[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuCdjDel8FmCPg5_4oXPDZuX3MpZz2x8ZpSGxj1-afOc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},87,"Joululahjat","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"87-hahnsson-theodolinda-joululahjat","87__Hahnsson_Theodolinda__Joululahjat",null,"romaani",[14],"joulu",[],"fi",1891,5079,29852,false,15340,[23,24],"Fiction","Short stories",[26,27],"Novels","Christmas","\"Joululahjat\" by Theodolinda Hahnsson is a heartwarming novella written in the late 19th century. This narrative centers on the themes of family, love, and the significance of Christmas, illustrating the modest yet poignant joys of a humble household during the festive season.   The story unfolds in a small house owned by a widowed mother and her daughter, Kerttu, as they prepare for the return of Kerttu's brother, Erkki, who is studying to become a priest. The narrative highlights their efforts to create a welcoming environment for him, filled with love and simple Christmas traditions, such as baking and decorating. As the family unites for the holiday, they share a deep sense of connection and gratitude, emphasizing the value of personal sacrifices and familial bonds. The arrival of Erkki serves not only as a celebration but also as a significant turning point in their lives, as aspirations unfold and the hope of future happiness looms, all wrapped in the spirit of Christmas. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Porilainen leski ja hänen tyttärensä valmistelevat joulua ja odottavat opiskelijapoikaa kotiin Helsingistä. Kertomus kuvaa vähävaraisen perheen rakkautta ja valmisteluja juhlaa varten 1800-luvun lopun Porissa.","Theodolinda Hahnssonin 'Joululahjat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 87.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Tuija Lindholm.","JOULULAHJAT\n\nKirj.\n\nTh. Hahnsson\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1891.\n\n\n\n\n\n\nPorin kaupungin, viidennessä kaupungin-osassa oli pieni talo vähän\nLinnankadun varrella, jossa tämän talon omistaja, eräs porvarinleski,\nasui tyttärensä kanssa. Hän kyllä oli talon omistaja, mutta kuitenkin\nhänellä itsellään oli vain kaksi pientä kammaria ja kyökki asuttavana;\nkaikki muut huoneet hän oli vuokrannut eräälle \"tirehtöörille\". Sen,\nmitä leski huoneistaan vuokraa sai, täytyi riittää hänelle ja hänen\nlapsilleen vuoden elin-varaksi. Siihenpä se kyllä menikin niin tasan,\nettei leski kunnolla jaksanut estää taloansa rappeutumasta, sillä ainapa\nhänen myöskin tuli auttaa poikaansa, joka oli ylioppilaana. Poika, joka\nluki ahkeraan ja eli säästäväisesti, koetti itsekkin ansaita tuloja,\nmutta kukapa ei tiedä, joka vain pääkaupungissa on elänyt, miten siellä\nrahat säästäenkin liukuvat käsistä. Kesän hän oli ollut koti-opettajana\nmaalla eräässä perheessä, mutta syyslukukauden hän sitten taas\nHelsingissä kävi luennoilla. Tätä nuorta ylioppilasta äiti ja sisar nyt\nodottivat kotia jouluksi. He koettivat saada nuot pienet huoneensa niin\nsieviksi kuin suinkin, jotta poika niissä hyvin viihtyisi.\n\n\"Äiti\", sanoi tyttö, \"nyt ovat uutimet valmiit, mutta kyllä olenkin\nsaanut niitä ahkeraan ommella. Kukapa luulisi, että ne ovat vain\nkahvisäkkikankaasta. Kun nämät asettelen Erkin vuoteen eteen, niin tämä\netukammari näyttää oikein sievältä ja Erkki saa oman pienen\nnurkkakammion. Mitä uutimen kannatin maksoi?\"\n\n\"Kymmenen markkaa puuseppä siitä otti. Siinä oli sitten haat ja kaikki.\nMäälyt hän pani seinään myöskin samalla maksulla.\"\n\n\"Mutta mitähän Erkki sanoo, kun näkee nämä uutimet ja miten sievän\nyökammion ne hänelle muodostavat?\"\n\n\"Sanoo, että sinä olet hyvä lapsi, iloitset kaikesta pienimmästäkin,\nmitä käsilläsi kokoon saat. Kylläpä minua monta kertaa on surettanut,\nkun en ole sinulle saattanut sellaista sivistystä hankkia, kuin muut\nnykyajan nuoret tytöt saavat; mutta kun ei ollut varaa antaa molempien\nmennä kouluun, olen pitänyt toki tärkeämpänä, että Erkki saa opintojansa\njatkaa. Hän meitä kuitenkin kykenee sitten elättämään, jos maailmassa\ntarpeeseen tulemme.\"\n\n\"Olkaa huoleti, äiti, minä olen aivan tyytyväinen. En minä kaipaa\nmitään. Erkki kotona ollessaan opettaa ja neuvoo minua sellaisissa\nasioissa, joita koulussa opitaan, vaikka hän tietysti ei niin paljoa\nennätä. Äiti minua opettaa talouden toimiin, ja korutöitä opin, kun\nkatselen, miten muut nuoret niitä tekevät.\"\n\n\"Hyvää päivää, Kerttu! Tuletko luistelemaan? Mandi tulee myöskin\", kysyi\nnuori lukiolainen, joka nyt astui sisään. Hänen vanhempansa asuivat\nlesken talossa ja poika oli äskettäin palannut Turusta joululomaa\nviettämään.\n\n\"En nyt jouda. Erkki tulee kohta kotiin ja siksi meillä täytyy olla\njoulu valmis.\"\n\n\"Erkki, aina vain Erkki. Ikään kuin ei muita ihmisiä olisi\nmaailmassakaan! Eilen sinä et tullut sen vuoksi, ettei Erkki ollut\nkotona, jotta olisit hänen saanut suojeliaksesi muka. Nyt on Mandi\nsisareni mukana, mutta taas on Erkki estämässä.