[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQlc66I6drDP4Hf0ICmF2R_VDu_F5QLCeu1Mtb7xa1DI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},865,"Kallela-kirja 2. Afrikka-kirja","Gallen-Kallela, Akseli",1865,1931,"865-gallen-kallela-akseli-afrikka-kirja","865__Gallen-Kallela_Akseli__Afrikka-kirja",null,"tietokirja",[],[],"fi",40825,277546,true,[],[],[],"Matkakuvaus Akseli Gallen-Kallelan perheen matkasta Brittiläiseen Itä-Afrikkaan 1900-luvun alussa. Teos perustuu taiteilijan muisteloihin, joita Martti Raitio on kirjannut muistiin taiteilijan maalaustyön ohessa. Kirja sisältää havaintoja safareista, paikallisesta luonnosta ja elämästä tropiikissa.","Akseli Gallen-Kallelan 'Afrikka-kirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 865. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALLELA-KIRJA 2. AFRIKKA-KIRJA\n\nKirj.\n\nAkseli Gallen-Kallela\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1931.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n Alkusanat.\n Prologi.\n Nairobi, Massai-maassa.\n Brickhouse, kotimme Nairobin ulkopuolella.\n Rooseveltiä tapaamassa.\n Ensimmäinen Safari, Voi -- Kibwezi -- Makindu.\n Jälleen Nairobissa ja sen lähistöllä.\n Suurella Kenia-Safarilla.\n\n[Kuvat on jätetty pois tekijänoikeussyistä johtuen.]\n\n\n\n\nALKUSANAT\n\n\nYli kaksikymmentä vuotta on nyt kulunut siitä, kun Isävainajani,\nÄitini, siskoni ja allekirjoittanut olimme ekvatoriaali-Afrikassa ja\nsaimme kokea ne voimakkaat elämykset, joista tämä kirja koettaa kertoa.\n\nOlimme asuneet noin vuoden ajan Pariisissa. Isä oli hautonut mielessään\nmonta erilaista suunnitelmaa tulevaisuuden varalta. Ensin ajatteli hän\nhankkia huvijahdin -- saipa jo piirustuksetkin, -- jolla hän perheineen\nolisi tehnyt retkiä syvillä vesillä, eri puolilla palloa. Tämän aatteen\nkuitenkin hylättyään hän kovasti mietti matkoja Intiaan, Etelämerelle,\nBrasiliaan tahi Japaniin. Lopuksi päättyi valinta kuitenkin\nbrittiläiseen Itä-Afrikkaan, joka kaikkien tiedonantojen mukaan oli\nvaarallisin ja eläinrikkain kaikista maailman tropiikeista -- niinkuin\nse on vielä tänäkin päivänä...\n\nTämä kirja syntyi samalla tavalla kuin Kallela-kirja I: Martti\nRaitio istui pikakirjoituslehtiö kädessään ja merkitsi muistiin,\nmitä Isä kertoili -- maalatessaan. Työ tapahtui Korpilahdella,\njossa Isä valmisteli ja saattoi täydelliseen kypsyyteensä\nKansallis-Osake-Pankkiin aiottujen freskojen luonnokset.\n\nSyksyllä 1930 saapui Martti Raitio Tarvaspäähän valmis käsikirjoitus\nkainalossaan. Oli tarkoitus silloin tarkistaa se ja saattaa teos\nlopulliseen painokuntoon. Valitettavasti tämä työ kuitenkin erinäisten\nmuiden tehtävien takia jäi sillä kertaa suorittamatta.\n\nAllekirjoittaneella, jolle teoksen painatustyön valvonta alunperin oli\nmäärätty, oli onneksi kuitenkin tilaisuus perusteellisesti keskustella\nIsän kanssa kirjan asusta, kuvista ym. käytännöllisistä seikoista,\nennen kuin kohtalo tempasi hänet ja vähän myöhemmin hänen sihteerinsä\nparemmille metsästysmaille. Näin ollen olen tämän kirjan toimitustyössä\nvoinut melkoisen varmasti noudattaa Isäni tahtoa ja makua.\n\nKoska meillä lapsilla oli runsaasti piirustuksia ja muistiinpanoja\nAfrikan matkalta, halusi Isä käyttää niitäkin kirjassaan. Osan kuvista\non hän itse valikoinut. Maalauksia, joita on useita satoja ja jotka\nkaikki kuuluvat Gallen-Kallelan yksityiskokoelmaan, on tähän otettu\nkolmatta kymmentä. Ne eivät koskaan ole olleet Suomessa näytteillä, sen\nsijaan kylläkin Venetsiassa ja San Franciscon maailmannäyttelyssä.\n\nKirjan olisi voinut varustaa tarkoilla latinalaisilla eläinten, kasvien\nja hyönteisten nimillä sekä ilmoittaa eläinten mittasuhteet ym., mutta\nolen katsonut parhaaksi antaa kirjan olla sellaisenaan: kertomuksena\nvaatimattoman taiteilijan vaatimattomilla varoilla tehdyn retken\nelämyksistä. -- Yliopiston kokoelmiin Isä lahjoitti suurimman osan\nmetsästyssaaliistaan, kuten nahat, sarvet, kallot ja erilaiset\nhyönteiset (joista muistaakseni eräällä ennen tuntemattomalla kirpulla\non hänen nimensä) jättäen omiinsa ja allekirjoittaneen kokoelmiin vain\nmuutamia rakkaita \"voitonmerkkejä\". (Valitettavasti on -- varojen\npuuttuessa -- toistaiseksi vain pieni osa tästä lahjasta saatu\nvalmiiseen kuntoon yleisön nähtäväksi.) Musiikki on myös meidän\nperheenjäsenten muistiinpanema; se ei tässä kirjassa suinkaan ole\ntarkoitettu minkäänlaiseksi tieteelliseksi painolastiksi -- Isä halusi\nsillä vain korostaa kuvatun hetken tunnelmaa.\n\nSelvyyden vuoksi tahdon vielä antaa muutamia tietoja niistä matkamme\nvaiheista, joista tämä kirja ei mitään kerro.\n\nAikomuksemme oli metsästää elefantteja Kenia-vuoren bambumetsissä, mikä\nvarsinaisesti olikin Kenia-safarin päämäärä. Sattuma kuitenkin eväsi\nmeiltä tämän onnen, sillä raakuudestaan ja julmuudestaan sekä\nalituisista sodistaan tunnetut wandorobboneekerit olivat juuri niillä\nseuduilla ryhtyneet kapinaan valkoihoisia vastaan. Tämän takia oli\nmeidän muutettava Kenia-safarin suuntaa. Toisena vihollisena meillä oli\ntropiikin kaamea painajainen, malaria, jonka uhreiksi jouduimme kaikki\nmuut, paitsi siskoni. Se myös pakotti meidät palaamaan ennen aiottua\naikaa ihmisten ilmoille. Perheen mukana olo ja siitä koituva edesvastuu\nesti Isää ehdoin tahdoin lähtemästä muille mahdollisille elefantti- ja\nleijona-alueille, joten hänen velvollisuutensa sitomana oli jäätävä\nluoksemme. Niinä kahtena vuotena, jotka Afrikassa vietimme, teimme\nmonta pienempää retkeä, joista tässä kirjassa ei mitään mainita, mm.\nneljä viikkoa kestäneen safarin Makinduun, johon otti osaa mr. Heyerin\nveli, Isä ja allekirjoittanut. Metsästysten saaliista on tässä kirjassa\nmainittu vain osa.\n\nPaluumatka tapahtui Mombasan kautta Sansibariin ja Dar-es-Salaamiin,\nsieltä edelleen Madagaskariin, jossa olimme maissa Mayottessa,\nMajungassa, Nossi Bessa ja Diego Suarezissa; sieltä jatkoimme keskellä\nIntian valtamerta olevien Seychellien saarten kautta Adeniin Arabiassa\nja Djiboutiin Abessinian rannikolla. Sieltä jatkui matka Punaisen meren\nhalki Suezin kautta Port Saidiin ja Kairoon. Kairossa olimme toista\nkuukautta akklimatisation takia. Tältä matkalta, siis kaikilta\nmainituilta paikkakunnilta, on runsaasti piirustuksia, maalauksia ja\nvalokuvia, etenkin Egyptistä, mutta olemme jättäneet ne pois, katsoen\nkokonaisvaikutuksen tällä tavoin tulevan keskitetymmäksi ja ehyemmäksi.\n\nSyy, miksi Isä päätti jättää Afrikan, vaikka hän siellä niin hyvin\nviihtyi, poissa ihmisten kiusoista ja turhamaisuuksista, oli, että hän\npelkäsi lastensa täysin vieraantuvan kotimaastaan, tulevan\njuurettomiksi Englannin kolonisteiksi.\n\nLuulen, että Isä vietti Afrikassa elämänsä onnellisimpia hetkiä.\nJäljennän hänen muistiinpanoistaan seuraavat, kuvaavat rivit: \"-- tänne\nsaavuttuani aika pysähtyi. Kuin iankaikkinen, uudistuva fata morgana,\nnäöt ympärillämme vaihtelevat; kaikki on vain päiviä ja öitä, jotka\nauringon, kuun ja tähtien kanssa sulautuvat yhteen, ilmassa niin\nlempeässä, että oman olemisensa unohtaa.\" Ja siksi voimakas on\ntropiikin lumo -- samankaltainen tenho kuin suurkaupungin erämaalla,\nsyvänveden-elämällä ja ikuisten lumiaavikkojen alueilla -- että se\nalituisesti ja vastustamattomasti kutsuu takaisin sen, joka siellä\nkerran on paratiisivuosia viettänyt --.\n\nHelsingissä, marraskuun 7. p:nä 1931.\n\nJorma Gallen-Kallela.\n\n\n\n\nPROLOGI\n\n\nIstun saunan lauteilla ja hutkin hartioitani vihdalla. Alhaalla,\nhämärässä, sirkkojen sirinässä, häärää lukkarin lähettämä hieroja ja\nheittelee löylyä. Tämä on Pönttöputaan lukkarin ikivanha sisäänlämpiävä\nsauna, ja täällä on hyvä olla.\n\nTälle seudulle ei monikaan matkamies osu. Se on syrjässä rautateistä,\nlaivareiteistä ja uittoväylistä. Sen ja rintamaitten välissä on suuret\nkruununmetsät. Monet eivät tunne tätä pitäjää nimeltäkään.\n\nYhtä kaikki pitäjän asukkaat ovat rakentaneet oikein helsinkiläisen\narkkitehdin piirustusten mukaan kivisen kirkonkuvatuksen itselleen.\nSaksan parasta kaavake-gotiikkaa. Hietaiselle kankaalle maantien päähän\novat sen pystyttäneet, kaataneet ikihongat ympäriltä ja siten saaneet\ntilaa välttämättömille vaivaisille sireenipensaille ja mustina\ntörröttäville petsatuille porhomiesten hautapatsaille.\n\nMutta lukkarin puustelli on aina ollut tässä korpilammin partaalla, ja\nnyt se seisoo ylpeän kivikirkon naapurina.\n\nOn täällä toinenkin kirkko, vanha, pitäjänmiesten aarnihongista\nhakkaama temppeli jyrkkäharja, taideteos jokaista liitostaan myöten. Se\nseisoo vielä, vaikka vailla lattiaa ja puoleksi kattoakin, niemen\nnenässä yksinänsä. Koivut kihnaavat sen räystäitä, ja nouseva petäjikkö\ntunkeilee käytävistä sisälle kuin rippilasten nuorekas parvi. Runsaasti\non sen seiniin aikoinaan punamultaa sivelty, koska ne vieläkin tumman\nsametinkarvaisina puuntavat. Sakariston seinässä vain näkyy vaalennut,\nlahoileva juova, johtuva lusikan muotoisesta puisesta putkesta, joka\nsisäpuolelta on pistetty seinän läpi -- pappien mukavuudeksi.\n\nKäytävässä on vielä nelireikäinen jalkapuu, jota ei ole tarvinnut\nuuteen kirkkoon muuttaa. Sen rautalukot ovat varkaat korjanneet, mutta\nyöllä jos täällä kävisi, niin näkisi pienen pirulaisen siinä\nristissäjaloin istua mököttävän, ahkerasti virsikirjaa lukien,\nhännällään jalkareiästä vilkuttaen.\n\nYmpäröivällä kirkkomaalla ovat hyvien aikojen ruohotkin hämillään, ja\nsammal, kanervat ja puolanvarret ovat jo voittaneet takaisin muinaiset\nkasvualansa. Metsä mättäineen astuu pitkin lahonneita portaita\nkirkkoon, ja pianpa olisi korpi ennallaan, jos ahneet ihmiset soisivat\nsille rauhan. Jokin jäkälöitynyt, kallelleen kellistynyt puuristi enää\nvain muistuttaa Kalman asukkaista. Vielä erotan yhdessä kirjoituksen:\n\n    -- -- --\n    Hukkui ynnä\n    naisen kanssa\n    eikä heitä\n    irroittanut\n    kuin kuolemansa.\n\n    \"He huutivat vaan ei\n    ole auttajata, sillä\n    vedet käyvät hamaan\n    sieluun asti.\"\n\n      Ps. 18, v. 43, I. 69, I.\n\nJa toisessa:\n\n    \"Täällä on aina\n    murhe vaiva ja\n    viimein kuolema\n    odottamassa.\"\n\nIstuin tänään siellä käytävissä, komeroissa ja maalailin, koettaen\nkuvata mikä silmiäni hyväili. Mutta päivä kallistui ehtooseen ja kolkko\nhallan henki alkoi jäähdytellä niskaani. Nousin työstä ja tunsin\nkankeutta ja kolotusta jäsenissäni.\n\nLukkarin taloon päästyäni kysyin saunaa ja hierojaa, niinkuin tapa oli,\nja sain vastauksen:\n\n-- Juuripa tuo lämpiää, ja miksei sinne hierojaksi joku joutaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt istun lauteilla ja odottelen hierojaa. Arvelen sieltä kömpivän\njonkun vanhan eukon, mutta lauteille ilmestyykin hämärästä ja löylystä,\nkuin Ilmatar pilvestä, roteva korpityttö. Hän on vyötäröä myöten\npaljaana ja aloittaa tyynesti työnsä, minun lauteilla maatessani.\n\n-- Sauna on maailman napa, ja täällä on hyvä löyly, mutta näin nuorta\nhierojaa ei ole vielä ennen ollut minuun koskemassa. -- Vanhako olet?\n\n-- On sitä jo ikää -- kolmattakymmentä käyn.\n\nJa vehreäksi, uudistuneeksi ihmiseksi hän minut hieroo väkevillä\nhyppysillään.\n\n-- Mutta mistä se vieras on tämmöisen kolotuksen hankkinut, -- eipä tuo\nnäy häntäkään ikä vielä painavan?\n\nSelitän seikkani.\n\n-- Siunatkoon, onkos ihme, kun semmoisiin menee! Kyllä vissiin olette\nsiellä jotakin säikähtänyt. Siellähän se kurkokin jalkapuulla istuu, --\neipä näy huolineen pappien manaamisestakaan.\n\n-- En sattunut näkemään, olisinpa paperille pannut. Mutta lyöpä taas\nvähän sitä siunattua löylyä.\n\nOtan siinä makeat löylyt ja haastelen minkä mitäkin.\n\n-- Sauna on pyhä paikka -- ei saa viheltääkään. Jopa tulikin sitä\nsiunattua lämmintä. -- Ennen vanhaan kai ne täälläkin kylpivät kaikki\nyhdessä, sekä miehet että naiset. Vieläkö nyt kylpenevät?\n\n-- Vieläkös mitä. Koiruuksiaan harjoittaisivat.\n\n-- Etpä taitaisi minunkaan kanssani uskaltaa kylpeä?\n\n-- En pelkäisi, mutta eihän se passaisi, kun olette herra.\n\nIstuskelen jo saunan kynnyksellä jäähdyttelemässä. Hän vuorostaan istuu\nlauteilla hämärissä ja ropsii vihdalla hierontahiet jäsenistään.\nJuttelemme edelleen, vaikka tiedänkin, ettei minun nyt sovi koettaa\nkatsella häntä.\n\nViereisen korpilammin vesi nukkuu lumpeitten peittämänä, heijastaen\nsyyskesän tähtiä ja sirpillistä kuuta. Katselen veden mustaa kuvastinta\nja ajatukseni hautovat kaukaisia matkahaaveitaan, kuten niin usein\nnoina aikoina. Sanoa tokaisen:\n\n-- Lähtisitkös mukaan hierojaksi, jos matkustaisin Afrikkaan?\n\n-- Sinnekö, missä ihmiset ovat mustia murjaaneja ja pakanoita ja käyvät\nilkialastomina alvaria?\n\n-- Juuri sinne. Ja ilma on aina niin kuuma kuin saunan löyly...\n\n-- En vain minä sinne lähtisi, vaikka linjaalirattailla saisin ajaa\nkoko matkan. Onko sinne pitkältikin matkaa?\n\n-- Vuosia kestäisi, jos jalkaisin lähtisi.\n\n-- Yhhyy!\n\nHän on jo pujahtanut alas lauteilta ja vetäissyt paidan ja hameen\npäälleen. Ketterästi hän sitten livahtaa ulos ja katoaa talon\nulkohuonerivin sokkeloihin. Meni suortuviaan sukimaan ja punaisia\nposkipäitään rikkinäisestä peilinkappaleesta tirkistelemään. Roteva\nsaunan tuoksuinen korventyttö.\n\nMinä kokoan vaatteeni ja lähden pimeässä kömpimään lukkarin taloon,\nmissä minulle on porstuanperäkamariin laitettu olkinen vuode\nrohdinlakanoineen. Siinä ajattelen Afrikkaa, kuunsirppiä, lumpeenkukkia\nja saunatyttöä -- kunnes nukun, sieraimissani vielä saunan ja vihdan\ntuoksu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosien kuluttua käyn taas Pönttöputaalla. Kirkonkylän halki kulkee nyt\nrautatie, lukkarin kartanolla komeilee kirkkoa rumempi kansakoulu ja\nsahan savupiippu härnää taivasta harvan propsimetsän takaa. Saunat ovat\nuloslämpiäviä ja hierojat vanhoja -- Afrikan neekereille sukkia\nkutovat. Nuorisolla on paljon, ylen paljon ihanteita ja sosialismi\nkukkii. Maa edistyy, ihmiset iloitsevat.\n\nMonesti olen sittemmin kotimaata matkustanut, eräkorpiamme kulkenut,\nmutta sama edistys on kaikkialla lyönyt vastaani. Hakatuista metsistä\non riista kadonnut, vesistä kalat, ihmisistä luonnon henki.\nRautatieasemayhdyskunnaksi on kohta koko maa sivistetty.\n\nToden teen vielä kerran matkahankkeistani, käyn päiväntasaajan seutujen\nsydänmaita tutkimassa, lähden unteni Afrikkaan. Tahdon nähdä elävän\nerämaan tämän pallon päivänpuoleisella kupeella. Tahdon kokea sen\nilmaston vaikutukset, tahdon tutustua sen elollismaailmaan ja myöskin\nsen äärettömään elottomuuteen.\n\nJoku nimellinen lähtöpiste sielläkin tietysti on, mutta tahdon vaeltaa\nsen ohi, kunnes tulen nimettömille maille, joiden takaa kiehtovana\nkutsuu itse tuntematon.\n\nAavikko on vain viiva maan ja taivaan välillä. Aavikko on vain\nloppumaton vaakasuora pinta. Aavikko on vain harmaankeltainen tanner,\nkattona sininen holvi. Aavikko on vain yksitoikkoinen ja ikävä. -- Näin\nuseimmat ajattelevat, mutta aavikko on kokonainen maailma jokaiselle\naistimiensa käyttäjälle.\n\nMonelta merilaivurilta olen kysellyt Suezin seuduista, ja vastaus on\naina ollut: \"Hiekkaa, vain hiekkaa, ei mitään muuta.\"\n\nNyt näin itse sen hiekan, mutta minun silmissäni se heijasteli prisman\nkaikki värit ja muodosti suuruuden ennen tuntemattoman -- kauniin\npoimun äärettömyyden vaipassa.\n\nLiiankin pian kanava kuljettiin, vaikka koneet kävivät puolella\nvoimalla. Kuin puhtaat lumipinnat nämä loistavat avaruudet\nhoukuttelevat. Ihanat keitaat siellä täällä kanavan varrella, nousivat\nkukkina lumesta. Enpä joutanut tarpeekseni katselemaan.\n\nAsua tällaisessa keitaassa, huimaavan valkoisten muuriaitausten\nsuojassa, horjuvien palmujen siimeksessä, kävellä viileässä\npylväistössä, loikoa lukien luhtien lomassa, ikuinen taivaanranta\nsilmien edessä, tornilavalta katsella kangastusten kuvia ja ohikulkevia\nvaltameren liikkuvia kaupunkeja, öisin tutkia tuntemattomia\ntähtitaivaita, lauhkean ilman helmassa, ja aamuisin kannustaa\nhallankarvaista orittansa aavikon ulapoille --\n\n-- Olisi ehkä elämää tämäkin, ehkä myös vain hiekkaa, hiekkaa, jota\nhiljalleen juoksuttaa sormiensa lomitse.\n\n\n\n\nNAIROBI, MASSAI-MAASSA\n\n\nAsumme lainehtivasta rautalevystä rakennetussa Hotel Stanley'ssä.\nOlemme saapuneet Välimeren ja Suezin kanavan kautta Mombasan satamaan\nja siitä matkanneet Ugandan kapearaiteista rautatietä pitkin tähän\nNairobin kaupunkiin.\n\nTämä kaupunki on jo keskellä suuria metsästysalueita. Täältäkäsin\njärjestetään safareja eli suurriistanpyyntiretkiä eri ilmansuuntiin.\nKyllä tästä jo kelpaisi varustautua ja lähteä --.\n\nMutta minun osanani on aloittaa retket makaamalla vihreän\npäivänvarjostimen alla kattovaloisessa huoneessa. Olen tässä maannut jo\nkokonaisen viikon pääsemättä minnekään. Ulkona, peltiseinien takana,\nlevittelee tuntematon, ääretön tarujen maailma ihmeitään, joita vain\nvilahdukselta olemme kuumeisin silmin matkallamme nähneet.\n\nSairastan ankaraa kuumetta. Lieneekö rämekuumetta?\n\nJoka päivä kulkee auringonpaiste päänaluseni yli, ja auringonvarjon\nvihreä silkki säteilee silloin.\n\nJoka yö vaeltaa tähtiä suorakaiteen muotoisen kattoaukon ohi, ja\nturhaan etsin niiden joukosta vanhoja tuttavia.\n\nJoka aamu tulee kannoille saakka roikkuvaan paitaan pukeutunut neekeri\nteetä tarjoamaan. Pitelee pitkänsiroilla sormillaan tarjotinta ja avaa\nsamalla ovea isovarpaallaan.\n\nYhtä säännöllisesti hiipii sitten ylen pitkä, valkovaatteinen hindu\nhuoneeseen, päässään valtava, syvänpurppurainen turbaani. Äänetönnä\ntulee, kumartaa ääneti syvään, askaroi yhtä äänettömänä ja häviää kuin\nvarjo.\n\nSiten kuluu päiviä, kuluu öitä. Aivoni ovat sellaisessa levossa, että\ntunnen vain kuin olisi ajan juoksu minun kohdallani loppunut. Eräänä\npäivänä jaksan kuitenkin nousta jaloilleni. Heikkona ja mieluisan\ntylsänä, paksussa syyspäällystakissani palellen pystyauringon\npoltteessa, liikahtelen hiljalleen, sauvaan nojaten ja nauttien\nelämisestä. Hengitän keveätä, lauhkeata tuulta, joka tyynesti\nliehtoilee pitkin aroa tullen kaukaa sinisiltä ikivuorilta.\n\nKävellessäni huomaan, että valmis viertotie loppuu, mutta sen jatko\non leikattu poikki harjanteen, jonka huomaan muodostuneeksi\npunaisenruskeasta savenpitoisesta sorasta ja vulkaanisesta\nkarstakivestä. Sadoittain tummaihoisia ihmisolentoja, jotkut vanha\nsäkki hartioillaan, toiset ilkialastomina, liikkuu vitkaan rotkossa.\nJotkut heistä istuvat kyykkysillään, sormin täyttäen puolipallon\nmuotoisia rauta-astioita ruskealla mullalla, jota toiset laiskasti\nlohkovat ja murentelevat. Aivan kuin paternosterlaitoksena käy siinä\nkuilusta ylös ja sinne alas kaksi riviä olentoja peräkkäin, pään päällä\nastiat, jotka ovat mennessä täynnä ja palatessa tyhjinä. Edes ja\ntakaisin he liikkuvat mahdollisimman hitaasti laahustaen. Kuin\nmuinaisaikaisen ruostuneen koneen käyntiä on tämä liike.\n\nAaveitten näköisinä, hoikin säärin, notkuvin polvin, äänettöminä he\nkäyskelevät. Ei kimaltele heidän alaston ihonsa auringonpaisteessa,\nvaan kesii harmaana liasta ja elämän nurpeudesta.\n\nHeidän varjonsa lankeavat aivan heidän jalkoihinsa, ja niissäkin\nerottuu rauta-astiain pyöreä muoto ohuiden käsivarsien kannattamana.\nKauniisti kokonaisena pysyy tämä kaikki, harmaissa ja ruskeissa\nväreissään. Se on kuin tummentunut hiekkakivinen korkokuva.\n\nJos jokin rautakulppo jää muista jälkeen tai liian vajanaisena lähtee\nliikkeelle, syöksee joukkoon heti likainen, turbaanipäinen hindu,\nkourassaan mahtava virtahevonnahkainen ruoska. Ja mihin letkaus\nsivahtaa, siitä kiitää joka haaralle mustanharmaita kinttuja,\ntottuneesti ja taitavasti piiskaa karttaen. Lyöntejä säestävät\nmehukkaat haukkumasanat maailman mustimmalla kielellä, jos vain joku\npiesty raukka mölinän päästää tai liian kostonhimoisesti keltaisia\nsilmämuniaan muljauttaa.\n\nYlhäällä louhoksen partaalla valvovat järjestystä kuninkaan mustat\nsotilaat, askarit, paljain jaloin ja pistinpäiset kiväärit tanassa.\nNäitten iho kiiltelee auringonpaisteessa, ja mustempiakin he ovat kuin\nmuut. He ovat sotaisaa massai-heimoa ja ovat hyvin ylpeitä korkeasta\nkutsumuksestaan ja varsinkin virkapuvustaan, jona on tummansininen\nihokas kiiltovöineen, mustat säärisiteet ja veripunainen fetsi.\n\nKuin kaunista kuvaa katselen tätä kaikkea. Varmaan iljettäisi\nminua tämä rääkkäys, mutta näky tuo niin ilmielävästi mieleen\nlapsuudenaikaiset mielikuvat faaraon orjista ja ruoskaa heiluttavista\nvoudeista, että saatan katsella sitä kuin mielenkiintoista\nhistoriallisaiheista kuvaelmaa.\n\nSolakat ruumiit heiluvat tahdissa, raskaat kuokat iskevät yht'aikaa\nkovaan maahan, joka hiljaa muru murulta putoilee. Luisevat hyppyset\nnoukkivat soraa astioihin, jotka sitten pään päällä, käsillä tukien\nkannetaan pois. Ruoska viuhahtaa. Pitkä jono kiemurtelee kauas, häviten\nlopulta vuorten suojaan...\n\nMutta samassa tulee kuilun alapuolella pitkin tietä valtava kivilieriö\nryskäen ja rutisten. Satakunta mustaa miestä vetää sitä, yllään\nvalkoiset paidat ja polvihousut, linnunkynsiä muistuttavat mustat\nviirut selässä. Ähkivät ja vetävät milloin kirein, milloin\nluikertelevin hihnoin, ja sivulta tavoittelee nahkainen ruoskansiima\nkurjia selkiä. Edessä ja takana saattavat matkuetta mustat sotilaat\npistimineen. Kiviliuskat pirskuvat ruhjoutuen lieriön alla, ärjyntä ja\nhuokaukset sekaantuvat ruoskien läiskeeseen, ja pöly nousee pyrynä\nilmoille.\n\nTie jatkuu; kävelen edelleen. Tulen kostean lämpöiseen laaksoon, jonka\npohjalla Nairobin joki hiljalleen virtaa. Tänä vuodenaikana sen uoma on\nkapea ja se siivilöi tyyfusvetensä rehevien papyruskaislikkojen ja\nmehukkaiden krassimättäiden läpi. Mikä paljous kirjoituspaperia ja\nsalaattia!\n\nSysimustia pikkulintuja jalanmittaisin pyrstöin leikkii kaislikossa, ja\nsääskien aarnijoukot väijyvät piiloistaan, jokaisella ehkä suokuumeen\nmyrkkyä imukärsässään. Tällä tienoolla ei toki vielä ole esiintynyt\nhirveätä tsetsekärpästä, sitä tavataan vasta kauempana sisämaassa,\nlähempänä Ugandaa, ja sinne en aio safaarejani ulottaa.\n\nSamean joen keskellä seisoo kivellä musta mies jäseniään pesten.\nHienokierteisen tukkansa hän on voidellut punasavella ja rasvalla, ja\nkaulaansa hän on ripustanut kimpun loistavan sinisiä helmiä. Toinen\nhänen vierellään täyttää kurpitsaansa juomavedellä.\n\nMatkan jatkuessa tapaan viheliäisen kauppapuodin; sen omistaa tietysti\nhindu, hindujen käsissähän täällä ovat kaikki keveätöiset ammatit ja\nyleensä toimet, joihin eurooppalaisia ei ole riittänyt. On siinä\nrihkamaa: erinomainen runsaus kaikenvärisiä lasihelmiä, kiiltäviä\nmessinkirenkaita ja heleänvärisiä pumpulivaippoja. Maassa, matalissa\nlokerolaatikoissa on ryynejä ja herneitä ja kaikenkaltaista muuta\nruoka-ainesta. Ja vaikka sanomattoman likainen myyjä jaloin hypistelee\naarteitaan, käy kauppa kuin siimaa. Tuossa seisoo tämän seudun\nalkuasukkaita, kikuiju-muijia nahkavaatteissaan. Sitkeästi he tinkivät\nja kauppaa hierovat, ja myrtyneen maidon, seraljipastillien, hien ja\nkaiken kauhea löyhkä huuruaa sieltä kuin lohikäärmeen kidasta.\n\nPääsen pienen kaasuputkikaiteisen sillan yli ja kiiruhdan voimieni\nmukaan ylös mäkeä, pois rämeiköstä, pakoon ruttoa. Mutta vastaani tulee\nvieläkin jotakin, tömisten ja ritisten vyöryen.\n\nJoukko hinduja, rahvaan kastia, päässä tulenkeltaiset, kimakan vihreät\nja vaaleanpunaiset turbaanit seisoo tiellä, ja näitten takaa näyttää\nlähestyvän itse Juggernaut. Näen ihmisten kumartelevan ja kyyristelevän\nhirviön edessä ja sivuilla. Totta tosiaan näyttääkin siltä kuin he\nheittäytyisivät jumalanvaunujensa alle, pyhän kuoleman murskattavaksi,\non kuin kuulisin autuaallisen kuolinähkynän.\n\nMutta sitten nouseekin tutisevasta torvesta mustia savuja ja kuulen\nselvästi höyrysilinterien puhkuvan. Sehän onkin höyryjyrä, joka\nsilittää ja kruunaa orjien ja piiskurien työn tällä tierakennuksella.\nJa siinä puuhailee alastomia ihmisiä järjestääkseen paikoiltaan\nluiskahtaneita kivensirpaleita hirvittävien lieriöitten alle.\n\nKorkealla, jyrän nokisen aurinkokatoksen alla hallitsee kuin\nvaltaistuimella tämän työmaan ainoa valkoinen mies. Tyynenä hän istuu,\nkhakipukuineen ja hellekypäreineen, valkoisia kenkiään varoen. Hänen\nkasvonsa ovat keltaisen kalvakat, silmänsä haileat ja pistävät ja nenän\nalla riippuu pari punaista oravanhäntää.\n\nKeskeyttämättä hanojen ja pyörien vääntelemistään hän iskee silmänsä\nvastaantulijaan. Sen katseen muistaa. Hän ei huuda eikä komenna,\nvääntelee vain levollisena hanojaan ja tappejaan, ja kaikki väistyy\nhänen edestään. Tuuman täpärältä pyörät usein hipovat miesten sorassa,\njyrän edessä häärääviä hyppysiä.\n\nPalttooni alla tuntuu jo polttavan kuumalta. Väsyneenä palaan\nrautalevyhotelliini, missä norsunkorvia ja -jalkoja sekä\nsarvikuononnahkoja ajelehtii pitkin käytäviä. Ylhäältä, kattoaukosta\nvilkuttavat jo oudot tähteni.\n\nParanee pahempikin tauti, enkä enää tarvitse päällystakkia enkä\nkeppiäkään. Ja monia tämän tarumaailman ihmeitä osaan jo katsella\narkisin silmin. Niinpä tiedän noiden faaraon alastomien, harmaiden\norjien olleen niinsanottuja pienempiä rosvoja, kun taas ne toiset,\njoilla oli selässään linnunkynsien muotoiset leimat, olivat oikeita\nsuurryöväreitä. Ja kelmeän kalvakka jyrämies oli mr H.W. Barnes M.L.D.\n(= Motor Lorry Driver), British East Africa Protectorate'in teloittaja,\njoka \"viraapelitöikseen\", viiden punnan palkkiosta kappaleelta, hirtti\nnoita suurempia rosvoja kuninkaan köydessä, kun taas Juggernaut tuotti\nhänelle 160 puntaa vuodessa.\n\nNähdessäni tämän mr Barnesin sitten riippuvan tiskin päällä kapakassa,\nmuiden \"gentlemannien\" seurassa, jolla nimityksellä täällä\nkunnioitetaan koko lailla kummallisiakin olentoja, en voinut aavistaa,\nettä edessäni oli mestaaja, joka näin lepäili Juggernautin ja\nhirttämisen vaivoista.\n\nNyt hän on poissa. Kuoli eräänä päivänä sydänhalvaukseen, ostettuaan\ntoisen luokan piletin eurooppalaiseen emämaahansa. Loman, jonka hän oli\nitselleen hankkinut, hän nyt sai pidennetyksi määrättömiin. Hän lepää\nkäsittelemiensä otusten kera samassa mullassa.\n\nEnnen menoansa hän ennätti toki puolipohjata tohvelini, sillä olipa hän\npaikkakunnan ainoa valkoihoinen suutari.\n\n\n\n\nBRICKHOUSE, KOTIMME NAIROBIN ULKOPUOLELLA\n\n\nEivät tähdetkään enää tunnu niin vierailta. Monta vanhaa tuttua on\nniitä mukana täällä, vaikka toisissa asennoissa: Otava on kaatunut\nselälleen ja näyttää nyt lentokoneelta. Alakuloisina seuraavat silmäni\nviivaa takapyörästä selkälautaa pitkin, alas taivaanrantaan, jonka\n_alta_, jatkuvassa suunnassa, Pohjantähti olisi löydettävissä. Melkein\npystysuorassa suunnassa alaspäin, tämän tähden alla on maa, joka tällä\nhaavaa makaa lumessa ja sorron suurissa tuskissa. Eletään Stolypinin\nvuotta 1909.\n\nSyödessämme auringonlaskun jälkeen parvekkeella päivällistä\nlampunvalossa ja tuhansien perhosten ja muiden hyönteisten pyrynä\nkirmaillessa ympärillämme näemme Etelän ristin kohottavan toista\nkäsivarttaan näkymättömän Kilima-Ndjaron takaa, ja Väinämöinen\nmiekkoineen riippuu aivan keskitaivaalla, kuin kruununa taivaan\nkatossa. Linnunrata sakenee paikoin loistavaksi pilveksi, ja Skorpioni\nkoukistaa sakaransa sen puhki. Vielä elävämmin ja kipenöivämmin kuin\nkotona 30 asteen pakkasella tähdet täällä tuikkivat ja kimaltelevat,\nsillä olemmehan 5.375 jalkaa merenpinnan yläpuolella.\n\nValtava kuunkiekko nousee aavikon ulapalta, jota kulo on jo polttanut\nuseita päiviä. Punaista kuuta vasten tuli näyttää valkoiselta. Rätisten\nja viuhuen tulee siinä nälkäinen loimottava juova taloamme kohti\nrunsaan ampumamatkan päässä. Mutta tänne saakka se ei pääsekään, sillä\nyö on kostea ja tuuli taintuu. Kuulemme yhä selvemmin kulopalon\nrätinän, mutta rauhallisina käymme levolle, sillä onhan tupamme kivestä\nja rautalevystä. Joka taholla näkyy joko liekehtivää tahi punoittavaa\ntaivaanrantaa. Aikooko Afrikka palaa poroksi tänä yönä? Nairobin\nkaupunkikin on tuulen alla, mutta maantiehen, joka kulkee välillä, kulo\nrajoittuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on viertotietä jo hyvän matkaa valmiina. Eikä Juggernautin uusi\nkäyttäjä enää nauti hirsipuun sivutuloja, sillä pyövelin virkaa\ntoimittaa nyt Nairobin uusi suutari. Hänkin on kalpea kuin aave,\npitkäparta, koukkuselkä. Muuten yksi vakaa ja peräti nauramaton\nmies, kuten ankara teloittajan virka vaatiikin. Suuri valtatie\nFort Hallin eli maan kielellä Morangan linnoitukselle, ikilumista\nKenia-vuoristoa kohti, kulkee läheltä asuntoamme ja on sadeaikana kovin\nkehno. Se on tummanruskeaa tahmaista ja liukasta litkua, johon\nnaulapohjasaappaissakin uppoaa nilkkaansa myöten ja syvempäänkin.\nTaitavasti alkuasukkaat tätä taikinaa sotkea sönköttävät. Alastomina,\nvilusta väristen, vanhat säkit päässään he sumuisessa aamussa rientävät\npitkin tietä nykäisten jalkansa taitavasti liejusta. Kun heidän ja\nmaantien väri on suunnilleen sama, eivät pärskeet heidän pinnassaan\njuuri näykään.\n\nHe tuovat tuotteitaan markkinoille kaupungin basaariin. Raskaat taakat\nselässään kävelee siinä vanhoja kikuiju-muijia kantaen sokeriruokoja,\nbataatteja, maissia, tupakkaa tahi kallisarvoisia polttopuita, joita\npunniten myydään. Kumarassa kulkevat, varaten kantohihnoja paljaiksi\najeltuihin päihin, rinnat roikkuen ja hoikat sääret huojuen.\nKuormajuhtina he kävelevät, sillä he ovat naimisissa olevia naisia. Ja\nhe laulavat kulkiessaan elämänsä iloista ja vaivoista. Näin lienee\n\"puuttuvan nivelen\" (Pithecantropus) naaraan kiimakarjunta ammoisina\naikoina kaikunut.\n\nPuunkantajilla on toisessa kädessään sokeriruoko sauvana ja\nsamalla eväänä, toisessa kirves, ase hyvin huomattava. Se on\nalkuperäinen omatekoinen ase eli työkalu, samannäköinen kuin\naikaisimpien kivikirveiden on täytynyt olla täydellisessä muodossaan.\nVaajanmuotoinen, joskin raudasta taottu terä on upotettu puiseen\nvarteen ja tavallisesti sarvikuonon tai virtahevon nahansuikaleilla\nristisitein nivottu.\n\nJokseenkin tämännäköisen, vaikkei tietenkään niin tummaihoisen, arvelen\nromanttisen kivikauden aikaisen naisenkin olleen. Nämä nykyisetkin\npukeutuvat parkitsemattomiin nahkoihin, joista kuitenkin karvat\nhangataan pois. Tämmöisten hameiden liepeet kyllä latkuttelevat ja\nläiskivät sääriä vastaten sivistyksemme silkkihameiden kahinaa. Mutta\nmaalarin silmään sointuu tämmöinen olento vallan kauniiksi ja\neheäväriseksi tupakanruskeine ja sinipunervine vivahduksineen.\nAinoastaan jokin kullankiiltävä koriste ja helmi- tai simpukkareunus\nrikkoo tätä yksitoikkoisuutta, mutta rikkoo hyvin. Lähempää tutkien\novat yksityiskohdat kuitenkin liian tympäiseviä ja haisu liian väkevä.\n\nTulee siinä ruumiitaan huojutellen ja äänekkäästi laverrellen reheviä\nsuaheli-mammoja, jauhotötteröitä päänsä päällä viipotellen. Koska he\novat eräänlaista ylimystöä, on usein joukon jatkona jonkinlainen orja,\nvieläkin yksinkertaisemmassa vaatetuksessa kuin emäntänsä, joitten\npääasiallisena pukuna on vasemman sieraimen puhki pistetty kiiltävä\nnappi tahi helminen nokkarengas. Heillä on myös kaksi ohutta\npumpuliharsoa, aina luumun värisiä niinkuin herkullinen ihonsakin ja\nlisäksi kirjailtuja suurilla valkoisilla pyörylöillä, neliöillä tahi\nvinoneliöillä. Kuosit näihin ovat Tangan suahelien (Deutsches\nOst-Africa) omia sommittelemia, mutta harsot kudotaan ja painetaan\nHampurissa. Tämä kävelypuku maksaa ilman nenänappia 1-2 rupiaa. Ohut\nkangas mukautuu sulavasti hyvinkin kehittyneitä suloja myöten,\nerittäinkin tuulessa. Mutta jos katselet heitä tutkivasti, niin pian he\nloukkaantuvat, niin että joko suuttuvat ja rupeavat kotkottamaan tahi\npakenevat.\n\nRappiolle joutuneet villit -- sivistyksen uhrit -- juoksentelevat\nmielellään valkoihoisten vanhoissa ryysyissä, enimmäkseen housuitta ja\njoskus kattila tahi yöastia hattuna. Tavallisesti he liikkuvat\njoukolla, yhäti ja väsymättä tanssien. Ainoa miellyttävä jäte heidän\nalkukantaisuudestaan on loppumaton elämäniloisuus, jota näyttää\npursuavan heidän joka huokosestaan. Mutta vaikka he olisivat kuinka\nhassunkurisen näköisiä tahansa, eivät he koskaan ole sellaisia,\njollaisiksi \"Fliegende Blätter\" ja muut pilakuvaajat heidät esittävät.\n\nTuossa saapuu juuri niitä äsken mainittuja suurempia rikoksellisia,\nvalkoisissa puvuissaan ja linnunkynsileimat selässä. Pitkässä jonossa\nhe astuvat, kantaen päänsä päällä suuria heinärukoja, ja kaikki\ntoisiinsa kahlehdittuina kaulasta kaulaan, paljasjalkaisten sotilaitten\nvartioimina. Vaiti ovat, mutta kahleet kalisevat. Aamun aurinko\nvalaisee iloisesti tätä kurjuuden kuvaa.\n\nRämisten, rummuttaen, kiljuen, laulaen ja torvia toitottaen käy tästä\nusein ohitse suuria safaarijoukkoja. Peräkkäin aina kulkevat, raskain\ntaakoin: laatikoita, säkkejä, norsun torahampaita.\n\nToisinaan juoksee siinä notkeita ja uljaita massaijeja jousineen,\nkeihäineen, miekkoineen ja veripunaisine miekanhuotrineen. Rohkeita ja\nitsetietoisia ovat heidän liikkeensä, ja muita koristeita heillä ei ole\nkuin liehuvia mustia sulkia palmikoidussa tukassaan, kankeat letit\notsalla ja takaraivolla sekä kiireestä kantapäähän ulottuva kaunis\nsotamaalaus punasavesta ja rasvasta. Loistavan komeita ovat nämä\nAfrikan vapaat kotkat, joita koskaan ei saada alistumaan muuhun työhön\nkuin sotapalvelukseen.\n\nHe olivat ennen niinkuin nytkin paimentolaisia ja hallitsivat\nkaikkia näitä seutuja, kantaen veroja muilta heimoilta, ja ollen\nkauppakaravaanien pahimpana kauhuna aina vuoteen 1895, jolloin Englanti\notti maan haltuunsa.\n\nAlkuperäisellä karjanhoidollaan he nyt elää kuhnailevat; jotkut\npestautuvat sotaväkeen, toiset menevät poliisin virkaan, jota\ntoimittavat myös yksityisille yövartijoina ja safaarisotilaina.\nKymmentä rupiaa vähemmällä ei massaijia saa palvelukseen, kun taas\nalhainen kikuiju tyytyy kolmen rupian kuukausipalkkaan.\n\nHeidän naisensa ovat pitkiä ja hienoraajaisia ja koristelevat\nruumistansa ylenpalttisesti kaula- ja korvarenkailla sekä\nrautakierukkaisilla jalka- ja käsirenkailla, niin että vaivoin pääsevät\nkävellä hytkyttelemään. Näemme heidän usein kanniskelevan basaariin\nhaisevaa maitoa simpukkakoristeisissa kurpitsoissa.\n\nMassaijien väitetään olevan seemiläistä alkuperää, ja itsekin he\nkehuvat säilyttävänsä israelilaisten vanhimpia muinaistietoja\nja -muistoja. Päättäen heidän omituisesta tyypistään ei tämä näytä\nmahdottomalta, mutta haluaisin sanoa, että he esi-isiltään ovat\nperineet ainoastaan näiden miellyttäviä ominaisuuksia. Mitään\ntäydellistä neekerityyppiä heissä ei ole, eikä vähääkään Itä-Afrikan\nneekerien velttoa luonnetta. Miehet ovat kasvoiltaan ja ruumiiltaan\nusein ihanteellisen kauniita. Heidän silmissään hehkuu kummallista\nkesytöntä salaperäisyyttä. Melkein pedon arkuudella he kavahtavat\ntutkivaa katsetta. Ylhäistä luontevuutta, millä he pitävät vaippaansa,\nvoi verrata ainoastaan muinaisten egyptiläisten ja helleenien\ngrandezzaan. Ja taitavia he ovat luonteenomaisissa toimissaan. Hauska\non nähdä massaijin keihästä heittävän tahi saalista paloittelevan.\nHeidän liikkeensä ja leikkauksensa voittavat parhaan urheilijan ja\nkirurgin.\n\nÄlykkäitä ja nopeatajuisia kun ovat, he voisivat luullakseni hyvinkin\nmenestyksellisesti mukautua eurooppalaiseen sivistykseen, jollei heiltä\npuuttuisi kahta tärkeää ominaisuutta: kykyä leipätyöhön ja selän\nnotkistamiseen. Siksi he ehkä pian häviävät sukupuuttoon. Kun en ole\njoutanut heitä tarkemmin tutkimaan, he ovat jääneet minulle\narvoitukseksi ja muuttuvat ehkä vastedes taruksi muistossani. Ihailen\nheitä, kun he tästä ohitse lentolähetteinä kiitävät kirje\nhaarukkavapaan pistettynä. Kuin gasellit he juoksevat, kevyesti ja\nkoskaan väsymättä.\n\nKenelle tulevaisuus sitten näillä main kuuluu? Ymmärtääkseni hinduille,\njotka, vaikka myöhään tänne muuttaneina, jo ovat valtiaita monilla\naloilla. Koko vähittäiskauppa alkuasukkaiden kanssa on jo heidän\nkäsissään, samoin pienviljelys ja käsiteollisuus sekä -- voisiko sitä\nuskoa! -- myöskin suurkauppa Intian, Saksan ja Itävallan kanssa.\nMonesti, kun englantilaisessa kaupassa ostelen tavaroitani, luikahtaa\njoku myyjistä salavihkaa polkupyörällä hindujen basaariin hankkimaan\nnäiden suurista varastoista sellaisia tavaroita, mitä englantilaisilla\nkauppiailla ei ole.\n\nTänne muuttaneet hindut kuuluvat melkein poikkeuksetta maansa\nalhaisimpiin kasteihin. Mutta jo toisessa polvessa he ojentavat\nselkänsä, ja kolmannessa he istuvat pikkuvirkamiehinä sekä\nasemapäällikköinä kaikkialla pitkin Ugandan rautatietä.\n\nHienosta käytöksestä ja ylhäisistä eleistä olen huomannut, että\nkorkeampienkin hinduluokkien jäseniä on tänne siirtynyt. Useimmat\nheistä ovat kuitenkin parseja. Mitä heidän aivoissaan ja munaskuissaan\nliikkuu, sitä he eivät ilmaise, mutta ilmeistä ja eleistä päättäen se\nlienee jotakin suurta.\n\nJa jotakin suurta tämä lahjakas, arvoituksellinen ryhmä kerran varmaan\nsaakin aikaan -- siksi sitä ehkä täällä jo sanotaankin maanvaivaksi.\nHylyistä ei voi ihmisrotua arvostella, mutta enemmistö täällä tekee\nvastenmielisen vaikutuksen verrattomassa likaisuudessaan. Eipä\nvirallisen isäntäkansan inho heitä kohtaan olekaan ihmeteltävissä, kun\ntietää, että he miltei jokaisen ansaitsemansa rupian lähettävät oman\npankkinsa kautta Intiaan. Onhan heidän pankkinsa, The National Bank of\nIndia Ltd, ainoa pankkilaitos Nairobin kaupungissa. Ja miljoonia\nkarttuu siitä, mitä hindut voittavat heitä hyväkseen käyttäviltä\nenglantilaisilta -- voitosta voittamalla piru perkeleen pettää.\n\nMutta palaan taas tielleni, jossa minulla on edessäni jono\nsunnuntaivapaita hinduja polkupyöräin selässä. Toisilla on päällään\nmahdottoman ahtaat valkoiset pitkäthousut, toisilla taas koipien väliin\nreivattu likainen lakana. Karvaiset, kiverät pillisääret survovat\nahkerasti polkimia. Paita on housujen päällä, ja kireät eurooppalaiset\nliivit ja turbaani täydentävät vaatetusta.\n\n\"Rouvat\" ajavat edellä, visusti harsottautuneina ja vaaleanpunaisissa\npukimissa. He istuvat sulloutuneina vihreihin ruumisvaunuihin, joita\nkuusi muulia täristen päristen vetää pitkin punapölyistä tietä.\n\nKadotan haluni lähemmin tutkia tätä rotua, vaikka olenkin kohdannut\nmonta vakavaa ja monta hienostunutta katsetta.\n\nPäivän laskettua olen lämpöisestä pimeydestä kuullut outoja huilun\nsäveliä. Ohikulkevat kulit niitä puhaltavat: kauas kantavia\nmollisävelmiä, joita milteipä koulutetun tapainen laulu säestää.\nPohjatonta surumielisyyttä hopeanhelein toivonvälähdyksin ikivanhan,\nsumentuneen sivistyksen taustaa vasten.\n\nSuahelikylästä on kannettu kuolleita joka toinen päivä. Mitähän tauteja\nläheisissä kraaleissa oikeastaan sairastetaan? Saattue kulkee ensin\ntietä pitkin vähän matkaa ja oikaisee siitä sitten kaupunkiin poikki\naron, jota valkoiset valloittajat, osan siitä anastettuaan, jo ovat\nehtineet häpäistä piikkilanka-aidoilla, peltirasioilla ja kaikilla\njätteillään. Viiteenkymmeneen nouseva joukko pitkämekkoisia\nsuahelimiehiä juoksee yhtenä ryhmänä, ja niin monta heistä kuin\nsapilaitten väliin mahtuu, kantaa ruumista, joka lepää kirjavien\nkankaiden kattamana. Olkainsa tasalla he paareja kantavat ja\nvaihtavat juoksussa ehtimiseen kantomiehiä, hätiköiden kuin\ntulipalossa. Ja nopeassa tahdissa vielä laulavatkin arabialaista\nhautausvirttä. -- -- --\n\nPäivä polttaa ja kuuma tuuli, joka taivuttaa kaarelle siniharmaita\neucalyptus-puita, yltyy välistä pyörrevihuriksi, kierittäen tiestä\npunaruskeita pölypylväitä suppiloiksi ylös korkeuksiin, missä ne sitten\nleviävät pilviksi.\n\nParinsadan metrin päässä sapilaista tulevat naiset, mustankiiltävinä ja\nalastomina, lekuttelevain luumunkarvaisten auringonkuvaisten harsojensa\nalla. Jotkut kantavat lautoja mukanaan peittääkseen niillä\nhautaanlasketun ruumiin. Täkäläiset islaminuskoiset eivät käytä\nruumisarkkuja. Saattajain täytyy kovasti kiirehtiä, jos mieli pysyä\nsapilaitten mukana. Kiire on nähtävästi tarpeen vaatima, mutta\nkamalalta tämä näytelmä tuntuu auringon paahteessa -- kamalammalta kuin\nfirenzeläisten öiset juoksuhautaukset soihtuvaloineen.\n\nKiväärinkantajani, joka asuu suahelikylässä, kertoo tautien jo\nlevinneen muihinkin kyliin ja väittää -- jääköön se hänen vastuullensa\n-- että köyhiä kuolleita, joiden omaiset eivät jaksa maksaa viittä\nrupiaa \"valkoiselle miehelle\", leikellään sairaalassa, mikä\nmusulmaneille on kauhistus. Mutta rikkaitten kuolleet, sanoo hän,\nhaudataan kokonaisina. -- Miten lienee, mutta kaupungin kaatopaikalla\nolen nähnyt paljon halkisahattuja ihmisenkalloja. Sairaalassa, jossa on\nyksi valkoinen ja useampia hinduja lääkäreinä, annetaan alkuasukkaille\nmaksuton hoito, mutta pyssynkantajani väittää, etteivät sairaat enää\nsuostu lähtemään sairaalaan, vaan kuolevat mieluummin omissa oloissaan,\nitsekseen. Minulta hän pyytää lääkkeitä, ja minä en osaa antaa sen\nparempaa kuin risiiniöljyä, jota he pitävät hyvin maukkaana. Tätä öljyä\nantava pensas kasvaa täällä viljelemättä jokaisella tunkiolla. Se on\nsiitä omituinen, että se itse hajoittaa siemenensä ympäristöönsä.\nKypsyneet siemenkopat näet räjähtävät vähän paukahtaen vähimmästäkin\nkosketuksesta. Alkuasukkaat pusertavat siemenistä öljyä, jota käyttävät\nihonsa ja tukkansa rasvaamiseen. Tästä on peräisin heidän hikensä outo\nja katkera haju.\n\nKömpelöitä alkeellisia, kyhmyselkäisten härkien vetämiä vankkureita\nkulkee myös tätä tietä, mutta ne pysähdytetään kaupungin portilla\npiikkilankaveräjällä, jonka takana kuninkaan paljasjalkaiset sotilaat\nvartioivat. Se on karjaruton karanteeniasema. Siinä on pieni ruokomaja,\nsavutorveton, tulisija keskellä lattiaa. Pieni tummanruskea alaston\nnainen istuu yhtenään oven edessä keittäen ruokaa tahi neuloen helmiä\nsuonilla nahkahihnaan.\n\nKyynäränkorkuisessa aukossa riippuu oviverhona rätti, liehuen\nedestakaisin, ja vasten olkiseinää ja pitkin kovaksi istuttua maata,\njossa kanat nokkivat romussa ja roskassa, levittelee aurinko kultaista\nonneaan.\n\n-- _Jambo!_ sanovat nämä onnelliset ihmiset minulle ohitse kulkiessani,\nja _Jambo_-saana vastaan minä. Se on suahelinkielinen tervehdys.