[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBxcT33xJ7SAUsDEPCSxX7kNQ-kJx6DwLvXumnVUhklI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},867,"Orleans'in neitsyt","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"867-schiller-friedrich-von-orleans-in-neitsyt","867__Schiller_Friedrich_von__Orleans'in_neitsyt","Romantillinen murhenäytelmä","romaani",[],[15,16],"klassikot","saksalainen","fi",1801,1875,21331,124832,false,48308,[25,26,27],"France -- History -- Charles VII, 1422-1461 -- Drama","Joan, of Arc, Saint, 1412-1431 -- Drama","Tragedies (Drama)",[29,30,31,32],"Classics of Literature","German Literature","Historical Novels","Plays/Films/Dramas","\"Orleans'in neitsyt: Romantillinen murhenäytelmä\" by Friedrich Schiller is a tragedy premiered in 1801. This romantic drama reimagines the life of Joan of Arc across five acts, following her divine mission to save France. The play adheres to historical events until a fateful encounter with an English knight changes everything. When Joan falls in love and spares his life, she questions her purpose, facing accusations of sorcery and exile from the French court. Her final act of heroism tests whether redemption is possible. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Avellan, Edvin",314,"Romanttinen murhenäytelmä sijoittuu satavuotisen sodan aikaiseen Ranskaan ja seuraa Johanna Arcilaisen eli Orléansin neitsyen vaiheita. Nuori paimentyttö nousee johtamaan sotajoukkoja uskonnollisen kutsumuksensa johdattamana, mutta joutuu kamppailemaan inhimillisten tunteiden ja jumalallisen tehtävänsä välillä.","Fr. von Schillerin 'Orleans'in neitsyt' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 867. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ORLEANS'IN NEITSYT\n\nRomantillinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nFR. von SCHILLER.\n\n\nSuom. E. A. [Edvin Avellan]\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1875.\n\nHufvudstadsblad'in kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n _Kaarlo VII_, Franskan kuningas.\n _Kuningatar Isabella_, hänen äitinsä.\n _Agnes Sorel_, hänen lemmittynsä.\n _Filip Hyvä_, Burgund'in herttua.\n _Kreivi Dunois_, Orleans'in Bastardi.\n _La Hire_,   | kuninkaan upsierejä.\n _Du Chatel_, |\n _Rheims'in arkkipiispa_.\n _Chatillon_, burgundilainen ritari.\n _Raoul_, lothringilainen ritari.\n _Talbot_, englantilaisten pääpäällikkö.\n _Lionel_,  | englantilaisten alipäälliköitä.\n _Fastolf_, |\n _Montgomery_, nuori Wales'ilainen.\n _Orleans'in raatiherroja_.\n _Englantilaisten sanansaattaja_.\n _Thibaut d'Arc_, rikas maamies.\n _Margot_,  |\n _Louison_, | hänen tyttärensä.\n _Johanna_, |\n _Etienne_,      |\n _Claude Marie_, | heidän kosiansa.\n _Raimond_       |\n _Bertrand_, toinen maamies.\n _Mustan ritarin haamu_.\n _Kolari_ ja _Kolarin vaimo_.\n Sotamiehiä ja Kansaa, Kuninkaan kruunupalvelioita, Piispoja,\n    Munkkeja, Marsalkkeja, Hallitusmiehiä, Hovikansaa ja muuta\n    kruunaus-kulkuun kuuluvaa, äänetöintä väkeä.\n\n\n\n\nPROLOGI.\n\n\nMaaseutu.\n\nEdessä oikealla kappeli pyhimyksen kuvan kanssa,\nvasemmalla korkea tammi.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    THIBAUT d'ARC, hänen kolme tytärtänsä,\n    KOLME NUORTA PAIMENTA, heidän kosioitansa.\n\nThibaut.\nNiin, veikot, tänään franskalaisia\nViel' ollahan ja haltioita maassa,\nJot' isät kynsivät; vaan kenpä tietää,\nKen huomeltaisin meitä vallitsee!\nEnglantilaisen lippu kaikkialla\nJo voitollisna liehuu; hevosillaan\nHän Franskan kukkaistantereita polkee.\nPääkaupunkimme häll' on antaunna,\nJa Dagobartin ikivanhan kruunun\nSe vieraan rungon oksaselle tarjoo.\nKuin loisen, kuningasten jälkeisen\nNyt maassa omassansa kiertää täytyy,\nJa häntä vastaan vihollisten puolla\nPää-pääri taistelee ja lähin lanko\nJa korppi-äiti itse heitä johtaa.\nYlt' ympäritse kylät, kaupungit\nOn lieskana, ja hävityksen sauvu\nJo laaksoamme rauhallista lustuu.\n-- Sen vuoksi Herran kanssa päättänyt\nOon tyttäreni naittaa, nyt kun vielä\nSen tehdä voin: sill' sodan ahdingossa\nOn nainen holhomiehen tarpehessa,\nJa lempi kuormat kaikki huojentaa.\n    (Ensimmäiselle paimenelle).\nEtienne! Te Margot'ani halajatte.\nOn pellot vierekkäin ja sydämet,\nNe yhtä ääntä soivat. -- Hyvän liiton\nSe tuottaa!\n    (Toiselle paimenelle).\n            Claude Marie! Te vaiti ootte,\nJa Louisonini silmät maahan luo?\nKaks' syöntä yhtynyttä jakaisinko,\nVaikk' aartehia ette tarjoo? Kellä\nOn aartehia? Huonehet ja aitat\nNe vainon saalihiks' tai liekin käyvät --\nJa kunnon miehen vahva rinta vaan\nOn murtamatoin muuri näihin aikoin.\n\nLouison.\nOi isä!\n\nClaude Marie.\n        Louison'ini!\n\nLouison (syleillen Johannaa).\n              Sisar kulta!\n\nThibaut.\nKolm' kymment' auramaata kullekin\nJa talon, naveton ja karjan annan --\nMun Herra siunas, teitä siunatkoon!\n\nMargot (syleillen Johannaa).\nOo isän mieliks! Jälkiämme seuraa!\npäivä kolmet riemuliitot luokoon!\n\nThibaut.\nNyt toimeen! Huomispäivänä on häät:\nMa kaikki kyläläiset niihin tahdon.\n\n    (Molemmat sulhaisparit menevät käsi kädessä).\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.\n\nThibaut.\nJeannette, siskos häitä hankkivat,\nMa heidän onnellisna näin, he hoivaa\nMull' tuottavat, sa, nuorin, huolta saatat.\n\nRaimond.\nMi teidän on! Miks' lasta nuhtelette?\n\nThibaut.\nTää uljas nuorukainen, jonka vertaa\nEi kylässämme oo, tää kelpo poika,\nOn sydämensä sinuun kääntänyt\nJa miellä hiljaisella hartahasti,\nTää kolmas syksy on, sua kosioitsee;\nSa lemmetöinnä hänen työnnät pois,\nKun muutoin paimenista muista joka mies\nVoi naurahdusta lauhaa sulta saada.\n-- Sun hempeimmässä nuoruudessas nään,\nSun kevääs tullut on, tuo toivon aika,\nSun ruumiis kukka puhjennut on myös;\nVaan turhaan toivon, että lemmen kukka,\nTuo hento, verhostansa kehkeäis\nJa kultaheelmän riemullisna loisi!\nOi, tää ei mulle kelpaa ensinkään,\nSe luonnon hakausta suurta tietää!\nSe syön ei kelpaa, joka sulkeuu\nJääkalseana tunnon aikakaunna.\n\nRaimond.\nOi älkäät, isä d'Arc! Oi malttakaatte!\nMun aimo Johannani rakkaus\nOn hellä, kallis taivaan kukkanen,\nJa hiljaa, vähitellen oiva kypsyy!\nHän vuoriloilla vielä olla mielii\nJa kankahilta aukehilta käydä\nEi tahdo asuntoihin alhaisiin,\nMiss' huolet ahtaat viihtyvät. Päin häntä\nMa laakson syvyydestä ihmetellen\nLuon silmäni, kun vuorilaitumella\nHän lauman luona korkeana seisoo\nJa kaunihina vartaloltaan maata,\nNiin pientä vakavaisna katselee.\nHän silloin korkeampaa tietää, luulen,\nJa toisten aikain kuiskatusta kuulen.\n\nThibaut.\nSe juuri mull' ei tahdo kelvata!\nHän siskoin hilpeätä seuraa karttaa,\nHän autioita etsii, öisen vuoteen\nJo ennen kukon laulamista heittää\nJa hirmuhetkenä, jon' ihminen\nNiin mielellänsä ihmisihin liittyy,\nHän niinkuin lintu, yksin liikkuva,\nYön kolkkoon henkimaailmahan hiipii,\nKäy ristipolkua ja vuoren ilman\nKanss' salaisessa haastelussa viipyy.\nMiks' valitsee hän aina vaan tän paikan\nJa juuri tänne lampahansa tuo.\nMa hänen miettivänä pitkät hetket\nNään Druidien tammen alla, jota\nKaikk' ennen lapset tarkoin karttavat.\nSiin' ei oo turvallista: tammen alla\nTyyssiaa häijy henki pitänyt\nOn pakanuuden hämärästä asti.\nOn siitä puusta kylän vanhimmilla\nNiin paljon kauheata kertomista,\nJa kummallisten äänten kaikua\nSen synkeöistä oksasista kuullaan.\nMa itse, koska iltapuhtehella\nSen ohi kerta jouduin kulkemaan,\nNäin naisen haahmon täällä istuvan:\nSe laajalaskuisista vaattehistaan\nMull' kättä kuivaa työnsi verkalleen,\nKuin viitannut se oisi; pois ma riensin\nJa Herran haltuun pyysin sieluni.\n\nRaimond (osoittaen pyhimyksen kuvaa kappelissa).\nTuo armokuva, joka siunausta\nJa taivaan rauhaa huokuu, tytärtänne\nTänn' johdattaa, ei häijyn hengen vehkeet.\n\nThibaut.\nEi, ei. Tuot' unissain en nähdä saa\nJa tuskaisissa, ilmiöissä turhaan.\nKolm' kertaa hänen Rheims'in kaupungissa\nMa kuningasten istuimella nähnyt\nOon seitsentähti kruunu otsallaan\nJa käissä valtikka ja valtikassa\nKolm' liljakukkaa valkeaa, ja mie\nJa hänen sisarensa molemmat\nJa ruhtinaat ja kreivit, arkkipiispat\nJa kuningaskin häntä kumarsimme.\nKuin mökkihini moinen loisto sattuu?\nSe syvää lankeemusta tietää vaan.\nSe uhka-uni mulle kuvaa, kuinka\nHän joutavia kerkkii mielessään.\nHän alhaisuuttaan häpeää -- kun Herra\nHäll' ruumiin kumman kaunihin on luonut\nJa suuret ihmelahjat suonut, jotta\nTän laakson kaikki tyttöset hän voittaa,\nHän ylpeyttä kantaa synnillistä,\nJa ylpeyspä enkelitkin vietti,\nJa sillä horna ihmisiä kietoo.\n\nRaimond.\nKen hiljaisempi on ja säysevämpi,\nKuin tyttärenne? Kuinka mielellään\nHän siskojansa aina palvelee?\nHän suurilahjaisin on lapsistanne;\nVaan kuuliasna töissä raskaimmissa,\nKuin tyttö alhaisin hän aina hyörii,\nJa hänen käsiensä alla karjat\nJa laihot ihmeen lailla viihtyvät;\nJos mihinkä hän ryhtyy, verratoin\nJa outo onni siihen oitis tulvaa.\n\nThibaut.\nNiin! Outo onni -- Mua kauhistaa,\nKun siunausta tuota aattelen!\n-- Vaan olkoon. Vaiti oon. Ma vaiti olla tahdon:\nMa omaa lasta syyttäisinkö? Muuta\nEn voi, kuin varottaa ja Herraa huutaa!\nVaan varottaa mun täytyy -- Puuta tuota\nSa karttaos, äl' yksin jää, yösydännä\nÄl' etsi juuria ja jouttehia\nÄl' laadi, merkkejä äl' uurra hiekkaan!\nOn helppo henget nostaa, vartoen\nNe hienon peiton alla piilevät\nJa, hiljaa kuullen, ilmiin syöksevät.\nÄl' yksin jää! Sill' erämaassa ennen\nTul' saatanakin taivaan Herran luo.\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    BERTRAND tulee kyperä kädessä esiin. THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.\n\nRaimond.\nKas, tuolla palaa Bertrand kaupungista.\nKah, mit' on hällä!\n\nBertrand.\n                    Mua tuijotatte\nJa kummaksutte ihmekapinetta,\nJon tässä tuon.\n\nThibaut.\n                Niin kyllä. Lausukaat,\nKuin kyperän te saitte, miksikä\nSen pahan merkin rauhan seutuun tuotte?\n\n    (Johanna, joka molemmissa edellisissä kohtauksissa\n    on seisonut syrjempänä, hiljaisena ja keskusteluun\n    osaa ottamatta, rupee tarkastamaan ja astun lähemmäksi).\n\nBertrand.\nMa tuskin itse tiedän, kuinka mulle\nSe sattui. Vaucouleurs'in kaupungissa\nMa olin raudan ostannossa; siellä\nNäin suuren tungon; pakolaisia\nOl' Orleans'in luota äsken tullut\nJa huonot sotatiedot tuotu. Niin-\nKuin kapinassa kansa riehui, tietä\nKun melskehessä raivosin, tul' musta\nBohemin vaimo, käissä kyperä,\nMua vastahan ja lausui, silmiin katsoin:\nTe veikko, kyperätä tarvitsette,\nMa tiedän, tuota tarvitsette. Tässä!\nTää ottakaat! Sen huokeasta myyn.\n-- Te sotamiesten luoksi menkäät, lausuin,\nMaamiesi oon, en kyperätä kaipaa,\nVaan hän ei luopunut ja lausui vielä:\nKen kerskaella voi, ett' kyperää\nEi kaipaa? Rautakatto päätä vasten\nOn kallihimpi nyt kuin kivisuoja.\nNiin minua hän seuras, kyperää\nMull' vasten tahtoani tunkien.\nMa kyperätä katselin, se kirkas\nJa kaunis ol' kuin urhon päähän tehty,\nJa empien kun sitä nostelin\nJa tapausta kummallista mietein,\nOl' vaimo kadoksissa, kansan tulva\nOl' hänen poijes temmannut, ja mulle\nJäi kyperä.\n\nJohanna (kiiruusti ja ahneesti kyperää tavoittaen).\n            Se mulle antakaat!\n\nBertrand.\nMik' apu tuosta kapineesta teille?\nSe koristeeks' ei neidon päähän sovi.\n\nJohanna (temmaa häneltä kyperän).\nMun on se, mulle kuuluu kyperä.\n\nThibaut\nMik' immen päähän käy?\n\nRaimond.\n                       Se hälle suokaat!\nSe koristus on hälle niinkuin luotu,\nHän miehen mielen kantaa rinnassaan.\nOi muistakaat, kuin ilveksen hän voitti,\nTuon julman pedon, paimenien kammon,\nJok' ilkeästi karjojamme raasti.\nHän ihka yksin, neito urhokas,\nSai suden kimppuhun ja riisti lampaan\nSen suusta pois. Mit' urhopäätä vielä\nTää rautalakki peittää, arvokkampaa\nSe kaunistaa ei voi!\n\nThibaut (Bertrandille)\n                     No, lausukaat!\nMit' uutta vauriota kuuluu? Mitä\nNuo pakolaiset tiedoks' toivat?\n\nBertrand.\n                                Herra\nNyt kuningasta suojelkoon ja maata!\nKaks' suurta voittoa on meistä saatu,\nOn vainolainen Franskan sydämessä,\nLoireen asti maa on menetetty --\nNyt kaikki joukkionsa on hän koonnut\nJa Orleans'iamme piirittää.\n\nThibaut.\nKies' auta kuningasta!\n\nBertrand.\n                       Kaikkialta.\nOn suuren suuret ampuneuvot tuotu,\nJa niinkuin mettiäisten tumma parvi\nKes'aivoin pesän ympärillä pyörii,\nTai niinkuin heinäsirkat taivon alta,\nKuin summa pilvi, syöksevät ja laajat\nMaaseudut kihinällään peittävät:\nNiin kansat mustanansa langenneet\nOn Orleans'in tantereille myös,\nJa kielten outoin sekasortoa\nTuo leiri suuri häiryksissä kaikuu.\nSill' sinne myös Burgund, tuo voimakas,\nMaanvaltias, on joukkionsa tuonut,\nLüttichiläiset, Luksempurilaiset,\nHennegaulaiset, miehet Namur'in\nJa rikkaan Brabant'in ja Gentiläiset,\nJotk' aina silkkivaattehissa käyvät,\nSeelantilaiset, joitten kaupungit\nNiin puhtahana veestä nousevat,\nHollantilaiset, karjaa lypsäväiset,\nUtrechtilaiset, Läns' Frieslantilaiset,\nJotk' äärtä pohjan katsovat -- ne kaikki\nOn seurueessa mahtavan Burgund'in\nJa Orleans'ia nyt saartavat.\n\nThibaut.\nOi kurjaa, onnetointa riitaa, joka\nPäin Franskan maata Franskan miehet kääntää.\n\nBertrand.\nJa Isabella kuninkaatar vanha,\nTuo Baierikko, rautatamineissa\nKäy ratsahilla leirin käytävillä\nJa myrkky-syytöksillä kiihottaa\nKaikk' kansat vasten poikaa, jonka itse\nHän äidinhelmassansa kantoi kerta.\n\nThibaut.\nHäll, kirousta! Herra hänen niin,\nKuin Isabelin horskan turmelkoon!\n\nBertrand.\nSalis'bury, muurimurtaja, tuo julma.\nOn piirityksen päällysmiehenä,\nJa hänen kanssaan ilves Lionel\nJa Talbot, joka murhamiekallaan\nKuin heinää ihmisiä kaatelee.\nHe miellä riettahalla vannoneet\nOn neidot kaikki häpiähän antaa\nJa miekan uhriiks' miekan saamat heittää.\nOn neljä torniloa tehty, joista\nVoi nähdä kaupunkiin; kreiv' Salishury\nSielt' itse murhasilmin kurkistaa\nJa kattiloilla rientäjöitä tarkkaa;\nOn tuhatmäärin sentner-kuulia\nJo kaupunkihin lennätetty, kirkot\nOn murskana ja Notre Damen torni\nJo päätä korkeata notkistaa.\nJa ruutisuonia on tehty myös,\nJa niinkuin hornan kuilun päällä seisoo\nNyt Orleans ja joka hetki valmis\nOn jyskehellä ilmaan lentämään.\n\n    (Johanna kuultelee suurella tarkkuudella\n    ja panee kyperän päähänsä).\n\nThibaut.\nVaan missä olivat nuo urho-miekat,\nSaintrailles, La Hire ja Franskan suojamuuri,\nTuo uljas Bastardkin, kun vainolainen\nNiin kaikkivaltiaana eemmäs tunki?\nMiss' kuningas on itse? Katseleeko\nHän valtakunnan vauriota jouten?\n\nBertrand.\nHän Chinon'issa istuu: Väkeä\nHän puuttuu, tanterella ei voi kestää.\nMit' auttaa suurten uljaus, urhoin voima,\nKun pelko valju sotilaita rampaa?\nOn säikähdys, kuin taivahista tullut,\nKaikk' uljahatkin voittanut, ja turhaan\nNyt ruhtinasten nostohuuto kaikuu.\nKuin lampaat säikyksissä tunkevat\nPäin toisiaan, kun suden ääni kuuluu,\nNiin Franskainen, mainehensa heittäin,\nNyt linnoitusten turvaa etsii vaan.\nYks' ainoo ritari, niin kuuluu, koonnut\nOn heikon seurueen ja kuninkaan\nLuo kuusitoista lippua nyt saattaa.\n\nJohanna (äkkiä).\nKen on se?\n\nBertrand.\n           Baudricour. Töin tuskin hän\nTok' vihollista välttää taitaa, joka\nOn hänen kintereissään kaksin joukoin.\n\nJohanna.\nMiss' on se ritari? Sen tiettekö?\n\nBertrand.\nHäll' päivän matka vaan on Vaucouleurs'iin,\nJos senkään vertaa.\n\nThibaut.\n                    Miksi tuohon puutut?\nNe seikat, tyttö, eivät sulle sovi.\n\nBertrand.\nKun vihollisten valta yhä kasvaa,\nJa kuningas ei turvaa antaa voi,\nOn Vaucouleurs'ilaiset yksin neuvoin\nBurgund'in alle mennä päättäneet.\nNiin vierahasta ikehestä päästään\nJa vanhan suvun alle jäädään -- ken-\nTies vanhan kruununkin all' joudutaan,\nJos Franska ja Burgund taas rauhaan käyvät.\n\nJohanna (innostuneena).\nPois suostumus! Pois antaunta kehno!\nJo joutuu auttaja, hän työhön hankkii.\nOrleansin eessä vainolainen sortuu!\nOn hällä määrä täynnä; kaartavaksi\nHän valmis onpi: sirppi käissä neitsyt\nKäy ylpeyden viljaa niittämään;\nHän taivahista riistää kunnian,\nJon tähtihin he riippumahan nostit.\nOi toivokaat! Oi oottakaat! Sill' ennen-\nKuin laiho kellastuu ja kuuhut täyttyy,\nLoiren loistavista aaltoloista\nEnglannin hepoa ei juoteta.\n\nBertrand.\nEi ihmehiä synny meidän aikaan.\n\nJohanna.\nOi syntyy -- Valko kyyhky uljahana\nKuin kotka lentelee ja haukkaparven\nJok' isänmaata raastaa, karkottaa.\nBurgundin pöyhkeän, maanpetturin,\nHän maahan lannistaa ja Talbotin\nTuon sotakäden taivaanryntäjän,\nJa Salisburyn, kirkonryöstäjän,\nJa saarelaiset riettaat kaikki tyyni\nKuin lammaslauman pois hän säikyttää.\nOn Herra, voiton Herra hänen kanssaan.\nHän luodun vapisevan valitsee,\nHänt' impi heikko kirkastuttaa saa,\nSill' Herra kaikkivaltias hän on!\n\nThibaut.\nMi henki tyttöön iskee?\n\nRaimond.\n                        Kyperä\nOn hänen intoon saanut. Tytärtänne\nNyt katselkaatte. Silmä leimuaa\nJa hehkutulta posket tuikkivat.\n\nJohanna.\nTää maako lankeais? Tää maineen maa,\nTää kaunihin, jon päivä nähdä saa,\nTää maitten paratiisi, jota Herra\nKuin silmätereänsä hellii, tääkö\nNyt vieraan kansan kahlehia kantais?\n-- Tääll' pakanoitten valta murtui. Täällä\nEns' risti, armon merkki, nostettiin;\nTääll' pyhä Ludvigimme lepää! Täältä\nOn Jerusalemikin vallotettu.\n\nBertrand (hämmästyksissä).\nOi kulkaat hänen puhettansa! Mistä\nTuon ennushengen korkean hän sai?\n-- Teill' kummanlainen tytär suotiin, d'Arc!\n\nJohanna.\nMeill' kuninkaita omia ei olla\nSais vastapäin, ei kotimaista herraa --\nSe Herra, jok' ei kuole, maalimasta\nOis kadonnut -- hän, joka korjaa suojaa,\nJok' auraa suojaa, maata hedelmöittää --\nJok' orjat vapauttaa, riemullisna\nYmp' ympärilleen kaupunkeita nostaa --\nJok' arkaa auttaa, ylpeätä sortaa,\nJok' yrmeä ei oo -- sill' suurin on hän --\nJok' ihminen ja armon enkeli\nOn vihan maassa. -- Kuningasten istuin,\nJok' ihanuutta hohtaa, vahva turva\nOn hyljätyille -- siellä seisoo mahti\nJa armo -- rikollista vavistuttaa,\nVanhurskas luotuu luottamuksella.\nJa jalopeuran kanssa leikitsee!\nTuo vieras, kaukaa tullut kuningas,\nJon valta-isän luut ei täällä lepää,\nHän Franskan maata voiko helliä?\nHän jok' ei nuorra nuoriemme kanssa ollut,\nHän isänämme olla voiko?\n\nThibaut.\n                         Herra\nNyt maata suojelkoon ja kuningasta!\nMaakansaa rauhallista oomme, miekkaa\nMe emme kantaa taida, ratsua\nEi suistaa. -- Kuuliaisna vartokaamme,\nKen kuninkaaksi meille sallitaan.\nOn tappelujen päätös päätös Herran,\nJa kuninkaamme on se, joka voiteen\nJa kruunun Rheims'in kaupungista saa.\n-- Me työhön lähtekäämme! Aatelkaamme\nKaikk' ensi päivää vaan ja antakaamme\nMaan valtiasten arpaa lyödä maasta;\nMe tyynnä turmaa voimme silmäellä,\nSe tannertamme ei voi säikytellä.\nJos sodan liekki kylät polttaa maahan,\nJos jalkain alle laihot tallataan,\nTuo uusi kevät uudet laihot vaan,\nJa mökit halvat huokeasti saadaan!\n\n    (Kaikki muut paitsi neitsyt menevät).\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    JOHANNA.\n\nJohanna (yksin).\nHyvästi, te lempilaitumet ja vuoret,\nHyvästi, te laaksot tyynet, tuttavat!\nJohanna nyt ei teitä kulje koskaan!\nHän hyvästit teill' lausuu ikuiset!\nTe niityt, joita kastelin, te lehdot,\nJoit' istutin, te kauvan kukkikaat!\nHyvästi, te luolat, lähteensilmät raittiit!\nSa kaiku, laakson ääni hilpeä,\nEt vastausta mulle toisten työnnä,\nJohanna käy, ei tänne koskaan riennä!\n\nTe paikat kaikki, missä riemuella\nMa sain, te iki päiviks' jäätte nyt!\nTe lampaat, hajotkaatte laitumella!\nOon teitä viimis kerran syöttänyt!\nMun toista laumaa täytyy paimennella\nTuoll' vaaran hurmetanterella nyt.\nNiin hengen nostohuuto mua kohtaa;\nEi mailman turha mieli mua johtaa.\n\nHän joka pensahassa leimueli\nJa Moosen kukkuloilta Horebin\nLuo Faaraonin käymään ohjaeli,\nHän joka hurskaan taimen lisäin,\nTuon paimen pojan, urhoks' intoeli,\nHän, jok' on paimenille suopuisin,\nHän mulle lausui tammen huminassa;\n\"Käy, todistusta kanna maalimassa\".\n\n\"Sun vaskeen täytyy ruumiis sulkiella,\nJa hento rintas rautaan kätkeä!\nEi miehen lempi mielees nostatella\nSaa turhan hehkun syntileimua,\nEi vihkiseppel päätäs kaunistella,\nEi rintas lempilasta helliä;\nVaan eellä naisten kaikkein kunnialla\nSun kirkastuttaa tahdon sotaisalla\".\n\n\"Kun uljahimmat taisteluhun suuttuu,\nKun Franskan viime hetki luontelee,\nSun kätees silloin Orileimu muuttuu,\nJa niinkuin miehet heinää niittelee,\nNiin voittajahan ylpeään se puuttuu;\nSe onnen pyörän hältä kiertäisee;\nSa pelastusta tuotat Franskanmaalle\nJa voitehen ja kruunun kuninkaalle!\"\n\nMull' neitsyt luvannut on merkin näyttää\nTän kyperän hän mulle lähettää,\nSe taivon lujuudella minun täyttää\nJa Kerubien mieltä sytyttää;\nSe sodan melskeesen mun tahtoo käyttää,\nSe myrskyn lailla pois mun kiidättää:\nMull' tunnushuuto mahtavasti kaikuu,\nJa ratsu kavahtaa, ja torvet raikuu.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nKuningas Kaarlon hovileiri Chinon'issa.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    DUNOIS ja Du CHATEL.\n\nDunois.\nEn, tät' en kestä. Kuninkaan ma hyljään,\nJok' arvotoinna itsestänsä luopuu.\nMun sydän uljas polttaa rinnassain\nJa kyyneleitä itken kuumia, ett' rosvot\nTän Franskanmaamme kuninkaallisen\nJo raastavat, ett' jalot kaupunkimme\nJotk' yksivallan kanssa vanhentuivat,\nHeill' avaimensa käyvät heittämään,\nKun täällä, joutilaana siekaellen,\nMe pelastuksen aikaa tuhlataan.\n-- Orleans'in kuulen saarretuksi, sinne\nMa kiiruhusti riennän, kuninkaan\nJo valmihina sotajoukon eessä\nMa luulen löytäväin, ja löydän -- täällä!\nYlt' ympärillään trubadureja\nJa pilkkasuita, ongelmoita mietein,\nJa Sorel'ille kenstit kestit antain,\nKuin vahva rauha vallitsisi maassa!\n-- Pois Connetabli lähtee, kauhua\nEi nähdä voi. -- Ma hänen heitän myös\nJa sattumuksen saalihiksi annan.\n\nDu Chatel.\nKas, tuoll' on kuningas!