Paulaharjun teos kuvaa Sompion ja Luiron alueen erämaaelämää, kansanperinnettä ja historiaa. Aineisto on koottu haastattelemalla paikallisia asukkaita 1930-luvun matkoilla. Kirja kertoo kalastuksesta, metsästyksestä, uskomuksista ja arjen tavoista Lapin kaukaisissa kolkissa.
Samuli Paulaharjun 'Sompio' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 876. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SOMPIO
Luiron korpien vanhaa elämää
Kirj.
SAMULI PAULAHARJU
WSOY, Porvoo, 1939.
SISÄLLYS:
Alkusana. Tunturien, metsien ja aapojen maa. Luiro. Ristimätöntä kansaa. Alamaailman miehiä. Vainovenäläisiä. Elävä erämaa. Jumalanilmoja. Kylä kummulla. Taka-Lapin tie. Kesätöissä. Sompio kalamiehenä. Syysmettässä. Uurtokeino. Moitamiehiä. Tunturipyytö. Mettä liikkuu. Kurunokka, kesälinnun pyytöä. Korpi noituu. Kipu ja kuolema. Jumalansanan ääressä. Pyhiä, juhlia, merkkipäiviä. Outoja sanoja.
Alkusana.
Jo kolmekymmentä vuotta takaperin rajaretkeilijä sai Talkkunaoaiven ja Korvatunturin harjoilta sekä muilta rajatuntureilta katsella Sompion ääretöntä aapojen ja korpien Lappia, ja kesällä 1914 koltankävijä joutui ajelemaan saman Lapin länsilaitoja, luoteiskulmia, Nattasten kuuluvissa, Vuotson ja Tankapirtin tietä.
Mutta viimein ohjasi tienkeino ja päätyi Sompion-Lapin korpikyliin, kuljettaen siellä Luiroa ja Luiron varsia pari kesäkautta – 1937 ja 1938 – aina Luiro- ja Sompiojärviä myöten, Seitajärville ja Kiurujärvelle saakka. Tuli silloin lasketelluksi kohta koko Luiro, kaikkein mutkaisin korpijoki, isoon Kairalaan asti, Kemille ja Kitiselle, tuli käväistyksi vielä Saukoski ja Värriöjärvi.
Ja sitten taas sattui matka syksyiselle Sompiojärvelle ukkojen kanssa piilokalan pyytöön, sattui kerran ajoretki Aapalapin keväisille hangille.
Näillä matkoilla on kerätty seuraavien muistelusten ainekset – kertojina Sompion vanhat kaikkein vanhimuksista, Keskitalon Juhan-Vuolevista ja Ara-Matista alkaen monipolvisesti nuorempaan väkeen asti, Muisteli osansa myös suuri elävä erämaa, Luirot ja Sompiojärvet, Nattaset ja monet pyhät seitakivet, jopa mustat korvet ja rannattomat aapamaat.
Kesämatkoilla on vaimoni, Jenny Paulaharju, seurannut mukana, kuten ennenkin, ottaen osaa keräilytyöhön, haastatellen sekä miehiä että naisia koko korpielämän alalta. Huomattava osa kirjassa esitetyistä asioista perustuu hänen muistiinpanoihinsa.
Erämaan kansantietous on miltei ehtymätön, korvessa ovat omat elämäntapansa, uskomuksensa ja muisteluksensa, melkein loppumattomiin. Kirjan kansien väliin voi ahtaa vain vähäisen osan, mitä sisältyy Aapa- ja Korpilapin tunturien väliin.
Vanhat kuolevat, maanvanhimmat panevat maata sekä kylässä että kiveliössä. Ja maanvanhinten mukana menee maan alle, luppokuusen alle, parhainta tietoa – paljon lienee jo mennyt edesmenneitten matkassa.
Sompion ukkokin tämän tiesi ja todisti oikein Isonkirjan avulla:
"Rohveettain kautta on kirjoitettu, että tieto kattoo maailmasta, ja on nyt jo kaonnut. Ekyptissäkin oli ennen paljon suuria tietäjiä, ja täällä Riestossa oli Polvari-Jaako – kuolheet ovat kaikki..."
Pieni osa Sompion korpien katoavaa tietoa on koetettu tallettaa seuraaville sivuille.
Oulussa, toukokuussa 1939.
Samuli Paulaharju.
Tunturien, metsien ja aapojen maa.
Katselet Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta, Lapinmaan suurta aukeaa.
On edessäsi valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörö tuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt'ympäri – kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää.
Tuntureita, metsiä ja aapoja – tuntureita varsinkin täällä Nattasten äärillä.
Käännyt päin pohjoista, et juuri muuta näekään. Koko pohjoisen puoli on kohta tuntureilla täytetty. Suuria maanharjoja on toisensa takana siniseen äärettömyyteen saakka.
Raututunturien pyöreät päät sieltä aavan takaa kumottavat, Kopsuspäistä ja Kiilopäistä aina Kaunispäähän, Urupäähän ja kaukaiseen Tolospäähän asti – pää päätä pidellen, pilviä pidellen, taivaankattoa kannatellen.
Punertavat ne ja sinertävät, joku paljas laki hohtaa valkoisena kirkastuksen kumuna, ja siniharmaina ovat sen vieret.
Katsot kohti koillista ja itää – koko maan ääri on tuntureista rakennettu. Korkeita köyryjä on paiskittu vierekkäin ja päällekkäin niin pitkälti kuin silmä kantaa.
Saariselän suuri juonto Raututunturien jatkona siinä valtakaarena vetää seitsemin, kahdeksin peninkulmin aina Petsamon erämaihin sekä Korvatunturiin Venäjän rajoille – ylitsekin.
Siinä on ylpeä, tuntureista röykytetty erämaitten selkäranka kautta Lapinmaan – päitä ja lakeja loppumattomiin: Peuraa, Hirvasta, Kärppää, Kuikkaa, Kokkoa, Tiyhtelmää, Ukselmaa, Anteria ja Vesipäätä aina ylhäiseen Sokostiin, Vuomapäähän ja Talkkunaoaiveen asti. Muutamat sellaisia suurpäitä, että katselevat seitsemältäsadalta, jopa kohta korkeammalta.
Maan mustiin uumeniin ne on perustettu, Manalan vierikallioihin, mutta sinisinä ne nousevat taivaansineen taikka valkoisina piiloutuvat pilvenkumuraan. Etpä aina tiedä, tunturiko vai pilvi, tunturin takaa kohoava pilvenjönkkykö vai pilvistä katsova tunturinharja.
Ja kaikkein kauimpaa idän ääriltä, maan ja taivaan rajoilta, kurottelee arkana, miltei hämyyn häipyäkseen, Korvatunturin kolmipäinen haamu. Se häämöttää kohta kahdeksan peninkulman takaa.
Mutta tässä aivan äärellä, suuren Pyhän ulottuvilla, on Nattasten oma sukukaarto pienestä Pyhänpenikasta alkaen. Sompiojärveä ne kaartavat – nelipäiset Seinätunturit, pysty Terävä-Nattanen sekä yhtä ylpeä pystypää, Suku-Nattanen, matala Senikäinen ja kyyryyn painunut Lupukkainen, kaikki Sompion palvojia.
Luoteessa sekä lännessä kumottavat Tankavaarat Jorpulipäineen ja Purnunenineen, lounaassa on Riestonvaarojen ryhmä, Riskaskamat, Sukset ja Kantapäät.
Mutta etelän puoleen, kohti päiväpaisteen maita, avautuu ääretön metsien valtakunta. Taivaan rannalle ulottuvat ja uppoavat sen kaukaiset rajasiinnot, Saukosken, Keminkylän ja Sattasten tuntureihin.
On kerrankin Jumala siunannut suuren ja karun maakamaransa puulla, sekä kesän vihannalla lehtipuulla että varsinkin hakopuulla. Metsää ja taas metsää, ruskeanpuuntavaa, viheriänsiintävää hakopuuta, niin ettei laitoja tunnu. Satatuhantinen, miljoonainen kiveliöitten alkukansa, erämaitten kaikkein vanhin valtaväki vartioi suurta asuinmaataan seisoen käsikkäin vieri vierin, rinta rinnoin loppumattomana joukkona – juuret mustassa maaemässä, latvat kohti korkeaa taivasta.
Vain sieltä täältä metsien tummasta merestä kohoavat muutamat paljaslakiset vaarat ja yksinäiset tunturipäät – Alatunturien metsäkunta, komea Vuolttinen, Sukuoaivi, Nivatunturit, Näätäpäät, sekä kaukaa Kitisen kairalta synkkä Koitelainen, Lätäkkövaara ja Rovapää... Mitä lienevät kontioiden kuorinkeja, vuorenväen ja metsäkansan ikivanhoja kotamaita.
Vanhat peikot ja rumat metsätontat näissä vieläkin varsin saattavat asennoida – sen ovat näköisiä, jylhiä rakkaisia korpilinnoja. Harmaista järkäleistä röykytetyt pystyt seinäpahdat nousevat joskus mustasta jängästä.
Tunturien kaikkivalta on pohjoisilla äärillä, Nattasten takalistoilla, mutta sieltä etelään aina tunturivieriä myöten on suurien metsien valta.
On myös aapojen ja mustien maanalaisten vesien valta.
Tämän toteat, kun katselet Nattasten laelta kohti kaikkia ilmansuuntia, mutta varsinkin itää ja etelää.
On edessäsi erämaa, joka on kaikkein valtavinta aapojen maata, kaikkein suurimpien soitten, rämiöitten ja rimpien Lappia. Näet peninkulmaisia rannattomia aukeita, jotka jaoittelevat suuria metsiä, näet isoja kiiluvia rimpejä sekä mustia rapakoita ja mutalampia, vaanivia metsäpirun silmiä, jotka ilkeinä killistelevät sieltä ja täältä. Näet myös laajoja vetisiä auvakoita, joita kesäisin ei ole käynyt muut kuin lentävä lintu.
Varsin lienevätkin pahimmat aapamaat entisten peikkojen ja Stallojen mieluisia kulkumaita – maakerttämiä myöten ne laukkoivat niiden ylitse. Tuohiaavalla muinoin itse piru piti kilpajuoksut Pelkosen kanssa, ja Kilpiaavalla oli piru pelannut villiä polskaa ja yksinään tanssannut keskellä aapaa.
Eikä aapojen alastomalle selälle juuri tarvitse mennä kuvattelemaan. Siellä asuvat ankarat haltijat. Luppoiset kuusenkärtsäkät, kuivalatvat, saattavat suurin rykelmin piipoittaa aapojen laitapuolilla villeinä ryteikköinä ja peikkojen pesinä, mutta yksinäiset kuuset ja taitamattomat männyt, jotka ovat lähteneet ylpeilemään aukealle selälle, ovat suurennelleet surmikseen. Puu raiska on riepoiteltu, purtu ja puristeltu kuivaksi käkkyräksi – harmaa metsäläisen parta on vain jäänyt ruokkoamattomana pörröttämään.
Monin paikoin koko erämaa on kohta samaa ääretöntä aapaa. Ruskeat rimpiset vesiperät vetävät metsiä ja maita kierrokseensa, ja pitkin hetteisin, kuloisin käsivarsin ne kurottelevat joka suunnalle toisiaan tavoitellen. Salakavalina ne naakivat ja sammalikoissa piileskellen hiipivät ylös metsän laitaa, nousevat kankaalle ja matavat tunturin korkeaa viertä – kohta jukertavat tunturiin.
Näinpä Nattasten tyvimailla on suuri Nalka-aapa. Seitsemin neljänneksin se ajaa samaa aukeaa ja ujuttelee monien jänkien ja rämeitten kautta toisiin suur aapoihin idän alle. Siellä Simunanaavat, Tinkiaavat ja Revoaavat – maannokkia vain välissä sekä kaartoja, rämiöitä ja maansankaleita. Samoja Saaritunturien vesiä kaikki pursuavat ja lopuksi kiertyvät yhteen.
Samaa suurta vesiperää vetää Posoaapa parin peninkulmin. Puksluikon kautta se on Nalka-aavan sukujohtoja sekä Kaita-aavan kautta samoja mustia sukuvesiä Naarasaavan kanssa. Samoja vesiä huokuvat Riestonaavatkin, Kuukkelit ja Vuollokset, jotka piirittävät Riestonkumpua – kohta koko perukan laajimmat aapamaat.
Ja näin aapa aavalta yliperien mustat vedet suoltuvat ja siivilöityvät kohti alaperiä ja Keminkyliä, pannen maita kierrokseensa pitkin matkaa.
Monet vaarat ja yksinäiset tunturipäät ovat aapojen, jänkien ja rämiöitten kiertämiä – yksin Nattastunturien suuri sukukunta Sompiojärvineen.
Synkkä Koitelainen, korkeapää, pitkäselkä, asuu aivan aapojen keskellä. Kauas se suuresta kaukaisesta yksinäisyydestään katselee, eikä sitä kesäkausin kukaan varsin suotta rupea lähestymään. Pitkäkoipiset kurjet vain luikkailevat vartiomiehinä aavoilla, ja kuovi kiljuu, ja rimpien mustankiiluvat silmät tuijottavat vihaisina – antaa vanhan Koitelaisen olla rauhassa!
Koitelainen on syrjässä maailman valtateiltä, syrjässä on koko tämä korpivalta, jota pyhät Nattaset ja Sompiojärvi sekä tuhatmutkainen Luiro hallitsevat.
Kaukaa Sompiojärven ja aapojen takaa katsoo Nattastuntureitten moniharjainen kaarto, katsoo kuin koko korpimaata vartioiden.
Ne ovat omat tunturit, tutut pohjoisen vartijat. Niiden laella kesäpäiväkin valvoo öitänsä, ja niiden taakse se laskeutuu yölevolleen, niiden takaa talviset taivaanvalkeat puhaltavat valtavat öiset soihtunsa. Ja talvikausin ne valkoisina vartioina valvovat koko Sompiota, kohoten kohti taivaita kuin kaikkein pyhimmät kirkastuksen kalliot. Niiden korkeilla harjoilla asuivat entiset väkevät jumalat, ja siellä tunturien tyvillä on suuri pyhä Sompiojärvi.
Mutta vielä kauempaa, Nattastunturien tuolta puolen, siintävät mahtavat Raututunturit sekä Saariselän pitkä taivaanrannan täyteinen juonto. Ne kumottavat pohjoisen ääriltä kohta kuin maanrajoilta.
Siellä onkin, valtatunturien yöpuolella, jo toinen Lappi, Taka-Lappi, Inarinmaa, yöpuolen maa, josta päivä ensiksi pakenee. Toinen on täällä päiväpuolella, päiväpuolen maa.
Tämä päiväpuolen suuri erämaa, tunturien, metsien ja aapojen maa, on Sompio, ikivanha Sompion-Lappi.
Luiro.
Halki suuren Sompion ajaa Luiro, loppumattomien korpien ja aapojen mutkainen väylä.
Syvällä Saariselän piiloissa, päiväpuolilla, on pieni Luirojärvi. Viidet, kuudet korkeat tunturipäät piirittävät sitä miltei joka puolelta, vartioitsevat ja katselevat kuin omaansa – kirkasta yksinäistä erämaan silmää. Vanhat harmaat tunturiköyryt, lumilakit, ovat ankarassa kierrossa omansa ympärillä, pää pään vieressä – Ruotmutti, Kaittimi, Vasalyömä ja Joukhaispää. Vielä Sokostipääkin, valtavista paasista rakennettu rakkainen äijä, katselee yli seitsemänsadan korkeuksista.
Suuri hiljainen erämaa, ihmistä ei kuuluvissakaan. Harvoin täällä kristitty liikkuu, mutta sitä useammin metsä, kastamaton. Joskus taas saattaa tunturiväki taajoa ja jylmähdellä korkeassa korpilinnassaan. Vaahtopäinä pauhaten hyppelevät Pälkkimä ja Sokosti tunturipäiden pystyjä rinteitä portailta portaille, kunnes viimein kohahtavat alas järveen.
Tämä Saariselän jylhä tunturikoto on Luiron koti – vanha Sompionkävijä on korkeaa lähtöä.
Kohti etelää, päivän maita, käy täältä suurista synnyistä, Luiron tie. Peloittavat tunturit väistyvät tuonnemmaksi, kun joki lähtee ankaralle taipaleelleen ajaen leveää vankkaansa halki jänkien ja metsäkankaiden. Tunturit vain kaukaa katsovat.
Mutta kun tunturien valta loppuu Karaputjun mailla, alkaa suuri aapojen valu. On vain aapaa, rannatonta iankaikkista aapaa kahta puolta peninkulmamäärin – matalaa, vettä pursuavaa, luomisen aikaista alkumaailmaa. Ei ole riittänyt Luirolle edes rantakerttämää, töyrästä puhumattakaan – luhtaa ja kortetta puhaltava aapa alkaa heti vesirajasta. Mutta joki on itse ryhtynyt luomisentöihin, ajanut aikojen kuluessa rannoilleen matalat kapeat mutatöyryt, ruokonnut vielä niihin tiheät koivikot ja pajupensaat. Ja näin erämaan kiertäjä saa lasketella pitkin viheriäistä lehtokäytävää, vaikka heti muutaman sylen päässä on alaston aukea.
Halki tunturien Luiro kyllä ajaa tiensä, ylpeimmätkin väistyvät, mutta matala musta aapa on – matala ja musta. Se ei anna matkamiehelle edes suoraa tienkeinoa. Rumat kuutilosilmät vain katsovat ilkkuen, kun tunturista tulleen täytyy tietä etsien yhtä mittaa kierrellä ja kaarrella ja ujutella tuhansin mutkin, jopa joskus kuin eksyneenä pyörtää takaisin miltei entisiin jälkiinsä.
Ei ole kiirettä Lapin kiveliöissä. On siellä aikaa – kesällä yötöntä päivää, talvella päivätöntä yötä, aivan loppumattomiin. Ken on lähtenyt aapaa jutamaan, jutakoon niinkuin aapa antaa, upottava rimpinen vesiaukea, jota ei ruukalleta laukkoen eikä tolvaten.
Mutta toisinaan Luiro kevätvimmoissaan puskee suoraan ja katkaisee kapean niemenkaulan, puree kurkut poikki ja puhaltaa mustat mujut pitkin aapaa.
Rimpiset aapamaat antavat kulkijalle kumminkin uutta väkeä ja voimaa. Luiroon yhtyy jokia, ojia ja puroja puolin ja toisin, pientä Kaittimaa, Harrihaaraa, Palamajokea ja Revojokea, pitkää Pihtijokea, Korvasta, Piettämää – mustia jänkävesiä kaikki puhaltavat.
Tulee väkeä myös tuntureista, aapojen kautta ajavat nekin. Pitkä Riesto jutaa Nattasista ja Sompiojärven mutaisilta periltä, vielä pitempi Kopsus on kotoisin Raututunturien päiväpuolilta, pienestä kirkkaasta Kopsusjärvestä. Riestonkummun laidoilla kaikki kolme tunturista tulijaa kohtaavat toisensa.
Samoja tunturi- ja jänkäperäläisiä kaikin ollaan, samoja mustia vesiä vedetään. Rieston rannattomilta aapamailta sitten kaikin lähdetään ajelemaan samaa keinoa, Luiro, väylänvanhin, on jutona ja tiennäyttäjänä. Ja taival on kohta sama kuin ennenkin – Luiro saa heittää mutkia, minkä ennättää. On Sompiossa aapaa ja jänkää.
Mutta on myös iankaikkista korpea.
Jo korkealla yläjuoksullaan, pitkän aapavaelluksen jälkeen, joki joutuu ajamaan kautta petäjäisten kankaitten, joskus kiertämään korkeita törmäkumpuja – maat nousevat, rannat nousevat. Mutta sitten taas maat vaipuvat, ja Luiro kulkee kautta kuusikkokorpien, kiertelee jänkiäkin, kunnes jälleen rupeaa kankaita laskettelemaan.
Pitkät taipaleet Luiro ajelee pitkin metsiä, yksinään vain kuljeskelee omia aikojaan, välittämättä vähääkään muusta maailmasta. Sillä on oma hiljainen maailmansa, jossa se elää ja vaeltaa. Täällä ovat kaikki vanhoja väärtejä. Totiset kuusetkin, kuivettuneet metsäkörrit, ja ikäloput känsäkylkiset koivuntohelot katsovat tuttavina, rantakoivujen latvat nyökkäilevät ja heiluttavat notkeita ritvojaan. Nuori pihlaja, parhaimpiinsa paneutunut, seisoo niemennokassa valkoisena haltijana ja ihastellen katselee kuvaansa – Luiro on yhtä ihastunut, kääntyy vielä niemen ympäri katsomaan. Harmaa jäkälöitynyt rantapoukaman äijäkin on monesti nähty – lahokannon kummitus, joka yöt päivät vain seisoo, katsoo ja irvistelee jurmun rannalta. Jyrhämän takana ammottaa peloittavan musta ryteikkö, elävä metsäpirujen pesä – joki pyörähtää pesän eteen, liikuttelee ovipuita, hymähtää jotakin ja käännähtää jälleen toisaalle. Vanha luppoinen kuusenköriläs on väsynyt ja kallistunut poikki väylän, partaiset oksat viiltelevät vettä. Luiro hiipii kuusen alle, pysähtyy, värähtää, veisailee hiljaista erämaan virttä, ja lähtee taas taivaltamaan.
Yhtä tuttua on koko metsäkunta nelijalkaisista jänkälintuihin, uimalintuihin ja pikku tiaisiin asti – mustat pääskyset, jotka ampuilevat rantatörmien mustista rei'istä ulos ja sisälle, sekä isopäiset pissihaukat, jotka illan lähetessä katsoa killistelevät pökkelön kolosta, suuri kokkokin, joka harvakseen lentää laukoilee syvimmillä sydänmailla. Vanhana väärtinä kuljeskelee itse kontio – Luiro tietää hyvin, koska metsä liikkuu. Kuuluu korvesta outoa köminää ja möykettä ja oksien räiskettä, kuuluu joskus huikea vihellys. Saattaa sieltä ilmestyä tumma köyry, saattaa tassutella rannalle latkimaan. Tuttuhan tuo on, kyrmyniska – lipaisee Luiroa, nuolaisee turpaansa, tuhahtaa ja taas mennä lynkäilee metsään.
Toisinaan vaihtuvat matalat korpirannat pitkiksi niittyrannoiksi, jopa jo ylhäisillä latvavesillä. Musta metsä, kuusenkuikeloita ja rytöjä on niityn takana, eikä varsin kaukana, taikka aukenee sieltä suuri aapa. Mutta jokiranta puskee heinää Sompiolle, ja Sompio on rakennellut latoja niemennokkiin, jokimutkiin – pieniä harmaita hirsikömmänöitä – taikka on rötistänyt heinäsuovia. Erämaan hoidoissa ne täällä asuvat. Ladon takana on monesti vartiomiehenä partainen kuusi taikka iso koivu taikka koukeroinen lahopökkelö, Luiro vielä kiertelee ympäri, katsoo ladot ja suovat sekä edestä että takaa. On rannalla joskus pieni pöksä, jonka pikku ikkuna välkähtelee päiväpaisteessa, ja harjalla nyköttävä nokinen savupiippu muistelee takkatulesta, kalavartaasta ja keittokattilasta. Ihmisenpesä se on, sompiolaisen niittypirtti.
Niittypirttejä ja heinälatoja Luiro saattaa korpivaelluksellaan hyvinkin kohdata, mutta harvoin ihmisiä ja kyliä.
Sompio on kyllä suuri maa, vanhojen sompiolaisten ja lappalaisten avara valtakunta, mutta vähäväkinen. Luiron korkeilla latvapuolilla on vain neljä pientä vanhaa kylää – Mutenia, Korvanen, Riesto ja Lokka, Tunturiperillä, Revojoen suulla, ahertelevat Orposen Paulus Magga ja Uula Magga, Kopsusjoen vanhassa Orposessa asustaa Pikku-Ponku, Riestonjoen ylisillä mutkilla on Vuotson kyläyhteys ja Kurujärvellä pari lappia, Hetta ja Magga – kaikki myöhäistä lähtöä, eivätkä vanhaa sompiota.
Mutta kun Luiro on lähtenyt Lokasta, se saa lasketella miltei umpikorpia vanhaan Tanhuaan saakka, samoin taas Tanhuasta erottuaan, ennenkuin on Luiron kylässä, joka on kohta Kitisen ja Kemijoen kuuluvissa – siellä jo suuret Kairalat ja Pelkosenniemet. Kylien välimailla on vain jokunen myöhään tullut Ara-Matti, Käyrämö, Allemanlehto, Räpsykonelo, Mukkala, Pääkkölä, Koskenniska, Hietakangas – sinne ovat erämaan joen rannalle eksyneet korpea raivaamaan.
Suuri Luiro on oikea erämaan virta, yksinäinen korpien ja aapojen vaeltaja, joka ajelee mieluummin villien metsäläisten rytöjä kuin kristittyjen ihmisten asuinmaita – kiertelee erämaita kuin muutkin vanhat erämiehet.
Hiljalleen Luiro juovattelee vanhoja keinoja, ottaen aina yhtä tasaisesti joka mutkan ja ojelmuksen. Joskus vain jossakin jurmussa se pyörähtelee ja jossakin maanvietteessä liikahtaa ja laskettelee pikku nivana – virittää jo hiljaisen joikauksen, erämaitten ikivanhan virren.
Näin varsinkin yliperillä.
Mutta kun pieniä lisäjokia ja puroja yhtyy joka korvesta, joka jängästä ja aavasta – Viuvaloa, Vuolttista, Neitikäistä, Angelia – ja maat nousevat, rannat nousevat, ja tienkeino kuljettaa tunturin taikka vaaran vieremille, jo Luiro saa lasketella koskia, koviakin. Korkeilta korpikyliltä ja Ara-Matista kun virta on lähtenyt, tulee pian Neitikoskea, Ryssänmarimoa, Yliköngästä, sitten taas Voutavaarankoskea, Pessi- ja Rakokoskea sekä alajuoksulla Kuiskoskea, jopa kaikkein kovimman Saarikosken pitkä pauhu ynnä ankara Alaköngäs ja Hietakoski.
Jo vanhat tunturiveret värähtävät.
Luiro hypähtää ja kohahtaa, ottaa vauhtia ja lähtee laukkomaan suurta kivistä myötälettä. Kohta se on täysi metsäläinen. Villinä riemuiten ja huutaen se hyppii kiveltä kivelle – vaahtoiset harjat hulmahtelevat. Se paiskelehtii rannoillekin ja taajoo rantakallioilla, jo viimein vimpauksissaan heittäytyy ylenniskojensa huimasta pyörteestä alas.
Kuuluu vain pitkä suora huuto.
Ristimätöntä kansaa.
Niihin aikoihin kuin Kustaa Vaasa isännöi Ruotsin kuninkaana ajaen pois vääräuskoista paavilaisuutta ja pystyttäen suureen valtakuntaansa Lutheeruksen puhdasta oppia, Sompion korpivallassa käpsehti kastamaton lappalainen, täysi pakana, pärryttäen noitarumpua ja kumartaen omia metsäjumaliaan.
Samoihin aikoihin kuin Suomen sarkatakit kurikkasodassa tappelivat Suitian Klaavuksen kanssa, niin että maa jymähteli, ja hanget punertuivat kristityn verestä, Sompion pakanalliset karvapeskit kamppailivat keihäineen ja kurikkoineen karhujen kanssa, niin että korpi ryskyi, ja molempien metsäläisten pakanallinen veri punasi lumisen kentän.
Pitikin Sompion korpikotolaisten tapella metsänpetojen kanssa ei vain oman henkensä pitimiksi, vaan kohta kolmen valtakunnan hyviksi – lisäksi vielä ahkerasti kaivaa kalahautoja.
Veroja kiskottiin, kurjilta, kolmin kerroin.
Tulla rähjäsi idän puolesta ruma ryssä, kantoi haapionsa yli maanselän ja souteli pitkin järviä ja jokia, tuli ja vaati majavaa ja näätää. Ajoi etelästä ankara Ruotsin houvi, tahtoi myös majavaa ja näätää, tahtoi oravaa, kärppää ja peurantaljaa, tahtoi vielä leivisköittäin kapahaukia. Viimein tulla kaahisti pohjoisesta yli tunturiselän Norjan mies, ylpeä juutilainen, ja kiristi hänkin osansa – oravia monin rihmoin.
Kyläselkään veronkiskojat saapuivat, ikivanhaan sompiolaisten kokous- ja markkinapaikkaan Luiron takaisessa erämaassa jossakin Kylälammen laidassa Pessiöjoen varsilla.
Ja jokaisen verot piti kotamiehellä olla valmiina. Minkä kotoinen korpi antoi, sen kohta vieras vei. Sompion suuri metsäkunta sai selkänahoillaan maksaa kaiken.
Kolmen valtakunnan veromiehenä kitisi vähäväkinen metsienkiertäjä lappi, asustellen turvekömmänöissä, metsästellen ja kalastellen sekä poroja hoidellen – kastamaton karvapakana.
Mutta tämä kastamaton karvapakana oli Sompion suuren erämaan ikivanha valtamies. Hän oli täällä kotonaan. Luiro ja sen rannattomat aavat sekä loppumattomat metsät olivat hänen omiaan, tuttujaan ja väärtejään.
Täällä ikuisissa erämaissa, suurien väärtien seurassa, vanhanlapin oli hyvä elää. Täällä asuivat isien jalot jumalatkin, jotka auttoivat, kun heitä lähestyi uhrilahjoin. Oli monta jumalaa ja monta pyhää – jumala katsoi kohta joka paikasta, meni mihin tahansa.
Suuri oli jo Mutenianjoen pieni Pyhäkivi – jumala siinä piileskeli, harmaassa kivenkummassa, keskellä pientä mutkaista jokea. Sitä piti muistaa, milloin vain sattui matka sen ohitse, piti muistaa myös eräretkelle lähdettäessä ja kalanpyytöön mentäessä. Pahat tuli, sati unohdit. Suuren Sompiojärven pyytö ei vastannut, ellei käynyt kumartamassa isoa vaalakkaa Akankiveä, joka Pyhäleipusen suun edustalla, Pyhäkaavin laidassa, kovin vakavana selkäänsä kyyristellen kohosi järvestä. Asui ankara jumala myös Kussuolinkivaaran jylhässä louhikossa aapojen keskellä – erämiehet häntä lähestyivät. Rieston yläpuolella, Riestonjoen Pyhävuopajan rannalla, oli Pyhäkummun kuusikko peloittava ja palvottava jumalan kumpu. Korvasen vierillä oli pieni Seitajärvi, Luiron alajuoksulla, Arajärven takana toinen. Täällä Seitaniemen nokalla nousi järvestä terävä kivenharja – itse jumalan pyhä olemus. Se vartioitsi erinomaista särjen kutupaikkaa. Ja Siyliöjoen suupuolessa, Arajärven rantamalla, oli iso kivi, harmaa röyhyinen, maahan vatkattu vuorenjärkäle, ankara jumalan kivi, joka auttoi, kun peläten sitä palvelit. Kaukana Saukoskella, Kemijoen Kallioniemessä oli paha ja pyhä rantakallio, ruma ja repelöity kivi. Sen ohitse soudettaessa piti aina heittää kengät veneeseensä ja avojaloin rantaa myöten kiertää kivi – vasta sitten sai matkata eteenpäin.
Suuri oli Keevitsan jumalainen Keevitsanvaaralla, kahden järven, Saivelin ja Satojärven, kainalossa. Mustasta savimaasta oli kaavailtu ihmisenhaamuinen jumalankuva, kuin mies polvipuolelleen, käsi viitaten kohti pohjoista, missä oli kaukana toinen suurjumala, Kitisen latvoilla, Taatsijärvellä.
Mutta Nattasten korkea Pyhälaki katseli ylpeänä Sompiojärven takaa ja valvoi suurta erämaata, ja kaikkien silmät vartioitsivat häntä. Jo itse tunturi oli kuin Jumala, ja tunturin laella komottivat vielä monet valtavat kivipatsaat ja tummat pahtaseinät, joiden kylkipuolista katsoi kaikkein peloittavin haamu. Koko korpimaailma kumarsi tunturia, suurta jumalaa, joka ei asunut käsillä tehdyssä temppelissä, vaan majaili sinisessä, taivaita tavoittelevassa linnassa – saattoi vielä joskus keskellä kirkasta päivää peittyä salaperäiseen pilvenpatsaaseen.
Ja kaukaa, kaukaa päivänpuolesta, Kemijoen takaa kumotti sinisenä taivaan ääriltä toinen Pyhätunturi. Sekin katsoi ja valvoi ja peloitti.
Vanha sompiolainen vaelteli kahden suuren ja korkean Pyhän vaiheilla ja valvonnassa, jylhä Kussuolinki kolmantena, sekä pitkin kiveliöitä vielä pikku pyhiä.
Ja kumminkin sompiolaisia sanottiin pakanoiksi!
Pitkin erämaita he asustelivat jokivarsilla, järvien rannoilla, aapojen kumpusaarissa ja metsäkankailla, Kotaojien suissa, Vanhoissakentissä, Autiokentissä, Ristimättömien kentissä. Kasa palaneita kiviä ja nurmettunut kotasija enää vain näkyy metsittyneellä kentällä. Mutta ei tiedetä, kuka lienee siinä tuhertanut. Vain muutamia edesmenneitä kotaukkoja muistelus mainitsee.
Rieston kummuilla asusteli entinen Kulsini äijä – Pyhäkummun kuusikossa kävi kumartamassa. Arajärven takaisen Seitajärven rannalla oli Keijitsalla kenttänsä, ja samoilla rannoilla oli myös Kurisian kotapaikka – vastarannalla valvoi Seitaniemen jumala. Sodankylän vanhimmassa kirkonkirjassa, vv. 1731-39, mainitaan Johan Kurisia ja Hans Keitsa. Nähdään siellä myös nimet: Sufva, Musta ja Vuolappa. Samoja pakananaikaisia lappeja oli vielä vanha Sufva sekä Musta ja Vuolappa, kaikkein pimeimpiä taisivat olla itse Turvainen ynnä Akmeeli.
Turvainen oli vanha lapinvelho, oikein lovinoita, Turvaisenkumpujen kotaukko Lokan tienoilla. Kiveliössä ukko liikkui tavallisena äijänkuvana, mutta kun piti lähteä alamaailmaan, hän lasketteli kalana pitkin Luiroa ja Kemijokea. Kävi ukko kalana joskus Kemissä asti katsomassa, mikä on, kun lohi ei nouse, purki kalapadot ja tulla luikutteli takaisin Sompioon. Oli noita samalla matkalla joutua turmioon – erehtyi kemiläisen inaan, jopa joutui korjauslaudalle puukonterän alle. Mutta kala potkaisihe ja pääsi takaisin jokeen. Kylkeen vain jäi merkki, mistä oli pintaa raapaistu.
Kävi Turvainen kerran Oulussa asti ja antoi houville polvipaikat ja pulkkanääjän, jotta viedä itselleen kuninkaalle. Puksujensa polvipaikoiksi kuningas tarvitsi viisi poronkoipea, ja näädännahan hän nakkasi pulkkansa perälaudalle, kun lähti ajelemaan.
Hyvin kelpasi kuninkaan sitten ajella ja ylpeillä Sompion pakanallisen noidan parseeleissa.
Mutta vielä suurempi lovinoita oli kuulu Akmeeli, joka asusteli kodassa, milloin Luirolla Vanhakotasuvannolla taikka Korvasenniemen takarannalla, milloin Sompiojärvellä. Vihavenäläisten kanssa Akmeeli tappeli noitakonsteillaan ja tuhosi heitä monet kerrat. He kaikki sekä monet muutkin kovin pelkäsivät Lapin lovinoitaa. Mutta silti omat pojat osasivat äijälle tehdä jotakin narikkaa ja kapaista petäjään, pettupussi kainalossa eväänä – oksalla sitten istuivat, söivät pettujauhoja ja karjuivat:
"Peetsi, peetsijauhon purra ... peetsi!"
Akmeeli oli niin jalo noita, että hän voi laulaa itsensä hukaksi, voi koko talven maata karhuna kuusen alla, voi lentää lintunakin ja taas uida kalana. Äijä lauloi ja pärrytti noitarumpuaan, sitten äkkiä keikahti kodan loukkoon pitkälleen mennen hengettömäksi. Eikä saanut häntä silloin koskea, ei hengen edestä.
Ja noita liikkui kohta pitkin erämaita minä milloinkin – kalana, lintuna, hukkana, tuulispuskana.
Jo kerran taas Akmeeli lauloi ja pärrytti ja sanoi akalleen, että herättää hänet silloin ja silloin niillä ja niillä sanoilla – ja kuukahti kodan loukkoon.
Mutta kun aika tuli, akka ei muistanutkaan sanoja, eikä Akmeelilla ollut voimaa nousta lovesta – makasi vain kuin kuollut kodan loukossa. Jo lopulta raato rupesi haisemaan, lihatkin nousivat ja luikosivat käsistä ja poskista. Viimein täytyi viedä ja haudata hänet Sompiojärven taakse Hietaojan rantatörmään.
Vasta kolmenkymmenen vuoden perästä sanat nakkausivat akan mieleen, ja paikalla akka juosta haapsotti Akmeelin haudalle ja karjui:
"Hauin suolen soi kerosta,
kolmannesta koikerosta,
Akmeeli Antereeus,
paijele jo pajas!"Silloin vanhan noidan kuva nousi mullasta, liikutteli leukojansa ja tohisi jotakin. Mutta pian leuat loksahtivat alas, lihat ja luut putosivat, noita kaatua rysähti ja pölähtäen vaipui hautaan.
Sinne vaipui, ja siellä Sompiojärven takarannalla, Nattasten tyvillä, Akmeeli Antereeus vieläkin makaa pitkää loviuntaan.
Mutta puinen risti on pystytetty hautakummulle, vaikka Akmeeli olikin ristimätöntä kansaa.
Omia aikojaan sompiolaiset saivat metsissään taajoa ja möykätä mielin määrin. Mitäpä heistä, metsäläisistä. Noitukoot ja palvelkoot epäjumalia, joikailkoot ja pärryttäkööt pakanallisia rumpujaan, kunhan vain toimittavat kuninkaalle pulkkanäätiä ja polvipaikkoja.
Ei ollut erämaihin syrjäisillä suurin asiaa.
Mutta joutuivat viimein papit jumalansanan kanssa vaeltamaan Sompion mustaan korpeen, kääntämään ja kastamaan ristimätöntä kansaa.
Vanha Taka-Lapin tie veti pitkin Luiron reikää. Sitä myöten korven huutavan äänet liikkuivat, saapuivat Kyläselän markkinasiljolle ja julistivat ankaraa sanaa Taivaan Herrasta, ristinkirkon Jumalasta. Huutelivat he pahoja sanoja Sompion jumalista, vielä niitä pilkkasivatkin ja häpäisivät. Ja noitia he nimittelivät paholaisen palvelijoiksi, noitarumpuja pirun kapineiksi.
Vieraan pauhaamista metsäperä kuunteli kuin vanhojen muisteluksien juttelemista – jo viimein suuttui ja säikähti, käänsi pöykkyrinsä selkämystän saarnamiehelle ja kiireesti ruukalsi omien pyhiensä ääreen.
Pyhätuntureissa ja Pyhäkivissä, Kussuolingissa ja Seitajärvissä oli Sompiolle kylliksi jumalaa.
Mutta kun nuori Esaias Mansveti Fellman 1648 tuli kaukaisen Inarin
sielunpaimeneksi, hän monetkin kerrat kulki kautta Sompion. Ja hän
sovitti sanansa oikein sekä pauhasi väkevästi pakanalliselle erämaalle.
Jo viimein Sompion pääukko, vanha Suas, kuuli huutavan äänen ja antoi
valaa itsensä pyhillä vesillä. [G.A. Andersson, Tietoja Sodankylän ja
Kittilän pitäjien vaiheista, s. 47.]Ja hän meni pois ja tulella hävitti ja kukisti pakanallisen palveluspaikkansa Sompiojärven rannalla.
Kauhistuen katsoi korpien kansa Suaksen tekoa – ja odotti kamalia asioita. Mutta kun ei kostoa tullutkaan, kansa kauhistui vielä enemmän.
Kohta monet arat heinäkengät peloissaan mennä käpsehtivät saarnamiehen tykö ja pyysivät, että herra Esaias, suuren Immelin palvelija, valaisi heitäkin voimallisilla vesillään.
Herra Esaias valoi kohta koko kylän. Eikä Sompion erämaissa enää ollutkaan aivan ristimätöntä kansaa.
Ristitty sompiolainen kulkea käpsehti erämaan palkaitaan, eikä uskaltanut kääntää päätäänkään Nattasten eikä muiden pyhien puoleen. Mutta kumminkin hän tunsi, että Pyhälaki katseli ankarana Sompion ääriltä, Kussuolinki katsoi Nalka-aavan takaa, pikku jumalat tuijottivat kivipiiloistaan – kaikki näyttivät olevan kovin totisia ja vihaisia.
Lovinoitien rumpu kumisi niin kolosti, että oikein pöykkyrinpovi sävähteli – ja noidat lentää tohistivat tuulispuskina.
Suuri pyytökin meni aina huonosti.
Oli turvallisinta hiipiä vanhojen jumalien juureen.
Ja pyhin kastevesin valettu metsäkansa pian jälleen vaelteli entisiä pakananpolkujansa.
Saapui silloin – muutamana maaliskuun päivänä 1670 – julmasanainen Gabriel Tuderus korpiloukolle, poukahti kansan eteen ja huusi kuulleensa, että metsäperäläiset neuvottelevat Sompiojärvellä ja harjoittavat hengellistä huoruutta itsensä saatanan kanssa. Eikä Gabriel antanut kurjille kinnipeskeille pyhää Ehtoollista, sanoi vain Kovankirjan sanoilla:
"Älkät antako koirille pyhä, ja älkät teidän Pärlyjänne heittäkö sikain eteen, ettei he niitä joskus talla jalvoillans ja käännä itsiäns ja repele teitä."
Herra Gabrielille oli annettu oma kota markkinasiljolla, ja siinä hän syntiselle metsäperälle jylisi ja pauhasi kuin Siinain vuori, pauhasi neljätoista kauheaa päivää – tuomari ja vallesmanni vielä peloittavana takavarana. Koko Sompio oli kuulemassa, vielä Keminkylä sekä Kuolajärvi ja Kuusamo. Ja saarnamiehen suusta puhaltui yhä ankarampia sanoja. Viimein herra Gabriel huusi, että hän antaa koko Sompion syntisen suvun, ellei se tee parannusta, ruumiineen ja kaikkineen itse perkeleen haltuun.
Ulvoen ja parkuen kaatui kauhistunut metsäkansa maahan, sekä miehet että naiset. Talvinen markkinasiljo oli muuttunut suureksi tuskiensiljoksi, jossa kaikki surkeasti valittaen huusivat julki ja tunnustivat eläneensä aivan synnillisesti sekä kokonaan unohtaneensa suuren Taivaan Jumalan. Vanhat velhotkin lupasivat hävittää pakanalliset noitarumpunsa sekä muut paholaisen vehkeet, tukkia kotansa posioreiänkin – kunhan vain herra Gabriel ei ole enää vihainen, eikä Taivaan Jumala ole vihainen.
Herra Gabriel ei ollut enää vihainen – antoi jo kurjille
korpiloukkolaisille pyhän Ehtoollisen. [Isak Fellman, Handlingar och
uppsatser angående Finska Lappmarken och lapparne I, ss. 15-16.]Eikä luultavasti Taivaan Jumalakaan ollut vihainen köyhille metsänkiertäjilleen.
Saarnamies lähti etsimään toisia korpeen kadonneita lampaita. Ja Sompion pelästynyt ja pelastunut ristirahvas astella hipsutteli, heinäkenkä, omissa mietteissään tutuille kotatulilleen.
Oikein vavahdutti, kun kodan posioreiästä tuhahti vastaan kaalo ilmanhenki.
Mutta kaikki oli taas hyvin, Sompiossa oli jälleen oikeaa ristittyä kansaa.
Ja kansa vaelsi niinkuin kristikansan piti, eikä enää neuvotellut saatanan kanssa Sompiojärvellä. Korpiloukolta kuului vain hyvää, niin että kohta – jo 1670-luvulla – ruvettiin hankkimaan kirkkoa Kyläselkään, mustaan erämaahan. Kuninkaissa asti käytiin ja kysyttiin, kysyttiinpä Sompioltakin, mitä mieltä on metsäperä. Mutta Sompio sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, kun on kirkko jo Kemijärvellä. Sinnehän saattaa hyvällä ummenoiuksella laukottaa päiväkaudessa.
Kirkko rakennettiin sitten 1689 Sodankylän markkinasiljolle, Kitisen ja Jiesiöjoen väliselle niemekkeelle.
Mutta vanha Sompio jäi ilman – se ei varsin välittänyt Herran temppelistä.
Alamaailman miehiä.
Pieni kinnipeski oli Sompion suurien korpien isäntä, ensiksi saapunut, omikseen ottanut Luiron kiveliöt pohjoisia ja itäisiä tuntureita myöten. Ei kenelläkään ollut sanomista – kinnipeski sai omia korpimaitaan kierrellä niinkuin halusi, kunhan vain maksoi veroa kolmille kiskojille sekä kumarteli ristinkirkon Jumalaa, sitten kun Hänet saateltiin Sompion erämaihin.
Mutta kohta samoihin aikoihin kuin saamamiehet jumalansanoineen, risteineen ja kastevesineen saapuivat käännyttämään metsäperäläisiä oikean Jumalan palvelijoiksi, ja ensimmäiset Taivaan Herran temppelit pystytettiin Lapin erämaihin, rupesivat ensimmäiset alamaailman miehet tunkeutumaan Sompion erämaihin.
Rannattomat korvet houkuttelivat erämiestä. Täällä oli viljaa kohta määrättömästi sekä metsässä että vedessä – majaviin ja lohiin asti. Ahnas lannanmies hyökkäsi tänne saaliinjaolle – vaikka kaikki olikin luvattu vain metsien kiertäjälle lapille.
Luiron jokireikä oli hyvänä erämaan keinona. Sitä kun lähdit noudattamaan, olit pian Sompion sydämessä – sauvoit ja soutelit vielä Viuvaloa, Riestoa, Kopsusta, Pihtijokea, pääsit kaikkein kaukaisimpiin korpiin. Siellä oli erämaa, jota vain lappi liikkui – sekä metsänelukka.
Ja alamaailman mies tuli.
Sompion vanhat saarnaavat vielä muisteluksia Pelkosen Paavalista, "Vanhasta Pelkosesta", joka on kaikkein ensimmäisenä etelän miehenä tullut tänne ryskehtimään, tapellut pakananaikaisen lappalaisen kanssa, tapellut metsän petojen kanssa, tapellut ja kamppaillut itse pirunkin kanssa – ja aina pitänyt puolensa.
Jostakin Lumijoelta taikka Kalajoelta sanotaan Vanhan Pelkosen olleen lähtöisin, ja jo 1650-luvulla hän lienee asettunut Kemijärvelle sekä myöhemmin Kemijoen niemelle – suuri Pelkosenniemen kylä siihen sitten aikojen kuluessa kohosi.
Täältä Paavali painui yhä kauemmas erämaihin lappien virkateille, peurakorpiin ja majavapuroille, sattuen monesti yhteen alkuasukasten kanssa. Toisinaan Pelkonen röyhkeästi ajoi lappalaiset pois heidän parhailta pyytöpaikoiltaan, mutta joutui hän joskus itsekin laukkomaan, kun korpelaiset koko kylän voimalla karistivat kimppuun. Vähemmällä ei ylpeää Paavalia saatu pakoteille, eikä aina silloinkaan, sati ukko ennätti siepata metsänuotiosta keitistangon ja ruveta sillä huitelemaan päälle ärhenteleviä karvatukkoja.
Helppohan Pelkosen oli otella sompiolaisten kanssa, vanhan korpikarhun, joka oli aikoinaan ollut renkimiehenä itse Tontti-äijällä, metsäpirulla, ja monesti hänen kanssaan koetellut voimiaan, milloin puskien päätänsä petäjän kylkeen, niin että nila luikosi, milloin vatkoen kultakurikkaa taivaalle, milloin kantaen tavatonta petäjänrunkoa, milloin juosten kilpaa Tuohiaavalla. Ja aina oli Pelkonen konsteineen voittanut, laulellut vain, jopa lopuksi hyötynyt kaksi nelikollista rahalantteja.
Mutta kun Pelkonen joutui Sompion käräjille vastakkain lappalaisten kanssa selostelemaan eräretkiään, hänet tuomittiin sakkoihin ja kiellettiin vasta menemästä lapinkorpiin, vieläpä määrättiin hänen metsätalonsa hävitettäväksi.
Juntin Niilan, piiskurin, kanssa lappalaiset uskalsivat mennä etsimään Pelkosen äijän asumusta. Korvesta löytyi vain kurja metsäkota, ja se jaoteltiin maan tasalle, niinkuin tuomio oli.
Mutta vaikka Pelkosen täytyi vielä maksaa pari riksiä kömmänänsä kaatomiehille, hän ei silti, vanha eräkontio, malttanut pysyä omilla maillaan. Hän kävi Sompion korpia kohta kuin ennenkin – ja sai käydä myös Sompion käräjäkodassa saamassa sakkotuomioita.
Viimein kumminkin Pelkonen pääsi hyviin sopuihin sompiolaisten kanssa ja rupesi heidän joukossaan yksistä puolin ahdistelemaan toisia erämiehiä, jotka pyrkivät lapinkorpiin. Näinpä kohta otettiin koville kemijärveläinen Oinaan Matin poika, sotilaskarkuri, joka irtolaisena laukkoi ympäri metsiä häiriten ja vahingoittaen kunniallisten miesten pyytöä. Oinaan poika oli sellainen jaara, ettei häntä saatu edes käräjiin vastaamaan metsäretkistään – piiloutui, kurja, aina silloin kiveliöihin. Näin valitteli Pelkosen Paavali Sompion Niilan kanssa Sompion käräjäkodassa 1687 pyytäen, että Oinaan perillinen saataisiin etsiä ja heittää suopunkiin niinkuin muukin villielukka, ja ajaa pois koko metsäperiltä.
Samoihin aikoihin kuin Vanha Pelkonen saapui Sompion perukoille, asettui Kemijoen varrelle etelästä tullut Perttusen Niila ja kopelsi 1670-luvulla jokitörmälle saunapahasen – se oli Saunavaaran kylän alku. Keminkylään, lappien joukkoon, ilmestyi Hannu Karppinen – ja Sompion käräjillä 1688 Hannu kohta rupesi vaatimaan oikeutta majavan pyytöön. Sompion korkea oikeus kumminkin päätti, että Karppis-Hannu vain möyriköön maata, mutta pysyköön erillään majavista, joihin hänellä vasta tulleena ei ole minkäänlaista perintöosaa.
Asui Keminkylillä Halosiakin. Oli kolme veljestä lähtenyt sotaa paeten soutamaan ylös Kemijokea – sotakarkulaisia olivat monet lapinkorpiin tulijat. Ensimmäinen oli jäänyt Kemijärven Halosenniemelle, toinen noussut Saukoskelle, kolmas sauvonut Marttiin – ja metsäperä siunattiin Halosilla.
Tuli vielä muitakin, ja väki lisääntyi, niin että vanhassa Sompiossa oli 1600-luvun lopulla kahdeksan uudisasukasta ja kolmattakymmentä lapinkotaa. Uudisasukkaat olivat kaikki korpimaan eteläosassa, Kemijoen varrella ja Luiron alajuoksulla. Saunavaarassa oli pari Perttusta, Pelkosenniemessä kolme Pelkosta sekä Luirossa pari Luiroa ja Pelkosen Paavo.
Mutta lannanmies, Lapin virtojen nousija, osui jo Luiron latvavesille – vanha Sompio vielä saarnaa satavuotisia muisteluksia.
Pelkosia olivat Luiron ensimmäiset porkkaajat. Taisivat he olla vanhan Paavalin perikuntaa, vaikka Sompio muistelee, että Kokkolasta oli lähtenyt matkaan kolme Pelkosta – sotakarkulaisia olivat hekin olleet.
Ja kolme Pelkosta sauvoi suurta Kemiä, sauvoi Luiroa sekä päätyi viimein Sompion perille, missä silloin asusteli vain lappeja.
Oli siellä vanhan ristimättömän lapin ristittyä ja kastettua jälkipolvea, samoja Mustia, Kurisioita ja Keitsoja, Vuolappoja, Arapäitä, Suaksia ja Sakkasia, joiden pakanallisia isiä ja äitejä herra Gabriel oli uhannut heittää perkeleen haltuun.
Näiden kotaperille muistelusten Pelkoset olivat nousemassa.
Oli sauvojille sanottu, että Lokka on jo hyvä paikka, mutta hyviä on ylempänäkin, sati vain on miehellä luontoa mennä.
Näinpä jo muudan Pelkonen pysähtyi Lokanvaaran kohdalle, nousi rannalle ja rupesi rakentamaan pirttiä – Turvaisen lovinoita oli ennen asustellut samoilla rannoilla. Mutta toiset puskettivat yhä ylöspäin tuhansin mutkin luikertelevaa Luiroa, kunnes joutuivat kolmen joen haaraukseen, Riestonkummun laitaan. Jo kokkautti toinen Pelkonen veneensä rantaan, nousi kummulle ja rupesi kopsimaan ihmisenpesää.
Mutta kolmas Pelkonen pukkasi vielä purtensa väylään, sauvoi kolmen virran yhtymille ja alkoi nousta laitimmaista haaraa vasemmalla.
Oli edessä musta korpi ja vielä koukkuisemmat väylänmutkat, oli kohta kristittyjen käymättömät kiveliöt sekä harmaata usvaa puhaltavat jängät ja aavat. Tuli taas jokien haara. Soutaja otti oikealle, mutkitteli läpi kaikkein rumimpien rytöjen ja rämiäin. Ja matalat rannat höyrysivät kosteina.
Pelkonen sauvot vielä kolmet koukkupolvet yläpuolelle peloittavan Pyhäkiven – jo nousi maalle. Niin tiheä oli rannan ryteikkö, että puita pilkoittaen täytyi nousta metsäiselle kummulle, muuten ei olisi enää osannut takaisin veneelle.
Se oli Muteniankumpu, vanhojen Suasten pesämaa. Ja Pelkonen rupesi pystyttämään omaa pesäänsä kummun korkeimmalle.
Neliseinäinen kömmänä kohosi metsäiselle harjalle ja rupesi puhaltamaan savua lakeistorvestaan. Se oli kaikkein kaukaisin lantalaisen hirsipirtti Sompion erämaissa. Sen naapureina oli vain suuria aapoja, pieniä lappalaisia ja äkäisiä metsänelukoita.
Mutta Pelkoselle oli sanottu:
"Joka elävänä pääsee sinne jänkien keskelle, niin kyllä siellä ellää."
Ja elikin ja lisääntyi ja täytti Luiron suurta korpimaata. Samoin lisääntyivät ja täyttivät maata hekin, jotka Pelkosen perässä painelivat Sompion perille.
Sodankylän papin kirjoihin on 1750-luvulla merkitty Sompion metsäperäläisiksi kuusi perhekuntaa Pelkosia, samoin Aroja, neljä Luiroa ja pari Saunavaaran Perttusta, lisäksi vielä viisi kotakuntaa Mustia sekä Suaksen Piera ja Keitsan Hannu ynnä Jussa Kurisia.
Mutta yhä uutta lannanmiestä oli Luiroa nousemassa. Oli jo 1670-luvulla kumottu vanha lapinkielto ja lantalaiset laskettu valloilleen, jotta mennä, mihin pää kestää, vaikka Sompion mustiin korpiin.
Joutuikin sitten taas Luiron perukkain nimiluetteloon joku Karppinen sekä Peuna, jopa jo Oinas. Myöhemmin, 1700-luvun lopulla, saatiin muutamia Suikkeja, ikivanhoja metsälappeja, pieniä kuin russakoita – Kolarin ja Kittilän kiveliöistä taisivat vaeltaa. Saatiin kerran Pokurikin, Jänkälä taisi alkuaan olla. Mutta kun Vienan ukko näki pojan jalan suonipokurat ja sanoi: "Piessan pokuratko on tuossa jalassa?", niin siitä poika pykällettiin Pokuriksi.
Kaukaisin korpikylä, Mutenia – vanhoissa kirjoissa on Mutania, ja vanhat sanovat, että se pitäisi olla Mutaniva – on ollut Suasten, Suikkien, Pelkosten, Pokurien ja Karppisten kylä. Kotvasen taas ovat Mustat ahertaneet. Akmeelinkin, jonka vanha kotasija on Korvasenniemen kohdalla, Luiron rantakoivikossa, sanotaan olleen Mustan sukukuntaa. Ainakin entinen Antti Musta eli Korvanen oli sanonut olevansa Akmeelin lähtöä. Mutta Mustan suku sai sitten Enontekiöstä Eiran lähtöä, kun Peltovuoman Pekka 1800-luvun alussa tuli kotivävyksi naiden Korvasen Antin Eeva-Kaisan. Riestossa oli vanhan Kulsinin asumasijoilla Araa ja Pelkosta sekä muudan Perttunen Kuukkelinmaassa, Lokassa, joka on vanhoissa kirjoissa Neblos-Lokkana, niinikään asui Pelkosta ja Mustaa. Kiurujärvellä oli Araa, Värriössä Karppista, Tanhuassa oli Tanhuaa, ja Luiro, vanha Sivakkamaa, oli etupäässä Luirojen kylä.
Luirot ovat Luiroja jo vanhastaan, ja vanhat lokkalaiset ovat kohta kaikki Lokkia, samoin kuin Rieston kylä Riestoja sekä Kotvasen sukukunta Korvia ja Korvasia ynnä vanhat Mutenian raatajat Mutenioita. Kylä ja maanpaikka ovat antaneet uuden huutoniemen, vielä Alataloja, Ylitaloja, Keskitaloja. Pelkosen, Perttusen ja Karppisen nimet ovat kadonneet, kadonnut on myös Musta ja muut Kurisiat. Peuna ja Pokuri vain seisovat sekä vanha Ara-Matti.
Näistä suvuista sitten rakennettiin Sompion kiveliöitten kansaa, sekasukuista korpilappia. Sillä täällä tiettömissä erämaissa,
"Tuulimettän tuntureilla,
lapin lasten laitumilla,
poropoikasten poluilla",veret menivät pian sekaisin – lappi ja lanta, kotahaiku ja pirtinsavu. Täytyi naida naapurista, samoilta kotikummuilta, taikka naapurikylästä, samoilta metsäperiltä, samoja aapalaisia – vaikkapa lapin kotahoidoista. Pelkonen, Perttunen, Karppinen, Halonen ja muut saivat pirtteihinsä emänniksi mustapäisiä Kurisioita ja Keitsoja, taikka Suikkeja, Suaksia, Mustia ja muita lappeja.
Yhtä hyvin saattoi savupirtin tytär mennä ja sopeutua lapin lämpöisiin, sitä helpommin, sati lappi oli turvekömmänästään kopeutunut hirsipöksään. Eikä sattunut korpiloukolle sellaista lannanpoikaa, joka olisi nähnyt ja näpännyt.
Ja kohta olivat perilliset omalta osaltaan samoja mustapäitä – välkähtelivät vain ruskeat silmät.
Vanha edesmennyt Sompion erämaa, kotaperä, niiden syvyyksistä katsoi ja kummasteli.
Nahkoihin kääräisty korpisielu liikkui lannan saroissa.
Vainovenäläisiä.
Sompion aapamaailma oli kaikkein kaukaisimpia korpiloukkoja. Vain muutama kymmenkunta kurjaa kotakuntaa täällä metsäpiiloissa tuherteli, oli sitten myös joitakin lantalaisen pirttejä.
Vaikka asuttiin suurissa kiveliöissä, piti täälläkin aina olla varuillaan. Pimeästä metsästä saattoi milloin tahansa hyökätä vihamies – kuka tiesi, mikä sieltä milloinkin oli vaanimassa. Metsäneläjän asunnossa oli, niinkuin muittenkin metsäneläväin pesissä, monesti siltä varalta ovi sekä edessä että takana. Rupesi outo vieras taikka vihollinen tulemaan toisesta ovesta – vitsasaranat heti naukaisivat, ja asukkaat kiireesti kapistivat toisesta ovesta pakoon.
Sillä täälläkin, erämaissa, liikkui vihollisia, yksin vainovenäläisen, tuhatvuotisen perivihollisen piti tänne ennättää. Toisin vuoroin se tuli ja vei veroina kuormittain metsännahkoja, toisin taas tuli ja tappoi.
Silloin oli suuri surma jutamassa lapinkorpea. Koirankuontolaisena vainolainen nuuski ja naaki pimeimmätkin piilot, ryösti ja hävitti kotaperät. Ryssä oli kuin itse rietas – vielä pahempikin. Sielunvihollisesta pääsi siunaten, mutta ryssä ei kuin yltyi siunaamisesta.
Monta kertaa tuhottiin lapinkotia ja lannanpirttejä, savu ja käry täyttivät korpimaan.
Ja metsäperäläiset menivät, minkä ennättivät, piiloon vielä syvempiin sydänmaihin. Sompiolaiset pakenivat suurien aapojensa hoitoihin. Keminkyläläiset kerran sauvoivat ylös Kemijokea peninkulmittain ja asettuivat mustaan vaaranlaitaan. Mutta koirankuontolaiset kuulivat sieltä koiran haukunnan, tulivat ja tappoivat kaikki – Murharovaksi ruvettiin vaaraa nimittämään.
