindujen perustama kauppa, josta ostimme ensikerran kuparilankarahalla; kerros lankaa vastasi yhtä annosta. Maalasin täällä kuvan eräästä sulhaseksi pukeutuneesta ja maalatusta nuorukaisesta. Hänellä oli sinivihreitä linnunsulkia sidottuna jokaisen kiharan päähän, joten hänellä hiusten asemesta oli höyhentukka. Myös laskeuduimme mainitun, 80 metrin korkuisen vesiputouksen alle, jossa jouduimme melkein öiseen pimeyteen, sillä niin raskaan rikasta ja täydellisesti liaanien ja muiden loiskasvien vallassa olevaa oli kasvullisuus siellä. Puiden latvoissa kiipeilivät gueretsa-apinat liehuvine häntineen ja partoineen. Mutta täällä vallitseva kosteus oli niin suurena vastakohtana maan tasalla vallitsevalle kuumuudelle, ettemme kauan voineet siellä kylmän takia viipyä.

Kun lapset joskus matkalla väsyivät liiasta kävelystä, he nousivat kamelien vetämille suuripyöräisille vankkureille ja lauloivat iloisina kaiken matkaa. Ja vihdoin päivien ja taas päivien kuluttua saavuttiin Fort Hallin eli alkuasukkaiden kielellä Morangan linnoitukseen.

Jo kaukaa erottui tämä useita satoja metrejä korkea kumpu, jonka itäisellä rinteellä näkyi rivissä kohoavia askarien eli alkuasukassoturien savesta tehtyjä pyöreitä majoja. Ylin taso oli sileä ja siellä näkyi korkeimpana vankilarakennus, joka jylhänä ja ikkunattomana tuijotti vasten taivasta. Raskas kyllä oli nousu tälle vuorelle, mutta sinne tultuamme osoitettiin meille leiriämme varten mukava paikka sotilasesikuntien viereen.

Ensi tehtävä oli vierailu paikkakunnan viranomaisten luona, jotka ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta kysyivät minulta ihmetellen, kuinka uskalsin perheen kanssa lähteä tropiikissa tällaiselle matkalle. Sain heiltä apua ja luvan hankkia seudulta kantajia, joita kuitenkaan ei voitu täältä löytää, vaan täytyi noutaa väkisin Merusta saakka. Lähdimme sitten linnoituksen lääkärin luo, joka otti meidät erittäin ystävällisesti vastaan. Hänelle oli kuin taivaan lahja saada kerran puhua sellaisten valkoisten ihmisten kanssa, joita hän voi pitää vertaisinaan. Hän kestitsi meitä aivan suurenmoisesti eikä tahtonut päästää meitä lähtemään luotansa. Safarimme suhteen hän oli sitä mieltä, että minun oli yksin lähdettävä, mutta jätettävä perhe tänne. Itse hän sanoi olevansa jo niin tropiikkisairaana, että hänen täytyi muutaman kuukauden kuluttua lähteä Eurooppaan parantumaan. Harvoin olen tavannut niin syvähenkistä ja hyvää miestä. Koko tämä vierailu oli kuin ihmekeidas elämän varrella, jota mielellään aina muistelee. Illemmällä nähtiin, kuinka paikkakunnan puhdistusväki lakaisi ja perkasi kenttää jätteistä ja pöllytti kyykkysillään tai kumarruksissa rikkoja pienet kopat käsissä. Koko armeija naisia riippuvin rinnoin siinä työskenteli. Kantajina olleiden somalien kanssa tehtiin nyt laskut ja suurista taakoista maksettiin kantopalkka hopearupioina. Nyt ei enää sopinut paljon raskasta kannettavaa mukaan matkalle. Hoikka, hiljainen, mystillinen somali, kamelikaravaanimme kuljettaja, kumarsi hymyillen hienoa hymyä, ja hänen palvelijansa, jonka kaulassa riippui naisen hame, nyökytti alakuloisesti päätään. Ja sinne hän lähti omaan suuntaansa, narskuttavine kameleineen.

Kovassa helteessä suoritetun vaivalloisen taivalluksen jälkeen tuntuu uni ihanalta. Ennen kuin laskeuduimme levolle, ihailimme ympäröivää seutua kaikilla tahoilla. Näytti kuin maisemain kauneus olisi vain lisääntynyt, mitä kauemmaksi katsoin. Kaikki katosi kuin unien tuntemattomuuteen. Ilmakin oli täällä miellyttävää ja keveämpää kuin konsanaan koko matkalla, yksinpä Nairobissakaan, oli ollut. Pohjoisessa loistivat sinisten pilvien yläpuolella Kenia-vuorten ikuiset lumet. Mutta kylläpä kelpasivat meille istuimet hienosti katetussa pöydässämme, lamppujen valossa. Illallisen jälkeen käytiin levolle. Kuultiin iltarumpujen pärinää sotilasleiriltä ja vartioiden torven toitotukset.

Aamulla varhain ennen auringon nousua syötiin aamiainen. Päivän kuluessa katselimme linnoituksen vankilaa. Saimme sen vaikutelman, että vankilan onnetonten asukkaiden täytyi kärsiä sanomatonta kurjuutta noiden mykkien muurien takana ankarain ja valppaiden vartijain silmälläpidon alaisina. Juuri lounasta syödessämme saapui kaksi kikuiju-naista kentälle luoksemme ja pyysi saada esittää meille tanssia. Oli hupaisaa katsella tätä tanssia, sen villikansalle ominaista kainostelematonta luonnollisuutta. Sallin lastenikin katsella, sillä he olivat niin nuoria, ettei katseleminen voinut heidän mielikuviaan pahentaa. He säästyivät ymmärtämästä tämän alkeellisen ja kuitenkin kauniin tanssin intohimoisen eroottista sisällystä. Ihmeen ruskea iho kimmelteli kuin kallein silkki, mutta tämä sama iho levitti samalla ympärilleen kikuijujen vähemmän miellyttävää lemua. Tanssiessaan naiset lauloivat eksoottista, verraten monotoonista, mutta eloisarytmistä sävelmää.

Olin määrännyt tulevaksi leiripaikaksemme Kahara-vuoren, joka täältä jo näkyi Kenian suunnalla. Se sijaitsi toisella puolen Masioja-jokea, joka taas on Tana-virran lisäjoki. Aloimme marssin tietä pitkin, joka vielä vähän matkaa oli sellaista, että sitä saattoi tieksi sanoa. Näimme ylhäällä pienen savun nousevan tien pinnasta ja lähelle tultuamme huomasimme sen olevan termiittiparven, joka kuin sakea pilvi kohosi ylös taivaalle häämenojaan pitämään. Sitten tulimme komealle puusta rakennetulle valkoiselle sillalle ja sieltä ihailimme ruskeanpunaista valtavin aalloin päämääräänsä rientävää Masiojaa, joka syöksyi yläpuolelta palmulaakson rotkojen välistä yhtyäkseen pääjokeensa Tanaan. Suuren baobabin eli apinanleipäpuun alla toisella puolen siltaa näimme pienen, ylen laihan, nähtävästi heimonsa hylkäämän 10-vuotiaalta näyttävän pojan, joka itkien pyysi meitä ottamaan hänet mukaansa. Hänen ihonsa pinta oli aivan tuhkanharmaa ja kesi suurina liuskoina ja tukkansa oli kuin yhtenäinen ohdakekimppu. Puunkuorista kierretty naru ja siihen kiinnitetty pieni nahkalappu oli hänen pukimenaan. Tuli surku poikaa, ja niin päätimme lisätä safarikuntaamme ottamalla hänet mukaan. Poika sai jostakin hankituksi suuren miehen valkoisen takin, joka ulottui hänelle polviin. Takin suurissa taskuissa hän piti maitopulloa, jolla hän ruokki Jorman hoidokkeja, pientä antilooppivasikkaa ja ruskeaa kissanpoikaa, jotka tulivat hänen kannettavikseen, kun safari jatkoi matkaansa erämaahan.

Kahara-vuorelle nousu oli raskasta, joten lähetin sinne kokkimme Moanikan muiden telttapoikain mukana tähystämään ja katselemaan, oliko vuorella sopivaa leiripaikkaa. He antoivat rinteeltä merkin, että sinne kyllä sopii tulla. Nousimme hiljaa ylöspäin ja aloimme kiivetä. Se oli hyvin jyrkkää nousua, ja vuori oli miltei korkeampi kuin Moranga. Ja sieltä vasta näkyi Kenia kokonaisuudessaan ja kaikessa komeudessaan. Kukkula kukkulan jälkeen kohosi pilviin saakka ja toiset pilvien ylikin Kaiken yläpuolella levisi liikkumaton vyöhyke, jumalainen ikimaisema.

Heti ruvettiin leiriytymistyöhön. Kaikki ruohot ja pensaat raivattiin pois. Mäki tehtiin leirin kohdalta puhtaaksi, jätettiin vain kaunis puuryhmä paikkaan, johon keittiö sijoitettiin. Haettiin kiviä, telttapojat alkoivat pystyttää telttaa ja miehet ryhtyivät kaivamaan lapiolla sen ympäri ojaa, joka johtaa sadeveden pois. Noin 75-100 m:n päähän sijoitettiin kanta ja joukon teltat, joissa asui enää vain noin 15-20 miestä. Olin jo Morangasta lähettänyt pyssynkantajan ja askarin Meruun hakemaan kantoväkeä.

Siinä aloimme nyt sitten ihailla sellaista luontoa, jota harvoin eläessään saa nähdä. Koilliseen aukenee mitä ihanin tasanko, jota tulviva Masioja suikerrellen halkoo hakien itselleen lepoa Tana-virran pyörteissä. Kaiken tämän takana sini-ilmojen äärellä nousevat vuoret melkein taivaan värisinä jykevine selänteineen ja harjoineen. Tiesin kartoistani, että siellä päin oli se maa, jonne me nyt pyrimme satumaisia otuksia pyytämään.

Olin kaavojen ja taulukkojen mukaan laskenut, että oli edullisempaa jäädä tälle vuorelle vastaanottamaan niitä valtavia sadekuuroja, jotka vielä viikkoja tulisivat kauniiden päivien lomassa raivoamaan. Rauhallisesti, hätäilemättä käytimme hyvää tilaisuutta valmisteluihin. Olihan valmistauduttava yksityisseikkoja myöten erämaaelämää varten. Tiesimme sitä paitsi, että jo seuraavana päivänä oli nouseva miltei ympäri koko maapalloa niin hartaasti odotettu ihmeellinen Halleyn pyrstötähti, täällä komeampana ilmestyksenä kuin ehkä missään muualla. Se oli nouseva pohjoiskoillisesta ja laskeva etelälounaaseen. Ja se tulikin. Mutta ennen sitä on koetettava kuvata vaikka kuinka heikosti niitä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä, joiden kehyksissä tämä ikimuistoinen ilmiö tapahtui.

Kun aamulla teltan jalkapäästä syrjään vedetyn verhon alta katselimme vielä unenpöpperöisin silmin, oli edessämme askarien telttojen yli laskeva kokonainen laaksoryhmä. Silmänkantamattomiin levisi maisema hämärtyvin ja yhä ohentuvin ääripiirtein, ja kaukana sinessä kohosi Kenia-vuori. Sen yllä lepäsi vaakasuorana tasainen pilvistö. Muuta ei vielä näkynyt. Vasta kun uljas, kaunis seepianmusta ugandalainen kokkimme saapui telttaan tarjotin kädessään tuoden maailman parasta, tuoksuvaa kikuijujen kahvia, maassa viljeltyä ja hyvää kuin ihanin uni, rupesimme virkoamaan ja silloin näimme nousevan auringon ensimäisen, pilvien taittaman säteen. Se on kuin heleä ja kirkas aamurukous tai koraali. Sitten selvenee ja kirkastuu koko tämän paratiisin sulo täyteen ihanuuteensa, ja hurmioituneina me suljemme sen uudesti syntyneisiin sieluihimme. Melkein puhkeaa sielusta ilmoille ikivanha betlehemiläinen ylistys: Gloria in excelsis Deo.

Mikä ilo, mikä valo, mikä viserrys ja lintujen laulu, mikä perhosten värileikki! Höyryävä nuori maailma syntyy. Ruhtinatar Kenia heittää pois harsonsa ja levittää ihastuneiden silmiemme eteen loistavan, ikipuhtaan lumiotsansa. Vaakasuora pilvistö jää mahtavan rauhallisena paikoilleen ja mielikuvitus luo melkein tosioloisen varmasti juuri tästä vyöhykkeestä esiin satumaiset bambumetsät villeine elefantteineen. Tulemme ajatelleiksi, että siellä vastakkaisella puolella ei vielä aamua nähdä.

Kun tällaisen aamun on elänyt, saa vaikka kuolemakin tulla. Pelottomana ja kiitollisena sen voi tällaisten elämysten jälkeen ottaa vastaan.

Masioja on nyt meidän itäpuolellamme. Vasemmalla puolellamme virtaa sen sivujoki, pienempi, mutta silti ihanan kaunis. Alempana sen juoksun varrella on tuoretta, vehmasta maaperää köynnöskasvien ja suurten puiden peitossa, ylempänä taasen kalliopenkereillä suuria euforbiapuita piikkisten akasioiden seassa. Reunimmaisilla penkereillä kasvavat jättiläiskokoiset oleanderit rikkaimmassa kukassaan. Kaiken tämän sulouden keskellä kuulemme veden porinan aina tänne vuoren kukkulalle asti, ja sinne menemme aamukylpyä ottamaan. Suihkua saamme tänne altaaseen suoraan putoavasta koskesta, jossa kirkas vesi raikkaan kylmänä tarjoaa mitä herkullisimman vastakohdan auringon jo kuumalle paahteelle.

Jo ovat kantajat leirissään ruvenneet valmistamaan erilaisia punonnaisia ja helmiä, joita he leikkelevät hyvänhajuisten vesikasvien juurista ja sitovat kaula- ja rintakoristeisiinsa. Niitten hakupaikkoja he pitävät hyvin salassa. Jotkut heistä palmikoivat toistensa hiuksia ja katsovat kuvajaistaan veden pinnasta. Esteettinen vaisto näkyy näillä luonnonlapsilla olevan hyvin kehittynyt. Vain sairas, heittiö tai heimonsa hylkäämä laiminlöisi tuon koristelun. Tänne ylös vuoren huipulle kiemurtelee monin kääntein alkuasukkaitten sotkema polku paikoin jyrkästi ylös rinnettä, paikoin tiheikön läpi. Toisinaan se on kapeampi kuin meikäläinen metsäpolku, mutta kuitenkin siitä aina huomaa, että se on ihmisen uurtama.

Morangasta päin kulkee ryhmä kikuijuja ylös mäkeä. Jokaisen kädessä välkkyy, kuten aina matkoilla, leveälehtinen heittokeihäs petojen varalta. Kokkimme keittopaikan takaa, jossa polku nousee viimeiselle tasolle, löytyi aikamoinen kivi, jota villit ovat käyttäneet miekkojensa ja keihästensä hiomakivenä. Se tulee aivan kiiltäväksi heidän rasvatuista pakaroistaan, kun he nyt istahtavat siihen ja vuorotellen hankaavat aseitaan. Toiselta taholta lähestyy ryhmä toisia kikuijuja. Heidän joukossaan ovat naiset enemmistönä ja he kantavat taakkoja. Mitä lieneekään hapanta puhvelinmaitoa heillä leilissään, mutta törkyisen näköistä ja pahalta haisevaa se on. "Mohoro", sanovat miehet, kun seisovat vastakkain tiellä, "ööööh", vastataan siihen matalalla yninällä, ja vaikka tämä tervehdys tuntuu oudolta, on siinä selvä hyvän sovun ja kauniin, rauhallisen ystävyyden sävy.

Askarimme istuu kiehuvan aamiaispatansa ääressä kutoen valkoista, taidokkaasti Brysselin pitsin malliin sommiteltua patalakkia jäntevillä, luisevilla sormillaan. – Onpa sekin sotamiehen työtä! Kiväärinkantaja tarkastelee piippujen kiiltoa valoa vasten ja kokkiherra jakaa patojensa ympärillä kimakalla äänellä käskyjä juoksupojille, pistäen aina väliin jonkin helppotajuisen sutkauksen, jonka vaikutuksena on ympäristöä keventävä nauru. Valkoiset hampaat loistavat kautta koko sarjan. Kaiken tämän yläpuolella, huomaamatta mitään ympärilläni, jatkan kaukoputkella tähyilemistä. Jos näen sopivia otuksia liikkuvan mukavalla etäisyydellä, annan komennon telttapojalle, joka puolestaan komentaa alaisiaan ja järjestää heidät ammuksineen, vesipulloineen ja muine tavaroineen seuraamaan minua. Poikani on jo aikoja sitten oman kiväärinkantajansa kanssa mennyt toiselle vuorelle niin hartaasti haluamiansa vuorijyrsijöitä (hyrax) ja helmikanoja hakemaan. Kun päivä nousee korkeimmilleen, tuntuu kuumuus jo rasittavalta, ja kun pääsee kotiin, niin mieluisasti heittäytyy nojatuoliin, hiestä ja kuumuudesta höyryten. Virallisen juhlallisina kantavat sitten telttapalvelijat, pitkät valkoiset mekot yllään, ruoat pöytään, ja silloin on jo perhe kokoontunut. Vaimoni tuo mukanaan suuren sylyksen kokoamiaan kasveja ja poikani jonkin kummallisen murmelieläimen tai hyraxin. Kirsti laatii pukuja nukeille, joita hän on itse valmistanut. Hän on tehnyt niiden päät akasiapuun pahkoista ja neuloo niille gasellin nahkatilkuista helmillä koristettuja vaatteita. Villit ihastuivat niin näihin nukkeihin, että pyytelivät ja rukoilivat niitä kotijumalikseen.

Syötyä vetäydytään levolle, sekä isäntäväki että muut. Siunattu maailma leviää ympärillämme, ja siunaus sieluissamme heittäydymme selällemme ja katselemme päätä huimaavaa korkeutta. Voimakas vuoristoilma uuvuttaa pian koko leirin suloiseen uneen.

Kun heräämme, on taivas vetäytynyt paksuun pilveen, ja yht'äkkiä alkaa rankkasade. Kantajamiehet menevät, vaikka ovat alastomia, telttansa suojaan. Kanat ja kukot juoksevat sekä lasten että meidän telttojemme sivusuojien alle. Jotkut telttapojat ja askari rientävät höllentämään telttanuoria joka haaralta, jotta kankaat eivät halkeaisi. Ne ovat jo niin kireällä, että soivat sateessa kuin rummut. Vesi alkaa virrata pitkin valmiiksi ojitettuja väyliä ja juoksee solisevina koskina pitkin vuoren rinnettä. Pimeys on niin synkkä, että sytytämme lamput. Kukko yksin seisoo ulkona kuin kurja kanttori kolmannen päivän kohmelossa. Se seisoo juuri lasten teltan edessä minun suureksi huvikseni.

Lapset pänttäävät teltassaan ahkerasti päähänsä päivän läksyjä, istuen tropiikin päivetyttäminä sänkyjensä laidalla.

Nyt nousee kiväärinkantaja, joka on ollut Merussa kantajia hakemassa, polkua pitkin ylös mäkeä, tervehtii: "jambo, jambo", ja sama tervehdys kajahtaa hänelle vastaan. Hänellä on perässään pitkä jono villejä kikuijuja, joista monikaan ei tätä ennen ole koskaan nähnyt valkoista ihmistä. Uudelle väelle pystytetään lisätelttoja ja ruvetaan keittämään tuliaisruokaa. Heidän nimenhuutonsa saa jäädä seuraavaan päivään; kohtahan on ilta käsissä, joten en viitsi ruveta niin viralliseen toimitukseen. Ja kun sade on laukaissut kaikki panoksensa päittemme päällä, ilma vähitellen selkiää ja virkistävä raikkaus vallitsee. Nyt alkavat ahkerasti juoksentelevat mustat miehet koota polttopuita kuivausrovioksi ja saavat pian omassa leirissään savutulensa loimuamaan. Ja sitten nauru ja lörpöttely ja laulu kaikuvat heidän nuotioltaan. Minulla on askaretta kasvien kuivaamisessa, eläinten nylkemisessä, hyönteisten merkitsemisessä ja spriipulloihin tallettamisessa. – Kohta on päivällinenkin syöty ja tropiikin yö, joka hiljaa lähenee, ottaa meidät pehmoiseen mustaan syliinsä.

Alhaalta laaksosta sinkoilevat tulikärpäset lähelle liekkiä huimasti suristen ja räiskien, sirkat sirisevät yhtyen sammakoitten kurnutukseen ja tropiikin koko yöeläimistön soittajaisiin, tähdet tuikkivat, ja koillisessa valaisee taivaanrantaa outo kajo. Mikä sieltä vuoren takaa vähitellen nousee kaarellensa? Mikä outo ilmiö on tapahtumassa? Kohta nostaa Etelän risti vasemman käsivartensa taivaanrannalle ja Kalevanmiekka siirtyy taivaan napaa kohti. Olemme päiviä ja öitä odottaneet Halleyn pyrstötähteä, ja nyt, nyt huutaa kokki suurella äänellä: "Allah, Allah, Allah!" ja toiset, tavalliset pakanat, päästävät huudahduksia: "ah, ah, ah!" joissa kuvastuu ihmettelyä, pelkoa ja kauhistusta. Siinä on itse Halleyn pyrstötähti kaikessa komeudessaan, vaikka vielä hyvin matalalla nähtävissä. Kuin alaspäin käännettynä soihtuna se näyttää syöksyvän kipunasateessa yli vuorten. Eipä tarvita parempaa temppeliä meidän yksinkertaiseen jumalanpalvelukseemme. Ehkäpä tällainen näky on hyvinkin tavallinen kaukana kosmoksen tarhoissa, mutta meille maan matosille se on harvinaista ja mieltäkohottavaa ja ajatuksia syventävää nähtävää. Ei voi olla muuta kuin nöyrä ja kiitollinen saatuaan nähdä tällaista rikkautta omalta kiertotähdeltämme. Lapset ovat kysymyksiinsä saaneet meiltä hyvin yksinkertaiset vastaukset ja villejä on rauhoitettu sillä, että tämä ilmiö merkitsee meidän tulevan saamaan hyvin paljon riistaa ja että heidän tulisi olla oikein siivoja ja kilttejä, jottei tähti putoaisi päällemme. Niin paneutuivat kaikki hiljalleen levolle nuotioiden vähitellen sammuessa ja molempien telttalyhtyjen uneliaasti valaistessa. Lähdin vaimoni kanssa hiljaiselle iltakävelylle. Haltioituneina ja täynnä ihastusta jäimme suureksi osaksi yötä katselemaan vuoren kauneimmalle jyrkänteelle. Loikoen nyt jo kuivuneella kalliolla aamuyöhön saakka kuuntelemme, kuinka koillisessa Masiojan rantueella jalopeura karjuu. Toistaiseksi se on kaukana, tuskin kuultavissa, mutta se lähenee hiljaa. Jopa alkaa silloin toinen leijona vastata vuoremme kaakkoispuolelta ja kolmas yhtyy luoteesta. Kuu kirkastuu kirkastumistaan. Kun siinä kauan on silmiänsä uittanut ihanassa, kimmeltävässä valossa, tuntuu kuin hyvin viihtyisi päivisinkin tällä valon määrällä. Ilma on lempeä, ei kuuma eikä kylmä, ja kun vuoren kuvetta pitkin koillisesta hiljaa hiipii mantelipuiden ja akasiain tuoksua, tuntuu kuin kaikki se kauneus ja suuruus, mikä ihmisen mielikuvitukseen voi sisältyä, olisi tässä tuotu aistimin havaittavaksi.

Niillä mailla ja niissä kohtaloissa oli helppo tuntea itsensä kuin irtireväistyksi kaikista tottumuksista ja velvollisuuksista. Ei ollut taloudellista huolta entisten velkojen takia, ei vekselien lankeamisen kammoisaa odotusta, ei ystävä- ja tuttavapiirin vaatimusten täyttämistä, ei poliittisten olojen suremista, ei itse ottamien isänmaallisten kantamusten painoa, ei turhien satunnaisten tapahtumien pelkoa. Kaukana työni häpäisijäin ulottuvilta, ei lorusanaisten korukiitosten vastaanottamista, ei jokapäiväisen, painostavan porvarillisuuden raskasta taakkaa. Eurooppa, kuluneena ja uponneena taitojensa ja tietojensa homehtuneeseen, kuolleeseen mereen pienten turhamaisten velvollisuuksien pakkokuolaimiin kiinnitettynä, rakas, vanha ja kodikas Eurooppa häämötteli edessäni kuin unohdettu hauta, johon valju ja kylmä aurinko luo haaleata valoansa.

