[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnjeJdl3JS_OYwn28MP-Q9ttVbJ44CfDJLdoAoFstWuQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},866,"Miten Uli-renki tulee onnelliseksi","Bitzius, Albert",1797,1854,"866-bitzius-albert-miten-uli-renki-tulee-onnelliseksi","866__Bitzius_Albert__Miten_Uli-renki_tulee_onnelliseksi","Romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1841,1908,113787,666801,false,47441,[24,25,26,27,28],"Agricultural laborers -- Fiction","Conduct of life -- Fiction","Country life -- Switzerland -- Fiction","Swiss fiction (German) -- Translations into Finnish","Young men -- Conduct of life -- Fiction",[30,31],"German Literature","Novels","\"Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani\" by Jeremias Gotthelf is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Uli, a farmhand whose irresponsible behavior leads him into a cycle of trouble and dissatisfaction in his life. The narrative explores themes of duty, the importance of character, and the societal expectations placed on both the working class and their employers.  The opening of the novel introduces a rural household where the master, Johannes, is awakened by his wife, who is concerned about Uli's drunkenness and tardiness. Uli is portrayed as a physically strong but morally confused young man, whose choices have strained his relationship with his employer. Following a reprimand from Johannes, Uli vacillates between defensiveness and introspection, reflecting on his haphazard lifestyle and the challenges of poverty. The initial chapter sets a tone of tension and reveals the moral dilemmas faced by Uli, hinting at his potential for growth if he chooses a better path. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Lehtonen, Joel",253,"Sveitsiläiseen maaseutuympäristöön sijoittuva romaani seuraa orvon Uli-rengin kasvua ja sosiaalista nousua. Isäntänsä opastuksella Uli oppii ahkeruuden ja rehellisyyden merkityksen, mikä johdattaa hänet lopulta kohti itsenäisyyttä ja onnea.","Albert Bitziuksen 'Miten Ulire-renki tulee onnelliseksi' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 866. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MITEN ULI-RENKI TULEE ONNELLISEKSI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nJEREMIAS GOTTHELF (ALBERT BITZIUS)\n\n\nSuomentanut Joel Lehtonen\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.\n  2. Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.\n  3. Pieni kouluutus öiseen aikaan.\n  4. Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.\n  5. Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.\n  6. Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.\n  7. Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.\n  8. Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.\n  9. Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.\n 10. Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.\n 11. Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä\n     isäntä osaa häntä innostaa.\n 12. Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.\n 13. Miten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.\n 14. Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.\n 15. Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.\n 16. Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.\n 17. Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.\n 18. Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta\n     parhain päin.\n 19. Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.\n 20. Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio\n     laskumestari.\n 21. Miten kylpymatka sotkee laskut.\n 22. Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.\n 23. Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.\n 24. Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa\n     tekemään uusia ja parempia.\n 25. Solmu alkaa aueta ja kun se taas rupee sulkeutumaan, lyö nuori\n     tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.\n 26. Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nIsäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.\n\n\nPimeä yö oli ulkosalla; vielä pimeämpi paikka, josta ääni useita\nkertoja huudahteli: \"Johannes\". Se oli pieni tupa suuressa\ntalonpoikaistalossa; isosta vuoteesta, joka täytti melkein koko\ntakaseinustan, kuului se ääni. Vuoteessa lepäsi talon emäntä miehineen\nja miehelle huusi vaimo: \"Johannes\", kunnes mies vihdoin alkoi\nmurahdella ja kysyi: \"Mitä tahdot, mikä on?\" \"Sinun pitää nousta\nruokkimaan karjaa. Kello on jo yli puoli viisi ja Uli tuli kotiin\nvasta kolmatta käydessä ja putosi portailta kun lähti menemään\nylistupaan. Kyllä olisi mielestäni sinun pitänyt herätä, sillä tavalla\nse koluutteli. Se oli humalassa eikä jaksa nyt nousta ylös, ja minusta\nonkin parempi, ettei se mene tulella näin höyrypäisenä talliin.\"\n\n\"Kyllä on pelissä nykyaikaan noiden palkollisten kanssa\", sanoi isäntä\nsytyttäessään tulta ja pukeutuessaan. \"Tuskin saa niitä palvelukseen,\npalkkaa niillä ei ole milloinkaan kylliksi ja päälle päätteeksi pitäisi\ntässä vielä itse tehdä kaikki työt eikä kurahtaa heille niin mistään.\nEi tässä ole enää isäntä talossaan eikä voi olla kyllin varovainen\nvälttääkseen riitaa ja pysyäkseen hyvässä huudossa.\" \"Mutta tälleen\net sinä saa antaa tämän jatkua\", sanoi vaimo, \"tätä toistuu jo liian\nusein; pelkästään viime viikolla vetelehti se kaksi kertaa ja nosti\npalkkaansa ennen paastoa. En sano tätä ainoastaan sinun, vaan myös Ulin\nvuoksi. Jos ei hänelle mitään sanota, niin tuumii hän elelevänsä ihan\nkuten pitääkin ja tulee yhä kunnottomammaksi. Ja täytyyhän meidän toki\ntotella omaatuntoamme. Isäntäväki on kuitenkin isäntäväkeä! Sanottakoon\nuuden muodin mukaan mitä tahansa: ettei se muka kuulu kehenkään mitä\npalvelijat tekevät loma-ajoillaan, niin isännät ovat kuitenkin isäntiä.\nSiitä mitä he talossaan sietävät ja käskyläistensä sallivat tehdä,\novat he edesvastuussa Jumalalle ja ihmisille. Ja sanon lastenkin\nvuoksi. Sinun täytyy käskeä hänet pikkutupaan,[1] kun ne ovat syöneet\nsuuruksensa ja lukea hänelle lakia.\"\n\nUseissa talonpoikaisperheissä, etenkin sellaisissa, jotka ovat\nvarsinaista talonpoikaisaatelia, s.o. sellaisissa, joilla tila on kauan\nkulkenut suvussa perintönä, joten suvun tavat ovat vakaantuneet, suvun\nkunniakäsite muodostunut, vallitsee nimittäin tuo varsin kaunis tapa,\nettei tahdota nostaa pienintäkään kinaa ja kiivasta sananvaihtoa, niin\nettä voisi herättää naapurien huomiota. Ylevän rauhallisena lepää\ntalo vihreän puistikkonsa keskellä. Levollisina, varman säyseinä\nliikkuvat asukkaat sen piirissä ja ympärillä. Puistikosta kajahtaa\nenintäin hevon hirnunta, mutta ei ihmisääniä. Ei toruta paljoa eikä\nkovaäänisesti. Mies ja vaimo eivät moiti toisiaan kaikkien kuullen\nja palvelusväen vioista he eivät usein puhu tahi huomauttavat niistä\nvain kuten ohimennen, virkkavat vihjailevan sanan, niin että muut sen\ntuskin huomaavat. Jos tapahtuu jotain merkillisempää tahi mitta tulee\nylen täydeksi, niin kutsuvat he syntipukin pikkutupaan ja tekevät\nsenkin niin huomaamattomasti kuin mahdollista. Tai varustautuvat he\nhänen puheilleen hänen ollessaan työssä yksinään ja \"lukevat lakinsa\",\nkuten tapana on sanoa, neljän korvan kuullen. Lainlukuunkin on isäntä\nsitäpaitse tavallisesti hyvin valmistautunut. Hän lausuu sanansa\naivan levollisesti, oikein isällisesti, ei salaa rikolliselta mitään,\nei kaikkein karvaintakaan totuutta, mutta kohtelee häntä oikeuden\nmukaisesti ja näyttää hänelle miten hänen rikoksensa vaikuttaa hänen\ntulevaan kohtaloonsa. Ja kun isäntä on lakinsa lukenut, on hän\ntyytyväinen, ja asiat ovat sillä tolalla, ettei manattu eivätkä muut\nhuomaa isännän menettelyssä hituistakaan tavallista kummempaa, ei\nkatkeruutta, ei kiivautta. Näillä lainlukemisilla on yleensä suotuisat\nseuraukset niistä henkivän levollisen isällisyyden ja sen vuoksi,\nettä ne pidetään muilta salassa. Sellaisissa taloissa vallitsevalle\nmaltillisuudelle ja rauhalliselle vaativaisuudelle tuskin lie missään\nmuualla vertoja.\n\nParaiksi oli isäntä ennättänyt talliin, kun Ulikin tuli sinne hänen\njälestään, mutta vaieten; he eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen. Kun\nhuudettiin keittiön ovelta ruualle, meni isäntä heti kaivon rännille ja\npesi kätensä; mutta Uli vitkaili kauan ennenkun tuli. Hän ei ehkä olisi\ntullutkaan, jos ei emäntä itse olisi huutanut vielä häntä erittäin.\nUlia hävetti näyttää naamaansa, ruskeaa, sinisen puhuvaa, veristä. Hän\nei ymmärtänyt, että on parempi hävetä pahoja tekojaan ajoissa, eikä\nsitten vasta, kun ne on tehty. Mutta tämän oli hän saapa kokea.\n\nPöydässä ei lainkaan huomautettu, kyselty hänen asioistaan; piiat,\njoita oli kaksi, eivät tohtineet edes virnistelläkään, sillä isäntä ja\nemäntä pysyivät vakavina. -- Oli syöty, tytöt kantoivat vadit tuvasta.\nUli, joka jäi viimeiseksi ruokailulle, rukousteli, nosti kyynärpäänsä\npöytälaudasta ja pani hatun päähänsä: siis aikoi lähteä hänkin ulos.\nMutta silloin sanoi isäntä: \"Tulehan tänne vähän\", meni pikku tupaan\nja sulki oven Ulin jälestä. Isäntä istuutui pienen pöydän päähän ja\nUli jäi seisomaan ovelle tekeytyen naamaltaan niin lammasmaiseksi\nkuin mahdollista, mutta pian vaihtuivat hänen ilmeensä vuoroin\nniskuroiviksi, vuoroin katuvaisiksi.\n\nUli oli isokokoinen, kaunis poika, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt,\nvoimakkaan näköinen, mutta hänen kasvoissaan oli piirteitä, jotka\neivät todistaneet liiallisesta viattomuudesta ja kohtuullisuudesta.\nParin vuoden päästä ne helposti voisivat tehdä hänet kymmenen vuotta\nvanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli.\n\n\"Kuules Uli\", aloitti isäntä, \"tätä menoa ei saa jatkua, sinä\nvietät liian kunnotonta elämää, sinä käyt liiaksi yöjuoksulla ja\njuopottelemassa. Minä en mielelläni heitä hevosiani ja lehmiäni\nsellaisen huostaan, jolla on pää täynnä viinaa tai viiniä, en uskalla\nlaskea mokomaa talliin lyhdyn kanssa, en etenkään, jos vielä tupakoikin\nkuten sinä. On jo liian monta taloa tuhottu sillä kevytmielisellä\ntavalla. Minä en tosiaan ymmärrä, mikä sinulla oikeastaan on mielessä\nja mitä sinä ajattelet? Mihin tämä vie?\" Uli sanoi, ettei hän ollut\nmitään tuhonnut, hän oli aina tehnyt työnsä, ei ollut kenenkään\ntarvinnut tehdä niitä hänen puolestaan. Hänen juomisistaan ei muiden\ntarvitse maksaa, ei kuulu kehenkään hänen ryyppäämisensä, omia rahojaan\nhän ryyppää. \"Mutta niitä rahoja ryyppää minun renkini\", vastasi\nisäntä, \"ja jos sinä olet kunnoton, niin kuuluu se minuun ja ihmiset\nsanovat, että sehän on Bodenbauerin renki. Ne eivät voi ymmärtää,\nmikä tuollakin isännällä lie mielessä, kun antaa rengin sillä tavalla\nvetelehtiä ja sellaista talossa pitää. Et ole vielä yhtään taloa\ntuhonnut, mutta ajatteleppas, Uli, eikö yhdessäkin olisi liikaa?\nOlisiko sinulla enää levon hetkeä, jos sinun täytyisi ajatella, että\ntuhosit minun taloni? Olisiko, jos sinun täytyisi ajatella, että me\nja lapset vielä paloimme mukana? Ja mitä on sinun työstäsi? Parempi\nolisi kun makaisit koko päivät sängyssä. Sinähän nukut lehmäin alle\nlypsäessä, et näe, et kuule mitään, et tunne hajua, ja kompuroit\ntalossa kuin pyörryksissä. On surkeaa sinua nähdä. Katsele nyt siinä\nsitten pöllästyneenä! Hyvin näkee, ettet ajattele mitään muuta kuin\nsitä kevytmielistä naishepakkoasi, jonka pariin olet antaunut\".\n\nUli sanoi, ettei hän ole antautunut minkään hepakon pariin, se ei ole\nikinä totta. Ja jos ei voi tehdä kylliksi työtä, niin menee matkaansa.\nVaan sellaistahan se on nykyaikaan, yhdellekään isännälle ei voi tehdä\nkylliksi työtä vaikka alituiseen ahertaisi; toinen on pahempi toistaan.\nPalkkaa tahtovat antaa ajan mittaan yhä vähemmän ja vähemmän ja ruoka\ntulee päivä päivältä huonommaksi ja huonommaksi. Viimein täytyy kai\nkoota maakirppuja, sittiäisiä ja heinäsirkkoja jos haluaa lihaa ja\nrasvaa kaaliinsa. \"Kuule Uli\", sanoi isäntä, \"ei nyt huolita puhella\nnäin toisillemme, sinä olet vielä liian höyrypäinen. Minun ei vielä\nolisi pitänyt sanoa sinulle mitään. Mutta minä säälin sinua, sinä\nolisit muuten kunnon poika, työhön pystyvä poika. Minä olen aina alusta\nuskonut, että sinusta voi tulla oiva mies, ja minä olen iloinnut.\nMutta sitten kun rupesit vetelehtimään ja käymään yöjalassa, muutuit\nsinä ihan kokonaan. Sinä et välitä enää mistään, sinä olet pahalla\npäällä, ja jos sinulle jotain sanoo vaikka miten sävyisästi, väännät\nsinä suusi murjalleen tahi äkäilet koko viikon. Kyllä olet antautunut\nkehnon naisen pariin ja, usko minua, sinä tulet onnettomaksi. Ei sinun\ntarvitse luulla, etten minä sitä tiedä! Sinä käyt Gnäggerlersin Anna\nLiisan luona ja hännystelet häntä aina! Ja sehän on seudun kehnoin\ntyttö, hänen luonaan käy vilinä kuin kyyhkyslakassa, joka lurjuksen\nkanssa se rupee väleihin. Ja juuri sinut se ilmoittaa syylliseksi kun\ntulee hairaus. Saat sauna-akan oluet muiden tähden ja ikäsi sovittaa\ntoisten syntejä. Saat tuntea mikä on kallis aika, kuten niin monet\ntuhannet muut, jotka menettelivät kuten sinä ja nyt elävät kurjuudessa.\nSillä ihmisellä, joka ei tyydy mihinkään, jolla on aina kaikkea liian\nvähän, jonka joko täytyy kerjätä, tehdä velkoja tai nähdä nälkää, on\naina kallis aika, miten huokea se muilla lieneekään, vuodesta vuoteen,\nijankaikkisesti. Mene nyt, ja malta mielesi. Ja ellet halua tapojasi\nmuuttaa, niin voit lähteä, Jumalan nimessä; minä en houkuttele sinua\nenää. Ilmoita sitten viikon kuluttua päätöksesi.\"\n\nUli murahteli, että hän on jo harkinnut, ei tarvitse viikon aikoja. Ja\nmeni ulos. Mutta isäntä ei ollut häntä kuulevinaankaan.\n\nKun isäntä tuli pikkutuvasta, kysyi emäntä häneltä, kuten tavallisesti:\n\"Mitä sinä sille sanoit, mitä se vastasi?\" \"En minä voinut sille\nmitään\", vastasi isäntä. \"Uli pullikoi vielä kovasti vastaan, ei\nollut nukkunut päätään selväksi; olisi ollut parempi, jos olisin\npuhunut hänelle vasta huomenna tai illalla kun kupariseppä on hänet\npehmentänyt. Nyt annoin hänelle miettimisaikaa ja odottelen mitä tulee.\"\n\nUli meni ulos hyvin äissään, kuten olisi hänelle tehty törkeää\nvääryyttä. Hän paiskeli työkaluja kuten aikoen ne tuhota ja karjui\nelukoille niin että isännän selkää karmi; mutta isäntä pysyttelihe\nlevollisena; yhden ainoan kerran hän vain sanoi: Siivolla! Muun\npalvelusväen pariin ei Uli mennyt, vieläpä heille murjottelikin.\nKun isäntä ei ollut muiden kuullen lukenut lakia hänelle, ei hän\nvoinut keventää sydäntään muille Ja kun muut eivät olleet syypäitä\nkuten hän, ajatteli hän, että muut ovat isännän puolella ja hänen\nvastustajiaan, tuon syvästi todellisen lauseen mukaan: se joka ei ole\nminun puolestani, on minua vastaan. Kestään ei hän siis saanut kuulijaa\npöyhkeilläkseen ja hänellä ei ollut tilaisuutta kerskuilla: piru hänet\nvieköön, jos hän on täällä hetkeäkään kauempaa kuin määräaikansa\nloppuun.\n\nVähitellen lähtivät viinin ja muut paholaiset hänestä ja yhä\nveltommiksi kävivät uroon jäsenet. Äskeisen jännityksen sijalle\ntuli sietämätön väsymys. Mutta tämä väsymys ei vallannut pelkästään\nruumista, vaan myös sielun. Ja kuten väsyneelle ruumiille on raskasta\nja kiduttavaa kaikki mitä se tekee, niin tuntuu myös väsyneestä\nsielusta kaikki raskaalta, mitä se on tehnyt ja millä sitä tulevaisuus\nuhkaa. Mille se äsken nauroi, se sitä nyt itkettää, ja mikä sitä ennen\nviehätti ja riemastutti, se on nyt harmia ja murhetta. Sen vuoksi,\njonka yli se äsken hypähteli kevyisin jaloin, haluaisi se nyt repiä\nhiukset päästään, vaikkapa koko pää-pahan paikoiltaan. Kun tällainen\nmieliala asustaa ihmisen sielussa, on se vastustamaton ja kaikkeen,\nmikä ihmisen mieleen tulee ja mitä hänelle tapahtuu, heittää se synkeän\nhohteensa.\n\nVaikka Uli silloin, kun hänen päänsä oli viiniä täynnä, oli äkäillyt\nisännälleen, niin haihtui hänestä nyt kiukku itsestään viinin\nkerällä. Hän ei harmitellut enää isännälleen, joka oli moittinut\nhäntä hutiloimisesta, vaan itselleen siksi, että oli hutiloinut.\nHänen mieleensä johtuivat nuo 23 batzia[2], jotka hän yhtenä iltana\noli hukannut. Sitä summaa ansaitakseen täytyisi hänen nyt tehdä työtä\nlähes kaksi viikkoa ennenkun ne olisivat hänellä jälleen koossa. Hän\noli kiukuissaan, kun saisi niiden vuoksi tehdä niin paljon työtä, oli\nkiukuissaan viinille, jonka oli juonut, kapakoitsijalle, joka sen oli\nhänelle tuonut j.n.e. Hän mietti isännän sanoja Gnäggerlerin Anna\nLiisasta, ja hän tuskastui niin että hiki tunkihe hänen otsalleen. Nyt\nalkoi häntä moni seikka tässä tytössä epäilyttää. Ja ehkä hänen on\nse vielä naitava? Hänen täytyi nyt alituiseen tuota asiaa aprikoida,\ntuumia sitä puoleen ja toiseen. Väliin hän otsansa hiessä tuli muka\nvakuutetuksi siitä, ettei koko seikka ollut minkään arvoinen, että\nvaara oli kaukana. Ja kuitenkin mietiskeli hän jo pätevät syyt,\njoilla vaaran sattuessa ja Anna Liisan tullessa häntä hakemaan, voisi\nkieltäytyä lähtemästä.\n\nSilloin näki hän tuhannen askeleen päästä jonkun naisen lähenevän\ntaloa, luuli sitä Anna Liisaksi: ja heti hänen syynsä, suunnitelmansa\nja lohduttelunsa hupenivat kuten kourallinen korsia, jotka joutuvat\ntuleen. Jalkansa alkoivat täristä pelosta ja hän pakeni talliin tahi\nriiheen. Hän näki joka pensaan takana Anna Liisan ja jos joku koputti\ntalon ovelle, vavahti hän kuin haavan lehti ja ajatteli, että Anna\nLiisa se seisoo ulkona ja aikoo kutsua häntä puheilleen. Mitenkä\nhän voisi mennä naimisiin? Eihän hänellä ole yhtään rahaa, hän on\nviimeisestä puvustaankin vielä velkaa räätälille ja kauppiaalle.\nHänellä on vain kolme kelvollista paitaa ja neljä kehnoa. Ja kukapa\nhaluaisi lainata hänelle häärahoja, kuka maksaa häätamineet? Miten\nvoisi hän elättää vaimon ja lapset, ja maksaa velat, kun hän ei nyt\nyksinäänkään jaksa tulla toimeen? -- Näiden aatosten vuoksi joutui hän\nihan suunniltaan, unohti kaiken ja teki kaikki nurin päin. Elämänsä\noli kiusallista. Hän oli tyytymätön itseensä ja siksi myös tyytymätön\nkaikkiin muihin, koko maailmaan. Hän ei lausunut kenellekään niin\nkelpo sanaa ja mikään ei ollut hänestä paikallaan. Hänestä tuntui kuin\nkeittäisi emäntä tahallaan kaikki ruuat kehnosti ja juuri niitä lajeja,\njoista hän ei pitänyt. Hänestä tuntui siltä kuin isäntä kiusaisi häntä\ntarpeettomalla työllä, hevoset kaikki olisivat laiskimuksia ja lehmät\nvartavasten hänelle vastuksina: pölkkypäisimpiä ruohon purijoita koko\nJumalan taivaan alla.\n\nJos hänellä olisi ollut rahaa eikä olisi pelännyt tavata Gnäggerlerin\nAnna Liisaa, olisi hän uhkapäissään ja tuskissaan lähtenyt viinin\njuontiin, hukuttaakseen siihen kiukkunsa, harminsa ja alakuloisuutensa.\nNyt täytyi hänen pysytteleidä kotosalla, näyttäytyä ihmisille niin\nvähän kuin mahdollista ja pistäytyä vähän väliä talliin, kun näki\njonkin naisihmisen etäämpää. Jos ketä nyt ehkä hämmästyttää se, että\nUli näin pelkäsi Anna Liisaa, että Ulin rakkaus tyttöön näytti näin\npian haihtuneen, sille täytyy minun huomauttaa, ettei Uli Anna Liisaa\nlainkaan rakastanutkaan. Hän oli vain noita kovin tavallisia poikia,\njotka mahtailun halusta heittäytyvät öisten kohtausten vapaille\ntavoille niin aikaisin kuin mahdollista ja ryhtyvät ilman omantunnon\nvaivaa, voisinpa melkein sanoa, hituistakaan ajattelematta, kaikkeen,\nmitä vain haluavat ja mitä tilaisuus tarjoo. Vaaraa aavistamatta he\nliihoittelevat tulen ympärillä kuten kärpäset ja melkein uskomattomalla\ntavalla, ellei heidän ajattelemattomuuttaan tuntisi, he sitten\npelästyvät kun nuo välttämättömät, luonnolliset seuraukset tulevat\nilmi, ja tytöt syyttävät heitä isyydestä. Silloin he pelästyvät kuten\nihmiset ainakin, jotka side silmillä on viety syvän kuilun äyräälle ja\njoilta peite otetaan pois vasta kun heidät syöstään kuiluun. Rakkaus\nhaihtuu heistä heti kun tyttö heitä syyttää. He pakenevat tyttöjä,\njoiden kanssa ennen rupesivat niin hempeihin väleihin ja joita usein\nkestitsivät. Vieläpä he heitä oikein vihaavatkin. Ja tätä eivät tytöt\ntuhatkertaisesta kokemuksesta huolimatta ota tajutakseen, nuo tytöt,\njotka paheellisella alttiudellaan, jopa lähentelemiselläänkin luulevat\nhellyyttä ja rakkautta itselleen hankkivansa ja saavansa.\n\nIsäntä ja emäntä antoivat Ulin olla omillaan, näyttipä siltä, kuin\neivät he olisi hänestä olleet huolissaankaan. Mutta toisinpa olikin.\nEmäntä oli pari kertaa sanonut miehelleen: Ulihan tekee askareensa\nkovin kunnottomasti; hän ei ole nähnyt Ulia koskaan ennen tällaisena;\neiköhän mies vain ollut lukenut hänelle liian kovia sanoja? Mies ei\nmyöntänyt. Ei Uli ollut äissään yksin hänelle, vaan koko maailmalle,\nsanoi hän. Hänen mielestään Uli oli äissään etupäässä vain itselleen,\nvaikka puski sisuaan muihin. Sunnuntaina sanoi isäntä aikovansa vielä\npuhella Ulin kanssa, näin ei elämä voinut jatkua, Ulin täytyisi nyt\nviimein joko viisastua tai lähteä talosta. Mutta emäntä sanoi, ettei\nisännän vain pitäisi puhutella Ulia kovin tylysti. Uli ei emännän\nmielestä ollut kaikkein pahimpia. Kyllähän sen tietää, millainen hän\nnyt on, mutta ei, mikä siitä vielä voi tulla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.\n\n\nSunnuntai valkeni kirkkaana, selkeänä ja ihanana. Tumman vehreät ruohot\nolivat koristaneet otsansa timanttiseppeleillä ja kimaltelivat ja\ntuoksuivat kuin hempeät morsiamet Jumalan määrättömässä temppelissä.\nTuhannet peipposet, tuhannet rastaat, tuhannet leivoset lauloivat\nhäälauluja; valkopartaisina, totisina ja juhlallisina, mutta nuoruuden\nruusut ryppyisillä poskillaan, katselivat vanhat vuoret todistajina\nsuloisiin morsiamiin, ja Jumalan papittarena kohosi korkealle kaiken\nyli kultainen aurinko ja tuhlasi säihkyvinä säteinä hääsiunaustaan.\nTuhatääninen laulelo ja maailman ihanuus olivat herättäneet aikaisin\nisännän, ja hän vaelteli hartain mielin vastaan ottamaan sitä\nsiunausta, jota Jumala hänelle antoi. Hän kahlasi, harppaili pitkin\naskelin valtavassa ruohikossa; seisoi hiljaa upean viljapellon\npientarella, hyvin järjestettyjen kasvilavain ja hiljaa keinuvan\npellavamaan ääressä; katseli paisuvia kirsikoita ja villihedelmäpuita,\njotka olivat raskaanaan pieniä hedelmiä, sitoi oksan, nyppi pois\nsilloin tällöin vahingollisen toukan. Isäntä ei iloinnut ainoastaan\nitselleen tulevasta kiitoksesta ja voitosta, jonka oli saava, vaan\nmyöskin Herrassa, jonka hyvyyttä maa on täynnä, jonka ihanuus ja\nviisaus uusiintuu joka huomen. Ja hän ajatteli: kuten kaikki ruohot ja\neläimet nyt luojaansa ylistävät, niin pitäisi ihmisenkin ylistää, ei\nainoastaan suullaan, vaan koko olemuksellaan. Kuin puu komeudessaan,\nlaiho uhkeudessaan, niin ihmisenkin ajatuksissaan ja teoissaan.\n\"Jumalalle kiitos ja kunnia\", ajatteli hän, \"minä, minun vaimoni ja\nminun lapseni, me tahdomme palvella Herraa ja hänen ei tarvitse meidän\ntähtemme hävetä. Me olemme tosin vain kurjia syntisiä ja meissä on\nvain hiven oikeaa hurskautta, mutta meidän sydämemme pyrkii kuitenkin\nhänen puoleensa ja me emme unohda häntä yhtenäkään päivänä. Me emme\nsyö, emme juo mitään kiittämättä häntä, emme ainoastaan sanoilla,\nvaan myös sydämen syvyydestä.\" Mutta sitten hän ajatteli Ulia.\nRuhtinaallisesti oli rakas Jumala varustanut hänet terveydellä ja\nvoimilla, mutta kuitenkin unohtaa Uli luojansa ihan täydellisesti\nja käyttää häpeällisesti hänen lahjojaan väärin! Isäntä tuli ihan\nhaikeille mielin ja usein pysähtyi hän hiljaa seisomaan ja miettimään,\nmitä hän Ulille sanoisi, että Ulista tulisi jälleen luojalleen kunniaa.\nOmasta sielustaan oli isännästä hyvin tärkeää huolehtia, siksi myös\nmuiden; ja kuten hän oli osaaottavainen rengille tai piialle kun ne\nolivat ruumiiltaan sairaita, niin tuotti hänelle tuskaa myös, kun näki\nheidän sielunsa vaarassa. Kuten hän haetti sairaiden palvelijain luokse\nlääkärin, niin koetti hän myös heidän sairaita sielujaan lääkitä.\nSellaisia eivät isännät ole aina. Useimmista ihmisistä ei ole lainkaan\ntärkeää huolehtia omasta sielustaan, ja siksi ei myöskään muiden. Se\nvälinpitämättömyys on nykyajan helmasyntejä.\n\nNäin viivytteli isäntä huomaamattaan kauan ulkosalla ja emäntä oli\njo kauan sitten sanonut, että hän kutsuisi väen ruualle, jos isä\nvain olisi saapuvilla. Viimein astui isäntä sisään keittiön ovesta\nystävällisesti kysyen, oliko vaimolla keitto jo valmis. Hän sai sen\nystävällisen vastauksen, että jo kauan sitten olisi voitu aterioida jos\nhän vain olisi ollut saapuvilla. Kenenkähän kanssa lieneekään jälleen\njäänyt rupattelemaan? Silloin sanoi mies vakavasti: \"rakkaan Jumalan\nkanssa\". Siitäkös tuli hänen vaimolleen melkein vedet silmiin ja hän\nkatseli miestään varsin miettiväisesti kaataessaan kahvia kuppeihin.\nTytöt huusivat rengit sisään ja asettivat ruuat pöydälle.\n\nKaikkien vaietessa tyystin kysyi isäntä: \"Kuka lähtee kirkkoon?\"\nEmäntä sanoi lähtevänsä, sanoi jo pukeutuneensakin että sinne ajoissa\nennättäisi. Hänen ääneensä yhtyivät useat lasten äänet: \"Äiti, minä\ntahdon mukaan.\" Nuo kaksi renkiä vain ja kaksi piikaa vaikenivat.\nKysyttiin: eikös heistä kukaan lähde? Ei; toisella ei ollut kenkiä,\ntoisella sukkia. Kellään ei ollut halua lähteä; mutta tekosyitä sen\nsijaan jos miten paljon.\n\nSilloin sanoi isäntä, ettei tämä kelpaa. Hänestä tuntuu jo liian\noudolta se että heillä on aikaa kaikellaisiin juoksuihin, mutta ei\nkirkossa käyntiin. Aamulla ei ole saada ketään paikaltaan hievahtamaan\nja iltapäivällä lentävät kaikki kotoa kuin kanuunan kidasta ja tulevat\ntakaisin vasta iltamyöhällä. Isännästä oli ikävä asia se että heitä\nmiellyttää vain narrinkujeet, ja etteivät välitä lainkaan kurjasta\nsielustaan. Ja hän sanoi aivan suoraan, ettei mikään isäntä voi luottaa\npalvelusväkeen, joka hylkää mielestään Jumalan ja on Jumalalle uskoton.\nKuinka se, joka on Jumalalle uskoton voisi olla uskollinen ihmisille?\nMutta isäntä ei sallisi tällaista ja tänään heillä ei ollut lainkaan\nsyytä jäädä kotiin, vain joutilaina maleksiakseen. Sitäpaitse oli\nhänellä asioita toimitettavana. Hän tarvitsi 40 naulaa suolaa. Tytöt\nvoivat sen noutaa ja kantaa vuorotellen kotiin. Hannu Jaakon (toisen\nrengeistä) pitää mennä myllyyn ja kysyä, milloin saa rehua. Isäntää\nei haluttannut aina lähteä Berniin asti, tulee huokeammaksi näin kun\nmylläri antaa akanat hänen omista jyvistään, jotka hän tällä myllärillä\njauhattaa mieluummin kuin muilla.\n\n\"Mutta isä\", sanoi muori, \"kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat\nkaikki kotoa?\" \"Ka\", sanoi isä, \"Annukka\" (hänen kaksitoistavuotias\ntyttärensä) \"saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua\ntalousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä\nminun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle\nlehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka\nvoi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla.\"\nNäitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin\njohtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden\npuhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut\npois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti\nkuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.\n\nVarsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten\nvastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja\nsukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas\niltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi\nhangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta.\nPukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista\ntalonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat\nvain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä\nkunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa.\n-- Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut\nvielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä.\nOli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa\nveitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa\ntällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä\ntuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.\n\nNämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa.\nMuorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä\npesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne\nviimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen,\nettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt\nmistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta\ntoinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä\nja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa\nkirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.\n\nEmäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen:\n\"Jumalan haltuun\" ja \"älähän toru liian tylysti\", ja oli kieltänyt\nAnnukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren\nlehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on\nkastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa,\njoista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen\nrintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti\nyhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi.\n\"Maikko\" sanoi emäntä, \"mene sanomaan niille, että minä lähden jo\nedeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen\nsoittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta.\" Ja muori lähti\nkomeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella\nkädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina;\ntytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa\nkaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis\nrosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo.\nNeljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina\nkuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: \"Onko\nsinulla suolasäkki?\" --\"Ei\", vastasi toinen, \"minä luulin, että se\non sinulla.\" -- \"Vietävän suolasäkki!\" sanoi edellinen, \"joutaisi\nisäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta\njuokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään\nnäin.\" Tuohan oli aivan \"suuren maailman\" tapaista. Emännöitsijä,\n-- kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet\nkeittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, -- oli\nunohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy\nsuuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa\nsyyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.\n\nSillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt\ntarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä\nluhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille\ntallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet\ntallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain\nlukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan\ntieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin\nvaljastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi\nhän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille.\nYksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen\n\"Jumalan terveeksi\" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut\nolla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui\nlähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista\nvaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki\nkirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian\nne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla\nmenemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei\nmalttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten\nsen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja\nUli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino\nsydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt\nolivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko\nviikkoon ollut.\n\nSisällä oli talonpoika käskenyt Annukkansa keittämään kahvia. Itse meni\nhän kellariin, kuori kerman, lohkoi juuston ja toi ne sekä suuren limpun\nleipää sisään ja antoi ne tytölle. Tyttö puuhasi aivan ahkerasti eikä\nehkä olisi luovuttanut itseltään kokonaisesta kuninkaan valtakunnasta\ntätä tilaisuutta, jolloin voi näyttää äidille ja tätille, mihin hän jo\npystyi. Pian olikin tehtävä suoritettu ja täti ei unohtanut ylistellä\nAnnukkaa: riuska ja ahkera tyttö tämä oli, hyvää kahvia se keitti. Ei\nedes hänen Liisunsa olisi moiseen kyennyt, vaikka Liisu on sentään 27\nviikkoa vanhempi Annaa. \"Trini\", sanoi isäntä sisarelleen, kun suurus\noli syöty; \"saarna ei lopu vielä kohtakaan ja sinä tekisit minulle\nmieliksi, jos valmistaisit pannukukkoja. Muori tulee hyvilleen kun palaa\nkotiin ja näkee että on tehty kukkoja! Voita on kellarissa, minä menen\nhakemaan.\" \"Ei, Johannes, siihen en rupea\", vastasi Trini. \"Ei ole\nollenkaan tarpeellista laittaa pannukukkoja enkä minä tee niitä\nmielelläni vieraassa pannussa ja muiden voista. En olisi itsekään\nhyvilläni, jos joku menisi minun voipyttyjäni kaivelemaan.\" \"Sinä\nkursailet enemmän kuin meidän ruustinnamme\", sanoi Johannes. Trini\nkysyi: \"Miten niin, mitä se sitten teki?\" Isäntä vastasi: \"No, herra\nrovasti ja ruustinna kävivät tässä äskettäin meillä eikä muori\nsilloinkaan ollut kotona. Ei se lähde monasti pitkäksi aikaa kotoa,\nmutta joka kerta kun se on poissa, näyttää tulevan vieraita. No, minä\nsanoin niille, että olen hyvin pahoillani kun ei vaimoni ole kotona ja\nettä se tekisi heille pannukukkoja. Tiedänhän minä, että pannukukot ovat\nherraskaisista oikein harvinaista herkkua. Oo, hän kyllä paistaa\npannukukkoja, sanoi ruustinna, pitää vain antaa voita, jauhot tietää hän\njo mistä löytää. Ja eikös se mennyt ja paistanut pannukukkoja niin että\nkoko kylä niiltä kärysi. No annas olla, sanoipa silloin muijani\nsanasensa kun tuli kotiin. Minä en olisi ollut niin nolo, vaikken\nolekaan ollut kotiopettajattarena Weltschlandissa.\"[3]\n\nTrinin nauraessa meni isäntä ulos ja sanoi Annukalle: että pitää panna\nvielä enemmän lihaa ja vankka kinkku pataan, ja äidille on kaikki\nvarustettava valmiiksi pannukukkojen laittamista varten. Annukka olisi\ntouhunnut ja itse kernaasti valmistanut kukot näyttääkseen, että hän\nsiihenkin pystyy, ja Jumala tietää, mihin Annukka vielä olisikaan\nryhtynyt, ellei äiti onneksi olisi ehtinyt kiireeseen. Hän tuli\nhikiotsassa. Hän oli kaukaa nähnyt ajoneuvojen seisovan talon edessä\nja heti johtui hänen mieleensä, mitä kaikkea hänen vielä oli tehtävä\nsuoriutuakseen kunnialla murkina-ateriasta. Sekös lisäsi kiirettä\nja tiellä ajatteli hän yhä ja yhä vain: kunhan ne nyt vain olisivat\nälynneet panna enemmän lihaa pataan. Vaikka sitä nyt miten haluaa, ei\nse siltä enene. Mutta eihän se pälkähdä ukon päähän ja Annukka on vielä\nlapsi. -- Ennenkun emäntä tuli tupaan, katsahti hän vielä patoja ja\nkun näki, että lihaa ja kinkku oli lisätty, oli hän aivan ihmeissään\nja sanoi, ettei ollut uskonut moisen pälkähtävän kenenkään päähän.\nKun tuvassa oli kauniisti tervehditty, sanoi Trini: \"Mitäs olisit\nsanonut, Eisi, jos minä olisin tehnyt kuten teidän ruustinnanne ja\nmennyt kaivelemaan voipyttyjäsi? Johannes yllytteli minua.\" \"No minusta\nolisit tehnyt ihan oikein\", sanoi Eisi. Mutta sydämessään ajatteli\nhän kuitenkin, että hyvä oli, kun ei Trini niin tehnyt. Siitä olisi\nhän närkästynyt. Kyllä on Johannes monasti vielä ihan yhtä tuhma kuin\nnaimisiin mennessäänkin, eihän sitä saa miesväen päähän älyä.\n\nKului päivällisaika pilaa laskien, syöden ja mukisten tyttöjen vuoksi,\njoita ei vain kuulunut kotiin suolasäkkineen. Iltapäivä vietettiin\ntoisissa tuumissa. Lapset tekivät kaniinikauppoja. Johanneksen poika\nmöi serkulleen tuhkanharmaan naaraskaniinin kolmella batzilla. Kun\nserkku veti esiin kauniin nahkapussinsa ja aikoi iloisin mielin\npulittaa nuo kolme batzia, (sillä hän oli tinkinyt kokonaisen batzin ja\nluuli tehneensä oikein hyvät kaupat), näki Eisi sen ja tuli väliin eikä\nolisi sallinut että vieras siitä kaniinista maksaisi mitään. Hän sanoi,\nettä heillähän oli kaniineja yli tarpeen, ne saavat vuodessa poikia\nties miten usein ja hänen poikansa ei sovi ottaa ainoaakaan kreutzeriä\nvieraalta. Johanneksen poika, joka oli suorasti ja rehellisesti tehnyt\nkauppojaan eikä ymmärtänyt miksi kaniinia lahjoiteltaisiin (sillä hän\nei ollut koskaan nähnyt isänsäkään lahjoittelevan lehmiä tai hevosia,\nvaan myyvän), pöllästyi pahoin ja itku tuppasi kurkkuun. Silloin rupesi\nTrini talon poikasen puolelle. Ei hänen mielestään pitänyt tehdä\nlainkaan tällä tavoin. Hän sanoi: kauppa kuin kauppa; on hävytöntä jos\nmeidän poika ottaa kaniinin ilmaiseksi. Mutta kun Eisi piti päänsä\n(eihän se tekisi hänen poikansa säästöille sitä eikä tätä), myöntyi\nTrini viimein sillä ehdolla, että Eisin poika saisi pian käydä heillä.\nVain sillä ehdolla saisi Trinin poika ottaa tuon tuhkanharmaan naaraan,\nmutta hänen olikin sitten annettava pikku Johannekselle vastalahjaksi\njäniksenharmaa, pitkäkarvainen koiraskaniini. Heillä oli koiraita\nkaksi, ne olivat toisilleen vain kiusaksi. Kun pikku Johannes tämän\nkuuli unohti hän itkunsa ja se jäniksenharmaa koiraskaniini ilmestyi\nsitten hänen unelmiinsa niin usein kunnes hän sen tosiaan sai. --\n\nTiellä puutarhasta kasvumaille olivat Trini ja Eisi joutuneet\nsattumalta tähän kaupantekoon. Eisi ei tällä kertaa katsellut\nkasvimaitaan aivan yhtä iloisin mielin kuin tavallisesti. Maakirput\nolivat vaivanneet pellavaa ja liina oli kasvanut vähän epätasaisesti.\nMutta Trini ylisti kaikkea kovin. Hän ajatteli tosin ylistäessään\naika ajoin, että jos he olisivat olleet heillä, olisi ollut paljon\nkauniimpaa katseltavaa kuin täällä. Sellaisia kaalinkeriäkään kuin\nheillä ei täällä ollut lainkaan. Kun hän näki pellavan, ajatteli\nhän mielessään: Jumalan kiitos! tuo on paljon kehnompaa kuin minun\npellavani. Kuitenkaan ei hän tätä sanonut, vaan virkkoi: paha kun\nmaakirput ovat niin paljon tehneet vahinkoa; muuten olisi tuo kauniinta\npellavaa, mitä missään tänä vuonna olen nähnyt. Hänen pellavansa oli\nmuka paljon huonompaa. Mutta Eisi sanoi, että se tuskin voinee olla\nmahdollista. Varsin kauniit keltaiset nauriit saivat Trinin hieman\nkateelliseksi ja etenkin niitä hän ylisti ja sanoi, ettei hän ollut\nkoskaan nähnyt sellaisia. Jos hän saisi tämän lajisia siemeniä,\nmaksaisi hän niistä mitä tahansa; mutta ei tiennyt mistä niitä voisi\nsaada. Eisi ei voinut muuta kuin sanoa, että kyllä hän antaa niitä\nTrinille, eikä ne maksa mitään. Trini vastasi, että kyllä hän maksaa\nmielellään. Vaan Eisi tuumi, että mitäs turhia ajatteleekaan! Kuitenkin\nhän mietti, että eihän sitä kukaan huomaa, vaikka hän sekoittaakin\nvähän toisia siemeniä joukkoon. -- Vihdoin suostui Trini ottamaan\nsiemenet lahjaksi. Vastalahjaksi lupasi hän antaa Eisille sellaisia\npapuja, ettei tällä varmaankaan ollut niitä ennen ollut. Liskot\ntulevat yli puolen pieksun pituisiksi, ovat paksuja kuin peukalo, ja\nkuitenkin niin mureita, että sulavat suussa kuin sokeri. Eisi sanoi\nsuuret kiitokset, mutta ajatteli kuitenkin mielessään: taitaapa\npuheessa olla vähän tinkimisen varaa. Eisi ei voinut ymmärtää, mistä\nTrini olisi saanut sellaisia papuja, joista hän ei ollut kuullut edes\npuhuttavankaan.\n\nSillä välin oli Johannes käynyt lankonsa kanssa tallissa ja näytellyt\ntälle komean karjataloutensa. Oli katseltu hevosia ja Johannes oli\nsanonut, että lanko saisi tarjota hänelle tästä tai tuosta niin ja\nniin paljon, eikä hän kuitenkaan myisi. Hänestä oli se ainakin kaksi\nlouisdoria[4] enemmän arvoinen. Silloin oli lanko kierrellyt hevosia,\ntarkastellut ja kovin kehunut, vaan ei kuitenkaan malttanut olla\nnoin vihjauksella näyttämättä, että silmät ne on hänelläkin päässä.\nLujempi ruumis ei tuota ja tätä pilaisi, sanoi hän. Kun tähti olisi\nvähän pienempi, niin kyllä olisi pulska, sanoi. Ja jos korvat olisivat\nlähempänä toisiaan, niin antaisipa vaikka mitä tahansa. -- Tallista\nmenivät he lehmiä katsomaan. Johannes luetteli, milloin mikin kantaa ja\nmiten paljon lypsää ja miten paljon on maksanut ja miten tyytyväinen\nhän on varsinkin siihen. Langon silmään oli pistänyt etenkin yksi\nkaunis, nuori, musta lehmä. Kuten sivumennen otti hän lehmästä mitä\ntarkimman selon ja kysäisipä jo viimein sen hintaa. Johannes sanoi,\nettä ei oikeastaan ole kaupaksi. Jos ei anneta niin ja niin paljoa,\nei hän sitä myy. Lanko vastasi, että se hinta on liikaa. Se on tosin\nhyvänlainen eläin, mutta hän oli nähnyt vielä paljon pulskempia; se on\ntosin romupäinen eikä sillä ole kauniita neliskulmaisia utariakaan,\nmutta se poikii juuri sopivaan aikaan, samaan aikaan täytyy hänen\njättää kahden lehmän lypsy ja hankkia sijaan uusi, josta saa maitoa,\nmuuten nousee poru kotona. He hieroivat kauan kauppoja keskenään,\nhieroivat aina lantin riitarahaan saakka, mutta sitten ei kumpikaan\ntahtonut antaa perää ja kauppa jäi tekemättä. Sitävastoin tilasi lanko\ntästä lehmästä vasikan, jos se olisi lehminen. Ja Johannes lupasi antaa\nsen huokealla, saman hinnan paikkeilla, mikä silloin olisi käynnissä\nkaupoissa.\n\nNiin oli iltapäivä kulunut ja Trini tuli hakemaan miestään ja\nkehoittamaan häntä lähtöön. Houkutellen väitettiin että vielä on\nkovin aikaista, heidän on vielä tultava tupaan ja kun Eisi yhä\nhätäisemmin maanitteli, niin suostuttiinkin. Sisällä oli valmiina\noiva kahvipannu, voikukkura, kukkoja, kaunista valkeaa leipää,\nhunajakakkuja, kirsikkamuhennosta, juustoa, kinkkua ja imelää viiniä.\nTrini melkein kopaisi päätään käsillään ja kysyi: \"Mikä Elsillä\noikeastaan on mielessä? Mehän olemme juuri murkinoineet, täynnä ruokaa\nkurkkuun saakka, kylläisiä kai aina huomisiltaan? Kun te tulette\nmeille, en minä voi teitä tällä tavoin kestitellä. En tiedä, mistä\nmoiset herkut ottaisin.\" Mutta Eisi sanoi, että Trini häntä vain\npilkkaa. Triniltähän Eisi oli kestityksen oppinut; Trinin luona ei koko\npäivänä niin pöydästä pääse. Kuitenkin löytyi sija parille kukolle\ntai voileivälle, kahvipannu päästi viinipullon paikalleen ja siitä\nnautittiin monien kursailujen jälkeen. Sanottiin sitten hyvästit ja\nnoustiin vankkureihin, jotka jo kauan olivat odottaneet. Trinin täytyi\nkolmasti hypätä, Johanneksen pidellessä istuinta toisesta päästä\nkiinni, ennenkun pääsi ylös; sitten sullottiin ajoneuvoihin lapset,\njoiden taskuista vielä vehnäspalaset tirkistelivät, ja viimein nousi\nlanko itse rattaille. Ei ymmärretty, mihin hän oikeastaan sijoittuisi,\nennenkun hän putkahti keskelle muita. Näytti kuin olisi ihmissyöjä\nsiinä ajellut; sillä lapset joutuivat aivan piiloon hänen leveän\nvartalonsa taakse; vain sieltä täältä kurotteli pieniä käsiä kuten\nsuoraan langon vatsasta.\n\nKun vieraissa käynti oli päättynyt, seurasivat järjestelypuuhat ja\nmyöhemmin syötiin illallista kuten tavallista. Illallisella sanoi\nJohannes: \"Muori, sinun on varustettava lyhty; Ulin ja minun täytyy\nvahtia tänä yönä lehmää, sillä se poikii ennen aamua.\" Uli sanoi:\n\"Michelin Hannu on luvannut auttaa minua tänä yönä valvonnassa,\nja jos rupeisi näyttämään pahalta, niin ennättäähän sittenkin\nherättää isännän.\" Mutta isäntä sanoi, ettei Ulin pidä ottaa Hannua\navuksi. Isännästä ei ollut hyvä se, että vieraita renkejä käytetään\ntarpeettomasti ja lupaa kysymättä apuna. Michel tarvitsee itse huomenna\nHannua ja joka päivähän tässä saa kokea, mihin se renki kelpaa, joka ei\nole yöllä nukkunut. Tällä kertaa on hän itse alunpitäen läsnä, sanoi\nhän. Viime kerralla oli käynyt huonosti, voisi nyt tulla sama eteen. Ja\nUlin täytyi ottaa isäntä toverikseen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nPieni kouluutus öiseen aikaan.\n\n\nKun he olivat ripustaneet lyhdyn talliin, ja antaneet hevosille ruokaa\nyöksi, levitteli isäntä vielä olkia lehmälle, joka levottomasti sinne\ntänne kömpelehti eikä voinut maata. Sanoi vielä kuluvan parisen tuntia\ntälleen. He voisivat mennä ulos istuskelemaan penkille ja polttamaan\npiipun tupakkaa. Lehmä ilmaisisi kyllä milloinka sen aika lähestyy.\n\nOli lauhkean lämmin yö, puoleksi keväinen, puoleksi kesäinen. Vähin\nkimalteli tähtiä taivaan sinisessä meressä, raikkaat ilohuudot ja\nkaukainen ajelun kumina keskeyttivät silloin tällöin yön hiljaisuutta.\n\n\"Oletko sinä nyt tuuminut asiaa, Uli?\" kysyi isäntä kun he istuivat\npenkillä tallin edustalla. Uli sanoi olevansa entisellään, mutta ei\nollut kuitenkaan tällä kertaa vihainen. Kaikkeen ei sanonut voivansa\nmyöntyä, mutta voihan tässä ehkä taipua jäämäänkin. Hänellä oli näet\njo tuo nyt yleisesti käytäntöön otettu periaate, ettei saa koskaan\nilmaista muille omia ajatuksiaan, muuten käyttäisi vastustaja tuota\ntietoa omaksi hyväkseen. Siitäpä johtuu tuo merkillinen levollisuus\nja kylmäverisyys, jonka vuoksi valtiomiehet ihailevat talonpoikia.\nMutta yleisyytensä ja käytäntönsä vuoksi on se tuhoisa periaate, joka\nsaa sanomattoman paljon pahaa aikaan, eroittaa lukemattomia ihmisiä\nkanssakäymisestä, saattaa heidät toisilleen vihamieliseen asemaan ja\ntekee ihmisen samalla toisaalta kylmäveriseksi sellaisissakin asioissa,\njoissa pitäisi palaa pyhän innostuksen. Ja se muuttaa kylmäverisyyden\nvälinpitämättömyydeksi, se tekee hitaaksi hyvään senkin ihmisen, joka\nrakastaa hyvää.\n\nOnneksi oli isäntäkin kylmäverinen eikä pannut Ulin sanoja pahakseen,\nvaan sanoi: \"Minunkin laitani on ihan kuin sinun.\" Isännällä ei ollut\nUlia vastaan mitään erikoista, mutta tälleen ei voida asiaa jättää.\nIsäntä kyseli, kenessä tässä vika on? Eikö hän saa talossaan enää\nvirkkaa mitään, jos haluaa jonkun kerran viikossa kuulla hyvän sanasen\ntai välttää näkemästä murjottelevaa naamaa? Uli sanoi, ettei hän\nsille mitään voi. Hän ei voi olla muun näköinen vaikka olisi miten\nystävällinen. Jos hän on murjottanut, ei hän ole murjottanut isännän\nvuoksi. Hänellä ei ole mitään valittamista isäntää vastaan eikä yleensä\nmuitakaan vastaan. Mutta hän on köyhä renki eikä saa käydä missään eikä\niloita yhtään. Hänen pitää olla maailmassa vain kärsiäkseen ja jos hän\nkerrankin tahtoo unohtaa viheliäisyytensä ja pitää hauskaa, niin heti\nkaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa ja koettavat häntä sortaa. Häntä\npolkee onnettomuuteen kuka ikinä vain voi. Ihmekö sitten, jos ei aina\nvoi olla imelillä huulin.\n\nIsäntä sanoi, että Ulin on toki tiedettävä, ettei hän koeta polkea\nhäntä onnettomuuteen, päinvastoin. Uli itsehän suistaa itseään\nonnettomuuteen, eikä muut. Kun nuori mies antautuu huonojen tyttöjen\npeliin, on hän oman kovan onnensa seppä, eikä muiden. Isäntä sanoi\ntietävänsä hyvin, että jokainen lohduttelee itseään ja tuumii: ei tämä\nkohtalon isku satu minuun, vaikka muihin. Mutta johonkuhun se aina\nsattuu ja vaikka joku olisi päässyt pintehistä seitsemän kertaa ja\ntoinen jäänyt hänen asemastaan ansaan, niin lankeaa hän itse siihen\nkahdeksannen kerran, siitä saa hän olla patentti. Mutta silloin kun\nei vielä ole kiikkiin joutunut, nauraa vain kaikille vasten naamaa\nja soimaa niitä, jotka siitä varoittavat. Ja kun vihdoin on siihen\njoutunut, ovat tietysti muut vikapäät ja haukutaan taas muita siksi\netteivät he muka pelastaneet häntä onnettomuudesta. \"Etkös, Uli, ole\nsaanut pelätä jo kylliksi tämän yhden viikon aikana, että olet ansassa?\nKyllä minä olen nähnyt, miten sinä olet paennut jokikistä naisihmistä\nja luullut Anna Liisan olevan joka pensaan takana. Pelkosi vuoksi olet\nsinä antanut meidän ja meidän elukkaimme kärsiä. Monet palvelijat\npuskevat kaikki elämänsä vihat ja vastahakoisuudet isäntäväkeen tai\nheidän omaisuuteensa, lehmiin tai työkaluihin. Sinun tämänviikkoinen\npelkosi johtui pahasta olostasi, ja siihen olet sinä yksin syypää.\nSinulla olisi voinut olla yhtä hyvää ja pelotonta kuin meilläkin. Ei,\nUli, sinun täytyy hylätä kehno elämäsi, sinä teet itsesi onnettomaksi\nja sellaista harmia, jollaista olen saanut sietää sinun tähtesi\ntällä viikolla, en huoli enempää.\"\n\nUli sanoi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. \"Häh, sepä on kummaa\",\nsanoi isäntä. \"Onko humalassa olo sitten hyvää? Ja sinun pelisi Anna\nLiisan kanssa ei myös liene kaikkein siistintä! Lienee kuudennessa\nkäskyssä pantu arvoonsa.\" \"Voi, on niitä vielä paljon huonompiakin\nihmisiä kuin minä\", sanoi Uli. \"On niitä paljon tilallisiakin, joiden\nvertaiseksi minä en vaan tahtoisi lukeutua.\" \"Sitä vastaan en väitä\",\nsanoi isäntä, \"mutta huono ihminen ei tee toista paremmaksi ja vaikkapa\nmoni tilallinen olisikin juoppolallus tahika lurjus, niin ei asia\nlainkaan parane sillä, että sinä olet hutilus tai ehkä pahempaakin.\"\n\"Pitäisihän tuota toki sallia ihmiselle vähän iloakin\", sanoi Uli,\n\"kukapa viitsisi elää, jos ei saisi enää lainkaan iloita.\" \"Mutta, Uli,\nmitäs iloa siitä on, ettet voi koko viikkoon oleskella missään, ettei\nole hyvä olla missään? Mitä iloa se on? Sehän saattaa tehdä ihmisen koko\npitkäksi ijäkseen kurjaksi ja onnettomaksi? Sellaiset ilot ovat\npaholaisen houkutuksia. Niin, kyllä sinä iloita saat, joka ihminen\ntarvitsee iloa, mutta iloa hyvistä ja luvallisista asioista. Ihmiset\ntietääkin yleensä arvioida hyväksi tai pahaksi siitä, tuleeko hänen\nilonsa hyvistä vai huonoista asioista.\"\n\n\"Niin, sinun on hyvä puhua\", sanoi Uli, \"sinulla on hyvä tila, avara ja\nlavea, sinulla on pilttuut täynnä kaunista karjaa, varastot tavaraa,\nja hyvä vaimo, maan paraita naisia. Sinulla on kauniita lapsia; sinä\nvoit iloita, sinulla on mistä iloita. Jos minulla ne olisi, ei minua\nhaluttaisi lorvehtia, en haluaisi Anna Liisakaan. Mutta mitäs minulla?\nMinä olen köyhä poika, ei ole ainoaa ihmistä maailmassa, joka minulle\ntoivoisi hyvää. Isäni on kuollut, samoin äiti, ja sisarukset pitävät\nkukin huolta vain itsestään. Kärsimys on minun osani maailmassa: jos\nminä tulen kipeäksi, ei minusta kukaan piittaa, jos minä kuolen, niin\npaiskataan minut maahan kuten koira eikä kukaan minua kujertele. Voi,\nettei meikäläisiä lyödä kuoliaaksi jo maailmaan syntyessä\". Ja tuo\nsuuri, vahva Uli alkoi katkerasti itkeä.\n\n\"Älähän nyt, Uli\", sanoi isäntä, \"sinä et ole lainkaan niin pahoillasi\nkuin luulet olevasi. Heitä tämä kunnoton elämäsi, niin voi sinusta\nvielä tulla mies. Monella ei ole ollut enempää kuin sinullakaan,\nja omistaa nyt talot ja tarhat ja pilttuut täynnä karjaa.\" \"Niin,\nsellaista ei tapahdu nykyaikaan ja siihen tarvitaan suurempaa onnea\nkuin mitä minulla on\", sanoi Uli. \"Tyhmyyksiä\", vastasi isäntä, \"miten\nvoit puhua onnesta, kun hylkäät ja tuhoot kaikki mitä käsiisi sattuu?\nMinä en ole nähnyt niin kolikkoa, joka ei mielellään livahtaisi\nkourasta, jos antaa sen livahtaa. Mutta siinä on myös vika, ettet sinä\nusko, että sinusta vielä voi tulla mies. Sinä ajattelet, että olet\nköyhä ja jäät köyhäksi ja ettei sinulle ole mikään minkääntekevää,\nja siksi sinä köyhäksi jäätkin. Jos sinulla olisi toinen usko, niin\nsinulle kävisikin toisin. Sillä kaikki riippuu sittenkin vain uskosta\".\n\"Mutta, Jumalan nimessä, isäntä\", sanoi Uli, \"mitenkäpä minä voisin\ntulla rikkaaksi? Minulla on niin niukka palkka! Miten paljon minä\ntarvitsen vaatteita! Sitäpaitse on minulla vielä velkojakin! Mitä\nsiinä säästäminen auttaa! Ja enkö saisi pitää pienoistakaan iloa?\"\n\"Mutta, Jumalan nimessä\", sanoi isäntä, \"mihinkäs sinä joudut, kun\nsinulla jo on velkoja, terveellä miehellä, vaikkei sinulla vielä ole\nhuolta pidettävää kenestäkään? Sinä joudut ryysyläiseksi ja sitten ei\nsinusta enää huoli kukaan. Sinä ansaitset yhä vähemmän ja vähemmän ja\ntarvitset kuitenkin yhä enemmän ja enemmän. Ei, Uli, harkitsepas toki\nvähän asioitasi, näin eivät ne saa mennä. Nyt on vielä aikaa, ja, minä\nsanon sinulle sen suoraan, vahinko olisi, jos sinä joutuisit huonolle\ntolalle.\" \"Se ei auta; mitä se toimittaa, jos minä säästää kituutan\nenkä nauti yhtään. Minä en edisty kuitenkaan, niin köyhä poika kuin\nminä, pysyy aina köyhänä\", vastasi Uli.\n\n\"Meneppäs ja katso, miten se lehmä nyt voi\", sanoi isäntä. Ja kun\nUli tuli ja ilmoitti, että se yhä vain väänneksii, vasikka ei tule\nkohtakaan, sanoi isäntä: \"Minä muistan elinikäni miten meidän rovasti\nselitti palvelemista rippikoulussa ja miten selkeästi hän asiaa\nvalaisi; häntä täytyy uskoa ja moni, joka uskoi häntä, on tullut\nonnelliseksi. Hän sanoi: Kaikki ihmiset saavat Jumalalta kaksi suurta\npääomaa, jotka on pantava korkoa kasvamaan, nimittäin voimat ja ajan.\nNiiden hyvällä käyttämisellä voimme me voittaa itsellemme ajallisen\nja ijankaikkisen onnen. Mutta monella ei hänen sanainsa mukaan ole\nmitään, johon hän voisi käyttää voimiaan, johon voisi käyttää aikaansa\nhyödyllisesti ja soveliaasti. Hänen pitää siis lainata voimansa ja\naikansa palkan edestä jollekin, jolla on liian paljon työtä, mutta\nliian vähän voimia ja aikaa. Se on palvelemista se. Vaan hyvin\nonneton seikka on se, että useimmat palvelijat pitävät palvelemista\nonnettomuutena ja isäntäväkeään vihollisina tahi ainakin sortajina; se\nettä he pitävät etunaan palvella heitä niin huonosti kuin mahdollista\nja hukata aikaa lörpötyksillä, juoksuilla, makaamisella niin paljon\nkuin mahdollista. Onnetonta, että he tulevat uskottomiksi, sillä\ntäten peruuttavat he isännältään, sen mitä ovat hänelle lainanneet\nja myyneet, nimittäin ajan. Mutta kuten uskottomuus aina miehensä\nrankaisee, niin on tälläkin uskottomuudella pelottavat seurauksensa.\nSillä kuten ihminen on uskoton isännälleen, niin on hän uskoton myös\nitselleen. Jokaisesta ihmisen omasta suosimasta luonteenpiirteestä\ntulee vähitellen tapa, josta hän ei sitten pääse irtautumaan. Ja jos\npiika tai renki vuosien kuluessa on tehnyt työtä niin vähän kuin\nmahdollista, suorittanut tehtävänsä niin hitaasti kuin mahdollista,\naina mukissut, jos häntä on huomauttanut, eikä liikahtanut paikaltaan,\noli mitä oli, vaan seisoskellut lörpötellen kunnes ruoho jalkain\nalle kasvoi, eikä ole pitänyt huolta mistään, vaan lurjustellut niin\npaljon kuin mahdollista on, ollut aina välinpitämätön, niin tulee\ntuosta viimein tapa, josta hän ei sittemmin voi luopua. Joka isännän\nluo tullessaan tuo hän tuon tavan mukaansa ja kun hän viimein joutuu\nomilleen, niin kellepä joutuisi tämä tapa: hitaus, uneliaisuus, ahnaus\nruokaillessa, tyytymättömyys, muille kuin hänelle itselleen? Hänen\ntäytyy sietää sitä ja sen kaikkia seurauksia, hätää ja surkeutta, aina\nhautaansa saakka ja haudan taakse aina Jumalan tuomioistuimen eteen.\nPitää toki ajatella, miten monet tuhannet ihmiset raahaavat itseään\nmaailman poluilla ihmisten ristinä ja Jumalan harmina, ajatteleville\nnäkyvinä todistuksina siitä, miten uskottomuus tuottaa miehelleen\nrangaistuksen. Mutta samoin kuin ihminen valmistaa teoillaan itselleen\nluonteenomaisen tavan, niin valmistaa hän myös itselleen ulkonaisen\nnimen. Tämän nimen, tämän maineen, ihmisten suoman arvon vuoksi tekee\njokainen työtä kehdosta hautaan saakka. Jokainen teko, jok'ainoa\nsanakin vaikuttaa tämän nimen muodostumiseen. Se nimi avaa tai sulkee\nmeiltä sydämet, tekee meidät kunnioitettaviksi tai arvottomiksi,\nseuraan halutuiksi tai halveksituiksi. Miten halpa-arvoinen ihminen\nlieneekään, on hänellä kuitenkin aina nimi, ja aina lähimäisten silmät\ntarkastelevat häntä ja arvioivat häntä. Joka piika ja joka renki luo\nehdottomasti itse nimensä ja tämän nimen mukaan saavat he palkkaa, tämä\nnimi avaa heille tiet tai tukkii ne. Puhukoon sitten sellainen ihminen\nvaikka mitä ja sättiköön entisiä isäntiään, ei hän sillä paranna\nnimeään, jos hän on sen teoillaan aikaa sitten pilannut. Sellainen\nnimi tulee peninkulmain päähän tutuksi, ei tiedä millä tavoin. Se on\nihmeellinen tämä nimien seikka. Ja kuitenkin pitävät ihmiset sitä ihan\nliian vähässä arvossa, etenkin ne, joille se on toinen aarre, millä\nheidän, luontaisten taipumustensa mukaan, olisi hankittava itselleen\nkolmas kalleus: varallisuus, hyvä toimeentulo maailmassa, ja neljäs:\ntaivas ja sen aarteet. Ja onpa kehno raukka se ihminen, joka on\npahoilla tavoillaan tehnyt itselleen huonon nimen ja hukkaa taivaansa\nja maailmansa.\"\n\n\"Sentähden ei -- sanoi isäntä rovastin sanoneen, -- palvelukseen\nastuvan tule pitää palvelusaikaansa orjuuden aikana vaan oppiaikana,\neikä isäntää vihollisenaan, vaan Jumalan lahjana. Sillä mitenkä\ntulisivat toimeen köyhät, s.o. sellaiset, joilla on ainoastaan aikaa\nja voimia, -- siis oikeastaan paljonkin omaisuutta, -- jos kellään\nei olisi antaa heille työtä ja palkkaa? Palvelijan on pidettävä\npalvelusaikaa tilaisuutena, jolloin voi totuttaa itseään työhön\nja uutteruuteen ja luoda itselleen hyvän nimen ihmisten joukossa.\nOllessaan uskolliset isännälleen, ovat he uskolliset itselleenkin,\nsamalla kun isäntä hyötyy heistä, hyötyvät he itsekin. Heidän ei\ntule koskaan luulla, että yksinomaan isäntä saa voittoa heidän\nahkeruudestaan. He saavat sitä vähintäin yhtä paljon itse. Ja vaikka\nhe osuisivat huonon isännän kanssa tekemisiin, ei heidän tule ruveta\nrankaisemaan häntä huonolla käytöksellä. Siten tekevät he pahaa vain\nitselleen ja vahingoittavat itseään sisällisesti ja ulkonaisesti.\nVaan kun palvelija tekee työtä yhä paremmin, on yhä uskollisempi ja\ntaidollisempi, on tuo hänen menettelynsä hänen omaisuuttaan, mitä\nei kukaan voi häneltä riistää ja sitäpaitse on hänellä hyvä nimi,\nihmiset pitävät häntä mielellään hoivassaan, uskovat hänet paljon\npäälle ja maailma on hänelle avoin. Hän saa ryhtyä mihin tahtoo. Aina\non hyviä ihmisiä, jotka häntä auttavat, sillä hänen hyvä nimensä on\nhänen paras takuumiehensä. Ajatellaanpas vain, mitä palvelijoita\nylistetään: uskollisiako vai uskottomia? Muistetaanpa, mitkä heistä\nsaavat omaisuuden ja pääsevät arvoon. Ja rovasti puhui vielä\nkolmannestakin seikasta ja se koskee etenkin sinua, Uli. Hän sanoi,\nettä ihminen haluaa iloa ja että hänen täytyy saadakin iloa etenkin\nnuoruudessaan. Vaan jos palvelija vihaa palvelemista ja jos hänestä työ\non vastenmielistä, niin täytyy hänen etsiä muita, erikoisia iloja. Hän\nalkaa sentähden juoksennella kylillä, hutiloida, antautua kehnoihin\nkujeihin, ja siitä saa hän ilonsa ja sitä miettii hän yöt päivät.\nMutta jos renkien tai piikain sieluun on tullut halu tulla joksikin ja\nusko, että he kykenevät joksikin tulemaan, niin rakastavat he työtä,\nja iloitsevat oppimisesta ja oikeasta elämästä. Iloitsevat siitä, mikä\nheille luonnistaa, niin että heidän kylvöksensä kasvaa ja karja lihoo.\nHe eivät sano koskaan: mitä minä siitä piittaan, mitä se minuun kuuluu?\nMinä en kostu siitä lainkaan. Heillä on oikea himo suorittaa voimia\nkysyviä töitä, ryhtyä vaikeisiin tehtäviin. Siten kasvavat paraiten\nheidän omat voimansa, siten luovat he itselleen paraiten nimensä. Ja he\niloitsevat isännän asioista, hänen hevosistaan, hänen lehmistään, hänen\neloistaan kuten omistaan. 'Mistä iloitaan, sitä myös mietitään; missä\naarre on, siellä on myös sydän', sanoi rovasti. Jos nyt rengillä on\npalvelus mielessään, täyttää hänet harrastus tulla tuiki kunnolliseksi\nihmiseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Paholaisella ei ole paljoa valtaa\nhäneen, se ei voi johdattaa häntä pahoihin ajatuksiin ja turmiollisiin\ntekoihin, niitä öin päivin miettimään haluamatta työhön; tekoihin,\njotka vetävät hänet paheesta toiseen ja turmelevat hänet sisällisesti\nja ulkonaisesti. Niin sanoi rovasti\", sanoi isäntä. \"Minä muistan hänen\nsanansa kuten olisi hän eilen puhunut, ja minä olen sadasti nähnyt\nmiten oikeassa hän oli. Minä päätin puhua siitä sinulle, se sopii juuri\nsinuun. Ja jos sinulla vain olisi uskoa, voisit sinä olla miesten\nparaita ja päästä kerran hyviin oloihin\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMiten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.\n\n\nUlin vastauksen ehkäisi lehmä, joka selkeästi ilmaisi hätäänsä.\nNytpä tuli työtä, keskustelua ei voitu enää jatkaa. Hyvin kävi,\nviimein syntyi kaunis, sysimusta, valkotähtinen vasikka, jonka\nmoista kumpikaan heistä ei ollut ennen nähnyt ja joka katsottiin\nkelpaavan elätettäväksi. Uli oli ollut tehtävässään hyvin toimelias ja\ntarkkaavainen ja vasikalle oli hän lempeä, melkein hellä ja katseli\nsitä erityisen ihastuksissaan.\n\nKun he olivat suoriutuneet lehmän auttamisesta ja lehmä oli saanut\nsipulikeittonsa, sarasti jo aamu eikä suonut enää aikaa keskustelun\njatkamiseen.\n\nSeuraavat arkipäivät veivät töineen tyystin tilallisen ja hänen\nalamaistensa ajan ja isäntä oli myös poissa kotoa kunnan toimissa,\njoten hän ja Uli eivät keskustelleet enempää tästä asiasta. Mutta\nmolemmat tuntuivat pitävän päätettynä asiana sen, että Uli jää taloon\nja kun isäntä palasi kotiin, ylisti emäntä ylistämistään Ulia. Uli oli\nollut ahkera, emännän ei ollut tarvinnut Ulia mihinkään käskeä; kaikki\noli se tehnyt itsestään. Ennenkun emäntä oli asioita ajatellutkaan,\noli ne jo suoritettu. Tämä ilahutti tietysti suuresti isäntää ja siitä\nsyystä hän puhutteli Ulia yhä lempeämmästi ja osoitti hänelle yhä\nenemmän luottamusta. Mikään ei ole isännästä sietämättömämpää kuin se,\nettä hän illalla väsyneenä tai unisena kotiin tullessaan näkee kaikki\nnurinpäin ja mullin mallin; kuulee vaimonsa valittelevan: ei puoltakaan\ntehtävistä töistä ole suoritettu. Paljon on hutiloitu ja tehty niin\nkehnosti että olisi ollut parempi, jos töihin ei olisi puututtukaan. Ja\npuolen yötä täytyy hänen vielä kuulla vaimon vaikerruksia. Palvelijat\nolivat käyttäytyneet sopimattomasti, vastailleet hävyttömästi ja\ntehneet kaikki oman nokkansa mukaan. Vaimo oli kiusastunut sellaiseen\nja jos sellaista yhä toistuu, uhkaa hän laputtaa vaikka karkuun.\nHirveää on, kun isännän, jonka on käytävä pitäjällä (ja useinhan\nisännän on kotoa poissa käytävä) täytyy, kotiin palatessa ja nähdessä\nkotinsa kaukaa, raskaasti huoata: mitähän nyt taas on tapahtunut,\nmikähän on edessä, mitähän saan kuulla? Hän melkein pelkää tulla\nkotiin. Hän tahtoisi palata rakastaen ja iloiten, mutta hänen täytyy\ntulla jylinänä ja salamana kapinoivaan valtakuntaansa!\n\nUlissa oli herännyt uusia tunteita ja ne tunkeutuivat hänen luihinsa\nja ytimiinsä hänen tietämättään. Hän ei voinut olla mietiskelemättä\nisännän puhetta yhä enemmän ja hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä,\nettä kyllä isäntä on jotenkuten oikeassa. Hänestä tuntui hyvältä\najatella, ettei hän ole luotu olemaan aina köyhänä, halveksittuna\npoikana. Hänestäkin voi vielä tulla mies. Hän tiesi, ettei mieheksi\npääse kunnottomuudella: kuta kunnottomammaksi hän tulee, sitä enemmän\nmaa vajoo hänen jalkainsa alta. Hänestä tuntui tuiki merkilliseltä se,\nmitä isäntä oli puhunut tavasta ja hyvästä nimestä, jonka voisi paitsi\npalkkaa hankkia työllään. Sitä enemmän saa itselleen hankituksi hyvää,\nkuta uskollisempi on isännälleen. Ei voi paremmin valvoa omaa etuaan\nkuin huolehtimalla hyvin uskollisesti isännän asioista.\n\nKuta kauemmin hän ajatteli, sitä vähemmän voi hän kieltää näiden sanain\ntotuutta. Hänen mieleensä tuli yhä useampia esimerkkejä huonoista\npalvelijoista, jotka olivat tulleet onnettomiksi, jääneet köyhiksi, ja,\npäinvastoin, hän muisti toisia, joita heidän entiset isäntänsä olivat\nylistäneet hyviksi rengeikseen, hyviksi piioikseen ja ne elivät nyt\nhyvissä oloissa.\n\nVain yhtä seikkaa hän ei voinut käsittää: sitä, miten hän, Uli, koskaan\npääsisi rikkaaksi, varakkaaksi. Se näytti hänestä aivan mahdottomalta.\nHänellä oli palkkaa 30 kruunua,[5] siis 50 guldenia puhdasta rahaa,\nkaksi paitaa ja pari kenkiä. Ja melkein neljä kruunua oli jo velkoja,\nja jo paljon otettu vuosipalkasta. Hän ei ollut tähän saakka voinut\ntulla toimeen tuloillaan, nyt pitäisi vielä supistaa menoja ja maksaa\nvelat: se tuntui hänestä mahdottomalta. Mitään keinoa keksimättä\nluuli hän joutuvansa velkoihin vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän.\nNoista 30 kruunusta tarvitsee hän vähintäin 10 vaatteisiin eikä hän\nsilloin suinkaan ole vielä komeileva. Sukista, kengistä, paidoista,\njoita hänellä on vain kolme hyvää ja neljä kehnoa, pesusta y.m.\nmenee ainakin 8 kruunua niinikään. Paketti tupakkaa joka viikko (ja\nhän kulutti tavallisesti enemmän), tekee jälleen kaksi kruunua; jää\njälelle vielä 10 kruunua. Ja on vielä viisikymmentä lauantai-yötä,\nviisikymmentä sunnuntai-iltapäivää, ja niistä 50:stä kuusi juhlapyhää,\njoina kaikkina on tanssit; markkinoita herraties miten paljon, sotaväen\ntarkastus, ehkäpä vielä majoituskin, lukuunottamatta satunnaisia\nrahanhukkaamistilaisuuksia. Jos hän nyt laskee kaikille tavallisille\nviikoille ainoastaan 2 batzia paloviinaan tai viiniin, tekee se jälleen\n4 kruunua. Jos hän jättää laskusta pois kokonaista kolme tanssipyhää,\nniin tarvitseisi hän kuitenkin, -- jos aikoo maksaa viulunsoittajalle,\ntarjoilla tytölle ja tulla tavan mukaan humalassa kotiin, -- vähintäin\nkruunun ja useasti hyvin yli kaksi guldeniakin jokaisena muuna\ntanssipyhänä. Nyt jää hänelle markkinoihin, tarkastuksiin ja muihin\nmenoihin enää vain kolme kruunua. Niillä, ajatteli hän, ei mikään\nihminen voi tulla toimeen. Jo kaksiin markkinoihinkin ja tarkastukseen\ntarvitsee hän enemmän kuin tämän määrän, toisiin ei hänelle siis jää\nmitään. Hän laski yhä uudelleen, koetteli vähentää vaate- y.m. menoja,\nmutta ei soveltunut. Täytyihän hänellä toki olla vaatteet päällään,\neihän hän voinut paljain jaloin kuleksia. Niin tuli hän aina, laski\nmiten laski, yhä vain tuohon surulliseen tulokseen, että hänellä on,\nmenojen supistamista ei ajattelemistakaan, palkkaa liian vähän edes\nvelatta elääkseen.\n\nKerran oli hän taas näin syventynyt lohduttomaan laskemiseensa\ntehdessään heinää lehmille. Hän alotti alusta ja tuli aina vain siihen\njohtopäätökseen, että hänellä on liian vähän palkkaa, ja päätteli jo\nitsekseen, että kyllä eivät ole ruuvit isännän päässä ihan paikallaan.\nTalollinen ei muka tiedä, mitä kaikkea renki on vailla, talonpojan\nei tarvitse pesettää, hän käyttää suutaria ja räätäliä kotonaan ja\nunohtaa vuoden lopussa kaikki tyhjentämänsä haarikat, kun ei huomaa\nniitä rahoissaan. Näin seisoessaan mietiskellen kajahti hänen takaansa:\n\"Heinässäkös sinä olet?\" Kuten käärmeen pistämä säpsähti Uli ja Anna\nLiisa seisoi hänen vieressään. \"Minä luulin\", sanoi Anna Liisa, \"että\nsinä olit kipeänä, kun et ole käy minun luonani. Minä haeskelin\nsinua kaikkialta enkä tavannut sinua. Silloin en voinut enää sietää\nikävää, en voinut syödä, en juoda. Minä vahdin jo eilen sinua täällä\nmetsikössä, mutta sinä et ollut yksin. Ihan sydän kepeni kun sain sinut\nvain nähdä. Mutta Uli, Uli kultani, miksi sinä et ole käynyt minun\nluonani kahteen viikkoon? Voi miten olit paha! Minä olen kyhjöttänyt\nmonta yötä kyynäröisilläni ja toivonut että sinä tulisit. Miksi sinä\net tullut?\" Sellaisessa ahdistuksessa ei Uli ollut eläissään ollut.\nUli tunsi Anna Liisan, Ulia soimasi omatunto tytön tähden ja hän\nei tohtinut sanoa Anna Liisalle, ettei hän aikonut tullakaan hänen\nluokseen enää koskaan. Sen oli hän lujasti päättänyt. Hän oli saanut\npelätä jo kylliksi ja nyt palasi tuska jälleen kaksinkertaisena hänen\nsydämeensä. Hän murahteli jotain sairaasta hevosesta, jota hänen\noli täytynyt hoidella; lehmästä, viimein leinistäkin. Anna Liisa ei\npakissut kauan menneistä, vaan sanoi: \"Minä en voi kunnolleen puhella\nsinun kanssasi täällä, minulla olisi sinulle paljon sanottavaa. Sinun\npitää tulla ensi yönä minun luokseni, minä en jaksa enää kestää\nelämää ilman sinua.\" Uli ei oikein ottanut luvatakseen: isäntä oli\nmukamas poissa kotoa ja hänen täytyi odottaa isännän paluuta, ja\nsitten vielä ruokkia karja. Ja sitten, niin myöhään, ei enää tulo\nmaksane vaivaa. \"Mikä sinulla on?\" sanoi Anna Liisa. \"Jos sinä vain\nvälittäisit tulla, niin kyllä sinulle sopisi. Nuo on vain verukkeita,\njoku on sinua kieltänyt tulemasta, saanut sinut ylpeäksi. Oi, kyllä\nminä tiedän, Kuderjoggelin Annukka se on sinut saanut mahtailemaan.\nMutta odottakoonpas, senkin ruoja, kyllä minä hänet pehmitän, niin\nettä minut muistaa. Mutta mitenkäs sinä voit ruveta sellaisen kytyksen\npeliin, joka ei ole isompi kuin kolmipäiväinen vasikka? Kylläpä olet!\nHyi häpeä, mikä kunnoton. Kyllä sinulle näytän! Mutta tulethan ensi\nyönä? Koetappas vain olla tulematta!\" Uli sanoi: \"Johan kuulit, etten\nvoi tulla.\" \"Mitä, etkö tahdo tulla? Vai rupeatko sinä häijyksi kuten\nmuutkin koirat? Vai aiotko unohtaa, mitä sinä minulle sanoit?\" Uli ei\nmuka tiennyt hänelle mitään erikoista sanoneensa. \"Vai et tiedä, mitä\nsinä minulle olet sanonut? Etkö sinä sanonut, että jos sinä pappilaan\njonkun viet, niin minut sinä viet?\" Ei muistanut mokomaa Uli, tämä oli\nhänelle ihka uutukaista. \"Vai niin, vai et sinä muista enää, kirottu\nrääsyläinen, mikä oletkin! Kyllä minä sinulle näytän. Mutta ei maksa\nvaivaa mokoman vuoksi! Mokomia apinoita kuin sinä saa joka aidan takaa,\nja jos minä jonkun otan, niin en minä huoli sellaisesta kerjäläisestä,\njolla ei ole niin kolmea kreutzeriä[6] taskussa. Varastaa emännältä\nkaikki pesurievutkin pyhänuttunsa paikoiksi. Ei, jumalavita, en minä\nsentään ole niin kehno tyttö, etten älyäisi hankkia itselleni parempaa\nja rikkaampaa poikaa kuin sinua, nälistynyt talonpojan renki! Sinun\nluoksesi tulen minä vihoviimeiseksi jos ketä tarvitsen. Älä pelkää,\nettä minä tahdon sinua! Sellaisia kuin sinä saa minunmoiseni tyttö\nkymmenen joka sormelleen, jos tahtoo. Mutta annas, kylläpä sanon\nKuderjoggelin Annukalle mikä hän on, en elävänä sieltä lähde jos en\nsaa kitaansa ammolleen kuin riihen ovea. Vietävän otus, yllyttää sillä\ntavoin sinua minua vastaan. Mutta tee nyt vielä miten tahdot; jos tulet\nensi yönä, olkoon menneeksi! Minä unohdan, millainen olet, ja avaan\nsinulle! Mutta jos et tule, niin katso eteesi miten käy. Vieköön minut\npiru, jos vasta sitten sinulle avaan! Aivan niin, rupeat kunnottomaksi\nja ylpeäksi!\" Uli vain epäröi ja oli vastahakoinen ja sanoi, ettei\nAnna Liisan tarvitse hänen vuokseen ensi yönä valvoa kyynäröisillään,\nhän jää kernaammin kotiin kuin syö toisille keitettyä soppaa, hän ei\ntahdo enää tahrata itseään moisen kanssa seurustelemalla. Anna Liisa\nmenköön vaan matkaansa ja jättäköön hänet rauhaan, hän on jo saanut\nAnna Liisasta kyllänsä. -- Silloin alkoi Anna Liisa uudelleen mekastaa:\nmilloin sätti hän Ulia mitä hävyttömimmin, milloin haukkui miesväen\nkurjuutta, milloin ylisti hyvää sydäntään, jota oli niin häpeällisesti\npetetty hyvyyden tähden. Olikin uskonut mokomaan raukkaan! Sitten\nimarteli hän Ulia jälleen mitä hellimmin ja sanoi, ettei hän ollut\nvielä ketään rakastanut niin kovin kuin Ulia. Hän olisi antanut vaikka\nelävältä nylkeä itsensä Ulin vuoksi, hänen sydämensä oli nyt pakahtua\ntuskasta. Mutta Uli ei heltynyt ja kun hän oli kuullut kyllikseen\nmetakkaa, lähti hän heinähäkkineen taloon ja jätti Anna Liisan\nseisomaan apilaspellolle. Mutta sen painoi hän mieleensä tarkasti,\nettä koska hän nyt tällä kertaa oli päässyt pakoon pujahtamaan, pitää\nhän tämän tapauksen vasta varoituksena. Kukaan ei vasta pääse näin\nhyökkäämään hänen kimppuunsa pähkinäpensaan takaa.\n\nJa riemuiten kahleittensa katkeamisesta, alkoi hän joikua niin että\nlehmät teutaroivat pilttuissaan, hevoset riuhtoivat riimujaan, kissa\nkavahti pankolta ja koira kömpi kopistaan ja piika sanoi: \"Mikähän nyt\nUlilla on, kun se on niin iloissaan; en ole pitkään aikaan kuullut sen\npitävän tuota ääntä.\"\n\nPian tämän jälkeen vedättivät isäntä ja renki kiviä uutta tuvan\nuunia varten. Kotimatkalla pistäytyivät he ravintolaan, koska tie\noli pitkä ja mäkinen. Isäntä ei ollut mikään kitupiikki. Hän käski\ntuomaan pöytään viiniä rengin ollessa hänen mukanaan ja tilasi leipää\nkahdelle hengelle puolella batzilla. Silloin kävi Uli loppumatkalla\npuheliaaksi. Hän kertoi isännälle kohtauksestaan Anna Liisan kanssa.\nIloinen hän nyt oli, kun oli päässyt erilleen niistä huolista ja siitä\nihmisestä ikipäiviksi. Kukaan ei uskonut, miten hyvältä tämä Ulista\ntuntui. Nyt vasta ymmärsi hän sen sananlaskun, jossa sanotaan: \"putosi\nkuin leiviskän kivi sydämeltä\". Isäntä iloitsi Ulin sanoista, mutta\nvaroitti häntä tekemästä kuten monet muut, jotka ovat katuvaisia\nniin kauan kun tuntevat rikoksensa seuraukset, mutta sitten jälleen\nhyörivät synnin lähitteillä kuten kärpäset tulen ympärillä, kunnes ehkä\nkokonaan polttavat siipensä. Niinpä tunsi hän monta juoppolallusta,\njotka rahansa loppuun ja päänsä sekaisin juotuaan päättävät olla vasta\nkoskaan pökertelemättä -- ja heti kun taas joutuvat viinin lähitteille,\nkurnivat kuin vasikat; samoin käy monasti hamekansankin asioissa.\nNiille, jotka luulevat olleensa kaikkein viisaimpia, käy useasti\nkaikkein pahimmin. \"Ei, Uli, pysy nyt vain lujana, niin tulee sinusta\nvielä mies, kuten olen väittänyt\", sanoi isäntä.\n\n\"Kuulkaa, isäntä\", vastasi Uli, \"minä olen asiaa nyt aprikoinut, ja\nrovasti, joka sinua neuvoi, ei kai ollut ihan narri miehiään. Mutta\ntalonpoikaisen rengin palkoista ja siitä minkä verran rahaa rengiltä\nkuluu, ei hän kai ole paljoa tiennyt. On kai arvellut: saman verran kuin\napulaiselta. Mutta sinun, isäntä, pitäisi tuntea tämä asia paremmin kuin\nhän ja tietää, ettei tässä voi säästää ja rikastua. Minä olen laskenut\nmonta päivää niin että pääkuoreni on ollut haleta. Mutta aina olen vain\npäässyt samaan tulokseen: tyhjästä tulee tyhjää ja tyhjästä ei tule\nmitään.\" \"Mitenkäs sinä sitten olet laskenut?\" sanoi isäntä. Uli\nselitteli koko laskelmat nivel niveleltä jälleen ja sen tehtyään kysyi\nhän kuten ivalla isännältä: \"Ja mitäs nyt sanot, eikö asia ole niin?\"\nIsäntä vastasi: \"Sinun laskusi mukaan nousevat menot kyllä näin\nsuuriksi. Mutta voidaanpa sitä aivan toisellakin tapaa laskea, poika\npaha! Kuulehan nyt, minäkin lasken oman kuosini mukaan; hauska kuulla,\nmitä siitä arvelet.\"\n\n\"Sitä kohtaa, minkä panit vaatetuksesi osalle, en minä paljoa muuttele.\nOn mahdollista, että alussa siihen tarvitset vieläkin enemmänkin,\njos aiot varustautua hyvään kuntoon ja hankkia itsellesi paitoja\npesupaikkaa säästääksesi ja ylipäänsä esiintyä pyhin ja arin puettuna\nkuten kunnon pojan sopii. Tupakkaan olet sitävastoin arvioinut kaksi\nkruunua. Se on liian paljon. Rengin, jonka täytyy liikkua tallissa\nja riihessä, ei pidä tupakoida pitkin päivää, ei pyhäillan perästä.\nNälkää sammuttaaksesi ei sinun tarvitse minun luonani tupakoida. Jos\nvoisit totuttaa itsesi kokonaan tupakoimasta, olisi siitä sinulle,\nrenkimiehelle, suurta hyötyä. Tupakoimaton saa kaikkialla enimmän\npalkkaa.\"\n\n\"Muut kymmenen kruunua, jotka sinä olet arvioinut kaikellaisiin\nhuvituksiin, pyyhin minä kokonaan pois, jok'ikisen kreutzerin. Niin,\nkatso töllötä nyt minuun vain kuin lehmä uuteen konttiin! Jos sinä aiot\nparantua ja tulla joksikin, täytyy sinun kerrankin ryhtyä johonkin\nkunnolliseen, päättää olla tuhlaamatta palkastasi kreutzeriäkään\nmillään tavoin. Jos sinä päätät juoksennella vain vähän vähemmän kuin\nennen, tuhlata vain vähän vähemmän kuin ennen, on päätös hölyn pölyä.\nJos kerran joudut kapakkaan, et enää ole oma herrasi, sinut valtaa\nvanha toveruus, entiset tottumukset, ja sinä hukkaat jälleen parin\nviikon palkat. Sitten seuraa kohmelojano, jota sinun täytyy toisena\niltana parannella ja sinulta katoaa yhä enemmän usko ja ajattelet,\nettet voi enää koskaan parantua ja tulet päivä päivältä kehnommaksi\nja epäilet yhä enemmän voimiasi. Tämä ei muuten ole niin kauhistavaa,\nettä siitä kannattaisi olla noin nyrein naamoin. Ajatteles, miten monet\neivät saa vuosikausiin niin pisaraakaan maistaa viiniä eikä käydä\nravintoloissa! Eivätkä ne ole pelkästään köyhiä päiväpalkkalaisia,\njoilla on kylliksi tekemistä ahertaessaan pois puutetta niskoiltaan,\nvaan heissä on varakkaita, jopa rikkaitakin miehiä, joille on tullut\ntavaksi olla mitään turhaan tuhlaamatta. Ja he voivat hyvin. He voivat\nvähemmin käsittää sitä, miten järjellinen ihminen voi elää hulttiona,\nkuin sinä sitä, miten ihminen voi elää olematta hulttio. Minä läksin\nkerran erään langenthalermarktilaisen kanssa aikaisin ravintolasta\nkotiin. Hän ihmetteli, kun näki minutkin jo kotiin menossa. Hänen oli\ntavallisesti lähdettävä yksin kotiin, sanoi hän. Minä vastasin hänelle,\nettei minulla enää ollut siellä mitään tekemistä ja ravintolassa\nistuminen aina iltaan saakka on minusta vastenmielistä. Siihen menee\nrahat ja aikakin ja lopulta ei tiedä, miten ja milloin pääsee kotiin.\nSaman sanoi hänkin olevan mielipiteensä. Hän oli alottanut tyhjästä\nja saanut elää sangen niukalla. Kauan oli hän elättänyt yksinään isää\nja äitiä, mutta nyt oli hänellä kuitenkin koti ja velaton kontu ja\njoka vuosi kaksi lehmää, joista kumpikin painoi aina kuusi sentneriä.\nMutta hän ei ollutkaan koskaan hukannut niin ainoaa kreutzeriä turhaan.\nVain kerran muisti hän ostaneensa Burgdorfissa pienen, puolen batzin\nhintaisen vehnäleivän. Olisi voinut jättää senkin ostamatta, ellei\nhänellä olisi ollut niin kova nälkä, ettei jaksanut sietää kunnes tuli\nkotiin saamaan huokeaa ruokaa. Vai niin, sanoin minä, niin paljolla\nminä en voi kehua, moni batzi on minun käsistäni luisunut; mutta niin\npitkälle ei kuitenkaan pitäisi mennäkään, täytyyhän ihmisen toki vähän\nnauttiakin.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän. \"Minä nautin myös ja iloitsen elämästäni.\nKreutzeri, jonka säästän, ilahuttaa minua enemmän kuin taalari[7]\ntuhlaajaa. Ellen olisi aloittanut sillä tapaa, niin en varmaankaan\nolisi edistynyt hituistakaan. Köyhällä poikapahaisella ei tavallisesti\nole älyä lopettaa tuhlausta ajoissa kun on päässyt alkuun. Jos hän\non hukannut yhden batzin, vie se kymmenen jälestään. Mutta ei sinun\ntarvitse kuitenkaan luulla, että minä siksi olisin kunnoton kitupiikki.\nMoni on jättänyt suuret talonsa tyhjin taskuin ja on saanut minulta\navun tarpeeseensa. Minä en ole unohtanut sitä, joka minun työtäni\non siunannut ja jolle minun pitää pian tiliä tehdä.\" Tämän puheen\nkuultuani oli tuo mies minusta kovin kunnioitettava. Kukaan ei olisi\npuusta katsoen aavistanut, mikä mies hän oli. Ennen kun erosimme,\ntahdoin minä vielä kustantaa hänelle pullon viiniä hänen antamastaan\nopetuksesta. Mutta hän ei huolinut ja sanoi, ettei hänen tarvitse\nhukata omia eikä minunkaan rahojani. Sehän on samantekevä kerran\ntilinteossa, kenen varoja tuhlaa. Sen jälkeen en minä ole sitä miestä\nnähnyt; hän on varmaan jo tilinsä tehnyt. Ja ollapa kaikilla yhtä\nhelppo tilinteko kuin hänellä, niin hyväpä olisi.\n\n\"Katsos, se on minun mielipiteeni, että joka kreutzeri, jonka sinä\nkäytät joutavuuksiin, on kerrassaan kehnosti käytetty. Pysy kotona,\nsiten et säästä ainoastaan 10 kruunua, vaan paljon enemmänkin. Joka\nrenki valittaa, miten paljon hän tarvitsee kenkiä, miten paljon\nvaatteita, kun täytyy olla tuulessa ja sateessa. Mutta tiedätkös\nsinä, millä tavoin tuollaiset rengit turmelevat useimmin vaatteensa?\nJuoksentelemalla soita maita öillä, kaikilla ilmoilla, ja sen\nsemmoisilla. Kun pitää vaatteita yllään 24 tuntia, niin kuluttaa\nniitä tietysti paljon enemmän kuin jos pitäisi niitä ainoastaan\n14 tuntia. Tyttöjen luo ei voi kompsutella puukengät jalassa, ja\nmilloinkahan hakataan anturanauloja enemmän mäsäksi, päivälläkö vai\nyöllä, jolloin ei eroita kiveä, koloa, ei kuoppaa? Ja sanoppas, miltä\nnäyttävät pyhävaatteet, kun on huppuroinut kylillä humalassa, nakellut\ntoisia nurin ja piehtaroinut liassa? Moni pyhätakki on siten mennyt\nrepaleiksi, monet housut kelvottomiksi, moni hattu hävinnyt!\"\n\n\"Tosiaan menisi monilta rengeiltä paljon vähemmän vaatteeseen, jos he\npysyisivät kotona. Tytöistä en nyt ota puhuaksenikaan. Ja ajatteles,\nUli: kun nyt jo tarvitset kymmenen kreutzeriä sellaisiin totuttuihin\njoutavuuksiin, niin tarvitset kymmenen vuoden päästä kaksikymmentä\nja kahdenkymmenen vuoden päästä neljäkymmentä, jos sinulla niitä on.\nSillä nuo tottumukset eivät pysy sillään, ne paisuvat -- ja sehän tekee\nsuoraa päätä kehnoksi kerjäläiseksi.\"\n\n\"Lopuksi, Uli, sinulla ei ole palkkaa ainoastaan kolmekymmentä kruunua,\nmutta saat myös harjaisrahaa monta batzia, kun lehmiä, hevosia y.m.\nmyydään. Käytä niitä, kun sinun on lähdettävä liikkeelle etkä voi\nvälttää ravintolassa pistäytymistä. Niillä rahoilla voit kernaasti\nminun mielestäni juoda haarikan tarkastuksissa, ja tallettaa niitä\nmajoitukseen menoasi varten; ne riittävät hyvin siihen tarpeeseen. Sinä\nolet ottanut jo paljon palkkaa etukäteen; mutta jos uskot minua ja\nseuraat neuvojani, niin pääset veloistasi jo tänä vuonna. Ensi vuonna\nvoit jo koota itsellesi. Ja usko minua, ehkäpä vasta maksan sinulle\nenemmänkin palkkaa kuin 30 kruunua. Jos renki on reilu asioissaan eikä\nkiinnitä mieltään pelkästään narrin peliin; jos hänen huostaansa voi\nuskoa tehtäviään ja ne käyvät yhtä hyvin olipa itse läsnä tai ei; jos\nei tarvitse aina palata kotiin peläten jotain tuhoa tapahtuneeksi, niin\nei minua pari kruunua liikuta! Muista se, Uli; kuta paremmat tavat,\nsitä parempi nimi, sitä parempi myös palkka.\"\n\nUlin saivat nämä sanat töllöttämään suu auki, nokka pystyssä, ja\nviimein sanoi hän: hyvähän olisi, jos niin kävisi, mutta tuskinpa vain\nse niin käy; hän ei uskonut sitä jaksavansa. \"Noh, yritäppäs vain\nkuukausikin ja koeta miltä tuntuu, äläkä mieti aina vain juoksuja,\nryypiskelyjä ja ravintoloita, niin se käy kuin leikki.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nSitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.\n\n\nMonta sunnuntaita meni aivan säntillisesti. Uli kävi jälleen kirkossa\nja muisti että hänkin oli ihminen ja että hänenkin oli tultava\nautuaaksi. Hän alkoi uskoa, että isäntä oli jollain tavoin oikeassa;\nsillä vähintäin kaksi taalaria olisi hän ennen tuhlannut näin pitkän\najan kuluessa ja nyt oli ne hänellä taskussa. Hän teki myös työnsä\ntoisella tavoin; kaikki luisti joutuin hänen käsissään ja kun hän\ntodenteolla nukkui öisin ja lepäili sunnuntaisin eikä väsyttänyt\nruumistaan mässäyksillä, niin ei mikään työ enää tuntunut hänestä\nvaikealta; hänestä melkein tuntui, ettei hän enää koskaan väsyä\nvoisikaan. Isäntä oli iloinen Ulin käytöksestä ja osoitti Ulille\nsuopeuttaan miten vain voi; hän tinki rengille suuremmat harjaisrahat\nteurastajalta, jos teurastaja näytti olevan taipuisa niitä maksamaan\ntai jos teurastaja oli ihastunut myytävään eläimeen; hän otti Ulin\nmukaansa markkinoille ja lähetti hänet sinne tänne asioille, jotta\nUlikin saisi huvitella, ja jos Uli joi haarikan näillä matkoilla,\nmaksoi isäntä hänen puolestaan.\n\nLuonnollisesti pisti Ulin käytös muidenkin siimaan, ensin\npalvelustoverien, sitten naapurien. Palvelusväki menettelee samoin\nkuin Jaakopin pojatkin. Jos yksi heistä on muita parempi ja siksi myös\nisänväestä rakkaampi, niin vainoovat huonommat häntä, pilkkaavat häntä\neivätkä väsy ennenkuin ovat hänet karkoittaneet talosta tai tehneet\nyhtä huonoksi kuin he itse ovat. He eivät tahdo, että isäntäväki saisi\ntietää, mitä kunnon renki, kunnon piika voi saada aikaan; he pelkäävät,\nettä heidän oma huonoutensa siten liian huomattavasti näkyisi, ja\nettä ruvettaisiin vaatimaan heiltäkin enempää, uutta käytöstä,\ntoimeliaisuutta. Sitä he eivät tahdo; heistä ei isännän tule hyötyä\nlainkaan; he eivät halua olla narria, elukoita, lehmiä, jotka tappavat\nitsensä sellaisella työllä, mistä eivät muka mitään hyödy. He tahtovat\ntehdä kaikki tottumuksensa mukaan ja elleivät he kelpaa, lähtevät he\nmatkaansa. Niin muodostuu palvelusväestä usein salaliitto isäntäväkeä\nvastaan. Koplan tarkoituksena on pakolla hankkia niin paljon palkkaa,\nniin paljon vapautta ja mukavuutta kuin mahdollista, ja, elleivät\nasiat käy heidän päänsä mukaan, vihoittaa isäntäväkeä niin paljon kuin\nmahdollista. Tarvitaan paljon voimaa ja paljon viisautta hajottamaan\nsellaista koplaa ja paljon rakkautta ja vilpitöntä hyvyyttä, ettei\nsellaisia syntyisi. On kuitenkin olemassa palvelijoita, joiden\nvihamielistä mieltä ei voi millään tavoin murtaa tai sovittaa ja jotka\nsiksi kohtelevat joka isäntää vihamielisesti ja häiritsevät rauhaa\nkaikkialla, mihin vain tulevat.\n\nToiset palvelijat alkoivat siis pian pistellä Ulia ja sanoa: Meitä\nei haluta olla narria ja miellytellä noin isäntää; meitä ei haluta\nolla lellikkejä! Tahi kun he olivat neljännestunnin lörpötelleet\nkuokanvartensa varassa, alkoivat he huomautella, että heidän oli\naherrettava: isäntä näet muuten saisi kyllä illalla tietää miten usein\nkukin heistä on huoahtanut. Se suututti Ulia sillä hän ei sietänyt\nkielimistä; ja monasti antoi hän vietellä itsensä tarinoimaan ja\nlorvehtimaan tuon joukkion kanssa. Mutta kun hän sitä jälestäpäin\najatteli, oli hän mielestään tehnyt tuhmasti. Joka kerta kun hän\nlorvehti ja tarinoi heidän kanssaan, tuli hän tyytymättömäksi ja\napeille mielin; kun hän ei tehnyt työtä sydämmensä halusta, oli hänellä\nikävä ja häntä väsytti työ. Hän tuotti siis itselleen yhtä paljon\nikävyyttä kuin isännälleenkin ja hän tajusi hyvin, että jos hän tätä\npeliä jatkaa, niin hänestä tulee apeamielinen, tyytymätön ihminen,\njolle työ on vaivaksi. Hän huomasi tosiaan, että isäntä tarkoitti hänen\nparastaan ja että hänelle kävisi hyvin, jos hän noudattaisi isännän\nmieltä ja että jos isäntä saakin hyötyä hänen hyvästä käytöksestään,\nniin saa hän itse siitä vielä suuremman ja pysyvämmän hyödyn.\n\nHänestä tuntui, kuin taistelisi hänen sielustaan kaksi valtaa, hyvä ja\npaha enkeli, joista kumpikin tahtoi häntä omakseen. Rovasti oli\nnimittäin kerran sanonut saarnassaan: Ensimäisille ihmisille\nparatiisissa oli puhunut Jumala ja käärme. Jumala oli kieltänyt heitä\neräästä teosta, josta koituisi turmiota heille itselleen ja käärme oli\nneuvonut heitä epäilemään Jumalaa ja hänen kieltoaan, aivan kuin Jumala\nolisi kieltänyt heitä vain oman etunsa tähden. Käärme oli myös\nimarrellut ihmistä ja niin olivat esivanhempamme kuulleet käärmettä ja\nhänen älykästä, petollista, imartelevaa neuvoaan ja tulleet onnettomiksi\nja vieneet jälkeentulevaisensa kerallaan onnettomuuteen. Ja on\nihmeellistä, miten nuo kaksi ääntä siten seuraavat jokaista ihmistä läpi\nijän ja puhuvat hänelle toisten ihmisten suun kautta. Harvoinpa tapaa\nihmistä, jota eivät hyvät ihmiset neuvo hyvään rakkaudessa ja totuudessa\nja jota päinvastoin pahat ihmiset eivät neuvo väärään ja pahaan\ntekeytymällä suloisin sanoin hänen ystävikseen tahi herättämällä\njuonillaan hänen turhamaisuuttaan. Myös meidän sisällämme on jokin ääni,\njoka kehoittaa meitä tottelemaan hyviä ihmisiä; mutta myös toinen ääni,\njoka kuulee kernaammin pahoja kuin hyviä ihmisiä ja antaa imarruksilla\nvietellä itsensä ja saattaa meidät uskomaan enemmän niihin, jotka\nyllyttävät meitä pahaan, kuin niihin, jotka kehoittavat hyvään. Siksi\ntapahtuu useimmiten, että pahat voittavat ja johdattavat ihmisen\nonnettomuuteen; takanapäin he sitten nauravat ja pilkkaavat onnetonta,\njoka näkee liian myöhään, kuka oikeastaan ajatteli hänen parastaan.\n\nUsein mietti Uli, että hänestä paraikaa juuri näin taistellaan, ja\nkuitenkaan ei hän aina ollut oma herransa ja pahat yllyttelyt saivat\nhänet valtaansa; etenkin, kun naapuritkin huomasivat miten Uli oli\nmuuttunut ja tulivat mielessään karsaiksi ja koettivat häntä vietellä.\nEräs heistä oli Ulin isännän vihamies ja osasi mestarillisesti\nhoukutella muiden palvelijoita luokseen ja saatuaan heidät itselleen,\nkäyttää heidän voimiaan uskomattomalla tavalla edukseen. Tämä isäntä\nmoitti harvoin renkejään, hän ylisteli heitä taivaisiin saakka ja\nkiihoitti heitä siten liiallisesti ponnistamaan voimiaan ja nauroi\npakahtuakseen sitten kun he huohottivat ja olivat heittää henkensä\ntyöstä. Hän ei pahastunut heidän renttuamisestaan ja he saivat myös\nantautua hänen talossaan kaikellaiseen pahuuteen, rengit ja piiat saivat\nelää keskenään kuin avioparit; sen vuoksi pysyivät useat huonosta\npalkasta huolimatta hänen luonaan. Hän antoi heille kernaasti rahaa\netukäteen, sillä kun he olivat hänen velallisiaan, olivat he myös\nenemmän tai vähemmän hänen orjiaan; velka oli kahle, jolla hän piti\nheitä kurissa.\n\nTämä isäntä oli jo kauan sitten väijynyt Ulia, sillä Uli oli kuin luotu\nhäntä varten: kaunis syötti tytöille, jotka pestautuvat mielellään\ntaloon, missä on vapautta ja sitäpaitse kaunis renkikin. Hyvä työjuhta,\njoka osaa ahertaa, mutta on siveetön ja typerähkö, näytti myös\nkelpaavan hyödyn välikappaleeksi. Tämä isäntä pilkkasi kovin Ulia, kun\nnäki hänet kotona sunnuntaisin: tuumiko Uli muka ruveta uskovaiseksi\nvai körttiläiseksi! Ne körttiläiset pitivät muka hauskaa, ei tiedä\nmitä pöydän alla tapahtuu ja vielä vähemmin, mitä sitten, kun valkeat\nsammutetaan. Ulia kiukutti se, että häntä pidetään uskovaisena ja\nhäntä halutti oikein tahallaan hurjistella, ettei luultaisi häntä\nmuita paremmaksi. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea nuoret luulevat\ntarvitsevansa hävetä: ei ainoastaan sitä, että heillä on vähemmän\nrahoja kuin muilla, että he ovat rumempia ja heikompia kuin muut,\nettä heidän yllään on huonommat vaatteet, vaan myöskin sitä, että he\neivät lurjustele niin paljoa kuin muut. Mutta Uli pysyi kuitenkin\nlujana. Kun naapuri ei päässyt pilkalla pitkälle, yritti hän toisella\ntavalla. Hän alkoi kehua Ulia oikeaksi porhojen porhoksi, hän ei\nollut pitkään aikaan nähnyt sitä, joka olisi ollut kelvollinen edes\nUlin kengänrihmoja aukaisemaan. Juuri moista oli hän kauan toivonut\npalvelukseensa, mutta ei ollut onnistunut saamaan. Vahinko vain, että\nUli on sellaisella isännällä, joka ei tuntenut hänen arvoaan. Niin\nteki hän Ulin pöyhkeäksi ja koetti saada Ulia vihaamaan nykyistä\npalveluspaikkaansa. Hän selitti, miten kaikki huolet täällä heitetään\nUlin niskoille, miten hänelle yhä ja yhä vain lisätään kuormaa, miten\nhäneltä vaaditaan sellaista, jota ei muualla rengiltä milloinkaan\nvaadita, ja miten hänen isäntänsä laiskottelee ja jättää hänelle kaikki\nvaikeimmat työt. Isäntä oli näet syksyllä antanut Ulin kylvää erään\npellon äestettyään sen itse ja oli antanut hänen käydä aurankuressa\ntaluttaen itse hevosia. Hän oli sanonut Ulille, että Ulin täytyy oppia\nsitäkin tehtävää, jos aikoo päästä isäntärengiksi. On nimittäin paljon\npalveluspaikkoja, ja ne ovat tavallisesti parhaita, joissa rengin\ntäytyy kyetä kaikkiin töihin, eikä ole maailmassa surkeampaa olentoa\nkuin renki, joka ei ymmärrä puoliakaan maatöitä. Ja sellaisia renkejä\non jos miten paljon, jotka eivät osaa muuta kuin niukuin naukuin\nkuokkia, hakata puita ja tehdä heinää. Ulin oli isäntä sanonut ja\npannut Ulin auran kurkeen ja sitä eivät monet isännät tee edes omille\npojilleenkaan, eivät usko heille kyntämistä ja kylvämistä millään\nehdolla peläten kourallisen siemeniä menevän hukkaan tai sattuvan\njonkin pienen erehdyksen. Ja juuri isännän hyvyys selitettiin näin\nväärin. Uli saatiin yhä enemmän mahtailemaan mielessään sillä, että\nisäntä muka jättää kaikki työt hänen niskoilleen ja ettei isäntä muka\ntulisi toimeenkaan, ellei hänellä olisi Ulia.\n\n\"Hauska nähdä, miten käy, kun sinä lähdet; sittenpähän saavat tietää,\nmikä sinä olit ja mihin sinä kykenit\", tällaisella puheella on jo\nsatoja palvelijoita karkoitettu palveluspaikoistaan. Pian alkaa piru\nyllyttää heidän uteliaisuuttaan näkemään, miten sitten kävisi, jos\nhe lähtisivät pois. Yhä enemmän nousee päähän halu näyttää, miten\nvälttämättömiä he ovat talossa, halu tietää, käyvätkö asiat ilman\nheitäkin, tokko isäntä ja emäntä tulevat pyytelemään takaisin ja\ntunnustamaan, että he eivät tule ollenkaan toimeen ilman Liisaa, ilman\nPekkaa. Moni puolenbatzin renkipoika ja piikatyttö uneksii vuoden\nläpeensä tuosta arvostaan, mutta kun joulu tulee ja he vaeltelevat\njälleen nyytti kainalossa, ei kukaan tulekaan heidän jälestään\njuoksentelemaan ja sanomaan: \"Pekka ja Liisa, jääkää nyt Jumalan\nnimessä!\" Kun he katsovat taakseen, ei sieltä tule ketään. Sitten\najaa heidät ehkä uteliaisuus jo ensi viikolla naapuritaloon näkemään\nja kuulemaan, miten entisessä paikassa voidaan ilman heitä, millaisia\nuudet palvelijat ovat ja millä tolalla asiat. Ja katso: käyhän ne\nilman heitäkin ja uudet palvelijat ovat jotensakin samallaisia kuin\nentisetkin ja vaikka Liisa ja Pekka lohdutellevatkin itseään sillä,\nettei entinen isäntäväki tule uusien kanssa toimeen paria viikkoa\nkauempaa, niin menevät asiat kuitenkin kuten edellisenäkin vuonna\njoulusta toiseen. Ja joka vuosi he lähtevät matkaansa eikä kukaan tahdo\nheitä takaisin. Kaikkialla tullaan toimeen ilman heitä. Oi, ihmiset\nolisivat mm kernaasti toisille aivan välttämättömiä eivätkä kuitenkaan\nymmärrä tulla toisilleen välttämättömiksi!\n\nNiin sokaisi viekottelu vähitellen Ulinkin. Harvat ihmiset, ylhäisessä\nasemassa olevat kaikkein vähimmin osaavat välttää viekotteluja. Eivätkä\nosaa sitä edes hyvin sivistyneetkään. Ei siis sovi olla liioin\nharmissaan Ulille, vaikkei hän karistanutkaan korvalliseltaan pois noita\nsyöpäläisiä, jotka olivat tulleet siihen syyhyttelemään. Työt, joihin\nisäntä hyvyydessään pani hänet, tuntuivat hänestä vääryydeltä, hänen\nniskoilleen sälytetyiltä, vastenmielisiltä taakoilta. Hän ei enää usein\najatellut hyviä ja pahoja ääniä ja yhä pöyhkeämmäksi hän kävi ja yhä\nröyhkeämmäksi tuli hänen mielensä ja naapuri katseli kovin\nkateeniloisena vereen ruiskuttamansa myrkyn tehoa ja näki Ulin yhä\nlähenevän viritettyä ansaa. Isäntä puolestaan huomasi murheella, että\nheidän keskinäistä luottamustaan uhkasivat jotkut synkeät pilvet\nvarjostaa. Hän ei tiennyt, mitä nuo pilvet oikeastaan olivat, ja kun oli\nluonteeltaan levollisen hidas, jätti hän tuon, jota ei tietänyt, ajan\nilmaistavaksi, sillä Ulin käytös ei tarjonnut erikoista tilaisuutta\npuhuttelemiseen. Se oli ulkonaisesti vielä säntillistä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nMiten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.\n\n\nJo kauan oli ollut puheena, että Ulin pitäjän pojat,\nErdöpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset, panisivat toimeen kilpailun\nhurnus-pelissä. -- Bernin kanttoonissa on nimittäin tapana pelata\nkeväisin ja syksyisin n.s. hurnus-peliä niityillä ja pelloilla, joilla\nsiihen vuoden aikaan ei ole mitään tallattavaa, ja peliin ottavat\npojat, jopa vanhuksetkin osaa. Tuskin lienee toista peliä, joka vaatii\nniin paljon voimaa ja notkeutta, silmän ja jalan varmuutta kuin\nhurnuspeli. Pelaajat jakautuvat kahteen leiriin, toisen on lyötävä\nhurnusta, toisen on pysäytettävä se. Hurnus on pieni kiekko, ei\nkahta tuumaa läpimitaltaan, keskeltä vähän paksumpi kuin laidoilta,\njotka ovat pyöristetyt, kaksi linjaa[8] paksut. Sitä lyödään lentoon\nnotkealla kepillä parrun päältä, jonka tyvi on maassa ja latva noin\npuolentoista jalan korkuisella tuella ja johon se istutetaan savella\nkiinni. Noin kahdenkymmenen askeleen päähän parrusta on merkitty sen\npiirin raja, jonka sisälle hurnuksen on pudottava tai jonka sisällä se\non pysäytettävä. Tämä piiri tahi maali on heittopuolelta tavallisesti\nkymmenestä kahteenkymmeneen jalkaan leveä, usein piirretään se syrjiltä\nlaajemmaksikin kuin lyöntipuolelta, mutta päätä sillä ei ole, vaan on\nse pituudeltaan rajoittamaton; hurnusta saa lyödä niin etäälle kuin\nvoimat riittää. Tämän piirin sisäpuolella täytyy pysäyttää tuo huimaa\nvauhtia lentävä kiekko suurilla puisilla lapioilla, joissa on lyhyet\nvarret. Tuota pysäyttämistä sanotaan tappamiseksi. Jos hurnus putoaa\ntappamatta maahan piirin sisäpuolelle, niin lyönti oli hyvä, mutta\njos se otetaan kiinni tai putoaa kolmasti peräkkäin maahan maalin\nulkopuolelle, täytyy lyöjän heretä lyömästä. Kummassakin leirissä on\nmiehiä yhtä monta ja ne lyövät ja tappavat vuorotellen hurnusta. Jos\nnyt yhden leirin kaikki jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa kun\nhurnus joko on saatu kiinni tai on pudonnut maalin ulkopuolelle, niin\nlaskevat he hyvät lyönnit yhteen ja siirtyvät sitten maalin puolelle\nottamaan kiinni hurnusta, jota nyt lyö vastapuolue kunnes jälleen\nkaikki sen jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa. Se leiri, jolla\non enemmän hyviä lyöntiä, joka on onnistunut lyömään hurnuksen maaliin\nilman että se on tapettu, voittaa. Nyt tulee tietää, että hurnusta\nlyödään aina 50, 70 jalkaa korkealle ja 600, 800:kin jalkaa etäälle, ja\nkuitenkaan eivät taitavatkaan pelaajat onnistu monasti saamaan yhtään\nhyvää lyöntiä, tavallisesti vain kaksi tai kolme, sillä on ihmeellistä,\nmiten varmasti hyvät tappaajat \"kieputtavat\", kuten on tapana sanoa,\nlapioitaan yläältä kiitävää hurnusta kohti ja tappavat sen ja kauas\nkajahtaa kirkas heläys; miten nopeesti he hyppäävät hurnusta kohti tahi\ntakaperin sitä tavoittaakseen. Sillä kuta tottuneempi pelaaja on, sitä\nsuurempi ala uskotaan hänen vartioitavakseen. Kuta voimakkaammin joku\nlyö hurnuksen, sitä enemmän täytyy kiinni ottajain hajautua niin että\nheidän välilleen tulee usein pitkiä matkoja. Riitelevää hurnusta täytyy\nusein ajaa kuin mitäkin lintua. Tämä leikki on puhtaasti kansanomaista\nja ansaitsee kansallisista kauniimpina enemmän huomiota kuin mitä\nsiihen tähän saakka on kiinnitetty. Sen kansanomaisuutta todistaa\nparaiten se, että erinomainen pelaaja tulee maan kuuluksi ja eri kylien\npelaajat järjestävät vasituisia kilpailuja, joiden jälkeen tappanneen\npuolueen täytyy kustantaa voittavalle leirille leikin perästä syömingit\nvälttämättömine viiniannoksineen j.n.e.\n\nSiihen aikaan, jolloin Edröpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset\naikoivat kilpailla hurnuksen peluussa, oli vielä kyläin välinen\nviha täydessä voimassaan. Bernin kantoonissa oli nimittäin aika,\njolloin kylät kaikki vihasivat toisiaan, jolloin joka kylällä\noli pilkkanimensä; jolloin tätä vihaa yhä viritettiin joka\ntanssitilaisuudessa, joka markkinoilla ja muutenkin vähä väliä vuodessa\nverellä, ja joka ei siksi koskaan vanhennut, vaan periytyi yhä yhtä\nrajuna aina polvesta polveen. Siihen aikaan tapeltiin enemmän kuin\nnyt, verta virtasi enemmän kuin nyt, mutta siihen aikaan oli tappelu\nkansanomaista nujakkaa haloilla, tuoleilla, aidanseipäillä, ja kovat\nberniläiskallot usein niissä pökertyivät, vaan eivät usein halenneet.\nMutta nykyjään on tappelu etupäässä roistomaista murhaamista,\nraakamaista puukon käyttämistä, ja kuta enemmän oikeuden miekka\ntylsyy, sitä enemmän veitset teroittuvat ja kuta aremmat tuomarit\novat, sitä julkeampi on roskajoukko. Oi Jumala! Jospa vain moinen\ntuomari, joka luulottelee saavuttaneensa kansan suosion, voisi tuolta\nluulottelultaan nähdä, millä tavoin kunnioitetuksi ja rakastetuksi hän\ntulee arkuudellaan, minkälaiseksi hänet nykyaika ja tulevaisuus arvioi\nkun hän koettaa päästää kiikistä joka kelmiä, joka elukkaa, ruveten\nsiten ihan hänen paraaksi auttajakseen, niin hän vapisisi ja tärisisi\nhäpeästä ja tuskasta huonoutensa vuoksi.\n\nJo kauan olivat kylät kahden puolen toisiaan kiistaan haastaneet ja\npilkanneet, jo oli monta reikää isketty päihin ennenkun päätettiin\npanna eräänä päivänä toimeen kilpailut. Nyt syntyi molemmissa kylissä\nliikehtivää elämää; joka iltahetki kuletettiin harjoituksilla. Vanhat\nmurisivat paljosta ajan hukasta Ja sanoivat etukäteen, että tästäpä\ntulee kauniit seuraukset, mutta kuitenkin ottivat he innokkaasti\npuuhiin osaa, tarttuivatpa itsekin lapioihin ja koettelivat\nlyöntikeppien kelpoisuutta: miten ne sopivat käteen, miten ne\nhuiskahtivat, kunnes eivät malttaneet olla hurnustakaan lyömättä.\nSamalla kohottelivat he olkapäitään nuorukaisille: nämä eivät muka\npaljoon kelvanneet, he saisivat selkäänsä, ja kuitenkin suostuivat\nmonet melkein valkohapsiset vanhukset ottamaan osaa varsinaiseen\nkilpailuunkin. Pelaajat valittiin mitä huolellisimmin ja pitkän\nharkinnan ja arvioimisen perästä, sillä kylän kunnia oli kyseessä. Ja\nhauskaa oli nähdä, miten valitut oikein rintaansa röyhistelivät, mutta\nhylätyt tunsivat pienuutensa ja katselivat nöyrästi toisiin. Valittujen\njoukossa oli myös Uli, sillä siinä pelissä oli hän mestari ja vaikka\nhän lyönnissä joskus navauttikin harhaan, niin oli hän potrimpia\ntappamisessa, jossa piti juosta ja kieputtaa. Hänen isäntänsä neuvoi\nhäntä kieltäytymään. Ne pelit ei ole hänelle soveliaita, sanoi isäntä.\nJos hänen leirinsä joutuu tappiolle, ei hän selviä leikistä vähemmällä\nkuin 25, 30 batzilla; se menee vähintäin. Illalla voi syntyä kahakka,\nja ei tiedä etukäteen kukaan, mitä se voi tulla maksamaan. Jos pahoin\nkäy, seuraa ehkä seudulta karkoituksiakin[9] ja on nähty, että moiset\nkahakat usein tulevat maksamaan monta sataa taalaria. Ne pelit ovat\nrikkaiden tilallisten poikia varten, jotka kernaasti prameilivat\nrahoillaan ja joiden vanhemmille ei niistä ole mitään muuta hyvää kuin\nse, että saavat käydä joka puolen vuoden päästä käräjillä ja maksaa\nsatoja taalaria kipurahoja ja sakkoja. Sellaisesta oli moni talonpoika\ntullut köyhäksi, renkimiehen ei ollenkaan kannata niihin puuttua. Ulin\noli siis jäätävä pelistä pois, se voisi turmella hänen edistyksensä\nmoneksi vuodeksi, jopa saada aikaan senkin, ettei hän koskaan enää\npääse oikealle onnen ladulle. Ulista tuntui isännän puhe sangen\njärkevältä, vaikkapa kovalle ottikin hylätä kunnia ja olla esiintymättä\ntuona sunnuntaina suuren katselijalauman edessä kiitettynä hurnuksen\npelaajana. Hän lähti seuraavana iltana sanomaan, ettei hän tule\npeliin. Tietysti ei oltu hyvillään hänen sanoistaan ja kovaksi onneksi\noli yllämainittu naapurikin juuri saapuvilla. Kun Ulia oli kauan\nturhaan houkuteltu, otti tuo naapuri hänet erikseen puhutellakseen ja\nselvitteli asiaa omalla tavallaan.\n\nHän sanoi nyt Ulille, että Ulin isäntä tahtoo Ulia kieltäytymään\nainoastaan sen vuoksi, ettei Uli vain mitenkään löisi laimin\ntehtäviään, ja ettei isännän edes yhtä iltaa tarvitsisi ruokkia itse\nkarjaansa. Hän tunsi Bodenbauerilaisen jo lapsesta, sanoi hän. Se on\nsuurin kettu ja ulkokultaisin juutas taivaan alla, eikä kukaan osaa\nparemmin kuin hän kiskoa hyötyä palvelijoistaan. Se kuvittelee niille\njos jotakin ja tekeytyy niin helläksi kuin mahdollista, etteivät\nhe vain hukkaisi silmänräpäystäkään aikaa ja että hän alati, yötä\npäivää, saisi heistä pelkkää hyötyä. Eikä se myös sallisi, että he\nseurustelisivat muiden ihmisten kanssa ja saisivat tuttavia, sillä\nsiten saisivat he tietää, miten paljon palkkaa muualla annetaan,\nmiten hyvästi muualla kohdellaan j.n.e. Sellainen se on muka kaikkia\npalvelijoitaan kohtaan ja kun se jostakin palvelijasta on kiskonut\nsuunnatonta hyötyä ja sälyttänyt hänen hartioilleen kaikki taakkansa\nja palvelija vihdoin tahtoo suurempaa palkkaa, niin ajaa se palvelijan\npois talosta ja hankkii uuden huokeamman. Nyt se ei sallisi, että Uli\npääsisi rikkaiden talokkaiden poikain hyväksi toveriksi ja sattuisi\ntäten ehkä saavuttamaan onnensakin. Hänen, Ulin, piti vain sanoa\nisännälleen, ettei häntä lasketa kilpailemasta. Helpompi on hänelle\nse, että isäntä hänelle vähän mukisee, kuin että koko kyläkunta häntä\nvihaa. Uli oli kahden vaiheella ja myöntyi; hän uskoi vielä moisia\nsanoja ja sitäpaitse halutti häntä päästä rikkaiden tilallisten poikain\ntoveriksi; hän ei tiennyt, että näissäkin asioissa toteutuu sananparsi:\ntukala on syödä kirsikoita suurten herrain kerällä, luut ja kannat\nnakkelevat ne huonomman silmille, itse syövät lihan. Sen, joka haluaa\nilman vahinkoa seurustella korkeampiarvoistensa kanssa, tulee olla\nhyvin viisas, muuten häntä peijataan ja hän saa kunnian kalliisti\nmaksaa. Ja kuitenkin hylätään hänet lopuksi kelvottomana kun häneen\non kyllästytty tai kun häntä ei enää osata käyttää omaksi eduksi tahi\nkun hänen päähänsä pistää ruveta vaativaiseksi. Aivan samoin käy tässä\nsuhteessa Erdöpfelkofenissa kuin Parisissa, aivan samoin Brönzwülerissä\nkuin Bernissäkin.