Saivat taas vihavenäläiset Sompion ukon poikineen kiinni, eivät sentään tappaneet. Oltiin Lapinniemessä, Luiron, Kitisen ja Kemijoen yhtymillä. Venäläiset veivät ukon joen taakse, asettivat koppelonmunan hänen päälaelleen ja käskivät pojan ampua sitä joen ylitse, sati saa sattumaan, molemmat pääsevät heti vapaiksi. Poika rupesi jousellaan tähtäämään, ja isä huusi:
"Varraa, poikani ... vesimatka vettää!"
Poika varasi, kohotti jousta ja piukaisi – koppelonmuna räiskähti rikki.
Mutta ei ryssäkään aina menestynyt. Ovela lappalainen saattoi taas vuorostaan tuhota koko vainolaisjoukon. Erämaa tappeli omilla keinoillaan, vanhat velhot käyttivät noitakonsteja, kiveliön jumalatkin olivat avullisia. Sompiojärven pyhä Akankivi keikahti ja kaltui upottaen ryssät, kun he lappalaisia tavoitellessaan nousivat kivelle levähtämään. Akmeeli, suuri lovinoita, saattoi ryssien saartamana heittää aitasta vanhan peskirajan laukkomaan pitkin aapaa, ja ryssät lähtivät sitä lennättämään karjuen:
"Nyt met sen riethaan saimma!"
Eivät saaneet ryssät "rietastaan", saivat vain tyhjän paltsarajan.
Mutta rietas sai pian koko ryssäjoukon, kun se naakien saapui Sompiojärven Vanhaankenttään, Juitsan rannalle.
Iltapimeässä Vanhankentän miniä käväisi metsässä koivukäkkyrän takana. Mutta kun hän tavoitteli maasta sammaltukkoa, saikin kouraansa karvaisen pään ja kauhistui. Mutta karvainen pää irvisteli ja kiroili ja vannotti, ettei saa kotaväelle sanoa, ei puolta sanaa.
Eikä miniä sanonutkaan, rupesi vain korjaamaan kaloja, töyttäsi ja pöngitti hauinsuun auki ja lähti hiljaa ulos.
Siitä toisetkin heti arvasivat asian, korjasivat hiilustaa, laittelivat räppänää ja suovvumuorraa, jättivät kodan ja hiipivät pimeään.
Metsässä piileskelevät ryssät ryntäsivät yöllä kotaan – se oli tyhjä.
Tulinen ahjo vain kiilui keskellä kotamaata, ja musta säkki pohotti räppänässä. Vainolainen meni ja survaisi säkkiä, jotta mikä tuo on. Säkki putosi hehkuvaan hiilokseen...
Mustassa yössä tapahtui tulenpunainen pomahdus. Ja kohta lenteli ilmassa päätä, kättä ja jalkaa, rumia ryssiä, mustia turpeita ja kotapuita sikin sokin.
Lappalainen oli ripustanut ruutisäkin kodan räppänään.
Mutta vasta Laurukainen tuotti vainovenäläisille kaikkein kovimmat tuhot. Kuka lienee ollut ja mistä tullut, mutta hän oli Sompion metsäperän suuri sotasankari. Koko Lappi häntä aina mainoo ja vieläkin muistelee, kuinka Laurukainen, valkeapää poika, menetti vainomiehiä kerran toisensa jälkeen.
Oli suuri miesten meno silloin, kun Laurukainen jätti vainolaisjoukon järven saareen nukkumaan ja lähti soutamaan selälle. Herättyään ryssät hädissään huutaa hoilottivat rannalta:
"Laurukainen, älä mene!
Hyvvää huttua keitethään,
ruottinvoita silmäksi panhaan,
isännän oma kutri kätheen annethaan!"Mutta Laurukainen vain veteli yhä kauemmaksi, ja silloin saarelaiset karjuivat kiroten:
"Jos olisit tullut,
niin kuuma tina olis kurkkuus valettu
ja suolet hongan oksalle lapettu!"Ruman lopun saivat vihavenäläiset Saariselän tuntureissa, kun Laurukainen heitä siellä opasteli päiväkauden, jotta siellä on suuri ja rikas kylä, mennään sinne. Illalla kun oltiin Ukselmakurun lähimailla, opas pysähtyi, vuoli kiehisiä ja sanoi:
"Ei ennää ole pitkä kylhään – menemmä sinne yöllä."
Pimeä jo tuli. Laurukainen pisti tulen kiehisiin, lähti astelemaan ja sanoi:
"Nyt lähethään kylhään! Teän pittää juosta niin paljon kun jaksatta, kun minä nakkoan tulen... Net on nukkumassa nyt."
Oltiin kaikkein kauheimmuksen tunturin harjoilla. Opas juoksi edellä ja paiskasi palavat kiehiset korkean räystilään reunalta alas. Ryssät juoksivat tulisoiton jäljessä perä perää hokien:
"Tänne nyt menhään – mitä sieltä tullee? Tänne nyt menhään – mitä sieltä tullee?"
Sinne menivät. Tuli musta kauhea kuilu sekä julmia kirouksia ja hirveitä huutoja – lopuksi aikojen kuluttua kolkko kasa korppien ja hukkien kaluamia konttiluita Ukselmakurun pohjalla.
Vainolaisten valkeita luukontteja löytyi kohta Luiron rannoiltakin.
Joutui Laurukainen jälleen oppaana kuljettelemaan ryssiä. Laskettiin Luiroa isolla kolmilaidalla, opas perässä huopaajana, vainomiehet soutamassa. Lasketeltiin pikku koskia ja nivoja, niin että kohisi, mennä kohahdettiin kova Neitikoskikin, ja sitten piti tulla pitkät suvannot. Sanoi perämies silloin soutumiehille:
"Saatta tet nyt nukkua, minä huopailen – ei ole koskista pelkua."
Ryssät nukkuivat. Laurukainen istui perässä huopaillen, ja vene mennä luikutteli mutkaista Luiroa.
Jo tulee suuri sekainen koski – vihamies nukkuu, ei kuule kohinaa. Opas ohjaa veneen rantapuoleen ja hyppää kosken niskakalliolle potkaisten purtilon virtaan. Virta vetää niinkuin pitääkin keskelle väylää, nielaisee veneen karjuvine ryssineen koskeen, ryskähdyttää kiveen ja paiskaa kumoon.
Kohta ajelehtii kosken pauhuissa uppoavia käsiä ja parkuvia päitä sekä kumoon kaatunut veneromisko.
Eikä miehiin jäänyt ei hengenhuokua.
Siitä ruvettiin koskea sanomaan Venäjänmarimoksi.
Veneen täysi tuhottiin vihavenäläisiä Kopsusjoellakin, Sotamukassa, jossa oli koko lappijoukko sotimassa. Laurukainen siellä taas lasketteli vainolaisten venettä pitkin Kopsusjokea, ja oli kierrettävä pitkä Sotaniemi. Saattomies sanoi venemiehille:
"Soutakaa tet ympäri niemen, minä menen tästä suorhaan tämän käymämatkan ja ootan siellä."
Ryssät lähtivät soutaa jetkaisemaan.
Mutta Laurukainen oli varannut niemen kaulaan, kuusen alle, lappalaisia jousineen, ja juoksi itse samaan joukkoon.
Kohta toiset tulivat, soutaa nutkuttelivat niemen takaa – jouset piukahtivat kuusikosta.
Ja kohta kuopattiin koko venekunta ryssiä Jänesmaahan, Sotamukan alapuolelle.
Iso joukko vainolaisia kuopattiin myös Posokaarron talvisiin kinoksiin – Laurukainen heidätkin menetti.
Kettu-Mattia, Inarin isoa rikasta, piti lähteä ryöstämään. Laurukainen hänet hyvin tunsi, väärti oli ja opas, ja sanoi venäläisille, että sinne mennään, hän kyllä lähtee luusiksi.
Laurukainen otti itselleen parhaan ajohärän ja korventeli tulella sen karvat pahannäköisiksi ja sanoi ryssille:
"Otan tämän huonomuksen härän ja ajan perässä. Ajakaa tet eellä paremmilla ... kyllä minä jälessä pääsen tälläkin."
Hyvä oli. Mutta kun Laurukainen rupesi hiomaan miekkaansa, toiset kysyivät:
"Mitä sinä aijot sillä tehä?"
Laurukainen vastasi:
"Akka mies asheetta
konna mies koiratta."Lähdettiin ajamaan kohti Inaria kymmenen poron raidossa, ja joka ahkiossa ajaja, vielä viimeisenä Laurukainen korvennettuine härkineen.
Oli hangella rikkomaton poron lapaluu. Vainolaisten päämies näppäsi sen, katsoa tiiraili sen lävitse, näki ja ihmetteli:
"Ka, piättömiä miehiä ajjaa tänäpäivänä. Piättömiä miehiä ajjaa..."
Laurukainen huusi häntäpäästä:
"Niin luulen minäkin, että piättömiä miehiä tänäpäivänä ajjaa."
Ajaa nutkuteltiin hiljaista nulkkaa, ryssät edellä, Laurukainen perässä pahannäköisellä ajokkaallaan. Tultiin aukealle Posoaavalle. Laurukainen näppäsi "huonomus"-härkäänsä ajohihnalla, kohahti polvilleen ja lähti laukottamaan pitkin raidon viertä. Vasta hiotulla miekalla hän hutki minkä ennätti, pudotti terän joka miehen niskaan, niin että pää toisensa perästä pyörähti hangelle. Ja kymmenen päätöntä miestä ajeli sinä päivänä pitkin suurta Posoaapaa.
Mutta siinä vasta metelin väki riehui, kun ryssät itse rupesivat toisiansa teurastamaan – Laurukainen taisi olla silloinkin pääsyyllinen.
Oltiin taas Kopsusjoella, Sotamukan rannalla, ja mukassa uiskenteli iso sorsatokka. Laurukainen sanoi vainolaisten päämiehelle:
"Anna mulle keihäs, minä nakkoan nuot sorsat!"
Laurukainen sai keihään ja nakkasi sillä sorsan. Pyysi Laurukainen ja sai toisen keihään, nakkasi, ja sorsa tuli, pyysi ja nakkasi kolmannenkin ja sai sorsan. Laurukainen nakkeli kaikki keihäät jokeen. Sitten hän sanoi päämiehelle:
"Annappa vene, minä menen noutamhaan nuot keihäät ja sorsat!"
Laurukainen sai veneen, souti ja kokosi sekä keihäät että sorsat – ja lähti laskettelemaan jokea alaskäsin. Vähään matkaan kun pääsi, jo mies näytti nyrkkiä ryssille ja karjui vielä rumia korttojakin ja souti yhä kovemmin.
Kun venäläisillä ei ollut toista venettä, päämies karjaisi joukolleen:
"Uimurit uimhaan ja ottamhaan vene pois!"
Mutta kun uimurit tulivat veneen lähelle, soutaja vetäisi sauvoimella heitä päähän, niin että he painuivat pohjaan.
Ryssät katsoivat rannalta ja kiroilivat – jo kiroilivat päämiestäänkin, houkkaa, joka oli antanut keihäät ja veneen konnalle. Metsässä tuli kohta kova tora ja tappelu. Kirvein ja puukoin miehet hakkasivat toisiaan, ja tappoivat. Viimein joutui jo Laurukainenkin samaan metakkaan ja piti lukua lopuista.
Sotamukan Jänesmaahan mätäni toinenkin joukko vainovenäläisiä.
Mutta kaikkein kolointa oli Kopsusjärven korvessa, kun paukahti kova ukonilma.
Venäläiset olivat arkoja jumalanilmalle. He pelkäsivät kovasti, kun ukoniili oli nousemassa, mutta Laurukainen tiesi hyvät keinot:
"Nyt täytyy joka miehen kiivetä puuhun. Ja kun ukkonen iskee, niin pittää olla terävä seiväs matkassa, ja sillä pittää viskata ukkonen maahan, kun se iskee... Minä sitten tapan sen kirvheellä."
Ryssät tekivät jokainen itselleen terävän seipään, pistivät kirveen vyöhönsä ja puukon hihaansa ja kiipesivät seiväs kainalossa korkeaan kuuseen.
Harmaapartaiset puut kovin kummissaan kahisivat ja natisivat, kun ruskeapartaiset ryssät kiikkuivat yhä korkeammalle, kohta latvaan asti.
Ja oli kuiva sää, kova kesäpouta.
Kun pitkäinen alkoi paukutella taivaan pilvissä ja ankarasti jylistä pitkin korpimaita, miehet söhivät seipäillään kuusenlatvasta joka ilmansuuntaan ja äyskyivät:
"Ei sulla ole huotraa hiassa,
eikä toporaa vyön alla!"Laurukainen antoi ukkosen jylmätä ja ryssien karjua. Hän sieppasi tulukset ja tuliraudat, naksutteli tulenkipinöitä ja juoksi kuusen alta kuusen alle, näpäten valkean kuiviin luppoihin.
Kärähti vain vanhan kuusen harmaa parta – ja kohta oli koko puu tulisena, kärisevänä soihtuna.
Koko korpi rätisi ja tohisi.
Vainolaiset siunailivat ja kiljuivat ja parkuivat palavien puiden latvoissa. He tukehtuivat savuun ja käryyn ja rötkähtelivät toinen toisensa perästä maahan kuin ammutut otukset.
Sinne he jäivät Kopsusjärven korpeen palavien kuusten juurille riettaeläinten ruoaksi.
Elävä erämaa.
Vanha Luiro ja rimpiset aavat, musta korpi ja korkeat tunturit, kaikki samoja suursyntyjä, ristimätöntä pohjaa, tuhansia vanhemmat ristimätöntä kansaa, joka sitten tuli maita kiertelemään.
Kaikki ovat samaa suurta Sompion erämaata – elävää erämaata.
Kun ihminen, ristimätön jumalanluoma, saapui kiveliöihin, hän rupesi jumalanluomia maita ristimään, pannen kenen Pyhäksi, kenen Pahaksi, kenen Kopsukseksi ja Koitelaiseksi taikka Ukselmapääksi, kenen Luiroksi, Viuvaloksi ja Neitikäiseksi.
Niinkuin Luiron joka rantamutka ja jyrhämä, joka törmä ja koukkupolvi sai oman nimensä, niin myös joka tunturi ja tunturinlaki, joka vaara, joka jänkä ja aapa sai hänen huutonsa, jolla häntä käskettiin. Oli Pyhiä ja Pyhän-Penikoita, oli Suku-Nattasia ja Teräviä-Nattasia, Nalka-aapoja, Jorrakoneloita ja Posokaartoja, oli Solatsijurmuja, Suohkupeetsiä ja Suikeloselkiä, Auveevaaroja – oli nimiä kiveliöt täynnä. Koko erämaa oli asutettu.
Ja ristittyinä, nimellisinä oudot maat ja maanpaikat tulivat pian tuttaviksi, saivat sielun ja rupesivat elämään. Ne olivat kohta kuin väärtejä. Hyvinä tuttuina ne jo kaukaa tervehtivät ja viittoivat luokseen, ne opastivat kiveliön kulkijaa ja ohjasivat hänen palkaltaan, virratkin näyttivät tietä.
Eivät ne enää olleet nimettömiä pakanoita – ristityt maat. Ne olivat eläviä väärtejä, joita oli mieluista kohdata ja nimeltään puhutella.
Eläviä olivatkin jo jumalanluomalta. Niissä piili siunattu itu ja elämänsiemen. Koko luomakunta asui ja vaelteli erämaan armoilla. Sieltä se oli lähtöisinkin. Sama suuri elämänkipinä hehkui kaikissa, ja suuri erämaa katseli kaikkien silmistä – katseli vielä aapojen mustista rimmeistä.
Erämaalla oli oma elämänsä ja sielunsa. Vesillä, mailla ja aavoilla, metsillä ja tuntureilla, kaikilla oli heidän osansa, mikä oli heille annettu.
Ikuiset tunturit, kiveliöitten pyhät korkeudet, maan valtiaat, katselivat yli kaikkien. Ne puhalsivat kirkkaista kaltioistaan elävää saivovettä – ja vesi oli kaikkein vanhinta olentoa koko maailmassa. Järvet ja joet kuljettivat vesiä kautta erämaiden ja kuohuivat kalaa kaikenlaista. Olivat ne myös uimalintujen mieluisia kesämaita. Kevätkausin, kun linnut satalukuisina saapuivat tutuille kotirannoilleen, kuului vesiltä yhtämittainen mekastus. Kaikki olivat siellä äänessä, jokainen omalla laillaan. Siellä kuikat ja kaakkurit kakattivat, hanit natisivat ja jouttenet luikailivat, tiirat, koskelot, uinelot, allit, sotkat, haapanat ja nurkajaiset ja monenkaltaiset sorsat narisivat.
Jokaisella oli jotakin sanomista.
Jängät ja aavat ja isot rämiät hersyivät maavesiä, aavat aivan uhkuen. Mustasta muikeasta vesiperästään ne puskivat kaikenlaista väkevää jänkäruohoa – luhtaa, kortetta ja korsuheinää, vihveliä, raaketta ja sotalaivaa, musta päätä ja akantakkua. Antoivat ne juolukallekin asuinmaata sekä mustille vareksenmarjoille. Jänkämättäät ja pounut hehkuivat heti talven kinosten ja kevätvesien jäljiltä aivan punaisina – kurjenpuolat kimaltelivat kirkkaina helminä jo hankien vierillä. Kesällä taas kypsyi suuri lapintouko, aavat ja jängät oli siunattu keltaisiksi hillamaiksi.
Hilloihin ja verenpunaisiin kurjenmarjoihin aapa puristi kaikkein parhaimman väkensä.
Jängillä ja aavoilla olivat tuhatlukuiset jänkälinnut kotonaan, kahlailivat pitkin säärin mutaisissa vesissä, näppivät marjoja, toukkia ja matoja, rakentelivat kotia ja lauloivat kesää. Käyränokkaiset kuovit kiljuivat, möhöttäjät mökisivät, viklot, riivatut ja pikku lirot soittelivat.
Mutta pörrökaulaiset tokkemukset tappelivat ja metelöitsivät aapojen ja rantojen lievuilla, niin että monenkirjavat höyhenet pölisivät. Ne olivat kummia lintuja – ei kahta samankirjulaista. Oli tokkemusta kaikenpörröistä, niin että aapalietteellä reuhasi koko virkakunta. Siinä muudan pyöri pappina valkoisin rinnoin, toinen hääri lukkarina, tumma pörrö kaulassa, vielä tupsu päälaella, kolmas keikkui vallesmannina, siniset pissit rinnassa, neljäs hyppi tuomarina, ruskeat höyhenet kiukkuisesti pörrössä. Oli joukossa vielä kirkkoväärtiä ja muuta. Mutta kaikki vain nahisivat samassa tappelunkahinassa, yhtä hyvin kirkonmiehet kuin lainpalvelijat.
Pitkäkoipinen kurki kuljeskeli ylpeänä pitkin aapaa appaen nimikkopuolojaan sekä hilloja pitkän kurkkunsa täysin. Sammakot kumminkin olivat sen mieluisimpia suupaloja. Keväällä, kun niitä jurnasi joka jänkälammikossa, kurki roikki lammikolle, ja silloin jurnaaja sai lyhyen lopun, ei auttanut sukeltaminenkaan. Jänkälinnun pää painautui lätäkköön kaulan mitalta, nosti sammakon nokassaan ja vatkasi mättäälle. Aivan juraan mennen elukka sukaisi etukäpälänsä niskalleen, oli kauhuissaan ja odotti. Kurki näppäsi sen suuhunsa ja nosti nokkaansa – isona molikkona sammakko ajautui kautta pitkän kaulan.
Ja komea jänkälintu keikisti päätänsä laskettaen ylpeän luikauksen. Hyvä oli asustella aavalla. Päivä paistoi, ja omat puolat punoittivat joka mättäällä. Suuri lammikko oli hänen oma lammikkonsa, ja isot sammakot, mulipäät, jurnasivat juuri häntä varten.
Kenokaula taas keikistyi, pää kohosi, ja pitkin aapaa kiiri pitkä huuto. Se oli rannattoman alakuloisen aavan suurta laulua – aapa joikasi.
Sammakko, kurjen ruoka, oli kyllä korkeampaa lähtöä kuin luotu jänkälammikoissa jurnaamaan.
Oli ison talon emäntä ollut leipomassa, oli Ristus tullut köyhänä äijänä, pyytänyt:
"Ota pikku kakkarainen ja leivo minulle leipä!"
Emäntä oli ottanut pikku pikku palasen ja ruvennut leipomaan – palanen paisunut suureksi leiväksi. Emäntä oli vähentänyt sitä ja taas leiponut – palanen jälleen paisunut. Emäntä oli yhä vähentänyt ja leiponut – palanen yhä paisunut, emäntä vähentänyt – palanen paisunut. Viimein äijä oli sanonut:
"Totheen minä sinusta kaunhiin ihmisen laitoin. Olis minulla ollut valta tehä sinusta rumemmankin elukan."
"Sinä et ole minun laittajani!" oli emäntä vain ylpeillyt.
Kesken leipomistaan emäntä oli lätsähtänyt rumaksi sammakoksi ja lähtenyt loikkimaan pihalle.
Ja sammakkona hän pysyi, jurnutti kesät vesilätäköissä ja talveksi painautui kaltioihin.
Mutta ihmisen haamu häneen jäi.
Ja hyvä oli ruma sammakko riepukin olemassa. Hän joi vedestä myrkyn, niin että vesi tuli puhtaaksi ja kelpasi muillekin luoduille.
Tämä oli jänkien ja aapojen elämää.
Mutta metsissä elettiin toisin, ja siellä, vaaroilla, kankailla ja korpimaissa, vosissa ja maansuortuvissa, asuivat toiset eläjät.
Suuri oli metsän puitten seura. Loppumattomat erämaat olivat niiden asuinmaina, valtiaina pysyivät mänty ja kuusi.
Vanha mänty, oikein ikäpetäjä, monta sataa vuotta elänyt aihki, erämaan valtapuu, jota ei raavaskaan mies sylellään ympäri käsittänyt, nosti ylpeänä lakkapäätään ja katseli korkealta yli kaikkien, kohta yli koko kairan. Korkealta katseli lakimaiden ja vanhojen palomaiden vihantahakoinen hyötömäntykin, räkämänty, samoin sileä ja suora jouhimänty, joka asui kangasmailla ja venyi pituuttaan kohta karhakasta alkaen. Jänkien ja aapojen laidoissa sekä rämiöissä vain elää kitisi rämemänty lylykylkisenä käskäränä. Vanhoina vuosinaan petäjä seisoa kojotti hakonsa karistaneena, parkkiselkäisenä suostona, jota tikat ja palokärjet kävivät koputtelemassa, sitten jo kelona, josta tikat karistelivat kaarnaa, sekä viimein kuivana honkana ja ikäloppuna komona, täynnä tikkojen koloja, joskus valtavana aarniohonkana, suuren aihkin viimeisenä kuvana.
Kohta petäjän korkuiselta katseli harmaa luppokuusi, mustienkorpien synkkä, partainen äijä. Korkealle pyrki myös ruma kärtsäkkä, ja vanha kolvakuusi työnsi kuivan latvakeihäänsä oksaisena otana kohti taivasta.
Mutta vosista ja korpimaista sekä vesien rannoilta, tummasta hakometsästä paistoi komean koivun valkoinen kylki, taikka oli sillä omat suuret asuinmaansa, missä elettiin koivu koivun vieressä. Ja koko metsä hohti valkoisena. Kesänvihanta valkkopuu vietti keväällä hiljaista ihanaa urvanaikaa, kesällä ylpeää viheriän lehen aikaa ja syksyllä riutuvaa varvanaikaa. Se kasvatti joskus rohkeita tuulenpesiä, ja vanhana ikäloppuna köriläänä, koivakoivuna, kun väsynyttä sydäntä jo kalvoi musta kaali, se pusketti pahkaisista kyljistään ruskeaa pakkulaa sekä valkoista känsää.
Viihtyi siellä koivujen vierillä muitakin kesäpuita – valkoinen tuoksuva pihlaja, vielä tuoksuvampi tuomi, alituisesti vapiseva haapa ja suikerolehtinen raita, ynnä hänen sukulaisensa haleva.
Mutta alhaalla maanrajassa, vesapuijen joukossa, kanervien kumppanina, kytrötti matalajalkainen kataja, pahankurinen hakopuu, joka aina kärisi ja rätisi ja tuherteli sammalikossa, mutta ei koskaan jaksanut kohota taivaita tavoittelevaksi jumalanpuuksi. Yhtä matalana hiipi vaivaisenvarpa, korkean koivun käpertynyt sukuvesa, matalana asusti pahainen pajukin, Ei ollut niistä kangaspetäjien eikä korpikuusien kumppaneiksi. Näinpä vaivaisenvarvut, pajut ja muut matalaiset siirtyivät omaan tokkaansa rämiöille, jängille ja aapojen laitaan, missä korkeimpana ylpeili jokin puolikuiva, käkkyräinen poikamänty ja kuivettunut parrakas kuusenkarhakka.
Metsän puut olivat kuin muutkin luontokappaleet, koirhaita ja naarhaita. Koiraskuusi oli lylyinen, kiero ja pahankurinen kärys, jonka luppoiset oksat olivat painuneet alaskäsin, mutta naaras oli suora ja sitkeä, nuortea ja ylösoksainen. Samanlainen oli naarasmänty, se työnsi oksansa ylöskäsin. Naaras vesakoivu, hyötökoivu, oli niinikään notkea puu, joka nosti rehevät lehvänsä ylös, kun taas koiras rauvikas riiputteli oksiaan ja oli karsaanluontoinen.
Oli suurissa metsissä harmaantunutta vaaranukkoa, oli nousevaa vesaa, oli horjuvaa partaista äijäntoheloa, joka tuulessa kitisi ja naukui. Ja pitkin kankaita makasi maahan sortunutta ikävaaria – maanvanhin oli pannut maata. Vaarin harmaa selkäranka oli täynnä tuhatmutkaisia käkkyröitä. Hiidenhirvi oli sortunut kankaaseen, niin että sataiset sarvet vain näkyivät.
Mutta maahan vaipuneenakin erämaa eli, ja tahtoi elää. Sammalistoon sortunut koivupökkelö puristi viimeisen elämänpisaransa ja puski kyljestään suurta valkoista jäneksenkänsää. Sortuneiden tursaiden harmaat kannot katsoivat ja kummittelivat, kuka nokinaamaisena jättinä, ken silmäpuolena metsätonttana, ken matalana maahiaisäijänä.
Erämaan sielu, elävä metsänsilmä, naaki ja tiiraili joka kannon kolosta. Jokaisesta pökkelöstä, tervasjurrikasta ja koivuntohelosta tuijotti hänen oma haltijaisensa, metsän salaperäinen henki, tuijotti ja naaki, ei mitään sanonut.
Muutamat taas kurottelivat harmaita suonisia käsivarsiansa, ja jostakin kuului hiljaista nahinaa.
Mutta oli metsässä silti ääntä ja eläväistä elämääkin. Siellä kaikenlaiset järniäiset ja tiaiset pitivät iloa, siellä pajulinnut, tielinnut, pulmuset, peiposet ja hevossirkat vihelsivät, tiitittivät ja huutelivat toisilleen. Siellä vyörastas valoisat kesäyöt lauloi kuusen latvassa ja sääteli muita lintuja, jänkälintuja, uimalintuja, tiaisia ja kaikkia. Osasi se saarnata metsämiehellekin, joka lepäili hongalla:
"Puupiippu, pajuvarsi,
istu mättäälle, pane piiphuun,
pane piiphuun, pane piiphuun,
ei ole kiirettä –
sieppu sieppu sieppu sieppu,
kitlin kitlin kitlin..."Siellä pikku urpiainen, punarinta, veripää, kaikkein pienimys kaikista linnuista, kiikkui koivunkävyn kimpussa ja kirahteli. Siellä harmaa käki, kumma lintu, jolla oli kaksi varvasta ja kaksi peukaloa, istui oksalla, keikutteli päätään ja kukkui, kukkui hyvää, kukkui pahaa, ja väliin yskäisenä ryähteli: "öhö-öh!" Silloin se selvitti rintaansa ja kirkasti ääntänsä ja alkoi taas helkytellä. Mitä lienee käki aikoinaan tehnyt, mutta kovan tuomion hän oli saanut:
"Joka puulle kukut,
ja verta oksennat."Toukokuussa käki jo saapui kotikiveliöihinsä ja sanoi, että kahden erkin välissä hän kukkuu, vaikka honkia sataisi. Ja kukkui, kukkui kesäisiä mielihyviään ja kotoisia ilojaan, kukkui ihmiselle ikävuosia, kukkui joskus kuolemaakin. Mutta jos ukkonen jyrähteli keväällä ennen käen kukkumaa, käki huuteli sille:
"Maitas poltat!"
Sati taas käki ennätti ennen ukkosta, pitkäinen jylmähteli:
"Pääs likuaa!"
Ja niin tapahtuikin. Varhaista ukkosta seurasi poutakesä, varhaista käkeä sateinen suvi.
Mutta kun käki oli kolme vuotta kukkunut, se muuttui pahaksi haukaksi ja rupesi syömään pikkulintuja.
Vanhojen kelohonkien kimpussa korrasi kirjava tikka, lyöden kongelon kylkeä, niin että pärisi ja kaikui pitkin kangasta:
"Korrrre ... korrrre..."
Komohonkia koputteli myös palokärki, aina mustiin puettu palomaiden asukas. Se kiikkui kelon kyljessä, kiersi ja kopsi, löi pitkää nokkaansa harmaan hongan maltoon, vuoroin taas nosti punalakkista päätänsä, käänteli ja kuunteli, iski taas nokkaansa kovaan kylmettyneeseen puuhun ja sitten puhalsi pitkän itkevän huudon.
Syytä olikin itkeä mustan linnun. Oli hän ollut ennen muinoin korja vaimo, punahilkkainen emäntä – ei antanut Ristukselle ruokaa, kun hän vanhana nälkäisenä vaarina pyyteli, ärähti vain:
"En minä ole kaikkien kulkulaisten ruokkija ... lehmiä pittää mennä kuttumhaan."
"Kyllä antaisit vielä, kun olis olemas", Ristus vaan sanoi ja lähti kävelemään.
Ja korja punahilkka tohahti lintuna nokisen lakeistorven kautta ulos, lensi metsään tpruituttamaan lehmiänsä:
"Tpryty, minun Kirjoni,
tpryty, minun Karjoni,
tpryty, minun haikea Haluna!"Ja sitten se pillahti pitkään itkuun.
Lentää kahnusteli metsässä vanha vares, harmaatakki, joka tuli parkumaan jo keväisille hangille ja silloin nälissään nokki ja hoiteli hevoskakaraa kuin kullanpalasta. Lentää vouhotti erämaissa iso korppi, musta raatolintu, kaikkein syölähin lintujen suvusta. Koko metson se saattoi kerralla ahtaa suureen kitaansa, sitten klonkkui vain ja lähti etsimään uutta syötävää. Kyllä korppi raadot löysi ja korjasi, sillä oli kurennossaan semmoinen kynä, joka veti oikeaan.
Mutta pieni ruskea kuukkeli luritteli ja jorisi salamyhkäisenä sakeassa kuusikossa pesänsä lähimailla. Sitten se kääpsähti hiljaa, sanan puolen puhumatta, toiseen kuusikkoon ja rupesi sieltä ylpeänä suurentelemaan ja piukuttamaan, kohta kirvaamaan, jotta maka, et uskalla tulla tänne.
Pissihaukat, iso pissi ja pikkupissi, olivat korven kummia. Lintuja ne kyllä olivat, lintuina lentää leuhottivat, mutta ihmistä oli niiden naama, muu ruho lintua, ja niiden öinen lento oli salaperäisen äänetöntä.
Päivällä taas laukoivat koppelohaukat ja piekanahaukat sekä suuri kokko, kiveliöitten kauhea musta lintu, joka istua kojotti kelon latvaoksalla kuin peskiin pukeutunut lapinäijä. Kokko saattoi julmiin kouriinsa iskeä vaikka poronvasan ja lähteä lentämään. Iso sääskeläinen asusteli järvien rannoilla kovana kalamiehenä. Joskus se löi kouransa isoon haukeen, mutta vesipeto ei noussutkaan, veti vain ilmanlintua selässään. Mentiin silloin pitkin järvenselkää, niin että tohisi. Lintu ajeli monet kerrat veden alaisin puolin, mutta pääsi taas ylös, räpisteli ja kiljui:
"Pii ... pii ... piii, ... iii..."
Ja jälleen ajettiin, niin että järvi tohisi. Ajeli lintu taas veden alaisin puolin, nousi ylös, räpisteli ja itki:
"Pii ... pii ... piii ... iii..."
Mutta pian se uudelleen pulahti alas, sai vettä kurkkuunsa ja surkeasti itkien painui umpisukkeloon. Kuului vain vetinen:
"Pi ... pi ... pii!"
Suurissa kiveliöissä lentää tohisteli iso metto, korven musta kukko, punakulma, liikkui siellä tumma teeri, koukkupyrstö, ja käkerteli myös ruskea riekko. Ne kaikki olivat puulintuja sukujaan, vaikka metso oli varsin hakolintu, hakotupuilla kun eleli, toiset taas urpalintuja, joiden elinkeinona oli koivunurpa. Nähtiin metsissä joskus pieni pyy, joka käpsehti kuusikossa, istuskeli oksalla ja itsekseen hiljaa vihelteli, muistellen kai muinaista suuruuttaan. Sillä pyy, pienimys puulinnuista, oli ennen ollut suurimus lintu, mitä maailmassa oli. Kun se oli lähtenyt lentämään, oli kuulunut niin kauhea jymähdys, että sitä muistelus vieläkin mainoo:
"Kun pyy pyrähti,
niin maa tärähti,
ja Luojan syän värähti."Itse Luojakin oli sitä säikähtänyt ja sanonut, ettei hänen luomansa saa enää sillä lailla häntä pelästyttää. Ja Luoja oli laittanut pyyn pienemmäksi, ottaen siitä lihaa toisiin lintuihin sekä muihinkin luotuihin.
Ja pyy yhä vain pienenee. Mitä enemmän luomakuntaa sikiää, sitä enemmän otetaan pyystä, kurjasta, lisää.
Oli kiveliöissä lintua kaikenlaista, ja kiveliö hoiti lintunsa, tunsi ne kaikki ja tiesi, mitä ne tarvitsevat. Tunsi ne Rietaskin, niin että uskalsi Pelkoselle suurennella:
"Et ammu semmoista lintua, jota minä en tunne!"
Pudotti Pelkonen puusta oudon elävän, olipahan vähän kuin tavaton pissihaukka. Jo Rietaskin katsoi sitä ja kummasteli:
"Ohhoh ... ohhoh, onpas otus! Tämmöistä lintua en kyllä ole vielä nähnyt."
Pelkonen oli tervannut akkansa ja pyöritellyt höyhenkopassa.
Linnut olivat kiveliöitten lentokansaa, ne ajelivat kautta ilmojen. Mutta alhaalla maankamaralla aherteli ja maaväkenä askaroi nelijalkaisten suuri joukkokunta.
Pieni orava kyllä, käpynikkari, kiikkui enimmäkseen puissa, nakerteli käpyjä ja rötisti sammalpesiä. Nokkela näätä kapusi puita ja laukkoi maita, pitkäselkäinen saukko pullikoi metsäjokien rannoilla ollen kova kalamies, ja pieni kärppä haisi kohta joka kolossa.
Mutta mulkosilmäinen jänes, talvenvalkko, kesänharmaa, kyykkäili pitkin metsiä, heitteli koukkupolvia ja teki parven pieniä mulkosilmiä silloin, kun koivu oli hiirenkorvalla. Ei hän paljoa perustanut perillisistään, karisti pikkuiset pitkäkorvat pian luotaan, sanoen vain:
"Mieli päässä, parta suussa,
mene mihin tahot!"Pieni perikunta kyykki pensaikkoon, ja emo lähti huoletonna omille teilleen. Laukkoi hän taas irtanaisena, heitteli iloissaan koukkupolvia ja paapatti – ja sai täysille lehdille uuden parven samanlaisia mulkosilmiä. Emo katseli heitä korviaan räpistellen, hoiteli vähän aikaa, jo karisti menemään ja sanoi:
"Älä mene risukkoon!
Missä risu ripsahtaa,
siinä karttu kapsahtaa.
Missä rako, siinä rauvat,
missä aita, siinä ansa."Sai jänis kyllä laukkoa ja laittaa kahdetkin perilliset joka kesä, että vanha kunniallinen suku säilyisi kotipihoillaan. Arkaa jänistä ahdisteli koko kiveliö, aina kärpästä ja pissihaukoista alkaen, eikä sillä ollut muuta armoa kuin tiheä pensaikko ja pitkät takakoivet.
Viekas kettu oli kohta suurin jäniksen surma. Tulenpunaisena se luikerteli pitkin kiveliöitä, juovatteli huonompainsa jälkiä, kävi kimppuun ja otti niestansa. Mitäpä hän muutakaan, nälissään ajeli ja otti, minkä oli omakseen naakinut. Revon kotipirtti, ketunliesu, oli erämaan tievoissa, ja pirtti oli täynnä pieniä nälkäisiä punaturkkeja. Heille piti myötänsä kanniskella eväiksi jänistä ja lintua.
Kohta yhtä paha oli ahma, pieni mieheksi, mutta asteli kuin mies kallokkaissa ja söi kuin raavas mies, paremminkin. Se oli matala musta lättänaama, joka kavalana kierteli kiveliöitä kaikkien surmana. Naakimalla se kävi saaliinsa kimppuun, hyppäsi puusta poron selkään, puri lapaharjasta tyrmään ja reuhtoi pään irti kiljasilmästä, katkoi takajalat ahmajäsenestä. Se oli hänen virkansa. Villipeuratkin oli annettu hänen valtaansa, sai ottaa, minkä halusi ja voi.
Peurat, kiveliöitten villit ja vapaat kiertolaiset, olivatkin erämaitten komeinta ja elävintä joukkoa. Ryskyi vain metsä, maa komisi ja keikkui ja satainen sarvimetsä keikkui, kun peuratokka oli liikkeellä. Oli kohta kuin koko kiveliö olisi lähtenyt ryskehtimään.
Olikin kiveliö liikkeellä. Kun peuralauma liikehti, metsän petoväki juovatteli perässä. Ahmat naakivat lähimailla, ja naaki pensaikossa pahainen kettukin. Korpit ja muut riuttalinnut rähisivät jälkijoukkona raatojen kimpussa.
Kulki peurojen kintereillä myös hukka, koko erämaan suurin ryökäle. Surma oli suden matkatoverina, verta ja raatoja hän jätti jälkeensä, Suuri nälkä ajoi kiveliöitten villiä miestä, terävät hampaat olivat hänen työkaluinaan, ja syötävä piti ottaa, mistä vain sai ja uskalsi. Se oli erämaan ikivanha tapa.
Mutta taisi hukka rievun loppumattomaan nälkään olla hänen omaakin syytänsä.
Oli hukka juosta holkkinut tietä pitkin, oli tullut Ristus vastaan kovin väsyneenä ja pyytänyt:
"Lähe minua kyythiin Emmauksen aijan taka ... en minä talhoon taho."
"En minä jouva! Nälkä minulla on ... pittää juosta hakemhaan hiiriä", oli hukka sanonut.
"Juokse sitten! Eikä nälkä piä iässäs loppuman", Ristus oli sanonut ja lähtenyt hiljaa astelemaan.
Ja siitä on hukalla ollut alituinen nälkä. Ei ole koskaan nähty hukan nahan alla pintaa. Susi on aina ollut niin lamakko, ettei siinä ole ollut muuta kuin pitkäkarvainen nahka laihojen luiden peittona.
Kurjaa oli hukan elämä, ei ollut hauskaa olla hukkana.
Oli joskus nähty, minkälaista on hukan virka. Inarin velho oli noitunut renkinsä, ja renki oli lähtenyt hukkana holkkimaan. Hän oli saanut aina nälissään laukkoa ympäri erämaita, laukkoa niin, että rinnat olivat yrittäneet loppua. Kurjaan kissanraatoon oli monesti saanut tyytyä, olla hyvillään siitäkin. Oli renkihukan kerran täytynyt märkänä, viluisena ja loppuun uupuneena laahustaa metsämiehen nuotiohongalle – tappakoon!
Mutta erämies ei ollut tappanut, oli säälinyt kurjaa metsän elukkaa, joka oli tullut samoille yötulille ja katsonut kovin surullisesti ja oudosti, aivan kuin nälkäinen kerjäläinen. Oli mies heittänyt luita kaluttaviksi, oli vielä nostanut vellipadan nuoltavaksi.
Vedet olivat valuneet hukan silmistä, kun hän oli nälissään nuoleskellut vellipataa.
Vesissä silmin oli sitä pyytömieskin katsonut.
Oli joskus taas metsänuotiolle kuultu yöllä kumma ääni, ei ollut oikein ihmisen eikä eläimenkään. Mikä lienee ollut outo ökinä.
Aamulla oli menty katsomaan – vesiojassa hukkunut susi riepu. Hukka oli sitten nyljetty, ja nahan alta oli löytynyt vanha messinkihelainen köörtelivyö.
Hukaksi noiduttu lapinäijä oli nälkäisenä ja väsyneenä uupunut vesiojaan.
Mutta karhun, kontion, päivät eivät olleet kurjan hukan päiviä. Vaari vain öhrysteli kesät kankailla ja kaiveli muurahaismättäitä taikka tallusteli pitkin jänkiä ja hauri suuhunsa hilloja, variksenmarjoja, raakkeenjuuria, ja sitten syksyllä kierän aikana meni talveksi kuusenrytöön nukkumaan.
Eivät kontion päivät kumminkaan aina ole olleet näin erinomaiset, ei hänelläkään ennen muinoin ollut talvilepoa.
Mutta itsepähän karhuvaari on hyvät päivänsä ansainnut.
Kävelee Ristus tietä myöten, aivan väsyksissä on, ei ole hukka raiska joutanut kyytiin. Karhu kuuhkii metsässä tien vieressä, ei lähde pakoon, marjoja vain syöskentelee. Ristus huutaa hänelle:
"Lähe minua kyythiin Emmauksen aijan taka! Olen väsyksissä aivan."
Karhu katsoo, röhahtää, kääpertää kohta tielle, köyristää selkäänsä, sanoo:
"Istuppa tuohon! Kyllä siinä yksi vaari mennee, eikä paljoa painakkaa. Siinä onkin pehmiä paikka istua, ei siinä kyllä luut tunnu."
Ristus istuu, ja karhu viedä hölköttää hänet Emmauksen aidan taakse. Siellä Ristus sanoo kyytivaarilleen:
"Tee ittelles talveksi semmoinen suoja, ettei ihmiset löyvä. Saat maata siinä rauhassa – Kyllä et talvella ruokaa tarvitte."
Eikä karhu ole sen jälkeen tarvinnut talviniestaa, on saanut vain maata ja nukkua. Pihkapallin hän vain on puhaltanut peräsuoleensa, ettei henki pääsisi kulkemaan.
Karhuna olisikin kaikkein parhain olla – ihmisenkin. Lämpöisen kesän saisi öhrystellä kiveliöissä pyytömiehenä, ja sitten kylmän talven nukkua kuusen tyvessä. Mikä olisi mieluisempaa?
Joku vanha noita olikin ennen muinoin muuttanut itsensä ja maannut talven kontiona. Äijä oli mennyt syksyllä metsään, vatkannut itsensä pari kertaa yli niskojensa ja lähtenyt karhuna köntimään. Keväällä oli karhuäijä noussut kuusen alta, kääpähtänyt taas pari kuperiskeikkaa, ja köpötellyt äijänä kotiinsa.
Moni korpimaita jutava kolttakin oli muuttanut itsensä kontioksi, ja jäänyt kontioksi. Oli ollut helpompaa olla kontiona kuin köyhänä kolttana.
Oli joskus saatu semmoinen karhuksi muuttautunut koltta, kolttakarhu, sileästä otsaluusta se oli tunnettu. Oikean synnyntäkarhun otsassa on keskellä korkea kilpi.
Eikä sileäotsaista kolttakarhua kukaan halunnut syödä.
Vanha Hetan Jounikin makasi karhuna karhunpesässä syksyisen talviyön. Jouni joutui Saariselän tuntureissa kauheaan lumenpurkuun, rähmi uupuneena pimeään vuorenonkaloon ja nukahti sinne, karvapeski. Mutta kun äijä aamunkoitossa heräsi, makasi ja tuhisi toinen karvapeski selän takana. Jouni tunnusteli: kuntsa, kontio – vuoi, suuri Immel! Elävä kuntsa oli, nukkui ja tuhisi selän takana.
Eivät kyllä paikat paukkuneet, kun lapin heinäkenkä hiljaa hivuttelihe ulos. Eikä Jouni muistellut kenellekään kontion pesäpaikkaa, ei liioin itse mennyt yökumppaniansa häiritsemään.
Matalalla maanrajassakin erämaa eli. Sammalikossa, marjan varpujen ja kanervien turvissa madeltiin, koikkailtiin, luikerreltiin ja hiivittiin, jurottiin ja naaittiin ja taas juosta piiperrettiin sinne ja tänne, jokainen omalla laillaan ja omilla asioillaan. Kuka juoksi, kuka juroi.
Siellä, kaikkein alimmilla sijoilla, asusteli epälukuinen joukko monenlaista pientä ja arkaa maanvaeltajaa. Sama pyhä elämänkipinä asui jokaisessa, ja itse kullakin oli hänen oma pieni maailmanpiirinsä ja siinä suuri virkansa, ja itse kukin oli maailmassaan kaikkein tärkein eläjä.
Oli siellä kiiskiä kaikenlaista, oli koppakiiskiä, nappikiiskiä ja sinikiiskiä, hapsenkikkiäistä sekä isoa mustaa rautalopakkaa, joka kiipeili kivenkylkeä ja sai arvauksen:
"Piru kiikkuu kivistä linnaa,
rautasaaphaat jalassa."Liikkui myös monenmuotoista ukon elävää. Iso musta ukontäi oli kohta peloittava. Se lenteli, että hurina kuului ja taas mennä pulpahti veteen umpisukkeloon. Pitkäsäärinen ukonkirppu juosta vilisti veden pinnalla, ja musta karvainen ukonkoira koikkaili kuin mato. Samoja karvaisia pentuja oli keltapilkkuinen tuonenkoira, samoja taisi olla ruma karvatuppuinen turilas.
Matalaa maankamaraa juosta piiperteli muurhainen ja rakenteli korkeita mättäitään puiden päiväpuolille, rakenteli pitkiä mutkaisia palkaitaan halki maan ruohiston, aherteli kaiket kesät ahkerana ja makasi talvet mättäässään kuin karhu.
Mutta pieni hämhäkki oli pyytömies. Se juoksi maata, juoksi puuta, kehräsi ja keri lankaa ja kutoi verkkoja, veti niitä puihin ja sai hänen saalihinsa. Ei saanut hämähäkkiä tappaa eikä repiä hänen verkkojaan. Sati hävitit huonompasi pyytöjä, menetit omasi.
Sääskiä kyllä sait tappaa sekä paarmoja, minkä ennätit, vihattua räkkää, joka ihanimman lapinkesän saattoi joskus tehdä tuskien pätsiksi. Sääski vielä, hyväkäs, yritti saapuessaan, maka, oikein puhetta inistä:
"Jos en tule pietariksi,
niin ei tarvitte oottaa koko kesänä."Jos oli sääskiä ilma sakeana, oli myös paarmoja, sokeista- ja tuppipaarmoista isoihin-, rauta- ja kurmupaarmoihin asti.
Ja heidän suuri virkansa oli purra ja kiusata, minkä ennättivät, muita jumalanluomia. Elää piti heidänkin ja lisääntyä, ja elääkseen he tarvitsivat pienen pisaraisen elävää verta, kristitynkin verta.
Mutta ampiainen ei kysynyt kenenkään verta. Se vain lentää hyrräsi kuin lintu, rakenteli harmaita paperipalloja puihin ja ampua piukaisi vihamiestään myrkkypiikillä. Pelätä sitä piti. Hörhöläinen oli vielä pahempi ja kamalampi, vihollinen. Jos sen tapoit, tuli toisia kolme yhdeksää. Tapoit ne, sait tappaa kolme yhdeksää jokaisesta.
Lopulta tuli hörhöläistä aivan köytenä – kolme yhdeksää aina jokaisen surmasta.
Mutta enempää ei tullut, jos sanoit ensimmäisen surmalle, oli päivä mikä tahansa:
"Tämä päivä on perjantai!"
Ampiainen ja hörhöläinen olivat myrkyllisiä eläviä, pieniä myrkkypörröjä. Mutta Sompion eteläisissä vaaroissa ja kivirovissa koikerteli suuri myrkynpuhaltaja, kavala käärme, pelätyin ja vihatuin koko maan elävistä. Yksinäisenä se koikkaili raunioissa ja sävähdytti jokaista, ken sen näki. Veri kohta liikahti.
Mutta kun oli mattoin käräjät, siinä vasta oli koossa kaikenkokoista vihollista, satoja käärmeitä samassa kasassa, ei kuin päitä ja häntiä vain vilkkui. Päät olivat aivan kerällä, ja kamalat pyrstöpuolet kehräsivät ympärillä. Suhisi suuri kerä ja kähisi. Menit heitä häiritsemään, kohta koko tokka alkoi rukinrattaina hyrrätä kantapäilläsi.
Riettaan eläviä käärmeet olivat, vaikka olivatkin kuuta käynnä kuin peuran peräpaistit, ja kuu oli terveellistä kaikenlaisiin rohtumiin.
Kivirovat olivat käärmeitten koteja, mutta pieni sikalisko piiperteli kulokoissa ja lahokantojen juurilla. Myrkkyä hänelläkin, pahaisella, saattoi olla, vaikka olikin niin huonoinen, että meni palasiksi, kun risulla vähän näppäsit.
Suuri kesä oli erämaan elävintä aikaa. Koko kiveliö oli silloin väkevässä elämän tunnossa ja pani pohjia uudelle sukupolvelle. Huutaen laulaen ja taajoen rakenneltiin kotihoitoja. Joka pensaasta, joka vaarasta, jängältä, järveltä, joelta kuului yhtämittaista mekastusta – sammakotkin jurnasivat lätäköissä, ja jänikset papattivat vaaran alla.
Kaikki pesät olivat kohta täynnä perillisiä.
Kiveliöitten puut ja pensaat, maanruohot ja marjanvarvut olivat täynnä väkevintä kesää. Viheriäinen lehti puhalsi tuoreen tuoksun, heinänkorret vaahtosivat, ja monenkirjulaiset kukat antoivat hyvän hajun. Päivän paahtamista jängistä ja rimpisistä aavoista höyrysi voimallinen maan tuoksu.
Sompion erämaissa oli hyvä elää. Ei puuttunut ruokaa eikä lämmintä.
Meni kesä, meni urvanaika ja viheriän lehden aika, tuli syksy, tuli suuri ruskanaika.
Ja se oli ihmeellinen aika.
Kaikki kesänviheriät puut ja pensaat, ruohot ja heinät, marjanvarvut ja vaivaisenvarvut, kanervat ja kaikki vaihtoivat kesäiset verhonsa syksyn monikirjaisiin parseeleihin. Koivut loistivat kultalehtisinä, pihlajien lehdet punoittivat, ja marjat olivat kuin verihelmiä. Vaivaisenvarvut leimusivat tulenpalavina, ja horsmat paloivat punakynttilöinä, juolukat purppuroivat ja pajupensaat paistoivat hopeana. Puut hohtivat, maat hohtivat, ja koko metsä loimotti kuin valtavana tulipalona. Kankaat kytivät punaisina, jängät ja aavat hehkuivat kellanruskeina.
Sompion elävä erämaa oli muuttunut satujenmaaksi. Kiveliöissä asui suuri rikkaus – oli kultaa kuormittain, oli hopeaa jänkämäärin, purppuraa ja punaverkaa kankaitten mitalta.
Syksyinen päivä paistoi, ja erämaassa oli valtava juhlan vietto. Kiveliö oli kuin suuri hääpirtti, Sompion seinätön temppeli.
Siinä kelpasi luomakunnan karistaa kesäiset koreutensa ja heittää kesäiset riemunsa sekä sitten laskeutua talven pitkään lepoon, vaikka ikuiseen uneen. Moni painuikin iäksi, mennyt kesä oli hänen ainoansa.
Mutta ei painuttu itkien eikä kyyneleitä vuodatellen, leikkien vain ja iloiten, hehkuen ja tulena loimottaen. Sompion kesä paneutui lepoon ja itse hautasi itsensä kullalla ja purppuralla.
Vakaiset männyt vain könöttivät ikuisissa tummanviheriöissään, ja vanhat partaiset kuuset olivat kovin totisina. Niiden harmaa parta punerteli päiväpaisteessa.
Mutta luontokappaleitten suuri joukko katseli kauhuissaan syksyn tavatonta ilonpitoa. Se muisteli kesän päiväpaisteita ja yltäkylläisiä ruokamaita, läikkyviä vesiä ja marjamättäitä. Se arvasi, että taas oli tulossa talven viluntäyteiset, näläntäyteiset päivät. Ja kiveliö kumminkin vain viettää riemujuhlaa! Kauhistuen pakeni luomakunta korpien syviin piiloihin. Maalinnut, puulinnut, jänikset, ketut ja kaikki liikkuivat arkoina ja säikähtäneinä, kärpät kätkeytyivät koloihinsa, ja oravat sukelsivat pesänsä sammaliin. Yksin kalatkin kauhistuivat ja piiloutuivat vesien syviin hautoihin.
Vain kontio, vanha köyry, kuljeskeli kuin tahallaan pitkin kankaita ja aapoja. Sama se semmoisille! Tulkoon talvi, tulkoon pakkanen!
Emmauksen kyytimies kömpii kuusen alle rytöön, vääntää peiton korviinsa ja panee nukkumaan.
Mutta kesälinnut jättivät suuren Sompion ja lähtivät laukomaan kohti etelää. Pääskyset, västäräkit, järniäiset ja muut pikku vieraat olivat menneet jo viikkoja sitten, kun yöt olivat ruvenneet hämärtymään. Ja toisilla oli matka mielessä.
Jänkälinnut lähtivät salaa, jäähyväisittä. Ne nousivat pimeänä yönä korkeisiin ilmoihin, niin korkeisiin, että näkivät etäisen Lintukotolan kirkkaat valot. Kaukaa, kaukaa ilman ääriltä ne pimeästä kumottivat ja kutsuivat.
Ja jänkälinnut lähtivät lentää tohistamaan kohti kaukaisia valoja. Kaikkein viimeisimpinä lähtivät hanhet ja joutsenet. Metsäperä saattoi olla jo lumivalkoisena, kun ne aurasivat korkeita jumalanilmoja. Hanhet kokosivat ison tokan Posoaavalle ja sitten lähtivät pitkänä kaksihaaraisena raitona ajelemaan. Julki ne lähtivät kirkkaana päivänä, eivät ne salaa eivätkä jäähyväisittä eronneet, niinkuin jänkälinnut.
"Jo on hani laittanut joukkonsa nuotanperälle. Jo on hani menossa pois", Sompio sanoi.
Ja hanhiraito lähti laukomaan ikivanhaa keinoansa kohti Koitelaista ja länsietelää, vetäen suurta nuottaansa halki ilmojen. Toinen, pitempi haara, piirteli etelän puolta, lyhyempi leikkasi pohjoista. Ja aina vähän päästä vaihtui raidon kärkeen vetäjäksi ja luusiksi uusi lintu.
Luminen Sompio jäi katsomaan viimeisten kesävieraitten komeaa menoa. Rieston Mikko heilutti heille lakkiaan ja huuteli:
"Tulkaa takaisin!"
Jumalanilmoja.
Elävää erämaata olivat myös jumalanilmat. Koko Korpi-Lappi eli niiden varassa.
Sompion aapamaa asui korkeilla pohjilla, mutta taivas asui vielä korkeammalla, paljoa ylempänä Nattasten, Koitelaisen ja Sokostipään ylpeimpiä kumuroita. Ja taivaan avaruuden aivoitukset, jotka säätelivät jumalanilmoja, olivat niitäkin ylhäisempiä.
Mutta sittenkin korkea taivas ja matala korpi ja kaikki, mitä niissä oli, olivat samoja jumalanluomia, alhaalla lahokannon tyvillä koikkaileva ukonkoira yhtä hyvin kuin ylhäisten avaruuksien pieni kiiluvainen. Toinen vain katseli korkeilta taivaanpihoilta, toinen matalalta maanrajasta. Oma tärkeä tehtävänsä oli kummallakin.
Ylhäällä oli korkea taivaankumu, jossa aurinko, kuu ja tähdet liikkuivat, alhaalla aapainen maa, jossa köyhät eläjät vaelsivat.
Ja jumalantuulet henkäilivät välillä.
Tuttu oli Sompion taivas. Jo muinaiset esi-isät olivat sitä tarkkailleet polvesta polveen. Samat tutut taivaannastat sieltä vieläkin viittoivat, viittoivat kuin saarnaillen ja muistellen sanomia edesmenneiltä äijiltä. Ne vain, ylhäiset vaeltajat, pysyivät ja ajoivat iankaikkista keinoansa, mutta Sompion kiertäjät tulivat ja menivät – vaikk'ei Korpilapinkaan jutamiselle tullut loppua.
Loppumaton aika vain riensi, ja Sompion metsäperä, hitunen suurta maailman avaruutta, juovatteli joukossa sen kuin jaksoi.
Oli kiiluvaisia tuhansittain, kointähestä ja ehtotähestä, Pohjantähteen, Aaroninsauvaan ja Seulavaiseen sekä Otavaan, joka sarvekkaana asui taivaannavoilla pyörittäen pyrstöään ympäri ilmojen piiriä. Suuri linnunrata, joka entisille ukoille muisteli talven ilmoja, kaartui komeana valovyönä yli avaruuden, ja siinä oli tähtiä kuin tuhkaa.
Vaelsi öisellä taivaalla kirkas kuu, milloin kasvaen, milloin kaveten, milloin taas huonoiksi ilmoiksi kumottaen kautta pyöreän kehän.
Mutta kylminä talvi-iltoina pohjoinen taivaanranta poltti pohjankaarta. Komea valoköyry, kuin taivaallisen kirkkauden silta, komotti tunturien yllä, ulottuen pimeiltä koillisen kulmilta pimeille luoteisen äärille. Suuri taivaansilta suitsusi ja säkenöi. Tunturien haltijat siellä laukottivat siltaa pitkin sinne ja tänne, Nattasista Sokostiin, Vuomapäästä Peurapäähän, aina Inarin äärille, ja valkkohärkien tuliset kumurasarvet keikkuivat korkealla.
Monesti taas rävähti pohjoisella suuri palo, taivhaanvalkiat, revontulet, leimahtivat liekkeihin. Ne loimottivat ja värehtivät, syttyivät ja sammuivat. Valkeaiset virrat vyöryivät edestakaisin idästä länteen ja lännestä itään. Tumma Pohjan taivas lainehti tulisena merenä – vai jäätymättömänkö Jäämeren öinen meuruaminen tapahtui niin väkevästi, että karjaspäät kuvattelivat taivaalla?
Toisinaan taas yltyi Pohjanpalo valtavaksi taivaanpaloksi, ja silloin koko avaruus liekehti ja roihusi. Taivaan kirkkauden ovet ja ikkunat oli lennätetty selälleen. Siellä ylhäisissä esikartanoissa ja kaikkein korkeimmilla seitavuorilla roihuteltiin pyhiä uhrivalkeoita. Siitä koko taivas loimotti, ja koko maailma loimotti. Pyhätunturit paistoivat kuin itse kirkkaus, ja lumisilla aavoilla taajoivat oudot kuvahaiset.
Peloittavat valtavalkeat hulmahtelivat alas tuntureihin ja jänkiin ja metsiin, niin että lumiset oksat kärähtelivät.
Vanhat velhot osasivat pohjantulia vielä ärsyttää. He käyristelivät sormiaan, vihelsivät ja muiskuttivat, naksuttivat tuluksia, narrasivat ja ylpeilivät:
"Saatan se minäkin:
ärrr ... rärrr ... rärrrr..."Siitä taivaan tulet vasta oikein kauhtuivat ja kiihtyivät. Ne puhaltuivat tohisten kohti taivaannapaa ja sitten taas kähähtäen tuiskahtelivat hankeen. Kihahteli vain.
Mutta muu kansa katseli kauhuissaan taivaan suurta paloa, sekä ristimätön kansa että kristittykin.
Outo palo se oli, väkevät haltijat olivat silloin liikkeellä, pelätä piti.
Öisin valaistiin Sompiota ja koko Lapinmaata taivaan valkeoilla, ja kuu myös hoiti virkaansa, mutta päivisin antoi valkeutta aurinko, jumalanpäivä. Vain synkimpänä sydäntalvena hän heitti kansansa ja maansa kuuhkailemaan heidän suureen pimeyteensä, mutta sitten hän taas suurena kesänä ei malttanut ensinkään levätä, valoi vain Herran suurta valkeutta lakkaamatta, taivaan täydeltä, Pohjan navoiltakin. Sompionmaan hän kaunisti ruohoilla ja kukkasilla, taivaan pilviin hän hiljaisina iltavierinä puhalsi kultaa ja purppuraa, puhalsi usein aamullakin.