\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    EDELLISET. KUNINGAS KAARLO.\n\nKaarlo.\nMull' Connetabli miekan työntää jälleen\nJa palvelustaan kieltää -- Herran nimeen!\nMe känyksestä päästään, joka meitä\nVaan meistaroita pyysi kiusaksemme.\n\nDunois.\nOn miesi kallis kallihilla aikaa:\nMa tyynin mielin hänt' en päästäis pois.\n\nKaarlo.\nSen lausut vastustaakses vaan; kun täällä\nHän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.\n\nDunois.\nHän korska, sietämätöin narri ol'\nJa lopettaa ei tiennyt -- mutta sen\nHän tietää nyt. Hän tietää lähteä,\nKun kunniaa ei täältä koota taida.\n\nKaarlo.\nOot parhaimmalla tuulellas: ma sua\nEn tahdo häiritä. -- Du Chatel! Tänne\nOn tullut airueita kuningas\nRene'lta, mestareita laulannassa\nJa mainioita. -- Heitä kestitä\nJa jokaiselle kultavitjat anna.\n    (Bastardille).\nNo, mitä naurat?\n\nDunois.\n                 Että kultia\nSa suustas puistat.\n\nDu Chatel.\n                    Rahanropoa\nEi aarteheesas löydy, Sire!\n\nKaarlo.\n                            No hanki! --\nEi kunniatta jalot lauluniekat\nVoi hovistamme mennä. Kukkimaan\nHe meille saavat kuivan valtikkaan,\nHe elontaimen ikituorehen\nMeill' autiohon kruunuhumme tuovat,\nHe suurra verroiks' käyvät suurien,\nHe toivehista istumia luovat,\nNe eivät maassa oo: ja tähden sen\nOn kuningasten luona paikka heillä,\nNe kumpaiset on mailman ylänteillä!\n\nDu Chatel.\nOi kuninkaani! Korvias ma säästin.\nNiin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi:\nVaan pakko vihdoin kieleni jo päästää.\n-- Sull' ei oo mistä annat, sulla ei\nOo millä huomispäivän itse päätät!\nOn rikkauden tulva juossut pois,\nJa luode kurja aarre-aittaas tullut.\nOn sotajoukkos palkkaa vailla: mennä\nHe uhkaavat. -- Töin tuskin taidankaan\nSun omaa huonettas ma kannattaa,\nEi arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.\n\nKaarlo.\nPaa' pantiks' tullit kuninkaalliset\nJa Lombardien lainaa antaa salli.\n\nDu Chatel.\nOn kruunun saatavat ja tullit, Sire,\nJo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.\n\nDunois.\nJa sillä aikaa maa ja pantit hukkuu.\n\nKaarlo.\nMont' oivaa maata meille vielä jää!\n\nDunois.\nJos Herra suo ja miekka Talbotin!\nKun Orleans on langenunna, voit\nRene'si kanssa lampahissa käydä.\n\nKaarlo.\nSa kuningasta tuota ilkut aina;\nSe maatoin ruhtinas on mulle tok'\nNyt lahjan suonut kuninkaallisen.\n\nDunois.\nVaan eipä Neapelin kruunua,\nEi Herran tähden! Sillä kaupan on se,\nNiin kuuluu, hän kun lampahisin lähti.\n\nKaarlo.\nSe leikkiä, se riemua on vaan,\nJon itselleen ja syömelleen hän tarjoo,\nKun raa'an tosimailman pyörteesen,\nHän puhtauden valtakunnan hankkii.\nVaan suurta, kuninkaallista, mit' aikoo --\nHän vanhat ajat aikoo palauttaa,\nKun tunto valtiaana ol', kun lempi\nSai ritarien rinnat nousemaan,\nJa naiset jalot oikeutta istui\nJa hienoutta hellämielin suori.\nKas, niissä aivoin ukko liikkuu, niin-\nKuin laulelmissa vielä säilyvät,\nNe ajat niinkuin taivaan kangastuksen\nHän maahan siirtää tahtoo uudestaan --\nHän lemmen hovin aikaan pannut on,\nJonn' oiva ritareita rientää, jossa\nNaispuolet siivot valtiaana ovat,\nJoss' lempi puhdas viihtyy jällehen,\nJa mun hän lemmen ruhtinaaksi katsoi.\n\nDunois.\nNiin tykkänään en sukuani kiellä,\nEtt' lemmen valtaa halveksuisin. Siltä\nOn mulla nimeni, sen poika oon,\nSe perimystä mulle yksin tuottaa.\nMun isäni ol' Orleans'in prinssi,\nEi vaimon syöntä, hälle kuuroa,\nVaan eipä linnaa liian vahvaa myös.\nJos lemmen ruhtinaasta käydä tahdot,\nOo uljahista uljain! -- Vanhat kirjat,\nNe kertovat, ett' lempi liittynynnä\nOl' korkeahan urhotyöhön aina,\nJa sankareita pyöröpöydässä\nMa tiedän istuneen, ei lampureita.\nKen kauneutta turvata ei jaksa,\nSe kauneuden palkan hylkää myös. --\nTääll' tanterees on! Isäis istuimesta\nKäy taisteluun! Sun omaisuuttas turvaa\nJa naisten kunniaa kuin urho aina --\nJa vihollisten hurmehesta jos\nOot kruunun ikivanhan voittanut,\nOn silloin aika, silloin ruhtinaana\nVoit lemmen myrtit kantaa.\n\nKaarlo (hovipalvelialle, joka tulee sisälle).\n                           Mikä on?\n\nHovipalvelia.\nOrleans'in raatiherroja!\n\nKaarlo.\n                         He tulkoot!\n    (Hovipalvelia menee.)\nHe apuani vaativat; vaan mitä,\nIts' avutomna, tehdä taidankaan!\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    EDELLISET. KOLME RAATIHERRAA.\n\nKaarlo.\nNo terve, Orleans'in miehet! Kuinka\nSen kunnon kaupunkimme on?\nNiin urhollisna vastustaako vielä\nSe vihollisten saartaa kuin ennen?\n\nRaatiherra.\nAh Sire! On hätä suurin, kasvamistaan kasvain,\nPäin suojiamme turma paisuu. Maassa.\nOn ulkolaitokset, ja rynnäköllä\nJok' ainoalla saarto ahtahammaks'\nKäy. Muurit miehiä jo puuttuvat,\nSill' kaupungista kaikki hyökkäävät,\nVaan kotiportin harvat nähdä saavat.\nJa nälkäkin jo uhkaa. Sempätähden\nOn hädän ahdingossa päällikkömme\nKreiv' Rochepierre vihollisten kanssa\nNyt suostununna, vanhan tavan jälkeen,\nEtt' kuudentoista päivän päästä hän\nOis valmis annantaan, jos sitä ennen\nEi apujoukko tarpeeks' suuri saavu.\n\n    (Dunois kohauttaa suutuksissa olkapäitänsä).\n\nKaarlo.\nSe lyhyt aika on.\n\nRaatiherra.\n                  Ja täällä oomme\nNyt vieraan turvan alla pyytämässä,\nEtt' syömes suuren meihin kääntäisit\nJa apujoukon meille soisit ennen-\nKuin kaupunkimme antauta täytyy.\n\nDunois.\nOi taisiko niin kurjaan suostumukseen\nSaintrailles myöntyä?\n\nRaatiherra.\n                      Ei herra! Ei!\nNiinkauvan kuin se pylväs seisoi, eipä\nOis antaunta puheiks tullut koskaan.\n\nDunois.\nHän kuollut onpi siis?\n\nRaatiherra.\n                       Niin, muureillamme\nHän miesnä kuninkaansa eestä kaatui.\n\nKaarlo.\nSaintrailles kuollut! Oi, hän yksin mulle\nOl' sotajoukko suuri!\n\n    (Yksi ritari tulee ja kuiskaisee muutaman sanan\n    Bastardille, joka säikähtää ja näyttää hämmästyneeltä).\n\nDunois.\n                     Tuota vielä!\n\nKaarlo.\nNo mikä nyt?\n\nDunois.\n             Kreiv' Dauglas antaa tietää,\nEtt' Skottilaisit mennä uhkaavat,\nJos täyttä palkkaa eivät oitis saa.\n\nKaarlo.\nDu Chatel!\n\nDu Chatel (kohauttaa olkapäitänsä).\n           Neuvoa en tiedä, Sire!\n\nKaarlo.\nPaa pantiks' vaikka puolen valtakuntaa --\n\nDu Chatel.\nEi auta! Lupauksiin eivät luota!\n\nKaarlo.\nEi heidän vertojansa miehissäin!\nMua hyljätä nyt eivät saa, ei, ei!\n\nRaatiherra (polvillansa).\nMeit' auta, herra! Kurjuuttamme muista!\n\nKaarlo (epätoivon tuskissa).\nOi voinko armeijoita maasta nostaa,\nTai onko kämmeneni viljapelto?\nMua jaatkaat, sydämeni kiskokaat\nJa rahaks' laatikaatte! Vereni\nTeill' antaa voin, en miehiä, en kultaa!\n\n    (Näkee Sorelin tulevan sisälle ja rientää avosylin häntä vastaan).\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    EDELLISET. AGNES SOREL, lipas kädessä.\n\nKaarlo.\nOi Agnes armas! Sydämeni riemu!\nSa ennät epätoivon synkiöstä\nMua päästämään! Oot täällä, rintaas riennän,\nOn kaikki mulla, mun kun olet vielä.\n\nSorel.\nOi herra!\n    (Katselee levottomin silmin ympärillensä).\n          Dunois, se totta onko?\nDu Chatel!\n\nDu Chatel.\n           Valitettavasti!\n\nSorel.\n                           Rahaa\nSiis puututaan, ja miehet kapinoivat?\n\nDu Chatel.\nNiin niinpä!\n\nSorel (tyrkyttäen hänelle lipasta)\n             Tässä, tässä helmilöitä\nJa kultaa -- Hopeani sulatkaat\nJa kartanoni myykäät -- Morsioni\nProvencilaiset pantatkaatte -- Rahaks'\nKaikk', kaikki tehkäät, palkat maksakaat!\nPois, poijes! Viipymättä!\n\n    (Pakottaa häntä menemään).\n\nKaarlo.\nNo Dunois? Du Chatel? Oonko vielä\nMa köyhä mielestänne, naisten naisen\nKun sain? -- Niin jalona kuin mie hän syntyi;\nEi verta puhtahampaa Valois'ilta;\nMaailman istuinpaikkaa ylhäisintä\nHän kaunistais -- vaan tuota hylkää hän\nJa armahani olla tahtoo vaan.\nHäll' muuta lahjaa sainko koskaan antaa\nKuin kukan talvisäällä puhjenneen\nTai heelmän oudon? Multa uhria\nEi salli hän, vaan itse kaikki tarjoo,\nKaikk' koristeensa, maansa onnelleni,\nJo laskevalle, altihiksi uskoo.\n\nDunois.\nHän hourailee kuin sinä, tavaransa\nHän huonehesen syttyneesen viskaa\nJa Danaidein seulaa täyttää pyytää.\nSua ei hän auttaa voi, vaan sinun kanssa\nSaa surman itsekin --\n\nSorel.\n                      Hänt' ällös kulko!\nSun eestäs tuhat kerrat elämänsä\nHän altiiks' pannut on ja suuttuu, että\nMa kultani nyt uhraan. Enkö sulle\nOo suonut kaikki, mi kallihimpi\nKuin kulta on, ja onneain en antais?\nKäy, turhat hemmut heittäkäämme kaikki!\nOi, salli luopumuksen esimerkki\nMun miellä riemuisella antaa sulle!\nSun hovilaises sotureiksi muuta,\nSun kultas raudaks! Kaikki omaisuutes\nOo kruunus tähden valmis heittämään!\nOi tullos! Vaivat, vaarat jakakaamme!\nMe ratsahille oitis astukaamme,\nMe päivän kärsikäämme nuolia,\nMe pilvet suojaksemme ottakaamme\nJa paateroiset kylmät patjaksemme.\nEi raaka joukko suutu vaivoihinsa,\nKun kuningas, kuin halvin alammainen,\nKäy vajavuutta kestämään ja tuskaa!\n\nKaarlo (hymyillen).\nNiin, nytpä täyttyy vanha ennustus,\nJon Clermont'issa muuan nunna kerta\nMull' innostuksissansa lausueli:\nMua nainen, nunna virkki, auttava\nOis vainolaisiani voittamaan\nJa isäin kruunun mulle tuova. Kaukaa\nJa vihollisten luota häntä etsein:\nMa äidin syömen toivoin leppyvän;\nTääll' on se urho, joka Rheims'iin vie:\nSun lempes, Agnes, mulle voiton tuottaa!\n\nSorel.\nSen ystäväisi miekka tuottaa sulle.\n\nKaarlo.\nMa vihollisten eripuraisuuteen,\nMyös luottaun -- On varma tieto mulla,\nEtt' ylpeäin Englannin lordien\nJa serkkuni Burgundin kesken kaikki\nEi oikeassa oo -- La Hiren kautta\nOon herttualle viestin pannut siis,\nJos päärin suuttuneen mun onnistuisi\nTaas suopeaks' ja kuuliaaksi tehdä. --\nMa joka hetki häntä ootan jälleen.\n\nDu Chatel (ikkunassa).\nHän kartanolle syöksee juuri nyt.\n\nKaarlo.\nOi terve tultuas! Nyt tietää saamme,\nKen tappiolle käy ja kenkä voittaa.\n\n\nViides Kohtaus.\n\n    EDELLISET. La HIRE.\n\nKaarlo (menee häntä vastaan).\nLa Hire! Tuotkos toivoa, vai ei?\nNo, lausu suoraan! Mitä oottaa voin?\n\nLa Hire.\nEi muuta kuin min miekallas sa voitat.\n\nKaarlo.\nTuo korska herttua ei suostu siis?\nOi lausu! Miksi viestini hän pani?\n\nLa Hire.\nHän eellä kaikkien ja ennenkuin\nSua kuullaksensa ottaa, vaatii, että\nHän valtahansa saa Du Chatelin,\nJon taattosensa murhaajaks' hän kutsuu.\n\nKaarlo.\nJa ellen tuohon kurjaan ehtoon suostu?\n\nLa Hire.\nNiin liitto rikkuu ennen syntymistään.\n\nKaarlo.\nNo, haastitkos hänt' otteluhun, niin-\nKuin käskin, Montcreaussa Siltasella,\nMiss' isä hältä kaatui.\n\nLa Hire.\n                        Hansikkas\nMa viskasin ja hälle lausuin, että\nSa ylhäisyyttäs kieltäin ritarina\nKäyt valtakunnastas nyt otteluun.\nVaan hänpä vastas, ettei kiistaella\nHän viitsis siitä, jok' on hällä ennen.\nVaan otteluun jos mieles laatinee,\nSa hänen löydät Orleans'in eessä,\nJonn' huomispäivänä hän mennä hankkii,\nJa sillä pois hän kääntyi nauraen.\n\nKaarlo.\nVaan eikö parlamentissanikaan\nOo oikeuden puhdas ääni noussut?\n\nLa Hire.\nSen puolueitten raivo vaijentaa.\nOn parlamentin päätös istuimelta\nSun pannut, sun ja kaiken sukus myös.\n\nDunois.\nHaa, julkeata porvar'ylpeyttä!\n\nKaarlo.\nNo etkös äitiäni suostutellut?\n\nLa Hire.\nSun äitiäs?\n\nKaarlo.\n            Niin! kuinka mieltyi hän?\n\nLa Hire (hetken mietittyänsä.).\nOl' juuri kruunaus, kun Saint Denis'iin\nMa ennätin. Kuin triumfia varten\nOl' kansa koristeissa; kaikkialla\nOl' riemukaariloita, joitten kautta\nEnglannin hallitsia kulki. Tie\nOl' täynnä kukkia, ja riemuiten\nKuin ihanimman voiton Franska saanut\nOis, rahvas vaunuin ympärillä juoksi.\n\nSorel.\nHe riemuitsit -- he riemuitsit, ett' syöntä\nNiin hellän kuninkaan he polkivat!\n\nLa Hire.\nMa Harry Lancaster'in, pojan nuoren,\nNäin istuimella pyhän Ludvigin;\nJa hänen rinnallansa seisoivat\nBedford ja Gloster, langot ylpeät,\nJa polvillaan ol' Filip herttua\nJa maakuntainsa eestä valan antoi.\n\nKaarlo.\nOi, kelvotointa, julmaa orpanaa!\n\nLa Hire.\nOl' poika pelvossaan ja kompastui,\nKun istuimelle korkealle astui.\nSe huono merkki, kansa jupisi,\nJa räikkä nauru huonehessa kaikui.\nTul' silloin leskikuningas, sun äitis,\nJo -- tuota kammon kielin kertomasta!\n\nKaarlo.\nNo?\n\nLa Hire.\nPojan käsivartehen hän tarttui\nJa isäs istuimelle hänen vei.\n\nKaarlo.\nOi, äiti, äiti!\n\nLa Hire.\n                Itse Burgunditkin,\nNuo joukot hurjat, murhaan tottuneet,\nTuon nähden häpeästä kiihottuivat.\nVaan senpä huomaten hän ääneen huusi:\nMull' kiitollisna, Franskalaiset, olkaat,\nEtt' puuhun lahonneesen oksan tuoreen\nMa istutan ja teitä autan houru-\nPää isän luoti-lasta torjumaan.\n\n    (Kuningas peittää kasvonsa, Agnes rientää hänen luoksensa\n    ja sulkee hänen syliinsä, kaikki läsnä-olevaiset osottavat\n    inhoa ja kauhistusta).\n\nDunois.\nOi tiikeriä, raivoisaa Megairaa!\n\nKaarlo (hetken päästä raatiherroille).\nTe kuulleet ootte, kuinka tääll' on seikat.\nOrleans'iin viipymättä kääntäkäät,\nSill' kunnon kaupungille viestit vieden:\nMa valastaan sen päästän, parastansa\nSe aatelkoon ja armoihin Burgundin\nNyt pyrkiköön: hän Hyväks' mainitaan,\nHän sääliväinen ollee.\n\nDunois.\n                       Kuinka, Sire!\nTe Orleans'in heittää tahtoisitte?\n\nRaatiherra (polvillansa).\nOi kuningas! Sun kättäs ällös meistä\nViel' ottako! Sun kaupunkias ällös\nEnglannin ruoskan alle heittäkö!\nSe kruunussas on kallis helmi, eikä\nNiin uskollisna esi-isilles\nOo ollut yksikään.\n\nDunois.\n                   Kuin? Oommeko\nJo lyötynä? Oi, käykö tanner heittää\nJo ennenkuin on taistelussa oltu?\nOi, tahdotkos sa sanan lausumalla\nJa ilman verta parhaan kaupungin\nPois Franskan sydämestä antaa?\n\nKaarlo.\n                               Kylliks\nOn verta vuotanut ja turhanpäiten!\nOn taivon käsi mua vastaan: multa\nOn sotajoukot lyöty, parlamentti\nMun hylkäjää, pääkaupunkini ottaa\nMun vainojani riemullisna vastaan,\nMun heimot heittävät, mun pettävät,\nJa rinnoillansa oma äitini\nKäy korpinsikiötä ruokkimaan.\n-- Loiren yli kulkea ma tahdon\nJa taivon ankarata kättä karttaa,\nJok' Englantia suojelee.\n\nSorel.\nSen Herra estäköön, ett' toivotoinna\nTän valtakunnan heittäisit! Se sana\nSun uljahasta rinnastas ei käynyt.\nMun kuninkaani urhosydämen\nOn äidin raaka käytös murtanut!\nSa mieles maltat, taasen rohvaistut,\nKäyt miesnä kohtaloa vastaan, joka\nSua raivokkaana vainoo.\n\nKaarlo (synkkiin ajatuksiin vaipuneena).\nOn synkän sallimuksen johdon alla\nTää Valois'in huone; Jumala\nSen hyljännyt on; äidin pilttotyöt\nOn furiat sen kimppuun saattanut.\nMun isäni ol' mielipuolla kauvan,\nKolm' veljeä on kuolo ennen mua\nJo vienyt, huone Kaarlo kuudennen,\nSe taivon päätös on, en seistä saa.\n\nSorel.\nSun kanssas on se uunna nouseva!\nSa itsees luota vaan. -- Ei turhan vuoksi\nSua onni armas säästänyt ja suonut\nSun viimesyntynehen, istuimelle\nNiin oottamattomalle astua.\nSun hiljaluontehessas lääkärin\nOn taivas harkkinunna haavoin, jotka\nTää Puolueitten raivo maahan iski.\nSie veljes riidan liekin häädät vihdoin,\nSie rauhan istutat, sen tunnen tarkoin,\nSie Franskan vallan laadit uudestaan.\n\nKaarlo.\nEn mie. Tää raaka, melskehinen aika\nOn mahdikkkaisen miehen tarpehessa.\nMa säysyn kansan voisin onnistaa;\nVaan kapinoitsevaa en suistaa taida,\nEn miekoin päästä sydämihin, jotka\nMua kammovat ja multa sulkeuivat.\n\nSorel.\nOn kansa hurjapäänä, hourehissa,\nSe vimma tok' ei kestä; kiihtyvä\nOn taas, ja kaukana ei oo se päivä,\nTuo lempi kuninkaasen perittyyn,\nMi Franskaisten sydämihin juurtui,\nJa kiihtyvä on vanha vaino myös\nJa luulevaisuus, joka ikipäiviks'\nNää kaksi kansaa toisistansa kääntää.\nTuo korska voitonsaaja onnellensa\nOn lankeava. Tanteretta älä\nSiis pikapäissä heitä, taistele\nJok' ainoasta jalan alueesta,\nTät' Orleansiasi suojele\nKuin omaa rintaas! Kaikki venheet ennen\nSa vaivuta ja sillat polta, jotka\nTuon valtakuntas jakajan Loiren\nVeen stygiläisen poikki saattavat.\n\nKaarlo.\nOon tehnyt, minkä taisin. Kruunustain\nMa ritarillisehen otteluun\nOon tarjounna. -- Vaan se estetään.\nMa kansalaisten verta turhaan tuhlaan,\nJa kaupunkini maahan uupuvat.\nKuin äiti julma oman lapseni\nMa miekan jaattavaksi antaisinko?\nEn, siitä luopua ma tahdon ennen.\n\nDunois.\nKuin, Sire? Niin, niinkö haastaa kuningas?\nNiin kruunu heitetäänkö? Omaisuutta\nJa verta kurjin kansalainen valmis\nOn lemmen, vainon eestä uhraamaan;\nKaikk', kaikki lahkouu, kun purpuraisna\nTuo veljesriidan lippu nostetaan.\nMaamiesi auraa, vaimo kehrävartta\nEi muista, lapset, vanhat aseisin\nHe käyvät, kaupunkinsa porvari,\nMaanviljeliä maansa polttaa itse,\nSull' hyötyä tai turmaa tuodakseen\nJa tuumiansa puolustaakseen. Hän\nEi säästä, eikä säästämystä pyydä,\nKun kunniata etsii jumalainsa\nTai epäjumalainsa eestä reutao.\nPois sääli heikko siis, se kuninkaalle\nEi sovi. -- Anna sodan riehua,\nKuin alkanut se on. Sa itse tuota\nEt kevytmielin leimumahan saanut.\nEtt' kuninkaansa eestä kansa uupuu,\nOn sallimus, on mailman järjestys.\nEi Franskalainen muuta voi, ei tahdo.\nSe kehno kansa, joka kaikkia\nEi kuninkaansa eestä uhraa.\n\nKaarlo (raatiherroille).\nEn tiedä -- Herra teitä suojatkoon.\nSe mull' on mahdotointa.\n\nDunois.\n                         Selän sulle\nNyt voiton jumalatar kääntäköön,\nKuin peritylle maalles käänsit itse.\nSa itses heitit: mie sun heitän myös.\nEnglannin ja Burgundin valta ei,\nSun oma arkuutes sun langettaa.\nOl' sankareita Franskan kuninkaat.\nJo syntyään; sie arkurina synnyit.\n    (Raatiherroille).\nHän teidän hylkää. Mutta Orleans'iin.\nMun isän kaupunkiin, ma syöstä tahdon\nJa sinne raunioitten alle jäädä.\n\n    (Hankkii mennä, Agnes Sorel pidättää häntä.)\n\nSorel (kuninkaalle).\nÄl' anna hänen vihapäissä mennä!\nHän suulla herjaa, mutta sydämensä\nKuin kulta puhdas on, se vanha sydän,\nMi sulle verta vuosi useasti.\nOi, tulkaat, Dunois! Oi myöntäkäät,\nEtt' innoissanne hairahduitte -- Sie\nSuo ystävälle jyrkät sanat anteeks'!\nOi, tulkaat! Sydämenne sallikaat\nMun kohta liittää, ettei vihan puhti\nSais sammumattomana leimuumaan!\n\n    (Dunois tarkastaa kuningasta ja näyttää odottavan vastausta).\n\nKaarlo (Du Chatelille).\nLoiren yli käymme. Kuormastomme\nVie laivaan!\n\nDunois (äkkiä Sorelille).\n             Jääkäät hyvästi!\n\n    (Kääntyy äkkiä pois ja menee, raatiherrat seuraavat häntä).\n\nSorel (vääntäen käsiänsä epätoivon tuskissa).\n                              Jos pois\nHän lähtee, turvatoinna oomme!\n    (La Hirelle).\n                               Käykäät\nJa häntä suositella koittakaat.\n\n    (La Hire menee).\n\n\nKuudes Kohtaus.\n\n    KAARLO. SOREL. Du CHATEL.\n\nKaarlo.\nKuin? Onko kruunu ainoo tavara?\nNiin raskas onko siitä luopua?\nMa tunnen mit' on raskahampi vielä!\nKun mielten korskain mestaroittavana\nOn ainiaan ja itsepintaisten\nVasalliloitten armon alla, tuo\nOn sydämelle tuntevalle kovaa\nJa kovempaa kuin sallimuksen puuska!\n    (Du Chatelille, joka vielä empii).\nTee tehtäväs?\n\nDu Chatel (lankee hänen jalkainsa juureen).\n              Oi herra kuningas!\n\nKaarlo.\nSe päätöksemme on. Ei sanaakaan!\n\nDu Chatel.\nBurgundin herttuan kanss' rauhan käy!\nEn muuta pelastusta tiedä sulle.\n\nKaarlo.\nSa tuohon neuvot, ja sun vertas toki\nSe rauha vahvistukseksensa vaatii.\n\nDu Chatel.\nTäss' pääni on. Sun eestäs tappeluissa\nSen altihiksi annoin ja sun eestäs\nSen pyövelille riemuiten nyt kauppaan.\nTee herttualle mieliks'! Työnnä minä\nHäll' ankarimman koston uhriks', anna\nTuo vanha viha verelläin mun häätää!\n\nKaarlo (katselee häntä hetken alkaa liikutettuna ja äänetöinnä).\nSe totta onko siis? Niin kehno oonko,\nEtt' ystäväni, jotka sydämeeni\nVoi nähdä, häväistystä neuvovat?\nMa syvän lankeemukseni nyt tunnen,\nKun luottamusta kunniaani puuttuu.\n\nDu Chatel.\nOi, muista --\n\nKaarlo.\n              Ei, vaiti! Sata valtakuntaa\nJos selin nähdä täytyis, pelastusta\nEn ystäviä uhraamalla osta.\n-- Tee tehtäväsi. Sotakuormastomme\nVie laivahan.\n\nDu Chatel.\n              Se äkkiä on tehty.\n\n    (Rientää pois. Agnes Sorel itkee katkerasti).\n\n\nSeitsemäs Kohtaus.\n\n    KAARLO ja SOREL.\n\nKaarlo (tarttuen hänen käteensä).\nÄl' itke, Agnes kultani! Loiren\nTois' puollakin on Franskanmaata vielä,\nMe rikkahampaan maahan muutetaan.\nOn taivas siellä lauha, pilvetöin,\nJa tuulet lempeät ja tavat miedot\nJa puhtahat; siell' laulut soivat aina\nJa rakkaus ja riemu kukkivat.\n\nSorel.\nSen kurjan päivän nähdä saanko vielä?\nMaankiertäjäksi kuninkaamme kääntyy,\nPois isän huonehesta poika siirtyy\nJo kehtoansa selin katselee.\nOi, maata herttahaista, meiltä jääpää,\nSua emme riemullisna polje koskaan!\n\n\nKahdeksas Kohtaus.\n\n    La HIRE tulee takaisin. KAARLO ja SOREL.\n\nSorel.\nTe yksin? Häntä ette jällen tuo?\n    (Häntä tarkemmin silmäillen).\nLa Hire! Mik' on? Min katsantonne lausuu?\nMit' uutta turmaa taasen?\n\nLa Hire.\n                          Turman aika\nOn loppunut ja päivänpaiste tullut.\n\nSorel.\nEi, kuinka?\n\nLa Hire (kuninkaalle).\n            Orleans'in sanansaattajat\nTaas luokses kutsu!\n\nKaarlo.\n                    Miksi niin? Mik' on?\n\nLa Hire.\nNe luokses kutsu! Kääntynyt on onni,\nOn tappelussa oltu, voitto saatu.\n\nSorel.\nOn voitto saatu! Enkeleitten ääni!\n\nKaarlo.\nLa Hire! Ei, tyhjä huuto sinun pettää.\nOn voitto saatu! Voittoihin en usko.\n\nLa Hire.\nSa suurempiinkin kohta uskot vielä.\n-- Tuoll' arkkipiispa on. Hän Bastardin\nSun syliis tuo.\n\nSorel.\n                Oi voiton kukkaa.\nMi, niinkuin taivon heelmät, sovitusta\nJa rauhan kantaa!\n\n\nYhdeksäs Kohtaus.\n\n    EDELLISET. RHEIMS'IN ARKKIPIISPA. DUNOIS. Du CHATEL haarniskaan\n    puetun ritarin RAOULIN KANSSA.\n\nArkkipiispa (saattaa Bastardin kuninkaan luo ja panee heidän\nkätensä yhteen).\n\n                  Syleilkäätte, prinssit!\nPois riita heittäkäät ja vihan kauna,\nKun taivas itse puolellemme käy.