[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$filDKtDxuju4HzAeXQSroqKsX8rZCE9k2EaT5TvXivOQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},874,"Sirkus ja pyhimys","Lehtonen, Joel",1881,1934,"874-lehtonen-joel-sirkus-ja-pyhimys","874__Lehtonen_Joel__Sirkus_ja_pyhimys","Romaani vanhaan tyyliin","romaani",[],[],"fi",1927,null,45265,290287,true,[],[],[],"Vanhaan tyyliin kirjoitettu romaani kertoo Pähkinämäen Angelikasta, joka rakastaa puutarhaansa ja eläimiään. Teos yhdistelee satumaisia aineksia ja sirkusmaailmaa kuvatessaan nuoren naisen elämää, perhesuhteita ja kasvua.","Joel Lehtosen 'Sirkus ja pyhimys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 874.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIRKUS JA PYHIMYS\n\nRomaani vanhaan tyyliin\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1927.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Pelastus.\n Vanhemman rakkaus.\n Jumalallinen rakkaus.\n Maallinen rakkaus.\n Pelastuksen toivo.\n\n\n\n\n\n\nPELASTUS\n\n\n\n_In medias res: vallaton satu alkaa. Vähän kaikesta, mitä Angelika\ntekee, mitä hän rakastaa ja kuinka hän yht'äkkiä lennättää Tähdellä\nkaupunkiin tulipaloon._\n\n\nAikainen syksy. Elokuun viimeiset päivät. Koivikossa, jonka keskeltä\nPähkinämäen punainen talo paistaa, lentelevät keltaiset lehdet.\n\nPähkinämäen tytär, nuori Angelika, seisoo puutarhansa veräjällä.\nIhastelee hedelmäpuitaan. Hän on kyllä kaunis, -- jätämme kumminkin\njokaisen itsensä kuviteltavaksi tuon kauneuden laadun, koska kullakin\non oma makunsa! Ainoastaan sen verran täytynee sanoa, että hän on\nkookas ja solakka, silmät siniset, niiden katse ihmeellisen avoin, nyt\nihastusta sädehtivä. Tukka ei väriltään varsin kuin pellava, vaan\nparemminkin kuin tuores rukiinolki, hieman kihara.\n\nAngelika ihastelee:\n\n-- Kesäomenapuissa punottavat jo hedelmät aivan kypsiltä.\n\nEntä sitten kirsikkapuut! Onko mitään makeampaa suuhun pistää kuin\ntummat, mehukkaat kirsikat?\n\nKauniita ovat pihlajatkin, joissa tertut muuttuvat yhä iloisemman\npunaisiksi.\n\nJa siinä Angelika ajattelee jälleen puutarhansa suurentamista.\nPitäisipä tänne viimein hankkia, kun hän ensi talven kuluttua pääsee\ntyttökoulusta ja ikävänlaisesta elämästä kaupungissa, edes yksi\npähkinäpuukin, kuten täällä tietysti on aikoinaan kasvanut, koska talon\nnimi on Pähkinämäki...\n\nAjatukset häiriytyvät, sillä nyt juosta kahistaa jotain hänen luokseen,\nkiipeää ylös hänen esiliinaansa pitkin. Orava! Angelikan kesy orava,\njonka Alvar-veikko, innokas metsämies, toi hänelle poikasena pesästä.\nSitä nyt Pyynti, talon koira, ahdistaa, nuori ja vielä tottumaton\ntäkäläisiin tapoihin. Orava työntäytyy tavalliseen olinpaikkaansa,\nAngelikan esiliinan taskuun. Sitä täytyy hyväillä, sille innokkaan\nhellästi puhella, ja samalla torua Pyyntiä, joka kuuntelee toinen korva\npystyssä kuin rukkasenpeukalo.\n\nJa sitten kajahtaa kartanolta toisten eläinten ääniä: karja kutsuu\nAngelikaa.\n\nHetken kuluttua seisookin hän karjatarhan aidan vieressä kädet\nkyynärpäihin asti suuruksessa ja katselee onnellisena, kuinka lehmät\nnauttivat iltajuomaansa, jonka hän on niille jauhoilla ja suolalla\nseannut. Sitten jakelee hän niille vielä viimeiset iltaherkut, metsästä\nhakemansa mehuisat tatit. Mutta tämän jälkeen, kun palvelustyttöjen\nlypsämä maito kuohuu kiuluihin, -- itse ei Angelika lypsä, eikä varmaan\ntahdokaan sitä koskaan tehdä, -- ja kun toiset ammut ovat jo asettuneet\nmakuulle tarhaan, joka on täytetty melkein puolen metrin paksuudelta\npuhtailla pehkuilla, joten ne lepäävät kuin hyvätkin herrasväet\njousipatjoilla, -- kuuluu Pähkinämäen rouvan, Angelikan äidin ääni,\nhuutaen tytärtä avuksi järjestettäessä maitokamarissa separaattoria\nkuntoon. Maitokamari on toisessa päässä väentupaa, joka on maalattu\npunaiseksi sekin. Sinne nyt Angelika kohta! Ohimennen täytyy hänen\nkuitenkin ensin tepsutella sanomassa hyvääyötä possuille, jotka ovat\nvetäytyneet olkien sisään omaan pikku asumukseensa, mutta töhähtävät\nhänet huomatessaan valveille, tulevat kaikki neljä ulos aitaukseensa ja\nkellahtavat maahan kyljelleen kuin säkit, että hän hiukan pikku oksalla\nniitä kutittaisi. Julmaan kohtaloon tuomitut! Niiden lihaakaan ei\nAngelika voi sitten syödä -- ennenkuin kevättalvella!\n\nJa ennen kaikkea pitää vilkaista hiukan kanoja, joita asuu suuri parvi\nhäkissä karjapihan nurkkauksessa. Kanat nukkuvat, mutta kukko kurahtaa\nkuitenkin tapansa mukaan tervehdyksensä ovenluukusta ja tirkistelee\nperheensä ruokkijaa punertavalla silmällään.\n\nJa nyt menee Angelika, joka on koko päivän riennellyt edestakaisin\nmoninaisissa askareissa, auttamaan yhtä uutteraa äitiään. Mielessä on\nhänellä kuitenkin jo valmiina aikomus vaihtaa kanoille vielä uutta ja\npuhdasta juomavettä; vanhin kana, tyhmyri, on varmaankin läikyttänyt\nentisen juoman vähiin. Sen hän toki muistaakin tehdä maitokamarista\npäästyään. Ja viimeisteltyään sitten palvelus- ja isäntäväen\nruokapöytien kattamista juoksee hän lopuksi, ennen illalliskellon\nsoittoa, -- ateriain ajasta kuten muustakin on varsinkin Alvar,\nPähkinämäen kahdesta lapsesta vanhempi, joka nyt lukee täällä\ntutkintojaan, kovin täsmällinen, -- nopeasti vielä sanomaan hyvää yötä\nkaikkein parhaalle lemmikilleen: se on hevonen nimeltään Tähti. Nuori\norhi. Vaaleanpunertava, melkein valkea. Tulinen ja voimakas, mutta\nhiukan vauhko -- kaikille muille paitsi ei Angelikalle. Rantahakaan,\njossa se viettää öitä, ei ole pitkälti. Murun sokeria se nyt\nsaa Angelikalta ja palan kovaa leipää. Sill'aikaa hiljentää\nseparaattori ylhäällä mäellä viimeisiä hyrrääviä kierrähdyksiään, niin\nettä karjatarhasta erottaa jo pahnoilla märehtivien lehmäin\nkellonkalahduksia. Syöttäessään taputtelee Angelika otsalle vihaista\nTähteä, joka pari kertaa tavoittaa näykkäistä vaalijaansakin ... vaikka\nei enää oikein tosissaan.\n\nJa koko ajan on kesy orava nukkunut Angelikan taskussa.\n\nMutta mitäs nyt?\n\nKuuluu ikäänkuin kirkonkellojen kuminaa!\n\nMitä kirkonkellot soittavat? Kaupungista, -- eivät tämän kunnan kirkon\nkellot.\n\nJa näin, melkein yöllä? Ja arkena!\n\nKaupungissa riehuu luultavasti tulipalo.\n\nKaupunkiin ei Pähkinämäeltä ole enempää kuin seitsemän kilometriä.\n\nKuu ilmestyy yht'äkkiä kurkistamaan tuolta saaren takaa. Yht'äkkiä,\nvallan säikähdyttäen: sillä sekin kuumottaa suurena ja punaisena kuin\ntulipalo.\n\nKuu kohoaa nopeasti ja pienenee. Se valaa järven yli hopeana säteilevän\nsillan, joka johtaa, kuinka vertaisi, suoraan taivaaseen... Kuin\nsielujen tie...\n\nMutta tämä kellojen kumina!\n\nAngelika ei halua säikähdyttää vanhempiaan siitä kertomalla. Kartanolle\nriennettyään kiipeää hän suoraan yliskamariin, jossa Alvar asuu. Siellä\nistuu Alvar jo elokuisen lampun ääressä lainopillista kurssikirjaansa\nlukien.\n\nLuku ei kuitenkaan nyt oikein tahdo sujua. Elokuinen lamppu! Se näyttää\nhänestä, joka yleensä on niin reipas ja riehakas, ikäänkuin\nalakuloiselta! Hän itse on nimittäin alakuloinen: hänen on aivan pian\nlähdettävä Helsinkiin, luovuttava vapauksista, joita hän välisti\nkesälukujen lomassa on itselleen sallinut. Kesä kadonnut...\n\nNo, olkoon menneeksi! Se on selvä! ajattelee Alvar.\n\nTuossa hohtaa syksyinen mimosakimppu, jonka Angelika asetti tänään\npöydälle hänen työlamppunsa viereen...\n\n\"Tule katsomaan, Alvar\", huudahti Angelika. \"Kuuluu kuin kirkonkellot\nsoisivat kaupungissa.\"\n\nHe menivät ikkunaan.\n\nSieltä näkyi loimotusta järven ja metsän ääriviivojen ylitse, kaupungin\nkohdalta.\n\nVälisti huomaa tulenkieliäkin välkähtelevän ilmaan kuumotuksen seasta.\n\nAngelika huudahtaa jälleen:\n\n\"Tosiaan tulipalo. Jumala varjelkoon! Suuri tulipalo, koska\nkirkonkellotkin soittavat! Minkälaisessa hädässä siellä ihmiset\novatkaan!\"\n\nHe aukaisevat ikkunan, he kuulevat nyt heikosti myöskin palotorvien\ntoitotusta. Kirkon harmaa torninkupu näkyy päivin tänne asti. Nyt se\nnäkyy yölläkin: valkean tornin harmaa kupukatto punertaa joskus\ntulenhohteessa.\n\nJa lyseo kukkulalla hulmahtaa välisti näkyviin veripunaisena...\n\n\"Poloiset ihmiset!\" hokee Angelika. \"Minäpä ajan kaupunkiin! Siellä\ntarvittaisiin apua.\"\n\nSisarukset juoksevat alas ilmoittamaan tulipalosta vanhemmilleen. Alvar\nkursailematta, Angelika koettaen tapahtumaa pienentää, mutta lausuen\njyrkän päätöksensä ajaa kaupunkiin hätään.\n\nTyöntääpä hän jo oravankin taskustaan häkkiin, jossa se tekee\nherättämisestä häkeltyneenä pyörällään muutaman hyrräyksen ja painuu\nsitten pesäänsä.\n\nAngelika uhkaa noutaa Tähden laitumelta.\n\nTurhaa oli Mikael Laurellin, Angelikan isän, pudistella päätänsä\nAngelikan aikomukselle:\n\n\"Onhan se kyllä ehkä hyvinkin raskas onnettomuus, mutta -- lähdetköhän\nsinä nyt kuitenkaan...\"\n\nTurhaa Alvarin yhtyä häneen väittäen, että liika väki sellaisissa\ntilaisuuksissa tungeksii tiellä ja että kaupungissa on palokunta\ntällaista hätää varten. Turhaa Cecilia-rouvan valitella, -- minkä\ntulipalon vaaraan joutuneiden onnettomuutta sääliessään ennätti, --\nettä Tähti oli vielä vallan mahdoton sellaiseen hälinään: se\nsäikähtäisi siellä pahemmin kuin koskaan ennen ja lennättäisi ajajansa\nellei tuleen, niin ehkä laiturilta veteen. Rouva melkein siunaili\nkuvitellessaan Angelikan vaaraa, -- jos hänen puhettaan voi sanoa\nsiunailuksi: sillä perhe oli vanhaa sekä herran että rouvan puolelta ja\nsiten tottunut pitämään liialliset tunteenpurkaukset, jopa hälisevän\npuhetavankin, josta kuitenkin Alvar teki poikkeuksen, melkeinpä\nsopivaisuuden loukkauksena. Turhaa!\n\nKun he kaikki menivät yläkertaan ja katselivat tulipalon yltyvää\nloimotusta, niin Angelika kiihtyi ilmeisesti uskomaan, että hän olisi\nkaupungissa aivan välttämätön:\n\n\"Ajatelkaa ihmisten hätää! Enkä joudu sinne muuten kuin Tähdellä,\nmitäpä työhevosista. Minä tunnen Tähden ja se minut. Minähän luotan\nsiihen, ei se ole enää yhtään paha, kun puhuu sille kauniisti, onhan\nisä ja äiti sen jo nähneet. Ja se saa jäädä kaupungin syrjälle, jos se\ntuntuu pelkäävän. Alvar tulkoon mukaan, hän vartioi sitä, kun se on\nsidottu johonkin aitaan tai puuhun. Vai pelkäisikö nuori ylioppilas\nhevosta, joka on ollut villi? Minä tohtisin lähteä sillä vaikka ajamaan\nvesitynnyreitä tulipaloon.\"\n\n\"So so, Angelika\", vastasi Alvar. \"Miesten asia on syöksyä päin tulta,\nmertä ja vertäkin, jos tarvitaan. Pystyttäneen aina siihen, mihin nuori\ntyttölapsikin.\"\n\n\"Vertä! Hirveitä sanoja\", valitti Cecilia-rouva.\n\nHuomautamme tässä ohimennen, että kertoelma liikkuu vuosissa, jotka\nolivat vähää ennen vapaussotaamme, siis ajoissa, jolloin nuorisossa\nalkoi herätä ajatuksia karkoittaa Venäjä maastamme asevoimin.\n\nAlvar jatkoi:\n\n\"Yksin ei tyttölapsi, reipaskaan, sinne lähde. Täytyy olla sankari\nmukana! Pukeuduhan nyt, Angelika, palosotilaaksi, niin mies pistää\nTähtesi aisoihin, kun ensin sukaisee ylleen huonot vaatteet, jotka\neivät noesta turmellu. Tosinhan se pyrstötähti enää tuskin muuta kuin\nehkä pyrstöään viuhtoo, -- muutenhan sitä ei olisikaan voitu jättää\nmelkein pelkästään sinun hoitoosi, mutta tulipalo on aina tulipalo.\"\n\n\"Mutta minä kuskaan sitä. Minäpä sen kesytinkin!\" jatkoi Angelika.\n\"Tähti on minun!\"\n\nTuskin puolta tuntia, -- Angelika vain siveli pari voileipää valmiista\npöydästä, työnsi ne Alvarille, hyvästeli vielä nopsasti leppäkerttuja,\njoita hänellä oli niitäkin häkissä ruokasalissa, -- sitten rattaille ja\nsisarukset kiidättivät kartanolta. Pyynti räyski mukaan pääsyä, se\npuikki Alvarin uhkaamana pihalle takaisin. Angelika ohjaksissa. Alvar\nhyppelee availemassa pari porttia. Siten kuun valaisemaa tietä\nläheiseen kylään, joka kyyröttää tiheänä rykelmänä pitkän hiekkaharjun\nrinteellä. Kylä ei vielä nukkunut: pihoilla ja raitilla seisoskeli\nmiehiä ja eukkoja tähystelemässä tulipaloa! Nyt ohitse hedelmätarhain,\njoita on melkein jokaisessa talossa, ja Angelika pingoittaa ohjaksia,\nvauhti kiihtyy, kaula pystyssä samoaa vaalea hevonen. Se ei säiky,\nsillä Angelikan sanat kuuluvat koko ajan rauhoittavina sen virkkuihin\nkorviin.\n\nKun noustaan kummulle, jonka juurella Tuulensilmän saha näkyy, kaikuu\nkirkonkellojen valittava kumina yhä selvempänä ja loimotus metsän takaa\npaistaa yhä kamalammin.\n\nCecilia-rouva Pähkinämäellä Alvarin huoneessa istahtaa tuolille,\nikäänkuin jalat eivät jaksaisi hänen kevyttä painoaankaan kantaa, ja\nhän valittaa pelkäävänsä, että lapsille tapahtuu jokin onnettomuus. Hän\nei saisi unta silmäänsä ennenkuin he tulisivat takaisin:\n\n\"Enkä voi tuota loimotustakaan katsella, se tekee niin pahaa!\"\n\n\"Älä katsele\", vastaa Mikael Laurell. \"Parasta, että menemme täältä\nalas. Emmehän muutakaan voi. Mutta lapset ovat Luojan käsissä... Ehkäpä\ntässä on jokin tarkoitus... Huomasitko, miten Angelika vakuutti, että\nhän kenties joutuisi sinne todelliseksi avuksi. Eihän saa estää nuoria\nsydämiä hyvistä ja kauniista teoista.\"\n\n\"Totta\", myönsi rouva. \"Mutta tulipalo! Tuskassa olen aina silloinkin,\nkun Angelika lähtee viemään apua tölleihin, joissa raivoaa tulirokko\ntai jokin muu vaarallinen tauti.\"\n\nAlhaalla he kaksi sitten juttelivat Angelikan hellyydestä köyhiä\nkohtaan... Ja siitä, ettei hänen sydämessään piillyt ylpeyden\nrahtuakaan... Kuinka hän lähestyi puhuttelemaan jotain muonamiestä,\njonka saappaat, kun hän tulee vainiolta, ovat saviset tai haiskahtavat\ntyön mukaan! Angelika kättelee iloisesti jokaista vaivojen kangistamaa\nkouraa. Pysähtyy pakinoimaan kylän eukko-parkojen kanssa, joiden\nvaatteet ovat yhtä ja pelkkää paikkatilkkua, jotavastoin talon\ntyttäretkin, kekastellen uusmuotisissa leningeissään kuin ylhäiset\nneidit, suvaitsevat nostaa moisille nenäänsä. Angelikalle ei muorien\ntodellakaan tarvitse lyyhistää niin että tausta maata viistää. Niin,\nkotikutoisissa Angelika kulkee oikein ylpeydekseen, hänessä ei\nturhamaisuutta, ei kevytmielisyyttä. Silti on hänellä kyllä\nomapäisyyttä:\n\n\"Saipa minut\", sanoo Mikael Laurell, \"tuohonkin, että polttaisin kaksi\npiipullista vähemmän päivässä. Hän tahtoo hyvää, ja pakottaa itsensä\nsitä tekemään. Ahkeruus ... on hänelle kaikki kaikessa... Ompelee\npuolittain väkisten nappeja köyhäintalon heikkopäisten hoidokkienkin\npaitain kauluksiin ja saa heiltä, onnettomilta, välisti palkaksi kuulla\npöyristäviä törkeyksiä. Mutta ole huoletta, Cecilia: mikään karkeus ei\ntartu lumpeenkukkaamme...\"\n\n\"Ei, sitä en pelkääkään\", vastasi rouva. \"Kunhan vain sairaita\nautellessa ... taudit eivät tarttuisi häneen...\"\n\nMitä kaikkea tulipaloissa sattuu, ja miten Angelika pelasti pikku\npojan.\n\n\n\n_Sillä välin Angelika ja Alvar joutuivat kaupunkiin._\n\n\nJa nyt Angelika tuli keskelle hävitystä Myllymäelle, etukaupunkiin,\njossa tulipalo raivosi. Eräällä pihalla törröttivät jo kahden\nrakennuksen savupiiput tuhkakeolla. Väkeä kuhisi, paloruiskujen\ntangoissa heiluivat miehet noen ja hien vallassa, palotorvet vonkuivat,\nkirkonkellot pauhasivat. Tuli riehui edelleen monissa taloissa.\nSokeainkoulu oli vaarassa, sen katolla kiipeili palosotilaita\nvesisankoineen, sokeita talutettiin pakoon.\n\nAngelikan hevonen oli korskahtanut etukaupungin reunassa vastarintaan.\nSe oli sidottu poppeliin syrjäisen rakennuksen seinämälle ja Alvar jäi\nsitä vartioimaan.\n\nNiin, liekit loimusivat siellä, köyhälistön korttelissa. Ikkunoita\nräiskähti murskaksi, aukoista tuprahti tulta, savua ja pölyä.\nSäästyneiden talojen ruudut välkehtivät kaameaa, veripunaista valoa.\nKuin manalan haamut häärivät onnettomat ja auttamaan tai katselemaan\njuosseet palavien rakennusten välissä. Palotornista vongahteli silloin\ntällöin hälyytyskone käheästi ja huikeasti kuin hirviö. Ja kirkosta, --\nsinne oli pari lyseolaisvintiötä tunkeutunut, kun urkuri, nuori\nsäveltäjä, joka siellä eilisiltana oli harjoitellut uruilla, unohti\nlukitsematta sakariston oven, -- kirkosta kumisi yhä suuren kellon\nläppäys.\n\n\"Teemmehän kaupungille hyvän työn\", väitti toinen pojista, \"herätämme\nvartijan palotornissa. Viime kerralla hän nukkui: hänet täytyi mennä\nvalveille töykkäisemään.\"\n\nSiis suuri kello moukui, pojat kiikkuivat vuorotellen köydessä.\n\nEräällä portilla, jossa ei kuule mitään, niin rämisevät siellä vettä\najavien pyörät, hevoset korskuvat, ruiskut jyskyttävät ja miehet\nhuutavat toisilleen lennättäen letkuista rätiseviä suihkuja vimmattuun\ntuleen, palokuntalaisten kirveet halkovat ovia ja palohaat kiskovat\nryminällä alas punaisia kattotelineitä, -- siellä näkee Angelika\nLaurell pienen eukon, joka istuu maassa keskellä tietä ja on kerännyt\nympärilleen suunnattoman kasan vanhoja kenkiä. Angelika koettaa viedä\neukkoa pois ihmisten jaloista. Mutta eukko lukee kenkiään, puuttuisiko\nvielä jokunen pari. Ja kuitenkin ovat ne kymmenet kengät vanhoja,\nrikkonaisia, tietysti parittomiakin. Muutamat katselijoista naurelevat\neukolle ja hänen kengilleen. On siinä nauhakenkää ja saapasta, pieksua\nja puolikenkää, töppöstä, tohvelia ja tallukasta, kaikki rikkonaisia ja\nirvisteleviä, pohjattomia, varrettomia, vailla anturoita ja korkoja.\n\n\"Ei hän ole ihan köyhä\", sanoo joku. \"Hänen muu omaisuutensa palaa,\nvaatteet, huonekalut ja kaikki. Ja hän on pelastanut röykkiön kenkiä.\"\n\nAngelika ravistaa eukon tajuihinsa, vaatii tietää, missä hänen\nasuntonsa on, kiidättää hänet sinne. Se pää rakennusta, jossa eukko\nasuu, ei olekaan vielä tulessa. Ja niinpä hänen oikeat tavaransa\ntulevat Angelikan avulla pelastetuiksi.\n\nMutta nyt: tuossa palavan talon ikkunan takana seisoo mies, jolle\npalosotilaat huutavat:\n\n\"Tule klasista ulos, ovesta et pääse. Lyö klasi rikki!\"\n\n\"Pokat menevät pilalle\", vastaa mies eikä tule ulos.\n\nYleisö hätäilee, joku nauraa:\n\n\"Tuossa toinen: koko mörskä palaa häneltä, ja hän säälii ikkunapokiaan\nniin että mieluummin itse palaisi.\"\n\nAngelika huudahtaa:\n\n\"Kuinka te nauratte!\"\n\nJa odottamatta palokuntalaisia sieppaa hän pihalta tuolin ja lyö\nikkunan rikki. Hän saa apua: yksi palosotilaista levittää ikkunaa ja\nvetää talon isännän pyörtyneenä ulos. Angelika ryhtyy valelemaan hänen\nharmaita kasvojaan vedellä.\n\nSitten tulee hänelle uutta työtä. Eräät sällit kurkottelevat\nrikkonaisista ikkunoista sisälle ja pistelevät taskuihinsa vierasta\ntavaraa, tällaiseen suureen tulipaloon on vartioketju riittämätön.\nAngelika vaatii joutavat katselijat vartijoiksi ja toiset kokoamaan\nsyrjään tavaroita, joita pikku pojat alkoivat huvikseen kuljetella\nsinne tänne ja survoa hauskasti ritiseviä lasiesineitä jalkoihinsakin.\n\nToisen rakennuksen pihalla sai Angelika kuulla, miten tulipalon\noletettiin syttyneen. Juoksusta huohottava ryhmä naisia oli sen verran\nrauhoittunut, että saattoi puhua ja tutkia onnettomuuden syitä:\n\n\"Se oli toimittaja Ilolan poika\", sanoi eräs. \"Näin hänen juoksevan\npihan poikki asuntoonsa, kuulin hänen huutavan: Antakaa märkää riepua,\näiti! Kiireesti märkää riepua!\"\n\n\"Se kiipeileekin kaikkialla, tikapuilla, ullakoilla ja katoilla\",\njatkoi toinen.\n\n\"Se juoksi silloin tuolta, jossa ensiksi syttyi\", sanoi muudan pitkä\nmies paljasjaloin ja luuta olalla. \"Selkään sille pitäisi antaa niin\nettä nikertyisi.\"\n\n\"Tyhjäntoimittaja on hänen isänsä. Oli lehden toimittajana. Joi, sai\npotkut. Ja rupesi sitten kirjailijaksi.\"\n\n\"Ei maksa velkojaan. Juo minkä saa lainatuksi.\"\n\n\"Ja kun saa lainatuksi, ajaa autolla.\"\n\n\"Ja tänäänkin oli tapellut rouvansa kanssa. Kilvan huusivat toisilleen:\nMinä tapan sinut!\"\n\n\"Sellaisessa kasvaakin lapsia, jotka polttavat maailman. Se poika -- se\nvarmaan vehkeili tulitikuilla! Kuka se sanoi nähneensä hänet tulitikut\nkourassa?\"\n\n\"Mutta missä nuo onnettomat nyt ovat?\" kysyi Angelika.\n\nJoku uskalsi:\n\n\"Olkoot, -- kunhan oikeat ihmiset pelastuvat!\"\n\nAngelika oikaisi vartaloaan, hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta, vaikka\nympärillä kaikki paistoi punaiselta, -- niin liikutettu hän oli.\nSolakkana, yllään tiukka, vanha, harmaa jakku, johon hän oli pukeutunut\nvoidakseen huoletta liikkua tulipalossa, hän näytti komealta. Hän\nhuusi:\n\n\"Ihmiskullat, vastatkaa! Olkoon Ilola mikä hyvänsä, perhe, ja hänet\nitsensäkin, täytyy koettaa pelastaa. Missä he asuivat?\"\n\nHänelle selitettiin, viitottiin. Ja joku lähti juoksemaan edeltä\nnäyttääkseen tietä.\n\nSe talo oli jonkinmoinen pieni vuokrakasarmi. Sekin rakennuksen osa,\njossa Ilolat asuivat, loimusi tulessa. Palokuntalaisia ei täällä ollut.\nTuli oli päässyt irti tallirakennuksista ja tuuli oli ajanut sen ensin\ntoiselle suunnalle.\n\nAngelikan vaatimuksesta lyötiin ikkunat rikki, ja pari miestä tunkeutui\nhänen kanssaan ensimmäiseen huoneeseen. Se oli kamari, savua täynnä.\nSiellä ei ketään. Avattiin toinen ovi, liekit vastassa kuin seinä, --\nsinne ei mikään olisi päässyt, tuskin saatiin ovi jälleen kiinni.\nHuudeltiin Iloloita, heitä ei näkynyt missään.\n\n\"Mutta lapsi! Se poika!\" huudahti Angelika kamarissa epätoivoissaan.\n\"Täytyy vielä etsiä! Eikö heillä ollut muita huoneita?\"\n\n\"Ei, ainoastaan nämä kaksi.\"\n\nTässä ei ollut paljon tarkastettavaa: vain sänky, kirjoituspöytä, -- ja\npöydällä pullo ja sen vieressä maassa kumollaan kaksi tuolia.\n\nMutta Angelika väänsi sänkyvaatteetkin nurin.\n\nJa silloin hän löysi alemman patjan alta pikku pojan! Hän kaappasi\nlapsen syliinsä ja antoi hänet ikkunasta ulos. Aikoi mennä vielä\nuudestaan keittiöön, mutta onneksi hänet estettiin; samassa murtui\nväliovi yltyneen tulen paineesta ja näytti keittiön sisustan yhtenä\ntulipätsinä, josta kiilui kekäleitä ja tuprusi tikahduttaen keltaisen\nsamea savu. Liekkien kärventämät miehet tempasivat nyt Angelikan ulos\nja huusivat:\n\n\"Neiti Laurell pelasti Ilolan pojan. Vanhemmat paloivat.\"\n\n\"Niin\", huokasi eräs kuiva matami, \"ellei mies makaa jossakin\nkaupungilla pöhnässä\".\n\n\n\n_Kaimo Ilola luulee olevansa nero. Niin luulevat enimmät ihmiset:\nsuuret itsensä suuriksi neroiksi, pienet -- ainakin hyvin\nvaatimattomiksi neroiksi, muutenhan ei voitaisi elää itseluottamuksen\npuutteesta. -- Mitä henkevyyttä Kaimo Ilolan nerous vaatii elääkseen,\nmitä velvollisuuksia yhteiskunnalla on neroa kohtaan jotain häneltä\nsaadakseen, ja miten Kaimo Ilola osaa vapauttaa itsensä. Mutta mitä\nlopultakin tämä kaikki jyrkkä ja itsetuntoinen nerous merkitsee?_\n\n\nKumminkin paloi ainoastaan toinen vanhemmista, äiti.\n\nÄidin ruumiin jäännökset löydettiin sitten raunioista, mutta ei itsensä\ntoimittaja Ilolan. Luultiin ensin hänenkin hajonneen tuhkaksi, vaikka\nluultiinpa hänestä yhtä ja toista muutakin.\n\nTodellisuudessa Kaimo Ilola olikin -- paennut: siirtynyt kauas toiselle\npaikkakunnalle ja muuttanut nimensä!\n\nJa hän pakeni juuri tänä tulipaloyönä.\n\nVähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, seisoi hän erään\ntallirakennuksen solassa; talon vuokralaisina asui näet muun muassa\nkolme ajuria. Siellä hän piiloitteli miehiltä, jotka tulivat\npelastamaan hevosiaan ja sikojaan.\n\nHän oli vieläkin päissään, vaikka makasikin koko iltapuolen hutikkaansa\nmetsässä. Mutta sen verran oli hän selvennyt, että kuuli kuinka ihmiset\nsyytivät soimauksia hänelle itselleen ja hänen pojalleen.\n\nTunnontuskat vaivasivat Kaimo Ilolaa kyllä, joskin ne olivat aivan omaa\nlaatuaan. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ihmisten tuomiota. Ja oli yhä\nkatkera vaimolleen ja elämälleen tämänaamuisesta.\n\nIhmiset puhuivat täällä hänen rappeutumisestaan, juoppoudestaan,\nraakuudestaan. Hänen, entisen neron!\n\nHänen, jonka vaimo, perhe oli pilannut.\n\nHänen, joka muuten olisi voinut olla hyvin suuri, -- kuten hän\nsittenkin tunsi olevansa! Suureksi hän olisi päässyt, jos vaimoa ei\nolisi ollut olemassa.\n\nJospa ihmiset olisivat tietäneet, mitä vikoja tuolla naisella, joka\nkyllä hoiteli kodin ja keitti luusopan samoista luista viisi kertaa,\njoka paikkasi ja parsi kymmeneen kertaan samat vaatteet, -- jospa he\nolisivat tietäneet, mikä hänen vaimonsa oli! Suurin vika se, ettei\nvaimo osannut -- lentää! Todellakin, lentää: inspiroitua: hän ei\nymmärtänyt kirjailijaa, joksi Ilola oli sanomalehdestä lähdettyään\nruvennut.\n\nLentämättömyydellä Ilola tarkoitti sitä, ettei vaimo käsittänyt, että\nIlolan täytyi saada juoda. Niin sieluton, aatteeton hän oli! Ilolan\ntäytyi saada joskus juoda, -- ainakin kerta päivässä oikein tukeva\nryyppy tai kymmenen viatonta, pienempää. Sielunsa siivekkyyden,\ninspiratsioninsa vuoksi. Muuten ei hän osannut suunnitella kirjojaan.\n\nHäneltä oli ilmestynyt kaksi romaania, joissa kuvattiin naisen\naineellisuuden vuoksi traagilliseksi muuttunutta miestä ja mielikuvien\nihannenaista, jollaiseen Ilola hankki malleja Seurahuoneen\ntarjoilijattarista tai kadultakin, tuoden heitä kotiinsa autolla\njatkamaan juhlaa, niistä tuomisista syttyi kotona ainakin jälkeenpäin\ntora, kiista, viime aikoina ilmeinen tappelu. Niin tänäänkin, edellisen\nyön kapakkajuhlan jälkeen. Oikein ruumiillinen tappelu! Kaimo Ilola\najoi aamulla naisseurassa kotiin, riemuiten, tietämättä mitään maailman\nmurheista. Päässä oli hänellä -- uusi kohta uuteen romaaniin, ja hän\ntunsi itsensä aatteistaan haltioituneeksi. Silloin vaimo turmeli\nkaiken: tempoi hänet siivestä alas ilmasta, pilvistä, taivaasta. Ja\nhäpäisi miehen, joka oli herra talossaan, karkoittamalla sieltä nuo\nherttaiset naiset, Kaimo Ilolan henkevän seuran. Naiset menivät. Ilola\nnakkeli ensin pöytäastiat pirstaleiksi permantoon, näyttäen, että\nhänellä oli demonisia talangeja. Ja sitten hän löi tuota sielutonta\nkotinautaa, joka valitti heidän varattomuuttaan, löi ja veti hiuksista\npitkin lattiaa, niin että vaimo sai pahan sydänkohtauksen ja jäi\npuolihengettömänä sänkyyn, keittiöön, sillä siellä hän nukkui erillään\npoikansa kanssa, mies asui yksinään komeasti kamaria. Itse Ilola meni\nmetsään, makasi siellä, ja joutui parhaiksi nähdäkseen kotinsa tulessa.\n\nKyllä Ilola hieman kärsi tunnontuskia, mutta vielä enemmän, näin\naamuisen tappelun jälkeen ja pää yhä juhlista kiihtyneenä, vihaa\nperhettään kohtaan. Hän ei kiiruhtanut pelastamaan ... ei vaikka\nkaikkein pahinta olisi tullut! Siinäkö kirjailijan elämäntehtävä,\nkutsumus: olla perheolento? Ajatella naista ja lasta? Eikö hänen\ntäytynyt luoda henkisesti, tuottaa hengenlapsia?\n\nOikeastaan yhteiskunta voi tuntea itsensä ylpeäksi, kun kirjailija vain\nsuvaitsi antaa lapselle elämän. Yhteiskunnan velvollisuus olisi sitten\npitää puolestaan huoli, ettei lapsi, tuo neron lahja yhteiskunnalle,\nkärsisi nälkää eikä alastomuutta. Yhteiskunnan velvollisuus oli ottaa\nlapsi haltuunsa, elättää se...\n\nTietysti Kaimo Ilola uskoi jo senkin suureksi lahjaksi maailmalle, että\nhänellä oli poika! Tietysti hänen kyömyinen, punertava nokkansa\nansaitsi jatkumisen vastaisuudessa, puhumattakaan sitten hänen\nhengenlahjoistaan; varsinkin hänen matemaattisista kyvyistään, joissa\nhän oli aikomaan koulussa erikoistunut! Tietysti hänellekin oli lapsi\nvälttämätön -- hänen oman itsensä vuoksi! Mutta hänen mielestään olisi\nyhteiskunnan pitänyt hoitaa hänen poikaansa niinkuin leppälinnut\nkäenpoikia.\n\nYhteiskunta ei ilmestynyt hänelle hätään.\n\nSiispä hän antoi perheensä palaa: ihmiset täällä puhuivat ja Ilola itse\nuskoi, että ainakin vaimo, joka ei sydänkohtauksessaan päässyt pakoon,\noli läkähtynyt tulipaloon.\n\nMutta pahemmin Ilola pelkäsi ihmisten tuomiota, kuten ilmaistu. Mikä\nhäpeä!\n\nJa jos poika kenties olisikin pelastunut, niin -- miten Ilola sen\nyksinään hoitaisi? Ilman vaimoa. Siitäpä vasta risti tulisi hänelle,\nonnettomalle! Marttyyri hän olisi. Siipirikko, joka ponnisteli pois\naineesta, mutta pysyisi nyt aineellisesti sidottuna -- poikaansa,\npakotettuna kieltäytymään omasta kutsumuksestaan.\n\nEntä sitten se, että milloin hän vain näkisi pojan tummat silmät,\nmuistaisi hän myöskin äidin, joka oli jäänyt vuoteeseen palamaan\nmiehensä rusikoimana.\n\n\"Ei, pakoon! Pois tuhon paikalta! Pois koko tästä kaupungista! Menen\nehkä Amerikkaan, jätän koko maan ... ellen pääse sanomalehtisensoriksi:\nsellaiset miehet ovat nykyiselle puolivenäläiselle senaatille\ntervetulleet! Muutan nimeni. Saan elää huomaamatonta, vaatimatonta\nelämää. Piileskelen omassa huoneessani niinkuin sensorien on tapana.\"\n\nIlola livisti palopaikalta vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen\npoikansa, Samin.\n\n\n\n_Sam leikki kaskenpolttoa ja poltti monta taloa._\n\n\nAngelika seisoi monenmoisten särkyneiden ja eheinä säilyneiden\nesineiden keskellä ja piti Ilolan poikaa kädestä. Eräät kyselivät pojan\nikää. Sam vastasi täyttäneensä kuusi vuotta:\n\n\"Oikeana Maarianpäivänä, ei Marian nimipäivänä.\"\n\nToiset säälittelivät hänen pöksyjään, joiden tausta riippui pitkinä\nriekaleina, ja arvelivat, että mahtoi tässä vika olla äidissäkin,\nlapsen asusta päättäen, vaikka myöskin isässä: maisterismiehen lapseksi\nei tällaista luulisi; mutta kaipa nyt nainen saisi aina käsiinsä\nparsinneulan ja edes seililankaa ainoan pienokaisensa housut\npaikatakseen. -- Eräät sanoivat:\n\n\"Nyt isä hävennee silmät päästänsä, kun ei tule tänne.\"\n\n\"Kai hän on palanut...\"\n\nEräs eukko sanoi säälitellen:\n\n\"Onko lapsella ikävä, kun äitikin paloi?\"\n\nPojan silmät saivat hyvin oudon ilmeen.\n\nMutta Angelika sanoi Samille:\n\n\"Ihmiset puhuvat roskaa, ei Samin äidillä ole hätää. Kyllä hän ilmestyy\npikku Saminsa luokse.\"\n\nSitten hän kääntyi yleisön puoleen:\n\n\"Mutta nyt, ihmiset, täytyisi ajatella, minne Sam pannaan yöksi, kuka\nhänet ottaa?\"\n\nJoku esitti, että pojasta pitäisi ilmoittaa viranomaisille. Olihan\ntuolla poliiseja. Eräs sanoi:\n\n\"Pitäisi viedä hänet köyhäintalolle. Mutta siitä tulee uusi juoksu\ntässä kiireessä.\"\n\n\"Voithan ottaa hänet itse\", sutkautti toinen. \"Omaksesi.\"\n\n\"Niin juuri\", huudahti Angelika.\n\n\"Minulla on jo tarpeeksi vaivaa omistani\", vastasi ahdistettu.\n\n\"Sinulla?\" hymähti toinen pilkallisesti. \"Sinulla on kolme, mutta minä\nelätän kuutta lasta, kaikki omiani.\"\n\nPuhuja oli mies.\n\n\"Tässä on pariskunta, jolla ei ole yhtään lasta\", esitti eräs\nvanhahtava naisen ääni. \"Heidän sopisi ottaa hänet, jos hän jää\norvoksi. Niin, se olisi suorastaan heidän velvollisuutensa, onhan\nheillä musta villakoirakin.\"\n\nPariskunta joutui pahaan kiipeliin. Mies alkoi vetäytyä nopeasti\npihalta pois, ja tulipalon punotuksessakin, joka teki kaiken\npunaiseksi, erotti, että rouva lehahti hyvin punaiseksi; hänen leukansa\nvapisi, kun hän kuiskasi miehelleen:\n\n\"Ilkeä vanhapiika! Ei anna ihmisten olla rauhassa.\"\n\nJa hän kivahti ääneen:\n\n\"Ottakoon postineiti hänet itse. Hänellä itselläänkin on kissa.\"\n\n\"Minulla on monta lasta, minulla\", vastasi postineiti.\n\n\"Oho-hoo!\" naurettiin.\n\n\"Niitä on\", vahvisti neiti. \"Ettekö tiedä, että minä käyn auttamassa\nlastenkodissa ja ompelen kaiken talvea lapsille, joiden vanhemmat ovat\nonnettomia omasta syystään tai kovasta kohtalostaan? Ottaisin\nhommatakseni tämänkin lastenkotiin, ellei, -- niin, ehkäpä hänen\nisänsäkin ilmestyy vielä, mutta lieneekö kirjailijasta lastensa\nelättäjäksi ... niin, ottaisin sen tehdäkseni, ellei minun mielestäni\nmuillakin kerran olisi velvollisuuksia, ja kun tämä lapseton pari on\nkunnon ihmisiä, niin ajattelin...\"\n\nLapseton aviomies laski päänsä riipuksiin, pudisteli sitä, huokasi ja\nsanoi moraalisesti:\n\n\"Niinhän se on. Velvollisuus vaatisi ihmisiä auttamaan. Mutta kun\nainakin isä oli tai on rappeutunut, eikä toisestakaan vanhemmasta liene\nvarmuutta... Ei tietäisi, mihin suruun joutuisi vieraiden ihmisten\nlapsi, jonka veressä saattaa piillä perinnöllisiä vikoja...\"\n\nSam värisi. Vilustako? Olihan syyspuolen yö, eikä tulipalo ole mikään\ntakka. Sam ei puhunut mitään.\n\n\"Onko sinulla vilu?\" kysyi Angelika Laurell. Poika myönsi vapisevin\nhuulin. Angelika riisui villajakkunsa ja kietoi hänet siihen. Kauan ei\nhän enää kuunnellut mitä ihmisjoukko, enimmäkseen pikkuväkeä, puheli\npojasta, toiset peloissaan väistyen, toiset Iloloita kaikin puolin\narvostellen, muutamat asettuen siveellisen vastuun painon alle\npäästäkseen ottamasta onnetonta turvaansa. Hypähtipä eräs ajurinvaimo\nSamin eteenkin, heristeli hänelle nyrkkiään ja muistutti taas, että\npoika oli tämän tulipalon sytyttänyt, mikäli tiedettiin. Silloin\nAngelika sanoi:\n\n\"Meille tulee täällä kylmä, Sam! Me lähdemme täältä. Täällä on kaikilla\nniin kova touhu, kuten tulipalossa ainakin, ettei kukaan nyt jouda\npitämään huolta meistä. Mutta meilläpä onkin oma paikka, minne menemme,\nkunnes isä tai äiti tulevat Samin luo. Siellä on meille lämmintä. Ja\nsiellä on ruokaa, -- onko sinulla nälkä? Me ajamme sinne! Oikein\nkauniilla, virkulla hevosella! Melkein valkea heppa, Sam! Kiidämme\nsinne kuin tuuli.\"\n\nJa Angelika vei Samin paikalta pois. Alvar tuli jo läheisessä\nkadunkulmassa vastaan. Tähti oli rauhoittunut, mutta veli levoton\nsiskostaan.\n\nPian kiidettiin kolmisin kaupungista maalle, Pähkinämäen tytär\nohjaksissa, Alvar hänen vieressään, Sam Alvarin polvella.\n\nSamin isästä ja äidistä ei hiiskuttu sanaakaan. Kunnes poikanen, joka\noli kovin vaiti, yht'äkkiä parahti itkuun:\n\n\"Äiti!\"\n\nSilloin täytyi hänen ajatuksensa johtaa muualle. Alvar sen teki, alkaen\nkysellä, mitä Sam hommaili päivät pitkät, kenen kanssa hänen oli tapana\nleikkiä ja mitä leikkiä. Kysymys oli varomaton: eihän Alvar koskaan\nniin tarkoin sanojaan pohtinut! Alvar tunsi Samin vapisevan. Mutta Sam\nkertoi, tukahduttaen miehekkäästi itkunsa:\n\n\"Minä menin polttamaan kaskea vossikka Vahteran heinäparvelle. Se on\nniin mukava mies, se Vahtera. Asuu meidän vieressä, ja pojat juoksevat\naina hänen roskiensa perästä, kun hän ajaa kaupungista, ja sanovat:\nSiinäpä se on se kiltti vossikka sieltä Myllymäestä, ja hänpä se antaa\nmeidän ookata ilmaiseksi. Usein hän ottaa meidät roskiinsa, mutta jos\nei ota, niin pojat huutavat: Mätä vossikka, mätä vossikka Myllymäestä!\nJa silloin hän lyö piiskalla niin että korvissa vinkuu, ja -- kaikki\nkäpälämäkeen. Ei hän minua lyö, me ollaan ystäviä. Hän antaa minun\nleikkiä missä tahdon. Mutta siellä heinäparvella...\"\n\nKuu paistoi suoraan vastaan. Alvar näki, että Samin kasvot vääntyivät\nhädästä.\n\n\"En minä sitä aikonut\", vakuutti Sam.\n\n\"Yks mies, hän oli itäpuolelta Suomea, kertoi, että siellä poltetaan\nsellaista kuin kaskea... Ja vossikka Vahteran vinnillä oli heiniä ja\nputkia, ne olivat puita. Minä kaasin puita kirveellä, keppi se vain\noli. Ja kun kaikki oli kaadettu, keräsin hyvin, hyvin pienen kasken,\ntein sen keskelle lattiaa, ei siinä ollut muita heiniä likellä. Ja\nsitten menin ja otin tulitikut, kun äiti nukkui kipeänä ... isä oli\nlyönyt. Ja sitten ... kaikki paloi. Minä juoksin äidin luo ja huusin:\nAntakaa märkää riepua; mutta äiti ei voinut antaa. Ja sitten näkyi\nikkunasta, että Vahteran talli paloi.\"\n\n\"Ja sinä menit piiloon sänkyyn patjain alle. Voi sinua pikku raukkaa\",\nsäälitteli Angelika.\n\n\"Niin, kun pelkäsin\", vastasi Sam. \"Isä olisi lyönyt. Hän lyö minua...\nEtenkin, jos en osaa murtolukuja.\"\n\n\"Murtolukuja\", ihmetteli Alvar. \"Sinä, naapero!\"\n\n\"Kyllä minä ne osaan, mutta en oikein jakolaskua\", väitti Sam.\n\n\"Ohoh, kunhan osaisit kertomataulunkin\", epäili Alvar. \"Koetellaanko?\"\n\nHe koettelivat. Se meni todellakin pikku Samilta virheettömästi.\n\nAngelika ja Alvar huudahtivat yht'aikaa keskenään:\n\n\"Mutta kuinka hänelle näin aikaisin on opetettu murtolukuja?\" Ja sitten\nSamille: \"Osaatko sinä sitten jo laskea kokonaisluvuilla!\"\n\nSam muuttui vähäksi aikaa mykäksi: hänen mieleensä johtui, että kun hän\npari kertaa oli jutellut ihmisille, kuinka isä opetti hänelle\nlaskentoa, ja sattui heille sanomaan, että isän silmät näyttivät\nsilloin veristäviltä ja hän saattoi lyödä kovasti aivan aavistamatta,\nkuten hän paiskeli kilttiä äitiäkin ja riepotteli tukasta pitkin\npermantoa, -- kun hän niin kertoi, huomasi hän, että kuulijat utelivat\nlisää ja -- nauroivat säälivästi. Samissa oli herännyt epäilys, että\nsiinä naurussa oli jotain hävettävää tai ilkeää. Niiden parin kerran\njälkeen ei hän jutellut kotiasioistaan kenellekään mitään muuten kuin\nerehdyksessä. Se erehdys sattui nytkin, mutta siihenpä tunnustukset\nkeskeytyivätkin! Sam vastasi ainoastaan, että isä oli opettanut hänelle\nmurtolaskut.\n\nAlvar koetteli nyt Samia pienillä murtoluvuilla, ja huomasi, ettei\npoika valehdellut.\n\n\"Sinä olet minun miehiäni\", sanoi Alvar silloin. \"Taidat osata jo\nkirjoittaakin? Ainakin numeroita? Puhumattakaan lukemisesta?\"\n\nSam naurahti:\n\n\"Melkein kaikkihan osaavat lukea. Ja äiti kertoo minulle satuja. Lainaa\nkirjastosta kirjoja. Sellaisia, joita meillä ei ole.\"\n\n\"Satukirjoja, muita tietysti on?\" kysyi Angelika.\n\n\"Ei ole mitään. Äiti lainaa, hän aikoo panna minut kouluunkin\", vastasi\nSam. \"Mutta mitähän äiti nyt sanoo, kun minä hävisin ja lähdin tänne\najelemaan?\"\n\nTaas jouduttiin kovin surullisiin asioihin. Angelika ja Alvar\nviettelivät niistä Samin pois: he yllyttivät hänet kertomaan satuja.\nSam alkoi kertoa Punahilkasta ja sudesta, mutta tuskinpa sisarukset\nenää tunsivat sitä samaksi kuin olivat sen lapsina kuulleet, niin\npaljon siinä oli lisäyksiä, sivuvaiheita ja yhdistelmiä varmaankin\ntoisista saduista. Ja sitä innostusta! Samin ääni oli aivan kesken\nkatketa, hengitys salpautui vähän väliä niin, että hänen täytyi sitä\noikein rintansa pohjasta vetäistä, ja silloin hän rykäisi pari kolme\nkertaa nopeasti ja riensi sitten taas edelleen mielikuvituksen huimaa\nilmatietä, silmissä kiiluva innostus ja elehtien pienillä, siroilla\nkäsillään, ojentaen nyt oikeansa, nyt taas vasempansa näyttääkseen\njotain uljasta liikettä: metsämiehen, tuon reippaan sankarin, joka\nampui julman suden. Hän oli nähnyt ampumistakin: ryssiä kaupungissa\nampumakentällä. Ja hän alkoi matkia ryssien puhetta ja loilottelevaa\nlaulua. Mutta sitten kiinnitti maaseutu hänen huomiotaan:\n\n\"Mikä tuo tuolla puussa on? Tuulenpesä? Mikä se on? Asuuko tuuli siinä\npesässään? Onko tuulella poikasia? Ei kai tuuli haudo munia, linnut\nhautovat. Semmoisessako pesässä Puhurin poika on syntynyt? Ja mitä\ntuolla on? Kuhilaita? Nehän ovat kuin telttoja, niiden alla voisi asua.\nMinä olen rakentanut oikeita taloja: leikkitaloja, oikeista tiilistä,\nleikkitiilistä. Kävin Vahteran poikien kanssa tiili-tehtaalla ja\nnäin kuinka tiiliä poltetaan, ja nyt osaan polttaa. Puristan\ntulitikkulaatikkoon savea ja hiekkaa sekaisin, ja kun niitä oikein\npaistaa uunissa, jonka tein kalliolle, niin ne tulevat vähän yhtä\nkoviksi kuin oikeat tiilet. Olen rakentanut oikean kirkon, mutta se on\nkallionkolossa, sillä pojat rikkoisivat sen muuten, parempi se on\neheänä, ja siinä on seurakunta, joka veisaa, ja pappi, joka saarnaa...\"\n\n\"Pappi? Mikä pappi siellä olisi?\" ihmetteli Angelika.\n\n\"Pörriäinen pappina. Äiti sanoo, että on parempi sanoa pörriäinen eikä\nse, joka kiiltää kuin pappi eikä ole nappi ja on musta kuin pappi,\nvaikkei ole pappi. Ajuri Vahtera opetti minulle sellaisen arvoituksen.\nJa Vahteraskan Tomi repi kerran napit äitinsä uudesta saketista, kun\npelasi niillä nappikuoppaa. Mutta seurakunta ei tahdo pysyä kirkossa,\nse lentää pois ikkunoista, täytyy tuketa ikkunat. Se on ikävystynyt\nsaarnaan, se pihisee hiljaa: Sit, sit, sit... Ja lentäessään se soittaa\nkuin urut.\"\n\nSitten Sam matki kaupungin vanhan kirkkoherran saarnatapaa ja ääntä\nniin elävästi, että Angelikan täytyi väkistenkin nauraa. Sam vetäisi\ntaas vähän henkeään. Ja nyt hän jatkoi kuuta killistellen:\n\n\"Kuu olisi välisti hyvä istua: se on kuin keinutuoli. Sellainen oli\nmeillä, mutta ulosottomies vei sen. Tai ripustaa kuun sarveen hattunsa.\nEntä tuo tuolla, jonka luota lensi variksia kuin kärpäsiä pullon\nsuulta?\"\n\n\"Se on heinäauma\", vastasi Angelika ja selitti, mikä auma on.\n\nNiin meni matka nopeasti, ja Pyyntikoiran räiskyvä haukunta kajahti jo\nPähkinämäen portilta.\n\n\"Tässä tulee mies, jonka suuhun proviantti taitaisi kelvata\", sanoi\nAlvar kohta keittiössä vanhemmilleen, jotka riensivät vastaan. \"Hänen\nsuu-raukkansa, se on tehnyt kovasti matkalla työtä: hänen kielensä\nhyrrää kuin moottori. Ja sitäpaitsi on hän tänään raivannut roiman\nkasken.\"\n\n\"Hyst\", keskeytti Angelika.\n\nRuokasalissa odotti pöytä sellaisena kuin sisarusten lähtiessäkin.\nPalaakaan ei vanha pari ollut tällä välin maistanut, niin he olivat\nlapsiaan odotelleet. Nyt meni Cecilia-rouva valkeassa yöröijyssään\nhössötellen kantamaan hellalta lämmitettyjä ruokia pöytään. Ja Angelika\ntalutti rääsyisen pikku vieraansa muiden joukkoon syömään.\n\n\n\n_Miten ihmiset utelivat Samin kohtaloa ja olivat huolissaan siitä;\naivan turhaan, sillä järkkymätön sattuma oli jo kaiken päättänyt. Miten\nvouti ja Angelika eri lavoilla kasvattivat Tähteä, mutta Kottu Hulaus,\nHenriikanpoika, lähti iloisena ja lauleskellen Pähkinämäeltä._\n\n\nSeuraavana päivänä kävi Pähkinämäellä paljonkin kylän väkeä. Kävi\nvähäisiä, kävi pari rouvaakin, ja illalla itse ruustinna. Kaikki\nhankkimassa uutisia tuosta kauheasta tulipalosta, tänne tuodusta\npojasta, jonka kerrottiin pahanilkisesti tuikanneen tulen rakennuksiin,\nja hänen vastaisesta kohtalostaan. Vieläpä siitäkin, miten Laurellin\nsisarukset olivat selvinneet tulipalossa sellaisella hevosella kuin\nTähti, joka viime aikoihin asti oli ollut niin pahankurien.\n\nSamia ei vieraille näytetty. Kohta kun ensimmäinen heistä kyseli syytä\ntulipaloon, vei Angelika suojattinsa erilleen toiseen kamariin, pistäen\nsiellä hänen käteensä erään entisen satukirjansa, jossa oli paitsi\nkauniita värillisiä kuvia oikein runsaasti luettavaakin: osasihan tuo\npikku veitikka nimittäin jo lukea, sen oli Angelika todellakin nähnyt,\n-- jos nyt vain olisi lukemaan pystynyt, niin hän ikävöi ja itkeskeli\nhaikeasti äitiään.\n\nMuut Laurellit myönsivät Angelikan hellänvarovaiset toimenpiteet\noikeiksi, vaikka tosin juuri Cecilia-rouva itse lienee päästänyt\npalvelijain korviin jotain sellaista, josta juttu sitten kulkeutui\nkylälle ja keräsi taloon tuollaisen vierasparven. Nytpä rouva katui,\nmitä lapsesta oli puhunut, ja peitteli parhaimpansa mukaan tarinaa\nSamin tuhotyöstä tai oletti sitä ainakin liioitelluksi:\n\n\"Se voi olla perätöntä. Ja sellaisesta voi raukalle aikuisena koitua\nsurua, ehkä haittaakin. Mihinkäkö poika nyt joutuu? Kaipa hänen isänsä\ntulee hänet täältä ottamaan, jos on pelastunut... Muutahan ei vielä\nvoida päättää.\"\n\n\"Mutta se nyt ei ole mikään ihme, että me ajoimme Tähdellä tulipaloon\",\nkeskeytti Angelika siirtäen pakinan toisaalle. \"Uskon, että Tähti menee\ntottelevasti ja siivosti vaikkapa tuleen -- jos siihen luottaa ja sitä\nkohtelee hyvin.\"\n\nSe oli kaikista ihme ja kumma, sillä vielä kesän alussa oli Pähkinämäen\nori sellainen, että rikkoi säikyksissään reet ja rattaat, ja palvelijat\nkertoivat sen vielä siihen aikaan pureskelleenkin.\n\nTähden oli Mikael Laurell hankkinut täsmälleen vuoden vanhana\nsyntymäpäivälahjaksi Angelikalle. Hyvinpä sopikin: hepo oli syntynyt\nsamana päivänä kuin Angelika. Ja niinpä silloin leivottiin Tähdellekin\nAngelikan syntymäpäiväksi iso ruisleipärinkeli ja varsan päähän pantiin\nnäsiänoksasta kiedottu, vaaleanpunainen kukkaseppele, jonka itse\nCecilia-rouva solmi miehensä kehoituksesta tuokio ennen kuin Angelikan\ntuleva hepo talutettiin hänen luokseen. Angelika sai sen nimikokseen,\nmelkeinpä omakseen.\n\nSe olikin hyvä hevosen alku. Itse Mikael Laurell, tottunut\nmaanviljelijä, oli sen valinnut.\n\nJa sitten hän opetti sen vetämään rekeä ja rattaitakin.\n\nMutta kuinkas ollakaan! Kului aikaa, niin sälkö alkoi säikkyä autoja\nmaantiellä, junaa kaupungissa, jokaista pitkää ja tuuheaa katajaakin\ntien varressa. Siitä tuli kiusaa ja pelkoa.\n\nAiottiin jo myydä se.\n\nHerra Mikael Laurell ei ollut juuri ajanut sillä sen jälkeen kuin oli\nsen opettanut. Hän piti vanhasta ruunastaan Hiposta, ja Tähdellä\najaminen, jos hän sen välisti otti, tuntui hänestä melkein\nuskottomuudelta Hippoa kohtaan, joka oli palvellut Pähkinämäellä miltei\nkoko sen ajan kuin Mikael Laurell yksinään omisti talon, kuusitoista\nvuotta. Lieneekö ollut niinkin, ettei hän halunnut pöyhkeillä komealla\noriilla, hän, joka rakasti hiljaista kulkua ja rauhaa, hän, jo\nikääntyvä rauhan mies.\n\nTähti oli siis alkanut säikkyä. Ja sitten se kerran puraisi rintaan\nkarjakko Riikkaa, joka pahaa aavistamatta kulki sen editse. Julman\nhaavan! Siitä nyt varsinkin Cecilia-rouvalle kauhistus, puhumattakaan\nmonista lääkärimatkoista ja lääkkeistä, joita vamma tarvitsi.\n\nPian kertoivat toiset palvelustytöt Tähden tulleen niin ilkeäksi ja\novelaksi, että kun sille tarjosi leipää aidan takaa, -- sille oli paras\nnykyään sitä tarjota hyvin varovasti, -- otti se palasia ja söi, mutta\nnähdessään leivän lähestyvän loppumistaan, se vilkuili tarkoin, milloin\nse loppui, ja saatuaan viimeisen murun se tavoitti iskeä antajaan\nhirmuiset, pitkät hampaansa. Ainoastaan Angelikaa ei se ollut vielä\nkoskaan yrittänyt purra.\n\nVihdoinkin, viime talvena Angelika, ollessaan kotona joululomalla,\npääsi selville, mitä Tähdelle oli tapahtunut, miten se oli turmeltu!\nHän seisoi eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä odottaen tanhualle\nTähteä ja edellisenä keväänä taloon pestattua voutia, sillä aiottiin\nlähteä vieraisille Tuulensilmän sahalle, Vennolammin herrasväen luo.\nKeittiössä istui palvelusväki parhaillaan päivällisellä. Siinä Riikka,\njoka haukkasi oikeasta kädestään leipää ja perunaa ja vasemmasta\nkokonaista silliä, jota hän piti täydellä kouralla kiinni. Se oli\nRiikan sillinsyöntitapa. Suolavesi valui rasvaisesta sillistä sormien\nvälitse ranteelle, joka ei ollut aivan puhdas, -- mutta sitä puhtaampia\nlehmät, joita Riikka hoiti Pähkinämäellä jo kahdeksatta vuotta.