Tiesi vanha Aapalappi ja sanoi aamuruskan ja iltaruskan. Niin kultaisena kuin päivän etuväkenä liikkuva aamurusko liekehtikin idän äärillä, se paloi ja hehkut pahoiksi ilmoiksi. Oli jo edesmenneille sanottu:
"Ennen aamuruskasta sattaa,
ennenkö hias kerkiää kenkiä."Mutta jumalanpäivää juovatteleva iltarusko saarnasi hyviä ilmoja, sitä parempia, mitä ihanampi rusko. Näin syksyllä lyhenevän päivän aikana. Vain keväällä, jatkuvan päivän aikana, punaisena pohottava lännen taivas pohotti pakkasia ja pahoja lumipurkuja, jopa toisinaan oikein lumiuhoja.
Mutta vielä suurempi lumiuho oli tulossa, kun raaki ajoi halki talviöisen taivaan. Se oli kumma vaeltaja, taisi olla itse rietas. Se lensi niin että taivas leimusi. Pitkät sääret vielä roikkuivat perässä piirtäen tulisia piiruja pimeään yöhön.
Lumiuhot olivat talven tuimimpia tuiskusäitä. Silloin oli vallassa kiero ilma, ja lumentulo oli kauhea. Sompio asui silloin majoissaan. Ei kenenkään tehnyt mieli, ei asiankana tarpehella, mennä kauas kyläkummulta, ei ainakaan tuntureihin eikä aapamaille.
Eipä silti – lumiuhot ja kierot ilmat olivat oikean lapintalven tapoja.
Mutta kevätkuilla, joskus jo helmenkuulla, saattoi tapahtua talven suuri ihme. Kylmille hangille ilmestyi pikku elukoita, itikoja. Taivaasta ne tulivat ja aivan eläviä olivat.
Ja kohta juoksi ja hyppi, koikkaili ja juroi pitkin lumikenttiä, metsissä ja jängillä pieniä mustia toukkia, kärpäsiä ja hämähäkkejä. Pienen pieni taivaallinen elämänkipinä, tuhat, satatuhatta pikkuruista elävää sielua kimpuroi Korpilapin viluisilla kinoksilla. Mikä lienee ollut heidän virkansa, mutta kovin vähän oli heille annettu aikaa, jokunen päivä vain. He saivat kohta valkoisen haudan. Tuli taivaan lumiuho ja peitti.
Ja Sompio piti pienille edesmenneille pienen kylmän saarnan:
"Kyllä talvi toukkansa peittää!"
Kevätkuilla vanha Tapio muisti talven juoksun ja tuhkasi peltonsa. Korpien äijä nosti suuren tuulen, joka meuruten ajoi kautta metsien ja riepoitteli puita, niin että hakoja, luppoja, käpyjä, oksia ja risuja karisi hanget kirjaviksi. Niin tarkka oli Tapion ukko toimissaan, että kylänukko saattoi sanoa:
"Kun Tapio tuhkaa peltonsa,
niin yheksän viikon päästä on kesä."Ja kevät saapui Sompioon. Vaikka
"Vareksesta ei ole vuuen merkkiä",
oli kumminkin vanhojen merkki:
"Vares tullee marian aikana,
ja pulmunen vareksen siiven alla."Tuli silloin muitakin suven tuttuja:
"Hani tullee hangen aikana".
"Tokkimus tullee, kun lievut aukeaa."
"Västäräkki, vähä lintu,
poikki jään potkaisee."Ja silloin, kun auringon päällä keikkui suvenvene, tumma pilventönkyrä kuin vene kumossa, oli kohta kesä ovilla.
Tapio sanoi kesän tulon, samaa julistivat taivaan linnut ja suvenveneet, ja kesä tuli.
Vanha kalamies katsoi ensimmäisen, ennen käen kukkua, ennen jään menoa, saamansa keväthauen maksasta kesän menon. Ukko pullahdutti maksan laudalle ja tutki: missä korkia paikka – se tulvaa, missä laksopaikka – se kuivaa. Maksan verisuonien haarat olivat hallansuonia, ja perttulinpäivän haaran jälkipuoli muisteli syksyiset säät.
Mutta Moskuvaaran vanha Hermanni vetäisi ison kevätahvenen harjan puukolla poikki lihanrajaa myöten, ja luki siitä kesän ilmat. Mistä kohti tillahti veri, silloin oli sadetta, ja mikä pysyi kuivana, silloin oli poutaa. Kuukausittain selkäruodot niskasta pyrstöön laskettelivat kesän juoksua.
Niinkuin sanoi hauen maksa, ja niinkuin haastoi ahvenenharja, niin meni suvi – milloin satoi, milloin paistoi.
Ja aina väliin taas tuulet puhaltelivat.
Tuuli oli ilman kumma henki, näkymätön tyhjä, joka väliin huokui hiljaa ja nöyrästi, väliin kovin suurenteli ja taajoi väkevänä, joskus väkipäisenä ohtona reutui iilten kanssa kaataen luokona metsää. Ja sitten taas aivan vaistosi. Viheltämiselle tuuli oli vihainen, ja silloin se oikein riehaantui, kun kynsittiin veneeseen pystytettyä koivua, purjetta, ja manattiin:
"Tuuli, nouse tuulemahan,
meren rinta, riehumahan,
revi vuoret, kalliotkin...
Meren Musti, söö!"Rieston Jaako yllytteli pohjatuulta karjuen:
"Tuule, Jaako onkin nyt airoilla,
puhalla nyt oikein!"Eteläisen kanssa Jaako ei toki ruvennut rehentelemään, sillä eteläisellä oli varaa parantaa, mutta pohjoista kyllä tohti yllyttää, hänellä ei ollut liikoja varoja.
Saattoi joskus nousta vaikka vastatuuli, saattoi sitten paahtaa päiväkausin. Siitä jo arvattiin:
"Piruäijäänsäkkö se nyt kyytittee,
kun yötä päivää pahtaa?"Ainakin silloin paha oli liikkeellä, kun tuulispuska, pirunpuska, ajaa riepoitti pitkin maita. Itse rietas silloin mieletönnä pakeni pahoja töitään, ja jumalanilma vihoissaan ajoi häntä takaa. Hätäpäissään rietas mustana patana pomahti järveen – järvi rupesi kiehumaan, taikka rysähti pensaikkoon – roitot ja lehdet lensivät tohisten ilmakiertoon. Jo lopulta pahan täytyi turvautua ihmiseenkin etsimään apua jumalanilmaa vastaan. Saikin se, ainakin Kaarmannin äijältä, joka puri puukkoa, näytti sitä ja noitui:
"Pirunpuskat, puhallukset..."
Siitä rietas sai heti uutta voimaa, vinkaisi vain, pyörähti ja meni tohisten toisaalle.
Pirunpuskat ajelivat miten milloinkin, mutta jumalantuuli puhalsi oikeilta ilmoilta: pohjasesta, pitkästä pohjasesta, iästä, etelästä, lännestä. Liehtoi väliin kaikkein kylmin luojetuuli, liehtoi väliin märkä vesietelä.
Mutta pilvissä oli sateen alku.
Taivaalla ajelehti pilviä, monennäköisiä vetisiä jönkkyjä ja jötkyjä, ja kun ne sattuivat päivän kanssa vastarintaan, jo sulivat ja valuivat vetenä alas. Pudota toskahtivat pilvenjönkyt joskus sellaisinaankin maahan, ja lietteeltä löytyi iso jötkäle kuin sammakonkutua. Otit sitä pulloon, se suli pian vedeksi. Ja ukonpilvivesi oli hyvää lääkettä kaikenlaisiin palohaavoihin.
Tuuli ajeli pilvenhippuja pitkin taivaankumua, rakennellen väliin koukkupäitä tuulenkynsiä, jotka kurottelivat kuin äkäiset kourat kiihdyttäen tuulta. Rakenteli tuuli taivaalle komeaa rasthaanrintaa, ja väliin se taas ajeli pilventöykkyjä sinne ja tänne, niin että kohta jo odotettiin sadetta. Mutta sitten saattoikin koko pilvi kadota ja hajota tuulenväeksi, eikä sadetta tullutkaan.
Mutta kun länneltä rupesi nousemaan niinkuin sauta, harmaata ohutta pilvenhaitua, ja se täytti taivaan, ja tuulenhenki huokui idästä, jo Sompio tiesi ja todisti:
"Kun itä tuulee, ja länsi lientää,
niin akatkin tietää
panna kengänpaikat likhoon."Niinkuin panivatkin, Seuraavana päivänä saivat miehet istua pirtissä kenkiä paikkaillen. Satoi, tuli pitkä ja ruma sadeilma, niinkuin idästä ainakin. Mutta sitten kerran jo iltapuolena nousi lännelle selvä vinkka, ja alkoi näkyä vanha taivas. Silloin pian pyyhkäistiin koko taivas puhtaaksi.
Saattoi yhtä hyvin joskus samalla kertaa sataa ja päivä paistaa, niin että metsäperä tieteli:
"Löpsä-methään remahuttaa aurinkoa,
eikä saje lopu."Voi vielä nostaa taivaanrannalle ihmeellisen vesikaaren, koreankimmeltävän vempeleen, niin että Rieston Erkin Riitun, näkymättömien näkijän, täytyi jo ihastellen huudahtaa:
"Ois mulla raanussa tuommoset raijat!"
Kylminä päivinä luodetuuli ajeli harmaita viluisia pilvenäppöjä yli taivaan, ja niistä sataa pirhautteli tuon tuostakin. Kylmät äpöt ajelehtivat ja pitivät päiväkauden kaaloa äppösajetta, vilun ne puhalsivat, kohta sormet kohmettuivat.
Joskus kesäilloin mustat ukonpystyt kurkistelivat taivaanrannalta ja peloittelivat. Huomenna jo ukkonen jylmäsi, ja Hymälä sanoi:
"Pino kaatui Piippolassa,
äänen roisku tänne kuului."Mutta kun kuumana kesäpäivänä musta synkkä ukoniili hitaasti nousta jukersi taivaalle, vuoroin mustuen, vuoroin lientyen, ja sitten kohta tuiskusi valkeaa ristiin ja rastiin, ja hirmuinen jylinä kuului, niin että koko Korpilappi tärähteli, ja vettä kaatoi niin paljon kuin taivaasta mahtui, silloin oli itse Herra vaeltamassa. Taivaan valtias peurusi pirun kanssa. Tuli leimahteli, puut ja maat ryskyivät, ja ukonnuolet pyyhkivät petäjiä, ketä syrjästä sivuten, ketä ajaen lävitse, että puunkyljet päreinä rätisivät ja sinkoilivat ympäri kangasta. Kamppaili kaksi kovaa – Taivaan Herra ja Perkele.
Syntinen Sompio istui ristissä käsin ja siunaili. Metsässä liikkuvaiset ruukalsivat puun alle, piirsivät puuhun kolme ristiä ja seisoivat Herran turvissa. Rietas ei saattanut tulla ristillä siunattuun puuhun, eikä siihen ukkonenkaan iskenyt.
Saikin pelätä ja siunata, kun pitkäinen oli kuuluvissa. Koston sait, jos häntä pilkkasit, oli kohta sama, sati pilkkasit itse Jumalaa. Sattasen akan ukkonen iski paikalla tyrmään, kun akka karkeaa jyrinää moittien sanoa poukahdutti:
"Kovia ohriapa ukko nyt jauhaa!"
Koville otettiin Korvasen Teukkokin heinäjängällä. Kun ukkosen iili uhkasi, Teukko katseli peloissaan ja pyyteli: "Älä, rakas Jumala, anna sattaa ennenkö saamme tämän luovon!" Ei kuulunut Teukon ääni taivaaseen. Herran voima ajoi yli jängän, jyrisi pahoin ja pudotti vettä, Teukko seisoa kytrötti märkänä kuusen alla ja harmissaan päivitteli:
"Taas sen leipäkoni tuli ja kasteli luovon!"
Ukkonen kun romisteli kuin kovaa leipää rouhiva koni. Mutta pitkäisen ukko tuli uudestaan, tuli oikein karkeasti jyristen tavattomana iilinä ja ohtona kaadellen puita kuin luokoa ja kylväen rakeita jängän valkoiseksi. Jo Teukolta pääsi parku:
"Tappaa se meijät kaikki, kun minä sanoin sitä leipäkoniksi!"
Korvasen Tiina paiskasi ukonilman uhatessa padan pihamaalle kumoon, ja se oli hyvä kappale. Rietas pelkäsi sitä, eikä tullut kartanolle.
Mutta Rieston Marke muoriska oli niin ylpeä, että rupesi teutumaan ukonilmaa vastaan. Kun musta iili nousi aavan takaa pannen valkeaa aivan ristiin, Marke vimpauksissaan koppasi käteensä rautaisen padan, kainaloonsa virsikirjan ja juoksi kentälle. Muoriska löi padan kumoon keskelle kartanomaata, pyörähti sen ympäritse ja rupesi kovalla äänellä lukemaan virsikirjasta rukousta, "koska ukkoinen jyrisee". Kuului yli koko kummun:
"O suuri ja peljättävä Jumala! Sinun Nimelles pitä kaikki voimalliset Maan päällä kunniata kandaman, ja rukoileman sinua pyhäsä kaunistuksesa. Sillä sinä olet Herra korkiasa istuimesa. Sinä osotat sinun voimas ja väkevydes kaikisa paikoisa. Herran ääni käypi suurten vetten päällä. Kunnian Jumala pauhaa..."
Musta iili yhä läheni, kohta pimitti taivaan. Ukkonen jylmähti Kuukkelinaavalla, maa tärähti, ja Marke muorin ääni kaikui:
"Maa vapisee, ja vuorten perustukset värisevät... Sinun majas ympärillä on pimeys, syngiä musta pilvi, josas salattu olet. Ja pimeys on sinun jalkais alla... Herra jylistää Taivaasa, ja Ylimmäinen anda pauhinansa..."
Leimahti taas ja räsähti. Ylimmäinen antoi pauhinansa kummun takalaidalla, vanhan kesähaudan päällä. Mutta muori korotti ääntänsä, kiersi pataa ja huusi:
"Herra on Kuningas ijankaikkisesti... O hyvä Jumala! Säästä meitä sinun julman vihas edestä, joka aivan raskas on. Varjele meidän elomme ja elämämme, Huonemme ja kotomme, tulipalosta ja valkian hädästä, ja tulen leimauksen sytyttämiseldä; Hirmuisista sateista, ja ukkoisen pauhinasta ... rakeista ja raju-ilmasta..."
Pieni Riesto katseli pihoiltaan Marke muorin teutumista, katseli ja kauhuissaan siunaili.
Mutta mitä ankarammin pitkäinen parahteli, sitä kovemmin muori karjui;
"O Herra Jumala! varjele meitä äkillisestä kuolemasta! Isä Jumala ... suojelkoon meitä! ettei meille mitän pahaa tapahtuisi."
Herra varjeli ja suojeli ja hajoitti pilvet, niin ettei ukoniiltä tullut kylään. Suurena huminana menivät mustat pilvet, jylinät ja kaatosateet kahta puolta korkeaa Riestonkumpua.
Kummulla pauhasi vanha virsikirja ja Marke muori, Riestonaavalla pauhasi taivaantäyteinen sade ja Herranvoima.
Kylä kummulla.
Savuinen lapinkota, savuinen metsäpirtti, siinä ovat Sompion kylänpohjat.
Yksinäisillä kummuilla, jokiväylien rannoilla, pikku järvienkin rannoilla, olivat Korpilapin pienet erämaan kylät, suuren erämaan pienet asutuspälvet. Rannattomat aavat pohottivat ympärillä.
Vanhalappi oli jo paikat valinnut, ja samoille kummuille sitten asettui alamaailman mies. Hyvin tiesi korpienkiertäjä Kurisia taikka muu lappi, hyvin tiesi myös korpienkiertäjä Pelkonen taikka muu erämies, mikä paikka on paras asentopaikaksi.
Kummulta näki varsin, sati vihollinen oli aavalta hiipimässä, taikka liikkui siellä metsä, taikka tolvaili peuratokka. Jokirannan kumpu oli kuin luotu ihmisen asuinsijaksi.
Kohta oli kummulla pieni auvakko, ja siinä kylänalku. Matala hirsikömmänä puhalsi savua torven täydeltä.
Vanhat Juhan-Vuolevit, Kustu-vaarit ja Ale-äijät, Erkit ja Ara-Matit, jotka ikäloppuina astuskelevat leveillä maalatuilla lattioilla, katsellen isoista ikkunoista tuntureita ja aapoja sekä tämänaikaista maailmanmenoa, muistelevat vielä nuoruutensa päivien Sompiota ja Sompion elämää – muistelevat muinaista pientä saupirttiäkin, oikeata erämaan asumusta.
Sellainen oli vanhalla Rieston Jaakolla, Pelkosella, Riestonkummulla, sellainen oli Mustan äijällä Korvasessa sekä Vesman Ollilla ja Karppisen ukolla Muteniassa ynnä Antti-äijällä Lokassa, oli vielä muillakin aina Alaperää ja Keminkyliä myöten. Ei ollut sompiolaisen savuinen asuinsuoja suuren suuri. Mutenian vanha niittylato, entinen pirtti, on vain seitsemän, kahdeksan kyynärää seiniltään, korkeutta neljä, viisi. Kiurujärven vanha savupirtti, sekin laitettu latotollaksi, oli kymmenkyynäräinen.
Iso maakivistä ryskätty, harmaa saukiuas tohisi ja paukkui pienen pirtin oviloukossa. Vanha Hymälä sitä vieläkin muistelee arvautellen:
"Hukka rannalla seisoo,
lievonlalva suussa."Tulisin kidoin "hukka" ahmi liekoa ja puhalsi savua suun täydeltä, mustan laen täydeltä, kohta pirtin täydeltä. Katossa oli lakheinen, josta savu pääsi puhaltamaan ulos, ja siinä nokinen lunkka, joka kiiltäväksi kuluneella sauvalla tölmättiin kiinni ja taas avattiin. Ja pirtin harjalla kojotti suuri komohonka savutorvena. Se veti henkeensä pirtin nokista haikua ja suun täysin puski sitä taivaalle.
Sompio ahersi lämpöisessä pesässään. Savu vain pöllähteli, kun hän natisevasta ovirenkkanasta kävi ulos ja sisälle. Katseli hän jumalanilmaa parista pienestä, parikorttelisesta lunkkaikkunasta ja oli tyytyväinen. Oli lämmintä pirtissä, ja kirkas päivä kilotti ulkona suurilla hangilla.
Mutta kun alamaailman mies sattui aapojen maailmaan, hän muisteli suuren kotipuolensa kummia, vaikka omiansa taisi saarnailla, kun sanoi:
"Siellä on lasista ikkunat ja rautakengissä hevoset."
Mitäpä Sompio – tiiraili lautaikkunoista, ja ainakin itse kepsutteli heinäkengissä.
Sai toki Sompiokin sitten alamaailman ihmeellisiä lasi-ikkunoita, ja Sompion Hymälä sai viisastella:
"Läpi näkkyy, lämpimän pittää."
Laittoi savupirtin ukko pienen lasiläven peräseinään, laittoi toisen sivuseinään. Karsinaseinään vain jäi vanha lunkkareikä, karsinaikkuna. Sikiöt siitä kyllä rähmivät ulos, kun emo metsään mennessään pisti oven pönkään. Voitiin siitä myöskin työntää polttopuita pirttiin, ettei tarvinnut oven kautta kanniskella.
Korpilappi kopelsi, kun joutui, savupirttinsä eteen toisenkin huoneen tapaisen, pienen tuvan, jättäen väliin etheisen eli porstuan, ja sitten taas aikaa myöten asui porstuan perään kamarin. Ikivanhoja kaavoja kuvatellen asumukset itsestään hakivat sijansa sekä asettuivat suutusten ja nurkitusten. Saattoi kyllä jollakin Sau-äijällä olla heti eteisen sivussa talli, ja Korvasen ukon porstuanperäinen kamaripuura voi varsin olla ruumenhuoneenakin. Olihan se, kunhan oli, semmoinen kamaritolla, jonka peräseinässä oli pariruutuinen ikkunapahanen. Aran asuntona oli vain neliseinäinen pirttipahanen ja sen edessä karahkoista ja ruotakkeista rötistetty pistos porstuana, vaikka Ara Kittilässä naimaretkellä kehuskeli:
"Mulla on kyynnärää pitempi pykinki, kun Kittilän kaikkein suurimus talo."
Vanhojen kaavojen mukaan oli rakennusten katotkin rakennettu. Ruotheet oli alla, tuohet päällä, malot tuohien peittona, ja väkiruoto läpi malkojen harjaristin. Toisinaan oli laitettu lapinkodan tapaan turvekatto, taikka hakattu petäjänkelleksistä komea kourukatto leveine kumolautoineen. Pirtissä ja tuvassa oli vielä lämmintä pitävä, sammalpeitteinen, mullalla vahvistettu laupehuskatto, joka oli keskeltä vuolien varaan kohotettu kumuralle. Kirvheellä ja malkurilla oli rakennus salvettu, sahaa ei vanha Sompio ollut nähnytkään. Vasta Korvasen Sammu toi metsäperille ensimmäisen lankkusahan, ja se oli jo tavaton kapine, koko kylän kumma.
Eivät olleet asumukset varsin erinomaisia. Porstuan perähuone oli kylmä koppero, eikä tupa paljoa parempi. Sen ovinurkassa oli kivistä kasattu lapintakka, joka avonaisesta torvestaan liehtoi taivaalle sekä savua että lämmintä, ja hautoi helmassaan hehkuvaa hiilosta. Hymälä katsoi sitä, katsoi takan akaksi ja laittoi soman arvauksen:
"Akka istuu loukossa,
punaisia keriä helma täynnä."Tuvan ovi kitisi, samoin kuin pirtinkin ovi ja kaikki muut huoneitten ovet, puusaranoissa. Puuta olivat myös vetimet ja salvat ja naulat, metsän antamia kaikki. Romusuojana tupa usein oli, mutta voi se olla vierashuoneenakin, voi joskus olla vaikka ketunpoikain kevarina. Ainakin Korvasen Pekan, majatalon isännän, vierashuone oli ollut koko kesän kettuliesuna. Huoneessa oli majaillut puoli tusinaa ketun perillisiä vähää ennen, kun siinä joutuivat, juuri joulun alla 1841, pari viikkoa vierailemaan itse iso Elias Lönnrot ja toinen iso, M.A. Castrén. Matalan kettuliesun pikkuinen lasi-ikkuna oli paksussa jäässä, ja takan peltihoito oli täyttä lapinhoitoa. Heti kun iso hiilos oli tummunut, sai jompikumpi vieraista kaahaista katolle työntämään heinäsäkin savupiipun nokkaan istutettuun pohjattomaan pataan.
Joutui Peräpohjan uunihoito Sompion korpiinkin. Komohonka katosi pirtinharjalta, ja kivistä kopsittu korsteini sai ruveta savun vetäjäksi. Valtava muuri otti uuneineen kohta neljänneksen lattiasta, ja muurin nurkassa oli talvista tulenpitoa varten loukku, piisi, sekä kupeessa kirnulle sopiva kolo, uuninruppi.
Täyttä erämaata oli sompiolaisen asumus, sekä savupirtti että savuton. Kyllä metsä opetti miehensä asuntoa laittamaan, ja antoi, mitä mies tarvitsi. Korvesta oli koti kotoisin, ei ollut rautanaulaakaan vanhanvanhassa talossa. Korvasen Sammu toi ensimmäiset piikarit, kun rupesi rakentamaan itselleen uutta asumusta. Isä-Pekka, iso äijä, sai jo syytä kummastella:
"Komiastippa Sammu rupiaa rakentamhaan, kun tarvittee puolen tynnyrin säkin piikareita... Noo, jolla on hyvä varsa, se tarvittee hyvän tallin."
Erämaata oli asuntohoito, erämaata oli sen elämä ja aherrus. Pirtin peränpuolessa oli pöytä, pirtin paras. Istuttiin sen ääressä renkuilla ja syötiin pahkakupeista ja kalakaaroista, kullakin oma kuppinsa kokonsa mukaan, ja piimää ryypättiin korvareunaisesta hanhosta taikka kiposta, joka oli korvallinen ja kimmistä tehty. Puiset lusikat nuolaistiin ja pistettiin peräseinän lusikkakahvaan, mutta muut astiat pestiin ja korjattiin pöyänjalkhaan.
Sivuseinän vieressä oli leveä penkki, mitä suurimusta petäjää oli metsästä löydetty. Sille vaikka maata panit. Ja katon alla oli orsia, niinkuin pirtissä aina pitää olla, oli vielä päreorret ja kenkänaulat muurin vieressä. Päreorret olivat päreitä varten, ja kenkänauloihin pistettiin kosteat kengät kuivamaan.
Ja seinillä oli tavaraa. Karsinaseinällä, katonrajassa, oli emännän maitohylly monine viilipyttyineen, oli siinä viiliä tuohiropeissakin. Nauloissa taas oli kapustaa ja kauhaa, kaikenlaista voikapustaa, maitokauhaa, harmajakauhaa, kaikki metsänomaa, puunpahkoista kaverrettua. Ja muurinkolossa seisoi lämmitellen emännän kirnu.
Katsoit karjanvilja-astioiden pohjaa, monessa näit puukolla kaiverretun viissoppisen. Se oli metsäperäläisen kaikkein väkevämys tähti, se varjeli karjanviljan kateensilmiltä ja muilta pahoilta.
Sivuseinä nurkkineen oli miesten seinä. Siinä riippui miesten vaatteita, pyytövehkeitä ja työkaluja, riippui myös äijän kuikka, tuppeensa nyljetty kuikannahka, kaikenlaisten pikkuneuvojen kotelona, jopa vielä kaakkuri, vaarin tupakkahoito. Mutta muorin tupakkikaakkuri oli karsinaseinässä, muorin lähettyvillä, ja muorin joutten, lankakerien, tilkkujen ja neulomahoitojen säiliöksi nyljetty joutsenennahka, roikkelehti pitkine kauloineen ja koipineen kamarin seinässä.
Joutsen kyllä pysyi kamarissa sarvinaulassaan, mutta tupakkikaakkuriansa muori sai aina vähän päästä etsiskellä. Ainakin Korvasen äkäinen Eeva-Kaisa joutui tuon tuostakin mullistamaan koko sänkyhoitonsa ja nahisemaan:
"Tulisellekko se on joutunut?"
"Mitä sinä, ämmi, haet?" sikiöt saattoivat kysäistä. Mutta muori vain ärähti:
"Kahta kutakin! Mitä löyvän!"
Ja muori haki ja haki. Mutta kun ei löytynyt, jo viimein täytyi tuhista:
"Oli se mulla kaakkuri, mutta, anna tulinen, missä se nyt on?"
Ilta- ja aamupuhtheilla oli koko pirtti ahkerassa työssä, miehet sivuseinällä, naiset karsinapuolessa – emäntäkin, vaikka häntä mainottiin pirtin peräseinäksi. Rukki hyrräsi naisten puolella ja kartat raaputtivat, miehet kiskoivat pärheijä, tekivät astioita, väänsivät perhäisiä ja kuroivat kenkiä, kelasivat juuriköyttä ja jouhiköyttä, jopa hienoa päreköyttäkin. Piisissä loimotti tervaksinen tuli, vielä pihtari piti pärettä ja näytti tulta niille, jotka askartelivat etempänä piisistä – "eikä saanut kiitosta".
Mutta kun harmaan päivän pitkä pimeä jatkui, ja Otava viisaroi kohta luodetta, lykättiin lapiolla miesten jyrsimät veistäkheet uuninsuun alle. Tuotiin ja levitettiin lattialle vuotheet, oljista sidotut matot kuin reenliisteet, vielä porontaljat päälle ja pään kohokkeiksi puusta kopsitut päänaluskorit sekä jokin vaatemytty. Siinä oli korvenraatajan yösija. Takkinsa hän vain kuoraisi päältään, laittoi kengät nauloihin ja kenkäheinät muurin viereen kuivamaan, siitä kellistyi porontaljoille ja vetäisi peitokseen rouvot taikka villaraanun. Isännän ja emännän yösija oli karsinassa, pää kohti peräseinää, mutta muu väki makasi sivulattialla, nuorimukset ovipuolessa.
Siinä meni Sompion yö, lattialla roukojen alla, porontaljoilla, vieri vierin loikoen, pään alla pääkori. Sänkyä ei monella ollut, joskus vain laudoista seinään kopellettu laatikko isäntää ja emäntää varten, taikka vanhaa ämmiä varten. Lapset ketturoivat vanhempainsa vierillä, nuorimukset tuhisivat, kitisivät ja kiikkuivat kompsiossa taikka korissa.
Mutta ikäloput eläkevaarit ja kunnan hoitolaiset saivat tavallisesti kärvistellä kylmässä oviloukossa ja koluta peittoriepunsa painoksi halkoja – jotta olisi lämpöisempi...
Taivaanvalkeat välkähtelivät karsinaikkunasta nukkuvaan pirttiin, heitellen vaisuja valonhaamuja nukkuville rouvoille ja ympäri pirttiä nurkasta nurkkaan. Kuu katseli totisena, katseli hymyillenkin sivuikkunasta, sitten jo pilkisteli peräseinän puolesta. Mutta pakkanen pian puhalteli iltapuhteella itkeskelleet ikkunat paksuun jäähän, eikä utelias öinen kurkistelija enää nähnyt mitään.
Väsynyt erämaan pirtti nukkui, huokui ja unimielissään urahteli pimeänä yönä. Oli saateltu päivä lännen äärille, piti levähtää, ja piti olla valmiina ottamaan vastaan uutta päivää idän ilmoilta.
Näinpä jo aamupuolella, kun Otava, taivaan kello, kylän kello, koko erämaan kello, alkoi osoitella koillisia ilmoja, lattian rouvot ja raanut rupesivat liikahtelemaan. Niiden alta nousi pörröisiä päitä, unisia silmiä ja pitkään ääneen haukottelevia suita.
Karsinapuoli ensin kavahti.
Päivä oli maka tulossa, Otava sanoi, ja vanhojen ruumis sanoi, vaikka pihalla vallitsi täysi pimeys, eikä puoliyö ollut vielä varsin kaukana.
Mutta nousta piti, oli kiveliön nousunaika. Koottiin vuoteet pois, makuuoljet kääräistiin tyllylle ja vietiin porstuan loukkoon.
Taas aherrettiin piisitulen ääressä niinkuin illallakin, ja uunissakin roihusi tuli. Piisi lämmitti ja valaisi pirttiä, uuni lämmitti, ja jäiset ikkunat rupesivat valamaan vettä pitkin ikkunatelkkua. Naiset kävivät navetassa karjaa hoitamassa. Haukattiin aamupalaksi piimää, linnuntäkkää, kapahaukea ja Sompiojärven suolakalaa. Ja pimeä oli, pimeä oli vielä silloinkin, kun miehet hankkiutuivat ulkotöihin.
Pihapolku natisi jalan alla, ja kipeästi parahteli kohta joka kappale, mihin koskit. Pakkanen puri ja kouristeli kaikkia. Pirtinharjan tummasta torvesta kohoava savukin kimmurteli pakkasen painamana.
Kuului natinaa ja ryskähdyksiä tuolta ja tuoltakin, kuului porokellon kalketta ja ahkion kahinaa, kuului reenkin rohinaa. Kyläkumpu lähti hakemaan heiniä jänkäniityltä taikka noutamaan jäkäliä syksyisiltä panoksilta taikka vedättämään kuivaa polttohonkaa puurantteelle. Oli talossa ajamista talveksi, heinäjängillekin pitkät matkat, aikaisin piti aina olla menossa, jo ennen päivännousua. Työkyt ja toimelliset ihmiset ajelivat päivän edellä, ja silloin meni kaikki hyvin.
Tuskin itä kajasteli, kun poromiehet laskettelivat kyläkummulta aavalle. Kattojen tummia harjoja sekä mustia savupiippuja piirtyi vasten vaalenevaa taivasta. Aamusavut pöllähtelivät pakkasilmassa, ja sieltä täältä pimeästä killisteli pieniä punaisia silmiä. Eivät ne olleet peikonsilmiä. Naapurien piisistä loimotti lämpöinen tuli läpi jäisen ikkunan.
Oli aikojen kuluessa kohonnut pikku pirtti ja toinenkin, kolme, neljä pientä ihmisenpesää keskelle synkkää metsää. Erämaan yksinäinen eläjä oli saanut naapureita, ja kiveliön kantoinen auvakko oli ajautunut kautta koko kummun. Se oli kohta samaa valkoista aukeaa suuren kotiaavan kanssa, joka ajoi peninkulmittain kohti tuntureita.
Samoilla pihoilla saattoi olla kaksikin pikku taloa, ja toisia talontapaisia tuonnempana. Ja talojen vierillä oli tarpeellisia kartanohuonheija. Siinä oli navettaa, latoa, lammasnavettaa sekä navetan luona karjakotaa, oli vielä tallia ja porolatoa. Pieniä aittoja oli ainakin aikamiehellä oikein koko tokka. Korvasen vanhalla Pekalla oli kartanon takana, Luiron rannalla, aittoja neljin, viisin: ranta-aitta, verkkoaitta, kellariaitta, kettuaitta ja raakunkuoriaitta. Oli niistä jokin soma hulasaitta, jonka etuseinän otsa työntyi oven yläpuolelle, ja sisässä oli lauvoja kaksittain, perälauvo ja ovilauvo. Monessa talossa oli vielä savunaamainen sauna, Luiron rannalle rakennettu, jopa pieni riihi, turvekatto, kummun laidassa ja riihen vieressä vanha olkitolla.
Oli kyläkummun laitapuolilla joskus jokin lapinaitta. Neljän kannon nenässä kykötti pikkuruinen vanha hirsikömmänä, ovikin niin pieni, että lappalainen juuri siitä saattoi sukeltaa sisään.
Ja lumikinoksesta sieltä täältä piipoitti pitkiä tummia aidaksenpäitä vieri vierin, törröttäen toinen sinne, toinen tänne. Taisivat olla lumeen hautautunutta kylän aitaa.
Tämä oli Sompion korven talvinen kylä, hankien keskellä pieniä harmaita taloja, jotka komohongan taikka maakivistä kasatun savutorven kautta puhalsivat tervaista haikua. Kyläkummulla askarteli kirjavaa kansaa talvisissa toimissaan, ja puurantteella käpsehti talon lammastokka näperrellen petäjänkarhakoita, joita varta vasten oli ajettu pihaan lampaiden jyrsittäviksi.
Mutta kun suuri kesä asui parhaillaan aapojen mailla, kyläkumpu oli pieni valoisa pälvi keskellä synkkää kiveliötä. Pikkuisia pellontilkkuja oli siellä täällä pitkin kantoista töyrämää, ja ne työnsivät leipäviljaa täysin voimin, elävää jumalanviljaa mustassa lapinkorvessa.
Pitkä sorkka-aita ajoi ison kyläkummun kierrokseensa. Se oli aina kuin vihainen hirvas sarvihäkkyrät pystyssä. Se ympäröi koko kylää ja seisoi uskollisena vartiomiehenä metsää ja sen peikkoja vastaan. Sen kierroksessa asui ristikansa ja jumalanviljalla siunatut pellot, mutta aidan ulkopuolella oli suuri erämaa ja villi metsä.
Korpiloukon kansa ahersi aidatulla kummullaan. Pienet polut, monikertaan heinäkengin, vuotakengin, tuohivirsuin ja paljain jalkanahoin nurmikkoon hipsutetut, kuljettivat talosta toiseen. Ne kiertelivät kivien ohitse ja nurkkien ympäritse, kuljettivat kujaa myöten, joskus oiustivat poikki viljapellon. Kuin ystävälliset kädet ne ojentuivat naapurista naapuriin, houkutellen haastelemaan kylän kuulumisia, kutsuivat emäntää kotiinsa, sati hän kovin pitkäksi aikaa unohtui toisen talon portaille saarnailemaan.
Polku tunsi kylänsä, ja kylä tunsi polkunsa, se oli samaa henkeä kylän kanssa. Jokainen oli sitä hiertänyt ja hipsutellut, jokainen oli jättänyt siihen jotakin olemuksestaan. Se oli tuttu, se oli kuin ystävä. Vain silloin, kun hyvän naapurin kanssa sattui äkäinen sanankahahdus, polkukin heti nosti niskakarvansa pörhölleen.
Veti polku jokirantaan veneen luo, veti myös ja kiersi metsän laitaan sekä lähti sieltä, kautta kiveliön oiustelemaan naapurikylään. Se oli käymätie, vanha kyläin välinen pilkoitettu metsäkeino. Metsästä se tuli ja metsään meni, käväisi välillä vain kylää katsomassa.
Liikkui pihamailla, käpsehti poluilla ja pelloilla kylän kansaa, lapinpukuinen punahilkkakin mennä heipotti ja sukelsi pikku ovesta pieneen aittaansa. Avojaloin vain tallattiin kotoisia kenttiä, eikä vanha lappalainen tarvinnut kesäpäivän verhokseen muuta kuin ikälopun paltsarajan.
Lanta ja lappi asuivat samassa aitauksessa.
Erämaa eli niinkuin hän eli, ja erämaan kylät olivat sievät ja tasaiset. Kyläkummullaan oli vanhan sompiolaisen kaikkein mieluisinta asustella, sekä alamaailmasta tulleen erämiehen että alkukantaisen korpelaisen.
Oli vanhassa Korpilapissa vanhoja korpijuurakoita, Pelkosia, Karppisia ja muita isoja mustia, sati taas oli tenolaisiakin sekä muita lappeja, jotka olivat pieniä ja mustia. Kylän pirteissä ja pihoilla, kylän poluilla ja pelloilla heitä kyllä nähtiin, nähtiin myös naapurikylissä sekä pyytöretkillä erämaassa.
Entiset maailmanvanhat äijät olivat kohta kuin karhuja. Lyhyet takatassut, pitkät selkälaipiot ja pitkä takkuinen tukka, vielä leukaperissä iso rehuparta, jota juuri sen verran oli karsittu, ettei talvipakkasessa suu kuurottuisi kiinni – siinä oli Sompion isäntä. Vain vanhanvanhojen päälaki paistoi paljaana. Ja akat olivat paksuja takatyvisiä mätkänputkuja. Entinen Lokan äijä oli iso mustatukkainen rumilus, akka melkein samanlainen. Mutenian ukot kun tulla köyristelivät pieneen pirttiin, jo piti oikein toisen kerran katsahtaa, ovatko kylänihmisiä vai metsän lihatontteja. Leveä punainen naama kumotti ja silmänvalkoiset muljahtelivat nokisen laen rajasta. Oli siellä, Muteniassa, vanhoja aihkeja, Kuntsa-Hannua, Mutenian Hannua, Vesman Ollia, Hussi-Pekkaa, Kössö-äijää, Puhkiaista – jylhiä, pettua rouhivia jöntäntönttejä, jotka rötistivät suovanpieliksi niin kauheita korpikuusia, että toiset sompiolaiset kauhtuivat:
"Net on kun Kalevanpojan pielet!"
Eivätkä Rieston ukotkaan aivan arkimikkeleitä olleet, kovia karhumiehiä taikka rumia noitia ja pirukurikan haltijoita. Ja Kiurun metsäjärven kolot äijät, Tanhuan velhot, Luiron napaukot, Karkon vaari ja vanha Simo, joka karvareuhka korvissa makasi kiukaalla kesäpäivätkin, vielä Kairalan kuoharit, Keminkylän korpikontiot, kaikki samoja kärtsäköitä, aivan omiansa rymyämään rannattomissa korpimaissa.
Erämaa kasvatti kaltaisiansa.
Kasvatti sellaisiakin kuin Korvasen körrejä. Koko mies oli Korvasen Pekka, Eiran Sammelin poika, joka tuli kotivävyksi Mustan Antille. Antin Marke, Ruskia-akka, tapasi hänet Inarin markkinoilla, houkutteli rengiksi ja sanoi:
"On meillä tyärkin – Eeva-Kaisa!"
Pekka tuli, iso miehen kölsö, renkinä oli ja nai Eeva-Kaisan, pikkuruisen tumman tupatussun, joka tuskin ulottui kainalosauvaksi. Mutta Korvasenniemi heidän kohdaltaan kyllä seisoi, kasvoi pian koko kyläksi. Pieniä Pettereitä, Sammeleita ja Eeva-Kaisoja vilahteli pian joka nurkassa, ja yksitellen saatiin heitä toista tusinaa. Siinä jo oli perillistä, niin ettei äitimuori muistanut kohta kaikkien nimiäkään. Taisi olla kaksi Riita-Stiinaakin ja pari Petteriä. "Tulinen liekki niitä tiennyt, mitä jo oli!" Eeva-Kaisa kirvaili. Piti olla karsinoita kohta koko kartano täynnä. Seitsemäntoista ikäisenä Eeva-Kaisa oli ensimmäisensä pyörähdyttänyt.
Aika korpirymä Korvasen Pekka oli, ryski kotona ja metsässä, keitti viinaakin, että kota höyrysi, maisteli sitä ja suurenteli:
"Kyllä minä olen voimman oikialta puolelta! En ole ikänä peljännyt muuta kun kahta – ukkosta ja Kuntsa-Hannua. Ei ole minua muut liikuttanheet ... ei-je!"
Joku tietämätön saattoi kysyä:
"Mistä sinä niin olet niistä palttunut?"
Oli Pekka ollut heinänteossa, oli ukkonen jylmännyt. Toiset olivat laukanneet piiloon kuusen alle, mutta Pekka oli vain hyppinyt ja karjunut:
"Mitä tet pölkäättä?"
Mutta kun pitkäinen oli oikein leimahtanut ja jyrähtänyt ja lennättänyt ukkoa kymmenen syltä ilmassa, jo täytyi todistaa:
"Näkkyy olevan väkevämpi kun minä."
Korvanen oli iso talo, varsin renki piti olla. Mutta Pekka, äkäinen äijä, väliin röykytti renkiä niskasta, riepoitteli tukastakin ja karjui:
"Se pittää olla niinkun minä sanon!"
Kaapin Antti, lapinmies, pysyi talossa kumminkin monta vuotta. Saattoi naapuri jo kerran ihmetellä:
"Taitaa olla hyvä talo, kun niin kauvan olet ollut."
"Naa, killa se muuten, mutta vasempi puoli lusikkaa reppii suuta." Antti sanoi emäntää tarkoittaen, ja syödä mäyhäsi.
Korvas-äijä sattui kuulemaan renkinsä ruokapuheet, tuli julmana, otti niskasta ja riuhtaisi yli pöydän, ruotaisi lattiaan ja kysyi:
"Joko lusikkapuoli parani?"
"Mikäpä sen lienee parantanut", Antti kitisi.
Äijä pyörähdytti toisen kerran, niin että kantapäät kapisivat katossa ja taas karjaisi:
"Joko lusikkapuoli parani?"
"Na, killa se nit luottaa ... siliä se on", renki natisi, mennä könttyröi pöydän taakse ja rupesi tukkimaan lusikkaa suuhunsa.
Kymmenen vuotta Kaapin Antti palveli Korvasen Pekkaa. Mutta kun hän lähti, ukko ei enää ollut saada uutta renkiä. Pelättiin äijän kovia kouria. Viimein Kuntsa-Hannu, mutenialainen karhu, kummasteli ja sanoi:
"Eikö sinne nyt kukkaa uskalla? Pölkääkö net?"
Ja Hannu meni ja oli, ja äijä maksoi hyvän palkan.
Mutta istuttiin kerran illalla ja tehtiin puhdetöitä. Hannu ahersi astian teossa, ja äijäkin kopelsi astiaa. Äijä teki ruman viilipytyn, kovin ruokottomasti kaarnoineen väänsi vannetta sen ympärille. Ja kumminkin hän siinä taas rupesi renkiä neuvomaan, monet kerrat sanoi, että niin ja niin pitää tehdä. Viimein renki äsähti:
"Ja sinä rupiat neuvomhaan ... itte noin ruman tejet. Saat kysyä multa, kuinka astia tehhään."
Isäntä karsi paikalla rengin niskatakkuihin. Mutta Hannu iski kiinni suuret karhunkouransa, rutisti, nosti ja roikaisi äijän lattiaan, niin että rymähti. Ja sanan puhumatta renki sitten paineli ulos. Siellä oli suuri pirukurikka seinän vieressä. Kuntsa sieppasi kurikan ja kirvaisi:
"Sen koranus ... minä puotan alas koko huonheen!"
Pirukurikka rupesi heilumaan kahtahalle, ja nurkanpäitä alkoi pyörähdellä pitkin pihamaata. Jymähteli vain.
Isäntä kuuli jylmeen, juoksi pihalle, näki nurkanpäitten poukkoilemisen, ja huusi hätäisenä:
"Älä, hyvä mies! Älä, älä, hyvä mies! Sovithaan pois!"
"Sen koranus!" kirvaisi Kuntsa, lennätti kurikan navetan seinään ja asteli pirttiin – ja oli renkinä monta vuotta.
Liikkui Luiron kylillä ja metsissä usein kumma olio, hiihtoi taikka käydä käpsehti taikka ajeli porolla. Se oli koko kolo nähtävä: puiden välistä välkähteli punaista ja mustaa ja valkoista, niinkuin olisi siellä liikkunut kirjava nautasonni, mutta pää oli kuin koiralla.
Se oli kumminkin niin ihmisen näköinen, että outo luuli sitä kyöpeliksi.
Koko metsäperä kyllä tiesi, että kirjava kummitus oli Värriön Heikki, Korvasen ison äijän ja pienen Eeva-Kaisan perillistusinan poikia.
Heikki oli aikoinaan muuttanut Korvasen kummuilta Tanhuan taakse Värriöjärven töyrille, Hän oli löytänyt sieltä hyvän Anna-Marian, veljettömän maatyttären, maanperillisen, ja saanut sekä Anna-Marian että talon ja tullut mainittavaksi Värriön Heikiksi.
Kylän kummana ja metsien kummana saikin mainita, kun Värriön ukko käydä kepsutteli, ja laipioilla oli nautavasikan nahoista kursittu mustan-, punaisen- ja valkoisenkirjava peski, ja päässä keikkui kamala karvareuhka – kirjava koirannahka, jonka kuono irvisteli otsalla maka lakinkilpenä, etukäpälät pitelivät korvia, ja häntä takakoipineen roikkelehti hartioilla. Toisin vuoroin Värriön korpiheikki taas mennä vouhotti, niin että lampaankirjava kelsiturkki löyhki, ja päässä oli lakki kuin turvemätäs. Lakissa oli paikka lyöty paikkaan kymmenin kerroin, ettei pohjakuoria näkynyt mistään. Pokurin ukko oli paikkoja kerran lueskellut ja saanut niitä satakaksikymmentä, ennenkuin meni sekaisin. Koko metsäläinen nähtiin silloinkin, kun Värriön Heikki oli sadepäivänä paimenessa. Ukon päässä oli tavaton tuohesta väännetty lakki ja yllä tuohilevyistä koottu päänreiällinen kauhtana.
Samaa metsää oli Heikin talokin Värriön takarannalla. Koko rakennuksessa ei ollut rautasaranaa, vitsoista väännetyt saranat natisivat kamarinkin ovessa.
Asusteli Sompion kiveliöissä monenkaltaista korpelaista. Oli vanhaa Mellan äijää ja Riimin Ellaa, Metto-Aaroa ja Mellan Leenaa, Pönkkä-Pekkaa ja Pulli-äijä-kallasta, asusteli myös useita Suikkeja, vanhoja lappeja.
Nähtiin Sompion korpikummuilla monesti Könnin Juutti, joka majaili Kopsusjoella, Valkeasilmävaaran laidassa, nähtiin myös Suikin Juntto, joka joskus rähjäili saman mukan toisella rannalla.
Suikin Juntto, kylmänvihojen röykyttämä vanhapoika, juti talvella kelkka perässä kyliä myöten hääräillen akkojen apulaisena, kesällä taas souteli veneromiskolla pitkin jokireikiä, taitteli akoille lehtiä ja seisotti elukoita. Pekkalan pahankurisen potkuritammankin Juntto puoski, niin etteivät sen takajalat enää nousseet. Mitä lienee mies tehnyt, mutta ylpeillen hän sanoi konille:
"Nit on kimmenentuhatta leviskää hännän päällä. Ähäh, eipä jalka nousekkaan!"
Kun Juntto keväällä meni ensi kertaa Kopsuksen rantaan, hän kyseli veneeltään:
"Na, minkäkaltaisella tuulella sie nit olet?"
Sitten hän työnsi purtilon jokeen ja sanoi:
"Hukka matkan leikkaajaksi,
karhu kuorman kantajaksi!"Könnin Juntti oli samoja Suikkeja, tuhkalappalaisia, kuin Suikin Juntto, mutta kun hän kuuli saarnattavan kuulusta Könnin mestarista, joka teki kummia kuokkamiehiä, teki tusinan puisia lautamiehiä, jotka vastasivat tuomarille: "juu-juu!" teki rahaakin ja paljon muuta merkillistä, niin hän, Suikin Juntti, rikas porolappi, tuhantisen porotokan isäntä, rupesi nimittelemään itseänsä Könniksi. Sitä enemmän, kun sai emännäkseen Neblos-Lokan komean Tiinan.
Siinä jo olikin Juntille saalis, Lokan "Kaunis-Tiina", koko Korpilapin kuulu, jolle ei kelvannut kukaan. Papin olisi juuri ottanut, mutta hänelle taas ei kelvannut metsän tytär, kauniskaan. Vasta kun joutui vanhaksi, eikä enää kukaan käynyt kysymässä, Tiina meni metsänkiertäjän emännäksi ja ylpeili:
"Kyllä Suikin tokka elättää!"
Elättikin, Mutta kun kauhea rutto kierteli kiveliöitä ja kaatoi Juntinkin tokan, niin Kopsusjoen kotamökkiin Tiina Könninsä kanssa sortui, sortui kaikkein kurjimmille päiville. Kenkärajat ja riuttaeläimet usein kiehuivat mökin keittopadassa, ja toisinaan Tiina nälissään kuuhkaili metsässä etsien luita, joita oli ennen hyvinä päivinään keittoineen kumonnut kantojen tyville.
Mutta Juntti vain kehuskeli itseään Könniksi, Ja Könniksi koroitteli häntä koko Sompio, vaikk'ei Juntin kourista liikoja rahoja lähtenyt, eikä liioin lähtenyt lautamiestä, ei kuokkamiestäkään.
Mutta komeita poikia ja tyttäriä lähti Kopsus-Könnin kömmänästä, vaikka se oli kuin koiranpesä – pitkän miehen piti kohottaa koipensa seinää vasten, kun heittäytyi lattialle loikomaan. Neblos-Lokan Tiina oli hyvää lähtöä. Kömmänän sieviä valkeita tyttäriä etsittiin talonemänniksi. Pirkko vietiin kirkolle Paavon-Mattiin, Kaisa-Sohvia Korvasen Hans-Petterille, ja pojat painelivat maailman herroiksi.
Siitä Könnin Juntin hyvin sopi suurennella:
"Na, Antti-veljen sikiöt on kun – mistä puhallettuja, pieniä ja mustia, mutta meän lapset on kun suusta syljettyjä."
Paavon-Matin emäntä kyllä, kun poika toi Kopsusjoen Valkeasilmävaaran tytärtä appeloihin ja lennätti vielä kirkkoonkin, huudahteli ikkunasta katsoessaan:
"Hoh hoh! Könnin Valkko, Valkko-tamman Valkko-varsa kirkhoon ajjaa ... Tpruu tpruu, Könnin Valkko!"
Ja Korvasen Juntti naureskeli pientä miniäänsä katsellen:
"Tulis tuosta hyvä vänkkipannun tukko."
Mutta Könnin Juntti Tiinoineen vain tuherteli Kopsusjoen koiranpesässä. Kävi Juntti joskus pyytöretkellä, oli viikkoja – akka nälissään kotona. Tuli Juntti viimein kotiin, löi kintaansa lattiaan ja kirvaisi:
"Hoh, koranus, meinas rietas syöttää veturin vetolämpsän, mutta oli pojalla pyssy myötä."
"Minkä, hyväseni, sait?" Tiina kysyi. "Pyynkö sait vai riekon?"
"Sain mie meton – eikö nälkä jäänyt!" Juntti ylpeili ja heitti kalutun täkkäluun lattialle.
Siinä oli suuren Könnin koko saalis.
Osasi Juntti, kuin ainakin hyvä Könni, lähteä heiniä noutamaan Kalahelmasta Kopsusjoelta. Tiina laittoi ajohärät valmiiksi.
Mutta iltapuoleen kuului joelta kova huuto:
"Tiinaa ... Tiinaa! Tule tää-änne!"
Tiina hätäisenä juosta haapsottaa joelle. Siellä Könni istua könöttää etuporon heinäkuormassa, Tiina kysyy:
"Mikä, hyväseni, täällä on hätänä?"
"Naa, kun tuo takahärän häkki tarttui kanthoon. Päästä, hyväseni, se irti!"
Kaukana kiveliöissä oli Könnin Juntin kömmänä, kaukana oli koko Sompion korpiloukko, jossa erämaalaiset ahertelivat.
Oli jossakin etäällä, metsien takana, kirkonkylä, jossa kristikansaa istutettiin jalkapuussa, konttautettiin pitkin kirkonkäytävääkin, kuka oli laittanut jalkalapsen, seisotettiin myös poronvarkaina kaaristettuina isoon mäntyyn. Olipa siellä Pietarinkankaalla aikoinaan Pyhäjärven Pietarilta, murhamieheltä, lyöty kaula poikki ja ruumis naulattu petäjänkylkeen mätänemään.
Ja siellä, kirkonkylässä käytiin käräjiä, pantiin asioita lenkkiin ja riideltiin. Mutta vanha Sompio ei pannut asioita lenkkiin, eikä lähtenyt tuomarien tupiin torailemaan, Sompio vain vannoi omat valansakin, niin että ne pitivät, repäisi oikein riettaan nimen kautta:
"Piru saa minut viijä kun höyhemen, jos ei se ole niinkun minä olen sen puhunut!"
Sompion tasavissa kylissä oli omat lakinsa ja käräjäpaikkansa. Tuli kylänukoille jostakin riitaa, tuli lopulta äkäinen tinka, kun toinen tiesi hyvin, toinen vielä paremmin, taikka sattui ankara sananväänne, vaikka uskonasiasta, jo mentiin ulos katsomaan, kumpiko oli oikeassa. Nyrkeillä siinä kahta puolta tunnusteltiin asianlaatua sen kuin ennätettiin, oli kourassa vielä lujikkeena visapiippu taikka messinkinen peilituusi. Tunnusteltiin pitkistä niskatakuistakin, ja joskus, kun ei asia tahtonut ratketa, täytyi raastaa pahaisia parseeleja, niin että lopulta oltiin kohta alkosen alastomina. Täytyi riepoitella niin kauan, että jommankumman piti myöntää:
"Kyllä sinä näytät olevan oikeassa."
Asia oli ratkaistu, eikä siitä enää kitisty, eikä pitkiä vihoja pidetty.
Entinen Rieston Jaako ja edesmennyt Lokan Antti mittelivät rajakkaisia rantaniittyjänsä. Jaako pyyhkäisi palasen Antin rajakarvoja, Antti sieppasi satasen Jaakon luonnontakkuja, Jaako taas leikkasi suuren loven, Antti huiteli vielä suuremman. Eikä puhuttu ei sanan puolta, lyötiin vain heinää kenttään ja jurnattiin sikäkerrassa.
Mutta kun satuttiin samaan aikaan rajaniityille, tutkittiin nyrkeillä ja visapiipuilla, kuinka kulkee niittyjen raja. Kauan aikaa piti asiaa tutkia, ja ankarasti siinä nyrkit heiluivat ja visapiiput lukivat pykäliä. Viimein kohta alastomaksi riepoiteltu Rieston Jaako sai puhkunsa välistä puhalletuksi:
"Pa-pane nyt raja niinkun tiijät sen olevan!"
Tuomarikin joskus ihmetteli, kun ei Sompiossa pantu asioita lenkkiin. Mutta Sompion lautamies sanoi hänelle:
"Nyrkillä siellä tasathaan kaikki."
Akat taas tasasivat asioitaan piekalla, leipälapiolla, Näkemiään puhui Sompio, kun sanoi:
"Piekka on akkain tappeluvärkki."
Tällaisia olivat eläjät, ja tällaista oli elämä vanhan Sompion kyläkummuilla. Erämaassa oltiin, ja erämaata oltiin.
Kylät olivat sievät ja tasavat – peninkulma väliä. Kylän ahertajat olivat sievät ja tasavat – peninkulma väliä. Toiset olivat kuin lakeistorvesta työnnettyjä, toiset kuin suusta puhallettuja, mutta silti samoja jumalanluomia korpelaisia. Toinen ei ollut toistaan parempi.
Kaikilla oli sama vaellus: korpikylä kummulla, rannaton erämaa ympärillä, ja ylhäällä Jumalan korkea taivas.
Taka-Lapin tie.
Tuhatmutkainen Luiro oli vanhan Sompion parhain kesäkeino, kun piti erämaihin kuljetella kuormia taikka saatella matkamiehiä taikka sauvoa ja soutaa Lapin virkaherroja, milloin ylös kohti korpimaita, milloin kohti alamaita.
Erämaan joki oli pitkä ja ankara, alaspäinkin lasketella, sati sitten sauvoa ylöspäin. Venemies sai itse olla jutona, ja ylimaihin yritettäessä virta vielä puski vastaan, minkä jaksoi, koskissa kohta vihaisena höyryten. Venemiehenkin se pani höyryämään. Hartiavoimalla ja selkähöyryllä noustiin Luiro ja Luiron kosket. Viikkokausin saatiin rähjätä ryöppyisellä virralla, ennenkuin oli käyty Kemijärvellä. Vielä monin verroin pitempi ja vaivalloisempi oli jokiretki Keminsuulle, meren rannalle, joka oli jossakin kaukana, hyvin kaukana tuhansien mutkien, koskien ja korpien takana, kohta kuin toisessa maailmassa.
Ei sellaisia retkiä tehty turhan takia, Yliperäläiselle oli jo kylliksi jokimatkaa ja mutkaa, kun rimpuili Lokassa taikka Tanhuassa, taikka puski Sompiojärvellä. Luirojärvi oli jo tavattoman taipaleen takana.
Joskus kyllä Mutenia ja muut Yliperän ylimmäiset, Riesto ja Korvanenkin, käyttivät vesikeinonaan myös isoa Kitistä, milloin oli käytävä vaikkapa Sodankylän kirkolla. Mutenian perä lasketteli ja mutkitteli pientä Mutenianjokeaan sekä sitten nousi ja mutkitteli Riestonjokea ylös Vuotson rämiöille. Siellä yritti keino katketa, kun Riesto käännähti tuntureihin. Täytyi raahata venettä jänkiä myöten neljänneksen taipaleen, ennenkuin oltiin Tankajoessa. Sitten jo taas päästiin laskettelemaan myötäistä, Tanka veti Kitiseen ja Kitinen kohti kirkonkylää. Kovia koskia kyllä oli matkalla ja monia mutkia, mutta virta oli myötäinen – vastainen palattaessa. Raskas keino tämä oli, mutta täytyi taivaltaa, kun oli erämaalaiseksi luotu, eikä parempaakaan ollut. Väliin vainajakin, korpivaelluksensa päättänyt, sai viimeisenä maailman vaelluksenaan kiertää Kitisen keinoa.
Mutta kun liikuttiin keveinä jalkamiehinä, heinäkenkää heiluttaen, kontti vain kantamuksena, oiustettiin Luiron pitkät metsämutkat. Korvasesta polkaistiin pilkoitettua käymätietä suoraan poikki kiveliön Lokkaan, ja Lokasta taas vaellettiin Kyläselän vanhan markkinasiljon sivuitse Tanhuaan. Täältä kuljettiin edelleen kohti Sivakkamaata, Kairalaa, Pelkosennientä ja Kemijärveä, Taikka asian ollen käännyttiin Tanhuasta poikki kairaan sekä asteltiin Kiurujärven, Kelujärven ja Siurumaan kautta Sodankylän kirkolle.
Samoja kesäpolkujen maita taivalsi ikivanha Taka-Lapin talvitie. Ajettiin alamaista käsin Kemijärveltä pitkin Kemijokea Pelkosenniemeen ja sitten Luiroa myöten, jokimutkat oiustaen, Luiron kylille Sivakkamaahan ja Tanhuaan.
Ajoi talvinen alamaailma tänne toistakin tietä. Torniosta oli hyvä nousta Ylitorniolle, sitten sieltä kääntyä ja taivaltaa poikki kairojen Kittilän kautta Sodankylään sekä edelleen Kelujärven ja Kiurujärven ohitse Luirolle ja Tanhuaan.
Tanhuasta taas noustiin Luiron takarannalle ja ajettiin maita myöten sivuuttaen Angelijoet ja Kyläselät, halkoen monet jängät ja aavat – oli Pespistijänkää, Purnuaapaa, Suikelota ja Kieroselkää. Maantiesuvannosta taas lasketeltiin vähän Luiroa, oiustettiin poikki niemen Lokkaan, levähdettiin kylässä ja taas puhallettiin Pellikotsamoita, Kaippaskaltioita, Aapraminjänkiä, Naarasaapoja pitkin Korvasen äijän hoitoihin.
Korvasesta jälleen oiustettiin, monia maita ja vaaroja ylittäen sekä aapoja halkoen – Seitajärvenaapa, Tinkiaapa, Kaita-aapa – Karapuljuun Luirolle, tunturien kuuluviin. Sieltä ajettiin edelleen Kynttiläjänkiä, kankaita ja vaarojen laitoja pienelle Luirojärvelle.