\"\n\n\"Mene vain, Kerttu, vähäksi aikaa; hyväähän se ulko-ilma sinullekkin\ntekee. Tuollaisen pienen virkistyksen sinä kyllä tarvitset\".\n\n\"Menenkö siis, äiti?\"\n\n\"Menet sinä\". Lukiolaisen puoleen kääntyen jatkoi äiti: \"Kauvan ei\nKerttu toki saa viipyä, sillä parin tunnin kuluttua minä häntä tarvitsen\njoululeivoksiamme leipomaan.\"\n\n\"Kyllä siksi tulen varmaan\", vastasi Kerttu ja puki pikaisesti yllensä,\notti luistimet käsivarrelleen ja läksi sitten niin iloisena, kuin\nkuusitoistavuotinen tyttö saattaa olla, kun hän ahkerasti työtä\ntehtyänsä pääsee hyvien toverien parissa raitista virkistystä\nnauttimaan.\n\nUlkona seisoi Mandi odottamassa ja nyt mentiin rantaan päin.\n\n\"Anna minulle, Kerttu, luistimesi kannettaviksi\", pyysi lukiolainen.\n\n\"Kiitos vain, kyllä minä jaksan ne itsekkin kantaa.\"\n\n\"No, etkö ymmärrä, että Elias tahtoo olla kohtelias\", sanoi Mandi.\n\n\"Miksi en sitä ymmärtäisi, enhän muuten olisi häntä kiittänytkään.\"\n\n\"Sinä, Kerttu, olet niin omituinen, et sinä ole sellainen kuin muut\ntytöt\", sanoi Elias.\n\n\"Hm -- Siitä kai se tulee, ett'en ole samoin kasvatettu kuin muut tytöt.\nEn osaa niin hienosti käyttäytyä kuin he.\"\n\n\"Etkö ole pahoillasi, kun et ole kouluun päässyt?\" kysyi Mandi.\n\n\"En. Koska äidilläni ei ole ollut varaa antaa minun mennä kouluun, niin\ntiedän, että Jumala on sen niin sallinut ja parhaaksi nähnyt, enkä minä\nmitään kaipaa. Olen ihan onnellinen. Työtä on minulla myöskin\ntarpeeksi.\"\n\n\"Niin, ja olet terveempi ja onnellisempi kuin moni, joka lukee itsensä\nkalpeaksi ja pilaa terveytensä\", sanoi Elias.\n\n\"Mutta jos lukee kohtuullisesti\", tokasi Mandi. \"Tarvitseehan ihminen\nsivistystä.\"\n\n\"Eikä taida mitään, kuten sinä ja lukukumppanisi. Ensin tarvitsee suuria\nmuutoksia tulla teidän kouluihinne, ennenkuin niistä säällistä hyötyä\non.\"\n\n\"Älä suotta sisartasi loukkaa, Elias. Noin ei Erkki koskaan sanoisi.\"\n\n\"Niin, mutta kun Mandi on aina ylpeä. Kyllä kai Erkkikin sinua moittii,\njos sinussa moittimista on. Minä oikein kohta vihaan Erkkiä, sillä hän\non silmissäsi niin täydellinen, ettei enään muut ihmiset ole mitään.\"\n\n\"Niin, minä pidän sangen paljon hänestä. Oikein kovin hauskalta tuntuu,\nkun tiedän, että hän jo tänä iltana on kotona.\"\n\n\"Keväällä minä tulen ylioppilaaksi, iloitsetko sitten, kun minä\nvalkolakki päässä tulen kotia?\"\n\n\"Katsokaatte, miten kaunis joki on! Ihan kuin kuvastin, ja luistelioita\nnoin paljon! Rientäkäämme nyt.\"\n\n\"Taaskin jäit vastauksesta velkaan\" -- sanoi Elias.\n\n\"Kuules Elias, mistä Kokemäenjoki alkunsa saa?\" kysyi Mandi.\n\n\"Mistäkö? -- Oohoo sentään, et tiedä sen vertaa!\"\n\n\"Tiedän kyllä, olemmehan lukeneet siitä koulussa, mutta minä en muista.\"\n\n\"Onko se tietoa, semmoinen. Mutta minä en sinulle sano, koska et tiedä.\"\n\n\"Kulovedestä se alkunsa saa\", ilmoitti Kerttu.\n\n\"Katsos vain, sinä tiedät.\"\n\n\"Niin, tottakai, kun Erkki on opettanut minulle maantietoa ja vielä\nsanonut, että minun etenkin pitää tunteman Suomen maantietoa.\"\n\n\"Mutta mitenkä sinä sen muistit, kosk'ei Mandikaan muistanut, vaikka on\nniin ahkeraan koulua marssinut.\"\n\n\"Minä, näes, luen ainoastaan vähän, niin täytyyhän sen sitten päässä\npysyä, mutta sisaresi lukee niin paljon, ett'ei mahdu muistiin.\"\n\n\"Hm -- Mikä siis on parempi, lukea vähän taikka paljon?\"\n\n\"Mistä minä tiedän, kysy oppineilta.\"\n\n\"Minun mielestäni on viisainta\" --\n\n\"Että riennämme jäälle luistelemaan, jotta sitten ennätämme ajoissa\nkotia\", sanoi Kerttu ja juoksi samassa jäälle, jossa hän sitoi kiireesti\nluistimet jalkaansa ja kiiti sitten jäätä pitkin niin nopeaan, että\nEliaan ja Mandin oli vaikea häntä saavuttaa; vaan sitten kuitenkin\nkaikki katosivat tuohon kirjavaan joukkoon, joka jäällä oli\nluistelemassa.\n\nSillä välin, kuin nämät nuoret jäällä olivat luistelemassa, istui Teinin\nleski hetkiseksi pieneen kammariinsa keinutuoliin levähtämään. Hän oli\njuuri saanut joululeivoksensa hyvään alkuun ja nyt hänellä oli vähäinen\nlepohetki. Hänen ajatuksensa lensivät monta vuotta taaksepäin -- hän\nmuisteli montaa, montaa joulua, jolloin miehensä vielä eli, jolloin\nErkki ensi kerran joulukuusen näki sekä miten lapsi sitten vuosi\nvuodelta enemmän ymmärsi iloita joulupuusta. Sitten ajatteli hän tuota\npitkää vuosijonoa, jonka hän oli yksin elänyt lastensa kanssa, ja niitä\nmonia huolia -- niin, huolet, ne nyt olivat kaikki ikään kuin usvan\npeittäminä. Hän näki vain kaksi kirkasta valopilkkua, jotka hänen\nelämäänsä sulostuttivat, ja ne olivat hänen lapsensa. He olivat aina\ntuottaneet iloa äidillensä. Josta enemmän vaivaa näemme, se meille\nrakkaammaksi, kalliimmaksi tulee, ja niinpä Erkkikin äidilleen oli, jos\nmahdollista, vielä rakkaampi kuin Kerttu, sillä tyttönen oli aina\näitinsä silmäin alla, mutta Erkki oli maailmalla jo pienestä. Äiti oli\nmonta yötä valvonut, hartaasti rukoillen poikansa puolesta, rukoillut,\nettä Jumala häntä suojaisi ja varjelisi kaikista vaaroista, ja\nvarmaankin äidin rukous oli kuultu, sillä oikeimpa kunnolliseksi tämä\npoika oli kasvanut.