\nRiikasta hiukan erillään istui kaksi palvelustyttöä, renkipoika Kottu\nHulaus ja lisäksi Lullin pappa: vanha torppari, oikea isännän uskottu\nja ystävä. Satoi lunta, yhä sakeammin. Ilma tuprusi ikäänkuin\npeltokanan höyheniä täynnä... Ja Angelika ihasteli talven raikasta,\nreipasta ihanuutta.\n\nSilloin törmäsi Tähti pihaan. Ja vouti. Mutta kuinka he tulivat? Kuski\nei vierailureen pukilla leveänä istuen, vaan riippuen ohjaksissa ja\nviistäen pitkin maata. Tähti laukkasi vauhkona melkein irrallaan, --\nmutta eihän: maassa laahautuva vouti ei hellittänyt ohjaksista. Tuskin\nkuului nyt edes hänen rumia, kauheita kirouksiansakaan, -- vain silloin\ntällöin voihkaus, ja koko ajan karkea, vihainen:\n\n\"Ptruu! Ptruu!\"\n\nTähti kiisi ympäri pihaa kuin sotahevonen. Kamalaa sitä menoa oli\nnähdä. Niin ohitse portaista, mies möhkäleenä ohjaksissa reen takana\nmilloin kasvoillaan tai kupeellaan, milloin selällään. Hän oli joko\nsekaantunut ohjaksiin tai ei niitä tosiaan hellittänyt käsistään, hän\noli niin itsepäinen. Kinos ryöppysi ilmaan kuin tuisku. Nyt, toisella\npihan kierroksella, välkkyvä reki kaatui, se rämähti rikki tikapuihin.\n\n\"Ptruu! Ptruu!\"\n\nOnneksi Tähti pysähtyi pakostakin vasten puutarhan korkeata säleaitaa,\nhuohottaen ja vaahdossa. Vouti nousi maasta, juoksi etsimään jotakin\nreestä: ruoskaa! Ruoskakin näytti pudonneen. Angelika riensi ulos\nhevosta puolustamaan. Vouti kimposi vastaan. Angelika nouti\nperäkamarista isänsä. Ja sitten palvelusväki sai katsella keittiön\nikkunasta, kuinka herra tyttärensä kanssa hillitsi vimmastunutta\nvoutia, Angelika palasi viimein keittiöön. Silloin sanoi pappa Lulli:\n\n\"Eipä voi enää olla puhumatta... Mahtaisipa vouti saada elukalla kyydin\nvaikkapa säleaidan ylitse, jos pistelisi sitä seipäällä, jonka päähän\non asetettu neula.\"\n\nRenkipoika Kottu, pari vuotta nuorempi Angelikaa, punakka ja\nsinisilmäinen, veti päätänsä hartiain väliin ikäänkuin iskua torjuen\nvirkkoi:\n\n\"Myrsky, sanoi ukko, kun pani kahvipannun piiloon!\"\n\nMutta Kustaa Lulli jatkoi suuttuneena:\n\n\"Älä puhu siinä! Synti se on kuitenkin eläintä kohtaan. Vallan synti.\"\n\n\"Tuo Kottupa se Tähteä neulakepillä pisteli\", jatkoi Riikka.\n\n\"Kenraalin komennuksesta\", puolustautui Kottu.\n\nAngelika tiukkasi nyt selvyyttä. Ja silloin tuli vähäpuheisten, tässä\nasiassa liiankin vähäpuheisten, alustalaisten suusta ilmi koko Tähden\nasia. Etenkin Kustaa Lullin suusta, jonka valkea ja pitkä parta nyt\naivan tutisi:\n\n\"Ikävä kannella, mutta täytyy...\"\n\nVouti oli kerran edellisenä kesänä, kun Tähti ei ruvennut hyppäämään\nliian korkeaksi jätetystä rantahaan veräjästä, kehoittanut Kottua\npistämään sitä neulalla.\n\nJa sitten talvella oli vouti riuhtonut harjaantumatonta oritta aina\npahasti suitsista ja antanut sille ruoskaa. Salaa oli hän sitä tehnyt,\nherran ollessa paikalta poissa, milloin puunajossa tai suohaudalla\nHipolla, milloin kaupungissa samalla vanhalla uskotullaan.\n\nTähti oli alkanut siitämöisin pelätä ja säikkyä. Sen huomatessaan oli\nvouti ajolle lähtiessään kiinnittänyt Tähden päitsiin tavallisten\nsilmäläppien lisäksi tuohesta jatkon, ettei se muka näkisi korkeita\nkatajia eikä ajajan ruoskaa. Ja ruoskan siimaan oli vouti solminnut\npienen rautamutterin. Ja kiinnittänyt reen sepään paksun rautalangan,\nniin ettei Tähti potkiessaan rikkoisi rekeä. Tähti potki kuitenkin,\narvaahan sen. Silloin vouti köytti hevosen häntään vanhan\nkanuunankuulan, jonka löysi renkituvan ullakolta.\n\nNyt Kustaa Lulli kaiken viimeinkin kertoi.\n\nAngelika sai kyynelet silmiinsä, kun ajatteli, että hänen oli täytynyt\nolla tällaista tehtäessä poissa kotoaan, koulussa. Cecilia-rouvakin oli\ntullut keittiöön, ja hän oli vähällä pyörtyä tätä kuullessaan. Mutta\ntuskin herra joutui voudin kanssa sisään ja osalle asiasta, niin hän\npäätti heti antaa palkanjäännöksen sekä voudille että renkipojalle.\nVouti lähtikin kohta Pähkinämäeltä, uhitellen ja vimmoissaan; mutta\nnuori Kottu pyysi anteeksi: hän oli pistänyt hevosta neulalla vain sen\nyhden ainoan kerran, ja siitäkin oli aikaa.\n\nHän olisikin saanut jäädä, mutta eipä jäänyt. Hänkin lähti.\n\nEi hän kuitenkaan lähtenyt vihaisena ja uhitellen, vaan iloisena\nja reippaasti. Hän kiitti kaikesta herrasväkeään ja etenkin\nAngelika-neitiä. Ja niin hän katosi kauniiseen, huurteesta\nkiiltelevään koivikkoon ja lauloi:\n\n    \"Kun aseman kello soi kolme kertaa,\n    niin marmorijuna lähti...\"\n\n\"Minne se poika sitten täältä meni?\" kysyivät vieraat.\n\n\"Minne lienee\", vastasi rouva Laurell. \"Ei hän sanonut, nauroi vain,\nettä kyllä hänestä vielä kerran kuuluu. Ei hänellä ole kotiakaan. Eikä\nvanhempia. Ei edes äitiä: sanoi, että isänsä oli ollut niin\nhajamielinen, ettei ollut muistanut hommata hänelle edes sukunimeä,\nSentähden hän oli vain Kottu Henriikanpoika. Toisen kerran laski\nleikkiä: Isä kuoli, äiti naitiin ja -- minä jäin leskeksi --. Luulen,\nettä hänestä tosiaan vielä kerran jotain kuuluu. Kun vain kuuluisi\nhyvää.\"\n\n\"Minulle hän kertoi tahtovansa johonkin kauppapuotiin\", tiesi Angelika.\n\"Vaihtoikin täällä kylällä aina miesten kanssa kelloja, niin että\noikein harmitti. Mutta uskon, että hänestä kerran tulee oikein hyvä.\"\n\n\"Kuten Tähdenkin uskollasi paransit\", huomautti Mikael Laurell.\n\n\"Niin, Tähtihän oli hyvä\", vastasi Angelika. \"Ja siitä tuli taas hyvä,\nkun kohteli sitä oikein, kun esimerkiksi maantiellä näytti aina sille,\nettei ollut mitään syytä pelätä katajia, tai meni itse sen eteen ja\ntaputteli sitä kaulalle, kun auto tuli. Sillä tavalla se rauhoittui\nentiselleen, Ei se ole enää kahteen kuukauteen ketään yrittänytkään\npurra. Mutta mamma ei vain nousisi enää sen rattaille, vaikka saisi\nsatatuhatta markkaa.\"\n\n\n\n_Samin isää odotetaan. -- Mitä Sam askartelee, ja kuinka hän on\npikainen vihastumaan. -- Sam joutuu Oravanpesään._\n\n\nSitten Angelika lähti kaupunkiin kouluun, joskaan hän ei nyt paremmin\nkuin ennenkään tietänyt, mitä se oikein hyödyttäisi: pystyisikö sen\nantama oppi häneen... Sillä hän piti itseään varsin typeränä; tunsi\nolevansa luotu vain maalle, jonka uutta kevättä hän jo alkoi toivoa.\nKevättä, jolloin rentukat taas katselisivat niittyjen lampareista niin\niloa säteilevin silmin, että kävi sääliksi noukkia niitä maljakkoihin.\nKevättä, jolloin Pähkinämäen rantahaka upeilisi taas tuomenkukkia\ntulvillaan, vaikka tosin -- neljässä päivässä lakastuvia ja sitten\nkauheain toukkienkin kiusaamia. Kevättä, jolloin hämäläinen kylä\npaistaa aivan valkeanaan omena-, päärynä- ja kirsikkapuun kukkia...\nValkeana ja punertavana kuten keidas erämaassa, niinkuin Tuulensilmän\nsahan poika, pian ylioppilaaksi joutuva Venti vertailee. Myöskin\nAngelikan parhaassa puussa tuhansia, tuhansia kukkia: kelpaapa\nsiitä ylpeillä. Ja näytellä kävelijöille koko kylää! Sen suuria\npuutarhoja. Ja pieniäkin ... kesällä loistaa jokaisen töllin pihalla\nkeisarinkruunuja, akleijoja, georgiinejakin, monet niistä itsensä\nAngelikan sinne viemiä ja levittämiä. Ja järven saarissa kieloja, niin\npuhtaita, -- mutta melkein liian huumaavia.\n\nNyt oli taas kielojen ja muiden kukkien aika mennyt. Mutta se tulisi\ntakaisin! Kesä terveine, iloisine maalaistouhuineen! Ensi kesänä ajaisi\nAngelika jo itse nimikkohevosellaan heiniä vajaan. Ja viljankorjuu...\nAngelika kulkisi jälleen kahvipannua kantaen kestitsemässä muonamiehiä,\ntalon rouvan istuessa sukankudin kädessä ja hymyillen jollakin\nrauniolla...\n\nJa ensi syksynä saisi Angelika ainaiseksi jäädä tänne.\n\nIhmiset höpisevät sellaisesta kuin naimisiin menosta. Niin että\nAngelika itsekseenkin sitä ajatellessaan punastuu. Siitä nyt jo! Ei,\nkunhan saisi olla täällä, maalaiskodin työssä ja iloissa, eläinten ja\nmonien kelpo ihmisten parissa.\n\nAngelika siis lähti kouluun.\n\nJa jäi samoin kuin hänen vanhempansakin odottamaan, milloin Samin isä\ntulisi noutamaan lastansa tai -- voisiko hän enää tullakaan.\n\nJa heti seuraavana lauantaina Angelika jo kippasi sunnuntaiksi maalle,\njalkaisin. Olihan kyllä puhuttu, että hänen olisi tarpeetonta tullakaan\nnäin ensimmäisen viikon jälkeen, ja oli päätetty, ettei lähetettäisi\nhevosta vastaan. Ja luvattu antaa tietoja, jos Samin asiasta kuuluisi\njotain erikoista.\n\nPojan isästä ei kuulunut mitään. Tietoja ei siis Pähkinämäeltä ollut\nlähettää.\n\nJa nyt Angelika tuli kotiin. Ennen kaikkea Samin tähden hän sinne\ntahtoi, ja hän moitti itseään siitä, että melkein toivoi, ettei Ilola\nolisi Pähkinämäellä käynytkään. Ainakaan ei kaupungissa hänestä\ntiedetty sen enempää, Hautajaiset oli pidetty äidille, joka löytyi\nraunioista. Arveltiin isänkin palaneen.\n\nNämä Angelikan tuomat tiedot oli Pähkinämäen herrasväki jo sieltä\ntäältä saanut. Mutta talon palvelusväelle ja vieraillekin oli sanottu,\nettei heidän pitäisi hiiskahtaa Samille hänen äitinsä hautaamisesta\neikä koko tulipalostakaan mitään.\n\nKun Angelika, joka ei pelännyt pimeää, ilmestyi odottamatta, savivelliä\nkuohuvat tiet käveltyään, -- sillä olihan satanut monta päivää, --\nyht'äkkiä kotiin, nukkui Sam jo keittiössä, jonne hänelle oli tuotu\npukkisänky.\n\n\"Miten Sam voi?\" kysyi Angelika heti.\n\nEi ollut Samista ilmoitettavaa muuta kuin että hän oli alkanut jo\nsanoa: \"Meillä!\" Niin selitti Cecilia-rouva, päivitellen pulmaa, joka\nyhä oli hänen mielessään, nimittäin mitä nyt tehdä pojalle, joka oli\nmenettänyt molemmat vanhempansa:\n\n\"Hän sanoo: Meillä! Ensin ikävöi kuin tuo Pyynti, kun isä toi sen\npenikkana tänne, Angelika.\"\n\nLämpiävän leivinuunin ääressä kenkiään riisuessaan ja itseään\nkuivatellessaan jatkoi Angelika äitinsä puhetta:\n\n\"Niin, Pyynti! Hirveän ikävä sillä silloin oli, sinulla,\nPyynti-raiskalla. Monta päivää istuit ensin oven luona nurkassa,\njörönä ukkona. Et voinut syödä, et oikein juodakaan. Tahdoit vain\nvikisten ulos, livistääksesi takaisin kotimaille, Rovaniemelle. Ja\nmuistatko, Alvar, ulkonakin se ketjuissa pompahteli ilmaan kuin\njostakin esteestä yli hypätäkseen. Eihän se ollut tottunut kahleisiin.\nJa sisällä -- taasen nurkkaan, huokasi raskaasti, kyyrötti maassa, ja\nvälisti ulvoi. Ei poloinen nukkunutkaan, tai jos nukahti, niin heräsi\nyht'äkkiä kuin kauniista unista ja alkoi uuden olinpaikan huomatessaan\nulvoa. Muistatko, äiti, miten säikähdit ensimmäisenä yönä sen kamalaa\nääntä? Sehän ikäänkuin nauroi, -- melkein kuuli sanoja. Se piehtaroi\ntuskasta, koti-ikävästä. Ja sittenhän se rauhoittui...\"\n\n\"Kolmessa päivässä koira koteutuu\", vakuutti rouva Laurell vanhalla\nkansan sananparrella.\n\n\"Ja nyt on Sam koteutunut, niinhän?\" iloitsi Angelika. \"Muistatko,\nmiten kalpeana hän ensin pyysi äidin luo. Mikään ei auttanut: eivät\nnamuset, hevoset, Pyynti, orava, linnut. Pyysi ja vaati rajusti;\nymmärtäähän sen.\"\n\n\"Aikoi hän täältä vielä tiistainakin karata. Lähti juoksemaan\nkaupunkiin päin. Riikka otti portin ulkopuolelta kiinni. Mutta vekara,\nminkäpäs teki: iski nyrkillään Riikkaa ja rimpuili raivoten. Hän taitaa\nolla onnettoman tuitukko.\"\n\n\"No sen nyt ehkä ymmärtää\", puolusti Angelika. \"Mutta nyt hän jo sanoo:\nMeidän.\"\n\n\"Niin sanoo. Ja juoksentelee kuin kotonaan. Keksii leikkejä.\nAutteleekin näppärästi pikku askareissa, joita hänelle on annettu, että\nhän unohtaisi. Niin, kyllähän koira koteutuu. Mutta ihmisessä, joskin\nlapsessa, sellainen unohtaminen tuntuu oudolta...\"\n\nAngelika ei kuunnellut. Hän kyseli:\n\n\"Sam siis auttelee mielellään askareissa? On näppärä ja vilkas?\"\n\n\"Se on totta\", vastasi rouva. \"Kun kahvilastut loppuvat keittiöstä:\nSam, juoksepas! Ja hän juoksee ja tuo kuin lennossa. Itsestäänkin hän\non valmis... Kulkee perästäni metsään, seuraisi mielellään kintereillä;\nnäkee risuja, kerää ne syliinsä kotiin hellaa varten. Todellista pikku\napua: milloin ryömittävä aitan alle etsimään kananpesää, -- vips: poika\nmenee kuin sisilisko. Milloin tuotava porkkanoita, ei hän raasta\npunajuuria porkkanain asemesta, kun van neuvoo. Milloin kahvia\njauhettava: jo istuu permannolla ja mylly hurisee. -- Ja hän on\nnähtävästi hyväpäinen: sanoin jotain hänen kohtalostaan ruotsiksi\nMikaelille, ja hän rupesi kohta matkimaan lausetta, vaikk'ei sitä\nymmärtänytkään, niin etten enää siitä uskaltanut puhua.\"\n\n\"Niin, Samhan osaa jo murtolukujakin\", huudahti Angelika.\n\n\"Nonsensia\", väitti Alvar. \"Olen nyt koetellut Samia siinä suhteessa.\nNo, alkeita hän kyllä osaa, mutta jatko on hataraa. Hänelle on ajettu\nkaikki päähän pänttäämällä ja peloitellen. Mutta kehittämällä hänestä\nkyllä voisi tulla vaikka matemaatikko.\"\n\n\"So, so, Alvar\", huomautti Mikael Laurell, \"suvaitsepas olla vähemmän\nmiehekäs ja muistaa, että hän on lapsi. -- Mutta, Angelika, mihinkähän\ntällä nyt oikein pyrkinemme?\"\n\n\"Mihinkä? Isä sen kyllä tietää\", vastasi Angelika. \"Ja äiti myöskin.\nIlolalle on varmaan käynyt onnettomasti.\"\n\nKeskustelu, joka oli kulkenut hiljaisella äänellä, -- paitsi Alvarin,\njoka tietysti melkein huusi, -- muuttui vaikenemiseksi. Cecilia-rouva\nhuokasi ja vilkaisi alakuloisesti mieheensä. Mikael Laurell pudisti\npäätänsä ja huokasi hänkin, ja ikäänkuin kaihtoi Angelikan sinisiä\nsilmiä. Niissä silmissä ei nyt näkynyt hymyä, vaan pelkkää vakavuutta.\n\nJa sitten Mikael Laurell supisi jotain vastuusta ja perinnöllisyydestä:\n\n\"Vaikea tehtävä...\"\n\n\"Niin ne kaikki siellä tulipalossakin sanoivat\", virkkoi Angelika\npäätänsä nyökäyttäen.\n\nMikael Laurell katsoi puolisoaan silmiin:\n\n\"Oikeassa on Angelika: autettava olisi seurauksia ajattelematta...\nMennäänpäs nyt tuonne oikein istuen asiaa pohtimaan.\"\n\nSiirryttiin ruokasaliin. Sielläkin oltiin kauan vaiti. Viimein\nMikael-herra virkkoi:\n\n\"Mitäpä kirjassasi, Cecilia, sanotaan?\"\n\nCecilia-rouvan ei tarvinnut ottaa kirjaansa. Ulkoa, ikäänkuin\nitsekseen, luki hän siinä keinutuolissaan erään värssyn Markuksen\nevankeliumia, ja hänen silmänsä saivat merkillisen lempeän, hymyilevän\nloisteen.\n\nSe luku oli 9:s ja värssy 37:s.\n\nAngelika sanoi:\n\n\"Varmaan onneton Ilola on palanut. Köyhäintaloonko siis? Olenhan kyllä\nkäynyt siellä, ja hyvä on toki niinkin, että meillä on edes sellainen.\nSaavathan lapset siellä toki oikeat vaatteet, joskin kaikki samaa\nruskeaa kangasta, ja edes puukengät. Enkä suinkaan puhu näistä\nvaatteista ja kengistä siksi, että niissä olisi vikaa, eivät ne\nrikkaillekaan olisi häpeäksi, ei: minun mielestäni heidänkin pitäisi\nantaa välisti lastensa kulkea sellaisissa, näyttääkseen, ettei se ole\nmikään häpeä. Mutta kuitenkin: Sam puukengissä! Ja minähän Samin\nlöysinkin.\"\n\nJälleen hiljaisuus.\n\nSitten huomautti Mikael Laurell, että hän ja äiti olivat jo melkoisen\niäkkäitä. Niin oli käynyt, että hän itse oli viettänyt, ei auta\nkieltää, -- huikentelevan nuoruuden; ja siksi oli Cecilia saanut\nodottaa liian kauan...\n\nCecilia-rouva moitti näitä sanoja. Mutta Mikael Laurell keskeytti\nhänet, jatkaen vain:\n\n\"Ja ajattelen äitiä. Sitä, että hänellä on niin paljon puuhaa talossa,\nkun sinun, Angelika, tietysti täytyy pysyä siellä koulussa ja Alvarkin\npian menee yliopistoon. Oikea, harras kasvatus ei ole leikin asia...\nVarsinkin ... niin, jos sittenkin olisi tuota -- perinnöllistä. -- Ja\najattelen, että mitäs sitten, jos Samin isä kuitenkin yht'äkkiä\nilmestyy ja vaatii hänet pois? Taitaisit antaa, Angelika? Isän\nkuolemasta ei olla aivan varmoja. Silloin sinä, Angelika ja luultavasti\nCecilia ja minäkin olisimme häneen jo tottuneet.\"\n\nKyllä Mikael Laurell tosin arveli löytyvän keinon siihenkin, että Samin\nisä mahdollisesti ilmestyisi ja silloin jatkaisi yhä huonoa elämäänsä.\nEllei isä olisi tosiaan muuttanut tapojaan, voitaisiin lapsi ottaa\nhänen käsistään vaikkapa viranomaisten avulla.\n\nJa sitten, -- kun olisi odotettu tarpeeksi kauan, -- sopisi Pähkinämäen\nomistajien ajatella asiaa.\n\n\"Mutta mitäs arvelisit, Angelika\", esitti Mikael Laurell, \"jos\nsijoittaisimme hänet ainakin siksi aikaa, kunnes sinä pääset koulusta\noikein kotiin, jonnekin hyvään paikkaan? Odottaessamme isää\nkatselisimme, mihin hän kelpaisi luonteeltaan ja lahjoiltaankin, siis\nmiten saisimme hänestä oikein onnellisen. Eiköhän Lullin pari vaalisi\nSamia ensi kesään asti. Heiltähän ovat lapset kuolleet, kaikki neljä:\nsuru, jota tuskin hennoisi sanoa koettelemukseksi. Ja he ovat\ntodellakin oikeita helmiä Hämeen kruunussa: hiljaisia, mutta ahkeria ja\nauttavaisia; hiljaisia, mutta leikillinen hymy huulilla, milloin ei\nlähimmäisen murhe tuo kyyneltä silmään. Oravanpesä on kyllin lähellä,\njoten Lullien ei tarvitsisi vaalia orpoa ilman apua, puhumattakaan\nsiitä, että tietysti koettaisin antaa heille korvausta.\"\n\n\"Ja sitten kesällä tulee Sam tänne!\" huudahti Angelika. \"Minäpä lähden\nitse huomenna puhumaan Lulleille.\"\n\nMikael Laurell huomautti vieläkin:\n\n\"Niin, jos isää ei ilmesty tai jos hän on auttamaton rappioitunut...\"\n\nSeuraavana aamuna keppasi Angelika Oravanpesään, Pähkinämäen kolmesta\ntorpasta lähimpään, joka oli kalliokunnaalla keskellä ihania, tasaisia\nvainioita, pienen, melkein aina tyynen järven rannalla. Tyynen: niin\nkorkeat, pitkinä kiertävät harjut ympäröivät sitä hiljaista laaksoa.\n\nTölli oli vanhuuttaan tummanpunainen, Sitä ympäröi kiviaita, jonka\nporttiaukon kahden puolen seisoi kaksi pilarikatajaa, läpinäkymättömän\ntiheitä, rungoiltaan kuusi tuumaa paksuja: oikea puuastiantekijäin\nhimonäky, -- mutta siinäpä ne vain olivat saaneet kasvaa varmaankin\nsatoja vuosia.\n\nTöllissä oli pieni kuisti. Kuistilla penkit niin kapeat, että Kustaa\nLulli ja hänen vaimonsa istuivat niillä kesäiltoina lepohetkillään kuin\nkanat orrella.\n\nHedelmätarha peitti koko pienen pihan kuin suunnaton sateenvarjo. Ja\nomena- ja kirsikkapuiden juureen oli Angelika tuonut kukkasia, joita\nnyt Lullin muori tarkoin vaali. Georgiinit kukkivat yhä vielä.\n\nAngelika tapasi kelpo Lullit kotona, ukin kantamassa keittiöön\nkellanpaistavia tervaleppiä, jotka hän oli pilkkonut ja latonut pieneen\nja sievään pinoon navetan ja ylen pienen saunan seinustalle: siinä\nolivat halot kuin mitkäkin leluset. Emäntä jälleen kuului puhelevan\nnavetassa kahdelle lehmälleen, jotka näkyivät ovesta pyöreinä ja\nvälkkyvinä kuin hylkeet, possulleen, joka oli niin lihava, että sai\ntuskin enää karsinan kaukaloaukosta ulos kärsänsä, ja lampaalleen, joka\noli kuusi vuotta vanha, kun pariskunta ei hennonut sitä teurastaa: niin\nsäälittävää oli heistä tappaa oma lammas-raukka!\n\nNeidin nähdessään otti ukki arvokkaasti hatun päästänsä ja kätteli\nvierasta. Ja nyt mentiin ensin mamman luo navetan puolelle, jossa\nneidillä oli ihastelemista etenkin kananpojissa, niin ne olivat hänen\nmielestään viime näkemältä kasvaneet, aivan kummallisesti kasvaneet ja\ntulleet pitkäkoipisiksi. Sitten kierreltiin pikimmältään, matkalla\ntupaan, katselemassa perunat, porkkanat, punajuuret, sipulit, eikä\nAngelika unohtanut papan tupakkamaatakaan, joka röysäsi puolen miehen\nkorkuisena, tai hänen omenapuitaan, jotka olivat täynnä veden kielelle\ntuovia pompeleita. Sillä välin oli Lullin emäntä kuitenkin jo\npujahtanut sisään, ja ennenkuin Angelika joutui estelemään, istui maija\nhellalla ja muori väänsi seinäkaapista esille hirveän pitkää ja leveää,\nkauniin kellertävää nisupalmikkoa ja työnsi neidin puoliväkisin\nkamariin, joka oli verhottu tapeteilla, ikkunoissa pitkät uutimet,\nseinällä suurennetut valokuvat torpan pariskunnasta ja piirongilla\nkaksi koiranmuotoista konjakkikarahvia.\n\n\"Keinutooliin! Se on neidin paikka!\" sanoi emäntä, ja sattui samassa\nkäymään itse asiaan: \"Ja Herra siunatkoon, kun neiti nyt on sellainen\npikku äiti!\"\n\nMuori alkoi puhua tuosta kauheasta tulipalosta ja pojasta, jonka\nAngelika oli pelastanut:\n\n\"Teistä se vasta hyvä rouva tulee. Sitä päivää vallan odotan, kun minut\nkutsutaan neidin häihin.\"\n\nAngelikan valkea otsakin lehahti punaiseksi, Hän torui muoria, sotki\nasian, sanoi itseään vain höperöksi, josta ei paljoa mihinkään olisi,\nja kiiruhti kertomaan, mitä varten oli tänne tullut. Mutta tuskin hän\nsitten ennätti pyyntönsä esittää, niin muori huudahti kimeällä\nvanhannaisen äänellään:\n\n\"Ymmärrän minä: ette voikaan poikaa pitää, -- ja antaisitte nyt meille\nsen surun, että meidän pitää siitä erota, kun sen isä tulee ottamaan\nlapsensa pois.\"\n\nMuori helähti nauramaan, se oli häneltä leikkiä.\n\n\"Totta maar!\" tokaisi Kustaa Lulli ylimalkaan; se oli hänen\nsanantapansa.\n\nJa nyt heltyi muori valittamaan, kuinka hän kaipasi kuolleita lapsiaan.\nOmituista: ne olivat kaikki kuolleet tautiin, vaikka he itse olivat\nniin terveitä. Muori-raiska lyyhistyi tuolille itkeskelemään:\n\n\"Niin köyhiä me olemme, -- vaikka on jaksettu pistää rahtunen\nkirstunpohjallekin. Ei lapsia, -- mikä onnettomuus ihmisille.\"\n\n\"Totta maar, mutta se on niinkuin määrätään\", oikaisi Kustaa Lulli.\n\nEmäntä vakuutti, että hän kyllä oli mielestään hoitanut lapsiaan hyvin,\nne olivat aina saaneet runsaasti ruokaa, kelpo vaatteet ja\nsiisteyttä... Jumala oli vain ne nähnyt hyväksi kutsua luokseen. Mutta\nkuinkas se on: olikohan tämä leikkinyt tulitikuilla?\n\n\"No, lapsihan se on, raiska\", jatkoi muori samassa. \"Olen kuullut: ei,\nneidin ei tarvitse pelätä, kuinkas minä nyt siitä menisin hänelle\npuhumaan! Eikä puhettakaan, jos sitä asiaa täytyisi todella ajatella,\nettä me ottaisimme jotain ikäänkuin palkkaa. Herrasväkihän on tehnyt\npapalle ja minulle niin paljon hyvää, että jos me vain voitaisiin\njossakin kohden auttaa, niin... Emme me rahaa tarvitse! Kyllä meillä on\nrahaa! Sitä me kaikkein vähimmän tarvitsemme!\"\n\nJoka aamu saisi poika, kun tulisi tänne kevääseen asti, lämmintä maitoa\njo vuoteeseen, niinkuin ennen muinoin muorin omat lapset. Vaatteita\nolisi ehkä vielä tallella, kun kirstuista hennoisi kaivella. Mutta\nopetus sitten: nuorenahan vitsa olisi väännettävä ... vaikkei sitä\nsilti tarvitseisi turhista rapsutella, eikä sydän antaisikaan myöten\nrapsutella. Mutta opetus:\n\n\"Ukki ei näe enää oikein lukea, ja minun aikani pyrkii menemään\neläinten kanssa.\"\n\n\"Älkää surko\", sanoi Angelika. \"Sam osaa jo paljon enemmän kuin\naapisen. Ja sitten kesällä minä kyllä opetan ressua: sillä emme me voi\nantaa Samia teille kuin kesään asti, muistakaa se.\"\n\n\"Totta maar! Ainakin kesään asti\", vahvisti Kustaa Lulli, ja toiset\npurskahtivat nauramaan.\n\nKeskipäivällä kepsutti Angelika takaisin kotiin esiliina täynnä\nkesäomenia, eikä nyt Mikael Laurellille jäänyt muuta huolta kuin\nhoukutella torpanväkensä ottamaan orpopojasta edes pieni kuukausiraha:\n\n\"Kesään asti\", lopetti herra Laurell.\n\n\"Totta maar!\" vastasi Kustaa Lulli. \"Minä tein Samille nyt jo oman\nsängynkin.\"\n\n\n\n_Miten lyseolainen ajaa vaunuilla ja autolla: kuinkas muuten, torpan\npojan esikoinen! -- Amor herää hänen sydämessään. -- Ja mitä nyt\nSamista kuuluu._\n\n\nAngelika asui kaupungissa Kolinin, lyseon matematiikanlehtorin\nperheessä. Milloin ei itse hakannut läksyjä päähänsä, kuten hän sanoi,\nautteli hän talousaskareissa tai opetti Kolinin lapsia, joita oli iso\nliuta.\n\nTänä syksynä ja talvena ei Kolinin lapsista edes vanhin, joka oli\nkuudennella luokalla ja luonteeltaan hieman raukkamainen, koskapa\nkanteli silloin tällöin tovereistaan isälleen, enää juuri ivaillut\nAngelikaa kuskiksi, eläintenkesyttäjäksi tai hevosten sukupuuksi, koska\nAngelika muka tunsi kaikkien hevosten nimet kaupungissakin, -- eikä\npilkannut laupeudensisareksi, joka kätteli kaikkia tuntemiaan köyhiä,\nei liioin nauranut hänelle, kun hän sanoi: \"Tooli\", \"plikka\", \"vesen\"\nj.n.e. Tämä muutos johtui siitä, että yleensä myönnettiin Angelikan\nsuorittaneen ylistettävän teon: kaikki kaupungissa tunsivat suuren\ntulipalon. Ja sitäpaitsi sanoi varsinkin lehtorin rouva, että Angelika\nalkoi jo tulla aikuiseksi.\n\nNiin eleli ja ahkeroi Angelika viikot, mutta meni aina lauantaisin\nkotiin, joko Pähkinämäen hevosilla, jotka lähetettiin vastaan, tai\nusein kävellenkin. Sillä Mikael Laurellin periaatteena oli antaa tuon\nkävelyn tapahtua: hän tahtoi kasvattaa lapsistaan sekä vaatimattomia\nettä rohkeita.\n\nMutta Venti Vennolampi, Tuulensilmän sahan poika, vanhin\nsisaruksistaan, hänet tuotiin joka aamu kouluun komealla\npalkintohevosella tai vielä komeammalla autolla ja noudettiin sieltä\nkotiin samoin.\n\nVenti oli hoikka ja pitkä, mutta niin siro, että näytti pienemmältä\nkuin Angelika. Hänen kasvonsa hohtivat vaaleahipiäisinä; huulet\npunaiset, silmät siniset, mutta ikäänkuin hieman vetiset.\n\nHän puhui hiljaisella äänellä. Hymyili melkein aina. Oli kohtelias\nkaikille.\n\nKauan oli koulupoika ihaillut Pähkinämäen tyttöä, mutta ei ollut nähnyt\nAngelikaa muualla kuin kaduilla koulusta tultaessa.\n\n-- Angelika, oli Venti ajatellut, -- kuinka hän on ihmeellinen.\n\nKerrottiinhan Angelikan rohkeudesta. Kerrottiin, että hän oli\nkesyttänyt vallan hirveän hevosenkin! Kuinka hän oli voinut? Kuinka hän\noli saattanut!\n\nAngelika! Hänen silmistään säteili aina omituinen, puhdas loiste, niin\nettä Venti tunsi itsensä vähäiseksi, halvaksi.\n\nMitä hän, Venti, voi sille, että hän oli ainoastaan tällainen?\n\nMiksi eräät toverit ivasivat hänen vaatteitaan, hänen kalvosimiaan ja\nniiden hopeisia nappeja? Hänen kravattineulaansa, jossa oli oikea\njalokivi:\n\n\"Se on vain pieni ametisti, äidin lahja\", selitti Venti.\n\nJa nuo kalvosimien napit, nekin olivat toki äidin valitsemat, joskin\nisä kehui monessa paikassa, että hänen pojallaan oli jalokivet ja\nhopeiset napit ja kaikkea sen sellaista.\n\nJa miksi ei Ventillä olisi niitä saanut olla? Nehän olivat kauniit.\nVenti rakasti kaikkea kaunista koko sydämestään.\n\nMinkä Venti sille mahtoi, että hänen isänsä oli sahan ja suurien\nmaatilojen omistaja? Hän itse olisi mielellään ollut köyhä. Rikkaan\nisänsä tähden köyhä.\n\nVentiä sanoivat toverit pilkkanimellä komesrootiksi siitä syystä,\nettä hänen isänsä pyrki kauppaneuvokseksi. Tunkeutui kaikkien\nmahtavien ja vaikutusvaltaisten tuttavuuteen, suorastaan työntäytyi\nsisälle ovista: pormestarin, eräiden harvojen seudulla asuvien\nruotsinkielisten tilanomistajain, itse kuvernöörin ja venäläissyntyisen\npoliisimestarinkin. Kutsui heitä kotiinsa, johon oli teettänyt kaikki\nkomeudet, englantilaiset kamiinit ja parkettilattiat, hän, nopeasti\nrikastunut talonpojan poika, joka solkkasi melkoisesti ruotsia, halusi\nmielellään solkata venäjää ja esiintyi suomenmielisenä kaikkialla\npaitsi ei ruotsikkojen seurassa.\n\nPahimmin loukkasi Ventiä, että hän huomasi syytettävän isää siitäkin,\nettä hän oli muka ottanut Ventin äidin, joka oli hyvää ruotsalaista\nsukua, vain hankkiakseen itselleen ulkonaista menestystä.\n\nSiksikö äiti oli niin sulkeutunut? Ei seurustellut paljon missään.\nLueskeli vain kotona monia kirjojaan: hänellä oli aikamoinen kirjasto.\n\nNo niin. Venti ei ollut käynyt Kolineilla pitkään aikaan, vaikka hänen\nisänsä ja lehtori olivat ystäviä. Pahansuovat kertoivat lehtorin\nonkineen tuon tuostakin sahanomistajan nimen vekseleihinsäkin. Tämä jo\nloukkasi Ventiä. Mutta vielä pahempana käynnin esteenä oli se, että\neräs kaikkein myrkkykielisin Ventin tovereista väitti hänen isänsä muka\nvuosi sitten syksyllä kantaneen matematiikanlehtorille ison siankinkun,\njotta Venti selviäisi algebranehdoistaan. Venti, joka saattoi olla\nkiivaskin, huusi jyrkän vastalauseensa, ja kyynelet herahtivat hänen\nposkilleen. Hän sanoi kyllä olevansa algebrassa heikko eikä todellakaan\nymmärtävänsä, mitä hän sinuksilla ja kosinuksilla tekisi; hän ei\nvälittäisi elämässään mistään, mikä vivahtaisi laskelmiin; mutta hän\ntiesi tosiaan osanneensa ehtonsa, lukeneensa otsansa hiessä niitä. Ja\neikö Kolin haukkunut Ventiä aasiksi yhtä karkeasti kuin muitakin? Mutta\nsisällisesti ei Venti sittenkään ollut varma, etteikö isä ehkä ollut\nyrittänyt Kolinia lahjoa.\n\nJa kumminkin teki hänen mielensä Kolinille.\n\nViimein ei hän malttanut olla sinne lähtemättä, kun sattui hyvä\ntilaisuus: lehtorin vanhin poika piti näet syntymäpäiviään, kekkerit,\njotka hänen isänsä mielellään salli, sillä poika oli hänestä\njonkinmoinen matemaattinen äly, selväjärkinen, asiansa reaalisesti\nhoitava: sen näki jo siitäkin, että hän ymmärsi lukea erikoisen\nahkerasti venäjänkieltä, jota siihen aikaan ruvettiin maassa yhä\nenemmän vaatimaan.\n\nEikä lehtori Kolin suinkaan ollut ahdasmielinen! Sitä ei voi sanoa: kun\nVennolampien iso liuta, nimittäin lapset Venti, Kauppo Sulho, Ahti\nAake, Hjördis ja Turo, jopa nuorinkin, Ilta Anja, -- itse ukko ei\njoutanut tulemaan, -- saapuivat autolla ja reellä pauhaten lehtorin\ntaloon, istui siellä poikain huoneessa koululaisvieraita pelaamassa\nkorttia. Tosin vain marjapussia.\n\n\"Se riittää kyllä teille\", oli lehtori sanonut, \"vaikka mies, joka ei\ntunne kortinsilmiä, ei ansaitse housuja\".\n\nOsasihan Venti korttia, tokipa toki! Pelattiinhan Tuulensilmässä\nkorttia. Välisti rahastakin: isä sellaista vierailleen ehdotti, --\nmutta sunnuntaina ei hän antanut pelata aamupäivin, koska hän silloin\npiti koko palveluskunnalleen saarnan, epistola- ja evankeliumitekstin\nmukaan, sepittäen tekstin ympärille omia sukkeluutta tapailevia\nselityksiään.\n\nMutta nyt ei Venti pelata voinut. Ei edes marjapussia.\n\nSillä seurassa istui Angelika, ja Venti oli tullut tänne Angelikan\ntähden. Syksyllä oli hänen ihailunsa Angelikaa kohtaan kiihtynyt\nrajattomasti. Miksi? Juuri tuon ihmeellisen, reippaan teon vuoksi,\njonka koko kaupunki tiesi: että Angelika oli pelastanut riehuvasta\ntulipalosta orvon, onnettoman pojan!\n\nKuinka Angelika saattoi! Kuinka hän voi sellaista tehdä!\n\nSiinä pöydässä istui Angelika hieman avuttomana: hän teki pelissä\nvirheitä, ja hänelle naurettiin, mutta ei suinkaan ilkeästi.\n\nVenti, joka oli seuroihin tottunein koko joukossa, näytti nyt melkein\ntolvanalta. Hän ei muistanut tervehtiäkään talonväkeä tai uusia\nvieraita, hän katsoi suu auki, ei kuullut mitä ihmiset puhuivat ...\nkoska hän kuuli vain Angelikan äänen.\n\nVenti näki nyt hänen kasvonsakin, jotka lehahtivat toisten\nleikkisanoista punaisiksi: hän ei todellakaan osannut pelata, sillä\neihän Pähkinämäellä välitetty korteista, äiti oli vähän pahoillaan\nsiitäkin, että Alvar, ja oikeastaan hän yksinään, oli opetellut kortit:\nrouva varoitteli poikaansa pelaamisen seuraamuksista.\n\nVentin sydämessä, sielussa, koko olemuksessa vavahti, järkytti ja\nliikutti niin omituisesti: tuossa hän oli, Angelika, joka oli niin\nhyvä, ystävällinen köyhille ja orvoille! Ja niin peloittavan reipas...\n\nVenti huomasi sitten suuren, epäkohteliaan noloutensa. Hän asettui\ntoiseen marjapussiryhmään, mutta pelasi kauan aikaa kasvot häpeästä\npunaisina.\n\nOnneksi sattui silloin pikku tapaus, joka käänsi kekkeriväen huomion\nhänestä pois. Tultiin ilmoittamaan, että Pähkinämäen herrasväki oli\nlähettänyt tänne pienen lahjan päivän sankarille, että pihalla odotteli\npari Pähkinämäen henkilöä ja se kuuluisa hevonen Tähti!\n\nPian seisoi Angelika kuutamoisella pihalla alkavan talven pakkasessa\nTähden vieressä, joka käänsi heti kaulansa häneen päin, tahtoi hyväillä\nemäntäänsä. Koululaislauman ympäröimänä tervehti Angelika sitten\nvuoroin Oravanpesän muoria ja ukkia, jotka olivat tuoneet lehtorin\npojalle rouva Laurellin leipoman kakun, ja kyseli innokkaasti uutisia:\nnyt vanhemmistaan, nyt oravasta, nyt Samista, Pyynnistä, kilvan\nkaikista. Lullin muori oli hänkin tahtonut pitkästä aikaa nähdä\nkaupunkia, hän ei antanut ukin lähteä yksin:\n\n\"Eihän tiedä, miten pappa täällä nuorempaa naisväkeä katselisi, sen nyt\nymmärtää...\"\n\nEi, muori veti itsekin jalkaansa lämpöiset tallukkaat ja työntäytyi\nmukaan.\n\nMentiin sisään, Lullit vietiin keittiön puolelle.\n\nMutta ruokasalin ovelta kuuli Venti Vennolampi sitten, mitä Angelika\njutteli keittiössä Lullien ja lehtorin väen kanssa.\n\nAngelika tiedusteli jälleen uutisia hoidokistaan Samista.\n\n\"En minä taida Samia enää neidille antaakaan\", sanoi Lullin muori. \"No,\nnäyttää siltä kuin neiti olisi oikein pelästynyt? Mutta totta on, että\nminun taitaa tulla vaikeaksi hänestä luopua.\"\n\nJa Lullit kertoivat Samista. Varsinkin muori se kertoi. Ukki sanoi\nenimmäkseen vain:\n\n\"Totta maar.\"\n\nSam osasi kyllä lukea, se oli ihmeellistä.\n\nJoka sunnuntai luki hän heille virsikirjasta asiaan kuuluvat kohdat. Ja\nkun Lullin muori otti arkusta esille suuren, vanhan kuvaraamattunsa,\nniin siihenkös nyt poika tarttui, ei kuvia katsellakseen, vaan\n\"tuteeratakseen\". Muorin täytyi riistää häneltä raamattu pois, sillä\naikuisten asioitahan se sellainen on. Neidin pitäisi nyt hommata\npojalle kirjoja, kun hän tahtoo aina jotain tehdä eikä näin talvella\nole paljon ulkonakaan puuhaa. -- Mutta se nyt muoria arvelutti, oliko\noikein, että Sam laski leikkiä kirjoista: nimittäin aapisesta, ainoasta\nvarsinaisesta lasten kirjasta, mitä muorilla oli hänelle antaa,\nvanhasta aapisesta, jonka hän oli löytänyt omien lastensa peruista. Kun\noli luettava:\n\n    \"Koira haukkuu kartanolla,\n    vierahia tulee.\n    Varas vaikka varvastaisi,\n    kyllä koira kuulee...\"\n\nniin Sam luki, tekeytyen sen näköiseksi kuin pappa:\n\n    \"Koira haukkuu kartanolla,\n    vierahia tulee,\n    pankaapas, Lullin mummi,\n    se kahvipannu tulelle!\"\n\nTällekös nyt Kolinin keittiössä naurettiin.\n\n\"Vai niin hän matkii teitä, pappa?\" nauroi Angelika. \"Mistä hän sen on\noppinut?\"\n\n\"Totta maar!\" sanoi Kustaa Lulli. \"Sam on meillä käyneiltä sälleillä\nsellaista kuullut.\"\n\n\"Älähän\", kivahti Lullin muori, \"ei ole oikein, että annat hänen matkia\nitseäsi\".\n\n\"Totta maar\", toisti pappa. \"Sam on sivelevinään partaansa, keikistelee\npäätänsä niinkuin minä ja myhäilee niinkuin minä, ja puhuu minun\näänelläni.\"\n\n\"Mutta minä väliin pölkään, miksi hän niin matkii\", huomautti Lullin\nmuori. \"Se on vallan kuin pappa, kun se ottaa sellaisen naaman. Mutta\nse matkii rovastiakin. Mehän on viety hänet kirkkoon mukaan.\"\n\n\"Totta maar se matkii\", sanoi Kustaa Lulli. \"Ja matkii pukkia kanssa.\nOli hypittää mamman hengiltä, kun alkoi kerran mäkättää pihalla. Mamma\nnäet luuli, että pukki oli päässyt kylästä kalvamaan omenapuitamme,\njuoksi pihalle, ja siellä mäkätti Sam. On semmoinen vertaus, että kun\npukki putoaa kaivoon, niin se siellä huutaa ja mäkättää: Miä-heet! Ja\nSam se nyt mäkätti: Miä-heet! Hä-tään!\"\n\n\"Sinä vain naurat\", torui muori. \"Miksi se lapsi niin matkii? Matkii\nlehmät, lampaat, kaikki. Siellä tulivat rusakkojänikset syömään taas\nomenapuita, niin Sam katselee klasista polvillaan tuolilla, ennenkuin\nmuistaa lähteä ajamaan niitä pois. Ja kääntää naamansa jänikseksi,\nlerputtaa käsillään niinkuin jäniksen kurvilla, -- on vallan kuin\nristiturpa-jänis.\"\n\n\"Hm, hm\", murahteli lehtori Kolin mustia kulmakarvojaan liikutellen.\n\"Jonkinlaisia lahjoja hänellä lienee. Näyttelijän kenties? Mutta\nmahtaisikohan poika pystyä muuksi kuin näyttelijäksi? Eikö hänessä ole\nmitään oikeampaa, reaalisempaa? Kuinka on luonteen laita?\"\n\n\"Luonteen? Luonnetta ei siltä puutu\", vastasi Kustaa Lulli. \"Se\nkiipeilee puissa ja katoilla, se ei pelkää mitään.\"\n\n\"Ei rehtori sitä tarkoita, vaan mielenlaatua\", oikaisi muori. \"Ja\nsiitäpä minulla onkin pahin huoli. Se on aina kyllä valmis kaikkiin\naskareisiin. Kerran varsin koetin, miten pitkälle sitä auliutta\nriittää: pyysin vielä johonkin pikku askareeseen, vaikka hän oli jo\nkaiken päivää saanut vallan liikaa juosta. Pyysin kesken omaa tointaan,\nvuoli autopiiliä, jonka sanoi kaupungissa nähneensä. Mitäpäs hän?\nKepsahtaa heti pystyyn ja sanoo: Kyllä minä! Ja lähtee viemään kanoille\nyöruokaa, pimeässä. Mutta välisti se on niin kiivas! Ukki kun on\nantanut hänelle luvan luoda katolta lunta...\"\n\n\"Niin, eipähän meillä putoaisi korkealta, vain luudalta lattialle\",\nnaurahti ukki. \"Eikä hän putoakaan, sellainen villikissa kiipeämään.\"\n\n\"Minä näin sen\", jatkoi muori. \"Pappa ei ollut kotona, vaan talossa\ntöissä. Minä tiukkasin Samia katolta alas. Hän ei totellut, naassi.\nKippasin töppösistä kiinni. Hän huutaa vain: Minä en putoa ja vaija\nlupasi; -- hänkin kutsuu meidän pappaa vaijaksi kuin omaa ainakin. --\nNo, minä vedin Samin alas. Silloin hän, kun ei muuta voinut, koska minä\nolen sentään väkevämpi, ryhtyy lyömään, ja viimein, -- koettaa purra\nminua ranteeseen! Kun ei muuta jaksa! No, ei sellainen maailmassa\nsovellu. Siitä antaa maailma takaisin, ja minunkin täytyi antaa\npuremisesta vitsaa. Minä rapsutinkin. Mutta hän: ei valittanut, ei\nääntä, ei itkunpirahdusta! Puri vain hampaansa yhteen ja sanoi: Minä\npysyn katolla, vaija lupasi. Ja hänen silmänsä olivat sellaiset\nkauheat, että minun oikein teki pahaa! Viimein itse itkin, enkä voinut\nmuuta kuin pyytää anteeksi Samilta, että löin.\"\n\n\"Totta maar, Sam oli saanut luvan\", naurahti Kustaa Lulli.\n\n\"Mutta miksi hän on niin kauhean tuitukko?\" kysyi muori.\n\n\"Otella luonnotonta ylivoimaa vastaan, sama kuin iskisimme päämme\nkiviseinään\", sanoi lehtori Kolin. \"Ja sinä, Angelika, väitit kerran,\nettä hänellä olisi hyvä matemaatikon pää!\"\n\nAngelika väitti nytkin: erikoisesti se Samilla olikin:\n\n\"Ajatelkaa, murtolukuja muistilaskuina jo kuusivuotiaana!\"\n\nJa nyt alkoi Angelika, Lullin pariskunnan säestämänä, luetella\nuudestaan kaikki Samin avut ja kyvyt, kooten tarkoituksensa siihen\nvaatimukseen, että Sam olisi, kun se aika tulisi, -- hommattava\nlyseoon, ja se aika voisi Angelikan mielestä tulla tavallista\naikaisemmin! Pohjaopetuksen saisi Sam ehkä kotonakin, jollakin\ntavoin... Lehtorin pitäisi vain innostaa asiaan Angelikan vanhempia.\n\n\"No niin\", arveli lehtori Kolin, \"joskaan minua eivät nuo muut temput,\nmatkimiset ja sen sellaiset erikoisesti vakuuta ... ja joskin luonne,\n-- no niin, saammehan nähdä, siihen nyt on aikaa... Mutta jos hän\ntodellakin osaa jo murtolukuja, ja se minulle todetaan, niin hommaan\nhänet vapaaoppilaaksi. Siitä asiasta pidän minä opettajakollegiossa\nhuolen!\"\n\nRuokasalin ovella seisoi siis Venti Vennolampikin eräiden toisten\nkoulupoikain joukossa, ja hän ajatteli jälleen:\n\n-- Angelika, kuinka hän on hyvä! Kuinka hän on näppärä: niin taitavasti\nhän osasi suositella tuikean lehtorin auttamaan suojattiaan! Hän jo\najattelee orponsa vastaisuuttakin! Ja kuinka Angelika on kaunis: hänen\nsilmänsä aivan häikäisevät ... niin ne ovat hyvät.\n\nVenti poistui näistä kekkereistä omituisen yht'äkkiä. Keksi jonkin\nverukkeen. Mutta kun hän ja Angelika sattuivat hänen lähtiessään\njoutumaan eteisessä kahden kesken, ei Venti voinut olla huudahtamatta:\n\n\"Kuinka sinä olet hyvä, Angelika! Kuinka sinä pidät huolta tuosta pikku\nonnettomasta, jonka pelastit. Pelastit ihmisen! Sano, miten sinä voit\nsellainen olla? Mistä olet sen oppinut?\"\n\nSitten Venti pujahti kiireesti ulos ovesta.\n\nAngelika ei tästä mitään ymmärtänyt, tuli vain iloiseksi huomatessaan,\nettä Venti oli niin hyväsydäminen. Ja niin hieno asultaan hän oli, ja\nsäntillinen tavoiltaan, se tiedettiin.\n\n\n\n_Mistä kirjallisuudesta Venti pitää. -- Pyhän Fransiskuksen ihailija\nkylmillä pohjolan mailla._\n\n\nVenti ei noloa käytöstään Kolinin pojan kekkereissä hävennyt. Eikä\nAngelikalle ilmaisemaansa ihastusta: hän tunsi, että hänen sydämessään\nasui nyt jotain, mitä ei tarvinnut hävetä, runsas vastine siitä\nnoloudesta.\n\nSilti ei hän taas pitkään aikaan enää uskaltanut pyrkiä Angelikan\nlähistölle: sellaisessa tilaisuudessa ei hän kykenisi käyttäytymään\noikein.\n\nKipeää kuitenkin teki, ettei hän voinut Angelikan luo mennä. Ettei\nhänestä ollut enää ihmisseuroihin: hän ei nimittäin nykyään tahtonut\nenää käydä missään.\n\nJa lomahetkiensä ratoksi hän alkoi silloin lueskella äitinsä kirjoja.\nRunoutta, ulkomaisiakin runoilijoita, sillä olihan Venti vahva\nkielissä; ainoastaan runoilijat nyt pystyivät hänen mielentilaansa\ntulkitsemaan.\n\nMutta miksi Heine niin usein turmeli hellät, puhtaat säkeistönsä\nsellaisilla lopuilla, joiden ajatustakaan Venti ei ymmärtänyt? Yhtä\nkummalliselta ja pilkkaavalta tuntui Fröding. Toista oli Schiller:\nihanteellinen, korkea, puhdas. Entä sitten Goethe: hieno, herkkä,\nunelmoiva! -- Vielä tuskallisemmin kuin venäläiset, -- jotka olivat\nniin synkkiä ja kieroja, hehän näkivät elämässä aina likaa, -- vaikutti\nVentiin ranskalaisten kylmä, tarkasteleva järki...\n\nLukiessaan alkoi Venti itsekin siinä vähän kirjoitella.\n\nMutta isä, joka kerran löysi esikoisensa pöytälaatikosta hänen\nsuorasanaisia runojaan ja oli muuten vihoissaan hänen huonontuneista\nkuukausinumeroistaan, sanoi silloin päivällispöydässä monien vieraiden\nkuullen:\n\n\"Kuules, Venti, menisit myymään kirjoituksiasi torilla, markkinoilla.\"\nSitten jatkoi hän kuin jotain erinomaista keksien: \"Ah, mutta tässäkin\nolisi ehkä idea! Markkinoilla! Kirjoittaisit jotain hauskaa,\nrepäisevää! Sillä ehdolla saisit kirjoitella.\"\n\nVenti loukkautui pahoin siitä, että isä meni kaivelemaan hänen\nvihkojaan, joiden sisällys oli niin arkaa, ettei hän ollut näyttänyt\nsitä edes äidilleen. Ja nyt ne isän mielestä piti kai muuttaa\njonkinlaisiksi markkinaviisuiksi.\n\nIsä, joka oli yht'äkkiä tehnyt tämän uuden keksintönsä, kehoitti Ventiä\nesiintymään runoelmillaan konventissa. Venti ei kehoituksesta\nvälittänyt.\n\nEikö maailma ollut muuta kuin markkinaräminää? Kuin jokin suunnaton\nkukkaro, tai jättiläissäkki, johon kerättiin luita pelloilta: isähän\nkehui työläisilleen, -- ei muille -- aloittaneensa loistavan\nafääriuransa kokoamalla pikku poikana luita luujauhotehtaaseen.\n\nJa Venti alkoi yhä kipeämmin tuntea kaipuuta pois kodista.\n\nSattuipa nyt niin, että hän juuri sen kevään lopulla löysi äitinsä\nkirjoista Assisin Pyhän Fransiskuksen elämäkerran. Tanskaa, -- tekijää\nei Venti aluksi painanut mieleensä.\n\nMitä mielikuvia se toi hänen sieluunsa ... keskiajasta ja autereisista\netelän maista!\n\nJa kuinka se kiihdytti hänen ikäväänsä päästä vapaaksi -- rikkauden\ntahroista! Siitä tuli hänen mielikirjansa.\n\nJa aina sitä lukiessaan hän ajatteli salaa Angelikaa...\n\nKirjan loppu kuvaili, kuinka Pyhä Klaara, Fransiskuksen ystävätär,\nmakasi kuolinvuoteellaan. Ihmeelliset harpunsävelet alkoivat helistä\nilmassa. Ovi aukesi itsestään, ja sisään leijui parvi neitosia\nvalkeissa vaatteissa. Ja yksi heistä, jolla oli päässä kultainen\nkruunu, säteili niin että koko luostarikammio tuli valoisaksi. Hän\nkosketti kuolevaan... Valkeain vaatteittensa liepeissä kantoi hän, pyhä\nJumalanäiti, Klaaran sielun ikuiseen autuuteen...\n\nVenti alkoi pysähtyä kuten Angelika vastaan tulevien halpojen ja\nköyhien puheille, ja antoi heille välisti rahaakin: olihan hänellä\nsitä!\n\n\n\n_Sattuma vie Ventin Pähkinämäelle, Angelikan kanssa puhutaan\nkaalimadoista, vaaraimista, Angelikan uudesta kukosta, kirjallisuudesta\nja kauneimmasta, mitä Venti uneksii. Syreenimaja, ja mitä Alvar\nheinäpellolla tällaisesta ajattelee. -- Vanha asia: Samin tuittu- ja\nitsepäisyys, ja miksi hän ei syö rosollia._\n\n\nSam, joka oli kesän alusta siirretty Oravanpesästä Laurellien kotiin\nPähkinämäelle, lähetettiin kerran tilaamaan Tuulensilmän sahalta\nlautoja, kun Angelika tahtoi laajentaa siipikarjatarhaansa: olihan talo\npieni, ja rahaa aina tarvittiin. Sam pystyi erinomaisesti tähän pikku\ntehtävään, -- johan nyt toki: isompiinkin. Hän selitti, ettei\nPähkinämäeltä tulisi hevosta, -- Tähtikin oli kiireellisissä töissä, --\njoten lautakuorma pyydettiin saada sahan hevosilla. Mutta sahaltakin\nsattuivat kaikki ajomiehet olemaan poissa. Kaikki muut paitsi pieni\nrenkipoika, jota Ahti Aake oli kuitenkin jousipyssyllä ampunut\ntakalistoon niin että hän sairasteli. Venti kuuli tämän tilauksen,\nja koetti nyt seurata uusia nöyriä oppejaan, joita oli lukenut\nFransiskus-kirjasta: hän lähti, isältään salaa, viemään kuormaa\nPähkinämäelle; renkipoika auttoi vain hänelle hevosen valjaisiin.\nPerillä riensi Alvar purkamaan kuormaa, ja Angelika vei Ventin\nruokasaliin, jossa hieno ajomies sai kahvit. Siinä tilaisuudessa lausui\nSam muuten hauskan lastenlorun, jonka Alvar oli hänelle äskettäin\nopettanut, lausui reippaasti ja selvästi, seisoen kuin sotamies, ja\nsitten lähti Angelika näyttämään vieraalle hedelmäpuunsa,\nmansikkapenkkinsä, uuden komean kukkonsa j.n.e.\n\nVentiä pyydettiin käymään talossa vastakin. Ja hän tuli pian.\nTekosyyksi keksi hän nyt sen, että tahtoi opettaa näppärälle Samille\nruotsia. Alvar nauroi hänelle, että ruotsi tuskin olisi ylen kauan\ntässä maassa tarpeellista, enempää kuin ryssäkään. Cecilia-rouva\nihmetteli Alvarin väitettä, ja Mikael Laurell pudisti sille päätänsä:\nse nyt tuntui taas vain Alvarin ja nykyaikaisen nuorison kummallisilta\ntuulentuvilta ja vaaralliseltakin uhittelulta, -- samoin kuin se, että\nAlvar nosti juhlapäivinä sinivalkoisen Suomen lipun Pähkinämäen\nkatolle, melkeinpä houkutellen taloon santarmeja kiusantekoon! -- No,\nVentin kielenopetus jätettiin. Mutta Pähkinämäellä hän alkoi sitten\nuutterasti käydä. Alvar ei joutanut hänen kanssaan seurustelemaan,\nhänellä oli ainaiset lukunsa ja muutakin työtä. Angelika ei suostunut\npitkää aikaa istumaan salissa, ja niinpä hän nyt kierteli jälleen\nnäyttämässä Ventille mansikkamaitaan, joista Venti sai suuhunsa\nherkullisia marjoja, hernepenkkejään, joissa Angelikalla ja hänen\napulaisellaan Samilla riitti aina sitomista, tai kaalisarkojaan, joita\nSamin huolena oli erikoisesti tarkastaa: Angelika oli luvannut pojalle\nkymmenen penniä jokaisesta sadasta kaalimadosta, ja Samin tulot\nalkoivat paisua suorastaan mahtaviksi, -- mutta sittenkin perhoset\nlevittivät uutta tuhoa. Taikka koottiin kaikin kolmin vaaraimia, joita\nkasvoi kylän vierellä maantien varsilla kilometrejä pitkät pensastot.