\n\nKun Uli sanoi isännälleen, että hänen täytyy sittenkin ottaa peliin\nosaa ja ettei häntä lasketa pois kilpapelistä, niin ei isäntä siihen\npaljoa virkkanut, kehoittihan vain Ulia olemaan hyvin varuillaan;\nhänelle tulisi kovin paha mieli, jos Uli jälleen joutuisi rettelöihin\nja entiseen rappiotilaan. Isännän lempeys melkein hellytti Ulia ja\nvähällä oli, ettei hän vielä peruuttanut menoaan, mutta väärä hävyn\ntunne oli valtavampi hänessä kuin oikea heltymys, ja edellinen voitti.\n\nIkävöity sunnuntai koitti vihdoinkin ja sen koitteessa päättyi monten\nuneton yö. Harvoilla oli aikaa lähteä kirkkoon; kaikkien osanottajain\noli varustauduttava; heidän oli koeteltava lapioiden ja keppien\nkelvollisuutta; toisten täytyi heitä autella ja naisväen täytyi\nvarustaa murkina puoli tuntia tavallista aikaisemmin valmiiksi. Se oli\nvaikea tehtävä niille, joilla oli padassa niin vanhan lehmän lihaa,\nettä lehmä olisi voinut pitää vaikka kultahäitään, jos olisi ollut\nvaimo.\n\nMutta vaikka liha jäikin kohtalaisen anturanahkan kovuiseksi, ei siitä\ntänään kukaan pahastunut, ja onnellisia oltiin, kun ei viimein mikään\nerottanut siitä iltapäivästä, jolloin oli jälleen hankittava kylälle\nkunniaa lasten ja lastenlasten hyväksi.\n\nKauan oli vielä määrähetkeen, vaan jo näkyi muutamia kulkevan\nkokouspaikalle kapistukset olalla, ja kepit ja lapiot kiertelivät\nkädestä käteen huolellisesti tarkasteltavina. Poikaset tungeksivat\ninnokkaasti joukon etunenään ja heilauttelivat hyvin vakavasti keppejä\nja keskustelivat hyvin totisesti siitä, mitkä lapiot paraiten sopivat\nkouraan; ukot jälleen seisoskelivat näköjään välinpitämättöminä\nraitilla piippunysät hampaissa ylpeästi jököttäen, kädet takin\ntai liivin taskuissa ja puhelivat tuulista ja kylvöistä. Viimein\nlähdettiin kilpakentälle, riemuitseva poikajoukko etunenässä. Nekös\nonnesta paistoivat, jotka saivat kantaa lapioita, keppiä; hälisivät\nja kiistelivät ne, jotka kiiruhtivat tyhjiltään jonon vieressä;\nuljaina, tuikeina marssivat kilpailijat puolisotilaallisessa\njärjestyksessä poikasten jälestä. Joku heistä hypähti silloin\ntällöin kankeasti nähdessään jonkun tytön kasvot, joita hän ei aivan\nvälinpitämättömin sydämin katsellut. Viimeisinä köpittivät ukot, muka\nomissa mietteissään, ja joku heistä sanoi toiselle olevansa menossa\npellolleen; hänelle oli muka sanottu, että toukat ihan tuhoovat hänen\nruisoraansa. Ja nythän siis sopi samalla mennä katsomaan nuoren\nkansan leikkiäkin. Kun hän oli ollut nuori, oli hän pelannut hurnusta\nniin hyvin, ettei ainoakaan tästä nuorisosta olisi kyennyt sitomaan\nhänen kenkänsä nauhojakaan. Ja kuitenkin oli siihen aikaan ollut\npuolentusinaa yhtä hyviä tai vielä parempiakin hurnuksen heittäjiä kuin\nhän. Ja kun miesväki oli lähtenyt kylästä, neuvottelivat naiset, millä\nverukkeilla hekin voisivat mennä taistotantereelle tai edes katsella\nottelua kauempaa. He häpesivät noin vain syyttä suotta juoksennella\nkulkueen jälestä. Annas olla, pian oli verukkeet keksitty! Nuoret tytöt\nlähtivät pitkissä jonoissa käsikynkässä kävelemään ja kiertelemään\nkunnes joutuivat ihan poikaparveen istumaan; vähän ijäkkäämmät\nkaarsivat verkkaan ja kaukaa kentän ympäri ja asettuivat sopivan matkan\npäähän pienelle kummulle, josta voivat nähdä etäälle; vanhus toisensa\njälkeen köpitti sinne, taluttaen toisella kädellä lasta ja pitäen\ntoisessa rosmariinia ja sanoi jokaiselle vastaantulijalle: hänenkin\npitää nyt tässä sinne lähteä, vaikka meno on ihan vastenmielistä; mutta\nlapsi ei ollut antanut hänelle rauhaa. Sekin tahtoi nähdä, miten isä\nheittää hurnusta, oli se sanonut.\n\nOli kaunis syksyinen päivä, ilma kirkas ja maa vihreä; pilvikaritsoita\nkulki taivaalla, kokonaiset katraat oikeita karitsoita kävi laitumella\nmaassa, ja leppoisa lämpö hautoi ihmisiä ja eläimiä, jotka suloisen\nmukavasti lepäilivät vihreässä ruohikossa kirkkaassa auringonpaisteessa.\n\nAavalla niityllä tapasivat eri puolueet toisensa ja järjestyivät\npelaamaan peliä, joka on sata kertaa kauniimpaa ja tuhat kertaa\nkansallisempaa kuin nuo vastenmieliset, uudet näytelmät, joissa ruumis\nei harjaannu eikä sielu jalostu, jotka ovat joutenpäiväistä apinoimista\nja joita katsellessa on hyvä tilaisuus vain laiskotella ja lurjustella.\n\nValittiin mukavin paikka, järjestettiin kiinniottajat niin että\naurinko paistoi heidän selkäänsä, pantiin parru hurnuksen lyöntiä\nvarten huolellisesti paikalleen, siten ettei mäki taustana tekisi\nnäkymättömäksi hurnusta silloin kun se nousee, vaan että sen voi\neroittaa selvästi aina tangosta ilmaan saakka. Jos tätä seikkaa\nei oteta huomioon tai jos päivä on vähän pilvinen ja lyöjä iskee\nhurnukseen ripeästi ja voimakkaasti, kiitää se sillä vauhdilla,\nettei sitä huomaa ennenkun se iskee pahan haavan jonkun pääkuoreen\ntai syöksyy sohahtaen maahan jonkun viereen. Siksi onkin etumaisten\ntehtävänä näyttää käsillään ja lapioillaan hurnusta takimaisille heti\nkun he sen huomaavat, ja kauas kuuluvat silloin hätäiset huudot: tuolla\ntuolla, tänne tänne!\n\nKauan kesti ennenkun parru eli tanko oli saatu asetetuksi sopivaisen\nkorkealle, ennenkun piiri oli merkitty sopivan laajaksi ja leveäksi,\nleikin säännöt vahvistettu ja arvalla ratkaistu, mikä puolue ensin lyö.\nKumpikin puolue tavoitteli todellisia tai kuviteltuja etujaan eikä\ntarvinnut yhden puolueen suurta muutosta ehdottaa, kun jo toinen puolue\nkieltäytyi kivenkovaan esitystä hyväksymästä, vainuten siinä jotain\nsalajuonta. Siinä sitten jankattiin kunnes vanhukset puuttuivat asiaan,\nhuusivat milloin tuon, milloin tämän luokseen ja supattivat hänen\nkorvaansa jotain, jonka pontena oli tavallisesti se, että hylkäämällä\nse ja se pieni etu on viekasteltava itselleen suurempi etu.\n\nKello oli jo yli kahden ennenkun pelaajat asettuivat piiriin\npaikoilleen ja parrun luota kajahti huuto: \"Tahdottekos?\" johon\ntoiselta puolen vastattiin: \"Antakaa tulla!\"; eräs lyöjä astui ripeästi\nparrun ääreen, nosti keppinsä koholle parrun kohdalla ja lyödä\nvinhautti koskettaen kuultavasti parrua; sydämet sykkivät ja vavistiin\njännityksestä, suut ammottivat, silmät töllöttivät ilmaan etsien\nsieltä hurnusta: mutta ei nähty sitä missään; ja siinä kun katsoa\ntöllötettiin, kajahti toinen lyönti; silloin lensi hurnus korkealta yli\nrajan, se keksittiin liian myöhään ja hyvä lyönti oli saatu. Ensimäinen\nkepin lyönti oli ollut petoslyönti.\n\nMinä en tahdo nyt jatkaa samalla tapaa kuten olen alottanut; en kertoa\ntyystin pelin kulkua, en jutella, miten usein pelissä riideltiin\nluulotelluista tai todellisista petoksista, miten usein nenäin alla\nnyrkkiä puitiin, miten vanhat saivat ruveta riidanratkaisijoiksi, miten\nhe sovittelivat puolueita ja miten pojat taipuivat heidän tahtoonsa,\nuseinkin vastenmielin; kuinka vanhat eivät malttaneet olla antamatta\nkäytännöllisiä neuvoja ja huutamatta lyöjälle: astukoon askeleen eteen\ntai askeleen taakse; tai tappajille: hajaantukoot kauemmaksi toisistaan\nja älkööt huitoko lapioillaan ennen aikojaan. Se kertominen ei maksaisi\nvaivaa. Minä en myöskään tahdo tarkemmin kuvailla kuinka katselijat\nsakeanaan saarsivat pelaajia; miten vanhat äidit seurasivat sykkivin\nsydämin pelin kulkua, miten tytöt vapisivat pelosta tai riemusta kun\nheidän heilansa astui hurmista lyömään tai tappamaan; en myöskään,\nmiten Erdöpfelkoferin ja Brönzwülerin pikku pojat härnäsivät toisiaan\nja viimein hurjasti tappelivat kunnes äidit ja sisaret kiskoivat heidät\nerilleen toisistaan, jota vastoin isäin ja veljien mielestä ei maksanut\nvaivaa mokomaan puuttua. Tätä en minä aio kertoa, mutta sen minä vain\nsanon, että erdöpfelkoferilaiset ne joutuivat tappiolle, tosin vain\nyhdellä lyönnillä, mutta kuitenkin. He kinasivat aika tavalla vastaan\nennenkun ottivat tappionsa uskoakseen; koettivat kaikki kavaluudet ja\njuonet; antoivat jonkun lyödä ylimääräisen lyönnin vaikka hurnus oli\njo tapettu; lykkäsivät hurnuksen, joka oli pudonnut maaliin, maalin\nulkopuolelle ja nostivat sen vasta ulkopuolella maasta ja kielsivät\ntekonsa, kun eräs vanha brönzwüleriläinen sen huomasi. Mutta ei\nauttanut juoni, viimein täytyi heidän tyytyä tappioonsa. He olivat\näissään ja pitivät kohtalon ratkaisua kerrassaan vääränä, koskapa\nhe muka olivat selvästi olleet parempia pelaajia, ja moni ei voinut\nolla syyttämättä tovereitaankaan: se tai se oli muka lyönyt huonosti\ntai tehnyt virheen tappaessa. Vanhukset lähtivät mukisten paikalta\nja sanoivat, että olivathan he jo kauan sitten aavistaneet että näin\nkävisi; ennen oli käynyt toisin, he olivat olleet usein pelissä,\nmutta näin hölmösti eivät he olleet pelanneet koskaan. Ja vaimot ja\ntyttöset menivät myös raskain askelin kotiin ja sanoivat, ettei se\ntee mitään, vaikka heikäläiset joutuivatkin tappiolle, kunhan ei vain\ntänä yönä tapahtuisi jotain hirmuista, mutta he pelkäsivät, etteivät\nne tappelutta eroa. Noh, mitä se sitten haittaa, tuumi eräs vanha\ntappelukassi, hänkin oli ollut usein nujakoissa, ja paljon pahemmissa\nkuin nykyjään, ja elävänäpä hän vain oli niistä päässyt.\n\nUli oli kunnostautunut hyvin ja kuitenkin haukkui häntä muudan\ntalollisen poika, joka itse oli useita kertoja laskenut hurnuksen\nkunnottomasti ohitse, syypääksi tappioon. Se ja tieto, että häneltä nyt\nmenee kuin leikillä kolme livreä,[10] kiukutti ja sapetti Ulia kovin;\nhän sanoi, ettei hän lähde juomingeihin, hän ei niistä välitä. Hänen\ntäytyy lähteä kotiin karjaa ruokkimaan. Isäntä tuskin lienee kotona.\nMutta jos joku maksaisi hänen puolestaan, niin hän suorittaisi sille\nsitten ne rahat jälestä. Mutta silloinkos hänelle sanottiin, että\naikooko hän luikahtaa tiehensä! Hän oli ollut pelaamassa tappiota,\nhänen täytyy nyt ottaa osaa myös maksuun ja pysyä joukossa tuli mitä\ntuli. Tämähän nyt on kummaa, että jokainen pyrki kotiin piiloon äitinsä\nhelmoihin. Ulin täytyi lähteä mukaan juomingeihin tyytymättömänä\nitseensä ja koko maailmaan. Hän oli mielessään toivonut saada kerrankin\noikein ahmimalla juoda muiden kustannuksella; nyt kävikin päinvastoin.\n\nKova oli todellakin erdöpfelkoferilaisten kohtalo, kun heidän\nvoittajansa veivät heitä riemusaatossa paraaseen ravintolaan ja kun\nheidän täytyi siinä kulussa nähdä Brönzwülerin naisten ja tyttöjen\nnaurua ja kuulla heidän sanovan: me emme uskoneet, että meikäläiset\nolivat niin hyviä pelaajia. Mutta kärsiä heidän täytyi ja he\nesiintyivät kulkiessaan niin koppavasti kuin mahdollista, antoivat\npilkkasanasta pilkan ja kun tytöt härnäilivät heitä veitikkamaisin\nkatsein, niin vastasivat he pistelyihin kaksimielisillä ja hävyttömillä\nsutkauksilla.\n\nRavintolassa lieskahti kätketty kipinä viinin yllyttämänä yhä enemmän\nliekkiin. Pistosanat kirpoilivat suusta suuhun aina vastattuina ja jo\ntartuttiin laseihin ja aiottiin nakata; mutta yhä rupesivat vanhat\nsovittajiksi ja rauhoittivat nuorempia ja kielsivät alottamasta, mutta\njos toiset alottaisivat, niin tuli heidän, piru vieköön, suojella\nitseään eikä säästää! Mutta yhä enemmän nousi viini ijäkkäämpienkin\npäähän. He alkoivat kertoa entisistä ajoista, miten he silloin ja\nsilloin olivat tapelleet niin että veri oli rattaiden jälissä koskena\nvalunut; miten joka talosta ihmiset olivat kokoontuneet kuin tulipaloon\nja he olivat olleet herroina. Erdöpfelkoferilaiset muistuttelivat\nbrönzwüleriläisille, miten usein he olivat ajaneet nämä käpälämäkeen\nja parkinneet heidän nahkansa. Brönzwüleriläiset taas väittivät aivan\ntoista ja puhuivat etenkin tästä päivästä: ne, jotka siten olivat\nsaaneet pelissä köniinsä, älkööt liioin kerskuko; olihan joka ihminen\nnähnyt, ketkä tässä olivat kehnompia. Ja yksi alkoi muistutella\ntoiselle, miten hän siellä ja siellä oli nakannut toisen jokeen tai\npyöritellyt häntä virtarapakossa tahi löylyttänyt aidan seipäällä\nniin että toinen lojotti kuin tukki maassa. Ja toinen kohotti silloin\nnyrkkinsä ja kysyi ainoastaan, ketkä täällä tänään on herroina? Ja\nijäkkäämmät, jotka ennen olivat väitelleet kiistaa, tulivat nyt\nkaikkein kiihkeimmiksi ja tuossa kävi jo pari käsirysyynkin ja tuossa\npullisti kaksi vanhaa miestä toisiaan seinää vasten, mutta pöytien\ntakana istui levollisesti väkeviä miehiä ja he katsoivat merkillisen\ntyynesti teuhaamista ja vain silloin tällöin he lausuivat jonkun\npainavan sanan, kuten: \"En salli, päästä irti, istu paikoillesi tahi\ntulen minä.\" He olivat menneen ajan kuuluisia sankareita, joista\ntunnettiin ja tiedettiin, että jos he ylös kavahtavat, niin moni alas\nkaatuu; mutta heidän mielestään ei nykyjään usein enää kannattanut\nnäyttää voimiaan. Heidän sanansa auttoivat ravintoloitsijaa, joka\nkoetti pitää yllä rauhaa pöytiensä ja tuoliensa, pullojensa ja lasiensa\nvuoksi. Hän oli väkevä, suosittu mies ja tunkeutui pelotta keskelle\ntaistelevain parvea, eroitteli heitä, asetti yhden sinne, toisen tänne,\nvaikka he mukiloivat vastaan, ja nakkasi väkevillä käsillään ulos\ntuvasta sen, joka ei mielinyt alistua ja pysyä levollisena.\n\nVirtana valui miespahan otsalta hiki: kun hän yhtäällä oli saanut\nkahakoitsijat erilleen, ryntäsivät muut toisaalla toistensa kimppuun;\nmutta hän ei hellittänyt, vaan kiljui kahta kamalammin olevansa\nisäntä täällä eikä sallivansa tappelua; ketä, piru vieköön, halutti\nsaada köniinsä, se menköön ulos, siellä on heille sijaa kyllältä,\nsiellä katkaiskoot vaikka niskat toisiltaan. Pahimmat tappeluhaluiset\nottivat hänen sanansa kuuleviin korviinsa. Yksi toisensa jälkeen\nkatosi tuvasta, toinen rupesi vaanimaan toista, ja kun toinen pisti\npäänsä ulos, paukkui iskuja hänen niskaansa näkymättömistä käsistä;\nhän voi tuskin varjella päätään ja pitää hosumalla vihamiestä\nloitolla. Ulkoa alkoi kuulua sellainen melske ja mäiske, että tuvassa\nolijat ihmettelivät, mitä tanhualla oikein tapahtuu; he rynkäsivät\nulos ja sekautuivat hekin tuohon suureen, yhä verisemmäksi käyvään\nhuiskeeseen, jota kirkkaat tähdet lempeästi tuikkien valaisivat, mutta\neivät kuitenkaan niin selvästi, että ystävä olisi osannut suojella\nitseään ystävän iskulta ja vihamies tuntea vihamiestä. Hurja elämä\nkävi ulkona, ja pian tuli yksi ja toinen takaisin sisään yltäänsä\nveressä ja sanoi, että hän pyörtyy ihan siihen paikkaan ja että pitää\nantaa hänelle vettä. Ravintoloitsija, joka aikoi noutaa vettä ulkoa,\ntuli myös takaisin verisenä ja puteli rikkilyötynä ja sanoi vanhoille\nsankareille, jotka yhä istuivat pöydän takana, että jo kai olisi aika\nheidänkin mennä ulos katsomaan miten siellä käy; hänestä tuntuu,\nettä nyt hurjistellaan jo kylliksi. Miehet joivat lasinsa tyhjiksi,\nkopistivat porot piipustaan, nousivat verkalleen, nuo jättiläiset,\nseisoalle ja astuivat ulos; he olisivat menneet kiireemmin, jos\nheitä olisi huudettu viuhtomaan hevosista kärpäsiä. Ulkona he seista\njäköttivät ja katseet levollisesti maassa hupperehtivain, rytäkässä\nottelevain sekamelskaa ja viimein huusi yksi heistä valtavalla äänellä,\nettä hänen mielestään tämä jo riittää, nyt heidän on herettävä, muuten\nheidät eroiten vähän kovakouraisesti. \"Annas olla, eroatteko, ette!\"\nhuusi toinen, ja kun tappelua jatkui, iski hän kiinni lähinnä olevaan\nja paiskasi hänet nurin niskoin joukkioon niin että hän lensi kuin\nkanuunan kuula joukkion yli aidan toiselle puolelle ja jäi pensaaseen\nroikkumaan. Toisetkin kopasivat kourillaan ja oli ihme nähdä, miten\nhurjimmatkin tappelijat rapistelivat ijäkkään sankarin kynsissä kuten\nkalat keittäjättären käsissä, ja pian oli paikka puhdas tappelijoista\nja vain sieltä täältä, aina yhä kauempaa, kajahtivat iskun jysäykset\nja kiroukset. Haavoitetut nostettiin taistelutantereelta ja pestiin ja\nhe kompuroivat kovakätisten eroittajainsa kanssa kotiin. Vain kaksi\nbrönzwüleriläistä ei tahtonut lähteä, vaan jäi, kuten sanottiin,\nruokolle ja he vaativat tohtoria, s.o. he jäivät sairastelemaan\npieksäjäinsä kustannuksella niin kauaksi aikaa kuin mahdollista eli\nsiihen saakka, kunnes jupakka oli korvattu ja laillisesti sovittu. Tämä\nei tosin miellyttänyt vanhuksia, he sanoivat, että heidän päivinään ei\noltu mokomista kirpun puremista piitattu, ei nyt miehistä enää ollut\nmihinkään. Mutta pojat pitivät päänsä; he eivät olleet pohattoja, he\nmenettelivät näin vain rahaa itselleen haaliakseen.\n\nUli oli joutunut viinin ääreen ärtyisellä päällä ja oli juonut\npaljon. Hän ajatteli, että koska hänen kerran kuitenkin täytyy maksaa\nosansa, niin täytyy hänen muistaa puolensakin pitää. Hänkin oli ollut\ntappelussa, mutta hän ei ollut kuin noin vain ylipäätään hutkinut,\nkoska hän ei erityisesti vihannut ketään brönzwüleriläistä. Hän jakeli\naimo iskuja, mutta ei mukiloinut erittäin ketään; häneen sattui joku\narmoton sivallus, veri vuosi hänestä ja hänen pyhävaatteensa roikkuivat\nriekaleina. Silloin kun vanhat puhdistajat lopettivat taistelun, olivat\nerdöpfelkoferilaiset voitolla. Molemmat ruokolle jääneetkin olivat\nbrönzwüleriläisiä. Erdöpfelkoferilaiset ajattelivat siis voittaneensa\ntuossa yöllisessä taistelussa ja se voitto oli heille lohduttavana\nkorvauksena tappiosta hurnuksen lyönnissä, ja he toimeenpanivat\nkotimatkallaan hurjia mekastuksia ja moni viaton puunvesa ja moni vielä\nviattomampi akkuna sai kärsiä heidän voiton ja humalan huumauksensa\nvuoksi. Vaterloon tai Morgartenin sankarit eivät palanneet kotiin\nsuuremmalla voiton riemulla kuin he. Aamulla hävisi ilo muutamilta.\nKun Uli heräsi ja hänen rusenneltua päätään poltti, kun hän tuskin\nvoi hievauttaa toista kättään, kun hän näki revityt pyhävaatteensa\nja muisti hirmuisen maksuosansa, oli hän vähällä puhjeta itkuun. Nyt\noli kaikki mennyttä, ajatteli hän, nyt ei enää maksa vaivaa koettaa\nsäästää. Oikeassa hän sittenkin oli, köyhä renki ei voi edistyä. Jos se\nrynkää kerrankin aisoistaan, on se tuhon oma. Hän oli aivan alla päin,\nei sanonut kellekään ainoaakaan hyvää sanaa, vaan oli kuin ladattu\nkanuuna, jota kaikki pakenivat peläten että se voi joka hetki pamahtaa.\n\nSillä välin olivat nuo kaksi ruokolle jäänyttä miestä lähettäneet\nerdöpfelkoferilaisilta kysymään: tokko nämä muka selvittävät heidän\nkanssaan asiat hyvällä vai pitääkö heidän turvautua nimismieheen? Nämä\nmiehet olivat kääntyneet kysymyksellään saman talollisen puoleen, joka\noli vietellyt Ulin isäntäänsä vastaan ja tuo isäntä lähetti heille\nsen sanan, että kyllä asia selvitetään, jos haavat ovat selvityksen\narvoiset; kovin pahat ne tuskin kuitenkaan lienevät. Hänen täytyy\nensin keskustella toisten heikäläisten kanssa, huomenna voidaan\nruokkolaisille antaa vastaus. Se kettu oli jo tehnyt suunnitelmansa,\nmiten hän ja hänen kaltaisensa pääsisivät kiikistä maksamatta\nmitään. Hän sopi toisten kanssa siitä, että he koettavat saada Ulin\nilmaisemaan itsensä syypääksi noiden kahden rusikoimiseen. Uli voisi\njoko itse sopia rusikoitujen kanssa tai ilmaista itsensä nimismiehelle\nrikoksellisena. Siihen Uli kyllä suostuisi, sanoi talonpoika, kun\nhäntä vain hyvin mairiteltaisiin ja luvattaisiin hänelle ei ainoastaan\nkaikki korvata, vaan myöskin antaa kaupanpäälliseksi hyvä palkkio. Mitä\npalkkioon tulee, sitä voisi jälestäpäin ajatella, voisihan olla sitten\nantamattakin jos tahtoisi. Näin vedettäisiin vielä brönzwüleriläisiä\nnenästäkin, ne eivät saisi yhtään rahallista hyötyä, kun köyhä Uli\ntulisi syylliseksi.\n\nUseimmista oli mieleen se tuuma, että annettaisiin Ulin syödä koko\nsoppa; he näet vähän pelkäsivät, ettei nimismies tällä kertaa päästäisi\nheitä pelkällä rahasakolla, vaan että heidät karkoitettaisiin seudulta;\nja vaikka raha on rakasta rikkaalle talokkaan pojalle, maksaa hän sen\nsentään kymmenen kertaa mieluummin kuin jättää kotiseutunsa, sata\nkertaa mieluummin kuin heittää isänsä ja tuhannen kertaa mieluummin\nkuin hylkää äitinsä.\n\nResli, kuten tuo vanha kettu oli nimeltään, tuli siis Ulin luo hänen\nollessa illalla ruokkimassa karjaa ja sanoi hänelle, että asiat\novat hullulla tolalla, brönzwüleriläiset ovat lähettäneet asiasta\ntiedustelemaan ja tiedäppäs nyt, miten se selvitetään; kaikessa\ntapauksessa maksaa leikki paljon rahaa. Tämä oli Ulille kuin tulta\nkanuunan sankkiin ja nytkös panos paukkuen ja jyristen laukesi\nResliin. -- Uli haukkui häntä vanhaksi roistoksi, joka oli syössyt\nhänet onnettomuuteen. Hän ei olisi lähtenyt koko peliin, ellei Resli\nolisi häntä houkutellut; hän ei olisi ruvennut tappelemaan, mutta\njuuri he, ijäkkäämmät, joiden olisi pitänyt olla kaikkein järkevimpiä,\nolivat olleet hurjimpia, ja etenkin hän, Resli. Nyt piti hänen, köyhän\npojan, antaa puolet vähästä vuosipalkastaan, ehkäpä sen kokonaankin\nja tehdä vuosi työtä hukkaan; se oli vääryyttä Jumalan ja ihmisten\nedessä! Vaan sellaisia ne ovat ne kirotut tilalliset; jos he vain\nvoivat syöstä renkiparan onnettomuuteen, syöksevät he! Resli antoi\nmyrskyn riehua aikansa ja lausui sitten: \"Jos antaisit minunkin avata\nsuutani, niin saisit kuulla aivan päinvastaista; sinun hyvääsihän\ntässä juuri tuumitaankin. Jos olet järkevä, niin järjestetään asiat\nniin, että sinä yksin hyödyt koko kepposesta.\" Hänen oli vaikea\nsaada Ulia vaikenemaan ja kuuntelemaan. Kun Reslin viimein onnistui\nsanoa, että Ulin olisi nyt ilmaistava itsensä syypääksi, jysähti uusi\nlaukaus. Uli ei tahtonut kuulla esityksestä puhuttavankaan. Viimein\nonnistui Reslin kuitenkin selittää, että muut ovat salaa Ulin tukena\nja etteivät he ainoastaan suorita kaikkia kustannuksia, vaan antavat\nUlille vielä komean korvauksenkin; Ulin ei tarvitsisi muuta kuin sanoa\nminkä verran tahtoisi ja hän saisi ihan kyllältään. Jos Uli suostuisi\nsyyllisenä hiljaisesti sopimaan pieksettyjen kanssa, saataisi asia\nselvitetyksi hyvin huokealla. Ja vaikka pieksetyt sitten antaisivatkin\nasian nimismiehen ratkaistavaksi ja Uli karkoitettaisiin seudulta, niin\nmitäpä haittaa siitä Ulille olisi! Sellainen poika kuin hän saa aina\npalveluspaikkoja; ja monipa oli löytänyt onnensa vierailla seuduilla,\nminne hän ei koskaan olisi mennyt, jos ei häntä olisi kotiseudulta\nkarkoitettu. Ja tarpeenpa olisi Ulille raha, nuo viisikymmentä tahi\nsata kruunua, jotka hän saisi heti kun vain pyytäisi. Kauan pitäisi\nhänen tehdä työtä ennenkun saisi työllä kootuksi moisen summan. Ja jos\nhäntä vasta voitaisiin auttaa, niin oli hänen vain heille ilmoitettava,\nhäntä ei jätettäisi pulaan, vaan tätä hänen tekoaan muistettaisi\naina. Kaiken kaikkiaan: Resli osasi kuvata asian Ulille niin hyvässä\nvalossa, että sai Ulin uskomaan, ettei hänelle tästä jupakasta tule\nlainkaan vahinkoa, päinvastoin hyötyä. Ja Uli lupasi tulla pyhäaattona\nkokoukseen, jossa voitaisiin asiasta lähemmin keskustella.\n\n\"No tule sitten\", sanoi Resli, \"mutta älähän sano isännällesi tästä\nmitään, ei hänen tarvitse tietää kaikkia meidän välisiämme asioita;\ntämä ei koske häntä lainkaan eikä hänellä siis ole tässä mitään\nsanomista.\"\n\nTuskin oli Resli lähtenyt, niin astui isäntä Ulin luo talliin ja sitä\nja tätä ensin välinpitämättömästi puhuttuaan, kysyi hän: \"Eikös Resli\nkäynyt täällä? Oliko hänellä mitä asiaa minulle?\" Uli sanoi, ettei\nhän tiennyt, Resli ei ollut siitä puhunut. Isäntä sanoi, että mitähän\nasiaa hänellä sitten oli Ulille? Kai jotain erikoisia? Uli sanoi, että\nhe olivat keskustelleet keskenään yhä siitä eilisestä. Isäntä ymmärsi\nhyvin, mistä. Hän oli seisonut koko ajan rehuvajassa kun Uli ja Resli\npuhelivat keskenään ja hän oli kuullut heidän puheensa. Hänen ei siis\nollut vaikea saada kyselemällä Ulia tunnustamaan koko totuutta. Kun\nisäntä oli aprikoiva luonne, oli hänen taas pitänyt taistella sisäinen\ntaistelu: sekautuako enää koko asiaan, joka ei tosiaan häneen kuulunut,\nvai ruvetako puolustamaan renkiä naapuria vastaan? Kuitenkin voitti\nhänen hyvyytensä Ulia kohtaan, hänen lähimäisrakkautensa ja vähin myös\nkiukku siitä, että hänen selkänsä takana lähennellään hänen renkiään,\nensin yllytellään epäluuloiseksi ja sitten petetään. Hän sanoi siksi\nUlille: \"Saat minusta nähden tehdä miten haluat: sinä et totellut\nminua, kun minä varoitin sinua ottamasta peliin osaa; teekin nyt miten\nparhaaksi näet. Muuten, jos uskot minun neuvoani, älä rupea niiden\nvehkeisiin; he koettavat panna sinut ansaan oman päänsä päästimeksi.\nSinulle luvataan mitä vain tahdot, mutta ei pidetä mitään. Jos rupeat\nsopimaan brönzwüleriläisten kanssa, niin saat maksaa kipurahat; jos\nsinut taas karkoitetaan, saat marssia minne haluat ilman että sinulle\nkiitostakaan annetaan. Usko minua, niin käy; sellaisia tapauksia minä\nolen jo paljon kokenut.\" Mutta sehän nyt on helvetti, sanoi Uli, ellei\npidettäisi sitä mitä hänelle oli luvattu, eipä hän sitten tiedä, mitä\nihmiset oikeastaan ovatkaan. \"Niin, sinä olet hyvä hölmö sinä\", sanoi\nisäntä, \"ihmiset pitävät, minkä haluavat pitää tai mikä heidän on\npakko pitää, ei enempää; ei etenkään tällaisissa jutuissa; nämä ovat\nmaailman rumimpia juttuja. Kun on joku viaton saatu kiikkiin, niin\nnauretaan sitten takana haletakseen koko tekoselle.\" Silloin pelästyi\nUli, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut ansassa, ja itku kurkussa\nhän sanoi, ettei hän voinut uskoa, että ihmiset ovat niin ilkeitä, jos\nne sellaisia ovat, niin ei ihminen jaksa tätä elämää sietää, olisi\nparas, kun pääsisi kaikesta erilleen, pois koko maailmasta. -- Ulin\npiti tottua ihmisten tapoihin, jotka eivät parane kuitenkaan, sanoi\nisäntä, Uli ei voi ihmisiä tehdä paremmiksi. Kuta järkevämpi on,\nsitä paremmin tulee heidän kanssaan toimeen, sillä silloin eivät he\nsaa tilaisuutta pettää ja pelkäävät ruveta pettämään; aivan oikeassa\noli sananparsi, jossa sanottiin: olkaat kavalat kuin käärmeet, mutta\nmyös vakaat kuin kyyhkyset. Tuhman ihmisen vuoksi joutuvat muut aina\nkiusaukseen, heitä haluttaa vetää häntä nenästä ja pettää häntä. On\nvain oltava järkevä, niin ei kellään ole sanomista mitään. No mitäs\nhän sitten voi tehdä? kysyi Uli. \"Ehkä olisi järkevintä, ettet lähtisi\nheidän pariinsa etkä näyttäytyisi heille ollenkaan; niin täytyisi\nheidän luonnostaan pyyhkiä sinun nimesi pois pelistä. Mutta mene nyt\nkuitenkin ja kieltäydy! Siten saat oikein nähdä, millaisia he ovat.\nSaat nähdä, että he lupaavat sinulle viisi hyvää ja kuusi kaunista\nja vannovat niin että sinun sydämesi oikein lämpiää. Sinusta tuntuu,\nkuin pitäisi asian juuri näin ollakin, kuten olisit pölkkypää, jos\net taipuisi omaan onneesi. Mene vaan, ja myönny sitten, Jumalan\nnimessä, mutta pyydäkin kirjalliset lupaukset. Silloin saat nähdä,\nmiten naamat ällistyvät. Silloin sanotaan, ettei se kirjallinen lupaus\nole tarpeellista; kun muka kerran kaikki sen lupaavat, niin tokihan\nse riittää ja tokihan tässä hävetään syödä sanaansa. Pysy kuitenkin\nvaatimuksessasi ja katso sitten, millainen paperi sinulle annetaan,\nkuka paperin alle kirjoittaa, ja pidä vaari siitä, että paperissa on\nkaikkien nimet ja että kaikki vastaavat toisistaan.\" Niin, se kai olisi\nhyvä, tuumi Uli, mutta hänhän ei osannut lukea kirjoitusta. \"No, se ei\nhaittaa\", sanoi isäntä, \"tuo vaan paperi mukanasi kotiin että saadaan\nnähdä mitä siinä seisoo; voithan sitten vielä menetellä miten tahdot.\"\n\"Mutta luuletkos, isäntä\", tuumi Uli sydän pelosta vapisten, \"ettei\ntästä koidu vaaraa ja etten minä hairahdu?\" \"Se riippuu siitä\", sanoi\nisäntä, \"luotatko tällä kertaa minuun; jos et rupea epäluuloiseksi,\netkä anna itseäsi vietellä ja luotat minuun, niin lupaan minä auttaa\nsinua pulasta. Mutta jos sinua taas haluttaa uskoa toisia enemmän kuin\nminua, niin samantekevä; näetkin, miten käy. Sanoinhan minä sinulle jo\netukäteen, mikä tästä tulee; mutta sinä luotit, enemmän muihin kuin\nminuun. Kyllä minä tiedän, miten he ovat panetelleet minua ja sanoneet,\nettä minä olen vain häijy ja sorran, enkä salli alamaisilleni iloa;\net tehnyt oikein, Uli, kun uskoit minusta niin pahaa. Minä luulin,\nettä sinä tietäisit, hyvääkö vai pahaa minä sinulle toivoin, ja sinä\nansaitsisit nyt tosiaan, että jättäisin sinut pulaan. Mutta sen minä\nsanon sinulle suoraan: jos sinä vielä kerran alat epäillä minua ja\nuskot joka panettelijaa ja lurjusta enemmän kuin minua ja rupeat heidän\nyllytyksestään karttamaan minua, niin tulee meistä ikipäiviksi ero.\nKun minä koetan olla isä sinulle, niin lienee minulla oikeus vaatia,\nettä sinä luotat minuun; ja kyllä voit luottaa!\" Uli tunnusti tehneensä\nväärin ja sanoi, ettei hän ollut uskonut, että ihmiset olisivat\nsellaisia. \"Mitä\", sanoi isäntä, \"ettäkö et uskonut? Uskoithan sinä,\nettä minä olen huono ihminen ja koetan muka nylkeä hyötyä sinusta;\nuskoithan sinä, että se on huono joka teoilla osoittaa sinulle\nhyvyyttään ja sitävastoin hyviksi niitä, jotka sinua imartelevat, mutta\neivät tee niin hituistakaan hyvää sinulle. Sinä olet kuten ihmiset\nyleensä: sinä luotat huonoihin ja epäilet niitä, jotka ovat hyviä\nsinulle; ja sitten sanot sinä kuin kaikki muutkin, ettet sinä uskonut,\nettä ihmiset olisivat niin pahoja. Tuo on järjetöntä puhetta. Mutta te\nette osaa eroittaa hyvää pahasta ja te rakastatte luonnostanne enimmän\nniitä, jotka teitä viettelevät käskijäänne karttamaan, ja kartatte\nluonnostanne niitä, jotka teitä käskevät ja joiden täytyy pitää teitä\naisoissa, ja siksi luotatte te kymmenen kertaa enemmän jokaiseen\nlurjukseen kuin isäntäänne. Siksi käykin tavallisesti niinkuin käy ja\nsiksi te edistytte siten kuin edistytte. Usko minua, ne, joiden täytyy\npitää renkiä ja piikoja, saavat kärsiä kovempaa kiusaa kuin ne, joiden.\ntäytyy olla renkeinä ja piikoina.\" Isäntä oli vasten tapojaan nyt aivan\nkiihtynyt. Uli rukoili, ettei isäntä olisi kovin vihoissaan; jos nyt\nasia selviäisi hyvin, kuten isäntä oli sanonut, luottaisi Uli häneen\nelinikänsä eikä uskoisi enää koskaan lurjuksia ja huonoja ihmisiä.\n\nVarhain huomisaamuna tuli Uli isännän luo ja sanoi, ettei hän ollut\nuskonut mokomaa, mutta oli käynyt aivan niin kuin isäntä oli sanonut;\nolisi luullut, että isäntä on ihan noita. Ne olivat ihan syödä hänet\nrakkaudesta ja ystävyydestä ja väliin olivat he koettaneet häntä\npelotella ja viimein lupasivat hänelle kaiken kaikkiaan 500 guldenia.\nSilloin oli Uli myöntynyt ja vaatinut kirjallista lupausta. Kauan\nolivat ne kinanneet häntä vastaan ja viimein oli Resli sanonut: no\nolkoon menneeksi, he sen hänelle antavat ja Uli saa itse kirjoittaa\nmillaisen haluaa. Silloin oli Uli sanonut, ettei hän osaa kirjoittaa;\nja Resli oli sanonut, että kyllä hän sen kirjoittaa ja että kahden\ntulee se vahvistaa niinillään kaikkien puolesta. Sitten olivat he\nantaneet hänelle paperin, mutta sanoneet hänelle, ettei hän ruumiin ja\nhengen uhalla saa näyttää sitä koskaan kellekään, muuten voi koko homma\nmennä myttyyn; ja he olivat lukeneet Ulille paperin ja se oli ollut\naivan heidän tekemänsä sopimuksen mukainen. Mutta ei se ollut Ulia\ntyydyttänyt, sillä he olivat iskeneet toisilleen pilkallisesti silmää\nja virnistelleet sitä katsellessaan. Isäntä sanoi: \"Saanko minä lukea\nsinulle, mitä siinä seisoo? Kuule nyt:\n\n    \"Että viime sunnuntaina hurnuspeli kävi hullusti ja että jälestä\n    vielä pahoin tapeltiin, johon Bodenbauerin renki on syypää, ja että\n    hän itse on ilmoittanut ja tunnustanut itsensä syylliseksi, joten\n    muut ovat vapautetut, todistetaan omasta ja muiden puolesta:\n\n    Pötylässä seitsemäntenä kahdeksatta päivänä tammikuuta vuonna\n    1000,8005.\n\n                              Paavo Paijanhelma. Pekka Peräpakara.\"\n\nKun paperia Ulille luettiin, lensi Uli vuoroin punaiseksi ja valkeaksi\nja luettua heristeli hän yhä nyrkkiä ja sadatteli: \"Perhanan perhana!\"\n\"No näet nyt. Uli\", sanoi isäntä, \"ketä nyt uskot?\" \"Älkää enää,\nisäntä\", sanoi Uli, \"mutta se vietävän Resli, siltä väännän minä\nleukaluut niskaan heti paikalla!\" \"Sepä olisi älykäs teko\", sanoi\nmestari. \"Silloin joutuisit ojasta allikkoon.\" \"Mutta mitä minä sitten\nteen?\" sanoi Uli, \"tällaista minä en siedä.\"\n\n\"Mene työhön\", sanoi isäntä, \"ja jätä tämä paperi minulle, minä\nselvitän asian kaikessa hiljaisuudessa. On parasta, ettei nosteta pahaa\nmelua, kummallekin puolelle koituisi siitä ehkä vain pahaa, haukat\nveisivät karitsat moukkien kiistellessä.\" Kun isäntä oli levollisesti\nsuurustellut, lähti hän kuten sattumalta köpittämään Reslin talon\nsivuitse. Resli oli tarhassa korjaamassa omenia puusta. Ulin isäntä\nkehui Reslin monia kauniita puita ja niiden hyviä hedelmiä. Sitten\nlähti hän muka kulkemaan edelleen, mutta kääntyikin vielä takaisin\nja sanoi: \"Ai, olin ihan unohtaa! Uli ei mene tänään selvittelemään\nasioitanne, paperi ei häntä oikein miellyttänyt.\" Resli kumartui\nomenia ottamaan ja sanoi: \"No, entäs sitten, onhan hänellä vaalin\nvalta, mutta tietköön mitä tekee.\" \"Niin, niin, niin\", sanoi isäntä,\n\"mutta sitä minä vain tahdoin sanoa, että on paras jättää Uli rauhaan,\nteille on parempi maksaa ja selvitellä asianne itse eikä vaatia Ulilta\nkreutzeriäkään; -- parempi kuin se että hän menee ja näyttää paperin\nnimismiehelle.\" Siihen ei Resli vastannut, vaan puhui muista asioista:\n\"Johannes, olisi hauskaa, jos sinä pitäisit aitasi paremmassa kunnossa;\nlampaasi tulevat aina minun puutarhaani ja jos niistä joku läkähtyy\nomenaan, niin ei se ole minun syyni.\" Ennen iltaa korjataan reiät,\nsanoi Johannes, ja olisi korjattu jo kauan sitten jos olisi ollut\naikaa. Reslin ei pitäisi pahastua. Eihän toki, sanoi Resli, mutta\nhänestä oli vain tuntunut siltä, että kyllä ne jo pitäisi korjata.\n\"Mielellään ne korjataankin\", sanoi Johannes, \"mutta tiedäthän sinä,\nResli, että jos ei olisi ollut noita hurnuspeliä, olisi tullut tehdyksi\npaljon töitä, joita nyt ei ole tehty, ja jäänyt tekemättä paljon, josta\nei ole mitään hyötyä.\" Reslille meni tupakka väärään kurkkuun ja hän\nrupesi ryiskelemään ja Johannes lähti kulkemaan edelleen; Ulille ei\nkukaan hiiskunut maksamisista enää sanaakaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMiten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.\n\n\nNiin pääsi Uli melkein ehjin nahoin suuresta vaarasta. Tosin sai hän\nkatua sitä, että oli hukannut rahoja ja tärvellyt vaatteensa, ja\nhänen oli tuiki vaikea unohtaa näitä vahingoitaan. Kuitenkin ymmärsi\nhän, miten paljon hänelle oli tuosta pulmasta ollut hyötyäkin, se\nhyöty nimittäin, että hän nyt oli ikipäivikseen oppinut tietämään,\nkuka tarkoitti hänen hyväänsä ja kuka hänen pahaansa. Perkeleestä\novat ne, jotka houkuttelevat ihmistä lavealle tielle ja Jumalasta\nne, jotka kehoittavat häntä kulkemaan kaitaa polkua, mikä on alussa\nniin vaivaloinen, mutta lopussa ihana. Tämän hyvän opin vuoksi ei hän\nollut tuskissaan tappioista ja hänen säästämishalunsa ei kadonnut.\nMutta sittenpä vasta hän tuli oikein iloiseksi, kun hän sai vahinkonsa\njälleen omalla työllään korvatuksi ja voi nyt jatkaa siitä mihin oli\npysähtynyt. Se oli sangen hyvä se; sillä mikään ei lannista rohkeutta\nenemmän kuin se, että aina saa alottaa alusta, ja usein lamaa se miehen\nikipäiviksi. Ripeästi pyrkivät ihmiset vuoren rinnettä ylös, mutta\nsuistuvat alas; he koettavat vielä kerran, käy samalla tavoin kuin\nensimäiselläkin kerralla; silloin useimmat liikkaavat ikänsä rampoina\nja eivät ylös yritäkkään. Jos hevosia ohjaa huono ajaja ja ne turhaan\nsaavat kiskoa mäkeä ylös saamatta vaunuja mäelle, niin ne jokaisen\nturhan kerran perästä rupeevat vetämään yhä huonommin ja huonommin\neivätkä viimein yritäkään vetää. Aivan samoin käy säästämisessäkin\nja etenkin parannuksen teossa, kääntymyksessä: turhat yritykset,\nlankeemukset ovat todellisen parantumisen vaarallisimpia vihollisia.\n\nUli pysyi kuitenkin vuoren rinteellä, vaikka oma liha ja veri ja monet\nmuut seikat tahtoivat häntä alas kiskoa. Vaikeimmat olivat hänelle\ntalvi-illat, jolloin ei ollut työtä mitään, ja talviset sunnuntait;\nsilloin tuntui hänestä, kuin vedettäisiin häntä joka karvan nenästä\nnuorison kokoontumispaikkoihin, joissa alussa seurustellaan näöltään\njotensakin viattomasti, sitten pelataan korttia pähkinöistä, sitten\nviinasta, sitten rahasta ja viimein lähdetään muitakin himoja\ntyydyttämään. Useilla taloilla on eräs vika, jota monasti varmaan\nsaa syyttää palvelijain huononemisesta. Sangen useissa taloissa ei\nnimittäin palvelusväellä ole valoisaa, lämmintä tupaa, jossa he\nvoisivat oleskella. He asuvat yliskamareissa; ne ovat useimmiten\npimeitä, aina kylmiä, harvoin niissä on tuolia, vielä harvemmin pöytää:\nne ovat pelkästään makuusijoja, joissa usein talvella kuura tulee\npeitteeseen, ja kellä on nuha, se saa jääkalikat nenänsä alle kuten\nolkikattojen räystäisiin. Näissä eivät rengit talvella osaa oleskella\nmuuten kuin vuoteessa ja eihän sitä aina jaksa nukkuakkaan; muista\ntekemisistä ei ole puhettakaan, ei edes napin ompelemisesta tai sukan\nparsimisesta hätätilassa. Ruokatuvassa ei tavallisesti sallita heidän\noleskella. Tavallisesti on se kaiken muun talonväen asunto, mutta\nrengit eivät siellä saa majailla. Ennen ruualle kutsumista eivät he\nsaa sinne tulla ja syötyä täytyy heidän mennä jälleen ulos; muuten\nmurjottelee emäntä ja ellei murjottelu auta, saa isäntä sanoa rengille,\nettä rengin tupakka haisee pahalta tahi ihan suoraan: syötyä ei\nrengillä ole tuvassa mitään tekemistä, hänen on mentävä yliskamariinsa,\nse on hänen asumuksensa. Vähän parempi on tyttöjen osa: he saavat olla\ntuvassa niinäkin iltoina, joina ei valmistella omenia tai perunoita\nhuomispäiväksi, heidän on näet kehrättävä. Mutta sunnuntai-iltapäivinä\nnäkee heidän usein kiertelevän kylillä ja moni emäntä sanoo piialleen:\neikö tämä haluaisi lähteä kylille; kotona istuskelemisestahan ei ole\nkerrassaan mitään hyötyä ja eihän siitä tytöstä tule mitään, joka ei\nliiku missään. Kun emäntä oli nuorena, ei häntä oltu saatu millään\nilveellä pysymään kotona sunnuntaina, kylillä oli hänen aina pitänyt\nkeikkua.\n\nMuutamissa paikoin on tosin palvelusväen tupiakin, mutta tytöt\nvaltaavat ne tavallisesti eivätkä häikäile karkoittaa niistä\nrenkejä monilla tekosyillä; milloin pitää tyttöjen muka leikata\nliikavarpaitaan, milloin muuttaa vaatteita j.n.e. ja renkien on\nlähteminen. Tästä säännöstä on joku poikkeus, silloin nimittäin,\nkun isäntäväki ei pidä palvelijoistaan vaaria ja palvelijat saavat\nelää keskenään miten huvittaa ja rengit ovat suorastaan piikojen\nrakastelijoita; silloin pukeudutaan ja riisuudutaan jotenkin\naristelematta kaikkien nähden. Kuvitelkaapa mielessänne, millaiseksi\ntulee renki, jolla ei ole yhtenäkään päivänä vuodessa paikkaa, missä\nlukea tahi kirjoittaa; joka tuskin kuusi kertaa vuodessa tulee\nallakkaan pilkistäneeksi, joka on karkoitettu talliin ja elukkain\njoukkoon tahi synkeään yliskamariin; jolle sitäpaitse naurettaisiin,\njos hän tallin asemasta pyrkisi oppimaan kuin lapsi. Ajateltakoon\nvain järkevästi, eiköhän näiden ihmisten ole pakko vaipua enemmän tai\nvähemmän eläinten kaltaisiksi; sillä ihmisten, joilla ei ole mitään\nhenkistä ravintoa, täytyy muuttua enemmän tai vähemmän eläinten\ntapaisiksi. Ne, joilla sielussa ponnistelee vielä halu parempaan ja\njotka eivät tahdo muuttua aivan eläimiksi, ne lähtevät tallista ja\nkamarista ja hakevat ihmisseuraa -- nurkkakisapaikoista. Mutta näissä\nkokoontuu tavallisesti juuri sellaista väkeä, joilla ei ole sijaa,\nei levollista paikkaa valoisassa, lämpöisessä tuvassa kotona; joiden\nsielulle ei anneta korkeampain pyrkimysten ruokaa eikä juomaa. Muutamin\npaikoin leikitellään ilman pahennusta, mutta toisaalla kiihoittavat\njo puheet törkeään lihallisuuteen -- ja juomat kiihoittavat vielä\nenemmän ja tuskin jaksetaan odottaa yön pimeitä varjoja, kun jo vaivoin\nhillityt himot päästetään irralleen. Varmaan nekin, jotka eivät\npidä sunnuntaita pelkkänä Herran päivänä, kauhistuisivat sielussaan\nja mielessään, jos näkisivät kaikessa alastomuudessaan sen pelin,\nmitä useissa taloissa harjoitetaan jokaisena talvisena iltapäivänä\nja iltana. Ja suureksi osaksi johtuu tämä ruokottomuus siitä, ettei\npalvelusväellä ole joutohetkinään iloista paikkaa pöydän luona, ei\npaikkaa uunin ääressä tai lämpöisellä uunilla. Monet muussa suhteessa\njärkevät ihmiset valittelevat palvelusväen kehnoutta: sillä ei ole\nmuka tunnetta, ei älyä, ties mitä sillä ei ole, ja kuitenkin he\nsulkevat palvelijat usein asumuksiin, joita ei voisi pitää kunnolla\nkoirankoppeinakaan. Ja kun heille huomauttaa, ettei sellainen kai\nvoi olla paljon eläintä parempi, joka asuu eläimen asunnossa, niin\nhe sanovat, etteivät he voi parempia asuntoja hankkia, vuokrat ovat\nsangen kalliit tahi halot eivät ole huokeita. Tähän ei minulla ole\nmitään sanomista; mutta silloin isäntäväki tyytyköönkin palvelusväkeen\nsellaisena, miksi se tulee koirankopin tapaisissa hökkeleissä asuessaan.\n\nMutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa\nyhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla\nvuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa\nsuuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin\ntapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella\non seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän\npahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä\ntulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon\npois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä\nrenkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin\nsunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja,\netenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa,\netteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä\nkohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä\nkohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.\n\nTämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää\nsunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne\nkävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen\npäivätyöläisille,[11] jotka ne alottivat suuruksella kello viisi\naamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi\nmurkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko\nBucheckberg[12]-Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin\nmuotiin.)\n\nKerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka\njo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli\nUlia kauan katsellut, kysyi hän viimein: \"Mikäs sinulla on? Olethan\nkuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?\" \"Niin, isäntä\",\nvastasi Uli; \"minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä\ntoinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun\nminua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin\netten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan.\" Isäntä nauroi ja kysyi:\nmikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin\npitäisi puhua suunsa puhtaaksi.\n\n\"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä\ntekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta\nminä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä\npidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin\najattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona?\nEn jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin\nettä melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei\nantaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?\"\n\n\"Oletpas hölmö poika\", sanoi isäntä. \"Mikset älyä mennä tupaan? Siellä\non lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit\nvähän kirjaakin.\"\n\n\"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita\", sanoi Uli,\n\"tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne\nistuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin\nolisin ollut siellä kaikkien vastuksina.\"\n\n\"Vai niin, sehän on merkillistä\", sanoi isäntä. \"Kun se kerran minusta\non paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin.\"\n\n\"Epäilenpä vähän\", sanoi Uli, mutta tuli kuitenkin tuulesta isännän\njälestä tupaan. Kumminkin oleili hän siellä levottomana kuten\nkylässä eikä oikein tiennyt minne ruveta istumaan. Asettui viimein\npöydän alapäähän ja isäntä antoi hänelle raamatun, joka oli pöydän\nylänokalla ja näytti hänelle vielä useita kirjoja, joita oli kaapin\npäällä, ja sanoi, että jos hän ei milloin sitä yhtä ja samaa aina\njaksaa lueskella, saa hän ottaa noista muista sen mikä miellyttää.\nPöydän päässä penkillä hievahtamatta istua jököttäen alkoi Uli lukea;\nmutta silloin oli hän piikatyttöjen tiellä. Toinen tahtoi asettaa\njuuri siihen paikkaan, missä Ulilla oli raamattu, vesimaljan, mitä\nhän käytti tukkaansa kammatessa; ja kun Uli siirtyä köntisteli\nsyrjemmälle, lätkäsi toinen esiliinansa juuri siihen, missä Uli nyt\noli. Ja kun Uli asettui vielä kauemmaksi, olivat hänen koipensa\ntiellä ja tytöt nurisivat, etteivät he pääse vastuksetta liikkumaan\npöydän lähitteillä. Silloinpas alkoi Ulikin ladella vaatimuksiaan:\nhänellä oli ihan yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin tytöilläkin:\nisäntä itse oli käskenyt häntä tänne tulemaan ja hänen mielestään\noli raamatun toki saatava yhtä hyvä paikka pöydällä kuin kuluneen\nesiliinaretaleenkin. Mutta tytöt sanoivat: mitäpäs isännästä piitata.\nKoko heidän täälläolo aikanansa eivät rengit olleet tuppautuneet\ntukkimaan heidän paikkojaan pöydän ääressä. Olisipa hassua, jos isäntä\nalituiseen rupeisi tässä uusia muotia ottamaan ja jos tyttöjen pitäisi\npitkin päivää haistella lehmänlantahousuja; kyllä riittää sekin, että\nhe kärsivät niitä syödessään. Tämä asia ei kuulunut isäntään, siinä\nei ollut hänellä mitään käskemistä. Uli sanoi että isännällä on kai\ntäällä yhtä paljon käskemistä kuin puolen batzin piioillakin ja että\nhän kyllä tietää, etteivät hänen housunsa haise lainkaan niin pahalta\nkuin ne, jotka joka yö ovat piikain nenän luona.\n\nNiin he kinasivat kunnes emäntä tuli pikkutuvasta ja sanoi: tämähän nyt\non kiusallista. Arkina ei sellainen kuin hän jouda katsomaankaan kirjaa,\nja kun sitten sunnuntaina viimein tahtoisi ottaa ja lukea niinkuin\npitäisi, niin ei saa niin hetken rauhaa. Ennen ei oltu sellaisia oltu,\npalvelijat tiesivät mikä sopi, mikä ei. \"Antakaa nyt anteeksi, emäntä\",\nsanoi Uli, joka yskän hyvin ymmärsi; \"isäntä minua käski tänne tulemaan,\nen minä itsestäni olisi tullutkaan, mutta voinhan minä lähteäkin.\" \"Älä\nhuoli, Uli\", sanoi emäntä kun kuuli isännästä mainittavan, \"enhän minä\nole sinua menemään käskenyt; mutta kinaamista minä en siedä, ja te\nvoisitte antaa toistenne olla rauhassa. Kun minä kerran luen, en minä\nsiedä kuulla jankkaamista.\" Kinaaminen loppui; mutta ei ollut Ulin\noikein hyvä olla tuvassa, hän oli hyvillään, kun ruokinta-aika tuli ja\nhän saattoi lähteä ulos. Ulkona tapasi hänet isäntä, joka palasi\nkävelyltään, ja kysyi häneltä: mitenkäs hänen iltapäivänsä nyt oli\nkulunut. Ka mikäs, sanoi Uli, raamatun lukeminen oli niin hyvä ajan kulu\nettei ollut uskonutkaan; mutta, hän ei oikein tiennyt, hänestä näytti\nsittenkin siltä kuin hänen ei pitäisi olla tuvassa. Oliko kuka käskenyt\nhäntä ulos, kysyi isäntä. No, ei juuri, sanoi Uli, mutta oli muuten sen\nhuomannut. Muuta ei isäntä tiedustellut; vaan kun hän tuli sisään, sanoi\nhänen vaimonsa: tuotahan hänen vain piti kysyä, vaan mies ei saisi\nsuuttua: mikähän miehen päähän oikeastaan oli pälähtänyt, kun antaa\nrengin tulla tupaan sunnuntai-iltapäivänä? Ei heillä mokomaa oltu nähty\nennen. Missä sitä sitten oikein oleskelee, kun sellainen köntys on\ntiellä joka penkillä; ja jos sattuu tulemaan vieraita, niin missä niiden\nkanssa saa asioistaan keskustella kun tupa on täynnä palvelusväkeä?\nKesällähän kyllä voisi mennä takatupaankin, mutta talvella on se liian\nkylmä, täytyy olla vieraiden kanssa eteistuvassa, jossa muuten on paljon\nhauskempaakin kun sinne paistaa aurinko koko päivän. Isäntä oli\nkuunnellut totisena emännän puhetta ja sanoi sitten: \"No kuules nyt\neukko minuakin, äläkä sinä nyt puolestasi suutu, kun sanon mitä minä\nolen päättänyt. Jo tuolla kuleksiessani sitä aprikoin ja se tuntui\nminusta paljon tärkeämmältä kuin mitä alussa ajattelinkaan.\" Nyt kertoi\nhän, millaisena hän ihan sattumalta oli tavannut Ulin ja miten hän\nsitten säälistä oli käskenyt Ulin sisään; sillä onhan ihan hirveää, kun\nrengillä ei ole mitään kunnollista olinpaikkaa ja että hänen täytyy\nlähteä huonoon seuraan pelkästään jossain ollakseen. Tätä oli isäntä\nmiettinyt ja asia oli ruvennut tuntumaan hänestä yhä vakavammalta ja\nvakavammalta. Nykyjään ei renkimies pääse ottamaan niin kirjaa käteensä,\nei piirtämään joskus niin kirjainta. Kaiken koulussa opitun hän unohtaa,\nja kun hänen taitonsa joskus tulee kyseeseen tai jos hän saa lapsia,\nniin osaa hän tuskin lukea painettua, sitä vähemmin kirjoitusta. Näin ei\nhän voi kartuttaa älyään pisarallakaan ja unohtaa kokonaan olevansa\nihminen. Ja olipa isäntä vielä muutakin ajatellut. Joka kerta kun\npalvelijat palaavat kyliltä kotiin, palaavat he niskuroivina; ne tekevät\ntoisensa niskureiksi. \"Jokainen emäntä niiltä urkkii, niitä yllyttää ja\nmuutamat viettelijät osaavat tekeytyä palkollisia kohtaan niin hemmetin\nhelliksi, että on jo kauan tehnyt mieleni antaa houkuttelijoille\nsellaista vastamyrkkyä, että sen vaikutus tuntuu koko maailmassa. Siksi\najattelen, että olisipa hyvä, jos palkollisia voisi pysytellä ilman\nkäskyjä ja pakkoa kotona! Ja jos he kotona tulisivat vielä\njärkevämmiksikin ja oppisivat näkemään, mikä on heidän omaa hyväänsä,\nniin oltaisiinpa ihan taivaassa.\" \"Älähän noin, Johannes\", sanoi emäntä,\n\"henkäisehän toki välillä, ihanhan sinä olet tukehtua kuten meidän\nrovasti, kun sekin pousaa liian kiihkoisasti. Vastenmielistä on minusta\nruveta uusia tapoja ottamaan; ja missäs me itse sitten oleskelemme?\nMeillä ei ole niin rauhan kolkkaa, missä olla kahden; aina olisi mokoma\nköntys tiellä kun haluaa puhua omista asioista, eihän näet niistä ole\naikaa viikolla lainkaan puhella.\" Johannes tuumi, että onhan heillä\npikkutupa tahi voisihan sunnuntaiksi lämmittää takatuvan, sopisihan\npalvelijain siellä hyvin olla silloin kun heitä ei voi pitää\nasuintuvassa. \"Mutta mitäs ihmiset sanovat, kun me näin rupeamme uusia\ntapoja ottamaan?\" sanoi emäntä. \"Voi muori rukka\", sanoi Johannes,\n\"etkös tiedä, että ainahan ihmisillä on sanomista otti sitten vanhoja\ntai uusia tapoja? Ihmisten puheilta ei säästy, teki sitten mitä tahansa;\nmutta niistä pääsee vähimmän purtuna kohtelemalla niitä kuten koiria,\ntietysti en tahdo heidän kunniaansa loukata: purevat pahimmin niitä,\njotka enimmin pelkäävät.\" \"Mutta Johannes, ajatteleppas lapsia? Niiden\ntäytyisi aina oleskella palvelusväen parissa, ja tiedäthän sinä, miten\npaljon rumaa he silloin oppivat. On aivan kuin -- Jumala sanani anteeksi\nantakoon! -- piru heitä riivaisi puhumaan lapsille kaikkein ruminta.\"\n\"Mutta, eukkoseni\", sanoi Johannes, \"ethän sinä kuitenkaan voi estää\nlapsia olemasta palvelusväen parissa. Jos lapset eivät tapaa\npalvelijoita tuvassa, juoksevat ne niiden luo talliin; ethän aina ehdi\nsitä ajatella. Juuri äsken näkyi kaksi olevan Ulin luona. Mutta meidän\nkuullen tuvassa latelevat ne kai paljon vähemmän rumuuksia kuin\ntallissa. Ja minusta on paljon parempi, että lapset ovat palvelijain\nparissa tuvassa näiden askarrellessa jotain järkevää, kuin raitilla,\nminne ne kotiin tullessaan tavallisesti ilmestyvät siinä siivossa kuten\nheitä olisi raahattu risukossa ja likarapakossa.\" Emäntä tinkaili vielä\njos jotakin, mutta myöntyi viimein kuitenkin, ja Johannes pani\nkäytäntöön uuden tapansa, joten hänen renkinsä saivat sunnuntaina ja\npyhäaattoina olla rauhassa lämpöisessä, valoisassa huoneessa. Kyllähän\nsitä tosin joka kerta oltiin nyreillään, kun tarvittiin iltasella kahta\ntulta. Emäntä oli ihan kuin puulla päähän lyöty, kun isäntä pani tulen\ntoiseenkin lamppuun, jotta renki näkisi lukea kalenteria. Monissa\npaikoin saavat rengit mennä nukkumaankin ilman valoa, ja nyt sytytti\nJohannes lampun pelkästään rengin ajan kuluksi. Mies oli emännän\nmielestä ihan loukannut hyviä tapoja.\n\nKuitenkin tottui emäntä tähän, ja muutos kävi yhä paremmin ja emännän\niloksi päinsä.\n\nPalvelusväki tottui siihen, että heille oli aina varattu olinpaikka\nsunnuntaisin, milloin asuin-, milloin takatuvassa, miten paraiten\nsopi. He saivat köllötellä uunilla tai istua pöydän ääressä mielensä\nmukaan; mutta etupäässä pöydän luona he ahertelivat. Yksi luki, toinen\ntöherteli kirjaimia, muut kaksi yrittelivät laskea; toinen auttoi\ntoistaan, ja kun ei omin neuvoin enää ymmärretty pulmaa selvittää,\npäätettiin kysyä neuvoa isännältä; ja kun isäntä ei osannut esimerkiksi\nselittää jotain sanaa, niin oli sitä jonkun lapsen tiedusteltava\nhuomenna koulumestarilta, vaikkei hänenkään päässään muuten ollut\naina selitystä kaikkeen, mitä nämä kyselijät eivät tienneet. Näissä\naskareissa puuhasivat lapset mukana ja he olivat ylen mielissään, kun\nkykenivät neuvomaan isoja renkejä ja kun sanottiin: \"Ompas se pikku\nJohannes älykäs, tokkohan se koulumestari osaa tälle enää mitään\nopettaakaan.\" Mutta tästä ei ollut ainoastaan lapsille iloa. Emännänkin\ntäytyi myöntää, että hänestä tuntui siltä, kuin eivät lapset yhtenäkään\nedellisenä talvena olisi oppineet niin paljoa kuin nyt ja että niistä\nnyt oli kovin vähän huolta, vaikka aina kuitenkin tiesi, missä ne\nolivat.\n\nMutta palvelijatkin näyttivät muuttuneen. He eivät olleet läheskään\nniin ärtyisiä toisilleen kuin ennen eivätkä kinanneet keskenään niin\nkuin ennen. Heidän ajatuksillaan oli nyt muutakin aprikoimista,\nheidän ei tarvinnut nyt vain ajatellakseen ajatella pahoja halujaan:\nkateuttaan isäntää kohtaan, muiden yllytyksiä, ja niitä alati\nmielessään hautoa. Heidän hyvät puolensa heräsivät ja he alkoivat\nyhä enemmän ymmärtää, että ero se on sentään elukan ja järjellisen\nihmisen välillä. Kuten nälkä sairaan paratessa kasvaa ja kuten kuolema\ntaudista toipuvalle yhä kouriaan kurottelee, jollei nälkää ole, niin\ntuli heillekin Jumalan sanan nälkä ja he menivät kernaasti kuulemaan\nsaarnaa tai silloin tällöin pyhäkouluunkin. Eivätkä he tienneet sen\njälkeen ainoastaan kertoa, mitä uutta olivat nähneet tai kuulleet,\nvaan myös mistä tekstistä pappi oli saarnannut ja paljon muutakin,\nmikä heidän mieleensä oli koulussa painunut. Sitten rupesivat he\nkeskustelemaan asioista pöytänsä ääressä ja jos joku yritti pilkata\nvakavia asioita, niin häntä neuvottiin olemaan ihmisiksi. He alkoivat\nyhä enemmän ymmärtää, että kyllä sittenkin on kaunista ja hyvää olla\nkristitty ja että kristityn rengin kohtalo on toki paljon parempi kuin\npakanakuninkaiden, jotka eivät oikein tiedä, miksi maailmassa ovatkaan,\njotavastoin kristitty renki tietää olevansa maailmassa tullakseen\nJumalan lapseksi ja päästäkseen taivaaseen. Iltapäivät kuluivat kuten\nlinnun siivillä ja kun kello löi neljä, ei kukaan tahtonut oikein\nuskoa että kello oli niin paljon; sehän ei ollut mahdollista, hehän\nolivat juuri istahtaneet pöydän ääreen. Emäntäkin sanoi, ettei hän\nollut uskonut, miten hupaisesti häneltäkin aika kului näiden toisten\nhommissa. Jopa hän monasti kantoi pöytään kaikille kahviakin eikä\nmieleensä juolahtanutkaan, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän kestitsee\nrenkejä ja piikoja kaiken sunnuntaita kahvilla.\n\nIhmeellisesti oli tuo pikku tapahtuma muuttanut ja mullistanut talon\noloja. Kuten talvella kun aurinko paistaa lämpimästi ja uutterasti,\nnäkee kärpästen kömpivän sitä kohti ja nauttivan olostaan, niin\nnauttivat nyt myös palvelijat sunnuntaisin heille varatusta lämpöisestä\nuunista. Ihan säälitti kun näki, miten he pyrkivät sen ääreen melkein\ntiedottomina kuten kärpäset aurinkoon päin ja lämmittelivät ja\nvirkistyivät lämmöstä ja iloitsivat olostaan. Usein on tosin tämä\ntainnuksista toipuminen väärää ja hillitöntäkin ja siitä johtuva ilo\nilmenee rumalla tavalla.\n\nNiinpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkun jo tiedettiin siellä täällä,\nettä Bodenbauerissa lämmitettiin palkollisille tupa sunnuntaisin. No\nrenki se ei kauan kursaile lähtiessään minne mielensä halaa. \"Lähtään\nBodenbaueriin\", sanoo hän toverilleen, \"ei suinkaan ne meitä elävältä\nsyö. Eihän hän sentään mikä herra ole, tottakai hänen tupaansa uskaltaa\npistäytyä. Sillä on kaksi iloista piikaa, ne eivät kaihda poikia; kai\nnekin ovat tuvassa.\" Näillä mielin tungeskeli yksi toisensa jälkeen\nBodenbauerin tupaan vain loruamaan ja kujeilemaan. Ei tullut ainoastaan\nrenkejä, mutta heidän jälestään piikatyttöjäkin, ja viimemainitut\neivät tungeskelleet taloon lainkaan oikeille asioille, vaan ainoastaan\nrenkien vuoksi. Siitäkös nyt syntyi kiemailua ja joutavuutta puheissa\nja eleissä, lauluissa ja teoissa. Bodenbauerin täytyi heitä huomauttaa,\nvaikkei hän lainkaan mielellään olisi sitä tehnyt. Sillä maamiehestä ei\nliene mikään kiusallisempaa kuin ruveta neuvomaan toisten palvelijoita\nja ylipäänsä moittia, oikaista silloin kun on sellaisessa asemassa,\nettä muut hänelle voivat pahastua, selittää hänen sanansa väärin ja\nruveta kaunaa kantamaan. Mutta ei voinut isäntä muuta kuin huomauttaa.\nHän sanoi siis kerran: Hän ei tahtonut kieltää ketään tulemasta\ntaloonsa; mutta vuotuinen lepopaikka kirkossa käymättömille ei hänen\ntalonsa ole; kuka ei täällä ole siististi, saa lähteä matkaansa,\nja lisäväkeä ei täällä kaivata. Ei näet sovi tuvassa nyt edes\nseisomaankaan ja tupakka löyhkää niin että on tukehtua. -- Se auttoi.\nTosin jotkut kreutzerin rengit mukisivat ja batzin piiat nyrpistivät\nnokkaansa, mutta mitäpä Bodenbauer heistä piittasi!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nRengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.\n\n\nKoko talveen ei Ulilta kulunut melkein yhtään rahaa ja hän kulutti\nniin vähän vaatteita, että itsekin ihmetteli. Yhden ainoan kerran oli\nhän käynyt ravintolassa ja silloinkin oli isäntä itse kehoittanut\nhäntä sinne menemään. Pitihän toki hänenkin kerran pistäytyä ottamaan\nlasi viiniä (noin neljän tai viiden groschenin[13] lasi), ettei ihan\nunohtaisi, millainen ravintola onkaan. Isäntä lupasi tulla sinne\nitse myöhemmin; he palaisivat yhdessä kotiin. Niin kävikin. Isäntä\nkustansi hänelle vielä haarikan ja ensi kertaa eläissään pääsi Uli ulos\nravintolasta maksamatta enemmän kuin pari batzia ja selvin päin. Uli\nsanoi isännälle, ettei hän ollut uskonut mokomaa mahdolliseksikaan.\n\nNäytti siltä kuin olisi hän tuon mahdollisuuden tietäessään kasvanut\nkyynärää korkeammaksi. Kun hän nyt palasi järkevästi kotiin isäntänsä\nkanssa ja he juttelivat keskenään kuin toverukset, niin valtasi Ulin\nkaunis toive, että hänkin kerran voi astua isäntänä ulos ravintolasta,\njos hän tätä menoa jatkaa. Ja hän näki unta koko yön hoveista, joita\nhän käy katselemassa ostaakseen, ja rahasäkeistä, joilla hän maksaa\nnuo hovit. Mutta hän ähki ja puhki niiden säkkien painon alla niin\nettä oli ihan tikahtua; ja kun hän ne laski selästään, niin varkaat\nveivät ne tai hän ei muuten voinut niitä enää löytää. Silloin lupasi\njokin korea tyttö näyttää hänelle missä ne olivat ja se tyttö lähti\nUlia opastamaan; mutta Ulilta irtausivat kengät jalasta tytön jälestä\njuostessa ja kun hän otti kengät käteensä, ei hän tahtonut päästä\npaikaltaan hievahtamaankaan, jalkansa olivat kuin kytkyessä. Mutta\ntyttö juoksi yhä kovemmin, Ulin oli yhä vaikeampi saada häntä kiinni,\nvaikka hän selkä märkänä hikoili. Viimein tyttö hävisi ja Ulin eteen\nilmestyi vanha akka luuta kädessä ja akka rupesi rökittämään Ulia siksi\nettä Uli tallasi hänen liinamaataan. Uli koetti paeta, mutta ei päässyt\npaikaltaan ja hänen täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja.\nViimein kiljaisi hän: \"Voi voi, älähän enää, akka pakana!\" Silloin\nhän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun\nhän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli\nihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei\nUli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. -- Pitkään aikaan\nei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt,\nolisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse\noli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran\njaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen\nmerkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän\naterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä;\njotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut\nhänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee\nkaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken\nmaailman hylky.\n\nMutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin\nahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä\nenemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi\nkuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki,\njolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä\nliian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla\nkoko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja\nonnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen\nvähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään\ntulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o.\nettä tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska\ntulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa\nansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille\ntuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.\n\nMutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella\nkutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua\nja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat\nkun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä\nvielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja\nkehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon\nmies, niin tuli Ulille vedet silmiin. -- Hän alkoi nyt mietiskellä ja\nharkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi,\netenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta\nhän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha\nkolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää\nvain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia\nvarsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut\nennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli\nraha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä:\nkun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista\nraha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä\nmiten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan\nyhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli\nnäille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että\nUli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee\ntaloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo\nvarattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut,\nei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan\nmitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi\nvaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin\nvoisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin\nkolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin\nettä ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli\naina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet\nymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu\nliikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää\ntai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa\nhämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut\ntakuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat\npettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän.\n-- Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle\nkolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei\njuuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli\nniihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat\nkaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista,\nvoivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään\nkunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin\npalkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat\nja räätälit ja ompelijattaret, -- kaikki, jotka pitävät kaupantekoa\npalkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa -- ja sanoneet\npalkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi\nsitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti\ntekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat\nhuonoa tavaraa kalliista hinnasta. \"Milloin sanoo räätäli, ettei vaate\nkestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain\nsormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi\nja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä,\njoka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä\nansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät\najattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat\nuskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin\nniin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin\netteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit\nhauku.\" -- Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen\nkatseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin\nhunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse\njaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata\nviisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana,\nmilloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa\noli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain\nyksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin\nreppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan\nsilkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei\nkehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi\nvälttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne\npääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli\ntaloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset\npellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista\nmainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa\nhän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa\nnoin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä\nkerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein\nollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä\nkruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin,\najatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule\nkorkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse\nmuuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut\nlainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen.\nMutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän\ntarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut\nvoitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan\nhänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä\nyritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin\nharvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon\nheillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä\nilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.\n\nEi ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten\npaljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä\nsuutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut\nylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa\nkäteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli\nUli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa,\nmutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari\nlainkaan kiirehtinyt, Mikon päivä tuli ja meni eikä Uli nähnyt neljästä\nkruunusta vilaustakaan. Asioitsijalle kävi sangen harmillisesti.\nPellavan hinta oli paremminkin alennut kuin noussut. Asioitsijasta oli\nnyt parempi antaa osan niistä jäädä varastoon kuin myydä, mutta toisen\nosan oli hän myynyt luotolla eräälle kauppiaalle, jota ei enää saanut\nkäsiinsä millään markkinoilla. Ei ollut tullut kysyneeksi hänen nimeään\neikä kukaan sennäköistä tuntenutkaan, vaikka hän miten tiedusteli,\ntuumi asioitsija. Silloinpa alkoi Ulia pelottaa. Hän ajatteli, että\njos hän nyt saisi rahansa takaisin, olisi hän tyytyväinen silleen eikä\nenää ajattelisi korkoja ja voittoja. Mutta olipa tosiaan tekemistä\nrahain takaisin saamisessa! Joka kerta kun hän niitä tahtoi, tuli uusia\nverukkeita, ja jos hän kiivastui, sai hän sanan sanasta. Eihän sitä\nrahaa nyt voinut kiven kylestä kiskoa; kuulihan Uli, että hän saisi,\njos olisi! Tehköön miten tahtoo ja jos on otettavaa, niin ottakoon.\nEi oltu uskottu, että Uli olisi mokoma kiskuri, muuten ei hän hänen\nkanssaan olisi ruvennut tekemisiinkään. Uli ei tiennyt miten pälkähästä\npäästä ja hän hoippelehti kuin hullu. Tuo hirveä ajatus, että hän näin\nhävyttömän petoksen kautta, takaisin saamatta menettää kaiken, mitä on\nniin kovalla työllä ansainnut, vei häneltä ruokahalun, unen. Ennen,\nsiihen aikaan kun hän oli hulttio, -- ajatteli hän -- oli hän toki\ntiennyt mitä teki kun itse tuhlasi rahansa; nyt, kun hän aikoi olla\nmies ja sai rahaa, kävi hänelle paljon harmillisemmin kuin ennen, ja\nhän joutui samaan tulokseen kuin kunnottomasti lurjustellessaankin.\nSehän oli hirveää, hän oli onnettomin ihminen maailmassa ja kai oli\nkohtalo säätänyt, ettei hän saa edistyä. Nyt tiesi hän mitä merkitsi\nhänen unensa ja ne rahasäkit, joita hän ei voinut löytää.\n\nIsäntä ei mitenkään ymmärtänyt mikä Ulia vaivasi. Viimein luuli\nhän häntä sairaaksi, sillä hän ei keksinyt muuta syytä hänen\nomituisuuteensa. Isäntä katsasteli Ulia vielä jonkun aikaa; mutta kun\nUli näytti yhä huonommalta ja huonommalta, kysyi hän viimein Ulilta,\nmikä häntä vaivasi, mikä ei ollut tolallaan? Ei tahtonut Uli puhua.\nVasta kun isäntä sanoi, että jos Uli on niin hölmö, niin olkoon hänen\npuolestaan; mutta hän oli toki luullut ansaitsevansa enemmän\nluottamusta, tiesihän Uli, että hän auttaa Ulia miten vain voi. Ja kun\nUli vielä monta kertaa oli sanonut, ettei hän uskalla asiaa puhua,\ntunnusti hän viimein kuitenkin murheensa ja kertoi miten piru oli vienyt\nkoko hänen viime vuoden säästönsä, josta hän oli ollut niin hyvillään.\nHän ei kai saisi siitä niin kreuzeriäkään takaisin.\n\n\"Olisit sen jo arvannut\", sanoi isäntä, \"harvat palvelijat tietävät\nmihin panna rahansa, he antavat ne houkutella itseltään ja menettävät\nkaikki. Minä en sekaannu kernaasti toisten asioihin ellei neuvoani\nkysytä\" jatkoi hän. \"Muuten ajateltaisiin, että pyrin toista\nkomentelemaan tai ongin rahoja itselleni ja minua alettaisiin epäillä.\nVoi onnetonta sinua, mutta olisihan sinun pitänyt tietää millaisia\nmiehiä asioitsija ja suutari ovat, olethan kuullut puhuttavan niistä\nkelmeistä. Mutta ahnauden paholainenpa se sinut vietteli, vai mitä,\nUli? Etkös tiedä, että suutari lupasi sinulle kokonaista sata\nprosenttia, jota vastoin kunnon ihmiset antavat tavallisesti ainoastaan\nneljä? Ja kylläpä asioitsijakin sinulle lipikoi! Mutta sitenhän\nhulluilla kynnetään. Pitäisihän sinun arvata, että se joka lupaa\nliikaa, ei aio pitää mitään, muuten ei hän niin lupaisi.\" Niin, sanoi\nUli, kyllä hän tuota jälestäpäin on ajatellut; mutta vielä pyytäisi\nhän isäntää, että tämä auttaisi häntä saamaan rahansa takaisin, kyllä\nhän tämän vasta muistaisi. Isäntä pudisteli päätään, mutta taipui\nkuitenkin; ja saipas pelastetuksi enemmän kuin luulikaan, sillä suutari\nja asioitsija eivät menettäneet mielellään häntä, hyvää ostajaa. Kun\nisäntä antoi rahat Ulille, sanoi Uli: \"Pidä sinä, isäntä, nyt niitä\nhallussasi ja säilössäsi. Minä en niitä tarvitse ja kun ne minulla\non, eivät ne pysy kauan käsissäni; minä olen onneton rahaini tähden:\njoko minä ne tuhlaan tahi joku minua pettää tai ne varastetaan ja kai\nhiiret ne söisi, ellei niille muuta vahinkoa tulisi.\" \"Ei\", sanoi\nisäntä, \"en minä ota rahojasi, minulla on kyllä huolta omistanikin\nvaikkei minulla paljoa olekaan. Mutta pane ne säästöpankkiin, se on\ntoista.\" \"Mikä se se on?\" kysyi Uli. \"Noh, se on paikka, johon voi\npanna kaikki rahansa, joita ei tarvitse, niin kauaksi aikaa, kunnes\nniitä tarvitsee ja säästöajalta saa sopivan koron ja sitäpaitse ne\novat niin varmassa tallessa, ettei tarvitse lainkaan pelätä.\" \"Sehän\non mukavaa\", sanoi Uli; \"mutta saako sinne panna niin paljon kuin\ntahtoo ja eikö siitä leviä tietoa, että on pannut sinne rahoja?\" Isäntä\nvastasi pankin olevan hyvin mukavan siinäkin suhteessa, että sinne saa\npanna niin paljon tai vähän kuin voi ja milloin vain tahtoo. Mitä taas\ntiedon leviämiseen tulee, niin siitä ei Ulin pitäisi olla huolissaan.\nSillä ainahan ennemmin tai myöhemmin saadaan tietää, kellä on rahoja\nkorkoa kasvamassa. Ja sitäpaitse ei isäntä luullut renkimiestä lainkaan\nvahingoittavan jos saadaan tietää, että hänellä on rahoja korolla. Päin\nvastoin isäntä luuli, että tämä seikka tekee hänen hyvän nimensä vielä\nparemmaksi ja saa ihmiset pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Eikä\nhänen tarvitsisi huolehtia koroistakaan. Vuoden kuluttua lisätään näet\naina korko pääomaan uutta korkoa kasvamaan; niin saattoi pääoma, neljän\nprosentin mukaan, seitsemässätoista vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi.\nJa kun Uli tarvitsisi, saisi hän rahat helposti laillisen ajan kuluessa\ntakaisin, ihan varmaan, sillä säästöpankit ovat hyvin taattuja. Niihin\nsopi palvelijain ylipäätään paraiten panna rahansa, sillä niihin\notetaan vähiäkin summia ja koska tahansa; niin ei heidän tarvitsisi\nvaroa juonia, petkutusta j.n.e. eikä pelätä vararikkoa ja asianajajain\nkanssa tekemisiin joutumista. Sinne he voivat huoletta panna rahansa\nja tehdä edelleen työtä, kunnes rahoja tarvitsevat; ja sitten voivat\nhe valehtelematta sanoa lainanpyytäjille: ei ole rahaa. -- Silloin\nsurkeili Uli: miks'ei isäntä ollut tätä hänelle ennen sanonut? Jos hän\nolisi sen ennen tiennyt, ei hänelle olisi tullut vahinkoa. \"Olethan\nsen jo kuullut\", vastasi isäntä, \"etten minä voi kohdella renkiä kuin\npientä lasta. Mutta jos kerran tahdot, että kohtelen sinua kuin lasta,\nniin ensi ehto on, että luotat minuun ja suvaitset puhua minulle\nasioistasi. Lapsi tulee isänsä luo ja kysyy neuvoa ja sanoo: Isä, mitäs\nsinä tästä ajattelet; isä, mitäs luulet?\"\n\nUli tunnusti erehtyneensä ja pyysi isäntää panemaan hänen rahansa\nsäästöpankkiin; noin viisitoista taalaria hänelle kai vielä jäi,\ntuumi Uli. Se ei tosin paljoa merkitse, tuumi hän, mutta kai olisi\nvarminta sentään ne panna säilöön. \"Siltäkö sinusta tuntuu\", sanoi\nisäntä, \"juuri tuollainen kärsimättömyys se viekin monilta ihmisiltä\nomaisuuden. Siitä tulee kelmi tai hutilus, jonka mielestä edistyy liian\nhitaasti oikealla tiellä. Odotahan vain muutamia vuosia ja lisää yhä,\nniin saat nähdä, miten paljon sinulla on!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nUlin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.\n\n\nJa Uli teki niin. Hän pysyi säästäväisenä, tuli yhä nokkelammaksi ja\nuutterammaksi ja kasvoi samalla viisaudessa ja älyssä ja saavutti\nJumalan ja ihmisten suosion. Oli aivan ihmeellistä nähdä miten hän oli\nulkonaisestikin muuttunut. Nyt vasta hän oikeastaan esiintyi kuten\nmiehen sopii; jo kaukaa kun hän tuli vastaan näki hänestä, ettei hän\nollut mikään Lika-Pirkko; luuli häntä monasti tilallisen pojaksi eikä\nrengiksi, ei ainoastaan hänen pukunsa ja hopeisten kellonperäinsä, vaan\nmyös hyvän ryhtinsä ja siivon käytöksensä vuoksi. Tilalliset rupesivat\nkernaasti hänen kanssaan juttusille ja kysyivät: \"Mitäs, Uli, sinä\ntästä arvelet?\" Ja hänen sanansa tehosivat. Ja hän itse huomasi, että\nne tulivat jollakin tavoin painaviksi; siksi ei hän enää lörpötellen\nviettänyt päiviään, mutta mietti ensin mitä puhui, punnitsi sanojaan,\nja pianpa kuultiin jo sanottavan siellä täällä asioista aprikoitaessa:\nBodenbauerin Uli sanoi niin, Bodenbauerin Ulikin arveli näin.\n\nHän tiesi, ettei hän nyt enää ollut mikään kurja renki, jota kaikkialla\nkatsotaan karsain silmin, vaan että hän oli hankkinut itselleen\nvaikuttavan aseman, jossa hänen mielellään sallittiin olla. Miten hän\nvähitellen pääsi tuohon asemaan ja minkämoisten yksityistapausten\nkautta, ollen isännälleen hyödyksi vahingon asemesta, huomaten vikoja\nhevosissa, joita hänen isäntänsä aikoi ostaa, valiten hyvällä silmällä\nvirheettömät j.n.e., siitä en rupea kertomaan, juttu kävisi liian\npitkäksi. Hän alkoi tuntea, että maanomistaja kulkea teputtaa maallaan\naivan toisella tavoin, katselee sitä aivan toisin silmin kuin tyhjän\nomistaja. Se, joka on säästänyt työnsä hedelmät ja voimainsa tuotteet\ntulevaisuutta varten ja on huolehtinut tulevien vuosien varoista,\ntulee käytöksessään jollakin tavoin levollisen varmaksi -- mikä\nvarmuus monissa kehittyy väärään suuntaan, typeräksi pöyhkeydeksi.\nHän tuntee, että hän ei ole enää aivan kaikkien tuulien, vieraiden ja\nmielivallan hallussa, hän on itsenäinen, oma herransa. Hän voi kestää\nmuutamia viikkoja sairautta ilman huolta, voi elää muutaman ajan\nilman isäntää; siitä tulee hän tyytyväisemmäksi ja levollisemmaksi;\nhän ei rimpuile enää sinne tänne kuten vaapsahaisten ahdistamana, ja\nsamalla kun sisäinen rauha kasvaa, kasvaa ulkonainenkin ja mikäli hän\ntulee itseensä tyytyväisemmäksi, sikäli tulee hän tyytyväisemmäksi\nisäntäväkeensäkin. Ja mitä enemmän hän saa tavaraa, sitä enemmän antaa\nhän sille arvoa, eikä säästä vain omaansa, mutta karttaa tuhlaamista\nyleensäkin; säästää siis isäntäväkensäkin omaa, ja sitä tyytyväisempi\non isäntäväki häneen. Hän luo nimelleen vakavan arvon: on säästäväinen,\nahkera mies.\n\nMitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee\nmiestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä\ntoukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi \"säästäväinen poika\" on kuin\nteiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.\n\nBodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen\nalempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon\nsanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä,\nsilmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli\nahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä;\nvaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen\näänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi\naina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka\nhetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa\nkimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä\nja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei\nsäästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.\n\nMutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan,\nkasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu,\nhipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa\nja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen\nkiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä\nsitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli\nsitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä\ntavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei\nmurissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä\nkuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä\nolisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat\nviettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä\nenää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää,\nja nousisi ylös milloin miellyttää.\n\nMolemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet\nonnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli,\nettä Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää,\njotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen\ntarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.\n\nMolemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.\n\nStiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan\ntulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet\nniin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan\nne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani\nöljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin\npirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella\ntapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan\nrasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut.\nPuukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä\nei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla,\nkun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat\nvähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli\nStiina heidät makaamaan. \"Eipäs ole ihme\", sanoi hän, \"jos sinä, Uli,\nlaiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata,\nniin ei sinusta ikinä tule mitään.\" Emännälle puhui Stiina Ulista\nalinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki\ntyöt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: \"Mutta, Stiina, minä en\ntosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään\npahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa,\nsitä ei olekaan!\"\n\nUlla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen,\nlähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin\npiti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia,\nkunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli\nUlla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin\npistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon\nleikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia\nsanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi\nUlla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta\nja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi\nonnettomia.\n\nTietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa\nkilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.\n\nStiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat\nvain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein\ntuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan\nminkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka\nkatsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee\nhänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa\nei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa\nauringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä\ntoki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi\npari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet\nhuonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain\nsanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi\nhuolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan.\nHän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa\nostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä\nmuutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä\nelää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä\nolisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten\nolisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää\nvaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä;\njoka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen.\nNäin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat\nolisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat\nkadehtineet.\n\nUlla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja\nilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi\nnaimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin\nmikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina\nkuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein\nkarjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu,\nniin se huutaa: \"Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo\nluulin sen saavani.\" Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi\nkäyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä\nkuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit\nlämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat\njalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä\nsaisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla\nihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se\nniitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin\nkolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään\nja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa\nnaurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. \"Uli\", sanoi hän,\n\"tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi\nnuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle\neukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo\nhupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta\nrakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni\noikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja\nyököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä.\"\n\nNiin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he\nsäästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja\nUlla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies,\nolisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi\nkuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin\nkävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan\nmerkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä,\njoka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin\nsytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia\ntai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja\najattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja\nettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä\nilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille,\njoka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen\neikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia\navioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia\nniin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö\nhe puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä,\nne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on\nmahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen\nlähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka\ntuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät\nja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon\nmäärää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin\nsanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä\nvastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua\nrahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä\nsiveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka\nkoko heidän entinen elämänsä, -- jonka laadun muuten pyydysteltävä\nuseimmiten tietää, -- heidän luonteensa, heidän taipumuksensa\nsaarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?\n\nJos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut\nnaimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten\nhäneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan\ntoisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta\nennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus\nmenneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot;\nvielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli\nluultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen\nolo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi,\neivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä.\n--\n\nUlissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee\nkiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee\ntyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä\nkaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into\nitsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut\nja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia;\nniistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla\nvuosilla palvelusaikaansa.\n\nSentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan;\najattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen\nkanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää:\nniin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja\nhoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas,\netteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole\narkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta\nvaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden\nihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön\ntotutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui,\nettä Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen.\nStiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma;\nmutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta\nhuomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen,\nvälipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita\nvaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun\nsaisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän\npuhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt\nvirni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan,\nja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt\n\"laiskimuksia\" ja \"koirarutkia\" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita\nkeittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin\nriemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista,\nhempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun\ntoinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei\nhänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?\n\nNiin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä\nvälttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli,\nettä hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään,\nellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään\nvanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt\njo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen\nhävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt\nnyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden\nja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten\nkanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he\navioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat\nlapset elättää lapsia?\n\nOnneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua\ntoistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa\nvuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta\nnäiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin\npariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa\nliittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä,\nmilloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon,\nmilloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa\nhänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina\ntullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai\nkiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla\nnähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi\nsiihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli\nhävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina\nja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen,\nsitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin\nja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia\nliehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan\nnähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi,\nsillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön,\nhe unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä\noli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella\nasiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä,\nmutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan\nyhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina\ntulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen\nja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy\nkovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen.\nJohannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut\nvielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin\ntäytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.\n\nUlistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä\nkun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt\nolivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen.\nHän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin\ntytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti\nlyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran\nkun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt\nruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja\nkysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei\nollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta\nStiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin\nalkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin\nmerkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa\nmolempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti\nulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina\nlöydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista\nmujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka\nminkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei\nuskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla\nvoimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa\nsivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi\nsadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin:\nkyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se\nolisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen\nkun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei\nkukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas\ntuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein\narmahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski\nUlia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta.\nStiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja\nkaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin\nkäsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus,\njoka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä,\nvalkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan\nloruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana\nsontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun\nläkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän\nkuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta\njo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin\nUllan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan\nkasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin\npuukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut\nkoskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa.\nSilloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he\npyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin\nemäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen\nitsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin\nheti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin\nStiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa,\nkoettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli\nmuka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa\njuonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin\nyllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita\npeläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään\nsisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin\nrakkauttaan.\n\nTäytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi\nrakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa\nja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän\nulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä\nhetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että\nkyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat\ntästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän\ntuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa:\non niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin\nviheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin;\nmutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan\nmiksikään luutturievuksi! -- Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu\nnaisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika,\nnyt ei enää saisi vitkastella!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMiten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.\n\n\nKerran, ja silloin oli kuuma ilma, vei Uli lehmää markkinoille. Isäntä\noli sanonut hänelle, miten paljon hänen lehmästä piti saada; minkä\nsaisi enemmän, saisi hän pitää itse, mutta Ulin pitikin muistaa, ettei\nvain joutuisi tuolien ja penkkien alle tai vielä tuomaan lehmää kotiin\ntakaisin. Sillä monellehan oli käynyt niin, että vaikka olisi saanut\nkauppaamastaan tavarasta kelpo hinnan, oli jännittänyt jousen liian\nkireälle ja menettänyt siten ostajat kaikki. -- Uli oli nähnyt paljon\nvaivaa tätä lehmää ruokkiessaan ja hän meni siis jännitetyin mielin\nja suurin toivein markkinoille. -- Voitankohan minä 20 vai 40 batzia?\nVai enköhän voita kerrassaan mitään? Se ajatus pyöri hänen päässään\nalituiseen. Jo kaukana kaupungista viittailivat ihmiset hänelle ja\nhuusivat: \"Poika, mitä lehmä maksaa?\" He koplottelivat lehmää joka\npaikasta, mutta se ei muka ollut oikein virheetön, nahka oli liian\nohutta, sanoivat, ja talia tuskin oli lapsen kengän voiteeksi. He\nmoittivat lehmää niin että Uli jo melkein oli alentaa sen hintaa.\nMutta silloin tuli kauppapaikalle toisia ostelijoita ja ne alkoivat\nlehmää taas puolittain kehua: tänä vuonna ei muka voi muuta kuin tyytyä\nsiihen, minkä saa. Huonoja ovat lehmät yleensä, mutta tämä ei ole niitä\nkaikkein huonoimpia. Ja on vähän vaikea ruokkia hyväksi lehmää huonolla\nheinällä.\n\nMelkein kuin paarmat metsään menevän lehmän kimppuun, hyökkäsivät\nihmiset Ulin ja hänen lehmänsä ympärille. He pilkkasivat ja kehuivat\nmilloin lehmää, milloin miestä ja sanoivat, että Ulin pitäisi toki\nvähän ajatella ja hävetä ennenkun pyytää niin paljoa näin laihasta\nelukasta. Mutta siitäpä alkoikin Uli aavistaa, että hänen lehmänsä\nmahtaakin olla hyvin haluttua tavaraa ja että kyllä sillä nyt voi\nkiskoa voittoa. Hän tahtoi siis lehmästä viisi taalaria enemmän kuin\nmitä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt. Mutta silloinkos hänelle\nalettiin hurista ja murista, ikäänkuin hän olisi sohinut ampiaispesää\nja heti kaikkosi väki hänen luotaan. Kuitenkin huomasi Uli, että jotkut\npitivät häntä ja hänen myyntipaikkaansa torilla tarkasti silmällä. Uli\npyysi siis erään tutun, joka kulki ohitse, pitelemään lehmää vähän\naikaa ja lähti itse pistäytymään torille kuulustellakseen käypiä\nhintoja. Ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen hyvä aavistuksensa\npettänytkään ja että hän tänään voisi tehdä hyvät kaupat. Ulin tullessa\ntakaisin, oli hänen sijoillisensa pahassa pulassa: ostajat näet\nkyselivät hintaa, vaan sitä ei tuttava tiennyt. Uli ryhtyi siis itse\nkaupittelemaan. Hän pysyi vaatimuksissaan; ostajat tarjosivat, tinkivät\nja menivät matkaansa; mutta Uli huomasi, että useimmat heistä aina\npitivät lehmää yhä silmällä ja näki että he pois lähtiessään jättivät\nvastenmielisesti toisia kilpailijoita paikalleen. Lopuksi arveli Uli,\nettä hän voi saada lehmästä louisdorin enemmän kuin minkä isäntä oli\nsen hinnaksi määrännyt, ja viimein hän möikin lehmän, peläten liialla\ntiukkuudella menettävänsä kaikki ostajat.\n\nHän viipyi kaupungissa kunnes sai rahat ja iltapäivän aurinko paahtoi\nkuumimmillaan kun hän palasi kotiin. Hän ei ollut ehtinyt kauas\nkaupungin ulkopuolelle kun näki isokokoisen naishenkilön häärivän\ntiellä ajellen neljää porsasta. Porsaat eivät tahtoneet kulkea\nsiivolla ja viiden hengen voimalla siinä ähkittiin ja kiruttiin\nsurkeasti. Uli tunsi naisen: se oli erään naapurin tytär. Hän oli ihan\ntikahtumaisillaan ja upo-uuvuksissa porsaiden ajosta ja pyysi Ulia\navuksi; ei sanonut muuten saavansa noita riivattuja elävinä kotiin.\nKäyttäytymällä porsaita kohtaan hieman levollisemmin kuin tyttö\nselviytyi Uli helposti tehtävästään ja pian kulkivat porsaat kiltisti.\nSillä eläimethän ovat sitä mukaa kuin paimenetkin. Ja tästäpä sopisi\nmeidän lausua pari kaunista sanaa vanhemmille ja ruhtinaillekin; mutta\neihän meillä nyt ole aikaa heille tarinoida; meidän täytyy kertoa,\nmiten Kaisa jälleen sai ilmaa keuhkoihinsa ja miten hän alkoi heti\nensimäisellä hengenvedolla kertoa, kuinka paljon heillä on sikoja\nja kuinka paljon he voittavat vuodessa pelkällä sianhoidolla. Mutta\näiti, se osaakin hoitaa sikoja; se antaakin syöttösijoilleen talvella\nparemminkin kermaa kuin maitoa. Mutta pellavalla ja liinalla he\nvoittavat vielä enemmän. He kylvävät pellavaa ja liinaa joka vuosi\nhirveän paljon ja joka vuosi ne luonnistivat hirveän hyvästi. Ja\nsittenkös he kehräävät ahkerasti; ja jo ennen joulua heillä on orret\ntäynnä kehrättyjä lankoja. Ja jo monasti on kauppias sanonut, ettei hän\nsaa mistään niin paljon ja hyviä lankoja kuin heiltä. Ja vaikkapa äiti\nkudottaakin kankaita jos miten hirveän paljon, sillä heillä on kaikki\naitat puolillaan ja orret täynnä liinakankaita, niin kuitenkaan ei\näiti ehdi joulusta pääsiäiseen saakka tekemään muuta, kuin kulettamaan\nsuuria taakkoja lankaa kaupunkiin kaupaksi. Ja joka lapselle on äidillä\njo myötäjäiset valmiina; siinä on alusvaatetta, siinä päällysvaatetta\nja pellavakangasta paidoiksi; siinä liinaisia, siinä pöytäliinoja ja\nlakanoita, niin paljon ettei uskoisikaan. Ja jo monasti, kun on tullut\nvieraita ja äiti on vienyt heitä katsomaan meidän aittoja, ovat vieraat\nlyöneet kämmeniään yhteen ihmeissään ja sanoneet, etteivät he ole vielä\nmissään nähneet niin paljoa ja niin kaunista tavaraa yhdessä paikassa.\nJa jo monasti on isä sanonut, että monet kai luulevat, että hän, --\nniin tilallinen kuin onkin --, tuskin jaksanee maksaa kaikkea mitä\näiti kuluttaa vuosittain kutojain ja valkaisijain palkkoihin. Hyvä kun\njaksaa edes korot maksaa; ja ehkäpä jaksaisi kaikkikin, jos ansaitsisi\nkarjallaan enemmän kuin muut, mutta tuskinpa hän ansainnee. \"Vaan tämä\nnyt ei ole vielä mitään\", jatkoi Kaisu. \"Mutta minua on jo monasti ihan\nkauhistuttanut, miten paljon myllärin täytyy joka vuosi maksaa isälle\neloista, varmaan monta sataa kruunua. Mutta mylläri sanookin aina,\nettei hän saa mistään niin hyvää viljaa kuin meiltä. Siitä kannattaakin\nmaksaa vähintäin puolen kruunua enemmän kuin kylän muiden tilallisten\nviljasta. Mutta meillä onkin paljon peltoja, monta auranalaa yhtä\nlevyä vain, en oikein tiedä miten paljon; ja ne ovat niin tasaisia\nkuin pöytä ja multa niissä on niin muhevaa ja mustaa ettei missään ole\nsen vertaista. Ja jo monasti ovat ihmiset sanoneet, ettei sellaisia\npeltoja kuin meillä ole tämän maan piirissä etsipä mistä tahansa.\nEi ole mitään ihanampaa kuin meidän pellot silloin kun niissä vilja\nlainehtii; ja se vilja ei mene koskaan lakoon ja tiheää se on kuin suka\nja kaikki olet ovat aina yhtä pitkiä, aivan kuin sirpillä tasoitettuja.\nKaikki ihmiset sitä aina katselevat ja sanovat, etteivät he tiedä mitä\ntemppuja isä oikeastaan tekee, mutta sellaista viljaa he vain eivät ole\nnähneet missään muualla kuin meillä ja heistä tuntuu, kuin isä aina jo\netukäteen tietäisi, tuleeko talvi aikaiseen vai myöhään, ja pitääkö\nkylvää tiheään vai harvaan, aina se arvaa oikeaan ja joka kesä on\nhänen laihonsa yhtä hyvää, aina yhtä suoraa ja yhtä tiheää, eikä hänen\nlaihonsa karise koskaan, vain joskus joku kourallinen sattumalta.\"\n\nNäin lorusi Kaisu pitkin matkaa niin että hiki valui virtana hänen\notsaltaan ja hänen huultensa olisi luullut kuivuvan kiinni toisiinsa,\neikä enää koskaan aukeavan; ja niimpä lie ruvennutkin käymään, koskapa\nKaisu erään ravintolan kohdalla sanoi Ulille: \"Voi, jospa saisi nuo\nporsaat jonnekin lättiin ja jotain juomaa niille! Hyvää kai se niille\ntekisi.