\n\n    (Dunois syleilee kuningasta).\n\nKaarlo.\nMua hämmingistä päästäkäätte. Mitä\nTää vakavaisuutenne tietää? Kuinka\nTuo äkki muutos syntyi?\n\nArkkipiispa (vie ritarin esiin ja asettaa hänen kuninkaan eteen).\n                        Haastakaat!\n\nRaoul.\nKuus' toista lippua, Lothringin kansaa,\nOl' meillä koossa, sulle tuotavaksi,\nJa Baudricour, yks' Vaucouleurs'in mies,\nOl' johtajamme. Vermantonin luo\nKun päästy ol' ja laaksoon tultiin, josta\nYonne juoksee, tanterella vastassamme\nOl' vainoja ja miekat välkkyivät,\nKun taaksepäin me katsottiin. Ol' meidät\nKaks' joukkiota saartanut, ei voiton,\nEi pääsön toivehetta ollut: silloin\nEi mielet uljahimmat kestäneet,\nJa antauntaa aattelivat kaikki.\nKun päällysmiesten kesken neuvoa\nViel' etsittiin, vaan eipä löytty -- silloin\nMeill' outo kumma silmihimme astui!\nKas, metsän synkiköstä äkkiä\nTul' neitsyt nuori, päässä kyperä\nKuin sodan jumalalla, kaunihina\nJa hirveänä nähdä; kiehkuroina\nSen hiukset hartioille vierivät,\nJa valo kirkas niinkuin taivahista\nHänt' ympäröitsi, äänehen kun lausui:\nMit' aattelette! Vihollista vastaan!\nJos heitä ois kuin meren hiekkaa, Herra\nJa pyhä neitsyt teitä johdattaa!\nJa lipun kantajalta äkkiä\nHän lipun temmasi ja joukon eessä\nNiin valtiaana, rohkeana riensi.\nMe hämmästyin ja vasten tahtoamme\nMinn' lippu vie ja neitsyt, seurataan,\nJa vihollista vastaan oitis käymme.\nHän pakosalle syöksähtää,\nHän häiryksissä, liikkumatta seisoo\nJa avo-silmin ällämöitsee kummaa,\nJon eessään nähdä saa -- vaan äkkiä,\nKuin taivas itse häntä säikyttäisi,\nJa kilvet, miekat luotaan viskaten\nTuo joukko suuri sinnetänne juoksee;\nKuin suunniltansa, taakse katsomatta,\nNiin mies kuin ratsu virtaan karkaja\nJa vastuksetta surman saaliiks käy;\nMiestappoo se ol! ei tappelua!\nKaks' tuhat miestä tanterelle jäi\nPait niitä, jotka virta vei, ja meistä\nEi ainoata puutu.\n\nKaarlo.\n                  Kummallista!\nNiin, kummallista tottakin!\n\nSorel.\n                            Ja neitsyt\nSen suuren ihmeen aikaan sai? No, mistä\nHän on? Ja kenkä?\n\nRaoul.\n                  Sen hän kuninkaalle\nVaan ilmottaa. Hän tietäjäksi lausuu\nJa taivon profetaksi itseään.\nJa ennenkuin jo kuuhut vaihtuu, tahtoo\nOrleansia hän auttaa. Kansa häneen\nJo uskaltaa ja tappeluhun hartoo.\nHän sotajoukkoamme seuraa, tänne\nHän kohta saapuu.\n    (Kellojen ääntä ja aseitten kalsketta kuuluu.)\n                  Kuulkaat pauhua\nJa kelloja! Hän on se, kansa häntä\nNyt tervehtää.\n\nKaarlo (Du Chatelille).\n              Hän tänne tuokaat --\n    (Arkkipiispalle).\n                                   Kuinka?\nMull' tyttö voiton tuo ja juuri nyt,\nKun taivon urho yksin auttaa taitaa!\nSe ei oo luonnollista, saanko, piispa,\nNiin, saanko -- ihmehiä uskoa?\n\nUseammat Äänet (näyttämön takaa).\nOi terve, terve neitsyt, auttajamme!\n\nKaarlo.\nHän tulee!\n    (Dunois'ille)\n          Paikkaa vaihtakaamme, Dunois,\nTuot' ihmetyttöä ma koittaa tahdon.\nJos tietäjä hän on ja taivahinen,\nHän kuninkaan voi muista erottaa.\n\n    (Dunois käy istumaan, kuningas ja Agnes Sorel seisovat\n    hänen oikealla puolellansa, arkkipiispa ja muut vastapäätä,\n    niin että keskikohta jää tyhjäksi).\n\n\nKymmenes Kohtaus.\n\n    EDELLISET. JOHANNA RAATIHERRAIN ja useampain RITARIEN\n    seurassa, jotka täyttävät peräpuolen näyttämöstä; astuu\n    uljaana esiin ja katselee läsnä-olevia järjestänsä.\n\nDunois (pitkän, juhlallisen äänettömyyden jälkeen).\nSie, siekö tyttö kumma? --\n\nJohanna (keskeyttäen, kirkkaasti ja ylevästi häntä katsellen).\n                           Bastardi,\nSa Jumalata pyydät kiusata!\nSe paikka heitä, sulle ei se sovi!\nTän vihaisemman luo ma pantu oon.\n\n    (Lähestyy kuningasta vakavilla askeleilla, notkistaa toista\n    polveansa hänen edessänsä ja nousee kohta seisoalle, astuen\n    taaksepäin. Kaikki läsnä-olevaiset osottavat hämmästystä.\n    Dunois nousee istualta, jättäen siaa kuninkaalle).\n\nKaarlo.\nMun silmäni nyt ensi kerran näät:\nVaan mistä moisen tiedon sait?\n\nJohanna.\n                               Sun näin,\nMiss' muut ei nähnehet pait Herra yksin.\n    (Lähestyy kuningasta ja lausuu salamielisesti).\nSa viimis yönä, tuota muistele,\nKun ympärilläs kaikki unen helmaan\nOl' uupununna, nousit vuoteheltas\nJa Herraa hartahasti rukoilit.\nNuo syrjäytä ja sun rukoukses\nMa kerron.\n\nKaarlo.\n           Mitä taivahalle uskoin,\nEn ihmisiltä peitä. Pyyntöni\nTuo ilmi, enkä epäellä tahdo,\nEtt' Herra itse sua innostuttaa.\n\nJohanna.\nKolm' anomusta sulla ol': no, huomaa\nNyt tarkalleen, Dauphin, ne mainitsenko!\nSa taivahilta pyysit ensin, että\nJos väärää voittoa sun kruunuhus\nOn tarttunut tai josko velka muu,\nSun esi-isies, viel' maksamatta jäänyt,\nTän sodan surkean on nostanut,\nSe uhriksensa kansan kaiken eestä\nSun ottais vastahan ja vihan maljan\nSun pääsi päälle vuodattais.\n\nKaarlo (astuu säikähtyyneenä taaksepäin).\nKen oot sa, mahtava? Ja mistä saavuit?\n\n    (Kaikki osottavat hämmästystä).\n\nJohanna.\nSa taivahalta pyysit toiseks', että,\nSen tahto korkea ja päätös jos\nOis jälkeisiltäs riistää valtikka,\nSe sulta ottais kaikki, jonka Franskan-\nMaan kuninkaat on nauttinunna ennen --\nKolm' ainoata lahjaa pyysit vaan\nSen jättämään, sun rintas rauhaisen\nJa vanhat ystävät ja Agneksen.\n    (Kuningas peittää kasvonsa, itkien katkerasti; suurta\n    hämmästystä läsnä-olevissa. Hetken äänettömyyden jälkeen).\nNo, mainitsenko viime pyyntös?\n\nKaarlo.\n                               Ällös!\nSun ilman uskon! Moista ihminen\nEi tehdä voi! Sua Herra johdattaa.\n\nArkkipiispa.\nKen oot sa, tyttö pyhä, ihmehinen?\nMik' onnen maa sun siittää sai, ja kutka\nOl' vanhempas, nuo taivahalle rakkaat?\n\nJohanna.\nOon Johannaksi, herra hurskas, pantu\nMaamiehen halpa tytär olen vaan\nMun kuninkaani kauppalasta Dom\nRem'ista, jok' on Toulin kirkkokuntaa,\nJa isän lampahia paimentanna\nOon lapsuudesta -- Ja ma kuulin paljon\nSen vieraan saarikansan vehkehistä,\nJok' yli vetten saapunut on tänne\nMeit' orjiks saattamaan ja uutta herraa\nMeill' tunkemahan, jok' ei kansaa helli,\nJa että suuren Parisin he saaneet\nJo ol' ja hallituksen. Herran äidin\nLuo huusin silloin pyytäin, ett' meistä\nHän kahlehetten häväistyksen kääntäis\nJa kuningasta kotimaista suojais.\nJa ulkopuolla kylää, missä synnyin,\nOn vanha Herran-äidin kuva, jonka\nLuo paljon vaelluksia on tehty,\nJa pyhä tammi seisoo siellä myös,\nNiin monen ihmelahjan kautta tuttu.\nJa tammen alla paimenessa istuin\nNiin mielelläin, sill' niinpä sydän vaati,\nJa vuoristoon jos multa lammas eksyi,\nSen unelmassa aina nähdä sain,\nKun tammen varjohon ma maata laskin.\n-- Ja kerta kun sen pitkän yösen siellä\nMa tammen alla istuin harrasmiellä\nJa unta torjuin pois, mun luokseni\nTul' pyhä neitsyt miekkaa kantaen\nJa lippua, vaan vaattehissa muutoin\nKuin paimen ainakin ja lausui mulle:\n\"Mie, mie se oon. Johanna! Laumas heitä!\nSua Herra työhön toiseen kutsuu pois\nTää lippu saa! Tää miekka vyölles vyötä!\nSill' vainolaiset Franskan maasta torju\nJa Herras poika saata Rheims'ihin\nJa kuningasten kruunu hälle anna!\"\nVaan hälle vastasin: Oi, kuinka mointa\nMa rohkenisinkaan, ma tyttö heikko\nJa tappeluille turmaisille outo!\nJa vastahan hän virkki: \"Puhdas neitsyt\nMaan päällä mainioimmat aikaan saa,\nJos miehen lempeä hän vastustaa.\nMua katso! Neinnä puhtahana, niin-\nKuin sie, ma Herran, taivahisen, siitin,\nJa taivahinen itse oon!\" -- Ja sillä\nHän mua koski, ja kun silmät nostin\nOl' taivas täynnä enkeleitä, joilla\nOl' valkoliljat käissä kullakin,\nJa ääntä herttaisinta ilma kaikui.\n-- Ja kolme yötä niin hän ilmestyi\nJa mulle huusi: \"Nouse, Johanna!\nSua Herra työhön toiseen kutsuu pois!\"\nJa kolmannenkin kerran tultuansa,\nHän kiivastui ja lausui soimaten:\n\"On kuuliaisuus naisen määrä suuri,\nHäll' palvelusta pantiin ankaraa;\nHän kärsimällä puhdistuukin juuri;\nKen täällä kestää, siellä voiton saa.\"\nNiin lausuen hän paimenpuvun heitti,\nJa taivon kuninkaattarena nyt\nHän aurinkoitten loistehessa hohti,\nJa kultapilvi, nousten hiljakseen,\nVei hänen poijes riemun maita kohti.\n\n    (Kaikki ovat liikutettuna. Agnes Sorel kätkee kasvonsa\n    kuninkaan rintaa vastaan, itkien kiihkeästi).\n\nArkkipiispa (pitkän äänettömyyden jälkeen).\nKun vahvistusta moista taivas antaa,\nEi epäilystä järki aikaan saa.\nTyö itse hälle todistusta kantaa;\nNää ihmeet Herra yksin vaikuttaa.\n\nDunois.\nEn ihmisiin, vaan hänen silmähänsä\nJa katsantoonsa puhtahasen uskon.\n\nKaarlo.\nJa ansaitsenko syntisparka moista?\nOi silmä kirkas, sisimmäiseni\nSa näet ja nöyrän sydämeni tunnet!\n\nJohanna.\nOn suurten nöyryys suuri taivon alla:\nSa nöyristyit, siks' seisot korkealla.\n\nKaarlo.\nJa vainojia taidan vastustaa?\n\nJohanna.\nSun jalkoihis tää Franska laaja sääntyy?\n\nKaarlo.\nJa Orleans ei antauta saa?\n\nJohanna.\nLoire ennen juoksussansa kääntyy.\n\nKaarlo.\nJa voittajana Rheims'iin löydän tien?\n\nJohanna.\nSinn' halki vainojoukkojen sun vien.\n\n    (Kaikki ritarit kalskuttavat keihäitä ja osottavat rohkeutta).\n\nDunois.\nTää neitsyt meille johtajaksi anna!\nMe empimättä käymme, minkä vaan\nSe taivahainen meitä viedä tahtoo,\nJa häntä suojaa urhomiekka tää!\n\nLa Hire.\nMaa-ilman sotavoimaa emme pelkää,\nKun joukkojemme eessä neitsyt käy.\nOn hällä rinnallansa voitontuoja:\nHän meitä johdattaa, tuo vahva suoja!\n\n    (Ritarit kalskuttavat lujasti aseitansa ja astuvat eteen päin).\n\nKaarlo.\nNiin, neitsyt, joukkojamme johda sie,\nJa ruhtinaamme sua seuratkoot.\nTää miekka, korkehimman johdon merkki,\nJon Connetabli suutuksissa hylkäs,\nOn arvoisamman käden löytänyt.\nSe ottaos, oi profetissa suuri,\nJa ollos vieläkin --\n\nJohanna.\n                     Ei, korkea Dauphin!\nMaa-ilman välikappaleella tuolla\nMun herrallein ei voitto lankeaa.\nMa toisen miekan tiedän, jolla voiton\nMa saan. Sen sulle neuvon, niinkuin henki\nSen mulle näyttikin; se tuota.\n\nKaarlo.\n                               Lausu!\n\nJohanna.\nFjerboys'in vanhaan kaupunkiin sa pannos,\nSiell' pyhän Katarinan kirkkomaalla\nOn holvi, jonne sotasaalihista\nOn paljon rautaa koottu. Miekka, jonka\nMa tarvitsen, on sälyn alla siellä.\nSe kolmois-liljasista kultaisista,\nSen lappehesen poltetuista, tutaan.\nSe miekka tuota, sillä voitto saadaan.\n\nKaarlo.\nSe kaikki tehtäköön, min hän nyt käskee.\n\nJohanna.\nJa lippu valkea mun kantaa anna\nJa ruusureunuksella ympäröitty.\nJa lippusessa taivon kuninkaatar\nOn Jeesus-lapsen kanssa nähtävä\nMaapallon päällä seisomassa. Sillä\nNiin pyhä äiti neuvonut on mulle.\n\nKaarlo.\nNiin kaikki olkoon.\n\nJohanna. (Arkkipiispalle).\n                    Hurskas piispa, pankaat\nMun pääni päälle pappiskäsi hellä,\nJa neitoselle siunausta suokaat.\n\n    (Lankee polvillensa).\n\nArkkipiispa.\nSa tullut olet siunausta tuomaan,\nEt vastaan-ottamaan -- Käy Herran kanssa!\nMyö halpoja ja syntisiä ollaan.\n\n    (Hän nousee polviltansa).\n\nHovipalvelia.\nEnglantilaisilta on airut täällä.\n\nJohanna.\nHän tulla saakoon, Herra hänen tuottaa!\n\n    (Kuningas viittaa hovipalvelialle, joka lähtee ulos).\n\n\nYhdestoista Kohtaus.\n\n    EDELLISET. AIRUT.\n\nKaarlo.\nMit', airut, tiedät? Mik' on asias?\n\nAirut.\nKen on se, joka Kaarlo Valois'in,\nPonthieu'in kreivin, eestä haastaa täällä.\n\nDunois.\nHaa, airut kurja, konna kunnotoin!\nVai tohdit Franskalaisten kuninkaan\nSa alustalla omallansa kieltää?\nSua sotapukus suojaa, muutoin sinun --\n\nAirut.\nYks' ainoa on Franskan kuningas,\nJa hän Englantilaisten luona viihtyy.\n\nKaarlo.\nEi, malta, serkku! Asiasi, airut?\n\nAirut.\nPääpäällikkömme, surkutellen verta,\nJo vuotanutta, vasta vuotavaa,\nEi anna miekan irki päästä vielä\nVaan ennenkuin Orleans'iin hyökätään,\nSull' suostumusta huokeaa hän tarjoo.\n\nKaarlo.\nNo, lausu!\n\nJohanna (astuen eteenpäin),\n           Sire! Mun tuota puhutella\nSun eestäs anna.\n\nKaarlo.\n                 Teepäs niin ja päätä\nSie, neitsyt, rauhako vai sota olkoon.\n\nJohanna (airuelle).\nKen herras on? Ken suullas haastaa?\n\nAirut.\n                                    Kreivi\nSal'sbury, Brittiläisten päällysmies.\n\nJohanna.\nSe valhe on. Sun kauttas hän ei haasta.\nKen elää, haastelee, ei kuolehet.\n\nAirut.\nPääpäällikkömme elää tervehenä\nJa voimallisna, teille turmioksi.\n\nJohanna.\nHän eli lähteissäs. Tän' aamuna\nHän ammuttiin, kun Orleansïa\nHän Latournelle'n tornilosta väijyi.\n-- Sa naurat kaukanaista mainitessain?\nMua ällös, silmiäs sa usko vaan!\nSa hänen saattoseurueensa kohtaat,\nKun jalkasi sun täältä vievät pois!\nNo, airut, lausu, mik' on asias.\n\nAirut.\nJos käsketyitä ilmi tuoda tiedät,\nSen tunnet, ennenkuin sen lausunkaan.\n\nJohanna.\nNo, tunnen niin, vaan minun asiani\nSie kuule nyt ja ruhtinaille, jotka\nSun tänne työnsivät, nää sanat lausu:\n-- Englannin kuningas ja herttuat\nBedford ja Gloster, maamme raastajat!\nTe taivon kuninkaalle vastatkaat\nSen veren eestä, jonka vuodatitte!\nTe kaupunkimme heittäkäätte, jotka\nTe vasten oikeutta vallotitte?\nKas, neitsyt entää taivon kuninkaalta\nTeill' rauhaa tarjomaan tai turmiota.\nNo, valitkaatte! Sillä teidän tietää\nSen lausun nyt: Ei Franskan maata teille\nOo suonut poika Marian -- vaan Kaarlo,\nDauphin, mun herrani, joll' Jumala\nSen antoi, Parisiin on astuva,\nKaikk' valtakunnan suuret seurassaan.\n-- Nyt, airut, joudu joutumalla täältä,\nSill' ennenkuin jo leiriin ennätät\nJa viestit saatat, neitsyt siellä on\nJa Orleans'in voitonmerkin tuo.\n\n    (Hän menee. Kaikki lähtevät liikkeelle. Esirippu lasketaan).\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nMaisema vuorten lomassa.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    TALBOT ja LIONEL, englantilaisia sotapäälliköitä.\n    FILIP, BURGUNDIN HERTTUA. RITARIT FASTOLF ja\n    CHATILLON sotamiesten ja lippujen kanssa.\n\nTalbot.\nTääll' vuorten keskustassa viipykäämme\nJa leiri luja laatikaamme, josko\nNuo karkujoukot koota voitaisiin,\nJotk' ensi kauhu, sinne tänne temmas.\nNo, vahdit vahvat siis, ja kukkuloille,\nJos mihinkään; Yö meitä kyllä turvaa,\nJa jollei siipiä oo vainojilla,\nEn hyökkäystä pelkääkään. Vaan huolta\nTok' tarvitaan, sill' vainolainen meillä\nOn rohkea, ja lyötynä me ollaan.\n\n    (Ritari Fastolf menee sotamiesten kanssa).\n\nLionel.\nMe lyötynä! Pois huuliltanne tuo!\nEn aatellakaan voi, ett' franskalainen\nEnglantilaisen selän nähnyt on.\n-- Oi Orleans! Sie mainehemme hauta!\nSun tantereilles kunniamme jäi.\nOi pilkan päivää! Kenpä vastapäin\nSit' uskoinkaan! Poitiers'in, Crecy'n\nJa Azincourt'in luona voittaneet\nNaispuolen kautta pakosalle syöstyt!\n\nBurgund.\nSa lohdukkeena tok', ett' ihmiset\nEi meitä voittaneet, vaan itse piru.\n\nTalbot.\nNiin hulluutemme piru -- Säikyttääkö\nSe rahvan peikko teitäkin, Burgund?\nEi pelkuruutta taika-usko peitä --\nPois teidän puolla ensin pötkittiin.\n\nBurgund.\nEi seissyt yksikään. Kaikk', kaikki karkas.\n\nTalbot.\nEi Herra! Teidän puolla alku tehtiin.\nTe leirihimme syöksähditte huutain:\nNyt horna riivaa, piru Franskaa puoltaa!\nJa niinpä kaikki muutkin häiritsitte.\n\nLionel.\nSe totta. Teidän puoli ensin väistyi.\n\nBurgund.\nSe ensi hyökkäyksen kestää sai.\n\nTalbot.\nNiin, tyttö leirin heikon kohdan tunsi!\nHän tiesi missä pelkoa hän kohtais.\n\nBurgund.\nBurgundin päähän kaikki pannaan siis?\n\nLionel.\nMe Brittiläiset emme yksin suinkaan\nOrleans'ia ois tuhlanneet!\n\nBurgund.\nOrleans'ia te ette nähneet oisi!\nKen teille tänne raivas tietä, kenpä\nTeill' uskollista kättä tarjoa, maalle\nKun ventovierahana käkesitte?\nKen Henrikkinne kruunas Parisissa\nJa hälle Franskalaisten mielet voitti?\nTää vahva käsi ellei teitä maahan\nOis saattanut, te ette savua\nOis Franshan lietosista nähdä saaneet.\n\nLionel.\nJos suuret sanat auttais, yksinpäin\nTe Franskan voittaneet jo olisitte.\n\nBurgund.\nTe pahaksutte, että Orleans\nOn teiltä hukkunut ja sappeanne\nMull' ajelette. Miksi hukkunut\nSe meiltä on pait ahnuutenne tähden?\nSe mulle ol' jo antauntua,\nTe itse, kaihelmanne siitä esti.\n\nLionel.\nSit' emme teitä varten saartaneetkaan.\n\nBurgund.\nKuin teidän ois, jos pois ma luopuisin?\n\nLionel.\nEi huonommin kuin Azincourtin luona,\nMiss' Franskan maan ja teidän lannistimme.\n\nBurgund.\nOl' ystävyyteni tok' teille tarpein,\nJa kallihisti vallanhoitaja sen osti.\n\nTalbot.\nNiin kallihisti sotamaineellamme\nSen Orleans'in eessä maksaa saimme.\n\nBurgund.\nVait' oitis! Katumusta karttakaa!\nKuin? Hyljäsinkö herran laillisen\nJa pettäjäksi inhotuksi käännyin,\nEtt' vierahalta moista kuulisin?\nMiks' täällä viivyn, Franskaa vastustain;\nJos kiittämättömiä palvelen,\nOn vanha kuuinkaani suotuisampi.\n\nTalbot.\nDauphin kanssa kauppaa hieroksitte,\nSe tuttu on; vaan kavaluutta vastaan,\nMe neuvot löydetään.\n\nBurgund.\n                     Haa, hornan pätsi!\nNiin mua kohdellaanko? -- Chatillon!\nPois väestömme säälikäätte: kotiin\nMe mennään.\n\n    (Chatillon lähtee).\n\nLionel.\n            Onnellista matkaa! Niin\nEi Brittiläisten maine loistanut,\nKuin koska, kelpo miekkahansa luottain,\nHän auttajatta työnsä täytti. Kukin\nNyt taistelunsa yksin taistelkoon;\nSe totta: Englannin ja Franskan veri\nEi kunnon lailla koskaan yhdy.\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    EDELLISET. KUNINKAAT ja ISABELLA, hovipalvelia muassaan.\n\nIsabella.\n                               Mitä\nMun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat!\nMik' aivonhäiritsiä kiertotähti\nOn aistit terveet teiltä riivannut?\nYks'mielisyys kun yksin auttaa voi,\nTe riidoin erkanette keskenänne\nJa toinen toisianne turmelette.\n-- Tuo äkki käsky, jalo herttua,\nTaas purkakaatte. Talbot mainio,\nTe suuttunutta taasen suositelkaat!\nTe, Lionel, nää henget ylpeät\nMua auttakaatte rauhaan kääntämään.\n\nLionel.\nEn, rouva, mie. On minun kaikki yhtä.\nMa aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy,\nNe toisistansa irrallensa käykööt.\n\nIsabella.\nKuin? Vaikuttaako hornan ilvejuoni,\nMi tappelussa meille turmaa tuotti,\nNyt täällä myöskin, mielet muuttaen?\nKen riidan alkoi? Lausukaat! -- Mylord!\n    (Talbotille),\nNiin hyötyänne unhotitteko,\nEtt' kunnon liittolaisen loukkasitte?\nMit' ilman häntä voitte? Kuninkaanne\nHän istuimelle nosti, ja hän itse\nSen kannattaa ja mieltä myöden kaataa;\nHän joukoillansa teitä vahvistaa\nJa nimellään. Jos kaikki asukkaansa\nEnglanti tänne tois, tää valtakunta\nEi, koossa ollen lankeis sittekään;\nEi, Franska yksin Franskan voittaa taitaa!\n\nTalbot.\nMe kunnon ystävälle arvo suodaan,\nVaan vilpillistä vastustamme syyllä.\n\nBurgund.\nKen kiittämättömyyttä harjottaa.\nSe valheen merkin kantaa otsassaan.\n\nIsabella.\nKuin, herttua? Niin, niinkö häpeän\nJa kunnian te hylkäsitte, että\nSen kätehen, jok' isän teiltä murhas,\nTe teidän laskisitte? Niinkö hurja\nNyt ootte, että kunnon suostumusta\nDauphinin kanssa aattelette, jonka\nTe turman partahalle itse veitte?\nNiin täperälle hänen saitteko,\nEtt' itse työnne purkaisitte taas?\nTääll' ystävänne! Menestystä teille\nEnglannin yhtyydessä löytyy vaan.\n\nBurgund.\nDauphin kanssa suosioon en pyydä;\nVaan hylkimistä korskan Englannin\nJa röyhkeyttä kärsiä en voi.\n\nIsabella.\nOi tulkaat! Hälle anteeks' antakaat!\nOn huoli raskas päälliköllä aina,\nJa nurjamieliseksi turma saattaa.\nOi tulkaat! Syleilkäätte! Sallikaat\nTuo säre uutena mun parantaa.\n\nTalbot.\nBurgund, mit' aattelette! Sydän jalo\nOn valmis järjen alle taipumaan,\nSen viisahasti kuninkaatar lausui;\nTää käden-anto haavan lääkitköön,\nJon kieleni on vahingosta lyönyt.\n\nBurgund.\nHän järki sanan lausui, vihani\nMa välttämättömyyden tähden uhraan.\n\nIsabella.\nNo niin! Tää uusi liitto suudelmalla\nNyt päättäkäät, ja äkkilausehenne\nSitt' taivon tuulet vieköön!\n\n    (Burgund ja Talbot syleilevät).\n\nLionel (katsellen heitä, itsekseen).\n                             Onnea\nVaan liittohon, jon Raiviotar laatii!\n\nIsabella.\nYks' tappelu on meiltä hukkaan mennyt.\nOl' onni vastollisna, vaan sen vuoks'\nEi sortua nyt auta. Taivaan suojaa\nDauphin ei toivokaan, ja pirun juonta\nHän avuksensa huutaa; mutta turhaan\nHän surman saalihiksi antauu,\nJa horna itse hänt' ei auttaa voi.\nOn uljas neito vihollisten eessä;\nMie teitä tahdon johdattaa ja neinnä\nJa profetissana teill' olla vasta.\n\nLionel.\nPois Parisihin, rouva! Kelpo miekoin\nMe voittaa tahdotaan, ei naisten kautta.\n\nTalbot.\nPois, poijes! Tänne tultuanne kaikki\nKäy taaksepäin ja siunausta puuttuu.\n\nBurgund.\nPois! Hyötyä ei tästä täällä synny:\nOn soturille teistä loukkausta.\n\nIsabella (katselee keitä miehestä mieheen hämmästyneenä).\nBurgund, te myöskin! Kiittämättömäin\nLord -- kurjain kanssa mua vastustatte.\n\nBurgund.\nPois! Soturilta puuttuu rohkeutta,\nKun teidän eestä toimivansa luulee.\n\nIsabella.\nMa teitä tuskin rauhaan saattaa taisin,\nKun mua vastaan liittohon jo käytte.\n\nTalbot.\nPois täältä, rouva! Perkelettäkään\nMe emme pelkää, kun vaan teistä päästään.\n\nIsabella.\nMa harras liittolainen olen teille,\nJa teidän asianne munkin on.\n\nTalbot.\nVaan teidän ei tok' meidän. Kunnon työtä\nMe täällä toimimassa ollahan.\n\nBurgund.\nMa isän hurmemurhaa kostan: mua\nSe puhdistaa.\n\nTalbot.\n              Vaan tottakin, se mitä\nTe Dauphinille teette, kelvotointa\nOn Jumalan ja ihmistenkin eessä.\n\nIsabella.\nHäll kirousta polveen kymmenenteen!\nHän äidin päätä ilkastellut on.\n\nBurgund.\nHän puolison ja isän eestä kosti.\n\nIsabella.\nHän tapojani mestaroita pyysi!\n\nLionel.\nSe säädytöintä pojan tehdä ol'.\n\nIsabella.\nMaanpakolaisuuteen hän minun syöksi.\n\nTalbot.\nNiin, kansan julki ääntä kuullaksensa.\n\nIsabella.\nMull' kirousta, jos häll' anteeks' annan.\nJa ennenkuin hän isän valtakunnan\nSaa --\n\nTalbot.\n       Ennen äidin kunnian te myytte.\n\nIsabella.\nTe heikot sielut ette tiedä,\nMit' ärtyneenä äidin sydän voi.