\nEnimmäkseen Venti näissä töissä ainoastaan jutteli: kuinkas muuten,\nolihan Venti talossa vieras!\n\nTähteäkin Venti uskalsi kosketella, kun Angelika ja Sam sitä\nharjasivat!\n\nMutta jonkin viikon kuluttua istuivat Angelika ja Venti jo, kun\nkesäinen illan rusko kimmelteli varjoihin vaipuvan puutarhan läpi,\nsyreenimajassa ison kuistin edustalla. Angelika ompeli, muiden töitten\nloputtua, ja Venti kertoi hänelle kirjallisuudesta tai Pyhästä\nFransiskuksesta. Niin, Fransiskuksesta, rikkaan kauppiaan, Bernardonen\npojasta, joka syntyi tallissa kuin Kristus-lapsi. Nuorukaisesta, joka\ntuhlasi isänsä omaisuutta mielettömyyksiin, ympärillään ritaristoa ja\ntrubaduureja, -- tiesihän Angelika, mitä trubaduuri oli, -- jotka\nlauloivat ihanasta maailmasta... Kummallisesta nuorukaisesta: hän lähti\nkiertelemään jonglöörinä, -- sen sanan Venti selitti Angelikalle, --\npitkin kauniin Italian teitä... Kunnes hän yht'äkkiä muuttui: tuli\nuskonnolliseksi. Olihan eräs toivioretkeläinen kerran vakuuttanut, että\npojasta tulisi Jumalan mies. Ja, omituista: sitten Fransiskus rupesi\nkerjäläiseksi! Antautui elämään ihmisten almuilla, anellen kirkon\nportailla. Ruokiinsakin hän riputti Veli Tuhkaa, kuten hän nimitti,\netteivät ne maistuisi liian hyville.\n\nVenti aprikoi, saattaisiko tavalliselta ihmiseltä niin suurta\nkieltäytymistä vaatia. Angelika ei tietänyt, mitä siihen sanoa...\n\nJa sitten Pyhä Fransiskus, joka nimitti itseään Jumalan pikku köyhäksi,\nkävi auttamassa köyhiä ja vaalimassa sairaita... Suuteli nöyrästi --\nspitaalistenkin käsiä...\n\nPilkkaa ja pahaa kohtelua hän sai kärsiä. Katupojatkin juoksivat\nkivittäen hänen kintereillään, kun hän avopäin ja paljasjaloin\nkuljeksi, ja huusivat kilpaa: \"Hullu, hullu.\"\n\nJa isä teki hänet perinnöttömäksi.\n\n\"Mitä hän siitä? Sitä hän tahtoikin\", arveli Venti Vennolampi.\n\nFransiskukselle tuli oppilaita, hän perusti veljeskunnan,\npaljasjalkaisten ja paljaspäisten, almuilla elävien. Se veljeskunta\nopasti ihmisiä ihanteeseen: hyvyyden uskontoon. -- Ja sisarkuntakin\nperustettiin. Keskellä palmusunnuntain jumalanpalvelusta alkoi\nylimysnainen Klaara kirkossa, öljypuunoksien huiskiessa ja kuoron\nlaulaessa hoosiannaa, yht'äkkiä itkeä, pakeni kotoaan, -- kieltäytyi\nmenemästä avioliittoon ja perusti toisten samanhenkisten naisten kanssa\noman luostarinsa, jossa noudatettiin Pyhän Fransiskuksen oppeja.\n\nAngelikasta tämä kyllä oli niin kaunista. Kaunista pyhimyksen puhe\nSisar Peipposesta, Sisar Leivosesta; kaunista kuvaus koko Italiasta,\njossa valmut jo huhtikuulla paistavat niin punaisina öljypuiden\nvarjossa... Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin nuo -- munkit ja nunnat\nolisivat jotain vihanneet. Vihasivatko he maailmaa?\n\nVenti selitti lempeästi, ettei Pyhä Fransiskus suinkaan vihannut\nmaailmaa: hän ei vihannut mitään eikä ketään.\n\nHän tunnusti ohimennen, että hän itsekin oli ensin melkein vihannut\nFransiskuksen isää. Mutta sehän oli väärin: Fransiskus ei suinkaan\nvihannut isäänsä. Ei ketään, joka eli toisin kuin hän itse. Hänen\nohjeensa oli antaa jokaisen kulkea rauhassa omia teitään:\n\n\"Millainen hölmö todellakin olin. Oikea Veli Aasi, kuten Fransiskus\nitseään kutsui!\"\n\nAngelika aprikoi ja päätteli lopulta, että ihaninta pyhimyksessä oli\nkuitenkin se, että hän autteli ihmisiä. Ja samassa hän kysyi Ventiltä,\nhaluaisiko hän tulla mukaan erääseen tölliin, jossa kitui sairas?\nAngelika menisi vielä tuota poloista katsomaan.\n\nVenti olikin valmis, ja niin he lähtivät.\n\nSellaista sattui monta kertaa sinä kesänä.\n\nMutta mitäpä Alvar tästä seurustelusta arveli? Kesken lukujaankin Alvar\nryntäsi heinäpellolle, sillä oli jo tullut heinäaika, avuksi\nkiireeseen. Hän ajoi itse vaikeimmat sarat, hän komensi ja nauroi.\nMutta Ventille, joka istui vaarainrauniolla ja laususkeli Pyhän\nFransiskuksen Aurinkolaulua, hän huusi:\n\n\"Hei vieras, aurinko on aurinko, mutta me maan poikia, ja jos aurinko\npeittää naamansa ukkospilveen ja heinät pilven itkusta kastuvat, niin\nei elämästä tule mitään. Pikku Samkin teiskuu ja polkee ladossa, hän ei\nitke, jos muurahaiset kutittelevat hikeä valuvaa niskaa. _Tantum homo\nhabet de scientia quantum operatur!_ Se oli sinulta oikea sana, veli\nfransiskaani!\"\n\nAngelika ei tietänyt, mikä oikeus Alvarilla oli karkailla näin\noudosti Ventin kimppuun: olihan Venti vieras ja niin kohtelias ja\nhyväsydäminen! -- Mutta palvelusväelle Angelika vasta oikein suuttui,\nkun he alkoivat vihjailla hänen ja Ventin väleihin. Millaista roskaa,\njotakin muka tärkeää! Ja suuttui etenkin Lullin muorille, joka taas\nkehui Angelikaa hyväksi -- äidinaluksi. Muori nolostui kovin ja käänsi\npuheen toisaalle, hän ryhtyi kehumaan Samia, joka tosiaan uurasti\nladossa:\n\n\"Nythän se vasta kauniisiin tapoihin oppii. Kyllähän sen meilläkin\ntäytyi lukea aamurukouksensa, mutta en hennonut ajaa sitä aamulla\nvuoteesta hiukan itseään venyttelemästä. Täällä ylös heti herättyään!\nJa kuinka se on siisti! Jos tahra tarttuu vaatteisiin, kohta valittaa,\nkunnes se hangataan pois, -- mutta ei sitä meillä älytty käskeä itse\nhankaamaan tahroja pois, niinkuin neiti vaatii. Emmekä me arvanneet,\nettä lapselle kahvi olisi niin pahaa! Ja, Herran terttu, miten hän nyt\ntervehtii vieraita, lyö kantojaan yhteen niin että naksuu kuin pässin\nsorkat. Ja syö herrasväen kanssa samassa pöydässä...\"\n\n\"Ja istuu suorana kuin tikku\", ylpeili Angelika, muistaen, miten hän\nsiinä suhteessa oli Samia opettanut, kumartuen alussa vähän väliä\nkuiskaamaan hänen korvaansa, pojan vieressä pöydässä istuessaan: \"Sam,\nälä makaa.\"\n\n\"Ja miten hänen täytyy tehdä työtä pienten voimiensa mukaan\", kehuskeli\nmuori Angelikaa.\n\nNiin juteltiin Samista. Angelika kiitteli hänen tekevän kaikkea\nmielellään. Sam ei saanut hävetä mitään työtä. Hänen piti kattaa\nAngelikan mukana pöytää, kiilloittaa veitsiä ja kenkiä, auttaa\nlakanoita vedettäessä, viedä kultaa rabarbereille, jauhaa kahvia,\npolttaa kanoille luita, kitkeä puutarhan käytäviä, -- sekös\nSamista ilkeää: nykkiä pieniä ruohoja, istuen määrätuntinsa\nauringonpaisteessa... Usein hän karkasikin metsään tai rantaan. Mutta\nseuraavana päivänä hänen täytyi korvata se laiminlyöntinsä. Ja sitten\ntulivat palkinnot ja ilot. Pääsi viemään renkien kanssa hevosia hakaan:\n\n\"Ajatelkaas, hän ratsastaa jo Tähdellä! Ja Alvar opettaa hänelle jo\noikeaa sammakkouintia. Tavallisen uinnin hän oppi itsestään. Ja Alvar\nsanoo opettavansa hänet ampumaankin, kun muutamia vuosia kuluu.\"\n\nMutta tärkeämpää kuin kaikki tämä oli Angelikalle Samin valmistaminen\n-- lyseota varten, johon hän aikoi toimittaa pojan niin pian kuin\nmahdollista. Angelikalle innokasta touhua! Kyllähän Sam lukea osasi,\npuhumattakaan laskennosta, siitä liian aikaisin aletusta hulluttelusta,\njonka heikkouden Alvar oli todistanut. Mutta miten hän luki! Hotki\nkirjoja, kaikki, mitkä käsiinsä sai, mutta väärin vaikeimmat sanat tai\nhyppäsi niiden ylitse. Kirjoitti numeroita nurin, tai ei pysynyt\nkirjoittaessa rivillä. Koko opetus oli alettava alusta, tavaamisesta\nasti, hitaasti, järjestyksessä. Angelikan selitettävä jokainen pojalle\nouto sana ja -- sen johto: siitä tytölle vaivaa enemmän kuin hänellä\noli itsellään tyttökoulussa ollut; nyt täytyi hänen illalla tutkia\nomia entisiä koulukirjojaan, ottaa oikea selko asiasta, tarkempi\nkuin koulussa. Ja sittenkin tuli hänen pakko joskus turvautua\nkaikkimuistiseen Alvariin. Aamulla melkein ensi töiksi kuulusteltava\nSamin läksyt ja annettava uudet seuraavaksi päiväksi. Sitten Sam\nleikkimään:\n\n\"Keksinnöistä ei hänellä silloin puutetta.\"\n\nTähän keskustelu katkesi, Angelikan ja muorin täytyi ryhtyä jälleen\nheinää korjaamaan. Mutta Angelika jatkoi yhä ajatuksiaan, miten saisi\nSamille kaiken mahdollisen opin, hänelle kaikki selitetyksi. Kyselihän\nSam häneltä yhtä mittaa jos jotakin merkillistä:\n\n\"Neiti, mikä on mandariini?\" -- Ota selvä mandariinien kaikista\nlajeista! -- \"Mikä on auranluotti? Miksi ei sanota olumpialaiset?\nMinkälaista on kreikankieli? Angelika-neiti, kirjoittakaapas tähän\nkreikkaa! Minkä näköinen on kampela? Missä on taivaasta pudonnut kiviä?\nLullin mummi sanoi, että Jumala pudottaa ukkosella kiviä päähän. Miksi\nkukko niin kurittaa tuota yhtä kanaa? Kumpaiset ovat parempia,\narabialaiset vai orloffilaiset hevoset?\"\n\nUsein luki Angelika kirjoja myöhään yöhön, Samin tähden, lainaten niitä\nsieltä ja täältä, etenkin Ventiltä hän niitä sai.\n\nKaikkein omituisinta oli kuitenkin Samin tuittu- ja itsepäisyys.\n\nPari päivää sitten ei Sam esimerkiksi suostunut syömään rosollia.\n\nHänen ei tarvinnut ottaa etikkaa muulloin kuin vieraiden mukana,\nnimeksi: kauniin seuratavan vuoksi.\n\nJa nyt kävi niin, että ruuaksi tehtiin rosollia, jossa oli etikkaa.\nVieraita ei Pähkinämäellä silloin ollut. Ja Sam kieltäytyi syömästä.\n\nHän sai poistua pöydästä.\n\nHyvä: hän meni metsään. Pysyi siellä iltaan asti ilman ruokaa. Eikä\nhuolinut rosollia sittenkään. Ei, Sam kiipesi nälkäisenä nukkumaan\nyliskamariin, jossa hän asui Alvarin kanssa.\n\nAamulla viimein pälkähti Angelikan päähän kysellä Samilta selitystä. Se\ntuli: Sam oli nähnyt keittäjättären kaatavan rosolliin etikkaa, ja\nSamille oli luvattu, ettei hänen tarvitsisi syödä etikkaa muulloin kuin\nvieraiden seurassa.\n\n\"Miksi et sitä ennen sanonut\", kysyi Angelika.\n\n\"Se oli luvattu!\" vastasi Sam vieläkin vihaisena, eikä mitään muuta.\n\nLiian omituista Angelikan täysin ymmärtää...\n\nNyt Angelikan ajatukset katkesivat, sillä heinäväen joukosta kuului\nnaurunremakkaa, ja kun Angelika katseli sinne päin, näki hän Samin\nseisovan kuormalla. Sam matki Venti Vennolampia. Puhui aivan kuin\nVenti:\n\n\"Oi, minä olen Veli Tuhka! Minä olen Veli Aasi.\"\n\n\"Hyvä!\" huusi Alvar. \"Mistä sinä olet saanut tuollaisen naaman, joka\nvenyy kuin kumi?\"\n\n\"Veli Lampaalta. Veli Särjeltä\", vastasi Sam.\n\nAngelikalle tulivat melkein kyynelet silmiin Ventin vuoksi. Mutta Venti\nnaureskeli mukana:\n\n\"Minulta sinä sen naaman sait, tunnusta pois, Sam. Sinä olet kyllä\noikeassa, Sam.\"\n\nNo niin: täten Angelika pelasti orvon ja nimettömän pojan onnelliseen\nelämään.\n\n\n\n\n\n\nVANHEMMAN RAKKAUS\n\n\n\n_Yhdeksän vuotta myöhemmin: aika hyppäys, mutta vilkaisevathan eräät\nlukijat kuitenkin ensin, miten kirjan lopussa käy, tahtoen vauhdikasta,\nhötäkkämäistä. -- Samin nuoruudesta ei vielä, mutta kyllä, mitä\nAngelikan uskollisuus vaati, oravasta, koirasia, Tähdestä j.n.e. Kuinka\nPhilemon ja Baukis nykyäänkin yhdessä kuolevat: loistakoon heidän\nmuistonsa temppeli paljon kauemmin kuin poloinen tarinamme! Alvarin\ntodellisuusihanteista ja Ventin -- ihanteenkaipuusta. Ja viimein\nkaikkein parhaasta: kosinnasta._\n\n\nYhdeksän vuotta oli kulunut: alamme nyt vuodesta 1917.\n\nPaljon oli tällä välin tapahtunut suuria asioita.\n\nOhoi, emme nyt puhukaan Angelikan oravasta, jonka Pyynti-koira tappoi.\nPyynti oli tullut vihaiseksi ja kavalaksi. Se heilutteli portilla\nvieraille häntäänsä, näytti hampaitaan ikäänkuin naureskellen, mutta\njos kätensä ojensi sitä silitelläkseen, niin se kiukkuisesti puraisi.\n\nAngelikan leppäkertut oli kylältä ruokasaliin tunkeutunut julkea kissa\npäässyt syömään.\n\nPähkinämäellä oli taas uusi, nuorempi hevonen kuin Tähti.\n\nMutta nämä nyt ovat pikku asioita. Sillä Kustaa Lullikin on kuollut.\n\nJa hänen vaimonsa melkein yht'aikaa.\n\nVäsähtipä viimein ukki, tyytyväinen, rauhallinen ja älykäs, joka ei\neläessään ollut sairastanut; ei ollut välittänyt pahoistakaan\nhaavoista, joita osui joskus kirveestä hänen jalkoihinsa tai käsiinsä:\nmiltei väkisten täytyi muorin, Angelikan tai Pähkinämäen herran kiskoa\nhänet tuollaisen tapaturman tullen työpaikalta pois.\n\nSuloisesti, levollisesti nukahti hän kuolemaan, niinkuin oikein\ntyöstä uupunut uneen. Eräänä syyskuun päivänä, kun järvi lepäsi\ntummansinisenä, omenat punersivat ja päärynät kellersivät, tuli ukki\nkotiin talosta, niittämästä kauraa. Tuli yhä verevänä ja hymyillen,\nsiveli tyytyväisenä partaansa, joka oli lumivalkea ja kuin patriarkan.\nKatseli pihamaalla perunoita, jotka muori sillä välin oli töllin\nvierestä saviselta saralta kaivanut. Sanoi siinä:\n\n\"No, näkyypä sinulle koituvan perunoita ensi talveksi... Ja on sinulla\nmuutakin: kiliseviä kirstun pohjalla. Nyt olen huoleton.\"\n\nOlihan pappa muulloinkin, -- vaikkapa harvoin, -- hiljaa naurahdellut,\nettä kuolemaan päin tässä tie pian kääntyy, sehän on jokaisen edessä.\nJa tullut yhä anteliaammaksi ihmisille yleensä ja erittäinkin\ntarvitseville. Mutta kun muori nyt närkästyi ja vastasi:\n\n\"Miksi minulle? Kuka tietää, kumpi meistä ensin keikkoaa! Sehän on\nLuojan kädessä... Mutta toivoisin, että viimeinen olisin minä: kukapa\nsinua sitten hoitaisi, jos yksin, riepu, jäisit? Olethan jo niin\nhajamielinenkin, että unohdat koko päiväksi aterioimisen. Söitkö eväitä\nkartanossa? Annapas, kun katson reppuasi. Eikös jäänytkin pannukakku\nsyömättä! Oletko sairas?\"\n\nSilloin ukki nauraa hörähti, ettei hän suinkaan sairas ollut; kelpaisi\nvaikka tanssiaisiin. Mukavan väsyneeksi hän itsensä tunsi. Sanoi\nmenevänsä tässä vähän loikomaan, kun ei työtäkään erikoisesti ollut.\n\nJa kun muori asetti hänet hellästi sänkyyn, peitteli ja kietoi, ja meni\nsitten tunnin kuluttua kamariin herättelemään pappaa saunaan ja\nillalliselle, oli hän kuollut, -- nukahtanut hiljaa, kivuttomasti,\nposket punottavina kuin nukkuvalla lapsella.\n\nNiin kuoli terve mies, jolle taivas antoi viisaan mielen, iloisen\nluonteen ja joka itse hankki itselleen puhtaan omantunnon.\n\nMutta Oravanpesän mummi ei elänyt kahtakaan kuukautta ukin kuolemasta.\nHän ei itkenyt kuin hyvin salaa, itsekseen vain. Kepotti vähän väliä\nkirkkomaalle ja vei vihreitä havunoksia haudalle vanhan, harmaan\nkivikirkon vierelle. Hän kutistui koukkuun ja laihtui. Ei jaksanut tai\nmuistanut, tuo ennen niin virkku ja teräväkielinen vanhus, tehdä\nmitään, ei edes rakkaita lehmiään ja kanojaan vaalia.\n\nJa tuli hänen vuoronsa. Ennenkuin Laurellit ehtivät siirtää hänet.\nOravanpesästä talon piharakennukseen jonkinlaiselle eläkkeelle, jonka\nhe vakuuttivat uskolliselle palvelijalleen antavansa.\n\n\"Philemon ja Baukis\", sanoi Mikael Laurell. Hän itsekin oli näinä\nvuosina kovasti vanhentunut, ja Kustaa-ukon kuolema tuntui vanhentaneen\nyht'äkkiä lisää, niinkuin se tapaus olisi vienyt häneltä monta vuotta.\nHän itki kuin lapsi saattaessaan torppariaan hautaan, jonka oli\nerikoisesti Lullin papalle valinnut ja istuttanut siihen tammen. Nyt\nhän lisäsi tammen viereen lehmuksen. Kirjoitti pienen maininnan toiseen\nkaupungin lehdistä näistä vaatimattomista vainajista ja heidän\nerikoisen korkealle arvioitavista hyveistään.\n\nMikael Laurell tunsi oman iltansakin joutuisasti lähestyvän. Hän oli\nelänyt Lullien kanssa yhdessä niin kauan, että he olivat olleet kuin\ntovereita.\n\nRouva Laurell kiihtyi itkuun puolisonsa surusta, -- kunnes, miestään\npaljon käytännöllisempänä, vaikkei hänkään liioin käytännöllinen,\ntointui houkuttelemaan hänet surusta pois yhä edelleen elettävän\nelämän näyillä. Olihan muistettava Alvar ja hänen varsin lukuisa\nlapsiparvensa, -- sillä Alvar oli aikaa sitten naimisissa. Muistettava\nAngelika, joka asusti yhä kotona, ja Sam, -- hänkin keskenkasvuinen\nvielä. Oli talo, ja paljon muuta!\n\nJa sitten jatkoi Mikael Laurell tyynesti kulkuaan kuin vanha hevonen\nvetää kuormaansa, -- ikäänkuin entinen Hippo, joka sekin oli tietysti\nkuollut: tai Alvar se sille antoi kunniallisen armolaukauksen. Vetää\nkuormaansa tietäen, että perille aina joudutaan, ilman surua,\nponnistelematta juuri, antaen asiain kehittyä enimmäkseen omaa\nmenoaan.\n\nAlvar, -- joka on muuttanut nimensä Laurelaksi: se muutos oli osa sitä\nhänen vakaumustaan, se että Suomi tarvitsi pian kaikki voimansa\naseellisessa taistelussa, voimansa, jota kaksikansaisuus ja\nkaksikielisyys, mikä ulottui nimiinkin, -- ja nimetkin olivat hänestä\nylen tärkeitä kansallisuudelle, -- hajoittivat; ja olivathan\nLaurellitkin alkuisin selviä Laureloita, suomalaisia; -- niin,\nAlvar asuu perheineen toisessa kaupungissa, palvelee eräässä\nasianajotoimistossa.\n\nMikael Laurell on siis asettunut hiljaiseen tahtiin.\n\nMutta sitä enemmän on huolta Cecilia-rouvalla, nyt enemmän kuin\nkoskaan.\n\nVuosi 1917! Pieni talo ei kannata sitäkään kuin ennen. Palvelus- ja\ntyöväen palkat ovat kauhistavasti kohonneet. Maailmansodan ajat, jotka\neivät ole loppuneet vieläkään, tuottavat tuhansia taloudellisia\nvaikeuksia, joita ei ennen aavistettu; puhumatta hermojännityksestä\nniin suuresta, että Mikael-herra ja Angelika monesti kätkevät rouvalta\nsanomalehdet, -- kunnes hän ne sittenkin kaivaa jostakin esille, tutkii\nniitä yöllä silmälasit nenällä ja voi sitten pahoin koko seuraavan\npäivän. Mistä synneistä maailmaa näin julmasti rangaistaan? --\nAlvarista ei tosin koidu muuta huolta, sillä hän on yhä mahdottoman\nterve, ja samoin Alvarin rouva Helma, -- kuin se, että poliisit ja\nsantarmit pitävät poikaa ilkeästi silmällä siellä maaseutukaupungissa,\njossa hän asuu. Siperiallakin ovat uhkailleet ... elleivät vielä\npahemmalla! Miehensä salaavista selityksistä ja Angelikan melkein\nylpeilevistä rauhoitteluista huolimatta on rouva päässyt sen verran\nselville, että Alvar askartelee nykyjään jossakin paljon entisiä\nvaarallisemmassa... Tarkoituksenako tosiaan tehdä kapina? Nousta\nVenäjää vastaan ... irroittaa Suomi omaksi valtakunnaksi.\n\nJa nyt juuri puhutaan, että nuoriso pian aikoisi tehdä noista\ntuumistaan totta... Kerrotaan yhä selvemmin jostakin jääkäriliikkeestä,\njonka rajuimpia värvääjiä tuomari Alvar Laurela olisi.\n\nVihjailipa Alvar kerran, että hän itsekin lähtisi Saksaan rintamalle\nVenäjää vastaan, ellei hänellä olisi neljä lasta.\n\nPitäisikö rouva Laurellin uhrata isänmaalle ehkä ainoa poikansakin?\nMuun kaiken olisi hän valmis tarpeen tullen antamaan.\n\nJoskus se huoli haihtuu ja sijaan tulee pienimpiä, esimerkiksi huoli\nAlvarin lapsista, Toinen pojista oli viime talvena sairastanut\nhinkuyskää, -- kuinka nyt lienee? Toinen tytöistä ei ollut täällä\nkäydessään syönyt tarpeeksi kananmunia; ja hän on loukannut, niin\nkerrotaan kirjeessä, äskettäin kelkkamäessä nenänsä; jäisiköhän siihen\nvahingollinen arpi ainaiseksi?\n\nHuoli myöskin Angelikasta.\n\nAngelikasta, joka ei ollut vieläkään naimisissa.\n\nEi vieläkään...\n\nSellaisesta ihmisestä kuin Cecilia Laurell, siitä porvaripiiristä,\njohon hän kuului, ja sellaisista suvuista kuin Mikael Laurellin ja\netenkin hänen omansa, jonka vereen ikivanhat tavat olivat aivan\nsyöpyneet, tuntuu avioliitto ja sen onni joltain erikoisen tärkeältä:\nCecilia-rouvasta melkein onnettomuudelta, ellei suorastaan\nluonnottomalta, jos ei nainen saa sitä onnea.\n\nTulisiko sitä onnea Angelikalle vai ei? Rouva Laurell ei hennonut sitä\nenää tyttäreltään tiedustella. Sitä vähemmin Mikael-herra. Ja Alvar oli\njo aikoja kyllästynyt siihen ahdisteluun!\n\nVenti Vennolammista oli Angelikan tulevana paljon puhuttu. Ja puhuttiin\nvähän vieläkin, -- joskin oli jo kokonaista kahdeksan vuotta siitä kuin\nAlvar uhkasi sisartaan syreenimajassa istumisesta:\n\n\"Istutte jo toista kesää! Tuleeko siitä mitään? Mistäkö? Oletko niin\nlapsellinen? Minä olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta, pian pääsen\ntuomariksi, ja sitten! Suku kunniaan... Hm, puhuuko hän edelleen\nsellaista, että Pyhä Fransiskus kielsi tappamasta tiikeriä, jos se\nihmisen kimppuun karkaa?\"\n\nSilloin Angelika vihastui: ei hän mitään sellaista ajatellut!\n\nHän torjui Alvarin ahdistelut naurettavina. Ja niin tekivät isä ja\näitikin silloin.\n\nJa sitä jatkui: Venti kävi edelleen talossa, hän vei talvisin Angelikan\nkoululaisten rekiretkille, -- Angelika tanssikin silloin, etenkin hänen\nkanssaan.\n\nMutta kun Venti tuli ylioppilaaksi ja meni talveksi Helsinkiin, vastasi\nAngelika nuorille herroille, jotka tulivat kaupungista pyytämään\nPähkinämäen tytärtä rekiretkille, -- ja sellaisia oli paljonkin, --\nettei hän joutanut lähtemään. Tai ei oikein -- viitsinytkään. Tai että\nhän tanssi niin kömpelösti.\n\nVenti luki ensin lääkäriksi. Ja sitten jotain sellaista, jota\nCecilia-rouva, joka oli saanut ainoastaan kotiopetusta, ei ymmärtänyt,\nnimittäin estetiikkaa. Eikä sitä paljoa ymmärtänyt myöskään Angelika,\nmutta jotain arvokasta ja suuritöistä se hänestä oli ja menisi hyvin\nopettajatoimen ohella, johon Venti nyt aikoi. Näihin kului yhteensä\nviisi vuotta; muuten ei Ventissä ollut, mikäli Laurellien vanha pari\ntiesi, mitään vikaa: he uskoivat hänet siveäksi, ja kohtelias hän oli,\nhyväsydäminen, avulias ja melkein yhtä iloinen kuin poikanakin. Mutta\ntuo alanvaihto, se näytti arveluttavalta. Alvar halveksi sellaista.\nVain Angelika, mikäli hän ollenkaan otti Ventistä puheeksi, uskoi, että\nVenti lopulta kyllä selviäisi.\n\nMutta nyt, kaksi vuotta sitten, oli Venti taas vaihtanut alaa: mennyt\nPohjois-Ruotsiin erääseen puutarhaopistoon. Niin väitti hänen isänsä, --\näiti olikin jo monta vuotta sitten kuollut, -- sellainen ovela vilkutus\nsilmässään, että ihmiset sittenkin uskoivat Ventinkin lähteneen vain\nSaksaan suomalaisten kapinallisten joukkoon! Mutta paremmin kuin näistä\nkauppaneuvos Vennolammin salaperäisistä kerskailuista tiesivät\nLaurellit, että Venti tosiaan lueskeli Ruotsissa puutarhaopistossa,\nasian siitä, että Venti kirjoitteli sieltä Angelikalle. Ensin isä ja\näiti luulivat, että myöskin Angelika kirjoittaisi.\n\nTietämättä, mihin Venti lopullisesti oikein aikoi, tulisiko hänen\naikeistaan mitään ja huolisiko hän Angelikasta, ei Cecilia-rouva\nlopulta malttanut, vaan uteli kerran Angelikalta, mitä noissa kirjeissä\noli. Ja oliko Venti -- ikäänkuin kosinut.\n\nAngelika punastui, yhä kuin nuorena tyttönä ennen, ja kielsi:\n\n\"Nytkö taas sitä! Mitä mamma tarkoittaa? Kai ihmiset muutenkin saavat\nkirjoittaa toisilleen... Mutta kuinka minä uskaltaisinkaan Ventille,\nminä ... niin yksinkertainen.\"\n\n\"Tyttökoulun käynyt\", huomautti äiti hieman loukkautuen. \"Ja lieneekö\nse Venti sitten semmoinen nero\", lisäsi hän hiljaa. \"Mihin hän nyt\nsiellä suuressa puutarhaopistossa pyrkii?\"\n\nTähän osasi Angelika vastata ainoastaan, että Venti oli nyt löytänyt\noikean uransa, hän rakasti niin kovasti luontoa. Venti aikoi perustaa\noikein suuren puutarhalaitoksen. Olihan hänellä rahaa:\n\n\"Varmaan se onnistuu. Onhan Venti niin lahjakas, sitä ei mamma voi\nkieltää.\"\n\nSitten ei Angelikaa enää kuulusteltu. Vanhukset luottivat jossakin\nmäärin Angelikan ilmeiseen luottamukseen. Alvar ei kotona käydessään\nasiaan puuttunut, kuten sanottu. Hän välitti nykyään perheensä lisäksi\nainoastaan politiikasta.\n\nMyöskin Angelika luotti. Mihin?\n\nVenti ei kirjeissään viittaillut mitään ... sinne päin. Kertoi vain\nhuoliaan. Ne eivät oikeastaan olleet aivan pahimpia, sillä hän oli\nvarakas; ne koskivat vain mietiskelyn ongelmia, kaikkiin asioihin hän\ntakertui, ja kärsi sanomattomasti pahoista huomioistaan. Niin ikävää!\nMutta sen sijaan toi aina ilon lukea, miten Venti iloitsi luonnosta!\n\nKyllä hänelle kävisi hyvin, kun hän saisi suuren suunnitelmansa\nonnistumaan.\n\nSitten...\n\nMitä sitten?\n\nAngelikan sydän, -- itse hän ei sen väitteitä tunnustanut omiksi\nmietteikseen, hänestä olisi tuntunut alhaiselta yhdistää moiset\nikäänkuin aineelliset ja itsekkäätkin ajatukset Ventiin, niin\nihanteelliseen Ventiin, -- vähitellen oli Angelikan sydän,\nkamppailtuaan kauan tämän väitöksen kuuluville pääsemistä vastaan,\nmyöntänyt salassa, että ehkäpä tuollainenkin kummallinen, -- ja\ntöykeältä tuntuva, jos sitä tohti tarkemmin ajatella, -- kuin äitiys\nolisi naisen oikea elämäntehtävä. Sitä se olisi varmasti.\n\nJa siitä Angelika sitten lopulta iloitsi.\n\nMutta hänen sydäntään olisi loukannut se ajatuskin, että hän, oman\nitsensä vuoksi, olisi sallinut nyt enää kenenkään muun kuin Ventin, --\nvaikka niitä tosin kyllä oli, -- tarjota kohteliaisuuksia: hän melkein\nvihastui äidilleenkin, kun oli kerran käsittävinään hänen viittaavan\nsiihen, ettei nuoren tytön sopinut niin jyrkästi -- ikäänkuin ylpeästi\n-- kieltäytyä rekiretkistä, joita hänelle eräät koulunopettajat ja\nmuutkin tarjosivat ja jotka hän -- yhä jyrkemmin torjui. Sellainen\nolisi ollut -- uskottomuutta Ventiä kohtaan, joskaan Venti ei ollut\nmitään esittänyt eikä luvannut.\n\nJa tänä vuonna, Venti sittenkin esitti! Lyhyt kirje. Kosinta kuin\nkosinta!\n\nSiihen Angelika vastasi: rohkaisi itsensä kirjoittamaan. Mutta piti\nkirjeen salaisuutenaan. Hän oli myöntynyt. Ja hän iloitsi, loisti. Hän\noikein lauleskeli Pähkinämäellä askaroidessaan.\n\nJa nyt hän kyllä lähti taas rekiretkille ja tanssikin siellä.\n\n\n\n_Nyt Samista, lukijain mieliksi tehdystä täydellisestä nuorukaisesta,\nsankarista, nerosta, -- jos nero lopulta niin paljoa merkitsee! Ikäviä\nkoulumuistelmapapatuksia: \"Muistatko sitä hauskaa ja sitä kauhean\nikävää läksyä?\" j.n.e., jollaisia kuitenkin vanhat, tietysti toisistaan\nvieraantuneet luokkatoverit juttelevat muun puheenaiheen tai tärkeämmän\nelämäninnostuksen puutteessa._\n\n\nKuka aavisti, että Sam, jolle Angelika oli parempi kuin moni äiti,\ntuhoaisi häneltä kaiken mitä hän uneksi niin syvästi, ettei uskaltanut\nuntansa edes itselleen tunnustaa!\n\nAina siitä asti kuin Sam ensimmäisillä lukusijoilla sai täydet ristit\nlukkarilta, joka nolasi hänellä mälliposkisia vaarejakin: \"Katsokaas\ntätä poikasta, hän ei sekaannu Atanasiuksen uskontunnustuksessa\", -- ja\nsiitä asti kuin Angelika toi hänet Tähdellä ensi kerran joululomalle\nlyseosta ja vei äitinsä luo, joka oli tilapäisesti vuoteenomana,\nainaisesta taloushyörinästään vilustuneena, ja huudahti oppilaastaan\nylpeästi: \"Primus, tietysti!\" -- ja sitten rouva Laurell painoi hieman\nhämmästyneenä, ilon kyynelet silmissään Samin rintaansa vasten, --\nsiitä asti luottivat Laurellit täydellisesti Samiin. Ja syyllä:\nuskokaamme se!\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, jatka näin, Sam\", kehoitteli rouva Laurell\nsilloin, kauniisti hymyillen.\n\nJa se täytyy myöntää, ettei Sam sitä hymyä ja sitä hellää äidillistä\nsyleilyä ikinä unohtanut, joskin hänen elämänsä sitten meni aivan\nharhaan. Hän lupasi: sanattomasti, ei asiaa ajatellen; sillä hän oli\nvielä vain lapsi! Mutta hän piti ajatuksettoman valansa, etenkin\nlukuihin nähden: niitähän se nyt ennen muuta koski. Piti, -- jos se ei\nhänelle käynyt liioin vaikeaksikaan. Rouvan kalpeat, pienen kuumeen\nriuduttamat kasvot, hänen silmiensä kummastunut ja säteilevä ilo, niin,\ntuon kunnioitettavan naisen lumivalkean yöröijyn hihatkin, jotka\nojentuivat hänen puoleensa aivan välittömästi, kuin olisi rouva nyt\nensi kertaa tunnustanut hänet tavallaan itselleen läheiseksi, -- kaikki\nsaivat Samin heltymään, vannomaan, ilman erikoisia ajatuksia, --\nsaksaksi, jota hän oli alkanut omin päin lukea ja jolla keksinnöllään\nhän erikoisesti ylpeili, _uskollisuuden, hartauden ja rehellisyyden_\nkansan kielellä:\n\n\"_Ich werde gelobt worden sein_.\"\n\nMikä hullunkurisen liikuttava vala! Mutta antakaamme asiain puhua. Ei\ntänä vuonna, jossa tapauksemme liikkuvat, vaan edellisen lopulla,\njoulukuussa ja eräänä lauantai-iltana, istuivat lyseon rehtori ja\nvoimistelunopettaja lehtori Kolinin luona, kaikki kolme juuri\nopettajakokouksesta tulleina, maistellen suoraan sanoen korpikuusen\nkyynelistä tehtyjä tuutinkeja. Viinastako? Kotikeittoisesta? Niin\njuuri, -- koska konjakki, jos sitä enää saikaan, oli nyt mahdottoman\nkallista:\n\n\"Yksi parhaillaan pauhaavan sodan seurauksia\", sanoi lehtori Kolin.\nMutta rehtori vastasi:\n\n\"Parempi olla mahtaakin maistella näitä omia korpikuusen kyyneliä, tätä\noman isänmaan tuotetta kuin tuhlailla köyhän kansamme varoja\nulkomaalaisille, heidän konjakkiinsa ja armanjakkiinsa. Ja mitä itse\npääasiaan, maistelemiseen, kuuluu, niin suvaitsihan meidän jumalallinen\nEsikuvammekin iloitseville rahtusen viinaa Kaanaan häissä, tosin\nsilloista palestiinalaista viiniä, joskin taidolla ja tahdilla\nnautittavaksi.\"\n\nRehtori Kiilian Kiiliä toimi lyseossa uskonnon opettajana.\n\nPuhuttiin politiikkaa, levottomasta mielialasta, jota suuren venäläisen\nsotaväen majoitus maahan tuotti, lisääntyvästä, varsinkin rehtorin\nmieltä ärsyttävästä kuohunnasta tehtaissamme, kasvavasta elintarpeiden\npuutteesta, voimistelunopettaja toiveista, että Suomi riuhtautuisi\nitsenäiseksi: rehtorille ilo, lehtorille närkästys.\n\n\"Huis, hais\", viuhkaisi lehtori Kolin kädellään, \"lasten loruja.\"\n\nMielialaan pyrki samaa masennusta kuin vallitsi ulkonakin, jossa\npiilipuiden alastomat oksat hämärässä talven valossa värähtelivät\nkylmässä tuulessa. Sitten siirsi lehtori Kolin, Sam Ilolan erikoinen\nsuosija, -- sillä Sam osasi mainiosti matematiikkaa ja asui muuten\nKolinin luona tarpeellisena kotiopettajana, -- puheen siihen, että\nrehtori tahtoi äsken kokouksessa Sam Ilolan käytösnumeron\nalennettavaksi.\n\nSamilla on siis kuitenkin vikoja! Huono käytös!\n\nMalttakaa hiukan! Antaa ukkelien jutella. Siihen on heillä hyvä\ntilaisuus: asianomainen Sam on lähtenyt pyhäksi kotiin maalle, ja Ilta\nAnja Vennolampi, joka niinikään asuu lehtorin, isänsä ystävän luona,\nmennyt kaupungille lehtorskan ja hänen nuorimpain lastensa kanssa, ja\npalvelijat, ainoat kuulijat talossa, pysyvät keittiössä.\n\nRehtori Kiiliä tahtoi siis Samille käytöksen alennusta.\n\nHän vastasi nyt Kolinille:\n\n\"Itsepä kiivailit samaa viime keväänä. Jopa viitosta.\"\n\n\"Niin, minä pidin sitä suurena kurittomuutena. Minun täytyi puolustaa\nvenäjänkielenkolleegan, oman kolleegamme arvoa. Ja pidän edelleen\nmoista, että luokka, Sam mukana, antoi silloin minun pojalleni, joka\naikoo venäjänkielen opettajaksi, noudattaen tietysti vanhimpani\nesimerkkiä, joka on jo siinä virassa, ruumiillista kuria, -- pidän sitä\nilkeänä tekona. Saattaahan siinäkin hyödyttää isänmaatansa;\ntarvitaanhan meillä keisarikunnan kieltä osaavia suomalaisia. Mitä\npeliä se oli? Tulee kouluun venäjänkielen tarkastaja, oikein\nhallituksen erikoisesti lähettämä, ja luokka päättää, ettei venäjää\njuuri silloin osata, -- Sam ensimmäisenä: hän ei muka osaisi venäjää!\nMinun poikani vastasi korrektisti, ja sitten toverit haukkuivat Kainoa\ntulevaksi tsinovnikaksi -- ja rökittivät niin että hän itki.\"\n\n\"Mutta luut eivät taitaneet ruhjoutua\", pisti rehtori Kiiliä, kääntäen\njuhlallisesti ylöspäin kasvojaan ja kohottaen vatsaansa, joka pullotti\nhuonosti istuvan takin liepeistä kuin hyvän ruissäkin kylki.\n\n\"Mutta nyt ... minun täytyy Samia puolustaa\", jatkoi lehtori Kolin. \"Se\noli silloin ... hän tuottaa minulle, ja sitä mukaa teillekin, kerran\nvarmasti suurta kunniaa. Hänestä tulee tosiaan etevä matemaatikko.\"\n\n\"Niin sanovat kaikki hänestä omiin aineisiinsa nähden\", vastasi\nrehtori. \"Sam, Sam Ilola! Tiettävästi hän osaa melkiän selkiästi\nlaskea, montako nisunjyväistä mahtuu aikamoiseen elolaariin, joka on\npeninkulmaa leveä, toisen pitkä ja samaten peninkulmaa korkea. Enkä\nepäile, etteikö hän pystyisi toisen asteen yhtälöllä ratkaisemaan\nlaivankapteenin ikää, kun ilmaiset hänelle, kuinka pitkä haahden masto\nja leveä sen peräpeili olla mahtavat. Ja kemistinä hän näyttää helposti\ntovereilleen vesilasista oikean Ilomantsin leimauksen... Mutta...\"\n\n\"Niin, hän harrastaa yhä enemmän kemiaa\", mainitsi Kolin vilkkaasti.\n\"Tekee kokeita omin päin. Kotonaankin siellä maalla. Se on varsin\nläheistä matematiikalle, joka on koetuskivi: sillä tutkitaan, riittääkö\nihmisellä reaaliasioihin sovellettavaa järkeä. Täällä poikien kamarissa\non hänellä hyllyllinen retortteja, jauheita, nesteitä ja preparaatteja.\nJo ennenkuin kemiaa alettiin lukea, hankki hän itselleen rahaa\nkokeisiinsa piirtämällä toisille pojille verenkiertotauluja, -- hän on\ntarkka piirtäjä, -- ja nyt hän on lisännyt työvälineitään suomentamalla\nsanomalehtiin kertomuksia ranskan ja englannin kielestä, roskaa tosin,\nlurituksia, ymmärrätte, ja laatinut sanomalehteen salanimellä kaksi\nartikkeliakin: ymmärrättehän, kovin lapsellisia tietysti vielä,\nisänmaallisia haavekuvia ja kiivailuja! Rahantajuntaa tässä kaikessa\nkuitenkin kuultaa: siis matemaatikko.\"\n\n\"Verenkiertotaulut olivat aivan oikeat\", sanoi voimistelunopettaja,\npieni, punakka ja reipas. \"Yhtä tarkat kuin irvikuvatkin, joita hän\nmeistä piirtää. Miellyttävätkö teitä, kolleegat, peilikuvanne? Taisit\nolla, Kolin, oikeaan osattu pukinpartoinesi?\"\n\nKolin luimautti tuuheita kulmakarvojaan, joihin näinä vuosina oli\nilmestynyt harmaata, mutta nauroi sitten. Ja Kiiliä arveli:\n\n\"No, onhan meillä kaikilla omat inhimilliset heikkoutemme. Minulla tuo\nmaha, jota hän ei jätä rauhaan... Minusta se hänen lahjakkuutensa puoli\ntuntuukin vähemmänarvoiselta. Hänestä tulisi pappikin, tai\nuskonnonopettaja. Kuka tietää, vaikka hän vielä tuomiorovastina\nsaarnaisi, tai piispanristi kiiluisi hänen rinnallaan. Päänsä\nhuonoudesta ei hänen ainakaan tarvitse Jumalaa vastaan nurkua. Minua\nharmitti, se minun täytyy tunnustaa, tuo hänen röyhkeänlainen\npiirtelynsä, vaikkei hän tunnilla sitä tehnytkään; se täytyy tunnustaa,\nettei hän käytä, tietääksemme, siihen luvatonta aikaa. Niinpä minä\nkoetin hieman kiusoitellakin miestä kirkkohistorian kertauksessa\nsilloin toissa keväänä. Olin harmikseni nähnyt, ettei hän lukenut\nainettani kotona, vaan jätti kirjat kouluun.\"\n\n\"Hänen ei tarvitse kotona lukea, hän on matemaatikko\", intti lehtori\nKolin.\n\n\"No niin, valmistin koirankepposta jo edeltä: annoin hänen mököttää\npari kuukautta kyselemättä, salaisella aikomuksella pistää hänet\nkerrankin pussiin, polkeakseni rikki hänen itsevarmuutensa käärmeen\npään. Kertauksessa nitistelin junkkaria melkein koko tunnin. Mutta hän\n-- osasi. En tarkoita siinä suhteessa junkkari, että hänellä olisi\nmitään harhakujeita, mutta siksi, ettei hän hiukan tuuleta kirjojaan\nkotimatkalla. No, hän lasketteli heti alussa neljä sivua ulkoa.\nGnostisismista. Ja tuosta vanhasta demiurgoksesta. Hyppäsin yht'äkkiä\ntoisiin asioihin ja taas toisiin. Hän tiesi Amerikan uskonlahkoista,\nsiitä surkeudesta ja anarkiasta, enemmänkin, hm, kuin en aina minäkään.\nMustalaissilmänsä säteilivät sitä iloisemmin ja valppaammin, mitä\nselvemmin hän huomasi minun itseään kiristävän. Kysyin lopulta, kun en\nmuuta keksinyt, jo mielessäni heltyen, mikä sitten luostari olisi\nlatinan, kreikan, saksan, englannin, ranskan, ja -- ryssänkielillä. Ja\ntietysti -- hän nekin osasi. Sain -- pitkän nenän. Sanoin, että jos\nIlola tulisi kotiini vielä vähän tutkittavakseni, niin antaisin hänelle\ntäyden kymmösen. Mutta hän oli pöyhkeäkin: vastasi tyytyvänsä\nvähempäänkin. Täysi kymmönen täytyi hänelle antaa, -- vaikka olin\nsuuttunut siitä möhömahaisesta kuvastakin.\"\n\n\"En minä pilakuvista suutu\", kehui voimistelunopettaja. \"Piirretäänhän\nniitä kaikista suurmiehistäkin, ja urheilijoista niitä vasta\npiirretäänkin; ne ovat hauskoja, repäiseviä.\"\n\nRehtori jatkoi, ettei hänkään enää nyt siitä vanhasta asiasta, mutta\nse, että hän kokouksessa esitti Samille käytöksen alennusta, johtui\nsiitä, että hän ilmeisesti valehteli:\n\n\"Huusihan koko luokka ranskankielen kolleegan ulos, ja hän väitti\nyksinään huutaneensa.\"\n\nLehtori Kolin ja voimistelunopettaja riensivät puolustamaan Samia.\nViimeksimainittu, joka oli nopsasti seannut itselleen kolmannen\ntuutingin, innosteli:\n\n\"Muista, rehtori, että tässä ei tapahtunut oikeastaan rikos eikä\nilkivaltaisuus, joka todistaisi halpamaista luonnetta. Tämä on\nmiehuullinen rikos! He, minusta ei sekään ollut aivan tavatonta, että\nneljäs luokka silloin pystytti tuoliin laulunopettajan mahtavaa\nmanttaalia varten pienen neulan. Laululla me emme paljon selviä, kun\ntulee kysymykseen saada maamme vapaaksi. Emme laulusilla. Emme\nyleensäkään nuorukaisilla, joiden pää on kaljuuntunut ylitsevuotavista\nneronleimauksista. Reippaita poikia me tarvitsemme, sellaisia, joita\nmuinainen Hellas saa kiittää maineestaan ja sivistyksestään, sillä\nolisiko edes Kreikan jumalallista, tervettä kuvanveistotaidetta, ellei\nkreikkalaisilla ollut urheilua, josta taide sai mallinsa? Ja Sam on\nparas voimistelijani, niin, minun paras reippailijani. Tuota noin, minä\npuolustan poikaa! Hän ei ole raastanut lehteä juhlasalin virsikirjasta,\ntapaus, josta veli Kolin eräänä vuonna aamurukousvuorollaan joutui\nauttamattomaan pulaan. Jos hän olisi tehnyt niin pahaa, suuttuisin\nminäkin, sillä pyhien asiain kunnioittaminen on tietysti\nsotilaallinenkin avu, mutta...\"\n\n\"Kuinka ne junkkarit vielä olisivat uskaltaneetkaan\", huudahti rehtori.\n\"Sisuni nousee, kun muistelen tuota tapausta! Oliko heissä p--le vai\npiruko heitä riivasi? Saivat kai tarpeekseen silloin, -- mutta eihän\nSam ollut sillä luokalla.\"\n\nVoimistelunopettaja jatkoi:\n\n\"Kunnianmiehen rikos: ottaa yksinään vastuulleen koko luokan\nhuutaminen. Kuin spartalainen, joka kantoi varastamaansa kettua\npovellaan ja antoi sen halkaista vatsansa ennenkuin ilmaisi tekonsa.\nSen myöntäisin hävyttömäksi, että tiputellaan tulitikkurasiallinen\nkirppuja opettajattaren kaulaan, mutta tämä: henkistä voimaa, jollaista\njuuri urheilijan alulla saattaa olla. Ajattele, että poika, jota\nfransmanni ravisteli niskasta, on sairaalloinen. Kehno raukka\nlapsuudesta asti, saanut vapautuksen voimistelustakin, se kelmeä,\nsäälittävä. Taiteelliset lahjat hänellä kyllä on, hän maalailee\nmaisemia, mutta taiteellisuushan voi kukoistaa jopa henkisen\nsaastaisuudenkin parissa, mainitakseni vain yhtenä esimerkillisenä\npersoonallisuutena jotkut näyttelijättäremme: millaista raukkamaista\nelämää he viettävät! -- No niin tuo raihnas poika ei osannut, ranskan\ntunnilla muuten, luetella enää niin sulavasti ja hyvässä järjestyksessä\nkuin alemmilla luokilla ollessaan: Jangtsekiang, Sikiang, Mekong,\nMenan, Ihravati ja Bramaputra, vaan asetti putran tuon ihravadin\nedelle. Krapulassaan, -- sillä hän maistelee liikaa, joskin myönnän,\nettei puhtaasti henkisyyden edustajalle alkoholi ole niin vaarallista\nkuin fyysillisen kunnon edustajalle, mikä jälleen todistaa\nviimeksimainitun etevyyttä henkisen kunnon rinnalla, -- ainaisessa\nkrapulassaan kolleegamme sekautui kuulustelemaan kielitunnilla toista\nainettaan! Ja kun kääperö ei muistanut enää vastata oikein, riepotteli\nhän raukkaa niin, että tämä taas sairastui. Ja siksipä nyt luokka\npäätti kiljua veljemme ulos, kun hän ensi kerralla ilmestyisi\nyläkoridooriin. Niin he tekivät, herrasmiesten luokka, seitsemäs.\"\n\n\"Tosiaan kiekuivat kuin sata pirua\", kiivastui rehtori.\n\n\"Me opettajat ryntäsimme kapinaan. -- Kuka huutaa? annoit sinä,\nrehtori, pasuunasi kajahtaa. Pojat pelästyivät kaikki -- paitsi Sam.\nHän pystyyn: -- Minä huusin! -- Sinäkö yksinäsi? -- Vaikka niin, jos\ntarvitaan.\"\n\nRehtori jatkoi:\n\n\"Hän uskalsi matkia minun virsiänikin:\n\n    \"Sorttuu ja raadollist' auttakaa,\n    jota vihataan siellä ja täällä!\"\n\n\"Ja hän kertoi\", jatkoi voimistelunopettaja, \"miten sairasta oppilasta\noli kohdeltu, ja siksi hän oli huutanut.\"\n\n\"Kahdenkymmenen pojan voimalla ja väellä\", myönsi rehtori.\n\n\"Aina tosin liiankin uhkapäinen\", huomautti Kolin. \"Sellainen hän oli\njo pienenä. Kun rakensi alaluokilla poikieni kanssa tänne pihalle\nlumilinnan ja isot hyökkäsivät kimppuun, puolusti hän sitä viimein\nyksin: silmät, korvat lunta täynnä, otsa jääpalloista muhkuissa ...\nhautautuu muuriensa alle, huutaa: En antaudu, teette _vääryyttä_,\nrikotte meidän linnamme. Verikin valui poskesta. Ja silloin isot pojat\nleppyivät ja tunnustivat: Sinä olet urhoollinen, Sam!\"\n\n\"Niin hän teki nytkin toisten puolesta\", jatkoi voimistelunopettaja.\n\"Ja silloin koko luokka peruuttaa: Me kaikkihan huusimme!\"\n\nRehtori arveli:\n\n\"Niin, kyllä hän oli oikeassa, kun sanoi vetoavansa koululakiin, ellei\ntoveri saisi hyvitystä... Mutta...\"\n\n\"Ja nyt sinä, Kiiliä, tahdot hänelle käytöksen alennuksen, vaikka sinun\noli pakko antaa kolleegallemme varoitus! Ja sinäkö sen sanoit? Sinäkö\nsen tekisit Samille ... sinä hänelle, joka tietää niin tarkalleen,\nmilloin Abraham syntyi, sinä ja sinä vuonna hänen poikansa Iisakki ja\nsitten Jaakoppi ja sitten...\"\n\n\"Älä rienaa, on asioita, joissa en leikkiä kärsi\", puhahti rehtori.\n\n\"Ja milloin professori Lutherus antautui paavilaisten erhetyksiä\nvastaansanomaan; puhumattakaan niistä, joita ei taito tiedä, tieto\nymmärrä: kuinka kaksi yhtyi yhdeksi ja muodosti ymmärryksen ylitse\nkolme persoonaa...\"\n\n\"Älä rienaa\", kiehahti rehtori. \"Vai pitääkö minun sinullekin huutaa?\"\n\nKolin koetti rauhoittaa. Nuori voimistelunopettaja kiivaili:\n\n\"Minä puolustan sitä reipasta poikaa! Paitsi että hän kolmannella\nluokalla on jo kirjoittanut sellaisia aineita, että mainittiin niiden\nläpäisevän vaikka ylioppilaskirjoituksissa; paitsi että hän tietää\nNapoleonin sellaiseksi mestariksi, joka uskalsi sotaretkillä pyyhkiä\nnuuskaa säämiskähousuihinsa; paitsi että hän miehekkäästi tohti lyödä\nnyrkkinsä pulpettiin, kun venäjän maisteri vakuutteli, että meidän on\ntunnettava itsemme keisarikunnan lapsiksi; paitsi että hän osaa\nsolkenaan tuollaista: sostsistshaijushajasja shenstshina, tai osaa\nlausua Bordeaux x:llä, tai latinat: orum, jorum, liirum, laarum, --\npaitsi kaikkia tätä hän on terve nuorukainen, sitä kulttuuria,\njota me tarvitsemme, hän hyppää, kiipeää tankoihin, köysiin,\nloikkaa, notkistaa polviaan, oikaisee ne jälleen. Kas näin.\nMuistatteko, me notkistimme hänen kanssaan minun luonani yhtenä iltana\nkolmetuhattaviisisataaseitsemänkymmentäkaksi kertaa polviamme, ja kaksi\npäivää sen jälkeen täytyi minun itseni hyppiä kouluportaita ylös, niin\nolivat polveni tottuneet siihen treenaukseen, mutta Sam käveli\nrauhallisesti kuin ennenkin. Hänen erikoisalansa on pyramiidi, jo ensi\nluokalla hän kiipesi kuin orava pyramiidin huipuksi, mutta nyt hän\nkantaa kolmea, neljää olkapäillään. Hän ui, juoksee, heittää painia,\ntyöntää kuulaa, lyö palloa, nakkelee kiekkoa, kuulaa, väkivasaraa,\nnuijaa, sinkauttaa niin että pallo litteänä lentää näkymättömiin.\nViimeisessä kilpajuoksussa, jonka yläluokilla järjestin, olisi hänen\naikansa tullut vieläkin paremmaksi, ellei olisi käynyt vastatuuli,\nmutta senttimetrin voitto Suomen mestarista sekin jo oli. Ja hänen\npotkupalloilustaan voin mainita; että vaikka aurinko paistoi\nhäiritsevästi suoraan silmiin, oli hän vähällä tasoittaa pelin, joskin\nvastapuoli, johon minä kuuluin, valitsi laitavastaisen auringon, mikä\nteko Samin miehekkäälle luonteelle olisi sopinut. Ja kukapa tietää,\nmitä olisi tullutkin, sillä minun joukkoni löi ja haavoittui ja\nseuraavat kaksi kuolivat. Ja se on varma, että Samista koituu kerran\nmies, joka, kun sota loppuu, ja se loppuu viimein meidän eduksemme,\ntuottaa maallemme kunniaa, mies, jota kerran palvellaan kuten hän\nansaitsee, sillä ihmissielussa piilee lopultakin pohjalla kaipuu nähdä\nsankaruutensa lihassa ja veressä, senhän ymmärrätte. Nykyinen sota-aika\non korostanut ja painostanut juuri tällaisen tähdellisyyttä, ja olen\nvarma, että hänessä olisi ainesta, joka puolestamme lentäisi arenalle,\ntekisi meitä maailmalla tunnetuiksi, sillä sellaiset nerot kuin\nSibelius ja Sam Ilola Amerikassa, Australiassa...\"\n\nLehtori Kolin innostui:\n\n\"Ja kuitenkin hänellä on järkeä myöskin kyntää peltoa, vääntää kiviä,\nmetsästää ja kalastaa, joka on parasta ja hyödyllisintä urheilua, ja\nSam tekee myöskin sitä.\"\n\nLehtori Kolin oli nimittäin elintarvepulaa aavistaen hankkinut\nitselleen kauppaneuvos Vennolammin avulla maatilan, ja sitä\nmaalaiskulttuuriaan hän nyt puolusti.\n\nVoimistelunopettaja:\n\n\"No niin, mutta -- eihän kaikilla ole tilaisuutta saada\nkivenvääntämistä. Entä sitten maamme maine, juuri olympialaiset! Niistä\non reklaamia maallemme, ja hädän tullen, vastaiseen vapaussotaamme tämä\ntuskin ehtii, -- saamme ulkomaalta sitten kannatusta, rahaa, lainoja.\nAseita, miehiä.\"\n\n\"Luota sinä sellaisiin sympatioihin!\" epäili Kolin. \"Muuta me silloin\ntarvitaan, eikä se aika muuten tulekaan. Suuri Napoleonkin sanoi, että\nsotaan tarvitaan ensimmäiseksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi\nrahaa. Ja sitä saadaan oikeastaan parhaiten kyntämällä, raivaamalla,\nmetsänhoidolla. Mutta -- olkoon menneeksi, myönnän mielelläni, että Sam\nehkä urheilijana, loistohevosena voi kerran olla reklaami maallemme. Ja\nkelpo reklaamintekijänä ja varmaan tulevana dollarien sieppaajana en\nantaisikaan nyt Samiin koskea: en siitäkään syystä. Hänellä on järkeä\npäässä, hän on matemaattinen kyky.\"\n\n\"Niin, mutta koko seitsemäs luokka oli hävytön minullekin, kun koetin\nerottaa pahimmat mielenosoittajat yleisjoukosta\", sanoi rehtori. \"Ei\nsellainen käy laatuun, oppilasten täytyy olla kuuliaisia. Jouduin\ntodellakin asemaan, josta voitaisiin vanhan virsikirjan värssyllä\nsanoa:\n\n    \"Sonnit suuret mun ympäröi,\n    mullit lihavat mun puskevat.\"\n\nViimein Kolin esitti, että hän tarvitsisi Samia lastensa\nkotiopettajanakin, ja senkään vuoksi ei hän tahtonut poikaa ärsyttää.\n\n\"No, jos nyt tässä sittenkin päätettäisiin, että asia painetaan\nvillaisella\", lopetti rehtori Kiiliä. \"Sitäpaitsi on Laurellin vanha\npari raihnaita: he tulisivat ehkä kovin pahoilleen Sam Ilolan\nmenettelystä, jota eivät ehkä ymmärtäisi.