Sanalla sanoen tunsi itsensä kerran nousseeksi sille tasolle, jolta saattoi katsella asioita tyynemmin ja ylpeämmin kuin ehkä koskaan muulloin.

Näissä mielen tiloissa ollessani sattui usein, että salaa napautin polveani jollakin tavoin vakuuttautuakseni kaiken todellisuudesta. Ja jos tämä olisikin ollut unta, se oli kuin aavikkojen ruhtinaan uljaita ja samalla suloisia näkyjä. Tunsin olevani matkalla tuntemattoman satumetsän helmassa. Valtikkani heilahdus määräsi matkan suunnan ja majapaaluni saatoin lyödä joko keitaaseen tai vuoren kupeelle, joko rämeikköön tai virran rannalle. Voin päättää omaisteni ja suuren palvelijakuntani kohtaloista, ilosta ja onnesta – ainakin olin niistä vastuussa.

Ei mikään voinut minulle taata, että kohtalo tulisi lempein käsin kohtelemaan johdossani olevaa joukkoa. Niin paljon olin elämässä oppinut, että tajusin uskaltamisen välttämättömyyden. Että tällainen nousu itsetietoiseen vallantuntoon ei voinut jatkua, vaan silläkin täytyi olla laaksonsa, ja että tuli aika arvostella kuljettua taipaletta laaksojen pohjalta, josta tallattujen polkujen mustat juovat tulisivat loistamaan räikeän selvinä, sen unohdin silloin.

Vaikka meillä jokainen päivä olikin touhua täynnä, niin olivat ne sittenkin niin ihania, että aina tuntuivat pyhäpäiviltä. Tänäkin päivänä oli kuin jossakin kaukana ja korkealla olisivat soineet hiljaa helähtäen sunnuntaiset huomenkellot.

Äkkiä tämä päivä särkyi. Aurinko kohosi paistaen terävimmillä säteillään maan pinnan aivan hehkuvaksi ja pannen ilman aaltoilevaan värähtelyyn. Kajahti huuto, toisia yhtyi siihen, ja aika rähinä kuului joutilaitten kantajain leiristä. Vilkaisin teltan aukosta ja näin, että jotakin eriskummallista oli tapahtunut. Kaksi komeaa, tumman ruskeaa, rasvasta kiiltävää olentoa oli ruvennut tappelemaan. Silmänräpäyksessä sieppaan kodakkini ja riennän paikalle. Minäkin hyppelen taistelevien miesten ympärillä haluten saada uusia asentoja. Kyllä oli nautinto nähdä, kuinka luonnonlapset iloisessa temmellyksessä pehmittivät toisiaan. Ympärillä seisoi ihaileva tiheä miesjoukko venyen aina suuremmaksi siltä puolelta, missä karahkat vaarallisimmin suhisivat ilmassa.

Kun olin ottanut sarjan kuvia ja kun huomasin, että minulta leikissä pilaantuisi kaksi kantajaa, annoin ankaran käskyn lopettaa tappelu. Mutta siitä huolimatta iskut jatkuivat, kunnes sain sotamiehen ja pyssynkantajan hillitsemään tappelijoita. Kumpikin läähätti kuin palje ja vaahtosi hiestä. Syytökset ja vastasyytökset kaikuivat nyt iskujen asemesta.

Kerran ensimmäisinä päivinä tänne tulomme jälkeen näin kiikarilla toisella puolen pientä jokea suuren waterbuckin euforbiain lomitse juoksevan kalliolla. Sieppasin mauserkiväärin, komensin kiväärinkantajan mukaani, ja niin rupesimme hiipimään alas rinnettä, kunnes hetken kuluttua sain komean otuksen kaadetuksi. Näitä olin jo Machakoksessakin ampunut, joten otus ei ollut minulle uusi, mutta ajattelin saavani tästä kelpo nahan niiden sijaan, jotka aikaisemmin olivat pilaantuneet. Tämä ei tapahtunut sen kauempana leiristä kuin että kotiväki saattoi sieltä vallan hyvin seurata mielenkiintoista metsästystä aivan kuin näyttämöltä.

Olin juuri vetämässä nahkaa hämärän alkaessa, kun äkkiä ilmestyi seurueineen eteeni ylpeän näköinen kikuiju, jolla oli runsaasti koristeita kaulassaan ja korvissaan sekä yllään antiloopin nahasta tehty vajavainen vaatetus. Hän väitti olevansa tämän seudun sulttaani ja vaati minulta veroa kaatamastani otuksesta. Hän meni niin pitkälle hävyttömyydessään, että kävi käsin kiinni saaliiseeni. Kävin heti hänen kurkkuunsa kiinni ja pusersin sen verran, että hän tunsi miehen olevan edessä, ja sanoin hänelle, että olipa hän vaikka koko Afrikan sulttaani, minä olin kaatanut otuksen valkoisen miehen oikeudella ja hänen oli lähdettävä heti tiehensä. Pari läiskäystä kiväärinperällä teki asian hänelle vielä selvemmäksi. En ollut miehelle ollenkaan kiukkuinen, vaan nauroin itsekseni koko juttua.

Tällä metsästysretkellä oli eräs miehistämme otusta takaa ajettaessa lähetetty ammuskantamuksineen kallioita pitkin, ja hän joutui luisumaan okaisten euforbiain seassa, niin että hänen reitensä ylhäältä alas saakka olivat yhtenä haavana. Toinen oli saanut silmäänsä euforbian valkoista maitomaista pihkaa, ja silmä oli paisunut umpeen tehden koko toisen puolen hänen kallostaan suureksi arbuusiksi. Nämä oli kotiin tultua laastaroitava ja parannettava. Apteekkimme tuli nyt niin kuin muulloinkin hyvään tarpeeseen.

Jorma nouti joka päivä helmikanoja pienten kiväärinkantajainsa kanssa, joita olin hankkinut hänelle, koska täysi-ikäiset miehet pyrkivät, ennen kuin tottuivat siihen, että hän oli heidän käskijänsä, kohtelemaan häntä yliolkaisesti. Pian hän sittenkin totutti heidät valtaansa, niin että kaikki häntä mielellään tottelivat, ja hän osoitti suurta järjestelykykyä saaden miehensä rakentamaan pieniä majoja vangittuja helmikanoja, gasellin vasikoita ym. eläimiä varten, joita ruokittiin ja kovin helliteltiin. Olimme löytäneet litteähäntäisen oravan poikia, pienempiä kuin pienet hiiret, ja niitä Jorma piti pumpulissa sikarilaatikossa. Mutta eräänä päivänä oli hänen rakas mungonsa sattunut kävelemään sikarilaatikon ympärillä. Se keksi oravanpoikaset ja söi ne suuhunsa. Jorma otti pienen ruo'on ja rankaisi sillä leikkitoveriaan. Seuraus oli, että mungo heti juoksi metsään eikä enää koskaan palannut leiriin. Monien kyynelien ja surunpäivien aika koitti nyt nuorelle eläintenkesyttäjälle. Mungo (Ugandan kielellä Nakaima, kikuijuksi: Kaiho, jolle Jorma oli antanut nimen Rali-Rali – neekerit sanoivat Ladi) oli seurannut meitä jo Nairobista, missä sitä oli kesytetty ensin huoneissa ja sitten ulkosalla. Se oli suurenmoinen kanavahti: aina kun haukka tai muu peto leijaili kanaparven yllä, päästi mungo pitkän kirkaisun, ja kanat juoksivat viivana katoksen alle. Samaten kun käärme lähestyi. Meillä oli toistakymmentä kanaa mukanamme, joten joka päivä saimme tuoreita munia. Kanakoppiin liitettiin lopulta 6 helmikanan poikasta emoineen, jotka Jorma samaten kesytti. Niitä roikotimme mukanamme 4 kuukauden ajan. Mungo oli erittäin herttainen eläin ja leikitteli tuntikausia kissanpojan kanssa, ja kun ne lopuksi väsyivät, nukahtivat ne yhtenä käppyränä auringonpaisteeseen. Totesimme, että Kipling on suurenmoisesti kuvannut mungoa kertomuksessaan "Rikki-Tikki-Tavi".

Kerran olimme eräällä läheisellä vuoren huipulla etsimässä leopardia, jonka siellä kaikesta päättäen piti olla. Leopardia emme löytäneet, mutta äkkiä sihisi edessämme parin metrin pituinen käärme, joka piiloutui kiven alle ja sieltä tarkasteli meitä. Lopetin sen ampumalla ja veimme sen kotiin. Se ei kuitenkaan sopinut meidän pieniin spriiastioihimme.

Kerran umpipilvisenä yönä, jolloin pikimusta troopillinen pimeys vallitsi ja ainoastaan lamput ja yölyhdyt paloivat molempien telttojen edessä siltä varalta, että ne nuotion sammuttua pidättäisivät petoja loitolla (erittäinkin koetimme varoa lasten telttaa, joka oli niin sijoitettu, että sen ovi oli sivuittain meidän oveamme vasten, joten aina voimme pitää sitä silmällä), kuulimme etäältä ja sitten yhä lähempää, kuinka kalliota pitkin kalskutti kuin pienten gasellien sorkkien kapse vinhaa vauhtia, kiitäen lopulta ohi aivan telttamme vieritse. Heti sen jälkeen kuului valtavan äänekäs ja jylhä, mutta lyhyt karjunta juuri teltan takana. Kivääri, joka öisin aina oli jalkapohjissani, oli heti kädessäni. Juoksin suoraan pimeyteen, ja koska en voinut mitään erottaa, ammuin ilmaan. Eikä sitten sen enempää ääntä jatkunut, vaikka kauan istuimme varuillamme ja kuuntelimme erämaan aina sieltä täältä kuuluvia ääniä. Seuraavana aamuna huomasimme maassa telttain välissä leijonan jäljet...

Sitten rupesi öisin kuulumaan keittiöstä astiain helinää. Hyeenat siellä pyrkivät kokin varastoille ja häiritsivät pahasti leirin yörauhaa. Koetimme pitää vahtia, mutta se oli mahdotonta, sillä silloin olivat hyeenatkin aina varuillaan. Päätin lopulta myrkyttää koko hyeenalauman. Leikkasin ampumani kongoniantiloopin kahdeksi kappaleeksi ja myrkytin nämä strykniinillä niin vahvasti, että piti riittää. Ja aivan oikein: kun aamulla menimme katsomaan, makasi viisi hyeenaa kuolleina muutaman askelen päässä raadosta. Niitä nyljettäessä emme millään saaneet kikuiju-kantajiamme ottamaan osaa työhön, emme edes pitelemään koivista, vaan työ täytyi tehdä askarin ja kiväärinkantajan avulla. Eläinten kallot kaivettiin maakuoppiin, missä ne muutaman päivän kuluessa niin kypsyivät, että ne oli helppo puhdistaa ja liittää kokoelmiin. Mutta seuraavana yönä huomasin, että ulompana renkaastamme oli taas useita hyeenoja, jotka olivat syöneet kuolleita tovereitansa saaden niistä myrkytyksen. Silloin kuljetimme raadot kauemmas. Sen jälkeen seutumme tuli aivan rauhalliseksi.

Teetä juotaessa olivat velvollisuudestaan arka teltanpäällikkö ja kokkimme ilmoittaneet, mitä monikymmenmiehinen kikuijujoukkomme tarvitsi syödäkseen. Meidän leirimme puolella lähestyivät kikuijut riveissä, kyykkysillään, vihdat kädessä ja alkoivat lakaista telttojen ympärystää, niin että pöly kohosi pilviin. Työtä tehdessään he hyräilivät jotakin mieleistään laulua. Kirjavat kaulahelmet roikkuivat ja läiskyivät rinnoilla, ja nilkoissa heillä oli rautaiset kalisevat renkaat. Nauraa heille sai täydestä sydämestään ja he itsekin nauroivat mukana minkä jaksoivat. Ehkäpä me heidän silmissään näytämme vähintään yhtä hassuilta.

Olin jo kiikarillani tähystellyt ympäristöä ja pyynti-intoni heräsi, kun huomasin ihastuksekseni oleanderikasvin syvimmässä siimeksessä harvinaisen näyn: jaloin pensaspukki (bushbuck), tummanruskea, silkinhienoturkkinen ja valkotäpläinen eläin, seisoi siellä sarviansa puuhun kiehnäten. Sain käteeni mauserkiväärini ja lähes 400 metrin matkalta otus kaatui siimeksen pimeyteen. Se oli tämän aamun ensimmäinen rikos.

Äiti ja Kirsti olivat omilla hyönteis- ja kasvienkeruuretkillään hakeneet keltaisia, ehkä hyvin arvokkaita kukkia. Kukapa nämä meille tuntemattomat kasvit ja monet ihmeelliset hyönteiset täällä selvittäisi! Jorma, joka kasvot punaisina juoksenteli pikku joukkonsa kanssa, kaatoi jonkin otuksen ja heittäytyi maahan sen viereen. Katselin perheeni hyörinää ja mieleni oli paha tuon ammutun otuksen takia.

Illemmällä, kun rakas leiritulemme taas loimusi, istui sen ääressä nuorinta väkeämme päät miltei toisissaan kiinni kuunnellen, kun kerrottiin päivän metsästysretkistä. Nyt vasta alkoi kertomusten sarja, ja ruskeiden nuorukaisten suahelinkieliset lauseet soivat somasti tässä ympäristössä. "Ja sillä oli sarvet niin ja niin ja sillä taas sarvet tuommoiset ja tuommoiset ja näin äärettömän suuret." Superlatiiveja ei säästetty, mutta näillä ihmisillä onkin ihmeellisen taipuisa kieli superlatiiveja viljelemään. Kun esim. osoitetaan jotakin kaukaista paikkaa, niin tähdennetään sen etäisyyttä kertaamalla kaukana-sanaa "mbali, mbali, mbali" ja viimeinen "mbali" äännetään korkealla falsetilla.

Teimme monta retkeä eri suuntiin, mm. erääseen asuttuun kikuijukylään puoli päivänmarssia lounaaseen. Siellä huomasimme, ettei kylässä ollut kotona muita kuin vanhoja akkoja. Saimme heiltä kuitenkin arveluttavan likaisista kurpitsa-astioista lähdevettä kovaan janoomme ja ostimme heiltä banaaneja, joita heidän viljelemistään kasveista riippui suunnattoman suurina kimppuina.

Eräänä aamuna tuli luoksemme joukko vanhoja kikuijuakkoja, jotka jo kaukaa alkoivat syljeskellä ilmaan ja näyttivät ilmeisesti haluavan ruveta sylkemään meidän päällemme. Mutta pidin varani, ettei olisi käynyt kuten Thomsonille, jonka villit kerran syljeskelivät melkein sokeaksi sydämellistä ystävyyttään osoittaakseen. Eikä hänen auttanut muu kuin pitää hyvänään nämä kunnianosoitukset. Kun nämä kikuijut tervehtivät, he sylkivät sivuilleen (päälle sylkeminen oli jo kielletty). Sitten tuli vanhin akka ja rukoili hartaasti, että vaimoni sylkisi häntä rintaan. Tämä olisi hänelle muka suureksi siunaukseksi.

Eräänä päivänä vaimoni saapui kotiin leiriin kummallisen näköisenä. Hänen toinen silmänsä oli aivan ummessa ja kasvot ylt'yleensä turvonneet, ja hirveä tuska vaivasi häntä. Hän sanoi, että ruoho oli viiltänyt häntä silmäkulmaan, mutta pyssynkantaja ja askari sanoivat heti, että vamma johtui erään pienen hyönteisen pistosta. Pitkien hautomisien jälkeen se vähitellen parani. Muutaman päivän kuluttua kasvot olivat taas ennallaan. Toisen kerran, kun vaimoni etsi jotakin tavaraa matkalaatikosta, hän syöksyi äkkiä luokseni huulet tulehtuneina ja sanoi, että hänen sormessaan oli ääretön tuska. Tutkin sormea suurennuslasilla, mutta en nähnyt siinä mitään. Väitin, ettei siinä mitään ollutkaan. Mutta kun hänen voimansa sitten äkkiä hupenivat ja hän kaatui tainnoksissa maahan, huomasin, että kysymyksessä oli joko käärmeen tai skorpionin pisto. Käsi sidottiin heti. Käärmeen purema se ei voinut olla, sillä silloin olisi haava näkynyt. Sidottiin jo koko käsivarsikin siten, että kiväärin panoksia asetettiin valtimolle pitkin käsivartta ja kaikki köytettiin hihnalla lujasti. Kädessä oli niin ankara särky, että ihmettelimme, kuinka vaimoni saattoi sen kestää. Koko sen päivän ja seuraavan yön koetimme pitää häntä hereillä väkevällä kahvilla ja konjakkiannoksilla, ja aina koetin herättää häntä, kun hän yhtä mittaa vaipui uneen ja sydän yritti lakata lyömästä. Ne hetket olivat elämäni tuskallisimpia, ja tuntui kuin loppu olisi ollut lähellä. Mutta kolmen päivän päästä hän parani. Kaikesta päättäen oli skorpioni pistänyt häntä.

Tämä oli ensimäinen skorpionin pisto tällä matkalla. Myös kiväärinkantaja sai piston, mutta hän ei suostunut ottamaan konjakkia, ennen kuin selitin, ettei koraani kiellä alkoholin käyttöä matkalla ja sairaana ollessa. Santakärpäsiä tietysti aina tunkeutui kynsiemme alle laskien munansa sinne, mutta niitä operoivat telttapojat ja kokkimme erittäin taitavasti.

Teimme leiristämme retkiä eri tahoille. Minä metsästelin suurempia ja Jorma pienempiä eläimiä. Äiti ja Kirsti keräsivät kasveja ja hyönteisiä. Saaliit antoivat jokaiselle työtä iltaan saakka. Riitti niistä työtä mustille apulaisillemmekin, niin että tyhjää ja toimetonta päivää meille ei sattunut koskaan. Mutta miehistön kuri alkoi höltyä, ja sen vuoksi rupesimme todenteolla ajattelemaan pikaista safarin jatkamista. Kun sitten ilmoitin päälliköille (kiväärinkantajalle ja askarille), että seuraavana päivänä lähtisimme, huomasivat kikuijut jo samana päivänä puheestamme, että lähtö oli edessä. Ryhmä, joka oli erittäin taikauskoinen ja oli pannut mieleensä kaikenlaisia juttuja leiritulien ääressä, antoi ymmärtää, etteivät he uskaltaisi tulla matkalle mukaan, erittäinkin kun olivat kuulleet, että me pyrimme myös Kenia-vuoren ikuisille lumille. He sanoivat, että me kyllä voimme mennä sinne visikisin (whiskyn) avulla, mutta he kuolevat jo ennenkuin tulevat perille. Muuan ryhmä kokoontui ja ilmoittautui kipeäksi tahtoen palata kotiin. Pelko oli heistä tehnyt niin kurjia olentoja, että näin parhaaksi maksaa heille palkan ja lähettää heidät menemään.

Seuraavana päivänä toimitettiin nimenhuuto; asetin kaikki mieheni puoliympyrään ja rupesin kuten aina ruoka-annosten jakoon. Mutta tällä kertaa punnittiin viiden päivän annokset pussiin kullekin ja tarkastettiin vesipullot, vaipat ja muut tarpeet, jotta kaikki oli kunnossa. Vesipulloista, joita hallitus oli säätänyt annettavaksi joka miehelle, olivat useimmat särkyneet, mutta sen sijaan miehet olivat hankkineet itselleen tyhjiä kurpitsoja, joita pitivät parempina. Kun tämä kaikki oli valmiina, ensimäinen ateria syöty ja miehet ruokittu, annoin käskyn purkaa teltat, mikä sujui ripeästi päällystön karjuessa ja komentaessa. Nyt loimme kaihomielisen silmäyksen sileäksi tallatulle kentällemme, pieneen kotikyläämme, jonne jäivät törröttämään poikani rakennuttamat eläinsuojat, kadut, jotka oli tallattu säännöllisiksi, ja ojat, joita oli kaivettu ja joita rankkasateet olivat syventäneet – kaikki oli jätettävä jälkeen. Oli kuin olisimme jättäneet ikuisiksi ajoiksi jotakin meille hyvin rakkaaksi tullutta keskelle tätä suurta luonnon korpea. Kyyneleitä oli vaimoni silmissä. Siellä oli vietetty neljä onnellista viikkoa.

Tuli mainituksi nimenhuuto. Sen yhteydessä sattui hupaisa pikku tapaus. Nimien joukossa esiintyi aivan kuin selvimmällä suomenkielellä Karijoki. Kun lausuin tämän nimen, astui rivistä komea, uljas mies. Hän vastasi nimenhuutoon toistaen selkeällä äänellä Karijoki. Sen kuullessani ajatukseni lensivät erääseen sangen kaukaiseen maahan ja niinpä kysyä tokaisin häneltä, eikö hänen nimensä voisi yhtä hyvin olla Lehtimäki. Mies pudisti päätään ja sanoi, että ei mitenkään Lehtimäki vaan Karijoki. Lehtimäen hän lausui yhtä selkeään suomalaiseen sävyyn kuin Karijoenkin, mistä seurasi, että ensin me purskahdimme nauramaan ja sen jälkeen koko musta komppaniamme päästi tälle jutulle oikean röhönaurun.

Morangan kautta toimitti postimestari meille villien keihäsmiesten mukana postimme. Nämä postinkuljettajat kantavat tärkeitä viestejä halkaistun raipan nenässä, mutta siitä huolimatta tämä posti on perille tullessaan ryvettynyt kauniin punaiseksi punasavesta, jolla neekerit voitelevat itseään. Hauskahan oli lukea, mitä kotimaahan kuului. Hufvudstadsbladetissa oli Petrus Nordmannin kirjoitus, jossa tämä kertoi käyneensä Kristiinankaupungissa sinne vievän radan valmistuttua. Hän oli käynyt siellä ensi kertaa, ja näkemistään kristiinalaisista merkillisyyksistä ihastuneena hän kirjoitti, että Kristiinassa oli sentään taiteilijoillekin paljon enemmän nähtävää kuin esim. Afrikassa, jonne "Kallela-Gallen" ja muut kansakoulun käyneet menevät muka kameleja piirtämään. Kristiinankaupunki antaisi toki heidän siveltimelleen paljon enemmän mielenkiintoisia aiheita. Tähän me sanoimme amen ja hallelujaa, ja mitä siihen lisätään, se on pahasta.

Niin lähti sitten safarimme liikkeelle. Mukana olivat myöskin kaikki meidän kesyt eläimemme, linnut omassa häkissään. Näistä kanttori-kukko tämän tästä pisti päänsä ulos sälöjen raosta sen minkä kerkesi helmikanahaareminsa hoidolta. Toisessa häkissä majaili leopardinjuovainen kissanpoika, Jorman rakas lelu. Se joutui minun kannettavakseni, kun ei muille enää mahtunut. Ainoastaan rakas mungomme jäi iäksi jälkeen, vaikka poikaparka päiväkausia oli hakenut ja houkutellut sitä jos mistäkin luolasta ja pensaikosta.

Torvet soivat ja iloiset huudot ja laulunpätkät kaikuivat pitkin vuoren rinteitä. Ja tosiaan pian unohdettiin kaikki kaihomielisyydet, jotka haihtuivat raikkaaseen ilmaan katsellessamme alas valtavalle tasangolle.

Tulimme pian polulle, jota meidän oli noudatettava aina Tana-virran sillalle saakka. Sieltä meidän oli poikettava oikealle pohjoiseen päin joen vasemmalle, vuoren puoleiselle rannalle.

Kerran ollessamme leiriytyneinä Kahara-vuorella Masiojan sivuhaaran läheisyydessä saapui luoksemme kikuiju kantaen antiloopin vasikkaa sylissään. Mies tuli etsimään meiltä turvaa, sillä hänen kuninkaansa oli pieksättänyt häntä tahtoessaan omakseen antiloopin vasikan, jonka mies oli sattunut löytämään. Mies halusi myydä sen meille. Hän kertoi olevansa N'gai, mikä kikuijun kielellä merkitsee jumaluutta tai henkeä. Hän puhui niin syvällä äänellä, että jo siitä saattoi päätellä hänessä olevan jotakin erikoista. Hänen puheensa tuli kuin haudan takaa, ja kun kysyin, miksi hänen äänensä oli niin matala, hän vastasi, että hänet oli kerran viety arolle kuolemaan. Sinne tuli shakaaleja ja hyeenoja, ja juuri kun hän muka oli kuollut, hän heräsi takaisin elämään, taisteli henkensä hädässä haaskapetoja vastaan, selviytyi voittajana ja palasi leiriin. Ja nyt hän sai nimen N'gai, joka merkitsee, että hän oli ollut vainajana. Kun kysyin, minkälaista oli ollut kuolleena olo, hän vastasi, että se oli ollut paljon parempaa ja hauskempaa kuin eläminen.