\" Sill'aikaa tarjoisi hän Ulille puoli pulloa viiniä, koska Uli\noli ollut niin hyvä, että oli auttanut häntä; hän ei olisi yksin saanut\nniitä riivattuja kotiin. Uli sanoi, että hyvähän olisi puolikaskin,\njos Kaisu ei vain häpeisi mennä ravintolaan tällaisen renkimiehen\nkanssa; mutta olihan hänelläkin rahaa maksaa se puolikas. Kaisu\nvastasi, ettei Ulin toki pitäisi häntä pilkata; hän oli ollut monasti\nravintolassa tilallistenkin poikain kanssa, jotka eivät olleet Ulin\nveroisia niin missään suhteessa. Ja jo monasti oli Kaisun isä kehunut\nUlia ja sanonut, että ollapa hänellä vain sellainen renki! Ja olipa\nsanonut, että Bodenbauerin Uli olisi hänestä paljon soveliaampi vaikka\nvävyksikin kuin monet tilallisen pojat, niin renki kuin onkin.\n\nLätti saatiin ja puolikas myös. Ravintolassa oli väkeä vähän. Kolmen ja\nneljän välillä iltapäivällä ei tavallisesti tulla kotiin markkinoilta,\njos kaupungissa syödään kunnon ateria tai aiotaan tanssia. Kotiin\nlähtevät aikaisin vain ne, jotka saavat tyytyä puolikkaasen viiniä,\nne jotka ovat myyneet voita, lankoja y. m. pikku tavaraa ja ostaneet\nvuohia, lampaita, sikoja: s.o. niin sanotut pikkuisännät ja -- emännät;\nne, jotka eivät voi kuhnailla kaupungissa kauan ja kuitenkin haluavat\nmaistaa haarikkansa ennen kun menevät kotiin laihalle kahvilleen.\nMuutamia heikäläisiä istui nyt jo ravintolatuvassa puolikkaat edessään\nja korit tai torilaukut vieressään ja puhelivat markkinoista: mitä se\nja se tavara oli maksanut; ja että jos tuon olisi tiennyt, olisi toki\nvienyt markkinoille muuta paremmin kaupaksi menevää kuin voita. Sitä\noli ollut myytävänä niin hirveän paljon että olisi luullut voipyttyjen\nsieninä maasta nousseen ja ihmisten voita vedestä kirnuavan. Kaisu\nkehui hyvää onneaan. Hänelläkin olisi näet ollut viedä voita kaupaksi;\nmutta äiti oli sanonut: tänään ei pidä viedä voita markkinoille,\nsillä kaikki, jotka ovat kreutzerin lantin tarpeessa, vievät tänään\nkaupaksi voita. -- Kaisu sanoi haluavansa syödäkin jotain; viini oli\ntehnyt hänet nälkäiseksi; eivätköhän he tilaisi jotain? -- \"Miksei,\nminusta nähden\", sanoi Uli. Kaisu huusi ravintoloitsijaa ja kysyi:\nmitä heillä on tarjota? Ravintoloitsija vastasi, että jos vielä vähän\naikaa jaksaisivat odottaa, niin olisi paistia ja makkaraa ja kinkkua;\nmutta ne olivat vielä tulella. Ei oltu luultu, että väkeä tulisi tänään\nnäin aikaiseen. Kaisun mielestä sopisi hyvin odottaa, -- porsaidenkin\nvuoksi, sanoi hän; odottaessa ilma vähän viilenee. -- Mutta nyt pitäisi\nottaa vielä toinen puolikas ruuan kanssa, he olivat juoneet niin\njoutuin, kun eivät olleet ajatelleet, että vielä söisivätkin täällä.\nViimein, syötyä ja juotua, huusi Kaisu: \"Mitä ollaan velkaa?\" \"Ettekös\nsuvaitse vielä jotain?\" kysyi ravintoloitsija, \"ehkä haarikka?\" Kun\nhänelle vastattiin kieltävästi, sanoi hän: \"No, koska niin, -- niin\nkuusitoista batzia.\" He alkoivat molemmat kaivella taskujaan ja Kaisu\nsanoi, ettei Ulin pitäisi ottaa rahaa esille, hän muka maksaisi kaikki.\nMutta Uli sanoi, että sepäs nyt olisi hassua, sillä olihan hänkin\ntässä mielellään nautiskellut. Ja Uli kiskoi kourallisen lantteja\npöydälle ja Kaisu vain kolme batzia ja kolme neljä suurta taalaria.\n\"Minun täytyy nyt pyytää vaihtamaan\", sanoi Kaisu, \"mutta voi kun minun\ntaalarini nyt vaihtuvat rumiin lantteihin: ravintoloissa saa aina\nniin huonoja lantteja takaisin. Minulla oli koko pussillinen lanttia\nmukana, mutta minun täytyi antaa ne isälle kun isä osti porsaita. --\nKuules, Uli\", tuumi Kaisu sitten, \"maksa sinä minunkin puolestani,\nniin minä annan sinulle sitten kun tullaan kotiin. Minulla on kotona\nvielä paljon enemmän rahaa kuin nämä; monella tytöllä ei olekaan niin\npaljoa rahaa kuin minulla; ja moni tilallinenkin olisi hyvillään, jos\nhänellä olisi niin paljon. Ja äiti sanookin aina, ettei ole monta\ntalontyttöä näillä mailla niin rikasta kuin minä. Mutta minä saankin\nharjakaisrahat aina kun meiltä myydään sikoja, vähintäin viisi batzia\nelukasta kerralta. Ja lahjat sian teurastuksestakin saan minä viedä\npappilaan. Mutta pappilassa annetaan nykyjään huonommin juomarahoja\nkuin ennen; entinen ruustinna antoi aina viisi batzia kun vietiin\nliikkiö, tämä antaa enintään ainoastaan kolme ja puoli batzia. Ja joka\nvuosi minulla on oma pellavamaanikin, josta minä useana vuonna saan\naina 25 naulaan. Mutta äiti sanookin aina, että sehän nyt on ihan\npaikallaan, että saan ansaita omalla pellavamaallani. Sillä monta ei\nole näillä mailla, joka piisaisi minulle kehruussa, ja äiti panee\nvaikka vetoa, ettei koko kantoonissa ole niin tusinaa, joka riittäisi\nminulle työn hyvyydessä. Ja isäkin on niin hyvä minulle. Kun hän tekee\nkauppoja ja minä olen saapuvilla, niin ei hän koskaan pane rahoja\nlaatikkoonsa ennenkun antaa minulle pari kolme taalaria; olempa kerran\nsaanut louisdorinkin. Mutta isä onkin monta kertaa sanonut, että sehän\nnyt ei ole mikään kumma. Jos hän saisi rengin, joka riittäisi minulle\ntyössä, niin antaisi hän palkkaa sille vaikka neljä-, viisikymmentä\ntaalaria, -- ja eihän se renki kuitenkaan kykenisi kehräämään talvella\nkuten minä. Ja jo monasti on isä sanonut, ettei hän ole vielä koskaan\nnähnyt tyttöä, joka niittää kuten minä; jos hän olisi nuori, ei hänen\nauttaisi muu kuin pelätä minua kilpailijana. Ja kuitenkaan ei aikoinaan\nkukaan ollut riittänyt isälle niittäjänä. Mutta minä osaankin hioa\nviikatteen mainiosti ja minun viikatteeni leikkaa vaikka toukat ja\nmyyränpesätkin. Ja minä en väsy koskaan, minä laskettelen yhä vain, kun\nmuut jo ovat niin väsyneet, etteivät jaksa jäsentä hievauttaa. Mutta\nne ovatkin antaneet minulle monta kertaa viikatteensa hiottavaksi ja\nsanoneet, että on ihme, miten minä osaan hioa hyvästi. Ne eivät ole\nnähneet ikinä kenenkään tekevän niin terävää kuin minä ja kuitenkaan\nen minä kuin sukaisen viikatteen käteeni ja se on jo terävä. Ja se\non ihan totta, niin pian minä teroitan viikatteen. Ja aamusella minä\nolen aina ensimäisenä ylhäällä ja kun rengit jo iltasella ovat menneet\nmakaamaan, niin olen minä yhä vielä puuhassa keittiössä ja pesen\nastioita ja autan äitiä kun hän valmistaa huomisia suurusruokia. Ja\njo monasti on äiti sanonut, että on oikein ihme ja kumma, miten minä\njaksan mokomaa. Mutta katsopas vain minun käsivarsiani, Uli! Ja pohkeet\nminulla on vielä paksummat, ne vasta ovat jotain ne. Ja viime vuonna\nnostin minä puolessa päivässä ypöyksinäni vankkureihin 2,000 lyhdettä,\nniin raskaita kuin lyhteet meillä laitetaan: kahdeksasta puidaan aina\nyksi maltteri.[14] Vastaanottaja oli pyörtyä väsymyksestä. Ihmiset\nkertoivat tätä ihmeenä ja sanoivat, etteivät he vielä ole koskaan\nnähneet eivätkä kuulleet mokomata, että yksi tyttöihminen nostaa 2,000\nsellaista lyhdettä yksinään vankkureihin puolessa päivässä. Enkä\nminä kuitenkaan väsynyt yhtään siitä. Mutta meidän lypsäjä väitti,\nettä kyllä minä olen puutunut kuin tukki, vaikken tahdo tunnustaa.\nMutta minäpä sanoin sille, että tahtooko hän nähdä, olenko väsynyt,\nja löin häntä kolme kertaa hartioihin. Mutta silloin hän sanoi,\nettei koko Bernin piirissä ole yhtään karjatyttöä niin vahvaa kuin\nminä ja tokko lie yhtään karjapaimentakaan. Mutta sittenpä hän vasta\nällistyi, kun minä kerran menin auttamaan häntä lypsyssä ja lypsin aina\nkaksi lehmää samaan aikaan kuin hän yhden. Silloin hän sanoi, että\nhiton vahinko olisi, jos en minä joutuisi karjanhoitajan vaimoksi.\nOnnenpoika olisi se, joka saisi minut; voisi lyödä vetoa, ettei koko\nBernin piirissä eikä Luzernissakaan olisi sellaista karjanhoitajan\nvaimoa kuin minä. Mutta silloinpa sanoi taata, ja vedet ihan tulivat\nhänelle silmiin, että niin totta kuin hän elää, ei hän tahtoisi minua\nantaa miehelle; ja vaikka häneltä vietäisiin paras lehmä navetasta,\nei se olisi niin kova vahinko kuin jos minä joutuisin häneltä pois.\nJa hän sanoi ettei hän laskisi pois minua vaikka mikä ikinä olisi.\nJa sitten meni hän pikku tupaan ja toi kämmenellisen taalareja ja\nantoi minulle ja sanoi, että hän antaisi vaikka koko sylillisen,\njos sikseen tulisi. Ja Aargaussa on minulla neljä rikasta tätiä,\njotka me perimme, kaikki, kun aika joutuu. Ja ne eivät tule koskaan\nmeille vieraisiin tuomatta minulle röijyjä ja esiliinoja, kauniinta\nmitä on olemassa; ja kun ne lähtevät pois, niin ne tunkevat kaikki\nvielä hopeaa kouraan minulle niin paljon kuin ikinä sopii. Ja joka\nkerta ne sanovat, että kun ne minut näkevät, niin ne tulevat oikein\npahoilleen kun heillä ei ole poikia, sillä nekös vasta tulisivat\nonnellisiksi kun minut saisivat. Ei näet ole koko Aargaussa yhtään\nainoaa tyttöä, joka olisi kelvollinen edes minun kengännauhojanikaan\nsitomaan. Näin olivat tädit puhuneet jo monasti keskenään, ja heistä\noli ihan ihme ja kumma, ettei aargaulaisia tullut laumoittain minua\ntahtomaan, sillä olenhan minä ihan toista poikaa kuin nuo heidän\npuolensa tytöt; ne ovat niin hoikkiakin että ihan läpi näkyy. Mutta ne\novatkin niin itserakasta väkeä, ne aargaulaiset. Ne luulevat, ettei\nmissään muualla ole mitään kelvollista kuin Aargaussa. Ja kuitenkin\nheidän viininsä ihan hapattaa hampaat ja heidän juurikkaansa kylmää\nja pilaa mahan niin että luulisi jääkalikoita nielleensä. Ja isä on\njo monta kertaa sanonut, että jos minä jään hänen luokseen, niin hän,\n-- sittenkun tädit kuolevat ja me heidät perimme, -- rakennuttaa\nminulle sellaisen talon, ettei koko Bernissä ole sen vertaista; ja\nkasvitarhamaata antaa hän minulle miten paljon ikinä haluan. Ja sitten\nminä elelen pulskemmasti kuin moni herrasrouva.\" -- \"En oikein vielä\ntiedä\", sanoi Kaisu, \"miten minä sitten oikein elelenkään. Niin, komea\ntalo, komeaahan se olisi! Mutta en oikein tiedä, -- niin työteliäällä\nihmisellä kuin minä on sillä tavoin, laiskana, ehkä vaan ikävä. Mitähän\nminä sitten oikein tekisinkään yksinäni?\" Kaisu melkein ajatteli, että\nkun vain joku tulisi, joka hänelle kelpaisi, niin hän menisi vaikka\nnaimisiin. Hän olisi jo monasti voinut saada miehen; mutta hänpä ei\nhuolinutkaan ketä tahansa, hän tahtoi valikoida, sillä hänellä oli\nvaraa valikoida. Ja jos ei hän tapaisi kelvollista, niin olisi hänellä\nvaraa millä elää yksinäänkin. Ja liian aikaistahan tässä vielä olisi\nmiestä katsellakin, -- se talokin kun on rakentamatta vielä. -- Ei\nhän katsonut rikkauteen; hän olisi jo monasti voinut saada sellaisia,\njoilla oli omat velattomat, komeat talot, mutta hän ei ollut heihin\nitseensä mieltynyt. Hän tahtoi kaunista ja hyväluontoista, rahoihin ei\nhänen tarvinnut katsoa, hänellä oli kyllä rahaa itselleen ja vieläpä\ntoisellekin. Hän ajatteli, että jos hän vain tapaisi sellaisen jota\ntahtoi, niin ei hän kauan arkailisi. Eikä vanhemmillakaan olisi mitään\nsitä vastaan, jos se vain jäisi kotivävyksi. Kun vain tulisi joku oikea\npoika, joka isästä ja äidistä olisi kelvollinen, ja sanoisi: että hän\nkyllä antaa Kaisun olla heidän luonaan niin kauan kun he vain haluavat,\nja jos hän olisi Kaisustakin mieluinen, niin heti kaupat syntyisi,\nvaikka poika olisikin köyhä. Ja vanhemmat ottaisivat hänet varmaan\ntuhat kertaa mieluummin kuin jonkun pohatan, joka tahtoisi viedä hänet\nheiltä. Mutta Kaisun isä ja äiti melkein vihasivat palvelusväkeä.\nNiissä on niin harvoin kelvollisia. Ani harvoin on niissä sellaisia,\njotka tyytyvät samaan ruokaan, mitä isäntäväki itse syö, vaikka heidän\nluonaan palvelijoilla onkin hyvä olla. Vaan niiden mielestä kai pitäisi\nniille paistaa pannukakkuja ja isäntäväen itse syödä potattia. \"Niin,\nkun ne kaikki olisivatkin sellaisia kuin sinä, niin ei minulla olisi\nmitään sanomista; mutta sellaisia ei olekaan edes yhtä sadasta. Minusta\non ihan totisesti kumma, että sinä yhä jaksat olla palkollisena!\nSellainen säästäväinen, kunnon poika kuten sinä, jolla jo on rahaakin\npankissa, voi yrittää jo ruveta omineenkin, jos vain tahtoo. Ja jos ei\npidä kiirettä, voi sellainen poika saada vaimon, joka elättää vielä\nhänetkin, jottei tarvitse olla renkinä.\" Moni on katunut, ettei ottanut\nrenkimiestä rikkaan saiturin asemasta, joka kiusaa vaimoa niukkuudella\nja kehuu alituiseen rikkauksillaan. Äiti on jo monasti sanonut, että\nhän antaisi Kaisunsa ennen vaikka mille ryysyläiselle kuin mokomalle\nnylkyrille. -- No, ei hän nyt varsin ryysyläiselle menisi, sanoi Kaisu,\nvaan kauan ei hän vain vitkailisi, jos oikein kunnon poika tulisi.\nSillä naimisiin mennäkseenhän sitä tässä maailmassa oikeastaan elää,\nja onhan nähty, että ne, jotka liian huolellisesti valikoivat, usein\ntulevat kaikkein onnettomimmiksi. Ja kun hän miehen saisi, niin tulisi\nhänestä varmaan varsin kelvollinen vaimo ja ruokaa saisi toinen samaa\nkuin hän itsekin. Hän ei olekaan sellaisia, jotka itse hotkivat jos\njotain herkkuja eivätkä anna miehelleen niin mitään. He ovat niin\npahoja ne vaimot; Kaisun mielestä piti ruuankin olla yhteistä kun\nkerran kaikki muukin on yhteistä.\n\nKaisu rupatteli koko ajan, niin ettei Uli saanut suun vuoroa -- ja\nsitten tulivat he tienhaaraan, jossa heidän oli erottava. Silloin sanoi\nKaisu Ulille suuret kiitokset ja: en olisi noita hirtehisen elukoita\nsaanut kotiin ilman sinun apuasi.\n\n\"Suurkiitosta vaan; nyt minä olen sinulle velkaakin 8 batzia ja minä\nen ole mielelläni kellekään velkaa, sattuu unohtamaan, ja se on niin\nikävää. Kuule, tule siis pian meille, että minä maksan; on niin ikävää\nkun on velassa. -- Tahi kuulepas\", sanoi Kaisu ollen jo menossa\nkymmenen askeleen päässä; \"Tule maksattamaan jo ensi yönä!\" \"Onko se\ntäyttä totta?\" kysyi Uli. \"No, totta totisesti totta\", vastasi Kaisu.\n\nUli paran pää oli mennyt ihan pyörälle. Kaisu oli, kuten sanotaan,\npulska ihminen, ruumis vankka kuin kallio, pää kuin nelikko, käsivarret\npaksut kuin kirnu ja pohkeet, kuten hän itse sanoi, vielä paksummat.\nKaisu oli tilallisen tytär; isällä oli komea talo; Kaisulla myötäjäisiä\nenemmän kuin monella talonpojalla omaisuutta; eikä sopinut myös\nhalveksia noita neljää tätiä Aargaussa. Kaisu ei ole vastahakoinen,\nKaisu kai ottaisi Ulin miehekseen, siitä luuli Uli voivansa olla Kaisun\nsanoista päättäen varma. Onnen poika, se joka saisi Kaisun, sellaisen\nahkeran ihmisen! -- Tämäkös pani Ulin pään pyörälle, hän tuskin osasi\nkotiinsa.\n\nKun Uli kulkea kompuroidessaan havahti unelmistaan, näki hän jo\nehtineensä lähelle Bodenbauerin taloa. Silloin unohti hän Kaisun ja\najatteli sitä louisdoria, jonka hän tänään oli voittanut kaupoissa. Ja\nhänen päähänsä pälähti, että ehkäpä isäntä onkin kateissaan kun hän\non niin paljon voittanut ja ehkäpä on parasta olla hänelle puhumatta\nlouisdorista ja sanoa voittaneensa vain pari kolme guldenia. Ketään\ntuttuja ei ollut läsnä kaupanteossa ja vieras oli ostajakin. Siten\nsäästäisi hän isäntäänsä harmittelemasta eikä kuitenkaan ottaisi\nitselleen muuta kuin sen minkä Jumalan ja oikeuden edessä oli saapa,\nminkä hän oikeuden mukaan oli ansainnut. Mutta jospa isäntä tietääkin\nnykyiset käyvät hinnat? Ja Uli palkitsee näin pahalla hänen hyvyytensä,\nsen että isäntä on uskonut hänen huolekseen lehmän myymisen? Sillä\njos isäntä ei olisi ollut Ulille hyvä, olisi hän tietysti itse voinut\nlähteä myymään lehmää ja sellainen älyniekka kuin isäntä, jota eivät\nvälittäjät eivätkä juutalaisetkaan petä, ei olisi antanut lehmää\ntyhjästä. Ankarasti Ulin aivot työskentelivät, vaaka nousi ja laski,\neikä hän ollut tehnyt vielä päätöstä tanhualle tullessaan. Silloin\nisäntä koputti pikkutuvan akkunaan ja kutsui Ulia sisään. Outo\nkunnioituksen tunne valtasi Ulin kun hän astui tuohon pyhäkköön, tuohon\npieneen kammioon, joka oli talon kaikkein pyhin.\n\n-- Suuressa maailmassa on kaikkein pyhin sali. Sitä tarkastelevat\nherrat ja naiset kun aikovat vuokrata asuntoa; he mittaavat sitä\nkatseillaan: miten korkea se on, sopiiko siihen kruunu, miten leveä se\non ja miten monta pelipöytää siihen mahtuu; ja katselevat seiniä: onko\nne maalattu kiiltovärillä vai onko niissä tapetit; mutta pikkutupaa\nhe eivät tiedustele. Ja kun he ovat löytäneet kunnon salin, palaavat\nriemuiten kotiinsa, kasvot onnea loistaen, ja neuvottelevat keskenään,\nvieläköhän voisi tuossa uudessa asunnossa käyttää vanhoja huonekaluja\nvai pitäisiköhän jo hankkia uudet? Ja herran ja rouvan kasvot paistavat\nonnesta, tuossa uudessa salissa niin kauan kun he ovat yhtä mieltä;\nmutta heti kun heidän aikeensa jotenkin eroavat, vääntyvät naamat\nkieroon ja onnettomalta näyttää silloin joka piirre: rouvalle tulee\npuistatuskohtaus ja herra raivostuu; toinen pujahtaa ulos yhdestä\novesta, toinen juoksee toisesta. Ja sitten ei heille sovellu enää\nse sali ja pikku tupaa ei heillä ole lainkaan. Jos on hyvin käynyt,\non vain alkoovi. Ei pikkutupaa, jossa he voisivat luottavaisesti\nja hiljaisella äänellä neuvotella yhteisistä asioistaan, jossa ei\nkumpikaan rupeisi äänekkäästi puhumaan tai huutoa hojottamaan,\njosta he eivät koskaan lähtisi pois muuten kuin yksimielisinä. Ei\npikkutupaa, avioliiton pyhäkköä, jossa jaetaan uskollisesti ilot ja\nsurut, murheet ja toivot, ajatukset ja tuumat. -- Niin, kumpa vain\nenemmän kaivattaisiin pikkutupaa, ja salin asemasta tiedusteltaisiin\npikkutupia, niin oikeaksi avioksi muuttuisi moni avioliitto, joka nyt\nei ole muuta kuin ilvenäytelmää, missä esiintyy herra ja rouva salissa,\nmolemmat putsattuina ja pyntättyinä, ainakin rouva kurenauhoilla\npingattuna, mutta myös molemmat ikävin naamoin ja suu murjollaan kunnes\nkamarineitse ilmoittaa jonkun vieraan tulon. Silloinkos koetetaan\nsaada kasvoille ylhäistä eloisuutta, koetetaan paistaa onnesta ja\nkellahdellaan sohvalla kuin autuuden meressä. Mutta se on vain salien\nautuutta, se!\n\nEi ilmoittanut kamarineitse Ulin tulosta, vaan omin päin astui hän\nsisään, syvästi kunnioittaen tuota kammiota ja sen omistajia. Sillä\ntuossa pienessä kammiossa ei hän ollut käynyt ennen ikinä muulloin kuin\nisännän lukiessa hänelle lakia tai saamassa palkkaansa. Siksi tuli hän\nsinne nyt kuin lumottuun sadun lehtoon, jossa ihminen ehkä saa nähdä\nsellaista, joka on kuolevaisen silmältä tavallisesti kätkettyä. Siellä\nistuivat isäntä ja emäntä kahvilla ja isäntä tiedusteli, miten Uli oli\ntehtävänsä suorittanut: hän kai oli myynyt elukan, koskei ollut tuonut\nsitä takaisin kotiin? Mutta emäntä nousi ylös, ehkä itsestään, ehkä\noli isäntä häntä viittauksella pyytänyt, toi kupin, kaatoi sen kahvia\ntäyteen, asetti Ulin eteen ja sanoi: \"Istu, otahan kahvia ja leikkaa\nitse leipää; sinua kai janottaa nyt kovasti kun on kovin kuuma.\"\nSanottuaan ettei tuota nyt olisi tarvinnut, istuutui Uli kuitenkin ja\nalkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt; ja alusta loppuun puhui hän\npelkkää totta. Isäntä ja emäntä saivat tietää kaiken, mitä hän oli\nsanonut, ajatellut ja tehnyt markkinoilla; hänen olisi ollut mahdotonta\npujauttaa ainoaakaan valheen sanaa suustaan täällä pikkutuvassa.\nLopuksi luki hän saamansa rahat batzilleen ja kreutzerilleen pöytään\nisännän eteen. Isäntä nauroi ja emäntä sanoi, että hyvin teki Uli\nsille kauppiaalle; mutta hän ei ollut uskonut, että Uli olisi niin\novela. Sitten he söivät ja joivat ja kun isäntä oli kylläinen, otti\nhän rahansa ja eroitti niistä lupaamansa summan Ulille, sanoen, ettei\nhän näitä ota, nehän ovat Ulin, kuten oli sovittu. Uli sanoi: \"Niin,\nkun siinä olisi vain yksi guldeni, niin voisihan sen ottaa; mutta\nlouisdori on ihan liikaa, niin paljoa minä en huoli.\" \"Sehän nyt on\nmerkillistä\", sanoi isäntä, \"et suinkaan sinä olisi ollutkaan niin\novela, jos ei sinulla olisi ollut oma voitto mielessä. Sinä olet ne\nansainnut hyvin ja sinun on ne otettavakin.\" -- Uli kierteli ja sanoi:\n\"Enhän minä sitä väitä, etten mitään huoli; mutta isännän on annettava\nminulle minkä kohtuulliseksi näkee, louisdori on ihan liikaa.\" --\nIsäntä sanoi: \"No johan sinä nyt sen olet kuullut, turhaa on siitä\nenää puhua.\" \"Mutta kuules\", sanoi silloin emäntä, jonka periaatteet,\nkuten naisten ainakin, helposti silloin tällöin horjahtivat, etenkin\njos oli kokonainen louisdori kyseessä (kreutzereinä olisi hän voinut\narvelematta jaella louisdorin tarvitseville), \"kuules, kun nyt Uli\nkerran on näin järkevä, niin älä sinäkään ole hassu. Minun mielestäni\nte voisitte panna tasan sen riitarahan, niin ei kummallakaan olisi\nnurkumista. Katsos, ota sinä Uli tuosta kaksi taalaria; ja sinä,\nJohannes, pane pois rahasi. Sattuu vielä tulemaan joku ja nauraa teidän\nkiistallenne ja joudutte vielä vaikka lehtiin.\" Uli sanoi: \"Kiitoksia\npaljon, mutta kyllä tässä nyt vain on liikaa!\" Ulos mennessään hän ei\najatellut mitään erikoista; mutta jokin vaisto hänellä kuitenkin oli\nsiitä, etteivät nyt asiat menneet oikein puolin. Vaan eihän auttanut\nmuu kuin tyytyminen. Mutta isäntä pani rahat säästöön ilmaisematta\najatuksiaan ei sanoilla, eikä ilmeellä.\n\nKun päivän työt oli tehty ja kun oli illasteltu, sanoi Johannes\nvaimolleen, että hänen on vielä mentävä vähän ulos. Ulilla olivat\nnäet yhä olleet pyhähousut jalassa; isäntä oli ihmeissään: aikoikohan\nUli vielä tänään lähteä jonnekin ulos. Ehkä aikoo Hubechburen Kaisun\nluo. Siinä tapauksessa on isännän tässä vielä sanottava Ulille pikku\nsananen. -- Ulkona näki hän Ulin pyhähousut jalassa odottelemassa\nhetkeä, milloin voisi kenenkään huomaamatta puikahtaa kotoa pois.\nIsäntä tuli Ulin luo ja antoi hänelle kaksi suurta taalaria. \"Ota pois\nomasi\", sanoi hän. \"Erehdyit, jos luulit minun pitävän itselläni sitä,\nmikä on oikeuden mukaisesti sinun.\" Uli rupesi taas kursailemaan ja\nsanoi: että tämähän on ihan liian kohtuutonta; isäntä olisi itsekin\nsaanut niin paljon, jos olisi ollut myymässä lehmää, ja 16 livreä on\nliian iso päiväpalkka renkimiehelle. \"No etkö nyt jo kuullut\", sanoi\nisäntä, \"että sanasta miestä, vaikka olisi kysymyksessä kymmenen\nlouisdoria. Ei saa syödä sanaansa, ja minä olen tyytyväinen. Mutta en\nviitsinyt ruveta jankkaamaan muorin vuoksi, täytyyhän niille naisille\nantaa aina vähän myötä; ainahan sitä sitten kuitenkin voi jälestäpäin\ntehdä miten paraaksi näkee ja miten oikeus vaatii. Näissä asioissa ei\nnaisväen äly aina ole riittävä, vaikka sydän olisi miten hyvä.\" --\nUli otti viimein loput louisdorit ja riemusta sykki hänen sydämensä\nrikastuttuaan yhtenä ainoana päivänä näin paljon. Ja hän päätteli\npäättelemistään itsekseen: isäntä on kuin onkin kelpo mies; moni ei\nolisi tehnyt niinkuin hän. Ja isännän seisoessa siinä hänen luonaan\naukeni Ulin sydän yhä enemmän ja hänestä tuntui siltä kuin pitäisi\nhänen nyt kysyä isännältä neuvoa eräässä asiassa. Mutta hän alkoi\nkuitenkin puhua vain muita asioita; ja kun isäntä aikoi lähteä pois,\nalkoi Uli taas puhua uusia juttuja, mutta ei vain sitä aikomaansa.\nViimein sanoi isäntä: \"On jo aika mennä levolle; hyvää yötä.\" \"Sitä\nsamaa, isäntä\", sanoi Uli; \"mutta jos sopisi, niin olisihan minulla\nsinulta vähän kysyttävääkin.\" \"Ka, mitä?\" kysyi isäntä. \"Niin, se\nHubechburen Kaisuhan se pöllähti päähäni. Se sai minut käsittämään,\nettei siellä taidettaisi kieltää, jos minä sitä pyytäisin. Taitaa\nolla hyvin ahkera ihminen, taitaa kyetä joka työhön; sellainenhan se\nrengille sopisi. Ja sellaiselle, jolla ei ole liikoja kolikoita, olisi\nsillä vielä hyvä omaisuuskin; ja siitähän sitä kelpaisi sitten alottaa.\nKaisu jo viittaili minulle noin konkelon koivun kautta, ja luulen, että\nse avaisi minulle aittansa jos minä menisin sinne. Ja minä olen nyt\nkahdella päällä mennäkö vai ei. Niin minä ajattelin kysyä sinulta. Sinä\nkatsot aina minun etuani ja sinä voit neuvoa minua paraiten.\"\n\n\"Mihinkä sinä renkiä tarvitset?\" kysyi isäntä. -- \"Enhän minä mitä\nrenkiä tarvitse\", sanoi Uli, \"mutta minä luulin, että saisin Kaisusta\nsopivan vaimon.\" \"Vai niin\", sanoi isäntä, \"mutta minun mielestäni sinä\nkuvailit Kaisua vain hyvänä renkinä, etkä hyvänä vaimona. Ja vaimo ja\nrenki eivät ole ainoastaan aivan eri olentoja, vaan hyvä renki voi\nolla myös huono vaimo ja huono renki hyvä vaimo. Mitä hyötyä siitä\nsinulle on, jos vaimosi tekee rengin töitä, vaan ymmärtää talon hoidon\nkuten lehmä pyörivän tuulimyllyn. Ja sellainen on Kaisu. Se niittää ja\nluo lantaa paremmin kuin yksikään muu tyttö ja tallustelee tunkiossa\npaljain jaloin niin että lanta räiskyy aina polviin saakka; mutta\nkunnollista keittoa, tiskivettä parempaa, ei se osaa keittää. Äiti\nheillä hoitaa tavallisesti ruokataloutta ja ainoastaan silloin kun\nhän on sairaana, ajavat tyttäret tuhrujaan pannuun ja sanovat sitten\nmuka keittävänsä ja keittävät sellaista soppaa, ettei sitä siivollinen\nsikakaan syö. Kun isä ei ole kotona, keittelee kukin itselleen mitä\nhaluttaa. Kun saavat tuhlata paljon voita, munia ja jauhoja, niin\nluulevat hötöksiään hyviksi. Ei niin reikää ne osaa paikata; tuskin\nheistä yksikään lie eläissään ottanut neulaa käteensä. Hirveää\ntalonhoitoa se on. Tavaraa on jos miten paljon ja jokainen kuluttaa\nsitä kuten haluttaa; kukaan ei piittaa siitä, miten paljon kuluu. Siksi\neivät he olekaan oikeastaan rikkaita; he paremminkin taantuvat kuin\nedistyvät. Niin käy aina, kun ei pidetä järjestyksessä mitään. Tyttäret\neivät saa paljoa periä, sanokoon Kaisu mitä tahansa. Rikkaus on maassa\nja maa joutuu pojille; ja saavatpas tytöt nähdä, mitä heidän osalleen\njää! Noista Aargaun tädeistä olen myös kuullut puhuttavan; ne ovat\nvain sulavaa sokeria, joilla ihmisten suita imellytellään. En tosiaan\ntiedä, mitä tätejä niillä olisi Aargaussa. Ne tytöt epäilyttävät vähän,\nkehuvat liiaksi. Panee ajattelemaan, että ovat puutteessa. Heidän\näitinsäkin oli samallainen. Hän oli vähällä saada minut pauloihinsa,\nja olisimpa saanut kauppojani katua! Kyllä uskon, että saisit Kaisun;\nmutta mitä sinä hänellä teet? Rahoja et saisi vielä pitkään aikaan,\nsitävastoin saisit olla kauan palkattomana renkinä, kotivävynä. Ja\njos pääsisit itse ohjiin, täytyisi sinun hankkia piika hoitamaan\ntaloutta emännän ollessa lantaa luomassa. Eikä Kaisulla olisi mitään\nkyllältä. Jos hän ei saisi kaadella neljän lehmän maitoa kujille,\nparkuisi hän puutetta ja hätää. Et usko, miten usein pettyy talon\ntytöissä, joita paljon kehutaan ja jotka ovat eläneet hyvissä oloissa.\nNe eivät jumaliste osaa usein muuta kuin hosua ja hutkia työkaluilla\nkun heidät panee työhön, eivät ne koskaan tee työtä järkevästi.\nElleivät saa kaulaa myöten mäiskiä ja rypeä maidossa ja voissa, niin\nnurkuvat huonoja oloja, ja ellei aina ole räätäliä heidän takanaan ja\nompelijatarta edessä, niin ovat he sen näköisiä, ettei tiedä mikä on\netu-, mikä takapuoli. Ja jos ei voida ottaa piikaa tai jos piiat eivät\nole emäntää älykkäämpiä, niin hyöritään talossa kuin päättömät kanat\nja aterioiminen on kanain kaivelemista tunkiolla; Sen sijaan lähtevät\nnaiset kynnökselle ja ajattelevat suurtakin merkitsevän sen, että he\novat muutaman päivän vuodessa väen kanssa ulkotöissä! Mutta suurten\ntöiden lomassa ne tavallisesti laiskehtivat. Jos sinä tuollaisen\nottaisit, niin saisit myös pitkin vuotta kuulla kahdesti päivässä,\nmiten hyvä eukolla oli ennen kotonaan, miten suuresta suvusta hän on\nja miten paha hänellä nyt on: hölmö oli ollutkin: olisihan hän voinut\nsaada parempiakin kuin talonpoikaisen rengin! Se on minun mielipiteeni,\nUli\", sanoi isäntä, \"tee kuten paraaksi näet; mutta kun kerran kysyit\nminulta neuvoa, niin en sinua Kaisulla mairittele.\"\n\nUli oli kuunnellut aivan hartaasti ja sanoi viimein: \"No, minä menen ja\nvedän pyhähousut jalastani pois. Sinä ajoit koko talontyttö-pöläyksen\nmielestäni, mutta taidat olla oikeassa. Kun tahtoo vaimoa, niin ei\ntaida pitää tavoitella renkiä. Voisi joutua itse vielä rengiksi eikä\nsaisi koko keikauksesta muuta etua kuin lauman lapsia ja huonon vaimon,\njoka ei tyytyisi mihinkään, kun ei saisi koskaan kyllikseen tuhlata.\nJos et olisi minua avittanut, olisin sinne ehkä mennyt ja saanut\nvettä kenkääni vielä pahemmin kuin silloin niissä Stiinan ja Ullan\nhullutuksissa. On toki hyvä, kun on joku, joka on itseä viisaampi.\"\n\"Niin\", sanoi isäntä, \"hyvä kyllä, mutta häneltä täytyykin asioitaan\ntiedustella ja häneen luottaa, muuten ei hänestä ole mitään hyötyä.\"\n\n\"Oikeassa olet\", sanoi Uli; \"kyllä nyt olenkin viisastunut sen verran,\nettä tiedustelen ja uskon; kiitokset vain sinulle.\" \"Ei ansaitse,\ntällainen pieni apu\", sanoi isäntä. \"Hyvää yötä.\" \"Sitä samaa\", vastasi\nUli. \"Mutta kuule, älähän sinä nyt vain lörpöttele kellekään, mitä minä\nolen sinulle puhunut\", lisäsi isäntä. \"Älä pelkää\", vastasi Uli, \"kyllä\npidän ne omina tietoinani.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMiten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä isäntä osaa häntä\ninnostaa.\n\n\nNiin haihtuivat vähitellen Ulin päästä naimahullutukset ja hänestä tuli\njälleen vain uuttera renki, joka huolellisesti toimitteli tehtäviään.\n\n\"Minun hevoseni ovat nyt seudun kauneimmat, lehmien kylet välkkyvät\nkuin silkki ja tällaista lannan paljoutta kuin tänä vuonna ei minulla\nole vielä ikinä ennen ollut\", sanoi isäntä. \"Oltaisiimpa vain joka\ntalossa vähän ymmärtäväisempiä kuin mitä nykyisin ollaan, niin\nsaataisiin olista melkein puolta enemmän lantaa kuin nykyjään; se on\nnyt meillä koettu.\" Mutta isännällä oli aina ollut renkejä, -- kuten\noli jo Ulille kertonut -- joita ei saanut luopumaan vanhoista huonoista\ntavoista ja jotka hymyillä virnistelivät kun ymmärtäväinen isäntä heitä\nneuvoi. Ja mikään ei isännästä ole kiusallisempaa kuin mokoma itserakas\nnolkki, joka ei ymmärrä mitään, vaan ei kuitenkaan välitä neuvoista,\nmoinen, joka tuumii, ettei isännällä ole omissa asioissaan niin mitään\nsanomista. Ne eivät, jumaliste, eläissään opi kerrassaan mitään, vaan\npysyvät aina yhtä tuhmina ja heitä ei viimein kukaan huoli työhönsä\nkymmenenkään kreutzerin päiväpalkasta.\n\nMutta Uli kävi kaikissa ulkotöissäkin. Hevosmies oli hän vallan mainio\nja hänen neljä nimikkoaan vetivät niin varovasti ja tasaisesti että\nkulettivat ainakin kolmanneksen enemmän kuormaa kuin muiden hevoset.\nSulloipa hän vankkurit miten täyteen tahansa, aina ne vetivät niin\nettä paukkui. Uli riitti kynnössä mille isäntäukolle tahansa ja\nkylvössä ei hänen kanssaan huolinut kenenkään mennä kilpailemaan. Jopa\nvoi isäntä jättää hänen kylvettäväkseen hienotkin siemenet, kuten\nesim. apilaan, pellavan j.n.e., ja emäntä sanoi, että hän tuskin\nhuomaa eroa Johanneksen ja Ulin kylvöksessä. Isäntä sanoi usein, että\naskareet sujuvat nyt aivan yhtä hyvin olipa hän itse kotona tai ei\nja ettei oikein arvaakaan, miten hyvä nyt on olla, kun on talossa\nrenki, joka ei lyö laimin tehtäviään ja jonka huoleksi voi uskoa mitä\ntahansa, eikä mikään pölkkypää, jolla ei ole mielessä muuta kuin\ntänään laiskehtiminen ja huomenna lurjusteleminen. -- Niin oli hän\njo monelle kertonut; mutta hänelle oli aina vastattu: Hyvä on sinun\nrehennellä, sinulla on varaa antaa enemmän palkkaa kuin muilla; minun\ntäytyy maksaa korkoja, enkä voi siis pitää neljänkymmenen kruunun\nrenkiä, täytyy tyytyä halvempaan. Silloin oli isäntä sanonut, että jos\nhe oikein laskisivat, niin he huomaisivat, että huokeimmat rengit ne\novatkin juuri niitä kaikkein kalliimpia. Mutta sitä ne eivät ottaneet\nuskoakseen.\n\nNiin saarnaili Johannes usein ja ylpeä hän oli rengistään. Ulin\nvuosipalkka oli vähitellen kohonnut aina neljäänkymmeneen taalariin ja\nniistä oli hän säästänyt joka vuosi vähintäin kaksikymmentä taalaria\nja kuitenkin oli hänellä nyt hyvät vaatteet ja enemmän ja yhtä hyviä\npaitoja kuin monella tilallisen pojalla. Hänellä oli yli sata kruunua\nsäästöpankissa ja hän piti itseään jo varakkaana miehenä. Mutta\nkuten nälkä usein tulee syödessä, niin tulee usein maltittomuuskin\nsäästäessä ja vaurastuessa. Edistyminen alkaa tuntua liian hitaalta,\ntuntuu siltä, kuten ei tarvittavaa rahamäärää tahtoisi saavuttaakaan,\nkuten edistyksen pitäisi olla ihan toisella tolalla. Tämä nyt on tuo\ntuttu juttu siitä sairaudesta, mikä enemmän tai vähemmän tarttuu\nkaikkiin, joille kertyy taskuun joku kruunu rahaa ja ovat saaneet\npäähänsä sen ajatuksen, että heistä täytyy tulla rikkaita. -- Se\ntauti tarttui Uliinkin ja hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen nyt\nehdottomasti joko hankkia itselleen jo jotain itsenäistä tointa tai\nsaada vielä enemmän palkkaa. Aina kuuteenkymmeneen kruunuun kykenisi\nhänen laisensa hyvin ansaitsemaan jossain kunnon paikassa, ja jos\nhän saisi hyvän tallirengin paikan, voisi hän saada hyvässä lykyssä\nsatakin kruunua. Tosin hänen olisi ikävä lähteä täältä, ajatteli\nhän, ja kaikki täkäläiset ovat hänestä rakkaita; mutta täytyyhän\njokaisen katsoa eteensä. Isäntä huomasi tuon sairauden eräistä Ulin\nvihjailuista ja oireista, mutta hän ei siitä vihoitellut. Hän ei ollut\nniitä, jotka kohdeltuaan palvelijaa hyvin, luulevat, että palvelijan\nsitten tulee vastalahjaksi uhrautua heille koko elinijäkseen, s.o.\npalvella heitä kaiken ikänsä samalla palkalla, vaikka se olisi miten\nvaikeaa palvelijalle. Tietysti en nyt puhu tuosta tavallisesta\npalvelijain vimmasta muutella joka vuosi palveluspaikkoja kahden,\nkolmen kruunun palkankorotuksen vuoksi, vaikkeivät olekaan missään\nsuhteessa edistyneet, eivät kelvollisuudessa eivätkä työtaidossa, ja\nvaikkei heidän nimensä arvo ja entisten isäntäinsä suosio olekaan\nkasvanut. Tieto, että on tehnyt jollekin ihmiselle hyvää, on tosin\nannettua palkkaa sekin, ja vähän aikaa voi tosin hyvällä syyllä käyttää\nhyödykseen ihmistä, jonka on tehnyt paremmaksi. Mutta tässä seikassa ei\nsentään ole mentävä liian pitkälle. Ellei parannetulle voi antaa hänen\nkykynsä mukaista tointa ja palkkaa, niin ei häntä pidä itsekkäästi\nestää edistymästä, vaan täytyy järjestää asiat niin, että itse voi\ntulla toimeen ilman häntäkin. Ja samalla pitää auttaa häntä yhä\nedistymään. Sitten muistelee palkollinen isäntää elinikänsä kiitollisin\nsydämin, kuten ystävä ystävää.\n\nHeti alussa ei Johannes ajatellut tätä asiaa näin kauniisti, ja häntä\nharmitti kun oli kasvattanut Ulin toisten hyväksi; mutta mieliapeaansa\nei hän kuitenkaan ilmaissut ja hänen viimeinen päätöksensä oli tämä:\njoko täytyy minun maksaa hänelle niin paljon palkkaa että hän on\ntyytyväinen tai antaa hänen mennä. -- Kun siis Uli kerran varsin\nluottavaisena, -- jollainen hän muuten aina nykyjään oli isäntäänsä\nkohtaan, -- avasi hänelle sydämensä ja sanoi, ettei hän nyt oikein\ntiedä mitä ruveta yrittämään: ostaako talo vai vuokrata? niin antoi\nisäntä hänelle neuvojaan ilman mielikarvautta. \"Kyllä ymmärrän\",\nsanoi hän, \"ettet sinä voi ijäksipäiväksi jäädä minulle; sinä\nolet nuori ja sinun täytyy käyttää nuoruuttasi hyväksesi. Paljoa\nenempää palkkaa en minä enää voi sinulle maksaa, vaikka siitä ehkä\nolisikin minulle pelkkää etua. Mutta mitäs puhut ostamisista ja oman\nhankkimisista? Mihinkäs sinä pystyt sadalla kruunullasi? Suurta\ntilaa ei ajattelemistakaan, sadat kruunut eivät niissä merkitse niin\nmitään. Ja jos ei isoa tilaa varten ole vähän käyttörahojakin, niin\nei pääse alkuunkaan ja joutuu pian puille paljaille. Kun ostajat\nhuomaavat myyvän talollisen olevan rahapulassa, täytyy aina myydä\nkaikkia tuotteita liian halvalla. Ei voi koskaan odottaa sopivaa\naikaa. Sitä vastoin täytyy kaikesta maksaa liikaa niille, jotka myyvät\nlaskulle; siten on kiinni kuin tervassa ja aina veloissa kunnes tulee\n-- vararikko. -- Vielä pahempi on pientilallisten kohtalo. Surettaa\naina kun näkee heidän ponnistelevan. Kaikki mitä tilalla kasvaa, kuluu\nomaan tarpeeseen. Milläpä edes maksaa talon maksut? Yhden tai kahden\nlehmän tilat ovat aina yleensä kaikkein kalliimmat ostaa ja hoitaa.\nUseimmat menevät perikatoon koettaessaan saada itsestään tilasta\nmaksujaan. Aivan toinen on asia, jos harjoittaa niiden hoidon ohella\njotain muutakin ammattia tai saa muiden töissä sivutuloja. -- Tilaa\nsinun rahoillasi ei saa, tuskin saisi tarvittavaa karjaakaan; mihinkäs\nniillä pystyt? Ei, kärsi nyt vielä vain; muuten ehkä menetät yhtäkkiä\nkaikki mitä jo omistat. Mutta jos satun kuulemaan, että on saatavissa\njokin paikka, josta saisit kunnollisen palkan, niin en estele sinua\nlähtemästä. Vaan ei tallirengiksi; niille käy tavallisesti huonosti,\nharvat säästyvät jäsentaudeilta ja viinan vimmalta. Tosin olen\npahoillani lähdöstäsi; mutta empä voi valittaa, että ihan heti yritit\nlaukata pois tai vaadit hävyttömästi lisää palkkaa tai ettet olisi\nhuomannut olevasi minulle jollain tavoin kiitollisuuden velassakin.\nSinä olet nyt ollut minulla lähes kymmenen vuotta ja kyllä minä jo olen\nsaanut hyötyä sinun parannuksestasikin. Ole varma, että koetan miettiä\nsinun etuasi. Voithan itsekin sitä aprikoida, mutta ilmoitahan aina\ntuumasi ajoissa minulle.\" -- Näin suorasukaisesti puhelivat isäntä ja\nrenki nyt keskenään; he eivät olleet toisilleen umpisuita eikä siitä\ntullut vahinkoa kummallekaan.\n\nOli syksy, puut täynnä hedelmiä, niityt lehmäkarjaa, pellot potatin\nnostajia, päärynäpuissa hyppeli oravia, metsissä kierteli metsästäjiä,\nviinitarhoissa vilisi ravintolan isäntiä. Johannes oli tullut\nhevosineen pellolta ja latasi pengermällä piippuunsa tupakkaa, istuen\npenkillä ja nauttien levosta ennen illallista. Hänen vaimonsa tuli\nkellarista panemasta hedelmiä kuivamaan, ja sanoi hengästyneenä:\n\"Kuule nyt, Johannes, en tiedä mitä tehdä; alhaalla ovat jo kaikki\nkuivauslaarit kukkurallaan ja puissa on vielä lähes tuhannen koria:\nkeksi nyt, mitä on tehtävä? Näin niitä ei voi jättää. Vaikkeivät\nhedelmät nyt olekaan juuri missään hinnassa, niin parempihan on niillä\ntehdä jotakin kuin antaa niiden pilaantua saamatta niistä mitään\nhyötyä. Rakas Jumala on ne kasvattanut ja johonkin niitä siis täytyy\nkäyttää.\" \"En teekään tahallani syntiä, muori paha\", sanoi Johannes,\n\"olen jo tätä asiaa aprikoinut. Haluatko huomenna lähteä kanssani\nmarkkinoille? Minulla olisi jos jotain asiaa kaupungissa toimitettavaa,\ntäytyisi katsastella uutta lehmääkin ja käydä teurastajalla. Se ei\nole vielä maksanut sitä viimeksi myötyä vasikkaa; ja olisi puhuttavaa\nkirjurin kanssa kunnan asioista. Tuumin siis lähteä huomenna\nmarkkinoille. Saapahan sitten nähdä, eiköhän etikka- tai oluttehtailija\nhaluaisi ostaa summassa niitä omenoita.\" \"Mitäs hullutteletkaan,\nJohannes, mitenkäs minä täältä pääsisin! En puhukaan nyt muusta: mutta\nmeillähän on nyt räätälit talossa; ja ajatteleppas sitä! Jos lähtisin,\ntäytyisi minun jättää kankaat ja rihmat koko päiväksi heidän varaansa.\nJa kylläpä he, se on varma se, siitä olisivat hyvillään, mutta minä en.\nTulee vahinkoa, jos lähden kotoa. Ja kylläpä sitten koreasti kävisi jos\njättäisin räätälit ja piiat koko päiväksi yksikseen kotiin. Mutta mene\nsinä nyt vaan hevosilla ja vankkureilla ja vie kuorma omenia mukanasi.\"\n\"Ei, muori paha, se ei käy päinsä\", sanoi Johannes. \"Huomenna on\nmarkkinoilla tulvanaan kansaa. Jokainen tuo kuorman eikä saa senkään\nvertaa mitä kuluu hevosten ja vankkurien seisottamiseen. Mutta\najamalla menen kuitenkin. En voi kävellä; jalkani ovat ihan puutuneet\nja huomennahan ei voida kuitenkaan kyntää. Täytyy vetää lantaa ja\nsiinä tulee toimeen yhtä hyvin kolmella kuin neljälläkin hevosella.\nSuurta kuormaa ei voi panna kun on niin märkä keli.\" \"Hyvä on, kun\nmenet hevosella. Mutta saat ottaa pytyn voita mukaasi, minä annan heti\nkirnuta. Voinpahan sitten huomenna antaa välipalaksi räätäleillekin\nvoileivän. Se on niille harvinaista herkkua ja syövätpähän sitten ehkä\nvähemmän päivällistäkin. Eivät, Jumala paratkoon, ruuat siunaannu kun\nne ovat talossa.\"\n\n\"Uli\", sanoi isäntä illalla, \"varustappas Laukki huomeneksi ajoon ja\npuhdista vähän pikku vaunuja, niitä ei ole käytetty pitkään aikaan.\nEn ilkeä, Jumala varjelkoon, ajella kuten Ylä-Aargaulaiset ja Bernin\nseudun tilalliset: viime vuoden töhkää pyörissä, rummuissa ja akselissa\nja heinää häkin raoissa. Luulisi, etteivät ne vankkureitaan osaakaan\npuhdistaa. Lieneepä ihanaa heidän pihatantereillaan; siellä mahtaa olla\nisoisäin lastut ja roskat nurkissa, jotta kyllä osaisivat kotiinsa, jos\nhaluaisivat palata.\" Sille rupesivat räätälit nauramaan ja alkoivat\nhekin kertoa isännän mieliksi ja kunniaksi kompajuttuja Bernin seudun\ntilallisista.\n\nHuomisaamuna olivat komea Laukki ja siistit Bernin vaunut valmiina\ntalon edustalla. Emäntä sitoi vielä isännän kaulaan liinan, oikaisi\nmieleisekseen hänen paidankaulustaan, pisti hänen taskuunsa nenäliinan,\njota ensin levitteli ja tarkasteli, ettei siinä vain ollut reikiä, ja\nkysyi sitten: \"Jokos on nyt kaikki?\" Ja kun Johannes kaiveli taskujaan,\npuuttui vielä pesusieni, jonka vaimo toi hänelle keittiöstä. Ulkona\noli voi varustettuna sankakoriin ja peitetty kauniilla valkealla,\npunapäärmeisellä liinalla. Johannes nousi rattaille lausuttuaan Ulille\ntarpeelliset ohjeet; ja emäntä antoi sitten hänelle korin ja tuumi,\nettä isä voisi pitää sitä toistaiseksi istuimella; mutta jos joku\nnätti ja iloinen tyttö pyytäisi päästä kärryihin, niin päästäköön nyt\nvaan; emäntä ei näet ole niin mustasukkainen kuin Gufebüriläiset,\njotka varustavat vakituisia urkkijoita tielle vaanimaan palkan edestä,\nkenen kanssa heidän ukkonsa seurustelevat matkalla, niin että sitten\ntietävät salaisuudet jo ennen kun miehet ehtivät kotiinkaan. \"Mutta\nälähän nyt vain viivy liian myöhään\", sanoi emäntä, \"ja tuokin kori\nja liina takaisin kotiin. Onko sinulla nyt kaikki?\" \"On\", vastasi\nJohannes, \"Jumalan haltuun ja eläkää hyvin keskenänne. Ja hei, Laukki,\nJumalan nimeen.\" -- Laukki lähti komeasti ravaamaan ja Uli seisoi\ntiellä ja emäntä pengermällä katsomassa miten komeasti isäntä lähti.\nSatasen askelta ehdittyään ja Ulin ollessa jo lähtemäisillään talliin,\nseisautti isäntä hevosen. \"Juokse joutuun, Uli\", sanoi emäntä, \"siltä\nunohtui jotain. Ihme, jos ei se vielä kerran unohda päätäänkin. -- Sitä\nhuonomuistisempaa ihmistä ei ole maailmassa\", mukisi emäntä, kun Uli\nlähti juoksemaan isännän luo. Isäntä sanoi, että häneltä jäi pikkutuvan\npöydälle vielä papereita; emäntä antakoon ne Ulille, ne on kääritty jo\nvalmiiksi. Jo etäämpää kuuli emäntä asian ja toi paperit Ulille. Nyt\nlähti isäntä jälleen ajamaan ja katosi pian näkyvistä; ja kun emäntä\npalasi tupaan siivoilemaan, tuumi hän itsekseen: \"Hyvä kun sen viimein\ntaas sai lähtemään; siitäkös riittää aina lähtöpuuhia; ei se tahdo\npäästä liikkeelle ja aina se unohtaa jotain.\"\n\nJa Johannes ajeli markkinoille. Pitkin matkaa katseli hän syystöiden\nkulkua, peltoja, jotka oli kylvetty, perunamaita, joista ei vielä oltu\nhedelmää nostettu; arvioi puiden hedelmällisyyttä ja tuumi, olikohan\ntuolla tai tuolla sellaisia hedelmälajia, joita hänellä ei vielä ollut.\n\nYhtäkkiä näki hän edessään tiellä kulkevan solakan nuoren naisen, joka\nkantoi vaivaloisesti raskasta koria. Nainen vilkui vähä väliä taakseen\nja hänen verevät kasvonsa punersivat raikkaasti. \"Hei, Laukki\", sanoi\nisäntä, \"juokseppas nyt vähän!\" Mutta tuskin lähti Laukki kiitämään,\nniin jo kiristi isäntä ohjia ja kysyi: \"Anna Maria, etkö tahdo tulla\nrattaille?\" Ja Anna Maria seisattui ja sanoi: \"Jo toki, jos en olisi\ntiellä; jo kaukaa minä sinut tunsin ja ajattelin, että jos ottaisit\nminut rattaille, niin kyllä tulisin.\" \"No, annahan tänne korisi\", sanoi\nJohannes ja avasi jalkapeitteen ja asetti korin sen alle. Kurotti\nsitten naiselle toisen kätensä pidätellen vaivoin toisella Laukkia.\n-- \"No tässäpäs sitä nyt ollaan\", sanoi Anna Maria; \"hyvinpäs minulle\nnyt kävikin. Olisi tuosta korista ollut vastusta, jos olisin saanut\nkantaa sen aina perille saakka. Mutta kun minulla on paljon ostoksia\ntehtävä, niin ajattelin, että pitää ottaa mukaansa tavaraa kaupaksikin\nsen verran että saa niillä rahoilla ostaa sen minkä tarvitsee.\" \"Vai\nei enää ollutkaan pussissa kotona\", sanoi. Johannes. \"Älähän\", vastasi\nAnna Maria, nuori, toimelias naapurin vaimo, \"mutta kun on myydä\nsellaista, jota ei itse tarvitse, niin täytyyhän sitä myydä. Ei sovi\nkulettaa rahoja kotoa maailman markkinoille.\" \"Etpä ole ikääsi nähden\ntuhmimpia\", sanoi Johannes. \"Oi\", vastasi Anna Maria, \"ei ne vanhat\naina viisaimpia ole; jos nuoret aina saisivat tehdä miten tahtovat,\nniin paremmimpa kävisivät asiat monin paikoin kuin mitä käyvät. Eipä\nsiltä, että hänellä olisi mitään valittamista; mutta monasti oli\nhänestä tuntunut siltä, kuin olisi parempi jos hänen anoppinsa olisi\nvähän toisen lajinen. Mutta mitäpäs siitä, eihän sitä aina voi totuttaa\nihmisiä uusille tavoille ja tuhmahan se miniä olisi, joka aina tahtoisi\nelää vain omain tapainsa mukaan. Nuorena pitää sietää muita; eipä näet\nitsekään kerran vanhana liene hyvillään kun nuorikko tulee jos jotain\ntalon tapoja muuttelemaan ja parantelemaan.\" Johannes vastasi tähän\nkuten hänen laiselleen miehelle sopii. -- Näin jutellen ajettiin monien\nkulkijaparvien ohi, tervehdittiin oikealle ja vasemmalle ja Anna Maria\nistua kekotti siinä oikein onnellisena, melkeimpä ylpeänä kauniissa\najopeleissä tuon komean isännän vieressä. Kun viimein saavuttiin\nperille, hyppäsi Anna Maria ensin alas rattailta, otti vastaan\nmolemmat korit ja sanoi, että jos isäntä uskaltaisi antaa korinsa\nhänen haltuunsa, niin möisi hän isännänkin voin; sehän kävisi näet\nyhdellä tiellä ja Anna Maria koettaisi parastaan; hän tiesi muka hyvin,\netteivät miehet ole kovinkaan mielissään mokomista kaupoista. \"Anna\nMaria\", sanoi Johannes, \"jopas teet nyt minulle oikein hyvän työn;\nmutta minä kannan korin sinne voitorille. Helpommin se minulta käy\nkuin sinulta.\" Anna Maria kursaili, mutta antoi kuitenkin Johanneksen\ntulla kantamaan koria ja Johannes kysyi häneltä vielä, milloin hän\naikoo palata kotiin? Anna Marian on tultava hänen kanssaan; hänkään\nei viivy täällä myöhään. Anna Maria sanoi, että hän kukaties viipyy\nvielä kauankin. Mutta jos isäntä sanoisi, missä häntä voisi tavata noin\npuolenpäivän tienoissa, niin Anna Maria toisi hänelle silloin rahat, ja\nsittempähän saataisi nähdä, voitaisiinko lähteä yhdessä kotiin.\n\nJohannes lähti asioilleen, suoritteli niitä siellä täällä ja pian\nehti jo puolenpäivän aika. Silloin, kovassa tungoksessa kulkiessaan,\noli hän kuulevinaan takanaan huudettavan nimeään: \"Hei, serkkumies!\nJohannes, odotas!\" Johannes pysähtyi viimein, katseli ympärilleen\nja aikoi taas lähteä kulkemaan; kun taas kuuli huudettavan nimeään.\nHän seisattui jälleen, -- ja viimein vanha, raihnaisen näköinen mies\ntungeskeli hänen luokseen ja sanoi ähkien: \"Enpä luullut pääseväni\nsinun lähi, serkkumies.\" \"Kah, Jumalan terveeksi, serkku!\" sanoi\nJohannes. \"Enpäs ajatellut näkeväni Teitä, tulitte kuin taivaasta\ntupsahtaen; mitenkä Te jouduitte niin kaukaa markkinoille?\" \"Sinuahan\nminä juuri tulin tapaamaan\", vastasi mies, \"minulla olisi näet sinulle\nvähän puhuttavaa, jos sinulla olisi aikaa.\" \"Miksei, serkku, puhukaa\npois vain.\" \"Ei täällä\", vastasi mies, \"ei oikein sovi; mutta olisin\nhyvilläni, jos päästäisi jonnekin, missä olisi rauhallinen pikkutupa\neikä juoksentelisi kaiken maailman väkeä. Vaan minä olen täällä ihan\nouto!\" \"Lähtään vaan, serkku, minä tiedän jo minne mennään. Minun\nkortteeriravintolani emännällä on näet pikkutupa; hän on minulle\nkaukaista sukua eikä kieltele mitään, jos häneltä jotain pyydän.\"\n\nVähän ajan kuluttua istuivat he tuon ystävällisen ravintolan emännän\nmakuutupasessa, kun emäntä ensin oli pyydellyt anteeksi, ettei hänellä\nollut sopivampaa tarjota; mutta tänään oli väkeä joka paikka täynnä, hän\nei muistanut koskaan nähneensä niin paljoa väkeä markkinoilla. Täällä\nsaisivat he olla ihan rauhassa. Ja mitä saisi heille tarjota? \"Tuokaahan\nensin yksi kokonainen ja sitten päivällisaikaan jotain syötävää.\" --\n\"Mitä Te haluaisitte syödä ja mitä viiniä minun pitäisi tuoda?\" --\n\"Tuohan hyvää ja ruuaksi sitä, mitä on. Mutta lihan tulisi olla pehmeää,\nminä en mahda enää sille mitään jos ei se ole hyvin keitettyä. Ennen\ntaisin rauskutella vaikka luita, mutta nyt tunnen vanhuuden jo joka\njäsentäni raukaisevan.\" -- \"He, serkku\", sanoi Johannes, \"sitä ei Teistä\nvielä lainkaan huomaa; ja jos kerran Te vain valitatte, niin mitenkäpä\nsitten me meikäläiset, joilla ei ole osan hyvyyttä kymmenettä osaakaan\nsiitä mitä Teillä.\" \"Oh, serkkumies, ei se rikkaudesta riipu, sen saan\njoka päivä kokea, ja juuri siksihän minä tulinkin tänne tänään,\npuhelemaan vähän sinun kanssasi. -- Sinähän tiedät, että minulla on iso\ntalo ja että minun täytyy pitää paljon väkeä sitä hoitaakseni. Minä ja\nmuori olemme jo vanhoja, emme enää jaksa. Poikani, se tuli liian\nherraskaiseksi maatöihin Weltschlandissa[15] ja sille täytyi ostaa\nravintola; hänestä ei ole muuta hyötyä kuin että tulee vähä väliä\ntahtomaan rahaa tai muuta mitä on vailla. Tytöstä ei ole mihinkään.\nLuuli joutuvansa huonommalle osalle kuin veli, jos ei olisi hänkin\npäässyt Weltschlandiin. Ja nyt se, Jumala paratkoon, on ihan sairaloinen\nja kykenemätön raukka, joka pystyy vain neulomaan vähän sukkaa. Arvaat,\nmiten sitten tullaan toimeen koko tuon ihmislauman kanssa, jota täytyy\npitää palveluksessa. Yksi laiskottelee siellä, toinen täällä, työtä\ntekevät vain nimeksi ja maa tulee vuosi vuodelta yhä huonommaksi,\ntalonpito kannattaa enää tuskin ollenkaan ja kustannuksiin menee kaikki,\nmitä tila tuottaa. Niin, Jumala paratkoon, jos ei minulla olisi vielä\nvähän rahoja, en jaksaisi enää pitää sellaista taloa, vaikkei sen\nvertaisia olekaan tusinaakaan koko Bernin puolessa. Luulin saaneeni\nhyvän isäntärengin ja uskoin kaikki hänen halttuunsa. Se oli minulla\nyksitoista vuotta ja minä uskoin jo sen haltuun koko talon; niin hyvin\nosasi se minulle lipikoida. Mutta nyt, annas olla, minkäs minulle teki?\nEikös myynyt, tuo lurjus, kuuttakymmentä säkkiä elojani ja mylläri\nmaksoi minulle ainoastaan viidestäkymmenestä; loput ne kelmit jakoivat\nkeskenään; ja niinhän ne olivat tehneet jo monasti. Muudan\npäivätyöläinen oli minulle sukua ja antoi heidän juonensa viimein ilmi.\nHänen sydäntään kalvoi jo liiaksi minun kohtaloni, sanoi hän; sanoi\nolevan minulle vähän puhumista, mutta kielsi Jumalan nimessä\nilmoittamasta, kuka siitä minulle oli kertonut. Ja kaikki ne ovat tuon\npelin tienneet eikä kukaan ole siitä minulle puhunut, sillä ne ovat itse\naivan samallaisia kaikki. Sen arvaat, missä pulassa minä olen! Mitä\nminun pitää tehdä? En tahtoisi myydä taloa, vaikka poika kehoittaakin.\nVoisihan siitä vielä kerran olla hänelle tosihyötyäkin tai ainakin hänen\nlapsilleen. Vuokraajaa en ottaisi mielelläni. Sitten en saisi enää\nlainkaan sananvaltaa talossa ja tila menisi ihan hunningolle. Ja usko\ntai älä, mutta minä en voi kuolla rauhallisena ennenkuin nämä asiat ovat\njälleen hyvällä tolalla. Isäni jätti minulle talon hyvässä kunnossa; ja\nmitenkä minä uskaltaisin mennä hänen eteensä, jos olisin jättänyt hänen\nantamansa hyvän tavaran jälkeeni huonossa tilassa? Tahtoisin\nisäntärenkiä, mutta sellaista, että sen päähän ja käsivarsiin voi\ntosiaan luottaa, sellaista, joka ymmärtää kaikkea ja johon voi uskoa.\nMutta se pitäisi saada joltain toiselta seudulta eikä meidän puolelta;\nsillä kaikki meidän puolelaiset katselevat minua kuin korpit raatoa jo\nennenkun olen kuollutkaan. -- Niin minä ajattelin, että ehkäpä sinä\nvoisit paraiten auttaa minua ja hankkia kunnollisen isäntärengin. Ja\nihan erityisesti sitä varten minä tulin tänne ja ajattelin, että ehkäpä\ntapaan sinut. Palkasta ei kitsasteltaisi. Minä antaisin vaikka\nkuusikymmentä kruunua, jos ei vähempi riittäisi; enkä surkeilisi\nsataakaan kun vaan saisin sellaisen jota haluan.\"\n\nSerkun puhuessa oli Johannes ollut ihan äänetönnä eikä hän virkkanut\nmitään vielä sittenkään kun toinen jo oli tarinansa lopettanut.\nSilloin tuli ravintolan emäntä sisään, kattoi pöydän ja sanoi, että\nsaisivat nyt tänään tyytyä siihen mitä talossa on tarjolla; eihän sitä\nmarkkina-aikaan miten ehdi laittaa niin hyvää kuin tahtoisi. Emäntä\nei tiennyt, tokko ruuat heistä olisivat mieluisia, vaikka oli tosin\nvalikoinut paraansa mukaan. -- Serkku jutteli niitä näitä emännän\nkanssa. Johannes ei virkkanut monta sanaa. Eräs tyttö tuli sisään ja\nkysyi, oliko Bodenbauerin isäntä täällä? Häntä tiedusteli ulkona eräs\nnainen? \"Taitaa olla ennen sovittuja\", kujeili ravintolan emäntä. Tyttö\nsanoi, että kaunis nainen se onkin. -- Heti kun Johannes oli mennyt\nulos, sanoi serkku: \"Vai on se sekin sellainen? Minä en vain olisi\nuskonut sitä hänestä.\" -- \"Jumala varjelkoon\", siunasi emäntä, \"ei\nsiinä ole mitään sen kummempaa, se on perin kunnollinen mies. Siellä\non kai joku, joka aikoo lähteä hänen rattaillaan kotiin.\" Johannes\nkantoi korit sisään ja vahvisti emännän otaksumisen sanoen puhelleensa\nerään naapurin emännän kanssa, joka oli myynyt hänen voinsa. Ei se\nollut tahtonut jäädä odottamaan, aikoi palata kotiin jonkun toisen\nrattailla jos sattuisi kenen tutun tapaamaan. -- \"Sepä oli ikävää\nettä minä satuin tulemaan vastuksiksi\", vastasi serkku; hän oli jo\nkauan sitten ollut huomaavinaan, että Bodenbauerin isäntä odotteli\njotakuta; sillä Johannes oli tuskin jaksanut kuunnella hänen sanojaan\neikä ollut vastannut vielä mitään. \"Jumala varjelkoon, serkku\",\nvastasi Johannes, \"ihan nyt erehdytte! Arvaattekos, mitä minä mietin\nja miksi minä en vielä vastannut? Minun päähäni tuli näet eräs tuuma\nja olin kahden vaiheella, tokko sitä Teille ilmaisisin. Sanon nyt sen\nsuoraan. Minulla on näet juuri sellainen renki, jota Te tarvitsette;\nmutta minua surettaa päästää häntä luotani. Minä en saa hevillä hänen\nlaistaan ja kuitenkaan en tahtoisi estää häntä osumasta onneensa.\" --\n\"No sepäs on hauskaa\", sanoi serkku; \"mutta miksikäs sinä tahtoisit\nhäntä pois luotasi? Pelkäätkö sinä jotenkin häntä?\" \"Enhän toki\",\nvastasi Johannes, \"hän on oikein mieleiseni enkä parempaa kaipaa; mutta\nhän tahtoisi suurille palkoille kuten ansaitseekin. Hän osaa hoitaa\ntaloa työssä ja neuvoissa kuin paras isäntä; ja sitäpaitse on hän niin\nuskollinen, että hänet voi laskea vaikka kuninkaan aarrearkuille ilman\nettä hän puhaltaa niin kreutzeriäkään; siitä voi olla ihan taattu.\" \"No\nsepäs on hyvä\", sanoi serkku, \"juuri sellaistahan minä tahtoisinkin. Ja\nmitäs arvelisit, tulisikohan se minulle neljänäkymmenellä taalarilla?\nSe on aika raha se.\" -- \"Sen verran annan minäkin hänelle\", sanoi\nJohannes. \"Jos hänet tahdotte, serkku, ei se lähde kolikkaakaan\nvähemmällä kuin kuusikymmentä taalaria.\" \"Onko se sinulle sukua?\" kysyi\nserkku. \"Ei\", vastasi Johannes, \"oli köyhä poika vain kun tuli meille.\"\n\nVielä piti epäluuloinen serkku pitkät tutkinnot ennen kun päätti ajaa\nJohanneksen luo näkemään tuota renkiä omin silmin. Johannes melkein\nkatui, että oli serkulle Ulista kurahtanutkaan. -- Pian käskivät he\nvaljastamaan hevoset ja serkku maksoi koko laskun vaikka Johannes miten\npani vastaan. Kun he ehtivät ulos, tuli Anna Maria taas siihen ja\nsanoi: nythän vasta hänelle oli käynyt oikein hullusti: Burrin Uli oli\nluvannut ottaa hänet rattailleen, sillä Ulilla oli muka enää vain pari\nasiaa toimitettavana ja oli käskenyt Anna Mariaa odottamaan täällä. Ja\nAnna Maria oli nyt odottanut ja etsinytkin Burrin Ulia, mutta ei ollut\nlöytänyt. Ja jos hänen nyt tässä täytyy lähteä kotiin jalan lappaamaan,\nniin Jumala ties milloin hän ehtii perille. Anna Mariaa hävetti ihan,\nkun oli näin kauan viipynyt markkinoilla. Johannes sanoi, että no kyllä\nAnna Maria pääsee kotiin samoilla rattailla joilla on tullutkin. Ja he\nlähtivät: Johannes edellä, serkku komeilla rattaillaan jälestä. --\n\nSerkku ajatteli yhtä ja toista siinä yksin ajellessaan ja kun he olivat\nnoin tunnin matkan päässä Bodenhofista, huusi hän Johannekselle,\nettä olisikohan missä tässä lähellä pajaa; hänen täytyisi lyötättää\nyksi hevosen kenkä tiukempaan, muuten se putoisi. Johannes vastasi:\n\"On kyllä\", ja lupasi odottaa; paja oli tuolla ihan tuon ravintolan\nkulmalla. Mutta serkku ei tahtonut antaa Johanneksen odottaa.\n\"Kyydittävällä emännällähän on kiire\", sanoi serkku, \"ja eihän sinun\nmaksa vaivaa poiketa pajalle; minä tulen kyllä pian jälestä.\" Ja\nJohannes lähti taas ajamaan. Jukka serkku ajeli hitaasti perästä,\nriisutti hevosen ravintolan luona ja antoi näön vuoksi iskeä naulan\nkenkään. Riisuttaessa kysyi hän tallirengiltä: \"Kuka se oli tuo isäntä,\njoka ajoi edeltä? Oliko sillä oma emäntä mukana?\"\n\n\"Ei\", vastasi tallirenki.\n\n\"Taitavat vain muuten olla hyvissä väleissä\", tuumi Jukka.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi tallirenki; ei hän ainakaan ollut kuullut mitään\nsellaista.\n\n\"Sillä oli hyvä hevonen ja hyvät rattaat sillä isännällä\", sanoi\nJukka, \"minä tarvitsisin hyviä hevosia, vaan en tavannut markkinoilta\nkunnollisia; möisiköhän tuo isäntä noita ja olisikohan tuolla noita\nenemmältäkin?\"\n\n\"Sen talli on hevosia täynnä\", vastasi kengittäjä. \"Niillä ovat\ntavallisesti hevoset huonoja, jotka pitävät hevosia paljon; ne eivät\ntule hyvin hoidetuiksi ja vaalituiksi\", tokasi Jukka.\n\n\"Mutta tälläpäs tulevat\", sanoi tallirenki; \"tämä isäntä ei hoidakaan\nhuonosti elukoitaan, hänen hevosensa ovat seudun paraat; ja sitäpaitse\non hänellä erittäin hyvä renki, sellaista ei ole toista näillä mailla.\"\n\nJukka vaikeni, jätti hevosensa tallirengin huostaan, meni tupaan ja\nalkoi melkein samalla tapaa tutkia asioita ravintolan emännältä,\nhörppien tuon tuostakin lasistaan ja käyttäen uteluissaan yhä uusia\nmetkuja. Mutta aina hän vain joutui samaan tulokseen: että hänen\nserkkunsa on oikea miesten mies, että Johanneksen matkatoveri on\nkunniallinen, siveä emäntä ja että Johanneksella on kuuluisa renki,\njota moni jo oli koettanut saada häneltä palvelukseensa. Mutta isäntä\nja renki olivat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, eivätkä tahtoneet erota.\n\n\"Eiköhän lie sentään sattunut jotain kinaa?\" kysyi Jukka.\n\n\"Ei suinkaan, mikäli tiedetään; juuri tässä viime sunnuntaina joivat\nne täällä yhdessä, sovussa puolikkaan.\" Muuta, tarkempaa ei ravintolan\nväki tiennyt sanoa.\n\nSillä välin oli Johannes ehtinyt kotiin ja kulettanut sinne Anna\nMariankin, ja kun emäntä tuli rattaille ja otti piiskan vastaan miehen\nkädestä, sanoi Johannes: \"Oleppas nyt muori minulle hyvin kiltti, sillä\nmuuten jää Anna Maikko tänne luokseni.\" \"Pitääpä yrittää\", vastasi\nemäntä ystävällisesti, otti koritkin maahan ja pyysi Anna Mariaa\ntulemaan sisään. Hänellä oli näet kahvi jo valmiina, hän ei antaisi\nmuillekaan, jos ei Anna Maria joisi. Anna Maria kursaili, sanoi, että\nhänen on jouduttava kotiin; oli jo ennen tahtonut lähteä rattailta,\nsillä tietäväthän eukot, ettei hän suinkaan mielellään tule heidän\nukkojensa luo vieraisiin.\n\n\"Luuletkos minua mustasukkaiseksi?\" sanoi nauraen emäntä. \"Enpä\nlainkaan, liian vanha jo olen mokomaan. Mutta kävipä kuitenkin ennen\naikaan joskus kovasti sapelleni kun Johannes vilkui muihin; silloin\nolisi hänen minun mielestäni pitänyt muljotella kuin mörkö ja härkä\nkaikkiin muihin tyttöihin ja naisiin paitse minuun. Mutta haihtuu\nvähitellen se huoli kun huomaa, ettei ole syytä olla mustasukkainen.\"\nSiitä johduttiin puhumaan juttuja mustasukkaisista vaimoista, kunnes\nemäntä hypähti akkunaan ja kysyi:\n\n\"Kukas tuolta tänne ajaa, pikkuvaunuilla?\" \"Ai, minähän ihan unohdin,\nsehän se on serkku Jukka Glunggesta, se tulee meille yöksi\", sanoi\nJohannes.\n\n\"Ja sitä et sanonut ennemmin! Kyllä oletkin sen! -- -- -- mitähän\nhänellä on asiaa, kun kerran tännekin osaa? Ei ole käynyt täällä moneen\nvuoteen.\"\n\n\"Sittempähän saat kuulla\", sanoi Johannes. Ja Anna Maria hyvästeli\nja lähti pois astellen serkkua vastaan, joka ajoi taloon. Talossa\noltiin jo valmiit ottamaan vastaan serkkua, joka hieman kompuroiden ja\nvaivaloisesti laskeutui alas ajoneuvoilta. Uli kiiruhti ottamaan hänen\nhevostaan. \"Suipas sitä vähän\", sanoi Jukka, \"äläkä anna sille heti\njuoda, se on hiostunut. Ruokitteko te vielä heinillä?\" kysyi hän sitten\nJohannekselta; ja vasta täydellisesti rauhoituttuaan hevosen suhteen,\nmeni hän tutisevin jaloin sisään. Tuskin oli hän päässyt tupaan, niin\nkysyi hän:\n\n\"Tuoko se oli Uli?\"\n\n\"Se oli\", vastasi Johannes.\n\n\"Näyttääpä vähän liian nuorelta ja kevytjalkaiselta.\"\n\n\"On lähes kolmenkymmenen\", vastasi Johannes, \"ripeä tosin jaloiltaan,\nmutta parempiko olisi, jos hän kömpelehtisi kuin puujaloilla.\"\n\nJa näin vastattuaan meni Johannes kellariin ja palasi sieltä tuoden\nviiniä ja juustoa. Sivumennen kysyi emäntä keittiössä häneltä: \"Mitä\nse Ulia kyseli, mitä se Ulista?\" \"En nyt jouda selittämään\", vastasi\nJohannes; \"tulehan sisään, niin saat sitten kuulla.\"\n\n\"Mikähän sille Johannekselle on tullut? ajatteli emäntä; tuntuu niin\nkummalliselta, hän ei ole koskaan ollut minulle tällainen.\"\n\nSerkku alkoi jälleen valitella vaivojaan: millaisia petettyjä\nonnettomia he ovat! Ja tuskin lähti Johannes ulos katsastelemaan päivän\ntehtäviä, niin kysyi Jukka emännältä: \"Millainen se on tuo teidän\nrenkinne, se Uli? Johannes suositteli häntä meille isäntärengiksi.\"\n\n\"Älkää toki!\" huudahti emäntä, \"Uli on niin hyvä renki ettei koko\nseudulla ole parempaa; meillä ei ole ollut niin hyvää renkiä koskaan\nennen.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi serkku, \"mutta millainenkas se on naishommissa?\nNäytti olevan ihan pahimpia.\"\n\n\"Kumpa ei olisi pahempia!\" sanoi emäntä. \"Vuoteen ei se ole ollut niin\nyötä poissa kotoa.\"\n\n\"Jaha, jaha\", sanoi serkku. \"Johanneshan näkyi ajavan jonkun sievän\nnaikkosen kanssa ja toi sen markkinoilta aina tänne kotiin, näin mä;\nkukas se oli?\"\n\n\"Meidän naapurin emäntä, erittäin kunnon ihminen, minä pidän hänestä\nerittäin paljon ja ainoastaan hänen luonaan minä pistäydyn joskus\nkylillä kun pistäydyn.\"\n\n\"Tjaha, tjaha\", sanoi serkku; \"te ette siis oikeastaan tahtoisi pitää\nUlia?\"\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi emäntä. \"Ei suinkaan nyt Johannes liene niin\nhullu että antaa pois Ulin. Jos niin ovat asiat, niin kyllä tässä on\nminullakin sanani sanottava.\" --\n\nJohannes tuli sisään, puhui joutavanpäiväisistä asioista; emäntä meni\nulos ja serkku sanoi: \"Kuules, serkkumies, minusta näyttää vähän\nsiltä, että sinun eukkosi on hyvin tyytyväinen Uliin, hänestä näyttää\nUli olevan hyvin mieleinen.\" -- \"Niin\", vastasi Johannes, \"yksikään\nrenki ei siitä ole ollut niin mieleinen kuin Uli; kaikista muista on\nsillä ollut aina valittamista, mutta tästä ei ainoaakaan sanaa nyt\nkokonaiseen vuoteen. Ja meillä on ollut nyt ihan hauska elää.\"\n\n\"Ei siis ehkä haittaisi, jos he joutuisivat vähän erilleen\", sanoi\nJukka. Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut; mutta ei aina ole\nkovinkaan terveellistä, että akat ja rengit tulevat keskenään liian\nhyvin toimeen.\n\n\"Oh, ei siitä puhettakaan\", sanoi Johannes, \"kun vaan akat ja\naviomiehet tulevat keskenään vielä paremmin toimeen. Ja meillä\ntullaan.\" Hän eli muijansa kanssa aina sovussa ja kumpikaan ei tenännyt\ntoista vastaan, ei lasten eikä palvelijain kuullen. Ja jo pitkän aikaa\nolivat he olleet palvelijainkin kanssa sovussa, eikä niistä yksikään\nollut noussut heitä eikä toverejaan vastaan; ja heidän oli hyvin mukava\nelää. \"Empä tätä oikein ymmärrä\", sanoi serkku; \"tavallisesti jos\npalvelijat ovat keskenään liiaksi sovussa, saa isäntä siitä kärsiä. Se,\njolle on käynyt niinkuin minulle, tietää yhtä ja toista hänkin.\"\n\nEmäntä ei voinut ymmärtää, mitä nuo ristikuulustelut oikeastaan\ntarkoittivat; kunnes puhe pöydässä jälleen kääntyi Uliin ja hänen oli\nuskominen, että Ulia tiedusteltiin palvelukseen Jukalle. Silloin sanoi\nhän: \"Mutta Johannes, tiedätkö sinä oikein, mitä sinä nyt teet?\"\n\n\"En tahdo olla Ulin onnen esteenä\", vastasi Johannes.\n\n\"Ei kaikki onni kultaa, mikä kiiltää\", mukisi emäntä itsekseen ja meni\nheti ulos. Silloin alkoi serkku hokea, että pitäisi nyt jo käskeä Uli\nsisään, hän tahtoisi puhella hänen kanssaan. Ja Johannes tuumi, ettei\nse nyt tänä iltana oikein sovi, huomenna näyttelee hän serkulle vielä\nUlin töiden tuloksia ja sittenhän serkun sopii vielä peruuttaa aikeensa\njos tahtoo. Mutta serkku sanoi, että hänen pitää lähteä jo huomisaamuna\nvarhain kotiin. Kun saisi jo tänään asian hyvälle tolalle, niin voisipa\nkerrankin nukkua rauhassa yönsä. Ja Uli oli pyydettävä sisään.\n\nUli oli aivan utelias tietämään miksi häntä pikkutupaan tahdotaan ja\nasettui seisomaan oven pieleen. Mutta serkku täytti lasin, toi Ulille\nja sanoi: \"Naukkaappas nyt ja tule tänne istumaan; minulla olisi vähän\nsinulle puhuttavaa.\" Nyt alkoi hän kertoa, miten Johannes oli esittänyt\nUlia hänelle isäntärengiksi, millaista renkiä hän halusi ja miten\nsuuren palkan hän maksaisi; hän ei kitsailisi enempääkään maksamasta\njos vaan voisi olla palvelijan suhteen tyytyväinen. \"Ja jos haluat\ntulla, niin sano mitä tahdot; niin selvitämme nyt heti sen asian.\" Uli\noli ihan ällistynyt. -- Viimein hän sai suunsa auki ja sanoi, että\n\"hänellä oli täällä kerrassaan hyvä olla ja ettei hän halunnut lainkaan\nmuuttaa paikkaa. Jos isäntä luulee, että hänelle on eduksi lähteä, niin\npitää kai koettaa; mutta vastenmielistä se vain on.\"\n\n\"Voithan koettaa\", sanoi Johannes, \"ja jos ette tule keskenänne\ntoimeen, niin minä otan sinut koska tahansa takaisin.\"\n\n\"No tuota, minkä verran sinä tahdot palkkaa?\" kysyi serkku.\n\n\"Isäntä sanokoon\", tuumi Uli.\n\n\"Mitäs arvelisitte: kuusikymmentä kruunua, kaksi paria kenkiä, neljä\npaitaa ja harjakaisrahat sitäpaitse?\" kysyi Johannes.\n\nUli sanoi tyytyvänsä isäntänsä vaatimuksiin. --\n\n\"Taitaa olla liian paljon\", sanoi serkku, \"ja näin alussa olisit voinut\ntyytyä vähän vähempäänkin; mutta ei tässä nyt viitsitä tinkiä.\" --\nHarjakaisrahoja hän ei vain paljoa voinut lupailla: hevosista ottaa ne\nnäet tallimies ja lehmistä lypsäjä ja muitapa ei paljoa tulekaan.\n\n\"Noh\", sanoi Johannes, \"antakaa hänelle sitten uunna vuonna vielä\nkunnon lahja, jos olette häneen tyytyväinen.\"\n\n\"Se on selvä se\", tuumi Jukka. Tässä nyt ensin kaksikymmentä batzia\npestiä. Ja Ulin oli tultava hänen luokseen toimeensa oikeaan aikaan.\nJa Jukka antoi hänelle rahat ja löi kättä päälle ja asia oli sovittu\nennenkun Uli ja Johannes älysivätkään ja ennenkun emäntä ehti tuota\nsanaansa kurahtaa.\n\n\"Tänään se asia on selvitettävä\", sanoi Jukka päättäneensä. \"Ehkei\nsiitä muuten olisikaan tullut mitään; eihän sitä tiedä, mitä yksi yö\nvoi matkaan saattaa.\"\n\nJa Jukka, yhtä viisas kuin vanhakin, oli hemmetin oikeassa. Emäntä\nmökötti koko illan tuppisuuna, sillä hän tiesi, ettei asia nyt enää\npuhumalla paranisi. Mutta heti kun Johannes tuli hänen viereensä\nsänkyyn uudinten taa, alkoi hän kysyä: \"Mutta mikä ihme sinulla\noikeastaan on? En olisi uskonut, että sinä olisit sellainen raukka!\nTällaista harmia et ole tuottanut minulle siitä saakka kun mentiin\nnaimisiin. Sinun on käytävä usein kylillä ja mitenkäs sitten käy, kun\nei ole Ulia kotona? Ja minulle alkavat taas vanhat vastukset. Menepäs\nja tarjoo paras renki vanhalle hassulle, joka ei usko ketään ja luulee\nkaikkia ihmisiä huonoiksi! Holhuun alle täytyisi sinut panna! Luulisi,\nettä olet ollut humalassa kun teit tällaista. Sanopas nyt vihoviimein:\nmikä sinun päähäsi oikein äjähti?\"\n\nMutta Johannes, jonka omaakin sydäntä kauppa karvasteli, ei tiennyt\nmitä vastata; hänen hyvät aikeensa eivät hänestä itsestäänkään enää\ntuntuneet päteviltä. En tiedä itsekään, huokasi hän. Oli ajatellut vain\nUlin onnea. Eihän Ulin ijäkseen sopinut jäädä rengiksi; ja johonkin\nomaan puuhaan ryhtyäkseen täytyy hänen saada rahaa, ja isompaa palkkaa\nei hän Ulille voi enää maksaa.\n\nMutta emäntä selitti isännän sanat kaikki hölynpölötykseksi eikä\nottanut uskoakseen tähän Ulin onneen, ei myöskään siihen etteivät he\nvoisi maksaa hänelle enempää palkkaa. Lyhyesti sanoen: emäntä oli nyt\noikea toramylly, ei antanut koko yönä Johannekselle unen rauhaa. -- Ei\nUlikaan nukkunut sinä yönä, häntäkin melkein kadutti. Ainoastaan serkku\nkuorsasi tyytyväisenä niin että olisi luullut seinähirsien hajoavan ja\nkaton ilmaan kohoavan.\n\nAamulla oli isäntäväestä talo kuin mullin mallin; mutta heidän\nhuolestaan ei serkku paljoa piitannut; hän kiiruhti lähtöään, antoi\nUlille vielä komean punaisen batzin juomarahaa ja matkasi tyytyväisenä\nkotiinsa.\n\nUli olisi mielellään purkanut kaupan ja sitä tahtoi emäntäkin. \"Mitä\nnyt tuosta serkusta piitata, ei siitä ole koskaan ollut meille mitään\nhyötyä eikä tule vastakaan ja sehän asuukin ties miten kaukana,\ntuskin häntä enää eläissään nähdään.\" -- Uli sanoi, ettei hän olisi\nmillänsäkään, jos saisi tuossa uudessa paikassaan edes olla yksinään;\nmutta hänelle tulee komennettavaksi kolme, neljä renkiä ja vielä\npiikoja ja lauma päivätyöläisiä. Se ihan hirvittää. Tietää muka\nhyvin, mihin peliin heidän kanssaan joutuu. Jos tahtoo pitää ohjakset\nkäsissään, niin syntyy riitaa, täytyy sietää alituista toraa eikä\nedes tiedä, tokko isäntä on puolella. Olisi kai parasta lähettää\npesti heti ajoissa takaisin. -- Mutta Johannes ei ollut samaa mieltä.\nPaha on pettää sillä tavoin vento vierastakaan, semminkin serkkua. Ja\ntavallisesti juuri seikat, jotka ensin tuntuvat kovin vastenmielisiltä,\novat lopuksi vain pelkäksi hyväksi. Nyt ei enää auta muuta kuin antaa\nasiain huristaa. Kyllä kai Uli ja Glunggen isäntä keskenään tulevat\ntoimeen. Kun Uli vain alussa on varovainen ja koettaa päästä lujalle\nmaaperälle, niin hyvin käy! Hannu, serkun toinen renki, on hyvän\nopin saanut, varsin taipuisa poika; eikä suinkaan Uliakaan huonosti\nkohdeltane. Joka tapauksessa: mikä on tehty, se on tehty; on siis\nparasta vain taipua kohtaloon eikä siitä liikoja puhua.\n\nNiin vieri aika ja joulu läheni. Räätälit, ompelijattaret ja\nsuutarit tulivat ja lähtivät vuorotellen talosta; ja vaikkei siitä\nhiiskuttukaan, niin tulivat ja lähtivät he etupäässä vain Ulin vuoksi,\nsillä hänelle nyt laitatettiin vaatteet erinomaiseen kuntoon, melkein\nkuin omalle pojalle, joka aikoo maailmalle. Milloin löysi emäntä\nvielä kaistan kangasta, jota hän ei muuhun tarvinnut ja teetti siitä\nUlille paidan, milloin toi isäntä takin, joka oli käynyt hänelle liian\nahtaaksi, tai liivit, jotka räätäli oli tuhrinut niin pilalle, etteivät\nne hänelle itselleen kelvanneet. -- Eräänä iltana sanoi isäntä: \"Uli,\nsinun täytyy vielä hankkia papintodistus; mene siis huomenna pappilaan,\njotta papille jää aikaa sitä laatia.\"\n\n\"En minä menisi mielelläni\", sanoi Uli. \"Kyllähän minä pidän papista\nja rakastan häntä ja sen saarnat ovat olleet minulle pelkäksi hyväksi\nja minä olen niistä tullut huomaamaan, että jos aikoo tulla ihmiseksi,\nniin täytyy seurata Vapahtajaa. Mutta rippikoulussa minä olin ihan\nkelvoton ja taitamaton poika ja hänellä oli minusta paljon kiusaa; ja\nsiitä saakka olen minä häntä karttanut enkä ole puhunut hänen kanssaan\nainoaakaan sanaa. Tuntuu nyt ilkeältä, en tohtisi mennä hänen eteensä;\nsillä kun minä menen, niin luulee hän, että minä olen yhä vain se\nentinen kelvoton poika ja antaa minulle pahat passit. Ota sinä isäntä\nse papinkirja häneltä; tule sinä kanssani pappilaan?\" \"En\", vastasi\nisäntä, \"on sopivinta että itse menet sinne, eipähän liene suureksi\nhaitaksi, vaikka hän sinua vielä vähän neuvoo ja varoitteleekin.\"\n\nUlin täytyi mennä itse tahtoi tai ei. Mutta tuiki tukalalta tuntui\nhänestä lähetä pappilaa; ja hänen sydämensä pamppaili kun hänet\nkutsuttiin sisään; ja kun sitten pappi kysyi: \"Mitä on asiaa, mitä\nsinä tahdot?\" niin niukuin naukuin sai hän suustaan ulos tuon\nyksinkertaisen sanan: \"Papinkirjaa\". Pappi availi paksuja kirjoja ja\nkysyi: \"Oletkos sinä Ulrik Merk; isäsi oli nimeltään Risto, äitisi oli\nMatleena Schmönck, kumminasi Venechbur?\" -- Ulia kummastutti, mistä\nse pappi kaikki sellaiset tietää ja että pappi tunsi hänet, vaikka\nhän oli rippikoulun ajasta melkein jalan verran venynyt. -- Sitten\nkysyi pappi taas: \"Sinä menet Glunggeen? No niin, hauskaapa olisi,\njos menestyisit siellä\", sanoi hän. \"Minä olen jo kauan iloinnut, kun\nsinusta tuli kelpo mies; sillä minä riemuitsen aina, kun näen ihmisten\nosuvan sille paremmalle tielle. Rippikoulustasi päättäen en olisi\nvoinut sitä sinusta uskoa. Mutta hyvälle Jumalalle on mahdollista moni\nsellainen seikka, jota ei ihminen aavistakaan. Mutta älähän vain unohda\nGlunggessa, että siellä on se sama Jumala, jonka silmä sinua täälläkin\nvartioi, ja että sinä menestyt ainoastaan silloin, kun hän sinua auttaa\nja kun sinä olet uskollinen hänelle. Älä unohda, että hän näkee kaikki\nja kuulee kaikki, vaikkei isäntäsi näkisi ja kuulisikaan. Nyt tulet\nsinä pannuksi paljon päälle; niimpä sinulta myös paljoa vaaditaan. Nyt\nsinun on turvauduttava Jumalaan enemmän kuin koskaan ennen. Ja ajattele\nsiis aina, mitä sanot rukoellessasi: Elä johdata minua kiusaukseen!\nAjattele sitä, mitä Vapahtajamme on sanonut: Valvokaat ja rukoilkaat,\nettette kiusaukseen lankeisi. Minä iloitsen aina, kun kuulen sinusta\nhyviä sanomia; ja kun vasta tulet tänne vieraisiin, niin pistäydy\nmyöskin minun luonani ja ilmoita minulle, miten sinun käy -- niin minä\nsuuresti iloitsen.\"\n\nUli lähti aivan heltyneenä ja ihmeissään papin luota ja kiihkeästi hän\nodotti hetkeä, jona sai kertoa isännälleen: \"Kuulkaas, isäntä, kun\npappi tunsi minut yhä ja tiesi minusta kaikki! Hän tiesi, että minä\nolin parantunut ja että minä lähden Glunggeen, ja minusta tuntui, kuin\nhän olisi tiennyt, millainen minulle tulee olo sielläkin. Mitenkähän\ntämä on mahdollista? Eihän se ole koskaan minua puhutellut eikä ole\nkäynyt herran pitkään aikaan sinun luonasi?\"\n\n\"Tjaa\", sanoi isäntä, \"siinäpä sen nyt näet! Mitäs minä puhuin sinulle\nsiitä nimestä? Hyvä nimi kauas kuuluu ja huono vielä kauemmas eikä\nainoakaan ihminen ole niin halpa, ettei hänestä jotain puhuttaisi. Ja\npappismiehen on aina pidettävä enemmän tai vähemmän vaaria nimistä,\njotta hän tarpeen tullen tietäisi, millä tavoin kullekin ihmiselle\non puhuttava. Sellaiset odottamattomat kehoitukset vaikuttavat usein\nhyvää, eikä ole haitaksi jos ihminen tietää, että muistetaan pitää\nhänen elämäänsä silmällä.\"\n\n\"Niin, kyllä minä sen tunnustan\", sanoi Uli, \"että minä tulin papin\nkehoituksista hyvilleni ja paha olisi ollut, jos en olisi tullut itse\nsinne menneeksi. Sillä siellä sain minä kuulla pari tärkeää sanaa,\njoita en koskaan unohda.\"\n\nIsäntä oli itse päättänyt viedä Ulin uuteen paikkaan, -- jottei Ulin\ntarvitsisi maksaa matkakuluja, sanoi hän, ja jotta hän ehkä vielä voisi\nantaa Ulille jonkun hyvän neuvonkin, nähdessään uuden paikan. -- Ulilta\njäi vuoden palkka melkein koskemattomaksi ja hänellä oli nyt säästössä\nhyvinkin yli 150 kruunua. Hän oli teettänyt itselleen matka-arkun,\njossa oli hyvä lukko, joten ei voitaisi hänen tavaroitaan varastaa.\n\nTuli uusivuosi; sitä vietettiin tavalliseen tapaan. Viiniä ja lihaa\noli pöytä kukkurallaan. -- Ennen oli uusivuosi Bodenbauerin talossa\nollut hyvin hauska juhla; nyt istuttiin yhdessä, syötiin, juotiin ja\nkoetettiin olla iloisia; mutta silloin sanoi Uli yhtäkkiä: \"Viimeistä\nkertaakohan minä tässä nyt istun?\" ja kyyneleet tulivat hänen\nposkilleen ja hän nousi ylös ja meni ulos. Ja kaikille muillekin\ntulivat vedet silmiin eikä maistunut enää ruoka eikä kukaan enää\npuhunut mitään pitkään aikaan, kunnes emäntä viimein sanoi: \"Johannes,\nmene nyt sinä ulos katsomaan, minne se Uli jäi; hänet pitäisi saada\ntakaisin tupaan. Tällaista se nyt on! Ja minä en ole tähän syypää;\nmutta ollaan nyt edes viime hetket yhdessä.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMiten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.\n\n\nSeuraavana aamuna varustettiin reki matkakuntoon, köytettiin\nmatka-arkku rekeen ja Ulin oli syötävä vielä talonväen kanssa\naamiaista: juustoa, munapannukakkua ja kahvia. Kun hevonen oli\nvaljaissa, ei Uli ollut päästä paikaltaan liikahtamaan, ja kun\nviimeinkin piti lähteä, ja hän antoi emännälle kättä sanoen: \"Voikaa\nhyvin, emäntä, älkääkä muistelko minua pahalla!\" niin juoksivat taas\nvedet hänen poskilleen ja emännänkin piti ihan panna esiliinan lieve\nsilmilleen ja hän sanoi: \"Mitäpäs minä pahalla, kunhan vain sinä\nmenestyisit; mutta jos sinulla ei ole siellä hyvä olla, niin tule vain\ntakaisin meille heti kun haluat, kuta pikemmin, sen parempi.\"\n\nLapset eivät tahtoneet mitenkään päästää Ulia irti; ja ihan viilsi\nUlin sydäntä, kun isäntä viimein sanoi, että kyllä lasten nyt täytyy\nhänet laskea; heidän on lähdettävä heti jos tänään aikovat vielä ehtiä\nperille. Ja eihän tässä nyt viimeistä kertaa nähdä toisiaan; ja eikä\ntässä nyt muu auta.\n\nKun he olivat lähteneet, pyyhki emäntä silmiään vielä pitkän aikaa ja\nhänen täytyi hellitellä ja lohdutella lapsia, jotka eivät tahtoneet\nheretä itkemästä ja uikuttamasta.\n\nKauan ajoivat he kahden kesken sanaakaan virkkamatta kimaltavain\nhankien lomitse. \"No, no!\" mutisi isäntä väliin, kun huima Laukki\nrupesi laukkaamaan, kiidättäen keveää rekeä nuolen nopeudella eteenpäin\nja tupruttaen kavioillaan lunta pyrynä ilmaan. \"Minulle tulee yhä\nikävämpi ja ikävämpi, kuta lähemmä joudumme\", sanoi Uli; \"minulla on\nniin raskas olla etten voi uskoa muuta kuin kulkevani onnettomuuteen,\nminusta on ihan kuin näkisin tuhon edessäni tuossa paikassa.\"\n\n\"Ei se ole kuin sitä entistä tuttua vaivaa vaan\", sanoi isäntä, \"enkä\nminä pahoja ennustele. Ajatteleppas vaan muinoista aikaasi, kymmenen\nvuotta sitten, jolloin olit vielä hulttio ja minä rupesin sinua\npakottelemaan parannukseen: miten vaikealta sinusta silloin tuntui\nparantuminen! Paljoa et silloin toivonut, et uskonut, että kaikki vielä\nkerran kääntyy parhain päin! Ja kuitenkin selvisivät asiat vähitellen\naivan hyvin, uskosi kasvoi ja nyt olet sinä poika, josta voi sanoa,\nettä vaikeudet ovat sinulle olleet vain hyväksi. Älä siis enää ole\nmilläsikään, tämä, johon nyt tullaan, on paljon helpompaa kuin se\nentinen; ei missään tapauksessa voi käydä pahemmin kuin että vuoden\npäästä tulet takaisin minulle. Pysy vain kunnon miehenä, ja ole aina\nvaruillasi, sillä se serkku on niin hirveän epäluuloinen. Mutta kun\nhän sinut oppii tuntemaan, ei sinulla ole hänestä vastusta. Pahemmassa\npelissä olet palkollisten kanssa; kohtele heitä varovasti, edisty\nharvaan ja hartaasti. Kohtele heitä rakkaudella, niinkauan kuin se käy\npäinsä, ja jos se ei auta, niin puhu niille kerran suusi puhtaaksi\nja sanokin, että tiedät, missä asemassa olet. Viidentenä pyöränä en\nminäkään rupeisi olemaan koko vuotta.\"\n\nOli selkeä, kirkas tammikuun päivä kun he kauniiden peltojen, valkeain\naitain ja kimaltavain puiden lomitse ajoivat Glunggen tiluksille. Tämä\ntila oli noin neljännestunnin matkan päässä Üfligenistä, laajuudeltaan\nyli sata auranalaa, hyvin hedelmällistä maata. Mutta kaikki ei ollut\nkuitenkaan yhtenä palstana, joitakuita peltoja ja niittyjä oli\nerillään etäämpänä. Sadevuosina oli paikkapaikoin ehkä liian kosteaa,\nmutta kyllä siitäkin pulasta helpolla voisi päästä. Kun he ajoivat\nkartanolle, joka oli laakson pohjalla, kävellä kompuroi Jukka jo\nkepin nojalla tanhuilla ja sanoi jo kauan heitä tähystelleensä sekä\npälyilleensä eikä ollut uskonut heidän enää tulevankaan. \"Pitää tulla\nottamaan hevosta!\" huusi hän sitten karjakartanolle päin, joka oli\nrakennettu ihan talon kupeeseen. Ei tullut ketään. Ulin täytyi itse\nriisua hevonen. Hän kysyi, minne hän sen saisi viedä? \"Hei, pitää tulla\nottamaan!\" huusi Jukka uudestaan. Ei tullut ketään. Silloin meni ukko\nkiukuissaan tallin puolelle, riuhtaisi ovet auki, ja sielläpä sukikin\ntallirenki aivan levollisesti hevosta.\n\n\"Etkös kuullut, että sinua huudettiin?\" sanoi Jukka.\n\n\"En minä ole mitään kuullut.\"\n\n\"No kuule siis nyt ja tule ottamaan hevosta!\"\n\n\"Sille täytyy ensin tehdä tässä tilaa\", mukisi renki ja alkoi temmeltää\nhevosten joukossa kuin haukka kyyhkyslakassa. Hevoset rynkäilivät ja\nteutaroivat pilttuissaan ja Ulin täytyi alituiseen hokea \"soh, soh,\nvoi voi\" ennenkun hengen kaupalla sai Laukin tallin takanurkkaan.\nSitten ei Ulille annettu riimua. \"Olisit tuonut mukanasi!\" mukisi\nrenki hänelle. Kun hän viimein ehti jälleen reelleen ja päästi\narkkunsa köysistä, käskettiin halkomiehiä avuksi sitä kantamaan;\nmutta pitkään aikaan ei yksikään heistä hievahtanutkaan. Viimein\nlähettivät miehet avuksi pojan, joka laski portaiden käsipuilla luisua\nniin että oli vähällä lennättää Ulin nurin niskoin ja voimiaan sai\nUli kiittää kun pysyi jaloillaan. Kammio, johon hänet vietiin, ei\nollut valoisa, ei lämmitettäväkään, ja siinä oli kaksi makuulavaa.\nVähän alakuloisena hän siinä seisoskeli kunnes hänelle huudettiin\nalaalta: \"Pitää tulla saamaan vähän lämmikettä.\" Ulkona otti häntä\nvastaan iloinen, kaunis tyttö: tukka ja silmät pähkinän ruskeat,\nposket valkeat ja punaiset, huulet pehmeät, hampaat huikaisevan\nvalkeat. Suurikokoinen ja vahvarakenteinen hän oli mutta samalla\nsolakka. Vakavana seisoi hän siinä, mutta vilkuipa vakavuuden takaa\nveitikkamaisuuskin ja hyvänsävyisyys. Koko hänen olennostaan kuvastui\ntuo joskus nähty, vaan selittämätön todiste sisäisestä ja ulkonaisesta\npuhtaudesta, sielu, joka vihaa lokaa ja tekee ruumiinkin puhtaaksi\ntai ainakin puhtaan näköiseksi likaisessakin työssä. Vreneli, se oli\ntytön nimi, oli isännän orpo sukulainen. Hänellä ei ollut itsellään\npaikkaa, mihin päänsä kallistaa ja häntä kohdeltiin kaikkialla kuin\nmitäkin tuhkapöperöä; mutta aina hän vain karisti tuhkat yltään eikä\nhuolinut surra tai surujaan ilmaista. Jokaisena uutena huomenena hän\nnauroi uutta iloa Jumalalle ja ihmisille, ja hän oli siis kaikkialle\noikeastaan tervetullut, tuo koditon, joka tenhollaan loi ihmissydämet\nasuinsijoikseen. Siksi sukulaiset häntä oikeastaan hellästi rakastivat,\nvaikka luulivat vihaavansa koska hän oli hedelmä erään korkea-arvoisen\nsukulaisen ja köyhän päivätyöläisen luvattomasta kanssakäymisestä.\n\nVreneli ei ollut avannut Ulin kammion ovea. Kun Uli astui ulos,\ntarkastelivat häntä nuo ruskeat silmät kiireestä kantaan ja hyvin\ntotisena kysyi tyttö: \"Taidatte olla se uusi isäntärenki? Pitäisi tulla\nalas saamaan vähän lämmikettä.\" Eihän sitä nyt olisi tarvittu, sanoi\nUli, olihan tässä jo matkalla syöty ja juotu kyllikseen. -- Kuitenkin\nlähti hän vastustamatta ripeän tytön jälestä tupaan. Siellä istuivat\njo Jukka ja Johannes pöydän ääressä, jolla höyrysi lihaa, tuoretta ja\nsuolattua, hapankaalia ja päärynälohkoa. Vanha, pyylevä, ystävällinen\nnainen tuli Ulin luo, kuivasi ensin käsiään esiliinaansa, antoi sitten\nUlille kättä ja sanoi: \"Tässäkös se nyt on se uusi isäntärenki? No\neläs, jospa olet yhtä rehellinen kuin pulska, niin kylläpä hyvin\ntullaan toimeen. Istupas nyt tuohon syömään äläkä arkaile; sitä\nvartenhan siinä on ruokaa, että syödään.\" Karsinassa istui vielä jokin\nlaiha, kalpeakasvoinen kuvatus, silmät kelmeät ja sameat; näytti\nkuin ei hän olisi tietänyt mitään koko maailman menosta ympärillään.\nHänellä oli sylissä kaunis rasia ja hän pujotteli puikolta toiselle\nsilkkilankaa.\n\nJukka kertoi, missä pelissä hän oli ollut edellisen isäntärengin kanssa\nja mitä kaikkea pahaa hän nyt jälestä oli huomannut sen tehneen täällä.\nJa hän epäili entisen isäntärengin tuottaneen talolle turmiota paljon\nenemmänkin kuin mitä hän vielä tiesi.\n\n\"Sellaista harmia niistä on mokomista miehistä! Eikä niitä saa vetää\nedes hirteen: ja se on vääryyttä se. Ei ole aina tässä maailmassa\nnäin kursailtu; ennen aikaan hirtettiin heti paikalla se, joka oli\nvarastanut tavaraa hirttonuorankaan arvosta. Se oli oikeutta se,\nmutta nyt on järjestys päin hiiteen. Luulisi että hallituksessa on\npelkkiä kelmiä: niin painetaan kelmien tekoja jäniksen käpälällä.\nNykyjään ei hirtetä edes akkojakaan, jotka myrkyttävät miehensä. Ja\nkumpikohan lienee pahempaa, murhatako vasten lakia vai jättää henkiin\nvasten lakia? Enpä tiedä oikein kumpi. Ja kuitenkin minusta tuntuu\nJumalan ja ihmisten edessä anteeksi antamattomalta se, että juuri ne,\njoiden velvollisuus olisi pitää lakia voimassa, tekevät lait itse\ntehottomiksi. Minun mielestäni pitäisi olla oikeus teljetä mokomat\nlainvartijat siihen paikkaan, minkä he ansaitsevat! Vaan nykyjään on\npakko maksaa heille vielä palkkaakin!\"\n\nSillaikaa kun Jukka piti tätä pitkää puhettaan -- (onneksi toki vain\nomain seinäinsä sisällä, sillä muuten olisi hän hyvässä lykyssä voinut\njoutua, jos ei juuri painokannejuttuihin, sillä sellaiset eivät vielä\nsiihen aikaan olleet muodissa, vaan oikeuteen isänmaanpetoksesta) --\nsillaikaa puheli emäntä Johannekselle ja etenkin Ulille: \"Syökää nyt\ntoki, älkäähän nyt säästäkö, eihän ne katseltaviksi siinä ole, vai\neikö ne kelpaa? Saatte tyytyä siihen mitä meillä on tarjota, huonoahan\nse on, mutta hyvästä sydämestä sitä annetaan. Jukka, muistapas nyt\nantaa juomaa, lasit on tyhjinä, juokaahan nyt toki, saahan sitä nyt\nlisää, eihän se nyt siinä kaikki ole. Poikahan se meille sitä antoi,\nsen pitäisi olla hyvää, sillä se osti itse sen Weltschlandista, kuului\nmaksaneen kokonaista viisi ja puoli batzia mitta ja sittenkin mitattiin\nihan nipin napin.\"\n\nKun ei Uli enää tahtonut ottaa, alkoi vanhus itse sulloa hänen eteensä\nruokaa, kaapaisi isoimmat lihakimpaleet haarukkaan ja lykkäsi ne siitä\npeukalollaan Ulin lautaselle ja sanoi: \"No sepäs nyt on ihme ja kumma,\nettei sinuun enää mukarettakaan mahdu; tuollaisen ison pojan pitää\nsyödä kovasti, jotta pysyy voimissaan, ja kyllä meillä syödä saa. Kun\ntekee työtä, niin pitää myös syödä. Ota nyt, ota pois!\" Mutta eihän\nUli vihoviimeisellä enää miten jaksanut, hän otti hatun päästään,\nrukousteli ja nousi ylös lähteäkseen ulos. \"Älähän mene\", sanoi Jukka,\n\"minnekä sinä aiot? Kyllä ne pitävät hevosesta huolen, minä käskin\nniitä kovalla.\" \"No, minä aioin lähteä vähän katselemaan, miltä täällä\nnäyttää\", sanoi Uli.\n\nMuori sanoi: \"No mene sitten; mutta tulehan heti sisään kun tulee vilu;\ntyöhön et saa ruveta tänään, kuuletkos!\"\n\n\"Kyllä se on tässä vielä pelissä\", sanoi Jukka; \"ne ottavat sen tänne\nsangen karsain mielin vastaan; ja luulenpa, että tallimies olisi itse\nmielellään ruvennut isäntärengiksi. Mutta minusta on hyvä, että ne nyt\njo ovat toisilleen vähän vastahakaa. Ei ole hyvä, että palvelusväki on\nliian yksimielistä keskenään, sillä isäntä siitä saa kalliisti maksaa.\"\n\n\"No kukapa tuon nyt oikein tiennee\", sanoi Johannes; \"niin no, jos nyt\npalvelusväki on yksimielisesti isäntäväkeä vastaan, niin isännän käy\nhuonosti, se on selvä. Mutta vaikkapa palvelijat ovatkin keskenään\nriitaisia ja tekevät toisilleen kiusaa paraansa mukaan eivätkä auta\nyhtään toisiaan, niin huonosti käy silloinkin isännälle, sillä\neripuraisuus vahingoittaa lopulta etupäässä vain isäntää ja hänen\netuaan. Minun mielestäni pitää aina paikkansa se sananlasku, että rauha\nrakentaa ja sota hävittää. -- Ei minua oikein teidän olot miellytä. Ei\ntullut kukaan ottamaan hevosta vastaan kun tultiin taloon; ei kukaan\ntahtonut auttaa Ulia arkkua kantamassa; täällä tekee jokainen mitä\nhaluaa eikä kukaan pelkää ketään. Tästä, serkku, ei koidu hyvää. Minä\nsanon suoraan: tähän Uli ei voi suostua. Kun hän kerran on isäntärenki\nja kun hänen tulee vastata kaikesta, niin tahtoo hän myös järjestystä;\nhän ei anna jokaisen tehdä mitä ikinä vain miellyttää. Siitä syntyy\nmellastusta; kaikki käyvät hänen kimppuunsa, ja jos Te ette rupea\nhänen puolelleen, niin pistää hän pillit pussiinsa. Sanon suoraan,\nja sanoin sen jo hänelle itselleenkin, että tulkoon hän heti vain\nmeille takaisin, jos ei voi täällä tulla toimeen. Meille on hän aina\ntervetullut. Meitä kaduttaa jo kun päästettiin hänet lähtemään ja\nmuorikin ihan itki, kun minä läksin Ulin kanssa tänne, aivan kuin hän\nolisi ollut oma poika.\"\n\nSepä tarina tuntui vanhasta emännästä kauniilta ja hän kuivaili jo\netukäteen silmiään ja sanoi: \"Älähän nyt ole huolissasi, serkku\nJohannes, ei sille käy meilläkään pahoin, kyllä mekin koetetaan pitää\nsiitä hyvää huolta. Minä tässä jo tuumin, että jokohan nyt viimeinkin\nsaimme luotettavan miehen, joka pitää talosta hyvää huolta; eipä\nnuruttaisi palkasta.\"\n\n\"Ei se riipu pelkästään palkasta\", sanoi Johannes, \"vaan Ulia täytyy\ntukea ja häneen täytyy luottaa. Hän on meillä ollut kuin oma lapsi ja\nhänestä olisi ihan outoa yhtäkkiä tulla pelkäksi rengiksi.\"\n\n\"Voi, älähän nyt ole huolissasi\", sanoi muori, \"me koetamme kyllä tehdä\nparastamme. Milloin keitämme kahvia, jääköön juomatta, jos ei Ulikin\nsaa kuppiaan. Ja meillä on aina jokapäivä ruuaksi vähän lihaa, mutta\npalvelijoilla ainoastaan sunnuntaisin. Mihinkäs sitä joutuisi, jos\nniille aina lihaa antaisi? Mutta jos sinun mielestäsi on tarpeen, niin\nsaammehan me aina väliin antaa Ulille lihaa arkinakin.\"\n\n\"Siitä ei ole hyötyä mitään\", sanoi Johannes, \"eikä Uli sitä tahdokaan,\ntoiset tulisivat vain kateellisiksi. Aina sen toiset huomaavat,\nvaikka sitä miten peittelisi. Meillä oli kerran piika, joka nuuski ja\ntähysteli kaikki astiat kun tuli ulkotöistä ja aina se sai selon, oliko\nhänen poissa ollessaan keitetty kahvia ja annettu toiselle tytölle,\neikä hänelle; ja sittenkös se äkäili viikon ajan jottei sitä ollut\njaksaa sietää. Mutta teidän täytyy vain luottaa Uliin ja auttaa häntä;\nsilloin käy kaikki hyvin.\"\n\nSerkku ei näyttänyt enää suvaitsevan tätä keskustelua ja hän lähti\nnäyttelemään Johannekselle taloaan ja aittojaan nyt, vielä päivän\naikaan ja kyseli neuvoja ja sai myös. Mutta ei kehunut Johannes hänen\ntalouttaan. Vasikoille, sanoi hän, pitäisi hommata alusia ja lampaat\novat liian ahtaassa karsinassa, ne tunkevat toisiaan ja vuonat ovat\nihan rutistua isojen väliin. -- Muuta taloutta katseltaessa ei hän\nvirkkanut sanaakaan. Kun he sitten jälleen palasivat sisään, tapasivat\nhe Ulin hyvin alakuloisena talon pihalla. He veivät hänet mukaansa,\nmutta hyvin alakuloinen oli Uli koko illan. Hänelle tuppasi melkein\nitku kurkkuun kun joku hänelle vain sanankin sanoi.\n\nHuomisaamuna varustautui Johannes kotimatkalle kun hänet ensin oli\npakotettu ahtamaan sisäänsä ruokaa ihan liiallisesti. Pakotettiimpa\nvielä ryyppäämään naukkukin päälle, vaikka hän vakuutteli, ettei hän\naamuisin naukkaa. -- Uli melkein piteli kiinni hänen liepeistään,\npiteli melkein kuin lapsi, joka pelkää, että isä lähtee hänen luotaan;\nja kun Johannes viimein aikoi paiskata hänelle kättä, sanoi hän, että\nhän lähtee vähän matkaa saattamaan isäntää, jos saa, sillä eipä tässä\ntiedä, milloin jälleen saa häntä nähdä.\n\n\"No miltäs tuntuu?\" kysyi Johannes heti kun he pääsivät pois talon\ntanhuilta.\n\n\"Voi isäntä hyvä, ette usko miten pahalta. Minä kolusin jo monessa\npaikassa, mutta en ole vielä missään mokomaa nähnyt. Ei ole, Jumala\nparatkoon, täällä vähääkään järjestystä. Virtsa juoksee talliin,\nlantaa ei ole ikipäivinä ajettu kunnollisesti ulos, hevoset seisovat\nperä pystyssä, olissa on vielä puolet jyviä, vajassa sikamainen siivo,\ntyökalut sennäköiset. Katsoa murjottelevat minua kuin syötävää; joko\neivät vastaa laisinkaan tai mukisevat hävyttömyyksiä niin että sietäisi\nniitä korville paukuttaa.\"\n\n\"Karsihan nyt ja malta mielesi\", sanoi Johannes. \"Ala varovasti, ota\nohjat huomaamatta käsiisi, tee itse työtä minkä jaksat; sano käskysi\noikealla tavalla ja koeta saada ne vähitellen muuttamaan tapojaan tai\nedes joku heistä puolellesi. Ja katsastele sitten jonkun aikaa miten\ntyöt käyvät, kunnes olet heihin hyvin tutustunut ja tiedät millä tavoin\nparaiten voit tulla heidän kanssaan toimeen. Ei hyödytä heti paikalla\niskeä kirvestään kiveen; tavallisesti tuntee näin alussa oloja liian\nvähän tai alottaa väärästä päästä. -- Kun sitten tiedät, millaisten\npariin olet joutunut, ja jos he sittenkään eivät paranna tapojaan, niin\nnäytä sitten yhtäkkiä kunnolleen mikä olet miehiäsi ja anna jollekulle\neropassit, niin kyllä muut jättävät metkunsa. Ja älä rupea allepäin,\nethän sinä ole mikään orja, pääsethän sinä lähtemään pois milloin vain\nhaluat. Mutta oppiaikaa tämä on sinulle, ja sitä parempihan on, kuta\nenemmän nuorimies saa kokea. Täällä saat oppia paljon; saat oppia\nisännyyttä, ja se ammatti on juonikkaampaa kuin mitä luuletkaan. --\nJa minä aavistan että sinä osut täällä onneesi ja tulet oikeaksi\nmieheksi. Koetahan vain olla sovussa naisväen kanssa, mutta älä sentään\nanna sen ukon tulla epäluuloiseksi; ei ole vähä hyvä se, että naiset\novat puolellasi. Mutta jos ne rupeevat huutelemaan sinua työmailta\nerittäin kahville, niin älä mene; tyydy siihen mitä on muillakin ja ole\naina työssä etukynnessä. Sillä tavalla täytyy niiden lopulta taipua,\ntahtoivat tahi ei.\"\n\nTämä rohkaisi ja innosti Ulin mieltä ja kuitenkin oli hänen vielä\nkovin vaikea erota isännästään. Nyt vasta muistui hänen mieleensä\njos jonkinlaista kysyttävää. Hän tunsi olevansa niin kykenemätön.\nHän tiedusteli kylvämistä: mitä silloin ja silloin on tehtävä;\nmenestyisivätköhän ne tai ne kasvit siellä tai miten niitä ja niitä\nhoidetaan? Hänellä oli kysymyksiä loppumattomiin saakka, kunnes\nJohannes viimein pysäytti hevosen erään ravintolan kohdalla, joi puoli\npulloa viiniä Ulin kanssa ja lähetti hänet sitten puolipakolla kotiin.\n\nRohkein mielin palasi Uli vihdoin uuteen taloon ja oikeastaan ensi\nkertaa eläissään tiesi hän nyt, miten tärkeät hänen tehtävänsä olivat.\nHän oli nyt tähdellisessä toimessa, katseli maailmaa aivan uusin silmin\nkulkiessaan tuolla huostaansa uskotulle tilalle, josta hänen yksin\noli pidettävä huolta; asteli aivan uusin askelin taloon, jossa hän\noli oleva tavallaan hallitsijana, jonne häntä odotettiin kuin uutta\npäällikköä kapinalliseen rykmenttiin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nMiten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.\n\n\nLevollisena, päättäväisenä lähti hän iltapäivällä, melkein heti\nmurkinalta, ohjattavainsa luokse. Kuusi henkeä oli määrätty riihelle.\nTallimies ja lypsäjä varustelivat karjalle ruokaa. Uli meni heidän\nluokseen ja rupesi heitä auttamaan.\n\nEivät he häntä tarvitse, sanoivat he, kyllä he osaavat tehdä tämän\nitsekin. Uli vastasi, että koskei hän voi olla apuna riihellä ennenkun\njyvät on viskattu, niin auttaa hän heitä karjanrehun valmistamisessa\nja lannan luonnissa. He mukisivat vastaan; mutta Uli rupesi toimeen,\nsekoitteli rehut totutulla, taitavalla tavallaan, karisti tomut niistä\npois ja pakotti pelkällä esimerkillään, vaieten toisetkin valmistamaan\nruuat paremmin kuin mitä ne ennen oli tässä talossa valmistettu.\nRehuvajan käytävällä sekoitteli hän rehut uudestaan ja ripusteli ne\nsitten kauniisti seinille, kunkin tukun yhtä korkealle ja puhdisti\nsitten luudalla käytävän hevos- ja lehmi-vajain välillä niin ripeästi\nettä sitä menoa oikein ilokseen katseli. Lypsäjä sanoi, että jos\nruvetaan pitämään joka päivä tätä peliä, niin ei ehditä kahtena päivänä\nvalmistaa niin paljon rehua kuin elukat yhtenä päivänä hotkivat. --\nRiippuu siitä, sanoi; Uli, miten on totuttu rehuja sekoittamaan ja\nmiten elukat ovat tottuneet niitä pehnaamaan. -- Lannan luonnissa\njoutui hän pieneen pulakkaan lypsäjän vuoksi, joka oli tottunut\nkopaisemaan pois vain päällimäisen lantakerroksen kuten kerman\nmaidosta. -- \"Nyt on varsin lämmin ilma\", sanoi Uli, \"nyt ei eläimiä\npalella; sopii siis kerrankin luoda lanta ihan perin pohjin.\" Ja se\noli tosiaankin tarpeellista, sillä niin paljon oli navetassa vanhaa\ntörkyä, että he saivat oikein kuokkia, ennenkun edes navetan permannon\npohjakivet alkoivat kuultaa; kivien väliin tunkeutuneen lannan kimppuun\neivät he lähimaillekaan päässeet. -- Virtsasäiliöt oli tyhjennettävä,\nkoska virtsa kävi pilalle tallin peränurkkaan kätkettynä; ja vaivoin\nsai hän miehet pakotetuksi kaatamaan säiliöistä otetun virtsan\nkarjapihaan, eikä tielle. -- Kun lanta oli saatu ulos, eivät miehet\ntahtoneet ruveta sitä kelvollisesti hajottelemaan. Heidän mielestään\nkai sopi jättää lanta kasoihin sellaisenaan kuin se oli heitetty ulos,\nja kun Uli tahtoi heitä tottelemaan, niin hänelle vastattiin: ei tänään\nole aikaa, pian on ruvettava ruokkimaan karjaa, ja onhan se päivä\nhuomennakin. Uli sanoi, että mukavinta on hajoitella lantaa ruokkimisen\nväliajoilla; lanta on etenkin talvella hajoitettava lämpimänä. Jos se\npääsee jäätymään, niin ei se enää laskeudu eikä saada hyvin palanutta\nlannoitusainetta. Näin sanoen ryhtyi hän itse puuhaan ja toiset miehet\nantoivat levollisina hänen yksinään ahertaa ja virnistelivät keskenään\ntallin oven takana ja rehuvajassa.\n\nTuvassa oli jo kauan ihmetelty, miksei se uusi isäntärenki jo palaa\nkotiin ja oli jo alettu pelätä, että ehkäpä se on jo ikipäiviksi\nlähtenyt matkaansa talosta. Jukka oli vahtinut akkunan ääressä, josta\nnäki tielle, ja katsoa töllöttänyt silmänsä kipeiksi ja alkanut\njo haukkua, että hän ei olisi uskonut mokomaa Johanneksesta! Ja\nserkku se on vielä olevinaan! Hän ei tekisi tällaista ilkeyttä edes\nventovieraalle! Mutta ei ollut nykyään luottamista kehenkään, ei enää\nedes omiin lapsiinsakaan.\n\nKun hän siinä niin paraillaan papatti, tuli Vreneli yhtäkkiä sisään ja\nsanoi: \"Kurkistelkaa nyt siinä tielle vaan miten kauan tahansa! Uusi\nisäntärenki on hajoittelemassa lantaa, se on ajattanut lannan ulos ja\nkuuluu tuumivan, ettei sitä saa jättää navettaan edes kahdeksi kerraksi\nperäkkäin. Kun ei muut sitä tee, niin kuuluu tuumivan, että pitää tehdä\nitse.\" -- \"No mutta miksei se tule edes näyttämään silmiään kun tulee\nkotiin?\" sanoi Jukka. -- Ja: \"Herranen aika, miksei se tule syömään?\"\nsanoi emäntä; \"mene, sano sille, että hänen pitää hetipaikalla tulla\nsisään, hänelle on varattu ruuat liedelle lämpimään.\" -- \"Äläs\",\nsanoi Jukka, \"minä menen itse katsomaan, mitähän se on tehnyt ja\ntoimittanut.\" \"Mutta käskekin sitä sitten tulemaan\", sanoi emäntä,\n\"pitäisipä mielestäni sille jo ruuan maistua.\" --\n\nJukka meni ulos ja näki, miten Uli hajotteli huolellisesti lantaa ja\npolki sen tiukkaan kasaan; se oli ukosta mieleistä. Hän lähti hakemaan\nlypsäjää ja tallimiestä näyttääkseen heille, miten Uli toimittaa\ntuota askaretta ja opettaakseen heitä vasta tekemään samalla tavalla.\nMennessään vilkaisi hän rehuvajaan, ja seisoi kauan aikaa ihan\nällistyneinä hyvästä mielestä kun näki kauniit, tuuheat, herkulliset\nrehutukot ja lakaistun käytävän. Meni sitten navettaan, ja kun näki\nlehmien seisovan mukavasti puhtailla olilla eikä läkähtyneessä\nlannassa, niin silloinkos hän vasta tuli hyvilleen ja palasi Ulin luo\nja sanoi, ettei se nyt oikeastaan ole tarkoitus, että Uli itse tekee\nlikaisimmatkin työt; ne ovat oikeastaan toisten tehtäviä.\n\nOli ollut hyvää aikaa, sanoi Uli; riihellä hän olisi ollut liikaa ja\nsitäpaitse tahtoi hän näyttää, miten tämä askare vasta hänen mielestään\non tehtävä. Jukka käski Ulia tulemaan tupaan, mutta Uli sanoi, että\nhän mielellään ensin vielä käväisee katsomassa jyväin viskaamista ja\npuhdistamista; tekisi mieli nähdä, miten ne sen työn toimittavat, --\n\nUli huomasi, että väki joutuu työstä riiheltä vasta iltamyöhällä.\nVilja oli huonosti puitua, olissa vielä melkein täysiä tähkiä, ja yhä\nhuonommin oli se sihdattua ja viskattua: jyvät vasussa rikkaisia; teki\nmieli tyhjennyttää vasu ja teettää koko homma uudestaan; kuitenkin\nmalttoi hän mielensä tällä kertaa ja ajatteli, että huomennapahan\nteettää toisin. Mutta Jukka puhui tuvassa, että uusi renki oli\nhänestä mieleen, se ymmärtää asiat; kunhan se ei vain rupeisi liiaksi\nisännöimään, se ei olisi hänestä sopivaa. Eihän joka talossa voi\nmenetellä samalla tapaa; ja häneltä itseltäänhän menisi sitten koko\nisännyys.\n\nIllallisen jälkeen lähti Uli isännältä kysymään, mitä kaikkea vielä\nolisi tehtävää tänä talvena; Ulin mielestä pitäisi työt järjestää niin,\nettä kevään tullen oltaisiin täydellisesti valmiit ja vapaat uusiin\naskareisiin. \"Niin\", sanoi Jukka, \"hyvähän se olisi, mutta eihän niitä\nmillä pakolla voi tehdä kaikkia yhtaikaa. Jokaisella aikansa. Puintia\non vielä noin kolme viikkoa, sitten tulee halonhakkuu ja sitten kai\nollaankin jo keväässä.\"\n\n\"Kun tohtisin sanoa\", tuumi Uli, \"niin olisi minun mielestäni puut\nhankittava kotiin jo nyt. Nykyjään on vielä kauniita ilmoja ja\ntiet hyvät, nyt olisi niitä vielä helppo vedättää. Helmikuussa on\ntavallisesti huonot, sateiset ilmat, silloin ei saa puita paikaltaan ja\najovehkeetkin siinä pilautuvat.\" --\n\n\"Ei käy päinsä\", tuumi Jukka; heillä ei ollut tapana puida eloja vasta\nhelmikuulla.\n\nEi hän sitä tarkoittanutkaan, sanoi Uli. Puitava on nyt jo, yhä\nedelleenkin. Hän ja joku toinen renki saisivat kai toki niin\npaljon puita kaadetuksi kuin tallimies ehtii kulettaa kotiin. Ja\nvoisihan tallimieskin auttaa heitä puun kaatamisessa kunnes puita on\nvedettäväksi asti.\n\nMutta eihän sitten voitaisi pitää kuutta henkeä riihellä, jos Uli\nottaisi yhden miehen riiheltä pois, sanoi Jukka; vaan kun kaikki\nsitten kerran lähtevät yhdessä rymyssä metsähommiin, niin on puut pian\nhankittu. --\n\n\"No\", tuumi Uli, \"kuten tahdotte; mutta minä ajattelin vaan, että\nlypsäjäkin voisi hyvin mennä riihelle, kun puolelta päivin häntä\nautetaan ruokinnassa ja lannan luonnissa. Ja useinhan saa kaksi riuskaa\nmiestä metsässä paljon enemmän aikaan kuin koko komppaniia, joista ei\nyksikään viitsi tehdä mitään.\"\n\n\"Niinhän se monasti on\", sanoi Jukka; \"mutta jätetään nyt vielä sentään\nse puun haku, puiminen on nyt tärkeämpää.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte\", sanoi Uli ja meni levolle pää täynnä ajatuksia.\n\n\"Kylläpä olit taas merkillinen\", sanoi muori miehelleen. \"Minusta Ulin\ntuumat olivat oikein hyviä. Niistä olisi ollut meille pelkkää hyötyä;\nja tuskin pahentaisi noita kahta herraa, tallimiestä ja lypsäjää, jos\neivät aina saisi kuivata korviaan auringonpaisteessa, senkin kutaleet!\nKukaties ei Uli kauan yritäkään näin parastaan, kun sinä kohtelet häntä\ntällä tavalla.\" -- \"Niin mutta, minä en rupea rengin käskettäväksi.\nJos minä suostuisin, niin se luulisi heti, ettei täällä muuta käskijää\nolekaan kuin hän. Hänen laiselleen täytyy jo alusta pitäen näyttää,\nmitä tässä tahdotaan, mitä ei\", murahteli Jukka äissään. \"Sinähän se\nolet paras näyttäjä! Hyvät sinä pilaat ja huonoja sinä pelkäät ja annat\nheidän elää oman nokkansa mukaan; sellainen olet\", sanoi muori.\n\n\"Se on ollut ennenkin tapa meillä eikä sitä nyt tässä ruveta\nmuuttelemaan\", vastasi Jukka.\n\nSeuraavana aamuna sanoi Uli emännälle, että toinen tyttö on liikaa\nriihellä, emäntä voisi ottaa toisen niistä tupahommiin, kumman näki\nsopivammaksi. -- Ja Uli meni puimaan ja pui sillä tapaa, että hänen\nriuttansa löi aina vierusmiehen riuttaa jos tämä ei puinut viljaa\nkunnollisesti ja juuresta aina tähkään saakka. Ja kun yksi lattia\noli puitu, niin tehtiin muuttotyöt hyvin joutuin ja alettiin puida\nuutta, eikä Uli pakoittanut toisia ripeyteen sanoilla, vaan omalla\nahkeruudellaan. Tuvassa olijat tuumivat, että tuntuupa nyt kuin olisi\nriihimiehillä ihan uudenlaiset riutat; kumu käy toisellainen kuin\nennen; kyllä kai ne nyt lyövät jo pelkkää permantoa. -- Mutta tyttö,\njoka tuli tupatöihin, kertoi mitä ne aikovat Ulille vielä tehdä. Ulin\nei tarvitsekaan luulla, että hän saa tupata tänne uusia tapoja; eivät\nhe anna mokoman itseään kiusata. Vaikka tosin Uli häntä säälitti, sillä\nhän on höyli poika ja työtä se osaa tehdä, se täytyy tunnustaa; mihin\nse vain sormellaankin koskee, se luonnistaa.\n\nMuiden ollessa riihellä, oli tallimies lähtenyt ratsain kotoa; kuului\nmenneen seppään. Lypsäjä oli lähtenyt viemään lehmää, mutta minne, sitä\nei hän ollut sanonut kellekään. Päivä kului puoliin ennenkun he ehtivät\ntakaisin kotiin, kumpikaan ei ollut koko päivänä niin tikkua ristiin\npannut. Murkinoitua autteli Uli vielä naisväkeä ateriasta jälelle\njääneitä perunoita kuorimassa, kuten on hyvä tapa hyvin järjestetyissä\ntaloissa miesväellä aina kun heidän aikansa vain sallii. Mutta muut\njuoksivat heti ulos, tuskin ehtivät rukoustellakaan.