\"\n\nJa niinpä kävi, että Sam sai jouluksi täyden käytösnumeron ja hänen\nluokkatovereilleen tuli syy taas hurrata tapansa mukaan:\n\n\"Eläköön Sam Ilola, gentlemanni!\"\n\nSam oli komea poika. Tukka tumma, kiharainen. Silmät, jotka välkehtivät\niloa, paitsi milloin hän vihastui, ja silloin ne säkenöivät kuin\nmurhaava teräs, suuret; korvat pienet, kasvot säännölliset, \"tukka\nsillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat taaksepäin\nkääntyneet\", kuten realistisissa ja psykologisissa romaaneissa\nsanotaan; posket kauniit: kaikki kaunista.\n\nJa omituiset kasvot: sillä hän saattoi muuttaa niiden muotoa toiseksi\nmiten vain halusi, esimerkiksi konventinjuhlissa näytellessään.\n\nMuuten hän oli hyvin terve poika, vailla aikaiskypsyyttä: hän ei ollut\ntähän asti vielä kertaakaan oikeastaan katsahtanut tyttöihin.\n\nKotioloissakin oltiin häneen tyytyväisiä. Tulipa pellolta raivata jokin\nitsepäinen kivi, joka oli tehnyt niittokoneelle haittaa koko Laurellien\nsuvulle, -- ja siitä oli kauan, talohan oli kulkenut suvussa satoja\nvuosia; tulipa renkien kyntää kuivana keväänä hirveän raskas savinen\nsarka, joka kumisi kuin kallio, ja jos he valittivat, -- tänä vuonna\noli muuten toinen rengeistä lähtenyt poiskin, sillä hänen vaatimansa\npalkka kävi Mikael Laurellin poloiselle kukkarolle mahdottomaksi, --\nniin, Sam tuli toki kotiin joko sunnuntailomalle tai muuten vain\narki-iltana käymään. Olipa haettava lääkäri Mikael-herralle, joka oli\ntullut kivulloiseksi; otettava yht'äkkiä tömähtäneet vieraat vastaan,\nkun vanha rouva hääräili vielä kädet suolavedessä tai Angelika\nravisteli kanakamarissa esiliinastaan pölyjä; pitipä korjata vanha\nseinäkello, maalata, takoa kyläsepän apuna pajassa jotain, keksiä\nverkoille uusi väri; olipa hevonen sairastunut: Sam tutki kaikki asiat,\nkirjoista tai ihmisiltä, joiden kanssa hän jutteli uutta oppiakseen.\nTalven hiljaisina, alakuloisina lauantai-iltoina hän luki ääneen jotain\nvanhanaikaisen lempeää kirjaa naisille, jotka tekivät käsitöitään\npöydän ääressä, ja herralle, joka loikoi nahkasohvalla lisääntyvistä\nhuolistakin väsyneenä. Ei siis aivan ihmeellistä, että Mikael Laurell\nkaksi vuotta sitten oli antanut Samille joululahjaksi oman kellonsa,\nvanhan, kauniin hopeakellon. Ja välisti puhuttiin siihenkin suuntaan,\nettä Sam voisi ylioppilaaksi päästyään jäädä hoitamaan Pähkinämäkeä.\nEnimmäkseen Sam kutenkin halusi juristiksi: kunnioittamansa Alvar\nLaurelan malliin vain!\n\nAh, jospa me muut olisimme nuorina olleet sellaisia kuin tämä mainio\nSam! Kuinka sydämessämme nyt tuntuisi lohdulliselta!\n\nMutta, myöntäkäämme: näkyivätpä hänessä vanhat salaiset heikkoudetkin:\nkiivaus, ylpeys ja niskurinpuuskat! Vielä kolme vuotta sitten oli tämä\nihannoitu kieltäytynyt tulemasta Laurellien kanssa samaan valokuvaan,\nkun Mikael-herra tuotti kaupungista kuvaajan perhettä ikuistamaan.\nMyöskin Alvar perheineen oli silloin Pähkinämäellä. Varustauduttiin\nryhmään, mutta -- Sam väistyi koivikkoon, sieltä yhä syvemmälle\nyksinäiseen metsään. Huudellaan. Etsitään. Miestä ei tule. Ja täytyi\notattaa valokuva, jossa ei Samia ollut. Angelika loukkautui niin, ettei\nSamia edes torunut, mutta Alvar uhkasi:\n\n\"Selkääsi ansaitset!\"\n\n\"Koetapas antaa!\" vastasi Sam ja valkeni, ja Alvar näki hänet niin\nvihastuneeksi, että uskoi hänen turvautuvan, jos heikommaksi jäisi,\nvaikka johonkin aseeseen, ja jätti hänet halveksien rauhaan.\n\n\"Kummallista tuo uhma\", ihmettelivät Laurellit keskenään surren.\n\nAh, jospa edes Angelika olisi aavistanut, että silloinen uusi renki\npuoli tuntia aikaisemmin puhui Samille jotain -- hänen suvustaan.\nRenttu-isästä! Äidistä, joka -- mikä lienee hänkin ollut, äidistä,\njosta Samille ei ollut koskaan kerrottu mitään. Nyt renki kertoi, ja\nparjasi. Ja vielä tulipalosta, murhapoltosta, jonka Sam kuului pienenä\nkaupungissa sytyttäneen. Oli polttanut äitinsä.\n\nTämä toi Samille sellaisen raskaan, synkän tunteen, ettei hän muka\nkuulunutkaan Laurelleihin, hyväntekijöihinsä!\n\nHän oli jotain muuta...\n\nKirottu, joka oli pienenä polttanut kokonaisen kaupunginosan ja -- ehkä\noman äitinsä.\n\nSam alkoi surukseen tuntea synkän erikoisuutensa, jossa hänen --\ntäytyisi pysyä. Häpeäksi olisi hän nyt tullut valokuvaan toisten\njoukkoon!\n\n\n\n_Ohimennen: miten kauppaneuvos Vennolampi kellahti nurin, ihailijainsa\nkummaksi ja harvojen suureksi suruksi._\n\n\nEnnen tämän vuoden maaliskuuta, joka kävi ansaitsemattoman\nkohtalokkaaksi Laurellien perheelle, niin, helmikuussa, jolloin\nPietarista alkoi kuulua kaameita huhuja vallankumouksesta, sattui se\nsuurien asiain rinnalla pienehkö kumma, että ukko Vennolampi romahti\nnurin. Hän, jota ihailtiin, -- ja epäiltiin. Joka imarteli kaikkia\npuolueita, työntyi joka paikkaan, liehasi kaikkialla, rehenteli ja\nhölysi. Hän, joka osti metsiä, fonoloita, lautoja, vuotia, lankkuja\nynnä kupariromua ja vanhoja säkkejä Venäjän armeijaa varten. Hän,\njoka vei koivut kirkkomailtakin, -- sattui tosiaan, että pari\nmaalaiskuntaa niitä möi. Hän, joka osasi antaa pojilleen, joista\nyksikään ainoa paitsi Venti ei tullut edes ylioppilaaksi, jonkinmoiset\njohtajan-tittelit ja hankkia heille virastoja kumartelemalla paikatkin.\nHän, joka keskellä sotaa osasi lähettää sotilasviranomaisilta\nmairimillaan passeilla lapsensa Ruotsiin, Ventin puutarhaopistoon ja\nnuorimmat Tukholmaan oikein hienoa käytöstä oppimaan, hyväkin\nsuomenmielinen. Hän: kupperiskeikka yht'äkkiä. Täydellinen!\n\nKuka sitä uskoi mahtavasta ukko Vennolammista!\n\nNyt puhuttiin, nyt tiedettiin, nyt parjattiin! Ukko oli muka vuosi\nsitten tehnyt arpanopillaan tavattoman uhkaheiton: ostanut, sodan\npikaiseen loppumiseen uskoen, aivan ennenkuulumattoman tukkivaraston ja\nsahauttanut sen, aikoen kaupata ulkomaille.\n\nSota ei loppunutkaan. Yhäti se pauhaa.\n\nValtavat lauta-, lankku- ja muut varastot jäivät seisomaan, sintymään.\nVelkojat ahdistamaan. Ja siinä se olikin loppu:\n\n\"Kaikki tietävät, kuinka tuhannenmoisesti Vennolampi vehkeili\nselvitäkseen. Touhusi ja kerskui, piti kemuja, kiemurteli kuin onkimato\nkoukussa. Lateli suuria tulevaisuuden unelmiaan, pyyteli nimiä, mutta\nkukapa ystävä nyt enää olisi antanut? Pyyteli kasvot maireina, nuo\nkasvot, jotka ovat tosiaan yhdistelmä kettua ja porsasta. Niin, ihmiset\neivät ole armeliaita sillekään, jota ovat äsken hänen menestyksensä\nvuoksi kehuneet erikoiseksi tutukseen. Väittävät Vennolammin\npelastuneen vain armosta vankilasta, sellaisia rötöksiä hän kaikessa\nhiljaisuudessa on tehnyt. Kiittäköön onneaan, kun pääsee konkurssilla!\"\n\nSiinä meni saha, siinä monen miljoonan tilat, laivat, autot, fonolat ja\npäristimet, vaunuhevoset, siinä vuoroin saarnojen lukeminen, vuoroin\nmarkkinoilla käynti: koko reklaamihoito. Lapset hommattiin Tukholmasta\npois, rouva-vainajan omaisten luo maaseudulle:\n\n\"Raukat, kovillepa heidän vielä kerran ottaa opetella jotain muutakin\nkuin tanssia ja hienoja vieraita kieliä!\"\n\nAnja jäi yhä lehtori Kolinin luo, niin uskollinen on Kolin sittenkin\nentistä ystäväänsä ja auttajaansa kohtaan, -- vaikka teeskenteleekin\npohjaavansa elämänsä kylmiin reaaliasioihin!\n\nVenti voi jatkaa opiskelunsa loppuun osuudella, jonka äiti-vainaja\nmääräsi hänelle myötäjäisistään. Paljon se ei ole, mutta se riittänee\nkyllä. Kurssi päättyy ensi kesänä, ja sitä ennen ei Venti voi tulla\nlohduttamaan edes isäänsä, joka on nyt onnettomuuden syvimpään kuiluun\nsyösty: hänelle jättivät pesänselvittäjät ainoastaan pienen myllyn\nsahalla. Armosta.\n\nSiellä hän nyt jauhattaa, kauppaneuvos, omassa myllyssään ikäänkuin\nrenkinä, hoitelee kiviä, kantaa jauhosäkkejä.\n\nJa -- itkee vähän väliä.\n\n\n\n_Tuho lähestyy Samia. Kaikki muuttuu. Niin, niin, elämä on liian rikas\nsalliakseen mitään iskusanoja, kaikkein pyhimpiäkään kuten esimerkiksi:\nisä, äiti! Sillä nekin saattavat välisti olla pelkkiä iskusanoja._\n\n\nEräänä iltana maaliskuun alussa hankkiutui Sam juuri lähtöön maalle.\nOli arki, mutta lyseolla lomaa oikeinpa kaksi päivää, sillä\nsanomalehdet kertoivat peittelemättä mellakoista, jotka raivosivat\nPietarissa; siellä ammuttiin kaduilla, siellä syöstiin muka santarmeja\nkatoilta alas pistimien kärkiin. Pakolaisia Venäjältä ryöppysi kuin\ntulipalon vaarasta, kirjava lauma venäläisiä, kaikkia kansallisuuksia,\n-- ken aikoi tätä tietä ulkomaille, ken hakea meiltä suojaa;\nkeskeytyipä monen matka tähänkin kaupunkiin, joka oli pakotien\nvarrella. Tuossa kauppasi harmaa vanhus, jalassa kenraalin kirjavat,\nleveärantuiset kaatiot, paria hopealusikkaa ja lyijykyniä, tuossa\nkenraalitar jalokiviä tai -- vanhaa pataa; tuossa puiston penkillä\nistui ylhäinen parooni, toivottomuudesta tylsä, joka oli pelastanut\nkaikestaan muutaman kirjan ja -- rikkonaisen lampunkuvun. Kuin\ntulipalossa akka arvottomat kenkärajat. Kirjatko arvottomia? No niin,\nniin...! Mutta siinä vain hänen kaikki omistuksensa ja matkatavaransa\nnäkyivät sanomalehteen käärittyinä. -- Jo huhuttiin julmuuksista\nHelsingissäkin upseereita kohtaan, sotamiehet halkoivat heidän päitään\nsapeleilla, polttivat heitä tulisella höyryllä, kaivoivat\npiilopaikoistaan. Täälläkin sotaväki lähti kasarmeistaan ja liikehti\nrauhattomana ja vallattomana. Mitä lienevät aikoneetkaan, nuo\nvastenmieliset harmaamekot. Punakaartikin oli perustettu... Suomi vaati\nvapauttaan, niin porvarillinen kuin punainenkin, kumpikin omaansa.\n\nRehtori Kiiliä, -- muut opettajat, etenkin Kolin, pysyivät toistaiseksi\nvarovaisina, -- antautui koko sielullaan ajan pauhuun. Siinä määrin,\nettä melkein yllytti pienessä kiivaassa puheessa opettajia ja\nyläluokkain oppilaita yhtymään kansanjoukkoihin silloin kun venäläisten\nkätyreitä vaadittaisiin voimalla ja väellä tilille: laputtamaan\nviroistaan ja maasta pois. Sitten olikin kansankokous erottanut\npoliisimestarin, riisunut santarmit aseista, vetänyt leijonalipun\nRaatihuoneen katolle. Sam oli kulkenut mukana, innostunut, hyökännyt\nensimmäisten joukossa santarmilta sapelia ottamaan. Kun lehtori Kolin\nsulki omat lapsensa ikäänkuin kotiarestiin, kirjoitti Sam heidän\nläsnäollessaan jonkinlaisen sotaisen vapaudenhymnin, jonka vei toiseen\nkaupungin lehdistä; Samia oli mahdoton pitää vankina. Sensori ei\nvieläkään tahtonut jättää hänen kirjoitustaan mustalla ristillä\nmerkitsemättä; silloin hän sai toimitussihteeriltä ja lyseolaiselta\npienen könistyksen.\n\nNyt kaikki hiljeni toistaiseksi. Odotettiin, mitä sotamiehet ja\npunakaarti puuhailivat ... ne näyttivät hautovan yhteisiä aikeita.\n\nSam ajatteli, että Pähkinämäellä oltiin levottomia, siellä ei tiedetty\nviimeisiä uutisia. Ja hän hankkiutui siis sinne.\n\nHän sammutti juuri sähkön Kolinin eteisestä astuakseen kirjareppuineen,\njossa ei ollut kirjoja, vaan sanomalehtiä ja vähän eväitä, ulos illan\nhämärään ja lumiselle kadulle, josta tässä touhussa oli unohdettu\nkinoksetkin korjata pois, kun palvelijatar tuli ulkoa vastaan ja\nilmoitti, että joku vieras seisoi portaiden edessä tahtoen päästä Samin\npuheille.\n\nTulija oli pitkä ja tummaverinen mies, muuta ei enää erottanut. Sam\nsytytti jälleen sähkön ja näki hänet selvemmin.\n\nEnsi vaikutus oli inhottava.\n\nSe täytti Samin -- salaperäisellä tuskalla. Melkein surulla, joka\npaisui sietämättömäksi: hän ei ehtinyt ajatella, mistä syystä.\n\nMies oli senmoisten näköinen, joita syyllä kutsutaan -- roikaleiksi.\nPoskissa, jotka olivat kuopille painuneet ja kelmeät, versoi karkea\nparransänki, moneen vuorokauteen ei se valkean- ja harmaankirjava parta\nollut kokenut partaveistä, tai jos lienee, sitten tylsää kuin huono\nkeittiöveitsi. Silmien alla riippuivat punaiset ja siniset pussit.\n\nNe silmät -- veristivät.\n\nSam ikäänkuin muisti jotain, eikä kuitenkaan muistanut.\n\nMies seisoi hontelona ohut päällystakki yllä, jalassa matalat kengät,\njoiden pohjat näyttivät ratkeilleen. Hän seisoi ... hymyili\nomituisesti.\n\nVihdoin hän ojensi kätensä, joka oli inhottavan veltto, pehmeä,\nikäänkuin tahmea, ja sanoi:\n\n\"Poika, etkö tunne?\"\n\nEi, Sam ei tuntenut. Hän kysyi herran asiaa.\n\n\"Sitä minulla on liian paljon näin porstuassa jutellaksemme\", vastasi\nmies röyhkeästi. \"Viehän saliin.\"\n\n\"Viehän?\" toisti Sam. \"Ketä saan kunnian puhutella?\"\n\n\"So, so so\", vastasi mies äskeistäkin röyhkeämmin. \"Totta kai me on\noltu ennenkin sinut. Ainakin sinä minulle. Näytähän nyt minulle ovi.\"\n\nSam tahtoi ottaa vieraalta päällystakin ja asettaa sen naulakkoon. Mies\ntorjui, ei antanut.\n\nJa sitten hän tallusteli kursailematta saliin.\n\nSiinä, vieraan mennessä ohitse, Sam huomasi, että hänestä tuulahti\nvastenmielinen löyhkä, kuin pinttyneen lian, -- ilma olikin kostea,\nräystäät tippuivat päivällä, ja rentun päällystakki märkä, -- ja vielä\nlisäksi jokin muu merkillinen haju. Se muu selvisi hyvin pian: mies\nmeni lähimmän pöydän luo, veti höllällä riippuvan vaatetuksensa\ntaskusta pullon, joka holskui puolillaan jotain viheriää nestettä:\npontikkaa, näinä aikoina poltettua kotiviinaa. Hän löi pullon pöytään\nmahtavalla eleellä, mutta varoen ettei se särkyisi, ja kehuskeli:\n\n\"Tässä on minun työvehkeeni, poika.\"\n\nSam estelemään, ettei likainen pullo jättäisi merkkiä Kolinin\nmahonkipöytään, löysi tyhjän teevadin ja asetti sen pullon alle. Mutta\nnyt istahti pitkä rötkö märkine palttoineen, jonka reunat kukkivat\nrepaleina, Kolinin vaalealla irtopäällyksellä verhottuun nojatuoliin.\n\nSam esittämään, että kentiespä vieras antaisi sittenkin riisua\npäällystakkinsa.\n\n\"Älä, älä\", torjui pontikan tuulahduksien levittäjä. \"Ole sinä hiljaa\",\nnaurahti hän sitten. \"Onko lehtori kotona? Katsos, minulla ei ole\ntakkia eikä liivejä.\"\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nJa taas mies kehaisi:\n\n\"Katsohan, tällainen mies minä olen.\"\n\nMies-sanan lausui hän pöyhkeästi. Ja avasi päällystakkinsa ja näytti\nSamille likaisen paidan, jossa ei ollut ainoaakaan nappia, ja paljaan,\nhyvin haivenisen rinnan:\n\n\"Tällainen renttu minä olen. No, kai sinä tunnet minut?\"\n\nEi, Sam ei kuolemakseen tuntenut. Eikä mies, joka kulautti siinä\nsamassa pullostaan niinkuin rintatautinen vie lasiputkensa suulleen,\nennenkuin jaksaa puhua, -- siltä tuntui Samista, -- näyttänyt\nvälittävän jouduttaa tutustumista. Hän jatkoi ikäänkuin tunnettuja\nasioita:\n\n\"Niin, tässä sitä nyt viimein kohdataan. Sittenkin! Mutta, etpäs ole\nvielä minun pituiseni. Tulepas mittasille. Etkö tule? Toisen näköinen\nminä olin sinun iälläsi ... arvaa sen, kaunis mies! On minulla vielä\nvoimaakin! Koettelisit vain käsivarsiani, joita kyllä aikoinasi olet\nkokenut, niin näkisit, kumpi meistä on vahvempi. Kyllä minä pystyisin\nvaikka kivenhakkaajaksi! Mutta älähän hätäile! Nappula sinä olet vielä.\nEt tunne elämää. Osaatko jo edes ryypätä? Minä sinun iälläsi osasin.\nNiin, minä sitä olen ryypännyt, kuten sanottu. Puteljuksen kanssa\nmenettänyt monta paikkaa. Hyviäkin. Oluttehtailija Blöcker Loviisasta,\ntunnetko sinä hänet?\"\n\nKuinkapa Sam olisi hänet tuntenut!\n\n\"Asetti minut panimoonsa disponentiksi. Oltiin juotu yhdessä pari\nviikkoa. Siellä olisi kelvannut elää. Minä ryyppäsin, menetin paikkani.\nOlin sitten taas sanomalehtimiehenä, juopotellen, siellä ja täällä.\nKerran panttikonttorissakin Helsingissä, virkailijana... Tuttuhan se\npaikka! Mutta kun menin sinne takaisin, -- läksin näet maalle ja\nviivyin poissa kolme viikkoa, -- niin sanottiin, ettei virkaa enää\nollutkaan. Nyt tulen Vaasasta, palvelin siellä korkeassa virassa:\nsensorina. Sanomalehtisensorina. Hihii... _Alii aliter vivunt!_\nPotkivat pois, antoivat selkäänkin, tiedäthän: tämä kirottu\nvallankumous. Hyvä, etteivät hengiltä nitistäneet. Hirteen tästä olisi\nparasta mennä! Mutta vielä minä...! Tiedätkö sinä, mitä on kirjailla,\npoika? Minä olen nähnyt vähän eri tavalla elämää. Älähän rehentele!\"\n\nKirjailija! Sam alkoi jotain aavistaa. Tietysti ihmiset olivat\nmaininneet, milloin harvoin olivat Samin isästä puhuneet, -- ja\nviimeisestäkin oli jo monet vuodet, niin oli Ilola unohdettu, -- että\nhän oli ollut kirjailija.\n\nVälisti Sam kaipasi, etenkin näinä lähestyvän nuoruutensa aikoina,\nöisin yksinään valvoessaan, isäänsä, ja vielä enemmän äitiään, monin\nverroin enemmän. Isä tuntui vastenmieliseltä, ja hän toivoi, että siinä\nvivahteessa, joka oli ilmennyt ihmisten puhuessa hänen isästään, --\nSamin mieleen painuivat merkillisesti heidän puheensa, -- olisi ollut\njotain liioiteltua, että miestä, ihmistä olisi ymmärretty, nähty jotain\nhyvääkin tuossa hänet kieltämättä hylänneessä miehessä, joka oli\nkohdellut hänen äiti-vainajaansakin niin pahoin!\n\nJa tässä se kaivattu ja puolustettu nyt oli! Tuossa se istui --\npontikalle ja lialle tuoksuen, tunteettomana, julkeana, rehentelevänä.\n\nSamin silmissä säkenöi ja pimeni!\n\nHänen sielunsa ympäröi yht'äkkiä yhä enemmän synkkä varjo: todellinen\nentisyyden varjo.\n\nSe karkasi kimppuun kuin hirviö.\n\nMies ilmaisikin sitten eräillä pikku tapauksilla, jotka nousivat\nyht'äkkiä Samin mieleen hänen lapsuudestaan, että hän oli Samin isä.\n\nTuollainen isä! Tuossa tilassa! Itsensä rappiolle renttuillut! Sensori!\n\nVieras esitteli itsensä:\n\n\"Kuule, onko sinulla liikoja vaatteita? Minähän olen isäsi. Anna\nminulle!\"\n\n\"Teille? Mutta... Siihen minulla ei ole edes lupaa! Ne ovat\nkasvattajaini lahja. Ja olette kookkaampi minua, kuten väitittekin.\nPukuni olisi teille -- liian pieni!\"\n\n\"Mutta minähän olen isäsi, -- häpeäisit. Mene nyt etsimään. Jotain.\nKyllä ne kelpaavat, vaikka ovat ahtaatkin.\"\n\nSam häpesi todellakin, mutta omalla tavallaan:\n\n-- Mitäs, jos Kolinit näkisivät tuon rentun täällä. Rentun, minun\nisäni!\n\nTuska raateli Samia niin, että hän meni sekaannuksissaan poikien\nkamariin, keksi Kolinin pojille jonkin verukkeen, otti sieltä pari\nkirjaa ja samalla paremman takkinsa ja vei saliin.\n\nMies riisui kursailematta palttoonsa:\n\n\"Liivit myöskin.\"\n\nSam nouti liivit.\n\n\"Housut myöskin\", komensi mies.\n\nSilloin Sam asettui vastarintaan: eihän täällä salissa toki käynyt\nriisuutuminen.\n\n\"So, so, älä opeta!\" ivasi mies. \"Muna kanan opettajaksi. Tuo housut!\nLuuletko, etten minä osaa hienosti käyttäytyä. Jutellaanhan nyt --\nasioista. Minä tulin tänne -- sinua katsomaan, poikani. Niin, niin ...\nMinä olen muuten nämä vuodet käyttänyt nimeä Kormano. Mutta nyt täytyy\nnimen taas muuttua Ilolaksi, muuten pistelisivät sillä sensorilla minua\nkaiken ikäni. Niin, poikani, minä tulin katsomaan sinua.\"\n\nHänen äänensä tekeytyi hyvin helläksi ja maireaksi.\n\n\"Asun tuolla Myllymäessä. Erään saunoittajan luona. Hän on tosin vanha\nakka, toinen silmä poskelle valahtanut... Eikä ole edes rahaa\nmaksaakseni hänelle ruuasta. Mutta, kuten sanottu, puhellaan nyt\nsinusta, poikani!\"\n\nHän oli kuullut Samin lahjoista, suorastaan ihmelapsen maineesta.\nSeitsemännellä luokalla, eikä vielä kuudentoista ikäinen! Totta kai hän\npoikansa syntymäpäivän muistaa. Hän oli ajatellut Samin kohtaloa.\n\nJa hän oli Samista ylpeä:\n\n\"Minä olen sinusta ylpeä, poikani! Minun poikani! Arvaahan sen: minun,\njoka olin ainakin etevä matemaatikko, kunnes ne lahjat menivät tähän --\ntähän.\"\n\nJa Kormano kulautti pullostaan.\n\nSam oli vaiti, -- kunnes yht'äkkiä virkkoi:\n\n\"Silti ette kertaakaan kirjoittanut minulle. Ette käynyt minua\nkatsomassa\", eikä hän enempää jaksanutkaan.\n\n\"Häh?\" kysyi Kormano ja sotki pois asian: \"Ja nyt koitti minulle\nsittenkin onni. Tuli pelastus pojassani, pojassani. Kohdakkoin\nylioppilas. Saat virkoja, -- korkeita virkoja, se sinun täytyy. Ja sinä\nminut elätät!\"\n\n\"Elätän\", huudahti Sam. \"Te ette ole kertaakaan edes kirjoittanut\nminulle\", toisti hän. \"Ja olette ollut sensorina! Tiedättekö, mikä\nalhaisuuden kuilu? Tuhria musteella, kahlita vapaata sanaa...\"\n\n\"No, no, älähän kukkoile! Et sinä elämästä mitään tiedä!... Minä menen\nehkä juoppoparantolaan. Ja sitten voisin ruveta vaikka rengiksi. Erään\nentisen luokkatoverini taloon pääsisin...\"\n\n\"Se tehkää, ja heti! Niin sitten nähdään\", kehoitti Sam.\n\n\"So soh\", tuli kohta äkäisesti. \"Älähän neuvo. Suoraan sanoen: muutama\nvuosi, niin olet virassa, elätät minut -- joka tapauksessa.\"\n\nImarteleva, isän ylpeyttä teeskentelevä sävy muuttui taas kokonaan.\nMiehen silmät säkenöivät tummina ja hän astui uhaten Samia kohti:\n\n\"Elätät -- pakosta! Ei minun tarvitse juoppoparantolaan, jos en tahdo.\nJa rengiksi minä -- ohoh. Sinä juuri hankit minulle kamarin, kaluston,\nruuan, -- ai ai: minä pidän makeista ruuista! Ja hieman taskurahoja\nisällesi!\"\n\n\"Entäpä jos en suostu tuollaiselle pyytäjälle\", uhkasi Sam.\n\n\"Et suostu? Sinä et nähtävästi aio juristiksi? Kuulin, että aikoisit.\nSiinä tapauksessa sinä jo tietäisit, että puolellani on laki,\nselvä laki! Määrää työkyvyttömän vanhemman täysikäisen lapsensa\nelätettäväksi. Olet ainoa lapseni. Minä olen kurjuuden kuilussa! Olen\nsiis: jaksan kyllä odottaa, minulla on sitkeyttä. Ja sitten elän\nhyväpalkkaisen virkamiehen isänä, sinun. Ja me elämme niin rattoisasti,\nettet arvaakaan!\"\n\nSiinä Sam kuuli vanhemman rakkauden suloisen soinnun! Jumala varjelkoon\nmuita ihmisiä sellaisesta!\n\nTurhaan nuorukainen vetosi siveelliseen oikeuteen. Hän oli, kuten\nolemme monesti huomanneet, tavattoman arka oikeasta ja väärästä. Isä\nkömpi pystyyn, jälleen täysin juovuksissa, ja uhkasi:\n\n\"Kunnioita isääsi ja äitiäsi: tunnetko sen käskyn? Ja selvä laki: sinä\nelätät minut! Mutta kai sinulla on alkajaisiksi antaa vähän rahaa?\nSinähän ansaitset jo sanomalehtikirjoituksilla. Minun täytyy maksaa\nsille akalle.\"\n\nSamille tuli kiire kaivella taskujaan, keskellä suruaan ja hirvittävää\nhäpeäänsä: saattaisivathan Kolinit lopulta tulla saliin! Omaa rahaa ei\nhänellä nyt ollut; mutta kyllä muutama markka kasvattiäidin uutteralla,\nkauniilla elämällä koottuja pikku säästöjä.\n\n-- Jos Kolinit tulevat!\n\nJos he tulisivat, ennenkuin Sam saisi ulos tuon hirviön, joka suvaitsi\nrehennellä olevansa hänen isänsä ja sitten heti uhata kiristyksellä,\nmikä tuskan syvyys! Sam työnsi Kormanolle kaikki rahansa.\n\nKaimo Kormano katsoi pulloaan: se oli tyhjä. Katsoi kauniisti kokoon\ntaitettuja markanseteleitä, jotka siihen aikaan olivat käytännössä,\nirvisti ja sanoi:\n\n\"Nyt saan -- viinaa. Minä poistun toistaiseksi.\"\n\nHän meni jo eteiseen, mutta siellä hän pysähtyi ja kerjäsi uudestaan:\n\n\"Mutta minun pitäisi saada ruokaakin. Ensi hätään. Etkö voisi hankkia\nminulle pari voileipää?\"\n\nOnneksi oli Samilla selkärepussa voileipiä, ne pikku eväät, jotka\nystävällinen lehtorinrouva tyrkytti hänelle kotimatkalle. Ne hän nyt\nkaivoi esille. Isä sieppasi voileivät ja alkoi haukata. Sitten hän\npoistui sanoen:\n\n\"Minä jään asumaan tähän kaupunkiin. Kohta tavataan.\"\n\nSam odotti tuokion. Syöksyi sitten ulos ja alkoi samota Pähkinämäelle.\n\nSiellä kummasteltiin, mikä ihme hänelle oli tullut. Hän oli niin hurjan\nnäköinen. Ei syönyt parasta herkkuaan, puolukkaleipiä, joita Angelika\noli hänelle paistanut. Ei vastannut mihinkään. Ei kertonut paljon\nmitään uutisia; oli ärtyisä, epäkohtelias, julkeakin, -- taas\nharvinaisella pikku hirviön tuulellaan!\n\nÄlkäämme ihmetelkö, että kuulaskin pää tällaisesta sekaantuu ja sydän\nmyrkyttyy! Samin pää oli liian täynnä tätä yhtä ja ainoaa asiaa.\n\nTämä oli hänelle suuri onnettomuus, entisyyden ja tulevaisuuden\nyht'aikaa.\n\nIsä, joka mairii! Isä, joka ylpeilee pojastaan ansiottomasti jos\nkukaan: sillä hän oli isä, joka jätti lapsensa ja vaimonsa tulipaloon,\noman onnensa nojaan kuolemaan, -- livistäen itse pakoon: niinhän\nihmiset olivat vihjailleet.\n\nIsä, joka muuttuu ansiottomasta pöyhkeilijästä imartelijaksi ja sitten\nuhkaajaksi!\n\nJälleen ja taas: millä _oikeudella_ Kaimo Kormano ylpeili hänestä?\nSellaiseen ei ollut oikeutta muilla kuin Laurelleilla, jotka olivat\nSamin vaalineet ja hänen tähtensä jotain uhranneet.\n\nKuinka typerä ihminen ylpeydessään! Sam häpesi sitä typeryyttä, että\nisä niin ansiottomasti saattoi ajatella näin. Ja kummasteli sitä\njulmuutta, ettei hän ylpeilyn asemesta edes -- pyytänyt kaikkea\nmennyttä lapseltaan anteeksi!\n\nIsä ei itkenyt, ei katunut, hän, joka ei ollut välittänyt näinä pitkinä\nvuosina Samista kerrassaan mitään. Ei käsittänyt, kuinka ihmisen olisi\ntäytynyt hänen asemassaan nöyrtyä.\n\nEi, hän vaati: julisti vanhemmankunnioituksen käskyä! Ja -- hennoi\nvedota lakiin.\n\nKauheaa oli Samin nyt enää mennä kaupunkiin. Mutta hänen täytyi. Hän\nmeni.\n\nEhkäpä isä ensi kerralla olisi toisenlainen...\n\nMitä vielä: kohta Kolineilla Sam kuuli, että isä oli käynyt siellä taas\netsimässä poikaansa. Kolin itse tästä Samille kertoi. Kaimo Ilola, joka\nkummallisesti sittenkin oli ilmestynyt elävien joukkoon, oli ollut\njuovuksissa ja kerskunut saavansa Samista itselleen elättäjän. Kolin\nlohdutteli Samia:\n\n\"Älä ole milläsikään, kyllähän mies jotenkin pysytetään aisoissaan.\"\n\nSam nauroi, näytti ylen iloista miiniä:\n\n\"Mitäpä tämä minua liikuttaa?\"\n\nHän oli ylpeä, ja hän osasi näytellä.\n\nKolin oli kyllä kieltänyt perheensä hiiskumasta asiasta mitään. Mutta\nsiihen ei se silti pysähtynyt. Kaupungillakin tiedettiin jo Samin\nkatkera salaisuus! Renttu oli sitä itse levitellyt.\n\nIhme keskellä maailman melskeitäkin, että palaneeksi luultu toimittaja\nIlola tuli entiseen kotikaupunkiinsa takaisin!\n\nJa vanha tulipalojuttu joutui jälleen ihmisten suuhun.\n\nKaimo Ilola kuului siellä ja täällä esitelleen itsensä tuona aikoinaan\nhuomattavana matemaatikkona, jonka poika Sam oli, ja hän oli yrittänyt\nlainata rahaa Samin laskuun. Oli rehjustellut juovuksissa. Kertonut\nihmisille sauna-akastaan, toissilmäisestä ystävättärestään.\n\nJa rehennellyt pakottavansa lain voimalla poikansa elättämään häntä:\n\n\"Kestän kyllä nämä muutamat vuodet herra Putelin ja saunaämmien\nparissa.\"\n\nSiellä ja siellä hän kuului nurisseen:\n\n\"Poika on laiska: ei viitsinyt edes lukea useampien luokkien ylitse!\nNyt olisi virassa...\"\n\nSam oli nimittäin lukenut kolmannen luokan ylitse, ja niin hän kai\nolisi tehnyt toisenkin kerran, ellei Mikael Laurell olisi hillinnyt\ntyttärensä liikaa intoa ja luottamusta Samiin.\n\nToisaalla taas:\n\n\"Sam tahtoi minua juoppoparantolaan. Kyllä kai. Minä olen sitkeä ja\nvoimakas mies, kestän näinkin!\"\n\nTovereiltakin, -- muilta paitsi Kolinin lapsilta, -- Samin täytyi\nkuulla isästään.\n\nSam kaivoi Kolinin kirjastosta salaa käsiinsä lakiteoksen ja tutki,\noliko todellakin muka niin luonnoton laki, että lapsen, jonka vanhempi\noli hylännyt, jolle vanhempi ei ollut elämässään tehnyt mitään hyvää,\n-- ainoa perintö, minkä Kaimo Kormano Samille jätti, olivat nämä synkät\nmuistot, -- oliko totta, että lapsen täytyi vielä alistua moisen\nvanhemman orjaksi? Totta se oli! Sam ei ensin uskonut silmiään.\nHaavoitettuna kunniantuntonsa syvimpään hän luki moneen kertaan.\nValitettavasti asia on niin.\n\n\"Silloin täytyy lain muuttua!\" kimmahti Sam itsekseen. \"En kärsi\nvääryyttä. Vuodatan oikeuden puolesta vereni! Epäsiveellinen laki.\"\n\nNyt hänelle valkeni asia, jota hän ei ollut vielä ihan varmasti\npäättänyt, nimittäin mille elämänuralle hän antautuisi. Kaikkihan oli\ntuntunut hänestä yhtä helpolta. Nyt:\n\n\"Pitää todellakin ruveta juristiksi, niinkuin Alvar Laurell!\"\n\nSam muisti lukeneensa jostakin tällaisen jutun: Kiinassa, jossa\nvanhemmat kuitenkin olivat suorastaan lastensa hengen itsevaltiaita\nomistajia, ei pojalla, jolle vanhemmat eivät olleet opettaneet mitään\nammattia, muka ollut mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan. Sam\najatteli:\n\n-- Odotetaanpas! Juristiksi! Ja pääsen kerran eduskuntaan, ja tämä\nlakimme muutetaan! En voi kärsiä -- vääryyttä! Mielelläni auttaisin\nisää, jos hän katuisi. Jos olisi ilmaissut edes kiitollisuutensa\nLaurelleille. Auttaisin kohta ... ottaisin jo nyt jotain rahatyötä,\nsamoin kesällä, ja hommaisin hänet hoitoon. Mutta tällainen isä! Miten\nköyhäksi ja onnettomaksi tulin, minä orpo ja köyhä, kun -- sain\nitselleni isän! Enkö minnekään hänestä pääse? Enkö voi lyödä itsestäni\nirti tuota vierasta, joka vaatii oikeuksia minuun ja ylpeilee --\nkärsimyksilläni, niinkuin hän olisi niillä ansioitunut?\n\nYht'äkkiä pälkähti Samin päähän ajatus, joka oli hänenikäiselleen\nja -luontoiselleen pojalle sairaalloisen aikaiskypsä, hänelle, joka ei\nollut vielä edes vilkaissut naisiin:\n\n-- Vanhemman ansio? Riittääkö se muka ansioksi, että tekee maailmaan\nlapsen? Tylsinkin pystyy siihen ... koirakin! Pöyhkeillä moisella: olla\nlapsen vanhempi!\n\nSitten jatkui sielussa salainen hävitys. Muistot, surulliset muistot,\ntulipalo, säkenöivät silmät: isän, joka löi, kun poika ei, niin\npienenä, osannut hänen ylhäistä tiedettään! Ja löi äitiä ... antoi\nhänen palaa, poltti hänet!\n\nMuistot nousivat kuin kummitus kaukaa entisyydestä.\n\nMoinenhan teki aivan sekapäiseksi: \"Enkö koskaan pääse tuosta\njulkeasta, joka vetää minua näin syvyyteen, -- julmiin muistoihin?\nVetää hukkumaan kuin kiviriippa lasta, jonka sen äiti tahtoo tappaa!\nTuosta vieraasta, joka on minussa kiinni kuin kasvannainen ruumiissa.\nKuin paise, kuin loiskasvi, joka imee varjossa elävän puun mehua!\nPahahenki -- isäni. Kummitus, haudan aave! Täytyykö minun koko elämäni\najatella tätä, vetää jaloissani näitä muiston kahleita, jollaiset\ntaotaan vain pahimmille kuritushuonevangeille, -- isääni! Nähdä hänet\nluonani, lähelläni, kaiken sen jälkeen, mitä hän minulle on tehnyt!\nTätä -- tuonentoukkaa: isääni?\"\n\n\n\n_Miten nykyaikanakin joku Oidipus tai Orestes voi syntyä, --\nterveellinen lääkekö, vai myrkkyä huonoilla vaistoilla varustetuille\nsydämille? Tiedämme ainoastaan, että tuskat ovat tosia, että emme voi\nnuorukaiselta rajatonta ymmärrystä vaatia ja -- että lääkkeihin\nsisältyy usein myrkkyä._\n\n\nSamin käytös muuttui kokonaan yhden viikon päivinä. Poika, joka ei\nollut kertaakaan koko lyseoaikanaan jäänyt pois tunneilta, -- ei\nkertaakaan, niin uskomattomalta kuin se kuuluneekin, sillä hän oli\nruumiillisesti mallikelpoisen terve ja kykeni lisäksi pakottamaan\nitsensä kuriin sellaisissa pikku vaivoissa kuin päänsärky tai\nvilustuminen, -- Sam karkasi nyt koulusta. Vetelehtimään, kuten outo\nolisi väittänyt. Mieluimmin maalle, Pähkinämäen metsiin ... jollakin\nverukkeella. Päästäkseen kohtaamasta kaupungissa inhottavaa isäänsä ja\nkuulemasta juttuja hänestä. Siitä piti Kaimo Kormano hyvän huolen, että\nihmisillä riitti hänestä puhumista. Hän renttusi ajurien ja suutarien\nkanssa kuin toveriensa, ja -- kehui siellä, miten hyvät päivät hänelle\ntulisivat Samin luona! Eräs suutari, joka tunnettiin niin syvään\nrappioon joutuneeksi, että tarvitsi joka aamu kahvin asemesta\nmaitolasin spriitä ennenkuin sai järkensä hiukan liikkumaan, suvaitsi\nkerran ilmestyä kadulla tahmaisena Samin eteen ja vaatia häneltä rahaa,\njonka oli Samin isälle lainannut. Samilla ei ollut mitään; eikä hän nyt\ntahtonut omistaa mitään.\n\nSam pakeni Pähkinämäelle, jossa ei kuitenkaan kertonut isästään: hän\nhäpesi omaa vanhempaansa.\n\nSuutari pititteli Samin isän sanoneen, että Sam oli tylsä luonne: sitä\ntodisti sekin, että hän oli jo lapsena vähällä polttaa koko kaupungin.\n\nNuorukainen vuodatti itsekseen kyyneliä: kuinka tylysti isä taas\nhalvensi, häpäisi!\n\nMutta sitten hän kauhistui jotain pahaa perintöä, jonka luuli sieluunsa\nsyöpyneen: kaupunginpolttaja, murhapolttaja! Kummako se, kun hänellä\noli tuollainen luonnoton isä.\n\nPähkinämäkeläiset eivät näinä päivinä käyneet kaupungissa, niin\nkauhuissaan sekä herra että rouva olivat ajan tapahtumista; he\npelkäsivät, että kaupungissa sattuisi jotain hirveää. Angelikan täytyi\npysyä kotona vanhempiensa vuoksi.\n\nSamin sydäntä viilsi kipu, kun Angelika ja rouva Laurell pääsivät\njotenkin perille, että Sam oli hävittänyt paremman pukunsa, minne\nlieneekään: sitä ei hän selitellyt, -- valehdella hän ei voinut, ja\nkertoa isästä olisi hänelle ollut liian häpäisevää. Siis hän puri vain\nhampaansa yhteen, ja kärsi. Hän vapisi tunnonvaivaa ja kärsimystä, kun\nkelpo Cecilia-rouva mainitsi, että hänen puettamisensa kävi\nvaalijoilleen ehkä kalliimmaksi kuin hän näytti aavistavankaan.\n\nSam ajatteli:\n\n\"Ah, jos pääsisin -- pois kaikesta! Miten minun muuten kerran käy\noikeain ihmisten joukossa? Olen tuollaisen isän poika.\"\n\nHän ei aavistanut, että isän veri se hänessä taas toisti oman halunsa:\nPakoon!\n\nKummallista: hän muisti nyt aivan tarkoin sen lapsuutensa tulipalon!\nMuisti synkän yön, hirvittävät, hävittävät liekit, ja hän oli syyllinen\nsiihen kaikkeen.\n\nJa hän tunsi, että hänen täytyi jollakin tavoin jatkaa samaa latua!\nTulen tietä! Se oli -- perinnöllisyys; entisyyden koura oli tarttunut\nhäneen.\n\nHän ei mennyt heti kouluun takaisin; vastasi kieltävästi, kun kysyttiin\noliko koululla sitten taas loma: ei selitellyt, ei väittänyt olevansa\nsairas.\n\nSamoin oli hän kaupungissakin jäänyt yhä peittelemättä pois koulusta ja\nlähtenyt kävelemään. Lehtori Kolin ei aavistanut tarpeeksi asiaa:\nolihan muutakin ajateltavaa, vallankumouskuume yltyi, rahvas liikehti\nyhä pahemmin. Lehtorin rouva ilmaisi miehelleen epäilevänsä, että Sam,\nkumma kyllä, vetelehti. Lehtori myönsi sen, mutta sanoi antaneensa\nasian vielä mennä näiden levottomien aikojen laskuun:\n\n\"Lurjustelkoon kerrankin. Sam on ollut mallikelpoinen, ja hän on\nmurrosiässä, oikut nuorukaisessa ovat silloin tavallisia ja sitä\nrajumpia, kuta parempaa ainesta poika. Katsellaanhan. Hänen luokkansa\njohtaja ei ole muistanut minulta asiaa kysellä. Olkoon. Pannaan hänet\najan tullen ahtaalle.\"\n\nOsan viikkoa Sam vietti maalla, osan kierteli kaupungin ympäristössä.\n\nPähkinämäellä ei aavistettu asiaa senkään vertaa kuin Kolin.\n\nSam pelkäsi, että isä tulisi Pähkinämäellekin. Mutta eipäs tullut: ei\nkai jaksanut kävellä!\n\nSam oli valmis usuttamaan ärtyisän Pyynnin hänen kimppuunsa, jos hän\nolisi ilmestynyt portille.\n\nMilloin Sam Pähkinämäellä tuli sisälle, oli hän muka lukevinaan jotain:\notti esille talon vanhaa kirjallisuutta.\n\nJa katso, kun hän avasi eräänkin teoksen, kiintyivät hänen silmänsä\nheti erikoisesti seuraaviin riveihin:\n\n\"Vanhemman rakkaus, se on suuruuden ja jumalallisuuden sinetti, jonka\nitse taivas painaa meihin.\" Jatkui: \"Äidin rakkaus, ehtymätön lähde,\nrakkaus, joka kantaa kaikki koettelemukset, julmimmatkin; se on\nliikuttava vertauskuva Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan. Isän\nrakkaus\", j.n.e.\n\nSam hieroo silmiään. Tuntuu kuin hän hourailisi, vaikka vain lukee:\n\n-- Mitä tässä lukee? Mitä -- satua? Fraaseja? Onko mahdollista, että\nihmiset tarkoittavat tosissaan moista?\n\nKirjassa jatkettiin:\n\n\"Voiko olla niin luonnotonta lasta, ettei kunnioittaisi isäänsä ja\näitiään?\"\n\nKoulupoika kirkaisi:\n\n\"Mahdotonta! Tosiaanko ihmiset ovat näin typeriä? Kummittelevatko\nkirjaimet edessäni? Hän ei yrittänyt tulla minua katsomaan koko elämäni\naikana, vaan nyt vasta. Ja nyt hän häpäisee minua julkisesti sanoilla\nja käytöksellään.\"\n\nTuokion hän mietti. Sitten hän huusi yht'äkkiä:\n\n\"Ei, ei ole vanhemman rakkautta! Vai -- olenko minä yksinäni maailmassa\nniin onneton, että minut tuomittiin näin kauheaan poikkeusasemaan!\"\n\nJälleen hän mietti. Ja nyt kehittyi julminta:\n\n\"Varmaan oli äitinikin samanlainen kuin tuo Kormano: kuinka hän muutoin\nolisi saattanut antautua tekemisiin moisen olennon kanssa kuin isäni?\nJos äitini eläisi, -- vainoaisi hänkin minua!\"\n\nInho isää kohtaan kasvoi niin, että teki äidinkin epäiltäväksi! Tosin\nilmestyi lapsuuden hämärästä pieniä muistokuvia, jotka näyttivät äidin\nhellänä: pieni kuvakirja, jonka äiti hänelle antoi, erikoisia\nmakupaloja, äidin opetukset, mikäli hän sellaista enää jaksoi\nmuistaa... Mutta isä pyyhki lopulta aina äidinkin hellyyden pois.\n\nSam huudahti:\n\n\"Valhetta! Ei ole äidin rakkautta.\"\n\nSeuraavana päivänä hän meni kyläpajaan. Valitsi sopesta rautojen\njoukosta kappaleen terästä. Työnsi sen ahjoon. Otti pihdit ja vasaran.\nAlkoi takoa. Ei kuullut mitä mestari ja kisällit puhuivat. Takoi,\ntakoi. Ase siitä syntyi: pitkä tikari.\n\nMestari kehui nuorta taituria enemmän kuin koskaan.\n\n\n\n_Oidipus on valmis. Ja Oidipus saattaa sekautua niin, että hänestä\nvastoin syvintä sydäntään tulee Orestes: Sam iskee tuhonsa Angelikaan,\njoka oli ollut hänelle kuin äiti._\n\n\nSam puuhailee nyt Pähkinämäellä ison kuistin eteisessä, jota hän\ntalvella käyttää kemiallisena laboratoriona: ulko-ovi on suljettu\nkiinni, sitä ei talvella tarvita; ja joskus vain päivitellään kauheita\nkaasuja, joita tunkeutuu saliin oven raoista:\n\n\"Tulevan kemian professorin keitoksista\", sanoo Angelika.\n\nSam hioo kuistilla tikariaan ja keittää jotain liuosta.\n\nSamin koko käytös oli viime päivinä ollut sellaista, että Angelika\nloukkautui syvästi. Tänäänkään ei Sam ollut lähtenyt kouluun. Angelika\ntahtoi hänet sinne hätyyttää ja meni pojan luo.\n\nEnsiksi näki hän siellä tuon pitkän, kaksiteräisen tikarin, lyötynä\npöytään pystyyn. Niin, tuohon pieneen, uskolliseen petäjäpöytään, jonka\nääressä Sam aikoinaan opetteli uudestaan aakkosiaan, mutta joka nykyään\noli hänen lukupöydäkseen liian ahdas.\n\n\"Hyi, tuollainen ase!\" huudahti Angelika. \"Mistä olet sen saanut?\nTikari! Mitä sillä teet?\"\n\nSam vetäisi tikarin pöydästä:\n\n\"Kukapa tietää!\" vastasi hän epämääräisesti. \"Ehkäpä teen sen, mitä --\ntikarilla tehdään!\"\n\n\"Anna se pois!\" jatkoi Angelika. \"Se on niin julman näköinen!\"\n\nAngelikan sanat olivat kuin ainakin käsky.\n\nSäälivästi hymähtäen Sam taipui, pisti tikarin seinähyllylle tislaimien\nja purkkien joukkoon.\n\nAngelika ryhtyi nyt järjestämään Samin pöytää ja hyllyä: Sam oli\nhulttioinut hyvän järjestyksenkin! Ja silloin huomasi Angelika tikarin\nvarressa, joka oli valettu lyijystä, omituisen kirjoituksen. Se oli\nkreikkaa. Mitä nuo oudot koukerot merkitsivät? Sam vastasi:\n\n\"Se sana merkitsee: Oidipus.\"\n\n\"Mikä on Oidipus? En oikein muista.\"\n\nSam kertoi heti Angelikalle synkän tarinan Oidipuksesta, --\nisänmurhaajasta. Sitten toisen Oresteesta, joka tappoi äitinsä. Ja\nvielä Kullervosta. Ja useita muita sellaisia julmia tarinoita, -- onhan\nniitä historiassa tapahtunut.\n\n\"Kuinka ruma mielikuvitus, Sam! Miten se liikkuu nyt tuollaisissa\nasioissa?\"\n\n\"Niin liikkuu\", vastasi Sam. \"Aseissa, joilla isän tai äidin sydän\npuhkaistaan -- kuin verivihollisen!\"\n\nJa Sam jatkoi lyhyin, puuskuttavin lausein moisia kertomuksia.\nLisähenkilöiksi tulivat Borgiat. Sitten Karamazovin pojat. Sanoi\nparhaillaan valmistavansa myrkkyä, -- sekoitus selkeni tuolla\ntislaimessa. Myrkkyä, joka puhdistaisi -- käyttäjänsä. Joka antaisi\nsille, ken siitä nauttisi, ansaitun palkan:\n\n\"Ei hitaasti ja varmasti niinkuin kuuluisa Napolin vesi, jolla paavit\nkaristivat viholliset kimpustaan sitä pisaran sormukseensa kätkien:\nkorussa oli hieno, tuskin tuntuva kärki, joka pisti tervehdittävää\nsormeen. Kätelty viihtyi hyvin kuukauden, puoli vuotta. Ja -- kuoli\nkuitenkin! Sam ei pitänyt sellaisesta, ei, reilu selvitys tulkoon: heti\ntappava myrkky!\n\n\"Kuinka sinä puhut!\" huudahti Angelika. \"Minä vienkin vehkeesi pois. Ja\nsinun täytyy mennä huomenna kouluun!\"\n\nAngelika aikoi ottaa hyllyltä tikarin. Sam kavahti portailta, joiden\naskelmalla hän keitteli, tikarinsa suojaksi.\n\nAngelika oli siinä iässä, toki niin paljon Samia vanhempi, että tiesi\nvoivansa tottelematonta ja mieletöntä nuorukaista käskeä. Ja hänellä\noli luonne antaa tarpeen tullen käskylleen voimaa, hänellä, joka oli\nyksinpä hillittömän Tähdenkin, ilmeisen hirviön, kiltiksi kesyttänyt.\nSam puuhasi nyt jotain hyvin vaarallista ... jotain outoa, mutta\ntosiaan vaarallista!\n\nTuossa välkkyi se kaksiteräinen tikari, jonka varteen Sam oli\nkaivertanut julman sanansa.\n\n\"Tikari on minun! Se ei ole aiottu teille\", sanoi Sam. \"Siitä en\nmilloinkaan voi luopua!\"\n\nKiellon kuultuaan oikaisi Angelika vartalonsa täyteen pituuteensa ja\ntavoitti tyynesti tikaria. Sam katsoi häneen silmänräpäyksen. Huudahti\nuudestaan:\n\n\"Minä vannon: se ei ole sinua varten.\"\n\n\"Ketä sitten?\" hymähti Angelika. \"Se hävitetään.\"\n\nJa hän otti tikarin.\n\nSam kavahti pystyyn, tarttui Angelikaa ranteeseen. Vielä hän vannoi:\n\n\"Sitä ei saa ottaa! Kun minä sanon, minä lupaan, että se ei ole sinua\nvarten!\"\n\nAngelika ei hellittänyt. Syntyi ottelu, lyhyt ja sitkeä. Kumpaiselle\nnyt tikari, joka säkenöi ylhäällä ilmassa? Tytön kasvot kalpenivat\nkivusta, -- Sam käänsi hänen rannettaan toisella kädellään, -- mutta\nAngelika ei hellittänyt. Kiihtymys kasvoi, sanaakaan ei vaihdettu,\nhengitys kävi huohottaen Angelikan povesta.\n\nNyt, tällä tuokiolla, Sam vihasi Angelikaa, kuin _vääryyttä_!\n\nOli tullut se kohtalokas hetki hämärässä eteisessä. Ulkona\nliihoittelivat lumihiutaleet hiljalleen puutarhassa.\n\nYht'äkkiä Angelika kirkaisi, hellitti tikarin ja peitti kasvojaan.\n\nKamppailussa törmäsi Sam hyllyynsä. Siitä romisi esineitä alas.\n\nJotain tulena polttavaa kaatui Angelikan kasvoille.\n\n\"Rikkihappoa! Jumala armahtakoon minua!\" huudahti Sam.\n\nNeste oli polttanut Angelikan kasvot.\n\nSam, kun ensimmäinen kotiapu oli annettu, ratsain kaupunkiin noutamaan\nlääkäriä. Ja tohtori tuli autolla Pähkinämäelle.\n\nMitäpä siitä enää! Tapahtunut kuin tapahtunut.\n\nSam:\n\n-- Minun pitäisi katua, en täysin voi: olen liian kirottu, sellaisesta\njuuresta vesonut, isän ja ehkä äidin vihasta lastansa kohtaan! Sukuni\npuun alla asui kuin sadun myrkyllinen konna, joka myrkytti minut. Ja\ntässä tulos: myrkytetty hedelmä, poika, joka polttaa hyväntekijänsä,\nihminen, jolla ei ole mitään jumalallista tunnetta, kiitollisuutta,\nihminen, joka on uskaltanut raadella hyväntekijöitään.\n\nMitä auttoi, että Sam tuolla lääkärinmatkalla nouti Anja Vennolammin\nKolineilta Angelikaa hoitamaan, ilmoittaen samalla, että hän itse nyt\njäisi Pähkinämäelle pitkäksi aikaa; mitä auttoi, että hän vapisten\nkuunteli, tulisiko lääkärin suusta vapauttava sana: sitä ei tullut,\ntohtori sanoi Samille kahden kesken, soimaten, että haavat olivat\nkolmannen luokan, siis pahimpia. Angelikan kasvot olisivat kai\ntuhoutuneet koko iäksi...\n\nAngelikan hohtavan valkea hipiä, hänen kukkeat poskensa, -- tuhotut,\nturmellut!\n\nJa sen oli Sam, Angelikan pelastettu ja kasvatti, tehnyt.\n\nCecilia-rouva säikähti niin, että jaksoi tuskin mitään, ja herra\nLaurell joutui vuoteenomaksi.\n\nSenkin Sam Ilola sai aikaan.\n\nEikö hän ansainnut pitää itseään maailman viheliäisimpänä olentona?\n\nAngelika ei sanonut hänelle kuitenkaan mitään muuta kuin valitti:\n\n\"Oi Sam, Sam!\"\n\nMitä auttoi, että koulupoika valvoi neljä yötä ja päivää Angelikan\nvuoteen ääressä, silloinkin, kun Anja tahtoi vuorostaan valvoa ja olisi\nlähettänyt hänet pois. Vain Angelikan janoa hän saattoi sammuttaa. Eikä\npuhua mitään.\n\nSam ei nukkunut näinä öinä: viereisestä kamarista aivan tunkeutui\nlääkkeiden äitelä lemu, etikkasekoitusten, oliiviöljyn, sinkkikukan, --\nkuin kammottava syyte ... kuin kalman haju. Siellä makasi Angelika\nkovissa tuskissa, mutta vaiti, kasvot ja rinta kääreissä. Kasvot\npalorakoissa, turmeltuina.\n\nKun siteitä muutetaan, nähdään, että toinen puoli Angelikan kasvoja on\nsuuri ikuinen arpi, julma, ruma. Iho jää kuin tylsällä aseella\nraadelluksi, kokoon kurotuksi.\n\nKuinka Sam julkenisi -- edes pyytää anteeksi tällaista!\n\nMyöskään Angelika ei vieläkään puhu. Hän näyttää niin oudolta. Niin\nväsyneeltä. Hänen silmänsä kuultavat kääreistä, siniset, viattomat,\nennen niin kirkkaat. Ne ovat nyt totiset, ikäänkuin katsoisivat\njostakin toisesta maailmasta.\n\nSam tuomitsi itsensä:\n\n-- Myrkky, joka piilee suonissani, ryöpsähtää tulena jalojen ihmisten\nkasvoille ja tuhoaa heidän elämänsä...\n\nLopulta ei Sam tätä kestänyt:\n\n-- Voin tehdä täällä ehkä vielä enemmän pahaa! Mutta minne pakenen?\nMinne pakenen vanhempaani! Taivaan vallat, antakaa minulle rauhaa! Kuin\nOresteellekin, joka surmasi -- äitinsä. Nostakaa minut maasta, jossa\nkaikkein pyhinkin on valhe...\n\nNiin vereltään kehnoksi kuin Sam itsensä tunsikin, joten hän halusi\npaeta tästä kaikesta pois, jonnekin, unohdukseen, edes rahdun\nonnellisempaan ilmaan, ei hänen karkaamisensa kuitenkaan johtunut\nyksinomaan hänestä itsestään. Sen sääti kai kohtalo, ja kummallista,\nAngelikaa välineenä käyttäen: itse Angelika se vaati, kun alkoi hieman\ntoipua, Samia lähtemään vihdoinkin takaisin kouluun.\n\nKouluun muka! Kohtalolla oli Samille kovempi koulu.\n\n\n\n_Sirkus \"Hatsina\", ja miten oikein elokuvain vauhdilla rakastutaan,\nlukijoille toivottavasti ilo, koska heitä, poloisia, joiden päät\nmuutenkin ovat työn rasittamat, säästetään liikaa ajattelemasta. Kuinka\nmiss Minnie Bell ilmestyy Samille suurimpana unohduksena ja näyttää\nhänelle kunnian ja Indian maat. Kuinka klovni Billy hukkaa sormensa,\netsii sitä, hirtetään ja pelastuu._\n\n\nSam kuunteli kaupungissa ennen kouluun menoaan lehtori Kolinin\nvihastuneet soimaukset siitä, mitä Pähkinämäellä oli tapahtunut,\nkertoi, että Angelika voi kyllä jo vähän paremmin, mutta ei enää\nmilloinkaan pääsisi ennalleen, ja pyysi, että Anjalle, joka jäi\nAngelikaa hoitamaan, olisi hankittava loma. Sitten hän meni lehtorin\nkanssa yhdessä kouluun. Mutta jo aamurukoukseen marssittaessa kertoi\neräs kaikki rumat asiat tietoonsa nuuskiva luokkatoveri, työntäen\nsuuhunsa namusia, Samille ilkeän juoruilevasti, että Kaimo Ilola oli\njulkaissut täällä lehdessä, -- ei siinä, jonka toimitussihteeri oli\nSamin ystävä, vaan vanhoillisessa, -- jonkinmoisen runon nimeltä \"Ille\nfaciet\", jossa hän kehuskeli nerouttaan, ryyppäämistään ja sitä, että\nSam jatkaisi isänsä nerouden keskeytynyttä työtä. Sitäpaitsi oli Ilola\nviime yönä rentustellessaan töhrinyt erään valokuvaajan ulkoportaat.