\n\nKun kerran satuin kulkemaan tästä ohitse auringonlaskun jälkeen, olivat\nkaikki lopettaneet päivän hommat ja uurastukset. Matalasta ovesta,\njosta rätti nyt oli poissa, näin joukon alastomia mustia alaruumiita.\nSeurue istui siellä kyykkysillään tulen ääressä. Kumartuessani majaa\nkohti näin heidän sormin appavan suuhunsa syötävää tulella olevasta\npadasta, jonka ympärillä tungos näytti olevan yhtä suuri kuin oli\nsopukin hyvä. Tässä oli pidot, mutta niin tiukasti syötiin, että kaikki\nkeskustelu oli kerrassaan lakannut; muuta ei kuulunut kuin\nyhtämittaista äänekästä maiskuttamista. Onnen huipuilla oltiin,\nparatiisissa istuttiin, polvi polvessa, kylki kyljessä äänettömässä\nautuudessa. Ja hopeankelmeä kuu, joka loisteli olkikaton takaa, loi\nkaiken tämän mustan alastomuuden ylle omituisen punertavan hohteen.\nJatkoin matkaani, mutta hartaan maiskuttelun ääni seurasi minua vielä\npitkän aikaa.\n\nKävelylläni näin kerran nuoren miehen tulevan vetkutellen vastaani\nkaupungista päin. Muuta pukua ei tällä uroolla ollut kuin vihreä\nsaketti ja veripunainen fetsi sekä seebranhäntä kainalossa. Tässä\nkomeudessaan hän tunsi olonsa erinomaisen onnelliseksi. Hän soitti\nnelirivistä huuliharppua käsittääkseni ilman varmaa sävelmää, mutta\ntahtia hän piti ja sen mukaan tanssi. Viinanhöyryjä hänellä varmaankaan\nei ollut ruumiissaan, eikä hänen vatsansakaan liene ollut liian täynnä\nmaan herkkuja, mutta aurinko paistoi ja valoi loistoa hänen hepeniinsä\nja niistä hänen iloiseen sieluunsa.\n\nTuli sitten häntä vastaan nuori ja kaunis kikuiju-tyttö. Pitkä\nsokeriruoko kädessä eväänä ja sauvana hän asteli tumman ruskeana ja\niloisena, uteliaana pyrkien kohti ihmeellistä kaupunkia ja sivistystä.\nKoska hän ei ollut naitu nainen, niin ei muu hänen soleaa vartaloansa\npainanut eikä peittänyt kuin rasvaisten kaulahelmien paljous.\nKämmenenkokoinen halkoviirinen sinihelmireunainen nahkatilkku oli vielä\nesiliinana ja nahkavaippa riippui selässä. Toisessa korvassa kellotti\nvalkoinen vaseliinipurkki, ja sittenpä kaikki muu olikin hänen omaa\nsilkinkiiltävää, punasavella, risiiniöljyllä ja lampaan ytimellä\nvoideltua nahkaansa.\n\nTerveyttä ja itsetiedottomuutta uhosi hänen ryhtinsä, ja elämäniloa\nvavahtelivat hänen neitseelliset pystynänninsä. Rasvatäplät läikkyivät\nniiden pullealla pinnalla, ja silmänä katseli napa keskeltä pyöreätä\nsuklaamahaa.\n\nSeebranhäntineen ja huuliharppuineen nuori mies tanssiskeli häntä\nvastaan, kosketteli hänen rintojaan ja hyväili niitä luonnollisesti.\nYhtä luonnollisesti tyttö otti tämän kunnioituksen vastaan, iloisesti\nhymyillen ja paikaltaan liikahtamatta. Sitten mies puraisi\nsokeriruo'osta kappaleen, niin että mehu pursusi suupielistä, ja\nloistavin hampain siinä sitten naurettiin ja lähdettiin kumpikin omalle\nsuunnalleen: tyttö sokeriruokoineen ja kiiltävine koristeineen,\nmiekkonen huuliharppuineen ja seebranhäntineen. Päivä hehkui ja\npunasinervinä seurasivat varjot heidän askeleitaan. Kaikki tuntui niin\nkevyeltä ja lämpimältä, tuntui kuin olisi maapallon oma elämänhalu\nloimoten höyrynnyt eetterinä jumalien laitumille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuluu viikkoja ja kuluu kuukausiakin. Asumme edelleenkin pienessä\nmajassamme ulkona arolla, lähellä Nairobia.\n\nKesäkuussa alkoi lyhyt, myöhästynyt sadeaika. Silloin täällä oli sekä\nlämmintä että kosteata. Laaksoissa oli raskasta ja painostavaa, mutta\narolla, jossa asumme, on aina raikasta ja ilmavaa. Yötkään eivät ole\ntulleet niin lämpimiksi, ettei voisi nukkua. Heinäkuun aikana ilma\nvähitellen viileni, mutta lämpeni taas elokuun lopussa. Yöt olivat\nkuitenkin viileät, klo 7:n tienoilla aamusella ei ollut kuin 8-10\nastetta. Ilma on niin ohutta, että 22 asteen lämmössä paleltaa.\n\nLokakuun alussa raivosi monena päivänä klo 10 alkaen aamulla hehkuvan\nkuuma myrsky itäkoillisesta. Ja sen mukana tuli kuivuus, joka\nravistutti vesiastiammekin.\n\nElokuusta saakka olemme olleet vapaina kauheasta santakärpäsestä, joka\nlaskee munansa ihmisten jalkoihin, ennen kaikkea kynsien alle, missä\ntoukat sitten kehittyvät ja syövät itsensä lihan sisään, jollei\nleikkausta tehdä ajoissa. Kirsti tyttäremme sai hyvin pahan piston ja\noli vietävä sairaalaan leikattavaksi. Saimme kuitenkin hoitaa häntä\ntäällä kotona.\n\nNs. lihakärpäsiä esiintyy täällä toisinaan niin paljon, että ne\nsuorastaan peittävät kaiken muun näkyvistä. Eläintä nyljettäessäkin\nniitä aivan kuhisee veitsen alla. Edelleen on täällä eräänlainen suuri\nvillinä elävä täilaatu. Täysikasvuiset yksilöt ovat huomattavan isoja\nja sekä suuret että pienet purevat kipeästi ja imeytyvät puolen\nruumiinsa pituudelta lihaan, mistä ne on kaivettava pois. Näin syntyviä\nhaavoja kirvelee ja kutiaa viikkokausia, eikä mikään voide auta.\nMetsästyksellä oltaessa näistä eläimistä on suurin kiusa, sillä riista,\nerikoisesti antiloopit, on niitä aivan täynnä. Äskeisellä\nwildebeestinmetsästyksellä minulla oli mukana koko perheeni. Kun\nvaimoni kumartui maahan poimiakseen erään kukkasen, tuli hänen kätensä,\nkuten hän luuli, yht'äkkiä aivan veriseksi. Siinä olivat vain suunnaton\nparvi punaisia pieniä täinpoikasia, jotka olivat päättäneet muuttaa\nmajaa.\n\nOlen tullut tänne alas neitseellisille seuduille katsellakseni\nympärilleni ja ennen kaikkea maalaamaan, mutta en metsästämään\nkaataakseni niin monta otusta kuin suinkin. Kuitenkin olen tullut tähän\nsaakka ampuneeksi jo koko monta.\n\nOlen ampunut seebroja, gaselleja, hartebeestejä ja wildebeestejä\n500-200 metrin matkalta. Useimmat olen kaatanut juoksusta 300-400 m:n\nmatkalta ja olen nahoista todennut osuneeni joko lapaan, kaulaan\ntai selkärankaan, kuten pitkä matka edellyttää. Wildebeest eli\ngnu-antilooppi ei päästä lähemmäksi kuin 500 metrin päähän itsestään.\nÄskettäin ammuin gnu-lehmän ja pitkä välimatka pakotti minut käyttämään\nuudenaikaista, kokonaan mantteloitua kärkikuulaa. Tällaisen luodin\nvaikutus on kauhistuttava, sillä osuttuaan maaliin se alkaa pyöriä\nlyhyemmän akselinsa ympäri. Kärkevä muoto hävittää ilman vastuksen\nmiltei kokonaan, mutta vaikuttaa sen, että vähinkin vastus muuttaa\nkuulan suuntaa. Olen nähnyt räjähtävän luodin kiskaisevan antiloopista\nkoko takajalan, jolloin haavan reunat ja eläimen karva kärventyivät\nmustiksi luodin kuumuudesta. Tällaisia luoteja käytetään täällä\nvain pitkillä matkoilla ja suuriin eläimiin, jotta oltaisiin varmoja\nsiitä, etteivät eläimet jää kauaksi aikaa haavoittuneina kitumaan.\nOlisi eläinrääkkäystä ampua täällä suurriistaa tavallisella\nkokomantteliluodilla, sillä sellaiset menevät eläimen läpi, mutta eivät\nhaavoita kuolettavasti.\n\nAvaralla tasangolla saattaa melkein aina nähdä, mihin luoti sattuu\nsilloin kun ampuu harhaan, ja silloin tietää ottaa toiselle\nlaukaukselle oikean tähtäimen. Vasta-alkajalle tuottaa täällä\nvälimatkan arvioiminen suurimpia vaikeuksia, ilma kun on kokonaan\nerilaista kuin pohjolassa. Minä mittasin ensimmäisellä luodilla ensin\nvälimatkan ja sain siten oikean jyvän seuraavalle laukaukselle. Viime\naikoina olen kyllä kaatanut eläimen ensimmäisellä laukauksellakin, ja\nsiihen metsästykseni loppuukin, sillä mitäpä tekisin kovin paljolla\nlihalla. Otan itselleni tavallisesti selkäpalan, maksan, kielen ja\nmunuaiset, toisinaan myös reisipaistin. Muun saavat mustat palvelijani\njakaa keskenään, ja aina syntyy tappelu peräsuolen omistamisesta, joka\nheistä on hienointa herkkua. Viimeksi ampumastani wildebeest-lehmästä,\njoka oli kaunis eläin ja katseli kaatajaansa tuolla ikuisesti\nnuhtelevalla kirkkaalla katseella, joka näiden eläinten silmissä on\nsekä elämässä että kuolemassa, otin ainoastaan nahan ja kallon. Liha\nvietiin äsken vangitulle leijonalle, jota metsästystoverini pitää\nhäkissä.\n\nAlkuasukkaat näyttävät aina nolostuvan, milloin metsästystä ei jatketa\npitemmälle. Heidän ruokahalunsa herää heti, kun he saavat verta\nhampaisiinsa. Mutta minä otan esille pienen värilaatikkoni ja muutun\nnimrodista kiltiksi ja siivoksi maalariksi, ja henkipalvelijani Nganga\nistuu silloin maassa ja kannattaa suurta auringonvarjoa, jonka suojassa\nistun.\n\nKerran retkeillessämme saavuimme papyros-ruohistoon, jossa rupesimme\najamaan takaa näkemiämme ns. pahka-sikoja, mutta emme päässeet niitä\nlähellekään. Jorma tahtoi ottaa itselleen papyros-ruokoja, ja pari,\nkolme sellaista oli hänelle jo täysi taakka. Nämä ovat kauniita monen\nmetrin pituisia ruohoja ruskeine suomuslehtineen. Siinä kävellessämme\nminä sain kiikariini gasellilauman ja rupesin kulkemaan lounaiseen päin\npitkin aaltoilevaa aroa ja annoin pyssynkantajalleni kikuiju Ngangalle\nkäskyn pitää silmällä lasta siihen saakka, kunnes palaan. Gasellit\nvetäytyivät aina vain yhä kauemmas. Siinä kun niitä ajan ja ammuskelen,\nhuomaan, että aika on kulunut nopeasti ja aurinko lähenee taivaan\nrantaa lähettäen ihanan välkkyvät punaisenoranssiset värinsä yli koko\nlakeuden, jossa jo taempana näkyvät vuoret olivat jääneet maapallon\nvarjoon. Taivas pohotti tummahkona, violetin lyijynkarvaisena.\n\nYhtäkkiä tuli Nganga luokseni, ja silloin värähti sydämeni. Jätin\nhänelle otuksen ja rupesin juoksemaan sinnepäin, mistä hän tuli ja\nminne poikani oli jäänyt. Nopeasti lähestyi aurinko aron rantaa.\nTiesin, että jokin minuutti vielä niin hukka olisi perinyt aikuisenkin,\njoka joutuisi arolle yöksi, saati lapsen ilman tulen ja aseiden turvaa.\nHuusin ääneni käheäksi saamatta vastausta, juoksin henkeni hädässä\nkummulta kummulle katsellen kaikkialle ja olin jo niin tuskainen,\netten olisi enää saanut ääntä kurkustani, kun samassa kaukaa näin\npienen miehenalun taapertavan eteenpäin yltyvän hämärän keskellä,\nsillä aurinko laski parhaillaan. Jorma siinä tulla laahusteli\npapyros-ruokojansa kantaen ja näin, että hänen voimansa olivat aivan\nlopussa. Otin hänet syliini ja juosten saavutin Ngangan, jolle latelin\nraivokkaasti kaikki tuntemani suahelin-kieliset voimasanat. Neekeri\nkantoi gasellia ruikuttaen ja itkien sitä, että hänen juuri basaarista\nostamansa edellisen omistajan aikoja sitten hylkäämä takki tuli\npunaiseksi eläimestä, jonka veri valui hänen säärilleen saakka. Oli se\nmenoa! Aivan pimeässä yössä saavuimme viimein kotiin asunnosta näkyvien\ntulien opastamina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt minun täytyy etsiä itselleni uusi palvelija, sillä Ngangaa en voi\nenää pitää. Tapahtui nimittäin, että peukalostani kerran viidakossa\nrepeytyi lihaviileke ja minä käskin häntä pitelemään siitä kiinni,\nsillä aikaa kun itse leikkaisin sen kokonaan irti.\n\nMies katseli haavaa ja sanoi: \"Minä tahdon syödä herrani lihaa.\"\n\nEnsin nolona ja sitten suuttuneena minä karjaisin: \"Heitä pois se heti,\nkirottu kikuiju!\"\n\nJa minä löin sen hänen kädestään. Kaihoisin silmin hän katseli sen\nperään ruohikkoon ja lausui: \"Valkoisen miehen liha maistuu kovin\nhyvältä.\"\n\nKun tämän johdosta asetin hänet ristikuulusteluun, oli hänellä kylliksi\nälyä väittääkseen, ettei hän koskaan ole syönyt valkoisen miehen lihaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla on nyt vielä palveluksessani neljä alkuasukasta, joista kokki\non \"kristitty\" ja kotoisin Victoria-järven ja Kongon välimailta.\n\nOlen kieltänyt heitä ajelemasta partaansa keittiöveitsellä ja nyt he\ntekevät sen pullonpalasilla. Kun minun eilen piti mennä metsästykselle,\nottivat molemmat pyssynkantajat kokin uima- taikka ratsuhousut,\nleikkasivat ne halki ja käyttivät kumpikin lahjetta hattuna. Muulla\ntavoin he eivät koskaan ole housuja käyttäneetkään.\n\nJorma pojallanikin on oma pyssynkantajansa, pikku Djoroggi, joka kantaa\nhänen pientä karbiiniaan ja riistaansa. Niinpä he tässä eräänä päivänä\npalasivat metsältä kantaen sungurajänistä, jonka Jorma oli ampunut pään\nläpi. Äskettäin hän ampui kauniin laukauksen waterbokkiin, tuohon\nkomeaan eläimeen, joka mieluimmin syöksyy veteen joutuessaan vaaraan.\nVeri virtasi eläimen kyljestä, mutta Jorma ei voinut ajaa sitä takaa,\nkoska hänen ja antiloopin välissä oli joki. Minä olin istunut arolla\nmaalaamassa kamelin luurankoa. Riensin häntä auttamaan ja pääsimmekin\njoen yli, mutta oli kumminkin aivan toivotonta ajaa takaa\nhaavoittunutta eläintä.\n\nJäniksiä ammun melko usein, mutta en luodilla kuten Jorma, jonka jänis\nistui ainakin 60 metrin päässä.\n\nKerran istuessamme kuistilla aamiaisella näin sungurajäniksen tulla\nloikkivan meitä kohti arolla. Pistin haarukan syrjään, otin pyssyn ja\nammuin. Jänis haavoittui ja loikkasi umpimähkäisiä syrjähyppyjä tehden\nedelleen kaupunkiin päin. Neekerit kiiruhtivat paikalle joka suunnalta\nja alkoivat juosta jäniksen perässä, kunnes pieni neekeripoika sai\nkiinni hännän kärjestä, joka irtaantui. Poika seisoi muutamia\nsilmänräpäyksiä katsellen häntää, mutta jatkoi sitten takaa-ajoa saaden\nlopulta jänisparan kiinni. Riemusaatossa kannettiin jänis kotiin ja\npoika sai hyvin ansaitun pice'insä.\n\nPice on siis rahaa. Ei ole helppo asia käsitellä tällaisia rahoja,\njoita lasketaan sekä vanhoilla että uusilla laskutavoilla. Yksi pice\non 2 senttiä ja kaksi pice'iä on 3 senttiä, mutta kolme pice'iä 5\nsenttiä, 100 senttiä on rupia ja yksi rupia 16 annaa. Yksi annas\ntaaskin 6 pice'iä.\n\nVoiko kukaan ymmärtää tähän sisältyvää järjenjuoksua? Tulos on joka\ntapauksessa se, että herrasmies, ts. ostaja, joutuu aina tappiolle.\nRupia vastaa arvoltaan 1:80 kultaa, mutta sitä käsitellään niinkuin\nmarkkaa. Kaiken tarkoituksena on lähimmäisen häikäilemätön ja\nsäälimätön nylkeminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäällä alhaalla on nyt kevät. Leivoset ja kaikki mahdolliset\nihmeelliset pienen pienet linnut laulavat duurissa kaikkein kulta- ja\nhopeanhohtoisimpia laulujaan. Niin vaaleansinisiä trillejä en ole\nkuullut koskaan.\n\nTangi-virta on nyt niin kuivunut, että toisin paikoin sen yli voi\nhypätä, mutta siinä on nyt mitä loisteliain kasvullisuus: suuria,\nliaanien ja convolvulusten ympäröimiä puita ja tiheikköä, joka on\nläpitunkematonta kuin seinä.\n\nLukemattomia petolintuja kaareilee talomme päällä ja kanat kätkeytyvät\ntarkoin. On hyvin vaikea ampua noita lintuja niiden kaarrellessa\nkorkealla ilmassa, sillä ne ovat alati varuillaan. Vain susihauleilla\nminun on onnistunut pudottaa jokin niistä ja kauniita hatunsulkia\nniistä saa. Olen maalannut sellaisen pedon luonnolliseen kokoon\npyydystämässä rottaa sen reiän luona.\n\nLoistavan kauniita ovat kruunuhaikarat, joita näemme täällä sadoittain.\nNe syövät käärmeitä ja ovat kokonaan rauhoitettuja. Kerran ammuin\nluotini valtavan suureen vaalean harmaaseen haaskalintuun. Välimatka\noli suunnilleen 120 m. Lintu putosi, mutta nousi jaloilleen, lähtemättä\nkuitenkaan lentoon. Silloin Jorma meni lähemmäksi ja ampui vuorostaan.\nLintu seisoi liikkumattomana. Poika ampui monta kertaa, mutta lintu ei\nollut millänsäkään. Nyt minä otin hänen kiväärinsä ja ammuin taaskin.\nSamassa pöllysivät höyhenet pyrynä linnun ympärillä, mutta se\nkohottausi komeaan lentoon ja katosi taivaan sineen.\n\nSe mahtaa olla taikalintu, tuumin ja menin katsomaan paikkaa, jossa se\noli seisonut. Pienen verilätäkön se oli jättänyt jälkeen ikäänkuin\npilkatakseen meitä. Ylipäänsä haaskalintuja ei ammuta, koska ne\ntoimivat terveyspoliiseina. Näitten lintujen jätteitä tapaa arolla\nkaikkialla ja samoin siellä täällä myöskin ihmisenkalloja.\n\nStrutseja liikkuu usein läheisyydessä arolla. Ne ovat täällä\nrauhoitettuja. Olen nähnyt valtavan suuria ihmeellisiä outoja lintuja,\nmutta en ole päässyt koskaan niitä ampumaan. Eräänä päivänä juuri tänne\ntultuamme ammuin kauniin afrikkalaisen korpin, Corvolutor alvicollis.\nSeppelekaulaisia kyyhkysiä ovat laaksot täynnä ja niistä saa hyviä\npaisteja.\n\nLeijonaa en ole vielä nähnyt vapaudessaan. Metsästystoverillani, kuten\njo olen maininnut, on paraikaa sellainen häkissä kaupungissa. Menin\neräänä päivänä katsomaan vangittua eläinten kuningasta.\n\nSaattoihan tapahtua, että minä jollakin yhden päivän retkelläni\ntapaisin tuon pedon, mutta tavatonta se olisi, sillä kaupungin\nympäristöltä on leijonat ammuttu, ja ne, joita vielä on jäljellä, ovat\nerittäin arkoja. Kerran jouduin paikkaan, jossa leijona edellisenä yönä\noli tappanut seebran.\n\nJouluksi olen suunnitellut suurempaa metsästysretkeä ystäväni mr\nHeyerin kanssa, ja kukapa tietää, emmekö silloin tapaa leijonaa.\n\nYleinen eurooppalainen käsitys pitää leijonan kaatamista sankaritekona.\nTosiasiassa kuitenkin puhveli, sarvikuono ja norsu ovat paljon\nvaarallisempia eläimiä, puhveli kaikkein vaarallisin. Leijonan\nmetsästyksessä on sääntönä, ettei eläintä milloinkaan ammuta pitkältä\nmatkalta, sillä ei koskaan voi olla varma siitä, ettei eläimiä ole\nuseampia, jossa tapauksessa metsästys päättyisi huonosti. Leijonaa\nammutaan 50-20 metrin päästä. Eläimet kätkeytyvät itsepäisesti\ntiheikköihin ja korkeaan papyrusruohikkoon, mistä niitä on perin vaikea\nsaada tulemaan ulos, jollei sytytä koko seutua palamaan.\n\nAlamme mukautua täkäläisiin oloihin. Vaimoni ja lapset puhuvat jo\nsujuvasti suahelin kieltä, ja maalaustyölle löytyy täältä yllin kyllin\nsekä aiheita että malleja.\n\nOlen maalannut alastomia, mutta se ei vaikuta alastomalta täällä.\nLuonnoskirja täytyy aina pitää käsillä. Ryhdyn juuri piirtämään\nhartebeestin kalloa, joka komeine sarvineen kiehuu läkkisessä\npetrolikanisterissa arolla portaittemme edessä. Astia seisoo kolmen\nkiven varassa, ja polttopuina on seetriä ja muita kalliita puulajeja,\njotka ovat kovia kuin luu. Haluan tehdä itselleni seinäkoristeen tuosta\nkomeasta antiloopinpäästä. Mutta saanen keittää uuden kallon, sillä\nnenäkäs hyeena kävi täällä viime yönä, kaatoi pytyn kumoon ja nakersi\nkallon rikki. Mieheni nukkuivat vajassa 3 metrin päässä, mutta kavala\neläin tassutteli niin hiljaa, etteivät he heränneet. Tappio ei ole sen\nsuurempi kuin että huomenna voin ampua uuden hartebeestin, ja silloin\novat neekerit hyvillään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on sadeaika saapunut tänne. Kaikki on kuin yhdellä iskulla\nmuuttunut. Harmaan keltaisehko, kuloutunut aro välähti vihreäksi heti\nensi sateen jälkeen. Ja heti alussa kohosi maasta niin suunnaton\npaljous kukkia, että koko lakeus muuttui kirjavaksi matoksi, ja nyt\nkeinuu korkea ruoho kaikkialla tuulessa. Sammakot antavat\niltakonsertteja kilpaa sirkkojen ja eräiden kummallisten hyönteisten\nkanssa, jotka kaiken yötä surisevat kuin voimakkaat sähkökoneet.\nTermiittejä lentää pilvittäin tuulen mukana ja tunkeutuu kaikkialle. Ne\nkattavat maan kuin valkoiset lumihiutaleet, ja niiden kintereillä\nseuraa kauniita lintuja, jotka ahmivat tätä mannaa.\n\nMaa, joka ennen kevyen sateen jälkeen pysyi kuivana, ei enää jaksa imeä\nsisäänsä vettä. Aro on paikoin muuttunut suoksi. Viime metsästykselläni\nupposi muulini toisinaan polvia myöten sitkeään liejuun. Nyt ei riista\nenää tule lähelle asuntoamme, kun kaikkialla on ruohoa yllin kyllin.\nTasanko on Nairobin suunnalle täynnä pikku lammikoita, missä mustat\nihmiset kylpevät päivät pitkät ja naiset pesevät räikeän värisiä\nriepujaan savivellissä.\n\nAurinko kyllä toisinaan pilkistää, mutta ei ole enää kevättä ilmassa,\nei enää lauleta ja tanssita kuin ennen maanteillä; raskaasti astuvat\nmustaihoiset, säkit pään päällä sateen suojana ja polkevat liejua kuin\ntaikinaa. Alastomia ihmisiä palelee, ja he istuvat kernaimmin koko\npäivän olkimajoissaan ikuisten tuliensa ääressä. On käsittämätöntä,\nkuinka he kurjine vaatetuksineen selviävät näistä pakkasöistä.\n\nNiin, nyt sataa. Sataa toisinaan niin rankasti, erikoisesti öisin,\nettei saa unen hiventäkään silmäänsä -- meidän talossamme on ohut\nrautavälikatto ja sen yläpuolella luoksepääsemätön ullakko, joka on\ntäynnä sisiliskoja, ja nämä pitävät siellä hurjaa peliään silloin, kun\nkaikki muu sattuu olemaan hiljaista. Aaltolevyinen ulkokattomme antaa\nsateelle silmänräpäyksessä moninkertaisen kaiun. Kiihtyvät ja\nheikkenevät sadekuurot ropisevat sille aivan kuin äkilliset suihkut\nvoimakkaasta vesihanasta.\n\nKun vielä otamme lukuun hyeenat, jotka vaeltavat ympäri raadollisesti\nulvoen, ja sakaalit, jotka seuraavat niitä äännellen kuin\nkuvotustautiset ihmiset, on konsertti täydellinen.\n\nOlen usein ollut ulkona sateisessa yössä niitä vaanimassa, kuitenkaan\nkoskaan pääsemättä ampumamatkalle. Mutta äskettäin kävi kuitenkin\nparemmin. Kello oli 11-11.30 tienoilla yöllä. Kuulin ensin hyeenan\ntulevan ja otin ladatun kiväärini käteeni ja hiivin ulos yöpukeissani.\nSataa tihuutteli ja tuntui ilkeältä. Kuu kuitenkin heijasti jotakin\nvaloa paksujen pilvien takaa, joten minun olisi pitänyt nähdä arolla\nliikkuvat tummat olennot. Sitten hyeena lakkasi ulvomasta, mutta\nsakaali antoi sen sijaan äänensä kuulua, ensin kauempana, sitten aina\nlähempänä. Varsin toivottomalta tuntui seistä siinä palelevana ja\ntuijotella pimeyteen, ja minä ajattelin eräänä edellisenä yönä\ntekemääni fiaskoa, kun voitonvarmana hyökkäsin muuatta mustaa liikkuvaa\nryhmää vastaan, joka sitten perin kesyn aasin hahmossa hiljaa lönkytti\nulos arolle, ja minä kuulin, kuinka mustat palvelijani nauroivat\ntakanani, ja suutuin kovin.\n\nTätä mietiskellessäni lakkasi sakaalin uikutus, ja minä olin jo\nsateesta läpimärkä. Toisinaan pimeni niin, etten voinut erottaa mitään.\nMutta kerran taas vähän valjetessa näin äkkiä pitkähäntäisen eläimen\njuoksevan ohi ja silloin laukaisin. Samassa eläin katosi. En ollut\nvoinut ampua ohi, sillä minulla oli hyvä tähtäin, välimatka oli lyhyt\nja haulit karkeita. Aloin etsiä ja hapuilla pimeässä, mutta en nähnyt\nmitään. Sitten hapuilin käsilläni pitkin maata laukaukseni suuntaan, ja\nsilloin tuli käteeni jotakin pörröistä ja märkää, joka pani sydämeni\nläpättämään. Sen täytyi olla sakaalin häntä. Hapuilin käsilläni edemmäs\nja tunsin nyt eläimen takajalat, joista varovasti nostin sen ilmaan ja\niloisen ylpeänä kannoin saaliin kotiin vaimolle ja lapsille, niinkuin\nsaduissa kerrotaan.\n\nVaimoni ei ollut lainkaan ihastunut siitä, että kannoin tuon löyhkäävän\npedon ylös kuistille, mutta se oli valaistava ja tarkastettava ja\nvietiinpä se sisälle \"salonkiinkiin\". Ja Jorma-poika oli herätettävä\nsitä katsomaan, sillä hän olisi tullut seuraavana aamuna aivan\nonnettomaksi, jos häneltä olisi kokonainen yö salattu näin ihana\nsaalis. Mutta ennen kuin ripustin sakaalin trapetsiin, täytyi meidän\nkuitenkin silittää kaunista hopeankiiltävää turkkia ja sääliä\nluontokappaleparkaa, joka kylmin, märin jaloin oli harhaillut sateessa\nillallistaan etsien.\n\nSade oli lopettanut kävelyretkemme arolla. Mutta Jorma juoksentelee\navojaloin lätäköissä, kaivaa ojia ja metsästää lintuja. Lapset käyvät\nmuuten par'aikaa erästä englantilaista koulua. Näyttää aika\nlystikkäältä, kun he aamuisin lähtevät koulumatkalleen saattajanaan\nalaston, helmillä koristautunut palvelija, joka kantaa heidän\nkirjojaan.\n\nMuutamia viikkoja sitten muutettiin Nairobin postikonttori\nvastarakennettuun suhteellisen komeaan taloon siitä lankku- ja\nlevymajasta, jossa se siihen saakka oli sijainnut.\n\nAina kun kuljin tuon vanhan postikonttorin sivu, seisoi sen oven\nvieressä neekeri, joka pienessä kattilassa keitti lakkaa, ja vastapäätä\ntien toisella puolen istui vanha harmaapartainen hindu jalat ristissä\nallaan, valmiina kirjoittamaan kirjeitä halukkaille. Ja ojassa hänen\nvieressään kaksi neekeriä eräänä päivänä ajoi partaveitsellä villoja\ntoistensa päästä.\n\nNyt en näe enää Englannin valtion lakan keittäjää. Häntä ei ehkä\nuudessa palatsissa enää tarvita, mutta hindu on vehkeineen muuttanut\nlaitoksen mukana ja istuu ja odottaa asiakkaitaan kuten ennenkin.\n\nPostitalon tornista säteilee sähkölennätinjohtoja kaikkiin\nilmansuuntiin laajan aron yli. Hiljaista ja äänetöntä on kaikkialla\nylt'ympärillä. Matkalla postiin minun täytyy eräänä päivänä pysähtyä\nkatsomaan hupaisaa idylliä: Aapishärkä makasi nurmikolla ja märehti\nsyviin ajatuksiin vaipuneena, ja sen helmassa makasi neekeri, jolla oli\nyllään silkkihattu ja shakettitakki eikä mitään muuta. Sade hyväili\ntätä ryhmää lempeänä ja hiljaisena.\n\nPostikonttori oli tuskin ennätetty muuttaa uuteen huoneistoonsa, kun\ntalon ympärillä huomattiin leijonan jälkiä, jotka johtivat parinsadan\nmetrin päässä olevan vuoren juurelle, missä leijona luultavasti vanhaan\nkivilouhikkoon syntyneestä lammikosta oli sammuttanut janoaan.\n\nPäätettiin seuraavana yönä koettaa pitää silmällä eläinten kuningasta\nvuoren luona, ja kukapa siihen paremmin soveltuikaan kuin Nairobin Pyhä\nYrjänä, joka pari, kolme vuotta sitten oli vapauttanut kaupungin\nkahdesta leijonasta, jotka olivat tulleet yhteiskunnalle todelliseksi\nmaanvaivaksi ja joita ei kukaan muu ollut saanut ammutuksi.\n\nTämä Pyhä Yrjänä on ystävämme mr Heyer.\n\nErään toverinsa kera hän meni paikalle ja laittautui mukavasti yöksi\nhuopiin kääriytyen ja vahvistavan whiskyn kulauttaen. Ja niin hän piti\nvartiotaan. Oli himmeä kuutamo. Yöllä hän näki pitkähkön, tumman\neläimen liikkuvan kivenjärkäleitten seassa vesilammikkoa kohti. Hän\nodotti oikeata silmänräpäystä ja sitten hän ampui. Näytti kuin eläin\nolisi mennyt kahtia, sillä toinen puolisko jäi makaamaan ja toinen\nryömi hitaasti pois. Kun mr Heyer saapui paikalle, ei siinä maannutkaan\nleijona, vaan kuoleva \"moongu\", jättiläissaukko, joka tekee suurta\nvahinkoa erikoisesti lintujen hävittäjänä. Näitä nelijalkaisia oli\nsiinä ollut kaksi, luultavasti pariskunta, joista toinen ei ollut\nhaavoittunut sen pahemmin kuin että saattoi ryömiä pois.\n\nTästä tapauksesta sain kuulla vasta kymmenen päivää myöhemmin. Muutoin\nolisin kernaasti lähemmin tarkastellut tuota merkillistä eläintä.\n\n\n\n\nROOSEVELTIÄ TAPAAMASSA\n\n\nNiihin aikoihin, jolloin asuimme pienessä tiilitalossamme arolla\nlähellä Nairobia, metsästeli Yhdysvaltain entinen presidentti Theodore\nRoosevelt Athi-virran rantamilla ja läheisissä vuoristoissa. Kerronpa\ntässä, mitä silloin sain hänen retkikunnastaan tietooni, sekä\ntapaamisestamme Nairobissa.\n\nVaikka Roosevelt amerikkalaisen käsityksen mukaan varmaankaan ei ollut\nmikään varakas mies, hän kustansi itse matkansa ja varustuksensa,\nkuitenkin samalla sopien amerikkalaisen Scribners Magazine'in kanssa,\nettä hän tälle aikakauslehdelle kirjoittaa artikkeleja 5 dollarin\npalkkiosta sanalta. Näin ollen lienevät hänen retkensä kustannukset\ntulleet kutakuinkin korvatuiksi.\n\nMuutamia valkoisia miehiä oli suuresta palkasta kiinnitetty\nretkikuntaan, mahdollisesti eri laitosten kustannuksella. Eversti Lorin\nWashingtonin Smithsonian Institutista otti osaa retkeen pienten\nmärehtijäin kerääjänä mainittua laitosta varten. Sitä paitsi kuuluivat\nretkikuntaan tohtori Hamring ja mr Kermit R. Cunningham, joka\nviimeksimainittu oli Nairobissa asuva eläintieteilijä ja metsästäjä.\nMyöskin mr Roosevelt nuorempi seurasi mukana.\n\nTämän nuoren miehen tuttavuutta tein pikipäin Nairobin kaupungissa,\njonne olin tullut tekemään harjoitelmia nuoresta sarvikuonosta, joka\näskettäin oli pyydystetty ja oli juuri tuotu Kilima-Ndjarolta. Minä\nistuin maalaten värilaatikko polvillani, ja esittely tapahtui ilman\nmuita seremonioja kuin että ojensin hänelle käteni. Kutakuinkin\nsolakka, mutta vahvarakenteinen nuorukainen, välinpitämätön ilme ja\nmitään sanomattomat piirteet. Esittelyn jälkeen meillä ei ollut\ntoisillemme mitään sanottavaa, ja sarvikuono veti sillä kertaa huomioni\nkokonaan puoleensa.\n\nRetkikunta oli tietenkin mitä huolellisimmin varustettu. Suurten ja\npienten märehtijöiden talteenpanoa varten oli otettu lieriönmuotoisia\nerisuuruisia puutynnyreitä, kahdesta kuuteen jalkaan korkeita,\nhalkaisijamitta kuudesta tuumasta neljään jalkaan. Tynnyrit lujitettiin\nNairobissa rautavanteilla ja eläimet pistettiin niihin spriissä niin\nsuurina kuin ne olivat ja heti sen jälkeen kun ne oli ammuttu. Tällä\ntavoin ne lähetettiin kotiin Washingtonin kansallismuseoon Rooseveltin\nlahjoina. Ei ole tiedossani, suostuiko museo ottamaan osaa\ntodennäköisesti ennenkuulumattoman kalliisiin lähetyskustannuksiin.\n\nRooseveltille oli tarjottu oikeus metsästää kaikkialla suojelusalueen\nmetsästysmailla, joissa muutoin ei mitään eläimiä ole lupa ampua ja\nmissä suurin laumoin turvallisesti kokoontunut riista on rauhassa\nlisääntynyt siinä määrin, ettei tarvitse muuta kuin korjata sitä, ja\ntämä seikka selittää melkoisessa määrässä hänen metsästysonnensa.\nNiillä retkillä, jotka minä aseettomana tein rauhoitusalueella, näin\neläimiä niin paljon ja pääsin niitä niin lähelle, etten voi ymmärtää\nmuuta kuin että eläimet siellä tuntevat olevansa turvassa. Usein on\nsattunut, että yksi tai useampia ajamiani otuksia on ilmeisesti aivan\ntarkoituksellisesti paennut rauhoitusalueelle ja siten päässyt turvaan.\n\nSikäli kuin kuulin, kaatoi Roosevelt, paitsi seitsemää leijonaa, kaksi\nelefanttia, kaksi puhvelia, kaksi sarvikuonoa, kaksi virtahepoa ja\nkaksi kirahvia. Tähän ei varmaankaan ole otettu mukaan sitä puhvelia,\njonka hän kuolettavasti haavoitti -- kuitenkaan saamatta saalista\nkäsiinsä -- Donya Saboukin seudulla ja jonka kallo sarvineen nyt on\nminun omaisuuttani Suomessa. Sarvet ovat kaikkein suurinta lajia,\nmelkein yhtä suuret, mutta eivät aivan niin kaunismuotoiset kuin sen\npuhvelin sarvet, jonka jännittävällä hetkellä ammuin Tana-virran\nrannalla.\n\nRooseveltin retkikunnan metsästyspaikkoja olivat seuraavat rannikon\nmetsästyskeskukset: Kapiti Plains, Escarpement, Naivasha, Nakuro,\nKenia, Londiani ja Nairobi.\n\nRetkikunnan liikkuessa Athi-virran läheisissä vuoristoissa me saatoimme\nöisin selvästi nähdä hänen valtavat alueet valaisevat leiritulensa\nylhäällä vuorilla. Kysymykseemme, mitähän ne tulet mahtoivat olla,\nmusta kokkimme vastasi: se on the king of America ja hänen\nsafaritulensa.\n\nMe emme silloin vielä olleet kokeneet safarielämän riemuja, ja sen\nvuoksi joka ilta kaihoisin katsein tähystelimme aina uuteen paikkaan\nmuuttaneita leiritulia.\n\nRooseveltin retkeä on pidettävä erinomaisen onnistuneena.\nEläintieteellisten kokoelmien kannalta oli tulos suorastaan loistava.\n\nJoka kerta kun Roosevelt saapui Nairobiin, järjestettiin suurenmoisia\njuhlia, joissa juotiin maljoja ja pidettiin puheita Amerikalle ja\nsuojelusalueen tulevaisuudelle. Nairobin sanomalehti sisälsi\npalstamäärin kuvauksia kaikesta, mitä Roosevelt oli lausunut\nsikäläisistä tulevaisuudenmahdollisuuksista. Ja asukkaat ottivat kaiken\ntäydestä: rahasta ja vallasta uneksi täällä nyt jokainen valkoinen\nmies.\n\nVaikka mielelläni olisinkin halunnut nähdä tämän harvinaisen\nmetsästysruhtinaan ja samalla kertaa rauhallisen republikaanin, en\nkuitenkaan ottanut osaa juhliin, mutta kävin häntä tervehtimässä, kun\nhän viimeistä kertaa oli Nairobissa järjestämässä kotimatkaansa. Pyysin\nkirjeellisesti audienssia ja sain heti rakastettavaan sävyyn\nkirjoitetun vastauskirjeen, jossa hän ilmoitti tapaamisaikamme.\n\nNairobissa ollessaan Roosevelt asui pienessä, mutta hienossa\nbungalow'ssa, jota ympäröi loistokas puutarha ja jonka omisti hänen\nmaanmiehensä miljonääri Mc Millan.\n\nKello 9 aamulla saavuin huvilaan riksha-rattailla, joita kaksi\nalastonta miestä kiidätti, niin että nilkkoihin kiinnitetyt kulkuset\nasiaankuuluvasti helisivät, ja menin kuistin poikki talon keskellä\nolevan isomman hämärän huoneen ovelle. Koputin oveen ja heti tuli\nvaaleanharmaapukuinen, lyhyt, nelikulmainen mies vastaan ja toivotti\nminut tervetulleeksi.\n\nSe oli Roosevelt. Hän oli juuri istunut oven vieressä olevan\nkirjoituspöytänsä ääressä ja arvattavasti kirjoitellut artikkelia\nennenmainittuun magazine'iin. Niin nopeasti hän nousi, että viimeinen\nsana taisi jäädä vain 2.50 dollarin arvoiseksi.\n\n-- Hyvää päivää, mister Kalevala, sanoi hän. Olen iloinen tavatessani\nteidät; olen nähnyt teidän mielenkiintoisia töitänne.\n\nJa ystävällisesti, mutta järkähtämättömän täsmällisesti kuin\npoliisimies hän hallitsijan elein kehoitti minua astumaan matalasta\nhuoneesta valoisalle pengermälle talon toiselle puolelle. Konemaisen\nmääräperäisin, lyhyin askelin hän meni itse heti takaisin erääseen\nsivuhuoneeseen ja palasi tuoden mukanaan tupakkaa, jota tarjotessaan\nhän lausui: Suottehan anteeksi, mister Kallela, että ajatuksissani\nliitin teidän nimenne teidän kansalliseepoksenne nimeen. -- Minä olisin\nsuomalaiseen tapaan mielelläni keskeyttänyt hänet kysymällä, oliko hän\nverrannut Kalevalaa Longfellowin Hiawatha-runoelmaan ja mitä mieltä hän\noli niiden keskinäisestä suhteesta, mutta en saanut suun vuoroa. Hän\npuhui yhtä mittaa yhtenä hyrinänä, ikäänkuin haluten mahdollisimman\nvähällä ajanhukalla selviytyä kaikesta siitä, mitä oli sanottava. Hän\nlausui minulle muutamia kohteliaisuuksia kansanrunoaiheisista\ndekoratiivisista maalauksistani, mutta \"modernia tyyliä\", johon olin\ntehnyt eläin- ja luonnonharjoitelmani täällä, hän ei voinut ymmärtäen\nsulattaa, vaikka hän olikin katsellut näitä töitäni suurella\nmielenkiinnolla, jne. Ehkä hän oli oikeassa. Hän sanoi, ettei hän ollut\nmikään taiteen tuntija, mutta hän ei voinut hyväksyä yksilöllistä\nvapautta, jolla minä olin käsitellyt luonnonaiheita -- erikoisesti oli\nkysymys seebraryhmästä arolla, jossa minä olin maalannut seebrojen\nmustat juovat aaltoilevina ja värisevinä, sillä tavoin kuin ne aron\nkuumassa ilmassa esiintyvät. Tätä hän ei pitänyt oikeutettuna\nmaalaustapana.\n\nNäitä suoramielisiä lausuntoja vastaan olisin tietysti voinut\nhuomauttaa yhtä ja toista, mutta kun heti näin, että huomautuksillani\nolisi perin vähäiset mahdollisuudet tulla käsitetyiksi sekä että\nisäntäni kaikkein vähimmin salli keskeyttää itseään, tyydyin vain\nkääntymään korituolissa, niin että se narisi rumasti. Roosevelt tunsi\nmielenkiintoa ainoastaan vanhaa taidetta kohtaan, kuten esim. Rubensia,\njoka on maalannut niin, että todella näkee edessään ihmisen, joka on\nlihaa ja verta. Uudemmanaikaisista maalareista hän antoi suurimman\narvon unkarilaiselle Laszlolle. Tämä oli maalannut keisari Wilhelmin ja\nhänen, Rooseveltin, kuvan, ja maalannut ne hyvin. Sain tilaisuuden\nheittää väliin kysymyksen, mitä hän piti siitä muotokuvastaan, jonka\nZorn on hänestä etsannut. -- \"Niin, olihan se jotakin vähäpätöistä ...\"\n\nKysyttyäni, tunsiko hän taidenäyttelyolosuhteita Amerikassa, hän\nvastasi kieltävästi, mutta lausui sovinnaisen kohteliaasti, että olisin\ntervetullut hänen luokseen, jos matkustaisin Atlantin yli.\n\nIstuimme vastapäätä toisiamme narisevissa korituoleissa, hän seinän\npuolella siten, että valo hyvin sattui häneen. Kultasankaiset\nsilmälasit ottivat välistä kaiken valon kätkien kirkkaat terävät\nsilmät, joitten takana ei näyttänyt koskaan asustaneen ainoatakaan\nhaavetta, unelmaa tahi määrittelemätöntä ajatusta. Otsalla lepäsivät\nryppyjen tasaiset kinokset ja kasvojen ilme kuvasti muutoin suurinta\nmahdollista painostusta, jota vastaan aina oli käytävä raudankovaa\ntaistelua. Tämän mukaisesti kasvot olivat kokonaisuudessaan\nmuodostuneet mitatun nelikulmaisiksi kuin hyvin konstruoitu kone, joka\nalati saa muokata ja pehmittää yksiä ja samoja kovia purtavia ... ei\nhäivettäkään huumorista eikä sen tajuamisesta eikä edes\nmahdollisuudesta sen tajuamiseen.\n\nHän puhui aivan keskeytymättä konemaisesti, lausuen sanat terävästi ja\ntäydellisesti ja ikäänkuin puraisten jokaista sanaa matemaattisen\ntasaisten hammasriviensä välissä. Sanat putoilivat rapisten kuin\nsamanmuotoiset metallikappaleet nopeasti käyvästä stanssauskoneesta.\n\nValitellen paljoja töitään hän kertoi yhtenä ryöppynä aiotusta\nkotimatkastaan, joka tulisi tapahtumaan Ugandan, Khartumin ja Kairon\nkautta. Näytti ikäänkuin hän epämukavia kysymyksiä välttääkseen olisi\nhalunnut latoa eteeni kaiken sen, mitä hän halusi antaa tiedettäväksi,\nja siinä piste.\n\nTämän tuntien sekä ymmärtäen, että olisi ollut aivan turha koettaa\njatkaa väittelyä, nousin ja lausuin jäähyväiset. Tietenkin\nystävällisesti, mutta hallitsijan lyhyin elein hän ojensi minulle\nkätensä, aivan kuin eteisessä olisi ollut vielä monta sataa muuta\npuheilla kävijää.\n\nMutta siellä ei ollut ketään, ja minä menin matalan, hämärän huoneen,\nkuistin ja puutarhan kautta ajoneuvojeni luo, joitten vetäjät\nkiipesivät ylös ojasta, jossa olivat maanneet varjossa. Itse he itsensä\nvaljastivat rattaitten eteen sitten kun minä olin niihin istuutunut.\nIloissani siitä, ettei minulla ollut Rooseveltin huolia hartioillani,\nminä sytytin sikarini ja nojauduin mukavasti taaksepäin; olinhan minä\nyhtä elämään oikeutetun kansan poika kuin hänkin, vaikka minun kansani\nsillä haavaa olikin nostettu Stolypinin teurastuspöydälle. Mikähän se\nolikaan tehnyt Rooseveltin noin synkkämieliseksi? Mahtoiko todellakin\nhuoli isänmaan onnesta noin kovasti painaa sen entistä hallitsijaa, vai\nolivatko ne ehkä vain persoonallisia huolia? Eivätkö edes nämä\nmetsästysretket neitseellisissä seuduissa olleet tuottaneet hänelle\nmitään lepoa ja iloa?\n\nNäissä ajatuksissani minä ajaa karettelin edelleen pitkin maantietä\nParklandin kautta, jossa linnut lauloivat korkeissa puissa ja tiheissä\nviidakoissa.\n\nMinulle jäi kuitenkin vaikutelma, että olin tavannut nykyajan\ntarmokkaimman miehen. Ja jos tästä tulisin kertomaan toveripiirissä,\nniin voisin sanoa, että hän oli kuin amerikkalaisesta teräslevystä\ntehty pähkinänsärkijä tahikka puhveli, jolla on lemmikki napinlävessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kun olin jättänyt kaupunkiin ajoneuvot, kohtasin kikuiju-naisen,\njoka vaelsi raskaasti pitkin katua verhonaan ainoastaan rasvainen\nnahkaesiliina. Koska hänellä ei näyttänyt olevan mitään kuormaa, en\nsaattanut ymmärtää hänen askeltensa painavuutta. Lähemmäksi tultuani\nhuomasin, että hänen jalkansa olivat paisuneet suunnattoman suuriksi,\nsuorastaan satumaisen suuriksi ja että jalkapohjissa oli toista tuumaa\npaksulti astunta-anturaa, joka kiertyi kauhistuttavasti ylöspäin\njalkojen reunoilla. Se oli kauhea näky. Mutta hänen nuoret kasvonsa\naivan loistivat tyytyväisyydestä. Hän kulki alastomana laahaten\nsuunnattomalla vaivalla perässään elefanttitaudin tuhoamia jalkojaan,\nmutta ne näyttivät tuottavan hänelle vähemmän huolta kuin Rooseveltille\ntietoisuus ja ajatus, että hän oli ollut erään maailman mahtavimman\nkansakunnan presidentti.\n\nMinä vaelsin edelleen kotiin päin, onnellisena siitä, ettei minua\npainanut kumpikaan näistä huolista.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN SAFARI VOI-KIBWEZI-MAKINDU\n\n\nTahdotko lähteä jouluksi jalopeuranpyyntiin? kysyi vaimoni minulta\neräänä päivänä Nairobista palattuaan. Hän oli siellä tavannut mister\nHeyer'in -- ja kylläpä nämä terveiset minulle kelpasivat.\n\nOlimme tavarantarvitsijoina tutustuneet tähän reippaaseen herraan,\njolla oli safaritoimisto kaupungissa. Hän oli alkuaan hampurilainen,\nmutta oli jo nuorena lähtenyt maailmalle, ensin Kaukaiseen Länteen.\nEnsimmäisten kullanetsijäin joukossa hän oli mm. tehnyt onnettoman\nmatkan Klondykeen. Sittemmin hän oli oleskellut Uruguayssa ja\nArgentinassa ja viimeksi Kap-siirtomaassa palvellut upseerina\nbuurisodassa -- englantilaisten puolella. Maailmansodan puhjettua hän\nhävisi näköpiiristäni, sillä ainoaankaan sen jälkeen hänelle\nlähettämääni kirjeeseen en ole saanut vastausta. Otaksun, että tämä\nasekuntoinen uljas erämaantuntija on saanut surmansa Englannin ja\nSaksan taisteluissa Itä-Afrikan herruudesta. Häntä pidettiin\nItä-Afrikan taitavimpana ja uljaimpana leijonanmetsästäjänä, ja\nalkuasukkaat kunnioittivat häntä nimellä Bwana Simba (leijonaherra).\n\nKun olin monelta taholta kuullut, että oli arveluttavaa ottaa vaimoa ja\nlapsia mukaan pitkälle metsästysretkelle, päätin ensin yksin ottaa\nselvän tällaisen retken vaivoista, ennen kuin uskalsin ottaa perheeni\nmukaan. Myös saisin täten tilaisuuden tutustua tällaisen retkikunnan\njärjestelyn monimutkaiseen koneistoon. Kiireemmin kuin tähän saakka\njatkoin nyt matkapuuhia, ja monien valmistelujen jälkeen olin\nvihdoin joulukuun 18 päivänä valmis lähtemään 4-6-viikkoiselle\nmetsästysretkelle Voi-nimistä asemaa ympäröiville seuduille n. 300 km\nNairobista kaakkoon.\n\nPaitsi kiväärejä ja ruoka- ja ampumavarastoja sekä telttoja oli\notettava mukaan tarve-esineitä monenlaisia tilaisuuksia varten.\nKuitenkin oli paino sovitettava 40-50 miehisen kantajajoukon voimain\nmukaan.\n\nKoska emme luottaneet toistemme lääkeopillisiin tietoihin ja\nkokemuksiin, järjestimme kumpikin oman lääkelaatikkomme. Kun sitten\ntaudit alkoivat miehistöä ahdistaa, huomasimme, että minä olin sattunut\nvalitsemaan paremmat lääkkeet.\n\nAsiantuntijana mr Heyer valikoi ja laski evästarpeet, ampumavarat ja\nmuut varusteet. Minä kyllä vähän ihmettelin, kun koko laatikollinen\n(12 pulloa) \"Canadian Club\"-whiskyä otettiin mukaan, mutta sitähän\ntarvittaisiin neekerikuninkaita ja mahdollisesti tavattavia\nvalkoihoisiakin varten -- ja ehkä joskus puolikupposiksi nuotiolla.\n\nValtainen kasa erilaisia säilykerasioita sullottiin pitkulaisiin\nlukollisiin puuvakkoihin. Mutta vähemmän herkulliselta näytti, kun\nsamoihin laatikkoihin, painon takia, jonka tuli olla 60 naulaa,\nsäälittiin sekaisin mitä erisukuisimpia tavaroita, kuten kondensoitua\nmaitoa, kiväärinpanoksia, hedelmähilloja, strykniiniä, saappaita,\nsäilykkeitä, krokotiilikoukkuja ym. Vaikka väitinkin vastaan, täytyi\nminun kokemattomana alistua. Leipävarastoa meidän ei tarvinnut ottaa\nmukaamme, koska keittäjämme, joka oli mr Heyerin oma neekerikokki, oli\nmäärä joka päivä leipoa tuoretta leipää, joka kyllä maistuisi\nmainiolta, kunhan vain varoisimme katsomasta, kuinka sitä\nvalmistettiin.\n\nMiehistölle otettiin evääksi suuret määrät maissia ja maissijauhoja ja\npäällystöä varten (näitä olivat gunbearer eli kiväärinkantaja, keittäjä\nja headman eli retkipäällikkö) riisiä. Puolitoista naulaa on\nhallituksen määräämä miehen virallinen päiväannos.\n\nOlin luullut saavani hyvän tilaisuuden tehdä maalauskokeita tällä\nretkellä ja varustin mukaan suuren varaston tähän tarvittavia\nkapineita, joita kuitenkin tuli sitten varsin vähän käytetyksi.