[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEAUjprmHS5DTyf-6pTVKpeZXyBs8Y4uUDiF5qDDQdbw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},870,"Korpi ja puutarha","Lehtonen, Joel",1881,1934,"870-lehtonen-joel-korpi-ja-puutarha","870__Lehtonen_Joel__Korpi_ja_puutarha",null,"novelli",[],[],"fi",1923,27400,173434,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää lyhytproosaa ja kirjoituksia, joista osa toimii täydennyksenä kirjailijan Putkinotko-romaanille. Tekstit kuvaavat maaseudun arkea, köyhyyttä ja kieltolain aikaa 1920-luvun alun Suomessa.","Joel Lehtosen 'Korpi ja puutarha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 870.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KORPI JA PUUTARHA\n\nKirj.\n\nJoel Lehtonen\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1923.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Tuohta -- uuniin!\n Matolahti.\n \"Putkinotkon\" epilogeja:\n    Metsän pojan unelma.\n    Korven henki.\n    Ananiaksen kolme lähtöä kotoa.\n Isänmaan juhlat.\n Talli-Tahvo ja kieltolaki.\n Puutarha.\n Maineeton sankari.\n Ihme.\n Dilettantti -- tienhaarassa.\n Maailman palkka.\n \"Autuaita ovat rauhantekijät\"\n Armeija.\n\n\n\n\nTUOHTA -- UUNIIN!\n\n\nTotisena ja arkipäiväisenä lepäilee talvinen Krokelby aukeittensa\nliepeillä. Lepäilee ja torkkuu pakkasessa ikäänkuin kesää odotellen.\n\nIllan yksitoikkoisessa, painostavassa hämärässä saattaa nähdä tiellä\nväkeä kuljettamassa kelkoilla puun oksia ja risuja, vanhoja, miehiä ja\nnaisia tai nuorempiakin, pienten töllien emäntiä ja poikasia, -- ukkoja\nkömpelöt saappaat tai huopatossut jalassa, nuoranpätkä vyöllä, eukkoja\nmiestensä takkeihin kietoutuneina, huivi tarkoin pään ympärille\nkäärittynä, lapsia liian väljissä, vanhoissa vaateriekaleissa. Kova on\ntalvi, milloin niikseen tulee, -- ja polttoaine on silloin kaikkein\nparhainta. Varsin luvatonta työtä nämä ihmiset tekevät, sen tietää\njokainen: he tuovat puita kunnan tai yksityisten metsistä, keräävät\nrisuja, kaatavat koivuja, kiskovat tuohta, kauniita, versovia\nkoivikoita haaskatenkin; mutta harva heitä silti ahdistaa: täytyypä\nheidänkin pieni lämpönsä saada!\n\nKumaraisina ja huoahdellen vetävät he täten kitiseviä keikkojaan,\njoissa on hangen alta esiin kaivettuja jäisiä koivun, lepän ja haavan\nrunkoja. Muuta ääntä ei kylästä iltahämärän hetkellä kuulukaan kuin\nnoiden muutamien vaivaisten kelkkojen kitinä, -- ei laulua, ei\niloisesti narahtelevia kaivonmiekkoja, ei naurua. Vain joku viluinen\nkoira siellä täällä ulahtelee.\n\nMies kuljeksii illan hämärässä, joka painaa yhä masentavampaan\npimeyteen alankoa ympäröivät, sumun harsoilla kiedotut metsät. Lämpöä\non saatava, -- kerättävä oksia ja risuja, kuten muutkin keräävät, --\ntuota lämpöä, joka nykyiseen pakkasaikaan voi tuntua ainoalta iloiselta\nja tarpeelliselta! Hänen silmänsä nurkkaan on jäätynyt vesipisara;\nkyynel se ei voi olla, sillä kovin harvoin vanhat itkenevät: sellainen\non melkein unohtunut taito. Vain tulehdus panee silmät tihruamaan\nvettä, jonka viima helposti jääksi kangistaa.\n\nKas niin: tuollainen lämmön etsijä saattaa moni muukin olla nykyaikana,\njolloin kaikki tuntuu pelkältä vilulta, itsekkyydeltä, julkealta\nkilvalta, kiihkeyden naurunhohotukselta.\n\nSymboliikka on tosin kamalaa: se on soperrusta, sellaisen änkytystä,\njoka ei osaa puhua asioita sellaisinaan, koska ei näe todellisuuden\narvoa, koska ei jaksa todellisuutta rakentaa. Mutta sallittakoon\nvertauskuvalle säälivä armo, -- tuolle lämmön etsijälle vilussa!\n\nOvathan suuremmatkin, jopa maailman suuriksi sanomat, puhuneet\nvertauskuvilla, -- enkö siis saisi minä tai joku minun laillani lämpöä\netsivä sitä joskus koetella? Niinpä olkaamme olevinamme tuollaisia\nrisunkerääjiä, lämmön etsijöitä, jotka ovat kyllin heikkoja aikaansa\nkammoakseen. Tuollaisia, jotka alakuloisina painuvat majoihinsa, --\nonnellisina, jos saavat kokoon pienen hiilistön. Näin sopii\nmeidänlaistemme ajatella:\n\nLämpöä, lämpöä, -- mistä sen saisimme? Suuresta maailmastako? Ohoh, --\non se nähty!\n\nPitkät eivät matkamme nykyään ole, -- pakkasella! Ainoastaan kylästä\nparin kilometrin päähän, -- ja sitten takaisin kotiin.\n\nKyllä tuolta kukkulalta kaupunki näkyisi, suuri muka, -- jos mäelle\nkapuaisimme, jos kaupunkiin haluaisimme. Muutama kullattu tornin\nhuippukin sieltä on kiiluvinaan. Mutta miksikä katselemaan\nkiipeäisimme? Olemme kai osaltamme maailmaa nähneet; ja samanlaista\nsuunnilleen on kaikkialla, -- samanlaista. Mukavinta on töllissään\nheikon olla, -- vilua kammovan. Kovin kolkoksi on käynyt vaellella\npaljon neljää seinää loitommalle. Vain pienen elämän lämmön paremmin\ntietääksemme ovea avaamme. Kylmää kokeaksemme pistäydymme kujille, --\npainumme lämpöä etsiäksemme metsän hiljaisiin kätköihin.\n\nLöydapä lämpöä! Kova työ! Usva on laskeutunut sakeana kuolleen vainion\npovelle. Hanki kätkee kaikki, mitä maan pinnalla ennen on elänyt. Saat\netsiä puitasi tutulla seudulla niinkuin se olisi uusi: sellaiseksi on\ntalvi maailman muuttanut: entiset näyt ovat toisiksi vaihtuneet.\n\nEksyä on nyt metsässä tosiaankin. Ei aina tiedä, minne mennä, ja ainoa\nmieleinen homma ja ajatus on lämpö, niin pakon tekemä kuin se työ\nonkin.\n\nMiten talvi voikaan kaikki muuttaa! Saada entisen unohtumaan!\nKatoamaan! Eikä se muutos tunnu juuri tukalaltakaan, sellainen on\ntalvi. Se ikäänkuin pyytää, neuvoo meitä etsimään sellaista, joka on\ntällä hetkellä meille tärkeintä, -- muistamaan vain oksat ja risut,\njoissa todella on kuluttamista tulelle.\n\nMiten talvi kaikki muuttaa! Tässä paikoin piilee varmaan polku, jota\nennen kuljeksimme, -- silloin joskus, -- kesällä. Ei sitä todellakaan\ntunne entiseksi poluksi. Tuskin muistaa, millainen entinen olikaan. Oli\nsen varrella kukkia, -- loisti horsmia raunioilla, punotti alakuloisen\nja yksinäisen kalliomäen rinne tervakukkia, ikäänkuin iloisen mattonsa\nihmisen eteen levittäen. Nyt peittää lumi rauniot, tervakukat ovat\nhautautuneet.\n\nÄänetöntä, ainaiseksi kuollutta on täällä kaikki, mikä ennen ilahdutti,\nEi lahorastaan kultaista livertelyä erämaisen koivun iehvistostä\ntoiselle, joka häntä kaukaa kutsui, ei metsäkyyhkysen kuherrusta,\ntoivottomasti nyyhkivää, -- ei haukan ylpeää ja lyhyttä kirkaisua\nkorkeudesta.\n\nAinoastaan kuin jokin muisto, ikäänkuin hämärä uni johtuu mieleen: että\nsellaista oli täällä ennen. Jokin muu, uusi pysähdyttää kulkijaa nyt,\nja kahlauttaa jälleen häntä eteenpäin, -- sellainen, joka tällä\nhetkellä tuntuu paremmalta kuin soreimmatkaan lintusten laulut. Sitä\netsimme, risuja hangen alta. Sitä toivomme, haluamme. Niin, miltei\nrakastamme risuja, -- arvottomia oksia. Siinä tärkeässä tehtävässä ei\nainoastaan olla välinpitämättömiä menneille, -- niiden viserryksille\nkuuroja ja ihanuuksille sokeita, vaan melkein pidetään mennyttä jonakin\ntoden tullen turhana, huonoarvoisena.\n\nKajahdelkoot entiset linnunlaulut mielessämme: viimeistä kertaa\nkajahtelevat! Mitä viserryksistä silloin, kun kaivataan jäisten oksien\nkatkojaa, halkojen hakkaajaa, suloisen takkatulen sytyttäjää?\nViheltäkööt haukat vuoristossamme viimeistä kertaa; kilkuttakoot\nsäveltään tiltaltit. Nyt tarvitsevat köyhät risuja, kuivia oksia.\nLöytänevätkö niitä? Äänettömässä metsässä ei mikään muu kiinnitä\nmieltämme kuin yksi vähäpätöinen seikka: hangen alle hautautuneet\nrisut!\n\nMinkälaisen hangen alle! Kovalta tuntunee rikkaammasta tämä homma:\nkaivaa hangesta polttopuunsa. Mutta ehkäpä se on kovinta ainoastaan\nrikkaan katselijan mielestä, sillä eihän risujen kokoilija muuta\najattelekaan kuin löytää poltettavansa!\n\nMutta löytääkö hän sitä? Etsi pimeässä, -- selvällä päivällä ei oikein\nuskallakaan. Etsi hankia syvemmältä, valitse haparoimalla. Tuossa\npistää risu lumesta. Tuossa näyttää törröttävän kokonainen pökkelö.\nTuossa olisi rätisevää kuusta, jos oksan katkaiseisi.\n\nMahdollista, että risu olikin lahonnut ja kelvoton. Ehkä ei\nkuusenoksasta iloa ole -- se voi olla märkä. Ehkä jäinen pökkelö onkin\nmätä ja voimaton. Ehkä tuo, jota koivuksi luultiin, olikin ainoastaan\nleppää tai honteloa haapaa: pimeässä ei sitä näe ... saaneeko siitä\ntuohtakaan uuniin? Kotonahan se nähdään.\n\nMutta paloipa salasissin kuorma vaikkapa pihisten, niin eipä\nkiellettäne, että hieman lämpöä siitä on, ellei tietysti muille, niin\ntöllien ukoille ja akoille, jotka haluavat pistäytyä hänen majassaan\nlämmittelemässä, -- sellaisille unohdetuille, jotka enimmän kaipaavat\nlämpöä ja vähäpätöistä iloaan.\n\nViluisia olemme, kohmettuneita talvella, me köyhät. Sanottakoon, että\nme hämärillä iltaretkillämme katkomme kauniitakin oksia, jotka kesällä\nmuka saattaisivat kukoistaa ja tuoksuta, väitettäköön, että kesän\nkauneutta turmelemme, turhia sanoja: liian pitkä aika on talvikylmillä\nkesään!\n\n\n\n\nMATOLAHTI\n\n\nSiellä, missä ennen oli Matolahden torppa, siellä on nyt saha ja\nselluloosatehdas.\n\nKai niin on olevakin, -- kai se on kehityksen välttämätön kulku. Kai\nsellainen tuottaa rikkautta ja voimaa isänmaalle, rakkaalle\nSuomellemme, ainoalle, mikä on meille kodiksi suotu ja missä voimme\nelää. Rikkautta ja voimaa, kehityksen siunausta.\n\nMutta vielä ei tuota siunausta näy muuta kuin osittain, muuta kuin\npinnalla. Syvemmällä, ihmisissä, jotka ovat tehtaan koneitten\nkarkeampina rattaina, ei sitä saata huomata. Ehkä se sinnekin syöpyy\nvähitellen, ehkä Matolahden seudun rahvas siunauksen kerran ymmärtää ja\nsiitä iloitsee. Mitäpä muuta toivoisi! Mutta nyt, -- miltä näyttää nyt\nMatolahden kulma?\n\nEnnen se oli kaunis seutu. Ja se oli myöskin hiljaiseen ja omien\npeltotilkkujensa hoitoon perustuvaan elämäänsä melkoisen tyytyväinen\nseutu. Ja lieneehän vanha sananparsi totta, että tyytyväisyys on\nsuurinta rikkautta?\n\nKaunis seutu. Maisema oli suuren sisäjärven ulapalta katsoen tosin\nvilli ja toivoton: harmaita, korkeita rantakallioita ja louhia, joilla\nei kasvanut paljon mitään muuta kuin petäjiä, nekin kituen mullan\npuutteessa ja keliahdellen keskenkasvuisina maahan kovissa myrskyissä.\nVilli ja toivoton maisema ulkoa katsoen. Mutta eipä se ole kaunistunut\nnykyäänkään.\n\nEnnen saattoi hämmästyä ja ihastua, kun pujottausi venheellä ulapalta\nsisään jostakin salmesta, joka johti Matolahden vanhalle kulmalle.\nSalmea ei ensin huomannut, -- eikä tietysti nykyäänkään: itse kalliot\nja niiden maailman luomisen aikoina laaditut solat ja käytävät pysyvät\naina koskemattomina, vaikkapa metsä niiden harjalta häviääkin muullakin\ntavoin kuin myrskyn runtelemana. Salmi oli siis samanmuotoinen kuin se\nmeidänkin päivinämme on, näyttäen lyhyeltä, pieneltä lahdelta. Lahden\nperukan luulisi olevan jo tuossa aivan edessä. Mutta kun muutaman\nminuutin soutelemme, aukeaa ja haarautuu lahdesta toinen, pitkä lahti\nvasemmalle, kilometrejä pitkä, täynnä pieniä saaria ja luotoja, joiden\nvälissä sorsat soutelevat ja kuikat sukeltavat ja joiden käpertyneissä\nmännyissä kalalokki istahtelee ja huutelee ja joskus korppikin uskaltaa\nkoikkua. Niin, erämaan portilla olemme, Tai oi, emme ole, vaan olimme,\n-- sillä nyt ei näillä salmilla vesilintuja kuhise, -- joskin\nmielenmasennuksen korppi koikkuu sille, ken ei oikein jaksa uskoa\naikamme kirkastuvaan ja kultia säteilevään aamuun, lieneepä hänen\nepäuskonsa aiheetonta ja lapsellista taikka ei.\n\nEnnen siellä kyllä runolliset sorsat narahtelivat ja ponnistivat\nkaislikosta lentoon venheen edestä, kiitivät vaahtoa purskuttavana\nmatalana viivana kohti toista rantaa; mustat kuikat soutelivat\nrauhallisina kuin ihminenkin, joka niiden hääkulkueita katseli; allit\nlauloivat määrättöminä parvina kevätretkillään jäähileiden seassa.\nKalaa polskahteli ja poukahteli kaikkialla. Jokaisen aironvedon\nnarisuttaessa tullonvitsaa vireili ja hyppi siellä poukamilla. Kelpasi\nsilloin kala- ja metsämiehen näillä main elää; uskomattomia tarinoita\nkerrotaan onkimiesten saaliista, sadoista hirmuisista ahvenista, jotka\nongittaja veti parissa tunnissa kehnolla koukullaan syvyyksistä,\nmerkillisiä jutellaan herkullisista lohiviipaleista ja metsokeitoista.\n\nMinkäpä sille voi, että kalat vesistä vähenevät ja jättävät pyydykset\ntyhjiksi! Ja minkäpä sille, -- ettei linnunlihalla nykyään enää eletä?\nMutta olipa Matolahden kulmalla ennen muutakin rikkautta paitsi veden\nja metsän riista. Ja oliko tämän rikkauden pakko hävitä niinkuin suuret\nahvenet ja metsät luonnon pakosta häviävät?\n\nSoudettiin yhä eteenpäin tätä pitkää, välkkyvää lahtea, jota vehmaat\nkoivikot ympäröivät. Ja ken osasi, ei tästä edennytkään äsken nähdyn\nlahden perukkaan saakka, vaan kääntyi ajallaan oikealle, kahden korkean\nvuoren välisestä kapeasta salmesta, ikäänkuin oivallisesta veräjästä\nsuurelle pihalle, Matolahden aukeamalle.\n\nIhana lahti. Alkupuoli jyrkkiä kallioita, joiden mustien pintojen kuvat\ntekivät ja tekevät veden vielä syvemmän näköiseksi kuin se lieneekään.\nSitten alenivat rannat; tuli armaita koivikkoja, hiljaisia ahoja,\njoilla kaskia oli viljelty ja jotka sen jälkeen lepäsivät pitkiä omia\naikojaan, kasvatellen horsmaa ja lepikkoa, sillä välin kuin toisten\nhalmemaiden ja peltojen vuorona oli kasvatella viljaa. Peltojen: sillä\npeltojakin täällä oli, ja niiden kohtalosta ja niiden tuomasta onnesta\nja rikkaudesta tässä oikeastaan onkin kysymys.\n\nPieniä peltoja tosin, kovalla työllä kivikkoon raivattuja, ainaisilla\nhikihelmillä iloa tuottamaan siunattuja. Tuolla ne peltoset kuulsivat\ntämän takimmaisen lahden kätketyimmästä sopukasta. Ja rantapellon\nrukiin ylitse kurkisteli Matolahden vanhan torpan musta pääty.\n\nMutta ennenkuin torpan pihalle ennätämme, on toki mainittava\nnuotta-talas, joka oli rakennettu sileälle kalliolle iki-vanhain ja\nkoskemattomien petäjien varjoon. Riippuipa siellä kotona kudottu nuotta\njoka kesäksi hyvin paikattuna. Verkkovarppeet olivat nuottakodan\nvieressä, -- ja lähellä niitä pata pyykkipaikalla, kotoisella ja\nsauhulta tuoksahtavalla.\n\nSitten, vetäistyämme venheemme leppoisassa rauhassa rannalle, aloimme\nnousta mökille, ohitse jonkin korsun, hyvin vanhan, pyöreistä hirsistä\ntekaistun ja koirankaulalle veistetyn; sitten pitkin piennarta, joka\nkasvoi korkeaa putkea ja heinää, jalanpolkemilla kohdilla ratamonlehtiä\nja rapsahtelevaa saunakukkaa. Ruis taikka ohra kaarrutti kesänkulkijain\npolun poikki kypsyessään yhä raskaammiksi tulevia tähkiään. Ruiskukat\nja leppeät aurankukat tervehtivät meitä olkisen laihon sisältä\npilkistellen.\n\nJo tuli ensimmäinen aitta, vanha sekin, pyöreistä hirsistä veistetty,\npäivän puolelta kesäisessä auringonpaisteessa tervanruskeaksi palanut,\nsomasti vihertynyt siimessivulta. Sitten toinen aitta, äskeistä\nhienompi, sirompi ja ihmeellisempi: jokainen hirsi kuusikulmainen,\njokainen rako siisti ja suora, -- oikeaa mietiskelevän taiturin\nmestarityötä, taiteilijan työrakkaudella suoritettua. Ja tuossa\naittojen solasta astelee vastaamme kellertävä-juovainen kissa, --\nnaukaisee, näyttää kaloilla herkutelleen suunsa ja hieroo kuvettaan\nhyväilynhaluisena jalkaamme.\n\nNyt olemme keskellä pihaa, somien, tummuneiden rakennusten piirissä,\nsuuren koivun alia. Tuossa on tupa portaineen; tuossa portaiden\nvieressä pientä ylellisyyttäkin: kukkapenkki, jossa kasvaa minttua ja\nkeltaista kehräkukkaa ja kauniimpana muita kurjenmiekka, joka on tänne\nlahden mutaisesta perukasta siirretty, kohottaen aurinkoa kohti\nkullanvärisiä teriään.\n\nJo tulee emäntä, mistä tullee, -- aittojensa, saunansa ja pienen\nnavettansa välisiltä kujilta. Jotain hän kantaa: maitohulikkaa,\nkerppuja, vastaksia, joista hän ryhtyy sitomaan vastoja talvi-iltain\nrattoa, kotoisen saunan kylpyjä varten. Hiljaisena, mutta hymyillen,\narkana, mutta vilpittömänä ja kaikkia epäluuloja vailla hän vieraita\ntervehtää, pyytää käymään sisälle. Niin menemme pieneen eteiseen;\nsiellä pimennoissa luulisi ystävällisten ja kotia suojelevien tonttujen\ntalvipakkasillakin viihtyvän, ja tulemme tupaan, missä emäntä heti\nalkaa asetella kahvipannua karstaisen lieden tulisijalle.\n\nPermannolla on haavanlehtiä, hyvän tuoksun ja kesäisen näön antajina,\nleposijoina ja kuivumassa rehuksi maidonantajille. Tuossa punertava,\npuhtaaksi pyyhitty pöytä kahden peräikkunan kulmauksessa. Ikkunoilla\npalsameita. Kotitekoisen kaapin nurkalla rehevä Annansilmä. Tuolla\nsänky kirjavine, mutta silti somilla juovilla koristettuine ryijyineen.\nTuossa seinäkello. Ja tuossa punaiseksi maalattu kehto, jossa\npienokainen alkaa heräellä.\n\nLastaan poikkeaa emäntä siinä välillä, kahvia puuhatessaan,\nhoitelemassa, -- sille livertelemässä, tulevaa kyntömiestä vaalimassa:\nkyntäjän sanoo hänestä kasvattavansa, jos se nyt olisi kasvaakseen, jos\nsille Luoja aikaa antaisi. Ja sitten ryhtyy vähitellen kyselemään,\nmistä vieraat ovat, minne menossa, kuuntelemaan maailman uutisia,\nmerkillisiä tapahtumia, kuulemaan niitä ilman kiihkoa tai vihaa, -- ja\nomiaan kertomaan, kotinsa hyviä ja vaivaloisia puolia. Ja nämä\nviimeiset asiat, omat lehmät ja lampaat, omat pellavat ja liinat, omat\npellot ja oma tupa ja sen asukkaat ovat hänelle kaikkein rakkaimmat,\nSiinä juodaan kahvit; kuulustellaan leppoisasti toisiaan, kerrotaan ja\nkummastellaan kahden puolen, kunnes muu väki tömähtää kotiin. Tömähtää\nkuka pellolta, kuka niityltä, kuka saaresta, kuka niemestä, eräillä\nmukana koira, uskollinen ja vieraita karsova, jollakulla kirves olalla,\ntoisilla metsän tai veden tuomisia, marjoja tahi kaloja. Väsyneitä ovat\ntoiset tulijoista, etenkin isäntä ja vanhimmat lapset, jotka ovat\nolleet ankarassa työssä, mutta kuitenkin on heillä silmissä rauhallinen\nhohde ja katseessa tervetulleeksi kutsuva hymy. -- Aikovatpa siinä\nvieraat jo jatkaa kulkuaan tai kääntyä takaisin entisille salmilleen,\nsillä iltaan on ennättänyt painua päivä. Silloin ei annettaisi heidän\nvielä mennä, ei syömättä ainakaan; onhan matalaisen kurkihirren alla\ntoki leipää, omassa pellossa kasvatettua, onpa voitakin ja maitoa, jos\nvieraille soveltuisi, onpa kalaakin ja marjoja näin kesällä, ja on\nvuoteita, pirtissäkö sitten levätä tahtoisivat tai aitoissa:\nillastettaisiin, tarinoitaisiin, kun harvoin täällä vieraitakin käy,\npantaisiin sauna röyhyämään, nukuttaisiin, ja aamulla sitten\nlähdettäisiin: onhan sitä aikaa aina. Ja jos vieraat viipymiseen\nsuostuvatkin, niin sitten joko istutaan portailla jutellen isännän ja\nvanhempien lasten kanssa kaikenlaisista maailman ihmeistä, nuorimpien\nvilkuessa arkoina, mutta jo veitikkamaisina eteisestä taikka aittojen\ntai töllin nurkan takaa, taikka kävellään pitkin peltojen pientareita\nkatselemassa isännän kasvumaita. Ja se on aina hänelle rakkainta hommaa\nja antaa hänelle enimmin puheenaihetta: minkälainen korpi, kivikko tai\nsuo oli tuossa, jossa nyt ruista, ohraa tai kauraa kasvaa, ja kuinka\nhän voitti kannot, kivet ja rahkan. Ja ennen kaikkea: minkälainen\npaikka tästä vielä on tuleva, kun hän ennättää kaikki aikomuksensa\ntoteuttaa: mitä tulee tuohon kummulle ja tuohon lehtoon, miten monta\nhenkeä hänen ja hänen lastensa raivaamista alueista vielä saa leipänsä,\nja miten hän katsoo tehtävänsä tehneensä, kun hän on vielä sen ja sen\ntyön täällä tehnyt. Kuulutaan laadittavan sellainen laki, että mökin\nvoi valtion avulla lunastaa talosta irti omaksi tilaksi. Onko se totta?\nKyllä se on totta. Se on hyvä laki, -- ja omakseen aikoo tämäkin mökin\nisäntä paikkansa lunastaa. Siitä laista ja lunastamisesta nyt\npuhellaan, ja paljosta muusta: kaikesta, mikä koskee omaa maata, omaa,\nominaista kotia. Ja kaikista maanmiehen puheista ilmenee, että joskin\ntuollainen omillaan tai omilleen päästäkseen ponnistaminen on\nhuolekasta ja raskasta, niin jokainen ponnistus samalla kiihoittaa\nuusiin samanlaisiin ja tyydyttää ihmisen kaipuuta toteuttaa omia\ntuumiaan, ellei juuri lupaakaan ylenpalttisesti palkita mukavuuden\nhaluja.\n\nKatsellaanpa vielä karja, silitellään lampaat, joiden villoista mökin\nväki kutoo itse vaatteensa, kuunnellaan emännän jälleen kiittelevän\nlehmiään ja valittavan jonkin entisen, merkilliseen tautiin kuolleen\nmenetystä; nautitaan sitten yksinkertainen illallinen, kylvetään\nmehuisassa saunassa, jonka lapset ovat tuotapikaa valmistaneet, ja\npainutaan lepoon, toiset pirttiin ja toiset taas aittoihin, jotka ovat\ntuossa korkean ja surumielisesti suhisevan kotikoivun alla.\n\nKun herätään ja kahvit on juotu, jopa ehkä vieraat saatu istahtamaan\naamiaisellekin, alkavat he vihdoinkin lähteä; lyödään hyvästiksi\nlämpöisesti kättä, toivotellaan uudestaan toisiansa nähtävän, ja pian\nMatolahden mökin väki katselee tanhualtaan rauhallisin silmin ja\nhuulilla hymy, kuinka retkeilijät loittonevat venheellään lahtea pitkin\n-- soutelevat pois, pyrkien kenties toisiin samanlaisiin mökkeihin tai\npieniin taloihin kuin Matolahti: samanlaisia kauneuksia ja ihmisiä\nihastelemaan kuin he siellä tapasivat, ja ehkäpä he sellaisia\ntapaavatkin, -- tapasivat siihen aikaan. Matolahden kulmalla, suuren\nsisäjärven reiteiltä salatuissa perukoissa, oli silloin kylläkin noita\nasumuksia.\n\nKuinka on nyt?\n\nMiltä Matolahti näyttää?\n\nSinne on perustettu tuo saha ja selluloosatehdas. Kaukaa sen jo huomaa,\n-- ei pelkästään rantakallioista, jotka ovat menettäneet metsäturkkinsa\nniin tarkkaan kuin huolellisesti keritty lammas villansa ja törröttävät\nkaksi vertaa surullisempina ja kolkompina kuin ennen. Sen huomaa jo\nsavupilvestä, joka luikertaa pitkin taivaanrantaa noiden kallioiden\ntakana, sekä joskus kuuluvasta lankkujen ja lautojen paukkeesta ja\nselluloosan äitelästä hajusta. No niin, sellainen metsien katoaminen\nlienee kova välttämättömyys, ja selluloosan hajusta ei kannata miehisen\nmiehen puhua; metsä kasvaa toki ennalleen näille karuille kallioille\nsadassa vuodessa, jopa seitsemässäkymmenessä, kun sitä opitaan\nkylvämään ja hyvästi hoitamaan, kun taas selluloosa antaa rakkaalle\nSuomellemme, joka on ainoa, missä voimme elää, rahaa, siis voimaa ja\nsiunausta. Paukkakoot lankut ja laudat, iloitkaamme siitä paukkeesta,\nliikkeestä ja työntarmosta! Suvaitkaamme yli pitäjän ulottuva haju: se\non nykyisen ajan ja vaurastumisen henkäystä. Nähkäämme tukkilauttojen\nsoluvan hinaajien vetäminä salmen suusta, josta ennen soutelimme\nvenheellämme kauniiseen Matolahden kätköön, soluvan yhä ohuempina\notettuja petäjiä, koivuja ja haapoja vieden, -- riukuja, joita ei\noikeastaan enää sanotakaan tukeiksi, vaan parruiksi ja pinneiksi ja\nseipäiksi ja jos miksi. Mitäpä siitä. Kuikkiako näkisimme mielellämme,\nuneksijat? Älkäämme luulko niiden uskaltavan höyryproomujen kupeille,\njotka nyt näillä solukoilla komeina ja vastatervattuina köllivät. Niin,\nälkäämme pian odottako kuulevamme suunnattoman alliparven haikean\nkaunista laulua, -- sillä sirkkelisahain vinkuna ja viuhina, etäälle\nkimeänä kirkaisuna kajahtava, sen laulun helposti vaimentaisi, jos\nalleja täällä liikkuisi.\n\nMutta, vielä kerran, mitäpä kuikista ja alleista välitellä: tämä seudun\nmuutos on todellakin välttämätöntä.\n\nJa välttämätöntä lienee myöskin, että Matolahti katoaa tai on jo\nkadonnut. Matolahden kauneimman mökin paikalla on nyt saha ja tehdas.\nItse tölli on jäänyt korkeain lankkutapulien keskelle, ikäänkuin\nsuunnattomaan hautaan. Osa sen rakennuksista on purettu; melkeinpä\nainoastaan tupa on vielä pelastunut, mökin isännän, emännän ja lasten\nvuokra-asunnoksi, -- sillä itse maa on myöty yhtiölle.\n\nNäin on käynyt monille Matolahden kulman muillekin torpille.\n\nJuuri äsken niistä joku lunastausi itsenäiseksi tilaksi, -- samoin se,\njota olemme ihastelleet ja jossa uskoimme kenties viihtyvämme\nuseammankin kuin yhden yön. Oikein omintakeisen elämän maaemon povella\npiti niissä alkaa. Mutta kuinkas kävi? Sillä tavoin kuin meidänkin\nmökissämme.\n\nTuli tehdas. Tehtaan tuntipalkat, joskin välistä vaatimattomia, ovat\ntoki aivan toista kuin minkä turpeenpuskija kaivaa itselleen maan\nmullasta. Ne ovat sellaista varmaa satoa, jota kevättulvat, kesän\npoudat tai liialliset sateet, ruosteet tai hallat, maakirput,\nniitty- tai lehtimadot eivät uhkaa. Kukapa jaksaisi vastustaa sellaista\nkiusausta? Kaikki ne äsken itsenäiseksi tilaksi päässeen Matolahden\ntalon lapset, jotka kynnelle kykenivät, menivät sahaan ja\nselluloosatehtaaseen, tuohon aivan rajan taakse perustettuun. Niin\ntekivät kymmenet muidenkin mökkien ja talojen lapset.\n\nTehtaan perustamisesta oli kulunut vuoden aika. Matolahden kulman\nkaunistusta, tässä kuvattua pikku taloa, ei silloin vielä oltu myöty.\nVanhimmat lapset kulkivat tehtaassa työssä. Isä, äiti ja pienokaiset\njäivät kotiin.\n\nVäsyä alkoivat vanhemmat omista uurastuksistaan. Monta virkkua jalkaa\nja lujaa kättä vaille jäi uusi pikku tila. Tehdas vei niiden voiman\nomiin tarpeisiinsa. Kauniin ja jo siunattuja satoja lupaavan talosen\nuusi suoviljelys, joka oli hyvällä alulla, sai tyytyä olemaan\nkunnolleen kyntämättä, pian sitten kylvämättäkin. Kohta riensivät\npaatsamat ja koiranheidet valloittamaan sitä takaisin metsälle ja\nrämeelle. Ja jaksoiko tai välittikö isäntä jatkaa niityn ojittamista?\nKesantoa karttui sinä kesänä enemmän kuin tarpeeksi.\n\nJa kuitenkin elettiin. Hätäkös, kun tehdas työnsi aina kahden viikon\npäästä rahoja taskut melkeinpä pullolleen: tällaista rahantuloa ei\nomillaan eläneessä ja vaatimattomassa mökissä oltu ennen koettu. Nyt\noli Matolahden punaisessa pöydässä kahvia aina, ei vain juhlina, -- ja\noli tuota sokeria ja valkoista leipää ja riisisuurimo-puuroa. Nyt\nilmestyi pojille tehtaankengät jalkoihin -- ja kenkäharjat ja\nkiilloitusmusteet töllin nurkkaan! Kaulukset kaulaan pyhinä, ja\npunaiset kaulaliinatkin! Tytöille vaaleat leningit, -- uusia joka\ntoinen kuukausi, -- ja kas vaan: jalkaan kiiltonahkaisilla remmeillä\nvarustetut tanssikengät ja pienet, somat kalossit, joilla voi\nvarpaitaan kastelematta kulkea luhtaniityn poikki sahalle. Eräälle\nsalon kaunottarelle silloin tällöin paperossikin suuhun.\n\nHätää ei pikku tilalla ollut. Mutta masentunut oli silti isä, kun\ntehtaassa työskentelevät lapset alkoivat hänen kummakseen puhua, ettei\nhänen puurtamisensa pelloilla tosiaan lyönyt leiville. Sen hän huoaten\nnyt huomasikin ja myönsi: mitäpä hänen ansionsa tehtaan palkkojen\nrinnalla. Ja saman huomasi omasta aherruksestaan myöskin äiti.\n\nNiin, kykenevät lapset kävivät tehtaassa ja voivat hyvin. Tosin heidän\ntäytyi joka toinen viikko valvoa koko yö: olla siellä yötöissä.\nAamuhämärässä he kompuroivat kotiin, -- rupesivat nukkumaan ja nousivat\njalkeille vasta kello kaksitoista päivällä. Söivät ääneti aterian,\nistuivat, haukottelivat; nököttivät hiljaa, pää kämmenien varassa.\nHeidän silmänsä olivat sameat, toisenlaiset kuin kotona juoksevien\nlasten, vanhintenkin näistä. Heidän suustaan ei kuulunut\njuuri leikinlaskuja: eivät he puhuneet töllin vanhan koiran\nmetsästysretkistä, eivät kissasta ja pässistä viitsineet enää\nrupatella, eivät juttuja kalastuksesta, marjamatkoista, heinänteosta.\n\nMutta he voivat hyvin, ja perunamaakin voi jäädä kitkemättä, melkeinpä\nmultaamatta.