\n\nSam erkani rivistä, hän riensi kaupungille.\n\nHän ei aikonut enää koskaan kouluun palata.\n\nSam haparoi povitaskuaan: siellä oli tuo kaksiteräinen tikari!\n\nHän etsi kaduilta, toreilta, rantalaitureilta kirjailija Ilolaa.\nMyllymäestäkin. Ei löytänyt.\n\nMinnekään sisälle ei Sam kuitenkaan mennyt. Kuinka hän olisi sietänyt\nsellaista näkyä: tuota kauhistavaa olentoa.\n\nKirjailija Ilola sai kiittää onneaan, että hän makaili vanhan ja\njulkean ämmänsä kamarissa. Ja pelkuruuttaan: vallankumousmelskeissä,\njotka hetkeksi hiljentyivät sittenkuin keisarikin pantiin viralta,\nhavaittiin jälleen viriämisen oireita. Nyt erikoisen suomalaisia.\nKaiket päivät huhuttiin uusista lakoista, joita oli tehtaissa syttynyt.\nPunakaarti hoiti miliisien, erotettujen poliisien seuraajain kanssa\njärjestystä miten hoiti ja sen peloittava lauma kasvoi yhä suuremmaksi.\nJuteltiin siitä kauheita: että kaikki porvarit aiottaisiin tappaa,\nyhdeksänvuotisiin lapsiin asti; ainoastaan siemen noista kelvottomista\nsiis säästettäisiin.\n\nPunakaartilaisia kierteli irrallisinakin kaupungilla, usein sotamiesten\nseurassa, jopa varustettuina kivääreillä, jotka he olivat saaneet\nkasarmeista.\n\nJa juuri tänä aamuna levisi huhu, että punaiset ja ryssät aikoisivat\nruveta ryöstämään rikkaita, ja niinpä tukkivat monet kauppiaat ovensa\nja ikkunansa laudoilla.\n\nSam näki nytkin sotaväkeä ja punakaartilaisia kuhisevan pitkin katuja.\nMutta heitä hän ei ajatellut. Toiset ajattelivat: porvaristo, joka\nodotti jännityksessä, kauhussa ja vihassa. Rehtori Kiiliänkin täytyi\nodottaa ja pitää koulunsa käynnissä. Mutta kuinka valmis hän olikaan,\noikein omassa lihavassa persoonassaan, viemään taisteluun omat\njoukkonsa, asestetut porvarit, joita hän kaikella hengenmiehen\nkiivaudella salaa harjoitteli! Mitä nuo ryssät, nuo likaisenväriset\nsinellilepakot, hankitsivat, keskenään kiivaasti outoa kieltänsä\nsolkaten? Mitä varten he olivat kuhahtaneet kasarmeistaan?\n\nPelättiin siis pahaa.\n\nJa tällaisenako päivänä kirjailija Ilola olisi lähtenyt ulos? Hän oli\npelkuri; hän uikutti:\n\n\"Mitä vielä tuleekaan? Kunhan henki edes säilyisi!\"\n\nNiin ollen Sam sai tuskaansa vain yksinäisyyden viihdytystä metsissä,\nlouhikkojen lumessa.\n\nTuli ilta. Täytyi lähteä takaisin kaupunkiin.\n\nPäästyään rautaisen kaarisillan yli poikkesi hän, häpeissään ja ihmisiä\nvältellen, Raatihuoneenkadulta vasemmalle. Joutui rantatorille, jonka\nedustalla viimekesäiset kaislat seisoivat vielä jäässä ja heilahtelivat\nalakuloisesti koleassa tuulessa.\n\nSilloin hän kuuli kitarain tahdikasta helinää ja rumpujen kuminaa tältä\ntavallisesti autiolta torilta.\n\nMitä tänne oli ilmestynyt?\n\nSam menee lähemmäksi. Kaksi telttaa, joista toinen suunnattoman iso ja\nkorkea, on rakennettu torille. Köysillä paaluihin kiinnitetyt seinät ja\nkatot värisevät ja lainehtivat tuulen nykiminä. Telttain edessä palaa\nkaksi valtavaa kaarilamppua, jotka heittävät kirjavaa valoa loitolle\nkadunkulmiin.\n\nJa telttojen luona hääräilee väkeä oudoissa puvuissa.\n\nSam pysähtyy tarkastelemaan ilmoitusplakaattia, johon on\npunaisella ja vihreällä kuvattu kukonheltalla varustettu narri,\nkiinalainen jättiläinen, joka kantaa Napoleonia kämmenellään,\nvoimistelijapyramiidi, nainen, joka lennättää valkealla ratsullaan\npoikki hulmuavan lipun, leijonia, norsuja. Kirjoitukset venäjää:\n\"Sirkus Hatsina. Arabialaiset antipodiennit. Professori Van Hooren ja\nhänen jättiläiskissansa Moor, Brutus, Astrakan... Klovni Billy Fulljack\nkahlemestarina. Köydellä kävelevä norsu. Taiteilijatar miss Minnie\nBell. Maailman pienin lilliputti señor Muñeco...\"\n\nIson teltan ovesta kulkee jonkinlaisia sirkusrenkejä roimahousuissa ja\nlyhyet lammasnahkaturkit yllä. Sinne keräytyy muutamia maalaisiakin\ntöllistelemään. Liuta pikkupoikia tirkistelee sisälle seinäin alitse.\n\nSamin mieli on katkera, synkkä, särkynyt. Se himoitsee palavasti\nunohdukseen, vapautukseen ... seikkailuun.\n\nNyt ryntää teltoille sotamiehiä ja punakaartilaisia kivääreineen\npäivineen. Ison teltan ovella soitetaan kelloa, näytäntö kai alkaa.\n\nOikeita katselijoita, porvareita, ei näy juuri ketään. Puhumatta\neräistä lyseolaisista, joilta Sam tahtoisi pujahtaa häpeäänsä piiloon:\nlyseohan tietysti tunsi taas viimeiset uutiset hänen isästään.\n\nEi siis porvareita, kaipa he pelkäsivät pistinmiesten liikehtimisiä.\nEnimmäkseen vain väkeä, joka ei Samia tuntisi.\n\nSam kierteli torin pimentopaikoissa. Mieli veti sirkukseen.\n\nHänellä ei kylläkään ollut rahaa...\n\nMutta hän ei aikonut enää kotiinsa, lehtori Kolinille. Eikä edes\nPähkinämäelle! Ei täällä enää minnekään!\n\nMutta -- mihin hän sitten aikoi?\n\nKuinka kurjaksi ja alentavaksi hän tunsi elämänsä! Ehdolla millä\ntahansa hänen täytyi vapautua.\n\nHän meni erään punakaartilaisen luo ja tarjosi hänelle taskukelloaan,\nmistä hinnasta vain, sirkuspiletin hinnasta.\n\nMikael Laurellin antama muisto- ja palkintokello! Yks'kaikki: kun on\nkerran kirottu, niin...!\n\nSälli tarkasteli esinettä, arvosteli sitä sadatellen, mutta antoi siitä\nmuutamia pieniä likaisia markanseteleitä.\n\nSam pääsee ensimmäiseen telttaan.\n\nOvella myy kalpea, rokonarpinen mies vaiti ja synkkänä pääsylippuja.\nToinen, valkealla pipolakilla varustettu, hoilaa ja solkkaa monilla\nkielillä, kutsuu yleisöä, näyttelee käsivarsiensa ohutta paksuutta ja\nväittää olevansa kahleiden aukaisija: ei sidettä, solmua eikä ketjua,\njoka hänet pitäisi! Sam painaa päänsä kumaraan, etsii yksinäistä\npaikkaa, jossa tutut koulupojat eivät toveriaan huomaisi, ja löytää\nsellaisen pimeässä telttojen välisessä käytävässä, plyyssillä\nverhottujen penkkirivien juuressa. Käytävästä ja toisesta teltasta\ntunkeutuu vastenmielistä hajua, ikäänkuin mullan, raa'an lihan ja\nhajuvesien, ja kuuluu sirkusväen hälisevää juttelua, johon on sotkettu\nkaiken maailman kieliä. Kuuluivat väittelevän, mitä hyödyttää ollenkaan\nesiintyä näin naurettavan pienelle yleisölle, vieläpä soldateskille.\nKäytävässä on irtonainen penkki, Sam koettelee sitä ja saakin jäädä\nsiihen rauhassa; vartija, joka seisoo toisen teltan ovella nahkoitetut\nhousut jalassa, ei katsokaan häneen, niin on vaipunut, nähtävästi,\nsynkkiin mietteisiin. Ohjelman suoritus alkaa kumminkin. Fanfaari\nrämähtää käytävän päältä torvista, rummuista ja kimeistä pilleistä.\nJohtajana sama kelmeä mies, joka möi lippuja teltan ovella. Niin,\nkiihoittavana, villinä viheltäen kimpoaa kumea kaiku, räikeä pärinä\ntakaisin teltan korkeasta katosta, jossa kirjavia lippuja ja teräkseltä\nvälkkyviä trapetseja riippuu; soitto kiitää ja kiertelee kiihoittavina\nvihellyksinä ympäri seiniä. Kirkuvana, hoilaavana parvena ryntäävät\narabialaiset ryöpyten aivan Samin ohitse kentälle valkeissa, punaisella\nsaumatuissa mekoissaan, he kierivät pyörinä arenalla, lentävät pystyyn,\nsyöksyvät nurin niskoin, rakentavat yht'äkkiä ihmispilarin, jonka\nhuippuna seisoo pieni ruskea poika, pää kihara kuin lampaanvilla, ja\nSamin jäsenissä nytkähtelee joka liikkeellä kuin kiihko yhtyä leikkiin:\nSam on urheilija! Toisilleen omituisella kielellään käheitä komennuksia\nhoihkaisten he muodostivat pyramiidin, se hajoaa, he hypähtävät alas\nkuin suihkulähteen vesi ilmasta putoaa ja särkyy, -- ja taas kimmaltaa\nuusissa kaarissa: niin he kieppuvat nyt maassa, johon on ripoteltu\nvähän hiekkaa, renkaina, pyörinä, hoihkivat lyhyitä komennuksiaan,\nvilistävät nopeasti ympäri:\n\n\"_Abdolhareth, Ahmed, Mohammed! Ia Allah, ia rahman_!\"\n\nSoittimet räikkyvät, sotamiehet nauravat, huudahtelevat ihastuksesta:\nse yleisö on ainakin innostunutta. Punakaartilaiset istuvat vaiti.\nHeidän päällikkönsä seisoo lähellä Samia, melkein tuossa vieressä,\npunainen hiihtomyssy päässä, keikistellen rintaansa kädet\nhousuntaskuissa. Raakana, pöyhkeänä. Lentosuukkoja heitellen\narabialaiset katoavat. Astuu sisään laiha professori hyvin ryppyisessä\nfrakissa. Hänen edeltään marssii rivissä seitsemän tavattoman isoa\nkissaa, ja sirkusrengit lennättävät arenalle telineitä, jonkinlaisia\nkevyitä tikapuita ja korkeita tuoleja.\n\n\"_Vooruit_!\" komentaa professori, kissat hyppelevät tuolijonon poikki,\nsoluttautuvat selkänojain aukoista, kiipeilevät kattoa kohti tikapuita,\nasettuvat jokainen määrätylle kapulalleen.\n\n\"_Aa koshki, Astrakan, Brutus, Spartakus, voi harashoo_!\" nauravat\nihastelevat venäläiset.\n\n\"Jalopeurat tänne!\" huutaa joku punakaartilainen.\n\nProfessori kohottaa käsivarsiaan: hihoista pyrähtää lentoon pikku\nlintuja, ne istuvat hänen olkapäillään, kädellään, asettuvat hänen\npäälaelleen, nokkivat hänen korviaan. Taskusta vilistää esille liuta\nvalkeita pieniä hiiriä. Ja kun hän viittaa, lentävät linnut\nbarrieerille, piiskuttavat siinä, räpyttelevät siipiään. Mutta hiirensä\nhän sijoittaa pikku lintujen viereen; jos joku hiiri pyrkii omille\nteilleen, niin hän viheltää, ja hiiri pysyy paikallaan.\n\n\"_Vooruit, Brutus, Astrakan, Moor, Djeh_!\" huutaa professori, ja kissat\nmarssivat hitaasti rivissä kaiteen ohi, jolla linnut ja hiiret istuvat.\nKissat kiipeävät kaiteelle, ne harppaavat varovasti lintujen ja hiirten\nyli. Ja linnut hypähtävät istumaan kissojen selkään.\n\nVenäläiset läiskyttävät hurmiossa käsiään. Suomalaiset ovat vaiti.\nAinoastaan punaisten päällikkö, joka kellistelee selkäänsä Samia\nlähellä, sanoo:\n\n\"On näitä nähty!\"\n\nTulee klovni, se, joka hyppeli käsivarsiaan näytellen teltan ovella.\nHän puhuu enimmäkseen venäjää. Kukaan ei ymmärrä mitään -- paitsi\nsotamiehet, Sam ja koulupojat. Hän puhuu, hoilaa, kikattaa, ja ahmii\nahkerasti pullosta, jonka vetää usein, aivan liian usein, esille\nsuunnattomien housujensa taskuista.\n\n\"Älä pölötä!\" huutaa joku punakaartilainen. \"Eikö se ole tuo, joka\nkatkoo kahleita?\"\n\nKlovni Billy ei varmaankaan ymmärrä suomea. Hän jatkaa juttuaan.\nHänelle on tapahtunut hyvin pahaa. Hän väittää hukanneensa jotain hyvin\ntärkeää. Hän näyttää oikeaa kättänsä, siitä on etusormi taivutettu\nkämmentä vasten. Sen sormensa on Billy hukannut. Hän lukee sormiaan,\nlukee yksitellen jokaisen: yksi sormi on kadonnut! Summaksi tulee aina\nyhdeksän. Billy pusertaa päätänsä epätoivossa, kokonaisen tukun hiuksia\nhän heittää arenan multaan. Hän syyttää bolsevikkeja: ne ovat hänen\nsormensa takavarikoineet. Vaikka se ei ollutkaan rikas, ei mikään\nkultarilli: se oli vain tavallinen etusormi, köyhä, pieni, laiha sormi,\nmutta hyvä, kiltti sormi, kynän apulainen, kynäteline, ilmansuuntien\nviitta, korvan raaputtaja! Se oli viisas ja rohkea sormi. -- Sitä ei\nlöydy. Billy vaipuu alakuloisuuteen. Hän puhuu: muistelee, mitä kaikkea\nhän sillä ystävällään oli tehnyt. Nyt se on ainaiseksi mennyt! Sitä\nmenetystä ajatellen hän joutuu haikeaksi. Hän väittää kalpenevansa\nvalkeaksi kuin lumi. Kuin liitu! Ja hän koettaa jälleen sitä etsiä; hän\nvapisee, tutisee kiihkosta, hän palaa hermostunutta intoa, etsii\nsormeaan taskuistaan, päästään, liiveistään, sukistaan, joka paikasta.\nKoko mies tutisee surusta. Hän on niin murtunut, menettänyt kaikkein\nkauneimpansa, rakkaan, ihanan pienen sormensa! Billy itkee todellisia\nkyyneliä.\n\nRokonarpinen tulee auttamaan Billyä, Hän todistaa, että kaikki kymmenen\nsormea ovatkin tallella: ottaa Billyn kädet kouraansa, löytää toisen\nkämmenen sisältä kadonneen sormen.\n\nSitä Billyn riemua! Sormi on löytynyt! Klovnin kasvot kirkastuvat, hän\nkiittää taivasta, hän hypähtelee ilosta, heittää kuperkeikkoja, ryyppää\nilosta. Hän on onnellinen kuin joululahjan saanut lapsi. Myöntää\nolleensa tyhmä, kun ei osannut laskea sormiaan.\n\nMutta miksi hän oli niin yksinkertainen? Hän kertoo sen: selittää,\nettei hän oikeastaan ollutkaan Billy. Ei, hän on vaihdokas, ruma, tyhmä\npoika, sillä hän oli alkujaan ollut pieni kaunis tyttö:\n\n\"_Brocking french? Moa, je ne suis pas Billy. J'ai été une fois une\npetite jolie demoiselle_!\"\n\nSam kyllä ymmärtää. Mutta sotamiehet eivät ymmärrä, koska eivät naura,\nja siksi Billy kääntää puheensa venäjäksi, selittää kaiken venäjäksi.\n\n\"Oho, valehtelet, kanalja\", nauravat sotamiehet.\n\nBillykö valehtelisi? Hän kysyy, voivatko sotilaat tuntea sen asian\nparemmin kuin hän itse:\n\n\"Te ette olleet siinä paikassa, jossa minä synnyin, mutta minä olin, ja\nsiis minä sen tiedän. _My word_: Minä olin syntyisin pieni, hyvin\nkaunis tyttö. Mutta sitten ammani vei minut ulos pienillä kärryillä\nkävelemään. Ja sitten hän istui puistoon penkille. Ja sitten tuli\nsotamies, ja ammani alkoi tarinoida hänen kanssaan. Heillä oli niin\nhauskaa. Mutta sitten tuli siihen hyvin paha noita ja hän otti minut,\njoka olin kaunis pikku tyttö, kärryistä pois ja pani sijaan ruman pikku\npojan ja se olin minä. Siitä saakka minä olen ollut ruma ja hyvin tyhmä\npoika...\"\n\n\"Älä pölötä!\" huutavat punakaartilaiset.\n\n\"Mitä tolkkua tässä on?\" jatkavat toiset. \"Katkaise kahleita, kun\nlupasit. Ja missä on se nuoraa pitkin kävelevä elehvantti? Entä missä\njalopeurat?\"\n\n\"P--leen komeljanttarit! Missä jalopeurat ja elehvantti?\"\n\nSyntyy levottomuutta, sirkuslaiset kerääntyvät välikäytävään, -- monta\nei heitä näy olevan, ja yksi heistä, tirehtööri varmaan, sadattelee\nvenäjäksi niin että vaahtopisarat räiskyvät suupielistä:\n\n\"Katalaa! Olisinpa aavistanut, että täälläkin nuo vallankumoukselliset!\nTämän kylän ohi olisin mennyt. Hahhahaa ... tällainen yleisö! Pahempia\nkuin sotamiehet! Lyijyä heille pitäisi. Ja tähän täytyy nyt alistua, --\nkunnes pääsemme täältä pois: _bjednost nje parik_!\"\n\nSällien ilkivalta yltyy. Julkea päällikkö astuu uhkaavasti tirehtöörin\neteen.\n\n\"_Tenki! Tenki! Tavai tenki_!\" ärhennetään ja tahdotaan maksuja\ntakaisin.\n\n\"Rahat tänne, tai näytä jalopeurasi ja elehvantti!\"\n\nTirehtööri pyytää venäläisen sotamiehen tulkikseen. Sitten hän\nähkäisee:\n\n\"Elefantti! Leijonat! Plakaatti, valitettavasti, ei puhunut aivan\ntotta; sitä ei voitu painattaa uudestaan, ei ollut kirottua rahaa.\n_Bjednost nje parik!_ Mutta elefantti on kuollut matkalla ja\nleijonat kuolivat tänään täällä. Ja hevoset joutuivat matkalla\ntakavarikoiduiksi! Siihen meni Regent ja Moskva, siihen Waverley.\nKirottua!\"\n\n\"Ei siinä kenkkuilu auta! Tänne jalopeurat ja elehvantti. Tämä on\nhumpuukia!\" huutavat punakaartilaiset. \"Onhan kuitenkin tuo säkkihousu.\nPannaanpas hänet rautoihin, niin nähdään, pääseekö hän niistä irti.\"\n\nBilly olisikin valmis kahleita päästämään. Hän huutaa, pyytää köysiä ja\nketjuja. Tirehtööri työntää hänet kuitenkin pois, niin, lyö Billyä:\n\n\"Suoria tiehesi, juopporatti. Miss Bell, koettakaa nyt te lumota näitä\nhuligaaneja!\"\n\nBilly onkin kypsä, hän on todella liiaksi keikistellyt pulloaan. Hänet\nviedään pois, ja nyt kannetaan arenalle korkeat telineet, jotka ovat\nkuin valtava ruuvi tai kiertoportaat, joissa ei kuitenkaan näy\naskelmia, vaan ainoastaan sileä viettävä taso. Ja nyt liihoittaa Samin\nohitse arenalle miss Minnie Bell.\n\nHän on kaunis. Jokainen kuvitelkoon ihanintaan: niin kaunis hän on!\n\nMiss Minnie liihoittaa arenalle. Tuokion, kuin salaman leimahtaessa,\nnäkee Sam hänen kasvonsa. Kasvot, ei muuta: ja Samin silmät\nhäikäistyivät, sokenivat.\n\nOlemme maininneet, ettei Sam ollut tätä ennen kertaakaan rakastunut,\nniin oli kohtalo määrännyt.\n\nNyt hän olisi tahtonut vaipua maahan, arenan multaan ihanuuden nöyrässä\npalveluksessa.\n\nHän näki Minnien ihmeellisen, jumalaisen puhtauden sädekehän\nympäröimänä, täällä karkealla, tahraisella arenalla. Näki hänen\nhypähtävän noiden kierreportaiden juuressa isolle kullatulle pallolle,\nja sitten liitävän pallolla ylös kierrettä myöten, huimaa vauhtia\nkorkeuteen. Kuin voitonjumalatar, kuin roomalainen Victoria. Kuinka hän\nkohosi! Oliko hänellä -- jalkojakaan, joilla hän pyöritti kultaista\npalloa? Ei, Sam Ilola näki vain hänen kasvonsa, kun ne jokaisen\nkierroksen jälkeen kääntyivät häneen päin. Mikä ylhäinen hohde niissä\nkasvoissa! Antakaamme fantasialle valta: ne kasvot ja kiharat, jotka\nväreilivät liihoittajan ympärillä, hopeiset hileetkö, jotka hänen\nkauniilla, uljaalla povellaan värisivät, nuo kiharatko saivat aikaan,\nettä hän Samin silmissä sai voitonjumalattaren siivet, joilla hän lensi\nja yleni -- aivan pilviin?\n\nNuorukaisen kohtalonlankoja kehrättiin juuri nyt. Minnie Bell ei ollut\nhänelle ainoastaan jumalatar Victoria, hän oli Fortuna, Onnetar, joka\nkuvataan pyörivällä rattaalla liikkuvana, -- kohtalotar.\n\nTuokio niin. Ja nyt Minnie Bell tulee kuulalla leijuen takaisin alas,\nlähemmäksi nuorukaista. Minnie Bell ... jollakin tavoin niin omituinen,\nettä Samin täytyy painaa kädellään sydäntään. Minnie joutuu hänen\nviereensä, aikoo mennä takaisin sisätelttaan. Sam syöksyy askelen\nhäneen päin, sokeutuu, tuntee polviensa vapisevan, ja hänen päätänsä\npyörryttää ihana onnen ja samalla onnettomuuden tunne: tämä on Minnie\nBell, joka merkitsee hänelle elämää, kuolemaa!\n\nSamassa silmänräpäyksessä päättää koulupoika kirjoittaa hänelle\nkirjeen. Osan kirjettä saksaa, toisen ranskaa, kolmannen englantia tai\nvenäjää. Samaa asiaa, jonkin kielen niistä jumaloitu ymmärtää.\n\nMinnie aikoo poistua Samin ohitse. Sam tuntee yht'äkkiä jäävänsä syvään\nsuruun ... kuin hän olisi ikävöintiin hylätty.\n\nMinnie aikoo poistua, venäläisten taputtaessa villisti käsiään; mutta\nsilloin tuo punakaartilaisten päällikkö, joka kellistelee vatsaansa\nitserakkaana ja pöyhkeänä, asettuu tytön tielle välikäytävän aukolle.\nHän tempaa taiteilijatarta kädestä, kiskaisee hänet puoleensa, sanoo:\n\n\"Tämä alkaa jo kelvata!\"\n\nJa Sam kuulee hänen kuiskaavan Minnielle eräitä hyvin raakoja sanoja.\n\nSamin koko sielu nousee kapinaan. Taiteilijatar sinkauttaa jätkään\nylenkatseensa, mutta -- silti hän hymyilee. Lyödä ei hänen kuitenkaan\ntarvitse, sillä samassa seisoo Sam hänen vieressään, hänen edessään ja\nsuuntaa iskun suoraan punakaartilaisen naamaan. Nyrkillään vain.\nArimpaan paikkaan: _knock out_.\n\nKuinka hän uskaltaa koskea Minnie Belliin! Sam voisi hänet surmata!\n\nMies kaatuu. Mutta hän kimpoaa ylös ja huutaa komppaniansa karkaamaan\nsirkuslaisten kimppuun:\n\n\"Kloppi ja Kukko, otetaan tyttö pois!\"\n\nSyntyy rytäkkä, punakaartilaiset, ryssät ja talonpojat ryntäävät\nsekaisin välikäytävää kohti, johon sirkuslaiset kerääntyvät\npuolustukseen: tuossa kelmeä tirehtööri, tuossa rokonarpinen piiskalla\nvarustettuna, siinä sirkusrengit, siinä Sam. Sällit uhkaavat:\n\n\"Huijareita! Petkuttavat! Otetaan ryssiltä kassa pois!\"\n\nSam on tarttunut punaisten päällikköä ranteeseen. Se puristus ei ole\nheikko, mutta Sam tuntee, että hänen pian käy kuitenkin vaikeaksi\nkiristää julkean miehen ranteesta niin, ettei mies saisi esille\ntaskuasettaan. Silloin Sam turvautuu toiseen keinoon: hän vetoaa\nvenäläisiin. Venäläisiinkin! Niin, neiti Bellin ja sirkuksen puolesta.\nEnsin hän sättii suomalaisia:\n\n\"Te tahdotte ryöstää näiltä raukoilta rahat. Etkö häpeä, sinä naisten\nhätyyttäjä! Odotapas! Ehkäpä nuo ryssät eivät vaadi norsua ja leijonia,\njotka ovat kuolleet nälkään. Ja odotapas: sotamiehet lienevät toki\ntottuneemmat käyttämään aseita kuin sinä ja jätkäsi. Tahdotko ilmeistä\nsotaa, mies.\"\n\nJa sitten Sam puhuu sotamiehille, vetoaa heidän ritarillisuuteensa,\nsotilaskunniaansa, rotuunsa. Sirkuslaiset yhtyvät Samin selityksiin.\nSotamiehet innostuvat, ja tuossa tuokiossa he asettuvat punaisia\ntovereitaan vastaan. Joku heistä kirkaisee, laukaisee kiväärinsä\nkattoon.\n\nPunaisten päällikkö, jonka Sam on päästänyt irti, ei enää yritä\nväkivaltaa. Kasvot pilkallisina, mutta vihasta veripunaisina hän\nkomentaa miehensä sirkuksesta pois, laskettaen vielä joukon\nruokottomuuksia ja uhkauksia. Sotamiehet nauravat ja hurraavat\nvoitonriemuissaan.\n\nSiitä pulasta onnettomat sirkuslaiset ovat siis pelastuneet.\n\nMutta samassa juoksee takimmaisesta teltasta eukko, pyylevä ja\nmelkoisen likainen, huutaen venäjää muistuttavalla kielellä:\n\n\"Billy on hirtetty! Hän riippuu trapetsissa!\"\n\nSyöksytään toiseen telttaan, miss Minnie ensimmäisenä. Siellä\nriippuukin klovni köydessä, joka on solmittu ylös trapetsiin ja jonka\ntoinen pää roikkuu maassa. Billyn kasvot ovat jo aivan siniset. Kolme,\nneljä vankkaa talonpoikaa seisoo sivummalla ja katselee naureskellen\nklovnia:\n\n\"Jokohan nyt osaisit avata surmansilmukan!\"\n\nEnnenkuin eräs pikku arabialainen ehti köyteen, raivasi Sam tiensä\ntungoksen läpi. Kuin arabialainen, joka kiipeää taatelipalmuun ottamaan\nhedelmiä, niin, nopeammin, vilisti Sam käsiensä varassa köyttä myöten\nklovniin käsiksi, sivallus tikarilla, ja Billy Fulljack hurahtaa alas\nmiss Minnie Bellin vastaanottavaan syliin.\n\nSirkuslaiset hurraavat Samille kaikilla sotkuisilla kielillään:\n\n\"_There's a good boy! Inshallah! Ah, durakii_!\"\n\nBilly makaa pyörryksissä maassa. Onnetonta ravistellaan, hierotaan.\n\nJa suomalaiset talonpojat väistyvät naureskellen sirkuksesta tiehensä.\n\nSiinä Billy tointuu, muuttuu vähitellen mustanpuhuvasta kalpeaksi. Ja\nlopulta hän herää:\n\n\"_Pardon, pardon, meine Kameraden_!\" uikuttaa hän. \"We are brothers.\nWer giebt mir Whisky? Jaa propil moi um, pardon!\"\n\nHän selittää itse hirttäneensä itsensä. Musikat olivat tunkeutuneet\nsinne, vaatineet Billyä näyttämään, miten hän kahleista pääsisi, ja hän\noli näyttänyt. Silloin olivat he väittäneet, ettei hän pääsisi\nköydestä, jos he itse panisivat köyden hänen kaulaansa. Ja Billy päätti\nriskeerata ... vaikka sitten henki menisi. Hän antoi ripustaa itsensä\nheidän solmuunsa, antoi heidän itsensä hirttää! Oh, se oli kamalaa,\nBilly oli kuolla.\n\nSirkuslaiset ovat vihaisia klovnille, rokonarpinen oikein lyö Billyä\nvihoissaan, hakkaa ja itkee:\n\n\"_Durak_. Olit tappaa itsesi. Voi mieletön!\"\n\n\"_Have a drink, Ruggieri_\", vikisee Billy. Ja hän saa ryypyn, ja ollaan\nsekä vihaisia Billylle että ihastuneita hänen pelastumisestaan.\n\nSamilla on ansionsa pelastamisessa niinkuin koko illan tapahtumissakin.\nTirehtööri tulee ravistamaan Samin kättä, arabialaiset taputtelevat\nSamia hartioille, kehuvat nähtävästi hänen kiipeämistaitoaan ... kuka\nheidän kielensä ymmärsi: se on melkeinpä hebreaa! Rokonarpinen\nesittelee hänelle itsensä:\n\n\"Ruggieri Corvi Romanes.\"\n\nJa koko seurue vaalii nyt Samia kanssaan ilonpitoon, kekkereille, jotka\njärjestetään heti takimmaiseen telttaan, seurueen asumukseen. Ruokien\nlaita on kyllä niin ja näin, sitä valittelee seurueen emäntä, tuo ruma\neukko, Jadviga nimeltään. Mutta juomia riittää: ainakin Billy tuntuu\npitäneen huolen, että keisarillisen sirkuksen pullolaatikot Pietarista\ntulivat mukaan. Niistä nyt aloitetaan, niillä lopetetaankin.\nKilistetään koulupojan kanssa, joka sirkuslaisista on täydellinen\ntaiteilija! Välillä jaetaan leipä ja ongitaan tarkoin makkarankappaleet\nyhteisestä padasta, jonka Jadviga lennätti kiehumaan teltan kulmaukseen\nlämmityskamiinalle. Hotkitaan kilpaa professorin isojen kissain kanssa.\n\nVähän ennen puoliyötä nousee tunnelma iloisimmilleen. Ja silloin pitää\nkääpiö Muñeco, neljäkymmentä senttimetriä pitkä herrasmies, joka asuu\nlämpöisillä täytteillä vuoratussa laatikossa, -- sillä kääpiöitä\nvaalitaan sirkuksessa kuin kultamunia tekeviä kanoja, kauniin puheen\nSamille, ylistäen Samin käsivarsia, joita jo muut ovat ihastelleet niin\nettä Sam itse innostui näyttämään lisää voimaansa ja notkeuttaan,\nheitti trapetsissa jättiläistä, hyppäsi korkeutta, nakkasi ilmavoltteja\nja asettui arabialaisille pyramiidin kannattajaksi ... ja sitten kaikin\nvoimisteltiin, reippailtiin innostuksen ja monen pullon voimalla, joten\nemme ihmettele, että kirjava seurue täysin hyväksyy señor Muñecon\nylistyspuheen Samille. Ainoastaan rokonarpinen, domptööri, pysyy\nsyrjässä: hän istuu häkin luona, jossa kuolleet leijonat makaavat, ja\nitkee; välisti hän oikein ulvahtaa surusta. Kaikkein rakkaimmat, mitä\nhän maailmassa omistaa, ovat kuolleet.\n\nTirehtööri kävelee välillä mietteissään kiivaasti edestakaisin. Sanoo\npohtivansa keinoa, kuinka pelastaa sirkuksensa pois tästä maasta,\nkuinka saada edes sen verran rahaa...\n\nMutta herra Muñeco, seisoen hännystakissa ja arvokas kunniamerkki\nrinnassa pöydäksi käännetyllä tavaralaatikolla, ylistää vielä enemmän\nSamin kielitaitoa kuin hänen urheilumestaruuttaan. Ja siinä Sam, joka\non nyt ensi kertaa elämässään joutunut Dionysos-jumalan suloisen ja\nhassun valtikan alaiseksi, kiihtyy itsekin tästä taidostaan. Kesken\npuhetta tahtoo hän välttämättä parleeraamaan kaikenlaisia kieliä.\n\n\"_Parlez-vous l'anglais, señor Rafael Filibert de Valentino\nd'Antaguolla Muñeco_?\"\n\n\"_Very well_!\"\n\n\"_Omituista. Señor Muñeco, sprechen Sie deutsch_?\"\n\n\"_Sehr gut_.\" Mutta hän ei ollut saanut puhua sitä moneen vuoteen,\nse on ollut sodan aikana Venäjällä kiellettyä, \"_gaspadin Ilola,\ngavarite-li vy pa ruski_?\"\n\n\"_Nemnoshko! Usted habla español_?\"\n\n\"_Si, si, si, sono español_.\"\n\n\"_Optimo! Io hablo myi male, magno hoc dico cum dolore! Faciam ut\npotero!_ -- Paljonko painatte, señor Rafael d'Antaguolla Muñeco?\"\n\n\"Kymmenen kiloa.\"\n\n\"Onko mahdollista! Ja mitä te syötte?\"\n\n\"Tavallisesti kaksi osteria ja kananpojan rinnan\", vastasi herra\nMuñeco. Mutta nyt oli kurjuus edessä, vallankumous riistänyt\nkananpaistit: \"_Que desahogo! Todos los bienes y ricezas abandonades.\nAy, señor Sam, que pena ver morirse de hambre a los hijos y a las\nmujeres_.\"\n\n\"Oletteko siis naimisissa, herra Muñeco?\"\n\n\"_De nada_.\" Mutta hän oli aikonut mennä naimisiin.\n\n\"Kummallista. Eikä sittenkään: tehän olette mahdottomasti ansaitseva\nmies. Kuuluisa. Kaiken maailman kiertänyt. Kuinka vanha olette?\"\n\n\"Kaksikymmentä vuotta!\"\n\n\"Kaksikymmentä vuotta, ja nyt jo niin kuuluisa!\"\n\nSeñor Muñeco vastasi arvokkaasti:\n\n\"No, älkää surko! Eiväthän kaikki ihmiset voi olla kääpiöitä! _Legen\nSie rüstig Hand ans Werk, Sam Ilola. Sie sind ein Künstler_!\"\n\nJa Muñeco esitti, että Samin olisi ruvettava sirkuslaiseksi; juoden\nomasta pienestä, erään suuriruhtinattaren lahjoittamasta pikarista,\nvahvisti Muñeco yhä enemmän sitä käsitystään, että Sam kuului\nerikoisesti heidän piiriinsä, rotuunsa. Paitsi että hän oli notkea\nkuin italialainen, sitkeä kuin saksalainen, kylmäverinen kuin\nenglantilainen, oli hänellä nimenomaan se taiteilijain kulttuuriavu,\nettä hän omisti hämmästyttävän helposti kaikki kielet. Nyt hän oli jo\noppinut arabialaisten kanssa: _Es-selam-aleikum!_ Nyt hän jo tiesi,\nmikä on _sharab_, jota tässä kilvalla juotiin, mikä _Dar-esselam_, mikä\n_dzhehennam_. Niin, siksipä arabialaiset ylistelivät Samia, sanoivat,\nettä hän oli toinen _Lokman_, että hän oli _Alkahim_. Kohotettiin\nProfeetan malja:\n\n\"_Salla Allahu aleihi va sallam_.\"\n\nPidettiin selviönä, että Sam liittyisi seurueeseen, auttaisi sitä\njälleen maineeseen. Esiteltiin Samin velvollisuutena, että hän\nantautuisi jalolle sirkusalalle. Ja taas juotiin monta maljaa ...\nainoastaan miss Bell pudisti tarjouksille päätänsä, yksinään\nkohtuullinen tässä melkoisen rappeutuneessa seurassa. Kääpiö näytti\nvoimistelutaitoaan; hän teki kiepin miss Minnien kyynärvarressa\nriippuen, -- Samille kateuden aihe, Samille, joka kadehti hopeisia\npaljettejakin, jotka Minnien povella välkkyivät. Ja nyt Sam jälleen\nopetteli arabiaa. Arabialaiset tahtoivat antaa neiti Minnien hänelle:\n\n\"_La rabbaniet fil-islami, islami ei tunne munkkilaisuutta. Ota hänet,\noi gylistan, oi mihr_!\"\n\nBilly ryyppäsi, teki hullunkurisia hyppyjä, soitti banjoa jalallaan,\nlauloi, lasketteli sutkauksia:\n\n\"_I Pokkers Skind og Been, spoglati dai bolchevichi, aber tanzamos!\nBallamos! Mihi est importante in taberna mori. Jadvigushka, staaraja\nduura, ai tashakly mardsha_!\"\n\nHälinä, ilo ja hoilaus sirkusteltassa syrjäisessä suomalaisessa\nkaupungissa. Ja siinä, yön kiitäessä nopeasti, loi miss Minnie, jonka\nläheisyyttä Sam oli äsken kääpiöltä kadehtinut, Samiin, tuohon komeaan\npoikaan, joka oli rohkeasti rientänyt hänen avukseen jätkän\nahdistaessa, katseen, joka vangitsi, lumosi. Ikäänkuin magneetti veti\nSamia, kun miss Minnie pujahti toiseen telttaan. Muu seurue jatkoi\nremuamistaan, -- ainoastaan tirehtööri Frenklow käveli yhä kiivaammin\nedestakaisin perimmäisessä teltassa, ja dreseeraaja suri eläimiään.\nMutta nämä kaksi, Sam ja Minnie Bell, molemmat nuoria, istuivat nyt\netumaisessa teltassa radan kaiteella. Ja kuinka kävi? Minnie Bell oli\nkysellyt, kuka Sam oikeastaan oli. Sam heräsi kysymyksestä\ntodellisuuteen, ja silloin hän, joka tunsi itsensä niin orvoksi ja\nkurjaksi, ettei ainoakaan ihminen voinut maailmassa sellainen olla,\nheittäytyi yht'äkkiä miss Minnien jalkoihin, hyväili arasti hänen\nkauniita polviaan, jotka veikeilivät leveänä viuhkana kahisevan hamosen\nlaskoksista, toisesta teltasta kuultavassa himmeässä valossa. Sam\ntunnusti Minnielle kaikki surunsa, kertoi koko elämänsä vaiheet: että\nhän oli jo pienenä polttanut täällä melkeinpä kokonaisen kaupunginosan,\nettä hän oli siis syntymästään kirottu, että hänellä oli harvinainen\nisä, jota hän vihasi kuolemankatkerasti, halveksi kuin kaikkein\nalhaisinta olentoa; isä, jolta hän ei pääsisi minnekään pakoon! Isän\ntähden hän oli johtunut sellaiseen rikokseen, että oli polttanut,\noikeana pyromaanina, kasvattajasiskonsa kasvot. Isä, tuo vieras olento,\nvei häneltä moraalisen voiman niin, ettei hän kykenisi enää tulemaan\nedes ylioppilaaksi. Ei, hän rappeutuisi tähän alennustilaan ja\nvääryyteen, johon oli kiedottu.\n\nKuinka helpolta Samin nyt tuntui tästä kaikesta kertoa! Ja ihmiselle,\njoka oli viisi tuntia sitten hänelle aivan vieras! Koskaan ei hän olisi\nsaattanut avata sydäntään näin Cecilia-rouvalle tai Angelikalle: hän\nkunnioitti heitä, mutta -- toisella tavalla kuin miss Belliä! Minnie\noli hänelle jotain muuta. Hän oli Samille -- nainen! Kaiken muutti\nrakkaus.\n\nMinnie alkoi kuunnella hyvin vakavana. Vaiti hän silitteli Samin\ntukkaa. Vaiti hän hymyili hämärässä, jota jo keväinen aamu antoi. Ja\nvälisti hän kuiskasi rohkaisten:\n\n\"Kerro edelleen. Kerro!\"\n\nHän oli aina \"_ready and willing to help her friends_\".\n\nSam kertoi yhä. Toisessa teltassa olivat eräät äänet jo lakanneet\nmelskaamasta.\n\nLopuksi Minnie kavahti pystyyn ja huudahti päättävästi:\n\n\"_Weil_. Sinä lähdet kanssamme! Sinä et saa jäädä tänne! Sinä et ole\nluotu kuolemaan. Sinussa on voimaa, sinun kohtalosi -- opastaa sinut,\nkunniaan.\"\n\n\"_Ktora godsina, panie_?\" tuli Jadviga kysymään. He eivät kuulleet.\n\"_Pozno, pozno_\", mutisi Jadviga ja sanoi tahtovansa nukkumaan. Mutta\nnuori Minnie kuvasi Samille kultaiset sillat, jotka Barnumin perijät,\n-- profeetan nimikö koraanista puuttuisi, impressarioiden impressarion!\n-- rakentaa taiteilijoille Atlantin yli. Englantiin ja Amerikkaan pyrki\nnyt tämä seurue täältä, -- surkeat rippeet eräistä hienoista\nkeisarillisista teattereista. Hän kuvasi kunniaa, jonka hänen rotunsa,\nnuo kaikista roduista kerätyt vapaat kiertelijät, nuo muuttolintujen\nveljet ja siskot, joille koko maailma on isänmaa, nauttivat suuressa\nmaailmassa, oikeissa maissa. He, jotka välttyvät muiden kansojen\nnälältä, rutolta, sodalta, lyöden kaikki sellaiset leikiksi, paeten\nniitä niinkuin nyt. Hän kertoi Circus Buschista, Circus Herzogista,\nCovent-gardenista, Chicagosta... Riensi noutamaan toisesta teltasta\nsanomalehtiä, jotka olivat, kuten hän sanoi, heille koti, \"home\":\nmuuta ei heillä ollut, he kaikki olivat tavallaan orpoja kuin Sam.\nKoti: niiden palstoillahan he asuivat, niistä tiedettiin heidän\nengagementtinsa, heidän menestyksensä, onnettomuudet, joihin he\nsortuivat, heidän häänsä, heidän kuolemansa. Nämä lehdet olivat jo\nvanhoja, niitä ei saatu Venäjälle vuosiin, mutta Minnie säilytti yhä\nnäitä numeroita, ja jok'ainoa New York Mirror oli hänelle kuin suuri\naarre. Samia ällistytti tämä kummastuttavain uutuuksien maailma! Hän ei\nensin näyttänyt täysin uskovan moisten taiteilijain suuruuteen, mutta\nsiitä Minnie puolestaan kummastui ja suuttui. Hän selitti, että se oli\nSamissa typeryyttä, joka johtui siitä, että hän tunsi asian\nskandaalimaisen pintapuolisesti: hän oli pienistä, vähäisen maan\noloista ... hän oli nähnyt ainoastaan markkinasirkuksia! Ja Minnie\nnauroi makeasti. Tiesikö Sam, mikä oli _la grande banque_? Ja mikä oli\nhippodromi? Tavallinen sirkusko? Suunnaton ero: sirkus tehtiin aina\nkolmetoista metriä leveäksi, mutta hippodromi, jossa pantomiimejä\nesitetään, ei ollut mittojen orja. Tiesikö Sam, kuinka ekvilibristit\njakautuivat? Luuliko hän miss Belliä jonglööriksi? Miten herttaista!\nHänkö, nainen, jonglööri! Täytyi nauraa Samin tietämättömyyttä. Sam\noletti kai, että kaikki sirkuslaiset ovat tuollaisia kurjia narreja\nkuin Billy, -- tosin lahjakas mies ja aikoinaan hyvin kuuluisa, mutta\nsitten rappeutunut, -- tai ehkä epäsikiöitä, joilla on silmä\nolkapäässä? Tai jättiläisnaisia! Että he muka asuisivat aina\ntällaisessa hirveässä teltassa, jossa Minniekin tunsi suorastaan\njäätyvänsä!\n\n\"Ethän ajatelle, ettei meillä olisi sivistystä? Joku sellainen kuin\nPierre Loti, tunnetko hänet, pitää kunniana kuulua meidän joukkoomme.\nMerkillisen ahtaat olot täällä, kun ei sitä tiedetä! Ei, taiteilija\nmeidän alallamme on aivan yhtä suuri kuin esimerkiksi herra Renan\nomallaan, -- tunnethan tuon ranskalaisen tiedemiehen, -- taiteemme\nvaikutus ihmisten kasvatukseen on yhtä tärkeää kuin hänen tieteelliset\nteoksensa. Ah, nytpä ryhdyn minä sinua opettamaan!\"\n\nMinnie vei Samin asuintelttaan ja näytti siellä hänelle toisen ja vielä\nrakkaamman aarteen kuin äskeiset sirkuslehtien vanhat numerot. Se aarre\noli niin painava, ettei sitä voitu sieltä siirtää: suunnaton laatikko\ntäynnä kirjoja. Jalokivistään Minnie oli luopunut mieluummin kuin\nnäistä kirjoistaan. Kirjoja sirkustaiteesta, monta sataa sivua laajoja,\nloistavia, hienoja tutkimuksia hippodromista, ratsutaiteilijoista,\ngymnasiarkeista, -- joihin Sam muuten kuului, -- heidän työnsä\nankaruudesta ja vakavuudesta, heidän elämästään julkisuudessa ja\nkotona, amatööreistä, ulkomaalaisista kotisirkuksista, kaikesta.\n\nJa Samin mielen täyttivät unohduksen kuvat, vapautuksen ja ilon kultana\nsäteilevät kuvat. Sen sai aikaan Minnie Bell, rakastuminen.\n\n\n\n_Kääpiö Muñecon kuolema. Minnien ja Samin pako, -- toimintaa, keveyttä,\niloisuutta, ei mitään raskasta, jota meillä on muka liikaa: Mein\nLiebchen, was willst du noch mehr?_\n\n\nAamulla heräsi Sam, jolle Jadviga varusti etumaiseen telttaan oikean\nmustalaisvuoteen, ylen paksun ja untuvaisen, ja Minnie levitti\nnukkuneen suojaksi hienon turkkinsa, -- siihen, että toisesta teltasta\nkuului hälinää ja kiistaa. Tirehtööri Frenklow siellä pahimmin ärjyi;\nhän vaati jalopeuroja nyljettäviksi:\n\n\"Se on hyvä _trik_. Nerokas kuten kaikki keksintöni! Se on bluffi, joka\nvetää yleisöä. Se toteutetaan.\"\n\nRuggieri raivosi vastaan: hänen ystävänsäkö nyljettäisiin! Sulttaani ja\nMunita! Hän tahtoi haudata eläimet kunniallisesti ... nahkoineen.\n\nFrenklow nauroi pilkallisesti dresöörin lapsellisuudelle. Eilinen\nnäytäntö ei ollut tuottanut kerrassaan mitään, mutta Frenklow\nvannoi lyövänsä läpi täälläkin, pääsevänsä pois tästä kirotusta\nbarbaarimaasta. Hän esitti suunnitelmansa: kuolleiden jalopeurain\nnahkojen sisään pantaisiin ihmiset näyttelemään!\n\n\"_Teper on propil svoi um_!\" huusi Billy juuri kuin Sam meni toiseen\ntelttaan. \"_Kali-mera, maestro Ilola_!\" toivotti hän Samille hyvää\nhuomenta; oli jo varustanut itselleen ensimmäisen tuiman aamuryyppynsä.\n\nNousi aika melu. Tirehtööri piti päänsä:\n\n\"Jos täällä tyhmässä maassa olisi niitä, jotka huomaisivat eron\njalopeuran ja niiden kesyttäjän karjunnassa, niin noista älykkäistä on\nkeksintöni hauska _trik_. Se tuo todellakin väkeä sirkukseen.\"\n\nEtenkin Minnie, joka touhuten ja kiharoitaan järjestäen riensi verhon\ntakaa keskelle kiistaa ja jota vastaan Sam astui kädet levällään ja\ntervehti, äskeistä Billyn juhlallista kieltä jatkaen:\n\n\"_Ei men tis theos essi, Artemidi se ego ge, Dios kure megaloio_...\"\n\nMinnie loi Samiin onnellisen veitikankatseen, mutta sekautui kohta\nkiistaan ja piti tirehtöörin temppua mauttomana.\n\nMutta kuitenkin siihen lopulla taivuttiin.\n\nPahempi kiista syntyi Frenklowin toisesta trikistä: koska jalopeurat\nolivat kuolleet ja yleisö kaipasi nimenomaan petoja, täytyisi pikku\nherra Muñecon esiintyä domptöörinä: professorin jättiläiskissat\nmaalattaisiin tiikereiksi ja lintukotilas työntyisi niiden häkkiin\npiiska kädessä.\n\nNaurettiin, pilkattiin. Professori väitti, että kääpiön sulkeminen\nhänen eläintensä pariin merkitsisi raukalle varmaa kuolemaa. Hänen\nkissansa olivat ärtyisiä. Suuria ja oikullisia. Ne eivät olleet\nmilloinkaan saaneet ruoskaa, ne oli opetettu älyllisillä keinoilla. Ne\neivät muuten totelleet ketään muita kuin omaa isäntäänsä:\n\n\"Señor Muñecolle varma kuolema! Tuollainen pieni raukka lyömään minun\neläimiäni ruoskalla!\"\n\nMiss Minnie kannatti professoria, sitten Jadviga, ja lopulta kaikki\nmuut. Frenklow alkoi raivostua. Kun Sam, joka oli tätä syrjästä\nkuunnellut, joutui teltan taustaan, näki hän, että kääpiö itki ja\nvapisi kauhusta valkeana... Arabialaiset taasen eivät nyt tahtoneet\nkuolleitten eläinten nahkoihin: he olivat taiteilijoita, sellainen sai\njäädä renkien työksi. Mutta rengitkään, nuo kolme musikkaa, eivät\ntahtoneet: he väittivät olevansa vapaita tovereita. Ruggieri vaati yhä,\nettä Sulttaani ja Munita oli haudattava kauniilla juhlamenoilla.\n\nUhkasi yleinen kapina. Siitä teki Frenklow repäisevästi lopun. Hän veti\nhousuntaskustaan revolverin, ja näytti tosiaan siltä, kuin hän olisi\nkyennyt ampumaan pään puhki jokaiselta vastustajalta, -- hän oli\nhirveän häikäilemätön, itsevaltainen, itserakas ja suuttuessaan aivan\nsappitautisen kelmeäksi muuttuva herra:\n\n\"Minä olen pelastanut teidät Pietarista, kerännyt sieltä ja täältä\njoukkueeksi, joka alkaa merkitä jotain, te ... kerjäläiset! Ainoastaan\nminä pystyn johtamaan teidät tämän maan läpi, hankkimaan meille rahaa.\nKen ei tottele, korjatkoon luunsa, vaikka jäisin yksinäni!\"\n\nVain Minnie Bell huusi ja kirkui siveellistä suuttumusta. Hän ei\nainakaan alistuisi osalliseksi tähän tapaukseen: jos siitä tulisi\nmurha, eroaisi hän seurueesta. Hän oli tosiaan saanut tarpeekseen herra\nFrenklowista, niin hirvittävän raaka oli tuo mies, jonka kynsiin\nartistit olivat joutuneet.\n\n\"_May God damn his soul_!\" sanoi Minnie Samille ja kertoi kuuluvalla\näänellä, että Frenklow oli noussut roskasirkuksesta ja tyrannisoi nyt\ntällä tavoin hienoa väkeä.\n\nToteltiin kuitenkin.\n\nSitten tirehtööri lähestyi Samia. Hän kehuskeli ylimalkaisesti,\nmairien, karkeasti Samin lahjakkuutta ja vaati, että hänen piti nyt\njärjestää sirkukselle oikein repäisevä reklaami. Aihetta riitti kyllä,\netenkin nämä pikku tiikerit ja heidän maailman pienin kesyttäjänsä. Sam\nkirjoittaisi lehdet täyteen sirkuksesta, -- oli kai täällä edes\nsanomalehtiä? Sam vastasi, että täällä riideltiin kaikesta, joten\njokainen puolue julkaisi omaa lehtiräpälettään. Mutta siinä tapauksessa\ntäytyisi näytös lykätä seuraavaan päivään, sillä tämän päivän lehdet\nolivat jo ilmestyneet. Pohdittiin asiaa, ja tirehtööri suostui.\n\nProfessorin kanssa Frenklow sopi, uuden kinastelun jälkeen, että\nkääpiö saisi ottaa ruoskan mukaansa häkkiin, mutta varokoon sillä\nkoskettamasta eläimiin, ja että professori seisoisi koko ajan aivan\nhäkin vieressä.\n\nSirkuksen saattaminen voittoon tuli Samille kunnianasiaksi: siinäkin\nhän sai tilaisuuden palvella Minnie Belliä! Niin, mihinkäpä hän ei nyt\nalentunut, kysymyshän oli myöskin Minniestä! Hän lupasi hankkia\nseurueelle miehiäkin noitten kuolleitten leijonain nahkoihin, kun\nkerran narrillinen tirehtööri sellaista vaati. Ja sitten hän ryhtyi\nkirjoittamaan reklaamia. Päätä särki, se on tietty: nuorukaisen\nensimmäinen hummaus. Hän ei välittänyt siitä, hän ei antanut sen\nvaikuttaa työhönsä, hänen oli kunnostauduttava, tehtävä loistavasti\nvelvollisuutensa. Ja kävikö se todellakaan vaikeaksi? Säteilihän\nkirjoituksessa, jonka hän pian antaisi ystävänsä, sanomalehden\nsihteerin painatettavaksi, säteilihän siinä keskellä ja ylinnä Minnie\nBell! Ja tarjoutuihan kaupungille harvinainen tilaisuus nähdä kerrankin\njotain todella erikoista. Sirkus! Tämä ei ollutkaan tavallinen\nmarkkinakoju. Nämä eivät olleet mitään joutavia ilveilijöitä, vaan\njoukossa oli entisiä keisarillisia hovitaiteilijoita! Niitä, jotka\nolivat aikoinaan sokaisseet sekä ruhtinaita että tasavaltain\npresidenttejä. Ainakin oli professori Van Hooren maailmankuulu, Billy\nFulljack oli sitä ollut, ja Minnie Bellin maine syttyisi vielä\nsuuremmaksi kuin se nyt jo oli. -- Yleisen johdatuksen jälkeen Sam\nesitteli ohjelmanumerot kunkin erikseen, ja loppu päättyi kuvaukseen\ntiikereistä, joita kääpiö, niin ja niin pitkä, hypitteli.\n\nSitten Samin oli lähdettävä kaupungille. Mutta lehtori Kolinia,\ntovereitaan tai ehkä Pähkinämäen väkeä hän ei millään hinnalla tahtonut\nnähdä: tunnonvaiva eli sittenkin. Isäänsäkään ei hän enää etsinyt: hän\noli löytänyt unohduksensa, Minnien. Hän saattaisi nyt selvitä\nvähemmälläkin kuin tikarilla, ja oli onnellinen, ettei ollut tuota\nkurjaa miestä kohdannut. Mutta kuinka nyt menetellä? Billy oli\nmaistellut niin, että makasi taas melkein tiedottomana. Sam sovitti\npäähänsä Billyn myssyn, Minnie haki hänelle muita kirjavia pukimia, ja\nehdotti, että hän kätkisi kasvonsakin dominoon. Sam ei suostunut.\nHän pyysi ihovärejä, hän maalasi itse kasvonsa. Tästä uudesta\nneronnäytteestä, kun Sam muutti itsensä klovniksi, tuli koko seurueelle\nuusi riemu.\n\nNyt käveli meidän Sam Jadvigan kanssa ensin kultasepänliikkeeseen,\njossa vaihdettiin viimeisiä sormuksia rahaan, ja sitten hän opasti\nJadvigaa hankkimaan ruokaa. Hän oli nyt niin kirjava ja ruudukas, että\nkaikki ihmiset, mitä vastaan sattui, pysähtyivät ihmettelemään. Siinä\npisti Samin päähän:\n\n\"Jos joku minut tuntee, -- sitä parempi ehkä sirkukselle! Sirkus saa\nlisää reklaamia.\"\n\nToimitussihteeri ei Samia tuntenut, ja kun Sam ilmaisi itsensä, tuli\nsiitä hämmästys ja riemu: tuo pieni, isopäinen, rillinenäinen mies,\njolla oli pörrötukka, piikkiviikset ja aina pitkät sakset kädessä, piti\nsydämellisesti tästä komeasta, terävästä, huimasta nuorukaisesta. Hän\nkyseli, kuinka Sam oli tuohon hurjaan asuun joutunut. Sam vastasi ehkä\nliittyvänsä täällä vierailevaan sirkukseen, mutta sitä ei sopisi\nilmaista muuta kuin oletuksena, vaikka kyllä oli edullista se jossakin\nmäärin ilmaista.\n\nToimittaja lupasi painattaa Samin kirjoituksen seuraavaan lehteen:\n\n\"Mutta se vie tilaa puolen sivua, -- paikan kokonaiselta\nvallankumoukselta! Mutta minä järjestän asian. Kuitenkaan en aivan\nparhaalle paikalle, pääartikkeliksi. Se sotisi tapojen pyhää lakia\nvastaan, joskin politiikka -- on melkeinpä sirkusta! Ei, vasta toiselle\nsivulle. Ja minä maksan siitä. Ei kymmenen penniä sentiltä, vaan\nviisikymmentä, vaikkapa oma litteä kukkaroni menisi, sillä tämä on\nhauska seikkailu. Puhunpa siitä sillä tavoin kuin toivotte tutuille ja\ntuntemattomille.\"\n\nMiehiä jalopeuran nahkoihin kyllä löytyi: kaikkialla lakot ja\ntyönsulut, kierteleviä patterijätkiä ja sällejä runsaasti:\n\n-- Valmiita elukoita, nauroi Sam itsekseen.\n\nSeuraavaan aamuun lisäsivät toimitussihteerin jutut uusia ihmeitä\nennestään kummallisiin kertomuksiin Samista:\n\n\"Sam Ilola karannut. -- Älä ihmettä, minne ja milloin? -- Mennyt\nsirkuslaisten joukkoon. Milloinka? Aikoo heittäytyä komeljantiksi. Onko\nhän varastanut? Onko hän tullut hulluksi? Oli aikonut polttaa\nPähkinämäen kartanon. Mikä sirkus? Ampumatelttako? Karuselliko? Eikä,\nkun keisarillinen sirkus. -- Sieltä oli kuulunut kaiken yötä hoilausta.\nJa Sam oli tapellut punakaartilaisten kanssa, joku venakko oli\nvietellyt hänet siihen. Kuka tämän aavisti! Aavistihan sen kuitenkin\nSamista! -- Siellä kuuluu mies pieni kuin sormi komentavan ja\npiiskaavan tiikereitä. Ei, ne tiikeritkin ovat kääpiöitä, mutta\njalopeurat ovat isoja.\"\n\nLehtori Kolin hyökkäsi viikset pörhössä jo päivällä sirkukseen. Sam\npiti varansa: itse tirehtööri Frenklowina antautui hän nyt puheisiin\nlehtorin kanssa, joka osasi, keisarin ystävänä, vähän venäjää, ja\nkuljetti lehtorin tarkastamassa teltat täydellisesti. Eihän siellä\nmitään koulupoikaa ollut! Kolin oli kuitenkin kuullut Samin varmasti\ntouhunneen sirkuslaisten mukana, turvautui silloin vihaamaansa\nmiliisiinkin ja antoi sen tarkastaa sirkuksen. Sam piilotettiin\ntaitavasti, turha tutkimus; uteliaisuus yhä kasvoi.\n\nTuli seuraavan päivän ilta, ja kun tirehtööri professorin kanssa sai\nparhaiksi kissat keltaisiksi ja viiruisiksi, täyttyi jättiläisteltta\ntungokseen asti. Punaistenpelkokaan ei ollut voinut tulijoita estää.\nTirehtöörin julmat kasvot säteilivät voiton iloa, ja hän alkoi taas\ntovereilleen kehua näillä uusilla trikeillään, jotka vetivät.\n\nSam näki sirkuksessa lehtori Kolinin, rehtorin, voimistelunopettajan,\neräitä muitakin opettajia. Ja paljon tovereita.\n\nHän ei pelännyt muuta kuin että Pähkinämäeltä joku ilmestyisi tänne.\nMutta sieltä ei näkynyt ketään, siellä ei kai vielä tiedetty\ntapahtumasta.\n\nAlkoi ohjelma. Arabialaiset esiintyivät, voimistelunopettaja ärjyi yhtä\nmittaa: \"Hyvä, hyvä!