Täällä suurien tunturien tyvillä, Taka-Lapin porteilla, jo voitiin levähtää. Oli täällä petäjäisellä kankaalla, järven etelärannalla pieni autiotupa, oli ainakin jo 1700-luvulla. Se oli muinaisten matkamiesten ja markkinamiesten vanha majatalo. Asujaimeton tupa vastasi kyllä kylmältä, kun sinne astuttiin, mutta sittenkin se jo etäältä viittoi ja kumotti lumikinoksista kuin harmaa kotipirtti. Rätisevä tuli, joka kohta loimotti tuvan arinalla, keskellä permantoa, lämmitti kuin kotoinen roihu.
Tunturituvan turvissa oli hyvä levähtää ja sitten taas lähteä jutamaan kohti Taka-Lappia.
Luirojärven takarannalta, Maantielahesta, noustiin maihin ja upottiin tuntureihin, mennä tuherrettiin Maantiekurua poikki Saariselän jylhän, lumisen ja pahtaisen autiomaan, jossa monet synkät tunturipäät katsoivat oudoissaan.
Tunturien yöpuolella, Taka-Lapin äärillä, juti tie Aittajärvelle, kävi Suomujoen autiotuvalla ja taas ajoi edelleen Akujärvelle sekä sieltä Inariin taikka toisaalle kohti Ruijan rantoja, Näytämöä ja Reisivuonoa.
Vanha talvitie oli mitattu ja määrätty neljännestolpin. Puiset neliskulmaiset patsaat, kolmatta kyynärää korkeat, seisoivat tien ohessa oppaina ja vartijoina. Ja patsaiden päämulikka oli veistetty lohenpyrstölle. Joku mulikkapää on vieläkin pystyssä ja hahmollaan, ainakin Aapraminjängällä Korvasen ja Lokan välillä.
Pilkkapetäjätkin olivat tien ja tien kävijäin oppaina. Pitkät kylkiläikät puhalsivat pihkaa ja vilkuttivat valkoista puun kummaltakin sivulta, näyttäen tienkeinoa sekä menomiehelle että takaisin tulijalle. Jotkut isot ikäpetäjät koettavat vieläkin hoitaa vanhaa virkaansa, vaikk'ei tietä enää paljoa tunnu, eikä kovin pilkkaakaan. Harmaana kolona se on painunut melkein umpisukkeloon.
Kesäkaudet lapintie sai olla omissa oloissaan. Kulki, kuka kulki – kulkekoon, niinkuin haluaa. Mutta talvella tie oli jumalanilmojen ja sompiolaisten hoidoissa. Pakkanen pani pohjat, taivas pudotti kelin, ja talviset lumiuhot riepoittivat tukkoon syvimmätkin jäljet, joita vasta jotkut markkinamiehet taikka muut kulkijaimet olivat ahkioillaan auranneet syvään lumikinokseen. Sompion ukkojen piti tikoittaa aavat ja jängät, jotta matkamies umpihangessa ja lumipyryssäkin pysyisi oikealla keinolla. Joka ukolla oli määrätty tieosansa. Näinpä 1765 oli tien tikoittajina Pelkosta, Araa, Mustaa, Kilpimaata, Luiroa, Peunaa, Perttusta ja Oinaan Jussaa. Kurisian Andaraksen osa ulottui Taijanleikkauksenselästä Poikkikatkaisemaan, Keitsan Hannun tie päättyi Karhakkakaartoon, josta taas Neblos-Lokan Jussa tikoitti Herrakaltionjänkään. Mustan Andaraksen osana oli Naarasaapa, ja Suuvan Pieran piti huolehtia Tynnyrikummusta Koputuslammentörmään sekä koko Sompion yhteisesti Koputuslammentörmästä aina Inarin rajalle, Luppukuruun asti, viisi vanhaa peninkulmaa.
Moni mies muinoin ajeli tätä lapinkorpien yksinäistä keinoa, ajeli pakkasen käsissä kärvistellen, lumipyryssä tohmertaen, ollen alituisesti aivan jumalanilmojen ja käyräsarvisten jutojensa armoilla – ympärillä armoton erämaa. Vaelsi aikoinaan Esaias Fellman, vaelsi myös "Herra Gabriel" monet kerrat, vaelsi moni muu hengen mies, joka oli saanut osakseen kaukaisen Taka-Lapin paimenen viran. Jaakko Fellmankin juti kauas tunturien yöpuolelle, kaikkein kauimmas ja korkeimmalle, meni ja tuli useat kerrat. Samaa keinoa sieltä taas palattiin – sati palattiin. Aina joku sinne uupui ja upposi, jälkeläisiä vain jäi tunturien taakse lappeina elämään. Ei jaksanut pappi riepu laittaa lapsiaan Lannanmaahan opinteille. Kohta satapeninkulmainen lapinkorpi pakkasineen ja lumiuhojen umpeen ajamine teineen oli läpi käymätön erämaa köyhän lapinpapin lapsiparvelle.
Ajeli tätä Taka-Lapin tietä kohta sata vuotta takaperin Elias Lönnrot ja M.A. Castrén – jopa juuri joulurauhoissa kaamosaikana. Oli koko raito samassa matkassa, inarilaisia ja sompiolaisia, seitsemän miestä, kolmekymmentä poroa. Korvasen Pekan, ison äijän, kettuliesusta lähdettiin oiustamaan halki aapojen kohti Karapuljua ja Luirojärveä. Neljä, viisi päivää rähjättiin tunturimaissa ja erämaissa, lumipyryssä ja pakkasessa, maattiin rakovalkealla auki taivaan alla, maattiin Suomujoen autiotuvassa. Aatonaattona lähdettiin Korvasesta, ja kolmantena joulupäivänä päästiin Inarin Pielpajärven pappilaan.
Samaa tietä ajelivat maakunnan kauppasaksat, kun kävivät Inarin ja Utsjoen markkinoilla taikka veivät Ruijaan voita, poronlihoja ja -taljoja sekä riekkoja. Alamaihin ajettiin taas joskus Tornioon ja Keminsuuhun asti. Hitaasti liikkui pitkä kuormitettu raito. Voi hyvin vierähtää parikin viikkoa, kun metsäperäläinen raitoineen käydä junnasi Sodankylän kirkolla.
Ajettiin myöhemmin toistakin tietä Taka-Lappiin. Mentiin Muteniasta Sompiojärvelle sekä sieltä Nattasten nokati Kakslauttasen ja Viutavaaran kautta Laanilaan, Kaunispään tyville, Laanilasta kaahistettiin yli tunturien ja lasketeltiin Ivalojoelle Kyröön.
Tätä tietä jutivat kymmenet Sompion ja Keminkylän ja koko korpiperän voiraidot ja kaupparaidot, jutivat Polvari-Jaakot ja Sau-Kaaperit sekä muut isot markkinamiehet.
Kulkivat samaa keinoa myös sadat Ruijanrannan kalamiehet. Alamaailmasta päin heitä tuli, toisia aina Kuusamosta ja Vienan-Karjalasta asti. Keväällä matin ja marian väliviikoilla oli suuri meno, miestä, ja naistakin, oli aivan köytenä nousemassa. Luironkylässä oli oikein Luiron markkinat, ja Luiron Simon suureen pirttiin sekä Karkkoon ja Takkiseen mahtui kerralla kymmeniä matkamiehiä. Luiron äijä oli varta vasten rakentanut tavattoman pirtin, että oikein paljon kerralla mahtuisi Ruijan miestä. Mahtuikin neljä-, viisisyliselle lattialle kansaa, ja tarkeni. Pirtin tavaton kiuas nieli sylin täysin tervashonkaa ja puhalsi lämmintä pirtin täysin, lattiasta lakeen asti. Ja Luiron markkinain aikana pirtti oli aina kulkijaa täynnä. Toisia meni, toisia oli tulossa, ja kyytiä kysyttiin. Kymmenin poroin heitä lennätettiin tunturien taakse. Lappalaisiakin tuli aina Inarista asti raitoineen, ja ruijankävijä istui joka ahkiossa, kun lapinukko lähti ajamaan kohti ylimaita.
Lokan Antin emäntä, Ontu-Eeva, Korvasen Pekan tytär, oli koko kulkukansan tuttu. Eevalla oli hyvät puheet, ja ruokaa pöytä täynnä, ei syötävä loppunut kesken. Kaikki matkamiehet tunsivat Eevan ja sanoivat:
"Nyt lähethään Lokhaan, Ontu-Eevan talhoon!"
Eevan hoitoihin myös Ruijan kalamiehet rukattivat, vienalaisetkin naurissiemenpusseineen. Karjalan miehillä oli, kun olivat Jäämerelle menossa, repussaan pussillinen naurissiemeniä, joilla he vaihtoivat emänniltä piimää ja muutakin syötävää. Vienan siemenillä oli kylvetty kohta kaikki jokivarren nauristarhat.
Kesällä Ruijasta palatessaan monet Jäämeren kalamiehet vaelsivat taas samaa tietä. Luiron myötävirtaiset kevätkesän vedet olivat väkeviä kyytimiehiä. Nattaset työnsivät ruijankävijöitä joukon toisensa perästä Sompiojärven takarannalle, ja Sompio oli siellä jo veneineen vastassa.
Kyläläiset olivat pitkin kevättalvea varta vasten rakennelleet isoja jokiveneitä, kolmilaitoja. Sodankylän Hannun Matti oli alussa ollut oppimestarina. Tarvitsikin metsäperä opastusta, sillä omin opein kopelletut veneet olivat pieniä pahaisia kaaroja, joilla keikuteltiin vain kotivirroilla ja Sompiojärvellä. Mutta sitten ruvettiin tekemään oikeita jokisoutuja, ja mentiin joskus koko joukolla Ruijan kalamiehiä vastaan Sompiojärvelle. Kerrankin lokkalaiset soutivat kuudella purrella, Riesto viidellä, Korvanen neljällä, ja Muteniakin oli mukana. Kaikki veneet olivat ruijankävijäin ostettavina.
Jäämeren kalamiehet maksoivat rahat, työnsivät sompiolaisen järveen ja lähtivät soutamaan. Vene toisensa perästä lähti ujuttelemaan, veneessä miestä, minkä kantoi.
Ja lasketeltiin joskus aina Kemiin asti.
Mutta jäätiin joskus taipaleellekin – vaikka vene oli Sompion kummuilla varpehittu ja pantu laitoihin läikän, varraa. Jäi kerran – taisi olla 1862 – Luiron Ylikönkääseen kaksitoista miestä, kun kahdeksantoista oli laskemassa, Tervolan Kolmosen Jussi perämelassa. Miehet kyllä tahtoivat, kun kovaa köngästä lähestyttiin:
"Maalle pittää tässä mennä!"
"Uusi vene ja vanha kivi!" perämies vain suurenteli ja laski könkääseen, lasketti pitkin kovia kuohuja, jo päästätti pahalle kivelle – ja siinä oli miesten meno. Hukkuneita vedettiin kosken alta mies toisensa perästä.
Mutta Kolmosen Jussia ei vedetty koskaan – Luiro vei.
Kesätöissä.
Oli suuri kesä tulossa Sompion erämaihin. Päivä katseli öisin jo Nattasten harjoilta. Hanhet, joutsenet ja kurjet olivat jo aikoja palanneet kesämailleen, jänkälinnut elämöivät vetisillä aavoilla, uimalinnut narisivat sulapaikoissaan, ja västäräkki juoksenteli navetanharjalla. Pitkä pyrstö vain keikkui, kun se iloissaan saarnaili:
"Kesä tulee, on kiirus, paljon työtä ... kesä tulee..."
Ja Sompio aherteli kyläkummullaan. Emännät juoksentelivat ja touhusivat navetassa. Sieltä kuului kova ammuminen. Oltiin laskemassa karjaa taas ensi kertaa kesälaitumille. Karja oli saanut pitkän pimeän talven, pimeän navetan seinään kytkettynä appaa jäkälistä, kortteista, ruumenista, jopa sonnastakin keitettyä moskaa, aina samaa höyryävää moskaa, jota soppahaarukalla ammennettiin navetanmuurista. Eikä jumalanpäivästä koko talvena ollut muuta merkkiä kuin, mitä aina silloin tällöin läikähteli navetan oven avauksesta.
Vai ikkuna! Sitä ei navetassa näkynyt, pieni sontareikä vain peräseinässä.
Oli jo pääsiäisyönä, ainakin vappuna, pantu parhaan lehmän kaulaan tuttu kello, ja siitä annettu kaikille suoloja. Se oli jo varma merkki kesän tulosta, kellokin sitä kalahteli. Lujuketta antoi vielä päivä, joka kilotti yhä kirkkaammin joka oven aukaisusta, ja moska tuli aina heikommaksi, ei oikein tahtonut vatsaa täyttää. Nälkä-Erkki oli jo saapunut metsäperille.
"Kesä on tulossa", koko navettakunta arvasi ja huutaen sitä julisti.
Mutta sitten vasta huuto ja teutuminen alkoi, kun emäntä tuli navettaan – voi tulla isäntäkin – ja soitti kellolehmän kelloa joka lehmän korvan juuressa, antoi kellosta suoloja jokaiselle ja supatti korvaan:
"Seuraa kellokasta,
niinkuin piru seurasi sitä lautamiestä,
joka väärän valan teki!"Kaunikit, Punakorvat, Karjavallat ja Eloherrat katselivat hinkaloisthaan ymmärtävän silmin, kun emäntä sormellaan vetäisi tervaristin navetan ovipieliin, piirsi vielä ristin joka lehmän jorvapuoleen, vatkoi sitten kuumaa tuhkaa navetan lattialle ja lopuksi asetti rautakangen kynnyksen viereen turpeen alle, keritsimetkin, vielä virsikirjan oven kamanaan.
Ei karjakunta ymmärtänyt, että siinä heitä varjeltiin kortoilta ja kuutilosilmiltä ja metsän pahoilta, mutta kaikki, aina Jallu-sonnia myöten, tiesivät, että tervaristit, kellosuolat ja rautakanget olivat suuren ja vapaan kesän parhaita merkkejä.
Huutaen riensi karja navetasta ulos. Tuskin se malttoi haistella ja maistella heinätukkoa, joka houkutteli karjakujalla. Iso rautapata oli peitetty emännän hameella, ja heinät törröttivät sen kauluksesta, karjan hyviksi ne oli siihen laitettu. Puhdasta jumalanilmaa ja tuoretta kesää täytyi vetää henkeensä turvan täysin. Täytyi hypähdellä ja huutaa, huutaen tervehtiä suurta kesää. Täytyi huutaa sitä koko kylälle.
Olikin kartanomaalla huutoa ja teiskausta, kun ison korpitalon karjakunta pääsi valloilleen. Lokan Antin navetasta purkautui neljäkolmatta sarvipäätä, täyttä lypsävää, ja Pekan emäntä lasketti ulos kahdeksantoista. Ja kaikille oli kesä kaikkein riemullisin asia.
Ja kumminkin oli ympärillä vielä miltei ruskea kulo.
Mutta pieni pihkalehti puhalteli huumaavaa tuoksua, ja päiväpuolilla vihannoi ihana nurmi. Vähän sitä oli, mutta siinä oli kesänmaku. Se oli makeampaa kuin parhain moska.
Suuri metsä, joka alkoi heti aidan takaa, oli karjan kesämaa. Sinne emäntä ohjaili omenoitansa, vei metsäveräjille siunaillen ja toivotellen:
"Iesus siunakhoon! Pysykää tervheinä ja raittiina taas tämänkin kesän!"
Tuntuipa metsäkummulla melkein juhlapäivältä, yhtä hyvin navettakunnan mielestä kuin pirttikansan. Maaemo tarjosi karjalle tuoretta ruohoa, pirtin emäntä laittoi väelleen hyvät purukset: makeata kokkajuustoa ja muuta maitoruokaa sekä kuivaa lihaa – leivästä ei ollut lukua.
Paimenellekin, paimenmiehelle, emäntä antoi matkaan parhaat syötävät: juustoa, voita ja metsontäkkää. Vai oliko parempaa suuhun pantavaa? Sen tiesi vain, ken oli pistellyt metsontäkkää voin kanssa, vielä maistanut juustoa välipalaksi.
Tarvitsikin karjamies hyvät eväät, sillä paimenkeinossa piti syödä myötäänsä. Siitä lehmätkin olivat liikkeellä ja söivät ahkerasti ja sitten illalla toivat emännälleen hyvät tuomiset: täysinäiset leilit. Tammikit, Ilonat, Keisut ja Hillankukat tulla keikuttelivat tyytyväisinä metsäretkeltään. Kello takoi komeasti tahtia, niinkuin vanha Hymälä oli kuullut:
"Pikku akka pillakainen,
paksu akka patlukainen,
tietä myöten tillottaa,
karjan joka ilta tulleshaan kothiin tuo."Jallu-sonni vain tyytymättömän näköisenä jurnutti joukossa mylyten:
"Löyvän ... löyvän ... löyvän ... een löyvä ... eeen löyvä!"
Ja perimmäisenä painatteli paimen heiluttaen pitkää lehmänvittaa, paimenen karpia.
Hyviä tuliaisia tarjoten emäntä vei karjansa navettaan, ja paimenellekin oli hyvät tuliaiset varattuina – sai jostakin piilopaikasta, navetanlakasta, porstuanloukosta, kiulullisen kylmää vettä niskaansa. Itse isäntäkin paimenesta palatessaan voi yhtäkkiä saada emännältä vesikiulun korvilleen, ainakin Rieston Mikko sai Raakeliltaan. Paimenesta tämä oli hiukan ilkeätä, mutta emännästä mieluista. Sitä paremmin lehmät kesällä lypsivät, eivätkä kuivettunheet. Korvasen ukko kyllä paimenesta tultuaan kohta suuttui, kun ei saanutkaan vesiheittoa laipioihinsa. Viskattiin vettä myös lehmän kyntysille, ja sekin oli hyväksi. Mutta jos sattui, että taivas itse piti huolen kastelemisesta – monet emännät varsin laskivat karjansa sadepäivänä –, ei ihmisten tarvinnut vesiä viskellä.
Hyvin meni sitten kaikki. Piti kuitenkin pitää vara, ettei ruvennut lehmiä laskemaan maanantaina, koska se oli paha korttopäivä – eikö liene ollut Joopin kiropäivä?
Pari, kolme päivää paimen seuraili karjaa metsämatkoilla. Sitten saivat Maatikit, Merikit ja Merenemät lähteä omin päinsä kiertelemään erämaita, kellokas parhaana oppaana.
Paimen kumminkin pisti karpinsa navetan seinän rakoon. Siinä se hoiti paimenen virkaa ja piti huolta, että lehmät tulivat illalla kotiin, eivätkä ruvenneet metsässä makailemaan.
Karja kulkea keikutteli, kesä tulla keikutteli, ja västäräkki pyörähteli jo pesänteossa.
Ja metsäperäläinen pyörähteli pellonteossa. Kyläkummun pienet tilkut piti panna tuottamaan leipäviljaa.
Luiron rantakumpujen yksinäiset kylät oli siunattu ristikansalla ja jumalanviljalla.
Herra Esaias ja herra Gabriel sekä muut Lapin apostolit olivat ennen muinoin nousseet suuriin erämaihin jumalansanan kanssa, ja pimeään Sompion korpeenkin oli koittanut Herran valkeus.
Paavali Pelkonen ja Hannu Karppinen sekä muut alamaailman erämiehet olivat aikoinaan sauvoneet Luiron suuriin kiveliöihin mukanaan pellon seitsemiä siemeniä, ja musta Korpilappi oli pian ruvennut työntämään valkoista jumalanviljaa.
Siitä alkoi kyntö ja kylvö kaukaisessa kiveliössä. Siitä aina heti, kun kesä rupesi nousemaan lapinkorpiin, sompiolainenkin kiiruhti peltotilkulleen.
Pienet olivat metsäkumpujen pellot. Yhteisin voimin navettakunnan kanssa ne oli kantoiseen auvakkoon myllerretty. Karja oli kesän pitkään asustellut yökaudet tarhasaun ääressä maata polkien ja lannoittaen, oli tullut päivälläkin pahimman räkän aikana savun ääreen märehtimään. Turpeilla peitettyjä juurakoita ja rantteelta kannettuja lastuja oli siinä savustettu, koko aitaus korvennettu, ja taas muutettu tarha toiseen paikkaan. Ja se oli vanhan Sompion kesänavetta. Sitten oli kenttä möyritty ja kylvetty, ja karjatarhasta oli tullut viljatarha. Oli saatu kolme, neljäkin tarhaa vierekkäin, ravit kahtapuolta ja aita ympärille.
Pitkin kylätörmää oli sitten pieniä aitauksia, ymmyrkäisiä tarhoja siellä täällä, sellaisiakin pieniä pyöräkkeijä, että kohta akka olisi hameellaan peittänyt. Siinä oli Pirttitarhaa, Navettatarhaa, Aittatarhaa, Saunatarhaa, Akuntilkkua ja Muorivainaan tarhaa, Rinnetarhaa, Kivitarhaa ja Maantietarhaa.
Ja siinä oli korvelle peltoa jo koko lamulta.
Oli Sompio toukopellon touhussa. Miehet olivat pyytöretkillä, hanhia naakimassa taikka Sompiojärvellä kalassa, naiset vain, ikä-äijät ja lapset tuhersivat maan kimpussa. Ja sen mukaiset olivat aseetkin. Kenellä oli rautanokkainen puulapio, kenellä vain puukuokka – honganoksa, teränä kappale lylyistä kylkeä. Koko ase oli, kun vanhan lapion terä oli isketty puukuokan teräksi. Mutta tarha tuli möyrityksi, ja sitten pitkäpiikkisillä äesharavilla se karhottiin ja tasattiin.
Ja järniäiset olivat kohta kuin samassa pellontouhussa. Kymmenin, sataisin parvin ne lentää tohistivat tarhasta toiseen ja jurnasivat, kuin olisi kyläkumpu kuorsannut. Hekin maka olivat joitakin toukomiehiä, jurnajaisia pitivät peltomiehille.
Poroilla vedätettiin väkeä pelloille – ja sitten myös heinäkentille. Kymmenenkin poroa mennä junnasi ahkiota kiskoen, ja se oli koko sontaraito. Korvasen äijä ajaa jukersi nautasonnilla. Längillä sonniäijä vetää junnasi, vittavaulu oli sen turvassa, ja siinä ajohihna. Sonni oli kyllä kova vetomies, hiljakseen se mennä jaateli, mutta oli melkein synti pitää nautaelävää, rehmusta, jutona.
Olipa jollakulla jo hevonenkin, ja se vasta väkevä oli, se oli aivan vetämistä varten. Hevonen veti, vaikka olisi sonnustettu perään koko sontaraito. Mutta kyllä se sitten söikin, parhaita heiniä monta suovaa talven mittaan. Ja kesällä se oli aina syömisen touhussa, sati vain oli muutheempaa ruokaa. Vain oma hänen asiansa – ei ollut lähtenyt Ristusta kyytiin Emmauksen takaveräjälle, oli vain ruotinut nurmikkoa ja hörissyt:
"En minä jouva ... täs on hyvä ruokapaikka."
"No, syö sitten!" Ristus oli sanonut ja lähtenyt astelemaan.
Ja näin oli hevosesta tullut suursyömäri sekä sompiolaisten sonta-ahkioittenkin vetäjä.
Sai hevonen sitten kiskottavakseen sahrat sekä oksaisista kuusenrungoista rötistetyn karhin, jopa viimein Korvasen Sammun vältin.
Keväisenä sonnan veätyspäivänä, kun oli pellonteon aika, emäntä korvensi ja keitti lamphaanpäitä ja sorkkia, joita oli syksyn teurastuksista tallennettu. Korvennuksen käry nousi kesäiseen ilmaan kuin olisi pirtissä poltettu rääsyjä, eikä silloin tunkion käry tuntunut nokkaan. Ja sorkat ja päät olivat hyviä suupaloja.
Ohra oli aapalaisen leipävilja. Korvas-Pekka ja Rieston äijä joskus kokeilivat, mitenkä ruis menestyisi ja siemensivät pienen tarhan. Ei se oikein tahtonut menestyä, ei ruis varsin ollut Aapalappia varten, vaikka sillä joskus aina pikku tilkku siemennettiin. Mutta kaikkein ensimmäiseksi viljakseen sompiolainen kylvi tarhaansa naurhiin, tuhan seassa nakkeli tuhkaisiin multiin pienet siemenkirput ja sai syksyllä nykkiä maankasvuja suuret säkilliset. Nauris kyllä oli kuin luotu Korpitapin savutarhoille, se paisui leveäksi pahkaksi ja kelpasi kaikelle kansalle. Mutenian Antti paistoi ja hautoi nauriita syksyllä riihenuunin tuhassa, sivalteli halki, pisti voita väliin ja söi.
Nauriin perästä kelpasi pelto jo ohrallekin.
Ei ollut suuri ohrankaan viljominen. Ken kylvi kymmenen kappaa, ken pari-, kolmekymmentä, kuka vain leiviskän. Korvasen Pekka kyllä heitteli niemikenttäänsä joskus neljä tynnyriä. Korvasen Iso-äijä olikin isorikas. Hevosia oli hänellä kaksittain, lehmiä parikymmentä ja lampaita viisinkymmenin, samoin poroja. Korvasen äijällä oli leipää, sati sitä Sompiossa oli.
Sompion korkeissa korpimaissa piti pellot panna jo aikaisin puskettamaan, Korvasen Sammun määrä oli:
"Jos ei pelto ole erkinpäivhään tehty,
niin ei se masene miksikään."Sammu kuukkailikin tarhoillaan jo hankien aikoina kylväen tuhkaa, ja sitten jo taas karhosi sahroilla, niin että routa jyrisi. Sammun aittaan ei käki siementä paskantanut.
Pellontekopäivä oli taas jo pieni juhlapäivä. Silloin emäntä – toisinaan myös isäntä – siunasi ja siemensi valmiiksi karhotun pellon. Ja maa sai näyttää hänen väkensä. Päivän hyviksi oli pirtin pöydällä syötävänä linnunlihoja, oli myös punasrieskaa pellontekorieskana. Syksyn ja talven teurastuksista oli säästetty punasvattoja. Lumikinoksissa ne olivat happanematta säilyneet.
Maa näytti hänen väkensä, ja taivaskin oli armollinen, antoi vettä ja päiväpaistetta. Mutta taivaanlinnut, järniäiset, pitivät yhä jurnajaisia, luulivat tarhoja omikseen ja yrittivät nokkia pois hyvän siemenen, Ammuttiin heitä ja syötiin, ja muutenkin peloiteltiin, että vilja sai kumminkin itää.
Ja kohta siunattu siemen pisti pienen päänsä mustasta maaemästä, näki kirkkaan jumalanpäivän, näki Korpilapin kesän ja keltaiset kukat, riemastui ja rupesi nopeasti nousemaan ylemmäksi.
Jo olikin kesä. Pääskönen keijaili talon ympärillä ja selvitteli vanhoja pesäpaikkojansa pirtin räystään alla. Se oli vain musta pikkulintu, valkorinta, mutta se oli onnenlintu. Mihin taloon pääskynen asettui, siihen onni asettui, mutta jos pääskynen rupesi taloa vieromaan, jo kohta onni alkoi jätättää. Korvasen Sammun talossa oli pääskysiä aivan mustana, oli pesä aitankin räystään alla ja vielä aitassa ampiaisen pesä. Eikä samainen aitta ollut koskaan tyhjänä.
Hyvillä mielin Sompio tervehti kotipihoilleen vasta saapuneita pääskysiä. Vanhat hyvät väärtit liikkuivat kuin ainakin omilla pihoillaan, lentelivät riemuiten ja tulivat asumaan saman katon alle. Rieston Mikko otti lakin päästään, kumarteli ja lauloi heille:
"Sanoppa kerta, pääskönen, mulle,
että mikä sinut tänne toi.
Parempiko Lapinmaa sulle,
muita maita olla voi?
Senkö tähen tänne tulit,
kun se on sun synnyinmaas?
Siksikö matkan pitkän kuljit,
että näkisit sen taas?
Lennä, liehu, rakentele
seinälle pieni pesäsi,
iloksemme visertele
ja vietä täällä kesäsi!"Kesä oli pääskysen matkassa, hyvää kesää käkikin kukkui. Mutta käki voi joskus yllättäen tehdä pahat ja paskantaa, kun se ensi töikseen keväällä tuli kukkumaan tyhjälle syämelle, suuruksettomaan suuhun. Entiset äijät pitivät sitä kovin pahana. Rieston Erkki ja Erkkilän Karhu-Jaako pyytökodalla ollessaan muistivat joka iltakeitosta varata palasen päänpohjuksiinsa.
"Käenpaskan tuohon panen", äijät sanoivat, ja aamulla herättyään heti pistivät palan suuhunsa, syödä möykyttivät ja kovalla äänellä mourusivat:
"Ouu ... ouu ... ouu –"
Sitten ei kuullut, vaikka käki olisi kukkunut kodan takana.
Mutta jo päivällä ukot menivät käelle haastelemaan:
"Kuulesta, kultainen käki,
kuinka monta vuotta elän!"Kun käki oksalla vain äänetönnä nyökytteli päätään, äijät supattivat:
"Nyt se nukkuu ja näkkee."
Käki kohotti päätään ja alkoi kukkua. Vaarit seisoivat lakki kourassa ja laskivat vuosia.
Lapin pitkää kesäpäivää kesti, aurinko ajeli ympäri taivasta, ajoi kerta kerralta Korpilapin kierrokseensa. Leipävilja kasvoi, puitten lehdet levenivät, maan ruohot nousivat, ja monenkirjulaiset kukat kaunistivat maita, jopa jänkiä ja aapoja.
Sompio aherteli erämaissa ja kyläkentällään, Korvasen äijä polttaa käristi tervaa – niinkuin myös Rieston Mikko ja moni muu äijä. Pieni oli korpelaisen tervahauta, pari, kolme tynnyriä se vain puhalsi. Eikä sitäkään oikea sompiolainen nimitellyt tervaksi, vaan se oli venheenvoijetta ja puunvoijetta. Sati haukkui tervaksi, se menetti väkensä, eikä kelvannut voiteeksi kipuihinkaan. Korvasen Juntti kun kuuli tervasta puhuttavan, heti ärähti:
"P–p ... stä tervaa tullee! Voijethauta se on... Paljoko siitä tuli voijetta?"
Korvensi Korvasen äijä joskus isossa kumotussa muuripadassa koko padallisen tuohia ja sai hyvää kesäkengän voijetta.
Korvasen takana, Naarasaavalla, Porokotasaaressa, oli porojen lypsykaarre, iso hirsistä salvettu rakennus kotineen ja konttuureineen. Sinne ajettiin porot päivälevolle savun ääreen, ja siellä lypsettiin vaatimia. Mutta vasat saivat nälissään pureskella koivunlehtiä.
Porot liikkuivat kiveliöissä omia keinojaan ja tulivat lypsykaarteelleen pahimman räkän ajaksi.
Ja kylän lehmillä oli omat keinonsa. Ne menivät ja tulivat, aamulla lähtivät ja illalla palasivat tyytyväisinä ammuen öiselle tarhasavulleen. Savupöllyssä Kelsut, Talvikit ja Lumikit seisoskelivat jauhaen märepalaansa, häntä vain huiski kahta puolta. Ja kun emäntä tuli lypsämään, tuli Hymäläkin, katseli ja sanoi:
"Yksi kattoo, neljä antaa,
kaksi kantaa, kolmas koiria hossuu".Hyvin katsoi, hyvin antoi, valkoisena tohisi maitokiulu. Mutta joskus joku lehmä puhalsi punaisen, verisen maijon. Elukka oli metsässä polkaissut käärmettä taikka sammakkoa. Parani paha, kun juotti verimaidon takaisin lehmälle. Kulokin ampui metsästä tuumhiin, niin että elukka aivan vapisi. Kylmää vettä piti heittää utariin ja säikähdyttää kulo pois.
Oli erämaassa vaaroja, päiväkausin saivat lehmät kierrellä mustia korpia, jänkiä ja aapoja.
Mutta sitten iltana muutamana emäntä tuliaisineen odotteli ja odotteli omenoitansa – ei kuulunut karjankelloa. Emäntä kävi veräjän takana kääntelemässä lehmien jälkiä kotiin päin ja taas odotteli.
Ei ruvennut kuulumaan karjankelloa.
Jo varsin joku vihollinen, noitahenkinen naapurin akka, oli kaivanut karjapolun alle kolme kovaa puuta: pihlajan, haavan ja koivun, eivätkä elukat päässeet siitä ylitse. Miesten täytyi lähteä lehmiä noutamaan. Siellä ne metsässä polun varressa makoilivat.
Mutta Rieston lehmät taas eivät tahtoneet pysyä metsässä, vaikka ne joka aamu ajettiin yli Luiron. Ne tulivat kohta huutaen takaisin ja uivat joen ylitse, Riestikki ja Laukeri pahimuksina uimureina etunokassa. Piti aina olla pari henkeä paimenessa.
Haettiin viimein Kettu-Jaako avuksi, ja luvattiin juusto joka talosta, sati hän korjaa kortot. Jaako käpsehti navetoissa ja käski ajaa lehmät joen taakse. Ne uivat yli joen ja menivät Saramäen raivioon. Mutta kun ne sieltä kohta taas laukaten tulivat takaisin, Riestikki ja Laukeri etumaisina, oli Kettu-äijä ja koko Riesto vastassa sontakopat käsivarrella. Toiset tarttuivat lehmien häntään, toiset löivät sulaa sontaa vasten naamaa.
Siitä Riestikit ja Laukerit ja kaikki ottivat niin itseensä, etteivät toisena päivänä tulleet ollenkaan, jäivät vain metsään makaamaan. Lehmät tulivat sellaisiksi yököiksi, että niitä täytyi aina joka ilta käydä noutamassa.
Tarvittiin taas Kettu-Jaakoa. Juusto talosta, ja Jaako tuli ja meni navettaan, pänttäsi pari piikaria joka lehmän kohdalle kynsipuuhun ja sanoi:
"Ajakaa elukat niin kauas kun tahotta, kyllä tulevat!"
Karja ajettiin metsään yli kaiken kohtuuden, aina Ylimmäisen Pyhävuopajan perään ja sanottiin:
"Hakekhoon Kettu-äijä, sati eivät itte tule!"
Mutta kun kello kallahti pikkuisen sivu kahtatoista, jo lehmät tulivat oikein nulkanpötkää ja ammuivat, ja kellot roiskuivat kuin olisi karhu ollut kintereillä.
Karja tuli liian aikaisin, sanottiin. Kettu-äijä meni, kiskoi piikarit puolitiestä ylös ja löi linkkuun. Siitä rupesi karja tulemaan oikeaan aikaan illalla, Riestikki ja Laukeri aina etupäässä.
Riestikki ja Laukeri olivatkin eri lehmiä, olivat vanhaa Veenemän karjan sukua.
Oli entinen Rieston äijä ollut akkoineen Luirolla ja nähnyt, kun Rakstamahauasta – se on niin syvä jyrhämä Jäyryjurmunmukan vieressä, ettei koko Luirossa syvempää – oli noussut kolme komeaa pitkäsarvista lehmää, mustankirjava, punakirjava ja valkoinen.
Riestolaiset katsoivat kummissaan kuusen takaa. Kenenkä lehmiä ovat?
Jo nousee haudasta iso alaston akka, nousee rintoja myöten vesirajaan, huutaa:
"Sui syömhään methään!"
Ja lehmät rupeavat nykkimään Vasikkakentän rehevää ruohoa. Illalla akka taas nousee ja huutaa:
"Tpryty, Hertta, tpryty, Karja,
tpryty, minun musta Muurikki!"Laukaten ruukaltavat lehmät ja katoavat hautaan.
Toisena päivänä Rieston äijä taas menee akkoineen Rakstamahaudalle, ja lehmät ovat jo kentässä nykkimässä. Akka naakii, kiertää lehmät, heittää vyölliskoukkunsa niiden ylitse ja sitten juoksee panemaan pangat lehmäin päähän. Eivätkä lehmät osaa vastustaa, kun akka taluttaa ne asennolleen.
Mutta illalla Vetehisen akka jälleen nousee haudasta, rinnat vedessä roikkuvat. Ja akka huutaa taas karjaansa:
"Tpryty, Hertta, tpryty, Karja,
tpryty, minun..."Silloin Rieston äijän iso peurapyssy pamahtaa rantapensaikosta.
Kuuluu kamala parkaisu. Vesi roiskuu ja kiehuu ja lentää savuna, kun jyrhämän akka kiroillen ja noituen pyörii ja hosuu käsillään, pyörii ja hosuu ja painuu hautaan. Pitkän aikaa vielä jälkeenkin, kun akka on uponnut, vesi jurmuaa, ja haudasta kuuluu kova murina ja kiroamisen rytinä.
Siitä on lähtöisin vanhan Sompion lehmänsuku. Siitä sai sitten Rieston Pelkonenkin karjan alun, sai myös Korvasen Musta.
Hyvää sukua vedenemän karja oli, hyviä lehmiä siitä lähti. Riestikki ja Laukerikin olivat uhkakokoisia, matalajalkaisia, pitkäraatoisia elukoita. Tuumet oli niillä kauhean suuret, antoivat aamuin illoin neljin, viisin kannuin.
Mutta tämä hyvä ja komea kotoperien suku loppui, ja sijaan saatiin hunnompaa alamaailman lehmän lähtöä. Uutta sukua täytyi jo ruveta seisottamhaan vieraille kotisijoille. Parsiroskia ja runtuja piti kanniskella mukana vyöliinassaan, syötellä kamalosuoloja, suostutella ja puhella:
"Polje näitä polkuja,
mannerra näitä maita!"Jo muutamien emäntien piti turvautua paraan, jotta maito ja voi olisivat pysyneet. Rippileipien kanssa he rienasivat ja lupasivat riettaalle puolen kellolehmästä, puolen parhaasta lampaasta, taisivat luvata itsensäkin, ja saivat paljon maitoa ja voita. Lintu lentää kuukahti kirnun laidalle ja toi, mitä emäntä kaipasi. Toisilta karjamuoreilta se kävi varastamassa. Luiron entinen Karkon emäntä ei tarvinnut paraa. Hän meni lypsinkiuluineen vain huutamaan navetan sontareiästä metsään:
"Voita, voita vuorenmuorilta,
ja piimää pirunemännältä!"Kesällä karja hyvin eli ja elätti vielä kylän kansaakin. Metsistä ja jängiltä Maatikit ja Karjankukat etsivät väkevimmät maanruohot ja metsänkukat ja toivat ne tohisevana maitona emäntänsä lypsinkiuluun. Emännät saivat kantaa tarhasavulta maitoa. Navetan laudalla kesämaidot piimitethiin suurissa nilakoivun tuohesta väännetyissä viiliropheissa sekä sitten myöskin puisissa viilipytyissä. Tuohiropeissa kyllä tuli kaikkein parhain kesäviili, ja siitä saatiin saaveittain keltaista kesävoita.
Mutta piti emäntien muistaa, ettei näyttänyt karjanviljaansa kateille naapurin akoille, eikä laskenut heitä navettaansa eikä maitoropeitten ääreen. Tupitsa-akka ei hengen edestä päästänyt ketään karjanviljansa lähettyville. Pimeässä kamarissa hän hoiteli maitoropeitansa ja kirnusi voit, ja aina kanniskeli kamarin puulukon puuavainta povessaan. Ullariikan äiti oli niin kortollinen, että heti tuli pilat, sati hän sai vaikka vain maistaakin maitoastiasta, ja lehmän tuumet ajettuivat, jos hän käväisi navetassa.
Kaikkein vähimmin vietiin naapureita navettaan silloin, kun lehmä oli poikinut, silloin kortot tarttuivat helposti. Lehmää ensi kerran lypsäessään emäntä sanoi:
"Iesus siunaa,
työlle tälle muinaselle!"Jo syntymäsijalla emäntä kastoi vasikan, annettuaan ensimmäisen juotavan koppasi kupilla päähän ja sanoi nimen:
"Kaunikki nimes olkhoon!"
Vielä vasikkaa karjaan laskiessa piti karjamuorin muistaa sanoa sen korvaan:
"Seuraa kelloa, niinkun piru seuraa
lautamiestä käräjäpaikaile!"Karjan talviniestasta täytyi talonväen huolehtia. Lehtiä, heiniä, jäkälöitä piti olla pitkän talven mitalta sekä lehmille että lampaille.
Lehtiä ruvettiin leikkaamhaan heti, kun tuli täyden lehden aika. Sidottiin leikattuja oksien latvuksia kerppuihin ja rakenneltiin metsään monet suuret haasiot. Toiset taas riivithiin lehtiä, kantoivat täysinäisin säkein ja veneellä soutivat kotirantaan sekä sitten kuivasivat niitä niin leveältä kuin oli pirtin lattiaa. Haasiot olivat lampaita varten, riivityt lehdet lehmille.
Mutta kun pellot alkoivat näyttää hivusta ja olivat tasatukassa, ja angervo tuoksui valkoisena, oli heinä jo raavas ja rupesi vähitellen hongittumhaan.
Silloin Sompio lähti niittykeinhoon. Emännätkin saivat lopettaa mattina aloitetun väävinsä. Vanhanvanhat äijät kyllä monesti saarnasivat:
"Ei hullukaa heinäkuussa heinää teje,
heinä kasuaa, heinä kasuaa.
Elokuu ja syyskuu heinän antaa."Vai nurmia! Jängät ja aavat ja jokirannat olivat metsäperän heinämaita. Jumalanluomasta ja omasta lietteestään ne lykkäsivät heinänkortta, minkä lykkäsivät, eikä sompiolaisen tarvinnut muuta kuin mennä korjaamaan.
Suurilla jängillä ja aavoilla heilui kohta sompiolaisen siipivikate, varressa yhtä hyvin nainenkin kuin mies. Tuli luokoa, tuli karhetta, nousi pieniä könnöjä pitkin jänkää ja rukojakin. Kannettiin lapheita haravan varassa hartioilla ja sotkettiin reisiä myöten vetisessä jängässä. Avojaloin rähjättiin, vanhat äijät tohmersivat aapaa kuin kontiot, ja karvainen rinta pohotti kuparina hurstipaidan sepaluksesta.
Ruokaveroilla ja yökunnissa levähdettiin aapasaaressa asentokuusen alla, maattiin rankisessa sääskiltä suojassa.
Haravalla vain ja hartioilla kannettiin heinät kokoon, ei muuta keinoa ennen tiedetty. Saaren Heikki tuli takkavittoinensa ja rupesi näyttämään lokkalaisille, kuinka ihmiset kantavat heiniä. Mutta Heikki väänsi selkäänsä niin suuren takan, että kuukahti nokalleen jänkään, ja koko aapa auroi. Heikki suuttui, heitti heinät ja vitsat, lähti pois ja jätti lokkalaiset haraviensa varaan. Vasta Lokkakin oppi, kun Laajalan Iitan mies alkoi taas takkavitsalla kiikuttaa ja löi laipioilleen yhä kovempia panoksia – eikä mennyt nokalleen.
Rakennettiin suuria ja pieniä suovia pitkin jänkää. Lyötiin heiniä vain yksinäisen pielen ympärille ja saatiin yksipielinen kekosuova, tehtiin korvakkoparin ja aluspuun varaan monipielinen saurasuova, asuttiin suuri pakkasuova monine pielineen, kaksine korvakkopareineen ja aluspuineen, niin että heinät olivat talhaan päällä. Isolle jängälle nousi monta suovaa, oli jängällä monta suovanalaa.
Karjan eloiksi suovat rakennettiin, vaikka metsien pienet hiiret luulivat, että heinät oli kasattu heidän eloikseen. Ja he tulivat, söivät kohta koko suovan silppuläjäksi ja tyytyväisinä lepäilivät silpuissa.
Mutta Rieston Mikko ei ollut tyytyväinen. Hän ei olisi suonut hiiri rukalle ei karvaakaan. Jo suovaa rakentaessaan Mikko latoi pohjan vereksistä kuusenhaoista, kasasi heiniä haoille, uhkasi ja sanoi:
"Hiiri, hiukkahammas,
jos kerran kosket,
niin kolmasti veren kakaset!"Kohta vielä kovempi oli Korvasen ukko, joka luki suovan raiskaajalle kovan tuomion:
"Hiukka hiiren hamphaashen,
yksi poikki, toinen halki,
kolmas kuolemaa kohta."Se oli surma pienen pikisilmän. Ukko löysi suovastaan kolme katkaistua karvaa, ja niiden vieressä oli hengetön hiiri.
Suova oli vanhan korpiloukon heinäsuoja, latoa ei ollut koko Luirolla. Vasta nelisenkymmentä vuotta takaperin Korvasen ukko kopelsi ensimmäisen heinäladon, kun oli Alaperällä käydessään jossakin sellaisen nähnyt. Vanhat äijät eivät siihen uskoneet, nauroivat vain ja sanoivat, että siinä heinät mätänevät. Mutta pian rupesi koko Yliperä rakentamaan latoja pitkin jänkiä ja jokivarsia kohta Sompiojärvelle ja Karapuljuun asti. Mutta puski jänkä, ja puski jokiranta heinää, niin että tarvittiin suoviakin.
Heinänteko oli ankaraa aikaa. Siipiviikate sai viuhtoa kautta jänkien ja rantojen. Korvasen iso äijä oli niin ahne, ettei antanut väelleen liikoja lepoja. Rähjättiin suurella aapajängällä, niitettiin ja haravoitiin, niitettiin ja haravoitiin, ja vain pari kolme kertaa viikossa vähän nukahdettiin kontallaan lapohia vasten. Ja taas alettiin. Syötiin, kun nälkä tuli, piimää, kalaa ja lihaa. Äijä repi lihaa, vaikka siinä koukerteli pitkiä kolkkoja, söi ja sanoi toisille:
"Minä vain puren kun ryynejä."
Sompiolaisen niittykeino oli pitkä keino, se veti kautta kolmen kuun. Heinäkuu antoi heiniä, elokuu antoi, antoi vielä syyskuukin.
Eväskontti selässä, haravat ja viikatteet olkapäillä, Sompio laukkoi jängältä jängälle, Luironniemeltä toiselle. Oli vallattu aapoja pitkin kairoja parin, kolmenkin peninkulman päästä, ja jokivarsilta pilkoitettu rantaliethejä, pikku tilkkuja pitkin jokea – vasta myöhemmin opittiin raivaamaan niittyjä, Polvari-Jaako kun toi opin alamaista. Ensin kalvettiin jängät ja aaparannat, sitten korjattiin jokirannat. Käytiin välillä järvien rannoilta koraamassa kortheja. Sonnustettiin sauvoimen nokkaan viikate, kaksikin, ja sillä, koravikatheella, veneestä käsin kaadettiin kortetta, niin että rytisi ja kahisi. Sitten puisella kortekoukulla vedeltiin heinät rannalle.
Ja taas jouduttiin aavoille. Älä muuta kuin kahlaa aapaa viikate olalla! Viikoittain kulkea keikuteltiin yhä samaa pitkää ja monipolvista keinoa, avojaloin tarvottiin kuin muutkin metsänelävät. Perttulina oli heinätyö vasta puolissa, ja vanha metsäperä sanoi:
"Jos minä perttulina olen puoli heinässä, niin kyllä minä sinä vuonna heinää tejen."
Niittykeino kesti kohta jäihin asti. Rieston Jaako ja Kuntsa-Hannu tarpoivat heinänteossa, vaikka maa oli jäässä, ja jängät niin kohmeessa, että jalka jätti niihin reikiä. Säkistä kierretyt kuontalot oli ukkojen jaloissa, ja Jaako vain kehahteli:
"Nyt soppii tehä heinää auttossa, nyt sitä törkyvä tullee!"
Korvasen Pekka hääri joukkoineen jängällä, vaikka koivu oli jo paljaalla varvalla. Mutta jo tuli lähtö, kun yöllä heitti jängän valkoiseksi, satoi kelin. Ja vain vanhat kuoparajat, varrettomat sukkarievut, oli sonnustettu heinämiesten jalkoihin.
Niittymiehet lähtivät tohmertamaan kotiin. Lumikinoksiin jäi kuin kontion jälkiä, vielä varpaiden kuvat, kun kuoparajat kuluivat puhki.
Taivas oli laskenut jängät talvilepoon – heinänteko oli päättynyt.
Karja tarvitsi vielä jäkälöitäkin, "Ei lehmä elä ilman jäkälää", vanha Sompio sanoi ja kävi kosteina syksyn päivinä jäkälänpanokeinossa. Päiväkausin kaavittiin poronsarvipiikkisellä jäkäläharavalla kankailta jäkäliä kokoon. Korvasen äijä kyökytti kaksine poikineen ja kaksine piikoineen Luirolla Keihäskosken rovassa, lyöden kasoihin kuusituhatta limppua, pari-, kolmesataa henkeä kohden päivässä. Vietettiin kylmät yöt Luiron rannalla myllypirtissä. Äijä pani pojat ja piiat nukkumaan sivuseinälle, mutta itse kellistyi lämpöisen takan kylkeen ja sanoi nuorille:
"Västäkkää lämpimiksenne!"
Metsistä ja jängiltä saatiin karjanruoka, kyläkummun aitauksessa kasvoi ristikansan leipävilja.
Elokuussa, kesken niittykeinoja, piti heinämiesten välitöikseen astella sirppi kourassa ohrapellolle, joka jo valmiina odotteli. Kyläkumpu kuuputti kohta joka tarhassa, Hymäläkin hyvillä mielin katsoi ja sai sanonnan:
"Kiukurainen, kaukurainen
kaikki pellot paskantaa."Ahkerasta sirpin liikuttamisesta monen kalvossuoni venähti ja vaati venymälangan, mutta pellolle kohosi varajalka toisensa perästä.
Pieniä leipäviljan tonttuja seisoi pian joka talon tarhassa. Rieston Erkkilän Jaako löi viimeisen korren katkaistuaan sirpillä tyhjää ja sanoi:
"Katheen sääret poikki, rinnat halki!"
Oli kiire. Pienen riihen musta ikkuna katsoi kuin odotellen, ovikin odotteli avonaisena, ja leikkuumies kaipasi uutispuuroa.
Sai riihi, mitä odotti, lakensa täyteen jumalanviljaa. Emäntä pisti ahdosta, ja piika – tai tytär – anteli, se oli Sompion tapa. Työnsi emäntä sitten koivua kiukaaseen, kävi toistamiseenkin katsomassa ja työntämässä, ja savuten sekä höyryten riihi hoiteli talon leiväksiä. Emännän ja piian virkana oli viljan puiminenkin. Vain kahden he vuoro vuoroin hosuivat vartoilla, saivat loukkoon hyvän rusan, viskasivat ja pohtivat sen, saivat jyviä ja ruumenia, ja sitten vielä kaiken lopuksi ahtoivat parsille uudet panokset. Se oli emännän ja piian päivätyö. Miehet eivät menneet riiheen, vaikka sattuivat olemaan kotoisallakin pyytöjen välissä. Älä nyt ole, vai riiheen! Ei ollut mies eikä mikään, joka ryhtyi nokisiin riihitöihin. Akat niihin kyllä joutivat, sama se semmoisille. He olivat kohta koko pellon hoitaneet, joutivat hoitaa riihenkin. Saivat rähjätä sitten illalla navetan juomapadassa ja huuhtoa riihirösyjä pois ihostaan.
Sitä varten akat olivatkin. He saivat röykyttää koko syksyn riihet, Korvasen Sammunkin kolmattakymmentä ahdosta. Rymysivät akat vielä ahkerammin, sati vietiin heille riiheen viilipytty välipalaksi, ja riihityön päätteeksi luvattiin hyvä varttapuuro.
Viimeisistä puimisista naiset heittivät riihen kumpaankin peränurkkaan puimattoman pääsiäisämmän lyhtheen, jotta pääsiäisämmäkin saisi leipää taikka uutispuuroa. Taisivat lyhteet sekaantua seuraavan vuoden eloksiin. Ja piika lennätti, kun puiminen loppui, varttansa kentälle, jotta, mihin lupu osoittaa, sinne päin tulee vielä hänelle muutto.
Mutta kohta jo ensi riihestä piti pellonraatajan saada palkakseen uutuspuuron. Oli pirtin loukossa taikka porstuassa jauhonkivi, ja se rupesi heti jurnaamaan. Akat sitä kivisauvasta kieputtivat ja sanoivat:
"Myllyssä myhisee,
jauhon alla jaarittelee."Hymäläkin kieputti mukana, naureskellen sellaista kummaa, joka silmästään syöpi ja kyljestään puhaltaa ulos.
Mutta jos oli lähellä mylly, eikä ollut jauhinkiviä, kiikutettiin jyväpussi sinne. Pian se oli jauhoina, sillä mylly teki työtä veden voimalla, niinkuin Hymäläkin tiesi:
"Hukka rannalla seisoo,
virta jalkaa liikuttaa".Joka kylällä oli yhteinen härkinmylly, pieni harmaa jauhomestari, joka vuoron perään jyrräst ukolle ja ukolle, minkä ennätti ja minkä tultiin apua pyytämään. Parhaansa teki pahainen jokirannan jauhaja, parhaansa myllynhaltijakin pitäen huolta, ettei myllyn tarvinnut jauhaa tyhjään. "Au – vou – vou!" se huuteli oven takana Kairalan ukolle, taikka huusi Vittikon Ollille, kun kivet jauhoivat karkeita:
"Nouse ylös, mylly ryynää!"
Tormosojan myllyn haltija, kun myllymies iski kirveellä ovenkamanaan, tuli yöllä mieheltä kysymään:
"Miksi sä löit mua kirvheellä ottahan?"
Kylän ukoilla oli kylänmyllyt, mutta Värriön Heikillä oli oma mylly. Uutispuuroa himoiten Heikki lähti aamulla jyväsäkki selässä, kirves kainalossa Arajoelle jauhattamaan – myllystä ei ollut tietoa. Äijä ryskäsi myllyntapaisen, jauhatti jyvänsä, koppaili kotiin ja keitti iltaseksi puuron, joka hyvin maistui. Vaikka maistui Heikille joskus naamavellikin, joka oli keitetty poronsarvien naamoista.
Mutta monet syksyt sompiolaisen mylly sai turhaan odotella ikeniinsä selvää jumalanviljaa.
Ei kannettu viljaa aittoihin, ei saatu edes uutispuuroa.
Sompion suuri aapamaa oli ankara maa, synkkää Lappia oli. Niinkuin ruma rietas alituisesti naaki ympärillä ja yritti turmella jumalansanan kylvön, niin myös aapojen mustista hetteistä hiipi usein halla ja yritti tuhota jumalanviljalla siunatut pienet tarhat.
"Hyvän vuuen Jumala antoi – leviskän kylvin, leviskän sain", Mellan äijä muisteli vuodentulojaan Mellenius-papille.
Samankaltaiset olivat usein muunkin Sompion saaliit.
Pellonvilja oli kyllä tyvestä asti leipäviljaa. Kun ohra oli hyvästi työntynyt tasahiukselle, Aapalappi jo kiitteli:
"Jumala on leivän antanut, mutta miten käy vellin kanssa."
Jauhot näet tarvittiin ensi sijassa velliin.
Monesti kävi niinkuin kävi. Jo keväällä, kun pellon tekopäivinä järniäiset pilvenä jurnasivat kyläkummulla, metsäperä aavisteli pahaa ja sanoi:
"Net on huonon vuuen eellä. Net on huonon vuuen lintuja."
Jo heinäkuun jaakonöinä mustien rimpien kaalo uho yritti nousta ja naakia maatjalassa. Mutta päivä katseli pyhien Nattasten takaa ja Saariselän harjoilta, eikä uholla ollut luontoa – täytyi palata takaisin rimpeihin.
Mutta elokuussa päivä ei enää jaksanut valvoa koko yötä, vaan sen täytyi laskeutua hetkiseksi Nattasten taakse levähtämään. Heti aapojen ukko uskalsi jukertaa ylös ja hiipiä katselemaan kyläkummun eloksia. Laurinöinä oli kaikkein tärkimys aika. Silloin rimpien uho otti jos otti. Pienet kellertyvät leipätarhat odottivat aivan kalpeina ja kauhuissaan, ja koko Korpilappi oli peloissaan. Taivaskin katsoi värähtämättä, kun aapojen harmaat usvat meurusivat mailla, ja usvista työntyi hallainen rymä lähtien hamuamaan kohti kristikansan asumuksia.
Korvasen äijä istua kouvotti ikkunassa vartoen, joko pitää lähteä viikatteella pudottelemaan. Katsoi äijä peloissaan ja odotti. Jo ukko touvasi pihalle, pisti kiireesti viikatteen varteen ja alkoi kaataa viluissaan värjöttävää jumalanviljaa.
Äijä ennätti rymän edelle, ja sai edes vihannan korren sekä puolikypsän siemenen. Leipävilja, joka keväällä arkana taimena oli ihastellen katsellut Korpilapin kirkasta kesäpäivää ja riemuiten noussut mustasta mullasta, kohonnut kolmisolmuiseksi, jo tehnyt tähkää kuusirivistä, oli katkaistu kesken ikäänsä.
Mutta naapurin tarhassa vilja seisoi aamulla jähmettyneenä kauhuunsa. Itkemään rupesivat kalpeat tähät, kun päivä alkoi lämmittää, ja kyynelinä tipahteli niiden viimeinen elämän voima.
Joskus Korvasen äijä kyllä sattui tekemään pelloilleen sirppihallaa, kun kaatoi viljansa eikä rymää tullutkaan.
Silloin, kun halla vei kaikki, Sompio ei saanut edes uutispuuroansa, leivästä puhumattakaan. Kiveliö oli jo tyytyväinen, kun sai selvästä jumalanviljasta vähät vellinsä. Harvoina vuosina kyläkummun pienet tarhat antoivat viljaa selväksi leiväksi. Hyvä kun ne lykkäsivät pitkälti olkea. Hyvinäkin vuosina, sati sitten huonoina. Korpilapin jumalanviljana oli kalejauhoista, oljista, ruumenista ja jyvänkahuista leivottu kalhtileipä, vieläpä pelkkä vantheessa paistettu olkileipä ja tounuleipä. Rieston Eeva muori survoi silmittömiä olkia, jauhoi ja syötti väelleen silkkaa olkileipää, niin että kylä antoi hänelle kostonimen, "Olkimylly". Muori jauhoi käsikivillä olkia ja muita kahuja, niin että tuhisi, ei kuulunut jyvän jyrinää. Mutenia söi metsällistä petäjää melkein joka vuosi, söi usein myös Korvanen, vaikka sieltä sai pellonsiemenen silloinkin, kun halla ajoi kaikki muut kylät siemenkatoon. Poronsarvesta laitetulla vuotkimella kiskottiin petäjänkylkeä, survottiin ja jauhettiin. Pudasjärven Kynsiperältä kulkeutunut Korvasen piika otti mukana tuomansa nylinluun ja kapisti talon lasten kanssa petäjikköön, tuli illalla takaisin tuoden veneellisen petäjänparkkia. Emäntä katsoi ja kauhistui:
"On rietas päässyt matkaan ja saanut houkat mukaansa."
Mutta kohta sai emäntä maistaa petäjänkyljestä kiskottua leipää.
Metsä elätti metsäläisensä omalla pihkaisella viljallaan. Ei tarvinnut liikoja luottaa pieniin pellontilkkuihin. Lapinkorpi ei oikein tahtonut ymmärtää valkoista jumalanviljaa.
Mutta kun Jumala antoi vuoden, silloin Korvasen Pekka, joka sai viljaa
hyvästi, sati kerran sai, pani viinapannun kuhisemaan. Pekalla oli
esivallan antama keittolupa. Kahdenkolmatta kannun pannulla hän sai
korventaa viinaa, kunhan maksoi veroa kolme leiviskää rukiita joka
vuosi. [Pekan keittolupa oli annettu 1823.] Eeva-Kaisa oli taitava
viinankokki. Vaikka oli tuskin keittokaluja korkeampi, hän hääri
äkäisenä viinakodassa. "Mukkeli tiennee ... ei tontteli viekhöön
autakkaa!" muori kirvaili, löi mäskiä pannuun ja pani kuhisemaan.
Eeva-Kaisa olikin äkäinen muori, ja oli hänellä takavaraakin.
Kolmesataa umpinaista hopeariksiä oli vaskiloovassa kellarin
nurkkaan haudattuna. Hopean päällä talossa käveltiin, muori sen vain
tiesi.Itse Pekka kävi keittomestarina joskus Riestossa, Rieston Jaakolla oli vartavastinen viinatarha, pieni ohrapelto, pirtinlattian suurukainen. Sen antaman jumalanviljan Jaako varasi ja Korvas-äijän johdatuksella keitti väkeväksi viinanviljaksi. Se oli hyvää ja tarpeellista panna tilalle pitkän talven varaksi, hyvä oli myös maistella sitä hyvän vuoden uutisviljana.
Ulkona taivaankannen alla ukot viljaansa keittää tuhertelivat, katselivat tyytyväisinä kirkkaan liemen norumista ja tunnustelivat sen esimakua.
Oli kumminkin hyvä, että Jumala antoi kohtuullisen vuodentulon Sompioon, Oli siinä oikeaa makua ja väkeä, ja niin se tirisi kuin mahala kevätkoivusta. Äijät tunsivat, että pellonvilja oli jumalanviljaa, Se lämmitti sydäntä ja ilahdutti mieltä.