\n\nÄidin näin ajatellessa menneitä vuosia, oli aika jo kulunut hänen\nhuomaamattansa niin, että luisteliat palasivat.\n\nElias seurasi Kerttua sisään, sanoen: \"Tässä hän nyt on, viivyimmekö\nliian kauan?\"\n\n\"Ette. En vielä odottanutkaan teitä; kumma, miten pian aika joutui.\nKatsokaas vain, johan taikinakin nousee partaittensa ylitse, hyvä että\ntulitte.\"\n\n\"Kiitos hyvästä seurasta, Kerttu, ja hauskaa joulua teille kaikille!\nHuomenna tulen katsomaan, minkälaiseksi Erkki on muodostunut lukukauden\najalla.\"\n\nElias läksi ja leski tyttärineen rupesi leipomaan. Kun saivat viimeiset\nnisuleivät leivotuiksi, sanoi äiti: \"Minä lähden panemaan uuniin\nvalkeata, leivo sinä tortut. Leivät ovat hyvässä nousemisessa, mutta\nkyllä se tarpeen onkin, sillä päivä on jo puolessa. Kun vain ehtisimme\nsaada kaikki valmiiksi siksi, kuin Erkki tulee.\"\n\n\"Kyllä saamme, jahka olen tortut leiponut, rupean siivoamaan huoneita.\"\n\nÄiti meni panemaan uuniin valkeata ja Kerttu leipoi ja täytteli\ntorttuja. Pian ne tulivat leivotuiksi. Hän kantoi pellit leivoksineen\nkyökkiin, joka oli kylmä, sekä rupesi sitten asettelemaan etukammaria\nkuntoon. Edellisenä päivänä hän jo äitinsä kanssa oli molemmat huoneet\nsiivonnut, mutta nyt oli leipomisen takia vielä vähän epäjärjestystä\nsyntynyt.\n\nKun Kerttu oli huoneet siivonnut, rupesi hän naputtelemaan äsken\nvalmistuneita uutimia etukammarin nurkkaan, johon puuseppä oli asettanut\nniitten kannattimen. Sitten pyyhki hän vielä tomun suuresta\npeilisatullista, joka oli piirongin päällä, ja asetti murattiköynnöksen\nsievästi sen yläpuolelle seinään. Sitten tarkasteli hän huonetta,\nnäyttäisikö se hauskalta, ja niin hauskalta se tosiaankin näytti, ett'ei\nKerttu sitä palatsiin olisi vaihettanut. Varsinkin tuo nurkka, jota\nhänen ahkeralla kädellään ommellut uutimet koristivat, näytti sievältä.\n\n\"Kerttu, tuo tänne nisukakku-pellit, uuni on lakaistu jo\", kuului äiti\nhuutavan ja tyttö riensi takakammariin sekä vei sieltä pulleiksi\nnousseet nisukakut pellineen kyökkiin.\n\nKun nisuset olivat kypsät ja kellertävinä peitteensä alla ja tortut\nparaikaa uunissa, au'aistiin kyökin ovi äkkiä ja Erkki astui sisään.\n\n\"Erkki! Hyvänen aika, kun emme ollenkaan kuulleet!\"\n\n\"Tulin aivan hiljaa ja sitten tunsin niin tavattoman makean lämpimän\nleivän hajun, että sen mukaan heti tiesin tulla tänne.\"\n\n\"Voi hyvänen aika! Kerttu, vie Erkki kammariin; torttumme ovat uunissa,\nminä kohta saan ne kypsiksi ja tuon sinulle lämpimäisiä. Voi oma\npoikani, kun nyt todellakin olet kotona!\"\n\n\"Äiti, me istumme täällä vain, niin kauan kuin tortut kypsyvät.\"\n\n\"Ei suinkaan, sinä saat häkää, et sinä tällaisiin ole tottunut.\"\n\n\"Kyllä minun hyvin sopii olla täällä, koska äitikin on. No, katsotaan\ntorttuja nyt, etteivät pala.\"\n\n\"No niin, ole nyt sitten täällä, kyllä se on hauskaa.\"\n\n\"Minä katson uuniin, äiti juttelee Erkin kanssa, kyllä minä osaan\npaistaa\", sanoi Kerttu.\n\nTortut saatiin valmiiksi ja sitten laitettiin kahvia. Uunin hiiluksella\npannu pian kiehui. Erkille maistui kahvi sekä äidin ja siskon leivokset\nniin hyvältä, tuon pienen kodin kahvipöydän ääressä, ett'ei hän\nmielestään sellaista kahvia eikä sellaisia leivoksia ollut sitten\nmaistanut, kuin hän kotoaan lähti.\n\nSiinä he nyt istuivat kahvipöydän ääressä juttelemassa. Kerttu kertoi\nluistinretkestänsä sekä uusista uutimista, jotka hän jouluksi oli saanut\nvalmiiksi ja Erkki puhui tutkinnoistaan, jotka hän oli suorittanut sekä\nettä hän Juhannukseksi aikoi päästä papiksi. \"Ja huomenna ai'on ensi\nkerran saarnata täällä kirkossa\", lisäsi hän vielä.\n\n\"Sinäkö! Ja minä saan siis todellakin kuulla sinun julistavan Jumalan\nsanaa seurakunnallemme! Oi rakas poikani, tämä on joululahja sellainen,\nettei suinkaan mikään äiti parempaa ole saanut. Vaan sinun täytyy oitis\nmennä provastille asiasta ilmoittamaan.\"\n\n\"Sen olen jo tehnyt, äiti kulta. Minä jo muutamia päiviä takaperin\nilmoitin sen hänelle; mutta täytyy minun kuitenkin mennä kysymään,\nsuostuiko hän pyyntööni.\"\n\n\"Mutta pitäisihän sen oleman sanomalehdessäkin. Se äsken juuri tuotiin,\nvaan minä en sitä silloin joutunut katsomaan, kun äiti huusi leipiä\nkypsentämään.\"\n\nSanomalehti otettiin esiin. \"Kas, onhan siinä oikein tuossa alussa:\nJoulupäivänä saarnaa suomal. puolip. saarnan kello 1/2 10 ylioppilas\nErkki Teini. Oikein se on siinä sinun nimesi! Mitähän nyt sanovat meidän\nvuokralaiset ja kaupunkilaiset? -- Oi sentään, että minun silmäni sinun\nnäkevät saarnastuolissa! En sellaista iloa luullut näkeväni.\" Äiti\nrupesi ilosta itkemään.\n\n\"Äiti hyvä, olen sitä jo kauan tuuminut, mutta en tahtonut mitään puhua,\nennenkuin nyt vasta, sillä minä pelkäsin, että jokin este olisi\nsaattanut tulla, joka olisi toivomme tehnyt tyhjäksi\".\n\n\"Kyllä se olikin paras, sillä nythän tämä on oikea joululahja meille\",\nsanoi Kerttu.