\n\nNiin kului vielä aikaa. Matolahden parhaiten elävä pikku tilakin\nmyötiin tehtaalle. Mitäpä omistaja siitä pitämään, kun hänen\nrakkaimmistakaan lapsistaan ei tuntunut olevan hänen ponnistustensa\njatkajaa! Tehdas laajeni, tarvitsi lisää aluetta. Sinne hommattiin\nlisää työväkeä kaikkialta, pitkin Suomea. Entisen mökkimme isäntäkin\nmeni vaimonsa kanssa tehtaaseen. Vuokralaisena tai jonkinlaisena\nloisena asuu hän nyt perheineen vanhassa, mustuneessa pirtissään, jonka\npiha on täynnä kaarnaa, rimoja ja lastunsälpää. Saunan paikalle on\nkaivettu juotti, jota myöten selluloosatehtaan kitkerät vedet valuvat\nMatolahteen.\n\nMutta voivathan Matolahden lupaavimman paikan entiset mökkiläiset ja\ntalokkaat hyvin. Ja Suomelle karttuu tehtaasta rikkautta, se on\nkieltämätön totuus.\n\nKun vain itse nuo mökkiläiset ja pikku talojen omistajat ymmärtäisivät\nolla tyytyväisiä hyvinvointiinsa!\n\nKunpa he sen ymmärtäisivät, nämä meidän tuttavamme ja ne muut heidän\nkulmakuntalaisensa, jotka ovat nyt tehtaan työväkeä! Jospa he\nlaulaisivat iloisesti, kun he työntävät sahan terien viillettäväksi\nkaiken päivää tukkia, aina samanlaista tukkia, aamusta iltaan tai\nsähkölamppujen säkenöivässä valossa keskellä yötä, yhtämittaa kuin yhtä\nja samaa tukkia. Laulaisivat iloisesti -- kuten sirkkelisahan vinkuva\nja helisevä terä, kun se silmänräpäyksessä katkaisee paksuimman puun,\n-- ja kädenkin tuhmalta ja kömpelöltä. Laulaisivat iloisesti\nsahajauhojen pölyssä ja tulistuneen rasvan hajun tunkeutuessa ylös\nalhaalta konehuoneesta. Olisivat onnellisia siitä, että hekin ovat\nrattaita Suomen kokonaisonnessa.\n\nMutta he eivät ole koskaan onnellisia ja tyytyväisiä, nuo poloiset!\nRuokaa ei heiltä suinkaan puutu, se täytyy myöntää, -- ja moni\nmökinukko ajattelee, ettei itse Salomoni-kuningas liene ollut aikoinaan\nparemmin vaatetettu kuin jotkut näistä rusettileuoista ja\nleveäiahkeisista. Mutta kuitenkaan he eivät ole tyytyväisiä. Työväen\ntalon ovat he jo saaneet rakennetuksi Matolahden kulmakunnalle,\nrappeutuvien mökkien ja uusien työläiskasarmien välimaille, seudun\nkorkeimmalle kukkulalle. Mutta sekään ei heille vielä riitä. Tarvitaan\nlisäksi jokin nuorisoseuran talo. Eikä se nuorisoseura kuulu olevan\nmikään sellainen, joita maalaiset ennen muka uvat jossakin perustaneet,\nvaan aivan muuta. Niin, tämän uuden seuran nimikin on oikeastaan\nnuorisoliitto: kommunistinen liitto kuuluu se olevan. Sille liitolle ja\nsen seuratalon rakentamista varten nykyään kerätään työläisiltä\nMatolahden sahalla ja selluloosatehtaalla veroa ja kolehtia. Täytyyhän\nsiihen yksinkertaisimmankin antaa vähäisen kolehtinsa; Matolahden\ntöllin ukkokin antaa; eihän liitto muutoin saa omaa kattoa päänsä\npäälle, kun sen jäsenet ovat köyhälistöä, itse katottomia.\n\nKommunistinen liitto. Mutta kylläpä ovat Matolahden kulman työläiset\nyksinkertaisia ja typeriä! Milloinka he ymmärtävät oman etunsa? Ja\njoutavanpäiväisiä he ovat: tytöt tehtaalaiskoreuksissaan kuljeksivat\nkaikenlaisten vinosuisten ja hävyttömien sällien kainalossa,\nnaureskellen näiden seuralaistensa rivoille lauluille ja pitäen varsin\nluonnollisena asiana, että Matolahden kylässä kaupataan salaa pirtua ja\njuodaan silloin tällöin sitä julkisestikin, vihataan poliiseja ja\ntapellaan browningeilla.\n\nNäin häviää vanha Matolahti, tai on jo hävinnyt, jotta rakas Suomi\nsaisi maailmalta rahaa ja sen mukana voimaa, mahtia ja siunausta.\nSillä rahalla voimme ostaa ulkoa paljon viljaa, niin ettei nälkä\nmeitä ahdista, ja kaikenlaista muuta hyvää. Matolahden pikku\npeltojen metsittyminen on pieni uhri asialle, joka on kieltämättä\nvälttämättömyys, kehityksen ja edistyksen luonnollinen kulku. Mutta\nmilloin Matolahden entiset mökkiläiset tämän ymmärtävät, -- eivätkä\naina ole tyytymättömiä, aina liehuta punaista lippua ja pidä itseäänkin\njonkinlaisina uhreina? Milloin he ovat sellaisiksi kehittyneitä, että\nojentavat porvarinnäköiselle kättä muutenkin kuin väkisin, sillä\nväkisin he nykyään sen tekevät? Milloin he lakkaavat uneksimasta\nsellaista siunausta, että isänmaa, jonka povea he eivät auralla ole\ntunnustelleet, olisi väännettävä nurin pommeilla? Milloinka?\n\n\n\n\n\"PUTKINOTKON\" EPILOGEJA\n\n\nUseimmat kysyvät, kun romaania luetaan, miten sitten käy, mitä sitten\ntulee, mitä kehityksessä sitten tapahtuu. Maailmassa meille tuskin\ntapahtunee kovinkaan paljon muuta kuin mitä alunpitäen olemme yleensä\nolleet: ei siis juuri mitään sellaista, jota kannattaisi todella\njuoneksi sanoa. Miksipä muuten pysyisi maailma aina samanlaisena! \"Ei\nmitään uutta auringon alla\", arveli jo ammoin eräs viisaaksi kiitetty\nkuninkaallinen mies.\n\nMitä metsissä tapahtuu? Miten käy avuttomalle lapselle, jos hän eksyy\nmetsään?\n\nMitä ilveksille ja susille, tarpeettomille metsän asukkaille?\n\nKuin outo, sekaannuttava metsä lapselle on maailma ja yhteiskunta\nihmisille, jotka ovat kasvaneet omissa oloissaan, korpien humisevassa\nkätkössä, kyliä ja pitäjiä toisistaan eroittavien järvien\ntakana, melkein erillään laajasta ympäristöstä, eläneet kaikissa\ntaisteluissaankin kuitenkin leikitellen ja huolettomina kuin salon\neläimet, jotka ruuan saatuaan paistattavat kesin päivää ja talvella\nkellottelevat pesissään; niin nämä ihmisetkin, elätellen, opetusta\nsaamatta, henkeään oman taitonsa ja vaistonsa mukaan.\n\nIlveksen ja suden poikasten elämä ei ole kehuttava. Metsän villien\nasukkaiden loppu on aina tavallaan traagillinen, luonnoltaan\nlauhkeampienkin niistä kuin oikeat, vaaralliset ja vahingolliset metsän\nlemmikit ovat. Vuosituhansia on kulunut ennenkuin suden suvusta on\nsaatu palveleva ja nöyrä, siis älykäs koira. Hidasta menoa kirjan\njuoneksi. Silti saattaa metsän avuton ja ahdistettu eläin voimassaan,\nrohkeudessaan ja rajuudessaan olla tottelevaista koiraakin\nmielenkiintoisempi, tuumiltaan mutkallisempi, rikkaampi, jopa yleensä\nsitä kauniimpi.\n\n\nMETSÄN POJAN UNELMA\n\nVilli Juutas Käkriäinen makailee pellon pientarella kaukana korvessa,\njoka on vielä tuhannen kertaa autiompi kuin hänen kotipaikkakuntansa.\nPienen ja kurjan salotöllin perunamaan pientarella hän kellottelee.\n\nTäällä syrjässä on hän oleskellut lähes kolme neljäsosaa vuotta.\nPiileskellyt poliiseja.\n\nJuutas vietäisiin näet vankilaan viinan poltosta, jos hän ilmestyisi\nihmisten maille. Mutta sellaista hän ei vielä suinkaan salli tapahtua;\nei vielä.\n\nKeväällä, jäiden alkaessa heikontua, hän tuli tänne. Nyt on lokakuun\nviimeiset päivät, harmaat ja tuimat. Perunapelto, josta perunat on\nkauan sitten nostettu, kuumottaa ruskealla ja mustalla mullalla.\nYmpärillä kaartuu kaikkialla jyrkkiä, harmaita kallioita, joiden\nrinteillä kasvavista koivuista ja pihlajoista lehdet ovat toista\nviikkoa sitten varisseet. Ainoastaan noiden kallioiden juurelta\nkohoavissa raidoissa lepattaa enää muutamia keltaisia lehtiä, harvoina\nja kuivina ... riippuen ikäänkuin ilmassa, tai niinkuin hyönteiset\njossakin hämähäkinverkossa.\n\nKylmäkin on. Mutta Juutas Käkriäiuen on valinnut itselleen tuulelta\nsuojatun köllötyspaikan vieton peltomäen sinisellä kupeella.\n\nTuolla ylempänä näkyy musta ja kolkko mökki, jonka asukkaina on\nainoastaan vanha ukko ja akka, hänen ystäviään, -- ja heidän pirtissään\nmajaillen on Juutas koko piileskelyaikansa edelleen keitellyt viinaa ja\ntislaillut sitä lekkereihin. Näitä hänen keitoksiaan ovat eräät hänen\nlapsensa käyneet silloin tällöin salaa korvesta noutamassa, kuljettaen\nne lähelle kaupunkia ja jaeskellen ne kahisevia seteleitä vastaan\nkaiken maailman ääriin.\n\nTässä hän makaa, Juutas. Yksinään, syksyn viimeisiltä päivänsäteiltä\nlämpöä etsien. Päivä paistaa joskus pilvien repeämistä, pilvien, jotka\nlepäävät yleensä tasaisena, harmaana laipiona taikka liikkuvat niin\nsakeana kokonaisuutena, ettei niitä huomaakaan erikoisiksi pilviksi.\nMutta välistä tuo pilvilakeus kuitenkin puhkeaa joltakin kohtaa, --\nohenee, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa. Silloin aukon eli repeämän reunat\ntuprahtelevat kuin lakeisesta tuulella pöllähtelevä savu, päästäen\nnäkyviin sinisen taivaan ja auringon, joka lämmittää tuokioisen ... ja\nhäviää jälleen: pitkäksi aikaa on suuri taivas taas pilvistön\nhämärtämä.\n\nNiitä tuimia, vetisiä, kylmiä pilviä katselee Juutas, ja odottaa\nauringon puhkeamista pilvistä, loikoen kupeellaan ja seljällään\nkostealla pientarella. Ja minkä näköinen hän on!\n\nEi, onko tämä Käkriäinen? Hän ei ole enää muinainen leveähartiainen ja\npunakka mies. Ohueksi hän näyttää menneen, melkein niinkuin\ntalikynttilä, ja yhtä kelmeäksi ja keltaiseksi kuin talikynttilä. Niin,\nyksinpä karvatkin hänen leukapielissään ja poskissaan lähellä silmiä\nnäyttävät miltei kutistuneen ja käpertyneen kokoon.\n\nJa yhä ja yhäti uudelleen hän alkaa yskiä, ja silloin purskahtaa hänen\nsuustaan tuohon kiven juureen hirvittävä määrä verta. Hän yskii, ja on\nsiihen tukehtua. Sitten hän heitäiksen jälleen seljälleen, pitää\nluomiaan ummessa ja hengittää väsyneesti ja syvästi. Vihdoin silmät\ntaas aukeavat, ja hän katselee taivaalle ... katselee liitäviä,\ntuprahtelevia pilviä ja odottelee ihanaa aurinkoa. Ja siinä saavat\nhänen taudin tulesta mustilta ja kammottavan isoilta näyttävät silmänsä\nvälistä omituisen, väkevän hehkun, -- lannistamattoman hehkun. Samalla\nhänen kutistuneiden ja pienentyneiden kasvojensa poskipäät syttyvät\nsisäiseen paloon.\n\nJuutaksella on keuhkotauti; auttamattomasti kuolemaan, nopeaan\nkuolemaan vievä keuhkotauti, sen hän tietää hyvin itsekin. Viimeisiä\npäiviaän hän tässä elää. Tuskin ehtivät häntä enää edes vankilaan\nraahata ... vaikka hän omasta puolestaan alkaakin olla jo taipuvainen\nsinne lähtemään. Niin, hän aikoo ilmoittaa oleskelupaikkansa\nnimismiehelle: että nyt hänet saisi täältä noutaa ... että nyt hän\nantautuu. Itse antautuu. Antautuu omana herranaan.\n\nKuinka on Juutas näin muodoltaan muuttunut? Kuinka on hän näin\nheikonnäköinen ... ikäänkuin nukke entiseensä verraten: rääsynukke\nleveähartiaisen ja korkearintaisen metsänpeikon rinnalla? Miten sai hän\ntällaisen taudin?\n\nKukapa tietää, miten ja mistä taudit oikeastaan tulevat. Mutta joskin\nJuutas muistaa, että hän on aikoinaan ollut liikkeissään niin raju,\nettä on hyvinkin saattanut reväistä keuhkoihinsa kauhean haavan, kun on\nmilloin nostanut hevosensa yksin avannosta taikka kiskaltanut\nkokonaisen viisin miehin väännettävän kiven pellolla syliinsä ja\nkantanut sen yksinään raunioon, niin tämä viimeinen piileskely- ja\npakomatka sen taudin on purkanut salasta esille ja päästänyt raivoamaan\nkaikella voimallaan. Ymmärtäahän sen: melkein lukemattomat yöt on hän\nnäiden koimen vuosineljänneksen aikana maannut metsissä, kinoksissa,\nlumisohjussa, maan märkyydessä taikka suojattomassa venheessä,\nväistäessään häntä haeskelevia poliiseja. Sellainen elämä se manasi\ntaudin hänessä purkautumaan, taudin, jonka hän oli tartuttanut kylillä\nkierrellessään jo kauan ennen sitäkin keuhkoihinsa revenneeseen\nhaavaan.\n\nSiis poliisit ja vallesmanni ja koko maailma ovat syylliset siihen,\nettä hänen tautinsa lopulta pääsi voimaan; siihen, että hän joutui\nelämään tällä tavalla äärimmäisessä korvessa, kiertelemään kuin oikea,\nsuojaton peto.\n\nKahdesti aikaisemmin oli Juutasta sakoitettu viinaksien myömisestä ja\npolttamisesta. Nyt olisi viety linnaan samojen tekojen jatkamisesta.\nHän ei mennyt. Hän pakeni kotoaan perimmäiseen korpeen. Miksi hän\npakeni? Luuliko hän lopultakin välttävänsä kruunun kouran?\n\nEhei, niin heikkoluuloinen hän ei ollut! Ei kruunua vältä, sen hän\nmelkein uskoi. Kyllä hän jo tiesi, kahdesti sakoitettuna, mikä on\nkruunu: se osaa aina armotta periä, minkä on osuudekseen määrännyt.\nTarkoin hän tunsi jo kruunun mahdin ja ymmärsi, että hänen olisi\nlopulta kumminkin mentävä vankilaan, koska kruunu oli siihen hänet\nkerran tuominnut.\n\nMutta vielä ei hän antautunut!\n\nEi ennen omaa aikaansa!\n\nVielä tahtoi hän ... pullikoida vastaan, huvikseen!\n\nKun poliisit viime keväänä tulivat Juutaksen mökille häntä vangitsemaan\nja hän pääsi luiskahtamaan heidän käsistään metsään ja lähti sitä tietä\nsitten tänne korpeen, seisattui hän korkealla kalliolla riihensä\ntakana, huitoi vangitsijoille kättään ja huusi:\n\n\"Mitä? Minäkö linnaan ... noin tuostaan! Tietäkää se, että minä lähden\nsinne silloin kun itse tahdon. Nyt en lähde ... tietäkää se. Mutta\naikanani kyllä tulen omasta tahdostani ... en vielä. Odottakaa: tulen\nkun tahdon!\"\n\nSitten hän lönkytti metsään ja katosi.\n\nSiitä asti Juntas piileskeli poissa mökiltään. Ja piileskellessään,\nkurjissa oloissa ja huonoissa pukimissa, hän sai lentävän keuhkotaudin.\n\nMutta nyt hän on miltei valmis antautumaan. Nyt on tarpeeksi uhiteltu.\nTarpeeksi pullikoitu.\n\nNiin: kuolemansa hinnalla uskoo hän saaneensa poliisit ja vallesmannit\nja koko maailman vakuutetuiksi siitä, että hän tottelee ainoastaan\nomasta tahdostaan.\n\nNyt ei hän liiku missään enää täältä piilopirtin pihoilta. Hän lähettää\nvallesmannille sanan ... odottaa vangitsijoita ... ja odottaa\nhiljalleen kuolemaakin.\n\nVoittajana odottaa hän kimppuunsa maailmaa, joka hänet nyt masentaa.\nVoittajana kuolemaa, joka tekee hänet mullaksi ... ja vähemmäksi kuin\nmulta: lahonneeksi tomuksi, tyhjäksi. Voittajana, joka on pöyhkeä ja\nilkkuu ... niin surkea kuin hän onkin muodoltaan: laihtunut, kasaan\nkutistunut ja litistynyt.\n\nKas hänen silmiään! Nyt ne loimuavat jälleen kummallisesti, nuo suuret,\nmustat silmät -- pienissä, keltaisissa kasvoissa. Ne loimuavat riemua:\nhän on voittaja!\n\nJuutas Käkriäinen ei ajattele, kuinka hänelle sitten käy, kun hän\nkuolee. Sellaista hän ei ajattele, metsän poika ... vaan elämää: miten\nhän on lopultakin voittanut katkeran ja vihatun elämän ... niin katkera\nkuin se saattaa olla köyhälle ja kovan onnen lapselle.\n\nSen tietää jokainen, joka hänen nimensä on milloin kuullut, että\nhänellä on suuri perhe, lapsi toisensa vieressä, yksi uuden huolen\ntuoja ilmestynyt toisensa jälkeen; eikä hän sitä huolta ole\nvalittanutkaan muuta kuin hyvin harvoin: hän rakastaa lapsiaan ja on\nylpeä niiden paljoudesta.\n\nEi hänellä ole ollut minkäänlaista isänperintöä elättääkseen\nperhettään, vaan se on ollut tosiaan hänen itsensä elätettävä.\n\nJotkut sanovat häntä saamattomaksi ja laiskaksi. Jos lieneekin\nniin ... että hän on aina lisääntyvissä elatushuolissaan tuskastunut\n... ja menettänyt lopulta sisunsa.\n\nMutta yksi seikka on, josta häntä ei ole voitu koskaan moittia: hän ei\nole milloinkaan anellut eikä kerjännyt omilleen ja itselleen ei\nrikkaiden eikä kunnan apua! Sillä tavalla monet kyllä menettelevät: kun\nperhe kasvaa, heti ollaan kulkemassa tyhjä säkki kourassa pitäjän\npomojen puheilla.\n\nNiin ei ole menetellyt Juutas Käkriäinen, Ei koskaan madellut rikkaiden\ntalollisten edessä ... muuta kuin kenties pikku asioissa ... ja\npilkallaan, ehkä lainatakseen jonkin kapan jyviä tai setelin, jonka on\nmaksanut takaisin ... maksanut niin nopeasti kuin lapsiensa ja omalta\nnälältään on suinkin voinut. Miksi on hän ollut sellainen? Kysypä sitä:\nsellainen hän on.\n\nJa kunnaltako hän olisi vaivaisapua anellut? Kuntaa ja maailmaa\nhalveksii hän melkein vielä syvemmin kuin tilallisia, halveksii niin,\nettä sylkäisee nytkin sitä ajatellessaan ... sylkäisee verta. Miksi hän\nhalveksii näin tuota kuntaa, hänelle koko maailmaa? Siksi, että se\nmaailma on hänestä, oikein ajateltu kyllä, vielä paljon voimakkaampi\nkuin yksityiset. Ja voimakasta tekee mieli vastustaa. Sellainen on\nhänen sielunsa.\n\nEi hän siis ole kerjännyt, vaan ennen ryysyissä kulkenut ja nähnyt\npuutetta, hän ja hänen perheensä ... eikä hävennyt ryysyjään ja\nleivättömyyttään, koska on selvinnyt niistä apua keneltäkään anomatta.\n\nJa niinkin hän olisi tyytynyt elämään, elinikänsä ryysyissä ja\nleivättä, kun ei parempaa jaksanut tavallisella työllä hankkia. Mutta\ntulipa tehdyksi yksi keksintö, joka hankki parempaa elantoa. Tuli\nruvetuksi kerran myömään ja keittämään viinaa; ja se juuri tekee\ntälläkin tuokiolla Juutaksen vasta oikeaksi voittajaksi.\n\nHän siunaa viinaa, jota hän ei itse juo eikä kaipaa, jota hän ei ole\nmyönyt eikä polttanut niin paljon auttamattoman hädän tähden kuin\njonkinlaisesta ilosta, sillä kaiken puutteen ja hädän hän olisi\nlopultakin kestänyt sellaisenaankin ja vaatinut perheensäkin apua\nanomatta kestämään; ilosta, että hän viinan voimalla ja tenholla on\nvoittanut maailman.\n\nKuinka? Tämä kurja, köyhä, sairas raukka voittanut suuren maailman?\n\nNiin, sellaista saattaa tapahtua. Juutakselle on tämän kuoleman\ntuottama voitto valtava voitto.\n\nEnnen hänellä ei ollut omaa karjaa; oli vain pari ruokolle otettua\nlehmää. Ja hevonen oli huono, miltei halvin, mitä markkinoilta löytyi.\nEi lampaita, ei aina sikaa. Niin oli ennen, silloin, kun hän ei\nkäsitellyt viinoja.\n\nNyt on hänellä, tai hänen omillaan, monta oivallista omaa lehmää. Hyvä\nhevonen... Kaksi lihavaa sikaa on ollut tappaa aina jouluksi... Ja\nseitsemäntoista on lammasta, joista lähtee lihaa ja vuotia ja villoja\nhänen omiensa vaatteiksi. Hänen omiensa: kuten Juutaksen kehnosti\nhoidetusta puvusta huomaa, ei hän, merkillistä, välitä paljon omasta\nasustaan. Ei asustaan eikä terveydestään: riekaleissa vuntturoiden on\nhän pilannut rintansakin. Mutta perheestään ja sen ruuasta ja asusta\nhän kyllä välittää.\n\nNo niin, nyt on Käkriäisillä omaisuutta ja varoja. Ja Juutas tietää,\nettä niitä varoja on salaa karttunut niinkin paljon, että hänen\nperillisensä saattavat ostaa hänen kuoltuaan itselleen talon.\n\nSe rikkaus, se voitto, sellaisen voiton ajattelu on Käkriäisen\nikuisuus. Muuta ei hänen sielunsa tule edes ajatelleeksikaan.\n\nVoittipas hän. Ei pyytänyt liioin rikkailta ... muuta kuin pilkallaan.\nVoitti itse!\n\nLienee pienenä, kerjäläisenä joskus vakavissaan pyytänyt ... ja lienee\nsaanut niellä pyyntönsä tähden monta julkeaa, pöyhkeää sanaa rikkaan\nsuusta!\n\nSen jälkeen alkoi maailma hänelle olla nuo rikkaat, joilla on valta\nmaailmassa: kunnassa.\n\nJa eikö hänen veressään salaa kuiski ilkeästi maailmaa vastaan? Maailma\non maailma... Ja Juutas on Juutas.\n\nEikä kysymyksessä sittenkään liene ollut pelkästään se, että tuon\nmaailman ja Juutaksen oli nyt kerta kaikkiaan oltava erossa ... hänen\noltava sitä vastaan!\n\nKyllä Juutas tosiaan tahtoi olla erossa ... niin kauan kuin hän ei\nollut sitä voittanut! Erossa ... vaieten, tyytyen ryysyihinsä,\nnälkäänsä. Mutta kun siunattu viina oli poistanut ryysyt ja nälän\nniiltä, joita hän rakasti, koska ne olivat hänen omiansa, eroako hän\nsilloinkin halusi?\n\nVoi kirkastus, mitä Juutas kuvittelee! Miksi hänen silmissään on\nkummallinen loiste, kun hän katselee syksyn sauhuna tuprahtelevia\npilviä, jotka paljastavat hänelle kenties hänen aurinkonsa viimeisiä\nsäteitä?\n\nHän kuvittelee seuraavaa:\n\nNyt on hänen perillisillään varoja.\n\nJa Juutasta he niistä varoista aikoinaan salaa kiittävät.\n\nEhkä sepittävät hänestä kerran merkillisen kaskun: kuinka hän oli\npystyvä, ahkera, tuo heidän sukunsa kantaisä. Julistavat maailmalle\nhänen kunniaansa ... viinanpolttajan, hehe! Sellaiset ovat muidenkin\nrikkaiden mahtavuuden juuret: yksi kantaisä on saanut omaisuutensa\nvaihtamalla nälkävuosina hätään joutuneilta tilat jauhopussiin, toinen\njollakin muulla sellaisella kujeella. Nyt heidän sukunsa, mahtavat ja\nkomeat, heitä kehuvat erittäin hyviksi ja viisaiksi. Juutaksen pikku\nkeinottelu on tosiaan varsin vähäistä.\n\nJa kuitenkin sen sisältö on hänelle tärkeämpi tärkeää, sitäkin, että\nhän on sillä taannut perillisilleen hyvän alun, jolla he voivat päästä\nvaroihin ... jopa ponsarien palkoille, jos tahtovat. Tärkeää ennen\nkaikkea sen vuoksi, että Juutas on tällä keinottelullaan todistanut\nitselleen, että varoihin päästään ainoastaan joillakin sellaisilla\nkolttosilla ... mitä muuta maailman rikkaat ja rehentelijät\nkerskunevatkin!\n\nJa siksi hän voikin vasta nyt sielussaan oikein pilkata noita\nrehentelijöitä, noita rikkaita ... koko maailmaa. Itse samanlaisena\nkuin hekin ... sukunsa melkein jo heidän rinnalleen nostaneena.\n\nViinaa on tehty ja myöty paljon... Viina on rahaa ... ja muuttuu\ntulevien polvien hoidossa -- kunniaksi.\n\nKöyhä Juutas on mielestään voittanut: ilkkunut valehtelevalle\nmaailmalle.\n\nJa siihen hän tyytyy.\n\nHän ajattelee, miten hänen jälkeläisensä ovat suruissaan ... miten\nheitä kunnioitetaan kunnon ihmisinä.\n\nNiin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua\nmetsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.\n\nMutta voittaja makaa maassa, multana ... ja joutavampana multaa,\ntyhjänä, olemattomana. Pian, hyvin pian. Nyt on hän valmis menemään\nvankilaankin ... kun on tullut aika, jolloin hän tahtoo itse sinne\nmennä. Mutta ennättänevätkö enää vankilaan viedä? Nopeasti tuppautuvat\npilvet taivaan repeämän eteen ja peittävät auringon kuin savu; niin\nkiitämällä kuluvat nyt hänen tuokionsakin ... elämä syöksyy\nverivirtoina ja -lammikkoina pois hänen väkevistä keuhkoistaan. Mutta\nvoittanut hän on ... suvulleen ... samoin kuin maan mahtavatkin.\n\n\nKORVEN HENKI\n\nNiin, sudet ja ilvekset, jopa rauhallisemmatkin korven asukkaat,\nmajavat, näädät, saukot ja peurat hävitetään sukupuuttoon, tai\nhävittävät ominaisuuksillaan itse itsensä, koskettaessaan kylään ja\nkarjaan ja peltoon. Samoin ihmisolennot, jotka eivät kosketusta\nmonimutkaiseen yhteiskuntaan siedä, vaan melkein vihaavat sitä, kuten\nmetsäneläimet epäluuloisesti irvistelevät kylään päin.\n\nOnhan yhteiskunta kuin mahtava koski, joka kallioisessa putouksessaan\njauhaa kaikista paasista ja kivistä kulmat ja särmät pois, -- vain\naikaa kuluu ennenkuin kaikki vastahakoiset on pyöristetty ja silitetty.\n\nKoskaan ei Rosina Kypenäinen ole ollut kauniimpi kuin näinä aikoina,\nmiehensä kuoleman jälkeen, joskin hän on jo syntymästään kaunis. Hänen\ntukkansa on vielä sysimusta, vaikka hänellä onkin jo ikää: hän on\nsuuren lapsiparven äiti; mutta niin terve on tuon melkein\nmuinaissuomalaista muistuttavan maalaisnaisen veri, jota lisäksi\nponnistukset ovat karaisseet ja puhdistaneet, ettei vanhuus saane hänen\nhapsiaan huurteeseen milloinkaan. Hänen vartalonsa on yhä notkea ja\nnäyttää niin sitkeältä ja solavuudessaan niin jäntevältä ja väkevältä,\nettei uskoisi minkään taudin jaksavan sitä murtaa. Mutta lakastumatonta\nruumiillista kauneutta, joka on kuin metsän kohdussa vapaana eläneen ja\nkaikki kotoisen majan rasitukset yksinään kestäneen intiaanivaimon,\nlisää tällä kertaa vielä henkinen kauneus ... jos karuutta,\nyksinäisyyttä ja uppiniskaista ylpeyttä voi kauneutena pitää. Rosinan\nsilmät näyttävät vieraasta tyyniltä ... ja kuitenkin niissä salaisesti\nsäkenöi. Hänen ohuilla huulillaan liikkuu ylimielinen hymy. Hän on\nvaitelias, ja jos hän välistä vastaa uteleville muutaman sanan, on\nkyllä vastaus myöntelevä, aivan kyselijäin mielen mukainen, mutta hänen\nhiljainen, lyhyt myhähtelynsä, jota toinen tuskin huomaa, hänen\nsilmiensä naurava välke ja asentonsa pystypäisyys osoittavat, ettei hän\npohjaltaan muiden mielipiteistä välitä, vaan pysyy omissaan, olkoot ne\nsitten hyväksi tai pahaksi: ainakaan hän ei tiedä, kuinka hän asioita\nauttaakaan voisi; täytyy siis alistua, ja antaa kaiken käydä sellaista\nkulkua kuin -- sallima on säätänyt.\n\nAsia on nimittäin niin, että Rosinan lemmikkipoika Ananias, ainoa hänen\nmiehisistä perillisistään, joka on nuorukaisen kauneimmissa, melkeinpä\nmiehen parhaissa voimissa, on pitkät ajat oleskellut poissa Käkriäisten\npieneltä tilalta. Äskettäin hän vasta pääsi sotaväestä ... notkeana,\nnopeuteen ja ponnistuksiin kasvatettuna, tukka sieväksi jakaukselle\ntaivutettuna, jalka ketteränä ja tarmokkaana, suussaan sukkeluudet ja\nhulivilin laulut sekä tarinat seikkailuista rajavartiorykmentissä.\nSievoinen aika meni häneltä sotaväessä. Sillä välin oli hänen isänsä\nkuollut vankilassa. Ja nyt täytyisi ennen kaikkea hänen, perheestä\nparhaimman, ryhtyä hoitamaan tilaa, joka oli miesväen puutteessa\npäässyt luisumaan takapajulle. Mutta hänpä ei oleksikaan usein kotona:\nmissä kuljeskellee.\n\nMissä on Ananias? Isänsäkö jäljillä? Kuka sen tietää. Ei tiedä\näitikään. Viinahommissa luulevat uteliaat ihmiset hänen olevan, tehden\nRosinalle kysymyksiä, joihin Rosina vastaa enimmäkseen vain, että\nlieneväthän ne nuorukaisilla juoksunsa: tyttölapset hänen Ananiaksensa\nsydäntä jo alkanevat viehätellä.\n\nEi, Rosina ei Ananiaksen retkistä tiedä. Sillä hän ei tahdo tietää. Hän\nkyllä aavistaa, hän miltei tietää jotain, mutta ei halua asiaan\nparempaa selvyyttä.\n\nLevoton hän on salaisesti, levottomampi kuin milloinkaan ennen, näistä\nAnaniaksen salaperäisistä retkistä. Mutta samalla, kun hän aavistelee,\nodottaa jotain onnetonta, joka kohtaa Ananiasta ja hänen tähtensä koko\nperhettä, julminta nuijaniskua kohtalon kädestä, samalla hän tuntee,\najattelee:\n\n-- Se on sallittua, sille ei mitään mahda. Näin on käyvä.\n\nKuten jonkin uhrin, kuin suuren määrän omaa lihaansa on hän valmis\nantamaan kohtalolle: omille käsityksilleen, kokemuksilleen elämästä,\nomalle yksinkertaisuudelleen, kai ammoisista ajoista periytyneelle ja\nvielä kerran hänessä ilmileimahtavalle vaistolle.\n\nAnanias on siis poissa mökiltä tai pikku talosta, jotain salaista ja\nuhkarohkeaa suunnittelemassa. Kotiväki tekee peltotöitä niinkuin tekee,\nja kauppailee pieniä lisärahoja hankkiakseen viinantilkkoja, joita joku\nkuljeksiva ystävä, pirturokari, sille tuo; ja kuljeksiihan niitä\nsellaisia ystäviä nykyään melkoisen usein, näin kieltolain aikaan,\njolloin viinat tulevat itsestään kyliin.\n\nÄiti ajattelee kotona Ananiaksen retkiä.\n\nKuollessaan jätti Juutas Käkriäinen perheelleen varallisuutta, jopa\nrikkauttakin, säilyen ainakin sitkeänä oman pesänsä miehenä lesken\nkunnioittavassa muistossa. Kaiken pitikin hänen kuoltuaan onnistua\nperheelle kutakuinkin.\n\nMutta kuinkas kävi? Yhteiskunta on kirottu: ei anna ihmisille rauhaa!\nVaikka kuollut oli kuollut, jatkettiin viina-asioista vainajaa vastaan\nalettua rettelöimistä hänen jälkeenjääneitänsäkin vastaan. Ja sitten\nvietiin leskeltä ja hänen lapsiltaan, joillakin syillä, lehmät ja\nlampaat, vietiin uudet, lämpöiset pukukankaat ja melkein kaikki\nrahoista. Hyvä, että omaksi lunastettu maatilkku edes jätettiin.\n\nAlota kaikki alusta, jälleen!\n\nSilloin sattui Ananias, joka viime viikkoina oli ollut vaitelias ja\nmietiskeleväinen ja näyttänyt tuskastuneelta tällaiseen uudestaan\nalkamiseen, peltojen hoitamiseen ilman karjaa ja vailla melkeinpä\nensikevään siemenjyviäkin, silloin sattui Ananias kerran kylältä\ntullessaan ja hienossa höyryssä ollessaan, -- oli näet sotaväessä\noppinut hiukan ryyppyihinkin, -- ilmaisemaan äidilleeen, että hän aikoi\ntehdä jotain sellaista, josta lähtisi rahaa. Ja lähtisi yhdellä kertaa\nrunsaasti! Niin puheli Ananias uhaten, innoissaan ja hilpeästi, --\nvihjaili kautta rantain kodassa, äidin valmistellessa siellä\nsyksy-illan hämärässä suurusvettä heidän ainoalle ryöstöstä säilyneelle\nlehmälleen. Ananias tuntui levottomalta; hänen poskensa hehkuivat\nmuustakin kuin ryypyistä, jotka hän oli saanut jossakin kylillä. Pojan\nkaunis ja kirkas otsa oli rypyissä; pehmoista tukkaansa pyyhkäisi hän\nsivulle ... sellaisena tupsuna riippumaan kuin on sällismiehillä. Ja\nAnaniaksen huulet värähtelivät. Hän sanoi:\n\n\"Ei tässä muuta konstia ole ... eikä tarvita. Kunhan vain sapuskaa\nsaadaan!