\n\nKun Uli tuli pihalle, niin riihestäkös kuului melu; kaksi paria\npyllerteli painia lyöden viimeisellä lattiallisella ja toiset\nkatselivat päältä. Uli käski lypsäjää luokseen: heidän oli näet heti\npäästettävä vasikat ulos ja katsottava missä kunnossa ne olivat; kai\nniitä pitäisi sukia ja voidella salvalla. Lypsäjä sanoi, ettei se kuulu\nUliin; hänen vasikoittensa kanssa ei ole kellään mitään vehkeilemistä\nolkoot ne missä tilassa tahansa. Ja tallimies tuli Ulin luo ja kysyi:\n\"Tahdotkos, niin koetellaan? Uskallatkos?\" Ulin sisu kiehahti, hän\nhuomasi, että tämä oli etukäteen tuumittua juonta, josta ei pääsisi\npuuhun ei pakoon. Ennemmin tai myöhemmin, sen tiesi hän, täytyisi\nhänen kuitenkin pakosta koetella. Miksei siis nyt jo? Tietäisivätpähän\nsitten kerta kaikkiaan, mikä hän on miehiään. \"No, jos tahdot, niin\nsamantekevää\", vastasi hän, ja kaksi kertaa peräkkäin paiskasi hän\ntallimiehen selälleen niin että luut ruski. Silloin sanoi lypsäjä, että\nhänkin tahtoo koettaa: vaikkei hänen oikeastaan maksaisi vaivaa ruveta\npainiskelemaan tosissaan mokoman naakin kanssa, jolla on sääret kuin\npiipun varret ja pohkeet kuin kärpäsellä. -- Ruskeilla, karvaisilla\nkäsivarsillaan tarrasi hän Uliin kuin aikoen kääriä hänet luutturiepuna\nkasaan. Mutta Ulipa piti puolensa ja lypsäjä ei häntä kaatanut. Lypsäjä\ntuli yhä kiukkuisemmaksi, hän rutisti yhä äkäisemmin, hän käytti sekä\nkäsiään että koipiaan ja puskipa kuin härkä päälläänkin, -- kunnes Uli\nviimein kyllästyi ja ponnistaen kaikki voimansa hänkin antoi lypsäjälle\nsellaisen heiskauksen, että tämä lensi ketarat ilmassa jyväkasan yli\nkeskelle riihen lattiaa eikä pitkiin aikoihin tiennyt, oliko ilmassa\nvai maassa. -- Sattumalta, sioille ruokaa tuodessaan, oli Vreneli\nnähnyt Ulin voiton, ja tuvassa tuumi hän kohta emännälle, että hänpäs\noli nähnyt iloisen tapahtuman: ne olivat koettaneet häväistä Ulia,\nUlin oli täytynyt lyödä painia, mutta hän oli voittanut ne kaikki. Ja\nkatalan lypsäjän oli se nakannut selälleen niin että tuskin enää ylös\npääsi. Se oli hauskaa, että Uli oli heitä väkevämpi, varmaan täytyisi\nniiden nyt häntä edes vähän pelätä ja kunnioittaa! --\n\nMutta tultuaan tällä tavoin häirityksi vasikkakuulustelussaan, tarttui\nUli riuttaan ja sanoi lypsäjälle, ettei hänellä nyt enää ole aikaa\nkatsastaa vasikoita, täytyy sukia niistä syöpäläiset jonain toisena\npäivänä. -- Viljan puhdistukseen meni tällä kertaa aikaa enemmän kuin\nmuulloin, ja kuitenkin ehdittiin riiheltä tavallista aikaisemmin ja elo\noli paremmin puhdistettua kuin ennen. Mutta ahkeroitu olikin tavallista\nenemmän eikä ollut talvinen vilukaan väkeä vaivannut.\n\nKun Uli kertoi isännälle, minkä verran jyviä oli saatu, sanoi isäntä,\netteivät he kertaakaan ennen tänä vuonna olleet saaneet näin paljoa --\nvaikka olivat puineet lakoon menneitäkin.\n\nIllalla kun väki istui ruualla, tuli isäntä pöydän luo ja sanoi:\n\"Minun mielestäni olisi mukavinta ruveta vedättämään puita metsästä\njo nyt. Hevosia ei tarvita muihin töihin ja sää on hyvä. Ja minun\nmielestäni sopii olla riihellä ja vedättää puita yhtaikaa, kun vaan\nosaa hyvin sovitella.\" Tallimies vastasi, että tiet ovat iljankoiset,\nhevoset huonossa kengässä; ja toiset tuumivat, ettei sitten riittäisi\nriihelle kuutta henkeä, enintäin vain neljä ja siten ei selvittäisi\nriihitöistä ajoissa. Viimein kysyi Jukka, kun ei enää itse osannut\nvastata mukisevalle palvelusväelle: \"Mitäs sinä, Uli arvelet?\" --\n\"Kun isäntä käskee, täytyy käydä\", vastasi Uli; \"tallimies, Hannu\nja minä voimme ajaa puita kotiin. Ja kun lypsäjä menee apumieheksi\nriihelle ja toiset auttavat häntä vuorostaan lannan luonnissa ja karjan\nruokinnassa, niin ei puunhausta ole haittaa riihitöille.\" \"No niin,\ntehdään sitten niin\", sanoi Jukka ja meni kiireesti matkaansa. -- Nyt\npurkausi nouseva rajuilma Uliin, ensin yksityisinä säväyksinä, sitten\nsenkin tuhannen tulimaisena pauhuna. Tallimies kiroili: hän ei vain\nmene puita vetämään; lypsäjä noitui: hän ei niin riuttaan koske; toiset\nsadattelivat, että he eivät rupea puimaan neljään pekkaan. He eivät\nanna tässä kohdella itseään raukkoina, he eivät ole mitään koiria, he\ntietävät mikä on oikeaa, kohtuullista ja tavallista, j.n.e. Vaan kyllä\nhe tietävät hyvin, kenen peliä tämä on: mutta varokoonkin itseään,\njos tässä rupee kuudelta soitattamaan (talvella soitetaan iltalevolle\nkello 3, kesällä kello 6). Moni tänne on jo tullut kuin kuvernööri ja\nluikkinut pois kuin koira häntä koipien välissä. Halju mies, kiusaa\ntovereitaan isäntää mielitelläkseen. Mutta ei tässä sellaista kauan\nsiedetä. -- Uli ei pakissut monta sanaa, tuumihan vain, että se on\ntehtävä mitä isäntä on käskenyt. Ja käskenyt on isäntä, eikä hän ja\nkiittäkööt Jumalaansa, jos eivät talosta lähde huonompina kuin hän. Hän\nei kohtele ketään raukkoina, mutta ei hän anna myös itseään raukkana\nkohdella; hänellä ei ole syytä pelätä ketään heistä. -- \"Jos emäntä\nolisi hyvä\", lisäsi hän, \"ja laittaisi meille kolmelle evästä, sillä me\nemme kai ehdi metsästä kotiin ruoka-aikaan.\"\n\nHuomenna lähdettiin metsään. Vaikka tallimies miten murisi ja kiroili,\nei auttanut kuin lähtö. Lypsäjä ei tahtonut mennä riihelle ja isäntä\npysyttelihe piilosalla. Silloin rohkaisi emäntä mielensä, meni ulos ja\nsanoi lypsäjälle, ettei lypsäjä hänen mielestään ole niin suuri herra,\nettei voi mennä riihelle; oli ne paljon paremmatkin ihmiset maailmassa\nhuiskineet riutan varressa. He eivät voi pitää lypsäjää, joka päivät\npitkät kuivailee korviaan päiväpaisteessa.\n\nNiin saatiin puut kotiin, aivan kuin lumouksella. Ja helmikuussa\ntulivatkin ilmat ja tiet niin huonoiksi että olisi oltu ihmeissä puun\nhaussa, jos eivät puut jo olisi ollut kotona.\n\nVaikka Uli oli koko päivän ulkotöissä ja raskaassa puuhassa metsässä,\nsillä hän ryhtyi aina tukalimpaan tehtävään, tahtoen olla etevin\ntyössäkin, ei vain käskemisessä, niin autteli hän kuitenkin aina\niltasella kotona naisväkeä huomispäivän ruokia varustettaessa ja\nlähti joka askareeseen mihin vain emäntä häntä pyysi. Koskaan ei hän\nluikkinut pyytöjä pakoon ja esti toisetkin luikkimasta. \"Kuta enemmän\ntoinen toista auttaa, sitä pikemmin joutuvat kaikki\", sanoi hän, \"ja\nonhan selvä, että renkien on autettava naisia ruokia varustettaessa,\njos kerran aikovat niitä syödäkin.\" Ylipäänsä oli hän apuna missä ikinä\nvain voi- Kun piika perunoita huuhdottuaan ei voinut kantaa koria\nyksinään tupaan peläten aivan kastuvansa, lähti Uli joko itse avuksi\ntai käski renkipoikaa siihen toimeen. Ja kun poika ensin ei tahtonut\ntotella ja vitkasteli, opetti Uli häntä vakavin sanoin kuuliaiseksi.\n\"Typerää on\", sanoi hän, \"se etteivät palvelijat auta toisiaan kun\ntoisen vaatteet ovat pilautua; typerää, jos he ylipäänsä rupeevat\ntoisilleen vastukseksi. Siten tekevät he vasten tahtoaan omankin\ntoimensa vaikeammaksi kuin mitä se oikeastaan on.\" -- Tätä eivät muut\ntahtoneet käsittää. Niillä oli ylipäätään tuo merkillinen paha tapa,\nettä rengit tekivät kiusaa piioille missä ikinä vain voivat, eivätkä\npalkolliset koskaan toisiaan toverillisesti auttaneet. Jos naisväki\npyysi renkiä avuksi, niin tämä vain virnisteli ja noitui paikaltaan\nhievahtamatta. Emäntäkin sai usein tyytyä heidän hävyttömyyksiinsä\nja kun hän meni valittamaan Jukalle, niin vastasi Jukka: no aina\nsinulla nyt on valittamista. Hänellä eivät rengit olekaan vaimoväen\npikentteinä; niillä on parempaakin tekemistä kuin kuletella\nkukka-astioita paikasta toiseen. -- Uli ei ollut missään talossa nähnyt\nmoista eripuraisuutta. Hänen käytöksensä kummastutti täkäläisiä ja\nrengit alkoivat kiukkuisesti häntä ivata ja pilkata ja pilkka kasvoi\nvielä muistakin syistä ihan sietämättömäksi.\n\nTulevana lauantaina ei lypsäjä tahtonut luoda lantaa, syy oli vain\nse, että tuo työ oli hänestä vastenmielistä. Hän aikoi jättää lannan\nluonnin sunnuntaiaamuksi. Uli sanoi, että se ei käy päinsä; ei ole\nkerrassaan mitään syytä lykätä lannan luontia huomiseen. Sitenhän jäisi\ntalo lauantaina siistimättä, mikä ei ole missään muualla tapana. Ja\nmuuten, sunnuntaina ei pidä tehdä työtä, ei sinun, ei sinun renkis eikä\nsinun piikas. Kaikkein vähimmin sopii jättää kaikkein siivottomimmat\ntyöt pyhäksi. Lypsäjä sanoi: \"Oli pyhä tai paha; mitä pyhä minuun\nkuuluu, minä en luo tänään lantaa.\" Ulin sisu kiehahti; mutta hän\nhillitsi kuitenkin luontonsa ja sanoi ainoastaan. \"No luonpahan sitten\nminä.\"\n\nIsäntä, joka oli kuullut tämän kinastuksen, meni sisään mukisten:\n\"Kunhan tuo Uli ei vain rupeisi kaikessa komentelemaan ja tuomaan uusia\ntapoja taloon; se ei minusta ole sopivaa. Ainahan sitä ennenkin on\nluotu pyhinä lantaa eikäpä kukaan ole siitä nurissut. Voisi kelvata se\nnyt hänellekin.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nEnsimäinen sunnuntai uudessa paikassa.\n\n\nSunnuntain vastaisena yönä kävi talossa vilinä kuin kyyhkyslakassa.\nKun Uli sunnuntai-aamuna tavalliseen aikaansa tuli alas, ei ihmisääniä\ntanhuilla kuulunut; mutta hevoset hörhöttivät ja lehmät ynyivät eikä\nlypsäjää ja tallimiestä näkynyt. Uli ruokki karjan ensimäisen kerran,\nruokki toisen ja rupesi viimein itse lypsämäänkin, sillä mikään ei\nole pahempaa kuin se että jätetään karja määrähetkellä lypsämättä ja\nruokkimatta. Kauhistuen näki hän, miten huonosti utaria oli hoidettu;\ntuskin puoletkaan nännit olivat kunnollisia; hän ajatteli, että\nlypsäjä ei joko osaa lypsää tai sitten hutiloi. Tuskin oli hän saanut\nlypsetyksi, niin tuli siihen sadatellen lypsäjäkin ja sanoi, ettei\ntällä nyt olisi ollut kiirettä, olisihan niillä lehmillä ollut aikaa\nodottaakin ja jos hän vielä vasta näkee Ulin kykkimässä lehmäin alla,\nniin antaa hän hänelle sellaisen paukun että ikänsä muistaa lehmän alle\nlentäneensä. Uli sanoi, että antakoon vaan jos hyväksi näkee; mutta voi\nolla mahdollista, että hän itse lentää ennen lehmän alle. Muuten hän\ntahtoi, että lehmät on lypsettävä oikeaan aikaan ja kunnollisesti, jos\nei totella, niin on hänen lypsettävä ne itse. On välttämätöntä, että\nlehmiä vaalitaan hyvin.\n\n-- Naisväki ihmetteli kovin: -- mikäs nyt maidon näin aikaisin\njoudutti? Ja Vreneli sanoi: hyvä kun tuli uusi järjestys taloon; olipa\njo kauan sitä kaivattu.\n\nKun huudettiin väkeä ruualle, tuli Uli ensimäisenä paikalleen; tytötkin\nilmestyivät vasta myöhemmin, pörröpäinä, siivottoman näköisinä; rengit\nköntystelivät sietämättömän hitaasti tupaan. Vreneli harmitteli:\ntämähän nyt on vihoviimeistä odottamista, ei ehdi enää ainoanakaan\npyhänä kirkkoon lähtemään. Noista heittiöistä ei kukaan mene kirkkoon;\nmutta kirkon häväistystähän olisikin, jos tuollaiset sinne menisivät;\nse vaan on kiusallista etteivät tästä muutkaan heidän tähtensä pääse\nkirkkoon. -- Uli kysyi, miten pitkä matka täältä on kirkolle ja mihin\naikaan sinne pitää lähteä, jotta ehtisi ajoissa perille ja missä siellä\nhänen arvoistensa sopi istua? \"Kylläpäs nyt pitäjäläiset pöllästyvät\",\nsanoi Vreni, \"kun Glunggestakin joku tulee kirkkoon; meiltä ei siellä\nole käyneet moneen herran aikaan. Serkku käy vain kun on pyydetty\nkummiksi; täti kaksi kertaa vuodessa ehtoollisella ja joka toinen vuosi\nrukouspäivinä; Liisa (Lisetteksihän sitä pitäisi oikeastaan sanoa) aina\nkun saa uuden silkkiröijyn; minä silloin kun olen saanut haukutuksi\nkaikki muut tulemaan oikeaan aikaan suurukselle; muut palvelijat\neivät kuuna päivänä, ne eivät muista enempää kuin meidän Virkku tokko\nheillä sielua onkaan. Mihin ihmeelle hyvä Jumala sellaiset pölkkypäät\noikeastaan panneekaan kun he kuolevat; etenkin tuon lypsäjän? Jos\nminä olisin Jumala, niin haudottaisin minä sitä ensin vähintäin pari\nsataa vuotta sievedellä ja sitten vasta ottaisin tuon tunnusteltavaksi\nvieläkö tuo yhä haisee; sittempähän olisi aikaa ajatella mihin hänet\npanisi. -- Mutta Uli\", jatkoi Vreneli, \"ne nauravat sinulle jos menet\nkirkkoon, sinä saat taas sietää kiusaa.\" \"Jumaliste\", sanoi Uli,\n\"eipähän minun tarvinne hävetä sitä, että menen kirkkoon; ja jos en voi\nolla täällä, niin menen matkaani. Tämä palkka ei tule niin isoksi että\nsen vuoksi unohtaisin sieluni.\"\n\n\"Oikeassa olet\", vastasi Vreneli; \"mene nyt vaan. Kumpa minäkin\npääsisin mukaan. Mutta kun taas pidän niille pahuuksen puupäille aika\nsaarnan, niin ehkäpä ensi pyhänä pääsen kirkkoonkin.\"\n\n\"Miksei isäntäkin huomauta tällaisesta?\" kysyi Uli; \"minun isäntäni, se\npatisti meitä kirkkoon, tahdoimmepa tai ei.\"\n\n\"Serkku sanoo\", vastasi Vreneli, \"ettei hän ole heidän sielujensa\npaimen; kunhan vain tekisivät kunnollisesti työnsä eivätkä varastaisi,\nniin hyvä olisi; mutta minkäs niille mahtaa.\" -- \"Sitä minäkin\", sanoi\nUli, \"että minkäs hän niille mahtaa. Jos ei joku muu, niin ei mahda\nhänkään, hän on siihen liian heikko.\" --\n\nUli varustautui toisten pilkasta piittaamatta matkaan, pisti\nvirsikirjan jakkunsa taskuun ja lähti menemään kirkkoon. Toiset\nvirnistelivät hänelle ja sanoivat: \"Nyt sitä mennään Üfligeniin\nnäyttämään uutta isäntärenkiä. Taitaapa luulla ihmisten ihan nousevan\npenkeille häntä töllistelläkseen. Mutta ompa näitä nähty tällaisia\nteikareita ja parempiakin. Ehkäpä se luulee, että pappi vetää hänet\nsaarnaansakin.\"\n\nVreneli oli, ehkä sattumalta, ehkä tahallaan, seisonut oven takana\nkatsellen Ulin menoa ja hän sanoi toisille: \"Kukaties pappi paremminkin\nvetää saarnaansa huoripukit, laiskurit ja valehtelijat, -- ja siksipä te\nette kirkkoon uskallakaan mennä. Kaipa ajattelette, etteivät tällaiset\nsielulta ja ruumiilta saastaiset köntit ole kirkkoon kelvollisia.\" --\n\"Kuulepas\", vastasi yksi, \"hävytön sinä olet suultasi ja kyllä sinulla\non kitaa, mutta kylläpä häntä nyt haluatkin, muuten et sillä tavalla\npuhuisi. Et sinä ole parempi kuin muutkaan, muuten olisit mennyt\nkirkkoon sinäkin. Kylläpäs nyt ajattelet, että kun tuon kanssa nyt\nkerran pääsisi kirkkoon ja vihille, niin riittäisi se matka ijäksi.\nSitten saisi kirkko kyllä jäädä sinulta rauhaan.\" -- \"Se ei kuulu\nsinuun; ja en ainakaan sinun kanssasi tahdo vihille; ennen menen vaikka\nminkä ravin retkun kanssa kuin sinun\", sanoi Vreneli ja kiisi ulos\ntuvasta kuullen hurjan naurun takaansa kajahtavan.\n\nUli sai pian matkaseuraa ja paljon oli väkeä koulutalon ympärillä,\njonka lähellä kirkko oli. -- Tuo kuuluu olevan Glunggen uusi\nisäntärenki, sanoi toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Saas nähdä,\nmiten kauan se siellä pysyy. -- Ei siellä isäntärengit ole sietäneet\nkauan olla. Kaikilla muilla työläisillä on siellä ollut hyvä olla;\nmutta isäntärenki saa aina vastata kaikesta. Jos hän tulee toimeen\npalvelijain kanssa ja tulee samallaiseksi kuin hekin, niin vahtii Jukka\nhäntä kuin poliisi kunnes saa ajetuksi hänet talosta. Jos isäntärenki\ntaas vaatii järjestystä ja hoitaa tilaa vähänkin kelvollisesti,\nniin tekee palvelusväki tenän ja Jukka tulee viimein epäluuloiseksi\nja tuumii, että nythän se rupee jo ihan isännäksi. Eikä se auta\nisäntärenkiä, vaan komentelee häntä kunnes hän laputtaa tiehensä.\nSitten jälestä isäntä tosin katuu ja koettaa saada häntä takaisin;\nmutta jos saa, niin alkaa sama peli taas uudestaan. Kyllä se on koko\njäkkä se Jukka.\n\nJokaisella oli oma tarinansa Jukasta: millainen se oli ollut sille\nja sille ja mitä se ja se oli tehnyt puolestaan Jukalle; ja kaikki\nkehoittivat Ulia katsomaan Glunggessa vain hyvin eteensä eikä\nkiusaamaan itseään turhaa. Niin hän tekisi, jos olisi järkevä!\n\nUlilta meni ihan pää sekaisin näistä puheista eikä hän jaksanut\nkuunnella saarnaakaan kunnolleen. Kokemus jo todisti kaikki nuo jutut\ntosiksi, ja Glunggen olot tuntuivat hänestä nyt yhä harmillisemmilta ja\nräikeämmiltä; ja ne rupesivat tuntumaan jo ihan sietämättömiltä. Hän ei\nkai usein vasta pistäne nokkaansa kirkkoon, ajatteli hän, muuten hän ei\njaksa sietää elämäänsä.\n\nKun hän synkeänä ja raskain mielin lähti kulkemaan kotia kohti, niin\npaistoi aurinko niin lempeästi ja lumi kimalteli niin puhtaana ja\nvalkeana ja niin tuttavallisesti hypähtelivät ja lentelivät punatulkut\ntien varrella että hänen tuli oikein mukava olla; ja hänestä tuntui\nihan kuin kulkisi hän nyt entisillä palveluspaikoillaan ja Johannes\nastelisi tässä hänen vieressään puhellen hänen kanssaan. Ja silloin\noli hän kuulevinaan kuin Johanneksen sanovan: \"Muistatko sinä vielä\nnoita kahta ääntä, jotka aina ihmiselle puhuvat; noita, joista toinen\nviettelee pahaan ja toinen kehoittaa hyvään? Ja muistatkos sinä, että\nse viettelevä, liehakoiva ääni on kiusaajan ääni ja paratiisin käärmeen\nääni ja että se koettaa tehdä ihmisen yltiöksi ja johtaa hänet harhaan\noikealta polulta ja nauraa sitten jälestäpäin, kun on saanut hänet\nonnettomuuteen ja häpeään. Muistatko, että se on karkoitettava pois\nluota sanoen: Mene pois, Saatana! kuinkas minä niin paljon syntiä\ntekisin että rikkoisin Herraa minun Jumalatani vastaan.\" Niin oli\nUli kuulevinaan Johanneksen puhuvan; ja silloin ajatteli hän, kuinka\nihmiset, jotka olivat tulleet kuulemaan Jumalan sanaa parantuakseen,\nolivat häntä vietelleet puheillaan pahaan ja tehneet hänet yltiöksi.\nJa nyt hän älysi, ken noiden ihmisten suun kautta puhui ja mihin\nheidän puheittensa muistaminen hänet johtaisi. Hän älysi, että hänen\non tukittava korvansa heidän sanoiltaan. Ja sitten alkoivat häntä\nmelkein kauhistaa nuo ihmiset, jotka sanovat kokoontuvansa kuulemaan\nJumalan sanaa ja palvelemaan Jumalaa ja tulevatkin palvelemaan Jumalan\nasemasta perkelettä. Parantamatta itseään ne koettavat suistaa vielä\nmuitakin synnin syvyyteen. Hirveää on, ajatteli hän, kun kirkkotiestä\ntulee ihmisille helvetin tie; ja hirveää, kun ihmisellä on sellainen\nsydän, että se muuttaa Jumalan sanan myrkyksi ja antautuu saatanalle\nsilloin kun ihminen luulee palvelevansa Jumalaa. Ja hän tuli jälleen\nrohkealle ja hyvälle tuulelle, kun tiesi vapautuneensa ja päässeensä\nnäillä ajatuksillaan taas oikealle ja turvalliselle tielle. Mutta\nkuitenkin häntä hävetti, että hän näin helposti oli ollut melkein\nlangeta viettelykseen ja hän ajatteli, että ihminen on kuin onkin\nruoho, jota tuuli häilyttää. Välttämätöntä on siis valvoa ja rukoilla\nettei kiusaukseen lankeisi. Nyt tiesi hän jo, mihin se ihminen joutuu,\njoka ei aina valvo ja rukoile; kiusausten moninaisuuden vuoksi hänestä\ntuntui ihmeeltä, ettei pahuus ole ihmisissä vieläkin suuremmassakin\nvallassa kuin mitä se yleensä on.\n\nMurkinoidessa kärsi hän vihoittelematta toisten pilkat: eikö häntä\nhaluttaisi mennä vielä kiertokouluunkin ja ruveta pänttäämään\nkatkismusta päähänsä? Ja hänhän tässä nyt saisi rukoilla kaikkien\nmuidenkin puolesta; ja nythän on mukavaa, kun heillä on talossa ihan\noikea pappi; sehän se nyt rukoilee, niin ettei muiden tarvitse!\n\nNoin ne uskaltavat pilkata! ajatteli Uli. Uli ei ollut uskonut,\nettä missään maailmassa olisi näin jumalattomia; että jumalattomuus\nesiintyisi näin julkeassa muodossa ja että näin peittelemättä\nvainottaisiin sitä, joka tahtoo palvella Herraa. -- Sillä Uli ei\ntiennyt, että kaikki ne, jotka vaativat vapauksia, uskonnonvapautta,\nomantunnon vapautta, ne vaativat sitä vain niin kauan kunnes itse\npääsevät tämän suvaitsevaisuutensa avulla valtaan. Sitten ne\nrupeevat despoottisiksi ja väkivaltaisiksi omantunnon ja uskonnon\npakon suojelijoiksi, armotta, siekailematta, kuten kävi Ranskan\nvallankumouksessa. Ja merkillistä: jumalattomuus on kaikkein\nsuvaitsemattominta juuri silloin kun se on saanut oikeuden ilmetä\npeittelemättä ja julkisesti. Se ei siedä jumalisuutta minkäänlaista ja\nse vainoo sitä kaikilla keinoilla; se selittää uskon- ja omantunnon\nvapaudenkin siten, ettei muka kellään ole oikeutta elää hurskaasti\nja omantunnon mukaisesti. -- Kukapa ei tuota mahtiin pyrkivää\njumalattomuutta tuntisi ja sitä väkivaltaa, jota se nykyään alkaa\nharjoittaa?\n\nSyötyä meni Uli yliskamariinsa, kylmään ja pimeään. Hän otti arkkunsa\nkätköstä raamatun; se oli kaunis kirja, entinen emäntä oli sen\nlahjoittanut muistoksi hänelle. Kirjaimet siinä olivat isot ja sivut\nsuuret ja komeisiin kansiin se oli sidottu. Hän avasi heti ensimäisen\nluvun ja luki luomishistoriaa, kummastellen ihmeitä, jotka Jumalan\nkäsi oli tehnyt, kummastellen miten viisaasti kaikki oli laadittu,\nmiten ääretön on avaruus, jonka asukkaiksi Jumalan kaikkivalta\non asettanut tähtien lauman. Hän iloitsi paratiisin ihanuuksista\nja kuvitteli mielessään millaista oli elää tuossa ihmeellisessä\nlaaksossa, jota ikuinen rauha vartioi ja joka ei vielä ole kokenut\nsyntiä ja turmiota. Hänen mielikuvissaan kuvautui paratiisi ihanaksi\nauringonpaisteeksi, taivaalliseksi, pyhäksi sunnuntairauhaksi, joka\nnäkymättömänä, ja kuitenkin kaikki kirkastavana verhona leviää kauniin\npuutarhan ruohikoille. Hän näki sielunsa silmillä hyvän ja pahan\ntiedon puun taivasta tavoittelevana, tummana kuusena hopeisten vetten\npartaalla. Hän näki kultaisten omenain kuultavan tummien havujen\nvälistä, näki kirjavan käärmeen kimaltelevan tummien oksain lomista,\nnäki sen leikittelevän kultaisella omenalla ja maistaa maiskuttelevan\nsitä silmät haluja kiiluen. Ja kauas hohtivat nuo silmät kuin kaksi\nliekkiä. Ja niihin silmiin katselivat toisetkin silmät; ja Uli näki\nvanhan ihmissuvun nuoren äidin kulkevan kevein askelin tuon kohtalon\npuun luo. Ja somastipa kiemurteli ja ihanasti kimalteli käärme tummien\nhavujen seasta ja suloisesti maistaa maiskutteli se upeaa hedelmää.\nJa yhä ihastuttavammin kimaltaen kiemurteli se puun ulko-oksalle,\nkeinui ja kaarsi halukkaasti kaulaansa. Ja välkkyvin silmin katsoi\nylös puuhun nuori äiti. Käärme oli niin upean komea, hedelmä tuoksui\nhyvältä ja näytti makealta ja hehkuva halu tulvahti äidin rintaan.\nSilloin kaartelihe käärme yhä lähemmäksi häntä ja kieritteli kauniimmat\nhedelmät hänen jalkoihinsa ja houkutteli suloisin äänin äskensyntynyttä\nhalua iloisesti nauttimaan. Imarrellen ylisti se naisen kelvollisuutta\nja ihanuutta ja moitti katkerasti Isän Jumalan kateutta, joka ei suonut\nhänelle tätä nautintoa ettei hän tulisi yhtä ylhäiseksi kuin hän itse.\nHän näki miten nuo myrkynsuloiset sanat kasvattivat naisessa himoa,\nmiten se himo paisui ja miten tuo imarteleva ääni tukahutti naisen\nmuistosta Isän Jumalan käskyt. Hän näki miten Eeva maistoi hedelmästä\nuteliaan arasti ja miten kiihkeästi hän sitten tahtoi myös Aatamia\nsynnin tekoon. Hän näki, miten sitten jokin synkeä varjo, synkeä,\nsalaperäinen pilvi, laskeutui laaksoon ja verhosi sen. Autiona ja\nkaruna levisi maan piiri hänen edessään, ja otsansa hiessä näki hän\nesivanhempamme synkeinä ja väsyneinä raatavan ensimäistä peltoaan,\nnäki nuo viettelijän äänen ensimäiset uhrit, äänen, joka houkuttelee\nihmisrukat hylkäämään Isän Jumalan käskyt ja palkitsee heitä sitten\nkurjuudella.\n\nNiin istui Uli kylmässä kammiossaan tutkien pyhää kertomusta\nja näki mielikuvituksessaan kaikki kertomuksen kohtaukset ihan\nilmielävinä edessään. Hän ihan unohti olevansa Glunggessa, hän oli\nolevinaan paratiisissa, vanhan heisipuun takaa piilosta katselemassa\nesivanhempamme tekoja. Silloin lensi ovi yhtäkkiä auki ja raaka ääni\njörähti: \"Papin töissäkös sinä yhä olet!\" -- Vaikkei Uli ollutkaan\nheikko hermoiltaan, niin säpsähti hän kuitenkin tuon äänen yhtäkkiä\nkajahtaessa; hänestä tuntui kuin olisi enkeli Mikael yhtäkkiä tullut\najamaan häntä Aatamina paratiisista. Mutta sitten hän huomasi, että\ntulija olikin vain yksi rengeistä; ne olivat hakeneet Ulia jos\njostakin, mutta eivät olleet uskoneet, että hän olisi täällä, kylmässä\nhökkelissä; ja Ulia pyydettiin tulemaan karjanhoitajan tupaan.\nUli nousi ylös ja nyt vasta tunsi hän, että hän oli kylmästä ihan\nkangistunut. Mitä hänellä siellä? kysyi hän. Hänen piti vain tulla,\nsanoi toinen, sittenpähän näkisi. --\n\nKarjanhoitajan suuressa, lämpymässä tuvassa, joka oli läheisessä,\nvanhassa rakennuksessa, olivat kaikki palvelijat koolla, olivatpa\nyksin piiatkin. Jotkut löivät korttia, jotka olivat niin likaiset\nkuin kymmenen vuoden vanhat karjanhoitajan housut; toiset\nmakailivat rötköttivät uunilla. Kiroukset ja rivoudet olivat tässä\nhauskutuspelissä valttia. Kun Uli astui sisään, huudettiin hänelle\ntäyttä kurkkua, että hänen pitää toikata viinaa tai viiniä, kumpaa\nvain tahtoo. Niin ovat tehneet aina uudet isäntärengit. Sillä heistä\nse riippuu, voiko Uli pysyä talossa vai ei; he toimittavat hänet pian\nhiiteen, jos ei hän rupea elämään ihmisiksi. --\n\nUli ei ensin tiennyt, miten olla kuin eleä. Hän sääli rahojaan, häntä\nei lainkaan huvittanut ruveta heidän kanssaan yhteen koplaan, eikä hän\nheitä myös pelännyt: mutta eihän hän voinut olla itarakaan. Ja viimein\najatteli hän, että ehkäpä ne sitten saa paremmin tottelemaankin kun nyt\nantaa niille vähän myötä.\n\nPäätettiin siis lähteä illallisen jälkeen ravintolaan; ja nuo heittiöt,\njoilla ei ollut aikaa pukeutua kirkkoon, niillä oli nyt yllin kyllin\naikaa pukeutuakseen ravintolaa varten. Nuo hulttiot, jotka olivat liian\nlaiskoja nousemaan ajoissa ylös Jumalan ja sieluparkainsa vuoksi, ne\nolivat nyt riemulla valmiit uhraamaan monen tunnin levon viinipöntön\nääressä. Kun koko kopla oli pukeutunut illalliselle pyhätamineisiin\nja koska tytöt kiirehtivät aterioimista, niin kummasteli Vreneli,\nmikähän heillä nyt on mielessä? -- Ravintolaan tässä mennään kaikki,\nvastattiin; Ulin on toikattava. -- Vreneli ei ollut yhtään hyvillään.\nHän ei tahtonut ymmärtää, miten Uli saattoi sellaista tehdä.\nJokohan se nyt rupee heidän kanssaan yksiin, jokohan se kyllästyi\nponnistelemaan vastahakaan? Vai oliko antanut ajaa hulluuksia päähänsä?\n-- Kiihkeästi halusi Vreneli siitä selvyyttä. Hyvin kärttyisenä istui\nhän illallispöydässä ja vastaili kovin jörösti kaikkiin puhutteluihin.\nJa kun Uli ennen lähtöä kysyi: \"Vreneli, etkös sinäkin tule mukaan?\"\nniin vastasi Vreneli, että hän häpeisi lähteä ravintolaan mokomain\nketkaleiden kanssa; oli hän nyt toki siksi hyvä. Ja kun Uli oli menossa\novella, huusi Vreneli vielä hänelle jälestä: \"Varo itseäsi, jos uskot\nneuvoani!\"\n\nMatkalla ja ravintolassa koetti jokainen Ulia liehakoida. Ihan kilpaa\ntungeskeltiin hänen ympärillään; yksi ylisti hänessä yhtä avua, toinen\ntoista. Silloin tällöin sanoi joku tosin moitteen, mutta siksi, että\ntoiset voivat kehua häntä yhä uhemmin. Lypsäjä tuumi, ettei hän ollut\nnähnyt niin ainoaa, joka osasi lypsää paremmin kuin Uli; ja tallimies\nsanoi, että kuskina ei hän monia pelkää, mutta puunajossa oli Uli ollut\ntuhtimpi häntä. Ja kun nuorin renki sanoi, että olisipa hauska nähdä,\npystyykö Uli etu-niittäjäksi ja että siinä he hänet varmaan panisivat\nkuumille, niin sanoi toinen, ettei hän halunnut lainkaan ruveta Ulin\nkanssa kilpasille, sillä hän tiesi jo etukäteen saavansa köniinsä. Ja\nkun toinen piika valitti, että Uli on niin ylpeä ettei ollenkaan tahdo\nseurustella näin halpa-arvoisen kanssa: vaan kyllä hän jo tietää,\nkehen Uli on silmänsä iskenyt; -- niin silloin sanoi toinen: hänellä\nei ole Ulissa moitteen sijaa; niin avuliasta ja höyliä poikaa ei hän\nole ikinä nähnyt. Ja hän ei pidäkään mokomista, jotka heti ihan alusta\njo luulevat saavansa tehdä mitä tahansa. Ja eihän Uli ole täällä vielä\nollutkaan kuin viikon ajan: mitenkäs hän saattaisi tietää, kenen kanssa\ntäällä saa seurustella ja ken oikeastaan on hänen ystävänsä, ken ei. --\n\nNiin kehuskellessa katosi mitta viiniä toisensa jälkeen eikä Uli\nvoinut lopettaa kemuja. Kehujen jälestä alettiin tehdä ehdotuksia\nja sanottiin, että pian saa Uli nähdä, ketkä tässä hänen parastaan\ntarkoittavat. Eihän Ulin pidä olla narri ja ajatella, että täytyy\nkatsoa isännän etua, ei Ulin pidä tuppautua hänen asioihinsa. Isäntä\nitse, hän ei sitä tahdo. Ja sitä, joka tarkoittaa enemmän hänen\nparastaan, väijyy se pahimmin. Mutta jos tekee vain oman nokkansa\nmukaan ja pullikoi aina vain vastaan kun se jotain sanoo, niin alkaa\nse vähitellen pelätä ja antaa arvoa toisellekin. Mitäs Uli olisi niin\nhullu ja kiusaisi itseään ja muita turhaan, tyhjänpäiten! Ei edes sen\noma poika lellittele sitä; se vain nauraa kun saa ukkoa jutkautetuksi.\n-- Jos vaan tässä ollaan sovussa, niin hätäkös elää! Mutta ei pidä olla\nsellainen kuin entinen isäntärenki: se tahtoi itse kaikki eikä suonut\nmuille mitään. Ja siksipä hänelle kävikin niinkuin kävi! Jos olisi\nantanut vähän muillekin, olisi saanut olla ihan rauhassa; Jukka ei\nolisi tiennyt mistään mitään.\n\nNäitä juteltiin, kerrottiin Ulille. Uli joutui ihan ymmälle: olivatko\nnämä tosiaan samoja ihmisiä, jotka koko viime viikon olivat häntä jos\njotenkin kiusanneet? Onneksi hän muisti vielä aivan tuoreesti tämän\npäiväiset tapahtumat; muuten olisivat nuo liehakoimiset ja viini\nhänet ihan sokaisseet. Onneksi hän muisti myös Vrenelin neuvon ja\noli varovainen, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta: parempia nämä\nihmiset sentään ovat kuin mitä minä ensin luulin; parempia kuin miltä\nne alussa näyttivät. Ja kuitenkin ajatteli hän, että pahoin nyt käy,\njos hän ei heistä tällä kertaa kunnolla pääse erilleen!\n\nViimein ei ravintoloitsija enää tahtonut antaa lisää viiniä, sillä\nlaillinen aika oli lopussa. -- Siinä ravintolassa näet vielä\nmuistettiin laillista aikaa. Mutta missä ajasta ei piitata, olkoon se\nsitten talo, virasto tai hallitus, siellä hoidetaan toimet huonosti.\nVoi mikä surkea laitos onkaan larvien hoitama hallitus! Huonoinkin\nihminen häpeää käydä hutiluksen asussa ja vie vähilläkin kolikoillaan\nryysynsä räätälin paikattavaksi; mutta lorvehtijain hallituksessa,\nsiellä häärivät herrat pyylevinä ja paksuina kaikessa rauhassa\nja tietävätpä vielä arvonsakin! -- Hyvä Jumala, tyytenkö he ovat\nunohtaneet, että maailma halveksii lorvehtijoita! Mutta mies, joka ei\npiittaa ajasta, hän on sokea kuin pöllö ja hän lähtee köppelehtimään\nihmisten nähtäväksi ja valtateille sellaiseen aikaan, jolloin hänen\nolisi parasta puikkia pankon alle! --\n\nKun Uli raskaasti huoaten maksoi tuon melko ison laskun, menivät hänen\nkestittävänsä toinen toisensa jälkeen ulos. Vain yksi rengeistä jäi\nhänen luokseen. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, lunta satoi taivaan\ntäydeltä: tuskin näki tuumaa eteensä. Ulin toveri sanoi nyt vievänsä\nUlin vielä sellaisen likan akkunan alle, jonka luona voi ehkä pistäytyä\nvieraissakin. Hän oli tuttu joka tytön kanssa tällä kylällä ja joka\nakkuna hänelle aukeaa, ei koko pitäjässä ole monta kammiota, missä hän\nei olisi pistäytynyt. Uli teki tenää, ja sanoi että hän on vielä outo\nnäillä mailla ja ettei häntä huvita väristä tuntemattomien tyttöjen\nakkunan alla; pitäisi vain joutua toisten jälestä kotiin, ne olivat jo\nlähteneet edeltä ja jättävät. --\n\n\"No tule nyt vain sentään minun kanssani ainoastaan pariksi\nsilmänräpäykseksi, ihan tuohon lähelle; ei ole kuin puolen sataa\naskelta tiestä. Saas nähdä, onko sillä talontyttärellä vieraita tänään\nvai ei! En minä viivy niin viittä minuttia.\" --\n\nUli meni. Tuskin ehti hän tieltä pimeälle kujalle, niin lensi halko\nsohahtaen hänen korvallisensa ohi; joku iski häntä niskaan, toinen\nisku sattui olkapäähän. Ripeästi hamusi Uli pimeässä ja sai kynsiinsä\nhalolla hosuvan käden. Tempaisi halon kouraansa ja lyödä huimasi sillä\npari kertaa ympärilleen niin että luut raski; paiskasi sitten jonkun\nahdistajan edestään aidan yli ja katosi itse kuin tuhka tuuleen. --\nSiellä täällä yhä lyödä huiskittiin ja sitten supatettiin: Älä, älä\nhelvetissä, minähän se olen! Missä se on, minne se meni? En tiedä,\npiruko sen vei! Tulehan ja auta tallimiestä minun kanssani, se sai jo\ntarpeekseen. Verta torottaa minusta kuin siasta; vaan kyllä saa se\nsaatana vielä voiteensa! Juostaan edelle, odotetaan ovella. Johan nyt\non piru, jos ei sitä siellä saada kynsiin. Siellä se löylytetään, jotta\ntietää syyhyneensä. He juoksivat, pylleröivät kuopissa, ja odottelivat\nUlia ovella, mutta Uli ei tullut. Viimein he alkoivat pelätä: jospa se\nnyt venyykin jossain ojassa tiedottomana ja vielä paleltuu! Kiireesti\nhe puikkivat kammioihinsa ja tallirenki kiroili kiroilemistaan:\nsellaista hiiden paukkua ei hän ollut saanut eläissään; ja paleltukoon\nUli, jos paleltuu! Kunhan ei vain ruvettaisi syyttämään heitä kun he\nolivat lähteneet ravintolasta yhdessä hänen kanssaan. Kylmä olisi nyt\nolla tiilenpäitä lukemassa.\n\nHuomisaamuna säikähtivät he kauheasti kun Ulin ääni tavalliseen aikaa\nkajahti herättäen heitä työhön. -- \"Näetkös nyt, eikö elä se koira\nvielä!\" sanoi tallimies lypsäjälle. \"Miten pirulla se tuli kotiin?\" Ei\nkukaan tiennyt. He kysyivät Ulilta, milloin hän oli tullut kotiin; he\nolivat muka odottaneet häntä kauan, vaan turhaan. Uli oli kai ollut\ntytön luona? Sitten kertoi Ulin toveri, mitä heille oli kujassa\ntapahtunut, ja moitti Ulia, joka muka oli jättänyt hänet pulaan ja\njuossut itse pakoon välittämättä vaikka hänet olisi kuoliaaksi\npieksetty. Uli vastasi vain, että oma pää se on ensinnä vaarassa. Hän ei\nmuuten tiennyt miten toista auttaa, kun toinen itse oli heti nujakan\nalussa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toiset tekeytyivät aivan viattomiksi\nja tuumivat vain, että olisivatpas he olleet siellä, niin kyllä olisi\nhätyyttäjille näytetty.\n\nUli ei ollut tietävinäänkään, ei edes kysellyt mistä he olivat saaneet\nkuhmuja, eikä kertonut tarkemmin kotiin tulostaan. -- Vreneli, joka\npeloissaan oli valvonut odotellen juhlijain palaamista, oli kuullut\nUlin tulevan yksinään ja ensimäisenä kotiin; ja sitten oli Vreneli\nnukkunut. Aamulla näki hän sinisiä kuhmuja muutamien pääkuorissa ja\nsivumennen sanoi Uli hänelle: \"Kiitosta vain, oikeassa olit.\" Enempää\nei hän voinut puhua. Vreneli tuli tietysti uteliaaksi ja toiselta\ntytöltä, joka oli vähän kuin Ulin puolella, onnistui hänen saada\nviimein tietää, että oli punottu juoni ja päätetty pieksää Uli oikein\nkunnolla sitten kun ensin oli juotu hänen rahoillaan ja saatu kehumalla\nhänen epäluulonsa katoamaan. Oli koetettu pieksää hänet kylässä, jotta\nsitten olisi voitu lykätä syy kyläläisten niskoille. Mutta tyttö ei\ntiennyt, mitä sitten oli tapahtunut eivätkä tienneet sitä oikein\nmuutkaan. Oli paukautettu pari kertaa, tallimies oli pyörtynyt ja\ntoinen renki oli lentänyt vankkurien alle kuin tykin kidasta; lypsäjä\nsai sellaisen reiän päähänsä että veri puhalsi kuin ruiskusta. Mutta\nUli katosi, niin että ne jo luulevat, että ovat itse lyöneet toisiaan.\nOlivat vahtineet Ulia ovellakin, mutta Ulia ei kuulunut. Vaan tänä\naamuna oli Uli tullut heitä herättämään ja he eivät tienneet mistä ja\nmilloin se oli tullut kotiin. Eivätkä tytötkään, jotka olivat jääneet\njälemmä tielle, olleet Ulia nähneet, eivätkä kuulleet. Tänään vuodetta\nkorjatessaan oli tuo tyttö nähnyt verta Ulin pieluksella, joten hän\narveli, että kyllä kai se Ulikin oli nujakassa ollut, mutta hän ei\nihmeekseenkään tiennyt, miten siinä oli käynyt. -- Eikä kukaan heistä\nsiitä tietoa saanutkaan. Ei saanut vielä Vrenelikään, kunnes Uli\nsittemmin sattumalta hänelle kertoi, että hän, karistettuaan ensin\nkimpustaan yhden ahdistajan, oli mennyt erääseen vajaan, kun oli liian\nvanha tapellakseen tosissaan. Ja vajassa, aivan lähellä pukareita\noli hän sitten kuullut kaikki heidän tarinansa ja tuntenut heidän\näänensä ja kiiruhtanut ennen heitä kotiin sillaikaa kun he holhoilivat\npyörtynyttä tallimiestä. Hänen oli tosin tehnyt mieli ruveta itse\nvahtimaan ovelle, mutta viimein oli hän ajatellut, että ties mikä\nonnettomuus tästä vielä voi tulla; ja mukavinta on mennä makaamaan. Ja\ntästä tapahtumasta oli Uli taas saanut nähdä, kehen tässä talossa voi\nluottaa ja millaisia täkäläiset muut ovat.\n\n\"Älä vain pelkää äläkä rupea kenenkään seuraan ja toimita tehtäväsi\nkunnolla, niin kaikki käy hyvin\", sanoi Vreneli. Mutta ei malttanut\nVreneli olla kertomatta emännälle, mitä oli tapahtunut ja miten\npalvelusväki vainosi Ulia ja Vreneli sanoi, että pitäisi pitää hyvää\nvaaria Ulista; muuten se ehkä vielä menee matkaansa, jos hyväksi näkee.\nUli näyttää kunnon pojalta ja hän pitää töistä hyvää huolta; mikä\ntietää, tokko koskaan enää saataisi hänen vertaistaan renkiä. \"Pitää\nkoettaa\", tuumi emäntä, \"tehdä kaikki voitavansa. Kunhan ei tuo ukko\nvain olisi noin kummallinen. Sille ei ole kukaan mieleen.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nUli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.\n\n\nSeuraavana sunnuntaina kutsui emäntä Ulin pikkutupaan. Jukka oli\nlähtenyt poikansa luo Lisetten kanssa, (mutta Liisaksi häntä vaan\ntavallisesti kutsuttiin!) kun tytär oli tahtonut sinne tanssiaisiin\nja kiusannut ennen lähtöään ompelijattaret, räätälit ja suutarit\npuolikuoliaiksi laitattaessaan itseään kauniiksi. Ja kun ei\nsekään auttanut, oli hän itkenyt ja saanut puistatuskohtauksia:\nWeltschlandissa, ruikutteli hän, oli hän aina ollut kaikkein kauniimpia\nja täällä ei auttanut mikään vaikka ompelijoille miten tuhlasi rahoja.\nMutta nämä räätälit ja ompelijattaret eivät, Herra nähköön, osaakaan\ntehdä mitään ja hänen mielestään ei täällä saa kunnollista kangastakaan\nkuten Weltschlandissa. Ottipa siellä mitä vaatetta tahansa, aina se\nvain puki, vaikka puettava olisi ollut kuin variksen pelätti. Vaikka\nhän olisi pukeutunut Weltschlandissa miten vaatimattomasti tahansa,\nolivat pensionaatin rouvat, joiden luona hän asui, aina sanoneet:\n\"Oi miten sievää, oi miten kaunista, oi miten elegantti vartalo,\nmiten ylevät kasvot, totisen totta, hän on enkeli!\" Ja täällä hänelle\nsanotaan: \"Voi miten sinä raukka olet kalpea, voi miten sinä olet laiha\nkuin humalaseiväs!\" Sellaista tullaan hänelle sanomaan!\n\n\"Uli\", sanoi emäntä, \"otapas nyt tästä, juo, ota leipää ja silavaa jos\ntahdot.\" \"En minä nyt\", sanoi Uli, \"minähän olen ihan vasta syönyt.\nMutta minulla olisi vähän kysyttävää emännältä ja jos ei se ole emännän\nmieleen, niin pitää vain heti kieltää, en minä siitä ole millänsäkään;\nminä tiedän kyllä, ettei se ole tapana tällä paikkakunnalla -- --\nmutta sitähän minun vain piti kysyä, jos uskaltaisi, että eikö emäntä\nantaisi minun olla pyhäiltapäivinä tuvassa silloin kun en ole isännän\nasioilla kylillä? Minä en menisi mielelläni muun väen seurapaikkoihin,\ntietäähän sen, mitä siellä on. Enkä tahtoisi maatakaan koko iltapäivää.\nLukisin mielelläni pyhinä vähän raamattua ja kirjoittaisin jonkun rivin\nentiselle isännällekin, mutta minun kamarissani on niin kylmää.\" --\n\"Ai, tosiaankin\", sanoi emäntä, \"niin tosiaankin; ei suinkaan Jukka\nsiinä tenää tehne eikähän siitä ole haittaa Liisallekaan. Sinä et ole\nsellainen kuin muut; saavat minusta nähden rännätä missä tahansa. Ruuan\nvalmistamisessa ja vyyhteämisessä ei kukaan ole niin innokas auttamaan\nkuin sinä. Ja ylipäätään, jos pysyt yhä sellaisena kuin tähän asti,\nniin olen minä sinuun erittäin tyytyväinen ja Jukka myös. Mutta se ei\nvain osaa ilmaista mieltään ja jos se onkin välistä vähän kummallinen,\nniin ei sinun tarvitse siitä välittää, sinä teet vaan töitäsi kuten\nennenkin.\" Puhellessaan Ulille näin, pakotti emäntä hänet ottamaan\nvielä vähän kinkkua ja maistamaan pullosta ja pyysi Ulia hommaamaan\nhuomenna kaikessa hiljaisuudessa jyviä jauhoksi sioille; eikä\ntarvitsisi Jukankaan saada kaikkea tietää. Eihän se ukko tosin häneltä\ntätä kieltäisi, mutta se nurisee kuitenkin emännälle alituiseen, että\nhän muka kuluttaa liiaksi eloa sianruokiin. Vaan eihän emäntä mitä\ntuhlaa ja syöhän Jukka itsekin niiden sikojen lihaa yhtä hyvin kuin\nhän, eikähän tämä nyt mikään suuri synti ole.\n\nVrenelikös katseli ihmeissään kun Uli tuli tupaan kirjoitusvehkeineen.\n\"Mitäs sinä aiot?\" kysyi hän. \"No, emäntä lupasi minun olla täällä\nsunnuntai-iltapäivinä\", sanoi Uli; \"karjanhoitajan luona en voi olla,\nyläällä on liian kylmä ja ravintolaan en tahdo mennä joka sunnuntai.\"\nVreneli lähti emännän luo ja sanoi, ettei hän tahdo sanoa Ulista mitään\npahaa; mutta muistakoonkin emäntä sitten, että se on hänen syynsä, jos\naletaan juoruta; ja kyllä kai serkkukin ällistyy, kun näkee Ulin tuvassa\nkuin kotonaan. \"Hupakko\", sanoi emäntä, \"minkäs minä sille voin, kun hän\nniin kohteliaasti pyysi? Ja eihän hänkään ole mikään koira, niin\nsanoakseni, vaikka renki onkin, ja onhan toki parempi, että hän on\ntäällä kuin karjanhoitajan koplassa meitä pilkkaamassa ja vehkeilemässä\nmeitä vastaan.\" \"Miten vaan\", vastasi Vreneli, \"en suinkaan minä; mutta\nmuistakin sinä sitten, ettei se ole minun syyni jos aletaan jos jotain\njuoruta, se on sinun.\"\n\nMutta Jukkaa harmitti kovasti kun hän seuraavana sunnuntaina näki Ulin\nasettuvan tupaan, ja muori parka sai sietää monet pistosanat, ihanpa\npatistettiin häntä käskemään Ulia tuvasta uloskin. Mutta siihen ei\nhän vaan suostunut. \"Sano itse Ulille\", vastasi hän Jukalle. Mutta ei\nhaluttanut Jukkaa sanoa.\n\nPahimmin nyrpisteli nokkaansa Liisa. Hän kaivoi tavallisesti joka\niltapäivä säilöistään korunsa, ihaili niitä ja sulloi ne takaisin\nkauniisiin rasioihin: koralleja, silkkilankaa, hienoja ketjuja,\nsormuksia, kullalla kirjailtuja hopeahakasia, kauniita kankaita,\ntikattuja eduksia j.n.e. Kun hyvin sattui, oli hänellä monasti koko\npöytä, vieläpä tuolitkin täynnä hepennyksiä. Hän katseli korujaan yhtä\ntoisensa jälkeen vasten päivää ja koetteli niitä milloin päähänsä,\nmilloin selkäänsä, ja muiden oli silloin lausuttava hänelle, mikä\nhäntä paraiten puki. Ja sen päätti hän sitten ottaa ensi pyhänä\nkoristeikseen. Mutta kun hän tätä peliään piti melkein joka iltapäivä\nmaanantaista lauantaihin saakka, niin ehti hepennys viikon varrella\nvaihtua jos minkinlaiseksi; sillä hänen kustannuksellaan kujeiltiin\npaljon. Vanhemmat eivät uskaltaneet häntä hiukkaakaan moittia, sillä\njos sen tekivät, alkoi Liisa mekastaa tai rupesi vuoteen omaksi ja\nsanoi kuolevansa pois koska häntä muka aina vainotaan. Sitten täytyi\nnoutaa lääkäriä ja siitäkös syntyi hiton puuhat.\n\nVreneli ja Liisa eivät olleet kovinkaan rakkaissa väleissä. Liisa\nkohteli Vreneliä ylimielisesti kuten köyhää sukulaista ainakin,\njoka syö armoleipää, eikä ajatellut, että kaikki talouden huolet\nolivat oikeastaan yksinomaan Vrenelin kannettavina; ja varmaampa\nVrenelin terve punakkuus ja riuska olemus teki Liisan myös salaisesti\nkateelliseksi, vaikka hän sanoi usein, että Weltschlandissa heillä oli\nollut piika, joka oli ihan Vrenelin näköinen ja pensionaatin rouvat\nolivat aina sanoneet: O ciel, quel air commun elle a![16] Vreneliä taas\nsäälitti kovin tuon sukulaisen lapsellisuus ja saamattomuus eikä hän\nollut paljon milläänkään hänen ylpeydestään. Varoittihan vain silloin\ntällöin hienoilla vihjauksilla Liisaa olemasta naurettava. Mutta\nLiisakos siitä suuttui ja luuli Vreneliä kateelliseksi.\n\nLiisa nyrpisti kauheasti nokkaansa nähdessään Ulin istuutuvan pöydän\nääreen ja rupeevan lueksimaan. -- Uli oli aina hänen tiellään, Ulin\nei pitänyt olla tässä, vaan tuolla, ja kun Uli siirtyi tuonne, ei hän\nsittenkään ollut sopivassa paikassa. Liisa oli sälyttänyt tapansa\nmukaan pöydän kukkuroilleen kompeitaan: koko nipun lettinauhoja, toiset\ntoisiaan koreampia; tuskin mahtui Ulin kirja pöydän kulmalle. Uli\nhuomasi kyllä äkäiset naamat ja sen, että hänet aiottiin suorastaan\najaa ulos, ja hän ajatteli mielessään: sietäisipä nyt saada olla edes\npari kolme tuntia lämpöisessä tuvassa, kun on koko viikon ponnistellut\ntuulessa ja sateessa ja puuhannut joka paikassa ensimäisenä ja\nviimeisenä. Hän oli vähällä antaa pahan mielensä puheta ilmi sapen\nsanoina, mutta sitten ajatteli hän, että tuhmahan hän olisi, sillä\nhäneen itseensähän sen teon seuraukset kohdistuisivat. Viisainta oli\nsiis kun ei ollut Liisasta tietävinäänkään, vaan niin mukavasti kuin\nmahdollista. Ennättäisihän tässä vielä lausua vaatimuksiakin kunhan ne\nensin hänelle jotain sanovat. Mutta kun ihminen on harmissaan, ei hän\ntavallisesti menettele viisaasti, päinvastoin tyhmästi.\n\nSilloin yksi nauha putosi Ulin jalkoihin, hän nosti sen ylös, katseli\nsitä ja sanoi: \"Ompas tämä kaunista silkkinauhaa, minä en ole ikinäni\nnähnyt tällaista ennen; mitenhän ihmeellä ne kutovat tuollaisia\nkukkasia nauhaan?\" -- \"Eihän tämä nyt ole vielä mitään\", vastasi Liisa;\n\"minulla on vielä paljon kauniimpiakin.\" Ja Liisa toi nuo kauniimmat\nUlin katseltaviksi ja Uli ihaili niitä ihan rehellisesti, sillä hän ei\ntosiaan ollut koskaan ennen nähnyt semmoisia. \"Mutta ihmekös on\", tuumi\nUli, \"jos Lisette käyttää kauniita lettinauhojakin, sillä komea teillä\non tukkakin.\" -- Siitä saakka sai Uli armon Liisan silmien edessä ja\nmyös paikan pöydän ääressä. Liisa oleili nyt aina sunnuntai-iltapaivinä\nisossa tuvassa letitellen tukkaansa ja kysellen Ulilta, millä nauhoilla\nse nyt pitäisi sitoa. Mutta Uli olikin pulska mies, pian tosin jo\nkolmenkymmenen, mutta kaunis kasvultaan ja iholtaan. Hänen silmänsä\nolivat kirkkaan siniset, tukka ruskea ja kiharainen, nenä siro ja\nhampaat niin valkeat että juutalainen olisi ne varastanut, jos olisi\nsaanut tilaisuuden.\n\nMutta tämäpäs ei taas ollut Jukan mieleen; hän tuli ylipäätään yhä\nkärttyisemmäksi Ulille. -- Lumi oli sulanut ja puut oli hakattu. Mutta\nUli oli hakkuuttanut polttopuiksi myös kaikellaiset joutopuut, joita\noli talon ympärillä, ja siistinyt tanhuat ja puhdistanut halkoliiterin\nniin somaksi, että emäntä oli oikein mielissään ja sanoi, että\nsepäs nyt on oikein hyvä; nythän täällä pääsee pihoilla liikkumaan,\ntarvitsematta kompastua jos johonkin roinaan ja saa kulkea nurkilla\nkiukuttelematta. Mutta Jukka motkotti ankarasti: mokomaa ei hänellä ole\nikinä ollut, ei sille kelpaa enää mikään ja se panee mullin mallin joka\npaikan, eikö tuo kohta tulle tupaakin mullistamaan.\n\nUli oli pyytänyt saada puhdistaa hedelmäpuutkin, jotka olivat kurjassa\ntilassa: sammaltuneet, homehtuneet ja täynnä kuivia oksia. Hän puhdisti\nne oivallisesti; mutta ei ollut Jukka vaan häneen tyytyväinen. Ja\nkaikki muut rengit haukkuivat, että Uli perkaa työtä vaikka seinän\nraosta, pitääkseen heitä orjinaan. Virtsakaivo oli tyhjennettävä,\njotta ensi kevääksi saataisi uutta virtsaa; siitä taas ei tietysti\nkukaan ollut mielissään. -- \"Heti kun virtsa jäätyy tarpeeksi, on se\nvietävä niityille. Ja niityt olisi oikeastaan pantava kuntoon jo ensi\nsyksynä\", sanoi Uli. \"Pienemmät salaojat on puhdistettava ja uusia\nsulkuja rakennettava.\" -- Mutta Jukka, vaikka hänellä oli tarvittavia\nrakennuspuita, rupesi kaikin voimin tuumaa vastustamaan eikä suostunut\nsiihen, ikäänkuin olisi Uli hommannut tätä omaksi hyödykseen. -- Olihan\nne kelvanneet tähänkin asti, sanoi Jukka, hän ei ymmärtänyt, miksi nyt\noli yhtaikaa kaikki uusittava. Olivathan entisetkin rengit saaneet\nniillä niityt hoidetuiksi, ja jos Uli kerran johonkin pystyy, niin ei\nhänkään parempia ojia tarvitse.\n\nMaaliskuussa, kirkkaana sunnuntai-iltapäivänä sanoi Uli Vrenelille,\nettä hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle; jos Vreneli olisi niin\nhyvä ja pyytäisi isäntää tupaan. Vreneli meni ja Jukka motkotteli:\n\"Mitä se nyt taas tahtoo, mikähän sen päähän nyt on pälähtänyt?\nSietämätön rauhan häiritsijä, ei se anna olla levossa ei pyhänä ei\narkena.\"\n\nUli tiedusteli isännältä, miten kevättyöt suoritettaisiin. --\nHänen isäntänsä ja hän, sanoi Uli, olivat joka vuodenaikana aina\nennen päätehtäviä yhdessä palautelleet muistiinsa koko tulevan\ntyösuunnitelman ja yksityiset pikku tehtävätkin ja toimineet sitten\ntuon suunnitelman mukaan niin että kaikki, sekä suuret että pienemmät\naskareet tulivat suoritetuiksi yhtaikaa eikä mitään jäänyt tekemättä.\nKun hiukan etukäteen silmäilee kaikkia tulevia töitä, niin tietää\nsitten miten paljon väkeä mihinkin tarvitsee, milloin mikin työ\non alotettava ja miten väki on sijoitettava, jotta sitä riittää\nkaikkialle. Vaan kun jättää huolehtimisen tulevista töistä päivästä\npäivään, niin unohtuu aina jotain; ja aina ajattelee aikaa olevan\nenemmän kuin mitä sitä onkaan, vaan töitä vähemmän kuin mitä sitten\njälestäpäin näkee olevan. Sitten joutuu pulaan ja työt eivät edisty\nvuodenajan mukaisesti, tulevat suoritetuiksi sopimattomaan aikaan\ntai huonosti ja hutiloimalla. Siksi aikoi Uli nyt kysyä, koskapa se\nkuitenkin pian on tiedettävä, miten kylvöasiat järjestetään, mitä\nkylvetään, miten paljon perunoita, miten iso maa liinaa, pellavaa ja\nvihanneksia j.n.e. ja mihin isäntä niitä kylvättää? \"Jos isännälle\nsopisi, niin pitäisi näyttää minulle jo tänään maat; on niin korea\niltapäivä että olisi oikein hauska vähän kävellä auringonpaisteessa\nvainioilla.\"\n\n\"Vielähän tässä nyt on pitkä aika siihen\", tuumi Jukka, \"tuskin on\nvielä lumi lähtenyt maasta.\" Kyllä hän Ulille neuvoo, kun aika joutuu.\nKiirettä ei hän kärsi; on tässä talossa ennenkin tultu toimeen ilman\nmokomaa hätää. \"Mutta siksipä onkin kaikki rappiolla\", sanoi emäntä.\n\"Minä menisin mielelläni Ulin kanssa! Hyvää sinullekin tekisi, kun\nmenisit vähän tuuleuttamaan itseäsi. Miksi sinä vastustelet ja annat\nväelle turhaan ruokaa ja palkkaa? Muina vuosina pääsimme halon\nhakkuusta ja riiheltä vasta kolme viikkoa myöhemmin kuin nyt ja vuodet\nläpeensä olemme myöhästyneet muista ja olleet takapajulla. Mitäs väki\nnyt tekee, jos sinä et anna niille työtä?\" -- Jukka kiskoi mukisten\nlämpöiset huopatossut jalastaan ja pani jalkaansa saappaat. Emännän\npiti sitoa kaulahuivi hänen kaulaansa ja tuoda hänelle nenäliina\ntaskuun. Uunin loukosta otti hän sitten kepin ja lähti viimein jankaten\nja harmissaan Ulin kanssa ulos.\n\nJukka ei ollut kuuna kulloissa ikänä oikein tarkastellut suurta,\noivallista tilaansa eikä tuumiskellut, miten se olisi hoidettava, niin\nettei se ainoastaan tuottaisi hyviä tuloja, vaan myös paranisi ja että\nyksi viljelyksenhaara kohottaisi toista j.n.e. Hän kylvi tavallisesti\neri viljalajeja vain sen verran minkä ehti tai minkä jaksoi lannoittaa.\nKun pantiin perunaa, valikoi hän aina perunamaan niin pienen kuin\nmahdollista, joten uudelta vuodelta oli joka vuosi alettava perunoita\nsäästää. Sama oli liina-, pellava- ja naurismaidenkin laita. Niukuin\nnaukuin sai emäntä häneltä houkutelluksi maata noille viljalajeille\nja lantaa ja virtsaa piti niille melkein varastaa. Jukkaa säälitti\nantaa muun kuin rukiin ja rehun imeä voimaa pellosta; se oli muka vain\nvahinkoa. Niin oli koko tila reposteltu ihan mitättömäksi. Siellä\ntäällä oli kaistale sitä, toisaalla toinen kappale toista riippuen\nsiitä, miten heinäistä kukin palanen oli ennen ollut perkaamista. Sitä\npaitse ei viljellyn ja viljelemättömän maan suhde ollut sopiva.\n\nYhtä vähän kuin tilansa hoitoa suunnitteli Jukka myös palvelusväkensä\nkäyttämistä. Hän ei arvioinut sen voimia eikä jakanut sitä\nsuhteellisesti eri töihin. Paljoa ei hän mielellään pitänyt väkeä ja\nniitä vähiä, mitä hänellä oli, ei hän osannut ohjata ja pitää työssä.\nHän tosin aina motkotti, kun ne alituiseen laiskottelivat tai tekivät\ntyönsä niin huonosti kuin mahdollista; mutta mitäpä se siitä olisi\nparannut! Siksi ei talolla ollutkaan tarpeeksi työvoimaa, maata ei\njaksettu hoitaa kyllin hyvin: milloin puuttui lantaa pelloilta ennen\nkylvöä, milloin mitäkin, etupäässä puuttui vain aikaa. Oikeissa ajoin\nei päästy töistä milloinkaan ja tuskin tulivat puoletkaan tehtävistä\nsittenkään suoritetuiksi. Siten meni vähitellen horroksiin tilan henki,\n-- sillä maatiloillakin on henki, jonka hyvinvointi riippuu osaksi\nmaan, osaksi työn laadusta, -- ja samassa suhteessa vähenivät myös\nvuosi vuodelta tulot. Ja sepä onkin syynä monien maatilain onnettomaan\nrappiotilaan, se, ettei, osata asettaa tasapainoon tilan tahtoa ja\nomistajan tahtoa; tilan voimia ja tarpeita; ettei arvioida etukäteen\nkyllin huolellisesti työn paljoutta ja laatua.\n\nUli joutui pulakkaan ukon vuoksi. Jukka kitsasteli antaa\npienintäkään palstaa yhteen tai toiseen tarkoitukseen, kitsasteli\nvälttämättömimmästäkin lannannokareesta. Hän oli muka aina aikonut\nsäästää sen maan tai sen lannan johonkin parempaan tarkoitukseen.\nTurhaan selitteli Uli hänelle, ettei toki kaikkia tehtäviä voi jättää\nsyksyksi ja että hänen mielestään on näin isolla tilalla liian vähän\nkylvöalaa. Siksi täytyisi jo nyt keväällä koettaa saada nurmet\nkynnetyksi. Syksyllä tarvittavasta lannasta pitäisi hän sitten kyllä\nhuolen. Niukuin naukuin sai hän mangutuksi tavallista laajemman\nperunamaan ja vehnäpellon, johon hän sittemmin aikoi kylvää apilasta.\nSitä vastoin näki hän tällä kävelymatkallaan pelloilla monta syltä\nleveitä pensaita, joutavia pientareita ja heinittyneitä sarkoja; näki\nsivutöitä monen moneksi vuodeksi.\n\nKotimatkalla sanoi Uli, että vielä hänellä olisi vähän puhuttavaa\nisännälle, jos ei isäntä vaan pahastuisi. Jukka tuumi, että hänen\nmielestään on Uli jo puhunut ihan kyllikseen, luulisi saaneen jo\ntarpeekseen tänään. Mutta puhukoon nyt sitten yksin häpein. --\n\"Isäntä\", sanoi Uli, \"karja on huonolla tolalla. Hevosista ei kannata\nenää ruokkia enempää kuin neljää; jos ei tehdä vähän muutoksia, niin ei\nniistä pian ole yhtään kelvollista. Lehmien laita on vielä huonompi.\nNe eivät lypsä niin paljon kuin pitäisi; useimmilla ei ole kuin kaksi,\nkolme kelvollista nänniä, ja liian vanhojakin ne ovat; minun mielestäni\npitäisi niistä hävittää vähintäin neljä ja hankkia sijaan nuorta\nkarjaa, jolla on hyvät utareet. Niistä olisi hyötyä paljon enemmän kuin\nnäistä. Nyt syötetään sellaisia elukoita, joista ei ole mitään hyötyä\neikä tuloja.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Jukka, \"helppohan sitä on myydä, myydä on helppo\nvaikka kenen. Mutta kumpa saisi parempaa sijaan! Kaikki nykyjään\npettävät. Ja kukapa ne kaupat tekisi? Hän itse ei enää jaksanut\nja kellepä ne uskoisi, ettei häntä petettäisi?\" -- \"Oh\", sanoi\nUli, \"siihen vaaraan täytyy joka tilallisen uskaltaa heittäytyä ja\njokaistahan joskus petetään. Mutta entisen isännän luona kävin minä\nusein lehmiä ja hevosia myymässä ja tyytyväisiäpä oltiin kauppoihin.\"\n-- \"Jaha\", sanoi Jukka, \"vai sinä se kauppoihin tahtoisit, myymään\nja ostamaan vaan; jaha, no kyllä nyt sen ymmärrän, empä nyt enää\nihmettele. No, niin, saahan nähdä, saahan nähdä; no, sehän on\nmerkillistä.\"\n\nKotona valitteli hän vaimolleen taas, mitä Uli oli häneltä mankunut\nja miten Uli oli häntä kiusannut. Mikään ei siitä ole paikallaan. Se\npanisi koko tilan nurin narin, jos sen antaisi tehdä mitä se tahtoo. Ja\nkarjan tahtoo se nyt uusia tykkänään! Mutta kyllä hän jo muka näkee,\nmikä se poika oikeastaan on, ja kyllä hän vielä näyttää sille, kellä\ntässä ohjat seisoo! Tuollainen, jolla ei ole niin kämmenen leveyttä\nmaata, hän on tuntevinaan maan hoidon paremmin kuin vanha tilallinen,\njonka isä ja isoisä jo olivat kunnon maanviljelijöitä. Kyllä nyt\nylpeys kasvaa ihmisissä jo ihan yli korvien, ei niiden kanssa enää\ntule toimeen. -- Mutta kun hän luetteli juurten jaksain kaikki mitä\nUli oli häneltä mankunut, niin sanoi hänen vaimonsa: \"No tilallinen\ntai tolallinen, välipä nyt sillä! Mutta jos nyt tilallinen olisi\npuoleksikaan niin viisas kuin tilallisen renki, niin me tilalliset\noltaisiin kahtakertaa rikkaampia kuin ollaan ja talo tuottaisi\nkaksinkertaisesti.\"\n\nKuitenkin luistivat työt hyvin ja kaikki ihmettelivät, miten aikaisin\nGlunggessa oltiin joka aamu jalkeilla. Kun üfligeniläisiä tuli Glunggen\npalvelusväen puheille: tallimiehen luo, joka veti lantaa, lypsäjän luo,\njoka oli hakemassa suolaa j.n.e., niin he sanoivat: \"Kovin ankarapa\nkomento teillä näyttää olevan. Häjy on renkimieheksi Uli kun pitää\nväkeä tällä tavoin orjinaan. Mutta mepä emme suostuisikaan tällaiseen,\nme tekisimmekin tenän emmekä antaisi sellaisen tulokkaan itseämme\nkomennella. Näyttäisimme, kuka täällä on ollut kauemmin, hänkö vai\nme.\" -- \"Odottakaahan, kunhan mitta täyttyy!\" vastasi tallimies;\n\"sittempähän nähdään.\"\n\nKun üfligeniläisiä tuli Jukan luo, sanoivat he, että mikäs kiire sillä\nJukalla nyt oikeastaan on? Vai onko täällä isäntä isännällä? Eihän\njoka paikassa sama komento sovellu; missään eivät he olleet nähneet\nkiireestä hyötyä. Jukka mahtaa antaa näin alussa uuden rengin isännöidä\nvähän liiaksi. Mutta eivät he sitä pahalla sanoneet; kylläpähän Jukka\nitse tiennee, mitä tekee!\n\nJa kun he tulivat Ulin luo, sanoivat he: juuri tämän puutteessa se\nGlungge on jo kauan ollutkin! Jo kaukaa nyt kuulee, että toinen ääni on\nkellossa. Mutta joutavaapa hän itseään näin rääkkää; sillä ei hän kauan\ntäällä voi pysyä kuitenkaan. Jukan kanssa ei hän tule kauan toimeen. Ja\ntokkopan hänen laisensa mies ijäksi aikoneekaan jäädä rengiksi, -- ei\nainakaan tällaiseen paikkaan.\n\nTämä ei suinkaan lisännyt isännän ja isäntärengin keskinäistä\nluottamusta eikä helpottanut yhteistyötä. Nyt vasta tuli Ulin\ntaakka oikein raskaaksi, hän joutui aivan kuin pohjattomassa\nnevassa kahlaamaan. Kaikkeen täytyi hänen suostutella Jukkaa\npitkillä selittelyillä ja kinaamisella. Ja kun hän viimein pääsi\ntuumaansa toteuttamaan, niin työt suoritettiin väkinäisesti ja\nkehnosti. Aina täytyi hänen väkeä työhön lykätä, kiskoa, vetää,\nja aina väki kuhnusteli ja teki tehtävänsä perin huonosti. Hän ei\nuskonut saavansa pellavamaata kunnolla muokkautetuksi, peltoja\npohjiaan myöten kuokitetuksi. Sillä kaksivuotisissa pelloissa\noli vielä heinäturpeitakin; niin vähän oli maata muokkautettu.\nHöllässä hiekkamaassa olisi tosin sellainenkin pintapuolinen\nkuokkiminen välttänyt, jos olisi tarvittu sitäkään, mutta toista oli\nkovapohjaisessa maassa. -- Uli tiesi, että tukala on mennä moittimaan\ntyöväkeä: se suuttuu, jos tulee sanomaan ettei se pysty maatöihin.\nParin jalan korkuinen, kreutzerin poikanaskali kivahtaa kuin kukko, jos\nsille sanoo, ettei hän osaa niittää tai kuokkia; kivahtaa ja sanoo:\n\"Minä olen ollut jo monella isännällä ja ainapahan minä vain olen\nkelvannut, ja jos en nyt mielestäsi tee kylliksi työtä, niin puhu suusi\npuhtaaksi! Tällainen mies saa aina isäntiä niin paljon kuin tahtoo.\"\n\nKun ei väki suvaitse edes isännältä tällaisia sanoja, niin mitenkäpä\nsuvaitsisi se rengin moitteita. Sentähden Uli pyysikin Jukkaa itseään\nhuomauttamaan väelle milloin yhdestä, milloin toisesta asiasta,\nmutta Jukkakos siihen olisi ruvennut! \"Huomauta itse, jos eivät tee\nkunnolla\", vastasi Jukka; \"sehän on sinun tehtäväsi, minä en siihen\npuutu. Hupsuhan olisin, jos itse tekisin kaikki, kun kerran maksaa\nsuurta palkkaa isäntärengille!\" -- Mutta kun palvelusväki meni\nvalittelemaan Jukalle, mitä kaikkea työtä se heillä taas tänään on\nteettänyt; ja piti tehdä koko työ uudestaan kun sen tuskin oli saanut\nvalmiiksi, -- niin surkeili Jukka: \"Enhän minä siitä tietänyt. Oikeimpa\npitäisi kuulustaa Ulilta asiaa; mutta se tekeekin kaikki omin nokkinsa\nkuin ei sillä käskijää olisikaan ja kuin hän oli isäntä talossa.\"\n\nYhä selvemmin alkoi Uli huomata, mistä hyvästä syystä häntä isäntä ja\nväki nyt epäilee ja vihaa. Kuuseen luulevat hänen kurottelevan, -- sen\nsai hän joka päivä kokea.\n\nMutta siinähän sitä mentiin kuitenkin, vaikka vaivaloisestikin.\nPäästiin kevättöistä yhtä aikaisin kuin muutkin ja kylvetty oli\nGlunggessa kuitenkin enemmän kuin ennen. Voitiin panna perunaa kahta\nvertaa enemmän kuin viime vuonna ja ehdittiin siitä huolimatta\nkouhotella ja vesoa pellot oivallisesti, tarvitsematta sen työn vuoksi\nuhrata puolta tai kolmannesta satoa. Pellavaan pistettiin pieniä\nkeppejä, joiden välille sidottiin rihmoja, joten pellava ei mennyt\nlakoon, ja se kasvoi niin kaunista, että emäntä kävi joka päivä\nsitä ihailemassa ja üfligeniläisetkin puhuivat keskenään sivuitse\nmennessään: \"Katsos pakanaa, miten tuolla Jukalla on hyvä renki! Kyllä\nnäkee, että se ymmärtää talon hoidon; kaikki käy Glunggessa nyt ihan\nuuteen ralliin. Mutta ei tätä kauan kestä, kyllä se Jukka pian potkii\nsen talosta pois.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nUli saa uudet lehmät ja uudet rengit.\n\n\nEräänä aamuna sanoi Jukka aivan odottamatta Ulille.\n\n\"Minä olen nyt asiaa tuuminut ja ehkäpä ei olisi hulluinta, jos\ntuota karjaa tosiaan vähän uusittaisiin. Huomenna on Bernissä\nkuukausmarkkinat ja sieltähän niitä lehmiä aina paraiten saa. Ota\nnyt se Kirjo ja Tähdikki ja lähde viemään niitä Berniin. Yötä voit\nolla missä haluat, kunhan vain ehdit aamulla ajoissa markkinoille.\nJos näet kelvollisia, niin osta; jos et, niin saadaanhan niitä sitten\nBurgdorfistakin toukokuun markkinoilta.\"\n\nUli ei mukissut vastaan, vaikka hänestä tosin tuntuikin kummalliselta\nse, että hänen nyt on lähdettävä kulettamaan viiden tunnin matkan\npäähän kahta vanhaa lehmän köpelystä. Sillä kukaties, ei niitä kukaan\nosta ja mitenkäs hän ne sitten saa takaisin kotiin, kun ne eivät ole\nnavetassa seisoessaan tottuneet tallustelemaan kovalla tiellä!\n\nOli kuuma toukokuun iltapäivä, lehmät tottumattomat kulkuun ja\nauringonpaisteeseen. Olipa Ulilla niistä huolta. Mutta onneksi tunsivat\nlehmät hänet hyvin; ne eivät teutaroineet peloissaan kun hän tuli\nluokse, vaan kulkivat luottavaisesti ja ilman vitsaa hänen jälestään.\nHiljaa vaeltaessaan tietä pitkin katseli Uli maailmaa ympärillään. Joka\npellon hän huomasi, arvosteli älykkäästi joka taloa ja talon tapoja.\nJa jos ei hänen silmäänsä pistänyt mitään erikoista, niin syventyi hän\najattelemaan miten paljon hän tahtoisi markkinoilla näistä elukoista.\nSillä Jukka ei ollut antanut hänelle ohjeita lainkaan; olihan vain\nsanonut, että Ulin on kuulusteltava käypiä hintoja ja meneteltävä\nniiden mukaan miten paraaksi näkee. Kauan oli Uli epäröinyt, tokko\nsuostua näin ylimalkaisiin ohjeisiin, mutta viimein oli emäntä sanonut;\n\"No mitäs siinä nyt hakastelet! Kuulethan, että ukko jättää sen asian\nsinun huoleksesi. Tee parhaasi ja sillä hyvä.\" Ja isäntä oli antanut\nUlille pari louisdoria, jotta hän voisi ostaa kunnollisia lehmiä\nmyytyjen sijaan. Uli oli hyvillään ajatellessaan, että ehkäpä hän saa\nmyydyksi nuo vanhat lehmät ja niiden hinnalla sijaan uusia ja kauniita\nja voi antaa Jukalle hänen louisdorinsa takaisin! Mitenhän se ukko\nsilloin ällistynee!\n\nSinä päivänä ei hän kulettanut lehmiä muuta kuin neljän tunnin matkan\npäähän, tuumien, että kun ei nyt niitä liiaksi rasita, niin pääsee\nkulkemaan huomisaamuna kiiruummin. -- Ravintolassa, johon hän meni\nyöksi, ei ollut paljon rauhaa; koko yö siellä kulettiin ja koluttiin.\nSe oli täynnä kunnon väkeä ja maankiertäjiä, likaisia juutalaisia ja\nahnaita kristittyjä, myyjiä ja ostajia, kaikki otsansa hiessä onneaan\najelemassa ja harjoittautumassa huomenisiin otteluihin. Koko yön ne\nkuleksivat tuvassa, jopa tunkeutuivat makuusuojiinkin. Ne möivät ja\ntinkivät lakkaamatta ja melusivat kuin tykit ankarassa tappelussa. Ei\nollut Ulin hauska jäädä louisdorit taskussa tällaisen väen pariin;\nhän pani housut päänaluisensa alle, oikaisi toisen lahkeen lavitsalle\nja heittäytyi makaamaan sen päällä; mutta ei nukkunut paljoa koko\nyönä. -- Tahtoen päästä erilleen juutalaisista, jotka jo eilisiltana\nolivat tuppautuneet hänen seuraansa, lähti hän ravintolasta jo aamulla\nvarhain. Aamu valkeni ylen kauniina, kedon kukkaset tuoksuivat\nhempeästi ja kimalsivat suloisesta kasteesta ja iloisesti vaelsivat Uli\nja hänen lehmänsä tuntematonta tulevaisuutta kohti.\n\nPitkää matkaa ei Uli ennättänyt kulkea kun hänen seuraansa ilmestyi\npitkä, laiha mies; Uli ei oikein tiennyt mistä se siihen tuli. Ja heti\nalkoi se hieroa lehmän kauppoja hänen kanssaan eikä antanut perää\nennenkun Uli suostui. Ennenkun ehti Berniin, oli Uli siis myynyt\nlehmänsä ja saanut niistä, mielestään, vähintäin kaksi louisdoria yli\nniiden oikean arvon. Mies maksoi lehmät jo kaupungin edustalla ja\nlähti viemään niitä pois eikä Uli sitten enää häntä tavannut. Ulia\nalkoi peloittaa: jospa hän olikin ollut liian hätäinen? Ja jospa\nhinnat ovatkin toiset kuin mitä hän luuli? Mutta pian näki hän, että\nlehmiä oli markkinoilla paljon ja että ne olivat nyt yleensä hyvin\nhuokeita, sillä näin kuivana kesänä ei toivottu hyvää heinävuotta.\n\"Hyvimpä nyt kävikin\", tuumi Uli itsekseen; \"onnipa nyt potkaisi.\"\nJa hän jäi odottamaan yläportille lehmänmyyjiä ja katselemaan, miten\nkaunista nautakarjaa kuletettiin kaupunkiin Freiburgin piiristä ja\nrikkaista vuoristokunnista. Hänen silmäänsä pisti etenkin eräs suuri,\nvahvarakenteinen hieho. Sitä talutti pieni, leveämekkoinen mies, jolla\noli laajalierinen hattu päässä. -- Laiha on tosin elukka ja takkuinen,\ntuumi Uli itsekseen, eikä se poikine vielä kohtakaan, mutta kyllä\nsiitä kalu tulisi, jos se vaan on terve. -- Ja se oli terve; mutta\nmies löyhki niin hirveän pahalta että lähenijää yökötti kymmenen\naskeleen päästä ja koko hänen ulkomuodostaan voi päättää, että hän oli\nsyrjäseutulainen, joka ei ollut liioin kokenut maailman huisketta.\nNuo syrjäkulmalaiset, kotioloissaankin ne ovat usein omituisia: ne\ntarttuivat toimeen aina väärästä päästä, ne ovat itaria ja ahertavat\ntyössä henkeen ja vereen asti, mutta eivät kuitenkaan edisty, vaan\nhäilyvät alituiseen elämän ja kuoleman vaiheilla. Kun Uli tarkasteli\nhiehoa sanoi mies: \"Suinatkaa sitä vaan, ei siinä ole vikaa. Minun\ntäytyi ruokkia sitä puoli talvea olilla kun karjaa oli liian paljon\nenkä oikein olisi raaskinut sitä myydä; ja heiniä ei meikäläinen\njaksa ostaa. Ja minä toivoin, että tokihan tuota tullee heinää, mutta\neihän tuota nyt näykään tulevan ja nyt tämä pitää kuitenkin myydä.\nSäälihän se on; mutta mistäpäs sitä sitten talvella saa heinää jos nyt\nkesällä syöttää ruohon loppuun! Isävainaalla oli aina kolme lehmää ja\nminä koetan nyt väkipakolla pitää neljää. Ja onhan se pakkokin pitää\nsaadakseen lantaa; mutta eihän se lanta tahdo sittenkään riittää.\"\n\nTuo syrjäläis-rukka ei näet tiennyt, että kahdesta hyvin ruokitusta\nlehmästä saa lantaa ja muutakin hyötyä enemmän kuin neljästä huonosti\nruokitusta. Mutta eihän siitä sovi hänelle harmitella, sillä eiväthän\nsuurten kyläin suuret pomotkaan vielä sitä tiedä, koskapa pitävät\ntoista tusinaa lehmiä, mitkä kaikkiaan lypsävät vain kymmenkunnan\nkannua.\n\nMies paha melkein itki kun hänen täytyi myydä hiehonsa eikä Uli\nraaskinut häntä nylkeä kuten varmaan olisi ollut tilaisuudessa:\nsillä kukaan ei takkuisesta eläimestä piitannut ja tullut kaupoissa\nkilpailemaan. Huokealla sai Uli hiehon; ja kuitenkin oli mies\ntyytyväinen ja toivotti onnea ja lykkyä hieholleen ja sen ostajalle ja\njäi katsomaan vesissä silmin entisen elukkansa jälestä.\n\nVielä osti Uli toisenkin lehmän, pian poikivan, jolla oli sirot sarvet\nja puhdas karva, perä leveä ja etupuoli suippeneva kuin kiila kuten\nhyvällä lypsylehmällä ainakin. Ja jo kymmeneltä lähti Uli kulkemaan\ntullista kotiin ja oli hyvillään, sillä kolme taalaria oli hän\nvoittanut kaupoissa, isännän louisdoreihin koskemattakaan ja uskoipa\nkuitenkin tuovansa kotiin paljon parempia lehmiä kuin mitä sieltä oli\nvienyt markkinoille.\n\nJa mitähän ne ukko ja lypsäjä nyt tuumivat! ajatteli hän. Kyllä kai ne\nmoittivat tämän hiehon laihuutta, mutta moittikoot vain! Saavatpahan\nnähdä miten pulskaksi se tulee ennen poikimista kunhan sille annetaan\nvain kyllältä suolaa ja oikeaan aikaan juomaa, ettei parantunut ruoka\neritä sen vatsassa ilkeitä happoja ja tee sitä kipeäksi.\n\nJa noita kolmea taalaria hautoi Uli yhä kourassaan ja hänestä tuntui\nihan siltä, kun noiden rahain nyt oikeastaan pitäisi olla hänen. Sillä\nhänen ansiotaanhan se oli, että myydyistä lehmistä oli saatu näin hyvä\nhinta ja se, että uudet oli saatu huokealla. Ja monen batzinpa edestä\nhän oli jo tehnyt Jukalle ylityötä; monipa tilkki oli irtautunut Ulin\nanturoista, joka vähemmin ahertamalla olisi pysynyt paikoillaan. Ja\nUlin mielessä alkoi myös kummitella se suuri lasku, jonka hän oli\nsaanut maksaa ravintolassa toisten palvelijain edestä, etupäässä\nvain Jukan ja hänen talonsa rauhan vuoksi. Ja Glunggessa ei hänelle\noltu lahjoitettu vielä mitään; yli palkan ei kolikkaakaan ja lypsäjä\nja tallimies saivat aina harjakaisrahat. Oikein ja kohtuullista ei\nollut, että hän, joka aina sai sietää vaikeimman vaivan ja huolen, ei\nkoskaan saanut mitään erikoispalkkiota. Mitäs, jospa nyt pitäisikin\nitse nuo kolme taalaria? Isännän kohtaloa ei tosiaan siltä olisi\nsyytä surkeilla, sillä huokeat olivat lehmät sittenkin, ja isäntä\nsaisi olla tyytyväinen. Ja eihän Ulin tarvitsisi sanoa saaneensa näin\npaljoa lehmistä myydessään, hän voisi ilmaista voiton kolmea taalaria\npienemmäksikin kenenkään sitä aavistamatta. Hänhän oli näet myynyt\nlehmät ventovieraalle eikä siinä ollut läsnä juorukelloa minkään\nnäköistä.\n\nMutta miten tahansa Uli siinä aprikoi, niin jokin salaperäinen ääni\nhänelle yhä vain sanoi, että rehellinen mies hän ei ole, jos tekee\ntuolla tavoin. Nuo hänen tuumansa ovat vain paholaisen verukkeita,\nkauniita koristeita, joilla konnamaisuutta peitetään. Hänen mieleensä\ntulivat entiset ajat, jolloin hän oli aivan samantapaisilla\nverukkeilla puolustellut kelvotonta itseään -- ja oli huomannut, että\nhän niillä rikkoo Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Ja hän muisti myös\nkerran ennenkin taistelleensa samantapaisen taistelun ja muisti että\nrehellisyyden voitto oli silloin ollut hänelle vain hyväksi. Ja yhä\nenemmän ja enemmän varmistui hän siinä päätöksessä, että hän ei anna\nkellekään syytä soimata itseään vääryydestä. Hän tahtoo olla puhdas\nja moitteeton, jotta sitä paremmalla oikeudella voi opastaa toisia\nrenkiä seuraamaan oikeutta. Ja hän tunsi, että jos hän nyt hairahtuu,\nniin ei hän voi vaatia muilta yhtä paljoa kuin ennen ja että hänen\ntäytyy ummistaa silmänsä toistenkin lurjusmaisuuksilta kun kerran\nitsekin on lurjus.. Jos hän tämän tekee, ei hän voi kohdella toisia\noikeudenmukaisesti, kun kerran itse on yhtä huono kuin hekin. Ja\nilkeäisikö hän sitten enää katsoa ihmisiä silmiin, jos tämä tulisi\nilmi! Ja kylläpä muut rengit sitten ilkkuisivat! Ja kyllä hän saisi\nhävetä! (Uli-parka ei tiennyt, että oikea toisten rikosten anteeksianto\njohtuu kristillisestä rakkaudesta, eikä pahasta omastatunnosta; -- ei\nkoira koiran hännälle pole: tänään kolkkaa rangaistus sinut, huomenna\nminut.) Ja mitempä hän vastaisi Jumalalle tästä teostaan? Miten voisi\nhän enää rukoillakaan lapsen tavoin, jos sellainen tahallinen petos\npainaisi hänen omaatuntoaan?\n\nEi, enpä teekään niin, ajatteli hän ja solahutti nuo kolme taalaria\ntaskunsa pohjalle ja vihelteli iloisesti, kunnes saapui ravintolan luo.\nSiellä kytki hän lehmänsä siimeiseen paikkaan ja meni sisään, istahti\npöydän taa, tilasi haarikan ja vähän lämmintä ruokaa: kimpaleen lihaa,\nkeittoa ja vihanneksia. Ja odotteli päivän jäähtymistä.\n\nOdottamattoman aikaisin ja hyvällä tuulella tuli hän kotiin.\nHänen ostamiaan lehmiä ei liioin kehuttu. -- Niin, miten kalliit\nlienevätkään, sanoi Jukka, ja eihän noista noin laihoista tiedä tokko\noikein kalua saa. Taitavat olla jo niin sitkeälihaisia ettei taida\nmaksaa vaivaa enää ruokkia. Mutta eihän huolita puhua vielä mitään,\nennenkun kuullaan hinta. Uli kutsuttiin pikkutupaan ja siellä teki hän\nsuoraan ja reilusti tilin kaupoistaan ja löi mukaan annetut ja voitetut\nrahat pöytään Jukan eteen. Jukka kuunteli kummissaan ja ihmetteli hyvää\nkauppaa, mutta tuumi kuitenkin, että ehkäpä Uli olisi saanut lehmistä\nvieläkin enemmän jos olisi vienyt ne Berniin saakka; mutta hyvästihän\nnoista oli nytkin saatu ja ostetut, eivät ole kalliita nekään, mutta\neihän tosin vielä tiedäkään, mitä niistä tulee. Harjaisrahat myydyistä\nlehmistä, -- sillä nekin oli Uli antanut isännälle, -- saisi Uli\njakaa lypsäjän kanssa ja korvata niillä matkakulujaan. Ei, sanoi\nUli, ei tämä nyt ole oikeaa menoa, hänen mielestään pitäisi isännän\nmaksaa matkakulut, sillä isäntähän hänet oli matkalle lähettänytkin\nja ainahan isännät ne maksavat. \"Eipä nyt tullut paljoa hyötyä tuosta\npitkästä markkinamatkasta\", tuumi Jukka kaivaen kitsaillen ja surren\nkukkarostaan nuo muutamat batzit. --\n\n\"Jopa olit taas kehno\", sanoi emäntä kun Uli oli mennyt; \"taalari\nolisi hänen pitänyt saada sinun pussistasi ja sinä rupesit vielä\nnylkemään häneltä matkarahaakin. Siten sinä pilaat kaikki palvelijat;\nei ole hauskaa heistä säästää sinun omaisuuttasi.\" \"Luuletkos sinä\nsitten, että tämä oli hyvä kauppa ja että tämä oli Ulin ansiota? Ehei,\neikös mitä! Minäpä paninkin erään miehen ostamaan Ulilta lehmät omaan\nlaskuuni; tahdoin nähdä, tokko se pettää minua.\" \"Kyllä olet ilettävä\",\nsanoi emäntä, \"ja nyt äkäilet vielä kun se ei pettänyt! Kyllä, Jumalan\nnimessä, tuo on jo ihan kelvotonta! Kiittäisit hyvää Jumalaa kun olet\nsaanut kunnon rengin; mutta etpäs, teet hänestä vielä kelmin. Varo sinä\nitseäsi! Kun hän sen huomaa, niin paiskaa hän sinua pääkuoreen niin\nettä ikipäiväsi muistat.\"\n\nJonkun ajan päästä tuli Uli isännältä kysymään milloinka heinän teko\nalotettaisiin? Hänen mielestään oli jo aika sitäkin ajatella. \"No sinä\nnyt olet se ijänikuinen hätähousu; eihän kukaan ole vielä alottanut\nheinäntekoa eikä minun mielestäni ole aina hyvä kulkea etunokassa.\"\n-- \"Ei meidän auta katsoa muihin\", sanoi Uli, \"meillä on tavattoman\npaljon enemmän heinäntekoa kuin muilla ja jos emme aiota ajoissa, niin\njäämme pian takimaiselle pajulle. Kun on jäänyt kerran jälelle, niin ei\nkoskaan ehdi muiden rinnalle ja jälkimäisenä on aina pahin olla. Käy\nniinkuin sotaväessä: jälkimäisten täytyy aina juosta kiivaimmin, ja\njos he hetkenkin vitkailevat, eivät he tavoita toisia lainkaan. Ja jos\njää vähemmille tuloille kuin muut, niin ei näytä säästäminen auttavan\nmitään.\" Jukka jarrutteli vastaan ja lateli verukkeitaan, mutta ei\nauttanut muu kuin ruveta tänä vuonna tekemään heinää ensimäisenä koko\nkylässä.\n\nUli oli tottunut työskentelemään hyvillä työkaluilla; mutta kun\nkesätyökaluja tarkasteltiin, olivat ne kaikki mitä kehnoimmassa\nkunnossa. Talossa ei ollut Ulin mielestä ainoatakaan kelvollista\nviikatetta. Jukka sanoi ostaneensa viime vuonna neljä uutta, ja\nharavia, hankoja jos miten monta; hän ei ymmärtänyt, mihin ne nyt\nkaikki olivat joutuneet. Ja jos ne oli varastettu, niin hassupa hän\nolisi jos alituiseen ostaisi uusia. Miten vain haluttaa, sanoi Uli,\nmutta ei suinkaan hän kintuillaan niitä ja kourillaan haravoi; ja\njos toivotaan kunnon työtä, niin pitää työkalutkin olla kunnolliset.\n-- Viimein ostikin Jukka uusia työkaluja, mutta niin huokeaa kamaa\nkuin mahdollista. Ja kukapa ei tietäisi, mihin huonoilla ja huokeilla\nviikatteilla pystytään. Uli hankki viimein omilla rahoillaan itselleen\nkunnon aseen. Mutta kun hän sitten rupesi muille esimerkillään\nopettamaan niittämistä, niin heti hänelle vastattiin: anna parempi ase,\ntai pidä suusi kiinni!\n\nUli oli tottunut lähtemään niitylle jo kello kolmelta aamulla. Ensin\nei hän tahtonut saada ketään niin aikaisin ylös; tuskalla ja työllä\nsai hän väen niitylle kello neljän aikaan. Lypsäjä ja tallimies eivät\ntahtoneet lähteä heinään apumiehiksi vaikka työssä oltiin ihan talon\nvieressä; ja kun he vihdoin tulivat, niin he vain laiskottelivat tai\ntuppautuivat Ulin etumieheksi kunnes Uli heille näytti mihin hän\nkykenee ja jätti heidät tuossa tuokiossa kymmenen askelta jälelleen.\nKun hän vihdoinkin oli saanut rengit niitylle, puuttuivat vielä\npäivätyöläiset. Ne tulivat niin myöhään, etteivät ehtineet ennen\nsuurusta kuin kertaalleen halaista niityn. Yksi oli niittänyt vähän\nomiakin heiniään, toisen oli pitänyt nitoa viikatettaan, kolmas oli\nkulettanut eukolleen virtsaa: mutta tästä ei kenenkään mielestä\ntarvitsisi virkkaa isännälle mitään ja kaikki he kuitenkin vaativat\ntäyttä päiväpalkkaa.\n\nEi ollut Uli ennen uskonut, miten erilaista on niittää kello kolmelta\nkello kymmeneen aamulla hyvillä aseilla ja hyvällä päällä kymmenen\nriuskan pojan kanssa, kuin kymmenen laiskurin parissa, jotka\ntyöskentelevät vain tuumien: \"päivähän se on huomennakin\". Yksi tuossa\nkuhnii, toinen tuossa kähmii. Ja hän ajatteli, että ihanko nuo ovat\nnoiduttuja vai mikä niitä vaivaa, kun ne alituiseen ruikuttelevat,\nettei heiltä muka ole milloinkaan näin sivuja katkottu, eikä heitä\nole milloinkaan ajeltu näin orjina. -- Aika vastus hänellä oli seistä\naamulla, mutta illallapas vasta tuskan lykkäsi! Jos tuli puolen päivän\naikaan niitylle viikatteita hiomasta ja varustamasta vankkureita\nkuntoon, niin ei karheita ollut edes käännelty, sitä vähemmin pantu\nruoille suojaan vietäviksi; jos jäi niitylle, niin sai taas odotella\nvankkureita. Ja jos itse nosti niityllä heiniä vankkureihin ja lähetti\nosan väestä viemään heiniä vajaan, niin eivät lähetetyt tehneet kelvon\nmitään; ja vankkureita ei näkynyt, ei kuulunut takaisin ja niityllä\nolijat saivat odotella niitä puolen tuntia toimettomina. Jos itse lähti\nhäkkiä purkamaan, niin sujui purkaminen hyvin, mutta tallirenki ei\ntaas niityltä lähettänyt heiniä ja vajaan nostajain täytyi hukuttaa\naikaa turhaan ja odotella ja loikoa joutilaina varjossa. Ja illalla ei\nkellään ollut aikaa ruveta haravoimaan heiniä karhelle ja Ulin täytyi\nhaukkumalla pakottaa heidät siihen työhön. Ruolle panosta ei kunnolla\npuhettakaan; sai tehdä itse jos halutti. Ja Uli juoksenteli ja rääkkäsi\nitseään kuin hullu aamusta varhain iltaan myöhään saakka; ja naisväki\noikein sääli häntä, mutta mitäs se auttoi. Uli aavisti, että nyt tässä\ntaas juonitellaan tahallaan. Ja Jukka katseli vaan päältä, kylmästi,\nmelkein ilkkuen. Naisväki tosin hätyytteli häntä vähän nuhtelemaan\nmiehiä: eikö isäntä näe, että Uli ei mahda niille mitään? Ne härnäävät\nhäntä tahallaan! Mutta silloin Jukka sanoi: \"Oo, se on hyvä vain,\nettei se saa kaikkia tottelemaan! Jos tässä kaikki sen pillin mukaan\ntanssisivat, niin kylläpä se tulisi ylpeäksi. Ei uskoisi enää auringon,\nkuun eikä tähtienkään olevan itseään ylempänä!\"\n\nSinä kesänä olivat vielä sangen oikulliset säätkin. Oli tosin\nkauniitakin päiviä, mutta myös niin huonoja, ettei heinää voitu\nlainkaan tehdä. Olisi siis pitänyt ahertaa poudan aikana kahta uhemmin;\ntuolla ainoalla keinollahan maamies voi parantaa huonoja säitä, ja sen\nkeinon muisti Uli myös. Mutta kymmenittäin, ei ainoastaan tämä yksi,\ntuli hänen tielleen kompastuskiviä. Kiusallista se oli, sen ymmärtää\njokainen. Moisessa tuskassa ihminen joko tukehtuu, läkähtyy sappeensa\ntahi purkaa sitä ilmi niin että tuli soi, seinät tärisee, hiukset\nkarkaavat pystyyn ja karjunta kuuluu yli seitsemän kuningaskunnan.\n-- Sunnuntaina kirjoitti Uli entiselle isännälleen, ettei hän enää\ntällaista siedä! Häntä kiukuttaa niin että sappi on haleta! Syödä ei\nvoi enää niin palaa, tuntuu kuin joka nokareeseen tukehtuisi; ja kun\nhän vain vilkaiseekin yhteenkin noista lorteista, niin alkavat hänen\nkyntensä syhyä. Ja heillä on heinäntekoa vielä paljon ja huomenna\npantava niitetyt vajaan. Ja jos ne vielä vehkeilevät kuten aina ennen\nja jos isäntäkin hänelle vain ilkkuu, niin hän antaa hiiden paltun\nkoko talolle ja tulee siekailematta entisen isännän luo! Tämä on hiton\nelämää, tämä, kun sekä palvelusväki että isäntä ovat vastassa. Emäntä\nkyllä ymmärtää asian, mutta paljoakos se mahtaa; ja jos se muija\nolisikin isäntänä, niin olisi talossa aivan toinen komento.\n\nHuomenna oli pouta; ja illaksi uhkasi tulla ukkonen. Jo kello kahdeksan\naamulla herkesi Uli niittämästä ja rupesi kouhottelemaan heiniä\nkuivamaan; ja jo aamulla vietiin kaksi vankkuria suojaan. Murkinalla\nsanoi Uli kotiväelle, ettei tarvitse varustaa illallista kovin varhain,\nsillä tänään kai päästään työstä vasta myöhään. Heinä ehtii tänään\nvielä kuivaa, se on toimitettava kaikki suojaan; tulee iso vahinko, jos\nsade vielä kerran saa sen kastella.\n\nIltapäivällä rupesi työ tokeilemaan, oltiin kuin tervassa; seisottiin\nnokat vastakkain, kättä ei liikautettu. Missä Uli liehui, siellä kävi\ntyö; mutta minne hän tuli, siellä ei tehty mitään. Lypsäjä ei tullut\nniitylle ja tallimies ohjasi vankkureita niin hitaasti kuin olisi niitä\nollut etanapari vetämässä. Ja kun Uli sanoi hänelle: \"Ajahan kovemmin,\nkyllä hevoset jaksavat!\" niin kaatoi hän tahallaan kuorman ojaan ja\nsiinä meni tuntikausi ennenkun saatiin se ylös. Ja kun Uli tuli hätään\nja sanoi, että kyllä se nyt on umpisokea, joka ajaa kuormansa ojaan,\nniin sanoi tallimies: \"Omapahan on syysi. Isäntärenkihän tässä itse\npitää sellaista kiirettä. Kun hän vain ilmestyy niitylle, niin heti käy\nkaikki hullusti! Ja minä en rupea enää olemaan orjana kuten muut ja\njos en osaa ajaa mieliksesi, niin aja itse! Minä en puutu enää piiskan\nvarteen jos ei isäntä itse tule käskemään.\" Ja tallimies nakkasi\npiiskansa Ulin jalkoihin ja heittäytyi mukavasti ruolle loikomaan.\nUli käänsi jo piiskan tyven kämmeneensä koetellakseen miten kylmä\nkuumentaa, mutta hillitsi kuitenkin mielensä ja ajoi itse kuorman\nkartanolle.\n\nEmäntä oli varustamassa illallista, ja kun hän näki Ulin tuovan kuormaa\nkotiin, niin kysyi hän Vreneliltä, joka tuli ulkoa tupaan: \"Mitäs nyt\non tapahtunut, koska Uli itse ajaa kuormaa?\"\n\n\"Kysy itse häneltä, täti\", vastasi Vreneli. \"Väki juonittelee ja jos ei\nserkku mene Ulin avuksi, niin ei nyt koidu hyvää! Minä hänenä olisin jo\naikaa sitten laputtanut matkaani.\"\n\nEmäntä nousi ylös, meni pihalle Ulia vastaan ja kysyi:\n\n\"Minkätähden sinä itse ajat? Mitäs nyt on tullut?\"\n\nHuulet valkeina ja vapisevalla äänellä kysyi Uli: \"Missä on isäntä?\nMinä tahdon häntä tavata.\"\n\n\"Hyvä Jumala, miten sinä olet oudon näköinen! Tule nyt toki tupaan,\nsiellä se on. Pitäköön nyt joku sillaikaa hevosta.\"\n\nUli meni tupaan emännän jälestä ja ripeästi otti emäntä uunin kulmalta\nkahvikupin, jossa kahvi jo höyrysi valmiina ja sanoi: \"Ota nyt pois\nheti ja juo. Minä varustin sen Vrenelille, mutta juo nyt vaan; saahan\nse Vreneli sitten vasta. Mutta sanohan nyt heti, mikä sinulle on\ntullut?\"\n\n\"Emäntä, minä lähden pois, hetipaikalla; minä en siedä tätä enää! Minä\nannan piiskan isännän kouraan ja tahdon heti tänään palkkani. Minä en\nrupea tappamaan itseäni muiden vuoksi. Ja kun vielä ilkutaan!\"\n\n\"Voi Uli, Uli, kuka sinulle on ilkkunut?\"\n\n\"Kuka! Juuri isäntä! Ja se se pitää minua vain narrina ja hän ei ole\nmikään isäntä, muuten se ymmärtäisi mikä on hänen velvollisuutensa ja\noma etunsa! Ja siksi minä lähden!\"\n\n\"Ja mikä se on sitten se minun velvollisuuteni ja etuni?\" kysyi Jukka,\njoka juuri oli tullut ovelle.\n\n\"Minä tahdon palkkani heti\", sanoi Uli, \"ja menen matkaani.\"\n\n\"Ei sinulla ole syytä mitään\", sanoi Jukka, \"jää pois.\"\n\n\"En, isäntä, minä en jää ja minulla on hyvät syyni. Te otitte minut\nisäntärengiksi, mutta Te ette auta minua milloinkaan. Te ette määrää\nitse mitään; mutta menenpäs minä määräilemään! Täällä saa kukin tehdä\nmitä tahtoo. Teillä ei ole hyötyä mistään isäntärengistä! Te petitte\nminut pestatessanne, minä en rupee täällä olemaan.\"\n\n\"No mitä sinulla sitten on nurkumista?\" Jukka jo vähän arkaillen.\n\n\"Mitäkö? Sitä, että te ette ole mikään isäntä. Jos olisitte, niin\nolisitte tulleet niitylle tänään ja kiirehtineet, käskeneet tahi\nedes sanoneet, että pitää liikkua vähän ripeämmin. Mutta sen sijaan\nannatte vain minun yksinäni puuhata, vaikka te olette nähnyt hyvin\nmiten ne vetelehtivät. Lypsäjä ja tallimies eivät tahdo tulla niitylle\nollenkaan. Ja siksi minä lähden.\"\n\n\"No älähän nyt riehki noin\", sanoi Jukka, \"enhän minä joka paikkaan\nehdi. Jos olisit vähänkin suutasi avannut, niin olisin tullut ja\nsanonut niille; mutta kun on niin paljon ajattelemista ja huolta, kuin\nminulla, niin eihän aina ehdi kaikkea ajattelemaan.\"\n\n\"Olkoon miten on\", sanoi Uli, \"minä vaan tahdon palkkani, ja en jää!\"\n\n\"Voi Uli\", sanoi emäntä, \"juohan nyt toki kahvisi ja maltahan mieltäsi.\nMe pidämme sinusta niin paljon eikä kukaan meistä ole sanonut sinulle\nniin pahaa sanaa. Päin vastoin, Vreneli ja minä olemme aina sanoneet\nkeskenämme, että jos näin hyvää menoa jatkuu, niin saadaan talo pian\nkuntoon ja meillekin tulee kerran hyvä järjestys.\"\n\n\"Niin kauan kun täällä on tuo lypsäjä ja tallimies, ei mistään tule\nmitään ja heidän kanssaan en rupea olemaan enää niin siunattua hetkeä;\njoko lähden minä tai lähtekööt he.\"\n\n\"Tjah, tjah\", sanoi Jukka, \"vihapäissään tekee usein vääryyttä; jos\ntuumittaisiin asiaa vielä molemmat täänpäivää. Sittempähän huomenna\nehtisi päättää.\"\n\n\"Se on jo tuumittu, isäntä\", sanoi Uli. \"Minä olen jo kyllin kauan\nhautonut sitä mielessäni; työntäkää heti palkka joko tallimiehelle ja\nlypsäjälle tai minulle, kummin tahansa.\"\n\n\"En minä anna rengin itseäni komennella!\" sanoi Jukka.\n\n\"Enhän minä teitä komentelekkaan, vaan saatte valita; mutta jommin\nkummin sen pitää käydä.\"\n\n\"Ole nyt järkevä\", sanoi emäntä Jukalle, \"ompahan tässä nyt paljon\nvalitsemista!\"\n\n\"Niin, niin, mutta mistäpä sitten ottaa uuden tallimiehen ja lypsäjän\ntällaiseen kiireeseen aikaan, kun tarvitaan töissä joka sorkka? Ei se\nkäy päinsä.\"\n\nUli sanoi: \"Täällä tullaan ihan yhtä hyvin toimeen olkoot he poissa tai\nei. Osaanhan minäkin lypsää ja vedättää heiniä yhtä hyvin kuin hekin.\nMinä teen aluksi niiden molempien tehtävät ja luullakseni uudet saadaan\nhyvin pian. Vaan tehkää mitä tahdotte; minä lähden hyvin mielelläni.\nMinä kirjoitin jo eilen Johannekselle, että minä palaan pian hänen\nluokseen.\"\n\nTämä jo tepsi Jukkaan ja hän taipui kutsuttamaan tallimiehen\nja lypsäjän sisään antaakseen heille palkan. Ensin nämä luulivat,\nettä isäntä aikoo heitä vain torua ja alkoivat siis heti hirveästi\nröyhistellä kuten aikoen koko maailmaa uhmata. Mutta kun Jukka sitten\nmainitsi palkasta, niin sanoivat he, että kyllä he kernaasti lähtevät;\nmutta saisipahan isäntä sitten nähdä, miten käy kun Uli on potkinut\ntalosta pois kaikki ne, jotka eivät ole hänestä mieleisiä! Lyököön\nisäntä rahat pöytään vain, kernaasti heidän puolestaan. Jo aikaa\nsitten olisivat he muualla voineet saada parempia palkkoja! Jukka\nalkoi epäröidä, mutta onneksi oli emäntä jäänyt tupaan ohjaamaan\nnäitä lähtövankkureita jos ne rupeisivat tiellä takertumaan tai ojaan\nkellistymään. Ja emäntä sanoi nyt: \"Anna, Jukka, niille palkka vain,\nmielelläänhän ne sanovat sen ottavansa! Niistä lurjuksista on jo kauan\nollut vastusta; hyvä kun niistä viimeinkin pääsee. Toivon, että jo\ntänään laputtavat matkaansa.\" -- Eivät he mokomaan taloon jääkään niin\nhetkeksi enää, sanoivat lypsäjät ja tallimies. Saavat heistä nähden\ntehdä heinäänsä vaikka Martin päivään saakka, hauskaa heistä vain! Ja\nkuta pikemmin pääsevät, sitä parempi!\n\nJukka työnsi molemmille rahat eteen.\n\nUlkona alkoi tuulla; hattarat kiisivät taivaalla, mustat longat,\nsynkeät kuin tulevaisuus huolten raskauttamasta sielusta, kohosivat\nverkkaan taivaalle, linnut piiloittautuivat pensaisiin, kalat näppivät\nveden pinnalta hyttysiä, tuulispäät huiskauttivat, tupruttelivat heiniä\nja pölyä korkealle ilmaan. Uli koetteli saada ennen sadetta heiniä\nsuojaan niin paljon kuin mahdollista; tuvassa lypsäjä ja tallimies\nlukivat rahojaan ja hymyilivät ilkkuvasti Jukalle ja sanoivat:\n\"Eikös nyt isäntäkin haluaisi lähteä apumieheksi niitylle? Kyllä nyt\nmiehiä tarvitaan tällaisella heinäpoudalla.\" Tuuli tempasi heinät\nhangoista, hevosten harjat huiskivat, kuormat kiisivät rukoja kohti,\nharavoijanaiset hyppelehtivät kuin vasikat ja juoksuttivat ajajain\njälestä helmallisittain heiniä häkkiin. \"Hei, tässä!\" huudettiin\nalaalta; väkevät hevoset kiisivät täyttä ravia; hankomiehet jälestä\njuosten nakkasivat vankkureihin hangollisen heiniä, jotka taitava ajaja\notti avosylin polvillaan vastaan. -- Suuria pisaroita alkoi ropista,\ntuuli yltyi, yksi hyppäsi hakemaan kuormaköyttä, nousi keikahtaen\nkuormalle ja köytti sen kiinni paksuilla nuorilla; touhuten puuhasivat\nharavoijat kuorman kimpussa ja sukivat siitä rippeet. Silloin tuli\nmyrskypää, rankkasade räiski, jylähtelivät mustat pilvet, pöly pilvenä\nsadetta pakeni. Väkevät hevoset kiisivät vajaa kohti, täyttä laukkaa,\nmutta Ulin varma käsi niitä ohjasi. Hangot olalla juoksivat nostajat\njälestä ja helmat korvissa hynttyyttivät viimeisinä haravoijat hassut,\nja pudistelivat nauraen, pajattaen turvallisen katon alla vettä\nvaatteistaan. Vesi virtanaan lankesi, pauhasi, pitkäinen läimähteli\nja valaisi hämärää, hataraa vajaa, jylinä kattoja kiersi; ja arkana,\nvakaana seisoi väki vajan suojassa Herran ajaessa jylisevin vaunuin\nheidän päänsä ylitse.\n\nPäivä pimeni, huudettiin illalliselle, musta oli vielä taivas, mutta\nsade kohisi jo hiljaisemmin ja ukonjylinä eteni. Silloin tulivat\ntallimies ja lypsäjä pyhävaatteissaan sanomaan hyvästejä tovereilleen.\nToiset ihan ällistyivät. \"Mitäs nyt on tapahtunut?\" -- Kysykööt Ulilta,\nvastattiin, hän se nyt on isäntä tässä talossa, he lähtevät mieluummin\nmatkaansa kuin ovat yksissä moisen kanssa; he eivät jäisi enää tänne\nrahasta mistään.\n\nKun he olivat saaneet tavaransa toisten huomaan ja luvanneet ne sitten\nhaettaa pois jälestä päin; ja kun olivat ennustaneet toisille, etteivät\nhekään enää kauan täällä voisi olla, lähtivät he pois talosta kuten\nyölepakot yön selkään, huolimatta illallista, jota heille tarjottiin.\n\nUli ei nähnyt heidän menoaan, mutta kun hän kuuli, että he olivat\nlähteneet, putosi kuin leiviskän kivi hänen sydämeltään. Ja se\nlisätyö, jonka hän nyt sai heidän tähtensä, tuntui hänestä aivan\nkuin palkalta, ja hän oli iloinen. Poistui aivan kuin kaksi jarrua\nkunnon koneesta. Vaikka talossa nyt oli kaksi työntekijää vähemmän,\nsaatiin kuitenkin aikaan enemmän kuin ennen. Tosin kyllä Uli ahersikin\nihmeellisesti ja tuntui kuin hänellä olisi nyt ollut kahden, kolmen\nmiehen voimat. Hän niitti ja hoiti samalla karjaa ja hioi viikatteet\neikä viipynyt kuitenkaan kotona muita kauemmin; mutta hän osasikin\nsovitella työt hyvin yhteen ja suoritti pari kolme tehtävää melkein\nyhdellä rutaisulla. Vain noin sivumennen tekaisi hän sivutyön, johon\ntoiselta olisi kulunut toista tuntia. Tästäpä vasta oikein näki, mikä\non ero riuskan miehen ja köntyksen välillä. Vasta nyt voi Uli oikein\nkoota työvoimat niin että kunkin työntekijän täytyi auttaa toistaan.\nHänen johtonsa alla sai renkipoika aikaan saman kuin täysikäinen\nrenki. Muista palkollisista ja päiväläisistä näytti nyt pahahenki\neronneen. He olivat hyvin taipuisia ja toimeliaita. Tuntui melkein kun\nalkaisivat he jo tehdä työtä omasta innostaan. Ne, jotka ennen olivat\njuonitelleet pahimmin Ulia vastaan, olivat nyt, juonten saatua näin\nsurkean lopun, kaikkein innokkaimpia työssä. He ihan kehuivat Ulia ja\nkertoivat hänelle mitä kaikkea se tallimies ja lypsäjä oikein olivat\ntehneet, sanoneet ja punoneet häntä vastaan. Ja jo monasti he muka\nolivat niitä varottaneet ja sanoneet, ettei tästä hyvää koidu; mutta\nmitenkäs he voivat mennä sekaantumaan niiden asioihin! Ja eiväthän he\nsilloin vielä olleet Ulia tunteneetkaan niin kuin nyt.\n\nJa lypsäjä ja tallimies elelivät ilossa ja remussa läheisessä kapakassa\nja kehuivat ja kerskuivat, millaisia poikia he olivat olleet ja eivät\nsaaneet unta silmiinsä ilolta ajatellessaan ja odotellessaan, että\nmikähän sekamelska ja hävitys nyt Glunggessa tulee kun he ovat lähteneet\npois! Ja meni ensimäinen päivä, ja silloin he sanoivat: kyllähän se\nvielä meni, mutta saas nähdä miten käy huomenna! Mutta huomenkin meni.\nJa silloin jäivät he toivomaan kolmatta päivää. Mutta kolmaskin meni ja\nGlunggessa askarreltiin aivan ahkerasti ja levollisesti. Kukaan ei\nsiellä piitannut heistä mitään. Ja katsos mokomaa: kun lypsäjä ja\ntallimies tulivat Glunggen palvelusväen näkemiin, niin eivät nuo entiset\nystävät heitä enää olleet näkevinäänkään! Silloinkos alkoi heistä\ntuntua tukalalta, sillä kumpikin heistä oli odottanut, että heitä\nlähetettäisiin hakemaan ja pyytelemään takaisin. Ja kumpikin oli jo\npäättänyt, mitä hän silloin Jukalta vaatisi ja miten paljon tahtoisi\nlisää palkkaa. Mutta heitä ei haettukaan! Ja kukaan ei heistä piitannut.\n-- Silloin lähetti tallimies Jukan luo salaisen lähetin, jonka oli noin\nkautta rantain saatava Jukka ymmärtämään, että tallimies olisi ehkä\ntaipuisa tulemaan takaisinkin. Sillä oikeastaan oli muka lypsäjä yksin\nkaikkeen syypää, sehän se oli salakähmässä yllytellyt muita eikä\ntallimieskään ollut älynnyt karttaa hänen juomaan. Ja tallimies oli nyt\nmuka pahoillaan ja tunnusti erehtyneensä. -- Mutta lypsäjäpä lähettikin\nihan samallaisen lähetin Ulin luo ja lupasi Ulille taalarin, jos Uli\ntoimittaisi hänet takaisin entiseen paikkaan. Sillä tallimieshän näet\noli kaikkeen syypää; ja jos ei tallimies olisi juonitellut, niin ei\nlypsäjänkään päähän olisi pälkähtänyt sillä tavoin vetelehtiä. Ja heti\nkun Uli ottaisi lypsäjän takaisin, kertoisi hän ihan juurta jaksain\nkaikki, mitä kaikkea se tallimies oikeastaan oli tehnyt. Sillä lypsäjä\ntiesi muka paljon yhtä ja toista, jota ei talossa vielä aavistettukaan.\n\nUlin ollessa viikatetta hiomassa, tuli Jukka hänen luokseen ja sanoi:\n\"Tallimies olisi taipuisa tulemaan takaisin; se katuu nyt ja kuuluu\nsanovan, että lypsäjässähän se on kaikki syy. Taitaa olla parasta, kun\npyydetään häntä tulemaan takaisin? Hän on tottunut talon tapoihin ja\nuusia täytyy kauan opettaa ja ohjata ennenkun ne saa mieleisikseen.\"\n\n\"Isäntä\", sanoi Uli, \"tehkää mitä tahdotte, mutta minä en vaan rupea\nenää mihinkään tekemisiin tallimiehen kanssa. Lypsäjä kuului luvanneen\nantaa minulle koko taalarin, jos puhun hänen puolestaan. Kuuluu\nsanovan, että tallimieshän se on kaikkeen syypää. Samallaisia ovat\nmolemmat, yhtä luuta vuohen sarvet. Ja jos tulevat takaisin, niin\nvarmaan alkaa riita uudestaan.\"\n\n\"No niin\", sanoi Jukka, \"niinhän se on. Mutta mitäs sinä oikein\narvelet, mitenkäs me nyt tullaan toimeen, kun sinusta ei ole mikään\nmieleen? Täytyyhän työt suorittaa säntilleen, eikähän me näin voida\nkauan olla.\"\n\nHm, myhähti Uli, työt oli hänen mielestään kai suoritettu yhtä\nsäntilleen kuin lypsäjän ja tallimiehenkin talossa ollessa. Heinähän\noli näet jo melkein tehty ja kuitenkin oli, huonoista ilmoista\nhuolimatta, kulunut siihen työhön paljon vähemmän aikaa kuin mitä\nkuuluivat ennen siinä kuhnailleen. \"Ei, tässä ei jää työt hunningolle!\"\nhuudahti Uli.\n\n\"Sinähän olet kuin ruutisarvi, Uli\", sanoi Jukka. \"Eihän sinun kanssasi\nenää uskalla puhuakaan!\"\n\n\"Enkös mitä\", vastasi Uli, \"mutta minä kun olen ollut puuhaavinani\nvoimaini takaa eikä mitään ole jäänyt tekemättä, ja kuitenkin aina\nyhä vatkutetaan, ettei tässä muka tulla toimeen ilman lypsäjää ja\ntallimiestä.\"\n\n\"Niin, enhän minä nyt sitä sano\", sanoi Jukka, \"mutta ymmärrä nyt\nminua. Sillä entäs tästälähin? Eihän sitä näin aina jaksa. Täytyyhän\nhankkia uudet rengit sijaan.\"\n\n\"No sitähän minäkin ajattelen\", sanoi Uli, \"ja minä luulin, että te\nolisitte jo tiedustellut uusia.\"\n\n\"Enkä ole\", vastasi Jukka, \"minä luulin, että sinä hankit uudet koska\nkerran olet ajanut vanhatkin talosta.\"\n\n\"Enhän minä ole mikään isäntä\", sanoi Uli, \"enhän minä, renki, voi\npestata toisia renkiä. Eikä se olisi teistäkään soveliasta. Mutta\nellette panisi pahaksenne, niin sanoisimpa teille jotain.\"\n\n\"No sano vaan\", tuumi Jukka, \"empä ole liioin tottunut siihen, että\nsinä pyytelet suun vuoroa.\"\n\nNyt selitti Uli, että talossa pitää välttämättä olla isäntä, jos\ntahdotaan taloa hyvin hoitaa. Tähän saakka olivat täällä olleet kaikki\nisäntinä: tallimies, lypsäjä isännöineet mielin määrin karjapuolella,\ntoiset noudattaneet esimerkkiä ja kukin oli elänyt miten tahtoi. Jukan\nei pitäisi nyt suuttua, mutta kyllä Uli vain sanoi, että Jukka ei ole\noikea isäntä eikä pidä ohjia oikein käsissään. Työväki ei hänestä\npiittaa ja kuitenkaan ei hän usko ohjia kellekään muulle. Siksi onkin\nkukin ruvennut isännöimään itse, yksi vetelehtii siellä, toinen\ntäällä, kukaan ei täytä velvollisuuksiaan. Sehän on ihme, ellei tästä\ntalosta saa tuloja kahta vertaa enemmän kuin ennen, jos vain hoitaa\noikein maata ja käyttää hyväkseen kaikki tilan edut, kuten muuallakin\nmaailmassa on tapana. Mutta siksi pitääkin täällä olla jonkun käskijänä\nja muiden on tiedettävä, ettei heidän auta muu kuin totteleminen. \"Ja\nminun mielestäni olisi aivan luonnollista, että Te itse ottaisitte\nohjat käsiinne; vaan jos ette tahdo, niin hankkikaa edes joku, jolla on\nvalta käskeä teidän nimessänne; muuten en minä tässä tule toimeen.\"\n\n\"No käske sinä sitten\", sanoi Jukka. \"Olenhan minä jo sinulle monasti\nsanonut, että sinun on niitä käskettävä, sillä se on sinun tehtäväsi.\"\n\n\"Niin, olettehan te minulle sanonut; mutta ettepäs ole sanonut muille,\nettä heidän täytyy minua totella!\"\n\n\"No kaikkea sinä nyt! Mutta ethän sinä suinkaan luulle, että sitä heti,\nihan vain noin voi tupata ohjat kokonaan ventovieraan kouraan ja käskeä\nhäntä komentelemaan kuin ei talossa isäntäväkeä olisikaan! -- Komenna,\nminun puolestani, komenna kaikkia! Kunhan et vain mene komentelemaan\nemäntää ja määräilemään mitä hänen milloinkin on keitettävä.\"\n\n\"Sitä valtaa minä en tahdokaan enkä tarvitse\", sanoi Uli, \"mutta\nlypsäjää ja tallimiestä täytyy saada käskeä ja määrätä heidän\ntehtävänsä; ja täytyy saada vaatia heitä täyttämään ne niinkuin tahtoo.\nEi sovi, että navettapuolella elellään miten sattuu, tallipuolella\nkuten haluttaa. Kunkin täytyy olla toisten apuna. Herrain omistamille\nmaatiloille käy huonosti tavallisesti juuri vain sen vuoksi, etteivät\nisännät ymmärrä talon hoitoa, joten eivät myös osaa ohjata työläisiään.\nKukin heidän alustalaisistaan tekee mitä tahtoo.\"\n\nJukka antautui kohtalonsa valtaan. Hankittiin kaksi uutta renkiä ja\nJukka käski niitä ehdottomasti tottelemaan Ulia.\n\nEntinen tallimies ja lypsäjä vaelsivat viimein toivottomina maailmalle,\nkun he eivät olleet saaneet lähistöllä paikkaa vaikka miten hakivat.\nJa he sadattelivat nyt sydämensä pohjasta ihmisten kataluutta. Kun\nhe olivat olleet Glunggessa, olivat ihmiset aina heitä kehuneet ja\nylistelleet. Oli tuntunut aivan siltä kuten joka isäntä haluaisi heitä\npalvelukseensa. Mutta kun he nyt olivat saatavina, niin ei heitä kukaan\nhuolinut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nMiten isä ja poika kokeilevat rengillä.\n\n\nGlunggea ohjattiin vakaasti ja varmoin käsin ja emäntä sanoi usein,\nettei hänellä ole koskaan ennen ollut niin mukavaa olla, ihan on\nkuin uuteen elämään virottu; ilo oli nyt kääntelehtiä ja katsella\nvalmista. Ja hänestä oli ihan tavatonta tämä hyvä maidon tulo.\nEntisistä lehmistä saatiin nyt tällä hoidolla maitoa melkein kahta\nvertaa enemmän kuin ennen. Ja tuntui aivan siltä kuin lehmät olisivat\ntehneet tahallaan hänelle ennen kiusaa, sillä harvoin oli hän saanut\nkylliksi maitoa tarpeisiinsa. Ja kun ei ole maitoa, niin mitenkäs sitä\noikein tulee ruokataloudessa toimeen! Nyt ei ole niin hädän paikkaa\nelonkorjuujuhlistakaan ja kerrankin jää hänelle voita pyttyyn niistäkin\nkemuista.\n\nMutta Jukka sitävastoin ei ollut mielissään. Hänestä tuntui kuin olisi\nhänet nyt ihan syrjäytetty isännyydestä. Usein maleksi hän tiluksillaan\nja kolusi ja nuuski kaikki paikat, löytääkseen edes vähänkin virheitä\nja harmitellakseen, ärhennelläkseen sitten edes vaimolleen niistä.\nUlille ei hän tohtinut purkaa sappeaan suoraan. Ulia hän pisteli vain\nselän takana. Mutta ei malttanut kuitenkaan olla silloin tällöin\nkäskemättä väkeä toimimaan ihan päinvastoin kuin Uli oli määrännyt.\n\nKerran maleksi hän näin kallella kypärin katselemassa viljapeltoaan\nja harmitteli, että ruis on huonoa; ja hän olisi mielellään syyttänyt\nlaihon huonoudesta Ulia, mutta ei voinut, sillä Ulihan ei ollut vielä\ntäällä ollessaan ehtinyt tätä peltoa muokata! Silloin tuli mylläri\nJukan luo ja sanoi: \"Sinullahan on oikein hyvä pelto, ruis tiheää\nja pian kypsää! Ja sitähän minä aioin sinulta kysyä, että etkö sinä\nvoisi antaa minulle nyt noin kolmeakymmentä mittaa? Tarvitsisin näet\nvälttämättä enkä tiedä mistä saada.\" Jukka ja mylläri tekivät kaupat.\nMutta sitten sanoi Jukka: \"Etköhän tekisi minulle pientä palvelusta?\nMenisit ja houkuttelisit vähän isäntärenkiäni, lupaisit sille\ntaalarin, jos se toimittaisi sinulle jyvät niin tai niin halvalla. En\ntiedä oikein mikä se on. Kehenkään ei saa tässä maailmassa liiaksi\nluottaa; sillä juuri kun luulee saaneensa oikein kunnollisen, niin\nonkin saanut kaikkein katalimman.\" -- Mylläri tietysti lupasi ja meni\neräänä iltana Ulin luo. Uli oli juuri lukemassa kirjettä entiseltä\nisännältään. Johannes pyysi Ulia koettamaan vain pysyä Glunggessa.\nUlin oli oikein hartaasti puheltava ja selitettävä asioita Jukalle,\nja aina suorin sanoin. Paljon parempi on heti puhua suoraan suunsa\npuhtaaksi kuin hautoa soppea sisässään; sillä salattu harmi kalvaa ja\npilaa ihmistä ja viimein se puhkee ilmi sellaisella hillittömyydellä\nja niin sopimattomana puuskana, että saa sen vuoksi sitten jälestä\nhävetä. Ja eihän Uli ole mikään tyttö hempu, joka kuolee harmista\nja sydämen kivuista! Siksi ei Uli saa langeta toivottomuuteen. Kuta\nkärsivällisemmin totuttaa itsensä ristiä kantamaan, sitä keveimmäksi\nristi vähitellen tulee. Ja Ulin ei pidä vaatia kaikkia muutoksia\nyhtaikaa. \"Kun olet saanut uudet palvelijat pestatuksi näiden kahden\nsijaan, niin älä heti rupea eroittamaan muita entisiä, jotka eivät ole\nsinusta mieleisiä. -- Paljon terveisiä vain ja milloinkahan sinä tulet\nmeille, meillä kaikilla on niin hirveän ikävä.\"\n\nTämän hartaan kirjeenlukijan luo tuli nyt mylläri, istuutui\npuhelemaan hänen kanssaan ja kehui Ulia korein sanoin; ylisteli\ntunkioita, ylisteli rehun paljoutta, näkyi sitä olevan yli talon\ntarpeen. Ja viimein, kauan kierreltyään, kaarreltuaan alkoi puhua\ntuosta jyväkaupasta. Hänen olisi näet saatava jyviä ja Jukallahan\nniitä olisi antaa. Mutta se nyt on niin kummallinen, se Jukka, ei\nsillä ole järkeä kaupan teossa. Ensin tahtoo se ihan mahdottomia, ja\nsitten sillä on tavaraa niin yllin kyllin, että se tuppaa sitä ihan\npuoli-ilmaiseksi. \"Mutta minun ei sopisi nyt tällä kertaa odottaa sen\nuutta päähänpäläystä enkä voisi maksaa ihan järettömiä hintojakaan.\nVaan tiedänhän minä, että sinustahan se kaikki riippuu, sinullahan\ntäällä nyörit oikeastaan seisoo.\" Mylläri, pyysi siis Ulia puhumaan\nhänen hyväkseen Jukalle. Ja jos Uli hommaisi elot hänelle yhdeksällä\nkymmenellä batzilla, niin ei hän paria taalaria kitsailisi. \"Yhdeksän\nkymmentä batzia on tosin liian paljon jo sekin, mutta minä tarvitsen\nvälttämättä nyt jyviä enkä saa niitä muualta ennen elonkorjuuta.\" Uli\nsanoi, ettei hän tähän puutu, se on isännän asia. Mutta mylläri ei\nantanut perää, vaan kaivoi viimein taskustaan taalarin ja aikoi pistää\nsen Ulin kouraan. Mutta silloinkos Uli nousi ylös ja alkoi mylläriä\nhaukkua! Mylläri on kelmi, kun koettaa yllyttää palkollista pahuuteen;\nhänellä ovat nähtävästi kolikot sangen tiukalla, koska luulee olevan\nmuillakin! \"Mutta minä en tahraakaan omaatuntoani yhden myllärikelmin\nvuoksi, vaikkapa antaisit minulle kaikki jauhot, mitä eläissäsi olet\nnäistä taloista varastanut\" j.n.e. Mutta siitäkös kivastui myllärikin\nlopulta ja sanoi, että on niitä tilallisiakin ehkä kehnompia kuin\nhän ja sellaisia, joiden laiseksi hän ei tunnustaisi itseään kuuna\nkulloissa ikänä. Eikä hän ole tätä tehnyt omasta alotteestaan, ei ikinä\nhän ole tehnyt vielä kellekään mitään pahaa.\n\n\"Kenenkäs alotteesta sitten sen teit?\" kysyi Uli.\n\n\"No tottahan tuon nyt arvannet, koska olet kaikessa olevinasi niin\nviisas!\" vastasi mylläri.\n\n\"Niin isännänkö?\"\n\n\"Enkä sano mitään\", vastasi mylläri, \"mutta pitäisihän sinun tuo jo\narvata\".