\nMe suosiaani suosin, vainojaani\nMe vainon, ja sen katkerammin juuri,\nJos poikani se on, jon itse siitin.\nJoll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän,\nJos riettahalla konnan julmuudella\nHän helmaa loukkaa, jossa maannut on.\nTe jotka poikoani ahdistatte,\nTeill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä.\nMit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka\nEes laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa\nTe ahnehditte; häntä vihata\nMie yksin saan: sill' itse hänen siitin.\n\nTalbot.\nSe äidin lempeä!\n\nIsabella.\n                 Te lipilaarit,\nTe jotka itseänne luulotatte\nJa maailmaa, oi, kuinka teitä kammon!\nTe Brittiläisil rosvokäsillänne\nTänn' kurotatte, miss' sen verta maata\nEi teillä oo, kuin hevon jalka peittää. --\nTää herttua jok' itsensä _hyväks'_\nVoi houkuttaa, hän isiensä vallan,\nHän isänmaansa ikikammotulle\nJa vierahalle myy. -- Ja yhtäkaikki\nOn huulillanne aina oikeus.\n-- Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen,\nMun maailma nähköön.\n\nBurgund.\n                     Niin, sen mainehen\nTe miellä ankaralla puolustitte.\n\nIsabella.\nOn mulla luonto vilkas, veri lämmin\nKuin muillakin, ja kuninkaattareksi,\nEi varjohaltiaks' ma tänne saavuin.\nMa riemun kaiken heittäisinkö, syystä\nEtt' onnen puuska nuorra, hilpeällä\nMun hourupäiseen puolisohon liitti?\nKuin henkeäin ma vapautta lemmin,\nJa kenpä tuota loukkaa -- Mutta miksi\nTäss' oikeuksistani ma riitelenkään?\nOn teissä veri sakea, ja raivo\nTeill' tuttu on, vaan eipä nautinnot!\nTää herttua, jok ijän pitkän pahan\nJa hyvän vaihe'illa horjui, vihaan\nEi pysty, eikä lempehenkään oikein.\n-- Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks\n    (Osoittaen Lionelia.)\nTuo mulle antakaat ja mieltä myöden\nSitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia\nJa Brittiläisiä en muistakkaan.\n\n    (Viittaa hovipalveliallensa ja hankkii lähteä.)\n\nLionel.\nSen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka\nMe voitetaan, Melun'ihin me pannaan.\n\nIsabella (palaten).\nTe miekallanne tiette hyöriellä,\nVaan Franskalainen yksin sievistellä.\n\n    (Hän menee).\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    TALBOT. BURGUND. LIONEL.\n\nTalbot.\nHyi hylkyä!\n\nLionel.\n            No herrat! Paetaanko\nNyt kauvemmaksi pois, vai käännetäänkö\nJo rohkealla väkirynnäköllä\nTän päivän häväistystä torjumaan?\n\nBurgund.\nSit' emme voi, on kansat pakotiellä\nJa miehet kaikki kammoksissa vielä.\n\nTalbot.\nOn kauhu tyhjä, hetken liikutus\nVaan meidän voittanut. Se kummitus\nJon arka mieli säikyksissä nosti,\nEi, likemmältä nähden, kestäkään.\nMun neuvoni on siis, ett', päivän tullen\nMe armeijamme vihollista vastaan\nTaas viedään.\n\nBurgund.\n              Miettikäätte. --\n\nLionel.\n                               Suokaat anteeks'.\nTäss' ei oo miettimistä. Takaisin\nOn tuota päätä kaikki saatava,\nJos iki-häväistystä emme tahdo.\n\nTalbot.\nNiin huomispäivänä jo taistelemme\nJa kauhun valhehaamu poistetaan,\nMi kansojamme huumettaa ja sortaa.\nTuon neito-pirun kanssa kaksinkimppuun\nMe yhtykäämme. Meitä vastaan jos\nHän käy, no niin, niin viimis kerran meille\nHän turman tuotti nyt; vaan josko ei --\nJa tuota löylyä hän karttanee --\nNiin tenhoksista armeijamme pääsee.\n\nLionel.\nNiin, niin. Ja mulle, herra, heittäkäät\nTää helppo leikki, jok' ei verta vaadi.\nTuon kouvon elävältä tahdon ottaa,\nJa Brittiläisten leiriin, Bastardin,\nTuon hänen hellikkonsa, silmäin eessä,\nMa kansan riemuks hänen kannan pois.\n\nBurgund.\nSe teiltä jäädä voi.\n\nTalbot.\n                     Jos hän saatais,\nEn häntä suinkaan hemmotella aivo.\nNo tulkaat! Luontoamme uupunutta\nMe huopehella virkistyttäkäämme,\nJa päivän valjetessa matkaan sitte!\n\n    (He menevät).\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    JOHANNA, lippu kädessä, kyperään ja rintahaarniskaan puettuna,\n    mutta muutoin naisen vaatteissa. DUNOIS, La HIRE, RITAREITA ja\n    SOTAMIEHIÄ ilmestyvät ylhäällä vuoritiellä, hiipivät hiljaa\n    eteenpäin ja tulevat kohta sen jälkeen näyttämölle.\n\nJohanna (ympäröitseville ritareille, sillä välin kuin vielä\nastutaan ylhäältä alas).\n\nOn vuorten taakse päästy, leiriin tultu!\nYön hiljaisuus, mi kulkuanne suojas,\nNyt rikkokaat ja vihollisten kauhuks'\nYks' äänisesti: Jumala ja neitsyt!\nJo huutakaatte.\n\nKaikki (huutavat korkealla äänellä hurjasti aseitansa kalskuttaen).\n                Jumala ja neitsyt!\n\n    (Rumpujen ja torvien ääntä).\n\nVartia (näyttämän takaa).\nHoi! Vainojia! Vainojia! Hoi!\n\nJohanna.\nNyt soitot tänne! Tulta viskatkaat!\nNyt kauhistusta liekit lisätköön,\nJa kuolon uhka kaikki saartakoon!\n\n    (Sotamiehiä rientää pois, hän yrittää seurata).\n\nDunois (pidättäen häntä).\nJohanna, tehtäväs nyt tehnyt oot!\nTänn' leirin keskukseen oot meidän tuonut\nJa vainolaiset valtahamme saanut,\nVaan taisteluun äl' itse lähde nyt,\nTää hurmehetki meille yksin heitä!\n\nLa Hire.\nSie voiton tietä armeijalle näytä,\nSie lippu käissä meitä johdata;\nVaan kuolon miekkahan äl' itse ryhdy,\nSie tappelujen vilppi-jumalaa\nÄl' lähde koittamaan: se silmitöinnä\nJa säälitöinnä vallitsee.\n\nJohanna.\n                          Ken mua\nSais estetyks'? Ken käskiääni käskis?\nSiinn' nuoli lentää minne joutsi johtaa.\nMiss' vaara on, Johannan olla täytyy;\nEi nyt, ei täällä kaatua mun määrä:\nMun henkeäin ei kenkään ennen ryöstä,\nKuin irrallein ma pääsen Herran työstä.\n\n    (Menee).\n\nLa Hire.\nNo, Dunois! Me häntä seuratkaamme\nJa urhomiekallamme turvatkaamme!\n\n    (Menevät).\n\n\nViides Kohtaus.\n\n    ENGLANNIN SOTAMIEHIÄ, paeten näyttämön ylitse;\n    sittemmin TALBOT.\n\nEnsimmäinen Sotamies.\nNeitsyt leirin keskellä!\n\nToinen.\nEi mahdotointa! Kuinka leirihin hän pääsi?\n\nKolmas.\nIlman kautta! Piru häntä auttaa!\n\nNeljäs ja Viides.\nPois, pois! Kuolo meidän perii!\n\nTalbot.\nHe eivät kuule -- seisahtaa ei huoli!\nOn kuuliaisuus kaikki katkennut!\nKuin horna joukottakin kirotuita\nOis oksentanna, hurja luulo hemmon\nJa uljaan mieletöinnä temmaa pois;\nMa pientä parvea en asettaa\nVoi vihollisten tulvaa vastaan, joka\nTänn' aaltoellen, yltyin tunkee! -- Kuinka?\nMie yksin oonko selkeä ja kaikki\nMuut taudin huumehesta raivoksissa?\nVai Frankki -- raukkoja me paetaan,\nJoist' ennen voiton saimme tuhat kerrat!\nKen, kenpä on tuo voittamaton siis,\nTuo hirmuhenki, joka sodan onnen\nSaa kääntymään ja kehnon sotajoukon\nVoi lampahasta leijonaksi muuttaa?\nVai velho, sankariksi teeskelenä,\nNyt tosi-sankareita säikyttää?\nVai nainen maineheni multa ryöstää?\n\nSotamies (syöksee sisälle).\nPois, herra! Neitsyt, neitsyt!\n\nTalbot (pistää hänen kuoliaksi).\n                               Poijes hornaan\nSie itse! Sen tää miekka tappaa, joka\nMull' pelkoa ja karkaamista haastaa!\n\n    (Menee).\n\n\nKuudes Kohtaus.\n\n    MONTGOMERY.\n\nMontgomery (yksin).\nMinn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan!\nTuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan\nKuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa,\nJa tuolla neitsyt julma, joka raivoaa\nKuin liekin voima -- eikä viitaa missäkään\nTai luolan suojaa, jossa piileskellä vois!\nOi, etten koito merten taakse konsanaan\nOis saapunut! Mun mieli turhan-aikainen --\nSai kunniata halpa täältä etsimään,\nJa onni nurja kauheahan tappeluun\nMun ohjaa nyt. -- Oi, josko täältä kaukana\nMa oisin kukkaisrannikolla Savernin,\nSen suojan alla, jonne multa äiti jäi\nJa hento hellä morsiankin murheesen.\n    (Johanna ilmestyy etäältä).\nOi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen!\nHän liekin pyörtehestä astuu synkkänä\nKuin hornan syvyydestä öinen kummitus. --\nMinn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään\nJo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa\nKuin käärme voittosaalistansa ainakin.\nMua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt,\nNiin etten kahlehista pääse minnekään!\nJos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön,\nTuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan!\n    (Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi,\n    mutta seisahtuu jälleen).\nHän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa\nEn tahdo! Hänen polviansa syleilen\nJa henkeäni rukoilen -- hän nainen on --\nKentiesi kyyneleillä hänen taivutan!\n\n    (On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu\n    urheasti häntä vastaan).\n\n\nSeitsemäs Kohtaus.\n\n    JOHANNA. MONTGOMERY.\n\nJohanna.\nOot kuolon mies! Sull' Brittiläinen äiti on!\n\nMontgomery (lankee hänen jalkoihinsa).\nOi, malta julma! Suojatointa säästäös!\nOon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis\nMa turvatoinna, rukoellen lankean,\nMull' henki suo ja lunnahia ottaos!\nMull' isä voimakas on maassa Vallis'in,\nMiss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan\nSaverné vihreöille tantereille tuo,\nJa piirikunnat laajat häntä kuulevat.\nHän suuret kullat maksaa lempi pojastaan,\nJos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.\n\nJohanna.\nOi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin,\nNiin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä\nTai lunastusta toivomista konsanaan.\nJos krokodiilin suuhun oisit sattunut\nTai saalihiksi täplikkäisen tiikerin,\nJos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt,\nSa laupeutta löytäisit ja sääliä!\nVaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan,\nSill' liitto ankarainen henkimaaliman,\nTuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa\nMun miekoin kaikki eläväiset tappamaan,\nJotk' eteheni tappelujen Herra tuo.\n\nMontgomery.\nOn sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'.\nEt lähemmältä hirveälle näytäkään:\nSun lempimuotos sydäntäni viehättää!\nOi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen,\nSua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!\n\nJohanna.\nVait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa!\nKuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset\nEi kosi, sukupuolihin en liity mie,\nJa rautapaidan alla syön ei liikukaan.\n\nMontgomery.\nOi, kautta rakkauden, kaikki voittavan\nJa kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen!\nOn mulla hellä morsian, niin kaunoinen\nKuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä.\nHän itkusilmin sulhoansa oottelee.\nJos itse toivot lempiväs ja onnea\nSen kautta saavas, ällös jaatko kahtia,\nMin lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.\n\nJohanna.\nSa jumaloita huudat uppo-outoja,\nJoist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa,\nJon kautta mua rukoilet, en tunne, en\nSen palvelusta turhaa suosi milloinkaan.\nKäy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.\n\nMontgomery.\nMin sääli isä-raukkaa, sääli äitiä,\nJotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin\nOn vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.\n\nJohanna.\nOi kurjan kurja! Mieleheni johdatat,\nKuin monta äitiä tääll' lasta vailla on,\nKuin monta lasta orpona, kuin montapa\nOn morsianta teidän tähden leskenä.\nEnglannin äidit hornan tuskaa vuorostaan\nNyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot,\nJoit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.\n\nMontgomery.\nOi, raskas maalla vierahalla kuolla on!\n\nJohanna.\nKen teitä maahan vierahasen käski, ken\nTänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan,\nMeit' tuviltamme tempomaan ja suojihin,\nNiin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan?\nTe turhan mielen unelmissa näitte jo,\nKuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään\nTe syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan\nKuin purren heikon laivahanne kiinnittää!\nTe hourut! Franskan kilpi ripustettuna\nOn Herran istuimelle: ennen tähdenkin\nTe Otavasta poijes riistää voitte, kuin\nTän valtakunnan helmilöistä yhdenkään!\nOn koston päivä tullut: eläväisenä\nTe ette merta pyhän mittaella saa,\nJon maitten jakajaksi Herra pannut on,\nJa jota riettahasti saitte viiltämään.\n\nMontgomery (hellittää hänen kädestänsä).\nMun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.\n\nJohanna.\nNo kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa,\nJok' edessäs on kuitenkin? -- Mua katsopas!\nMa neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan!\nEi tottununna miekkahan oo hyppyset,\nJotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat.\nVaan riistyneenä kodon tantereilta pois,\nPois isästäin ja helmasesta siskojen,\nMun täällä täytyy -- toivon ääntä tottelen,\nEn omaa mieltä -- teille tuskaks', itsellein\nEi riemuks', peikon julman lailla kulkea\nJa turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin!\nSill' paluupäivän riemua en nähdä saa.\nMa monta, monta teistä vielä kuoletan\nJa monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks'\nMa itse sorrun, kohtaloni täyttäen.\n-- Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan,\nMe hengen aimo -- lahjan eestä taistellaan.\n\nMontgomery (nousee seisoalle).\nJos kuolevainen oot, kuin mie, ja miekkani\nSun ihoos pystyy, voipa munkin onnistaa\nEnglannin turvaks' hornaan sinut uuvuttaa.\nMa Herran armohoimiin kohtaloni tuon,\nSie, hylky, hornan enkeleitä avukses\nNyt huuda! Henkeäs käy puoltamaan!\n\n    (Tarttuu aseisin ja hyökkää häntä vastaan; sotamusikkia\n    kuuluu kaukaa, Montgomery kaatuu vähän aikaa taisteltuansa).\n\n\nKahdeksas Kohtaus.\n\n    JOHANNA.\n\nJohanna (yksin).\nSa surman suuhun riensit -- Lähde matkojas!\n    (Kääntyy hänestä pois ja seisoo ajatuksiin vaipuneena).\nOi neitsyt suuri, mahtavia vaikutat:\nMun kättäni, niin rauhallista, karkaiset\nJa mielen hennon taipumattomaksi teet.\nMun sieluani viiltää, kättä vavistaa,\nKuin pyhyyteen se tunkisi, kun loukkaamaan\nMa vainojani uhkeata vartta käyn,\nJa miekan huotraa kiiltävää jo säikähdän;\nVaan tarvittaissa voimaa kohta saan,\nJa eksymättä säikkyneessä käissäni\nKuin eläväinen henki miekka reutoaa.\n\n\nYhdeksäs Kohtaus.\n\n    RITARI, silmikko silmäin edessä. JOHANNA.\n\nRitari.\nHaa, heittiö! Sun hetkes tullut on,\nSua, kouko julma, tappotanterelta\nOon kauvan etsinyt! Mee hornahan,\nMiss' kotos on ja mistä nousit tänne.\n\nJohanna,\nKen, kenpä sie, jon häijy henki mulle\nToi vertahan? Kuin ruhtinas sa liikut\nJa Brittiläiseltä et näytä myös:\nSun merkkinäs Burgundin vyöhyt on,\nJon eessä miekan kärjen maahan lasken.\n\nRitari.\nSa hylky, ruhtinaisen käden kautta\nEt' kuolla ansaitsiskaan. Kirves pyövelin\nSun kurjan pääsi ruumihistasi\nSais leikata, vaan eipä urho miekka\nBurgundin kuninkaisen herttuan.\n\nJohanna.\nTuo jalo herttua oot itse siis?\n    (Ritari avaa silmikkonsa).\nNiin olen. Kurja, säikähdä ja kammo!\nSua pirun juonet eivät auta nyt,\nOot pelkureita ennen voittanut;\nNyt miehen näet.\n\n\nKymmenes Kohtuus.\n\n    EDELLISET. DUBOIS ja La HIRE.\n\nDunois.\n                 Käänny, Burgund! Miesten,\nEi naisten kanssa taisteluhun käy.\n\nLa Hire.\nMe profetissan päätä suojelemme:\nTän rinnan miekkas ensin puhkaiskoon --\n\nBurgund.\nEn tuota Circe-hylkyä ma pelkää,\nEn teitä liioin, jotka niin hän muutti.\nHyi, hävetkäätte, Bastard ja La Hire,\nEtt' vanhan uljuutenne hornan juoniks'\nTe alennatte, aseenkantajiksi\nNais saatanalle käytte. Tänne tulkaat!\nMa teitä käsken kaikkia! Se Herraan\nEi luota, joka pirun turvaa etsii.\n\n    (Hankkivat taistella, Johanna menee heidän väliinsä).\n\nJohanna.\nEi, hiljaa!\n\nBurgund.\n            Kammoksutkos kultas tähden?\nHän silmäis eessä --\n\n    (Hyökkää Dunois'ta vastaan).\n\nJohanna.\n                     Hiljaa! Hillitkäätte,\nLa Hire, heitä -- Pranskan verta säästäkäät,\nTää taistelu ei miekkasilla pääty.\nOn tähtilöissä toisin suotu -- Pois,\nPois toisistanne -- Kuulkaat, totelkaat\nSen hengen ääntä, joka mua johtaa.\n\nDunois.\nMiks' kättä nostamaani hillitset\nJa miekan hurmeratkaistusta estät?\nOn rauta paljastettu, isku lankee,\nJon kautta Franska sovitusta saa.\n\nJohanna (astuu heidän väliinsä ja erottaa molemmat\npuolet kauvas toisistansa; Bastardille).\n\nSie syrjään astu!\n    (La Hire'lle).\n                  Paikastas äl' liiku!\nMa herttuata puhutella aivon.\n    (Kaikki rauhotettuansa).\nNo kuinka, Burgund? Miss' on vihamiehes,\nJot' ahmaellen silmäs etsivät?\nTää prinssi Franskan poika on kuin sie;\nTää urho veljes on ja kansalaises;\nMa itse isänmaasi lapsi oon.\nMe kaikki, joita hukuttaa sa tahdot,\nSun heimojasi ollaan -- helmat kaikki\nSull' auki on ja polvet valmihit\nSull' taipumahan -- sulle kärjetöinnä\nOn miekkasemme. Ylevältä tuntuu\nSun kasvos vainojankin kyperässä,\nJa kuninkaamme muodon niissä näämme.\n\nBurgund.\nSa makealla liehasuulla pyydät,\nSireni, uhriasi kutsua.\nVaan minua et hurmaa. Sulkehessa\nOn kieles käärmehiltä korvani,\nJa silmäs leimunuolet liukuvat\nMun kelpo-pantsarini päältä pois.\nAseisihin, Dunois!\nEi haastaen, vaan lyöden taistelkaamme.\n\nDunois.\nNyt haastaen, sitt' lyöden. Pelkäätkös\nSa haastantaa? Se arkuutt' onpi myös,\nJa kehnonlaista asiata tietää.\n\nJohanna.\nEi pakko vaativainen meitä tuo\nSun jalkais juureen! rukoellen emme\nSun luokses saavu. Katso ympärillesi\nOn Brittiläisten leiri tuhkana\nJo kuolleitanne tanner täpö-täynnä,\nSa Franskalaisten toitotusta kuulet:\nOn Herra ratkaissut, on voitto meidän.\nTän nuoren, kauniin laaker'oksan jaata\nMe ystävämme kanssa tahdotaan.\n-- Oi tullos! Jalo, karkulainen, tullos\nSinn' kussa oikeus ja voitto on.\nMie, taivon lapsi, kättä sisaren\nSull' tarjoon. Puolellemme puhtahalle\nSun saada tahdon. -- Taivas Franskaa suojaa.\nSen enkeleitä -- niitä et sa nää --\nOn kuninkaamme eestä taistelussa;\nHe liljat käissä käyvät. Asiamme\nOn päivänvalkoinen kuin lippu tää,\nJa puhdas neitsyt on sen vertakuva.\n\nBurgund.\nOn valheen viekas kieli hurmaavainen,\nVaan niin kuin lapsi ainakin se haastaa.\nJos häijyt henget sille sanat saavat,\nNe puhtautta apinoivat tarkoin.\nOon tarpeeks' kuullut. Aseisin! Ma tunnen,\nEtt' korvani on kättä taipuvampi.\n\nJohanna.\nMua velhoks' kutsut, hornan juonihin\nMua syypääks' lausut -- Rauhaa laatia\nJa vihaa estää hornan työtä onko?\nTai voiko sopu manalasta nousta?\nMit' on niin viatointa, pyhää, suurta,\nKuin isänmaansa eestä kilvotella?\nOi, koska luonto niin on häirennyt,\nEtt' taivas asiata oikeaa\nJo hylkäjää ja lemmot suosivat?\nJos otollista sulle lausun, mistä\nSen saada taisin, ellei taivon maista?\nKen lammaslaitumella luokseni\nOis tullut lapsellista paimenpiikaa\nNiin korkeoihin toimiin johtamaan?\nEn ruhtinasten eessä seissyt koskaan,\nJa puheenlahja suulleni on outo.\nVaan nyt kun sua taivuttaa mun täytyy,\nOn mulla ymmärrys ja tieto suuri,\nMa maitten, kuningasten onnen nään\nMun silmieni eessä selkeään,\nJa ukonnuoli suussani on juuri.\n\nBurgund (nostaa silmänsä häntä kohden ja katselee häntä\nhämmästyksellä ja syvästi liikutettuna).\n\nOi, kuinka on mun? Kuinka? Jumalako\nMun sydämeni ajatukset muuttaa?\n-- Se hellä muoto vilpistää ei voi?\nEi, ei! Jos tenhon mahti mua hurmaa,\nSe taivon voima on. Mull' ääni soi,\nEtt' enkeleitten Herra häntä turvaa.\n\nJohanna.\nHän liikutettu on! Ma turhanpäiten\nEn rukoillut; kiukun ukkoispilvi\nOn hänen otsaltansa sulannut,\nJa hänen silmistänsä rauhaisista\nJo tunnon kultapäivä pilkistää.\n-- Pois miekat pankaat -- rinta rintaa vastaan --\nHän itkee, hän on voitettu, on meidän!\n\n    (Miekka ja lippu vaipuvat hänen kädestänsä, hän rientää\n    Burgundia kohden ja painaa häntä tulisella innolla rintaansa\n    vastaan. La Hire ja Dunois hellittävät miekoistansa ja\n    kiiruhtavat Burgundia syleilemään).\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nKuninkaan hovileiri Chalons'issa Marnen varrella.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    DUNOIS ja La HIKE.\n\nDunois.\nMe ystävät ja sotaveljet oltiin,\nMe yhtä asiata puolustettiin\nJa kuolemahan rinnatuksin käytiin.\nTää liitto, kohtaloissa koeteltu,\nNyt naisen tähden älköön rikkuko!\n\nLa Hire.\nOi prinssi!\n\nDunois.\n            Ihmeneittä rakastatte,\nJa hyvin tiedän, mik' on päätöksenne.\nLuo kuninkaan on teidän mieli mennä\nJa neitokaista hältä lahjaks' pyytää --\nHän urhoudeltanne palkkiota\nEi kieltää voi. Vaan tietäkäät, ett' ennen-\nKuin toisen kainalossa Johannan\nMa nään --\n\nLa Hire.\n           Oi, kuulkaat, prinssi!\n\nDunois.\n                                  Hänen luokseen\nEi silmän äkki hehku mua temmaa.\nTää mieli voittamaton naisehen\nEi koskaan taipununna, ennenkuin\nTuon taivahisen näin, joss Herran tahto\nSoi Franskan auttajaks' ja mulle vaimoks',\nJa sinä hetkenä ma valan vannoin,\nEtt' morsianna hänen kotihin\nMa veisin. Sillä väkevälle kelpaa\nVaan väkevä, ja leimusydän tää\nEi tyydy, ellei liity rintaan, joka\nSen voiman ymmärtää ja kestää jaksaa.\n\nLa Hire.\nKuin voisin, prinssi, urhokunniaanne\nMun vähät ansioni verrata!\nMiss' kreivi Dunois käy kilpasille,\nEi tanterelle jäädä tohdi kenkään.\nVaan halpa paimentyttö puolisoksi\nEi teille käy. Se veri kuninkainen,\nJon suonissanne tiette juoksevan,\nNiin alhakaista yhdistystä hylkää.\n\nDunois.\nHän luonnon suuren lempilapsi on,\nKuin mie, ja mulle yhden vertainen.\nHän kättä ruhtinaista halventaisi,\nHän, jok' on enkeleitten morsian,\nHän joka päänsä sulkee loistohon,\nMaa-ilman kruunuloita kirkkahampaan,\nHän joka kaikki, mit' on suurta, korkeaa,\nNiin piennä jalkojensa alla näkee?\nSill' ruhtinasten kaikki istuimet\nJos päällistyksiin, tähtiin asti, koottais,\nEi sinne ennättäis, miss' yllä maan\nHän seisoo majesteetissaan.\n\nLa Hire.\nNo, kuninkaamme päättäköön.\n\nDunois.\n                            Ei itse\nHän päättäköön. Hän Franskan vapautti\nJa sydämeltään vapaa olkoon itse.\n\nLa Hire.\nKas, tuoll' on kuningas!\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    EDELLISET. KAARLO. AGNES SOREL. Du CHATEL ja CHATILLON.