Ennen pitkää saapui heimon sulttaani tätä karkulaista hakemaan ja vaati minua luovuttamaan miehen piiskattavaksi. Silloin minä valkoisen miehen ylemmyydessäni asetuin tuomariksi ja annoin sulttaanille ankaran käskyn jättää mies rauhaan. Käskyäni toteltiin, ja sen vaikutusta tehosti vielä hopearaha, joka on tapana suorittaa korkeille mustille herroille.

Mukaan ottamamme pieni orpopoika kantoi antilooppia ja korillista pieniä helmikananpoikasia, ja niitä hän teltan pystytettyämme lepohetkinä paimensi ruohikossa. Kun jokin niistä hukkui, hän itki, kunnes jälleen löysi sen. Poika sai sen käsityksen, että helmikanojen paimentaminen oli maailman korkein virka. Kaikilla meillä oli oma pieni maailmamme ja tämä antoi erikoista sisällystä karavaanimme elämälle, joka näin vietti aikansa onnellisten mielialojen valloissa.

Tana-joen yli muistan kulkeneemme jotakin hyvin yksinkertaista siltalaitetta myöten. Valtavan suurenmoinen ja kaunis oli tämä virta, joka täällä jo mahtavana kymenä ottaa suuntansa Intianmereen päin. Tana-virran vasenta rantaa kulkiessamme emme tavanneet juuri mitään otuksia. Riistan vähyys johtui siitä, että seutu oli melkoisen asuttua, vaikk'emme sattuneet taajojen asutuspaikkojen kautta kulkemaan.

Erään joen varrella istui valtavan puun varjossa valkopartainen neekeri. Harmaatukkaisuus on neekerien keskuudessa hyvin harvinaista, ja harmaita hiuksia saaneet tehdään korkeiksi virkamiehiksi. Lähellä häntä joukko nuorempia miehiä paistoi häränlihaa valtavan suurissa kurpitsoissa. Oli heillä myös tembo-nimistä viinaansa, jota he keittävät mauwele-jyvistä. Rasva tirisi sekä paisteista että miesten suupielistä, ja pojat söivät siellä vielä syömästä päästyäänkin. Se oli suuri syömäjuhla, sillä he olivat näin istuneet ja syöneet lihaa ja viruttaneet sitä tembollaan jo kolme vuorokautta. Ja lihasta ja viinastaan he olivat tulleet melkein mielettömiksi. Näky oli kieltämättä varsin omituinen miesten paistaessa herkkujaan auringon paahteessa, joka teki heidän tulensa miltei näkymättömäksi.

Tapasimme myös kauempana toisessa kuningaskunnassa hyvin suurivaltaisen hallitsijan seurueineen. He istuivat suuren euforbian alla. Hänen Majesteettinsa istui keskellä täysinäinen puhvelinsarvesta tehty viinahaarikka kädessään. Ympärillä istuivat samaten kyykkysillään hänen ministerinsä, kukin laatunsa mukaan, ja puhvelinsarvi kiersi miehestä mieheen. Nämä pojat olivat myös juhlineet useita päiviä, mutta ilman paistia, pelkästään papuruoalla. Meillekin tarjottiin tätä, mutta kiväärinkantaja teki suuttuneena vastustavan eleen. Hän esitti meidät Hänen Majesteetillensa. Kuningas katsahti puoleemme armollisesti ja näytti erikoisesti mieltyneen tyttäreeni, koskapa kysyi, mistä hinnasta myisin hänelle tyttäreni kuningattareksi. Tämä oli meidän kannaltamme hävytön, mutta hänen puoleltaan hyvinkin suurta suosiota osoittava tarjous. Vaimoni ja lapset säikähtivät, mutta minua asia huvitti niin, että olin suhtautuvinani esitykseen vakavasti ja rupesin muka kauppaa hieromaan. Kysyin, mitä etuja tästä sitten koituisi. Kuningas vastasi, että tyttäreni saisi juoda puhvelinmaitoa niin paljon kuin ikinä jaksaisi ja syödä hunajaa aamusta iltaan. Muista lunnaista sovittaisiin sitten erikseen. Kun kiväärinkantaja kuuli kaiken tämän jumalattomuuden, hän tiuskaisi minulle suuttuneena, että oli lopetettava, sillä tämän kuninkaan kanssa ei ollut hyvä pitkälle leikkiä. Kovin sanoin hän sitten komensi miehemme marssikuntoon ilmoittaen, että heti oli vetäydyttävä hyvässä järjestyksessä takaisin. Niin tehtiinkin ja se oli epäilemättä viisasta, sillä ministerit tarttuivat jo keihäisiinsä ja liikehtivät uhkaavasti.

Kiväärinkantaja luki sotamiehemme kanssa joka yö Koraania. Molemmat olivat suaheliheimoa, jota pidetään Afrikan älykkäimpänä kansaryhmänä. Tämä Koraanin lukeminen, kun se alkaa hiljalleen ja jatkuu laulavaan sävyyn, tuntuu aivan samanlaiselta kuin Kalevalan laulanta. Joskus he heräsivät keskellä yötäkin ja rupesivat taas lukemaan.

Kokkimme, joka oli kotoisin Ugandasta, iho yönmusta, silkkipintainen, mies kaunis kuin Ganymedes, oli merkillinen veitikka. Hän ymmärsi, mitä me puhuimme keskenämme suomeksi, ja kun puhuimme ruotsia, hän sanoi, että puhuimme hindujen kieltä, ja väitti ymmärtävänsä sitäkin. Meidän täytyi puhua joko ranskaa tai saksaa, jottei hän ymmärtäisi. Hän sanoi olevansa kastettu, mutta ei tietänyt kristinopista tämän taivaallista. Hän sai nyt kirjeen kotiseudultaan Ugandasta ja tässä kirjeessä ilmoitettiin hänen veljensä olevan kuolemansairaana. Miehen isä oli noita ja käski kokin lähettää erikoisia noitavehkeitä, jotta hän voisi parantaa veljen niillä.

Kokilla oli keittiöapulaisena puolikasvuinen kikuijupoika. Tämä poika oli pakana, ja kun hän oli vallattomuudessaan heittänyt kokin sänkyyn suuren sammakon, tämä oli niin vaarallinen teko, että se luultavasti oli pahentanut veljenkin sairautta Ugandassa saakka. Kokki sanoi, että hänen täytyi tappaa se sammakko ja lähettää se isälleen käytettäväksi taikakaluna veljestä tautia pois loihdittaessa. Ja niin sammakon raato sitten pantiin sikarilaatikkoon ja postitettiin Ugandaan. Tämä kokin keittiöpoika oli jostakin saanut uudet vaatteet, mikäli kikuijun peräti ilmavaa pukua voi vaatteiksi sanoa. Joka tapauksessa tämä teki hänet kovin pöyhkeäksi ja hän rupesi hautomaan mielessään naimisiin menoa. Hän rukoili joka päivä, että ampuisin kotkan, jonka sulilla hän koristaisi itsensä kelvatakseen naimisiin. Lahjoitin hänelle muutamia höyheniä, joista hän tuli niin onnelliseksi, että nosti heti palkkansa ja lähti 'naimareissulleen'.

Näihin aikoihin minä sain malariapuuskan, mutta nielin paljon kiniiniä ja menin aamulla kuumeisena metsästämään. Tapasin joitakin villisikoja, mutta ammuin huonosti, koska päässäni humisi ja pyssy heilui käsissäni. Tulin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja sain istua myöhästyneenä ruokapöytään. Silloin tuli vieraakseni Hänen Majesteettinsa Manda, jolle oli tarjottava asianmukainen whiskylasi. Hän toi mukanaan satapäisen naislaumansa, joka lähestyi laulaen ja tanssien, jokaisella kimppu polttopuita sylissään ja rauhanmerkkinä toisessa kädessä vihreä palmunlehvä. Sieppasin nuotiosta kekälepuun ja sytytin sillä piippuni. Tällä välin olivat naiset tanssineet aivan minun kintereilleni ja yrittivät minua hieroa rasvaisilla lantioillaan. Lopulta selvisin heistä siten, että mistään välittämättä huidoin valtavalla kekäleelläni ylt'ympäri ja pakenin kiireimmän kaupalla leiriin. Naiset ja kiväärinkantaja riemuitsivat. Mandalla oli mukana eräs ministereistään, ja kaipa se oli rahaministeri, koskapa hän vaati ja sai minulta verona kolme rupiata.

Illalla myöhään vallitsi ihmeellinen sää. Hetkittäin oli mitä ihanin kuutamo, joka äkkiä tuulenpuuskain tuodessa pilviä synkkeni pikimustaksi pimeydeksi. Kun tiesimme, että Tana-virrassa oli virtahepoja, päätin mennä sinne ja ottaa lapset mukaan, koska he olivat niin hartaasti halunneet nähdä noita eläimiä. Saavuimme korkean ruohon läpi rannalle, kiipesimme törmälle ja koetimme tähystellä pilkkopimeässä joelle. Kaste oli laskeutunut ja olimme aivan läpimärkiä. Oli kuljettava virtahepojen polkua. Emme nähneet mitään, mutta kuulimme virtahepojen kumeaa hirnuntaa ja valtavaa vedenläiskettä. Jälkeenpäin mr Heyer sanoi, että tämä retki oli ollut anteeksiantamatonta uhkarohkeutta.

Seuraavana päivänä teimme retken Tanan rannalle ja jouduimme kulkemaan virtahevon uurtamaa polkua myöten joen rantaan saakka. Siellä näimme suunnattoman suuria vedenrajaan ja siitä ylikin ulottuvia viidakoita, joissa kasvoi suuri määrä minulle ennestään outoja puita ja nämä taas olivat niin täynnä loiskasveja, liaaneja, että monet niistä olivat aivan maahan vaipumaisillaan. Ylhäällä puitten latvat muodostivat taajan, tiheän katoksen. Jotkut liaaneista olivat miehen reiden vahvuisia. Väsymyksen vuoksi en jaksanut niitä piirtää enkä maalata. Kaikki se, mitä näin, vahvisti minua siinä käsityksessäni, että nyt alkoivat ne seudut, joissa saatoimme löytää luonnontilassa elävää suurta riistaa.

Pian lähdimme sitten samoamaan eteenpäin ja saavuimme seudulle, jossa huomasimme kaikkien eläimien olevan sairaita. Vastaamme tuli antilooppeja ja gaselleja, jotka juoksivat kuin riivatut vasten puita näkemättä mitään. Ne höristivät korviaan ja koettivat niiden avulla korvata, mitä eivät nähneet silmillään, jotka tauti oli sokaissut. Niitä juoksi sekä yksitellen että laumoina, ja laumat tietysti hajaantuivat, kun ei kukaan nähnyt toistansa. Kun näin tämän surkeuden, kielsin ankarasti hätyyttämästä eläimiä. Saattoihan niissä olla vaarallinen tarttuva tauti ehkä ruttokin. Siitä huolimatta miehet olivat käyneet eläinten kimppuun. Tällöin kerran antilooppi, jonka raakalaiset yrittivät iskeä kuoliaaksi sen kaaduttua maahan, puski kokilta säären puhki. Siitä tuli uusi pysähtyminen ja laastaroiminen. Poika itse ei ollut asiasta juuri milläänkään.

Päästiinhän siitä taas liikkeelle. Pystyttäessämmc kerran leiriä näytti siltä kuin täällä olisi kulkenut muitakin retkikuntia. Silloin jatkoimme nopeasti matkaa päästäksemme koskemattomille maille. Tiesimme vasta jonkin päivän päästä voivamme olla niin kaukana ihmisistä, että vielä löytyisi suurriistaa, kuten virtahepoja ja sarvikuonoja. Muistan kuinka eräältä polun varrella olevalta leiripaikalta löytyi säilykerasia, ja tämä vasta antoi menollemme vauhtia.

Eräänä päivänä rupesi meitä kaikkia vaivaamaan malariakuume. Miehiäkin sairastui, niin että täytyi joitakuita lähettää takaisin. Tyttäreni yksinään oli koko ajan ollut vapaana malariasta. Marssijärjestyksemme oli sellainen, että tavallisesti lähetin kantajat kulkemaan hieman loitompana meidän varsinaisen polkumme vierellä, mutta itse menimme omaa polkuamme kiväärinkantajan ja perheeni kanssa. Joskus taas annoin perheeni kulkea itse safarin mukana jollekin ennakolta määrätylle paikalle, jossa leiri sitten kokoontui.

Kerran iltapäivällä meidän oli marssittava vaikeata seutua mäkiä ylös ja alas pitkin kuivuneita jokien uomia, missä aurinko oli kuivannut savisen pohjan suuriksi, koviksi röykkiöiksi. Tähän savimassaan olivat sarvikuonon, krokotiilin ja virtahevon jäljet hauskasti painuneet. Olimme kaikki hyvin väsyneitä, ja kun otimme kiniiniä tavallista runsaammin, tunsimme ankaraa päänhuimausta. Vaimoni kaatui monet kerrat kävellessään; kahden palvelijan täytyi lopulta tukea häntä kummaltakin puolelta. Minun täytyi vähän päästä heittäytyä maahan huohottamaan, kunnes taas oli pyrittävä eteenpäin. Näimme kaukana sillä seudulla, jonne aioimme itse leiriytyä, palmujen olevan osaksi vaalean vihreitä, osaksi vaalean ruskeita. Tämä merkitsi, että valkoinen mies oli sinne pystyttänyt leirinsä. Karttojen mukaan tämän leirin piti olla jonkin suon partaalla. Nyt oli päätettävä, menisimmekö oikealle lähemmäksi joen reunaa, jonne myös olisi voinut leiriytyä. Moskiittojen takia ei kuitenkaan tehnyt mieli mennä niin kosteaan paikkaan. Meidän täytyi jatkaa sinne päin, missä kyseenalaisen valkoisen miehen tapaaminen oli välttämätöntä. Päätimme mennä, koska meidän tiemme joka tapauksessa olisi tullut sitä kautta kulkemaan. Vieras leiri hävisi tällä matkalla monta kertaa silmistäni, sillä seutu oli kumpuista. Vihdoin saavuimme varsin uupuneina perille ja heittäydyimme maahan lepäämään parin sadan metrin päähän.

Minä makasin poikani kanssa ruohikossa selälläni ja hengitin ahnaasti iltapäivän jo vähän viileämpää ilmaa. Silloin tuli valkoinen mies leiriltään luoksemme. Hän oli jo ikämies, yllään jonkinlainen tropiikin kenttäpuku, ja kysyi tavalliseen englantilaiseen tapaan: "Mitä kuuluu? Onko teillä kiniiniä?" – "Kyllä, Sir", vastasin.

Tuttavuus oli tehty. Hän kutsui minut telttaansa, joka oli hyvin varustettu. Näin hänellä olevan myöskin jo aika runsaan kokoelman erilaista saalista. Muun ohella hänellä oli aivan kurja pieni puhveli, jota en juuri voinut voitonmerkkinä kunnioittaa, niinkuin hän itse näkyi tekevän. Tämä gentlemanni osoittautui englantilaiseksi kenraaliksi ja kertoi olleensa sotapalveluksessa Intiassa ja siellä metsästäneensä muun muassa tiikereitä. Hän näytti olkapäästään tiikerin kynsien suuria arpia. Hän sanoi, että vaikka hän jo oli vanha ja väsynyt, hänen täytyi kuitenkin yhä vielä käydä safarilla. Se oli veressä, eikä hän voinut siitä luopua. Hän oli matkalla Nairobiin ja sanoi menevänsä sieltä jonnekin muualle hakemaan harvinaisia otuksia.

Hän kertoi myös, että juuri tänä aamuna ennen auringonnousua hänen leirilleen oli tullut jalopeura. Matkaa ei ollut kuin kymmenkunta metriä, ja hän tähtäsi eläintä ja laukaisi sitä kohti kaksoispikakiväärinsä molemmat piiput. Ne jäivät laukeamatta ja samassa jalopeura, komea koiras, loikki tiehensä. Hän tutki nyt kivääriänsä, ja huomasi, ettei se ollut panostettukaan. Leijona oli käynyt täällä suolammikon partaalla juomassa. Kovasti tämä tapaus ukkoa harmitti.

Tämä musta suo laski vetensä pitkin rämettä, joka teki koko seudun leiristä aina Tana-jokeen saakka mahdottomaksi liikkua. Ja tämän takana näkyi edessämme jokseenkin kaukana olevalla kukkulalla suuri ns. boma-tyylinen linnoitusaita eli palissaadi. Se oli muutamia satoja metrejä ympärimitaten ja noin kahden miehen korkuinen. Alkuasukkaat käyttivät sitä eri vuodenaikoina karjansa suojana. Tämän aitauksen kautta meidän oli kuljettava.

Yön levättyämme omassa leirissämme ja otettuamme vastaan vanhan kenraalin vastavierailun, jonka aikana pakisimme pikkuasioita minkä mitäkin, sillä eihän vakavilla, väsyneillä metsämiehillä ole paljoa juteltavaa, lähdimme kiertäen tätä suota hakemaan kuivaa maastoa ja nousimme sitten hiljalleen mainitun boman (kylän), luo, missä hetken lepäsimme ja juttelimme villien kanssa. Harvoin olen tavannut niin villin ja kamalan näköisiä miehiä kuin nämä. Suurimpana ylpeyden aiheena heillä oli puhvelin nahasta leikattu hartiavaippa, joka peitti tämän otuksen metsästyksessä saadut monet arvet.

Eräänä päivänä kävelimme metsäisellä seudulla murtomaata, jossa joskus tapasi auringon polttamia ahoja ja alanteita, toisin paikoin taas punaisen ruskea maa loisti aivan paljaana, ja paikoin kasvoi pientä tiheikköä. Tällaisella aukealla kuljimme hiljaa eteenpäin, kun yht'äkkiä vaimoni astui niin lähelle paksua, ruskeata käärmettä, että se heti nousi hyökkäysasentoon. Samassa silmänräpäyksessä kiväärinkantaja kuitenkin silpoi sen kappaleiksi. Hän sanoi, että tämän käärmeen purema tuottaa kuoleman tunnin kuluessa. En muista, panimmeko käärmeen kappaleet spriihin vai jäivätkö ne sinne. Sen väri oli kauniin ruskeankirjava.

Vielä pohtiessamme tätä tapausta tuli täyttä laukkaa juokseva sarvikuono vinosti vastaamme vajaan parinsadan metrin matkalla. Ensin en voinut tuntea sitä sarvikuonoksi, koska se oli aivan punainen. Ammuin sitä elefanttikiväärilläni ja teräsvaippaluodilla, mutta huonolla menestyksellä. Näin, että eläin pääsi katoamaan viidakkoon. Sen punainen väri johtui siitä, että se oli rypenyt samassa mullassa, jota juuri kuljimme.

Tuntui kaikki taas ilahduttavammalta ja vaiherikkaammalta, kun ensimäinen sarvikuono oli edes nähty, vaikkakaan ei vielä saatu.

Matkamme kiersi nyt hyvin läheltä Tana-virtaa. Joskus välähtivät kuin juhlallisena ilmestyksenä pilvien halkeamasta Kenia-vuoren lumiset huiput aivan kuin päämme päällä. Etenimme vaihtelevien seutujen kautta ja tulimme suurille aukeille, jotka taas virran sivujokien halkaisemina jatkuivat silmänkantamattomiin. Siellä täällä kohosi suuri akasiapuu tai pensaikon peittämä vuoriryhmä. Kuivassa joen uurteessa tapasimme ensi kerran aivan tuoreita suuren krokotiilin jälkiä. Tiesimme olla varuillamme, ja yht'äkkiä näimme mahtavan täysikasvuisen krokotiilin, meidän lähestymistämme säikähtäen, lähtevän kiitämään korkeaa rantatörmää alaspäin. Melkein samassa hetkessä kuulimme, kuinka eläin posahtaen putosi jokeen. Törmä, jolta se syöksyi veteen, oli noin 45 astetta kalteva.

Tässä joen rannalla sitten vietimme koko sen päivän. Illemmalla taas tulimme kauniille Tana-joen suvantopaikalle, johon ylempää koski pauhaten putosi. Se koski syöksyi virtaan törmältä, jonka alapuolella olevien puiden ylimpiin oksiin saakka sen ryöpyt ulottuivat. Täällä meitä kohtasi ensi kerran ihana, paratiisin aikoja muistuttava näky. Näimme virtahepojen päiden nousevan vedestä ja puhaltavan suihkunsa ilmaan hirnuen ja röhöttäen valtavan voimakkaalla äänellä. Kaukana ne kyllä olivat ja semmoisella paikalla joessa, että jos olisimme ampuneet, ruumiit olisivat menneet virran mukana alas. Sen vuoksi olimme ampumatta, mutta nautinnoksi riitti jo sekin, mitä näimme. Näky muistutti vanhaa 1600-luvun Raamatun kuvaa. Silloinen kuparipiirtäjä oli tehnyt paratiisiin kiemurtelevia jokia ja niihin vesihirviöitä, jotka ruiskuttivat suihkujaan, sekä valtavia puuryhmiä, jotka kohosivat raskaita lehtikimppujaan heiluttaen yli vesien. Se oli kauneuden maa, jota ei mitenkään olisi tahtonut kiväärinlaukauksilla häiritä.

Nyt tulimme seudulle, jossa ihana mäenrinne kohosi ylhäällä taajan metsikön suojaamana ja kaartui alas leveään ja pitkään alankoon, missä taas nousivat Tana-joen jättiläismetsää kasvavat rantatörmät.

Itse jokea ei voinut tältä paikalta nähdä, saattoi vain arvata sen virtaavan tummanvihreän tuuheuden ja syvien mehevien varjojen syvänteissä. Tähän pystytimme leirimme ja viihtyäksemme kauemman aikaa kaadoimme ruoaksemme mustajuova gasellin.

Joelle päin terveellisen matkan päähän laskivat kiväärinkantaja ja askari telttansa, samoin kokki vähän matkan päähän heistä. Täällä vietimme jälleen rikkaan metsästyksen ja kaikin puolin hauskan olon hetkiä. Kun illalla nuotiomme kohosi korkealle taivasta kohti, huomasimme, kuinka tuleen hyppi tai lensi lukemattomia heinäsirkkoja, jotka siinä suristen ja käristen kuolivat ja paistuivat. Villit ahmivat näitä paistikkaita yhtä mittaa suuhunsa. Silloin tuli meillekin ruokahalu. Jorma antoi villeille käskyn noukkia kaikkialta ympärillä sihisevistä sirkkaparvista niin paljon kuin saivat kiinni. Nämä hän sitten sulloi hillopurkkiin ja antoi kokille, joka niistä viran puolesta laittoi oikein voissa käristäen uutta himoruokaa. Sekä vaimoni että lapset söivät niitä, mutta minä, vanhanaikainen ja synkeästi ennakkoluuloinen mies, en voinut pistää poskeeni ainoatakaan. Kuulin vain kuinka ne ratisivat ja narskuivat heidän hampaissansa. He sanoivat, etteivät elämässään olleet syöneet niin hyvää herkkua.

Retkeilimme eri ryhmissä läheisyydessä olevalle joelle. Sen rantatörmiltä löytyi siloisia leikkikenttiä, joilla pantiin toimeen Jorman johdolla urheiluleikkejä ja kilpailuja. Korkealle kaikui erämaan hiljaisuudessa lasten ja villien kiljunta, ja kaikki olivat kuin yhtä Jumalan luomaa ja samanväristä sukukuntaa.