\n\nSilloin Uli raivostui ja tuli samalla haikeille mielin, hänen rintaansa\nahdisti niin että nielusta tuskin henki kävi ja suuret, raskaat\nkyyneleet vierivät hänen poskilleen ja hän heristeli nyrkkiään voimatta\nsanoa muuta kuin: \"Vai niin\" ja juoksi ylös kamariinsa. Mylläri puikki\nkiertoteitä kiireesti keittiöön ja sanoi emännälle, että pitää nyt heti\njoutua ja mennä sinne yliskamariin, mikä tulleekin Ulille. Mylläri\narveli, että nyt on tehty tyhmyyksiä; ja sitten kertoi hän, miten\nhänet oli pantu kiusaamaan Ulia ja mitä Uli oli sanonut ja miten hän\noli arvannut nämä isännän juoniksi. \"Vreneli, mene nyt sinä katsomaan\nmitä se tekee ja tule sitten sanomaan\", sanoi emäntä. Mutta emäntä\nmeni miehensä luo ja sanoi: \"Kyllä olet inhottavin ihminen maailmassa;\neikö yksi kerta sinulle jo riittänyt? Sinulla on paras renki koko\nseudulla ja sinua riivaa piru kunnes saat sen ajetuksi talosta.\" Jukka\nsanoi, että ei saa luottaa liikaa kehenkään tässä maailmassa. \"Ja\nvaikka _sinä_ olisit ihan hassuna Uliin, niin sittenkin pitää _minun_\npitää silmäni auki. Kuka ties miten kävisi, jos en minä olisi vähän\nvaruillani. Vähässä ajassa ne ihmiset voivat muuttua. Ja koetellaanhan\nsitä hevosiakin, enkä minä ymmärrä, miksi ei saisi koetella ihmistä?\nPaljon enemmänhän niistä voi tulla tuhoa kuin hevosesta. Ja vaikkapa\nUli olisi tuon taalarin ottanutkin, niin en minä siltä olisi häntä\najanut talosta. Olisinpahan vain tiennyt, miten paljon häneen voi\nluottaa.\"\n\n\"Mutta Jukka, luuletko sinä, että kunnon mies pysyy sellaisessa\ntalossa, jossa häneen ei rahtuakaan luoteta, vaan aina koetetaan saada\nhäntä loukkuun? Rehellinen ihminen ei siedä olla paikassa, missä aina\nnäkee itseään epäiltävän.\"\n\n\"Voi sinua lasta, muori paha\", sanoi Jukka. \"Nykyään ajattelevat\nihmiset etuaan eivätkä toisten epäilyksiä. Eikä se saa muuallakaan\nparempaa palkkaa kuin meillä. Kyllä se harkitsee ennenkun lähtee.\"\n\nSillä välin oli Vreneli mennyt ylös ja näki Ulin ajavan kapistuksiaan\narkkuun ja kuumat kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin.\nTuontuostakin tunkeutui hänen huuliltaan: \"Voi perhana, voi perhana!\"\nVreneli tuli ovelle ja kysyi: \"Mitäs sinä teet, mikäs sinulla on?\"\nUli ei vastannut pitkään aikaan mitään, kunnes Vreneli tuli vielä\nlähemmäksi. \"Minä menen pois\", sanoi Uli. \"Älä huoli\", sanoi Vreneli,\n\"ei se maksa vaivaa; serkku on nyt sellainen mikä on, mitäs hänestä!\"\n-- Mutta Uli sanoi, ettei hän ole missään tottunut mokomaan kohteluun,\nmissään ei ole hänelle oltu tällaisia. \"Siinä se nyt on palkka, vaikka\ntehdä reuhtoo työtä ihan katketakseen ja koettaa tehdä isännälle hyvää\nminkä voi! Ja kyllä minä jo tiedän, mihin tämä viimein vie. Viimein se\npiru häpäisee minun nimenikin ja tekee minusta syyttömästi kelmin. Siis\nlähden ajoissa! Ottakoon, vanha hapan, uuden mistä saa. Minä olen ollut\njo yli puoli vuotta täällä eikä se paholaisen ukon könttyrä ole vielä\nkertaakaan ollut minuun tyytyväinen!\"\n\n\"Sellaistahan se on meillä toisillakin\", sanoi Vreneli. \"Minä hoidan\nkoko ruokatalouden, mutta minulle ei se anna palkkaa mitään ja ilkeää\nvielä sanoa, että minä syön armoleipää. Jumala ties, mitä olisinkaan\ntehnyt, ellei tätiä olisi ollut. -- Mutta, kuule, älä nyt tee meille\ntätä surua; sinä teet työt niin hyvin, meillä on nyt niin hyvä olla\nja kaikki käy oikein ilolla. Ja ajatteles, miten lypsäjä ja tallimies\nsitten ilkkuisivat kun sinäkin joutuisit pois! Kylläpä ne muistaisivat\ntoitottaa maailmalle, että sinä olet saanut potkut! Saisit puolustella\nitseäsi vaikka miten, pahaa ihmiset sinusta vain uskoisivat.\"\n\n\"Mitä minä itsestäni piittaan\", sanoi Uli; \"tällaista en enää siedä.\"\nSilloin tulla kyykki emäntäkin raskain askelin ja ähkien puhkien ylös\nullakon portaita, sillä hänestä oli keskustelu yliskamarissa käynyt jo\nliian pitkäksi.\n\n\"Hyvä, että tulit\", sanoi Vreneli, \"sano nyt sinä sille, ettei hän\nolisi tuhma. Se aikoo mennä pois.\"\n\n\"Älähän nyt toki\", sanoi emäntä. \"Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?\"\n\n\"Ette te mitään\", vastasi Uli, \"te olette olleet minulle niin hyviä,\nmutta isäntä on ilkeä eikä luota minuun, vaan tahtoo minusta kelmiä, ja\nmokoman palvelukseen en jää, en, en Jumal -- -- --\"\n\n\"Älä siunaa\", sanoi emäntä. \"Ajattele nyt, että hän on vanha mies,\ntäytyyhän sellaista vähän sietää. Ja olet sinä itsekin kerran\nhyvilläsi, kun sinua vanhana siedetään. Tällaista ei tapahdu enää\nikinä, sen saat uskoa minun sanallani; ja jos jotenkin voimme sinua\nhyvittää, niin sano vain, me koetamme.\"\n\n\"Kyllähän te lupaatte\", sanoi Uli, \"tiedänhän minä sen, ettette te ole\nsellaisia, mutta -- minkäs te miehellenne!\"\n\n\"Kyllä, jos sikseen tulee. Hänen täytyy välistä minua pelätäkkin. Mutta\ntulkoon hän itse nyt puheillesi ja luvatkoon, ettei hän ikinä vasta\nkoeta sinua kiusata ja panna ansaan. -- Vreneli, mene ja sano ukolle,\nettä hänen täytyy heti tulla tänne ylös.\"\n\nMutta Vrenelillä oli kova vastassa; Jukka sanoi: ikinä ei hän ole vielä\nrenkiään kumarrellut eikä kumarra. Ja jos Ulia huvittaa nostaa tästä\nrajatonta melua, niin nostakoon; mutta houkuttelemaan ei hän Ulia tule.\n\nVreneli sanoi: \"Mutta, serkku, tehän itse Ulia vihoititte, eikä hän\nteitä; jos tällainen olisitte minullekin, niin matkaani menisin.\"\n\n\"Ja tulisit pian takaisin, kun ei sinua houkuteltaisi\", sanoi Jukka.\n\n\"Sittempähän näkisitte\", vastasi Vreneli. \"Mutta Uli ei tule takaisin,\nsen tiedän varmaan, ja kukas sitten viljat korjaa?\"\n\n\"No voih, sano nyt sitten muijalle, että se sitä hyvittelee ja pistää\nsille pari batzia kouraan, niin kyllä sen sisu asettuu.\"\n\n\"Täti on jo siksi monasti sovitellut teidän tuhmuuksianne\", sanoi\nVreneli, \"ettei hän tähän enää puutu. Uli menee matkaansa jos Te ette\nlupaa hänelle, ettette tee tällaista hänelle enää ikinä. Ja sittempähän\nnäette, miten käy viljan korjuun, mutta nyt käy työt kuin tanssi!\"\n\n\"Ähäs, koskisikos sinuun jos Uli lähtisi; etpähän sitten voisikaan\nteiritellä hänen kanssaan.\"\n\n\"Serkku! Minä en teirittele kenenkään kanssa, mutta te olette ilkiö,\nvarmaan olette ollut itse tuiki kelvoton koskette usko kehenkään. Mutta\nviis minä, tehkää mitä haluatte; vähät minä Ulista, vähät vaikka vilja\nmätänisi pelloilla.\"\n\nJa Vreneli mennä huiskahti matkaansa; turhaan huuteli serkku häntä\ntakaisin. Sitten otti Jukka keppinsä, meni eteiseen ja huusi vaimoaan.\nKun ei vaimo vastannut, tuli Jukka yhä lähemmäksi Ulin kammiota ja\nsilloin emäntä meni hänelle sanomaan, että tulkoonkin heti ylös, muuten\ntässä ollaan ihmeissä.\n\n\"Tämähän nyt on melua tyhjästä\", sanoi Jukka, \"mitä hittoa minä nyt\nsiellä Ulin huoneessa teen? Mitä hittoa se Uli nyt röystäilee? Eihän nyt\nmokoma ole asia eikä mikään. Enhän minä nyt sillä tarkoittanut mitään\npahaa, jos halusin nähdä, mikä se oikeastaan on. Ja minulla oli oikeus\ntehdä niin, se on varma se!\"\n\n\"Olisihan sinulla ollut syytä luulla Ulista hyvää\", sanoi emäntä.\n\n\"Luulo ei ole tiedon arvoinen\", vastasi Jukka. \"Kyllä tuo nyt lienee\noikeus olla varuillaan kun on kerran tullut petetyksi niin monta kertaa\nkuin minä. Kaikkihan minua puijaavat, kerrassaan kaikki! Sellaista se\non ollut aina, sellaista se on kunnes silmäni ummistan.\"\n\n\"Siksipä minä en tänne jääkään\", sanoi Uli. \"Minä tiedän hyvin, ettei\nisäntä luota minuun ja minä en voi olla paikassa, jossa ei kehenkään\nluoteta.\"\n\n\"Ohoh, kylläpä sitten saat juoksennella paikan haussa, jos tahdot\nsellaiseen, jossa kaikkiin luetetaan. Joutavaa on jo nyt tämä äikäily\n-- ja älä mene! -- En minä enää milloinkaan koeta sinua vietellä!\" Sen\nlupasi Jukka. \"Mutta ei siltä tarvitse luulla, etten minä pidä silmiäni\nauki! Ainahan ihmisen pitää olla varuillaan; piru käy ympäri kuin\nkiljuva jalopeura ja etsii kenen nielisi.\"\n\n\"Tällä kertaa siis Te itse olette ollut se piru, joka on koettanut\nminua niellä, -- ja pahoin teitte siinä.\"\n\n\"No, en minä nyt sitä vasta tee\", sanoi Jukka; Ulin pitäisi jo nyt\ntyytyä kun nyt kerran Jukkakin on tyytyväinen. Olisi niin ilkeä taas\nmatkustaa hankkimaan uutta renkiä, ja ei sitä taitaisi parempaa\nlöytääkään. Nykyaikaan eivät ihmiset ole puolen palaneen puupennin\narvoisia. Vaikka lupaisi ne kullalla hölvätä, niin ei saa mieleistään.\n\n\"Kah\", sanoi emäntä, \"kaikkihan me olemme vaivaisia syntisiä, ja ethän\nsinäkään, Uli, ole mikään Herran enkeli. Lyökää jo nyt sovussa kättä\nja älkää enää kinastelko. Uli, johan nyt kuulit, ettei ukko enää vasta\ntee sinulle tällaista ja tule nyt vaan alas, kahvi on valmiina, saat\ntilkan suuhusi. Sillä sittenhän vasta se sovinto oikein tulee kun syö\nja juo yhdessä, etenkin kun juo kahvia.\" Uli ajatteli myös entisen\nisäntänsä kirjettä, taipui ja tyytyi jälleen. Ja Jukka tyytyi myös.\nMutta mielessään alkoi Jukka ajatella: kyllä tuota naisväkeä nyt pitää\nruveta pitämään silmällä, ne tulevat jo liian hyviksi ystäviksi Ulin\nkanssa. Jos tätä jatkuu, niin minut petetään ja minä olen hukassa.\n\nJa tuli elonkorjuuaika kaikkine touhuineen. Eloaikana sattuu paljon\ntöitä yhteen losoon. Kirsikat kypsyvät; liina ja pellava täytyy\nnyhtää ja häkilöidä. Monilla paikkakunnilla alkaa myös kyntö ja\nkylvö. Milloinkaan muulloin ei tarvitse harkita niin tarkkaan töiden\njärjestelyä, ajan käyttöä ja työväen jaoittelua kuin elonleikkuun\naikana, jos aikoo saada kaikki käymään niin, ettei mitään hukkaan\njoutuisi, ja että kaikki työt tulevat tehdyiksi. Siinä sitä vasta\nkoetellaan kuka on kelvon maamies, kuka ei!\n\nMelkein joka vuosi oli emäntä ollut elonaikana tuskassa ja hädässä.\nJoko hänellä ei ollut muita apulaisia kirsikoita noukkimassa kuin\nvarpuset; tai kypsyi liina liiaksi tai hautui pilalle kasoissa;\npellavaa ei muistettu joko nyhtää, tai levittää ja kunnollisesti\nkäännellä. Mihinkään ei ollut kellään aikaa. Mutta kylläpäs oli aikaa\nlorvehtia puolen päivää tanhuilla joutilaina ja aprikoida: sinneköhän\ntässä kiireessä nyt lähtisi vai minne? Ja kun aikaa oli liiaksi\nlorvehtimiseen ja oikeisiin toimiin liian vähän, niin kului se siinä\nloppuun eikä ehditty tekemään muuta kuin syömään ja makaamaan.\n\nNyt oli toista. Uli oli arvioinut tarkoin asiat jo etukäteen ja sen\nvuoksi oli aikaa kyllälti. Käytettiin joka silmänräpäys hyödyllisesti,\njoka työläinen tiesi tehtävänsä. Ellei voitu mennä pellolle, tiesi\njokainen jo kysymättäkin minne hänen oli mentävä. Ei kulunut aikaa\ntoljailemiseen ja kyselemiseen. Ei myös kinattu ja sälytetty omaa\ntaakkaa toisen hartioille; sillä taakat oli varustettu kaikille niin\nsamallaiset, ettei kukaan ajatellut itseään sorrettavan. Työ kävi\nkäsittämättömän joutuin ja emännän sydäntä oikein lämmitti ja suu\noli aina naurun mutrussa kun kirsikkakoreja kannettiin sisään ja\npellava ja liina levisi laajoina mattoina nurmille, -- pellavaa ei\nnäet pantu pimeään ennenkun se oli riivitty. -- Mutta Jukka se taas\nkulkea kepsutteli levottomana paikasta, toiseen, hän ajatteli vain\nruista, joka hänen mielestään nyt kypsyy liiaksi, karisee. Hän ei\nvoinut ymmärtää, miten nyt ehditään joka paikkaan, akkaväen hommiinkin.\nJa kuitenkin saatiin ruis hyvin korjatuksi, vieläpä niin ajoissa,\nettä voitiin viettää kotoista elonkorjuujuhlaa samana lauantaina\nkuin muuallakin, -- ennen oli se näet pidetty Glunggessa aina noin\nviikko tai pari myöhemmin kuin muualla. Mutta omat tuumansa oli\nJukalla tästäkin joutumisesta. Hän sanoi: \"Meillä tulee nähtävästi\nelojuhla noin viikkoa aikaisemmin kuin ennen; mutta eikä siinä ole\nihmettelemistä. Sillä 'lyhyt tukka joutuin suitaan'.\" Hän ei siis ollut\nkovin mielissään siitä että jouduttiin yhtä aikaisin kuin muutkin.\nIhmiset luulevat, ajatteli hän, ettei meillä ole kylvetty niin paljoa\nkuin ennen. -- Mutta kyläläiset tiesivät hyvin, mistä tämä joutuminen\njohtui.\n\nElojuhla on merkkipäivä talonpojan elämässä. Köyhälle päivätyöläiselle\nja hänen vaimolleen, jotka läpi vuoden saavat ruuakseen tuskin\nperunoita eikä lihan mukarettakaan, on elonkorjuujuhla viinineen,\nkolmine kalaruokineen ja piiraineen oikea tuhatvuotisen valtakunnan\npäivä, jota koko vuosi riemuiten odotellaan ja sitten raskaasti\nhuoataan, kun se on mennyt ohi. Itarinkaan isäntä ei sinä päivänä\nilkeä kitsastella, ja vaikka hän rahojensa menoa sääliikin, ei hän\nilmaise mieli karvauttaan. Tämän juhlan perustana onkin jonkinlainen\nuskonnollinen tahi paremminkin sanoen taikauskoinen ajatus. Se on\nkristillinen uhri. Kaiken hyvän antaja on jälleen avannut kätensä ja\nsiunannut maamiehen ahkeruutta; silloin kovasydämisimmätkin muistavat,\nettä heidän on kiittäminen Jumalaa ja uhraaminen hänelle jotain. Isäntä\nvarustaa aterian ja hän melkein syytää keittiönsä ovelta sinä päivänä\nsuurina laumoina vaelteleville köyhille pannukukkoja ja syöttää,\njuottaa koko yön, ja koko seuraavan pitkän päivänkin alustalaisiaan,\npoikiaan, renkejään, piikojaan ja muukalaisia, jotka hänen luokseen\ntulevat, niin paljon kuin he vain jaksavat. Missä entisajan\nanteliaisuus vallitsee, siellä ei juhliin kutsuta ainoastaan niitä,\njotka olivat eloa korjaamassa, vaan kerrassaan kaikki, jotka tämän\nvuoden kuluessa olivat olleet hetkenkin talon töissä. Ja kaikkialla\ntunnetaan tarina eräästä tilallisesta, jolla lauantaina oli työssä\nmuudan mies, joka olisi saanut työnsä tehdyksi tuon samaisen lauantain\nillaksi. Mutta puolenpäivän aikaan tuli isäntä sen miehen luo ja sanoi\nsille, että tehdään nyt tilit vaan; he tulevat ilman häntä aikaan,\nhäntä ei heillä enää tarvita. Silloin oli se mies sanonut, ettei\nhän nyt vielä mielellään lähtisi, sillä häneltä menee siten hukkaan\npuolen päivän ansio ja illaksihan hän saa työnsä valmiiksi. \"Ei\",\ntuumi isäntä, \"sanohan nyt vain pois, mitä minä olen sinulle velkaa,\nsanon suoraan, minkätähden tätä tahdon: meillä on näet ensi yönä\nelonkorjuujuhla eikä ole enää tilaa. Tule sen sijaan tänne taas jonain\naamuna uudestaan, jos soveltuu.\" --\n\nTämän uhripäivän mentyä ohi, kokoilee saituri murusensa ja sulkee\njälleen tarkoin raha-arkkunsa ja lippaansa koko pitkäksi vuodeksi.\n\nJa tosiaan on maamiehen sydämellä sinä päivänä syytä iloita. Herra on\nantanut hänelle hänen jokapäiväisen leipänsä, hänen uutteruutensa on\nsiunattu; hänen lastensa ei tarvitse nähdä nälkää ja hänen vaimonsa\nvoi jälleen ravita köyhiä ja juottaa janoovaisia: hänellä on tavaraa\nuhkean yltäkylläisestä Miksipä hän ei siis kerta voisi viettää\nyltäkylläisyyden juhlaa! Mutta ruuat ja juomat älköön olko ainoat\nuhrit, ainoat kiitollisuuden osoitteet Jumalalle. Herra on siunannut\nja suojannut korjattua viljaa kokonaisen vuoden: riittävätkö siis\nhänelle vain yhden ainoan päivän ruokakestit? Eikö pidä myös koko vuosi\npalvella tätä herraa sydämellä, joka on hedelmällinen kiitollisuudesta,\njoka ei unohda, että ilman hänen tahtoaan ei hiuskarvaakaan päästämme\nputoa, sydämellä joka muistaa, että ainoakaan meidän sanamme\nja ajatuksemme ei ole häneltä salattu ja että meillä on köyhiä\nmuulloinkin, eikä ainoastaan elonkorjuujuhlan aikana?\n\nGlunggessakin oli elojuhlat suuret eikä tavaraa säästetty. Paljon\noli siellä väkeä kestittävänä ja voitakin käristettiin melkein\nvuorittain pannukukkoja paistettaessa. Ja tänä päivänä, vaikkei muuten\nkoko vuonna, tuli isännän poikakin perheineen vieraiksi Glunggeen\nFrevlingenistä, jossa hänellä oli ravintola. Kylläpä hän osasi käyttää\nhyväkseen isällisiä pannukukkoja! Hänen esiintymisestään voi päättää,\nettä hän olisi mielellään sallinut ihmisten luulevan itseään herraksi!\nHän keikautti hatun kallelleen, piti käsiään housun taskuissa tai\nhuiskutteli niitä ja tuimisteli naamansa kuten olisi elävältä syönyt\nkaikki seitsemän Haimonin poikaa ja heidän Bayard-hevosensa.[17] Ja\nkaikille hän sanoi punshuur, punshuur![18] -- Hänen rouvansa oli\nkorunukke, kasvi, jota on aina pidetty varjossa. Ja hän sanoi aina:\nmerci! Hän oli ollut rikas tyttö, hän oli oppinut tärisemään ja\ntutisemaan aina kun piti vähänkin tehdä työtä. Hänellä oli uhkeat\npukimet, mutta ne roikkuivat hänen varrellaan kuin kepin ympärillä. Hän\noli muka hyvin herraskainen ja hemmoteltu: kananpojan koipiliha oli\nkaikkein kehnointa ruokaa mitä hän voi suuhunsa pistää. Hän keikaili\nhyvin ylhäisen näköisenä, mutta halvinkin kelpasi kehumaan häntä ja\nhänen rikkauksiaan ja hienouttaan. -- Heillä oli kolme lasta, joita isä\nja äiti kauheasti hemmottelivat. Ne olivat hyvin prameasti puettuja ja\nhävyttömiä ja ne kirkuivat kauheasti. Alituiseen niistä joku rääkyi ja\nsilloin mies aina huusi: \"Miksi lapset taas karjuvat? Annapas olla,\neikö tästä tule loppua!\" Mutta rouva huusi: \"Ole nyt hiljaa, älähän\nitke, niin saat viikunan ja pari manteliakin!\" Mutta kun karjuja oli\nsaanut herkkunsa, alkoivat toisetkin heti kirkua, kunnes heillekin\nannettiin. Ja jos äiti sanoi: \"Ei minulla ole enää mitään\", niin kaikki\nalkoivat rääkyä yhtaikaa. Silloin kiroili isä, että miksei rouva ollut\nottanut mukaansa namusia enemmän; onhan hän tavallisesti muistanut sen\ntehdä. Mutta lasten pitää nyt olla hiljaa; sillä isä ostaa heille heti\ntulevasta kaupasta namusia oikein paljon! -- Pojat olivat, nimeltään\nEdevardi ja Rudi ja tytön nimi oli Carelini.\n\nJukka kauhistui aina kun kuuli että nyt ne taas tulevat taloon. Hänellä\nolivat siihen omat, perustellut syynsä. Kuitenkin oli hän heille\nystävällinen. Muori rakasti oikein äidillisesti poikaansa ja vielä\nenemmän hänen lapsiaan; kuitenkin valitti hän joskus, että ne tuntuvat\nhänestä niin vierailta. -- Ja kun omaiset lähtivät pois, pääsi häneltä\noikein helpotuksen huokaus, sillä parin päivän herkuttelun päälle ei\nhän keksinyt enää mitään kelvollista ruokaa heille. Liisa oli aina\nkuin taivaan ilossa kun he tulivat. -- Liisa ja käly Trinette (muinoin\nKaisa, muodostelu Katariinasta) näyttelivät toisilleen kalleuksiaan\nja toinen puhui toistaan hienommin sairauksistaan, ja toinen oli\ntoistaan typerämpi n.s. hienoissa kohteliaisuuksissa. Ja jos Liisa\nluuli että hänellä on hienompia kalleuksia ja hienompia sairauksia\nja hienompia kohteliaisuuksia kuin Trinettellä, niin oli hän ylen\niloissaan eikä tahtonut päästää Trinetteä kylästä lähtemäänkään ja\nparpatti eikä tahtonut sanoa jäähyväisiä. Mutta jos Trinette näytti\nLiisasta hienommalta, jos hänellä oli silkkiröijy tai suuremmat solet\ntahi useammin puistatuskohtauksia kuin Liisalla, niin meni Liisan\nnaama surkeaksi. Jos Trinette oli käynyt pitemmällä kylpymatkalla\ntai nyrpistänyt nokkaansa hienommin ja suutaan suloisemmin kuin\nLiisa, niin suuttui Liisa kovasti ja meni piiloon vieraita koko\nheidän kyläilyajakseen ja tuli esiin vasta kun Trinette jo kekotti\n_char a bancissa_.[19] Ja silloinkos Liisa hymyili ja kädessä oli\nhänellä hansikkaat, joista oli leikattu sormenpäät pois, ja kaunis\nvalkea nenäliina ja päässä kalkilla pitseillä tai kalleilla nauhoilla\nhepennetty hattu. Ja hän kimalteli pelkkää hopeaa ja kultaa ja sanoi:\nà revoir ja bon voyage.[20] Ja kun hevonen lähti menemään, sanoi\nLiisa, että suloista oli kun ne nyt vihdoinkin menivät, sillä veli\non grobiaani[21] ja Trinettellä on huono maku ja lapset ovat niin\nepäkohteliaita. Ja Liisa ei vain huolisi miestä, phyi hirveää! Mutta\njos hän miehen ottaisi, ei saisi tulla lapsia, phyi hirveää! Mutta\njos niitä tulisi -- ja tietäähän sen, että ainahan sitä tulee, jota\nvihaa, -- niin kasvatettaisiin ne aivan toisin, kuin nuo veljen lapset.\nNe eivät saisikaan olla tuollaisia paksuja pöhöjä ja vilunokkia ja\nrapakoipia; niillä olisi notkea vartalo ja hienot piirteet ja lankatut\nkengät. Liisa häpeisi lähteä huviajelulle tuollaisten kömpelöjen\npöhöjen kanssa!\n\nVreneli ei virkkanut monta kunnon sanaa vieraiden talossa ollessa. Ja\nnämä eivät kohdelleet häntä edes kuin piikaa, vaan oikein ylhäisimmästi\nhalveksien; poika enintäin alentui vain laskemaan hänen kanssaan joskus\nleikkiä, mutta jotensakin kouraan tuntuvalla tavalla. -- Ja heitä\nharmitti aina, kun he koettaessaan jos jotenkin nylkeä vanhuksia,\neivät saaneet mielestään heitä kylliksi nyletyksi. Trinette tolkkusi\nalituiseen, miten paljon hän saa kotoaan ja että jos eivät hänen\nvanhempansa häntä auttaisi, ei hän voisi tulla toimeen. Ja hän muisti\nladella: tämän oli hän saanut isältään, tämän äidiltään. Ja kun he\nviime kerran olivat käyneet heidän luonaan, oli isä antanut hänelle 6\ntaalaria ja äiti kymmenen ja molemmat olivat he sanoneet, että tulkoon\nvain heti uudestaan pyytämään, jos tulee pieninkin puute. -- Tietysti\nei nyt Glunggen kunnon muori tällaisia puheita kuullessaan malttanut\nolla pekkaa pahempi ja hän tuhlasi heille melkein yli varojensa\nsaamatta takaisin edes kelvon ystävällistä sanaa.\n\nLapset tuppautuivat joka paikkaan, tekivät aina ilkeyttä, ja jos heitä\nvähänkin lykki tieltä, niin alkoivat ne joko ladella hävyttömiä sanoja\ntai kiljua kuin haavoitetut jääkarhut.\n\nRavintoloitsija tiesi suuremmoisilla juonilla onkia rahaa Glunggesta.\nMilloin osti hän ukolta lehmän eikä maksanut sitä koskaan, milloin\ntoi hän isän talliin ramman hevosen ja vei sieltä paraan sanoen\nlähettävänsä sen takaisin ja noudattavansa omansa pois; mutta\nunohtikin lähettää takaisin. Tahi lankesi pojan maksettavaksi\nvekseli, jonkun kunnottoman viiniherran vuoksi eikä sattunut nyt\nolemaan itsellään taskussa rahoja joten isän täytyi hänelle lainata\nsaamatta koskaan takaisin. -- Näitä suoneniskuja sai isä sietää joka\nkerta kun poika kävi Glunggessa. Ja isäänsä ja äitiään kohteli hän\ntalonpoikais-moukkina, korkeasti halveksien, kuten kahta rahasäkkiä,\njoista välittää vain sen aikaa kun niissä on rahaa. Frevlingenissä hän\noikeana kylänkompana alituiseen kertoi Glunggesta tullessaan, miten hän\ntaas oli \"kupannut\" isää.\n\nTällä kertaa oli hän kovin ihmeissään Glunggessa vallitsevasta\nhyvästä järjestyksestä. Hänen silmäänsä pistivät heti kauniit, soreat\nhedelmäpuut, joista nuoremmat oli sidottu keppeihin, uhkeat tunkiot,\nsiisteys kaikkialla vaikka olikin elonkorjuu-aika. Ja viedessään\ntotutun tapansa mukaan hevostaan talliin, ihmetteli hän vielä enemmän\ntallin siisteyttä, kauniita, hyvin hoidettuja hevosia ja harmitteli\nkun ei tällä kertaa ollut älynnyt tuoda rampaa konia mukaansa. Yhtä\nsuuresti ihaili hän navettaa ja etenkin sitä nuorta lehmää, jonka\nUli oli ostanut Bernistä. Se oli piakkoin poikiva ja oli vähintäin\nkolme louisdoria enemmän arvoinen kuin kolme kuukautta sitten. Niin\nkovasti oli se vaurastunut. \"Isä, mikäs sinulle nyt on tullut vanhoilla\npäivilläsi?\" sanoi poika; \"nytkös vasta sinä alat hoitaa tilaasi?\nElukat ovat mainiot, ja kaikkialla on oikein sunnuntain siisteys.\"\n\n\"Vai on mielestäsi?\" tokaisi Jukka. Mutta äiti ei malttanut olla\nsanomatta:\n\n\"Meillä on nyt erinomainen isäntärenki; hän hoitaa taloa kuten pitääkin\nja ymmärtää kaiken kuin tottunut vanha talollinen; ja täällä on nyt\noikein ilo elää.\"\n\nPoika ei virkkanut tähän paljoa mitään, mutta koikkelehti sitä enemmän\ntiluksilla, katseli miten loppuja eloja kuormattiin ja vietiin suojaan,\nkäveli niityillä, -- niin että ukko alkoi tuumia: \"En voi nyt ymmärtää,\nmikä tuolla Johanneksella oikein taas on, se juoksentelee joka paikassa\nja syynää kaikkea; luuleekohan se jo pian saavansa talon periä? Mutta\nenpäs aio vielä keikahtaa. Onpa moni nuori kurki tässä maailmassa\nkuollut ennenkun suo on sulanut. Eipä siltä, että minä sitä toivoisin,\nmutta sanompahan vain.\"\n\nJa iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada\nväkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu\nkoko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo\näkäillä ja sanoa: \"Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja\nsyöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan\najoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei\npääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas\nsaa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa.\" Täytyi lähettää\nhakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri\ntarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.\n\nPöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin\nkukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka\nvihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta\nja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja\nja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti\nkokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet\nherkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta\nvarmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan\nkestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin\npysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä\nse siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.\n\nMutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja\nTrinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita\nruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli\npunaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia,\npaistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän\nasemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja\nnamusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka.\nLapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua,\ntoisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen\nruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn\npulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen,\nmitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle\nja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä\ntästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja\ntästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen\ntukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. -- Mutta kuitenkin söivät he\nniitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä,\njotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa\nvaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin\nkivuloisia.\n\nRavintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian\nväen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen\nsaakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan,\nmielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen\nkanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua\nsiltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä\nkuin huhutaan. -- Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes\naamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten\nrenkien yhä nukkuessa.\n\n\"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?\" sanoi ravintoloitsija.\n\n\"Ka, täytyy\", vastasi Uli, \"elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan\nkova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa.\"\n\n\"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat\", sanoi ravintoloitsija, \"ja\nsiksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas!\nTule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen\ntaalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja\nlihaa.\"\n\n\"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?\"\n\n\"Mitäs se sinua liikuttaa\", sanoi ravintoloitsija; \"kyllä minä siitä\nhuolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on\nniin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä\non toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se\non sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi\nkaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko\npaikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin\nherra. Tule pois, et tarvitse katua. -- Kas tässä, otapas taalari\npestiä.\"\n\n\"Pitäkäähän nyt vaan rahanne\", sanoi Uli, \"eihän tässä nyt olla\njäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka\nolikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin\nemäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on\nhyvä olla.\"\n\nRavintoloitsija houkutteli ja houkutteli. Kuului kolinaa kaivolta;\nUli sanoi viimein, että hän tuumii asiaa. Ravintoloitsija vastasi,\nettä Ulin täytyy antaa varma vastaus kahden viikon kuluttua. -- Kun he\nastuivat ulos tallista, kantoi Vreneli ämpärillä vettä tuvalle.\n\nPuolelta päivältä alettiin uudestaan syödä ja juoda; ainoastaan\nLiisa ja Trinette olivat muka voivinaan pahoin ja uikuttivat jos\njotain kipua: eivät muka voineet niin murua nielaista. Mutta\nahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aika tavalla makoonsa.\n-- Iltapäivällä matkasivat kyläilijät kotiinsa. Ennen lähtöään oli\nJohannes vielä pistänyt Ulin kouraan uuden, kauniin viisbatzisen ja\niskenyt hänelle merkitsevästi silmää. Muori katseli kauan char à\nbancin etenemistä ja sanoi sitten viimein: \"Kyllähän ne lapset minusta\novat rakkaita, mutta tuhmatapaisia ne vaan ovat, sopimattomasti\nkäyttäytyvät. Kyllä ne täytyisi totuttaa toisille tavoille, jos aina\nolisi niiden parissa.\" Sisällä sanoi hän Vrenelille: \"Johannes,\nse se vaan näkyy rupeevan yhä enemmän ja enemmän pöyhistelemään;\najatteleppas, kun se narri antoi Ulille uuden viisbatzisen juomarahaa.\"\n\n\"Kylläpä sillä lie omat tarkoituksensa\", sanoi Vreneli.\n\n\"Oo, se tahtoo vain olla herraa, näyttää että muka tietää herrastavat,\nsitä se on\", sanoi vanhus.\n\n\"Eipäs, täti\", vastasi Vreneli, \"muutakin se tahtoo -- tuskin tohtinen\nsanoakaan, -- mutta häjy se vaan on tuo Johannes! Ei se vienyt tällä\nkertaa serkulta hevosta eikä lehmää, vaan Ulin se aikoo pestata\nitselleen. Siksi se antoi sille juomarahaakin.\"\n\n\"Älä nyt, niinkö se hylkiö!\" huudahti vanhus. \"Eipä ole enää paljon\nelämästä kun ei voi edes omaan lapseensakaan luottaa. Johannes,\nJohannes, miten julma olet! Mutta se on hänen vaimonsa juonta, sehän se\ntekee sen miehen sellaiseksi; ei se ollut ennen tällainen se poika! --\nMutta mistäs sinä sen tiedät?\"\n\n\"Minä? Olin aamulla aikaisin hakemassa vettä kaivolta; piikoja en\nsaanut hereille. Silloin oli Johannes, -- vaikka se tavallisesti lojuu\nvuoteessa aina kello kymmeneen saakka, -- jo Ulin luona tallissa.\nMinusta se oli ihmettä, ja sillaikaa kun vesi juoksi ämpäriin,\nkuuntelin niitä ja kuulin miten Johannes maanitteli Ulia tulemaan\nhänelle palvelukseen ja tahtoi tupata Ulille taalarin jo pestiäkin.\"\n\n\"Ja suostuiko Uli?\" kysyi muori hädissään.\n\n\"Ei, Uli selvisi kelpo lailla, en olisi sitä uskonutkaan. Mutta\nsitten ne nähtävästi saivat vihiä että olin kaivolla ja lakkasivat\npuhelemasta; mutta sain kuitenkin vielä kuulla, että Ulille annettiin\nkaksi viikkoa mietintöaikaa. Vaan minä uskon, että jos serkku\ntiedustelee häneltä ajoissa, jääkö hän taloon vai ei, niin ei ole hätää\nmitään.\"\n\n\"Se on monta kertaa ollut tehdä minut ihan hulluksi, se ukko\", sanoi\nmuori. \"Se ei kysele palvelusväeltä koskaan jäävätkö ne taloon vai\neivät. Se kai vain ajattelee, että palvelijan asiahan on kysyä\npidetäänkö vai ei. Mutta milloinkahan oikea palvelija tullee sellaista\nkysymään? Ja sanoo sitten vielä, että ne tekevät muka paremmin työtä\nkun ei niitä pyytele jäämään. Vaan sitten kun ne taas on pestannut koko\nvuodeksi ja kun ne ovat vannat paikastaan, alkavat ne muka laiskehtia\ntuumien että hätäkös tässä nyt taas on elää, on paikkaa koko vuodeksi,\ntekipä sitten työtä tai ei.\"\n\n\"Niin\", sanoi Vreneli, \"serkku luulee, että ihmiset kaikki ovat tehdyt\nsamalla lestillä kuin saappaat. Ja hän ei saa koskaan hyviä, siksi --\nettä hän kohtelee hyviä samalla tavalla kuin huonoja.\"\n\n\"Sen pitää heti pestata Uli meille, jo tänään\", sanoi muori.\n\n\"Mutta älkää vain ilmaisko, että olette kuullut sen minulta\", sanoi\nVreneli. \"Muuten alkaa serkku taas epäillä minua ja luulee, että minä\ntaas punon tässä jotain juonia. Hän ei luota minuun enempää kuin\npahimpaan hevoshuijariin.\"\n\nEmäntä lähti aviopuolisonsa puheille ja purki sisuaan: \"Ajatteles,\nmikä hirveä hylkiö se Johannes on, kun aikoo pestata meiltä Ulin\nitselleen!\" Jukka ei tätä uutista kovinkaan kummastellut, tuumihan\nvain, että pitäähän sillä Johanneksella aina olla jotain hommaa: jos\nei se varasta, niin tokihan se houkuttelee pois renkiä. Sellainenhan\nse on ollut jo lapsesta saakka. Vaan se ei ole hänen syynsä! Sitten\npatisteli hän saada tietää, mistä emäntä oli tämän uutisen kuullut.\nTietysti tunnusti emäntä nyt kohta, että Vreneliltähän hän. \"Se tyttö\non minusta jo hyvin vastenmielinen\", sanoi Jukka; \"se pistääkin\nnokkansa joka paikkaan ja aina saa vain kuulla: Vreneliltä, Vreneliltä!\nSe hännystelee Ulia, usko minua, siitä tulee vielä kaunis juttu: ei\nhedelmä putoa kauaksi puusta! Mitäs sillä muuten olisi ollut niin\naikaisin aamulla tallissa tekemistä? Mitäs muuta, meni vain Ulia\nhännystelemään! Mutta annas olla, se on varma se, että minä ajan sen\ntytön vielä talosta kun sen yllätän! Se on tuottanut suvulle jo häpeää\nkylliksi, ei tarvita enää lisää. Mokomakin naara!\"\n\n\"Sitten saatkin pitää itse huolta taloudesta\", sanoi emäntä.\n\"Viattomasti nyt taas Vreneliä syytetään ja vainotaan! Hyväähän Vreneli\ntarkoitti kun tämän ilmoitti ja nyt maksat sinä hänelle pahalla. Ja\nsinun on syysi, jos kaikki meidät lopulta hylkäävät ja jättävät. Jos\njoku tekee sinulle hyvää, niin sinä vain ärhentelet! Älyäisit edes\nkiittää! Mutta sama minusta! Tee mitä tahdot, hullu se, joka sinun\nparastasi katsoo.\"\n\nJukka aprikoi ja aprikoi asiaa; sekös kaiveli hänen sisuaan kuin\nkamalapulveri!\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMiten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta parhain\npäin.\n\n\nIllalla meni Uli katsomaan kirsikkatarhaan, olisiko siellä vielä\nkirsikoita noukittavana. Silloin köpitti Jukka yhtäkkiä hänen luokseen\nja juteltuaan yhtä ja toista, sanoi:\n\n\"Vilja on nyt saatu hyvin korjatuksi ja työt ovat yleensäkin sujuneet\njoutuin, mutta ei sinun nyt tarvitse kuitenkaan luulla, että sinun aina\npitää juoksennella naisväen passarina. Sillä vilja, se on pääasia.\nMuusta ei sinun tarvitse paljon piitata, kunhan vain pidät huolen\nviljasta, kuten olet tähän asti pitänyt.\" Ja tyytyväisyytensä merkiksi\nsanoi Jukka antavansa Ulille jonkun kolikon ja pisti hänen kouraansa\ntaalarin.\n\nUli kiitti, mutta sanoi kuitenkin: \"Enhän minä nyt siltä, että\ntahtoisin olla tuon naisväen helmoissa, ja hyvinhän minä tiedän, että\nviljahan se on pääasia, mutta minun mielestäni täytyy pitää huoli\nmuistakin asioista eikä ole sallittava vahinkoa missään, jos suinkin\nvoi sen estää.\" -- \"Ja oli aikomus myös tässä samalla kysyä, aiotko sinä\njäädä vielä meille?\" sanoi Jukka.\n\n\"Enhän tuota nyt oikein tiedä\", vastasi Uli. \"En minä mielelläni\npaikkoja muuttelisi, mutta ikävä on olla paikassakin, jossa ei olla\ntyytyväisiä eikä luoteta minuun. Kun arvaisi, tokko vielä tapahtuu\nsellaista kuin tässä äskettäin, niin lähtisin heti pois.\"\n\n\"No johan sen kuulit ja kuule nyt, että minä olen sinuun tyytyväinen!\"\nsanoi Jukka, \"ja siksipä minä annan sinulle vielä toisen taalarin\npestirahaa! Minulla ei muuten ole ollut tapana antaa pestirahaa,\nsilloinkun olen pestannut saman palkollisen toiseksi vuodeksi; mutta\nenhän nyt tarvitse olla kitsaampi kuin muutkaan. Ja parempihan on, että\nkäytän taalarini omaksi edukseni kuin annan niillä muiden juonitella\nitseäni vastaan.\"\n\nSilloin muistui Ulin mieleen se tämän aamuinen, ja hän sanoi:\n\n\"No kukas siitä nyt taas on osannut kielitellä?\"\n\n\"Heh, Uli\", sanoi Jukka, \"kaikkein vähimmin voi luottaa juuri niihin,\njotka edessäpäin enimmän lipikoivat ja mairittelevat. Ovat kuin kavalia\nkissoja: raapaisevat ennenkun aavistaakaan!\"\n\nJa Jukka alkoi keppineen köpittää Üfligeniin päin, jossa hänellä\nsunnuntaisin oli tapana ryypätä haarikkansa.\n\nNuo viime sanat karvastelivat Ulin sydäntä. Tuntui melkein siltä, että\nparempi olisi ollut, kun ei olisi tätä toista taalaria ottanutkaan. --\nKehen tässä ei voi luottaa? Kuka se häntä on raavaissut? Vreneliköhän?\nSe oli ollut kaivolla, oli hyvin mahdollista kuullut keskustelun. --\nUli ei ollut tehnyt kellekään mitään pahaa ja luuli olevansa etenkin\nVrenelin kanssa jollain tavoin tuttavallisissakin väleissä, ei tietysti\npuhumistakaan mitenkään rakkaussuhteista! Sillä useinhan ei pitkään\naikaan huomaa, mitenkä kaunis poika ja pulska tyttö, jotka asuvat\nsamassa talossa, alkavat vähitellen toisiaan joko lähennellä tai\nkarttaa. Mutta Vreneli oli kotitöissä samassa huolekkaassa asemassa\nkuin Uli ulkotöissä: he voivat siis tehdä toisilleen joko paljon\nhyvää tai paljon vastusta. Ja Uli luuli tehneensä hyvää, sillä olihan\nisäntäväenkin etua se, että he auttoivat toisiaan ja suorittivat\nyhteisvoimin yhteiset työt. Uli käsitti selvällä järjellään mihin talo\ntai valtio joutuu, jos siinä yksi virasto tai mahti kiskoo yhtä köyttä,\ntoinen toista. Riitaisina tekevät ne saman tuhon kuin villit hevoset,\njoiden häntään rikollinen on sidottu revittäväksi.\n\nVreneli oli siis häntä kohtaan kavala, kanteli hänen päälleen selän\ntakana! Se koski Uliin. Hän vihasi juoruamista, sillä se milloin sitoo\nihmisiä yhteen, milloin tekee nuo eilen yhdistämänsä tänään toisilleen\nvihollisiksi. Uli ei ollut tottunut kanteluja sietämään!\n\nKuta kauemmin hän hautoi kaunaa povessaan, sitä enemmän alkoi häntä\nharmittaa; hän oli jo monasti ihan menemäisillään antamaan pestin\ntakaisin ja lähtemäisillään heti Johanneksen palvelukseen. Tietysti\nhän nyt myös murjotteli, eikä paistanut naamansa ilosta. Hän oli\nvähäsanainen ruokaillessaan ja lennätti silloin tällöin vain jonkun\nletkauksen muille ja usein ei hän ollut kuulevinaankaan mitä hänelle\nsanottiin. Emäntä kysyi usein:\n\n\"Mikähän sillä Ulilla nyt lie, se on niin merkillinen; mikähän sille\nlie tullut vai liekö joku pahoittanut sen mieltä?\"\n\nMutta kukapa sen arvasi!\n\nEmäntä kysyi Jukalta, oliko Jukka tehnyt taas mitä pahaa Ulille ja\noliko Jukka jo pestannut Ulin ensi vuodeksi taloon? Jukka sanoi\nhymyillä virnistellen:\n\n\"Älä sinä ole siitä huolissasi; selvillä ollaan!\" Silloin sanoi emäntä\nVrenelille: \"Mikähän sillä Ulilla nyt lie? Sinun pitäisi oikein mennä\npuhumaan sen kanssa.\" Mutta Vrenelikös vastasi:\n\n\"Enkä mene! Minä en ole tehnyt sille mitään pahaa ja kuitenkin on\nse kaikkein häjyin juuri minulle. Jos sille jotain sanoo, ei se ole\nkuulevinaankaan ja vähä väliä se on vielä pilkkailevinaankin. Enkä\nymmärrä, miksi se on minulle tällainen. -- Vaan tädin itsensä sopii\nkaikkein paraiten häntä tutkia. Sillä ikävää tämä vain on ja voisi tämä\nmökötys jo loppua!\"\n\nKerran lähti muori taas kirkkoon, üfligeniläisten suureksi ihmeeksi;\nja paljon oli muoripahalla kirkossa katselemista. Saarnastuoli oli\nmaalattu uudestaan, muutamiin penkkeihin oli laitettu selkänojat,\npaljon oli kirkossa nuorta ja vanhaa kansaa, jota hän ei tuntenut, --\nja saarna loppui ennenkun hän sitä muisti kuunnellakaan. \"Minun aikani\nei ole ikinä kulunut kirkossa näin joutuin\", sanoi hän kotona. \"Pitää\ntosiaan käydä vasta useammin kirkossa. Rovasti on hyvä saarnamies, niin\nse laskee kuin pumpusta, mutta saarna oli liian lyhyt\", tuumi hän. --\nKirkosta meni hän kauppapuotiin ja osti yhtä ja toista pikkutavaraa,\nm.m. silkkisen, koreajuovaisen kaulahuivin.\n\nKun hän tuli kotiin, oli häntä siellä jo kauan odoteltu ruualle, sillä\nmuoripaha oli viipynyt varsin kauan kauppojaan tekemässä. Puodeissahan\noli katselemista melkein vielä enemmän kuin kirkossa; ja samalla piti\nvielä tehdä kauppoja ja kysellä yhtä ja toista selitystä kirkossa\nnäkemiinsä. Kylläpä olikin hänellä kotona kertomista tämänaamuisista\nkokemistaan ja kuulemistaan, ja hän sanoi: \"Kyllä sitä tosiaan täytyy\ntästäpuoleen ruveta käymään ahkerammin kirkossa. Kun pappi vain ei\nolisi niin täsmällinen soitattaessaan aamukelloja, niin kävisihän sitä\nvaikka joka sunnuntai.\" -- Kun iltapäivällä väki hajosi kotoa, piti\nemäntä silmällä Ulia ja näki hänen menevän ylistupaan.\n\nJonkun ajan perästä meni emäntä itsekin ylös Ulin jälestä. Silloin\noli Uli lukemassa raamattua. \"Ethän sinä edes näekään täällä\", sanoi\nemäntä, \"mikset sinä enää tule alas tupaan? Sinä olet ollut pitkän\naikaa niin merkillinen, minä en ymmärrä: onko sinulla mikä? Mutta\nmuuten sinä olet niin minun mieleiseni. Sinä olet pitänyt niin hyvää\nhuolta minun pellavastani ja kirsikoistani ja siksi minä tyytyväisyyden\nmerkiksi ostin sinulle kaulahuivin. Mutta minä tahtoisin nyt myös\ntietää, mikä sinulla oikein on? Onko sinulle joku tehnyt pahaa ja sinua\nsuututtanut? Vai mikä sinulla on?\"\n\n\"Eihän tätä nyt olisi tarvinnut\", sanoi Uli katsellen hyvillään\nkaulahuivia. \"Enhän minä ole tehnyt muuta kuin tehtäväni.\"\n\n\"Mutta mitäs sinä sitten mököttelet, mikä sinulla on?\"\n\n\"No, sanoisikohan tuon nyt suoraan -- näet, minua kaivelee se Vreneli!\nEi sen olisi tarvinnut mennä rälläämään ja panettelemaan isännälle,\nettä ravintolan herra tahtoi minua pestata. Enhän minä tosin silloin\nsanonut ainoaakaan sanaa, jota en nyt uskaltaisi sanoa kelle tahansa,\nmutta mikä sen Vrenelin tietää, mitä se on valehdellut.\"\n\n\"Kuka sen on sanonut, että Vreneli on sinua panetellut?\" kysyi emäntä.\n\"Se ei ole totta.\"\n\n\"Kaipa tuo lie totta\", vastasi Uli, \"koskapa isäntä itse sanoi -- ei\ntosin suoraan, vaan noin kautta rantain, päivän selvästi.\"\n\n\"No kyllä se on oikea runtti, se Jukka, Jumala syntini antakoon\nanteeksi\", huudahti emäntä. \"Eihän Vreneli ole puhunut Jukalle\nsanaakaan. Minulle hän kyllä moitti Johannesta, vaan sinua oikein\nkehui. Mutta hölmö olet sinäkin, kun heti kaikkea uskot! Tiedäthän\nsinä, millainen se ukko on! Ja pitäisihän sinun nyt jo nähdä, ettei\nVreneli tahdo kaivaa sinulle kuoppaa, vaan että sinä olet hänestä hyvin\nmieleinen.\"\n\n\"Mikäs sen tietää\", sanoi Uli, \"kukas sitä naisväkeä ymmärtää ja ikävä\non, jos ei voi luottaa isäntäänsä.\"\n\n\"Niinhän sinä luulet\", sanoi emäntä, \"mutta niin minä ajattelen ja niin\nse on, että helpompi on ymmärtää naisväkeä kuin miehiä. Sellainenhan\non sananlaskukin, että miehet ovat hirtehisempiä kuin hirsipuu! Ja\nsanopas kumpi, mies vai nainenko, Vapahtajansakin petti. Ja älä nyt\nenää mökötä! Vaan älä sano Vrenelille, mikä sinulla oli, muuten se\nrupee vielä entistä julmemmin vihaamaan ukkoa ja haukkuu häntä, ja\neihän se siitä kuitenkaan parane. Ei se Jukka ole aina ollut tällainen,\nmutta sitten kun kaikki rupesivat häntä pettämään ja nylkemään,\nniin tuli se epäluuloiseksi. Se ei usko enää kehenkään, ei edes\nminuunkaan. Ensin minä sitä toruin niin että oli ihan kieleni mennä\nsijoiltaan. Sanoin, ettei se kelpaa, ja että minä en voi sitä sietää.\nMutta vähitellen täytyi minun siihen mukautua. Nyt saa sitä kokea\nalituiseen ja eläähän sitä tässä kuitenkin ja, sanonpa vaan, yhtä hyvin\nkuin ennenkin. Ennen kun ei ollut tätä pahaa, oli muita pahoja, sillä\nainahan sitä on ihmisellä vastusta, milloin mitäkin ja se ristihän se\ntuntuu raskaimmalta, mikä on paraillaan selässä. Täytyy vain osata\nmukautua! Ja siinäpä sitä kysytäänkin taitoa, osaako taipua siihen\nmitä ei voi välttää. -- Uli, muistahan nyt vain, että joka paikassa on\nvastuksia, eikä tämä meidän vastuksemme ole kaikkein pahinta. Kun pysyt\nvain kunnon miehenä, niin mitäpäs sinä Jukasta! Ja itseäänhän ukko\npahimmin tällä kiusaa. Minä ajattelen, että itsehän ukko kärsii enimmän\nomista vioistaan. Ja pitäähän palkollisten vähän antaa anteeksikin\nisäntäväelleen; kaikkihan me täällä olemme syntisiä. Mutta älä toki\nvain kerro Vrenelille, että minä olen tällaista puhunut. Se voisi vielä\nmennä matkaansa tai haukkua ukkoa. Se on muuten kelpo tyttö, mutta tätä\nse ei siedä, se voisi ruveta niin kauheaksi että oikein hirvittää.\"\n\nUli lupasi, ja emäntä mietti portaita alas astuessaan verukkeita,\njoilla hän pettäisi Vreneliä, jos Vreneli kysyisi, mitä hän oli siellä\nvinnillä tehnyt.\n\nUkko ihmetteli kovasti kun tuo hänen virittämänsä ja ihailemansa jöröys\nkatosi Ulista ja sopu palasi taloon. Mutta hän ei kysellyt, miten se\nsopu oli syntynyt. Eikä emäntäkään puhunut, että hän se oli nuo ukon\njuonet tehnyt tyhjäksi ja rakentanut rauhaa. -- Tällä kertaa oli emäntä\nniin valtioviisas, että Ludvig Filipkin[22] olisi häntä voinut ihailla.\n\nJa työ kävi taas iloisin mielin, kävi kuin tanssi. Sillä kun ollaan\nyksimielisiä ja toisiinsa tyytyväisiä, niin käy työ kahta kertaa\nhelpommin kuin riitaisilta. Ja se olikin tarpeen, sillä paljon oli\ntalossa työtä. Mutta kun työtä on niin paljon, että ihminen on siihen\nihan korviinsa saakka vajota, niin tulee ihminen usein merkillisen\nhätäiseksi ja ärtyiseksi. Ja tuo kärsimättömyys, se kohdistuu\ntavallisesti ympäristöön ja työtovereihin ja toverit suuttuvat ja\ntulevat vastahakoisiksi ja järjestys siis häiriytyy.\n\nHerra oli siunannut puut niin yltä kyllin hedelmillä, ettei oikein\ntiedetty mitä niillä tehdä. Paljon oli lantaa, mutta paljon oli\nmaatakin, joka piti lannoittaa Paljon oli siis kylvettävääkin.\nViljelemätöntä maata otettiin paljon muokattavaksi. Mutta Glunggessa\noli totuttu kouhottelemaan maa aivan kuin maitoa kuorien: kuokittiin\nvain ruoho pois pinnalta eikä pengottu syvemmälle ja temmattu\njuuria ylös. Niin ei jyvä saanut pellossa riittävästi mureaa multaa\njuurtuakseen ja ravinnokseen ja vilja oli aina kasvanut huonoa, vaikka\npeltoa oli miten lannoitettu. Syvemmältä, perinpohjaisemmin oli siis\nkynnettävä ja hienommaksi kuokittava, jos toivoi hyvää satoa. -- Mutta\nvaikea oli Ulin totuttaa noita tottumattomia tähän uutuuteen. Jukkaa\nkiukutti nähdessään kuokkijain sakean jonon pellolla ja nähdessään Ulin\nvaljastavan auran eteen kuusi juhtaa, vaikka niitä ennen oli tarvittu\nvain neljä.\n\n\"Tämähän nyt on vasta typerää\", mutisi Jukka itsekseen. \"Hyvä maa\nhaudataan piiloon ja huono, laiha käännetään pohjineen ylös. Näin\nköyhdytetään maa perin pohjin, lanta kuopataan niin syvälle että se\njuoksee jokina ihan Amerikan puolelle maapalloa. Ja sitten kylvetään\nhuonoon, kelvottomaan keltamultaan. Lapsikin ymmärtää, ettei mokomasta\ntule hyötyä.\"\n\nOnneksi lähti ukko matkalle Weltschlandiin ostamaan poikansa kanssa\nviiniä tai paremminkin sanoen, maksamaan poikansa ostoksia, joten Uli\nsai rauhassa ahertaa. Ja ukko oli ihan ihmeissään kun hän palatessaan\nnäki nuoren oraan puskevan esiin kauniina voimakkaasta pellosta. \"Mutta\nkeväälläpähän näkee, miten käy\", tuumi hän; \"kyllä siitä varmaan enin\nosa talvella mätänee.\"\n\nJa loppuviljat korjattiin tyydyttävästi, sillä taas oli Glunggessa\nalotettu työt aikaisemmin kuin muualla. Ei tarvittu korjailla viljaa\nlumen alta. Aikaa oli pysytellä huonolla ilmalla katon alla ja aina\noli myös sisällä ollessa sellaista tekemistä, joka edisti ulkotöitä.\n\"Paljonhan se ilmasta riippuu\", sanoi emäntä, \"mutta muistanpas minä\neräänkin syksyn, jolloin oli ilma vielä kauniimpi kuin nyt, eikä\nkuitenkaan jouduttu syystöistä läheskään näin aikaisin. Eikä silloin\nollut kuitenkaan kylvetty ja lannoitettu näin paljon maata. Siitäpä\nnyt näkee, että riippuu se tekijästäkin. Eihän sille tosin mitä voi,\njos ilmat ovat perin onnettomat (vuonna kuusitoista oli kaura vielä\njouluna pellolla), mutta kyllä minä tiedän talokkaita, jotka eivät saa\nsyystöitään suoritetuksi, vaikka syksyä olisi loppiaiseen saakka. Ne\ntekevät mielestään syntiä, jos eivät jätä talveksi jotain lumen alle,\nperunoita, nauriita tai edes -- hernekeppiä.\"\n\nSitten käytiin niittyjen kimppuun. Kaivettiin hautoja, suuria ja\npieniä, ja saatu muta vedettiin pois. Vesipohjaisille niityille\nlaitatti Uli salaojia: syviä maanalaisia ojia, johtoja, joiden seinät\nrakennettiin puusta ja kivestä; mullalla peitettyjä kanavia, jotka\nkokosivat veden ja imivät sen pois niityiltä, niin että pinta kuivui\nja tuli hedelmälliseksi. Sellaisilla johdoilla saatiin monen monta\nauran alaa niittyjä hyvään kuntoon jo sinä syksynä ja olisi saatu\nenemmänkin, jos ei Jukka olisi tehnyt tenää. \"Ei nyt huolita sentään\nperkata kaikkea yhtaikaa\", sanoi hän, \"vuosihan se on tulevakin vuosi.\nJa nythän on sitäpaitse jo aika ruveta riihitöihinkin, muuten ei siitä\nhommasta selviä ennen pääsiäistä. Ja jos on aikaa, niin näkeepähän\nsitten keväällä, perkataanko lisää. -- Mutta en minä nyt tuosta ole\nhyvilläni, että pohja väännetään noin päälle. Se työ tulee maksamaan\npaljon eikä tiedä tokko siitä kuitenkaan on hyötyä mitään.\" Niin puhui\nJukka. -- Itsekseen hän vielä ajatteli: \"ei tarvitse ihmisten luulla,\nettei täällä muut pysty mihinkään kuin Uli, ettei täällä tällaiseen\ntyöhön olisi osattu ryhtyäkään ilman Ulia. Se poika alkaa minusta\njo käydä liian mahtavaksi, se määräilee kaikkea kuin omaansa, kuten\nei täällä talonväkeä olisikaan.\" -- Kehaisipa Jukka vielä toisille\nrengeillekin:\n\n\"Mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte saaneet vielä koko talven\nkaivaa salaojia? Tuo Ulihan sitä olisi tahtonut, mutta minä toki\nsäälin teitä enkä tahtonut panna teitä sellaiseen työhön, jossa kaikki\nvaatteetkin pilautuvat. Ei se nyt Ulikaan saa huseerata tässä ihan\nmielin määrin, isäntähän se olen vielä minäkin talossa. Ja järkevämpi\nolen sentään kuin moni muu, jonka asia ja velvollisuus olisi katsoa\nteidän parastanne.\"\n\nTietysti oli rengeistä tämä puhe mieleen. Palvelusväestä ovat sivutyöt\naina vastenmielisiä: päätyö on näet aina, kaikessa tapauksessa\nsuoritettava ja sivutyö lisää siis vain puuhaa ja vaatii ahkeruutta.\nMoni renki laputtaa siis tiehensä talosta heti kun näkee joutuvansa\nsivutöihin. \"Tehkööt itse, mutta minä menen pois!\" sanoo hän, \"minä\nen ole narri enkä rupea tappamaan itseäni työllä ja tärvelemään\nvaatteitani. Tehkööt muut, jos haluttaa!\" -- Ja haluttomuus töihin,\njoita ei ole tarvittu tavallisesti tehdä, kasvaa palvelijoissa joskus\nniin suureksi, että he alkavat öykkäillä, motkottaa, kiroilla ja\nuhkailla lähtevänsä talosta heti kun heitä tahdotaan pienimpäänkin\noudompaan tehtävään. Ja tästä johtuu se, etteivät rengit auta\nhiventäkään talon naispalkollisia heidän töissään, eivät edes emännän\nkäskyjä ja pyyntöjä ole kuulevinaankaan. Eräitä ihmisiä ei saa\npikamarssiin, vaikka mitä tekisi, monta on sellaista, joka ei voi eikä\ntahdo ponnistaa kertaakaan voimiaan, moni kulkee velttona kurjuuttaan\nkohti ja velttona alistuu kurjuuteensa.\n\nIkävä totuus on tosin tässäkin palkollisten puolustukseksi mainittava:\nse, että useat isännät koettavat nylkeä vähistä palvelijoista liikaa\netua. Ja kuten kameli, joka ei tahdo nousta maasta silloin kun sen\nselkään on sälytetty liian suuri taakka, niin tulevat sellaisilla\nisännillä liiaksi rasitetut palkollisetkin usein niskureiksi ja tekevät\nväkinäisesti työtä. Heitä ei ole oikeutta soimata. Mutta heistäkös\nleviää sitten uppiniskaisuus vähitellen toistenkin, hyväin isäntäin\npalvelijoihin ja koko palvelevaan kansanluokkaan. Ja kun palkollisen\nselkää vähänkin alkaa hiki lämmittää, niin alkaa hän heti noitua kuin\nsyyttä suomittava ja jos häntä kehoittaa vähän kiiruhtamaan, niin alkaa\nse pöyhistellä tai pistää pillit pussiinsa!\n\nJumaliste, mitä tulee ihmisistä, jotka eivät osaa eivätkä tahdo olla\nripeitä; joiden aina täytyy kuhnia neljä tuntia tehtävässä, minkä\nhyvin voisi suorittaa kahdessa? Niistä tulee keppikerjäläisiä. Itse ne\nrankaisevat rikoksensa ja niissä toteutuu tuo sananlasku: ole uskoton\nisännälle, niin olet uskoton itsellesikin. Näin syntyy se paha tapa,\njosta jo olemme puhuneet ja katoaa edistymisen ehto, ripeys.\n\nJukan rengit eivät olleet paljon parempia kuin muutkaan. Jos kerran\nollaan vihaisia ja sadatellaan isännälle tämän ryhtyessä uusiin\nsivutyö-yrityksiin, niin mitenkäpä ei äiteltäisi palvelustoverille,\njoka heitä tuohon kirottuun työhön pakottaa. Ja palkolliset eivät\nsitten sadattele ainoastaan työn pirua, joka tuota heidän kumppaniaan\nriivaa antamatta hänelle ja muille hetken rauhaa, vaan luulevatpa\nvielä toverin oudolla innolla ja ahkeruudella olevin joitakin\nsalaisia itsekkäitä ja omanvoitonpyyteisiä tarkoitusperiäkin. Tämä\non kansan omituinen, häviämätön luonteen piirre. Sanassa sanotaan:\nkaikki meidän hyvät tekomme ovat synnillä saastutetut, ja Paavali\nepistolassaan roomalaisille sanoo: kaikki meidän vanhurskautemme on\nkuin saastainen vaate, ja näillä sanoilla on hyvät perusteet meidän\nluonteessamme. Sillä aivan usein johdattaa meidät oma etu tekemään\nhyvää. Ja jos teemmekin jotain hyvää sisäisestä, puhtaasta halusta,\nniin tulemme jälestä sitten turhamaisiksi, röyhkeiksi ja ylpeiksi\ntuosta hyvästä työstämme ja saastutamme siten hyvän tekomme. -- Mutta\nkansa, se pitää tätä saastutusta, omia vikojaan muistamatta, niin\nyleisenä ja luonnostaan lankeavana, että se urkkii pahoja perussyitä\naina, joka tilaisuudessa, jolloin joku vain tekee jotain hyvää. Ja\nkuta vähemmän tuo arvostelija itse yleensä tekee hyvää sisäisistä,\njaloista vaikutteista, sitä enemmän hän luulee toistakin kannustavan\nhyvään ainoastaan itsekkäiden, ulkonaisten syiden. Sitä enemmän hän\najattelee vain tuon tehdyn hyväntyön ulkonaisia, alhaisia perussyitä.\nKuta innokkaammin joku esimerkiksi uhrautuu toisten edestä ja kuta\nuutterampi on toisen työssä, sitä kiihkeämmin häntä syytetään\nsalaisesta itsekkyydestä ja kuvitellaan hänellä olevan epäilyttäviä\ntarkoituksia.\n\nNuo vastahakoiset rengit eivät siis tyytyneet pelkästään noitumiseen\nja pistosanoihin, vaan koettivat urkkia selville Ulin tekojen\nperussyitäkin, -- ja luulivatpa ne jo keksivänsäkin! -- Mutta äläs myy\nkarhua ennenkun sen kaadat! Koettaa päästä lellipojaksi ja sokaista\nisäntäväen silmiä ja pyrkii talon omistajaksi! Mutta eipä ne nyörit nyt\nseiso pelkästään tuolla tyttöletuksella ja ikäkululla emäntä-hupsulla!\nKyllä tässä vielä kolmaskin pappi saarnaa!\n\nJa tähän lopulliseen päätelmään liittivät he vielä joukon\nyksityiskohtia ja jokaisella heistä oli jotain lisättävää ja jokaisella\npilkkasanoja ja ivaa uutta ja parempaa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMiten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.\n\n\nSillä Liisa oli kovin mieltynyt, ihampa hullautunut Uliin.\n\nJo viime talvena oli se peli alkanut. Kun Uli oli sunnuntai-iltapäivinä\nyksin tuvassa, lähenteli Liisa häntä, toi kaikki hepennyksensä\nhänelle katseltaviksi ja Ulin täytyi sitten häntä neuvoa ja ihailla\nhänen tavaroitaan. Niin että Ulille kävi oikein kiusalliseksi mennä\nsunnuntaisin tupaan.\n\nKauniina vuodenaikana, joka keskeytti nämä neuvottelukokoukset, tuli\nLiisalle ikävä. Mutta Liisalla oli puolen tusinaa ruukkukukkia.\nNe olisivat ennen kuukausia saaneet olla liikauttamatta pimeissä\nloukoissaan jos ei Vreneli niitä olisi säälinyt ja kannellut\npäiväpaisteeseen tai sateeseen. Vaan nyt, nyt ei Liisasta mikään paikka\nollut niille kyllin kelvollinen. Ja Uli pääsi harvoin lähtemään ruualta\nLiisan sanomatta:\n\n\"Kuule Uli, sinun pitää auttaa minua, tule kantamaan noita kukkia!\"\n\nMilloin vietiin niitä sinne, milloin tänne. Ja Vreneli ei muka pitänyt\nniistä yhtään huolta, se olisi vain hyvillään, vaikka ne kuivaisivat.\nJa harvoin pääsi Uli sitten lähtemään noiden kukkien äärestä niin pian\nkuin halusi: milloin oli nuuskittava yhtä kukkaa, milloin toista. Ja\nkun Uli viimein aikoi lähteä, johtui Liisan mieleen, että tuon kukan\nolisikin parempi olla jossain toisessa paikassa kuin tässä ja Ulin\ntäytyi taas kannella kukkia ja nuuskia vielä toista kukkaa, joka\nviime kerralla oli jäänyt nuuskimatta. Ja kun rengit sitten iltasella\nistuivat penkillä navetan seinustalla, tuli Liisa ruiskukannuineen\nkaivolle eikä ollut muka osaavinaan pumputa ja lotasi vettä kenkäänsä\nvahingossa ja Ulin täytyi silloin tulla avuksi ja toiset nauroivat\nja pilkkasivat tyttöhölmöä jotenkin kursailematta. Ja vaikka satoi\nja vaikkei hän kukkia ajatellutkaan, kepsutteli hän kuitenkin ulkona\nlavojen ympärillä, ja kerran pasteeraili hän sukkakudin kädessä\nedestakaisin päädyn alla ja sanoi lämmittelevänsä jalkojaan. Ja panipa\nhän kerran äpäräheinää tehtäessä rikinkeltaisen hatunkin päähänsä,\nveti pitkät hansikkaat käteensä, otti korean päivänvarjon ja meni\nulos, kun lähdettiin vankkureilla niityltä heinää hakemaan. Ja Ulin\npiti silloin valikoida hänelle harava ja nyt ajoi Liisa niitylle\nharavoimaan. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjo ja toisessa\nharava ja kauheasti hän keikaili ja ruikutteli vankkureiden istuimen\nkovuutta ja tärskyntää. Niityllä tuppautui hän haravoimaan Ulille\nUlin nostellessa rukoja vankkureihin. Mutta ei käynyt oikein se\ntyö. Ensiksikin tarttuivat piit ruohikkoon niin ettei Liisa saanut\nharavaa irti ja toiseksi ei hän osannut samalla haravoida ja pidellä\npäivänvarjoa -- ja aurinkohan paistoi niin kauheasti! Liisa nousi siis\ntakaisin vankkureihin pitelemään pelkästään päivänvarjoa. Ja vaikea\noli lastaajan kunnolla lastata vankkureita, kun niissä istui moinen\nneiti, joka ei uskaltanut niin jäsentä hievauttaa ja joka aina kun\nhänen vähänkin oli väistyttävä, kirkaisi niin että vankkurien ympärillä\nlentelevät pääskyset olivat säikähdyksestä pökertyä. Ja Ulin täytyi\nnostella Liisaa päivänvarjoineen paikasta toiseen kuin mitäkin pikku\nlasta. Niityllä alkoivat muut katsoa töllöttää ihmeissään nähdessään\npäivänvarjon heinäkuormalla. Eivät ensin oikein tienneet mikä ihme se\non, he eivät olleet mokomaa kummaa ennen nähneet. Mutta sitten kun he\nhuomasivat Liisan tuon silkkivehkeen alla, nauroivat he haletakseen.\n-- Kuorma tuli korkeammaksi ja korkeammaksi, Liisa kirkui lakkaamatta\neikä lähtenyt kuitenkaan alas. Huojuvalta kuormalta kotiin mentäessä\nkuului loppumattomiin: \"Ah. pidelkää minua kiinni, ah kiinni Jumalan\nja Kristuksen tähden!\" -- Viimein päästiin onnellisesti vajalle; mutta\nnytpäs vasta pula tuli. Liisa ei näet uskaltanut laskeutua alas, ei\nperänuoran eikä sepävitsan ylitse. Kuullessaan tuon kirkunan tulivat\nisä ja äiti ulos. Kun äiti näki tyttärensä päivänvarjoineen kuormalla,\nsanoi hän: \"Tyhmeliini, mikä sinulle nyt pisti päähän? Onko nyt\nilmoissa ikänä nähty mokomaa narria, päivävarjoineen heinäkuormalla?\"\nJa Jukka äkäili äidille: \"Mitäs siitä nyt jälestäpäin torut! Olisit\npitänyt sitä silmällä ettei se olisi saanut ruveta tällaiseen\nhullutukseen! Nyt sitä vielä pelottelet!\" Ja Liisa pelkäsikin. Uli oli\ntuonut tikapuut kuorman taakse, jotta Liisa voisi tulla niitä myöten\nalas. Mutta Liisa seisoi vavisten kuormalla avoin päivänvarjo kädessä\nja nosti jalkaansa ja nostaessaan aina kirkaisi: \"Hyvä Jumala! Pidelkää\nminua, pidelkää minua, minä putoon!\" Viimein sanoi Jukka: \"Ei tästä nyt\ntule mitään. Ulin pitää mennä ylös ottamaan Liisaa. Ja tuhma olit, kun\nlaskit sen kuormalle! Olisihan sinun pitänyt arvata, että näin käy.\"\n\nUli meni tikkaita myöten ylös ja kurotteli kättään Liisan puoleen,\nmutta Liisa kirkui yhä hurjemmin. Silloin meni Uli ihan kuorman päälle\naikoen nostaa Liisan tikkaille, jotta Liisa itse sitten voisi laskeutua\nalas. Mutta silloinkos vasta Liisa rääkyi kuin tapettava! Viimein ei\nUli voinut muuta kuin ottaa Liisan syliinsä ja kantaa hänet kuin pienen\nlapsen alas. Ja siitä Liisakin piti, hän rutisti Ulin kaulaa niin\narmaasti, että Uli oli ihan ruskeana ja sinisen puhuvana tullessaan\nalas.\n\nKoko elinikänsä Liisa sitten kertoi tätä heinämatkaansa. Ja hänen\nkuvaillessaan, mitä hän silloin oli kokenut ja kärsinyt, nousivat\nkuulijoilta ihan hiukset pystyyn ja he olivat vakuutettuja, että\nkapteeni Perryn kärsimykset pohjoisnavalla olivat pelkkää leikkiä\nsiihen nähden mitä Liisa oli kokenut niittymatkallaan.\n\nSitten oli Liisa Ulille jälleen ylen ylpeä; kun Uli toivotti hyvää\nhuomenta tai hyvää yötä, niin Liisa vastasi hänelle yhtä töykeästi kuin\nmuillekin palvelijoille. Hän nyrpisteli nenäänsä Ulin lähetessä, sanoi,\nettä Uli tuoksuu navetalta, puhui hänen suurista, kömpelöistä rengin\nkäsistään. Mutta eipäs malttanut olla noita rumia käsiä kuitenkaan\nverettömillä laappasillaan käpälöimättä.\n\nHyvin vastenmielistä oli Ulista tuollainen töykeys, vaikkei hän\najatellutkaan siihen mitään erikoisia syitä. Hän piti sitä vain\nhemmotellun lapsen oikkuina ja omituisuutena. Vaan kuitenkin se häntä\näkämystytti ja muut palvelijat häntä pilkkasivat. Kuitenkin oli Uli\nLiisalle aina kohtelias, sillä olihan Liisa sentään isännän tytär. Muut\npalkolliset sitävastoin kujeilivat tytön kustannuksella ja pilkkasivat\nhäntä julkeasti, etenkin jouluna, palveluksesta lähtiessään. Silloin\nmeni Liisa usein ulisten ja rääkyen kantelemaan vanhemmilleen ja\nheittäytyi vuoteenomaksi ja vehkeili kuin virmapäinen lapsi. Silloin\nJukka kopaisi keppinsä ja lähti karkuun köppelehtimään, mutta äiti\nhoukutteli tytärtään: \"Eihän nyt noin pidä parpattaa, eihän tuo nyt\nmaksa vaivaa itkeä!\" Ja äiti juotti tytölle tippoja ja lähtipä joskus\nsyntipukkeja torumaankin, että jättäkööt vasta hänen lapsensa rauhaan!\nMutta silloin hänelle tavallisesti vastattiin: \"Kyllä se meistä nähden\nsaa olla rauhassa, mutta pysyköön sekin tuvassa älköönkä tulko meidän\nluokse ensin meitä haukkumaan! Ei tässä nyt sentään niin halpoja olla\nettä annetaan mokoman vesikallon itseämme haukkua!\"\n\nKerran pisti Liisan päähän lähteä kyläilemään veljensä luo. Mistä tuo\nyhtäkkinen oikku tuli, ei aavistettu. Töiltä ei ollut oikein sopivaa\naikaa lähteä Liisaa ajeluttamaan ja Jukka itse ei tahtonut kyläilemään.\nKoetettiin selittää Liisalle asiaa mutta Liisakos alkoi porata ja\nnyyhkiä, oli ihan tukehtua ja viimein ei auttanut muu kuin sanoa, että\nUli lähteköön huomenna viemään Liisaa kylään!\n\nSiitäkös Liisa virkistyi! Heti avasi hän arkkunsa, kaappinsa,\npesukaappinsa ja täytti koko tuvan komeuksillaan ja kutsui koko talon\nväen neuvottelemaan millä koristeilla hän voisi paraiten Trinetteä\nhärnäillä.\n\nUlista ei tämä matka ollut mieleen, hän ei olisi mennyt kernaasti\nJohanneksen luo. Eikä hän ollut hyvillään siitäkään että muut rengit\nkujeilivat näin: \"Vai nyt sitä lähtään isännän tytärtä ajeluttamaan!\"\n-- Sitäpaitse tuntui hänestä Vreneli korskealta ja äkäiseltä,\nse vastaili pitkin nokkaansa Ulille ja kun Uli toi saappaansa\nvoideltaviksi, nakkasi hän ne nurkkaan niin että kolisi. Tällainen\ntylyys koski kipeästi Uliin ja hän olisi tahtonut saada tietää, mistä\ntuo töykeys johtui; vaan ei ollut tilaisuutta kysyä. Mutta kun hän\naamulla tuli komeana ja siistinä kamaristaan, emännän ostama kaulahuivi\nkaulassa, niin katseli Vreneli häntä pilkallisesti ja sanoi: \"Oletpas\nsinä nyt itsesi putsannut! Vaan kai arvelit, että eihän yritys\npahentane! Mutta turha luulla, että sinä Liisan saat.\"\n\nPian tuli Liisakin siihen koreana ja paistavana, putsattuna ja\npyntättynä ja hänen jälestään kantoi kaksi tyttöä kahta isoa\nvaatekääröä ja jälkimäisenä tallusteli äiti raahaten laatikkoa, johon\noli pantu röijyt ja edukset etteivät ne rutistuisi matkalla. Liisa\nsanoi tosin palaavansa kotiin jo huomenna, mutta eihän tiedä, mitä voi\nmatkalla vielä tapahtua ja täytyyhän matkalla muuttaa pukua ainakin\nkaksi kertaa.\n\nKun kulkue oli ehtinyt tuvan läpi, otti Vreneli kissan ja kulettaa\nkeikutteli sitä jonkun aikaa jonon jälestä ja kielellä pyöri sanoa:\neiköhän Liisa ottaisi tätäkin mukaan! -- Mutta malttoi mielensä, heitti\nkissan sylistään, kääntyi tuvan peräpuolelle ja painoi kyynelten\nsamentamat silmänsä hikiseen akkunaruutuun.\n\nUli istui pukilla, Liisa tyytyväisenä kuomuissa. Heti kun oli ehditty\nkototanterilta, koetti Liisa päästä puheisiin Ulin kanssa, mutta\nhuima, nuori ori vaati niin paljon Ulin huomiota, ettei hän voinut\nkatsahtaa taakseen eikä vastata Liisalle muuten kuin lyhyesti olan\ntakaa murahtelemalla. Silloin kävi Liisa kärsimättömäksi ja pari\nsadepisaraa antoi hänelle sitten tekosyyn kutsua Ulia kuomuun. Uli\nkoetti pelastua verukkeilla, mutta sitten ajatteli hän sadetta ja\nhattuaan ja nousi paikaltaan ja siirtyi taakse Liisan viereen. Nyt\noli Liisalla hyvä olla ja hän sanoi monta kertaa, ettei Ulin pitäisi\nniin tuppautua sinne nurkkaan, sillä olihan tässä hyvää sijaa olla\nvierekkäinkin. Eiväthän he olleet edes niin lihavia kuin isä ja äiti\nja sopivathan nekin näihin hyvin istumaan. -- \"Eikä äitikään ole aina\nollut niin lihava kuin nyt. Äiti on jo monasti sanonut, että hän oli\naikoinaan vielä hoikempi kuin minä. Ja kyllähän minäkin vielä voin\ntulla toisellaiseksi; tohtori on minulle jo monta kertaa sanonut, että\nkun minä vaan saan miehen, niin kyllä minun poskenikin punottuvat.\nMutta hyi, miehiä, sellaisia! Minä lyön vielä tohtoria vasten naamaa,\nihan varmaan.\" Ja samalla tungettelihe Liisa yhä lähemmäksi Ulia. \"Minä\nolin ollut niin kaunis lapsena ettei mokomaa! Ihmiset olivat seisoneet\nja päivitelleet ja katsoneet minua ja lyöneet kämmeniään yhteen ja\nsanoneet: 'Herranen aika, millainen lapsi, tuollaista me emme ole\nvielä ikinä nähneet'.\" Liisa muisti näet tuon vielä aivan hyvin. Ja\nei ollut koko kantoonissa ollut monta niin kaunista tyttöä kuin hän\nsilloin kun hän meni Weltschlandiin. Posket olivat olleet punaiset\nkuin mansikka ja iho paistava kuin peili. Ja kun hän Weltschlandissa\noli ripustanut olalleen kitaran -- ja kitarassa olivat punaiset ja\nmustat silkkinauhat -- ja kun hän käveli edestaas raitilla ja lauloi\nkauniita lauluja, kuten esimerkiksi: \"Kaks' Aargaun nuorukaista\nrakastit toisiaan\", niin heti oli weltschlandilaisia kerääntynyt\nlaumoittain hänen ympärilleen ja koettaneet häntä liehiä. Ja hänen ei\nolisi tarvinnut muuta kuin kurottaa kättään, niin olisi hän saanut\nvaikka kymmenen miestä joka sormelleen Weltschlandin suurimmista\nsuvuista. Ja niin kauniita, kauniita, ettei täällä sellaisia olekaan.\nNe ovatkin siellä toista kansaa ne! Mutta sitten tuli Liisa kipeäksi\nja sitten täytyi hänen palata kotiin takaisin ja kotona oli sitten\noltu niin pahoja hänelle ja Liisan oli pitänyt aina tehdä työtä kuin\nraaka talonpoikaistyttö ja syödä samaa ruokaa kuin muutkin ja sellaista\nei koirakaan söisi Weltschlandissa! Ja sen jälestä ei Liisalla ollut\nollut, suoraan sanoen, niin ainoaa tervettä hetkeä. Mutta kyllä hän\nsiitä vielä paranee! -- Sen jälkeen kertoi Liisa Ulille kaikki pitkät\nsairauden historiansa ja niitä kesti, kunnes he tulivat pikkukaupungin\nlähistölle, jonne Liisan oli mentävä ostoksille. Silloin käski Liisa\npysäyttämään hevosen ja sanoi:\n\n\"Nyt ei enää sada, nyt saa Uli jälleen mennä pukille. Muuten\nihmettelisivät ihmiset, että mikähän kumma nyt on tullut, kun minä\nistun rengin vieressä kieseissä. Ja alkaisivat levitellä pahoja juoruja\nja sitä en minä tahdo.\"\n\nTämä sapetti Ulia ja vaieten siirtyi hän pukille.\n\nRavintolassakos Liisa rehenteli ja passautti komeasti itseään.\nKuitenkin oli hän muistanut myös Ulia ja käskenyt antaa hänelle\nhaarikan, mukareen lihaa ja hyppysellisen vihannesta; itse söi hän\nparasta mitä ravintolasta sai. Ja hänkös oli olevinaan hienoa!\nRaavaslihaa ei hän haistanutkaan, sitähän saa kotona joka päivä,\nsanoi hän. Vihannesta ei hän ollut pistänyt suuhunsa siitä kun pääsi\nripiltä, phyi, se häntä ihan yököttää! Ja vasikanpaistia ei hän ollut\nmaistanut siitä kun palasi Weltschlandista, se lihottaa niin kamalasti!\nKalaa, kyyhkysiä, kukonpoikia, torttuja ja jälkiruokaa hotki hän kuin\nriihimies.\n\nSitten kävi hän monilla ostoksillaan ja sanoi joka puodissa, että hän\nlähettää renkinsä hakemaan näitä tavaroita. \"Missä minun renkini on?\"\nkysyi hän heti palattuaan ravintolaan. \"Minun renkini pitää mennä\nhakemaan minulle sitä ja sitä, minun renkini pitää valjastaa minulle\nhevonen\", sellaista kesti yhtä päätä kunnes he jälleen pääsivät\ntullista ulos. Tuskin ehti Liisa ajatella, että nyt ei heitä taas enää\nkaupungista nähdä, ei edes kellonsoittajakaan tapulistaan tai vahti\nlinnasta, -- niin veti hän esiin punaisen nenäliinan ja sanoi Ulille:\n\"Sinullekin olen minä ostanut jotain, katsopas!\"\n\n\"Ei tarvita\", vastasi Uli, \"en ole sen vaivanen.\"\n\n\"No katsohan nyt toki\", sanoi Liisa.\n\n\"Ei ole aikaa\", vastasi Uli, \"täytyy katsoi oritta.\"\n\nLiisa käski Ulia seisauttamaan hevosen ja tulemaan luokseen kuomuun.\n\n\"Paras pysyä paikoillaan\", sanoi Uli, \"voisihan joku vielä nähdä\".\n\n\"Oletkos nyt paha, Uli? Älä nyt ole paha!\" sanoi Liisa. \"Minkäs minä\nsille voin? Meidän laisten täytyy olla vähän niinkuin tavat vaativat,\nmuuten aletaan meitä heti panetella. Alemman kansan on niin mukava\nelää, heistä ei kukaan piittaa; he saavat tehdä mitä tahansa; mutta\nmeitä, meitä vaanii koko maailma. Älä nyt ole niin paha, Uli, muuten\nolen minä ikipäiväni pahoillani!\"\n\nNiin pyyteli, käski, vaikerteli ja itki Liisa kunnes Uli meni kuomuun,\npeläten, että Liisalle muuten saisi kouristuskohtauksen. Mutta\nFrevlingeniä lähestyttäessä pysäytti Uli hevosen itsestään ja vaihtoi\nsanaakaan sanomatta paikkaa.\n\nFrevlingen on suuri, pelto- ja metsärikas tasankokylä, jonka läpi\nvaltatie kulkee ja jonka maita raikkaat purot kostuttavat. Ylen rikasta\nse on, mutta myös ylen pöyhkeää. Sikäläiset osaavat niukuin naukuin\nlukea ja kirjoittaa, joten siis luulevat olevansa sivistyneitä, minkä\nvuoksi ovat rajattoman itserakkaita. Tuntiessaan vaivoin kirjaimet\nA:sta Ö:hön, luulevat he tuntevansa myös kaiken maailman asiat. He\narvostelevat taivaat ja maat sieramet hörhöllään, hattu keikallaan\nja käsi rahakukkarolla, arvostelevat niin että säkenet sinkuu, kuten\nkaikki maailman seitsemän viisasta olisivat heidän rinnallaan vain\nnulikoita ja kuten jok'ikinen heistä olisi elävä, kaksijalkainen\nyliopisto kaikkine neljine tiedekuntineen ja seitsemine taiteen\nhaaroineen. Enkä yllytä ketään vänkäämään heitä vastaan silloin kun\nheillä sattuu roikkumaan piippu hampaissa! Salamain ja jylinän Jupiter\nmuinoin, aikoessaan tuhota kaupunkeja ja maita lienee ollut varsin\nsuopean näköinen siihen nähden mitä jokin frevlingeniläinen kuullessaan\npiippu suupielessä kurahdettavan vastaansa. Kiroukset eivät solahtele\nsilloin hänestä yksitellen, ne tulvivat tusinoittain, ja \"perhanat\nvieköön\" ja \"saakelit soikoon\" suihkuavat hänestä kuin mäti sammakosta.\nJa kuta sivistyneempi joku heistä luulee olevansa, sitä enemmän ja\nkauheammin hän kiroilee, joten ei häntä enää luulisi pelkästään\neläväksi yliopistoksi, vaan myös eläväksi höyryautomaatiksi, tehtaaksi,\njoka valmistaa kirouksia tukuttain. Kun heille aletaan puhua totuuksia,\njoko uskonnollisia, lääketieteellisiä, valtiollisia tai lainopillisia,\nniin heti he pörhistäytyvät vastaan, piippuineen ja päristellen aivan\nkuin heidän sieramiaan ruvettaisiin savustamaan rikillä. Mutta jos joku\nmaantienkulkija-vintiö tai vararikkoon joutunut nurkkasihteeri tahi\npuoskari tai politikoitsija latelee heille mitä järetöntä hölynpölyä\ntahansa, valeita, hävyttömiä panetteluja, niin siitäkös he ovat\nhyvillään! Oikaisevat koipensa sojoon ja kuuntelevat mukavasti, kunnes\njoku heistä nousee ylös, lyö nyrkkinsä pöytään ja silmät pöllällään,\nsuu ammollaan niin että koko naama on yhtä pelkkää koloa vain, karjuu:\n\n\"Kautta kurjan sieluni, tuhannen saatanan miljoonan perkelettä, tuo\nmies on niin helvetin oikeassa!\"\n\nFrevlingeniläiset ovat hirvittävä esimerkki ihmisistä, jotka eivät osaa\nrakastaa, uskoa muuta kuin valetta. Heissä toteutuvat nuo sanat, että\nainoastaan se, joka itse pysyy totuudessa, voi ymmärtää, rakastaa ja\nuskoa totuutta. Sille, joka muistaa nämä sielu tieteellisesti paikkansa\npitävät sanat, on moni valtiollinenkin arvoitus selvä ja käsitettävä\nmoni ilmiö, jonka syistä hänellä muuten ei olisi ollut aavistustakaan.\n-- Jokainenhan ymmärtää, mihin sellaiset ihmiset tyytyvät, jotka\nluottavat enemmän mitä vastenmielisempään, itsekkäimpään, ilkeimpään\nlurjukseen kuin rehelliseen ihmisystävään!\n\nKun matkalaisemme saapuivat nuoren Johanneksen ravintolan luo, niin\ntuli tallirenki ottamaan vastaan hevosta. Lapset seisoivat talon\nseinustalle, mutta eivät tulleet antamaan kättä. Kasvoja vilahteli\nakkunoissa, mutta ne ilmestyttyään katosivat. Liisa seisoi vihreässä\nsilkissään kauan ravintolan pihalla, naama sinertävänä vilusta kuin\nkaalinlehti pakkasessa. Uli nosteli rattailta käärön toisensa jälkeen,\nmutta ketään ei tullut keventämään hänen kantamustaan. Viimeinkin, kun\nkaikki kääröt oli saatu kainaloon ja hevonen viety jo kauan sitten\ntalliin, lähtivät Liisa ja Uli tallustamaan talon kuistia kohti.\nSeinävieressä seisoivat lapset katsella mulkoillen heitä kuin vihaiset\nmullikat, eivät tervehtineet rakasta tätiään kumarruksilla eivätkä\nsanoilla; ja kääntyivät selin kun heitä aiottiin tulla puhuttelemaan.\n\nVihdoinkin, ihan kynnyksellä, tuli Johannes eteiseen ja tervehti\nsiskoaan hellästi:\n\n\"Punshuur, punshuur! Pirukos sinua riivaa, kun tulit meille! No\nvaikka kuolemaa olisin ennen odottanut kuin sinua! Helvettiinkö sinä\ntuollaisten kompeiden kanssa aiot!\"\n\nUlia tervehti hän tuttavallisesti ja olisipa antanut hänelle kättäkin,\nelleivät Ulin kainalot, kyynärvarret ja sormet olisi olleet täynnä\nrojakkaa.\n\nLiisa sanoi, että hänelle oli tullut ikävä, oli ruvennut tekemään mieli\nlähteä kerran heillekin vieraisiin. Isä ja äiti lähettivät terveisiä.\n\nJohannes avasi sen tuvan ovet, jonne aina arvokkaammat vieraat\njohdatettiin ja vei Liisan renkineen sisään. Uli latasi kampeensa\ntupaan ja meni sitten matkaansa ja hänen jälestään Johanneskin. Sanoi\nmenevänsä ilmoittamaan vaimolleen, että Liisa on tullut. Mutta kaipa\noli rouva nähnyt jo itsestäänkin Liisan tulon, niin ettei herran\ntarvinnutkaan hänelle sitä ilmoittaa, koska Johannes meni kohta Ulin\njälestä talliin, missä Uli oli hevostaan vaalimassa. Kauan ja laveasti\npuheli hän Ulin kanssa, puheli tuosta Jukan oriista, näytteli sitten\nUlille omia hevosiaan ja lehmiään ja päivitteli siinä välillä, että\nmiksi ei Uli tullut hänelle! Hänen luonaan olisi ollut ihan toista\nkuin Glunggessa. Siellä aina vain haukutaan, milloinkaan ei voi olla\nmieliksi, milloin tekee työtä liian vähän, milloin liian paljon.\n\nSillaikaa istuskeli Liisa yksinään odotustuvassa, katseli ensin\nkamalia tauluja, joita oli tuvan seinillä, ylösrakennukseksi monille\nmaalaisrukille, jotka eivät olleet ikinään nähneet muuta maalilla\nkirjailtua kuin tieviitat, kirkon kellotaulun, lahjakaapit morsiamelle\nja palvelusväen arkut. Saatuaan nämä tutkatuiksi ja vihdoin kaiken\nmuunkin, mitä tuvassa oli, alkoi hän kaivaa esille matkatavaroitaan,\n-- eikä Trinetteä vieläkään kuulunut. Ei tultu tarjoomaan mitään, ei\nedes kahviakaan, semmin ruokaa. Trinette oli näet pukeutumassa, -- ei\ntietysti tahtonut näyttäytyä silkissä kuhisevalle Liisalle tavallisessa\narkiasussaan: edus likaisena, sormet liassa, ilman sormuksia,\nrintaneuloja, kengät läntässä ja röijyn haat auki, lettinauha ihan\ntavallista lajia ja esivaate halpaa Aargaun puuvillaa.\n\nSillaikaa kun Trinette putsaili ja pöyhisteli itseään, äksyili Liisa\nyksinäisyyttään itsekseen ja mietti, mitä kaikkea hän vielä Trinettelle\nsanoisi ja tekisi. Ja juuri noita juonia tuumiessa tulla kohahti\nTrinette yhtäkkiä sisään ja huudahti: \"Bon soir [23], ah Elise, miten\nminua ilahduttaa sinua nähdä!\" Ja Liisa vastasi: \"Merci, Trinette,\nminä jo luulin, että minut olisi ihan unohdettu!\" -- Trinette pyyteli\nanteeksi. \"Minun kun täytyi olla ompelijattaren luona, antamassa\nmittaa sitä uutta pukua varten, ja minähän luulin, että mieheni olisi\npitämässä sinulle seuraa.\"\n\nJa sitten tarkastelivat kälykset asiantuntijan silmällä kiireestä\nkantaan toisiaan ja Trinette, hän huomasi nyt ilokseen ja ylpeydekseen,\nettä hän oli tällä kertaa kauniimpi. Ja silloin alkoi hän heti hommata\nLiisalle virvokkeita ja ladella komennuksiaan keittäjälle ja sisäkölle.\nMutta Liisapa sanoi, että hänen olisi nyt päästävä vähän pikkutupaan,\nmuuttamaan vähän pukua. Sillä tietysti oli hän matkalle pukeutunut\nkaikkein huonoimpaansa -- ei ollut tottunut olemaan tällaisissa\nretaleissa, tahtoi esiintyä kunnollisessa puvussa. Ja vaikka Trinette\nmiten väitti vastaan: \"Onhan sinulla niin kaunis puku, aivan kuin\nolisit juuri tullut Weltschlandista!\" niin Liisa piti päänsä ja hänet\ntäytyi päästää pikkutupaan ja kutsua piika kantamaan sinne hänen\ntavaroitaan.\n\nSillaikaakos nyt varustettiin herkkuja! Keittäjähän täytyi\nlaittaa tippaleipiä. Johanneksen oli mentävä noutamaan kellarista\nNeuenburgeria. Mutta hänpä pistikin vain Roquemaurea, kehnoa, hapanta\nranskalais-viiniä Neuenburger-pulloihin tuumien itsekseen:\n\n\"Mistäpäs ne narrit tietävät, mikä se on Neuenburgeria! Roquemaure on\nparaiksi mokomille apinoille!\"\n\nVihdoin esiintyi Liisa uudestaan, ja tällä kertaa ei enää\nruohonpäisenä, vaan taivaansinisenä. Hänellä oli nyt korea, kirjailtu\nedus, suuri rintasolki, kultaiset kellonperät ja vyöhelat isot kuin\nkahdenkymmenen batzin rahat, ja rintaketjua, jonka kelluttimet olivat\nkullalla kirjaillut, oli hän kietonut ympärilleen niin pitkältä kuin\nkerinpuut mitä vyyhteä ikään. Ah taivas, miten hän nyt kimalteli\nuudelta ja kauniilta! Trinette oli ihan vihreänä ja keltaisena\nkateudesta ja niin ja näin jaksoi hän Liisaa ylistelläkään. Sai\nkuitenkin mielensä maltetuksi ja kehuskelluksi Liisaa, mutta muistipa\nmyös pistellä vierastaan. Mukavaahan on muka keikailla, kun on isän\nja äidin hoidossa; siellä saa, mitä tahtoo. Mutta kun täytyy itse\npitää huolta tarpeistaan ja kun on vielä lapsiakin, niin saa tottua\ntulemaan vähemmälläkin toimeen tahtoi tai ei. He eivät olleet vielä\nkampikaan saaneet periä ja jos eivät Trinetten vanhemmat olisi\nheille niin hyviä, niin eivät he tulisi toimeen. Sillä vaikka tuloja\nonkin hirvittävän paljon, niin on menoja myös kauhistavan paljon\nravintolan pidossa. -- Nyt tuli Liisa varsin ystävälliseksi ja söi\nja joi sydämensä halusta ja kiitti ruokia ja juomia, ja etenkin sitä\nNeuenburgilaista. \"Isänkin pitää tätä hankkia\", sanoi hän, \"isällä\non aina niin happamia viiniä että niillä tapetaan Weltschlandissa\nhiiriä. Ne tyrkyttävät isälle aina Bieliläistä Tavellerina.\" -- Sitten\nlevitteli Liisa pöydälle ostoksiaan, ja niiden joukossa oli myös hienoa\nröijykangasta Trinettelle. Mutta kovinpa nyrpisteli Trinette tuolle\nkankaalle nokkaansa! Sanoi kuitenkin olevansa sangen hyvillään, vaate\non hänestä hyvin lämmintä ja sellaista hän kovin, tarvitseekin, viime\nvuonna oli hän ollut ihan paleltua pannessaan hapankaalia kellariin! Ne\nsellaiset työt ovat tosin oikeastaan piikain tehtäviä; mutta täytyihän\nniitä piikoja toki pitää aina vähän silmällä. Sillä palvelusväki on\nnykyaikaan niin perin huonoa, se ajattelee vain omaa etuaan.\n\nTämä oli Trinetten pisin puhe koko iltana, ja Liisalle tuli\nvähitellen ikävä. Vierashuoneesta kajahteli nauru, Liisalta loppuivat\npuheenaiheet, käly vaikeni. Liisa ajatteli, että vahinkopa nyt on,\njos ei koko Frevlingenissä kukaan muu näe hänen taivaansinistä\nleninkiään kuin tuo kateellinen käly ja tuhma sisäkkö, joka ei ollut\nvielä edes sanallakaan älynnyt ilmaista ihastustaan. Ja yhä enemmän\nhalutti Liisaa mennä näyttämään noille vierushuoneessa oleville, miten\nkauniit vaatteet hänellä on. Ja ehkäpä siellä vielä on joku hänestä\nmieleinenkin ja kukaties voi silloin yhtäkkiä syntyä hyvät kaupat!\nJa tähän hänen nyt täytyy hapata, vaikka muutenkin pitää aina kyhniä\nkotona eikä pääse maailmalle itseään näyttelemään! Ihmekö siis, jos\nhän ei ollutkaan päässyt naimisiin. Ja siksipä hän nyt, kun kerrankin\npääsi kotinurkista, ei tahtonutkaan mädätä perä tupaan ja piiloittautua\nihmisten silmiltä. Mutta vaikka hän miten koetteli ilmaista\nliikkumishaluaan, ei Trinette ollut tietävinäänkään eikä hievahtanut\npaikaltaan. Ja kun Liisa viimein kysyi, ketä tuolla toisella puolella\non, niin sanoi Trinette, että ne ovat kai sikopaimenia Luternista\ntai Escholzmattista. Mutta Liisapa arveli, että eivät suinkaan nyt\nLuternin sikopaimenet naura tuolla tavalla ja viimein sanoi hän,\nettä kai hänen renkinsäkin on siellä. Trinette vastasi: \"Kai.\" --\nSilloin sanoi Liisa, että hänen täytyy mennä sanomaan rengilleen,\nmihin aikaan he lähtevät huomenna kotiin. Hän ei näet vielä ollut\nantanut matkakäskyjään. Trinette sanoi, että hän kutsuu rengin\nsisään, voihan sille antaa matkakäskyt täälläkin. Mutta Liisa tahtoi\nvälttämättä päästä vierustupaan; hän nousi siis ylös pyytäen anteeksi,\nsillä hän ei tahtonut Trinetteä vaivata, ja avasi välioven.\n\nTuvassa istui parvi miehiä kahden pöydän ääressä, joista toinen oli\nakkunan alla, toinen seinustalla. Siellä naurettiin, tupakoitiin,\njuotiin, kiroiltiin ja lyötiin korttia, mutta nuo miehet eivät tosiaan\nolleet Luternin sikopaimenia, vaan kunnon frevlingeniläisiä, vanhoja ja\nnuoria, tavallisissa puhdetöissään. Heille näet teki kapakka joka päivän\npyhäksi ja kirkko joka pyhän areksi. Myös Uli ja Johannes istuivat\nparvessa ja Johannes kestitsi Ulia tuppaalla ja viinillä kuin hyvää\nvierasta ainakin. Hitaasti liihoitteli tuvan pimeästä peräsopesta\ntaivaansininen Liisa pelipöydän luo, taputti Ulia hiljaa olalle ja\nsanoi, että he lähtevät kotiin huomenaamuna varhain, joten Ulin on\nruokittava hevonen ajoissa. Pöydän toisella puolella istui kunnan\nesimies ja kysyi vierustoveriltaan: \"Mikäs hempeä impi tuo on, mikä\nkorea kekkanokka? Tarjoisikohan tuolle lasin?\" Toinen vastasi jotain ja\npian istui Liisa pöydän ääressä iloiten vanhain ja nuorten\nsanansutkauksista, mutta ei puhunut itse paljoa, nauroi vain ja\nteeskenteli olevansa hienoa ja siveli vähä väliä kauniilla\nnenäliinallaan hienosti nenäänsä, jotta hänen sormuksensa näkyisivät ja\nnyki usein kultaisia kellonperiään niin että pieni, vanhankuosinen\nkultakello tuli esiin. -- Niin istui hän siinä kaikessa rauhassa yli\nkaksi tuntia ja unohti ihan kälynsä. Kun ei kellään viimein ollut\nhänelle enää mitään sanomista, lähti hän takaisin takatupaan, mutta eipä\nsiellä ollutkaan enää Trinetteä: oli vain sisäkkö kattamassa pöytää ja\nse sanoi, että rouva oli mennyt makaamaan. Sen oli ruvennut kai\npakottamaan hampaita. \"Ottikohan tuo jostakin nokkaansa?\" kysyi Liisa.\n\"En tiedä\", vastasi sisäkkö; \"hyvin mahdollista, kyllähän se siltä\nsyntyy.\" Ja Liisa pääsi mielipuheeseensa ja he olisivat siinä kai vaikka\nkoko yön hiljaisella äänellä sättineet Trinetteä, ellei keittäjätär\nolisi rynnännyt ovelle kiljuen ja sadatellen: \"Hiiteenkö se sisäkkö taas\ntarttui, kun ei tule hakemaan keittoa? Se palaa ihan pohjaan.\"\n\nKun pöytä oli katettu, tuli Johannes Ulin kanssa sisään ja kiroili ja\nsadatteli sitä, että pöytä oli katettu vain kahdella lautasella ja\nettä rouva oli mennyt makaamaan. \"Sellaista katalaa laiskuria ei ole\nkoko kantoonissa. Milloin sillä on päässä vika, milloin se on päästä\nvialla.\" Noitui sisäkköä. \"Senkin kana, ei osaa laskea kolmeen! Kai\nse arvelee, että me tässä syödään kuin siat yhdestä kaukalosta.\"\n-- Johannes oli Ulille kuin vanha, hyvä toveri ja tolkkusi hänelle\ntolkkuamistaan: \"No syöpäs nyt, juopas nyt!\" Mutta Liisalle ei hän\nollut läheskään niin ystävällinen, niukuin naukuin kysyi hän Liisalta\nvain: \"Tahdotko lisää?\" ja kun Liisa vastasi kieltävästi, niin sanoi\nJohannes: \"Vai jo sait kyliäsi. No hyvä on!\" Ja samalla ivaili hän\nLiisaa. \"No jokos sinulla nyt on kohta mies? Sillä kyllä sinua\nhaluttaakin! Vaan jos minä olisin sinun sijassasi niin opettelisin\nensin keittämään soppaa ja parsimaan sukkia, niin ehkäpä sitten tulisi\nmieskin. Ja ehkä Uli sinut ottaa, jos oikein nätisti pyydät? Mitäs\narvelet, kai olisi parasta, jos hän tulisi ensi yönä vähäksi aikaa\nviereesi?\"\n\nNäillä veljellisillä pöytäpuheilla höysteli Johannes ateriaa.\n\nHuomisaamuna nousi Uli ensimäisenä ylös koko talossa ja jonkun ajan\npäästä ilmestyi isäntä itsekin kartanolle, palkollisten kauhuksi,\nomaksi kiukukseen. Sillä tavallisesti makasi väki aamulla niin\nkauan kuin halutti, tietäen isännänkin tekevän samoin. Isäntä taas\nlaiskotteli ajatellen, että tietäähän kukin palkollisista tehtävänsä.\nNyt, kerrankin noustuaan makuulta odottamattoman aikaisin, sai hän\nkarvaasti kokea, miten isäntäväen laiskuus vaikuttaa palvelijoihin.\nHän kiroili haletakseen! -- Mutta huomisaamuna makasi hän kuitenkin\nmelkein yhdeksään saakka. Mitä siis tuo kiroileminen auttoi! --\nAjatelkaapas, mitä kaikkea sellaisessa paikassa kuin ravintola voi\ntapahtua noina neljänä tuntina, kello 5:stä aamulla kello 9:ään, jonka\ntienoissa herra ravintoloitsija ja hänen rouvansa nousevat ylös!\nTuskin kenenkään ajallisia syntejä Jumala rangaissee niin ankarasti\nja pian kuin ravintoloitsijan, joka pitää ravintolaansa auki myöhään\nyöhön. Jos eivät ravintoloitsija ja hänen rouvansa rauhoita taloaan\najoissa illalla, lopettaen joutavat puhdelaiskehtimiset ja kortin\npeluut, tai jos he itse vaikka vain katselevat miten muut laiskehtivat\ntai pelaavat, niin huomisaamuna heidän päänsä tuntuu raskaalta ja\njäseniä vavistaa, tuskin jaksavat nousta vuoteesta koko päivään. Ja\nniin menee omistajilta tänään hukkaan enemmän kuin mitä he eilisiltana\nansaitsivat. Ja juomarahoiksi saivat he vielä koko päiväksi päänsäryn\nja vapisevat jalat; -- juomarahoiksi vanhuuden puutteet ja kelvottomat\nlapset ja monen monipa saa vanhuutensa päiviksi kerjuupussin tai\nvaivaistalon vesivellit, olkipatjan!\n\nOi, monipa ravintoloitsija sulkisi tarjoilunsa ajoissa illalla, jos\ntietäisi mitä seuraavana aamuna ennen hänen ylösnousuaan talossa\ntapahtuu!\n\nKyllä lasketteli Johannes p:tä ja r:ää nähdessään miten suuria\nhulttioita hänen palvelijansa olivat: eivät olleet vielä puhdistaneet\ntarjoilutupaa, eivät lypsäneet lehmiä, eivät sukineet hevosia. Ja kun\nmentiin viljelysmaille, joita hän lähti Ulille näyttelemään, niin sätti\nhän katkerasti palvelijoitaan; niistä ei ollut ainoaakaan niin puolen\npalaneen puupennin arvoista. Ja sanoi, että hän antaisi vaikka sata\ntaalaria palkkaa kun saisi kerrankin kunnon rengin. -- Hän näet ei\ntiennyt, ettei huono isäntä saa koskaan kunnon renkiä, sillä palvelijat\njoko tulevat hänen luonaan huonoiksi tai täytyy heidän lähteä talosta,\njos aikovat pysyä kunnon ihmisinä.\n\nKun he viimein palasivat tarkastusretkeltään kotiin, niin näkivät he\nLiisan takatuvassa, murheissaan, nyt rikinkeltaisissa tamineissa,\nrikinkeltainen hattu päässä ja saman värinen vaippa yllä. Sinne oli\ntuotu suurus jo noin kello puoli kymmenen aikaan: eilisiä kakkuja,\nvoita, juustoa, kermaa, kahvia ja kaunista valkeaa leipää; mutta\nTrinetteä ei vain näkynyt. Kuului sanoneen, ettei ollut saanut unta\nyöllä; hänen täytyy siis nyt korvata tuota vahinkoa. Heti syötyä\nei Liisa vielä käskenyt valjastamaan hevosta; Johannes vei Ulin\nkellariin ja Liisa kävellä keppelehti yksinään tanhualla koreana ja\nrikinkeltaisena, keikaili pengermällä, kierteli kartanoa, pasteeraili\npuutarhassa hansikkaat kädessä ja nenäliina sonnien välissä,\nedestakaisin, kunnes kello löi yksitoista. Silloin tuli hän, viittasi\nUlia syrjään ja sanoi:\n\n\"Kyllä meidän nyt on lähdettävä. Varustaudu matkalle. Heti kun minä\nvaan olen saanut muutetuksi toisen puvun, saat valjastaa hevosen.\"\n\nMelkein kokonainen tunti kului ennenkun Liisa taas ehti pukua\nmuuttamasta ja nyt tuli hän esille jälleen ruohonpäisenä. Ja kukas\ntoinen jo häntä ennen? Kuka tuo, komeana suklaanruskeassa silkissä,\n(donna Maria[24] ei vielä siihen aikaan ollut muodissa) ylen kalliissa\nhepenissä, edestä kultaa ja takaa hopeaa? Kukapas muu kuin Trinette!\nHän, joka ei ollut voinut kärsiä rikinkeltaista väriä, hän oli vain\nodottanut ruohonpäistä Liisaa voidakseen tulla esiin ja näyttää\nhänelle, että on hänellä muitakin vaatteita kuin nuo eiliset, vaikkei\nhän olekaan saanut periä eikä ole isän ja äidin hoitolainen! Liisa,\nlensi ihan vihreäksi kun näki tuon odottamattoman kuningattaren eikä\nvoinut avata suutaan sanoakseen: \"bonjour\" eikä udellut edes vieläkö\nkälyn hammasta pakottaa. Trinette taas, hän oli tosin olevinaan yhä\nvähän heikko, mutta oli nyt muuten hyvin ystävällinen ja tahtoi\nLiisaa ihan väkipakolla jäämään vielä vähäksi aikaa heille (nim. näin\nvihreänä!). Mutta pyynnöt kajahtivat kuuroille korville. Silloin käski\nTrinette sisäkön kattamaan kiireesti pöydän eikä auttanut vaikka Liisa\nmiten kursaili: \"Minähän söin juuri vasta aamiaista.\"\n\nOlipa siinä nyt taas vankasti herkkuja, parasta mitä talosta lähti;\nmutta ruohonpäisestä Liisasta ne eivät nyt maistuneet puoleksikaan niin\nhyviltä kuin eilen taivaansinisestä. Palat tokeutuivat hänen nieluunsa\nkun hän vain vilkaisikin Trinetteen, ja olipa Neuenburgillakin tänään\ntoinen maku kuin eilen. Ei saanut Liisa rauhaa, ennenkun hevonen oli\nvaljaissa.\n\nJa kun se viimein oli valjaissa ja tavarat kaikki jälleen sälytetyt\nrattaille ja Liisa saatu kuomuihin, niin aikoi Uli nousta kuskipukille,\nmutta Johannes ei antanut: \"Hulluko sinä olet\", sanoi, \"ette te pure\nettekä potki toisianne kuomuissakaan, päinvastoin, ja ulkona sataa ja\n-- on ikävää. Hierokaahan vain hyvästi kupeitanne yhteen, niin ei tule\nvilu. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että auliisti toisiaan\nautellaan.\" Ja Ulin täytyi mennä kaikin mokomin kuomuihin ja Liisa\npakkautui ihan kuomun peränurkkaan eikä nostanut harsoa nokaltaan\nennenkun oltiin kaukana Frevlingenistä.\n\nViimein kohotti hän päätään ja sanoi olevansa hyvillään, kun pääsi\npois mokomasta kyläilypaikasta. Veljen väki on niin ilettävää, veli\non grobiaani, elukka ja Trinette, -- mikä apina! \"Kyllä ne minun\nosinkoni kerran koreasti nielevät. Kyllä ne osaavat tuhlata, mutta\neivät ansaitse mitään. Mitä kieli palaa, sitä pitää saada syödä,\nmikä silmää kiehtoo, kaikkea ostetaan. Jäisinkö heidän saaliikseen,\nnaimattomaksi! En, niin tuhma en minä ole. Minä otan miehen vaikka\nkarjakujalta, jotteivät he vain saa minulta kreutzeriäkään. Jos isä ja\näiti sattuvat kuolemaan ennenkun ehdin naimisiin, niin tiedän hyvin,\nmiten minulle käy: ne telkeävät minut lukon taa kunnes olen kyllin\nkypsä kuopattavaksi. Mutta liian viisas olen siihen; kyllä vielä vedän\nTrinetteltä ne suklaasilkkiset röijyt yltä! Tyttö, joka saa periä\n50,000 guldenia ei annakaan niin vain vehkeillä itsellään. Rikkauteen\nminun ei tarvitse katsoa; kunhan vain saa mieluisen miehen niin että\nmeillä molemmilla on hyvä olla. Mutta kaunis se pitää olla ja lempeä,\nettä siitä on iloa. Vanhemmistani en piittaa; kun minä vaan rupean\nhäjyksi, niin kyllä ne saan pakotetuksi. Kun vain tapaisin mieleisen,\nniin selvittäisin asian jo tänään, uhallakin. Eipä siltä, ettei hän\nolisi voinut saada miehiä! Vaikka miten monta! Mutta oli aina antanut\nrukkaset, kun ne eivät olleet hänestä mieleisiä. Mutta ei niiden nyt\nsiltä tarvitse luulla, ettei hän miestä huolikaan ja ettei häntä\nuskalla pyytääkään. Jos olisi ajat kuten ennen niin tekisi hän ihan\ntoisin. Ottaisi sen, joka ensin eteen sattuu, niin eivät ainakaan hänen\nrahansa joutuisi noille susille.\"\n\nNiin puhui Liisa kiukkuisin sydämin ja tungettelihe yhä lähemmäksi\nUlia ja sanoi: \"Uli, mitäs sinä nyt noin arastelet?\" -- Lyhyesti\nsanoen: sulasta sapesta tuli Liisa ihan helläksi, hempeäksi. Ainoastaan\nkasvojaan piti hän vielä päivän aikaan soveliaan välimatkan päässä\nUlista. Hän antoi ajaa kaupungin ohi ja käski ruokkimaan hevosta aivan\nvähäpätöisessä paikassa. Uli oli ihmeissään, mutta ei kuitenkaan\nunohtanut, että hänen vieressään oli isännän tytär eikä siis kääntänyt\nLiisan puheita ja lähentelemisiä omaksi hyväkseen, vaikka Liisa olikin\nsanonut, ettei hänen pitäisi arastella.\n\nTällä kertaa ei Liisa tuominnut ravintolassa Ulia eri pöytään\nkohtuullisen haarikan ääreen, vaan käski heti tuomaan heille molemmille\npuolikkaan viiniä ja jotain hyvää lämmintä ruokaa molemmille; ja\nsittenkään ei tämä viini ollut hänen mielestään kyllin hyvää ja hän\nkomensi tuomaan parempaa ja käski antamaan oriille vielä kauroja lisää.\nHerkutteli itse hyvin ja huolehti myös siitä, etteivät Uli ja orikaan\nolisi nälissään, ja Ulin täytyi ajaa sisäänsä kinkkua niin paljon että\nhän lopulta luuli melkein karjuksi muuttuvansa.\n\nKun he sitten taas lähtivät jatkamaan matkaa, niin ei enää\nauringonpaiste ja päivän kirkkaus häirinnyt ja Liisa tuli yhä\nhellemmäksi ja nojaili Ulin olkapäätä vasten ja jutteli monet\ntarinat kunnes viimein sanoi, että hän haluaisi antaa Ulille pienen\nmuiskun; mitähän Uli siitä arvelisi? Sen perästä kun hän oli palannut\nWeltschlandista, ei hän ollut kertaakaan antanut kellekään muiskua;\ntäytyisi nyt siis koetella, tokko hän sitä enää osaisikaan antaa.\nMutta Weltschlandissa olivat aina muut panttisilla oltaessa sanoneet,\nettei kukaan osaa antaa niin hyviä muiskuja kuin hän. Mitäs arvelee,\ntahtoisiko Ulikin koettaa?\n\nJa sitten suuteli Liisa Ulia oikein sydämensä halusta ja Ulikin\nmäiskäsi silloin tällöin jonkun takaisin, mutta verrattain\nkylmäverisesti. Ja Liisastakin olivat nuo muiskut kerrassaan kylmiä\nja hän tuumi, että varmaan olisi Uli antanut Vrenelille lämpimämpiä\nkäskemättäkin. Mutta Vrenelistä ei Uli tahtonut kuulla puhuttavankaan;\nhäntä hän ei ollut suudellut kertaakaan eikä tosiaan uskaltanut moista\najatellakaan. -- Liisa tuumi: \"Merkillistä, miten tuollainen joutava\nmuiskutteleminen on makeaa. Ei uskoisi, puusta katsoen, ellei itse\nolisi kokenut!\" Ja hän, rikas tyttö, oli ollut niin monta vuotta\nmuiskujen puutteessa, että oli ihan unohtanut, miltä ne maistuvat!\nMutta eihän hänen tarvitsisi vasta olla. \"Vai mitä, Uli?\"\n\nUli aikoi vastata, mutta silloin rynkäsi ori yhtäkkiä hyppimään niin\nettä he huiskahtivat korkealle istuimellaan ja ori tahtoi syöksyä\ntieltä suoraa päätä peltoon, Ulin täytyi riuhtoa kaksin käsin\nohjaksista. Ja kun hän viimein taas sai sen keskelle tietä, niin\noli se yhä niin pillastunut, että Uli sai käyttää kaikki voimansa\nsitä hillitäkseen ja siihen loppuivat myös muiskuttelut ja Liisa oli\nhyvillään, kun pääsi niskaansa taittamatta kotiin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nUlin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio laskumestari.\n\n\nNiin meni matka onnellisesti ja viattomasti, mutta ei ilman seurauksia.\nSillä siitä lähtien alkoi Ulin päähän nousta tuo tuuma, että kyllä\nhän nyt voisi helpolla saada rikkaan vaimon ja tulla onnelliseksi.\nSillä niin järetöntä kuin se onkin, on ihmisten puheessa yleensä sana\n\"onnellinen\" sama kuin \"rikas\". Kuinka usein kuullaankaan sanottavan:\n\"Mikäs sillä on rellutella, se pääsi onnellisiin naimisiin, sai\nmyötäjäisiä yli 10,000 guldenia. Kyllähän se on totta, että se eukko\non kehno, kyllä siitä miehellä on aika kiusa; mutta mitäs siitä,\nonhan sillä rahaa! -- Raha se on pääasia.\" Tämä yleinen, vaikka ihan\nperusteeton mielipide oli Ulillakin. Hänkin tahtoi tulla rikkaaksi,\ntulla mieheksi. Kun hän ajatteli Liisan eilisiä, tosin sumussa ja\nsateessa lausumia sanoja, niin tuntui hänestä yhä todennäköisemmältä\nse, että kyllä se Liisa hänet ottaisi, jos hän vain oikein tahtoisi.\nVeli Johanneskin oli ollut hänelle niin ystävällinen ja luottavainen\nja Uli tuumi, ettei se paljoakaan vastaan tenäisi. Mies kuin mies\nja olihan Uli ehkä parempikin kuin moni muu. \"Vanhemmat\", ajatteli\nhän, \"eivät siitä alussa tietysti olisi hyvinkään mielissään. Nekös\nnostaisivat sätäkän! Mutta jos Liisa kerran puskee päänsä vastuksista\nläpi, niin helppohan minun on sitten niitä suostutella.\" -- Ei voi\narvata, kuinka hänen mieltään mairi ajatus, että hän kerran on\nGlunggessa täysivaltaisena isäntänä ja käskijänä! \"Kahdessakymmenessä\nvuodessa\", ajatteli hän, \"tulen minä upporikkaaksi. Kylläpä sitten\nnäytän koko seutukunnalle, millainen oikea tilallinen on.\" Ulin mieleen\ntuli suunnitelma toisensa jälkeen: ensin oli tehtävä se ja sitten\nryhdyttävä siihen toimeen. \"Ja mitähän se meidän rovasti tuumisi,\nkun minä sitten pitäisin häitä sellaisen rikkaan tytön kanssa? Ja\nmitähän ne kotipuolelaiset tuumivat kun minä kerran ajan sinne omilla\nhevosillani ja ajopeleilläni ja kun saavat kuulla, että minulla on\nkuusi hevosta tallissa ja kymmenen mitä pulskinta lehmää navetassa!\"\n-- Tosin se lasku aina rupesi pettämään kun hän näki Liisan niin\nhitaasti ja vaivaloisesti kähmivän siellä Glunggen tuvassa; Uli tiesi\nvarmaan, ettei se pystyisi taloutta hoitamaan. Sitä paitse oli se\nkovin kummallinenkin ja aina tyytymätön. Mutta tämä viimemainittu vika\nnyt kyllä paranisi, tuumi Uli, kunhan se vain saisi miehen. Ja voi\ntäisiinhän talossa pitää palvelijoitakin, miten paljon tahansa eikä se\nsellaisissa varoissa tuntuisi miltään vaikkei yksi vaimo tekisikään\nmitään. Jokaisellahan ne ovat omat vikansa, milloinkapahan kuulee\nkestään puhuttavan häntä aina vähin moittimatta. Ja rikas, sehän se on\npääasia.\n\nMutta heti kun hän näki Liisan, niin ne laskut pyrkivät sekaantumaan.\nTuo heikko, pieni kääkkä tuppasi häntä melkein ilettämään, Ja kun\nLiisa koskettikin häntä kylmillä käsillään, niin Ulin selkäpiitä\nmelkein karmi. Hänen teki mieli melkein pestä pois hänen kosketuksensa\njälet ihostaan. Ja kun hän sitten kuuli Liisan lirputtelevan\nnoita teeskenneltyjä typeryyksiään, niin hän ei voinut enää olla\najattelematta: Ei, tuollaista en minä siedä! Saisin hävetä hänen\njok'ikistä sanaansa. -- Vaan sitten jälleen Liisasta erillään, näki\nhän taas vaan sen komean talon ja kuuli rahain kilinän ja ajatteli\nvaan miten hän tulisi mahtavaksi. Ja silloin alkoi hänestä taas\ntuntua siltä, etteihän se Liisa olekaan niin ruma ja häjy. Ja samalla\nhän alkoi myös ajatella, että on se älykkäämpikin kuin mitä yleensä\nluullaankaan. \"Jos se vaan minua rakastaa ja kun puhelen sen kanssa\njärkevästi, niin kyllä siitä voi vielä tulla miten hyvä tahansa ja\nkunnon miehelle oikein älykäs vaimo.\"\n\nNe tuumat ne pyörivät Ulin päässä. Mutta ihminen päättää, Jumala\nsäätää. Matka oli tehnyt Ulin ja Liisan tuttavallisemmiksi toisilleen.\nHe puhelivat nyt keskenään ihan uudella tavalla ja Liisa se pilkisteli\njo Ulin silmiin hyvin luottavaisesti. Mutta Uli, hän koetteli noita\nkatseita välttää, etenkin jos Vreneli oli läheisyydessä. Sillä\nkuta enemmän Liisan rikkaus häntä houkutteli, sitä kauniimmalta ja\nälykkäämmältä alkoi hänestä myös Vreneli näyttää. Ja hän ajatteli, että\nparasta olisi, jos Vreneli sitten jäisi heille taloutta hoitamaan.\n-- Mutta Liisa, hän hännysteli Ulia entistä uhemmin ja kahden\nollessa hänen kanssaan sunnuntai-iltapäivinä ei Uli saanut ennen\nrauhaa ennenkun ruvettiin suutelemaan. Liisa olisi niin mielellään\njälleen lähtenyt Ulin kanssa ajelulle, mutta ei tiennyt minne lähteä\nja markkinoille tulivat isä ja äiti mukaan. Mutta kyllin olisi Uli\nkuitenkin saanut Liisalta tilaisuutta jos olisi hautonut mielessään\npahoja aikeita rikkaisiin naimisiin päästäkseen, kuten niin monet\nmuut Ulia huonommat tekevät. Liisan luonnolla ei näet paljoa itseään\nsuojeltu. \"Uli, älähän nyt noin arastele\", olisi hän ehkä vain\nsanonut. Mutta Uli oli kunnon poika, hän ei hautonut mielessään pahaa,\nhän karttoi noita hyviä tilaisuuksia ja väistyi usein soveliaasti\nLiisan tieltä näyttäen haluavansa vain saada hänet ansiosta eikä\nviettelemällä. -- Hän teki työtä entistä ahkerammin, piti kaikesta\nerittäin tarkkaa huolta ja koetteli saada kiitosta isäntäväeltään.\nVaikkei hän nyt rikas ollutkaan, niin toivoi hän kuitenkin tuollaisella\nauliudella ansaitsevansa rikkaaksi tulla. Tuon kunnokkuutensa luuli\nhän tehoavan vanhempiin paremmin kuin tuhannet guldenit. Mutta yhtäpä\nkauhun sanaa hän ei ajatellutkaan: renki! Ulihan oli vain renki!\n\nMutta olivatpa toisillakin palvelijoilla silmät päässä ja ennenkun\nUli aavistikaan, huomasivat ne jo Liisan kesyyden ja alkoivat siitä\nUlille virnistellä. Entistä itsepintaisemmin he ajattelivat: että Ulin\ntyöinto johtuu vain halusta päästä kotivävyksi. He kyllä näkivät, mitä\npeliä Uli ja Liisa pitävät keskenään nyt sen matkan jälkeen. Ja he\nkeksivät jos jotain kepposia mitä tuolla matkalla muka oli tapahtunut\nja pistelivät Ulia edessä ja haukkuivat häntä seläntakana. Ja kun Uli\nkehoitti heitä työhön, niin ajattelivat he vain, että nyt se taas\naikoo hyötyä heidän kustannuksellaan, ja suuttuivat ja niskuroivat\nja tuumivat keskenään, että kyllä he sen hypyt vielä kamppaavat! He\nvaaniskelivat Liisaa ja Ulia joka paikassa ja koettivat häiritä tai\nkuunnella salaa heidän sovittuja ja satunnaisia keskustelujaan. He\ntekivät heille jos jotain ilkeyttä ja toivoivat vain, että kumpahan he\nkeksisivät heistä jotain oikein pahaa! Mutta sitä ilon tilaisuutta ei\nUli heille antanut.\n\nJa koko ajan heilui yhä Ulin sydämen vaaka. Monasti häntä Liisa\nja Glunggessa olo jo kiusasi niin että hän toivoi olevansa sieltä\nniin kaukana kuin pippuri kasvaa. Mutta tyttö, hänpä tuli vain\nyhä hempeämmäksi. Hän osti Ulille lahjoja vaikkei Uli niitä olisi\nhalunnutkaan, ja viimein tuli niinkin hassuksi, että vanhemmatkin sen\npelin huomasivat ja Jukka motkotteli:\n\n-- \"Tässä sitä nyt ollaan! Tästä sen nyt näkee, mitä Uli hautoo\nmielessään. Vaan kylläpä minä vetäisen sen laskuihin oikein aika\nristin!\" -- Mutta kuitenkaan ei hän ryhtynyt tehoisiin toimenpiteisiin.\nEsteenä oli näet hänen oma poikansa, joka aina ketti häntä, joten Jukka\ntoivoi, että Liisa tekisi oikein suuren tyhmyyden, jotta hänet sitten\nvoisi pakottaa menemään naimisiin.\n\nÄidin sydämelle kävi taas asia pahemmin ja hän sanoi kerran Liisalle:\n\"Älähän nyt toki ole noin hassu Uliin, mietihän nyt toki ensin mitä\nihmiset ajattelevat ja rupeevat pian juoruamaan. Eihän nyt rikkaan\ntalontytön sovi kuherrella tuolla tavalla rengin kanssa. Eipä siltä,\nettä minulla olisi mitä Ulia vastaan, mutta hän on sittenkin vain\nrenki, ja ethän sinä nyt toki renkiä huoline.\" Silloinkos Liisa alkoi\nsäksättää ja sanoi: \"Milloinkaan en minä ole teille mieliksi teinpä\nmitä tahansa. Aina on minussa sättimistä: milloin olen liian ylpeä,\nmilloin seurustelen liian halpain kanssa. Jos sanon renkimiehelle\nparikin hyvää sanaa, niin heti siitä aletaan jo meluta pahemmin\nkuin jos olisin paksuna. Minulle ei anneta iloa vähääkään ja kaikki\nminua vain vainoovat! Parasta olisi kun kuolisin ja pääsisin pois\nkoko elämästä!\" Ja Liisa uikutti niin että oli viimein ihan tikahtua\nja äidin täytyi kiireesti raksia auki hänen kureliivinsä ja hän luuli\nLiisan siihen paikkaan kuolevan. Siitä lähin piti äiti suunsa kiinni,\nsillä hän ei tietysti toivonut tyttärensä kuolemaa. Ja vain Vrenelille\nvalitteli hän sen jälkeen, että \"ei tässä nyt oikein tiedä, mitä olisi\ntehtävä. Jos sitä moittii, niin se pian voi tehdä typeryyksiä. Ja jos\nei siitä ole tietävinäänkään, niin voi sama tyhmyys tulla itsestäänkin,\nja sitten kaikki syyttävät äitiä ja sanovat, että miks'ei hän pitänyt\nsilmiään paremmin auki. Mutta minkä sille nyt tässä mahtaa! Eihän\nminulla Ulissa mitään moittimista ole. Hän on aivan järkevä ja minä\nluulen, ettei hän piittaa Liisasta lainkaan. Ja pahahan häntä on\nlähettää talostakin pois noin vain ilman syytä, kun hänessä ei kerran\nole mitään vikaa. Ja jos minä ajaisin Ulin talosta, niin heti alkaisi\nukko minua haukkua, että minä ajoin talosta muka tyhjänpäiten hänen\nparaan renkinsä. Mutta sellainenhan se Jukka aina on ollut. Silloin\nkun sen pitäisi puhua, ei niin suutaan avaa ja silloinkuin sen pitäisi\npitää suunsa kiinni, vänkää ja jankkaa aina vastaan. Etköhän sinä\nVreneli nyt pitäisi vähän niitä silmällä ja ilmoittaisi heti minulle\njos näet jotain erikoista!\"\n\nMutta ei ollut nyt Vrenelistä mummolle apua. Hän ei tahtonut puuttua\nollenkaan koko asiaan.\n\nJa Liisa, se ei malttanut olla puhumatta Vrenelille Ulista. \"Ah\nkuinka kaunis ja hyvä poika se Uli on! Enpä mene takuuseen, etten ota\nsitä vielä vaikka miehekseni. Jos ne vain minua vielä kerran oikein\nkiusottavat eivätkä tee mitä tahdon, niin nähköötpäs, mitä minä teen!\nMinä en siekailekaan kauan ja minun ei tarvitse muuta kuin lausua sana,\nniin Uli menee panettamaan kuulutuksiin.