\n\nKaarlo (Chatillonille).\nHän tulee? Kuninkaaks', te mainitsette,\nMua tunnustaa ja kunnioittaa tahtoo.\n\nChatillon.\nTääll' kuninkaallisessa kaupungissaan,\nChalons'issa, mun herrani Burgund\nSun jalkais juureen lankee. -- Minun käski\nHän kuninkaana sua tervehtää.\nHän mua seuraa, itse kohta saapuu.\n\nSorel.\nOi, auringota kaunokaista päivän,\nJok' auvon tuo ja suosion ja rauhan.\n\nChatillon.\nHän kahden sadan huovin kanssa tulee\nJa jalkais juureen tahtoo langeta;\nVaan hänpä oottaa, ettet tuota salli,\nEtt' orpanana häntä syleilet.\n\nKaarlo.\nMun sydämeni häntä kohden hehkuu.\n\nChatillon.\nOn pyyntö herttuan, ett' riidastanne\nEns' kohtelussa hiiskumallakaan\nEi mainittaisi.\n\nKaarlo.\n                Lethe-virta nielköön,\nMit' ollut on. Me riemupäiviä,\nNyt alkavia, katselemme vaan.\n\nChatillon.\nNe jotka Burgundia puolustit,\nNe kaikki suostumukseen pääsköhöt.\n\nKaarlo.\nNiin valtakuntani ma suurennaan.\n\nChatillon.\nJa Isabella kuninkaatar rauhaan\nOn suljettava myös, jos siihen suostuu.\n\nKaarlo.\nHän mua vastustaa, ma häntä en.\nOn riita loppunut, kun hän sen päättää.\n\nChatillon.\nKaks' toista ritaria sanas taatkoon.\n\nKaarlo.\nSe pyhä on.\n\nChatillon.\n            Ja arkkipiispa sun\nJa hänen kesken, rauhan vahvistukseks'\nJa sinetiksi, rippileivän jaatkoon.\n\nKaarlo.\nNiin taivaan autuus mulle suotakoon,\nKuin sydän käden-antoani seuraa.\nNo, mitä muuta vaatii herttua?\n\nChatillon (silmäillen Du Chatelia).\nTääll' yhden nään, jon läsnä-olo voisi\nEns' tervehdystä myrkyttää.\n\n    (Du Chatel lähtee ääneti).\n\nKaarlo.\n                            Niin, lähde,\nDu Chatel! Kunnes herttua sun kasvos\nVoi kärsiä, sa piiloksissa ollos!\n    (Seuraa häntä silmillänsä, kiiruhtaa sitte\n    hänen perässänsä ja syleilee häntä).\nOi Ystäväni! Enemmän kuin sen\nMun eestäni sa tehdä tahtoisit!\n\n    (Du Chatel menee).\n\nChatillon.\nMuut pykälät tää kirja mainitsee.\n\nKaarlo (Arkkipiispalle).\nTää toimeen pankaat! Kaikki vahvistamme.\nMe ystävästä emme hintaa kiellä.\nTe Dunois, nyt sadan ritarin\nKanss' hertuata vastaan lähtekäät.\nPuunlehvät käissä sotajoukot kaikki,\nNe veljiänsä vastaan astukaat.\nKaikk' kansa juhlavaattehisin käyköön,\nJa kaikki kellot ilmaiskoon, ett' Franska\nBurgundin kanssa liittyy uudestaan.\n    (Hovipalvelia tulee. Torvien ääntä kuuluu).\nKah! Mitä tietää torventoitotus?\n\nHovipalvelia.\nBurgundin herttua käy kaupunkiin.\n\n    (Menee).\n\nDunois (menee La Hiren ja Chatillonin kanssa).\nPois, häntä vastaan!\n\nKaarlo (Sorelille).\nSa itket, Agnes! Tuskin itsekään\nTän hetken ankaruutta kestää jaksan\nKuin monta miestä kuolo korjas, ennen-\nKuin rauhallisna yhteen tulla voimme!\nVaan myrskyn raivo taukoo, synkehimmän\nYön jälkeen päivä koittaa, ja kun hetki\nOn tullut, heelmät myöhät kypsyvät.\n\nArkkipiispa (ikkunassa).\nHän ahdingossa viipyy. Ratsahilta\nHän nostetaan ja hänen jalkojansa\nJa liepeitänsä kansa suutelee.\n\nKaarlo.\nTää oiva kansa on, niin lemmessään\nKuin vihassansa kiivas. -- Kuinka pian\nSe unhottaa, ett' vanhemmat ja lapset\nTää herttua on heiltä surmannut:\nOn tuokiossa elin-aika pitkä!\nOi malta, Sorel! Riemus innokas\nVoi häntä pistää myöskin; häntä täällä\nEi loukata, ei huolestuttaa saa.\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    BURGUNDIN HERTTUA. DUNOIS. La HIRE. CHATILLON ja KAKSI MUUTA\n    RITARIA herttuan seurueesta. Herttua seisahtaa ovelle, kuningas\n    rientää häntä vastaan, Burgund astuu kohta likemmäksi ja hankkii\n    kumartua toiselle polvellensa, mutta kuningas ottaa hänen\n    syliinsä.\n\nKaarlo.\nTe meitä heijahdatte -- Teitä vastaan\nMe panna hankittiin -- Vaan ripeät\nOn hevosenne.\n\nBurgund.\n              Velvollisuuteeni\nNe mua toivat.\n    (Syleilee Sorelia ja suutelee hänen otsaansa).\n               Sallikaattc, serkku!\nTää oikeus on Arras'in haltialla,\nJa nainen kaunis tottumusta vanha\nEi kieltää saisi.\n\nKaarlo.\n                  Kartanonne, kuuluu\nOn lemmen valkama ja kauppapaikka,\nMiss' kauneutta kaikenlaista viihtyy.\n\nBurgund.\nMe kauppakansaa oomme, kuninkaani!\nMit' oivallista kaikkialla kasvaa,\nSe Brüggen kaupungissa näytteheksi\nJa nautteheksi pannaan; eellä kaiken\nOn naisten kauneus tok' meille kallis.\n\nSorel.\nOn naisten lempi kallihimpi vielä;\nVaan myytävillä sit' ei nähdä missään.\n\nKaarlo.\nTe epämainehessa ootte, serkku,\nEtt' naisten suurin lahja teill' ei kelpaa.\n\nBurgund.\nSe synti mulle maksaa. Onni teidän!\nOn sydän teille varhain neuvonut,\nMit' olo hurja mulle vihdoin viimein!\n    (Havaitsee Arkkipiispan ja kurottaa hänelle kättä).\nOi arvon herra, siunausta teiltä!\nTe hurskauden tiellä aina löytään:\nKen teitä etsii, oikeassa käyköön.\n\nArkkipiispa.\nJos koska mestarini mua kutsuis,\nOon kylliks saanut, ilomielin lähden,\nKun silmilläin tän riemupäivän näin.\n\nBurgund (Sorelille).\nTe juvelinne hukkasitte, kuuluu,\nEtt' asehiksi mua vastahan\nNe ta'ottais? Kuin? Ootteko niin uljas?\nJa täyttä tottako mua vainositte?\nVaan loppunut on taistelumme nyt:\nKaikk' kadonneet nyt ilmi käyvät taas.\nOn juvelinne myöskin löytyneet;\nNe mulle turmioksi määrättiin,\nVaan rauhan merkkinä ne teille tarjoon.\n\n    (Ottaa seuralaisen kädestä juvelilippaan ja kurottaa\n    sen hänelle avoinna. Agnes Sorel katselee kuningasta\n    hämmästyneenä).\n\nKaarlo.\nSe lahja ottaos, se kallis pantti\nOn lemmen suloisen ja sovun kauniin.\n\nBurgund (pistäen komean ruusun hänen hiuksiinsa).\nMiks' Franskan kruunu tää ei olla saa?\nMa yhtä mieluisalla sydämellä\nTän kassapäänne sillä kaunistaisin.\n    (Tarttuu hartaasti hänen käteensä).\nJa -- minuun luottakaat, jos ystävää\nTe joskus tarvitsette!\n\n    (Agnes Sorel purskahtaa itkuun ja astuu syrjemmäksi,\n    kuningaskin taistelee liikutustansa hillitäksensä, kaikki\n    läsnä-olevaiset luovat heltyneellä mielellä silmänsä\n    molempiin ruhtinaisin).\n\nBurgund (katselee kaikkia miehestä mieheen ja lankee kuninkaan syliin).\n                       Kuninkaani!\n\n    (Ne kolme burgundilaista ritaria rientävät samalla Dunois'in,\n    La Hiren ja Arkkipiispan luo ja sepäilevät heitä. Molemmat\n    ruhtinaat ovat hetken aikaa äänetöinnä toinen toisensa sylissä).\n\nJa teitä vainosin! Ja teidän heitin!\n\nKaarlo.\nOi hiljaa! Malttakaat!\n\nBurgund.\n                       Tuon Brittiläisen\nMa kruunautin! Häntä tottelin!\nJa teitä, haltiaani, surmaan syöksin!\n\nKaarlo.\nEi siitä! Kaikk' on anteeks' suotu. Kaikki\nTää ainokainen hetki pyyhkii pois.\nSe sattumaa, se onnen juonta ol!\n\nBurgund (tarttuu hänen käteensä).\nMa kaikki korvaan! Mua uskokaat!\nKaikk' kärsimykset teille palkitaan,\nTe valtakunnan kaiken saatte jälleen --\nMaakylää pientä ei se vaille jää!\n\nKaarlo.\nMe yhtynynnä ollaan. Vihollista\nEn pelkää.\n\nBurgund.\n           Uskokaat, ett' ilomielin\nEn kiistaan käynyt. Oi, jos tietäisitte --\nMiks' ette häntä luokseni te panneet?\n    (Osottaen Sorelia).\nEn hänen itkuaan ois kestää voinut,\n-- Nyt hornan valta meitä toisistamme\nEi riistä, rinta rintahan kun liittyi!\nNyt paikkani ma löysin oikean:\nTän syömen luona harhatieni loppuu.\n\nArkkipiispa (astuu heidän väliinsä).\nTe yhtynynnä ootte. Franska nousee\nKuin Feniks-lintu nuorra tuhastaan,\nJa loiston aika vastahamme koittaa.\nMaan haavat käyvät kiinni, kaupungit\nJa kylät raastetut, ne raunioistaan\nNiin uljahana taasen nousevat,\nJa ruoho uusi tantereita verhoo --\nVaan taistelunne uhrit, kuolon vieraat,\nEi nouse; kyyneltulva tuottamanne\nOn vuotanut ja vuotaneeksi jää;\nOn polvi kasvavainen kukkiva,\nVaan mennyt surman saalihina ol',\nJa lasten onni isiä ei nosta.\nSe heelmänä on veljesriidastanne!\nSiit' oppikaatte! Sodan jumalaa\nTe kammokaat, kun miekan paljastatte.\nOn helppo suurten vaino nostattaa,\nVaan nöyränä, kuin haukka ilman teiltä\nTaas miehen käille laskee, ihmis-ääntä\nTuo raivojumala ei kuulla tahdo.\nEi vasta päin, kuin äsken, taivahista\nKäy avuntuoja oikeahan aikaan.\n\nBurgund.\nOi Sire! On rinnallanne enkeli\n-- Miss' on hän? Miks' en häntä täällä nää?\n\nKaarlo.\nMiss', missä on Johanna? Miksi puuttuu\nHän tänä suurra juhlahetkenä,\nJonk' itse meille tuotti?\n\nArkkipiispa.\n                          Neitsyt pyhä\nEi joutohovin laimeutta kestä,\nJa ellei taivon käsky häntä vaadi\nMaa-ilman markkinoille, kainostellen\nHän kansan turhaa silmäilystä karttaa!\nHän Herran kanssa haastaa luultavasti,\nKun Franskan eestä ei hän työtä tee:\nSen tähden häntä seuraa siunaus.\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    EDELLISET. JOHANNA, (neitsyt tulee haarniska päällä. Mutta\n    ilman kyperää, pää seppeleellä kaunistettuna).\n\nKaarlo.\nJohanna, pappeuden koristeissa\nKäyt liittoa, jon laadit, vihkimään.\n\nBurgund.\nKuin kauhea ol' neitsyt tappelussa,\nJa kuinka rauha häntä kirkastaa!\n-- Johanna, oonko tahtos tehnyt? Ootkos\nNyt tyytyväinen? Suosiotas saanko?\n\nJohanna.\nSull' itselles teit parhaan palveluksen,\nNyt siunatussa loistehessa hohdat,\nSie, joka veripunaisessa välkkehessä,\nKuin kammo kuuhut, taivahalla riipuit.\n    (Katsellen ympärillensä).\nOn monta kunnon ritaria täällä,\nJa kaikki silmät riemun tulta välkkyy,\nVaan yhden huoleisen ma tiedän tok'.\nJon riemun riehuessa piillä täytyy.\n\nBurgund.\nJa kenpä velkoa niin suurta tuntee,\nEtt' suosioomme turvata ei tohdi.\n\nJohanna.\nHän tulla saako? Lausu, että saa!\nTee täydeks' ansios. Se sopimus\nOn tyhjä, jok' ei syöntä muuta varsin\nYks' vihan eine, riemun maljaan jäänyt,\nVoi siunauksen juoman myrkyttää.\n-- Ei loukkausta moista, jota Burgund\nTän ilopäivänä ei unhottaisi.\n\nBurgund.\nSun ymmärrän!\n\nJohanna.\n              Ja tahdot anteeks antaa?\nSa tahdot, herttua? -- Du Chatel, tullos!\n    (Avaa oven ja johdattaa Du Chatelin sisälle;\n    tämä jää etäälle seisomaan).\nOn vihamiehillensä herttua\nNyt leppynyt ja sulle myös.\n\n    (Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin\n    ja etsii herttuan silmistä vastausta).\n\nBurgund.\n                            Oi, miksi\nMun luulet? Tietkös, mitä multa vaadit?\n\nJohanna.\nOn hellän herran portit aina auki,\nHän vieraitaan ei torjuu; vapaana,\nKuin taivon kansi maata ympäröitsee,\nNiin armo ystävän ja vihamiehen\nMyös sulkekohon; päivä sätehillään\nKaikk' avaruuden ääret valaisee,\nJa kastettansa taivas tasaisesti\nSuo tantereille; mit' on oivallista\nJa taivahista saatua, se kaikki\nOn yhtehistä myös ja ehdotointa;\nJa laskoksissa vaan on synkeys.\n\nBurgund.\nHän minun tehdä voi, min tahtoo vaan:\nHäll' sydämeni on kuin meden vaha.\n-- Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan\nSa isä, ällös suuttuko, jos kättä,\nSua surmannutta, lempeästi painan.\nTe tuonen henget, mulle anteeks suokaa\nEtt' koston lupausta hirveää\nEn täytä. Siellä kuolon iki-yössä\nEi sydän liiku, ikikestävää\nJa seisovaista kaikki on -- vaan toisin\nOn täällä päivän valkeassa laita.\nTääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen,\nOn hetken valtiaisen helppo saalis.\n\nKaarlo (Johannalle).\nMit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo!\nKuin ihanasti lupaukses täytit!\nKuin nopeasti kohtaloni muutit!\nMull' ystäväni voitit, vihamieheni\nLöit maahan, kaupunkini vieraan ikeen\nAlt' autit pois. -- Sa yksin teit sen kaiken.\nOi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!\n\nJohanna.\nOo laupiainen onnen päivinä\nKuin vaurionkin -- loiston kukkuloilla\nÄl' unhota, mit' ystäväinen maksaa:\nSen alhaisuudessas sa tuta sait.\nÄl' armoa ja oikeutta kiellä\nEes halvimmaltakaan: sill' paimenen\nSun auttajaksi Herra tuotti -- Franskan\nMaan kaiken koota saat, saat kanta-isäks'\nJa pääksi suurten ruhtinasten tulla;\nSun oksas kirkkahammin loistavat,\nKuin valta-istuimellas ennen olleet.\nSun sukus kukostaa, niinkauvan kuin\nSe kansan lemmen säilymähän saa.\nSe ylpeyden kautta lankee vaan,\nJa hökkeleistä, joista avuntuoja\nNyt sulle lähti, salaisesti kasvaa\nSyyn-alaisille jälkeisilles turma.\n\nBurgund.\nOi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä!\nJos silmäs vastaisiin voi tunkea,\nMull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks',\nKuin alku ennustaa, se leviääkö?\n\nJohanna.\nSa ylhäiseks', valt'istuimehen asti,\nTeet istuimes ja vielä ylemmäksi\nSun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan\nSe pilviin nostattaa. -- Vaan käsi taivaan\nSen kasvamista estää äkkiä.\nSun huonees ei sen vuoksi sorru toki!\nSe neitsyessä loistokkaana jatkuu,\nJa valtikkaita, kansankaitsioita,\nSen helmasesta kukkimahan käy.\nKaks' suurta valtakuntaa heillä on,\nMaa-ilma tuttu heitä tottelee,\nJa uusi myös, jon Herran käsi vielä\nTois puolla merten käymätöinten kätkee.\n\nKaarlo.\nOi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö\nTää ystävyyden liitto, jonka nyt.\nMe uudistimme, jälkeisemme myös?\n\nJohanna (hetken vaiti oltuansa).\nTe kuninkaat ja herrat! Vainoa\nTe kammokaat! Karttakaatte riitaa,\nKun luolassaan se nukkuu, nostamasta:\nSe myöhän jällen talttuu! Lapsia\nSe siittää, rautahisen sukukunnan,\nJa liekki liekin voimaa kartuttaa.\n-- Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat,\nJa vastaisuus mun peittää antakaat.\n\nSorel.\nSa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit,\nSa tiedät, loistoako etsin turhaa:\nOi, anna lempivastausta mullekin.\n\nJohanna.\nMaa-ilman suuret vaiheet näen vaan;\nSun kohtalos sa sydämessäs kannat!\n\nDunois.\nVaan minkä kohtalon sa itse saat,\nSa neitsyt jalo, jota taivas suosii?\nSull' hurskahalle, puhtahalle varmaan\nMaa-ilman suurin onni kukkii.\n\nJohanna.\n                              Onni\nOn kaikkivallan kainalossa tuolla.\n\nKaarlo.\nSun onnes kuninkaasi huolla olkoon!\nSun nimes Franskan maassa loistavaksi\nMa tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät\nSua autuaaksi kiittävät -- ja kohta\nSen täyttän. Polvilles laske!\n    (Vetää miekan ja koskee häntä sillä).\n                              Nouse\nNyt aatelisna! Syntys halpuudesta\nMa, kuninkaas, sun nostan -- Haudassaan\nSun esivanhempas ma aateloitsen --\nSa liljan vaakunassas kantaa saat,\nSa ylhäisinten vertaiseksi käyt,\nJa veri Valois'in, tää kuninkainen,\nSun vertas korkeampi olkoon vaan!\nSun kättäs suuren suuret pyytäköön;\nMa itse puolisolle ylevälle\nSun naittaa tahdon.\n\nDunois (astuu esiin).\n                    Sydämeni hänen\nOn alhaisuudessansa valinnut:\nTää uusi loisto, häntä ympäröivä,\nEi hänen arvoansa nosta eikä\nMun lempeäni myös. Täss' kuninkaani\nJa pyhän arkkipiispan eessä hälle\nMa ruhtinaista kättä julki tarjoon,\nJos moista ansainneeks' hän minun katsoo.\n\nKaarlo.\nOi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä\nSa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään\nSull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan\nSa voitit, joka lemmen valtaa aina\nOn pilkannut.\n\nLa Hire (astun esiin).\n              Jos Johannan ma tunnen,\nOn sydän nöyrä paras lahja hällä.\nHän suurten suosimusta ansaitsee,\nVaan heihin ei hän toivoansa nosta.\nHän korkeutta joutavaa ei pyydä;\nHän kunnon miehen rakkauteen tyytyy\nJa kohtalohon hiljaisehen, jonka\nMa kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.\n\nKaarlo.\nSa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa\nYht' urhokkaat ja kuulut. -- Tahdotkos\nSa, joka vainojaani suositit\nJa maani yhdistit, mult' ystäväni\nNyt erotta? Yks hänen saada voi,\nJa kumpikin sen palkan ansaitsee.\nNo, Agnes sydämes nyt päättäköön.\n\nSorel (astuu lähemmäksi).\nMa jalon neidon näen hämillään,\nJa kainouden hehku posket punaa.\nHäll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään\nHän kuulla saisi, ystävähän luottaa\nJa rinnastansa murtaa salpaus.\nOn hetki tullut, jolloin sisarena\nTät' ankarata urhoneittä miekin\nVoin luotua ja helmaa uskollista\nHäll' kaupata. -- Kuin naiset naisellista\nMe ensin punnitkaamme. Päätöstämme\nNiin kauvan oottakaatte.\n\nKaarlo (aikoo lähteä).\n                         Olkoon niin.\n\nJohanna.\nEi, Sire! Mun poskiani kainous\nEi punannut. Tän jalon rouvan kanssa\nEn haastaa saata, mitä miesten eessä\nMa häpeäisin. Kunniaksi mulle\nOn näitten urhoritarien pyyntö;\nVaan lammaslaumastain en luopunut\nMaa-ilman turhan korkeuden tähden\nJa vihkiseppelettä hartoen\nEn vaski hankkinahan sulkeunna.\nOn mulla toinen toimi tykkänään\nSen neitsyt puhdas yksin täyttää taidaa.\nMa korkehimman käskyläinen olen\nJa miehen puolisoks' en tulla voi.\n\nArkkipiispa.\nMiespuolle rakkahalle kumppaniksi\nOn nainen syntynyt -- jos luontoa\nHän tottelee, hän taivon mieltä parhain\nMyös noudattaa! Jos Herran käskyä\nSa tehdä taisit, tappotanterella\nKun sinun huusi, asees luotas laske\nJa hempeämpään sukukuntaan käänny,\nJon kieltännynnä oot, ja jot' ei pantu\nOo miekan tuhotöitä laatimaan.\n\nJohanna.\nEn tiedä, arvon herra, vielä virkkaa,\nMin henki mulle työksi antanee;\nVaan ajan tultua, sen ääni kaikuu,\nJa tuota kuulen. Työni täyttämään\nSe mua vaatii nyt. Mun herrani\nEi otsallansa kanna kruunua\nJa voitelusta kiirehensä puuttuu,\nEi kuninkaaksi häntä puhutella.\n\nKaarlo.\nMe Rheims'ihin par' aikaa matkustamme.\n\nJohanna.\nEi viivytystä, sillä kaikkialla\nOn vainojia tietäs sulkemassa.\nVaan halki kaikkien sun saatan tok?\n\nDunois.\nVaan kaikki kun on päätetyksi saatu,\nJa Rheims'ihin me voitollisna tullaan,\nOi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä --\n\nJohanna.\nJos voiton seppelellä taivas suo\nMun tästä kuolon taistelusta päästä,\nOn työni loppu -- paimenella ei\nOo tointa muuta kuninkaansa luona.\n\nKaarlo (tarttuen hänen käteensä).\nSun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti\nOn kiihtyneessä sydämessäs lempi:\nVaan aina ei se vaiti oo, se usko!\nTaas miekka talttuu, voitto rauhan tuo:\nKas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää,\nJa tunnot lempeämmät sydämissä,\nNyt elpyneissä, vallan saavat taas --\nNe sunkin sydämessäs vallan saavat,\nJa kaipauksen kyyneleitä itket,\nNiinkuin et koskaan ennen -- sydämes,\nJon taivas täyttää nyt, päin ystävää\nMaan päällä kääntyy miellä rakkahalla --\nSa tuhansia onnistuttaa sait\nJa päätät yhtä onnistuttamalla!\n\nJohanna.\nDauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen\nJo suuttunut, kun Herran astian\nSa särkeä, tän neidon puhtahan\nMaan rikkasihin tempauttaa tahdot?\nTe sokeat! Te heikko-uskoiset!\nTe taivon kirkkautta nähdä saatte,\nSe ihmehiä teille ilmaisee,\nJa mie en teistä oo kuin nainen vaan.\nOi, voiko nainen vaskivaattehissa\nMiestappeluhun ryhtyä? Voi minua,\nJos Herran kostomiekkaa käissä\nMa kantaisin ja sydämessä toki\nMiespuolen rakkautta kätkisin!\nMun syntymättäkin ois huokeampi!\nEi siitä sanaakaan, se muistakaat,\nJos mua ette raivouttaa tahdo!\nJo miesten silmäkin, kun mua pyytää,\nMull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.\n\nKaarlo.\nEi, laatkaat! Hän ei taivu!\n\nJohanna.\n                            Käsky anna\nEtt' sotatorvi taasen kaikukoon!\nTää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa!\nSe uupumasta nostaa jällehen,\nSe työhöni mull' uudet voimat lainaa,\nMua sallimaani kohden temmaten.\n\n\nViides Kohtaus.\n\n    ERÄS RITARI (pikaisesti).\n\nKaarlo.\nMik onpi?\n\nRitari.\n          Marnen yli vainolainen\nOn kulkenut ja hyökkäystä hankkii.\n\nJohanna (innoksissa).\nNo eija! Siteistään nyt sielu pääsee.\nAseisin! Ma joukot järjestän.\n\n    (Kiiruhtaa pois).\n\nKaarlo.\n                              La Hire,\nSa häntä seuraa -- Rheims'in eessä vielä\nMe kruunustamme kiistaella saadaan!\n\nDunois.\nSe urhoutta ei. Se epätoivon\nOn viime hurja puuha vaan.\n\nKaarlo.\n                           Burgund,\nEn teitä kiihota. Nyt päivä on\nNiin monta turman päivää palkita.\n\nBurgund.\nEn moitteen syytä anna.\n\nKaarlo.\n                        Edellänne\nMa itse kuljen tiellä kunnian,\nJa kruunun saantikaupunkimme eessä\nMa kruunun voitan. -- Agnes, ritaris\nJäähyväiset sull' lausuu!\n\nAgnes (syleilee häntä).\nEn itke enkä sinun tähtes pelkää,\nMa uskon vaakuudella tähtiin katson.\nNiin monta armotyötä taivas ei\nMeill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta.\nMa Rheims'in kartanoissa herroain\nSaan helmaella voitollisna kerta.\n\n    (Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä\n    muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta\n    alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien\n    ääni kuuluu näyttämön takaakin).\n\n    (Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät.\n    Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin\n    ylitse peräpuolelle näyttämöä).\n\n\nKuudes Kohtaus.\n\n    TALBOT nojaten FASTOLFIIN, SOTAMIESTEN seurassa.\n    Kohta sen jälkeen LIONEL.\n\nTalbot.\nTänn' puitten alle mua saattakaat,\nJa tappeluhun jällen kääntäkäät:\nMa apumiestä kuollaksein en kaipaa.\n\nFastolf.\nOi onnetointa, surkeata päivää!\n    (Lionel astuu esiin).\nOi mitä nähdä saatte, Lionel!\nTääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.\n\nLionel.\nSen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi!\nEi aikaa uuvuksissa maata nyt.\nPois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne,\nNiin mahtavalla, luonto karkaiskaat.\n\nTalbot.\nEi turhaa! Koston päivä tullut on,\nJok' istuimemme Franskan maalla murtaa.\nMa tappelussa hurjimmassa tyhjään\nKaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt\nMa nuolen iskemänä loijun, enkä\nVoi nousta milloinkaan. -- Rheims kadotettu\nOn, Parisia auttakaatte siis!\n\nLionel.\nDauphinin kanssa on se liittoon käynyt;\nSen tiedon lentoviesti tuotti äsken.\n\nTalbot (temmaa kääreen auki).\nNiin vuotakaatte virrat purpuraiset,\nTää päivä kirkas mua inhottaa.\n\nLionel.\nEn jäädä ehdi. -- Fastolf, päällikkömme\nTe suojaan saattakaatte: kauvan aikaa\nMe tällä paikkaa emme kestää voi.\nPois kaikkialta meikäläiset karkaa,\nJa hillitöinnä neitsyt rynnistää --\n\nTalbot.\nSa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy;\nEi typeryyttä voita jumalatkaan!