\"\n\nSitten Ananias naurahti, ja oli jälleen vaiti, ikäänkuin odottaen ...\nkatseli Rosinaan kuten neuvoa kysyen ja apua pyytäen. Mutta Rosinakin\n-- oli vaiti.\n\nTämä asia kalvaa kyllä yhäkin äidin sydäntä. Olisi silloin ollut\ntiedusteltava, mitä Ananias tarkoitti. Olisi ollut neuvoteltava; mutta\nmiten? Hillittäväkö poikaa, joka tuntui pyrkivän kodin vaikeista\nponnistuksista jollakin tavalla hiukan helpommalle? Rosina ei\ntiedustellut, ei neuvonut. Hän vastasi pelkästään naurahdellen:\n\"Katsohan vain, katsohan vain!\" Ja meni kodasta pois ... heitti\nAnaniaksen omiin tuumiinsa.\n\nJa niissä tuumissa Ananias yhä on: ei ole käynyt täällä kotona\nviikkoihin.\n\nOn jo syyskuun loppu. Myöhään, miltei pilkkopimeään asti liikkuu leski\nyksinään kaalimaallaan, muun perheen jo nukkuessa kuumaksi lämmitetyssä\npirtissä. Hän nyppii muka lantuista ja kaaleista pois madonsyömiä\nlehtiä, minkä näkee: hänenkään silmänsä eivät mahdottomia nähne ... ja\nmitä se homma oikein hyödyttäisi enää? Ei, muuta hänellä on mielessä.\nVälistä ojentautuu hän tuolla Saimaan ulapan kohisevalla rannalla\npystyyn ... seisoo siinä ja mietiskelee. Katselee järvelle ... ja\nodottaa. Ei tule Ananiasta sieltä.\n\nEi kuulu soudetun venheen airojen vinguntaa...\n\nMitähän se Ananias oikein tekee? Mitä aikoo?\n\nMiksi ei Rosina silloin kysynyt!\n\nJotain erikoista Ananias aikoo ... jotain sellaista, mitä sanotaan\nhurjaksi teoksi. Ja rikolliseksi. Rosina hymähtää pilkallisesti. Mikä\non rikos?\n\nRikoksilla ovat rikkaat suvut täällä rikkautensa perustaneet:\npuijanneet ennen huonompia. Niin ovat noiden sukujen kantaisät tehneet;\nnyt ovat suvut vakavaraisia ja rikkaita.\n\nJuutas vähän yritti ja sai viinoilla, ja siitä asiasta vietiin Rosinan\nkarja, jopa hänen lastensa vaivalla saadut pukimetkin. Minkäpä sille\nvoi! Niin on Rosinalle aina käynyt.\n\nEikö Rosina ole aina tehnyt työtä, ollut ahkera? Sitä ei kenelläkään\nole oikeutta kieltää. Ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut aamua,\njolloin hän ei olisi noussut kello neljältä jalkeille, eikä kesäistä\niltaa, jona hän olisi laskenut väsyneet luunsa vuoteelle ennen\nyhtätoista ... muun perheen nukkuessa makeaa untansa.\n\nIhmiset sanovat, että miksi hän yksinään raataa! Miksi ei vaadi\ntosissaan lapsiaankin työhön, eikä ainoastaan toru ja säti heitä.\nKuinka lienee nyt? On, onpa taitanut niistä tällaisella hellyydellä\ntulla vetelehtijöitä; eikä talo edisty vetelehtimällä! Mutta: Rosina on\nnuorena tyttönä palvellut kovaa isäntää ja emäntää, sitä aikaa ei hän\nkoskaan unohda, ei unohda silloista liian vähää untaan ja aikuisen\ntöitten teettämistä keskenkasvuisella. Sellaista ilotonta lapsuutta ei\nhän saata lapsilleen antaa. Nukkukoot makeasti ... leikkikööt halunsa\nmukaan. Ehkä heistä vielä varttuu pystyviä...\n\nJa jos ei vartu ... kun tuo Ananiaskin nyt ... niin minkä ihminen\nmahtaa kohtalolleen! Kohtalo lyö ... ja...\n\nRosina ponnisteli ja pinnisteli työssä, mies makasi ja lapset\nleikkivät. Ja olipa Rosinalle kunnianasia, että hän piti\nponnistuksellaan toisten levosta ja ilosta huolta.\n\nEihän se elanto sillä tavalla edistynyt ... yhden ainoan pinnistelyllä.\nSilloin odotti hän lasten kasvamista, aikuisiksi pääsevien aikuisten\ntavoillekin muuttumista. Nyt on aikuisia Ananias ... ja mitä hän nyt\ntekeekään?\n\nJoku naapurin emäntä, joka on sattunut tässä käymään, on säälitellyt,\netteivät Rosinan lapset ole saaneet mitään oppia: olisi heitä pitänyt\njotenkin hommata kouluun! Koulu: mikä se on? Rosinan kotikylässä ennen\nelettiin koulua käymättäkin: touot kylvettiin, heinät tehtiin ilman\nmuita opettajia kuin muut ihmiset. Mitä kouluista? Ananiasta Rosina\ntosiaan käytti kansakoulussa pari kuukautta. Lorulukuja luettivat sen\naikaa. Miksi kuluttaa niiden tähden rahoja kenkiin, vaatteisiin ja\neväihin? Kotona oli kyllä tarvis pystyvintä lasta. Toisia lapsiaan ei\nhän enää kouluun yritellytkään; kunhan olisivat vain oppineet työhön\ntäällä kotona ... vanhaan tapaan ... maailman hyörinästä välittämättä.\n\nRosina osasi olla siitä välittämättä: tehdä työtä aamusta iltaan,\nhoitaa asiansa, käymättä milloinkaan missään. Niin, saattoi kulua neljä\nvuotta ettei hän nähnyt kaupunkia, vaikka se on peninkulman päässä\ntäältä. Ei joutanut näkemään: ei ennättänyt töiltä ja lapsilta. Kunhan\nensin lapsensa saisi aikuisiksi, niin tulisi hänelle kerran aikaa\nkuljeskella, jos haluaisi. Ja nyt olisi Ananias jo mies. Mutta ei\nkotona. Mitä hän hommailee?\n\nOlisiko sittenkin pitänyt tiedustella hänen aikeitaan?\n\nVarautuuko kohtalo tosiaan jälleen iskemään?\n\nNiitä iskuja on Rosina kyllä saanut kestää. On ollut milloin\nmitäkin vastuksia. Halloja; lammin suo on niitä välistä höyrynnyt\nkorkeimmillekin pelloille asti. Ihmiset sanovat, että se suo olisi\npitänyt kuivata, avata lammista oja järveen asti. Millä varoilla sen\nsuon olisi kuivannut? Ei sitä voinut teettää ... eikä tullut\nyritetyksikään. -- Karjaa ovat taudit vihanneet. Melkein joka vuosi on\nkuollut jokin elukka: nyt lampaita, nyt lehmä, sitten toinen ... mihin\nlienevät kuolleet. Sorkkatautiin eräänä kesänä kahdestatoista lampaasta\nkahdeksan: lihat suohautaan vain. Mitkään kotiruohoista keitetyt\nvoiteet eivät niihin tauteihin olleet pystyneet ... eivätkä edes ne\nvanhat, voimalliset luvut, joita Juutas-vainaja osasi. Eräänäkin vuonna\nheinäkuulla meni käärme lehmistä kaikkein parhaimpaan; turhaan Juutas\nlehmän kuonon edessä räjäytteli kokonaisen puntin tulitikkuja yhtaikaa,\nlukien lukujaan: ei kuin tapa lehmä ja kaiva lihat suokuoppaan, kuten\nedellistenkin kuolleitten! Mutta tällaisen pahan olivatkin jotkut\nväkevät kadehtijat saaneet aikaan silmäyksillään ... taikka sitten itse\nkohtalo. Eräät ihmiset jankkasivat sitä yhtä ja samaa: että eläimille\nolisi pitänyt tuottaa tohtori tai ainakin rohtoja kaupungista; mutta\neikö Rosina tuottanutkin Juutaksen avuksi, ja kaksi kertaa, vielä erään\nvanhan tohtoriukonkin sieltä salomailta synnyinkylästään? Ei hänkään\npystynyt eläimiä parantamaan.\n\nEikä voida sanoa, ettei Rosina olisi sallimaa vastaan taistellut! Kun\nhän ei muuten enää jaksanut ... kun lapsia tuli yhä lisää eikä leipää\ntarpeeksi kasvanut, niin hän antautui pahansuopain ihmisten\nilkeydellekin, hommaten miehensä kauppaamaan ja keittämään tuottoisaa\nviinaa. Sillä helpompi on kuitenkin kestää kateellisten ja julkeain\npilkka kuin syöstä omat lapsensa köyhäinhoitoon, missä samainen pilkka\non vielä suurempi. Jollakin tavoin kunniansakin hän on puraissut poikki\netupäässä rakkaittensa vuoksi ... kuten sanotaan rautoihin joutuneen\nketun purevan poikki vaikka jalkansa.\n\nMutta minkä sallimalle voi? Nyt on mennyt sitä tietään melkein kaikki,\nmitä Juutas-vainaja sai haalituksi.\n\nJuuri sallimaa välttääkseen hän ei Ananiasta varoittanutkaan. Köyhyys\njälleen ahdisti ja ahdistaa. Kun siis Ananias tuli hänen luokseen ja\nilmaisi, että hänellä oli jotain tekeillä, niin ei äiti asettunut\nvastarintaan ... vaikka hän aavisti, että sellainen rahanhankinta on\nvarmaan vaarallista. Mitä se homma on, ei hän tiedä; mutta vaarallista\nse on.\n\nHänen sorea, nopeasti mieheksi kasvanut Ananiaksensa, kultatukkainen!\nHänen ainoansa!\n\nKuka tietää, kuinka Ananiakselle käy. Hullusti kävi Juutaksellekin ...\nlopulta.\n\nNiin ... mutta: Ananias on toki paljon älykkäämpi, virkumpi... Ehkä hän\nosaa vaarat karttaa!\n\nJa jotain sellaista Ananiaksen homma on, jota vihainen maailma vainoaa.\nJa kun Rosina ajattelee, että maailma siitä vainoaa, niin on hän ylpeä\nAnaniaksestaan: se poika ei pelkää ... se uskaltaa käydä kimppuun,\nlyödä kortit peliin; tohtii ja osaa ällistyttää maailman notkeudellaan.\n\nRosinan sydäntä sykähdyttää ilo, kun hänen mieleensä sattuu johtumaan,\nmiten rohkeana ja notkeana Ananias pari vuotta sitten ratsasti naapurin\nvihaisella sonnilla. Härkä oli maannut aholla; Ananias lähenee sitä ...\nvitsa kädessä ... ja hyppää kujeillaan sen selkään. Äiti seisoi ahon\nlaidassa, kerppuja tekemässä. Härkäkös tömähtää jaloilleen, puskee\nmaata, teutaroi, möyryää, ja alkaa juosta raivon vallassa, Rosinan\nsydäntä ahdisti: Ananias vihaisen härän seljässä! Mutta poika vain\nnauroi ja ... huiskutteli iloisesti vitsaansa. Härkä täyttä laukkaa\nsakeaan viidakkoon; äiti ajatteli, että nyt se ruhjoo Ananiaksen\npuitten kupeisiin kappaleiksi. Mutta Ananiaspa kapsahti kuin\nlento-orava kiinni petäjän oksaan, joka vilahti hänen päänsä päällä,\nkeikahti oksalle ... ja sitten sai härkä mielin määrin vihoitella puun\njuurella.\n\nSellainen sonni jos olisi maailma! Ei mahtaisi mitään sorealle pojalle!\n\nMutta jos se mahtaisikin! Jos pojalle tulisivat kruunun kihlat\nkäteen ... ja viimeisetkin tavarat, ehkä talokin, vietäisiin kostoksi\nja vahinkojen maksuksi!\n\nNiin saattoi kyllä käydä.\n\nMutta vaikka kävisikin niin ... sitä ylpeämpi Rosina olisi kultaisesta\npojastaan. Kuta synkemmin kävisi, sitä hellemmin hän Ananiasta\nrakastaisi ... ja sitä oikeampana pitäisi, että Ananias oli koettanut\nnäyttää ihmisille samanlaista kyytiä kuin tuolle sonnille. Ellei\nAnaniaksen onnistaisi, olisi syynä Rosinalle jo ennestään tuttu asia:\nkohtalo. Se oli päättänyt heikäläiset tuhota. Mutta siinä tuhossa oli\nRosinasta nautintonsa ... tässä nöyryydessä ja alistumisessa lopultakin\nsalliman edessä niinkuin uskollinen koira armottomalle isännälleen.\n\nKun taas, jos Ananias selviäisi hyvin kaikesta...! Rahat saisi yhdellä\nkertaa sellaiset että ... ei kenties enää hädän päivää ... ei jäsenet\nmurtavaa aherrusta, johon Rosina alkaa jo väsyä... Vähää ei Ananias\naikonekaan, se hänen puheistaan tuntui.\n\nNiinpä vastaa Rosina vältellen tai kylmästi torjuen, kun naapurit,\njotka sattuvat talossa käymään, kyselevät, missä Ananias nykyään\noleskelee.\n\n\"Savottatöissä\", sanoo Rosina. \"Niihin sanoi lähtevänsä ... vai minne\nlienee mennyt, työnhakuun ... tietääkseni.\" Jossakin siellä tai siellä\non Ananias muka.\n\nIhmiset pudistelevat päätänsä ja mutisevat jotain siihen suuntaan, että\ntuossa Ananiaksen pitkässä viivyttelyssä kylillä nyt, kun tarvittaisiin\nmiestä syystöissä, saattaa olla jotain omituista, arveluttavaa.\n\n\"Hm ... jospa lienee, jospa lienee!\" myhähtää Rosina Kypenäinen silloin\nteeskennellyn vakavana, sallien kumminkin sanoistaan tuntua pilkallisen\nvälinpitämättömyyden. Sitten hän naurahtaa, katsoo naapuria iloisesti\nsilmiin ... ja alkaa leppoisella ja makealla äänellä jutella, että\nonhan ne nuorilla pojilla tyttöreissunsakin: morsiamet katseltavina.\nMutta jos vieläkin udellaan, keikauttaa hän ylpeästi päätänsä, ja\nsilmät leimahtavat salaisesti.\n\nSillä välin on Ananias istunut monta kertaa neuvotteluissa pienessä,\nmiltei maan sisään lahouttaan uponneessa mökissä, joka on kaukana\ntäältä, sisäsaariston korpisimmissa perukoissa. Istunut neuvotteluissa\nkaikenlaisten renttujen kanssa, joukossa pari ehdolliseen vapauteen\npäästettyä ja pian vapautensa menettävää punakaartilaista. Mökin tyttö\non koko sievä ... ja innostaa nuorta sotapoikaa parhaansa mukaan\nrohkeisiin töihin; mutta taloushommissa ei hän puuhaile, vaan eräs\nisopäinen ja keltanaamainen kiertolaisakka nimeltä Pötky-Iita se\nkeittää sakille ruuat ja kahvit. Miehet pohtivat tuumaansa; monta\nlenkkiä siinä ei olekaan enää selvittämättä ... pian voidaan sitä\nryhtyä toteuttamaan, sillä illat alkavat olla nykyään pilkkoisimman\npimeät.\n\n\"Kuka sen moottorin ottaa ja sitä käyttää?\" kysyy joku.\n\nUkko, jonka nenä kääntyy kiveränä koukkuna ilkeitä ja salaperäisesti\nhymyileviä huulia kohti, rypistelee kovin otsaansa ja pirisee jotain\nepäselvää. Häntä kutsutaan kunnia- ja haukkumanimellä Kulassi. Hän\nraaviskelee poskiaan, ja kurisee, narisee:\n\n\"Se on paha manifesti ... persoonallinen manifesti... Sitä eivät\nihmiset saa sanoa, että moottori on varastettu. Varastettuja rukiita ja\nohria en minä osta, en. Minä olen ... se oikea manifesti. Mutta jos\nteillä on omilta pelloiltanne viljaa myödä, niin kyllä minä ...\nsopuisilla hinnoilla. Paljonkos te nyt niistä tahtoisitte? Se on ...\npersoonallinen manifesti...\n\n\"Tämä Ananiashan se on näppärä mies ... käyttänyt meriväessä\nsotalaivoja\", sanoo Kierosilmä-Esa, iskien reilukatseisen Ananiaksen\ntakaa silmää toisille miehille.\n\n\"Kyllä Ananias osaa\", kehaisee mökin nuori tyttö, laivaneitinä ollut,\npaperossia polttava.\n\nAnaniaksen poskille syttyy tulinen hohde; hän kohottaa pystyyn\npäätänsä, hänen sinertävissä silmissään samenee.\n\n\"Tämäkin on yksi keino porvarillista yhteiskuntaa vastaan: varastaa ja\nhävittää työläisten tekemää rikkautta!\" jatkaa eräs entisistä\npunakaartilaisista, joka on käynyt salaa Venäjällä. \"Niin on tehty\nneuvostovallassa, ja annettu tavarat köyhille. Se on opittava\ntäälläkin. Ja sen minä sanon, että mies, joka Venäjällä on palvellut\nmeriväessä, saa pitää univormunsa palvelusajan jälkeen itse. Takki on\npunainen ... napit paistavat ... lakissa tuollainen töyhtö! Hm, mitä\nnäistä Suomen, vaivaisen, köyhän maan sotamiehistä.\"\n\n\"Ja siellä pääsee tavallinen työmies vaikka kenraaliksi!\" huudahtaa\ntyttö; tosiaan hän kuvittelee Ananiasta sellaisessa asussa.\n\n\"Pääsee, jos pystyy remmiin\", vahvistaa Venäjällä ollut. \"Ja se aika\nkoittaa pian, jolloin tänne tulee neuvostovalta... Ja silloin\nmuistetaan, kuka on ollut mies.\"\n\nKiveränokkainen ukko kurisee ja kitisee:\n\n\"Varkainko, häh? En ... en niinä... Minä karkaan pois ... en osta\nrukiita enkä ohria ollenkaan teiltä. Se on paha manifesti...\"\n\nKuitenkaan ei hän mene enemmän kuin muutkaan pois tuosta neuvottelusta,\njossa lopulta päätetään, että asian kunniakkain tehtävä, erään\nmoottorivenheen ryöstäminen ja kuljettaminen kaupungista tänne toiseen\nkuntaan, jää sakin rohkeimman ja näppärimmän, taitavimman ja väkevimmän\nmiehen, Ananiaksen toimitettavaksi. Ukko, jolla on lisänimenä Kulassi,\nsopii toisten kanssa, mistä hinnasta hän saa niin ja niin monta\nkymmentä hehtoa viljasta, joka aiotaan ottaa tämän pitäjän\nkunnanmakasiinista.\n\nJoulummalla tulee ilmi, että kunnanmakasiini, jossa oli suunnattomasti\njyviä, hätäaikojen varalta ja etenkin köyhien auttamiseksi koottua, on\nryöstetty tyhjäksi, aivan puti-puhtaaksi: jopa on makasiinin alla oleva\nkalliokin tarkoin luudilla lakaistu, niiden permantoon kaivettujen\nreikien kohdalta, joiden kautta vilja oli säkkeihin valutettu.\n\nRosvojen jäljille päästään vähitellen; kaupungista varastettu\nmoottorikin, jolla vilja on kuljetettu korpeen, löytyy; kaikki\nlurjukset joutuvat kiinni, paitsi Kulassi ja Venäjällä ollut\npunakaartilainen eivät. Punakaartilainen pakeni, ja Kulassi osasi\noikeudessa pestä itsensä puhtaaksi: hän ei muka tiennyt, mitä viljoja\nhänelle kaupattiin, roistot sanoivat hänelle niiden olleen heidän\nomilla pelloillaan kasvaneita.\n\nAnanias istuu käräjätuvan penkillä kilistellen käsissään kruununkihloja\n... nuori ja kaunis Ananias. Istuu ja naurahtelee muka iloisesti ...\nmutta katselee välistä mietteissään maahan. Kaksi vuotta hän saa\nlinnaa.\n\n\"Ainoastaan kaksi vuotta\", huudahtaisi nyt joku, jonka mielestä Tanskan\nsuosima raipparangaistus olisi pystyvämpi suomalaiseen kuin linnassa\nistuminen. \"Kaksi vuotta meikäläisessä vankilassa: hyvä ruoka, hyvä\njuoma; eivätkö vorot sinne mielellään pyrkisi ... töllien köyhyydestä!\"\n\nToinen vastaa:\n\n\"No, ei sillä hyvä; ainakin saavat he maksaa omaisuudellaan tekemänsä\nvahingon ... mikäli siihen pystyvät. Mökit ja tavarat kurikan alle.\"\n\n\"Kuri olisi mielestäni parempi\", väittää edellinen, \"niin ei heidän\nvaivaisia töllejään tarvitseisi myödä: nekö muka heidän tihutyönsä\nkorvaisivatkaan...!\"\n\nMutta, kaiken kaikkiaan: kun Ananias, joka on edistynyt rosvoksi,\npääsee linnasta, tapaa hän äitinsä ja sisaruksensa kodittomina; heidän\npikku talonsa on myöty.\n\n\"Minkäpä sallimalle voi?\" huokaa Rosina Kypenäinen ... alistuen kuin\nkoira, jota sen isäntä armottomasti pieksää.\n\n\nANANIAKSEN KOLME LÄHTÖÄ KOTOA\n\nAnanias Käkriäinen on tullut vankilasta.\n\nKauan ei hän nyt kuitenkaan pysy kotonaan, joka ei koti enää olekaan:\ntalo on myöty, perhe asuu siinä loisina.\n\nAnanias aikoo Venäjälle, -- tiukan tullen mennä vaikkapa\nneuvostoarmeijaan. Ja hän toteuttaa aikomuksensa, hän lähtee!\n\nKuinka toisenlainen on hänen lähtönsä nyt kuin ennen omiensa luota!\nPari kertaa ennenkin on hän sieltä lähtenyt.\n\nNyt ei hän ilmoita siellä kenellekään, mikä hänellä on mielessä. Hän\nkatoaa sieltä kuin karkaamalla.\n\nToista oli tosiaan ennen. Silloin, kun hän joutui sotaväkeen.\nPutkinotkossa oli hän ollut yhdenkolmatta ikäiseksi, metsien helmassa,\npaljon missään sieltä käymättä ... ei ainakaan kaupunkia pitemmällä.\nSitten tuli asevelvollisuuskutsunta. Hänet, terve, notkea ja komea\npoika, hyväksyttiin.\n\nSuuri ja outo oli hänelle silloin maailma, jonne hänen täytyi. Silloin\nAnanias itki ... painaen päänsä emonsa laihalle povelle, kotitöllin\nhämärässä eteisessä, kun sisarukset jo kantoivat venheelle hänen\nvähäisiä matkakapineitaan: pientä vaatekoria ja eväsnyyttiä, joita\nvarustellessa Ananias sitä ennen oli saanut surunsa sotkeutumaan muihin\nasioihin. Hän itki miltei ääneen, mitään sanomatta. Äitikään ei puhunut\nmitään; taputteli vain häntä olalle ja pyyhki kädellään kyyneleitä\nsilmistään. Sotaväkeen meno olikin perheessä jo juteltu selväksi: että\nsellainen on maailman laki, ei auttane vastustella väkivaltaa, jota\nkruunu harjoittaa ... mikä lienee, herrat; poliisilla haettaisivat\nkarkurin kuitenkin kynsiinsä, niinkuin olivat kerran kaapanneet\neräänkin pojan, joka oli Putkinotkossa piileskellyt sotamieheksi\njoutumista. -- Tässä oli nyt kodin eteinen, tuossa tupa, josta Ananias\nlähtisi kenties viimeistä kertaa: siltä hänestä silloin tuntui. Mikä\ntulisi maailmassa häntä kohtaamaan? Mikä olisi maailma? Nyt se alkoi se\nolo maailmalla.\n\nAnanias sanoi äidilleen hiljaa kiitokset, pyyhki silmänsä, ja sitten\nhän päättävästi aleni jyrkkää pihatöyryä rantaan ja asettui venheen\nperään; muut sisarukset soutivat hänet kaupunkiin.\n\nSellaista oli silloin hänen eronsa kotoa: lapsellisen liikuttavaa,\npelokasta ja avutonta. Kuinka toisenlainen nyt!\n\nSotaväestä hän palasi reippaana ja iloisena. Oli punakka ja syötetty;\nryhtinsä aivan kuin toiseksi muuttunut: milloin hänen oli lähdettävä\ntyöhön, kapsahti hän pystyyn siinä paikassa ... ei ojennellut selkäänsä\nniinkuin ennen. Kirveensä ja viikatteensa piti hän terävinä; vaatteensa\nkunnossa ... ja kasvonsa hän pesi joka aamu. Kummastellen katseli äiti\nhäntä: sellaistako sotaväessä oli ollutkin? Ja lukea Ananias nyt osasi,\njopa kirjoittaakin, milloin tarvitsi: usein se sieltä Laatokanmeren\nsaarilta oli kotiin kirjoittanut... Ensin surukirjeitä: huonoksi moitti\nkruunun ruokaa, vielä kurjemmiksi vaatteita. Ja vapautta, sitä ei\nsiellä annettu! Oli pidetty ihmistä kuin mitäkin vankia. -- Mutta\nsitten ilmestyi kirjeisiin iloisia juttuja sotapoikien kujeista, ja\nrallatuksen pätkiä ... sanoja, joita hän kotimaille palattuaankin pian\nlauleli tanssipaikoissa ... ja kertoili näkemiään ihmeitä kylän pojille\ntai korvat hörössä kuunteleville sisaruksilleen. Oli se vasta veitikka,\nse Ananias! Kyllä nousi jalka ketterästi tanssissa, ja hullutukset\njuoksivat hänen suustansa kuin kevätpuro, joka tulvii äsken sulaneitten\nlumien antamaa runsautta.\n\nYksi vain oli Rosinasta ikävää: Ananias oli oppinut sotaväessä\nryyppimään.\n\nVai olisikohan jo jossakin täällä sitä oppinut ... ennen maailmalle\nmenoa? Ei Rosina sitä usko. Isä-vainaja ei ryypännyt; malttoi se niitä\naineksia valmistaakin melkeinpä maistamatta, ja ryyppäämisestä poikiaan\nvaroitti. Pari kertaa lienee äidin veli antanut Ananiaksen täällä\nmaistaa. Mutta ... sotaväessä ne tietysti varsinaisesti hänet juomaan\nopettivat.\n\nSilti ei Ananiaksella koskaan kestänyt kauan ryyppimistä: ainoastaan\ntanssi-illan kerrallaan; kotona teki seuraavana päivänä hyvin työtä.\n\nNäin oli silloin. Mutta sitten tuli se Ananiaksen toinen lähtö kotoa.\n\nHän meni kerran käymään erään asevelvollistuttavansa luona tuolla\nSaimaan takalistolla, metsäkulmilla.\n\nJa siellä se onnettomuus Ananiakselle alkoi.\n\nNähtävästi hän siellä joutui tyttöpuuhiin, tuonikäisten poikain tapaan.\nSillä sotamiestoverilla oli sisaria ... ja muitakin tyttäriä oli\nsikäläisissä taloissa, sen tiesi äiti. Itse ei Ananias hänelle mitään\nkertonut. Mutta kun hän siltä kyläilyltä palasi, niin muuttunut hän\noli.\n\nEi ollut hänestä enää työhön. Oli heinänteon aika; poika jäi usein\nistumaan niityn reunaan, mitään virkkamatta, suoraan eteensä katsellen.\nJa pian hän lähti sitten taas kyläilylle, sanoen menevänsä tuonne\näskeiseen paikkaan. Ei tuliut kotiin pariin viikkoon, vaikka oli kiire\nja huoli heinästä. Syytä pojan muutokseen ei äiti tarkoin tiennyt,\njoskin aavisteli jonkinlaisia rakkausasioita. Äiti muisti, millainen\nAnanias oli ollut sotaväkeen lähtiessään. Eipäs nyt itkenyt: oli jo\nvähän muuallakin liikkunut!\n\nNiin, Ananiaksesta ei maailma ollut enää peloittava. Se oli\nhoukutteleva, se oli hauska. Kuka muisti nyt kotia, kuka oli haikea,\nkun sen jätti? Koti tuntui nyt tukehduttavalta, ahtaalta. Äitiään ja\nsisaruksiaan hän ei ajatellut. Maailma säteili kuin heinäkuinen\naurinko: se häikäisi silmät, huumasi päätä ... se kutsui niin että\nsisua poltti. Ananiaksella oli tiedossa tyttö siellä syrjäkulmilla.\n\nVälillä käväisi Ananias kotona ja ilmaisi äidilleen, että hänellä on\nnainen tiedossa. Se olikin äidistä hyvä asia. Ja sitten poika jälleen\nlähti ... jätti kotinsa. Sekin oli äidistä tavallaan hyvä: kulkekoon\nnyt aikansa.\n\nMutta olipa siellä salolla muitakin hurmaajia. Oli kokonainen saki\nrohkeita ja iloisia miehiä: pikku rosvoja ja salantajia, jotka häntä\nkilvalla imartelivat. Ikäänkuin odottivat häneltä jotain mainetekoa.\nVaativat pian sitä. Ivailivat häntä, jos hän tuntui arastelevan. Ja\ntyttö oli joukossa parhain arastelun pilkkaaja, pantti, joka oli\nsellaisilla teoilla lunastettava.\n\nAnaniaksen päätä pyörrytti muukin kuin salaneuvotteluissa juotu\nkotiviina. Hän ei tietänyt, mitä hän siihen aikaan teki, mitä ajatteli.\nViinankeittohommissa hän yhtä mittaa ajatteli ja tavoitteli vain tuota\ntyttöä. Elämä oli hänelle sielun juopumusta: milloin huikaisevan\nkirkasta, kun hän sai tytöltä suosiota, milloin synkkää, tuskallista,\nkun tyttö uskalsi kiusoitella häntä.\n\nNiin meni viikkoja.\n\nSitten loppui vilja, josta saki keitti viinaa. Mutta joku ehdotti, että\notettaisiin tarvittavat jyvät pitäjän makasiinista. Se oli tytöstäkin\nrohkea ja ovela teko.\n\nAnanias kävi kotona ... ja hiiskui tuosta aikomuksesta äidilleen\nhämärästi jotain... Äitikin näytti suostuvan...\n\nNiin joutui Ananias rosvoksi. Ja esivalta rankaisi häntä.\n\nVankilassa hän vasta heräsi. Mutta minkälaiseksi? Muuttuiko hän? Vain\nuudet, salatut puolet hänen luonteestaan nousivat näkyville, niinkuin\nidut, taimet ja vesat puhkeilevat näkyviimme mullasta, johon outo\nkylväjä on siroitellut monenmoista.\n\nAnanias pääsi linnasta. Hän istui nyt usein alakuloisena, maahan\nkatsellen. Tai naurahteli kuivasti, tylysti. Ennen oli ollut toisin:\nsilloin oli hän enimmäkseen katsellut ylös ... silmissään kaunis,\nylpeä, hieman yksinkertainen ilme. Vain harvoin hän oli tuijottanut\neteensä, matalahko otsa rypyssä. Mutta nykyään näytti hän istuessaan\njännittävän leukapieliään ikäänkuin hän olisi purrut hiljaa hampaitaan.\nJa hänen suunsakin oli tullut ihan kuin hieman vinoksi.\n\nMillaisella ilolla hän olisikaan mennyt vankeuteen, jos ... hänen\ntoverinsa eivät olisi häntä pettäneet!\n\nÄidiltä ja isältäkin oli hän täällä kuullut lapsena muutamia tarinoita\njostakin vallesmannista tai jostakin rovastista, joka ärhenteli\nrahvaalle ja kyni, kiskoi ja petkutti sitä itse pulskia päiviä\nviettäen; kuullut kaupungin herroista, jotka joivat aamusta iltaan\nvuodet päästänsä ja elivät hyvin viroillaan, puodeillaan,\nmetsäkaupoilla taikka viinan ja oluen valmistuksella. Sotaväessä\nollessaan oli hän sitten nähnyt hiukan lisää maailman menoa, jopa\nhuipun siitä: oli nähnyt parissa rajakahakassa ammuttavan ihmisiä kuin\nrottia. Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut katsella\ntaistelukenttää, jolla makasi ryssiä, kiinalaisia ja kirgiisejä,\nkeneltä rinta pistimellä raadeltuna, kenellä päässä mustanpuhuva ja\nammottava haava, ei hän ollut tosiaan paljon nukkunut, vaikka oli\nmarssista väsynyt. Hänen sydäntään vavisti ja äitelöi: suu maistui kuin\npilaantuneelta lihalta ja vereltä, ja milloin hän nukahti, näki hän\nunta tapetuista sioista. -- Mutta pian hän siihen tottui; niin,\nsellainen tuntui hänestä sitten hyvältäkin, -- mutta samalla oli\nhänessä tapahtunut jokin muutos; jokin uusi voima kimposi hänen\nsielustaan esille.\n\nMitä haittaisi sota ja kapina, mitä tuhannetkaan ruumiit, jos ihmisten\nelämä saataisiin sellaisilla keinoilla paremmaksi?\n\nJa nyt oli hän osaltaan koettanut parantaa tuota elämää: ryhtymällä\nkunnan elomakasiinin ryöstöön!\n\nMikä oli hänestä tuollainen makasiini? Varakkaiden rakennuttama laitos,\njosta he jakoivat apua kapoittain, jos köyhemmälle väelle oikein kova\nhätä tuli ... sellainen hätä, että he olisivat ottaneet omalla\nkädellään, elleivät olisi muuten hengenpitimiksi saaneet. Mutta kun\nporvari antoi heille vähänkin, niin tyytyivät siihen vähään ... kuin\nnälkäiset koirat luuhun.\n\nSe makasiini oli ovela keksintö, jolla porvarit estivät köyhiä\ntahtomasta enemmän: jakamasta keskenään suuria maatiloja, lopettamasta\nveronmaksua vallesmannien ja pappien hyväksi. Se oli jyviä ... avun\nmuruja ... eikä oikeaa leipää. Lupauksia ... petkutusta.\n\nNiin puhui sekin Venäjällä upseerikoulussa ollut mies, joka puuhasi\nsamassa ryöstösakissa kuin Ananias ja sitten ajoissa ymmärsi paeta\nVenäjälle. Puhui, että varastaminen oli tepsivä keino uudenlaisen\njärjestyksen valmistamiseksi: se oli vanhan mädättämistä.\n\nSellaisen asian hyväksi olisi Ananias istunut ilolla linnassa. Mutta\nmuut hänen toverinsa: tahtoivatko he asian niin menevän?\n\nHän ei tosiaan yhtynyt puuhaan pelkästään saadakseen hyötyä\nomaisilleen, saati sitten itselleen. Ei ihastellakseen ryöstetyistä\njyvistä paisunutta kukkaroaan ... kuten tuo Kulassi, jolle saki oli\nmyönyt osan jyviä ja joka pelasti nahkansa. Penniäkään ei Ananias ollut\najatellut itselleen vaivojensa palkaksi.\n\nEikä hän olisi riidellyt osuuksien suuruudesta silloin, kun karhu\ntuskin oli kaadettu: toiset jo riitelivät! Hän ei ollut kieltäytynyt\nrupeamasta yrityksessä melkeinpä vaarallisimpaan hommaan: sieppaamaan\ntuon kaupunkilaisherran moottoria. Mutta miksi toiset niin kovalla\nhalulla juuri häntä siihen tahtoivat? Miksei kukaan pyrkinyt edes\ntoveriksi? Miksi hänen yksin se piti tehdä? Senkö vuoksi, että hän\nosasi käyttää konetta? Olisi joku edes tullut mukaan! Mutta ei:\nyksinään hänen oli anastettava moottori.