Aivan telttamme edessä seisoi kauniina kasvanut akasiapuu, jonka sukulaisia on toistatuhatta eri lajia. Se oli syvään kumartuneena omien raskaitten kukkiensa ja liaanien ja muiden köynnösten painosta. Latva oli painunut melkein maahan saakka. Tästä oli kaunista katsella alas joelle päin ja rauhassa seurata eri ryhmien töitä ja hommia. Siellä istui joukko miehiä leikellen puukoillaan kongoninnahoista hihnoja, joita rupesin valmistamaan virtahepojen ja krokotiilien maihin haraamista varten. Toiset istuivat kyykkysillään ja parkitsivat vuotia ankaran totisina kuin märehtivät sonnit. Vaahto näytti ikäänkuin helteen vaikutuksesta kiehua pihisevän heidän suupielissään, mutta siitä huolimatta he katselivat ympärilleen aivan kuin tämä olisi ollut heidän ainaista elämäntyötään. Vuoteen ylitse kumartuneena istui vaimoni ja kirjoitteli kirjeitä kotimaahan. Kiväärinkantajan teltasta kuului Koraanin lukua myöhään yöhön, ja silloin tällöin loimahti roviomme lieska korkeammalle, kun taas lisättiin valtava oksakasa tuleen. Ja yht'äkkiä kuului läheisyydestä jättiläispuiden pimeydestä hirveää pauhinaa ja rähinää. Monisatainen apinalauma siellä piti yksikamarisen eduskuntansa täysistuntoa meidän suureksi iloksemme. Aivan tulivat kotimaan olot mieleen. Siinä oli taidetauko ja, siinä oli paljon suurisanaista hölynpölyä ja "me vaadimme"-ohjelmaa, ja aina välillä pisti tämän tasavallan mölykuoro yksiäänisesti rähinäksi tilaisuutta julistaakseen. Tämä kyllä huvitti vähän aikaa, mutta kun eduskunnan istuntoa hyvän tavan mukaan rupesi jatkumaan myöhään yöhön aina pikkutunneille saakka, ei auttanut muu kuin kiväärinlaukauksella ja kovalla karjaisulla hajoittaa valtiopäivät pellolle. Nämä temput osoittautuivat sangen tepsiviksi ja terveellisiksi. Mutta silloin alkoi metsästä ylhäältä törmän takaa kuulua leopardin kiljuntaa, ja siitä ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa, sillä päätimme seuraavana päivänä hankkia lihaa ja tiesimme riistaa olevan lähettyvillä, koska leopardikin oli metsästyksellä. Kunpa saisi samalla tiellä leopardinkin surmatuksi!

Kerran jälleen ollessani pitkällä metsästysretkellä näin joukon impalla-antilooppeja rientävän kaukana. Yht'äkkiä aukeni metsästä päästyäni näköala ja näin edessäni alhaalla syvässä laaksossa joen suvannossa korkeiden puiden ympäröimänä vihreän ruohopohjukan, jonka takainen rinne pimeni syvään tiheikköön. Mahtavain puiden runkojen alla seisoi kaunis impallaparvi juoksennellen ja kisaillen keskenään. Sekä pitkä matka että välillä oleva vesi tekivätkin ampumisen aivan turhaksi, ja niin oli tyydyttävä vain silmin nauttimaan tästä kauniista idyllistä. Mutta noustessamme matalasta tiheiköstä näin impallojen lähestyvän ja juoksevan sivulta ohitseni. Noin 250 metrin matkalta ammuin, ja ensimäinen, johtajapukki, hyppäsi korkealle ilmaan kauniissa kaaressa ja nähtävästi aivan haavoittumatta. Tällä hypyllä se oli tietoisesti välttänyt luotini. Sitä seuraava eläin teki juuri saman tempun. Silloin ammuin seuraavan yli ilmaan, jolloin se sai luodin ja kaatui sarvilleen. Kolme eläintä vielä sen jälkeen sai samalla tavoin surmansa. Sääli, sääli herttaista, kaunista, nuorta elämää, mutta nyt ne vainajina palvelevat tiedettä Helsingin yliopiston kokoelmissa.

Kerran aamulla kävelin juuri auringon noustessa joenrannalla hengittäen syvään suloista raikkautta ja kaikkinaisen kukkakoreuden tuoksua. Silloin nosti yht'äkkiä noin 75 metrin päässä suuri waterbuck kaarevan kuononsa ja komeat sarvensa pystyyn, käänsi päätään ja katseli syvillä, suurilla naisensilmillään minua pitkään. Kohotin kivääriini ja tähtäsin, mutta en malttanut laukaista. Katselin sitä ja tähtäsin uudestaan. Kolmannenkin kerran vielä katseltuani ja tähdättyäni en malttanut painaa liipasinta. Mene ja elä, sinä olet liian kaunis ja olet myös liian lähellä. Sinulle sattui se onni, että murhaajasi liiaksi ihastui sinun kauneuteesi. Tein liikkeen kädelläni ja kajahutin huudon. Sitten vasta eläin lähti juosten keinuvan keveästi ylämaihin. Sen seisomapaikka oli tavallinen eläinten viidakkotien päätekohta, jota Kipling niin mainiosti on kuvannut, paikka, johon toisiaan häiritsemättä tulevat juomaan niin märehtijät kuin pedot ja pienetkin eläimet. Tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, etten ollut loukannut tämän luonnon pyhäkön kirjoittamattomiin lakeihin perustuvaa rauhaa. Harvoin olen saaliittomalta metsästykseltä niin iloisena palannut.

Illalla myöhään, kun jo olimme käyneet levolle ja lamppu heilui teltan katossa, kuulimme äkkiä kamalaa rähinää ja meteliä. Huomasin, että tämä ähellys kuului kiväärinkantajan teltasta, jossa hypittiin, kiljuttiin ja heiluteltiin seipäitä ja kauheasti torailtiin. Annoin tämän tapahtua kaikessa rauhassa, ja kun sitten hiljaisuus lopulta palautui, kutsuin Muhammed Bin Juman luokseni. Hän kertoi että "tshensi" (alkuasukkaan yleinen haukkumanimi), se paatunut pakanapoika, jonka hän oli ostanut Nairobissa orjakseen minun tietämättäni ja joka koko matkan oli seurannut hänen palvelijanaan, oli yht'äkkiä ankaran risiiniöljyannoksen otettuaan saastuttanut oikeauskoisten muhamettilaistemme teltan. Hän sanoi, että pyhä Koraanikin oli ollut tärveltymäisillään, ja siitä syystä hän oli nyt kepittänyt pojan ja ajanut hänet tiehensä aavikolle yön selkään. Toruin miestä hänen sydämettömyydestään, mutta hän vannoi, ettei hän voinut enää pitää poikaa luonansa, sillä se oli vastoin Muhammedin lakia. Nytkin oli monet uskonnolliset menot suoritettava, ennenkuin teltasta voitiin saada puhdasta. Poika haki aluksi suojaa villien kantajien luota, ja minun piti sitten muonanhakijain mukana lähettää hänet pois, ei auttanut muu.

Rantapuolelta leiriä kuului sitten kiväärinkantajan teltasta myöhään illalla jorottavaa, harrasta Koraanin lukua, johon sekaantui etäämmältä rantatörmän syvyydestä jättiläispuiden holveja kohti kumisevat virtahevosten mahtavat urkuäänet. Nämä olivat vuoroin kuin omituista hirnuntaa, vuoroin taas pitkiä, mataloita, kumeita säveliä. Tämä sävähdytti meitä kuin ilmestys entisiltä geologisilta kausilta. Tuntui kuin olisimme eläneet yht'äkkiä menneisyyden mittaamattomassa etäisyydessä. Se oli sanomattoman juhlallinen tunne ja valtasi mielen kokonaan. Vasta kun apinat alkoivat tavanmukaisen rähinänsä, palauduimme jälleen todellisuuteen.

Huonosti nukutusta yöstä heräsimme siihen, että teltan toiselta puolen kohoavalta joen törmäharjulta kuului leopardin murinaa ja äkeätä kiljuntaa. Varmaankin otus oli nyt käynyt syömässä asettamaamme myrkytettyä haaskaa.

Pimeään yöhön ei ollut menemistä, mutta aamulla jo ennen auringon nousua rupesimme seutua tutkimaan. Päivä valkeni ja näimme silloin, kuinka haaskaa oli revitty ja laahattu monia kymmeniä metrejä ja ruohoa tallattu pitkiin vakoihin. Ja sitten oli jälkiä sinne tänne, mutta mitään otusta ei löytynyt. Olin aivan varma siitä, että löytäisimme sen jonkin askeleen päästä, ja siksi hain sitä ympäri seutua kiväärin hana vireessä, mutta tuloksetta. Haettuani lisäväkeä leiristä panin toimeen laajalla alueella täydellisen järjestelmällisen etsinnän, oli hassua nähdä, kun koetimme opettaa villejä kulkemaan hakuketjussa. Siitä tuli mitä hullunkurisin rekryyttitemppujen näyttely, josta oli paljon enemmän hauskuutta kuin koko metsästyksestä. Tämä olikin turhaa, sillä mitään ei löytynyt. Minua alkoi niin huvittaa villien täydellinen mahdottomuus marssia rivissä, että koettelin sitä kerran toisensa jälkeen, mutta huomasin olevani hyvin kehno vääpeli, – varsinkin kun sitten vuosien kuluttua maailmansodassa nähtiin, että mustat osasivat sekä kulkea rivissä että tapella ja tehdä kaikkea törkeyttä, mitä heidän valkoiset opetusmestarinsakin tekivät. Lohdutin itseäni sillä, ettei sentään kukaan muukaan liene parissa tunnissa tehnyt neekeristä sotamiestä.

Iltayöstä lentää lehahti leirillemme outo lintu. Se oli iso, musta luultavasti korppeihin tai korppikotkiin kuuluva otus, punaiset täplät kaulassa ja päässä. Se lensi puuhun ja rupesi siellä ilahduttamaan meitä roistomaisen rumalla ja peloittavalla äänellään. Minun piti tietysti heti kaataa se kokoelmia varten, mutta Bin Juma tarttui käteeni ja sanoi, että sitä lintua ei saa koskaan ampua. Se tuottaa varmasti kuoleman jollekulle meistä ja pahimmassa tapauksessa täydellisen tuhon koko safarikunnalle. Kun nauroin ja kohotin kiväärini, hän sanoi päättävästi lähtevänsä ja jättävänsä koko retken, jos ammuin linnun. Jo se, että tätä lintua lähestyy, merkitsee sairautta. Näin hänen vakavasta ilmeestään, että tässä asiassa ei ollut enää hänen kanssaan leikkimistä, ja niin minun täytyi alistua, vaikka se kovasti harmittikin.

Filmit olivat loppuneet koneesta, ja silloin avasin Lontoosta postitse lähetetyn paketin, joka oli saapunut Kahara-vuorelle. Olin avannut ensi kääröt, kun yht'äkkiä säpsähdin tuntiessani mitä hirveintä tuskaa sormessani. Se tuntui ainakin yhtä kipeältä, kuin jos olisi yhtä mittaa kiskottu hammasta suusta. Ja sitten heti tuli esiin skorpioni, ilkeä keltainen, parin tuuman mittainen pirulainen, joka oli iskun antanut. Se surmattiin ja Jorma pisti sen spriipulloon.

Käteni sidottiin heti vahvoilla hihnoilla ja kiväärin patruunoita väliin pistäen suonten kohdalle saatiin hihnat kiristetyiksi lujalle. Myrkytys levisi kuitenkin pian yli kyynärpään ja silloin sidottiin hihnat korkeammalle. Mutta myrkytys jatkui ylöspäin siteistä välittämättä ja tuska yltyi sitä mukaa leviten yhdessä myrkytyksen kanssa. Jos hihna hiukankaan höltyi, oli kuin tulinen kärki olisi pistänyt pitkin olkapäätä.

Ajattelin parantaa tätä samalla tavalla, jolla olin parantanut vaimoltani skorpionin piston Kahara-vuorella. Otin siis whiskypullon esiin ja rupesin sitä hyvällä omallatunnolla ja nopeassa tahdissa tyhjentämään lasi lasilta. Kylmä hiki valui otsaltani, mutta whisky ei vaikuttanut minuun vähääkään, vaikka join sitä miltei enemmän yhdellä siemauksella kuin olin koskaan ennen kokonaisen illan kuluessa hyvässä seurassa nauttinut. Pysyin selvänä ja tuskat yltyivät, niin että lopulta jouduin kummalliseen raivotilaan. Aloin kiroilla kauheasti ja pyysin sitä omaisiltani anteeksi, mutta muuta en voinut. Lopulta hämärän laskeutuessa, kun pullo oli miltei tyhjä, nousi tuska niin kovaksi, että minun täytyi päästä johonkin kauas sitä purkamaan. Otin kiväärin mukaani ja juoksin kuin mielipuoli metsään.

Kun olin päässyt niin kauas leiristä, ettei ääneni sinne enää kuulunut, aloin taas ladella sadatuksia niin että taivas raikui. Mutta asia ei siitä parantunut vähääkään. Rupesin sitten kierittelemään ruumistani pitkin ruohikkoa ja taoin päätäni ja vielä kipua vailla olevia jäseniä kiviin ja pensaisiin saadakseni tuskan tasaantumaan sillä tavoin.

En tiedä, kuinka kauan olin kestänyt tätä kidutusta, mutta sitten tuli paikalle koko komppaniani kiväärinkantajani johdolla ja alkoi kehoittaa minua lähtemään kotiin, koska oli jo täysi yö. Vaimoni oli heti lähettänyt miehet liikkeelle lamppujen ja soihtujen kanssa, vaikka he löysivät minut vasta myöhään yöllä. Kolme päivää särkyä jatkui, mutta kolmantena päivänä se jo tuntui helpottavan. Tunsin, että minun yhä vieläkin oli saatava purkaa kiukkuani tapahtuman johdosta ja annoin käskyn metsästysvalmistuksiin. Niinpä lähdin eteenpäin pohjoiseen siihen suuntaan, mihin olin päättänyt jatkaa retkeämme.

En muista, mitä tavallisia otuksia tapasin, mutta noustuamme eräälle kukkulalle näin sarvikuonon seisovan mahtavan suurella aukealla yksinään. Maan muodoista päättelin melkoisen suuren joen siellä laskevan Tanaan kiertäen pitkin alankoa.

Nyt tehtiin suunnitelma. Minun piti poistua tuulen alla alas joelle, jonka arvelin olevan kuivana, niin kuin se olikin ollut tullessamme seudulle. Joen partaat olivat noin 7 metrin korkuiset ja sen pohjaa pitkin riensin sinnepäin, missä joki teki mutkan lähellä paikkaa, jossa sarvikuono seisoi. Tässä nousin ylös, mutta ruoho ulottui leukaani saakka, joten en nähnyt sen yli. Kun sitten huomasin otukseni, oli koetettava hiipiä lähelle eikä ammuttava turhaan kaukaa. Ja ihanan nautinnollista jännitystä tuntien tavoittelin tropiikkipaitaani neulottuja rintataskuja, joissa toisella puolen oli elefanttikivääriin kuuluvia teräskärkisiä hardpoint-luoteja, toisella pehmeämanttelisia soft-nouse-lyijyluoteja. Edellämainitut näistä olivat sarvikuonoja ja muita paksunahkaisia otuksia varten.

Hiivin varovasti kumarruksissa eteenpäin ja näin, että sarvikuono seisoi minusta takaviistoon. Olin jo päässyt kahdenkymmenen metrin päähän, ja ainoa mahdollisuus osua hengenarkaan paikkaan tarjoutuisi vain jos eläin kääntäisi päätään vähän oikealle. Pysähdyin paikalleni. Koetin ajatella, että tästäpä tulee mielenkiintoinen tanssi. Odotin jännittävää kamppailua.

Kun eläin sitten käänsi päätään oikealle, ammuin sitä oikean hartian läpi ja sitten korvan juureen. Suuri oli hämmästykseni, kun otus ilman muuta sortui maahan yhtenä möhkäleenä ja siihen jäi. Se oli pituudeltaan runsaasti kolme metriä. Hartain mielin ja rauhallisin askelin lähestyin tätä ensimmäistä sarvikuonoani. Niin primitiivinen näkyy vielä kahdenkymmenennen vuosisadan mies olevan, että sydän todella iloitsi saavutuksesta, mutta häpesin samalla suuresti, kun näin vähällä vaivalla ja näennäisesti ilman hengenvaaraa olin äkkiä syyttä suotta surmannut valtavan eläimen.

Sieppasin laatikostani puisen maalauslaudan ja kirjoitin siihen omaisilleni kirjeen, sillä minun täytyi saada näyttää heille tämä komea saalis. Perhe saapui paikalle ja sitten tein vielä öljymaalausluonnoksen, jossa eläimen päätä juuri leikataan. Sen nahasta tulee erinomaisen hyvä noin tuuman paksuinen suuri pöytä, kun se on kuivunut sarven kovaksi. Jalat ja pää katkaistiin erilleen ja vietiin leiriin.

Kun muutaman päivän kuluttua kävimme teurastuspaikalla, näimme jo kaukaa mustan kiiltävän ruhon elävän korkeassa ruohikossa ja keskellä maisemaa näkyi valkoisen harmaa, kuin luonnon villoista tehty muinaisen suomalaisen ryijykasa. Mutta mitä ihmettä: koko tämä ryhmä liikkui hiljaa ja sen pinnalta valui puolen tuuman pituisia matoja niin paksuna puurona, että mielikuvitus ei koskaan voisi sellaista nähdä. Saavuttuani lähelle nousee mustana pilvenä tämä lihavan ruoan kyllästämä kärpäsparvi ylös taivaalle. Ihmettelin, etteivät linnut ja shakaalit olleet käyneet otuksen kimppuun. Ensi kerran oli näin tapahtunut minun nähteni.

Seuraavana aamuna Jorma sai skorpioninpiston. Hän tuli huulet yhteenpuserrettuina ja kalpeana luokseni, ja huomasin, että nyt oli tullut pojan vuoro. Hänetkin valtasi hirveä tuska, mutta todella sankarillisesti pikku mies taisteli kipuja vastaan. Tehtiin heti tavanmukaiset siteet ja annettiin alkoholia ja sijoitettiin poika sänkyyn, jossa häntä holhottiin ja vaalittiin. Pelästyin suuresti tapauksesta, sillä ajattelin hänen nuoruuttaan ja pelkäsin hänen sortuvan skorpionin myrkytykseen. Vaimoni sen sijaan oli tyyni kuten aina ja toimi rauhallisesti ja neuvokkaasti. Minun täytyy joskus saada lausua julki ihailuni hänen jokaisessa onnettomuudessa osoittamastaan naisille harvinaisesta mielenmaltista ja lujuudesta. Nämä ominaisuudet olivat mitä suurimpana tekijänä tämän uhkarohkean perhesafarimme onnistumisessa.

Poikaparka vaikeroi joskus, mutta kärsi tuskansa miehuullisesti minun suureksi häpeäkseni. Mutta yöllä hänenkin kipunsa yltyivät sietämättömiin, niin että hän raivoissaan repi alas koko teltan, jossa hän sisarensa kanssa makasi.

Samana päivänä kuin Jorma sai skorpioninpiston, tuli kiväärinkantaja ilmoittamaan, että kaksi valtionlähettilästä oli saapunut minun puheilleni. Annoin asettaa nojatuolin itselleni ja istuuduin siihen niinkuin valkoinen majesteetti ainakin. Ja eteeni astui kaksi komeaa, helmiäisillä koristettuihin nahkavaippoihin ja sulkapäähineisiin sonnustautunutta, keihäillä varustettua miestä. Toinen kantoi sauvaa, jonka halkaistuun päähän oli kiinnitetty kirje; siinä oli Englannin siirtomaavaltiuden kuninkaallinen leima ja sanat: "On His Majesty's Service". Avasin kirjeen, jonka koneellakirjoitettu sisällys oli seuraava:

    Sir! As I am uncertain of your present whereabouts and as it is
    inadvisable for you to proceed to the East of Embu especially to
    the North East I am sending messengers with this letter requesting
    you to kindly report at Embu Station if you are in Embu district,
    or are proposing to proceed through to Meru. You should on no
    account go off the road between Embu and Meru.

    Will you please let me know your plans and your present
    whereabouts.

    I have the honour to be, Sir

    A. Gallen-Kallela Esqr.                  Your obedient servant,
    Finnish Artist.                          J.W.T. Mc Clellan,
                                             Provincial Commissioner.
                                             Fort Hall

    Koska en ole varma Teidän nykyisestä olinpaikastanne ja koska teidän
    on vaarallista kulkea Embusta itään ja erikoisesti koilliseen päin,
    olen lähettänyt lähettejä tuomaan tätä kirjettä kehoittaakseni Teitä
    hyväntahtoisesti antamaan tiedon Embun sotilasasemalle, mikäli
    olette Embun piirikunnassa tai olette aikeissa kulkea sitä tietä
    Meruun. Ette saa millään ehdolla poiketa pois Embun ja Merun
    väliseltä tieltä.

    Pyydän Teitä ilmoittamaan minulle suunnitelmanne ja nykyisen
    olinpaikkanne.

    Minulla on kunnia olla. Sir, Teidän altis palvelijanne J.W.T. Mc
    Clellan, Piirikunnan päällikkö, Fort Hall.

Lopetettuani kirjeen lukemisen kutsuin kiväärinkantajan ja askarin neuvottelemaan kanssamme asemasta. Annoin heille tiedon kirjeen sisällyksestä ja tulimme siihen päätökseen, että syy, miksi hallitus kielsi meitä etenemästä kauemmas pohjoiseen, oli niillä seuduin puhjennut alkuasukkaiden kapina. Viranomaiset, jotka neljään kuukauteen eivät olleet kuulleet meistä, olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että olimme joutuneet vaaralliselle alueelle, koska käsky vielä sisälsi suoran määräyksen hakea suojaa linnoituksesta, joka sijaitsee Wandorobbo-kansan alueella. Tämän kansan tiesin olevan sotaisaa ja vaarallista väkeä.

Maaherran kirjeen johdosta päätin retkeillä niin pitkälle kuin voimme pitkin Tanaa ja sitten lähteä suoraan Kenian koillispuolelle pitkin Tiba-jokea, joka laskee Tanaan, ja sitten Kenian itäiseltä juurelta palata kotiin. Vuoren pohjoispuolitse suunniteltu retki valitettavasti täytyi jättää sikseen. Valtavat bambulehdot ja elefantinpolut ja ennen kaikkea itse ihmeelliset villielefantit jäivät nyt näkemättä ja ampumatta, vaikka minulla oli selvällä rahalla maksettu ampumalupakirja taskussani.

Suureksi surukseni minun siis piti jättää mahtavan Kenia-vuoren kierto ja siten luopua unelmoimastani elefantinmetsästyksestä, sillä minulla ei ollut oikeutta uhmata tällaista määräystä ja siten panna alttiiksi perhettäni villikansojen melskeisiin. Ajattelin tätä ja sain kiväärinkantajalta luulolleni vahvistuksen sekä huomautuksen, että meidän kantajamme olivat palvelukseemme väkisin raastettuja villejä ja saattaisivat helposti, saatuaan kapinasta tiedon, luopua kurista ja ruveta niskoittelemaan ja karkaamaan jättäen meidät hengenvaaralliseen pulaan yksinämme erämaahan pienen uskollistemme joukon kanssa. Annoin niin kuuluvalla äänellä, että lähellä olevat villit kuulivat, kiväärinkantajalle ja askarille komennon ladata kaikki kiväärit ihmisluodeilla, mikä heille merkitsi, että jotakin tärkeätä oli ollut kirjeessä ja että, jos he aikovat jollakin tavoin ruveta niskoittelemaan, olisi totinen tosi edessä.

Jorman toipuessa rupesimme valmistamaan kaikkea saalistamme, kalloja, nahkoja ym., ja taisin osan niistä lähettää jo sieltä kotiin.

Olimme jo useita päiviä sitten lähettäneet pois saaliita ja tuottaneet samoilla miehillä kantajaryhmälle lisää muonaa sekä muita tavaroita. Ja niin valmistauduimme nyt jättämään tämän elämyksistä rikkaan ja luonnon puolesta kauniin leirinäyttämömme. Keskelle kenttää olimme jo alussa rakentaneet saalista varten puunrungoista ja palmunkuiduista alkuasukkaitten avulla suurehkon kuivaushuoneen, jossa kaikilla ilmoilla oli hyvä säilyttää kokoelmiin tulevaa saalista.

Jätimme nyt taaskin jo miltei kodintuntuiseksi tulleen seudun ja rupesimme vaeltamaan tuntemattomia maita kohti.

Olin nyt kuten melkein aina mennyt edeltä pienen ryhmän kanssa, jotta ei karavaani äänellään peloittaisi riistaa kauas kulkusuunnaltamme. Riistaa näki silloin tällöin, mutta en haaskannut laukausta enää turhiin ja tavallisiin otuksiin.

Jo ensimäisen sarvikuonon ammuttuani tuntui siltä kuin eivät enää muut kuin vaikeasti pyydettävät otukset olisi kyllin arvokkaita, ja sattuikin, että taas saimme vainua sarvikuonosta. Seutu oli paikoitellen ollut niiden kulkutienä jäljistä ja jätteistä päättäen. Kerran varhain aamulla tapasimme jalopeuran juuri jättämän aamiaisen vielä höyryävät tähteet, ja tämä oli kaikkein harmillisinta, kun niin teki mieli vielä kerran tavata tämä herra ja paremmalla menestyksellä kuin ensi kerralla. Kiväärinkantaja väitti, että olisin kyllä päässyt leijonan kanssa tekemisiin, jollen olisi liian kauan loikonut aamuhämärässä, ja luultavasti hän oli oikeassa.