\n\nPaitsi omaa telttaamme, otettiin kiväärinkantajaa ja retkenpäällikköä\nvarten yksinkertaisempi teltta ja vielä kolmas suurta herraa kokkia\nvarten, joka pakanana ei saanut nukkua saman katon alla islamilaisten\nkanssa. Kantajia varten varustettiin kahdeksan yksinkertaista viiden\nmiehen telttaa ilman tankoja, jotka miehet saisivat veistää matkalla\ntarpeen mukaan.\n\nKannettavaan safarikalustoon kuului sänkyjä, pöytiä, tuoleja ja\nnojatuoleja, kaksi kutakin laatua. Ne olivat kaikki kevyitä ja\nkäytännöllisesti keksittyjä, erittäinkin sängyt, joihin kuului vielä\npatja, päänalainen, apinannahkaiset vällyt sekä moskiittoverkot ja\nmonta villavaippaa, joitten paljoutta ensin nauroin, mutta sitten\nsiunasin, kun jouduimme yöhallojen nipisteltäviksi. Mr Heyer puolestaan\nvarusti peitteekseen kuusi päällekkäin neulottua villavaippaa. Hän\nväitti muuttuneensa peräti ohutveriseksi elettyään viisi vuotta\n1600-1800 metrin korkeudella. Ehdotin, että käyttäisimme makuusäkkejä,\nmutta sitä hän jyrkästi vastusti. Jos esimerkiksi leijona yöllä\nsattuisi hyökkäämään leiriin, ei makuusäkistä millään selviäisi sitä\nampumaan. -- Hm!\n\nSitten oli hankittava muuleja ratsuiksi. Valitsimme kaksi oivaa elukkaa\nAbessiniasta juuri saapuneesta satapäisestä laumasta. Niitä tutkittiin\nensin tarkoin eläinlääkintälaitoksessa, otettiin verinäytteet ym. Ne\nolivat näet saattaneet saada matkalla tsetsekärpäsen piston, jossa\ntapauksessa ne myöhemmin olisivat äkkiä suistuneet kuolleena maahan.\n\nValitsemani eläin oli ensin kannuksilla ja pakkokuolaimilla\ntaltutettava. Tämä temppu muodostui tuliseksi temmellykseksi Nairobin\nvallasväen nähden. Eläin teiskaroi vimmatusti yrittäen saada minut\nselästään, mutta hammasta purren pysyttelin selässä ja käyttelin\nkannuksia. Sen jälkeen muulistani tulikin hyvänluontoinen ratsu.\nNäöltään se muistutti hieman suomalaista juoksijaa: sillä oli suurehko\npää, kapea rinta ja matalat lanteet. Tietysti sillä oli äpärän\nmerkitkin: pitkät korvat, töyhtömäinen häntä ja musta raita niskasta\npitkin lapoja.\n\nHoukuttelevaa olisi ollut ottaa muulit mukaan Voihin saakka, mutta se\noli mahdotonta, koska Voi oli tsetsekärpäsen aluetta. Siksi\ntoimitettiin muulit junalla puolimatkaan, Makindun asemalle, jota\npidettiin eteläisimpänä tsetsettömänä paikkakuntana, ja jätettiin\nhoitajineen sinne odottamaan, kunnes Voissa käytyämme retkemme taas\nsuuntautuisi pohjoiseen päin.\n\nKiväärinkantajakseni olin pestannut taitavan ja luotettavan\nsuahelirotuisen Muhammed Bin Abdallah'in. Hän tunnusti Islamin oppia\nsamoin kuin retkemme päällikkökin. Muhammed oli pienehkö, sirokasvuinen\nja laiha mies. Hänen kasvonsa muistuttivat vanhan paavin kasvoja,\nvaikka olivatkin pikimustat, ja hänen puheensakin oli hiljaista ja\nvärähtelevästi sointuvaa kuin liikasivistyneen ylimyksen.\n\nHänen työnään oli kantaa minun kivääriäni, puhdistaa aseet metsästyksen\njälkeen, nylkeä otukset, puhdistaa ja preparoida kallot, nahat ja muut\nsaaliit sekä osallistua meidän telttamme pystyttämiseen ja purkamiseen.\nRetken päällikkö taas hankkii kantajat, johtaa näitä, kaitsee muona- ja\nmuita varastoja ym. Tämä mies oli erittäin raa'an näköinen, hirvittävän\npaksuhuulinen ja leveänenäinen. Vaatteina hänellä oli vain\npussinkaltaiset likaisenvalkoiset roimahousut, tummansiniset\nsäärikääreet ja naulakengät. Vaikka hänelle, kuten muillekin\npäällysmiehille, annettiin virallisesti määrätyt täydelliset pukimet,\nei hän niitä koskaan käyttänyt.\n\nVielä pestattiin ratsupalvelija muuleja varten ja kaksi mieskohtaista\ntelttapalvelijaa (tent-boys), joista toinen oli \"sisäpoika\" ja totteli\nnimeä _Paita_. Kantajia aioimme hankkia vasta Voista, ja näitä varten\nostettiin viidenkymmenen vaipan pumpulipinkka sekä vesipullot, jotka\ntarpeet hallitus on määrännyt miehistölle jaettaviksi, sen jälkeen kun\neräät aikaisemmat retkikunnat olivat riittämättömien varustusten vuoksi\njoutuneet tuhon omiksi.\n\nOhjelmaamme kuului matkustaa ensin rautateitse Voihin ja sieltä\naloittaa retkemme jalkaisin, ensin Kilima-Ndjaron suunnalle, missä\nsanottiin olevan viljalti puhveleja, sarvikuonoja ja norsuja. Sieltä\nsuunnattaisiin retki luoteeseen päin rautatien pohjoispuoleiselle\nalueelle ja poikettaisiin matkan varrella Makinduun ottamaan mukaan\nmuulimme. Sitten jatkettaisiin Athi-jokea pitkin aina Donya Sabukin\nvuoren pohjoispuolitse Tana-joelle saakka.\n\nAmpuma-aseiksi otin taatun 8 mm:n Mauser-sotilaskiväärin,\nkaksipiippuisen haulikon lintuja varten, kaksipiippuisen 450 kaliberin\nGreener-pikatussarin suurriistaa varten sekä 9 mm:n browningin\nmahdollisten käsirysyjen varalle. Mr Heyerillä oli tietysti yhtä suuri\nasevarasto, mutta kuitenkin varustettiin vielä ruostunut Martini\nHenry-kivääri nuotiovartijan käytettäväksi.\n\nPerheeni oli päivää ennen lähtöämme muuttanut Nairobiin, ja minä olin\npestannut autioksi jäävän aavikkoasuntomme vartiaksi massai-sotilaan,\njonka punatuppisella kaksiteräisellä miekallaan tuli suojella taloa\nyötä päivää. Hän saapui vaimoineen lapsineen ja asettui asumaan\nrautalevykoppiin, jonka toista kammiota olimme käyttäneet keittiönä ja\ntoista palvelijaimme asuntona. Kylmien öiden varalta annoin hänelle\nsinireunaisen valkoisen villavaipan, mutta sittenkin miesparka heitti\nhenkensä kentällä minun matkalla ollessani.\n\nPäivää ennen matkalle lähtöä liittyi odottamatta ja kiusaksemme kolmas\nmies seurueeseemme. Tämä, amerikkalainen Bigler, oli juuri saapunut\nNairobiin ja esitti lämpimiä suosittelukirjeitä mr Heyerille. Hän oli\ntullut näille seuduille etsimään vielä kannattavampaa viljelysmaata\nkuin omalla tilallaan Kaliforniassa. Tarjosimme hänelle tilaisuuden\ntulla mukaan, ja hän tietysti ilomielin suostui tarjoukseen. Ja niin\nvarustettiin hänet tulisessa kiireessä kenttätarpeilla. Kun hän ei\nollut metsämies, emme ottaneet häntä varten mukaan kivääriä, vaan\npäätimme antaa hänelle tarvittaessa mr Heyerin joutilaan kiväärin. Mies\nnäytti luonnolliselta ja vaatimattomalta ja tuntui tajuavan\nyksinkertaista huumoriakin, joten arvelimme, ettei hän tulisi meitä\npaljoakaan häiritsemään.\n\nMustia kantajia otimme mukaan kymmenkunta, joten retkikuntaamme kuului\naluksi kaikkiaan viitisentoista henkeä.\n\nRautatieasemalla vallitsi kuten aina hälinä ja sekasorto. Hätäileviä\nmustia ja khakipukuisia valkoisia vilisi kaikkialla. Viimeksimainitut\nmuuttuvat tässä ilmanalassa keltaisiksi, whiskyn viljelijät jopa\nruusunpunaisiksi, loistaen kuin voipaperiin kääritty raaka liha.\n\nMustat matkustajat sullotaan ja lukitaan jo hyvissä ajoin ennen junan\nlähtöä kaltereilla varustettuihin vaunuihin, joissa he sitten istuvat\npäälletysten tyytyväisinä temmeltäen huolimatta ahtaudesta ja\npaahteesta. He täyttävät todella vaunun lattiasta kattoon asti. Näen\nvain yhteensulloutuneen joukkion rasvankiiltäviä päitä ja mustin\nrenkain koristeltuja käsivarsia, jotka riippuvat ristikkojen lävitse\nikäänkuin viileyttä etsien.\n\nVaunut ovat muutoin varsin oudot rakenteeltaan. Ne ovat sisältä niin\nmatalat, että keskikohdalla tuskin mahtuu suorana seisomaan, ja\nikkunoista alkaen peittää yläosaa ripakatto auringonpaahteen suojaksi.\nI ja II luokassa ovat ikkunalasit tummansiniset, noenväriset tahi\nvioletit ja suovat todella silmille tarpeellisen levon. Vaunujen\nsisustus on myös käytännöllisesti järjestetty. Itse rata on niin täynnä\näkkinousuja ja kierteitä, että sillä liikkuva juna näyttää\nleikkijunalta. Mutta rautatie vastannee olosuhteita ja tuottanee hyvää\nkorkoa, päättäen huimaavan korkeista rahtimaksuista. Rahti sellaisesta\nsaaliista kuin taljoista, sarvista ja kalloista Nairobista Mombasaan\nmaksaa yhtä paljon kuin samojen tavarain kuljetus Mombasasta\nPohjois-Eurooppaan.\n\nHyvin toivein siitä sitten lähdettiin pitkin Athi-jokilaakson\naavikkoja. Joka taholta näkyy matkan varrella sekä yksinäisiä aavikon\neläimiä että kokonaisia ryhmiä. Monet ovat aivan lähellä junaa eivätkä\narastele sitä ollenkaan. Enimmän näkyy seebroja ja kongoniantilooppeja\nsekä gaselleja. Usein näkee myös gnu-antilooppeja ja joskus\nkamelikurkiakin. Eräällä myöhemmällä matkalla samalla rautatiellä näin\nkuusi yksilöä käsittävän kirahviryhmänkin syömässä puunlatvuksia\nkaikessa rauhassa noin 150 metrin päässä junasta. Gnu eli wildebeest on\nväriltään mustanharmaa ja niin suuri, että ensikertalaiset luulevat\nsitä puhveliksi, jota ei kuitenkaan koskaan näe junasta. Koetimme\nvalokuvatakin joitakin läheisimpiä ryhmiä junan kiitäessä -- huonolla\nmenestyksellä.\n\nNämä eläimet alkoivat vähitellen näyttää silmään melkein karjalta, ja\nharvinaisempien otusten pyyntimatkoilla näki niitä sittemmin melkein\nkyllästymiseen saakka. Mr Bigler katseli niitä ensikertalaisen\nvilpittömällä ihastuksella. Thomson-gaselli ja seebra ovat muuten\nvarsin komean näköisiä. Gaselli, jolla on kellanruskea selkä, valkoinen\nrinta, maha ja takapuoli sekä kolmen sormen levyinen musta raita\nkummassakin kyljessä, sulautuu erinomaisesti ympäröivään luontoon.\nTässä kuumassa ilmassa näyttää kaikki jo noin 700 metrin matkalla\nloimuavan ja värisevän. Ruskea selkä imeytyy tantereen väritykseen,\nvalkoinen maha on varjossa ja laimentuu tasaväriseksi mustan raidan\nkanssa, mikä taas läheltä on pettävästi hiiltyneen kekäleen näköinen.\nEläimellä on tosiaankin erinomainen suojaväritys. Peräti hupaisesti\nottaa silmään tuikkiva vilkutus, mikä syntyy, kun musta hännäntypykkä\nyhtämittaa leiskuu loistavan valkoista takapuolta vasten.\n\nSeebran räikeät mustat raidat valkoisella pohjalla ovat myös\nsuojavärejä, sillä se neutraalinen vivahdus, mikä syntyy raitojen\nlainehtivasti liikkuessa, sulaa etäältä täydelleen ympäristöön. Juuri\ntällaista esittävä väriharjoitelmani ensin loukkasi Theodore\nRooseveltiä, kun hän näki luonnoksiani. Hän ei hyväksynyt tällaista\nseebran kuvaamistapaa.\n\nJuuri nyt, sadekauden jälkeen, on aro ilkeän vihertävä myrkynkeltaisine\nkukkineen -- värisointu, joka kiusaa silmiä ja saa mielen harmaaksi.\n\nAthi Riverin ja Kapiti Plainsen asemien välillä astui eräs toinen\nretkikunta pois junasta. Kun viimeksimainitun aseman laiturilla hieman\njaloittelin, sattui jalkani esineeseen, joka näytti veriseltä ihmisen\nkädeltä. Kourassani tarkastellen huomasin sen nyljetyksi leijonan\nkäpäläksi. Oli siinä vielä toinenkin ja useampiakin samanlaisia\nlaiturin sorassa. Alastomalta alkuasukkaalta kuulin lähitienoilla\nammutun viisi jalopeuraa -- ja tämähän kaatoi vettä meidän toiveittemme\nmyllyyn.\n\nIlma tuntuu yhä lauhkeammalta, mitä lähemmäksi meren rannikkoa\nsaavumme. Kilima-Ndjaron vuorijättiläinen, jota olemme jo melkoisesti\nlähestyneet näkemättä siitä siintoakaan, vilahtaa äkkiä esiin\nrevenneitten pilvien aukosta ja levittelee mahtavan uljuutensa\nvalkoisine lumilakkeineen, josta jäätikköjuovia haaraantuu alas\nrinteitä pitkin. -- Aurinko laskee äkkiä.\n\nMakindun asemalla, josta sähköteitse oli tilattu päivällinen, oli\nmajatalo, \"bungalow\", ravintoloineen. Ruokahaluinen hyvätuulemme\ntyrehtyi surkeasti istuttuamme pöytään ja nähtyämme vain osan\nmatkustajista pääsevän osallisiksi komean ruokalistan herkullisista\nlupauksista. Liian visusti lasketut varastot eivät riittäneetkään, ja\nme poloiset jäimme sekä keitotta että paahtopaistitta ja saimme tyytyä\nnimettömiin liuskoihin ja tähteisiin. Hikoileva hindu, kapakoitsija\nitse, tarjoili ja samalla karjui komennuksiansa mustille palvelijoille,\njotka häärivät pitkissä yöpaidoissaan.\n\nMutta kuutamo oli kaunis ja lämpö nukutti. Myöhään aamuyöstä, kello\nkolmen aikoihin, saavuimme Voihin, missä painostava kasvihuoneilma otti\nsyliinsä ja yhdessä vilahduksessa muutti ruumiin ja sielun tunteet\noutoon, uinuvaan tilaan. Suuren kivistä rakennetun bungalowin\n(sen huoneet ovat maksutta käytettävissä yhden vuorokauden ajan)\nsuojaisella sillalla loikoilimme, koivet tropiikin tavan mukaan\nojennettuina pitkin nojatuolien tätä tarkoitusta varten laadittuja\nkaiteita. Makuuhuoneitten ovet ja ikkunat olivat lasin asemesta\nmoskiittoverkoilla verhotut, mutta moskiitot näkyivät siitä huolimatta\nlöytävän sisään, koskapa vielä sängytkin olivat harsoilla suojatut.\n\nHiljalleen siinä tylsistyimme illallista odotellessa. Syötiin\nhalukkaasti ja hyvällä tuulella, yö jäähtyi vähitellen ja virkistynyttä\njutteluamme jatkui myöhään. Mutta aamuyö oli jo vaalenemassa ja\nnukkumisesta ei sen vuoksi tullut mitään. Kiipesimme vuorelle aurinkoa\nvastaanottamaan, samottiin kasteisen tiheikön läpi, pistävien aloeiden,\neuforbiain, kaktusten ja \"liaanien\" hidastaessa matkaa. Ylös kukkulalle\nnoustiin ja sen kallio oli silmissäni kuin Suomen graniittia. Tässä\nvarroimme aurinkoa, joka juhlallisesti nousi yli mahtavan,\nsilmänkantamattoman erämaan.\n\nNyt panimme miapaaran hankkimaan väkeä kaukaa, koska läheisyydessä\nei kuulunut olevan kuin kymmenkunta henkeä. Saimme tilapäistä\nväkeä kivääri- ja kantomiehiksi ja lähdimme nopeasti syötyämme\nviidakkometsään, joka vielä höyrysi kasteesta märkänä aamuauringon\npaahteessa.\n\nPolun löydettyämme nousimme kaltevaa maata, jonka pintakerros on\npunaruskeata hietamultaa. Paikoitellen on maankamara paljas, mutta\nmuutoin niin tiheän kasvullisuuden vallassa, ettei ole vapaata\njalansijaa. Siellä täällä neulainen akasiapuu kumartuu kituvana\nkiemurtelevien loiskasvien alla. Moni puu on jo henkensä heittänyt,\nmutta kantaa vielä taakkaansa, jonka elinehto on sen rungon kestävyys.\nAurinkoa ovat nämä kasvit nousseet hakemaan, sitä kun ei suoda\nsädettäkään siihen mustaan multaan, josta ne kohoavat ja jossa nopea\nlannaksi muuttuminen on valoon ennättämättömien kohtalo. Teräväokaisia\nvaivaispensaita on alati väistettävä ja sittenkin saa ihoonsa kauan\nkihelmöiviä naarmuja. Pumpuliset tiheäkankaiset khakiväriset pukumme\n(yllämme on ainoastaan housut, paita, hellekypärä ja kengät\nsääryksineen) eivät repeä, mutta vähitellen alkaa kankaaseen ilmaantua\nikäänkuin pientä nukkaa alituisesta hankauksesta. Minulla on tavattoman\nraskaat naula-anturaiset englantilaiset sotilaskengät. Uudet ja kankeat\nkun ovat, ne alkavat pian lyöttää, ja se ei ole hyväksi tässä\nilmanalassa. Kävelymme häiritsee lintuja, jotka kirkuen ja räkättäen\nmuuttavat puusta puuhun. Kummalliset isonokkaiset sarvikuonolinnut\n(Oprosoris barboris) määkivät kuin pienet emojansa ikävöivät vasikat.\nAmmuin niistä yhden täytettäväksi, mutta sen nahka vikaantui pahoin.\n\nPolku kierteli joskus kaksi-, kolmihaaraisena viidakkoryhmien lomitse\nja kapeni viimein mitättömäksi kinttutieksi. Äänettöminä kävelimme\njokseenkin nopeasti. Auringon paahde alkoi tuntua ja kuumuus nousi jo\nruumiiseen, ensin miellyttävän lempeästi, sitten rasittavan raskaasti,\nja väsyttävä hikoilu alkoi. Lyhyenläntä ja paksu mr Bigler näytti jo\nnyt olevan sulamaisillaan. Tummia juovia ja täpliä ilmestyi hänen\nvaatteisiinsa niihin kohtiin, jotka koskettavat ihoon, ja hänen\nniskansa alkoi punoittaa ankarasti.\n\nOikealla puolellamme kohosi kaksi euforbiarinteistä vuorenhuippua\nja niiden kupeilta maanpinta laskeutui vähitellen laakeaksi\naavikkotasangoksi. Kun jouduimme harvapuisempaan ja aukeampaan seutuun,\naukeni yht'äkkiä eteemme ihana ja suuri näky: Kaukana, vaikkakin\nsuuruutensa vuoksi lähellä olevalta näyttävä pilvien yli kohoava\ntunturijono yleni mehevän sinisenä tasalatvaisten puitten peittämästä\nauringonpaahteisesta tasangosta, johon pilvenlongat sinne tänne\npiirtelivät sinisiä varjojaan. Vuorenharjaa ei näkynyt, siellä\nmyllersivät nyt paksut valkoiset ja harmaat pilvipallot kuin\njättiläislampaat laitumellaan. Helle ei ollut minua vielä lannistanut\nja olisin tahtonut heti pysähtyä ja maalata tästä kuvan, mutta kun oli\nvielä pitkä taival astuttava, ennen kuin pääsimme oppaittemme kehumille\nriistamaille, sai mieliteko jäädä tyydyttämättä. Tähän asti emme olleet\ntavanneet muita eläimiä kuin pikkulintuja ja noita rähiseviä\nsarvikuononokkia, ja nyt päätimme hajaantua kahdelle suunnalle. Minä\notin uran oikealle, mr Heyer ja mr Bigler lähtivät yhdessä vasemmalle,\nkoska jälkimmäinen vasta-alkajana tarvitsi opastusta.\n\nVähän aikaa käveltyäni maa alkoi kohota oikeanpuoleisia vuoria kohti.\nTäällä oli jo suurempia puita, jotka vapaasti levittelivät oksiaan ja\ntarjosivat hieman varjoa. Ruohoakin oli paikoin jalan korkeudelta,\nvaikkakin kuivahkoa.\n\nÄkkiä vilahti jokin suuri eläin kaukaa puitten taitse ja katosi.\nToiveeni alkoivat kiihtyä, mutta kun pääsin aukeammalle paikalle,\nhuomasin puitten lomitse noin 400 metrin matkalla pari, kolme\nkongoniantilooppia. Niitähän en ollut tullut täältä saakka hakemaan,\nmutta kun miehet pyysivät lihaa, tähtäsin suurinta sarvekasta ja\nlaukaisin. Kuulin luodin jysähtävän lihaan ja luihin. Ensimmäinen\npyssynkantajani Muhammed veti esiin pitkän metsästyspuukkonsa ja\nkiiruhti eläimen luokse saadakseen teurastaa sen islamin rituaalien\nmukaan, voidakseen hänkin sen lihaa syödä. Mukanani oli neljä muutakin\nmiestä, mutta ne olivat kaikki seutukunnan alastomia villejä, _ua\ntaitto'ja_, ja heille on samantekevää, \"kuinka liha on tapettu\".\nMuhametti leikkasi kurkun poikki jo melkein kuolleelta härältä,\nmutisten samalla arabialaisen siunauksen, jota hän itse ei ymmärtänyt\nja jonka vasta loppuaikoina sain houkutelluksi tietooni: _I bismillah\nai arra mani rahim, bismillah Allah akbar_.\n\nTämä oli olevinaan jonkinlaista hurmeenpäästämistä, mutta eläimen\nvaltimot, jotka räjähtävän kuulan särkeminä jo olivat ehtineet melkein\ntyhjentyä, eivät enää uittaneet verta uskonnonmukaisesta haavasta. Nyt\nliha kuitenkin kelpasi muhamettilaisenkin nautittavaksi. Kun en aikonut\nottaa otuksesta talteen mitään, leikkasin takaraajan nahkoineen\ntaakaksi kahdelle miehelle, jotka lähetettiin leiriin. Tätä tehtäessä\nsain tilaisuuden maalata mainitsemani vuorijonon, alhaallaolevan\ntasangon sekä pilvenhattarat, joiden muodot jo olivat ehtineet löyhtyä.\nNyt lähdimme alas tasangolle, joka vielä täältä näytti suunnattoman\nsuurelta laaksolta ja samalla tasalatvaisine puineen suurelta\nhedelmälliseltä puutarhalta. Auringonpaahde oli jo pistävää ja intoni\nolisi laimentunut, jollen samassa olisi tavannut vanhoja sarvikuonon\njälkiä -- taisivat kuitenkin olla jo kahden viikon vanhoja -- ja sitten\nkirahvin jälkiä alhaalla tasangolla, jossa maaperä oli harmaata ja\nkovettunutta. Sadeaikana on täällä paljonkin vettä, koska jäljet olivat\nkorttelin syvyiset.\n\nSadeaika oli siis jo ennättänyt ohi ja me olimme tulleet myöhään.\nNäiden suur-elukoiden pyynti oli siis tällä sääkaudella mahdotonta.\nTämä oli asia, jonka opikseni ja surukseni totesin ystäväni Heyerin\nkanssa neuvoteltuani.\n\nKantajat olivat leikanneet kaadetusta otuksesta valtavan suuria\nlihapaloja ja laahasivat niitä nyt selässään. Äkkiä näin tasangon\nmetsän reunustamassa laidassa seebraparin seisovan auringon paahteessa\nakasiaryhmän varjossa. Turhanpäiten nousi heti pyynti-intoni ja otin\ntähystimen tutkiakseni eläimiä lähemmin. Siinä seisoi komea ori\njalokaarteisin kauloin ja kirmaili naaraksen kanssa. Hiljaa ja\nikäänkuin olisivat ensimmäisen rakkautensa hehkun jo tyydyttäneet. Tuli\nmieleeni paratiisillinen kuvitelma. Ne hyväilivät toisiaan täydelleen\ntietämättöminä uhkaavasta vaarasta. Välimatka oli noin 500 metriä,\npitkä matka kylläkin, vaikk'ei suinkaan liian pitkä hyvälle\nkiväärilleni. Mutta katselin katselemistani kiikarillani, ja mitä\nenemmän katselin ja ihailin, sitä enemmän laimeni haluni ampua. Aloin\ntutkia, kuinka luontevasti auringon täplät matkivat ja sulautuivat\nyhteen seebrojen musta- ja valkojuovaisiin vartaloihin. Kiväärinkantaja\nodotti ja ihmetteli, etten minä, kuten muut, heti ampunut. Tähtäsin\nvain leikillä ja katselin jälleen kiikarilla. Liikahdin varomattomasti\nja samassa eläimet lähtivät säikähtyneinä pakoon. Idylli oli tällä\nkertaa haihtunut.\n\nAurinko oli noussut korkeimmilleen ja kaikki eläimet vetäytyivät\npiiloihinsa muutamaksi tunniksi. Meillekin tuli nyt aterian aika. Hain\nkeitaasta itselleni mukavan suojapaikan valtavalta paahteelta.\nPalvelijat avasivat minulle rasian buurisodan aikaisia lihasäilykkeitä,\njotka ikävuosistaan huolimatta olivat erinomaisen maukkaita.\n4-litraisesta pullosta join sitten valmiiksi keitettyä kermalla\nsekoitettua teetä. Sytytin piippuni ja vaivuin koko ympäröivän\nluomakunnan mukana tämän hetken suloisuudesta nauttimaan.\nKantajakuntani nautti puolestaan lihasta, jota hiukan käristettiin ja\nsitten innokkaasti ahmittiin, mutta minulle ei kongonin liha enää\nmaistunut, siksi paljon jo olimme sitä syöneet.\n\nLevättyämme kotvan lähdin suunnitelman mukaan pitkässä kaaressa\nkiertämään metsää jättäen vuorijonon vasemmalle puolelleni. Halusin\nsivuuttaa vuoret toiselta puolen ja sitä kautta tulla leiriimme.\nMatkalla näin yht'äkkiä edessäni impalla-antilooppeja, sirovartaloisia\nja -sarvisia eläimiä, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Hiipiessäni\nniitä kohti en päässyt sopivalle ampumamatkalle, vaan koetin ampua\nniitä juoksusta. Tämän metsästyshuuman kestäessä oli aurinko jo\nennättänyt melkein kaarensa päähän, joten oli aika ajatella kotimatkaa\nennen pimeän tuloa, sillä tiesin, että täsmälleen klo 6 aurinko olisi\nvaipunut taivaanrannan alle ja täysi pimeys vallalla ja liikkumisen\nmahdollisuudet sitä mukaa kerrassaan lopussa. Pikamarssissa siis\njatkoin matkaa ja päästäkseni kyllin ajoissa leiriin Voin aseman\nlähelle pyrin rautatielinjalle, joka asemalta jatkuu pohjoiseen.\nPiikkiviidakkojen, rämeiden ja köynnösrykelmien lävitse tunkeutuen\nsaavuimme vihdoin ratapenkereelle. Samalla alkoi hiljaa sataa. Vaikka\nkuljimme pitkin ratavallia, ennätti maa siinäkin pehmentyä. Ruskea\nlieju ja täytteenä käytetty hiilisora vajosi ilkeänä puurona kenkäimme\nalla ja nousi sitten aina sääriin saakka, lisäten askeltemme raskautta.\n\nAurinko painui painumistaan taivaanrantaa kohti, ja kuin yhdellä\niskulla tuli tropiikin pimeys. Sade yltyi, ja sitä mukaa kävely\nvaikeutui. Kiskot ja ratapölkyt ohjasivat nyt suuntaamme. Saavuimme\nlopulta Voi'n asemalle, josta valot vilkkuivat vastaamme.\n\nHämmästyimme aika lailla astuessamme asema-alueen takana olevaan\nleiriimme, sillä siellä seisoivat nyt mr Heyerin ja minun yhteisen\nteltan lisäksi vain kantajain teltat. Mr Heyeriä ei näkynyt, mutta\ntelttavartia sanoi herrain menneen asemalle. Siellä tapasin mr Biglerin\nlähtövalmiina; tavaroita juuri lastattiin pohjoiseen menevään junaan.\nMies ei jaksanut enää, vaan oli loppuun väsynyt koko Afrikkaan ja oli\nymmärtänyt, että Kalifornia oli parempi maa.\n\nHeyer ja Bigler olivat koko päivän kuten minäkin samoilleet seutua ja\nvielä huonommin tuloksin kuin minä. Heyer oli tosin vakuutellut, että\ntällaista aina voi sattua, erittäinkin näin häirityllä alueella, mutta\nAmerikan mies lähti sittenkin.\n\nSeuraavana päivänä kuljimme yhdessä mr Heyerin kanssa. Miapaara sillä\naikaa hankki kantajia lähiseudulta. Miehemme olivat syöneet koko\nantiloopin, ja leiriin tullessamme he makasivat maassa mahat pullollaan\nja laiskottelivat sydämensä halusta, oli mahdotonta saada heitä\nmihinkään. Vielä aamulla täytyi heitä piiskalla uhata, ennenkuin\nnousivat jalkeille -- niin he olivat syöneet. He kuuluivat ainakin\ntällä seudulla rappeutuneeseen _ua-taitta_ neekeriheimoon. Suvun\nhuonontuminen lienee johtunut valkoisten kosketuksesta, koskapa\nThomson, joka tälle seudulle ensimmäisenä valkoisena astui, väittää\nteoksessaan \"Au pays des Massai\" heidän olleen ihanteellista,\nlapsellisen herttaista luonnonkansaa. Pian siis alkuasukkaat\ntäällä valkoihoisten komennossa pilaantuvat ja menettävät melkein\nkaiken ihmisarvonsa. Näihin hylkiöihin verraten olivat meidän\nsuaheli-palvelijamme kaikin puolin jaloa väkeä.\n\nToisena päivänä tekemällämme matkalla tulimme paikalle, jossa joko\nleijona tahi leopardi juuri oli syönyt antiloopin. Jätteitä ja\nnahansiekaleita oli yltympärillä, ja puitten oksillekin oli verta\npärskynyt. Jo kaukaa tunsimme hajusta, että tässä oli näytelty erämaan\njokapäiväinen näytelmä.\n\nVoin asemalla tapasimme näinä päivinä erään tienrakennusinsinöörin,\njonka leiri sijaitsi päivämarssin päässä lounaiseen rautatien\neteläpuolella. Tämä innokkaasti kehoitti meitä lähtemään mukaan, koska\nhänen itsensäkin juuri piti mennä kotiin. Hän kehui sielläpäin olevan\nsuunnattoman paljon puhveleita, sarvikuonoja ym. Ehkä tapaisimme siellä\nnorsujakin, jos vain tulisimme. Neuvoteltuamme päätimme, vaikkakin\nempien, noudattaa hänen kutsuaan.\n\nAamun sarastaessa, sitten kun neekeripäällikkömme olivat ankarasti\nmanailtuaan ja piiskoja läiskyteltyään saaneet kantajat tarttumaan\ntaakkoihinsa, lähdimme matkalle, aluksi reipasta tahtia. Insinööri\nkertoili oloistaan ja entisistä seikkailuistaan. Hänen toinen\nolkapäänsä oli auringonpiston vaikutuksesta vioittunut riippuen\nkuivettuneena ja surkastuneena. Hänen samalla avomielinen ja liiaksi\npuhelias tapansa oli meistä hiukan outoa englantilaisen gentlemannin\nesiintymiseksi, eikä hänen puheenpartensakaan tuntunut sivistyneen\nihmisen haastelulta. Alusta pitäen suhtauduimme häneen arkaillen ja\nvarovaisesti. Hän kertoi syntyneensä Austraaliassa ja palvelleensa\nkauan mm. Ceylonin saarella. Koko matkan ajan hän kerskaten ihanteli\nleirinsä lähiseudun otusrikkautta.\n\nMatkan varrella kantajamme lauloivat merkillistä marssilauluaan, joka\nmuodostui eräänlaiseksi vuororupatteluksi, mihin kertosäkeen tullessa\nhuikeankorkea diskantti yhtyi.\n\nPäivä alkoi tuntua raskaalta, mutta lujalla marssilla väsymys\nvoitettiin, ja ennen kuin huomasimmekaan, alkoi ilta olla käsissä.\nSiitä huolimatta jatkoimme marssia, sillä kuu nousi valaisten\npolkuamme, joka alkoi kohota kohoamistaan ylös vuoren rinnettä maiseman\nmuuttuessa yhä piikkisemmäksi akasiatiheiköksi.\n\nPolullamme oli troopillinen rankkasade uurtanut valkoiseen\nkvartsisepeliin syviä vakoja. En ole koskaan nähnyt satumaisempaa\nvälkettä ja kimmeltelyä kuin mikä lähti näistä tuhansina kiteinä\nloistavista kivistä. Usein oli polku kuin täynnä valkeita tähtiä, niin\nettä se johti kaartelevana helmivyönä vuorta ylös. Väsymys oli jo\nalkanut tuntua, mutta tämä ihana näky kiinsi niin mieleni, että askelet\nkevenivät kuin itsestään.\n\nKun vihdoin saavuimme englantilaisen insinöörin leiriin, huusi tämä\nkohta karmealla äänellä suahelin kielellä: \"Futa madjii!\" (Tuokaa\nvettä!) Jano olikin jo kotvan meitä kiusannut. Kävi ilmi, että \"Futa\nmadjii\" oli hänen isäntärenkinsä nimi, jota käyttäen hän samalla\nkomensi miehen tuomaan vettä. Hän tarjosi meille \"Black and Whiteä\" ja\nsanoi, ettei hänellä ole varaa täällä käyttää kuin 1 rupian whiskyä,\njota hän vakuutti nauttivansa pullon päivässä. Tämä rupian whisky oli\nsellaista, ettei sitä tavallinen ihminen pistäisi suuhunsa muualla kuin\nkieltolakimaassa ja sielläkin vain suurimmassa hädässä.\n\nSeuraus olikin pian nähtävissä. Isäntämme rupesi loilottamaan,\nylenpalttisesti kerskailemaan ja iljettävällä tavalla riitaa\nhaastamaan. Saimme hänet kuitenkin vielä rauhoittumaan, ja\nsytytettyämme tulet petojen varalta, rupesimme levolle.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme jo varhain aamulla metsästämään\nKilima-Ndjaron suunnalle. Matkalla aloin mieheltä tiedustella, missä\nniitä luvattuja sarvikuonoja oikein oli. Hänellä itsellään oli hyvin\nhuono tuliase, minkä vuoksi olimme lainanneet hänelle kiväärin. Hän\nkäveli kivääreineen minun jäljessäni niin sopimattomasti, että piippu\noli yhtä mittaa minuun suuntautuneena. Huomautin tästä varsinkin sen\nvuoksi, että polku oli kapea, joten mikä esiinpistävä oksa tahansa\nsaattoi äkkiä laukaista panostetun kiväärin. Sanoin hänelle jo\njyrkästi, että siitä piti tulla loppu. Miten hän hutiloikaan, aina\npiippu oli minua kohti. Lisäksi harmi siitä, että hän oli meille\nvalehdellut otuksista, joista ei näkynyt jälkeäkään, nostatti\nkiukkuani. Viimein hän sai kiväärinsä suoraan minuun suunnatuksi.\nSilloin minä käännyin ja tähtäsin häntä ja sanoin, että jollei tämä\npeli lopu, niin minä ammun hänet kuin sakaalin. Sitten komensin hänet\nkulkemaan edelläni, joten saatoin paremmin pitää häntä silmällä.\nHarmissamme emme enää viitsineet keskustella hänen kanssaan. Hän vain\nmuka ihmetteli, missä ne eläimet nyt olivat, kun niitä aina ennen oli\nollut niin runsaasti.\n\nPalatessamme leirille, tulimme seudulle, jossa aurinko paahtoi täydeltä\nterältä ilman mitään varjoa. Sitten tuli keitaita, joiden reunoilla\nkasvoi sansiviera- eli keihäskaktuksia ja keskellä kohosivat liaanien\npeittämät tuuheat puut, joten koko keihässaareke oli kuin ihmeellinen,\nraskas kukkakimppu, jota keihäspalissaadi ympäröi. Näiden puuryhmien\nsisällä vallitsi yönmusta pimeys. Tuntui kuin niissä olisi voinut olla\npetoja. Usein niistä piipahti esiin pieni otus, ns. kääpiöantilooppi,\ntuskin jäniksen kokoinen pikku elävä, jolla on pienet, somat\ntappisarvet. Yksi tällainen hyppäsi äkkiä kovaa vauhtia ohitseni ja\nluikahti sitten kiväärinkantajan jalkojen välitse, niin että tämä\nkompastui ja sai sarvista haavat reisiinsä. Sen kaatoi laukauksellaan\nmr Heyer. Usein kohtasimme eläinten raatoja, jotka aurinko oli\npolttanut aivan valkoisiksi. Todellisia otuksia tapaamatta saavuimme\nleiriin.\n\nEnglantilaisella näytti olevan huono järjestys kotonaan, ja rumasti hän\nkohteli palvelijoitaan. Olin saanut matkalla haavan käteeni ja siitä\ntuli verta. Hän avasi hallitukselta saamansa lääkearkun ja rupesi\nmyrkkyjä lajittelemaan, mutta kun hän jo taas oli juovuksissa, en\nantautunut hänen puoskaroitavakseen. Koetimme estää häntä juomasta,\nmutta hän vain kaatoi kurkkuunsa lasin toisensa perästä. Lopuksi hän\nrupesi lallatellen ja itkien puhumaan tunteellisia. Hän tarjoutui\nsihteeriksenikin luvaten seurata minua vaikka maailman ääriin, kunhan\nvain pääsisi pois tästä helvetistä.\n\nMies muuttui yhä iljettävämmäksi ja vaikeammaksi. Hän sai meille vielä\nselvitetyksi, että häneltä oli vuosi sitten kuollut täällä nuori vaimo.\nSilloin hän oli ruvennut juomaan ja aikoi juoda loppuun asti. Enemmän\njuovuttuaan hän alkoi mölistä ja kiljua, ja lopulta hän pimeyteen\nhurjasti tuijottaen huusi vaimovainajansa nimeä: \"Clairie! Clairie!\" --\nse kuului sydäntä vihlovasti. Ja sitten hän alkoi ryömiä ja piehtaroida\nraivokkaasti, kunnes taas hetkeksi vaikeni ja puhkesi sitten\njärkyttävään hätähuutoonsa: \"Clairie! Clairie!\"\n\nMies karjui lopulta kuin hirvittävin peto ja mateli maassa iljettävänä\nkuin parhain Kaliban. Hän sai käsiinsä piiskan ja alkoi kauheasti\nkarjuen komentaa palvelijoitaan, syytäen suustaan suahelinkielisiä\nkirouksia. Välillä hän itki kuin lapsi ja ulvoi kuin hyeena. Emme\nvoineet enää kuunnella ja katsella tätä, vaan annoimme retken\npäällikkömme kaikessa hiljaisuudessa toimittaa kantajamme\nmarssikuntoon. Ja niin sitten lähdimme paluumatkalle. Vielä kauan\nkuulimme kuutamoiseen yöhön onnettoman miehen elämöimisen. Omaan\nleiriimme palasimme samaa tietä kuin olimme tulleetkin.\n\nVoin joki virtasi ihmeellisen troopillisen kasvullisuuden varjossa.\nValtavat metsäseinämät näyttivät kohoavan suoraan vedestä. Kiipesimme\nvuoria ylös ja alas. Yht'äkkiä rupesi yö huomattavasti pimenemään, kun\ntaivaalle ilmaantui pilviä, jotka peittivät kuun. Meidän täytyi asettua\nerään vuoren seinämälle, mistä koetimme hakea hyvän leiripaikan. Oli\npakko kiiruhtaa, sillä perässämme kohisi kovasti pauhaten ukkonen ja\nrankkasade.\n\nRaivatessamme pilkkopimeässä tilaa leirille löyhkäsi maa ja ruoho niin\nhirvittävän pahalta, että tahtoi pakahtua. Mutta valinnan varaa ei\nollut. Sivullamme oli seinäpimeä yö, mutta edessämme näimme suurten\nukkospilvien törmäävän yhteen ja kuulimme kumeaa jylinää. Niin valtavaa\nja suurenmoista salamain lyöntiä en ole koskaan nähnyt. Nautimme niin,\nettemme voineet nukkua, ennen kuin ukonilma oli ohi. Mutta silloin\ntunkivat nenäämme jälleen hajut, jotka suurta näytelmää katsellessamme\nolimme unohtaneet. Kiireimmiten lähdimme jatkamaan paluumatkaa Voihin,\nmissä taas koetimme hankkia lisää miehistöä.\n\nSillä aikaa kun uskotut miehemme olivat kantajia värväämässä tuli\nluoksemme muuan mr Zeuner, joka kutsui meidät vierailemaan\nperustamalleen sansiviera-farmille. Istuimme myöhään iltaan hänen\nseurassaan, ja kun hän halusi yön selkään lähteä kotiinsa, annoimme\nhänelle hyvän kiväärin mukaan, koska hän oli aseeton.\n\nSeuraavana aamuna lähdimme hänen luokseen. Puolen päivää käveltyämme\nsaavuimme perille, kuljettuamme tiheiden sansivierametsien läpi.\nEteemme avautui erämaan juhlallisessa yksinäisyydessä kaunis tropiikin\nbungalow, ja hoidettua puistokäytävää astui mr Zeuner vieraanvaraisena\nvastaamme. Bungalow'ta ympäröivät kaikilta puolilta hauskat parvekkeet,\njoten siellä kaikkina päivän aikoina saattoi saada varjoa.\n\nVietimme iltaa pääsisäänkäytävä-parvekkeella mukavissa\nlaivanojatuoleissa istuen, maistellen grogia ja poltellen Masperon\nhienointa tupakkaa. Mr Zeuner oli omituinen, mutta kuitenkin\ntyypillinen tropiikin valkoinen asukas. Hänen ihonsa oli tavattomasti\nkellastunut. Kun kysyimme, miten hän täällä erämaassa viihtyi, hän\nsanoi viihtyvänsä niin hyvin, ettei koskaan tuntenut ikävää eikä\nkaipausta pois. Hänen mieliharrastuksensa oli sanomalehtien lukeminen,\nja niitä hänellä oli vakaiset määrät suurilla pöydillä. Hän sanoi, että\nparemmin kuin koskaan Euroopassa hän täällä saattoi seurata kaikkea,\nmitä maailmassa tapahtui, ja suuremmalla mielenkiinnolla hän sen sanoi\nmyös tekevänsä. Ei koskaan tullut ikävä eikä muu sentapainen tunne.\nYmpärillään hänellä oli ainoastaan mustia palvelijoita, jotka meihin\nvaikuttivat todelliselta orjalaumalta.\n\nKävimme katsomassa mr Zeunerin sansiviera-laitosta. Hänellä oli mm.\nnoin sata metriä syviä timanttiporalla puhkaistuja kaivoja, joista hän\nsai veden kallisarvoisen sansivierakaktuksen liottamiseen. Kaktukset\nsurvottiin koneissa ja niistä laitettiin ihania valkoisen hopeisia\nkuituja, joista hän sanoi tehtävän ramiealusvaatteita. Noin 200\nneekeriä oli hänellä työssä.\n\nPohjoispuolisella verannalla mr Zeunerilla oli 12 suurta\nnaaraspaviaania. Nämä olivat vahvoin ketjuin kiinni kopeissaan. Ne\nkiristelivät meille julmasti hampaitaan ja pyrkivät raivokkaina\nkimppuumme niin pitkälle kuin ketjut sallivat. Mutta isännän tullessa\npaikalle eläimet nöyrtyivät kerrassaan ja liehakoivat hänen edessään,\nkaikin tavoin koettaen vetää puoleensa hänen huomiotaan ja suosiotaan.\n\nJalopeurat kiertelivät karjuen joka yö tiheiköissä aivan hänen\nbungalow'nsa lähettyvillä. Saimme tietää, ettei hän pitänyt\nmetsästyksestä. Ehkäpä hän ei pelännyt jalopeuroja enempää kuin\napinoitakaan.\n\nKansallisuudeltaan mr Zeuner oli alkuaan saksalainen ja ammatiltaan\nluultavasti insinööri. Seikkailijalta hän ei näyttänyt.\n\nNyt jatkoimme safaria rautatien pohjoispuolella Kibweziä kohti.\nTapasimme elefantin jälkiä kuivassa maassa, jossa ne olivat uurtuneet\nsyvälle saveen. Mutta kaikki nämä suuret jalot eläimet olivat jo\nlähteneet kuiva-ajaksi vuorille. Sadeaika oli Voin tienoilla\nalkanut ja päättynyt aikaisemmin kuin me olimme laskeneet, ja\nelefantinkaato-lisenssimme, joista olimme maksaneet 1500 rupiaa\nmieheen, eivät enää olleet elefanteille vaaraksi.\n\nMatkallamme saavuimme eräänä päivänä kummalliseen paikkaan. Edessämme\noli amfiteatterin tapaan nouseva marmorin kaltainen aivan sileä ja\nhyvinkin noin 150 m leveä joen pohja, joka loivasti nousi aarniometsää\nkohti. Sadeaikana se oli äyräitään myöten ollut veden vallassa;\nnyt vain kapea puro valui pitkin marmorialustaa. Siellä oitis\nriisuuduimme ja kylvimme vedessä, katsottuamme ensin, ettei vaarallisia\nvesi-ilkiöitä kävisi kimppuumme. Annoimme virran kuljettaa meitä aivan\nvaltoinaan, ja ihanalta tuntui raikas vesi. Tällä puolella jokea nousi\nn. 100 m:n korkuinen vuorenseinämä, jonka porrastamilla kasvoi kauniita\npalmunsukuisia puita. Tänne asetimme pääleirin ja siitä teimme metsiin\nosastoittain pieniä retkiä. Olomme siellä muodostui täydelliseksi\nidylliksi. Mutta toisella puolella jokea levittäytyi eteemme autio\npuuvillafarmi, jonka valkoiseksi sivutuissa seinissä ammottivat mustat\nikkuna-aukot. Siellä asuneet olivat melkein kaikki kuolleet, ja\nomistaja oli hylännyt sen seudun epäterveellisyyden vuoksi. Saatoimme\nhyvin ymmärtää noita asukkaita, jotka olivat luulleet tulleensa\nparatiisiin, mutta tulivatkin kalman kartanoon. Tuo autiotalo oli kuin\nelävä huudahdus: memento mori!\n\nTälläkään retkellä ei meillä ollut hyvää metsästysonnea. Hyvin\nlaihatuloksisen metsästyksen jälkeen lähestyimme jälleen rautatietä ja\nnousimme sitten junaan pienellä Tsavon asemalla, jossa sanomattoman\nlikainen ja haiseva bavu (hindulainen asemapäällikkö) tuli\nrautapeltikopistaan ja toimitti meidän tavaramme miestemme avulla\nvaunuun.\n\nJunassa ajoimme Kibwezin asemalle saakka. Saavuimme perille myöhään\nyöllä istuttuamme avonaisessa tavaravaunussa suuren tavaralastimme\npäällä. Asetuimme leiriin aseman lähelle ja rupesimme nukkumaan, tällä\nkertaa ilman telttoja, taivasalle, sadetakit peitteinä.\n\nHeräsin siihen, että aurinko paistoi silmiini ja koko taivas ja maa oli\naivan pilvenään kullankeltaisia perhosia, jotka olivat kuin auringon\nkimaltelevia, karkeloivia tyttäriä. Se oli unohtumattoman kaunista.\n\nPyydystettyämme näitä perhosia kokoelmia varten hankkiusimme lähtemään\nKibwezistä. Marssimme jalkaisin Makinduun ampuen matkalla jonkin\nantiloopin.\n\nTäällä pystytimme leirin jättiläiskokoisen mangopuun juurelle. Maa oli\nmiltei punamullan näköistä, ja koko seutu tuntui kummallisen synkältä\nja raadolliselta, huolimatta auringonpaisteesta, joka oli pistävän\nkuuma.\n\nJouluaamuna olimme metsästämässä lähellä Voita. Olimme kävelleet jo\nkauan tapaamatta mitään, mutta jatkoimme kulkua jonkin matkan päässä\ntoisistamme. Seutu oli kymmenien kilometrien alueelta akaasiatiheikköä,\nterävää ja äkeästi pistelevää metsikköä, sekä vihlovan repivää\nsararuohoa.\n\nSamassa näin edessäni noin sadanviidenkymmenen metrin päässä ikäänkuin\nkummun, jota luulin termiittikeoksi, jollaisia olimme paljon tavanneet.\nMutta kun otin kiikarin, näytti kumpu oudolta ja liikkuvalta, Samassa\nkuulin pamahduksen. Kumpu hajosi ja kaksi komeata leijonaa tuli\nlaukaten minua kohti. Kantajani huusi \"Simba! Simba!\" ja heitti\nkiväärin minulle oikealta puolelta, vaikka olin tottunut saamaan sen\nvasemmalta (koska aina silmäni takia ammun siltä puolen). Siten meni\njokin sekunnin osa hukkaan. Ammuin laukauksen kumpaakin leijonaa kohti\n-- ne olivat koiras ja naaras -- mutta molemmat laukaukseni menivät\nohi, koskapa leijonat jatkoivat laukkaansa.\n\nLeijonat loikkivat suhisten viistoon ohitseni. Harmissani olisin kaikin\nmokomin tahtonut jatkaa takaa-ajoa, mutta mr Heyer kiiruhti jälkeeni\nsanoen: \"Mitä hullutuksia, ne ovat jo monen mailin päässä.\"\n\nToverini, joka oli leijonanmetsästyksessä kokenut asiantuntija,\nlohdutti minua sillä, että eipä hänkään ollut osunut (kuulemani laukaus\noli hänen), vaikka oli tottunut ampumaan näillä main; minä sain olla\nhyvin iloinen siitä, että olin saanut nähdä villin leijonaparin ja\nvielä jouluaamuna. Hän sanoi, että jos olisin osunut urosleijonaan,\nolisi naaras heti hyökännyt kimppuuni -- päinvastaisessa tapauksessa\nkoiras kyllä olisi jatkanut pakoaan jättäen naaraksen oman onnensa\nnojaan. -- Näytti kuin olisi lapiolla isketty syviä kuoppia niihin\nkohtiin, missä leijonat olivat laukanneet valtavin hypyin.\n\nTällä Voin-safaarilla sain kokea, kuinka armoton ja kovasylinen\ntäkäläinen troopillinen maaperä on. Kun kenkäni olivat lyöttäneet\njalkani ja näin neekerien juoksevan paljain jaloin, halusin koettaa\navojaloinkulkua ja suuntasin askeleni muutaman metrin päässä kasvavaa\nbaobab-puuta kohti. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Puun ympärys oli\nniin täynnä piikkejä, että oli kuin olisin kävellyt piikkimatolla. Olin\nkuin naulattu paikalleni; sain istuutua laatikolle ja neekerit\nrupesivat puukoillaan kaivamaan piikkejä jaloistani. Kun katselin\nheidän jalkojaan, huomasin että nekin olivat rikki, mutta niitä suojeli\npuolen tuuman vahvuinen nahka, samanlainen kuin oli tämän seudun\nsuurriistallakin, -- niin syvältä näet tavoitin piikin kaivaessani sitä\nerään kantajani jalasta.\n\nIllemmällä näimme suuren apinaparven kirkuvan kaukana puiden latvoissa.\nMenimme niitä katselemaan ja löysimme sieltä, kuten olimme\nodottaneetkin, hyvän vesipaikan. Täältä lähdimme sitten jalkaisin\nMakindua kohden.\n\nLiikkeellä oli koko safarikuntamme kantajineen, miehineen ja\ntelttoineen, ja matkamme piti nyt pohjoista kohden, maille, joilla\ntoivoimme tapaavamme sarvikuonoja. Täällä näimme taas kokonaisen\n ryhmän autioita puurakennuksia, jotka osoittivat täälläkin ennen\nolleen suuren farmin, jonka asukkaat olivat hylänneet seudun\nepäterveellisyyden vuoksi. Riistaa näimme silloin tällöin. Ammuimme\njonkin duicker-antiloopin sekä kääpiöantiloopin, paitsi tavallisia\nkongooneja, joita ammuimme ainoastaan nälän pakosta. Kokkimme laittoi\nmainion aterian villisian porsaasta, ja sen nahasta hän teki itselleen\nkomean päähineen, jättäen vielä saparonkin törröttämään.\n\nOtaksumamme mukaan meidän piti pian saapua sarvikuonojen olinpaikoille.\nTästä syystä jätimme leirimme paikalleen. Taivalsimme vain 12 miehen\nkera eteenpäin. Sää oli kovin helteinen ja nyttemmin emme tavanneet\nenää vettä ollenkaan. Olimme kyllä ottaneet sitä jokseenkin runsaasti\nmukaan pulloissa ja vesisäkeissä, mutta nyt täytyi sen käyttöä alkaa\ntarkkaan säännöstellä. Pienen tilapäisleirin laitoimme erääseen\nmetsänkulmaan. Vähän sitä ennen olimme tavanneet kuralätäkön, jonka\nrannat olivat täynnä eläinten jälkiä, jotkut niistä aivan tuoreita;\nmuun muassa oli siinä kirahvin jälkiä. Rannat olivat sotketut reunoja\nmyöten, ja vesi oli vihreän näljäistä ja paksua kuin puuro; ei sitä\njuuri vedeksi tehnyt mieli sanoakaan. Tätä kurjuutta katsellessa alkoi\njo jano kuivata kurkkujamme. Yöpuulle ruvetessa tarkastelimme vakavina\nvesivarastojamme ja huomasimme niiden huvenneen vähiin. Minulla oli\nvielä hallussani olevassa gallonan pullossa melkoinen määrä valmista\nteetä ja samoin oli mr Heyerilläkin, mutta en tiennyt, kuinka paljon.