\" Miss Minnie oli jumalallinen, kohosi kuin\nhengetär korkeuteen, laskeutui takaisin lentosuukkoja heitellen,\nhilliten palloa jaloin, jotka liikkuivat huimaa tahtia kuin\nmandoliininsoittajan paletti. Sitten hän nousi teräslangalle ja esitti\nsiellä tanssin; lepäsi langalla kuin Diana sirppikuun kaarella, hypähti\nalas kuin siipien kannattamana. Professori hyppyytti kolmea eläintään\ntelineillä, ja hiiret kiipeilivät kissojen selkään: naisten ihmetys ja\nihastus oli suuri.\n\nMutta Billy oli kypsä, se hän oli ollut kaiken päivää.\n\nSiispä esitti Sam nyt hänen osansa.\n\nVieläpä paremmin kuin Billy: sen huomasi ainakin venäläisistä, jotka\nraivosivat ilosta. Loppukohtauksessa ei hän kuitenkaan malttanut olla\npuhumatta muutaman sanan suomea, ja silloin kohahti huuto:\n\n\"Se on sittenkin Sam!\"\n\nMutta samassa himmennettiin valot ja leijonat tuotiin häkissä telttaan.\nOrkesteri pauhasi. Rokonarpinen astui häkkiin, ja komenteli siellä\nruoska kädessä jalkeille kahta petoa, jotka murisivat, ärjähtelivät ja\nköntivät kummallisesti. Yleisö tungeksi kaiteen viereen. Ja silloin\nkuuli eräs etumaisella penkillä istuva toisen jalopeuran kiroavan ja\nkysyvän toiselta, suomeksi:\n\n\"P--kele, paljonko hän sinulle tästä maksaa?\"\n\nRynnättiin kaiteen yli. Ken suuttui, hänen kiukkunsa tukahtui yleiseen\nnauruun ... tirehtöörin _trik_ oli voittanut!\n\nSeurasi tuo toinen trik, kääpiön ja hänen tiikeriensä vuoro. Kääpiö\nlähti näyttelemään itseään kulkien pitkin barrieeria, yleisö kosketteli\nhänen vartaloaan, käsivarsiaan, ihmetteli hänen hienouttaan ja\nälykkäitä vastauksiaan. Vain punakaartilaispäällikkö murisi, että on\nniitä maailmassa nähty kääpiöitä, joilla oli ollut isompi pää kuin\ntällä. Nyt tyhjennettiin arena yleisöstä, joka oli siihen tungeskellut,\nja pikku Muñeco työnnettiin tiikerien kanssa yhteen. Professori seisoi\nhäkin vieressä valmiina. Kääpiö, joka vapisi kauheasti, oli varustettu\nläiskypiiskalla. Hän komensi omituisia eläimiä hyppäämään renkaan\nläpi... Hän ei lyönyt niitä.\n\nMutta hän sattui kompastumaan. Ja samassa ponnahti isoin kissa\nyht'äkkiä hänen kimppuunsa. Kuin pikku linnun. Se kaatoi hänet alleen.\nLuut ratisivat, kun peto puri. Toisetkin eläimet syöksyivät sähisten\npäin. Professori huusi, komensi eläimiään ja avasi niin pian kuin\nennätti häkin oven. Ensimmäinen kissa leikkii kääpiöllä kuin hiirellä.\nJa nyt se iskee hampaansa hänen kurkkuunsa. Pikku raukan silmät\npullottavat valkeina päässä ja kasvot ovat väännyksissä kauhusta. Veri\nvirtaa hänen kurkustaan. Yleisö syöksyy taas arenalle. Joku nainen\nitkee, huutaa: \"Antaa purra, antaa purra!\" Hän on kalpea tuo nainen,\njoka aavistamattaan himoitsee vertä. Toiset tuijottavat, tungeksivat,\nhe polkevat toisiaan varpaille päästäkseen lähemmäksi näkemään. Yksi\nkissoista viiltää kääpiön puvun auki vyötäröihin asti. Nähdään, kuinka\ntoinen repäisee häneltä silmän. Se kaikki tapahtuu muutamassa\nsekunnissa. Luut ratisevat kissojen hampaissa.\n\nSilloin puhkeaa teltassa suuttumuksen myrsky. Penkkejä kaatuu, kun\nkaikki ryntäävät, jotkut silmittömästi sirkuslaisten kimppuun. Lehtori\nKolin ja rehtori vaativat ensimmäisinä:\n\n\"Miliisi, ettekö ymmärrä! Tässähän on tapahtunut murha!\"\n\n\"Sirkuksissa kidutetaan lapsia, näin siellä rääkätään!\" huutaa yleisö.\n\n\"Nyt nähdään, lähteekö siltä tyttölapselta kissan sisu\", sanoo eilinen\npunakaartilaispäällikkö ja kutsuu tovereitaan.\n\nYleisessä sekamelskassa etsii miss Minnie Bell Samin käsiinsä:\n\n\"Niin surullisesti kävi kuin pelkäsimme. Frenklow on raakalainen!\" --\nMinnie vetää Samin mukaansa takimmaiseen telttaan. \"Minun täytyy vain\npelastaa itseni -- sinun tähtesi. Paetkaamme!\"\n\nJa sill'aikaa kuin miliisi ja yleisö punakaartilaisten kanssa\nvangitsevat sirkuslaisia, juoksevat Minnie Bell ja Sam torille. He\nlöytävät auton.\n\n\"Joutuin, Sam\", sanoo Minnie. \"Minulla on vieläkin hiukan jalokiviä.\nTärkeintä, että pääsimme Frenklowin hommista. Ja Dublinissa on minulla\nkoti ja äiti, jota en ole nähnyt suunnattoman pitkään aikaan...\"\n\nJa kiidettäessä rautaista siltaa pois kaupungista, ensin määränä jokin\nkaukainen asema, jolla he voisivat turvallisesti nousta junaan, heittää\nsirkustyttö vielä Samin lakin sillalta jäälle. Sillan vieressähän\nammottaa keväisiä avannoita: voitaisiin luulla, että Sam on hukkunut.\n\n\"Kasvattajiesi vuoksi\", sanoo Minnie. \"Mutta sinun on parempi näin,\nsinua odottaa tulevaisuus, ja sitten...\"\n\nNiin katosi Sam Ilola synnyinkaupungistaan, katosi Suomesta, karkasi.\n\n\n\n\n\n\nJUMALALLINEN RAKKAUS\n\n\n\n_Anteeksi, hyvät naiset ja herrat, että hyppelimme klovneina, narreina,\n-- kuin joutavat ja liian koreat mustalaiset, jotka ovat kaikista\nkunnon taloista vastenmielisiä; että esiinnyimme näin merkillisesti\nnaamioituina: ehkäpä onnettomuutemme oli niin suuri, että häpesimme\nnäyttää kasvojamme paljaina, ja vakavuus, oi, se saa meidät sittenkin\naina ikävään ansaansa; lisäksi: kukin huvittelee omalla tavallaan,\nkuten teilläkin näkee syrjästä katsoen lapselliset huvituksenne,\nteillä, joita joka päivä, joka hetki vaanii vaara, kalpea katkeruus,\npyyteet, onnen ja omaisuuden menetys, ja, no niin, kaikesta\nalakuloisin: kuolema. -- Miksi Angelika tahtoo myydä Tähden, ja kuinka\nonni polkaisi entistä renki Kottua._\n\n\nSamin kohtalosta ei kuulunut sen jälkeen mitään varmaa. Ei tiedetty,\noliko hän karannut sirkuslaisten kanssa vai hukkunut.\n\nItse Kolin toi nämä häilyvät uutiset Pähkinämäelle, esittäen ne niin\nvarovasti kuin saattoi, sillä Angelika ja Mikael Laurell olivat vielä\nsairaina ja Cecilia-rouvakin jo äskeisestä hirveästä kotitapahtumasta\nlähellä vuoteenomaa.\n\nAnkarasti lehtori tuomitsi Samin menettelyn:\n\n\"En olisi hänestä tätä uskonut! Että hän sinulle, Angelika, teki näin!\nJa lähteä sitten ilveilijäin kanssa renttuamaan. Niin, -- ellei hän ole\nhukkunut.\"\n\nSamin lakkihan oli löydetty avannon reunalta.\n\nTiedettiin, että hän oli touhunnut jotain sirkuslaisten kanssa, heidän\nreklaamikseen.\n\nEräät väittivät tunteneensa hänet siinäkin sirkusnäytännössä, jossa\nkääpiö julmasti raadeltiin ja surmattiin. Ja kaksi iltaa sitä ennen oli\nhän muka sirkusteltassa riitautunut punakaartilaisten kanssa.\n\nEhkäpä ne olivat tappaneet hänet, työntäneet avantoon? Tai nuo\nsirkuslaisetko, kaiken maailman kiertäjät?\n\nSirkusseurue oli vangittu kääpiön murhasta. Vangittu, -- ja päästetty\npian vapaaksi:\n\n\"Arvaahan sen, ei ole enää kunnon järjestysvaltaa, vaan nuo miliisit,\njotka roikkelehtivat kaduilla paperossi suupielessä joutilaina, niin,\noikeastaan ihmisten vastuksina.\"\n\nVain rahat kääpiön hautaamiseksi oli villityiltä vaadittu, ehkä\nlahjuksina. Englantiin ja Amerikkaan he kuuluivat pyrkineen.\n\nJa onneton uhri, pikku herra Muñeco, kuopattiin sitten venäläiselle\nkirkkomaalle.\n\nMutta nyt uusi mysteeri: ennen ilveilijäin vangitsemista väitti joku\nnähneensä Samin ajaneen kaupungista autolla yhden sirkusnaisen kanssa!\n\nOliko poika hukkunut, vai kuinka?\n\nNaarauksia oli toimitettu:\n\n\"Mutta mitäpä miliisin etsinnöistä? Saisivatko he jotakin aikaan,\nvaikka saatavaa olisikin?\"\n\nSam pysyisi jään alla, -- jos oli siellä.\n\n\"Eräät kaupungissa luulevat\", jatkoi Kolin, \"että tässä kaikessa piilee\ntakana aivan toista. Sam on muka lähtenyt liepottelemaan Saksaan\nniinkuin sangen monet muutkin pojat. Repimään muka maatamme irti\nVenäjästä ... mitä mielettömyyttä, kumma, jos se toteutuisi. No, ei\ntässä tiedä, miten lopulta käy... Ehkäpä näemme Samin sittenkin\npalaavan tänne upseerina!\"\n\nTähän viimeiseen toivoon Angelika tarttui sydämellisellä ilolla ja\nmelkeinpä uskolla.\n\n\"Mutta ajatella\", sanoi sitten Angelika, \"että hän makaisi tuolla\njärven pohjassa eikä kukaan edes kunnolleen etsisi hänen ruumistaan!\nTäytyy vieläkin yrittää!\"\n\nAnja, joka asui nyt Pähkinämäellä Angelikaa hoitamassa ja muuten\nkaikessa auttamassa, uskoi hänkin Samin paenneen Saksaan. Kerran\nhänestä sieltä saataisiin kuulla! Cecilia-rouva oli hyvin masentunut\nsurusta ja suuttumuksesta. Mikael Laurell ei ymmärtänyt mitä\najatella ... perinnöllisyydellä saattoi tässä sittenkin olla surullinen\nvaikutuksensa ... ellei Sam liene hukkunut.\n\nMutta nyt se järvestä etsiminen! Siitä puhuttiin, kun lehtori Kolin\nlähti takaisin kaupunkiin. Pähkinämäen herralla ei ollut rahaakaan,\njolla olisi kenties saanut miliisin uudestaan puuhaan: näiden viikkojen\nmullistukset veivät tarkoin viimeisetkin pennit.\n\n\"Siinä tapauksessa minä keksin vielä keinon\", sanoi Angelika.\n\"Odottakaahan. Onhan Sam saatava kauniisti hautaan, jos hän on\nhukkunut. Sen nyt tiedän, rakas isä, ettei sinulla ole liikoja.\nAlvarkin on pyytänyt sinulta rahaa, häneltä kun menee aika\nisänmaallisiin hommiin...\"\n\n\"Niin\", huokasi Cecilia-rouva. \"Mihin tämä kaikki hänet viimein\nvieneekään.\"\n\n\"Jos vaikka viekin, niin vie ainakin kunnialla!\" huudahti Angelika.\n\"Mutta rahat, odottakaahan. Ei, isä, kuinka sinulta pyytäisin! Ethän\nole niitä miehiä, jotka osaavat nylkeä ihmisiä näillä meikäläisillä\nmaatalojen tuotteilla sitä mukaa kuin kaikki muu kallistuu. Tämän sanon\nylpeydekseni. Mutta nyt keksin jotain, josta saamme rahtusen ... jos\nhyvin käy. Kenties Alvarin lapsukaisillekin, -- ettei heidän tarvitse\nkärsiä puutetta. -- Ja tähän toiseen, surulliseen tarkoitukseen!\nMinullahan on Tähti. Se on minun omani, tai melkein omani, isähän antoi\nsen minulle nimikoksi.\"\n\nMikael Laurell naurahti. Angelika sanoi:\n\n\"Niin, tarkoitatte, että Tähdellähän on liiaksi ikää. Mutta nyt ovat\nhevosten hinnat julmasti kohonneet. Ja ajatelkaa, kuinka surullista,\njos Sam siellä syvyydessä... Jokin ääni ikäänkuin vaatii minua:\nSinullahan on Tähti. Tähti-parka. Uskollinen palvelija. Mutta...\"\n\nAngelika mietti mielessään:\n\n-- Myydä Tähti. Rakas, vanha Tähti. Luovuttaa se johonkin outoon\npaikkaan.\n\n\"Hanki sille jokin hyvä koti\", sanoi silloin se ääni. \"Lähdepäs --\nTuulensilmän sahalle. Siellä on nyt omistajana -- Kottu Hulaus. Hänestä\nja hänen pääsystään yht'äkkiä sahan herraksi kerrotaan paljon\narveluttavaa, mutta silloin kun hän palveli renkipoikana Pähkinämäellä,\nolit huomaavinasi hänessä jotain hyvääkin.\"\n\nSeuraavana aamuna tahtoi Angelika lähteä ajelulle: sanoi kaipaavansa\nvähän ulkoilmaa.\n\nSiihen eivät isä ja äiti mitenkään suostuneet, olihan Angelika vielä\nliian sairas.\n\n\"Ohjakset pysyvät kyllä jo käsissäni\", vastasi Angelika. \"Menen\nTähdellä ... Tuulensilmän sahalle.\"\n\nNyt hänen aikeensa aavistettiin, ja hän tunnustikin sen: hän aikoi\ntarjota Tähteä Kotulle.\n\n\"Tuolleko väkijuomien trokaamisella rikastuneelle lurjukselle, kuten\nkerrotaan\", paheksui Mikael Laurell.\n\n\"Kummalliseksi on muuttunut maailma, kun tällaiset menestymiset ovat\nmahdollisia\", ihmetteli Cecilia-rouva.\n\nMutta totuus oli kuitenkin se, että Tähti oli vanhanlainen: huolisiko\nsiitä kukaan; -- että Angelikan aavistus osui usein oikeaan; ettei\nrahaa ollut ja että Angelikan tarkoitus oli kaunis.\n\nAngelikaa ei silti itseään päästetty sahalle, mutta sen sijaan sai Anja\nlähteä sinne Tähdellä ja viedä sinne kirjeen. Ja samalla hän saisi ajaa\nkatsomassa isä raukkaansakin, niin hän itse ehdotti.\n\nNiin meneteltiin.\n\nJa ennenkuin Anja joutui takaisin sahalta, ilmestyikin Tuulensilmän\nnykyinen omistaja sitten Pähkinämäelle.\n\nNiin, ihme oli tapahtunut: entinen renki Kottu oli tullut Tuulensilmän\nomistajaksi.\n\nVennolampien seuraajaksi!\n\nSaha oli näinä aikoina keikkunut ylen nopeasti monissa käsissä. Sitä\noli vaihdettu kuin silloiset lukemattomat huijarit maatiloja tai\nhevosia. Sellaista sattui paljon noina keinottelujen kulta-aikoina,\nsodan lopun vuosina.\n\nEntinen Kottu, renkipoika! Tyhjätasku -- ja nyt sahanomistaja.\n\nMistä hän yht'äkkiä ilmestyikään seudulle takaisin, sitä tuskin kukaan\ntiesi. Koko olennosta ei oltu kuultu pitkiin, pitkiin aikoihin.\nPähkinämäellä olivat kaikki melkeinpä täysin hänet unohtaneet.\n\nMistä hän oli saanut niin paljon rahaa?\n\nKuten sanottu: juoruttiin hänen päässeen alkuun väkijuomilla. Ja sitten\nhän oli jatkanut jos jollakin vähän rehellisemmällä. Kuka sen tiesi?\nHän kuului itse niin kertoneen.\n\nJa sahan omistaja hän nyt on.\n\nKottu ajoi siis Pähkinämäelle:\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää! Hei kukkua, sanoi kuopiolainen, tässä me\nnyt olemme\", alkoi hän laskea leikkiä kohta herrasväkeä tervehdittyään.\n\"Sahanomistaja, ei puukkosahan, vaan moniraamisen sahan. Niin, niin,\nKakkisella on kaikki värkit, yksi verkko, ei venettä. No, ronkelia on\nselitellä, miten pösöt ovat ja elävät, hehe. Riittää se, kun tiedätte,\nettä rahalla saa ja hevosella pääsee, ja muuta ei minulla olekaan kuin\n-- rahaa: ei ole muijaakaan. Mutta poikamiehenä on kevyt elää. Älkää\npelätkö, neiti, ei Kottu teitä kosi: te olette hänelle aina Pähkinämäen\nneiti, vaikka hän nyt, höhöm, ei olekaan enää Kottu Henriikanpoika,\nvaan ... no niin ... Kotliip Hulaus vaan.\"\n\nKottu eli Gottlieb, verevä ja hartevaksi mieheksi kasvanut, löyhki\nkyllä väkeviltä, mutta sitäkin hän pyyteli anteeksi:\n\n\"Katsokaas, helpot päivät: ei työtä, ei ruokaa, sanotaan sananlaskussa.\nMiehet eivät tee työtä, ellen maksa lisää palkkaa, enkä minä maksa\nennenkuin tappelu nousee ja he minut käsirysyssä voittavat! Siksi nyt\nherroill' on hotellit ja herroill' on putelit! Mutta kun minä\nalustalaiseni voitan, -- taitaa tulla oikein painettihyökkäys, silloin\nrupean selväksi mieheksi. Vissisti: selvä kuin puteli, anteeksi. Niks\nnaks, säntilliseksi kuin Pähkinämäen paras seinäkello. Raitis, fiini\nmies! Tuleva kauppaneuvos, minäkin, öhöm, ja -- kunnallisneuvos, öhöm!\nSitten vasta tehdään töitä! Sellaista se on, kun ei enää myödä\nlipottain eikä tynnyrittäin, vaan vaununlastittain ja tanterteissa:\nhalkoja, lautoja, piiruja, parruja, tukkeja, sonneja, pukkeja. Ollaan\nkentlemanneja: hyvät vaatteet, niin mies menee, vaikka takalisto\nvilisee. No niin, isäntäväkeni, mitä teille kuuluu?\"\n\nKestittiinhän kuitenkin sellaista huikaletta minkä talo saattoi!\n\nSattui puhe Samiinkin, ja Kottu Hulaus koetti lohdutella:\n\n\"No niin, odotetaanhan. Ehkäpä hän on mennyt Saksaan. Miksipä ei --\nmeneehän sitä mies sotaankin korean naisen mukana. Toiset tulevat\nsieltä takaisin ... herra Vennolampi odottaa sieltä esikoistaan\",\nsattui Kottu hulauttamaan.\n\n\"Niin, sen Ventin pitäisi tänä keväänä valmistua\", sanoi Cecilia-rouva,\nmutta keskeytti.\n\nSe osa Angelikan kasvoja, joka näkyi kääreistä, lensi punaiseksi. Hän\nei voinut virkkaa siitä asiasta ainoaakaan sanaa. Myöskin Kottu tuli\nnoloksi ja siirsi hoputen jutut nykyisiin tapauksiin, lakkoihin,\nvarkauksiin, villittyihin rosvoihin. Ja entisiin aikoihin: niissä\nriitti paljon muistelemista!\n\nJa niinpä kävi lopulta, että kun Kottu Hulaus poislähtiessään pääsi\nrekensä luona kahden kesken Angelikan kanssa, työnsi hän Angelikan\nkouraan hyvin nopeasti muutamia isoja setelejä:\n\n\"Se preivi! Konkarin hinta! Aarteena velka hyvän miehen lakkarissa!\nMutta en osta, vaikka annan velaksi! Tarjoan vöörskottina, jos\ntahdotte, Pähkinämäen neidille...\"\n\nAngelika hämmästyi:\n\n\"Kuinka voin teitä kiittää! Mutta asialla oli niin kiire...\"\n\n\"No niin, no niin. Mutta minäkö ottaisin Tähden? Pistelisinhän sitä\nneulalla, muistatteko. Ei, ei sentään, henkslemanni ei enää pistele\nneulalla ajokastaan. Komeus nousee, sanoi merimies, kun kolmen vuoden\npäästä silmänsä pesi. Ja teititteleekö Pähkinämäen neiti, öhöm,\nkunnallisneuvosta? Kyllä minä Tähden noudan sitten kun tarvitsen; nyt\nolisivat liiat hevoset minulle vastuksina.\"\n\nJa sitten Kottu ajoi komeasti mustallaan pois.\n\nAngelika oli saanut, tavallaan Tähtensä pantaten, rahaa Samin\netsimiseen, Alvarille, ja riittipä siitä vielä Anjallekin, joka suri\nisänsä kohtaloa. Ukko Vennolampi ei huolinut keneltäkään vieraalta\napua, hän kärsi yksin myllytuuttinsa ääressä ja ikävöi etenkin Ventiä.\nMuiden lasten tulosta hänen luokseen ei toivoa: nuorimmille eivät\nomaiset kai antaneet rahaa, ja vanhemmat, jotka olisivat ehkä voineet,\ntuskin hänelle kirjoittivatkaan!\n\n\n\n_Kaimo Ilola on katkera ihmisille ja kohtalolleen ja aikoo tehdä\njotain: parantaa elämänsä. -- Kuinka Sam oli Angelikan tuhonnut._\n\n\nKolin järjesti Samin etsimisen.\n\nTuloksetta.\n\nSiihen ei Angelika tyytynyt. Hän riistäytyi vanhempiensa luota ja meni\nitse kaupunkiin tekemään vielä jotain Samin, ehkä olemattoman, hyväksi.\n\nKun hän aikoi juuri astua sanomalehtitoimistoon jättääkseen sinne\nilmoituksen, jossa tiedusteltiin Samia, näki hän lähestyvän pitkän,\nrenttumaisen miehen, joka sitten esitteli itsensä kirjailija Ilolaksi.\nNeidin kasvojen kääreistäkin Ilola arvasi, että siinä oli ihminen,\njonka Sam oli polttanut.\n\nHän valitti, ääni katkeruudesta karkeana, minkä vahingon pojan\nkatoaminen hänelle tuotti. Ja hän -- alkoi syyttää Laurelleja siitä,\nettä Sam oli sellainen... Siitä, että hän oli karannut sirkuslaisten\nroikassa, -- jos oli karannut.\n\n\"Sillä\", väitti hän, \"Sam oli älykäs poika. Hän oli perinyt minulta\nkieltämättömiä lahjoja!\"\n\nSam oli muka Pähkinämäellä jollakin tavoin turmeltu!\n\nSamia, niin, nuorta neroa, ei oltu siellä nähtävästi yhtään ymmärretty.\n\nKenties oli hänen annettu siellä lukea roskaromaanejakin, jotka\npilasivat hänen mielikuvituksensa.\n\nNäin oli tuhottu Ilolan rakkaimmat toiveet! Hukattu koko hänen\nelämänsä!\n\nAngelika kummastui: tämä tuntui sittenkin aikamoisen julkealta. Ja hän\n-- häpesi häpeämättömän puolesta. Suri kuitenkin niin, ettei kyennyt\nedes vastaamaan mitään.\n\nMutta siinä samassa hän alkoi ajatella, että jospa Ilola sittenkin oli\noikeassa! Ehkäpä Samia ei oltukaan ymmärretty... Ei osattu vaalia niin\narkaluontoisesti kuin lasta täytyy.\n\nLiian vaikeita olivat sielulliset pulmat Angelikan ratkaistavaksi.\nKyynelet silmissä hän kuunteli Ilolan soimauksia:\n\n\"Aloin täällä jo parantua, päästä oikeaan elämään, -- sillä tunnustan,\nettä olenhan minäkin erehtynyt maailmassa. Nousin, kun ajattelin\npoikani tulevaisuutta! Nyt on kaikki mennyttä...\"\n\n\"Niin mutta... Minne te jouduitte siitä tulipalosta, jossa vaimonne\nkuoli ja poikanne oli kuolla?\" valkeni Angelikalle yht'äkkiä kysyä.\n\n\"Minne? Ja miksi?\" änkytti Ilola. \"Köyhyys... Ja en ehtinyt pelastaa\nenää, -- ja sitten minä lopultakin ajattelin, että Sam saisi paremman\nhoidon yhteiskunnan tai muiden ihmisten varassa kuin minun. Ja niin\njäin yksin, minun täytyi luopua pojasta... Siitä surusta rupesin\njuomaan, todellakin juomaan. Ennen en ollut sitä oikein surusta tehnyt.\nJa parasta olisi nyt juoda itsensä kuoliaaksi ... tai -- lähteä\nAmerikkaan, jonne Sam on saattanut livistää. Sitäkin täällä kerrotaan.\"\n\nTotisesti: Ilola menisi Amerikkaan! Aloittaisi siellä aivan uuden\nelämän! Vaikka jollakin farmilla. Renkinä. Hän oli luonnonihminen. Hän\nsyyttikin vanhempiaan siitä, että ne olivat panneet hänet kouluun:\nhänestä olisi tullut onnellisempi maalaisena!\n\nMutta Ilola ei saanut mistään matkarahaa Amerikkaan.\n\nJa pitkän juttelun jälkeen kävi niin, että Angelika avasi kukkaronsa ja\nantoi hänelle rahat: olihan Ilola niin onneton ja kuitenkin Samin isä.\n\nKun Angelika sitten pari viikkoa myöhemmin, -- jolloin hän oli\ntäydellisesti parantunut, mutta toinen puoli kasvoja verestävä, iho\nrypyille kiristynyt ja punainen, Angelika, ennen niin kaunis nainen, --\nkun hän kävi vieläkin kerran kaupungissa tiedustamassa, olisiko Sam\nedes vastannut mitään ilmoitukseen, näki hän kirjailija Ilolan\nhoippuvan edessään katukäytävällä juovuksissa. Angelika suuttui ja\nseurasi vetelystä. Ilola teki verukkeita: väitti odottaneensa, että Sam\nsittenkin ilmestyisi takaisin, -- eihän Samin kohtalosta ollut mitään\nvarmaa:\n\n\"Ja katsokaas ... kun minä en saanut passia.\"\n\n\"Pääsee sinne nyt ilmankin, jos oikein tahtoo\", vastasi Angelika.\n\"Sinne on mennyt tuhansia suomalaisia ... minulle tuttujakin. Ja mennyt\nehkä oma poikannekin.\"\n\n\"Ai, ai\", huokasi Ilola ankaraan kiipeliin joutuen. \"Siellä\nvartioidaan ... isketään armotta... Se on kauheaa. Ja Amerikka:\ntäytyykö minun kuolla sinne!\"\n\nLopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei ollut passia hommannutkaan, vaan\nrahat oli tullut juoduksi. Mutta nyi hän uikutti lähtevänsä. Vieläkin\nantoi Angelika hänelle rahaa, viimeisiä säästöjään.\n\nEikä kirjailija Ilolaa sen jälkeen olekaan nähty.\n\n\n\n_Entisen rikkaan sahanomistajan kuolema. -- Alamme nähdä, minkä tuhon\nSam Angelikalle oikein tuotti._\n\n\nKevät kului. Eräänä varhaisena aamuna sen lopulla tapasivat eräät kylän\ntalolliset, kun menivät Tuulensilmän myllylle viemään jauhattamista,\nviimeisiä, mitä heillä enää oli, kauppaneuvos Vennolammin kuolleena\nmyllytuuttinsa ääressä jauhoisella ja tahraisella lattialla. Kädessään\npiti kuollut vielä postikorttia, joka oli äskettäin tullut Ventiltä.\n\nNiin loppui ukko Vennolampi kurjuuden kuilussa, -- melkein kaikkien\nunohtamana.\n\nPähkinämäen herrasväki Anjan ja Kolinien kanssa sähköttivät Ventille\nRuotsiin, ja järjestivät hautajaiset.\n\nVenti ehtikin ajoissa perille hautajaisiin.\n\nAngelika ei lähtenyt kirkolle silloin. Tosin oli isä maininnut\nsuorastaan velvollisuudeksi saattaa vanha naapuri hänen viimeiseen\nlepoonsa, etenkin, kun saattajia voisi karttua ehkä kovin vähän, kukapa\ntiesi... Vennolampihan oli ollut viimeiset ajat niin köyhä ja kurja:\n\n    \"Kun olut tuopistani puuttuu,\n    niin kaikki minuun silloin suuttuu.\"\n\nAngelikaa eivät vanhemmat kuitenkaan hautajaisiin vaatineet. Hän vain\ntaittoi puutarhansa kaikki ensimmäiset kevätkukat ja antoi\nvanhemmilleen laskettaviksi vainajan arkulle.\n\nVentin piti vielä matkustaa takaisin Ruotsiin, jossa päättäisi\nopintonsa. Nyt tulisi hän toki käymään Pähkinämäellä.\n\nAngelika odotti. Ja hänen vanhempansa odottivat.\n\nHeti kun saattoi kynää käyttää, oli Angelika kirjoittanut Ventille\ntapaturmasta, kasvojensa palamisesta. Ventiltä oli tullut kohta\nvastaus, pitkä ja liikutettu, hellästi lohdutteleva, filosofisen\nelämänkatselun ohjailema. Cecilia-rouvan pyynnöstä Angelika näytti sen\nvanhemmilleen. Äiti lohduttautuikin vähän, mutta Mikael Laurell sanoi\nkahden kesken puolisolleen:\n\n\"Venti, hän resoneeraa ... niinhän se kävi.\"\n\nJo silloin kun Angelikan kasvot paloivat, Cecilia-rouva suri\nmiehelleen:\n\n\"Angelika-raukka. Kun ei häneltä vain ... sekin onni olisi mennyttä.\"\n\n\"Jumala älköön sitä suoko\", vastasi Mikael Laurell. \"Mutta, jos niinkin\nkäy, olkaamme lohdullisia ... ehkäpä Hän on sittenkin määrännyt näin\nvalmistaakseen Angelikaa johonkin! Niinkin jää ihmiselle tehtävää\nmaailmassa, ehkä kaikkein kauneinta, -- jos hän on sitä lajia kuin\nAngelika.\"\n\nMuuta he eivät asiasta puhuneet.\n\nJoku kyläneukko vain virkkoi kerran Angelikan kuullen:\n\n\"Mitähän Venti-herra nyt tästä arvelee?\"\n\nVälisti näytti Angelika vanhemmista, jotka tytärtään salaa\ntarkastelivat, töittensä lomassa jäävän katsomaan toimettomana\neteensä... Katselemaan suurin, ikäänkuin kummastunein silmin...\n\nMutta nyt tulisi Venti Vennolampi Pähkinämäelle.\n\nHän toisi pähkinäpuun taimenkin, josta oli niin kauan puhuttu, niin hän\nkirjoitti.\n\nAngelika meni kyllä vastaan, mutta ainoastaan kuistille saakka. Siinä\nhän seisoi vanhempiensa välissä. Piteli kiinni Pyyntiä. Seisoi kasvot\nalas luotuina.\n\nTervehdittiin. Venti leikki Pyynnin kanssa, joka tunsi hänet. Sitten\nmentiin saliin.\n\nSiellä hän näytti hätkähtävän, kun Angelika viimein totisena ja tyynenä\nkohotti kasvonsa. Venti oli alttiin kohtelias, iloinenkin, -- sikäli\nkuin suinkin hänen perhesuruunsa soveltui. Tiedusteli hartaasti kaikki\nkuulumiset seudulta... Mutta ei puhunut Samin karkaamisesta, ei\nkoskettanut siihen, että Sam oli polttanut Angelikan kasvot. Lyhyesti\nkertoi myöskin Laurellien herrasväki Samista. Venti sanoi:\n\n\"Niin, Angelika kirjoitti siitä. Kummallista on elämä...\"\n\nSitten puheenaiheet loppuivat. Venti punastui pahoin. Ja hänen\nsilmissään näkyi kyyneliä.\n\nJa sitten, sitten täytyi hänen valittaa, että hänen piti näin pian\npoistua: hänellä oli nyt kaikenmoisia raha-asioita järjestettävänä:\n\n\"Ehkäpä lehtori Kolin, jota isä kyllä kuului aikoinaan tukeneen, nytkin\nhieman auttelee. Ajatelkaas, Anjan hän on luvannut pitää edelleen kuin\nomana lapsenaan.\"\n\nÄidin perintöä oli Ventillä vielä senverran, että hän saisi kurssinsa\nkyllä päätetyksi. Sittemmin hän aikoi jotain ... kyllä hän siitä sitten\nkirjoittaisi.\n\n\"Mutta se pähkinäpuu! Minä toin sen! Mennään se istuttamaan!\"\n\nSe istutettiin Angelikan kanssa yhdessä. Venti touhuten, huokaillen; ja\nsitten hänen täytyi, täytyi lähteä.\n\nHän kirjoittaisi!\n\nMeni kevät, tuli kesä. Ja Venti kirjoitti Ruotsista Angelikalle.\n\nSiitä asiasta ei hän kirjoittanut mitään. Ei, hän aikoikin nyt etelään:\nperustaa sinne oikean puutarhan, josta ehkä lähettäisi ruusuja Suomeen.\n\nTästä kirjeestä seuraavaan kului kauan, ja heinäkuussa Venti kirjoitti\nmuuttavansa Italiaan -- iäksi.\n\nNiin, menevänsä luostariin! Siten toteutui se, mihin jo hänen\nnuoruutensa unelmat olivat viitanneet. Sen hän vielä jaksoi, sillä nyt\nhän oli aivan köyhä, -- kuin muinoin Assisin Pyhä Fransiskus.\n\nKirje oli omituinen, epämääräinen. Ikäänkuin jotain välttelevä. Siinä\nVenti valitti hämärästi katkeria tunnonvaivoja. Hän soimasi\nsyntisyyttään. Hän tuhlasi ylistyksiä Angelikalle. Puhui pettymyksestä\noman itsensä ja maailman suhteen:\n\n\"Tällainenko ihminen on? Katumisen ja ikuisen rangaistuksen hän\nansaitsee...\"\n\nPois hän kaipasi elämästä. Hän, joka viimeksi oli luullut viihtyvänsä\nruusujen parissa, oli nähnyt, että ruusujenkin hoito, -- sekin oli\nraakaa. Kukkasten tähden on revittävä, raadeltava rikkaruoho. Tai\nannettava kukan tukehtua: ainainen taistelu. Jokainen elollinen tuhosi\ntoista ... repi, raateli. Niin, oikeastaan verenvuodatusta oli kaikki.\nHän ei enää jaksanut sitä nähdä; mieluimmin hän kuolisi...\n\nOlossa, johon aine ei ulottunut, hän tyytyisi siihen, mihin hänet oli\nluotu ... katselisi ikuisuuteen: ainoastaan siellä oli rauha:\n\n\"Jää hyvästi, Angelika!\"\n\nSen Angelika nyt ainakin aavisti, mitä Samin teko oli hänelle\nmerkinnyt.\n\nVentistäkö olisi voinut olla jotain toivoa? Kyllä: Angelika uskoi\nVentiin! Venti oli ollut hänelle sittenkin ihanne, niin viaton Angelika\noli. Ja nyt: ei kumma, että Venti hänet jätti!\n\n\n\n_\"Olenko minä syönyt palani yksinäni, ettei orpo myös ole sitä\nsyönyt? Olenko asettanut kullan turvakseni ja sanonut: Sinä olet\nminun uskallukseni?\" -- Toimintanerojen Turakaisen ja Purlakan\nlinjaalirattaat ja papurikot. Onnettomuudet näyttävät ajavan Samin\nteon kintereillä._\n\n\nAnja, jolle Venti myöskin oli kirjoittanut ainaiset jäähyväiset, ei\nuskonut veljensä menneen luostariin: se oli hänestä ilmeinen\nmahdottomuus. Se olisi ollut -- alhaistakin. Millä tavoin alhaista,\nsitä ei hän Angelikalle selittänyt. Mutta miksi ei Venti ollut\nmaininnut edes sen luostarin nimeä? Ei, vakavissaan Anja uskoi, että\nVentikin oli -- lähtenyt Saksaan. Niinkuin toinenkin hänen mielestään,\nSam.\n\nAngelika antoi hänen pitää Ventistä tuon kauniin uskonsa ... vaikka\nitse melkein jo uskoi Ventin sanoihin.\n\nVälisti tuntui Angelikasta, kuin jokin surullisempikin olisi alkanut\nkalvaa hänen sydäntään. Mutta kauan ei hän tosiaan silloin joutanut\nsellaista ajattelemaan: oli tavattomasti työtä kotona, ja muita\nmerkillisiä asioita! Vallankumouksen mainingit vierivät yhä\nrannoillemme. Sen myrsky nosti kuohuun pienen järvemme pinnan. Mistä\ntämä kohina ja pärske, mistä nämä kiihtyneet aallot? Torpparit\ntahtoivat, että maa, johon he työnsä uhrasivat, kasvaisi kaikkensa\nheille itselleen; työläiset vaativat jopa osuutta tehtaitten johtoon!\nNytpä porvaristo varustautui taisteluun. Tehtaat seisoivat. Pellot\nkyntäjittä. Irtolaisia lisää lopetetuista patteritöistä. Sällit\nkiertelivät pitkin maata nälissään ja himoiten mellastaa ja surmata...\nKoko sen kesän touhusi Alvar Laurell suojeluskuntien järjestäjänä.\nMelskeitä, pikku otteluita, murhia, tulipaloja! Näytti kuin yksinään\ngulashit olisivat touhunneet työssä, keräten varsinkin muonaa, sillä\nmistäpä sitä tuli, kun työtä ei tehty? Koirat tappelevat katkerimmin\npienestä luusta. Pähkinämäki antoi kaiken osuutensa korteilla jaettuun\nyhteisleipään, -- hieman harvinaisuus! Antoipa niinkin, että itse sai\nostaa leipää gulasheilta, -- ja sepä maksoi, Eikä uutta sallittu\nkasvattaa: maatyöläiset, jotka vaativat lisää palkkaa, omaa maata tai\n-- rosvoamista, estivät. Niin ja näin tulivat Pähkinämäellä kevättyöt\ntehdyiksi, silloinkin erikoisilla itse isännän ja Angelikan\nponnistuksilla. Olisipa nyt tarvittu Samia! Ja muisteltiinpa nyt Kustaa\nLullia, tuota vanhankansan uskollista ystävää.\n\nAngelika touhusi kuin hyväkin renki. Alvar pistäytyi kotona, auttoi\nheinänteossa ja katosi sitten taas. Hänen perheelleenkin täytyi\nkiristää kotoa tukea. Ja kuitenkin oli Mikael Laurell juuri tänä kesänä\nluovuttanut ainoat kaksi torppaansa, toinen niistä Oravanpesä,\nkorvauksetta niiden asukkaille: kun hän heidän vaatimustaan tarkemmin\najatteli, tuntui se hänestä melkoisen oikeutetulta. Mutta tästä väheni\ntalon arvo, vaikeudet suurenivat moninkertaisiksi. Ei torppareita\npäivätyöhön! Eikä irtolaissälleillä tehnyt mitään! Aivan sietämätöntä\nelämä rahvaan keskellä, joka näytti yht'äkkiä muuttaneen ikivanhat\nkunnialliset tapansa, niin paljon ilkiöitä sen joukossa kuhisi.\nKeskellä ihaninta heinäkiirettä tekivät palvelijattaretkin lakon,\nkulkien sällien kanssa punaiset nauhat ryntämyksillä ainaisiin\ntansseihinsa. Cecilia-rouva, joka oli jo ennestään järkyttynyt yhä\njulmemmista uutisista ja Angelikan onnettomuudesta, pelkäsi venäläisten\ntai punakaartilaisten tunkeutuvan taloon rosvoamaan. Mutta vielä\nepätoivoisempi hän oli Alvarista, joka saattoi joutua suojeluskuntain\nperustajana surmattavaksi. Väsynyt oli rouva Laurell talonpitoon,\nväsyneempi hänen miehensä.\n\nAjoipa silloin, kun ruis alkoi karista leikkaajien puutteessa\nvainioiden kovaksi paahtuneeseen saveen, Pähkinämäelle kaksi mahtavaa\nherraa. Kahdella suunnattoman komealla papurikolla, kaksilla\nvälkkyvillä rattailla. He pysähdyttivät Mikael Laurellin ja Angelikan\nkohdalle, jotka leikkasivat itse viljaansa pieni renkipoika apunaan,\nsekin tanssihimoisten sällien uhkaama. Toinen herra kysyi, eikö\ntäälläpäin olisi maatiloja myydä.\n\n\"Maatiloja myyrä\", toisti heistä hienomman näköinen.\n\nHe esittivät itsensä. Toinen oli Purlakka. Toinen Turakainen,\nKonnevedeltä sanoi olevansa. Molemmat he huurusivat väkeville. Purlakan\nposket olivat kyllä ajellut, mutta Turakaisen leukapielissä sänki.\n\nHe laskeutuivat maahankin, sitoivat kaksi orittaan aitaan kiinni.\n\nTurakainen kehui, että he olivat rikkaita maanviljelijöitä,\nmaatilanomistajia. Purlakka jatkoi leikillä, että he olivat\nmaanilveilijöitä. Turakainen tiesi, että heillä oli rahaa: hänellä oli\nmetsää siellä ja täällä, saha siellä ja siellä: \"Saahan näitä sahoja!\"\nMitä hänellä oli huviloita Karjalan kannaksella: \"Saahan näitä\nhuviloita.\"\n\nPurlakka toisti, että hänellä oli talo armainen, koti kultainen, jossa\nkasvoi sielläkin metsää: \"Seiväspuitakin.\" Että hänellä oli\nhalkokauppoja siellä ja täällä. Ja huviloita oli Karjalan kannas\ntäynnä, ne eivät maksaneet montakaan kopeekkaa.\n\n\"Mutta tähän taloon me olemme innostuneet tämän erikoisen rauhallisen\nmaiseman vuoksi\", sanoi Turakainen. \"Kyllä meillä on maatiloja, taloja,\nhuviloita, mutta kun kerran voi mukavasti elää, niin joutaisi olla\ntämäkin maiseman vuoksi.\"\n\nJa hän löi poveensa, jossa sanoi satojentuhansien pullottavan. \"Jos\nette usko, vetäisenkö pellolle?\"\n\nPurlakka naputti myöskin poveensa, sangen hienolla takilla verhottuun,\njoka pullotti ainoastaan yhdeltä kohtaa, kuin puteli, ja toisti:\n\n\"Maiseman vuoksi, nii-ni! Henkslemanneja! Me olemme pruureja\nkeskenämme. Teemme itsellemme tänne kaksi majaa, elämme yhdessä kuin\nvanhat veljekset. Kaiken ikämme.\"\n\nMikael Laurell torjui hymyillen nuo suunpieksäjät.\n\nMutta Turakainen tuli seuraavanakin päivänä, Purlakka kintereillä\nkepsutellen. Ja he saivat Pähkinämäen omistajan kiertelemään kanssaan\nvainioita ja metsiä. Mentiinpä kartanollekin. Turakainen kaiveli\nkalosseihin työnnetyillä pieksuillaan ojien reunat, peltojen mullat,\ntutki, maisteli multaa, puhui vitamiineista, tunnusteli tähkät, söi\njyviä raakoina, juoksi, luki petäjät, vannoi, että niitä oli niin ja\nniin paljon eikä enempää; hypisteli seinät, löysi lahonnutta, tömisteli\nlattiat, ounaili rotanreikiä.\n\nPurlakka puhui vähän, mutta vihelteli ja pörhistyi iloiseksi, kun\ntoveri vaati vahvistamaan sanojansa. He tarjosivat Pähkinämäestä\nviisikolmatta tuhatta.\n\nEi tullut näistä kaupoista.\n\nViikon kuluttua he ajoivat takaisin paluumatkalta jostakin.\n\n\"Johtaja Purlakka on sittenkin niin ihastunut tähän näköalaan, että\nvaatii minuakin tänne, vaikka minä en välittäisi\", sanoi Turakainen ja\nkoetti kiehtoa vanhaa herraa konjakkipullolla, jonka veti esiin\ntaskustaan. Purlakka heitti häneen hieman kyllästyneen ja varoittavan\nsilmäyksen ja innostui nostamaan hinnan viiteenneljättä tuhanteen.\n\nSe oli jo rahaa vanhoille ja vaatimattomille Pähkinämäen ihmisille!\n\nVieläkään ei kauppoja tehty. Vaikea oli sittenkin rouvan luopua\nPähkinämäestä. Angelika ei salannut kyyneliään.\n\nJa väsynyt Mikael Laurell tahtoi ilmoittaa tarjouksesta ensin\nAlvarille, joka oli juristi ja kannatti ylimalkaan vanhempiensa iän\nvuoksi myyntiä.\n\nMahtavat ponsarit sanoivat jäävänsä kylän kievariin odottamaan\njuristiherran myöntymistä, sillä heillä oli täällä päin muitakin\nasioita. Mutta ylihuomenna he tulivatkin ilmoittamaan, että heidän\nsittenkin täytyy lähteä kotipuoleensa, mutta jos kaupat heti\ntehtäisiin, kohoaisi hinta vieläkin viidellä tuhannella. Mutta\nherrasväki saisi asua, jos haluaisi, ikänsä loppuun päärakennuksessa!\nJohtaja Purlakka tahtoi maatilan nimenomaan maiseman vuoksi, hän oli\nsiksi rikas herra, mutta tyytyisi asumaan vaikkapa tuossa pienessä\npunaisessa piharakennuksessa milloin täällä kävisi.\n\n\"Herrasväki saisi asua täällä ilmaiseksi. Ihan kuin kotonanne ainakin.\n_Naturligtvis_!\" jalosteli Turakainen.\n\n\"Ja minäkö toivoisin, että milloinkaan täältä lähtisitte?\" sanoi\nsileäleuka Purlakka. \"Pois se meistä, lustihan maailmassa on elää.\"\n\nJa niin he puhuivat nuo kaksi, niin he kuvailivat tilojen hintain\nalenemista, Pähkinämäen todellakin vaatimattomia puolia, yleistä\nlevottomuutta; niin Turakainen ennusti synkästi vannoskellen, että\nvillitty rahvas mahdollisesti jakaisi keskenään itse päätilatkin,\nryöstäisi ne itselleen ilmaiseksi; niin Purlakka vihoitteli, että\nroistot anastaisivat kenties vanhat hopeat ja polttaisivat koko roskan.\nNiin he keskenään olivat huolissaan, voisivatko vieläkin hintaa\nkorottaa, kunnes voivatkin karttamerkeillä, jotka lupasivat ostajina\nmaksaa, väittäen asetuksen siinä suhteessa muuttuneen; niin he olivat\nväsymättömiä, rauhallisia, rattoisia, sukkeluuksiakin kertoivat;\nsellainen käsirahain paljous pistettiin pöydälle, että Mikael Laurell,\njoka pelkäsi ajan merkkejä, lopulta ennen kuin huomasikaan piirsi\nnimensä kauppakirjaan, jonka johtaja Purlakka sirosti ja kovin\nkiirehtimättä laati. Todistajiksi palvelijoita.\n\nAlvarin luonnos kauppakirjaksi ei ennättänyt Pähkinämäelle ajoissa.\n\nKahden viikon kuluttua muuttivat molemmat ostajat taloon. Ponsarien\nmuuttoa: irtaimena matkalaukut, pari rautasänkyä ja ne papurikot!\n\nJa he tahtoivat nyt päärakennukseen.\n\nEntä se sopimus, että herrasväki saisi asua päärakennuksessa\nkuolemaansa asti?\n\n\"Mikä sopimus\", örähti Turakainen.\n\n\"Katsokaas, se on ollut ehkä humalajuttua. Ikävä juttu, mutta kuka\nsellaista on voinut selvin päin ajatella\", tiuskahteli Purlakka\nhermostuneena.\n\nSitä juttua ei ollut kauppakirjassa, eikä suupuheelle todistajia.\n\nPoloisten Laurellien ei tarvinnut kuitenkaan aivan heti muuttaa:\nostajat tyytyivät toistaiseksi piharakennukseen.\n\nMinne Laurellit sitten päänsä kallistivat?\n\nGottlieb Hulaus, jonka luo Angelika lähti puhumaan tästä asumusasiasta,\nvihelsi:\n\n\"Neljäkymmentäviisi tuhatta, -- sellaisesta metsästä ja hyvin\nhoidetusta tilasta! Mikä se toinen oli nimeltään? Sama mies, joka kävi\npyrkimässä sahalleni disponentiksi. Työnsi minulle oikein laatikon\npaperosseja. Ei minulla ollut paikkaa, -- saha seisoo. -- No,\nantakeekin sitten se tupakkalootani pois, sanoi päällysmies silloin. --\nKyllä, kyllähän se on hirmuisen paljon rahaa, hyvä neiti! Mutta\npennosten arvo alenee joka päivä... No niin. Lapset itkee, mies panee\ntupakaksi, eikä kissaa pitkillä puheilla konttiin saada: tahdotteko\npaikan, neiti? Minä tarvitsen konttoristia, eihän Henriikanpoika osaa\noikein variksenvarpaitakaan piirtää. Ja täytyy osata, kun aikoo\nkunnallisneuvokseksi. Huono kirjanpito: linnaa. Menkääpä kurssille\nkaupunkiin. Täällä on rakennus, tosin pieni, mutta eri rakennus\nkonttoristille ja hänen vanhemmilleen... Arvelen vain, saako\ntuollaisilta ostajilta edes sen vähän, mihin ovat sitoutuneet.\"\n\nJa niin kävi: lokakuussa Laurellit jättivät rakkaan, vaivalla vaalitun\nPähkinämäkensä.\n\nSinne jäi kaikki!\n\nSinne jäi Ventin istuttama pähkinäpuuparkakin!\n\nHe muuttivat Tuulensilmän sahalle. Angelika oli opiskellut kirjanpidon\nAnjan kanssa, joka aikoi pankkiin.\n\n\n\n_Yksinäisyys. Mitä sitten Samin teko merkitsi Angelikalle?_\n\n\nTurakaiselta ja Purlakalta ei saatu syksyllä ensimmäistäkään\nvarsinaista maksuerää. Alvar ryhtyi kesken kiireitään asiaan; tuli\nselville, ettei ostajilla ollut maatiloja muuta kuin Pähkinämäki, ei\nhuviloita, ei lankkuja, lautoja, piiruja, parruja, halkoja; ei karjaa\nmuuta kuin nuo kaksi papurikkohevosta, ei huonekaluja kuin sängyt ja\nkantele, jota johtaja Purlakka haavemielin soitteli Pähkinämäen\ntyhjässä salissa, milloin oleskeli siellä.\n\nKottu Hulaus pudisteli päätänsä:\n\n\"Pieniä on räkkäät juhlakaloiksi.\"\n\nSitten livistivät ostajat tiehensä Alvarin kynsistä. Kaupungin\nparhaassa hotellissa oli Purlakka viimeksi nähty. Otapa heistä nyt.\nselvä ... se veisi aikaa paljon.\n\nJa sitäpaitsi oli johtaja Purlakka, joka näytteli Pähkinämäen iloista\nisäntää, ennättänyt jo myydä ja kaataakin talon metsää.\n\nSiitä seurasi käräjöinti, jota jatkuisi vuosia.\n\nVanhalle, kovin väsyneelle Mikael-herralle tuli tästä sellainen isku,\nettä hän sai arveluttavan sydänkohtauksen. Aivan lamaan se löi hänen\npuolisonsakin.\n\nAngelika piti vielä päänsä pystyssä. Erityisesti vanhempiensa iloksi\nhän järjesti uuden kauniin kodin Tuulensilmän lautatapulien keskelle,\njäännöksistä, jotka oli säilytetty Pähkinämäen tavarain huutokaupassa.\nPaljon riitti vielä niissä karsimista, pohtimista, uusintaa, huoneiden\nmittaamista, maalaamista. Ja sitten loistivat vanhat huonekalut\nkolmessa uudessa huoneessa kauniin valkeina, kukallisille seinille\nripustettujen värikuvien kehykset kiilsivät uutta kotoista kultausta,\novien rivat välkkyivät, kukkaset telineillään kilpailivat upeudessa.\n\nNäissä se syksy meni.\n\nJa yhä synkkenevissä huhuissa. Puolueet alkoivat käydä keskenään\nilmeistä sotaa, kansallinen typeryys otteli eduista, jotka pian\nsittenkin täytyi jakaa tasan. Angelika ahkeroi kaupungissa naisten\nseurassa, jotka ryhtyivät salaa neulomaan pukimia ja reppuja\nvapaussotilaille.\n\nSiihen seuraan hän vielä kelpasi!\n\nRekiretkille, joita tehtiin pari senkin talven alkaessa, ei enää\nkutsuttu -- palanutta...\n\nUsein Angelika jatkoi Anja Vennolammin kanssa tuota ompelua kotonakin,\nvälisti kokonaiset yöt. Suurella ilolla, sillä tämähän tehtiin pojille,\njotka puolustivat isänmaata!\n\nAlvarin perheellekin tarvittiin rahaa enemmän kuin Angelikan palkka\nriitti. Angelika hankki lisää työtä, puhtaaksikirjoitusta.\n\nSitten vapaussota: Alvar kaatui melkein sodan alussa!\n\nMikael-herrasta tuli lopullisesti mies, jonka kädet, koko ruumis\nvapisi, joka ei pystynyt mitään tekemään, ajattelemaan. Silmät, milloin\neivät itkeneet, hehkuivat vihaa, -- niin muuttui koko hänen lempeä\nolemuksensa.\n\nVain muutama päivä ja tuli jälleen sydänkohtaus ja halvaus: Mikael\nLaurell joutui saatettavaksi poikansa kanssa yhteiseen hautaan,\nkotikylän vanhan kivikirkon kalmistoon.\n\nTuokioksi sulkeutui Angelika omaan kamariinsa itkemään. Mutta sitten\nhän ajatteli:\n\n-- Minullahan on äiti tuolla toisessa huoneessa! Äiti, joka kaipaa\nlohdutusta. Alvarin perhe tarvitsee apua paljon entistä enemmän. Ja\nihmisellä on muutenkin niin paljon, paljon velvollisuuksia tällaisena\naikana.\n\nMeni talvi, meni verinen kevät. Ei ennättänyt vielä muuta ajatella!\nÄiti riutui nopeasti, istui enimmäkseen sanattomana, itkeskeli hiljaa\nvainajiaan. Puhui omituisen usein, -- vaikkei oikeastaan aivan\njärkevästi mitään, -- niin usein -- Oravanpesän vanhuksista: kuinka he\nolivat yhdessä muuttaneet parempiin asuinsijoihin. Uutisia sodasta ei\nhän osannut tiedustella. Oli avuton kuin pieni lapsi, -- katsoi vain\nAngelikaan niinkuin turvaa aneleva, kun tytär lähti kaupunkiin viemään\nneulomuksia tai kuulemaan, voittivatko isänmaan pojat yhä.\n\nTuulensilmän saha seisoi. Isäntä touhusi kylässä intendentuurissa.\nSiltä taholta Angelikalle siis jäi kyllin vapautta. Mutta milloin\näidiltä ja muilta velvollisuuksilta lepohetkiä Angelikalle riitti,\nmenivät ne siihen, että hän juoksi katsomaan hätään joutuneita köyhiä\nlähimmäisiä, edes lähitölleihin. Siellä tiesi hän leivän olevan\nvähissä. Hän piti itseään kireämmällä ja vei sinne pienen myttysen.\nJonkin mäkituvan mies tai poika olivat lähteneet punaisten puolelle\nrintamalle. \"Niittäkööt mitä ovat kylväneet!\" sanottiin yleensä.\nAngelika, ensin päästä pyörällä, vastasi kuitenkin, että eiväthän\nlapset liene rikollisia, ja täytyihän opettaa noita yksinkertaisia,\nmilloin he kuohuivat kostonhimoa, ymmärtämään isänmaan asiaa.\n\nHänen luokseen sahallekin alkoi tulla avunpyytäjiä. Nälkä oli kauhea.\nKummallista: tiesihän Angelika paljonkin sellaisia, jotka olisivat\nvoineet vielä hyvin antaa, mutta he olivat kovia kuin kivi! Angelika\nkielsi itseltään lisää. Kalpea eukko tuli arasti kysymään, olisiko\nkulta-neidillä edes hiukan perunoita. Juuri pari päivää ennen toi Kottu\nAngelikalle kokonaista kaksi säkkiä; toisen sisällössä oli seassa\nhieman paleltuneita, ja nämä aikoi Angelika nyt lahjoittaa köyhälle.\nMutta yht'äkkiä hän sai kyynelet silmiinsä:\n\n\"Hyi, Angelika\", huudahti hän ja antoi paremman säkin eukolle.\n\nVelvollisuuksia: unohdusta. Kulki hirveitä tarinoita kidutusmurhista,\njoita punaiset olivat tehneet, teloituksista, joissa heitä ja\nvenäläisiä ammuttiin satoja yht'aikaa, vangeista, joita kaupunkiin\ntuotiin piikkilanka-aitauksiin ja joskus yöllä tuhottiin: aamulla\nkuiski se tai se porvari nähneensä kadulla pitkän veriviirun, sotilaat\nolivat ottaneet vankeja junasta, vieneet sillalle ja heittäneet ruumiit\nsalmeen. Niin, siihen johon Sam oli hukkunut... Angelika ei tietänyt\nmitä tehdä. Eivätkö kuitenkin nuo punaiset ansainneet rangaistustaan?\nNaisetkin olivat niin irstaita, että astuivat alastomina raivottarina\ntuomariensa eteen, niin kerrankin kuvailtiin, -- eikö ollut oikein,\nettä koko sellainen joukko, viitisenkymmentä, ammuttiin heti? Ja\neivätkö valkeat puolustaneet isänmaata, järjestystä, kaikkia hyveitä?\nJa kuuluiko tämä naisiin? Angelikan tuskin olisi pälkähtänyt päähän\ntunkeutua sinne, missä miehet laativat kuolemantuomioita; lähin\nsellainen paikka oli omassa kylässä. Mutta sittenkin kävi niin, että\nhän kerran pyysi Gottliebiä, joka näissä asioissa oli hyvin\nkursailematon ja kova, toki vielä uudestaan pohtimaan erään\ntuhottavaksi aiotun kohtaloa, onnettoman, joka ainakin katui, ja siten\nAngelika pelastikin hänen henkensä.\n\nMutta siinä ei hän varmaan voinut tehdä mitään pahaa, että lähti omista\nvaroistaan säästettyjä pikku myttyjä vieden piikkiaitauksien taakse,\njoiden sisällä vangit lojuivat tai hoippuivat luurankoina: Angelikan\nmieleen johtuivat kuvat, joita hän oli nähnyt Indian nälänhädästä ja\nrutosta. Isänmaa riemuitsi voittojaan... Angelika ajatteli, että jonkun\nsyyllisistä pitäisi saada vähän iloa edes ennen kuolemaansa. Mutta\nkuinka kävi? Muudan upseeri ajoi Angelikan jo toisena päivänä jyrkästi\naituuksilta pois:\n\n\"Tämä ei ole naisille sopivaa näkemistä.\"\n\nAngelika vastasi:\n\n\"Jos noiden kurjien täytyy tämä sittenkin kestää, niin täytyy minun\nkestää ainakin sitä katsella.\"\n\nVälisti hän pääsi vankeja lähestymään. Sai antaa heille tuomisensa, --\nhe tappelivat niistä kuin nälällä kiusatut eläimet. Mutta sitten taas\ntuli hänen osakseen muuta. Sotamies ajoi pois:\n\n\"Senkin nilkiposki, kurttunaama!\"\n\nJa viimein karkoittivat vartijat hänet lopullisesti, käskystä.\n\nSamana kesänä nukahti sitten lempeä Cecilia-rouva hiljaa ikuiseen\nuneen.\n\nJa rauha tuli maahan. Suomi kuohui uutta elinvoimaa, uusien tehtävien\nherättämää elämää.\n\nAngelika jäi edelleen sahalle.\n\nNyt kulki kaikki ulkonaisesti säntillistä, rauhallista latua. Alvarin\nperheen toimeentulo oli jo järjestetty, Angelika sai, paljon osaltaan\npuuhattuaan, leskelle viran. -- Päivät menevät konttorissa. Siellä\nlisääntyy työ yhtä mittaa; Gottlieb Hulaus korottelee väelleen hieman\npalkkaa, vaikkapa hiukan ohimotukkaansa raapaisten.\n\nAngelikan pikku koti on kunnossa. Kaikki puhdasta, valkeaa, välkkyvää.