\n\n\"Niin, paras joululahja, minkä olisin saattanut saada. Ei sellaista\njoululahjaa moni äiti saakkaan.\"\n\nTunnit kuluivat joutuisaan ja Teinin lesken kammarissa sytytettiin\nlamput ja kynttilät. Pienoinen joulukuusikin paloi etukammarissa.\nJoululahjoja heillä ei ollut useita, mutta vähän kuitenkin. Erkille oli\näiti kutonut lämpimät sukat ja Kerttu oli ommellut paitoja ja kauluksia,\njotka hän sitten itse oli silittänyt kiiltäviksi. Erkki oli ostanut\nkirjan äidilleen sekä Kertulle. Siinä joululahjat kaikki. Niistä näkyi\nkuitenkin, että he kukin rakkaudella olivat muistaneet toisiansa.\n\nKerttu aikoi nyt mennä pöytää kattamaan, mutta samassa jotakin tömähti\novea vastaan sen ulkopuolella. Erkki juoksi katsomaan; siellä ei ketään\nnäkynyt, mutta paketti, jonka päällekirjoitus oli Kertulle, löytyi oven\ntakana. Kerttu sen aukaisi ja siinä oli Runebergin \"Hanna\" korukansiin\nsidottuna.\n\n\"Katsoppas vain, muualta tullut lahja\", sanoi Erkki. \"Keneltä\nsisarkultani tämän on saanut?\"\n\n\"Jollen sinulta, niin en tosiaankaan tiedä\", sanoi Kerttu, mutta hänen\npunastuvat poskensa kuitenkin ilmaisivat, että hän aavisti, keneltä\nlahja tuli. Iloisena ja tyytyväisenä läksi hän nyt kattamaan\nillallis-pöytää ja hetken perästä tuli hän käskemään äitiänsä ja\nveljeään ruoalle.\n\nIllallisen jälkeen äiti lastensa kanssa veisasi jouluvirren ja sitte\nErkki vielä luki iltarukouksen, jonka jälkeen he menivät levolle.\n\nJoulu-aamuna äiti läksi lapsinensa kirkolle. Erkki meni sakaristoon,\nmutta äiti ja tytär kirkkoon, joka oli väkeä täynnä. Kun leski lähestyi\nsitä penkkiä, jossa hän tavallisesti oli istunut, tekivät penkissä\nistujat kohta nöyrästi tilaa ja leski ajatteli: \"tämä on poikani tähden\n-- mitäpä he minulle, köyhälle leskelle, muuten tilaa tekisivät\".\n\nHe istuivat penkkiin, siunasivat, ja äiti rukoili hartaasti, että Jumala\nantaisi voimaa ja taitoa Erkille, jotta hän saattaisi niin julistaa\nHerran sanaa, että se ihmisiä ohjaisi oikealle tielle. Kun hän näin oli\nhuokauksensa korkeuteen lähettänyt, katsoi hän ympärilleen. Kirkko oli\nvaloisa ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa. Kävellen ja ajaen\nolivat he rientäneet joulujuhlaa viettämään, kuten aina ennenkin, mutta\nlesken mielestä kaikki nyt olivat tulleet hänen poikansa tähden,\nkuullaksensa, kun hänen poikansa saarnasi. Kukapa ei sitä olisi tehnyt,\nrientänyt vaikka mimmoisen pyryn lävitse. -- Hän ajatteli, että muut\nolisivat tehneet kuten hänkin. Kaikki ihmiset nyt katsoivatkin juuri\nhäneen ja Kerttuun, net varmaan ajattelivat, että he olivat\nonnellisimpia ihmisiä maan päällä. Kentiesi eivät aivan väärässä\nolleetkaan. Näin äidin ajatukset pyörivät lemmikkinsä ympärillä, kunnes\npoika astui saarnastuoliin. Silloin hän pani kätensä ristiin ja kuunteli\nlevollisena saarnaa. Hän oli poikansa puolesta rukoillut ja oli varma\nsiitä, että Jumala tuon rukouksen oli kuullut.\n\nTyytyväisenä läksi hän taas Jumalan palveluksen loputtua kotiansa, sillä\nyksinkertaista ja selvää sanaa oli Erkki saarnannut, eikä sellaista,\nkuin moni harhaoppinen tähän aikaan.\n\nPäivällä tuli Elias Teinin perheen luo ja onnitteli Erkkiä, joka jo noin\npitkälle oli ehtinyt. \"Koska minä näihin asti ennätän sinun jälkiäsi\nseurata?\" sanoi hän.\n\n\"Ei siihen tarvita paljoakaan aikaa, kyllä sinä saarnaan pääset\",\nvastasi Erkki.\n\n\"Mutta minä en tahdo, ennenkuin sitte vasta, jahka jo pian papiksi\ntulen. Niinhän sinäkin teit ja Kerttu sanoo aina, että kaikki on\nparasta, mitä sinä teet.\"\n\n\"Vai niin, sitte hän varmaankin arvoni laskee liian korkealle.\"\n\n\"Niin -- nyt taas. Olet sinä hyvin kummallinen. Enhän minä sillä tapaa\nole sanonut koskaan.\"\n\n\"Noh, sopikaa pois. Kerttu, tuleppas näyttämään tuota kaunista\njoululahjaasi, josta emme tiedä, mistä se on tullut.\"\n\n\"Pukki sen toi, niin minulle aina ennen vakuutettiin, kun lapsena\nlahjoja sain, ja siihen selitykseen ai'on vieläkin tyytyä\", sanoi\nKerttu, tuodessaan kirjansa esille.\n\nElias katsoi sitä, kysyen: \"Pidätkö tuosta kirjasta?\"\n\n\"Pidän. Olen lukenut sen jo kertaaseen, mutta ai'on vielä toiseen\nkertaan sitä lukea.\" Kerttu kyllä aavisti, kenen antama kirja oli.\n\nJoululomalla Elias usein kävi Teinin perheessä, sillä hän viihtyi\nerinomaisen hyvin. Joskus sai, hän Mandi sisarensakin mukaansa, mutta\nvain harvoin, sillä Mandi, joka oli varakkaan tirehtöörin tytär ja\nylellisyyteen taipuvainen, ei viihtynyt näitten ahkerien ja\nvaatimattomien ihmisten parissa.\n\nJoutuisasti lyhyen joululoman päivät riensivät loppuun ja nuorukaiset\nläksivät pois, Elias lukioon, tullaksensa keväällä ylioppilaaksi ja\nErkki Helsinkiin, pyrkiäkseen papiksi Juhannukseksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKevättuuloset suhahtelivat kaupungin lehtokäytävien siimehikkäissä\npuissa. Nuori vehreys levitti herttaista kevättuoksua laajalle.