\n\nKun seuraavana aamuna valmistauduimme lähtemään kumpikin eri tahoille,\nhuomautti mr Heyer, että jotakin ihmeellistä oli edessämme. Noin 150\nm:n päässä oli korkeita akasiapensaita ruskeatäpläisine runkoineen, ja\nhän osoitti sormellaan hyvin varovasti ylös niiden latvoihin. Kun en\nvoinut nähdä mitään, hän melkein vihaisesti kuiskasi, enkö todellakaan\nvoinut nähdä, että siellä seisoi kaksi suurta kirahvia. Teroitin\nkatsettani, mutta en nähnyt mitään. Silloin hän aivan tuuppasi minua\nkylkeen, ja nyt näin näyn, jota en koskaan unohda, -- huomasin suuret,\nkirkkaat märehtijänsilmät ylhäältä puista. Jatkoksi puun rungoille\nkurottivat eläimet juuri niiden kaltaisina ylös pitkää kaulaansa ja\nsöivät lehviä niistä. Kirahvien muodot sekaantuivat niin mainiosti\nympäristöön, että ainoastaan havaintokykyään ponnistellen saattoi ne\nhuomata. Siihen me jäimme kyykkysillemme ihastelemaan verratonta näkyä.\nMeillä oli taskussamme lupakirja niiden ampumiseen, mutta kumpikaan\nmeistä ei halunnut käyttää tätä oikeutta, sillä niin kaunis oli tämä\nnäky ja peräti turha olisi ollut näiden olentojen hävittäminen. Vasta\nkun nousimme pystyyn ja aloimme liikkua, lähtivät kirahvit kirmaamaan\nniin kauniin liikkein kuin ikinä voi nähdä. Neekereillemme siinä olisi\nollut haluttua ruokaa, mutta emme halunneet heille sitä antaa.\n\nJalkani oli yhä kipeä, minkävuoksi sinä päivänä tein vain pienen\nkierroksen ympäristöön tapaamatta ja saavuttamatta muuta kuin yhden\nkookkaan kahlaajalinnun Kronen Kranich, jota mr Heyer sanoi aivan\nerikoisen arvokkaaksi ja harvinaiseksi. Tapasimme toisemme matkalla\nleiriin. Hän kysyi, oliko minulla vielä juotavaa. Hänen oma pullonsa\noli jo tyhjä. Itselläni oli jo kova jano, mutta kun hän pyysi, en\nvoinut kieltää, vaan ojensin hänelle pulloni, jonka sisällyksen hän joi\nkulaus kulaukselta viimeiseen pisaraan saakka. Saavuttuamme leiriin\notin heti puukkoni ja avasin verisuonen hänen äsken ampumaltaan\npieneltä antiloopilta; koetin juoda verta, mutta se oli inhoittavan\nsuolaista ja lämmintä ja poltti kuin tuli huuliani. Kieli oli paksu ja\nsyömiseen ei ollut mitään halua. Koetin saada jotakin niellyksi, mutta\nse oli mahdotonta.\n\nOlimme jo aikaisemmin lähettäneet kiväärinkantajan ja muutamia muita\nparhaita miehiämme hakemaan vettä suurelta leiripaikaltamme ja odotimme\nnyt jännittyneinä heidän paluutaan. Kauan emme enää kestäisi janoa.\nLoioin maassa panoslaukku päänalaisena, tuskin jaksaen kiinnittää\nhuomiota ympäristööni. Kun sattumalta kohottausin makuulta, näin aivan\nkorvani kohdalla skorpionin. Heyer vähän säikähti ja sanoi, että jos\nolisin maatessani liikahtanut, olisin saanut piston ja ollut mennyttä\nmiestä, sillä skorpionin purema päähän on kuolettava.\n\nIlta pimeni ja tulimme levottomiksi, kun vedennoutajista ei kuulunut\nmitään. Ammuimme merkkiraketteja, laitoimme suuren tulen, ja lopuksi\nammuimme järeitä sarjalaukauksia, jotta miehemme niiden avulla\nosaisivat oikeaan siinä tapauksessa että olivat eksyneet.\n\nTuskien yhä yltyessä lähetimme leirissä olevat miehet hakemaan vettä\nsiitä samasta vihreän näljäisestä lätäköstä, jota aikaisemmin olimme\nkammoten katselleet. Neekerit, jotka näkyivät kestävän janoa paljon\nparemmin kuin me, toivat likaisessa avonaisessa kurpitsan kuoressa\ntuota näljäistä vettä. Kaadoimme sitä säilykepurkkiin ja kuumensimme\nniin paljon kuin arvelimme basillien tappamiseksi olevan tarpeen. Tämän\nliemen juominen oli mahdotonta; sitä oli lusikalla ammennettava, ja\nsiitä astiasta me sitten esitimme lusikoilla maljoja toisillemme,\ntoivottaen pitkää ikää, mikä vallitsevissa olosuhteissa tuntui olevan\ntilanteen vaatima toivomus. Ääntä emme enää saaneet kurkusta juuri\nollenkaan, ja niin kävi haastelumme lopulta silmänkielellä.\n\nMiehet haalivat puita kokoon ja tekivät valtavan suuren rovion.\nKoetimme saada kokonaisen pystyssä seisovan puunkin palamaan, mutta\nkaikki merkinantomme jäivät tuloksettomiksi. Kävimme levolle, vedimme\nminun avaran ratsusadekaapuni peitoksemme ja yritimme nukkua.\n\nKun pitkän ja tuskaisen yön jälkeen aamu alkoi sarastaa, en muista,\nkumpi meistä ensin veti sormellaan linjan keskelle aamukastetta\ntiukkuvaa sadekaapua; nuolimme kumpikin siitä ahnaasti osuutemme.\nJatkaakseni nautintoa koetin nuolla kastepisaroita puunlehdiltä, mutta\nniistä tuli kieleen haavoja. Painoin sitten nenäliinani levälleen\nsaraheiniin, ja kun olin saanut sen kyllin kosteaksi, imin sen\nkuivaksi. Näin jatkoin, kunnes aurinko nousi ja kuivasi muutamassa\nhetkessä kaiken kasteen. Niin alkoi taasen kärsimyksen päivä.\n\nJos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme varmasti nääntyneet.\nPaikoilleen jääminen oli myöskin vaaranalaista, mutta me olimme liian\nväsyneitä liikkuaksemme, ja meidän pitikin pysyä niin hiljaa kuin\nmahdollista, jottei viimeinenkin kosteus haihtuisi ruumiistamme.\nÄänettöminä ja liikkumattomina makasimme koko päivän ja odotimme.\n\n\"Gott sei Dank\", kuiskasi mr Heyer, \"dass der Junge (Jorma poikani)\nnicht mit ist. Das wird vielleicht unsere letzte Jagd. Ich bin noch nie\nin so einer Situation gewesen.\" [Jumalan kiitos, ettei poju ole mukana.\nTämä on mahdollisesti viimeinen metsästysretkemme. En ikinä ole ollut\ntällaisessa tilanteessa.]\n\nOlimme molemmat jo horroksissa, ja tuskin kumpikaan muistamme hetkeä,\njolloin lopulta kuulimme miestemme askelten töminän. Voimani olivat\nniin vähissä, että nämä hetket ovat tyyten häipyneet muististani.\n\nMutta miehillä oli mukana runsaasti vettä ja muutakin muonaa, josta\nmeillä oli puute. He kertoivat eksyneensä ja joutuneensa eri haaroille.\nEnsin he olivat kiertäneet kehässä ja lopulta sattumalta löytäneet\noikean polun. Heidän oli täytynyt leiriytyä yöksi matkalla.\n\nToinnuttuamme taivalsimme Makinduun ja teimme siellä taas leirin suuren\npuun alle. Rupesimme valmistelemaan pyyntiaseita, mm. jalopeuransaksia,\njoiden virittämiseen tarvittiin kolme miestä. Lauetessaan ne rämähtivät\naikamoisesti. Kyynärän pituisia krokodiilinkoukkuja valmistimme\nmyöskin.\n\nMakindussa tapasimme junassa Nairobista tulleet muulimme hoitajineen.\nTäällä tuli jalkani niin kipeäksi, että punainen juova kohosi jo pitkin\nsäärivartta. En voinut enää ottaa osaa metsästykseen, sillä en kyennyt\nliikkumaan enkä nousemaan muulin selkään.\n\nMr Heyer toi kerran leiriin puolentoista metrin sisiliskon, jota kaksi\nmiestä kantoi salossa. Tämä elävä nyljettiin ja nahka on vielä\nkotonani. Kerran hän toi suuren leopardin, cheetahin, jota kaksi miestä\nkantoi jaloista yhteen sidottuna tangolla.\n\nEräänä yönä tuli rankkasade, joka mursi koko telttamme, niin että\nkaksinkertaiset katot putosivat päällemme ja me jouduimme kuin suihkun\nalle. Siinä makasimme ja otimme niskaamme kylvyn, joka todella tuli\nkuin saavista kaataen. Minun täytyi nyt ruveta tropiikin tapaan\nkuumalla vedellä parantelemaan jalkaani, jossa oli aina kupeeseen\nsaakka ulottuva kahden sormen levyinen punainen verenmyrkytyksenjuova.\nHeyer metsästeli yksinään muulilla ratsastaen ja palasi retkeltään\nsaamatta mitään. Hän oli joutunut seikkailuun sarvikuonon kanssa. Se\noli hyökännyt hänen ratsunsa kimppuun, jota neekeri piteli suitsista.\nPelästyneenä neekeri päästi muulin, joka lähti laukkaamaan minkä\nkavioista lähti, sarvikuono sitkeästi perässä. Heyer ei voinut ampua,\nkoska eläimet olivat samassa linjassa. Säikähtynyt ja kauhistunut\nneekeripoika lähti myöskin karkuun. Mr Heyerin oli tultava jalkaisin\nkotiin, ja niin kiukkuinen hän oli, että vannoi heti ampuvansa miehen,\nkun tämä palaisi leiriin. Silloin sanoin hänelle, että jos se tapahtuu,\nen jatka hänen kanssaan enää askeltakaan, vaan me järjestämme vastedes\nretkemme erilleen. Vastalauseeni vain kiihdytti häntä. Kun ei muuta\nkeinoa ollut, kaatelin salaa hänen teekuppiinsa whiskyä yhä ja enemmän.\nSekö lienee auttanut, mutta äkkiä hänen vihansa kiehunta lakkasi ja mies\npehmeni niin, että katosi telttaan, paiskautui pitkälleen ja nukkui\nheti. Aamulla hänen kiukkunsa oli lauhtunut niin, että hän saman\nneekeripojan kanssa -- joka oli yöllä hiipinyt leiriin ja nukkunut\ntoveriensa joukossa -- lähti sarvikuonon jälkiä seuraamaan. He\nlöysivätkin näkyvän merkin, pirstoutuneen puun, johon peto oli iskenyt\nsarvensa. Arvattavasti se siinä oli menettänyt vainunsa, koska muuli oli\npelastunut ja löytyi hengissä.\n\nOlimme nyt Makindun aseman seuduilla lähellä Makindu-jokea, jonne\npyrimme. Meillä oli huonoa kantajaväkeä. Kun miehet huomasivat olevansa\nlähellä asemaa, he alkoivat valitella väsymystä ja syyttivät\ntaakkojansa, vaikka ne olivat laillisen keveitä. Lopulta he tekivät\nlakon. Neuvottelimme keskenämme: pakottaako miehet työhön vai lähettää\nheidät menemään? Mr Heyer oli tällaisiin tottunut ja esitti, että\najettaisiin miehet pois ja kuljetettaisiin tavarat muuleilla pienissä\nerissä. Sillä aikaa voisimme metsästää Makindu-joen seudulla. Kun tämä\noli päätetty, annoimme retkenpäällikölle käskyn ajaa lakkolaiset\ntiehensä. Nämä koettivat tehdä vastarintaa, mutta päällikkö ilmoitti\nsiitä heti mr Heyerille, joka kivääriin tarttuen sai miehet\ntottelemaan.\n\nLähetimme kaikki tavarat joelle, joka kaunein kiemuroin hiljaisena\nvirtasi paratiisimaisen seudun lävitse valtavain metsien ja korkeiden\nruohokenttien reunustamana, ja määräsimme ne kuljetettaviksi\nMakindu-jokea pitkin paikkaan, jonka eräällä pienellä metsästyksellä\nolimme havainneet sopivaksi.\n\nRuoho oli hyvin korkeata, paljon yli miehen mitan. Ainoastaan muulin\nselästä saattoi seutua nähdä ja ampua, jos tapasi otuksia, jotka siis\nolivat enimmäkseen näkymättömissä. Tämän leiripaikan olimme valinneet\nsen vuoksi, että siinä oli ihanassa joen mutkassa aivan siloinen\nsuurten puitten ympäröimä aukeama, ja jokikin näytti olevan täynnä\nkaloja. Päätimme viettää lepokauden sen partaalla.\n\nAivan ihastuneina viihtyisään lepoon ja rauhaan ja viehättävään\nkeitaaseen päätimme jättää huonon metsästyksen sikseen ja ruveta sen\nsijaan onkimaan kaloja. Puissa lentelevistä ja huutavista ns.\nsarvikuonolinnuista, joilla on kummallinen kakkula nokassaan,\nleikkasimme lihaa ja pistimme sitä hyvin yksinkertaiseen koukkuun, joka\noli nuoralla sidottu vankkaan vapaan. Annoimme kantaa 3-4 m levyisen\njoen partaalle nojatuolit sekä pöydän. Siinä sitten piippua tai sikaria\npoltellen juttelimme ja nostelimme joesta kaloja, joiden saatoimme\nnähdä lähestyvän syöttiä ja nielaisevan sen. Ne olivat noin 70 cm\npituisia, omituisia, hieman mateen näköisiä. Niiden maku oli lohen ja\nmateen väliltä, enkä minä ainakaan ole mitään niin hyvänmakuista kalaa\nsyönyt. Kokkimme keitti ja paistoi tätä kalaa erinomaisen hyvin, ja\nmeillä oli vielä oikein matalat kalavaditkin, jotka kokki kauniisti\nkoristeli. Intialaiseen tapaan höyrytetty riisi teki ruoasta täyttä\nherkkua. Me aivan mässäsimme päästyämme vähäksi aikaa eroon\npurkkiruoista ja antiloopinlihasta. Ja sillä tavalla meni hupaisten\njuttujen aikana päiviä, emmekä mitenkään olisi malttaneet sieltä\nlähteä. Mutta lähdettävä kuitenkin oli, ja niinpä eräänä päivänä olimme\njälleen metsästyksellä pohjoisessa päin. Menimme ratsain yli joen,\njosta silloin oli helppo kahlata, kun vesi sattui olemaan matalalla.\n\nKuten tavallisesti me nytkin erosimme eri ryhmiin. Jo vähän matkaa\nratsastettuani näin, että paksuja ukkospilviä alkoi kokoontua\ntaivaalle, mutta kun kerran olin näin pitkälle joutunut, ei auttanut\nmuu kuin jatkaa matkaa kierroksen päätekohtaan saakka, jossa meidän\ntuli tavata toisemme. Tuli suo vastaan. Se ensin vähän matkaa kantoi\nhevosta, mutta upotti sitten yhtä mittaa. Huomasin, että minun oli\nmahdoton jalankaan päästä eteenpäin ja pysyttelin sen vuoksi satulassa\npakottaen hevosta jatkamaan matkaa. Se satutti pahasti jalkansa mudan\nalla piileviin kiviin, ja kesti kauan, ennenkuin pääsin suon yli.\nTavallinen hevonen olisi siinä jo alkutaipaleella katkaissut jalkansa.\n\nTapasin toverini, mutta metsästyksestä ei tullut mitään, sillä pian\nalkoi troopillinen ukkossade, joka ennen pitkää yltyi niin rankaksi,\nettä meidän oli palattava takaisin, niin pian kuin se kävi laatuun,\nkantajat juosten perässämme.\n\nTulimme takaisin Makindu-joelle, jonka törmältä näimme nyt tulleen\naivan tulvilleen. Sade oli lakannut, mutta vesi oli niin korkealla,\nettä meidän täytyi uida muulin selässä yli. Ensin saatiin yli yksi\nmuuleista, ja se sitten ohjillaan veti toista, jonka selässä ratsastaja\nistui. Lopuksi tulivat miehet köyttä pitkin yli joen. Hevosista näkyi\nuidessa vain korskuvat sieraimet. Tavallisemmissa oloissa ei sellaisia\nmatkoja tehdä. Leirissä tuli hyvä olla. Kuivailimme itseämme ja\nvaatteitamme tulen ääressä. Kelpasipa lopulta heittäytyä levolle ja\nvetää apinannahoista tehty peite korviin saakka.\n\nOlimme saaneet vainua Eland- eli hirviantiloopista ja päätimme\nmetsästää niitä yhdessä. Emme olleetkaan ampuneet yhdessä sen koomin\nkuin jouluaamun leijonanmetsästyksellä. Vanhasta kokemuksesta on\ntunnettua, ettei ole hyvä mennä kaksin vaarattomien eläinten pyyntiin.\nTulee usein riitaa.\n\nKun me väijyksissä ollen näimme tämän komean antiloopin ja mr Heyer oli\nselittänyt, ettei se ollut naaras, jota millään ehdolla ei saa ampua,\nalkoi meille kiivas takaa-ajo. Tulimme yhtaikaa ampumamatkalle ja\nlaukaisimme kohti otusta. Emme voineet tietää, kumman luoti oli\nsattunut, mutta ryntäsimme jälkiä seuraamaan mitä nopeimmin. Saimme\ntaas eläimen näkyviimme ja jatkoimme ajoa, kunnes viimein yhtaikaa\nlaukaistuamme eläin kaatui. Olimme niin nälissämme molemmat, että heti,\nkun otuksen nahka oli nyljetty, leikkasimme selästä parhaat palat ja\nkäristimme ne tulella. Rasva tippui pitkin poskiamme, ja se oli\nmaukasta vaikka vähän raakaa. Nälkäiselle kelpaa raaempikin. Jo ennen\nnylkemistä koetimme tarkastaa, kummalle otus kuului. Tulimme siihen\ntulokseen, että molempien luodit olivat sattuneet. Eläimen toinen\ntakajalka oli poikki ammuttu, mutta niin, että aivan kuivat\nhaavanreunat olivat näkyvissä. Se oli ammuttu ns. humaanisella\nluodilla. Luoti oli ottanut matkalla väärän kierroksen ja lyönyt niin\nnopeasti eläimeen, että se oli polttanut haavan sivut vuodattamatta\npisaraakaan verta. Tahdoimme molemmat kilpailla ritareina ja tarjosimme\nsaalista toisillemme. Toinen sitten sai nahan, toinen sarvet. Minulle\njoutui nahka, mutta ikävä kyllä meillä ei ollut väkeä sitä kantamaan.\nEräälle paikkakunnalta poistetulle neekerille annoimme tehtäväksi nahan\nhakemisen, mutta suureksi harmiksemme hän petti meidät.\n\nOn ollut ihanaa olla mukana kokemassa ikäänkuin esi-isien metsäläis- ja\nmetsänkäyntitunteita aina siihen saakka, kun rasvainen lihapala\nherkkuna valahtaa suuhun.\n\nLopulta yö armottomasti yllätti ja toi kaiken tropiikkierämaan kauhut\nmukanaan. Se pakotti meidätkin palaamaan jälleen leiriin. Kun\ntämmöisellä retkellä silmittömästi ajaa otusta takaa, ei aina voi pitää\nsilmällä seudun tuntomerkkejä paluumatkaa varten, mutta nytkin me\nvaikeuksitta löysimme suoraan leiriimme. Itseensä oli luotettava, sillä\nneekereillä oli jokaisella oma suuntansa.\n\nSeuraavana päivänä saimme toisenkin hirviantiloopin näköpiiriimme,\nmutta sen metsästys epäonnistui. Haavoitimme otusta ja seurasimme sitä\nratsain koko päivän. Seutu oli hyvin kivistä ja korkeata maata. Lopulta\ntulivat veritäplät niin pieniksi, ettei niitä erottanut, mutta\nneekereillä oli niin tarkka huomiokyky, että he näkivät jälkiä siinä,\nmissä me emme nähneet mitään. He saattoivat nähdä pienen ruohonkorren,\njoka oli hieman syrjällään. Sitä he näyttivät meille ja sanoivat, että\nsiitä oli antilooppi kaksi tuntia sitten kulkenut. Lopulta opimme mekin\njonkin verran tätä jaloa erätaitoa.\n\nMachakokseen tulimme junassa ja teimme sinne leirimme. Siellä tapasimme\niltapuolella ison karavaanin, jota lastattiin junasta ja jonka oli\nmäärä matkustaa etelään päin eräälle Mahokoninimiselle järvelle\nhakemaan natronia, jota neekerit käyttivät purutupakkana. Tällä\nkaravaanilla oli mukanaan suuri joukko kurpitsoista tehtyjä säiliöitä,\njotka liikkeelle lähdettäessä täytettiin vedellä. Machakoksen seudut\novat hyvin kuivia. Siellä on maan sisään upotettuja suuria säiliöitä,\njoihin junista päästetään vettä rautatien virkamiesten tarpeiksi.\n\nMyöhään istuessamme nuotiomme ääressä valveilla sain ensi kerran kuulla\njalopeuran juhlallisen äänen. Kaksi niitä kuului olevan liikkeellä, ja\nniiden komea karjunta oli kuin ihaninta urkumusiikkia korvissamme. Se\närsytti metsästyshimoa niin, että mielihyvän väreet kulkivat pitkin\nselkäpiitäni. Se oli aistimusten mielihyvää, ja toverini vanhana\njalopeuranmetsästäjänä yhtyi minun ihanteluuni. Kuuntelin petojen\nkarjuntaa hartaasti ikäänkuin olisin saanut nauttia jotakin kauan\nhaaveilemaani ihanuutta, ja toiveikkaana ajattelin tulevaisuuden\nmetsästysmahdollisuuksia.\n\nNuotiollemme ilmestyi eräs alkuasukas suurine seurueineen. Hänellä oli\nyllään seitsemän tummaa villapaitaa. Hän tuli suoraan pöytäämme ja\ntarjosi mustaa kättään, jota hiukan kummaksuen tuijotin. Toverini\nsanoi: antakaa miehelle kättä, sillä hän on kuningas. Hän tunsi heti\nrikkaasta puvusta ja puheesta, että tässä oli edessämme merkkimies, ja\nniin olikin. En pannut muistiin miehen komeaa nimeä, mutta muistan,\nkuinka hän kertoi, että seitsemään vuoteen ei hänen valtakunnassaan\nollut satanut vettä, ja sen vuoksi hän nyt piti yllään seitsemää\nvillapaitaa. Vasta tänä vuonna oli satanut, mikä oli heille suuri asia.\nKuningas valitti, että brittiläinen hallitus kieltää heitä pitämästä\naseita, minkä vuoksi heidän on usein hyvin vaikea tulla toimeen, kun\nlihaa ei saa ja karja nääntyy kuivuudesta.\n\nHänen majesteettinsa käskettiin pöytään, ja iltamme jatkui hauskassa\nkeskustelussa, jota kuningas meille tarjosi.\n\nMachakoksessa jalkani, joka välillä oli melkein parantunut, rupesi\nvaivaamaan. Muistan, että minun täytyi uudelleen jäädä leiriin, kun\ntoverini meni metsästämään. Seutu oli aivan puuton. Vain pitkin\nmuutamien harvojen jokien reunaa näkyi kaukaa ikäänkuin vihreä nauha.\n\nSuuntasimme nyt retken Kapiti Plainsiin päin rautatien pohjoispuolitse.\nTäällä vallitsi kuivuus kuten Machakoksessa ja kipeän jalkani vuoksi\nminun täytyi surkeasti ratsastaa toinen jalka ristissä yli muulin\nselän. Verenmyrkytys oli toki jo mennyt ohi, mutta jalka paheni joka\nkerta, kun astuin muulin selästä ja hiivin jotakin otusta vaanimaan.\n\nHyvin karuja olivat nämä seudut. Meidän piti täällä kantaa vettä\nmukanamme säkeissä. Joskus tultiin sellaisille seuduille, joissa\nluulimme vettä olevan, mutta siellä oli vain kuivana kimaltelevaa\nsuolaveden kuorta. Kerran löysimme ihanan kauniin lähteen ja kaikki\nhyökkäsimme kirkkaana pulppuilevan veden kimppuun, mutta se olikin\nsanomattoman suolaista.\n\nJo Kapiti Plainsin matkalla oli muulini ruvennut sairastamaan, ja päivä\npäivältä sen tila paheni mitä pitemmälle kuljimme eteenpäin. Mutta\nihmeen taitavasti eläin sairaanakin kulki tässä kivisessä maastossa,\njoka oli niin vaikeakulkuista, että valkoinen mies tuskin olisi siitä\nselvinnyt jalkaisin. Ihmettelin eläimen taitavuutta. Päivä päivältä se\ntuli minulle rakkaammaksi ja minua suretti kovin, että sama eläin, joka\nennen oli innoissaan rynnännyt tiheikköjen läpi kaula pystyssä kuin\nsotaorhi, nyt kulki turpa alhaalla, sieraimet limaa valuen. Vähitellen\nsen pää rupesi paisumaan muodottomaksi. Leirin tehtyämme neuvottelimme\nasiasta ja tuumimme, oliko syytä tappaa elukka, lopettaa sen tuskat.\nMutta en tahtonut sitä, ja eläin kuoli sitten viime hetkeen saakka\njaloillaan seisten, liikuttavasti ympärilleen katsellen ja\nkummallisella äänellä toverilleen hirnuen. Siihen heitti jalon henkensä\nauringon laskiessa. Heti sen jälkeen avasimme ruumiin ja tutkimme sitä.\nMr Heyer julisti, että se oli kuollut tsetsekärpäsen pistoon. Koko\nlymfakerros oli yhtä ainoata vihreätä näljää aina pitkälle rintaan\nsaakka. Se oli kerrassaan kammottavaa katsella.\n\nSeuraavana yönä oli oloni tuskallisen surkeaa. Surin eläintäni, jota\ntodella olin oppinut rakastamaan. Oli aivan kuin olisi läheinen ystävä\nkuollut. Sehän oli minua kantanut halki erämaiden ja monesti pelastanut\nminut ehkä perikadosta. Kauan istuimme leiritulen ääressä alakuloisina\njutellen asioista, jotka punoutuivat tällaisten tapausten yhteyteen.\nSamana iltana oli leiriimme tullut kirjeitä omaisilta. Kumpikin mm.\nsaimme kirjeen vaimoltamme. Minun kirjeessäni oli tietoja lapsista ja\nsiinä kerrottiin, kuinka ruusut olivat kukkineet jouluna jne. Toverini\nHeyer, tuo vankka leijonametsästäjä, purskahti itkuun, kun hänelle\nkerroin kaikesta tästä. Hän sanoi, ettei hän koskaan voisi saada\nvaimoltaan mitään sellaista, mitä voisi sanoa lämpimäksi, intiimiksi\nkirjeeksi.\n\nKeskellä yötä heräsin hirveään parkunaan, miehen kiljunaan ja raippojen\nläiskinään. Hyppäsin pystyyn ja kysyin, mitä leirissä tapahtui. Mr\nHeyer sanoi, että sama mies, jonka hän oli uhannut tappaa, oli taaskin\ntehnyt pahan kepposen. Nyt hän oli piiskauttanut miehen ja ajanut hänet\nsen jälkeen ulos yöhön. Mr Heyer tuli nyt minulle täydelleen\nvastenmieliseksi. Niin hyvä toveri kuin hän muuten olikin, en voinut\nkäsittää, että hänessä oli tällaisia julmurin ja raa'an villin\nominaisuuksia. Suuri saksalainen järjestelmä, rautainen tahto, jolla\nsaksalaisuus ajoi etujaan siirtomaissa, osoitti hänessä eräitä\nvarjopuoliaan. Mutta sillä tavalla maailmaa hallitaan ja siirtomaita\ntehdään.\n\nVielä myöhään yöllä seurasin mielikuvituksissani neekeriparan askeleita\nerämaan yössä enkä voinut ymmärtää toverini petomaisuutta.\n\nNyt minun oli taivallettava ilman ratsua. Joskus, kun jalkani oli kovin\nkiusallinen, sain ratsastaa mr Heyerin muulilla. Totuinhan kuitenkin\npian kävelyyn, ja niin kävelimme eteenpäin pitkin Athi-virtaa\nympäröivää valtavaa lakeutta. Silmänkantamattomiin yhtä ainoaa\naavikkoa, keltaiseksi kuloksi palanutta ruohokenttää. Joskus näki\neläinlaumoja siellä täällä. Yht'äkkiä näimme valtavan gnu-antiloopin,\njoka täyttä laukkaa lähti pakoon huomattuaan meidät noin 500 m:n\nmatkalta. Koetin nojata huonoon jalkaani ja ammuin otusta, jolloin se\nkaatui. Silloin kiväärinkantajani juoksi esiin ilosta röhöttäen,\ntaputti minua olalle ja sanoi: hyvin ammuttu. Kun olin ontunut otuksen\nluo, näin että olin kaatanut vielä suuremman gnun kuin kerran ennen.\nOtus nyljettiin paikalla, ja nylkemisen toimitin itse, sillä siihen\nolin tottunut kuin parhain nylkyri. Ei kestänyt monta minuuttia,\nennenkuin nahka oli poistettu niiden leikkauksen sääntöjen mukaan,\njoita oli noudatettava eläimen täyttämisen onnistumiseksi. Kun mies,\njoka oli auttanut nylkemisessä, seisoi verisen ruumiin vieressä mahan\npäällä, sitä pingottaen, tein hänestä luonnoksen. Aamiaispöytään\nistuttaessa tuntui äkkiä kirpeää hajua, mikä johtui siitä, että\nhurjimmat miehet olivat ruvenneet syömään kaadetun eläimen raakaa lihaa\nja raaimmat heistä kaivoivat kourin suuhunsa suolien ja mahalaukun\nsisällystä. Heidät komennettiin edemmäksi, jotta saisimme rauhan, mutta\nhe vain irvistivät ja ennättivät vielä samalla ihanalla aineella pestä\nnaamansa ja sitten koko ruumiinsa. -- Puhuin kerran eräälle lääkärille\ntästä, ja hän kertoi, että tämä puhdistustapa on terveellinen, sillä\nmahalaukku sisältää runsaasti desinfioivia aineita. Useimmat näistä\nkantajistamme olivat lihansyöjiä eivätkä kasvissyöjiä kuten kikuijut.\nNämä olivat suuria ja voimakkaita miehiä. Heidän kokonsa vaihteli sen\nmukaan, minkälaisten riistaeläinten alueilta he olivat kotoisin, ja\nheidän jäsenensä olivat joustavat kuin teräs. Luonteeltaan he olivat\nmiehekkäitä ja tyyppeinä parhaiden urheilijain täysimittaisia\nedustajia. Heidän lihaksistonsa on täyttä luontoa, minkä he ovat sekä\nveressään perineet että omassa ankarassa elämäntaistelussaan\nsaavuttaneet.\n\nNyt alkoi matkamme suuntautua alaspäin Athi-joen suuntaan virran\nläheisyydessä. Pystytimme leirimme kuitenkin melkoisen matkan päähän\nitse joen rannasta, jottemme olisi olleet niin alttiit moskiittojen\npistoille. Vähän saimme riistaa näkyviimme ja päätimme sen vuoksi mennä\nalas joelle kalastelemaan, mutta nyt omituisella tavalla. Olimme\nsaaneet ammutuksi kongonin. Panimme puolet sen ruhosta riippumatossa\nAthi-joen ruskean harmaaseen veteen. Olimme kaukaa kiertäen lähettäneet\nosaston miehistöämme toiselle puolen jokea, jonne saimme heitetyksi\nkiveen sidotun nuoran. Sidoimme nyt ohueen lankaan paksumpaa ja siihen\ntaas paksumpaa, kunnes oikea köysi ulottui yli joen. Tähän köyteen\nsidottiin riippumatto lihoineen ja siihen pantiin vielä kivi\nlisäpainoksi. Miehet sitoivat omalla puolellaan köyden puuhun ja me\nomalla rannallamme teimme samoin. Kun riippumatto oli ollut vähän aikaa\nvedessä, kävimme pyydystämme kokemaan. Kiskoimme pyydyksen ylös\nkeskellä jokea, täynnä kaloja. Sitten matto hinattiin varovasti meidän\npuolellemme, jossa saalis korjattiin. Tämän jälkeen rupesimme onkimaan,\nmutta yht'äkkiä tarttui koukkuun suuri kilpikonna. Minä vedin kovasti\nvavasta, ja ylös nousi kilpikonnan pää. Se oli luullakseni, koosta\npäättäen, norsukilpikonna. Mr Heyer komensi neekerin käymään\nkilpikonnan päähän kiinni. Neekeri epäröi ja koperoi ja niin kilpikonna\npuri häneltä sormen miltei poikki, jolloin mies tietysti oli mennä\nvirran mukana. Silmänräpäyksessä sain neekeristä kiinni ja vedin hänet\nkuivalle, juuri kun hän oli menossa pyörteeseen krokotiilien saaliiksi.\n\nMr Heyer vimmastui mustan palvelijan huolimattomuudesta, kun tämä ei\nkyennyt komeaa kilpikonnaa vetämään maalle, otti kiväärin ja\nsingahdutti sen tukki edellä suoraan neekerin vatsaan. Mies käpristyi\ntuskissaan kokoon. Samassa hetkessä kaatui itse mr Heyer maahan, otti\nmolemmin käsin kiinni päästään ja lysähti maahan tahdottomana ja täysin\nvoimattomana. Hän sanoi, ettei hän enää jaksanut ylös. Säikähdin\nkovasti, kunnes hän jaksoi selittää, että malaria iski häneen eikä hän\nenää pystynyt mihinkään. Omituista oli nähdä täydellisenä riepuna\nmiestä, joka muutamaa silmänräpäystä aikaisemmin oli touhunnut\nterveenä. Ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa kalat ja lihat ja kivet\nriippumatosta pois ja tehdä siitä seipäitten avulla mr Heyerille\nkantotuoli. Kuljetimme hänet siinä telttaan, jossa hän vaipui\nvuoteeseensa ja rupesi tuskissaan ähkimään ja kiemurtelemaan.\n\nYht'äkkiä ratsasti teltan eteen mies, joka hypähti hevosen selästä ja\ntervehti meitä. Hänellä oli yllään musta- ja valkoruutuiset\nbulevardikuosiset likaiset housut ja khaki-paita. Kaula oli paljas ja\nhihat ylöskäärittyinä. Hän kysyi, tiesimmekö me metsästävämme hänen\nalueellaan. Vakuutin ettemme tienneet sitä. Hän sanoi, että kyllä\nsaimme ampua krokotiilejä, jotka syövät hänen sikojaan -- kun sika\nmenee juomaan joen rantaan, tarttuu krokotiili sitä kärsästä ja vetää\nsen jokeen -- mutta muuta riistaa hän kielsi meitä alueellaan\nampumasta. Tämän johdosta ei meillä enää ollut juuri halua jatkaa\ntuttavuutta miehen kanssa. Tarjosimme kuitenkin hänelle whisky grogin.\nMutta kun hän kerran sai pullon käsiinsä, se meni samaa tietä typö\ntyhjäksi.\n\nAamiainen oli valmis, mutta mr Heyer tuskin jaksoi vastata kysyessäni,\nvoiko hän tulla syömään. Minua harmitti jo alussa se, että vieras oli\nistunut likaisine housuineen makuutyynylläni, iljetti niin, että oli\nvaikea pyytää häntä pöytään. Jos mies jo whiskypulloamme oli kohdellut\njulkeasti kuin satamajätkä, hän osoittautui ruoan kimppuun käydessään\nsuorastaan vertojaan hakevaksi öykkäriksi. Pöytämme oli herkullinen ja\nvalkopukuisten palvelijain kauniisti kattama. Ensin oli wildebeestin\nydinlientä, mikä on tavattoman hyvää, mutta niin voimakasta, että minä\ntuskin voin syödä lautasen loppuun. Mutta koska lientä oli siinä\nenemmänkin, kävi vieras sen kimppuun sanoen \"I take Mr Heyer's lot\"\n(otan Mr Heyerinkin osan). Ja perin nopeasti hän sen lappoi tuuheitten\nviiksiensä väliin. Sitten tuli liharuokaa ja iso pullo piklessiä\ntuotiin pöydälle. Vieras otti pullon kouraansa, käänsi sen lautasensa\nkohdalla ylösalaisin ja tyhjensi sen, lausuen, että tällaista herkkua\nhän ei moniin aikoihin ollut saanut maistella. Sitten hän rupesi\nkehumaan sikojaan ja kehoitti meitäkin rupeamaan sikafarmareiksi.\nMeidän mielestämme hän itse oli farmarisika. Hänen mielestään se oli\nmaailman edullisin ammatti ja varmin rikastumisen lähde, kun vain ei\nolisi noita riivatun krokotiilejä. Lopultakin päästyämme vieraasta\nannoin mr Heyerille uudestaan vankan kiniiniannoksen. Kun hän pyysi\nwhiskyä, minun täytyi tunnustaa, että vieras oli juonut kaiken.\n\nPäätimme mitä kiireimmin lähteä kotiin. Meidän oli seurattava Athi-joen\nitärantaa samalle sillalle, josta miehet olivat menneet yli. Sitten mr\nHeyeriä vuoroin kannettiin ja vuoroin talutettiin Athi-joen asemalle,\njosta viimein ajettiin junassa Nairobiin. Siihen päättyi Voi-safari.\n\nSaavuttuamme Nairobiin mr Heyer pantiin heti sairasvuoteeseen, jossa\nhän oli sitten vähällä menettää henkensä, sillä hän oli saanut malarian\nlisäksi mustavesikuumeen, joka melkein aina vie kuolemaan. Sikäläiset\nlääkärit saivat sen kuitenkin paranemaan juottamalla hänelle\nsuunnattomat määrät teetä. Eikä kulunut kuin muutama päivä, kun jo itse\nsairastuin malariaan ja jouduin lääkärin hoitoon. En itse tiennyt,\nkuinka kauan makasin, sillä olin melkein koko ajan kuumeen horteessa\nvalmiina milloin tahansa lähtemään paremmille riistamaille. Aika ajoin\noli kuumetta 41.5 astetta, ja kaikki pitkällä metsästysretkellä kokemat\nikävyydet kertautuivat yhtä mittaa kuumissa aivoissani ja suurenivat\nmittasuhteissaan vallan suunnattomiin. Enimmän minua tällöin\nkiusasivat kaksi osumatonta laukausta, jotka olin ampunut paria komeaa\nleijonaa kohti. Miksi en ampunut aikaisemmin, kun ne makasivat\nauringonpaisteessa termiittipesää muistuttaen, miksi luulin niitä\ntermiittipesiksi, ja miksi sitten kylmäverisesti ammuin harhaan, kun ne\nvaltavin hypyin loikkasivat läheltä ohitseni? Kun sitten vähitellen\naloin toipua, tunsin herääväni kuin johonkin uuteen, kauniimpaan\nmaailmaan. Kaikki oli uutta ja kaikkeen suhtauduin lapsen iloa tuntien.\nEn eläessäni ole koskaan tuntenut niin täydellistä, tahtoisinpa sanoa\ntaivaallista riemua.\n\n\n\n\nJÄLLEEN NAIROBISSA JA SEN LÄHISTÖLLÄ\n\n\nTammikuun 15 p:nä 1910 palasin kuukauden kestäneeltä safariltamme Voin,\nKibwezin ja Makindun seuduilta.\n\nVaikka retki oli ollut tulokseton, epäonnistunut ja melkein onnetonkin,\niloitsin kuitenkin uudesta safarista, jolle pian aioimme lähteä koko\nperhe mukana.\n\nKuten jo olen kertonut, iski minuun matkalta palattuani malaria ja piti\nminua vuoteessa kaksi viikkoa.\n\nKiniinin suhina korvissani ja vapisevin käsin kävin metsästämässä\nvaimoni ja poikani kanssa. Pojan piti saada koetella uutta pientä\nasettaan, itävaltalaista ratsuväenkarabiiniaan, Mannlicher selbstlade\nCarbiner kal. 7.65, ja minun huvin vuoksi kokeilla v:lta 1871 peräisin\nolevalla musketin tapaisella mausermallisella ratsuväenkiväärillä,\njollaisia olin tilannut safarisotilailleni.\n\nNs. pieni sadeaika oli nyt ollut jo ohi jonkin viikon, mutta sen\nvaikutukset jatkuivat. Aro aaltoili kuin loputon pelto korkean,\nruskeanpunaisena kukkivan ruohon peitossa. Paikoin se ulottui minua\nrintaan asti. Vähälukuisiksi käyneistä ja hyvin aroiksi tulleista\nriistaeläimistä saattoi nähdä vain osan selkää ja päätä. Tähtäin oli\naina suunnattava siihen kohtaan ruohikkoon, missä otaksui eläimen\nruumiin olevan. Välimatkoja oli erinomaisen vaikea arvioida.\n\nKaikki isommat eläimet olivat vetäytyneet ylös vuorille ja\nvedettömille aroille. Kaikkialla vilisi pieniä, erittäin myrkyllisiä\nkäärmeitä. Jormalla oli jo ollut muutamia taisteluita niiden kanssa.\nMassai-nuijalla, joka hänellä aina oli mukanaan, hän eräänä päivänä löi\nkuoliaaksi kauniin ruohonvihreän käärmeen sitä lajia, jonka myrkky\ntappaa melkein silmänräpäyksessä. Käärme oli kiivennyt hänen selkäänsä\npitkin, josta neekeripoika sen ensin löi maahan. Täällä kotosalla hän\njuoksenteli ympärinsä avojaloin ja luotti nuijansa tehokkuuteen.\nMetsästysretkellä hän sai kuitenkin panna kengät jalkaansa.\n\nIlma ei ollut enää niin kirkasta kuin ennen, vaan paksua ja väritöntä.\nSen valo oli kipua tuottavan epämääräistä ja se oli täynnä kaikesta\nkasvullisuudesta nousevia huumaavia, ellottavia hajuja.\n\nHuolimatta suhteellisen tasaisesta lämmöstä vuodenajat kuitenkin\nvaikuttavat täällä hyvin vaihtelevasti kaikkeen elolliseen. Missä\nmäärin tämä vaikutus ulottuu myöskin ihmiseen, sitä en ole voinut\nhuomata, mutta alkuasukkaat tietävät niin vähän vuosien kulusta, ettei\njuuri kukaan osaa sanoa omaa ikäänsä.\n\nJuhlansa ja tanssinsa he järjestävät kuun vaiheiden mukaan. Hehän\noikeastaan tanssivat elämänsä surutonta polkua yhtämittaisessa\nikuisessa keväässä -- ainakin näyttää siltä. Jokapäiväinen leipänsä\nheidän on kyllä hankittava, vaikka se saattaakin tapahtua ilman\nponnistuksia. Se usko, että tropiikit ovat jonkinlaisia eldoradoja, on\nperusteita vailla: näissä seuduissa luonto ei ilman viljelemistä ja\nhoitoa kasvata ainoatakaan ravintokasvia. Aarniometsässä ja arolla ei\nkasva luonnonvaraisena ainoatakaan hyödyllistä hedelmä- tai\njuurikasvia. Viljelemällä ne kasvavat suurenmoisesti. Mutta kun\ntyönhalu taikka työpakko liittyy suunnattomaan huvitteluhaluun,\nviljellään maata tietysti niin vähän kuin suinkin mahdollista.\n\nKikuiju-kansa viljelee vuorenrinteillään pääasiallisesti maissia,\nbataatteja ja banaaneja sekä harjoittaa sangen alkeellista\nkarjanhoitoa.\n\nEnnen aikaan, jolloin metsästystä ammattina ei verotettu eikä varattu\netuoikeutettujen huviksi, alkuasukkaat metsästivät jousilla ja\nmyrkytetyillä nuolilla täällä hyvin yleistä kongoniantilooppia.\nRautaisiin nuolenkärkiin siveltiin paksulti strofantuksesta ja muista\nyrteistä keitettyä voidetta, jonka valmistuksen vanhat poppamiehet ja\nnaiset osasivat.\n\nUsein sattuu, että nälänhätä kohtaa koko piirikuntaa joko sen johdosta,\nettä on vallinnut liiallinen kuivuus, tai karjaruton raivoamisen\ntähden. Silloin täytyy hallituksen tulla avuksi, mikä apu tietenkään ei\nvaikuta edullisesti kansan moraaliin eikä kehitä sitkeyttä.\n\nAlhaalla Kilima-Ndjaron seuduilla näin niin nälän näännyttämiä\nuataitta-heimoon kuuluvia miehiä, että he tuskin jaksoivat kantaa\npuoleen vähennettyjä taakkoja, joita annoin heidän kannettavikseen. Ja\nkun sitten ammuin heille lihaa, he söivät itsensä niin täpösen täyteen,\netteivät jaksaneet seuraavana päivänä kävellä ollenkaan, mistä he\ntietysti syyttivät edellisen päivän muka painavia kuormia.\n\nValkoisten ja hindujen tultua maahan alkuasukkaat ovat oppineet näille\ntyötä tekemällä hankkimaan rahaa ostaakseen lampaita. Lampailla he taas\nostavat itselleen vaimoja.\n\nNaisen hinta vaihtelee nykyään kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen\nlampaaseen kappaleelta. Sitten kun kikuiju-mies on ansainnut riittävän\nmäärän lampaita, hän ostaa itselleen vaimon, ja sitten kun vaimokin on\nansainnut työllään ja lampaat lisääntyneet, ostetaan perheeseen\ntoinenkin vaimo, ja niin edelleen alati kulkien rikkautta ja mahtia\nkohti. Kun miehellä on sitten suuri määrä vaimoja, hän saattaa katsoa\nelämänsä turvatuksi. Hänen ei tarvitse enää tehdä työtä, sillä sen\nsuorittavat vaimot, ja heimonsa sotapalveluksesta hän on vapautunut\nainiaaksi. Hän muistuttaa nyt hyvinvoipaa eläkkeellä olevaa\neurooppalaista virkamiestä, se erotuksena kuitenkin, ettei hänen\ntarvitse huolehtia lastensa ylioppilastutkinnoista eikä omasta\nkunniallisesta hautauksestaan. Kun kikuiju tuntee kuolinhetkensä\nlähenevän, hän ryömii ulos heimon linnoitetusta kylästä, ja seuraavana\nyönä shakaalit ja hyeenat pitävät huolen hautajaiskemuista. Aamuaurinko\nloistelee valkeille luille, joita on siroteltu sinne tänne pitkin\nsuurta perhehautaa -- ylt'ympäri avaraa erämaata. Sattuu tietysti\njoskus, että vainaja virkoaa henkiin, antaa hyeenoille kyytiä ja palaa\nkyläänsä, missä hänet, ihmeellistä kyllä, otetaan erittäin hyvin\nvastaan. Vieläpä teurastetaan lammas ja ruumista ruokitaan\nperusteellisesti, minkä jälkeen vainaja nukkuu kunnollisesti\nseikkailunsa päälle.\n\nPienen kamaripalvelijamme Paitan ilmoituksen mukaan vietetään\nwa-kamba-heimossa, johon hän kuuluu, hautajaisia siten, että kun esim.\njoku perheen vanhemmista kuolee, täysikasvuiset lapset taikka\nläheisimmät omaiset kantavat ruumiin ulos talosta ja kylästä.\n\nSeuraavana aamuna kuollut on poissa. Hän on jossakin ylhäällä\navaruudessa, jos hän on ollut kiltti, tai alhaalla maan sisuksissa, jos\nhän on ollut häijy.\n\n-- Eivät hyeenat koskaan syö ihmisiä, vakuutti hän sitten vastaukseksi\nkysymykseemme, vaan kuolleet menevät joko ylös tai alas. Ja niin tulee\nhänenkin käymään, sitten kun hänellä on ollut oikein paljon lampaita ja\nsangen paljon vaimoja ja hän on tullut hyvin vanhaksi. Mutta hänen\nheimossaan vain vanhin poika perii rikkaudet: sarvikarjan, lampaat ja\nvaimot.\n\n-- Periikö siis poika oman äitinsä vaimokseen? kysyimme me.\n\n-- Perii kyllä, vastasi hän ja lisäsi surullisesti: mutta minä en saa\nmitään, sillä minä en ole vanhin poika; minun täytyy tehdä valkoiselle\nmiehelle työtä.\n\nOn vaikea sanoa, missä määrin lähetystyö täällä on tuonut siunausta\nmukanaan.\n\nEri tunnustusten lähetyssaarnaajat vieroittavat alkuasukkaat heimon\nuskomuksista, mutta tuskin saavat heitä ymmärtämään kristinuskon\nydintä. He menettävät alkuperäisen luonnonmoraalinsa ja muuttuvat\neurooppalaisten irvikuviksi, varasteleviksi, juopoiksi ja röyhkeiksi.\nEurooppalaiset huvitukset ja väkijuomat turmelevat kaikki\nluonnonkansat.\n\nIslamin oppi soveltuu ehkä näille roduille paremmin -- ainakin\nväliaikaisesti. Täällä näkemäni muhamettilaiset ovat olleet\nsuhteellisen siivoja ihmisiä. Tahdikkaina ja hiljaisina he vaikuttavat\neräässä merkityksessä sivistyneiltä, ja he eivät nauti alkoholia\nkoskaan muuta kuin lääkkeenä.\n\nKiväärinkantajani Muhammed Bin Abdallah, joka on ollut palveluksessani\nviime safarista alkaen, on muhametinuskoinen ja kuuluu suaheli-heimoon.\n\nHän on taitava vastuullisessa työssään ja on aikaisemmin ollut\nkiväärinkantajana eräällä ranskalaisella Rotschildillä retkellä läpi\nAbessinian ja mikäli muistan myös eräällä italialaisella herttualla.\nHän on jo vanha mies, hoikka ja solakka, ja hänellä on hienomuotoiset\nkädet ja kauniit ryppyiset kasvot, jotka sopisivat vaikka paaville.\nKudottu monivärinen italialainen kalastajamyssy, joka hänellä aina on\npäässään, sotii noita hienoja kasvoja vastaan, mutta minä olen siihen\njo tottunut.\n\nKerran metsästyksellä ollessamme kysyin häneltä, eikö hän suorittanut\nKoraanissa määrättyjä rukouksiaan ja sain vastaukseksi, ettei hän sitä\ntehnyt safarilla oltaessa ollenkaan, koska hänen tällöin aina täytyi\nkäsitellä verta ja muuta saastaa. Vain kotonaan hän saattoi pysyä\nkyllin puhtaana hartaudenharjoituksiaan varten.\n\nSinä aikana, kun makasin kuumeessa, hän kävi usein minua katsomassa, ja\nkerran hän pyysi minulta rahaa saadakseen ostaa vapaaksi yhden\nvaimonsa, jonka askari oli ottanut, s.o. jonka poliisi oli vanginnut.\nHänen vaimonsa oli aivan viaton ja oli mennyt kaupunkiin, jossa\nalkuasukkaat tanssivat kaduilla, mikä on kiellettyä. Tanssijain\nympärillä seisoi joukko katselijoita ja hän oli mukana, mutta ei\ntanssinut, vaan ainoastaan katseli. Sitten tulivat kuninkaan askarit ja\nveivät koko roikan putkaan. Mutta viidestä rupiasta hän pääsisi\nvapaaksi, ja rahat maksettaisiin takaisin, jos hänet huomattaisiin\nsyyttömäksi. Minä lausuin sen hienotunteisen epäilyksen, että rouva\nkukaties oli vähän, aivan vähän liikutellut tanssin tahdissa kauniin\nruumiinsa takaosia, kuten kaikki muutkin katselijat tällaisissa\ntilaisuuksissa tekevät. Mutta Muhammed torjui jyrkästi epäilykseni ja\nvakuutti vaimonsa täydellistä viattomuutta. Hänellä oli kyllä toinen\nvaimo kotona olkimajassa, mutta hän tarvitsi tämänkin. Ja hän sai\nviitosensa.\n\nNyt, sitten kun hän on palannut takaisin, hän kulkee hienosti\npukeutuneena. Hänellä on khakipuku, violetti kravatti, valkeat\nsäärystimet, loistava musliinimekko, kiljuvan keltaiset kengät ja\nkävelykeppi. Nyt hän on puhdas, nyt hän saattaa puhua Allahin ja hänen\nprofeettansa kanssa, mutta keltaiset kengät hänen täytyy silloin riisua\njalasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuun siro sirppi ei ole täällä pystyasennossa kuten meillä siellä\nkotona, vaan makaa kuin venhe veden päällä, ja usein säteilee Venus\nkuin lyhtynä veneen näkymättömän maston huipussa. Maan heijastuskuva on\nniin heikko, että kuun koko varjopuolikin loistaa. Toisinaan, milloin\nVenus yksinään hallitsee noin 45 astetta horisontin yläpuolella, se\nsäteilee niin voimakkaasti, että melkein voi lukea sen valossa ja\nesineistä, joihin se sattuu, jää huomattava varjo.\n\nIltaisin, kun ilma on lauha ja lienteä, unohdumme katselemaan taivaan\nihmeitä, unohdamme paikan ja ajan.\n\nMutta kuutamolla täyttyy ilma ihmeellisistä lauluista ja äänistä, jotka\ntulevat pimeydestä ylt'ympärillä olevista kylistä.\n\nPuoliympyrässä noin kilometrin säteellä meidän talostamme on joukko eri\nneekeriheimojen olkikyliä, joista pitkälle yöhön kuulemme heidän\nmonenlaista musiikkiansa.\n\nSomali-kylässä, jonka kaikki asukkaat ovat muhamettilaisia,\nlauletaan yksiäänisesti ja itsepäisesti hätähuutoa \"Allah, Allah\"\nkahdeksankymmentä kertaa peräkkäin keskeyttämättä, ja viimeinen Allah\nvenytetään pitkäksi häipyväksi diminuendoksi.\n\nJa Allahin täytyy kuulla heitä, sillä he huutavat kovasti ja\nitsepäisesti ja ottavat 80 huudon jakson yhä uudelleen.\n\nSamalla kertaa jymisee suaheli-kylässä rumpu lakkaamatta, ja sen\nvieressä olevassa kikuiju-kylässä laulavat ja tanssivat nuoret\neroottisia uskonnollisia tansseja. Rytmi on yksitoikkoinen ja siihen\nliittyy usein naisten hurjimpia lurituksia korkeimmassa diskantissa.\n\nAvonaisella paikalla pyöreiden olkimajojen välissä miehet ja naiset\nseisovat piirissä kädet toisiinsa ristikkäin kietoutuneina.\n\nSamalla kun he rehkivät tahdissa, he liikuttavat ruumistaan ja pitävät\nvarsinkin takaosiaan notkeassa sykähtelevässä ja aaltoilevassa\nliikunnassa, jota toistetaan loppumattomiin. Piirin keskellä tanssii\nmuutamia pareja lanteitaan väännellen korkealle hypellen ja\ntahdikkaasti röhkien syvimmällä bassolla. Ja zenitistä virtailee kuun\npaiste rikkaana tuohon kiiltävään mustaan joukkoon tehostaen pyöriviä\nsilmämunia, vahvoja hampaita, koreita helmiä, rasvaa tiukkuvia naisten\nmuotoja ja miesten uljaita lihaksia.