Oli jo syksynpuoli ja syksyn lyhyet päivät. Karja vietti yöt navetassa, mutta päivät se käyskenteli kotikummulla etsien ja korjaten kesän viimeisiä korsia, Möötikit, Sunterit ja Joulikit kovin tunnustelivat ja vetivät turpaansa äijien keittopuuhien tuoretta tuoksua. Utelias Jallu-ukko jo lähti nuuskimaan keittoukkojen mäskitynnyriä tyytyväisenä mylyten:
"Löyvän ... löyvän ... löyvän..."
Mutta Jaako äijä tuli ja juoksutti Jallun jängälle, manaten:
"Vai löyvät sinä, rietas!"
Sompio kalamiehenä.
Luiro ja Sompiojärvi olivat Korpilapin parhaita kalavesiä, ja kalanpyytö oli vanhan Sompion tärkeimpiä kesätöitä. Vähäistä oli kyläkumpujen pellonvilja, useinkin vain uutispuuro ja vellijauhot sekä kalhuleipä, vielä olkia siteiksi. Mutta vedenvilja jo elätti. Kun kala nousi jokiin, niin niesta nousi. Merikalallakin piti olla selvät väylät Sompion vesille. Joskus, kun kalansaaliit olivat huonot, Akmeeli taikka muut lovinoidat lähtivät säynäjänä tutkimaan:
"Mikä on, kun kala ei nouse?"
Löysivät he ja hävittivät pahoja patoja, joita ylpeät kemiläiset olivat rytkänneet poikki väylän. Ja kalan tie erämaihin oli taas auki. Siitä Luiro ja korpijoet sekä Sompio Nattasten tyvillä ynnä muut tunturijärvet rupesivat jälleen kuohumaan elävää viljaa.
Talvella täytyi tyytyä kapoihin ja suolakalaan, mutta kun keväällä jäät repesivät ja vedet aukenivat, Sompion kala-aitta aukeni.
Korpilapin kevät tuli komeasti.
Kun aurinko paahtoi kohta öitä myöten ja laukaisi Luiron sekä Sompiojärven paksut jääpanokset, siitä Nattastunturit, Kopsukset ja Sokostipäät, Riestovaarat, Koitelaiset ja kaikki korpivaarat rupesivat puhaltamaan kuohuvia vesiä.
Huutaen syöksyivät kevätvirrat joka suunnalta, niin että väylät läkähtyivät, ja jängät ja aavat miltei järvinä lainehtien yrittivät ajaa kyläkumpuja kierrokseensa.
Aapalappi oli melkein järvilappina. Minkä oli kiveliössä aapoja, ne kohta läikkyivät vesien valloissa.
Vedet olivat vapaina, Sompiojärvi irti talven hangista. Siitä pian veres kala pääsi tauromaan sompiolaisen kattilassa.
Jo heti, kun ensimmäiset kevätsulat puhkesivat Luiroon ja ojiensuihin, sompiolainen vei ja viritti rysänsä tai lanansa sulan suuhun, vetäen sen nielusta pitkän kieliverkon uloskäsin, taikka veteli kalamies sulapaikkoihin verkkoja, Hymälä asteli mukana, katseli kalaukon verkkoja ja sanoi:
"Viuva tuonne, viuva tänne,
keskellä kuristusnuora."Haukea ja ahventa pyydykset antoivat kevään ensimmäisinä kaloina. Könnin Junttikin keinottelihe ja heitti verkon Kopsusjoen Kalahelmaan, sai hauen ja kehahteli:
"Heitin verkon! Menin kokemhaan – hauki tässä. Menin maalle. Se se kalan syömätön, keitin vellin siitä. Se se nälkä jäi!"
Nälkä jäi sompiolaiselta, kun kevätkalan sai. Mutta jäi siinä muutakin, ja sai. Kun kalamies ensimmäisen keväthauen selkäpuolen heti vesi verekseltään vetäisi läpi huultensa, eivät kevätahavat rohduttaneet huulia. Yhtä hyvä oli myös ensi kerran veneeseen mennessään kolme kertaa kouraista vettä suuhunsa. Silloin ei vesikään ollut vihollinen eikä uhannut.
Sompion erämies, talvikautinen kiveliöitten kiertäjä, oli kastautunut kalamieheksi ja tehnyt liiton Luiron kanssa.
Siitä heti, kun villivedet ennättivät vähän valahtaa, sompiolainen oli myötäänsä kalavesillä.
Vähäväkiset pyysivät kalaa yhteisillä neuvoilla, pikkuneuvoilla vain. Muutamilla mutenialaisilla oli yhteinen lana, jota vuorotellen hoidettiin ja käytiin kokemassa, milloin Ylijoella, milloin Alamutenialla. Minkä saatiin saalista, se aina tasan jaettiin ja arvottiin, ja kaikin aina mentiin lanakaloille.
Ja vanha Luiro, suuren Kemin monipolvinen apumies, antoi kalaa, mitä vain vesissä liikkui. Oli Luirolla antamista. Kaikkein parhainta oli siika, ja se oli kala, oli se sitten vaikka pieni jäyrykormu tai vähän isompi, korttelinen linkosiika tai muotsukainen taikka iso verkkosiika. Antoi joki komeaa lohta, antoi hyvää harria sekä taimenta ja tammakkoa. Särkiä ja säynäjää Luiron jyrhämissä oli paljon, oli myös kiiskistä, ahventa ja majetta. Kun ahven, paksu jörrikkä, nousi Luirosta selkäharja pörrillään, jo Hymäläkin hymähti ja sanoi:
"Mies merestä nousee,
seittemän seivästä selässä."Paljon antoi Luiro myös syölästä haukia, ja se oli kumma kala, nieli kohta kokoisiansa. Oli sillä suuta, sati päätäkin, ja pää oli kaikkein merkillisin. Siinä oli vaikka minkälaista luuta ja vaikka kuinka paljon. Vanhat olivat pitäneet niistä lukua ja saaneet:
"Sata luuta hauin päässä,
nimi joka ainualla."Oli hauen päässä pidetty pitkät ristiäiset, kohta joka luuta käskettiin omalla nimellään. Siinä oli korvaruotoa, kitasruotoa ja niskaruotoa, koukkuluuta, airoa, melaa ja melanpenikkaa, kuntsankoparaa, hirvensäärtä ja peuranjalkaa, ja ne kaikki olivat aina mallilleen. Oli vielä pitkä äitipuolen käsivarsi, ja se oli toisin puolin sievä ja sileä, toisin piikkinen ja pistävä. Lappalainen oli kuin lapinäijä lakki päässä, suolasäkki selässä ja kattila kainalossa. Kaksipiikkisellä haarukalla Pasu-äijä saattoi pistellä perunoita, ja leveällä voilepakolla hän vuolaisi voita tuohisesta, se kävi sillä somemmin kuin sormennokalla.
Kelpasivat hauenpään merkilliset luut vielä arpomiseenkin, ainakin peuranjalka, niskaruoto ja korvaruoto.
Oli Sompiolla oma pyytöhoitonsa, pikkuinen nuotta, ina, vasiten Luiroa varten rakennettu. Siinä oli pieni peräpussi ja siuloina viiden sylen pitukaiset, syltä korkeat verkot, laajemmilla tiloilla laveammatkin. Sillä oli hyvä ammentaa Luiron suvantoja, jurmuja, jyrhämiä ja koneloita. Saattoi sillä kiertää pikku lomperonkin, vaikka pirtin lattian laajuisen, ja kahmaista kalat inan peräpussiin. Kotona oli ina kudottu, samoin kuin verkot, rysät ja lanat, itse langat kehrätty hampuista, naiset kehränneet, miehet kutoneet. Vielä inan lujat paulat ja tauvot oli kotona kelattuja juuriköysiä, kuten verkkojenkin paulat. Korvasen Tehvaani oli taitava tauvon tekijä, talvella hän niitä kelasi ja laittoi huoneitten nurkkien väliin sinkumhaan.
Ja Sompio souteli inoineen pitkin Luiroa apajalta apajalle, kouraisten joka mutkan ja kosteen. Korvasen kalasammut nousivat Luiroa päiväkausin ja kaivoivat apajoita – Rääpiskoneloa, Ristimäjurmua, Solatsijurmua, Voijessuoppua, Suohkupeetsiä, Koskeloapajaa. Oli erämaan joessa inamukkia, minkä jokeakin, ja kalaa joka mukassa. Ja kalanruokaa oli, pienen pieniä siivellisiä elämänhitusia keijasi ja tuhisi ilmassa ja laskeutui savuna veden pinnalle, kohta kanneksi. Maikahteli yhtä päätä, kun siiat ja säynäjät ja pikku ahvenet sieppoivat niitä suun täysin. Oli paras aterian aika. Ja kalamiehillä oli paras pyytöaika. Ukonapajanmukasta nousi joskus kerta vetäisyllä siikoja tynnyrin täysi.
Luiron vanha Simo nousi kevätkesällä, kun vesi oli laskenut, inoineen ja renkeineen nimikkovirtaansa aina Ylikönkään ylemmäksi, Kahen puthaan väliin, katsoi ja kouri kaikki apajat ja laski sitten taas kotirantaan täysin lastein. Oli veneessä sekä happamia että vereksiä kaloja. Hyviä olivat verekset kalat, mutta happamet kohta parempia. Moni vanha metsäperäläinen piti kessäyneestä vedenviljasta ja pani vasiten vain vähän suolaa kalatynnyriinsä. Silloin kala maistui, kun sen lihat putosivat pyrstöstä puisteltaessa.
Luiro antoi, minkä antoi sekä inan vetäjille että rysä- ja verkkomiehille. Ajoi se joskus verkon aivan kipuliksi, niin että kalaa oli silmä silmässä kiinni, ei kuin ottaa ja soutaa kotiin. Mutta sitten se taas ei antanut, ei kalan penikkaa – kuka lienee korttanut?
Mutta sai vaikka verkon kipuliksi taikka vain jonkin kalapahasen kontin pohjaan, aina oli saalis pidettävä piiloitellen. Rieston Erkki hiiviskeli pyydöstä palatessaan pitkin tievan tauksia ja sitten nopeasti puikahti pihaan. Sati naapuri sattui tulemaan, saalis oli jo peitossa, eikä Erkki ruvennut muistelemaan, oliko hän saanut vähän taikka paljon. Ei muistellut Korvasen äijäkään saantejaan, murahti vain kysyjälle palatessaan kalalta tyhjin kontein:
"Ei ole tuomista ei viemistä."
Mutta oli kontissa vaikka sormenpituinen jäyrykormu, äijä kehahteli:
"Tuli kyllä, muttei niinkun olis pitänyt."
"Kuinka paljo olis pitänyt tulla?" toinen saattoi silloin tiedustella.
"Koskas tuli syntisen kylläksi!" äijä kierteli ja lähti köpöttelemään omaa tietänsä.
Piilossa kuljetteli Pikku-Joosukin isoa lohtaan, lehtikerppuun oli sen kätkenyt. Mutta kun lohi muljahti kerpusta juuri naapurin pihamaalle, sitä kaikki katsoivat kortollisin silmin.
Mutta Rieston Jaako, velho, ei kätkenyt kalansaaliitaan, heitti ne vain siltään kodan loukkoon. Naapurin akka tuli ja näki ja alkoi silmiään pidellen siunailla:
"Oi oi oi, paha pistää silmhään ... paha pistää silmhään!"
"Anna pistää! Ei niitä piä kaikkia kaloja mennä kattomhaan korttosilmällä", Jaako äkäili ja nostahdutti Riitua huivista ja tukkapäästä.
Ukko oli pistänyt kalakasaan silmäpuolen äimän terä uloskäsin.
Hyviä olivat suolatkin vereksissä kaloissa, ei voinut silloin korttaa. Rieston Mikko, kun näki Rantikan tulla välkkänöitsevän, sanoi: "Rantikka tullee!" ja heitti kiireesti suolankirppuja vasta saamiinsa kaloihin. Ja niin tapahtui, että Rantikan silmiä rupesi karvastelemaan heti, kun hän katsahti Mikon kalakoppaan.
Pyydettiin Luiroa ja Luiron lisäjokia, käytiin kokemassa lähijärviäkin, Arajärveä, Kiurua, Kurujärveä, Kuukkelia ja Posolampea, käytiin kaukana tunturissa, Kopsuksella ja Luirojärvellä. Rieston Erkkiläinen kulki aina Jaurujoella asti lohta ja siikaa pyytämässä, ja keminkyläläisillä oli oma suuri Kemijokensa, joka antoi lohta kouterosta kojamaan asti. Oli heillä myös iso ja viljava Nuortijoki, jota mentiin kauas aina rajan taakse.
Kalan antoivat kaikki.
Ja kun ne oikein hyvin antoivat, vanhat kalamiehet hakkasivat hyvän saaliin kunniaksi rannalle mulikkapäisen kannon. Se muisteli metsälle ja metsän kulkijalle veden suuria saaliita, muisteli vielä vanhana ja harmaanakin, hongistuneena vanhan äijän pattahana.
Ne muistelivat vain, eivätkä muuta vaatineet. Mutta vanhan Seita-Mikon vanha luppoinen seitakuusi vaati. Kun Mikko kalakontteineen asteli Arajärveltä, hän heitti parikorttelisen ahvenen kuusen tuuhealle tyvelle. Sinne se jäi kuusen hoitoihin, ja Arajärvi vastakin antoi Mikolle hyvin kaloja.
Koko Sompion suuri pyytövesi oli kumminkin Sompiojärvi, iso kaunis kalasammio, pyöreä kuin suksisauvan sompa.
Se oli oikea Korpilapin kalavesi. Pyhien Nattasten pitkä kaarto vartioi sitä pohjoisesta, ja etelän puolella oli miltei rannattomia aapoja. Kymmenen pientä jänkien ja aapojen vesisuonta siihen metsien piiloista tulla ujutteli, ja merkillinen Juitsa lähti siitä jutamaan läpi tiheän koivikon, muuttuen monipolviseksi Mutenianjoeksi. Niin matala oli järvi, että keväällä kohta jäitten jälkeen tuulet velloivat sen veden saviharmaaksi, vielä Muteniakin ajeli savisin keinoin.
Mutta järven matala savipohja taisi olla vain salaperäisen maailman kuvattelua. Jossakin syvällä pimeässä saattoi olla oikea pohja. Sinne alle, suureen salaiseen piilojärveen, aukeni jostakin syvyydensilmä, minkä kautta voi tulla ja mennä. Siitä kalatkin tulivat ja menivät. Siellä piilomaailman kirkkaissa kaltioissa oli kaiketi kalaa aivan kipulina, ja sieltä sitä nousi myös Sompion tämänilmaisiin harmaisiin vesiin.
Sompiossa oli kalaa koko Korpilapille.
Sinne vanhoille suurille kalasammioille souti Sompio heti, kun järvi keväällä aukesi – ahkerimmat ahtautuivat kohta jäitten sekaan. Siellä oli oikea kalananto, siellä pyytömies tiesi olevansa vanhojen jumalien viljavesillä ja edesmenneitten isien keinoilla.
Entisten äijien keinoja Sompiojärvelle soudettiinkin, pitkin pientä Mutenianjokea, jossa vanha Pyhäkivi valvoi tietä ja vaati kumartamista. Sitten Nalka-aavan lukemattomat jokipolvet pyörittelivät sinne ja tänne, niin että Nattaset katsoivat milloin miltäkin suunnalta, joskus perämiehen selän takaa.
Ja Juitsa oli kaikkein ihmeellisin väylä – nivaksi rakennettu, vaikk'ei sillä ollut nivan luontoa eikä menoa. Kymmenet yksinäiset kivet siinä hiljaisina katsoivat.
Tuttuina vain vähäisen katsahdetaan niin kivet kuin miehetkin ja sauvotaan edelleen. Siinä on Pikku-Iskemä, siinä Iso-Iskemä, tuossa Karhakkakallio, tuossa Aironsärkemäkivi, sitten Koskama, Suku-Nattanen, Hammaskivi, jo Isokallio, Anna-Sohvian-leuka ja Tyttärenpylsy. Kaikki vanhoja hyviä tuttuja. Kyllä on nähty, väärtejä ollaan.
Sauvoimet heittävät samaa tahtia kuin ennenkin. Sama onnikin lienee matkassa.
Järven luusuassa, Juitsan niskassa, oli kalamiesten ikivanha asentopaikka, Luusuankenttä. Lähellä, Vanhassakentässä, olivat kaikkein vanhimmat vaarit ahertaneet, kutka lienevät, suuret lovinoidat, siinä muinoin majailleet. Tässä kaksien suursijojen vaiheilla, oli kaikkein parhain asustella. Edesmenneitten isien henki saattoi hyvinkin vielä majailla vanhojen kumpujen turpeissa.
Ja Nattastunturit aivan omassa hahmossaan olivat juuri järven takalaidalla, itse suuri Pyhälaki kaikkein lähimpänä. Itärannan puolessa oli paljon pyhyyttä. Siellä oli Pyhäkaavi, iso rantamutka, siellä pieni piiloisa Pyhäoja sekä toinen metsän pyhäinen piilo, pieni Pyhäleipunen. Sieltä järvenselältä, Pyhäkaavin kuuluvilta, kumotti valtava, harmaa Akankivi, isien väkevä jumala, joka kyllä muisti, kun häntäkin muisti. Mutta akkaväkeä se ei suvainnut, vaikka Akankivi olikin. Kortot tulivat, sati veit vaimoja sen vierille.
Oli toinenkin entisten isien asuinpaikka, Hietakenttä, Hietaojan suussa, järven takarannalla. Se oli kohta Nattasten varpailla, itse Akmeelin leposijan lähimailla. Oli vielä kolmas vanha kenttä Kotaojan suussa, autio Kotakenttä, josta nousi polku suurelle Pyhälle.
Luusuankentässä asennoivat ennen kaikki Sompion pyytömiehet, Mutta sitten muutamat muuttivat järven taakse Hietakenttään, toiset, etupäässä mutenialaiset, jäivät Juitsan niskalle Luusuaan.
Pyytökentän parasta asuntoa oli räppänäharjainen hirsikota, jossa keskellä permantoa oli tulisija hehkuvana ahjona, sivuilla matalat makuulavat, seinällä tavaralaudat ja kuikkapussit. Oli kotarannalla aitat saalista ja pyytöneuvoja varten, oli vielä monet korvakot, ulut ja vapheet nuotille ja verkoille, pitkät rivit pitkin rantaa kahta puolta jokea. Kotineen, aittoineen, pyytöneuvoineen kalakenttä oli suuren erämaan pieni ihmiskylä. Elävän tulen savu kierrähteli kotien harjoista, venekaaroja oli rannassa, ja kentällä kepsutteli avojalkaisia pyytömiehiä, muutamat karvattomin peskipaltsoin, viehterpaatihousuin, pitkä tukka tuulessa huiskien.
Metsätonttuja melkein olivat, joku iso tonttaäijä joukossa – Raavas-äijä, Korvas-Rossa, Kuntsa-Hannu.
Sompiojärvi kun otti pyytömiehen, otti kohta koko kesäksi. Korvasen Matti-äijä asusteli akkoineen ja souti Sompiota seitsemän kesää, joskus yhteen menoon toistakymmentä viikkoa. Vanha Ara-Matti souteli muoreineen Sompiota joskus jäästä jäähän, seitsemäntoistakin viikkoa samaa menoa – ja yhdeksättäkymmentään soutivat molemmat. Sompiojärvi oli monen vanhan kalamiehen pyhä pyytövesi ja järven rannan kotakenttä kaikkein mieluisin kotikenttä. Muorin kanssa siellä aherrellen kesä tuntui kesältä. Päivä paistoi yhtä kirkkaasti kuin muinaisina vuosina, jolloin oltiin täällä airollisina. Tiirot istuskelivat Akankivellä kuin ennenkin, kuikat huutelivat ja koskelot mekastivat kalamiehinä. Ja Sompion siika oli taurovaa Pyhäkaavin kalaa. Mikäs oli hätänä vaarin ja muorin – saisi vain vielä talven nukkua kontiona kuusen alla.
Viikoittain toisetkin pyytömiehet olivat kalakentässä. He vain käväisivät välillä vähäisen talon töissä, niittykeinossa ainakin, ja jälleen palasivat järvelle. Verkot olivat parhaina pyytövehkeinä, oli myös yhteinen nuotta, ja pojat taikka tytöt soutaa harakoitsivat airollisina, nuotta-airokkaina.
Oli matalassa järvessä muuta pohjaa syvempiä vaaloja, jotka parhaiten antoivat kalaa, Hietavaalo, Kerttilövaalo, Heinäniemenvaalo, Mustankaavinvaalo ja kaikkein syvin Akanvaalo, joka oli ainakin syltä syvä, huoparikin meni siihen aivan uppiin. Vaaloista vedettiin nuottaa, ja vaaloihin laskettiin pitkiä verkkojatoja, sompiolaisen pyytöhoitoja, tusinan verrankin verkkoja samana aitauksena, verkot viisitoistasylisiä, liinavuus viisi jalkaa. Suorana jatavartena oli neljä verkkoa, ja sen kahta puolta kierukoille viritettyinä oli kahdeksan soiteverkkoa. Sadat tuohityllyt, verkonkäyryt, kelluivat pinnalla kierukoita rakennellen, ja pohjassa painoivat kopat, tuohikukkaroon kursitut kivet. Isolla pyytömiehellä voi olla kolme, neljäkin jataa peräkkäin. Mutta vanha Ara-Matti Karuliinansa kanssa soutaa kyökytti ja hoiteli vain kaksitoistaverkkoista jataansa Hietavaalossa.
Pienillä veneillä, pahaisilla kaaroilla, vanha Sompio souteli. Itsepähän olivat soutumiehet veneensä kopeltaneet, kuka minkinlaisen kaukalon. Värriön Heikki teki purtilon, työnsi järveen ja soutaa räpiköitsi kokeillen, kumpiko pää on hangastettava keulaksi. Omalla purtilollaan Heikki sitten kuukkaili Värriöjärvellä, omillaan souteli myös Sompiojärvi, souti ja huopaili, Hymälä katsoi ja arvautti:
"Jälkhiin lykkää, jälkhiin vettää,
ees matka kulkee."Hauki, ahven ja säynäjä olivat kevätkesän pyytöjä, ja Sompion ahvenet olivat kuin kallokkaita. Päivänkäännökseltä tuli suuri siian pyynti, jota kesti syksyyn saakka. Siikaa oli Sompiojärvessä, ja tapahtui niinkuin Pasu-äijä sanoi:
"Jos siika on käymässä,
niin venheenperä painuu."Saatiin kalaa ja suolattiin kotivaraksi, talven varaksi, minkä suolaa riitti. Mutta paljon kuivathiin kaloja vartaissa. Kotien ja aittojen katoilla oli parvoja, orsitelineitä, joissa kalat päivän ja tuulen hengessä hyvin kapaantuivat. Muteniassa kylän kaikki katonharjat olivat ennen kalaparvoja täynnä.
Ja syötiin kalaa. Kalamies eli koko pyytökauden kohta vedenviljoissa, Sompiojärvi elätti pyytömiehensä, kun oli kerran hänet omakseen ottanut. Keittokala jo hyvin maistui, vartaassa paistettu, suolavesin valettu, maistui miltei paremmin, siikatauro oli kaikkein mieluisinta. Vielä makeampaa oli appaa tauron kanssa räiskärasuaa, jota saatiin, kun siiansuolia keitettiin kalanliemessä. Saatiin myös hyvää räiskärasvaa, kun kalansuolia räyvytethiin päiväpaisteessa. Makeaa oli sekin, vaikka se tavallisesti pantiin vuotakenkien ja poronhihnojen voiteeksi. Veres kalakeitto ei kyllä ollut oikein lujaa raatajan ruokaa, Ainakin vanhat valittivat:
"Kalakeittoa kun syöpi,
niin se veltostuttaa."Sanoivat he vielä enemmänkin:
"Linnun uusi lihottaa,
kalan uusi laihuttaa."Syötiin taurot ja räiskärasvat, mikä kullekin oli mieluisinta, nuoltiin vielä ja pistettiin kodan seinänrakoon kalavarras, jossa kaloja oli paistettu. Ja se pitikin nuolla – kortot tulivat, sati jätit nuolematta. Entiset kalamiehet muistivat vasta Riestonhaudalla ja parkaisivat:
"Na, vuoi vuoi – kalavarras jäi nuolematta!"
Pyytömiehet soutivat takaisin viisin, kuusin peninkulmin Sompiojärvelle varrasta nuolemaan.
Syötiin mitä syötiin – tai nuoltiin –, vanhojen määränä oli:
"Pyrstö pyytäjälle,
pää peränpitäjälle,
suoli soutajalle,
keskimuru keittäjälle."Mutta kalansuomut olivat järven saalista, samoin suolien jätteet. Ne piti antaa takaisin järvelle.
Kurujärvessä oli ennen lihavat siiat ja ahvenet. Mutta sitten ne aivan laihtuivat. Kaloja kyllä oli järvessä, mutta kaikki olivat kovin lamakkoja. Pokurin Riita-Stiinan veli söi niitä, näki heti vian ja sanoi:
"Jo täällä on lamakot kalat. Mihin on pantu kaloista suolet ja suomut?"
"Naa, tuonne heitetty jänkhään", sanottiin.
"Na, ei ole ihme, että on lamakot kalat", sanoi Pokurin Riita-Stiinan veli ja antoi asioita tietämättömälle Kurujärvelle hyvän neuvon:
"Net pittää koota läihin ja polttaa, ja tuhka pittää viijä järvheen."
Koottiin vasta suomut ja suolet kasaan ja poltettiin ja kylvettiin tuhka Kurujärveen. Heti rupesi kala paranemaan. Järvi sai omansa ja oli tyytyväinen ja antoi pyytömiehelle lihavaa kalaa.
Hyvillään olivat Sompion järvet, kun niiden vilja kelpasi pyytömiehelle. Pieni Seitajärvi aivan kirkkaana katseli, ja rannat iloitsivat, kun vanha Korvasen Sammu verkkoineen tulla köppelehti metsäpolkua ja työnnälsi pienen venekaaransa ruovikkorannasta vesille. Hymyillen järvi katsoi, kun Sammu ensin sammalilla tukki vanhan vuotavan veneensä laitoja.
Ja pieni järvi kimmelsi mielihyvästä, kun Sammu kiikkui kaarassaan ja viritteli verkkojaan ruovoston laitamille. Sitä varten vesissä olikin viljaa, että pyytää.
Mutta jos vilja ei pyytömiehille kelvannut, järvi otti pian itseensä. Seitajärvi kasvatti ja hoiteli siikaa, niin että sitä oli. Mutta eipä kelvannut kylälle. Vain Korvasen vanha Sammu poikineen muisti pientä Seitajärveä, kaikki muut soutivat ylpeästi suurelle Sompiolle. Seitajärvi suuttui ja rupesi surmaamaan sikiöitänsä, siikoja, parhaitansa. Se veti kaikki siiat syvään hautaansa ja tappoi. Rannalla oli kohta luokona tuulen ajamaa kalanraatoa.
Siihen Seitajärven siianrotu loppui. Miksei kelvannut kylän kansalle?
Oli vedessä semmoista kummaa olentoa, niinkuin Seitajärvessäkin, mitähän oli näkymätöntä, joka ei näkynyt, mutta kumminkin oli. Joka järvessä oli omituiset eläjät ja haltijat.
Sompiojärvessäkin oli sellainen kumma olento, ja se oli nähty. Korvasen Aatu oli Rieston Erkin kanssa katsonut Luusuankentästä, kun järvellä oli liikkunut suuri, suuri kala, noussut Luusuankarille ja ollut kuin vene kumollaan. Sitten se oli yht'äkkiä veurahtanut ja kadonnut.
"Veenhaltija se on!" Erkki oli huutanut, ja Aatu todistanut:
"Se on vetheinen, joka ei näy, mutta näyttää ittensä kalanhaamulla."
Sama veteinen lienee ollut, minkä entinen Mutenian Epraimi sitten näki Sompiojärven metsäojassa. Mustasta jyrhämästä kumotti kauhean suuri ja ruma kalanhaamuinen pää, silmätkin toljottivat kuin isot renkaat. Ei sitä toki tohtinut ruveta pyytämään, jo oli kolo katsoakin. Ei se ollut oikea kala, eikä ihmistä varten. Epraimi lähti hiljaa sauvomaan etemmäksi.
Oli erämaitten vesissä paljon muutakin kummaa ja käsittämätöntä olemusta, mikä niissä salaisena piileskeli, ja sitten yht'äkkiä voi antaa merkkiä. Sai moni kalamies sen kokea. Järvi – samoin myös joki – saattoi joskus antaa pyytömiehelle mahdottoman suuren kalan, taikka samalla kertaa työntää saalista yli kaiken kohtuuden. Ne olivat pyytömiehen viimeiset kalat, ne olivat hänen marthaansa. Siitä arvattiin, mitä oli tulossa – ei kuin vatkata suoloja hänen jälkeensä, kenelle oli martaat annettu. Hän oli mennyttä miestä. Mutenian Antin Vilhemi sai Sompiojärven Kuusiojasta lanastaan veneellisen mateita. Toiset pelästyivät:
"Sait viimeiset kalat! Net on marthaat!"
"Olen minä kalan ennenkin nähnyt", Vilhemi nauroi ja kiskoi täyden veneen Luusuankenttään, Raskas se kyllä oli, melkein oudolta tuntui, ja hankavitsat pahasti natisivat.
Ja talvella vietiin martaitten saaja kirkonkenttään.
Rieston Pasu-äijä vetäisi Kurujärvestä särkeä, niin ettei oltu kuultu eikä nähty. Kaikki kauhistuivat ja karjuivat Pasulle:
"Sinä kuolet! Net on marthaat! Et ole enää ensi vuonna kaloja syömässä."
"Olen, rietas vie, ennenkin kaloja saanut!" Pasu kirvaillen karjui vastaan.
Ja Korvasen ukko huuteli poika-Pasulle:
"Tule pois, tule pois! Marthaat kurpivat siellä vuopajassa, siellä net on vuopajassa."
Kurpivatkin martaat, mutta eivät Pasua. Viisi henkeä vietiin talosta vähän ajan kuluessa, poika-Pasu ensin, sitten toisia perässä. Mutta Pasu jäi.
Vanhat velhonsekaiset äijät saivat kyllä kaloja kohta joka kerta verkon kipuliksi. Eivätkä ne olleet martaita, eikä äijille mitään tapahtunut. Oikeita kaloja ne olivat. Mutta toiset pyytömiehet ihmettelivät:
"Mikä rietas on ajanut kaloja noin yhtheen läihään?"
Mikä lienee ajanut? Vanhoilla harmailla vaareilla, jotka penikasta asti airokkaina alkaen, olivat suurta Sompiota soutaneet ja palvelleet, oli omat salaperäiset kalanajajansa, jotkin näkymättömät haltijat, jotka niinkuin koskelot lennättivät saalista verkkoihin. Vanhat vaarit tunsivat pyhän järvensä, ja järvi tunsi vanhat vaarinsa. He olivat väärtejä keskenään.
Antoi suuri Sompiojärvi kalaa kyllä kaikille. Koko metsäperä siellä souti ja sai hyvät saaliit. Sai joskus martaatkin.
Souti Sompiota Korvasen vanha Sammu ja sai kaloja. Mutta monesti Sammu sauvoi poikineen myös ylhäälle Saariselän tuntureihin, Luirojärvelle,
"Tuulimettän tuntureille,
lapinlasten laitumille."Siellä olivat jo vanhat Korvaset, Pekka-äijät ja Mustat, kalastelleet. Isien pyhiä pyytövesiä oli kaukainen tunturijärvikin.
Jo keväällä, kun Luirojärvi vielä oli jäissä, mentiin sinne pälvestä pyytämään. Neljä päivää rähjättiin mutkaisella virralla, vuoroin soudettiin ja sauvottiin, vuoroin raahattiin raskasta venettä matalikoita ja maata myöten, ja sitten taas, kun Karapuljusta lähdettiin, kiskottiin venettä köysillä kovissa koskissa ja matalissa hietapohjissa, joissa vesi puhalsi vastaan kuin myllynkynässä. Vielä viimeiseksi saatiin vetää venettä pitkin Luirojärven keväistä jäätikköä.
Mutta Jaurutus, järven itäpää, Sokostipään tyvillä, läikkyi jo vapaana, saatiin ruveta soutamaan. Ja sieltä järven takarannalta, Sokostijoen suulta, suuresta turvepounusta kuului outo ökinä, vielä savu nousi pounun harjasta. Se oli Ponku-Matin, suuren poromiehen, kota.
Siellä kotalapin lämpöisissä oli märkien kalamiestenkin hyvä olla. Mutta kun jouduttiin Jaurutukselle nuottahoitoineen, oli vielä parempi. Sieltä vasta kalaa nousi, siikaa, kirkasvetisen tunturijärven leveää siikaa pulisi nuotassa aivan hopeaisena. Ei haastamistakaan, että maalle vetää. Käsin vain haurithiin ja saprothiin nuotanperästä kaloja veneeseen. Yksin elänyt tunturijärvi, kun kerran taas pääsi antamaan, antoi ylpeästi. Antoi se vielä huomennakin, kun jälleen mentiin koettelemaan. Ei nostamistakaan veneeseen. Käännä nuotanperää vain ja sapro käsin kaloja! Tuli Jaurutuksesta kaloja vielä kolmannen kerran.
Oli kalamiehillä hyvä nuottakin. Sata syltä se oli pauloilleen, sata syltä köyttä kummassakin siulassa, ja liinavuutta oli seitsemän kyynärää.
Sitten jo aukenivat järven lahdet, Maantie-, Taimen- ja Hietalahdet, aukeni itse Luirojärvi Vasalyömäpään juurella. Soudettiin ja vedettiin niitäkin, kun Jaurutus ehtyi. Siikaa nekin antoivat, hopeana hohti aina nuotanperä.
Lyötiin maahan rantakankaan petäjä, kiskottiin päreitä ja kudottiin koppia. Kopat täytettiin valmiiksi korjatuilla kaloilla ja pistettiin hankeen. Siellä ne säilyivät hyvin, Sokostipään hanki hoiti, eikä kysynyt suolankirppuakaan.
Viikkokausi asusteltiin Ponku-Matin kotatulilla ja vedettiin nuottaa joka päivä ympäri järveä. Kauan kokematon tunturijärvi katseli kirkkain silmin ja antoi kaikkensa.
Ja kalamiehet olivat tyytyväisiä.
Kaiken lopuksi rakennettiin lauttanen järven Luusuansaareen, heitettiin nuotta lauttaselle ja peitettiin tuohilla. Ja sitten tuli lähtö hyvistä tunturihoidoista.
Vene oli aivan riippalastissa kalakoppia, tunturijärven hopeakylkeä, niin että oli kohta vesi ja parras. Mutta tunturit puhalsivat parhaillaan väkivesiään kahta puolta jokea, kohisi joka pahta, ja jängät läikkyivät järvinä. Luiro ajeli kukkuroillaan ja veti kevätvimmoissaan, niin että rannat vilisivät, ja vene rötkyi, kun karahteli pohjahiekkaan. Päivässä Luiro lennätti kalamiehet Jaurutuksen kotarannalta Korvasen kotirantaan.
Korvas-Sammun pirtissä kohta koko talonväki istui siikatauron ääressä.
Jätettiin Luirojärvi muutamaksi kesäksi vuonkumhaan ja sauvottiin toisena kesänä Kopsusjärvelle. Se oli kohta samanlainen tunturimatka, pälvestä vedettiin nuottaa. Kun sieltä oli palattu, Korvas-Sammun pöydällä taas höyrysi siikatauro, vaikk'ei Kopsus antanutkaan oikein hyvästi.
Mutta kun Luirojärvi oli saanut muutaman vuoden rauhassa vuonkua, oli sinne taas asiaa. Ja kalaa tuli, kirkas järvi oli jälleen entisellään.
Mentiin Luirojärvelle kerran kesälläkin, juuri ennen heinäntekoa, ja taas vedettiin nuottaa ja suolattiin siikaa saaveihin – oli jo talvella ajettu sinne astiat ja suolat, jopa eväitäkin. Saatiin täysinäiset kalasaavit ja upotettiin järven rannalle kaaloihin kaltioihin sille rajalle, ettei vesi kuohunut sisään. Tuohia ja koivunparkkia pantiin peitoksi sekä kiviä painoksi, jopa vielä kopisteltiin joukkoon piipunperiä, ettei metsäneläväin tekisi mieli kaivella.
Talvella käytiin tunturikaltio tyhjentämässä. Kalat olivat kirkkaita kuin vasta nuotasta haurittuja, eivät olleet kesäytyneitä, tuskin edes mytäyneitä. Sellaista siikakalaa voi olla vain vanhan kalasammun kaltiossa, tuulimetsän tuntureissa.
Pieni Seitajärvikin, Korvasen takana, Luiron tievojen vierillä, oli Korvas-Sammun vanhoja kalavesiä. Kustu-vaarin järveksi se jäi Sammun jälkeen.
Seitajärvi oli sitten Kustun oma järvi, jopa kaikkein mieluisin pyytövesi, niin että hän saattoi hyvin sanoa:
"Kortto minun eestäni lähtekhöön Sompiojärvelle! Tiijän minä sen, olen paljon siellä käynyt. Parempi on Seitajärvi. Siellä on hyvä pyytää."
Seitajärvestä Kustu oli nostanut ensimmäiset kalansa, jo ensi kymmenellään askaroinut siellä isän airollisena sekä sitten miehenä ahertanut Aatun, Juntin ja Teukon kanssa.
Ja järvessä oli silloin siikaa.
Mutta kun siika loppui, järvi antoi vain haukea, ahventa ja särkeä. Silti kumminkin vaari aina vanhaa metsäpolkuansa sinne mennä kuuputti miltei joka päivä. Oli mieluista astella vanhaa tuttua palasta. Joka petäjä ja kuusi tervehtivät tuttavina, ja joka kanto katsoi, ja kannonkolo vilkutti tummaa silmäänsä, Hukanhautakin kankaalla oli vanha väärti. Ja järvellä oli kaikkein mieluisinta pyydystellä, laskea verkkoa ja lanaa, istua pikku purtilossa ja muistella menneitä kauniita kalapäiviä.
Olisipa järvellä, Aittaniemen tyvellä, ollut edes jonkinlainen turvekömmänä, vaari olisi siinä ikänsä asustellut, köpötellyt harmaana metsätonttuna järven rannalla.
Järvi ja metsä, vanhat muistot ja vanhat jumalat siellä olisivat valvoneet ja vaaria hyvin hoitaneet.
Minkä kesäpäivä kierteli Sompion kiveliöitä, se aina näki sompiolaiset kalavesillään askaroimassa.
Eikä se kumminkaan nähnyt kaikkia kalaukkoja.
Syksypuoleen, jo perttulin aikoina, kun yöt rupesivat pimenemään, Sompio lähti tuohuksheen. Ja se oli mieluista pyytöä, yökyöpelien hämyistä kähmimistä pimeän korven mustilla vesillä. Ei päiväkään saanut pitää vaaria.
Mutta ennenkuin öisille vesille lähdettiin, piti möyriä kankailla ja rouhia honkia ja tervaskatoja tuohuspuiksi sekä takkavitsalla kanniskella kotirantaan iso röykkiö valmiiksi. Kunnossa piti olla muutkin pyytövehkeet, ainakin arinat ja parilat, veneestä puhumattakaan, arina tulessa korvennettu, varsi mustaksi saustettu. Rieston vanha Mikko saarnaili tuohusmiehille:
"Ottakaa, pojat, viisi esinettä:
arina ja parila, kirves ja kattila,
pyssypalikka viijenneksi
– jo pääsette syömhään!"Olivat arinat ja parilat, kirveet ja kattilat mukana, kun kotirannasta lähdettiin, oli matkassa vielä vanhojen määrä:
"Kun ei ennää erota mustikkaa maasta, pittää lähteä sytyttämhään tuli parilhaan."
Kaksin miehin, perämies ja arinamies eli pistomies, häärittiin kuin kummajaiset öisellä virralla. Toinen istua kykötti perässä venettä hoidellen, toinen seisoa komotti kokassa, kourassa kamala keihäs, päässä outo lakki. Keihäs oli kuin riettaan tulikoura, kuusi-, seitsenpiikkinen arina, joka alituisesti naaki iskeäkseen, piikit hirveät, terävät ja kynsikkäät. Lakki oli arinamiehen virkalakki, tuohuslakki, jonka leveä tuohinen kilpi komotti otsalla kuin nautasonninsarvilauta, Vittavaululla se tavallisesti oli sonnustettu paikalleen, ja se suojeli silmiä parilan tulelta.
Metsäperäläisen vanha Hymälä viisasteli tuohusveneestä ja tuohustajista:
"Saari kulkee, sarvet päässä."
Hiljalleen sarvekas "saari" liikkui, ja sarvet paloivat. Pikku kyöpeli huopaili pimeässä perässä, ja iso kyöpeli, tuohipää, hääri hankoineen tulen paisteessa, kädet ja naama punaisina paistaen, mutta selkäpuoli synkeän mustana. Alinomaa hän tarkkaili alamaailman elämää – ja iski. Ja mustasta syvyydestä nousi aina vähän päästä eläviä sieluja kimmurtelemaan sarvipäisen tulen valossa. Mitä enemmän syvyyksien eläjiä nousi, sitä iloisimpina irvistelivät veneen kummituiset. Pimeä ranta ja kiiluva virta kuuluivat nahisevan:
"Jo pääsette syömhään!"
Nousi kalaa, mitä vain virrassa oli, suurta haukea sekä siikaa, lohta ja harria, nousi ahventakin kuin kinnasta ja Masa-Heikin tupakkimassia, Ja kun iso made kimpuroi arinanpiikeissä, pistomies katseli sitä ja sanoi:
"Mallillaan silloin, kun majet tullee."
Tervastulen loimotus houkutteli kaloja veneen ympärille. Luulivat, taitamattomat, yönuotiota itse jumalanpäiväksi, riensivät katsomaan, joutuivat kyöpelin keihääseen.
Mutta ilmestyi tuohustajien tulen valoon joskus semmoinen vesien kummitus, että itse tuohuslakkinenkin säikähti – ei tehnyt mieli tunnustella arinalla. Kuplahti tervastulessa läikkyvälle pinnalle musta selkä kuin veneenpohja, ujutteli lähemmäksi, olla vällötti, veurahti ympäri ja katosi. Korvasen Hans-Petteri hänet näki, tuohustaessaan ylhäällä, Paikkakiven suvannolla, lähellä Revojoen suuta. Ja Hans-Petteri oli vähältä söhäistä arinalla, ennenkuin äkkäsi, mikä oli. Eikä se ollut hyviksi sanomiksi – Hans-Petterin äiti pian kuoli.
Veteinen oli muuttautunut martaaksi.
Koko yökausi kähmittiin ja nahistiin joella, heitettiin kalaa veneeseen ja lisättiin tervaksia rovioon. Pimeyden töissä oltiin, mutta se oli mieluista. Ei huomattukaan, kun jo päivä rupesi tuntumaan. Silloin syvyyksien eläjä näki totuuden ja pakeni. Jumalanpäivä oli vasta nousemassa.
Tuohustajat soutivat rantaan hyvälle honkapaikalle, kumosivat parilan palavat tervakset kannonjuurelle, kivenkoloon, ja siinä oli valmis kalamiehen nuotio. Puuta vain metsästä lisää. Sen ääressä oli hyvä kelletellä ja nukkua, kunnes aukeni täysi päivä.
Korjattiin kalat, keitettiin ja syötiin, paistettiin ja syötiin. Kiskaistiin koivunkyljestä iso tuohilevy, lämmähytethiin nuotiossa, että pysyisi suorana, ja asetettiin maahan kalain alle. Se oli kalamiehen metsällinen pöytä. Siitä hyvin kelpasi sormia höyryävää vedenviljaa.
Ja jälleen painalluttiin nukkumaan, kun ensin oli saaliit korjattu ja suolattu sekä peitetty korven kaltioon. Oli varattu kala-astioita matkaan.
Jo taas illalla, kun ei enää erottanut marjaa maasta, työnnyttiin pimeälle korpijoelle. Oli varsin mieluista siellä hiljalleen ujutella mutkalta mutkalle ja nostaa kalaa, ja hyvä oli taas istuskella rannalla nuotion paisteessa syöden rasvaista siikatauroa sekä sitten kellahtaa selälleen. Nuotion lämmin hyväili somasti kylkeä.
Se oli oikeaa erämiehen elämää.
Mutta aina piti muistaa nuolla kalavartaansa. Hyppeillään pyytömies pyyhkäisi ja pisti suuhunsa, mitä oli kaloista jäänyt vartaaseen, kopsahdutti vielä varrasta maahan, pisti sen pystyyn ja sanoi:
"Isompia iltaseksi!"
Ainahan pyytömies toivoi parempaa, ja varsin halusi jo etukäteen tietää, saiko ja mitä sai. Näinpä nuotiolla istuttaessa ison hauen ääressä, syömäkeskissä, viskattiin hauenpään peuranjalkaa ilmaan, tiedustellen:
"Kohallaanko kattila,
vai kumollaanko?"Jos peuranjalka putosi kohdalleen, se sanoi hyviä saaliita, mutta jos se keikahti kumoon, ei saataisi ei marrasta matoa. Sama, vaikka loiottaisiin nuotiolla.
Nakkasi joku hauen kahta niskaruotoa. Sattuivat ne putoamaan päällekkäin taikka aivan vierekkäin, tuli vähän kaloja, mutta jos ne kapsahtivat etäälle toisistaan, saatiin kaloja suuri kasa. Heitti muudan hauenpään koukkuluuta, sanoen:
"Runkku rankku, karanus katto,
mistäpäin kaloja enemys tullee?
Jos valehtelet, niin tapan!"Katsottiin vielä, mitä sanoo hauen korvaruoto. Sitäkin heitettiin ja kysyttiin:
"Missä huomen aamulla murkina?"
Jos korvaruodon koukkupää katsoi joelle käsin, käytiin kalan kimppuun, mutta jos se osoitti metsään päin, voitiin lähteä vaikka peuroja etsimään.
Ahnaan vesielävän sataluinen pää oli noitakappale, sai sitä uskoa.
Pyssy oli miehillä matkassa – Rieston äijää oli kuultu. Ja se oli tarpeellinen viides kappale. Erämaassa ei vain vesi liikkunut, siellä liikkui myös metsä, kontiosta alkaen mustaan metsokukkoon, joka kuusessa istua kouvotti. Tuohustaja tiesi, minkä Isokirja sanoi kohta ensi lehdellään:
"Ja he vallitkan kalat meressä, ja taivan linnut ja kaikki eläimet jotka maalla liikkuvat."
Korven öisiä virtoja porkkailevat tuohustajat olivat irtanaisia poikia, he saivat mennä, mihin luonto veti. Yhtä hyvin voitiin ruveta vaikka peuramiehiksi, oli neuvot mukana.
Mutta nuotiolta lähdettäessä piti viskata kalavarras sekä keitistanko ja keitiskorvakot kauas metsään. Toinen pyytömies, kademieli, jos sattui samaan asentopaikkaan, saattoi niillä pelehtien noitua ja panna vaikka minkälaiset kortot. Riehta vain, puupalikka, jolla keittokattilaa oli sangasta tuettu kohdalleen, sai kyllä jäädä. Velhonsekaiset sen varsin jättivät nuotiolleen, jättivät sen joukossa korttojakin, niin että oli parasta olla siihen koskematta.
Pitkin Luiroa liikkuivat öiset valkeat, koko Korpilappi oli tuohustamassa. Luiron Simo nousi väyläänsä aina Neitikoskelle asti pistellen kutulohta mennen tullen. Karkon Paavalikin tohnasteli arinoineen kutulohen kimpussa ja keihästi kerran niin tavattoman kojaman, että se veurahtaessaan vetäisi miehen virtaan.
Monet taas kolusivat Luiron monilukuisia haaroja, samoja kalavesiä nekin olivat, Korvasen Kustu ja Aatu puskivat Pihtijokea niin pitkälle kuin vene mahtui, aina rytöisiin lalvoihin asti. Viikon miehet viettivät korpielämää, yöt nostivat Pihtijoen tammakoita, haukia ja taimenia, päivät nukkuivat nuotiolla ja kokosivat kalasaaveja korpikuusien alle. Kapsahti joskus kala arinasta karkuun, mutta Kustu sanoi:
"Kaloiksi kala mennee."
Oikein sanoi, tuli tusina sijaan, kohta martaaksi.
Mutta kun Aatu nuotiolla nukkuessaan unissaan söi Antin Kaijan antamia loskuja, saatiin oikein isoja taimenia ja sanottiin:
"Siinä nyt ovat Antin Kaijan loskut!"
Keminkylän tuohustulet roihusivat Kemijoella, lohen surmaksi melkein kaikki paloivat. Monet tulet nousivat Vouhtujokeen, keinottelivat yli Sotataipaleen ja laskivat Sotajokea Nuortiin. Ja Nuortijoessa oli kalaa, ettei muuta kuin ottaa – kolmattakymmentäkin lohta samana yönä. Tuohusmiehet laskettelivat Venäjän puolelle aina Siipivuopajaan asti, puolitoista peninkulmaa rajasta, täyttivät kalatynnyreitä ja peittivät kivirakkaan, jopa lopulta, kun astiat eivät riittäneet, suolasivat lohikasoja lauttasiinkin.
Erämaan suuret virrat aivan kuohuivat kalaa. Kohta joka mies piteli arinaa. Ja kalaa tuli. Ei tarvinnut rukoilla ei toista eikä toista isää.
Jo kerran Könnin Junttikin ajoi kauniin Tiinansa metsään noutamaan tuohuspuita. Sitten piti Tiinan joka ilta käydä katsomassa, vieläkö näkyy marjaa, ja sitten laittaa veneeseen valmiiksi arinat ja parilat, kirveet ja kattilat. Jo viimein iltana muutamana Juntti lähtee rantaan, istuu veneeseen ja sanoo:
"Annahan panen vielä pimiää oottamhaan."
Aamulla Tiina menee katsomaan. Äijä veneessä nukkuu, ei ole ollut tuohustamassa.
Toisena iltana Juntti taas kääpertää rantaan, istuu veneeseen, sanoo:
"Annahan panen tuohon vielä pimiää oottamhaan."
Aamulla Tiina menee katsomaan. Könni veneessä kuorsaa.
Mutta kolmantena iltana Juntti jo soutaa Kopsusjoelle, pistää tulen parilaan ja sauvoo Könninnivaan, kokkauttaa veneen rantaan ja panee hetkiseksi pimiää odottamaan.
Tiina katsoo kotirannasta, näkee tulen vilkkuvan koskella, hyvästyy:
"Jo jo Junttikin saa kaloja. Jo saahaan syömistä."
Aamulla Tiina laukkaa rantaan kaloja noutamaan, Könni veneessä nukkua könöttää, ökisee, kun akka herättää:
"Panin tuohon taimenta oottamhaan. Meni tuonne kiven taka ... ei ole vielä tullut."
Kaloilla oli heidän oma vetinen vaelluksensa, ja se tapahtui aina vuodenaikojen mukaan. Syksyllä varvanaikana kalat uida pulistivat kuivaseljässä ja nousivat matalille. Mutta kohta routa-aikana, kun talvi oli tulossa ja jäätä tekemässä, kalat kulkivat kuin villissä etsiskellen hyvää talvipaikkaa. Löysivätkin ne sellaisen ja asustelivat sitten pitkän talven jäänaikana sukukunnittain kovolla syvissä haudoissa. Silloin vanha Sompio jo kirkkaan kieränaikana kävi jäänuotalla kaivelemassa haudoista verestä keittokalaa. Ei antanut, kurjille, edes talvirauhaa. Korvaset kulkivat jäänuottineen aina Kopsuksella ja Luirojärvellä asti, Posolampea kornasivat joka talvi.
Keväällä taas, urvanaikana, kun jäät lähtivät jutamaan, kun vesi läikähteli vapaana, ja kesä oli tulossa, kalakansakin lähti liikkeelle. Ja kesällä, kun oli päiväpaistetta ja lämmintä, kalat saivat viheriän lehen aikana ajella ympäri omia kotivesiä niinkuin tahtoivat. Ei ollut määrää, vaikka kyllä vaaraa.
Mutta kun sitten tuli ihmeellinen ruskanaika, silloin koko Korpilappi kohahti.
Silloin, kun kaikki metsät ja maat hehkuivat ja loimottivat kaikenvärisinä, ja lehtipuut lennättelivät kuin tulenkipinöitä pitkin jokia ja järviä, kalat kauhistuivat, pakenivat ja piiloutuivat syvimpiin hautoihin taikka kätkeytyivät lumpeenkaalien alle rantapuoliin.
Oli suuri ruskanpiilon aika, kala meni ruskanpiilhoon, ja kalamiehet lähtivät pyytämään piilokalaa.
Sompiojärven kalat, kaikkein enimmin kiiskiset, säynäjät ja ahvenet, pienet penikatkin ja säynäjänjalat, löysivät parhaat piilopaikkansa järveen laskevista, pienistä mustavetisistä ojista, jotka jo itse olivat piilosilla erämaan kanssa.
Silloin koko metsäperä lähti piilokalan pyytökeinoon. Syyskuun arkipäivä heti ristin sunnuntain jälkeen, oli liittopäivä, jolloin piti olla Sompiojärvellä. Tapahtui suuri seurapyytö, pidettiin Sompion syksyiset kiiskismarkkinat. Soutaen mentiin kaukaiselle järvelle, Lokka, Riesto ja Korvanen puskettivat alhaalta vene veneen perästä, ja lopulta Mutenia yhtyi samaan veneraitoon. Oli kohta kolmekymmentä miestä menossa, kaksikin samasta savusta. Riestolaisten joukossa souteli vaimoisiakin pyytömiehiä, joilla ei ollut edes pyytöneuvoja.
Laskettiin Luusuankenttään, joka oli vanha liittopaikka. Valittiin vanhin ja viisain mies, isoääninen äijä, päämieheksi, väärtesmanniksi, jonka piti laukoa määräykset kaikkien kuultaviksi. Eikä väärtesmannin tarvinnut käydä pyytöretkellä, oli kylliksi, kunhan vain valvoi ja piti hyvää järjestystä.
Päämies määräsi, mille ojalle kenenkin oli pyytövehkeineen painuttava. Kenen piti mennä Kuusojalle, kenen Pyhäojalle, Pyhäleipuselle, kenen Arkileipuselle, Korkisteelle, Kotaojalle. Oli kymmenen ojaa, ja kaikille riitti pyytömiestä, vielä jäikin, Rieston akkoja sekä muita neuvottomia. Päämies määräsi näistä toiset huolehtimaan kotapuista, toiset pani metsään marjojen poimintaan.
Veneet lähtivät kaksin miehin soutamaan, hajaantuen kukin omaan suuntaansa ympäri järveä, kuka itään, kuka pohjoiseen, ken länteen. Kohta kilvan veneet mennä keikuttelivat syksyisellä Sompiolla, airot ja huoparit välkkyivät, ja vene lensi kuin kaksin siivin. Siitä metsäperän Hymälän sopikin sanoa:
"Korppi lensi korven rantaa,
veri siivistä tippu."Mutta järvenselällä oli jo menossa täysi pyytö. Siellä toiset siivelliset, pitkätukkaiset koskelot, monisataisin parvin mekastaen ja räpiköiden ajelivat kalaparvia ja saartoivat rantamatalalle. Kesken jäi Sompion pitkätukkaisten seurapyytö, kun kyläläiset tulivat veneineen samoille vesille. Satalukuinen pyytökunta tohahti lentoon. Mutta pyytö alkoi heti uudestaan, kun veneet koskeloista välittämättä mennä leuhottivat ohitse rantaa kohden ja katosivat metsään.
Metsäpurojen piiloihin olivat sukeltaneet järven kalat, samoihin piiloihin sukeltuivat myös pyytömiehet. Musta oja veti yhä syvemmälle mustaan korpeen, kierrätteli ympäri ja ajatti kyyryselkänä läpi rytöjen. Ei tahtonut väliin olla veneen reikää, ei ollut aina reikää ylös päinkään. Puiden latvat ajoivat aukottomina yhteen yli ojan, päiväkään ei päässyt lävitse.
Aivan mustina uhosivat ojan jyrhämät ja mutkat, kalojen parhaat piilot.
Kalamiehet laskivat lanansa ja rysänsä ojan mutkien suuhun, jyrhämien kauloihin, jättivät ne pyytämään, kaivoivat vain syöntikalaa ja soutivat takaisin kenttään.
Aamulla, kun koskelot jo täyttä päätä mekastivat järvellä, pyytömiehet soutivat taas korpijoelle. Nostettiin pyydykset ja tyhjennettiin veneeseen, heitettiin jälleen ne ojaan ja porkathiin. Sauvoimilla vettä hosuen ja tarpoen ajettiin kaloja pyydyksiin. Musta jyrhämä meurusi aivan valkoisena, ja kalat kuppelehtivat vellovan veden mukana sinne ja tänne. Syksyn ruskaa kauhistuvien eläjien piilopirteille oli osunut kaikkein kauhein vihollinen. Kiskottiin pyydys ylös – kalaa oli, että rysä repesi.
Nostettiin kalaa myös hoovalla, pitkävartisella verkkokauhalla. Sillä kun kouraisi syvää jokimutkaa sai kiiskistä ja säynäjää, minkä jaksoi nostaa. Mutka vilisi ja kiehui viljaa pohjaa myöten, ei tahtonut aina sauvoin mahtua sekaan.
Sauvottiin ojaa myöten ja mutkiteltiin pitkin ojan vartta yhä ylemmäksi, kaivettiin kalaa verkkokauhalla, porkattiin ja nostettiin lanalla. Kuusiojaa mentiin aina Kussuolingin alle, kolmen neljänneksen päähän järvestä. Kuusioja olikin kaikkein parhain kalaoja, hyvä oli myös Pyhäleipunen. Mutta tunturista tulevat ojat olivat huonompia. Ne olivat kirkasvetisiä, Hietaojassa oli oikein kaalo hetevesi, vasiten kuin siian kutuvesi, eikä suinkaan mikään ruskan piilovesi.
Kolme päivää kalamiehet porkkailivat metsäojia, ja aina illalla soutivat täysin venein kotakenttään. Siellä kalat korjattiin ja pantiin kaikki samaan läjään. Ja siinä oli jo työtä Rieston akoillekin sekä muille. Oli kentällä kohta valtava kasa Sompiojärven syksyistä viljaa.
Illat ja yöt oltiin kotahoidoissa. Istuttiin tulen ääressä, höyryävän kalakeiton ääressä. Ahven ja säynäjä olivat parasta keittoa – kiiskinen sai jäädä talven varoiksi.
Hyvä kala oli toki kiiskinenkin, varsin rasvainen, vaikka pieni ja ruotoinen.
Mutta olipa hän, kiiski pahanen, aikoinaan tohtinut ruveta kiistaamaan itse lohen kanssa. Oli lohi Taivalkosken alla ylpeillyt kiiskiselle:
"Mitä sinä, ruotokisko, tänne tulet, missä minä olen?"
Kiiskinen oli sanonut:
"Sinä olet vain herrain herkku ja rikasten ruoka, mutta minä olen monen köyhän nälän sammuttanut."
"Et sinä pääse tästä päällekkään, et milhään konstin", oli lohi piikannut ja vielä suurennellut:
"Mutta minä menen koska tahon!"
"Panhaanpa veto, kumpi on ennen päällä", oli kiiskinen kiljunut.
Oli pantu veto. Kun lohi oli loikaissut, jotta nyt mennään, kiiskinen oli napannut kiinni lohen pyrstöstä, ja kun lohi koskenniskassa oli pyörähtänyt katsomaan, missä kiiskinen tulee, kiistakumppani oli kiljaissut ylhäältä:
"Minä olen jo täällä!"
Rieston äijä tätä muisteli illalla kotatulen ääressä, ja se oli hyvä muistelus. Vai ei ollut kiiskinen hyvä kala! Jo vain kelpasi sitä pyytää seuroin ja pitää kiiskismarkkinoita.
Kuultiin illan kuluessa lavalla roukojen alla vieri vierin lepäiltäessä muitakin muisteluksia, kun ei varsin vielä unikaan tullut. Oli äijillä, rehuleuoilla, muistelemista vaikka pitkäksi yöksi, kaiken lopuksi niin kamalia saarnoja pimeässä kähmivistä, käsin kosketeltavista piruista, että nuoret rupesivat kohta niitä näkemään ja kuulemaan.
Ja valtava ahjo hehkui punaisena keskellä kotaa, seinätkin punoittivat, kuikkapussit pitkine nokkineen ja perämeloineen irvistelivät ja kummittelivat peräseinällä.
Mutta ulkona oli pimeä ja kaalo. Tähdet tuikkivat, Nattaset komottivat pohjoisella. Lehahti pimeydestä pari isoa lentävää kummajaista. Äänettöminä ne kiertelivät kotakentän yllä, istahtivat kuivaan käkkyrään ja taas lähtivät leuhottamaan.
Mutta ei kuulunut siipien havinaa. Yön henkiäkö olivat, tunturien ja pimeän lapinkorven levottomia sieluja?
Saattoi outo kumma koluta kodan seinän takana. Kuului hiljaista kähmimistä ja nahinaa kuin joku olisi nurkkaa myöten kiivennyt katolle. Pyytömiehet kuuntelivat, kavahtivat pystyyn, paukuttivat kirveellä seiniä ja kirvailivat. Siinä nyt olivat kohta kourin kosketeltavat riettaat, joista äijät vasta saarnailivat. Toiset olivat aivan kauhuissaan, mutta Mutenian ukko uskalsi mennä kurkistelemaan oven raosta. Korvasen äijä sieppasi kirveen, hyppäsi kiroten ulos ja kiersi kodan. Ei siellä näkynyt ketään.