\" Ja jos Vreneli vähänkin\nväitti vastaan, niin sanoi Liisa, että Vreneli on mustasukkainen. Tahi\njos Vreneli joskus sanoi, että älähän nyt toki narraa noin Ulia, et\nsinä rengistä huoli kuitenkaan, älä tee vanhemmillesi sellaista kiusaa,\nniin sanoi Liisa, että Vrenelipä tahtoo itse Ulia. \"Siksi sinä koetat\nsaada minut häntä kaihtamaan, tahdot itse päästä laudalle. Mutta älä\nluulekaan että Uli ottaa tuollaisen, jolla ei ole niin kreutzeriäkään\nrahaa! Älä luulekaan saavasi miestä niin helposti! Kehnoinkin renki\ntuumii moneen kertaan ennenkun ottaa noin köyhän tytön ja vielä\nuseammin ennenkun ottaa äpärän. Hyi häpeä, sehän se on vasta häpeä!\"\n\nVaikka Vrenelin sydäntä nuo tuollaiset sanat kovasti kirvelivät, ei hän\nkuitenkaan ilmaissut tuskaansa ei itkulla, ei toralla. Enintään hän\nvain vastasi:\n\n\"Liisa rukka, ei ole oma ansiosi, ettet sinäkin ole äpärä, eikä edes\nse, ettei sinulla itselläsikin jo ole äpärää!\"\n\nKovimmin vaivasi Vreneliä hänen oma käytöksensä Ulia kohtaan.\n\nKuta ankarammin Ulin päässä pyörivät Liisan rahat, sitä enemmän kaipasi\nhän myös Vreneliä eikä hän voinut sietää sitä, että Vreneli vastaili\nhänelle töykeästi tahi näytti olevan hänelle äkäinen, ja hän koetteli\nsiis kaikin tavoin tuollaisten tuittupäiden jälestä aina lepyttää ja\nilahuttaa Vreneliä, Liisaa hän karttoi niin usein kuin mahdollista\neikä tahtonut hänen seuraansa, mutta Vrenelin pakeille hän useinkin\ntahtoi, vaan Vrenelipä nyt vuorostaan taas karttoi Ulia ja koetteli\nLiisan häntä hännystellessä olla hänelle töykeä ja jörö. Mutta eipä\nhän aina voinut muuta kuin olla ystävällinen tuolle kelpo pojalle. Ja\nuseinpa unohti hän omat aikeensa niinkin, että tarinoi ja naureskeli\nminutin, pari Ulin kanssa oikein iloisesti. Mutta siitäkös syntyi\nkamala rähinä kun Liisa sen huomasi. Ensin hän haukkui Vreneliä mitä\nkauheimmin kunnes oli ihan tukehtua säksätykseensä ja sitten sanaa\nsuustaan enää saamatta ja tikahtumaisillaan karkasi hän Vreneliin\noikein käsiksi ja olisipa hänet mielellään pieksänyt jos olisi\njaksanut. Ja sen jälkeen puski hän kiukkuaan Uliin ja sadasti sai nyt\nUli kuulla olevansa kelvoton ja renki. Kylläpä nyt Liisa muka jo tiesi,\nmiten hänelle kävisi, jos hän olisi niin tuhma kuin ehkä luulevat.\n\"Mutta Jumalan kiitos, ei nyt olekaan vielä liian myöhäistä, minä en\nolekaan niin hullu, että annan rahani mokomalle. Saisi aina pelätä,\nettä se tuhlaa ne lutkille!\" Ja sitten alkoi Liisa itkeä ja ulvoa,\nettä hänelle ollaan muka petollisia ja aikoi kuolla siihen paikkaan,\nhirttää itsensä tai räjäyttää itsensä ruudilla ilmaan. Mutta usein\nsopi hän sitten Ulin kanssa jo näin itkiessään ja Ulin täytyi sitten\nhänelle luvata, ettei hän ikinä enää hännystele ketään muita eikä\nsano enää niin hyvää sanaa tuolle ilkeälle Vrenelille, joka koettaa\nhäntä houkutella pahaan ja vietellä. Toisinaan taas kesti kaunaa\nkauemmankin ja Liisa murjotteli. Silloin alkoi Uli ajatella, ettei\ntuo nyt taida olla kovinkaan hyvä eukoksi; on niin mustasukkainen ja\nhaukkuu rengiksi ja ulvoo ja murjottelee. Pulaan sen kanssa taitaisi\njoutua. Parasta lienee jos heittää koko puuhat ajoissa. Mutta kun\nLiisa huomasi, ettei Uli nyt enää ollut murjottelemisista milläänkään,\nniin hänkös pelästyi ja koetteli heti taas lepyttää Ulia. Hän osti\nUlille jonkun lahjan tahi koetteli päästä hänen kanssaan kahden kesken\nkuhertelemaan. Hän pyyteli, että Ulin pitää rakastaa häntä, muutoin\nei hänellä ole elämästä mitään iloa. \"Jos minä joskus olenkin paha\nsinulle, niin ei sinun pidä siitä suuttua, sillä minä olen paha vain\nsiksi, että sinua niin sanomattomasti rakastan. Enhän sallisi sinua\nmuille\", j.n.e. \"Ja kun kerran saisin sinut ikiomakseni, en enää ikinä\nolisi niin mustasukkainen. Mutta kun näin häilyy epävarmuudessa eikä\ntiedä miten oikein käy, niin monasti tuntuu ihan siltä, että tahtoisi\nkuolla. Enkähän tiedä, tokko sinä minua oikein rakastatkaan. Monasti\nminä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, niin menettelisit sinä\nihan toisella tavalla ja pitäisit paremmin huolta meidän asiastamme.\nMutta sinä olet kuin puupukki etkä itseäsi niin hievauta.\" Silloin\nvastasi Uli, että ei hän tiennyt, millä muulla paremmalla tavalla\nhän tässä voisi menetellä. \"Ja enkä edes tiedä, tokko sinä minusta\noikein huolisitkaan. Jos olet tosissasi, niin sinun pitäisi nyt\nmennä puhumaan tästä jo vanhemmillesi. Tahika meidän on mentävä heti\npappilaan panettamaan kuulutuksiin ja sitten odotettava mitä tuleman\npitää.\" Mutta siihen vastasi Liisa: \"Eihän sillä nyt sellaista kiirettä\nole; kyllähän ne häät aina ehtii pitää. Pääasia on vain, että sinä\nminua rakastat. Ja voidaanhan odottaa vielä vuosi tahi, jos nyt niin\nhalukas olet -- se riippuu vain sinusta, saas nähdä, miten nyt haluat!\n-- ainoastaan puoli vuotta. Mutta Vrenelin kanssa sinä et saa enää\nseurustella, muuten raavin minä teiltä molemmilta silmät päästä ja ajan\nsen kunnottoman talosta.\"\n\nLuonnollisesti alettiin tästä puhua kylilläkin ja tietysti liioitellen.\nSyntyi kaksi puoluetta; toinen oli mielissään kepposesta, jonka Uli\nmuka tekee vanhemmille, ja toinen hyvillään siitä, että Uli saa rikkaan\nvaimon. Ja kuta enemmän asia pitkistyi, eikä se pitkistynyt ainoastaan\nyhtä vuotta, sitä todennäköisemmältä se alkoi näyttää ja sitä enemmän\nalistuivat nyt Glunggessa palvelijatkin Ulin johtoon ja puolsivat muka\ntuota tulevaa kotivävyä. Siten muuttui talo yhä kukoistavammaksi ja Uli\nyhä välttämättömämmäksi jäseneksi sen hoidossa, niin että Jukankin,\njonka pussiin nyt paljon puhdasta voittoa valui, täytyi, koska hän\nosasi hyvin laskea, miten paljon kaksikymmentä kuormaa rehua ja tuhat\nlyhdettä ruista lisää tekee, salata sappensa ja ummistaa silmänsä.\nMutta hän lohdutteli itseään sillä, että hänpä käyttää nyt Ulia vain\nhyödykseen niin kauan kun suinkin voi ja sitten kun tosi tulee eteen,\nniin -- sittempähän sen näkee. -- Ja kun kerran hänen poikansa,\nravintoloitsija, saatuaan asiasta kuulla, tuli ukkoa pölyyttämään\nja vaatimaan, että Uli on ajettava pois talossa, niin ei ukko ollut\nhänestä tietääkseenkään.\n\n\"Niinkauan kun elän, olen minä yksin täällä käskijänä\", sanoi hän.\n\"Ja taas toiselta puolen, kylläpä olisi Uli sinusta itsestäsikin\nmieleinen, jos vaan hänet saisit. Ei kuulu meidän asiat sinuun,\nenempää kuin kuuluisi sekään, jos Liisa annettaisiin Ulille. Sinun\nei tarvitse luullakaan, että sinä yksin saat periä kaikki. On tässä\nvielä Liisan osaakin, kaikki mitä meillä vielä on, mitä sinä et ole\nmeiltä petkutuksilla vienyt. Muista se, että kuta enemmän rupeat\ntässä komentelemaan, sitä kiireemmin pitää Liisa naittaa. Eipä silti,\nettä tässä pelkästään Ulia tarvittaisi, onhan niitä muitakin miehiä\nmaailmassa! Kyllä minä tiedän, miten paljon sinä meitä rakastat.\nKun vain rahat saisit, niin viis sinä piittaisit isistä, äideistä,\nLiisoista. Vaikka hänet naittaisimme mustalaiselle, kattilan\npaikkaajalle tai Unkarin paimenelle.\" Näin äkäili Jukka pojalleen,\nniin että emäntä ihan pelästyi ja tuli tolkkuamaan, että eihän nyt\ntoki Johanneksen tarvitse olla huolissaan, ei siitä tule mitään, sillä\neläähän hänkin tässä vielä eikä nyt Liisakaan saa kaikkea mitä ikinä\nvain tahtoo ja Uli on kunnon poika j.n.e. Johannes halusi nyt puhella\nUlin itsensä kanssa, mutta ei saanut häntä puheilleen. Kuului menneen\nlehmän tähden kylälle.\n\nTrinette, tällä kertaa vielä paljon koreampana ja rikinkeltasempana\nkuin Liisa äskettäin, hän hääri nyt puolestaan Liisan ympärillä\nhalveksivan näköisenä ja nokka nyrpyssä ja sanoi viimein Liisalle:\n\"Phyi kehnoa, kuinka sinä voit alentua! Ruvetappas vehkeisiin rengin\nkanssa! Herra Jumala, ihan tulee pahoinvointi kun sitä ajatteleekin!\nMikä häpeä koko suvulle! Jos minun sukulaiseni olisivat tienneet, että\ntulevan mieheni sisar menee rengille, niin varmaan olisi sulhaseni\nsaanut rukkaset. Eivät he hänestä muutenkaan liioin pitäneet. Mutta\nminä hupsu kun erehdyin ja tahdoin häntä; ja monasti nyt olen saanut\nsitä katua. Eihän sinua voi enää pitää edes suvun jäsenenäkään.\nTuumihan vaan nyt, mihin täältä joudut, sillä ethän sinä tännekään voi\njäädä, sen nyt ymmärtänet! Phyi, phyi, rengin kanssa! Ihan kauhistuu\nsinua, eihän voi sinuun enää katsoakaan. Etkös jo häpeä sydämesi\npohjassa? Eikö tee mielesi ihan vaipua maan alle ettei päivä, ei kuu\npäällesi paistaisi.\" -- Mutta ei tehnyt Liisan mieli tätä eikä hän\nmyös hävennyt. Vieläpä uskalsi hän ruveta Trinetteä sättimäänkin\nsanoen: \"Tytöllä on oikeus ruveta yksiin kenen kanssa tahtoo ja mennä\nherralle tai rengille kuten haluaa; Jumalan edessä ovat kaikki ihmiset\nyhdenvertaisia. Mutta jos minä olisin jonkun vaimo, niin sitä minä\nhäpeisin, kun panisin kaikki kunnon ihmiset itsestäni juoruamaan.\nHäpeisin ruveta renttuilemaan kaikkien tallirenkien, lahtarien,\nhevospaimenten ja ajurien kanssa, yksinpä kaikkien reppusaksainkin,\nmiten vain milloinkin sattuu. Ja häpeisin tekemästä lapsia, joista\nei ole kahta saman näköistä. Niin ne vikuustavat toisiaan kuin\naargaulaiset ja weltschiläiset.\" -- Ja elleivät Vreneli ja äiti\nolisi olleet läsnä, olisivat nuo rakkaat kälyt nyt pian kai repineet\ntoistensa ruohonvihreät ja rikinkeltaiset silkkiröijyt pieniksi\nriekaleiksi. Mutta kun äiti rupesi pakinassa Trinetteä auttamaan, niin\nkiihtyi Liisa niin että hänet pian täytyi kantaa vuoteeseen. \"Nyt\nvastapa minä\", uhkasi hän taas toinnuttuaan ja ääneen päästyään, \"nyt\nvastapa minä tiedänkin mitä teen! Minä en annakaan tappaa itseäni kuin\nmitäkin syöttösikaa. Ja häjyjä ovat vanhemmat, jotka tahtovat antaa\nkoko perinnön vain yhdelle lapselleen ja johdattaa toisen miestä vailla\nonnettomuuteen, jotta vain rahat pysyisivät yhdessä koossa.\"\n\nJohannes rouvineen ei viipynyt silloin kauan Glunggessa. Matkalla\npoikkesivat he usein vieraisiin ja paljastivat ihan ujostelematta\nystävilleen, virkaveljilleen ja -- sisarilleen koko jutun, joten huhu\nheidän tarinainsa kautta vahvistui aivan täydeksi varmuudeksi. \"No,\nveli ja hänen vaimonsa sanoivat itse niin\", väitettiin, \"ja tottakai\nne nyt sen tietävät.\" Jonkun ajan päästä lähti Uli viemään hevosta\nkaupaksi markkinoille, mutta pian näki hän ettei hän voinut saada\nsiitä niin hyvää hintaa kuin olisi halunnut. Ja kun oli ruma sääkin,\nniin vei hän hevosen pois torilta erään ravintolan talliin. Aikoessaan\nsitten itse mennä tarjoilutupaan, töksähti hän talon nurkalla yhtäkkiä\nnaamakkain entisen isäntänsä kanssa. Rehellisesti riemuiten löi Uli\nBodenbauerilaiselle kättä ja sanoi olevansa iloinen kun sai häntä\ntavata, jotta voi vähän tarinoidakin hänen kanssaan. Mutta isäntä, hän\noli nyt entistä jörömpi; sanoi olevan paljon asioita toimitettavana,\nmutta ehdotti viimein kuitenkin Ulille jotain paikkaa, jossa voisivat\nrauhassa kallistaa puolikkaan. Sitten kun he istuivat tuolla kätkössään\nvierailta silmiltä omassa sopukassaan alettiin esipuheet. Johannes\nkysyi, olivatko glunggelaiset saaneet paljon heinää, johon Uli vastasi\nmyöntävästi; ja isäntä kysyi sitten taas, oliko Glunggessa ruis mennyt\nlakoon? Heillä oli mennyt jo ensimäisillä tuulilla. \"Näyt olevan hyvin\nhyvällä päällä\", jatkoi sitten isäntä puheltuaan hetken yhtä ja toista,\n\"ja mitä minä tässä kuulinkaan, sinustahan kuuluu pian tulevan Glunggen\nisäntä, sanovat?\"\n\n\"Vai niin, kuka se niin sanoo?\" kysyi Uli.\n\n\"Niin kukako? Ihmiset. Puhuvat siitä kaikkialla jo ihan varmana asiana.\"\n\n\"Näkyvät aina tietävän enemmän kuin asialliset itsekään\", sanoi Uli.\n\n\"No, tottakai siinä nyt jotain perää on\", sanoi isäntä.\n\n\"Ka, enhän minä nyt sitä väitäkään, ettei siitä joskus voisi jotain\ntulla, mutta ei siitä nyt vielä ole mainitsemista. Ei ole vielä sovittu\nja yhtä hyvin se voi raueta kuin lauetakin.\"\n\n\"Hm\", tuumi Johannes, \"minun mielestäni siitä on jo liiaksikin sovittu.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Uli.\n\n\"Hm, tyttöhän kuuluu olevan jo hyvässä tilassa\", vastasi isäntä.\n\n\"Se on vietävän vale\", sanoi Uli, \"minä en ole siihen koskenutkaan.\nEnpä siltä, etten olisi saanut, mutta en olisi julennut sellaisella\nkonnan koukulla hankkia itselleni rikasta eukkoa.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Johannes, \"no se on toista kuin mitä minulle on\npuhuttu. Ja minä jo luulin, että sinä pyytäisit minua puhemieheksesi.\nJa siihen en olisi, suoraan sanoen, kernaasti suostunut ja siksi en\nolisi nyt mielelläni sinua tavannutkaan. Hyvä, jos ei se ole totta;\nolisin siinä minäkin mekkoni liannut. Harmittavaa se olisi ollut, jos\nsinä olisit menetellyt niinkuin monet muut lurjukset. Mutta kai siinä\nnyt jotain perää on?\"\n\n\"Noh\", sanoi Uli, \"enhän minä nyt sitä väitäkään, etten luulisi että\nkyllä se tyttö minut ottaisi ja että kyllä me saataisiin se asia\najetuksi läpi jos oikein haluttaisiin. Ja olenhan minä ajatellut, että\nkyllä se sellainen olisi minunlaiselleni köyhälle miehelle oikea onnen\nkeikaus. Parempaa kauppaa ei syntyisi missään.\"\n\n\"Sekö se on se kalpea tyttö siellä, jonka läpi ihan kuu paistaa ja joka\nlaputtaa heti tupaan pakoon kun tuuli vain hengähtää ettei se sitä\nkaataisi?\" kysyi Johannes.\n\n\"Niin, eihän se niitä kaikkein kauniimpia ole\", sanoi Uli, \"laihahan\nse on ja kivuloinen, mutta kuuluisi se siitä kyllä paranevan, kun vaan\nsaisi miehen, kuuluu lääkäri sanoneen. Mutta 50,000 guldenia sillä on.\"\n\n\"No yhäkö se istuu siellä päivät päästään tuvan nurkissa ja uunilla vai\njoko se puuhaa mitään? Hoitaako se taloutta?\" kysyi Johannes.\n\n\"Eihän se tee työtä paljoa ja vähänhän se käy keittiössäkin, mutta se\nosaa neuloa kauniita näpräyksiä ja korallikoristeita. Vaan voisihan\nsitä sitten kun talo joutuu sille, ottaa vaikka keittäjättären. Kun\nse vain pitää vähän väkeä silmällä, niin eihän sen itsensä tarvitse\nkaikkea tehdäkään\", tuumi Uli.\n\n\"No niinhän se nyt on, jos nyt aineelliseen hyötyyn katsotaan, ja\nhulluahan olisikin luulla, että kaikki on sillä hyvä, jos vaimo vain\nhäärää itse mukana kaikissa töissä. Voihan rouva esimerkiksi majailla\napteekissa neule kädessä, mitäpä sen renkejä tarvitsisi liikuttaa\",\nsanoi Johannes. \"Mutta minusta se näytti hyvin pahantuuliseltakin eikä\nse sanonut kellekään niin hyvää sanaa.\"\n\n\"Onhan siinä vikoja\", sanoi Uli, \"ja sehän se vasta oikea äkäpussi\nonkin. Mutta kun se saisi hyvän miehen ja tointa sen verran että se\nvoisi vähän unohtaa, niin kyllä kai se siitä parantuisi. Ja osaahan se\ntoki olla ystävällinenkin. Ja joskus se on ihan ihmeellisen hellä ja\njos taloa hoitaa hyvin, niin voi siitä saada aina 10,000 lyhdettä jo\npelkässä rukiissa, puhumattakaan ohrasta ja vehnästä j.n.e.\"\n\n\"Se on paljon se\", sanoi Johannes, \"ja sellaisia taloja ei ole monta\nkoko kantoonissa. Mutta jos minä olisin valitsemassa, ottaako hyvän\ntilan ja pahan vaimon vai eikö kumpaakaan, niin sata kertaa mieluummin\nheittäisin molemmat. Hyvähän on rikkauskin, mutta se pelkästään ei tee\nonnelliseksi. Piru sellaisessa kodissa eläköön, jossa väijyy mokoma\nhäijy, ruma otus, joka aina vain ulvoo ja nyrpistelee nokkaansa. Ja\nhukassa silloin ollaan jos iloa kerran täytyy mennä hakemaan kodin\nulkopuolelta.\"\n\n\"Mutta isäntä\", sanoi Uli, \"ainahan sinä ennen kehoitit minua\nsäästämään ja kituuttamaan, jotta minusta tulisi kerran oikea mies.\nEihän siitä tule mitään, joka ei omista mitään.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi isäntä, \"niin minä kehoitinkin ja kehoitanpa\nyhäkin. Onnellisempi on aina säästäväinen mies kuin tuhlari, ja se ei\nole mies eikä mikään, joka ei hyvinä päivinään pidä huolta vanhuutensa\nvuosista. Ei seiso sille lopussa kiitos, jonka työtä ei alku kaunista.\nKunnon pojan, jolla on jo rahaakin pussissa, tulee tietysti päästä\nparempiin naimisiin kuin hulttion ja hänen on katseltava itselleen\nkunnon vaimoa. Mutta rikas vaimo ei aina ole parahin vaimo. Ja on niitä\nnaisia, joista minä pitäisin pennittöminä enemmän kuin monista 50,000\nguldenin omistajista. Sillä ihmisestä itsestään se riippuu. Tee miten\nparaaksi näet, mutta tuumikin ensin asiaa.\" \"Liisa, kyllähän se on\nsurkea ihminen\", sanoi Uli, \"mutta kyllähän se voisi muuttua. Moni on\nnuorena ollut laiha, vanhana pullea. Eikä se ole oikeastaan pahakaan,\nei etenkään silloin kun se sattuu olemaan tyytyväinen. Tosinhan se\nei aina tiedä mitä se oikein minulle sanoo silloin kun se äkäilee ja\nhaukkuu minua rengiksi ja toisten tyttöjen hännystelijäksi; mutta kun\nse siitä sitten taas tyyntyy, niin on se aivan kuin toinen ihminen ja\noikein hyväsydäminen onkin. Se on jo ostellut minulle lahjoja Jumala\nties miten paljon ja olisi ostanut enemmänkin, jos en olisi aina tehnyt\ntenää.\"\n\n\"Miten paraaksi näet\", sanoi Johannes, \"mutta sen minä vaan vielä\nkerran sinulle sanon, että tuumikin tarkoin asiaa ensin! Harvoin tulee\nhyvää siitä että kaksi niin erilaista rupee yhteen ja yhtä harvoin\nsiitäkään, että renki nai isäntänsä tyttären. Minä muuten pidän\nsinusta, enkä olisi muille näin paljoa sanonutkaan. Vaan nyt täytyy\nminun lähteä kotiin. Tule joskus joutoaikana meille, niin puhutaanhan\nvielä siitä asiasta, -- ellei silloin ole jo liian myöhäistä.\"\n\nTyytymättömän näköisenä katseli Uli isäntää kun tämä meni. \"Enpä olisi\nuskonut\", ajatteli hän, \"että tuokin nyt kadehtii minulta sitä onnen\npotkausta. Mutta sellaisiahan ne ovat kaikki ne vietävän pohatat,\nyhtä luuta vuohensarvet kaikki. Ei ne ole hyvillään jos renki rupee\nsaamaan taloa. Onhan se Johannes toki heistä paraita, mutta käypä se\nhänenkin sisulleen, kun hänen entinen renkinsä rupee rikastumaan ja\nsaamaan komeamman talon kuin mitä hänellä on itsellään. Mitäpä se\nmuuten olisi piitannut, onko Liisa kaunis vai ruma? Eikä se hänkään\nole pelkästään kauneutta nainut eukkoa ottaessaan. Niistä on kuin mikä\nsynti jos kerran meikäläinen tuumii talollisen tytärtä. Ja monipa\nniistä kuitenkin olisi hyvillään, kun saisi taloonsa kunnon rengin,\nettei itsensä tarvitsisi kaiken ikäänsä taloaan koirana vahtia.\"\nMutta eipä hän annakaan itseään noin vain säikyttää. Tämä asia on jo\nmennyt liian pitkälle ja levinnyt liiaksi maailmalle jotta siitä voisi\nperäytyä. Mutta selvittää se nyt vaan pitää ja pian, ajatteli hän,\njotta viimeinkin tietää, miten lopultakin käy. Ei ole enää mukavaa\nseisoa näin käsi oven rivassa.\n\nJa Uli päätti sanoa Liisalle, että Liisan on puhuttava heti asiasta\nvanhuksille; ja ennen syksyä täytyy päästä kuulutuksiin, tai hän lähtee\njoululta talosta. Narrina ei hän rupea olemaan.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMiten kylpymatka sotkee laskut.\n\n\nSellaisia päätöksiä teki Uli lasinsa ääressä. Kun hän sitten\nratsasti kotiin punaruunillaan, niin meni hän ihan päästä pyörälle\naprikoidessaan, että saisikohan hän Glunggen osuudekseen vai\nheittäisiköhän Johannes jo ravintolansa ja muuttaisi Glunggeen.\nViimemainittua ei hän uskonut; hänen mielestään olivat Johannes ja\nTrinette jo liiaksi tottuneet maailman humuun voidakseen tyytyä\nyksinäiseen Glunggeen. Ja jos hän saisi lunastaa talon, ajatteli hän,\nniin ei hänen varmaankaan tarvitsisi maksaa siitä paljoa osuutta\npojalle. Johanneshan oli näet jo saanut monia tuhansia ja mikäli Uli\ntiesi oli Jukalla rahaa korolla yli 40,000 guldenia. -- Ja sitten alkoi\nUli laskea, miten paljon hän voisi rikastua Glunggessa. Ja ottaen\nhuomioon talousmenot, kulut peltojen, metsän ja karjanhoitoon sekä\nhuonot vuodet, arveli hän, että hän, kohtuuden mukaan laskemalla ja\nolettaen ettei olisi maksettavana korkoja eikä kiinnityksiä, voisi\nsäästää Glunggessa lähemmä 2,000 guldenia vuodessa. Ja hän laski, että\njos Jumala lisäisi vielä hänen ikäänsä vaikkapa ainoastaan 25 vuodella,\nniin hänellä viidenkolmatta vuoden päästä olisi rahaa pankissa jo\nkoko tilan arvosta. Tulkootpas sitten haukkumaan häntä rikkaan vaimon\nmieheksi ja nalkuttamaan, että rahat ovat vaimon! Kyllä hän silloin\nsanoisi, että periä on helppo, mutta ansaita työllä 50,000 guldenia\nvaikeaa, ja että jos Liisa olisi ottanut jonkun rikkaan, niin ehkäpä\nei heillä nyt 25 vuoden kuluttua olisikaan edes mitä suuhunsa pistää\nvaikka olisivat perineet kahta vertaa enemmän.\n\nNäissä ajatuksissa kului Ulin matka ylen joutuin ja ennenkun hän\naavistikaan hirnahti ruuna jo tallin ovella. Ja pianpa oli Liisa taas\nhänen kimpussaan ostoksia tutkimassa. Uli kaivoi esiin tuomiset:\nviikunoita, manteleita ja kastanjia, mutta sanoipa samalla, että nyt\nhänen pitäisi saada tietää varmaan, miten tässä heille käy, siliä\nei tätä siedä nyt enää, ihmiset nauravat hänelle jo kaikkialla.\nPitää joko tulla häät, tai hän lähtee talosta. Liisa vastasi: \"Kas\nsehän riippuu pelkästään minusta milloin häät vietetään. Kun ne vain\nkerran rupeavat minulle oikein häijyiksi, niin häät ovat seuraavana\nsunnuntaina, ja jos veli vain vielä kerran tulee vähänkin minulle\nmotkottelemaan, niin juoksen minä heti paikalla pappilaan ja pappi saa\nmeidät kuuluttaa. Mutta mahdoton on minun nyt näitä asioita ajatella.\nÄiti on näet luvannut lähteä minun kanssani viikoksi tai pariksi\nGurnigeliin, sinne kuuluisaan kylpylaitokseen. Siksi täytyy minun\nhommata ompelijattaret, räätälit ja suutarit taloon.\" Ja Liisalla oli\nniin paljon ajattelemista, että hänen päänsä oli ihan pyörällä, ja\nhänellä oli juoksentelemista jos joillakin ostoksilla, joten hän ei\nsanonut lainkaan tietävänsä, mistä aikaa nyt häihin riittäisi. Kunhan\nhän nyt vain pääsisi tuosta Gurnigelin humusta, niin sittempähän\nnäkisi, mitä sitten tehdään. \"Ja nyt saan minä kaksi uutta leninkiä.\nSaas nähdä, tokkohan nyt sen Frevligenin kääkän nokka venyy pitkäksi.\"\n-- Ja sanoipa Uli mitä tahansa, niin Liisa vain mukelsi viikunoitaan\nja ajatteli Gurnigeliä. Koko päivän hän levitteli kamaansa pöydille ja\najoi niitä taas kätköihinsä takaisin, täytti matkasäkit jo valmiiksi ja\naukoi ne uudestaan. Eikä hän ainoastaan ajatellut, mitä suurta huomiota\nhän Gurnigelissä herättäisi, vaan kehuipa myös jok'ikiselle, kellä oli\nhetkikin aikaa häntä kuunnella, että varmaan ei Gurnigelissä olisi\nainoaakaan tyttöä, jolla on sellaiset vaatteet kuin hänellä. Ja mitähän\nne arvelevat ne herrat siellä sitten? Niitä tulee kai sinne hyvin\nkomeita ja rikkaita. Ja jokaiselta hän kyseli, montako kertaa päivässä\nsiellä pitää muuttaa pukua ja kuinka monta pukukertaa sinne pitää\nottaa mukaan. Riittäisiköhän viisi vai pitäisiköhän olla kuusi? Ja\nvoisikohan noita eduksia pesettää ja kiilloituttaa siellä Gurnigelissä?\nJa kuinkahan oli nyt sen seikan kanssa: onkohan nyt muodissa\npukeutua vaaleisiin aamulla vai illallako? Ja mistähän saisi parasta\nhajuvettä, Bernistäkö vai Burgdorfista? Vai tuottaisikohan sitä aina\nNeuenburgista? Liisa oli kuullut, että neuenburgilaisella on kaikkein\nparas haju. -- Niin hääräili Liisa kaiken päivää ja äiti sanoi usein:\n\"Kunpa nyt ei olisikaan tullut sille tuosta matkasta mitään virketyksi,\ntai jospa jo oltaisiin perillä! Tyttöhän tulee ihan hupsuksi; mokomana\nen ole nähnyt sitä vielä kuuna päivänä.\" Ja kun äitikin viimein rupesi\nvaraamaan tavaroitaan matkakuntoon, niin ei hänellä ollut enää tuvassa\nniin jalan sijaa. Liisa näet sullottuaan jo täyteen kaksi matka-arkkua\ntahtoi vielä saada kompeita mukaansa lisää, vaikkei enää tiennyt, mihin\nniitä panna. Äiti tuumi tosin, että voisihan niissä hyvin jättää yhtä\nja toissa kotiin. Kuutta hattua ei toki Liisa tarvitsisi ja kyllä kai\nne kahdet kureliivitkin riittäisivät. Mutta silloinkos tyttö rupesi\nitkemään eikä suostunut vähentämään kompeitaan, päinvastoin toi vain\nuutta lisää: yhä enemmän kureliiviä ja hattuja, sekä alusjakkuja\nluvuttomasti. Jukka virnisteli viimein pilkallisesti tälle touhulle\nja kehoitti haettamaan muuttoarkun Bernistä. Niitä saa varmaan sieltä\nniin isoja kuin tupia. Niihinhän sitä sitten sopisi latoa ei ainoastaan\nkureliivejä ja alusjakkuja, vaan kaapit ja kirstut kaikki kaluineen\nkiluineen. Ja siinä ne nyt eivät ainakaan mutistuisi ja rutistuisi.\n-- Sekös oli Liisasta mieleen, ja hän tahtoi lähettää Ulin heti\npaikalla Berniin sellaista arkkua noutamaan. Mutta äitipä ei siihen\nsuostunutkaan, vaikka Liisa miten itki ja juonitteli. \"En tahdo joutua\nkoiranleukojen hampaisiin\", sanoi muori, \"mitäs ihmiset sanoisivat, kun\nme sellaista kirstua mukanamme raahaisimme. Ja mihinkäs me sen sitten\nsaisimme sopimaan? Riittäähän tuo jo sekin, että lähden Gurnigeliin\nmokoman narrin kanssa, vieläkö tälle pitäisi sellainen kirstukin olla.\nEn lähtisi sinne ollenkaan ellei tohtori olisi määrännyt ja jos en\npelkäisi, että hupsuksihan tuo tyttö tässä tulee. Ja sinäkin siinä\naina latelet ilkeyksiäsi\", sanoi hän sitten miehelleen. \"Antaisit\nedes hyviä neuvoja ja hillitsisit tyttöä, etkä aina vain kujeilisi\nmeille. Kyllähän minä sen tiedän, että sinä olisit hyvilläsi, kun me\nemme sinne lähtisikään. Ethän sinä antaisi minulle mielelläsi niin\nkreutzeriä, vaikka enhän minäkään tähän tyhjin käsin tullut.\" Jukka\nvastasi: \"Itsepähän olet tehnyt sen tuollaiseksi. Aina sinä sitä olet\npuolustellut; tyydykin nyt siihen, minkä siitä olet tehnyt\".\n\n\"Minkäs minä nyt sille voin! Enhän minä nyt ole ihan kaikkeen syypää\nminäkään\", sanoi emäntä. \"Kukas se aina on ostanut sille koreimmat\nhepennykset ja lähettänyt sen Weltschlandiinkin, josta se tuollaisena\npalasi? En suinkaan minä! Mutta sehän on selvä, ainahan sinä sälytät\nviat muiden niskoille, vaan et omillesi, ja kuitenkin aina viimeiseksi\nsuusi avaat ja viimeiseksi sen tukit, jotta saisit vaan vian toisten\nniskoille.\" --\n\nSill'aikaa kuin vanhukset läksyttelivät toisiaan, läksytteli Liisa nyt\npuolestaan Ulia, joka ei ollut oikein mielissään tuosta Gurnigelin\nretkestä. Ja Ulin piti siinä nyt vielä auttaa Liisaa kun tämä varusti\nkoko vaatevarastonsa Gurnigeliin kuletettavaksi. Ja jos Uli vain\nsanankin kurahti vastaan, ettei muka nyt tuota tahi tuota kai sentään\ntarvitsisi ottaa mukaan, niin Liisakos alkoi vetistellä ja häntä\nsoimata. \"Tässä nyt jo näkee\", itki hän, \"millaista minulla tulisi\nolemaan sinun kanssasi. Nyt jo olet ilkein kaikista\" j.n.e. Viimein ei\nUli tiennyt muuta neuvoa kuin hankkia suuren suunnattoman matka-arkun,\njonka Liisa sitten täytti kompeillaan ja Uli lähetti Liisan osoitteella\njo etukäteen Gurnigeliin. Ja Liisa puolestaan lupasi sitten mankua ja\nkiusata äitiä GurnigeIissä niin kauan kunnes tämän täytyisi suostua\nheidän liittoonsa; ja ennen Martin päivää heidät kuulutettaisiin.\n\nJa nyt mahtuivat äidin ja tyttären loput tavarat kahteen suureen\narkkuun, kun äiti tyytyi vähiin matkatamineisiin \"Lämpimiä vaatteitahan\nminä vain haluaisin mukaan\", sanoi hän, \"sillä minä olen monasti\nkuullut kerrottavan, että siellä sataa lunta usein kesällä niin kuin\nsydäntalvella.\" Mutta Liisaa ei voitu hellyttää ottamaan villasukkia\nmukaan. \"Hauskassa paikassa ei minulla ole vielä ikinä ollut kylmä\",\nsanoi hän. Mutta paljon otti muori mukaan myös kahvijauhoja, vaikka\ntytär nauraa hahattikin ja sanoi, että hän tahtoo Gurnigelissä paljon\nparempaa herkkua kuin kahvia. \"Hyvä kahvi\", vastasi äiti \"sehän se on\naina pääasia ja sellaisissa paikoissa ne polttavat aina pavut pilalle,\netenkin ne baselilaiset. Ei siellä saa kunnon kahvia edes haistaakaan.\nKahvia kuokkimaankaan tai lainaamaan ei taas sovi mennä ja hyvillään\nsentään on, kun edes joskus voi jonkun hyvän tutun kanssa maistaa\npisaran hyvää kahvikultaakin. Minun mielestäni olisi ollut parempi\nottaa tuon vaatepaljouden asemasta mukaan vaikkapa hyvälypsyinen lehmä,\njotta olisi edes joskus saatu kunnon kermaa. Olen monasti kuullut, että\nsiellä on kerma vielä taivaansinisempää kuin Liisan hattu.\"\n\nKun arkku oli saatu lähetetyksi, niin unohdettiin Uli kokonaan ja häntä\nharmitti kovasti, kun Liisalla sitten oli aikaa tuskin sanoa hänelle\nhyvästit ja voi hyvin hänen pidellessään matkaavain rattaille noustessa\nkiinni hevosta, jolla Jukka sitten lähti saattamaan äitiä ja tytärtä\nBerniin. --\n\nHeidän lähdettyään tuli taloon kuin tyyni myrskyn jälkeen ja kotiväestä\ntuntui olo nyt oikein hyvältä. Uli sai jutella Vrenelin kanssa\ntarvitsematta alimiseen vilkua ympärilleen ja ajatella, että jokohan\nse Liisa nyt taas vaanii häntä jonkun puun takana. Ja vaikka Vreneli\nensin olikin Ulille jotensakin kuivakiskoinen, niin ei hän kuitenkaan\nhäntä karttanutkaan tai keskeyttänyt jörösti keskustelua. Vain kerran\nkun Uli, kysyi, miksi Vreneli näyttää niin huonolta? Hänen mielestään\non Vreneli viimeaikoina kovasti laihtunut, käännähti Vreneli kiireesti\nhäneen selin eikä vastannut hänelle sanaakaan. -- Muuten oli nyt hauska\nnähdä miten hyvin Vreneli hoiti taloutta. Kaikki kävi säntilleen kuin\nkunnon kello ja Uli ajatteli, että enhän minä vielä milloinkaan ole\nkäyttänyt piikoja ulkotöissä niin paljoa kuin nyt ja kuitenkin sujuvat\nkotityöt moitteettomasti. Mutta Vreneli liikkuikin kuin vietereillä\nja vaikka suukin soitti, ahersivat siltä kädetkin. Ja vaikka kädet\nahersivat samalla-aikaa kuin suu soitti, niin oli hänellä kuitenkin\naikaa tarkastella ja pitää silmällä vielä toistenkin toimia. Aina\nkatseli hän ympärilleen eikä vain työhönsä eteensä ja kuitenkaan ei hän\nollut sitä mieltä, että oikean perheen emännän täytyy olla siivoton\nja ruma otus jotta voi sitten ihmisille aina valitella, etteihän sitä\nmiten voi arkina pyhäasussa esiintyä kun täytyy ahertaa itse kaikessa\nmukana. Vreneli oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät siistiltä\nja somilta tehköötpä he mitä työtä tahansa; jota vastoin, onhan\nniitäkin, jotka aina ovat kuin variksen pelättimiä vaikka he miten\nkoettaisivat itseään tuhrautumasta varjella. Kysymyksillä ja joutavilla\nlörpötyksillä ei aikaa hukattu. Näytti siltä, kuin olisi tuolla tytöllä\naina ylösnoususta saakka iltamyöhään ollut koko päivän työsuunnitelma\ntäsmällisesti järjestettynä muistissa. Hänen ei tarvinnut juoksennella\nturhaan, hänen ei kuultu tolkkuavan: enhän minä nyt toki sitä luullut,\nen minä sitä tarkoittanut, ajatellut; mikä sitä nyt kaikkea muistaa kun\non niin paljon muistamista. Ulin vallitessa ulko- ja Vrenelin sisätöissä\nkumpikin mielensä mukaan, toisiaan autellen ja töitä lomikkain\nsovitellen, kävi kaikki kuin tanssi. Jukka ihan motkotteli, että\njohan nyt on kumma ja johan nyt menee tässä pää pyörälle tällaisesta\ntouhuamisesta. Sanoi että hyvillään hän on, kun muori taas tulee\nkotiin, hän ei pidä tällaisesta noidutusta lennosta. Eihän näin ehdi\nkunnolleen ajatellakaan, milloin ja miten mitäkin on tehtävä. Tämähän\non kuin laskisi vuorelta alas täyttä laukkaa ilman ohjaksia tahi kuten\nnuo uusmuotiset valssit, joissa parit lentävät kuin sudenkorennot ja\nhuiskivat kuin aikoisivat lentää suoraa päätä hornan tuuttiin.\n\nMutta muori, hän oli nyt Gurnigelissä, jossa Liisa viihtyi erittäin\nhyvin, vaikka hänen jalkansa olivatkin paleltua kylmän kesän ja\nhienojen kenkäin ja sukkain vuoksi. Vaivaloista oli matka hänestä\nollut. Bernissä oli hän muuttanut pukua ruveten taivaansinisiin,\nmutta Riggisbergissä pälkähti hänen päähänsä, että hänen olisikin\npukeuduttava mustiin, sillä musta puku näyttää muka niin\nhienolta. Ylhäiset rouvathan matkustavat näet usein täysmustissa\nsilkkipuvuissa. Mutta kyyditsijä ei tahtonut päästää irti nuorista\nhänen matka-arkkuaan, vaan sadatteli häntä oikein sydämensä pohjasta\nsanoen, ettei hän nyt ikinä ollut nähnyt mokomaa hassua; rupeappas\npurattamaan matkakompeitaan Riggisbergissä! Ja kyllä hän nyt oli\nkulettanut ylhäisempääkin väkeä kuin nämä! Kyyditsijä ei totellut\neikä Liisakaan herennyt vaatimasta, ja hän uikutti ja mankui niin\nkauan kunnes kuski sitten yhtäkkiä seisautti hevoset ja käski neittä\nastumaan alas rattailta, sillä tässä oli nyt niin jyrkkä mäki, että\nmatkustajain oli kulettava siitä jalan ylös. Mutta Liisapa ei tahtonut\ntotella, vaan yllytteli vielä äitiäänkin pysymään vain rattailla; sillä\najaakseenhan he muka olivat matkastaan maksaneet eivätkä juostakseen ja\nhyvää se tekisi vain tälle kuskille, joka oli raaka kaupunkilaisjätkä,\nkun saisi vedättää heitä mäestä ylös. Mutta muori oli liian järkevä\nemäntä kuullakseen Liisan neuvoja sellaisissa asioissa. \"Ikinäni en\nole istunut rattailla mokomassa vuoressa ja eiväthän hevoset sille\nmitä mahda, jos kuski on jätkä\", sanoi hän. Ja muori laskeutui alas\nrattailta, mutta pistipä kuskin kouraan juomarahan jotta hänen\ntyttärensä saisi ajaa ylös mäestä; sen terveydelle kun oli vaarallista\nkävellä. Ja yksin vaelteli sitten muori otsa hiessä ja raskaasti\nläähättäen vuorta ylös usein pysähtyen ja raskaasti huoahtaen.\n\nGurnigelissäkös syntyi ilo, kun tuo taivaansininen Liisa sinne tulla\ntupsahti! Rouvat hymyilivät, virnakoivat hänelle ja tuskin jaksoivat\nhillitä itseään nauruun purskahtamasta edes sen aikaa, että nuo uudet\ntulokkaat ehtivät heidän näkyvistään sisään. Ja sisällä uudessa\nasumuksessa viivyttiin kauan, sillä paljon oli nyt matka-arkuista\nottamista ja arkkuihin sullomista. Ja sitten kävelyllä nauroivat herrat\nheille ihan kursailematta. Ja muutamat viiksiniekat tulivat heitä aivan\nlähi, asettuivat seisomaan heidän eteensä molemmat kädet puuskassa,\nellei toinen niistä kierrellyt viiksipiikkiä, ja kekottelivat siinä\nkomeasti selkäkenossa ja iskivät toisilleen sankarillisesti silmää\nja kumarrellen jäykin selin toistensa puoleen purskahtelivat nauruun\nja lausuivat saksan, ranskan ja hollannin kielellä nerokkaita\nhuomautuksiaan näistä uusista kylpyvieraista.\n\nKirjani koko, joka jo nyt on tullut paljon laajemmaksi kuin mitä sitä\nalussa aioinkaan, ei minun salli kertoa tämän merkillisen kylpymatkan\nyksityiskohdista aivan tarkalleen. Ainoastaan välttämättömimmät seikat\nmainittakoon.\n\nLiisa herätti Gurnigelissä suurta huomiota ja hän oli ylen onnellinen,\nniin, hän oli aivan kuin taivaassa. Vain pari seikkaa ei häntä\nmiellyttänyt. Hän ei voinut sietää sitä, että heidät pantiin syömään\nporvarispöydässä. Kun hän vain olisi saanut käsiinsä ompelijattaren,\nolisi hän puettanut itsensä oikein hienosti ja jättänyt äidin oman\nonnensa nojaan ja mennyt syömään herraspöytään. Ja monasti sanoi Liisa\näidille, että häneltä menee ihan ruokahalu syödessä noiden raakain\nihmisten joukossa, jotka ovat niin epäkohteliaitakin. Ne eivät ota\nhuomioon ollenkaan hänen läsnäoloaan, kukin heistä pitää huolta vain\nomasta itsestään ja hotkii kuten ei muille saisi jäädä muruakaan.\nToiseksi valitteli hän surkeasti, että hänen täytyy nousta niin\naikaisin aamulla ylös juomaan terveysvettä. Ja ensimäisinä aamuina\njäi mademoiselle sänkyynsä lojumaan. Mutta kun sitten herrat alkoivat\nhäneltä kuulustella, että miksei neiti tule aamulla aikaisemmin ulos,\non niin kovin ihana kävellä aamulla Schwartzbrünliin j.n.e., niin ei\nLiisa enää tahtonutkaan hukata näitä hyviä aamutilaisuuksia, vaan\nkoetti nousta aamulla ajoissa ylös. Mutta vaikeaapa se nousu oli.\nPaljon pahemmin kuin äskettäin vuorta kavutessaan sai äiti nyt hikoilla\nkoettaessaan saada häntä ajoissa hereille, jalkeille ja ulos.\n\nKoko kylpypaikan miesväki liehi pian ken enemmän, ken vähemmän\nLiisaa, tutustuttuaan häneen ensimäisenä päivänä tanssiaisissa; sillä\ntanssitaito, sehän olikin Liisan vahvin puoli. Häntä siis tanssitettiin\nmielellään ja samalla kujeiltiin hänen kustannuksellaan.\n\nEnsin luulivat herrat, että se on nyt taas kai vain noita tavallisia\nlukuhassuja, jotka ovat lukeneet liiaksi jos jotain sekamelskaa\nja siksi jääneet tunnelmissaan hautumaan. He siis tiedustelivat\nhäneltä ensin, mitä kirjoja hän luki? Pitikö hän Claurenista? Vai\ntunsiko Kotzebueta, Krameria, Lafontainea? Vai la Motte Fouquéta,\nEberhardin Estetikaa ja Stapferin Rakkauden huokauksia? Mutta pianpa\nhuomasivat he, että ei tule tuohesta takkia. Sillä Liisa ei yleensä\nlukenut mitään; sen jälkeen kun hän oli koulussa jättänyt käsistään\nkatkismuksen ja Weltschlandissa kieliopin, ei hän ollut kirjaa avannut,\ntuskin allakkaakaan. Voipa epäillä, tokko hän olisi virheettömästi\nosannut lukea riviäkään. Hänen ajatuksensa ne askartelivat vain\nvaatteissa; omassa itsessään ne askartelivat, ruuassa ja naimisiin\nmenossa. Hän ei siis noihin oppineihin puheluihin antautunut eikä edes\nteeskennellyt tuntevansa noita kyseltyjä herroja. Tämä sairaus ei\nhäntä siis vaivannut. Pulassa olivat herrat nyt hetken, kun se valittu\npuheenaihe ei tepsinyt. Mutta sitten, tapailtuaan ensin jos mitäkin,\nhoksasivat he viimein, että Liisaanhan menee kehuminen! Ja nytkös he\nalkoivat häntä kehua. He kehuivat häntä niin julkeasti että heitä\nitseäänkin oikein hävetti. Mutta Liisa, hän nyt vain hekumoi onnesta ja\nälykäs emo sanoi hänelle monta kertaa:\n\n\"Mutta tyttörukka, miten sinä nyt tuollaista siedät! Hehän pitävät\nsinua ihan pilkkana. Usko minua, kyllä minä heidän ajatuksensa tiedän.\nJos minulle ennen joku olisi tullut puhumaan tuolla tavalla, niin\nolisin läjäyttänyt häntä korville, läjäyttänyt niin että tuskin enää\nolisi uskonut päätä hartioillaan olevan!\"\n\nMutta leikkiin tuli uusi käänne, kun saatiin tietää, että tuo\nrikinkeltainen kuvatus onkin vähintäin 50,000 guldenin perijä. Nyt\nkatseltiin häntä aivan toisin silmin ja häntä melkein kunnioitettiin.\n50,000 guldenia, par Dieu, se on paljon, se! Toistensa seurassa\nollessa herrat kyllä yhä häntä selän takana pilkkasivat ja joka ilta\ntiedettiin hänestä kertoa uusia hassuja juttuja. Yhdelle hän oli\nluetellut, miten paljon hänellä oli eduksia ja alusvaatteita; toinen\ntiesi, mistä hän oli tilannut hajuvetensä; kolmas lateli kaikki Liisan\nsairauden tarinat; neljäs oli huomannut, ettei Liisa tiennyt, mistä\nvaltakunnasta hän oli kotoisin. Mutta kun herrat olivat yksinään,\nniin ajatteli kukin heistä vain noita 50,000 guldenia, asettui peilin\neteen, kiverteli viiksiään, tarkasteli itseään mahtavan tutkivasti ja\najatteli: pulska mies vielä, mutta ompa aika jo jotain yrittääkin.\n-- Ja jokainen suunnitteli nyt sotaretkeä noita 50,000 guldenia\nvalloittaakseen. Täällä Gurnigelissä oli liiaksi väkeä, ei täällä\nsopinut niitä aikeitaan paljastaa. Mutta sittenpähän jälestä näkisi;\ntäällä oli vain ensin kaikki varattava jo hyvälle alulle, koetettava\npäästä tuttavaksi ja väleihin j.n.e. -- Ja kun he sitten tulivat Liisan\nluokse, niin ei yksikään heistä enää koettanut ilveillä julkeasti hänen\nkustannuksellaan. Kukin koetti nyt näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin\nmahdollista ja olla mitä kunnokkain mies. Kukin oli nyt onnellinen\nkun oli tutustunut neitiin ja toivoi tätä seurustelua yhä jatkuvan.\n\"Missähän saisi kunnian neitiä jälleen tavata? Ja suvaitsisikohan\nneiti, että tulisin luoksenne vieraisille? Ja mitähän isänne ja äitinne\nsanoisivat, jos kerran tohtisin tulla heille pienelle murkinakeitolle?\"\nj.n.e. Ja Liisa oikein hekumoi onnesta. Uskalsipa joku heistä silloin\ntällöin tulla laskettelemaan äidillekin koreuksiaan, mutta äitipä soi\nenintäin paritavuisen sanan heille vastaukseksi. \"Se muija, se on _une\nbéte_\", sanoi herra silloin, \"sellainen moukka hupsu.\" Mutta äiti\nvuorostaan tuumi tyttärelle:\n\n\"Kaikkien puheita sinä nyt kuunteletkin! En ikinäni ole nähnyt\ntuhmempia kuin nuo. Minulle ei heillä ole muuta puhumista kuin\nkyselevät: mitäs muka arvelen, tuleekohan nyt kaunis ilma, ja joko\nmeillä on tehty heinä. Meidän poikakin toki on vähän älykkäämpi, osaa\nse nyt jotain muutakin lörpötellä kuin aina vain ilmaa ja puuta heinää.\nMutta nämä, ne luulevat, että maalla ollaan niin tuhmia, ettei osata\npuhua muusta kuin ilmasta ja heinästä! Mokomatkin apinat!\"\n\nSillaikaa kun nämä herrat tekivät näin suunnitelmiaan kaikessa\nhiljaisuudessa, kukin koetellen avata tulevaisuutensa tietä laiskan\nkankeasti ja kömpelösti kuten olivat sitä ennenkin tottuneet avaamaan,\nkukin synnynnäisen itserakkaasti ajatellen: eihän tässä mitä kiirettä\nole, kyllähän minä sen aina vielä saan, -- sillaikaa menetteli muudan\nheitä älykkäämpi aivan toisin.\n\nHän oli Gurnigelissä oleskeleva puuvillakauppias, ja hirveän hieno\nmies hän olikin. Hänellä ei tosin ollut viiksiä, mutta hän kiilsi\npuhdasta kultaa, hänen kellonvitjansa kulisivat kuin kulkuset, hän\ntanssi kuin piru ja säksätti kuin harakka. Ja hänkös nyt osasi sekä\näidille että tyttärelle mieliksi sipakoida. Äidille tiesi hän ladella\nkaikkien puuvillakankaiden ja -lankojen eri lajit, mikä oli hyvää ja\nmikä oli huonoa. Muori kuunteli hänen juttujaan ihan suu ammollaan.\n\"Kumpa sellainen olisi aina mukana kun tekee ostoksia, niin hätäpäs\nkäsissä\", tuumi hän. Sitten puhui kauppias, miten suuret varastot\npuuvillaa hänellä on, miten monen tuhannen edestä hän sitä ostaa sieltä\nja miten monen edestä täältä. Muorilta meni ihan pää pyörälle. \"Jos ei\ntuo nyt ole hirveän rikas tahi kyki puhdasta kultaa, niin empä ymmärrä,\nmistä se niin paljon rahaa saa! Rikkaitahan me nyt tosin olemme mekin,\nmutta mistäpä me rahaa yhtaikaa niin paljon kopattaisi ja eihän sitä\nlainatakaan ilkeäisi, vaikka saisikin\" --\n\nLiisan kanssa lörpötteli kauppias vaatteista. Hän kiitteli Liisan\nleninkikangasta ja sen väriä. \"Mutta minäpä tiedän\", sanoi hän, \"mistä\nsaisi vielä parempaa. Ja minä tarjoudun teille tilaamaan millaista\nikinä vain haluatte. Ja vakuutan teille, että sellaista mitä minä\nteille voin hankkia, ei ole yhdelläkään valtuusmiehen rouvalla koko\nBernissä. Ja vaikka minulle tarjottaisiin sata louisdoria että\nhankkisin sitä muillekin, niin pitkälle nenälle saisivat jäädä! Ei se\nsadalla louisdorilla ole tehty! Sillä minä tahdon, että Elise neito\non ainoa koko kantoonissa, jolla on sellainen puku.\" Hauskapa olisi\nnähdä, mitä Bernin tytöt sitten tuumivat, kun näkisivät Elisellä\nsellaisen puvun eivätkä itse voisi sitä kangasta saada. -- Ja kauppias\nosasi puhella Liisalle vielä Weltschlandistakin. Hän tunsi siellä joka\npaikan missä Liisa oli käynyt, tunsi tyystin joka kiven, kannon ja\ntiesipä kertoa Liisan sikäläisistä tutuistakin aivan kuin vasta eilen\nolisi sieltä tänne tullut. Ja Liisasta oli ihan ihme, kuinka hän ei\nollut tätä kauppiasta kertaakaan ennen nähnyt siellä Weltschlandissa\nollessaan.\n\nHänen kanssaan siis Liisan oli kaikkein luontevinta seurustella ja\nhäneen hän luotti täydellisesti. Mutta viiksiniekoista piti hän sentään\nmelkein enemmän.\n\n\"Näin paljon kauniita herroja\", sanoi Liisa, \"en vielä ikinä ole nähnyt\nyhdellä kertaa yhdessä paikassa. Ja ne kävelevätkin niin suorina ettei\npirukaan niitä voisi koukistaa. Ja luulisi että niitä saa kohotella\nyhdestä jalasta ylös kuin hiilihankoa ilman että ne yhtään taipuvat.\"\n\nMutta puuvillakauppias ei ollut mikään tuhma mies, hän tiesi hyvin,\nettä kun onni miestä lähestyy, niin ei saa tuumia viikkokausia antaako\nsen itseään potkia vai ei. Ja kun viimein taas tuli kaunis ilma, niin\nkutsui hän äidin ja tyttären kanssaan huviretkelle Blumensteinin\nkylpypaikkaan, joka on lähellä Gurnigeliä. Tuokos oli Liisasta\nmieleen, mutta muori kursaili. \"Voisihan tuolla nyt kerran käydä\nBlumensteinissäkin\", sanoi hän, \"mutta se matka maksaa niin paljon;\nyksin hevonenkin on niin hirveän kallis. Kumpa saisi viheltämällä tänne\nparin hevosia meidän tallista, tai vain yhdenkin niistä kuudesta, niin\nhätäkös sitten.\"\n\n\"No siitä ei tarvitse huolehtia\", sanoi kutsuja, \"se nyt on sellainen\npikku seikka, josta ei maksa vaivaa puhua. Tämä ilo on minusta niin\nsuuri, etteivät nuo kustannukset merkitse mitään.\"\n\n\"Mutta kyllä minä sittenkin tenäisin vastaan\", sanoi muori. \"Kyllähän\nminä muuten, eivätkähän ne nyt ne kustannuksetkaan, ja maksaisinhan\nminä puolestamme; ja enhän minä sitä kielläkään, ettei minua moni\nkestinnyt kun olin nuorena tyttönä; mutta nyt minä olen liian vanha, en\nminä nyt enää lähde kestittäväksi.\"\n\nMutta puuvillakauppiaspa ei hellittänyt, vaan nauroi:\n\n\"No miksi ei? Tulkaa pois vain! Minä kyllä pidän ajopeleistä huolen.\nTeidän ei tarvitse muuta kuin varustaudutte valmiiksi lähtemään kello\nkahdeksan. Kunhan vaan ehdimme perille ruualle. Ja ruualta, siltä ei\nsaa myöhästyä. Sillä Blumensteinissä, sielläpä vasta osataan tehdä\nhyvää ruokaa! Täällä, mitenkä ne täällä ruokaa tuhrivat! Paiskataan\njotain kattilaan, kaadetaan vettä päälle ja sytytetään tuli alle,\nannetaan sitten kiehua niin kauan kunnes ruokakello soi; ja se se on\nsitten muka sitä ruokaa ja vieraiden täytyy siihen tyytyä vaikka nuo\nhötökset usein ihan rupeevat vatsaa vääntämään.\" --\n\nJa he lähtivät huviretkelle. Oli ylen ihana sunnuntai vuoristossa;\ntuota kolkonlaista seutua väritti auringonpaiste tavallista\niloisemmaksi ja sen yksitoikkoisuuden vaihteluna olivat monen monet\najajat ja huvikävelijät, jotka kiiruhtivat mitkä Gurnigeliin, mitkä\nminnekin. Keveillä, kauniilla rattailla kiisivät kauppias ja muori\ntyttärineen tuulennopeudella mäkien rinteitä pitkin, paistaen komeissa\npyhävaatteissaan. Äidin paraana koristeena oli korea rintaedus hänen\nleveillä rinnoillaan ja tyttärellä taas omat kaunistuksensa: kultaa,\nhopeaa ja silkkiä, tällä kertaa ei tosin rikinkeltaista, vaan mustaa.\nJa vaikkei hänellä leveitä rintoja ollutkaan, niin oli hänellä sen\nsijaan tikkauksilla kirjailtu edus joka kupuisana kuin laukku nousi\naina leukaan saakka. Kuski-herra, hänkös paistoi nyt tyytyväisyydestä.\nHänellä oli pramea uusi puku, keltaiset hansikkaat, mustat saappaat ja\nkasimirhousut. Silkkinen nenäliina pilkisti taskusta ja hän kuskasi\nniin mainiosti kuin ei olisi ikinä omaa hevosta ohjaillut. Muori piti\nkoko ajan kiinni kovasti nojapuusta kuten peläten putoavansa ja vilkui\naina kauhistuneena ympärilleen kun he syöksyivät vastaan ajavain ohi.\nTätä kyytiä ei hän ollut ikinä ajanut, vaikka heillä olikin tallissa\nhyviä hevosia, sanoi hän. Eikä hän mitenkään raahtisi hevosta näin\nrääkätä. Jos pyörä luiskahtaisi irti, niin lentäisivät he tästä\nJumala ties mihin hiiden hieveriin. Ja etenkin alamäkeä se päästi\nihan kelvottomasti. Muori ei vain uskaltaisi antaa hänen haltuunsa\nainoaakaan hevostaan. Eihän se hevonen tosin mikä ihminen ole, mutta\njuuri sen vuoksihan se on ihmiselle äly annettukin, ettei hän vaadi\nälyttömältä luontokappaleelta enempää kuin mitä se sietää.\n\nMutta puuvillakauppias vain muorille naureskeli kun tämä piti niin\nhellää huolta hänen hevosestaan. Ja sittenkös hän vasta alkoi\nkertoa sankarijuttuja urotöistä, joita hän oli suorittanut hevosten\nkustannuksella. Sellaista kyytiä oli hän silloin lentänyt ja sillä\ntavalla hän silloin ohjaksia piteli! Ja paljon tiesi hän myös kertoa\nisänsä hevosista, noista mainioista Englannin ja Meklenburgin\nrotuoriista. Sillä mistäpäs, ajatteli hän, nämä hänen kuskattavansa\ntietävät, että hänen isänsä oli kulkenut reppu selässä talosta taloon\nkankaita kaupustelemassa.\n\nKuin lennossa joutuivat he Blumensteiniin, jossa lukuisat vieraat\nhuvimajoistaan uteliaina katselivat heidän tuloaan ja arvostelivat\nheitä itseään. Ja loistavasti kävi Blumensteinissä! Puuvillakauppias\nnäytteli herraa erinomaisesti, hän vallitsi ja käski ja muori sanoi\nihan kummissaan:\n\n\"Kyllä näkee, ettei se ole tyhjälästä kotoisin; sehän komentaa kuin\nkenraali. Minä en vain niin tohtisi! Viinurithan lentävät luo niin\nettä ihan minä häpeän ja olen hyvilläni kun ne saavat tehtävänsä\nsuoritetuksi ja vähän loittonevat.\"\n\nJa sitten syödään mitä ikinä parasta tarjotaan. Mikään viini ei\nherrasta ole kyllin kelvollista ja hän moittii joka lajia, ei edes\nNeuenburgilainenkaan ole oikeaa, vaikka Liisa sanoo, että tämä on\npaljon parempaa kuin se, jota veli tarjosi hänelle Frevlingenissä,\nja hyväähän se oli jo sekin. Ja herra osaa erinomaisesti innostaa\ntovereitaan ja hänen seuralaisensa tyhjentävät huomaamattaan pari lasia\nenemmän kuin mihin he tavallisesti ovat tottuneet.\n\nJa aterian jälkeen alkaa tanssi ja Liisa liihoittelee kuin taivaassa.\nJa pian alkaa puuvillakauppiaskin pyrkiä taivaaseensa. Hän heittäytyy\nhelläksi; hän puristaa Liisan käsiä ja Liisa puristaa vastaan. Hän\npanee silmänsä paistamaan rakkauden hurmiosta, ja Liisankin silmät\ntulevat helliksi; hän vetää Liisaa puoleensa ja Liisa painautuu hänen\nrintaansa vastaan. \"Oi ettei minun ikinä tarvitsisi neidistä tätä\nkauemmaksi erota\", sanoo hän. Liisa katsahtaa häneen odottavasti ja\nuteliaasti että mitähän se nyt vielä sanoo?\n\n\"Oi etten minä olisi koskaan Teitä nähnyt\", jatkaa hän.\n\n\"Hyi kun olette paha\", vastaa Liisa ja töykkää häntä kyynäspäällään.\n\n\"Ah, Jumala, mihin minä nyt joudun kun minun täytyy tästä lähteä? Minä\nammun kuulan kallooni pistoolilla!\"\n\n\"Herranen aika\", sanoo Liisa, \"oletteko te nyt hullu!\"\n\n\"Juu, juu, sen minä teen\", vakuuttaa herra, \"parole d'honneur!\"\n\n\"No, päästäkää pian pois minut\", sanoo Liisa, \"en tahdo olla siinä\nläsnä ja vieläpä ehkä syypäänäkin.\" \"Ah!\" kuiskuttaa puuvillakauppias,\n\"jos uskaltaisin toivoa\", ja puristaa jälleen Liisan kättä. Liisa\nkatsahtaa taas hänen silmiinsä ja puristaa vastaan.\n\n\"Ah, jos uskaltaisin toivoa\", sanoo herra taas ja puristaa. Silloin ei\nLiisa enää purista, vaan sanoo: \"Voi mitä lorua tuo nyt on, en nyt sitä\nyhtään ymmärrä!\"\n\n\"Ah\", sanoo herra, \"jos teidän sydämenne' puhuisi, niin te minut hyvin\nymmärtäisitte!\"\n\n\"Mitä tuhmuuksia, en ikinäni ole kuullut mokomaa, suullahan sitä\npuhutaan eikä sydämellä. Jos sydämet puhuisivat, niin kukapa niitä\nymmärtäisi?\"\n\n\"Ah\", huokaa silloin toinen, \"Elise, julmasti te raastatte minun\nsydäntäni!\"\n\n\"Mitä tuhmuuksia, en kertaakaan ole siihen koskenut ja mitenkäs sitä\nvoisi\", sanoo Liisa.\n\n\"No tulkoon nyt mitä tahansa ja vaikka henkeni menköön!\" huutaa silloin\njuhlallisesti puuvillakauppias niin että kaikki tanssijat alkavat\nkatsella heitä \"Täytyy nyt puhua suu puhtaaksi ja Teidän täytyy\nymmärtää minua! Elise, minä rakastan Teitä! Ilman teitä vie minut piru!\nTahdotteko tulla omakseni ja tehdä minut onnelliseksi kädellänne?\"\n\n\"Niin naimisiinko?\" kysyy Liisa katsoen jälleen häneen hellästi, \"ah,\nälkää nyt, te vain pilkkaatte minua!\"\n\n\"Jumaliste, ei toki, verisintä totta se on!\" huutaa puuvillakauppias;\n\"ilman teitä en minä elä kauemmin kuin Siirakin messuun!\"[25]\n\n\"Voi kuinka te olette häjy, minä pelkään teitä\", sanoo Liisa hellästi;\n\"ettekö te nyt osaa ilmaista asiaanne siivosti ja kohteliaasti niin\nettä teitä ymmärtää?\"\n\nPuuvillakauppias ilmaisikin nyt asiansa toivotulla tavalla ja Liisa\nmyöntyi vaikkakin ensin vähän epäröiden, sillä hän ajatteli yhä vain\nnoita viiksiniekkoja, jotka eivät käyristy vaikka niitä nostelisi\nyhdestä jalasta kuin hiilihankoa ylös. Kuitenkin tuumi hän, että \"oma\nsyynsäpähän on, olisivat voineet avata kuononsa ja puhua ajoissa!\nPitäkööt nyt tämän hyvänään. En minä rupea narrina ijankaikkisesti\nodottamaan ja joutumaan vielä puille paljaille.\" Ulia ei hän muistanut\nlaisinkaan enää. Nyt oli myös puuvillakauppias taivaassa ja hän tanssia\nloikki niin että olisi luullut hänen aikovan hypätä Stockhorn-vuoren\nyli. Ja hän tilasi sampanjaa ja huimisteli niin että muori, joka\nhänkin oli osallisena kestissä, oikein tuskastui ja pelästyi ja tahtoi\nheti lähteä pois ja tolkkusi kaikille, ketä vaan vastaan tuli: \"Mitä\nme olemme velkaa, me lähtään pois.\" Ja samalla hän koko ajan hätäili\nmielessään: \"Onkohan minulla nyt kylliksi rahaa mukana, sillä kyllä\ntästä nyt mahtaa tulla lasku, josta ei Jukalle uskalla hiiskua mitään.\"\nMutta turhaan kyseli muoriparka pitkät ajat laskua, kaikki vastasivat\nhänelle vain että: heti, heti! eikä kukaan kuitenkaan ruvennut enempiin\nselvittelyihin. Tuskan hiki tuli hänen otsalleen ja nuo Liisa ja\nkauppias vielä kuhertelivat keskenään niin tuhmasti että muori ihan\nhäpesi ja päätteli mielessään, että kyllä hän nyt kerrankin puhuu\nsille tytölle suunsa puhtaaksi, itkeköön sitten tai ulvokoon, minä en\npiittaa. \"Mitähän ihmiset ajattelevat ja minkälaiseksihan äidiksi he\nminua luulevat kun annan tyttäreni tuolla tavalla käyttäytyä aivan\nnenäni edessä?\"\n\nViimein, hirvittävän pitkän ajan päästä sanottiin: hevonen on valjaissa\nja tilit selvät; he siis voivat lähteä. Nyt ajatteli muori: heti kun\npääsen ajoneuvoihin, annan niille sellaisen ripin että muistavat!\nMutta tuskin hän ehti sanoa kiitokset ja hyvästit viinurille, joka\noli sulkemassa vaunujen ovea, niin lähdettiin kiitämään sieltä\nmitä nurjinta vauhtia ja vauhti yhä vain kiivastui ja huimeni niin\nettei muori ennättänyt muuta kuin huutaa: Herran nimessä, ajakaa\nhiljemmin! eikä sekään auttanut niin että hän viimein ei voinut olla\ntuiskahtamatta: Mokoman höyryhatun kelkkaan en lähde enää ikinä! Ja\nyhdellä huiskauksella joutuivat he Riggisbergiin. Ja siellä pysäytti\nherra taas muorin kiivaista vastaväitteistä huolimatta hevosen, vaikkei\nse olisi ollutkaan tarpeellista ja vaikkei muori nyt halunnut muuta\nkuin kotiin vaan. Ja herran tahdosta johdettiin heidät yksityiseen\nhuoneeseen miten muori inttikin, ettei hän sinne tahdo, sen vähän\naikaa mitä he täällä ovat, on hänellä hauskempi olla isossa tuvassa.\nJa parasta viiniä komennettiin tuomaan pöytään vaikka muija tolkkusi:\n\"Herra Jessus, yhäkö nyt noita kustannuksia!\" ja \"kukas se nyt enää\njaksaa juoda. En ainakaan minä ja minun mielestäni te toisetkin\nnäytätte jo saaneen ihan tarpeeksenne.\" Kun viini oli tuotu ja\ntarjoilija avannut pullon ja kämmenet vatsan päällä sitten kysellyt:\n\"Te kai kävitte Blumensteinissä? Oli hyvin kaunis ilma! Siellä oli kai\npaljon väkeä tänään? Meilläkin oli niin paljon, ettei oikein tiennyt\nmiten heistä selvitä\", ja kun hän sitten oli hiukan ryiskeltyään\nlähtenyt matkaansa, niin alkoi kauppias hyvin sommitellun puheensa:\n\n\"Rouvan ei pidä nyt olla pahastunut minulle minun käytöksestäni,\nsillä riemu minut on näin hurjistanut: Minä olen rikas, minulla on\nhyvä liike, minun onnestani puuttuu vain kunnon vaimo. Kyllähän niitä\naina olisin saanut, vaan en ole löytänyt mieleistäni. En ole katsonut\nrikkauteen, en kauneuteen. Minä olen etsinyt vain sydämeni kaivattua,\nsellaista, jonka kanssa voisin tulla onnelliseksi. Ja vasta teidän\ntyttäressänne, Elise neidossa, olen tuon sydämeni valitun tavannut.\nEnsimäisestä silmänräpäyksestä saakka, jona minä hänet näin, päätin\nminä itsekseni: hänet, tai ei ketään! ja sitä huusi minun sydämeni\nsitten yötä päivää. Ja yhä enemmän aloin minä tuntea, etten minä\nvoi elää ilman häntä. Ja viimein uskalsin minä kutsua teidät tälle\ntämänpäiväiselle retkelle. Gurnigelissä, siellä paljon väen seassa,\nen minä ikinä olisi uskaltanut tunnustaa näitä tunteitani. Ja niin\nja näin uskalsin sen tehdä täälläkin ja kaksin kourin sain minä\npuristaa arkaa sydäntäni ennen kun ruualta päästyä tohdin tanssissa\nkysyä Elise-neidolta, halveksiiko hän minua, onko minun tultava\nonnelliseksi vaiko onnettomaksi ikipäivikseni? Ja hän, tuo minun rakas,\nkallis Eliseni, hän teki minut onnelliseksi, hän ei halveksinut minun\nsydäntäni! Oo, silloin tunsin, mitä se on, kun taivas jonkun edessä\naukenee! Mutta koko aikana en saanut kuitenkaan sielun rauhaa, koko\najan olin kuitenkin kalvavassa tuskassa kunnes nyt täten viimeinkin\nsain tilaisuuden ilmoittaa vakaan aikeeni myöskin minun rakkaan Eliseni\nrakkaalle äidille, jotta minun ja minun kalliin Eliseni rukoukset\nvoivat tunkeutua hänen sydämeensä ja hän ottaa minut pojakseen ja tehdä\nminut verrattoman Elisen omistamisella autuaaksi jo täällä ajassa.\"\n\nMuori pahalta tämän kauniin puheen kajahdellessa vierivät oikein\nkyyneleet silmistä. Hän ihan ajatteli mielessään: \"Noin hyväsydämistä\nmiestä en minä ole vielä ikinä nähnyt. Mutta merkillisiä ne ovat\nkuitenkin nuo herrasmiehet! Vaikka onkin minun oma tyttäreni, niin\ntäytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hyvin ilkeä ja häjy rouva\nLiisasta tulisi. Mutta kaupungissahan se on kaikki niin toisellaista\nja päinvastaista kuin maalla ja syöväthän herrat mustaa leipääkin\neivätkä välitä pannukukoista.\" Ja kun kauppias sitten viimein päätti\npuheensa ja tarttui äidin molempiin käsiin (polvilleen ei hän tahtonut\nruveta uusien kasimirhousujensa vuoksi), niin ei äiti oikein tiennyt,\nmitä vastata. \"Noh, noh\", sanoi hän viimein, \"hyvähän tuo nyt on ja\nkauniisti tehty, mutta teidän täytyy kysyä ensin isältä, sillähän ne\nnyörit seisoo, enkä minä tiedä mitä se sanoo ja se on välistä vähän\nkummallinen. Riippuu siitä, sattuuko se olemaan hyvällä päällä ja\nosaatteko te esittää sille hyvästi asian!\" \"Oo\", sanoi kauppias, \"siitä\nen ole lainkaan huolissani, jos vain te olisitte hyvä ja voisitte\npuhua sille jonkun hyvän sanan minun puolestani. Kunhan vain te nyt\nmyönnytte, niin kaikki on hyvä. Mutta Elise, tulehan nyt minun avukseni\nrukoilemaan vähän tätä hyvää äitiä\", sanoi hän sitten suloiselle\nmorsialleen, joka sillä välin oli ylen uutterasti natustellut\nmanteleita ja särkenyt pähkinöitä.\n\nJa hyvä äiti, hän ei ollut armoton. Hänen mieleensä oli tullut Uli ja\nhän tuumi, että tällä tavallahan sitä nyt pääsisi siitä pulasta, että\ntytär uhkaa mennä rengille. Ja tuo rikas, sulosuinen vävykään ei ollut\nhänestä vastenmielinen. Mutta kuitenkaan ei hän vastannut nyt muuta\nkuin että:\n\n\"No eihän minulla nyt mitä sitä vastaankaan ole, jos kerran Liisakin\non siihen taipuvainen ja ellei hänellä ole ketä muuta enää mielessä.\nMutta en minä mitään varmaa voi luvata. Nämähän ovat miehen asioita\nja täytyyhän tässä toki ensin saada vähän tarkemmin tietää, mikä ja\nminkälaisissa varoissa te olette. Uskon kyllä mitä te sanotte; mutta\nmonihan on kehunut olevansa rikas, ja jälestä on kuitenkin huomattu,\nettä mies lasketteli silkkaa valetta. Ja tällaisissa paikoissa kuten\nGurnigel on jos jonkin karvaista väkeä, joten täällä saa katsoa\neteensä ja pitää varansa ennenkun kehenkään uskoo. Minä muistan aina\nsananlaskun: ei kaikki kultaa, mikä kiiltää.\"\n\nSilloin tuli puuvillakauppias aivan tyytyväiseksi ja sanoi:\n\n\"No, jos nyt tuosta vain enää on kysymys, niin olen nyt onnen poika\nja Elise-neito on ijäti minun. Ei teidän tarvitse olla huolissanne,\nminulla on sellainen talo, että niitä on vähän. Ja minä olisin saanut\nvalita vaimon Aargaun ja S:t Gallenin rikkaimmista tehtailijain\ntyttäristä ja monasti on minulle vihjailtu, että minun kanssani\nkernaasti ruvettaisiin sellaisiin kauppoihin. Mutta minä en ole\nollut niistä tietääksenikään. Sillä ne tytöt, ne ovat minusta kaikki\nliian 'puuvillaisia'. Tosin minä itse kyllä olen puuvillakauppias,\nmutta sittenkin suoraan sanoen minä pidän enemmän silkkisistä kuin\npuuvillaisista tytöistä.\"\n\nMuori nauroi nyt sydämensä pohjasta, tyhjensi lasinsa ja unohti melkein\nkotiinmeno-kiireensä. Äskeistä hiljaisemmin ajettiin nyt Gurnigeliin\npäin ja herra alkoi vallan tuttavallisesti tarinoida naikkostensa kanssa\nluoden heille kuvia laitoksistaan, kaupoistaan ja suunnitelmistaan niin\nuhkeilla väreillä että muorin pää meni ihan pyörälle ja hänestä oli\nmonasti kuten olisivat kuuset nousseet juuriltaan ja alkaneet vilisten\ntanssia hänen ympärillään. Ellei se olisi totta, niin ei kai se tohtisi\nnoin paljoa valehdella, ajatteli hän, ja epäluulo hälveni tyyten. Ja\nmuori muhoili mielessään, että olipa tämä nyt oikea onnen kylpymatka ja\ntuumi, että ihmeellistä se nyt oli, kun Liisa juuri täällä sattui\ntapaamaan sellaisen pohatan ja vieläpä sen luontoisen, ettei se huoli\nkestään muusta kuin yksin ja ainoastaan Liisan. \"Tokko lie sataan\nvuoteen ketään näin hyvä onni kohdannut\", ajatteli hän. \"Mutta pitääpä\nmuistaakin katsoa allakasta, mikä merkki sillä päivällä sattui olemaan,\njolloin me läksimme kylpymatkalle; kyllä kai se mahtaa olla jalo merkki;\nmikähän se oikein lienee?\"\n\nVanhuksen näitä tuumiskellessa, kuherteli sulho tytön kanssa ja\nhyvillään tyttö siitä olikin. Aika kului kuin linnun siivillä, miten\nliekään kulunut. Mutta kun he sitten saapuivat kotiin, niin sanoi\nLiisa, ettei vaan saisi puhua tuolla kylpypaikassa kellekään mitään\ntämänpäiväisistä tapahtumista; hän ei näet tahtoisi, että ne herrat\nsaisivat sen tietää; muuten saisi hän heidän tähtensä niin paljon\nkärsiä. -- Liisa kai ajatteli, että ehkäpä jonkun viiksiniekankin\npäähän vielä pälähtää lähteä ajeluttamaan häntä Blumensteiniin;\njoten hän silloin voi tarpeen tullen vielä nämä tänpäiväiset kaupat\npurkaakin ja hieroa uusia mielensä mukaan. -- Puuvillakauppiaastakin\noli Liisan ehdotus varsin hyväksyttävä, mutta aivan toisista syistä.\nNe Gurnigeliläiset näet hyvässä lykyssä saattoivat tietää hänestä\nehkä moniakin epämieluisia seikkoja ja kateellisina kuuluttaa niitä\nasiattomien korville. -- Äiti taas tuumi, että sehän nyt on ihan\nselvää. Siitäkös melu kotona nousisi, jos Jukka jo etukäteen saisi\ntietää, että Liisa on mennyt Gurnigelissä hänen luvattaan kihloihin.\nJa sellaiset jutut ne leviävät kuin tuulessa, parissa päivässä ties\nmiten laajalle. Ja etenkin leviävät ihmisistä, joita pidetään silmällä,\nkun ovat parempaa väkeä. Mielellään salli äiti puuvillakauppiaan vielä\nkerran suudella rakasta Eliseään hyviksi öiksi ja hyvillään hän oli,\nkun ei sulho ollut voivinaan neidosta lainkaan erotakaan. Viimein\nsanoi hän kuitenkin, että kyllä tämä nyt jo hänen mielestään riittää\nja että päivähän se on huomennakin. Ja kyllä nyt pitää mennä jo maata,\njos aikoo ensi yönä vähänkin nukahtaa. Mutta eipä saanut muori unta\nsilmäänsä ensi yönä sittenkään kuin viimeinkin pääsi vuoteeseen.\nEnsin henkäisi hän tosin kuten helpotuksesta, sillä olihan nyt tuo\nLiisan asia selvinnyt ja pudonnut kuin paino hänen sydämeltään. Ja hän\najatteli, että mitähän Jukka nyt sanoo? Kyllä kai se nyt kerrankin\non tyytyväinen häneenkin. Sillä onhan nyt Liisa rengistä pelastettu.\nMutta sitten ei hän jaksanut päästä selville, mitähän se Uli sitten\nsanoo ja tekee? Eipä siltä, että sille olisi onnettomasti käynyt,\nsillä kyllä se aina tapaa itselleen soveliaamman vaimon kuin Liisa. Ja\nsenjälkeen päätyi muori ajattelemaan myötäjäisiä. Hän laski mielessään\nkaikki sänkyvaatteet, pielukset ja liinaiset, jotka jo oli varattu\nvalmiiksi häitä odottamaan. Ja paljonhan niitä oli, mutta kuitenkin\ntäytyi muorin tuumia, mitenkä paljon hänellä vielä oli varastossa\nliinakangasta ja olikohan sitä niin paljon, että hän sillä voisi\nvarustaa Liisan myötäjäiset niin komeiksi kuin herrasmiehen nuorikolla\nainakin tulee olla. Ja viimein johtuivat hänen mieleensä myös kaikki\nhänen varastossaan olevat lankavyyhdet ja lajittautuivat mikä mihinkin\ntarkoitukseen: mikä joutui millekin kutojalle sen mukaan, aiottiinko\nsiitä pöytäliinoja vai lakanoita, paita- tai nenäliinavaatetta. Viimein\nmuoripaha pääsi kutojain tililtä kun hyvä uni sulki hänet syliinsä\npäästämättä häntä hyväilystään ennenkun aurinko oli jo korkealla\ntaivaalla.\n\nJonkun päivän päästä päättyi Gurnigelissä olo. Puuvillakauppias säteili\nriemusta kuten voitonsankari. Emorukalla sitävastoin vuorottelivat\nhuolet ja äidin ilo. Mutta Liisaa ahdisti koko loppuajan alituinen\nepäilys: eiköhän hän olisi voinut tehdä vielä parempaa kauppaa, jonkun\nviiksiniekan kanssa? Eiköhän hänen olisi pitänyt vielä odottaa kunnes\nne kaikki viiksiniekat olisivat lähteneet täältä pois hänelle mitään\nsanomatta, ja vasta sitten suostua puuvillakauppiaaseen? Kuitenkin\nlohdutteli hän itseään sillä, että eihän tässä nyt olla vielä tehty\nmitään kirjallisia sopimuksia, joten kaupat voi vielä tarpeen\ntullen purkaakin. Nämä arvelut ne eivät sallineet hänen puhtaasti\niloita onnestaan. Lähtöpäivänsä aattona tolkkusi hän tolkkuamistaan\njokaiselle: huomisaamuna kello kuusi me matkustamme pois; ja jokaiseen\nyksinäiseen pohjukkaan hän meni sinä päivänä kävelemään. Mutta aina\nvain huippasi puuvillakauppias hänen perästään kuin paarma hevosta\najellen ja tuppautui piilopaikoissa helläksi. Vaan silloin rupesi\nLiisan mielestä käymään kylmä tuuli ja hän suuntasi kulkunsa jälleen\nkotia kohti. Tuskin oli hän päässyt kotiin, niin pujahti hän takaovesta\nulos ja meni taas kävelemään. Hst! mikä hänen takanaan suhisee?\nViiksikö, jota tuuli häilyttää? Oh, ei! Oli vain puuvillakauppias,\njoka puhalsi tomua hihastaan ja kiisi Liisaa kohti kuin kärpänen\nkeittolautaselle. Silloin valitti Liisa, että ukkosenhelle kolottaa\nhänen luitaan ja kiersi jälleen kotiin. Ja vasta illalla, kun ei kukaan\nenää näyttänyt haluavan lähteä hänen kanssaan kävelemään ja kun vain\nnoin ylimalkaisin käsittämättömin puheenparsin sääliteltiin sitä, että\nhän lähtee täältä näin pois, -- vasta illalla Liisa ajatteli, että\nparempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla ja alkoi siis antaa helliä\njäähyväisiä puuvillakauppiaalle ja sopia hänen kanssaan tulevista\nasioista vuokrapaikan kamarissa.\n\nViimein joutui Gurnigel selän taa ja muori tuumi, että ollapa hänen\nsydämensä nyt yhtä keveä kuin hänen kukkaronsa! \"Kyllä sen Jukan silmät\nnyt pöllöttävät kun se kuulee miten me olemme iskeneet häneltä suonta.\nMutta mitäpäs siitä, kunhan se vain olisi edes yhtä tyytyväinen siihen\ntoiseen asiaan. Ja mitähän Uli sanoo? Ihan nyt on vaikea tulla kotiin.\"\n\n\"Eipäs ollenkaan minusta\", vastasi Liisa. \"Mitäpäs isän sanomisista?\nSe motkottaa ja jaarittelee ja antaa minun tehdä miten haluan. Ja viis\nminä Ulista! Sehän on vaan renki.\"\n\nMutta äiti, hän ei tiennyt, mistä kaikesta Liisa ja Uli olivat jo\nsopineetkaan ja millainen heidän välinsä oikeastaan oli. Hän tiesi\nvain, että he olivat toisiinsa mieltyneet.\n\nJa vielä sanoi Liisa:\n\n\"Hän on hullu, jos luulee saavansa talontyttären, jolla on parempiakin.\"\n\nMutta toinen seikka nyt alkoi Liisan sydäntä painostaa. Hän tunsi\nolevansa mustasukkainen sulhasensa vuoksi ja kuvitteli jo mielessään,\nmihin kaikkiin kujeisiin puuvillakauppias rupee nyt siellä Gurnigelissä\nkun morsian on lähtenyt kotiin. Hän näki ilmielävinä kaikki tytöt,\nkaikki naiskylpijät hänen ympärillään ja hän oli ihan kuolla\nuteliaisuudesta ja pelosta kun ajatteli, mitä kaikkea se sulhanen nyt\nniille sanoo ja mihin kaikkeen peliin rupee niiden kanssa. Ja ellei\näiti tässä olisi ollut matkan määrääjänä, olisi Liisa varmaankin ajanut\nGurnigeliin takaisin ja valepuvussa ruvennut sulhastaan vakoilemaan.\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi äiti, \"mitä tekisi; ilmoittaisikohan ukolle\nasian heti vai odottaisinkohan kunnes se sulhanen tulee. Voi kun\nolisi koko huoli jo ohitse.\"\n\nÄidin murhetta ei Liisa ruvennut jakamaan. Hänellä oli muutakin\najattelemista, hän tuumi vain, että hän antaisi nyt vaikka koko\nomaisuutensa kun heti pääsisi takaisin Gurnigeliin; alkoipa viimein jo\nparpattaa, ettei hän jaksa elää näin kauan erossa sulhasestaan. Ja hän\nuikutteli aina kunnes tultiin Bernin \"Karhu\"-ravintolaan, jossa\nravintolan emäntä oli hänelle erittäin osaaottavainen Hokmanin\ntippoineen ja monine kysymyksineen. Mutta eipä Liisa niistä virkistynyt;\nei virkistynyt, ennenkun äiti viimein sanoi, että eihän tässä nyt muu\nauta, täytyy. lähteä vähän kaupungillekin. Hän oli vitkaillut tässä jo\nliiaksikin ja jos ei hän lähde ostamaan jotain tuomisia kotiin, niin\npaha hänet siellä perii. Kyllähän häntä tosin jo ennestäänkin kauhistaa,\nsanoi hän, niin hirveän paljon hän oli tuhlannut jo rahaa jos jonnekin.\nMutta hän ei ollut aavistanut, että sitä menisi niin paljon.\n\n\"Jos emäntä jotain tarvitsee\", kysyi ravintolan emäntä, \"niin sanokaa\nnyt vain pois. Minä koetan auttaa, miten paljon vaan haluatte, kyllä\nminä tiedän, miten matkalla voi käydä.\"\n\n\"Ei toki\", vastasi muori, \"eihän tässä nyt vielä asiat niin hullusti\nole. Ja onhan minulla toki vielä varapussikin ja siinä joku kolikko.\nVaikka niinhän minä ajattelin, etten niitä tarvitsisi käyttää.\"\n\nJa silloin virkistyi Liisakin ja tahtoi hänkin nyt mukaan kaupungille;\nja hänellä olivat siihen omat syynsä.\n\nÄiti aikoi ensin ostaa tuomisia vain tärkeimmille kotimiehille. Mutta\nkun hän niille oli ostanut, niin kävi hänen sääliksi vielä yhtä,\nkun se ei saisi mitään. Ja kun hän tälle yhdellekin oli ostanut,\nniin muistui hänen mieleensä sitten vielä toinen. Ja ostettuaan\nkerran puolelle kotiväestä, tuntui hänestä niin pahalta, jos hän ei\nostaisi yhdellä tiellä heille kaikille. Hän näet ei voinut sietää\nsurullisia naamoja, se oli niin hirveän ilkeää. Hän sai siis turvautua\nvarapussiinsa ja kopistaa siitä rahaa oikein kunnon tavalla, sillä\nLiisakin tahtoi nyt lopuksi jotain. Hän ei näet voinut sietää että\nmuille ostetaan, jos ei saanut hänkin jotain vielä parempaa kuin muut.\nMutta kuta enemmän muori kopisteli pussiaan, sitä keveämmin siitä\njälelle jääneet rahat luiskahtelivat. \"Kolikko sinne tai tänne, eihän\nse nyt vasaramarkkinoille vie, ja Jumala ties milloin tässä taas kotoa\nmaailmalle pääseekään\", tuumi hän. Ja hän osti niin paljon, että he\nitse tuskin sitten mahtuivat rattaille kotimatkalla ja heillä oli niin\npaha istua, että Liisa säksätti vähä väliä:\n\n\"Mitäs ostitte niin paljon äiti, eihän tässä tule toimeen nyt taas.\"\n\nOli kaunis ilta kun he ajelivat kotia kohti. Jokainen hevon askel\nGlunggeen päin tuntui muorista hyvältä. \"Voi jospa sitä yhtä kepposta\nvaan ei olisi tapahtunut\", sanoi hän, \"niin kyllä nyt tuntuisi lystiltä\npäästä kotiin! Sellaisia vuoteita kuin meillä ei ole koko Gurnigelissä\nvaikka niillä onkin herrasvuoteita olevinaan. Jos en aina olisi\nlevittänyt takkia ja jakkuja sänkyyn peitteeksi, niin olisin varmaan\npaleltunut, enkä päässyt elävänä kotiin.\"\n\nJa eivät ne tahtoneet silmäkullat riittää katsellessa, tarkastellessa\njos jotain ympärillä matkan varrella: joka kaalimaata, joka\npellavapeltoa, joka kirsikka- ja omenapuuta. Alituiseen huudahteli hän\nLiisalle:\n\n\"Katsos, tuolla ne rupeevat jo nyhtämään pellavaa! Ja katsos, ompas\ntuolla pavut huonoja!\"\n\nMutta Liisa ei viitsinyt sinnepäin vilaistakaan, hän vastasi puolestaan:\n\n\"Voi, katsos kuinka minun taivaansininen leninkini on haalistunut. En\nvoi enää käyttää sitä muuta kuin arkina kotona.\"\n\n\"Ovatkohan ne meillä edes muistaneet kastella kaalimaata?\" kysyi muori\nja silloin täytyi rengin hänelle vastata, ja nytkös alettiin rengiltä\nasioita tutkia ja kuulustella Ja kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä\ninnokkaammin tähysteli emäntä ympärilleen, millaista täällä oli\nihmisten, elo ja lakkaamatta päivitteli hän:\n\n\"Voi, eiköhän meillä nyt ole enempää heiniä kuin noilla, onkohan meidän\nrukiissa noin paljon nokipäitä, onkohan meillä noin hyvää liinaa?\nKatsokaas, katsokaas\", huudahti hän viimein, \"tuolta näkyy jo meidän\nkirkontorni, neljännestunnin päästä päästään kotiin!\"\n\nJa kun hän näki ensimäisen tutun vastaan tulijan, niin sykki hänen\nsydämensä valtavasta ilosta ja hän sanoi:\n\n\"Kumpa olisin tiennyt, että hän meille ensimäiseksi vastaan tulee,\nniin olisi pitänyt ostaa jotain tuomisia hänellekin. Kun vasta joudun\nnäin pitkälle matkalle -- vaikka enhän minä enää joudukaan, Jumala\nsiitä varjelkoon! -- niin ostan aina ensimäiselle kotopuolessa vastaan\ntulevalle jotain tuomisia.\"\n\nJa viimein kääntyivät he kotitielle. Ja niin kiihkeästi ikävöi muori\nkotiin että hän oikein kurotteli ruumistaan eteenpäin jalkapeitteen yli\nja lateli latelemistaan huomautuksiaan joka puusta, joka pensaasta,\npenkereestä, ja kun hän näki varpusia herneessä, niin haltioitui hän\nniin, ettei huomannut miten kotipihaan hurahdettiin. Kiireesti juoksi\nnyt keittiöstä Vreneli vastaan ja rehuvajasta Uli ja päätyluhdilla\nseisoa jökötti Jukka. Ja hauskapa Jukasta nyt oli kun muori taas palasi\nkotiin, vaikkei hän sitä sanonut.\n\nJo kauan oli muorin käsi hypiskellyt jalkapuitteen lätkää, nyt riuhtoi\nhän sitä auki, mutta ei saanut. Uli tuli auttamaan. \"Jaha\", sanoi\nmuori, \"mutta muistappas heti aamulla panna linnunpelätti herneeseen,\nmuuten syövät varpuset kaikki!\"\n\nTantereelle päästyä antoi hän Vrenelille kättä ja sanoi:\n\n\"Onko tapahtunut mitä pahaa, oletko pitänyt kaikesta hyvää huolta?\"\n\nJa sitten kiiruhti hän helmuksensa oiaistuaan suoraan Jukan luo ja\nkurotti hänelle jo kaukaa kättään ja sanoi:\n\n\"Jumalan terveeksi! Mitenkä sinä olet voinut? On niin hauskaa kun taas\npääsi takaisin kotiin. Empä tästä vasta hevillä hievahdakaan.\"\n\nUli oli nostanut Liisan alas rattailta ja Liisa oli sanonut hänelle\nhyvää iltaa ja että:\n\n\"Ole varovainen kun nostat tavarat alas rattailta. Sitten pitää sinun\nkantaa ne sisään, arkut täytyy avata, etteivät leningit mene rynkkyyn.\"\n\nTuvassa odotti jo valmis kahvi ja muori kehui kehumistaan sitä hyväksi.\n\"Kyllähän sitä kahvia voi laittaa, mutta kun on kerma huonoa, niin\nmitäs siitä tulee. Monasti ajattelin, että tekisipä mieleni lähettää\nniille Gurnigeliin pari lusikallista hyvää kermaa, että kerrankin\nsaisivat pisaran hyvää kahvikultaa. -- Vreneli, annahan minulle vielä\nkuppi lisää\", sanoi hän sitten, \"ei kahta kolmannetta. Ihanhan nyt juon\nettä olen revetä!\"\n\nJa sitten kehui hän leipää ja juustoa ja julisti viimein, että kyllä se\non sentään hyvä olla kotona. Vaikka sitä välistä nurkuukin, niin oma\nmaa se on sittenkin mansikka.\n\nJa olipa hänellä nyt kertomista näkemistään ja kuulemistaan, ja hänellä\noli taas nyt niin hyvä olla.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nSisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.\n\n\nKun Liisa tuli kotiin, niin tuntui Ulista yhtäkkiä kuten olisi pilvi\npainunut päivän eteen tahi kuin tuttavallisesti keskusteltaessa oli\nastunut tupaan henkilö, jota sai urkkijana varoa. Ja kuitenkin tuntui\nUlista, kuten olisi Liisa tuonut kerrallaan hänen onnensa ja hän\niloitsi Liisan paluusta ja tuumi, että kuinkahan kauan hän tässä nyt\nvielä saa odottaa? Tosin tuntui hänestä ihmeelliseltä se, että Liisa\ntänä iltana pysyttelihe tuvassa eikä tullut ulos hänen puheilleen\nkaivolle, talliin tai käytävään sikolätin taakse. Mutta ei hän tästä\nharmitellut, vaan tuumi, että nuo nyt ovat kai vaan niitä Liisan\ntavallisia oikkuja ja että kyllähän se niistä asettunee kun aika\njoutuu. Ja levollisesti meni Uli maata.\n\nMutta isäntäväen puolellapa ei maattu niin levollisesti.\n\nMuori oli kertonut pitkin iltaa matkastaan ja hänen oli täytynyt tehdä\nJukalle kaikesta juurta jaksain selkoa, sillä Jukka itsekin oli käynyt\naikoinaan Gurnigelissä. Mutta yhtä seikkaa ei muori vain ollut tohtinut\nmainita, ja vaikka hän puhui kaikista henkilöistä, joita he olivat\ntavanneet ylämaassa, niin puuvillakauppiaasta ei hän hiiskahtanutkaan.\n\nMutta kun sitten Jukka ei ollut pitkään aikaan ollut näin hyvällä\ntuulella, ei murahdellut muorille lainkaan, niin ajatteli muori, että\nnyt taitaisi olla otollisin hetki ilmaista hänelle kaikki ja tunnustaa\nyhdellä tiellä sekä pienet että suuret synnit. Ja kun hän sitten oikoi\nmukavasti jäseniään kotoisessa sängyssä lämpöisen peitteen alla ja\ntunsi olonsa taas niin mukavaksi, niin tuntui hänestä oikein synniltä\nnyt salata Jukalta jotain.\n\n\"Kuules\", alkoi hän siis, \"ei auta nyt muu kuin suora puhe, muuten\nen saa yön rauhaa ja unta silmiini koko yönä. Rupee vielä unessa\nkummittelemaan.\"\n\n\"No mitähän se on\", sanoi Jukka, \"hukkasitko sinä kaikki rahat?\"\n\n\"Melkeinpä\", vastasi emäntä, \"mutta kumpa ei pahempaa olisikaan, niin\nmitäpäs siitä. Se on ihan toista. Tokko uskaltanen sanoakaan\".\n\nViimein rohkaisi hän kuitenkin luontonsa ja sanoi: \"Sitä se on: että\nLiisalla on nyt sulhanen, se tulee sitä jonkun päivän päästä sinulta\npyytämään ja selvittämään sinulle asiansa. Keskenään ne ovat sen jo\npäättäneet ja selvittäneet.\"\n\n\"No jo nyt on piru irti\", kivahti Jukka, \"kyllä minä näytän, että siitä\nei tule kerrassa mitään. Minkäs rähäkän Johannes nostaisi! Löisi kintut\nmeiltä poikki. Ja mitäs Uli sanoisi? Lähtee matkaansa, ja mitenkäs minä\nsitten tulen toimeen? Sellaista renkiä kuin Uli en saa enää ikinä.\nLiisan tähden se meillä pysyy eikä tahdo lisää palkkaa; sen olen jo\naikaa sitten huomannut.\"\n\n\"Ottaisitko sinä sitten renkimiehen vävyksi?\" kysyi muori.\n\n\"Jumala varjelkoon\", vastasi Jukka, \"enhän minä nyt sentähden häntä\npidäkään. Mutta niin kauan kun se pälyy Liisaa, pysyy se meillä ja niin\nkauan sovimme me hyvin yhteen. Ja kukaties minä jo sitten kuolenkin ja\nmitäs minä sitten siitä enää piittaan, miten käy sen perästä kuin minä\nolen kuollut? Enkä minä usko, että Liisa ottaisi Ulia vaikka saisikin.\nSe on niin ylpeää se tyttö mukamas. Ja piruako sekin kränä naimisiin\ntahtoo!\"\n\n\"Tahtoopa vaan\", vastasi muori, \"ja sellaiset ne ovatkin juuri kaikkein\nhulluimpia ja Jumalaties mihin tässä vielä jouduttaisiinkaan, jos sen\nei anneta mennä. Mutta nyt se saikin oikein rikkaan herran, sellaista\nkauppaa ei sille tarjoudu enää ikinä, ja et suinkaan sinä nyt rupea\ntyttäresi onneakaan vastaan!\"\n\n\"Mitä? Vai herran oikein mukamas!\" sanoi Jukka. \"Mahtaa sekin olla koko\nryysyretkale ja nälkänuotiolainen! Oikea herra ei ikinä hännystelisi\nmokomaa vaivaista ketaletta. Joku maailman harmi se on, joka ei\nmihinkään enää kelpaa ja jolla ei ole mitä suuhunsa pistää.\"\n\n\"Hyi toki, ei\", sanoi äiti ja alkoi ladella todisteita tulevan vävynsä\nrikkaudesta. \"Hyi toki, ei, sillä on rahaa mahdottomasti ja liiketoimia\npaljon.\"\n\n\"Kyllä valeilla lisää saa\", tuumi Jukka. \"Ja jos se on rikas, niin\nhupsu se myös varmaan on kun tahtoo tällaista höplää. Kyllä sillä on\njotkin ruuvit löyhällä, muuten se katselisi kauniimpaa ja pystyvämpää\nkuin tämä meidän Liisa, joka ei kelvon tiedä mihin päähän kissalle\nruokakuppi pannaan, sen vähemmin osaa ruokaa laittaa.\"\n\n\"Hyi toki, ei\", sanoi muori, \"niin järkevää ei toki Gurnigelissä ollut\nketään kuin hän. Kyllä se tietää, mitä varten puuvillaa kasvatetaan\nja mitä siitä kangasta tehdään ja mikä ero on Langenthalin kyynärän\nja Bernin kyynärän välillä. Ikinä ei ole kukaan niitä asioita minulle\nselvitellyt niin hyvin kuin hän. Ja kutomisesta kun se minulle puhui,\nniin ei siinä voinut muuta kuin suu ammollaan ihmetellä. Ja kylläpä\nminä nyt osaan pitää kutojaamme silmällä! Niin, ihan toista hän oli\nkuin nuo Bernin keppiselät, nuo herrat, jotka eivät osaa muuta kuin\nkierrellä viiksiään ja pistää kepin kainaloonsa ja sanoa: minusta\nnäyttää siltä, kuten rupeisi tänään paistamaan päivää.\"\n\n\"No olkoonpa mikä olkoon\", sanoi Jukka, \"mutta herra se vain on ja\nherralle minä en Liisaa anna. Kun se olisi edes talonpoikaisen poika,\nniin välipä tuolla nyt sitten. Sen voisi ottaa taloon ja antaa sille\ntilan vaikka vuokralle; sille ei tarvitsisi maksaa palkkaa ja Uli\nsaisi sitten minusta nähden mennä mihin tahansa. Mutta herraskollia\nminä en vaan talooni tahdo; mieluummin menen vaikka kerjuulle. Se\ntahtoo myötäjäisiä ja paljon tahtookin. Kyllä minä tiedän herraskaisten\nmetkut. He tekevät keskenään myötäjäisillä kauppaa kuin lahtarit\nvasikoilla; ja sittenkun saavat talonpojan kynsiinsä, niin ei\nniiden mielestä ole muka mikään raha kyllin suuri korvaamaan heille\nsitä kunniaa, että antavat meidän syöttää heitä ja hillitä heidän\nnälkäänsä. Luulevat, että kuta hävyttömämpiä talonpojalle ollaan,\nsitä kohteliaampia ollaan heille. Kylliksi olen saanut jo auttaa\nJohannestakin, monasti olen luullut sappeni halkeavan. Ja jos minun nyt\nvielä pitää ruveta tässä maksamaan herroille myötäjäisiä, niin pian\nmahtuvat kolikkoni tosiaan sangen pieneen tilaan ja emme enää voi elää\ntalollamme. Ja mikäs apu sitten eteen tulee? Näin vanhoilla päivillään\nei enää totu helposti uusiin oloihin ja köyhän elämään. Olisihan sinun\nnyt tuo pitänyt älytä, olisi sinulla luullut olevan järkeä sen verran.\nMutta kun naisväki vaan saa vähänkin vainua naimisista, niin heti ne\njoutuvat ihan vimmoihinsa! On ihan kuin piru silloin heidän nahkaansa\nmenisi.\"\n\n\"No aina sinä nyt olet sellainen\", sanoi muori. \"Minkäs minä nyt sille\nmahdan, hehän päättivät sen jo itse ennenkun minulle mitään sanoivat,\nja jos et siihen tyydy, niin puhu asiasta Liisan kanssa; sittempähän\nsaat kuulla, mitä se aikoo tehdä.\"\n\n\"Hyvähän se on sotkea asioita\", sanoi Jukka, \"ja sitten heittää ne\ntoisten niskoille. Minä en siihen puutu, mutta sen minä vaan sanon,\netten tahdo siitä liitosta kuulla puhuttavankaan. Pidä sinä vain huoli\npurkamisesta!\"\n\n\"No johan sinä nyt sen kuulit\", sanoi muori, \"etten minä nyt sille mitä\nmahda. Ja sinähän se olet isä ja jos et suostu, niin pura kauppa itse\näläkä purista nyrkkiä housuntaskussa ja tunge minua siitä vastaamaan.\nTällä kertaa minä en vain tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. -- Hyvää\nyötä, ja nuku hyvin!\" Mutta eivät he kumpikaan nukkuneet hyvin. Ja\ntoisessakin kammiossa samassa talossa puheltiin samasta asiasta vaikka\nihan toisella tavalla.\n\nTavallisesti nukkuivat Liisa ja Vreneli samassa makuusuojassa, ellei\nLiisan päähän pistänyt ruveta herrastelemaan ja mennä sivurakennukseen,\njossa hänellä oli varsin kaunis ja komea huone. Vaan tuskin he tänä\niltana olivat ehtineet tupaseensa, niin alkoi Liisa:\n\n\"Jaa, jaa, kumpa sinä nyt vain sen tietäisit! Mutta empäs sanokaan,\nmitäpäs sinä sillä tiedolla.\"\n\nVreneli tuumi, että kaipa tuo salaisuus nyt lienee vain uusi leninki\ntai uudet kureliivit, eikä viitsinyt siis sitä sen enempää arvailla.\nMutta jos jollakin tavoin usutteli Liisa Vreneliä arvaamaan, niin että\nVreneli viimein kiusautuneena sanoi:\n\n\"Eikö tuo lörpötys nyt jo ala loppua. Ole nyt jo hiljaa tai puhu sitten\nasiasi.\"\n\n\"Mitäpäs sanoisit\", lirputti silloin Liisa vihdoin, \"jos yksi tulee\nkauniilla kiesseillä viemään minua?\"\n\n\"Mitäpäs minä siitä sanoisin\", vastasi Vreneli. \"Kysy Ulilta, mitä se\nsiitä sanoisi.\"\n\n\"Viis minä Ulista, siltä minä en tarvitse kysyä mitään ja se ei ole\nminun käskijäni. Kyllä nyt saat hänet minun puolestani! Ja kyllä kai\njo olettekin sillaikaa hautoneet tuumianne kun minä olin poissa. Vaan\nminä siitä viis! Mitä minä renkirievusta piittaan, olkoonpa vaikka\nkauniskin! Ala sinä nyt vain hankkia häntä itsellesi, kauampa sinua se\non jo haluttanutkin. Minulla on nyt jo toinen.\"\n\n\"Häpeä\", sanoi Vreneli, \"puhumasta tuollaista. Milloinka minä olen\nhännystellyt miesväkeä, renkejä kuin muitakaan, sanopas? Sanopas, jos\nvoit! Vaikken minä olekaan rikkaan tytär, niin häpeisin toki sellaista.\nMinä en ole koettanut viekotella ketään, en ole kiemaillut kellekään\nenkä juossut kintereillä. Ja enkä minä anna itseäni sellaisesta\nhaukkuakaan, en ainakaan sinun. Pidä, minkä saat, en minä tahdo omiasi,\nen sinun Uliasi enkä muita.\"\n\n\"Minun Uliani! Minä viis Ulista! Mitä minä siitä rengistä piittaan?\nEtkös jo kuullut, että minulla on toinen ja että me olemme jo\nkihloissa. -- Ah! Niin rikasta, niin kaunista sinä et ole ikinäsi\nnähnytkään. Se tulee tänne jonkun päivän päästä ja kylläpä sinä sitten\nsiihen töllötät kuin lehmä uuteen konttiin!\"\n\n\"Älä nyt puhu tuollaisia\", sanoi Vreneli. \"Luuletko sinä saavasi pitää\nminua ihan narrinasi? Etkö sinä luule, että minä tiedän, että te olette\nkihloissa Ulin kanssa?\"\n\n\"Pidä jo suusi kiinni, pirun Ulinesi! Etkös sinä jo kuullut, että minä\nviis hänestä? Enhän minä milloinkaan ole tosissani häntä aikonut. Ah,\nniin kaunista, niin rikasta sinä et ole nähnyt ikinäsi. Ja minä muutan\nsitten hänen kanssaan kaupunkiin ja laitatan uudet leningit. Ja sinä\nsaat sitten kaikki, mitä minä en voi käyttää näistä talonpoikaisista\nvaatteistani.\"\n\n\"Herkeä jo lörpöttelemästä\", sanoi Vreneli, \"kyllä minä ymmärrän mitä\nsinä nyt tahdot. Koettaisit vain saada minut juttelemaan sinulle jotain\nUlista, kun luulisin, että sinulla muka on jo uusi, jotta sinä sitten\nhuomenna voisit mennä taas kertomaan sen Ulille ja ruveta hänelle\nriitelemään.\"\n\n\"Minua alkaa jo kiukuttaa, kun sinä et usko, että se on totta\", sanoi\nLiisa. \"Kysytäänpäs vaan äidiltä, niin saat kuulla onko totta vai ei!\"\n\n\"Mutta entäs Uli?\" kysyi Vreneli silloin. \"Minnekäs Uli joutuu?\"\n\n\"No viis minä hänestä!\" vastasi Liisa, \"johan sinä sen nyt olet\nkuullut. Ja ihmehän olisi, jos tyttö menisi heti ensimäiselle paraalle\njonka näkee.\"\n\n\"Mutta sinäpä et ole Ulia ainoastaan nähnyt, vaan olet puhunutkin\nhänelle naimisista ja luvannut hänet ottaa!\" vastasi Vreneli.\n\n\"Pyh, mitäs uskoi, hupsu! Minkäs minä sille voin? Kujeilevathan\npojatkin niin monasti tytöillä, tottakai nyt tyttökin kerran saa heitä\nnarrata.\"\n\n\"Ilkiö\", sanoi Vreneli, veti peiton korvilleen eikä vastannut sanaakaan\nvaikka Liisa mitä parpatti.\n\nHuomisaamuna oli aselepo, kumpikaan taistelevista puolueista ei\nahdistanut toistaan. Muori käveli salaa pistelemässä jokaiselle\ntalonväestä tuomistavaroitaan kouraan ja kielsi jokaista näyttämästä\nniitä toisille, etteivät toiset muka tulisi kateellisiksi. Mutta hetken\npäästä tiesivät jo kaikki toistensa saamiset ja happamaksi vääntyi\nnyt moni suu ja pistopuheita toisille singahteli; sillä eihän sitä\nkoskaan voi yhtaikaa tehdä kaikille mieliksi. Liisa purki tavaroitaan\narkuista ja keskusteli siinä ohella piikain kanssa, joiden täytyi\nalituiseen häntä auttaa. Näytettyään heille kaikki ostoksensa alkoi\nhän heille puhella kukkaiskielin ja vihjaillen että pianpa he saavat\nnähdä sellaista, joka on vielä paljon kalliimpaa ja kauniimpaa, ja sen\nhän oli saanut Gurnigelistä. Hän puhui heille niin salaperäisesti,\nettä he jo umpimähkäänkin arvasivat, mistä nyt oli kysymys ja pian\ntiesi jo koko palveluskunta, että nyt se on Liisa saanut sen rikkaan ja\nherraskaisen ja että Ulista hän nyt piittaa viis!\n\nUli oli huolettomana hommaillut ulkoaskareissaan ja iltapäivän ollut\npajassa hevosta kengittämässä. Kun hän sitten illalla tuli kotiin, niin\nkatsottiin häneen niin merkillisesti: supateltiin ja suhahteltiin, ja\nkun hän lähestyi toisia, niin vaiettiin ja hajaannuttiin eri tahoille.\nJa jos jollakin silmällä häntä katseltiin: hymyiltiin pilkallisesti,\nsäälivästi j.n.e. Ja hänestä tuntui, kuten eivät emäntä ja Vrenelikään\nolisi koskaan ennen olleet hänelle näin ystävällisiä. Mutta sitä\nvastoin ei Liisa ollut häntä näkevinäänkään ja karttoi tahallaan\nhäntä. No tuota hän nyt ei ymmärtänyt. Mitähän tämä merkitsi? Ja\nillalla makuulle mennessään kysyi hän renkipojalta, joka nukkui hänen\nhuoneessaan ja piti hänestä kovasti, sillä Uli kohteli häntä hyvästi:\n\n\"Mitä oikeastaan on tapahtunut, kun kaikki näyttävät niin\nmerkillisiltä?\"\n\n\"Tohtineekohan tuota oikein nyt sanoa\", tuumi poika, \"ja tokkopa se\ntotta lieneekään.\"\n\nNo Uli patisteli vain sanomaan ja silloin tunnusti poika, että sillä\nLiisalla se kuuluu olevan sulhanen, ja kuuluu tulevan pian tänne\nHirveän rikas kuuluu olevan ja kaunis ja ei se Liisa enää Ulista kuulu\nvälittävänkään.\n\nUli kysyi, mistä se oli saatu tietää? Poika vastasi, että eihän hän\nsitä sen tarkemmin tiennyt, mutta kuului Liisa itse sitä tytöille\nkehuneen ja ne taas olivat kertoneet muille. \"Jotain perää siinä nyt\nvaan on, sillä isäntä näytti tänään niin äkäiseltä eikä koko päivään\npuhunut emännälle niin luotua sanaa ja ne olivat illalla sängyssä\npuhuneet kovaäänisesti keskenään.\"\n\nSekös kolahti Uliin! Tuskin voi hän sitä uskoa. -- Niin paha ei toki\nLiisa ole, ajatteli hän. Olihan Liisa jo Ulille sanonut ja luvannut ja\nitsehän Liisa oli Ulia miehekseen tavoitellut ja tahtonut? Mutta sitten\nmuisti hän nuo entiset Liisan epäröimiset ja omat odottamisensa ja nyt\nmyös Liisan tämän päiväisen käytöksen. \"Ja kuitenkin, kuinka olisi se\nvoinut pitää minua niin narrina\", ajatteli hän. \"Silloinhan hän olisi\nperin kehno ilmainen. Ja niin kehno ei Liisa toki ole, vaikkei naisten\nparhaita olekaan. Ja tämäkö nyt on minun rehellisyyteni ja ahkeruuteni\npalkka\", ajatteli hän. \"Tuhantisen guldenia olen nyt hankkinut\nisännälleni ja pilkkaa ja ivaako minä nyt saan kiitokseksi? Ja kaikki\novat jo siitä puhuneet; jos se nyt käy toisin, niin kaikki nauravat\nminulle enkä minä ilkiä enää missään näyttäytyä. Mihinkäs minä sitten\njoudun?\"\n\nKaikki hänen unelmansa hajosivat tuon pitkän yön kuluessa kuin tuhka\ntuuleen. \"Niin uskalletaan minulla kujeilla\", ajatteli hän, \"kun minä\nolen vain renki. Ijankaikkisesti vain renki! Se sana, se sana on\nkirottu, ja kunnoton on se, joka pyrkii ja ponnistaa tästä asemasta\njohonkin parempaan. Niin, kyllä saarnasi entinen isäntäni kauniisti,\nmutta vain leipää säkkiinsä hän saarnasi. Hän tarvitsi vain hyvää\nrenkiä. Mitä tästä nyt hyötyy, jos on hyvä? Pilkkaa, ivaa, surkeaa\nsääliä vaan saa osakseen ja pitkän nenän\".\n\nJa kuitenkin hänestä tuntui siltä, että eiväthän nyt asiat voi näin\nhullusti olla. Se on pelkkää lorua vain ja piikojen tavallista pilaa!\nJa huomenna päätti hän hankkia itselleen tarkan selon. Ellei saisi sitä\nLiisalta, menisi kysymään itseltään emännältä. Tällaisena hönttönä ei\nhän enää rupea olemaan, ja jos asiat ovat niin kuin ihmiset sanovat,\nniin lyö hän kamansa kokoon eikä jää enää hetkeksikään taloon.\n\nAamulla ei hän tahtonut saada Liisaa puheilleen vaikka hän jäi muiden\npellolle mennessä kotiin leikkaamaan heinää ja teroittamaan viikatteita\nj.n.e. Viimein näki hän Liisan puutarhassa kovin hepenneltynä,\npoimimassa kauniita kukkasia. Uli ei häikäillyt ja ennenkun Liisa\naavistikaan, ilmestyi hän Liisan eteen.\n\n\"Miksi sinä kartat minua alituiseen?\" kysyi hän, \"mitä se merkitsee?\"\n\n\"Oh, eipä juuri mitään\", vastasi Liisa.\n\n\"Mutta miksi sinä sitten olet minulle tuollainen etkä sano minulle niin\nhyvää sanaa?\" kysyi Uli.\n\n\"Jaa, enkö minä sitten saisi olla millainen tahdon? Ja se ei kuulu\nsinuun, millainen minä olen.\"\n\n\"Vai niin, sekö on ääni nyt kellossa!\" sanoi Uli. \"Sitten kai onkin\ntotta mitä kerrotaan, että sinulla on jo toinen?\"\n\n\"Ja jos on, niin mitä se sinuun kuuluu? Enhän minäkään välitä siitä,\nmissä vehkeissä sinä olet Vrenelin kanssa.\"\n\n\"Niitä vehkeitä ei tarvitse keltään salata\", sanoi Uli. \"Mutta\ntahtoisimpa nyt tietää, oletko sinä tosiaan niin kehno ihminen, että\notat toisen, vaikka lupasit tulla minulle?\"\n\n\"Herra Jumala, uskaltaako tuo kunnoton vielä tulla sanomaan minulle:\nkehno\", vinkaisi silloin Liisa. \"Renki! Kuuletko sinä, jätätkö sinä\nminut heti paikalla vai huudanko minä isää ja äitiä avuksi!\"\n\n\"Huuda vain, huuda ketä tahansa\"; sanoi Uli; \"mutta kehno olet ja\nkelvottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Et ansaitsisi niin\nauringon valoa, jos kerran on totta, mitä ihmiset puhuvat. Mutta Liisa,\nsanohan nyt, eihän se ole totta?\"\n\n\"Miksei se olisi totta?\" vastasi Liisa. \"Kun saan kerran herran ja\nrikkaan, niin miksi en häntä ottaisi? Tuhmahan muuten olisin. Mutta älä\nnyt ole noin paha. Minäpä puhun sinusta sulhaselleni ja sulhaseni ottaa\nsinut sitten puotiinsa ja sinä pääset rikkaaksi tekemättä työtä yhtään!\"\n\nTuskin oli Liisa tämän sanonut, niin tulla pöllähtivät yhtäkkiä kauniit\nkääsit kartanolle ja niissä istui hienon hieno herra. Ja kun Liisa\nhuomasi hänet, niin huusi hän: \"Kas tuo se on, tuossa se on!\" ja juoksi\nheti hänen luokseen. Äiti seisoi ovella ja pyyhki hämillään käsiään\nesiliinaansa; Jukka ei tullut näkyville ja Uli seisoi puutarhassa\nkasvot valkeana kuin Lootin vaimolla, joka nähdessään Sodoman\nhävityksen muuttuu suolapatsaaksi.\n\nJa kauan kesti ennenkun hän pökerryksistään selvisi mitään tahtomaan,\nmitään tekemään. Melkein tajuttomana oli hän katsonut, miten Liisa\notti tuota uutta tulokasta vastaan ja vei hänet herraspuolelle sinne\nkauniiseen kamariin. Ja sitten, yhtäkkiä puristi hän sormensa nyrkkiin\nja kähisi hammastensa välistä:\n\n\"Perhana! Minä sanon sen hänelle, minä sanon! Hänen täytyy saada se\ntietää, millaisen hän saa! Ja lähden talosta heti, hetkeksikään en enää\ntänne jää!\"\n\nJa hurjistuneena aikoi hän loikata puutarhasta pengermälle kun yhtäkkiä\ntartutaan hänen paidan hihaansa ja pidetään siitä kiinni niin että se\non ihan revetä. Ja kun hän kiukuissaan kääntää päätään ja aikoo lyödä\ntuota pitelijää, niin siinä seisoo Vreneli pelottomana ja vakaana. Uli\nei lyönyt, mutta murahti raivoissaan:\n\n\"Laske irti!\"\n\n\"En, minä en laske\", sanoi Vreneli; \"niin, katso nyt minua vain miten\nvihaisesti tahansa, mutta sinä et mene. Sääli sinua, Uli, Liisa\non sinulle ilkeä, mutta juuri siksi täytyy sinun nyt olla häntä\njärkevämpi. Pysy nyt täällä äläkä ole hänestä piittaavinasikaan!\nSekös Liisaa harmittaa. Jos nyt teet tyhmyyksiä, niin joudut kaikkien\nnaurunalaiseksi ja sitä iloa en minä sinun sijassasi heille antaisi.\"\n\nUli ei tahtonut ottaa tätä puhetta kuuleviin korviinsakaan, vaan\nvalitteli katkerasti, miten kelvoton Liisa oli hänelle ollut.\n\n\"Ole vain hyvilläsi\", sanoi Vreneli; \"minun asiani ei olisi virkkaa\ntästä mitään. Mutta kiittäisit jo polvillasi Luojaasi, kun kävi näin!\nJos tuntisit Liisan niinkuin minä, niin et häntä huolisi vaikka hän\nomistaisi koko maailman.\"\n\n\"Olkoon miten olkoon\", sanoi Uli, \"mutta pois lähden minä tästä\ntalosta ja paikalla. Pitäköön nyt vävy huolta talosta, kernaasti\nminun puolestani,\" \"Yhä suurempia tyhmyyksiä vain\", sanoi Vreneli.\n\"Silloinkos vasta koko pitäjä sinulle nauraisi ja hirnuisi! Mitenkäs\nnyt sinulle muka kävi! Toiset sanoisivat, että sinut on potkittu\ntalosta pois! Toiset, että sinuakos täällä muka narrattiin: luulit muka\njo olevasi Glunggen isäntä. Ja sittenkös sinua pilkattaisiin! Ole nyt\nvain kuin ei juttu sinua koskisikaan, naureskelekin sille vielä! Siten\nihmiset joutuvat ihan ymmälle eivätkä jätä sinua ainoastaan rauhaan,\nvaan vieläpä sanovat: siitä sen nyt näitte, ei Uli ole niin tuhma kuin\nluulette. Ulihan se Liisaa narrasi eikä Liisa Ulia.\"\n\n\"Oletpa koko hiiden velho\", sanoi Uli, \"mutta piru sittenkin on, jos\nrupean enää olemaan renkinä täällä --\"\n\n\"-- muuta kuin pestiaikasi loppuun\", jatkoi Vreneli. \"Lähde jouluna jos\nhaluat. Minäkin ehkä lähden. Mutta nyt älä lähde. Älä tee minulle ja\ntädille tätä pahaa mieltä. Mitä piittaa Liisa siitä, jos sinä menet!\nPäinvastoin, se on vain hyvillään. Täti ja minä saamme sitten kantaa\nkaiken huolen; serkkuhan ei välitä koko menostasi muuta kuin että\npääsee vain tädille motkottamaan. Minkäs me nyt sille mahdamme, että\nnäin on käynyt? Mutta usko minua, onnettomaksi sinä vaan olisit tullut\nLiisankin kanssa ja onnettomaksi se herrakin vielä tulee, sen saat\nuskoa. Ja ehkäpä ne pettävätkin vielä toisiaan. Mene nyt vaan talliin\nja anna sille töpöhännälle kauroja ja ole ihan siivolla. Ja usko minua,\nkaikki käy vielä aivan hyvin. Maailmassa on paras elää, kun ei aina\nilmaise, miten sydäntä karvastelee.\"\n\n\"Taidat olla oikeassa\", tuumi Uli, joka oli jo vähän rauhoittunut tästä\npitkästä keskustelusta. \"Mutta jos ei joskus saa purkaa sappeaan,\nniin ihanhan siihen pakahtuu. Kyllä olisi sietänyt sellaiselle\nvilpistelijälle kerran puhua suunsa puhtaaksi.\"\n\n\"No mukavaahan se on puhuakin, kun kerran jäät tänne. Tulee ehkä\nhetki, jolloin on paljon parempikin puhua kuin nyt. Niin, jospa olisit\nsaanut taivaltaa samaa tietä kuin minä, niin tietäisit, ettei se sapen\npurkaminenkaan aina paljoa auta. Sellainen ihminen ei ole kavala kuin\nkäärme ja vakava kuin kyyhkynen. Hätä sen on minulle opettanut. Mutta\nmenehän nyt vain. Minun täytyy nyt lähteä keittämään ja kärventämään\nruokia sille herralle ja kyllä nyt keitänkin niitä oikein sydämen\nhalusta.\"\n\nSillä aikaa kun nuo kaksi täällä näin keskustelivat ja Uli väkinäisesti\nviimein totteli, oli herraspuolella toiset tuumat. Äiti itse oli\nkantanut sinne juustoa, viiniä ja vehnäleipää kun ensin oli turhaan\nhuudellut Vreneliä. Sitten oli hän kiiruhtanut takaisin alas Jukan luo\nja kertonut, kuka nyt oli tullut, ja sanonut että Jukan pitää heti\npukeutua pyhävaatteisiin ja panna huivi kaulaansa ja tulla ylös. Mutta\nJukkapa teki tenän. Hän ei vaan lähde heittiöitä hännystelemään, hänpä\nvähätteleekin heitä nähdä, hän ei heistä piittaa ja hänellä ei ole\nasiaa mitään heille. \"Antakaa minun nyt olla rauhassa\", sanoi hän, \"ja\nmenköön mokoma matkaansa sinne mistä on tullutkin.\"\n\n\"Ei se kelpaa\", sanoi muori; ihanhan Jukka nyt oli kuin mikä hullu.\nHänen täytyi tulla puhelemaan sen kanssa ja tietääkin mitä tekee. Ei\nmuori nyt tosin muka mitään pahaa tahtonut ennustaa, hän ei sanonut\nsekaantuvansa koko asiaan; mutta älköön häntä sitten syytettäkökään,\njos tytön päähän vielä mikä pälähtää. Kyllä hän tuntee sen tytön.\nJa jos se tekee vielä jotain onnetonta, niin omaatuntoa aina ja\nijankaikkisesti kalvaa. Ja hän ei halua sellaisia tuskia, ja hän tahtoo\nsaada kuolla rauhassa.\n\nNäin sanoen tuiskahti muori ulos ja kovasti pamahti ovi hänen\nmennessään. Jukka motkotteli melkein tunnin ajan itsekseen, motkotteli\nnaisväestä, joka aina tuppautuu käskemään eikä tahdo vastata mistään.\nSillaikaa Liisa kaateli viiniä puuvillakauppiaan lasiin ja lausuili\nniin hienosti kuin ikinä voi: \"Olkaa niin hyvä, pyydän, ottakaa ja\nmaistakaa nyt!\"\n\nViimein otti Jukka hitaasti kaulahuivinsa, sitoi sen kaulaansa ja sanoi:\n\n\"Toista pukua en minä vaan muuta, kyllä kelpaa tämäkin sellaiselle\nlorvehtijalle.\"\n\nSitten otti hän keppinsä ja lähti köpittämään puistikkoon tuvan ja\nherraspuolen välille. Puuvillakauppias näki hänet akkunasta ja kysyi:\n\"Tuoko on isä?\" Ja kun Liisa vastasi: \"se\", niin sanoi kauppias:\n\"Minäpä lähden ulos häntä tervehtimään\".\n\nKun Jukka hänet näki, niin aikoi hän pyörähtää selin ja mennä\nmatkaansa, mutta eipä ehtinyt.\n\n\"Tohdin ottaa vapauden\", sanoi puuvillakauppias, \"ja tulla tietämään,\nmiten Teidän rouva puolisonne ja neiti tyttärenne ovat tyytyväisiä\nkylpymatkaansa Gurnigeliin. Siellähän minä sain kunnian heihin tutustua\nja silloin viettää elämäni onnellisimmat päivät.\" \"Jaha, vai niin\",\nvastasi Jukka. \"Te siis olitte kai kipeä, koska Teidän täytyi mennä\nkylpemään?\" \"No ei, ei oikeastaan\", vastasi puuvillakauppias, \"mutta\nkaipasin lepoa\".\n\nJa nyt kertoi hän suurista kauppaliikkeistään ja laajoista matkoistaan,\nja miten hän oli matkustanut Pietarista pikapostilla yötä päivää,\nniin että Jukan älli melkein seisattui ja hän alkoi jo kunnioittaa\ntuollaista porhoa. -- Niin se puhuu kuin räntättyä, ajatteli hän, ja\njos puoletkin siitä on totta, niin kyllä siinä on poikaa. Liinasta,\nkauppias, nähdessään että se oli Glunggessa jo nyhdetty, sai aiheen\nkysyä: kasvattaako isäntä itse liinaa siemeneksi? Kun Jukka vastasi\nepäävästi, alkoi kauppias ladella paikkoja, josta sitä on paras\nostaa: puhui Baselista, Breisgaun Freiburgista; kertoi sikäläisten\nkasvumaista, miten paljon ne ansaitsevat siemenviljelyksellä, miten\npaljon saavat voittoa maastaan ja miten paljon täälläkin voitaisiin\nsaada kunhan ei vain liian tiukkaan takerruttaisi vanhoihin tapoihin.\nHän takasi, että suurella tilalla voi helposti saada 1-2000 guldeniin\npelkällä siemenviljelyksellä jos vain tahtoo. -- Piru vie, ajatteli\nJukka, ollapa vain puoletkin totta, niin kyllä kannattaisi! Ja hänen\nkunnioituksensa kasvoi. Ja kun muori sivumennen sai tilaisuuden\nkysäistä Jukalta: \"No miltäs tuntuu?\" niin vastasi Jukka, että ei se\nherraksi ole ihan tyhmä mies; mutta kyllä hän tietää, lehmälläkö vai\nhevosella on sarvet ja miksi katti kehrää.\n\nPuuvillakauppias ymmärsi kehuttavansa. Kauniista pöytäkalustosta sai\nhän paljon kiitoksilleen aihetta; ja sitten siirtyi hän savustetusta\nlihasta Hampuriin, kinkusta Westfalin liikkiöihin, paistista\nPyhän Urbanin luostarin vasikoihin ja kertoi mitä Baselin seudun\nnauhanpunojat syövät vasikanlihan asemasta; ja valkeasta pullosta\nkaadettu oiva viini johti hänet viimein puhumaan viineistä ylimalkaan.\nJa nyt osoittautui hän niin tietäväksi, mainitessaan monen monia\nlajeja ja eroavaisuus-tuntomerkkejä että Jukka ajatteli: \"Mullikkahan\nse meidän Johannes on vielä tämän rinnalla. Vaivoin eroittaa se\nNeuenburgilaisen ja Weltschiläisen, tokko niitäkään.\" Ja monen lapsen\nristijäisissä hän oli jo ollut, mutta eipä hän vielä ollut nähnyt näin\nrattoisaa miestä. Sen seuransa kuluu aika kuin siivillä, hiis ties\nmiten kuluneekaan, eikä kuitenkaan tarvitse paljoa suutaan vaivata.\nMuori melkein unohti tyrkyttää lisää tuota puheliasta vierasta\nkuunnellessaan, ja Liisa, joka ei ymmärtänyt, mitä herra nyt oikeastaan\nonki, tuli ihan äkäiseksi, kun se aina vain puhui isälle eikä ruvennut\nhänelle livertelemään. Hän siis alkoi jo pärpättää ja sanoi ulkona\näidille:\n\n\"En minä taida enää siitä välittääkään. Se on niin epäkohtelias ja\nhuonotapainen kuten raain renki, eikä se ole koko ruoka-aikana puhellut\nmitään minun kanssani.\"\n\n\"Oletkos nyt hupsu\", supatti muori, \"aina sinä olet sellainen hönttö!\nEtkös sinä nyt ymmärrä, että hänen täytyy päästä isän suosioon, jotta\nisä myöntyisi? Tiedäthän sinä, miten isä oli äkäinen.\"\n\n\"Mitä se isään kuuluu\", vastasi Liisa. \"Minuthan hän nai eikä isää. Hän\nvoisi jättää selvittelemisen isän kanssa minun huolekseni. Kyllä minä\nisälle näyttäisin, jos hän rupeisi vastaan mukisemaan.\"\n\n\"Ole nyt jo hiljaa\", sanoi äiti, \"olipa hän nyt mikä tahansa, niin\nviisaampi hän toki aina on kuin sinä, vaikka sinun tähtesi onkin\ntuhlattu niin hirvittävästi rahaa ja sinä olet saanut olla koulussa\nWeltschlandissakin. Mutta minkäs sitä ihminen päälleen voi.\"\n\n\"Ja se katsoi aina vain Vreneliä, kun Vreneli tuli tarjoamaan ruokaa\",\njatkoi Liisa. \"Heittiö, kyllä minä sen huomasin. Vreneli ei saa enää\ntulla meille tarjoamaan. Tuo sinä, äiti, vasta ruuat sisään, jos vielä\njotain tarvitaan.\"\n\n\"No siihen saat tottua\", vastasi muori. \"Et sinä voi estää ketään\ntoiseen vilkaisemasta, ole hyvilläsi vaan, kun ei toinen tee\npahempaakin.\"\n\n\"Piru vie, sepähän sitten nähdään\", sanoi Liisa.\n\nSillä välin oli sisällä alettu hieroa noita tärkeitä sopimuksia.\nPuuvillakauppias oli heti paikalla kun pääsi Jukan kanssa kahden\nkesken alkanut kosintapuheensa, jotka nyt olivat yhä kauniimmat ja\nvalitummat kuin muutamia päiviä sitten äidin kanssa. Myötäjäisrahoista,\nmyötäjäistavaroista ei hän hiiskunut sanaakaan; päin vastoin veti hän\nkirjesalkustaan esiin suuren tukun papereita ja sanoi Jukalle, että\nnäistä isäntä voi saada jonkunlaisen käsityksen hänen kauppapuuhistaan\nja varallisuussuhteistaan. Nuo paperit, ne olivat tosin vain vekseleitä\njos jonkinlaisia, mutta Jukka ei ymmärtänyt niistä paljonkaan\nmuuta kuin niihin merkityt suuret summat, joita hän piti puhtaana\nomaisuutena. Eikä hän nyt voinut enemmän kuin äitikään ymmärtää, miksi\nniin hirveän viisas ja hirveän kaunis pohatta ja porho tavoittelee\njuuri heidän Liisaansa. -- Kai se niin lienee, ajatteli hän viimein,\nettä mikä mistäkin tykkää. Jotkut tahtovat kelmeitä, jotkut punaisia,\ntoiset lihavia, toiset laihoja; toiset kopeita ja toiset ahkeria;\njotkut hupsuja ja jotkut viisaita. Ja tuo nyt näkyy tahtovan juuri\nLiisan kaltaista, tykkää sellaisesta ja mitäs siinä auttaa ihmetellä!\nNiin ajatteli isä kosijan koreasti puhellessa. Mutta hänen epäluulonsa\nei siltä ollut vielä läheskään kadonnut. Hän kyseli jos jotakin,\nväitteli vastaan, koetteli urkkia selville kauppiaan tuttava- ja\nsukulaisuussuhteita saadakseen tyydyttäviä tietoja ja alkoi viimein\nitse puhua myötäjäisistä, \"Pyydän\", sanoi herra, \"älkäämme nyt ottako\nsellaisia asioita puheeksi. Minulla ei tässä suhteessa ole samat\nmielipiteet kuin muilla ja oikeastaan en niitä tarvitsisikaan. Eipä\nsiltä, etten minäkin suoraan sanoen olisi rahantunteva mies, mutta\nvaimoahan minä tänne olen tullut hakemaan. Vaan jos isäntä sitten\njoskus hyväntahtoisuudessaan haluaisi antaa minulle jonkin verran,\nniin otan tietysti kiitollisesti vastaan; vaan kyllä tyytyisin olemaan\nilmankin, Elise-neitohan on minulle kaikki kaikessa. Kyllähän niitä\nsitten voi tulla tilaisuuksia, jolloin voisi auttaa toisiaan, kunhan\nnyt saan onnen päästä teidän perheenne jäseneksi. Pellavastanne\nja kirsikkaviinistänne saisitte minun välitykselläni vasta aivan\ntoiset hinnat kuin nyt; viinistä hommaan Frankfurtissa ainakin\nkolme guldenia mitalta. Ja kyllä sitä voi saada viljastakin enemmän\nkunhan vain ymmärtää järjestää asioita. Ja monasti on oiva tilaisuus\ntilapääkauppoihin, kunhan on käyttövaroja. Mutta useinhan sattuu,\nettei rikkaimmillakaan kauppiailla satu olemaan irkeneviä rahoja juuri\nsilloin kun niitä tarvitsisi tuollaisiin sivukeikauksiin. Joten siis\nminä, jos sellaisen onnen hetken tullen joskus tohtisin pyytää apeitani\napua, voisin kyllä sitten luovuttaa teille viisi, kuusi prosenttia\npuhdasta voittoa hyötyen itse kuitenkin kymmenestä viiteentoista\nprosenttiin.