\n\nYlen vastenmielinen neekerien hien imelä haju nousee ylös kuuta kohden,\nja mustimmasta pimeydestä kuuluu toisinaan vastahakoisten naisten\nkirkunaa, joka muistuttaa sikojen kuolinkiljunaa teurastajan veitsen\nuhatessa.\n\nMutta kaunista on tämä nöyrän maalarin silmälle ja korvalle, kun kuu\nkelluu korkealla taivaanlaella, ilma on suloisen lauha ja varjot perin\nmustia.\n\nTakanani ulkona arolla virittää hyeena ulvontansa.\n\nEnnen vanhaan, kun tulivat syysillat, oli itsestään selvää, että niitä\noli jollakin tavoin juhlittava. Ja se juhla oli muinaisista ajoista\njäljelle jäänyt tapa, jokin vanha uhrimenon jäte. Kuopan tekeminen ja\nsyksyn raikkaiden tuotteiden paistaminen kuului luultavasti vanhoihin\nanteliaisuuden jumalan palvontamenoihin -- jokainen paimen tämän tunsi,\nolihan aina halmeessa nauriita, ja jos otti perunoita kotoa pussiin,\nsai erinomaisen aterian, joka herkullisuudessa ylitti kaiken, mitä\nmuulloin syötiin. Usein oli ilma jo niin kolea, että miellytti poltella\nhyppysiään kuumiin havuihin, joilla kuopan seinät sisustettiin.\nLieneekö johtunut karhunsammalista, joita oli kuopan päällä, vai\nkatajaisista havuista, kuinka olikaan: kun viimein rupesi kuopasta\nnousemaan herkullinen höyry sieraimiin, niin vaikea oli odottaa\nvalmistumista. Mutta aina joku kokeneempi joukosta esti kaivamasta\nkuoppaa liian aikaisin auki. Ja kyllä sormia poltettiin ja paistikkaita\nnoukittiin ja puhuttiin hölpötellen kuuma paistikas suussa. Muistan\naina, kuinka ikävältä tuntui sitten, kun tuli oli sammunut eikä enää\nollut mitään tuhassa.\n\nKun kevät tuli, laitettiin helluntaina helavalkea omalle kalliolle.\nSilloin vallitsivat aivan toiset tunteet. Uhmamielin ja reippaalla\notteella kukin kantoi taakkanaan aina suurempia puita niillä\nylistääkseen koko juhlakuntaa. Ja ken taakkansa miehekkäimmin tuleen\npaiskasi, se oli paras mies. Tytöt ja pojat tanssivat ja kisailivat\ntulen ympärillä ja kilvan vain uutta sytykettä haettiin metsien yöstä.\nTuli räiskyi ja joskus paksua savua työntävä kataja rätisi\npaukahdellen.\n\nTällaisia tulia näin lapsuudessani joka vuosi, mutta oikeasta nuotiosta\ntuskin tiesin mitään, ennen kuin jouduin erämaanmatkoille, jolloin\ntietenkin täytyi jo sääskien ja kylmän takia valvoa yökausia nuotion\nääressä sen hiljaa liekehtiessä. Siinä pehmeni karkeakin mieli, kun oli\ntuulastuksen tulokset syöty ja piippu saatu kuorsaamaan. Semmoisena\nhetkenä, kun sitten illan muuttuessa yöksi kuuli kurkien huudon\nkorkealta avaruudesta, jossa ei nuotion vuoksi nähnyt mitään valoa, sai\ntunnelma syvimmilleen. Usein tuntui kuin olisi nuotion kanssa\nsuorastaan vaihdettu ajatuksia. Luultavaa onkin, että nuotiolla\nistuvien eri miesten ajatukset tällöin olivat saman radan kulkijoita.\n\nNuotion korkean veisun veisasimme sitten Afrikassa. Kaikenlaisten\nkoukeroisten jalojen puiden luunkovista juurista on villien kantajaimme\navulla saatu aikaan hiljalleen mutta erinomaisen tasaisesti palava ja\nlämmittävä tuli, jonka ympärillä loistavat tyytyväisinä mustat hikiset\nnaamat ja välkkyvät silmät, välähtelevät kirkkaat kaulahelmet ja\nalastomien käsivarsien metallirenkaat. Jotkut askartelevat pingottaen\nnyljettyjä nahkoja maahan, ottavat tuhkaa nuotiosta ja sirottavat\nnahalle, hierovat ruohotukolla. Jotkut istuvat ajellen partaansa pullon\nsirulla, jotkut nyppivät toistensa silmäkulmilta karvat, toiset\npalmikoivat toveriensa päätä, ja komeat eläinten kallot ja sarviryhmät\nsiellä täällä ympärillä vilahtelevat savupilven lomitse. Lähimmästäkin\nympäristöstä kuuluu sirkkojen aina yltyvä sirinä, joskus leikkaavan\nkirkas kauempaa. Tuntuu kuin koko kosmos olisi yhtä ainoata\nsirkkakonserttia. Etäämpää kuuluu shakaalien ulvonta ja vielä kauempaa\njalopeurain mahtava vuorokarjunta. Ja joen varrelta syvän rantatörmän\nalta säestää tätä kaikkea virtahepojen kumea urkukuoro. Mutta joskus\ntämä ihmeellinen soitanto särkyy räikeällä tavalla, kun apinalauma\nlähestyy hyppien puusta puuhun ja istuutuen johonkin meille\nnäkymättömässä kaukaisuudessa alkaa rähisten pitää eduskuntansa\nkokousta. Mutta hetken perästä meidän miehemme vetäytyvät yksitellen ja\nhiljaa omiin oloihinsa, kääriytyvät punaisiin vaippoihinsa ja vaipuvat\nkäppyrässä ja onnellisina unen helmoihin. Melkein kateellisena heitä\nkatselee: luonnon lapsia ja kumminkin oman taivaansa omistajia. Silloin\nalkaa hetki, jolloin metsästystoverini jo kauan väijyneet ajatukset\nalkavat hiljalleen pukeutua sanoiksi. Ainoastaan mukiinmenevä\nromaanikirjailija uskaltaa esittää näitä keskusteluja, sillä\ntodellisuudessa ne ovat liian arkaa ja liian herkkää aihetta ja liian\ntäynnä omaa tunnettansa. Mutta niin sulautuvat siinä kaikki yhteen,\nettei millään tahdo saada metsästyksestä väsyneitä liikkumaan mukavista\nnojatuoleistaan. Ajatus tuo mukanaan toisen ja sitä punnitaan pitkin\nyötä. On kuin olisi noustu tasolle, millä on oikeus avosydämisemmin\nkuin muulloin keskustella, vaikkapa lähennellä kysymyksiä, joita muuten\ntuskin uskaltaisi lainkaan koskettaa.\n\nNiin hiljalleen yö kuluu, niin liukuvat ohitse sellaiset ikuiset\nhetket, etten ollenkaan muista, milloin, potkaistuamme viimeksi jonkin\nkekäleen nuotioon, siirrymme telttojen suojaan levolle, sukellamme\nkamelinkarvalla sisustettuihin makuusäkkeihin, napitamme tarkasti\nmoskiittoverkot ja asetamme kaksipiippuisen haulikon susihauleilla\nladattuna vierellemme, joten ase aina on ulottuvilla.\n\n\n\n\nSUURELLA KENIA-SAFARILLA\n\n\nKeväällä 1910 toteutui hankkeeni: lähdin safarille Kenia-vuoriston\nrinteille ja Tana-joen varrelle. Vastoin monia varoituksia ja neuvoja\nlähdimme liikkeelle koko perhe, sillä vaimoni ja lapset olivat Nairobin\nympäristöllä retkeillessämme mielestäni osoittautuneet kyllin\nkaraistuneiksi isommankin retken vaivoja kestämään.\n\nJa niinpä sitten safarikaravaanimme aloitti matkansa Kenia-vuoristoa\nkohti, lähimpänä päämääränään Fort Hallin eli Morangan linnoitus.\n\nVaikka retkemme alkutaipale tehtiin pitkin sotilasvaltatietä, missä ei\nollut tavattavissa suuria ja arvokkaita otuksia, jos kohta\nkulkijoitakin tavattiin hyvin vähän, tarjosi vaelluksemme kuitenkin\nomalaatuisia elämyksiä. Alati muuttuivat maisemat, luonto oli\nvaihtelevaa, ja maasto kohosi yhä Keniaa kohti.\n\nKiväärinkantajani Muhammed Bin Juma tiesi täällä tien varrella olevan\nvanhoilta ajoilta säilyneitä kikuijujen pakoluolia, joissa heitä oli\nsotien aikoina sadoittain piileskellyt. Kävimme sellaista katsomassakin\neikä se ollut sen kummempi. Luolan suuaukko vain oli sangen nerokkaasti\nkätketty maakumpuun.\n\nLähestyimme Thika-jokea, jossa suuri putous laskee vetensä suoraan\ntyypillisen tiheikön rotkoon. Täällä oli joku yritteliäs valkonahka\navannut kapakantapaisen, jonka läheisyydessä oli palmujen lehtien\nvarsista kyhättyjä matkailijavajoja. Ne muistuttivat melkoisesti\nAmerikan siirtolaisten hirsimökkejä, block-housea. Tässä pienessä\nsiirtolassa, jos sitä siksi voi sanoa, viivyimme niin kauan, että\nsöimme talossa ateriankin. Muistan vielä, kuinka Jorma siellä juuri\nhaukatessaan suurta voileipäänsä hämmästyi, kun kesy kamelikurki äkkiä\npisti päänsä sisään seinäaukosta ja hotkaisi pojan voileivän omaan\nsuuhunsa. Kapakoitsija kehui ympäristössä olevan äärettömän rikkaita\nmetsästysmaita, täynnä leopardeja, kongoneja ja Thomson-gaselleja, ja\nhoukutteli meitä jäämään tänne leiriin. Me ymmärsimme, että tämä kaikki\ntarkoitti hänen kukkaronsa hyötyä.\n\nPaikkakunnalla oli myös bamburuo'oista rakennettu hindujen perustama\nkauppa, josta ostimme ensikerran kuparilankarahalla; kerros lankaa\nvastasi yhtä annosta. Maalasin täällä kuvan eräästä sulhaseksi\npukeutuneesta ja maalatusta nuorukaisesta. Hänellä oli sinivihreitä\nlinnunsulkia sidottuna jokaisen kiharan päähän, joten hänellä hiusten\nasemesta oli höyhentukka. Myös laskeuduimme mainitun, 80 metrin\nkorkuisen vesiputouksen alle, jossa jouduimme melkein öiseen pimeyteen,\nsillä niin raskaan rikasta ja täydellisesti liaanien ja muiden\nloiskasvien vallassa olevaa oli kasvullisuus siellä. Puiden latvoissa\nkiipeilivät gueretsa-apinat liehuvine häntineen ja partoineen. Mutta\ntäällä vallitseva kosteus oli niin suurena vastakohtana maan tasalla\nvallitsevalle kuumuudelle, ettemme kauan voineet siellä kylmän takia\nviipyä.\n\nKun lapset joskus matkalla väsyivät liiasta kävelystä, he nousivat\nkamelien vetämille suuripyöräisille vankkureille ja lauloivat iloisina\nkaiken matkaa. Ja vihdoin päivien ja taas päivien kuluttua saavuttiin\nFort Hallin eli alkuasukkaiden kielellä Morangan linnoitukseen.\n\nJo kaukaa erottui tämä useita satoja metrejä korkea kumpu,\njonka itäisellä rinteellä näkyi rivissä kohoavia askarien eli\nalkuasukassoturien savesta tehtyjä pyöreitä majoja. Ylin taso oli sileä\nja siellä näkyi korkeimpana vankilarakennus, joka jylhänä ja\nikkunattomana tuijotti vasten taivasta. Raskas kyllä oli nousu tälle\nvuorelle, mutta sinne tultuamme osoitettiin meille leiriämme varten\nmukava paikka sotilasesikuntien viereen.\n\nEnsi tehtävä oli vierailu paikkakunnan viranomaisten luona, jotka\nottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta kysyivät minulta\nihmetellen, kuinka uskalsin perheen kanssa lähteä tropiikissa\ntällaiselle matkalle. Sain heiltä apua ja luvan hankkia seudulta\nkantajia, joita kuitenkaan ei voitu täältä löytää, vaan täytyi noutaa\nväkisin Merusta saakka. Lähdimme sitten linnoituksen lääkärin luo, joka\notti meidät erittäin ystävällisesti vastaan. Hänelle oli kuin taivaan\nlahja saada kerran puhua sellaisten valkoisten ihmisten kanssa, joita\nhän voi pitää vertaisinaan. Hän kestitsi meitä aivan suurenmoisesti\neikä tahtonut päästää meitä lähtemään luotansa. Safarimme suhteen hän\noli sitä mieltä, että minun oli yksin lähdettävä, mutta jätettävä perhe\ntänne. Itse hän sanoi olevansa jo niin tropiikkisairaana, että hänen\ntäytyi muutaman kuukauden kuluttua lähteä Eurooppaan parantumaan.\nHarvoin olen tavannut niin syvähenkistä ja hyvää miestä. Koko tämä\nvierailu oli kuin ihmekeidas elämän varrella, jota mielellään aina\nmuistelee. Illemmällä nähtiin, kuinka paikkakunnan puhdistusväki\nlakaisi ja perkasi kenttää jätteistä ja pöllytti kyykkysillään tai\nkumarruksissa rikkoja pienet kopat käsissä. Koko armeija naisia\nriippuvin rinnoin siinä työskenteli. Kantajina olleiden somalien kanssa\ntehtiin nyt laskut ja suurista taakoista maksettiin kantopalkka\nhopearupioina. Nyt ei enää sopinut paljon raskasta kannettavaa mukaan\nmatkalle. Hoikka, hiljainen, mystillinen somali, kamelikaravaanimme\nkuljettaja, kumarsi hymyillen hienoa hymyä, ja hänen palvelijansa,\njonka kaulassa riippui naisen hame, nyökytti alakuloisesti päätään. Ja\nsinne hän lähti omaan suuntaansa, narskuttavine kameleineen.\n\nKovassa helteessä suoritetun vaivalloisen taivalluksen jälkeen tuntuu\nuni ihanalta. Ennen kuin laskeuduimme levolle, ihailimme ympäröivää\nseutua kaikilla tahoilla. Näytti kuin maisemain kauneus olisi vain\nlisääntynyt, mitä kauemmaksi katsoin. Kaikki katosi kuin unien\ntuntemattomuuteen. Ilmakin oli täällä miellyttävää ja keveämpää kuin\nkonsanaan koko matkalla, yksinpä Nairobissakaan, oli ollut. Pohjoisessa\nloistivat sinisten pilvien yläpuolella Kenia-vuorten ikuiset lumet.\nMutta kylläpä kelpasivat meille istuimet hienosti katetussa\npöydässämme, lamppujen valossa. Illallisen jälkeen käytiin levolle.\nKuultiin iltarumpujen pärinää sotilasleiriltä ja vartioiden torven\ntoitotukset.\n\nAamulla varhain ennen auringon nousua syötiin aamiainen. Päivän\nkuluessa katselimme linnoituksen vankilaa. Saimme sen vaikutelman, että\nvankilan onnetonten asukkaiden täytyi kärsiä sanomatonta kurjuutta\nnoiden mykkien muurien takana ankarain ja valppaiden vartijain\nsilmälläpidon alaisina. Juuri lounasta syödessämme saapui kaksi\nkikuiju-naista kentälle luoksemme ja pyysi saada esittää meille\ntanssia. Oli hupaisaa katsella tätä tanssia, sen villikansalle\nominaista kainostelematonta luonnollisuutta. Sallin lastenikin\nkatsella, sillä he olivat niin nuoria, ettei katseleminen voinut heidän\nmielikuviaan pahentaa. He säästyivät ymmärtämästä tämän alkeellisen ja\nkuitenkin kauniin tanssin intohimoisen eroottista sisällystä. Ihmeen\nruskea iho kimmelteli kuin kallein silkki, mutta tämä sama iho levitti\nsamalla ympärilleen kikuijujen vähemmän miellyttävää lemua.\nTanssiessaan naiset lauloivat eksoottista, verraten monotoonista, mutta\neloisarytmistä sävelmää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin määrännyt tulevaksi leiripaikaksemme Kahara-vuoren, joka täältä jo\nnäkyi Kenian suunnalla. Se sijaitsi toisella puolen Masioja-jokea, joka\ntaas on Tana-virran lisäjoki. Aloimme marssin tietä pitkin, joka vielä\nvähän matkaa oli sellaista, että sitä saattoi tieksi sanoa. Näimme\nylhäällä pienen savun nousevan tien pinnasta ja lähelle tultuamme\nhuomasimme sen olevan termiittiparven, joka kuin sakea pilvi kohosi\nylös taivaalle häämenojaan pitämään. Sitten tulimme komealle puusta\nrakennetulle valkoiselle sillalle ja sieltä ihailimme ruskeanpunaista\nvaltavin aalloin päämääräänsä rientävää Masiojaa, joka syöksyi\nyläpuolelta palmulaakson rotkojen välistä yhtyäkseen pääjokeensa\nTanaan. Suuren baobabin eli apinanleipäpuun alla toisella puolen siltaa\nnäimme pienen, ylen laihan, nähtävästi heimonsa hylkäämän 10-vuotiaalta\nnäyttävän pojan, joka itkien pyysi meitä ottamaan hänet mukaansa. Hänen\nihonsa pinta oli aivan tuhkanharmaa ja kesi suurina liuskoina ja\ntukkansa oli kuin yhtenäinen ohdakekimppu. Puunkuorista kierretty naru\nja siihen kiinnitetty pieni nahkalappu oli hänen pukimenaan. Tuli surku\npoikaa, ja niin päätimme lisätä safarikuntaamme ottamalla hänet mukaan.\nPoika sai jostakin hankituksi suuren miehen valkoisen takin, joka\nulottui hänelle polviin. Takin suurissa taskuissa hän piti maitopulloa,\njolla hän ruokki Jorman hoidokkeja, pientä antilooppivasikkaa ja\nruskeaa kissanpoikaa, jotka tulivat hänen kannettavikseen, kun safari\njatkoi matkaansa erämaahan.\n\nKahara-vuorelle nousu oli raskasta, joten lähetin sinne kokkimme\nMoanikan muiden telttapoikain mukana tähystämään ja katselemaan, oliko\nvuorella sopivaa leiripaikkaa. He antoivat rinteeltä merkin, että sinne\nkyllä sopii tulla. Nousimme hiljaa ylöspäin ja aloimme kiivetä. Se oli\nhyvin jyrkkää nousua, ja vuori oli miltei korkeampi kuin Moranga. Ja\nsieltä vasta näkyi Kenia kokonaisuudessaan ja kaikessa komeudessaan.\nKukkula kukkulan jälkeen kohosi pilviin saakka ja toiset pilvien ylikin\nKaiken yläpuolella levisi liikkumaton vyöhyke, jumalainen ikimaisema.\n\nHeti ruvettiin leiriytymistyöhön. Kaikki ruohot ja pensaat raivattiin\npois. Mäki tehtiin leirin kohdalta puhtaaksi, jätettiin vain kaunis\npuuryhmä paikkaan, johon keittiö sijoitettiin. Haettiin kiviä,\ntelttapojat alkoivat pystyttää telttaa ja miehet ryhtyivät kaivamaan\nlapiolla sen ympäri ojaa, joka johtaa sadeveden pois. Noin 75-100 m:n\npäähän sijoitettiin kanta ja joukon teltat, joissa asui enää vain noin\n15-20 miestä. Olin jo Morangasta lähettänyt pyssynkantajan ja askarin\nMeruun hakemaan kantoväkeä.\n\nSiinä aloimme nyt sitten ihailla sellaista luontoa, jota harvoin\neläessään saa nähdä. Koilliseen aukenee mitä ihanin tasanko, jota\ntulviva Masioja suikerrellen halkoo hakien itselleen lepoa Tana-virran\npyörteissä. Kaiken tämän takana sini-ilmojen äärellä nousevat vuoret\nmelkein taivaan värisinä jykevine selänteineen ja harjoineen. Tiesin\nkartoistani, että siellä päin oli se maa, jonne me nyt pyrimme\nsatumaisia otuksia pyytämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin kaavojen ja taulukkojen mukaan laskenut, että oli edullisempaa\njäädä tälle vuorelle vastaanottamaan niitä valtavia sadekuuroja, jotka\nvielä viikkoja tulisivat kauniiden päivien lomassa raivoamaan.\nRauhallisesti, hätäilemättä käytimme hyvää tilaisuutta valmisteluihin.\nOlihan valmistauduttava yksityisseikkoja myöten erämaaelämää varten.\nTiesimme sitä paitsi, että jo seuraavana päivänä oli nouseva miltei\nympäri koko maapalloa niin hartaasti odotettu ihmeellinen Halleyn\npyrstötähti, täällä komeampana ilmestyksenä kuin ehkä missään muualla.\nSe oli nouseva pohjoiskoillisesta ja laskeva etelälounaaseen. Ja se\ntulikin. Mutta ennen sitä on koetettava kuvata vaikka kuinka heikosti\nniitä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä, joiden kehyksissä tämä\nikimuistoinen ilmiö tapahtui.\n\nKun aamulla teltan jalkapäästä syrjään vedetyn verhon alta katselimme\nvielä unenpöpperöisin silmin, oli edessämme askarien telttojen yli\nlaskeva kokonainen laaksoryhmä. Silmänkantamattomiin levisi maisema\nhämärtyvin ja yhä ohentuvin ääripiirtein, ja kaukana sinessä kohosi\nKenia-vuori. Sen yllä lepäsi vaakasuorana tasainen pilvistö. Muuta ei\nvielä näkynyt. Vasta kun uljas, kaunis seepianmusta ugandalainen\nkokkimme saapui telttaan tarjotin kädessään tuoden maailman parasta,\ntuoksuvaa kikuijujen kahvia, maassa viljeltyä ja hyvää kuin ihanin uni,\nrupesimme virkoamaan ja silloin näimme nousevan auringon ensimäisen,\npilvien taittaman säteen. Se on kuin heleä ja kirkas aamurukous tai\nkoraali. Sitten selvenee ja kirkastuu koko tämän paratiisin sulo\ntäyteen ihanuuteensa, ja hurmioituneina me suljemme sen uudesti\nsyntyneisiin sieluihimme. Melkein puhkeaa sielusta ilmoille ikivanha\nbetlehemiläinen ylistys: Gloria in excelsis Deo.\n\nMikä ilo, mikä valo, mikä viserrys ja lintujen laulu, mikä perhosten\nvärileikki! Höyryävä nuori maailma syntyy. Ruhtinatar Kenia heittää\npois harsonsa ja levittää ihastuneiden silmiemme eteen loistavan,\nikipuhtaan lumiotsansa. Vaakasuora pilvistö jää mahtavan rauhallisena\npaikoilleen ja mielikuvitus luo melkein tosioloisen varmasti\njuuri tästä vyöhykkeestä esiin satumaiset bambumetsät villeine\nelefantteineen. Tulemme ajatelleiksi, että siellä vastakkaisella\npuolella ei vielä aamua nähdä.\n\nKun tällaisen aamun on elänyt, saa vaikka kuolemakin tulla. Pelottomana\nja kiitollisena sen voi tällaisten elämysten jälkeen ottaa vastaan.\n\nMasioja on nyt meidän itäpuolellamme. Vasemmalla puolellamme virtaa sen\nsivujoki, pienempi, mutta silti ihanan kaunis. Alempana sen juoksun\nvarrella on tuoretta, vehmasta maaperää köynnöskasvien ja suurten\npuiden peitossa, ylempänä taasen kalliopenkereillä suuria euforbiapuita\npiikkisten akasioiden seassa. Reunimmaisilla penkereillä kasvavat\njättiläiskokoiset oleanderit rikkaimmassa kukassaan. Kaiken tämän\nsulouden keskellä kuulemme veden porinan aina tänne vuoren kukkulalle\nasti, ja sinne menemme aamukylpyä ottamaan. Suihkua saamme tänne\naltaaseen suoraan putoavasta koskesta, jossa kirkas vesi raikkaan\nkylmänä tarjoaa mitä herkullisimman vastakohdan auringon jo kuumalle\npaahteelle.\n\nJo ovat kantajat leirissään ruvenneet valmistamaan erilaisia\npunonnaisia ja helmiä, joita he leikkelevät hyvänhajuisten vesikasvien\njuurista ja sitovat kaula- ja rintakoristeisiinsa. Niitten hakupaikkoja\nhe pitävät hyvin salassa. Jotkut heistä palmikoivat toistensa hiuksia\nja katsovat kuvajaistaan veden pinnasta. Esteettinen vaisto näkyy\nnäillä luonnonlapsilla olevan hyvin kehittynyt. Vain sairas, heittiö\ntai heimonsa hylkäämä laiminlöisi tuon koristelun. Tänne ylös vuoren\nhuipulle kiemurtelee monin kääntein alkuasukkaitten sotkema polku\npaikoin jyrkästi ylös rinnettä, paikoin tiheikön läpi. Toisinaan se on\nkapeampi kuin meikäläinen metsäpolku, mutta kuitenkin siitä aina\nhuomaa, että se on ihmisen uurtama.\n\nMorangasta päin kulkee ryhmä kikuijuja ylös mäkeä. Jokaisen kädessä\nvälkkyy, kuten aina matkoilla, leveälehtinen heittokeihäs petojen\nvaralta. Kokkimme keittopaikan takaa, jossa polku nousee viimeiselle\ntasolle, löytyi aikamoinen kivi, jota villit ovat käyttäneet\nmiekkojensa ja keihästensä hiomakivenä. Se tulee aivan kiiltäväksi\nheidän rasvatuista pakaroistaan, kun he nyt istahtavat siihen ja\nvuorotellen hankaavat aseitaan. Toiselta taholta lähestyy ryhmä toisia\nkikuijuja. Heidän joukossaan ovat naiset enemmistönä ja he kantavat\ntaakkoja. Mitä lieneekään hapanta puhvelinmaitoa heillä leilissään,\nmutta törkyisen näköistä ja pahalta haisevaa se on. \"Mohoro\", sanovat\nmiehet, kun seisovat vastakkain tiellä, \"ööööh\", vastataan siihen\nmatalalla yninällä, ja vaikka tämä tervehdys tuntuu oudolta, on siinä\nselvä hyvän sovun ja kauniin, rauhallisen ystävyyden sävy.\n\nAskarimme istuu kiehuvan aamiaispatansa ääressä kutoen valkoista,\ntaidokkaasti Brysselin pitsin malliin sommiteltua patalakkia\njäntevillä, luisevilla sormillaan. -- Onpa sekin sotamiehen työtä!\nKiväärinkantaja tarkastelee piippujen kiiltoa valoa vasten ja\nkokkiherra jakaa patojensa ympärillä kimakalla äänellä käskyjä\njuoksupojille, pistäen aina väliin jonkin helppotajuisen sutkauksen,\njonka vaikutuksena on ympäristöä keventävä nauru. Valkoiset hampaat\nloistavat kautta koko sarjan. Kaiken tämän yläpuolella, huomaamatta\nmitään ympärilläni, jatkan kaukoputkella tähyilemistä. Jos näen sopivia\notuksia liikkuvan mukavalla etäisyydellä, annan komennon telttapojalle,\njoka puolestaan komentaa alaisiaan ja järjestää heidät ammuksineen,\nvesipulloineen ja muine tavaroineen seuraamaan minua. Poikani on jo\naikoja sitten oman kiväärinkantajansa kanssa mennyt toiselle vuorelle\nniin hartaasti haluamiansa vuorijyrsijöitä (hyrax) ja helmikanoja\nhakemaan. Kun päivä nousee korkeimmilleen, tuntuu kuumuus jo\nrasittavalta, ja kun pääsee kotiin, niin mieluisasti heittäytyy\nnojatuoliin, hiestä ja kuumuudesta höyryten. Virallisen juhlallisina\nkantavat sitten telttapalvelijat, pitkät valkoiset mekot yllään, ruoat\npöytään, ja silloin on jo perhe kokoontunut. Vaimoni tuo mukanaan\nsuuren sylyksen kokoamiaan kasveja ja poikani jonkin kummallisen\nmurmelieläimen tai hyraxin. Kirsti laatii pukuja nukeille, joita hän on\nitse valmistanut. Hän on tehnyt niiden päät akasiapuun pahkoista ja\nneuloo niille gasellin nahkatilkuista helmillä koristettuja vaatteita.\nVillit ihastuivat niin näihin nukkeihin, että pyytelivät ja rukoilivat\nniitä kotijumalikseen.\n\nSyötyä vetäydytään levolle, sekä isäntäväki että muut. Siunattu maailma\nleviää ympärillämme, ja siunaus sieluissamme heittäydymme selällemme ja\nkatselemme päätä huimaavaa korkeutta. Voimakas vuoristoilma uuvuttaa\npian koko leirin suloiseen uneen.\n\nKun heräämme, on taivas vetäytynyt paksuun pilveen, ja yht'äkkiä alkaa\nrankkasade. Kantajamiehet menevät, vaikka ovat alastomia, telttansa\nsuojaan. Kanat ja kukot juoksevat sekä lasten että meidän telttojemme\nsivusuojien alle. Jotkut telttapojat ja askari rientävät höllentämään\ntelttanuoria joka haaralta, jotta kankaat eivät halkeaisi. Ne ovat jo\nniin kireällä, että soivat sateessa kuin rummut. Vesi alkaa virrata\npitkin valmiiksi ojitettuja väyliä ja juoksee solisevina koskina pitkin\nvuoren rinnettä. Pimeys on niin synkkä, että sytytämme lamput. Kukko\nyksin seisoo ulkona kuin kurja kanttori kolmannen päivän kohmelossa. Se\nseisoo juuri lasten teltan edessä minun suureksi huvikseni.\n\nLapset pänttäävät teltassaan ahkerasti päähänsä päivän läksyjä, istuen\ntropiikin päivetyttäminä sänkyjensä laidalla.\n\nNyt nousee kiväärinkantaja, joka on ollut Merussa kantajia hakemassa,\npolkua pitkin ylös mäkeä, tervehtii: \"jambo, jambo\", ja sama tervehdys\nkajahtaa hänelle vastaan. Hänellä on perässään pitkä jono villejä\nkikuijuja, joista monikaan ei tätä ennen ole koskaan nähnyt valkoista\nihmistä. Uudelle väelle pystytetään lisätelttoja ja ruvetaan keittämään\ntuliaisruokaa. Heidän nimenhuutonsa saa jäädä seuraavaan päivään;\nkohtahan on ilta käsissä, joten en viitsi ruveta niin viralliseen\ntoimitukseen. Ja kun sade on laukaissut kaikki panoksensa päittemme\npäällä, ilma vähitellen selkiää ja virkistävä raikkaus vallitsee. Nyt\nalkavat ahkerasti juoksentelevat mustat miehet koota polttopuita\nkuivausrovioksi ja saavat pian omassa leirissään savutulensa\nloimuamaan. Ja sitten nauru ja lörpöttely ja laulu kaikuvat heidän\nnuotioltaan. Minulla on askaretta kasvien kuivaamisessa, eläinten\nnylkemisessä, hyönteisten merkitsemisessä ja spriipulloihin\ntallettamisessa. -- Kohta on päivällinenkin syöty ja tropiikin yö, joka\nhiljaa lähenee, ottaa meidät pehmoiseen mustaan syliinsä.\n\nAlhaalta laaksosta sinkoilevat tulikärpäset lähelle liekkiä huimasti\nsuristen ja räiskien, sirkat sirisevät yhtyen sammakoitten kurnutukseen\nja tropiikin koko yöeläimistön soittajaisiin, tähdet tuikkivat, ja\nkoillisessa valaisee taivaanrantaa outo kajo. Mikä sieltä vuoren takaa\nvähitellen nousee kaarellensa? Mikä outo ilmiö on tapahtumassa? Kohta\nnostaa Etelän risti vasemman käsivartensa taivaanrannalle ja\nKalevanmiekka siirtyy taivaan napaa kohti. Olemme päiviä ja öitä\nodottaneet Halleyn pyrstötähteä, ja nyt, nyt huutaa kokki suurella\näänellä: \"Allah, Allah, Allah!\" ja toiset, tavalliset pakanat,\npäästävät huudahduksia: \"ah, ah, ah!\" joissa kuvastuu ihmettelyä,\npelkoa ja kauhistusta. Siinä on itse Halleyn pyrstötähti kaikessa\nkomeudessaan, vaikka vielä hyvin matalalla nähtävissä. Kuin alaspäin\nkäännettynä soihtuna se näyttää syöksyvän kipunasateessa yli\nvuorten. Eipä tarvita parempaa temppeliä meidän yksinkertaiseen\njumalanpalvelukseemme. Ehkäpä tällainen näky on hyvinkin tavallinen\nkaukana kosmoksen tarhoissa, mutta meille maan matosille se on\nharvinaista ja mieltäkohottavaa ja ajatuksia syventävää nähtävää. Ei\nvoi olla muuta kuin nöyrä ja kiitollinen saatuaan nähdä tällaista\nrikkautta omalta kiertotähdeltämme. Lapset ovat kysymyksiinsä saaneet\nmeiltä hyvin yksinkertaiset vastaukset ja villejä on rauhoitettu sillä,\nettä tämä ilmiö merkitsee meidän tulevan saamaan hyvin paljon riistaa\nja että heidän tulisi olla oikein siivoja ja kilttejä, jottei tähti\nputoaisi päällemme. Niin paneutuivat kaikki hiljalleen levolle\nnuotioiden vähitellen sammuessa ja molempien telttalyhtyjen uneliaasti\nvalaistessa. Lähdin vaimoni kanssa hiljaiselle iltakävelylle.\nHaltioituneina ja täynnä ihastusta jäimme suureksi osaksi yötä\nkatselemaan vuoren kauneimmalle jyrkänteelle. Loikoen nyt jo\nkuivuneella kalliolla aamuyöhön saakka kuuntelemme, kuinka koillisessa\nMasiojan rantueella jalopeura karjuu. Toistaiseksi se on kaukana,\ntuskin kuultavissa, mutta se lähenee hiljaa. Jopa alkaa silloin toinen\nleijona vastata vuoremme kaakkoispuolelta ja kolmas yhtyy luoteesta.\nKuu kirkastuu kirkastumistaan. Kun siinä kauan on silmiänsä uittanut\nihanassa, kimmeltävässä valossa, tuntuu kuin hyvin viihtyisi\npäivisinkin tällä valon määrällä. Ilma on lempeä, ei kuuma eikä kylmä,\nja kun vuoren kuvetta pitkin koillisesta hiljaa hiipii mantelipuiden ja\nakasiain tuoksua, tuntuu kuin kaikki se kauneus ja suuruus, mikä\nihmisen mielikuvitukseen voi sisältyä, olisi tässä tuotu aistimin\nhavaittavaksi.\n\nNiillä mailla ja niissä kohtaloissa oli helppo tuntea itsensä kuin\nirtireväistyksi kaikista tottumuksista ja velvollisuuksista. Ei ollut\ntaloudellista huolta entisten velkojen takia, ei vekselien lankeamisen\nkammoisaa odotusta, ei ystävä- ja tuttavapiirin vaatimusten\ntäyttämistä, ei poliittisten olojen suremista, ei itse ottamien\nisänmaallisten kantamusten painoa, ei turhien satunnaisten tapahtumien\npelkoa. Kaukana työni häpäisijäin ulottuvilta, ei lorusanaisten\nkorukiitosten vastaanottamista, ei jokapäiväisen, painostavan\nporvarillisuuden raskasta taakkaa. Eurooppa, kuluneena ja uponneena\ntaitojensa ja tietojensa homehtuneeseen, kuolleeseen mereen pienten\nturhamaisten velvollisuuksien pakkokuolaimiin kiinnitettynä, rakas,\nvanha ja kodikas Eurooppa häämötteli edessäni kuin unohdettu hauta,\njohon valju ja kylmä aurinko luo haaleata valoansa.\n\nSanalla sanoen tunsi itsensä kerran nousseeksi sille tasolle, jolta\nsaattoi katsella asioita tyynemmin ja ylpeämmin kuin ehkä koskaan\nmuulloin.\n\nNäissä mielen tiloissa ollessani sattui usein, että salaa napautin\npolveani jollakin tavoin vakuuttautuakseni kaiken todellisuudesta. Ja\njos tämä olisikin ollut unta, se oli kuin aavikkojen ruhtinaan uljaita\nja samalla suloisia näkyjä. Tunsin olevani matkalla tuntemattoman\nsatumetsän helmassa. Valtikkani heilahdus määräsi matkan suunnan ja\nmajapaaluni saatoin lyödä joko keitaaseen tai vuoren kupeelle, joko\nrämeikköön tai virran rannalle. Voin päättää omaisteni ja suuren\npalvelijakuntani kohtaloista, ilosta ja onnesta -- ainakin olin niistä\nvastuussa.\n\nEi mikään voinut minulle taata, että kohtalo tulisi lempein käsin\nkohtelemaan johdossani olevaa joukkoa. Niin paljon olin elämässä\noppinut, että tajusin uskaltamisen välttämättömyyden. Että tällainen\nnousu itsetietoiseen vallantuntoon ei voinut jatkua, vaan silläkin\ntäytyi olla laaksonsa, ja että tuli aika arvostella kuljettua\ntaipaletta laaksojen pohjalta, josta tallattujen polkujen mustat juovat\ntulisivat loistamaan räikeän selvinä, sen unohdin silloin.\n\nVaikka meillä jokainen päivä olikin touhua täynnä, niin olivat ne\nsittenkin niin ihania, että aina tuntuivat pyhäpäiviltä. Tänäkin\npäivänä oli kuin jossakin kaukana ja korkealla olisivat soineet hiljaa\nhelähtäen sunnuntaiset huomenkellot.\n\nÄkkiä tämä päivä särkyi. Aurinko kohosi paistaen terävimmillä\nsäteillään maan pinnan aivan hehkuvaksi ja pannen ilman aaltoilevaan\nvärähtelyyn. Kajahti huuto, toisia yhtyi siihen, ja aika rähinä kuului\njoutilaitten kantajain leiristä. Vilkaisin teltan aukosta ja näin, että\njotakin eriskummallista oli tapahtunut. Kaksi komeaa, tumman ruskeaa,\nrasvasta kiiltävää olentoa oli ruvennut tappelemaan. Silmänräpäyksessä\nsieppaan kodakkini ja riennän paikalle. Minäkin hyppelen taistelevien\nmiesten ympärillä haluten saada uusia asentoja. Kyllä oli nautinto\nnähdä, kuinka luonnonlapset iloisessa temmellyksessä pehmittivät\ntoisiaan. Ympärillä seisoi ihaileva tiheä miesjoukko venyen aina\nsuuremmaksi siltä puolelta, missä karahkat vaarallisimmin suhisivat\nilmassa.\n\nKun olin ottanut sarjan kuvia ja kun huomasin, että minulta leikissä\npilaantuisi kaksi kantajaa, annoin ankaran käskyn lopettaa tappelu.\nMutta siitä huolimatta iskut jatkuivat, kunnes sain sotamiehen ja\npyssynkantajan hillitsemään tappelijoita. Kumpikin läähätti kuin palje\nja vaahtosi hiestä. Syytökset ja vastasyytökset kaikuivat nyt iskujen\nasemesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran ensimmäisinä päivinä tänne tulomme jälkeen näin kiikarilla\ntoisella puolen pientä jokea suuren waterbuckin euforbiain\nlomitse juoksevan kalliolla. Sieppasin mauserkiväärin, komensin\nkiväärinkantajan mukaani, ja niin rupesimme hiipimään alas rinnettä,\nkunnes hetken kuluttua sain komean otuksen kaadetuksi. Näitä olin jo\nMachakoksessakin ampunut, joten otus ei ollut minulle uusi, mutta\najattelin saavani tästä kelpo nahan niiden sijaan, jotka aikaisemmin\nolivat pilaantuneet. Tämä ei tapahtunut sen kauempana leiristä kuin\nettä kotiväki saattoi sieltä vallan hyvin seurata mielenkiintoista\nmetsästystä aivan kuin näyttämöltä.\n\nOlin juuri vetämässä nahkaa hämärän alkaessa, kun äkkiä ilmestyi\nseurueineen eteeni ylpeän näköinen kikuiju, jolla oli runsaasti\nkoristeita kaulassaan ja korvissaan sekä yllään antiloopin nahasta\ntehty vajavainen vaatetus. Hän väitti olevansa tämän seudun sulttaani\nja vaati minulta veroa kaatamastani otuksesta. Hän meni niin pitkälle\nhävyttömyydessään, että kävi käsin kiinni saaliiseeni. Kävin heti hänen\nkurkkuunsa kiinni ja pusersin sen verran, että hän tunsi miehen olevan\nedessä, ja sanoin hänelle, että olipa hän vaikka koko Afrikan\nsulttaani, minä olin kaatanut otuksen valkoisen miehen oikeudella ja\nhänen oli lähdettävä heti tiehensä. Pari läiskäystä kiväärinperällä\nteki asian hänelle vielä selvemmäksi. En ollut miehelle ollenkaan\nkiukkuinen, vaan nauroin itsekseni koko juttua.\n\nTällä metsästysretkellä oli eräs miehistämme otusta takaa ajettaessa\nlähetetty ammuskantamuksineen kallioita pitkin, ja hän joutui luisumaan\nokaisten euforbiain seassa, niin että hänen reitensä ylhäältä alas\nsaakka olivat yhtenä haavana. Toinen oli saanut silmäänsä euforbian\nvalkoista maitomaista pihkaa, ja silmä oli paisunut umpeen tehden koko\ntoisen puolen hänen kallostaan suureksi arbuusiksi. Nämä oli kotiin\ntultua laastaroitava ja parannettava. Apteekkimme tuli nyt niin kuin\nmuulloinkin hyvään tarpeeseen.\n\nJorma nouti joka päivä helmikanoja pienten kiväärinkantajainsa kanssa,\njoita olin hankkinut hänelle, koska täysi-ikäiset miehet pyrkivät,\nennen kuin tottuivat siihen, että hän oli heidän käskijänsä,\nkohtelemaan häntä yliolkaisesti. Pian hän sittenkin totutti heidät\nvaltaansa, niin että kaikki häntä mielellään tottelivat, ja hän osoitti\nsuurta järjestelykykyä saaden miehensä rakentamaan pieniä majoja\nvangittuja helmikanoja, gasellin vasikoita ym. eläimiä varten, joita\nruokittiin ja kovin helliteltiin. Olimme löytäneet litteähäntäisen\noravan poikia, pienempiä kuin pienet hiiret, ja niitä Jorma piti\npumpulissa sikarilaatikossa. Mutta eräänä päivänä oli hänen rakas\nmungonsa sattunut kävelemään sikarilaatikon ympärillä. Se keksi\noravanpoikaset ja söi ne suuhunsa. Jorma otti pienen ruo'on ja rankaisi\nsillä leikkitoveriaan. Seuraus oli, että mungo heti juoksi metsään eikä\nenää koskaan palannut leiriin. Monien kyynelien ja surunpäivien aika\nkoitti nyt nuorelle eläintenkesyttäjälle. Mungo (Ugandan kielellä\nNakaima, kikuijuksi: Kaiho, jolle Jorma oli antanut nimen Rali-Rali --\nneekerit sanoivat Ladi) oli seurannut meitä jo Nairobista, missä sitä\noli kesytetty ensin huoneissa ja sitten ulkosalla. Se oli suurenmoinen\nkanavahti: aina kun haukka tai muu peto leijaili kanaparven yllä,\npäästi mungo pitkän kirkaisun, ja kanat juoksivat viivana katoksen\nalle. Samaten kun käärme lähestyi. Meillä oli toistakymmentä kanaa\nmukanamme, joten joka päivä saimme tuoreita munia. Kanakoppiin\nliitettiin lopulta 6 helmikanan poikasta emoineen, jotka Jorma samaten\nkesytti. Niitä roikotimme mukanamme 4 kuukauden ajan. Mungo oli\nerittäin herttainen eläin ja leikitteli tuntikausia kissanpojan kanssa,\nja kun ne lopuksi väsyivät, nukahtivat ne yhtenä käppyränä\nauringonpaisteeseen. Totesimme, että Kipling on suurenmoisesti kuvannut\nmungoa kertomuksessaan \"Rikki-Tikki-Tavi\".\n\nKerran olimme eräällä läheisellä vuoren huipulla etsimässä leopardia,\njonka siellä kaikesta päättäen piti olla. Leopardia emme löytäneet,\nmutta äkkiä sihisi edessämme parin metrin pituinen käärme, joka\npiiloutui kiven alle ja sieltä tarkasteli meitä. Lopetin sen ampumalla\nja veimme sen kotiin. Se ei kuitenkaan sopinut meidän pieniin\nspriiastioihimme.\n\nKerran umpipilvisenä yönä, jolloin pikimusta troopillinen pimeys\nvallitsi ja ainoastaan lamput ja yölyhdyt paloivat molempien telttojen\nedessä siltä varalta, että ne nuotion sammuttua pidättäisivät petoja\nloitolla (erittäinkin koetimme varoa lasten telttaa, joka oli niin\nsijoitettu, että sen ovi oli sivuittain meidän oveamme vasten, joten\naina voimme pitää sitä silmällä), kuulimme etäältä ja sitten yhä\nlähempää, kuinka kalliota pitkin kalskutti kuin pienten gasellien\nsorkkien kapse vinhaa vauhtia, kiitäen lopulta ohi aivan telttamme\nvieritse. Heti sen jälkeen kuului valtavan äänekäs ja jylhä, mutta\nlyhyt karjunta juuri teltan takana. Kivääri, joka öisin aina oli\njalkapohjissani, oli heti kädessäni. Juoksin suoraan pimeyteen, ja\nkoska en voinut mitään erottaa, ammuin ilmaan. Eikä sitten sen enempää\nääntä jatkunut, vaikka kauan istuimme varuillamme ja kuuntelimme\nerämaan aina sieltä täältä kuuluvia ääniä. Seuraavana aamuna huomasimme\nmaassa telttain välissä leijonan jäljet...\n\nSitten rupesi öisin kuulumaan keittiöstä astiain helinää. Hyeenat\nsiellä pyrkivät kokin varastoille ja häiritsivät pahasti leirin\nyörauhaa. Koetimme pitää vahtia, mutta se oli mahdotonta, sillä silloin\nolivat hyeenatkin aina varuillaan. Päätin lopulta myrkyttää koko\nhyeenalauman. Leikkasin ampumani kongoniantiloopin kahdeksi kappaleeksi\nja myrkytin nämä strykniinillä niin vahvasti, että piti riittää. Ja\naivan oikein: kun aamulla menimme katsomaan, makasi viisi hyeenaa\nkuolleina muutaman askelen päässä raadosta. Niitä nyljettäessä emme\nmillään saaneet kikuiju-kantajiamme ottamaan osaa työhön, emme edes\npitelemään koivista, vaan työ täytyi tehdä askarin ja kiväärinkantajan\navulla. Eläinten kallot kaivettiin maakuoppiin, missä ne muutaman\npäivän kuluessa niin kypsyivät, että ne oli helppo puhdistaa ja liittää\nkokoelmiin. Mutta seuraavana yönä huomasin, että ulompana renkaastamme\noli taas useita hyeenoja, jotka olivat syöneet kuolleita tovereitansa\nsaaden niistä myrkytyksen. Silloin kuljetimme raadot kauemmas. Sen\njälkeen seutumme tuli aivan rauhalliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeetä juotaessa olivat velvollisuudestaan arka teltanpäällikkö ja\nkokkimme ilmoittaneet, mitä monikymmenmiehinen kikuijujoukkomme\ntarvitsi syödäkseen. Meidän leirimme puolella lähestyivät kikuijut\nriveissä, kyykkysillään, vihdat kädessä ja alkoivat lakaista telttojen\nympärystää, niin että pöly kohosi pilviin. Työtä tehdessään he\nhyräilivät jotakin mieleistään laulua. Kirjavat kaulahelmet roikkuivat\nja läiskyivät rinnoilla, ja nilkoissa heillä oli rautaiset kalisevat\nrenkaat. Nauraa heille sai täydestä sydämestään ja he itsekin nauroivat\nmukana minkä jaksoivat. Ehkäpä me heidän silmissään näytämme vähintään\nyhtä hassuilta.\n\nOlin jo kiikarillani tähystellyt ympäristöä ja pyynti-intoni heräsi,\nkun huomasin ihastuksekseni oleanderikasvin syvimmässä siimeksessä\nharvinaisen näyn: jaloin pensaspukki (bushbuck), tummanruskea,\nsilkinhienoturkkinen ja valkotäpläinen eläin, seisoi siellä sarviansa\npuuhun kiehnäten. Sain käteeni mauserkiväärini ja lähes 400 metrin\nmatkalta otus kaatui siimeksen pimeyteen. Se oli tämän aamun\nensimmäinen rikos.\n\nÄiti ja Kirsti olivat omilla hyönteis- ja kasvienkeruuretkillään\nhakeneet keltaisia, ehkä hyvin arvokkaita kukkia. Kukapa nämä meille\ntuntemattomat kasvit ja monet ihmeelliset hyönteiset täällä\nselvittäisi! Jorma, joka kasvot punaisina juoksenteli pikku joukkonsa\nkanssa, kaatoi jonkin otuksen ja heittäytyi maahan sen viereen.\nKatselin perheeni hyörinää ja mieleni oli paha tuon ammutun otuksen\ntakia.\n\nIllemmällä, kun rakas leiritulemme taas loimusi, istui sen ääressä\nnuorinta väkeämme päät miltei toisissaan kiinni kuunnellen, kun\nkerrottiin päivän metsästysretkistä. Nyt vasta alkoi kertomusten sarja,\nja ruskeiden nuorukaisten suahelinkieliset lauseet soivat somasti tässä\nympäristössä. \"Ja sillä oli sarvet niin ja niin ja sillä taas sarvet\ntuommoiset ja tuommoiset ja näin äärettömän suuret.\" Superlatiiveja ei\nsäästetty, mutta näillä ihmisillä onkin ihmeellisen taipuisa kieli\nsuperlatiiveja viljelemään. Kun esim. osoitetaan jotakin kaukaista\npaikkaa, niin tähdennetään sen etäisyyttä kertaamalla kaukana-sanaa\n\"mbali, mbali, mbali\" ja viimeinen \"mbali\" äännetään korkealla\nfalsetilla.\n\nTeimme monta retkeä eri suuntiin, mm. erääseen asuttuun kikuijukylään\npuoli päivänmarssia lounaaseen. Siellä huomasimme, ettei kylässä ollut\nkotona muita kuin vanhoja akkoja. Saimme heiltä kuitenkin arveluttavan\nlikaisista kurpitsa-astioista lähdevettä kovaan janoomme ja ostimme\nheiltä banaaneja, joita heidän viljelemistään kasveista riippui\nsuunnattoman suurina kimppuina.\n\nEräänä aamuna tuli luoksemme joukko vanhoja kikuijuakkoja, jotka jo\nkaukaa alkoivat syljeskellä ilmaan ja näyttivät ilmeisesti haluavan\nruveta sylkemään meidän päällemme. Mutta pidin varani, ettei olisi\nkäynyt kuten Thomsonille, jonka villit kerran syljeskelivät melkein\nsokeaksi sydämellistä ystävyyttään osoittaakseen. Eikä hänen auttanut\nmuu kuin pitää hyvänään nämä kunnianosoitukset. Kun nämä kikuijut\ntervehtivät, he sylkivät sivuilleen (päälle sylkeminen oli jo\nkielletty). Sitten tuli vanhin akka ja rukoili hartaasti, että vaimoni\nsylkisi häntä rintaan. Tämä olisi hänelle muka suureksi siunaukseksi.\n\nEräänä päivänä vaimoni saapui kotiin leiriin kummallisen näköisenä.\nHänen toinen silmänsä oli aivan ummessa ja kasvot ylt'yleensä\nturvonneet, ja hirveä tuska vaivasi häntä. Hän sanoi, että ruoho oli\nviiltänyt häntä silmäkulmaan, mutta pyssynkantaja ja askari sanoivat\nheti, että vamma johtui erään pienen hyönteisen pistosta. Pitkien\nhautomisien jälkeen se vähitellen parani. Muutaman päivän kuluttua\nkasvot olivat taas ennallaan. Toisen kerran, kun vaimoni etsi jotakin\ntavaraa matkalaatikosta, hän syöksyi äkkiä luokseni huulet tulehtuneina\nja sanoi, että hänen sormessaan oli ääretön tuska. Tutkin sormea\nsuurennuslasilla, mutta en nähnyt siinä mitään. Väitin, ettei siinä\nmitään ollutkaan. Mutta kun hänen voimansa sitten äkkiä hupenivat ja\nhän kaatui tainnoksissa maahan, huomasin, että kysymyksessä oli joko\nkäärmeen tai skorpionin pisto. Käsi sidottiin heti. Käärmeen purema se\nei voinut olla, sillä silloin olisi haava näkynyt. Sidottiin jo koko\nkäsivarsikin siten, että kiväärin panoksia asetettiin valtimolle pitkin\nkäsivartta ja kaikki köytettiin hihnalla lujasti. Kädessä oli niin\nankara särky, että ihmettelimme, kuinka vaimoni saattoi sen kestää.\nKoko sen päivän ja seuraavan yön koetimme pitää häntä hereillä\nväkevällä kahvilla ja konjakkiannoksilla, ja aina koetin herättää\nhäntä, kun hän yhtä mittaa vaipui uneen ja sydän yritti lakata\nlyömästä. Ne hetket olivat elämäni tuskallisimpia, ja tuntui kuin loppu\nolisi ollut lähellä. Mutta kolmen päivän päästä hän parani. Kaikesta\npäättäen oli skorpioni pistänyt häntä.\n\nTämä oli ensimäinen skorpionin pisto tällä matkalla. Myös\nkiväärinkantaja sai piston, mutta hän ei suostunut ottamaan konjakkia,\nennen kuin selitin, ettei koraani kiellä alkoholin käyttöä matkalla ja\nsairaana ollessa. Santakärpäsiä tietysti aina tunkeutui kynsiemme alle\nlaskien munansa sinne, mutta niitä operoivat telttapojat ja kokkimme\nerittäin taitavasti.