Koivunkäkkyrän nokassa vain istua kykötti musta olento, toinen lentää leuhotteli ympärillä – yhtä äänettömiä molemmat.
Aamulla maa kopisi, jängät olivat kohmettuneina ja rannat jäänhileessä. Kalavesiä ruvettiin ajamaan talvilepoon.
Kolmannen päivän iltapuolella toimitettiin saaliin jako. Väärtesmanni mittasi kasasta jakokopalla kaloja niin moneen läihään, kuinka monta oli osamiestä. Koppa kaadettiin kopan jälkeen, niin kauan kuin saaliskasaa riitti, ja osaläjiin karttui kaloja melkein minkä veneeseen mahtui.
Katsottiin sitten arvalla, kenenkä mikin läjä oli. Jokaisella oli oma, puumerkillä tunnustettu palikkansa, arpansa, ja arvan heittäjä kulki viskaten umpimähkään palikan joka kasaan. Toiset astelivat perässä katsoen:
"Mihin sattui minun palikkani?"
Mutta joskus jakopaikalla nousi tora. Osamiehiksi pyrki sellaisiakin, jotka eivät olleet tehneet juuri mitään, eivät edes käyneet marjametsässä. Tuli toisinaan kohta tappelu. Ainakin kiiskiskopalla toisiaan moksien piti antaa sanoille lujuketta. Kun oli jonkin aikaa kiiskiskopan kautta luettu lakia, jo Pokurin Antti otti aseekseen Isonkirjan ja saarnasi:
"Niin sannoo mean pyhä Raamattu, että ... että, joka ei työtä teje, ei hänen myös syömänkään piä... Mikses mennyt mustikoita kokuamhaan?"
Illalla, kun aurinko jo lähenteli läntisiä metsän latvoja, lähti täysinäinen vene toisensa jälkeen ujuttelemaan alas Juitsaa ja Muteniaa. Vain jotkut ahneet pyytäjät jäivät vielä kaivelemaan korpiojien jyrhämiä.
Juitsa oli entistään hiljaisempi – kalaveneet vain piirtelivät siihen pitkiä piiruja. Joen keltaiset koivurannat olivat kuin kultarantoja, kun laskeva päivä kimmelsi niiden lävitse. Ja koivut seisoivat kaksin päin: latvoin ylös, latvoin alas, vain kapea maankaista tyvien välissä. Oli kultapuita molemmin puolin, oli satumaa sekä yllä että alla.
Juitsan kirkkaassa pinnassa ne tarjosivat kättä toisilleen ja olivat samoja väärtejä.
Samoina väärteinä kaksin puolin, päin ylös, päin alas, jutivat Sompion soutajat pitkin kultaista kujaa, vaiheilla kahden satumaailman.
Päivä laski, ilta hämärtyi ja pimeni. Tummina ja ylpeinä köyristyen Nattaset katsoivat yli metsän Sompiojärven tauksilta. Sähähti sieltä korkeimman Pyhän harjoilta valkeainen suitsu, ampuen kohti Pohjantähteä ja taivaannapaa. Sähähti toinenkin soihtu, ja kohta koko Nattasten takainen taivas loimotti.
Pitkin autiota Nalka-aapaa ajeli ja häilyi outo valkeus ja kisaili pimeän yön kanssa. Ja öiset äänettömät lentäjät taajoivat kuin aaveet kalamiesten ympärillä. Sompiojärven kentältä ne olivat lähteneet saattomiehinä seuroittelemaan. Taisivat olla vanhojen kalakenttien haltijoita.
Sompion soutajat liikkuivat äänettöminä mustina kuvajaisina, olivat kuin samoja öisen erämaan kummajaisia.
Sompion seurapyytö oli loppunut, kesäiset kalaretketkin päättyneet.
Nattaset katsoivat kuin kaivaten, ja taivas loimotti Sompiojärven takana.
Syysmettässä.
Veden ja metsän armoilla vanha Sompio eli kaikkein parhaiten.
Silloin, kun öinen taivas rupesi polttelemaan pohjankaarta, kun metsien pissihaukat ilmestyivät iltahämärissä lentelemään kuin levottomat yön henget ympäri kartanomaata, kun maanruoho makasi ruskeana kulona, ja karja navetassa rouhi jänkäheiniä ja jäkälämoskaa, kun Sompiojärven kalamiehet olivat soutaneet kotiin suuresta seurapyydöstä, silloin oli syysmettä kohta täydessä menossa.
Vesi oli antanut, minkä oli antanut. Nyt alkoi metsän vuoro – metsän aitta oli avoinna.
Kirkkaina aamuina, kun maat kopisivat kuuraisina, ja jängät kahisivat jalan alla, mettot istua kyköttivät mustina kummina männyissä kylän takana rämiöillä taikka aapojen laidoissa ja nielivät pihkaista kerkkää kurkun täydeltä.
Kuului puun takaa pamahdus. Suurustava metsänkukko tuli tohisten alas ja joutui sompiolaisen suurukseksi.
Piekanahaukka, joka könötti korpikuusen latvassa vaanien myöskin einespalaa, säikähti, levitti lentimensä ja lähti laukomaan.
Kuului paukku tuolta, kuukahti kuusen oksalta metso, kuului paukku täältä, ja taas iso musta putosi.
Piekanahaukka pakeni syvimpiin erämaihin. Kiveliöihin oli tullut kamalaa väkeä.
Metsällä oli, ja metsä antoi sekä lentävää että laukkovaa, ja kaikkein parhainta lentävää oli metso, komea hakolintu. Hyvä kappale oli myös koppelo, toinen hakolintu, josta Hymälä sanoi:
"Eestä kun emä, keskeltä kun kerä,
perä kun leipälapio."Hyvän suupalan sai urpalinnuistakin, riekosta, teerestä ja pyystä, Teertä kyllä harvoin nähtiin, eikä pyytäkään paljon. Vaikka pyyn, pienen rääpälheen, liha oli valkeaa ja makeaa, ei oikea pyytömies juuri viitsinyt sitä ampua. Se kun vielä oli niin kesukin, että tulla kupsehti oksalle aivan viereen katsomaan, ei kuin vihelteli vain.
Maalintuja ne kaikki olivat, isot ja pienet, vaikka toiset talvella appoivat männynhakoa, ja toisten parhaana talviniestana oli koivunurpa.
Ammuttiin metsän maalintua ja saatiin hyvät saaliit. Mutta vielä enemmän saatiin lintua ansoilla ja satimilla, jotka jo alkusyksystä, pari viikkoa jälkeen perttulin, laitettiin pyytökuntoon.
Pyytömaita oli kohta kylän takana kankailla ja vaarojen laidoissa. Siellä oli miltei joka juurakkoperässä karhakoista ja oksista rakennettu kaarre, ja kaarteen aukossa selkäpuuhun sidottu ansa, vielä katoksena hakorötöstys. Ja kuusien tuuheilla tyvillä, maata karhoavien oksien katoksessa, oli aita ja ansa. Juurakkoperien pehmeässä mullassa oli linnuilla hyvä peherryspaikka, jossa saattoi kelletellä, kyniä ja kynsiä, lopsuttaa siivillä ja peseskellä, sekä vielä napsia pieniä kiviä. Kuusien juurella taas oli pahoilla säillä hyvä kotoinen suoja, oli tallella vielä kesän viimeiset marjat. Ne olivat viimeiset vierailevalle linnullekin, marja kurkussa lintu kuristui.
Kankailla ja vaaranmailla, pitkin metsäpolkuja ja juurakkohoitoja oli, paitsi ansoja, myös satimia, paikoin loukkujakin eli liskuja.
Satimena oli neljä puunrunkoa, jopa kuusikin hienoista pölkkyä, sajinpuuta, toisesta päästään kielipuulla yhteen sonnustettuna. Sadinpuiden toinen pää oli maassa, toinen kohotettu korvakkojen ja selkäpuun varaan sekä laitettu laukeamahoitoihin polkimen, kirpan ja vittavaulun avulla. Oli vielä vihtehet sivuilla ohjaamassa lintua surmilleen. Loukkuna taas oli alla pari rankaa vierekkäin vastaamassa, päällä ranka iskemässä, sekä kirppahoito ja vihteet samoin kuin satimessa.
Silloin kyllä, kun joutuivat syksyn pakkaset, satimet tahtoivat jonistua, niin etteivät kylmän kangistamina enää varsin helposti lauenneet, mutta ansat olivat silloinkin valmiina pyytämään.
Joka talolla oli omat pyytömaansa ja sajinkeinonsa. Ja samat sadinkeinot olivat ikimuistoisesti ja monipolvisesti olleet samalla talolla ja suvulla. Ne kulkivat ja kiertelivät kankaita, selkiä ja kuusikkokumpuja joskus kaksin peninkulmin vaarasta vaaraan, tunturienkin vieriä, ja jänkiä oli välillä. Kenen keino oli näillä vaaroilla ja kankailla, kenen sadinmaita taas nuo selät, harjut, niemet ja kummut. Näinpä Kairalan ukon sajintie alkoi jokirannasta ja kulki kumpuja, kulki jänkiäkin, niin että sadesäillä huumuutti polveen asti, ja vei Isonlehon kuusikkokumpuihin, sitten Sakiaselkään ja sieltä Lampivaaran tunturin laitaan, jossa käytiin mutkin ja palattiin Lampiselän kodalle yöksi. Ja taas tultiin samoja maita takaisin.
Kyllä erämaata riitti ja siipien tohinaa erämaassa. Silloin oli linnuilla hyvä olla, kun ei ollut maita murrittu, eikä ollut raiskattujen metsien ja puitten roittoja joka paikassa. Sillä lintu ei ota asuakseen murrikossa, se tahtoo puhtaat ja kauniit metsät ja maat, niinkuin ne ovat jumalanluomalta.
Ja satimia oli sadinkeinolla kymmenittäin, toista sataakin, oli vielä ansoja lisäksi.
Ansat ja satimet olivat aina pyytämässä. Niitä piti joka viikko käydä kokemassa ja kohentamassa. Pitkällä sadinkeinolla vierähti parikin päivää, nuotiolla meni yö. Oli metsässä lintua. Yhtä mittaa kuului lentämisen tohina ja rytinä, milloin mistäkin, ja kun meni katsomaan vasta viritettyjä pyydyksiä, jo taas oli lintu puuttunut, väliin kaksikin hakolintua samaan satimeen, jopa joskus viisi riekko riepua. Koko riekkopoikue oli kulkenut omia asioitaan haastellen: sievä polku ... soma hoito ... ei ole ennen nähty ... katsotaan...
Joku oli polkaissut varpaa...
Parhaana pyytöaikana sadinkeino antoi samalla kokiaisella lintuja kymmenittäin. Jo menomatkalla kokumies sai satimista korjattua saalista sonnustaa viitalla kimpuittain puuhun roikkumaan paluumatkaa varten taikka pistää yksinäisiä lintuja kaulasta säysthöön, puun kylkeen kirvestettyyn pihtiin. Ja kokuretkeltä palattaessa oli lintuviljaa niin paljon, ettei erämies jaksanut sitä kerralla kantaa, täytyi kuljettaa juontamalla. Kaksin, kolmin takoin hän kanniskeli saalistaan, takan aina kerrallaan vuorotellen pala palalta, kunnes pääsi kotiin. Toisinaan täytyi kokumiehen heittää osa viljasta metsään. Vitsalla hän sonnusti lintutakan puuhun ja peitteli sen vielä karahkoilla, etteivät korpit ja muut riuttalinnut pääse raiskaamaan.
Metsä oli antanut hyvin. Sitä oli sajinreisulle lähdettäessä jo kuukkeli ilmoitellut. Se oli heti metsän laidassa ollut vastassa kärskyttämässä ja sitten lentänyt yhä edellä puusta puuhun, katsonut ja kärähdellyt ja taas lentänyt edelle. Hyvillä mielin oli kokumies sille sanonut:
"Kyllä minä sulle suolia annan!"
Kuukkeli sai osansa. Kiveliössä se jo taas oli kärskyttämässä, ja erämies viskasi sille suolet joka linnusta, minkä pani vitsaan tai säystöön.
Ne olivat kuukkelin ja metsän osuutta.
Mutta pienelle tiaselle, kurjalle, jonka piti piukuttaa huonoja sanomia, pyytömies ei antanut mitään, kohta tavoitteli kepakolla ja noitui:
"Taas sen rietas siinä piukutat! Mikhään tullee nyt korppu?"
Sadinkeinoa käydessään kokumies itse kumminkin pisteli parhaat palat. Hänellä oli matkassa metsontäkkää haukattavana, ja se oli tehoisaa syötävää, se tenkäsi, niin ettei illalla varsin tehnyt ruokaa mieli. Mutta jo maistui, kun hongalla oltaessa lyötiin kattilaan toisenvuotinen poikametto. Siitä tulikin kaikkein parhain keitto, mutta viimekesäinen poika oli liian pehmeä.
Kulkivat samoilla sadinkeinoilla ja kokumatkoilia usein kiveliön omat pyytömiehet, riuttalinnut ja raiskaeläimet, jopa itse karhu. Heillä oli kyllä omat naakimiskeinonsa, joita he alituisesti kiertelivät ja ottivat, mitä saivat ja paikalla söivät. Kalutut luut vain jäivät ruokapaikalle. Mutta mukava oli, kun paikalle sattui, napata valmis suupala satimesta tai ansasta. Miksei ukko ole tullut korjaamaan? Jo kärpälle maistui ansalintu hyvältä, kettu steppasi sen kuin omansa. Satimen saalista kettu ei saanut muuten kuin maata kaivamalla, mutta ahma sai, kun raastoi kannen kahtia. Karhu koppasi sadinta korvakoista ja paiskasi koko rötiskön punhaan – siinä on sun hoitos! Närhit ja haukatkin repivät, minkä saivat.
Mutta ilkein oli korppi, kaikkein syöläin elävä, vielä syntisen musta. Se oli kohta kuin kokumies. Joka pyydystä sen piti käydä katsomassa. Se söi linnut ansoista, satimestakin yritti, vaikk'ei se siitä hyötynyt muuta kuin, mitä kovalla nokallaan sai raastetuksi pölkkyjen raoista. Se repi erämiehen laukun ja varasti eväät, uskalsipa se kähveltää lihat kattilasta, joka oli yksinään heitetty nuotiolle keitistankoon, odotteli vain, kunnes keitto oli jäähtynyt ja sitten heti kapsahti kattilan laidalle ja nappasi lihat. Vaikk'ei korpissa ollut muuta kuin siivet omaa, se saattoi laihaan ruhoonsa kerralla upottaa kokonaisen metson. Mutta varovainen vanha rosvo oli. Kun satimen kannelle nakkasi vääntämättömän vitsarenkaan, korppi ei uskaltanut koskea pyydykseen. Yhtä hyvin se pelkäsi, kun satimen viereen pani pystyyn varvan, jonka halkaistussa päässä oli risu poikittain. Vaari luuli sitä, samoin kuin vitsarengastakin, joksikin korttovehkeeksi.
Kaikki erämiehet vihasivat korppia kaikkein enimmin. Rieston Erkki sen nähdessään kohta noitui:
"Korppi, kolmen Lemmon lintu,
kovottu koan noesta,
pantu kaikesta pahasta,
nokka pirun kirvehestä."Oli mustassa kolmen Lemmon linnussa sentään hyvääkin. Sen siiven alla oli salaperäinen onnenhöyhen. Jos korpin ampui ja osasi napata juuri sen höyhenen, sai pyytömies aina mahdottomat saaliit. Oli joku ukko joskus käsittänyt korpin noitahöyhenen ja saanut viljaa kohta yli kaiken määrän. Toiset pyytömiehet olivat kyllä luulleet, että äijä oli luvannut itsensä riettaalle.
Mutta kun oli metsän oikea antamisaika, pyytömies sai viljaa korpin höyhenittä ja riettaan avuitta, ei tarvinnut rukoilla ei kirvata. Hyvä metsä antoi, eikä rietas. Pyytömies liikkui omalla onnellaan ja toi toisinaan suuret kantamukset metsänviljaa. Vitsavaululla oli metsällinen takka sonnustettu olkapäille, niin että lintua riippui sekä edessä että takana. Saatiin monta päivää nykkiä höyhemiä, vielä lintupalkoin nykittää vanhoilla Elsa-Kaisoilla taikka muilla muoreilla, Rieston Erkki tuli metsästä piiloisin puolin eikä näyttänyt saalistaan kellenkään.
Vai eikö nälkä jäänyt, kun pyytömies palasi kiveliöstä?
Kelpasi hyvin korventaa vaikka iso metso, Sai jo raavaskin mies puhaltaa hikeä, sati ajoi sen nahkoihinsa. Vanhat olivat arvioineet:
"Kaheksan raavasta mettoa runovaatimelle."
Mutta kun raavaista metsoista rakennettiin metsällinen velli, oli siinä ruokavero koko väelle. Ja se syötiin niinkuin metsänvilja oli syötävä. Hiirikontti, linnun lihava reisikontti, oli tärkeä kappale. Siitä emäntä maistoi, milloin keitto oli kypsä. Ja sitten saivat kaikki osansa, kaikkein ensimmäiseksi niinkuin määrä oli:
"Pyytömies syö pään".
Linnun päästä, metsonkaan, ei vatsa suuria kostunut. Silmien luona sekä kaulan puolessa siinä oli vähän kalvamista. Mutta täkässä, joka oli rinnassa, täkkäluussa, kahden puolen korkeaa piiksiluuta, oli kohta parhainta lihaa sekä pyytömiehelle että isännälle. Emännän osa taas oli metson persemarja, linnun kaikkein makein ja rasvaisin kappale. Se oli peräpuolessa karistimen eli katsattimen alla, pehmeä lihamöykky, persesulkien kotopaikka, ja sen yläpinnassa oli rasuarakko, täynnä parhainta kuuta. Joku aikuinen sai kaluttavakseen ryhän eli rupuskan, lujan selkäpuolen, lapset ja nuoret saivat tyytyä siipispankkoihin, jouhi- ja koparakontteineen, saivat vielä mauksi maksan ja syämen sekä mettonkouran varpaineen, joka oli niin makea, että he tahtoivat sitä kurkkia jo padasta. Mutta suokuma oli katkaistu siipeen, eikä siinä ollut syömistä kellenkään.
Oli vielä piira, ja se oli makea pala pinnasta, mutta sisästä kovaa kuin kengänpaikka, Aikaihmisten suupaloja se oli, ei sitä lapsille annettu, ei ainakaan pojille. Sanottiin, kun he sitä kerjäsivät:
"Piira pojan pienentää,
isoin reisin kasuattaa."Piira oli merkillinen kappale, ymmyrkäinen lihapallo, kivispiira, pieniä kiviä täynnä, eikä isolla metsolla varsin pieniäkään. Oli piiralla hänen virkansa. Kun metso oli päivän kyköttänyt männyssä appaen havuneulaa ja hakotuppua, sen kupina oli illalla niin täynnä evästä, ettei lintu tahtonut lentoon päästä. Oli parasta istua maassa ja nukkua. Piiran kivet silloinkin jauhaa jyrräsivät männynlatvaa ja hakotuppua, että oikein kuhina kuului. Ja nukkujan taakse kertyi yön mittaan iso läjä valmiiksi käytettyä metsällistä.
Mutta vanhat äijät, leveäleukaiset Korvasen Petterit, Mutenian Hannut ja muut, pitivät lukua metson kaulasta. Se keitettiin semmoisenaan, ja se oli kuin makkara. Äijät lykkäsivät makkaranpäätä hampaittensa rakoon ja rouhivat kuin hevoset luhtaheiniä. Raavaan metson kaula oli kyllä kova kappale, mutta ei ollut mies eikä mikään, joka ei kyennyt sitä leuoissaan rouhimaan.
Kova kappale oli myös raavaan metson teiko, luuputki, joka ulottui piiksistä kaulatorveen. Se kulki miehestä mieheen, ja jokainen koetti sitä peukaloissaan murtaa poikki, käsiään pitäen polvien varassa. Mutta piti olla raavas mies ja miehellä aappaa, sati sen poikki naksahdutti – naimaan jo kelpasi. Huonon aapattoman ruippanan ei tarvinnut ajatella kumpaakaan. Kaikkein jaloimmat Kuntsa-Hannut katkaisivat teion hyppeissään rintapään kohdalla, ei kuin pieni niksahdus vain kuului.
Metsän isoa kukkoa aterioitaessa näitä katsottiin. Katsoivat pyytömiehet vielä linnunluulla vastaista saalistansa. Metson rintaluussa oli luuhaarukka, ja sen alapäässä pieni litteä lepukka, Metsämiehet tarttuivat kumpikin haarukkapuoleensa ja vetivät, niin että jompikumpi haara katkesi. Kumman haarukkaan lepukka jäi, hän sai ensimmäisen linnun, kun lähdettiin pyytöretkelle.
Mutta koppelon rintaluun haarukasta vanha Sompio kaversi kaikkein parhaimman matheenkoukun. Se ei vedessä pehmennyt eikä kostunut niinkuin puukoukku.
Riitti Sompion erämaissa lintua. Jäi niitä sinne, vaikka pitkä syyskausi takka takan perästä niitä juonnettiin syötäväksi. Mutta sattui joskus, että koko kiveliö ajautui tyhjäksi. Lintu lähti vaeltamaan itää kohden ja hävisi sille tielleen. Metsä aivan puhdistui, kun metsot ja koppelot suurin parvin lentää tohistivat kohti itää. Toisinaan meni metson suku, toisinaan taas lähti teeri ja riekko sekä muutkin maalinnut, aina kukin vuorollaan.
Sitten taas, kun aika tuli, niitä jostakin ilmestyi, mutta eivät ne idästä tulleet. Ei lintu tullut takaisin, kun se oli itään mennyt. Itä sen vei.
Mutta kun lintua oli, niin lintua oli, ja pitkin syksyä sillä elettiin, linnulla ja kalalla. Lintujen jorvat ja täkät suolattiin ja kuivattiin, mutta muut lihat keitettiin siltään ja syötiin hyvänä vellinä.
Vasta simunanpäivän aikoina, kun oli pitkä ja lauha syksy, linnunpyytö loppui.
Ja siitä alkoi suuri oravanpyytö. Silloin kaikki raavaat oravat olivat puhtaita ja täysikarvaisia, vielä korvien nenissä pitkät jouhet komeina korvuksina. Puhtaat oravat olivat kauniinharmaita, vain männikkömaan oravilla oli punainen häntä kuin punaisella koiralla, ja kuusikkomaan oravan häntä heilahteli mustana. Poikaoravat kyllä olivat vielä korvuksettomia tulikkoja, tummanahkaisia sinikkoja taikka ainakin aisakkoja. Tulikon nahan sontupuoli kuivattuna kokonaan sinistyi, ja nahasta tuli sinikko, aisakon nahka sinistyi vain kyljiltään. Oravan puhdistuminen tapahtui päästä alkaen. Muutamat pysyivät tulikkoina ja aisakkoina, ainakin jorvapuolesta, yli tuomiopyhän, kohta jouluun asti.
Kävyn nakertaminen oli oravan parhain elämänkeino. Leveät helvekentät puun juurella, kuin rikkaan miehen pöydältä pudonneet muruset, kertoivat, että pieni pöyryhäntä oli istunut puussa aterioiden, pihkainen käpy käpälien välissä, korvukset heiluen, häntä ylpeästi pystykippurassa. Kuivettunut kärsäkäpy ei oravalle kelvannut, vain tuore ja elävä. Hyvä käpyvuosi oli oravan viljavuosi. Silloin kelpasi elää, rakennella pesiä ja laittaa perillisiä sekä syödä terveellistä pihkapuun siementä. Vatsakin pysyi hyvänä ja valkoisena käpymahkiaisena, jossa ei ollut mustaa pilkkua. Mutta kun tuli katovuosi, täytyi käpyjen nakertajan syödä maata, niin että mahkiainen tummui, muuttuen mustaksi maamahkiaiseksi. Eikä silloin pieni kiipijäpoika kestänyt talven kovia pakkasia. Se paleltui ja kuoli, kun ei maarussa ollut elävää lämmittävää metsällistä. Oli vain mustaa maata, ja maa oli kylmää ruokaa.
Oli Hymälän ukko jolloinkin tutkinut oravan kotihoitoja sekä nähnyt:
"Maa tuupuu, tupa tuupuu,
mies tuvassa tuupuu."Harmaa lämpöinen luppotukko, joka nykötti oksantyvessä, puun puolivälissä, oli oravan omitekoinen koti. Ja siinä hän viihtyi hyvin, siinä pieni perikuntakin pysyi hyvissä lämpöisissä. Mutta komohongasta ei oikein ollut oravan asunnoksi; oli se joskus sellaiseen erehtynyt, paleltunut oli. Kuusenlupoista omin käsin rakennettu pesä oli paras. Ja kun vielä sen takaseinässä oli pakoreikä sekä vieressä pitkä kuusi, jo tohti elää. Kun hätä tuli, luppolan päämies puikahti ulos ja kapisti kuuseen kuin linnaan.
Usein tulikin hätäpäivä, pienellä oravallakin oli hänen vihollisensa. Tulla kapaisi nälkäinen näätä, syötävää oli vailla, ja silloin tapahtui korpikuusissa vimmattu kilpa-ajo. Vikkelä ja sukkela vilistivät pitkiä kuusia ylös, hyppivät puusta toiseen, orava edellä, näätä perässä. Kipaistiin latvaan ja hypittiin puu puulta pitkin korpia. Mutta kun sattui pitkä puitten väli, orava laukkasi kohta latvaan asti, puikki pitkän oksan nokkaan ja potkaisi. Käpälät levällään ja häntä pörhössä se lensi kuin lintu toiseen kuuseen. Näätä poukkosi perässä, rutkahti maahan – siihen päättyi ajo. Sattui toisinaan tielle pahainen kärppä, haisupoika. Sillä oli kovemmat pevonneuvot kuin oravalla, ja hengen päälle sekin rupesi yllättelemään. Mutta kärpällä ei ollut kiipeämisen lahjoja, maahan jäi tuhisemaan.
Joskus yritteli oravaa ahdistella jopa oikein kuukkeli. Yksinään kuukkeli riepu ei mahtanut mitään, kun orava pörhisti häntänsä selkäpuolelleen ja oli ylpeänä. Mutta kun kuukkeli tuli uudestaan kymmenen miehen voimalla, ja sitten käytiin kimppuun edestä ja takaa, jo pudotettiin orava puusta ja nykittiin, ettei jäänyt kuin pieni kasa luita ja karvoja.
Mutta kaksijalkainen metsienkiertäjä, joka kulki nelijalkaisen kanssa ja päästeli kirkkaita kipeitä paukahduksia, oli kaikkein peloittavin. Hänestä oli vaikea päästä erilleen, ja henki oli monesti kuin hakoneulan nenässä. Lensit puusta puuhun – nelijalkainen laukkasi räkyttäen perässä maata pitkin, kiipesit korkeimpaan latvaan – kipeäpaukku puraisi, piilouduit tiheään oksatuppuun, kykötit ja juroit siellä, vaikka kuinka olisi puuta paukutettu – puu viimein rojahti maahan.
Koira oli aina oravamiehen matkassa, se oravatkin etsiskeli, mitäpä mies, sen kuin ampui. Ja pyssy oli pyytömiehen paras ase, pienireikäinen piilukkoinen luojipysy, jolla tavoitti sekä linnun että oravan. Kaulassa, takin alla, poovessa, roikkuivat pyssynkaulukset, oikein lailliset kamppeet. Oli niissä ruutisarvi sekä luojikukkaro ynnä muotti, koppelon, metson, hanhen taikka joutsenen teikokontti, jolla mitattiin ruutia, oli rohinkukkaro rasvarohtimineen, oli luojihormu, johon luoti valettiin, ynnä väänninrauta, jolla voi korjailla pyssyn piitä, ja korvareijän kaivin, jolla sai rassata vänkkireikää auki, oli vielä rautanaula, jota tarvittiin milloin missäkin. Kaikkia tutkiva Hymälä kurkisti luotikukkaroon ja sanoi:
"Etukiverä ja takakiverä,
on niin kiverä, ettei arvaa."Kurkisti se vielä toisenkin kerran ja todisti:
"Mykkylä alla, mykkylä päällä,
mykkylä mykkylän päällä."Pyytömiehet kiertelivät kiveliöitä päiväkausin, viikkokausin, vihtesivät kaikki kairat, ampuen lintua ja oravaa ja mitä erämaa eteen ajoi. Laukku selässä, laukkusilhaan, miehet astelivat, ja laukussa oli eväitä, oravannahkojakin. Oli jonkun Korvasen ukon selässä vielä kurki. Tuppeensa nyljetty kurjennahka roikkelehti päineen ja pitkine koipineen laukun kannella, vain siivet oli sivallettu pois. Pyssyneuvoja ukko kurjessaan kanniskeli.
Vanha erämies tunsi hyvin suuren korpimaansa kohta kaukaisimpia metsäperiä myöten, eikä eksynyt suurimmillakaan selkosilla. Olivat merkit maissa ja puissa, kivetkin puhuivat ja muurahaismättäät haastelivat. Kuusien ja mäntyjen isoimmat oksat viittoivat etelään, muurahaismättään asumapuoli näytti etelää, koivujen käpertyneet tuohet käpristyivät etelästä pohjoiseen, ja honkien naavakerttämä kiipesi pitkin pohjoista kylkeä. Tuntureilla kivien eteläsivu lämmitteli paljaana päiväpaisteessa, mutta pohjoisen puoli oli verhottu naavapeitteellä.
Mutta pyörähti vanhakin kiveliön kiertäjä, sati sattui kulkemaan maanhaltijan tai metsänhaltijan taikka jonkun manalaisen taikka itse piruäijän jälkien poikki, pyörähti niin pahoin, että näki aamuauringon nousevan lännestä. Vanhat tuttavat maat olivat aivan oudonnäköisiä, kaikki oli kerrassaan vastahavon. Lumijäljellä liikuttaessa saattoi omia jokkohiaan katsellen noitua: "Kiurulaiset, sen omat, on täällä taas kulkenheet!" Silloin oli parasta istua kannolle, painaa silmänsä kiinni vähäksi aikaa ja sitten kolme kertaa heittäytyä maassa ylönkuppuraisin. Heti selvisi kuin pahasta unesta. Haltijoiden hämäävä verho oli vetäisty pois erämaan yltä. Aurinko katseli taas oikeilta ilmoilta.
Suuri kiveliö oli jälleen suuri tuttu kotimaa. Saattoi sitä kierrellä. Vanhat väärtit katsoivat joka suunnalta.
Antoi kiveliö, kun ilta joutui, erämiehelleen hyvän asennonkin. Piti vain muistaa, ettei pysähtynyt eikä tehnyt tulta vanhalle metsäpolulle, koska metsänhaltijat vaelsivat sitä myöten, eivätkä suvainneet, että heidän tielleen ruvettiin asennoimaan. Eikä saanut kysymättä yöpyä entiseen asentosijaan. Sillä kaikissa asentopaikoissa oli haltija – se oli jäänyt niihin, kun erämiehet olivat lähteneet pois ja sammuttaneet tulen. Elävä ihminen oli siinä askaroinut tulen ääressä, nukkunut ja huokunut, eläväinen tuli oli siinä ihmisen kumppanina liekehtinyt ja tarinoinut, pitkän yön tuhissut ja lämmittänyt. Jotakin olentoa oli heistä jäänyt paikalle, jäänyt muutakin kuin nokisia kekäleitä. Lokan Olli köppelehti Petäjämaan komean asentokuusen alle, laski laukkunsa maahan ja kysäisi:
"Saapiko tässä yhen yön olla?"
Suuri ja sakea kuusi antoi kaikkein parhaimman yömajan yksinäiselle erämiehelle. Sen tyvillä oli kohta kuin kotonaan, kun vielä laittoi haoista ja karhakoista suojaavan katoksen, viiston laavupuolen, sekä rakensi sen eteen nuotion, rakovalkian. Laavuun sopi kaksikin oravakeinossa kulkijaa, ja kohta oltiin kuin kotipiisin lämpöisissä.
Nuotio sihisi ja tohisi, ja suuri kuusi kuunteli äänetönnä, ja oli kuin kotikuusi.
Siinä kuusen hoidoissa, tulen loimossa oravat nyljettiin ja ryhät syötiin, ellei ollut lintua keitettävänä. Rieston Erkki söi oravan käpyvatsatkin. Parikymmentä pyöreää palloa Erkki paistoi rautakauhassa, ja ne olivat valkoisia kuin nisupullat, muikealle maistuivat. Erkki olikin oikea erämies, söi kaikki, mitä metsä ja vesi antoivat, ketut ja ahmat, haukat, harakat ja hauensuolet, kaikkia maistoi ja sanoi, kun pisteli piekanahaukkaa:
"Mikä lihasta on syntynyt, se on puhasta lihhaa."
Koirakin sai osansa. Sille oli jo pitkin päivää annettu oravan kynsiä, mutta illalla se sai, mitä oli päivän haukkunut, itse oravia. Riunaruokainen koira tyytyi honganraossa paistettuihin oravan vatsoihin ja muutamaan ryhään, mutta nälkäinen haukkuja syödä hotkaisi kerrallaan tusinankin.
Honka oli paras nuotiopuu. Se paloi sievästi ja paukkumatta ja lämmitti tasaisesti. Mutta kun ei ollut honkaa, täytyi nuotiohongaksi hakata kuiva kuusi. Ja se piti kaataa taidolla. Kuusta ei saanut, niinkuin honkaa, kirvespohjalla kopistellen tutkia, oliko siinä komoja, eikä saanut napsia siitä oksia pois, piti heti antaa terää tyveen. Kuukkelin Olli hakkasi mieluummin hyvän kuivan kuusen kuin hongan. Ukko pui nyrkkiä pyytökumppanilleen ja supatti:
"Tuollapa taitaa olla kuiva puu ... älä puhu mittää!"
Olli lähti naakimaan puuta kohden, kierteli kirves kourassa matalana vaanien puun viereen ja sitten yht'äkkiä iski tyveen täydellä terällä niinkuin se olisi ollut paras honka. Ukko kanniskeli kuusen pölkyt asennolle, laittoi ne nuotiopuiksi ja tulta sytyttäessään kielteli ja käski:
"Älä ritise, äläkä rätise,
hoha kuin honka,
tussaa kuin vanhan ämmän perse!"Ja Ollin kuusi oli sävekkäämpi palamaan kuin koskaan honka. Se tuhisi sievästi ja tasaisesti lämmitti.
Entiset erämiehet kaatoivat nuotiohongan toista kyynärää korkealta kannolta ja kirvestivät samasta kannosta nuotion sytykkeitä, vuolakkeija. Mutta kantoon he heittivät törröttämään halon paksuisen torrikon, mettän emännän sauvan eli hyvän äitin käsivarren. Metsä silloin kohteli hyvänä äitinä ja antoi viljaa.
Tuluksista ukot iskivät eläväisen kipinän. Hymälä sanoi tulen iskennästä:
"Viis piättää, viis pieksää
tiasta kannon nokhaan."Oli ukkojen kukkarossa tulineuvoina piit ja tulirauvat sekä taulat ja tulikupit. Vanhojen peuramiesten tulikuppina oli peurahirvaan sarvenkiira, Korvasen Juntilla oikein komeaksi raveerattu. Ja kaikkein parhainta taulaa äijät itse hieroivat vanhan koivun känsästä, näkivät siinä vaivaakin ja sanoivat:
"Joka taulaa tekkee,
se paljon vaivaa näkkee,
monta koivua kokkee."Mutta kirkkaan tulen he sitten kukkarostaan naksahduttivat. Vaikka osasivat kaikkein vanhimmat vaarit, kun oikein ahtaalle otettiin, hieraista tulen miltei tyhjästä. Kihnasivat he ja kitkuttivat vastakkain kahta kuivaa tervaspalikkaa niin kauan, että syntyvä tulenkipinäinen henkäisi savun, jo viimein itsekin heräsi kirkkaana liekkinä. Ja se oli puhdas tuli, omista kourista puristettu kihnavalkia, kitkanvalkia.
Pian osui erämiehen hongalle kuukkeli. Hyvänä tuttuna se tuli samoille tulille jörisemään ja lurittelemaan, että samoja metsänmiehiä tässä ollaan, hyvin meitä metsä elättää, ei ole hätää. Ja pyytömies heitti väärtilleen oravaa. Iloisesti käristen lintu nappasi lihapalasen, uskalsi napata joskus kädestäkin, katosi metsään ja tuli pian takaisin koko sukunsa kanssa. Mutta osasi kuukkeli väliin olla pahallakin päällä. Silloin se istui oksalla piukuttaen ja kirvaten:
"Piu ... piu ... piu!"
Kuukkeli rievulla oli silloin tiedossa huonoja sanomia, joita sen täytyi ilmoitella. Siihen jo piti tiaisenkin ennättää, ja sekin pahan tietäjänä piskitti:
"Pisk ... tii... tii ... tii!"
Saattoi yötulille tulla joskus suurempiakin metsänvieraita. Piti tulla katsomaan, ketä siellä savustelee. Rieston Jaako nukahti Rovasaaressa hongan lämpöisiin, ja parikymmentä oravaa jäi nylkemättä. Karjaistiin äkkiä:
"Huono mies, kun ennen nukkuu, kun virkatyönsä tekkee!"
Jaako heräsi. Nuotiohongan pituinen piruäijä makaa tulen toisella puolella, paistaa selkäänsä, sanoo:
"Kyllä tuo honka loppuu, ennenkö aamu tullee ... tuulee niin kovasti."
"Mitä se haittaa, vetäsemmä tuon lalvan", Jaako sanoo ja rupeaa nylkemään oravia.
Matomaan Heikin hongalle Jaurujoella tuli kaksi pirua, rupesivat tappelemaan nuotion takana ja pitivät sellaista hötyä ja metakkaa, että Heikki heräsi. Sai Heikki siinä kauhuissaan katsella oikein pirullista tappelua. Hampaat irvissä riettaat iskivät yhteen, ja hampaat olivat kuin petkeleet.
Vaikka pirujakin joskus sattui yötulille metakoimaan, erämaa kumminkin piti hyvää huolta vieraistaan, kun oli heille kerran antanut asentopaikan. Niinkuin piti Rieston Polvari-Jaakosta, joka oli nuotiolla Auveevaarassa Lokan takana. Oli kova tuuli, ja suuri honka, tikanreikiä täynnä, rotkui ja natisi metsän laidassa.
"Sati se vain ei kaaja tuota honkaa", Jaako ajatteli, kun paneutui nukkumaan.
Ja yöllä, kun Jaako nukkui, karjaistiin karkealla äänellä:
"Nouse sinä ylös siitä – maanvanhin tahtoo maata!"
Jaako paikalla heräsi ja poukahti pystyyn, ei toista käskyä odottanut. Kiireesti hän roikaisi metsään. Suuri tuulennokka ruopsahti ohitse, ja valtava komohonka kaatua rymähti kautta Jaakon nuotion ja makuusijan. Käsivarren vahvuiset oksat iskivät läpi loidon.
Oravamies ei juuri toista yötä maannut samassa asentopaikassa. Haltijan hän vain jätti siihen asennoimaan, ja itse lähti kiertämään kiveliöitä, kiersi päivän ja illalla taas oli, missähän oli etsimässä uutta nuotiohonkaa.
Ja niin meni päivä kuin kuukkeli oli sanonut taikka tiainen ennustanut. Pienet erämaan eläjät tiesivät jo etukäteen metsän antomielen.
Mutta tuskin metsän pienet eläjät tiesivät mitään korttamisen pahoista, koska sellaiset olivat kotoisin kateellisten ihmisten mustista sisuksista. Kademielet yrittivät usein pilata naapurinsa mettäpyytöä.
Kortot sai Korvasen Tehvaani pyssyynsä, kun pyytöretkellään yöpyi Lokkaan myrrysmiehen taloon. Siellä istuttiin iltakausi rauhan tyvenessä ja syötiin Tehvaanin ampumia lintuja. Muori oli ne nykkinyt ja keittänyt, ja koko talonväki istui samoilla metsämiehen aterioilla. Mutta aamulla, kun Tehvaani koirineen taas lähti astelemaan, myrrysäijä sanoi:
"Ei se koira vain olekkaan, jos se tällä puolen Neittykäistä ei oravaa hauku. Tulleeko se vain saalhiiksi?"
"Kyllä se vain saalhiiksi tullee, sati koira haukkuu", Tehvaani sanoi.
"Ei tiijä", murahti myrrys.
Neittykäisen lähellä koira kohta löysi oravan ja alkoi haukkua, ja Tehvaani antoi paukun. Orava vain kähähti. Tehvaani ampui toisen kerran – orava kähähti. Tehvaani ampui kolmannen kerran, ampui kymmenen kertaa, kirvaili, laahasi ja ampui. Orava ei kuin kähähteli. Viimein Teukko purki pyssyn valjaista, korventeli sitä palavilla lupoilla ja taas pani laahinkiin, tähtäsi oravaa ja noitui, ja sitten pamahdutti. Jo putosi otus. Katseli Tehvaani sitä ja totesi, että siihen olivat sattuneet kaikki panokset, mitä hän oli ampunut. Orava oli reikiä täynnä.
Lokan myrrysukko oli yöllä korttanut Teukon pyssyn, tiesi, vaikka olisi sitä pyyhkinyt käärmeen verellä.
Mutta ei Teukkokaan ollut aivan anhiton. Jotakin nahjua hänkin oli perinyt äidiltään, niin että hän hyvin saattoi ajaa pyssystään pois Lokan myrrysukon panemat pilat.
Rieston vanhalla myrryksellä oli aina matkassa käärmeenpäitä, sikaliskon häntiä ja hörhötäisen nuolia, ja kun hän kuuli metsästä ampumisen, hän heti kortti. Silloin ampuja ei saanut enää mitään, vaikka olisi päivän paukutellut.
Myrrysäijä vain naureskeli tyytyväisenä.
Mutta sattui myrrys korttamaan miehen, joka ajoi pahat takaisin, jo tuli tuhot.
Rieston Mikko ja Jaakon Vuollo vihtesivät kiveliöitä pari viikkoa ampuen lintua ja oravaa. Mikko sai mitä vain, ja Vuollokin piti pauketta, mutta ei höyhenkään pölähtänyt. Asennolla ammuttaessa kyllä aina sattui pilkkaan, mutta metsässä viljaan ei koskaan. Jo huomasi Mikko:
"Piruissa sinä olet! Sinä olet kortettu!"
"Tämä on sen piru-äijän konsteja. Kyllä minä näytän sille!" Vuollokin muisti. Kiroillen ukko otti ja ampui Mikon pyssyllä asennolle tulleen kuukkelin, repi sylillisen luppoisia kuusenoksia, survoi linnun niiden sisään ja lennätti oksat nuotioon. Mies oli täydessä luonnossaan. Irvissä ikenin, kiroillen ja vihaa vaahdoten hän kohenteli tulta kuin rietas. Kuukkelitukko paloi ja paukkui, ja Vuollo karjui. Rapa roiskui suusta, kun ukko manaili:
"Vuottuu sille miehelle, joka on korttanut. Kyllä kuulet, kun kylhään tulhaan. Ei pokeneitta mene se mies!"
Vuollon pyssy pääsi kortoista. Kumpaan silmään tahansa ukko halusi ampua, aina sattui, ja metso kuukahti.
Ei mennyt asia pokeneitta. Kuultiin kummia, kun tultiin kylään, Myrrysäijän talossa oli sonni ruotaissut peräisensä poikki ja laukkonut kuumaan muuripataan. Ja se oli tapahtunut juuri samalla hetkellä kuin Vuollo oli metsässä korventanut kuukkelin.
Koko syksy kierreltiin kiveliöitä milloin yksin, milloin kaksin. Oltiin väliin kortoissakin, ajettiin korttoja pois ja taas ammuttiin ja saatiin viljaa, minkä metsä antoi, metsän emäntä, hyvä äiti. Syksyn mittaan saattoi ahkera, korttamaton pyytömies koota varastoonsa seitsemän, kahdeksan rihmaa täysikarvaisia oravannahkoja.
Saatiin muutakin metsänviljaa, kun kerran metsänmiehiä oltiin.
Yllätettiin joskus näätä, kun se pakeni kivikkoon luolaan. Laitettiin sau ja saustethiin elukka piilostaan verkkoon taikka koiran hampaisiin, Toisinaan näätä pakeni hongankomoon, tyvikolosta sinne kapaisi. Hakattiin silloin kolon ylemmäksi näädän kuljettava aukko, ja laskettiin tyvikolosta savua honkaan. Tuli pian komossa tukalat olot, elukka yritti yläreiän kautta pakoon, mutta vaaria pitävä mies söhäisi terävän tikun sen lävitse. Mutenian ukko, kun näätä pakeni komohonkaan, vasta keinot keksi. Hän hakkasi hongan poikki ja iski reikään tapin, kirvesti poikki tyvestäkin ja tapitti reiän sekä raahasi näätäpölkyn yönuotiolleen. Siellä erämies rupesi avaamaan tappia ja tappamaan – näätä karisti korpeen ja sinne jäi.
Satuttiin joskus saukon kalarannoille, ja sukkela sukeltaja ammuttiin taikka pieksettiin sauvalla hengiltä. Metsäpuroista saukko porkattiin lanaan, taikka viritettiin sen poluille kavalat hampaalliset rauvat, jotka naksahtivat ja purivat kiinni, kun saukko sattui polkaisemaan virelankaa.
Erehtyi kärppä metsäkeinoillaan oravamiesten keinoille ja hyvin äkkiä vilahti ensimmäiseen koloon, minkä löysi. Mutta miehet kaivoivat kärpän esiin, vaikka kolo kamalasti haisi, varsinkin koiran nokkaan. Tavallisesti kärppää pyydettiin kärpänlauvalla, jossa pienet jouhiansat olivat pyytömiehinä sekä syöttänä riekonsiipi.
Ketunkin keinot usein sattuivat samoille pyytömaille miesten kanssa. Koiran ajamana kettu, kun hätäytyi, oli täysi kettu: heittäytyi selälleen, oli makeana ja rupesi kielellään lipomaan koiran kuonoa. Eikä koira iljennyt ruveta tappamaan, laski luikerin juoksemaan.
Kettua varten oli varsin oma pyytövehkeensä, teräväpiikkinen ketunkanto, jonka pitkään keskikouraan pantiin syötäksi kala taikka poronkopara. Nälissään oli kettu niin taitamaton, että rupesi sitä tavoittamaan ja tarttui käpälästään kiinni. Pyydettiin kettua myös rauvoilla. Kesällä taas, kun jostakin tievasta löydettiin ketunliesu, kaivettiin koko perikunta pussiin ja kannettiin kotiin sekä elätettiin jossakin kettuaitassa – Korvasen iso äijä, kievarin isäntä, hoiteli metsänväärtejään vierashuoneessa. Mutta syksyllä, kun ketut rupesivat ylpeilemään päilyvissä päistäreissä, riistettiin niiltä turkit ja myytiin ryssälle.
Ahmalla oli omat tiensä, ja hukka kulki omia keinojaan. Hankien aikana ahma saattoi erehtyä rautoihin, ja hukkaa varten vanhanvanhat äijät olivat kaivaneet kavalia hautoja. Sellainen oli ollut ainakin Korvasen takana kankaalla, Seitajärven polun vieressä, ja lammas oli siinä ollut nälkäistä hukkaa houkuttelemassa.
Kaikki metsän nahat olivat rahaa, pieni oravakin, kun sitä oli rihmoittain. Pahainen kärppä jo maksoi kaksi oravaa, kettu ja näätä maksoivat rihman, saukko vielä enemmän.
Mutta majava, merkillinen vesielävä, oli niin kallis, että se vastasi monta, monta oravarihmaa, ja majavanhauksesta – tiesi, mitä siitä maksettiinkaan.
Suoltijoella vanhat sompiolaiset pyydystivät majavia sekä Pihtijoella, jossa vielä näkyy majavan hakoksia. Mutenian joessa, lähellä kylää, on vielä majavien kaivama Honkavuopajan reikä, ja Lokan Kotisuvannon alapäässä on Majavanpesäkumpu kuin iso pata kumossa. Korvasen Mikon sanotaan tappaneen viimeisen majavan keväällä jääpadon aikana, yli 80 vuotta takaperin, Luirosta Korvasenniemen nokasta, ja keminkyläläiset ovat surmanneet viimeisensä Miekkaojan latvoilla, Saukoskella. Viimeisiä taisi olla sekin majava, jonka Ara-Mikko, vanha Tanhuan Aapu ja Martinkylän Vaaran Antti tappoivat Arajärveen laskevasta Niepposjoesta.
Majavanhampaalla vanhat ukot hioivat kirvestään, kun hakkasivat jokiniittyjä, koska oli nähty, ettei majavanhampaan jäljeltä puu vesoittunut. Mutta mitä tehtiin majavan kalliilla hauksella, ei tiennyt Korvasen vanha Pekkakaan, vaikka oli kova majavien pyytömies. Kovin ahneita ryssät siihen vain olivat, ja suuret rahat he siitä maksoivat.
Laukkuryssät enimmäkseen korjasivat sompiolaisten turkikset, oravasta alkaen. Sungun markkinoille he niitä veivät. Talvikaudet he reppu selässä kiertelivät Sompion kyliä. Lieneekö laukkumiehillä ollut liitto varisten kanssa, mutta syystalvella, kun varis oli lähtenyt, reppumies pian ilmestyi kylille, ja taas keväällä, kun viimeinen reppuselkä oli painunut metsään, varis rupesi raakkumaan.
Kun laukkuryssä saapui taloon, moksahdutti raskaan nahkalaukkunsa lattialle, heitti kintaat pöydälle, istui rahille ja rupesi repusta latomaan polvilleen poikkipuolin vaatekääröjä, oli pian kauppa täydessä menossa. Annettiin nahkoja tukuittain, ja saatiin rahaa taikka tavaraa.
Koko talonväki pakkausi siihen ympärille, naiset liiatenkin ihastelemaan laukkumiehen koreita kangashoitoja. Sillä leveässä repussa oli vaikka mitä. Siellä oli monenväristä karttuunia ja kaikenkirjavia kaulahuivia, kampriisia ja liinaa, oli neuloja, naskalia ja kansvärttiä, oli pirun paskaakin, niin etteivät koirat tahtoneet laukunkantajaa kärsiä. Reppumies oli täysi kauppamies, tyrkytteli koreita vaatehoitojaan ja hoki:
"Mitäs lissäät ... mitäs lissäät?"
Ja kun kauppa oli sovittu, hän repäistä räsähdytti kankaasta mitatun kappaleen, heitti sen ostajalle ja sanoi:
"Taas meni alle oman rahan!"
Kansvärttiä hän lohkoi linkkuveitsellä, isoa kappaletta uhkasi, pikkuisen vain niversi ja sanoi:
"Hyvin piisaa!"
Laukkumiehet pitivät koko metsäperän pyssynleuat ja tuluskukkarot piihoidoissa. Pii oli varsin kallista tavaraa, se oli oikein silvärin hinnassa, ja silväri taisi olla jotakin hyvin kallista väriä. Pienestä piinpalasesta sai kauppamiehelle antaa kaksikin oravannahkaa.
Mutta jäneksen nahasta ryssä ei antanut piin palastakaan. Jänis ei maksanut paljon mitään, ei nahka eikä liha, ja kaikkein mitättömin oli kesäjänes. Ei ollut oikein totisen mielen toivotusta, kun toiselle sanottiin:
"Jumala sinun käthees kantakhoon juuri kesäisen jäneksen!"
Jänis oli melkein saastainen elävä, vaikkahan oli märe-elävä niinkuin oravakin. Se oli metsäperäläisen mielestä vain metsäneläväin ruoka. Söi sitä mies, kun oikein nälkä hiukaisi, mutta eipä juuri muulloin. Sattui jänis joskus erehtymään linnun satimeen, pyytömies ei sitä korjannut saaliikseen, vaan heitti kauas syrjään taikka vitsalla ripusti puuhun, etteivät syöpäläiset harjaantuisi satimille. Kaikkein vähimmin jänis kelpasi lappalaiselle. Oikea lappalainen ei syönyt sitä nälissäänkään – ei ei ei, jo hän ei jänistä syönyt. Siinä kun ei ollut kuuta vähääkään.
Täysi lappalainen, suuren porotokan päämies, ei syönyt lintuakaan, muuta kuin nälänkuoliaana, ei edes metsoa. Hän sanoi vain, sati sitä hänelle joku tarjosi: "Na, en killa pure! Se maistuu havolta ... ei ole makia." Poron selkäpinnassa sekä konttien ytimissä oli lappalaisen paras niesta, kuuta, puhdasta kuuta, joka elätti hyvin ja lämmitti syöjänkin sydäntä. Sitä kyllä kotapoika pisteli ja kehuskeli:
"Na, poronlihhaa killa puren, kun on kolme sormia ja kämmen saparon päällä ... sitä killa."
Vain kuolemannälkä pani lappalaisen käymään metsällisen kimppuun, ampumaan lintuakin syötäväkseen, niinkuin vanha sana mainitsi:
"Kyllä nälkä opettaa
lappalaisen ampumhaan."Uurtokeino.
Lintu ja kala antoivat vanhalle Sompiolle pitkin talvea monta vatsan täyttä, mutta parhaimman talviruokon antoi peura.
Villit peuratokat olivat kohta koko Korpilapin elämä ja ylläpito. Ne olivat erämaan elävää viljaa. Kun villi tokka liikkui aavalla, lainehti Sompion viljapelto, ja kiveliön mies kohahti – oli liikkeellä metsän väkevä veri ja paksu pinta. Niitä kun metsäperäläinen ahtoi umpitakin alle, jo tarkeni talven pakkasissa.
Kyläkummultaan Korpilappi katseli kauas. Rieston ukko rakensi talonsa vaaran harjalle ja asennoi siinä kuin linnassa. Siitä hän vartioi aapoja molemmin puolin, siitä hän näki, kun vieras lähestyi, näki myös ja ruukalsi kimppuun heti, kun peuratokka taikka muu metsänvilja ilmestyi aukealle.
Oli komea näky, kun villi peuratokka liikehti erämaissa. Sataiset sarvet keikkuivat, koparat naksuivat, kun peurat pitkin säärin juosta notkuttelivat ja sitten pelästyessään laukkasivat tuulena karkuun, Vanhalappi ajeli villiä laumaa ja joikaili:
"Peura nulkkaa pitkin metsiä,
se on säärevä, sillä on hoikat jalat.
Miehet peuroja pyytävät,
peura nulkkaa pitkin metsiä.
Jos se hajun tuntee,
niin se pakoon ruukaltaa.
Se on arka elävä –
eikä se peura olisikaan."Peuranpyytö oli vanhankansan valtapyytö.
Peuran ja varsinkin peurahirvaan liha oli niin erinomaista, että se antoi makunsa jo etukäteen. Mutenian äijä kun akkoineen kuuhkaili metsässä peuroja etsiskellen, ampui nälissään ja söi käen ja sanoi:
"Niin tämä on kun peurahirvhaan lihhaa."
Taisi ollakin. Kun oli käkiaterian päälle hetkisen nukahdettu, pyytömies herättyään näki peurahirvaan metsässä, aivan asennon takana, ampua naukaisi sen ja kehahteli:
"Niinhän minä sannoin, että niin on kun peurahirvhaan lihhaa!"
Vanhin Sompio pyysi villipeuroja suurilla maakuopilla, joiden pohjassa salakavalan kannen alla oli pystyssä teräviä tervaspiikkejä, pystösäystöjä. Peuran sattuessa paikalle petollinen kansi rymähti alas, ja elukka sortui hautaan, vielä terävät säystöt söhähtivät lävitse. Tällaisia hirveitä viepperhautoja oli pitkin metsäperiä järvien välisissä sekä jänkien ja aapojen välisissä kannaksissa, missä peurat liikkuivat omia polkujaan. Oli niitä Luiron latvoilla sekä Kopsusjoella, Nattasten tyvillä Hietaojalla, Jaurujoen latvoilla, Repoaavan takana, Pihtijoella, oli Kokonvaarassa Kairalan takana – oli kuoppia kohta joka maassa ja vosassa ja joka tievan nokassa. Vieläkin niiden vanhat kuopanteet ovat näkyvissä, viepperhaudoiksi Sompio niitä nimittelee.
Vanha metsäperä rakenteli myös pitkiä aitoja, hankaita, peurojen kulkupaikoille halki erämaiden. Aidassa oli aina vähän päästä aukkoja, veräjiä, ja veräjissä luja ansa taikka salahauta. Tällainen hangasaita oli ennen ollut ainakin Kiurun Hangasmaassa, Koitelaisen lähimailla, Rieston ja Moskuvaaran välillä, toinen Karppisen Hangasnenässä Kopsusjoella.
Ja villit metsien vaeltajat sotkeutuivat aidan veräjästä yrittäessään ansaan taikka humahtivat hautaan.
Syksyllä jo perttulilta moni sompiolainen lähti uurthoon, peuroja etsimään. Outamaissa ja aavoilla nähtiin elävän lihan liikkuvan, ja se veti pyytömiestä. Jotkut lähtivät yksin taikka kaksin kaatoretkille kiveliöihin, mistä vain luulivat viljaa kohtaavansa. Toiset soutelivat Rieston jokea Vuotson erämaihin ja kulkeutuivat aina Kopsusjärvelle asti, toiset astelivat Vuolttisvaaraan taikka muihin lähikiveliöihin. Viikon, pari kierreltiin metsiä ja saatiin syyslihoja jo hyväksi aluksi. Ei kaikkia voitu kuljettaa takkahärälläkään, joka oli matkassa.
Mutta oli kiveliössä omat liha-aittansa, kaalot kuohuvat kaltiot, jotka kirkkaina puhaltuivat syvistä puhtaista maaemistä. Laitettiin laanilihaa. Raajotun peuran jorvapuolet ja muut hyvät sonnustettiin vitsaköyteen ja upotettiin syvään kaltioon, laanhiin. Siellä ne kuohuvassa raittiissa vedessä pysyivät pilaantumatta pitkät ajat. Ei kysynyt kylmä kaltio suolaa, se hoiteli lihat ilmankin. Vain vähän ne saivat omaa makuansa, maa painoi niihin happamen tuntua.
Oli syksyisissä erämaissa peuran perässä kulkijaa. Sompion vanha noitakin lähti renkeineen juovattelemaan peurojen jälkiä. Kulkivat pyytömiehet päiväkauden, laukkusillaan vain käyskentelivät, tyhjin laukuin, eivätkä saaneet koparaakaan. Illalla täytyi ruveta nuotiolle, eikä ollut pataan ei suuhun pantavaa. Renki nälissään ärähti:
"Na, mitäs nyt keitethään?"
"Peuran sisukset!" isäntä sanoi.
"Missä net on?" renki kummasteli.
"Naa ... tuolla net on kuusen tyvessä. Käy noutamassa!"
Siellä olivatkin, sydän, maksa ja keuhkot, ja niistä saatiin hyvä iltakeitto.
Huomenna sitten ammuttiin iso peura, nyljettiin ja raajottiin. Renki taas sai ihmetellä:
"Eihän tällä ole sisuskaluja! Missä net on?"
"Na, illallahan met net jo keitethiin ja syöthiin", noita sanoi.
Tanhuan entinen Aasa-äijä, lappalainen, ei viitsinyt lähteä peurojen perässä laukkomaan. Hän vain makasi mahallaan leveällä Aasankalliolla, Luiron rannalla, naakien ja joikaillen peuroja tulemaan. Tuli sarvipää vastarannalle, Aasa sen joen ylitse jousellaan ampua piukaisi.
Mutta vasta syyskuulla, ristinsunnuntain aikoina, ristinviikolla, alkoi suuri pyytö. Vanhojen määrä oli:
"Ristiltä hirvas pensaikhoon,
ja kala karhiin,
ja akat kiukasheen."Akat saivat vaikka kiipaista kiukaan lämpöisiin, mutta miehille tuli miesten työ, mikkelin tienoissa vasta oikein täyttä päätä. Sanottiin:
"Mikkelinä miehet methään,
akat kiukhaalle."Silloin, syyskuun lopulla ja lokakuussa, kun puut olivat jo paljaalla varvalla, ja maat olivat kylmettyneet sekä jängät jäätyneet, että keli rupesi kannattelemaan, koko Sompio kohahti:
"Lähethään uurthoon! Nyt pittää lähteä uurthoon!"
Jo pitikin joutua. Tarvittiin lihoja syksyksi ja talveksi, ja syysteurastukset oli vielä tekemättä – villipeurat laukkoivat metsässä. Ja kuuhirvhaat olivat parhaassa tämyssä, eivät olleet vielä rykinheet.
Sompio lähti uurtokeinhoon, villipeuran suureen syyspyytöön, seurapyythöön. Lähetettiin sanoja toisiinkin kyliin, että tulla sinne ja sinne, silloin ja silloin. Ja miehiä tuli, kymmenenkin miestä tulla väännätteli talutellen pearakoiraa ja takkahärkää. Siinä oli Korvasen Pekkaa, Sammua ja Hans-Petteriä, Lokan Anttia, Junttia ja Junkkaria, Rieston Jaakoa ja Erkkiä sekä Mutenian Anttia, Hannua ja Pokuria. Pakatuksissa härän kyljillä roikkuivat eväät, kattilat ja keinokauhat, kirveet ja pyssyt.