Nyt meillä siis oli sarvikuono piirissämme. Paikalla, jolla seisoimme, oli pientä pensastoa ja pieniä käppyräisiä puita, jotka lähellä maan pintaa olivat hyvin tiheitä. Siellä näin jälleen sarvikuonon, joka oli aivan ruskea maassa ryvettyään. Hiivin tuulen alta sitä kohti. Se oli kuitenkin osaksi puiden peitossa ja oli jo huomannut minut ja valmistautui rynnäkköön. Ammuin kai huolimattomasti, koska otus heti laukaisun jälkeen ryntäsi täyttä laukkaa kiväärinkantajan päälle, joka seisoi vähän matkan päässä vasemmalla puolellani. (Sääntönä on, ettei kiväärinkantaja saa koskaan ampua; vain hengenvaarassa on hänellä oikeus puolustaa itseään kivääriä käyttämällä.)

Ennen kuin minä ennätin laukaista toisen kerran, mies ampui teräsvaippaluodilla saksalaisella armeijakiväärilläni laukauksen eläintä kohti, jolloin tämä teki äkkikäännöksen ja tuli nyt täyttä vauhtia minun kimppuuni. Odotin kunnes otus oli sopivassa asennossa. Se puhkui kuin veturi ja lähestyi yhtä nopeasti. Vain muutaman askelen päässä laukaisin ja hyppäsin samalla sivulle. Mutta peto kääntyi uudelleen kömpelösti ja syöksyi samaa vauhtia minusta poispäin. Ammuin suoraan takaa luodin sen jälkeen, mistä oli seurauksena, että se heti kompastui ja jäi paikalleen, ja niin oli tämä tanhu päättynyt.

Siinä ihailin kaunista otusta ja komeita sarvia. Ja samassa jo olivat suuret siniset kärpäsetkin paikalla osaansa tavoittamassa.

Saaliista otettiin tavanmukaiset osat ja jatkettiin matkaa.

Eräänä päivänä tapahtui minun ollessani poissa leiristä erämatkalla pienemmän miesjoukon kanssa, että kun kantajat, jotka kiväärineni olivat menneet levolle, päällystönsä toimesta komennettiin uuteen marssiin, yksi mies nousi vastarintaan ja kävi kiväärinkantajaan käsiksi. Minä olin juuri vetämässä kenkiä jalkaani kaadettuani niistä hiekan pois. Siinä asussa hyppäsin pystyyn, kävin miehen kurkkuun ja painoin sitten hänet alleni maahan. Annoin hänen vähän aikaa kirjaimellisesti suudella maata ja hellitin sitten kireän otteeni. Teko nähtävästi herätti villeissä kunnioitusta, ja heti irtipäästyään tämäkin mies nousi, tarttui taakkaansa ja kaikki jatkui niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä huomasin, että tässä alkoi se, mitä olin odottanutkin, että nimittäin väsymys ja matkan pituus rupesi hermostuttamaan kasviksia syöviä kikuijuja, joilla ei ole sitkeyttä eikä kestävyyttä, mutta jotka varoihini katsoen olivat minulle soveliaampia kuin johonkin vahvempaan – kuten Njamuesi- ja Kavirondo-heimoon kuuluvat mustat.

Kun kerran marssin lomassa levähdimme istuen rauhassa jättiläiskokoisen akasiapuun juurella teetä juoden ja voileipiä syöden, tuli Bin Juma, kelpo kiväärinkantajani, luokseni. Hän oli ollut seutua tutkistelemassa ja sanoi nyt hiljaa hampaittensa välistä: "Aivan meidän edessämme on neljä suurta kifarua" (sarvikuonoa). Koska jo rupesin tottumaan näihin kifaruihin, tämä ilmoitus ei herättänyt minussa suurtakaan mielenkiintoa. Otin asian hyvin rauhallisesti, että kunhan nyt saadaan voileipiä syödyksi ja tee juoduksi, niin ruvetaan sitten niitä katselemaan. Hän sanoi, että oli heti lähdettävä, sillä eläimet olivat aivan läheisimmässä naapuristossa. Lopetin kuitenkin rauhassa ateriani ja otin vastaan miehet, jotka saapuivat paikalle hanhenmarssissa. Käskin heidän samalla pysyä hiljaa paikoillaan, jotteivät häiritsisi eläimiä, ja lähdin yksinäni ylös pientä rinnettä pitkin hiljaa eteenpäin. Jorma, joka aina pikku kivääreineen halusi kulkea jäljessäni, sai viittauksen pysyä minusta loitolla, ja samassa seisoi edessäni noin kolmenkymmenen metrin päässä neljä suurta sarvikuonoa. Ne seisoivat kaikki yhdessä ryhmässä. Menin vielä lähemmäksi, 16-17 metrin päähän, ja kiväärinkantaja alkoi ääneen arvostella niiden sarvia. Hän tiesi, että minulla oli lupa ampua enää vain yksi, ja osoitti keskimmäistä, joka juuri nosti valtavan kuononsa ilmaan, joten komea sarvi näkyi selvästi. Kaksi niistä seisoi sivuittain ja kaksi peräkkäin meistä katsoen. Ammuin suurinta ja se kaatui samassa hetkessä. Mutta ne kaksi, jotka olivat siitä vasempaan, lähtivät aika vauhtia laukkaamaan suoraan sivulle päin ja neljäs säntäsi vinhaa vauhtia oikealle. Ajattelin tietenkin tämän myös jatkavan pakoansa, mutta äkkiä huomasin, että eläin teki kaarrosliikkeen ja juoksi täyttä vauhtia vaimoni ja lasteni ja koko safarikunnan kimppuun, jotka juuri seisoivat puun alla ja katselivat temmellystä. Silmänräpäyksessä välähti mieleeni, että tässä oli nopeasti tehtävä ratkaiseva teko, ja samassa nostin kiväärin korvalleni ja sarvikuono sai luodin korvansa juureen. Se jatkoi kuitenkin kovaan vauhtiin päästyään matkaansa mutta teki pian kuperkeikan ja jäi siihen. Sen molemmin puolin virtasi veri ruskeanpunaisena suihkuna, ja vähitellen pakeni sen ruumiista vihainen henki.

Kaikki villit olivat tällä aikaa heittäneet kantamuksensa maahan ja kiivenneet jo ennen ampumista puihin. Ainoastaan vaimoni ja lapset seisoivat puun alla ja olisivat jääneet alttiiksi siinä tapauksessa, että luotini tällä kertaa olisi pettänyt. Tämä asia järkytti minua kovasti; tulin hetkeksi muistaneeksi, kuinka kevytmielisesti olin menetellyt ottaessani perheeni mukaan tämmöiselle retkelle. Sitä paitsi olin nyt ampunut sellaisen arvokkaan otuksen, joita oli ankarasti kielletty kaatamasta enempää kuin laillinen määrä. Meidän oli tietenkin otettava tarpeelliset osat toisesta elukasta, mutta tämä itsepuolustukseksi kaadettu sarvikuono sai jäädä sellaisenaan kentälle.

Käskin jatkaa retkeä vähän matkaa eteenpäin, ennen kuin annoin tehdä leirimme. Oli mentävä ainakin niin kauas, ettei haaskan haju rupeaisi tuntumaan ja petojen kiljunta häiritsisi. Tämä oli kuin pakollinen leiriytyminen, ja kun ei ollut enempää valinnan varaa, täytyi tyytyä olosuhteisiin.

Myöhemmällä, kun ruvettiin kaikkein suurinta kifarua teurastamaan, miehet kiipesivät sen auringonpaisteessa ja käymisestä kauheasti pullistuneelle vatsalle ja kiväärinkantaja puhkaisi metsästyspuukollaan eläimen kyljen pistäen samalla nopeasti kätensä reiän päälle. Siitä alkoi soitto eli suhina, joka kylläkin huvitti neekereitä, koska pullistunut sarvikuono oli säkkipillinä, mutta tuntui minusta lopulta niin pahalta, että tiuskaisten kielsin tätä musiikkia enempää harjoittamasta, jolloin mies nopeasti vetäisi kätensä pois ja sai vasten naamaansa niin iljettävän ruskeanvihreän suihkun, että vieläkin voin pahoin sitä muistellessani. Toverit tästä nostivat vielä suuremman riemun kuin kuulemastaan soitannosta. Alkeelliset ihmiset osoittivat tällä raa'alla tavalla ensimäisen heitä eläimistä erottavan piirteensä.

Kun eläimen valtava niska hakattiin poikki, jotta saisimme kallon kokoelmia varten, täytyi tunnustaa, että nyt jos koskaan tuntui raa'alta tämä tappo. Lisäksi vaivasi vielä paha omatunto ja itsesyytökset. Ajattelin sitä, että nämä rauhalliset eläimet omassa valtakunnassaan joitakin hetkiä sitten nauttivat yksinkertaisesta elämästään ja auringon lämmöstä, ja tässä nyt höyrysi niiden hurme kentälle ammottavista kuulanrei'istä, joista suunnattoman paksut verisuonet yhä vielä pulputtivat verta. Sinipurppuraiset vivahteet vaihtelivat mustanpunaisen veren kanssa yhtenä äärettömänä massana, ja sen päällä seisoivat aurinkoa vasten kiiltävinä mustat miehet vikkelästi rimpuillen, leikitellen ja lörpötellen.

Syytin itseäni samanlaiseksi raakalaiseksi ja minun täytyi suorastaan omaksi rangaistuksekseni maalata siitä kuva metsästyslaatikkooni. Tämmöisinä hetkinä en halunnut pitää lapsiani lähellä, vaikka hyvin olin huomannut, että Jorma tästä kaikesta piittasi paljon vähemmän kuin minä. Kerran ampuessani Nairobissa antiloopin hän pienen neekeripojan kanssa melkein upposi eläimen sisälmyksiin aivan kuin tämä olisi ollut luonnollista ja aivan jokapäiväistä leikkiä. Villit puolestaan tästä teurastuksesta tunsivat luonnollista iloa. He seisoivat pohkeita myöten veressä ja suolissa ja tappelivat lihankappaleista puukko kädessä. – Minä aloin käydä onnistuneenkin metsästyksen jälkeen alakuloiseksi.

Viivyimme tässä leirissä muutaman päivän. Raskaita sarvikuononnahkoja oli kuivattava ja kaltattava keveämmiksi. Hyvin huolehdin siitä, ettei kokoelmiin joutuva saalis mitenkään päässyt pilaantumaan. – Pilaantumista tapahtui vasta Helsingissä Yliopiston kokoelmissa, missä koit olivat vähällä perin pohjin tuhota kokoelmieni parhaat taljat. – – –

Eräänä päivänä ollessani taas metsäretkellä näin noin kolmensadan metrin matkalla kaukoputkella jättiläispuussa istuvan marabutin. Ei ollut mikään pieni asia ampua sitä tältä matkalta, vaikka se onkin suuri lintu, mutta yritin kuitenkin. Sinne jäi lintu ensin oksalle, putosi sitten jonkin matkaa alaspäin, mutta jäi uudelleen huimaavan korkealla olevalle oksalle. Valtavaa runkoa pitkin oli nyt kiivettävä ylös, ja sinne yritti moni nousta, mutta tuloksetta. Sileätä puuta pitkin oli mahdoton päästä. Otin vyöstäni kirveen ja veistin sillä puuhun lovia ja löin niitä niin korkealle kuin yletin. Sitten sai mies nousta toisen hartioille ja jatkaa siitä. Mies otti kirveen käteensä ja nauloja suuhunsa ja jatkoi tällä tavalla ylös pitkin runkoa siksi, kunnes sai alimmista oksista kiinni; sen jälkeen asia luonnisti hyvin. Kumeasti möyhkäten marabut putosi maahan. Varovasti mies sitten tuli perässä alas. Saksalaisen mauserkiväärin teräsvaippaluoti tämän linnun kaatoi.

Marabuteja sai ampua ainoastaan kaksi kappaletta vuodessa. Niiden rahallinen arvo oli hyvin suuri kahden kauniin pyrstösulan takia, joita suurmaailman naiset siihen aikaan himoitsivat hattuihinsa.

Tämä leirimme sijaitsi melkein metsän sisällä, ja kun se oli lähellä vettä, oli siellä melkoisen kosteata. Miehiä sairastui ja niitä täytyi ruveta vartijain ja eväiden kanssa saattamaan takaisin. Vartijat palasivat sitten aikojen kuluttua takaisin saatettuaan sairaat asutuille seuduille. Lääkkeitä sairaat saivat mukaan.

Erästä sarvikuonoani nylkiessämme ihmettelin suurta pahkaa eläimen toisessa takanilkassa. Koettelin sitä, ja se tuntui kovalta pallolta. Leikkasin sen auki ja löysin ihmeekseni nahan alta pyöreän luodin, joka oli puoli tuumaa läpimitaltaan. Eläintä oli aikaisemmin haavoitettu. Luodista päättäen kivääri oli ollut vanhanaikaista mallia. Kukapa tietää vaikka luoti neljännesvuosisata takaperin olisi lentänyt itsensä Thomsonin kivääristä.

Jorma ihastui sarvikuonon nahkaan niin, että silitteli ja taputteli sitä kaikilta puolilta. Tämä nahka olikin tuoreeltaan kuin kelluva patja. Hän sanoi leikkaavansa siitä kappaleen äidille konserttilaukuksi – se nahankappale on meillä vielä tallella, mutta niin kovettunut, ettei siitä ikinä mitään taida syntyä.

Jokailtaisiin tehtäviini kuului pääkallon näköisten luteiden eli tshekkien noukkiminen veitsellä ihostamme. Nämä luteet ovat sarvikuonolla peloittavan suuria, mutta antiloopilla paljon pienempiä. Niitä ei saa kuolemaan juuri millään. Lude (Rhipicephalus sanguineus) imeytyy nahkaan kuin puutiainen, paisuu siinä, ja silloin sen pääkallomuoto on kauhea katsella. Kun sitä kaivaa ihosta, täytyy haavaa tuntuvasti suurentaa, ja siihen hierotaan hypermangaanikiteitä. Arvaa sen, että iho on kauniin kirjava tämmöisen iltakäsittelyn jälkeen. Se ei ole miellyttävää hommaa, varsinkin kun sellaiset paikat kuin esim. sormien ja varpaitten välit ja kainalokuopat ovat noiden elukoiden mieluisimpia laidunmaita. On sellaisia seutuja, joissa metsästäjät eivät voi ollenkaan yöpyä tämän iljettävän hyönteisen takia. Niitä syytetään pahoiksi malarian ja jonkin muunkin vaarallisen tropiikeissa tavattavan kuumetaudin levittäjiksi.

Otimme aina säännöllisesti kiniiniä, joka pidättelee malariaa ja jota suggestiivisista syistä on nautittava säännöllisesti. Annoimme sitä myös kantajille, mistä oli seurauksena, että sen saaminen muuttui näille himoksi ja retkeämme uhkaavaksi tottumukseksi.

Tässä leirissä kävelimme katselemassa korkeita rantatörmiä, joilla kasvoi todellisia jättiläispuita. Virtahevot olivat kaivaneet itselleen maahan kanavia, joita kulkivat ylös ja alas veteen ja vedestä pois. Annoimme nimet leirillemme aina jonkin tärkeän tapahtuman mukaan. Ja tätä leiriä nimitimme suahelin kielellä: "Kampi ya kifaru'nne", neljän sarvikuonon leiri.

Virran rannalla seistessäni tuli kaukaa leiristä päin mies kiitäen kuin henkensä edestä silmät tapilla päässä, juosten suoraan minua kohti ja rukoillen, että suojelisin häntä. Perässä juoksi kiväärinkantaja piiska kourassa kiroillen suahelin ja arabian kielellä. Asetuin miehen eteen ja seisoin läähättävän Bin Juman ja hänen uhrinsa välissä. Bin Juma vaati vaatimalla, että en estäisi häntä täyttämästä velvollisuuttaan, antamasta miehelle selkään. Mies oli tehnyt rikoksen, joka ehkä oli hyvinkin suuri kurinpidon kannalta, mutta jota en nyt enää muista. Kielsin kuitenkin häntä koskemasta mieheen. Tiesin, kuinka vaarallinen tämä tekoni oli, mutta koska en tahtonut, että minun leirissäni tulisi tällaista raakaa menettelyä tapahtumaan, minun täytyi tässä asiassa pysyä kovana. Syntyi kiista, joka oli vähällä rikkoa meidän välimme. Kiväärinkantaja väitti murteellisella englannin kielellä, että tällä tavalla pilaan ja turmelen koko safarikunnan kurin ja että hän ei voi vastata siitä, mitä seuraa. Erikoisesti hänen tunnolleen kävi se, että miehet olivat nähneet tämän tapauksen, ja nyreillä mielin hän rupesi jatkamaan työtänsä.

Kun neekerit viime päivinä olivat ruvenneet erikoisen siivottomiksi, pelkäsin punataudin alkavan raivota leirissä ja aloin kiirehtiä lähtöä eteenpäin. Nyt alkoi metsä ja seutu muuttua osittain hyvin vaikeasti kuljettavaksi tiheäpiikkiseksi viidakoksi. Usein täytyi aivan koukkuun kumartuneena, kasvoja kiväärillä suojaten, kömpiä eteenpäin, ja vaatteet olivat ennen pitkää riekaleina ja iho verillä vähän kaikkialta.

Erään joen mutkan vierellä tultiin matalalle rannikolle, jossa oli hauskoja suvantoja, mutta jossa virta kuitenkin kulki jokseenkin nopeana. Siellä ammuin villihanhen, ja silloin oli äkkiä saatava pitkä riuku, millä sen voisi vetää maihin. Miehet juoksivat erästä pitkää puuta kohti kädet ojossa, kun viime hetkessä kiväärinkantaja huusi: "Kuolemanpuu, ei saa koskea siihen!". Ennen kuin mies ennätti iskeä kirvestään puuhun, hän sai heitetyksi tämän kumoon ja väitti täten pelastaneensa hänen henkensä. Saimme toisen riu'un ja sillä vedimme riistan maihin. Tuo puu palauttaa mieleeni, kuinka tässä maassa kasvaa kovin vähän syötäviä kasveja. Villeinä niitä tapaa tuskin ollenkaan ja ainoa, minkä tunnen, on "amuliandura", jonkinlainen jättiläiskokoinen luumu- tai kirsikkapuu, jolla on oranssinpunainen kiiltävä luuhedelmä. Näitä miehet joskus matkalla tapasivat ja aina oli tällöin seurauksena se, että kaikki ryntäsivät sen kimppuun ja rupesivat kilvan raastamaan sen oksia, saadakseen niin paljon hedelmiä kuin mahdollista. Niitä he sitten ottivat mukaan matkallekin. Meistä ne maistuivat kymmenen kertaa väkevämmiltä kuin mitkään pohjolan marjat. Suu meni kurttuun niitä maistellessa, mutta virkistäviä ne olivat. Oli myös muudan toinen marjapuu, jonka oksia taittamaan kaikki ryntäsivät. Myöskin tavattiin eräs näille seuduille ominainen puu, harjapuu. Kun sitä leikkeli poikittain, se meni pehmeille sälöille. Tämmöistä lastua neekerit käyttivät hyvin uutteraan hammasharjana, pesten joka aterian jälkeen huolellisesti suunsa. Tässä suhteessa he olivat puhtaampia kuin useimmat valkoiset. Askari ja Muhammed Bin Juma pesivät suunsa sitä paitsi vedellä joka kerta kun vettä tapasimme. Nairobin kadulla näki usein neekerin "hammasharja" suussa.

Nyt oli meillä taas uusi leiri valmiina, tehtynä sellaiselle paikalle, jossa Tana-joki valtaisena muodostaa etelään päin mutkan ja tyynen suvannon. Ei kauaksi tästä, mutta kuitenkin moskiittojen takia etemmäksi, rakennettiin leiri paikalle, jossa leveämpi korkeametsäinen rantakasvullisuus loppui ja eteen aukenivat suunnattoman laajat ja kauniit seudut pitkin Tana-joen mutkittelevaa reittiä. Kolme vähempää vuorta täynnä vain tavallisilta näyttäviä puita kohosi noin 10 km:n päässä edessämme, ja muualla siintivät arojen takana pitkät vuoriketjut.

Telttamme asetimme täälläkin valtavien akasiapuiden alle. Kokin samoin kuin miehistön teltat sijoitettiin meidän telttojemme eteen joelle päin. Minulle alkoi jo tuottaa huolta suuri saalisvarastomme, ja niin meillä olikin alituinen työ kallojen ja taljojen kuivaamisessa ja muussa valmistelussa. Telttapaikalta läheltä puun juurta löydettiin madonsyömä ja melkoiseksi osaksi maatunut sarvikuonon kallo, jonka otimme istuimeksi, mihin tehtävään se hyvin soveltui. Tietysti olivat molemmat sarvet poissa, ja otus oli siis metsästäjän kaatama.

Sairaustapauksia rupesi leirissämme ilmaantumaan yhä enemmän. Joukostamme oli aina 10-kunta sairaana samalla kertaa. Miehille annettiin joka päivä lääkkeitä; kuka sai kiniiniä, kuka risiiniöljyä aina taudin merkkien mukaan. Kirsti, joka oli ottanut tehtäväkseen apteekkarin hommat, seisoi teltan takaisessa kylpyhuoneessa ja siellä punnitsi ja jakoi lääkeannokset. Eräänä päivänä kuulimme äkkiä oudon kumahduksen tästä huoneesta. Kun palvelijat riensivät katsomaan, oli tyttö kaatunut tainnoksiin lääkelaatikkonsa päälle. Kiniinistä nouseva pöly oli hänet näin perinpohjaisesti huumannut. Vähitellen saimme hänet siitä virkoamaan.

Ylimalkaan alkoi minulla olla sellainen alakuloinen tunne, että tämä safari ehkä ei menestyksellisesti voisi jatkua pitemmälle. Myöskin saaliimme määrä rupesi olemaan niin runsas, että meidän vähentyneillä voimillamme jo kävisi hyvin vaikeaksi haalia sitä kotiin.

Mutta vielä oli minulla puhveli näkemättä ja kaatamatta.

Menimme eräänä päivänä ikäänkuin perhemetsästykselle, sillä vaimoni ja lapset olivat mukana. Kävelimme joen laskusuuntaan aivan rantatörmälle, jossa paikoin oli veteen laskeutuvilla rinteillä korkeitakin puita ja taajaa tiheikköä, mikä joskus miehen mittaa korkeampana nousi törmälle suoraan vedestä. Törmän korkeus oli tällä kohdalla noin 12 metriä.

Koska olimme aivan lähellä leiriämme, en arvannut täältä löytyvän mitään otusta, mutta kuitenkin täytyi aina olla varuillaan ja pitää kivääri valmiina.

Kävelimme avonaiselle tasanteelle, jota reunusti paikoitellen hyvin tiheät kaislaviidakot. Ruohojen lomitse näin auringon paisteessa loistavan ikäänkuin virtahevon kyljen. Poikani seisoi vieressä ja vaimoni oli ennättänyt jo kauemmaksi. Minä katselin tarkkaan tätä ilmestystä ja lähestyin sitä noin 6 metrin päähän ja sen pienen osan mukaan, mikä eläimestä oli näkyvissä, päättelin että se seisoi minuun selin. Lähestyin vielä hiukan ja samassa ammuin, jolloin poikani huusi äitiään rauhoittaakseen: "Ei mitään hätää", jotta äiti muka ei pelästyisi.

Suureksi ihmeekseni makasi siinä lähes kolmen metrin pituinen virtahevon poikanen, jota en tietysti olisi ampunut, jos olisin sen siksi tiennyt. Eläin oli kuollut, sillä luoti oli lävistänyt sen ohimon. Sillä oli vasta puhjenneet maitohampaat, jotka nähtyään kiväärinkantaja meitä ankarasti varoitti ja vaati, että perheen oli siirryttävä pois paikalta, sillä meidän oli nyt joka hetki oltava varuillamme, jottei emä pääsisi hyökkäämään kimppuumme. Sitä emme kuitenkaan tavanneet ja otimme otuksesta parhaimmat selkälihakappaleet, koska otaksuin näin nuoren virtahevon lihan olevan vielä maukasta.

Kävelimme kerran toiseen suuntaan taaksepäin virtahevosia hakemaan; Jorma ja Kirsti olivat mukana. Muistaakseni oli myötä suuri joukko kantajia köysineen, joita jo olimme varustaneet antiloopinnahasta.