\n\nEntä oikeudessa sitten. Koko saki koetti vierittää kaiken syyn hänen ja\nyhden ainoan toisen niskoille. Työssä olivat muut vetelehtineet\nminkä olivat voineet; jaossa olivat kaapanneet itselleen niinkuin\nkerkisivät ... ja kovan tullen livistivät! Eräät, jotka juuri Ananias\nolisi voinut antaa ilmi, pääsivät rangaistuksettakin, -- Kulassikin.\nAnanias tuomittiin kovimmalla mitalla, vaikkei hän vielä ollut ottanut\nainoaakaan jyvää, paitsi nyt yhtä humalaa viinasta, jota oli\nryöstetyistä jyvistä keitetty.\n\nJa se tyttökin, jonka kunniaksi enemmän kuin mistään muusta syystä\nAnanias rupesi rosvoksi, -- hän ei odottanut Ananiaksen vankilasta\npääsemistä: muille maille oli lähtenyt ... eronnut koko sakin miehistä;\njopa kuului pilkanneenkin heitä, etenkin Ananiasta, joka oli muka\ntyperä: antaapa itsensä ilmi sillä tavalla. Sellaisten haljujen kanssa\nei se tyttö tahtonut olla yksissä.\n\nTällaista ajatteli Ananias, kun palasi pää kerittynä kotiin. Ajatteli\nmonet hetket, maahan katsellen, hammasta purren.\n\nEi ollutkaan se sakki miehiä; ei kenessäkään heistä oikeaa rohkeutta,\nei älyä, joka olisi saanut heidät kaikki toisiaan puolustamaan, olemaan\ntunnustamatta.\n\nEivät ymmärtäneet tärkeintä -- paitsi ehkä se yksi, joka oli ajoissa\npaennut Venäjälle.\n\nNuorukainen halveksi tovereitaan, joista toiset olivat suorastaan\nkoettaneet toimittaa häntä kiinni.\n\nHän häpesi itseänsä, kun tuota tyttöä muisteli, -- häpesi.\n\nJa hänen teki mieli kostaa petturitovereilleenkin!\n\nMiten kostaa?\n\nKukapa tietää, mitä vielä olisi tulossa!\n\nKuka tietää, missä he vielä toisensa tapaisivat!\n\nVain hetken oli Ananias hieman katunut tekoaan. Pian se tunne haihtui.\nKostaa hänen teki mielensä.\n\nKotikin oli hävitetty. Nyt olisi Ananiaksen täytynyt lähteä palvelemaan\nvieraita ... paikkakunnan talollisia, sahanomistajia... Sietää heidän\nkatseitaan. Taipua heidän käskyihinsä! Ehkä kärsiä heidän pilkkaansa!\n\nOli niitä, jotka sellaiseen tyytyivät: viinanpolttajia tai\nverkonvarkaita, jotka tulivat vankilassa istuttuaan takaisin kotiin ja\nelivät niinkuin ei olisi mitään tapahtunut: sietivät ihmisten pistelyt\nja naureskelut. No niin: he olivat menneet vankilaan mielellään, -- kun\nsiellä hyvin syötettiin! Vankila oli heidän vaivaishoitolansa.\n\nPois Ananias tahtoi täältä. Eikä vain toisille seuduille Suomessa,\ntyönhakuun, vaan kauemmaksi; vapaaseen seikkailuun, -- ja koston\nhaaveellinen halukin häntä kauas yllytti.\n\nSanoivat ihmiset, -- porvarit, -- että Venäjällä oli nälkä ja kurjuus,\nettä siellä odotti tulijoita sorto, orjuus ja piiska, -- sielläkin!\nAnanias ei voinut sellaista uskoa. Paitsi työläisten lehti oli tuo\nPietarissa upseerikoulussa ollutkin kuvaillut ihan toista. Ainakin oli\nhän kertonut, että jos vain Venäjällä osaa pitää puolensa, ei hänellä\nole nälkää, ei huolta; päinvastoin: rahaa ja komeutta ... ja iloinen\nelämä ettei vertaa. Siellä on maailmaa, siellä!\n\nNiinpä Ananias lähti. Sanoi vähän kaupungissa joillakin asioilla\nkäyvänsä, ja sille tielle jäi. Oli varannut jo ennen pienen eväskäärön\ntöllistä vähän matkan päähän tiepuoleen, josta sen mennessään ottaisi.\nLähti hätäisesti, sisaruksilleen kättä antamatta. Tuskin äitiinsä\nkatsahtaen. Mieltä niin järkytti: ei voinut katsahtaa. Mitäpä hänellä\nolisi ollut äidille lupaamista ... mitä varmaa, vaikka hän jotain\nVenäjällä tehdä aikoikin? Sitten, kun hän palaisi, ehkä pian, olisi\nhänellä äidille puhumista. Mutta nyt täytyi hänen täältä päästä ...\nhäväistyn, vankilassa istuneen, petetyn. Hän ei voinut täällä elää.\nIhmemaille hän tahtoi. Matka vei junalla lähemmäksi Venäjän rajaa, ja\nsieltä punaisten etappimiesten opastuksella rajan poikki.\n\nJunassa tulee hänen mielensä haikeaksi; hän ajattelee, että kenties ei\nhän sittenkään kotiseuduilleen enää koskaan palaa, -- seuduille, jossa\nhän lapsena hietaisten lahtien perukoissa leikki ja uiskenteli; ei näe\nenää noita kaislikoita, joissa hän onki, kallioisia mäkiä, joiden\nnotkoissa hän paimensi tai kulki pyssy kädessä; ei näitä hiiskumattomia\nkorpia, jossa oli saanut olla niin rauhassa maailmalta, suuria\nulapoita, joita oli soudellut kesäisinä iltoina tai syksyn pauhaavissa\nmyrskyissä taikka hiihdellyt kevättalven lumilla illan uinuttavassa\nhämärässä. Mutta samalla ovatkin nuo seudut tulleet hänelle\nvihattaviksi; hän vihaa nyt täkäläisiä ihmisiä ... vihaa alempiakin\nheistä ... ja kallioiset kotirannat tuntuvat silloin tyhjiltä,\nautioilta, kolkoilta, joita hullu ajatelkoon, mieletön viljelemään\npyrkiköön, louhia ja kiviä.\n\nOn parempia maita, -- on rukiin ja vehnän Venäjä.\n\nJa sieltä kun hän kerran tulee takaisin! Tulee Suomeen laumojen mukana,\njotka ovat kuin meri: työntävät kaarnat ja lastut tieltään, entisen\nyhteiskunnan! Silloin ei hänelle mitään voida! Silloin on hänellä\nvihollisilta temmattuja rikkauksia, jotka hän tahtoo jakaa köyhille,\nennen muita omaisilleen, ketä heistä silloin elää. Elleivät elä ...\nniin -- koston pisara ovat hänenkin tekonsa heidän puolestaan.\n\nKuinka? Jakaako köyhille? Kenelle? Ananias myhahtää itsekseen\npilkallisesti: köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät!\nMutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, -- kävi miten\nkävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä.\n\nSellainen oli Ananiaksen viimeinen lähtö kotoa.\n\n\n\n\nISÄNMAAN JUHLAT\n\n\n\"Gyysaa gääsää!\" kimahtaa talvi-ilmassa viluinen pojan ääni, suuren\ntehdasrakennuksen portilla pääkaupungin reunassa. \"Mist' sää hiivit?\"\n\nPoika, joka puhuu, on pieni, laiha ja vaivaisen näköinen; jalassa on\nhänellä puukengät; takki on liian iso ja repaleinen; korville vedettynä\non hänellä jonkinlainen karvalakki, josta karvat näkyvät kuluneen\npaikoitellen pois tai riippuvat siitä irralleen tippumaisillaan kuin\nkarvaansa luovan koiran pinnasta. Nykeröiset nyrkit, joilla hän\nhierustelee nenäänsä, ovat kylmästä pöhöttyneet ja haavoille\nhalkeilleet. Hän jatkaa:\n\n\"Baasaatko, sääkin, tshiikaamaan, kun lahtarit juhlii?\"\n\n\"Hei, tshali!\" vastaa se poika, karkeaääninen ja pitkä, jolle pieni\nhuudahti kysymyksensä. \"Baasaan varttomaan gimmaani täältä. Mutshiako\ntekin vartotte?\"\n\nPikku pojan vieressä seisoo näet tyttönen suunnilleen samanlaisissa\ntamineissa kuin hänkin, puukengät jalassa, vanha saali hartioilla,\nhuivi pään ympärille käärittynä, villalapaset toki kädessä; pojan\nsisko, häntä nuorempi, aran näköinen.\n\n\"Mutshiamme ... ja tshiikaamme lahtareita\" vastaa pikku poika. \"Kohta\nne tänne baasaa.\"\n\n\"Niin määkin\", myöntää iso poika, melkein aikamies.\n\nSiinä sitten lapset seisovat vastatusten, katselevat toisiinsa, ja\nalkavat jutella edelleen asioitaan... Iso muistaa toivottaa iloista\nuutta vuotta: sillä nyt onkin juuri tammikuu alullaan, eivätkä nämä\ntuttavat ole sattuneet näkemään toisiaan joulusta saakka. Ja kysyypä\nhän siinä pikku pojalta ja tytöltä, ovatko he saaneet joululahjoja.\nNämä ovat hetken vaiti. Tyttö ei yritäkään koko aikaan puhua mitään;\nvärisee vain viluissaan ... ja yskii.\n\nIso poika kehuu lahjoillaan: hänen äitinsä oli ostanut hänelle uuden\npaidan ja villasukat.\n\nSilloin vetää pieni poika, joka on vilkuillut hetken neuvottoman nolona\nympärilleen, taskustaan harmaat lapaset, kuten yhtäkkiä jotain iloista\nmuistaen. Hän sanoo vilkkaasti, että eivät he oikeastaan olleet lahjoja\nsaaneet; mutta sanomalehdestä oli kaikille lehdenjakajille, joita\nhänkin siskoineen on, annettu lapaset kullekin, -- ja kun hänen ja\nhänen sisarensa lapaset sattuivat olemaan yhtä suuret, niin\njouluaattona siellä patterin kolossa olivat he vaihtaneet lapasia\nkeskenään, veli ja sisar ... -- ja niin olivat he sittenkin saaneet\nkumpikin joululahjan. Näitä omia lapasiaan täytyi pojan säästää; niin\noli käskenyt äiti ... jonka piti nyt aivan juuri tulla ulos tehtaasta,\nsillä kello oli kohta neljä.\n\n\"Onpa teillä kova gimma!\" sanoo iso poika.\n\nPienemmät eivät siihen virka mitään.\n\nMuutakin väkeä on kuljeskellut katukäytävällä pitkin tehdasrakennuksen\nseinustaa, ken korviaan pidellen, ken jalkojaan kopistellen. Nyt sitä\ntulee siihen yhä enemmän. Ja sitten alkaa kuulua tontin kulmauksen\ntakaa epäselvää musiikkia ... torvisoittoa. Pojat, pikku tyttö\nkintereillään, lähtevät juoksemaan sinne päin, mistä sävelet yhä\nselvempinä kylmään ja harmaaseen ilmaan purkautuvat, rämähdellen\ntehtaan huurteisissa tiiliseinissä ja herättäen kaikuja etäällä, tuolla\nkaljuilla kallioilla, jotka kohoavat tehtaan edustalla olevan laakson\ntoisella puolella mustina ja viluisina, rinteillään muutama vääristynyt\nmänty tai joku tölli.\n\nPäättäväisenä kaikuu marssi, ikäänkuin tarkoituksestaan ja kovan\nkohtalon vaatimuksista tietoisena. Jo pullahtaa juokseva lapsiliuta\nnäkyville kadunkulmauksesta, ja sitten marssii näkyviin soittokunta,\nrumpupojat kankeissa sinelleissään, torvensoittajat kasvot kylmästä\njäykkinä, sotilaita tuimissa riveissä, kiväärit ankarasti olalla, -- ja\npaljon muuta kansaa; ja nyt kiiltävät vaunut, kaksi mustaa hevosta\nedessä, vaunut, jotka keveine pyörineen nytkähtelevät hankalasti\nlumessa. Ja jälleen väkeä: kirjavia upseeripukuja, pitkä jono\najurinrattaita, silkkihattuja, osakuntien lippuja, -- huminaa, kohinaa.\n\nTuskin on hälinässä kuulunut tehtaan torven ääntä; työläiset alkavat\nvieriä tehtaan portista.\n\nPatrunessa, tämän mekaanisen tehtaan omistajatar, viettää näet\nkuusikymmenvuotiaan juhlaansa, ja sen kunniaksi hän on lahjoittanut\nvapaudenpatsaan tässä lähellä olevalle huvilayhdyskunnalle ... tai\nainakin suurimman osan tuon patsaan pystyttämiskustannuksista. Nyt on\nhän kiitollisine saattojoukkoineen tulossa patsasta paljastamasta.\nTehtaan työläiset tietävät asian, jopa eräät heistä senkin, että\npatrunessaa aiotaan tänään hänen talossaan juhlia vielä siitä,\nettä hän on ilmoittanut määräävänsä testamentissaan melkoisen osan\nomaisuuttaan ja varsinkin jotkin kalleudet, joita on hänen huoneissaan,\nyhteiskunnalle. Yhteiskunnalle? Millä tavoin? Sitä joku heistä\nmielessään mietiskelee, koko juttua liioin ymmärtämättä.\n\nLähenevään kulkueeseen katsahtamatta, kankein kasvoin, mutta tuikein\nsilmin ja eräillä ivallinen hymykin huulillaan työläisparvi vyöryy\ntahraisena ja konehallin käryiltä löyhkävänä portista kadulle ja hajoaa\nkiirehtien eri tahoille.\n\nVirkkaapa joku juhlamarsalkoista hiljaa herralle, jonka kanssa ajaa\nsamoilla rattailla, että tuntuu ikävältä, kun satuttiinkin tänne\nparhaiksi työväen päästessä tehtaasta; menot sankaripatsaalla olivat\nsujuneet odottamattoman pian.\n\nNiin, työläiset hajoavat paikalta välinpitämättöminä ja vaiti. Mutta\neivät kuitenkaan kaikki. Muutama pysähtyy katselemaan puuhaa syrjästä\n... tai huutamaan pois lapsiaan, jotka ovat tulleet odottamaan\nvanhempiaan kotiin työstä ja innostuneet juoksemaan juhlasaaton\nsivulla. Joku murahtaakin jotain ... jopa uskaltaa hampaittensa välistä\nhiukan viheltääkin. Ja kun sitten saattue tulee portille, aikaa kuulua\nkimeää, vimmastunutta naisen säkätystä:\n\n\"Juhli, juhli, ponsari! Onnellista uutta vuotta ... valehtelemaan\nihmisille ja sillä keräämään itsellesi kunniaa! Onnea tykö. Minä sanon\nniin: hänen pitää se kerran saaman kuulla! Mitä rahoja lahjoitit\npatsaisiisi, Rummin-Jusseihin? Kenenkä työllä olet ne koonnut, -- kenen\nvaivalla? Kyllä sinulla on kellotuspaikkoja kamarissasi, -- mutta eipä\nkelpaa sinun meille mörskiä rakentaa! Teettäisit työläisillesi edes\nasunnot! Ei pennin-hyrrää meille juhliin; ei kuin paina kaiken päivää\ntyötä, kun rahoja muille lahjoittelet. Minä huudan ... huudan kerran\nniin että taivas repeää! Onnea tykö! Juhli nyt, peilaile itseäsi -- kun\nolet kermaa ... nälkäpalkoilla kiusaaja, valehtelija, pöykkäri...\"\n\nAkan sanat haipuvat ja vaikenevat yleiseen äänten huminaan, torvien\nsoittoon ja rumpujen pärrytykseen, kun kulkue marssii sisään portista.\nPoliisejakin näkyy tuolla häärivän akan kimpussa. Hän huitoo käsiään,\nnäyttää yhä huutavan. Ja sitten hän saakin mennä.\n\nHänen perästään tallustelevat säikähtyneinä ja avuttomina nuo kaksi\npikku lasta, jotka olivat äsken seisoneet portilla ja sitten juosseet\njuhlakulkuetta katsomaan. Kun eukko kuulee heidän jotain hänelle\nsanovan, huudahtaa hän heille, takaisin pyörähtäen:\n\n\"Tulkaa, penikat! Ei kannata häneen katsoa ... vaikkapa sitten työstä\npois potkisi. Mutta kunniansapa sai kuulla ... ja jos potkii pois, ei\nmeikäläisen olo täälläkään parane. Mennään koloomme vaan!\"\n\nAkka on laiha, solakkavartalöinen, mutta kumara; hänen hikisistä\nkasvoistaan kiiluvat synkät silmät, ja hän puree hampaitaan. Hetken hän\nkulkee kumarassa, sanattomana. Ja sitten hän alkaa kiukkuisesti\nnyyhkiä. Poliisit ovat jääneet kauemmaksi ... katselevat sieltä häneen,\njoku hymyillen ja huomauttaen jotain tuosta hullusta ja riivatusta.\nKadun kulmassa hän pysähtyy hiljaa itkeskelemään, ja odottamaan jotain\ntuttavaansa, sillä nyt hän yhtyykin erään toisen tehtaannaisen seuraan,\njoka siitä kulkee ohitse. Toinen ei ole ensin häntä näkevinäänkään:\nsupisee vain sille isolle lehtipojalle, joka taannoin jutteli noiden\npikku sisarusten kanssa:\n\n\"Tule pois, Jali ... hävyttömän seurasta...\"\n\nTällä naisella on punainen, pöhöinen naama, vetiset silmät ja väsyneinä\nroikkuvat käsivarret. Toinen työntyy torjumisesta välittämättä\nkuitenkin hänen rinnalleen, harppaa siinä hetken sanattomana, mutta\naukoillen jo puuskuttavasti suutansa, ikäänkuin tahtoen selittää,\npyytää toiselta oikeutusta ... vaatia itselleen tunnustusta rohkeasta\nteosta. Ja sitten hän alkaakin uudestaan saarnata, kulkien yhä tuon\nlihavamman naisen rinnalla, joka ei suvaitse häneen silmäänsäkään\nluoda. Hän tiuskii:\n\n\"Sanokoot mitä sanovat! Potkikoot pois tehtaasta, jos tahtovat: siitä\nei elämä parane. Mutta niin se vaan on kuin sanoin: se on tosi! Jos\ntietäisit ... ja olet sen nähnyt: ei ole herkkua asua siellä\npatterinkolossa! Ihmisten kuolemaksiko ryssät lienevät niitä pattereita\nrakentaneet! Menihän tykkivajassa vielä kesällä, meni syksylläkin ...\nvaikka lattia vettä lainehti ja seinät olivat kylmät kuin kivi:\narvaahan sen, sementti! Mutta näin talvella! Kolmattakymmentä raatia\nkuului olleen toissa päivänä pakkasta ... eikä peltiuunissa säily\nlämmin, vaikka saisikin tuskalla risuja kuusikosta itselleen\nväännetyksi. Eikä ole ryysyjä tarpeeksi, -- ja jopahan nekään edes\nauttaisivat. Jumalan päälle sen vannon: luita se pakottaa, vilu ...\npään se halkaisee, ytimet siinä hyytyy kuin rasva kylmässä. Ja keuhkot\ntursuvat ulos. Jos itse rykisinkin! Mutta nyt alkaa tuo tyttökin\naina rykiä: kuoleman taudin se saa. Niin, niin, se on totta ...\nJumalan päälle: silloin, kun oli kolmattakymmentä raatia, ei voinut\nolla sisällä patterin kellarissa: täytyi keskellä yötä lähteä\nmetsätielle kävelemään ja viedä pennut mukaansa, muuten olisi joka\nkynsi paleltunut! Sellaisia ne ovat meidän asumukset... Mutta\nRummin-Jusseihin piisaa rahoja! Eikö niitä alkanekin jo olla jokaisella\npihalla ja kalliolla! Niihin riittää rahoja ... mutta me: mitäs meistä\n... eipä meistä koreutta kenellekään... Ja paremmin tottelemme, kun\nsiihen paikkaan tikahdumme ... paremmin teemme työtä, me punikkien\nkirotut lesket. Ah, mutta... mutta...\"\n\nKimmastunut nuorempi nainen haukkoili ilmaa, ikäänkuin tietämättä,\nmiten jatkaa; ja siihen hänen juttunsa loppuikin, puuskaisevaan\nhuokaukseen. Toinenkin nainen huokasi nyt ... ja katsahti pitkään\ntuohon tuttavaansa; oli kai jo tullut lauhkeammaksi. Huokasi ... ja\nsanoi:\n\n\"Niinhän se on ... mutta minkäpä sille voi? Mitä me ... typerät voimme?\nEikä minun mielestäni ole oikeinkaan noin kiroilla ... ja häväistä\nJumalaa ja kaikkea ... kapinoida sellaisia vastaan, joille ei mahda\nmitään. Ei se auta: hylkäävät, eroittavat työstä: mikäs sitten edessä.\nTäytyy alistua ... kestää. Ja kyllä sitä ... sentään elää. Veroina\nmenee kyllä puolet palkasta, puolet kaikesta ... mutta minkä sille?\nTyöhän minulla ei ole kovin vaikeaa ... sitä on jo tottunut, koneenosia\nkirkastamaan. Mutta ne verot ... ja kun ihmiset muuallakin ovat niin\nilkeitä! Paha se on minunkin asua ... joskaan ei toki niin kuin sinun.\nTiedäthän sen roskakonttorin siellä seinän takana. Ihan äskettäin se\nseinä, lautaseinä, puhkesi, ja koko tunkio kaatui minun mörskäni\nlattialle. Ymmärtäähän sen: sellainen lautaseinä lahoo, kun aina kojuun\nlikavesiä ja ämpäreitä kaadetaan. Kamala haju ja siivo: koko tunkio ...\nmelkein pöydälleni. Valitin talon omistajalle: ei lähettänyt korjaajaa.\nEnhän voinut elää: kutsuin kirvesmiehen, aioin itse kustantaa. Mutta\nkun isäntä sai sen kuulla, hän tulee minua haukkumaan: en olisi saanut\nkorjauttaa seinää ilman hänen lupaansa... Seinä on hänen! Ja nyt uhkaa\nhäätää minut ... sen korjauksen tähden. Minne minä menen? Puolet\npalkasta veroihin... Asuntoa ei saa, jos ei ole maksaa painonsa kultaa.\nMistä meikäläinen rahat? Pahaksi on maailma tullut...\"\n\n\"Mutta paranee!\" kiljahti nuorempi nainen. \"Paranee, kun saadaan\nmiehet, jotka antavat meille asuntoja ... ajavat patruunat ja kulassit\nvuorostaan patterikellareihin ja lautaputkiin.\"\n\nMutta vanhempi nainen huudahti suuttuneena niin että oli\ntummanpunainen:\n\n\"Tuota puhetta minä en siedä! Mitä se auttaa ... pahalla kostaa. Verta\nteikäläiset tahtovat. Minkäslaista nyt pitäisi olla? Sellaistako kuin\nVenäjällä? Kyllä ne meidän johtajatkin osaavat sortaa... Työväestäkin\nlöytyvät kelvottomat, jotka nylkevät ja kiusaavat meitä ... ja monin\nverroin pahemmin kuin porvarit. Ei, tuota en siedä. En tahdo kuulla.\nTäytyy kestää ... uskoa Jumalaan... Rakentakoot muistomerkkejään...\"\n\nToinen eukko nauroi pilkallisesti. Väiteltiin hetki: seisatuttiin,\nfilosofoitiin kauan kuten suomalaisen työläisen on tapana: aina ja\nyhtämittaa, perinjuurin kaikkia asioita pohtia. Suututtiin, erottiin.\n\n\"Jali, tule pois kotiin!\" huudahti vanhempi nainen kiukuissaan\npojalleen.\n\n\"Täytyy hiivata himaan\", sanoi iso poika pienemmille lapsille.\n\"Rookaamaan, tshali.\"\n\n\"Hyvästi\", inahti pikku poika hiljaa.\n\nSisko yski. Sitten pikku lapset lähtivät hiljaa kapsuttelemaan äitinsä\nperästä, joka erosi työtoveristaan omalle suunnalleen, tuonne\nalastomille patterikallioille päin, hirvittävään asumukseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jokaisella ihmisellä on omat huolensa. Sanotaan, että köyhän on\nturhaa rikkaampia kadehtia! Patrunessallakin voi olla surunsa.\n\nNyt on juhlittu patrunessaa, ja hän on yksin suuressa talossaan\ntehdasalueen takana, jäätyneen puiston keskellä. Juhlat, jotka\nhänelle on pidetty hänen lahjoitustensa ja samalla hänen\nkuusikymmenvuotispäivänsä johdosta, ovat lopussa. Mitä lahjoituksia!\nPaljon hyväntekeväisyysseuroille ... ja koko asuinrakennus\nhänen kuolemansa jälkeen hienoine taideaarteineen säädetty\ntaideyhdistyksille. Ja sitä paitsi erinäisiä pienempiä, mutta silti\nsievoisia rahamääriä testamentilla kaikenlaisiin todella hyviin\ntarkoituksiin.\n\nOnnellinen ihminen, joka voi antaa! Mitkä taideaarteet! Tänään on suuri\nyleisö saanut niitä nähdä. Siellä on kierrelty ja katseltu, salit ja\nvielä lukuisammat kamarit ovat tungeksineet täynnä yleisöä, joukossa\npaljon asiantuntijoita, yleensä kaikki valittua kansanluokkaa.\nJuhlavalaistus joka huoneessa, kruunut ovat säteilleet, lamput\nhohtaneet. Mitä aarteita siellä onkaan! Oi tuota kullattua, valtavaa\npöytää ... ja tuota, ja tuota! Seassa jotain tyylitöntäkin, mautonta:\nniinpä oli patrunessa kuulevinaan jonkun kuiskaavan. Mutta mitäpä\nsiitä! Ainakin kehuttiin enemmän. Paljon täällä on aitoa, arvokasta.\nTuokin kuuluisa ... kuvanveistos ... melkein antiikkia. Se on sieltä\netelän maista raunioista kaivettu. Se on maksanut niin ja niin monta\nsataa tuhatta, lausui omistajatar lopuksi hiljaisella äänellä,\nkulkiessaan vieraille oppaana. Se on tosiaan jotain verratonta. Sen\njoutuminen tähän maahan on maalle kunniaksi. Entä nuo taulut!... Ja\nnämä matot ... nämä arvokkaat nojatuolit ... nuo porsliinikoristukset\nuunin reunalla. Miniatyyrit: niin suunnaton määrä arvokasta, hienon\nhienoa työtä. Entä valikoima erilaisia vanhoja maljakoita: yksi sali\ntäynnä, hylly toisensa päällä kattoon asti. Ja täällä on kaappeja\nRanskan vanhoista linnoista, sänkyjä Espanjasta, helmiäisellä\nkoristettuja piironkeja Italiasta ja Levantista. Tämähän on ilmeinen\nmuseo! Mutta kaikkein arvokkainta ovat sittenkin vanhat taulut, joissa\non muutamia suurimpien maalauksen mestarien nimiä. Niiden luovuttaminen\nyleisölle on suurtyö.\n\nTosiasiassa isänmaalliset juhlat. On pidetty puheita, puhuttu\nkauniisti, jopa liikuttavasti ja hellästi; on ylistetty, kohotettu\nsielu korkeaan lentoonkin. On laulettu, on seurusteltu, soitettu,\nnaurettu, loistettukin ja poistuttu.\n\nNyt on talo tyhjä, tuo rakennus lähellä hedelmättömiä ja talviyössä\nyksinäisinä kuumottavia kallioita. Ainoastaan vanha patrunessa siellä\nliikkuu ... ja pari palvelijaa.\n\nKruunut palavat vieläkin. Nyt ne sammutetaan, ja palvelijat päästetään\nlevolle.\n\nJa nyt siis ne juhlat ovat olleet! Nyt se on täytetty.\n\nPatrunessa on antanut kaikkensa yhteiskunnalle ja maailmalle, -- paitsi\nsitä osuutta, jonka hän on velvollisuudesta ja tietysti mielelläänkin\nmäärännyt ainoalle, naimisissa olevalle tyttärelleen.\n\nJuhlat on pidetty... Kai melkein viimeiset juhlat.\n\nOn niin hiljaista. Jokaisen kellon tikutus kuuluu ... monilukuisten\nkellojen, joita patrunessalla on runsas kokoelma.\n\nTuntuu tyhjältä, tyhjältä. Ja miltei itkettävän haikealta. Nekin juhlat\n... ovat menneet.\n\nViimeinen pyyde on täyttynyt: antaa kaikki jälkimaailmalle, ikäänkuin\nitse siirtyen kaikesta pois.\n\nKaikki pyyteitten täyttymisjuhlat ovat täten loppuneet.\n\nKaikki, mitä hän on toivonut, on toteutunut. Hänellä on ollut kunnon\nmies, järkevä ja lujatahtoinen; hän se oikeastaan kokosi ja jätti\nrouvalle tämän perinnön. Sen kartuttaminen kävi häneltä sitten, miehen\nkuoltua, miltei itsestään.\n\n... Tosin on aina ollut hieman selkkausta työväen kanssa. Varsinkin\npunakapinan aikana. Mutta onnellisesti hän on selvinnyt: pelastanut\nitsensä, omaisuutensa ... kalliilla ostetut taideaarteensa, kaikki.\n\nMutta mitä nyt, kun on täyttynyt viimeinenkin toive, se, ettei hänen\nnimensäkään ole maailmasta koskaan katoava? Sillä totisesti ihminen,\njoka lahjoittaa maalle kalliita kulttuuriarvoja, saa maalta aikanaan\nmyöskin oman muistokivensä. Mutta mitä nyt tehdä?\n\nRikkautta ei hän enää kaipaa. Mitä hän sillä? Sitä on tarpeeksi, --\nsitä on ylellisesti.\n\nEi syki sydänkään enää, -- mitä vanhuksen sydämestä! Rakkaus, ohhoh, se\non vaipunut unhon hautaan, kipua tuottamatta, tuskin muistoja jättäen.\nVain ylimalkainen haikeus on jäljellä: että sydän, joka joskus oli\nsykkinyt, ei voi sykähtää enää.\n\nViimeinen juhla. Ja sekin ... on mennyt. Vain arkku kiinni, ja kaikki\nhyvä!\n\nMitä tämä sitten oli -- tämä elämä, joka oli pelkkää nousua melkein\npalvelijattaresta ylimykseksi?\n\nNiin, mitä enää tehdä? Jotain pitäisi: sydämessä sanoo kaivertava ja\nahdistava tunne, että jotain täytyisi keksiä tämän viimeisenkin jälkeen\n... aikansa ratoksi ... loppuun asti, kunnes pää on aivan lumivalkea.\n\nJotain johtuu mieleen. Juuri näissä verrattomissa juhlissa, joissa\nhäntä oli ylistetty pilviin, ja syyllä kylläkin, oli portilla\ntapahtunut ... ainoa häiriö koko erinomaisen kirkkaassa, iloisessa,\nlämpöisessä tunnelmassa. Siellä portilla oli jokin eukko kirkunut. Kai\nhänen työläisiään; sitä ei hän varmaan tiedä, eikä se hänen asiansa\nolekaan, vaan työnjohtajien; -- mutta hän aavistaa ikäänkuin\nosapuilleen, miksi hän oli kirkunutkin: ainahan ne varakasta luokkaa\nvastaan kirkuvat. Kateus ... viha... Avuttomien, typerien raivoa.\n\nSe oli siis tämän illan pikku häiriö; mutta ei se suinkaan hänen\nmieltänsä masenna. Hän vain hymähtää itsekseen. Sellaiseen hän on niin\ntottunut ... yhä lisääntyviin vaatimuksiin, tulkkaamiseen... Ei hän\nkuullut eukon sanoja, eikä ole moneen aikaan sellaisia tahtonut kuulla:\nviime aikoina on hän antautunut kokonaan keräämään taideaarteita,\nluomaan itselleen nimeä, joka ei katoaisi... Ja nyt se on tehty. Nyt se\non ... mennyttä.\n\nMutta uusi vaatimus ilmestyi taas. Mitä alkaa tehdä? Mihin ryhtyä?\n\nMinne matkustaa? Mitä maita olisi vielä näkemättä, -- sellaisia, jossa\nvoisi olla hänelle jotain uutta? Kaikki on nähty, -- maapallon joka\nkulmalta on hän kerännyt itselleen muistoja, jotka ovat nyt tässä\nympärillä ... ja joista on nyt -- luovuttu.\n\nNiin, on todellakin kummallista, tuskallista, kun ei enää tiedä mitä\ntekisi. Se on vasta sielunahdistusta, jota ei kannata kadehtia. Olisipa\nköyhä ja onneton eukko tämän aavistanut!\n\n\n\n\nTALLI-TAHVO JA KIELTOLAKI\n\n\nSinä lauantai-iltana kävi hovin suuressa saunassa, jossa oli kylvyllä\nisäntää ja renkiä, torpparia ja muonamiestä, voutia ja monttööriä,\nmieskarjakkoa ja meijerikköä, herraa ja halvempaa, palkollista ja\npalveltavia, tulinen puhe politiikasta ... melkein yhtä tulinen kuin\nsimainen löyly, joka viuhui kiukaasta valtavalle lavalle, missä\nviuhdottiin kilvan makeilla vastoilla kesäisen illan kurkistellessa\nsisään vihertävistä ikkunaruuduista ja välkkyvältä järveltä. Yksi\ntahtoi lisää löylyä; mutta toinenpa toivoi, keskusteltaessa siinä,\nkiertelevin vihjauksin ja lopuita ilmeisen selvästi kuningasvaltaa;\nkolmas naurahteli, rähähteli, pilkahteli tasavallan puolesta; neljäs\nkoetti hiiskua jotain, että tämän turpeenpuskijan mieltä sitä olisi\nnoudatettava, jos ei aivan punikkimaisesti, niin jollakin tavoin siihen\nsuuntaan: kukaan ei tietänyt, mitä tämä sopertelija oikein tarkoitti;\nneljäs vakuutti, että edistysmielisiä hän äänestää; toinen ja viides\nryhtyivät silloin ivailemaan Suomen presidenttiä, ulkokullattua, joka\ntoivoo itseään palveltavan ja kunnioitettavan ... kuin kuningasta:\npuhujat olivat näet noita kuningasmielisiä, isojen tilain omistajia;\nmutta kuudes sanoi, että ettepäs palvelekaan residenttiä; ja toinen\nhuusi, että: \"Juuri niin. Vai se vielä puuttuisi. Eläköön kuningas!\"\n\"Älkää, hyvät syntiset, minua polttako!\" jatkoi seitsemäs. Ja nyt\nnuristiin, ja kiistettiin kouluihin aiottua moraaliopetusta vastaan,\nhuidottiin kättä, sanottiin: \"Onko tämä nyt laitaa? Ei tule mistään\nmitään! Koko maa menee päin honkia.\" Ja joku väitti: \"Juuri niin,\npunikiksi tästä pitää ruveta, elleivät verot pienene; maamies tässä\nloppuun nyljetään ja nilkipinnaksi ketetään.\" Ja sitten muristiin ja\nvalitettiin työlakkoja, pohdittiin viisaasti kansankasvatusta,\ntiedusteltiin: \"Mitäs mieltä te olette? Onko se oikein ... ja onko se\nväärin sivistyneeltä ihmiseltä tai köyhältä naiselta, jolla on viisi\nlasta eikä miestä?