Katsottiin vain hauenpään peuranjalkaa heittäen, tuleeko hyvä pyytöretki ja mihin päin on lähdettävä.
Sinne käsin lähdettiin, mihin peuranjalka viittasi. Joko itään päin, kohti rannattomia rajamaita, Pihtijoen kaijalle, taikka länteen, Ylimaahan, Vuotson ja Purnumukan kiveliöihin, taikka kaakkoiseen, Vuolttisen taakse. Kairijoen latvoille. Suuret erämaat olivat joka suunnalla. Meni Vuolttiseen taikka Pihtijoelle taikka Vuotson taakse, oli aapoja peninkulmittain, ja aapojen välissä isoja maita.
Ja maissa suuria peuratokkia.
Kaikkein vanhimmat peuraukot olivat ampuneet jouttipyssyllä, jonka rautainen potka oli vedetty vireeseen rautakoukkuisella kouralla, ja puuta oli ollut pyssyn tukki. Suonista punottu jänne oli piukaissut rautanokkaisen nuolen joskus niin väkevästi, että se oli kurahtanut läpi kahden peuran. Miestä oli kysynyt jousen jännittäminen, hartiavoimalla se tapahtui. Minkä oikenivat uurtomiehen sitkeät selkäsuonet, sen käyristyi jousipyssyn rautainen potka. Vanhat sanoivat:
"Joka jouttipyssyn laahoittaa,
se peurahirvhaan pangoittaa."Hyvä kapine oli jousipyssy ollut, ja tarkkaan vanha Sompio oli sillä ampunut. Joku ukko oli pitkän matkan päästä piukahduttanut poikansa päälaelta sotkanmunan. Hän oli sillä lailla koetellut pyssynsä tarkkuutta.
Mutta rautanokkainen nuoli oli kallis kappale, jota ei kannattanut hukata. Piti aina olla matkassa nuolen noutaja. Sati ei ollut, täytyi sanoa:
"Ei auta ampuneuvot,
kun ei ole nuolen noutajaa."Saivat erämiehet sitten piilukkoisen peurapyssyn, joskus oikein valhvarin, sellaisen verremyspyssyn, pitkän ja raskaan, kohta viisitoista-naulaisen rautaputken, jolla käytiin peuran – ja karhun – kimppuun. Korvasen Junttikin, ison äijän ja Eeva-Kaisan poika, oli niitä mestari rakentamaan, omin päinsä oli mainittavaksi pyssysepäksi oppinut. Tuliraudalla isketyt kipinät ajoivat vänkkipannun ja korvareiän kautta ruutipanokseen, niin että sormen mentävästä rihlaputkesta purkautui kamala paukku, savuinen pölähdys ja viheltävä lyijymokura. Se kaatoi peuran pitkästä matkaa, yli sadaltakin syleltä, kaatoi karhun, kun antoi pyssylle täydet eväät. Saattoi sillä moksahduttaa myös oravan umpikuljuun, kun pani vähän ruutia alle ja jotakin kovanpuoleista tukoksi.
Oli kiveliössä liittopaikka, johon kaikin kokoonnuttiin – Kairijoella oli liittopaikkana Rantakangas, ja sinne saapui peuramiestä aina Keminkylistä asti.
Miesten vanhin – Korvasen Pekka taikka Rieston Erkki, Korvasen Sammu taikka Erkkiläinen – peuramiesten päänä määräsi, kuka kunnekin lähtee pyytämään, ja kuka jää asentoa laittamaan, asennosta ja nuotiohongasta huolehtimaan. Jalommukset ampujat aina pantiin pyytömiehiksi.
Lähdettiin etsimään peuroja, koirat matkassa kaulahihnassa, takkahärät pankahihnassa. Koira nosti nokkaansa, tunnusteli ilmaa tuolta ja täältä ja lähti vetämhään vastatuuleen. Sieltä jostakin tuli tuulen matkassa viljan tuntua, mistähän tuli, mutta tuttua oli. Somasti se kosketteli kosteaa kuononpäätä.
Kyllä vanha metsänkävijä kiveliön juoksija tiesi, mitä se oli ja mistä se tuli. Se oli oikea vetokoira.
Hyvä vetokoira oli pyytömiehen paras toveri, kohta miestä jalompi. Se veti aina viljaan, sati vilja vain oli maissa. Eikä oikea erämies luopunut hyvästä koirastaan, ei millään. Monelle kohta itku tuli, kun sen menetti. Keijitsan Hannun akka laukkasi naapuriin huutaen, niin että siellä aivan säikähdettiin ja kysyttiin, joko nyt on itse äijä kuukahtanut. Mutta akka parkui:
"Ei se paha ois, jos Hannu ois kuollut, mutta kun Hannun Harmi kuoli... Nyt on eletty, mitä on eletty, ja jo tuli loppu."
Mutta kun uurtomiehillä oli hyvä Harmi vetokoirana, ei heillä ollut lopusta pelkoa – villipeuroilla pikemmin. Suoraan miehet vain menivät pitkin maita ja metsiä, yli jänkienkin ja rämiäin, oli matkassa vetomies, joka veti ja vei. Jo viimein pieni vetäjä pysähtyi, nosti turpaansa, kohotti korviansa, etukäpäläkin hiljaa kohosi, ja kostea kuononpää liikkui, häntäkippurakin oikeni.
Arvattiin, etteivät peurat olleet enää varsin kaukana. Sidottiin koiran päähän ummus, parkkinahasta kursittu kuonopussi, jossa oli vain nokkareikä, muttei silmäreikiä. Ei saanut pentu haukkua, eikä tiennyt vikistäkään, kun ei mitään nähnyt.
Mutta pussinnokasta piipottava pieni musta turvannokka tiesi ja tunsi, mihin on mentävä. Sokkonakin se vain varmana juosta kipitti edellä, ja pörröinen häntäkippura keikkui totisena jorvalla. Vanha vetopoika hyvin arvasi, että korpi alkaa kohta paukkua.
Ja pitkä peurapyssy paineli perässä. Hiipien ja hiljaa kuljettiin. Vain metsä katsoi ja kuunteli, kun korpelaiset vaanien lähestyivät toisia korpelaisia, puolettomana katsoi ja kuunteli, mutta ei antanut rasahdustakaan.
Jo pyytömiehet näkivät jotakin liikkuvan kaukana aavan laidassa. Vilja siellä liikkui. Koirat ja porot sidottiin puuhun, ja miehet lähtivät naakimaan. Hymäläkin siellä hiipi mukana, kurkisteli puiden takaa ja näki, kun
"Piippa nosti peukalonsa,
perä methään pyrähti."Pitkät piilukkoiset paukahtelivat, ja peuroja kupsahteli kynsilleen. Villit elukat säikähtivät ja karahtivat pakotielle.
Vaikka peura oli varsin arka elävä, se ei näöstä paljoa ymmärtänyt, eikä säikähdettyään karkonnut varsin kauas. Mutta haju! Sati aapojen arka elävä joutui tuulen alle ja sai herkkään turpaansa ihmisenhajua, savupirtin ja suuruksen tuoksua, se säikähti, niin että oli keikahtaa selälleen. Se ponnahti pystyyn, pyörähti ympäri ja lähti kuin pahimman riettaan nähnyt sielu kauhusta mieletönnä laukkaamaan.
Pahimman oli nähnytkin.
Karkuun menivät villit metsäläiset. Mutta uurtomiehet lähtivät koirineen ja poroineen naakimaan perässä. Vain joku mies jäi nylkemään saalista.
Kankaalle, kaatopaikan lähelle, miehet rakensivat lauttasen, pienen metsällisen aitan metsien viljalle. He kaatoivat puun katon korkeudelta ja kopelsivat kannon, jalan, nokkaan, hattupuun varaan, pienen lavan, ja lavalle salvoivat halotuista puista pari, kolme korttelia seiniä, semmoisen pienen koppurin, lavahkehän, sen mukaan, kuinka paljon oli lihoja. Oksainen puunrunko oli lauttasen tikapuuna. Sitä myöten kaahaistiin ylös ja ladottiin lihat ja nahat lavalle. Kannettiin vielä ja lyötiin samaan kasaan niitäkin lihoja, joita peurojen jälkeen lähteneet pyytäjät toivat palatessaan vitsastettuina takkahärkien pakatuksiin. Isoa peurahirvaan kurentoakin saattoi vahva takkahärkä selässään tuoda retuuttaa. Kaikki kannettiin lauttaseen.
Lyötiin sitten lauttaseen lihojen peitoksi vain tuoreita kuusenhakoja – ei muuta kattoa kaivattu, eikä lukkoa. Metsän pieni aitta oli täynnä metsällistä, metsällä se oli lukittu. Pihkalta ja haoilta se hajahti, tuoksui tuoreelta lihaltakin. Hyvin säilyivät lihat metsän omissa hoidoissa. Ei käynyt siellä varkaita. Joku väsynyt erämies voi osua lauttaselle sekä nälkäänsä leikata ja syödä kappaleen kylmettynyttä kuuta. Mutta se ei ollut varkautta – se oli erämaan vanhoja tapoja.
Ahma kyllä olisi säälimättä rosvonnut koko lauttasen tyhjäksi, eikä karhunkaan tunto olisi varsin pannut vastaan. Heidän metsiensä viljaahan oli aitassa, heillä kiveliöiden vanhimpina oli niihin suurin oikeus. Mutta lauttasen jalka oli kolottu niin sileäksi, ettei sitä, koranusta, saattanut kiivetä kumpikaan metsäläinen. Eivät kontionkaan, vanhan honkien silkoajan, kourat sopsanneet. Vaari yritti ja putosi aina takaisin ja noituen antoi karvakintaallaan kannolle äkäisiä paukkuja.
Toisinaan tehtiin lihoja varten saiho. Kaivettiin kankaaseen kuoppa – kuinka lihojakin oli –, pantiin pohjalaudat, pantiin sivuseinät haljispuolikkaista, samoin päät sivuseinäin väliin, pääpuoliin. Kivikkovaaroihin mullostethiin ja ladottiin saihon seinät ja pohja kivistä. Kuoppa täytettiin lihoilla. Sitten lyötiin lihojen peitoksi tuohia taikka särkylautoja, vielä laudoille raskaita pölkkyjä sekä kiviä. Lihan hajuun sai tyytyä ovelinkin ahma, ei päässyt makuun. Mutta pahantekijä karhu kyllä, sati paikalle sattui, helposti paiskoi suuretkin pölkyt syrjään, mullosti kaikki ja piti kankaalla komeat simunanpäivät ja kekrimarkkinat. Äijä kaivoi kuopasta ja söi kuuhirvasta ja aina väliin kohahti takakonteilleen ja vihelteli kouriinsa.
Vanhojen lauttasten ja saihojen jäännöksiä, kuvia, nähdään vieläkin siellä täällä kautta suuren metsäperän – Vuotson Ylämaassa, Pihtijoen kaidalla, Korvasen Vuollosselässä ja Kopsusjoen latvoilla, Kiurun Hangasmaassa ja muillakin vanhoilla peuramailla.
Mieluista oli uurtomiehinä pitkin syyskajeista päivää ajella ja kaadella villejä peuroja sekä laitella syyslihoja lauttasiin ja saihoihin. Mutta yhtä mieluista oli sitten illat ja yöntietämät levähdellä hongalla, asentopaikassa.
Pitikin olla pitkät ja paksut nuotiohongat, kun kymmenen miestä haki niistä lämpöistänsä. Kaksi harmaata maanvanhinta pantiin päällekkäin tyvi tyvelle, latva latvalle, tyvien väliin palikka, tulpus, latvojen rakoon perkka, pitkän rungon tyvi, johon tehtiin kolo päällyshonkaa varten. Ja perkan toinen pää oli maassa. Tervaskannosta, metsän emännän käsivarren vierestä veistettyjen ja vuoltujen ruotukkeijen ja kiehisten voimalla puhallettiin tuli matkaan. Pantiin pönkkien varaan, raon kohdalle hiilihalkoa honkien mitalta, halolle sytykkeet ja niihin valkea – pian leimahteli tuleneläväinen korven iltahämyssä. Vielä paremmin tarttui tuli honkiin, kun uurtomiehet huuhtoivat karvalakillaan kahta puolta, sekä Pokurin ukko heilutteli ja puhalteli peskipaltsan helmalla. Lapinäijällä oli oma tuulensa peskinhelman alla. Oma tuuli oli Rieston Jaakollakin – otti viuhkurinsa ja liehtoi sillä. Viuhkurina, vauhkurina, oli puuhaarukkaan pistetty tuohilevy taikka pari metson persesulkaa, pyrstöä, vastakkain. Viuhkurillaan riestolainen liehtoi myös pois kuonaa, jota puiden palaessa karisi alahongalle, lopulta niin paksulti, että tuli yritti tukehtua.
Mutta kun nuotiohonka napavui, napautui, Rieston ukko otti uhkurin, parikorttelisen terän, jolla jysti puihin rakoa, että tuli pääsi tarttumaan kiinni. Oksapaikkojakin piti usein uhkurilla hakata, kun ne napautuivat, iskivät tiiviisti yhteen, eivätkä palaneet, ja toisaalle taas korventui liian suuri rako, niin että siitäkin tuli sammui.
Kaalo ja kova maa nuotiohongan vieressä, loito, havotethiin kuusenhaoilla kalansuomhuun, ja nuotion puolelle pantiin kynsipuu, ettei tuli juossut ja tarttunut hakoihin. Maatessa kynsipuu oli vielä jalkojen tukena. Rakennettiin haoista lopuksi laavu ruotheijen varaan loitoa suojaamaan. Tuulen puolelle se kopellettiin, ja sitä piti olla honkien mitalta.
Komeasti paloivat suuret hongat. Kaksi maanvanhinta vastakkain leväten puhalsi viimeisen voimansa lämmittäen uurtomiehiä. Honkien musta veri kihisi ja kiehui kovissa oksankyhmyissä, kun tuli ahnaasti nuoleskeli sitä punaisin kielin. Ja mustana sauhuna nousi maanvanhinten sielu syksyiseen yöhön.
Hyvin tarkeni ison hongan ääressä. Varsinkin vahva tyvipuoli, tulpuspää, huokui lämpöisesti, tohisi ja tussasi, jopa kohta korvensi. Tyvipää oli vanhimuksen pää, siinä oli loidolla joukon vanhimus mies, nuorimus oli perkkapäässä. Tulpuspäähän tulikin ensin sytytettiin. Oli vanhojen sana:
"Vanhimuksen päähän ensin tuli."
Mutta samassa tulpuspäässä, vastapäätä vanhimusta, joka oli pyytömiesten päämies, oli toisella puolella honkaa loidolla itse piru, Sompion korpiin eksynyt koko maailman päämies. Äijä makasi siinä selkäpaisteella taikka istui ja lämmitteli karvaista ruhoansa. Hänen, kurjan maailman kulkurin, kun ei kaikiste ollut keinoa, mihin mennä, täytyi asettua edes erämiesten korpinuotiolle.
Mutta kun hongat olivat palaneet, niin että päällyspuuta oli laskettava, piti lyödä tulpus pois. Silloin pyytömiesten paras meni ja yht'äkkiä iski kirvespohjalla tulpusta ja karjaisi:
"Jokos lähet, nollottaja, siitä?"
Tuliruiskuna lensi palava paukku pirun otsaan – niinkuin oli tarkoituskin. Ja koko maailman päämies, joka oli kovin arka kaikenlaisille piukkuville ja paukkuville, säikähti, niin että kiljuen laukkoi korpeen.
Koko nuotio nauroi:
"Hyvin sattui! Jo rietas säikähti."
Ei tarvinnut enää pitää riettaasta lukua. Saatiin rauhassa kelletellä kotoisen korpihongan lämpöisissä.
Siinä kohta kiikkui kymmenen pikkuista kattilaa keitistangoissa, joka ukolla oma kattilansa, joka kattilassa villipeuran selkää, kylkeä ja sisuskaluja, munuaiskuuta vielä rasvana. Metsä ruokki miehensä ylpeästi. Suolapussin vain pistit laukkuun takkahärän pakatuksiin sekä kapahaukea ja linnuntäkkää välipalaksi, kun lähdit uurtokeinoon – ei tullut nälkä. Söit rasvaisia sydänkaluja sekä selkäpintaa – sait kuuta omaankin selkäpiihisi ja jorvakonttiisi.
Omasta kattilastaan jokainen omalla keittokauhallaan ammenteli ja ryysti rasvaista keittoa, voi murtaa leiväksi kappaleen kapahaukea, mutta meni se ilmankin.
Honka palaa tohisi, tuli loimotti ja häilähteli pimeässä korvessa kuin pakanallinen uhrituli, honkien kyljet vielä pimennossakin punertuivat. Ja kauimpana ympäriinsä oli synkeä pimeys. Sieltä jostakin pimeästä metsäkansa arkaillen tiiraili outoa joukkoa, joka oli tullut tänne heidän tanhuvilleen palvelustaan pitämään.
Hiipi pimennosta joskus jokin olento, tuli lähemmäksi, katseli, katseli palavin silmin. Lähti nuotiolta mies naakimaan vastaan. Metsän elävä katosi siihen paikkaan, ei näkynyt jälkeäkään.
Korven kummajainen se taisi olla.
Mutta nuotion loimossa aterioiva pyytökunta oli kohta kuin samaa sukukuntaa, korven kummajaisia, metsänväkeä, joka vietti öisiä juhlapitojansa tohisevan honkatulen ääressä, särpäen pahkakupeilla pikku patasista elävää kuuta. Naama punoitti oudonnäköisenä, pitkä hakojen harjaama tukka roikkui hartioilla, ja leukaperissä rehoittivat ruskeat luonnontakut.
Sompiolainen istui ja hartaana vieraana nautti mustaa ehtoollista, jonka suuri metsä oli hänelle valmistanut – nautti, ja metsä otti miehekseen.
Mutta joku noitahenkinen juutas saattoi keittopuuhissaan, keitistankoa maka korjaillessaan heittää varkain pikku murusen toisen kattilaan. Kortot siitä toinen sai. Tuli paha siitäkin, kun heitti kalutun luun nuotioon.
Vielä kovemmin iskivät kortot, kun oravametsällä kulkeva pyytömies kuullessaan peuramiesten paukkeen, kirvasi ja teki hänen noitakonstinsa. Sillä eri miehet useinkin liikkuivat oravakeinossa kuin uurtokeinossa.
Peurojen kintereillä kun taas oltiin, nähtiin kyllä, kuka oli kortettu. Vänkkiruudit vain tuhahtivat, ei pamahtanut pyssy. Oli kuin korvareikä olisi ollut ummessa. Taikka se pamahti kuin rietas, oli kaataa ampujan, muttei kaatanut peuraa. Toiset miehet paukuttelivat, ja miltei aina peura keikahti, ja jaossa sitten pää tuli liiempää, mutta kortettu sai ampua ja kirvata eikä saanut päätäkään.
Asentopaikalla sitten taas pitkin iltaa ja aamua katsottiin ja ajettiin korttoja pois. Tulpuspäässä nollottava rietaskin sai tulisen paukun otsaansa.
Parasta oli antaa tulinen paukku korttajallekin. Ukko kirvesti ison kuusen kylkeen valkoisen läikän, hivutti jäneksen käpälhään kattilan kyljestä nokea ja töhersi sillä puun kylkiläikkään miehennaaman: silmät, suun ja nenän, pani vielä lupoista komean parran. Siinä oli korttaja! Kaikki hänet näkivät, ja hänelle täytyi kaikkien kuullen kirvata:
"Vai sinä, piru, mun pyssyni kortit!"
Ja sitten ukko antoi pyssystään kovan paukun päin korttajan naamaa. Luppoinen parta vain kärähti.
Saatiin pian nähdä, menikö pokeneitta.
Mutta täytyi vielä katsoa, oliko pyssy päässyt kortoista. Asentopaikan luona oli iso pilkkapetäjä. Uusi läikkä sen kylkeen, ja siihen paukku pitkästä matkaa. Verremys pyssy oli niin luja, että vaikka peuraa silmään ampuisit.
Pilkkapetäjän tyvi oli miehen mitalta pilkkoja täynnä, ja pilkoissa reikä reiän vieressä, oli kohta sydämeen käypiä koloja. Jo entisilläkin pyytöretkillä oli siihen ammuttu, oli miltei joka aamu ennen metsälle lähtöä katsottu pyssyn käyntiä – oli korttojakin katsottu. Ja aina oli luoti kaivettu puusta pois.
Luoti, etukiverä ja takakiverä, oli erämiehelle niin kallis kiverä, että se täytyi kaivertaa takaisin. Taitava pyssymies koetti ampua peuraakin, niin että luoti jäisi elukan ruhoon, jotta saisi sen sieltä korjata. Se voi vielä, kun hyvin sattui, vaikka maksaa kuuhirvaan. Ja lyijy oli metsäperällä kallista tavaraa, vaikk'ei ollutkaan silvärin hinnassa.
Kotipihoilla oli aitan oviseinä kaikkein parhain pilkkaseinä. Joka pyytökausi se joutui todistamaan pyssyn käyntiä. Ase täytyi ensin katsoa ja koetella, ennenkuin lähdettiin viljan kimppuun. Monet pyhäpäivät paukutettiin aitan luona, väliin oikein monissa miehin. Siinä tutkittiin miehen tarkkuutta ja pyssyn tarkkuutta, pamahti, ja sitten juostiin katsomaan pilkkaa sekä kaivamaan luotia seinästä. Korttojenkin takia ajettiin koloja aitan seinään. Lopulta koko oviseinä oli koloja täynnä.
Seinä oli kuin ainakin metsämiehen aitan seinä.
Vanhoilla erämiehillä, Rieston Jaakoilla ja Korvasen Pettereillä sekä muillakin, oli pyytöretkillä aina matkassa noitapussi, tuppeensa nyljetty kuikannahka, kuikka. Se oli hyvä kappale. Monet vanhat ampuivat kuikan miltei mieluummin kuin hanhen. He saivat sen nahasta lujan ja komean tupakkapussin, jopa noitapussin. Ja kuikkapussi jo ulkonäöltäänkin oli täysi velho – kiiltävänkirjava kuvatus, jonka peräpuolessa roikkelehti kaksi kuivettunutta räpylää, yläpäässä irvisteli pitkä käpertynyt leukapari, vinoon vääntynyt kuin itkunparkua yritellen. Ja kaulan tyvessä, rinnassa oli pussin suuaukko. Vanhan velhon kuikka oli kohta samanlainen kuin äijä itsekin: kulunut ja harmaa, vain untuvat jäljellä.
Erämiehen kuikassa oli kapineita, joita ukko saattoi pyytöretkellään tarvita, jäniksen käpälästä alkaen. Siellä oli vanhoja tulikuppeja, poronkoparan noijannuolia ja hörhöläisen nuolia ja kaikkia. Oli siellä peuran lapalautaa, linnuntäkkää ja piiksiluuta, oli karhunhammasta ja karhunsappea, jopa karhun jorvakonttia ynnä käärmeenkuuta.
Yhtä ja toista saattoi pitkällä pyytöretkellä tarvita, tiesi, mitä milloinkin. Käärmeenkuulla vanha äijä voiteli pyssynsä – eipä pystytty sitä korttamaan.
Rieston Erkkiläinen aina, kun sai peuran, heti katsoi sen lapalaudasta saalista ja säätä.
Hyvin siitä näki, joka näki. Lapalauta oli Metson piiksiluu, ohut läpikuultava kuin vanha lasi. Mutta jos siinä oli mustia läjäpaikkoja, ne olivat pelkkää saalista. Olivat läjäpaikat lapalaudan etupäässä, oli saaliit saatu, mutta olivat ne takapäässä, olivat vielä saaliissa. Erkkiläinen tiesi, mitä oli vanhoille sanottu:
"Mikä on etupäässä, se on saatu,
mikä on takapäässä, se on ajettava."Samoja tärkeitä asioita, saaliita ja säätäkin, sanoi myös linnun piiksiluu, kun sitä heti verekseltään katsottiin, sanoi tietäjälle myöhemminkin.
Oli saalista saatu, ja oli sitä vielä ajettava. Kuljettiin päiväkausin kairaa sinne ja tänne, musta turvannokka aina mennä kipitti edellä ja veti. Joka päivä pitkät pyssyt jymähtelivät, ja aina joku peura saatiin. Rakennettiin uusia lauttasia ja saihoja uusiin maihin.
Ja kun saatiin oikein suuri kaato samalla kertaa, hakattiin sen merkiksi metsäkankaalle mukulapäinen kanto, jotta kaikki saavat nähdä, että siinä on annettu viljaa, ja saatu.
Kelpasikin toisinaan laittaa mukulapäitä metsiin muistopatsaiksi. Satkolan Juntti ja Joosun Erkki kun olivat uurrossa, kaatoivat Vasatunturin Kellokummuissa kuusikolmatta peuraa.
Usein uurtomiehet, kylänmiehet, rupesivat villipeuroja, metsäläisiä, pettämään. Naakiminen ja ajaminen oli rehellistä metsien menoa, sitä teki koko erämaa. Mutta uurtomiehet heittivät porovaatimen suopunkiin ja laittoivat sen kankaalle vennikkoon, itse piiloutuivat pensaikkoon. Kun rykivä peurahirvas lähestyi vennikkovaadinta, peurapyssy pamahti pensaasta.
Salahaudat ja vennikkovaatimet olivat kortollisen kyläkansan tapoja, eikä kunniallisen metsäkansan.
Vihettiin viikkomäärin kiveliöitä, ja metsä antoi eväät sekä asunnot. Yöt maattiin nuotiohongalla. Rietaskin tyhmyyksissään tuli aina nollottamaan tulpuspäähän, ja sai joka kerta saman paukun.
Vasta kun rykimäaika oli loppunut, ja syksyn harmaa taivas oli heittänyt lumen kairoille, palattiin kotipihoille.
Sitten kun tuli täysi lumikeli, ja
"Teppo juoksi tietä myöten,
tepoll' oli tervatut jalat,
itte teppo tervaisempi",silloin taas yksissä miehin ajettiin pororaidoilla pyytöperille, tyhjennettiin metsäaitat toijakkoihin ja tuotiin saaliit kotiperille.
Pyytömiesten vanhimus taas oli päänä määrittelemässä, kun lihoja sekä nahkoja jaettiin ja tasattiin miestä myöten. Joka miehelle panostettiin samankokoinen kasa, vaikka mies olisi kortoissa koko päivän paukutellut tyhjään. Samoin annettiin täysi läjä niillekin, jotka olivat asentopaikkaa hoitaneet. Sama kasa kaikille: selkää, paisteja, jorvaa, kylkeä, kaulaa, lapaa, koparoita ja kontteja, vielä taljojakin. Oli tunturien jalossa peurassa jakamista.
Ja arpa sanoi, minkä kasan kukin sai.
Mutta peuran ampuja sai aina pään liiempää joka peurasta, minkä oli kaatanut, niinkuin vanha määrä oli:
"Ampujalle päältä pää".
Pää oli ampujan muru, leukoineen, kielineen kaulaa myöten, kiljasilmään asti. Sen kun ampuja söi, oli saaliin saanut ja syönyt. Sai hyvin vastakin.
Oli uurto hyvin mennyt – jo nälkä Sompiosta pakeni. Aitassa oli kuuhirvasta ja muutakin peuraa pitkäksi aikaa. Syystalven niesta oli tallella.
Kesän laukkoneet villipeurat, väkevillä maanruohoilla, jänkien ja aapojen parhailla heinillä ja tunturien yrteillä ruokitut, olivat kaikki hyvässä tämyssä. Tuskin oli koko joukossa elukkaa, joka olisi ollut niin pinnaton, että vain sininen nahka laihoilla lihoilla. Huonomuksillakin oli jo valkia kesi saparon päällä, taikka olivat ne ainakin niin ytimeshään, että antoivat hiukan rasvaa keittoon. Ei ollut vielä mikään kuuhirvas, jolla oli sormi saparon päällä, vaikka hyvä kyllä sekin ja hyvin kelpasi nälkäiselle. Mutta kun oli kaksi, jopa kolme sormea saparolla, taikka oikein kämmen, jo oli täysitämyinen kuuhirvas – hyllyi vain saparonpuoli. Se kelpasi vaikka vasta syöneellekin. Siinä oli kaunista pintaa sekä silmälle että sydämelle. Se oli elättänyt ja lämmittänyt villin hirvaan pakkasella ja pannut rykimään, se elätti ja lämmitti aikamiehenkin pakkasella – kohta rykimään pani. Oli miehessä aappaa.
Suoniakin peuroista saatiin, jopa lujempia ja pitempiä kuin poroista. Ne antoivat selkäsuonia, koparasuonia ja pokkasuonia sekä sormenpaksuisia kieltakaisia ja kaakastesuonia, joista saatiin lujia kaakasteita. Ahkioita tehtäessä kaakastesuonella kiristettiin liisteiden nokat kiinni pohjapuun keulaan, vielä kovasti kiilattiin. Ja peuransuoni kesti.
Korpilappi hyvin uskalsi lähteä vaeltamaan talvea kohden. Vanha pyhä Sompiojärvi oli suonut kalaa veneen täysin, metsä oli antanut lintua monet takat, ja suuret tunturit olivat tuottaneet loijakoittain villipeuroja.
Suurilta kairoilta sai viljaa korjata – sai joskus kyläkummun alta aavalta.
Sompio eli kohta yltäkylläisyydessä. Mutta metsissä, uurtomiesten yksinäisillä asennoilla ja peurojen nylkypaikoilla tappelivat metsän jäännöksistä nälkäiset ketut ja korpit.
Moitamiehiä.
Heikinyönä oli talvenselkä poukahtanut poikki. Lasketeltiin jo kevättalven pitkää myötälettä. Toisin vuoroin paukkui pakkanen, toisin riepoitteli taivaan täyteinen lumenpurku.
Mutta laskettiin vain, päivä kerralla. Ympärillä oli valkoinen erämaa, kylän alla rannaton aapa. Ja pyytö oli aina mielessä.
Oli talven kuluessa monet kerrat käyty, kuka missäkin metsässä ja rämiällä ampumassa talvimettoja, ja varsinkin huuemettoja.
Kun suuri metsä oli aivan valkoisena huutheessa, kohta läkähtymässä loppumattomaan lumeen, pitkät korpikuusetkin komeina metsänväen juhlakynttilöinä, eivät metsot voineet niistä saada elatustansa. Ne kokoontuivat silloin suurin tokin, kymmenittäin rämiöihin napsimaan vähälumisten rämiämäntyjen hakotuppuja. Valkoiset puut olivat monesti aivan täynnä mustia metsoja.
Ja kaikilla oli kova syömähalu.
Sinne, samoille rämiöille hakotuppupitoihin, olivat sompiolaisetkin hiipineet valkoisin vasikkapeskein taikka umpitakein, jäniksennahkainen lakki päässä, ja pudotelleet metsoja joskus kaksin, kolmin samasta männystä. Olivat ampua naukaisseet vain aina alimmaisen.
Päiväkausin olivat vasikkapeskit liikkuneet aapojen laitoja, kuka hiihdellen, kuka porolla ajellen. Eikä metso ollut varsin helposti huomannut porolla ajajaa, oli vain katsonut poroa ja kuunnellut poron kelloa. Nuotiolla olivat miehet viettäneet yönsä, olivat monesti nukkuneet hangen alla lumikiepissä, joskus samalla jänkärannalla metsojen kanssa, melkein samoissa hangissa.
Metsot – samoin kuin muutkin talvilinnut, tiaisia ja urpiaisia myöten – menivät aina yöksi suojaiseen lumikieppiin. Siipien sukaisemat viirut vain jäivät hankeen reiän viereen, kun lintu suoraa päätä sukelsi kinokseen. Siellä metsot olivat kuin kotonaan, nukkuivat ja puhaltelivat pitkin yötä pitkiä putkuja, ja heti, kun nouseva päivä rupesi kumottamaan läpi hangen, tohahtivat toisesta reiästä lentoon. Piti lähteä einestä etsimään, hiukaisi jo, tyhjä kupina kaipasi hakotuppua.
Se oli metsojen talvista elämää.
Mutta kun metsäperän valkkopeski saapui samoille rämiöille, palasi hän kotiinsa raahaten perässään veturia, jossa oli metsoja pää pään vieressä, punaisia silmäkulmia ja paksuja kurunokkia.
Kymmeniä talvimetsoja ahkera metsien kiertäjä saattoi lumisilla sydänkuilla veturissaan kuljetella.
Oli joskus pyytöretkillä satuttu samoille hangille ilveksen kanssa. Jo oli tullut toinen meno. Oli sähisty ja kirvattu molemmin puolin, oli katsottu kiiluvin silmin, purtu ja kynsitty sekä syljetty tulta puolin ja toisin. Oli kiivetty korkeaan korpikuuseenkin ja sieltä kiroiltu.
Mutta hangelle oli sortunut kiveliön kiukkuinen kissa.
Ilves olikin erämaan pelkäämättömin elävä. Jo sen keltaisenpalavista silmistä uhosi villi kesyttymätön korpi, joka ei rukoillut eikä siunannut pahimmassakaan pintehessä, kähisi vain ja kirvasi sydämensä pohjasta. Iso hukkakin pakeni mailta, kun ilves ilmestyi metsään, Se ei tohtinut ruveta tappelemaan, kissa olisi repinyt silmät. Ilves oli kyllä paljon pienempi pitkäselkäistä hukkaa, susi-ilveskin, ja repoilves oli vielä pienempi. Samanlaisia sähiseviä kissanaamoja olivat kumpaisetkin – terävät puukot kintaissa aina valmiina.
Mutta komeissa pehmeissä turkeissa rytöisen korven vapaat pojat vain käydä kepsuttelivat. Repoilveksellä oli harmaa kissaturkki, susi-ilves ylpeili vaaleissa pälsyissä, joihin kahta puolta oli kursittu mustia kärpänhäntiä. Oli pyöreissä leukapielissä vielä pörheät poskiparrat ja korvahoitojen nokissa pystyt piippakarvat.
Ja ylpeästi he elivät, kiveliön notkeat kulkurit. Lampaan he helposti kaatoivat ja kylänmiehen poron, joskus ison hirvaankin. Mutta ei kelvannut villille korpelaiselle erämiehenkään paras: kolmen sormen selkäpinta. Eikä ruvennut hän kalvamaan ydinkontteja, vielä vähemmin luita. Ilves otti vain puhtaan lämpöisen veren, kovin nälissään ollen repäisi vielä sydämen ja keuhkot. Kinnaspuukolla verisuoni auki leuan alta – siellä oli onsi, mistä puhdas punainen lähti. Siitä ilves imi niestansa ja heitti raadon ahmoille, ketuille ja korpeille, ruumiin korjaajille.
Sen mukaista oli ilveksen lihakin. Uudentalon ukko Luirolla oli sitä kerran keittänyt ja tarjonnut riestolaisille, kun he kirkkomatkalla olivat yöpyneet taloon, ja sanonut:
"Saatte nyt hurrikasta lihaa."
Ja riestolaisista ilveksen liha oli ollut kuin parasta pyytä, valkoista ja makeaa.
Mutta kevättalvella jo helmikuussa matinpäivältä, taikka ainakin maaliskuussa, kun olivat kaikkein isomukset ja vahvimukset lumihanget, eikä enää suuria lumiuhoja tuntunut olevan tulossa, Sompio lähti moithaan, kevättalven suureen seurapyytöön.
Syksyiset peuranlihat rupesivat jo loppumaan, ja tarvittiin uusia. Peurat palkivat outamaissa – siellä oli lihaa.
Moitaevästä oli jo pitkän aikaa varattu. Oli säästetty voita, oli säästetty, kenellä oli säästää, jauhoja velliä varten – leipoa ei kärsinyt. Kotona pirtin lämpöisissä kyllä elettiin vähemmällä niestalla, mutta ankarassa moijanhihossa tarvittiin lujat eväät. Suolaakin piti olla siteeksi velliin ja kuuhun.
Sivakat olivat valmiina, omatekoiset, neljä, viisi tuumaa leveät koivuiset sukset, joiden mäyksinä oli vanhaa kuivettunutta vuotakengän parrasta ja jalan alla pongahtava pällykestuohi, Pekkalaisäijän hiihtoneuvoina saattoi olla eripituiset sukset: lyhyt potka, jolla annettiin kyytiä ja pitkä sivakka, jolla luiotettiin.
Valmiina oli myös pyytömiehen veturi, toista syltä pitkä, pari korttelia leveä, lylypetäjän liisteistä lylyisen emäpuun ja tuomisten kaarien varaan kopellettu sivakkamiehen kepeä vetopeli. Siihen moitamies sai kaaristheella, lujalla nuoralla, kaaristheen rinkkoihin pujotellen nuorittaa, kaaristaa, tavaransa ja neuvonsa, sekä sitten heittää veturin vetolämpsän ympäri hartioittensa ja lähteä hiihtämään.
Ja Sompio näki ajan tulleen, sana kulki kyliä myöten:
"Nyt lähethään moithaan! Lahethäänpäs talvipeuroja hakemhaan."
Vanhimus mies, joka sitten oli joukon päänä, pani sanan liikkeelle, ja lujia peuramiehiä taas kokoontui: Rieston Jaakoa ja Erkkilän Jaakoa, Kuukkelin Mikkoa, Värriön Heikkiä, Lokan Pekkaa, Korvasen Sammua ja Petteriä, Mutenian Anttia ja Pokuria, muitakin. Oli miestä metsäperällä. Ja seurue oli koossa.
"Mihin lähethään?" kysyttiin.
Sompilaisten moitamaana oli koko erämaa Saariselän tuntureita myöten itärajaan asti, oli kiveliö, etteivät seinät tuntuneet. Mutenian Antti tiesi, että Vuotson takaiset jokilalvat olivat hyviä peuramaita, Lokan Pekka puhui ja kehui Pihtijoen kaitaa ja Luiron lalvoja, Värriön Heikki piti parhaana Piiloselkää Lokan takana, ja riestolaiset kiittelivät Vuolttisen kiveliöitä.
Katsottiin taas hauenpään peuranjalkaa nakaten, mihin päin olisi paras painua. Tutkittiin vielä keppiä heittäen, tuleeko hyvä pyytö. Viskattiin keppi ilmaan kieppumaan: putosi se lumihankeen pysthöön – tiesi hyvää saalista, putosi ja jäi kallelheen – saatiin vähän peuroja, putosi suoraan lappeelheen – sama vaikk'ei menisi koko pyytöön. Kolme kertaa keppiä heitettiin, ja jos se joka kerta putosi pitkälleen, ukot kohta heittivät pyytöretken toiseen kertaan ja sanoivat:
"Se mennee tulikuphiin
ja kannattomhaan naphiin."Voitiin kepiltä vielä kysäistä, montako härkää loijakkoineen pitää ottaa matkaan. Keppi tiesi tulevat saaliit. Kuinka monta kertaa se määrätyillä heitoilla putosi pystyyn taikka kallelleen, niin monta härkää piti ottaa.
Keppi oli metsäperäläisten vanha arpaneuvo, sai sitä uskoa. Moni ikävaari oli monta kertaa merkkiä pannut ja luottanut sen päälle, että siihen on taikaa, heittänyt keppiä ja kysynyt:
"Käypikö aatos totheen vai ei?"
Sati keppi putosi pystyyn, pystyssä pysyi aatoskin.
Sanoi arpa hyvää pyytöä, ukot kepsuttelivat kevein kengin, laittoivat kaikki kuntoon ja lähtivät matkaan, toiset pororaitona jutaen, loijakka poron perässä, toiset hiihtäen, veturi miehen perässä, veturissa ampumaneuvot.
Metsäperän Hymälän ukko katseli, kun näki kylän ukon hihtomassa, ja sanoi:
"Mies methään mennee,
talterikkia takansa heittää."Molemmin käsin heittelikin – kaksin sauvoin peuramiehet työntelivät. Toisena sauvana oli käymäkeihäs, hyvä ase. Siinä oli somman alla korttelia pitkä kolmisulkainen terä, jolla saattoi iskeä jäähän reiän, kun jano tuli, saattoi sillä keihästää peurankin. Toisen sauvan yläpäässä oli kämmenen levyinen hiukan kouru lapio, ja sekin oli tarpeellinen kappale. Sillä voi, kun vettä tarvittiin, kaivaa lumen pois jäältä ja sitten keihäällä sysiä jään puhki.
Tavattiin peuratokan jälkiä kiveliössä, ruvettiin lähimaihin, hyvään honkapaikkaan, asennolle, ja siitä jaloin aina lähdettiin peuroja etsimään. Kaksin miehin painuttiin metsään, pari sinne, toinen tänne, kolmas tuonne, ja jalommukset miehet olivat taas menossa. Mutta toiset jäivät porojen kanssa asennolle. Kuukkelin Mikko, joka huonojalkaisena ei ollut varsin hihtaja, jätettiin tavallisesti poromieheksi, ja Rieston Jaako, joka oli huono ampumaan, huono eksymättä erämaita kulkemaan, määrättiin Kuukkelin kumppaniksi, lisäksi vielä joitakin muita samanlaisia ukkoja.
Pienissä, parin-, kolmenkymmenen tokissa peurat kiertelivät kiveliöitä, jutaen omia raunioitaan jäkäläkankaalta toiselle. Sattuivat moitamiehet näkemään peuratokan liikehtivän kankaalla, heti rupesivat tuulen alta naakimaan samoille kiekeröille. Pääsivät miehet likimaihin, pian pitkä pyssy pamahti, ja ainakin pari peuraa keikahti. Villit elukat säikähtivät ja karistivat täyttä karkua pakoon. Miehet ryntäsivät paikalle, polkaisivat kaatuneet elukat lumeen. Kaulan he vain viilsivät auki ja sitoivat emättimen tukkoon, ettei rapa päässyt kuohumaan suuhun.
Sitten taas kiireesti sivakoille ja peurojen perään, ja jälleen sama kaato, kun päästiin pyssyn kantomatkalle. Jos sattui olemaan paksu ja paha räpä, peurat lopulta uupuivat, niin että niitä sai surmata käymäkeihäällä sohien.
Kuukkelin Mikot ja muut raitomiehet juovattelivat nylkymiehinä porojen kanssa hiihtomiesten perässä, kaivoivat peurat kinoksesta ja rupesivat niitä valkaisemhaan, nylkemään. Sulina ne olivat pysyneet hangessa, ettei muuta kuin talja pois ja ruho kappaleiksi sekä vielä kaikki sisähoidotkin talteen. Olikin peuran sisäkerrassa otettavaa – syämykset ja sisuskalut. Oli siellä syäntä, maksaa ja keuhkoja sekä sisuskaluissa sellaisia hoitoja kuin kuninkhaanlakki elikkä silmusnahka ja satakerta, tunkasuoli ja peräsuoli ynnä muita suolia, kinniäisiä, oli vielä paljon kuuta. Peräsuoli oli miltei pelkkää kuuta, kuuta oli kohta koko sisähoito – suolikuuta, munuaiskuuta, vielä kuuta vattan päällä. Ne kaikki kaivettiin esiin ja työnnettiin tunkaan ja silmusnahkaan, siellä pysyivät hyvissä hoidoissa. Nylkymies raajoi koko ruhon kappaleiksi, löi kaikki lihat, sisuskalut ja taljat loijakkaan ja rukatti toiseen kaatopaikkaan, korjasi sieltäkin saaliit, katsoi ja korjasi kolmannetkin, minkä ennätti, ja ajoi asennolle.
Sinne saapuivat illalla sivakkamiehetkin raahaten vetureissa viimeisiä kaatojansa.
Tarvittiin taas valtava kangashonka nuotiopuuksi sekä hyvä loito. Oli täysi talvi ja luminen maa. Lapioitiin paksu hanki pois kesämaata myöten, ja maa havotethiin kuusen hakolehvillä. Joka miehellä oli matkassaan loitotaljat ja villaloutheet makuuhoitoina, ja niillä moitamies tarkeni. Taljan kun levitti alleen haoille, ei maan kirsi kylmännyt, louteen kun vetäisi peitokseen, ei talven pakkanen pystynyt, kun vielä honka lämmitti. Miehet saivat nukkua kuin kotipirtin lattialla. Vain karvakengät, pauloilla nilkkoihin sonnustetut, vetäistiin ja ripustettiin puunoksalle kuivamaan. Ja paljaaksi jäi moni jalka. Ei aina ollut metsien miehillä sukkia enempää kuin heidän ajettavillaan, varrettomat kuoparajat joskus. Mälkättyjä heiniä oli vain laitettu kengän täytteiksi ja lämpimiksi jalan ympärille, eikä osannut pakkanen heinäkenkään. Käsineetkin olivat samaa metsää – heinätukku karvaisissa koivikkaissa, jo pysyivät sormet sulina. Kun peuraa ammuttaessa sivalsi koivikkaan pois kädestään, oli sormi heti notkeana pyssyn liipasimessa.
Kohta samanlainen oli moitamiehen muukin asu – korvesta kotoisin. Koipihoitoina oli alla karkeat hurstirakut, päällä lammasnahkaiset persakkaat, villa sisäpuolta lämmittämässä, ja vielä poronkoipiset säpäkkäät säärissä. Nahkavyöllä oli housut ja persakkaat kuraistu lonkille, ja peuransarvesta oli kaverrettu nahkavyön solki. Monen erämiehen paitana oli vanha peskipaltsa, taikka oli päällä karkea hurstipaita. Kaiken peittona oli paulankäärimhään ulottuva valkoinen umpitakki, oikea mettätakki villalangoilla hamppuloimiin kudottu. Leveällä nahkavyöllä oli takki kiinnitetty, ja leveä oli sen miehus. Takin avaraan poveen, vyön yläpuolelle, hyvin mahtuivat ruutikaulukset, jopa vielä päivän eväs. Hiihtäessään moitamies nosti kuin lappalainen takin etuhelman vyön alle, sitten oli hyvä potkaista sivakkaa. Ja päässä oli lammasnahkainen taikka koirannahkainen lakkireuhka.
Vai eikö tullut toimeen metsien mies?
Kotipirtissä oli kaikki vaatehoidot valmistettu, akat ommelleet, ja oli itsekin kursittu, ainakin karvakengät, koivikkaat ja persakkaat, säpäkkäät ja lakkireuhkat.
Kohta samat parseelit oli päällä syksylläkin, kun käveltiin uurtova taikka kierreltiin syysmetsässä. Lammasnahkaisten sijasta tarjettiin silloin kyllä sisnapersakkaissa, ja jaloissa oli lehmännahasta ommellut varrekkaat vuotakengät, tervalla ja räiskärasvalla voidellut.
Mutta niin säästäen Sompion vanha pyytömies käytti vuotakenkiään, että vetäisi niiden suojaksi kuristimet, vanhat varrettomat, päällyksettömät kengänpohjat. Nahkanauhoilla hän ne reunoista sonnusti ja kuristi jalkoihinsa kengänpohjan alle. Siinä ne hyvin kengän matkassa ja suojana laukkoivat vielä viimeiset kerrat samoja erämaita, joita varrellisina kenkinä olivat jo monikertaan polkeneet.
Olivat entiset ukot vielä niin tarkkoja, etteivät koskaan, eivät leikinkään, kuristimillakaan, jopa sitten kengillä, astuneet kivelle. Kova kivi kulutti kenkää pahemmin kuin pehmeä maa. Ja kun kuristimen pohja kului puhki, pani metsäperän ukko siihen paikan.
Mutta Värriön Heikki oli niin säästäväinen, visuksi sanottiin, että käytti kerralla vain toista kenkää, vuoropäivin kumpaistakin. Ja toinen jalka, milloin vasen, milloin oikea, aina osaltaan sieppoi paljaana. Sillä lailla Heikin kengät kestivät kahta kauemmin, kun ne vuorotellen aina päivän säästyivät.
Mutta kun oikein emäpakkanen sattui ajamaan kiveliöön, häädyttiin rakentamaan kaksi nuotiota rinnakkain, vähän matkan päähän toisistaan, ja hakokatokset honkien ulkopuolelle. Silloin maattiin nuotioitten välissä selkäpaisteella pitkin honkiin, ja tuli lämmitti sekä selkää että vatsapuolta, hakokatokset vielä suojasivat sivuilta pitäen lämmintä koossa. Siinä kahden tulen vaiheilla tarkeni, vaikka väliin oli niin painava pakkasenuho, ettei kuiva honkakaan tahtonut jaksaa palaa. Ei kuin hirmuinen höyry vain pongerteli nuotioitten välissä. Silloin täytyi kengät aamulla lämmittää, ennenkuin ne vetäistiin jalkoihin. Pakkanen oli niihin puunoksalla ajautunut. Pudotettiin kenkään kolme, neljä tulista hiiltä, puristettiin kengänsuu kiinni ja ravistettiin. Harmaa huuru pölähti karvaisesta tallukasta, kun hiilet rävähdytettiin pois. Oli pakkanen siitä paennut.
Höyryävät kengät jalkoihin, höyryävää lihavelliä umpitakin alle, ja taas peurojen kintereille – se oli moitametsän meno. Kahisi hanki, ja sompasauvat moksahtelivat, kun moitamiehet lähtivät potkimaan. Kun tavattiin peurojen rannio, se alkoi vetää, ja sivakka rupesi liikkumaan liukkaammin. Nähtiin metsien villi sarvipää, ruvettiin heittelemään somman jälkiä hangelle kahta puolta yhä pitemmin välein.
Lumisessa korvessa oli kohta täysi meno. Nälkäinen lennätti toista nälkäistä, henkensä edestä painelivat kumpaisetkin. Edellä laukkoi komea sarvikas saparo pystyssä, karva vain läikkyi, perässä huiteli hurja moitamies pitkä tukka tuulessa reuhuten. Höyry nousi miehen hartioista kuin saunan luukusta. Lopulta jo koirannahkainen reuhka lennähti hangelle, lennähti kohta taas umpitakki – lammasnahkaiset persakkaat vain läikkyivät päiväpaisteessa.
Villi kauhu katsoi edellä menijän silmistä, hurjana kiiluva kiihko ajoi perässä sivakoilla. Mentiin kautta korpien ja kankaiden, puhaltaen, kahisten ja ryskien. Viimein uupunut sarvipää kuukahti hankeen, ja nälkäinen ajaja karisti oikopäätä kimppuun. Suurpuukko lennähti tupesta, repäisi auki lapakontin, ja ajomies imi heti kuin ilves höyryävää verta. Puhtaana ja lämpöisenä punainen pulppusi, kun sortunut elukka taajoi lumessa. Ei ennättänyt veri jähähtää eikä mennä kielaimhiin, aivan elävänä se virtasi suoraan elävästä elävään. Minkä kaatunut elämä sammui, sen kaataja virkosi. Metsä antoi väkensä, metsä elätti miehensä.
Pokurin Antti aukaisi peuran rinnannokan ja särpi siitä lämpöisen veren. Viilsi Antti vielä auki ja repäisi sisuksista elävän maksan, laittoi äkkiä hyvän roitovalkian, paistoi maksan ja söi. Oli erämies päässyt parhaille eväille. Lämmin veri oli makeampi maitoa, ja verekseltään paistettu maksa oli makeampi kuuta. Sai mies ahmia maksaa mahan täydeltä ja aina vähän päästä imeä painoksi pulppuavaa verta. Ei tarvinnut siinä keinokauhaakaan – sen kuin ryypiskeli avatusta rinnannokasta.
Sitten vasta kaataja rupesi saalistaan nylkemään. Ei tuntunut enää väsymys – jo taas hyvin pysyi sivakoilla.
Kautta kairojen ja kaitojen miehet hiihtelivät, saivat peuraa, saivat metsoa ja muutakin metsänelävää. Jouduttiin joskus ketun keinoille, jouduttiin ajamaan ahmaa, väliin taas ahdistelemaan sähisevää ilvestä, jopa toisinaan tappelemaan itse karhun kanssa. Otettiin ja korjattiin, mitä saatiin, ja mitä hyvä metsä saatteli pyytömiehen poluille. Kaikki kelpasi, mitä kiveliöissä liikkui. Kaaristettiin saalis veturiin ja taas lähdettiin potkimaan. Näki Vienan laukkuryssä metsässä miesten menon, tuli kylään ja kysyi:
"Ka, mikä oli, kun oli viis-, kuus-, seittenkoarinen veturi, ja metsoja oli nokka nokassa ja pie piessä – huilathiin, ettei kauhtana persettä soavuttanut?"
"Net oli moitamiehiä vishiin", arvasi kylä.
Moitamiehiä olivatkin – metsännahkoihin ja jänkäheiniin käärittyjä, umpitakkiin ujutettuja sieluja, koirannahkainen reuhka pään peittona, Värriön Heikillä vielä koirannaama otsalla.
Metsä oli liikkeellä.
Monet moitamiehet olivat kovia sivakkamiehiä. Rieston Erkkiläinen, Laiskaksi-Jaakoksi nimitelty, oli kohta kaikkein sukkelin, oikein mainittava liikemies. Hän laukkoi peuratokan perässä kuin lentävä surma, laahasi pyssyn, hiihti ja ampui, ja taas laahasi, hiihti ja ampui, ja aina keikahti peura. Ei tarvinnut lähteä Erkkiläisen kanssa kilpaa sivakoimaan, oli kohta kuin olisit lähtenyt hiihtämään takaisin päin, kun Erkkiläinen alkoi pyyhkäistä. Pyytöihin oli Erkkilän Jaako aina valmis ja vireä, mutta muihin töihin, kototöihin, perin laiska. Ja siitä hän saikin kostonimensä. Ei ukon käsissä viikate liikoja heilunut, eikä selkä tahtonut taipua, mutta kyllä taipui selkä ja sompasauvat heiluivat, kun Jaako hyppäsi sivakoille. Ei Laiska-Jaako varsin höyrynnyt heinäjängällä, mutta höyrysi hän kuin saunankiuas, kun sai potkia peuran kintereillä taikka karhun kantapäillä. Erkkiläinen oli syntynyt erämieheksi eikä heinämieheksi, sivakka jalassa, eikä viikate kainalossa.
Oli Sompiossa muitakin lujia peuramiehiä – hyviä hiihtämään ja sukkelia ampumaankin. Lokan Juntti keikahdutti kaksi, kolme peuraa, ennenkuin ne ennättivät karkuun. Juntti kaataa suhahdutti ruudit sarvesta suoraan pyssynpiippuun, ja luoti oli jo hampaissa valmiina. Kovia olivat Korvasenkin miehet. Hans-Petteri jo oli nopea, mutta Sammu oli vielä nopeampi, ampui joskus viisikin peuraa samoilta sijoilta. Jo siinä sai hiihtää, laahata ja ampua, ja taas hiihtää, niin että lumi ryöppysi, ja aina olla valmiina ampumaan.
Hiihti kyllä mies kuin mies, kun oli hyvä keli, lauha ilma, jotta sivakka helposti liukui. Hiihti vielä paremmin, kun oli riiuven, kun oli ensin suvennut ja sitten jäähtynyt ja puristanut hankeen ohuen kuoren. Silloin hyvällä sivakalla oli aivan kuin itsestään menemisen halu. Suuret aavat se juoksi, että kahisi, hiihtäjä sen kuin vain sompia heitteli, myötäleissä ei tahtonut mies matkassa pysyä, vetivät sivakat kohta vastamäkeenkin. Ja hiihtomies kehahteli:
"Mikäpäs on hihtaissa, kun on riivenkeli!"
Hyvin juoksi suksi hankikelilläkin, joka aivan kannatti miehen sivakkoineen. Hyvä keli se oli ja keveä liikkua, mutta pian siinä sivakat loppuivat, suksenpohja kerrassaan karahti valkoiseksi.
Mutta vitikeli, kun oli hangella kevyttä lunta kuin höytyä, ei ollut hiihtäjän mielikeli. Silloin ei sivakka helposti liukunut. Vielä vähemmin suksi juoksi takkalassa, kun oli suvennut, niin että märkä lumi tarttui suksien pohjiin. Raskas oli sosekin, kun lumikerta oli niin pehmeänä, että vajotti suksen aina tennettä myöten. Silloin pian parhainkin sivakkamies kyllästyi ja sanoi:
"Eihän jaksa hihtaa, kun on tuommoinen sose."
Kaikkein pahin oli vititakkala, kun lauhalla ilmalla satoi verestä lunta, joka tarttui ja jäätyi suksien pohjaan. Se oli kaikkein huonomus hiihtokeli, sivakka ei tahtonut luistaa miehenkään tempoessa. Vain Erkkilän Laiska-Jaako jaksoi silloinkin potkia ja höyrytä, sati oli edellä karhu höyryämässä.
Mutta lauhoilla säillä ja riivenillä mentiin, ettei kauhtana takamuksia tavannut – ja Erkkiläinen oli etumiehenä.
Oli sompiolaisilla ylpeät kilpakumppanit, joiden kanssa raavaskin mies kehtasi koetella. Villipeurojen, nopeitten tunturilaisten kanssa pidettiin hurjia kilpa-ajoja pitkin erämaita, mentiin että metsä ryskyi ja ajettiin kautta aapojen. Laukattiin kuin metsänelävät peräkkäin – neljin jaloin kumpaisetkin ja eläinten nahoissa. Toiset vain sarvipäitä, toiset nutipäitä. Mutta erämaan arka kiertolainen, vaikka olikin kotonaan, aina tahtoi kilpajuoksussa joutua tappiolle.
Sillä kotonaan olivat moitamiehetkin.
Samoja sompiolaisia kaikin oltiin, samoja kilpaveljeksiä, metsäkansaa, kovia laukkomaan.
Mutta ei aina päästy kortoitta talvisesta moidanhiihdostakaan. Niitä ajettiin moitamiestenkin hyvään seuraan – rietaskin sinne yritti joka ilta nokkapaisteelle.
Oltiin lennättämässä villiä joukkoa, jo päästiin ampumaan. Parhaan pyssymiehen piilukon jousi rätkähti poikki, juuri kun hän oli kaatamassa suurta hirvasta. Taas joku sivullinen kairojen kiertäjä, joka ammuskeli viljaa omaan laukkuunsa, oli arvatenkin kuullut kankaalta paukkeen ja noitunut:
"Et, rietas, ammu enää!"
Ja niin kävi – jousi poikki, että naksahti. Eikä sillä umpiputkella enää siinä moitametsässä ammuttu.
Mutta ammuttiin toisella pyssyllä, ainakin kosto kotiinsa. Oli moitajoukossa Erkkilän Jaakoja sekä muita kuikkaneuvojen hoitajia, jotka tiesivät jotakin. Piirrettiin risulla hankeen äijänkuva, juuri hän, pyssyn kortta ja vihollinen, ja korttoihin joutunut kiroili hangessa makaavalle äijänkuvalle:
"Vai sinä, piru, kortit!"
Ja kortettu lasketti kiroten kinoksessa olevaa korttajaa peurapyssyn täydellä tappurapanoksella päin naamaa, niin että lumi pölähti. Eikä varmasti korttaja päässyt pokeneitta, oli hän kuka hyvänsä. Korttajaan siinä paukku sattui, kun hänen kuvaansa sattui. Sattui se vielä hangen alla makaavaan maanhaltijaankin, niin että hän suuttui ja rupesi käymään korttajan kimppuun.
Viikkomäärin oltiin taas erämaissa, ja nuotiohonka oli kotipirttinä, suuri kiveliö työnkenttänä. Metsäkansa menetti, minkä moitamies hyötyi. Mutta metsänaitta oli avara, siellä oli viljaa sekä orsilla että maassa. Ei se tyhjentynyt, vaikka erämies sieltä aina tuon tuostakin kävi noutamassa muutamia kurentoja oman aittansa orsille – vaikka joskus aittansa täyteen.
Keminkyläläisetkin kun olivat moidassa Kemijoen latvoilla, Kemihaarojen outamaissa, toivat palatessaan toisinaan puolitoistasataa peuraa. Oli siellä miestäkin liikkeellä, toistakymmentä sivakkajalkaa – Pikku-Joosusta ja Joosun Erkistä Vitikan Junnuun, Pietulan Pekkaan ja Satkolan Junttiin asti. Peurat laukkoivat joen toista rantaa, miehet toista, ja ampuivat. Ja sarvipäätä sortui hankeen. Joosun pihalla oli sitten jaettavana Kemihaarojen viljaa kokonainen lihavuori.
Kiveliö piti moitamiehiä joskus niin hyvinä väärteinä, että he palasivat kotikyliinsä vasta pääsiäiseksi.
Kairoilta tuotiin taas monet loijakan täydet metsän saalista, peuraa kaikkein enimmin, ja jaettiin miestä myöten, koparoita myöten.
Jo Sompio jälleen tunsi elävänsä. Kevät oli tulossa, päivä paistoi taivaan täydeltä, pääsiäisaamuna aivan ilosta hyppeli, ja aitta oli täynnä metsänviljaa – keväniesta oli tallella. Rieston Erkkiläisen aitassa oli vielä liiempänä, ampujan muruina, parikymmentä peuranpäätä, Korvasen äijällä tusina. Keminkylän Martin Junnulla oli joskus kolmattakymmentä.
Mutta asentomiehillä ei ollut ainoatakaan ampujan murua, eikä liioin nylkymiehillä. Muuta viljaa oli kyllä niinkuin muillakin moitamiehillä.
Moitamiehiä he silti olivat, vaikka olivatkin huonoja ampumaan ja pahoja eksymään. Tarvittiin moitametsässä poronhoitajia ja nylkymiehiäkin.
Tunturipyyntö.
Oli käyty uurtokeinossa, oli hiihdetty moitametsässä, ja naiset olivat saaneet sillä aikaa huolehtia heinistä, vielä puitakin käydä metsästä hakemassa ja hakkaamassa. Oli välillä oltu asennolla kotipirtissä ja korjailtu pyytöneuvoja. Pyytömieheksi kun oli jouduttu, piti olla pyytömies aina.