\nJuhannuslehdossa käveli herroja ja naisia hienoissa puvuissa. He olivat\nnauttimassa kevätpäivän raitista ilmaa, vaan toisia ihmisiä hyöri ja\npyöri niin, etteivät huomanneetkaan sitä suloa, mitä luonto tarjosi,\nsillä siihen heillä ei ollut aikaa. Nämät olivat ne, jotka kaupungissa\nmuuttoa tekivät kesäkuun ensi päivänä. Pitkin kaupungin katuja kulki\npitkät jonot muuttokuormia ja ihmisiä, jotka kantoivat, mitkä tuolia,\npeiliä, kasvia y. m.\n\nTeininkin lesken taloon nämä hommat ulottuivat, sillä Eliaan isä oli\nsaanut tirehtöörin viran Helsingissä ja oli myöskin muuttopuuhissa.\nToisia muutti hänen sijaansa. Eräs keski-ikäinen, naimaton kauppias oli\nkatsonut lesken huonerivin itselleen sopivaksi ja kauppaliikkeelleen\netuisaksi sekä oli siis vuokrannut huoneet.\n\nElias oli päässyt ylioppilaaksi ja saanut valkoisen lakin. Hän oli näinä\nviimeisinä päivinä tavan takaa käynyt lesken luona. Asioita karttui\nkovin runsaasti, mutta Kertulla tavallisesti oli niin kiire, ettei hän\nEliaan kanssa joutunut pitkiä puheita pitämään. Nyt Elias taas tuli\nTeinin lesken luo, vaan kun Kerttu oli ulkona, kaupungissa asioilla,\nkysyi hän maltittomasti:\n\n\"No milloinka hän kotia tulee? Tuleeko jo pian?\"\n\n\"Ei suinkaan hän kauan viivy. Olisiko teillä mitään asiaa hänelle?\n\n\"Olisi kyllä.\"\n\n\"Enkö minä saata asiaanne toimittaa?\"\n\n\"Noh, ette juuri nyt. -- Kyllä minun tarvitsee häntä tavata.\"\n\n\"Nuori herra istuu sitten, kyllä hän pian tulee.\" Leski lähti toimiinsa\nja Elias käveli huoneessa edes takaisin, katsoi kelloansa tavan takaa\nsekä hyräili jotakin nuottia. Pöydällä kukoisti kaunis punainen ruusu ja\nElias katseli sitäkin ajan vietteeksi -- hän käänteli kukkaruukkua ja\ntarkasteli sitä joka puolelta, ikään kuin hän olisi etsinyt siitä\njotakin erinomaista, tahi luullut sen joksikin muuttuvan, mutta\nsemmoisenaan se kukkaruukku vain pysyi. Siinä maltittomana istuessaan\nkuuli hän vihdoin Kertun tulevan ja riensi ovea aukaisemaan,\n\n\"Kah, sinäkö täällä olet! Etpä usko, kuinka kaunista siellä ulkona on;\nen koko päivänä tahtoisi sisälle tulla, jos vain olisi ulkona sopivaa\ntyötä.\"\n\n\"Kyllä minä toimitan sinulle hauskaa työtä, siksipä juuri olen täällä\nsinua odottamassa. Mandi ja minä olemme muutamien muitten kanssa\npäättäneet mennä krokettipalloja lyömään ja tahtoisimme sinua mukaan.\nJuoksupojan olen jo edeltäpäin lähettänyt sinne palloja viemään.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, olisi se kovin hupaista, mutta en tiedä varmaan,\nsaatanko tulla, sillä minun on kovin kiire; on ommeltavana\nliinavaatteita, joittenka täytyy välttämättömästi tulla valmiiksi siksi\nkun Erkki Turusta pappina kotia palaa. Hän lähtee sitten oitis\napulaiseksi jonnekkin ja vaatteet pannaan hänen mukaansa. Ei tiedä\nvielä, kuinka kauas hän määrätään.\"\n\n\"Kuules, minä lähden huomenna, enkä sitten enään tule sinua pyytämään.\nErkki on sentään onnellinen -- sinä istut ennen ompelemassa hänelle,\nkuin tulet viimeisenä iltana, kuin minun näet, meidän kanssamme\nhuvittelemaan.\"\n\n\"Sinä olet ihan väärässä. En minä hetkeäkään tuumi, kumpaa halukkaammin\nteen, vaan mitä minun on tekeminen.\"\n\n\"Tietysti teet sitä, mitä sinua haluttaa.\"\n\n\"Joka vain haluansa tyydyttää, kyltyy pian huveihinkin.\"\n\n\"Koska sinä noin tuumivaksi olet tullut?\"\n\n\"En ole tietääkseni ollut kevytmielinen koskaan, enkä usko, että\nsinäkään sitä tahdot sanoa. Olet pahalla tuulella, mutta sitä et saa\nolla. Ehkä tulen mukaan -- saatanhan ommella vielä ahkerammin sitten\ntaas, ovathan aamut valoisat ja illat pitkät.\"\n\nKerttu meni äidilleen ilmoittamaan, että Elias tahtoi häntä\nhuviretkelle. \"Mihinkä nyt sitte menette?\" kysyi äiti.\n\n\"En tullut kysyneeksi, kun ajattelin, ett'en kentiesi joutuisi, kun\nniitä Erkin paitoja vielä on monta valmistamatta.\"\n\n\"Jahka minä kysyn, minnekkä lähtevät.\" Äiti ja Kerttu menivät Eliaan luo\nja äiti kysyi, minne mentäisiin.\n\n\"Luusoorin mäelle lähdetään. Siellä saamme vähän virvoituksiakin. Älkää\nnyt antako kieltävää vastausta, ken tietää, koska minä olen\ntilaisuudessa pyytämään Kerttua huvimatkalle.\"\n\n\"Mene sinä vain, Kerttu. Te, Elias, olette aina ollut hyvä meidän\ntytölle, joka kuitenkin on ylen vähän saanut nauttia niitä iloja, mitä\ntoisille nuorille on tarjona. Mutta kuten ennenkin, varoitan teitä,\nett'ette kauaa viivy. Olen aina voinut luottaa teihin.\"\n\n\"Ja saatte sen tehdä vastakin.\"\n\n\"Kiitoksia, äiti!\" sanoi Kerttu. \"Nyt saamme hauskan retken, kun ilmakin\non noin ihana.\"\n\n\"Tuletko oitis? Meillä on jo tyttöjä odottamassa.\"\n\n\"Tulen, puen vain ylleni.\"\n\n\"Minä menen siis sanomaan, että tulet. Hyvästi!\"\n\n\"Sinä nyt taas viivyit siellä matamin luona\", sanoi Mandi, joka\nkumppaneineen seisoi pihalla. \"Ai'oin juuri tulla sinua hakemaan. Mitä\nsiellä nyt taas kursailtiin -- eikö Kerttu tullutkaan?\"\n\n\"Kyllä hän oitis tulee.\"\n\n\"Ehkä saat hänestä svägerskan\" -- sanoi eräs nirppanenäinen tyttö.\n\n\"Kas, miten Helmi on ivallinen. Elias vain sen vuoksi tahtoo häntä\nmukaan, että hänen tulee Kerttua sääli, sillä tytön täytyy aamusta\niltaan ahkerasti olla työssä.