Tana-joen vastapäiset rannat levittivät troopillista rikkauttaan painuen raskaasti yli törmän, ja koska kauempana joki teki kierroksen, sen takaa aukeni kaunis näköalakin. Mutta vastapäätä meitä oli jättiläiskokoinen metsä. Näimme keskellä jokea virtahevon nousevan kohahtaen ylös vedestä ja taas painuvan takaisin.

Meidän puoleisellamme rannalla näimme yht'äkkiä täysikasvuisen 5 m pitkän pythonkäärmeen lojuvan hyvinkin miehen reiden vahvuisena. Ikäänkuin meitä säikähtäen käärme lähti uimaan keskelle virtaa. Sen juuri päästyä sinne tähtäsin sitä keskelle ruumista ja ammuin, jolloin se kiemurrellen alkoi piiskata vettä. Huomasin, että se oli poikki, koska olin ampunut sitä teräskärkisellä räjähtävällä luodilla. Mutta sen sijaan, että käärme nyt olisi joutunut virran mukana kulkemaan suoraan alas ja siten ehkä joutunut saaliiksemme, näinkin, että se ryhtyi ponnistelemaan voimiaan päästäkseen joen toiselle rannalle. Huomasin turhaksi enempää ampua. Sen sijaan ihailin käärmeen kauniita värejä, tupakanruskeata, jossa oli omituisia keltaisia koristeita. Se kiemurteli vedessä niin pahasti haavoittuneena, että luulin sen varmasti toiselle rannalle päästyään kuolevan. Taistellen virtaa vastaan se kuitenkin pääsi toiselle rannalle ja sai kierretyksi ruumiinsa veteen ulottuvan juurakon ympärille. Siinä se sitten kävi kuolinkamppailunsa, ja painui vähitellen veden alle lopuksi hellittäen otteensa juurakosta.

Kauan aikaa odotin, että virtahevot tulisivat meidän puoleiselle rannalle, mutta se näkyi olevan turhaa odotusta, sillä ne ilmeisesti vainusivat meidän läsnäolomme ja uiskentelivat rauhassa keskellä jokea. Sitten tuli näkyviin hyvin suuri, luultavasti urospuolinen virtahepo. Jorma otti mauserkiväärin 8 mm:n teräspatruunoineen ja asettui polvilleen ampuma-asentoon. Hänen taaksensa asettui selkänojaksi kaksi neekeriä. Äiti seisoi vieressä ja Jorma kysyi häneltä, "koska ammun?" Ja kun hetki tuli, antoi äiti hänelle merkin, ja laukaus kajahti sillä seurauksella, että poika ja hänen koko elävä selkänojansa heittivät kuperkeikan meidän suureksi huviksemme. Otus painui samassa hetkessä veden alle ja minä ennätin nähdä, että luoti oli sattunut ja luultavasti tappanut sen.

Nyt oli vain odotettava, että otus pullistuneena nousisi pinnalle, eikä kestänyt kuin tunnin verran, kun nähtiin pieni kohouma virran pinnalla. Se oli virtahevon vatsa, ja vähitellen, kun tämä ennätti nousta korkeammalle, alkoi koko ruho liukua näkyvissä pitkin vettä. Toivoimme, että se laskisi alempana olevaan mukavaan käänteeseen, jossa sen olisi helposti saanut maihin, mutta ruho pysähtyi keskelle virtaa tarttuen nähtävästi matalaan pohjaan, ja alkoi kovasti paisua. Kun jalatkin alkoivat näkyä, päätin rakennuttaa sillan virtahevon luo. Hilattiin suurien puiden pitkiä runkoja paikalle koko kantajakunnan voimalla. Törmä oli tässä kohti noin 15 metrin korkuinen ja laskeutui jyrkkänä jokeen. Paksut ja ylen raskaat puun rungot saatiin veteen ja siellä niitä koetettiin voimalla nostaa pystyyn ja käyttää porraspuiksi virtahevoseen päin. Saatiin jo kolmekin puuta sinne, mutta silloin virta sai nämä valtaansa ja kaikki työmme oli mennyt hukkaan. Pitkät rungot olivat niin raskasta puuta, että ne heti painuivat pohjaan.

Tässä puuhassa oli päivämme mennyt, eikä toivoa ollut enää otuksen saannista korjuuseen. Seuraavana päivänä oli haaska noussut niin korkealle, että pääkin näkyi ja jalat törröttivät ilmassa. Eläimen päällä istui jokin suuri lintu, joka oli hakannut reiän sen vatsaan ja nyt kiskoi suolia ruoakseen. Mutta samassa irtautui koko ruho ja lähti liukumaan alas virtaa. Se saapui pyörteeseen, kuten olin toivonut, ja oli pienen matkan päässä rannasta aivan lähellä leiriämme. Nyt varustettiin silta maalta otukseen, vaikka tiesimme sen jo olevan hyvin ilkeässä käymistilassa. Pyssynkantaja itse ui haaskalle kädessään nuora, jonka päähän oli sidottu paksumpaa köyttä, ja sitoi köyden haaskan ympärille. Miehet rannalla kiskomaan, ja hitaasti kuin täyteen lastattu proomu rupesi haaska liukumaan rantaan. Sen löyhkä oli jo ennättänyt pilata ilman koko seudulla. Se oli imelää, myskipitoista, sanomattoman vastenmielistä ja raadon hajun sekaista löyhkää. Haaskan lähestyessä rantaa tämä löyhkä tuli niin valtavaksi, että hinaajat äkkiä hellittivät köydestä ja juoksivat kauemmas oksentamaan, vaikka heillä oli sieraimissa ruohotukot joka miehellä. Näin hienotunteisia olivat kikuijut. Oksennukset jatkuivat yhä hullummin ja työ kävi sitä huonommin. Vihdoin oli ruho niin lähellä rantaa, että saatoimme paloitella siitä pään, jalat ja nahan. Hampaat olivat komeat ja suurimmat, mitä tälle eläimelle yleensä kasvaa.

Jorma teki miltei joka päivä retkiä omin päin kahden pienen kiväärinkantajansa kera. Tämmöisellä retkellä hän oli löytänyt syviä lammikoita, joissa vilisi suuria kilpikonnia. Pojat kahlasivat paljain jaloin lätäkköön, mikä ei juuri ollut terveellistä eikä soveliasta, siinä kun oli vaara saada käärmeenpuremia. Yhtä kaikki pojat saivat niin suuria saaliita, että meillä oli joka päivä hanhenpaistin ohella kilpikonnanlientä. Eikä muu ammuttu liha enää tahtonut maistuakaan, niin perinpohjin olimme riistaan kyllästyneet.

Kerran retkeiltyämme leiriltä tulimme hauskalle paikalle, jossa voimme istua törmän laidalla puiden siimeksessä siten, että meillä oli mitä mukavin näköala avonaiselle virralle, jossa virtahevot näyttivät nyt viettävän oikeata sunnuntailepoa. Ensin nousi suuri otus kivelle keskelle jokea niin korkealle, että ainoastaan kaviot olivat veden alla, ja alkoi häntäänsä kiivaasti huiskuttaen sekoittaa vettä ja mutaa, niin että vesi tuli aivan sakeaksi. Kun tätä oli jonkin aikaa jatkunut, eläin kävi matalaan veteen hauskasti lepäämään. Tuntui vaikealta ampua näitä eläimiä, mutta olisin tahtonut saada lupakirjani mukaan vielä yhden, ja niin ammuin, kun näin yhden suuren pedon makaavan aivan näkyvissä pää kivellä. Tähtäsin juuri ohimoon korvan ja silmän väliin ja ammuin 8 mm:n luodilla. Otus jäi siihen hiiskahtamatta paikallensa, ja valitettavasti se jäi saamatta ainiaaksi, sillä virta oli liian voimakas, ja kun seuraavana päivänä tulin katsomaan, raato oli ajautunut virran mukana alas tuntemattomille seuduille. – Kerran nevalla ammuin kiveltä suurehkon kilpikonnan. Se jäi myös paikalleen liikahtamatta ja kikuijut kahlasivat sen noutamaan.

Ylimalkaan en enää voinut ampua virtahepoja ja sarvikuonoja, koska jo olin kaatanut luvallisen määrän. Kerran kävelin leiristä ulos iltahämärässä ja näin suuren sarvikuonon kentällä. Hiivin hiljaa ilman kivääriä sitä katsomaan ja tein joukon mielenkiintoisia havaintoja sen liikkeistä.

Nyt näkyi kifaruja jokseenkin joka päivä, erittäinkin aamiaisen aikana niitä oli edessämme eri suunnilla suurten akasiapuiden alla. Kerran tapasimme metsästä aivan lähekkäin kaksi sarvikuonoa, mutta ampumatta ne piti jättää, vaikkei välimatkaa ollut pariakymmentä metriäkään.

Eräänä päivänä istuessamme juuri aamiaisella tuli leiriimme pitkin aroa koillisesta päin valkoinen mies seurassaan joitakuita kiväärinkantajia. Tämä oli englantilainen valtion palveluksessa oleva topografiupseeri. Kansallisuudeltaan hän oli irlantilainen ja nimeltään mr Durkan. Hän oli vaaleaverinen, hoikka, miellyttävä ja sivistynyt herra ja joi kanssamme teetä. Tällöin maalasin hänestä vesivärikuvan, jossa hän istui takanaan aro ja kaukana puun alla sarvikuono. Tästä kuvasta hän suuresti ihastui ja teki minulle vastapalvelukseksi kartan seudusta ja ympäristöstä, jota hän juuri oli ollut mittaamassa, ja lupasi myös antaa minulle tarkat meridiaanimitat. Hän lähettikin ne sitten myöhemmin minulle.

Mr Durkan kertoi minulle mm., että näitä seutuja tullaan pian järjestämään asutuskuntoon. Siksi oli tämä työ tehtävä. Arolta, joka nyt oli täynnä kaikenlaisia jalkoihin kietoutuvia ja vaatteisiin takertuvia kiusakasveja, tultaisiin nämä kemiallisin keinoin hävittämään ja hyötykasveja kylvettäisiin sijaan. Luonto täällä olikin niin ilkeätä, että palvelijoilla oli joka ilta suuri työ repiessään puukolla sääryksistäni kaikenlaisia piikkejä, ja sääremme olivat aivan verillä.

Ennen pitkää mr Durkan taas lähti työtänsä jatkamaan kiertäen pitkin erästä Tanan sivujokea ylös Kenia-vuorille päin.

Nyt olimme siis puhvelialueella ja metsästys oli aloitettava. Jormalla oli pieni automaattinen Mannlicher-makasiinikivääri, joka sentään oli liian heikko suuria otuksia haavoittamaan. Hän pääsi kuitenkin mukaan sillä ehdolla, ettei käyttäisi sitä muuten kuin vain hengenhädässä. Hänen kiväärinkantajakseen panin sotamiehen, jolla oli jalopeurahauleilla ladattu kivääri ja varoitin tätä, että hänen täytyi pojan kanssa aina pysytellä muutamien kymmenien metrien päässä takanapäin.

Lähdimme jo aamuhämärässä liikkeelle. Olimme kotiväen kanssa sopineet, että kun saadaan puhveli, vietetään juhlaa: avaamme säästyneen madeirapullomme ja laitamme oikean englantilaisen plumpuddingin, jota tätä tarkoitusta varten oli yksi purkillinen säilytetty.

Leiriin jäivät vaimoni ja Kirsti. Meillä oli paitsi kiväärinkantajaa ja sotamiestä vielä neljä miestä kantajina ja sitä paitsi kaksitoista miestä, jotka saisivat kantaa saaliin ehkä pitkien matkojen takaa.

Kun aamuhämärissä pukee yllensä pumpuliset khaki-vaatteensa, tuntuvat ne yön jälkeen kosteilta ja ovat ilkeästi kankeita. Rintataskuissa on suuria elefanttikiväärin ammuksia ja vyössä vielä ylt'ympäri pitkin koko hihnaa mauserkiväärin 8 mm:n patruunia. Rinnalta riippuva kiikari täydentää varusteet, ja muuta ei metsästäjä itse tällaisella retkellä kannakaan. Kivääriä kantaa gunbearer ja teegallonaa toinen mies, joka aina seuraa metsästäjää.

Oli käveltävä pitkälti ja vähitellen alkoi tulla lämmin ja aamuinen kolkkous hävisi. Oli otuksia siellä täällä, mutta kiväärinkantaja oli ankarasti varoittanut mitään ampumasta. Mutta sitten saimme näkyviimme puhvelin jälkiä ja sydämeni vavahti ilosta, koska ne näkyivät olevan harvinaisen suuren härän tekemiä ja ainoastaan yhden päivän vanhoja.

Voi siis sattua, että täällä tapahtuu jotakin jännittävää. Tämä tietoisuus vahvistui jo, kun tapasimme ensi kerran suuren lauman koirapaviaaneja, jotka ovat äkäisiä ja vaarallisia esiintyessään laumana. Mutta mielipahakseni minun täytyi jättää rauhaan nämä houkuttelevat otukset, jotka irvistelivät meille kaukaa vasten naamaa ja paahtoivat itseään auringonpaisteessa.

Käveltävä oli edelleen ja kauan. Oli seutuja, joissa täytyi jälkiä seuratessamme tunkeutua sellaisiin tiheikköihin, että niissä oli suorastaan repeytyä, ja usein suistui hellekypärä niskaan, vaikka se oli hihnalla kiinnitetty leuan alle. Monen laakson, vuoren ja kukkulan noustuamme ja laskettuamme tulimme yht'äkkiä hitaasti ylenevälle aukealle, jossa kasvoi korkeata ruohoa. Vastapäätä aukeata näin edessäni suuren, pikimustan puhvelin. Kiväärinkantaja kuiskasi, että tämä eläin tuli olemaan hyvin vaarallinen, koska se oli niin tavattoman suuri. Puhveli seisoi noin 30 metrin päässä meistä. Etenin pari askelta puhveliin päin.

Suurilla verestävillä silmillään eläin nyt tuijotti minua kasvoista kasvoihin, ja valtavat sarvet laskivat komeasti kaartuen molemmin puolin sen mahtavaa päätä. Tähtäsin keskelle otsaa siihen paikkaan, jossa aivojen täytyi olla. Laukaisin, ja eläin nosti äkkiä päänsä, hypähti ja lähti täyttä laukkaa vinosti meitä kohden. Luoti oli osunut vasempaan silmään räjähtäen siinä, ja silmä pursusi nyt verisenä massana kuopastaan. Tämä oli varmaan pelastuksemme, koska raivostunut eläin puolisokeana kimppuumme rynnätessään osui viistoon oikealle ja ohitsemme. Silloin laukaisin sitä kohti vasemmanpuoleisen piipun. Luoti läpäisi sen kyljen, josta pulppuili verta aivan koskenaan. Eläin pääsi piiloutumaan tiheikköön, ja verisiä jälkiä noudattaen seurasimme sitä aina viidakkoon saakka. Viittasin Jormalle, että hänen oli pysyttävä loitommalla. Ymmärsin selvästi, että puhveli oli tuleva saaliikseni, mutta kuinka ja milloin, siinä oli jännittävä kysymys.

Tultuamme lähemmäksi sankkaa tiheikköä, otus lähti ryntäämään, jolloin taas ammuin. Tuloksesta en tiennyt, sillä eläin jatkoi matkaansa ja haihtui näköpiiristämme.

Kiersimme jälkiä kovasti rientäen, mikä tämmöisessä maastossa on sanomattoman raskasta. Mutta nyt metsästyksen kiihkossa kaikki vaiva unohtui ja ryntäsimme otuksen jäljessä. Mitään emme kuitenkaan nähneet ja hyvin tiesimme, että jos eläimen tapaisimme, se heti hyökkäisi päällemme.

Olin lähettänyt joutilaat kantajat ketjussa oikealle tähystelemään, käskien heidän pitää kiirettä. Sieltä päin kuului nyt miesten huutoja, ja äänen mukaan aloitimme pikamarssin siihen suuntaan.

Matka oli hyvin pitkä. Tultuamme vihdoin lähelle näimme suuren piikkisen puun, jonka leveät haarat ja oksat olivat täynnä mustia miehiä. Meidän urhomme ne sinne olivat kiivenneet. He tekivät käsillään kaikenlaisia tuskallisia liikkeitä meille, ja me näimme puun juurella suuren mustan kasan. Se oli haavoittunut, verissään makaava puhvelimme.

Nyt oli varovaisesti hiivittävä otuksen lähelle, mutta ennen kuin ennätimme päästä sopivan matkan päähän, puhveli taas ryntäsi ylös. Heti paikalla ammuin. Silloin se kääntyi ja kätkeytyi tiheikköön.

Nyt rupesivat jo keuhkomme tässä kovassa työssä pettämään, mutta sitä ei metsästysinnossa paljon huomattukaan. En koskaan elämässäni ole tuntenut niin joka hermoon tunkeutuvaa metsästyksen hurmaa. Olin suorastaan palautunut muutamia tuhansia vuosia taaksepäin myöhäisemmän kivikauden ihmiseksi, joka verenhimoisena kävi saaliinsa kimppuun.

Tässä alkoi sellainen temmellys, että siitä en muista juuri muuta, kuin että puhveli ryntäsi päällemme ja minä ammuin, se pakeni ja sama temppu uudistui taas. Siinä oli kiivasta juoksua ja hypähtelyä, enkä voi sanoa, kuinka kauan sitä kesti. Oli kuin olisi alkanut viimeinen tanssi. Yhdessä monista käänteistä tulin nähneeksi, että puhvelin toinen takajalkakin oli haavoittunut, mikä vaikeutti lopulta sen ryntäämistä. Sain sitten hyvän tähtäimen ja ammuin luodin sen etujalkaan ja toisen heti sen jälkeen niskaan sivulta, ja silloin otus vihdoinkin pökertyi. Mahtava eläin makasi nyt kuolleena edessämme.

Otin äkkiä maalilaatikkoni esiin.

Nyt tulivat miehetkin alas puusta.

Huomasimme, että tämän puhvelin sarvet olivat ikäänkuin sammalen peitossa. Mutta juuri kun eläin huokasi viimeisen henkäyksensä, nousi sarvista pilven kokoinen kärpäslauma korkeutta kohti, ja sijaan ilmestyivät taajat, syvät kuopat. Pistin sormeni sarvien väliin ja totesin niiden välimatkan sormeni levyiseksi. On tapana arvioida puhvelin ikä ja sarvien arvo tällä tavoin; kuta vanhempi eläin, sitä kapeampi sarvien väli. Nämä sarvet olivat kauneimmat, mitä olen koskaan nähnyt.

Sitten alkoi nylkeminen. Metsästys oli kestänyt 5 tuntia siitä asti, kun olin ampunut ensimäisen laukauksen. Eläimen ruho avattiin ja sen valtavan suuresta maksasta otettiin ainoastaan pieni osa. Selästä kiskoivat neekerien taitavat kädet suonia jousiin. Myös sappirakko otettiin, ja se on nyt Helsingin yliopiston kokoelmissa. Sappineste on minulla vielä tallella maalaustarpeitteni joukossa. Eläimen pää oli hyvin siro ja pieni valtavaan ruhoon verraten. Nahka oli 4,3 metriä pitkä turvasta häntään.

Nyt oli meillä vain kaksitoista miestä kantajina. Painavassa nahassa oli kantamista kahdeksalle miehelle ja oli riennettävä kaikin voimin, jotta ennättäisimme leirille ennen yön tuloa. Kaksi miestä kantoi puhvelin päätä ja loput pieniä ruumiinosia. Nahankantajat saivat juosta edellä. Hämärsi jo huomattavasti, kun tultiin seudulle, jolla oli ennen käyty ja joka siis tunnettiin. Siellä olivat nahankantajat nousseet puuhun ja tehneet tulen nahan ympärille, joka oli levitetty maahan. Miehet selittivät, etteivät he jaksaneet eivätkä uskaltaneet jatkaa matkaa, vaan jäivät puuhun nukkumaan. Minäkin tuumailin jäädä yöksi, mutta en tahtonut jättää perhettäni epätietoisuuteen ja turhaan odotukseen ja siis jatkoin matkaa hämärtyvässä ja pian pilkkopimeässä illassa. Onneksi oli osa lopputaivalta avointa seutua, jossa reunoilla olevien korkeiden vuorten avulla voimme suunnata retkemme. Sitten alkoi hyvin kaukaa näkyä leirimme tuli, jonka olin käskenyt sytyttää heti hämärän tultua. Siellä loimottivat suuret valkeat, vaikka ne kaukaa valaisivat vain kuin pienenpienet tulipilkut. Nyt tiesimme olevamme oikealla tolalla, ja väsymys ja kova jano alkoivat vaivata.

Kun tulimme niin lähelle, että saatoimme huudolla ja laukauksilla ilmoittaa tulomme leiriin, huomasimme, että siellä alkoivat lyhdyt heilua, ja vähitellen lähestyivät lyhdynkantajat tuoden mukanaan vettä säkeissä. Saimme tästä uusia voimia ja niin jatkoimme matkaa päästen lopulta leirille, jossa ilmoitin vaimolleni päivän tapahtumista lyhyesti lausumalla sanan: "Plumpudding". Tämä odottikin jo pöydällä päättyneen puhvelinmetsästyksen kunniaksi.

Ilo oli suuri, ja suloista oli levätä nojatuolissa upean aterian ääressä suuren erämaan pikimustassa yössä.

Vielä yöllä minun täytyi nousta kopeloimaan puhvelin sarvien kauniita muotoja.

Seuraavana päivänä nahankantajat saapuivat nahkoineen, ja silloin alkoi varta vasten mukaanotettujen parkitsemisvehkeiden avulla suuri nahan jalostaminen. Puhvelin nahkaa ei olisi muutoin voinut säilyttää. Eläin oli jo niin vanha, että karvaa oli ainoastaan jokin musta jouhi siellä täällä. Nahka oli väriltään musta.

Monenlaisia herkkuruokia valmistimme talteen otetuista kappaleista Syötiin puhvelinhäntälientä, maksalaatikkoa ja savustettua kieltä. Tämä kaikki oli hyvää vaihtelua kilpikonnakeittojen, hanhenpaistien ja virtahevonpoikasen lihan jälkeen. Joskus vaihteeksi olimme näillä seuduin myös onkineet Itä-Afrikan jokivesien kummallisia kaloja.

Poikani Jorma, joka oli ollut koko matkan terve, sairastui eräänä päivänä yht'äkkiä, niin että hänet täytyi kantaa leiriin ja panna vuoteeseen. Tauti, joka tietysti oli malariaa, iski alussa niin kovasti, että hän oli ajoittain tiedottomana. Tämä Jorman sairaus kauhistutti minua ja koko mielialani masentui, erittäinkin kun sairaita oli muutenkin niin monta, ja mielikuvituksessani näin edessäni hyvinkin ankarat ja kaameat seuraukset.

Kun en pystynyt sairautta lieventämään, koetin lieventää omaa tuskaani käymällä pienillä metsästysretkillä. Mm. tein retkiä joen laskusuuntaan. Siellä näin paikalla, missä joki leveni, hiekkasärkällä nuoren krokotiilin makaavan. Se oli kaivautunut leukaa myöten hiekkaan; ainoastaan pää näkyi. En ollut ennen nähnyt krokotiilia levolla ja nyt tuli minulle kova halu saada tämä otus. Kumma kyllä kiihdyin niin, että tunsin sydämeni jyskyttävän, ja ymmärsin selvästi, etten voinut tämmöisessä tilassa ampua kunnollisesti, koska matkaa oli runsaasti 200 metriä. Sanoin tämän kiväärinkantajalle, joka puhalsi huulensa pullolleen ja päästi tavallisen halveksimispuhalluksensa. Katselin asemaa rauhallisesti ja tiesin, että jos krokotiili pysyisi paikallaan, sydämeni ja hermoni pian asettuisivat. Hiivin lähelle pitkin korkeata rantatörmää, otin tarkan tähtäimen ja laukaisin suuressa jännityksessä, mutta rauhallisin sydämin 8 mm:n sotilasmauserini. Krokotiili hyppäsi ilmaan parin metrin korkeudelle, heitti kuperkeikan, putosi kauas virtaan ja katosi. Sinne se meni suureksi harmikseni. Mutta seuraavana päivänä palasin samaan paikkaan ja näin siellä samankokoisen krokotiilin hiljaa nuokkuvan nokka vedenpinnalla. Sitten se uiskenteli särkkää kohti ja saatuaan pohjaa alleen peittäytyi hiekkaan koko pituudeltaan samoin kuin edeltäjänsäkin.