\nSa, järki, taivahisen päästä saatu,\nMaa-ilman viisas luoja, tähtien\nTien johtaja, oi, missä valtas on,\nJos typeryyden raivohevon häntään\nNiin takerruit, ett', turhaan huutaen,\nTuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun\nSun, silmät auki, syöstä täytyy vaan!\nSe kurjan kurja on, jok' ylhäisen\nJa suuren eestä miellä viisahalla\nSaa elämänsä altiiks! Houkkiolle\nMaa-ilma kuuluu. --\n\nLionel.\n                    Monta hetkeä\nEi elämänne kestä. -- Jumalaanne\nJo aatelkaat!\n\nTalbot.\n              Jos meidät urhona\nOis urhot voittaneet, vois lohdutukseks'\nMeill' olla sallimus, jok' ensinkään\nEi pyöreänsä kierämästä lakkaa --\nVaan ilki-juonen tähden uupua!\nTää vieras elämämme eikö voinut\nOis julkisemmin päättyä.\n\nLionel (kurottaa hänelle kättä).\n                         Mylord!\nJää hyvästi! Kun tappelusta päästään,\nTeill' kyynelvelkaa maksan, elävänä\nJos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu,\nJok' oikeutta tappotanterella\nViel' istuu arpojansa puistaen.\nTois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt\nOn pitkän ystävyyden suhteen ero.\n\n    (Menee).\n\nTalbot.\nOn kohta loppu, maalle ikuiselle\nMa tomurahdut annan, jotka tuskan\nJa riemun vuoks' ma ruumihiksi sain --\nJa mahtavasta Talbotista, joka\nMaa-ilman mainehellaan täytti, muuta\nEi jää kuin kouran täysi multaa. -- Niin\nKäy ihmisen -- ja voitto ainoa,\nJon elon taistelusta saavutamme,\nOn varma tieto mailman tyhjyydestä\nJa harras kammo niihin kaikkihin,\nMit' arvokasta oil ja suurta meistä.\n\n\nSeitsemäs Kohtaus.\n\n    KAARLO. BURGUND. DUNOIS. Du CHATEL ja SOTAMIEHIÄ tulee esiin.\n\nBurgund.\nMe vallin saimme.\n\nDunois.\n                  Päivä meidän on.\n\nKaarlo (havaiten Talbotin).\nKah, kenpä tuossa vastenmielisesti\nJäähyväisiä auringolle heittää?\nSe hankinnaltaan halpa mies ei oo.\nHänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.\n\n    (Sotamiehiä kuninkaan seurueesta tulee lisää).\n\nFastolf.\nPois! Kunniata kuollehelle, jota\nTe elämässä aina kavahditte!\n\nBurgund.\nOi, mitä näänkään! Talbot verissänsä!\n\n    (Menee häntä kohden. Talbot tuijottaa häntä ja kuolee).\n\nFastolf.\nPois, Burgund! Urhon viime silmäystä\nEi haahmo petturin saa myrkyttää!\n\nDunois.\nOi Talbot julma! Voittaa mahdotoin!\nKah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan,\nJa Franskan laaja maa sun roima-mieltäs\nEi voinut tyydyttää. -- Nyt vasta, Sire,\nMa kuninkaaksi teitä tervehdän:\nNiin kauvan otsallanne kruunu horjui,\nKuin tuossa ruumihissa henki liikkui.\n\nKaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa).\nOn ylhäisempi hänen voittanut,\nMe emme! Franskan tanterella nukkuu\nHän niinkuin urho kilvellänsä, jota\nEi jättää tahtois. Pois hän kantakaat!\n    (Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois).\nHäll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin\nHän saakoon! Franskan sydämessä, jossa\nHän urhotyönsä päätti, hänen luunsa\nMyös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan\nEi kenkään tunkenut. Se paikka, missä\nHän löytään, hautakirjoituksen antaa.\n\nFastolf (antaen miekkansa pois).\nSun vankis, herra, oon.\n\nKaarlo (antaa miekan hänelle takaisin).\n                        Ei tunnon työtä\nEi sota julma estä, vapaana\nTe haltianne hautaan saattakaat.\nDu Chatel -- Agnes pelkää, tuskastaan\nHän päästäkäät ja tieto viekäät, että\nMe eletään ja voiton saimme; Rheims'iin\nHän loistehella saattakaat!\n\n    (Du Chatel menee).\n\n\nKahdeksas Kohtaus.\n\n    EDELLISET. La HIRE.\n\nDunois.\n                           La Hire,\nMiss' neitsyt on?\n\nLa Hire.\n                  Kuin? Tuota kysyn teiltä.\nHän teidän rinnallanne taisteli.\n\nDunois.\nMa teidän luulin häntä suojaavan,\nKun kuningasta riensin auttamaan.\n\nBurgund.\nMa vihollisten ahdingossa äsken\nNäin valkolipun vielä liehuvan.\n\nDunois.\nVoi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään!\nOi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. --\nOn into hänen liian kauvas vienyt.\nHän saarroksissa yksin taistelee.\nJa ylivoiman eessä uupuu vihdoin.\n\nKaarlo,\nHänt' auttamaan!\n\nLa Hire.\n                 Ma käyn.\n\nBurgund.\n                          Me kaikki käydään!\n\n    (Rientävät pois).\n\n    Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in\n    tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.\n\n\nYhdeksäs Kohtaus.\n\n    RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä.\n    JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle\n    näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.\n\nJohanna.\nNyt, ilkipintainen, sun juones huomaan!\nMun valhekarkailulla tappelusta\nOot houkutellut, monta Brittiläistä\nSen kautta kuolemasta auttain. Vaan\nNyt turmio sun itses sauttaa.\n\nMusta Ritari.\n                              Miksi\nMua tavotat ja kintereissäni\nNiin hurjapäänä kuljet. Minun ei\nOo määrä sinun miekkas kautta kuolla.\n\nJohanna.\nSua sydämeni pohjukasta kammon,\nKuin yötä, jonka muodon lainasit.\nSua maalimasta pyyhkimähän pois\nMua vihan kiihko vaatii ankarasti.\nKen ootkaan? Silmäs näytä. -- Talbot'in\nJos tappelussa kaatuvan ma nähnyt\nEn ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.\n\nMusta Ritari.\nNo, etkös ennushengen ääntä kuule?\n\nJohanna.\nSe rinnan pohjukasta julki huutaa,\nEtt' eessäni on turmio.\n\nMusta Ritari.\n                        Johanna\nD'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut\nOot voiton lentimillä. Kunniaas\nJo tyydy. Laske onni, joka sua\nKuin orja palvellut on, ennen kuin\nSe suutuksissa karkaa: vakavuutta\nSe kammoo, isäntänsä pettää aina.\n\nJohanna.\nMiks' kesken kulkuani käsketkään\nMun seisahtaa ja työni heittää. Sen\nMa täytän, lupaukseni ma suorin.\n\nMusta Ritari.\nSua vastustaa ei auta. Taistelussa\nJok' ainoassa voitat. -- Taisteluun\nÄl' lähde toki. Varotusta kuule!\n\nJohanna.\nMa luotani en miekkaa laske ennen\nKuin korskan Englannin ma lannistan.\n\nMusta Ritari.\nKas, tuolla nousee tornin korkehin\nRheims, matkas määrä -- hiippakirkkojen\nNäät välkkyvän: sinn' loistehella riennät,\nSun kuninkaasi kruunaat, lupaukses\nSa suoritat. -- Vaan käännä takaisin!\nÄl' lähde sinne! Varotusta kuule!\n\nJohanna.\nKen oot sa valhekieli liukas, joka\nMua säikyttää ja huumauttaa pyydät?\nKuin rohkenitkaan väärää ennustusta\nMull' viekkahasti lausua!\n    (Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä).\n                          Ei, vastaa\nMull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.\n\n    (Hankkii sivaltaa häntä miekalla).\n\nMusta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää\njärkähtämättä seisomaan).\n\nTapa mitä kuolon on!\n\n    (Pimeyttä. Salamaa ja jyristystä. Ritari katoo).\n\nJohanna.\nTuo eläväinen ei. Se valhe-haamu\nOl' tuonelasta, henki ilkeä,\nJok' allikosta tulta suitsuvasta\nNous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä\nMa Herran miekan kanssa pelkäisin?\nMa voitollisna tieni käydä tahdon,\nJa vaikka horna itse ahdistaisi,\nSe rohkeuttani ei lannistaisi!\n\n    (Hankkii mennä).\n\n\nKymmenes Kohtaus.\n\n    LIONEL. JOHANNA.\n\nLionel.\nKäy taisteluhun hylky. -- Molemmat\nMe elävänä emme täältä lähde.\nSa uljahimmat meistä lyönyt oot;\nOn Talbot jalo suuren elämänsä\nMun helmahani heittänyt. -- Sen sulle\nMa kostan taikka kuolen itse. Mutta\nEtt' tietäisit, jos elän taikka kuolen,\nKen kunniaa sull' tuo -- Oon Lionel\nEnglantilaisten viime päällysmies,\nJa voittamatta miekkani on vielä.\n    (Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua\n    neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä).\nOi, onnen juonta!\n\n    (Ottelee neitsyen kanssa).\n\nJohanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän\nhänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa\noikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).\n\n                  Kärsi mitä etseit!\nMun kauttani sun pyhä neitsyt uhraa!\n\n    (Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi,\n    jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).\n\nLionel.\nMiks' emmit? Miksis kättäs viivytät?\nVie henki myös, kuin kunniankin veit;\nSun käissäs oon, en säästämystä pyydä!\n    (Neitsyt viittaa häntä pakenemaan).\nMa karkuun lähtisinkö? Hengestäin\nSua kiittäisinkö? Ennen kuolen!\n\nJohanna (silmät toisaalle käännettynä).\nEn muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes\nMun vallassain on ollut.\n\nLionel.\nSua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä\nEn pyydä -- Tapa vihamiehes, joka\nSua tappaa tahtois.\n\nJohanna.\n                    Tapa minä!\n-- Ja karkaa!\n\nLionel.\n             Mit' on tää?\n\nJohanna (kätkee silmänsä).\n                          Voi minua!\n\nLionel (astun häntä lähemmäksi).\nEnglantilaiset kaikki tappelussa\nSun tiedän tappavan -- Miks' minua\nVaan säästät?\n\nJohanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee,\nhäntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).\n\n              Pyhä neitsyt!\n\nLionel.\n                            Miksi häntä\nSa mainitset? Hän sinua ei tunne;\nSa häntä et.\n\nJohanna (tuimimmassa tuskassa).\n             Oi, mitä tehnyt oonkaan!\nMa lupaukseni oon rikkonut!\n\n    (Vääntää toivotoinna käsiänsä).\n\nLionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi).\nOi tyttö raukka! Sua surkutan.\nMua liikutat; mull' yksin jaloutta\nOot osottanna; vihani ma tunnen\nJo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy!\nKen ootkaan? Mistäs tulet?\n\nJohanna.\n                           Joudu! Karkaa!\n\nLionel.\nSun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin!\nSun silmäs sydämeeni tunkevat.\nSua auttaa tahtoisin -- Vaan lausu, kuinka?\nKäy, kauheasta yhtyydestä luovu --\nNuo sota-aseet heitä!\n\nJohanna.\n                      Kelvotoin\nOon niitä kantamaan.\n\nLionel.\n                     Ne heitä, joutuin,\nJa mua seuraa!\n\nJohanna (kauhistuksella).\n               Sua seuraisin!\n\nLionel.\nVoit autetuksi tulla. Mua seuraa!\nSua auttaa tahdon, älä viivy vaan.\nSun tähtes huolen tunnen haikean\nJa halun oudon sua auttamaan --\n\n    (Tarttuu hänen käsivarteensa).\n\nJohanna.\nBurgund! He kaikki! Mua etsivät!\nJos sinun huomaavat --\n\nLionel.\n                       Sua suojaan.\n\nJohanna.\nJos heidän kauttaan kaadut, kuolen miekin!\n\nLionel.\nSull' kallis oonko?\n\nJohanna.\n                    Taivaan pyhät!\n\nLionel.\n                                   Näänkö\nSun vastapäin! Oi, kohdataanko vielä?\n\nJohanna.\nEi milloinkaan!\n\nLionel.\n                Tuo miekka pantiks', että\nSun vielä nään.\n\n    (Temmaa häneltä miekan).\n\nJohanna.\n                Oi, hurja, rohkenetkos?\n\nLionel.\nMa heitä väistän nyt, sun vielä nään.\n\n    (Menee).\n\n\nYhdestoista Kohtaus.\n\n    DUNOIS ja La HIRE. JOHANNA.\n\nLa Hire.\nHän hengiss' on.\n\nDunois.\n                 Johanna, älä pelkää!\nSun luonas ystäväs on voitollisna.\n\nLa Hire.\nTuoll' eikö juokse Lionel?\n\nDunois.\n                           No juoskoon!\nJohanna, oikeus on voiton saanut.\nRheims porttilonsa avaa, riemastellen\nKaikk' kansa kuningasta vastaan käy.\n\nLa Hire.\nMi neitsyen? Hän vaalenee? Hän vaipuu?\n\n    (Johanna horjuit ja on kaatumallansa).\n\nDunois.\nHän haavotettu on -- Pois pantsari --\nSe kyynär'varsi on -- ei haava suuri.\n\nLa Hire.\nOi, hänen vuotaa veri!\n\nJohanna.\n                       Henkeni\nSen kanssa juoskoon pois!\n\n    (Makaa hermotoinna La Hiren sylissä).\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nJuhlallisesti koristettu sali. Pylväät ovat kukkaiskiehkuroihin\npuetut; näyttämön takaa huilun ja torven soittoa.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    JOHANNA.\n\nJohanna.\nOn myrsky laannut, miekka käistä vaipuu,\nJa karkeloiksi vaarat vaihtuvat,\nTiet, tanhuat nyt riemu-ääntä raikuu,\nKaikk' alttarit ja kirkot loistavat,\nJa lehvät nuoret voittokaariks' taipuu.\nJa kiehkuroita pylväät kantavat;\nTää laaja Rheims ei riitä vierahille,\nJotk' aaltoellen käyvät juhlasille.\n\nJa _yksi_ riemutunto rinnat täyttää,\nJa _yksi_ aatos mielet hallitsee.\nJa riitaveljet ystävyyttä näyttää\nJa innostuksen maljaa maistelee.\nKen Franskan kieltä huulillansa käyttää,\nSe Franskan nimeä nyt uljailee:\nNyt uuden hohdon kruunu vanha voittaa,\nJa Kaarloansa Franska kunnioittaa.\n\nVaan mull', jok' oon tän loiston tuottanunna,\nMull', mulle ei se tyydytystä saa;\nMun mieleni on suurin muuttununna,\nJa voiton juhlia se karkoaa,\nSe Brittiläisten luo on kulkenunna\nJa silmä vainolaista tarkastaa;\nMun ystäviltä täytyy piileskellä\nJa rinnan raskas velka kätkiellä?\n\n    Ken? Miekö? Miekö syömessäin\n    Nyt miehen muodon kantaa voisin?\n    Mie, miekö, taivas mielessäin,\n    Maailman rakkautta joisin?\n    Mie, Franskalaisten auttaja,\n    Mie, Herran sanansaattaja,\n    Mie vainoojata armastaisin?\n    Sen auringolle ilmottaisin,\n    Ja häpeään en kuoliskaan?\n\n(Soitto näyttämön takana muuttuu vienoksi, suloiseksi musikiksi).\n\n    Voi, voi! Säveleitä näitä!\n    Mua kuinka hurmaavat!\n    Hänen muotoaan ne tuovat.\n    Hänen ääntään soittavat!\n    Oi jos myrsky taasen entäis.\n    Nuolet ympärilläni lentäis,\n    Missä kuolo raivoaa!\n    Mieltä saisin rohkeaa!\n\n    Äänet hellät, sointu kaunis\n    Sydäntäni kiedottaa!\n    Voiman kaiken rinnassani\n    Huoliks' herttaisiksi muuttaa,\n    Kaihon kyyneliksi uuttaa!\n\n(Hetken päästä vilkkaammin).\n\nHänt' oisko tappaa tarvinnut? Oi kuinka\nSen tehdä taisin, häntä silmähän\nKun näin? Ei, ennen omaan rintanani\nMa kalvan syössyt oisin? Väärin ol'ko,\nEtt' ihmisyyttä tunsin? Syntiäkö\nOn sääli? -- Sääli! Kuulitkos sen ääntä,\nKun surman saalihiksi toiset syöksit?\nSe ääni miks' ei soinut. Wales'ilainen,\nTuo hemmokas, kun henkeänsä pyysi?\nOi sydän! taivon valkeutta peijaat,\nKun säälin ääntä kuullehesi kiistät.\n\nMiks' hänen silmähänsä katsoa,\nMiks hänen kasvojaan mun nähdä täytyi?\nOi onnetoin! Kun katselit, sun velkas\nJo alkoi. Sokeoita Herra käyttää;\nSun umpisilmin tuot'ois tullut täyttää!\nKun katselit, sun Herra hylkäs pois,\nJa hornan alho, sulle aukes!\n\n(Huilunsoitto uudistuu; hän vaipuu hiljaiseen surumielisyyteen).\n\n    Sauva hurskas! miksi, miksi\n    Miekkahan sun vaihdoin pois!\n    Tammi pyhä! etten ääntäs\n    Milloinkaan ma kuullut ois!\n    Taivon neitsyt! ettet mulle\n    Tullut oisi konsanaan!\n    Kruunus korjaa, siit' en sulle\n    Ylistystä annakaan.\n\n    Taivon näin ma avonaisna,\n    Autuasten kasvot näin!\n    Maassa viivyn hehkuvaisna,\n    Taivas taantuu mielestäin!\n    Miksi työtä raskahinta\n    Tahtos tuima mulle toi!\n    Voiko puutua se rinta,\n    Jolle taivas tunnon loi?\n\n    Voimas jos sa tahdot näyttää,\n    Voitpa puhtaina käyttää,\n    Enkeleitä, heimojas,\n    Saada loistohuoneestas,\n    Autuaita, joit' ei vaiva\n    Sorra, eikä tunto kaiva!\n    Toimestaan siis neito päästä,\n    Paimentyttö heikko säästä!\n\n    Huolinko ma tappeluista,\n    Taisteluista valtiain?\n    Viatoinna vuoriloilla\n    Lampahissa kuljin vain.\n    Mutta sieltä pois mun ryöstit,\n    Ruhtinasten seuraan veit,\n    Synnin suuhun niin mun syöstit,\n    Syylliseksi itse teit!\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    AGNES SOREL. JOHANNA.\n\nSorel (tulee syvässä mielenliikutuksessa; nähden neitsyen hän\nkiiruhtaa esiin ja lankee hänen kaulaansa; vähän mietittyänsä\nhellittää hän äkkiä pois ja lankee hänen jalkainsa juureen).\n\nEi! Niin ei! Maassa sinun eessäs --\n\nJohanna (hankkii nostaa häntä seisoalle).\n                                     Nouse!\nMik' on sun? Itses unhotat ja mun.\n\nSorel.\nOi salli! Riemun pakko jalkoihis\nMun viskaa -- sydämeni tunnontulvaa\nMun Luojan eessä täytyy tyhjentää:\nSun haahmossas ma häntä palvelen,\nSie taivon enkelinä herrani\nToit Rheims'ihin ja kruunun hälle annat.\nMit' ennen hurmoksissakaan en nähnyt,\nKäy täydeks'! Saattojoukko valmistuu,\nOn juhlahankinnassa kuningas,\nJa koossa päärit, kruunun mahtavan\nSen arvomerkkilöitä kantamassa;\nPäin hiippakirkkoa jo kansa tulvaa,\nJa riemastusta kuuluu, kellot soivat.\nTät! onnenrikkautt' en kantaa voi!\n    (Johanna auttaa häntä hiljaa seisoalle. Agnes Sorel hillitsee\n    itsensä hetkeksi, katsellen neitsyttä tyyskemmin silmiin).\nYks'vakaiseksi, jäykäks' aina jäät;\nLuot onnea vaan onnea et maista.\nOn rintas kylmä, riemujamme hylkäät,\nOot taivon kirkkautta nähdä saanut,\nJa mailman onni sydämees ei koske.\n    (Johanna tarttuu kiireesti hänen käteensä,\n    mutta hellittää siitä äkkiä taas).\nOi, joska tuntisit, jos nainen oisit!\nPaa poijes taminees, on sota loppu,\nKäy su'un hempeämmän puolle taas!\nSua sydämeni säikähtää, niinkauvan\nKuin ankara sa oot kuin itse Pollos.\n\nJohanna.\nOi, mitä multa vaadit!\n\nSorel.\n                       Asees riisu!\nPois tamineesi heitä! Rakkaus\nEi rautapaidan alle päästä voi,\nOi, nainen oo, ja rakkautta tunnet.\n\nJohanna.\nNe riisuisinko? Nytkö? Kuolemalle\nMa rinnan tahdon paljastaa! Ei nyt!\n-- Oi, joska vaski seitsenkertainen\nMua juhliltanne itseltänikin suojais!\n\nSorel.\nKreiv' Dunois sua pyytää. Sydän jalo,\nJok' urhotöille vaan ja kunnialle\nOn altis, sulle hartahasti hehkuu.\nOi, ihanaa on urhon lempi saada,\nVaan ihanampi vielä häntä lempiä.\n    (Johanna kääntyy kauhistuksella pois).\nSa häntä kammot! -- Hant'et lempiä\nVaan taida -- Häntä kammoisitkos! Kammoks'\nSe onpi, joka hellikkomme ryöstää,\nVaan hellikosta sie et tiedäkään!\nOn mieles tyyni -- tuntea jos voisit --\n\nJohanna.\nMua surkutellos! Sattumaani itke!\n\nSorel.\nMit' onnestas vois vielä puuttua?\nOot sanas täyttänyt, on Franska vapaa,\nSun kuninkaasi voitollisna tuonut\nOot Reims'ihin ja mainioksi tullut;\nSua suuri kansa kiittää, kunnioittaa;\nSun ylistystäs kilvan veisataan,\nSie juhlan jumalattarena oot;\nJa kruunu päässä itse kuningas\nEi julkisemmin loista.\n\nJohanna.\n                       Oi, jos voisin\nMaan uumenissa piileskellä!\n\nSorel.\n                            Mikä\nSun on? Mik' outo mielenmuutos tää?\nKen rohkeasti katsahtaa nyt tohtis,\nJos silmät maahan luoda sunkin täytyy?\nMie kainostella saan, mie, joka tunnen\nNiin pieneks' itseni ja sinuhun,\nSun urhovoimahas en nousta taida!\nOi tunnustanko heikkouteni\nSull' tykkänään? Ei isänmaamme onni,\nEi valta-istuimemme uusi loisto,\nEi kansalaisten ylpeys ja riemu\nSaa sydän-raiskoani sykkimään.\nYks' ainoa sen täyttää solkenansa:\nTää yksi tunne siihen mahtuu vaan:\nHän palvelusta saa, hän siunataan,\nNää kukkaset, ne hälle kylvetään,\nJa hän on mun, mun armahani on.\n\nJohanna.\nOi miekkoinen! Oi autuas! Sa lemmit,\nMiss' kaikki lempivät! Sun sydämes\nSaat ilmi tuoda, ihastukset virkkaa\nJa inhimisten eessä julki näyttää!\nTää kansan juhla lempes juhla on,\nNää joukot kaikki, jotka kaupungissa\nNyt tunkevat, sun mielenliikutustas,\nNe tuntevat, sen tehden pyhemmäksi;\nSie seppeleitä saat ja riemastusta,\nSie kansan innostukseen yhdistyt,\nSie kaikki voittavaista armastat,\nJa mitä näät, on lempes heijastusta.\n\nSorel (lankee hänen kaulaansa).\nOi, mua ymmärrät! Oi, väärin sua\nMa tuomitsin, ei lempi outo sulle,\nMin tunnen, mahtavasti lausut sie.\nNyt pelvostansa sydämeni pääsee\nJo empimättä sua vastaan kiitää --\n\nJohanna (temmaa itsensä irki hänen syleilyksestänsä).\nMa heitä! Ruttolähisyyteni\nSua saastuttaa! Oo onnellinen lähde!\nSuo yöhön synkeähän vaurioni\nJa kauhistukseni ja häpeäni\nMun kätkeä --\n\nSorel.\n              Mua säikäytät, sua\nEn ymmärrä; vaan ymmärsinkö koskaan?\nEn, sulkehessa rintas synkkä multa\nAin' ollut on. -- Ken pyhän sydämes,\nKen puhtaan sielus säikähdystä arvais!\n\nJohanna.\nSie pyhä oot! Sie puhdas! Sydämeeni\nJos silmäs nähdä voisi, vihollisna\nJa pettäjänä pois mun syöksisit!\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    DUNOIS. Du CHATEL ja La HIRE, kantaen Johannan lippua.\n\nDunois.\nSua, neitsyt, tavoitamme. Valmihina\nOn kaikki; kuninkaamme tahto on,\nEtt', lippu käissä hänen eellään kuljet;\nSaat ruhtinasten joukkoon liittyä\nJa häntä lähimmäisnä käydä: sillä\nEi kiellä hän, ja koko maalima\nVoi todistusta kantaa, että sulle\nTän päivän kunnian hän myönnyttää.\n\nLa Hire.\nTäss' lippu onpi. Siihen tartu, neitsyt!\nSua ruhtinaat ja koko kansa oottaa.\n\nJohanna.\nMie lippu käissä eellä kulkisinko?\n\nDunois.\nNo kenpä? Kellä kättä kelvollista\nOn, niinkuin sulla tuota kantamaan.\nSe tappelussa kanssas kulki, sitä\nNyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.\n\n    (La Hire kurottaa hänelle lippua; hän kavahtaa sitä).\n\nJohanna.\nPois! Pois!\n\nLa Hire.\n            Mik' on sun? Omaa lippuas\nSa säikähdät. -- Oi, katso tuota oikein!\n    (Levittää lippua).\nSe on se, jota voitollisna kannoit.\nOn taivon kuninkaatar seisomassa\nMaanpallon päällä siinä: sillä niinpä\nOn pyhä äiti sulle neuvonut.\n\nJohanna (kauhistuksella lippua katsellen).\nHän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän.\nOi, kuinka kulmiaan hän synkistää,\nJa vihantulta julmin silmin iskee!\n\nSorel.\nHän haltioissaan on! Oi malta mieles!\nOi toivu! Olevaisia et nää!\nSe maalikuva pettäväinen on,\nHän itse taivon kuoriloissa kulkee!\n\nJohanna.\nOi julma, käytkö rankaistusta tuomaan?\nMua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees\nJa syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö.\nOon liiton rikkonut, sun pyhän nimes\nOon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!\n\nDunois.\nVoi meitä! Kauheoita lausuu hän!\n\nLa Hire (hämmästyksissä Du Chatel'ille).\nTät' ymmärrättekö?\n\nDu Chatel.\n                    Sen minkä nään,\nSen nään ma. Kauvan tuota pelkäsin.\n\nDunois.\nNo mitä!\n\nDu Chatel.\n         Mitä aattelen en virka.\nOi että kaikki tehty oisi, että\nJo kruunu päässä kuninkaamme ois?\n\nLa Hire.