\"\n\n\"Onko hän tuon matamin tyttö, jonka luona te asutte?\" kysyi eräs Nanni\nniminen tyttö.\n\n\"On\", vastasi Mandi, \"ja hän on leikkinyt meidän kanssamme pienestä\ntytöstä. Nyt, kun huomenna muutamme pois, tahdomme, että hänkin tämän\nviimeisen kerran, kun huvittelemaan menemme, tulee mukaamme.\"\n\n\"Hän on siis vain tuollainen matamin tyttö\", sanoi Helmi ja rupesi\nhyräilemään:\n\n\"Ostat hatun, ostat kapan, röökinäksi muodostut. -- Uh, kuinka on kuuma\ntänään! Olisin halusta jättänyt sadetakkini kotia, mutta mamma vaati\nminua ottamaan sen mukaani illan vuoksi. Hän arveli, että ilma kävisi\nkosteaksi. Ehkäpä tuo Terttu eli Kerttu, tahi miksikä häntä nimitit,\nottaisi kantaaksensa tämän, kun antaisin hänelle pienen juomarahan.\"\n\n\"Mitä tuumitkaan!\" huudahti Mandi.\n\nElias katsoi harmista säihkyvillä silmillä Helmiin ja lausui: \"Te\nolisitte todellakin hyvin kohtelias sille tytölle, jolle me olemme\nkoettaneet hankkia lepopäivän. Kantaa teidän takkianne, se ei saa\ntapahtua! Ennen --\".\n\nHän ei saanut jatkaa, sillä samassa Kerttu jo tuli. Hän oli niin sievän,\niloisen ja raittiin näköinen, että sekä Helmi että Nanni ihmeekseen\nhäntä katselivat. Pieni veitikkamainen hymy hänen huulillaan lisäsi\nmyöskin hänen kauneuttaan. Kerttu oli kuullut loppu-osan noitten nuorten\nkeskustelusta ja sepä hiukkasen häntä nyt huvitti.\n\nMandi esitti kumppaneillensa Kertun ja sitten läksivät matkalle. Tiellä\nlisääntyi heidän seuraansa vielä kolme nuorta herraa.\n\nKun vähän matkaa olivat kulkeneet, sanoi Kerttu hymyillen: \"Ehkäpä minä\nsaisin kantaa Helmi neiden takkia; minulla kentiesi on vähän enemmän\nvoimia.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, mitäpä te paremmin jaksaisitte.\"\n\n\"Kyllä maar, eihän minun ole ollut vara elää niin hienosti kuin teidän.\"\n\nHelmi oli aivan häpeissään, mutta nuoret herrat riensivät ottamaan hänen\ntakkinsa ja Helmi unohti pian tukalan asemansa siitä ilosta, että herrat\nkilpailivat hänen takkinsa kantamisesta.\n\nKun Luusooriin tulivat, alkoivat he krokettia lyödä ja sitä tehtyänsä\nvähän aikaa, rupesivat kahvia juomaan, ja sitten leikkivät taas siksi,\nettä oli aika lähteä kotia. Hauskaa heillä oli ollut, eikä kukaan enää\nmuistanut, että Kerttu oli vain \"matamin tyttö\", sillä hän oli niin\nsievä ja herttainen, niin viehättävä, että sekä herrat että naiset\nhäneen mieltyivät.\n\nMuut herrat paitsi Elias, menivät saattamaan Helmiä ja Nannia heidän\nkotiinsa. Elias, joka seuraavana päivänä oli muuttava Porista, läksi\nkotia suorastaan, mutta Kertun hän kuitenkin saattoi hänen äitinsä luo,\njotta samalla saattaisi jäähyväiset sanoa.\n\nTultuansa Teinin lesken luo, ei tämä ollutkaan etukammarissa. Kerttu\nkäski Eliasta istumaan ja meni äitiänsä keittiöstä etsimään. \"Minä tulen\noitis, pesen vain käteni ensin ja pistän puhtaan vyöliinan eteeni\",\nsanoi äiti, joka oli perunoita kuorimassa. \"Panen teevettäkin tulelle\nensin, ehkä se kyllä hyvältä maistuisi\".\n\n\"Ei hän joudu viipymään.\"\n\n\"Soo, soo, no, kyllä minä pian tulen.\"\n\nKerttu meni jälleen Eliaalle seuraa pitämään. Elias istui pöydän ääressä\nja katseli ruusua, joka siinä kukki, sekä sanoi, kun Kerttu tuli:\n\"Kuules, anna minulle muistoksi tuo puolipuhjennut ruusu. Minä tulen\njoskus vaihettamaan sitä täydesti puhjenneeseen, jos saan.\"\n\nKerttu otti sanaakaan sanomatta kukan ja antoi sen Eliaalle.\n\nKun äiti tuli sisälle, oli ruusu Eliaan napinlävessä. Äiti kiitti Kertun\npuolesta kaikesta siitä hyvästä mitä Elias oli osottanut Kertulle ja\nsitten sanottiin jäähyväiset.\n\nSeuraavana päivänä läksi tirehtööri perheineen pois ja kauppias P. tuli\nhänen sijaansa.\n\nTeinin leski oli taas tavallisissa toimissaan ja Kerttu ompeli\nliinavaatteita Erkille, mutta neula, jolla hän tavallisesti ahkeraan\ntyötä teki, lepäsi nyt välistä hänen käsissään ja hän istui\nmiettiväisenä. Vihdoin aukaisi hän akkunan. Kesätuulonen suhahteli\nsirenipuitten latvoissa -- se suhahteli niin kummanlaisesti Kertun\nmielestä. Kuiskailiko se: \"hyvästi, iäksi hyvästi!\" -- vai kuiskasiko\nse: \"hyvästi, me tapaamme toisemme jälleen!\" -- tästäpä ei Kerttu saanut\nselkoa.\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNeljä vuotta on kulunut siitä, kuin ensi kerran tulimme Teinin lesken\ntuttavuuteen. Samalla paikalla, samassa huoneessa kuin silloinkin hänen\ntyttärensä nytkin istuu ompelemassa, ja kiire hänellä näkyy olevan.\nJoulu lähestyy ja hän ompelee joululahjoja. Erkki on pappina Hämeessä.\nHän on jo kolmatta vuotta ollut naimisissa ja Erkin pikku Mannelle\nKerttu ompeli vaatteita, niin somia ja sieviä, että iso-äiti oikein\nhalasi nähdä sitä pientä olentoa, joka niihin oli pukeutuva.\n\nErkiltä oli tullut kirje, jossa pyydettiin että äiti ja sisar tulisivat\njoulua viettämään hänen kotiinsa. Teinin leski luki tavan takaa tuota\nkirjettään, siinä oli hänen mielestään aina jotakin uutta. Nytkin hän\ntaas sanoi Kertulle: \"Kuules, tyttöseni, mihinkä laskit Erkin kirjeen,\nen muista oikein, mitä hän kappalaisentilastaan kertoi\".