\"\n\nTämäpä ei ollut Jukasta hulluinta. Sepäs nyt on koko merkillinen uros,\najatteli hän, sempähän kanssa on vielä hauskempi olla kaupoissa kuin\nikinä minkään tyhmimmän talonpojan. Kuitenkaan ei hän tahtonut vielä\nantaa varmaa vastausta, vaan vaati kaksi viikkoa harkinta-aikaa.\n\"Täytyy puhella vielä pojan kanssa\", sanoi hän, \"ja kysellä yhdeltä ja\ntoiselta. Kyllähän minä teihin luotan, mutta sellainen se nyt on maan\ntapa.\" -- Sitäpaitse ei hän oikein tiennyt, eiköhän olisi parempi jos\nLiisa olisi naimisiin menemättä; se on näet niin sairaloinen eikä siitä\nole paljoa jaksamaan.\n\n\"Mistäs sinä sen tiedät?\" sanoi Liisa, \"viis sinä tiedät, mitä minä\njaksan mitä en. Mutta kun kaikki huolet ovat aina yhden niskoilla, niin\nei kai sitä nyt aina jaksakaan.\"\n\nNokkelasti sekautui herra silloin puheeseen ja vakuutti, että\njuuri Liisaa ja vain Liisaa hän haluaa; puristi Liisan käsiä ja\nvakuutteli, että otettakoon vain harkinta-aikaa, mitäs hän siitä!\nNiin, tiedustelkoot hänestä vain miten paljon tahtovat ja he ovat\nsaavat kuulla hänestä vain hyvää, elleivät ihmiset panettele, kuten\nne valitettavasti usein tosin tekevät, etenkin silloin kun jollakin\non niin paljon kadehtijoita kuten hänellä. \"Mutta suotakoon minun nyt\nkuitenkin antaa Elise-neidolle edes pieni muisto.\" Ja niin sanoen\notti hän esille pienen rasian ja rasiasta ketjuineen komean kellon ja\nripusti sen hellästi ja somasti Liisan kaulaan ja pyysi samalla mitä\nsyvimmästi kunnioittaen lupaa saada kelloa antaessaan edes pienen\nsuudelman. Nyt oli Liisa häneen tyytyväinen jälleen, ja hän iloitsi\nlahjasta kuin lapsi ja juoksi heti näyttämään sitä Vrenelille ja\npiioille ja palasi kohta taas takaisin lemmittynsä luo kysymään, että\nmiten se avataan ja kuinka sitä vedetään ja kehui sitten, että mitähän\nse käly-rouva nyt tuumii kun se tämän kellon näkee! Ja Liisa tahtoi\nruveta marmattamaan odotusaikaa vastaan; mutta sulho, hän pyysi häntä\naivan kiihkeästi nyt vain taipumaan rakkaiden vanhempien tahtoon. Sillä\ntuolla ajallahan hän ehtisi järjestää paperinsa kuntoon, niin että\nheitä sitten kohta voitaisiin kuuluttaa. Täytyi näet vielä kauniiseen\nvuoden aikaan ehtiä oikein ihanalle häämatkalle, minne vain hänen rakas\nElisensä tahtoo. Siitäkös Liisa intoutui taas iloon ja alkoi parpattaa\nlykkäystä vastaan ja olisi tahtonut lähteä häämatkalle jo heti.\n\nNiin kului se päivä ja illalla tuo onnenpoika varustautui sitten\nlähtemään talosta ja oikein pulskasti tahtoikin lähteä. Niimpä\naikoi pistää Vrenelin kouraan frankin rahan, mutta tyttöpä kääntyi\nkiepsahtikin häneen selin ja sanoi, ettei hän huoli! Portaiden edessä\ntapasi hän miehet pitämässä kiinni hevosta ja panemassa suitsia sen\nsuuhun ja myös Ulin, jonka oli täytynyt tulla heille avuksi, sillä\nniin ylpeästi ja korkealla se tevana piti päätään. Silloin koetteli\nherra sivumennen pistää frankin rahan Ulinkin kouraan. Mutta Uli\ntuskin huomasi mitä oli saanut ja keltä, pudotti sanaakaan sanomatta\nheti rahan maahan kuten se olisi tulena polttanut hänen kämmentään,\ntunki suitset hevosen suuhun eikä ollut herraa ja herran kolikkoa\nnäkevinäänkään. Herra otti rahansa maasta ja tuumi itsekseen: Ovatpas\nnämä kopeita moukkia, kyllä minä heille vielä näytän!\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nMitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.\n\n\nKun herran lähdettyä vihdoinkin vanhukset tointuivat äskeisestä\nhuumauksestaan, niin raskaaksi kävi heidän sydämensä. Mitähän Uli\ntekee ja mitähän Johannes sanoo ja mitenhän tässä nyt oikein käy?\ntuumivat he huolekkaina ja kauhistuneina. Heidän suureksi ihmeekseen\nei Uli sanonut mitään eikä ollut mistään tietäkseenkään kuten ei asia\nhäneen olisi koskenutkaan. Ja kun palkollistoverit aikoivat ruveta\nhäntä härnäilemään, niin Uli vain muhoili ja tuumi, että mitäs ne\nihmiset hänestä oikein hupsuttelevat. Ja yhä mieluisemmaksi kävi\nhänen muhoilla näin; sillä kun nyt kerran mennyt oli mennyttä, niin\nheräsi hän kuin raskaasta ja pahasta unesta ja hänen oli nyt paljon\nhelpompi elää. Kulta ja rikkaus olivat kietoneet hänet pauloihinsa\nja häikäisseet hänen silmänsä, joten hän oli arvioinut asiaa vain\nraha-arvolla ja unohtanut yhä enemmän millainen ihminen Liisa oli.\nNyt, kun hän taas huomasi Liisan heikkoudet ylen räikeässä valossa,\nkiitti hän hartaasti Jumalaa kun oli pelastunut tästä vaarasta. Yhä\nsyvemmin tunsi hän, että perin onnettomaksi mies tulee kaikista\nrahoista huolimatta sellaisen kelvottoman vaimon kanssa. Nyt vasta\nalkoi hän ymmärtää entistä isäntäänsä ja hän ajatteli jo monasti, että\nkunpa tässä vain pääsisi käymään hänen luonaan, niin pyytäisi häneltä\nanteeksi epäluuloisuuttaan. Varmasti oli hän kuitenkin päättänyt erota\npalveluksesta; tänne ei hän enää jäisi; hän odotti vain hetkeä, jolloin\nvoisi paraiten pyytää päästökirjaa. Kun sellainen lurjus tulee vävyksi,\nei täällä kannata enää olla, ajatteli hän. Sillä omasta itsestäänkin\nvoi hän nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että puuvillakauppias on\nlurjus, mikäli hänelle itselleen selvisivät ne perussyyt, joiden vuoksi\nhän oli -- Liisaa halunnut. Hän myönsi jo itselleen, että jos hänellä\nolisi ollut kahdeskymmeneskin osa Liisan rahoista, joita tuo kelmi nyt\ntavoitteli, niin ei Liisa olisi hänen päähänsä edes pälähtänytkään.\n\nMutta ravintoloitsija Johannes rouvineen, he eivät olleet yhtä\nkylmäkiskoisia kuin Uli. Pian tahtoi Liisa lähteä heidän luokseen\nilmoittamaan uutistaan ja näyttämään heille kelloaan; mutta isä ja\näitipä eivät tahtoneet tulla mukaan ja eihän Liisa yksinäänkään\nuskaltanut sinne mennä. Kirjoitettiin. Silloin lensi tuo ravintolan\njalo aviopari Glunggeen kuin kuulat tykin kidasta, kiehuen kiukusta\nja myrskynä pauhaten. Sinä päivänä itkeä ulistiin, säksätettiin ja\nkiroiltiin Glunggessa kai kymmenen kertaa enemmän kuin sataan vuoteen\nyhteensä ja ainoaakaan haukkumanimeä ei Johannes unohtanut antaa\nsulhaselle ja kaiken maailman paheet hän hänelle omisti ja kaiken\nmaailman sadatukset ja kirot. Ja jos Johannes jotain unohti, niin\nlisäili niihin aina vielä Trinette omistaan nyyhkien ja kiljuen. Eikä\nLiisakaan säästänyt kitaansa, ja veli olisi antanut hänelle selkään jos\nei äiti parka olisi varjellut tytärtään.\n\n\"Tässä sitä nyt taas ollaan\", sanoi Jukka muorille, \"nyt sen näet! Taas\nsaan minä sotkea paitani teidän pyykkiinne!\"\n\nJohannes lupasi lukemattomat kerrat itsensä pirulle viedä vannoen,\nettei hän enää kertaakaan astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli\njos he antavat tyttärensä sellaiselle saatanan vietävälle helvetin\nretkulle. Ja sitten tuppautui hän taas Ulin seuraan ja kevensi nyt\nhänellekin sisuaan ja sadatteli niin sadantuhannen perkeleesti, että\njos nyt kerran sellaisen vätyksen välttämättä pitää päästä naimisiin,\nniin ottaisi hän satatuhatta kertaa mieluummin langokseen Ulin kuin\nsellaisen hemmetin koiran, puoleksi herraa, puoleksi renttua. Tietysti\nolisi hänestä ollut kaikkein parasta kun se hupsu olisi pysynyt\nvanhana piikana, sitäkös sen nyt tarvitsee niitä rahojaan mennä\nnaittamaan. \"Mutta mitenkäs ne kelmit ovat sinua peijanneet! Voi mies\nrukka, olisitpas älynnyt tulla minulle! Mutta tuletpahan nyt, tähän\nvietävän pesään et nyt enää jää!\" Uli vastaili vähän ja kartellen ja\nhyvillään hän oli, kun tuo pauhaaja ja peuhaaja lähti sitten talosta.\nJa onnettomiin joutui siitä päivästä ravintoloitsija rukka, sillä hänen\nrouvansa nähtyään Liisan kellon ja ketjut alkoi nyt hänkin marista ja\nkiusata samallaisia kunnes ne sai.\n\nJukka oli hankkinut muualtakin tietoja tuosta puuvillakauppiaasta,\nmutta ne olivat epäsuotuisia, vältteleviä tahi hämäriä. \"Se on\ntyhjätasku\", sanoivat toiset, \"ei siihen voi yhtään luottaa; aina se\nhelistää rahojaan, mutta ei sillä ole kuitenkaan kolikkoa jos kysymys\ntulee.\" \"Ei me sen oloja tarkkaan tunneta, kuuluu tekevän hyviä\nkauppoja, mutta ei me olla läheisemmissä tekemisissä\", sanoivat toiset.\n\"Kohtelias ja nokkela nuorimieshän se on, kyllä se tässä maailmassa\nedistyy ja kyllä sillä on mikäli näkee, rahojakin\", tuumivat taas\njotkut. Kuta lyhemmäksi harkinta-aika kului, sitä raskaammiksi kävivät\nvanhusten sydämet, etenkin muorin, jonka vastuulle nyt Jukka kaiken\npani. Ja he olisivat kernaasti purkaneetkin kaupat ja olisipa muori\nnyt antanut Liisan mieluummin vaikka Ulille, mutta tuskin he siitä\nsanankin mainitsivat, niin tuli Liisa kuin pirulta riivatuksi, sätki\njäseniään ja kuohutti vaahtoa suustaan jotta aivan pelättiin hänen\nsaaneen kaatuvataudin. Ja kun odotusaika oli päättynyt, niin eräänä\npäivänä, jolloin satoi ja tuuli niin ettei koiraakaan olisi raaskinut\najaa ulkosalle, ryöpsähti puuvillakauppias taas hevosellaan tanhualle.\nSurkeaa kuten sää oli hänen vastaanottonsakin. Renkejä ei näkynyt,\nkuulunut hevosta talliin viemään. Liisa jäi sateen vuoksi seisomaan\nkymmenen askeleen päähän luhdin alle, piiat eivät tuoneet sateensuojaa\nja vanhuksista ei vilaustakaan. Ei edes Ulia oltu näin huonosti otettu\nvastaan hänen isäntärengiksi tullessaan.\n\nKauan kesti ennenkun sulho märkänä ja väristen pääsi tupaan, vielä\nkauemmin ennenkun hän sai naamansa asiallisiin ystävällisiin\njuonteisiin ja kaikkein kauimmin ennenkun vanhukset tulivat näkyville,\nhekin nyt niin kylminä ja hyisinä että tuntui kuten heidät kaikki,\nLiisaa lukuunottamatta, olisi pantu kahdenkymmenen asteen pakkasella\nlämmittämättömään huoneeseen toisiaan hauskuttelemaan. Ja vihdoin,\npitkäin esipuheiden ja johdatusten jälestä alkoi puuvillakauppias:\njokohan hän nyt saisi panna sormuksen rakkaan Elisensä sormeen kuten\nrakkaalle morsiamellensa ainakin; se oli hänellä jo mukana. Vanhukset\nnäyttivät epäröivän, katselivat toinen toisiinsa. Viimein sanoi Jukka:\n\"En minä nyt sitä tiedä: olemme tässä kuulleet yhtä ja toista ja se\npoika ei ole ollakseen yhtään tyytyväinen.\"\n\n\"Kas, se sellainenhan nyt on vallan ymmärrettävää\", sanoi kauppias,\n\"mutta jos minulla olisi kunnia tuntea teidän herra poikaanne\npersoonallisesti, niin minä vakuutan, ettei hänellä varmaan olisi\nminua vastaan mitään muuta kuin mahdollisesti vain se, että menemällä\nnaimisiin hänen neiti sisarensa kanssa ehkä hänen mielestään voisin\nvahingoittaa hänen tulevaa perintöosuuttaan. Ja yhtä ymmärrettäviä\novat nuo muutkin seikat. Minulla on jo kauan ollut kadehtijoita ja nyt\nniitä on tietysti vielä entistä enemmän, ne eivät sallisi minulle tätä\nonnea, koettavat minua erottaa Elisestä.\" Ja sitten kertoi hän pitkän\ntarinan, mitä hänelle oli kerrottu glunggelaisista ja miten häntä oli\nheidän suhteensa varoitettu ja sanottu, että hänet petetään ja hän\ntulee onnettomaksi. \"Mutta kyllä tunnen ihmiset liiankin hyvin, turhaan\nen tunne tietä Moskovasta Lissaboniin niin että voisin sen yön pimeässä\nummessa silmin kulkea; kyllä tiedän, minkälaisia ihmiset yleensä\novat ja mitä he tarkoittavat. Sehän nyt on selvä, että kun kerran\npanetellaan niin julkeasti teidän laisianne kunniallisia, siivoja\nihmisiä, jotka elävät vakaata elämäänsä maatilallaan, niin miksipä\nei olisi helppo keksiä vaikka mitä minunlaisestani liikuskelevasta\npoikamiehestä. Milloinkapahan kaksi lie päässyt yhteen, ihmisten\nhiomatta kieltään heidän varaltaan, koettaen heitä eroittaa.\"\n\n\"Niin, kyllähän se niin taitaa olla\", tuumi Jukka, \"mutta kuitenkin\nminusta tuntuu nyt siltä, että ehkäpä olisi parasta kun ei nyt\nturhaa hätäiltäisi, vaan odoteltaisi vielä vuosi. Sillaikaahan tässä\ntutustuttaisiin toisiimmekin, ja olettehan te molemmat vielä aivan\nnuoria; ette te siitä ehdi tulla liian vanhoiksi. Parin, kolmen vuoden\npäästä sopii mennä naimisiin aivan yhtä hyvin kuin nytkin ja molemmat\nte sillä ajalla olette vain viisastuneet. Onhan esimerkkejä siitä,\nettä kihloissa on oltu parikin kymmentä vuotta ja kuuluivat ne monasti\nsellaiset tulleen juuri kaikkein onnellisimmiksi; ja sillä ajallahan\nmielestäni ehditte tutustua toistenne oikkuihinkin. Kun näin lentää\numpimähkään, niin sattuu helposti hairahtumaan.\"\n\nMutta silloinkos alkoi Liisa itkeä ja ulvoa ja kun viimeinkin saatiin\nhänen sanoistaan selvää, olivat ne kamalia vastalauseita tällaiselle\nviivytykselle. Ihan hänet tähän tapetaan, jotta sitten se Frevligenin\nköntti saa sitä enemmän. Mutta Jumaliste he saavat tätä vielä katua!\nKyllä hän jo tietää, mitä hän nyt tekee j.n.e. Puuvillakauppias\nantoi tämän tunteenpurkauksen aikansa tehokkaasti vaikuttaa, sitten\nrauhoitteli Liisaa hellin sanoin ja kääntyi vihdoin liikuttavin\npuheenparsin vanhempien puoleen. Oliko heillä sydäntä tehdä oma\nlapsensa näin onnettomaksi! Ja hänet myöskin. Eivätkö he nyt nähneet,\nmiten he olivat kiintyneet toisiinsa? Ja miksi tehdä onnettomaksi omaa\nlastaan? Noiden kateellisten, perättömäin parjaustenko vuoksi, joita\njoka naimakaupassa saa aina kärsiä? Vai miksi? Siksikö, että veli,\njoka nähtävästi tarvitsee paljon rahaa, ei ehkä tahdo antaa siskolleen\nmitään? Ei, niin kovia, niin armottomia, niin kivisydämisiä eivät he\nvarmaankaan voi olla! Ei, hän kyllä tietää, että he ovat hyviä, kunnon\nihmisiä ja uskovat Jumalaan, kuten toivovat päästä autuaiksi. Ja siksi\npyysi hän nyt vielä kerran, pyysi oman ja tytön sielun pelastuksen\nkautta, että suotakoon hänelle nyt Elise-neidon käsi, jotta he sitten\nvoisivat yhdessä vaeltaa tässä maailmassa hyveen ja siveyden tiellä\nja vihdoin kun Jumala kerran heitä kutsuu taivaaseensa, kaikki siellä\nkohdata ja elää yhdessä autuaina ijankaikkisesti. Muori paralta\nvuosivat taas kyyneleet pitkin punaisia poskia ja Jukkakin sanoi:\n\n\"Herran nimessä, kun nyt kerran näin väkisin tahdotte, niin menkää;\nmutta minä en vaan rupea sitten syypääksi, käyköön miten tahansa.\"\n\n\"Se on Jumalan tahto\", sanoi muori, \"se on sallittu, ja mikä on\nsallittu, minkä sille mahtaa. Mutta pitäkääkin sitten itse huolta\nonnestanne. Jos ette onnellisiksi tule, niin emmehän mekään sitten enää\nsille mitään voi.\"\n\n\"Oi\", huudahti puuvillakauppias, \"olkaa huoletta siitä! Kukapa ei\ntulisi onnelliseksi minun kalliin Eliseni kanssa? Minä takaan, ettemme\ntule kohtaloamme nurkumaan! No johan minä nyt sen arvasin, etteivät\nteidän hyvät sydämenne tahdo tehdä kahta ihmislasta onnettomiksi. Tule\nnyt, Elise, tule, kiittäkäämme jo nyt näitä kalliita vanhempiamme!\nKiittäkäämme, että he ovat uskoneet meitä enemmän kuin pahoja ihmisiä.\"\n\nJa hän tarttui Liisan käteen, veti hänet vanhempien luo ja heittäytyi\nsitten muorin kaulaan ja suuteli häntä. \"Ilmoissa ikänä ei kukaan\nole rutistanut minua niin rutosti\", kertoi muori sittemmin monasti\ntuosta tapauksesta. Ja sitten hyökkäsi sulho Jukan kaulaan ja kuristi\nJukkaa niin että ukko oli läkähtyä ja sylki ja köhi tukehtumaisillaan.\nJa Liisankin olisi nyt oikeastaan pitänyt ruveta heitä halailemaan,\nmutta hänellä sattui olemaan munakakun kappale kourassaan ja se olisi\nvoinut rutistua. Liisasta oli siis järkevintä jättää halaukset toiseen\nkertaan ja syödä vain kakkua. Mutta kun puuvillakauppias oli selvinnyt\nvanhemmista, niin riuhtaisi hän nyt myös morsiamensa miehekkäille\nrinnoilleen, ylväästi sykkivää sydäntään vasten eikä varonut kakkua\nlainkaan ja kun se rupesi litistymään, niin Liisa kirkui: \"Kakku,\nkakku! Anna kun panen sen ensin pois!\"\n\nPuuvillakauppias näytti nyt ylen onnelliselta, kulki yhden luota toisen\nluo, puristeli käsiä ja sanoi, ettei hän tiedä miten nyt kiittääkään\ntaivaan Jumalaa tästä onnestaan. Ja tämä oli hänen elämänsä ihanin\npäivä ja sitä pitää viettääkin niin arvokkaasti kuten se ansaitsee.\nNiin sanoen meni hän ulos kieseilleen.\n\n\"Käyköön nyt miten tahansa\", tuumi muori hänen poissa ollessaan,\nhuoahtaen: \"joka tapauksessa sillä on hyvä sydän ja se on uskovainen.\nJa sehän se onkin pääasia; mitäpäs muusta.\"\n\nSamassa tuli sulho takaisin pullo kädessä ja sanoi:\n\n\"Puhuimme tässä viime kerralla viinistä. Minä siis ajattelin, että\npitäisipä tuoda teille vähän näytettä, jotta tietäisitte kerran mitä\non oikea viini. Ja koskapa minua nyt kohtasi sellainen onni, että sain\nrakkaan Eliseni käden, niin eipähän nyt tällaisena päivänä sopine juoda\ntavallistakaan viiniä. Ja tätä viiniä ei tarjotakaan joka pöydässä;\nmutta teille voin minä kyllä hankkia sitä aivan polkuhintaan, vaikken\nmikään viinikauppias olekaan. Mutta kun kulkee paljon maailmalla ja\npitää vain silmät päässään, niin saahan sitä aina tietää, mistä saa\ntavaraa huokeimmalla. Ja sitenhän olen tehnyt aina paraat kauppani.\"\n\nJa kauppiaalla oli myös pakka erinomaista silkkikangasta, väriltään\ntuhkanharmaata. Sellaista ei Liisa ollut ikinään nähnyt eikä Trinette\nsaanut. \"Tällaista\", sanoi sulho, \"saa turhaan hakea Bernistä ja\nZürichistä. Eräs hyvä ystävä toi sen suoraan Lyonista ja luovutti\nminulle tutun kaupalla.\"\n\nNyt olivat kaikki onnellisia ja hyvän viinin ja kauniin silkin ääressä\ntultiin vähitellen niin lepposiksi ja tuttavallisiksi, jotta äiti\najatteli, että olisipa ollut onnetonta, jos ei Liisaa olisi sille\nannettu.\n\n\"Mitäs kummia tolloja teillä on palveluksessa?\" kysyi kauppias sitten\ntuttavalliseksi tultuaan. \"Kun minä viime kerralla aioin lähteä täältä,\nniin menin ensin keittiöön tuumien antaa tapani mukaan juomarahaa sille\nhupaisen näköiselle tytölle, joka täällä meitä passaili, mutta hänkös\nkäänsi selkänsä ja sanoi: en minä tarvitse rahaa.\"\n\n\"Se oli kai Vreneli,\" tuumi muori. \"Ei se oikeastaan ole mikään\npalvelija, otimme sen vain armosta hoitoomme. Se on oikeastaan meille\nkaukaista sukua, vaan ei ollut ketään, joka olisi piitannut hänestä.\"\n\"Vai niin\", vastasi puuvillakauppias, \"sitten kadun, että häntä\nloukkasin; täytyy koettaa sovittaa vikaani.\" \"Se ei ole ollenkaan\ntarpeellista\", sanoi Liisa, \"parasta kun et sitä aina niin katselisi.\nSe rupee muuten ajattelemaan, että mitä sinä sillä vielä tarkoitat. Se\non niin lähentelevä se ihminen.\"\n\n\"No eihän sitä nyt niin voi sanoa\", sanoi äiti.\n\n\"Mutta kukas se oli se iso, kaunis poika\", sanoi liukaskielinen herra\nlivahtaen pois tästä vastenmielisyyttä herättävästä puheenaineesta.\n\"Se, joka pani suitsia minun hevoselleni? Suututti minua vielä enemmän!\nEi edes vastannut, vaan nakkasi frankinrahan ilman muuta maahan niin\nettä olin kahden vaiheilla vetääkö sitä korville vai ei, ellen olisi\nhävennyt tahrata kättäni koskemalla renkiin.\"\n\n\"Paras oli jättää koskematta\", tuumi Jukka. \"Se oli varmaan Uli, meidän\nisäntärenki, oikein kunnon mies, mutta joskus on se niin julman tulinen\nettei sen kanssa tahdo tulla toimeen.\"\n\n\"Sellaista en minä pitäisi talossa\", sanoi kauppias.\n\n\"Eihän se kovinkaan paha ole\", sanoi muori. \"Ja se hoitaa erinomaisen\nhyvin maata ja karjaa ja meillä ei ole ollut ikinä niin kelvollista\nrenkiä, tuskin saisimme sellaista jos se lähtisi pois.\"\n\n\"Kyllä se vaan taitaa olla äkäpää\", tuumi sulho. \"Jos antaisitte\nminun huolekseni hankkia uuden rengin, niin hankkisinpa huokean ja\nsellaisen, että kerrankin tietäisitte mikä se on oikea renki.\" Tällä\nkertaa livahti äiti vuorostaan pois puheenaineesta ja alkoi jutella\njostain muusta. Viimein rupesi sulho toimittamaan, että olisi jo\ntänään lähdettävä kuulutuksille Üfligeniin. Muori löi käsiään yhteen,\ntällaista kiirettä hän ei ollut ennen kuullut. Ja Jukka pudisti päätään\nja sanoi, että ei tuo nyt tuollainen hätä ole hänestä mieleen. Liisasta\ntaas oli niin ruma ilma, ettei hän voinut lähteä ennenkun huomenna.\nTämä mielipide hyväksyttiinkin vihdoin ja niin jäi herra taloon yöksi.\n\nIllan kuluessa koetteli hän sitten tavantakaa sovittaa tuota kuviteltua\nloukkaustaan Vreneliä kohtaan ja tassutteli alituiseen Vrenelin jälestä\nyritellen olla hänelle kohtelias oman kykynsä mukaan. Mutta kun\nLiisa sen huomasi, niin sai sulho tuskin koko iltana häneltä kelvon\nsanaa. Vreneliä Liisa sätti kauheasti, haukkui häntä hännystelijäksi\nja sulhasensa viettelijäksi ja sanoi nähneensä, miten he olivat\ntuttavallisesti iskeneet toisilleen silmään. \"Ja kun minä pääsen\nnaimisiin, niin en jalallani astu enää tähän taloon niinkauan kun\ntäällä on tuo lutka. Sellaiset kiitokset siltä saa, vaikka häntä on\nniin kauan pidetty armosta talossa.\" Vreneli ei ollut tuppisuu, ei\nainakaan sellaisille kuin Liisalle. \"Lutkan\", toisti hän, \"saat pitää\nitse kuten mieskutkaleesikin. Mokomaa en sietäisi vaikken miestä ikinä\nnäkisikään. Mutta sinun tielläsi en rupea enää olemaan, kylliksi\nolen jo ollut täällä armoilla. Antamanne hyvän luulen ansainneeni\ntyöllä enkä siedä nyt enää tuota jokapäiväistä vatkatusta, hyvääkin\njuomarahaa, menneistä asioista, jotka eivät sinuun kuulu. Sillä sinä\net ole tehnyt minulle mitään muuta kuin aina kiusaa vain minkä olet\nennättänyt. Narripa olisin, jos mokoman apinan kanssa rupeisin kilpaa\nparpattamaan ja puheistasi piittaamaan. Vaan tielläsi en tässä enää\nkauan ole, siitä saat olla varma. Mutta jätähän nyt minut rauhaan,\nkai sinun puuvillahetakkasikin jo odottaa sinua.\" Liisa olisi repinyt\nVreneliltä silmät päästä, jos ei olisi tiennyt, ettei Vreneli laske\nketään silmilleen. Sillä sellaisissa hyökkäyksissä oli Vreneli monasti\npuristanut häntä käsivarsista niin että jälet olivat näkyneet monta\npäivää.\n\nHäähölyistä kaikellaisista, sekä itse häistä j.n.e., emme nyt\nhuoli kertoa; sillä oikeastaanhan meillä ei ole mitään tekemistä\npuuvillakauppiaan kanssa, vaan Ulin, ja liiankin paljon on jo tuo\nvähäpätöinen sivuhenkilö aikaamme vienyt. Mutta hän kun kerran pääsi\nnäyttämölle, niin ei hän synnynnäisen juutalaismaisen hävyttömyytensä\nmukaisesti tahtonut enään syrjäytyäkään. Ja yhä vieläkin, kun jo olemme\npäättäneet hänestä erota, on meillä helkkarin vaikea pidättää häntä\nloitolla.\n\nUlin hiljainen ja levollinen käytös oli vanhuksista ollut sangen\nmerkillistä, joskaan ei vastenmielistä. He luulivat nyt, että kyllä\nhe olivat ajatelleet Liisan ja Ulin suhdetta aivan liian vakavalta\nkannalta. Uli näytti olevan ainoastaan hyvillään kun tuo suhde nyt\noli selvinnyt eikä hän näyttänyt olevan aikeissa lähteä talosta.\nHäähumussa ei vanhuksilla ollut aikaa tutkia tarkemmin tuon luulonsa\ntodenperäisyyttä, vaan umpimähkään he uskoivat kaiken olevan parhain\npäin. Mutta kun häistä oli päästy, niin kehoitti muori kuitenkin\nJukkaa varmuuden vuoksi, kysymään Ulilta asiaa; vaikka kyllähän muori\ntosin uskoi, että kyllähän se jää. Jukka vastasi, että jos ei Uli jää,\nniin on se muorin syy. Eipä siltä, ettei saataisi parempaa renkiä,\nsillä vävymieshän oli luvannut, hommata uuden. Mutta Uliin oli jo\nniin totuttu ja siksi olisi hyvä jos se jäisi. Mutta eipä nyt hirteen\nkannata mennä vaikkei se jääkään. \"Sama ijankaikkinen hupsu sinä olet\",\nsanoi muori ja meni ulos tuvasta.\n\nKun Uli sitten kerran leikkasi heinää, köpitti Jukka hänen luokseen ja\nsanoi:\n\n\"Kai tässä nyt ollaan yksissä vielä edelleenkin, vai mitä, kuten\nennenkin? Minä ainakaan en ole ajatellut muutakaan kuin että sinä jäät.\"\n\n\"Ei, isäntä\", vastasi Uli, \"kyllä minä lähden pois; joten siis voitte\nhankkia uuden.\"\n\n\"No, mikäs sinulle nyt tuli?\" sanoi Jukka. \"Onkos taas liian vähän\npalkkaa vai onko Johannes sinut minulta varastanut?\"\n\n\"Ei ole liian vähän eikä varastettu\", sanoi Uli.\n\n\"No minkästähden sinä sitten tahdot pois?\"\n\n\"No, eihän sitä aina voi olla yhdessäkään paikassa\", sanoi Uli.\n\n\"Mutta jospa lisään sinulle vielä palkkaa neljä taalaria?\" kysyi Jukka.\n\n\"En vaikka sata. Olen saanut jo kylläni ja kun kerran olen kyllästynyt,\nniin ei minua pidä raha eikä mikään.\"\n\nPahoillaan köpitti Jukka nyt takaisin tupaan ja sanoi vaimolleen:\n\n\"Tässä sitä nyt taas ollaan! Uli ei jää! Mene nyt sinä ja hanki meille\nuusi renki; minä en vain siihen asiaan puutu.\"\n\nJa vaikka muori miten kyseli: \"Miksei, mitä se sanoi\", niin ei\nJukka vastannut muuta kuin että: \"Mene itse kysymään.\" Ja kun muori\npäivitteli: \"No mihinkä ihmeelle me nyt joudumme?\" niin vastasi Jukka:\n\"Oma on syysi! Johan minä sen sanoin, että näin se käy.\" Ja enempää ei\nhän muorin kysymyksiin vastannut, Silloin meni muori itse keittiöön,\njota Vreneli, muorin uskottu kaikissa taloushuolissa, vallitsi ja sanoi:\n\n\"Ajatteles nyt, Uli aikoo lähteä meiltä pois. Tiedätkö sinä, miksi se\nlähtee?\"\n\n\"En aavistuksellakaan\", vastasi Vreneli; \"mutta Liisa oli sille niin\nilkeä, ja kai se nyt ajattelee, ettei hän rupea olemaan täällä enää\nihmisten pilkkana ja tekemään ikänsä työtä toisten edestä kun häntä\nniin palkitaan.\"\n\n\"Mutta mikäs meille nyt eteen tulee\", sanoi muori, \"hänen laistaan emme\nenää vasta saa. Se oli niin nöyrä, uskollinen ja ahkera ja siihen ovat\nkaikki jo tyytyväisiä, ei ole kuultu kinaa mitään, ja kun se lähtee,\nniin menee kaikki nurin kurin taas. En uskalla edes ajatellakaan mitä\nsitten tulee.\"\n\n\"Niin on minunkin asiani\", sanoi Vreneli. \"Tällaisissa oloissa, jossa\non eletty, en minä vasta enää voi tulla toimeen. Vaikeahan minun on\nsitä sanoa, täti, mutta kyllä minunkin nyt täytyy ilmoittaa, etten\nminäkään voi enää jäädä. Minäkin lähden pois.\"\n\n\"Mitä ihmettä, sinäkin? Mitä pahaa minä sitten olen sinulle tehnyt? Uli\nja sinä olette nyt varmaan yksissä juonissa?\"\n\n\"Ei, täti\", sanoi Vreneli, \"en ole Ulin kanssa missään juonissa, emme\nole missään tekemisissä keskenämme. Ja te, hyvä täti, ette te ole\ntehnyt mitään pahaa minulle, olette ollut aina minulle kuin oma äiti.\nJa kun kaikki ovat minua ahdistaneet, niin olette te aina auttanut\nminua. Ja en unohda teitä elinikänäni ja niin kauan kun minä osaan\nrukoilla, rukoilen aina, että hyvä Jumala palkitsisi teille kaiken\nteidän hyvyytenne minua kohtaan.\"\n\nVreneli itki ja ojensi kätensä tädille, jonka punaisia poskia pitkin\nnyt kyyneleet taas vierivät.\n\n\"Mutta miksikäs sinä, sitten tyttö pahainen, aiot lähteä pois, kun\nkerran pidät minusta ja kun en ole tehnyt sinulle mitään pahaa?\" kysyi\nvihdoin muori. \"Minä olen niin tottunut sinuun ja sinä olet aina\ntoimittanut ihan itsestäsi minun askareeni. Ja mitenkäs minä sitten kun\npäivä päivältä yhä vanhenen, enkä enää kauan pysty mihinkään, jaksan\nhoitaa koko raskasta taloutta?\"\n\n\"Voi täti kulta, minun on niin sääli teitä, mutta pois minun vain\ntäytyy päästä. Olen sen vannonut, enkä jää tänne Liisan haukuttavaksi,\nkun hän tulee tänne vielä miehineenkin. Aina se vain sättisi minua,\nettä minä muka koettaisin houkutella hänen miestään ja muistuttelisi\njoka murusta, mitä olen täällä syönyt. En siedä olla täällä enää. Ja\njos tuo hänen heittiönsä minuun vielä kerran sormellaankaan koskee,\nniin minä kaluan sen jälet pois nahkastani luihin saakka, niin hän\nminua ilettää! Jo sanoin Liisalle, että minä lähden hänen tieltään pois\nenkä anna itseäni enää viattomasti sättiä. Ja sittempähän en enää ole\narmoilla.\"\n\n\"Voi\", sanoi muori, \"ethän sinä nyt saa välittää Liisasta; tiedäthän\nsinä millainen se on, ainahan se on ollut ilkeä ja mitäs hänen\npuheistaan. Miksi minun pitäisi kärsiä hänen sanoistaan?\"\n\n\"Sille en minä voi mitään, Jumala sen tietää\", sanoi Vreneli. \"Mutta\nmiksikäs ei kukaan pidä Liisaa vähän nuhteessa ja kurissa? Minun täytyy\nväistyä hänen tieltään. Ja vielä yhdenkin seikan tähden, mutta sitä en\nsano kellekään muille kuin teille. Sen mies hääri jo nyt kintereilläni\nenemmän kuin on tarpeellista, mokomakin pukki! Mutta varokoonkin\nluitaan! Jos hän vielä kerta tulee minua liian lähi, niin läjäytän minä\nsitä niin että se lentää ketarat taivasta kohti. Ah, täti, missään\ntapauksessa ei täällä enää kohta hyvin käy. En voisi muutenkaan enää\ntäällä olla; vävy mahtailee jo kuten olisi isäntä ja kuten talo olisi\nkaikkine päivineen hänen.\"\n\nTässä Vrenelin puheessa olikin perää. Vävy oli jo huomannut, miten\nrikkaan runsaskätisesti ruokavaroja tässä talossa hoidettiin, vaikka\ntaas toisaaltapäin säästettiinkin. Maitomitta, voinaula tahi pari\nleipää sinne tai tänne ei suuria mullistanut ja munista ei pidetty\ntarkkaa laskua ja köyhiä ruokittiin luvuttomasti. Ja jo monasti tämän\nlyhyen ajan kuluessa oli hän siis laskenut Jukalle, miten paljon\nJukka oikeastaan voisi tilan tuotteita myydä. Nyt tuottaa se hänelle\nvoittoa tuskin kahta prosenttia. \"Jos minulla olisi tämän tilan\narvoinen rahasumma käytettävänä kauppayrityksiin, min saisin minä siitä\nvähintäin kahdeksan prosenttia.\" Ja jo monta kertaa tämän jälkeen oli\nJukka sitten motkottanut ja riidellyt muorille, että tämä muka liiaksi\ntuhlaa ruokavaroja ja tuuminut, että monia menoja pitää supistaa. Ja\nkun puuvillaherraa kävelytettiin katsomassa aittoja ja kamareita ja kun\nhän sai vilaista laareihin ja arkkuihin, niin hämmästyi hän varastojen\nsuuruutta. \"Eihän tämä kannata\", sanoi hän, \"tässähän ne homehtuvat\nhyödyttöminä. Tavaroissa on suuri pääoma, joka ei tuota korkoa mitään\nja sitäpaitse mätänee se itsekin paikoilleen. Kun möisitte pois nuo\ntarpeettomat, -- ja nyt on tiedossani juuri eräs sopiva myyntitilaisuus\n-- niin voisin taata, että hommaisin teille niistä vähintäin 2000\nguldenia. Mutta minä en möisikään niitä täkäläisille välittäjille, vaan\nsuoraan paraalle ostajalle.\"\n\nNiin sai kauppias rupattelemalla houkutelluksi glunggelaisilta\nitselleen paljon lankoja ja pellavaa, kankaita, kuivehedelmiä, jyviä\nja kirsikkaviinaa, ja siten vähensi hän huomattavasti heidän laariensa\nja arkkujensa sisältöä. Muori pahan sydäntä tämä ihan viilteli ja hän\noli purskahtamaisillaan itkuun. Näin ryöstettyinä ja raastettuina\nei hän ollut nähnyt varastojaan vielä kertaakaan koko sinä pitkänä\naikana minkä oli ollut täällä emäntänä. \"Jumala varjelkoon meitä\nkalliista ajasta\", virkkoi hän nyt eikä tiennyt, mikä silloin eteen\ntulisi; ei uskaltanut sitä edes ajatellakaan. -- Kauppias tuli\nsitten ilmoittamaan, että hän oli saanut kaikki ne tavarat myydyksi\nerinomaiseen hintaan. Mutta eipäs tuonut rahoja mukanaan. Hän oli muka\nantanut ne puolen vuoden luotolla, kuten suurkaupoissa on tapana,\nilmoitti hän vain noin sivumennen. No tämä nyt ei ollut enää oikein\nJukastakaan mieleen.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nSitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa\ntekemään uusia ja parempia.\n\n\nSiitä nyt alkoi muori parka murehtia ja kun Uli ja Vrenelikin\nvielä tahtoivat pois talosta, joten vävy saisi pian talon ohjat\nihan täydellisesti käsiinsä ja kun hän ajatteli, että hänen sitten\ntäytyisi emännöidä tyhjästä ja olla itara köyhille ja kun hänen joka\njauhokauhansa luettaisiin ja häntä vahdittaisiin niin ettei hän vain\nkertaakaan saisi paistaa mielikseen pannukukkoja, niin kävi hänestä olo\nniin surkeaksi, että hän rupesi istumaan ja itkua heruttamaan. Ja hän\nitki niin että olisi voinut käsiään pestä hänen silmäinsä alla ja että\nJukkakin tuli ulos ja sanoi, että eihän nyt toki tuolla tavalla saa\nruikuttaa, ihanhan se kylille kuuluu ja ihmiset ajattelevat, että mikä\nse täällä muorilla on. Ja eihän Jukka ollut mitä pahaa tarkoittanut,\ntiesihän muori, että täytyihän hänen joskus vähän huomauttaakin.\nJa Vrenelikin lohdutteli muoria ja sanoi, ettei tädin pidä olla\nmillänsäkään, aina käy maailmassa kaikki helpommin kuin etukäteen\nluuleekaan. Mutta muori vain pudisti päätään ja sanoi, että jättäkööt\nnyt hänet vain rauhaan, itse tästä nyt täytyy jaksaa selvitä, ei siinä\nnyt muiden puheet auta. Ja hän koetti monta päivää selvitä itse.\nRaskaita ajatuksia hautoen nähtiin hänen vaeltelevan joka paikassa,\nväliin aina istahtavan milloin minnekin piiloon, josta ei luullut\nitseään huomattavan, ja laskevan kädet helmaansa ja silloin tällöin\ntapailevan esiliinansa kolkkaa ja pyyhkivän sen nurealla puolella\nsilmiään. Ja viimein näytti suru jo helpottavan ja epävarmuus katoavan,\nkoskapa hän sanoi: \"Nyt minun on jo parempi olla, mutta tekisi mieleni\nvielä lähteä jonnekin, olen vielä niin alakuloinen, tekisi niin hyvää\nkun pääsisi vähän, päiväksi tai pariksi, muualle.\" Jukka ei tällä\nkertaa inttänyt vastaan; hän oli itsekin jo alkanut olla muorista\nhuolissaan. \"Voithan lähteä vaikka pojan tai tyttären luo miten vain\nhaluat; Uli saa tulla kyytimieheksi, onhan sillä nyt aikaa silläkin\",\ntuumi Jukka.\n\n\"Ei\", vastasi muori, \"sinne en lähde, siellä ne vaan kinaavat taas\nalituiseen! Ja vaikka ottaisin säkillisen taalareja mukaan, niin ei\nniissä olisi niille kylliksi. Mutta tekisi nyt mieleni kerran lähteä\nJohannes-serkunkin luo. Onhan niille luvattu jo kauan sitten käydä\nheillä eikä ole pidetty sanaa ja minä en ole koskaan siellä vielä\nkäynyt. Onhan siellä katseltavaa uusi tie ja vieras seutu ja ehkäpä\nminulle tulee hyvä olla sitten.\" Ja Vrenelinkin tahtoi muori ottaa\nmukaansa. \"Eihän sekään ole pitkään aikaan käynyt missään.\" Liisan\nhäihin ei sitä oltu huolittu ja kyllä se tyttö ansaitsee kerran saada\nvähän iloa sekin.\n\nViimemainittua ehdotusta vastaan Jukka vänkäsi paljonkin, mutta viimein\nkuitenkin antoi tällä kertaa perää muorin mieliksi ja päätti kärsiä\nnämä pari päivää.\n\nUli oli hyvillään kun kuuli, minne nyt oli lähdettävä emäntää viemään.\nMutta Vreneli sitävastoin hakasteli vastaan jos sadallakin syyllä eikä\ntaipunut ennenkun täti hänelle sanoi:\n\n\"No oletpas sinä nyt koko pullikoija. Minä käsken nyt sinua lähtemään\nja sinä tottelet, sillä hyvä!\"\n\nEräänä marraskuun alkupäivänä, kauniina, syksyisenä lauantai-aamuna\ntuotiin sitten rattaat talon eteen ja otettiin hevonen tallista,\npuhdistettiin se tallin ovella taitavin käsin ja renki toi sen\nsitten aisoihin. Uli tuli pyhävaatteissaan komeana ja piiska kädessä\najoneuvojen viereen seisomaan ja vähän ajan päästä kepsutteli\nVrenelikin ulos, somana ja kauniina kuin aamun rusko, pieni kukkakimppu\nrinnassa ja tuoden jotain tavaraa rattaille. Sitten tuli ulos muorikin\nJukan kanssa, jolle hänellä oli vielä monta ohjetta annettavaa.\n\n\"Ihmiset luulevat teitä hääseurueeksi\", sanoi Jukka, \"kun ajelette\ntällä tavalla lauantaina. Vrenelihän on kuin mikäkin morsian.\"\n\n\"Pyh, mitä hupsuttelette\", sanoi Vreneli ja punastui korvia myöten.\n\n\"Ulilla täytyy kanssa olla kukka, niin luulevat sen kaikki varmaan!\"\nhuusi yksi liukaskieli tyttö, kopaisi hatun Ulin päästä ja juoksi\nsisään. Äkäisenä hypähti Vreneli seisomaan rattailla ja huusi:\n\n\"Tyttö, annatko sen hatun heti pois vai et! Mitä se Uli sillä kukalla\ntekee! Koskepas vain yhteenkin kukkaruukkuuni!\"\n\nTyttö ei ollut kuullakseen. Silloin aikoi Vreneli hypätä alas rattailta\nja juosta hänen jälestään, mutta muori, nauraen katketakseen piti häntä\nkiinni vyöhyiltä ja sanoi:\n\n\"Mitä sinä nyt hupsuttelet! Anna sen nyt tuoda vain, sehän on niin\nhassua. Ja ehkäpä ne luulevat morsiameksi minua, jos onni oikein\npotkii!\"\n\nVäki kaikki rupesi nyt kujeilemaan ja siitäkös oli hauskaa Vrenelin\nkiukku, joka ei tahtonut asettua lainkaan. Ja Ulikin alkoi ilveillä\nja painoi lujasti hatun päähänsä kun Vreneli koetti sitä häneltä\nriistää repiäkseen siitä kukan pois. Ja kai olisi sen repinytkin,\nellei muori olisi sanonut, että älähän nyt toki ole hullu ja tuhma ja\nrutista pilalle kaunista kukkaa. Ja eihän tuo nyt mitä kamalaa ole, jos\nhääpariksi luulevat.\n\n\"Mutta minä en vaan sitä tahdo\", sanoi Vreneli ja repi oman\nkukkakimppunsa irti rinnastaan ja olisi heittänyt sen pois, jos ei\nmuori olisi sanonut:\n\n\"Jo sinä nyt olet tuhma! Ja muista se, että ne, jotka pahimmin\nhakastelevat, menevät kaikkein ensinnä naimisiin, kun tosi eteen tulee!\"\n\n\"Mutta empäs minä!\" sanoi Vreneli. \"Minä en huoli miehen könttejä. Mitä\nminä niillä kutkaleilla.\"\n\n\"Sitä kai mitä muutkin!\" sanoi äiti nauraa hekottaen ja lähti ajamaan\nihanaan, aamuiseen maailmaan Vrenelin istuessa hänen vieressään\ntuppisuuna.\n\nTäydessä väriloistossaan hohtivat lakastuneet lehdet, puiden takaa\npaistoivat vihreinä ja virkeinä nuoret oraat iloisesti kimalluttaen\nkastepisaroitaan, jotka niiden hennoissa terissä häilyivät.\nSalaperäisenä ja utuisena kaareili taivas, tuo Jumalan salaperäisten\nihmeitten ahjo. Mustia korppia lenteli pelloilla, vihreät tikat\nnuokkuivat puissa, oravat hyppelivät ripeästi tien yli ja oksalle\npäästyään pilkistelivät vilkkaan uteliaasti noihin ohi matkaaviin.\nKorkealla ilmassa purjehtivat kuret hyvin järjestettynä kiilana\nlämpimämpiin maihin ja merkilliseltä kaikui kaukaisesta korkeudesta\nheidän outo matkalaulunsa.\n\nÄiti tarkasteli vilkkain, älykkäin silmin kaikkea ohi kiitävää,\nalituiseen hän lausui huomioitaan ja monta järkevää sanaa vaihdettiin\nhänen ja Ulin välillä. Etenkin kun he ajoivat kylien läpi, enenivät\nmerkillisyydet ja harvoinpa vilahti talo ohi ilman että emännällä oli\nsiitä jotain huomauttamista. \"Paha se on, kun aina vain kyyröttelee\nkotona ja aina näkee vain yhtä ja samaa. Täytyisi vähän väliä lähteä\nhiukan maailmalle. Eikä olisi katseltava sitä vain uteliaisuuttaan\ntyydyttääkseen, sillä voi siitä paljon oppiakin. Yhdellä seudulla ei\neletä samalla tavalla kuin toisella. Täytyy katsella kaikkea ja valita\nparaat tavat.\"\n\nHe eivät olleet ehtineet ajaa paljon yli kahta tuntia, kun äiti jo\nalkoi puhua, että pitäisi nyt antaa tuolle Mustalle jo jotain. Se\nei ole tottunut juoksemaan niin pitkiä matkoja ja terveenä se toki\npitäisi saada takaisin kotiin. \"Seisautappas, Uli, kun ensi ravintola\ntulee\", sanoi hän, vaikka Uli väitti vastaan, \"ja koetappas, eikö sille\nkelpaisi neljännes kauroja. Ja kyllä minäkin mielelläni jotain joisin,\nminua alkaa jo melkein paleltaa.\"\n\nKun he saapuivat ravintolan luo, niin käski hän Ulia:\n\n\"Kun olet antanut hevoselle kauroja, niin tule sitten sisään.\" Ja vielä\nkynnyksellä kääntyi hän hänelle huutamaan:\n\n\"Totta kai sen nyt kuulit? Muista tulla!\"\n\nKun ravintolan emäntä oli pyyhkinyt esiliinansa helmalla penkit ja\nkysynyt: \"Mitä saa luvan tarjota?\" ja kun oli käsketty tuomaan pullo\nhyvää ja vähän teetä, istahtivat naiset pöydän ääreen. Siinä katselivat\nhe sitten tupaa ja lausuivat hiljaisella äänellä toisilleen huomioitaan\nja ihmettelivät, eikö tämä kello ole jälessä. Mutta Uli oli ajanut\nkovasti, kyllä sen näkee, että sillä on into päästä perille.\n\nTilattu pullo tuotiin viimein, pyytäen anteeksi että se oli vähän\nviipynyt. \"Mutta ei ollut lämmintä vettä ja puut eivät tahtoneet oikein\npalaa.\" - Silloin sanoi muori Vrenelille, että pitää mennä huutamaan\nsitä Ulia sisään. Muori ei ymmärtänyt, miksi se ei jo tullut; olihan\nhän sille sanonut jo kahteenkin kertaan.\n\nUlin tultua ja kohteliaasti tervehdittyä tahtoi ravintolan emäntä\npäästä puheisiin ja sanoi:\n\n\"Tästä on jo tänään mennyt ohi toinenkin hääseurue.\"\n\nSilloin purskahti muori kaikuvaan nauruun ja Uliakin nauratti; mutta\nVreneli lensi ihan tulipunaiseksi ja sanoi äkäisesti:\n\n\"Ei ne nyt kaikki ole hääseurueita, mitä vaan maantiellä ajaa. Onhan\nniillä nyt muillakin ihmisillä oikeus ajella lauantaina. Eikä se tie\nnyt ole pelkästään hääpareille avattu.\"\n\n\"No älkää nyt noin suuttuko\", sanoi ravintolan emäntä, \"enhän minä\nteitä tuntenut; mutta minusta te näytitte niin hyvin sopivan yhteen;\nniin komeaa paria en olisikaan nähnyt pitkiin aikoihin.\"\n\nMuori lohdutteli ravintolan emäntää, ettei sitä nyt noin tarvitse\npyydellä anteeksi. Samaa asiaa oli jo kotona nauraa ilakoitu ja\najateltu, että näin se tulee vielä käymään ja jo silloinkin oli tyttö\nsuuttunut että oikein.\n\n\"Häjy olette, täti, kun tekin minua kiusaatte\", sanoi Vreneli; \"jos\ntämän olisin tiennyt, en olisi mukaan tullutkaan.\"\n\n\"Kukas sinua nyt kiusaa\", sanoi täti nauraen; \"itsehän sinä olet tuhma!\nMuut tytöt olisivat hyvillään kun luultaisi heitä morsiameksi.\"\n\n\"Mutta minäpäs en\", vastasi Vreneli, \"ja jos nyt ei anneta olla minun\nrauhassa, niin minä laputan vaikka takaisin kotiin.\"\n\n\"Ethän sinä miten voi ajaa tulppaa ihmisten suuhun. Ja saat olla\nhyvilläsi, kun he eivät pahempaa sinusta puhu\", vastasi täti.\n\n\"No eikö siinä sitten ole kylliksi, että ihmiset härnäävät minua\nsellaisella, jota minä en huoli ja joka ei minustakaan huolisi.\"\n\nJa Vreneli olisi kiivaillut vaikka miten kauan, ellei jo olisi\nvaljastettu hevosta ja lähdetty edelleen ajamaan. Kiivasta vauhtia\nkiisivät he uusille seuduille. Emäntä sanoi usein: \"Älähän nyt aja\nliian kovasti, Uli; kunhan elukka ei vain vikaantuisi.\" Ja kun hän\nkuuli, että vielä on tunnin matka Erdöpfelkoferiin, niin käski hän taas\npysäyttämään seuraavan ravintolan kohdalla. Siellä piti syödä vähän\nmurkinaa, muorilla oli nälkä ja hän ei mielellään tahtonut tulla serkku\nJohanneksen luo juuri päivällisaikaan; siitä olisi liikaa puuhaa.\nKylään oli aina soveliainta ja mukavinta tulla iltapäivällä; silloin\npääsee talon väki pelkästään kahvilla, joka on pian keitetty, vaikka\nhyvältähän se maistaa. Uli totteli ja seisautti hevosen ravintolan\nluona. Kohteliaasti otti heidät tarjoilijatyttö vastaan, johti heidät\nerääseen pikku tupaan ovea avatessaan sanoen:\n\n\"Menkää vain sisään, siellä on jo kaksi muuta.\" Ja sisässä olijoille\nhuudahti hän heti: \"Nyt saatte seuraa, tuli taas yhdet lisää, --\nmorsiuspari nimittäin!\"\n\nTäti nauroi katketakseen ja sanoi:\n\n\"Näetkös nyt, niin se on sallittu. Potki nyt vain tutkainta vastaan,\nmorsian sinä olet.\"\n\n\"Minä en lähde nyt sisään vaikka mikä olisi\", sanoi kiukuissaan\nVreneli, \"ja jos tätä peliä joka paikassa jatkuu, niin lähden jalan\ntakaisin kotiin. Ja häjy olet sinäkin, Uli, kun sinulla ei ole sen\nverran älyä, että ottaisit edes tuon kukan hatustasi pois. Minä olen\nniin äissäni sinulle, tiedäkin se.\"\n\nSilloin sanoi Uli, ettei hän tahdo olla häjy, hän oli pitänyt tätä vain\nleikkinä. \"Mutta koska sinä nyt noin tahdot, niin saathan tuon kukan\nnyt minulta ja minä menen vaikka kotiin takaisin, jos tahdot, kyllä te\nkahdenkin pääsette Mustalla, ei siinä ole mitään vaaraa.\"\n\nVreneli otti kukan ja sanoi: \"Kiitos!\" Mutta täti sanoi:\n\n\"Minä sinun sijassasi en olisi antanut. Ei teidän tarvitse toisianne\nyhtään hävetä.\"\n\n\"No mitäs siitä nyt jankkaa aina sitä yhtä ja samaa, täti, olkoon miten\nolkoon. Minä en vaan siedä mokomaa juttua. Ja morsiusparien luokse minä\nen lähde ja jos ette tule isoon tupaan, niin lähden laputtamaan heti\ntakaisin kotiin\", kivahteli Vreneli.\n\n\"Tyhmä olet\", sanoi täti. \"Uli, sinun sijassasi minä jo suuttuisin\ntällaisista puheista.\"\n\n\"Suuttukoon vaan\", sanoi Vreneli, \"mutta minä luulin, että Uli olisi\njärkevämpi kuin muut eikä piittaisi kujeilla mokomilla tuhmuuksilla.\"\n\n\"Annas olla, Vreneli\", sanoi täti, \"kylläpä saat vielä toisenkin äänen\nkelloon, usko se! Sillä hauska se vaan on olla morsiamena.\"\n\n\"Hauska!\" kivahti Vreneli. \"Onnetonta on morsiamena olla ja häitä\nkammon minä kuin kuolemaa. Tokihan kuollessaan edes voi pitää huolta\nautuudestaan, mutta häissä ei tiedä, mikä piru vielä vie. Luulee paraan\nsaavansa ja seitsemänteen taivaaseen pääsevänsä, mutta saakin kurjuutta\nja kelvottoman rentun.\"\n\n\"Voi nyt sinua tyttö rukka\", sanoi täti, \"kyllä sinä nyt olet kuin se\nentinen kerjäläisakka, joka sanoi, ettei hän vaan tahdo emännäksi,\nsillä silloin pitää syödä pannukukkoja, jotka häntä yököttää; ja sitten\nvarasti helmallisen kun kukot vietiin kellariin. Sellaisia puheita\npitää varoa, niissä tekee suurta syntiä. Ja jos onkin pahoillaan, niin\npitää toki vähän hillitä kieltään. Ei ihminen tiedä mihin maailmassa\njoutuu ja jos joutuu sellaiseen tilaan, jota ennen vannoi karttavansa,\nniin nousevat muistot ja entiset julkeat sanat sitten mieleen kuin\nkummitukset haudoistaan ja kiusaavat ihmistä kuin pahat henget, eivätkä\nsuo yön ei päivän rauhaa. Monta ne ovat kiusanneet jo niin ettei\npoloinen ole tiennyt muuten niistä pelastua kuin kuolemalla.\"\n\n\"Täti\", sanoi Vreneli, \"enhän minä nyt tahtonut teille paha ollakaan\nenkä sinullekaan Uli. Mutta antakaa nyt minun olla rauhassa. Enhän minä\nole kuin köyhä tyttö vaan ja täytyyhän minun itseäni puolustaa kun\nminua koetetaan tehdä entistäkin halvemmaksi.\"\n\n\"Voi tyttö parka\", sanoi täti, \"kukapas sitä on koettanut. Moni rikas\ntyttö olisi hyvillään, jos olisi sellainen kuin sinä. Minä antaisin\npaljon rikkaudestani, sangen paljon, jos Liisa olisi sellainen kuin\nsinä. Sinun kanssasi tulee mikä mies tahansa onnelliseksi, olipa\nhän rikas tai köyhä. Sinä pystyt mihin tahansa, vaan Liisasta ei\nole, Jumala paratkoon, ei mihinkään, eikä tule olemaankaan. Minä en\nymmärrä, miten se on sellainen ja molempiahan minä teitä olen yhdessä\nkasvattanut. Vaan eivät käy tasan Jumalan lahjat. Teitpä sinä mitä\ntahansa, niin hyvä aina tulee. Jos minä olisin mies ja poikamies, niin\nkyllä minä sanoisin: sinut minä otan tahika en ketään muuta! Vaan Liisa\nei kykene kunnolleen mihinkään; ja kyllä kai siitä vielä saa sellaista\nharmia, että vaipuu hautaan.\"\n\nVedet tulivat nyt muoripahan silmiin ja Vreneli, vaikka ajatteli, että\nei niistä aina kahdesta tarvitse tulla samallaisia joskin heitä on sama\nhenkilö kasvattanut yhdessä, ei puhunut mitä ajatteli, vaan koetti\nmuoria lohdutella:\n\n\"Älkää olko millännekään, eihän sen nyt niin toki käy, kyllähän se\nvielä siitä paranee ja ehkäpä käy paremmin kuin aavistattekaan.\"\n\nMutta täti pudisteli vain päätään ja valitteli, että niinhän hän\najatteli, että kun Liisa pääsisi naimisiin, niin kyllä kai se sitten\nrupeisi jotain hommaamaankin ja paranisi. Mutta eipäs näy vain! Pitkät\npäivät se nyt istuu kädet sylissä kuin mikä herraskainen rouva. Joutava\nrällä se on ja ikänsä se sinä pysyy. Kun se tulisi edes kymmenenneksi\nosaksikaan sinun kaltaiseksesi, niin olisin onnellinen. Sinulta luistaa\nkaikki työ oli se mitä tahansa ja kaikkeen sinä ennätät ennenkun\nsitä ajatteleekaan. Luulisi monasti, että ihanko sinä olet noiduttu.\nMutta jos Liisan pitäisi pyyhkiä pölyäkin tuolilta, niin kuhnii se\nsiinä kaiken päivää ja päälle päätteeksi saavat sen toiset sitten\nvielä kantaa sänkyyn. Monasti se ei vielä iltapuolella ole korjannut\naamuisia vuoteita ja kello yhdeksän aikaan illalla ei se vielä tiedä,\nmitä syödään illalliseksi. Äidin sydän oli ihan pakahtua kun hän näki\ntällaista. \"Mutta älkäähän nyt vain puhuko siitä mitään kotona, en\ntahtoisi, että siitä joka paikassa ruvettaisiin juoruamaan\", lisäsi hän\nsilmiään kuivaillen.\n\nVreneli oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hän oli niin mielissään\nkun häntä kehuttiin, ei oikein tiennyt miksi. Ja hän laski leikkiä ja\nkiitti ja moitti ruokia tarpeen mukaan ja härnäili Ulia, jolla muka\naina oli lasi tyhjänä. Äiti unohti siinä surunsa ja iloisin mielin\nlähdettiin taas ajamaan serkkulaa kohti. Ja Ulilla oli nyt paljon\nkertomista kenen tuo ja tämä talo oli, kenen tämä tai tämä pelto.\nJa kun hän vihdoin näki Johannes-serkun ensimäisen pellon, niin\nhänen sydämensä oikein hyppi riemusta. Tuolla pellolla oli hän ennen\nuurastanut, ajatteli hän ja muisti, miten siellä oli uurastanut, ja jo\npitkän matkan päästä osoitteli hän sitä peltoa. Ja sitten tuli toinen\npelto ja sen takana taas oli toisia ja ennenkun aavistivatkaan olivat\nhe jo perillä.\n\nBodenbauerissa oltiin paraikaa panemassa kaaliksia säilöön tanhualla\nluhdin alla ja koko väki oli siellä koolla. Yhtäkkiä kaikki kohottivat\npäätään kun vankkurit tulla huristivat kujalle. Ensin ei tulijoita\ntunnettu, mutta sittenkös parkaistiin:\n\n\"Se on Uli, Uli!\" ja lapset juosta pyrähtivät heti vastaan. Ja Johannes\nsanoi:\n\n\"Glunggen täti näkyy olevan. Mikä ihme sen päähän nyt pälähti, mikä sen\nnyt tänne toi!\"\n\nJa hän tuli emäntineen luhdin alta ja he ojensivat tulijoille kättä ja\nEisi, Johanneksen emäntä sanoi:\n\n\"No Jumalan terveeksi, Uli, vai tulitkos nyt näyttämään vaimoasi\nmeille?\"\n\nSilloin purskahti täti taas nauruun ja sanoi:\n\n\"Siitä sen nyt kuulitte! Se on sallittu ettekä sille nyt enää mitään\nmahda, kaikki ihmisethän sanovat niin!\"\n\n\"Meitä luulevat joka paikassa hääseurueeksi\", selitti Uli, \"kun\nkuletaan lauantaina, jolloin tiet on täynnä hääreissulaisia.\"\n\n\"No eipä ihmekään\", sanoi Johannes, \"minun mielestäni te sitäpaitse\nsopisittekin hyvin yhteen.\"\n\n\"Kuulitkos nyt Vreneli\", sanoi täti, \"sitäpäs tämä serkkukin tässä\ntuumii; ei siinä nyt vastusteleminen auta.\"\n\nVreneliä itketti ja nauratti, kiukutti ja hauskutti. Mutta viimein\nhillitsi hän kuitenkin mielensä ihmisten tähden ja alkoi kujeilla ja\nsanoi: \"Eipä niitä kuulu häitä tulevan, jos ei kaksi tahdo yhteen. Vaan\nnytpä ei tahdo kumpikaan, joten ei oikein tiedä tokko niistä tulee\nmitään.\"\n\n\"Ehkäpä rupee vasta tulemaan, vaikka ei nyt tule\", vastasi Johanneksen\nemäntä, \"siihen joutuu usein ennenkun aavistaakaan.\"\n\n\"Eipä ole vielä merkkiäkään\", sanoi Vreneli, mutta livahti sitten pois\ntästä puheenaineesta ja antoi isäntäväelle kättä sanoen, ettei tuo\nnyt ollut soveliasta tulla mukaan, mutta tuo tätihän se oli tahtonut\nja vastatkoon siis hän jos hän on heille vastuksina. \"No sehän nyt\noli oikein hauskaa, että sinäkin kerran tulit\", sanoi emäntä, ja\npyysi heitä astumaan sisään, vaikka vieraat miten kursailivat, että\neiväthän he nyt tahdo häiritä talonväen työtä ja että he ovat kernaasti\nulkosallakin ja rupeevat hommaan avuksi, kun ilmakin on niin kaunis.\n\nJa vaikka he sanoivat, että ei se nyt ole tarpeellista, hehän ovat\njuuri vasta syöneet, eivät he puutu mitään, niin pantiin kuitenkin\nlieteen tulta ja vasta kolmeen kertaan oikein inttämällä inttäen\nsaatiin talonväki varustamasta täydellistä murkinaa ja tarjoomaan vain\ntuota hyvää kahvikultaa.\n\nVreneli oli sillä välin päässyt jo ystäväksi vanhimman talon tytön\nkanssa, joka nyt oli kasvanut pienoisesta hulivilistä kauniiksi\nneidoksi, ja hänen oli nyt ihailtava, kehuttava tytön kaikkia koreita\nkapistuksia.\n\nUli taas vetäytyi pian soveliaasti ja nöyrästi pois tuvasta niin että\nvanhempi väki sai rauhassa jäädä keskenään puhelemaan. Ja viimein\nalotti Glunggen täti raskaasti huoaten selitellä, että hänen täytyy\nnyt suoraan sanoa, mitä varten hän tänne tuli. Hän ei ollut tiennyt,\nkenen puoleen kääntyä ja mistä saada parempaakaan apua ja neuvoa\nkuin täältä. Ja Johanneshan heitä oli auttanut jo ennenkin usein,\nniin ettei muori luullut, että hän jättäisi häntä tälläkään kerralla\npulaan. Heillä oli ollut kaikki jo niin hyvällä tolalla että oikein\noli hauska. Tosinhan se taisi Uli jonkun aikaa houreilla sitä heidän\nLiisaa, mutta tytön syyhän se oli ja muori uskoi, että kyllä kai se Uli\nolisi pian itsekin huomannut, ettei siitä Liisasta hänelle olisi ollut.\nMutta sitten tuli se kova onni kun se tyttö sattui sen miehen kelkkaan\nsiellä Gurnigelissä ja sitten rupesi kaikki menemään nurin päin. Poika\nJohannes on nyt niin kauhean kiukuissaan, se vävy ei ole sellainen kuin\nsen pitäisi olla, se on niin huolissaan muka talon asioista ja luulee,\nettä muori voi keittää ruuat tyhjästä. Liisa riitelee aina Vrenelin\nkanssa ja Vreneli aikoo nyt sen tähden lähteä pois. Ja Ulikin menee\npois ja kaikki huolet pannaan nyt taas yksinään muorin niskoille, eikä\nhän nyt tiedä, mitä ihmettä tehdä. Moneen yöhön ei hän ole voinut niin\nsilmäänsä ummistaa ja aina vain hän on uikutellut, että kun hänelle nyt\nvanhoilla päivillään käy näin pahasti. Ja siksi oli hän tuuminut, että\nei kai nyt siinä kellään järkevällä ihmisellä mitä moittimista ole, jos\nhe antaisivat tilan vuokralle. Siten pääsisi muori siitä huolesta. Ja\nhän oli tuuminut, että eivät he mistään parempaakaan vuokraajaa saisi\nkuin Uli, joka pitää heidän talostaan niin hyvää huolta ja joka on niin\nrehellinen ja kunnon mies, ja onnihan se olisi Ulille itselleenkin.\nSillä ei muori antaisi panna Ulia liian koville, Ulin pitäisi saada\nhyötyä talosta yhtä paljon kuin he itsekin. Mutta muori ei ollut tästä\nasiasta vielä kellekään hiiskunut, tahtoi ensin puhella vähän serkun\nkanssa. Ja mitähän serkku nyt siitä arveli, olikohan se hyvä tuuma ja\njos on, niin pyytäisi hän serkkua puhumaan siitä vähin Ulin kanssa\nja ajamaan asian hänen kanssaan jo ihan selville, jotta muori sitten\npääsisi siitä rauhaan. Ja muori ajatteli, että kunhan hän nyt vain\ntästä pulasta selviäisi ja saisi tämän asian oikealle tolalle, niin\nvoisipa hän sitten olla koko elämäänsä tyytyväinen, vaikka onhan siinä\nollut muitakin nurkumisia.\n\n\"Hyvähän tuuma on ja kaunis\", sanoi Johannes, \"ja oikein minä nyt olen\niloinen Ulin puolesta; mutta Ulilla on pari vastusta. Se on varsin\nhuomattava vuokratila ja Ulilla on liian vähän rahaa. Onhan hänellä\ntosin säästöjä hyvistä palkoistaan, mutta niitä on sittenkin liian\nvähän ja hän ei jaksaisi hankkia kaikkea mitä taloon tarvittaisiin.\nHänellä tuskin lienee niin paljoa, että hän tulisi toimeen kaupoissa\nja ettei hänen tarvitsisi myydä tuotteita sopimattomaan aikaan, jolla\ntavoin useimmat vuokraajat joutuvat vararikkoon. -- Ja sitäpaitse ei\nUli voi hoitaa taloa pelkästään palvelijain avulla. Hänellä täytyisi\nolla vaimo, ja mistäpä sen nyt saisi sellaisen, joka ymmärtäisi olla\nemäntänä? Sillä raskas talous se on hoitajalle.\"\n\n\"Kyllähän minä jo yhden tietäisin\", sanoi täti, \"ja se on juuri se\nsama tyttö, jonka minä otin tänne mukaan. Parempaa ei saisi mistään\nja Uli ja se ovat jo tottuneet toisiinsa niin että vaikka milloin\nkuolla kupsahtaisimme, hoitaisivat he taloa niin hyvin ettei huomaisi\nkenenkään kadonneen. Hän on terve ja vahva tyttö ja ikäänsä nähden\nsillä on mahdoton hyvä äly, ei ole monella vanhalla parempaa. Tosinhan\nse ei ole rikas, mutta onhan sillä sievät säästönsä ja paljon vaatteita\nemmekähän mekään jättäisi sitä ihan tyhjin käsin. Kai te hänen\näitinsä kohtalon tunnette? Jos Uli sen Vrenelin ottaisi niin kyllä\nmelkein takaan, ettei hänen tarvitsisi paljonkaan olla huolissaan\npalvelusväen, työkalujen ja eläinten hankkimesta. Sopisihan antaa\nniille talo vuokralle kaikkineen, jotta siinä sitte olisi kaikki mitä\nhe tarvitsevat. Ja jos sen sitten joskus tahtoisi ottaa takaisinkin\nomaan hoitoonsa, niin eipähän tarvitsisi hankkia kaikkea uudestaan. Ne\npääsisivät siten alkuun kuten omat lapset ikään.\"\n\n\"Hyvä on tuuma ja oikea\", sanoi Johannes, \"mutta emäntä, älkäähän\nnyt ottako pahaksenne, jos kysyn: suostuvatkohan kaikki asianomaiset\nsiihen? Siinä on monella sanomista ennenkun se käy päinsä. Mitähän ne\nteikäläiset sanovat? Se Jukka se on välistä vähän kummallinen! Ja onhan\nsiinä teidän lapsillannekin virkkamista ja ne koettavat tietysti saada\nniin suurta vuokraa kuin suinkin. Ja se on Ulille uskallettu yritys.\nYksi ainoa huono vuosi tai karjatauti tahi jokin sellainen muu paha\nvoisi tuhota hänet kokonaan. Sellaisella tilalla ei joku viidensadan\nguldenin tulojen lisä tai vähennys paljon merkitse, jotavastoin voi\nyhtenä ainoana vuotena tulla tappiota pari kolme tuhatta guldenia. Ja\nottaisikohan se tyttö Ulin? Näyttää niin vilkkaalta ja elämänhaluiselta\nja Ulihan ei ole enää nuori, hänen hartioitaan painaa jo yli\nkolmenkymmenen vuoden ikä.\"\n\n\"Siitä\", sanoi täti, \"en ole paljon huolissani. Jukka kyllä vielä\nvuokraisi tilan kerran hyvinkin mielellään ja Uli olisi siitä varsin\nsopiva vuokraajaksi. Sillä vaikka se onkin niin kummallinen, niin eihän\nse kuitenkaan ihan paha minulle ole ja kyllä se ymmärtää, että hyvä\nvuokraaja on parempi kuin kehnot rengit. Ja poika siitä kyllä olisi\ntyytyväinen. Se on jo monasti sadatellut lankoa, että lanko vie muka\nkaikki! Ja on sanonut, että tila pitää antaa vuokralle. Ja Ulistakin\nse pitää kovasti ja on koettanut jo monasti saada sitä itselleen\npestatuksi. Vävystä emme paljoa piittaa. Se pitää liiaksi huolta meidän\nasioistamme ja me olisimme hyvillämme, kun ei vaan meidän kerran\ntäytyisi pitää huolta hänen asioistaan. Vreneli ei taas luullakseni\ntekisi kovaa tenää. Ainakaan ei sillä ole muita, mikäli minä tiedän\nja minä luulen, että Uli olisi siitä hyvinkin mieleinen. Ja siksi se\ntänään niin suuttuikin, kun sitä luultiin morsiameksi.\"\n\nJa muori jatkoi: \"Vanhahan minä tosin jo olen, mutta en minä siltä ole\nunohtanut millä tavoin kunnon tytöt oikuttelevat. Nykyajan tuppautuvia\ntyttöjä en minä ymmärräkään. Vaan siitä Ulistahan minulla on pahin\nhuoli. Se on niin viisas, ettei sitä tiedä, mitä se oikein hautoo\nmielessään. Silloinkin kun se Liisa otti sen puuvillakauppiaan, niin\nminä jo luulin, että nyt se Uli hyppii raivosta ihan seinille ja lyö\nkaikki mäsäksi. Mutta se ei vetänyt kurttuakaan naamassaan kieroon eikä\nkurahtanut sanaakaan, oli kuin ei asia häneen olisi koskenutkaan. Se\nUli, se on sellainen poika, että kyllä sitä onni potkii missä tahansa.\nHän on jo pitäjän kuulu, ja monipa herra ei säästäisi rahaansa, kun\nvaan tietäisi millainen poika meillä on. Sen se hankkisi heti itselleen\nhinnalla millä tahansa. Siksi minä olen vain huolissani, taitaa kantaa\nkaunaa meille Liisan vuoksi. Mutta kiittäköön hän vain Jumalaa, kun\nnäin kävi. Kyllä hän olisi joutunut onnettomuuteen ja kyllä olisi häntä\nvielä haukuttu siihen onnettomuuteen syypääksikin. Jos se Uli nyt vain\nolisi taipuisa, niin kyllä se voisi säästää vuodessa viisisataakin\nguldenia itselleen. Hyvin minä tiedän, mitä se talo tuottaa, kun\nsitä vain viljelee Ulin tavalla ja kun hän ja Vreneli ponnistelevat\nyhteisvoimin. Ja Vrenelipäs se vasta osaa laittaa ruuankin niin\nettä kaikki siihen ovat tyytyväisiä. Ihan ovat muut syödä kätensä\nkainaloita myöten kun ruualta päästyä sormiaan nuoleksivat. Eikä se\nkuitenkaan tuhlaa ruoka-ainetta sen vertaa, mitä monet muut, jotka\nkehuvat muka osaavansa laittaa hyvän ruuan, vaikka ainapahan nuo toiset\npitelevät nenäänsä kun kulkevat heidän kattilainsa ohi. -- Kyllä minä\nUliin luotan, eikä sen tarvitsisi huonoja vuosia pelätä. Ethän sinä,\nJohannes, nyt toki luule meitä niin häjyiksi ihmisiksi, että antaisimme\nvuokraajan yksinään maksaa kaikki huonon vuoden tappiot. Onhan niitä\nollut huonoja vuosia silloinkin kun tässä on taloa itse pidetty ja\nmiksipä pitäisi sitten vuokraajan yksinään kärsiä, jos sattuu tulemaan\nliian kuivaa tai liian märkää? Meidänhän se talo on ja minkäs vuokraaja\nnyt sille mahtaa, jos tulee sopimattomia säitä? Minua on jo monasti\nharmittanut, että vuokraajain täytyy aina maksaa sama vuokra tuli\nsitten huono tai hyvä vuosi. Ei, serkku, kyllä Jukka on kummallinen,\nmutta ei hän nyt sentään mikään riiviö ole, ja jos oikein kysymys\ntulee, niin osaanhan tässä minäkin vähän asiaa selvitellä.\"\n\n\"Emäntä\", sanoi Johannes, \"älkäähän pahastuko, mutta jos aikoo saada\naikaan jotain kunnollista, niin täytyy asiaa aprikoida juurta jaksain.\nKyllä minä olen hyvilläni tästä sekä teidän että Ulin, kuin myös\nomastakin puolestani. Ulillehan minä näet sallisin kaikkea hyvää ja\nihan se on melkein yhtä rakas kuin oma lapsi minusta, joten siis jos\nsuinkin voin häntä auttaa, en pelkää vaivojani. Puhuihan se jo minulle\nsiitä Liisastakin ja silloin minä sanoin sille suoraan, että en minä\nsitä Liisaa -- --. Ei se minun neuvoni ollut siitä silloin mieleinen,\nkyllähän minä sen huomasin; saas nähdä, puhuukohan se nyt mitä siitä\ntällä kerralla. -- Vaan olisikohan minun nyt puhuttava hänelle tästä\nasiasta heti suoraan, vaiko noin vain kautta rantain tiedusteltava\nensin hänen mieltään. Tai haluaisitteko te ensin puhua siitä vähän\nJukka serkun kanssa?\"\n\n\"Kyllä minusta olisi parasta kun pääsisi nyt jo ihan varmalle\nsiitä mitä Uli ja Vreneli arvelevat, ja siksihän minä ne otinkin\nmolemmat tänne mukaan\", vastasi emäntä. \"Jos minä menen puhumaan\nsiitä Jukalle ja Uli ja Vreneli eivät sitten suostukaan, niin ikäni\nsaan kuulla sitten motkotettavan, että mitä tyhmyyksiä minä silloin\nhaudoin päässäni. Se on välistä niin kummallinen se Jukka eikä se voi\nheretäkään kun kerran alkaa vatkuttaa. Mutta ei se siltä mikään hirviö\nole. Jos sinulle sopii, serkku, niin kuulustelehan Ulia; olisi hyvin\nhyvä saada jo tietää, suostuisiko se vai ei. Olisi ihan kuin taivaassa,\nkun saisi tämän asian selville. Ja eikös se tyttökin ole teistä hyvän\nnäköinen?\" kysyi hän sitten.\n\nJohannes ja hänen vaimonsa kehuivat nyt Vreneliä kovin somaksi ja\nsiistiksi ja Johannes lupasi koettaa parastaan.\n\nSinä iltana ei hän vielä voinut siitä Ulille puhua, sillä he eivät\nsaaneet olla keskenään kahden. Mutta huomisaamuna kysyi Johannes heti\nsuuruksen jälkeen Ulilta:\n\n\"Etkös tahtoisi minun kanssani vähän kävelylle, minä näyttäisin sinulle\nkylvöjäni ja olisi minulla sinulta yhtä ja toista kyseltävää.\"\n\nTäti sanoi, että ei pidä viipyä kauan poissa, heidän pitää ajoissa\nlähteä kotimatkalle etteivät jää ihan yön selkään; johon Johanneksen\nemäntä sanoi, että heidän täytyy jäädä heille vielä ainakin koko täksi\npäivää. Minkä jälkeen miehet lähtivät tarkastusretkelleen.\n\nKaunis oli aamu, kirkontorni toisensa jälkeen julisti kelloillaan,\nettä tänään on Herran päivä ja että sydämien on nyt auettava Herralle\nja ruvettava viettämään hänen kanssaan sapattia ja otettava vastaan\nhänen rauhansa ja rakkautensa siunaus. Ja juhlalliset olivat nyt näiden\nkahden vaeltajankin mielet; sanaakaan sanomatta kulkivat he yli monien\npeltojen, tulivat metsän laitaan ja jäivät siihen katselemaan. Koko\nlaakso kimalteli siinä kummallista syksyistä utua ja monista tapuleista\nkuului kellojen soitto, mikä kutsui ihmisiä saamaan sydämiinsä\nsiemeniä, jotka hyvässä maaperässä kantaisivat kuusikymmen-, jopa\nsatakertaisenkin hedelmän. Ja vaieten istahtivat he siihen kivelle ja\navasivat silmänsä ja korvansa selkoselälleen kuullakseen ja nähdäkseen\nHerran ihanaa saarnaa, mikä joka päivä sanattomasti kajahtelee\nympäriltämme kaikkialta. Ja hurskaasti helähtelivät nuo pyhät sävelet\nheidän sieluissaan. Viimein kysyi Johannes:\n\n\"Jaha, sinä et siis jää enää Glunggeen?\"\n\n\"En\", vastasi Uli. \"Empä siltä, että kantaisin heille kaunaa sen Liisan\nvuoksi. Olen vain hyvilläni kun kävi niinkuin kävi. Nyt jälestä vasta\nnäen, etten olisi voinut olla hetkeäkään onnellinen sen kanssa ja\nettä ei mikään rikkaus tee onnelliseksi sellaisen letuksen parissa.\nEn ymmärrä, mikä ihme minua silloin riivasi! -- Vaan en muutenkaan\njää. Vävy olisi aina vastuksina, se alkaa jo komennella ja ryöstää\nisäntäväkeä miten ikinä voi. En minä saata jäädä; enkä anna sen itseäni\nkomennella.\"\n\n\"Mutta mitäs sinä sitten aiot?\" kysyi Johannes.\n\n\"No siitäpähän minun juuri piti sinun kanssasi puhuakin\", vastasi Uli.\n\"Paikkoja minä kyllä saisin, pääsisin minä sen pojankin luo; se antaisi\npalkkaa miten paljon vaan haluan. Mutta en oikein tiedä, olisihan\nsitä renkinäkin, mikäs, mutta mielestäni olisi jo aika alottaa jotain\nomintakeistakin. Olen jo yli kolmekymmentä vuotta vanha, melkein jo\nikämiehiä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Johannes, \"vai haudot naimatuumia mielessä?\"\n\n\"Eipä juuri\", sanoi Uli, \"mutta jos kerran naimisiinkin aikoo,\nniin nythän se olisi aika mennä. Ja täytyyhän sitä yrittää jotain\nomintakeistakin niin kauan kun vielä jalka liikkuu. Mutta en minä nyt\ntiedä, mihin ryhtyä. Kaikkeen minulla on liian vähän varoja, sillä\nmitäpä kunnollista sitä saisi pystyyn tuhannella guldenilla? Olen aina\nmiettinyt, ettei pienestä tilasta saa maksujakaan, kuten jo kerran\nsanoit, ja vuokraaja, jolla ei ole rahoja, ei voi suurtakaan ottaa\nhoitoonsa ja pienellä hän aina joutuu vararikkoon.\"\n\n\"Noh\", sanoi Johannes, \"tuhat guldenia on rahaa sekin ja onhan\ntiloja, joissa saa elukat ja työkalut ja palvelusväen, ja kaikki jo\nvuokratessaan. Joten saisit pitää nuo tuhat guldeniasi käyttörahoina\nja jos enemmän tarvitsisit, niin onhan niitä maailmassa rahakkaitakin\nmiehiä.\"\n\n\"Niin, mutta eihän ne anna minulle. Jos haluaa rahaa, niin täytyy olla\nhyvät vastineet tai takuut, ja mistäs ne meikäläinen ottaa!\"\n\n\"Kas niin Uli,\" sanoi Johannes, \"siinäpä se nyt taas on se mitä\nminä puhuin kerran sinulle siitä hyvästä nimestä. Hyvä nimi on hyvä\ntakuumies. Viisitoista vuotta sitten en olisi lainannut sinulle niin\nviittätoista batzia; mutta jos nyt tarvitset parituhatta guldenia,\nniin saisitpa ne yksinkertaista velkakirjaa vastaan. Ja jos tahdot\ntakuuseen, niin sano pois vaan. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan,\nettä autetaan toisiaan.\"\n\n\"No sepäs nyt on hyvä\", sanoi Uli, \"sitä en uskaltanut edes\najatellakaan. Ja kun tietäisin, mihin kynteni iskeä, niin iskisinpä\nheti.\"\n\n\"Empäs minä\", sanoi Johannes, \"minäpä hankkisin ensin itselleni eukon\nja vasta sitten kun saisin kunnollisen, iskisin minä. Moni on jo mennyt\nvararikkoon vain sen vuoksi, ettei vaimo soveltunut mieheni toimeen,\ntaikka ei tahtonut siihen soveltua. Yksimielisyys on voima, jos taloa\naiotaan hyvin hoitaa. Ja kun olet vaimon hankkinut ja hänen kanssaan\nyksimielisesti valinnut talon, minkä ostat tai haluat vuokrata, niin\nhätäpäs sitten. Vai joko sinulla ehkä onkin hilsu tiedossa ja silmällä?\"\n\n\"Eikä\", vastasi Uli. \"Kyllähän minä yhden tietäisin, mutta ei se huoli\nminusta.\"\n\n\"Ja miksei?\" kysyi Johannes. \"Onko se taas kai jokin rikas talon tyttö?\"\n\n\"Ei\", vastasi Uli, \"sehän se on se, joka tuli tänne nyt emännän kanssa.\nIhan se on varaton, mutta onnellinen se, joka sen saa. Minä olen nyt\njälestä monasti ajatellut, että sen kanssa tulisi tuhatta paremmin\ntoimeen kuin Liisan, vaikka sillä ei olisi batziakaan taskussa.\nKaikkeen se pystyy, mitä se yrittää; kaikkeen se keksii neuvon ja\nkaiken se ymmärtää. Luulisi, ettei se väsy ikänään. Aamulla se on\nensimäisenä yläällä ja illalla viimeisenä makuulle menossa eikä se ole\nuuvuksissa koko päivänä. Ei tarvitse koskaan odotella ruokaa, aina se\npitää huolen tytöistäkin eikä se ole milloinkaan vastahakoinen tai\npahalla tuulella. Kuta enemmän työtä, sitä iloisempi se on. Ja monethan\nalkavat heti kun tulee paljon työtä äksytellä niin, ettei ole hyvä\nheitä lähetä. Hän on joka suhteessa säästäväinen tyttö ja kuitenkin\nerittäin hyvä köyhiä kohtaan. Ja kun joku tulee kipeäksi, niin hän on\nsiinä heti hellästi hoitamassa. Ei sellaista tyttöä ole monta.\"\n\n\"Mutta mikset sinä sitten sitä saisi\", kysyi Johannes, \"vihaako se\nsinua?\"\n\n\"Eipä kai\", sanoi Uli. \"Hyvähän se on minulle, ja kun se vain voi tehdä\nminulle jotain mieliksi, niin heti se on valmis; ja kun se huomaa, että\nminä toivon jotain saada kiireellä tehdyksi, niin auttaa se minkä ehtii\neikä se koskaan tee minulle kiusaa kuten useat muut, jotka koettavat\nsilloin vääntää vastusta niin paljon kuin ikinä ennättävät tai tekevät\nomat työnsä ihan nurin kurin kun kerran näkevät, että minä olen\ntähdellisessä työssä. Mutta kyllä se on vähän ylpeä; kyllä se muistaa,\nettä se on suurta sukua, vaikka häntä oma sukunsa kieroon katsookin.\nJos kuka vähänkin sitä tohtii lähennellä, niin se katsoo niin äksysti\nkuten aikoisi syödä ja empä yllyttäisi ketään menemään leikittelemään\nhänen kanssaan liian kouraan tuntuvasti, niinkuin joidenkuiden kanssa\nsaa leikitellä. On siltä jo moni saanut oikein aika korvatillikankin.\"\n\n\"Mutta ei suinkaan se nyt estä sinua häntä saamasta?\" sanoi Johannes.\n\"Ei se minusta siltä paha ole, vaikkei se annakaan jokaisen sanoa ja\ntehdä itselleen mitä tahansa.\"\n\n\"Niin, mutta vielä yksi pulma\", vastasi Uli. \"En uskalla enää Vreneliä\najatellakaan. Se sanoisi minulle: aha, vai kelpaisin minä nyt, kun\net saa enää rikkaita! Koskapa kerran pidit keltaista Liisaa minua\nparempana, niin enpä sinusta nyt enää piittaakaan. Minä en huoli\nmokomaa, joka on sellaista kuihtunutta kulokortta liehitellyt. Niin\nse sanoisi. Ja kuitenkin ajattelin minä koko tuon Liisan jutun ajan\nenemmän Vreneliä kuin Liisaa. Nyt vasta minä sen huomaan, että minä\nolen ruvennut rakastamaan Vreneliä yhä enemmän ja enemmän. Jos minä\nsen, tytön saisin, niin minä uskaltaisin ostaa talon tai ottaa\nvuokralle ja varmasti hankkisin siitä suurempia etuja kuin kukaan muu.\nMutta nyt se on liian myöhäistä ja ei Vreneli minua ota, se on ihan\nerikoinen ihminen se Vreneli.\"\n\n\"Ei\", sanoi Johannes, \"ei saa jättää toivoa niin kauan kun tyttö on\nvielä naimatta. Ne ovat merkillistä väkeä ne naiset. Ne tekevät usein\naivan päin vastoin kuin mitä heistä luulee. Kun kerran asia on näin,\nniin pitäisi koettaa, tyttö on minusta miellyttävä.\"\n\n\"Ei, isäntä\", vastasi Uli, \"en vaikka hirtettäisiin minä menisi\nsiltä tytöltä kysymään. Vaikka minä kyllä tiedän, että ihan sydämeni\non pakahtua kun siitä täytyy erota ja kun en sitä enää saa nähdä\njoka päivä. Mutta jos kysyisin ja se halveksisi minua, hylkäisi\nminut, hirttäisin itseni ensimäiseen oksaan, joka eteen osuu. Tuhat\ntulimaista, en sietäisi nähdä toisen vievän sitä vihille. Ampuisin sen\nmiehen! Mutta ei se mene naimisiin, se pysyy yksin.\"\n\nSilloin alkoi Johannes nauraa hekottaa ja kysyi:\n\n\"Mistäs sinä sen tiedät, että sellainen kolmekolmatta vuotias tyttö jää\nvanhaksi piiaksi.\"\n\n\"Oo\", vastasi Uli, \"ei se ota ketään; kukapas sille olisi kyllin\nkelvollinen.\"\n\nSilloin sanoi Johannes, että pitää nyt jo lähteä täältä ja ehtiä kotiin\nennenkun jumalanpalvelus loppuu. Ei ole hauska joutua kirkkoväen\ntungokseen. Uli seurasi harvapuheisena isäntää kotiin ja mitä vähänkin\npuhui, puhui hän aina vain Vrenelistä milloin mitäkin, ja Johanneksen\ntäytyi viimein luvata, ettei hän hiisku sanaakaan siitä mitä Uli oli\nhänelle kertonut.\n\n\"Hupsu\", sanoi Johannes, \"kenellekäpäs minä siitä puhuisin?\"\n\nTäti oli jo kauan kärsimättömänä kävellä köpittänyt kylässä ja heti kun\nUli ja hänen entinen isäntänsä tulivat tupaan, sanoi hän Ulille:\n\n\"Menepäs nyt vähän sinne toiseen tupaan, jossa me nukuttiin ja katso\nmitä se Vreneli siellä tekee! Sen pitää varustaa tavarat matkalle,\nmeidän täytyy jo lähteä.\"\n\nUli meni ja näki tytön seisovan pöydän ääressä laskostelemassa tädin\nesiliinaa. Hiljaa hiipi poika tytön selän taakse, kietoi kätensä\nhyvin sievästi hänen ympärilleen ja sanoi: \"Täti kiirehtii.\" Vreneli\nkäännähti ripeästi ja katsoi Uliin vaieten, hämmästyneenä tästä\ntavattomasta tuttavallisuudesta. Uli kysyi:\n\n\"Oletko sinä yhä vielä vihainen minulle?\"\n\n\"En minä ole sinulle vihainen ollutkaan\" vastasi Vreneli.\n\n\"No anna sitten suukkonen minulle, et ole vielä kertaakaan antanut\",\nsanoi Uli ja kumartui Vrenelin puoleen. Mutta samassa riuhtasi Vreneli\nirti itsensä niin rajusti että Uli lensi takaperin toiselle puolelle\ntupaa ja kuitenkin oli Uli tuntevinaan että hän oli saanut suukon,\nhänen kasvoillaan jossain poltti Vrenelin huulten kosketus. Mutta\nVrenelikös alkoi nyt kauheasti Ulia sättiä. \"Minun mielestäni sinä\nolet jo liian vanha mokomaan kukertelemiseen. Ei kai täti lähettänyt\nsinua tänne sellaisille hupsun asioille, häiritsemään minun työtäni.\nPitäisihän sinun toki muistaa, mitä ihmettä Stiina, sinun entinen\nheilasi, ajattelisi, jos nyt sattuisi tulemaan sisään! Minä en halua\nhänen kanssaan samallaiseen tanssiin kuin Ulla ennen!\" Ja Vreneli\nnauroi niin että Ulin mieli ihan murhaavasti masentui ja hän oli\nhyvillään kun pääsi ulos.\n\nLähtö myöhästyi kuitenkin enemmän kuin luultiinkaan. Sillä kun hevonen\naiottiin valjastaa, niin täytyi vielä ensin mennä vähän aterialle,\njossa Johanneksen emäntä näytti koko ruuanlaittotaitonsa ja talonsa\nrikkauden. Ja vaikka Glunggen emäntä yhtä päätä hoki: \"Herranen aika,\nkukas nyt kaikkea jaksaa syödä\", niin ei heretty yllyttämästä ja eteen\nkantamasta eikä annettu rauhaa ennenkun hän julisti, että jos hän vielä\nmukareenkin nielee, niin hän halkeaa.\n\nKun Uli oli sitten hevosta valjastamassa, pisteli täti serkun lasten\nkouraan kirkkaita rahoja, vaikka ne miten vastustelivat ja vanhemmat\nsanoivat, että älköön nyt täti toki joutavaa tuolla tavalla niille\nantako ja etteivät lapset toki saa olla niin tuhmia että ottavat.\nKun ne kuitenkin ottivat ja kiiruhtivat äidilleen noita aarteitaan\nnäyttämään, niin sanoi äiti: \"Voi nyt miten epäkohteliaita te olitte,\nihanhan me nyt saamme hävetä.\" Mutta silloin sanoi täti, ettei tuosta\nnyt kannata puhuakaan ja tulkoot toki pian heillä käymään ja saamaan\nvähän vastinetta kestitykseen.\n\n\"Kyllä, ihan pian\", vastattiin hänelle. \"Mutta mikäs kiire teillä nyt\non. Olisittehan voinut viipyä edes päivän vielä.\"\n\nNiin puhellen pääsi muori viimein rattaille istuimelleen ja jatkoi\nsiellä yhä puheluaan kertoen Vrenelille huomioitaan tästä talosta,\njoita huomioita tosiaan ei ollut vähän, sillä paljon oli hän täällä\nnähnyt ja kuullut sellaista, josta voi sanoa: \"Kun olisin nuorempi\nja jaksaisin vielä tehdä työtä kovemmin, niin sillä tavalla minäkin\ntekisin.\"\n\nMutta Uli oli ihan tuppisuuna ja hoiteli vain hevosta ja antoi sen\nravata sitä kyytiä että emäntä viimein kysäsi:\n\n\"Uli, mikäs sinulla on? Eikös tämä nyt ole jo liikaa hevoselle? Ei se\nole tottunut tätä kyytiä juoksemaan.\"\n\nUli pyysi anteeksi; ja häntä käskettiin pysäyttämään noin puolimatkan\ntienoissa. \"Ei pelkästään hevosen vuoksi\", sanoi täti, \"vaan\nminun itsenikin. Kinkku ja pannukakut rupeevat jo janottamaan.\"\nJa Vrenelikin sanoi: \"Kyllä minäkin mielelläni pysähtyisin, saman\nne tekevät minullekin kuin tädille. Ja nyt kai en tarvitse pelätä\nravintoloihinkaan menemistä, nyt eivät ainakaan hääseurueeksi luule.\nParemminkin ajattelevat meidän tulevan hautajaisista, sillä tavalla Uli\nnyt murjottaa.\"\n\n\"Omatpahan on siihen syyni\", vastasi Uli, \"ainakin mitä sinuun tulee.\nLauantaina äkäillään kun nauraa, sunnuntaina kun ei naura. Mikäpä sen\noikean arvannee.\"\n\n\"Oletpa sinä nyt ärttyisä, Uli\", sanoi Vreneli, \"empä tiennyt, ettei\nsinulle enää saisi sanaakaan sanoa.\"\n\n\"Riidelkää päälle vaan\", huusi täti, \"se on hyvä, se: ne jotka\nrakastaa, riitelee, ja te olette kuin pari hääpäivän huomenena\".\n\n\"Siksipä en häihin joudukaan\" sanoi Vreneli. \"Kun on yksin, niin saa\nolla minkälainen haluaa.\"\n\n\"No saan sitten minäkin olla minkänäköinen haluan\" vastasi Uli, \"eikä\ntarvitse sinun minua katsella jos et näköäni siedä. Kärsihän nyt vielä\nvähän aikaa, niin ei ainakaan minun naamani ole sinun tielläsi.\"\n\n\"Ai, ai\", sanoi täti, \"älkäähän nyt kaiken hyvän päälle noin härnätkö\ntoisiaanne ja tulko ihan äissänne kotiin. Ei pidä ottaa leikkiä heti\ntodeksi, mitenkäs maailmassa sitten toimeentultaisiin! Jos heti noin\nkähähtää, niin totisesti, parempi onkin, kun jää yksin! Minäkin olin\ntyttönä sellainen kärttyisä enkä tahtonut sietää mitään. Mutta jos\nsitten Jukalla olisin ollut sellainen, niin olisinpa jo joko minä tai\nhän haudassa. Pian huomasin että toisen tässä täytyy antaa perään ja\nmukautua ja minun osakseni se tuli. Eipä siltä, ettei Jukkakin aina\nvähin mukautuisi, onhan hänkin monessa suhteessa muuttunut parempaan\npäin. Ja minä luulen että kahden yhteen aikovan täytyy muuttua enemmän\ntai vähemmän tässä maailmassa, jos aikovat tulla onnellisiksi.\"\n\n\"Siksipä onkin parasta jäädä yksin\", sanoi Vreneli, \"niin saa olla\nmillaisena tahtoo ilman että toinen murjottelee tyhjästä turhaa.\"\n\n\"Ai Vreneli, et sinä nyt muista Jumalaa, joka tahtoo, että me päivä\npäivältä muutumme ja tulemme paremmaksi. Etkös sinä edes hänenkään\ntähtensä tahdo olla muullaisena kuin mitä vain päähäsi pälähtää?\"\n\n\"Mutta täti\", sanoi Vreneli, \"mitäs te nyt minulle rupeatte\nsaarnaamaan. Mehän puhuimme miehestä, ja te alatte nyt puhua\nJumalasta; mitäs yhteyttä niillä on? Minä en ymmärrä, mikä silloin\nJumalan lennättää mieleen, kun puhutaan vain miehistä. Paremminkin\npitäisi pirun mieleen tulla heistä puhuttaessa, sillä mieshän sekin\noli ja vietteli naisen. Jos ei häntä olisi ollut olemassa, niin\nolisimme nyt onnellisia. Sillä empä piruttarista vielä ikinäni ole\nkuullut puhuttavan. Ja se on varma merkki siitä, ettei piru ole ikinä\nlöytänyt kuomaansa naisväestä vaan miehistä. Niissähän niitä on oikein\nlegiooneja kuten sanassa sanotaan.\"\n\n\"Älä tee syntiä, Vreneli\", sanoi täti, \"et sinä tiedä kohtaloasi\nsinäkään. Enkä minä luule, että sinä nyt puhuit sydämesi mukaan, vaan\nkuten tytöt aina, silloin kun heillä ei ole heilua tai kun se oikea ei\nvielä ole tullut.\"\n\nJuuri kun Vreneli aikoi avata suutaan vastatakseen, ajettiin\nravintolaan kuten oli käsketty. Uli oli istua jököttänyt selin emäntään\nja Vreneliin eikä ollut heidän tarinoitaan kuulevinaankaan. Ravintolan\nemäntä otti heidät ystävällisesti vastaan ja vei heidät sitten tädin\npyynnöstä yksityishuoneeseen, kun täti ensin oli sanonut Ulille, että\nhänen on heti tultava sisään. Sitten käski täti tuomaan viiniä ja\nruokaa pöytään. \"Ajellessa tulee niin nälkä ettei mokomaa aavistakaan.\"\n\nKaikki oli sitten valmista, mutta Uli ei tullut. Ravintolan emäntä\nlähetettiin häntä hakemaan ja hän tuli takaisin ja sanoi että kyllä hän\nsille oli sanonut. Mutta Uli ei sittenkään tullut. Silloin sanoi täti:\n\n\"Vreneli, mene nyt sinä ja käske sitä heti tulemaan!\"\n\nVreneli kuhnaili ja tuumi, että mitäpä siitä pakolla; kylläpähän tulee,\njos on nälkä ja jano. \"Jos et sinä nyt mene\", sanoi täti, \"niin pitää\ntässä minun itseni vielä lähteä.\"\n\nSilloin meni Vreneli ulos kiukuissaan ja ajoi Ulin pistosanoin sisälle.\nSiellä se oli Uli seista murjotellut katsomassa keilanpeluuta. \"Minun\npuolestani\", sanoi Vreneli, \"ole missä tahansa. Mutta täti käski ja\nsinun pitää tulla. Minua ei enää haluta juoksennella sinun jälestäsi.\"\n\nViimein tuli Uli. Hän ei vastannut monta sanaa tädille, joka kyseli:\n\"Miksi sinua pitää niin pakottaa?\" Täti kaatoi runsaskätisesti viiniä\nUlin lasiin ja pakotti hänet syömään tanakasti ja jutteli jos jotakin.\n\n\"Minulla oli niin hauskaa käydä Johanneksen luona, kyllä minä nyt jo\nnäen, missä sinä olet ollut opissa. Mutta kylläpä sinä lienetkin ollut\nniistä hyvä, sillä yhähän lapset häärivät sinun jaloissasi ja pitivät\nsinua melkein oman veikon arvoisena. Sinä kai menet nyt takaisin heidän\nluokseen, kun lähdet meiltä?\"\n\n\"En\", vastasi Uli.\n\n\"Eihän tuo nyt ole oikein tavallista ja soveliasta, että kysytään:\nmutta etköhän sanoisi minulle, mihin sinä nyt aiot?\" sanoi täti.\n\n\"Ei tiedä vielä\", vastasi Uli, \"en ole vielä ollut kiireissäni, vaikka\nolisihan sitä jo voinut saada montakin paikkaa.\"\n\n\"No älä viitsikään, jää pois sitten meille, mehän olemme jo kahden\npuolen niin tyytyväisiä toisiimme ja olemme niin tottuneet toisiimme.\"\n\n\"Älkää nyt emäntä ottako pahaksenne\", sanoi Uli, \"mutta en ole enää\naikonut jäädä rengiksi.\"\n\n\"No onko sinulla mitä muita tuumia?\", kysyi täti.\n\n\"Eikä ole\", vastasi Uli.\n\n\"No kun et enää tahdo jäädä rengiksi, niin mitäs arvelisit, jos\nantaisimme sinulle tilamme vuokralle?\"\n\nSekös iski Uliin kuin puumoukari. Häneltä putosi lampaanlihalla\nlastattu haarukka kädestä, hän katsoa molkotti tätiä suu auki, silmät\nsuitsirenkaina, hän tuijotti kuin puusta pudonnut. Vreneli, joka oli\nseissut akkunan luona ja harmitellut muka Ulin pitkää aterioimista, hän\nkäännähti nyt yhtäkkiä ripeästi toisia katsomaan ja kuunteli silmät\npälyen, mitäs nyt puhuttiin.\n\n\"Niin, töllötä nyt vain\", toisti täti Ulille. \"Totta minä tarkoitan:\nkun et kerran tahdo jäädä rengiksi, niin etkö jäisi meille\nvuokraajaksi?\"\n\n\"Emäntä\", sanoi Uli, \"mitenkäs minä Teidän vuokraajaksenne? En\nmitenkään jaksaisi sitä taloa hoitaa. Siinä pitää olla paksumpi kukkaro\nkuin minulla. Te vain pilkkaatte minua.\"\n\n\"Ei, Uli, se on ihan totta\", sanoi emäntä, \"ja varattomuudesta ei ole\npuhettakaan. Mehän voimme sopia niin, että sinä pääset alkuun ihan\nilman mitään maksuja. Elukat, kilut kalut kaikki jää taloon.\"\n\n\"Mutta ajatelkaas nyt emäntä\", sanoi Uli, \"jos vaikka jäisikin! Mikäs\nminut takaa? Yksi ainoa katovuosi löisi minut nurin sellaisella\ntilalla. Se on liian suuri yritys minulle.\"\n\n\"No, Uli, kyllä siitä selviät ja emmehän me ole niin pahoja ihmisiä,\nettä annamme mieleisen vuokraajan joutua perikatoon yhden ainoan vuoden\nvuoksi. Sano vain: rupean, niin sillä hyvä.\"\n\n\"Niin, emäntä\", sanoi Uli, \"jospa olisikin sillä hyvä. Mutta kukas\nminulle emännöitsisi? Siinä se nyt jekku onkin.\"\n\n\"No, ota eukko\", sanoi täti. \\\n\n\"Hyvähän sanoa\", vastasi Uli, \"mutta mistäs sen saa pystyvän ja kukas\nminusta huolii?\"\n\n\"Vai ei sinulla ole ketään tiedossa?\" kysyi täti.\n\nSilloin tukkeutuivat sanat Ulin kurkkuun ja nolona hän penkoili\nhaarukalla rippeitä lautasellaan. Mutta Vreneli tokaisi:\n\n\"Eiköhän olisi jo aika lähteä; Musta on jo kauan sitten syönyt kauransa\nja kai tuo Ulikin vihdoin tullee kylläiseksi. Ehdittehän vasta\nkeskenänne hupsutella.\" Täti ei ollut näitä sanoja kuulevinaankaan,\nvaan virkkoi Ulille:\n\n\"Vai et tiedä ketään? No kyllä minä tietäisin.\"\n\nUli tuijotti häneen taas silmät pyöreinä. Vreneli sanoi, että\neiköhän hänkin nyt saisi tuota tuollaista tietää. Levollisesti,\nveitikkamaisesti hymyillen, toinen käsi pöydällä ja leveä selkä\nmukavasti kenossa, sanoi täti:\n\n\"No arvaas, kyllä sinä sen tunnet.\"\n\nUli katseli mietiskellen seinille, ei tiennyt mitä sanoa, hän\nsammalteli kuten olisi säkillinen potattipuuroa kaadettu hänen\nkurkkuunsa. Vreneli kävellä kepsutteli kärsimättömänä tädin luo ja\nsanoi:\n\n\"Lähtään nyt, alkaa jo pimetä.\" Mutta tätipä ei ollut häntä\nkuulevinaankaan, vaan jatkoi:\n\n\"No etkös sinä nyt jo sitä älyä? Kyllä sinä sen tunnet! Se on aika\nahkera ihminen, mutta joskus vähän häjy, ja kyllä te sovitte aivan\nerinomaisesti yhteen, kun vaan ette kinastelisi keskenänne.\"\n\nJa täti nauraa hekotti sydämensä pohjasta ja katsoi vuorotellen Uliin\nja Vreneliin. Silloin nosti Uli päätään; mutta ennenkun hän ehti avata\nsuutaan, ehättäytyi Vreneli väliin ja sanoi:\n\n\"Mene nyt heti valjastamaan hevosta! Täti, liika pila ei ole pilaa eikä\nmitään. Voi kun en olisi mukaan lähtenytkään! Mikä ihme teillä nyt on,\nkun ette anna minun olla rauhassa. Eilen muut minua kiusottelivat, nyt\nolette te vielä häjympi. Kyllä olette paha, täti.\"\n\nUli oli noussut ja aikoi lähteä, mutta täti sanoi: \"Älähän nyt mene,\nistuhan vaan ja kuuntele. Totta minä tarkoitan. Jo monasti minä olen\nsanonut Jukalle, ettei sopivampaa paria ole kuin te. Tehän olette kuten\nluodut toisillenne.\"\n\n\"Täti!\" huusi Vreneli, \"heretkää nyt jo jumaliste, tai minä menen heti\nulos. Olenko minä nyt mikä lehmä kaupattavaksi. Odottakaahan jouluun,\nniin kyllä lähden teidän tieltänne! Tahi jos ette jaksa enää sietää,\nniin menen vaikka ajemmin. Mitä te ajelette yhteen kahta, jotka eivät\ntoisiaan siedä! Ei Uli piittaa minusta, enempää kuin minäkään hänestä!\nJa kuta ennemmin päästään erillemme, sitä parempi.\"\n\nSilloin aukeni Ulinkin suu ja hän sanoi:\n\n\"Vreneli, älähän nyt äkäile noin minulle, enhän minä nyt enää sille\nmitä voi. Mutta sen minä vaan sanon, ja vihaa minua miten vihaat, että\nminä olen jo kauan rakastanut sinua ja enkä saisi parempaa vaimoa\nmistään. Sinun kanssasi tulee onnelliseksi kuka tahansa; jos sinä minut\nhuolisit, niin olisin onnen poika!\"\n\n\"Katsoppas vaan\", sanoi Vreneli, \"kun hänelle nyt puhutaan talosta\nja kun hän saisi vuokratilan jos hänellä vain olisi vaimo, niin\nkylläpäs nyt hänelle kelpaisin -- talon mukana! Kyllä olet aika\nhölmö. Tunnustappas vain! Naisithan vaikka minkä maantien kulun ja\npellonpelätin kun vaan saisit talon. Mutta, äläs, nyt erehdyt! Minulla\nei ole miehen tarvetta. Minä en huoli miestä ketään. -- En ainakaan\nsellaista, joka nai vaikka minkä köntän, kun siinä on vain vähän voita\npäällä. Jos ette nyt lähde, niin laputan yksin kotiin\", ja Vreneli\nalkoi mennä ovelle. Mutta Ulipa otti hänet kiinni, piteli vahvasti\nhäntä vaikka hän miten rimpuili, ja sanoi:\n\n\"Ei, Vreneli, ihan totta, kyllä sinä nyt teet minulle vääryyttä. Jos\nminä saisin sinut, niin menisin vaikka korpeen, jossa en saisi muuta\nkuin hikoilla ja raataa. Tottahan se on, että minulle nousi se talo\npäähän kun se Liisa minua liehi, ja kyllä minä olisin ottanut sen\npelkästään rahain vuoksi. Mutta suuren synnin olisin silloin tehnyt,\nsillä jo silloin olit sinä minun mielessäni ja sinä olet ollut minusta\naina tuhannen kertaa mieluisampi kuin Liisa. Aina kun minä sitä\nkatsoin, niin minä oikein pelästyin; mutta kun sinä tulit vastaan, niin\nsydän hyppi ilosta. Kysy jos tahdot Johannekselta. Minä sanoin sille jo\ntänä aamuna, etten minä tiedä taivaan alla parempaa vaimoa kuin sinä.\"\n\n\"Päästä irti\", huusi Vreneli, pyristellen Ulin kaunista puhetta\npitäessä kuin kissa satimessa, nipistellen ja raapienkin Ulia.\n\n\"Kyllä minä sinut päästän\", sanoi Uli, joka miehekkäästi kesti nuo\nnipistelyt ja raapimiset, \"mutta ei sinun tarvitse luulla, että minä\ntahdon sinua vain päästäkseni vuokraajaksi. Sinun pitää uskoa, että\nminä rakastan sinua muutenkin.\"\n\n\"En lupaa mitään!\" huusi Vreneli ja riuhtautui irti ja pakeni pöydän\npäähän.\n\n\"Sinähän ole riivattu kuin kissan pentu\", sanoi täti. \"En ikänäni ole\nnähnyt mokomaa tyttöä. Mutta olepas nyt jo järkevä! Tulehan istumaan\ntänne minun viereeni! Tuletko vai et? En lepy sinulle enää ikinä, jos\net nyt voi hetkeä istua ihmisiksi. Uli, käske tuomaan pullo vielä. Ole\nsiivolla, tyttö, äläkä sekaannu minun puheeseeni\", sanoi hän ja alkoi\nnyt jutella, mihin hän joutuisi, jos he molemmat lähtisivät pois. Mikä\nkova onni tulisi. Ja muori vuodatti katkeria kyyneliä lastensa vuoksi\nja riemuitsi: \"Miten onnellinen jälleen olisin kun kävisi niinkuin\ntässä monina unettomina öinä olen tuuminut. Te voisitte tehdä toisenne\nonnellisiksi, jos tahtoisitte. Minä olen jo monasti Jukalle sanonut,\netten minä ole ikinä nähnyt kahta ihmistä, jotka niin ymmärtävät\ntoistensa työt ja auttavat toisiaan kuin te. Kun te vain yksin voimin\nahertaisitte, tulisitte te pian rikkaiksi. Ja me auttaisimme teitä\nmiten ikinä vain voisimme. Emme me ole sellaisia kuten monet muut,\nherrat, jotka eivät ole tyytyväisiä, jos ei aina parin vuoden sisällä\nyksi vuokraaja joudu vararikkoon heidän tilallaan ja jotka eivät saa\nunta silmiinsä miettiessään yhä vain miten korottaisivat vuokramaksuja,\njos vuokraaja yhdenkin kerran jaksaa maksaa vuokran ajallaan. Luulevat\nantaneensa tilan sille liian helpolla. -- Ei, me kohtelemme teitä kuten\nomia lapsiamme, ja sellaiset myötäjäisvarustuksetkin saa Vreneli, ettei\nyhdenkään talon tyttären tarvitsisi niitä hävetä? Ja jos tämä nyt ei\nonnistu ja jos Vreneli on tuhma, niin en minä sitten tiedä enää mitä\ntehdä. Parempi kun ei enää kotiin menisikään. En tahdo nyt Vreneliä\nmoittia, mutta olenko minä nyt ollut sinulle niin paha, että sinun\nsopii olla minulle tällainen? Olenhan minä koettanut kohdella sinua\nparhaani mukaan. Ja sinä ihan tahallasi minua nyt kiusaat, kyllä minä\nsen näen. Et ole pitkään aikaan ollut minulle tällainen kuin nyt.\"\n\nJa muori paha itki katkerasti.\n\n\"Mutta täti\", sanoi Vreneli, \"älkää nyt toki noin puhuko! Tehän olette\naina ollut minulle kuin äiti, aina minä olen pitänyt Teitä ihan äitinä\nja jos pitäisi mennä Teidän tähtenne vaikka tuleen, niin minä menisin.\nMutta sellaisen kanssa yksiin, joka ei minusta piittaa, en rupea\nmillään väellä. Jos jonkun kerran otan, niin pitää se olla sellainen,\njoka rakastaa minua ja huolii minut itseni tähden eikä kuten lehmää\nmuiden vuokratavarain mukana.\"\n\n\"Voi mitä sinä nyt taas puhut\", sanoi täti; \"etkös jo kuullut, sanoihan\nse jo nyt itse, että hän on sinua rakastanut jo kauan?\"\n\n\"Niin\", vastasi Vreneli, \"kyllähän ne sanoa osaavat, samaa ne puhuvat\nkaikki. Läkähtyisivät edes kaikki siihen valeeseen niin monipa heistä\npelastuisi! Ei se ole parempi kuin muutkaan. Jos te ette olisi\nalkanut talosta puhua niin olisittepas nähnyt, miten paljon se minua\nrakastaa. Ja paha olitte, kun ette edes minulle ensin puhunut mistään,\nvaan yhtäkkiä sitten rupesitte minua lykkäämään sille kuin sialle\ntammenterhoa suuhun. Olisittepas raahtineet avata suutanne edes vähän\nensin minullekin, niin olisimpa Teille sanonut, mikä Ulin sydämessä\npalaa. Kyllä hän sanoo: kulta, rakas kulta, ja toisen pitäisi luulla\nhänen sanovan: kultu, rakas kultu!\"\n\n\"Merkillinen pöhkö sinä olet\", sanoi täti, \"ja koppailet pahemmin kuin\nparahin herrasneito.\"\n\n\"Senpätähden juuri, täti, tahdonkin vähän edes koppailla kun olen vain\nköyhä tyttö. En anna sillä tavoin heitellä itseäni toisten syötiksi. Ja\nparempi lieneekin syy koppailla kuin monella muulla, olkoonpa sitten\nherras- tai narristyttö.\"\n\n\"Mutta Vreneli\", sanoi Uli, \"minkäs minä nyt sille mahdan ja minuunko\nsinä nyt sen pusket? Tiedäthän sinä hyvin, että minä sinua rakastan\nenkähän minä tiennyt tädin tuumista enemmän kuin sinäkään. Väärin sinä\npusket vihaasi minuun.\"\n\n\"Ahah\", sanoi Vreneli, \"nytpä vasta minä huomaankin, että tämä on ihan\nsovittua juonta. Se älähtää, johon kalikka kolohtaa. Kyllä olette\nilkeitä molemmat, minä en kuuntele tästä enää sanaakaan. En anna ajaa\nitseäni kuten kalaa nuottaan.\"\n\nJa Vreneli aikoi taas lähteä livistämään ulos, mutta täti piti häntä\nnyt vuorostaan vyötäreiltä kiinni ja sanoi:\n\n\"Miten tuhma ja epäluuloinen olet! Ei nyt mokomaa maailmassa! Milloinka\nminä olen punonut juonia sinua vastaan? Se on kyllä totta, että minä\nläksin serkun luo juuri tämän asian tähden ja otin siksi teidät\nmolemmat mukaan. Mutta minun tuumiani ei ole tiennyt kukaan, ei edes\nJukka, sen vähemmin Uli. Minä pyysin serkkua vain tiedustelemaan asiaa\nUlilta ja Uli oli, ihan totta, kehunut kovasti sinua. Serkku sanoi\nminulle, että kyllä se Uli ottaisi Vrenelin ihan tuossa paikassa, mutta\noli hänelle sanonut, ettei hän uskalla siitä kurahtaakaan sinulle kun\npelkää että sinä härnäisit häntä sillä Liisan asialla. Ja sentähden\nminä ajattelin, että minäpä puhun sinulle itse, kun ei Uli kerran\nuskalla puhua. Sillä kyllä Uli tästä tytöstä pitää, sen olen nähnyt,\neihän minullakaan silmät selässä ole. Niin että Ulilla ei ole tässä\nmitään syytä.\"\n\n\"Mutta minkäs tähden se tänään sitten tuli sinne tupaan, kun minä olen\ntavaroita käärimässä kokoon\", kysyi Vreneli, \"ja tuppautui suuta,\nantamaan? Sellainen ei hän ole ollut ikinään ennen.\"\n\n\"Heh\", sanoi Uli, \"no sen saat pian tietää. Kun tänään olin puhellut\nisäntäni kanssa, niin sinä jäit minun mieleeni entistä enemmän ja minä\ntuumin, että antaisin vaikka pääni, kun saisin tietää, tokko sinä\nminusta yhtään pidät ja tokko sinä huolisit minusta. Vuokra-asiasta\nen tiennyt silloin niin hölyn pölyä. Ja kun tapasin sinut sitten\nniin yksin, niin en tiennyt oikein mikä minulle tuli, ihan tuli kuin\nsuonen veto käsivarsiin ja täytyi sinuun koskea ja pyytää muiskua. Ja\nensin luulin, että sinä annoitkin. Mutta sitten ajattelin, että ei se\ntainnutkaan antaa. Et suinkaan sinä muuten olisi paiskannut minua niin\nriivatusti luotasi. Ajattelin, ettet sinä välitäkään minusta ja minulle\ntuli niin paha mieli ja minä ajattelin, että kunhan nyt tulisi vain\njoulu että pääsisin talosta pois niin menisin vaikka kauas jonnekin\nWeltschlandin pohjukkaan että olisin sitten siellä ihan näkymättömissä,\nkuulumattomissa. Ja sitä minä nytkin tässä tuumin, Vreneli. Jos et sinä\nminusta huoli, niin minä viis vuokraamisista ja menen niin kauas kuin\npippuri kasvaa, eikä kukaan minusta saa tietää enää sen koommin.\"\n\nUli oli noussut ylös ja tullut Vrenelin eteen ja vedet kiiluivat hänen\nrehellisissä silmissään; mutta tätin poskia pitkin ne jo virtana\nheruivat. Silloin katsahti Vreneli Uliin, hänen silmänsä kostuivat,\nmutta suupielissä värähteli vielä iva ja uhka. Mutta sitten pääsi\nkytketty rakkaus valloilleen ja alkoi heitellä hänen silmistään\nhuikaisevia säteitään, vaikka vielä neitseellinen vastahakoisuus sulki\nhänen huulensa miehen kiihkolle antautumasta. Ja vaikka silmät jo\nrakkautta paloivat, niin singahtivat kuitenkin nyrppyisten huulten\nlomasta, ivalliset sanat: \"Mutta Uli, mitäs Stiina sitten sanoo, kun\nsinä taas uutta haluat? Kai se laulaa sinulle että:\n\n    \"Sen sydän mettislakka on:\n    Yks sisään saa, toinen lentohon.\"\n\n\"Mutta yhäkö sinä nyt kujeilet?\" sanoi täti, \"näethän sinä nyt, miten\nhän on tosissaan. Minä hänen sijassaan keikauttaisin sinulle jo\ntakapuoleni ja sanoisin: 'Haista hapan!'\"...\n\n\"Keikauttakoon vaan\", sanoi Vreneli, \"kukaties olen siitä vain\nhyvilläni.\"\n\n\"Äläs, etpäs olisi\", sanoi täti, \"kyllä minä sen jo äänestäsi kuulen.\nJa Uli, jos nyt et ole tuhma, niin likistä sitä; ei se nyt enää paiskaa\nsinua, seinään, siitä saat olla varma.\"\n\nMutta melkeinpä oli täti vieläkin erehtyä. Sillä yhä ponnisteli\ntyttö kaikin voimin vastaan ja vähällä oli Uli lentää keiskahtaa\ntaas pitkin permantoa. Mutta eipä jaksanutkaan enää, jo heittäytyi\nVreneli Ulin uskollista rintaa vastaan ja purskahti rajuun itkuun\nkuten hermoheikko. Ja toiset ihan kauhistuivat kun se nyyhkytys ei\nottanut loppuakseenkaan, ajattelivat, että mikä sille on tullut. Uli\nkoetteli lohduttaa häntä paraansa mukaan ja sanoi, että älähän nyt\nhuoli, jos et minua tahdo, niin enhän minä sinua kiusaa, kyllä minä\nmielelläni lähden. Täti ensin äkäili: sellainen hölmö; hänen aikanaan\neivät tytöt toki ulvoneet kuin sudet kun saivat lemmityisen. Mutta\nsitten hänkin jo alkoi pelätä ja sanoi, että enhän minä nyt suinkaan\npakolla; jos et sinä tahdo, niin tee toki miten vain parhaaksi näet,\nenhän minä estele. Mutta älä nyt vain Jumalan tähden noin itke ja\nhuuda, ihanhan ravintolan väki luulee että mikä täällä on. Viimein sai\nVreneli heille sanotuksi, että antaisivat nyt hänen vain olla rauhassa,\nhän koettaa tyyntyä. Hän oli ikänsä ollut orpo raukka ja kaikkien\nhyljeksimä lapsuudesta saakka. Eikä ollut häntä ottanut isä syliin,\neikä äiti suudellut. Ja koskaan ei hän ollut voinut painaa päätään\nkenenkään povelle. Hän oli monasti ajatellut että vaikka kuolisi, kun\nolisi edes joku, jonka polvella saisi istua ja panna kätensä hänen\nkaulaansa. Mutta ei ollut kukaan häntä lapsena hyväillyt, aina hän\noli ollut vain vastuksina. Ja niin monasti, monasti oli hän itsekseen\nitkenyt ja hän oli alati kaivannut jotain, ketä saisi koko sydämestään,\nkaikesta sielustaan rakastaa, etsinyt ihmistä, jonka rintaan saisi\npainaa päänsä tuskassa ja ilossa. Ystävätärtä, jonka seurassa olisi\ntyyntynyt; mutta ei hän ollut sellaista löytänyt. Ja hän oli ajatellut,\nkun hänelle puhuttiin naimisista, että hän jää yksin, vaikka olikin\nkoettanut uskoa, että tuo ja tuo se nyt on se, jonka rintaa vasten\nhän voi surussa ja ilossa painaa päänsä ja joka on hänelle uskollinen\nkuolemaan saakka. Mutta ei hän ollut sellaista tavannut, johon hän voi\nluottaa. Kyllä hän Ulia rakasti, oli jo kauan häntä niin sanomattomasti\nrakastanut, mutta ei hän vielä ollut saanut uskoa häneen. Ja jos hän\ntällä kertaa pettyisi, jos ei Uli häntä uskollisesti rakastaisikaan,\nniin hänen viimeinenkin toivonsa sammuisi, hän kuolisi onnettomana.\nSiksi hän oli niin pelästynyt heidän sanojaan ja heidän pitäisi\nJumalan nimessä antaa nyt hänen vain olla rauhassa, että hän saisi\noikein ajatella mitä hän nyt tekee. \"Voi, te ette tiedä, miltä tuntuu\ntällainen köyhästä orpo rukasta, jota ei isä koskaan ole ottanut syliin\neikä äiti koskaan suudellut!\"\n\n\"Sinä rakas hölmö tytykkä!\" sanoi täti kuivaten märkiä poskiaan.\n\"Kun minä nyt tuon olisin tiennyt että sinulla sellainen suudelman\ntarve oli, niin olisithan nyt näitä saanut, eihän nyt noista olisi\nollut puutetta. Mutta mikset sinä sitä minulle sanonut? Eihän sitä\nmeikäläinen ehdi kaikkea ajatella. Kun saa koko päivän tuumia mitä\nsoppaa keittää väelle, niin mitenkäs sitä muistaa, ketä sitä vielä\npitää suudellakin.\"\n\n\"Tämän olen ansainnutkin\", sanoi Uli, \"tämä on minulle ihan paraiksi.\nOlisihan minun pitänyt ajatella, että näin se minulle vielä käy. Mutta\njos, Vreneli, nyt tietäisit, mitä minun sielussani liikkuu, niin kyllä\nuskoisit, että minä sinua rakastan enkä tahdo sinua pettää. Ja totta se\non, että monasti minä olen tuuminut mennä naimisiin, mutta ei kukaan\nole ollut minusta niin rakas kuin sinä. Vaan en minä toki tungettele,\nJumalan nimessä, sinun pitää tehdä aivan kuten paraaksi näet.\" --\n\n\"Kuulethan nyt\", sanoi täti, \"miten se sinua rakastaa! Tule jo ja ota\nnyt lasisi ja kilistä Ulin kanssa ja lupaa nyt tuolle ruveta Glunggen\nvuokraisännänvaimoksi.\"\n\nVreneli nousi ylös, otti lasinsa ja kilisti, mutta ei kuitenkaan\nluvannut, vaan pyysi, että hänen annettaisiin vielä tänään olla\nrauhassa eikä puhuttaisi enää tästä asiasta; huomenna hän vastaisi, jos\ntahdottiin.\n\n\"No oletpas sinä nyt merkillinen tyttö\", sanoi täti. \"No niin, Uli,\nvaljasta nyt hevonen, ei pidä ilmaista kotiväelle missä olemme\nviipyneet.\" --\n\nTähdet kimaltelivat tummansinisellä taivaalla, valkeat usvat häilyivät\nkosteilla niityillä, sieltä täältä kohosi uteliaita utuhattaroita\nylös pitkin rotkon rinteitä, lämpöinen tuuli lehahteli lakastuneissa\nlehdissä ja siellä täällä ammui laitumelle unohdettu lehmä\nhuolimattomalle isännälleen, ja joskus kajahti vuorten, laaksojen yli\nvallattomain poikien öiset hihkaukset. Mielen ja rattaiden liikutukset\nvaivuttivat tädin pian sikeään uneen ja väkevin käsin sai Uli hillitä\nhurjasti ponnistelevaa hevosta juoksemaan hiljaisemmin. Vreneli oli\nsiis nyt kuten yksin, avaralla maailmalla. Hän, köyhä, orpo tyttö\ntunsi taas tällä hetkellä olevansa maailmassa yksinäinen kuin nuo\netäällä, etäällä rajattoman taivaan mittaamattomassa sinimeressä\nliikkuvat tähdet, kukin yksinäisellä radallaan. Ja kun hän eroaa\ntätistä ja serkusta, tai kun ne kuolevat, niin on hän ihan ypö-yksin.\nEi olisi majaa, mihin hän päänsä kallistaisi jos tulisi sairaaksi;\nei ihmistä, jolle hän voisi haastaa huoliaan; ei silmää, joka itkisi\nhänen surujaan ja loistaisi hänen ilojaan. Ei edes sitä, joka itkisi\nhänen kuolemaansakaan, tuskinpa ketään, joka saattaisi häntä siihen\nviimeiseen ahtaaseen, kylmään asuinsijaan, joka kuitenkin ihmisten\ntäytyisi hänelle valmistaa. Yksinäinen hän oli, yksinäisenä ja\nhylättynä pitäisi hänen vaeltaa maailman ponnistuksista yksinäiseen\nhautaan, vaeltaa tuota pitkää vaellustaan ehkä monta, monta vuotta. Ja\nyhä kumaraisemmaksi, toivottomammaksi, voimattomammaksi hän kävisi ja\nvanhaksi, ryppyiseksi, halveksituksi hän tulisi, tuskin annettaisiin\nhänelle enää yösijaa vaikka hän Jumalan nimeen armoa rukoilisi. Tuska\ntunkihe jälleen Vrenelin sydämeen ja siitä pyrki pursumaan ilmi\nvalitus: miksi se Isä, jota hyväksi ja rakkaaksi sanotaan, miksi hän\nantaa elää näin köyhiä lapsia, niin köyhiä ettei heillä ole mitään\nturvaa maailmassa. Miksikä antaa hän heidän tulla pieninä orvoiksi,\nnuorina vietellyiksi, vanhoina halveksituiksi? Mutta silloin alkoivat\nhänestä nämä ajatukset jo -- tuntua kovin syntisiltä, rikoksilta\nJumalaa vastaan, joka oli antanut hänelle enemmän kuin monelle muulle,\noli suojellut häntä viattomana tähän päivään saakka ja säätänyt ja\nsallinut hänelle varman toimeentulon. Ja kuten kumpujen huiput ja puun\nlatvat sumusta alkoivat hänelle nyt ilmestyä mieleen myös Jumalan\nrakkauden työt, joilla hän oli nähtävästi juuri hänen elämäänsä\nerittäin hellinyt. Useampia oli hänellä ollut ilon päiviä kuin monella\nmuulla orpolapsella ja olipa hän osunut parempiin ihmisiinkin kuin\nmonet muut orvot. Vaikkeivät glunggelaiset olleetkaan isä ja äiti,\nolivat ne kasvattaneet häntä kuitenkin niin hyvin, että hän nyt tiesi\nihmisten pitävän häntä kunnon ihmisenä. Ei, hänellä ei ollut syytä\nnurkua taivaan hyvää isää vastaan; hän tunsi, että Hänen kätensä on\nhäntä aina varjellut. Ja eikö yhäkin varjele? Eikö tänäänkin ollut\nohjannut? Eikö ollut armahtanut köyhää orpotyttöparkaa? Ehkäpä Hän\nnyt, kun Vreneli oli pysynyt hänelle uskollisena tähän saakka ja\nkoettanut karttaa synnin saastutusta, oli viisaassa neuvossaan nähnyt\nhyväksi täyttää tuon hänen sydämensäkin kaipuun ja antaa hänelle sen\nuskotun, jonka rintaa vasten saisi päätään nojata; omaisen, joka hänen\nkuolemaansa kerran itkisi ja olisi hänellä saattajana hirveän haudan\nsuruisella tiellä? Uliko se oli, tuo uskollinen, taidokas renki, tuo\njota hän niin kauan oli sydämensä hiljaisuudessa rakastanut; jota hän\nei voinut soimata mistään muusta kuin siitä hairahduksesta Liisan\nsuhteen, siitä, että hän oli erehtynyt luulemaan, että kulta on onnea.\nMitenkä rehellisesti ja kunniallisesti hän oli tarjonnut sydäntään\nhänelle ja katunut vikaansa! Eikö ollut kuten sallima se, että he\nolivat osuneet toisiinsa juuri täällä, ettei Uli ollut joutunut täältä\njo pois, että Liisa oli mennyt naimisiin, että täti halusi antaa\ntilan Ulille vuokralle! Kummallinen sattuma! Nähtävästi oli hyvän\nIsän lempeä tahto tämän säätänyt! Hylkäisikö hän siis sen mitä Jumala\nhänelle tarjosi! Vaadittiinko häntä kovaan, vaikeaan kohtaloon? -- Ja\nsielu loi kuviaan ja elähytti nyt hänen autiota tulevaisuuttaan. Uli\noli hänen miehensä; hänellä oli nyt juuret elämässä ja maailmassa; he\nkaksi olivat keskipisteenä, jonka ympäri nyt ison talon kaikki hommat\npyörivät ja järjestyivät heidän tahtoaan totellen. Sadoin vivahduksin\nloisteli tämä kuva Vrenelin sielussa ja yhä kauniimmiksi, yhä\nrakkaammiksi tulivat sen värit. Hän ei muistanut enää missä olikaan,\nniin tuntui nyt keveältä ja hyvältä hänen sydämestään ja hän hengitti\njo tuon uuden suruttoman, tuskattoman maailmansa ilmaa. Silloin\ntärähtivät rattaat yhtäkkiä kiveen. Vreneli ei sitä huomannut, mutta\ntäti, hän heräsi ja haukotteli suu ammollaan ja kysyi puolipöpperössä:\n\"Ööh, missä me ollaan, en suinkaan minä ole nukkunut?\" Uli sanoi:\n\"Katsokaahan tarkkaan, tuollahan jo vilkkuu kotitulet puiden takaa.\"\n\n\"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan\nei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään.\"\n\n\"Mitäpäs siitä\", sanoi Uli, \"ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä\ntarvita.\"\n\n\"No ei huolta sitten\", sanoi täti. \"Mutta kun hevosella tullaan myöhään\nillalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se\non kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee,\nettä itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin\neikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata.\"\n\nJoka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä\nkun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan\nhevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita\nvastaan ja sanoi:\n\n\"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos\nlie mitä sattunut.\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nSolmu alkaa aueta ja kun se rupee taas sulkeutumaan, lyö nuori tyttö\nsen auki oikeinpa pyökkihalolla.\n\n\nSitten kyseltiin ja juteltiin yhtä toista kuten ainakin kun emäntä\ntulee myöhään kyliltä kotiin; mutta ei kulunut tuntiakaan, niin\njo Glunggessa oli ihan hiljaista ja vain hevonen tallissa syödä\nkarskutteli. Ihana uni oli tullut asukkaita virvoittamaan ja antanut\nheille lahjansa, vaivojen unohduksen ja monet ihanat unelmat\ntiedottomille sieluille. Vain yhden vuoteelle ei uni tullut ja siinä\nvuoteessa oli pulska untuvapeitto ja peiton alla vielä pulskempi tyttö.\nJa kovimpa tulvillaan oli tytön sielu, ei se unen herpaisusta tietänyt.