\n\nRahaakin on vähän pankissa, asianajaja, jonka herra Gottlieb hommasi\nAngelikalle Alvarin seuraajaksi, sai viimeinkin Pähkinämäen ostajat\ntäyttämään sitoumuksensa. Sen he tekivät siten, että möivät\nPähkinämäen. Nyt on siellä uudet omistajat, jopa jo toisetkin, jotka\nmaksoivat edellisille suunnattoman summan.\n\nNiin, eihän niitä rahoja kovin paljon ole. Angelika on antanut Alvarin\nlapsille ja kaikenmoiseen muuhun...\n\nElämä kulkee säntillistä, rauhallista latuaan.\n\nMutta odottakaamme vielä muutamia vuosia!\n\nMiksi Angelikaa enää kutsutaan niin harvoin vieraisille, -- ei etenkään\nkaupunkiin? Ja miksi siellä enimmät karttavat hänen seuraansa? Se alkoi\nsinä kesänä kuin hänen kasvonsa paloivat.\n\nKöyhätkin joskus surkuttelevat, että hänelle kävi niin pahoin ...\nSyyttävät Samia...\n\nAngelika ei tiedä mitään, ei tunnusta mitään: hän on viime vuosina\ntukahduttanut jotain ääntä, joka hänen sielussaan tahtoo valittaa.\n\nMutta miksi hän, vähitellen, hyvin salaa, alkaa niin kipeästi odottaa\njouluaikaa, jolloin hän kutsuu luoksensa Alvarin perheen ja saakin\nvelivainajansa lapset vieraikseen, -- ainakin osan. Äitineen tai ilman.\nVanhin, se reipas poika, osaa matkustaa junassa jo yksinkin. Niinkuin\noikea mies hän varjelee pienempiä, kun niitä lähetetään mukaan.\nSilloinpa vasta Angelika permannot puhdistaa, kukat pesee, tarkoin\nmatot tomuttaa! Somistaa pöydät kaikenmoisilla lapsellisilla pikku\nkoristeilla. Silloin hän tuntee hetkeksi -- jostakin vapautuvansa: se\non niin ihmeellinen helpotus...\n\nJoulukuusi säteilee, ja Angelika säteilee. Lapsia hemmotellaan.\nKuukaudet on Angelika valmistanut heille lahjoja. Ostanut niitä\nsäästöillään. -- Angelika on olevinaan järkevä: joululomalla hän heitä\nopettaa ja luettaa, leikin ohella; mutta täyttää lopulta aina heidän\nkaikki oikkunsa! Antaa toki niiden mellastaa! Piehtaroida! Sehän on\ntervettä leikkiä. Angelika vie niitä kävelemään. Ja ajelemaan vanhalla\nTähdellä, jolle muuten jo niin monet nauravat... Metusalemille...\n\nAlkavat kai nauraa sen omistajallekin.\n\nJoulu on Angelikalle lyhyt aika, jolloin pyhä riemu tukahduttaa\nsalaisen tuskan.\n\nSitten lapset lähtevät, ja Angelika estää kyynelensä melkein\nmiehekkäästi. Hän tuntee, että koti tulee jälleen niin hiljaiseksi,\nautioksi, kuolleeksi...\n\nNiin täytyy olla -- aina.\n\nJa Angelika huomaa, yhä enemmän, että hänen sydäntään alkaa ahdistaa --\ntämä koti! Anteeksiantamatonta! Onhan hänellä hyvä! Ja mitä hänellä\nsitten on, jos ei tämä koti? Jumala, joka on hänelle suonut kodin,\narmahtakoon, antakoon anteeksi!\n\nJa kuitenkin alkaa Angelika unohtaa verenpisaransa ja puhtaat liljansa\nkastelematta! Entä puutarha: hänellä on sellainen asuntonsa\nseinävierellä keskellä yhä laajenevia taapeleita. Vain pari pikku\nsarkaa. Eräänä keväänä muistaa hän, ettei ole talvella sitä\najatellutkaan. Häpeän voimalla menee hän nyt sinne ja kitkee,\npuhdistaa kukkapenkit oikein perin pohjin. Edellisenä syksynä jäi sekin\ntekemättä ... hän jätti Pähkinämäeltäkin tuomansa kukat talveksi ja\nkevääksi nurmeen.\n\nOnnellisen Pähkinämäen kukat! Ettei hän edes herää öisin enää kyynelet\nsilmissä, kuten joku vuosi sitten, jolloin hän näki niin usein unta\nlapsuutensa laaksosta ja sen suloisesta kylästä, sen omenapuista,\nsyreeneistä... Kuinka omituisen ihanasti se laakso silloin kangasteli,\ntäynnä ihmeellistä valoa ja yliluonnollista kukkain tuoksua! Nyt ei\nenää edes niitä -- unia.\n\nMihin hän joutuu?\n\nTähti piti lopettaa: kuin rajapyykki Angelikan elämässä sekin! Tähti\noli saanut toiseen silmäänsä kaihin... Itse Angelika saattoi sen kevään\nvihantaan koivikkoon, hyväili sitä, syötti sokerilla, peitti siltä\nsilmät, kunnes Gottlieb Hulauksen suuri sotapistooli antoi taitavasti\narmokuulan.\n\nTähti, sen mukana menivät viimeiset Pähkinämäen ajat. Yksinäisyys\nammottaa edessä.\n\nKerran iltapuolella, kun Angelika levähtää hiukan sohvalla päivällisen\njälkeen, -- hän moittii itseään tulevansa laiskemmaksi, -- herää hän\nomituiseen, kolkkoon tuskaan. Kolkkoon, hirveään tuskaan:\n\n-- Ainako näin, sittenkin? Kuolemaan asti.\n\n-- Ei sisällystä elämälle...\n\nMitä tämä on?\n\nHän huomaa, että on jättänyt tomut kodissaan monta päivää pyyhkimättä.\nEi ole sitä -- viitsinyt!\n\nJa hän huomaa, että hän laiminlyö nykyään pukeutumistaankin. On kuin\njokin homssa!\n\nMikä häpeä...\n\nYht'äkkiä hänelle selkenee:\n\n\"Ei lapsia.\" Siinä totuus, joka puhuu, vaikkei hän itse puhu sellaista\nitselleen. Ne, joilla on niitä, ovat tietysti onnellisia... Oikeita\nihmisiä.\n\nEi silti, että hän koskaan olisi ajatellut Ventiä sillä tavoin... Se\nolisi ollut alhaista... Kauheaa.\n\nJokainen ajatus ei ollut vielä ajatuskaan, niin heti hän sen torjui.\nAjatuksen jokainen kosketuskin sellaiseen oli kauhea, julma, raakaa\naineellisuutta, jolta hän tahtoi varjella muinoisen ystävänsä kuvan.\n\nTulisiko Venti muka takaisin?\n\nEihän Angelika ollut sitä uskonutkaan!\n\nMutta nyt Angelika, -- jonka sydämestä vähitellen on kulunut pois\nkaikki loukkaantumus siitä, että nuoruudenystävä hänet sittenkin jätti,\nkun kova kohtalo hänet tapasi, -- tuntee kuitenkin ja sitä kipeämmin,\nminkä vahingon, minkä tuhon se hylkääminen oli hänelle tehnyt.\n\nJa mistä se johtui, alkoi: Sam!\n\nHän tunnustaa kaipaavansa lapsia.\n\nHän on koko elämästä syrjäytetty. Kuin siitä pois ajettu.\n\nMinne? Ikuinen tyhjyys!\n\nMitä varten hän teki niin työtä?\n\nMiksi hän kaunistaisi kotiaan?\n\nKenelle kaikki sellainen jäisi?\n\nJa tämän sai aikaan Samin oikku, jota hän ei vieläkään käsitä.\n\nAngelika turvautuu onnettomien lohduttajaan, uskontoon, joka tosin aina\non ollut hänen ojennusnuoransa, mutta ennen oikeastaan -- vain\nojennusnuora.\n\n\n\n_Kuinka rakkaus, jos se on ihmissydämeen annettu, etsii tavallisten\nuomain sulkeutuessa uuden väylän, entisiä avaramman: pääsee\njumalalliseen rakkauteen. -- Todellisen munkin täytyy olla\nmaailmalta kuollut. -- Sitten sisuamme taas kutittaa tehdä ilkeyttä\nherrasteleville tolvanoille: kunnia oikealle herrasväelle!_\n\n\nMutta Gottlieb Hulaus on aikaa sitten mennyt naimisiin. \"Rakkaus tuli\nkuin rikka silmään\", sanoi hän.\n\nHelsingistä, jossa hän käy vähän väliä liikeasioissa, toi hän\nmorsiamensa. Toiset sanoivat, että teppana oli hepsakka, kädestä käteen\nkierrellyt. No niin, mutta Gottlieb-herra rakastui ja sekaantui ja\npäätti:\n\n\"Ennen kesä kengättä kuin joulu ämmättä!\"\n\nEnnen vihkimistä morsian vaati ponsariaan muuttamaan sukunimensä:\n\n\"Hulaus ei nyt enää sovi\", sanoi hän. \"mehän olemme parempaa väkeä. Se\non kuin spriin holaus isommasta kanisterista pulloon, ja mehän olemme\nnyt liikemiehiä ja intelligenssiä.\"\n\nMorsian olisi kaikkein mieluimmin tahtonut ruotsalaisen nimen ja\nesitti, että Tuulensilmän sahan nimi ruotsinnettaisiin heidän\nnimekseen. Hän osasi ruotsia:\n\n\"Sehän on maamme toisella kielellä Vindöga. Otetaan se.\"\n\nGottlieb Henriikanpoika suomalaisena ei kumminkaan siihen suostunut.\n\nJa kun eräät selittivät morsiamelle, mitä _vindöga_ merkitsi, ei hän\nenää hiiskunut tästä nimestä kenellekään mitään.\n\nMutta kun sitten joku morsiamen ystäviä, kaupunkiin tullut uusi\nlatinankielen opettaja, ehdotti nimeä Mentula, selittäen sen johtuvan\nsanasta \"mentha\", minttu, -- koska tuleva nuorikko tuoksui suloisesti\nkuin minttu kotoisen saunan nurkalla, niin hyväksyttiin suuresti\noppineen tohtorin nimiesitys.\n\nSiis Hulauksesta tuli Gottlieb Mentula.\n\nSitten pidettiin sahalla ylenpalttiset häät; niihin ei rouvan\nsukulaisia kutsuttu, sillä he olivat köyhiä, vaan sen sijaan\nkaupungista kymmenkertaisesti sivistyneistöä: puolueen johtomiehiä,\nkauppiaita, tukkiherroja, maalarimestareita.\n\nJa sitten Mentulat tekivät häämatkansa ulkomaille. Pikamatkan, osan\nlentokoneella: herra Mentulalla ei ollut paljon aikaa liikkeestään.\nLennettiin junissa läpi Saksan, ja autolla ja lentokoneella poikki\nSveitsin ja halki Italian, jonka viineistä Gottlieb ei pitänyt, sillä\nkyllä Suomessakin sellaisia saa viinimarjoista, ja oikeastaan parempia,\nkun sekoittaa joukkoon väkiviinaa: Gottlieb ei puhunut enää pirrusta,\nvaan sanoi: \"prii\", sillä hän ei osannut vielä sanoa: \"sprii\".\nHerrasseuroissa sitten, joissa hän, meikäläisiin viineihin erehtyen,\ninnostui vetämään joitakin uusaikaisia kupletteja kuin rukin rullalta\nlankaa, körrittäen niitä yhtä mittaa kymmenet värssyt, hän kertoi\njoskus tuolta kolmen viikon matkalta ihmeitä, joiden näki seuraa\nhauskuttavan, nimittäin Napolin hullunkurisista porsasmaisuuksista, --\ntällaisia asioita ei Angelika onneksi hänestä tietänyt. Angelikalle hän\nsen sijaan ihmetteli Italian metsättömyyttä, kun taas rouva oli\nihastunut Italiaan, sillä siellä ihastuivat herrat hänen vaaleaan\ntukkaansa, joskin Parisin muotimakasiinit hänestä olivat korkeampaa\nkulttuuria, samoin kuin hänen miehestään taide Berlinissä järjestetty\nparemmin, koska siellä näki paljon uusia marmoripatsaitakin kaduilla,\ntarvitsematta haeskella niitä museoista.\n\n\"Niin, kyllähän Rodinin värit ovat kauniit. Sellaista taidetta\nvalitettavasti ei Suomessa synny\", sanoi rouva.\n\nKotussa huomasi jo muutosta. Mutta silti oli hänellä vielä toki sen\nverran entistä iloisuuttaan, että uskoi Angelikalle purskahtaneensa\nRoomassa Pyhän Pietarin torilla nauruun:\n\n\"Kottu Hulaus -- Roomassa!\"\n\nJa aivan kahden kesken kertoi hän Angelikalle, että jonkin luostarin\npuutarhassa Napolissa oli muudan munkki kulkenut heidän perästään...\nKottu oli kääntynyt puhumaan hänelle suomea. Munkki oli pudistanut\npäätänsä ... ei ollut ymmärtänyt. Mutta sitten hän tuli takaisin ja\npisti Kotun käteen kuvasen, jonka Kottu nyt toi huvin vuoksi, parin\nmuun muistoesineen mukana, Angelikalle.\n\nKuvassa oli pohja kultaa. Se esitti polvistunutta enkeliä.\n\nMunkille oli kyllä kelvannut roponen, jonka turisti hänelle antoi.\n\nKuvassa oli vielä tekstiäkin. Ei muuta kuin nämä sanat: \"Matt. 16:26.\"\n\nSitten Kottu siirtyi puhumaan luostareista yleensä.\n\nHän ihmetteli ja nauroi, että todella löytyi ihmisiä, jotka tyytyvät\nluostariin. Hän oli käynyt Valamossa, ja vaikka Napolissa ei\nlöyhkänytkään aivan yhtä paksusti kuin siellä, niin kumminkin...\n\n\"No, kukin elää omalla tavallaan.\"\n\nJa liikemies lähti afääreihinsä.\n\nOlisiko tuo munkki ollut Venti?\n\nAngelika katsoi raamatusta, kalleimmasta perinnöstä, minkä oli\nvanhemmiltaan saanut, kultaiseen korttiin merkityn värssyn.\n\nSe värssy ei löytynyt aivan heti. Sen sijaan sattui hän lukemaan\ntoisen, johon silmä ensin osui:\n\n\"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen. Sillä mitä\nauttaa ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman ja saisi sielullensa\nvahingon.\"\n\nKun hän sitten katsoi kuvaan merkittyä kohtaa, oli se sama kuin näissä\nvärssyissä.\n\nTarkoittiko Venti jotain, -- jos se oli Venti?\n\nAuttaako Angelikaa?\n\nVarsinkin siitä asti koetti Angelika olla hukuttamatta henkeään. Omassa\npienessä piirissään. Mikäli heikkona, vähäpätöisenä ihmisenä voi.\n\nPaitsi että hän auttoi omista varoistaan ja salaa onnettomia, halusi\nhän ensinnäkin kehittää kaikkein lähimmäisintänsä: ystäväänsä\nsahanomistajaa todelliseen sivistykseen. Angelika tunsi tietävänsä\nsiinä suhteessa varmasti enemmän kuin joku maanteitä kiertänyt, koditon\npoika. Hän ilmaisi silloin tällöin Kotulle, mikä ei sovi tai sopii,\nmikä on niin ja näin, mikä sivistynyttä ja mikä kunnotonta, pudisti\npäätänsä hänen herrasteluhalulleen. Niin rouvankin pöyhkeydelle ja\nylelliselle elämälle. Saattoihan rouva tehdä Angelikalle, -- milloin\noli niin armollinen, että suvaitsi puhutella konttoristia, -- sellaisia\ntapojen tuntemattomuutta ilmaisevia, hullunkurisia kysymyksiä kuin:\n\n\"Miten on, neiti Laurell, pitääkö minun sanoa miehestäni: herra\nMentula, vaiko ainoastaan paljas Mentula?\"\n\nRouvan ei kelvannut käydä samassa saunassa, jossa rengit kävivät,\nvaikka Kottu viisaana miehenä olikin jo ravistellut sahalta melkein\nkaikki juopot ja rentut pois ja alistunut maksamaan kelvolliset hieman\nkalliimmin. Tietysti täytyi rouvan aina puhua ruotsiakin, jota hän ei\nosannut. Ja mitä roskaa hän luki: sellaista, jota hän sanoi\nrakkaudeksi, eläen sen mukaan: pettäen miestään ja pitäen petosta\nsäätyynsä kuuluvana hienona asiana.\n\nKonttorineiti muuttui mielipiteiltään yhä tiukemmaksi, samalla kuin\ntäytti tehtävänsä mallikelpoisen täsmällisesti.\n\nMutta yhä, yhäti Angelika mietti raamatunlauseita, jotka Ventin kortti\nsai hänet raamatusta etsimään.\n\nVentikö se oli?\n\n-- Hukuttaa henkensä minun tähteni?\n\nKuinka oli Venti sitten henkensä vapahtanut ... jos hän oli Venti?\n\nOliko tämä sittenkään oikeaa? Kätkeytyä luostariin. Paeta elämää, jossa\nriitti niin paljon työtä -- ihmisten hyväksi ... kuten sydän vaati.\n\nEi silti, että ihminen lunastaisi sielunsa vielä tällä. Olisi synti,\njos hän tekisi hyvää -- pelkästään pelastaakseen sielunsa. Mutta\nkuitenkin Angelika tunsi, että hyvät työt lähimmäisiä kohtaan olivat\nalin askelma portailla, jotka veivät hengen vapahdukseen.\n\nEikö tuo pyhimyskin, josta Venti nuorukaisena niin kauniisti kertoi,\nollut ennen kaikkea -- tehnyt hyvää ihmisille? Jopa siinä määrin, että\npesi spitaalisten jalat?\n\nVenti oli ollut Angelikalle paljon: nyt hän tiesi kyllä olleensa\nrakastunut, mutta vain olleensa. Ei ollut enää: se rakkaus -- oli\nmuuttunut toiseksi: juuri se oli johtanut Angelikan tähän uuteen,\npyhään, johon hän nyt koetti pyrkiä. Se rakkaus, -- tai oikeammin\nVentin muinoiset kertomukset -- Pyhästä Fransiskuksesta!\n\nJa tästä uudesta, josta hän iloitsi, tunsi hän nyt Ventille, --\nmenneelle, melkein vieraalle, -- itsensä kiitolliseksi.\n\nSitten eivät Angelikalle enää riittäneet köyhät töllit tai vanhan\nystävän, Kotun, auttaminen. Kohta sota-ajan jälkeen oli kaupunkiin\nperustettu suuri lastenkoti, sinne kelpasi todellakin apu, ja -- siellä\noli lapsia! Niille olivat ompelukset tervetulleet, Angelikan suuressa\nyksinäisyydessä tekemät lahjat! Rouvasväen Ompeluseuraan ei Angelikaa\nkutsuttu kuin muodon vuoksi, minkä hän ymmärsi eikä siis mennyt. Hän\noli liian vanhanaikainen, ja kömpelö, -- ja ruma! Anja Vennolampi oli\nyksinään pysynyt hänen ystävänään. -- Angelika kävi siis lastenkodissa.\nJa sitten hän meni sokeainkotiin, luki siellä sunnuntaisin ääneen\nkertomuksia, ja hankki koneen, jolla painoi sokeainkirjoja.\nSairaanhoitajan toimi olisi hänestä ollut kaikkein jalointa...\n\nNäin eli Angelikassa sittenkin rakkaus: jumalallinen rakkaus.\n\n\n\n\n\n\nMAALLINEN RAKKAUS\n\n\n\n_Jälleen yhdeksän vuotta myöhemmin. Erään jouluaaton alku, ja kuinka\nkirja, jota Angelika kunnioittaa, saattoi hänet yhä suurempaan\nyksinäisyyteen._\n\n\nTänä vuonna, -- yhdeksän vuotta siitä kuin Venti ja Sam lähtivät, --\nasuu Angelika kaupungissa eräässä vähäpätöisessä rakennuksessa\nMyllymäen kupeessa.\n\nOn asunut puolen vuotta.\n\nTuulensilmän rouva melkeinpä ajoi hänet sahalta pois.\n\nSuuttumus, jos nyt Angelikan puolelta voidaan puhua suuttumisesta, niin\ntyynesti, vaikka lujasti hän lausuu mielipiteitänsä, ja lausuu\nainoastaan milloin kysytään, -- sai alkunsa oikeastaan siitä, kauan\nsitten, että leikkotukka rouva keikaili kerran konttorissa lähtevänsä\nkaupunkiin:\n\n\"Galvaniseerauttamaan tukkaani.\"\n\nAngelika naurahti. Rouva kysyi, miten sitten olisi sanottava, ja\nAngelika neuvoi.\n\nMutta siitä lähtien purkautui Hymmy-rouvan salakauna Angelikaa kohtaan\nilmi ainaisina sättimisinä Kotulle ja muillekin:\n\n\"Meidän konttoristimme näyttää vähän väsyneeltä.\"\n\nTai:\n\n\"Hän on niin ikävä. Jaksaneeko hän kauan hoitaa velvollisuuksiaan?\"\n\nTaikka:\n\n\"Meidänlaisemme liike ei hänen tähtensä herätä tarpeeksi arvonantoa,\nhän on niin ruma.\"\n\nJa lopulta:\n\n\"Minun kodistani on tullut kaikenmoisen kansan käymäpaikka.\"\n\nJa kaikkein pahin:\n\n\"Hän on kiihoittajakin: pitää retkujen puolta.\"\n\nViimeinen väite, jota rouva levitteli sipatellen lauhkeasti ja\nsuloisesti kuin näyttelijätär, joka ei osaa s:ää, johtui siitä, että\nAngelika kerran onnettomuudekseen erehtyi ilmaisemaan rouvalle, kun\nnäki hänen jälleen lukevan jotain ala-arvoista rakkausromaania,\nsyventyneensä hartaasti erääseen kirjaan. Lisäksi tuli siihen toinenkin\nsyy, jonka pian selvitämme.\n\nKirja oli kuvaus eräästä tunnetusta ylevästä naisestamme, joka uhrasi\nkoko elämänsä ihmisistä kaikkein kurjimpain hyväksi, vankien. Kävi\nvankiloissa, melkein eleli siellä. Ainoana aseenansa, jonka\nrikollisille tarjosi, evankeliumi, jumalallinen rakkaus, ihmisrakkaus.\nHän sai siivoiksi ihmisiksi, -- omituinen ihme, jota tuskin jaksaa\nuskoa, -- rikollisista niitäkin, joilta näki järjenvalon melkein pois\notetuksi, niin, jopa murhamiehiä. Hän meni pelkäämättä, vahtimestarin\nja vartijain varoituksille hymyillen, selleihin, rikoksen ja häpeän\nsynkimpiin kuiluihin. Tuossa mies lavallaan, niiniseppele päässä,\ntehden niinitöitä; kavahtaa pystyyn, raivostuu heti, kun näkeekin\nkirjasen, jonka lohduttaja koettaa hänen käteensä pistää. \"Minä en\nteidän Jeesukseenne usko, miksi te kiusaatte minua!\" Hän tarttuu kaksin\nkäsin päähänsä ja huutaa: \"Hulluksi raivosta tulen, kun sitä ajattelen.\nNiinet eivät kestä, sitokaa pääni lujemmin, se halkeaa vihasta.\"\n\nTuo ihmeellinen rauhoittaa hänet. Kirkastaa hänen onnettoman päänsä. Ja\non vastakin hänen yksinäisyytensä lohduttaja, -- luo hänet alttiiksi\nihmisrakkaudelle.\n\nTuossa sellissä, jossa vain rautojen kalina ilmaisee kurjan, niin pimeä\nse on synkkänä talvipäivänä, siinä asui kymmeniä vuosia hirviö, josta\nväitettiin, että hänen tuntonsa oli kova kuin kivi. Aivan taanoin hän\nsurmasi vartijansa; siksi oli hän nyt käsiraudoissa, jalkaraudoissa,\nvyöraudoissa. Auttaja istuu lavan reunalle, tuoliakaan ei koppiin voida\nantaa. \"Ikäviä asioita puhutte\", sanoo murhaaja, \"mitä te saatte tästä\npalkkaa?\" -- \"En mitään -- kuin suuren ilon\". Auttaja puhuu edelleen.\nMies viittaa yht'äkkiä seinään: \"Arvatkaapas, miten tuo iso kolo\nsyntyi? Heitin kirveellä vartijaa ... sain silloin nikkaroida täällä.\nVoimallinen isku, se olisi voinut halkaista pään kaulaan asti, mutta\nterä irtaantui.\" Mies nauroi kamalasti: \"Kuinka te uskallatte tänne\ntulla? Minähän olen tappanut viisi ihmistä!\"\n\nNeiti uskalsi. Olihan hänellä suojelijansa, -- ja hän tahtoi\nonnettomalle pelkkää hyvää. Ja lopulta mies: \"Luulin, ettei maan päällä\neikä taivaassa olisi ainoaakaan, joka välittäisi minusta!\" Hän itki.\nEikä hän ollut enää niin hillitön, eikä niin onneton kuin ennen.\n\nTässä mies kertoo naiselle, kuinka murha syntyy, kuinka se tehdään,\nkertoo mielipuolisesta tuskasta, himoista, järjettömistä vaistoista.\nLohduttaja ei saarnaa, hän puhuu vertauskuvin kaaoksesta, jossa autius,\npimeys vallitsevat, kunnes kuuluvat sanat: Tulkoon valkeus! -- Ja se\ntulee: lohduttaja saa sekavasta, raivoavasta ihmisestä kirkkaan ja\ntyynen. -- Tuossa toinen vääntelehtii tuskissaan permannolla. Ei\nhäiritä hänen sielunsa hätää: lohduttaja on vaiti, hän on jo puhunut.\nJa sitten onneton nousee ja pyytää, että neiti jäisi hänen koppiinsa\niltaan asti niin etteivät vartijat huomaisi hänen -- itkeneen! Joku\ntahtoo nähdä, mitä kristitty tekee, kun pelkää: karkaa kuin aave naisen\neteen töhrittyään kasvoihinsa hiilellä mustan ristin. Lohduttaja\nhymyilee ja -- puhuu. Onneton valittaa sairastavansa jotain julmaa\ntautia, joka tekee hänet aivan hulluksi, ellei hän saa mitä haluaa.\n\n-- Onko siis rikollisuus sairautta? ajattelee Angelika.\n\n-- Ja kuinka on mahdollista rakastaa niin rikollisia?\n\nSe on kyllä Angelikalle liian voimakasta: sitä ei hän jaksaisi.\n\nMutta silti hän myöntää, että ovathan sellaiset surkeatkin toki\nkuolemattomia sieluja, ja ken voi tehdä heistä osankin jälleen\nihmisiksi, ansaitsee ihailun.\n\nTästä kirjasta sattui Angelika nyt pyhästi haltioituen kertomaan\nhienolle rouvalle.\n\nJa rouva sitten ihmettelee, -- joillakin omilla kekkereillään, joissa\njuteltiin kaksimielisyyksiä ja nieltiin viinejä, -- minkälaista\nlukemista neiti Laurell rakastaa:\n\n\"Mikä tykkää mistäkin. Menisi kai hänkin maistamaan vankien likaisista\ntuopeista kaljaa tai syömään aamiaisekseen leipää, jota murhamiehet\ntarjoavat vieraalleen verisin käsin. Erinomaisen hienoa!\"\n\nJa kuitenkin Angelika oli maininnut, että se leipäkin, josta\nHymmy-rouva nyt puhui, oli kirjan sankarinaiselle tarjottu raamatun\nkannella: \"Etteivät nämä kädet teidän ruokaanne koskettaisi!\" selitti\nrikollinen.\n\nAngelikaa kirja liikutti syvästi. Eikö tällainen elämäntyö todellakin\npystynyt tuottamaan ihmiselle, joka siihen oli antautunut, sitä iloa\njota hän vakuutti siitä saavansa?\n\nJa -- eikö Angelika itsekin ollut -- kuin pieni Jumalan vanki, joka oli\nsuljettu elämästä...?\n\nJos Angelika jo ennenkin otti mielellään luokseen vähäisiä ihmisiä ja\nkulki heitä auttamassa, niin nyt tämä kirja kiihdytti hänen intoaan.\nSietäkäämme kuulla Hymmy-rouvan selostuksia näistä asioista:\n\n\"Nuo kaikenmoisissa likaisissa mörskissä juoksemiset! Siitä en sanoisi\nmitään, että hän käy pyhäkoulussa opettamassa tai sokeain ja\nsotamiesten kodissa! Niin, hän kun on polttanut poskensa... Mutta liika\ninnostuskin tällaisissa... Ja mielestäni hän saattaa käydä minun\nkodilleni vaaralliseksi: kaikenlaista väkeä työntyy yhä meidän\npihoillemme, hänen puheilleen, minun kotiini! Aikooko hän nyt ryhtyä\nkeräämään tuttavikseen varkaita ja roistoja? Miksi hän muuten lukisi\nsellaisia kirjoja? Oi niitä rakkaita kavaljeereja! Ei, kyllä minun\nmieheni on oikeastaan hänelle liian hyvä.\"\n\nTaikka:\n\n\"Gottlieb, rakkaani, me, joilla on varaa, emme enää voi suvaita mitä\ntahansa palvelusväessämme. Kun kerran olet erottanut rengitkin, jotka\nolivat tovereitasi, mutta eivät ymmärtäneet asiaa sen enemmän, vaan\nsinuttelivat sinua, niin varoisit ajoissa tätäkin. Hän on hullu, jakaa\nomaisuutensa kaikenlaisille, -- kuten hänellä olisi hyvätkin aarteet\nheille antaa. Tietysti pitäisit hänet, jos hänestä liikkeelle olisi\naivan välttämätön etu, niinkuin niistä rengeistä, jotka kaupoissa\nerikoisesti pitävät liikkeen puolta. Mitä asiaa tuolla likaisen\nmäkitupalaisen pojalla, joka varasti ja joutui linnaan, hänelle oli?\nKuului käyneen hänen puheillaan ennenkuin tunnusti.\"\n\nTotuus oli se, että Angelika oli vaatinut poikaa tunnustamaan. Ja\nsellaiseksi alkoi jo Angelikan maine vähäisten joukossa kasvaa, että\nristiriitoihin eksyneet tulivat kysymään häneltä neuvoa.\n\nNiin, Angelikan maine alkoi vähäisten keskuudessa omituisesti kasvaa.\nSanottiin, ettei hän pelännyt kerrassaan mitään ja että hän oli valmis\nauttamaan kaikkia. Eikö pelännyt kerrassaan ketään? Kyllähän Angelika\nmuutamana pimeänä syysyönä kulki kerran sateessa kymmenet kilometrit\njonkun halvan tuttavansa luota halki metsäisen taipaleen, jossa juuri\nsilloin kerrottiin parin pahantekijän liikkuvan, -- ja siitä puhuivat\nihmiset kummastuksella! Totta oli, että hän oli asunut sahalla aivan\nyksinään tapuleiden keskellä eikä sanonut pelkäävänsä:\n\n\"Mitä minä pelkäisin, enhän minä ole kenellekään tehnyt pahaa!\"\n\nTotta sekin, että hän kävi usein kaupungissa Myllymäen laitamilla,\njossa asui heittiöintä väkeä.\n\nMutta nyt levisi uskomattomia, aiheettomiakin tarinoita hänen\npelottomuudestaan.\n\nLevisi sellaisiakin juttuja, että hänen luonaan sahalla kävi --\nmurhamiehiä. Tällaisten parhain levittäjä oli Hymmy-rouva.\n\nAngelikaa paheksuttiin -- syyttä.\n\nMutta ihailtiin myöskin syystä, ja todistettiin ihailu vakavaksi. Kun\nhän äskenkin pistäytyi Myllymäessä viedäkseen pikku tuomisia eräälle\nsiivolle eukolle, joutui hän pimeällä kujalla keskelle juopuneiden\nparvea, jotka heiluivat puukot kourassa. Silloin hajosi rykelmä hänen\nedessään, ja eräs miehistä huudahti:\n\n\"Laurellin neiti, hänen edessään minä sivallan lakin päästäni!\"\n\nJa kerran eräs vetelehtijä, joka ryypiskeli toisten kanssa hautausmaan\nrinteellä, kumosi hänen ohitse kävellessään pullonsa alassuin ja huusi:\n\n\"Tämä on neiti Laurellin malja.\"\n\nHymmy-rouva vaati siis, että Angelika, joka oli tullut liian\nhuomatuksi, poistettaisiin sahalta.\n\nEnsin ei Gottlieb siihen suostunut: jokin salaperäinen kunnioitus\nAngelikaa kohtaan hallitsi hänessä vielä... Eihän Angelika käyttänyt\nyksityisharrastuksiinsa muuta kuin omat, joutilaat aikansa.\n\nMutta liikemies muuttui nykyään nopeasti joka suhteessa. Hyvin\nepäedullisella tavalla, -- hän tuli kuivaksi, pöyhkeäksi, julmaksi.\nSikäli kuin hänen sukkansa koreiksi ja silkkisiksi, sikäli katkera halu\npienentää palkkoja. Kuta enemmän hän himoitsi arvokkaaseen\nyhteiskunnalliseen asemaan, sitä enemmän hän arasteli entistä\nmainettaan ... kuin peläten olleensa narrillinen.\n\nLopulta hän vaimonsa puheista hermostui, ja taipui.\n\nAngelika huomasi hänen kylmenemisensä, ja yhä lisääntyvän ahneutensa ja\nherrasteluhalunsa. Yhä vastenmielisemmältä tuntui Angelikasta koko\ntalo.\n\nJa viimein hän itse pyysi sahanomistajalta saada lähteä.\n\nLiikemies ei kysynyt syytä. Hän koetti laskea leikkiä:\n\n\"Niin niin, tuota noin... Enhän tässä nyt minä, mutta sananparsi sanoo:\nOn niin kylmän kolea, kun ei ole kaksia helmiä kaulassa, virkkoi\nentinen tyttö, -- ja minun rouvani on nyt sellainen, hänellä on omat...\nNiin, niin, ettehän taida täällä viihtyä, ja kun ette viihdy, niin...\"\n\nHän ei kysynyt myöskään, minne Angelika menisi. Pyytäen kuitenkin\nAngelikaa kääntymään hänen puoleensa, jos ehkä tarvitsisi, antoi hän\nAngelikan mennä.\n\nSiksi viettää Angelika nyt joulua kaupungissa.\n\n\n\n_Kolkko vieras, joka sanoo tulleensa m.m. Valamon luostarista_.\n\n\nAngelikalla on kamari ja eteinen erään leskinaisen rakennuksen toisessa\npäässä, -- enempään ei ole varaakaan enää, hän on niin alttiisti\njakanut kaikkensa, antaminen on hänen suurin ilonsa.\n\nJouluilta alkaa hämärtyä.\n\nAngelika lepää sohvalla aika tavalla sairaana: hän on ponnistellut\ntänään liikaa, käynyt ensin lastenkodissa vieden lahjoja, joita on\nvalmistanut tai kaupunkilaisilta kerännyt, joukossa lelujakin; sitten\nsokeainkoulussa ja sotilaskodissa. Ja taivaltanut lopulta kaupungin\nulkopuolellekin ilahduttamaan eräitä suojattejaan tölleissä. Hän on\nvilustunut, jalka niin kipeä, että tuskin pääsee kävelemään. Satoihan\nlunta kaiken päivää, tasaisesti, yhtä mittaa. Joulureet saivat sysätä\nsitä tieltään kuin vastavirtaan hinatut proomut kuohua, -- kunnes\nlapiomiesten parvi ennätti aukaista katujen paisuviin kinoksiin\ntunnelimaisia solia. Mutta maalla ovat vieläkin tiet tukossa, pelloilla\npistävät seipäät ainoastaan latvapuolensa lumesta esille, ja metsissä\nkumartuvat kuusten oksat hipomaan hankea. Kujilla tuolla näkyy\naitapylväillä ja katulyhdyillä kauniit valkeat tonttumyssyt päässä, ja\npuolta metriä paksut lumipatjat kuormaavat kattoja.\n\nPolvia myöten lumessa kahlaten Angelika kastui ja vilustui. Anja\nVennolampi, yhä uskollinen ystävä, joka muuten edelleen asuu Kolinilla,\nvaikka hänellä on hyvä paikka pankissa: hän sanoo, ettei tahdo jättää\nlehtoria, joka elää nykyään pienenlaisella eläkkeellä, -- Anja tapasi\nAngelikan, kun muutama tunti sitten tuli kutsumaan ystävätärtään\njoulunviettoon lehtorin perheeseen, kalmankalpeana kivusta. Ja\nAngelikan vastaväitteistä huolimatta hän toi tänne lääkärin, joka,\nvanha, valkopäinen mies, torui lempeästi hiljaista kärsivää, mutta\nsanoi kuitenkin:\n\n\"Vähän hullu te olette, neiti, mutta juuri tuollaisia maailma\ntarvitsee.\"\n\nLääkkeet ovat toki nyt turruttaneet tuskan.\n\nIlta hämärtyy ... kulkuset jossakin kilisevät. Puut kujien varsilla\novat kuin pumpuliin kiedotut. Sataa yhä lunta, pehmeästi, hiljaisesti.\n\nJa kun ilmanranta päivän laskiessa äsken hiukan kiilui, niin välkkyivät\nkoivut hopeakiteillä koristettuina...\n\nUunissa palaa jouluvalkea, jonka Anja sytytti, ennenkuin hänen täytyi\nlähteä lehtorin perheeseen auttelemaan jouluvalmistuksissa. Mutta hän\nlupasi tulla takaisin -- oikeastaan varsinaiseen joulunviettoon\nystävättärensä luo.\n\nAngelika katselee sohvaltaan, -- se on ainoa Pähkinämäeltä säilynyt\nvähänkin mukavampi huonekalu, -- hopeahileisiä koivuja, lunta, joka\nkarisee oksilta, kun pieni tuuli silloin tällöin hengähtää, kuin\npudistettaisiin jauhoista säkkiä. Katselee ikkunaan kiinnitettyä\ntalitinttien ruokailulautaa, jonka eräs sokea on hänelle lahjaksi\nvalmistanut ja jossa nyt keltarintaiset linnut kopisevat jäistä talia\nnokkien. Ja uusia lintujaan! Kahta vihreävarpusta, jotka nukkuvat\ntuolla pöydällä häkissään.\n\nTuli uunissa humisee rattoisasti.\n\nLähimmän naapurin pihalla, jonne muuten on sievoinen matka, ei enää\nsielläkään liikuta. Sielläkin aletaan viettää joulua...\n\nAngelikalla on myöskin pieni joulukuusi, erään töllin emännän tuoma.\nAnja oli sen pukemista viimeistellyt.\n\nAnja, pienikokoinen, mutta reipas, aina veitikan hymy huulilla, --\nhänellä oli kyllä ollut kosijoita... Mutta joku oli hänestä liian\nrahantunteva, toinen häikäilemätön, tai itserakas, tai sydämetön. Ei\nhän sellaisista, rukkasia hän jakoi.\n\nMutta minkälainen kuulto silmissä hän yhäkin antautui kertomaan --\nSamista. Ne muistelmat olivat loppumattomia.\n\nAjatukset siirtyvät muualle, katse vie ne noihin lahjoihin.\n\nIhmeekseen huomaa Angelika, juuri tänä jouluna, että hän on sittenkin\nollut maailmassa tarpeellinen. Sitä todistavat nuo lahjat, joita\nhänelle nyt on lähetetty, -- vielä enemmän kuin edellisinä vuosina...\nTuossa välkkyy pöydällä kuusen vieressä sokeain valmistama uusi\nompelukori. Siinä nöpöttävät lastenkodista tulleet somat, siniset\npaperikukkaset, lasten omien pikku käsien työtä! Siinä liikkiö ja\nkakku, jotka eräät hyväntekeväisyysrouvat olivat lähettäneet hänelle.\nJa tuossa kaikkein hauskin lahja, jo äsken mainittu: sahanomistajan,\nentisen iloisen Kotun, nyt katkeran ja totisen miehen, Helsingistä\ntuoma lintuhäkki, jossa ne kaksi vihreävarpusta nukkuvat. \"Ikäänkuin\nmuistoja Pähkinämäen leppäkertuista\", sanoi Gottlieb, kun aamulla ne\ntoi.\n\nKoskaan ei hän ollut saanut yksinäisyytensä aikana näin paljon. Hänen\nhyvä tahtonsa oli palkittu monelta puolen ihmeellisellä hyvyydellä.\nHarvat ihmiset hänestä sittenkin ovat pahoja, -- jos sitä ovatkaan.\n\nOltiinko hänelle -- kiitollisia? Mistä kummasta? Sitä todistivat monet\nvilpittömät silmät, joiden vakuuttavat katseet, hän oli tänään\nretkillään kohdannut; sitä monien sekä arvoon päässeiden että halpojen\nkädenpuristukset. Entä tuon lääkärin sanat!\n\nAngelika tunsi itsensä sittenkin niin onnelliseksi... Ventin ansiota...\nJa Saminkin.\n\nAinoa hänen surunsa vain se, että hän oli tullut aivan köyhäksi: ei\nvoinut vastata ihmisten hämmästyttävään hyvyyteen yhtä anteliain käsin\nkuin he.\n\nNiin, hän on kiitollinen onnestaan Ventille, joka kuitenkin, juuri hän,\nAssisin-kertomuksillaan herätti hänessä, -- elämän keväässä Pähkinämäen\nsyreenimajassa, -- tämän ihanteen kaipuun, jota hän oli sitten\nkoettanut toteuttaa.\n\nJa kuitenkin on Venti nyt kauan ollut hänen sydämelleen täysin vieras.\nKiitetty vieras.\n\nSamin teosta tämä kaikki ulkonaisesti aiheutui. Mutta yksi vaivaa:\nAngelika ei jaksa käsittää, mistä se teko johtui; hän on loppuajat\nsyyttänyt siitä aina vain itseään, kun on Anjan kanssa Samista puhunut;\nhän ei muka osannut Samia kasvattaa... Anja on väitellyt vastaan, ja\nsamalla puolustanut Samia: hänen menettelyssään oli varmaan jokin\nsalainen, käsittämätön aiheuttajansa, joka on ymmärrettävä.\n\nKäsittämätön -- ymmärrettävä? Mikä?\n\nJospa Angelika olisi saanut edes tuon selityksen, miksi Samin oli\npakko, miksi hänellä oli syy olla niin omituinen silloin. Ei hän\nkantanut Samille kaunaa ... ehkä hukkuneelle. Mutta hän ikävöi tietää\nSamin silloisesta muutoksesta -- oman vikansa ja syynsä!\n\nEi kaunaa hänelle. Eikä Ventille muuta kuin kiitollisuutta!\n\nAngelikan eteisen oveen kolkutettiin.\n\nJuuri tänä jouluiltana oli Angelika toteuttanut ajatuksen, joka\njohtui hänelle mieleen jo edellisinä jouluina: jättää ovensa auki,\nniin että joku yksinäinen ja onneton, jolla ei sattuisi olemaan\njoulunviettopaikkaa, vaan joka haki ehkä ovea rapeloiden seuraa tai\npientä avustustakin, pääsisi ilman muuta sisään. Nyt tuo jalka\noikeastaan toteutti sen ajatuksen, Angelika ei Anjan lähtiessä helposti\npäässyt ovea sulkemaan.\n\nAngelika nousi sohvaltaan pöydän varaan sytyttääkseen lampun ja\nhuudahti:\n\n\"Tulkaa vain, ovi on auki.\"\n\nKummallisen näköinen mies seisoi kamarin ovella. Silmiä ei näkynyt:\nmusta naamio kasvoilla. Lakki vedetty syvään otsalle, mutta tukassa oli\nvalkeaa: lumihiutaleitako vai vanhuutta? Vieraan kädet vapisivat vilua:\nhänellä oli yllään ainoastaan lyhyt lakki, tosin varsin siisti.\n\nTuokion hän seisoi sanattomana. Tähysteli ympärilleen tuskin päätänsä\nkääntäen. Nyt hän katsoi Angelikaan: miksi hän ikäänkuin horjahti ja\nvetäytyi takaperin? Miksi hänen suupielensä alkoivat vapista ikäänkuin\nnyyhkytyksistä, ja hän tavoitti kädellään rintaansa.\n\n\"No, mutta vetäkää ovi kiinni, tännehän tulee niin kylmää\", sanoi\nAngelika. \"Kuka vieras on?\"\n\nTulija meni eteiseen, kuului pudistavan jaloistaan lunta, joista jo\nnäkyikin sulavia läikkiä kamarin lattialla. Palasi sisään. Ei ottanut\nedes lakkia päästään. Kulki Angelikaa kohti. Tarkasteli hetkisen, ja\nmeni ja käänsi oven lukkoon.\n\nHän lähestyi taas Angelikaa. Seisahtui hetkeksi. Tuijotti häneen. Ja\nalkoi kävellä edestakaisin. Joka kerta Angelikan kohdalle tullessaan\nhän kiersi päätänsä Angelikaa kohti ja nyökkäsi omituisesti hymyillen.\n\n-- Joku mielisairas, ajatteli Angelika.\n\n\"No\", kysyi hän jälleen, \"miksi te panitte oven lukkoon?\"\n\n\"Eihän ... neidillä täällä vain ole ketään, joka minut näkisi?\" Mies\nkatseli ympärilleen, kysyi kiivaasti: \"Miksi uutimet ikkunoissa eivät\nole alhaalla?\"\n\nAngelika meni ja laski uutimet:\n\n\"Kas niin. Te näytte pelkäävän jotain vaaraa. No, puhukaapa nyt, kuka\nte olette?\"\n\n\"Ettekö te tosiaan pelkää, neiti? Ettekö pelkää? Ja kuka olen? Minä!\"\nHän levitti epätoivoisesti ja rajusti käsivarsiaan. \"Minä! Sanokaa\nminua vaikka -- Pilveksi. Pilvihän ei tiedä, mistä se tulee ja minne\nmenee. Ei, järkeni ei jaksa sitä käsittää. Tulen hulluksi epätoivosta:\nnäen kaiken maailman julmina irvikuvina; näen sen -- paholaisina!\nEttekö todellakaan pelkää? Minä, minähän olen tehnyt murhan!\"\n\nMies harppasi taas edestakaisin, pöydän luota sängyn jalkopäähän, jota\nei monta askelta ollut, mutisi epäselviä sanoja ... silmät kiiluivat\nnaamion aukoista:\n\n\"Minä olen oikea hullujen hullu! Ja nyt olen tullut tänne: kuulin, että\ntäällä olisi ihminen, joka ei pelkäisi mitään -- hyvyytensä vuoksi.\"\n\n\"Miksi sitten pelkäisin\", vastasi Angelika. \"Olkaa mikä tahansa, ja jos\nolette joutunut siihen kuin vakuutatte, niin uskon, että jokaisesta\nihmisestä sittenkin löytyy jotain hyvää, kun häneen luottaa.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, minä olen tehnyt murhan! Tappo se ei ollut, vaan\nmurha: täydellä aikomuksella tehty. Minä surmasin hänet kuin koiran.\nKuka tietää, vaikka pistäisin aseen rintaanne? Ovi on lukossa, ette\npääse minnekään käsistäni. Haa, kun muistan sitä tapausta, raivoaa\nminussa yhä seitsemän hornanhenkeä! Te ette siis pelkää murhamiestä?\"\n\nAngelika vastasi:\n\n\"Pilvi-parka! Tulkaa, istukaa tänne. Ehkä teillä on nälkäkin. Katsokaa,\ntuossa meillä on joulupöytä. Ja sitten...\"\n\n\"Ei, neiti-kulta, ensin tahdon kertoa. Minä olen kuullut niin paljon\nteistä. Mutta älkää vain tarjotko minulle raamattua. Sanokaamme, että\nolen rationalisti, siis kaikkein onnettominta lajia ihmisiä: minua ei\nedes katumus voi lohduttaa. Tai -- ehkäpä olen katolilainen, koska olen\näsken tullut luostarista...\"\n\nAngelika hätkähti ja tarkasteli miestä.\n\nHän tarkasteli, ja alkoi hymyillä. Hän vastasi, ettei tietänyt, mitä\nrationalismi on, mutta mitään ei hän ollut aikonut lukea vieraalle,\nvaan sytyttää kynttilät kuusessa:\n\n\"Joulu on jokaiselle joulu. Puhutte kovin julmia, mutta vakuutan, että\ntällaisena iltana en antaisi teitä ilmi, vaikka olisitte sellaista\ntehnyt... Säteilköön joulukuusi sieluunne lepoa.\"\n\n\"Miten tunnen rauhoittuvani täällä\", huudahti mies. \"Päästäni kirpoaa\nkuin ilkeä rautavanne: se tuskan tuoma hulluus, joka aivojani\nkiristää... En todellakaan olisi uskonut sitä, mitä kaikkialla,\nvähäisen väen keskuudessa, kerrotaan: että neiti Laurell ei pelkää edes\nmurhaajia. Kuinka minäkin ihailen teitä: uljuus on kauneinta mitä\ntiedän. Ja te luotatte ihmisiin, niinkö? Siinäpä selitys. Te ette usko\n-- minusta kyllin pahaa. No niin, minun täytyy siis kertoa teille siitä\ntapauksesta, selittää se, luottamuksenne sen ansaitsee. Avata teille\nsydämeni pimeä syvyys. Ei, älkää kutsuko joulupöytään: minulla ei ole\nnälkä, minulla on nälkä valoa, vapautusta. Teidän joulukynttiläinne\ntuikkeessa kuulkaa katkera tarina, kuinka Pilvi murhasi naisen, jota\noli niin kauan rakastanut. Kuulkaa tarina maallisesta rakkaudesta.\"\n\n\n\n_Vieras selvästikin puijaa, kun väittää varastaneensa kalleuksia\nluostarikirkon alttarilta ja pyrkivänsä jonnekin esivaltaa pakoon. --\nMihin kaikkeen rakkaus saattaa kannustaa. Lopulta joudumme probleemaan:\nkuinka rajatonta uhrautuvaisuutta rakkaudelta voimme vaatia. Mutta\nvaatiiko se, joka rakastaa, mitään?_\n\n\nKynttilät tuikkivat Angelikan joulukuusessa. Hän oli jo peittänyt\nlintuhäkin liinalla, niin ettei pienten visertäjäin lepo häiriytyisi.\nVieras istui roihuavan takan ääressä, johon Angelika oli pyytänyt hänet\nasettumaan, ja Angelika virkkoi:\n\n\"Oh, miksi te kummittelette? Ottaisitte tuon vehkeen kasvoiltanne pois.\nSanoisitte, kuka olette!\"\n\n\"En millään ehdolla nyt\", vastasi mies. \"Minähän olen kauheampi kuin\nluulettekaan: ehkä sittenkin karkoitatte minut, kun kuulette, että tein\ntodella rikoksen. Ja sitäpaitsi: voisitte nähdä sellaista, jota mies\nhäpeää näyttää: kyynelet. Antakaa minun olla näin.\"\n\nHän istui kumarassa, pusersi kädellään otsaansa ja alkoi kertoa.\n\nKuten mainittiin, oli hän tullut tänne vankilasta:\n\n\"Sain hankituksi puukon, iskin sen muurin rakoihin. _Panimaite_,\nkiipesin: vapaa! Katsokaas, minä olen mies, jota eivät mitkään muurit,\nvallihaudat estä, eivät kahleet, eivätkä rautasalvat.\"\n\nViipuriin oli hän joutunut Valamosta: munkit antoivat hänet suomalaisen\nesivallan käsiin varkaudesta, oli hän raastanut kirkosta jalokiviä\npyhimyskuvasta.\n\nMutta luostariin hän oli tullut Venäjältä:\n\n\"Menin sinne ennen vallankumousta ... kauan, kauan sitten!\"\n\nVenäjällä hän teki sen murhan. Ja joutui -- Siperiaan, tietysti:\n\n\"Kuinka olikaan sen vankilan nimi? Lshivoje se oli, niin se se juuri\noli! Oh, mikä paikka ... siellä Siperian äärettömillä jäillä. Mikä\nsynkkä rikollisten kaupunki! Rikollisia -- kuin susia... Joukossa\nvarsin viattomia karitsoita, valtiollisia vankeja. Suomalaisiakin\nmelkoinen liuta. Ah, Lshivoje mjesto! Nälkää ja likaa.\"\n\nSieltä oli hän karannut, puolitoista vuotta sitten:\n\n\"Katsokaas, koti-ikävä! Tuskallinen, haikea koti-ikävä, jota ei mikään\nlopulta voita. Ikävä näkemään -- ennen kaikkea kotijärveäni. Kyllähän\nsiellä oli jokia, ymmärrätte. Mutta kuinka minä vihasin noita jokia,\nsuunnattomia jokia! Kirkasta, leikkivää järveä silmäni kaipasi, janosi.\nIkävästä kasvoi voittamaton. Eräänä lauantai-iltana, kun oli teuhattu\nvenäläisten ja suomalaisten kanssa mielityössä: kerskuttu kapakassa\nsankariteoilla toinen toistaan kauheammilla, sadateltu tuskasta ja\ntapeltu kuin sudet, menin tulvalammikon rannalle ... oli satanut, se\noli kesäkuun alussa, ja laakso lainehti vettä. Lainehti kuin järvi.\nMinä katselin lumottuna, noiduttuna, sokeana ihastuksesta. Järvi!\nIstuin kauan koivun juurella, josta putoili lauhasti vesipisaroita\nsateen jälkeen, tipahteli kuin kyyneliä. Ja silloin päätin karata,\ntahdoin edes kuolemaan järven rantamille, kotiin. Minä pakenin. Niin,\niskin kuoliaaksi vartijan. Ja sitten vehkeillen -- Suomeen asti. Vaarat\nja vaivat kestäen. No niin; mutta jouduin luostarissa kiinni. Ja --\npakenin uudestaan: ymmärrättehän, että olen paha rikollinen! Tiedätte\nsen, kun kuulette, miten syyttömästi, näennäisesti, uhrini surmasin.\nPakenin siis ... Viipurissa vankilasta: pelkäsin, että minut\ntoimitettaisiin takaisin Venäjälle...\"\n\nMuudan nuori vanki oli muka Viipurissa neuvonut hänet Angelikan luo.\n\nAngelika aikoi kysyä, pitikö sitten Venäjän hallitus murhamiehiä oikein\nvankilassa? Eivätkö he päinvastoin hallinneet siellä? Mutta mies jatkoi\nnopeammin:\n\n\"Minä ajoin tänne jäniksenä junissa, pommilla, kuten sanotaan.\nLaskeusin vähän väliä alas asemille, kävelin pitkiä taipaleita ... olen\nmaannut metsissä, hangissa. Ja kun kuulette tarinani, olen taas valmis\nlähtöön. Tekin saatte karkoittaa minut pois, jos tahdotte...\"\n\nTuokion hiljaisuus.\n\n\"Nimeni on Walton. Taiteilijanimi ... nähkääs! Jegor Walton. Syntyisin\nsuomalainen, kuten kuulitte. Vallaton olinkin... No, siitäkö, että\nkoulussa, -- kävin jonkin vuoden lyseota, mutta pähkäpäinen ja laiska\nkun olin, en päässyt kovinkaan pitkälle: sitä paremmin kunnostauduin\nreippailussa, voimistelussa ja metsästyshommissa; -- siitäkö, että\nosasin koulussa matkia lintujen ääniä, lienee johtunut, että jouduin\nelämänalalle, joka sitten kävi minulle kauheaksi. Ja siitäkö vain\njohtui, että yhdyin ihmiseen, joka oli tuon alan oikea ihanne ja minun\ntuhoni. -- Minä olen sirkustaiteilija!\"\n\nAngelika huudahti, hän kavahti pystyyn, hänen kasvonsa hehkuivat:\n\n\"Sirkustaiteilija! Ettehän ole nähnyt...\"\n\nVieras jatkoi hyvin nopeasti:\n\n\"Niin, minä karkasin äitini luota, -- isä ei elänyt enää, --\nsirkukseen. Kai se ala on teistä hyvin halveksittava? Niin se on\nminustakin -- nyt. Ja kuitenkin on ero sirkuksella ja toisella --\nulkonaisesti. Te ajattelette kai sirkusta tuollaisena paikattuna\nräsytelttana, jossa nähdään matkoilla kidutettuja petoeläimiä ja joissa\nlöyhkää pilaantuneelle lihalle; joissa rappeutuneet narrit heittävät\nvoltteja tai saa ihailla kuuluisain -- murhamiesten vahakuvia; joissa\nkuhisee toisilleen kateellisia, maalattuja, ahnaita naisia tai pelataan\nyhtä mittaa korttia, puukko lyötynä keskelle telttapöytää: siinä laki!\nErehdytte, neitiseni! Ettekö ole kuullut Moskovan Taidesirkuksesta,\njossa minä olin? Suuria herroja. Kultaa tulvimalla. Mainetta enemmän\nkuin kuninkailla. Taisteluarena, jolla lyödään arpaa hengestä ja\nelämästä.\"\n\n\"Kuulkaa, ettekö ole kuullut eräästä Sam Ilolasta? Täällä ajatellaan,\nettä hän olisi antautunut ... samalle uralle kuin tekin, mennyt\nAmerikkaan, kauan, kauan sitten\", kysyi Angelika.\n\n\"Sam Ilola?\" aprikoi mies. \"Ei, en todellakaan muista sellaista nimeä.\nEn -- vaikka kuinka päästäni kaivaisin. Meitähän on niin paljon...\nMeissä on lukemattomia pikku herrasia, ja suvaitkaa tietää, että minä\nolen suursirkusten miehiä. Lisäksi, _panimaite_, minä en ole käynyt\nAmerikassa, joskin tehnyt työtä koko Europassa, Pietarin ja Hampurin\nsirkuksissa, Lontoon Nationalissa ja Covent-Garden-teatterissa; olen\nasunut Parisin siltojen alukset, -- se oli köyhyyden aikaa, -- samoin\nkierrellyt Espanjan, -- jossa on niin kylmää ja ikävää, -- näytellyt\nSaksassa heinäladoissa ja Rothschildien salongeissa, Belgiassa\nseikkaillut akrobaattien joukossa, samoillut Italiassa, -- jossa ei\ntunneta posetiivia, -- pujahtanut Afrikkaan, jossa ihmistä paleltaa\nöisin ja hän tallaa päivällä omaa varjoaan. Ollut kaikkialla, kunnes\nonneni tai onnettomuuteni tapasi minut Moskovassa. Mutta sirkuksen\nkultamaahan, Amerikkaan en joutunut; katsokaas, en päässyt sinne, kun\nsota puhkesi: mikä suunnaton vahinko! Ilola? Ainakaan hän ei mikään\nhuomattavuus ole. No niin, sallikaa minun kertoa. Sanoin jo, että\nharrastelin pikku poikana paljon enemmän lintujen ääniä kuin niiden\nlatinalaisia nimiä. Ja kun jäin neljännelle luokalle, karkasin, pääsin\nHelsingin hippodromiin: mikä naurettava nimi, eihän se ole mikään\nhippodromi. No niin, minä osasin matkia lintuja...\"\n\nVieras pisti sormen suuhunsa ja päästi sellaisen vihellyksen, niin\nhelisevän viserryksen, että vihreävarpusef alkoivat laulaa pimeässä\nhäkissään kuin päivä olisi yht'äkkiä koittanut. Angelika aivan taputti\nkäsiään.\n\n\"Osasin minä matkia kanaakin, jota varas vie yöpuulta, porsas-parkaa,\njoka kirkuu kiinni joutuessaan, ja tappelevaa koiralaumaa: olihan sitä\nsiinä -- taidetta aluksi! -- Ja sieltä jouduin Pietariin. Pietarista\nHarkoviin. Ja kultaiseen pääkaupunkiin, Moskovaan. Ja Moskovassa\nkohtasin naisen, jonka sitten surmasin.\n\n\"Hänen nimensä oli Tamara. Satutteko tuntemaan sen nimisen venäläisen\nballadin? En muista, onko se Lermontovin runoilema vaiko kansanlaulu\nvai molempia. Runoelma demonista. Ehkä sekoitan, kun muistelen, että\nsiinä kuvattu nainen Tamara oli demoni, mutta _nitshevoo_: demoni voi\nolla myöskin mies, vaikka vannon, että _tästä_ Tamarasta tuli minulle\ndemoni. Niin, ainakin oli hänellä yksi demoninen ominaisuus, joka\nkoitui -- hänen kuolemakseen!\n\n\"Sirkusnainen. Ekvilibristi. Neiti ei kai tiedä, mitä se on? No, tämä\nonkin vähän vaikeaa teille, ja meidän termejämme; sellainen on\njonglöörien, antipodiennien, -- jaloillaan työtä tekevien, -- ja muiden\nsellaisten vastakohta: ilmataiteilijatar! Nuoralla ja rekillä\ntanssijatar. Selvisikö teille erotus? Mutta se ei olekaan kovin tärkeää\n-- oikeassa maailmassa. Totta on, että hän harrasti muitakin aloja, hän\noli kovin rikas sielu... Ei haittaa: menkäämme pääasiaan!\n\n\"Kuinka minä rakastin tuota naista! Minä rakastuin heti.\n\n\"Ja hän rakasti minua. Mutta lopultakin: millä kauhealla tavalla!\n\n\"Minä olin silloin niin nuori. Minä luulin ihmisen voivan todella\nrakastaa toista.