\"\n\nMutta yhdessä valtavan lavan nurkassa alettiin tarinoida ja järkeillä\nkieltolaista, onko se ollut siunaukseksi, ja sitten vedettiin pitkin\nkoko miesten ja nuorukaisten ja poikain piiriä nuottaa, jossa oli\nkaikenlaista kieltolaille rakasta tai vastenmielistä rojua,\nviinapannuja, pirtupulloja, kanistereita, trokareita, kalliita veroja,\nraittiita työläisiä, entistä onnellisempia koteja, terveyttä,\npuhtautta, siveyttä, lahjuksia, juopottelevia hengenhaistajia,\nvajauksia valtion budgetissa, vaimojen ja morsianten kyyneleitä,\ntulevaisuuden ihanteita siltä ajalta, jolloin ihmiset eivät pidä\nryyppyä tärkeänä, vaan suorastaan unohtavat sen, jos nuoruudessaan\ntottuvat siitä pois, ahkeria ihmisiä, hermotauteja, puuspriitä,\nsokeutta, miljonääreiksi nousseita renkejä, -- siis ikäänkuin nuotassa\nahvenia ja haukia ja särkiä ja kiiskiä, joku siika ja säyne ja\nkellerväsilmäinen lahnanparkki, mutta enimmät toki muikkuja ... vaikkei\nnäitä muikkuja juuri kukaan huomannut, koska ne kuuluivat asiaan,\nluonnolliseen saaliiseen. Ja riistasta, joka oli täten yleisen\ninnostuksen ja aatteellisuuden apajalla vedetty, riitti sitten jälleen\nselvittämistä ja eroittelemista, syrjänakkelua ja sättimistä,\nkonttiinpistämistä ja kehaisua, syljeskelyä ja pilkkaa ja naurua ...\nkunnes ensimmäinen mies huusi lavan nurkasta: \"Jospa antaisitte vielä\nviluiselle ja löylypäiselle renkimiehelle raiskauksen löylyä!\"\n\nJa se mies oli kovin keskikokoinen hevosrenki Tahvo.\n\nSitten lyötiin jälleen löylyä, jo monennen kerran, ja nyt painuivat\nsuut hiljaisiksi, painuivat päätkin kohti permantoa, sillä tulinen\nlöyly tukkesi hengityksen ja pakotti niskat nöyrtymään, sai vastatkin\nväkivallalla lepäämään. Ja mustalta, nelikulmaiseen piiriin\nrakennetulta lavalta kuului vain silloin ja tällöin: \"Ähhäh!\"\n\nJoku meni kolisten lavalta alas, toinen kömpi perästä, kolmas seurasi\npuhisten edellistä, kiitellen saunaa, isäntää ja löylynlyöjää, meidän\nMaria, joka päällyshameen helmat vyötäröisille käärittynä teiskaroi\nmukulaisen kiukaan luona, nakkeli vettä, sekasi toista, naureskeli ja\nantoi sutkauksen sutkauksesta, mikäli niitä tänä iltana tarvitsi antaa,\nsillä innostus aatteisiin, eikä älykkyyteen, oli äsken tosiaan ollut\nkuuma. Ja suuressa saunan eteisessä, missä sitten vilvoiteltiin\nleveillä penkeillä pitkin seinävieriä, nokkosten ja angervoiden\nkurkistellessa sisään yhä hämärtyvistä ruuduista, oli pohtiminen ja\nporina jälleen jatkuva, siitä kohdasta, mihin se oli katkennut\nkieltolakia tuolla löylyssä vatvottaessa ... kunnes muudan mies, laiha\nja keltanaamainen, virkkoi penkin päästä, ovensuusta:\n\n\"Kuulkaahan, isäntä-kulta ja hyvät herrat, jos kuulla viitsitte\ntällaisen renkimiehen ja joutavan runtin ropinoita.\"\n\n\"Se on Tahvo, se\", sanoi joku.\n\n\"Se on se palkinto-orhien kasvattaja!\" kiitteli toinen.\n\nJa mies, joka tahtoi kuulemista, oli taas tuo hevosrenki Tahvo.\n\n\"Mitäpäs minusta, rengistä vain, ryökäleestä!\" sanoi Tahvo. \"Mutta jos\norheista tulee puhe, minun orheistani, tai meidän isännän orheista,\nniin niissä ei olekaan moittimista, siitä pistän pääni vetoon: ne\npudottelevat ensimmäisen palkinnon ihan puhtaasti, varastamatta ja\nvoroamatta ja neliloikkaa laskematta. Mutta mitäpäs minun pitikään\nkertoa? Rengillä se on näet välistä semmoinen halu kertoa ... hänkin\ntahtoo mukamas suunvuoroa, niinkuin hänellä siihen mikä oikeus olisi,\nruntulla. Haastelkoon vanhoille tammoille ja ikälopuille ruunille;\nmitäs hän isäntämiesten joukossa? Mutta, tuota, mitäs minun pitikään\nturpaani pieksää? Kieltolaista! Tuosta mainiosta laista? Etteikö nyt\nenää, nykyisen kansan ja maailman aikaan, saa edes tohtorilta\nkelvolleen jotain väkevämpää rohdokseen, jos kipeäksi tulemaan sattuu?\nEn minä tohtoreita viero ... en kammo muitakaan herroja ... vaikka ovat\npaljon älykkäämpiä ja korkeampia ja isotuloisempia kuin tällainen\nrenkimies, jonka on tyytyminen neljäänsataan markkaan ja täyteen\nylöspitoon kuussa ... vaikka hän enemmänkin saisi kulumaan, kun oikein\nkoettaisi. Mutta: mitäs hilkkunaa tämä on: ettei kipeäksi tuleva saa\nenää rohtoa? Jos sika-parka joutuu yskään tai röhään, jos lehmä\npunatautiin, tai komea hevonen, sellainen, jolla ajaisi kymmenet\nensimmäiset palkinnot, päänkolotukseen, niin millä heitä parantelet?\nMilläs on ennen parannettu kuin sillä, jonka nimeä ei enää nykyisiltään\nuskaltane lausua: on niinkuin kiroaisi, alkaisi noitua, tai siunaamalla\nväärinkäyttäisi taivaisen Isän nimeä. Millä heitä hoitelisit, ellei\nsillä, joka kuusen juuressa lekkeriin tippua lirputtaa tai jota suuret\nherrat apteekeissa suurilla taidoillansa valmistavat! Ja nyt -- sitä ei\nsaa. Jos ei sitä tahdo saada. Ai, ai. Onko tämä laitaa: että annetaan\neläinten kuolla tauteihin, monta kuukautta syötettyjen sikojen, hyvien\nlypsylehmien ja hevosten! Sellaisten orhien, että täytyy erikoisella\nnikkarilla teettää länget: niin on leveä kaula, metrin levyinen on\nmeidän Perhollamme! Ja tällaisen nyt annettaisiin mennä hukkaan ...\nviinapisaran tähden, ohhoi!\"\n\n\"Entäs renkien taudit sitten!\" huudahtivat Tahvolle jotkut.\n\n\"Renkienkö taudit?\" jatkoi Tahvo. \"Renkimiehen vammat ja siukkuudet?\nRengillä ei saa olla mitään tautia. Ei toki -- milloinkaan! Rengillä on\nterve ruumis; se ruskaa kuin vanha pärekori. Eikä minulla ole koskaan\nollut mitään muuta vammaa kuin että välistä on päätä ruvennut\npakottelemaan senjälkeen kun taivainen Isä, joka kaikesta huolta pitää,\non tipauttanut minulle yläilmoista sellaista, josta muilla on murheensa\nja surunsa, mutta jota minulle annetaan aina ilmaiseksi. Annetaan\ntaivaasta! Sellaista tautia minulla on ollut ... mitäpä muuta täällä\nmaalla enimmäkseen! Eikä rengillä tosiaan sovikaan olla, eikä saa olla\n... niinkuin paremmilla ihmisillä. Renki kun olen, en rohtoja tarvitse.\nRohdoiksi en minä sitäkään väkevää tahdo silloin, kun rupeaa välistä\ntuota päätäni pakottamaan. Miksikö sitten tahdon? No, kaikkea nyt\nihmettelette. Muuten vain tahdon: kun se on hyvää ... makeaakin se on.\nHerranen aika, kaikkea minun pitää kuulla ja kärsiä: tässäkin\näskettäin, olikos se toukokuulla, isäntä-kulta, vai milloin? Olkoonpa\nnyt ollut milloin tahansa: onhan tätä aikaa tarpeeksemme maailmassa ...\nja jos ei kenellä ole tarpeeksi, niin eikös vanha sananparsi sano että:\nsadassa vuodessa on aikaa. Niin justiin melkein: että lainatkoon sen\ntuosta sadasta vuodesta, jos kenellä on niin tulinen kiire ja\najan-nälkä. No niin, toukokuussa, kun miltei parahin maitolehmä kääntyi\nkipeäksi, niin tämä isäntä tuli karjakartanolle ja aikoi kaataa sen\nsuuhun sitä ... sellaista. Älkää mainitko nimeä! Ei sitä saa turhaan\nlausua. Kaikkea minun täytyy sietää! Tulee isäntä ... ja kaataa\nsellaisen aineen, sellaisen Jumalan viljan elukan suuhun! Ahhah,\nsellainen aine! Niin suurella vaivalla nykyään hankittu; eihän näet\nsitä ihmisellekään enää anneta. Kaataa sellaista lehmän ruohokinaiseen\nkitaan. Kun minä tallin ovelta sen näin, niin sydäntäni riipaisi; siinä\npaikassa olisin juossut ja tempaissut putelin isännän kädestä ja\nholittanut sen sisuksen omaan sisääni, ellen olisi muistanut, että\nrenki minä ainoastaan olen, neljäsataa markkaa kuussa ja vapaan asunnon\nja hikoiluttavan lämmön nauttiva; tempaissut sen olisin, jos en lisäksi\nolisi muistanut, että tässä tapauksessa on lehmä parempi ihmisen lasta\n... ja että Jumala minulle kuitenkin viinaa tipauttaa milloin\ntarpeelliseksi näkee. Mutta se kaiveli: mokoma Jumalan vilja lehmän\nsuuhun! Raavaan, lyhytjärkisen lehmän pötsiin, elukan, joka sen ottaa\nrohtona, äkistellen ja puuskutellen. Rohtona sellaista! Minä en ota\nsitä milloinkaan rohtona, vaan muuten vain: Jumalan siunauksena. Niin,\nniin. Ja kuulkaas nyt, jos viitsitte, renki-tolvanan käsitystä, minkä\ntähden se minusta on Jumalan siunausta. Minkäkö tähden? Sen tähden,\nettä Jumala sitä aina siunaa. Antaa tarvitsevalle yhä kuitenkin.\nIlmaiseksi, kuten jo sanottu. Isäntä työntää sellaiset aineet lehmille\nja sioille ... sillä mitäpäs niistä rengille. Monta kertaa olen tosin\nteeskennellyt itseni kipeäksi, vaikkei renki voi olla kipeä, ja\npäänsäryssäni tullut pyytämään isännäitä: Antakaa nyt jotain rohtoa,\nsillä olen siukka. Antakaa vaikka ... sitä sianrohtoa. Se rengille\nmainiosti kelpaisi! Mutta ei tämä isäntä ole antanut. Tietenkin hän on\nymmärtänyt paremmin kuin minä, että on tuo sika kuitenkin renkiä\nparempi ja ettei sovi ottaa sikojen rohtoa ja heittää renkien eteen.\nMutta sitten on Jumala siinä viisaudessaan, jota ihmisjärki ei käsitä,\ntiputtanut minulle sekä rohdot tautiin joutuakseni että siitä\npäästäkseni yhtaikaa. Muutaman kerran on niin tapahtunut tämän lain\naikana. Ensin antoi kilpa-ajoissa syyspuolella suurten herrain käsien\nkautta. Sitten, kun olin kaupungista vetämässä sitä, joka on pellolle\nkultaa, löysin kauppiaan pikkurakennuksesta erään lokeron nurkasta\nputelin. Minä sitä katselin, nuuskiskelin, ja mitäs: pistinpä sen\nsitten kuormani pohjalle, kun ensin olin vähän maistanut kokijaisiksi.\nTuli puukhollari, kun kuormaa tein, kyseli, enkö ollut nähnyt lokeron\nnurkassa mitään. Mitä? Enhän minä mitään siellä ollut nähnyt; en\nmitään. On ne sellaiset näkemiset ennenkin nähty ... kuin nuo lokerot.\nMitäs hän, meni pois. Minä: kuormineni kotiin päin ... ja tämä\nisäntä-kulta tietää sanoa, että kotiin se kuorma tuli, vaikka sitä\nkirottua siinä pohjalla ... oli ollutkin. Mutta eihän se rengin\nruumiille pahaksi: renkimies on aina terve ja luja; tuollainen kuin\ntupakka tai ryyppy siinä ei ole sen kummempaa kuin söisi tai joisi\nhyvästi: vain hyvä oli ollakseni. Eikä tässä maailmassa ole hätä elää,\nkun renkinä elämään tyytyy, eihän toki: tällaisen talon sapuskoilla ja\npalkoilla! Ei ole hätä näiden lakienkaan aikana. Mitäpä tällaisista\nlaeista? Sanotaan, ettei nyt saa juomisena ottaa ruumiiseensa, mitä\nkukin ruumiilleen mukavaksi näkee. Miksi ei saisi? Kuka sen estäisi? Ei\nme toistemme tahdolle mitään voida! Saahan sitä aina. Laista ei ole\nestettä. -- Se on vain hyvä ja mukava laki, tämä tällainen; sillä kun\nennen vanhaan piti hakea juomista ja mökäöljyä kaupungista, jonotella\nanniskelun ovella, niin nyt sitä tulee tänne kyliinkin, ihan äärelleen,\npuheensiementä, porupillereitä, ilolientä; ei kuin ota; ei ole tarpeen\njuosta ja ajella ja soutaa, eikä kulkuvehkeitään erehdyksessä\nsäpäleiksi lyödä. Kotinurkillaan vain moikaa, lauleskelee ja\nrallattelee, antaa eukolleen selkään, jos eukko tuskailee ... eikä\nputkaan mikään poliisi maalta vie. Hyvä laki tämä on, mukava laki.\nJuomiset tulevat janoiselle suun eteen. Minulle esimerkiksi, köyhälle\nhevosrengille; joka en ole punikki, joskaan en ihan valkeaksikaan\nsaattane valkaistua, kun en ole palttinaa, vaan ainoastaan karkeaa\nrenkisainetta, Jumala sitten taas hommasi sitä uudemman kerran, sitä,\nminkä ilkeät ihmiset kieltävät kaikilta paitsi eivät ehkä osaavaisen ja\nrikkaan älyttömiltä elukoilta ... eivätkä siltä, joka sitä tahtoo. Tämä\nisäntä sen tapauksen tietää, ja tämä Taavettikin, ja tämä herra\nmonttööri kanssa, sekä nämä torpparit ja tolvanatkin. Mutta näille\nherroille, jotka viisaita asioita ovat tutkineet ja lukeneet, pitäisi\noikein se tarinoida: että kuinka ihmeelliset ovat sen Ylhäällä\nasuvaisen neuvot ja kuinka hän muistaa sitä, joka eläinten tähden\nunohdetaan. Tämä tapaus sattui nyt jälkeen joulun. Oli ilta, helmikuun\nilta. Minä olin Innon-Perhoa ruokkimassa: tiedättehän, herrat, sen\nnuoren hevosen, jolla niitä tuhansia vielä kerran juostaan. Niin ajaa\ntuonne kujalle miehiä, mistä minä tiesin, herrojako lienevät olleet vai\nrenkejä: osaavat ne rengitkin yltiöpäällä herroiksi ajaa. Niin nuo,\nolivatpa sitten herroja tai narreja, pöllyttävät kujalle, siinä\nsanovat, huutavat: Uu-huu, öö-höö! Uu-huu, öö-höö! Suuria herroja\nolivat olevinaan ... ja ehkä olivatkin, kuka sen tietää. Ja\nsanoivat eksyneensä lumisilla taipaleilla. Minkä kieli pystyy,\njuttelevat. Aikoivat tuonne kauas, sinne siihen ja siihen kylään.\nKauppamatkustajia: sellaisia kauppamatkustajia niitä nykyään paljon\nkulkee. Ja sitten tahtovat minua opastamaan, kun olivat eksyneet ...\nkuskaamaan heitä oikealle tielle. En, sanoin minä: olen väsyksissä,\nilta on myöhä. Ehkä peloittikin minua pimeässä läpi metsän takaisin\nkävellä. He kehoittelevat: Huu, höö ... saat sata markkaa, jos tulet...\nSaat viisikymmentä! Öö-höö, uu-huuf me ollaan herroja, saat\nviisikymmentä markkaa! Minä sanoin: Jos sata! Minua näet ihan totta\nalkoi peloittaa pimeässä. He löivät rahat kouraan ... ja mitäs minä\nsitten enää: sanasta miestä, sarvesta mullikkaa ... ei kuin lähde\nkyytiin. Nousin kuskipukille. Niin kolmas herroista kun alkaa\nselittämään, että siinä täytyy varoitellen istua. -- Onko sen alla\nlasia? kysyin minä. -- Lasiako; eikö mitä, vaan tärkeitä, ankeleekiä\nasioita, papereita. -- Vai niin, sanoin minä. Mutta minun mielestäni ei\nkolmannen herran toki passannut istua kuskipukilla rengin vieressä;\nkylmäkin siinä olisi ollut, ja mahtuihan sitä sovitellen reen\nperäänkin. No, nuo kaikki kolme herraa, vai renkejäkö lienevät olleet,\nheittäysivätkin lopulta perään ... sovittausivat toistensa lomiin ja\nsyliin. Ajettiin sitten. Ajettiin, hyrytettiin, kellotettiin. Ja reen\nperästä varoitettiin: Älä nyt potki ... älä tuhri tallisaappaillasi ...\nniitä papereita. En toki, en minä. Mutta kun yhä pimeni, tulin\nuteliaaksi. Teki mieli koetella, haparoitella, millä kohdalla ne\npaperit oikein olisivat ... ettei vain korkoni niihin erehdyksessä\nsattuisi. Koetin korollani, ja ne paperit kalahtivat. Ja joskus ne\npulahtivatkin. Minun kävi niitä sääliksi; en hennonnut olla niitä salaa\nhiukan kädelläni hoivailematta, silittämättä ... pystyyn paremmin\nasettamatta ... jopa erästä pulisevaa oikein jalkaini väliin\npystyttämättä... Ajettiin, ajettiin, kelluttiin, kökötettiin. Ja sanoin\nsitten, että kovin tässä on vilu; hätäkös herroilla siellä perässä,\ntoistensa kainalossa. No, herrat ovat aina hyviä; minä en ole joutunut\nheidän kanssaan riitaan milloinkaan. Nämä viluani säälimään. Yksi\nhuutaa: Annetaan tälle rengille viluun, tämä on hyvä mies. Annetaan,\nsanoi toinen. Mutta kolmas, joka sellaista taskumatistaan minulle\ntarjosi, sanoi: Mutta älä ota kuin sen mikä on tarpeen, öö-höö, uu-huu.\n-- Sen nyt tietää, mikä rengille on tarpeen: vähä ei hänen ruumiissaan\nole paljon mitään ... kyllä rengin ruumis kestää, ei sitä ruumiin\nvaarojen vuoksi tarvitse raitistua. Ka, lämpeninhän siinä ... ja suuret\nherratkin sitten ottivat suurten herrain tavalla: Uu-huu, öö-höö! Siinä\nlauleskeltiin, tarinoitiin, ajeltiin, tarjottiin uutta. Kovasti minä\ntoki tykkäsin näistä herroista! Ja kun ilta yhä vain sitä pimenemistä\nteki, niin ... pudotin erehdyksessä yhden putelin hankeen tienoheen.\nAjettiin jälleen, lönköteltiin hiljaa ... kovin toisiamme kehuttiin.\nEnkä liene enää oikein osannut kuskata vikuria ja kai kahdeksanvuotista\nruunaa, koska reki oli kaatua ... ja siinä kai toinenkin puteli putosi\nhankeen! Ihan pystyyn se putosi, putkahti somasti. Kahden litran\nputeleita ne olivat ne kaikki neljä. Ja kun yhä ajettiin, lönkötettiin\nja laulettiin, ja herrat perässä mukavasti rötköttivät, niin kas,\nloputkin putelinperhanoista putosivat pitkin niitä pensaiden juuria.\nAjettiin, ketkutettiin. Ja tultiin valtatielle. Siinä minä hyvästelin\nsitten herrat ... kiittelin heitä, kun he olivat niin höyliä ja\nkohteliaita halvalle rengille, ja annoin ohjakset yhden käteen heistä.\nSanoin, että nyt on selvä tie toiseen kylään ja kestikievariin ... nyt\nsopii ruunan juosta: ja sivalsin hevosta piiskalla lautasille. Sekös\nosasi nyt tien! Herrat hyvästiä huusivat: Öö-höö, uu-huu. Minä\nkotipolulle, poimin lumesta putelit, korjasin talteen hyvät aineet,\nmitä sinne oli tippunut. -- Ja sitten tämä isäntä kulta tietää ... että\nkotiin minä pääsin ... ja tarjosin näille torppareillekin, tolvanoille,\nsitä hyvää. Ja riitti sitä lauleskelua melkein koko seuraavan päivän\n... mutta silti en Luojan antimia ihan loppuun hävittänyt yhdellä\nkertaa: pistinpä niitä talteenkin, joten niistä ei sitten moneen aikaan\nollut puutetta. Sellaista Luoja antoi rikkaitten rokarien,\npöhöturkkien, ehkä miljonäärien käden kautta. Ohoi!\"\n\nKului hetki ja Tahvo jatkoi:\n\n\"Mutta minkäslainen olikaan tuo yksi herroista...! Lieneekö herra\nollutkaan! Hiihtää suksilla seuraavan päivän illalla tänne hoviin ...\nottaa minut kahden kesken puheisille, ja kysyy, enkö minä matkalla\nkotiin mitä ollut löytänyt. Mitäpäs minä olisin löytänyt! Sanoin että\nhyvilläni olisin ollut, jos jotain olisin löytänyt, halpa renkimies,\njoka on kipeäkin, vaikkei rengin sopisi olla: päätä pakottaa, ja isäntä\non raittiuden kannattaja, joten hän antaa rohdot sioille ja lehmien\nköhivään kitaan. Nyt kysyy se sama herra, joka näytti surkealta ja\nhikoili ja puuskutti hiihdosta, enkö minä tietänyt, oliko reestä mitä\npudonnut. Mitä, sanoin minä, mistä minä tiedän, mitä teiltä on voinut\nmatkalla pudota? Olittehan hiukan liian iloisia herroja. Mistä tiedän?\nMinähän olin täällä ... te siellä valtatiellä, matkalla kylään. Niin\nmutta, sanoi se surkea, ne putosivat silloin, kun yhdessä kanssasi\najelimme. En tiedä, vastasin; semmoista makeaa annoitte minun päähäni,\nettei minulla ollut tolkkua mistään ja että vieläkin takaraivossani\nryskää, Herra yhä enemmän vapisee, yhä kalvakampi on tallilyhdyn\nvalossa, yhä kovemmin hiihto häntä hikoiluttaa. Sanoo, että se pudonnut\noli ollut jotain kallista; tarjoaa minulle viisikymmentä markkaa,\njos lupaisin etsiä ja ... löytäisin. Mitäs minä: otin tämänkin\nviisikymmentä markkaa, ja lupasin etsiä, ja viedä tavaran kaupunkiin,\njonne se herrakin nyt muka oli menossa. Missä tavattaisiin kaupungissa?\nJa mitä se pudonnut oli? No, pirtua, tunnusti kulassi; arvaathan sinä,\nrakas mies; neljä putelia. Ai, ai, sanoin minä; mitenkä olittekaan niin\nkovassa humalassa, että annoitte sellaiset kalleudet heilahtaa reestä\npois sillä kievarinmatkallanne! Hän jälleen väittämään: Ei, mutta ne\novat voineet pudota tällä alkutaipalella, silloin kun yhdessä kanssasi\najoimme; löytäisit nyt ne ... kun löytörahatkin sait. No, sitä en\nosannut taata; etsiä pitänee, sanoin minä... Hohoi, niinhän taivainen\nIsä piti huolta rengistä: tiputteli hänelle sitä, kalleinta, koska se\nkerran on niin nuukasti jo lainpykälillä kiellettyä.\"\n\nSaunan seurakunta nauroi makeasti kamarin penkeillä, kynnyksellä ja\nkuistilla istuen ja huuruten.\n\n\"Ai, ai sitä Tahvoa\", sanoi isäntä.\n\n\"Mutta entäs sitten, Talli-Tahvo?\" huudahtivat jotkut.\n\n\"Sitten tapahtui vallan merkillistä\", jatkoi Tahvo. \"Enpä ollut uskonut\nniin hävyttömiä ihmisiä olevankaan! Eikä se sellainen voinut ollakaan\nherra: kyllä minä aina elelen sovinnoissa oikeain herrojen kanssa!\nMutta tämä! Minä tapasin hänet kaupungissa ... sen hiihtäjän. Tapasin\nkauppatorilla, kuten keskenämme olimme sopineet. No, minä kun en ollut\nlöytänyt niitä puteleita: kukas niitä loppuja enää eukon kätköistä ...\nse kun on niin viisas eukko, että säästää ja piiloittelee minulta\npahemman päivän varalta, jos näet meillekin jostain tulisi porsas tai\nlammas ja se saisi päätaudin. Niin, enhän minä siis mitenkään enää\nniitä aineita löytänyt, ja silloin tämä herra, vai mikä retkale lienee\nollut, kovistamaan minua! Sanomaan -- varkaaksi! Ka: ihan siltä se\ntuntui, vaikkei hän suoraan sanonut. Mutta silloin minä: kaikkea minun\npitäisi kärsiä! Onko tämä nyt laitaa: viittailla, että minä muka\nvarastaisin! Jos minä nyt jotain kehveltäisin, niin tunnustaakin sen\ntohtisin: pieni varastelu, mitä pahaa siinä olisi, kun sen kerran\nhennoisi myöntääkin? Mutta vikuustella varkaaksi, ei pienten\nkehveltäjäksi, naskalien ja neulain, vaan lainkieltämien ja\nmyrkyllisten lienten rosvoksi. Sellaisesta suuttuu renki-tolvanakin,\nmokoman ymmärtää. Minä kun pöyhistäysin oikein ja sanoin: Häh? Mitäs\nsinä mies juttelet? Töhräätkö sinä minun kunniaani? Tuhraatko sinä\nminun papinkirjaani? Ai, hai. Voi, voi! -- Oltiin vaiti. Taas\nsanoin, huusin oikein: -- Vai tuhraat! Hyvä sitten: lähdetäänpäs\npoliisikamariin, tuossa se on ihan äärellään, ei sinne paljon lapikkaan\npohjia kuluteta. Tule pois ... niin selvitetään siellä sitten asia:\nkerro kaluunaniekoille, mitä sinulta olen varastanut, ja millä\nreissuilla. Tuletko? Minä tahdon sitä nyt, sillä ei sitä renkikään anna\nkunniaansa tahria!\"\n\nSaunakamarissa kajahti naurunpurskahdus.\n\n\"Entäs sitten? Entäs sitten?\" huudettiin.\n\n\"Mitäs se\", selitti Tahvo. \"Supattelemaan rupesi. Sanoi, että olehan\nhiljaa: enhän minä mitä; ihmisetkin torilla kuuntelevat! Ja ... niine\nhyvineen lähti. Lähti hävytön retkale, mötkäle!... Ja, no niin: sillä\ntavalla se taivainen Isä jätti rengin omaksi sitä, jota ei renki\nrohdokseen tarvitse, vaan siat, lehmät ja köhätautiset hevoset. Jätti\nriunaakaan kenellekään maksattamatta, ihan ilmaiseksi.\"\n\nEikä Tahvon tarina sen pitempi ollutkaan. Sille naurettiin, ja\nkeskusteltiinpa nyt tuokio, mitä pirtutrokari muutakaan olisi voinut\ntehdä ... kunnes tallirenki Tahvo, herra monttööriltä saamastaan\npaperossista makeita saunahaikuja vedellen, riensi virkkamaan:\n\n\"Jotenka ei minulla mitään vastaan eikä moittimisen aiheutusta ole\ntässä kieltolaissa. Äkäisimmin tehoavat kielletyt aineet se on antanut\nminulle milloin missäkin paikoissa ... sellaisissa, joissa ei ennen\nolisi luullut niitä olevankaan. Ei ole tarvinnut kaupunkiin varta\nvasten ajella, soutaa tai pestikenkiään maantien sorassa kuluttaa.\nIlmaiseksi on sen kiellon aikana minulle annettu ... kuin kadonneen\nlöytäjälle. Kotiin on tuotu, käsille minut etsitty: ota nyt, et siitä\npääse! Ja sellaista olen mieltä muissakin seikkasissa: ettei liene niin\nhankalia oloja, joissa ei ainakin tuhma renkimies voisi olla, jos\ntahtoo asioita käännellä ja kaikilta puolilta katsoa. Mitäpä tässä\nJumalan valmiissa maailmassa: ei kuin elä! Kyllä siellä yläilmoissa\nkaikki määräillään ja järjestetään; rengin ei tarvitse muuta kuin\ntotella, rötkäleen, sujuttautua pakon mukaan, mätkäleen, niin on\nparempi kuin ennen on ollutkaan.\"\n\n\n\n\nPUUTARHA\n\n\nPuutarhassa on tapahtunut viime yönä hirveitä.\n\nOn marraskuun alkupuoli. Syysmyrsky raivosi yöllä ... syysmyrskyistä\nviimeinen, tuoden luontoon talven sitä uraa myöten, jonka tuo myrsky\nvihallaan aukaisi.\n\nNiin, myrsky jylisi ... uhkasi katot repiä, temmata ne paikoiltaan\npeitteisiinsä viluisina kääriytyvien ihmisten yltä ... paukkui puissa,\nhumisi ilmassa, iski ruutuihin jollakin kovalla niinkuin ruoskalla:\nlumirännällä ja raepuuskilla.\n\nKun viimein aamu valkeni ja ikkunasta saattoi eroittaa ulos, oli\nmaailma uskomattomasti muuttunut: kaikki valkeaa... Selvää talvea.\nMyrsky oli tyyntynyt. Mutta mitä se olikaan tehnyt!\n\nPuutarhaa ympäröivät hongat ja suuret kuuset, jotka suojaavat sitä\npohjoiselta viimalta ja etelän vimmatuilta merituulilta. Nyt riippuivat\nmonet honkien oksat katkenneina joko lumen taakasta, joka väänsi niistä\ntoiset alaspäin, taikka myrskyn kiukkuisista tempauksista. Kaikki oksat\neivät jaksaneet vastustaa moisia odottamatta tulleita vihanpuuskia:\nnaksis ... parahtaen ne katkesivat, helposti kuin mäntypuu pakkasella\nhavunhakkaajan käsissä... Kuuset jälleen, korkeat ja kesällä\nkukkalatvaiset, ovat nyt ikäänkuin suunnattomia sokerikartioita ...\ntahi kuin päästä jalkoihin asti valkoisiin puettuja kummituksia: lunta\njokaisella alas hervahtaneella oksalla... Ja kuusten pitkulaisissa\nkävyissä, jotka ovat kevään kauniin punaisista kukista kehittyneet, on\nkiiltävä jääkuori.\n\nAurinko nousee hiukan kirkastuvalle taivaalle ... uusi, viluisen\ntalven aurinko, jolta ikäänkuin puuttuu mielikuvien luomisvoimaa,\nonnenlajeista ihaninta. Sen auringon terävässä valossa näkyy, mitä\npahaa myrskyn mukana yöllä tullut talvi on tehnyt.\n\nPetäjien ja kuusien luoman pyörylän keskellä on omenapuita,\nmarjapensaita, koristepuita ja kukkia. Ja näiden keskellä taasen,\nsopivassa lomapaikassa, korkea koivu: solakka keinuva koivu, kuin\nviitta, kuin herkkä konelaitos, josta huomaa kevään kehittymisen ja\njonka suhiseva, pehmeä ääni ilmoittaa kesän saapuneeksi.\n\nNyt ovat omenapuiden viimeisetkin lehdet käpertyneet keltaisiksi ja\njäykiksi ... ja oksat ovat painuneet suurina kaarina maata tai kinoksia\nkohti, lumen ja jään ikeiden alla: ihme, etteivät ne ole menneet\npoikki.\n\nViinimarjapensaat olivat tosin jo kauan olleet ruskeat ja puoleksi\nalastomat; nyt ne ovat kuin poljetut, sotketut. Mutta karviaiset\nsäilyttävät vehreytensä paljon myöhempään, ja kuitenkin, oi, miten\nniidenkin vehreys nyt on kelmeää ja kylmän puremaa: jokainen lehti on\nikäänkuin vahakangasta, josta tekokukkia valmistetaan, kovaa ja\nilkeästi kiiltävää ... niinkuin kangas olisi voideltu sokeri- tai\nsuolaliuoksella. Sellaiset ovat karviaisten lehdet, missä niitä edes\nenää pilkistelee; hautautuivathan näet enimmät noista pitkistä ja\nnotkeista oksista kinokseen ja jäiseen sohjuun ... samoin kuin\nviinimarjainkin jäykkien oksain täytyi taipua tai peittyä\nlumileperoihin.\n\nEntä koristekasvit! Tuolla riippuu mustana ikäheinä, joka vielä\näskettäin kirjavoi keltaisilla syyslehdillään pengermänsä reunaa ja\nriippui aitauksessaan kuin vanhentunut, vaskeen vivahtavalla kullalla\nommeltu uudin. Villiviini nukkuu ... näyttää kuolleelta, niin hervoton\nja mustunut se on. Pois se riisui korkealta päätyseinältä uljaan,\nmustanpunaiselta ja veripunaiseita, tulipunaiselta ja kellertävältä\nvivahtelevan mattonsa, valtavan, monta syltä leveän ja vielä pitemmän\njuhlaryijynsä. Alastomana antaa se nyt rapatun seinän näkyä, kylmän ja\nharmahtavan.\n\nEntä -- missä ovat hyasinttimme?\n\nMissä tulpaanit? Missä pieni krookuspenkki, aikoinaan kuin\nmustansinisellä silkkiliinalla peitetty?\n\nNiin, missä ovat kasteisesti kiiluvat, hekumallisesti nuokkuvat,\nylpeästi tuoksuvat hyasintit, etelän niittyjen lapset! Missä tulpaanien\nloistavat terät!\n\nMissä pioonit, kukiltaan pehmeät kuin untuvapallot, kerman kellertävät\ntaikka paistavan punaiset, leveät ja avoimet?\n\nMissä narsissien satalukuinen lauma, noiden neitseellisten, jotka\nlevittävät päihdyttävää tuoksuaan salattuun puutarhan kätköön? Missä\nniiden kilpailija, lehdokki, pohjolassa ikäänkuin muukalainen, niin\naurinkoisen kiivas on sen hajuvesi! Missä kielot, jotka kevätkesällä\nsiirrettiin tänne kankaalta, samoinkuin kesällä lehdokin kelmeät\njuurimukulat, huolellisesti valiten niille entisenlaista paikkaa ja\nanelemalla anellen niitä kasvattamaan täällä edes lehtiä, elleivät\nkukkia jaksaisi puutarhassa: sillä oikea itsestään jalostunut metsän\nkukka on arka ja ylpeä, ei suvaitse puutarhoja ... ei tahdo olla\nkatseltavana, siellä, missä muut kukat ovat kuin kilpailemassa, kuin\nkukkaisnäyttelyssä.\n\nJa keisarinkruunut! Ja akleijat! Ukonhatut, leijonankidat, sinilatvat.\nEikö sinilatva heiluta enää iloista viuhkaansa tuolta harmaan kiviaidan\njuurelta?\n\nNeilikat, tuhatkirjavat, lumessa. Tuhatkaunokit ... lumen alla.\n\nJopa karistivat syysfloksitkin kiivaasti punaiset, horsmaa sata kertaa\ntulisemmat ja kuitenkin tuoksuttomat, viimeiset kukkansa. Floksit:\ntuoksuttomia ja kylmiähän ovat syksyn kukat, ja kuitenkin uhkailussaan\nkomeat: ikäänkuin selvän järjen kauneutta. Mutta nyt on uhka loppunut:\ntaittuneet ovat kukattomat, vihvilään vivahtavat varret, taittuneet ja\nkaatuneet maahan tuohon roskakeoksi mätänevien malvain välimaille,\nsiihen paikkaan, missä jättiläisunikko kesällä aukaisi suuren\nkämmenensä ja pian antoi, uneliaan ja uneksivan elonsa jälkeen, sijansa\nsyksyn kylmiä kestävämmille.