\n\nKerttu nousi heti ja toi piirongin-laatikosta kirjeen. Äiti asetti\nsilmälasit nenälleen sekä luki:\n\n      \"Äiti rakas!\n\nTulkaa nyt jouluksi Kertun kanssa katsomaan meitä -- katsomaan oman\npoikanne kotia, ja tuota pientä pojanpoikaanne, jota juuri opetamme\nsanomaan \"Mummo\". Pikku Mannen huulet ovat jo monesti aivan pitkällä,\nkun hän niin sydämmestään koettaa oppia kalliin äitimme nimeä\nmainitsemaan, mutta ei se vielä häneltä käy, vaan kun äiti muutaman\npäivän täällä on ja välistä häntä polvillaan pitää, niin hän varmaankin\noppii Mummoa huutamaan.\n\nAnnini on kovin iloinen siitä, että nyt vihdoin saamme pysyä alallamme,\nkun meillä on oma kappalaisentila, enkä minäkään ole vähemmän\ntyytyväinen. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun näette, että Jumala on\nsiunannut köyhän poikanne niin, että hänellä nyt on talo, karjaa ja\nkaikkea tarpeeksi. Vaimoni on sellainen toimelias pastorin rouva, että\nkaikki emännätkin hänestä pitävät -- --.\"\n\n\"Voi, voi, tuota Erkkiä -- kaikkia hän nyt puhuu huvitellaksensa minua.\nSellainen hän juuri on kuin ennenkin. Mitäpä se poika mummon nimeä\nosaisi sanoa, kun ei vielä ole edes nähnytkään. Lieneekö tuo Annin\nnäköinen vai Erkinkö. -- Kylläpä olisi hauska nähdä! Hm, kauniit ovat\nmolemmat, tulkoon sitte isäänsä taikka äitiinsä.\"\n\n\"Äiti, kauppias P. näkyy tulevan tänne. Hän varmaankin tulee vuokraansa\nmaksamaan.\"\n\n\"Niin tulee, laske pois tuo kirje.\"\n\nKauppias astui sisälle. \"Hyvää päivää -- aina Kerttu neiti on yhtä\nahkera.\"\n\n\"Hänellä on vähän kiirettä ollut, ai'omme lähteä jouluksi poikani luo.\nSaimme häneltä kirjeen, ja hän niin hartaasti pyytää meitä tulemaan.\"\n\n\"Jaa niin, mitä minun tuli sanoa, niin, neiti ompelee siis\njoululahjoja?\"\n\n\"Niin teen, siksipä on vähän kiirettä ollut.\"\n\n\"Pelkään, että liiaksi rasitatte itseänne.\"\n\n\"En ikään, kyllä sitten taas joulun aikana joudun lepäämään.\"\n\n\"Ei hän liiaksi rasittuneelta näytä ja terve hän, Jumalan kiitos, on\nollutkin. Ei siitä nuori pahene, vaikka välistä vähän kiirettäkin on.\"\n\n\"Jaa niin, tuota noin, minä tulin vuokraani maksamaan. Tässä on, ehkä\nneiti on hyvä ja tarkastaa, onko oikein laskettu.\"\n\n\"Kyllä maar siinä on oikea määrä; kukapa paremmin saattaisi laskea kuin\nkauppamies.\"\n\nLeski meni panemaan kahvipannunsa tulelle ja Kerttu tarjosi paperossia.\nSiinä nyt oli kauppiaan kovin hauska istua, tuossa kodikkaassa,\nlämpimässä huoneessa, näitten herttaisten naisten parissa. Hän oli sen\naina huomannut, joka kerta, kun hän tuli vuokraansa maksamaan, että\nheidän olisi erinomaisen hyvin sopinut aina asua näin yhdessä; silloin\nhänen tietysti ei olisi tarvinnut vuokraa maksaa ja naiset olisivat\nhoitaneet hänen talouttaan ja hän olisi työnsä tehtyä saanut polttaa\npapirossia ja Kerttu olisi istunut hänen rinnallaan ommellen -- niin,\nommellen tuollaisia somia pieniä esineitä. -- Tämä perhekuva oli nyt\nniin elävänä hänen silmiensä edessä, että ukko ajatteli: \"Minun täytyy\nse asia nyt esittää hänelle, sitä ei auta kauemmin tuumia\". Hän tarttui\nKertun käteen, jonka tämä ujosti veti pois, ja sanoi: \"Jaa niin, minä\ntahdoin vain sanoa, että minun nyt vihdoinkin täytyy ilmoittaa, että,\nettä minä teitä rakastan ja pyydän teitä sulostuttamaan minun yksinäistä\nelämääni.\"\n\nKerttu sanoi vakaalla äänellä: \"Sitä en saata. -- Minä teitä kunnioitan,\nvaan rakastaa teitä en saata.\"\n\n\"Jaa niin, en minä vastausta heti olisi tahtonut, miettikää nyt ensin,\nehkä sentään vielä toisinkin ajattelette.\"\n\n\"Kyllä minun päätökseni on varma, mutta älkää sentään meihin suuttuko,\nvaan olkaa ystävällinen kuten ennenkin.\"\n\nÄiti tuli samassa kammariin ja käski Kertun tuoda kahvi-asettimet\nsisälle. Kun Kerttu oli mennyt, puhui kauppias asiansa äidille.\n\"Odottakaa, ehkä hän sentään asiaa mietittyänsä ajattelee toisin\",\nvastasi äiti. Kerttu toi kahvia ja kauppias joi, sekä poltteli välillä\npapirossiansa, mutta ei hän sentään kauaa viipynyt enään. Hänen\nmentyänsä sanoi äiti: \"Kerttu, etkö tehnyt hullusti, kun et ottanut\nkauppiasta? Kentiesi elämäni on hyvinkin lyhyt, olisi ollut hauskaa, kun\nolisin nähnyt sinun hyvässä suojassa\".\n\n\"Jos jäänkin äidistä yksin, jota Jumala varjelkoon, en ole turvaton.\nJumala minua kyllä suojaa ja minä osaan tehdä työtä, ei minulla siis ole\nmitään hätää. Sitä paitsi en koskaan elatukseni vuoksi miestä ota, enkä\nluule, että äitikään sitä tahtoisi.\"\n\n\"En, lapseni, mutta tämä kauppias on kunnioitettava mies, vaikka hän\nnäin naisten seurassa on vähän ujo ja kömpelö. Luulin toki sinun\nsaattavan häneen rakastua, mutta sinulla on ehkä toinen vielä rakkaassa\nmuistossa, vaan sellaiset nuoruuden unelmat ovat pilven takaisia. --\nNeljä vuotta on siitä, kuin Elias läksi -- mitenkä saattaisi nuorukainen\nmuistaa lapsuuden ystävää niin kauan, kun ei ole häntä kertaakaan nähnyt\nsillä aikaa. -- Eihän teidän välillänne mitään sopimusta ollut?