\nKuin? Onko kammo, jonka lippu nosti,\nJo itseheskin tarttununna? Anna\nEnglantilaisten tuota säikähtää,\nSe vainoojille kauhistusta liehuu,\nVaan ystäville on se armias.\n\nJohanna.\nNiin ystäville on se armias,\nVaan vainolaisten päälle kauhun tuottaa.\n\n    (Kruunausmarssin säveleitä kuuluu).\n\nDunois.\nNo tartu lippuun. Juhlaretki alkaa,\nJa joka hetki kallis onpi nyt!\n\n    (Tunkevat hänelle lippua; hän ottaa sen käteensä kovasti\n    vastusteltuansa ja lähtee liikkeelle; toiset seuraavat\n    häntä).\n\n    Näyttämö muuttuu aukeaksi paikaksi tuomiokirkon edustalla.\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    Perällä paljon katselijoita; niitten joukossa BERTRAND,\n    CLAUDE MARIE ja ETIENNE astuvat esiin, sittemmin myöskin\n    MARGOT ja LOUISON. Kruunausmarssin säveleitä kumisee etäältä.\n\nBertrand.\nJo soitto kuuluu! Kohta luotuvat!\nNo kuinka? Kiivetäänkö portahille\nVai koitetaanko eemmäs tunkea,\nEtt' juhlaretki oikein nähdä saadaan?\n\nEtienne.\nEi auta. Kaikki raitit ihmisiä,\nNiin ratsahin kuin vaunuloissa, kuohuu.\nEi, liittykäämme näihin huoneisin,\nTäält' estämättä retken kulkua\nMe nähdä voimme.\n\nClaude Marie.\n                 Onpa aivan niin,\nKuin puoli Franskaa täällä koossa oisi;\nNiin vahva virta on, ett' meidänkin\nSe Lothringista kaukaisesta tänne\nOn temmannut!\n\nBertrand.\n              Ken laaksossansa nyt\nVois jouten istua, kun isänmaassa\nNiin mahtavia sattuu! Yltä kyllin\nOn työtä maksanut ja verta, ennen-\nKuin kruunu oikeahan päähän joutui!\nJa kuninkaamme synnynnäinen, jolle\nNyt kruunu annetaan, ei huonompaa\nSaa juhlasaattoa kuin vieras, jonka\nParisilaiset Saint Denis'ssa kruunas!\nSe mies ei ole, joka juhlaa hylkää\nJa kuninkaall' ei huuda: eläköön!\n\n\nViides Kohtaus.\n\n    MARGOT ja LOUISON, lähestyvät heitä.\n\nLouison.\nMe sisaremme nähdä saamme, Margot!\nMun sydän sykkii.\n\nMargot.\n                  Loistehessa hänen\nMe nähdä saamme, saamme lausua:\nSe Johannamme, sisaremme on!\n\nLouison.\nMa tuota uskoa en taida, ennen-\nKuin hänen silmin nään, ett' sankari,\nJok' Orleans'in neitsyeksi huutaan,\nOn sisaremme, meiltä hukkaan mennyt.\n\n    (Marssin sävelet kuuluvat yhä lähemmältä).\n\nMargot.\nNo epäiletkös? Silmin nähdä saat!\n\nBertrand.\nKas, tuolla tullaan!\n\n\nKuudes Kohtaus.\n\n    HUILUN- ja TORVENSOITTAJAT alottavat juhlasaaton; niitten perässä\n    tulee LAPSIA, valkoisissa vaatteissa, lehvät kädessä; sitten\n    kaksi SANANSAATTAJAA; sitte järjestyksessä joukko PERTUSKAMIEHIÄ\n    ja RAATIHERROJA; sen jälkeen kaksi MARSALKKIA, sauvat kädessä;\n    BURGUNDIN HERTTUA, kantaen miekkaa, DUNOIS valtikan kanssa, muita\n    YLIMYKSIÄ, kantaen kruunua, valtio-omenaa ja tuomarin sauvaa sekä\n    toisia, kantaen uhrilahjoja; niitten perässä RITARI täysissä\n    tamineissa sekä KUORIPOIKIA suitsutus-astian kanssa; sitten kaksi\n    PIISPAA pyhän voidepullon kanssa ja ARKKIPIISPA kristuskuvan\n    kanssa; häntä seuraa JOHANNA, kantaen lippua. Hän kulkee alla päin\n    ja epävakaisin askelein; sisaret osottavat hämmästystä ja iloa,\n    kun näkevät hänen. Hänen perässänsä tulee KUNINGAS kunniataivaan\n    alla, jota neljä PARONIA kantaa, sitte HOVILAISIA ja viimeiseksi\n    SOTAMIEHIÄ. Kun juhlasaatto on kirkossa, marssi taukoo.\n\n\nSeitsemäs Kohtaus.\n\n    LOUISON. MARGOT. CLAUDE MARIE. ETIENNE. BERTRAND.\n\nMargot.\nNo, näitkös sisartamme?\n\nClaude Marie.\n                        Häntä, joka\nTuoll' kultahankkinassa, lippu käissä,\nKäv' eellä kuninkaan?\n\nMargot.\n                      Se Johannamme!\n\nLouison.\nJa meitä ei hän tuntenut, ei luullut!\nEtt' siskorinnat täällä sykkivät!\nHän maahan katsoi, kalvealta näytti\nJa säikähdellen lippuansa kantoi --\nMa riemuita en voinut häntä nähden.\n\nMargot.\nMa suuruudessa, loistehessa nähnyt\nOon sisaremme. -- Kenpä unissaan\nOis aatellut ja ounastellut, kun\nHän paimenessa vuorillamme kulki,\nEtt' moista kirkkautta hälle syntyis.\n\nLouison.\nTää isän unta, Rheims'in kaupungissa\nEtt' sisartamme kumarrella saadaan.\nKas, tuolla kirkko, jonka unissaan\nHän näki, kaikki toteen käynyt on.\nVaan surkeoita isä näki myös!\nMua huolettaa, niin suurra häntä nähden!\n\nBertrand.\nMiks' siekailemme? Kirkkoon joutukaamme\nJo toimitusta katsomaan!\n\nMargot.\n                         Niin! Siellä\nKentiesi sisareemme yhdytään.\n\nLouison.\nMe hänen nähdä saimme. Kääntäkäämme\nJo kotiseuduillemme.\n\nMargot.\n                     Kuinka? Ennen-\nKuin häntä tervehdämme?\n\nLouison.\n                        Meihin ei\nHän enää kuulu; ruhtinasten luona\nOn hällä paikka -- Keitä oommekaan,\nEtt' hänen loistohonsa tunkisimme?\nHän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!\n\nMargot.\nHän meitä halveksiiko?\n\nBertrand.\n                       Kuningaskaan\nEi meitä hylkää! Ystävällisesti\nHän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka\nHän noussut oisi, häntä ylhäisempi\nOn kuninkaamme.\n\n    (Toitotusta ja rumputusta kuuluu kirkosta).\n\nClaude Marie.\nKirkkoon joutukaamme!\n\n    (Rientävät perälle, jossa katoovat kansan joukkoon).\n\n\nKahdeksas Kohtaus.\n\n    THIBAUT tulee, mustissa vaatteissa. RAIMOND\n    seuraa häntä, tahtoen häntä pidättää.\n\nRaimond.\nOi älkäät, isä, ahdinkohon käykö!\nTääll' ihmisiä hilpeöitä näätte,\nJa nurjuutenne juhlaa häiritsee.\nOi tulkaat! Kaupungista lähtekäämme!\n\nThibaut.\nNo, näitkös lastani? Oi, katselitkois\nHänt' oikein?\n\nRaimond.\n              Teitä pyydän, lähtekäät!\n\nThibaut.\nOi huomasitkos, kuinka jalka horjui.\nKuin kalvea hän ol' ja riutunut!\nSe kurja kohtalonsa tuntee; nyt\nOn avun hetki, tuota käyttää tahdon.\n\n    (Hankkii mennä).\n\nRaimond.\nOi älkäät! Mitä tehdä yritätte?\n\nThibaut.\nMa hänen heijahdan, ma hänen syöksen\nPois valhe-onnestaan; niin, väkisin\nMa hänen Herran luokse saatan, josta\nHän poijes luopui.\n\nRaimond.\n                   Miettikäät! Oi älkäät\nTe omaa lasta turmiohon syöskö!\n\nThibaut.\nKun sielu säilyy, ruumis kuolla saa.\n\n    (Johanna syöksee kirkosta ilman lippua, kansa tunkee\n    häntä kunnioittamaan ja suutelee hänen vaatteitansa,\n    väen ahdinko pidättää häntä perällä).\n\nTuoll' on hän! Kalveana pyhyydestä\nHän syöksee. Tuska hänen sieltä temmaa.\nSe taivon oikeus on, joka häntä\nNyt saavuttaa!\n\nRaimond.\n               Jää hyvästi! Ma teitä\nEn eemmäs seuraa! Täynnä toivoa\nTänn' ennätin, ja täynnä huolta lähden.\nMa tyttärenne nähdä sain ja tunnen,\nEtt' uudestaan hän multa hukkaan joutuu.\n\n    (Hän menee, Thibaut rientää pois toisalle päin).\n\n\nYhdeksäs Kohtaus.\n\n    JOHANNA. KANSAA, sittemmin hänen SISARENSA.\n\nJohanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin).\nEn jäädä voi -- Mua henget väijyvät,\nKuin Herran voima urvut kaikuvat,\nJa päähäni nuo kirkon holvit lankee;\nMun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen\nJäi lippu multa, siihen sormillani\nEn konsanansa koske! Ol'pa juuri\nKuin siskoseni armahat, kuin Margot\nJa Louison, ois unen-näkönä\nMun silmieni eessä kulkeneet --\nSe pettäväinen ilmestys ol' vaan!\nHe kaukana, he siintämättömissä,\nKuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!\n\nMargot.\nTuo Johannamme on!\n\nLouison (rientää häntä vastaan).\n                   Oi siskoseni!\n\nJohanna.\nEi harhausta tuo -- Ma teidät nään,\nSun, Louison, ja sunkin, Margot'ini!\nTääll' ihmis-rikkahassa autiossa\nMa siskorinnat lempiväiset kohtaan!\n\nMargot.\nHän meidän tuntee, sisko hellä on.\n\nJohanna.\nJa lempi teidän tänne johdattaa,\nNiin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle,\nVaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!\n\nLouison.\nSun Herran himmi käsky poijes vei.\n\nMargot.\nSun mainehes, mi mailmaa liikuttaa,\nMi nimes kaikkein huuliloille saattaa,\nOn laaksostamme meidän nostanut\nJa juhlan viettehesen tänne tuonut.\nSun kirkkauttas katsomaan me tultiin,\nJa yksin emme oo!\n\nJohanna (äkkiä).\n                  On isä täällä!\nMiss', missä on hän? Miksi piilee?\n\nMargot.\n                                   Isä\nEi täällä oo.\n\nJohanna.\n              Oi eikö? Lastaan eikö\nHän nähdä tahdo? Siunaustaan eikö\nHän antanut?\n\nLouison.\n             Hän meist' ei tiedä.\n\nJohanna.\n                                  Miks' ei?\nTe hämmennytte! Maahan katselette!\nOi, lausukaat, miss' isä on?\n\nMargot.\n                             Siit' asti\nKuin lähdit --\n\nLouison (viittaa hänelle).\n               Margot!\n\nMargot.\n                       Raskasmieliseksi\nOn isä käynyt.\n\nJohanna.\n               Raskasmieliseksi!\n\nLouison.\nOi lohdu! Isän ennushengen tunnet!\nHän taasen rauhottuu, kun meiltä kuulee,\nEtt' onnellisna oot.\n\nMargot.\n                     Niin, onellisna\nTok' ootkin? Muut' et olla voi, niin suurra\nJa arvollisna ollen.\n\nJohanna.\n                     Oonpa kyllä,\nKun teidän nään, kun lempi-ääniänne\nMa jällen kuulla saan ja muistelen,\nKuin taaton tantereilla ennen kuljin.\nKun vuorillamme karjoani kaitsin,\nKuin eedenissä olin onnellisna --\nSiks' enkö jällen tulla voi?\n\n    (Kätkee kasvonsa Louisonin rintaa vastaan. Claude Marie, Etienne\n    ja Bertrand ilmestyvät ja jäävät kainona etäälle seisomaan).\n\nMargot.\n                             No tulkaat!\nSie Etienne! Sie Bertrand! Claude Marie!\nEi sisko ylpiele; leppeästi\nHän haastelee, niinkuin ei koskaan ennen.\nKun meidän keskellämme vielä liikkui.\n\n    (He astuvat lähemmäksi ja hankkivat antaa hänelle kättä; Johanna\n    katselee heitä tylsin silmin ja vaipuu syvään hämmästykseen).\n\nJohanna.\nMiss' ollut oon? Onk' unta pitkällistä\nKaikk' ollut vaan, ja valvahdinko? Oonko\nMa Dom Remi'sta poissa; Eikö totta?\nMa taikatammen alle uinahdin\nJa valvahdin, ja ympärilläni\nOn hellät tuttavani seisomassa?\nMa kuninkaista, tappotantereista\nJa urostöistä unta näin -- Ne kaikki\nOl' haavehia vaan -- Sill' unta selvää\nSen tammen alla nähdään -- Kuinka Rheims'iin\nTe saittekin? Ja kuinka itse tänne\nMa sain? En Dom Remi'sta koskaan\nOo lähtenyt! Se myöntäkäät ja hoivaa\nMull' antakaat.\n\nLouison.\n                Tää Rheims on. Urostöistä\nEt unta nähnyt vaan; ne täyttä totta\nOot itse tehnyt. -- Ympärilles katso\nJa kultatamineitas sormin koske!\n\n    (Johanna lyö rintohinsa, vaipuu ajatuksiin ja säikähtää).\n\nBertrand.\nTuon kyperän mun käistäni te saitte.\n\nClaude Marie.\nEi ihmekään, ett' unta näkevänne\nTe arvelette; työnne, vehkehenne\nEi unta nähden kummemmasti liittyis.\n\nJohanna (äkkiä).\nOi tulkaat! Joutukaamme! Teidän kera\nKäyn suojahamme, isän helmaan taas.\n\nLouison.\nNiin, tullos, tullos!\n\nJohanna.\n                      Kaikki ylön määrin\nMua kiittävät! Te lapsellisna, piennä\nJa heikkona mun näitte: lempeä\nTe mulle suotte, kumarrusta ei!\n\nMargot.\nTuon loiston kaiken luotas heittäisit?\n\nJohanna.\nMa hemmun heitän, joka sydämenne\nMun sydämestäni vaan luovuttaa,\nJa paimeneksi tulla tahdon taas.\nKuin palkkalainen teitä palvelen,\nJa ankarinta vaivaa siitä kärsin,\nEtt' teitä korkeammaks' nousta tahdoin.\n\n    (Torvien toitotusta).\n\n\nKymmenes Kohtaus.\n\n    KUNINGAS tulee kruunauspuvussa kirkosta. AGNES SOREL, ARKKIPIISPA,\n    BURGUND, DUNOIS, La HIRE, Du CHATEL, RITAREITA, HOVILAISIA ja KANSAA.\n\nKaikki Äänet (huutavat huutamistaan, kun Kuningas tulee esiin).\nOi, terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!\n\n    (Torvet alkavat yhteen ääneen räikkyä Kuninkaan antamasta\n    viittauksesta, sananjulistajat nostavat sauvansa ja vaativat\n    vaikenemista).\n\nKuningas.\nSuur' kiitos lemmestänne, kansalaiset!\nTää kruunu, jonka Herra päähäni\nOn pannut, miekan tutkaimella saatiin,\nJa kansalaisten verta siihen tarttui;\nVaan öljy-oksa, tuota rauhaisesti\nOn ympäröivä. Kiitos puoltajille\nJa unhotusta vastaanseisojille,\nSill' armoaan on Herra meille suonut,\nJa ensi lausuntomme: armo, olkoon!\n\nKansa.\nOi terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!\n\nKuningas.\nTän Franskan kruunun taivon Jumala\nOn kuninkaille aina antanut.\nVaan senpä nähtävällä muotoa\nMe hältä saimme.\n    (Kääntyen Johannaan).\nKas', tässä Herran käskyläinen, joka\nTeill' synnynnäisen kuninkaanne tuotti\nJa niskoiltanne vieraan vallan mursi!\nOn hänen kunniansa kuin _Denis'in_,\nTuon pyhimyksen, maamme suojaajan,\nJa alttareita hälle nostetaan.\n\nKansa.\nOi terve, terve neitsyt, auttajamme!\n\n    (Toitotusta).\n\nKuningas (Johannalle).\nJos ihmislapsi oot kuin myö, niin lausu,\nMik' onni sua riemastuttaa voi?\nVaan isänmaas jos taivahissa on,\nJos korkeamman luonnon kirkkautta\nSa neidon ruumihissa kätket, pois\nTää silmiemme peite korjaa, että\nSua hohtohaahmossas me näämme, niin-\nKuin autuaat, ja maassa matalassa\nSua kumarramme.\n\n    (Yleistä äänettömyyttä; kaikkien silmät ovat neitsyeen kääntyneet).\n\nJohanna (parkasee äkkiä).\n                Taivas, isäni!\n\n\nYhdestoista Kohtaus.\n\n    THIBAUT tulee väkijoukosta ja seisoo vastapäätä häntä.\n\nUseammat äänet.\nKuin? Hänen isänsä!\n\nThibaut.\n                    Niin, niinpä niin,\nMie kurja, jonka taivon oikeus\nToi omaa lasta vastaan kantajaksi.\n\nBurgund.\nTää mitä tietänee?\n\nDu Chatel.\n                   Mua kauhistaa!\n\nThibaut (kuninkaalle).\nSa Herran kautta luulet voittaneesi\nOi tyhmä ruhtinas! Oi kansa hurja!\nSa hornan kautta voitit.\n\n    (Kaikki kavahtavat ja osottavat hämmästystä),\n\nDunois.\n                         Houraileeko\nSe mies?\n\nThibaut.\n         En mie, sa itse hourailet,\nJa kaikki nää ja viisas arkkipiispa,\nKun luulla voitte, että taivon Herra\nNaishyljyn kautta ilmi tulla tahtois.\nSaas nähdä, julkeneeko isän silmiin\nTuon jyrkän valheen syytää, jolla kansan\nJa kuninkaan hän petti. Jumalan\nKolm'yhtehisen eessä mulle vastaa:\nVanhurskas ootkos, ootkos ilman saastaa?\n\n    (Yleistä äänettömyyttä; kaikkein silmät\n    tähtäävät häntä; hän seisoo järkähtämättä).\n\nSorel.\nHän hämmästyy!\n\nThibaut.\n               Niin, niinpä, hirmunimen eessä,\nJot' itse hornan syvyydet\nEi kestää jaksa! -- Hänkö hurskas ois\nJa Herran käskyläinen? -- Turman teillä\nNää aateltiin, tuon taikatammen alla,\nMiss' häijyt henget vanhastansa liikkuu --\nHän siellä sielun kuolemattoman\nMöi ihmiskunnan vainojalle, jotta\nMaa-ilman kunniata tuokioksi\nHäll' annettais -- Hän kättä nostakoon,\nEtt' merkit, hornan polttamat, me nähdään!\n\nBurgund.\nOi kauheaa! -- Vaan isän todistusta\nEi kieltää voi, kun tytärtään hän syyttää!\n\nDunois.\nEi, eipä hourupäätä uskomista,\nKun lapsessansa itseänsä solvaa.\n\nSorel (Johannalle).\nOi haasta! Vaiti-olo kurja heitä!\nSua uskotaan. Niin, sinuun luotetaan.\nYks' sana suustas vaan, yks' ainoa\nOn meille kylliks' -- Mutta haasta! Tyhjäks'\nTuo julma syytös tee. -- Oi lausu, että\nSa syytön oot, ja sua uskotaan!\n\n    (Johanna seisoo liikahtamatta, Agnes Sorel\n    peräyntyy hänestä kauhistuen).\n\nLa Hire.\nHän hämillään on. Säikähdys ja kammo\nOn hänen vaijentanna -- Moinen syytös\nVoi itse puhtauden tyhmistyttää.\n    (Lähestyy häntä).\nOi neitsyt, toinnu! Puhtokaisuudella\nOn kieli, voitonmuoto, joka niin-\nKuin ukon-nuoli solvauksen sortaa!\nOi nouse ylevässä kammossas\nJa häväistykseen, rankaistukseen saata\nNe, jotka puhtauttas herjaavat.\n\n    (Johanna seisoo järkähtämättä. La Hire peräyntyy\n    kauhistuneena; mielen liikutus kasvaa kasvamistaan).\n\nDunois.\nMiks' kansa pelkää, miksi ruhtinaatkin\nJo empivät? Hän puhdas on -- sen tiedän,\nSen urhokunnialla taata tahdon,\nMa hansikkani tuohon paikkaan viskaan:\nKen häntä syylliseksi väittää tohtii?\n\n    (Ukkonen jyristää kovasti; kaikki seisovat kauhistuneena).\n\nThibaut.\nSen Herran kautta, joka tuolla jyskii,\nMull' lausu, ootkos syytön? Koita kieltää,\nEtt' sydämessäs vihamiestä kätket!\n\n    (Ukkonen jyristää kovemmin; kansa pakenee kaikkialle).\n\nBurgund.\nKies auta! Mitkä merkit kauheat!\n\nDu Chatel (kuninkaalle).\nOi kuninkaani! Paetkaamme täältä!\n\nArkkipiispa (Johannalle).\nMa Herran kautta kysyn: syyttömyys\nVai syyllisyyskö kieles kiedottaa?\nJos ukon ääni puolestas nyt pauhaa,\nTää seppel ottaos ja merkki anna!\n\n    (Johanna jää järkähtämättömäksi. Vielä ankarampia\n    ukkosen jyräyksiä. Kuningas, Agnes Sorel, Arkkipiispa,\n    Burgund, La Hire ja Du Chatel menevät).\n\n\nKahdestoista Kohtaus.\n\n    DUNOIS. JOHANNA.\n\nDunois.\nMun, mun sa oot -- Jo ensi katsannossa\nMa sinuun luotin, luotan nytkin vielä.\nSua uskon enemmän kuin merkkejä\nJa itse jyristystäkin, mi tuolta kuuluu.\nSa ylevässä kammossas oot vaiti,\nJa puhtauden valkovaattehissa\nEt solvausta julmaa maahan lyö.\n-- Niin ällös, mutta mulle itses usko:\nEn puhtauttas epäellyt koskaan.\nEn pyydä sanaakaan, vaan kättä anna\nSen pantiks', että miekkahani luotat\nJa kunnon asiaasi turvallisna.\n\n    (Tarjoo hänelle kättä, mutta hän kääntyy vavahtaen\n    pois; Dunois jää tyrmistyksissä seisomaan).\n\n\nKolmastoista Kohtaus.\n\n    JOHANNA. Du CHATEL. DUNOIS. lopulta BAIMOND.\n\nDu Chatel (palaten),\nJohanna d'Arc! On kuninkaamme tahto,\nEtt' ilman loukkausta mennä saatte.\nOn portit auki. Rauha kuninkaan\nOn suojananne. Teit' ei solvata --\nKreiv' Dunois, no käydään -- Kunniaa\nEi teille täällä kasva -- Mikä loppu!\n\n    (Menee. Dunois kavahtaa tyrmistyksistänsä, luo vieläkin silmänsä\n    Johannaan, ja lähtee pois. Johanna seisoo tuokion aikaa varsin\n    yksin, viimein ilmestyy Raimond, jää hetkeksi etäälle seisomaan\n    ja katselee häntä hiljaisella surulla. Astuu sitte likemmäksi\n    ja tarttuu hänen käteensä).\n\nRaimond.\nTää hetki käyttäkäät. On kadut tyhjät.\nMull' kättä antakaat, Ma teitä seuraan.\n\n    (Hänen nähdessään Johanna antaa ensimmäisen tunnon merkin,\n    katselee häntä tuijottaen ja luo silmänsä taivasta kohden;\n    tarttuu sitte tulisesti hänen käteensä ja lähtee).\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nJylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä.\nKovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.\n\n\nEnsimmäinen Kohtaus.\n\n    KOLARI ja KOLARIN VAIMO.\n\nKolari.\nOn Herran ilma: taivas, tulta lyöden,\nOn niinkuin virtaellen maahan vuotais,\nJa valko päivänä on täysi yö,\nNiin että tähdet nähdä voisi. Niin-\nKuin irtipäässyt horna myrsky raivoo,\nMaan pohja täräjää, ja vonkuen\nNää ikivanhat saarnet notkuvat.\nTää ilmapiirin raivo kauhea,\nJok' itse metsänpedot taltuttaa,\nNiin että luolissansa piilevät,\nEi ihmisiä rauhaan taivuta --\nMa tuulten raivotessa, myrskyn kesken\nVoin ampumista kuulla; sotajoukot\nOn toisiaan niin läsnä, että heidän\nVaan metsä erottaa, ja joka hetki\nVoi verenvuodatusta julmaa tuoda.\n\nKolarin vaimo.\nVoi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset\nJo lyötynä ja hajallansa. Kuinka\nNyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?\n\nKolari.\nHe kuningasta eivät enää pelkää.\nKun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks'\nOn muuttunut, ja horna meit' ei auta,\nKäy kaikki taaksepäin.\n\nKolarin vaimo.\n                       Ken tuolta tulee?\n\n\nToinen Kohtaus.\n\n    EDELLISET. RAIMOND ja JOHANNA.\n\nRaimond.\nMa mökkilöitä näen. Täällä suojaa\nMe myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs\nTe ette jaksa. Kolme päivää ootte\nJo kiertänynnä, ihmisiä karttain\nJa metsän juuret ruokananne.\n    (Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu).\n                             Täällä\nOn armiaita kolareita. Tulkaat!\n\nKolari.\nTe hoivan tarpehessa ootte, näyttää.\nMin huonehemme tarjoo, teidän on.\n\nKolarin vaimo.\nMiks' hennon neidon rautatamineessa\nMa nään? Vaan onpa juuri moinen aika,\nEtt' nainenkin jo pantsaria kaipaa!\nIts' Isabella rouva, mainitaan,\nKäy miekka vyöllä Brittiläisten luona,\nJa neitsyt nuori, paimentyttö halpa,\nOn kuninkaamme eestä taistellut.\n\nKolari.\nMiks' tässä juttelette? Mökistämme,\nJo neitsyelle virvotusta.\n\n    (Kolarin vaimo menee majaan).\n\nRaimond (Johannalle).\nNo, näätte sen, ei kaikki julmia,\nJa korpikaan ei sydämiä puutu.\nOi, reippautta siis! On myrsky laannut,\nJa rauhallisna päivä mailleen käy.\n\nKolari.\nTe kuninkaamme luokse matkustatte,\nSen asustanne nään. -- Vaan varotkaat,\nOn Brittiläisten leiri aivan läsnä,\nJa heitä metsä vilisee.\n\nRaimond.\n                        Voi meitä!\nKuin täältä sitte päästään?\n\nKolari.\n                            Jääkäät siksi,\nKuin poikani on kaupungista tullut,\nHän teitä johdattaa, niin ettei syytä\nOo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.\n\nRaimond (Johannalle).\nPois kyperänne, tamineenne pankaat:\nNe ilmi saattavat, ei teitä suojaa.\n\n    (Johanna pudistaa päätänsä).\n\nKolari.\nOn neitsyt huolissaan -- Ken tuolta tulee?\n\n\nKolmas Kohtaus.\n\n    KOLARIN VAIMO, tulee, pikari kädessä, majasta. KOLARIN POIKA.\n\nKolarin vaimo.\nSe poika on, jot' ootetaan.\n    (Johannalle).\n                            No juokaat!\nTeill' onnea!\n\nKolari (pojallensa).\n              Anet! No, mitä kuuluu?\n\nKolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee\npikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa\nja sieppaa pikarin pois).\n\nVoi äiti, äiti! Mitä teette? Ketä\nTe kestitätte? Orleansin velho\nOn tuo.\n\nKolari ja Kolarin vaimo.\n        Oi Herra, meitä auta!\n\n    (Tekevät ristinmerkin ja pakenevat).\n\n\nNeljäs Kohtaus.\n\n    RAIMOND. JOHANNA.\n\nJohanna (tyynesti ja lempeästi).\nMua kammoo seura, kaikki karkaavat:\nPie huolta itsestäs ja karkaa myös.\n\nRaimond.\nMa karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä\nSitt' johdattais?\n\nJohanna.\n                  En johdatusta puutu.\nSa jyristyksen pääni päältä kuulit.\nMua kohtaloni johtaa. Määrän päähän\nMä pyrkimättänikin ennätän.\n\nRaimond.\nMinn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset,\nJotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla\nTaas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.\n\nJohanna.\nJos kuinka käy, en siitä päästä voi.\n\nRaimond.