\n\nChrysantemit, jotka ilahduttivat mieltä loputtomalla loistollaan ja\nleviämisellään ... no niin, nehän väsyivät jo paljon aikaisemmin tätä\nhävityksen yötä.\n\nKuinka voi riidenmarja, pieni ja soma, joka kiemailee ikäänkuin pikku\nviuhkat kädessä, -- sellaiset ovat sen lehdet, ja sellaiset ovat sen\nmarjat, sievät, punaiset helmet, -- kuinka voi tuo ystävämme, jonka\nkuljetimme tänne kaukaa salolta?\n\nJa koiranheisi, samoin etäältä siirretty, kesälla kukassaan ihana:\nvalkea ja puhdas, kuin porvarineito pyöreäkukallisessa aamutakissa,\njokainen kukkasikermä miltei ankarasti tyylitelty, jokainen lehti\nniinikään, viinimarjan ja muratin lehden malliin ... kuinka sen nyt\nonkaan käynyt?\n\nNiin, tuskin huomaa enää lumen sisästä harrottavia heiden väriseviä\nvarpuja ... heiden, jonka sen ihanat kukkaympyrät kesällä ja loistavan\npunaiset lehdet syksyllä ilmaisivat metsien uinuvassa ja viattomassa\nkätkössä ahnaalle kasvien kokoilijalle.\n\nMutta ruusut! Sekä yksinkertaiset että moninkertaiset, valkeat ja\npunaiset, sekä auringon hehkua vaativat että hämärämpään tyytyväiset,\nmetsäruusut ja puutarharuusut. Ei kukkia, ei niiden hohdetta eikä\njuovuttavaa suloa, ei vaaleanpunaista, mustan punaista, keltaista. Ei\npaljon edes lehtiä ... ja missä lehti säilyi viimeisenä, valkeassa\ntorpparinruusussa, sielläkin on nyt lumi peittänyt pensaan, nujertanut\nsen risukasaksi, kätkenyt syksyn viimeisen, ruskeanpunaisen koreuden,\nnuo lakastuneet, palavat lehdet: kaikki on oleva valkoista kuin\nkuolema.\n\nPilarikatajat, kauneimmat katajoista, noista itsepintaisista, joita ei\ntaitavinkaan kuulu osaavan siirtää eikä taivutella toivomaansa muotoon,\nvaan jotka siitä närkästyvät niin että mieluummin kuolevat ... jopa\nkuollevat surusta, jos rakastava tarhuri erehdyksestä antaa niille\nhiukan vieraalta vivahtavaa multaa ... pilarikatajat, Suomen somat\nkypressit, miten ne ovat madaltuneet! Talvi on tehnyt sellaisen ihmeen,\nettä on ne muuttanut ikäänkuin pieniksi, kyyryisiksi, paksuihin\nsaaleihin käärityiksi mummoiksi. Niin se on ne vääntänyt, syvälle\nluokiksi ... nurin niskoin synkkää kallionkuilua kohti. Kuten vanhat,\nvapisevat muorit hautausmaalla ne kulkevat: näyttävät kulkevan,\nkompastelevan ... pakenevan jotakin, etsivän jotakin. Tervakukkia\njuureltaan? Kesän kuumien, pihkalle tuoksuvien päivien rauhaa ...\nniinkuin surullisen ihmisen sydän?...\n\nOi ihmisen sydän, nykyaikaisen, heikkoverisen ihmisen, joka ei aina\njaksa polkea tuskaa jalkojensa alle niinkuin myrkyllistä käärmettä,\nsydän, jossa useinkin käy myrsky järistäen sitä pohjia myöten, kuten\nalkavan talven myrsky kallioitakin vavistaa ... ihmisen sydän, josta\nmonikin seikka on äitelää, tympäisevää, moni ihminen vihattava\nkuolemaan saakka ... kukahan meistä ei jotakin lähimmäistään joskus\npaitsi kammoisi ja pitäisi typeränä myöskin vihaisi, sellaisia olemme:\nheikkoja... Niin, ihmisen sydän: sinä saatat lopulta kärsiä siihen\nmäärin, että vapiset, kun vain ajattelemme sellaistakin, miten\n_dielytra_, tuo elomme vertauskuva, surmataan lumi- ja raemyrskyssä,\nkatkeaa ja hautautuu.\n\nKärsiä jopa siinä määrin, että itsellesi pitäisit lopulta samanlaista\nhautautumista suloisimpana.\n\nMutta ole lohdutettu! Hirveä on myrsky, julmaa on jää, joka viheltäen\nruoskii, lumi, joka paksuna peittona yli kaiken entisen ja elävän,\näsken eläneen lasketaan.\n\nKuitenkin tiedä, että lumi, joka ruoskintaa seuraa, on todellakin\npeitto, oi ihminen; lepovuoteen peitto.\n\nMyrsky asettuu kerran, sen tiedät kokemuksesta... Ja ellet ole kokenut\n... niin sen uskot.\n\nÄitelyys, kyllästymys väsyy, ja sinä lepäät. Ja alat nähdä hiljalleen\nihania unia. Näet unissa taasen kesän, hiljaisen, suloisen.\n\nMurrettu sinä saatat hetkisen olla kuin myrskyssä tuo kasvi, joka\nkasvattaa sydämenmuotoisia, punaista valuvia kukkasia. Kaikki on\nmielestäsi lyöty maahan sinulta. Olet kasvatti, joka et luota\npuutarhuriisi; sinusta tuntuu mahdottomalta löytää enää mistään\nelinvoimaa, ruokkivaa multaa. Mutta muista ... tai kuvittele ... että\nsadat syksyt ja talvet ovat jo puutarhasi hävittäneet tahi saavat sen\nhävittää: nujertaa maahan, jäämöhkäleillä tallata, jäisillä ruoskilla\nsuomia, paksuun hankeen haudata ... ja kuitenkin: kun on mennyt talven\naika, tulee kevät ... ja puutarha herää ja vihannoi jälleen! Aina\nuudestaan se nousee ... kenties entistä ihmeellisempänä, ihanampana.\n\nTiedä kokemuksesta, taikka usko, että sinulla on puutarhuri, joka on\nkaikkia muita suurempi, nerokkaampi. Jos epäilet, ettei hän ehkä keksi\nenää mitään uutta, jopa että hän ei löydä ravitsevaa maata edes\nentisillekään hoidokeilleen, niin hän sinulle nauraa. Hän sanoo\nsinulle:\n\n\"Älä hulluttele. Lapsi olet ... nulikka! Lepää, odota. Painu tuokioksi\nlumen alle, talven hoiviin...!\"\n\nJa sitten tulee kevät ... luonnon lakien mukaan. Tulee myrskyten sekin\nkuin syksy, riemun pauhulla. Virrat ovat hopeaa. Taivas huimaavaa\nkultaa. Aurinko, rakas, kaivattu Aurinkosi, avaa sinulle taivaallisen\nsydämensä.\n\nJa katso: heti näkyvät krookus-kukan silmikot lämpöisestä, mustasta\nmullasta. Keltakukat paistavat väkevän keltaisina, puhtaina kuin\nvastakiilloitettu messinki. Jo nousevat kuin nousevatkin narsissit,\nkoko kukkasten epälukuinen lauma, mahtavana kauneuden armeijana.\n\nSinä ihailet hyasinttia, punansinistä tai vaaleanpunaista, ja\nihmettelet, että se hellän tarhurin peittelemänä on säilynyt pohjolan\nkylmän talven yli ulkona, tuo satumainen kukka, upea ja verraton,\nenemmän kuin ruhtinaallinen: kukka, jonka kantavanhemmista pakanuuden\njumalat ennen rakensivat vuoteensa.\n\nJa kumminkin on maailmassa paljon enimmän ihailemaasi ihmeellisempiä\nihmeitä. Kuitenkin on tarhurillasi vielä, vieläkin jalompia kukkia\nloppumaton määrä, joita hän ei ole istuttanut puutarhaasi ja jotka\nsaat, jos niitä etsit. Sellainen on Luonto.\n\nMutta talvella hän kuiskaa: \"Lepää, ensi keväänä näet ihmeitä!\"\n\nJa sinä ja puutarha tottelette suuren käskijänne sanoja. Talvi on\ntullut... Mutta kuollut ei puutarha ole ... sekö kuollut! Ei;\nmerkillistä, salaperäistä siinä tapahtunee talvellakin, unessakin ...\nsyvällä kätköissä, joihin ei ihmissilmä näe, lumen ja roudan alla,\nsyvällä mullassa. Siellä eletään kuitenkin ... ikäänkuin nähdään unta.\nKummalliset voimat siellä liikkuvat ... hiljaa, ääntä hiiskumatta.\nSiellä kasvatetaan ituja, silmukoita, valkeita, punertavia, meheviä.\n\nKun suuri Puutarhuri, häikäisevän kevätauringon hahmossa, nauraen\nhuutaa: \"Ylös, lapseni ... nyt olette levänneet!\" Silloin! Silloin...\n\nKuin taikasauvan kosketuksella puhkeaa, työntäytyy, pursuaa mullasta,\njuurista, oksien silmuista, lehdyköistä uutta vehreyttä, levännyttä,\nvoimakasta, säkenöivää elämää.\n\nJa uusi, salaa kylvetty tai istutettu kasvikin itää tahi versoo ...\nkaikkia entisiä kauniimpana.\n\nNyt on talvi. Aurinko pysyy enimmäkseen peitossa... Nyt alkaa sataa\nlunta. Mutta välistä vielä aurinkokin pilkistää, ja silloin se\nkimaltelee korkeassa koivussa, joka kasvaa hedelmäpensaiden ja kukkien\nlomassa, kimaltelee oksien pienissä jäähelyissä niinkuin\nkristallikruunun lasihelmissä.\n\nSe kiiltely, vaikka vähäinen, on kumminkin rauhoitus, ettei aurinko ole\nkauaksi aikaa kadonnut; vain talveksi. Se on sille, joka silmät vielä\nvähän raollaan juuri vaipuu uneen, lupaus, että uusi kevät jälleen\nvapauttaa: katoaa viimeinenkin viha, kipu, katkeruus ja kiihko: kaikki\nkatoaa!\n\n\n\n\nMAINEETON SANKARI\n\n\nKeskellä viehkeää Vanajaa on pieni saari, ulkoapäin samannäköinen kuin\nmuutkin tuon järvenseljän enimmäkseen asumattomat pikku saaret: rehevä\nja vehmas, rannoilta paikoin matalaa someroa, paikoin harmaina\nkallioina kohoileva. Lepät, joukossa korkeita ja tummia tervaleppiä,\njoiden lehdet kiiltävät väkevästi jä rungot ja oksat ovat syksyisin ja\ntalvisin hienosti ruskeat, astuvat jalkansa miltei järven veteen,\nseisoen rannalla tiheänä vartiostona tai muodostaen verhon, jonka läpi\nkatselijan silmä ei saavuta pienen saaren sisustan salaperäisyyttä.\nLepikkoa ylempänä kuumottavat kuuset, koivut ja muutamat vanhat\npetäjät.\n\nEräässä kohdassa aivan rannalla näemme venheen, siimeksessä leppien\njuurella; lähellä sitä verkkoja telineillään kuivamassa, maassa rysiä\nja mertoja, ja matalan saunan tuolla louhikkoon avatun ja sannoitetun\npolun mutkassa.\n\nJa sitten naukaisee jossain kissa, joka pian ilmestyykin viereemme,\nhäntä pystyssä ison kiven nokkaan. Ellemme sitä peloittele, laskeutuu\nse luoksemme, hankaamaan kupeitaan jalkoihimme, jopa heitäiksen\nseljälleen ja anoo siinä naukuen hyväilyjämme.\n\nAsuttu on saari.\n\nMinkälainen kaunis ja omituinen asuinpaikka! Ja millä tavalla asuttu!\n\nYlenemme hiljaa rannalta polkua myöten, jonka reunoilla näemme milloin\nakleijoja, sinisiä ja vaaleanpunaisia, milloin tulenvärisinä\nrehenteleviä keisarikruunuja, ja sitten ilmestyy eteemme asukkaan tupa,\nvähäinen, harmaa ja savuttunut, mutta rattoisan ja rauhallisen\nnäköinen, jopa somakin: ikkunanpielet ovat maalatut sinisiksi, ja\nyhdessä mökin kolmesta ikkunasta on puhtaat, maalaiskutoiset uutimet.\nOvi on kumminkin lukossa: isäntäväki näyttää olevan jossakin ulkosalla\ntai ehkä lähtenyt käymään manterella.\n\nNo, katseltavaa on kylläkin vieraiden ympärillä.\n\nErikoista huomiota ei herätä korkea ja rehevä ruis, joka lainehtii\nsaaren keskellä, pyöreällä aukeamalla; eivätkä kukkiva perunapelto\ntaikka kaalismaa tahi tupakkapenkki meitä ihmetytä, joskin ihastuttavat\nsinisine ja valkeine kukkasineen, rehevine naatteineen tai komeine\nvarsineen. Mutta ainakin minä hämmästyn, kun näen mökin ympärillä pari\nomenapuuta ... ja sitten loitompana, suuren raunion vieressä, kolmannen\nomenapuun, ja sen jälkeen yhä kauempana samaisia. Seitsemän, kahdeksan\nomenapuuta näillä pienen pienillä viljelyksillä, kaikki tuuheita,\nhuolellisesti oksittuja, varmasti ja kätevästi tukiseipäihinsä\nsidottuja.\n\nKuka on tehnyt yksinäiseen saareen omenatarhan?\n\nSitä kummastelemme, kun kuljemme ruisvainion piennarta ja ajattelemme,\nmillaiselta tämä jalostettu puistikko mahtaakaan näyttää kukintansa\naikaan...\n\nSiinä menee hiljalleen tuokio, omenapuita ja ruista ihaillessa,\nillansuun hyrrääviä hyttysparvia katsellessa, rantametsiköistä\nlemahtavista illan suloisista tuoksuista nauttiessa.\n\nJa vihdoinpa kuuluu salmelta sorsien narskuttavien äänien lisäksi\nmyöskin soutuvenheen airojen vinguntaa. Mies sieltä soutaa, suuntaa\npäätänsä kääntämättä kohti tuttua valkamaansa, jo kahisevat kaislat\nvenheen laidoissa, ja kokka karahtaa miltei äänettömästi somerikkoon,\nparin suuren kiven lomaan.\n\nKissa hyppelee rannalla vesikiveltä toiselle, heitäiksen viimeisellä\nkupeelleen isäntänsä edessä ja näyttää kellertävän vatsansa, naukaisee\ntyytyväisesti; on rientänyt tulijaa vastaan.\n\nMietteissään soutava mies on huomannut vieraat, kääntyessään nostamaan\nairojansa tulloista venheeseen. Hänen päänsä tekee nopean liikkeen, ja\nlyhyesti, puolittain jurosti, mutta silti ystävällisesti hän nyt lausun\nhyvän-ehtoonsa, ja me selitämme olleemme huvisoudulla. Eipä hänellä\nmitä kyläilyämme vastaan. Jotakin hän nyt puhelee kissastaan, ainoasta\nkotieläimestä, mikä hänellä täällä on, ammatiltaan kalamiehellä, sekä\nvaimostaan, joka on jäänyt yöksi kylään, manterelle; mutta kuitenkin\ntarjoaisi hän meille kupposen kahvia taikka lasin teetä, pieneksi\nvirkistykseksi soutelusta, miehen keittely jos meille sopisi. Lähdemme\nkaikin kartanolle. Ilmaisemme matkalla ihastuksemme rukiiseen, jonka\nvarren korkeudelle ei vertaa, tuuheaan perunaan, voimakkaasti kiiluviin\ntupakanlehtiin, ja näihin moniin, komeihin omenapuihin. Saaren asukas\nja isäntä ainoastaan hymähtää tyytyväisesti jotakin sanatonta\nvastaukseksi kiittelyihimme.\n\nMies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut,\nyksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi\nkaraistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu\nkissa edellään sisään, kutsuu vieraita perästään majaansa. Se on\nhämärä, pienen pieni, mutta siisti. Tuossa suuri kiuas, josta varmaan\ntalvella, tammikuunkin pakkasilla riittää lämpöä yhdellä lämmityksellä\npariksi päiväksi. Ja takan kupeella sänky, punertavaksi maalattu, nyt\nhaavanlehdillä pehmustettu. Ikkunan edessä pöytä tyhjänä; kupit, ja\nlautaset sievästi pestyinä tuossa hyllyllä taikka vanhassa kaapissa,\njoka täyttää sisemmästä päätyseinästä niin paljon, että parhaiksi\nkamarin ovi mahtuu sen ja takan väliin.\n\nIsäntä aukaisee kamarin oven ja kehoittaa meitä lepuuttamaan\nruumistamme niillä istuimilla, mitä saatavissa on: pinnasohvalla ja\nparilla puunjuurista punotulla nojatuolilla. Näiden istuimien keskellä\non ristikkojalkainen pöytä. Vielä näemme kamarissa raamatun ja muutamia\nmuita hartauskirjoja; siinäpä onkin sitten koko huoneen sisustus.\n\nPohditaanpa siinä isännän kanssa, mitä joisimme, teetä vai kahvia,\nsitten vieraat istuvat ja odottelevat, kuka tupakoiden, kuka ilman\nvain, ja vaihtavat kamarin avatun oven kautta pakinoita isännän kanssa,\njoka sytyttelee tulta lieden tervaksiin, ottaa esille kupit ja lasit ja\npuhelee siinä ohella vierailleen ja kissalleenkin, ja nyt kissastaan:\n\n\"Se on merkillinen mies ... tämä Narri. Aika herkkusuu se on: sille ei\nkelpaa ruuaksi paljon mikään muu kuin kala. Joskus jonkin lintusen\nmetsästä nappaa, Narri syö sen, tulee höyhensuisena tupaan. Mutta\nhiiriä ja rottia: jopahan Narri niitä maistaisi, vaikka onhan niitäkin\ntäällä. Ehei, ei edes tassullaan niitä lyö, ei hammastaan niissä\ntuhraa: ystävä on hiirille, parasta pataa vanhan rotan kanssa... Kerran\ntässä ... levolla oltiin illalla jo eukkoni ja minä, oli pimeä,\nsyksyaikaa ... lamppu sammutettu... Niin, annas olla, alkoi kuulua\ntäällä rapinaa ruokakaapin ovelta. Minä heräsin, puolin olin jo unessa,\najattelin: Narri kai siellä raapustelee; sillä on sellainen tapa ja\ntaito availla itse kaapin, niin, aivanpa kamarinkin ovi, jos se on\njäänyt vähänkin raolleen. Ajattelin Narrin koettavan aukaista kaapin\novea ja ottaa sieltä itselleen joitakin herkkujaan ... kalaa ... tai\noli sillä kertaa teirikin paistettuna. Mutta sitten katsoin, ja näin\nNarrin silmät varsin sänkymme vieressä, ei kaapin ovella. Kaappaisin\ntulta, ja eikös pehkana: rotta istui kaapin ovella, oli sitä\njyrsinyt... ja Narri melkein tuossa sen rinnalla: katsoi rauhassa,\nkuinka rotta veikkonen yritteli kaappiin. Ei tassullaan lyönyt, ei\nhampaallaan uhannut; katseli ja kummasteli. Sellainen merkillinen mies\nse on Narri, hehe.\"\n\nNiin tarinoi isäntämme tällaisen jutun ja kuvauksen ... ja kaikenmoista\nmuutakin, vakavaa ja hauskaa sekaisin. Ja sillä välin kiehahti nopeasti\ntee, jonka vanhus kantoi nyt pöydälle.\n\nVirisi siinä isäntämmekin suuhun tupakka ... ja jälleen melkoisen\nlyhyt, mutta silti mielenkiintoinen tarina, jota vieraat kuuntelivat\nääneti, ihmetellen ja keskeyttäen vanhuksen innokasta ja harrasta\npuhelua ainoastaan jotakin erikoista, vielä selittämätöntä seikkaa\nkysäistäkseen. Eikä isäntämmekään katkaissut juttuaan muuta kuin\nkehoitellakseen nauttimaan virkistävää teetä taikka ollakseen\nhäveliäisyydestä hiiskumatta jotakin asiata, joka olisi hänen\nkunniaansa kenties omalla kiitoksella kohottanut, Niin hän kertoi,\nverkkaan ja hiljaisin äänin. Narri-kissaansa oli hän leikillä\nmerkilliseksi mieheksi sanonut; mutta hänpä itse se oli mies, kumma ja\nihailtava, mielestäni harvinainen laji oikeaa ihmistä, lähellä parasta.\n\nNeljätoista pitkää vuotta oli hän asunut tällä saarella, asunut tätä\nsaarta. Neljätoista vuotta, jotka nopeasti solahtavat.\n\nKalastaja oli hän ammatiltaan, ja laadultaan hyvä kalastaja, joka tunsi\nVanajan kaikki kalahaudat paremmin kuin kukaan, jopa etäisten\nsivujärvienkin.\n\nSillä ammatilla hän eli. Lapsia ei ollut.\n\nMutta kalastuksen lisäksi oli hänellä toinenkin elinkeino, oikeastaan\nvielä tasaisemmasti varma kuin kalastus. Elinkeino ja huvi. Se oli\nviljellä tätä pientä saarta. Saari oli hänellä vuokralla. Niin,\nviljellä ja kaunistaa sitä. Kaunistaa: sitä merkitsivät nuo\nvaatimattomat puutarhakukkasetkin, jotka olimme nähneet saunapolun\nvarrella, ja omenapuut.\n\nMutta mikä vaiva viljellä tällaista saarta! Mikä suunnaton työ ja\nponnistus. Neljäntoista vuoden työ ... ja nyt saaren louhet ja miltei\nkalliotkin vihannoivat ja kukkivat.\n\nKun hän tähän saareen asettui ja sommitteli siihen kalasaunansa, oli se\ntodellinen kalastajan saari: metsää, muutamia kallioita ja niiden\nympärillä kiviä. Pieniä ja suuria kiviä ... aivan toistensa vieressä.\nSellaiseen kivikkoon mahtui perunamaa. Niin, oikeastaan ensin\nainoastaan tupakkapelto ja sitten perunamaa. Sen jälkeen alaa kaaleille\nja lantuille. Ja viimein raivasi uudisasukas melkoisen oikean pellon,\njossa kasvoi vuoroin ruis, ohra taikka peruna, jopa vähän vehnääkin.\n\nMutta millä tavalla hän teki peltonsa tällaiseen pohjaan! Ei uskoisi\nse, joka louhikon silloin näki: pelkästään kangella ja lapiolla. Vaimo\napunaan.\n\nKangella ja lapiolla ja aurasella, jota mies veti ja vaimo painoi\nkirkuvaan kivisoraan.\n\nMutta jos pienet kivet saatiin käsinkin heitetyksi raunioihin, ja\nniistä isommat kangella irti, niin sanoihan vanhus olleen suuriakin\nkiviä. Niitä oli niinkin suuria kuin tuo tuvan leivinuuni, Nyt ei niitä\nole. Ei yhtään monistakin kymmenistä. Eräihin niiden jättämiin syviin\nhautoihin juuri ovat nuo omenapuut istutetut.\n\nKuinka saatiin isoimmat kivet hävitetyksi? Kangilla ja lapiolla taas\n... ja tulella! Mies kaivoi kiven viereen syviä kuoppia ja upotti kivet\nniihin. Peitti ne mullalla lähes metrin paksuudelta. Tahi sytytti\nkivien päälle ja ympärille suuria rovioita; kun tuli kuumensi kivet ja\nvettä kiville kaatoi, lähti niistä ensi poltolla päällyskerros hauraina\npaasina irti. Sitten taas uusi tuli. Irroitetut liuskat raunioon, tai\nsalaojan katteeksi. Monta roviota siinä sai polttaa. Niin rikottiin,\nhävitettiin kukin kivi kerros kerrokselta, kunnes siitä ei ollut\nkantaakaan jäljellä ... kymmenet pienen mökin kokoiset kivet kymmenen\npitkän ja nopean vuoden kuluessa.\n\nEi ruudilla, ei dynamiitilla ... vaan melkein käsillä ... hiljaa ja\nsitkeästi. Miten olisi köyhä käyttänyt kalliita räjähdysaineita\ntällaiseen ... ja miksi olisi saaren mies niitä käyttänyt!\n\nKivien lomissa ja alla oli vähän multaa. Nyt sitä on pellossa paksulta:\nsen näkee jo viljoistakin. Mutta saarelaisilla ei ole ollut koskaan\nmuuta karjaa kuin kissansa: kolme neljä niitä on jo täällä elänyt\nvanhuuteensa. Silti heidän peltonsa, joka täyttää koko saaren\nkeskustan, kasvaa ihmeellisesti.\n\nNo, kalastaja keräili retkillään rannoilta kaislan tähteitä ja veden\nhylkäämää muraa peltoonsa ja hedelmäpuilleen. Aina hänellä oli\nmatkoillaan venheessä mukana keskulaisen kokoinen pärekori. Siihen hän\nsulloi hietikoilta muraa ... ja metsistä lakastuneita lehtiä. Kotiin\npalatessaan toi hän maihin aina korillisen erinomaista höystettä ...\nroskia, lehtiä tai mutaa, jotka vähitellen hiekkaan sekoitettuna ovat\nmuuttuneet mustaksi mullaksi.\n\nNiin neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta hän kantoi ja souti multaa\nsaareensa.\n\nKuulijat valtasi tätä vaatimatonta ja kuitenkin innostunutta pakinaa\nseuratessa ihmettely. Polttaa kalliot tulella hiekaksi! Kantaa pelto\nsaareen manterelta! Muuttaa mullaksi louhi ja kivikko ... saattaa se\nlainehtimaan viljaa ja kukoistamaan omenapuina.\n\nSillä tavoin neljätoista vuotta...\n\nJa nyt on saari kaunis, kivikko hyödyllinen.\n\nKaikki ylistämme kumarahartiaisen, mutta vankan ukon sitkeyttä,\nhämäläistä, hiljaista, koskaan horjumatonta sitkeyttä ja rakkautta\nmaahan.\n\nSaaren isäntä oli vieraiden silmissä kasvanut vähän kuin jättiläiseksi\n... miltei muuttunut jonkinlaiseksi noidaksi: tehdäpä tällaiseen\nautiuteen pieni kodikas paratiisi...\n\nJa nuo kukkaset sitten, rakkaasti vaalitut ... sievästi hiekoitetun\nsaunapolun varrella.\n\nPakisimme sieltä soutaessamme kuka mitenkin:\n\n\"Siinäpä mies...\"\n\n\"Siinäpä mies, voimansa ja rakkautensa vuoksi ihailtava kaikessa\navuttomuudessaan. Ja eikö rakkaus ole maailmassa arvokkaampaa kuin\nkaikkein ylpeimmät kyvyt ja loisteliaimmat lahjat?\"\n\n\"Uuden torpparilain nojalla hän on toki saarensa saanut omakseen, tosin\ntuskalla ja työllä, jopa käräjöimällä, mutta saanut kuitenkin ...\nmaksamalla siitä lunastusta. Hyvä sekin.\"\n\n\"Totisesti hän saarensa ja sen pellon ja vihannesmaat ja hedelmäpuut\nansaitsee ... neljäntoista vuoden lakkaamattomalla ponnistuksella.\"\n\n\"Nyt hän voi hiukan levätä. Syödä oman peltonsa leipää. Tosiaan oman\npeltonsa.\"\n\n\"Omenapuittensa kukkien koreudesta hän puhui. Kukkasia hän oli\npolkujensa varsille kylvänyt.\"\n\n\"Ja entäs se\", huudahti eräs, \"että ukko on saanut kaiken aikaan itse:\nilman sanottavaa apua oman ruumiinsa ja tahtonsa voimalla ... oman\nintonsa alati kiihoittamana.\"\n\nJoku sanoi: \"Eivät ole nuo kaksi ammattia hullumpia, näin\nkesähuvittelijan silmällä katsottuina ainakaan: aaltojen oikullinen\nvapaus ja kauan tyly, mutta voitettuna sitä turvallisempi maa.\"\n\n\"Hyvä on, että omillaan tulee toimeen, vaikkapa vain ilman poria ja\ndynamiittia. Mikä monesti muutenkaan perisi -- täällä maallakaan?\nIhmistenkö apu, rikkaiden. Toden totta: me ihmiset olemme toisillemme\nmelkoisen petollisia. Melkein aina ... miltei ihan aina.\"\n\n\"Luo itsellesi turva ... luo vaikka kalliosta, ellet parempaa voi\nhankkia. Niin olet kuin linnoituksessa, -- ja edes kesin kuin pikku\nparatiisissa: punertavana kukkiva omenatarha ympärillä saaren\nrantaleppien kätkössä. Siellä elät; töistäsi iloitset. Mitä välität\ntylyistä ihmisistä, kunhan et itse ole kenellekään tyly: ken tulee\nvieraaksi, sille annat leipääsi.\"\n\nJa joku lopetti:\n\n\"Hätäpä kasvattaa satoa vanhasta vainiosta! Hätäpä muokata pelloiksi ja\npuutarhoiksi savipohjia ja mullalla täytettyjä. Käy kiinni karuimpaan,\nkovimpaan. Puhalla henki kiveen. Luo tyhjästä: olet pieni kuva siitä,\njoka teki tyhjästä maailman, maan ja auringon, kuun ja ihania unelmia\nsytyttävät tähdet.\"\n\n\"On paljon oikeita paraatiiseja aidattu, muokattu ja istutettu\nhedelmällisille ja aurinkoisille maille. Mutta olisipa Suomen\njokaisella pienellä kivikkosaarella sellainen hiljainen unelmiensa\ntoteuttaja kuin se vanhus, josta nyt näimme vilahduksen!\"\n\n\n\n\nIHME\n\n\nEi ole tämä ihme mikään jutelma keksinnöistä eikä uutuuksista, sillä ne\neivät liene milloinkaan uutta eivätkä ihmeellistä, koskapa niitä\nmelkein joka päivä tapahtuu; vaan todellisesta harvinaisesta ihmeestä,\njoka kuitenkin joskus on totta.\n\nVanha mylläri, joka nyt vaeltaa autuaitten kentillä ... käyskentelee\nikuisesti vihannoivissa lehdoissa, keskellä koivikoita, joita ei syksy\nkoskaan lakastuta, ja kukkivilla ahoilla, joita ei hanki peitä, astelee\nvihanta virpi kädessä, korkeana ja kirkastuneena ja loistava hymy\nhuulillaan rakkaitten karitsainsa perästä vieden niitä iankaikkisesti\nkauniille laitumille ... vanha mylläri tarinoi kerran...\n\nEi ollut joulu, mutta lähellä oli se vielä: oli uudenvuoden aatto.\nEivät palaneet myllärin tupasessa joulukynttilät, sillä niiden\npolttaminen ei ollut hänellä tapana, enemmän kuin muissakaan pienissä\nasunnoissa sillä seudulla. Mutta valoa oli silti pirtissä, valoa, joka\nloisti harmaan ja lämpöisen takan liedestä, myllärin kesällä talveksi\nvaraamista pihkaisista ja kuivista petäjäpuista.\n\nMylläri oli hommaillut jotain kamarissa. Nyt tuli hän tupaan ja istahti\nrahin päähän lieden ääreen, jossa jo ennestään istui muudan\nnuorukainen, hänen kummilapsensa. Myllärillä oli sylissä joitakin\npapereita.\n\nJuhliksi puhdistettu lamppu tuikki iloisesti pöydällä. Uunissa sirisi\nmaukasta tuoksua levittävä paisti, lammasta, silavaa ja raavaslihaa.\nMyllärin muorin kamarista, joka oli isännän kamarin vieressä, kuului\nsilloin tällöin sirmakansoittoa, raukeaa ja samalla raisua: talon\nisännällä oli juhlilla luonaan eräs toinenkin vieras, joka oli tullut\ntaloon käsiharmonikkoineen, ja soitteli nyt siellä. Vanha mylläri,\nlempeä ja naurusuinen herännyt, pietistiksi harvinainen laadultaan,\nkuunteli maailmallista soittelua alakuloisesti hymyillen.\n\nMilloin hanurinkurahtelu lakkasi, eroitti kamarista muorin juttelua\ntoisen vieraan kanssa ... ja ulkoa korkeain mäntyjen pehmoista suhinaa,\nikäänkuin raskaita huokauksia.\n\nMylläri istui siis toisen vieraan kanssa tuvassa, hehkuilevan lieden\nedessä.\n\nYhtäkkiä, tai oikeastaan verkalleen ja kuitenkin ikäänkuin tekoaan\nhieman salaillen pisti vanha mylläri paperitukkusen, joka oli hänen\nsylissään, palavaan uuniin, humisevien liekkien sekaan. Nuorukainen\nhuomasi hänen työntävän papereita palamaan, ja näki vanhuksen otsan\nsitten kohoavan miltei ylpeästi pystyyn, ja hänen ohuilla huulillaan\nväreilevän omituisen, leikkivän hymyn. Kun nuori mies katsahti\npapereihin, joita iloiset liekit juuri nieleskelivät, oli hän\nnäkevinään niissä sanan: Velkakirja.\n\n\"Mitä mylläri tekee?\" kysyi nuorukainen. \"Poltatteko velkakirjoja?\"\n\n\"Hyst!\" varoitti mylläri, naurahti ja kohotti toisen kätensä etusormia.\n\"Älähän hiisku tästä muorille.\"\n\nPoika ymmärsi ukon: muori oli tarkka raha-asioissa; varmaankin mylläri\npoltti toisen velkakirjoja, ja mitäpä hänellä itsellään olisikaan ollut\nkenellekään maksamista, joka nyt muka olisi ollut maksettu ja jonka\npaperit hän olisi täten hävittänyt? Sitten mylläri jatkoi:\n\n\"Enpä velkakirjoja polta: yhden ainoan vain kadotan ... pienen...\"\n\nMylläri mainitsi hiljaa miehen nimen, joka oli ollut hänelle velkaa.\nSyntyi pitkä hiljaisuus. Vanhuksen kasvot olivat taaksepäin\nkallistuneet; ne olivat iloiset, kirkkaat, ja kumminkin hänen\nsilmänurkissaan, pietistin punertavissa, itkettyneissä silmissä,\nkierteli vesi.\n\nMeni hetki. Sirmakka oli hiljaa, tuuli ulkona huokaili, ja kamarissa\nmuori naurahteli ja jutteli.\n\nSitten huokasi mylläri syvään ja alkoi tarinoida verkalleen, --\nopettavasti, hieman saarnaavasti:\n\n\"Niin, velkakirjasenhan minä poltin. Pieni velka vain ... jollaisesta\nei kannata mainita. Mutta tiedätkö, että sittenkin tuntuu hyvältä, kun\nsillä tavalla tein. Ihmeellistä. Mutta niin on Kristuskin käskenyt ...\neikä silti juuri käskenyt, koska hän meiltä mitään vastinetta\nvaatimatta antaa velkamme anteeksi, ottaa ne maksettavikseen.\n\n\"Tuntuu hyvältä ... ja tuntuu siltä kuin tuvassa nyt palaisivat kirkon\njoulukynttilät...\n\n\"Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin olisi ihmistä tällaiseen\nkäskenyt.\n\n\"Sanoisinko sinulle ... poikani ... missä sen käskyn sain?\n\n\"Olisinko kovamielinen ... veisinkö ehkä sillä tavalla iloa\nnuorukaiselta? Ajattelen näet, että onhan sinulla, onhan nuorella\noikeus ja vapaus iloita maailmasta. Paljon on siinä iloittavaa ...