\n\nTeimme leiristämme retkiä eri tahoille. Minä metsästelin suurempia ja\nJorma pienempiä eläimiä. Äiti ja Kirsti keräsivät kasveja ja\nhyönteisiä. Saaliit antoivat jokaiselle työtä iltaan saakka. Riitti\nniistä työtä mustille apulaisillemmekin, niin että tyhjää ja toimetonta\npäivää meille ei sattunut koskaan. Mutta miehistön kuri alkoi höltyä,\nja sen vuoksi rupesimme todenteolla ajattelemaan pikaista safarin\njatkamista. Kun sitten ilmoitin päälliköille (kiväärinkantajalle ja\naskarille), että seuraavana päivänä lähtisimme, huomasivat kikuijut jo\nsamana päivänä puheestamme, että lähtö oli edessä. Ryhmä, joka oli\nerittäin taikauskoinen ja oli pannut mieleensä kaikenlaisia juttuja\nleiritulien ääressä, antoi ymmärtää, etteivät he uskaltaisi tulla\nmatkalle mukaan, erittäinkin kun olivat kuulleet, että me pyrimme myös\nKenia-vuoren ikuisille lumille. He sanoivat, että me kyllä voimme mennä\nsinne visikisin (whiskyn) avulla, mutta he kuolevat jo ennenkuin\ntulevat perille. Muuan ryhmä kokoontui ja ilmoittautui kipeäksi tahtoen\npalata kotiin. Pelko oli heistä tehnyt niin kurjia olentoja, että näin\nparhaaksi maksaa heille palkan ja lähettää heidät menemään.\n\nSeuraavana päivänä toimitettiin nimenhuuto; asetin kaikki mieheni\npuoliympyrään ja rupesin kuten aina ruoka-annosten jakoon. Mutta tällä\nkertaa punnittiin viiden päivän annokset pussiin kullekin ja\ntarkastettiin vesipullot, vaipat ja muut tarpeet, jotta kaikki oli\nkunnossa. Vesipulloista, joita hallitus oli säätänyt annettavaksi joka\nmiehelle, olivat useimmat särkyneet, mutta sen sijaan miehet olivat\nhankkineet itselleen tyhjiä kurpitsoja, joita pitivät parempina. Kun\ntämä kaikki oli valmiina, ensimäinen ateria syöty ja miehet ruokittu,\nannoin käskyn purkaa teltat, mikä sujui ripeästi päällystön karjuessa\nja komentaessa. Nyt loimme kaihomielisen silmäyksen sileäksi tallatulle\nkentällemme, pieneen kotikyläämme, jonne jäivät törröttämään poikani\nrakennuttamat eläinsuojat, kadut, jotka oli tallattu säännöllisiksi, ja\nojat, joita oli kaivettu ja joita rankkasateet olivat syventäneet --\nkaikki oli jätettävä jälkeen. Oli kuin olisimme jättäneet ikuisiksi\najoiksi jotakin meille hyvin rakkaaksi tullutta keskelle tätä suurta\nluonnon korpea. Kyyneleitä oli vaimoni silmissä. Siellä oli vietetty\nneljä onnellista viikkoa.\n\nTuli mainituksi nimenhuuto. Sen yhteydessä sattui hupaisa pikku tapaus.\nNimien joukossa esiintyi aivan kuin selvimmällä suomenkielellä\nKarijoki. Kun lausuin tämän nimen, astui rivistä komea, uljas mies. Hän\nvastasi nimenhuutoon toistaen selkeällä äänellä Karijoki. Sen\nkuullessani ajatukseni lensivät erääseen sangen kaukaiseen maahan ja\nniinpä kysyä tokaisin häneltä, eikö hänen nimensä voisi yhtä hyvin olla\nLehtimäki. Mies pudisti päätään ja sanoi, että ei mitenkään Lehtimäki\nvaan Karijoki. Lehtimäen hän lausui yhtä selkeään suomalaiseen sävyyn\nkuin Karijoenkin, mistä seurasi, että ensin me purskahdimme nauramaan\nja sen jälkeen koko musta komppaniamme päästi tälle jutulle oikean\nröhönaurun.\n\nMorangan kautta toimitti postimestari meille villien keihäsmiesten\nmukana postimme. Nämä postinkuljettajat kantavat tärkeitä viestejä\nhalkaistun raipan nenässä, mutta siitä huolimatta tämä posti on perille\ntullessaan ryvettynyt kauniin punaiseksi punasavesta, jolla neekerit\nvoitelevat itseään. Hauskahan oli lukea, mitä kotimaahan kuului.\nHufvudstadsbladetissa oli Petrus Nordmannin kirjoitus, jossa tämä\nkertoi käyneensä Kristiinankaupungissa sinne vievän radan valmistuttua.\nHän oli käynyt siellä ensi kertaa, ja näkemistään kristiinalaisista\nmerkillisyyksistä ihastuneena hän kirjoitti, että Kristiinassa oli\nsentään taiteilijoillekin paljon enemmän nähtävää kuin esim. Afrikassa,\njonne \"Kallela-Gallen\" ja muut kansakoulun käyneet menevät muka\nkameleja piirtämään. Kristiinankaupunki antaisi toki heidän\nsiveltimelleen paljon enemmän mielenkiintoisia aiheita. Tähän me\nsanoimme amen ja hallelujaa, ja mitä siihen lisätään, se on pahasta.\n\nNiin lähti sitten safarimme liikkeelle. Mukana olivat myöskin\nkaikki meidän kesyt eläimemme, linnut omassa häkissään. Näistä\nkanttori-kukko tämän tästä pisti päänsä ulos sälöjen raosta sen minkä\nkerkesi helmikanahaareminsa hoidolta. Toisessa häkissä majaili\nleopardinjuovainen kissanpoika, Jorman rakas lelu. Se joutui minun\nkannettavakseni, kun ei muille enää mahtunut. Ainoastaan rakas mungomme\njäi iäksi jälkeen, vaikka poikaparka päiväkausia oli hakenut ja\nhoukutellut sitä jos mistäkin luolasta ja pensaikosta.\n\nTorvet soivat ja iloiset huudot ja laulunpätkät kaikuivat pitkin vuoren\nrinteitä. Ja tosiaan pian unohdettiin kaikki kaihomielisyydet, jotka\nhaihtuivat raikkaaseen ilmaan katsellessamme alas valtavalle\ntasangolle.\n\nTulimme pian polulle, jota meidän oli noudatettava aina Tana-virran\nsillalle saakka. Sieltä meidän oli poikettava oikealle pohjoiseen päin\njoen vasemmalle, vuoren puoleiselle rannalle.\n\nKerran ollessamme leiriytyneinä Kahara-vuorella Masiojan sivuhaaran\nläheisyydessä saapui luoksemme kikuiju kantaen antiloopin vasikkaa\nsylissään. Mies tuli etsimään meiltä turvaa, sillä hänen kuninkaansa\noli pieksättänyt häntä tahtoessaan omakseen antiloopin vasikan, jonka\nmies oli sattunut löytämään. Mies halusi myydä sen meille. Hän kertoi\nolevansa N'gai, mikä kikuijun kielellä merkitsee jumaluutta tai henkeä.\nHän puhui niin syvällä äänellä, että jo siitä saattoi päätellä hänessä\nolevan jotakin erikoista. Hänen puheensa tuli kuin haudan takaa, ja kun\nkysyin, miksi hänen äänensä oli niin matala, hän vastasi, että hänet\noli kerran viety arolle kuolemaan. Sinne tuli shakaaleja ja hyeenoja,\nja juuri kun hän muka oli kuollut, hän heräsi takaisin elämään,\ntaisteli henkensä hädässä haaskapetoja vastaan, selviytyi voittajana ja\npalasi leiriin. Ja nyt hän sai nimen N'gai, joka merkitsee, että hän\noli ollut vainajana. Kun kysyin, minkälaista oli ollut kuolleena olo,\nhän vastasi, että se oli ollut paljon parempaa ja hauskempaa kuin\neläminen.\n\nEnnen pitkää saapui heimon sulttaani tätä karkulaista hakemaan ja vaati\nminua luovuttamaan miehen piiskattavaksi. Silloin minä valkoisen miehen\nylemmyydessäni asetuin tuomariksi ja annoin sulttaanille ankaran käskyn\njättää mies rauhaan. Käskyäni toteltiin, ja sen vaikutusta tehosti\nvielä hopearaha, joka on tapana suorittaa korkeille mustille herroille.\n\nMukaan ottamamme pieni orpopoika kantoi antilooppia ja korillista\npieniä helmikananpoikasia, ja niitä hän teltan pystytettyämme\nlepohetkinä paimensi ruohikossa. Kun jokin niistä hukkui, hän itki,\nkunnes jälleen löysi sen. Poika sai sen käsityksen, että helmikanojen\npaimentaminen oli maailman korkein virka. Kaikilla meillä oli oma pieni\nmaailmamme ja tämä antoi erikoista sisällystä karavaanimme elämälle,\njoka näin vietti aikansa onnellisten mielialojen valloissa.\n\nTana-joen yli muistan kulkeneemme jotakin hyvin yksinkertaista\nsiltalaitetta myöten. Valtavan suurenmoinen ja kaunis oli tämä virta,\njoka täällä jo mahtavana kymenä ottaa suuntansa Intianmereen päin.\nTana-virran vasenta rantaa kulkiessamme emme tavanneet juuri mitään\notuksia. Riistan vähyys johtui siitä, että seutu oli melkoisen asuttua,\nvaikk'emme sattuneet taajojen asutuspaikkojen kautta kulkemaan.\n\nErään joen varrella istui valtavan puun varjossa valkopartainen\nneekeri. Harmaatukkaisuus on neekerien keskuudessa hyvin harvinaista,\nja harmaita hiuksia saaneet tehdään korkeiksi virkamiehiksi. Lähellä\nhäntä joukko nuorempia miehiä paistoi häränlihaa valtavan suurissa\nkurpitsoissa. Oli heillä myös tembo-nimistä viinaansa, jota he\nkeittävät mauwele-jyvistä. Rasva tirisi sekä paisteista että miesten\nsuupielistä, ja pojat söivät siellä vielä syömästä päästyäänkin. Se oli\nsuuri syömäjuhla, sillä he olivat näin istuneet ja syöneet lihaa ja\nviruttaneet sitä tembollaan jo kolme vuorokautta. Ja lihasta ja\nviinastaan he olivat tulleet melkein mielettömiksi. Näky oli\nkieltämättä varsin omituinen miesten paistaessa herkkujaan auringon\npaahteessa, joka teki heidän tulensa miltei näkymättömäksi.\n\nTapasimme myös kauempana toisessa kuningaskunnassa hyvin suurivaltaisen\nhallitsijan seurueineen. He istuivat suuren euforbian alla. Hänen\nMajesteettinsa istui keskellä täysinäinen puhvelinsarvesta tehty\nviinahaarikka kädessään. Ympärillä istuivat samaten kyykkysillään hänen\nministerinsä, kukin laatunsa mukaan, ja puhvelinsarvi kiersi miehestä\nmieheen. Nämä pojat olivat myös juhlineet useita päiviä, mutta ilman\npaistia, pelkästään papuruoalla. Meillekin tarjottiin tätä, mutta\nkiväärinkantaja teki suuttuneena vastustavan eleen. Hän esitti meidät\nHänen Majesteetillensa. Kuningas katsahti puoleemme armollisesti ja\nnäytti erikoisesti mieltyneen tyttäreeni, koskapa kysyi, mistä hinnasta\nmyisin hänelle tyttäreni kuningattareksi. Tämä oli meidän kannaltamme\nhävytön, mutta hänen puoleltaan hyvinkin suurta suosiota osoittava\ntarjous. Vaimoni ja lapset säikähtivät, mutta minua asia huvitti niin,\nettä olin suhtautuvinani esitykseen vakavasti ja rupesin muka kauppaa\nhieromaan. Kysyin, mitä etuja tästä sitten koituisi. Kuningas vastasi,\nettä tyttäreni saisi juoda puhvelinmaitoa niin paljon kuin ikinä\njaksaisi ja syödä hunajaa aamusta iltaan. Muista lunnaista\nsovittaisiin sitten erikseen. Kun kiväärinkantaja kuuli kaiken tämän\njumalattomuuden, hän tiuskaisi minulle suuttuneena, että oli\nlopetettava, sillä tämän kuninkaan kanssa ei ollut hyvä pitkälle\nleikkiä. Kovin sanoin hän sitten komensi miehemme marssikuntoon\nilmoittaen, että heti oli vetäydyttävä hyvässä järjestyksessä takaisin.\nNiin tehtiinkin ja se oli epäilemättä viisasta, sillä ministerit\ntarttuivat jo keihäisiinsä ja liikehtivät uhkaavasti.\n\nKiväärinkantaja luki sotamiehemme kanssa joka yö Koraania. Molemmat\nolivat suaheliheimoa, jota pidetään Afrikan älykkäimpänä kansaryhmänä.\nTämä Koraanin lukeminen, kun se alkaa hiljalleen ja jatkuu laulavaan\nsävyyn, tuntuu aivan samanlaiselta kuin Kalevalan laulanta. Joskus he\nheräsivät keskellä yötäkin ja rupesivat taas lukemaan.\n\nKokkimme, joka oli kotoisin Ugandasta, iho yönmusta, silkkipintainen,\nmies kaunis kuin Ganymedes, oli merkillinen veitikka. Hän ymmärsi, mitä\nme puhuimme keskenämme suomeksi, ja kun puhuimme ruotsia, hän sanoi,\nettä puhuimme hindujen kieltä, ja väitti ymmärtävänsä sitäkin. Meidän\ntäytyi puhua joko ranskaa tai saksaa, jottei hän ymmärtäisi. Hän sanoi\nolevansa kastettu, mutta ei tietänyt kristinopista tämän taivaallista.\nHän sai nyt kirjeen kotiseudultaan Ugandasta ja tässä kirjeessä\nilmoitettiin hänen veljensä olevan kuolemansairaana. Miehen isä oli\nnoita ja käski kokin lähettää erikoisia noitavehkeitä, jotta hän voisi\nparantaa veljen niillä.\n\nKokilla oli keittiöapulaisena puolikasvuinen kikuijupoika. Tämä poika\noli pakana, ja kun hän oli vallattomuudessaan heittänyt kokin sänkyyn\nsuuren sammakon, tämä oli niin vaarallinen teko, että se luultavasti\noli pahentanut veljenkin sairautta Ugandassa saakka. Kokki sanoi, että\nhänen täytyi tappaa se sammakko ja lähettää se isälleen käytettäväksi\ntaikakaluna veljestä tautia pois loihdittaessa. Ja niin sammakon raato\nsitten pantiin sikarilaatikkoon ja postitettiin Ugandaan. Tämä kokin\nkeittiöpoika oli jostakin saanut uudet vaatteet, mikäli kikuijun peräti\nilmavaa pukua voi vaatteiksi sanoa. Joka tapauksessa tämä teki hänet\nkovin pöyhkeäksi ja hän rupesi hautomaan mielessään naimisiin menoa.\nHän rukoili joka päivä, että ampuisin kotkan, jonka sulilla hän\nkoristaisi itsensä kelvatakseen naimisiin. Lahjoitin hänelle muutamia\nhöyheniä, joista hän tuli niin onnelliseksi, että nosti heti palkkansa\nja lähti 'naimareissulleen'.\n\nNäihin aikoihin minä sain malariapuuskan, mutta nielin paljon kiniiniä\nja menin aamulla kuumeisena metsästämään. Tapasin joitakin villisikoja,\nmutta ammuin huonosti, koska päässäni humisi ja pyssy heilui käsissäni.\nTulin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja sain istua myöhästyneenä\nruokapöytään. Silloin tuli vieraakseni Hänen Majesteettinsa Manda,\njolle oli tarjottava asianmukainen whiskylasi. Hän toi mukanaan\nsatapäisen naislaumansa, joka lähestyi laulaen ja tanssien, jokaisella\nkimppu polttopuita sylissään ja rauhanmerkkinä toisessa kädessä vihreä\npalmunlehvä. Sieppasin nuotiosta kekälepuun ja sytytin sillä piippuni.\nTällä välin olivat naiset tanssineet aivan minun kintereilleni ja\nyrittivät minua hieroa rasvaisilla lantioillaan. Lopulta selvisin\nheistä siten, että mistään välittämättä huidoin valtavalla kekäleelläni\nylt'ympäri ja pakenin kiireimmän kaupalla leiriin. Naiset ja\nkiväärinkantaja riemuitsivat. Mandalla oli mukana eräs ministereistään,\nja kaipa se oli rahaministeri, koskapa hän vaati ja sai minulta verona\nkolme rupiata.\n\nIllalla myöhään vallitsi ihmeellinen sää. Hetkittäin oli mitä ihanin\nkuutamo, joka äkkiä tuulenpuuskain tuodessa pilviä synkkeni\npikimustaksi pimeydeksi. Kun tiesimme, että Tana-virrassa oli\nvirtahepoja, päätin mennä sinne ja ottaa lapset mukaan, koska he olivat\nniin hartaasti halunneet nähdä noita eläimiä. Saavuimme korkean ruohon\nläpi rannalle, kiipesimme törmälle ja koetimme tähystellä\npilkkopimeässä joelle. Kaste oli laskeutunut ja olimme aivan\nläpimärkiä. Oli kuljettava virtahepojen polkua. Emme nähneet\nmitään, mutta kuulimme virtahepojen kumeaa hirnuntaa ja valtavaa\nvedenläiskettä. Jälkeenpäin mr Heyer sanoi, että tämä retki oli ollut\nanteeksiantamatonta uhkarohkeutta.\n\nSeuraavana päivänä teimme retken Tanan rannalle ja jouduimme kulkemaan\nvirtahevon uurtamaa polkua myöten joen rantaan saakka. Siellä näimme\nsuunnattoman suuria vedenrajaan ja siitä ylikin ulottuvia viidakoita,\njoissa kasvoi suuri määrä minulle ennestään outoja puita ja nämä taas\nolivat niin täynnä loiskasveja, liaaneja, että monet niistä olivat\naivan maahan vaipumaisillaan. Ylhäällä puitten latvat muodostivat\ntaajan, tiheän katoksen. Jotkut liaaneista olivat miehen reiden\nvahvuisia. Väsymyksen vuoksi en jaksanut niitä piirtää enkä maalata.\nKaikki se, mitä näin, vahvisti minua siinä käsityksessäni, että nyt\nalkoivat ne seudut, joissa saatoimme löytää luonnontilassa elävää\nsuurta riistaa.\n\nPian lähdimme sitten samoamaan eteenpäin ja saavuimme seudulle, jossa\nhuomasimme kaikkien eläimien olevan sairaita. Vastaamme tuli\nantilooppeja ja gaselleja, jotka juoksivat kuin riivatut vasten puita\nnäkemättä mitään. Ne höristivät korviaan ja koettivat niiden avulla\nkorvata, mitä eivät nähneet silmillään, jotka tauti oli sokaissut.\nNiitä juoksi sekä yksitellen että laumoina, ja laumat tietysti\nhajaantuivat, kun ei kukaan nähnyt toistansa. Kun näin tämän surkeuden,\nkielsin ankarasti hätyyttämästä eläimiä. Saattoihan niissä olla\nvaarallinen tarttuva tauti ehkä ruttokin. Siitä huolimatta miehet\nolivat käyneet eläinten kimppuun. Tällöin kerran antilooppi, jonka\nraakalaiset yrittivät iskeä kuoliaaksi sen kaaduttua maahan, puski\nkokilta säären puhki. Siitä tuli uusi pysähtyminen ja laastaroiminen.\nPoika itse ei ollut asiasta juuri milläänkään.\n\nPäästiinhän siitä taas liikkeelle. Pystyttäessämmc kerran leiriä näytti\nsiltä kuin täällä olisi kulkenut muitakin retkikuntia. Silloin\njatkoimme nopeasti matkaa päästäksemme koskemattomille maille. Tiesimme\nvasta jonkin päivän päästä voivamme olla niin kaukana ihmisistä, että\nvielä löytyisi suurriistaa, kuten virtahepoja ja sarvikuonoja. Muistan\nkuinka eräältä polun varrella olevalta leiripaikalta löytyi\nsäilykerasia, ja tämä vasta antoi menollemme vauhtia.\n\nEräänä päivänä rupesi meitä kaikkia vaivaamaan malariakuume. Miehiäkin\nsairastui, niin että täytyi joitakuita lähettää takaisin. Tyttäreni\nyksinään oli koko ajan ollut vapaana malariasta. Marssijärjestyksemme\noli sellainen, että tavallisesti lähetin kantajat kulkemaan hieman\nloitompana meidän varsinaisen polkumme vierellä, mutta itse menimme\nomaa polkuamme kiväärinkantajan ja perheeni kanssa. Joskus taas annoin\nperheeni kulkea itse safarin mukana jollekin ennakolta määrätylle\npaikalle, jossa leiri sitten kokoontui.\n\nKerran iltapäivällä meidän oli marssittava vaikeata seutua mäkiä ylös\nja alas pitkin kuivuneita jokien uomia, missä aurinko oli kuivannut\nsavisen pohjan suuriksi, koviksi röykkiöiksi. Tähän savimassaan olivat\nsarvikuonon, krokotiilin ja virtahevon jäljet hauskasti painuneet.\nOlimme kaikki hyvin väsyneitä, ja kun otimme kiniiniä tavallista\nrunsaammin, tunsimme ankaraa päänhuimausta. Vaimoni kaatui monet kerrat\nkävellessään; kahden palvelijan täytyi lopulta tukea häntä kummaltakin\npuolelta. Minun täytyi vähän päästä heittäytyä maahan huohottamaan,\nkunnes taas oli pyrittävä eteenpäin. Näimme kaukana sillä seudulla,\njonne aioimme itse leiriytyä, palmujen olevan osaksi vaalean vihreitä,\nosaksi vaalean ruskeita. Tämä merkitsi, että valkoinen mies oli sinne\npystyttänyt leirinsä. Karttojen mukaan tämän leirin piti olla jonkin\nsuon partaalla. Nyt oli päätettävä, menisimmekö oikealle lähemmäksi\njoen reunaa, jonne myös olisi voinut leiriytyä. Moskiittojen takia ei\nkuitenkaan tehnyt mieli mennä niin kosteaan paikkaan. Meidän täytyi\njatkaa sinne päin, missä kyseenalaisen valkoisen miehen tapaaminen oli\nvälttämätöntä. Päätimme mennä, koska meidän tiemme joka tapauksessa\nolisi tullut sitä kautta kulkemaan. Vieras leiri hävisi tällä matkalla\nmonta kertaa silmistäni, sillä seutu oli kumpuista. Vihdoin saavuimme\nvarsin uupuneina perille ja heittäydyimme maahan lepäämään parin sadan\nmetrin päähän.\n\nMinä makasin poikani kanssa ruohikossa selälläni ja hengitin ahnaasti\niltapäivän jo vähän viileämpää ilmaa. Silloin tuli valkoinen mies\nleiriltään luoksemme. Hän oli jo ikämies, yllään jonkinlainen tropiikin\nkenttäpuku, ja kysyi tavalliseen englantilaiseen tapaan: \"Mitä kuuluu?\nOnko teillä kiniiniä?\" -- \"Kyllä, Sir\", vastasin.\n\nTuttavuus oli tehty. Hän kutsui minut telttaansa, joka oli hyvin\nvarustettu. Näin hänellä olevan myöskin jo aika runsaan kokoelman\nerilaista saalista. Muun ohella hänellä oli aivan kurja pieni puhveli,\njota en juuri voinut voitonmerkkinä kunnioittaa, niinkuin hän itse\nnäkyi tekevän. Tämä gentlemanni osoittautui englantilaiseksi\nkenraaliksi ja kertoi olleensa sotapalveluksessa Intiassa ja siellä\nmetsästäneensä muun muassa tiikereitä. Hän näytti olkapäästään tiikerin\nkynsien suuria arpia. Hän sanoi, että vaikka hän jo oli vanha ja\nväsynyt, hänen täytyi kuitenkin yhä vielä käydä safarilla. Se oli\nveressä, eikä hän voinut siitä luopua. Hän oli matkalla Nairobiin ja\nsanoi menevänsä sieltä jonnekin muualle hakemaan harvinaisia otuksia.\n\nHän kertoi myös, että juuri tänä aamuna ennen auringonnousua\nhänen leirilleen oli tullut jalopeura. Matkaa ei ollut kuin\nkymmenkunta metriä, ja hän tähtäsi eläintä ja laukaisi sitä kohti\nkaksoispikakiväärinsä molemmat piiput. Ne jäivät laukeamatta ja samassa\njalopeura, komea koiras, loikki tiehensä. Hän tutki nyt kivääriänsä, ja\nhuomasi, ettei se ollut panostettukaan. Leijona oli käynyt täällä\nsuolammikon partaalla juomassa. Kovasti tämä tapaus ukkoa harmitti.\n\nTämä musta suo laski vetensä pitkin rämettä, joka teki koko seudun\nleiristä aina Tana-jokeen saakka mahdottomaksi liikkua. Ja tämän takana\nnäkyi edessämme jokseenkin kaukana olevalla kukkulalla suuri ns.\nboma-tyylinen linnoitusaita eli palissaadi. Se oli muutamia satoja\nmetrejä ympärimitaten ja noin kahden miehen korkuinen. Alkuasukkaat\nkäyttivät sitä eri vuodenaikoina karjansa suojana. Tämän aitauksen\nkautta meidän oli kuljettava.\n\nYön levättyämme omassa leirissämme ja otettuamme vastaan vanhan\nkenraalin vastavierailun, jonka aikana pakisimme pikkuasioita minkä\nmitäkin, sillä eihän vakavilla, väsyneillä metsämiehillä ole paljoa\njuteltavaa, lähdimme kiertäen tätä suota hakemaan kuivaa maastoa ja\nnousimme sitten hiljalleen mainitun boman (kylän), luo, missä hetken\nlepäsimme ja juttelimme villien kanssa. Harvoin olen tavannut niin\nvillin ja kamalan näköisiä miehiä kuin nämä. Suurimpana ylpeyden\naiheena heillä oli puhvelin nahasta leikattu hartiavaippa, joka peitti\ntämän otuksen metsästyksessä saadut monet arvet.\n\nEräänä päivänä kävelimme metsäisellä seudulla murtomaata, jossa joskus\ntapasi auringon polttamia ahoja ja alanteita, toisin paikoin taas\npunaisen ruskea maa loisti aivan paljaana, ja paikoin kasvoi pientä\ntiheikköä. Tällaisella aukealla kuljimme hiljaa eteenpäin, kun\nyht'äkkiä vaimoni astui niin lähelle paksua, ruskeata käärmettä,\nettä se heti nousi hyökkäysasentoon. Samassa silmänräpäyksessä\nkiväärinkantaja kuitenkin silpoi sen kappaleiksi. Hän sanoi, että tämän\nkäärmeen purema tuottaa kuoleman tunnin kuluessa. En muista, panimmeko\nkäärmeen kappaleet spriihin vai jäivätkö ne sinne. Sen väri oli kauniin\nruskeankirjava.\n\nVielä pohtiessamme tätä tapausta tuli täyttä laukkaa juokseva\nsarvikuono vinosti vastaamme vajaan parinsadan metrin matkalla. Ensin\nen voinut tuntea sitä sarvikuonoksi, koska se oli aivan punainen.\nAmmuin sitä elefanttikiväärilläni ja teräsvaippaluodilla, mutta\nhuonolla menestyksellä. Näin, että eläin pääsi katoamaan viidakkoon.\nSen punainen väri johtui siitä, että se oli rypenyt samassa mullassa,\njota juuri kuljimme.\n\nTuntui kaikki taas ilahduttavammalta ja vaiherikkaammalta, kun\nensimäinen sarvikuono oli edes nähty, vaikkakaan ei vielä saatu.\n\nMatkamme kiersi nyt hyvin läheltä Tana-virtaa. Joskus välähtivät kuin\njuhlallisena ilmestyksenä pilvien halkeamasta Kenia-vuoren lumiset\nhuiput aivan kuin päämme päällä. Etenimme vaihtelevien seutujen kautta\nja tulimme suurille aukeille, jotka taas virran sivujokien halkaisemina\njatkuivat silmänkantamattomiin. Siellä täällä kohosi suuri akasiapuu\ntai pensaikon peittämä vuoriryhmä. Kuivassa joen uurteessa tapasimme\nensi kerran aivan tuoreita suuren krokotiilin jälkiä. Tiesimme olla\nvaruillamme, ja yht'äkkiä näimme mahtavan täysikasvuisen krokotiilin,\nmeidän lähestymistämme säikähtäen, lähtevän kiitämään korkeaa\nrantatörmää alaspäin. Melkein samassa hetkessä kuulimme, kuinka eläin\nposahtaen putosi jokeen. Törmä, jolta se syöksyi veteen, oli noin 45\nastetta kalteva.\n\nTässä joen rannalla sitten vietimme koko sen päivän. Illemmalla taas\ntulimme kauniille Tana-joen suvantopaikalle, johon ylempää koski\npauhaten putosi. Se koski syöksyi virtaan törmältä, jonka alapuolella\nolevien puiden ylimpiin oksiin saakka sen ryöpyt ulottuivat. Täällä\nmeitä kohtasi ensi kerran ihana, paratiisin aikoja muistuttava näky.\nNäimme virtahepojen päiden nousevan vedestä ja puhaltavan suihkunsa\nilmaan hirnuen ja röhöttäen valtavan voimakkaalla äänellä. Kaukana ne\nkyllä olivat ja semmoisella paikalla joessa, että jos olisimme\nampuneet, ruumiit olisivat menneet virran mukana alas. Sen vuoksi\nolimme ampumatta, mutta nautinnoksi riitti jo sekin, mitä näimme. Näky\nmuistutti vanhaa 1600-luvun Raamatun kuvaa. Silloinen kuparipiirtäjä\noli tehnyt paratiisiin kiemurtelevia jokia ja niihin vesihirviöitä,\njotka ruiskuttivat suihkujaan, sekä valtavia puuryhmiä, jotka kohosivat\nraskaita lehtikimppujaan heiluttaen yli vesien. Se oli kauneuden maa,\njota ei mitenkään olisi tahtonut kiväärinlaukauksilla häiritä.\n\nNyt tulimme seudulle, jossa ihana mäenrinne kohosi ylhäällä taajan\nmetsikön suojaamana ja kaartui alas leveään ja pitkään alankoon, missä\ntaas nousivat Tana-joen jättiläismetsää kasvavat rantatörmät.\n\nItse jokea ei voinut tältä paikalta nähdä, saattoi vain arvata sen\nvirtaavan tummanvihreän tuuheuden ja syvien mehevien varjojen\nsyvänteissä. Tähän pystytimme leirimme ja viihtyäksemme kauemman aikaa\nkaadoimme ruoaksemme mustajuova gasellin.\n\nJoelle päin terveellisen matkan päähän laskivat kiväärinkantaja ja\naskari telttansa, samoin kokki vähän matkan päähän heistä. Täällä\nvietimme jälleen rikkaan metsästyksen ja kaikin puolin hauskan olon\nhetkiä. Kun illalla nuotiomme kohosi korkealle taivasta kohti,\nhuomasimme, kuinka tuleen hyppi tai lensi lukemattomia heinäsirkkoja,\njotka siinä suristen ja käristen kuolivat ja paistuivat. Villit ahmivat\nnäitä paistikkaita yhtä mittaa suuhunsa. Silloin tuli meillekin\nruokahalu. Jorma antoi villeille käskyn noukkia kaikkialta ympärillä\nsihisevistä sirkkaparvista niin paljon kuin saivat kiinni. Nämä hän\nsitten sulloi hillopurkkiin ja antoi kokille, joka niistä viran\npuolesta laittoi oikein voissa käristäen uutta himoruokaa. Sekä vaimoni\nettä lapset söivät niitä, mutta minä, vanhanaikainen ja synkeästi\nennakkoluuloinen mies, en voinut pistää poskeeni ainoatakaan. Kuulin\nvain kuinka ne ratisivat ja narskuivat heidän hampaissansa. He\nsanoivat, etteivät elämässään olleet syöneet niin hyvää herkkua.\n\nRetkeilimme eri ryhmissä läheisyydessä olevalle joelle. Sen\nrantatörmiltä löytyi siloisia leikkikenttiä, joilla pantiin toimeen\nJorman johdolla urheiluleikkejä ja kilpailuja. Korkealle kaikui erämaan\nhiljaisuudessa lasten ja villien kiljunta, ja kaikki olivat kuin yhtä\nJumalan luomaa ja samanväristä sukukuntaa.\n\nAivan telttamme edessä seisoi kauniina kasvanut akasiapuu, jonka\nsukulaisia on toistatuhatta eri lajia. Se oli syvään kumartuneena omien\nraskaitten kukkiensa ja liaanien ja muiden köynnösten painosta. Latva\noli painunut melkein maahan saakka. Tästä oli kaunista katsella alas\njoelle päin ja rauhassa seurata eri ryhmien töitä ja hommia. Siellä\nistui joukko miehiä leikellen puukoillaan kongoninnahoista hihnoja,\njoita rupesin valmistamaan virtahepojen ja krokotiilien maihin\nharaamista varten. Toiset istuivat kyykkysillään ja parkitsivat vuotia\nankaran totisina kuin märehtivät sonnit. Vaahto näytti ikäänkuin\nhelteen vaikutuksesta kiehua pihisevän heidän suupielissään, mutta\nsiitä huolimatta he katselivat ympärilleen aivan kuin tämä olisi ollut\nheidän ainaista elämäntyötään. Vuoteen ylitse kumartuneena istui\nvaimoni ja kirjoitteli kirjeitä kotimaahan. Kiväärinkantajan teltasta\nkuului Koraanin lukua myöhään yöhön, ja silloin tällöin loimahti\nroviomme lieska korkeammalle, kun taas lisättiin valtava oksakasa\ntuleen. Ja yht'äkkiä kuului läheisyydestä jättiläispuiden pimeydestä\nhirveää pauhinaa ja rähinää. Monisatainen apinalauma siellä piti\nyksikamarisen eduskuntansa täysistuntoa meidän suureksi iloksemme.\nAivan tulivat kotimaan olot mieleen. Siinä oli taidetauko ja, siinä oli\npaljon suurisanaista hölynpölyä ja \"me vaadimme\"-ohjelmaa, ja aina\nvälillä pisti tämän tasavallan mölykuoro yksiäänisesti rähinäksi\ntilaisuutta julistaakseen. Tämä kyllä huvitti vähän aikaa, mutta kun\neduskunnan istuntoa hyvän tavan mukaan rupesi jatkumaan myöhään yöhön\naina pikkutunneille saakka, ei auttanut muu kuin kiväärinlaukauksella\nja kovalla karjaisulla hajoittaa valtiopäivät pellolle. Nämä temput\nosoittautuivat sangen tepsiviksi ja terveellisiksi. Mutta silloin alkoi\nmetsästä ylhäältä törmän takaa kuulua leopardin kiljuntaa, ja siitä ei\nollut muuta kuin hyvää sanottavaa, sillä päätimme seuraavana päivänä\nhankkia lihaa ja tiesimme riistaa olevan lähettyvillä, koska\nleopardikin oli metsästyksellä. Kunpa saisi samalla tiellä leopardinkin\nsurmatuksi!\n\nKerran jälleen ollessani pitkällä metsästysretkellä näin joukon\nimpalla-antilooppeja rientävän kaukana. Yht'äkkiä aukeni metsästä\npäästyäni näköala ja näin edessäni alhaalla syvässä laaksossa joen\nsuvannossa korkeiden puiden ympäröimänä vihreän ruohopohjukan, jonka\ntakainen rinne pimeni syvään tiheikköön. Mahtavain puiden runkojen alla\nseisoi kaunis impallaparvi juoksennellen ja kisaillen keskenään. Sekä\npitkä matka että välillä oleva vesi tekivätkin ampumisen aivan\nturhaksi, ja niin oli tyydyttävä vain silmin nauttimaan tästä kauniista\nidyllistä. Mutta noustessamme matalasta tiheiköstä näin impallojen\nlähestyvän ja juoksevan sivulta ohitseni. Noin 250 metrin matkalta\nammuin, ja ensimäinen, johtajapukki, hyppäsi korkealle ilmaan kauniissa\nkaaressa ja nähtävästi aivan haavoittumatta. Tällä hypyllä se oli\ntietoisesti välttänyt luotini. Sitä seuraava eläin teki juuri saman\ntempun. Silloin ammuin seuraavan yli ilmaan, jolloin se sai luodin ja\nkaatui sarvilleen. Kolme eläintä vielä sen jälkeen sai samalla tavoin\nsurmansa. Sääli, sääli herttaista, kaunista, nuorta elämää, mutta nyt\nne vainajina palvelevat tiedettä Helsingin yliopiston kokoelmissa.\n\nKerran aamulla kävelin juuri auringon noustessa joenrannalla hengittäen\nsyvään suloista raikkautta ja kaikkinaisen kukkakoreuden tuoksua.\nSilloin nosti yht'äkkiä noin 75 metrin päässä suuri waterbuck kaarevan\nkuononsa ja komeat sarvensa pystyyn, käänsi päätään ja katseli syvillä,\nsuurilla naisensilmillään minua pitkään. Kohotin kivääriini ja\ntähtäsin, mutta en malttanut laukaista. Katselin sitä ja tähtäsin\nuudestaan. Kolmannenkin kerran vielä katseltuani ja tähdättyäni en\nmalttanut painaa liipasinta. Mene ja elä, sinä olet liian kaunis ja\nolet myös liian lähellä. Sinulle sattui se onni, että murhaajasi\nliiaksi ihastui sinun kauneuteesi. Tein liikkeen kädelläni ja kajahutin\nhuudon. Sitten vasta eläin lähti juosten keinuvan keveästi ylämaihin.\nSen seisomapaikka oli tavallinen eläinten viidakkotien päätekohta,\njota Kipling niin mainiosti on kuvannut, paikka, johon toisiaan\nhäiritsemättä tulevat juomaan niin märehtijät kuin pedot ja pienetkin\neläimet. Tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, etten ollut\nloukannut tämän luonnon pyhäkön kirjoittamattomiin lakeihin perustuvaa\nrauhaa. Harvoin olen saaliittomalta metsästykseltä niin iloisena\npalannut.\n\nIllalla myöhään, kun jo olimme käyneet levolle ja lamppu heilui teltan\nkatossa, kuulimme äkkiä kamalaa rähinää ja meteliä. Huomasin, että tämä\nähellys kuului kiväärinkantajan teltasta, jossa hypittiin, kiljuttiin\nja heiluteltiin seipäitä ja kauheasti torailtiin. Annoin tämän tapahtua\nkaikessa rauhassa, ja kun sitten hiljaisuus lopulta palautui, kutsuin\nMuhammed Bin Juman luokseni. Hän kertoi että \"tshensi\" (alkuasukkaan\nyleinen haukkumanimi), se paatunut pakanapoika, jonka hän oli\nostanut Nairobissa orjakseen minun tietämättäni ja joka koko\nmatkan oli seurannut hänen palvelijanaan, oli yht'äkkiä ankaran\nrisiiniöljyannoksen otettuaan saastuttanut oikeauskoisten\nmuhamettilaistemme teltan. Hän sanoi, että pyhä Koraanikin oli ollut\ntärveltymäisillään, ja siitä syystä hän oli nyt kepittänyt pojan ja\najanut hänet tiehensä aavikolle yön selkään. Toruin miestä hänen\nsydämettömyydestään, mutta hän vannoi, ettei hän voinut enää pitää\npoikaa luonansa, sillä se oli vastoin Muhammedin lakia. Nytkin oli\nmonet uskonnolliset menot suoritettava, ennenkuin teltasta voitiin\nsaada puhdasta. Poika haki aluksi suojaa villien kantajien luota, ja\nminun piti sitten muonanhakijain mukana lähettää hänet pois, ei\nauttanut muu.\n\nRantapuolelta leiriä kuului sitten kiväärinkantajan teltasta myöhään\nillalla jorottavaa, harrasta Koraanin lukua, johon sekaantui etäämmältä\nrantatörmän syvyydestä jättiläispuiden holveja kohti kumisevat\nvirtahevosten mahtavat urkuäänet. Nämä olivat vuoroin kuin omituista\nhirnuntaa, vuoroin taas pitkiä, mataloita, kumeita säveliä. Tämä\nsävähdytti meitä kuin ilmestys entisiltä geologisilta kausilta. Tuntui\nkuin olisimme eläneet yht'äkkiä menneisyyden mittaamattomassa\netäisyydessä. Se oli sanomattoman juhlallinen tunne ja valtasi mielen\nkokonaan. Vasta kun apinat alkoivat tavanmukaisen rähinänsä,\npalauduimme jälleen todellisuuteen.\n\nHuonosti nukutusta yöstä heräsimme siihen, että teltan toiselta puolen\nkohoavalta joen törmäharjulta kuului leopardin murinaa ja äkeätä\nkiljuntaa. Varmaankin otus oli nyt käynyt syömässä asettamaamme\nmyrkytettyä haaskaa.\n\nPimeään yöhön ei ollut menemistä, mutta aamulla jo ennen auringon\nnousua rupesimme seutua tutkimaan. Päivä valkeni ja näimme silloin,\nkuinka haaskaa oli revitty ja laahattu monia kymmeniä metrejä ja ruohoa\ntallattu pitkiin vakoihin. Ja sitten oli jälkiä sinne tänne, mutta\nmitään otusta ei löytynyt. Olin aivan varma siitä, että löytäisimme sen\njonkin askeleen päästä, ja siksi hain sitä ympäri seutua kiväärin hana\nvireessä, mutta tuloksetta. Haettuani lisäväkeä leiristä panin toimeen\nlaajalla alueella täydellisen järjestelmällisen etsinnän, oli hassua\nnähdä, kun koetimme opettaa villejä kulkemaan hakuketjussa. Siitä tuli\nmitä hullunkurisin rekryyttitemppujen näyttely, josta oli paljon\nenemmän hauskuutta kuin koko metsästyksestä. Tämä olikin turhaa, sillä\nmitään ei löytynyt. Minua alkoi niin huvittaa villien täydellinen\nmahdottomuus marssia rivissä, että koettelin sitä kerran toisensa\njälkeen, mutta huomasin olevani hyvin kehno vääpeli, -- varsinkin kun\nsitten vuosien kuluttua maailmansodassa nähtiin, että mustat osasivat\nsekä kulkea rivissä että tapella ja tehdä kaikkea törkeyttä, mitä\nheidän valkoiset opetusmestarinsakin tekivät. Lohdutin itseäni sillä,\nettei sentään kukaan muukaan liene parissa tunnissa tehnyt neekeristä\nsotamiestä.\n\nIltayöstä lentää lehahti leirillemme outo lintu. Se oli iso, musta\nluultavasti korppeihin tai korppikotkiin kuuluva otus, punaiset täplät\nkaulassa ja päässä. Se lensi puuhun ja rupesi siellä ilahduttamaan\nmeitä roistomaisen rumalla ja peloittavalla äänellään. Minun piti\ntietysti heti kaataa se kokoelmia varten, mutta Bin Juma tarttui\nkäteeni ja sanoi, että sitä lintua ei saa koskaan ampua. Se tuottaa\nvarmasti kuoleman jollekulle meistä ja pahimmassa tapauksessa\ntäydellisen tuhon koko safarikunnalle. Kun nauroin ja kohotin\nkiväärini, hän sanoi päättävästi lähtevänsä ja jättävänsä koko retken,\njos ammuin linnun. Jo se, että tätä lintua lähestyy, merkitsee\nsairautta. Näin hänen vakavasta ilmeestään, että tässä asiassa ei ollut\nenää hänen kanssaan leikkimistä, ja niin minun täytyi alistua, vaikka\nse kovasti harmittikin.\n\nFilmit olivat loppuneet koneesta, ja silloin avasin Lontoosta postitse\nlähetetyn paketin, joka oli saapunut Kahara-vuorelle. Olin avannut ensi\nkääröt, kun yht'äkkiä säpsähdin tuntiessani mitä hirveintä tuskaa\nsormessani. Se tuntui ainakin yhtä kipeältä, kuin jos olisi yhtä mittaa\nkiskottu hammasta suusta. Ja sitten heti tuli esiin skorpioni, ilkeä\nkeltainen, parin tuuman mittainen pirulainen, joka oli iskun antanut.\nSe surmattiin ja Jorma pisti sen spriipulloon.\n\nKäteni sidottiin heti vahvoilla hihnoilla ja kiväärin patruunoita\nväliin pistäen suonten kohdalle saatiin hihnat kiristetyiksi lujalle.\nMyrkytys levisi kuitenkin pian yli kyynärpään ja silloin sidottiin\nhihnat korkeammalle. Mutta myrkytys jatkui ylöspäin siteistä\nvälittämättä ja tuska yltyi sitä mukaa leviten yhdessä myrkytyksen\nkanssa. Jos hihna hiukankaan höltyi, oli kuin tulinen kärki olisi\npistänyt pitkin olkapäätä.\n\nAjattelin parantaa tätä samalla tavalla, jolla olin parantanut\nvaimoltani skorpionin piston Kahara-vuorella. Otin siis whiskypullon\nesiin ja rupesin sitä hyvällä omallatunnolla ja nopeassa tahdissa\ntyhjentämään lasi lasilta. Kylmä hiki valui otsaltani, mutta whisky ei\nvaikuttanut minuun vähääkään, vaikka join sitä miltei enemmän yhdellä\nsiemauksella kuin olin koskaan ennen kokonaisen illan kuluessa hyvässä\nseurassa nauttinut. Pysyin selvänä ja tuskat yltyivät, niin että\nlopulta jouduin kummalliseen raivotilaan. Aloin kiroilla kauheasti ja\npyysin sitä omaisiltani anteeksi, mutta muuta en voinut. Lopulta\nhämärän laskeutuessa, kun pullo oli miltei tyhjä, nousi tuska niin\nkovaksi, että minun täytyi päästä johonkin kauas sitä purkamaan. Otin\nkiväärin mukaani ja juoksin kuin mielipuoli metsään.\n\nKun olin päässyt niin kauas leiristä, ettei ääneni sinne enää kuulunut,\naloin taas ladella sadatuksia niin että taivas raikui. Mutta asia ei\nsiitä parantunut vähääkään. Rupesin sitten kierittelemään ruumistani\npitkin ruohikkoa ja taoin päätäni ja vielä kipua vailla olevia jäseniä\nkiviin ja pensaisiin saadakseni tuskan tasaantumaan sillä tavoin.\n\nEn tiedä, kuinka kauan olin kestänyt tätä kidutusta, mutta sitten tuli\npaikalle koko komppaniani kiväärinkantajani johdolla ja alkoi kehoittaa\nminua lähtemään kotiin, koska oli jo täysi yö. Vaimoni oli heti\nlähettänyt miehet liikkeelle lamppujen ja soihtujen kanssa, vaikka he\nlöysivät minut vasta myöhään yöllä. Kolme päivää särkyä jatkui, mutta\nkolmantena päivänä se jo tuntui helpottavan. Tunsin, että minun yhä\nvieläkin oli saatava purkaa kiukkuani tapahtuman johdosta ja annoin\nkäskyn metsästysvalmistuksiin. Niinpä lähdin eteenpäin pohjoiseen\nsiihen suuntaan, mihin olin päättänyt jatkaa retkeämme.\n\nEn muista, mitä tavallisia otuksia tapasin, mutta noustuamme eräälle\nkukkulalle näin sarvikuonon seisovan mahtavan suurella aukealla\nyksinään. Maan muodoista päättelin melkoisen suuren joen siellä\nlaskevan Tanaan kiertäen pitkin alankoa.\n\nNyt tehtiin suunnitelma. Minun piti poistua tuulen alla alas joelle,\njonka arvelin olevan kuivana, niin kuin se olikin ollut tullessamme\nseudulle. Joen partaat olivat noin 7 metrin korkuiset ja sen pohjaa\npitkin riensin sinnepäin, missä joki teki mutkan lähellä paikkaa, jossa\nsarvikuono seisoi. Tässä nousin ylös, mutta ruoho ulottui leukaani\nsaakka, joten en nähnyt sen yli. Kun sitten huomasin otukseni, oli\nkoetettava hiipiä lähelle eikä ammuttava turhaan kaukaa. Ja ihanan\nnautinnollista jännitystä tuntien tavoittelin tropiikkipaitaani\nneulottuja rintataskuja, joissa toisella puolen oli elefanttikivääriin\nkuuluvia teräskärkisiä hardpoint-luoteja, toisella pehmeämanttelisia\nsoft-nouse-lyijyluoteja. Edellämainitut näistä olivat sarvikuonoja ja\nmuita paksunahkaisia otuksia varten.\n\nHiivin varovasti kumarruksissa eteenpäin ja näin, että sarvikuono\nseisoi minusta takaviistoon. Olin jo päässyt kahdenkymmenen metrin\npäähän, ja ainoa mahdollisuus osua hengenarkaan paikkaan tarjoutuisi\nvain jos eläin kääntäisi päätään vähän oikealle. Pysähdyin paikalleni.\nKoetin ajatella, että tästäpä tulee mielenkiintoinen tanssi. Odotin\njännittävää kamppailua.\n\nKun eläin sitten käänsi päätään oikealle, ammuin sitä oikean hartian\nläpi ja sitten korvan juureen. Suuri oli hämmästykseni, kun otus ilman\nmuuta sortui maahan yhtenä möhkäleenä ja siihen jäi. Se oli\npituudeltaan runsaasti kolme metriä. Hartain mielin ja rauhallisin\naskelin lähestyin tätä ensimmäistä sarvikuonoani. Niin primitiivinen\nnäkyy vielä kahdenkymmenennen vuosisadan mies olevan, että sydän\ntodella iloitsi saavutuksesta, mutta häpesin samalla suuresti, kun näin\nvähällä vaivalla ja näennäisesti ilman hengenvaaraa olin äkkiä syyttä\nsuotta surmannut valtavan eläimen.\n\nSieppasin laatikostani puisen maalauslaudan ja kirjoitin siihen\nomaisilleni kirjeen, sillä minun täytyi saada näyttää heille\ntämä komea saalis. Perhe saapui paikalle ja sitten tein vielä\nöljymaalausluonnoksen, jossa eläimen päätä juuri leikataan. Sen nahasta\ntulee erinomaisen hyvä noin tuuman paksuinen suuri pöytä, kun se on\nkuivunut sarven kovaksi. Jalat ja pää katkaistiin erilleen ja vietiin\nleiriin.\n\nKun muutaman päivän kuluttua kävimme teurastuspaikalla, näimme jo\nkaukaa mustan kiiltävän ruhon elävän korkeassa ruohikossa ja keskellä\nmaisemaa näkyi valkoisen harmaa, kuin luonnon villoista tehty muinaisen\nsuomalaisen ryijykasa. Mutta mitä ihmettä: koko tämä ryhmä liikkui\nhiljaa ja sen pinnalta valui puolen tuuman pituisia matoja niin paksuna\npuurona, että mielikuvitus ei koskaan voisi sellaista nähdä.\nSaavuttuani lähelle nousee mustana pilvenä tämä lihavan ruoan\nkyllästämä kärpäsparvi ylös taivaalle. Ihmettelin, etteivät linnut ja\nshakaalit olleet käyneet otuksen kimppuun. Ensi kerran oli näin\ntapahtunut minun nähteni.\n\nSeuraavana aamuna Jorma sai skorpioninpiston. Hän tuli huulet\nyhteenpuserrettuina ja kalpeana luokseni, ja huomasin, että nyt oli\ntullut pojan vuoro. Hänetkin valtasi hirveä tuska, mutta todella\nsankarillisesti pikku mies taisteli kipuja vastaan. Tehtiin heti\ntavanmukaiset siteet ja annettiin alkoholia ja sijoitettiin poika\nsänkyyn, jossa häntä holhottiin ja vaalittiin. Pelästyin suuresti\ntapauksesta, sillä ajattelin hänen nuoruuttaan ja pelkäsin hänen\nsortuvan skorpionin myrkytykseen. Vaimoni sen sijaan oli tyyni kuten\naina ja toimi rauhallisesti ja neuvokkaasti. Minun täytyy joskus saada\nlausua julki ihailuni hänen jokaisessa onnettomuudessa osoittamastaan\nnaisille harvinaisesta mielenmaltista ja lujuudesta. Nämä ominaisuudet\nolivat mitä suurimpana tekijänä tämän uhkarohkean perhesafarimme\nonnistumisessa.\n\nPoikaparka vaikeroi joskus, mutta kärsi tuskansa miehuullisesti\nminun suureksi häpeäkseni. Mutta yöllä hänenkin kipunsa yltyivät\nsietämättömiin, niin että hän raivoissaan repi alas koko teltan, jossa\nhän sisarensa kanssa makasi.\n\nSamana päivänä kuin Jorma sai skorpioninpiston, tuli kiväärinkantaja\nilmoittamaan, että kaksi valtionlähettilästä oli saapunut minun\npuheilleni. Annoin asettaa nojatuolin itselleni ja istuuduin siihen\nniinkuin valkoinen majesteetti ainakin. Ja eteeni astui kaksi komeaa,\nhelmiäisillä koristettuihin nahkavaippoihin ja sulkapäähineisiin\nsonnustautunutta, keihäillä varustettua miestä. Toinen kantoi sauvaa,\njonka halkaistuun päähän oli kiinnitetty kirje; siinä oli Englannin\nsiirtomaavaltiuden kuninkaallinen leima ja sanat: \"On His Majesty's\nService\". Avasin kirjeen, jonka koneellakirjoitettu sisällys oli\nseuraava:\n\n    Sir! As I am uncertain of your present whereabouts and as it is\n    inadvisable for you to proceed to the East of Embu especially to\n    the North East I am sending messengers with this letter requesting\n    you to kindly report at Embu Station if you are in Embu district,\n    or are proposing to proceed through to Meru. You should on no\n    account go off the road between Embu and Meru.\n\n    Will you please let me know your plans and your present\n    whereabouts.\n\n    I have the honour to be, Sir\n\n    A. Gallen-Kallela Esqr.                  Your obedient servant,\n    Finnish Artist.                          J.W.T. Mc Clellan,\n                                             Provincial Commissioner.