\nKen teitä ruokkii? kenpä eläimiltä\nJa ihmisiltä, julmemmilta, suojaa?\nKen sairahana teitä hoitelee?\n\nJohanna.\nMa kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen:\nMa lampahista syötävät ja hyljyt\nOon oppinut -- Ma tähtilöitten retket\nJa pilvilöitten kuivun ymmärrän\nJa vesisuonten juoksun kuulen. Suurta\nEn kaipaakaan, ja täynnä eloa\nOn luonto.\n\nRaimond.\n           Se syytös julma teidän vaikahutti?\nNyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä\nKun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?\n\nJohanna.\nMa äänetöinnä taivuin kohtaloon,\nJon mestarini, taivon Herra, sääsi.\n\nRaimond.\nEi vastausta teillä isällenne!\n\nJohanna.\nMin isä lausui, Herra lausui myös,\nJa isällistä kärsin.\n\nRaimond.\n                     Taivas itse\nOl' teitä vastaan!\n\nJohanna.\n                   Taivas haastoi: siksi\nEn hiiskunut.\n\nRaimond.\n              Yks' ainokainen sana\nOis teidän voinut puhdistaa, ja mailman\nTän hairauksen valtaan hylkäsitte?\n\nJohanna.\nEi hairausta tuo, vaan sallimusta.\n\nRaimond.\nSen häväistyksen kaiken viatoinna\nTe suvaitsitte, valitusta teiltä\nEi kuulunut! Ma teitä hämmästyn,\nOon säikyksissä; sydämeni kääntyy!\nNiin kernahasti uskoisin: sill' työläs\nOl' teitä syylliseksi luullakaan.\nVaan aavistinko ees, ett' ihmissydän\nVois ääretöintä äänetöinnä kantaa!\n\nJohanna.\nOi kelpaisinko Herran käskyläiseks',\nJos umpi-silmin hänt' en tottelis?\nNiin huono enpä oo, kuin arvelet,\nMa kurjuudessa oon, vaan säätyäni\nEi loukkaa tuo; ma hylkyläisenä\nJa karkurina oon, vaan erämaassa\nSain itseäni tuta. Urhon loiste\nKun mua ympäröitsi, rinnassani\nOl' riita; kurjan kurja olin silloin,\nKun onneani mailma kiitti -- Nyt\nOon toipunut, ja luonnon myrsky, joka\nMaa-ilmaa uhkas, ystäväni ol':\nSe luonnon puhdisti ja munkin myös.\nMull' rauha on -- Nyt tulkohon jos mikä\nEn heikkoutta tunne ensinkään!\n\nRaimond.\nOi rientäkäämme, puhtauttanne\nMaa-ilman kaiken eessä julki saamaan.\n\nJohanna.\nKen vimman tuotti, siitä päästää myös!\nEi kypsymättä onnen heelmä kirpoo!\nMull' puhdistuksen päivä koittaa kerta,\nJa jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa,\nNe vielä huomaavat, ja kyyneleitä\nMull' itketään.\n\nRaimond.\n                Ma tyynnä, äänetöinnä\nNyt oottaisinko, kunnes sattuma --\n\nJohanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä).\nSie kappaleitten ulkopuolen näät,\nJa luonnon verho silmäs himmentää.\nMie näillä silmin henkimaaliman\nOon nähnyt -- Jumalitta hiustakaan\nEi ihmiseltä lankee -- Näätkös, kuinka\nTuoll' aurinkoinen laskee -- Aivan niin\nKuin huomeltain se öiset usvat voittaa,\nNiin totuudenkin päivä vielä koittaa!\n\n\nViides Kohtaus.\n\n    Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.\n\nIsabella (vielä näyttämön takana).\nTää tie on Brittiläisten luo!\n\nRaimond.\n                              Voi meitä!\nNuo vainolaisia!\n\n    (Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen,\n    Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).\n\nIsabella.\n                Miks' seisahdatte?\n\nSotamiehet.\nKies auta!\n\nIsabella.\n           Aavehia näättekö?\nTe sotureitako? Ei pelkureita!\n    (Tunkee toisten välitse, astuu esiin\n    ja säikähtää, kun huomaa Johannan).\nOh, mitä näänkään!\n    (Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan).\n                   Vankini sa olet!\n\nJohanna.\nNiin olen.\n\n    (Raimona, pakenee osottaen epätoivon tuskaa).\n\nIsabella (sotamiehille).\n          Rautoihin hän kohta pankaat!\n    (Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten;\n    hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin).\nTää mahtava ja julma onko, joka\nKuin lampahia joukkojanne seuhtoi,\nJok' itseään ei suojata nyt voi?\nHän ihmehiä toimittaako, missä\nHänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun\nHän miehen kohtaa?\n    (Neitsyelle).\n                   Miksi joukkos heitit?\nMiss' Dunois, sun ritaris, nyt on?\n\nJohanna.\nOon karkotettu.\n\nIsabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin).\n                Karkotettu? Kuinka?\nDauphinin luota?\n\nJohanna.\n                 Ällös tiedustelko?\nOon vallassas, mun kohtaloni määrää.\n\nIsabella.\nOot karkotettu, siekö, joka hänen\nOot turman suusta auttanunna, joka\nOot kuninkaaksi hänen tehnyt itse?\nOot karkotettu! Poikani ma tunnen!\n-- Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle\nTuo kouko kammoksuttu näyttäkäät!\nHän taikuriko? Hänen taikanansa\nOn hulluutenne, arkuutenne vaan!\nHän narri on, jok' eestä kuninkaansa\nOn itsens' uhrannut ja oivan palkan\nNyt saapi. -- Lionelin luo hän viekäät --\nMa Franskan onnen kahlehissa\nHäll' annan.\n\nJohanna.\n             Lionelin luokse? Ennen\nMua kohta, tappaos, kuin hänen luo\nMun työnnät.\n\nIsabella (sotamiehille).\n             Totelkaat. Hän poijes viekäät!\n\n    (Menee).\n\n\nKuudes Kohtaus.\n\n    JOHANNA. SOTAMIEHET.\n\nJohanna (sotamiehille).\nEnglantilaiset! Älkäät kynsistänne\nMua päästäkö! Mull' kostakaatte! Miekat\nMun sydämeeni syöskäät! Hengetöinnä\nMa päällikkönne luokse laahatkaat!\nOi aatelkaat, ett' teidän mainoimmat\nMa surmasin, ett' teit' en säälinyt,\nEtt' brittiläistä verta virrottain\nMa vuodatin, ett' urhopojiltanne\nMa paluupäivän riemun ryöstin pois!\nMun vertani nyt etsikäätte! Nyt\nOon vallassanne: heikkona kuin nyt\nEn aina liene --\n\nSotamiesten Päämies.\nMe käsky täytetään!\n\nJohanna.\n                    Oi täytyneekö\nViel' kurjemmaks' kuin nyt mun muuttua!\nOi hirmuneitsyt! Lyöntis kirveltää!\nOi, ootkos tykkänään mun hyljännynnä?\nEn jumalaa, en enkeleitä nää;\nOn ihmeet poissa, taivas peittynynnä.\n\n    Franshan leiri.\n\n\nSeitsemäs Kohtaus.\n\n    DUNOIS ARKKIPIISPAN ja Du CHATELLIN välissä.\n\nArkkipiispa.\nTuo synkkä mieli voittakaatte, prinssi!\nLuo kuninkaanne kääntäkäätte taas,\nOi, älkäät heittäkö nyt asiaamme,\nKun, ahdingossa ollen uudestaan,\nMe urhomiekkoanne tarvitaan.\n\nDunois.\nMiks' ahdingossa ollaan? Miksi noussut\nOn vainolainen taas? Ol' kaikki tehty,\nOl' Franska voittanut ja sota loppu\nTe auttajamme karkotitte: itse\nNyt auttajanne olkaat! Leiriä\nEn nähdä tahdo, miss' ei häntä löydy.\n\nDu Chatel.\nOi malttakaatte! Moista vastausta\nMeill' älkäät antako!\n\nDunois.\n                      Du Chatel, vaiti!\nMa teitä kammon, teit' en kuulla voi:\nTe ensimmäisnä häntä epäilitte.\n\nArkkipiispa.\nKen eikö eksynyt ja horjununna\nSin' inhopäivänä, kun kaikki\nVaan häntä vastaan todistusta kantoi!\nMe hurmoksissa oltiin, heijahtain\nSe puuska sydäntämme kohtas -- Kenpä\nOis tutkimahan ehtinynnä silloin?\nNyt malttia me saamme uudestaan;\nMe hänen näämme semmoisna kuin täällä\nHän kulki, moittimista emme löydä --\nMe väärin tehnehemme peljätään --\nOn kuninkaamme katumuksissaan,\nLa Hire on lohdutoinna, itseään\nBurgundi syyttää, kaikki murheesen\nNyt sulkeuu.\n\nDunois.\n             Hän pettäjäkö? Totuus\nJos näkyväisen muodon ottaa tahtois,\nSen hänen katsantonsa kantaa täytyis!\nJos puhtautta, vakavuutta maassa\nOn niissäkään -- ne hänen huulillaan\nJa hänen silmissänsä olla täytyy!\n\nArkkipiispa.\nMeit' ihmehellä taivas johtakoon\nJa salaisuuden ilmi tuokoon, jonne\nEi kuolevaisen silmä tungekaan,\nVaan kuinka tuota selvitän ja suorin,\nMe jomminkummin oomme rikkoneet:\nMe hornan juoniloilla taistelimme,\nTai pyhän karkotimme, kummallai\nMe taivon rankaistusta kartutimme\nTän kurjan maamme päälle uudestaan.\n\n\nKahdeksas Kohtaus.\n\n    Eräs AATELISMIES. EDELLISET, sittemmin RAIMOND.\n\nAatelismies.\nYks' nuori paimen teitä etsii, prinssi,\nTeit' itseä hän puhutella tahtoo,\nHän neitsyeltä viestit tuopi --\n\nDunois.\n                                Joudu!\nHän tänne saata! Hältä viestit tuo hän!\n    (Aatelismies avaa oven Raimondille.\n    Dunois rientää häntä vastaan).\nMiss', miss' on neitsyt!\n\nRaimond.\n                         Onni teidän, prinssi!\nJa minun myös, ett' hurskaan arkkipiispan,\nTän pyhän miehen, sorretuitten turvan\nJa hyljätyitten isän, täällä nään!\n\nDunois.\nMiss', miss' on neitsyt?\n\nArkkipiispa.\n                         Lausu, poikani!\n\nRaimond.\nHän ilki-taikuri ei oo; Sen vannon\nMa Jumalan ja pyhimysten kautta.\nOn kansa eksyksissä. Puhtauden\nTe hylkäsitte; Herran valikoitun\nTe karkotitte!\n\nDunois.\n               Missä on hän? Lausu!\n\nRaimond.\nHänt' Ardenneissa kierrellessään\nMa seurasin; hän sydämensä mulle\nToi ilmi. Vaivoihin ma kuolla tahdon.\nMa autuudenkin panen altihiksi,\nJos virheetöin ja puhdas ei hän oo!\n\nDunois.\nEi taivon päiväkään oo puhtahampi!\nMiss' on hän? Lausu!\n\nRaimona.\n                     Oi, jos sydämenne\nOn Herra kääntänyt -- niin joutukaat,\nHänt' auttakaat! Hän Brittiläisten luona\nOn vankina.\n\nDunois.\n            On vankina?\n\nArkkipiispa.\n                        Se raukka!\n\nRaimond.\nKun Ardenneissa suojaa etsittiin,\nSai kuninkaatar hänen kynsihinsä,\nJa Brittiläisten valtahan hän joutui.\nOi, auttakaatte hirmukuolemasta\nTeit' auttanutta!\n\nDunois.\n                  Aseisihin kohta!\nNyt torvet soikohon! Nyt rummut käyköön!\nKaikk' kansat, koko Franska nostakaat!\nPois poijes! Panttina on kunniamme,\nOn särkymäisillänsä valtikkamme.\nNyt verta uhratkaat ja henki myös!\nMe ennen iltaa hänen kirvotamme.\n\n    (Menevät).\n\n    Vartiotorni, ikkuna ylhäällä.\n\n\nYhdeksäs Kohtaus.\n\n    FASTOLF. ISABELLA. JOHANNA. LIONEL. ERÄS KAPTEINI.\n\nFastolf (äkkiä sisään tullen).\nOn mahdotointa kansa hillitä.\nSe raivokkaana neidon surmaa vaatii,\nHän tappakaat ja hänen päänsä maahan\nTän tornin harjakkeelta viskatkaat.\nEi verta näkemättä joukot tyynny.\n\nIsabella (tulee).\nHe tikapuita tuovat, tänne käyvät.\nJo myöntykäätte! Onko oottamista,\nSiks' kunnes koko tornin raivossaan\nHe saartavat, ja surman saamme kaikki?\nHänt' ette auttaa voi. Hän altiiks' pankaat.\n\nLionel.\nHe ryntää koittakoot! He melskatkoot!\nTää linna vahva on, sen raunioihin\nMa ennen jään, kuin heille lannistun.\n-- Oi, vastaa mulle, neitsyt! Ollos mun,\nJa koko maalimalta sua suojaan.\n\nIsabella.\nHyi, ootteko te mies?\n\nLionel.\n                      On omaises\nSun hyljänneet; oot tehtävästäs päässyt\nNyt isänmaatas kohtaan. Kosiaskin,\nNuo pelkurit, on sinun jättäneet;\nSun kunniaas he eivät puoltaa tohdi.\nVaan mie _mun_ kansaltani ja _sunkin_ myös\nSua suojelen. -- Mun kerta luulla annoit,\nEtt' henkeni sull' kallis ois! Ja silloin\nSun vainolaisna taistelussa näin:\nNyt ystäväs oon ainokainen.\n\nJohanna.\nOot maani vainolainen. Yhteyttä\nEi meidän keskenämme olla taida.\nSua lempiä en voi, vaan sydämes\nJos mulle taipuu, anna siunausta\nSen kansoillemme tuoda. -- Sotajoukkos\nVie isänmaani tantereilta pois,\nKaikk' avaimemme työnnä kaupunkeihin,\nJotk' anastitte, ryöstöt kaikki korvaa,\nSaa vangit irti, pyhän liiton panttia\nKäy antamaan, niin kuninkaani eestä\nMa sulle rauhaa tarjoon.\n\nIsabella.\n                         Tahdotkos\nMeill' kahlehissa lakiloita säätää?\n\nJohanna.\nTee aikanaan, min tehdä täytyy toki\nEnglannin ruoskaa Franskan maa ei kärsi.\nEi, eipä koskaan! Sotajoukoillenne\nSe haudaks' muuttuu ennen. Kaatuneet\nOn parhaimpanne, paluuretkeä\nJo aatelkaatte; kunnian ja vallan\nTe hukkasitte tok'.\n\nIsabella.\n                    Oi, voitteko\nTuot' uhmausta kuulla?\n\n\nKymmenes Kohtaus.\n\n    ERÄS KAPTEINI (tulee äkkiä).\n\nKapteini.\n                       Joutukaatte!\nOi joutukaatte joukkojamme viemään!\nTänn' Franskalaiset lippunensa käyvät,\nJa heidän miekkojansa laakso vilkkuu.\n\nJohanna (innostuksissa).\nTänn' Franskalaiset käyvät! Taisteluun\nEnglantilaiset korskat! Urhoutta\nNyt koitetaan!\n\nFastolf.\n               Sun riemus, hurja, häädä!\nTän päivän loppua et nähdä saa.\n\nJohanna.\nMun maani voittaa, kuolla taidan! Urhot\nMun kättäni sen koommin eivät kaipaa.\n\nLionel.\nMa noita pelkureita ilkun. Heidän\nKaks' kymmenesti karkotimme, ennen-\nKuin urhoneitsyt heidän eellään kulki!\nMa yhtä vailla koko kansaa hyljin,\nJa senpä heittivät. No, Fastolf, käydään!\nCrecyn ja Poitierin päivä uusi\nMe heille hankitaan. Te, kuninkaatar\nTänn' neidon vartiaksi jääkäät, siksi\nKuin tappelusta päästään! suojaksenne\nViis' kymment' urhoo ma torniin heitän.\n\nFastolf.\nKuin? Vihollista vastaan lähdetäänkö,\nTää hurja selkähämme jättäen?\n\nJohanna.\nNaisvankia sa kauhistutkos?\n\nLionel.\n                            Lausu,\nEtt' poijes, neitonen, et päästä pyydä!\n\nJohanna.\nPois päästä ainoa on toivoni.\n\nIsabella.\nHäll' kolmet raudat pankaat! Hengelläin\nMa vastaan, ettei karkuhun hän pääse.\n\n    (Hänen uumillensa ja ranteimiinsa pannaan raskahammat kahleet).\n\nLionel (Johannalle).\nSen tahdot! Meitä vaadit! Viel' on aika:\nSie Franska heitä, liity Englantiin,\nJa irki pääset, ja ne hurjat, jotka\nNyt vertas etsivät, sun mieltäs noutaa.\n\nFastolf (vaatimalla).\nPois, poijes, päällikkömme!\n\nJohanna.\n                            Sanas säästä!\nTänn' Franskalaiset käyvät! Miekkaan ryhdy!\n\n    (Torvet soivat. Lionel rientää pois).\n\nFastolf.\nTe tehtävänne, kuninkaatar, tiette!\nJos meistä onni luopuu, armeijamme\nJos pakosalla näätte --\n\nIsabella (paljastaen tikarin).\n                        Älkäät surko,\nHän tuhoamme näkemään ei jää.\n\nFastolf (Johannalle).\nSun määräs tiedät. Ano kansalles\nNyt onnea!\n\n    (Hän menee).\n\n\nYhdestoista Kohtaus.\n\n    ISABELLA. JOHANNA. SOTAMIEHIÄ.\n\nJohanna.\n          Sen tehdä tahdon juuri!\nSiit' eipä kenkään estä -- Kulkaat, Kulkaat!\nSe Franskan marssi on! Kuin rohkeana\nSe sydämeeni soi ja voitollisna!\nEnglantilaisten turma! Meidän voitto!\nNo urhokkaani! Nouskaat! Teitä läsnä\nOn neitsyt: edellänne niinkuin ennen\nHän lippua ei kanna -- raudat raskaat\nHänt' estävät; vaan tyrmästään kuin lintu\nPois soiton lentimillä henki kiitää.\n\nIsabella (yhdelle sotamiehelle).\nKäy tannerpuolisehen vahtimoon,\nJa mulle virka, kuinka onni kääntyy.\n\n    (Sotamies nousee vahtimoon).\n\nJohanna.\nNo, rohkeutta, kansa! Viime puuska\nNyt on! Yksi voitto vaan, ja vaino vaipuu!\n\nIsabella.\nNo, mitä näät?\n\nSotamies.\n               He yhteen sattuvat,\nYks' hurja, yllä talja tiikerin,\nTuoll' Berber-ratsullansa eellä syöksee.\n\nJohanna.\nSe Dunois on! Rohkeutta, urho!\nSun kanssas voitto on!\n\nSotamies.\n                       Burgundilainen\nKäy siltaa vastaan.\n\nIsabella.\n                    Sata keihoa\nSen pettoniekan rintaan tunkekoon!\n\nSotamies.\nLord Fastolf miesnä häntä vastaan hyökkää.\nHe maahan astuvat, mies miestä vastaan\nKäy herttuan ja meidän joukot.\n\nIsabella.\n                               Etkös\nDauphinia voi nähdä? Etkös tunne\nSiell' kuninkuuden merkkilöitä?\n\nSotamies.\n                                 Kaikki\nOn tomun peittehessä.\n\nJohanna.\n                      Multa jos\nHän silmät saisi, tai jos tuolla oisin,\nEi pienen pientä huomaamatta jäisi\nMie viiriäiset taivon alla luen\nJa haukan ilman äärilöiltä tunnen.\n\nSotamies.\nOn kaivannolla suuri tunko; siellä\nMa mahtavimmat näen.\n\nIsabella.\n                     Kannetaanko\nViel' lippuamme?\n\nSotamies.\n                 Korkealla aivan.\n\nJohanna.\nJos muurin halkeemasta nähdä voisin,\nMa silmin tappelua johtaisin!\n\nSotamies.\nVoi mua, mitä näänkään! Päällikkömme\nOn saarroksissa.\n\nIsabella (sivaltaa tikarin Johannaa vastaan).\n                 Kuole, onnetoin!\n\nSotamies (äkkiä).\nHän vapaaks' pääsee. Fastolf vihollista\nKäy selkähän -- hän heidän parveen hyökkää.\n\nIsabella (vetää tikarin takaisin).\nSen lausui enkelis!\n\nSotamies.\n                    He karkaavat!\n\nIsabella.\nKen karkaa?\n\nSotamies.\n            Franskalaiset ja Burgundit.\nOn tanner täynnä karkulaisia.\n\nJohanna.\nVoi Herra! Niinkö minun ylön-annoit!\n\nSotamies.\nTuoll' haavotettu viedään. Kansa häntä\nKäy auttamaan, hän ruhtinaalta näyttää.\n\nIsabella.\nHän brittiläinenkö?\n\nSotamies.\n                    Nyt kyperän\nHält' ottavat; kreiv' Dunois se on.\n\nJohanna (rytkäisee vavahtaen kahleitansa).\nJa mie oon kahlehdittu nainen vaan!\n\nSotamies.\nKen sinilevätissä, kultareunus\nYmp' ympärillä käy?\n\nJuhanaa (vilkkaasti).\n                      Se kuninkaani!\n\nSotamies.\nHält' orhi säikähtää -- se nousee -- kaatuu --\nHän irki ponnistaa --\n    (Johanna noudattaa näitä sanoja kiihkeillä liikenteillä).\n                      Sinn' meikäläiset\nOn täyttä vauhtia jo luotumassa --\nHän kiinni saadaan -- ympäröitään --\n\nJohanna.\n                                     Eikö\nNyt enkeleitä taivahalla ookaan?\n\nIsabella (irvistellen).\nNyt aika on! Sie auttaja, nyt auta!\n\nJohanna (lankee polvillensa ja rukoilee erinomaisen hartaalla äänellä).\nMun kuule, Herra hädän hieverissä!\nSun puolees, sainehesti rukoellen,\nSun taivahases sieluni ma nostan.\nSie hämmähäkin siimat kestäviksi\nKuin laivanköydet tehdä voit; sun mahtis\nVoi tukevimmat vaskikahlehet\nKuin hämmähäkin siimat pirstata --\nSie tahdot, ja nää raudat kirpovat,\nTää muuri halkee -- Simsonia autoit,\nKun sokeana, kahlehissaan seisoi\nJa pöyhkeöiltä vainolaisiltaan\nSai irvistystä. -- Sinuun luottaen\nHän pylvähisin voimakkaasti tarttui\nJa tempasi, ja huone raukes.\n\nSotamies.\n                             Eija!\n\nIsabella.\nNo mitä?\n\nSotamies.\n         Vankina on kuningas!\n\nJohanna (kavahtaa ylös).\nNo, Herra suuri, mua auta!\n\n    (On molemmin käsin ja kaikin voimin tarttunut kahleisinsa ja\n    repinyt ne rikki. Hyökkää samassa silmänräpäyksessä lähimmäisen\n    sotamiehen päälle, temmaa häneltä miekan ja kiiruhtaa ulos.\n    Kaikki tuijottavat hänen peräänsä hämmästyneenä).\n\n\nKahdestoista Kohtaus.\n\n    EDELLISET paitsi JOHANNAA.\n\nIsabella (pitkän äänettömyyden jälkeen).\nKuin? Unta näinkö? Kuinka pois hän pääsi?\nKuin kahlehensa mursi? Koko mailma\nMua tuota uskomaan ei saisi, ellen\nSit' itse nähnyt ois.\n\nSotamies (vahtimosta).\n                      Häll' siivet onko?\nVai veikö tuulenpuuska hänen maahan?\n\nIsabella.\nHän maassa onko? Lausu?\n\nSotamies\n                        Tappelussa\nHän kulkee -- näköäni vikkelämmin --\nNyt tuolla on hän -- ja nyt tuolla taas --\nYht' aikaa hänen moniaalla nään!\nHän joukot jakaa -- Kaikki häntä karkaa;\nHän Franskalaiset taasen järjestää!\n-- Voi mua! Meikäläiset aseitaan\nJo heittävät, ei lippujamme näy --\n\nIsabella.\nHän voiton varman meiltä tempaiseeko?\n\nSotamies.\nHän kuningasta kohden ryntää -- hänen\nHän saattaa -- tappelusta hänen vie.\n-- Lord Fastolf kaatuu -- Päällikkömme vangiks'\nOn käynyt.\n\nIsabella.\n           Vaiti, vaiti! Alas täältä!\n\nSotamies.\nOi paetkaatte! Teidän kimppuhun\nJo luotuvat, päin torniamme käyvät.\n\n    (Astuu alas vahtimosta).\n\nIsabella (paljastaen miekkansa).\nNiin taistelkaatte, kurjat!\n\n\nKolmastoista Kohtaus.\n\n    La HIRE saapuu SOTAMIESTEN kanssa, hänen tullessansa\n    Kuningattaren väki heittää aseensa.\n\nLa Hire (lähestyy häntä kunnioituksella).\n                            Herran tahdon\nAll' taipukaatte -- Ritarinne meille\nOn autaunna, vastustaa ei auta!\nTeill' apuani tarjoon. Määrätkäät,\nMinn' teidät viedä saamme?\n\nIsabella.\n                           Vaikka minne,\nMiss' en Dauphinia vaan kohtaa.\n\n    (Antaa miekkansa pois ja seuraa häntä sotamiesten kanssa).\n\n    Näyttämö muuttuu tappelukentäksi.\n\n\nNeljästoista Kohtaus.\n\n    Perällä SOTAMIEHIÄ liehuvilla lipuilla. Enemmän etupuolella\n    KUNINGAS ja BURGUNDIN HERTTUA, molempain ruhtinasten käsivarsilla\n    JOHANNA, kuolinhaava rinnassa, aivan tunnotoinna. Astuvat verkan\n    eteenpäin. AGNES SOREL syöksee sisälle.\n\nSorel (lankee kuninkaan kaulaan).\nTe vapaa ootte -- Teidät jällen saan!\n\nKuningas.\nMa vapaa oon -- Oon moisen hinnan eestä!\n\nSorel.\nJohanna! Voi, hän loppuu!\n\nBurgund.\n                          Hän on kuollut!\nHän enkelinä lähtee! Tuskatoinna\nKuin nukkuvainen laps' hän tässä lepää.\nOn taivon rauha hänen kasvoissaan;\nEi rinta nouse, mutta henkeä\nTok' hänen lämpimässä käissään tunnen.\n\nKuningas.\nHän mennyt on -- ei valvehille nouse,\nHän maata matalaa ei koskaan nää.\nHän tuonne kirkkahana siirtyy, hän\nEi suruamme nää.\n\nSorel.\n                 Hän silmänsä\nJo aukaisee, hän jällen hengittää.\n\nBurgund (hämmästyksissä).\nHän tuonelasta palajaako vielä?\nHän nousee taas! Hän seisoo!\n\nJohanna (seisoo varsin suorana ja katselee ympärillensä).\n                             Missä olen?\n\nBurgund.\nSun omaistes, sun kansalaistes luona!\n\nKuningas.\nSun ystäväis, sun kuninkaasi kanssa.\n\nJohanna (häntä kauvan tarkasteltuansa).\nEn, velho enpä oo, en tottakaan!\n\nKuningas.\nSa hurskas oot kuin Herran enkeli;\nVaan meidän silmiämme yöhyt peitti.\n\nJohanna (katselee ympärillensä iloisesti hymyillen).\nOi, oonko tottakin nyt omaisissa,\nMua eikö kammota ja hyljätä,\nMua eikö sadatella, katsotaanko\nMua leppeästi? -- Nyt ma kaikki tunnen.\nTää kuninkaani on! Nää Franskan liput!\nMun lippuain en näe vaan -- Miss' on se!\nEn ilman lippua ma tulla tohdi!\nSen mestarini mulle antoi, sen\nMun hänen istuimelleen tuoda täytyy;\nSen näyttää voin, sen uskollisna kannoin.\n\nKuningas (silmät pois käännettynä).\nHäll' lippu antakaat!\n    (Hänelle kurotetaan lippu. Hän seisoo varsin suorana\n    lippu kädessä. -- Rusottava hohde valaisee taivasta).\nOi, näättekö te, ilman kaarta tuolla?\nNyt taivas kultaporttilonsa avaa.\nSiell' enkeleitten seurueessa loistain\nHän poika kallis paarmoillansa seisoo\nJa helmojansa armahana tarjoo.\nKuin minun on? -- Mua pilvet nostavat --\nMun haarniskani siipiverhoks' muuttuu.\nPois täältä -- pois -- maa taantuu -- lyhykäinen\nOn tuska -- ijankaikkinen on rauha!\n\n    (Lippu lankee hänen kädestänsä, hän uupuu kuolleena sen\n    päälle maata. -- Kaikki seisovat pitkän aikaa äänettömässä\n    mielenliikutuksessa. -- Kuningas viittaa hiljaa, ja kaikki\n    liput lasketaan hänen päällensä, niin että kokonaan peittävät\n    hänen).\n\n\n\n"]