\"\n\n\"Ei, äitini, vaan hän tulee kuitenkin kerran.\"\n\n\"Katso, ettei pettynyt toivo sydäntäsi muserra; parempi olisi unhottaa\nhänet. En minä kuitenkaan sen vuoksi kehoita sinua kauppiaalle menemään,\nsillä vastoin tahtoansa ei kenenkään pidä avioliittoa rakentaa. Sinä\nolet joka joulu tuntemattomalta saanut kirjan joululahjaksi -- onko\nantaja ehkä sentäänkin sinulle tuttu?\"\n\n\"Niin luulen. Ja, äiti, kerran hän tulee itse, sen uskon lujasti.\nAntakaa minun olla onnellinen luottamuksessani.\"\n\n\"Ole, lapseni, en puhu kauppiaasta enään koskaan.\"\n\nJoulun edelliset lyhyet päivät riensivät nopeasti ja Teinin leski\ntyttärinensä läksi Hämeeseen Erkki Teinin kappalaisen tilalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKynttilät olivat sytytettyinä Erkin kodissa. Joulukuusi levitti\nherttaista valoansa tuon yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti\nistui teepöydän ääressä ja Erkki oli itse tuonut pikku Mannen hänen\nsyliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta\nhän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli\njuotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle\nkaikkein enimmän. Kaikki muut, paitsi Kerttu, olivat iloisia, mutta hän\noli tavallista vakavampi. Anni meni vähän kyökkitoimiinsa, vaan palasi\nsamassa, tuoden muassaan postilaukun. \"Erkki, posti on tullut\", sanoi\nhän, \"aukaiseppas tämä laukku, kentiesi löydämme sieltäkin lahjoja\".\n\nErkki aukaisi laukun ja otti sieltä sanomalehdet sekä paketin, jonka\npäällekirjoitus oli: 'Neiti Kerttu Teinille'. \"Katsokaa, tämä paketti on\ntullut Poriin ja sieltä se on tänne lähetetty.\"\n\nKerttu lensi aivan punaiseksi, tuo paketti oikein poltti hänen\nkäsissään, mutta hän ei sitä kuitenkaan aukaissut. Erkki otti\nsanomalehdet ja silmäili niitä vähäisen. \"No nyt on Elias suorittanut\nerotutkintonsa. Kohta kai hän siis lähtee Turkuun\", sanoi Erkki.\n\nKerttu hiipi hiljaa pois huoneesta, saadaksensa rauhassa avata\npakettinsa. Kirjan se sisälsi ja kirjan nimilehden sisäpuolella oli\nkirjoitettu: \"Kohta tulen perimään puhjennutta ruusuani\".\n\nSillä välin kävi etehisen ovi ja Erkki kiirehti katsomaan, kuka sinne\ntuli. Olikohan se ehkä joku, joka häntä tahtoi kesken joulu-iloa sairaan\nluo? Turkkiin puettu mies -- \"Elias! hyvänen aika, enhän sinua aikonut\ntuntea!\"\n\n\"Suo anteeksi, että näin tulen teidän joulurauhaanne häiritsemään, mutta\naikomukseni olikin lähteä äitisi luo Poriin, johon lähdinkin ja ennätin\nvähän sopivampaan aikaan; mutta siellä kuulin, että äitisi ja sisaresi\novat täällä. Koska minun jo Uudenvuoden ajoissa täytyy olla Turussa,\njonne en tahtonut lähteä näkemättä heitä, niin päätin tulla tänne.\"\n\n\"Ja olet erittäin tervetullut _kaikille_\", vastasi Erkki. \"Käy nyt osaa\nottamaan meidän joulu-ilostamme\".\n\nHe menivät saliin, jossa taas syntyi ilo. Elias katseli etsien ympäri\nhuonetta ja kysyi vihdoin: \"Missä on Kerttu?\"\n\n\"Kerttuko? niin tosiaankin, hän on poissa\", sanoi Anni. \"Hän ehkä meni\naukaisemaan postissa tullutta joululahjaansa tuonne kammariin. Menkää\nsinne vain häntä tervehtimään, hän varmaankin kovin hämmästyy.\"\n\nKerttu istui miettiväisenä, kirja sylissä, kun Anni aukaisi oven,\nsanoen: \"Kerttu, tässä tuon luoksesi vanhoja tuttavia.\" Sen jälkeen\nriensi hän taas saliin, teetä kuppeihin kaatamaan.\n\n\"Elias!\" huudahti Kerttu, vaan samassa hän onnellisesti hymyillen\ntarjosi kättä Eliaalle, joka sulki hänen syliinsä, sanoen:\n\n\"Nyt tulin perimään puhjennutta ruusuani!\"\n\n\"Minä tiesin sinun kerran tulevan, en koskaan ole sitä epäillyt\",\nvastasi Kerttu.\n\nVähän aikaa juttelivat he keskenänsä ja menivät sitten käsitysten\nsaliin, jossa Eliasta uutena perheenjäsenenä sydämmellisesti otettiin\nvastaan.\n\nErkin pappilassa vallitsi nyt onni, rakkaus ja rauha, ja iso-äidin ilo\noli oikein täydellinen, kun pikku Manne, jonka Erkki oli vienyt Elias\nsedälle onnea toivottamaan, vähän suutaan nirpistäen kurkotti käsiänsä\nmummollensa, sanoen: \"Mum -- mummo\".\n\n\"Vielä yksi joululahja lisää!\" huudahti iso-äiti, \"lapsi osaa sanoa\nmummo\".\n\nMyöhempään illalla sanoi Teinin leski: \"Erkki, kiittäkäämme Herraa\nkaikesta hyvästä, jota Hän meille on tänäkin päivänä suonut.\"\n\nErkki otti kirjan, josta hän luki rukouksen ja sitten veisasivat he\nkaikin yhdessä jouluvirren. Sen jälkeen tämä onnellinen perhe sanoi\nyöhyväiset toisillensa.\n\nYöllä, kun kaikki jo nukkuivat ja kuu laski kalpean valonsa Erkin\npappilan akkunoille ja tähdet taivaalla kirkkaina tuikkivat, valvoi\nleski vielä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi: nuot lapset, jotka hänelle\nolivat kaikki tässä maailmassa, joita hän niin suurella huolella oli\nkasvattanut, heidän sydämmessään oli nyt vieras häneltä anastanut\nensimmäisen sijan... Tuota ajatellessaan kuvautui hänen silmiensä eteen\nlapsi, joka kurkotti hänelle pienet kätösensä, huutaen: \"Mummo!\" Kaunis\nhymyily levisi hänen kasvoillensa ja yksinäisyyden tunne haihtui\nsydämmestä.\n\n\n\n"]