\n                                             Fort Hall\n\n    Koska en ole varma Teidän nykyisestä olinpaikastanne ja koska teidän\n    on vaarallista kulkea Embusta itään ja erikoisesti koilliseen päin,\n    olen lähettänyt lähettejä tuomaan tätä kirjettä kehoittaakseni Teitä\n    hyväntahtoisesti antamaan tiedon Embun sotilasasemalle, mikäli\n    olette Embun piirikunnassa tai olette aikeissa kulkea sitä tietä\n    Meruun. Ette saa millään ehdolla poiketa pois Embun ja Merun\n    väliseltä tieltä.\n\n    Pyydän Teitä ilmoittamaan minulle suunnitelmanne ja nykyisen\n    olinpaikkanne.\n\n    Minulla on kunnia olla. Sir, Teidän altis palvelijanne J.W.T. Mc\n    Clellan, Piirikunnan päällikkö, Fort Hall.\n\nLopetettuani kirjeen lukemisen kutsuin kiväärinkantajan ja askarin\nneuvottelemaan kanssamme asemasta. Annoin heille tiedon kirjeen\nsisällyksestä ja tulimme siihen päätökseen, että syy, miksi hallitus\nkielsi meitä etenemästä kauemmas pohjoiseen, oli niillä seuduin\npuhjennut alkuasukkaiden kapina. Viranomaiset, jotka neljään kuukauteen\neivät olleet kuulleet meistä, olivat tulleet siihen johtopäätökseen,\nettä olimme joutuneet vaaralliselle alueelle, koska käsky vielä sisälsi\nsuoran määräyksen hakea suojaa linnoituksesta, joka sijaitsee\nWandorobbo-kansan alueella. Tämän kansan tiesin olevan sotaisaa ja\nvaarallista väkeä.\n\nMaaherran kirjeen johdosta päätin retkeillä niin pitkälle kuin voimme\npitkin Tanaa ja sitten lähteä suoraan Kenian koillispuolelle pitkin\nTiba-jokea, joka laskee Tanaan, ja sitten Kenian itäiseltä juurelta\npalata kotiin. Vuoren pohjoispuolitse suunniteltu retki valitettavasti\ntäytyi jättää sikseen. Valtavat bambulehdot ja elefantinpolut ja ennen\nkaikkea itse ihmeelliset villielefantit jäivät nyt näkemättä ja\nampumatta, vaikka minulla oli selvällä rahalla maksettu ampumalupakirja\ntaskussani.\n\nSuureksi surukseni minun siis piti jättää mahtavan Kenia-vuoren kierto\nja siten luopua unelmoimastani elefantinmetsästyksestä, sillä minulla\nei ollut oikeutta uhmata tällaista määräystä ja siten panna alttiiksi\nperhettäni villikansojen melskeisiin. Ajattelin tätä ja sain\nkiväärinkantajalta luulolleni vahvistuksen sekä huomautuksen, että\nmeidän kantajamme olivat palvelukseemme väkisin raastettuja villejä ja\nsaattaisivat helposti, saatuaan kapinasta tiedon, luopua kurista ja\nruveta niskoittelemaan ja karkaamaan jättäen meidät hengenvaaralliseen\npulaan yksinämme erämaahan pienen uskollistemme joukon kanssa. Annoin\nniin kuuluvalla äänellä, että lähellä olevat villit kuulivat,\nkiväärinkantajalle ja askarille komennon ladata kaikki kiväärit\nihmisluodeilla, mikä heille merkitsi, että jotakin tärkeätä oli\nollut kirjeessä ja että, jos he aikovat jollakin tavoin ruveta\nniskoittelemaan, olisi totinen tosi edessä.\n\nJorman toipuessa rupesimme valmistamaan kaikkea saalistamme, kalloja,\nnahkoja ym., ja taisin osan niistä lähettää jo sieltä kotiin.\n\nOlimme jo useita päiviä sitten lähettäneet pois saaliita ja tuottaneet\nsamoilla miehillä kantajaryhmälle lisää muonaa sekä muita tavaroita. Ja\nniin valmistauduimme nyt jättämään tämän elämyksistä rikkaan ja luonnon\npuolesta kauniin leirinäyttämömme. Keskelle kenttää olimme jo alussa\nrakentaneet saalista varten puunrungoista ja palmunkuiduista\nalkuasukkaitten avulla suurehkon kuivaushuoneen, jossa kaikilla\nilmoilla oli hyvä säilyttää kokoelmiin tulevaa saalista.\n\nJätimme nyt taaskin jo miltei kodintuntuiseksi tulleen seudun ja\nrupesimme vaeltamaan tuntemattomia maita kohti.\n\nOlin nyt kuten melkein aina mennyt edeltä pienen ryhmän kanssa, jotta\nei karavaani äänellään peloittaisi riistaa kauas kulkusuunnaltamme.\nRiistaa näki silloin tällöin, mutta en haaskannut laukausta enää\nturhiin ja tavallisiin otuksiin.\n\nJo ensimäisen sarvikuonon ammuttuani tuntui siltä kuin eivät enää muut\nkuin vaikeasti pyydettävät otukset olisi kyllin arvokkaita, ja\nsattuikin, että taas saimme vainua sarvikuonosta. Seutu oli\npaikoitellen ollut niiden kulkutienä jäljistä ja jätteistä päättäen.\nKerran varhain aamulla tapasimme jalopeuran juuri jättämän aamiaisen\nvielä höyryävät tähteet, ja tämä oli kaikkein harmillisinta, kun niin\nteki mieli vielä kerran tavata tämä herra ja paremmalla menestyksellä\nkuin ensi kerralla. Kiväärinkantaja väitti, että olisin kyllä päässyt\nleijonan kanssa tekemisiin, jollen olisi liian kauan loikonut\naamuhämärässä, ja luultavasti hän oli oikeassa.\n\nNyt meillä siis oli sarvikuono piirissämme. Paikalla, jolla seisoimme,\noli pientä pensastoa ja pieniä käppyräisiä puita, jotka lähellä maan\npintaa olivat hyvin tiheitä. Siellä näin jälleen sarvikuonon, joka oli\naivan ruskea maassa ryvettyään. Hiivin tuulen alta sitä kohti. Se oli\nkuitenkin osaksi puiden peitossa ja oli jo huomannut minut ja\nvalmistautui rynnäkköön. Ammuin kai huolimattomasti, koska otus heti\nlaukaisun jälkeen ryntäsi täyttä laukkaa kiväärinkantajan päälle, joka\nseisoi vähän matkan päässä vasemmalla puolellani. (Sääntönä on, ettei\nkiväärinkantaja saa koskaan ampua; vain hengenvaarassa on hänellä\noikeus puolustaa itseään kivääriä käyttämällä.)\n\nEnnen kuin minä ennätin laukaista toisen kerran, mies ampui\nteräsvaippaluodilla saksalaisella armeijakiväärilläni laukauksen\neläintä kohti, jolloin tämä teki äkkikäännöksen ja tuli nyt täyttä\nvauhtia minun kimppuuni. Odotin kunnes otus oli sopivassa asennossa. Se\npuhkui kuin veturi ja lähestyi yhtä nopeasti. Vain muutaman askelen\npäässä laukaisin ja hyppäsin samalla sivulle. Mutta peto kääntyi\nuudelleen kömpelösti ja syöksyi samaa vauhtia minusta poispäin. Ammuin\nsuoraan takaa luodin sen jälkeen, mistä oli seurauksena, että se heti\nkompastui ja jäi paikalleen, ja niin oli tämä tanhu päättynyt.\n\nSiinä ihailin kaunista otusta ja komeita sarvia. Ja samassa jo olivat\nsuuret siniset kärpäsetkin paikalla osaansa tavoittamassa.\n\nSaaliista otettiin tavanmukaiset osat ja jatkettiin matkaa.\n\nEräänä päivänä tapahtui minun ollessani poissa leiristä erämatkalla\npienemmän miesjoukon kanssa, että kun kantajat, jotka kiväärineni\nolivat menneet levolle, päällystönsä toimesta komennettiin uuteen\nmarssiin, yksi mies nousi vastarintaan ja kävi kiväärinkantajaan\nkäsiksi. Minä olin juuri vetämässä kenkiä jalkaani kaadettuani niistä\nhiekan pois. Siinä asussa hyppäsin pystyyn, kävin miehen kurkkuun ja\npainoin sitten hänet alleni maahan. Annoin hänen vähän aikaa\nkirjaimellisesti suudella maata ja hellitin sitten kireän otteeni. Teko\nnähtävästi herätti villeissä kunnioitusta, ja heti irtipäästyään\ntämäkin mies nousi, tarttui taakkaansa ja kaikki jatkui niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\nMinä huomasin, että tässä alkoi se, mitä olin odottanutkin, että\nnimittäin väsymys ja matkan pituus rupesi hermostuttamaan kasviksia\nsyöviä kikuijuja, joilla ei ole sitkeyttä eikä kestävyyttä, mutta jotka\nvaroihini katsoen olivat minulle soveliaampia kuin johonkin vahvempaan\n-- kuten Njamuesi- ja Kavirondo-heimoon kuuluvat mustat.\n\nKun kerran marssin lomassa levähdimme istuen rauhassa jättiläiskokoisen\nakasiapuun juurella teetä juoden ja voileipiä syöden, tuli Bin Juma,\nkelpo kiväärinkantajani, luokseni. Hän oli ollut seutua tutkistelemassa\nja sanoi nyt hiljaa hampaittensa välistä: \"Aivan meidän edessämme on\nneljä suurta kifarua\" (sarvikuonoa). Koska jo rupesin tottumaan\nnäihin kifaruihin, tämä ilmoitus ei herättänyt minussa suurtakaan\nmielenkiintoa. Otin asian hyvin rauhallisesti, että kunhan nyt saadaan\nvoileipiä syödyksi ja tee juoduksi, niin ruvetaan sitten niitä\nkatselemaan. Hän sanoi, että oli heti lähdettävä, sillä eläimet olivat\naivan läheisimmässä naapuristossa. Lopetin kuitenkin rauhassa ateriani\nja otin vastaan miehet, jotka saapuivat paikalle hanhenmarssissa.\nKäskin heidän samalla pysyä hiljaa paikoillaan, jotteivät häiritsisi\neläimiä, ja lähdin yksinäni ylös pientä rinnettä pitkin hiljaa\neteenpäin. Jorma, joka aina pikku kivääreineen halusi kulkea\njäljessäni, sai viittauksen pysyä minusta loitolla, ja samassa seisoi\nedessäni noin kolmenkymmenen metrin päässä neljä suurta sarvikuonoa. Ne\nseisoivat kaikki yhdessä ryhmässä. Menin vielä lähemmäksi, 16-17 metrin\npäähän, ja kiväärinkantaja alkoi ääneen arvostella niiden sarvia. Hän\ntiesi, että minulla oli lupa ampua enää vain yksi, ja osoitti\nkeskimmäistä, joka juuri nosti valtavan kuononsa ilmaan, joten komea\nsarvi näkyi selvästi. Kaksi niistä seisoi sivuittain ja kaksi peräkkäin\nmeistä katsoen. Ammuin suurinta ja se kaatui samassa hetkessä. Mutta ne\nkaksi, jotka olivat siitä vasempaan, lähtivät aika vauhtia laukkaamaan\nsuoraan sivulle päin ja neljäs säntäsi vinhaa vauhtia oikealle.\nAjattelin tietenkin tämän myös jatkavan pakoansa, mutta äkkiä huomasin,\nettä eläin teki kaarrosliikkeen ja juoksi täyttä vauhtia vaimoni ja\nlasteni ja koko safarikunnan kimppuun, jotka juuri seisoivat puun alla\nja katselivat temmellystä. Silmänräpäyksessä välähti mieleeni, että\ntässä oli nopeasti tehtävä ratkaiseva teko, ja samassa nostin kiväärin\nkorvalleni ja sarvikuono sai luodin korvansa juureen. Se jatkoi\nkuitenkin kovaan vauhtiin päästyään matkaansa mutta teki pian\nkuperkeikan ja jäi siihen. Sen molemmin puolin virtasi veri\nruskeanpunaisena suihkuna, ja vähitellen pakeni sen ruumiista vihainen\nhenki.\n\nKaikki villit olivat tällä aikaa heittäneet kantamuksensa maahan ja\nkiivenneet jo ennen ampumista puihin. Ainoastaan vaimoni ja lapset\nseisoivat puun alla ja olisivat jääneet alttiiksi siinä tapauksessa,\nettä luotini tällä kertaa olisi pettänyt. Tämä asia järkytti minua\nkovasti; tulin hetkeksi muistaneeksi, kuinka kevytmielisesti olin\nmenetellyt ottaessani perheeni mukaan tämmöiselle retkelle. Sitä paitsi\nolin nyt ampunut sellaisen arvokkaan otuksen, joita oli ankarasti\nkielletty kaatamasta enempää kuin laillinen määrä. Meidän oli\ntietenkin otettava tarpeelliset osat toisesta elukasta, mutta tämä\nitsepuolustukseksi kaadettu sarvikuono sai jäädä sellaisenaan kentälle.\n\nKäskin jatkaa retkeä vähän matkaa eteenpäin, ennen kuin annoin tehdä\nleirimme. Oli mentävä ainakin niin kauas, ettei haaskan haju rupeaisi\ntuntumaan ja petojen kiljunta häiritsisi. Tämä oli kuin pakollinen\nleiriytyminen, ja kun ei ollut enempää valinnan varaa, täytyi tyytyä\nolosuhteisiin.\n\nMyöhemmällä, kun ruvettiin kaikkein suurinta kifarua teurastamaan,\nmiehet kiipesivät sen auringonpaisteessa ja käymisestä kauheasti\npullistuneelle vatsalle ja kiväärinkantaja puhkaisi metsästyspuukollaan\neläimen kyljen pistäen samalla nopeasti kätensä reiän päälle. Siitä\nalkoi soitto eli suhina, joka kylläkin huvitti neekereitä, koska\npullistunut sarvikuono oli säkkipillinä, mutta tuntui minusta lopulta\nniin pahalta, että tiuskaisten kielsin tätä musiikkia enempää\nharjoittamasta, jolloin mies nopeasti vetäisi kätensä pois ja sai\nvasten naamaansa niin iljettävän ruskeanvihreän suihkun, että vieläkin\nvoin pahoin sitä muistellessani. Toverit tästä nostivat vielä suuremman\nriemun kuin kuulemastaan soitannosta. Alkeelliset ihmiset osoittivat\ntällä raa'alla tavalla ensimäisen heitä eläimistä erottavan piirteensä.\n\nKun eläimen valtava niska hakattiin poikki, jotta saisimme kallon\nkokoelmia varten, täytyi tunnustaa, että nyt jos koskaan tuntui\nraa'alta tämä tappo. Lisäksi vaivasi vielä paha omatunto ja\nitsesyytökset. Ajattelin sitä, että nämä rauhalliset eläimet omassa\nvaltakunnassaan joitakin hetkiä sitten nauttivat yksinkertaisesta\nelämästään ja auringon lämmöstä, ja tässä nyt höyrysi niiden hurme\nkentälle ammottavista kuulanrei'istä, joista suunnattoman paksut\nverisuonet yhä vielä pulputtivat verta. Sinipurppuraiset vivahteet\nvaihtelivat mustanpunaisen veren kanssa yhtenä äärettömänä massana, ja\nsen päällä seisoivat aurinkoa vasten kiiltävinä mustat miehet\nvikkelästi rimpuillen, leikitellen ja lörpötellen.\n\nSyytin itseäni samanlaiseksi raakalaiseksi ja minun täytyi suorastaan\nomaksi rangaistuksekseni maalata siitä kuva metsästyslaatikkooni.\nTämmöisinä hetkinä en halunnut pitää lapsiani lähellä, vaikka hyvin\nolin huomannut, että Jorma tästä kaikesta piittasi paljon vähemmän kuin\nminä. Kerran ampuessani Nairobissa antiloopin hän pienen neekeripojan\nkanssa melkein upposi eläimen sisälmyksiin aivan kuin tämä olisi ollut\nluonnollista ja aivan jokapäiväistä leikkiä. Villit puolestaan tästä\nteurastuksesta tunsivat luonnollista iloa. He seisoivat pohkeita myöten\nveressä ja suolissa ja tappelivat lihankappaleista puukko kädessä. --\nMinä aloin käydä onnistuneenkin metsästyksen jälkeen alakuloiseksi.\n\nViivyimme tässä leirissä muutaman päivän. Raskaita sarvikuononnahkoja\noli kuivattava ja kaltattava keveämmiksi. Hyvin huolehdin siitä, ettei\nkokoelmiin joutuva saalis mitenkään päässyt pilaantumaan. --\nPilaantumista tapahtui vasta Helsingissä Yliopiston kokoelmissa,\nmissä koit olivat vähällä perin pohjin tuhota kokoelmieni parhaat\ntaljat. -- -- --\n\nEräänä päivänä ollessani taas metsäretkellä näin noin kolmensadan\nmetrin matkalla kaukoputkella jättiläispuussa istuvan marabutin. Ei\nollut mikään pieni asia ampua sitä tältä matkalta, vaikka se onkin\nsuuri lintu, mutta yritin kuitenkin. Sinne jäi lintu ensin oksalle,\nputosi sitten jonkin matkaa alaspäin, mutta jäi uudelleen huimaavan\nkorkealla olevalle oksalle. Valtavaa runkoa pitkin oli nyt kiivettävä\nylös, ja sinne yritti moni nousta, mutta tuloksetta. Sileätä puuta\npitkin oli mahdoton päästä. Otin vyöstäni kirveen ja veistin sillä\npuuhun lovia ja löin niitä niin korkealle kuin yletin. Sitten sai mies\nnousta toisen hartioille ja jatkaa siitä. Mies otti kirveen käteensä ja\nnauloja suuhunsa ja jatkoi tällä tavalla ylös pitkin runkoa siksi,\nkunnes sai alimmista oksista kiinni; sen jälkeen asia luonnisti hyvin.\nKumeasti möyhkäten marabut putosi maahan. Varovasti mies sitten tuli\nperässä alas. Saksalaisen mauserkiväärin teräsvaippaluoti tämän linnun\nkaatoi.\n\nMarabuteja sai ampua ainoastaan kaksi kappaletta vuodessa. Niiden\nrahallinen arvo oli hyvin suuri kahden kauniin pyrstösulan takia, joita\nsuurmaailman naiset siihen aikaan himoitsivat hattuihinsa.\n\nTämä leirimme sijaitsi melkein metsän sisällä, ja kun se oli lähellä\nvettä, oli siellä melkoisen kosteata. Miehiä sairastui ja niitä täytyi\nruveta vartijain ja eväiden kanssa saattamaan takaisin. Vartijat\npalasivat sitten aikojen kuluttua takaisin saatettuaan sairaat\nasutuille seuduille. Lääkkeitä sairaat saivat mukaan.\n\nErästä sarvikuonoani nylkiessämme ihmettelin suurta pahkaa eläimen\ntoisessa takanilkassa. Koettelin sitä, ja se tuntui kovalta pallolta.\nLeikkasin sen auki ja löysin ihmeekseni nahan alta pyöreän luodin, joka\noli puoli tuumaa läpimitaltaan. Eläintä oli aikaisemmin haavoitettu.\nLuodista päättäen kivääri oli ollut vanhanaikaista mallia. Kukapa\ntietää vaikka luoti neljännesvuosisata takaperin olisi lentänyt itsensä\nThomsonin kivääristä.\n\nJorma ihastui sarvikuonon nahkaan niin, että silitteli ja taputteli\nsitä kaikilta puolilta. Tämä nahka olikin tuoreeltaan kuin kelluva\npatja. Hän sanoi leikkaavansa siitä kappaleen äidille konserttilaukuksi\n-- se nahankappale on meillä vielä tallella, mutta niin kovettunut,\nettei siitä ikinä mitään taida syntyä.\n\nJokailtaisiin tehtäviini kuului pääkallon näköisten luteiden eli\ntshekkien noukkiminen veitsellä ihostamme. Nämä luteet ovat\nsarvikuonolla peloittavan suuria, mutta antiloopilla paljon pienempiä.\nNiitä ei saa kuolemaan juuri millään. Lude (Rhipicephalus sanguineus)\nimeytyy nahkaan kuin puutiainen, paisuu siinä, ja silloin sen\npääkallomuoto on kauhea katsella. Kun sitä kaivaa ihosta, täytyy haavaa\ntuntuvasti suurentaa, ja siihen hierotaan hypermangaanikiteitä. Arvaa\nsen, että iho on kauniin kirjava tämmöisen iltakäsittelyn jälkeen. Se\nei ole miellyttävää hommaa, varsinkin kun sellaiset paikat kuin esim.\nsormien ja varpaitten välit ja kainalokuopat ovat noiden elukoiden\nmieluisimpia laidunmaita. On sellaisia seutuja, joissa metsästäjät\neivät voi ollenkaan yöpyä tämän iljettävän hyönteisen takia. Niitä\nsyytetään pahoiksi malarian ja jonkin muunkin vaarallisen tropiikeissa\ntavattavan kuumetaudin levittäjiksi.\n\nOtimme aina säännöllisesti kiniiniä, joka pidättelee malariaa ja jota\nsuggestiivisista syistä on nautittava säännöllisesti. Annoimme sitä\nmyös kantajille, mistä oli seurauksena, että sen saaminen muuttui\nnäille himoksi ja retkeämme uhkaavaksi tottumukseksi.\n\nTässä leirissä kävelimme katselemassa korkeita rantatörmiä, joilla\nkasvoi todellisia jättiläispuita. Virtahevot olivat kaivaneet itselleen\nmaahan kanavia, joita kulkivat ylös ja alas veteen ja vedestä pois.\nAnnoimme nimet leirillemme aina jonkin tärkeän tapahtuman mukaan. Ja\ntätä leiriä nimitimme suahelin kielellä: \"Kampi ya kifaru'nne\", neljän\nsarvikuonon leiri.\n\nVirran rannalla seistessäni tuli kaukaa leiristä päin mies kiitäen kuin\nhenkensä edestä silmät tapilla päässä, juosten suoraan minua kohti ja\nrukoillen, että suojelisin häntä. Perässä juoksi kiväärinkantaja piiska\nkourassa kiroillen suahelin ja arabian kielellä. Asetuin miehen eteen\nja seisoin läähättävän Bin Juman ja hänen uhrinsa välissä. Bin Juma\nvaati vaatimalla, että en estäisi häntä täyttämästä velvollisuuttaan,\nantamasta miehelle selkään. Mies oli tehnyt rikoksen, joka ehkä oli\nhyvinkin suuri kurinpidon kannalta, mutta jota en nyt enää muista.\nKielsin kuitenkin häntä koskemasta mieheen. Tiesin, kuinka vaarallinen\ntämä tekoni oli, mutta koska en tahtonut, että minun leirissäni tulisi\ntällaista raakaa menettelyä tapahtumaan, minun täytyi tässä asiassa\npysyä kovana. Syntyi kiista, joka oli vähällä rikkoa meidän välimme.\nKiväärinkantaja väitti murteellisella englannin kielellä, että tällä\ntavalla pilaan ja turmelen koko safarikunnan kurin ja että hän ei voi\nvastata siitä, mitä seuraa. Erikoisesti hänen tunnolleen kävi se, että\nmiehet olivat nähneet tämän tapauksen, ja nyreillä mielin hän rupesi\njatkamaan työtänsä.\n\nKun neekerit viime päivinä olivat ruvenneet erikoisen siivottomiksi,\npelkäsin punataudin alkavan raivota leirissä ja aloin kiirehtiä lähtöä\neteenpäin. Nyt alkoi metsä ja seutu muuttua osittain hyvin vaikeasti\nkuljettavaksi tiheäpiikkiseksi viidakoksi. Usein täytyi aivan koukkuun\nkumartuneena, kasvoja kiväärillä suojaten, kömpiä eteenpäin, ja\nvaatteet olivat ennen pitkää riekaleina ja iho verillä vähän\nkaikkialta.\n\nErään joen mutkan vierellä tultiin matalalle rannikolle, jossa oli\nhauskoja suvantoja, mutta jossa virta kuitenkin kulki jokseenkin\nnopeana. Siellä ammuin villihanhen, ja silloin oli äkkiä saatava pitkä\nriuku, millä sen voisi vetää maihin. Miehet juoksivat erästä pitkää\npuuta kohti kädet ojossa, kun viime hetkessä kiväärinkantaja huusi:\n\"Kuolemanpuu, ei saa koskea siihen!\". Ennen kuin mies ennätti iskeä\nkirvestään puuhun, hän sai heitetyksi tämän kumoon ja väitti täten\npelastaneensa hänen henkensä. Saimme toisen riu'un ja sillä vedimme\nriistan maihin. Tuo puu palauttaa mieleeni, kuinka tässä maassa kasvaa\nkovin vähän syötäviä kasveja. Villeinä niitä tapaa tuskin ollenkaan ja\nainoa, minkä tunnen, on \"amuliandura\", jonkinlainen jättiläiskokoinen\nluumu- tai kirsikkapuu, jolla on oranssinpunainen kiiltävä luuhedelmä.\nNäitä miehet joskus matkalla tapasivat ja aina oli tällöin seurauksena\nse, että kaikki ryntäsivät sen kimppuun ja rupesivat kilvan raastamaan\nsen oksia, saadakseen niin paljon hedelmiä kuin mahdollista. Niitä he\nsitten ottivat mukaan matkallekin. Meistä ne maistuivat kymmenen kertaa\nväkevämmiltä kuin mitkään pohjolan marjat. Suu meni kurttuun niitä\nmaistellessa, mutta virkistäviä ne olivat. Oli myös muudan toinen\nmarjapuu, jonka oksia taittamaan kaikki ryntäsivät. Myöskin tavattiin\neräs näille seuduille ominainen puu, harjapuu. Kun sitä leikkeli\npoikittain, se meni pehmeille sälöille. Tämmöistä lastua neekerit\nkäyttivät hyvin uutteraan hammasharjana, pesten joka aterian jälkeen\nhuolellisesti suunsa. Tässä suhteessa he olivat puhtaampia kuin\nuseimmat valkoiset. Askari ja Muhammed Bin Juma pesivät suunsa sitä\npaitsi vedellä joka kerta kun vettä tapasimme. Nairobin kadulla näki\nusein neekerin \"hammasharja\" suussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli meillä taas uusi leiri valmiina, tehtynä sellaiselle paikalle,\njossa Tana-joki valtaisena muodostaa etelään päin mutkan ja tyynen\nsuvannon. Ei kauaksi tästä, mutta kuitenkin moskiittojen takia\netemmäksi, rakennettiin leiri paikalle, jossa leveämpi korkeametsäinen\nrantakasvullisuus loppui ja eteen aukenivat suunnattoman laajat ja\nkauniit seudut pitkin Tana-joen mutkittelevaa reittiä. Kolme vähempää\nvuorta täynnä vain tavallisilta näyttäviä puita kohosi noin 10 km:n\npäässä edessämme, ja muualla siintivät arojen takana pitkät\nvuoriketjut.\n\nTelttamme asetimme täälläkin valtavien akasiapuiden alle. Kokin samoin\nkuin miehistön teltat sijoitettiin meidän telttojemme eteen joelle\npäin. Minulle alkoi jo tuottaa huolta suuri saalisvarastomme, ja niin\nmeillä olikin alituinen työ kallojen ja taljojen kuivaamisessa ja\nmuussa valmistelussa. Telttapaikalta läheltä puun juurta löydettiin\nmadonsyömä ja melkoiseksi osaksi maatunut sarvikuonon kallo, jonka\notimme istuimeksi, mihin tehtävään se hyvin soveltui. Tietysti olivat\nmolemmat sarvet poissa, ja otus oli siis metsästäjän kaatama.\n\nSairaustapauksia rupesi leirissämme ilmaantumaan yhä enemmän.\nJoukostamme oli aina 10-kunta sairaana samalla kertaa. Miehille\nannettiin joka päivä lääkkeitä; kuka sai kiniiniä, kuka risiiniöljyä\naina taudin merkkien mukaan. Kirsti, joka oli ottanut tehtäväkseen\napteekkarin hommat, seisoi teltan takaisessa kylpyhuoneessa ja siellä\npunnitsi ja jakoi lääkeannokset. Eräänä päivänä kuulimme äkkiä oudon\nkumahduksen tästä huoneesta. Kun palvelijat riensivät katsomaan, oli\ntyttö kaatunut tainnoksiin lääkelaatikkonsa päälle. Kiniinistä nouseva\npöly oli hänet näin perinpohjaisesti huumannut. Vähitellen saimme hänet\nsiitä virkoamaan.\n\nYlimalkaan alkoi minulla olla sellainen alakuloinen tunne, että tämä\nsafari ehkä ei menestyksellisesti voisi jatkua pitemmälle. Myöskin\nsaaliimme määrä rupesi olemaan niin runsas, että meidän vähentyneillä\nvoimillamme jo kävisi hyvin vaikeaksi haalia sitä kotiin.\n\nMutta vielä oli minulla puhveli näkemättä ja kaatamatta.\n\nMenimme eräänä päivänä ikäänkuin perhemetsästykselle, sillä vaimoni ja\nlapset olivat mukana. Kävelimme joen laskusuuntaan aivan rantatörmälle,\njossa paikoin oli veteen laskeutuvilla rinteillä korkeitakin puita ja\ntaajaa tiheikköä, mikä joskus miehen mittaa korkeampana nousi törmälle\nsuoraan vedestä. Törmän korkeus oli tällä kohdalla noin 12 metriä.\n\nKoska olimme aivan lähellä leiriämme, en arvannut täältä löytyvän\nmitään otusta, mutta kuitenkin täytyi aina olla varuillaan ja pitää\nkivääri valmiina.\n\nKävelimme avonaiselle tasanteelle, jota reunusti paikoitellen hyvin\ntiheät kaislaviidakot. Ruohojen lomitse näin auringon paisteessa\nloistavan ikäänkuin virtahevon kyljen. Poikani seisoi vieressä ja\nvaimoni oli ennättänyt jo kauemmaksi. Minä katselin tarkkaan tätä\nilmestystä ja lähestyin sitä noin 6 metrin päähän ja sen pienen osan\nmukaan, mikä eläimestä oli näkyvissä, päättelin että se seisoi minuun\nselin. Lähestyin vielä hiukan ja samassa ammuin, jolloin poikani huusi\näitiään rauhoittaakseen: \"Ei mitään hätää\", jotta äiti muka ei\npelästyisi.\n\nSuureksi ihmeekseni makasi siinä lähes kolmen metrin pituinen\nvirtahevon poikanen, jota en tietysti olisi ampunut, jos olisin sen\nsiksi tiennyt. Eläin oli kuollut, sillä luoti oli lävistänyt sen\nohimon. Sillä oli vasta puhjenneet maitohampaat, jotka nähtyään\nkiväärinkantaja meitä ankarasti varoitti ja vaati, että perheen oli\nsiirryttävä pois paikalta, sillä meidän oli nyt joka hetki oltava\nvaruillamme, jottei emä pääsisi hyökkäämään kimppuumme. Sitä emme\nkuitenkaan tavanneet ja otimme otuksesta parhaimmat selkälihakappaleet,\nkoska otaksuin näin nuoren virtahevon lihan olevan vielä maukasta.\n\nKävelimme kerran toiseen suuntaan taaksepäin virtahevosia hakemaan;\nJorma ja Kirsti olivat mukana. Muistaakseni oli myötä suuri joukko\nkantajia köysineen, joita jo olimme varustaneet antiloopinnahasta.\n\nTana-joen vastapäiset rannat levittivät troopillista rikkauttaan\npainuen raskaasti yli törmän, ja koska kauempana joki teki kierroksen,\nsen takaa aukeni kaunis näköalakin. Mutta vastapäätä meitä oli\njättiläiskokoinen metsä. Näimme keskellä jokea virtahevon nousevan\nkohahtaen ylös vedestä ja taas painuvan takaisin.\n\nMeidän puoleisellamme rannalla näimme yht'äkkiä täysikasvuisen 5 m\npitkän pythonkäärmeen lojuvan hyvinkin miehen reiden vahvuisena.\nIkäänkuin meitä säikähtäen käärme lähti uimaan keskelle virtaa. Sen\njuuri päästyä sinne tähtäsin sitä keskelle ruumista ja ammuin, jolloin\nse kiemurrellen alkoi piiskata vettä. Huomasin, että se oli poikki,\nkoska olin ampunut sitä teräskärkisellä räjähtävällä luodilla. Mutta\nsen sijaan, että käärme nyt olisi joutunut virran mukana kulkemaan\nsuoraan alas ja siten ehkä joutunut saaliiksemme, näinkin, että se\nryhtyi ponnistelemaan voimiaan päästäkseen joen toiselle rannalle.\nHuomasin turhaksi enempää ampua. Sen sijaan ihailin käärmeen kauniita\nvärejä, tupakanruskeata, jossa oli omituisia keltaisia koristeita. Se\nkiemurteli vedessä niin pahasti haavoittuneena, että luulin sen\nvarmasti toiselle rannalle päästyään kuolevan. Taistellen virtaa\nvastaan se kuitenkin pääsi toiselle rannalle ja sai kierretyksi\nruumiinsa veteen ulottuvan juurakon ympärille. Siinä se sitten kävi\nkuolinkamppailunsa, ja painui vähitellen veden alle lopuksi hellittäen\notteensa juurakosta.\n\nKauan aikaa odotin, että virtahevot tulisivat meidän puoleiselle\nrannalle, mutta se näkyi olevan turhaa odotusta, sillä ne ilmeisesti\nvainusivat meidän läsnäolomme ja uiskentelivat rauhassa keskellä jokea.\nSitten tuli näkyviin hyvin suuri, luultavasti urospuolinen virtahepo.\nJorma otti mauserkiväärin 8 mm:n teräspatruunoineen ja asettui\npolvilleen ampuma-asentoon. Hänen taaksensa asettui selkänojaksi kaksi\nneekeriä. Äiti seisoi vieressä ja Jorma kysyi häneltä, \"koska ammun?\"\nJa kun hetki tuli, antoi äiti hänelle merkin, ja laukaus kajahti sillä\nseurauksella, että poika ja hänen koko elävä selkänojansa heittivät\nkuperkeikan meidän suureksi huviksemme. Otus painui samassa hetkessä\nveden alle ja minä ennätin nähdä, että luoti oli sattunut ja\nluultavasti tappanut sen.\n\nNyt oli vain odotettava, että otus pullistuneena nousisi pinnalle, eikä\nkestänyt kuin tunnin verran, kun nähtiin pieni kohouma virran pinnalla.\nSe oli virtahevon vatsa, ja vähitellen, kun tämä ennätti nousta\nkorkeammalle, alkoi koko ruho liukua näkyvissä pitkin vettä. Toivoimme,\nettä se laskisi alempana olevaan mukavaan käänteeseen, jossa sen olisi\nhelposti saanut maihin, mutta ruho pysähtyi keskelle virtaa tarttuen\nnähtävästi matalaan pohjaan, ja alkoi kovasti paisua. Kun jalatkin\nalkoivat näkyä, päätin rakennuttaa sillan virtahevon luo. Hilattiin\nsuurien puiden pitkiä runkoja paikalle koko kantajakunnan voimalla.\nTörmä oli tässä kohti noin 15 metrin korkuinen ja laskeutui jyrkkänä\njokeen. Paksut ja ylen raskaat puun rungot saatiin veteen ja siellä\nniitä koetettiin voimalla nostaa pystyyn ja käyttää porraspuiksi\nvirtahevoseen päin. Saatiin jo kolmekin puuta sinne, mutta silloin\nvirta sai nämä valtaansa ja kaikki työmme oli mennyt hukkaan. Pitkät\nrungot olivat niin raskasta puuta, että ne heti painuivat pohjaan.\n\nTässä puuhassa oli päivämme mennyt, eikä toivoa ollut enää otuksen\nsaannista korjuuseen. Seuraavana päivänä oli haaska noussut niin\nkorkealle, että pääkin näkyi ja jalat törröttivät ilmassa. Eläimen\npäällä istui jokin suuri lintu, joka oli hakannut reiän sen vatsaan ja\nnyt kiskoi suolia ruoakseen. Mutta samassa irtautui koko ruho ja lähti\nliukumaan alas virtaa. Se saapui pyörteeseen, kuten olin toivonut, ja\noli pienen matkan päässä rannasta aivan lähellä leiriämme. Nyt\nvarustettiin silta maalta otukseen, vaikka tiesimme sen jo olevan hyvin\nilkeässä käymistilassa. Pyssynkantaja itse ui haaskalle kädessään\nnuora, jonka päähän oli sidottu paksumpaa köyttä, ja sitoi köyden\nhaaskan ympärille. Miehet rannalla kiskomaan, ja hitaasti kuin täyteen\nlastattu proomu rupesi haaska liukumaan rantaan. Sen löyhkä oli jo\nennättänyt pilata ilman koko seudulla. Se oli imelää, myskipitoista,\nsanomattoman vastenmielistä ja raadon hajun sekaista löyhkää. Haaskan\nlähestyessä rantaa tämä löyhkä tuli niin valtavaksi, että hinaajat\näkkiä hellittivät köydestä ja juoksivat kauemmas oksentamaan, vaikka\nheillä oli sieraimissa ruohotukot joka miehellä. Näin hienotunteisia\nolivat kikuijut. Oksennukset jatkuivat yhä hullummin ja työ kävi sitä\nhuonommin. Vihdoin oli ruho niin lähellä rantaa, että saatoimme\npaloitella siitä pään, jalat ja nahan. Hampaat olivat komeat ja\nsuurimmat, mitä tälle eläimelle yleensä kasvaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJorma teki miltei joka päivä retkiä omin päin kahden pienen\nkiväärinkantajansa kera. Tämmöisellä retkellä hän oli löytänyt syviä\nlammikoita, joissa vilisi suuria kilpikonnia. Pojat kahlasivat paljain\njaloin lätäkköön, mikä ei juuri ollut terveellistä eikä soveliasta,\nsiinä kun oli vaara saada käärmeenpuremia. Yhtä kaikki pojat saivat\nniin suuria saaliita, että meillä oli joka päivä hanhenpaistin ohella\nkilpikonnanlientä. Eikä muu ammuttu liha enää tahtonut maistuakaan,\nniin perinpohjin olimme riistaan kyllästyneet.\n\nKerran retkeiltyämme leiriltä tulimme hauskalle paikalle, jossa voimme\nistua törmän laidalla puiden siimeksessä siten, että meillä oli mitä\nmukavin näköala avonaiselle virralle, jossa virtahevot näyttivät nyt\nviettävän oikeata sunnuntailepoa. Ensin nousi suuri otus kivelle\nkeskelle jokea niin korkealle, että ainoastaan kaviot olivat veden\nalla, ja alkoi häntäänsä kiivaasti huiskuttaen sekoittaa vettä ja\nmutaa, niin että vesi tuli aivan sakeaksi. Kun tätä oli jonkin aikaa\njatkunut, eläin kävi matalaan veteen hauskasti lepäämään. Tuntui\nvaikealta ampua näitä eläimiä, mutta olisin tahtonut saada lupakirjani\nmukaan vielä yhden, ja niin ammuin, kun näin yhden suuren pedon\nmakaavan aivan näkyvissä pää kivellä. Tähtäsin juuri ohimoon korvan ja\nsilmän väliin ja ammuin 8 mm:n luodilla. Otus jäi siihen hiiskahtamatta\npaikallensa, ja valitettavasti se jäi saamatta ainiaaksi, sillä virta\noli liian voimakas, ja kun seuraavana päivänä tulin katsomaan, raato\noli ajautunut virran mukana alas tuntemattomille seuduille. -- Kerran\nnevalla ammuin kiveltä suurehkon kilpikonnan. Se jäi myös paikalleen\nliikahtamatta ja kikuijut kahlasivat sen noutamaan.\n\nYlimalkaan en enää voinut ampua virtahepoja ja sarvikuonoja, koska jo\nolin kaatanut luvallisen määrän. Kerran kävelin leiristä ulos\niltahämärässä ja näin suuren sarvikuonon kentällä. Hiivin hiljaa ilman\nkivääriä sitä katsomaan ja tein joukon mielenkiintoisia havaintoja sen\nliikkeistä.\n\nNyt näkyi kifaruja jokseenkin joka päivä, erittäinkin aamiaisen aikana\nniitä oli edessämme eri suunnilla suurten akasiapuiden alla. Kerran\ntapasimme metsästä aivan lähekkäin kaksi sarvikuonoa, mutta ampumatta\nne piti jättää, vaikkei välimatkaa ollut pariakymmentä metriäkään.\n\nEräänä päivänä istuessamme juuri aamiaisella tuli leiriimme pitkin aroa\nkoillisesta päin valkoinen mies seurassaan joitakuita kiväärinkantajia.\nTämä oli englantilainen valtion palveluksessa oleva topografiupseeri.\nKansallisuudeltaan hän oli irlantilainen ja nimeltään mr Durkan. Hän\noli vaaleaverinen, hoikka, miellyttävä ja sivistynyt herra ja joi\nkanssamme teetä. Tällöin maalasin hänestä vesivärikuvan, jossa hän\nistui takanaan aro ja kaukana puun alla sarvikuono. Tästä kuvasta hän\nsuuresti ihastui ja teki minulle vastapalvelukseksi kartan seudusta ja\nympäristöstä, jota hän juuri oli ollut mittaamassa, ja lupasi myös\nantaa minulle tarkat meridiaanimitat. Hän lähettikin ne sitten\nmyöhemmin minulle.\n\nMr Durkan kertoi minulle mm., että näitä seutuja tullaan pian\njärjestämään asutuskuntoon. Siksi oli tämä työ tehtävä. Arolta, joka\nnyt oli täynnä kaikenlaisia jalkoihin kietoutuvia ja vaatteisiin\ntakertuvia kiusakasveja, tultaisiin nämä kemiallisin keinoin\nhävittämään ja hyötykasveja kylvettäisiin sijaan. Luonto täällä olikin\nniin ilkeätä, että palvelijoilla oli joka ilta suuri työ repiessään\npuukolla sääryksistäni kaikenlaisia piikkejä, ja sääremme olivat aivan\nverillä.\n\nEnnen pitkää mr Durkan taas lähti työtänsä jatkamaan kiertäen pitkin\nerästä Tanan sivujokea ylös Kenia-vuorille päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olimme siis puhvelialueella ja metsästys oli aloitettava.\nJormalla oli pieni automaattinen Mannlicher-makasiinikivääri, joka\nsentään oli liian heikko suuria otuksia haavoittamaan. Hän pääsi\nkuitenkin mukaan sillä ehdolla, ettei käyttäisi sitä muuten kuin vain\nhengenhädässä. Hänen kiväärinkantajakseen panin sotamiehen, jolla oli\njalopeurahauleilla ladattu kivääri ja varoitin tätä, että hänen täytyi\npojan kanssa aina pysytellä muutamien kymmenien metrien päässä\ntakanapäin.\n\nLähdimme jo aamuhämärässä liikkeelle. Olimme kotiväen kanssa sopineet,\nettä kun saadaan puhveli, vietetään juhlaa: avaamme säästyneen\nmadeirapullomme ja laitamme oikean englantilaisen plumpuddingin, jota\ntätä tarkoitusta varten oli yksi purkillinen säilytetty.\n\nLeiriin jäivät vaimoni ja Kirsti. Meillä oli paitsi kiväärinkantajaa ja\nsotamiestä vielä neljä miestä kantajina ja sitä paitsi kaksitoista\nmiestä, jotka saisivat kantaa saaliin ehkä pitkien matkojen takaa.\n\nKun aamuhämärissä pukee yllensä pumpuliset khaki-vaatteensa, tuntuvat\nne yön jälkeen kosteilta ja ovat ilkeästi kankeita. Rintataskuissa on\nsuuria elefanttikiväärin ammuksia ja vyössä vielä ylt'ympäri pitkin\nkoko hihnaa mauserkiväärin 8 mm:n patruunia. Rinnalta riippuva kiikari\ntäydentää varusteet, ja muuta ei metsästäjä itse tällaisella retkellä\nkannakaan. Kivääriä kantaa gunbearer ja teegallonaa toinen mies, joka\naina seuraa metsästäjää.\n\nOli käveltävä pitkälti ja vähitellen alkoi tulla lämmin ja aamuinen\nkolkkous hävisi. Oli otuksia siellä täällä, mutta kiväärinkantaja oli\nankarasti varoittanut mitään ampumasta. Mutta sitten saimme näkyviimme\npuhvelin jälkiä ja sydämeni vavahti ilosta, koska ne näkyivät olevan\nharvinaisen suuren härän tekemiä ja ainoastaan yhden päivän vanhoja.\n\nVoi siis sattua, että täällä tapahtuu jotakin jännittävää. Tämä\ntietoisuus vahvistui jo, kun tapasimme ensi kerran suuren lauman\nkoirapaviaaneja, jotka ovat äkäisiä ja vaarallisia esiintyessään\nlaumana. Mutta mielipahakseni minun täytyi jättää rauhaan nämä\nhoukuttelevat otukset, jotka irvistelivät meille kaukaa vasten naamaa\nja paahtoivat itseään auringonpaisteessa.\n\nKäveltävä oli edelleen ja kauan. Oli seutuja, joissa täytyi jälkiä\nseuratessamme tunkeutua sellaisiin tiheikköihin, että niissä oli\nsuorastaan repeytyä, ja usein suistui hellekypärä niskaan, vaikka se\noli hihnalla kiinnitetty leuan alle. Monen laakson, vuoren ja kukkulan\nnoustuamme ja laskettuamme tulimme yht'äkkiä hitaasti ylenevälle\naukealle, jossa kasvoi korkeata ruohoa. Vastapäätä aukeata näin\nedessäni suuren, pikimustan puhvelin. Kiväärinkantaja kuiskasi, että\ntämä eläin tuli olemaan hyvin vaarallinen, koska se oli niin tavattoman\nsuuri. Puhveli seisoi noin 30 metrin päässä meistä. Etenin pari askelta\npuhveliin päin.\n\nSuurilla verestävillä silmillään eläin nyt tuijotti minua kasvoista\nkasvoihin, ja valtavat sarvet laskivat komeasti kaartuen molemmin\npuolin sen mahtavaa päätä. Tähtäsin keskelle otsaa siihen paikkaan,\njossa aivojen täytyi olla. Laukaisin, ja eläin nosti äkkiä päänsä,\nhypähti ja lähti täyttä laukkaa vinosti meitä kohden. Luoti oli osunut\nvasempaan silmään räjähtäen siinä, ja silmä pursusi nyt verisenä\nmassana kuopastaan. Tämä oli varmaan pelastuksemme, koska raivostunut\neläin puolisokeana kimppuumme rynnätessään osui viistoon oikealle ja\nohitsemme. Silloin laukaisin sitä kohti vasemmanpuoleisen piipun. Luoti\nläpäisi sen kyljen, josta pulppuili verta aivan koskenaan. Eläin pääsi\npiiloutumaan tiheikköön, ja verisiä jälkiä noudattaen seurasimme sitä\naina viidakkoon saakka. Viittasin Jormalle, että hänen oli pysyttävä\nloitommalla. Ymmärsin selvästi, että puhveli oli tuleva saaliikseni,\nmutta kuinka ja milloin, siinä oli jännittävä kysymys.\n\nTultuamme lähemmäksi sankkaa tiheikköä, otus lähti ryntäämään, jolloin\ntaas ammuin. Tuloksesta en tiennyt, sillä eläin jatkoi matkaansa ja\nhaihtui näköpiiristämme.\n\nKiersimme jälkiä kovasti rientäen, mikä tämmöisessä maastossa on\nsanomattoman raskasta. Mutta nyt metsästyksen kiihkossa kaikki vaiva\nunohtui ja ryntäsimme otuksen jäljessä. Mitään emme kuitenkaan nähneet\nja hyvin tiesimme, että jos eläimen tapaisimme, se heti hyökkäisi\npäällemme.\n\nOlin lähettänyt joutilaat kantajat ketjussa oikealle tähystelemään,\nkäskien heidän pitää kiirettä. Sieltä päin kuului nyt miesten huutoja,\nja äänen mukaan aloitimme pikamarssin siihen suuntaan.\n\nMatka oli hyvin pitkä. Tultuamme vihdoin lähelle näimme suuren\npiikkisen puun, jonka leveät haarat ja oksat olivat täynnä mustia\nmiehiä. Meidän urhomme ne sinne olivat kiivenneet. He tekivät käsillään\nkaikenlaisia tuskallisia liikkeitä meille, ja me näimme puun juurella\nsuuren mustan kasan. Se oli haavoittunut, verissään makaava puhvelimme.\n\nNyt oli varovaisesti hiivittävä otuksen lähelle, mutta ennen kuin\nennätimme päästä sopivan matkan päähän, puhveli taas ryntäsi ylös. Heti\npaikalla ammuin. Silloin se kääntyi ja kätkeytyi tiheikköön.\n\nNyt rupesivat jo keuhkomme tässä kovassa työssä pettämään, mutta sitä\nei metsästysinnossa paljon huomattukaan. En koskaan elämässäni ole\ntuntenut niin joka hermoon tunkeutuvaa metsästyksen hurmaa. Olin\nsuorastaan palautunut muutamia tuhansia vuosia taaksepäin myöhäisemmän\nkivikauden ihmiseksi, joka verenhimoisena kävi saaliinsa kimppuun.\n\nTässä alkoi sellainen temmellys, että siitä en muista juuri muuta, kuin\nettä puhveli ryntäsi päällemme ja minä ammuin, se pakeni ja sama temppu\nuudistui taas. Siinä oli kiivasta juoksua ja hypähtelyä, enkä voi\nsanoa, kuinka kauan sitä kesti. Oli kuin olisi alkanut viimeinen\ntanssi. Yhdessä monista käänteistä tulin nähneeksi, että puhvelin\ntoinen takajalkakin oli haavoittunut, mikä vaikeutti lopulta sen\nryntäämistä. Sain sitten hyvän tähtäimen ja ammuin luodin sen\netujalkaan ja toisen heti sen jälkeen niskaan sivulta, ja silloin otus\nvihdoinkin pökertyi. Mahtava eläin makasi nyt kuolleena edessämme.\n\nOtin äkkiä maalilaatikkoni esiin.\n\nNyt tulivat miehetkin alas puusta.\n\nHuomasimme, että tämän puhvelin sarvet olivat ikäänkuin sammalen\npeitossa. Mutta juuri kun eläin huokasi viimeisen henkäyksensä, nousi\nsarvista pilven kokoinen kärpäslauma korkeutta kohti, ja sijaan\nilmestyivät taajat, syvät kuopat. Pistin sormeni sarvien väliin ja\ntotesin niiden välimatkan sormeni levyiseksi. On tapana arvioida\npuhvelin ikä ja sarvien arvo tällä tavoin; kuta vanhempi eläin, sitä\nkapeampi sarvien väli. Nämä sarvet olivat kauneimmat, mitä olen koskaan\nnähnyt.\n\nSitten alkoi nylkeminen. Metsästys oli kestänyt 5 tuntia siitä asti,\nkun olin ampunut ensimäisen laukauksen. Eläimen ruho avattiin ja sen\nvaltavan suuresta maksasta otettiin ainoastaan pieni osa. Selästä\nkiskoivat neekerien taitavat kädet suonia jousiin. Myös sappirakko\notettiin, ja se on nyt Helsingin yliopiston kokoelmissa. Sappineste on\nminulla vielä tallella maalaustarpeitteni joukossa. Eläimen pää oli\nhyvin siro ja pieni valtavaan ruhoon verraten. Nahka oli 4,3 metriä\npitkä turvasta häntään.\n\nNyt oli meillä vain kaksitoista miestä kantajina. Painavassa nahassa\noli kantamista kahdeksalle miehelle ja oli riennettävä kaikin voimin,\njotta ennättäisimme leirille ennen yön tuloa. Kaksi miestä kantoi\npuhvelin päätä ja loput pieniä ruumiinosia. Nahankantajat saivat juosta\nedellä. Hämärsi jo huomattavasti, kun tultiin seudulle, jolla oli ennen\nkäyty ja joka siis tunnettiin. Siellä olivat nahankantajat nousseet\npuuhun ja tehneet tulen nahan ympärille, joka oli levitetty maahan.\nMiehet selittivät, etteivät he jaksaneet eivätkä uskaltaneet jatkaa\nmatkaa, vaan jäivät puuhun nukkumaan. Minäkin tuumailin jäädä yöksi,\nmutta en tahtonut jättää perhettäni epätietoisuuteen ja turhaan\nodotukseen ja siis jatkoin matkaa hämärtyvässä ja pian pilkkopimeässä\nillassa. Onneksi oli osa lopputaivalta avointa seutua, jossa reunoilla\nolevien korkeiden vuorten avulla voimme suunnata retkemme. Sitten alkoi\nhyvin kaukaa näkyä leirimme tuli, jonka olin käskenyt sytyttää heti\nhämärän tultua. Siellä loimottivat suuret valkeat, vaikka ne kaukaa\nvalaisivat vain kuin pienenpienet tulipilkut. Nyt tiesimme olevamme\noikealla tolalla, ja väsymys ja kova jano alkoivat vaivata.\n\nKun tulimme niin lähelle, että saatoimme huudolla ja laukauksilla\nilmoittaa tulomme leiriin, huomasimme, että siellä alkoivat lyhdyt\nheilua, ja vähitellen lähestyivät lyhdynkantajat tuoden mukanaan vettä\nsäkeissä. Saimme tästä uusia voimia ja niin jatkoimme matkaa päästen\nlopulta leirille, jossa ilmoitin vaimolleni päivän tapahtumista\nlyhyesti lausumalla sanan: \"Plumpudding\". Tämä odottikin jo pöydällä\npäättyneen puhvelinmetsästyksen kunniaksi.\n\nIlo oli suuri, ja suloista oli levätä nojatuolissa upean aterian\nääressä suuren erämaan pikimustassa yössä.\n\nVielä yöllä minun täytyi nousta kopeloimaan puhvelin sarvien kauniita\nmuotoja.\n\nSeuraavana päivänä nahankantajat saapuivat nahkoineen, ja silloin alkoi\nvarta vasten mukaanotettujen parkitsemisvehkeiden avulla suuri nahan\njalostaminen. Puhvelin nahkaa ei olisi muutoin voinut säilyttää. Eläin\noli jo niin vanha, että karvaa oli ainoastaan jokin musta jouhi siellä\ntäällä. Nahka oli väriltään musta.\n\nMonenlaisia herkkuruokia valmistimme talteen otetuista kappaleista\nSyötiin puhvelinhäntälientä, maksalaatikkoa ja savustettua kieltä. Tämä\nkaikki oli hyvää vaihtelua kilpikonnakeittojen, hanhenpaistien ja\nvirtahevonpoikasen lihan jälkeen. Joskus vaihteeksi olimme näillä\nseuduin myös onkineet Itä-Afrikan jokivesien kummallisia kaloja.