\n\n\"Rakastin hänen tyttöskasvojaan, jotka säteilivät puhtautta ja\nhurskautta. Niin, puhtautta: tietäkää, ettei hän ollut mikään\nkiertelevien pikkusirkusten nainen, ei sirkusköyhälistön lapsi,\njollaisia impressaariot ja tirehtöörit ostavat ja dreseeraavat kuin\neläimiä. Ei: kuuluisaa ja rikasta taiteilijasukua, vuosisadat\nekvilibristeinä loistanutta; huomattava jo silloin kun hänet kohtasin.\nHänen isävainajansa, joka itse oli hänet kasvattanut, painatti\nnimikorttiinsa oikeutetusti: Ex-artisti, Italian siviiliritariston\njäsen. Katsokaas, sirkusmaailmakin jakautuu ylimystöön ja köyhälistöön,\nja niillä on keskenään suuri ero! Hän oli siis saanut hyvän\nkasvatuksen, patriarkallisen kasvatuksen; hän ompeli itse pukunsa ja\nmodelleerasi hattunsa, niinä vähinä hetkinä mitä sirkus ei häneltä\nvienyt. Ja hän luki runoutta, hän lauloi, hän soitti useita\ninstrumentteja taidolla. Ja hurskas! Joka kerta, kun hän langalle tai\ntrapetsiin lähtiessään heitti numerossa yltään manttelinsa, meni hän\näitinsä luo, joka aina kulki impressaariona hänen mukanaan, kietoi\nkädet äidin kaulaan ja suuteli vanhusta: jätti hänelle jäähyväiset. Ja\nkun hän sitten häilyi korkealla kuin leijaava lintu ja lähetti\nyleisölle suuteloita, etsi hän katseillaan ensimmäiseksi äitiä, joka\nistui useimmiten, -- kuinka elävästi sen vielä muistan, --\norkesteripaikkain toisella rivillä. Ja selvittyään ihastuksesta\nhurjistuneen yleisön heittämästä kukkasvirrasta hän vei näistä\nlaakereistaan aina ensin kimpun Jumalanäidin alttarille kirkkoon.\n\n\"Hän sanoi rakastavansa minua. Ja minä olin siitä vakuutettu: niin hän\ntorjui kaiken brutaalin, joka uhkasi hänen olemustaan hetki hetkeltä\ntuolla onnettomalla uralla; torjui yhdellä ainoalla hymyllä; vain\nharvoin täytyi hänen vihastuakin.\n\n\"Me rakastimme toisiamme. Minä hänen sielullista neitseellisyyttään ja\nhänen hurskauttaan! Yhtä puhtaasti hänen ketteriä jalkojaan, jotka\npakottivat pallon kantamaan hänet liukurataa ylös hippodromin kattoon,\nhänen kättänsä, jossa piili rautainen voima, kun se ajoi ruoskalla\nratsun mielettömään hyppyyn esteitten tai tulirovion yli. Rakastin kuin\njumalatarta, kun hän tanssi ratsun satulassa espanjattarena mantilja\nhartioilla, tehden kyyhkynsiipiä tai vetäen mukanaan kokonaisen parven\nilmassa liehuvia kyyhkysiä; ne laskeutuivat hänen käsivarsilleen,\nkaulalleen, huulilleen kuin kyyhkyt muinoin Gnidon lehdossa oppivat\nnauttimaan hunajaa papittarien huulilta: niin oli Tamarakin\ndreseerannut nuo linnut, antaen niille jyviä olkapäiltään tai vaippansa\npoimuista. Mutta enemmän kuin jumalatar oli hän minulle levätessään\nylhäällä friisin rajassa välkkyvällä teräslangalla ja syöksyessään\nsieltä alas suin päin kuin haukka: siihen tarvittiin mieletöntä\nrohkeutta!\n\n\"Minä olin nuori ... iloinen: ah, kuinka vallaton!... Olin vain\njoutunut sirkukseen... En tavoitellut siellä mitään, en pyrkinyt\nmihinkään...\n\n\"Eikä minussa vielä ollut herännyt -- inho tuota alaani kohtaan, jota\nnyt vihaan.\n\n\"Kuinka hän säteili rakkautta!\n\n\"Kun tahdoin hänet vaimokseni, vastasi hän:\n\n\"'Nouse korkeammalle! Ethän linnuista osaa vielä muuta kuin niiden\nkielen... Lennä! Sitten, sitten vasta yritä huulilleni, niinkuin\nkyyhkyset, jotka ympärilläni kiitävät. Nouse gymnasiarkiksi.' Mitäkö\ntämä on? No, se on merkitykseltään hiukan monimutkainen sana, kovin\nrikassisältöinen selittää. Mutta helpommin ymmärrätte, kun sanon, että\nminusta, joka olin innokkaasti jo lapsena voimistellut, kehittyi -- no\nniin, minusta kehittyi gymnasiarkki: _vot_, jonglööri, joka tanssitti\nympärillään kymmeniä palloja, lautasia, veitsiä, mitä tahansa, nakkeli\npäänsä päällä palavia soihtuja, -- ah, tuli on niin hauska lelu, --\nheittelin tuollaisia puolenkilon painoisia kirveitä päin -- Tamaraa,\njoka oli nyt työtoverini ja seisoi hirveäin aseitteni edessä\nluottavana, varmana siitä, etteivät ne vahingoittaisi hiuskarvaa hänen\npäästänsä.\n\n\"Niin, minä -- nousin! Hän oli niin ihmeellinen innostaja, rohkaisija.\n\n\"Intohimoni kuitenkin kiihtyi -- maailman tavalliseksi hulluudeksi. Hän\noli niin kaunis, todellakin puhdas. Tunsin kuolevani, ellen saisi\nomakseni ihmistä, jonka puolesta olin valmis antamaan henkeni. Minä\nsanoin sen hänelle; olin juuri silloin suorittanut arenalla trikin,\njoka sai hippodromin pauhaamaan kuin ukkonen. Sanoin sen Tamaralle\nhänen numerossaan. Hän oli hyvin kalpea. Vastasi:\n\n\"'Niin, minä tiedän, että kerran olen sinun! Mutta kai aavistat, mitä\nse merkitsee? Tunnet toki pyhän tarinan Simsonista ja Delilasta?\nSirkuslaisena sinun pitäisi tietää, miksi jättiläinen kadotti voimansa\nja mikä nasiiritukka on? Se sopii -- minuunkin. Lienethän kuullut tämän\ntärkeän ohjelauselman: nuorallatanssijalta rakkaus tuhoaa\npainopisteen.'\n\n\"Niin, kyllähän minä olin sen kuullut, mutta en ollut sitä sen enempää\najatellut. Kummalliselta tuntuva sananparsi. Ja silti on miehistenkin\nakrobaattien, myöskin niiden, jotka tekevät työtä maassa, ensimmäinen\nsääntö ja laki, että heidän täytyy elää ankaraa elämää, olla enemmän\nkuin kohtuullisia, rajattoman puhtaita tavoissaan, muuten ei\nruumis-raukka tottele: se jäykistyy. Tiedättekö, neiti, mokomaa, että\nrakkauskirjeet, joita sirkukseenkin tulee niinkuin oopperatenoreille,\nnakataan siellä usein avaamattomina uuniin? Ja tämä ohje koskee vielä\nenemmän naisia kuin miehiä. Tamara, -- hänen täytyi olla tosi\nvestaalitar. Hän sanoi:\n\n\"'Sinä aavistat nyt, mistä silloin luopuisin, ja tulen kerran\nluopumaan: taiteesta! Aavistat, miten ylpeä minun unelmani sinusta on:\nunelma miesten miehestä... Mutta nyt olet vasta akrobaatti, joka\nliikkuu maassa. Nouse yhäti. Nouse ekvilibristiksi! Ole Olympon jumala\nakrobaattien joukossa!'\n\n\"Minä nousin yhä, sellainen on rakkauden lumo. En etsinyt mukavuutta,\nhuvia koskaan! Tein työtä. Ensin pallolla. Sitten nuoralla. Sitten\nhermonherkällä trapetsilla. Vihdoin teräslangalla kuin Tamara itse.\nRiemuiten sen kaiken tein. Vaaroissa varmana kuin unissakulkija!\nTarjoutuihan silmilleni tähtäyspiste, joka veti puoleensa pettämättä:\nTamara! Hänen ajattelemisensa hoiti käsissäni tasapainotangon. Se\nvahvisti jalkateräni, se antoi lantioilleni väkevän voiman. Voin\nylpeillä, että opin huikean nopeasti käynnin eteen, taakse, hypyn\nratsain, vaarallisen voltin eteen ja taakse, kuolemansyöksyn alas.\nNiin, en oikeastaan valehtele, kun väitän, että olen hurmannut\nruhtinaita, kuten aikoinaan nuorallatanssija Saqui Napoleonia, joka\nhuudahti hänestä, tähystellen sirkuksen kattoon:\n\n\"'Ah _minun_ hurjapääni!'\"\n\n\n\n_Vieras plagioi yhä, mutta arvatkaapas, viisaat, ketä? -- Onneton, joka\nraahaa ruumisarkkua mukanaan: varsin romanttista, mutta sittenkin\ntotta. -- Vihreä kateus, musta viha, verinen vaino, siinä sirkusta._\n\n\n\"Sillä välin heräsi minussa siis kuitenkin -- inho -- sirkusta kohtaan.\nInho, joka kasvoi kauhuksi.\n\n\"Voisin verrata itseäni erääseen ihmisraukkaan, johon tutustuin\nParisissa. Hän kuljetti puolen ikänsä mukanaan, niin uskomattomalta\nkuin tämä kuuluukin, omaa ruumisarkkuaan. Hän oli käärmeihminen ...\nkaikenlaisia temppuilijoita maailmassa löytyykin. Ettäkö hän olisi\nollut käärme, eihän toki! Hänen nimensä oli muuten Walter,\nenglantilainen, varsin hauska, sopuisa, sinisilmäinen mies. Muuten\npelihimolle koko sielunsa myönyt. No niin, moisen ihmisen luut ovat\nkuin kumia. Hän oli niin notkea, että taivutti päänsä taakse\npolvitaipeisiin. Pyöri arenalle ison pallon sisässä. Pallo kulkee\nitsestään, nousee keinulautaa, laskeutuu sitä alas, kiertelee siellä\ntäällä kuin elävä olento. Se aukeaa, ja hymyilevä Walter hypähtää ulos\nja -- venyttäytyy suunnattoman pitkäksi. Ja kääntyy sitten keskelle\nrataa kiepulle makaamaan kuin käärme päiväpaisteessa.\n\n\"Isä oli säätänyt hänet käärmeihmiseksi samana aamuna kuin hän syntyi,\naivan niinkuin pikku lapsista tehdään soittotaitureita. Ja itse hän\nvannoi kunnianhimosta, että hänestä tulisi aikansa suurin luuton!\nHänellä ei ollut kerrassaan mitään muuta himoa, paitsi nyt tuo\npelaaminen. Ja hänestä tuli: hän oli aikoinaan hyvin kuuluisa.\n\n\"Mutta puserretut keuhkot saivat keuhkotaudin. Hän ei juonut, sillä se\nei sovellu mestareille; hän vain pelasi, kaiket yöt; menetti aina heti\ngaashinsa. Ja tapahtuipa nyt, että hän kerran jälleen menetti\nsuunnattomat rahat ja himoitsi yhä peliin. Silloin ilmoitti hän\nlehdessämme, -- niin, Englannissa ilmestyy sellaisia lehtiä, --\nmyyvänsä luurankonsa. Hovikirurgi osti hänet. Myyty sitoutui\nkuljettamaan kaikkialla mukanaan ruumisarkkua, jonka kanteen merkittiin\nostajan nimi ja osoite ja sisälle naulattiin ohje, miten Walter, kun\nhän taittaisi niskansa tai kun hän viimein sortuisi keuhkotautiin, piti\nbalsamoida, ruiskuttaa hänen suoniinsa sinkkisulfaattia, työntää hänet\narkkuun ja lähettää Lontooseen.\n\n\"Minä ihmettelin sitä lojaalisuutta. -- 'Gentlemanin sana', nyökäytti\nWalter päätänsä. Kuten sanottu, näin sen arkun hänen hotellissaan\nParisissa.\n\n\"No niin, mutta minun arkkuni, minun, Waltonin, ei ollut tyhjä: siinä\npainoi elämänurani, johon olin kai liian heikko. Siinä painoi kuin ...\njokin inhottava ruumis: elää niin löysällä pohjalla -- sirkuslaisena!\n\n\"Ensinhän olin sitä leikkinyt. Tamara avasi silmäni. Näytti minulle,\nmiten siellä oltiin kunnianhimon tuskien raatelemia, levottomia,\njulmia! Luulen, että pieni, vähäpätöinen elämä ei houkuttele sellaisin\nviettelyksin kuin sirkus, joka sekoittaa päämme, tukahduttaa sydämemme,\nsurmaa meissä ihmisen. Tamara sanoi, se tapahtui Harkovissa:\n\n\"'Muuttakaamme tästä paikasta parempaan! Katso tätä tirehtööriämme! Nyt\nhän matkii suuren Barnumin pieniä heikkouksia, tämä Frenklow.\nMuistathan, että Barnum kerran tilasi jostakin konservatoriosta\nneekerin, joka oli saanut loistavat paperit viulunsoittajana. Kun\nyleisö ei välittänyt viulunsoitosta, käänsi Barnum reklaamiplakaatit\nylösalaisin: neekeri soitti nyt päälaellaan. Ja amerikkalaiset tapellen\nteatteriin! Kas niin, meidän Frenklow otti nyt tänne kääpiötytön, jonka\nvanhemmat möivät meille -- apinanosiin. Tämä hirviö kiusaa lasta\napinaksi. Keitättää hänellä kahvit aamuisin, makaa itse sohvalla ja\nläiskii koirapiiskalla raukkaa, joka riippuu jaloistaan, -- itkee ja\nriippuu. Mahtava herra saa kahvit, apina ei puoleen päivään kuin\npelkkää vettä. Frenklow: hänen suunsa vaahtoaa kullan janoa, hän\nkiristää kultaa humbuugista, kurjien verestä, häpäisee sirkusta, jonka\ntarkoitus on olla kulttuurin pionieeri! Sirkusta, ylevintä taidetta,\njonka määrä on näyttää ihmisille helleeninen kauneus, terveys, notkeus,\nvoima ja äly!'\n\n\"Niin kiihtyi Tamara vihaan. -- Ja sellaisia tirehtöörejä oli aivan\nliian paljon. Ja heidän sekaansa me alennuimme! Me kaikki! Meidän\ntäytyi -- ainakin tinkiä: niin veitsijonglöörit kuin kuoleman uhalla\nalas syvyyteen syöksyjät, miekannielijät, luonnottomien painojen\nnostajat, siten me kaikki, menettäen päivämme, yömme mielettömään,\nmenettäen ihmisen oman, kultaisen elämän.\n\n\"Miksi?\n\n\"Siinäpä huomio: meitä kidutti puutteen lisäksi mieletön kunnianhimo!\nTamarakin, -- ja juuri hän, -- puhui taiteensa suuruudesta.\n\n\"Kuinka tyhjältä tämä minusta nyt tuntuu!\n\n\"Ja kuinka syvästi me, jotka onnistuimme, halveksimme torisirkuslaisia!\nOlenhan puhunut, että siellä jakaudutaan eri kansanluokkiin.\n\n\"Ja -- meidänkin, parhaiden, syvin himomme oli lopulta kulta. Siitäpä\njohtui myrkynvihreä kateus, musta viha, verenpunainen vaino, jotka\nraivosivat tuossa pienilukuisessa, mutta suuressa heimossamme,\nhengestään ponnistelevassa, useimmin kauhealla tavoin kuolevassa.\nMoskovan Taidesirkuksen katossa paistoi suunnaton auringon kuva. Se oli\ntehty -- rahan näköiseksi! Kulta! Ja sen saaminen! Mihin hirmuisiin\ntekoihin se johti! -- Billy-parka, klovni, sai kilpailijakseen\nfakiirin, joka teki työtä koneillaan: pysyi puolen tuntia veden alle\numpeen naulatussa arkussa upotettuna. Billy tuli katkeraksi, joi\nitsensä kuoliaaksi... Entä painija, joka oli haastanut yleisön\nkilpasille ja jolle ilmestyi vastustajaksi joku entinen sotamies!\nPainija uhkasi jäädä tappiolle, -- yleisö ihastui sotamieheensä.\nSilloin painija teki leikistä, ah, totta kai leikkiä, -- toden:\nsilmät pyörivät hänellä julmina päässä, hän tarttui leikkitoveria\nkaulaan, ja raksis, selkäranka väännetty poikki. Kuuluisa\ntaiteilija iäkseen vankeuteen! -- Viha paisutti rikoksen\ntrapetsitaiteilijattaren sydämessä, joka kadehti sisartaan Ljubaa.\nLjuba oli kuolemanvoltinheittäjä, toinen hänen vastaanottajansa. Ljuba\nleijaa ilmassa kuin pääsky sisaren käsien suuntaamana; vain yksi\nvastaanottajan lantioiden liike, sekunninosan viivytys, niin Ljuba\nlentäisi murskaksi maahan. Ja kadehtiva heittääkin sisarensa surmaan.\nLjuba pelastuu kuitenkin: saa kiinni verkosta. Yleisö huomaa\nvastaanottajan petoksen. Silloin hän, joka on joutunut ilmi, syöksyy\nhäpäisevien huutojen pauhatessa alas barrieeriin, murskaa päänsä, jää\nsiihen kuolleena.\n\n\"Kateus, viha, vaino. Minä tunsin niiden syttyvän itseeni...\"\n\n\n\n_Omituinen allegoria, jonka vieras latelee: Luciferien kapina ja\ntaivaasta karkoittaminen. Tamaran \"petos\"._\n\n\n\"Olenko huonompi kuin muut? Minä myönnän, että olen: minä olen heikko,\nalhainen. Oli kai niitä, jotka ymmärsivät sirkuksen korkeasti.\n\n\"Ainakin sen ymmärsi Tamara: hän piti sitä korkeana.\n\n\"Mutta minä tunsin siis kateuden, vihan ja julmuuden, jotka risteilivät\nsirkuksessa kuin ihmisraukat olisivat joutuneet hyönteisinä julman\nlukin seittiin, syttyvän itsessäni. Tunsin sydämeni kiedotuksi pahaan,\nimetyksi kuiviin, sieluni myrkytetyksi...\n\n\"Rakkaus Tamaraan lohdutti alussa minua vielä. Silti jo kyllä\nmyrkytetty: odotin petosta kaikkialta paitsi en Tamaralta. Äh, ihmekö\nse: neljä kertaa jyrsittiin trapetsini köydet salaa puolittain poikki;\nkerran syöksyin kaksikymmentä metriä korkealta alas ja luut törröttivät\npaljaina ranteistani, mutta henki herja säilyi...\n\n\"Ja kuitenkin tahdoin lavalle! Minun _täytyi_ lavalle, käsi\nkatkenneenakin! Rutiskoot irtonaiset luut kääreessä: kääre tiukalle\nkuin rautarengas: musiikki pauhaa, ratsut hirnuvat tanssimaan polkkaa,\nsoturi himoitsee taisteluun, musiikki pauhaa, ah, ah, se on sellaista,\njota ei voi kuvata! Fanfaari kutsuu: paras miehinen ystäväni, jonka\ntyönä oli yleensä lyödä nyrkillään nauloja paksun tammilankun läpi,\nmutta nyt hypätä kymmenkertaisen pistin- ja sapeliaidan yli, käskee\nminua ruoskimaan itseään piiskalla, muuten hän ei uskalla arenalle,\njossa hän voi seivästyä pistimiin. Niin hän kuitenkin himoitsi\nkidutukseensa, ja niin minäkin, mieletön. Mutta minulla oli armaana\nruoskana Tamara. Hänen tähtensä valmistuin helvetinhyppyyni!\n\n\"Ah, rakkautta! Olin polvillani rukoillut tuota naista. Kalpeana kuin\nkuollut oli hän tehnyt vihdoin päätöksensä: hän luopuisi taiteestaan,\nkoska ei sitten enää voisi rankaisematta luottaa jäseniinsä. Äitiys\nruhjoo jäsenet, hävittää taiteen. Täytyy myöntää, että hän uhrasi\npaljon minulle: ihanan teräslankansa, tanssinsa korkealla kuin kuun\nsäteellä! -- Vain yksi ainoa ihme piti minun vielä tehdä. Keksiä jotain\nverratonta, jokin ennen kuulumaton _trik_. -- Ei mitään uutta auringon\nalla, sanoi Salomo tuhansia vuosia sitten: siinä suhteessa me kaikki\nolemme syntyneet aivan liian myöhään. Mutta minä keksin kuitenkin, tai\nkehitin entistä, unohdettua: tein helvetinhyppyni.\n\n\"Keisarin sirkus oli silloin jo Kansan taidesirkus. Sinne järjestettiin\nnyt punainen apoteoosi: se kuului kehystääni. Hurjan komea pantomiimi,\nLuciferin kapina.\n\n\"Jegor Osipinpoika Walton oli Lucifer!\n\n\"Suunnattomia tähtiä, jotka kiersivät radoillaan, syöksyi ylhäällä\nsähisten edestakaisin. Auringolta, jotka suihkuttivat kuin tulivuoret.\nPilviä, joista salamat sinkoilivat. Niitä lennätteli Jumala, jota\nvastaan oli taisteltava, koska hän oli muka ennakkoluulo, petos,\nooppiumia kansalle. Lapsellisesti ja narrillisesti karikeerattu Jumala\nlennätteli vasamoitaan minuun, tulen henkeen. Ja minä syöksyisin\nhuimaavasta korkeudesta alas maahan. Palavana liekkinä arenalle...\n\n\"Kansan jännitys, ihmenäyille ahnaiden ryysyisten raukkain, oli\npingoitettu kireimmilleen. Herättämällä siinä julmuuttakin:\nilmoittamalla, että neste, jolla vaatteeni valeltiin, oli bentsiiniä.\nSalama oli tulisuihku, joka minuun suunnattiin. Kaikki valmistukset\ntehty. Kuolemansyöksyni ainoastaan näkemättä.\n\n\"Sähkölieska sytytti minut silmänräpäyksessä. Tämä oli minun raivoisa\nkeksintöni, uutuuteni.\n\n\"Korkeuden jyristessä niin että penkit tärisivät ja salamain singotessa\nsirkukseen, josta kaikki valot oli sammutettu, joten se jäi pilkkoisen\npimeäksi, syöksyin loimuavana tulisoihtuna korkeudesta pari metriä\nleveään kaivoon, jota kansa oli saanut tarkastella ja mitata. Leijailin\npari silmänräpäystä vaakasuorassa, ja sitten suinpäin syvyyteen kuin\nkalalokki, joka iskee saaliiseensa. Yhdellä sormen harhaliikkeellä\ntasapaino vikaan, ja olisin murskannut pääni kaivoaukon reunoihin.\n\n\"Ja se mieliteko minulla oikeastaan jo olikin: inho alhaista\nihmisyyttäni kohtaan oli noussut minulle kurkkuun saakka. Tunsin\nmilloin tahansa hulluuden päähäni iskevän. Todellakin: ruumisarkku,\njota minä raahasin mukanani, kävi liian raskaaksi! Nyt en nähnyt muuta\npelastusta kuin tuon kuilun, joka ammotti pyörein kidoin syvällä\nallani.\n\n\"Miksi en sitä tehnyt? Olisin pelastunut katkerimmalta pettymykseltä,\nmitä ihminen voi kuvitella: pelastunut rakkauden harhakuvalta, Tamaran\npetokselta.\"\n\n\n\n_Oliko hän tosiaan surmannut Tamaran? Mikä oli petos? Ikuisuuden\ntoivo!_\n\n\n\"Ajatelkaa nyt tarkoin, neiti Angelika, mitä seuraa.\n\n\"Tai paremminkin: tuntekaa juuri sitä, mitä sydämenne puhuu, niin\nhuomaatte, eikö minulla ollut syytä pettymykseen, suruun ja\nepätoivoiseen tuskaan. Ja silloin ymmärrätte, miksi minä hairahduin\nmurhaan.\n\n\"Syöksyni onnistui. Tulessa lensin ilman halki, olen todellinen\npyromaani, sukua demoneille minäkin! Ja nousin kuilusta sittenkin\nelävänä! Sirkus, joka pysyi hetken äänettömänä kuin hauta, alkaa\nhuutaa, jyristä, se pauhaa kuin myrskyinen meri, -- paitsi niitä, jotka\novat pyörtyneet julmuutensa hekumasta. Asiaan ei kuulu kuvata\npantomiimin jatkoa, punaisten paholaisten taistelua, -- oikeain\npaholaisten: bolshevikkien, jotka polttivat -- paperikirkkoja, roistot\najoivat pappeja liekeissä palamaan, kaatoivat valtaistuimia, --\njakoivat katselijoille kultaa: paperista leikattuja rahoja, jossa oli\nkirjoitus: Koko maailman köyhälistö, yhtykää! -- Minä ajoin Tamaran\nluo ... tullakseni tosiaan syöstyksi seitsemännestä taivaasta\nkadotukseen.\n\n\"Tamara ei ottanut pantomiimiin osaa: hän jäi kotiin, jännityksessä\nsiitä, että tämä koituisi minulle kuoleman leikiksi. Siellä hän rukoili\npuolestani: tapasin hänet pyhän Neitsyen kuvan edessä vavistuksessa ja\nylpeän onnellisena.\n\n\"Hän nousi minua vastaan, säteili, loisti: 'Tiesin, että sinä sen\ntekisit! Nyt olen sinulle valmis. Minä jumaloin sinua!'\n\n\"Niin kauan odotetun onnen täyttymys! Häämme, aivan niin, oikein\niloiset häät, pidettäisiin kohta!\n\n\"Mutta mielessäni olin minä juuri sinä iltana päättänyt luopua\nsirkuksesta. Ansaita leipäni, vaikka vähäisenkin, jollakin muulla\nalalla.\n\n\"Tamaran äiti, nyt jo ryppyinen ja vanha, sattui puhellessamme\nsanomaan:\n\n\"'Niin, Tamara antaa sinulle kalliin uhrin. Hän luopuu kaikestaan.\nKohtele rakastani kuin silmäterääsi, sillä hän jumaloi sinua niin, että\non alkanut kirjoittaa sinusta muistelmia, nyt kun hän jättää\nkaikkensa.'\n\n\"Minä puhkesin nauruun: 'Muistelmia -- minustako? Sirkuslaisesta!'\n\n\"'Niin, sinähän, Jegor Osipovitsh, olet nyt suuri mies.'\n\n\"Minä nauroin. Mutta -- kuitenkin sattui tämä minuun paljon pahemmin\nkuin äskeinen liekki, joka sytytti minut näytännössä tuleen.\n\n\"Tamara tunnusti vilpittömästi käyttäneensä siihen kaikki viimeiset\nyönsä taiteilijattarena:\n\n\"'Yöt, jotka ovat olleet minulle pyhiä onnen odotuksesta. Olen\nkirjoittanut sinusta tarkoin kaiken siitä asti kuin tutustuimme...\nSinun elämäkertasi...'\n\n\"Hah-hah-hah, elämäkerran. Neiti Angelika, kai nyt nauratte? Ettekö\nsitä tee? Mutta varmaan toki kummastelette: elämäkerta --\nsirkusvehkeilijöistä! Moinen tietysti tuntuu merkilliseltä teidän\npienessä, onnellisessa maailmassanne. Mutta, -- jospa tietäisitte,\nkuinka paljon sellaista muualla tehdään! Siellä pidetään tärkeänä --\nkaikkea. Espanjassa olen nähnyt kokonaiset kirjastot, joita on\nkirjoitettu härkätaisteluista ja toreadoreista ja pikadoreista.\nKymmeniä, mitä sanonkaan, satoja niteitä, noiden kansallisten\nsankarien yleisinhimillisestä merkityksestä miehenryhdin esikuvina,\nheidän syntymästään, suvustaan, oppivuosistaan, maineestaan, ja\nrikkauksistaan: ovathan he siellä erinomaisia herroja, ensimmäiset\nkuninkaan ja arkkipiispojen jälkeen. Ja Englannissa kirjoitetaan yhtä\npaljon jockeyratsastajista, Amerikassa, terveen elämäntaistelun\nkultaisessa maassa, nyrkkeilijöistä, ja luulenpa, että meilläkin alkaa\nilmestyä hartaita kuvauksia urheilumestareistamme. Aivan siihen\nsuuntaan kuin Tamara nyt suunnitteli minusta.\n\n\"Yhä minä nauroin. Makeasti. Sanoin: 'Tamara, sinä olet vimmattu hupsu,\ntyttöseni. Työnnä jalot muistelmasi takan liekkiin!'\n\n\"Hän olikin vakavissaan: hän protesteerasi.\n\n\"Aloin tutkia hänen tarkoituksensa syitä. Tutkia lopultakin hänen\nsielunsa omituista laatua. Sain lukeakin tuota työntapaista, joka oli\nalulla. Ihmettelin hänen muistinlahjojaan, joiden luulin ensin johtuvan\nrakkaudesta, niin täsmälleen oli merkitty muistiin jokainen\nmonivuotisen rakkautemme pikku yksityiskohta! Koko entinen\nliittolaisuutemme!\n\n\"Maailmalle, siis jokaiselleko hän aikoi nämä antaa? Kuinka se oli\nmahdollista! Hän myöntyi viimein siihen, että se tapahtuisi vasta\nkuolemamme jälkeen; mutta sittenkin: koko maailmalle, -- sirkuksista\nsuurimmalle!\n\n\"Mitä nämä kuuluivat tuolle. -- sirkukselle? Ja sirkusharrastelijoille,\njoita tunsin pohjaltani väheksyväni, sillä olivatko he tarpeellisimpia\nihmisiä, elivätkö he kyllin hienotunteisesti omaa yksilöllistä\nelämäänsä? Minä koettelin selittää Tamaralle yksilön koskemattomuuden,\npersoonallisuuden arvoa, oman ihmisemme säilyttämisen pyhyyttä...\n\n\"Hän -- ei käsittänyt!\n\n\"Sen verran, niin vähän, ymmärsimme toisiamme!\n\n\"Minä muutuin vakavaksi. Vaadin, -- kuten teidän sydämenne, Angelika,\nymmärtää, -- nuo turhat paperit hävitettäviksi.\n\n\"Hän kimposi vastaan: hän oli alallaan taiteilijatar aidointa lajia!\n\n\"Neiti Laurell. Onnellisten häittemme päivä oli jo päätetty.\nAhkeruudella oli Tamara varustanut ihanan pikku kodin. Mutta minä jätin\nkaiken tuonnemmaksi: kunnes hän olisi -- uhrannut tulelle vähäarvoisen\njumalointinsa minua kohtaan. Sanoin hänelle: 'Ethän vain yritä\nväkivaltaa vastoin sen ihmisen tahtoa, jota sanot rakastavasi? Älä\nyritä, sillä tiedä, että tämä omaisuus on minun! Tämä rakkaus on\nmyöskin minun. Se olisi loukkaus rakkaudellemme! Pahempaa et olisi\nvoinut keksiä. Minä en tahdo olla painijan kuva, joka pullistelee\nkaikkien nähden lihaksiaan, en hevonen, joka oppii jalanvaihdon ja jää\nsiihen taitoonsa sen pitemmälle edistymättä, taikka taiteilija, joka\nistuu leuka kourassa, nyrkki suussa valokuvissa, en sirkuskarhu tai\nkiusattu jalopeura, joka sekin aikansa tanssii dreseeraajan riemuksi,\nmutta -- yht'äkkiä antaa häväistyksestä verisen koston. Varo itseäsi!'\nMinä tunnustin palavasti hänelle inhoni tätä uraa kohtaan, joka oli\nhänestä niin tärkeä, niin jumalallinen, ja minusta yhtä joutava kuin\nhän sitä ihaillessaan demoninen. Tärkeäkö tämä pieni piiri,\nkokonaiselämään nähden niin surkean pieni ja heikko, joka metelöi\narvostaan, kilpaili, seikkaili, kalvoi toisiaan. Niin heikko olen että\nen saata nähdä sitä paljon muuna. Kuinka kaukana ylhäisestä rauhasta.\nPiiri, joka ei ole -- tehnyt mitään todella kovaa, ei ohjannut auraa,\nei, sanokaamme, kutonut, ommellut ... kuten Tamara aikoi. Tärkeä muka\ntämä, sirkus!\n\n\"Hänestä se _oli_ edelleen tärkeä! Hän sanoi tahtovansa näyttää\nmaailmalle, millaisilla ponnistuksilla, sielun tuskilla, -- ruumiin\nkärsimyksistä puhumattakaan, -- millaisella ankaralla siveydellä, millä\nluonteella noustaan sirkustaiteilijaksi. Ja -- sitten täytyi minunkin\nvielä muka nousta: niin hän alkoi kuvailla. Tulileikistäni\njohduttaisiin yhä mahtavampaan. Nyt oli uhmattava vastakkaista\nelementtiä, vettä. Hän sanoi:\n\n\"'Kuulen jo sen kosken pauhun, jonka nimenä on Veden-ukkonen, Niagara.\nMehän pääsemme kerran pois täältä, kun tämä Babylonian-vankeutemme\nloppuu. Putouksien putouksen jättiläiskidasta kaikuu kutsu ukkosena, ja\nnäen sinut jo sellaisena kuin Blondin, joka tanssi siellä nuoralla,\nsytytteli siinä raketteja, käveli Niagaran yli puujaloilla...'\n\n\"'Ja säkki päässä', jatkoin minä. -- 'Amerika ulvoi ihastustaan ... kas\nvain, mikä sankarityö!'\n\n\"Tamara ei kuunnellut, hän jatkoi: 'Ehkäpä hänkin johtui siihen --\nrakkaudesta. Ehkäpä nainen loi hänet: antoi hänelle oman ikuisuutensa\nluopuen itse siitä.'\n\n\"Aloin aavistaa kauheinta, jotain Tamaralle itselleen epäselvää...\nSanoin hänelle: 'Etkö vieläkään ymmärrä, Tamara? Tahdot näyttää meidän\nyhteiset surumme, ilomme, ponnistuksemme -- vieraille! Niin, vieraille:\nsellaisen tavoittelijat kuuluvat siihen ihmislajiin, joka ei minusta\nole kaunis. Tahdot vetää esiin -- meidän rakkautemme! Paljastaa ja\nhäväistä sen näyttämällä sitä kuin näyttäisit meidät häävuoteessamme!\nKuinka jaksat olla niin halpa, niin banaali! Sinä, Tamara! Voisin\nnauraa järkeäsi, jota aikoinani pidin niin kirkkaana ja joka nyt\nkumminkin asettaa valtapaikalle kaikkein pinnallisimman, tomun ilmassa,\nasettaa sen oikean yläpuolelle, jonka nimi on ihmisen hiljainen,\nyksilöllinen oman aateluutensa tunto. Voisin sitä nauraa; antaa sille\nanteeksi, ellen pelkäisi, että sydämesikin taitaa olla tässä mukana.\nMikä on villinnyt sen, sokaissut, tahrannut, tuon sydämesi, joka on\nminua niin usein lohduttanut? Mikä saastutti sen niin, että se myy\nitsensä ja rakastamansa sille, mikä minusta tuntuu niin vähäpätöiseltä!\nJos se olisi joku muu etkä sinä! Vieras ei kykene myymään: paraskin\ntutkija valehtelee, ei voi tietää mitään. Mutta sinä, sieluni! Minä\nhäpeäisin kerskailla sinulla, ikuistella itseäni sinulla, Tamara.\nYhteiset asiamme ovat minusta niin pyhät, että tuhoaisin ne ihmisiltä.\nJos sinä vaatisit, että kuoltuasi kaikki näkyvät muistot sinusta on\nhävitettävä, niin velvollisuuteni olisi se tehdä: jäisihän sieluuni\nkuva sinusta. Mutta sinä -- etsit ikuisuuttasi! Kuinka on mahdollista,\nettä nyt muutut silmissäni -- näin rumaksi, Tamara? Oletko -- sittenkin\npersoonaton, laumaihminen? Kaipaat täten -- ikuisuutta?'\n\n\"Hän olisi ollut valmis antamaan puolestani henkensä. Mutta ei omaa\nikuisuuttaan!\n\n\"Hän oli uskonnollinen. Mutta millä tavalla? Hän kaipasi ikuisuutta --\ntässä maailmassa.\n\n\"Hänellä ei riittänyt sydäntä jättää aatetta ikuistaa itsensä.\n\n\"Eikä hänen ajatuksensa jaksanut kirkastua: nähteni hän poltti muutamia\nkirjansa lehtiä ja -- keskeytti. Hän alkoi teeskennelläkin: sanoi\nkerran hävittäneensä jo kaikki, mutta tuhkasta näin, ettei siinä kaikki\nollut, ja hänen kätköistään löysin yhäti uutta... Niin oli rakkautemme\nloppunut, että minä -- vakoilin Tamaraa! Viimein hän tunnusti\nepätoivoissaan:\n\n\"'Sanoit jotain sellaista, että tämä menettelyni on ikuisuuteni! Sitä\nse minulle on: jokaisessa muistossa elän kuoltuani sinun ohellasi,\nminä, joka olen ollut sinua luomassa, joka luovun täten koko elämästäni\nantaakseni sen sinulle! Loistaakseni -- kerran kuitenkin sinussa.'\n\n\"Siinä se siis oli!\n\n\"Hän tahtoi ikuisuutta: ei minua.\n\n\"Sellaista on maallinen rakkaus.\n\n\"Tämän sanottuaan hän oli jo minulta -- kuollut.\n\n\"Hän oli kuollut! Ja vaikka yhä rukoilin, että hän luopuisi\ntuhoamisestaan, viekastelin, anelin, niin tunsin, ettei hän jaksaisi:\nsiis hän oli kuollut. Eikä hän kieltänyt, että aikoi pitää päänsä.\n\n\"Yht'äkkiä näin Tamaran, jota olin niin monta vuotta palvellut, jonka\nkanssa olimme muka tunteneet toisemme sydänjuuria myöten, näin, että\nhän oli viholliseni. Veriviholliseni! Sillä hän polki sitä, mikä\nminussa, kurjassa narrissa, kuitenkin on hieman pyhää, rahtusen hienoa.\nHän oli loiskasvi, hänkin, -- piti oikeutenaan häpäistä kauneimpaani!\n\n\"_Well_, päätin hänet surmata.\n\n\"Sanoin sen hänelle. Sanoin, että hän oli minulta jo kuollut, --\npuolittain kuollut. Ei se nainen, jota olin kaivannut ja jota kauniilta\nsielulta vaadin. Sanoin, että hän myrkytti minua ia surmasi\nbanaalisuudellaan itsensä. Että hän riisti minulta uskon ainoaan\nihmiseen, jota olin kunnioittanut, niin alttiiksi olin nähnyt hänen\nsydämensä tähän asti.\n\n\"Hän ei taipunut: hän kaipasi ikuisuutta. Uskonnollinen Tamara.\n\n\"Minä aioin surmata Tamaran hänen kotiinsa. Se olisi ollut liian vähän:\nhän aikoi häpäistä minut sirkukselle. Minulle tuli oikeus tehdä samoin\nhänelle, jossa en enää nähnyt sielua, vaan ainoastaan -- ahnaan pedon.\nSyyttäköön itseänsä, jos rakkauteni muuttui vihaksi, ei: kylmemmäksi\nvihaa, kauhuksi, kalmaksi, -- niin eloton on tunteeni vielä\nkuolluttakin kohtaan! Päätin siis lopettaa hänet sirkuksessa.\n\n\"Esitin yhä edelleen helvetinhyppyäni, mutta aina ennen tätä\nloppukohtausta me näyttelimme Tamaran kanssa yhdessä saltomortaleja.\nAioin tehdä harhaotteen ja antaa hänen murskautua radan kaiteeseen.\nLiian kunniakas kuolema sille, joka ei voi säilyttää sydämien\npyhyyksiä, pyhittä kahden ihmisen rakkautta!\n\n\"Ei, toisin menettelin. Kerran, kun yhteisnumeromme loppui, se oli\nperjantai-ilta, -- painoin keskellä näytäntöä, yleisön kirkuessa\nriemua, sillä se luuli, että tämä oli julmaa leikkiä, tikarin hänen\nrintaansa. Hiljaa. Hitaasti, yleisön nähden. Hänen yleisönsä. Olihan\ntuo nainen minulta jo kuollut: tahdoin vain estää teon, johon hänellä\nei ollut oikeutta. Niin murhasin. Enkä sitä kadu. Jos jotakin kadun,\nniin elämää, jonka hylkäsin -- sirkuksen tähden! Sirkuksen, jossa\nmenetin kauneimman uskoni, jossa naisen rakkauskin oli minulle\nmuuttunut -- illuusioksi.\n\n\"Kaikkiko siis pelkkää -- näköharhaa? Kaikkiko siis -- pelkkää\nitsekkyyttä?\"\n\n\n\n\n\n\nPELASTUKSEN TOIVO\n\n\n\n_Naamioitu jatkaa vertauskuvaansa maallisen rakkauden katoavuudesta ja\nihmisten vieraudesta toisilleen. Miksi hän oli naamioitu. -- Ja loppu:\nkuinka Angelikan ja Ilta Anjan kanssa ajettiin joulunviettoon\nPähkinämäelle -- uudella Tähdellä._\n\n\nAngelika huudahti kyynelet silmissä, -- ulkona kilahtivat muuten\nsamassa kulkuset, helinä paisui, kuului kuin olisi tällä myöhäisellä\nhetkellä ajettu hevosella talon edustalle, -- Angelika huudahti, että\ntuo nainen oli menetellyt väärin, rumasti: sellaista ei hän voinut\nkäsittää, pitihän sydämen asiain tosiaan jäädä pyhästi kahden ihmisen\nkeskinäisiksi...! Hän nousi ylös ja riensi vieraan luo, silitti hänen\nkättänsä, joka riippui vapisten tuolin selustalta, silitti hänen\npäätänsä. Ja hän jatkoi siveellisesti paheksuen, että oli aarteita,\njoita ei sopinut ikäänkuin markkinatorille viedä. Eikö siis ihmisellä\nsaisi olla kaikkein ominta kammiotaan, johon uteliaat eivät ole\noikeutettuja tulemaan? Elämänala, josta vieras kertoi, oli tosin\nAngelikalle outo, -- hän väitti itseään kovin yksinkertaiseksi,\ntietämättömäksi naisraukaksi; mutta ainakin hän luuli aavistavansa\njotain: hän arvasi, miltä maistuisi esimerkiksi kauppaneuvos\nMentulasta, jos hänen perheasiansa, pyhät ehkä onnettomuudesta,\nväännettäisiin esille, ikäänkuin kaupattaisiin, Angelikasta tuntui\nsamalta, olisiko sellainen julkisuus, sellainen kauppa kiitos vai\nmoite: kauppaa se oli; enemmänkin: uteliaisuutta. Sama se, toimiko\nkauppaajana vieras tai -- usein oma lapsikin: sellaisia oli hän lukenut\nsanomalehdistä taiteilijoista! Mitä me näillä tiedoilla teimme?\nAngelikalle riitti se, että hän kuuli jonkin sävellyksen, näki jonkin\nnäytelmän, -- etenkin saduista hän piti, -- luki jonkin runon: ne\nolivat oikeaa, tärkeämpää kuin tiedot:\n\n\"Kuvittelen, että sirkuksessakin lienee samanlaista\", lopetti Angelika.\n\n\"Ah, kuinka tuntuu suloiselta kuulla tätä vanhanaikaista, sydämellistä,\nkaunista puhetta!\" huudahti vieras ja iloitsi. -- \"Mutta nyt toinen\nasia: mitä ajattelette rikoksestani? Olenhan -- murhaaja! Ehkä olen\nmurhannut muitakin... Vaikka tuhannesti kyyneliä vuodattaen kertoisin\nsyyt, jotka minut pahoihin tekoihini johtivat, kuvailisin kohtaloa,\nmihin loppuiäkseni erehdysteni tähden jouduin, valittaisin, että olen\nmenettänyt uskoni sellaiseenkin kuin rakastettu nainen ihmiselle on,\nniin lohduttaako se minua? Enkö ikävöi -- ihmistä? Niin, kuinka nyt\nteette murhaajalle?\" kysyi hän tiukasti. \"Minun lienee paras väistyä\ntästä valoisasta huoneesta... Kuolla luonnon helmassa, ainoan ystävän,\nmitä enää saattanen kaivata, ja se on sanaton, sydämetön, eloton, tuo\nluonto.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Angelika, \"tiedän, että olet kärsinyt jotain hyvin\npahaa, -- ja tehnyt pahoin. Luuletko, etten tuntenut sinua, vaikken\naivan heti? Vaikka sinun on niin vaikea katua, että väität, ettet kadu;\nvaikka ehkä oletkin tehnyt tuon rikoksen, -- niin parannus on oleva\npätevä todistus katumisesta sittenkin. Toivo! Nouse! Tämä on niin sinun\ntapaistasi! Ota pois tuo lappu kasvoiltasi! Miksi sitä pidät?\"\n\n\"En vielä, ennenkuin sanot, Angelika, voisitko tosiaan antaa anteeksi\nsellaiselle olennolle, joka on tehnyt näin pahaa?\"\n\n\"Se olisi velvollisuuteni: annettiinhan sillekin, joka ristinpuussa\nkärsi, anteeksi, kun hän -- toivoi uuteen elämään. Jos olet tehnyt\nteon, josta puhut, niin korjaa se. Sanoit, ettet jaksa tuota\nmerkillistä uraasi kestää. Mutta ethän ole vanha! Minne sinut nyt\nsijoittaisinkaan? Kerroit kaivanneesi pois tuolta vieraista maista ...\nmissä lienetkään ollut ... mitä lienetkään nähnyt ja tehnyt. Tahtovasi\nyksinäisyyteen, rauhaan. Odotapas, olen huomannut, että minulla\nsittenkin on paljon ystäviä. Joukossa oikein rikkaita. Kuulepas, tuo\nMentula, -- se entinen Kottu Hulaus, on nyt vallan mahtavaksi paisunut.\nHänellä on maatilojakin taivas tiesi kuinka monta. Ehkä nyt\ntahtoisit...\"\n\n\"Juuri vapauteen tahtoisin\", keskeytti toinen. \"Pois elämästä, jota en\nkestä. Pois erämaahan, rauhaan, -- jos vain sydän, joka on niin\npettynyt, murhaan saakka, voisi koskaan löytää leponsa. Löytäisikö se,\nminun sydämeni, minun, joka saa kaikessa pettymyksen, minun, joka olen\nkai kirottu ja jonka täytyy tuhoutua, minun, jota oma isä kauhisti\nniin, että jouduin pakenemaan elämästä temppuilijain päättömille\nteille? Minä, tulella leikkijä, joka jo lapsena poltin taloja ja\npoltin, -- oi Angelika, mitä olenkaan sinulle tehnyt!\"\n\nAngelika koetti nauraa:\n\n\"Älä viitsi siitä. Enkö sanonut, että olen lopultakin niin ihmeen\nonnellinen? Ja nyt otat naamiosi pois, sinä veitikka ... jo pienenä\nsinä aina halusit näytellä. Ensin en todellakaan sinua tuntenut. Äänesi\npetti sinut kuitenkin. Kun antauduit omaasi juttelemaan, muistin sen\nentisen soinnun.\"\n\n\"Niin, olen kauankin kierrellyt tämän talon ympärillä. Minä en\nuskaltanut tulla sisään: minä pelkäsin, että minut karkoitettaisiin\ntäältäkin pois. Ymmärräthän, Angelika, tuo muinainen kauhea tekoni.\nHäpesin näyttää huonoja kasvojani, ja kyyneliäni, joista kaikkein\nkatkerimpiin olen itse syypää. Mutta ihailen kaikkea rohkeaa, ja nyt\nolin kuullut täällä, että sinä et pelännyt mitään, että sinun luonasi\nkävi rikollisiakin. Tahdoin nähdä, oliko pelottomuutesi todellakin niin\nsuuri.\"\n\n\"Oi, mitä ihmiset juttelevat!\" huudahti Angelika. \"Sinä olet\nensimmäinen vieras sitä laatua...\"\n\n\"Murhaaja!\"\n\n\"Niin, jos olet.\"\n\n\"Ja kuitenkin otat minut vastaan?\"\n\n\"Kuten sanoin: sinä aloitat uuden elämän!\"\n\nEteiseen tuli joku.\n\n\"Varmaankin Anja\", sanoi Angelika ja meni vastaan.\n\nAnja se olikin; hän kummasteli eteisessä:\n\n\"Sinullapa on komeita vieraita. Uskallankohan tullakaan sisään?\nMinkälaiset hevoset, toisen reessä lakeija kuskin rinnalla.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\" kysyi Angelika ja raotti kamarin ovea, niin että lampun\nja kynttiläin valovirta lankesi pimeyteen portaitten eteen.\n\n\"Menehän sisään, Anja, siellä on eräs, ei ehkä suurellinen, mutta\nkenties sittenkin sinulle tervetullut. Onneton ihminen, joka on tehnyt\njotain -- hyvin raskasta.\"\n\nIlta Anja meni kamariin, mutta Angelika portaille. Portaiden edessä\nodotti kaksi hevosta, etumainen valkea, takimmainen musta ja kookas.\nEtumaisen reen pukilla istui kaksi miestä, toinen hilliten hevosta,\njoka keikutteli yhtä mittaa soreaa kaulaansa ja kaaputteli lunta.\nAngelika kysyi, keitä he olivat, ketä he tässä odottivat?\n\n\"Pähkinämäen herraa\", vastasi toinen. \"Eikö hän jo tule? Pyysi\nnoutamaan tunnin kuluttua.\"\n\n\"Pähkinämäen herraa? Ja -- minne noutamaan?\"\n\n\"Pähkinämäelle\", vastasi mies.\n\nAngelika riensi hoputen sisään.\n\nSiellä seisoi Sam Ilola, pitkänä, hieman kumarassa ... solakkana,\ntummana. Kirkkaissa silmissään vakava ilme.\n\nIlta Anja istui takan luona tuolilla päällystamineissaan. -- Kun hän\nloi ylös katseensa, niin se säteili.\n\n\"Kas niin, nyt on tuo kummallinen naamio otettu pois\", sanoi Angelika.\n\"Tunnetko hänet vielä, Anja? Sam, tunnetko Anjan ... hän ei ole täällä\nkoskaan lakannut sinusta puhumasta?\"\n\nNyt vasta Angelika tervehti Samia: sulki hänet syliinsä kuin omana\nveljenään.\n\nSam sanoi:\n\n\"Angelika, mutta jos vielä kerran vakuutan, että olen tehnyt sen\nhirveän rikoksen, josta puhuin, niin kuinka voit siihen suhtautua?\"\n\n\"Rikoksen? Sinäkö, Sam\", huudahti Anja Vennolampi. \"Ethän puhu totta\",\nepäsi hän jyrkästi.\n\n\"Kuka tietää\", huokasi Sam. \"Mitä sanot nyt, Angelika?\"\n\nAngelika nyökytti säälien päätänsä:\n\n\"Mitä sanoisin? Jos on niin, täytyy sinun kärsiä ulkonainen\nrangaistuksesi. Mutta kun ajattelet, että olet hairahtunut julmassa\nelämässä, että et ole muuta voinut tehdä, niin -- sinä vapaudut\nkatkerimmastakin! Sinä puhdistut! Sinusta tulee sittenkin kirkas ja\nonnellinen.\"\n\n\"Mikä ihana, ihmeellinen usko, viaton luottamus!\" huudahti Sam. \"Täällä\nminua ei poljettaisi missään tapauksessa. Kuule siis, Angelika:\nmurhannut en toki ole ketään! Jumalan kiitos, -- vaikka se oli hyvin\nlähellä, vaarallisen lähellä! Kerron sitten myöhemmin arkisemmin koko\nasian, -- kun uskallukseni kasvaa. Vertauskuva on kärsivälle itselleen\nhelpompi kuin alaston totuus. No niin, arvasit kai, Angelika, etten\ntule suinkaan mistään Siperian tundroilta. En ole käynytkään siellä.\nMinäkö, Sam Walton! Minäkö rosvoaisin jalokiviä venäläisten\nalttareilta! Jalokiviä ja kultaa?\" toisti hän säälivästi naurahtaen?\n\"Mitä ne ovat? Mitä niillä tekisin? Kas tällaista!\"\n\nHän sivalsi ympäriltään esineen, joka oli kuin vyö, avasi sen toisen\npään ja ravisti pöydälle virran kultarahoja:\n\n\"Kas tässä noita leluja. Ne olisivat sinun, Angelika. Ja tässä lisää.\"\n\nSam päästi uumiltaan toisen pitkän nahkavyön, jollaisissa Amerikan\nsiirtolaiset säilyttävät aarteitaan, ja lisäsi sen raskaalla sisällöllä\npöydän kultaista kekoa. Ja tyhjäksi vielä kolmas vyö: rahoja putoili ja\npomppaili permannollekin:\n\n\"Dollareita, Amerikan pikku jumalia. Ota, Angelika! Niitä ei suinkaan\ntarvitse kursailla. Minä, onneton, vakuutan, että ne eivät ole edes\nainoitani: tahdoin vain tuoda teille näytteen ilman arvoa. Puhtaana\nkultana, mikäli kulta on puhdasta, -- en tahraisina seteleinä, en\nhalpana paperina. Kultaa kultaiselle, kuten Hamlet, jonka tuskien lähde\non niin syvä, että siitä riittää kaikkien meidän kärsimysten tulkiksi,\nsanoi: Suloisia suloiselle. Sille, joka hiljaisuudessa jakaa, antaa,\npyytämättä itselleen mitään...\"\n\nSilmiään peittäen Sam jatkoi:\n\n\"Angelika, minun, joka olen tehnyt parhaalle ystävälleni, aivan kuin\näidilleni, niin pahan teon, minun ei pitäisi häpäistä sinua tarjoamalla\nsinulle kultaa. Silläkö muka kaikki korjattu! Minä, joka olen\nkohottanut käteni ja aseen sinun rintaasi kohti! Tuossa se ase, --\nsama, jolla olin surmata vielä sen, jota nimitin Tamaraksi: teko\nsynnyttää toisen! Niin, minun tulisi hävetä, pyytää edes anteeksi tuota\ntapausta, joka ei lähde mielestäni milloinkaan.\"\n\nSam itki. Hän oli ojentanut tikarin, jossa näkyi tuo lyijyinen pää\nkirjoituksineen, Angelikalle kuin antautumisen merkiksi. Kamarissa oli\nhiiskumattoman hiljaista; sallittiin toki surevan surra rauhassa.\nSitten Angelika jälleen:\n\n\"Älä nyt enää siitä, Sam. No, rauhoitu jo! Minähän olen nyt niin\nonnellinen, kuten sanoin. Ja onnellisin olen sinusta! Onko tämä totta!\nTuollainen valtava paljous -- kultaa! Että sinä tämän minulle! Miten se\nolisi mahdollista! Minkä suuren ihmislauman sillä voisi ilahduttaa!\nMiten paljon surua poistaa! Minä en usko silmiäni. Tämä on kuin\nhouretta. Onko sinulle maailmassa todellakin käynyt näin tavattoman\nhyvin? Kerro nyt, kerro! Ala jo kertoa. Pähkinämäki ... mitä nuo miehet\ntuolla puhuivat?\"\n\n\"_Well_\", sanoi Sam. \"Miehetkö, joilla on se valkea hevonen? Sen\nhevosen nimi on Tähti. Ja sen omistaja olisi, jos haluaisi, Angelika\nLaurell. Tähti, -- vielä valkeampi kuin Pähkinämäen Tähti! Rakastat kai\nPähkinämäkeä, Angelika? Minulle se on rakas, se on minulle mennyt onnen\nhaave lapsuuteni, ah, liian hemmotellun, ajalta. Nyt saat Pähkinämäen,\nAngelika, jos tahdot. Minä ostin sen juuri tänään. Oi, sehän on vain\npisara meressä kaiken sen rinnalla, mitä Laurellien herrasväeltä olen\nsaanut. _All right_, sittenkin näyttää dollareista lähtevän jotain\nhyvää. Raha ei löyhkää, sanoi Rooman keisari aikoinaan, -- mutta\nminusta se aina on löyhkännyt, sirkuslaisesta, kunnes joutuvat\nsellaiselle, joka niitä uhraa! Jotain hyvää pelastui toki kaikesta\nkärsimyksestä ja -- inhosta sirkusta kohtaan. Sillä sirkuslainen minä\nvain olen. En tosin tiedä Venäjästä mitään, mutta sen sijaan\nsaattaisivat Lontoo ja sen Covent-Garden ja Saint-James-Hall ja\nKansallissirkus ja Liverpool ja Dublin ja Connecticutin Bridgeport ja\nBarnumin teltta, johon mahtuu viisitoistatuhatta ihmistä, -- no niin,\nnäistä kaikista sitten pitkinä hiljaisina talvi-iltoina kertoisin\nmielelläni, ja juuri Pähkinämäellä, jos halutaan; -- niin, ne\nsaattaisivat tietää merkillisiä asioita minustakin. Sielläpä satoi\ntelttain katosta narrille kultaa, -- humbuugin alttarillahan sitä\nkimaltaa, eikä pyhimysten. Dollareita lopulta, -- joskaan se ei aivan\nheti käynyt: mitkä vaellukset, -- muistanpa olleeni tukkimiehenäkin\nWinnipegin erämaissa, jossa Susi-serkku luihuili ja iso setä Karhu sai\nkirvestä otsaansa, paimenena aroilla kurjalla parin dollarin\npäiväpalkalla, niin, monenmoisessa. Ja nyt kertyi tuota arvotonta,\njolla kuitenkin saattaa tehdä mieleisiään asioita. Erehdysteni pantti!\"\n\n\"Tulenhan aivan höperöksi\", huudahti Angelika. \"Sinä ostanut\nPähkinämäen! Ja sinä itse... Ja Tähti... Ja Pähkinämäki...\"\n\n\"Pähkinämäki, tiet niin tutut minulle ajoilta, jolloin koulusta kävelin\nsinne ja keväisin seppelöin pääni variksenvarvuilla! Mennään sinne\nheti! Tulin oikeastaan pyytämään sinne jouluaaton viettoon. Täälläkin\nkyllä pöytä upeilee makeutta täynnä. Mutta ajattelehan, Angelika,\nPähkinämäki! Sehän on sinun kotisi, Angelika. Ja -- minun ...\nonnellisin paikkani maailmassa. Hepo odottaa, reki on lämmin,\npehmustettu yhdenhengen huvireki. Osaatko vielä kuskata, Angelika?\nVauhti varmasti hyvä, Tähti lauhkea ja menee kuin tähdenlento! Koti\nsiellä osapuilleen sisustettukin! Kaikki valkeaa ja kultaista. Etkö\nhalua perustaa sinne esimerkiksi koulua? Sairaalaa, lastenkotia, mitä\nvain rakastat? Minä mielelläni ottaisin siellä itselleni vaikkapa sen\npunaisen piharakennuksen. Olisin lähelläsi. Amerikka unohtuisi kuin\npaha uni, hoitaisin vainioiden sarkoja, apilasulapoita, metsiä. Joskin\nopintojen päättäminen ei taitaisi olla aivan madottomuus, niin ainakaan\ntuomaria ei minusta enää tule.\"\n\nJa nyi kuvaili Sam, kuinka hän aikoinaan oli tuominnut niin ankarasti\nisäänsä, että oli paennut maasta.\n\nNyt oli isä kuollut. Sam oi tavannut hänet Amerikassa kauan sitten.\nRyysyissä ja kuolemantauti rinnassa oli hän laahustanut poikansa luo:\nei enää vaatimuksin, vaan siunaten siitä, että Sam teki edes hänen\nkuolinpäivänsä helpoksi.\n\n\"Enkö olisi antanut anteeksi vihdoinkin, minä -- ylpeä\", sanoi Sam.\n\"Ylpeä. Lopultakin ylpeydestä kova, hirveä! Siksi minun täytyi kärsiä,\npakosta, -- multaan nöyrtyäkseni: nähdä itseni niin kolkossa, suuressa\nmystillisessä onnettomuudessa, että se voi tehdä ihmisen sekapäiseksi,\njulmaksi, inhottavaksi. Enkö olisi viimein oppinut ymmärtämään --\nheikkoutta? Sillä enkö itse ole tehnyt paljon pahaa? Enkö halunnut\nkuolemalla kostaa esimerkiksi tuolle Tamaralle, -- josta hänestäkin\naikoinaan päässen kertomaan, hänelle, joka kuitenkin rakasti minua,\nmutta rakasti -- kenties liikaa. No niin, mutta Pähkinämäelle nyt!\nSielläkin odottaa joulukuusi. Jospa voisin sytyttää kuuseni niin\ntäyteen kynttilöitä kuin palaa pyhimysten alttareilla Lourdes'issa,\ntoivioretkeläisten pyhätössä. _Yes_, katsokaas, minä uskon hiukan\npyhimyksiin. Olenko muka muuttanut uskontoa Amerikassa? Ei, näen\nedessäni jotain, mikä ei ole hallusinaatio, vaan silkkaa tekojen\ntodistamaa totta. Omituinen vilpitön sydämensäteily...! Siitä lähtee\nvalo, jota ei taida selittää, vaan on koeteltava... Mutta rekeen,\nAngelika. Ja Anja, etkö sinäkin haluaisi ystävättäresi kanssa\nPähkinämäelle? Siinä tapauksessa lähtisit minun hevosellani. Kuten\nsanottu, Angelikan reki on niin pieni.\"\n\n\n\n"]