\nNuo kiven keskeyttämät mietteet ne tulivat jälleen hänen mieleensä ja\narmaiden kuvain sarja väikkyi hänen sielussaan. Toiset niistä tulivat\nja haihtuivat, toiset taas viipyivät kauan hänen kirkastuneissa\naatoksissaan. Eikä hän tuskassa vuoteellaan heittelehtinyt eikä\ntoivonut unta, vaan antautui noiden autuaiden unelmiensa valtaan\ntietämättä hetkien kulusta. Ja kun viileät aamutuulet havahtivat\nlaaksoissa, niin alkoi tytössäkin herätä suloinen pelokas kaipuu, hänen\nrintansa alkoi aaltoilla ja hänelle tuli kiihko päästä sanomaan Ulille\npäätöstä. Sanomaan että hän tahtoo olla Ulin aina ja ijankaikkisesti\nja tahtoo kutsua Ulia ikiomakseen. Ja kuta kiihkeämmäksi se kaipuu\ntuli, sitä enemmän alkoi tyttö pelätä, että tuo kaivattu onni lieneekin\nunelma vain; kai se haihtuu kuin nuo äskeiset unten kuvat, ehkei hän\naamulla enää tapaakaan Ulia, ehkä Uli jo suuttui hänen käytöksestään\nja muuttui toisille mielin. Oi miten häntä nyt tuo epävarmuus\nja epäröiminen kidutti, miten rajattomasti hän halusi sovittaa\nhairahduksensa ja saada tietää, eikö Ulin mieli ollut yön kuluessa\nmuuttunut. Hän ei sietänyt enää olla vuoteessa, hiljaa nousi hän ylös,\navasi akkunaluukun ja hengitti raikasta aamuilmaa. Sitten pukeutui ja\nalkoi aamuaskareensa niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Hiljaa availi\nhän ovia, ja hiljaista oli tanhuillakin, rengit kaikki vielä levolla\nja hevoset eivät hirnahdelleet aamuruokiaan. Silloin meni hän kaivolle\npesemään itseään viileällä vedellä tapansa mukaan. Ja porisevan\npumppukaivon luona seisoi joku kumarassa altaan ääressä, innokkaasti\nhänkin itseään puhdistellen. Jyskivin sydämin tunsin Vreneli oman\nUlinsa. Siinä se kaivattu nyt oli. Silloin vaipuivat yö ja sen usvat\nja leimahti tytölle aamurusko ja nyt tunsi hän miten sydän vetää\nihmistä toisen puoleen. Mutta veitikkamaisuus neitseellisesti kätki\ntuon vastustamattoman kiihkon ja äänettömin askelin hiipi hän Ulin taa\nja pani yhtäkkiä kätensä hänen silmilleen. Rajusti hytkähti, säikähti\nväkevä mies, oli melkein kiljahtaa; otti sitten kädet silmiltään ja\ntunsi autuaasti riemuiten noiden kauniiden kätten omistajan.\n\n\"Sinäkö se?\" kysyi hän. Ja Vreneli tiesi, ketä Uli tarkoitti ja hänen\nkätensä vaipuivat alemmaksi ja kietoutuivat rakastetun kaulaan ja\nsanaakaan sanomatta painoi hän päänsä tuota rakasta rintaa vasten.\nSilloin ailahti Ulin sydämessä onnen tunne valtavasti ja selkeänä\naaltona kuten vesi, joka pumpusta kumpusi. Hän puserti tyttöä rintaansa\nvasten ja kuten vesi kirkkaaseen altaaseen sorisi ja porisi, niin\nkuiskutteli hänkin nyt tytölle iloaan ja tavoitteli hiljaista suudelmaa\neikä häntä nyt raju lykkäys saavuttamaltaan kultarannalta karkoittanut.\n\n\"Huolitko sinä minusta?\" kuuli kaivo.\n\n\"Ja oletko sinä minun?\" kuiskutettiin jälleen. Ja paljon muutakin kaivo\nkuuli, mutta eipä se sitä kellekään juorunnut.\n\nKummallinen tunne kävi kumpaisenkin rinnassa: aarteen, kalliin\naarteen he olivat löytäneet. He kaipasivat saada vaalia tätä aarretta\nheltiämättä.\n\nKun saa rakkaan kirjeen, niin useimpa sitä kopaisee taskussaan ja\nlukee ja lukee sitä uudelleen. Kun joku ostaa pellon, miten monasti\npäivässä hän meneekään ostostaan katsomaan! Eiköpä siis, kun on rakkaan\nolennon löytänyt ja sitonut sen itseensä ajaksi ja ijankaikkiseksi,\neiköpä silloin pyrkisi sen puoleen väkivaltaisesti! Eiköpä koettaisi\nmies päästä rakastetun sieluun, päästä katseillaan hänen silmistään,\nnoista sielun ovista, tuntemaan elävästi, että he ovat nyt yhtä aina\nja ijankaikkisesti! Tämä yhtyminen toiseen sieluun kaikesta sydämestä,\nkaikesta mielestä, kaikin voimin ja itsekkyyden perin pohjin kadotessa,\nonhan se alkua vain yhdistymiseen Jumalankin kanssa, jolloin myös\nitsekkyytemme on perin pohjin kadottava! Ja eikö se, joka on saanut\nrakkaan sielun, saisi hakea sen seuraa yhäti mikäli vain maiset toimet\nsen sallivat kuten hänkin, joka on yhdistynyt Jumalaan ja pitää\nJumalaa silmäinsä edessä, paistoi sitten päivä tai kattoi yön synkeys\nmajat ja maan? Nykyaikaan ei usein ymmärretä oikein tätä sielujen\nsyvällistä kaipuuta toistensa puoleen ja siksipä se tuottaakin niin\nharvoin hyviä hedelmiä. \"Ne ovat ihan hupsuja toisiinsa\", sanotaan,\n\"kuivaksi käy heidän seurassaan.\" Sen kyllä uskon; mutta miksikä ei\nheidän anneta rauhassa nauttia kahdenkeskisestä ilostaan? Ah Jumala,\ntuota maailmaa, miten se pelkää omaa lihaansa! Ah Jumala, kuinka se on\nutelias näkemään miten kaksi seurustelee keskenään! Mutta jos he eivät\nole toisiinsa mielistyneet oikealla tavalla, silloin sanoo maailma: \"Ne\novat kiitettäviä, ne ovat varsin järkeviä molemmat. Jos ei tietäisi,\nniin ei huomaisikaan, että ne ovat sulhanen ja morsian.\" Mutta minäpä\nsuoraan sanoen kiroon mokomaa järkevyyttä, joka ei tunne lainkaan\ntuota sielujen kaipuuta ja vetovoimaa toistensa puoleen, tuskin tuntee\nruumiidenkaan kiihoitusta. Se sellainen järkevyys, se ilmaistaan\nmieluimmin vain pimeän aikaan ja tavallisesti rahapussin kilistessä!\n\nVreneli ja Uli tuskin olisivat ymmärtäneet, mitä tässä nyt kirjoitan,\nmutta kyllä he tuon sielujen vetovoiman tunsivat. Tuskin joutuivat he\nerilleen, niin heti he pyrkivät taas toistensa seuraan. Ja tuo kaivo,\nse se oli nyt se pyhäkkö, jolle he usein menivät toisiaan tapaamaan\nja tapasivatkin. Koskaan ennen ei Vreneli ollut tarvinnut näin paljoa\nvettä keittiössä eikä Ulilla ollut milloinkaan ollut niin paljoa\npesemistä, puhdistamista tai näin usein hevosia juotettavana.\n\nSillaikaa kun kaivolla tämä nuori onni syntyi, kiisteli vanhuspari\ntupasessaan. Jukka ja hänen emäntänsä heräsivät varhain aamulla ja\nsallien vanhain jäsentensä vielä rauhassa loikoa ja lepäillä pitivät he\nnäitä aamuhetkiä sopivimpina keskinäisiin neuvotteluihinsa. Kun emäntä\noli huomannut, että Jukka kääntelehti levottomasti ja siis oli jo\nvalveilla, kysyi hän:\n\n\"Eikö sinulla vielä ole tiedossa renkiä, eikö eilen käynyt tarjokkaita?\nJoulu lähenee ja mihinkäs me sitten joudutaan.\"\n\nNyt viritti Jukka nuo vanhat valitusvirtensä Liisan naimisiin menosta,\njohon hän ei ollut syypää. Sen vuoksi se Uli nyt lähtee talosta pois.\nUlin täällä ollessa on talo tuottanut hänelle voittoa vuotuisesti\nviisisataa guldenia enemmän kuin ennen. Ja jos se tyttö nyt kerran piti\nnaittaa, niin olisihan ollut parempi antaa se vaikka Ulille kuin sille\nnälkäiselle puuvillakauppiaalle. \"Ei minua haluta hankkia uutta renkiä;\nkun saisi sen Ulin takaisin, niin en säästäisi rahaa mitään.\"\n\n\"Niin, mikäpä nyt tietää, miten tässä käy\", sanoi emäntä. \"Kyllä\nminä puhuin sille Ulille, mutta ei se ottanut jäädäkseen, enää tänne\nrengiksi.\"\n\n\"Siinä sitä nyt ollaan\", sanoi Jukka; \"aina ne akat tuppautuvat\ntekemään oman nokkansa mukaan ja tahtovat isännöidä, ja miesten pitäisi\nsitten heidän kierouksiaan oikoa. Johan minä sen sanoin, että näin\nvielä käy. Hanki nyt uusi renki itse jos saat! Minä vähättelen!\"\n\n\"Jos minut tällaiseen vastuuseen pannaan, niin en puutu enää\nmihinkään\", sanoi muori. \"Minullahan tässä on kaikkein vaikein, kun\nkaikki pian menee hunningolle, minullahan on koko talous niskoillani.\nOlisi parasta, kun vuokraisimme tilan pois! Minä en tosiaan ymmärrä,\nkenen hyväksi minun tässä pitäisi ruveta kärsimään kuolemaan saakka. Ei\nminua kukaan edes kiitäkään, vaan kuta enemmän säästän, sitä enemmän\nsaan pilkkaa osakseni.\"\n\n\"Samaa minäkin ajattelen\", sanoi Jukka. \"Ei haluta minua enää\nkylvää, kun vävy tulee ja vie kaikki viljat ja pitää rahat. Puhtaana\nrahana annoin minä sille jo suuremmat myötäjäiset kuin moni maaherra\ntyttärelleen. Minun mielestäni saisi se jo olla tyytyväinen ja jättää\nminut nyt rauhaan. Kun tietäisit sopivan vuokraajan, niin selvittäisin\nkoko höskän jo tänään.\"\n\n\"Ka, Ulia parempaahan minä en tiedä\", sanoi emäntä.\n\n\"Uliko?\" huudahti Jukka. \"Niin, kun sillä olisi edes varoja ja kelvon\nvaimo, niin mikäs sillä. Mutta eihän siitä nyt ole tällaisen tilan\nvuokraajaksi.\"\n\n\"Kah\", sanoi muori, \"tokko tullee parempaa vaimoa kuin Vreneli ja kyllä\nminä luulen, että ne yksiin taipuisivat. Eikä se Uli sitä paitse ole\nihan varatonkaan ja ehkäpä se Johannes-serkkukin sitä auttaisi tarpeen\ntullen. Mikäli näin, se luotti suuresti Uliin.\"\n\n\"Jaha, aha\", sanoi Jukka. \"Kaikki on jo siis selvitetty!\"\n\n\"Mikä selvitetty?\" kysyi muori.\n\n\"Luuletko sinä, etten minä sitä huomaa\", vastasi Jukka. \"Et sinä\nlähtenyt Erdöpfelkoferiin ihan ilman mitään syytä ja joutenpäiten. Jo\nminä ihmettelinkin, että mikä sillä nyt on. Ja otit vielä Vrenelin ja\nUlinkin sinne mukaan. Ei sinun tarvitse luulla että minä niin hölmö\nolen, etten minä huomaa yhtään miten minun selkäni takana pelataan.\nMutta elänhän tässä vielä minäkin ja paha on, kun sinä sillä tavoin\npidät minua narrina ja hankittelet vieraiden ihmisten kanssa minua\nvastaan. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle vielä näytän, kuka tässä\non isäntänä.\"\n\nNyt ei muori pahalle vastattu enää sanaakaan sanoipa hän sitten mitä\ntahansa. Ja viimein hän kiivastui:\n\n\"No ole sitten isäntä tai mikä tahansa minusta nähden, mutta hoidakin\nsitten itse talosi. Ja hoida talouskin, minä en siihen enää puutu niin\npikkusormellani.\"\n\nJa mukisten kellahti hän toiselle kylelleen ja nukkui. Ja aamulla nousi\nhän tavallista myöhemmin ylös ja murjotteli Jukalle kauan eikä sanonut\nsanaakaan. Iloisesti liverrellen kiiteli Vreneli askareissaan. Oli\nkuin yöllä olisivat siivet hänen jalkoihinsa kasvaneet ja huuliharppu\nhuulten väliin. Ihan kummissaan katseli muori sitä menoa ja sanoi\nviimein hänelle kahdenkesken:\n\n\"Muutitkos tuulta yöllä, jokos nyt kelpaa?\"\n\n\"Voi täti\", sanoi Vreneli, \"kun te nyt niin minua pakotatte, niin\nminkäs minä sille mahdan. Täytyyhän minun taipua! Pakottakaa vaan, jos\ntahdotte! Mutta se ei olekaan sitten minun syyni, jos käy niinkuin käy!\"\n\n\"Ai sinä jumalaton heittiö, pilkkaatkos minun ukkoani\", torui täti.\n\"Mutta kylläpä pila loppuu, kun saat kuulla, ettei Jukka ota koko\nvuokraamisesta kuullakseenkaan. Hän on äkäinen; hänen selkänsä takana\nmuka aina pelataan ja hän sanoo, että hän on isäntä ja että kyllä hän\nmeille vielä näyttää!\"\n\nMutta eipäs loppunut Vrenelin pila, vaan yhä enemmän hän nauraa\nhelisteli. \"Serkku kai täytynee siis pakoittaa, kuten minut\nnaimisiin\", sanoi hän. \"Viisainta olisi kun ei puhuisi sille enää\nmitään koko asiasta ja kun me vaan hankkiutuisimme lähtöön. Se on nyt\njo peloissaan, mihin joululta joutuu; ja uutta renkiä ei se pysty\nhankkimaan. Jos ei se nyt viikon kuluessa tule itse asiasta puhumaan,\nniin haetan minä puusepän ja teetätän itselleni vaatearkun kuin\nmuuttavat tytöt ainakin. Ja jos se ei auta, niin täytyy sille sanoa,\nettä Uli nähtävästi aikoo Johannekselle. Kyllä silloin alkaa itse puhua\nja sanoa: no pakottakaa minua vaan! Mutta se ei olekaan minun syyni,\njos käy niinkuin käy.\"\n\n\"Kettu paholainen\", sanoi täti, \"sinähän tanssitat narrinasi vaikka\nkaikki konsistorion herrat. Ei ikinä olisi tuollainen minun päähäni\npälkähtänyt ja olenhan minä sen kanssa ollut yksissä jo lähes\nneljäkymmentä vuotta.\"\n\nJa eikös käynyt aivan kuin Vreneli oli sanonut. Kun hän oli pänkännyt\nUlin päähän, että hänen pitää olla vain hyvin lähdössään ja äkäinen,\nniin ei puuseppää enää tarvittukaan. Jo ennen viikon loppua alkoi Jukka\nmotkottaa muorille, että aina se punoo juonia hänen selkänsä takana ja\nkaiken maailman ihmiset sille ovat uskottuja, mutta ei vain hän. \"Olisi\ntuo nyt hauska edes tietää, minkä päätöksen sinä olet tehnyt sen Ulin\nkanssa! Johan tuo olisi aika saada minunkin siitä vähän vihiä!\"\n\nSilloin sanoi muori, ettei hän ole tehnyt Ulin kanssa mitään päätöstä\neikä ole puuttunut koko asiaan. \"Se on sinun asiasi, minä en siihen\nsekaannu. Itsehän sinä sanoit, että sinähän tässä olet isäntä.\"\n\nSilloin alkoi Jukka äkäillä:\n\n\"Aina sinä jätät minut ihan yksin pulaan etkä piittaa mistään miten\nsitten käy. Onhan tässä yhtä paljon kysymyksessä emännän asia kuin\nisännänkin ja minä en ymmärrä miksi aina kaikki sälytetään minun\nniskoilleni.\" Ja hän tahtoi muoria nyt menemään puhumaan asiasta Ulin\nkanssa. \"Ja saman tekevä minusta, ottipa Uli vaimokseen kenen tahansa,\nvaikka Vrenelinkin. Se Uli on jo pitkän aikaa katsoa murjottanut minua\nniin hävyttömästi ja pilkallisesti, että on tehnyt mieli läiskätä sitä\nvasten kuonoa.\"\n\nMutta kuten Vreneli oli neuvonut, ei muori tähän tahtonut taipua. Hän\nsanoi: \"Se on miehen asia, eikä minun!\"\n\nSilloin sanoi Jukka, että jos ei muori nyt mene, niin hän kirjoittaa\nvävylle, että hankkikoon rengin tai vuokraajan. Kylläpähän se sen\nhankkii. -- Ja nyt täytyi muorin antaa luontonsa lauhtua ja hän taipui\nkäskettyyn työhön. -- Kun hän tuli kertomaan asiaa Vrenelille, niin\nsanoi Vreneli:\n\n\"Voi täti rukka! Ja sinä annoit itseäsi pakottaa näin! Mutta miten\nihmeellä sinä hyvä hupsu uskoit, että Jukka tosiaan ottaisi rengin tai\nvuokraajan vävymieheltä? Jos vielä vain yhden kerran olisit sisukkaasti\nsanonut; 'ei', niin olisi hän vastannut: No olkoon sitten menneeksi,\nkoska sinä nyt et kerran halua tehdä minulle mieliksi. Minä menen\npuhumaan Ulin kanssa, mutta Vreneliä, sitä letukkaa minä en vaan huoli,\nkäyköön miten tahansa. Ja minä en ole sitten syypää! Minun päähäni\nei ikinä olisi moista pälkähtänyt. -- Mutta täti, lähetä nyt Uli\nsisään sen ukon luo, täytyyhän sen puhella ukon kanssa tästä oikein\nasiallisesti ja vakavasti.\" Niin tapahtuikin.\n\nMonelle vuokraajalle olisi ollut hyödyksi kuunnella sitten näitä\nsovitteluja kaikkine yksityiskohtineen. Mainittakoon hyvästä syystä\ntällä kertaa seuraavat seikat. Jukka oli hyvin mielissään tästä\naikeesta, mutta kuitenkin oli hänellä jos miten paljon verukkeita ja\nehtoja, joiden vuoksi toisen olisi täytynyt peräytyä koko kaupasta,\nellei Jukka olisi pian taas horjunut mielipiteistään. Sillä vaikka hän\noli vahva aprikoimisissa, oli hän myös heikko päätöksissä jos häntä\nvain osasi herkytellä. Ja herkyttelijäksi oli sitten koko mestari\nJohannes-serkku, joka suostui mielellään rupeamaan välimieheksi ja\ntakaajaksi. Ja kun muut takertuivat tervaan, niin keksi ainakin Vreneli\nkeinon ja päästi pojat pulasta. Jukka sanoi monasti:\n\n\"Minä en käsitä, miksi Uli ottaa vaimokseen tuollaisen rutiköyhän ja\nlipparikielen. Jos minä olisin sellainen poika ja tällaisen tilan\nhoitaja, niin minä naisin monta tuhatta guldenia. Tuollaisen hävyttömän\nja nenäkkään letukan minä heittäisin hiiteen! Ja minä antaisin Ulille\ntilan kolmekymmentä kruunua huokeammalla, jos hän jättäisi sen pirun\ntytön. Kyllä tulee hyvälle Jumalalle aika harmi, kun ne kaksi rupeevat\nyhteen, mitä minä muuten en vielä uskokaan.\"\n\nAsia oli jo melkein päätetty, kun vävy sai siitä kuulla ja heti nosti\nhän hirveän metakan. Ensin ei hän tahtonut kuulla vuokraamisesta\npuhuttavankaan ja hän väitti, että hän on jo tehnyt Jukan kanssa\nsellaisen sopimuksen, että Jukka antaa hänelle kaikki maan tuotteet,\njotta hän voi ne hyvään hintaan myydä tuttavilleen. Joten hän siis jo\noli hankkinut tilauksia, ja mitenkäs niitä voi nyt enää peruuttaa?\nViimein olisi hän tahtonut itse vuokrata tilan, vaikka hänellä olikin\nniin mainiot kauppahommat, että hän väitti niillä voittavansa enemmän\nkuin mitä kuusi tällaista taloa vuodessa tuottaa. Hän piti kauheaa\nräiskettä ja uhkasi jos jollakin ja Liisan täytyi aina olla auttamassa\nhäntä ulvomalla ja uhkaamalla. Vuokratuuma oli niin ollen jo melkein\nraueta, sillä hirveää oli vanhuksista, jos he joutuisivat syypäiksi\nsiihen onnettomuuteen, että Liisa tämän tähden riitautuisi miehensä\nkanssa ja tulisi sairaaksi tai muuten säikähtäisi nyt tuossa siunatussa\ntilassaan etenkin. Ja kumpikin sanoi: \"tee miten tahdot; mutta älä\nsitten syytäkään minua, minä en ota edesvastuuta niskoilleni.\" --\nSilloin lähetti Vreneli hienon vihjauksen poika Johannekselle, että\nnyt on Glungge joutumassa ihan hiuskarvalla hänen rakkaan lankonsa\nvaltaan. No Johannes, joka mielellään salli talon vuokralle kun näki\nlangon uhkaavan sen aittoja ja varastoja ja joka olisi vuokraajaksi\nmyös mielellään ottanut Ulin, kelpo maamiehen, koskapa hän tietysti\ntoivoi sen aikoinaan saada käsiinsä hyvässä eikä huonossa kunnossa,\nhän lensi nyt Trinettensä kanssa Glunggeen kuin pommi ja juuri samaan\naikaan jolloin siellä oli puuvillakauppiaskin Liisoineen. Ja nytkös\nkävi ukkonen ja jylistys keskellä talvea! Ensin tekeytyi vävy hyvin\nvaativaiseksi ja äksyksi aikoen musertaa Johanneksen ylhäisillä\nsanoilla. Mutta Johannes ravintoloitsijana tunsi tämän lajin ihmiset\nja hän lasketteli vielä ylhäisempiä sanoja. Ja sitäpaitsi oli hänellä\nniin valtava nyrkki, että kyllä puuvillakauppiaan luonto pehmeni,\nja sillä lyödä paukutteli hän pöytiin niin että ovet selälleen\nrämähtelivät. Ja sitäpaitse muistutteli hän puuvillakauppiaan mieleen\nsellaisia seikkoja, joista tämä ei olisi ollenkaan mielellään halunnut\nkuulla puhuttavan tällaisissa paikoissa, nimittäin hänen suuria\nvelkojaan ja hänen konnan koukkujaan. Mistäpä tunsi maanviljelystä hän,\njoka oli kasvanut kerjuulla? Hänen isänsä oli monasti otettu yöksi\ntänne Glunggen talliin, kyllä kai he muistavat vielä sen repaleisen\nretkun reppu selässä ja anturattomat kengät jalassa? Nylkeköön nyt\nvain vanhuksia; vuokramaksut he saavat periä tuolta puolivillaiselta\ntaivaassa!\n\n\"Tila pitää vuokrata Ulille, vaikka minun sitten omin käsin täytyisi\nkuristaa tuo perkeleen puuvillapiru!\" karjui Johannes ja heristeli\nvankkoja käsiään niin lähi vävyn kurkun ympärystä että kaikki\nkirkuivat kuin puukko kurkussa ja Liisa olisi pyörtynyt jos olisi\nmuistanut miten pyörtyäkään. Mutta puuvillakauppias oli sitkeämpää\nkuin hänen puuvillansa. Tuskin oli hänen naamansa tullut jälleen\nsinisen puhuvasta valkeaksi, niin hylkäsi hän jo aikeensa ruveta\nitse vuokraajaksi. \"Narri olisin jos tunkisin teille apuani. Hyödyn\nsata kertaa enemmän kaupoistani kuin mokomasta tilarepaleesta. Juuri\nteidän itsenne tähdenhän minä tahdoin ottaa sen hoitooni, jottei\nteidän tarvitsisi ruveta vieraiden kanssa tekemisiin. Mutta koska\nminun hyväntahtoisuuttani näin halveksutaan, niin tehkää mitä tahansa,\nminä olen vain hyvilläni kun pääsen vaivasta. Mutta sitä minä vaan\nvaadin, että tila on tarjottava huutokaupalla enimmän tarjoovalle;\nsitä on minulla oikeus vaatia Minä en ymmärrä, miten etusija annetaan\nsellaiselle joutavalle kuin Uli, joka ei osaa laskea niin viiteen\ntekemättä viittä virhettä.\"\n\nSilloin alkoi uudelleen taistelu, johon nyt Jukkakin sekautui kun näki\npojan olevan puolellaan. \"Se ei kuulu sinuun tuon tuokkosen hituista\",\nsanoi hän vävylleen. \"Minä saan antaa taloni vuokralle kelle tahdon ja\nen minä tässä vielä ole holhuun alla. Minun eläessäni ei Glunggessa\npidetä huutokauppaa eikä minun kuoltuanikaan. Minä kyllä pystyn itsekin\nvuokraamaan tämän talon oikeilla ehdoilla. Mokoman, josta ei vieläkään\ntiedetä, missä on edes syntynyt, ei pitäisi tulla minua tänne Glunggeen\nkomentelemaan. Minä olen täällä ikäni elänyt kuten isäni ja vaarinikin.\nMiesmuistoiset ajat on talo ollut meidän suvulla. Pysykööt kujalla\nsyntyneet vain loitolla ja älkööt tulko minua komentelemaan Glunggen\nasioissa. Ja maksa pois minulle, mitä olet minulta jo kiskonut! Minun\nmielestäni pitäisi sinun jo olla tyytyväinen ja hävetä eikä yhä vain\ntahtoa lisää. Vaikka komeiletkin herran vaatteissa, ei sinun tarvitse\nluulla, että sinä saat tehdä meille mitä tahansa. Jos et noihinkin\nvaatteisiin olisi saanut meidän tytön kolikoita niin Jumala ties,\nmillaiset rääsyt sinulla olisi yllä.\"\n\nMutta vävy ei säikähtänyt. \"En piittaa, haukkukaa rahoista miten\ntahansa\", sanoi hän. \"Ette suinkaan te niin tuhmia olleetkaan, että\nluulitte minun ottaneen teidän tyttärenne muuten kuin rahojen vuoksi?\nJokainenhan tuon nyt näkee millainen puolihupsu se on. Mutta jos olisin\ntietänyt, millainen häjy riiviökin se on, millainen vihovietävän\näkäpussi ja laiska kuin sika se on, niin en olisi siihen koskenut\ntikullakaan, vaikka hänellä olisi ollut rahoja kymmenen kertaa enemmän.\nNyt siitä sai ristin, sai piru vie ja mikäs auttaa muu kuin kantaa!\nMutta nyt minä vaadinkin rahoja, jotka minulla on oikeus saada! Minä\nen anna kauan enää itseäni narrata, ja saatte olla vakuutettuja siitä,\nettä kuta häjympiä te olette minulle, sitä häjympi olen minä myös ja se\nvetelys saa sen kalliisti maksaa. Kyllä minä sen kuranssaan, niin että\nkihlakunnan voudin jäniskoirilla on paremmat päivät kuin sillä!\"\n\nNyt lannistui Jukan ja muorin luonto ja he olisivat kai jo antaneet\nperään ja taipuneet vaativan vävynsä tahtoon, ellei Johannes olisi\nollut läsnä. \"Kuranssaa päälle vaan\", sanoi hän, \"kuta häjympi, sitä\nparempi. Sitä pikemmimpähän saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki.\nKuta aikaisemmin pääset eukostasi eroon, sitä parempi vain! Muista\nvain niitä pukkijuttujasi, siellä majatalossa! Ja paina päälle vaan!\nVietävän sika, viidelläkymmenellä taalarilla on ero valmis ja silloin\njoudut konkurssiin. Siitä saat sitten, roisto! Syö sitten multaa ja\nnauriita!\"\n\nMutta ei lankoa niin vähällä säikytetty. \"Koettakaa vain konkurssiin\",\nsanoi hän. \"Siinä suhteessa minussa erehdytte. Mitä taas noihin\nmajatalon juttuihin tulee, ne eivät minua liikuta; panen toimeen\ntutkimuksen. Ja jos kysymys tulee, niin kaipa niitä Frevligenistä\nlöydettänee vielä koreampiakin. Jos kerran ilkeätte ajaa tyttärenne\nnäin pian avioeroon, niin sama se minusta. Olen vain hyvilläni! Mutta\nkylläpähän sitten näette, miten teille käy.\"\n\nNäin vaativaisesti vävy puhui, mutta hillitsi sentään pian vähän\nkieltään, etenkin kun Johannes nyt alkoi vedota hänen omiin sanoihinsa:\n\"Siitä sen nyt kuulitte, millainen perkeleen vävy teillä on! Mutta\nparaiksi teille! Miksette minua jo uskoneet. Oikeastaan minun nyt\nsietäisi jättää teidät oman onnenne nojaan ja vävyn nylettäväksi. Mutta\npitäähän minun tässä valvoa omaakin etuani! Jos annan tuon lurjuksen\npäästä valtaan, niin pian joutuu koko Glungge vasaran alle! Mutta sitä\nminä en salli, en perkele, en vaikka piru minut veisi!\"\n\nHuutotarjouksista ei vävyn näin ollen viimein auttanut puhua; mutta\nnyt tuppautui hän laatimaan vuokrasopimusta oman mielensä mukaan ja\ntietysti sellaista, ettei Uli voisi vuokraajaksi ruveta. Hän sukaisi\nkontrahdin paperille tuossa tuokiossa ja Jukasta se oli hyvinkin\nkelvollinen; monesta kohdasta hän huomasi, että tuotapa hän ei ollut\ntullut ajatelleeksikaan. Mutta äiti ja Johannes vastustivat jyrkästi\nsellaista sopimusta:\n\n\"Mitäs se tuollainen puuvillan nuuskija ymmärtää vuokrakontrahdista!\nTällaiseen sopimukseen ei ilettäisi vaatia koiraakaan ja kuta kovempi\nkontrahti on, sitä huonommin se täytetään ja sitä pikemmin tila joutuu\nrappiolle.\"\n\nSillä aikaa kun isossa tuvassa tästä kinattiin, oli puuvillaherra\nlähtenyt Vrenelin luo yksityisyrityksiin ja koetti nyt hieroa hänen\nkanssaan sellaista sopimusta, että jos Vreneli taipuu, niin taipuu\nhänkin puolestaan talon vuokrakontrahtia laadittaessa. Ja hän\ntungetteli Vreneliä varsin lähi. Mutta Vrenelipäs ei siekaillut pulmaa\nselvittäessään, hän tempaisi pyökkihalon, karkasi kauppiaan kimppuun\nkuin raivotar ja kestitsi surkeasti hänen nikamiaan. Siitäkös nyt\nsyntyi kamala näytös. Vreneli pieksi, vävy rääkyi, koko suku tulvi\novien täydeltä sisään. Kauppias hyppi Vrenelin halkoa pakoon nurkasta\nnurkkaan, toiset nauroivat, toiset kirkuivat. Johanneksen teki mieli\nruveta Vrenelin apulaiseksi, kukaan ei kauppiasta auttanut, mekastus\nkävi kuin Paapelin tornin hävityksessä. Viimein lensi herra avatusta\novesta ulos ja Vreneli hillittiin ajamasta häntä takaa. Kuten säihkyvä\nvoitonjumalatar seisoi hän nyt siinä halko kädessä, kuten enkeli\nvartioiden leimuavalla miekalla puhtauden paratiisin tietä ja huusi\npakenevalle, veriselle puuvillakauppiaalle:\n\n\"Tokkos nyt tiedät, miten Bernin likka kontrahtia tekee ja sen alle\nkirjoittaa, senkin vaivainen puupää!\"\n\nJa kursailematta, koristelematta kertoi hän heti, mitä se kutale oli\nhäneltä tahtonut. Silloin raotti kutale ovea ja huusi:\n\n\"Sinä valehtelet!\" Mutta tuskin sai sen huudetuksi, niin lensi halko\ntaas Vrenelin vahvasta kädestä suoraan oven rakoon ja keskelle\nvalehtelijain naamataulua ja selälleen herra maiskahti, kopaisi\nkuonoaan ja kolme hammasta losahti hänelle suusta kouraan. Siitäkös\nsyntyi uusi kauhistus! Johanneksen ääni kuului ylinnä valtavana naurun\nrähäkkänä. Liisa ei tiennyt karatako miehen vai Vrenelin kimppuun,\nmolemmille tahoille heristeli hän vaivaisia nyrkkejään. Vreneli huusi:\n\n\"Sanoppas vielä kerran jos uskallat, että valehtelen! Ei täällä vielä\nhalot lopussa ole.\"\n\nÄiti paha juoksi hakemaan vettä ja riepuja; Trinette tirskui ja\nsanoi: että mokomaa herraa, joka täällä luulee kaikkia omakseen, ei\nhän vain tahtoisi miehekseen. Jukka pudisteli päätään, meni takaisin\ntupaan ja luki vuokrakirjan uudestaan. Kun puuvillakauppias oli saanut\nhuuhdotuksi veren naamastaan ja vähän ääntäkin kurkkuunsa, niin alkoi\nhän sadatella Vreneliä ja pauhasi manuuttamisista ja sanoi, ettei\nhän siedä, että se saa jäädä taloon; ja Jukka nyykytteli hänelle\nmyöntävästi päätään. Mutta taas ilmestyi Vreneli yhtäkkiä kauppiaan\neteen ja olisi kai vielä kerran ottanut hänet pökyyttääkseen, jos ei\nmuori olisi tullut väliin. Mutta hänen kieltänsä ei voitu hillitä!\n\n\"Manuuta vain\", huusi hän, \"niin tuon toisetkin tytöt mukaani, kyllä\nniilläkin on omat tietonsa sinusta, ehkäpä on rengeilläkin.\"\n\n\"Todista, mitä minä olen tehnyt sinulle tai muille tytöille. Minä voin\ntodistaa, että sinä olet minua pieksänyt.\"\n\n\"Aasi! Hupsuhan olisit, jos ottaisit todistajat mukaan silloin kun\nlähdet viettelemään tyttöä. Mutta sehän nyt olisi ihme ja kumma, jos ei\ntyttö enää saisi puolustaa kunniaansa paraansa mukaan ilman todistajia,\nvaikkapa mukiroisi mokomalta pään halki eikä vain hampaita kurkkuun!\"\n\n\"Saadaanpas kuulla, mitä oikeus sanoo\", huusi puuvillakauppias.\n\n\"Sanokoon mitä tahansa, vaan jos se on sellainen huoripukki kuin sinä\nja auttaa sinua, niin saman kyydin annan sille kuin sinullekin. Jos\nlaki on laitettu huoripässiä ja varkaita ja kamasaksoja ja tuomareita\nvarten, niin annan teitä laillanne pääkuoreen niin että viimeinkin\ntiedätte saaneenne lain päähänne. Minä olen tyttö vain, mutta sehän nyt\non ihme ja kumma, jos en minä tässä asiassa osaa lukea lakia yhtä hyvin\nja ehkä paremminkin kuin sellainen selkäänsä saanut sonni kuin sinä ja\nmoni muu. Ja jos nyt et pidä suutasi, niin saat nähdä!\"\n\nMutta ei pitänyt kauppias suutaan, vaan koetteli motkotella vielä jos\njotakin, tosin vastustaen jo vain kuin sotaväen osasto, joka aikoo\nperäytyä ja siksi räiskii tulta oikein uhalla pakomatkaa suojatakseen.\n\"Tällaisessa talossa minä en ole enää hetkeäkään\", sanoi hän Liisalle,\n\"täällä on alttiina kuin metsänotus ja kaikellaisten nautain ja\nhullujen pieksettävänä. Mutta kyllä minä sille vielä näytän niin että\ntietää kehen hän on satuttanut kättään.\"\n\nJa kauppias vannoa räiski niin viattomuuttaan, että Liisakin hurjistui\nja alkoi luulla, että Vreneli se olikin koetellut vietellä hänen\nmiestään ja kiireesti lähti hän siis Vreneliä haukkumaan. Sillaikaa\nkun Liisa oli saada Vreneliltä selkäänsä, meni kauppias talliin ja\nkäski valjastamaan hevosensa. Mutta Ulia, joka juuri oli saanut kuulla\näskeisestä tapauksesta, kohteli hän niin törkeästi, että Uli sanoi\nhänelle:\n\n\"Jos et nyt heti paikalla raivaa luitasi täältä, niin paiskaan sinut\nlantatunkioon niin että kyllä intosi jäähtyy!\" Kauppias kiivasteli\nvastaan ja sanoi, että ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat\ntehdä täällä mitä tahansa vaikka oletkin juuttunut äpärään, joka on\nisäntäväelle konkelon koivun kautta sukua. Renki sinä olet ja Vreneli\nkelvoton piika, tiedä se. Silloin vastasi Uli, että hän tietää liiankin\nhyvin kumpi on kelvottomampi Vrenelikö vai Liisa. \"Ja jos minä olisin\nollut sellainen kuin sinä, niin et siinä nyt Liisan kupeella olisi!\nMutta vertaisennepahan olette löytäneet, kyllä sovitte yhteen kuin\npaita ja p....! Ja nyt, pidä suusi ja korjaa luusi, muuten parkitsen\nminäkin vielä sinua, vaikka hävettäähän tuo koskea tytön pieksämään!\"\n\nPuuvillakauppias toivoi nähtävästi riitaa, mutta Uli antoi viedä hänen\nhevosensa ulos. Silloin osui herrakin menemään ulos tallista ja kun hän\nsinne palasi, oli Uli kadonnut.\n\nVihdoinkin lähtivät kauppias ja Liisa hirveästi uhkaillen talosta:\nkyllä saavat nähdä, mitä ovat heille tehneet. He eivät enää niin\nnokkaansa pistä mokomaan paikkaan, jossa heitä niin kohdellaan.\n\nKaikilta pääsi helpotuksen huokaus kun nuo vieraat olivat lähteneet ja\npoika Johannes lupasi nyt Vrenelille myötäjäisiksi jonkin talouskalun,\n-- valitkoon minkä tahtoo, -- koska hän niin kunnolla oli löylyttänyt\ntuon lankomiehen. \"Minä antaisin vaikka louisdorin, jos se manuuttaisi.\nSilloinkos minä sille syöttäisin kaikki sen entiset synnit takaisin\nniin että se siihen soppaansa läkähtyisi.\"\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nMiten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.\n\n\nSitten alkoi asia sujua paremmin kuin Uli oli toivonutkaan ja monasti\ntuumi hän, että kyllä hän nyt pääsee ihan ansaitsemattomaan onneen. Ja\nmonasti hän ajatteli noita entisen isäntänsä sanoja: hyvä nimi on vahva\npääoma ja arvokkaampi kultaa ja omaisuutta. Vuokrasumma oli huokea:\nmutta suurin hyvä oli irtaimiston luovuttaminen, vaikka Johannes tosin\nveikin itselleen paljon sellaista, joka oli Ulista mieleistä. \"Onhan\naivan kohtuullista\", sanoi hän, \"että minäkin saan vanhemmilta jotain,\nkun lanko on viekastellut heiltä ne jyvät ja kirsikkaviinin.\" --\nIrtaimena eivät tulleet ainoastaan karja ja kaikki työkalut, vaan myös\ntalouskapineet ja palvelusväen sängyt ja vuodevaatteet. Ne arvioitiin\nsangen huokeasta, joten vuokraajalle ei niistä tulisi suuriakaan\nmaksuja jos hänen sitten joskus täytyisi luovuttaa ne omistajalle\ntakaisin. Mutta huokean vuokramaksun ohella oli kuitenkin muutamia\nmerkittäviä ehtoja. Ulin täytyi ruokkia Jukalle lehmä ja lihottaa sika\nsekä antaa perunoita tarvittava määrä ja kylvää mitta pellavaa ja kaksi\nmittaa hinaa sekä luovuttaa hevonen käytettäväksi milloin Jukka ja\nhänen emäntänsä vain tahtoivat. Yksimielisille käyvät ehdot harvoin\nraskaiksi; mutta jos ruvetaan riitaisiksi, niin tulee joka pidätetystä\netuudesta kompastuksen kivi. Uli ja Vreneli saivat säästää enimmät\nrahansa ja paljoa ei heidän tarvitsisi taloon uutta hankkia; luvatut\nmyötäjäisvarukset annettiin myös. He saivat niin kauniin sängyn ja\nkaapin, että niiden veroisia harvoin näkee. Ja kysymättä mitä Vreneli\ntahtoisi, lähetti Johannes heille myötäjäisiksi kauniin kätkyeni. Mutta\nsitä Vreneli ei vain tahtonut ottaa vastaan, tuumi, että ei se heille\nole tuleva, se on kai eksynyt väärään taloon.\n\nMutta sitäpä ei voi kuvailla miten paljon Ulilla oli nyt ajattelemista\nja päässään hautomista; mitä järjestelypuuhia hänellä oli pelloilla,\nkarjakartanolla ja kotona. Miten hän oli tuskissaan milloin viljan,\nmilloin rehukasvien, milloin heinän vuoksi. Kuinka hän jo ennen paastoa\nvielä pohjatuulten puhaltaessa valitteli, ettei tänä vuonna tule\nheinää yhtään; miten hän sadasti laski, mistä hän saa vuokrarahat ja\nmiten paljon hän häviää tai miten paljon voittaa. Mutta onhan aivan\nluonnollista, että ensimäisenä vuonna nuorta vasta-alkajaa vähän\npelottaa. Tila voi joutua häneltä tykkönään pois tai saattaa hän sillä\nperustaa onnensa. Vanha, varakas maamies on kylmäverisempi moisissa\nasioissa. No tuollaisissa tiloissa, hyväpä on nuoren silloin usein\nkatsahtaa sen puoleen, joka salatuista kammioistaan lähettää tuulet\nja lumet ja heinäsirkat ja langettaa kasteen. Kun hän tuon ylhäisen\npuoleen katsoo, niin saa hän sydämelleen lohdutuksen. Ei unohda nuorta\nvasta-alkajaa se, joka ei unohda varpustakaan katolla eikä kukkasia\nkedolla. Ei unohda, jos ei nuori häntä unohda.\n\nVähitellen, vaikka vasta hyvin vähitellen, oppii nuori sitten\nitse ahkeroimaan ja koettamaan olla uskollinen paraansa mukaan\nheittäen lopun huolen, toivon luottavaisesti Herran huomaan odottaen\nrauhallisesti, tuleeko onni vai onnettomuus. Alistuvin sydämin oppii\nhän katsomaan, miten rakeet lyövät viljan, liekit tuhoovat talon ja\nturvallisesti, teeskentelemättä lausumaan: \"Herra antoi, Herra otti,\nkiitetty olkoon Herran nimi.\"\n\nUsein katsoi Ulikin sen puoleen, joka häntä tähän saakka oli min\noivallisesti ohjannut eikä unohtanut ainoanakaan iltana kiittää häntä.\nMutta ei vain tahtonut rinnan myrskyinen meri ja ajatusten aallokko\nasettua. Hän oli liian vasta joutunut näihin mielen liikutuksiin ja\nliian paljon oli hänellä nyt yhtäkkiä annettu mielen myrskyjä. Vreneli\nvalitteli usein, ettei Uli enää olekaan hänen entinen Ulinsa, ei hän\nenää laske leikkiä, ei puhu eikä kuule mitään. \"Meillähän on vielä niin\npaljosta keskusteltavaa ja siinä sinä nyt istut vain mietteissäsi.\nOn kuin sanat kurkkuusi jäätyisivät. Saan puhua tuntikausia saamatta\nvastausta. Jos minä olisin tietänyt että kihloissa on näin ikävä\nolla, niin olisit saanut hankkia jonkun paremman. Et sinä minun\nkanssani laske leikkiä enää koskaan ja et kujeile yhtään, aina sinä\nvain aprikoit, kummastako saa enemmän tuloja, tammastako vai kahdesta\nlutista, tai mitkä lehmät lypsävät paremmin, punanpuhuvatko vai ne\nmustankirjavat.\"\n\nSilloin kuin Vreneli näin muka äksyili, niin aina Uli silloin heräsi\nmietteistään ja alkoi kujeilla ja naureskelipa usein neljännestunninkin\najan kunnes hän jälleen painui vakaisesti mietiskelemään. Ja Vreneli,\njoskin kevytluontoiselta näytti, oli aivan yhtä raskaissa tuumissa\nkuin hän, vaikkei niitä ilmaissutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka\naina näyttävät hupaisilta ja iloisilta, mutta sydämensä syvyyteen\nkätkevät syviä ajatuksia enemmän kuin luulisikaan. Hän valvoi usein\npuolen yötä, useimpa kaiket yötkin tuumiskellen noita kaikkia tulevia\nemännän huoliaan: mitenkä hän siitäkin paraiten selviäisi? Ja hän\nhuokasi raskaasti, että tokkohan hän jaksaa suorittaa kaikki ne\ntehtävät ja rukoili vedet silmissä Jumalalta tukea ja apua, että hän\nvoisi uskollisesti täyttää raskaat emännyystoimensa ja tehdä Ulin\nonnelliseksi. Mutta aamuin ei huomannut merkkiäkään yön tuumista\nja kostean kiillon hänen silmiinsä luuli tulleen vain keittiön\nkärystä. Vreneli liiteli kuin pyörillä ja rallatteli huolettomana\nkuin punatulkkuja ilveili ja härnäili Ulia milloin vain siten voi\nhäntä ilahuttaa. Mutta kujeiden takana piili harras halu tehdä Uli\nonnelliseksi. Ja kun Vreneli näytti vain kevytmielisesti Ulille\nkuhertelevan, niin kuherteli hän siksi, että saisi edes hetkeksikin\npainaa Ulin rintaa vasten mietteisen otsansa ja tuntea varmaan olevansa\nonnellinen: onnellinen omistaessaan toisen ja saadessaan sanoa häntä\nomakseen.\n\n\"Kyllä sinä kuitenkin olet kevytmielinen heilahattu\", sanoi täti usein.\n\"Minä ennen häitä monasti itkin päivät päästään ja jos Jukka aikoi\nsormellaankin koskea minuun muiden nähden, niin minä juoksin heti ulos\nenkä tullut sisään vaikka mikä olisi ollut. Mitenkähän tässä vielä\noikein käy.\" Ja monasti pudisteli hän itsekseen päätään ja tuumi, ettei\nhän voi ymmärtää näitä nykyajan tyttöjä; jos se tuota menoa jatkaa,\nniin ei tässä hyvin käy. Ei näyttänyt Vreneli oikein soveliaalta taloa\nhoitamaan ja Uliinkin siitä huikentelevaisuus tarttuu. Hupsutuksilla ja\nkujeilla ei taloa hoideta. Näitä muorin salaisia murheita lisäsi Jukka\nalituiseen sanomalla:\n\n\"Näetpäs nyt, mihin joudutaan. Ei kulu vuottakaan, niin talo menee\nniiltä. Mutta minkäs minä nyt sille mahdan. Sanoinhan minä jo,\nettei tässä käy hyvin, mutta eihän minua tietysti uskottu. Eikä ole\nkoskaan ennenkään uskottu ja siksi onkin käynyt niinkuin on käynyt.\nJohan minä jo varoitin siinä Liisan jutussa, mutta eihän minua oltu\nkuulevinaankaan.\"\n\nNiin läheni tuo peloittava aika, jolloin Ulin oli otettava tila\nhoitoonsa ja hänen kelpoisuutensa ja vakaa tahtonsa oli joutuva kovaan\nkokeeseen. Sitä ennen oli vietettävä Vrenelin kanssa häät. Ja jo uutena\nvuotena oli häät tahdottu pitää, mutta sillä tytöllä oli aina syitä\nniitä lykätä. Milloin ei sillä ollut aikaa oikein ajatella koko asiaa;\nmilloin oli se sitä ajatellut ja huomannut että parasta on lykätä ne\nvielä sunnuntain tai parin yli. Ja sitten se sanoi, että hän aikoo heti\nhääpäivästään alkaen ruveta emännäksi, eikä enää olla piikana; tahi\nettä hänen pyhäkenkänsä ovat suutarissa, ei suinkaan hän nyt voi lähteä\npuukengissä pappilaan kuulutuksille. Niin vierähti sunnuntai toisensa\njälkeen. Vihdoin eräänä myrskyisenä sunnuntai-iltapäivänä istahti täti\npöydän päähän ja sanoi:\n\n\"Vreneli, annapas minulle allakka, se on tuolla seinällä.\"\n\nJa muori selaili allakkaa pidellen sitä pitkän matkan päässä silmistään\nja laski paksuilla sormillaan viikkoja, laski yhä ja yhä uudestaan ja\nhuudahti viimein:\n\n\"Tiedätkö sinä, että maaliskuun viidenteentoista jolloin teidän täytyy\nottaa tila hoitoonne, on vain viisi viikkoa? Ai jai miten sinä kelvoton\nolet kuhnaillut! Lähde heti paikalla panettamaan kuulutuksiin! Tämähän\nnyt on menoa, voi voi!\"\n\nVreneli ei ottanut uskoakseen tädin sanoja, vaan rupesi hänkin\nlaskemaan ja huomasi nyt että vielä on viikko liian aikaista lähteä\nkuulutuksille. \"Kunhan pidetään häät vain päivä tai pari ennen\nmaaliskuun viidettätoista, niin ehdimmehän hyvin sittenkin!\"\n\nMutta täti tenäsi vastaan ja Uli rupesi tädin puolelle ja päätettiin\nlähteä kuulutuksille, vaikkei juuri sinä samana sunnuntaina, niin\nkuitenkin samalla viikolla. Ja Üfligenin pappia pyydettiin ilmoittamaan\nkotipuoleenkin, että heidät kuulutettaisiin sielläkin. Mutta\nmaanantaina ei Vreneli vielä saanut kenkiään ja tiistai-iltana oli\nhänen mielestään liian kirkas kuutamo. Kaikki ihmiset hänet tuntisivat\nkylässä, sanoi hän. Keskiviikkona ei allakan merkki -- rapu -- ollut\nhänestä mieleinen. \"Ja eihän keskiviikko ole oikeastaan mikään päivä\",\ntuumi hän. \"Keskiviikkona ei edes palvelusväki tule palvelukseen ja\nonhan kuuluttaminen toki paljon tärkeämpää kuin palvelukseen meno.\nPalveluksesta näet pääsee erilleen milloin vain tahtoo.\"\n\nTorstaina alkoivat kaikki Vreneliä ahdistaa ja sanoivat: \"Ihanhan sinä\nnyt olet pähkähullu! Eihän tätä kuulutuksille menoa nyt tarvitse hävetä\nja täytyyhän sinne joskus mennä kuitenkin. Samapa se, aikaisemmin tai\nmyöhemmin! Sillähän siitä sitten pääsee.\"\n\nOnneksi oli suutari tuonut kengät ja hyvä Jumala lähetti\ntorstai-illaksi niin hirveän tuiskun, ettei hittokaan olisi voinut\nkulkea avosilmin kymmentä askelta. Tuli taivaan ja maan välille yö\nmusta ja sakea kuin piki. Ja nyt kun niin hirveästi myrskysi ja lumi\nja rakeet räiskyivät kasautuen puolen jalan kinoksiin akkunalaudoille\nja tuuli vinkui kamalasti katossa ja yö ammotti sakeana ja synkeänä\nakkunoista lampun tuskin jaksaessa varjella lekuttavaa henkeään, nyt\nkun kissat pyrkivät naukuen liedelle ja koira raapi keittiön ovea ja\npuikki häntä koipien välissä pankon alle, silloinkos Vreneli sanoi:\n\n\"Nyt, Uli, oletko valmis, nyt me mennään. Nyt eivät ihmiset meihin\nmuljottele.\"\n\n\"No kyllä olet otus\", sanoi täti. \"En ikinä Ulin sijassa lähtisi sinun\nkanssasi tuohon ilmaan; saisit mennä yksin.\"\n\n\"Miten vain tahtoo\", sanoi Vreneli; \"mutta jos hän ei lähde tänään,\nniin minä en lähde milloinkaan. Ja jos hän kerran rakastaa minua niin\nkovasti kuin väittää, niin ei tämä häntä muuta kuin virkistää.\"\n\n\"Kyllä minä sinut Ulina virkistäisin!\" sanoi täti. \"Mutta ottakaa nyt\nvaunut ja Hannu voi tulla kuskaamaan; ihanhan te hautaudutte mokomaan\npyryyn.\"\n\n\"Eikös mitä, täti! Vieläpä tässä nyt kyytivaunuilla kuulutuksille!\nKylläpä sitten olisi ihmisillä siitä puhumista, joutuisimme vielä\nkalenteriin ensi vuonna vaunuinemme päivinemme keskelle kaikkia pyhiä.\"\n\nNyt yllytteli täti Ulia: \"Elä mene!\" Mutta Uli oli vain hyvillään, kun\ntyttö nyt vihoviimeinkin lähti. \"Vaan saas nähdä\", tuumi hän, \"miten\nsinä nyt tästä selviät. Kyllä olisit sietänyt pienen rangaistuksen\näksyilemisestä! Mutta mennään nyt sitten Jumalan nimessä. Saammehan\nedes kulkea yhdessä eikä kummankaan tarvitse odotella toista aidan\ntai aitan takana niinkuin tavallisesti ne, jotka lähtevät kirkkaalla\npäivällä ja ihmisten nähden.\"\n\nTäti äkäili yhä tällaista hupsutusta vastaan, mutta autteli\nkuitenkin lähtijöitä paraansa mukaan matkalle ja toi Vrenelille\nJukan huppukauluksen ja karvarukkaset; mutta tuodessaan hän sanoi:\n\"Kuule, tyttö, ei sinulle kunnian kukko laula. Jos sinä tuolla tavalla\nmetkuilet, niin ulos ovesta sinut Uli ajaa. Kun tyttönä jo tuolla\ntavalla juonittelee, niin mitenkäs sitten vanhana. Ja vanhuuteen päin\nne juonet kasvavat, usko minua.\"\n\nKun he viimeinkin olivat tamineissaan ja rupesivat avaamaan keittiön\novea, niin sai Vreneli rynnätä kolmasti ennenkun pääsi ulos ja Ulin\ntäytyi hakea hattuaan kyökin peränurkasta. Täti alkoi silloin taas\nsiunailla ja vannotella:\n\n\"Älkää nyt Herran nimessä lähtekö kiusaamaan Jumalan hyvyyttä, ihanhan\nte eksytte tuiskuun.\"\n\nMutta kolmannen kerran puski Vreneli kaikin voiminsa oveen ja\nkatosi nyt pyryyn ja täti jäi vaikertelemaan ja voivottelemaan ihan\nkuollakseen.\n\nMatka oli tosiaan hurjapäistä ja Ulin täytyi usein auttaa tyttöä. Tuuli\nsuomi vasten naamaa. Usein he eksyivät tieltä ja saivat seisattua\nja ihmetellä mihin olivat joutuneet. Toisinaan täytyi heidän taas\nhuohottaen kääntyä selin pahimpaan puhuriin. Ja kolme neljännestä\nmeni tuolla lyhyellä neljänneksen matkalla pappilaan. Siellä he ensin\npieksivät parhaansa mukaan lumia itsestään ja koputtivat sitten\noveen. Kauan he koputtivat turhaan; kolkutus haipui kuulumattomiin\ntuulen kamalasti ulvoessa uuninpiipuissa. Silloin loppui Vrenelin\nkärsivällisyys ja kun Uli oli koputtanut vielä kerran säädyllisesti,\njysäytti Vreneli ovea niin että sisällä olijat hypähtivät kauhuissaan\nylös istuimiltaan ja papin rouva sanoi:\n\n\"Herra Jumala, mikä se oli!\" Mutta pappi rauhoitti häntä ja sanoi,\nettä se on kai vain joku, joka tuo lasta kastettavaksi tai ehkä joku\nkihlattu pari. Ovat jo usein koputtaneet; mutta Maikko ei kai taas\ntapansa mukaan ole kuullut. Sillä välin kun Maikko lähti avaamaan\novea, sytytti pappi kynttilän viedäkseen sen eteiseen ettei tulijain\ntarvitsisi kauan odottaa pimeässä. Ja kun Maikko sanoi ovelta:\n\"Kirkkoherra, täällä on pari\", niin astui pappi heti porstuaan.\n\nOven takana seisoivat Vreneli ja Uli, Vreneli Ulin selän takana. Pappi\noli pienehkö, keski-ikäinen mies. Hänen päänsä oli kunnianarvoisa ja\nkasvot älykkäät, -- niiden piirteet saattoivat tarpeen mukaan olla\njoko sangen ankarat tai sangen ystävälliset. Nyt nosti hän kynttilää\nkorkealle päänsä yli ja tähysteli vähän kumarassa ulos ja huusi viimein:\n\n\"Mitä, Uliko se on. Ja tällä ilmalla! Ja tuolla takana kai Vreneli?\nMutta johan nyt on kummat, tällä ilmalla! Ja Glunggen kunnon emäntä kun\nantoi teidän lähteä! Maikko, tulehan nyt heti pudistelemaan vähän näitä\nvieraita\", huusi hän sitten ja \"ota tuo huppu ja pane se kuivamaan.\"\nMaikko tuli lamppuineen eteiseen sangen mielellään. Sitten avasi papin\nrouvakin kynttilä kädessä ovea ja sanoi:\n\n\"Pyydä niitä toki tänne sisään, täällä on lämpimämpi kuin sinun\nhuoneessasi ja ollaanhan me Vrenelin kanssa tuttuja.\"\n\nSiinä seisoi Vreneli nyt kolmen kynttilän loisteessa Ulinsa ja oven\nvälissä eikä tiennyt mihin ilkeäisi katsoa. Viimein otti hän turskin\nmuodon päälleen ja tuli tervehtimään sievästi pappia ja hänen rouvaansa\nja sanoi että täti ja serkku lähettivät paljon terveisiä. Ja oli\nolevinaan viaton kuin lammas.\n\n\"Mutta\", rupesi pappi nyt salissa ihmettelemään, \"miksi te läksitte\ntällaisella ilmalla? Ihanhan sinne on hukkua.\"\n\n\"Ei sopinut muulloin\", vastasi Uli, joka nyt alkoi tuntea puolison\nvelvollisuutensa ja tietää että halien pitää ottaa vaimon itsepäisyyden\nsynti hartioilleen, ettei näyttäisi olevan akkavallan alla tai\npaljastaisi naisensa heikkouksia. \"Emme uskaltaneet myöhästellä enää\",\njatkoi hän, \"kun aiomme pyytää pastoria ilmoittamaan vielä sinne\nkotipuoleenkin, jotta ne ensi sunnuntaina kuuluttaisivat.\"\n\n\"Taitaa olla jo liian myöhäistä\", sanoi pappi, \"en tiedä, tokko posti\nenää menee ennen sunnuntaita niille seuduille.\"\n\n\"Sehän nyt olisi ikävää\", sanoi Uli, \"sitä minä en tullut ajatelleeksi.\"\n\nVreneli ei ollut tietäkseen koko jutusta, hän oli kuin ei se häneen\nkuuluisikaan. Ja hän vain puheli vilkkaasti papin rouvan kanssa\npellavasta, joka oli näyttänyt niin kauniilta, mutta josta ei\nkuitenkaan tahtonut saada puhdistaessa mitään. Kun muodolliset asiat\nsitten oli selvitetty, sanoi pappi Ulille:\n\n\"Ja Tehän otatte nyt Glunggen vuokralle? Sehän on hauskaa! Te ette ole\nkuten renkimiehet yleensä. Niitä ei luulisi ihmisiksikään, sen vähemmin\nkristityiksi. Te olette mies ja elätte myös kuin kristityn sopii.\"\n\n\"Niin\", sanoi Uli, \"eihän sitä Jumalaakaan saa unohtaa! Minä tarvitsen\nhäntä eikä hän minua ja jos minä unohdan hänet, niin kuinkasta minä\nvoin toivoa, että hän muistaisi minua armoaan ja lahjojaan jakaessaan.\"\n\n\"Oikeassa olette, Uli\", sanoi pappi, \"ja luulenpa, ettei hän Teitä\nolekaan unohtanut. Te saitte hyvän tilan vuokralle ja uskon, että te\nsaatte hyvän vaimonkin. En puhu nyt työn teosta ja talouden hoidosta,\nniissä on Vreneli kyllä kehuttu, sen minä tiedän. Hyvä on kun osaa\ntehdä työtä ja hoitaa taloutta, mutta se on sittenkin vain sivuasia.\nVreneli näyttää huikentelevalta ja hepakolta, mutta minä uskon että hän\najattelee totisiakin asioita ja että sillä on hyvä sydän.\"\n\nVreneli kuunteli tätä puhetta korvat porhossa vaikka olikin innokkaasti\npuhelevinaan pellavasta. Ja vaikka hän ei ensin ollut tietäkseenkään,\nniin ei hän nyt malttanut enää olla sanomatta:\n\n\"Mutta kirkkoherra, jospa uskottekin minusta liikaa.\"\n\n\"Ei Vreneli\", sanoi pappi, \"rippikoulussa minä saan nähdä useampaan\nsydämeen kuin luullaankaan. Ja ihmisten puheistakin saan minä kuulla\nyhtä ja toista enemmän kuin luullaankaan. Ja päälle päätteeksi minä\nvielä arvaankin. Sanopas nytkin, etkös sinä Vreneli juuri ole syypää\ntähän, että tulitte tänne tällaisella Jumalan ilmalla? Niin, minä\ntoivoisin kaikesta sydämestäni, että tämä olisi nyt kolkoin ja huimin\nmatka, mitä te ikinä teette avionne yhteisellä taivalluksella. Mutta\nJumalan aikeita ei kukaan tiedä pyrkiessään autuuteensa. Vaan minä\ntoivon kuitenkin, ettei teillä enää ikinä vasta ole näin kolkkoa\nmatkaa mistään syystä. Kyllä kaksi aina jaksaa kantaa Jumalan säätämät\nkuormat jos he ovat vain yksi Jumalassa. Mutta jos miehen tai vaimon\nitsekkäisyys tai oikullisuus ja turhamaiset pyyteet tuovat avioliittoon\nonnettomuutta ja harmia ja surkeutta, jos viattoman täytyy juoda toisen\nkarvasta kalkkia ja joka siemauksella ajatella, että puolisoni siihen\non syypää: jos ei häntä olisi tai jos hän olisi toisellainen, niin\nolisi nyt hyvä olla; jos niin on, silloin tulee elämästä katkeran yrtin\nkalkki ja taivallus elämän läpi tulee vielä paljon tukalammaksi kuin\nteidän tämäniltainen kulkunne. Ja kun on päässyt matkansa loppuun ja\nsilmät aukenevat ja itse näkee olleensa nyrynä ja vastuksena toisen\nelämän tiellä ja synkentäneensä puolison elämän päivät ja kun saa katua\nsitä, että toisen vaellus oli vaikea, jotavastoin se olisi voinut olla\nkirkas jos itse olisi ollut vähemmän itsepäinen ja kummallinen: -- niin\nmitenkäs silloin, Vreneli, omatunto kolkuttaa mahtaa!\"\n\nVreneli oli lentänyt ihan tulipunaiseksi ja vedet tulivat hänelle\nsilmiin. Silloin sanoi papin rouva:\n\n\"Mutta, pappa, ihanhan sinä nyt peloittelet tyttöä, rupeat niin\ntotiseksi että ihan minunkin selkääni karmii. Ethän sinä tiedä, tokko\nolet oikeassakaan.\"\n\n\"Ehkä erehtynen\", vastasi pappi, \"vaan vakainen sana kuuluu tähän\nvakaiseen tilaisuuteen. Te tulette ikänne muistamaan tätä hirveää\nilmaa ja vaivaloista vaellustanne. Silloinpa muistatte myöskin minun\nystävällisen kehoitukseni, vaikkei Vreneli tällä kertaa olisikaan\nsyypää. Muistatte olla rasittamatta toista omilla vioillanne ja\ntuottamatta hänelle kärsimyksiä. Te kevennätte ja sulostutatte\ntoistenne elämää, ettekä tee sitä karvaaksi ja vaivaloiseksi. Paavali\nsanoo, että avioliitto on salaisuus, ja hän on oikeassa. Mutta rakkaus,\njota hän kuvaa ensimäisen korinttilaisepistolansa kolmannessatoista\nluvussa, on avain siihen salaisuuteen. Jos olen tehnyt sinulle\nvääryyttä, Vreneli, niin älä nyt kanna minulle kaunaa. Kyllä saat\nkokea, että minä ajattelin sinun parastasi.\"\n\nSilloin alkoivat kyyneleet vieriä Vrenelin silmistä ja Vreneli ojensi\npapille kätensä ja sanoi:\n\n\"Kyllä te olette oikeassa, minä tässä olen syypää, minä olin niin\nilkeä ja kummallinen tyttö. En minä unohda teidän sanojanne, olkoot ne\nvaroitukseksi koko minun elämälleni. En minä tarkoittanut mitään pahaa,\nen minä ajatellut että kävisi näin. Oli niin ilkeää tulla tänne ja\nsiksi minä koetin viivytellä matkaa jos jollain tavalla. Mutta olkoon\nse nyt varoitukseksi minulle.\"\n\n\"No, no\", sanoi pappi, \"älähän nyt noin huoli. Kyllähän se on vaikea\ntulla morsiamena papin luo panettamaan kuulutuksille. Minä ymmärrän,\nettä kyllähän se tyttöä peloittaa ja että tuota tukaluutta myöhistäisi\nniin paljon kuin mahdollista; se on inhimillistä se, ja sellaisia\novat monet vanhemmatkin kuin sinä. Elämän vaikein tehtävä onkin ottaa\nvaikeimmat huolet vastaan nurkumatta ja vapisematta! Tavallisesti\ntulevatkin ihmiset onnettomiksi oikeastaan vain sen vuoksi, että\nhe rupeevat kaikin voimin taistelemaan sitä ristiä vastaan, jota\nkantamaan heidät kuitenkin on säädetty. On aivan hyvä, että nuoren\nsydän vavahtaa pelosta kun pitää lähteä papin luo. Sillä se matkahan\nse juuri ratkaisee koko hänen elämänsä onnen. Siksi minä tällaisille\nmatkalaisille puhunkin aina pari vakaista sanaa, sillä nämä sanat\nmuistetaan sitten paljon paremmin kuin ne monet muut, sadat sanat,\njoita minä kirkossa saarnaan. Minä saan sanat suuhuni tilaisuudesta\nitsestään kuten esimerkiksi tänään. Ja kun Herra tänään näin mahtavasti\nmatkaa myrskyn siivillä, niin täytyy sanojenkin tänään olla vakavia.\nUlkonainen elämä on näet kuva hengellisestä elämästä. Siksi minä sain\nteidän tulostanne kuvan myös monen monesta myrskyisestä avioliitosta\nja aiheen varoituksen sanoihin, että itsenne varjelisitte sellaisesta\navioliitosta ja sen syistä. Ei siis sovi kenenkään, -- eikä sinunkaan,\nrakas vaimo, joka nyt ehkä ensi kertaa olet läsnä kuulemassa tällaista\npuhetta ja kuulutusta -- ihmetellä, että minä olen niin vakava.\nOn hirveää, miten kevytmielisesti ja pöyristyttävän arvottomasti\nmonet ihmiset ilmoittautuvat avioliittoon. Eräskin minun ystäväni\nkirjoitti minulle, että tässä äskettäin eräänä lauantaina oli hänen\nluokseen kuulutuksille tullut kaksi paria. Molemmat morsiamet olivat\nraskaina ja kaikki neljä olivat he ihan paloviinapäissään niin että\nhe vaivoin osasivat puhella ja kävellä. Jos me eläisimme kristityssä\nvaltakunnassa emmekä asianajotoimistossa, niin sellaiset ajettaisiin\nulos heti ja otettaisiin vastaan vasta kun he palaavat takaisin\nihmisinä. Mutta jos nyt niin tekisi, niin uhkaisivatpa pappia syytteet\nja oikeudenkäynnit ja lain kaaret ja tuomarit löytäisivät vaivalla\nnuuskimalla ehkä jostain laki- tai asetuskokoelmasta jonkin pykälän,\njonka voisi sovelluttaa tähänkin tapaukseen ja käyttää sitä pappia\nvastaan. Hallitukselta sammuu yhä enemmän oikea viisaus kuten kynttilä,\njoka palaa sitä himmeämmin kuta enemmän sen sydämeen kokoontuu savua\nja karstaa. Mutta ajatelkaas, mitä tulee sellaisista avioliitoista,\njoiden tärkeä alkumatka jo tehdään tuollaisessa tilassa! Ja millaisen\nkuvan vastaisesta elämästään he antavatkaan papille, millaisia\nsanoja on papin heille puhuttava? Ja kuitenkaan ei pappi monasti voi\nnäille humalaisille niin suutaan avata. Ei etenkään, jos he ovat\nkaupunkilaista porvarisväkeä tai niin sanottuja puolivillaisia. Ne\nalkaisivat pian häntä haukkua tai panisivat lehtiin tai syytteeseen.\nIhan sydäntä viiltää sellaisissa tapauksissa. Mutta hyvältä tuntuu\nsen sijaan, kun näkee kihlatun parin, josta tietää, että Jumala on\nheidän mielessään ja että he koettavat tehdä ruumiinsa ja sielunsa\nJumalan temppeliksi ja Jumalan asuinsijaksi. Sellaisista avioista\npappi iloitsee. Mutta minä tiedän, että niistä on ilo taivaassakin.\nKun sellainen ilahuttava pari tulee papin luo, niin on sille puhuttava\nvakaisia sanoja. He eivät niistä pahastu, sen tietää jo etukäteen. Ja\nsanat lankeavat hyvään maahan ja tuottavat kolmekymmen-, kuusikymmen-,\njopa satakertaisenkin hedelmän.\"\n\n\"En herra rovasti\", vastasi Vreneli, \"minä unohda koskaan, mitä te nyt\nminulle sanotte ja Uli on teille hyvin kiitollinen. Oi miten monta\nopetuksenne sanaa minulla jo on unohtumattomassa muistossa. Ja kun\nminusta joskus tuntuu siltä kuten minä olisin jo kaikki unohtanut, niin\ntulee taas joku kohta mieleen uudestaan jostain merkillisestä syystä.\nOn aivan kuten minulle pudistettaisiin sormea ja sanottaisiin: ai, ai\nai!\" --\n\n\"Sellaista se on minunkin\", sanoi Uli; \"mutta juuri tällä hetkellä\nentistä enemmän. En minä yhteen aikaan muistanut rippikouluopetustani\njuuri ollenkaan. Opetukset kai johtuvat mieleen vain sen mukaan, mitä\nitse milloinkin tekee ja ajattelee. Ei sitä uskoisi, jos ei itse olisi\nkokenut.\" --\n\nSilloin tuli piika sisään tuoden lautasia ja rupesi kattamaan pöytää.\nVreneli huomasi sen ja nousi ylös aikoen sanoa hyvästit, vaikka papin\nrouva sanoikin, ettei pidä hätäillä, pitää jäädä illalliselle. Mutta\nVreneli sanoi, että kyllä meidän nyt täytyy mennä, muuten täti luulee\nettä meille on käynyt pahasti.\n\nHän kiitti siis vielä kerran sydämensä pohjasta pappia ja pyysi häntä\nkaikin mokomin käymään heidänkin luonaan, vaikka he olivatkin vain\nvuokratilallisia. \"Kyllähän me nyt aina voimme tarjota kupin kahvia,\njos teidän sopisi tulla. Minun sydämeni aina oikein ilosta pamppailee\nkun näen teitä!\" Onnea ja siunausta heidän pyhälle aviosäädylleen\ntoitottaen valaisi rovasti itse taas kynttilällä heidän tietään ulos ja\npyysi sanomaan tädille ja serkulle terveisiä.\n\nUlkona oli pyry lakannut, hattaran repaleet lentelivät taivaalla,\nyksinäiset tähdet tuikkivat pilvien lomista ja valkeaan lumivaippaan\noli maailma kiedottu. Vaieten vaelsivat he läpi kylän, jossa asukkaat,\nistuivat pienien pyöreiden akkunaruutujensa takana kolkosti tuikkivain\nlamppujen ääressä; jossa rukit hupaisesti hyrisivät ja monen Hannu\nHeikin sääret uunilla retkottivat. Siellä täällä haukkui heitä piski,\nvaan kukaan ei heitä huomannut. Joutavaa he siis noin varovasti ja\nvaieten kiiruhtivat kylän läpi. Mutta vaikenemaan vaativat heitä myös\nheidän sydämensä, jotka olivat nyt tulvillaan vakavuuden ja riemun\ntunteita. Pilvet kiisivät heidän ylitseen ja tähdet alkoivat kimaltaa\npilvien raoista yhä suurempina katraina kunnes viimeinenkin hattara\noli haihtunut ja tähdet paistoivat valtavina ja kirkkaasti siniseltä\ntaivaalta, joka komeana kaareili heidän päänsä päällä. Synkeätuikkeiset\nkitupiikit jäivät selän taa kylän kolkkojen kattojen alle. Silloin\npysäytti Vreneli Ulinsa ja katsoi kirkkaasti ja säteilevin silmin hänen\nsilmiinsä ja molempien säteilevät silmät kääntyivät nyt säteilevän\ntaivaan puoleen. Vaikenevat tähdet kuulivat heidän pyhät valansa,\nkuulivat nuo sanattomat pyhät ajatukset, joita onnellisen parin sydämet\nolivat autuaallisesti tulvillaan. Hiljaa ja sanaakaan virkkamatta\nkulkivat he kotia kohti pitkin tietä, jonka Jumala omin käsin oli\nkoristanut taivaan kukkasilla, puhtaalla, saastuttamattomalla lumella.\n\nTärkeä hääpäivä yhä läheni. Jo olivat vanhukset muuttaneet\nsivurakennukseen ja täti kuuruutti talon laesta lattiaan aivan\nvälkkyväksi ja uuden uutukaiseksi. Vreneli tosin väitti, ettei se työ\nnäin talvella maksa vaivaa ja että se on terveydellekin vahingollista.\nMutta täti ei tahtonut jättää taloa käsistään huonossa siivossa kuin\nmitäkin sikolättiä, ja ihmiset eivät saisi hänen kuoltuaan panetella;\nettä hän on jättänyt talon siistimättä muuttaessaan sieltä pois. \"Mutta\nmonet eivät ymmärrä, ettei sitä ehdi touhuta tupapuuhissa niin paljon\nkuin tahtoisi ja kuuruuttaa joka pyhäksi huoneita kuin herrasrouvat.\nOnhan niin paljon ulkotöitä ja paljon maata hoidettavana.\"\n\nPuuseppä oli tuonut valmisteensa ja räätälit ja ompelijattaret oli saatu\nhikihatussa ja hengen hädässä jouduttamaan työnsä. Mutta suutari, se ei\nvain pannut rikkaa ristiin, eikä ottanut tullakseen. Se poika oli\ntottunut antamaan ihmisten odottaa. Hänen mielilauseensa oli:\n\"Kylläpähän odottavat, kunnes ennätän.\" Vreneli vannoi, että viimeiset\nkengät hän nyt sillä suutarilla teetättää, vaikka sitten saisi ikänsä\nolla paljain jaloin; ja hän piti sanansa.\n\nHäiden edellinen päivä oli Vrenelistä kuin pyhän sunnuntain aatto.\nMelkein vastustamattomasti sellainen päivä kiehtoo sydämen juhlaisaan\ntunnelmaan. Se oli Vrenelistä kuin hänen ripille pääsynsä aattoilta.\nMiettiväisenä ja vakaana liikkui hän askareissaan ja liekö hän ikinään\npuhunut niin vähän kuin sinä päivänä. Monasti tahtoi häntä ruveta ihan\nitkettämään ja kuitenkin hymyili hän ystävällisesti jokaiselle, ketä\ntapasi. Väliin vaipui hän mietteisiinsä unohtaen kokonaan missä oli ja\nmitä teki. Ei hän muistanut itseään, ei mietteitään. Ja kun silloin\njoku tuli hänelle jotain sanomaan, niin säpsähti hän aivan kuten\nsikeästi unesta havahtaen, tuli yhtäkkiä kuten kuurosta kuulevaksi ja\nsokeasta näkeväksi, tupsahti ikäänkuin toisista maailmoista maan päälle.\n\nIllallisella istuttaessa pamahti yhtäkkiä läheiseltä kukkulalta\nlaukauksia ja ne paukut säikäyttivät heitä niin, että he oikein\nhypähtivät penkeillään. Rengit ja päivätyöläiset ne siellä paukuttivat\nmaailman kuuluville uuden isäntäväkensä kunniaksi laukauksia. Syvä\najatus on tuossa ampumisessa ja paukuttelemisessa, paha vain, että\nniissä niin monasti ihmishenget joutuvat vaaraan. Ei vongahtanut\nilkeitä torventoitotuksia, eikä rattaiden kauhea, kihlaparille\nkateellinen tahika vihamielinen jyrinä häirinnyt rauhallista iltaa.\nTäti antoi heille monenmoisia neuvoja ja kehoituksia, laski väliin\nleikkiä ja toi vihdoin lämpöisiä kenkiä ja kintaita ja mitä vain keksi\nsuojellakseen heitä huomiselta aamukylmältä. Varhain huomisaamuna oli\nlähdettävä hääretkelle. Uli tahtoi viettää häät kotipuolessaan, jossa\nJohannes-serkku asui. Hän sanoi, että häät tulevat siellä huokeammiksi;\nmutta oikeastaan ajoivat häntä sinne aivan toiset halut. Teki näet\nmieli näyttää kaunista morsianta ja komeita ajopelejä kotipuolelaisille.\n\n\"Niiden pitää nähdä, että minusta, hulttiosta, on tullut mies, ja\nminä tahdon kertoa monen hyödyksi ja onneksi, kuka minut on mieheksi\nkasvattanut ja millä tavoin.\" --\n\nYhtäkkiä vielä iltamyöhällä kutsui Jukka Ulin pikkutupaan luokseen ja\nsanoi:\n\n\"Minulla ei ole ollut tapana hyvin paljoa kehua ja imarrella. Monta\nsanaa minä en ole puhunut sinulle koko aikana, mutta kyllä kai sinä\nolet helposti nähnyt että minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen?\nEnhän minä muuten olisi antanut sinulle tilaa vuokralle näin huokealla.\nAinoallekaan ystävälleni en minä olisi antanut sitä näillä ehdoilla.\nVävy kyllä kirjoitti minulle vielä eilen, ettei minun pitäisi antaa\nkaupan päällisiä niin paljoa, vaan pitäisi myödä elikot ja kilut kalut\nhuutokaupalla. Saisin siten paljon rahaa, joka tuottaisi viiden,\nkuuden prosentin koron. Mutta minä en pane tavaroitani vasaran alle ja\nmitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin! Vaan tässä olisi nyt sinulle\nvielä vähän minun tyytyväisyyteni merkiksi. Ota Uli, tämä käärö,\nsiinä on hiukan huomisiin kustannuksiin. Minä tiedän, että sinä olet\nsäästäväinen mies etkä aja liioin joutaviin rahojasi. Mutta huomenna\nei sinun pidä kitsailla ja arkailla. Hyvä on kun on tarkka, mutta\nhääpäivänä ei saa venytellä joka kreutzeriä; se olisi paha enne; ei käy\ntavallisesti hyvin, kun nuorikko palaa kotiin nälkäänsä nukutellen.\"\n\nUli kursaili ensin ja kiitti jo kaikesta saadusta eikä sanonut\ntahtovansa enää mitään. Mutta otti vihdoin kuitenkin lahjan vastaan,\nvaikkei sanonut sitä tarvitsevansakaan, sillä olihan hänellä jo varattu\nrahoja häämenoihin. Silloin nauroi muori: \"Kyllä kai niitä on, sen\nverran kun on, sen minä arvaan. Kyllä minä Ulin tunnen! Lienee joku\ntaalari, mutta tuskimpa aikonet isompia särkeä.\"\n\n\"Niin\", tuumi Uli, \"kun hankkii rahansa kovalla työllä, niin kyllä sitä\najattelee, ennenkun niistä pulittaa batzinkaan. Enkä minä lainkaan\nymmärrä, minkätähden yhtenä ainoana päivänä pitäisi heittää rahojaan\nkuin järveen. Heittää kaikki mitä on koko viikon ajalla koonnut hiellä\nja vaivalla. Kyllä minä olen osannut ennen tuhlatakin. Mutta huomenna\nen aio säästää ja olen tuuminut, että olisi hauskaa, kun saisi entisen\nisännän ja emännänkin häihin. Pari kruunua tahi kuusikymmentä batzia\nminä antaisin mennä mielelläni.\" --\n\nSilloin purskahtivat vanhukset nauramaan ja Jukkakin, ihme kyllä,\nnauroi:\n\n\"He he\", sanoi hän, \"eipä ole hätää, että joudut vararikkoon, jos aina\nniin kitsailet, vaikka vielä vieraitakin kutsut. Hyvä, kun paransin\nvähän kassaasi, muuten olisi Musta saanut nähdä nälkää ja sinä itse\nmonta päivää olisit ollut happamillasi paljosta rahan menosta ja\nVreneli kun annoit hänen kärsiä nälkää ja janoa häissä. Hyvää yötä!\"\n\nMutta ei ollut hyvä Ulin yö. Kello kolmen aikaan aamulla aikoivat\nhe lähteä; ei siis ollut monta tuntia lähtöön, mutta nekään eivät\ntahtoneet oikein kulua. Uli ei saanut unta silmiinsä: jos jotakin\nhän ajatteli ja piehtaroi levottomana vuoteellaan ja joka puolen\nminutin päästä hän katsoi kelloaan. Tuleva tärkeä tapahtuma painoi\nkoko raskaudessaan hänen sieluaan. Ja armaat mielikuvat ne kujeilivat\nhänen aatoksissaan ja tuo suloisen suloinen Vreneli se loisteli\nhänen suljettujen luomiensa takana. Kauan ei kummitustiimasta ollut\nkulunut, kun hän jo nousi vuoteesta ja meni ruokkimaan ja sukimaan\nhevosta, jotta se olisi oikein komea. Siitä tehtävästä selvittyään\nmeni hän kaivolle siivoamaan itseään. Silloin kietoutuvat jälleen\nnuo leikittelevät kädet hänen ympärilleen ja suloinen Vreneli soi\ntaas hänelle aamutervehdyksen. Aavistuksesta oli Vreneli tullut\nkaivolle juuri samaan aikaan kuin Uli ja he kuhertelivat nyt kylmässä\naamuilmassa kuten olisi lempeä iltatuuli suhissut. Ulin mielestä\nhävisi ahdistava ja painostava tunne ja ripeästi varustautui hän\nlähtöön. Pian oli hän valmis tulemaan tupaan kahville, jonka Vreneli\noli keittänyt. Höysteiksi oli täti varustanut vielä vehnäleipää ja\njuustoa. Ei voinut tyttö oikein rauhassa istua pöydän ääressä, pelkäsi\njotain unohtaneensa. Tarvittavat vaatteet tarkastettiin vielä kertaan\nja sittenkin olivat tädin vuorikengät unehtua. Viimein oli Vreneli\nihka valmiina matkatamineissa, suloisena ja ihanana. Piikatytöt, jotka\nuteliaisuus oli ajanut näin aikaisin levolta, katselivat ja kääntelivät\nhäntä lampuillaan valaisten ja he olivat niin ihastuneet Vreneliin,\nettä olivat ihan unohtaa, mitä tahroja öljy tekee ja kuinka tuli ne\ntahrat sytyttää. Kyllä oli vaara tarjolla Vrenelillä öljyn lähistöllä,\ntuprahtaa tuleen ja palaa.\n\nAh, noiden tyttörukkain lihallisissa sydämissä paloi vain se kaipuu,\nettä kunpa hekin saisivat noin koreat vaatteet, jotta olisivat sitten\nyhtä kauniit kuin Vreneli. Kyllä hekin sitten saisivat ajaa niin\npulskan pojan kanssa vihille kuin Uli.\n\nJo kauan ennen kello kolmea lähtivät he kylmään ja kuuraiseen\naamuilmaan. Omituista on, miten ihminen on iloinen ja vapaa kun\npääsee kodin ahdistavasta aituuksesta ja kääntää kaikellaisille\nhuolille selkänsä ja pääsee Jumalan raikkaaseen ilmaan. Avarana aukeaa\nmaailma edessä ja sydänkin avartuu ja urhein mielin kulkee ihminen\ntulevaisuuteen, jonka nuori aamurusko on ruusunpunaiseksi värittänyt.\nMutta kun ilta sitten tulee, niin tulee myös väsyneisiin jäseniin\nkaipuu päästä takaisin ahtaan kodin lepoon ja pieninkin ponnistus\non vaivan vuori, jota huoaten täytyy kantaa. Ja silloin vasta alkaa\nhimmennyt silmä loistaa, kun tuo synkeä koti taas alkaa näkyä, kun\nsaavutaan siihen tummaiseen tupaan, jossa väsyneet jäsenet saavat\nlevätä, jossa koti-ikävästä kipeälle sydämelle on lääke. Iloisin\nmielin kiisivät he sitä hetkeä kohti, jolloin heidän elämänsä liitto\nnyt pyhitettäisiin; iloinen luottamus itseensä ja Jumalaan oli\ntullut heidän sydämiinsä ja he olivat onnestaan varmat. Riemuisesti\nsuuteli Uli tyttöstään; hän tiesi, etteivät vaiteliaat tähdet\nsiitä lörpöttelisi. Ja hän riemuitsi Vrenelin kylmistä, aamuviiman\nviilentämistä poskista, jotka kosketettaessa heti alkoivat lämmetä ja\nhehkua. Ne olivat kuten salaperäisen kotilieden hiillos ne posket,\nhiillos, joka miehen puhaltaessa heti alkaa kipenöidä ja liekehtiä. Ja\nUli uskalsi sanoa, että näitä on sentään toista suudella kuin Liisan\nkylmiä poskia, jotka olivat hänestä aina kuin näivettyneet nauriit.\nIhan pelkäsi aina nuhan tulevan, kun piti Liisaa suudella. Vreneli ei\nsuuttunut, sanoihan vain: \"Mitäs niistä menneistä, en tahdo niitä enää\najatella.\" -- Mutta pyysi sentään, ettei Uli vain vasta koettelisikaan,\novatko toisten posket kuumemmat vai kylmemmät kuin hänen. \"Jos, Jumala\nvarjelkoon, niin kävisi, niin empä tietäisi mitä tekisin. Mutta hyvää\nsiitä ei vain koituisi.\"\n\nNäin keskusteltaessa kalpenivat jo kimaltavat tähdet ja pujahtivat\ntaivaansinisiin vuoteisiinsa nukkumaan ja hyvä aurinko-äiti ripusti\nheidän sänkyjensä eteen kimaltavasäteiset uutimensa etteivät vain\nsyntisten silmät voisi saastuttaa niiden puhdasta riisuutumista\nja viatonta unta. Pakkanen ravisti rajummin kuurakiharoitaan kun\naurinko ajoi sen tähtösten luota maan mustaan helmaan; ja taivaan\nrakkaudesta karkoitettuna koetti se nyt kujeilla maisella lemmellä\nyrittäen vallata Vreneliä ja likistää hänen lämpöistä neitserintaansa\nkylmillä käsivarsillaan ja hänen valkea henkäyksensä loisti jo\nVrenelin kauluksen palteissa. Tyttö alkoi väristä vilusta ja pyysi\nUlia lähtemään hetkeksi jonnekin lämpöiseen tupaan; hänen selkäpiitään\nihan karmi, kyllä he ajoissa kuitenkin ehtisivät perille. Uli pysäytti\nhevosen majatalon kyltin luona ja Vreneli pakeni kylmää rakastajaansa\nravintolatupaan. Siellä oli aamuisin tavallisesti ilkeä olla ja täytyi\nherätellä juopuneita kohmeloaan kärsimään. Mutta kun oli kylmä, niin\nmeni kernaasti sinnekin vaikka liedessä olikin vain hiilissä kytevää\nlämmintä. Hevonen oli pian saatu talliin, mutta sitä vaikeampi oli\nsaada tarjoilijatarta hereille; ei ollut mieluista siitä nousta ylös\nennen selvää päivää ja näyttää kukoistavia kasvojaan muuten kuin\nauringon valossa. Viimein tuli se pörröpäisenä esiin ja hoippui niin\nettä luuli hänen joka askelella retkahtavan nurin. Sittenkös hän\nhaukotteli ja repi suutaan ja vaivoin sai vihoviimein kysytyksi: \"Mitä\nvieraille saisi?\"\n\nKauan täytyi sitten odottaa ennenkun tilattu lämmitetty viini tuli; ja\nse oli hotkittava melkein tulikuumana ettei olisi myöhästytty matkan\nperiltä. --\n\n\"Kahdeksan batzia jo\", ajatteli Uli, kun kuuli mitä se maksoi; \"batzi\ntallirengille, yhteensä yhdeksän. Hyvä kun Jukka vähän avitti, en\ntulisi viidellä kymmenelläkään tänään toimeen!\"\n\nNiin sanoen kaivoi hän taskustaan esiin Jukan antaman rahakäärön, joka\noli koolta noin ison taalarin arvoinen. Bernin seudulla on näet tapana\npanna rahat eriarvoisiin kääröihin, jottei niitä sitten tarvitsisi\nkäyttäessä laskea. Uli alkoi aukoa kääröä, mutta kun hän sen vihdoin\nsai auki, niin siinäpä olikin puhtaita viisibatsisia, viisikymmentä\nkappaletta kaikkiaan. Uli ihan pelästyi kun sellainen summa lupsahti\nhänen kouraansa ja hän hoki Vrenelle:\n\n\"Katsohan, katsohan miten paljon se Jukka pakana antoi. Kun sen olisin\ntiennyt, niin olisin häntä edes paremmin kiittänyt.\"\n\n\"Ennätäthän tuon vielä, ole vain hyvilläsi kun sait\", sanoi Vreneli.\n\"Mutta empä olisi uskonut että Jukka voi olla näin hyvä. Olisi saanut\nantaa minullekin. Ei se edes kysynyt, onko minulla kreutzeriäkään\ntaskussa, vaikka kyllä tietää, että paha merkki on, jos ei morsiamena\nole kolikkoakaan kukkarossa häämatkalla. Olisi voinut tuota hyvää\ntoivoa minullekin, vaikken ikinä tarvitsisi niin pennin pyöreää.\" \"Ka\",\nsanoi Uli, \"ota puolet tästä, yhtä hyvinhän ne on sinun kuin minunkin.\"\n\n\"En, Uli\", vastasi Vreneli, \"mitäs hullutteletkaan. Onhan minulla\nrahaa ja jos ei tänään olisikaan, niin saanhan sitä aina heti kun vaan\npyydän ja niinkauan kun sitä on sinulla. Usko pois, minusta tulee\noikein taipuisa ja hyvä vaimo jos sinä vain pysyt kelpo miehenä; mutta\njos sinä yrität ruveta pitämään minua kurissa, niin etten minä saisi\nmitään sanoa enkä mitään pitää omanani, niin koetetaampas, kumpi kontin\nkantaa! Sinä et uskokaan, miten häjyksi minä voin tulla! Minä olen\nikäni saanut itse pitää puoliani. Kaikki ovat aina koettaneet minua\nsortaa, mutta eivätpäs vain ole jaksaneet. Ja kyllä minä osaan pitää\npuoleni. Luulen, että sinä mahtaisit minulle yhtä vähän kuin muutkin,\ntuskin sitäkään.\"\n\n\"Ei viitsitä koettaa\", sanoi Uli; \"kyllä sinä pian minulle valtasi\nnäyttäisit. Sinähän käärit kaikki ihan sormesi ympäri ilman että ne\nsitä edes huomaakaan. Ei viitsitä edes leikillä puhua tällaista, rakas\ntyttöseni! Sattuu vielä paha kuulemaan ja rupee heti koettamaan, eikö\nsaisi jompaakumpaa meistä tekemään leikistä totta! Mummoni kertoi\nmonasti, että täytyy olla hyvin varuillaan sanoistaan hääpäivän aamuna.\nSitä enemmän varuillaan, kuta lähemmä tulee kirkkoa. Ei pidä silloin\najatella mitään muuta kuin hyvää Jumalaa ja hänen enkeleitään ja pitää\najatella, miten ne elävät keskenään rakkaudessa ja ilossa ja tuovat\nkadehtimatta ihmisille kaikkea hyvää. Ei pidä silloin puhua muiden kuin\nhyvän Jumalan kanssa ja pitää pyytää häntä pysymään luona aamuin ja\nilloin, kotona ja kedolla ja sydämessä ja sisälle- ja uloskäymisessä.\nPyytää, että hänen enkelinsä vartioisivat meitä alati etteivät pahat\nhenget saisi meissä valtaa ja eroittaisi meitä toinen toisistamme.\nMonasti sanoi mummo, että kyllä hän jo oli pelännyt, kun ne isä ja\näiti olivat naureskelleet keskenään ja riidelleet leikillä ja puhuneet\nmaallisista asioista. Eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, niin jo\ntulivat pahat henget, molemmat kuolivat aikaisin maailmasta ja me\njäimme armottomiksi ja ihmisten vastuksiksi ja alttiiksi turmelukselle,\njos ei hyvä Jumala olisi meitä ihmeellisesti armahtanut. Kiitos hänelle\narmostaan. Mutta mummon sanoja en minä ikinä unohda ja kuta lähemmäksi\nnyt tulemme kirkkoa, sitä vakavammaksi käy minun sydämeni. On melkein\nkuin kuolema meitä uhkaisi, eikä kuitenkaan tunnu siltä. Silloinhan\nsitä myös lähenee sellaista porttia, josta ei tiedä mitä sen takana\non: autuusko vai helvetti. Ja vaikka luuleekin tietävänsä, kumpaanko\njoutuu, helvettiinkö vai taivaaseen, niin ei kuitenkaan tiedä,\nmillaisia ne helvetti ja taivas oikeastaan ovat, ne ovat kai ihan\ntoisellaisia kuin mitä luulee: taivas paljon suloisempi ja helvetti\npaljon katkerampi. Sydämeni pamppailee yhä kiivaammin, ihan hävettää,\nmutta enhän voi pelkoani salata.\"\n\n\"Minun vanhempani eivät olleet vihillä\", sanoi Vreneli, \"ja minä saan\nkärsiä heidän rikoksestaan. Vielä heidän molempain eläessä olin minä jo\narmoton, hylätty orpoparka ja pahat henget ovat tahtoneet usein minua\npauloihinsa. Mutta minulla on ollut suojelijakin. Ehkäpä jumalinen\nmummo on rukoillut minunkin puolestani ja suojellut ja varjellut minua\nJumalan tahdosta. En minä, Uli, tahdo kujeilla. En minä tahtoisi, että\norpolapset saisivat kärsiä meidän rikoksistamme. Ja ehkäpä Jumala antaa\nmeidän vanhemmillemmekin heidän syntinsä anteeksi meidän tähtemme,\njos me vain olemme oikein jumalisia ja ohjaamme puolestamme lapsiamme\nHerran tykö. Ei, Uli, älä luule että minä vain kujeilen. Minun mieleni\non nyt hyvinkin vakava; mutta minä olen niin tottunut kujeilemaan ja\nminun on täytynyt usein leikillä salata ihmisiltä sydämeni salaiset\nkivut. Olen nauramalla aina tukeuttanut itkuni, etteivät muut minulle\nolisi nauraneet. Emmekä me rupea riitelemään käskijävallasta, Jumala\nvarjelkoon. Minä olen antanut itseni sinun halttuusi ja minä tahdon\nsinua myös totella, kun vain sinä rakastat minua. Ja koetan olla\nsellainen, että sinä voit aina rakastaa minua. En minä tahdo olla\näkäpussi ja paha vaimo. Eipä siltä, etten minä pitäisi puolianikin, jos\nsinä rupeisit minua kiusaamaan kuten orjaa ikääni Ja minä voisin olla\noikea pahahenki, mitäs minä muuta voisinkaan, Jumala paratkoon. Mutta\nethän sinä ole paha minulle? Ja sen puolesta, joka minua rakastaa,\nmenen minä vaikka tuleen, sen sinä tiedät, Uli. Menisin vaikka\nhetipaikalla. Kuule, minä lupaan jo tässä, ihan hyvän Jumalan kuullen,\nettä minä tahdon aina pitää Jumalaa silmäini edessä ja rukoilla sinun\nkanssasi häntä aina kun sinä vain tahdot. Mutta älä pahastu, jos minä\njoskus naurankin ja laulan ja hyppelehdin. Usko pois, monasti minä olen\najatellut yhtäkin vanhaa eukkoa, joka minua torui kerran kun minä muka\naina nauran ja hyppelehdin ja olen huikenteleva. Mutta en minä huomaa\nolevani koskaan niin hurskas kuin silloin, kun olen iloisella tuulella;\nminun tekisi mieli ihan vuorille hypähdellä ja likistää hyvää Jumalaa\nkaulasta tai ihan kuolla jonkun puolesta ja tehdä kaikille ihmisille\nhyvää.\"\n\n\"Jumala varjelkoon\", sanoi Uli, \"nauru ja iloinen mielihän minusta\nonkin oikein hauskaa; mutta katsos, tuolla on jo tapuli, ja siksi\nminulle tuli mieleen ne mummon sanat ja minä ajattelin, että kun ei\nsovi nauraa ja kujeilla ehtoolliselle mennessäänkään, niin ei sovi\nmuulloinkaan kun lähenee Jumalaa. Täytyy ajatella vain Jumalaa ja\nrukoilla häneltä voimaa, että jaksaisi pitää Jumalalle tekemänsä\nlupaukset. -- Katsos, mikä kyyhkysparvi tuolta lentää vastaamme! Ja\nkatsos, noita kahta valkeaa kyyhkystä, alimaisia, jotka lentävät\nyhdessä, ne ovat hyvä enne rauhasta ja soviteta. Minusta melkein tuntuu\nkuten hyvä Jumala olisi lähettänyt ne meille tunnustähdiksi siitä, että\nmeille käy hyvin. Eikös sinustakin?\"\n\nJa Vreneli puristi Ulin kättä ja äänettöminä ja hartain mielin ajelivat\nhe kylään ja odottivat pian ravintolan luona tallirenkiä, joka nyt\ntarttui hevosen suitsiin sanoen: \"On melko kylmä tänään.\"\n\nSe ravintola oli noita oivallisia vanhankansan ravintoloita, joissa\nomistajat eivät muuttelehdi joka vuosi, vaan jotka kulkevat polvi\npolvelta perintönä suvussa. Isäntäväki istui juuri kahvilla kun\nkihlattu pari tuli sisään, ja he tunsivat kohta Ulin. Siinäkös nyt\nystävällisesti lyötiin kättä ja parin täytyi ihan väkipakolla istuutua\nheidän kanssaan kahville. \"Ei pidä kursailla\", sanottiin, \"sehän on\nvalmista ja kyllä näin aamukylmässä kuppi kuumaa virkistää.\" -- Vreneli\noli hämillään: hänestä oli sopimatonta istua tänne pöydän ääreen kuin\nkotonaan. Mutta ravintolan emäntä ei antanut perään ja Vrenelin täytyi\nistuutua; sitten katseli hän tyttöä hyvin tarkkaavaisesti ja alkoi\nkehua:\n\n\"Kylläpä Uli on saanut kauniin vaimon; pitkiin aikoihin ei täällä ole\nnähty pulskempaa morsianta. Minusta on hauskaa että sinä menestyt niin\nhyvin. Me olimme kaikki niin pahoillamme, kun sinä läksit vieraalle\nseudulle. Ainahan sitä on hyvillään, kun ihmiset menestyvät. Vaikka\nonhan niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät sallisi toisille mitään\nhyvää; mutta, eihän niitä paljoa ole.\" --\n\n\"Jokohan rovasti lie ylhäällä?\" kysyi Uli; \"minun olisi vielä käytävä\nhänen luonaan.\"\n\n\"Kyllä kai\", vastattiin, \"on kai se jo ylhäällä, etenkin näin\nperjantaina, jolloin käy paljon väkeä. Eihän se tosin mikä aamukukko\nole, se makailee mielellään, mutta vanhahan se jo onkin eikä ole\nihmekään jos se ei enää jaksa. Mutta viime talvena sillä oli sellainen\nsijainen, joka ei ennen kello kahdeksaa aamulla päätään nostanut ja\nkaikki harmittelivat aina, kun sen ukon täytyi pitää niin laiskaa\nsijaista\". -- Sitten kysyi Uli:\n\n\"Mitenkäs se on tapana, pitääköhän minun viedä Vrenelikin heti mukaan?\"\n\n\"Ei\", vastattiin. \"Ei ne morsiamia tavallisesti vie. Monet kyllä\nmenevät sitten yhdessä kirjaa hakemaan. Mutta jos kainostelevat tai\nehkä pelkäävät että papilla on aihetta heitä jostain moittia, niin\npalaavat nuorikot heti ravintolaan ja sulhanen jää yksin pappilaan.\"\n\nVreneli kieltäytyi tulemasta mukaan. Uli pyysi sitten ravintolan\nväkeä lähettämään sanan hänen entiselle isännälleen, että hän tulisi\nemäntineen häihin ja nousi sitten ylös ja lähti rovastin luo.\n\nTuossa pulskassa puvussa ja hämärässä tuvassa ei rovasti häntä ensin\ntahtonut tuntea, mutta sitten hän ihastui kovasti.\n\n\"Minä olen kuullut\", sanoi hän, \"että sinä olet nyt oikealla tiellä\nja että sinä saat komean vuokratalon ja hyvän vaimon ja että sinulla\non säästössä vahvasti rahaa. On niin hauska, kun saan siunata\navioliiton, josta uskaltaa toivoa, että se on Herrasta. Mitäpäs nyt\nsäästöistäsi, eihän se ole pääasia. Mutta sinulla ei olisi säästöjä\neikä sinua olisi uskottu niin paljon päälle, jos et sinä olisi hurskas\nja kunnon mieskin. Ja siitähän minä vasta oikein olen hyvilläni.\nMaailmallisuus ja oikea hengellisyys ovat läheisempiä toisilleen kuin\nihmiset ylimalkaan luulevatkaan. Ihmiset luulevat, että jos aikoo tulla\nhyvin toimeen maailmassa, niin on parasta panna ristillisyys ajoissa\nhyllylle. Mutta ihan päin vastoin on asia. Ja siksipä juuri saavatkin\nihmiset valittaa vaivojaan ja heidän elämänsä on kuin viholaispehkon\nrepimistä. Ajatteleppas vain, olisiko sinullakaan nyt hyvä olla,\njos olisit se entinen ihmisten halveksima hulttio? Minkälainenhan\nhääpäivä sinullakin nyt olisi. Ajatteleppas, minkälaisenhan olisit\nsaanut vaimon, miten suuret onnentoiveesi olisivat ja mitähän ihmiset\nsanoisivat teidän vihille mennessänne. Ja vertaa sitten, millaista\nsinulla on tänään! Kyllä näet silloin suuren eroituksen! -- Vai\najatteletko, että tässähän oli ohjaajana vain sokea onni, niin\nsanottu sattuma? Ihmiset sanovat aina: minulla on niin huono onni, en\nminä mahda sille mitään! Mitäs sinä sanot, Uli? Ainoastaanko onni?\nPotkisiko sinua tällainen onni, jos olisit hulttio? Mutta sepä se\nonkin onnetonta, että ihmiset aina tahtovat rikastua onnen ja sattuman\navulla, eivätkä hurskaalla elämällä, jota Jumala siunaa. Ihan paraiksi\non sellaisille onnenonkijoille, että onni heidät viimein potkii luotaan\npois. Oppivatpahan sitten ymmärtämään, ettei onni potki mitään, vaan\nJumala se siunaa.\"\n\n\"Niin, herra rovasti\", sanoi Uli, \"ette voi arvata miten paljon\nparempi minulla nyt on olla kuin silloin, kun minä olin kelvottomista\nkelvottomin ja maantien heittiö. Mutta kyllä siinä onnikin vähän potki.\nSillä jos minä en olisi joutunut niin hyvälle isännälle, ei minusta\nolisi tullut miestä eikä mitään.\"\n\n\"Uli, Uli\", sanoi pappi, \"onniko potki, vai Jumalanko sallima?\"\n\n\"Samahan se, minun mielestäni\", vastasi Uli.\n\n\"Niin\", sanoi rovasti, \"se on sama, mutta samantekevää se ei ole, kuten\nsanotaan, ja siinäpä se onkin ero. Kun onnea etsitään, ei ajatella\nja kiitetä Jumalaa, eikä etsitä hänen armoaan; vaan etsitään onnea\nmaailmalta ja maailmasta. Se joka puhuu Jumalan sallimasta, ajattelee\nJumalaa ja kiittää häntä ja koettaa täyttää hänen tahtonsa ja huomaa\nhänen ohjaavan kaikkea. Hän ei tunne onnea eikä onnettomuutta, vaan\nainoastaan Jumalan hyvän johdon, joka tahtoo ohjata hänet autuuteen.\nEri puhetavat ovat erilaisten mielentilain ja eri elämänkatsomusten\nilmauksia. Siksi onkin niin suuri ero eri sanontatavoilla ja siksi\ntulee pitää tarkkaa vaaria siitä, mitä sanoja puheessaan käyttää.\nJa vaikkei tarkoitakaan juuri sitä, mitä sanoo, niin tulee ihminen\nkuitenkin, jos hän puhuu pelkästään onnesta, aina joko kevytmieliseksi\ntai synkeäksi. Mutta kun puhuu Jumalan sallimasta, niin herättää jo se\nsana sielussamme luottamusta ja suuntaa silmämme Jumalan puoleen.\"\n\n\"No sillä tavoin, herra rovasti, voitte olla oikeassa\", sanoi Uli, \"ja\nkyllähän minä sen painan mieleeni.\"\n\n\"Tulet kai sinä vaimosi kanssa jumalanpalveluksen jälkeen luokseni?\"\n\n\"Tulen toki, jos tahdotte\", sanoi Uli; \"mutta ehkä me häiritsemme\ntyötänne.\"\n\n\"Sitä ei häiritse kukaan\", vastasi rovasti, \"sillä sellaiset\ntilaisuudethan ne juuri ovatkin minun työtäni ja virkaani, ja sitä\npaitse minä oikein iloitsen, kun saan vakavilla hetkillä puhua vakavia\nsanoja sellaisille sydämille, joiden uskon olevan hedelmällistä maata\nsanoilleni. Papin sanat sellaisilta hetkiltä pysyvät usein kauankin\nmielessä.\"\n\nSillä välin oli Vreneli pannut jalkaansa pyhäkengät ja pukeutunut\nkauniiseen kaapuun ja ravintolan emäntä oli itse kiinnittänyt hänen\npäähänsä seppeleen. \"Se on Langentalin kuosia\", sanoi hän. \"Mutta\nolkoonpa mitä kuosia tahansa, kyllä se sinulle vain sopii\", jatkoi hän.\n\"Mutta kun ne tulevat tänne sellaisella mahalla, että maha on jo tuvan\nperällä, kun pää on vasta ovella ja pyytävät minua panemaan seppelettä\npäähänsä, niin ihan minun kynsiäni aina kutittaa. Tekisi mieli tarttua\nlettiin ja repiä niin vietävästi, eikä panna heille seppeltä päähän. Se\non hävytöntä, että lutkat ajelevat seppele päässä pitkin maanteitä ja\nkupu ulottuu jalkapeiton yli aina hevosen lautasille. Niiden ei pitäisi\nsaada koskeakaan seppeleeseen; ihanhan ne sitä vain häpäisevät. Mutta\nne sanovat vain, että eivät ne herrat sellaisista välitä, ne pitävät\nenemmän komeista kuvuista kuin seppeleistä, muka pahamaineisista\nenemmän kuin kunnon tytöistä. Kuka hänen nyt oikein tiennee; en ole\nkäynyt Bernissä sen jälkeen kuin tulin Itävallasta; mutta sellaisia\nne herrat vaan kuuluvat olevan. Miten hän nyt lienee, en tiedä, enkä\ntietää välitäkkään; mitäs minä herroista? Oikein inhottaa, kun niitä\ntulee meille. Ne ovat niin ylpeitä, ettei niille uskalla sanoa edes\nJumalan terveeksi. Ja jos tahtoisi antaa kättä, niin eivät huoli tai\neivät ota edes hanskaa kädestä: pelkäävät kai, että sekin likaantuu.\"\n\nKellot alkoivat silloin soida, ja jyskiä alkoi Vrenelin sydän, hän ihan\nkylpi kyynelissä. Ravintolan emäntä toi Hokmannin roppia ja hankasi\nhänen ohimoitaan ja sanoi:\n\n\"Älä nyt ole milläsikään tyttö kulta, kaikkienhan meidän täytyy se\nsietää. Mutta lähde nyt jo Jumalan nimessä, se herra ei odottele kauan\ntällaisina työpäivinään, se on sangen pikainen hommissaan.\"\n\nUli tarttui Vrenelin käteen ja kulki nyt hänen kanssaan kirkolle;\njuhlallisesti kajahtelivat juhlalliset säveleet heidän sydämissään,\nsillä kellonsoittaja moukutti nyt kelloa oikein kuntoon ja läppä löi\nlaidasta laitaan eikä vain toiseen kylkeen eikä sävel liikannut ja\nvaivaisesta rämissyt. Kun he tulivat kirkkotarhaan, lapioi siellä\nhaudankaivaja paraillaan hautaa ja hiljaista oli hänen lähistöllään:\neivätpä _sillä_ hautausmaalla lampaat ja vuohet käyneet tarpeellaan\nihmisten viimeisillä leposijoilla. Vrenelin valtasi yhtäkkiä\nvastustamaton haikeus. Haudankaivajan pelottava näky ja haudan\nkaivaminen toivat mieleen synkeitä ajatuksia.\n\n\"Tämä on paha enne\", kuiskasi hän, \"toiselle meistä kaivetaan hautaa.\"\n\nKirkon edessä seisoi väkeä, jotka toivat lasta kastettavaksi. Kummi\nseisoi siinä lapsi sylissä.\n\n\"Tämä on sellainen enne, että toinen meistä saa lapsen\", kuiskasi Uli\nVreneliä lohdutellen.\n\n\"Niin, että kuolen lapsivuoteeseen\", vastasi Vreneli; \"joudun onnesta\nkolkkoon hautaan.\"\n\n\"Mutta muistahan\", sanoi Uli, \"että hyvä Jumala meitä kaitsee ja\nettei meidän tule olla epäuskoisia, vaan uskovaisia. Kyllähän kerran\nmeillekin hauta avataan; mutta empä ole vielä kuullut puhuttavan, että\nhaudan kaivaminen ennustaa sen näkijöille kuolemaa. Paljonhan niitä on\nsen näkijöitä ja jos kaikki heti kuolla kupsahtaisivat, niin kylläpä\nihmisiä sitten kuolisi kuin kärpäsiä.\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Vreneli; \"mutta kuta tärkeämpi hetki on, sitä enemmän\nihmisrukka pelkää ja tahtoo tietää, millainen on loppu. Ja hän pitää\nenteenä kaikkea mikä tielle sattuu, pahana tai hyvänä. Muistathan mitä\nsinäkin puhuit niistä kyyhkysistä, kun tulimme kylään?\"\n\nSilloin puristi Uli morsiamensa kättä ja sanoi: \"Oikeassa olet;\nuskaltakaamme vain Jumalaan ja älkäämme murehtiko. Hänen tekonsa ovat\nhyvät, antoi hän tai otti.\"\n\nHe astuivat kirkkoon ja hiljaa, vitkaillen lähtivät toinen vasemmalle,\ntoinen oikealle puolelle ja katselivat sitten miten lapsukaista\notettiin Herran liittoon. Ja he ajattelivat, että suloista olisi antaa\ntuollainen pieni, heikko kytys ruumiineen, sieluineen Vapahtajan\nholhottavaksi. Millainen helpoituksen huokaus vanhemmilta päässeekään,\nkun he kasteen kautta tulevat varmoiksi siitä että Herra on heidän\nkanssaan ja ruokkii heidän lastaan hengellään kuten äiti sitä\nravitsee maidollaan. He yhtyivät aivan hartaasti toisten rukoukseen\nja ajattelivat: Mitenhän vakavalta tuntuisi, jos heidänkin täytyisi\nkasteen todistajina luvata koettaa ohjata lasta Herran luokse. --\nTavanmukaista kasterukousta he eivät kuulleet, sillä nyt läheni heidän\ntärkeä ja vakava hetkensä. Kun pappi astui esiin kastemaljan takaa,\nniin Uli nouti Vrenelin ja he tulivat nyt vihkipallin luo, rupesivat\npolvilleen ja koko toimituksen ajan he sitten pitivät toisiaan lujasti\nkädestä kiinni ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja\nkaikista voimistaan he rukoilivat ja kiittivät ja ylistivät Herraa\nkuten sanoissa käskettiin. Ja paljon enemmänkin he ylistivät, sillä\nkiitosta tulvehtivat heidän uskolliset sydämensä. Ja ylös noustuaan oli\nheistä sitten niin turvallista ja mukavaa olla. Molemmista tuntui,\nkuten he nyt olisivat saaneet koko elämäkseen aarteen, joka tekee\nheidät onnellisiksi ja jota heiltä ei kukaan voi riistää ja houkutella\npois ja jonka kanssa he ovat yhtä aina ja ijankaikkisesti.\n\nUlkona pyysi Uli vaimokultaansa tulemaan papin luo hakemaan todistusta.\nHäpeillään tenäsi Vreneli vastaan, sanoi verukkeiksi sen, ettei hän\ntunne rovastia, eihän se ole tarpeellista j.n.e. Kuitenkin lähti hän\nrovastin luo eikä arkana kuin varas yöllä, vaan nyt kuin onnellinen\nvaimo kunniallisen miehen rinnalla ainakin. Vreneli osasi hillitä\nmielenliikutustaan.\n\nYstävällisesti otti hänet rovasti vastaan, tuo kunnianarvoisa, pitkä,\nlaiha herra. Ja tuskimpa kukaan osasi niinkuin hän yhdistää vakavuutta\nlempeään käytökseen ja siksipä sydämet hänelle aukenivatkin kuin\ntaikasauvan kosketuksella.\n\nKatseltuaan Vreneliä hetken, kysyi hän: \"Mitäs arvelet Uli, onnen\npotkustako vai Jumalan sallimasta sinä sait tuollaisen vaimon?\"\n\n\"Herra rovasti\", sanoi Uli, \"oikeassa olette, Jumalan sallimana minä\nsitä pidän.\"\n\n\"Entäs sinä sitten nuorikko, mitä sinä arvelet?\" \"Minä arvelen, että\nhyvä Jumalahan meidät sääsi yhteen.\"\n\n\"Niin minäkin\", sanoi pappi, \"se oli Jumalan tahto; älkää sitä\nunohtako. Ja miksi on hän Teidät säätänyt yhteen? Että te toinen\ntoisenne onnellisiksi tekisitte; mutta ei ainoastaan täällä, vaan\nmyös siellä -- ja sitä älkää unohtako! Avioliitto on Jumalan pyhäkkö\nmaailmassa. Siinä tulee ihmisten pyhittäytyä ja puhdistautua taivasta\nvarten. Te olette hyviä ihmisiä ja hurskaita, kelpo ihmisiä. Mutta\nvikanne teillä kummallakin on. Yhden tunnen minä sinussakin, Uli.\nSe ja se tavoittelee sinua jo yhä ahnaammin ja ahnaammin. Ja se on\nahnaus. Sinullakin, Vreneli, lienevät omat vikasi vaikken niitä\ntunne. Nämä viat tunkeutuvat esiin vähitellen ja kun miehen vika\nensin alkaa tunkeutua esiin, niin huomaa sen ensin vaimo. Ja sinä\nUli, näet sen vian kuvastuvan silloin vaimosi kasvoilla. Ja Vrenelin\nviat huomaat jälleen sinä Uli, ja hän huomaa ne sinun kasvoistasi.\nTeistä tulee siten toisillenne peilit. Ja tästä peilistä, Uli, sinun\ntulee nähdä vikasi ja koettaa luopua niistä rakkaudesta vaimoosi.\nSillä vaimohan niistä pahimmin kärsii. Ja sinun, vaimo, tulee häntä\nvakaasti auttaa siinä puhdistumisessa ja myös tunnustaa omat vikasi ja\nkoettaa niistä päästä hänen vuokseen. Ja hän koettaa taas vuorostaan\nsinua auttaa. Ja kun tämänkaltainen työ rakkaudessa rupee tulemaan\nliian raskaaksi, niin lahjoittaa Jumala teille lapsia, yhden toisensa\njälkeen, ja niistä on jokainen enkeli, joka on lähetetty auttamaan\nja pyhittämään teitä. Jokainen niistä opettaa teitä yhä selvemmin\nsuhtautumaan oikein Jumalaan ja valmistamaan lapsenne hänelle pyhäksi\nja mieluiseksi uhriksi. Ja kuta kiinteämmin te näin elätte yhdessä,\nsitä onnellisemmiksi te tulette taivaassa ja maan päällä. Sillä\nuskokaa pois, oikeaan maalliseen ja taivaalliseen onneen tullaan aivan\nyhtä ja samaa tietä pitkin. Uskokaa minua, hyvä Jumala on säätänyt\nteidät yhteen sitä varten, että te auttaisitte toisianne pääsemään\ntaivaaseen, että te olisitte toisillenne tuki ja sauva sillä kaidalla,\nvaikealla tiellä, joka ijankaikkiseen elämään vie ja helpottaisitte,\ntasoittaisitte, keventäisitte rakkauden lempeällä kärsivällisyydellä\nsitä tietä, sillä se on vaikea ja orjantappurainen tie! Ja kun raskaat\npäivät tulevat ja viat milloin toisessa, milloin molemmissa tahtovat\npuskea esiin, niin älkää ajatelko onnettomuutta, älkää ajatelko että\nolette onnettomia, vaan ajatelkaa vaan hyvää Jumalaa, joka on jo\nennenkun maa ja maailma luotiin kaikki nämä viat tietänyt ja säätänyt\nteidät yhteen juuri sen vuoksi, että te parantaisitte toisianne ja\nauttaisitte toinen toistanne puhdistumaan vioistanne. Se on teidän\nyhdyselämänne tarkoitus ja määrä. Ja kuten Vapahtaja lähetettiin\nmaailmaan rakkaudesta ja naulittiin ristiin rakkaudesta, niin tulee\nteissäkin rakkauden vaikuttaa. Se voima on väkevämpi kaikkia muita\nja se parantaa ja tekee terveeksi. Sadatellen ja haukkuen, uhaten ja\npieksäen te toinen toistanne vain sortaisitte, mutta ette parantuisi\nJumalalle soveliaiksi. Kuta häjymmäksi toinen tulee, sitä häjymmäksi\ntavallisesti toinenkin rupee ja niin lykkäävät he toinen toistaan yhä\nhelvettiin päin. Älkää siis unohtako, että Jumala on teidät säätänyt\nyhteen ja vaatii teiltä kummaltakin toista takaisin. 'Mies, missä on\nsinun vaimosi sielu?' sanoo Hän silloin. 'Vaimo, missä on sinun miehesi\nsielu?' sanoo Hän myös. Olkaa siis valmiit yhdestä suusta hänelle\nvastaamaan: 'Herra, täällähän me ollaan molemmat, ja ollaan oikealla\npuolellasi.' Nuorikko, anna nyt anteeksi, että minä puhuin sinulle\nnäin vakavasti tänä aamuna. Mutta parempihan on puhua ajoissa, kuin\nsitten jos Uli kuolisi ja jos luultaisiin hänen joutuneen kadotukseen\nsinun tähtesi. Parempi on puhua Ulillekin nyt kuin ehkä liian myöhään,\nsitten kun hän olisi saattanut sinut murheella multaan, jota minä en\nkuitenkaan teistä usko, sillä minusta tuntuu siltä, että teistä koituu\ntosiaan sekä Jumalalle että ihmisille iloa.\"\n\nKun Vreneli kuuli kuolemasta puhuttavan, niin tunkeutuivat vedet hänen\nsilmiinsä ja hän puhui vapisevin äänin:\n\n\"Voi, herra kirkkoherra, mitäs te nyt anteeksi antamisesta! Tuhannen\ntuhannet kiitokset vain kauniista sanoistanne, minä koetan niitä aina\nmuistaa. Me olisimme oikein hyvillämme, kun Te joskus kävisitte meidän\npuolessa ja tulisitte meille, jotta näkisitte, millaisia hedelmiä\nTeidän sananne kantavat. Jotta näkisitte, että me emme ole niitä\nunohtaneet.\"\n\nRovasti tuumi, että hän kyllä käy ihan varmaan, jos sattuu niille\nseutuville, mikä muuten on hyvin mahdollista. \"Minä pidän teitä aivan\nkuin omina seurakuntalaisinani, vaikkette te minun seurakuntaani\nolekaan. Ja uskokaa pois: kukaan ei ole niin hyvillään kuin minä, jos\nte menestytte ja tulette onnellisiksi. Ja jos minä voin jotenkin teitä\nauttaa, niin tulkaa vain minun luokseni, minä koetan tehdä parastani\noli asia mikä tahansa. Minä tuen teitä oikein ilolla.\"\n\nSitten he hyvästelivät ja kaikki kolme, he olivat nyt oikein hyvällä ja\nkirkkaalla mielellä. He olivat lämmittäneet ja raikastaneet toisiaan\nja jokaisen ihmisenhän tulisi aina seurustelullaan toisia lämmittää ja\nraikastaa. Ihanapa silloin olisi elää ihanassa maailmassa.\n\n\"Sehän oli oikein ystävällinen mies\", tuumi Vreneli mennessään; \"se\non niin vakaisa ja tarkoittaa kuitenkin hyvää; sen sanoja kuuntelisi\nvaikka koko päivän, ei tulisi aika pitkäksi.\"\n\nKun he palasivat ravintolaan, eivät vieraat vielä olleet tulleet, mutta\njo oli lähetetty sana, että Johannes tulee pian, vaan hänen vaimolleen\nei oikein nyt, sovi tulla. Silloin sanoi Vreneli:\n\n\"Mene sinä Uli nyt niitä hakemaan; ja mene hevosella, eihän tästä\nole pitkää matkaa; kun ajat kovasti, niin puolen tunnin päästä ehdit\ntakaisin.\"\n\n\"En minä oikeastaan kiusaisi hevosta nyt, sillä on tänään muutenkin\npaljon juostavaa\", vastasi Uli.\n\n\"No kyllähän ravintoloitsija antaa hevosen, eihän tästä ole pitkää\nmatkaa.\"\n\nNiin tehtiinkin ja hyvä tuli. Johannes ei ollut vielä valmis lähtemään\nja emäntä epäröi: \"Mitähän ihmiset arvelevat kun minä näin arkena menen\nistumaan ravintolaan vaikka en ole, vielä kummikaan?\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt tulla vaimoinesi meille, eikä ruveta kustantelemaan\nravintolakekkereitä. Olisittehan te meilläkin saaneet ruokaa ja juomaa.\"\n\n\"Kyllähän minä sen tiedän\", sanoi Uli, \"mutta hävytöntähän olisi ollut\ntuppautua tänne ja matkakin on niin pitkä ja meidän on vielä tänään\npalattava kotiin. Työtä on nykyään ihan korviin saakka. Mutta tulkaahan\nnyt toki, minä olisin niin pahoillani jos ette tulisi. Luulisin, että\nte häpeette meitä.\"\n\n\"Johan nyt hulluttelet, Uli\" sanoi emäntä, \"tiedäthän sinä miten\nme sinua pidämme arvossa. Eipä pitäisi nyt tulla kiusallakaan, kun\najattelet minusta niin pahaa.\" --\n\nKuitenkin varustautui muori lähtemään, mutta ei tahtonut antaa\ntyttärensä tulla mukaan, vaikka Uli miten tahtoi. \"Mitäs kissat\nkirkossa tekee\", sanoi hän, \"jopas nyt jotain! Sopimatonta on yksin\nminunkin tulla. Älä ole milläsikään Uli, kyllä sinä rahasi vielä\ntarvitset, -- taloudessa on menoja mahdottomia.\"\n\nKaivaten oli Vreneli odottanut ja tähyillyt heitä ravintolan nurkalla.\nOhikulkijat kaikki katselivat häntä ja tuumivat:\n\n\"Kenenkä se on tuo morsian? Niin pulskaa tyttöä en ole nähnyt pitkään\naikaan.\"\n\nJa koko kylässä alettiin huhuta kauniista morsiamesta ja kuka vain\najalta ehti tai tekosyyn keksi, lähti nyt kävelemään ravintolaan päin.\n\nViimein tulla hurahti Uli kuskattavineen ja Vreneli otti heitä\nystävällisesti vastaan. \"Vai on sinusta nyt tullut emäntä\", huusi\nJohanneksen vaimo, \"onneksi olkoon\", ja lykkäsi Vrenelille lihavaa,\npyöreää kättään. \"Johan minä ajattelin, että pari siitä tulee. Te\nsovitte kuin luodut yhteen.\"\n\n\"Niin, mutta ei siitä silloin vielä ollut ituakaan. Vasta kotiin\nmennessähän ne alkoivat minua kiusata. Ja kai tekin olitte siinä\njuonessa\", sanoi Vreneli kääntyen nyt Johanneksen puoleen ja antaen\nhänelle kättä. \"Mutta odottakaas, kyllä minä vielä näytän Teille,\nvai juonittelette te minun selkäni takana. Kyllä olette koko kelmi!\nTehkääpäs vasta niin, kyllä maksan teille samalla mitalla! Ruvetaanpas\nmekin punomaan juonia teidän selkänne takana.\"\n\nJohannes piti puoliaan ja Vreneli vastasi hänelle kujeilevan\ntaidokkaasti. Kun Vreneli sitten meni hetkeksi sisään, sanoi emäntä:\n\n\"Uli, ompas sinulla sieväkäytöksinen vaimo; se osaa puhella paremmin\nkuin moni herrasrouva. Ja mikä on parasta: se osaa tehdä hyvin työtä.\nSe ei ole tavallista se. Hoitele hyvin sitä, sellaista et vasta saa!\"\n\nSilloin alkoi Uli vedet silmissä Vreneliä kehua ja kehui kunnes Vreneli\ntuli takaisin. Hänen tullessaan katkesi puhe yhtäkkiä ja Vreneli vilkui\nkujeillen milloin yhteen, milloin toiseen ja sanoi:\n\n\"Vai jo te taas puhuitte selän takana minusta, siksipä se vasen\nkorva niin tillittikin. Mutta varokaapas itseänne! Uli, miksi rupeat\nsinäkin heti minua panettelemaan, kun vähänkin käännän selkääni?\" \"Vai\npanetteli se sinua\", sanoi emäntä, \"kun päin vastoin kehui; mutta minä\nsanoinkin sille, että hoitakoonkin sinua hyvin, sinun laistasi ei se\nvasta saa. Niin, kun ne miehet aina tietäisivät, millaisen uuden vaimon\nusein saavat, niin ne hoitelisivat ensimäistä paremmin. Eipä siltä,\nettä minulla olisi mitään valittamista. Minun ukkoni on minulle hyvä ja\nkelvollinen, häntä parempaa en saa. Ja se antaa minulle aina mitä vain\ntarvitsen. Mutta ajattelin monia muita.\"\n\n\"Hyvä kun käänsit heti puheesi tälle tolalle, aioin jo karata kiinni\",\nsanoi Johannes. \"Oikeassa olet, paha on monasti olla vaimoilla,\nmutta paha on miehilläkin, riippuen siitä tiedetäänkö ja uskotaanko,\nettä elää se taivaassa Jumalakin. Missä usko puuttuu, siellä on piru\nisäntänä.\"\n\nSitten kutsuttiin heitä takatupaan. Siellä odotti pöydällä keitto,\nmitta viiniä ja pieni kannu suloista teetä. Ravintolan emäntä sanoi:\n\"Minä tässä tuumin ja laitoin teetä nyt jo, juokoon nyt ketä haluttaa.\nToiset pitävät teestä, toiset ei.\" --\n\nRakastettavan taidokkaasti emännöi Vreneli, kaatoi laseihin ja\ntarjoili, kehoitti juomaan. Kaikista oli nyt oikein hupaisaa ja\nkodikasta olla. Uli rupesi puheisiin isännän kanssa ja kyseli\njos jotakin; mitenkähän se karjatalous olisi järjestettävä; mitä\nJohanneksen mielestä olisi edullisinta kylvää sinne ja sinne. Mihin\naikaan olisi sitä ja sitä kylvettävä; mihinkähän se ja se maaperä\nolisi kelvollista? Johannes neuvoi isällisesti ja teki taas puolestaan\nkysymyksiä ja Uli vastaili kokemuksensa mukaan. Eukkoväki ensin vain\nkuunteli, mutta sitten paisui Vrenelinkin sydän kysymysten paljoudesta\nja hän pyyteli nyt neuvoa emännältä sataankin sellaiseen seikkaan,\njotka emäntäihmisen pitää varsin visusti tuntea. Kertoi, miten hän\nennen oli tehnyt sitä ja sitä, mutta eiköhän nyt olisi parempi tehdä se\njollain toisella tavalla. Ilolla ilmaisi emäntä salaisuuksiaan, vaikka\nsanoikin usein:\n\n\"Kyllä taidat ymmärtää sen asian paremmin kuin minä. Minun pitää kanssa\nkoetella sinun tapaasi.\"\n\nKodikas ja tuttavallinen seurustelu houkutteli seuraan kuuntelemaan\nravintolan isännänkin emäntineen ja älykkäitä ihmisiä kun olivat,\nneuvoivat ja harkitsivat he parhaansa mukaan yhtä ja toista, miten\nolisi edullisinta sitä ja sitä tehdä. Ja he iloitsivat monesta\nkuulemastaan tiedosta. Ja kuta enemmän Vreneli ja Uli saivat neuvoja,\nsitä kiihkeämmin he näyttivät haluavan uutta vain ja sitä nöyremmin he\nkuuntelivat vanhusten kokemuksia ja painoivat ne tarkasti mieleensä.\nEipä niitä mieliä turhuuksien muisteleminen painanut.\n\nIltapäivä kului loppuun ennenkun älyttiinkään. Yhtäkkiä valautti\naurinko kultaisen heiasteensa huoneeseen ja kirkasti sen paisteellaan.\nHe ihan säpsähtivät tuota väkevää leimua, luulivat tulipalon syttyneen.\n\"Älkää pelästykö\", sanoi emäntä, \"aurinkohan se vain on. Se aina\nkeväällä paistaa tänne mailleen mennessä.\"\n\n\"Herranen aika, niin myöhäkö nyt jo on?\" sanoi Vreneli; \"meidän täytyy\nlähteä, Uli.\"\n\n\"Eihän nyt ole vielä mitään kiirettä\", sanoi ravintolan emäntä, \"kuu\nnousee jo ennen pimeää.\"\n\n\"Kylläpä tämä iltapäivä kului!\" sanoi Johanneksen emäntä! \"Mihinkähän\nsitä joutuisi, jos aika aina olisi näin lyhyt.\"\n\n\"Niin minustakin\", sanoi ravintolan emäntä. \"Nämä ovatkin toisellaiset\nhäät kuin tavallisesti, joissa ei ikävissä osata muuta kuin juopotella\nja lyödä korttia. Ne ovat niin pitkäveteistä väkeä, että on hyvillään\nkun ne menevät matkaansa. Ja kun näkee pojan, joka ei häissään osaa\nmuuta kuin kiroilla ja hosua lainatulla piipullaan, hosua kuin\ntavottelisi karistaa kuuta taivaalta, niin tekisi mieli antaa sitä\nkorville ja antaa niin että kyllä pöyhkäpää menisi paikoilleen ja\nrupeisi puhumaan ihmisiksi kuten muutkin.\"\n\nMutta Bodenbauerin emäntä antoi Vrenelille kättä ja sanoi:\n\n\"Minä totisesti sinuun ihan mielistyin ja sinun täytyy luvata käydä\npian meillä, muuten en laske sinua nyt menemään.\"\n\n\"Käyn minä, käyn toki\", sanoi Vreneli, \"kun vain ennätän. Minäkin olen\npuhunut Teille ihan kuin omalle äidilleni. Jos asuttaisi lähempänä,\nniin kävisin minä teillä liiankin usein. Mutta meillä on niin paljon\nhuolta talosta emmekä me taida paljon joutaa, minä ja Uli. Mutta\ntulkaa te nyt meille, teidän täytyy luvata. Teidän lapsennekin ovat\njo täyskasvuisia ja yhtä hyvinhän teillä käy työt, vaikka vähän\npistäydyttekin vieraissa.\" --\n\n\"Kyllä minä tulen teille, se on varma ihan. Olenhan minä jo monasti\nsanonut Johannekselle, että mitenkähän ne nyt siellä Glunggessa\njaksavat. Ja kuules, kun te rupeette tarvitsemaan sitä kummia, niin\nälkää nyt juosko hakemassa kaiken maailman muoria. Tiedänhän minäkin\nesittää teille yhden, joka ei ole takapero.\" --\n\n\"Hyvähän tuo on tietää\", sanoi Vreneli hypistellen hämillään\nesiliinaansa nauhoja. \"Pitää painaa mieleen ja muistaa, jos sattuisi,\neihän sitä tiedä, mitä voi tulla.\"\n\n\"Tietääpä jotenkin varmaan\", nauroi emäntä. \"Siitä sitten nähdään,\npidättekö te meitä missään arvossa vai ette.\"\n\nSillä välin oli Uli maksanut kestityksen ja valjastuttanut hevosen\nja kaatoi nyt vielä kaikkien lasiin viiniä ja kehoitti juomaan\nläksijäismaljat. Silloin toi ravintolan isäntä uuden pullon ja sanoi:\n\n\"Vähän minunkin puolestani, en suinkaan minä ilmaiseksi tänne tullut\njuomaan.\" Hänestä oli ollut niin hauskaa, kun he olivat tulleet heille.\n\"Antaisin joka hääpäivä vaikka pullon parasta jos saisin aina näin\nhyviä häävieraita; oli niin hupaisaa olla yhdessä.\" -- Kun Johannes\nkuuli, että lasku oli jo maksettu, ei hän hellittänyt, ennenkuin isäntä\ntoi vielä yhden pullon nyt hänen laskuunsa. Ja hyvästit jätettiin\nsitten hellemmät kuin monet sukulaiset keskenään, ja tähdet loistivat\ntaas kirkkaasti taivaalla kun urhea Musta ripeästi ravaten vei tuota\nonnellista avioparia -- taivaaseen.\n\nNiin, rakas lukija, sillä Vreneli ja Uli ovat nyt taivaassa, s.o. he\nelävät keskenään vilpittömän rakkaasti ja Jumala on siunannut heitä\nneljällä pojalla ja kahdella tytöllä. Heidän hyvinvoipa varallisuutensa\nkasvaa päivä päivältä, sillä Jumalan siunaus on heidän onnensa; heidän\nniinillään on jalo sointu, sillä heidän pyrkimyksensä tähtää korkealle:\nsaamaan nimensä taivaan kirjoihin! Mutta tuolle tasaiselle radalle\neivät he päässeet yhdessä päivässä, vaan monen ankaran kamppailun\njälkeen he määränsä saavuttivat. --\n\nHuomaa se, rakas lukija!\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Sveitsiläisen talonpoikaistalon pikkutupa vastaa herraskartanoiden\n\"kabinettia\".\n\n[2] Batzi, vanha sveitsiläinen vaihtoraha, arvoltaan n. 14 penniä.\nSuoment. muist.\n\n[3] Italiassa.\n\n[4] Louisdoori on kultaraha, arvoltaan n. 20 markkaa. Suoment. muist.\n\n[5] 1 kruunu = 25 batzia.\n\n[6] 1 kreutzeri = vähä yli 4 penniä.\n\n[7] 1 Taalari = 3 mk. 75 p:iä.\n\n[8] 1 linja = vähä yli 2 mm.\n\n[9] Sveitsiläinen rankaisumuoto.\n\n[10] 1 livre = 1/6 bazia.\n\n[11] Vertauksen aihe tuntematon. Suom.\n\n[12] Bucheckberg, Solothurnin piiriä, rajoittuu etelässä (Sonnseite)\nBernin piiriin.\n\n[13] Pieni raha.\n\n[14] Maltteri, mitta = 150 litraa.\n\n[15] Italialainen ja ranskalainen Sveitsi.\n\n[16] Oi Jumalani, miten hän on moukkamainen!\n\n[17] Haimonin pojat, pääsankareita keskiaikaisissa kansan runoelmissa,\njotka kertovat keisari Kaarle Suuren urotöistä.\n\n[18] Huonoa ranskaa; Bonjour, merci = hyvää päivää, kiitän.\n\n[19] Kyläilyvaunut.\n\n[20] Ranskaa, \"näkemiin\" ja \"onnea matkalle\".\n\n[21] Hirviö.\n\n[22] Ludvig Filip, Ranskan kuningas vv. 1830-48. Tunnettu kirjavista\nvaiheistaan ja älykkäistä valtiollisista juonistaan.\n\n[23] Ranskaa = hyvää iltaa.\n\n[24] Eräs hieno kangaslaji.\n\n[25] Ennen aikaan kuuluisat syysmarkkinat.\n\n\n\n"]