Nyt olin kokemuksesta viisaampi ja tähtäsin kylmäverisesti samaan paikkaan kuin edellisenäkin päivänä, nimittäin juuri ensimäiseen niskanikamaan. Laukaus kajahti, ja eläin jäi liikahtamatta samaan asentoon, ikäänkuin se ei olisi edes huomannut ampumista. Nyt alkoi tuumailu, miten sen sieltä saisi. Kierrettiin pieneen virran poukamaan, josta saaren yläpäähän oli vähän lyhyempi matka, ja siellä valmistettiin ylimenoa sillä tavoin, että annoin köyden miehille, joiden käskin kahlata sen varassa yli. Mutta siihen he eivät, peläten krokotiilejä, suostuneet. Annoin heille jokaiselle tarpeellisen määrän rupioita ja rupesin ampumaan haulikolla siihen suuntaan, mistä oli yli kahlattava, siten peloittaen mahdolliset muut krokotiilit paikalta. Miehet yrittivät jo vetää köyttä mukanaan, mutta kun he tulivat uimasilleen, jatkoin ampumista molemmin puolin veteen, kunnes kivääri rupesi polttamaan kättäni. Mutta nyt virta otti miehet valtaansa, ja me huusimme heitä pitämään kiinni köysistä ja vedimme heidät takaisin, koska virta näytti olevan liian vuolas.

Oli keksittävä uusi keino. Annoin ensin kiinnittää ohutta, mutta vahvaa rullalankaa kepin päähän, jossa rulla samalla pyöri, ja siihen sidottiin paksumpi lanka ja tähän jälleen lopulta suorastaan köysi. Ohuen langan varassa ensimäiset miehet jaksoivat vastustaa virran voimaa, pääsivät yli ja rupesivat varovasti vetämään köyttä puoleensa heti kun saivat pohjaa jalkojensa alle. He kiinnittivät köyden pensaisiin, ja sen varassa uivat sitten kiväärinkantaja ym. heitä auttamaan. Minä lähdin takaisin sille paikalle, josta olin ampunut. Kun kiväärinkantaja lähestyi krokotiiliä pitkä ranka kädessä ja köysi valmiina, otus makasi paikallaan, mutta löi pyrstöllään niin, ettei kiinnittämisestä tullut mitään. Kiväärinkantaja pyysi vielä ampumaan ja niin tähtäsin selkäytimeen, jolloin pyrstö lakkasi pieksemästä; siten saatiin eläin sidotuksi.

Miehet tulivat takaisin rantaan köyttä pitkin, jolloin jälleen ammuin veteen kahden puolen. Sen jälkeen ruvettiin hinaamaan krokotiiliä, joka koreasti saapuikin rantaan.

Kiväärinkantaja väitti, että krokotiilin vatsassa olevista kivistä voisi määrätä sen iän. Eläimen hirveän pahanhajuisista sisälmyksistä tavattiinkin kaikenlaista törkyä, mutta ei sellaisia kiviä, joista kiväärinkantaja oli puhunut. Krokotiilin liha rupesi haisemaan kauheasti heti kun nahka nyljettiin; se oli sen näköistä kuin tuore hauki. Homma oli muuten vastenmielisintä, missä olen ollut mukana.

Jorma oli vielä niin sairaana, ettei edes tämä saaliini voinut hänen mieltään kiinnittää. Mutta vähitellen hän alkoi toipua ja alkoi soitella huilullaan ensinnä hinduilta oppimiansa surumielisiä lauluja ja sitten alakuloisia suomalaisia säveliä. Se oli koti-ikävää. Hän puhui äidilleenkin koti-ikävästään – vasta nyt ensimäisen kerran koko tällä matkalla.

Olin jo Jorman sairastuessa päättänyt lähteä kotimatkalle niin pian kuin hän toipuisi, ja arvelin, että hätätilassa voitaisiin hänet kantaakin, jotta päästäisiin asutuille seuduille, missä hän saisi sebun maitoa, mikä on parantumiselle välttämätöntä. – Sebu on sikäläinen lehmä ja sen maito on väkevää kuin kerma.

Paluumatkalle kehoitti sekin, että kuten olin jo aikoja sitten huomannut, miehistössä oli kuri ruvennut höltymään. Kiväärinkantaja syytti siitä minua, kun silloin en antanut hänen piiskata miestä. Pehmeyteni oli muka aiheuttanut kurin höltymisen.

Kun eräänä iltana tulin leiriin, huomasin, että leirituli oli sytytetty huolimattomasti; liekit hulmusivat korkealle ja rupesivat jo pahasti uhkaamaan telttaamme. Komensin kiireellisesti koko miehistön sammuttamaan.

Vaikka olin antanut ankaran käskyn, että kaikkien oli käytävä sammutustyöhön, näin kokin seisovan aivan rauhallisena ja naureskellen. Tämä mies oli muulloin aina ollut tottelevimpia ja palvelushaluisimpia. Komensin hänet luokseni ja kysyin häneltä, kuka oli sytyttänyt tulet. Mieleni oli kuohuksissa, ajattelin sairasta lastani, jota näin vielä tuli uhkasi. Kun kokki ei vastannut, tartuin häntä lujalla otteella rinnuksista kiinni. Mutta mies seisoi kuin patsas katsoen minua lujasti silmiin.

Ja kummallinen on ihmisaivojen rakenne: vaikka olin kiukusta kuohahtamaisillani, ehti maalarin silmäni samalla huomata, miten ihanteellisen kauniina hän seisoi edessäni. Hänen täydellisen kaunis klassillinen muotonsa, hänen hartiainsa komeat kaaret, paisuvat kaulajänteet, koko hänen himmeässä tulenloimossa loistava mustansilkkinen ihonsa, kaikki syöpyi liekkien välkkeessä silmänräpäyksessä lujasti mieleeni. Hänen lujat mantelinmuotoiset silmänsä loivat minuun miehekkään katseen ja hänen sieraimensa kaartuivat värähtelevinä kuin nuoren gasellin; koko hänen asentonsa oli luja kuin pronssiin valettu. Tämän huomattuani kiukkuni samassa sammui, ja niin sysäsin kokin luotani ja käskin hänen lähteä tiehensä. Lauhtuneena istuuduin teltan ääreen, jolloin näin, kuinka kokki meni telttaansa ja rupesi kokoamaan tavaroitansa nyyttiin. Silloin tuli vaimoni, joka oli nähnyt kaiken, ja sanoi, etten saa lähettää poikaa yksin ulos yöhön ja pyysi minua järjestämään suhteet ennalleen kokin kanssa. Moanika – se oli kokin nimi – oli noussut ja oli jo menossa, kun vaimoni meni hänen luokseen ja selvitti hänen kanssaan asian. Tulipalo sammutettiin, ennen kuin se ennätti tehdä vahinkoa. Ruohokenttä vain oli mustana leirin ympäriltä.

Seuraavana päivänä miehet nähtävästi pelkäsivät, että veisin heidät tästä leiristä vielä kauemmaksi erämaahan. Huomasin, että heidän leirivalkeansa liekehti samalla tavalla kuin kiukkuinen tuvan takka silloin, kuin kimmastunut piika paiskaa siihen lisää puita. Kaamealta näytti, kun musta joukko piti rähinää. Kiväärinkantaja tuli ilmoittamaan, että leirissä on kapina ja että villit aikoivat lähteä tiehensä. Se merkitsi melkein samaa kuin kuolema. Ei olisi jäänyt muita kuin pieni uskollinen joukko, ja senkin kanssa välit olivat osaksi rikkoutuneet kokin kanssa sattuneessa välikohtauksessa.

Huoletonta naamaa teeskennellen istuuduin arvokkaasti nojatuoliin ja käskin tuoda eteeni edustajia tyytymättömien leiristä. Annoin samassa uskollisilleni käskyn haalia kokoon teltan edessä olevan saaliskasan sisäpuolelle kaikki kiväärit ja käsiaseet, miekat, kirveet, lapiot ja keihäät, ja jälleen käskin kaikkien kuullen ladata kiväärit ihmisluodeilla.

Nyt oli siis leiri julistettu sotatilaan. Miehet seisoivat edessäni hiljentyneinä, mutta uhkaava palo silmissään. Keskustelun kuluessa selvitin heille, että heidän oli pakko totella minua ja pysyä mukana. Jolleivät he rauhoittuisi, lähettäisin heti pikaviestin Morangan linnoitukseen. Sieltä saapuisi nopeasti satamiehinen osasto, joka kyllä pystyy hillitsemään heidät. Sitten kerroin heille, että minulla ei ollut aikomusta tunkeutua enää kauemmas erämaahan, vaan että olin päättänyt lähteä kotimatkalle heti, kun poikani toipuisi siinä määrin, että häntä voitiin kantaa. Tämä näytti vaikuttavan miehiin ja he alistuivat ja vakuuttivat kuuliaisuuttansa. Kapina oli päättynyt, mutta ilmassa tuntui edelleen asustavan kyräilyn henki.

Nyt alkoi kiireellinen pakkaushomma. Vesisäkit, jotka pysyäkseen viileinä olivat riippuneet puun oksissa varjossa, täytettiin vedellä, taakat jaettiin ja punnittiin tarkalleen laillisen määrän mukaisesti kutakin kantajaa varten, ja kahden kesken annoin kiväärinkantajalle käskyn pitää kaiken selvänä aamulla tapahtuvaa lähtöä varten. Leiri oli purettava vasta aamulla, jottei kukaan miehistä pääsisi tietämään lähdöstä liian aikaisin.

Aikanaan lähdön hetki sitten tulikin ja pitkin tasankoa suuntautui karavaanimme matka kotia kohti. Jormaa kannettiin riippumatossa, ja siinä hän loikoi tyytyväisenä pilliänsä puhallellen, johon jo oli tullut iloisempiakin säveliä, niin että niitä kuunnellessa meidänkin mielemme ilahtuivat viime päivinä koettujen tuskaisten hetkien jälkeen. Miehistökin näytti monin verroin virkeämmältä kuin aikaisemmin, ja mielihyvin marssittiin eteenpäin pitkässä jonossa.

Tietysti ilo valtasi mielen, kun oltiin kotimatkalla. Vaimonikin, jonka urheudesta saimme kiittää retken onnistumista paljon suuremmassa määrässä kuin osasimme arvioida, samoin Kirsti tyttö, joka ei koskaan ollut valittanut, näyttivät nyt erikoisen virkeiltä ja iloisilta. Tuli mieleeni, että tällaisissa oloissa kylmemmillä leveysasteilla tuskin voisi näin hillitysti suhtautua elämään, mitä miltei joka hetkenä yöt päivät on eletty kuin perikadon partaalla. Mikä olisikaan ollut kohtalomme, jos yksikään meistä olisi sortunut? Totisesti epäilen, olisinko kylmemmän auringon alla uskaltanut ottaa tällaista vastuuta hartioilleni. Muistan, kuinka Pariisissa ystävämme hämmästyivät, kun ilmoitimme päätöksestämme retkeillä koko perhe erämaassa. Kaikkihan olivat mitä vakavimmin kehoittaneet meitä tällaisista hullutuksista luopumaan. Palvelijattaremmekin ratkesi itkuun kuullessaan aikeistamme ja vanha ranskalainen nuoruudenystäväni De Vallombreuse, joka oli syntynyt Madagaskarilla ja oli nuorena miehenä palvellut Chasseurs d'Afrique joukoissa Algierissa ja siellä kokenut mitä ankarinta sotilaallista kuria ja rasituksia, suuttui ja sanoi, että vaikka itse sellaiseen antauduinkin, perhettäni en saanut sinne viedä. Itse en olisi myöskään ajatellut tällaista uhkayritystä, mutta kun Nairobissa ja muualla olin vähitellen oppinut tuntemaan safarielämän kaikki sekä vaikeudet että mahdollisuudet ja olin huomannut, että perheeni jäsenet hyvin kestivät ilmastoa, syntyi minussa vähitellen vakaumus, että onnistuminen riippuu tarkasta tilanteen ja voimain arvioinnista. Tietysti ihmiselämä on kaikissa yrityksissään alttiina odottamattomien tapahtumien yllätyksille ja niitä voi sattua yhtä hyvin Helsingin Esplanadilla kuin konsanaan Kenia-vuoriston erämaissa. Tavallisessa porvarillisessa elämässä kuollaan kovin usein ja se tapahtuu suhteellisuuden lakien mukaan sängyssä juuri yhtä varmasti kuin puhvelin sarvissa. Luonnollista on, että siellä tunsin äkillisten yllätysten edessä suurempaa vastustusvoimaa aivan täydelliseen kylmäverisyyteen saakka, mikä vastaavissa kohtaloissa muualla ei olisi tullut kysymykseen.

Yhä yltyvän kuivuuden takia olimme varanneet paluumatkalle suuren määrän vesisäkkejä, mutta koska matkamme suunta oli jonkin verran muuttunut, saavuimme erään Tana-joen lisäjoen varteen hyvissä ajoin, ennen kuin varastot ennättivät huveta. Tämä lisäjoki muodosti siellä täällä leveitä suoalanteita, joissa oli kahlattava ja usein vaivalloisesti hypeltävä mättäiden välissä, joita oli joskus niin taajassa, että täytyi tarkalleen suunnitella tiensä sattuakseen aina sellaiseen kahlaamoon, josta ylimeno oli mahdollinen. Oli semmoisia paikkoja, joissa kantajat upposivat rintaa myöten. Siellä kastui myös kantajineen Jorma riippumatossaan. Alkuasukkaat olivat kuitenkin aikoinaan polkeneet tännekin tien, joka tosin oli monin paikoin ummessa. Aina sen kuitenkin lopulta löysi ja niin päästiin kahlaten etenemään.

Tultiin suurelle suolle, joka tulvan vallassa tuntui erittäin epäilyttävältä ja vaaralliselta. Arastelematta kahlasimme kuitenkin sekaan, tuli mitä tuli. Siellä huomasin jokseenkin etäällä musta-valkean kahlaajalinnun. En tuntenut sitä heti ja ammuin sen. Vasta kun pääsin sen luo, huomasin surmanneeni pyhän Ibis-linnun. Tämän linnun kirjallinen maine mahtoi vaikuttaa, että kaduin kovasti tekoani. Mieleeni tulivat hieroglyfit, joiden riveillä tämä lintu salaperäisenä ja kauniina esiintyy. Siitä sitten ajatukseni lähtivät harhailemaan Egyptin vanhaan historiaan ja taisivat päätyä faaraon laihoihin lehmiin ja Potifarin emäntään. Ja virta, jonka rannalla seisoimme, näytti minusta lopulta itse Egyptin suurelta valtajoelta.

En muista, leiriydyimmekö täällä, mutta niin kai tapahtui. Taisipa minussa silloin taas olla malarian oireita, koska tältä taipaleelta niin moni yksityiskohta on jäänyt muistossani autioksi. Muistan saarekkaita kunnaita varjostavine palmusiimeksineen, ihania keitaita, jotka olivat kuin unohduksen pyhäkköjä, jossa mieli kaihoisana viipyi, niiden jäätyä taakse. Tulin ajatelleeksi Gaugin'in satunäkemyksiä ja kuvittelin erämaan silmänkantamattomia aloja valtamereksi molemmin puolin ekvaattoria ja sekoitin joukkoon Chateaubriand'in Atalan mielikuvia – välähdyksiä vain, mutta sittenkin mieleenpainuvia kuin todellisuus konsanaan. Ja menipä tällä matkalla vuorokausia tai päästiinpä pikemmin eteenpäin, ennen kaikkea muistan sen hetken, jolloin suuriviivaisen ja -muotoisen nousumaiseman sylissä näin oikealla puolella Eland-antilooppien komean ryhmän. Mutta samassa pisti silmääni vasemmalla pitkä, liikkuva, musta juova. Huomioni kääntyi siihen ja kaukoputkeni selitti tämän juovan puhvelilaumaksi, monisatapäiseksi niinkuin alussa tuntui. Ja tämä lauma oli liikkeessä vastakkaiseen suuntaan kuin mistä me tulimme.

Tuntui kuin olisin joutunut seisomaan puntarin vivulle. Eland, tuo jalo ja harvinainen antilooppi, jonka nahan olin hukannut Voi-safarin aikana, olisi tässä nyt taas saatavissa ja johtajahirven sarvet näyttivät erikoisen muhkeilta. Minulla oli lupa ampua vielä yksi puhveli ja yksi Eland-antilooppi. Kauniiden otusten turha ammunta oli jo tullut minulle kerrassaan vastenmieliseksi. Siis en voinut muuta kuin sanoa vaimolleni: puhvelit.

Tästä tuli erimielisyyttä, mutta Muhammed Bin Juma, jonka metsästäjänsilmät jo paloivat, sekaantui keskusteluumme.

– Suuri rouva, onko meillä Jumala?

– On, sanoi Mary.

– Jos meillä on Jumala, hän tuottaa meille kuoleman yhtä hyvin Elandien tapossa kuin puhvelinmetsästyksessä. Jos hän niin suvaitsee, jäämme yhtä hyvin elämään, vaikka joutuisimme kuinka suureen vaaraan tahansa, sillä hänen vallassaan on henkemme. Ja kun kerran teidän herranne tahtoo mennä puhveleita ampumaan, niin minä seuraan häntä ja tiedän, että me emme sorru, jos Allah ei sitä tahdo. Hänen kädessään on elämä sekä täällä että siellä. Allah akbar, Jumala on laupias niinkuin koko matkan on ollut.

Tämä näytti niin selvältä, ettei vaimoni enää vastustellut.

Eikä ollut enempää aikaakaan filosofis-uskonnollisiin keskusteluihin ja hiustenhalkomisiin vaimoni ja Muhammedin välillä, sillä oli kiireesti lähdettävä.

Jorma jäi kateellisena makaamaan riippumattoonsa katsellen lähtöämme. Mukanani oli neljä miestä. Puhvelilauma lähestyi jo arolta nousevaa rinnemaata pitkin, jossa vaivaiskasvullisuus kohosi miesten pään yli estämättä kuitenkaan näköä. Otin tietysti selkoa tuulen suunnasta ja kuljin sen vaatimusten mukaan. Lisäammusten ym. kantajain täytyi kauempaa seurata meitä, ja tarkoin suojaa hakien riensimme eteenpäin.

Meidän tiemme tuli leikkaamaan lauman tietä suorassa kulmassa. Täytyi rientää siten, että pääsin erottamaan johtajahärän muista. Hiljaa kuin mato tuntui puhvelilauma etenevän ja meille tuli kuitenkin kiire voidaksemme saavuttaa sen ajoissa. Silloin upposin yht'äkkiä pensaitten ja ruohon peittämään syvään kuoppaan kumminkaan vahingoittumatta, lukuunottamatta muutamia naarmuja. Luultavasti kuitenkin puhveleille nyt tuli jonkinlainen aavistus vaarasta, koska ne rupesivat vilkkaammin liikehtimään. Huomaten johtajahärän jo kulkevan joukkonsa etunenässä ja siitä jonkin verran jo eronneenkin, hätiköin ja ammuin ensi laukauksen. Tiesin matkan olevan liian pitkän, mutta puhveliin sattui, kuulin selvästi luodin iskevän ruhoon. Samassa silmänräpäyksessä koko lauma pysähtyi pariksi tuokioksi ja yht'äkkiä, pikemmin kuin ajatukseni ennätti selittää, näin valtavan ruskean pölypilven nousevan puhvelin edessä. Silmänräpäystä myöhemmin näin kaksisatapäisen lauman olevan täyttä vauhtia hyökkäämässä minun ja miesteni kimppuun. Viimeksimainituista kaksi ammustenkantajaa pakeni heti suinpäin, kolmas, Muhammedin-uskoinen, jäi luokseni. Puut taittuivat ja maa tömisi mahtavasti, kun vihastunut lauma lähestyi. Sinä hetkenä tunsin elämän suurjännitystä. Ennen olin syrjään hyppäämällä ja sivusta ampumalla välttänyt yksinäisen härän ja saanut sen saaliikseni; tässä ei sekään tullut kysymykseen, sillä vihollisia tuli joka puolelta. Käänsin katseeni vasemmalle ja käänsin sen oikealle nähdäkseni, oliko mitään mahdollisuutta päästä suoja-asentoon. Loppumattomilta tuntuivat mustat rivit molemmin puolin, ja ainoastaan sekunnit ja niiden osat tässä ratkaisisivat elämän ja kuoleman. Silloin huusi kiväärinkantajani, joka seisoi vasemmalla puolellani: "Ampukaa, Bwana, ampukaa!" Mutta minä sanoin jyrkästi kieltäen: "Odota siksi, kun käsken!" Laskin näin: vasta kun lauma on noin 7 metrin päässä meistä, ammutaan. Silloin joko käy niin, että etumaiset kaksi puhvelia kaatuvat ja kompastuvat eteemme ja meille muodostuu siten aukko, josta me mahdollisesti pelastumme, kun takaa tulevien täytyy muuttaa suuntaa, tai meidän luotimme jäävät tehoamatta, jolloin käytämme viimeistä keinoa: hyppäämme suoraan ylös sarvien välitse selkään ja sitten tuli mitä tuli – se on sen ajan kysymys. Näiden ajatusten lomassa näin kuin välähdyksenä koko elämäni edessäni. Kumma on, ettei ollut aikaa pelästymiseen, ja jäljestäpäin ei muistanut enää pelätä. En häpeä otaksua, että olisin kovasti pelännyt, jos olisi ollut aikaa.

Lauma oli kymmenen metrin päässä. Komensin ampumaan ja kaksi laukausta kajahti yht'aikaa lähimpiä puhveleita kohti. Nyt tapahtui ihme. Ei jäänyt eteemme kaatuneita, mutta lauma jakaantui kahtia kuin veitsellä jakaen ja eläimet sipaisivat molemmin puolin kyynärpäitäni kietoen meidät ohimennessään paksuun pölypilveen. Käännyimme heti ja näin kaukana paenneiden miestemme kiitävän henkensä edestä ja puhvelien rientävän kahtena laumana tehden kaarron aron puolelta ja alas Tana-jokeen päin sekä yhtyen vähitellen jälleen yhdeksi laumaksi. Mutta samassa hyökkäsi päälleni aivan läheltä oikealta puolen puhvelilehmä, joka ilmeisesti oli haavoittunut. Ammuin ja se kaatui. Ennätin juuri kääntyä, kun oli oikealla puolella jo toinen, mikä myös hyökkäsi ja pysähtyi yhdellä luodilla. Tämän jälkeen hyökkäys uudistui, jolloin pääsin sivulle. Sain hyvän tähtäimen ja ammuin eläintä niskaan, niin että selkäranka meni poikki, joten puhveli pysähtyi väristen kotvan aikaa. Oli mielenkiintoista odottaa luotini välttämätöntä vaikutusta, jonka tiesin kohta tulevan. Samassa eläin lysähtikin maahan.

Tästä riensimme kovaa vauhtia ajamaan suurta laumaa, koska näin, että johtajahärkä oli heittäytynyt lepäämään, mistä päättäen se oli haavoittunut. Lauma pysähtyi silloin johtajaansa odottamaan, mutta kun lähestyimme, puhveli nousi taas ja samalla koko lauma lähti liikkeelle. Tätä jatkui hämärän alkuun saakka, jolloin näimme jatkuvan takaa-ajon turhaksi. Puhvelit olivat nyt matkalla juuri sinnepäin, mistä me olimme tulleet Tana-joen leiriltä.

Nyt riensimme sillä välin pystytetylle leirille aika kyytiä ennättäen perille juuri hämärän päättyessä, jolloin jo oltiin meitä hakemassa.

Molemmat otukset, jotka olimme kaataneet, jäivät meiltä tietenkin korjaamatta. Ne olivat naaraita ja vaikka sellaisina kokoelmillemme erittäin mielenkiintoisia, ne täytyi jättää, koska minulla ei ollut lupaa niiden kaatamiseen. Olin ampunut ne itsepuolustukseksi.

Nyt saavuimme Gumbattaan. En voi sanoa, oliko putous, josta joki siellä syöksyi maahan syöpyneeseen jättiläisaltaaseen, 60 vai 70 metriä korkea, mutta valtavan kaunis ja juhlallinen näky se oli. Virran vastaisella puolella oli vähän matkan päässä suurehko kikuijukylä. Heti ryhdyimme toimenpiteisiin maidon hankkimiseksi sairaillemme, ja ensi annoksesta alkoikin toipuminen. Ei kulunut kauan, kun alkoi saapua luoksemme alkuasukkaita, ensin itse kuningas sulttaani Uadjige. Hän saapui kymmenen korkean ritarinsa tai ministerinsä ympäröimänä, kaikki keihäillä varustautuneina ja komeilla rauta- ja kuparirenkailla koristautuneina kuin ainakin kuninkaalliset saattueet.