\n\nPoikani Jorma, joka oli ollut koko matkan terve, sairastui eräänä\npäivänä yht'äkkiä, niin että hänet täytyi kantaa leiriin ja panna\nvuoteeseen. Tauti, joka tietysti oli malariaa, iski alussa niin\nkovasti, että hän oli ajoittain tiedottomana. Tämä Jorman sairaus\nkauhistutti minua ja koko mielialani masentui, erittäinkin kun sairaita\noli muutenkin niin monta, ja mielikuvituksessani näin edessäni hyvinkin\nankarat ja kaameat seuraukset.\n\nKun en pystynyt sairautta lieventämään, koetin lieventää omaa\ntuskaani käymällä pienillä metsästysretkillä. Mm. tein retkiä joen\nlaskusuuntaan. Siellä näin paikalla, missä joki leveni, hiekkasärkällä\nnuoren krokotiilin makaavan. Se oli kaivautunut leukaa myöten hiekkaan;\nainoastaan pää näkyi. En ollut ennen nähnyt krokotiilia levolla ja nyt\ntuli minulle kova halu saada tämä otus. Kumma kyllä kiihdyin niin, että\ntunsin sydämeni jyskyttävän, ja ymmärsin selvästi, etten voinut\ntämmöisessä tilassa ampua kunnollisesti, koska matkaa oli runsaasti 200\nmetriä. Sanoin tämän kiväärinkantajalle, joka puhalsi huulensa\npullolleen ja päästi tavallisen halveksimispuhalluksensa. Katselin\nasemaa rauhallisesti ja tiesin, että jos krokotiili pysyisi paikallaan,\nsydämeni ja hermoni pian asettuisivat. Hiivin lähelle pitkin korkeata\nrantatörmää, otin tarkan tähtäimen ja laukaisin suuressa jännityksessä,\nmutta rauhallisin sydämin 8 mm:n sotilasmauserini. Krokotiili hyppäsi\nilmaan parin metrin korkeudelle, heitti kuperkeikan, putosi kauas\nvirtaan ja katosi. Sinne se meni suureksi harmikseni. Mutta seuraavana\npäivänä palasin samaan paikkaan ja näin siellä samankokoisen\nkrokotiilin hiljaa nuokkuvan nokka vedenpinnalla. Sitten se uiskenteli\nsärkkää kohti ja saatuaan pohjaa alleen peittäytyi hiekkaan koko\npituudeltaan samoin kuin edeltäjänsäkin.\n\nNyt olin kokemuksesta viisaampi ja tähtäsin kylmäverisesti samaan\npaikkaan kuin edellisenäkin päivänä, nimittäin juuri ensimäiseen\nniskanikamaan. Laukaus kajahti, ja eläin jäi liikahtamatta samaan\nasentoon, ikäänkuin se ei olisi edes huomannut ampumista. Nyt alkoi\ntuumailu, miten sen sieltä saisi. Kierrettiin pieneen virran poukamaan,\njosta saaren yläpäähän oli vähän lyhyempi matka, ja siellä\nvalmistettiin ylimenoa sillä tavoin, että annoin köyden miehille,\njoiden käskin kahlata sen varassa yli. Mutta siihen he eivät, peläten\nkrokotiilejä, suostuneet. Annoin heille jokaiselle tarpeellisen määrän\nrupioita ja rupesin ampumaan haulikolla siihen suuntaan, mistä oli yli\nkahlattava, siten peloittaen mahdolliset muut krokotiilit paikalta.\nMiehet yrittivät jo vetää köyttä mukanaan, mutta kun he tulivat\nuimasilleen, jatkoin ampumista molemmin puolin veteen, kunnes kivääri\nrupesi polttamaan kättäni. Mutta nyt virta otti miehet valtaansa, ja me\nhuusimme heitä pitämään kiinni köysistä ja vedimme heidät takaisin,\nkoska virta näytti olevan liian vuolas.\n\nOli keksittävä uusi keino. Annoin ensin kiinnittää ohutta, mutta vahvaa\nrullalankaa kepin päähän, jossa rulla samalla pyöri, ja siihen\nsidottiin paksumpi lanka ja tähän jälleen lopulta suorastaan köysi.\nOhuen langan varassa ensimäiset miehet jaksoivat vastustaa virran\nvoimaa, pääsivät yli ja rupesivat varovasti vetämään köyttä puoleensa\nheti kun saivat pohjaa jalkojensa alle. He kiinnittivät köyden\npensaisiin, ja sen varassa uivat sitten kiväärinkantaja ym. heitä\nauttamaan. Minä lähdin takaisin sille paikalle, josta olin ampunut. Kun\nkiväärinkantaja lähestyi krokotiiliä pitkä ranka kädessä ja köysi\nvalmiina, otus makasi paikallaan, mutta löi pyrstöllään niin, ettei\nkiinnittämisestä tullut mitään. Kiväärinkantaja pyysi vielä ampumaan ja\nniin tähtäsin selkäytimeen, jolloin pyrstö lakkasi pieksemästä; siten\nsaatiin eläin sidotuksi.\n\nMiehet tulivat takaisin rantaan köyttä pitkin, jolloin jälleen ammuin\nveteen kahden puolen. Sen jälkeen ruvettiin hinaamaan krokotiiliä, joka\nkoreasti saapuikin rantaan.\n\nKiväärinkantaja väitti, että krokotiilin vatsassa olevista kivistä\nvoisi määrätä sen iän. Eläimen hirveän pahanhajuisista sisälmyksistä\ntavattiinkin kaikenlaista törkyä, mutta ei sellaisia kiviä, joista\nkiväärinkantaja oli puhunut. Krokotiilin liha rupesi haisemaan\nkauheasti heti kun nahka nyljettiin; se oli sen näköistä kuin tuore\nhauki. Homma oli muuten vastenmielisintä, missä olen ollut mukana.\n\nJorma oli vielä niin sairaana, ettei edes tämä saaliini voinut hänen\nmieltään kiinnittää. Mutta vähitellen hän alkoi toipua ja alkoi\nsoitella huilullaan ensinnä hinduilta oppimiansa surumielisiä lauluja\nja sitten alakuloisia suomalaisia säveliä. Se oli koti-ikävää. Hän\npuhui äidilleenkin koti-ikävästään -- vasta nyt ensimäisen kerran koko\ntällä matkalla.\n\nOlin jo Jorman sairastuessa päättänyt lähteä kotimatkalle niin pian\nkuin hän toipuisi, ja arvelin, että hätätilassa voitaisiin hänet\nkantaakin, jotta päästäisiin asutuille seuduille, missä hän saisi sebun\nmaitoa, mikä on parantumiselle välttämätöntä. -- Sebu on sikäläinen\nlehmä ja sen maito on väkevää kuin kerma.\n\nPaluumatkalle kehoitti sekin, että kuten olin jo aikoja sitten\nhuomannut, miehistössä oli kuri ruvennut höltymään. Kiväärinkantaja\nsyytti siitä minua, kun silloin en antanut hänen piiskata miestä.\nPehmeyteni oli muka aiheuttanut kurin höltymisen.\n\nKun eräänä iltana tulin leiriin, huomasin, että leirituli oli sytytetty\nhuolimattomasti; liekit hulmusivat korkealle ja rupesivat jo pahasti\nuhkaamaan telttaamme. Komensin kiireellisesti koko miehistön\nsammuttamaan.\n\nVaikka olin antanut ankaran käskyn, että kaikkien oli käytävä\nsammutustyöhön, näin kokin seisovan aivan rauhallisena ja naureskellen.\nTämä mies oli muulloin aina ollut tottelevimpia ja palvelushaluisimpia.\nKomensin hänet luokseni ja kysyin häneltä, kuka oli sytyttänyt tulet.\nMieleni oli kuohuksissa, ajattelin sairasta lastani, jota näin vielä\ntuli uhkasi. Kun kokki ei vastannut, tartuin häntä lujalla otteella\nrinnuksista kiinni. Mutta mies seisoi kuin patsas katsoen minua lujasti\nsilmiin.\n\nJa kummallinen on ihmisaivojen rakenne: vaikka olin kiukusta\nkuohahtamaisillani, ehti maalarin silmäni samalla huomata, miten\nihanteellisen kauniina hän seisoi edessäni. Hänen täydellisen kaunis\nklassillinen muotonsa, hänen hartiainsa komeat kaaret, paisuvat\nkaulajänteet, koko hänen himmeässä tulenloimossa loistava\nmustansilkkinen ihonsa, kaikki syöpyi liekkien välkkeessä\nsilmänräpäyksessä lujasti mieleeni. Hänen lujat mantelinmuotoiset\nsilmänsä loivat minuun miehekkään katseen ja hänen sieraimensa\nkaartuivat värähtelevinä kuin nuoren gasellin; koko hänen asentonsa oli\nluja kuin pronssiin valettu. Tämän huomattuani kiukkuni samassa sammui,\nja niin sysäsin kokin luotani ja käskin hänen lähteä tiehensä.\nLauhtuneena istuuduin teltan ääreen, jolloin näin, kuinka kokki meni\ntelttaansa ja rupesi kokoamaan tavaroitansa nyyttiin. Silloin tuli\nvaimoni, joka oli nähnyt kaiken, ja sanoi, etten saa lähettää poikaa\nyksin ulos yöhön ja pyysi minua järjestämään suhteet ennalleen kokin\nkanssa. Moanika -- se oli kokin nimi -- oli noussut ja oli jo menossa,\nkun vaimoni meni hänen luokseen ja selvitti hänen kanssaan asian.\nTulipalo sammutettiin, ennen kuin se ennätti tehdä vahinkoa.\nRuohokenttä vain oli mustana leirin ympäriltä.\n\nSeuraavana päivänä miehet nähtävästi pelkäsivät, että veisin heidät\ntästä leiristä vielä kauemmaksi erämaahan. Huomasin, että heidän\nleirivalkeansa liekehti samalla tavalla kuin kiukkuinen tuvan takka\nsilloin, kuin kimmastunut piika paiskaa siihen lisää puita. Kaamealta\nnäytti, kun musta joukko piti rähinää. Kiväärinkantaja tuli\nilmoittamaan, että leirissä on kapina ja että villit aikoivat lähteä\ntiehensä. Se merkitsi melkein samaa kuin kuolema. Ei olisi jäänyt muita\nkuin pieni uskollinen joukko, ja senkin kanssa välit olivat osaksi\nrikkoutuneet kokin kanssa sattuneessa välikohtauksessa.\n\nHuoletonta naamaa teeskennellen istuuduin arvokkaasti nojatuoliin ja\nkäskin tuoda eteeni edustajia tyytymättömien leiristä. Annoin samassa\nuskollisilleni käskyn haalia kokoon teltan edessä olevan saaliskasan\nsisäpuolelle kaikki kiväärit ja käsiaseet, miekat, kirveet, lapiot ja\nkeihäät, ja jälleen käskin kaikkien kuullen ladata kiväärit\nihmisluodeilla.\n\nNyt oli siis leiri julistettu sotatilaan. Miehet seisoivat edessäni\nhiljentyneinä, mutta uhkaava palo silmissään. Keskustelun kuluessa\nselvitin heille, että heidän oli pakko totella minua ja pysyä mukana.\nJolleivät he rauhoittuisi, lähettäisin heti pikaviestin Morangan\nlinnoitukseen. Sieltä saapuisi nopeasti satamiehinen osasto, joka kyllä\npystyy hillitsemään heidät. Sitten kerroin heille, että minulla ei\nollut aikomusta tunkeutua enää kauemmas erämaahan, vaan että olin\npäättänyt lähteä kotimatkalle heti, kun poikani toipuisi siinä määrin,\nettä häntä voitiin kantaa. Tämä näytti vaikuttavan miehiin ja he\nalistuivat ja vakuuttivat kuuliaisuuttansa. Kapina oli päättynyt, mutta\nilmassa tuntui edelleen asustavan kyräilyn henki.\n\nNyt alkoi kiireellinen pakkaushomma. Vesisäkit, jotka pysyäkseen\nviileinä olivat riippuneet puun oksissa varjossa, täytettiin vedellä,\ntaakat jaettiin ja punnittiin tarkalleen laillisen määrän mukaisesti\nkutakin kantajaa varten, ja kahden kesken annoin kiväärinkantajalle\nkäskyn pitää kaiken selvänä aamulla tapahtuvaa lähtöä varten. Leiri oli\npurettava vasta aamulla, jottei kukaan miehistä pääsisi tietämään\nlähdöstä liian aikaisin.\n\nAikanaan lähdön hetki sitten tulikin ja pitkin tasankoa suuntautui\nkaravaanimme matka kotia kohti. Jormaa kannettiin riippumatossa, ja\nsiinä hän loikoi tyytyväisenä pilliänsä puhallellen, johon jo oli\ntullut iloisempiakin säveliä, niin että niitä kuunnellessa meidänkin\nmielemme ilahtuivat viime päivinä koettujen tuskaisten hetkien jälkeen.\nMiehistökin näytti monin verroin virkeämmältä kuin aikaisemmin, ja\nmielihyvin marssittiin eteenpäin pitkässä jonossa.\n\nTietysti ilo valtasi mielen, kun oltiin kotimatkalla. Vaimonikin, jonka\nurheudesta saimme kiittää retken onnistumista paljon suuremmassa\nmäärässä kuin osasimme arvioida, samoin Kirsti tyttö, joka ei koskaan\nollut valittanut, näyttivät nyt erikoisen virkeiltä ja iloisilta. Tuli\nmieleeni, että tällaisissa oloissa kylmemmillä leveysasteilla tuskin\nvoisi näin hillitysti suhtautua elämään, mitä miltei joka hetkenä yöt\npäivät on eletty kuin perikadon partaalla. Mikä olisikaan ollut\nkohtalomme, jos yksikään meistä olisi sortunut? Totisesti epäilen,\nolisinko kylmemmän auringon alla uskaltanut ottaa tällaista vastuuta\nhartioilleni. Muistan, kuinka Pariisissa ystävämme hämmästyivät, kun\nilmoitimme päätöksestämme retkeillä koko perhe erämaassa. Kaikkihan\nolivat mitä vakavimmin kehoittaneet meitä tällaisista hullutuksista\nluopumaan. Palvelijattaremmekin ratkesi itkuun kuullessaan aikeistamme\nja vanha ranskalainen nuoruudenystäväni De Vallombreuse, joka oli\nsyntynyt Madagaskarilla ja oli nuorena miehenä palvellut Chasseurs\nd'Afrique joukoissa Algierissa ja siellä kokenut mitä ankarinta\nsotilaallista kuria ja rasituksia, suuttui ja sanoi, että vaikka itse\nsellaiseen antauduinkin, perhettäni en saanut sinne viedä. Itse en\nolisi myöskään ajatellut tällaista uhkayritystä, mutta kun Nairobissa\nja muualla olin vähitellen oppinut tuntemaan safarielämän kaikki sekä\nvaikeudet että mahdollisuudet ja olin huomannut, että perheeni jäsenet\nhyvin kestivät ilmastoa, syntyi minussa vähitellen vakaumus, että\nonnistuminen riippuu tarkasta tilanteen ja voimain arvioinnista.\nTietysti ihmiselämä on kaikissa yrityksissään alttiina odottamattomien\ntapahtumien yllätyksille ja niitä voi sattua yhtä hyvin Helsingin\nEsplanadilla kuin konsanaan Kenia-vuoriston erämaissa. Tavallisessa\nporvarillisessa elämässä kuollaan kovin usein ja se tapahtuu\nsuhteellisuuden lakien mukaan sängyssä juuri yhtä varmasti kuin\npuhvelin sarvissa. Luonnollista on, että siellä tunsin äkillisten\nyllätysten edessä suurempaa vastustusvoimaa aivan täydelliseen\nkylmäverisyyteen saakka, mikä vastaavissa kohtaloissa muualla ei olisi\ntullut kysymykseen.\n\nYhä yltyvän kuivuuden takia olimme varanneet paluumatkalle suuren\nmäärän vesisäkkejä, mutta koska matkamme suunta oli jonkin verran\nmuuttunut, saavuimme erään Tana-joen lisäjoen varteen hyvissä ajoin,\nennen kuin varastot ennättivät huveta. Tämä lisäjoki muodosti siellä\ntäällä leveitä suoalanteita, joissa oli kahlattava ja usein\nvaivalloisesti hypeltävä mättäiden välissä, joita oli joskus niin\ntaajassa, että täytyi tarkalleen suunnitella tiensä sattuakseen aina\nsellaiseen kahlaamoon, josta ylimeno oli mahdollinen. Oli semmoisia\npaikkoja, joissa kantajat upposivat rintaa myöten. Siellä kastui myös\nkantajineen Jorma riippumatossaan. Alkuasukkaat olivat kuitenkin\naikoinaan polkeneet tännekin tien, joka tosin oli monin paikoin\nummessa. Aina sen kuitenkin lopulta löysi ja niin päästiin kahlaten\netenemään.\n\nTultiin suurelle suolle, joka tulvan vallassa tuntui erittäin\nepäilyttävältä ja vaaralliselta. Arastelematta kahlasimme kuitenkin\nsekaan, tuli mitä tuli. Siellä huomasin jokseenkin etäällä\nmusta-valkean kahlaajalinnun. En tuntenut sitä heti ja ammuin sen.\nVasta kun pääsin sen luo, huomasin surmanneeni pyhän Ibis-linnun. Tämän\nlinnun kirjallinen maine mahtoi vaikuttaa, että kaduin kovasti tekoani.\nMieleeni tulivat hieroglyfit, joiden riveillä tämä lintu salaperäisenä\nja kauniina esiintyy. Siitä sitten ajatukseni lähtivät harhailemaan\nEgyptin vanhaan historiaan ja taisivat päätyä faaraon laihoihin lehmiin\nja Potifarin emäntään. Ja virta, jonka rannalla seisoimme, näytti\nminusta lopulta itse Egyptin suurelta valtajoelta.\n\nEn muista, leiriydyimmekö täällä, mutta niin kai tapahtui. Taisipa\nminussa silloin taas olla malarian oireita, koska tältä taipaleelta\nniin moni yksityiskohta on jäänyt muistossani autioksi. Muistan\nsaarekkaita kunnaita varjostavine palmusiimeksineen, ihania keitaita,\njotka olivat kuin unohduksen pyhäkköjä, jossa mieli kaihoisana viipyi,\nniiden jäätyä taakse. Tulin ajatelleeksi Gaugin'in satunäkemyksiä ja\nkuvittelin erämaan silmänkantamattomia aloja valtamereksi molemmin\npuolin ekvaattoria ja sekoitin joukkoon Chateaubriand'in Atalan\nmielikuvia -- välähdyksiä vain, mutta sittenkin mieleenpainuvia kuin\ntodellisuus konsanaan. Ja menipä tällä matkalla vuorokausia tai\npäästiinpä pikemmin eteenpäin, ennen kaikkea muistan sen hetken,\njolloin suuriviivaisen ja -muotoisen nousumaiseman sylissä näin\noikealla puolella Eland-antilooppien komean ryhmän. Mutta samassa pisti\nsilmääni vasemmalla pitkä, liikkuva, musta juova. Huomioni kääntyi\nsiihen ja kaukoputkeni selitti tämän juovan puhvelilaumaksi,\nmonisatapäiseksi niinkuin alussa tuntui. Ja tämä lauma oli liikkeessä\nvastakkaiseen suuntaan kuin mistä me tulimme.\n\nTuntui kuin olisin joutunut seisomaan puntarin vivulle. Eland, tuo jalo\nja harvinainen antilooppi, jonka nahan olin hukannut Voi-safarin\naikana, olisi tässä nyt taas saatavissa ja johtajahirven sarvet\nnäyttivät erikoisen muhkeilta. Minulla oli lupa ampua vielä yksi\npuhveli ja yksi Eland-antilooppi. Kauniiden otusten turha ammunta oli\njo tullut minulle kerrassaan vastenmieliseksi. Siis en voinut muuta\nkuin sanoa vaimolleni: puhvelit.\n\nTästä tuli erimielisyyttä, mutta Muhammed Bin Juma, jonka\nmetsästäjänsilmät jo paloivat, sekaantui keskusteluumme.\n\n-- Suuri rouva, onko meillä Jumala?\n\n-- On, sanoi Mary.\n\n-- Jos meillä on Jumala, hän tuottaa meille kuoleman yhtä hyvin\nElandien tapossa kuin puhvelinmetsästyksessä. Jos hän niin suvaitsee,\njäämme yhtä hyvin elämään, vaikka joutuisimme kuinka suureen vaaraan\ntahansa, sillä hänen vallassaan on henkemme. Ja kun kerran teidän\nherranne tahtoo mennä puhveleita ampumaan, niin minä seuraan häntä ja\ntiedän, että me emme sorru, jos Allah ei sitä tahdo. Hänen kädessään on\nelämä sekä täällä että siellä. Allah akbar, Jumala on laupias niinkuin\nkoko matkan on ollut.\n\nTämä näytti niin selvältä, ettei vaimoni enää vastustellut.\n\nEikä ollut enempää aikaakaan filosofis-uskonnollisiin keskusteluihin ja\nhiustenhalkomisiin vaimoni ja Muhammedin välillä, sillä oli kiireesti\nlähdettävä.\n\nJorma jäi kateellisena makaamaan riippumattoonsa katsellen lähtöämme.\nMukanani oli neljä miestä. Puhvelilauma lähestyi jo arolta nousevaa\nrinnemaata pitkin, jossa vaivaiskasvullisuus kohosi miesten pään yli\nestämättä kuitenkaan näköä. Otin tietysti selkoa tuulen suunnasta ja\nkuljin sen vaatimusten mukaan. Lisäammusten ym. kantajain täytyi\nkauempaa seurata meitä, ja tarkoin suojaa hakien riensimme eteenpäin.\n\nMeidän tiemme tuli leikkaamaan lauman tietä suorassa kulmassa. Täytyi\nrientää siten, että pääsin erottamaan johtajahärän muista. Hiljaa kuin\nmato tuntui puhvelilauma etenevän ja meille tuli kuitenkin kiire\nvoidaksemme saavuttaa sen ajoissa. Silloin upposin yht'äkkiä pensaitten\nja ruohon peittämään syvään kuoppaan kumminkaan vahingoittumatta,\nlukuunottamatta muutamia naarmuja. Luultavasti kuitenkin puhveleille\nnyt tuli jonkinlainen aavistus vaarasta, koska ne rupesivat vilkkaammin\nliikehtimään. Huomaten johtajahärän jo kulkevan joukkonsa etunenässä ja\nsiitä jonkin verran jo eronneenkin, hätiköin ja ammuin ensi laukauksen.\nTiesin matkan olevan liian pitkän, mutta puhveliin sattui, kuulin\nselvästi luodin iskevän ruhoon. Samassa silmänräpäyksessä koko lauma\npysähtyi pariksi tuokioksi ja yht'äkkiä, pikemmin kuin ajatukseni\nennätti selittää, näin valtavan ruskean pölypilven nousevan puhvelin\nedessä. Silmänräpäystä myöhemmin näin kaksisatapäisen lauman\nolevan täyttä vauhtia hyökkäämässä minun ja miesteni kimppuun.\nViimeksimainituista kaksi ammustenkantajaa pakeni heti suinpäin,\nkolmas, Muhammedin-uskoinen, jäi luokseni. Puut taittuivat ja maa\ntömisi mahtavasti, kun vihastunut lauma lähestyi. Sinä hetkenä tunsin\nelämän suurjännitystä. Ennen olin syrjään hyppäämällä ja sivusta\nampumalla välttänyt yksinäisen härän ja saanut sen saaliikseni; tässä\nei sekään tullut kysymykseen, sillä vihollisia tuli joka puolelta.\nKäänsin katseeni vasemmalle ja käänsin sen oikealle nähdäkseni,\noliko mitään mahdollisuutta päästä suoja-asentoon. Loppumattomilta\ntuntuivat mustat rivit molemmin puolin, ja ainoastaan sekunnit ja\nniiden osat tässä ratkaisisivat elämän ja kuoleman. Silloin huusi\nkiväärinkantajani, joka seisoi vasemmalla puolellani: \"Ampukaa, Bwana,\nampukaa!\" Mutta minä sanoin jyrkästi kieltäen: \"Odota siksi, kun\nkäsken!\" Laskin näin: vasta kun lauma on noin 7 metrin päässä meistä,\nammutaan. Silloin joko käy niin, että etumaiset kaksi puhvelia kaatuvat\nja kompastuvat eteemme ja meille muodostuu siten aukko, josta me\nmahdollisesti pelastumme, kun takaa tulevien täytyy muuttaa suuntaa,\ntai meidän luotimme jäävät tehoamatta, jolloin käytämme viimeistä\nkeinoa: hyppäämme suoraan ylös sarvien välitse selkään ja sitten tuli\nmitä tuli -- se on sen ajan kysymys. Näiden ajatusten lomassa näin kuin\nvälähdyksenä koko elämäni edessäni. Kumma on, ettei ollut aikaa\npelästymiseen, ja jäljestäpäin ei muistanut enää pelätä. En häpeä\notaksua, että olisin kovasti pelännyt, jos olisi ollut aikaa.\n\nLauma oli kymmenen metrin päässä. Komensin ampumaan ja kaksi laukausta\nkajahti yht'aikaa lähimpiä puhveleita kohti. Nyt tapahtui ihme. Ei\njäänyt eteemme kaatuneita, mutta lauma jakaantui kahtia kuin veitsellä\njakaen ja eläimet sipaisivat molemmin puolin kyynärpäitäni kietoen\nmeidät ohimennessään paksuun pölypilveen. Käännyimme heti ja näin\nkaukana paenneiden miestemme kiitävän henkensä edestä ja puhvelien\nrientävän kahtena laumana tehden kaarron aron puolelta ja alas\nTana-jokeen päin sekä yhtyen vähitellen jälleen yhdeksi laumaksi. Mutta\nsamassa hyökkäsi päälleni aivan läheltä oikealta puolen puhvelilehmä,\njoka ilmeisesti oli haavoittunut. Ammuin ja se kaatui. Ennätin juuri\nkääntyä, kun oli oikealla puolella jo toinen, mikä myös hyökkäsi ja\npysähtyi yhdellä luodilla. Tämän jälkeen hyökkäys uudistui, jolloin\npääsin sivulle. Sain hyvän tähtäimen ja ammuin eläintä niskaan, niin\nettä selkäranka meni poikki, joten puhveli pysähtyi väristen kotvan\naikaa. Oli mielenkiintoista odottaa luotini välttämätöntä vaikutusta,\njonka tiesin kohta tulevan. Samassa eläin lysähtikin maahan.\n\nTästä riensimme kovaa vauhtia ajamaan suurta laumaa, koska näin, että\njohtajahärkä oli heittäytynyt lepäämään, mistä päättäen se oli\nhaavoittunut. Lauma pysähtyi silloin johtajaansa odottamaan, mutta kun\nlähestyimme, puhveli nousi taas ja samalla koko lauma lähti liikkeelle.\nTätä jatkui hämärän alkuun saakka, jolloin näimme jatkuvan takaa-ajon\nturhaksi. Puhvelit olivat nyt matkalla juuri sinnepäin, mistä me olimme\ntulleet Tana-joen leiriltä.\n\nNyt riensimme sillä välin pystytetylle leirille aika kyytiä ennättäen\nperille juuri hämärän päättyessä, jolloin jo oltiin meitä hakemassa.\n\nMolemmat otukset, jotka olimme kaataneet, jäivät meiltä tietenkin\nkorjaamatta. Ne olivat naaraita ja vaikka sellaisina kokoelmillemme\nerittäin mielenkiintoisia, ne täytyi jättää, koska minulla ei ollut\nlupaa niiden kaatamiseen. Olin ampunut ne itsepuolustukseksi.\n\nNyt saavuimme Gumbattaan. En voi sanoa, oliko putous, josta joki siellä\nsyöksyi maahan syöpyneeseen jättiläisaltaaseen, 60 vai 70 metriä\nkorkea, mutta valtavan kaunis ja juhlallinen näky se oli. Virran\nvastaisella puolella oli vähän matkan päässä suurehko kikuijukylä. Heti\nryhdyimme toimenpiteisiin maidon hankkimiseksi sairaillemme, ja ensi\nannoksesta alkoikin toipuminen. Ei kulunut kauan, kun alkoi saapua\nluoksemme alkuasukkaita, ensin itse kuningas sulttaani Uadjige. Hän\nsaapui kymmenen korkean ritarinsa tai ministerinsä ympäröimänä, kaikki\nkeihäillä varustautuneina ja komeilla rauta- ja kuparirenkailla\nkoristautuneina kuin ainakin kuninkaalliset saattueet.\n\nArvokkaasti kuningas astui esiin ja arvokkaasti otin hänet vastaan.\nValkoisen miehen käsi yhtyi lujasti mustan rasvaiseen kouraan.\nLäsnäolevat ylimykset löivät varmalla iskulla välähtelevät keihäänsä\nalakärjestä maahan ja asettuivat seisomaan niitten viereen. Mutta hänen\nmajesteettinsa suvaitsi istuutua kanssani pöytään ja ottaa kelpo grogin\nBlack and White-whiskyä, joka nimensäkin puolesta soveltui\ntilaisuuteen. Musta whiskypullo alkoi seuruetta huvittaa, sillä kun\nmajesteetti oli nauttinut viimeisen maljamme, hän ojensi sen\npääministerillensä ja sitten pikari kiersi uskomattoman nopeasti\nministeriltä ministerille. Loppuryypyn tyhjentäjä laski sen ylevän\nruhtinaallisesti takaisin pöydälle.\n\nKuninkaalla oli yllään loistoasu, hän oli helmillä ja kuparilangoilla\nylenpalttisesti koristeltu ja hartioillaan hänellä oli karvainen vaippa\nja säärissään ja käsivarsissaan paksuja renkaita. Hän oli lihavahko ja\nhyvänsuopea mies. Hänellä oli uljas profiili, hauska naama ja hienot\naistilliset huulet sekä sangen kapeat, pitkärakoiset palkosilmät.\nKuvittelin, että joku lihava faarao oli aikoinaan ollut hänen\nnäköisensä. Hänen päässään oli antiloopin mahalaukusta neulottu kypäri,\njoka oli kuninkaallisesti päällystetty sadoilla kiiltävillä, likaisilla\nhousunnapeilla. Tätä kypärää minä ihailin omistukseen halukkain silmin.\nKuningas puolestaan oli jo kotvan aikaa kohdistanut koko\nmielenkiintonsa whiskypullon kylkeen. Hän käänteli pulloa ja katseli\nsitä katselemasta päästyäänkin ja lopulta hänen ohuet huulensa\nvetäytyivät makeaan hymyyn. Hän viittasi pääministerilleen ja käski\ntämän katsella kuninkaan kuvaa ihmekapineen kyljestä. Ministeri irvisti\nja näki vain oman naamansa ja hohtavan valkoiset hampaansa, ja niin\nkävi kaikille muillekin. Kuningas luuli, että kaikki näkivät siinä\nhänen kuvansa, ja kaikki velvollisuutensa mukaisesti ihailivat pullon\nkyljestä heijastuvaa omaa kuvaansa kuninkaan kuvana. \"Ah ah ah\",\nsanottiin miehestä mieheen, eikä ihastuksella ollut rajaa. Pullo oli\ntyhjä, ja minut valtasi jalomielisyyden puuska. Minä kysyin, suvaitsiko\nmajesteetti, että lahjoitin hänelle tämän hänen kuvansa säilyttäjänä.\n\n-- Pisha ya mimi (minun kuvani), lausui sulttaani, nousi, otti pullon\nja pusersi syvästi liikuttuneena kättäni. Audienssi oli päättynyt.\nKuningas lausui vielä:\n\n-- Te olette ollut uljas minua kohtaan. Minä kutsun teidät tiloilleni\npahkasikojen ammuntaan, sillä ne häijyläiset tonkivat ja sotkevat\npilalle koko minun valtakuntani.\n\nTietysti oli sanoma tulostamme jo aikoja sitten levinnyt kraaliin ja\nsieltä saapui ensinnä meitä tervehtimään kuninkaan viisi rouvaa. Nämä\nmenivät minusta vähääkään piittaamatta suoraan sisälle telttaan, jossa\nvaimoni ja tyttäreni olivat, ennenkuin kukaan ennätti huomauttaa heille\netiketin vaatimuksista. Heillä oli mukanaan lahjoja, banaaneja ja suuri\nnahkavöillä vannehdittu hunajapytty täynnä tuoksuvaa hunajaa, johon\nmyös oli sullottu koko mehiläisperhe kuhnureineen ja sikiöineen,\nmunineen sekä raatoineen. Punainen savi ja rasva tirisi näiden\nmajesteettien lihavista lanteista ja kaksi punaista läikkää ovipielissä\nosoitti, mistä vieraat olivat menneet sisälle. Ja sisällä he\nmerkitsivät kulkunsa samalla tavoin.\n\nNyt alkoi leiriimme tulvia sairaita neekereitä. Tuli äitejä lapsineen,\njoiden jalat olivat mätien banaaninlehtien ja niininuorien siteissä\nsuurina tolloina. Toisilla taas olivat kädet samanlaisissa siteissä.\nNähtävästi santakärpänen oli pistoillaan aiheuttanut näille lapsille\nvaikean taudin.\n\nVaimoni ja tyttäreni alkoivat heti laupeudentyönsä ja apteekkimme\nluovutti lääkkeitään. Sydäntäsärkevää oli nähdä, kuinka pienokaiset\nkäsillään suojelivat haavojaan, joita koetimme puhdistaa, ja itkivät\nhiljaa, tuskin kuuluvasti, ikäänkuin olisivat olleet ensi asteella\nitkemisen taidossa. Mutta lääkitseminen teki hyvää. Tuo niiden itku oli\nkummallista hiljaista kitinää, jollaista voi kuvitella alastoman\noravanpojan ääneksi.\n\nHellästi näitä lapsia koetettiin kääreistään avata, mutta muistan\nkuinka eräänkin pienokaisen kaikki varpaat täysin mädänneinä jäivät\nsiteeseen, joka poistettiin.\n\nTätä lääkäröimishommaa jatkui monta päivää. Annettiin neuvoja, siteitä\nja lääkkeitä, ja osoitettiin, miten mitäkin tapausta oli hoidettava.\nTulin ajatelleeksi, kuinka paljon tärkeämpää näille raukoille\nolisi saada vanhurskaitten lähetyssaarnaajien sijasta kelpo\nlääkäreitä. -- -- --\n\nTein sitten vastavierailun kraaliin astumatta kuitenkaan sisälle\nmihinkään kotaan, koska kaikki tapaamani valkoiset miehet olivat minua\nsiitä vakavasti varoittaneet. Näin siellä valtakunnan noidankin.\nHänellä oli oma pieni pyöreä karsina-aitaus ja sen sisällä majansa.\nMenin sinne ja näin kuinka noita istui vastapäätä sairasta. Hänellä oli\nkurpitsankuorissa kaikenlaisia näljäisiä lääkkeitä ja liemiä. Potilas,\nvanha akka, istui roikkuvin rinnoin ja toinen jalka käärittynä\nmuodottomaksi töpöksi, josta valui sisällä olevan haavan visvaa, ja\nlöyhkä oli hirmuinen. Noita mutisi ahkerasti kikuijunkielisiä\nloitsujaan. Hän mutisi joka kerta, kun hän kastoi pienen gasellin jalan\neri pyttyihin ja pisti sen sitten sairaan suuhun, joka ihastuneena ja\nhuuliaan ryystäen sen nautitsi. Tätä menoa luultavasti jatkui kauan, ja\nvaikka piirsin ryhmän siitä ja otin valokuvankin, sitä jatkui vielä\nmentyäni. Noita ei ollut milläänkään puuhistani, vaan toimitti menot\nmistään välittämättä.\n\nPahkasikojen metsästyksestä ei tullut alussa mitään, vaikka kuningas\noli pannut joukkonsa ajojahtiin. Joukot kulkivat pitkin metsiä ja\nhuudot kajahtivat eri puolilta. Sikoja tuli, mutta ei ollut mahdollista\nampua niitä, kun ihmisiä oli aina tiellä. Myöhemmin onnistuin kuitenkin\nsaamaan kauniin karjun.\n\nViime puhvelinmetsästyksellä haavoittamani johtajahärkä ei antanut\nmielelleni rauhaa, ja tavatakseni sittenkin puhveleita ja ehkä vielä\nelandeja, joita olikin nähty, tein vielä retken noille seuduille.\nSeurasimme niitä jälkiä, joita lauma oli jättänyt paetessaan meitä\nviimeisessä takaa-ajossa. Minulla oli heikko toivo löytää\njohtajapuhvelin kallo jostakin näiltä seuduilta. Edetessäni kauemmaksi\nsattui kiikariini valkoisen miehen safariteltat. Ja koska tämä oli\nsillä suunnalla, minne meidän piti mennä, jatkoimme matkaamme ja\ntulimme leiriin, jossa mielihyväkseni tapasin mr Durkanin.\n\nHän haki teltastaan sanomalehden ja osoitti sormellaan kahta riviä,\njoissa oli: Venäjän tsaari on julistanut Suomen perustuslait\nmitättömiksi. Hän katsoi minua pitkään silmiin. Siinä istuimme vakavina\nmitään sanomatta ja tyhjensimme hiljaisuudessa grogimme. Kysyin sitten,\noliko hän nähnyt suuren puhvelilauman tulevan Keniasta päin\nhaavoittunut johtajahärkä etunenässä.\n\nSellainen oli tullut kerran hänen telttapaikkansa näkyviin, mutta\npuhvelit olivat olleet niin kaukana, ettei hänen kiväärinsä olisi\nniihin kantanut, ja koska hänellä ei ollut puhvelinmetsästykseen\nvälttämätöntä norsukivääriä, ei hän yrittänytkään käydä niiden\nkimppuun.\n\nVierailu ei tullut pitkäksi ja pian palasimme kotileirillemme.\n\nJorma parani vähitellen ja samoin kantajat. Minun mieltäni askarrutti\naina viimeinen tulokseton puhvelinajoni ja kun tiesin Gumbattasta\nTana-jokeen päin olevan suuren papyrussuon, jonka kohdalle mr Durkan\noli minulle antamaansa karttaan merkinnyt puhveleita, ajattelin aina\nmahdollisuutta päästä sinne niitä ampumaan. Lähdinkin liikkeelle\ntarpeellinen joukko mukanani, kiersin suota kovalla maalla tuulen\nalapuolella ja näin ensin suon yllä tunnetut valkoiset puhvelilinnut,\njotka suomailla lentelevät näkymättömän puhvelilauman yläpuolella\nseuraten sen liikkeitä. Kerrotaan näiden lintujen, jotka kai\nravinnokseen noukkivat puhveleista syöpäläisiä, antavan huudoillaan\nnäille merkin lähestyvästä vaarasta. Ei kestänyt kauan, kun näin suon\nsyrjään ilmestyvän mustia olentoja. Ne olivat puhveleita ja suurin\nniistä oli härkä. Nyt joutuivat hermoni kiihdyksiin. Matka oli pitkä,\nnoin 200 metriä, ja paikasta, jossa makasin piilossa mättäitten\nsuojassa, ei ollut sinne päin mitään suojaa, jotta olisin voinut hiipiä\nlähemmäs. Kauan tuumailin, miten toimia, mutta viimein päätin, tyhmästi\nkyllä, tältä puhvelin kysymyksessä ollessa mahdottomalta matkalta\nampua. Laukaistuani suurta härkää kohden, jota luulin haavoittaneeni,\nkatosivat puhvelit heti suon sisään ja minä Muhammedin kanssa perässä.\nKuulimme, kuinka eläimet polskivat vedessä ja röhkivät ja näimme,\nkuinka kaislikko oli ruhjoutunut niiden rynnistyksestä. Kahlasimme\nniiden tekemää aukkoa pitkin, jalkamme vaipuivat syvälle pehmeään\nliejuun ja vesi nousi sitä mukaa kuin etenimme. Nyt se ylettyi jo\nrintaamme saakka. Se oli kylmää ja sitä paitsi oli ylt'ympärillämme\npuhveleita, joiden purskuntaa kuului kaikkialta. Minä hain nopeasti\njoukkoa silmäillen suurta härkää, jonka otaksuin olevan jo kuolleena.\nTätä ajoa jatkui epämiellyttävän kauan ja kahlasimme eri suuntiin.\nMutta yht'äkkiä tuli naaraspuhveli osaksi uiden, osaksi kahlaten\nsuoraan minua kohti. Ammuin ja siihen se jäi. Taas tämän onnettoman ja\nturhan tapaamisen jälkeen tuntui ilkeältä ja äitelältä koko elämä, niin\nettä heitin ensi kerran metsästysmatkallani takaa-ajon sikseen. Eikä se\nmitään hauskaa olisi ollutkaan, sillä vesi nousi suolla kainaloihin\nsaakka. Käännyin nolona takaisin. En tiedä, ovatko sielulliset\nliikutukset niin vaikuttavia, mutta heti tämän jälkeen tunsin olevani\npahasti vilustunut. Kahlasimme molemmat kuivalle maalle, jossa ammusten\nkantajat kaukana istua kököttivät, ja sieltä marssimme märkinä kotiin.\nMuistan ainoastaan, että riisuuduin ja kävin vuoteeseen. Sen jälkeen\nolin erinäisiä päiviä kuumeessa ja vasta kun tästä olin toipunut,\nvoitiin taas jatkaa matkaa.\n\nToivuttuani Jorma oli jo melkein terve, mutta kiväärinkantaja ilmoitti,\nettä kantajat pyysivät saada lähteä kotiinsa, koska heidän oli kovin\nikävä ja olivat väsyksissä. Sulttaani oli jo minulle luvannut\nnaiskantajia, jollaisten käyttö muuten Afrikassa on kiellettyä.\nPäästäkseni eteenpäin Fort Hallia kohti kutsuin siis kaikki miehet\nkoolle neuvottelemaan. He muodostivat ympärilleni suuren renkaan.\nHeidän päällikkönsä, uljas nuori kikuiju, joka oli jo alusta saakka\ntoiminut ripeästi ja tarmokkaasti, astui reippaasti esiin eteeni ja\npiti kauniin puheen. Moitteettomin elein ja rauhallisesti hän kertoi,\nkuinka hänen joukkonsa olivat jo lopen nääntyneitä ja kuinka miehet jo\nhalusivat päästä vaimojensa ja lastensa luo. (Tässä monet miehistä\nitkivät.) Minä puolestani tein parastani ja lupasin heille\njuhlallisessa vastauksessani, että he saivat kyllä lähteä ja että\nainoastaan ne kantajat, jotka olimme saaneet Nieristä, saivat seurata\nmukana Morangaan asti. Ja palkkansa saisivat kaikki, sillä olin ollut\nheihin hyvin tyytyväinen. Silloin puhui vielä eräs mies toisten\npuolesta ja sanoi kyyneleet silmissä, että hekin olivat olleet\ntyytyväisiä, mutta ikävä oli vaivannut ja väsymys, tottumattomia kun\nolivat olleet vaeltamaan näin kuumana aikana, sillä kuumuus oli\nlisääntynyt, mitä pitemmälle olimme edenneet pitkin Tana-virran rantoja\nalas. Hän lisäsi, että he aina hyvällä mielellä muistaisivat tätä\nvalkoista miestä. Kun lähden uudelleen, he tulevat mielellään kanssani.\nJa niin miehet kiitellen nostivat palkkansa ja saivat tarpeelliset\ntaakat eväitä, joita kantaen he lähtivät pitkin Kenian juurta suoraa\ntietä kotiseutuansa kohti.\n\nNyt kiväärinkantaja toimitti tarmokkaasti kuten aina kuninkaan\nlupauksen mukaisesti meille naiskantajia. Nämä näyttivät ottavan paljon\nkeveämmin taakat selkäänsä kuin miehet. Tämä johtuu siitä, että\nkikuijukansankin naiset tekevät kaiken raskaan työn ja heidän omilla\nretkillään kantavat taakat, kaatavat puita hirveän alkeellisilla\naseilla, kantavat ne metsästä jne. Nurkumatta ja nöyrästi aloitti näin\nuudistettu safari taipaleensa. Torvet soivat, teltat koottiin ja\nkasattiin ja tasaista lönkytystä alkoi marssi kotia kohti.\n\nKaikkien valtavien elämysten jälkeen ei paluumatka enää ollut\nmielenkiintoinen. En muista, kuinka monta kertaa leiriydyttiin öiksi,\nmutta tulimme viimein suurelle Morangaan johtavalle sotilastielle.\nTäällä kuulimme takanamme puhkuvan äänen sekä raskasta töminää ja\npyöräin jytinää. Tämä oli \"tinga tinga\" eli maantiehöyryveturi,\nruostunut, kaikin puolin ihmeellinen vaeltava romu, ja sen perässä\nkeikkui kaksi tavaravaunua. Kun tämä juna oli tullut kohdallemme, se\nseisahtui ja siinä ruvettiin neuvottelemaan kuljetusehdoista.\nKuljettaja lupasi ottaa väkemme ja tavaramme kuormavaunuun, ja niin\npääsimme nyt eteenpäin mukavalla keinolla kuumassa helteessä, joka oli\nmeidät kaikki perin pohjin uuvuttanut. Minä istuuduin veturiin\nkuljettajan kanssa, joka oli valkoinen mies, mutta noesta ja hiestä\nmelkein mustempi kuin kukaan neekereistäni. Ja niin jatkui matka.\n\nOlimme jo päässeet hyvän taipaleen, kun mies äkkiä sanoi:\n\n-- En jaksa enää, olen sairas, olen kuumeessa, ja horjahti, niin että\noli pudota. Hän oli koettanut päästä tänne asti puhumatta voinnistaan\nmitään. Tässä lähellä oli jonkinlainen erämaan majatalo ja siinä oli\nystävällinen valkoinen mies isäntänä. Hän auttoi meitä kantamaan\nsairaan pieneen takahuoneeseen, jossa asetimme hänet vuoteeseen. Sinne\nhän heti raukesi sanaa sanomatta. Koetin hänen valtimoaan. Kuume oli\nkova, ja sydän löi heikosti. Kuiskasin hänen korvaansa kiitoksen sanoja\nja sanoin, että jätin pöydälle maksun matkasta. Tähän hän ei jaksanut\nedes vastausta nyökätä. Pusersin hänen kuumeista kättänsä ja laskin\ntaskukellonsa pöydälle.\n\nMajatalon isäntä kysyi minulta, enkö halunnut oikeata häränlihaa\nmatkaevääksi, mistä ihastuin kovin. Hän vei minut varastohuoneeseensa,\njossa roikkui kokonaisena juuri teurastetun härän ruho. Leikkasin siitä\nparhaan palan. Me olimme jo aikoja sitten niin kyllästyneet kaikkeen\nriistalihaan, että kotieläimen liha nyt maistui oikein herkkujen\nherkulta. Tätä ensimäistä häränliha-ateriaa ajatellessani tulee\nvieläkin vesi suuhuni.\n\nJälleen jatkoimme matkaa jalkaisin. Ja koska en siitä juuri mitään\nmuista, se mahtoi olla hyvin yksitoikkoinen matka. Muistan, että kerran\nsaavuin kulkien etujoukossa kiväärinkantajien mukana juuri hylätyille\nleiritulille. Lähellä vielä savuavaa nuotiota makasi harmaatukkainen\nkikuiju vaaleansinisine helmikoristeineen selällään kuolleena, kontat\nkäppyrässä, silmät auki tuijottaen taivaalle ja kaunis ihastuksen hymy\nhuulilla. Hänet olivat nähtävästi heimolaisensa äsken jättäneet siihen.\n\nPäähäni pisti koettaa, millä tavoin kuolleen näkeminen vaikuttaisi\nneekereihini, ja sanoin kokilleni: \"Mene ja kerro kantajille, että\ntäällä makaa kikuiju. En ymmärrä sen puhetta, tulkoot sitä katsomaan.\"\nVetäydyin sitten syrjään tekemään havaintoja. Kikuijut menivät paikalle\ntaakat selässään, lähestyivät vainajaa ja puhuivat sille jotakin, mutta\nsäpsähtivät samassa ja juoksivat kauhun valloissa pois paikalta.\n\nMatkaa jatkettiin Fort Halliin saakka, missä leiriydyimme meille\nosoitettuun paikkaan, kauniille kedolle puiden siimekseen. Täältä oli\nmeidän matkalta lähettämiämme nahkoja ym. tavaroita viety Nairobiin.\nToimitin sinne vielä ylimääräiset kuormat, ja sitten lähdettiin\npieneksi supistuneena joukkona jatkamaan matkaa Nairobiin. Saavuimme\neräänä iltana Nairobin kaupungin ulkopuolelle ja leiriydyimme\nsomalikylän lähettyville. Sieltä näimme kaihomielin entisen kotimme\nBrickhousen, jossa olimme viettäneet niin ihania päiviä. Kävimme\nympäristössä hakemassa huoneistoa, mutta kun ei kaupungin ulkopuolelta\nmitään löytynyt, täytyi vuokrata kaupungista erään buurin talo.\nMaalasin siellä ja lapset kävivät jälleen englantilaista koulua.\n\nKun palvelijamme saivat tietää meidän valmistautuvan Euroopan matkaa\nvarten, he kävivät alakuloisiksi ja istuivat kauniisti salissamme, kun\niltaa vietettiin, puhdistivat kivääreitä ja tekivät pieniä askareita\nkysellen, koska me lähdemme ja miksi he eivät saa tulla mukaan siihen\nmaahan jossa on \"tele tsumvi\" (\"paljon suolaa\", mustien lumesta\nkäyttämä nimitys).\n\nUljas kokkimme teki työtä kuin ennen, mutta rupesi sitten käymään\nlähetyskoulua, jossa hän oppi laulamaan do re mi fa sekä juomaan ja\nvarastamaan, ja meidän ymmärtääksemme siinä olikin kaikki. Eräänä\naamuna hän oli kadonnut eikä tullut enää takaisin, ja hänen\nmukanaan oli kadonnut rahasumma. Ilmoitin asiasta poliisille, ja\npoliisilaitoksen englantilaiset upseerit lupasivat ottaa siitä selon.\nIllalla tuli sitten mustia poliisisotilaita mukanaan vangittu mies, ja\nhe kyselivät, tunsimmeko tätä poikaa. Siinä seisoi meidän oma kokkimme,\nseisoi sanaa sanomatta kylmänä ja kovana. Asian selvittyä hänet vietiin\npois ja minut kutsuttiin poliisivirastoon. Siellä kysyttiin minulta,\ntahdoimmeko, että asia ajettaisiin loppuun saakka, jolloin mies saisi\nmelko kovan rangaistuksen, sillä varkauden lisäksi hän oli halkaissut\ntoiselta mieheltä kallon. Sanoin, että me puolestamme olimme vain\nsuruissamme siitä, että poika, joka aina oli hyvin palvellut, oli nyt\nlangennut sellaiseen surkeuteen, ja totesimme että valkoisten\ntuttaviemme varoitukset, ett'ei pitäisi koskaan ottaa lähetyskoulussa\nkäynyttä palvelijaa, olivat todella perusteltuja. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTältä ajalta muistan Nairobissa vierailleen intialaisen\nteatteriseurueen. Sen esiintymissalina oli ylen suuri peltivaja\npylvästöineen ja amfiteatterin tapaan sijoitettuine penkkiriveineen.\nTeatteri oli varustettu kirkuvan korein näyttämökoristein. Esiripussa\noli Buddhan kuva jättiläiskoossa lootuksineen. Kaikki oli laadittu\npuhtaaseen, vaikkakin räikeään intialaiseen tyyliin, ja itse kappale\noli ihmeellinen vanha intialainen oopperantapainen. Jonkinlainen\nsäkkipillipiano toimi orkesterina, joka luitasärkevin sävelin johdatti\nsekä laulua että puhelua. Sulkatöyhtöiset ritarit kultaisissa puvuissa\nja hienoissa hepenissä lävistivät toisiansa kauheilla miekoilla ja\nverta vuoti lätäkköinä lattialle. Joskus putosi joku sankari tai\nsankaritar tornista maahan lyöden itsensä kuoliaaksi, ja taas virtasi\nverta kuin härästä. Silloin aina neekerit ja meidän palvelijamme,\njoille olimme ostaneet liput, kirkuivat mielettöminä ihastuksesta.\n\nJuuri edessäni istui teatterissa intialainen lääkäri, ja hän koetti\nparhaansa mukaan huonolla englannin kielellään selittää minulle\nnäytelmän sisällystä. Myöhään yöllä palasivat palvelijamme teatterista\nja yksi heistä sanoi, että heitä oli petetty ja että he vaativat\nrahansa takaisin, koska näyttelijät eivät kuolleet kunnollisesti, vaan\ntulivat vielä kiittämään. Se oli hänen mielestään ennenkuulumattoman\njulkeata.\n\nVereni on aina kuohahtanut, milloin olen muistellut niitä aikoja, kun\nVoimaliitossa toimien koetin vähäiseltä osaltani nostattaa suomalaista\ntalonpoikaisväestöä niillä seuduilla, joissa silloin asuin. Oliko nyt\notollisempi hetki jatkaa? Selvää oli, että jonkin ratkaisun täytyi\ntulla. Maksoi mitä maksoi, täytyi kerran astua ratkaiseva askel, joko\nhävitä tai voittaa kalpa kädessä. Tällaisia mietiskelin viime aikoina\nAfrikassa ja muistelin, kuinka usein minua oli vasten silmiä naurettu\nhulluksi puhuessani itseäni vanhemmille Suomen miehille siitä, että\nSuomi tulee ja sen täytyy kerran tulla itsenäiseksi ja päästä\nkehittymään sellaiseen kypsyyteen kuin sille on mahdollista. En tiedä,\nmiksi nämä ajatukset päivä päivältä yhä enemmän alkoivat kahlita\nmieltäni, joka näinä Afrikan aikoina ei ollut paljoakaan askarrellut\npoliittisissa kysymyksissä eikä kaikessa surkeudessa, mitä kotimaassa\ntapahtui. Olin elänyt suloisen kauden elämästäni huolettomassa\nmielentilassa. Olin usein ollut vähällä tuntea autuuden esimakua, mikä\ntunne kuitenkin eteläisten tähtien, noiden loistavien, mutta aivan\nvieraiden tähtien syttyessä taivaalle aina särkyi. Mieli kaipasi\ntuttuja pohjoisen taivaan tähtiryhmiä. Kun katseeni painui tummaan\nmaakamaraan, tiesin: suoraan läpi maapallon sen vastakkaisella puolella\nsijaitsee pieni, onneton ja ikuisesti rakas maa, jota sydämeni ei voi\nlakata kaipaamasta.\n\n\n\n"]