\nkesä, ja Jumalan luomassa maailmassa laiho ja kukkaset, maan hedelmät,\nnuoruus: kaikki Jumalan antimia ihmisille. Iloita saa, iloita täytyy\nsiitä. Iloita ja ihmetellä.\n\n\"Tohtisinko nyt tosiaan kenties riistää sinulta iloa?\n\n\"Mutta jokin vaatisi puhelemaan surusta ... josta kehkeytyy ja kertyy\nilo. Puhumaan, missä ja miksi minulle ikäänkuin annettiin käsky hukata\ntämä velalliseni paperi.\n\n\"Se tapahtui muutama päivä sitten. Hänen mökissään ... hänen\nsairasvuoteensa ääressä. Niinkuin tiedät, hän on hyvin kipeä. Varmaan\nhän pian kuolee.\n\n\"Täytynee puhua näin uudenvuoden aattonakin ... iltana, jonka perästä\ntoivotaan kaikkea tulevalta vuodelta ... kovaa on nähdä kuolevaa, nähdä\nkuolevan ihmisen kasvoja...\n\n\"Katoavaisuus oli hänen kasvoihinsa sinettinsä painanut; ne olivat\nkeltaiset ... niinkuin vanhojen kirjojen paperi. Niin on mennyttä mies;\ntyhjiin laihtunut ... kun on kauan potenut. Ja hänen silmänsä, tuon\nmies-raukan: ne olivat ikäänkuin tavattomasti suurentuneet. Ne\nnäyttivät ihan mustilta, vaikka hän onkin vaalakkasilmäinen ... ja ne\nolivat pelkkää silmäterää. Isot ja mustat silmäterät kalpeissa\nkasvoissa... Kuin jotkin ikkunat, joista jokin minua katseli. Mikä?\n\n\"Puoli vuotta tätä ennen olin nähnyt saman miehen hartevana, leveänä.\nSilloin hän nauroi, hommasi työssä. Kiivas hän oli mieheksi ...\nsellainen ettei kai luullut minkään jaksavan hänen voimaansa vastustaa.\nJa hän kerskui voimillaan. Nyt, lyhyen ajan kuluttua, hän oli mennyt\nnäin kasaan. Jumala oli lähettänyt taudin ... kutsumaan häntä pois.\nHänen ruumiinsa muuttui niin heikoksi, ettei hän pysty vuoteesta\nnousemaan. Kovia sanoja täytyy hänen sietää niiltä, joiden on\nhoidettava häntä ja joille hänestä on nyt tullut vastus: omaisilleen ja\nlapsilleen ... hänestä, heidän entisestä hoitajastaan. Eikä hänellä ole\nvoimaa eikä halua heidän käytöstään nurkua; ainoastaan vedet virtaavat\nvälistä poskille silmäkuopista. Jumala lohduttakoon häntä ...\nmuuttakoon häntä vielä niin, että hänelle on ilo lähteä maailmasta.\n\n\"No ... hänen silmiensä näkeminen se pakotti minut polttamaan tuon\nvelkakirjan. Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä se hänen nähtensä,\ntai antaa paperi hänelle. Mutta ... ehkäpä sinä tekisit sen hyväntyön\nminulle, että menisit vakuuttamaan hänelle, etten ryhdy hänen\nperikuntaansa velkomaan? Menemmekö yhdessä häntä katsomaan?\n\n\"Ne pian kuolevan silmät! Mitä puhui Kuolema, joka niistä katseli\nmaailmaa ja minua, sillä Kuolema niistä katseli. Kuolema ja\nkatoavainen. Tuntui kuin ne olisivat sanoneet: Katsokaa, tässä lepää\nvoimakas, yrittävä, paljon toivova mies ... muuttui muutamassa\nkuukaudessa heikoksi kuin lakastuva korsi. Ja Kuolema sanoi: samoin\nolet sinä itse muuttuva. Sinä olet kuoleva.\n\n\"Kuoleva ... minäkin. Ja juuri minä. Ennen muita ehkä minä, sillä\nminulla on jo sellainen ikä. Kuoleva ... ja katoava kuin ruoho.\n\n\"Miksi niin ollen välittäisin ... pikku seikoista? Onhan minulla nyt\nrahaa tarpeeksi. Ja ilman sitäkin: se, joka muistaa piankin lähtevänsä\npois, ei paljoa tarvitse. Muorillekin ja sukulaisille on minulla jättää\njotain, heidän elonpäivikseen ... -- niin on Jumala minua auttanut.\nHeidän lyhyiksi elonpäivikseen: paljoa eivät he ennätä sillä ajalla\ntarvita ... eivät niin paljoa, ettei minulla olisi oikeus ilahduttaa\nkuolevaa pyyhkimällä pois hänen perillistensä pienen velan.\n\n\"Velanko minulle? Mitä joutavaa! Ei ollutkaan se velka. Sillä ei\nminulla ollut mitään antaa, ei ole mitään omaa. Ei mitään.\n\n\"Sanotaan, että mylläri on rikas. Että hänellä on mylly ... että\nhänellä on maatila ... pellot, monta latoa heiniä joka talvi. Ja\nrahojakin pankissa.\n\n\"Se on joutavaa puhetta. Lasten tarinoita. Ei minulla ole mitään. Ei\nmitään omaa.\n\n\"Eikö mitään omaa?\n\n\"Ei. Miksikä ei? Siksi ... että minun, niinkuin jokaisen, on lähdettävä\npiankin maailmasta. Se on totta, se on selvää. Ja niin ollen on kaikki,\nmitä minulla on, mitä olen ehkä itselleni hankkinut, annettu minulle\nainoastaan lainaksi, Lainaksi olen saanut itselleni myllyn, tilan,\nkarjan. Lainaksi kaikki; se otetaan näet minulta koska tahansa\ntakaisin, mieltäni kysymättä ... tai minä otetaan pois täältä\nlainatavaroitteni luota. Minun on jätettävä nämä lainatavarat\nvuorostani muille.\n\n\"Lainaa on omaisuuteni, ei omaani. Jumalan omaisuutta se on. Mikä\noikeus, mikä ilo minulla olisi velkoa muilta semmoista, joka ei olekaan\noikeastaan minun? Eikö minun ole oltava sitä velkomatta ... jos oikean\nomistajan ääni siten minua käskee?\n\n\"Ei, minä en velo. Ja siksi olen iloinen, kun poltin edes tämän pienen\nvelkakirjan ... taisteltuani kyllä sen pahan kanssa, mikä minussa\nitsessäni piilee ja kuvittelee minulle, että minulla olisi maailmassa\njotakin omaa ja että minun olisi sitä vartioitava niin etteivät\nlähimmäiseni sitä saisi. Lähimmäiseni, kanssavelalliseni ... maailmasta\nkatoavat.\n\n\"Mieleni on nyt tästä teosta iloinen! Tuntuu kuin ympärilläni\npalaisivat joulukynttilät ... kauniimmat itse näkyväisen Jumalan\ntemppelin joulukynttilöitä!\"\n\nMeni hetki. Myllärin muori tuli tupaan, katsomaan paistoksiaan ja\njärjestämään pöydälle juhlaruokia. Hänen mukanaan reuhtoili tuo toinen\nvieraskin, harmonikkoineen, nähtävästi maistelleena miestä väkevämpiä\ntuolla muorin kamarissa ... toverinaan samainen -- muori. Sirmakka\nalkoi nyt räikyä tuvassa. Muori touhusi ja tirskahteli: sen nyt\narvaa, pullo oli hänellekin varsin mieleinen. Vanha mylläri iski\nveitikkamaisesti silmää sille, joka oli hänen sanojaan äsken\nkuunnellut, kai merkiksi, ettei äskeisistä jutuista pitäisi todellakaan\nhiiskahtaa.\n\nMutta niin pystyssä oli vanhan miehen ylhäinen otsa, sellaista\njärkkymätöntä tahtoa, sellaista itsensä kurissapitämistä ilmaiseva sen\notsan rauhallinen sävy, niin lempeä hänen hieno hymyilynsä, niin syvä,\nalakuloinen sääli hänen tyynissä silmissään välkehtivän kujeellisuuden\nalla, että nuorukaisen pää painui ikäänkuin vaistomaisesti hänen\nedessään kunnioituksesta kumaraan. Kuolemaa hän ajatteli ... ja\najatteli, että tämäkin ystävä pian voisi siirtyä sinne, mistä ainoakaan\nei palaa. Sitä hän mietti ... kuulematta harmonikan remua ja muorin\nhoppuamista ja ainaista juttelua. Mutta ihme; surulliset eivät hänen\nmietteensä ja tunteensa kuitenkaan olleet. Ei, jokin kummallinen\nikäänkuin nosti, tempoi, kantoi hänet iloon... Yli koko matalan\nmaailman olevaan hengen ihmeelliseen valtakuntaan.\n\nHengen valtakuntaan? Sellaista hän ei liioin uskonut olevan\nolemassakaan: liian paljon hän oli nähnyt jo harjoitettavan omaa\nhyväänsä tavoittelevaa petosta hengellä, aatteilla, korkeilla\nihanteilla. Mutta tässä oli tosi näyte siitä, että aatteen puolesta\nvoitiin jotain antaa, -- ja antaa vaieten. Siispä saattoi olla\nkätkössä, jossain, muitakin totisia hengenpalvelijoita. Miten oli\nmahdollista, että tämä sivistymätön, yksinkertainen maalainen iloitsi\nnäin uhrautumisesta?\n\nPoika näki taivaan valtakunnan! Ja -- tuon myllärin näki hän siellä\nhuulilla hymy, silmissä lempeä loiste.\n\nNyt alkaa se poika olla vuorostaan vanha mies. Vuodet ovat menneet\npian: menneet autereiset keväät, mustat syksyt ja karut talvet, ja\nvielä joutuisammin kultaiset kesät. Vanha mylläri on siirtynyt maan\nmultaan, kaiken elollisen lakia totellen ... taikka siirtynyt noille\nautuaitten ihanille kentille. Ja seurannut on häntä hänen rattoisa\nmuorinsakin.\n\nMutta aina, milloin tuolla entisellä nuorukaisella on edessään jokin\nilkeä pulma, tai jos suru häntä ahdistaa, taikka pettymys saattaa hänet\npainamaan otsansa käteensä ... johtuu hänelle mieleen tuo maalaisukko,\nja uudenvuodenaatto tuolla myllytuvassa, alakuloisessa, talvisessa\nlaaksossa; hän näkee myllärin leikilliset silmät, hänen itsepintaisesti\nylhäisen otsansa. Ja sitten hän naurahtaa itsekseen:\n\n\"Mitäpä hätää tässä! Tavaroistako? Ei omani ole minun: se on laina.\nLyhytaikainen laina ... melkein kuin yhdeksi päiväksi annettu.\n\n\"Ja jos kuka minua mielestäni halventaa ja kalvaa, saadakseen, luuloni\nmukaan, itselleen sitä pientä kunniaa tai pikku valtaa, mikä tuntui jo\nikäänkuin minulle lainatulta, niin ... halventakoon! Naurettava hän\noikeastaan on: kuinka voi toinen toivoa niin vähäistä itselleen? Nähdä\nharmia ja vaivaa sellaisesta, joka on vähempi turhaa, joka tuokiossa\nunohdetaan!\n\n\"Joku tekee ihmisen narriksi, naurunalaiseksi ... hyötyäkseen sillä\nmuka jotakin. Mitä se minuun kuuluu? Ja eikö olekin aina narrillista\nkaikki, mikä takertuu johonkin, kiivailee, puskee, innostelee? Jopa\nkannatti!\n\n\"Olisinpa aseeton, hiljainen. Antaisinpa ... itseäni sortaa! Niin,\nnauttia siitä, että on vähäinen, lyöty ja poljettu! Siitäkin saattaa\nnauttia. Sillä miksi riidellä sellaisesta, mikä ei meidän ole tai on\ntuokion vaiva?\"\n\nMyllärin muistaa hän aina, tuon ihmeen talonpoikain itsekkäässä ja\nrähisevässä joukossa. Ukko nyökäyttää päätänsä hänelle, kujeellisesti,\nhymähtää jotain, ikäänkuin sanoen:\n\n\"Mitäpäs! Ei hätää. Kyllähän tästä maailmasta aina pääsee ... liiankin\npian. Kuolema se on sellainen ulosottomies...\"\n\n\n\n\nDILETTANTTI -- TIENHAARASSA\n\n\nMies kulki synkässä korvessa. Hän tuli kahden tien haaraan.\n\nSiinä hän seisoi ja katseli neuvottomana.\n\nToisen tien suuhun ilmestyi olento, jolla oli tunnettu orjanruoskista\npunottu seppele päässä. Hän virkkoi hiljaa, päätänsä jo alakuloisesti\npudistaen:\n\n\"Kelpaanko?\"\n\nMutta silloin ilmestyi toiselle tielle nainen, lehahtaen kuin joihinkin\nkuiviin havuihin juuri sytytetty tuli. Kaunis hän oli, vartalonsa\nnotkui keveänä, hiuksensa olivat kellertävät, vaatteittensa liehuvat\nharsot siniset. Mies, joka katseli neuvottomana tienhaarassa, tuskin\nhuokasi, ja läksi kulkemaan naista kohti. Nainen väistyi ja huudahti:\n\n\"Sanopa, minkälainen olen, niin tavoitat minut ... voitat minut.\"\n\nNyt alkoi mies kuvailla naista, kuten käsketty oli, ensin arastelevin\nsanoin, sitten kiihkoon syttyen, satojen kauniiden sanojen valtavalla\nvoimalla ... yhäti seuraten ilmestyksen perästä, joka hänen edessään\nkulki. Siinä kuvailtiin noita tavoiteltavan silmiä, joista veitikka\nkimalteli, verrattiin hiuksia kultaan, ääntä metsäkyyhkysen yksinäiseen\nkuherrukseen, olennon vaatteita ruusupensaaseen, josta lauhkea tuuli\nleijuttaa hiljaista tuoksua.\n\n\"Kas sellainen sinä olet!\" huudahti mies lopulta riemuiten.\n\nMutta silloin: nainen, tämä kummallinen muuttui. Taikka ensin hän\nkatosi, jättäen tavoittajansa suruun, ja ilmestyi sitten hänen eteensä\nuutena. Hän naurahti:\n\n\"Huomaat, etten ollut sellainen, miksi minua sanoit. Kuvaile minut\nuudestaan, jos tahdot saavuttaa minut.\"\n\nMies tosiaan huomasi muutoksen. Mahdotonta oli, että hänen äskeinen\nkuvauksensa olisi tällaiseen olentoon sopinut. Hän naurahti säälivästi\ntaannoiselleen ... ja alkoi kertoa, mitä nyt näki.\n\nHehkuvat olivat ilmestyksen silmät, musta oli hänen tukkansa,\nmusta ja välkkyvä kuin jonkin petolinnun sulkien väri. Ilman verhoa hän\nväikkyi melkein, huulilla nauru, joka soitti kuin monet kulkuset\ntähtisenä talviyönä. Tanssahtaen hän luisui miehen käsistä, pitäen\nväistyessäänkin syliään avoimena. Miehen huulilta ryöppysivät sanat\nihailua, rakkautta, epätoivoa täynnä, sillä vieläkään ei olento\nantautunut hänen valtaansa; ne sanat olivat tulta, pauhasivat ja\nloimusivat kuin tulipalo pimeässä yössä, ne olivat punaista ja mustaa,\nne värisivät kuin veripisarat murhaajan veitsen terällä. Ilmestyksen\nmuodot hän kuvasi rakkaalla huolella, hänen jokaisen suortuvansa\ntuhannella sanalla, joista yksikin riitti; hänen sielunsa häijyyden ja\nkauneuden hän luuli lausuvansa.\n\nTuokio: ilmestys katosi.\n\nTyrmistyi mies ... harhauttavalla tiellä yksinään. Vielä kajahti ääni\nkaukaa, yhä kauemmaksi häipyen, ikäänkuin väkevän soittimen kielen\nviimeinen, heikko kajahdus. Mies putosi polvilleen maahan, pettyneenä,\ntuntien itsekin pettäneensä itseään.\n\nSilloin kosketettiin hänen olkapäähänsä, ja kun hän kohotti kasvojaan,\nseisoi siinä jalleen ... tuo orjantappuralla kruunattuko?\n\nMies nauroi pilkallisesti. Taaskin oli tämä keiju ... mutta samaksi\nkuin entisen tiesi mies tämänkin olennon, joka nyt lausui:\n\n\"Millä sanoilla luulit minut ilmaisevasi, lapsi! Olinko sellainen?\"\n\nNyt uskoi mies hänet sittenkin saavuttavansa, ansaitsevansa ... vaikka\nennen oli kokenut muuta. Hänen sydämensä järkyttyi halusta nähdä tuo\nolento oikein, sellaisesta halusta, että hän nöyrtyi niin että tuskin\ntohti lähteä ilmestyksen jälkeen, joka oli korkea ja majesteettinen.\nValkeat olivat sen kasvot, samoin kuin ne kädetkin, jotka viittasivat\nhäntä nousemaan. Hän oli kuin hohtavaa kultaa.\n\nEi, toden totta ei tämä sittenkään ollut se entinen, päätteli nyt mies.\nNiin, hän häpesi entistä opastaan. Jos hän olisi ollut kuvanveistäjä ja\nne äskeiset sanat hänen tekemiänsä kuvia, olisi hän kuvan sirpaleiksi\nmurskannut; jos hän olisi ollut tuli ... ja nuo sanat jotain tulelle\naltista, olisi hän ne polttanut, heittänyt keveän, mustan tuhkankin\ntuuleen, ikuiseen häviöön. Nyt lausui olento:\n\n\"Sano, minkälainen olen, minkälainen minun sieluni, niin johdan sinut\ntien päähän ... ihanaan onneen.\"\n\nMiehen myrtynyt sydän pehmeni, se alkoi elää ja hedelmöida, jälleen ...\nkuten mehevä multa, johon keväinen aurinko paistaa. Sanoja, kuvia,\nuutta kauneutta se iti, vihersi, alkoi versota. Jokainen korsi,\npunertava silmu, jokainen lehti, tuuhea lehvä ja kukka siinä kuvaili\ntuon ilmestyksen ylhäistä korkeutta, hänen sielunsa puhtautta,\nsydämensä loppumatonta hyvyyttä...\n\nMutta ilmestys väistyi. Hän pudisti yhä päätänsä, virkkoi:\n\n\"Et saavuta minua. Et ole kuvannut minua.\"\n\nJa yhtäkkiä hän katosi. Minne?\n\n\"Entinen hän oli sittenkin\", mies katkerana itsekseen sanoi.\n\nJa hän jatkoi:\n\n\"Tiettävästi se ilmestyy taas ... uutena, uudestaan.\"\n\nSe olikin totta. Se ilmestyi. Kymmenesti. Sadasti. Milloin kuin olento,\njoka itkee köyhyyttänsä ja tarvitsee suojaa, milloin kuin kaunis, nuori\ntyttö, jota suudellaan kesän kukkivien syreenipuiden alla, tahi\nniinkuin kypsä renessansin nainen, jonka povi kaartuu korkeana ja\nhampaat kiiltävät viinin mehua, taikka kuin tanssijatar, jonka\nvoimakkaiden jalkain poljento hukkuu viulujen tahtiin, tai ilonaisena,\nsilmien alla tummat juovat, epätoivo, joka ei puhu koskaan yhtään\nainoaa sanaa, sitten sellaisena, sitten tällaisena: yhä, aina,\nlakkaamatta uutena: nyt jonakin hämäränä haltiattarena, jonka siivet\nhumisevat kuolemalle vihkiytyneen ja kuoleman janosta sekautuneen\nsankarin pään yläpuolella, nyt pyhimysnaisen tapaisena, kiharainsa\nympärillä säteikkö, nyt madonnan kaltaisena, nyt rakastajattarena,\nsitten viileänä, sointuvana, vaiti, pelkkänä muotona, nyt palavina\naisteina... Aina väistyen edestä ja kadoten.\n\nMies seisoi synkässä korvessa. Viimeinen ihana näky oli kadonnut; sanat\nolivat vuotaneet hänen huuliltaan, sanat, jotka taas tuntuivat hänestä\nolevan tyhjät niinkuin hänen sydämensäkin.\n\nTyhjäkö tuo sydän? Jotain siinä oli. Ei enää katkeruutta: se oli\nhänelle jo liiaksi kulunutta, koettua; ei pettymystä, sillä pettynyt\nhän oli jo tuhannen kertaa; vaan siinä versoi nyt jotain vielä syvempää\nkuin viha itseäänkin kohtaan siitä, ettei hän ollut pystynyt voittamaan\nainaiseksi sitä, mitä hän tahtoi. Tämä vihaa syvempi tunne, sellainen\nvoimakas, että se, itsensä hävittämisen halun ja katoamisen kaipuun\npartaalla, kidutti ja kalvoi hänen sydäntään.\n\nVieläkö tulisi uusi ilmestys ... jota hänen täytyisi tavoitella ...\ntäytyisi!\n\nHän ei jaksaisi enää! Hän kaipasi kääntyä takaisin ... tältä kirotulta\nkidutuksen tieltä. Ja hän kääntyi.\n\nLuuli kauaksi joutuneensa. Kulki tuokion: näki itsensä äskeisessä\nkahden tien haarassa!\n\nMutta aikaa oli silti kai runsaasti mennyt, sillä hän tunsi itsensä\nväsyneeksi.\n\nSilloin näki hän sen tien alussa, jota hän ei ollut kulkenut, jälleen\nsen kalpean olennon, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.\nOlento ei vaikuttanut enää hänestä ankaralta, joskin oli alakuloinen\nkuin ennenkin. Hiljaa ja lempeästi virkkoi hän miehelle nyt uudestaan:\n\n\"Kaikki on kanssani ... niin yksinkertaista. Ja -- se on kaunista,\nonnellista. Etkö tulisi?\"\n\nMies oli vaipunut maahan. Hän tiesi, mitä tuo toinen tahtoi.\n\nSitten käänsi hän kasvonsa olennosta murheellisena pois. Hän huokasi.\nJa huumautui, sillä toisella tiellä viittoi, säteili jälleen uusi\nilmestys, uusi harha.\n\n\"Hänellä oli paljon rikkautta: liian paljon kauneutta\", huudahti se\nolento, jolla oli orjanruoskista punottu seppele päässä.\n\n\"Liian vähän, liian vähän!\" vastasi mies.\n\n\n\n\nMAAILMAN PALKKA\n\n\nHuone on pieni ja siisti. Ja lämmin: uunissa on ollut äsken tuli,\nvaikka maaliskuinen päivä valaakin nykyään jo ikkunasta sisään kuivaa\nja suloisesti raukaisevaa paahdettaan. Kuin pikku sali on tämä kamari,\nkivimuurin alimmassa kerroksessa syrjäisen kadun varrella. Tuossa on\npyöreä pöytä, ahdettu täyteen ruukkukasveja, pelargonioita,\nmorsiushuntuja, huolekkaasti aurinkoa kohti käännettyjä, joukossa\nKöyhänilokin. Tuossa keinutuoli, tuolla jonkinmoinen kirjoituspöytä.\nSeinillä kipsistä valettuja medaljongeja, jotka ovat esittävinään\nsuurmiehiä; piirongilla tunnettu kirjava kipsipoika, jalassa suuret\nsaappaat ja piippu suussa. Sänky puhtaalla päällysverholla peitettynä.\n\nAsukas loikoo vuoteella, koivet varovasti nostettuina sängyn\npäätylaudalle.\n\nAurinko laskee. Takassa risahtelee hiillos. Pitsisten ikkunauutimien\nläpi lankeaa päivän valo kalpeina, värisevinä läikkinä seinäpapereille;\nvavahtelee hetken, himmenee ja kirkastuu vuorotellen, siirtyy\nhiljalleen kuviolta toiselle.\n\nPuotikello seinän takana kilahtaa vielä kerran, ja kuuluu kauppiaan\nsävyisä hyvästely. Kauppa pannaan kiinni.\n\nOlkoonpa kamarin asukas, keski-ikäinen mies, nimeltään vaikka Falk. Hän\najattelee, että pitäisi tästä nousta laiskana tupakoimasta ... pitäisi\nsytyttää lamppu. Olisi muka suomennettava tuota teosta \"Taiteen\nsynteesi\". Toinen on jo melkein valmis; se on \"Ajan henki\nekspressionismissa\". Mutta vielä on hämärää, vielä väreilee auringon\nkulta ikkunasta, josta näkyy, tämän syrjäkadun päästä, louhittu kallio\nja sen vieritse merensaari, jonka mustan metsän puhki rusko alkaa\nkiilua.\n\nVuokraemäntä liikkuu nyt toisessa vierushuoneessa, pikku puodin\nomistaja. Kahvikupit ja tarjotin rattoisasti kalahtelevat. Ja sitten\nhän tuokin sisään jo kahvia. Ketterästi ja ääneti laskee hän\ntarjottimen pöydän kulmalle. Seisoo hetken. Kehoittelee juomaan. Mutta\nei vielä poistu kamarista.\n\nAuringon säteet leikkivät kamarissa, raukeat ja haikeat keväisen\nauringon hyvästelyt. Ollaan hiljaa. Falk on kuulevinaan, miten\nvesipisarat vielä tippuvat räystäskouruista ikkunan takana ...\nvaikkeivät ne enää tippunekaan, sillä ilta kylmenee pian näihin\naikoihin. Mutta kun kävelijät kulkevat ikkunan ohitse, rasahtelevat\nkulkijain askelet kevättä.\n\nVanhapiika seisoo yhä oven suussa, nojailee oven pieleen. Vuokralainen,\njoka ei ole asunut hänen luonaan kuin muutaman viikon eikä ole tullut\npaljoa puhuneeksi hänen kanssaan, katsahtaa häneen. Ja nousee\nhaukotellen sängystä, juomaan kahvia. Miksi hän yhä siinä seisoo, --\nvanhapiika? Hän näyttää Laurista koomilliselta ... tuntuu\nvastenmieliseltäkin: on kuivettunut, luiseva; suunsa on leveä ja\npunainen ... toinen olkapäänsä nytkähtelee, ja joskus ihan hypähtää:\nhermotautia jonkinlaista. Entä silmät sitten! Hän ei katso\nvuokralaistaan koskaan silmiin. Jos Falk tavoittaa hänen katsettaan,\nvääntyvät ne silmät ikäänkuin nurin, nyt kattoon, nyt seinille, ja\nsamalla hänen suunsa haukkoo ilmaa kuten kuivalle nostetun kalan ...\näänettömästi niinkuin häntä tukehduttaisi.\n\nYhä se seisoo, kuiva ja keltainen vanhapiika. Käsi hapuilee oven pieltä\n... ikäänkuin hän aikoisi ajatuksissaan jotain sanoa. Ja hän\nhuokaileekin. Olennon rinta on melkoisen pyöreä ja korkea. Mutta tuo\nlakastunut iho: voi onnetonta! Muussakin ruumiissa on pyöreyttä kyllä.\nPieni hän on. Silmät mullistelevat sinne ja tänne, vedenväriset silmät.\n\nEi ole puhuttu vielä mitään. Riite rasahtelee ohikulkijain askelissa\nkadulla. Ja aurinko yhä alenee, levittäen alakuloista hohdetta laajalle\njäälle merensaaren edustalle. Taivas sinertyy ja punertuu, kevättaivaan\narkaa, tuskallista punaa. Kiire näyttää auringolla olevan alas\nilmanrantojen kätköön.\n\nJotain pitänee vuokralaisen kai kysyä tuolta ikäänkuin odottavalta.\nKysäisee kuulumisia.\n\n\"Mitäpäs\", vastaa nainen, haukkaa sanojaan, katselee permantoon,\npujahtaa oikaisemaan sängyn verhoa ja asettuu taas ovenpieleen. Ja\nsitten nopeasti:\n\n\"Mitäpäs. Se on sellaista aina -- pientä kiirettä ja touhua... Ja nyt\nminulla on pulakin... Kun tuo konttoristin rouva ei tahdo maksaa.\nPieniähän ne ovat maksettavat; mutta minulla -- olisi puodin vuokra\nhankittava, ja tavaraakin lisää: mistäpä minä saisin, jos eivät muut\nminulle voi antaa. Niin, eihän tämä asia herraan koske, mutta...\"\n\n\"Mikä? Se konttoristin rouvako?\" kysyy Falk. \"Sekö mustasilmäinen, ja\nlikainen?\"\n\n\"Likainen?\" naurahtaa vanhapiika. \"Älkää toki niin sanoko! Eihän se\nniin likainen; ei ... ainakaan itse luule olevansa... Ja mitäpä noiden\n... vaatteiden likaisuudesta! Ja ovathan ne silkkiä, ne vaatteet ... ja\npitsiä. Ja syylläkin hän sanoi, kun katseli puodissani sukkia\nostaakseen, etteivät tällaiset hänelle passaa, koska hän ei voi\nnäytellä niitä herroille, kun ne eivät ole silkkiä. Ihan vakavissaan se\npuhui.\"\n\nVanhapiika naurahti. Ja jatkoi, kun vuokralainen oli hänen jutulleen\nikäänkuin suopeasti hymähtänyt:\n\n\"Vakavissaan ... se niitä tahtoo näytellä. Raitiovaunussa istuu --\nnäytelleekö sukkiaan kaikille? Ja kertoi, että kaikki herrat ovat\nhäneen ihastuneet, kun hän sillä tavalla... Sitä varten hänellä on --\npukimet. Niin hän touhuaa; kokouksia on jos jonkinmoisia --\nompeluseuroja... Ja milloin ei ole niitä, niin kotiin tuodaan vieraita\n... tänne ylös, tiedättehän. Siellä se on ilo ja remu. Täytyyhän sitä\nvieraille tarjota. Mutta sitten -- kuluvatkin palkat siihen. Ja lapset\nkuljeksivat huonoissa vaatteissa, ja rouva sadattelee herralle, käskee\nhänen ansaitsemaan enemmän, sillä hänelle täytyy hankkia sitä ja sitä,\nuusia leninkejä, rahaa teattereihin ja taidenäyttelyissä ja\nravintoloissa käyntiin. Tosiaan, valehtelematta, hän kiroaa, huutaa.\nKukapa uskoisi tuollaisesta koreasilmäisestä... Mitä menoa se pitää\nvieraillekin ihmisille ... ihan korviani särkee! Ja miksi täytyy hänen\naina saada niitä uusia pukuja ja ravintoloissa käyntejä? Siksi, sanoo,\nettä herra ei muuten voisi yletä virassa, ei saisi Lisää palkkaa, ellei\nvaimo ... pitäisi hänestä huolta: pitäisi hänen puoltaan ... kai noilla\nmustilla silmillään. Ja kuitenkin on herra niin siivo: itkee hänen\nkirotessaan ... ja lupaa yrittää: lupaa kohota arvossa. Rakastaa,\nraukka, lapsiaan, -- ja noita silmiä. Ja kai heillä kovaa onkin. Mutta\nmiksi hän siitä vieraille puhuu ... minullekin vihoittelee? Minun oli\npakko mainita pienestä summasta, jonka hän oli minulle velkaa. Silloin\nhän pauhaamaan, ja silmät salamoivat, huutamaan, että konttoristin\npalkat ovat pienet, herrasmiesten palkat ovat nykyään aina liika\npienet: ei voi käydä missään, ei voi pitää perheissä illatsuja, ei voi\nsyödä niinkuin ennen sotaa, ei kannata ostaa muuta kuin pirtua, ei\npukeutua komeasti, ei ylentyä, vaikka miehellä muka olisi lahjoja\nkorkeaksi virkamieheksikin eikä vain konttoristiksi. Ja siinä uhkaa,\nettä virkamiehet tekevät lakon, tai eivät lakkoa, vaan eroavat\ntoimistaan ... näyttävät, että on kohdeltu pahoin, tahtovat elää kuin\nennen...\"\n\n\"Eikä siis maksanut teille?\" kysyi Falk.\n\n\"Niin, enhän minä häntä kovasti ahdistanutkaan\", vastasi vanhapiika\nyksinkertaisesti. \"Sillä hänen miehellään onkin kovaa ... entä sitten\nlapsi-raukoilla...\"\n\nFalk hymähti ... eikä ajatellut oikein mitään. Viimein hän sanoi:\n\n\"Niin ... te taidatte olla ... liian siivo ihminen...\"\n\nNaisen kasvot alkoivat hohtaa, -- pelkkää ilta-auringon valaistusta ei\nse ollut. Hänen pieni päänsä, ruosteenvärisen, harvan tukan peittämä,\nkohosi pystympään, suunsa meni nauruun, silmät pyörähtelivät. Hän\nhuokasi, äännähti:\n\n\"En tiedä ... en tiedä. Eihän sitä nyt siivo...! Mitäpäs puhua.\nKoettaisihan sitä olla ... mutta kun ei voi! Kun ei aina jaksa ... kun\non köyhä. Minua ahdistetaan ... paljon vuokraa puodista ja huoneista.\nMinkä tästä jää ... tällaisesta liikkeestä? Tuskin saa itse ruokansa\n... ja vähän vaatteita. Se on ihan tosi.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", myönsi vuokralainen.\n\n\"En, en minä aivan pian häneltä uudestaan pyydäkään\", jatkoi nainen.\n\"Sitä ... tiedättekös ... ei ylpeytenikään sallisi!\"\n\nFalk tähän:\n\n\"Ylpeytenne?\"\n\n\"Niin, ylpeyteni!\" toisti nainen ja kohotti pystympään päätänsä.\n\"Kyllähän tuon nyt kestää. Menköön -- iltaseuroihinsa, näyttelyihinsä,\nkomiteoihinsa. Mutta lapsia on sääli. Ja miestäkin...\"\n\n\"Kauniisti tehty: autatte heitä ylemmäksi arvossa -- muutamalla\nsukkaparilla\", pisteli Falk.\n\n\"Sukkaparillako? Eihän rouva huoli -- harmaita sukkia. Mutta,\nmielellänihän minä auttaisin, jos voisin. Mitäpäs minusta. Turhaahan\nminun on puhuakaan ... että haluaisin jokaiselle menestystä; nyt tuntuu\nkuin itseäni kehuisin. Mutta en minä ketään kadehdi, sen voinee sanoa,\nen, en! Ylentykööt, menestykööt. Lienee se pahaa, -- mutta jokaisella\nihmisellä on pahansa, ja minä olen ylpeä: se ikäänkuin antaa elämää, --\nse, ettei tiedä tahtoneensa kenellekään pahaa. Ja kyllä ihmisten kanssa\nolen tullut toimeen. Ei ole ollut riitaa -- kuin harvoin. Kuka heidän\nasiansa ja vaikeutensa tietää? On tässä asunut ylioppilaita -- nimiä ei\nsovi sanoa, sitä minä en tee, -- jotka ovat, niin ... jättäneet\nmaksamatta huoneen, kahvit, kaikki. Ylpeä olen, kun näin kerron. On\nollut rikkaiden isien poikia maalta; ovat sanoneet lähettävänsä rahat,\nkun pääsevät kotiinsa. Mutta -- kai ovat unohtaneet ... vai mikä lienee\nsyynä, etteivät ole lähettäneet. Ja minulla on ollut pula odotellessa\nrahoja...\"\n\n\"Ettekö ole perinyt velkoja laillista tietä?\"\n\n\"Laillistako? Herra siunatkoon! Noilta pojilta?\" huudahti nainen.\n\"Muutama kielsikin, ettei saa isälle tai äidille kirjoittaa. Mitäs\nkotona arvelisivat, jos saisivat vihiä, että pojat ovat täällä rahoja\nniin käyttäneet ... tahtovathan nuorukaiset joskus pitää hauskaa. En,\nen toki minä peri... Siihen minä olen ... sitä kuin kehaisin. Ja\neräiltä olen sitten tosiaan saanut takaisin ... kuukausien tai\nvuosienkin päästä ... ja oikein lahjat lisäksi: milloin kauniin kukan,\nmilloin muuta. Nuo kipsikuvatkin sain kerran. Sellainen ilahduttaa. Ja\njos ei kuka maksa, niin ... olkoon: ei kai ole maksaa. Onhan niitä\nköyhiä. Kahdelle olen vähän lainannut, milloin satuin kasaan saamaan.\nYhdelle toista tuhatta...\"\n\n\"Toista tuhatta!\" huudahti Falk. \"Tehän olette miljonääri!