Arvokkaasti kuningas astui esiin ja arvokkaasti otin hänet vastaan. Valkoisen miehen käsi yhtyi lujasti mustan rasvaiseen kouraan. Läsnäolevat ylimykset löivät varmalla iskulla välähtelevät keihäänsä alakärjestä maahan ja asettuivat seisomaan niitten viereen. Mutta hänen majesteettinsa suvaitsi istuutua kanssani pöytään ja ottaa kelpo grogin Black and White-whiskyä, joka nimensäkin puolesta soveltui tilaisuuteen. Musta whiskypullo alkoi seuruetta huvittaa, sillä kun majesteetti oli nauttinut viimeisen maljamme, hän ojensi sen pääministerillensä ja sitten pikari kiersi uskomattoman nopeasti ministeriltä ministerille. Loppuryypyn tyhjentäjä laski sen ylevän ruhtinaallisesti takaisin pöydälle.

Kuninkaalla oli yllään loistoasu, hän oli helmillä ja kuparilangoilla ylenpalttisesti koristeltu ja hartioillaan hänellä oli karvainen vaippa ja säärissään ja käsivarsissaan paksuja renkaita. Hän oli lihavahko ja hyvänsuopea mies. Hänellä oli uljas profiili, hauska naama ja hienot aistilliset huulet sekä sangen kapeat, pitkärakoiset palkosilmät. Kuvittelin, että joku lihava faarao oli aikoinaan ollut hänen näköisensä. Hänen päässään oli antiloopin mahalaukusta neulottu kypäri, joka oli kuninkaallisesti päällystetty sadoilla kiiltävillä, likaisilla housunnapeilla. Tätä kypärää minä ihailin omistukseen halukkain silmin. Kuningas puolestaan oli jo kotvan aikaa kohdistanut koko mielenkiintonsa whiskypullon kylkeen. Hän käänteli pulloa ja katseli sitä katselemasta päästyäänkin ja lopulta hänen ohuet huulensa vetäytyivät makeaan hymyyn. Hän viittasi pääministerilleen ja käski tämän katsella kuninkaan kuvaa ihmekapineen kyljestä. Ministeri irvisti ja näki vain oman naamansa ja hohtavan valkoiset hampaansa, ja niin kävi kaikille muillekin. Kuningas luuli, että kaikki näkivät siinä hänen kuvansa, ja kaikki velvollisuutensa mukaisesti ihailivat pullon kyljestä heijastuvaa omaa kuvaansa kuninkaan kuvana. "Ah ah ah", sanottiin miehestä mieheen, eikä ihastuksella ollut rajaa. Pullo oli tyhjä, ja minut valtasi jalomielisyyden puuska. Minä kysyin, suvaitsiko majesteetti, että lahjoitin hänelle tämän hänen kuvansa säilyttäjänä.

– Pisha ya mimi (minun kuvani), lausui sulttaani, nousi, otti pullon ja pusersi syvästi liikuttuneena kättäni. Audienssi oli päättynyt. Kuningas lausui vielä:

– Te olette ollut uljas minua kohtaan. Minä kutsun teidät tiloilleni pahkasikojen ammuntaan, sillä ne häijyläiset tonkivat ja sotkevat pilalle koko minun valtakuntani.

Tietysti oli sanoma tulostamme jo aikoja sitten levinnyt kraaliin ja sieltä saapui ensinnä meitä tervehtimään kuninkaan viisi rouvaa. Nämä menivät minusta vähääkään piittaamatta suoraan sisälle telttaan, jossa vaimoni ja tyttäreni olivat, ennenkuin kukaan ennätti huomauttaa heille etiketin vaatimuksista. Heillä oli mukanaan lahjoja, banaaneja ja suuri nahkavöillä vannehdittu hunajapytty täynnä tuoksuvaa hunajaa, johon myös oli sullottu koko mehiläisperhe kuhnureineen ja sikiöineen, munineen sekä raatoineen. Punainen savi ja rasva tirisi näiden majesteettien lihavista lanteista ja kaksi punaista läikkää ovipielissä osoitti, mistä vieraat olivat menneet sisälle. Ja sisällä he merkitsivät kulkunsa samalla tavoin.

Nyt alkoi leiriimme tulvia sairaita neekereitä. Tuli äitejä lapsineen, joiden jalat olivat mätien banaaninlehtien ja niininuorien siteissä suurina tolloina. Toisilla taas olivat kädet samanlaisissa siteissä. Nähtävästi santakärpänen oli pistoillaan aiheuttanut näille lapsille vaikean taudin.

Vaimoni ja tyttäreni alkoivat heti laupeudentyönsä ja apteekkimme luovutti lääkkeitään. Sydäntäsärkevää oli nähdä, kuinka pienokaiset käsillään suojelivat haavojaan, joita koetimme puhdistaa, ja itkivät hiljaa, tuskin kuuluvasti, ikäänkuin olisivat olleet ensi asteella itkemisen taidossa. Mutta lääkitseminen teki hyvää. Tuo niiden itku oli kummallista hiljaista kitinää, jollaista voi kuvitella alastoman oravanpojan ääneksi.

Hellästi näitä lapsia koetettiin kääreistään avata, mutta muistan kuinka eräänkin pienokaisen kaikki varpaat täysin mädänneinä jäivät siteeseen, joka poistettiin.

Tätä lääkäröimishommaa jatkui monta päivää. Annettiin neuvoja, siteitä ja lääkkeitä, ja osoitettiin, miten mitäkin tapausta oli hoidettava. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon tärkeämpää näille raukoille olisi saada vanhurskaitten lähetyssaarnaajien sijasta kelpo lääkäreitä. – – –

Tein sitten vastavierailun kraaliin astumatta kuitenkaan sisälle mihinkään kotaan, koska kaikki tapaamani valkoiset miehet olivat minua siitä vakavasti varoittaneet. Näin siellä valtakunnan noidankin. Hänellä oli oma pieni pyöreä karsina-aitaus ja sen sisällä majansa. Menin sinne ja näin kuinka noita istui vastapäätä sairasta. Hänellä oli kurpitsankuorissa kaikenlaisia näljäisiä lääkkeitä ja liemiä. Potilas, vanha akka, istui roikkuvin rinnoin ja toinen jalka käärittynä muodottomaksi töpöksi, josta valui sisällä olevan haavan visvaa, ja löyhkä oli hirmuinen. Noita mutisi ahkerasti kikuijunkielisiä loitsujaan. Hän mutisi joka kerta, kun hän kastoi pienen gasellin jalan eri pyttyihin ja pisti sen sitten sairaan suuhun, joka ihastuneena ja huuliaan ryystäen sen nautitsi. Tätä menoa luultavasti jatkui kauan, ja vaikka piirsin ryhmän siitä ja otin valokuvankin, sitä jatkui vielä mentyäni. Noita ei ollut milläänkään puuhistani, vaan toimitti menot mistään välittämättä.

Pahkasikojen metsästyksestä ei tullut alussa mitään, vaikka kuningas oli pannut joukkonsa ajojahtiin. Joukot kulkivat pitkin metsiä ja huudot kajahtivat eri puolilta. Sikoja tuli, mutta ei ollut mahdollista ampua niitä, kun ihmisiä oli aina tiellä. Myöhemmin onnistuin kuitenkin saamaan kauniin karjun.

Viime puhvelinmetsästyksellä haavoittamani johtajahärkä ei antanut mielelleni rauhaa, ja tavatakseni sittenkin puhveleita ja ehkä vielä elandeja, joita olikin nähty, tein vielä retken noille seuduille. Seurasimme niitä jälkiä, joita lauma oli jättänyt paetessaan meitä viimeisessä takaa-ajossa. Minulla oli heikko toivo löytää johtajapuhvelin kallo jostakin näiltä seuduilta. Edetessäni kauemmaksi sattui kiikariini valkoisen miehen safariteltat. Ja koska tämä oli sillä suunnalla, minne meidän piti mennä, jatkoimme matkaamme ja tulimme leiriin, jossa mielihyväkseni tapasin mr Durkanin.

Hän haki teltastaan sanomalehden ja osoitti sormellaan kahta riviä, joissa oli: Venäjän tsaari on julistanut Suomen perustuslait mitättömiksi. Hän katsoi minua pitkään silmiin. Siinä istuimme vakavina mitään sanomatta ja tyhjensimme hiljaisuudessa grogimme. Kysyin sitten, oliko hän nähnyt suuren puhvelilauman tulevan Keniasta päin haavoittunut johtajahärkä etunenässä.

Sellainen oli tullut kerran hänen telttapaikkansa näkyviin, mutta puhvelit olivat olleet niin kaukana, ettei hänen kiväärinsä olisi niihin kantanut, ja koska hänellä ei ollut puhvelinmetsästykseen välttämätöntä norsukivääriä, ei hän yrittänytkään käydä niiden kimppuun.

Vierailu ei tullut pitkäksi ja pian palasimme kotileirillemme.

Jorma parani vähitellen ja samoin kantajat. Minun mieltäni askarrutti aina viimeinen tulokseton puhvelinajoni ja kun tiesin Gumbattasta Tana-jokeen päin olevan suuren papyrussuon, jonka kohdalle mr Durkan oli minulle antamaansa karttaan merkinnyt puhveleita, ajattelin aina mahdollisuutta päästä sinne niitä ampumaan. Lähdinkin liikkeelle tarpeellinen joukko mukanani, kiersin suota kovalla maalla tuulen alapuolella ja näin ensin suon yllä tunnetut valkoiset puhvelilinnut, jotka suomailla lentelevät näkymättömän puhvelilauman yläpuolella seuraten sen liikkeitä. Kerrotaan näiden lintujen, jotka kai ravinnokseen noukkivat puhveleista syöpäläisiä, antavan huudoillaan näille merkin lähestyvästä vaarasta. Ei kestänyt kauan, kun näin suon syrjään ilmestyvän mustia olentoja. Ne olivat puhveleita ja suurin niistä oli härkä. Nyt joutuivat hermoni kiihdyksiin. Matka oli pitkä, noin 200 metriä, ja paikasta, jossa makasin piilossa mättäitten suojassa, ei ollut sinne päin mitään suojaa, jotta olisin voinut hiipiä lähemmäs. Kauan tuumailin, miten toimia, mutta viimein päätin, tyhmästi kyllä, tältä puhvelin kysymyksessä ollessa mahdottomalta matkalta ampua. Laukaistuani suurta härkää kohden, jota luulin haavoittaneeni, katosivat puhvelit heti suon sisään ja minä Muhammedin kanssa perässä. Kuulimme, kuinka eläimet polskivat vedessä ja röhkivät ja näimme, kuinka kaislikko oli ruhjoutunut niiden rynnistyksestä. Kahlasimme niiden tekemää aukkoa pitkin, jalkamme vaipuivat syvälle pehmeään liejuun ja vesi nousi sitä mukaa kuin etenimme. Nyt se ylettyi jo rintaamme saakka. Se oli kylmää ja sitä paitsi oli ylt'ympärillämme puhveleita, joiden purskuntaa kuului kaikkialta. Minä hain nopeasti joukkoa silmäillen suurta härkää, jonka otaksuin olevan jo kuolleena. Tätä ajoa jatkui epämiellyttävän kauan ja kahlasimme eri suuntiin. Mutta yht'äkkiä tuli naaraspuhveli osaksi uiden, osaksi kahlaten suoraan minua kohti. Ammuin ja siihen se jäi. Taas tämän onnettoman ja turhan tapaamisen jälkeen tuntui ilkeältä ja äitelältä koko elämä, niin että heitin ensi kerran metsästysmatkallani takaa-ajon sikseen. Eikä se mitään hauskaa olisi ollutkaan, sillä vesi nousi suolla kainaloihin saakka. Käännyin nolona takaisin. En tiedä, ovatko sielulliset liikutukset niin vaikuttavia, mutta heti tämän jälkeen tunsin olevani pahasti vilustunut. Kahlasimme molemmat kuivalle maalle, jossa ammusten kantajat kaukana istua kököttivät, ja sieltä marssimme märkinä kotiin. Muistan ainoastaan, että riisuuduin ja kävin vuoteeseen. Sen jälkeen olin erinäisiä päiviä kuumeessa ja vasta kun tästä olin toipunut, voitiin taas jatkaa matkaa.

Toivuttuani Jorma oli jo melkein terve, mutta kiväärinkantaja ilmoitti, että kantajat pyysivät saada lähteä kotiinsa, koska heidän oli kovin ikävä ja olivat väsyksissä. Sulttaani oli jo minulle luvannut naiskantajia, jollaisten käyttö muuten Afrikassa on kiellettyä. Päästäkseni eteenpäin Fort Hallia kohti kutsuin siis kaikki miehet koolle neuvottelemaan. He muodostivat ympärilleni suuren renkaan. Heidän päällikkönsä, uljas nuori kikuiju, joka oli jo alusta saakka toiminut ripeästi ja tarmokkaasti, astui reippaasti esiin eteeni ja piti kauniin puheen. Moitteettomin elein ja rauhallisesti hän kertoi, kuinka hänen joukkonsa olivat jo lopen nääntyneitä ja kuinka miehet jo halusivat päästä vaimojensa ja lastensa luo. (Tässä monet miehistä itkivät.) Minä puolestani tein parastani ja lupasin heille juhlallisessa vastauksessani, että he saivat kyllä lähteä ja että ainoastaan ne kantajat, jotka olimme saaneet Nieristä, saivat seurata mukana Morangaan asti. Ja palkkansa saisivat kaikki, sillä olin ollut heihin hyvin tyytyväinen. Silloin puhui vielä eräs mies toisten puolesta ja sanoi kyyneleet silmissä, että hekin olivat olleet tyytyväisiä, mutta ikävä oli vaivannut ja väsymys, tottumattomia kun olivat olleet vaeltamaan näin kuumana aikana, sillä kuumuus oli lisääntynyt, mitä pitemmälle olimme edenneet pitkin Tana-virran rantoja alas. Hän lisäsi, että he aina hyvällä mielellä muistaisivat tätä valkoista miestä. Kun lähden uudelleen, he tulevat mielellään kanssani. Ja niin miehet kiitellen nostivat palkkansa ja saivat tarpeelliset taakat eväitä, joita kantaen he lähtivät pitkin Kenian juurta suoraa tietä kotiseutuansa kohti.

Nyt kiväärinkantaja toimitti tarmokkaasti kuten aina kuninkaan lupauksen mukaisesti meille naiskantajia. Nämä näyttivät ottavan paljon keveämmin taakat selkäänsä kuin miehet. Tämä johtuu siitä, että kikuijukansankin naiset tekevät kaiken raskaan työn ja heidän omilla retkillään kantavat taakat, kaatavat puita hirveän alkeellisilla aseilla, kantavat ne metsästä jne. Nurkumatta ja nöyrästi aloitti näin uudistettu safari taipaleensa. Torvet soivat, teltat koottiin ja kasattiin ja tasaista lönkytystä alkoi marssi kotia kohti.

Kaikkien valtavien elämysten jälkeen ei paluumatka enää ollut mielenkiintoinen. En muista, kuinka monta kertaa leiriydyttiin öiksi, mutta tulimme viimein suurelle Morangaan johtavalle sotilastielle. Täällä kuulimme takanamme puhkuvan äänen sekä raskasta töminää ja pyöräin jytinää. Tämä oli "tinga tinga" eli maantiehöyryveturi, ruostunut, kaikin puolin ihmeellinen vaeltava romu, ja sen perässä keikkui kaksi tavaravaunua. Kun tämä juna oli tullut kohdallemme, se seisahtui ja siinä ruvettiin neuvottelemaan kuljetusehdoista. Kuljettaja lupasi ottaa väkemme ja tavaramme kuormavaunuun, ja niin pääsimme nyt eteenpäin mukavalla keinolla kuumassa helteessä, joka oli meidät kaikki perin pohjin uuvuttanut. Minä istuuduin veturiin kuljettajan kanssa, joka oli valkoinen mies, mutta noesta ja hiestä melkein mustempi kuin kukaan neekereistäni. Ja niin jatkui matka.

Olimme jo päässeet hyvän taipaleen, kun mies äkkiä sanoi:

– En jaksa enää, olen sairas, olen kuumeessa, ja horjahti, niin että oli pudota. Hän oli koettanut päästä tänne asti puhumatta voinnistaan mitään. Tässä lähellä oli jonkinlainen erämaan majatalo ja siinä oli ystävällinen valkoinen mies isäntänä. Hän auttoi meitä kantamaan sairaan pieneen takahuoneeseen, jossa asetimme hänet vuoteeseen. Sinne hän heti raukesi sanaa sanomatta. Koetin hänen valtimoaan. Kuume oli kova, ja sydän löi heikosti. Kuiskasin hänen korvaansa kiitoksen sanoja ja sanoin, että jätin pöydälle maksun matkasta. Tähän hän ei jaksanut edes vastausta nyökätä. Pusersin hänen kuumeista kättänsä ja laskin taskukellonsa pöydälle.

Majatalon isäntä kysyi minulta, enkö halunnut oikeata häränlihaa matkaevääksi, mistä ihastuin kovin. Hän vei minut varastohuoneeseensa, jossa roikkui kokonaisena juuri teurastetun härän ruho. Leikkasin siitä parhaan palan. Me olimme jo aikoja sitten niin kyllästyneet kaikkeen riistalihaan, että kotieläimen liha nyt maistui oikein herkkujen herkulta. Tätä ensimäistä häränliha-ateriaa ajatellessani tulee vieläkin vesi suuhuni.

Jälleen jatkoimme matkaa jalkaisin. Ja koska en siitä juuri mitään muista, se mahtoi olla hyvin yksitoikkoinen matka. Muistan, että kerran saavuin kulkien etujoukossa kiväärinkantajien mukana juuri hylätyille leiritulille. Lähellä vielä savuavaa nuotiota makasi harmaatukkainen kikuiju vaaleansinisine helmikoristeineen selällään kuolleena, kontat käppyrässä, silmät auki tuijottaen taivaalle ja kaunis ihastuksen hymy huulilla. Hänet olivat nähtävästi heimolaisensa äsken jättäneet siihen.

Päähäni pisti koettaa, millä tavoin kuolleen näkeminen vaikuttaisi neekereihini, ja sanoin kokilleni: "Mene ja kerro kantajille, että täällä makaa kikuiju. En ymmärrä sen puhetta, tulkoot sitä katsomaan." Vetäydyin sitten syrjään tekemään havaintoja. Kikuijut menivät paikalle taakat selässään, lähestyivät vainajaa ja puhuivat sille jotakin, mutta säpsähtivät samassa ja juoksivat kauhun valloissa pois paikalta.

Matkaa jatkettiin Fort Halliin saakka, missä leiriydyimme meille osoitettuun paikkaan, kauniille kedolle puiden siimekseen. Täältä oli meidän matkalta lähettämiämme nahkoja ym. tavaroita viety Nairobiin. Toimitin sinne vielä ylimääräiset kuormat, ja sitten lähdettiin pieneksi supistuneena joukkona jatkamaan matkaa Nairobiin. Saavuimme eräänä iltana Nairobin kaupungin ulkopuolelle ja leiriydyimme somalikylän lähettyville. Sieltä näimme kaihomielin entisen kotimme Brickhousen, jossa olimme viettäneet niin ihania päiviä. Kävimme ympäristössä hakemassa huoneistoa, mutta kun ei kaupungin ulkopuolelta mitään löytynyt, täytyi vuokrata kaupungista erään buurin talo. Maalasin siellä ja lapset kävivät jälleen englantilaista koulua.

Kun palvelijamme saivat tietää meidän valmistautuvan Euroopan matkaa varten, he kävivät alakuloisiksi ja istuivat kauniisti salissamme, kun iltaa vietettiin, puhdistivat kivääreitä ja tekivät pieniä askareita kysellen, koska me lähdemme ja miksi he eivät saa tulla mukaan siihen maahan jossa on "tele tsumvi" ("paljon suolaa", mustien lumesta käyttämä nimitys).

Uljas kokkimme teki työtä kuin ennen, mutta rupesi sitten käymään lähetyskoulua, jossa hän oppi laulamaan do re mi fa sekä juomaan ja varastamaan, ja meidän ymmärtääksemme siinä olikin kaikki. Eräänä aamuna hän oli kadonnut eikä tullut enää takaisin, ja hänen mukanaan oli kadonnut rahasumma. Ilmoitin asiasta poliisille, ja poliisilaitoksen englantilaiset upseerit lupasivat ottaa siitä selon. Illalla tuli sitten mustia poliisisotilaita mukanaan vangittu mies, ja he kyselivät, tunsimmeko tätä poikaa. Siinä seisoi meidän oma kokkimme, seisoi sanaa sanomatta kylmänä ja kovana. Asian selvittyä hänet vietiin pois ja minut kutsuttiin poliisivirastoon. Siellä kysyttiin minulta, tahdoimmeko, että asia ajettaisiin loppuun saakka, jolloin mies saisi melko kovan rangaistuksen, sillä varkauden lisäksi hän oli halkaissut toiselta mieheltä kallon. Sanoin, että me puolestamme olimme vain suruissamme siitä, että poika, joka aina oli hyvin palvellut, oli nyt langennut sellaiseen surkeuteen, ja totesimme että valkoisten tuttaviemme varoitukset, ett'ei pitäisi koskaan ottaa lähetyskoulussa käynyttä palvelijaa, olivat todella perusteltuja. – – –

Tältä ajalta muistan Nairobissa vierailleen intialaisen teatteriseurueen. Sen esiintymissalina oli ylen suuri peltivaja pylvästöineen ja amfiteatterin tapaan sijoitettuine penkkiriveineen. Teatteri oli varustettu kirkuvan korein näyttämökoristein. Esiripussa oli Buddhan kuva jättiläiskoossa lootuksineen. Kaikki oli laadittu puhtaaseen, vaikkakin räikeään intialaiseen tyyliin, ja itse kappale oli ihmeellinen vanha intialainen oopperantapainen. Jonkinlainen säkkipillipiano toimi orkesterina, joka luitasärkevin sävelin johdatti sekä laulua että puhelua. Sulkatöyhtöiset ritarit kultaisissa puvuissa ja hienoissa hepenissä lävistivät toisiansa kauheilla miekoilla ja verta vuoti lätäkköinä lattialle. Joskus putosi joku sankari tai sankaritar tornista maahan lyöden itsensä kuoliaaksi, ja taas virtasi verta kuin härästä. Silloin aina neekerit ja meidän palvelijamme, joille olimme ostaneet liput, kirkuivat mielettöminä ihastuksesta.

Juuri edessäni istui teatterissa intialainen lääkäri, ja hän koetti parhaansa mukaan huonolla englannin kielellään selittää minulle näytelmän sisällystä. Myöhään yöllä palasivat palvelijamme teatterista ja yksi heistä sanoi, että heitä oli petetty ja että he vaativat rahansa takaisin, koska näyttelijät eivät kuolleet kunnollisesti, vaan tulivat vielä kiittämään. Se oli hänen mielestään ennenkuulumattoman julkeata.

Vereni on aina kuohahtanut, milloin olen muistellut niitä aikoja, kun Voimaliitossa toimien koetin vähäiseltä osaltani nostattaa suomalaista talonpoikaisväestöä niillä seuduilla, joissa silloin asuin. Oliko nyt otollisempi hetki jatkaa? Selvää oli, että jonkin ratkaisun täytyi tulla. Maksoi mitä maksoi, täytyi kerran astua ratkaiseva askel, joko hävitä tai voittaa kalpa kädessä. Tällaisia mietiskelin viime aikoina Afrikassa ja muistelin, kuinka usein minua oli vasten silmiä naurettu hulluksi puhuessani itseäni vanhemmille Suomen miehille siitä, että Suomi tulee ja sen täytyy kerran tulla itsenäiseksi ja päästä kehittymään sellaiseen kypsyyteen kuin sille on mahdollista. En tiedä, miksi nämä ajatukset päivä päivältä yhä enemmän alkoivat kahlita mieltäni, joka näinä Afrikan aikoina ei ollut paljoakaan askarrellut poliittisissa kysymyksissä eikä kaikessa surkeudessa, mitä kotimaassa tapahtui. Olin elänyt suloisen kauden elämästäni huolettomassa mielentilassa. Olin usein ollut vähällä tuntea autuuden esimakua, mikä tunne kuitenkin eteläisten tähtien, noiden loistavien, mutta aivan vieraiden tähtien syttyessä taivaalle aina särkyi. Mieli kaipasi tuttuja pohjoisen taivaan tähtiryhmiä. Kun katseeni painui tummaan maakamaraan, tiesin: suoraan läpi maapallon sen vastakkaisella puolella sijaitsee pieni, onneton ja ikuisesti rakas maa, jota sydämeni ei voi lakata kaipaamasta.