\"\n\n\"Mikä ... miljonääri! Paljonko toista tuhatta riittää nykyaikaan? Mutta\nsitä ilman oli minun vaikea tulla toimeen. Täytyi paljon juosta ja\ntouhuta. Mutta lopulta selvisin... Ja kai hän sen lähettää, kun aika\njoutuu. Karvaampaa on, kun eivät edes vastaa kirjeisiin... Heidän\nvanhemmilleen en kirjoita, vaan heille itselleen. Vaikeaa, kun ovat\nsellaisia, joiden luulisin olevan varakkaita eivätkä ole sairaitakaan.\nToista on sairaiden... Oi ... sairautta! Sattui tähän kerran\ntoimittaja, sanomalehtimies ... mikä lienee ollut. Joi niin kauheasti:\nei moneen päivään syönyt, jos olisi toinen hänelle ruokaa tarjonnutkin;\nei hänellä ollut paikkaa: oli virasta eroitettu; joi vain, ja valvoi\njuopotellen yöt. Koetin häntä torua: mitä se tuollainen yksinään\njuominen ja valvominen! Hän sanoi, että hänen täytyy: hän näet aikoo\nnyt toteuttaa vanhan tuumansa: ruveta runoilijaksi; siksi täytyy\nvalvoa, juoda ... tehdä runoja. Niin se voikin olla, että ne runot\nsillä tavalla syntyvät ... en ymmärrä. Mutta sääli oli häntä nähdä:\nlaiha, surkea, silmät kummallisina päässä... Ja yöllä kuulla hänen\nyksinään nauravan. Joi kuin hullu -- yksinään. Kysyin häneltä, eikö hän\nvoisi elää muulla kuin runoilemalla; eikö olisi mitään helpompaa,\nmukavampaa. Sanoi että ei... Ja sanoi nousevansa siten suuruuteen.\nAsuntoaan ja muuta siihen kuuluvaa ei jaksanutkaan maksaa. Lähti pois\n... karkaamalla, veitikka, kirjoineen, kaikkineen: luuli kai, että minä\nhänen kapineitaan riistäisin. -- Mutta kuinkas sattuikaan: meni pari\nkuukautta, oli vielä talvi, niin hän ilmestyi takaisin eräänä iltana\nmyöhällä. Naputti keittiön oveen. Avasin. Voi kurjuutta! Sanoi olleensa\nsairashuoneessa, ja se olikin totta: vaatteita ei hänellä ollut kuin\nsairaalan alusvaatteet, ja viltti hartioilla; paljasjaloin, paljaspäin.\nJa sellainen kylmä yö! Hän rukoilee päästä luokse. Sairaalaan hän ei\ntahdo enää: hän on muka terve. No, mikäs... Minulla oli kyllä jo pari\nylioppilasta asukkaina, mutta eihän kurjuuteen kuolevaa saa ajaa\nkadulle. Ja pelkäsin, että hän menee vaikka mereen. Täytyi tehdä\nhänelle tilaa keittiöön. Nukuinpa itse puodissa, Ja täällä hän\nrauhoittui jälleen ... joi kahvia, alkoi syödäkin vähän, ostatti\ntupakkaa. Hankin hänelle sairaalasta vaatteet takaisin, ja hommasin\nylioppilaat muuttamaan pois, että hän sai entisen kamarinsa. Hän lupasi\ntapojaan parantaa. Ja ihme: hän paransikin. Lihosi, ja muutti pois.\nJätti nyt tavaransa muka pantiksi; sanoi tulevansa maksamaan, silloin\ntavarat ottavansa. Siitä lienee parisen vuotta. On tämä maailma\nhauskaa. Kerran tapasin hänet kadulla; silloin kehui hän olevansa taas\nkunnossa, jossakin sanomalehdessä. Hän mahtaa olla nyt suuri; sanoi,\nettä olivat julkaisseet hänen runojaan. Hyvähän tuo, että saavutti,\nmitä niin vaivalla tavoitti. Pyysin, että hän nyt tulisi ottamaan\ntavaransa. Lupasi ... mutta -- eipäs vain ole tullut. Enkähän minä\nniitä myödä saata, en niistä hyötyä, toisen tavaroista. Mikä hänellä\nlienee? Hyvinvoivalta se silloin näytti ... mutta hänellä lienee\nvarmaan niin paljon töitä ja huolia, runoilijaksi kun on tullut,\nettä... Ja mitäpä hän minusta ... meikäläisistä...\"\n\nFalk kiitteli emäntänsä hyväsydämisyyttä.\n\nNainen kummastui hiukan, ja oli iloissaan, aprikoi: \"Olisinko\nhyväsydäminen ... en tiedä, en usko.\" Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli\ntuskallisena, kuin hiljainen huudahdus: \"Mutta sen minä ainakin tiedän,\nmillaista on olla huonosti kohdeltu! Siksi minä... Sen muistan aina!\"\n\nHänen äänensä värähti syvää katkeruutta, kun hän nämä sanat lausui.\n\nOli hämärä, melkein pimeä. Ikkunasta, louhitun kallion ja kaukaisen\nmetsän takaa kiilui rusko, ja kivimuurien varjot näyttivät ikäänkuin\npainuvan yhä alemmaksi ... pyrkivän yhtymään toisiinsa ... niinkuin\npelossa ja vilussa pusertuen vastatusten. Hämärästä kuului nyt naisen\nvavahteleva ääni, nykäyksittäin, katkeillen:\n\n\"Minä olen kärsinyt, oi ... tietäkää se! En tahtoisi kenellekään pahaa.\nMinä tiedän, miltä se tuntuu. Kun ihminen on kiusattu, ruhjottu...\nLapsuudesta asti. Tai jo lapsena. Voi, miten olen kärsinyt. Ikävä\nteidän on tätä kuulla... Ehkä häiritsen nyt herraa. Mutta niin vain on,\nettä jos kerron ... en tiedä, miten alkaisin. Kuulkaas ... minulla oli\nlapsena äitipuoli. Ja oli kyllä hellä isä ... mutta luonnoltaan liian\npehmeä. Työläinen hän oli ... poissa kotoa kaiket päivät. Silloin\näitipuoli, varsinkin kun hänelle itselleen tuli lapsia, rääkkäsi minua.\nAivan totta: kannatti kaikki vedet, halot ... olin vasta\nkahdeksanvuotias ja heikkokin. Omiaan hellitteli. Ah, miten sain itkeä\nyksin salassa. Muita ymmärrettiin, hemmoiteltiin. Toivoin usein isää\nkotiin. Mutta kun hän tuli: enpä kannellut. Olisi hänen itsensä pitänyt\nnähdä! Ja hän näkikin, koska kysyi, olinko saanut ruokaa, juomaa.\nÄitipuoli makeili ja sanoi, että olin saanut, mutta väitti minua\ntottelemattomaksi ja viekkaaksi. Isä, mitäs hän? Näki varmaan kaikki,\nkoska joskus ihan itki; kyseltyään muutaman sanan käänsi päänsä pois...\nMinä en rukoillut, en kannellut! Seuraavana päivänä kahta kovempi työ,\nja vähemmän ruokaa... Vitsaa yhä enemmän. Lopulta keppiä, nyrkkiä.\nSellaisia saattavat ihmiset olla! Ilkeitä, tunnottomia. -- Niin elin\nneljä vuotta. En kannellut. Mutta: minut pieksettiin, kidutettiin\nvaivaiseksi! Siitä asti ovat hermoni olleet ... tällaiset: eivät\nrauhoitu millään... Ainaiseksi on minut hävitetty.\"\n\nFalkin silmien editse kulki nopeasti kauheita elämänkuvia: ensin\numpimielinen, hellyyttä kaipaava orpolapsi ... kidutettu yli voimiensa,\nkivut sisäänsä sulkeva; sitten katoamattomat arvet sieluunsa, jopa\nvammat ruumiiseensakin saanut nuori nainen; ja nyt yksinäinen,\nkuihtunut, köyristynyt vanhapiika ... ja ahkera, köyhä hyväntekijä, ei\nlaisinkaan vähäinen.\n\n\"Lopulta en kestänyt\", jatkoi kortteeriemäntä. \"Minä karkasin! Menin\npitkän matkan päähän kartanoon, jonka emäntä oli sattunut käymään\nmeillä ja oli näyttänyt ystävälliseltä. Tarjouduin piiaksi, minä pieni!\nSanoin, etten lähtisi takaisin kotiin, vaikka mitä tehtäisiin. Syytä en\nilmaissut... Eikä minua takaisin haettukaan: sain jäädä, tein työtä ...\nja sain syödä. Mutta isä tuli kuitenkin katsomaan. Kysyi, oliko minulle\noltu kotona pahoja. Silloin minä en ... en voinut olla sanomatta, että\noli oltu! Minä sanoin, että olin ollut orpo... Isä itki ... ja lähti\npois. Mutta -- ei tullut takaisin. Ei hiiskunut vuosikausiin itsestään\nminulle mitään. Ja sitten hän kuolikin.\"\n\nOli jo pimeä. Nainen sytytti sähkön, ja kertoili:\n\n\"Sellainen se nyt on ollut -- elämäni. Pysyin talossa; olin työhön\ntottunut: se hyvä tuosta kurista ja kiusaamisesta kuitenkin lienee\nollut. Ja yksinäni olin tottunut olemaan: niinpä sain jotain vähäistä\nkokoon palkoistani. Sitten isäntäväkeni toimitti minulle palveluspaikan\ntäällä ... oikein hyvän, ja siinä olin kauan. Perhe hajosi: toiset\nsiitä kasvoivat aikuisiksi, toiset ... kuolivat. Minulla oli niitä\npikku säästöjä, ja kun kerran tarjoutui tämä puodintapainen kaupaksi\n... se omistaja perusti laajemman liikkeen ... niin ostinpa tämän. Ja\nsiinä ... nyt on mennyt aikani toistakymmentä vuotta ... pienessä\ntouhussa. Mutta, mitä tarkoitinkaan sanoa: koskaan en unohda\nlapsuuttani ... ja minä tiedän, miltä tuntuu, kun saa kärsiä ja kitua!\n-- Ja nytkin minä olen ollut kunnoton ja paha!\" hymähti nainen lopuksi.\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyi Falk.\n\n\"Mitenkä? Olen lörpötellyt ... kuluttanut kallista aikaanne. Nuo\npaperityöt ... ne ovat niin vaikeita. Ja ... miten minun piti unohtaa\n... lienettekö juonut edes kahviannekaan? Se on jäähtynyt, minä keitän\nsen ylös. Ei mitään vastaanpanemista: minä keitän sen ylös!\"\n\nJa nainen meni. Falk katseli tummaan ikkunaan, mietti jotain, ja\nkatseli töitään, surkutellen. Tuli keittiön hellassa kuului alkavan\ntohista. Hän oli näkevinään tuon kunniansairaan konttoristinrouvan,\njonka hän tunsikin ulkomuodolta. Oli näkevinään varattomuuttaan\nvalittavia virkamiehiä. Sitten tuon sanomalehtimiehen, joka uhrasi\nkaikkensa, jopa melkein henkensä runojen ja -- kutsumuksensa pyhän\nkunnian vuoksi; hassulta, kituvalta raukalta hän tuntui. Mutta kituihan\ntämäkin nainen? Niin ... mutta... Näistä henkilöistä johtui hän\njollakin merkillisellä tavalla ajattelemaan muita, ja muisti yhtäkkiä\nerään, joka olisi antanut melkeinpä mitä hyvänsä, jos edes kerran\nelämässään olisi päässyt mukaan oikein ylhäisiin kemuihin ...\nkenraalien tai muiden kuulujen seuraan. Falk nauroi, vapautuneena,\niloisesti. Kenraaleista jälleen siirtyi vallaton ajatus kummallisesti\nsuuriin valtiomiehiin, jotka parhaansa mukaan koettivat rakentaa rauhaa\nSaksan ja Ranskan välille ja jotka saivat aikaan toinen toistaan\nkomeampia sotia; heistä juhliin, joita ulkomaitten kauneissa\nkaupungeissa tai täällä pienessä pohjolassa heidän kunniakseen\nvietettiin ... varoilla, jotka otettiin: mistä? Pian yhtyi häilyvien\nnäkyjen joukkoon kirjoja, tauluja, kiistoja, pohdintaa taiteesta ja sen\nsuunnista, kysymyksiä tyyleistä, oikeakielisyydestä, kielivirheistä,\nkirjankansista, kaikenlaisista. Falk nauroi nyt aivan ääneensä.\nKannattipa! Jotain oli kuitenkin entistä mieluisempaakin. Entistä\nmieluisempaako? Kai niin. Ainakin olivat ne nyt hänestä parasta: -- nuo\nkipsimedaljongit tuossa seinillä, tuo kipsipoika, joka kiiltävällä\nliimavärillä maalattuna seisoi piirongilla. Ne olivat -- kaunista.\n\nNiin hän silloin ajatteli.\n\nSe ei kuitenkaan estänyt Falkia jättäytymästä emännälleen pieneen\nvelkaan, jopa ainaiseksi, kun kesä tuli ja hän muutti. Sattuivat rahat\nkulumaan keväämmällä ... kirjoihin ja jos johonkin. Joskus muisti Lauri\nvelkansa, ja ajatteli silloin:\n\n\"Tuo hyvyys, kunniallisuus, sielullinen kauneus on ikäänkuin\nmagneetti. Niinkuin magneetilla on voima vetää puoleensa terästä,\nniin on hyvyydelläkin erinomainen taito houkutella ympärilleen\nkiittämättömyyttä. Sääliksi minun häntä käy ... mutta mitäs voin? En\nsaata hänelle rahaa lähettää: esteettisistä kirjoituksista maksetaan\nminulle niin surkean vähän; ne eivät ihmisille kelpaa, ovat arvotonta\ntavaraa ... tässä maailmassa.\"\n\n\n\n\n\"AUTUAITA OVAT RAUHANTEKIJÄT\"\n\n\nYksinkertaisille ja hiljaisille tahtoisin sanojeni kuuluvan, antavan\nheille lohdutusta ja iloa.\n\nNiille, joiden elämä ehkä useimpien mielestä on köyhää ja\nyksitoikkoista, vähäpätöisyyttä ja työtä.\n\nSellaisille, joiden silmistä kuitenkin puhuu omatunto. Sillä heitäkin\nlöytää toki vielä maailmasta, Jumalan kiitos: ilman heitä olisi elämä\nminusta kuin talvinen päivä. Niin, nämä vähäpätöiset ja hiljaiset ovat\nmielestäni maan hedelmällinen multa, josta aurinko loihtii viljaa ja\nkukkia. Maan suola he ovat minusta.\n\nMitä merkinnee lopultakin mahtavien ja kuuluisien parhainkin\ninhimillinen äly, ja mihinkä pääsevät he kaikilla suurteoillaan? Paljon\nhe vaivaavat itseään ... mutta jotain mahtanee heidän ponnistuksistaan\npuuttua, koskapa tulos ... joka on aina oleva samanlainen ... on\nalinomaa veriset vaatteet, taistelut, joiden kintereillä kulkevat puute\nja henkinen hätä, katkeruus ja raivo.\n\nYhtä tyhjän arvoiselta, naurettavalta tuntuu niinikään sellaisten\nponnistelu, jotka eivät hyväksy noiden suurten, kuuluisain ja\nloistavien puuhia ja neron välkähtelyitä, vaan ryhtyvät puolestaan\nsotaan heidän aatteitaan ja heitä itseään vastaan, sanoilla ja\nväkivallalla. Nämä toiset suuret, johtohenkilöt! Kelpaapa heidän viedä\nlaumoja entisiä johtajiaan vastaan ... koston ajatusten ja tekojen\ntuloksena jälleen kiihko, verenvuodatuskin, jälleen puute ja ahdistus.\nSamaa kuin entisiltä puuttuu näiltä uusiltakin, joiden mahti on nyt\nvuorostaan väkevä ja nimi kuuluisa ... näiltä teräviltä ja\npäättäväisiltä ja tekeviltä, vastaisuuden miehiltä.\n\nEikö hiljainen, vaatimatonta askarrusta rakastava mieli ole maailman\nolemassaolossa paljoa tärkeämpi kuin kaikki suuruus? Mitä -- sankarit\novat?\n\nJonkin vuosisadan, jonkin vuosikymmenen mainittavat miehet, ne, joiden\nnimeä pasuunat kuuluttavat, ovat verrattomalla isänmaanrakkaudellaan,\nkorkeilla ajatuksillaan, ponnistuksillaan ja voimallaan pyrkineet\nkauneimpaansa. Hyvä. Mitä he ovat saaneet aikaan? Hyvää kyllä, --\nmuutamia aikakausien tuokioita kestävää ... elleivät useammat heistä\nsittenkin ole vain haudanneet maailmaa raunioihin.\n\nKas niin, silloin nousevat mielestään paremmat, kavahtavat aseihin\nmaailmanparantajat, iskevät armotta entisten aatteiden suonta ... ja\nvoittavatkin jotain hetkeksi, aikakausien lyhyeksi tuokioksi; taikka\nsortavat maahan loputkin poltetuista raunioista.\n\nSellaistako on ajattelun huippujen, sellaistako maineeseen pyrkivien ja\nsitä saavuttamaan pystyvien korkeus ja kunnia? Lohduton kuva! Kuinka\njaksavat sitä ajatellen elää ne, jotka ajattelevat ... eivätkä ole\nsankareita?\n\nMiten kävisi, jos ainoastaan kunniaan ja valtaan pyrkiviä olisi\nmaailmassa? Milloinka kohoaisivat silloin hävitetyt palatsit ja majat\nuudestaan pystyyn, milloinka vihannoisi uusina keväinä enää oras\nkesannoiksi unohdetuilla pelloilla, milloinka kukkisivat silloin enää\nkauneuden hiljaiset, aina hiljaiset, kukatkaan pientareilla ja polkujen\nvarsilla?\n\nKuka se pitää pystyssä maailman? Kuka sen kaikessa salaisuudessa,\nitsekään teostaan tietämättä, rakentaa, viljelee, kuka kastelee\npuhtaimmat kukat elomme puutarhoissa?\n\nMielestäni nuo vähäpätöiset, ne, joiden nimeä ei milloinkaan mainita,\nne, jotka ahertavat yhteiskunnan kätketyimpinä, tummissa pimennoissa.\nJumalan kiitos, heitä on toki vielä! Ketä he ovat? Ovatpahan vain\njotain: heidän nimistään ei ole lukua eikä väliä. Luulenpa, että moni\nsuuri heille nauraisikin.\n\nMutta sen tiedän, kuinka he käyttäytyvät kovien aikojen kohdatessa, nuo\nharvat, joiden voima ja siunaus on kumminkin niin suuri, että joskus\nainoastaan se tehnee maailman siedettäväksi ja asuttavaksi; nuo\nyksinkertaiset, vähäpätöiset, typerätkin, nuo nimettömät ja nöyrät.\n\nHe ovat merkillistä väkeä. Eivät he todellakaan paljoa ymmärrä.\nKaikkein vähimmin omaa, selvää etuaan. Kun maailmaa kohtaavat\nhirvittävät rangaistukset, kun kansakunnat huutavat vihaa toisiaan\nvastaan ja veri virtaa koskina tanterilla, kun kiristetään,\njuonitellaan, raiskataan, kerskutaan, -- niin he kummastelevat,\nsurevat, pelkäävät, rukoilevat Kristuksensa kuvan edessä ja tekevät\ntyötä, pieniä, hiljaisia askareitaan, joilla he tuskin saavat\njokapäiväisen leipänsä. Sen saadessaan he ovat kiitollisia: enempää\ntavoittamatta, usein onnellisempia kadehtimattakin. Niin, jopa he\nihailevatkin onnellisempia: heidän mahtiaan, älyään, loistoaan,\nkatselevat heihin kuin taivaan auringon säteilyyn; mutta heidän oma\nleipänsä ja leponsa riittää heille, onpa monesti melkein heidän ainoa\nelämänsä runous: niin köyhiä he oikeastaan ovat, ja kuitenkin ovat he\nluullakseni kaikkemme perusta.\n\nLuonnon sietämätön ylivalta, historian ikuinen kierros, jatkuu, puute\nja ahdinko astuvat sisään miekkojen halkaisemista ovista. Nämä\nvähäpätöiset, nöyrät ja alhaiset, joita tahtoisin rakastaa ja joiden\nkaltainen kaipaisin sisimmästäni olla, he ihmettelevät, kun eivät\nasioita käsitä. Ja onko ihmistä, joka käsittäisi olemisen! Mutta katso:\nhe tyytyvät, he eivät kysy; he ovat, eivät kapinoi: ovat kummallisia ja\nharvinaisia poikkeuksia raa'asta luonnosta; he vähentävät\nvaatimuksiaan, heidän leipäpalasensa tulee yhäti lyhyemmäksi, ja yhäti\nedelleen he tekevät pientä ja maineetonta työtänsä, joskin heidän yönsä\novat maailmanmenosta tulleet levottomiksi.\n\nToiset heidän lähimmäisistään, ja ne, joita on enemmistö, katkeroituvat\ntaisteluista ja hädästä, joiden tarkoitusta heidän on turha koettaa\nymmärtää; heidän kaikkensa luhistuu raunioiksi, niinkuin hävitetyt\nkaupungit ja vainiotkin, ja he muuttuvat raunioiden pedoiksi,\nhyeenoiksi ja susiksi, jotka iskevät heikompiensa kimppuun joko\nhädässään tai paatuen ottamaan esimerkikseen vertaisensa. Sellaisia\neivät nämä halvat ja silti tärkeät vähäpätöiset ole, hiljaiset ja\ntodella köyhät. Saattaa uskoa, että he tohtivat katsella ketä\nkanssaihmistään hyvänsä levollisesti silmiin.\n\nMassat kukistavat johtajansa ja turvautuvat uusiin, jotka saattavat\nniitä pettää tai erehtyä jumalallisen neronsa arvosta yhtä hyvin kuin\nentisetkin. Mutta nuo oikeat: heillä ei ole pohjaltaan johtajia eikä\nmassoja, he eivät kaipaa muuta kuin saada aherrella hiljaisuudessa,\nsaada ravintonsa vaikkapa kuinka niukkana; eikä heidän ravintonsa ole\nkoskaan niin niukka, että he riistäisivät lisää sellaisen taskusta,\njoka ei heille sitä tahdo antaa, olipa hän sitten vaikka äveriäskin.\n\nMassojen johtajien kosto niiden entisille kostajille on näille\nhurskaille kauhistus. Ja kuitenkaan he, poloiset, eivät kykene\nvastustamaan kostajia useinkaan muulla kuin esimerkillään, hiljaisella\nkärsivällisyydellään ja aherruksellaan.\n\nNaurettavia he lienevät väkevistä ja päättäväisistä, nämä tällaiset\nrauhanrakentajat. Mutta lieneekö maailma oikeastaan koskaan\ntaisteluilla rakentunut? Taisteluilla, ja suurilla aatteilla, joista\ntaistelujen muka sanotaan johtuvan? En oikein tiedä. Eivätkö\naatteilijat vain hävitä toisiaan, ja polje jalkoihinsa nämäkin\nyksinkertaiset ja typeriksi sanotut, jotka ovat niin heikkoja, ettei\nheillä ole voimaa estää itseänsä taisteluihin sekautumasta,\ntaisteluihin, joita he itkevät, kun eivät niitä käsitä. Oi,\ntaisteluissa heitä iohduttaa ajatus, että he saavat ryhtyä jälleen\nrauhan töihin, ikäänkuin pieniä puutarhojaan vaalimaan, jos jaksavat\nolla kärsivällisiä. Ja sitä he jaksavat! Taistelijat hävittävät toki\ntoisensa; ja kun se on tapahtunut, rakentavat vähäpätöiset, mykät\nmuurahaiset jälleen keon; yksinkertaiset ihmiset muokkaavat pellon,\nsomistavat puutarhan, nämä nöyrät ja alhaiset pienissä toimissaan; kuka\ntosiaan pellolla, toiset lukukammioissa tai konttoreissa taikka\nkoneiden ääressä, itse niiden koneiden yhtenä ainoana pienenä rattaana\ntai vipuna. Kaikki rattaina ja vipuina. Mutta kuinka tärkeinä!\n\nTällaisille tahtoisin sanojeni ylettävän. Niin yksinkertaisesti pitäisi\nlaulaa, paremminkin puhella kuin laulaa, että he sen ymmärtäisivät.\nEttä he näkisivät, mitä jumalallista heissä on, ja saisivat siten\nlohdutuksen aikanamme, joka juuri heille tuottaa niin paljon\nlohduttomuutta, ihmettelyä ja tuskaa. Jos he -- lohdutusta kaipaavat:\nheillähän on ylhäisin lohduttaja, heidän sydämensä rauhoittava ääni,\nheidän omatuntonsa. Milloinkaan ei Vapahtajan nimi kuulu tosiaan\npuhtaana muiden kuin tällaisten todella köyhäin huulilta.\n\nJos he kaipaisivat lohdutusta, heitä lohduttaa tahtoisin. Antaa heille\niloa, saada heidät ... nauramaankin muiden toivottomalle touhulle!\nMutta: nauruhan on aina ivaa; siihen he eivät pysty: he eivät ole\nälyihmisiä!\n\nHe ovat vain maan suola.\n\nVai olisiko suuri erehdys tai paha solvaus uskoa, että sydän on\nmaailman rakenteessa tuhannet kerrat tärkeämpi tekijä kuin kaikki\nloisto, kaikki oman tahi aatteiden etujen valvonta, kaikki\nvalta-asemat, nerous, taito, kaiken maailman kunnia?\n\nTaivas vastaa näihin hiljaisten ja nöyrien työntekijäin vakavien ja\navoimien silmien kautta.\n\nKylväkää, te hyväsydämiset. Ei sovi ajatella, tulevatko suuret hallat\ntai toukat ja kato!\n\n\n\n\nARMEIJA\n\n\nMe olemme armeija, joka kamppailee pattereilla, joka kärsii\njuoksuhaudoissa. Emmekä tiedä, miksi meidät on viety sotaan tai kuka\nmeidät oikeastaan on sinne vienyt ... emmekä sitäkään, ketä tahi mitä\nvastaan me taistelemme tai minkä tähden taistelemme.\n\nMutta se on varma, että me taistelemme ja kärsimme ... ja että meidän\non pakko taistella.\n\nNyt juuri on alkanut ottelu yhdellä kulmalla, jotakin linnaketta,\njotakin suurta joukkoa tahi ainoastaan vähäistä ryhmää vastaan.\nTaistelu tuntematonta vihollista vastaan, joka pysyy meiltä salattuna\nja ahdistaa meitä näkymättömistä ja kaukaa.\n\nEhkä taistellaan pitkin koko valtavaa rintamaakin, jonka suuruutta\nyksinkertainen sotamies ei jaksa käsittää eikä aavistaa, hän, joka\nnäkee ainoastaan oman ympäristönsä, oman ryhmänsä, omat toverinsa. Ehkä\ntaistellaan laajemmallakin kuin siinä paikassa, mihin kuulumme; kukapa\nsen meistä tietää! Mutta siitä ainakaan ei erehdystä, että me tässä\ntaistelemme, ponnistamme vereen ja henkeen asti, kärsimme, kaadumme,\nnousemme taas -- kunnes sorrumme kuoleman uneen.\n\nTaistelu käy... Taivas päällämme on musta; se on armoton,\narvoituksellinen. Ja ilmojen pimeydestä edestämme, päämme päältä kaikuu\njyrinä, joka särkee korviamme, huumaa ja kiduttaa aivojamme; siellä\nsalamoi ilkeästi, petollisesti, siellä valmistetaan tuhoamme, siellä\nsäkenöi veren värisenä, sieltä sataa tulta ja kuolemaa ja kauhistusta,\nraadellen ja tuhoten meitä. Ja me yritämme, ponnistamme tuota\ntuntematonta hyökkääjää vastaan ... vai itsekö hyökkäämme? Sitä emme\ntiedä. Me teemme niinkuin jostakin kuuluva, vastustamaton komennus\nkäskee tekemään meitä, kapinoiden mielessämme usein kyllä komennusta\nvastaan, koska emme sitä ymmärrä ja koska tunnemme siten joutuvamme\nkärsimysten uhriksi, raadelluiksi. Mutta käsky kuuluu: meidän täytyy\ntotella! Lähimmäisemme, meitä ylemmät, pakottavat meitä seuraamaan\nitseään, syöksymään kanssaan. He puolestaan tottelevat joitakin heitä\nylempiä ja mahtavampia, ja ne mahtavat jälleen toisia. Mahtavatkaan\nluultavasti käsittämättä paljoa koko menosta ... ainoastaan kuunnellen\nkäskyä, horjumatonta ja auttamatonta määräystä.\n\nNiin kuljemme yhdessä virrassa, yön pimeässä ... kukin lähimmäiseensä\nliittyen ja hänen tavallaan menetellen...\n\nEikä sodasta tunnu tulevan muuta loppua kuin yksilölle, kun hän kaatuu.\n\nSitä valitamme, nureksimme, halvat sotamiehet, ettemme tiedä, mitä\nvarten taistelemme. Vain sen tiedämme, että taistelu on muka paha ja\nettä tuntemattomasta vihollisesta on meille paljon vaivaa.\n\nKoetamme päästä vihollisen kimppuun, että sen lopultakin lannistaisimme\n... mutta emme pääse, emme sitä voita.\n\nMe väsymme; hermomme eivät kestä tätä temmellystä, joka näyttää meistä\njärjettömältä; me tulemme häijyiksi, julmiksi; me kovenemme, kivetymme,\npaadumme, muutumme sydämettömiksi koneiksi kuin poloiset sotamiehet\nainakin.\n\nMutta vaikka pinta kovenee ... niin joskus syvin sisus värisee: elävän\nja kärsivän ihmisen kidutettu liha. Joskus ainakin me jälleen huudamme:\n\"Eikö jo taistelu lopu? Kuka on tähän syyllinen?\"\n\nKuinka saattaisi pieni ja arvoton sotamies tietää, kuka on syypää?\nTietävätkö sitä mahtavista päälliköistä korkeimmatkaan? Mutta pieni ja\narvoton, se meidän rintamamme hiukkanen, jota sanotaan ihmiseksi, etsii\nsyyllisen sieltä, mihin asti hänen silmänsä kantaa ... jopa\nlähempääkin: vierestään. Hänen aseveikkonsa, vierustoverinsa, se, joka\nmakaa hänen rinnallaan ja pysyy ponnistellen vaivoin elossa tai kestää\nhänen kanssaan valleilla, se on hänestä syypää ... kenties kaikkeen:\nsillä hän itse väsyy, vaivautuu, kärsii, ja silloin hän on ilkeä.\n\nSilloin sotamies, lähimmäinen, solvaa, lyö ja sortaa toista. Hän puhuu\nmielettömiä, huutaa yhdelle:\n\n\"Sinun on syy. Sinä olet tyhmä, julkea! Et tahdo kuulla minun neuvoani,\nmiten oli rynnättävä. Nyt meidät on lyöty takaisin .... ja minä olen\nhaavoittunut. Odota: minä maksan tämän kalliisti sinulle!\"\n\nToiselle hän huutaa:\n\n\"Sinä olet itsekäs. Sinä vetäydyit hyökkäyksessä selkäni taakse ja\nvarjelit oman nahkasi minun kustannuksellani.\"\n\nKolmannelle:\n\n\"Ellei sinua olisi ollut ... sinua, joka sotkeuduit jalkoihini ... niin\nsilloin...\"\n\nMitä silloin? Jotakin hyvää olisi syyttäjälle tapahtunut: hän olisi\nkenties suorittanut sankaruutensa näytteen paremmin, hän olisi päässyt\nkäskemään muita, johdattamaan muka joukkonsa voittoon ja rauhaan.\nJoukkonsa ... ehkäpä koko armeijankin!\n\nTällä tavalla jokainen joskus taisteleekin toistansa vastaan, kostaa\ntoiselle, polkee, sortaa toista. Riistää nälkäisenä leipäpalan hänen\nkädestään ... juo vedenpisaran, joka toisen janoa sammuttaisi.\n\nTuntuu kuin koko rintaman osalla, koko armeijassa olisi päässyt\nvallalle omaa itseään syövä hävitys. Niin on joskus.\n\nMutta armeija on sittenkin luja ja järkkymätön. Se etenee hiljaa ...\nniin verkalleen, etteivät yksityiset osastot etenemistä huomaa. Se\nuhraa paljon, mutta se etenee. Mitä merkitsee pienten yksilöryhmien\nkeskinäinen riitely -- sellaisessa armeijassa! Saattaako tällaisten\njättiläislaumojen johto ajatella niitä pikku vahinkoja, joita siihen ja\nsiihen joukkueeseen kuuluvien välillä raivoava vimma kokonaisuudelle\ntuottaa. Pienet häiriöt eivät ole vahinkoja niin valtavalle\nkokonaisuudelle.\n\nKuitenkin tuntuu tämä huolettomuus johdon puolelta, tämä\nvälinpitämättömyys yksityisistä ryhmistä mielestämme liian tylyltä.\n\nOlkaamme levollisia! Kas tuossa kiitää luoksemme joku, juuri sillä\nhetkellä, jolloin olemme menettäneet kaiken toivomme, jolloin tunnemme\nitsemme loppuun asti väsyneiksi ja raadelluiksi, jolloin emme usko\nkoskaan voittavamme mitään; sen vuoksihan taistelemmekin keskenämme,\nkun ei yhteisen voiton näky haltioita meitä kutakin unohtamaan omia\nkärsimyksiämme ja uhraamaan itseämme. Niin, lähetti kiitää ... ja\ntuolla on toinen, joka lennättää toisaalle, kolmas kolmannelle taholle\n... kymmeniä ja satoja, vaikkemme heitä kaikkia näe, me tässä. Mutta\nmeille julistetaan, -- joskus sekin suopeus tapahtuu:\n\n\"Kuinka? Epäilettekö voittoa? Ettekö ymmärrä mitä vastaan taistelette?\nEttekö käsitä kukin omaa tärkeyttänne taistelurintamassa, oman itsenne\nkalleutta tässä kaikkeuden kultaisessa ketjussa? Siksi olette synkät,\nsiksi ette unohda haavojanne ja viluanne, siksi olette vihaiset, jos\ntoiset taistelussa ja kärsimyksissä erehtyvät sotkemaan kulkuanne.\nKuulkaa siis: milloinka on meidän armeijamme kärsinyt tappion? Eikö se\nole aina voittanut? Aina!\"\n\nAinako voittanut? Kuulemme kummastellen, jopa vihoissamme tällaista\npuhetta. Airut julistaa edelleen:\n\n\"Niin, aina voittanut! Vapautta olemme aina valloittaneet. Vapautta\nmeille vieraasta kahlivasta! Vai eikö teistä ole mikään voitto se,\nettei muinaisen Persian ja Hellaan ja Rooman orjalaitosta ole enää\nolemassa? Kristillisyyden armeija sen kukisti ... teidän kantaisänne,\nvain muutama sukupolvi sitten elänyt. Siinä on jo saavutus, jonka\nvuoksi miljoonien on kannattanut uhrata henkensä, sen myönnätte!\nTuhansia muita voittoja, hengen ja aineen, voisin teille luetella,\nvoittoja, jotka ovat tehneet eläimistä ... enemmän ihmisen kaltaisia.\nMutta jo tämä yksi ainoa esimerkki riittää vahvistamaan uskonne\nedistymiseen, voittoon! Nyt tiedätte, tunnette, että aina olemme\nvoittaneet, aina tulemme voittamaan. Kukistamaan yhä enemmän paitsi\nnälkää ja kylmyyttä myöskin ihmisen sokeutta, pahuutta ja itsekkyyttä.\nMuistatte sen ... ja silmänne kirkastuvat toivosta, haavanne ja kipunne\nunohtuvat ja jättävät kasvoillenne kyyneleitten ja katkeruuden tilalle\nhymyn, sydämenne aukenee. Ette toistanne enää näe syyllisenä johonkin\nteille vastaiseen, vaan kanssasoturina, joka hankkii voimainsa mukaan\nmeidän yhteistä voittoamme. Ja ne, jotka näkevät, että heidän\nkärsimyksensä olivat välttämättömät, kalliit tälle voitolle, he ovat\n... onnellisia.\"\n\n\n\n"]