Oli jo kevät tulossa, huhtikuu alussa, oli vieläkin mentävä villipeuran kimppuun. Tarvittiin kesäniesta, tarvittiin kuivaa lihaa, katoille täydet orret parvalihoja. Huhtikuu sanoi, aitan orret sanoivat, ja peuramiehet sanoivat:
"Ei muuta kun lähethään pyytämhään kuivaa lihaa, parvalihoja."
Ja Rieston Jussa lähti sivakoimaan pitkin hankia kylästä kylään saarnaten:
"Nyt peuran pyythöön taas ... tunturhiin ... peurat on tunturisi"
Jussan sana vaikutti, vaikka mies olikin sellainen kehveli, että riisuessaan yötalossa heinäkenkänsä nauloihin kuivamaan itsekseen päivitteli:
"Sati minä en unehuta niitä tuohon, kun aamulla lähen."
Ja Sompio lähti taas liikkeelle. Oli edessä talven viimeinen suurpyytö, tunturipyytö, tunturireisu. Ja se oli verremys.
Suureen tunturipyytöön lähti toisinaan koko metsaperä aina Moskuvaaraa ja Keminkyliä, Saukoskea, Nousua myöten. Tuli vielä miestä tunturien takaa Ivalosta, Mikkolan äijiä ja muita. Keminkylät jutivat omia teitään, Ivalo ajoi ja pudotteli yli tunturin. Samoille tulille tulivat ja samoihin pyytöihin, saman tuuman takaa kaikki olivat liikkeellä.
Sompiolaisten liittopaikkana oli Kotvanen. Sinne saapui peuramiehiä kaksin, kolmin joka kylästä, samoja vanhoja metsäväärtejä, takkutukkaisia metsäveljeksiä, jotka jo kymmenet kerrat olivat lämmitelleet samalla nuotiohongalla ja nauttineet metsällistä ateriaa.
Lähdettiin komeasti pororaidoissa, muutamat kymmenelläkin härällä, joka härän perässä leveä loijakka, vielä viimeisenä tyhjä piätysporo. Eväät ja neuvot olivat loijakoissa, sivakat ja kuikkapussitkin, tunturipyytäjä itse pöykkyreineen istua kenotti etumaisen poron ahkiossa. Ajettiin pitkin Luiroa ja Luiron aapoja kohti Saariselän tuntureita. Kymmenkunta raitoa mennä nulkkasi perä perää halki valkoisten aapojen, paksu pöykkyri joka raidon etupäässä. Vuorotellen aina vuonkhaat härät ajettiin umpea aukaisemaan, perimmäiset saivat jo jutaa kohta valmista keinoa myöten.
Muutamat pyytömiehet, joilla ei ollut poroja, hiihtelivät sivakoilla sivupuolia, taikka työntelivät omia taipaleitaan.
Saariselän kymmenet korkeat päät katsoivat pohjoisesta yli tummien metsien valtavina valkeapäinä. Siellä korkealla, valkoisissa erämaissa vaelteli Sompion kesäeväs.
Päivä katseli kirkkaana korkeilta keinoiltaan, valoi valkeutta pitkin aapoja, hanget kilottivat, että silmiä häikäisi. Ja pöykkyrit ajelivat hyvillä mielin, härkien koparat rotkuivat ja loijakan pohja kahisi. Tuntui ihka ilmassa:
"Tunturissa on peuroja ... tuulimettän tunturissa!"
Oli kova ajomatka, oli kova hiihtomatkakin, neljät, viidet peninkulmat suurtuntureihin. Päivässä päästiin tunturien tyville, aamulla kun oli Korvasesta lähdetty.
Siellä suuren Vuomapään vierillä, päiväpuolilla, oli vanha Asentokuru, jossa monet kerrat oli majailtu. Siinä oli mieluisa paikka, tunturi takana turvana, metsä ympärillä suojana, metsässä honkaa nuotiopuuksi.
Ruvettiin taas vanhan Vuomapään väärteiksi ja pantiin tunturikoto pystyyn. Lumet pois kentästä, maahan paksulti tuoreita hakoja, hakojen peitoksi loitotaljat, vielä seiniksi viistot hakokatokset kahden puolen. Sitten keskimaille loimottava nuotio, tunturihonkaa hongan selkään ja tulenkieli väliin. Hyvin tarkeni, vaikka pakkaset öisin ajelivat tunturimaissa.
Tämä oli vanhojen peuramiesten kevättalvinen talo Vuomapään tyvillä. Ruvettiin sitten myöhemmin laittamaan asumus säkki- ja villalouteista, pystytettiin korvakkojen ja ruoteitten varaan kuin tavaton lapinkota. Siinä honkanuotio roihusi keskellä kotamaata.
Sama tapa tunturissa kuin moitametsässä: Rieston Jaakot ja muut huonomukset pyssymiehet ja hiihtäjät heitettiin asentomiehiksi. Heidän virkanaan oli raahata honkaa nuotioon, käydä nylkymiehinä korjaamassa saaliita ja vielä keittomiehinä laittaa lihakattilat höyryämään siksi, kun miehet saapuivat pyydöstä. Mutta sukkelat sivakkamiehet ja parhaat ampujat pantiin pyytömiehiksi.
Saariselän tunturissa oli kohta entinen meno – peura edellä, mies perässä, vimmattu vauhti kummallakin. Outamaissa naaittiin peurojen rannioitten vieressä ja ammuttiin, toisin vuoroin taas ajettiin peuroja pitkin räpäkenttiä, väsytettiin ja keihästettiin räpään.
Yhtä kovilla oli peura tunturissakin, vaikka siellä oli niin kova hanki, että se hyvin kannatti sekä tolvata että laukkoa. Nähtiin villi tokka tunturin vierillä. Pyytömiehet lähtivät sitä kaijottamhaan. Peuran ikivanha tapa oli – samoin kuin poronkin –, että se paetessaan aina lähti laukkaamaan vastamäkeen, tunturissakin heti alkoi kapistaa rinnettä ylös päin, ja sitten pyyhälsi yli laen.
Mutta kun kaiotettu peuratokka rupesi ruukaltamaan ylöskäsin, oli siellä lakipuolella jo toisia sivakkamiehiä vastassa, oli poromiehiäkin ahkioissa ajaen. Sieltä heti pyssyt pamahtelivat, ja jo peuroja keikahteli. Suurena rymynä villit sarvipäät laukkoivat tunturin kylkipuolta noustakseen tuonnempaa ylös. Mutta hiihtomiehet lakipuolella potkivat, minkä jaksoivat pysyäkseen peurojen kohdalla, ja poromiehet, jotka olivat ottaneet parhaat ajokkaansa, laukottivat sen kuin härän koparoista lähti. Hekin tahtoivat pitää lakipuolta vallassaan. Ja ammuttiin aina vähän päästä. Sompiolaisen poro parka sai lennättää surmaa villin veljensä menoksi.
Laukattiin, laukotettiin ja hiihdettiin rinnettä hurjana kilpajuoksuna kiertäen tunturinlakea. Oli huutoa ja pauketta ja koparain kopsetta – ja aina tuon tuostakin joku sarvipää kuukahti. Se jäi siihen, toiset rymistivät eteenpäin.
Peurat saivat laukkoa pitempää piiriä kuin lakipuolen pyssymiehet. Mutta jos ne nopeajalkaisina viimeinkin ennättivät edelle ja pääsivät yli laen, niin ne menivät. Sarvet keikkuen ja saparo pystyssä ne harmaana hajallisena joukkiona vilisten ja tohisten hyppivät ja laukkoivat alas suurta myötälettä ja katosivat metsään.
Oli illalla taas suuret hetket Vuomapään Asentokurussa, kun siellä mustat lihakattilat höyrysivät kohta öitä myöten.
"Ukko uu, paljas pää,
kuumhaan koskheen kurkistaa",Hymälä sanoi kattilansangasta. Kumarsi kuumaan koskeen kohta toinenkin ukko, tappurapää – tyhjänä paistoi pian padanpohja. Ja tappurapää oli tyytyväinen.
Vuomapään koko kotakunta oli tyytyväinen. Oli hyvä taajoa tunturissa peurojen kanssa. Tiainenkaan ei enää piskittänyt pahaa, se veteli jo silinkiänsä, onnen virttä, ja kuukkeli hyvillä mielin laulaa luritteli kuusenoksalla.
Kevättä ja kaikkea hyvää ne lauloivat.
Aamulla taas lähdettiin peurojen perään, toiset ahkioilla ajaen, toiset potkien sivakoilla. Tavattiin viljaa outamaissa – ajettiin ja ammuttiin, tavattiin tokka tunturissa – kaiotettiin. Ja taas alkoi hurja kilpakierto ympäri tunturikumuraa. Pitkät peurapyssyt pamahtelivat, ja monen elukan juoksu päättyi. Valhvari oli hyvä pyssy, kun se oli miehen kädessä.
Mutta Aisarin äijällä oli oikein sotapysy, ja se vasta verremys oli. Kun peurat lähtivät nousemaan toista tunturia, ja Aisari sotapyssyllään toisesta ampua poukutteli, niin joka paukulla peura keikahti. Oikein tunturit jylmähtelivät kuin sodassa.
Se hyvin kelpasi. Tuli viljaa, tuli Aisarillekin aina pää liiempaä. Mutta kun peurojen nylkijä riestolainen joutui kuorimaan ja raajomaan Aisarin ampumiakurentoja, jo hän sai syytä noitua ja kirvata:
"Sen pohjahan sotakevolle semmoiset neuvot, jokka vievät kintasparin nahkaa ja keiton lihhaa ja ravan kans vielä sekoittavat loput!"
Kortot siitä tuli. Aisari ei saanut toisena päivänä enää päätäkään.
Mutta Erkkilän Jaako sai. Hän oli aina verremys, ja Jaakon pyssykin oli verremys – ei kortettu miestä, eikä miehen neuvoja. Sati joku oli niin tyhmä, että yritti, tiennyt ei, mitä oli Erkin Jaakon kuikassa.
Peuran maksoi aina Jaakon paukku. Mitäpä toisesta tunturista toiseen poukuttelemaan. Kun oli oikea liikemies, ennätti kyllä potkia lähemmäksikin. Eikä tullut viljaan liikoja läpejä.
Oltiin tunturissa oikein viikkoja, vihettiin kohta kaikki Saariselän suuret päät, käytiin vielä Ryssän tuntureissakin. Oltiin kuin Pispärkin pyytömiehet, ei ruvettu lähtöpuuhiin, ennenkuin oli kaikki loijakat täynnä tunturien viljaa.
Silloin kehtasi ajaa kylään, kun loijakat olivat täynnä kesäruokaa. Pöykkyrin selkä pöngötti entistä ylpeämpänä, rintakin pysyi pystynä, ja koirannahkainen reuhka keikkui takakenossa. Vähät, vaikka tunturien vihaiset kevätahavat olivat korventaneet naaman mustaksi ja vielä kynsineet kirrihin, melkein nahattomaksi. Se oli vanha tunturin tapa, naamanahat se otti ja puri. Mutta kyllä käärmeenkuu ja kesä korjasivat, Loijakassa oli tunturin lihaa ja pelkkää kuuta, täysiä ruhoja, oli vielä taljojakin. Erkkiläisellä oli kaiken lisäksi kaksi loijakkaa kukkuroillaan peuranpäitä, ja oli niitä muillakin. Nähtiin, kenenkä kaatoja peurat oikein olivat.
Oli kohta vappu tulossa, mainio päivä, ensimmäinen kevätpäivä. Aurinko katseli kirkkain silmin, ja ilma taajoi suurilla aavoilla, aapasaaret tanssasivat, ja saarien käkkyräiset männyt kumartelivat kuivalatvaisia kuusia. Vakaiset metsätkin vihersivät ja sinersivät, ja pihkainen koivunurpa punerteli.
Ajella nulkuteltiin aurinkoisia aapoja, päästiin kyläkummulle – päivä oikein nauroi, ja kylä nauroi, metsätkin ja vaarat vastasivat hymähdellen.
Kevät jo keijaili ilmassa.
Parahiksi tunturimiehet olivat joutuneet kotiin ja korjanneet viljan aittoihinsa, keväthirvaan kurentojakin, joissa oli paksu kuu saparolla, kuu niinkuin jäkälä.
Jo tuli metsäperän peuranpyytäjille suuri vappu. Kyläkummuilla elettiin silloin hyvin – Riestossakin.
Jo vapun aattona pirtin päämies, peuramies, toi sylillisen peuranjalkoja pirttiin, rojahdutti ne lattialle, sanoi:
"Pojat nylkemhään!"
Ja pojat saivat miltei päiväkauden niitä nyljeskellä. Siinä oli takajalkojen alakanttia ja etujalkojen vuorkua, oli myös jo valmiiksi nyljettyä seisomakonttia ja tampua. Kolmannet jäsenet, takajalan jorvakontti, joka morsionluineen lähti jorvan sarvennosta, karistimesta, sekä etujalan lapakontti oli jo metsässä raajottu muiden lihojen joukkoon, eikä isäntä ruvennut niitä kanniskelemaan.
Vappuna sitten melkein koko päivä kontteja kolistethiin. Iso pata lyötiin täyteen nyljettyä peurankoipea, pystyyn kuin tervaksia hautaan, alakonttia, seisomakonttia ja tampua. Vuorku tavallisesti keitettiin pyssynvoitheeksi. Kun konttien alapää oli kypsynyt, käännettiin toinen pää alaskäsin, ja lisättiin puuta padan alle. Olivat kontit kypsät, nostettiin ne kaaraan ja kannettiin pöydälle, ja pataan ahdettiin uusi panos.
Jo oli pöydän ääressä mukava istua, Sait kopata kaarasta yinkontin ja sukaista suurpuukolla sen halki. Kerta lyönti vain, ja edessäsi oli kaksi kaaraa vierekkäin, molemmat täynnä makeaa ydintä. Lusikalla sait sitä valmiista luukaarasta pistellä, ensin toisesta ja sitten toisesta, etkä tarvinnut liikoja pureskella. Sen kuin keikistit vain päätäsi ja niellä tutkaisit.
Oli vielä pata täynnä konttien keittoliemeen laitettua velliä. Pintaa, kerrassaan pintaa siinäkin. Kun mies tyhjensi kuuhirvaan ydinkontit ja vielä väliin pisteli lusikalla padasta pintaa – keikisteli vain päätään ja leukoja liikuttamatta lasketti alas –, jo tunsi istuneensa aterialla. Oli umpitakin alla mahan täydeltä väkevintä kuuta. Ei kaivannut ukko syömisiä juuri seuraavanakaan päivänä.
Se oli oikein riestolaisen turskimista. Oli suuri taito syödä rouhimatta. Vain sillä tavoin sai itsensä oikein täyteen ja kylläiseksi, mutta jos rupesi kovin puremaan ja tarpeettomasti jauhamaan, ei tavallinen maha varsin paljoa vetänyt. Ahma oli hyvin syöläs elävä, se soi kuin mies – mutta kun aikamies pääsi mieliruokansa kimppuun, se veteli kuin ahma. Rieston Mikko äijäkin, jota ei tahtonut maa, ei vesi eikä metsä jaksaa elättää, sai taas kyllikseen kuuta, ja oli tyytyväinen.
Tyytyväinen oli koko metsäperä. Oli taas pitkästä aikaa aitta täynnä ja maha täynnä. Ja kesä oli tulossa.
Aitat olivat täynnä peuraa – kohta olivat kaikki katot täynnä. Kun peurojen verekset lihat olivat olleet muutaman päivän suolassa, niin että suola oli ne hyväksi purrut, ripustettiin ne katoille parvojen orsille kuivamaan, ripustettiin vielä pitkin rakennusten seiniäkin, sati parvoihin ei mahtunut. Vanhoja verkkoja vedeltiin parvojen ympärille, etteivät riuttalinnut päässeet raiskaamaan.
Oli orsilla metsällistä lihaa, kaikenlaista konttia, selkää ja kylkeä sekä muutakin. Mustina myttyinä ne kiikkuivat verkkojen suojissa parvoissa ja seinillä. Tunturien tuulista ne oli tuotu, aurinko ja kaalo kevätahava saivat niitä kypsytellä. Viikkomääriä, kuukausiakin, meni, ennenkuin ahava oli parhaimmat palat puraissut lävitse. Kuivina ne silloin kapisivat, mutta niissä oli kumminkin tallella villin tunturiviljan väkevyys, sama väki ja aappa, joka oli viljaa laukottanut pitkin erämaita.
Mutta sitten ne pitikin heti korjata piiloon aitan orsille. Sati jäivät parvaan, kohta ne aivan honkauthiin. Ne menettivät voimansa ja tulivat koviksi kuin honka, eivätkä enää kelvanneet ihmisen elannoksi.
Ahava oli ne syönyt.
Suuret seurapyydöt menivät talven matkassa, mutta peurat eivät menneet. Kun kevät ajoi sulapaikkoja jokivuomiin ja aapoihin, ja tuli pälvenaika, peurat heti ruukalsivat kesämaihin puremaan punoittavaa varpaa ja orastavaa ruohoa. Pieninä parttioina ja yksinäänkin ne kuljeskelivat pitkin vuomien ja aapojen sulapaikkoja, etsien tuoretta kesänmerkkiä ja -makua. Varsin mieluisia olivat sulat heinäiset hetteet. Niitä tunturien elukka kaivoi pohjia myöten, löysi ja söi suun täydeltä viheriäistä vesisammalta ja kirkasta jänkäheinän juurta. Talvellakin peura, kun sulan hetteen tapasi, heti penkoi sen pohjaan asti.
Jo taas metsäperäläisen vanha pyytötoveri liikahti. Moni erämies lähti vounimapyythöon, vaanimaan ja ampumaan pälvipeuroja. Yksikseen miehet tavallisesti naakivat ja vounivat vetisillä jängillä, joskus päiväkausin ryömivät rapakoita ja mahallaan mataen rypivät märkiä hetteitä, pyssy aina valmiina peuraa varten.
Joskus taas vounijat soutivat kaksin miehin Luiroa ja sen pieniä haarajokia ylös vaanien ja ampuen peuroja jokivuomilta. Oli siellä tiettyjä paikkoja, joissa pälvipeurat ahkerimmin liikkuivat, ja niihin mentiin naakimaan.
Ja moni sarvipää sortui keväisillä aaparetkillään. Vounija sai joskus niinkin suuren saaliin, että piti rakentaa aapasaareen kuusien väliin palkaat, ja laittaa lihat orsiin. Siinä ne saivat kuivaa, eikä kevättuulesta tullut toukkia.
Kaukainen aapasaari – Kuivalihasaari siitä tuli – oli yksinäisen pyytömiehen kesäisenä ruoka-aittana. Sieltä hän aina nälän tullen sai astella kotiinsa lihakontti selässä.
Kyllä villipeurat olivat hyviä eläviä. Ne antoivat ruokaa aina ajallansa, antoivat hyviä makuutaljoja, kintaita ja kenkiä, säpäkkäitä ja sisnapersakkaita, antoivat vielä lujia suonia, joilla voi kursia parseelit kokoon. Ja Vienan laukkumiehiltä sai peurantuotteilla vaihtaa kesäjauhoja.
Mutta sitten tapahtui, että villipeurat loppuivat. Kun Hetan ja Koutokeinon lappalaiset ilmestyivät suurine porolaumoineen ja koirineen – alkujaan he tulivat, siinä 1870-luvun lopulla, joidenkuiden varakkaiden sodankyläläisten poropaimeniksi – Sompion kairoille elämöimään, niin siitä peurat pelästyivät ja kaikkosivat pois.
Jo muutamaa vuotta ennen peurojen katoamista ilmestyi kiveliöihin peurahiiri, laumoittain se tuli lännestä ja meni itään. Se oli semmoinen komea hännätön hiiri, saparollinen, kellanruskea elävä, pieni, mutta äkäinen. Se tirskui kiukkuisesti, kun sitä ärsytteli, kuoli viimein vihaansa ja keikahti selälleen, ja kun pistäisi pikiöljytipan sen nokkaan, se heilui päissään kuin Rieston Polvari-Jaako. Talvella se lumen alla hakkasi niityt pilalle, ja niitä oli kaikkialla. Menossa ne olivat, toisia tuli ja toisia meni.
Peurahiiri tuli ja meni, ja niin menivät pian peuratkin. Itään päin jutivat peurahiiret, ja itään painuivat myös peurat.
Lokan Pekka oli nähnyt, kun villipeurat olivat lähteneet Sompiosta. Oli Pekka sattunut olemaan silloin pyytöretkellä, ja oli omin silmin saanut nähdä, kuinka ja mihin peurat katosivat.
Oli peuroja tullut joka ilman suunnalta samaan vaaraan, joka taholta ja joka vaarasta ja vaarannulkista oli sarvipäätä tullut, kuin olisi heillä ollut liitto, mihin kokoontua. Kaikkialta veti samaan liittovaaraan monet vahvat ranniot, vei yksinäisiä jälkiäkin.
Sitten oli suuri tokka liittovaaralta oiennut ja lähtenyt jutamaan itää kohden. Samaa suuntaa ne olivat aina pitäneet. Saparo pystyssä ne olivat tolvanneet ja nulkanneet ja viimein samaa suoraa painuneet rajan taakse Venäjän puolelle. Pitkänä loppumattomana juontona elukat olivat mennä rymistäneet yli rajan.
Ja sinne ne olivat jääneet.
Lokan Pekka, joka silloin vielä oli luja sivakkamies, oli kummissaan katsonut villipeurojen outoa menoa. Oli Pekka potkinut perässä ja yrittänyt ottaa jutavasta tokasta edes oman osansa, oli hiihtänyt ja ampunut, mutta ei ollut saanut päätäkään.
Kaikki olivat menneet, joka kopara.
Eikä sen jälkeen enää vuottunut peurojen jälkiä suurillakaan kairoilla. Vain joitakin yksinäisiä sarvipäitä ja pikku parttioita vielä joskus nähtiin. Viimeiset peurat taisi Korvasen Matti ampua Halosen kanssa Saarikahlehenmaassa Pihtijoen kaidalla. Siitä lienee jo yli neljäkymmentä vuotta.
Eivät peurat tappamalla loppuneet. Ne itse mennä kajottivat itään, kun suuret porolaumat ryntäsivät heidän vanhoihin kiveliöihinsä. Siellä, idässä, olivat vielä suuremmat erämaat, siellä sai rauhassa liikkua. Ei ollut suuria porolaumoja, eikä liioin ihmisen hajua kohta joka vaarassa ja aavalla, miltei joka tuulen matkassa, tuuli mistä tahansa. Niinkuin Sompion metsäperillä.
Rajan takana, Idän tunturimaassa, lienee villipeurojen valtamaa vieläkin – ainakin sanotaan siellä niitä vielä olevan. Kolttien rannattomissa erämaissa peura hyvin saattaisi palkia ja kaivaa kiekeröitä talvihangilla. Siellä porotkin ovat vielä melkein kuin villipeurat, suurisarviset, isot ja äkäiset. Imanteronkin poro on jo näöltään kuin peura ja kovin taipumaton ihmisen mielen alle.
Ja kun peuravilja loppui, rupesi kohta nälkäahkio ajelemaan Sompion korpia ja aapoja. Moni metsäperäläinen sen nähdessään pelästyi ja lähti kajottamaan pois, pakeni niin kauas kuin maata riitti, aina Ruijan rannoille. Siellä sai ainakin syödä kalaa, kun vanha Sompiojärvikin oli ruvennut ehtymään.
Villipeurat loppuivat sekä ikivanhat suuret seurapyydöt. Vain ikäloput äijät enää muistelivat entisiä suuria uurtokeinoja, moidanhiihtoja sekä tunturimatkoja, joissa olivat nuorina ollessaan parhaina miehinä liikkuneet paukutellen pitkää verremyspyssyä.
Korvasen Pekan, ison äijän, ei toki tarvinnut nähdä peurojen katoamista, eikä kuullakaan. Hän ennätti kuolla jo sitä ennen, kuolla sokeana vaarina, kohta 90:n ikäisenä.
Mutta sama ikuinen erämiehen ja peuramiehen henki, joka oli häntä kautta kairojen lennättänyt metsänviljan perässä, asui äijässä vielä, vaikka näkö oli loppunut, ja ikä oli loppumassa. Joka syksy kun talon emäntä lämmitti riihtä, piti sikiöiden taluttaa ukki riiheen. Kiukaan eteen, tulen loisteeseen Pekka-vaari heittäysi pitkälleen. Siinä hän loikoili piippua imeskellen milloin selkäpaisteessa, milloin kylkeä lämmitellen – ja oli olevinaan kiveliössä nuotiohongan ääressä loidolla. Piippu vain hiljaa turisi.
Väliin vanha peurapekka taas istuskeli, puhalteli savuja sekä muisteli toisen polven perillisilleen suuria pyytöretkiään. Ja sitten vaari jälleen kellahti selkäpaisteelle.
Riihenuuni lämmitti sievästi ja sävekkäästi kuin paras nuotiohonka, Ei se piukkunut eikä paukkunut, tohisi vain ja tussasi.
Riihenparsilla, savuisessa laessa valmistui jumalanvilja, lattialla kiukaan edessä nukkui vanha erämies nuotiohongalla.
Mettä liikkuu.
Metsä paukkui ja ryskähteli, kun köyryselkäinen karhu vaelteli virkansa töissä.
Oli kankaalla suuri lahokanto. Äijä paiskasi sen nurin ja kaivoi kannonperistä makeita toukkia.
Kuhisi kuusen juurella iso muurahaispesä, kukkurapäänä kiehui. Kaksin käpälin karhu ahtoi suuhunsa elävää metsää: kirpeitä muurahaisia, pihkapalloja, maankorsia ja metsänhakoja. Työnsi ukko vielä kielensä pesään, sai sen täyteen muurahaisia, lipaisi suuhunsa ja natusteli. Lopuksi hän penkoi koko pesän nurin, löysi valkoisia muurahaisenmunia, ja ne maistuivat kaikkein parhaimmalta.
Vaaran laidassa oli sompiolaisen saiho, sieltä peuranliha lemahteli. Musta nykeröturpa tuhisi ja liikkui. Vanhalla metsien kiertäjällä oli miehen mieli ja yhdeksän voima. Kymmenen sompiolaista oli saihon rakentanut, yhdeksän voimalla äijä paiskoi sen pölkyt kankaalle ja korjasi lihat.
Jo taas kankaalla, jossakin kylän lähimailla, jokin sarvipää liikkui, ei mennyt karkuun, taajoi vain sinne ja tänne. Karhu kääpähti katsomaan: sompiolaisen porohärkä oli vennikossa, aivan kuin varta vasten sonnustettuna puuhun. Äijä köpötteli lähemmäksi, nousi takakonteilleen, tarttui hihnaan ja kaksin käsin lappoi sitä, kiskoi kuin itse isäntä vastaan tarraavan elukan luokseen ja antoi karvakintaalla korvalliselle – oli taas ateria valmiina.
Mikäs oli olla metsän vaarina! Mieltä oli, ja oli voimaakin.
Hyvä oli öhrystellä Sompion erämaissa. Sai laukkoa kairoja peninkulmittain pitkin ja poikin, eikä juuri ristikansaa näkynyt. Oli metsissä mustikoita ja puolukoita, oli jängillä hilloja, jänkämättäillä variksenmarjoja. Metsänukko oli myötäänsä marjailemassa, haurien käsiinsä, mitä ikinä marjaa oli, pihlajan- ja katajanmarjojakin. Kaiveli se kaikenlaisia juuria ja söi niitä kuin luontokappale, nappasi vielä välipalaksi jängältä sammakon.
Ja helteisenä kesäpäivänä, kun paksu talviturkki rupesi tuntumaan kohta liika lämpöiseltä – puranaikana hän sen vaihtoikin uuteen kesäturkkiin, joka päilyi kuin silkki –, vaari maata kelletteli kaivellessa. Siellä piilossa päiväpaisteelta oli vähän kosompi olla ja huokua.
Mutta jo piti ison haavan siinä aivan tahallaan ärsytellen lepatella leveitä lehtiään. Äijä kohahti äkäisenä ylös, köppelehti haavan tyvelle, hauraisi siihen kiinni, puri ja kynsi, murisi ja antoi sille kovia korvapaukkuja. Silkosi vaari, vanha silkovamamies, kohta puuhun, kiikkui oksilla ja hosui poikki ja paiskoi maahan isoja lehtikasoja ökisten:
"Kun ei saa nukkumarauhaa omissa metsissään!"
Pikku kontiotkin, äpärehet, jos sattuivat olemaan mukana, kiikkuivat pienissä, säärivarren paksuisissa haapapuissa, murtelivat oksia ja murisivat jotakin omista metsistä.
Omia olivatkin metsät, oikein monipolvisesti omia niin pitkälti kuin kontion sukukunta oli erämaita vaeltanut. Jopa vanha köyry oli kuin itse metsä, oli verremys kaikkialla. Korpi oli työntänyt kovimpansa, kun oli kyrmyniskaisen ukkonsa kuin jänkäpounun nostanut juurakoilleen ja pannut metsiä kukkomaan.
Sompiolainenkin tämän hyvin tiesi. Kun kankaalta kuului kova räike ja karjuminen ja viheltäminen, taikka kantautui metsästä ankara metakka ja rönkyminen, ja kylän karja laukkasi kohta huutaen kotiin, Sompio sanoi:
"Mettä liikkuu!"
Karhu siellä liikkui. Mutta vanha metsäperä oli saanut monet kerrat nähdä, että metsän kyrmyniska tuli pian nimensä perille, sati haukkui häntä karhuksi, vaikka sitä mainittiinkin sen pohjanimeksi. Oli turvallisempaa sanoa häntä mettäksi, kun hän kerran oli metsän verremys. Silloin oli rauha metsän kanssa. Saattoi häntä myös sanoa mettän otukseksi taikka ainakin kontioksi, jopa joskus mesikämmeneksi, välittämättä Kairalan äijästä, joka ärähti:
"On se riethaan mesikämmen!"
Vanhalappi nimitteli metsän vaaria koutsaksi ja kuntsaksi.
Tavallisesti vain nostettu karhu, pahantekijä karhu, kävi karjan kimppuun taikka teki muuta ilkeyttä – ellei häntä ollut haukuttu karhuksi. Oikea jumalanluoma kontio ei ahdistellut sompiolaisen elukoita, sen kuin vain marjasteli kankailla. Tapahtui joskus niinkin, kun metsäpolulla satuttiin päin yhteen, että karja laukkoi huutaen kotiin, ja karhu mennä poukotti rönkyen metsään.
Eikä oikea kontio ahdistellut oikeaa sompiolaista, jos se vain antoi hänelle rauhan, vielä vähemmin vaimonpuolta. Rieston Eeva-Loviisa oli metsässä marjakeinossa, ja kontio oli myös marjakeinossa. Sattuivat marjamiehet samoille mättäille. Eeva-Loviisa säikähti, nosti helmojansa ja karjaisi. Kunniallisesti vaeltanut metsänäijä säikähti vielä enemmän, painoi kämmenet silmilleen, pyörähti ympäri ja lähti möyryten laukkomaan.
Eipä silti, että karhu olisi pelännyt. Oikea metsä ei pelännyt mitään, sati niikseen tuli. Syksyllä ruskanaikana, kun koko luomakuntaa kamostutti, ja toiset peloissaan pakenivat ruskanpiiloon, karhu ei kuin kävellä öhrysteli vain pitkin kankaita ja aapoja kohta kuin uhalla.
Kontio tunsikin jo olennossaan, että talvi oli tulossa. Suurien aapojen kaukaiset saaret kutsuivat. Sinne tallusteli talven lähestyessä metsän vaari, rakensi aapasaaren suureen pounuun taikka tiheään kuusenrytöön mieluisen olinsijan, kanniskeli sylin täysin sammalia sekä alle että päälle. Siellä sai rauhassa nukkua, ei sinne helposti osattu. Joskus löysi metsien kiertäjä vaaran pahtaseinästä suuren ja pimeän kuoringin, kallioluolan, ja sisusteli sen talvimajakseen, ja se oli kaikkein parhaimpia ja lujimpia talviasennoita. Jylhässä Angelivaarassa, Tanhuan takana, oli entisillä kontioilla mainio karhukuorinki, pari syltä pitkä päivätön kallionkomu, jossa vieläkin verestyvät asukkaiden talviset sammalsijat.
Mutta piti, kun lumi oli jo mailla, mennä pesärytöönsä taidolla. Ja metsien mies, jolla oli miehen mieli, puristeli käpälänsä nyrkkiin – isot karvakengät olisivat jättäneet kovin miehekkäitä jälkiä – ja mennä koppaili nyrkeillään kivennokia, mättäitä ja liekoja, ja taas vuoroin laukkoi pitkin kesämaan pilkkoja.
Ottipa siitä sompiolainen selvän, vaikka hänelläkin piti olla miehen mieli.
Metsän äijä oli jälkiä jättämättä kadonnut kiveliöistä.
Itse metsä lepäili metsän turvissa, vanha luppoinen kuusi oli hänen kotipuunsa, taikka jylhä kalliopahta hänen luja linnansa. Yksinään hän vain sammalissa pitkää yötään nukkua tuhisi, pihkapalli peräsuolen päässä hengentulppana.
Saattoi saman kotikuusen hoidoissa viettää talvilepoa joskus koko metsäperhe: ukkokontio ja akkakontio, pari pientä maitiaista ja väliin vielä iso erraus. Kaksivuotias erauspoika nuhjusteli muuten vain vanhoissa kotihoidoissa. Hän kyllä jo tohti, jos tahtoi, erkautua omiin oloihinsa, mennä omille teilleen ja rötistää oman kömmänän.
Hyvin meni talvi kuusen juurella, sen kuin vain heikinyönä unimielissä käännettiin kylkeä ja taas nukuttiin – olihan asia jo Emmauksen takaveräjällä puhuttu. Pitkä ankarakin talvi oli kuin pitkä yö, eikä varsin pitkäkään, nukkuen se meni. Vain joskus voi sattua, että jo syystalvella nousi vesi ja ajoi kontion pois makuusijoiltaan. Kesken uniaan herätetty vaari ei enää viitsinyt ruveta rakentelemaan uutta pesää, äreänä talvikkona vain kuljeskeli ympäriinsä ja teki pahojaan.
Mutta kun annettiin rauhassa nukkua, niin nukuttiin ja nähtiin unta kesäisistä päivistä ja marjametsistä. Piti kumminkin, kun kevätpuoli rupesi joutumaan, konriokodin muistaa, mitä oli vanhoille sanottu:
"Peiponen ei saa paskantaa peshään."
Ukkokontio siitä huolehti ja makaili valmiina pesän suulla katsellen aavalle, katsellen, milloin hanki rupeaa kannattelemaan.
Tuli suvisten päivien perästä kovat yöpakkaset, ja ne rakensivat vahvan hangen.
Jo oli aika lähteä jaloittelemaan.
Ja kontiot nousivat pimeästä talvilevostaan Jumalan kirkkaaseen päivään. Oli mieluista tunnustella tuoretta kevätilmaa ja tihruisin silmin tiirailla kilottavaa päivää. Suuri valkoinen aapa oli edessä, aavalla kestävä hanki. Ja kaukana takarannalla siintelivät suuret metsät, metsien takana hohtivat valkeina lumikattoiset vaarat ja tunturit.
Karhut tassuttelivat hangella, nuuskivat ilmanhenkeä ja katselivat, mihin päin lähteä. Jo puhalsivat lumelle mustan pihkatapin kuin korpun ja lähtivät astuskelemaan. Tyhjät suolet kaipasivat täytettä.
Yli aavan kauas kotisaarelta, aina toiseen maailmaan, karhut mennä hölköttelivät.
Siellä jo peipponen lauloi.
Niihin aikoihin, jolloin Sompion erämaissa ei vielä ollut ihmisen hajua, ei koko korpimaailmassa ollut ainoatakaan elävää, joka olisi tohtinut ruveta suurentelemaan kontion edessä ja nimittelemään häntä karhuksi. "Mettä liikkui", kun kontio liikkui, sen jo silloinkin tiesi koko korpi. Kun vanha köyryselkä kääpähti takakonteilleen ja pystynä, kaikkia muita komeampana käydä kääperteli, vielä karjuen paiskoi pökkelöitä ja taas vihelteli kouriinsa, kaikki katsoivat peloissaan pensaan takaa ja hiipivät hiljaa tuonnemmaksi.
Kyllä oli itse metsä.
Tuli sompiolainen karvaturkki ja käveli aina takakonteillaan ja karjui, että oikein vavahdutti – jo tuli metsiin vihollinen, joka uskalsi ruveta ylpeilemään kontionkin edessä, melkein missä vain satuttiin samoille keinoille. Se rupesi jo kohta käymään hengen päälle. Jo kaukaa, vaikk'ei vielä näkynytkään, hän saattoi kipeästi purra ja kynsäistä – hengen otti. Ilkeä piukahdus vain kuului jostakin, joskus aina joen takarannalta. Niinkuin Kemijoen Akansuvannolla, jossa entinen ukko Suomanan karilta jousella ampui toisella rannalla käyskentelevän karhun.
Oli kontion surmia kohta kaikkialla.
Sompiolainen oli kavala kaksijalka, hänellä taisi olla monta miehen mieltä. Hän kaivoi metsään julmia salahautoja, niin että niitä oli melkein joka tievassa ja joka kankaalla. Villipeuroille ja raateleville hukille metsäperä niitä rakenteli, mutta ei ollut kieltoa kontiollekaan. Metsän eläväin oma polku, vuosikausin kuljettu, saattoi yht'äkkiä rysähtää alas, ja karhukin sortua teräviin tervaspiikkeihin.
Voi sitten taas parhaalla palkaalla, jossakin pensaikossa, viekas vihollinen äkkiä ruveta hirttämään – kurkkuihin iski ja kuristi. Karhu pyörähti ja näki sompiolaisen peuranansan. Mädättämällä kontio sen pilasi, makasi hamppunuoralla päiväkausin, ryvetti ja hautoi. Ei se kehdannut mokomaan koskea hampaillaan, ryvetti vain ja tuhisi:
"Koira purree, mutta minä en pure,
minä en ole mikkää koira."Oli ilmestynyt kankaalle kummannäköinen hirsirötös, tuuli toi sieltä mieluista lihakontin löyhkää. Kontio meni katsomaan, mikä on mokoma lihahoito, aikoi näpätä pienen palasen – suuri hirsirymä rysähti hartioille. Pölkkyrykelmä oli sompiolaisen loukas, joka armotta löi maahan ahman, hukan ja karhunkin, jos ne menivät sitä kopeloimaan.
Ei saanut kontio enää rauhassa nauttia edes omia saaliitaan. Jo piti sompiolaisen sotkeutua hänen pyytö- ja ruokahoitoihinsakin.
Sieppasi karhu kylän karjasta jonkin lehmäkantturan, söi siltä tuumet ja vähän muutakin makeaa sekä heitti ja peitti loput haaskana pensaikkoon toiseksi kerraksi. Sompion kuutilosilmä ukko rötisti kuuseen lavan ja kapusi pyssyineen lavalle, päivänäöllä jo illalla sinne kapaisi, ja pyssy valmiina vartoi, kun karhu tuli öiselle aterialleen. Ei uskaltanut kylänukko ruveta odottelemaan maatjalassa, koska tiesi, että metsänukko oli haaskalla kaikkein äkäisin. Eikä suotta. Kun kontio oli itse saaliinsa hankkinut, itse hän myös tahtoi sen rauhassa syödä. Ei tarvittu kateensilmää katsomassa.
Jo taas kylänäijä kätki haaskalle hirveät, terävähampaiset karhunrauvat, Ei ymmärtänyt metsä, miehenmieli, varsin epäillä, meni ja nuuski – jo repäisi lehmänreittä. Ilkeä sähähdys, ja kaikkein pirullisimmat leuat iskivät käpälään ja vielä irvistelivät. Silloin vasta metsänukko ymmärsi, karjui kivusta ja kirosi vihasta, heitteli käpäläänsä ja löi pirunleukoja kenttään.
Metsäperän ukko oli vieläkin ovelampi, häneltä eivät surmat loppuneet. Hän viritti laahatun peurapyssyn pensaaseen ja veti sen liipasimesta salarihman haaskaan. Tuli tietämätön metsänotus repimään ruokapalaansa, kosketti rihmaa – pensas pamahti, ja luoti piukahti niinkuin se oli tähdätty, kontion rintaan.
Mutta ei kuula aina sattunut kontioon, vaikka oli tarkoin laskettu.
Sompiolaisten satimista ja ansoista katosi pitkin syksyä metsoa ja koppeloa. Karhu siitä sai syyt. Sompio laahasi peurapyssyn, vei pensaikkoon ja veti rihman ansakoppeloon – kohta saadaan karhu, sanottiin.
Meni Sompio sitten katsomaan karhuansa – siellä makasi Vitikan ukko.
Mutta talvella, kun kontio nukkui kuusentyvillä kaikkein parhainta talviuntaan, saattoi tulla kaikkein kovimmat rytäkät. Silloin sompiolainen itse saapui koetuksille.
Vaikka metsänukko oli kävellyt nyrkeillään kivennokkia ja liekoja myöten, oli joku kylänukko sittenkin seuroitellut perässä, kiertänyt ja naakinut ja pannut merkille kontion kotipaikan, ainakin sellaisen kontion, joka oli liikkunut taitamattomasti.
Ja sitten kevättalvella, kun sevä oli vahvimmillaan, tappajat tulivat monin miehin. Oli matkassa veturit ja verremyspyssyt sekä terävät karhukeihäät, vielä kirves vyön alla, oli kiukkuiset, karhua maistaneet koirat. Kuikannahassa oli karhunhammasta, karhun jorvakonttia, pyssykin oli voideltu käärmeenkuulla. Äänettöminä tappajat hiihtivät, pysähtyivät lähimaihin asennolle, söivät ja levähtivät nuotiohongalla ja katsoivat kaikki valmiiksi.
Työnnettiin kanki pesän suuaukkoon, ja pyssyt olivat valmiina rykäisemään, sati kontio rupeaa pistämään turpaansa hangesta.
Arvasi metsänukko asiat. Oli tuotu hänelle katkera verimalja, vaikka pitkin talvea oli yöunissa kohdeltu mesimaljoin. Karjuen ryntäsi karhu ulos, keihäisiin ja pyssyihin sortui.
Mutta eipä kontio aina heti lähtenytkään hyvästä kotihoidostaan. Se kurkisti salaa ovireiästä, näki kamalat vieraat, ja nopeasti painautui pesäänsä. Siellä se vain juroi ja äkäisesti röhähteli, kun tappajat kornasivat karahkoilla, mutta ei lähtenyt ulos. Sonnustivat ukot suurpuukon koivunsaikaran nokkaan ja taas rupesivat söhimään pesään. Kuului kuusenrydöstä hirveä ärjyntä. Ukot ampuivat rytöön – rytö vastasi karjuen.
Sitten yht'äkkiä valkoinen pölähdys – ja rytö lensi ilmaan. Musta köyry ryöpsähti ylös, oli lumessa ja sammalissa, oli verissään ja vihoissaan, ja kirvaten hän oikopäätä ryntäsi ukkojen kimppuun. Joku tappaja heti pelästyi, hyppäsi sivakoilleen ja lähti potkimaan pakoon, toinen ampua naukaisi, kolmas kopeloi kirvestään. Mutta vihainen metsä vain reuhasi. Joutui muudan jo hankeen kontion hampaisiin – eikä ollut enää monta neuvoa. Ukko sai puukon, veurahutti sillä metsäläisen sydäntä, niin että leuat viimein löysäsivät.
Ja se oli surma suuren otuksen.
Ensi asiana oli heti nylkeä kontion turpa silmiä myöten, taikka ainakin leikata pois huulet, niinkuin Saijan karhumies, ja sanoa:
"Ei ole keihään ennää mithään sanomista, huulet on jo naulassa."
Eikä ollutkaan.
Mutta jos turpa oli nylkemättä taikka huulet leikkaamatta, ja sivullisia sattui paikalle, kontion perillisiksi pääsivät. Lokan Junnu oli hiihtämässä tappokentälle, näki ja huusi toverilleen:
"Pää vielä nylkemättä – pääsemme osille!"
Mutta kaatomiehet huomasivat, kun hiihtäjät potkivat aavalla ja kohti olivat tulossa – ja karhunturpa irvisteli paljaana, kun junnut tulla puhalsivat kaatopaikalle.
Sattui joskus, kun ruvettiin kaatuneelta karhulta riistämään turpanahkaa, että ukko röhähti ja havarsi hampain nylkijän käteen. Jurossa maanneen metsän kanssa saatiin ruveta uudestaan tappelemaan.
Toisinaan, kun korpitappelu meni niin hyvin, että saatiin samasta pesästä toinenkin kontio, kolmaskin, hakattiin paikalle mulikkapäinen patsas, metsän kanto kaatuneen metsän muistoksi.
Oli Sompion peräkunnalla miehiä, jotka eivät varsin pelänneet kontiota, oli sellaisiakin kuin Rieston Erkkilän Jaako, joka oli ollut kaatamassa kahdeksaakolmatta karhua. Mainittava Erkkiläinen, Laiska-Jaako, kun lähti kontion pesälle taikka kontion kintereille, kyllä kuori turpanahan. Oli muitakin kovia miehiä, kaikki samoja tummia korpelaisia, jotka pystyivät elämään ja kamppailemaan erämaassa, Korvasen ukkoja, Lokan ja Mutenian miehiä, Keminkylän Kankaan Junttia, Kuoskua, Alatalon ukkoa ja Viitalan Junttia. Oli metsäperällä miehiä, joista monet olivat olleet perävilkkasilla karhun kanssa, milloin edellä potkaisten, milloin lasketellen sivakoilla mäkeä karhun kantapäillä.
Miehissä seuroin mentiin karhunpesälle ja tapeltiin itse metsän kanssa, metsä repi ja metsää revittiin. Toisinaan pääsi karhu karkuun, mutta toisin vuoroin taas saatiin palata kotiin raahaten veturissa metsänukkoa, joka verisenä nukkui. Usein olivat miehetkin verisinä.
Verisinä lokkalaisetkin tulivat Kärkäsvaaran karhunpesältä, mutta karhu oli matkassa. Oli nukuttu yö hongalla vaaran alla, ja karhu oli nukkunut pesässään aukipään vaaran laella, viimeisen kuusen tyvessä nukkunut viimeisen yönsä. Aamulla oli lähdetty pesälle, ja vaaran laella oli tapahtunut ankara temmellys. Siinä oli väliin oltu kolmin kerroin päällekkäin: Ale hangessa kontion alla, Erkki kontion selässä korvista repien, karhu raastaen Alen käsivartta, mutta Värriön Olli niin säikähdyksissään, ettei saanut pyssyä ruokituksi. Selvitty siitä kumminkin oli, ja metsä oli menettänyt miehensä.
Keväthangilla pidettiin karhun kanssa kilpa-ajot. Kun nähtiin ensimmäinen peipponen, kylän ukot sanoivat:
"Nyt on peiposet tulheet! Mettänotus on jo hangella."
Ja metsäperä lähti hangelle, Erkkiläinen etumiehenä. Karhu-ukot koettelivat hangen kovuutta, juoksivat nelinkontein pitkin räpää ja taas hypätä roikkivat kuin kontio. Hyvä oli, ei kestänyt hanki hypätä, mutta sivakkamiehen se kyllä kesti.
Tavattiin karhu ja alettiin sitä laukottaa, niin että räpä rätisi, ja pakolainen upposi joka hypyllä. Mutta kontio meni kymmenen miehen voimalla, hyppien roikki kuopasta kuoppaan, vaikka lopulta jo punainen rupesi tursuamaan kämmenistä jättäen lumeen veriset jäljet. Viimein kumminkin metsä uupui ja sai surmansa.
Mutta kun oli pälvenaika, mentiin välistä kuin villit metsäläiset perävilkkaa pitkin lumikenttiä ja kesämaita, röhistiin ja kiljuttiin ja taas ampua paukutettiin. Kauan saatiin mennä ja elämöidä, monesti päiväkausinkin, ennenkuin päästiin metsän otuksen turpanahkaan.
Muutamat vanhat äijät saattoivat marvia metsäläisen. Moskuvaaran Hermanni köppelehti miesten perässä, kun ne menivät vaaran laitaan kontiota tappamaan – oli nähty ja kuultu siellä metsän liikkuvan. Karhu karisti aivan aikomatta tappajiensa kimppuun. Äijä käpsähti väliin, sylkäisi karhuun käsin ja äyski:
"Hamphaat vahtena valukhoot,
kynnet villoina tippukhoot!"Kontio pysähtyi, kavahti pystyyn ja katsoi kummissaan äkäistä äijää. Silloin toiset ampuivat, karhu kuukahti kynsilleen, ja äijä ylpeili:
"Näittekös, kuinka siinä kävi, kun minä olen matkassa? Minä marvin sen ... eipäs kynnet pystynheet."
Monesti satuttiin aivan odottamatta kontion kanssa vastakkain. Jos oltiin pyytöretkellä taikka muuten kovat neuvot olivat mukana, rupesi pyssy heti rykimään. Keskitalon Olli oli vennikossa porojen luona Könkään talon takalistoilla, ja kohtasi ison kontion – paikalla Ollin pyssy pamahti. Eikä luoti mennytkään persauksiin eikä rapamahan kautta, vaan meni suoraan sydämeen, niin että metsän otus sen tiesi. Olli kuori päistärisen nahan selkäänsä, laittoi vainajan viereen risukepistä ristinpuun, oikein pitkän karven, sivakoi Könkääseen ja sanoi:
"Jos tahotta verestä lihhaa, niin käykää hakemassa!"
Mutta ei aina päästy näin vähällä. Joskus iskettiin toisiansa rintapieliin, purtiin ja kynsittiin molemmin puolin. Ja korpi sai katsoa ja kuulla miestensä metakkaa. Hyvin sai kuulla ja katsoa silloinkin, kun Piiloselässä rinnusteltiin.
Rieston Polvari-Jaako ja Lokan Olli, hyvät suokerukset, olivat moitametsässä Värriön Heikin ja Mutenian Antin kanssa ja kaksittain hiihtelivät kiveliöitä. Oli karhu pelästynyt toisia moitamiehiä, kaikonnut pesästään, äkäpäissään väännellyt karhakoita ja repinyt koivuruotkuja, kesken unensa kun oli pitänyt lähteä laukkomaan. Sattui äkäinen metsänäijä suokerusten keinoille Piiloselän mailla. Jaako huomasi sen hangilla ja heti karjaisi:
"Met tapethaan tuo! Se on parempi kun peura."
Karjuen lähtivät miehet hiihtämään karhun jälkeen, Jaako edellä ja Olli perässä. Oli paha räpä, miehet olivat kohta kontion kintereillä, kontio rupesi jo väsymään räpimisestä. Jaako karjaisi:
"Äläpäs mene!"
Karhu tuhahti kiukkuisesti, vetäisi korvansa luimuun ja pyörähti päin. Jaakon pyssy paukahti – sattui vain käpälään.
Kontio tuli kiljuen ja veristä nyrkkiänsä puistellen miesten kimppuun. Ja sitten seurasi ankara yhteenotto, samanlainen korpitappelu kuin monesti ennenkin – mies miestä vastaan. Milloin oli Jaako karhun alla hangessa, ja Olli hosui kirveellä karhua selkään, milloin taas Olli oli alla, ja Jaako huiteli petoa kirveellä. Vuoron perään kontio taiteli miesten päätä, puri ja paiskoi ja karjui. Ukot karjuivat vastaan ja iskivät sen kuin ennättivät. Minkä karhu raateli hampaillaan, miehet vastasivat kirveellä, ja verissä oltiin molemmin puolin. Sekaisin siinä menivät veret – metsän veri ja kristityn veri.
Viimein Olli lähti hiihtämään pakoon ja karjui suokerilleen:
"Jos henki on vielä, niin liiku älä!"
Kontio otti kolme laukkaa Ollin jälkeen – eikä se koskaan pakenijaa ajaessaan sen useampaa otakaan –, kääntyi jälleen takaisin ja paiskausi hangelle maata. Siinä se makasi uupuneena mahallaan katsellen Jaakoa, joka myös makasi mahallaan ja verisen päänahkansa alta katsella killisteli karhua. Pää väärässä metsäveljekset, miehenmielet, tiirailivat toisiaan. Sai Jaako viimein sanotuksi:
"Et taija olla tervheenä sinäkään!"
Ei kunniallisesti kamppaillut metsien mies pitänyt sellaisesta puheesta.
"Jottako en!" se tuhahti nokkaansa ja yritti kavahtaa ylös, yritti, mutta kamahti kyljelleen.
Jaakokin rupesi nouseskelemaan ja pääsi viimein jaloilleen. Mutta ei hän korja ollut. Nenä oli poikki, päänahka kokoiltu otsalle, korvat revitty, lihat roikkuivat käsivarresta, ja koko mies oli kuin puetettu veriparseeleihin – niin oli ryvetytty sekä omasta verestä että metsän punaisesta.
Semmoisena Jaako sitten könttyröi Luirojoen hangilla, kun Värnön Heikki ja Mutenian Antti hiihtelivät jokitöyrällä ja näkivät ja säikähtivät:
"Rietasko tuo on, vai jokin vesielävä?"
"Vesielävä" kuului jotakin mölisevän, ja Heikki huusi:
"Mikä sinä olet? Rietasko vai..."
Kuului joelta ökinä:
"Minä olen Rieston Jaako ... karhu repi! Eikä karhukaan oikein terve ole. Mutta Olli on kuollut!"
Saatiin karhun repimät kylän hoitoihin, Ollissa ei ollut suuria vikoja – päätä oli vain täidelty ja ruhoon repäisty muutamia liikoja reikiä. Mutta Jaako riepua oli kohdeltu kovin kolosti, ei ollut hän oikein miehen näköinen. Parani sentään hänkin, kun kokoiltiin nahkoja oikeihin paikkoihin ja sivallettiin saumoihin kirpeää karhunsappea. Oli heti kuin olisi pyyhkäisty kivut pois. Annettiin tulista sappea vielä suuhunkin karhunvihoja vastaan, ja se oli kaikkein parhainta hoitoa. Karhun repimä olisi varsin kuollut, sati ei olisi saanut karhunsappea sekä suuhunsa että haavoihinsa. Vain käsivarren roikkuvat liharepaleet täytyi leikkoa pois ja viedä kirkkomaahan. Rumia läjäpäitä ja kuruja kyllä jäi miehen naamaan ja saivaristoon, mutta ihmisen näköinen hän silti oli kaikkein enimmin.
Ja mies vain Jaakosta vielä tuli, jopa niin verremys, että ylpeilevän kuusamolaisen, Säkkisen Heikin, joka luuli, ettei Lapissa ole miehiä, löi painissa kaksi kertaa kenttään ja sanoi:
"Kerta olen keitetty, kerta olen paistettu, yhen osan on karhu syönyt ja yksi osa on hauvassa... Mutta vielä minä kykenen tuommoisen kanssa painimhaan."
Ja kun kuusamolainen hävinneenä rupesi haastamaan tappelua, riestolainen suurenteli:
"Minä olen paljain käsin tappanut karhun – tuommoisia miehiä saa tulla tusina!"
Metsän kovin tappelukumppani, itse metsä, vaati oikeat poismenot, peijaiset, raviaiset. Hyvähän niitä oli voittajan viettää, vaikka revittynäkin.
Lähimetsissä kun oltiin, sivakkamies kiskoi veturilla kontion kotiin nyljettäväksi. Ja iso metsänäijä oli painava äijä, raskas raahattava, leveänä maata romotti veturin täyteisenä. Mutta täytyihän voittajan vetää voittamansa, mitäpä kun vielä itse metsän. Silloin kun oltiin kaukana kairoilla, olivat porot ahkioineen matkassa ja miehet sivakoissa. Kontio nyljettiin ja raajottiin heti kaatopaikalla, lyötiin mustat lihat loijakkaan ja vedettiin verinen talja kuljoksi päälle.
Saivat korpien kaatomiehet joskus kolme, neljäkin kontiota samalla matkalla, jopa vielä joukon talvimetsoja ynnä yhtä ja toista metsällistä. Oli silloin kairoilta palattaessa loijakat harjallaan karhunlihoja ja metsoja, metsää ja metsoa, sekä suuret päistärkarvaiset taljat ylpeästi kuljoina, kaiken kukkurana.
Jo oli komea raito ja miehet ylpeitä. Se oli pyytömiesten suurta kotiin tuloa.
Kelpasi metsäperän sitten keitellä ja nauttia mustaa metsällistä. Oli kyllä vähän outoa, kun muisti nyljettyä karhua, kuinka siinä oli kaikkiin kohtiin luut ja lihat niinkuin ihmisellä aina rintapäitä ja kantapäitä myöten, kämmenkin kaksine luineen, sormineen ja varpaineen aivan kuin itse ihmisellä. Muutamista oli kohta koloa ruveta sellaisia hoitoja työntämään suuhunsa.
Vaikkapa ihmisen näköinen olikin, kontio se oli kumminkin – suuri voitettu metsä.
Lyötiin isoon pataan mustia lihoja, päät kokonaan sekä kaikkein parhaita selkäkappaleita. Selkä kaikissa elävissä oli ensimmäisiä syötäviä. Vanhalla ukkokontiolla oli selkä kohta kyynärää leveä – jo siinä oli hyvää syömistä. Ja kämmenet olivat parhaita paloja. Ne eivät olleet kuuta, eivätkä liioin lihaa, mutta makeat ne vain olivat, valkoiset ja pehmoiset. Mutta kaulalihat olivat huonoja, ei niitä syönyt kuin nälkäinen. Oli kumma, että kaikkien elukkain kaulalihat olivat huonoimmuksia, oli elävä mikä hyvänsä.
Kylän kaikissa taloissa keitettiin ja syötiin kontion lihoja, saamamiehet antoivat saaliistaan metsän tuliaisia naapureillekin. Karhunlihojen käry nousi ilmoille joka talon savutorvesta. Joka talossa ja kohta joka kylässä kautta korpimaan tiedettiin, että taas oli metsä lyöty maahan.
Istuttiin itse metsän ympärillä, saamamiehet kaikkein suurimpina, ja nautittiin häntä itseänsä – metsää, parhaita paloja, päästä alkaen kämmeniin asti. Ja kauhalla ryypittiin padasta kaikkein väkevintä rasvaa, karhun pintaa. Hyvin sitä saattoi oikea erämies ja saarnamies syödä. Vanhat äijät panivat oikein juomalla, ja suupalaksi he pistelivät aina väliin karhun kuuta.
Metsä nautti metsää, metsästä elantonsa saanutta.
Kontion lihoja, kun ne ensin olivat saaneet suolan makua, ripustettiin kuivamaan parvoihin katoille ja seinille. Räytynyt rasva tippui niistä kuin vesi räystäästä. Ja metsälliset taljat kytkethiin, peijethiin, pitkiin peijinputkin samoin kuin peurantaljatkin, vielä sivuittain singoilla singutethiin, ja sitten asetettiin ulos huoneitten seinustoille kuivamaan. Siellä ne mustina ja alastomina komottivat, sontupuoli ulospäin, käpälät avuttomina levällään.
Sattui metsän otus liikkumaan aavalla. Tuuli toi kyläkummulta oman veren tuoksua. Vavahtaen karhu tuhahti ja oudoin mielin lähti astelemaan metsää kohden.
Kontiosta saatiin väkeviä kappaleita ja neuvoja, joita erämaassa usein tarvittiin. Jorvakontti oli varsin hyvä, sillä sopi painella pakottavaa hammasta, samoin myös karhun hampaalla. Hyvä oli karhun kurkkukin, sillä saattoi sivellä kipeää ihmisen kurkkua. Karhunsappi oli kuivattuna kovaa ja mureaa kuin saippua. Puukolla kaverrettiin siitä murusia veteen, ja vedellä voideltiin karhun hampaan jälkiä ja raudan jälkiä. Maistettiinkin sitä karhunvihoissa, ja se oli tulisenkarvasta.
Karhuntaljasta vanhat lappalaiset ja entiset suuräijät tekivät hartioilleen leveän irtokauluksen, siepparin. Se oli komea ja näkyisä aikamiehen parseeli, se lämmitti hyvin ja antoi mahtia.
Mutta kontion äkäiset torahampaat, pitkät ja käyrät leukapiikit, joutuivat karhun kaatomiehen neuvoiksi. Ennenvanhainen lapinäijä, vanha sompiolainenkin, karisti kontion torahampaan, kaivoi siihen reiän ja ripusti sen nahkanauhalla leveän kirkkovyönsä selkäpuolelle, ripusti useampiakin hampaita.
Sellainen kirkkovyö oli jo kirkkovyö ja miehen vyö sekä komea miehen merkki. Oli metsänukon hartioilla tumma pörheä karhunnahka sieppurina, oli takana mustassa nahkavyössä valkoisia karhunhampaita – jo kehtasi kävellä vaikka kirkon perälle. Sai suuri seurakuntakin nähdä, että ukko oli ollut metsänkin perällä ja metsän aterialla. Sai koko kirkko tietää, sati oli ymmärrystä, että mies oli erämaan tuttu ja väärti, ukko, joka tunsi korpitappelut ja oli monet kerrat kamppaillut itse metsän kanssa.
Ja voittanut metsän – oli verremys.
Kurunokka, kesälinnun pyytöä.
"Jokka ei elänheekkää muulla kun pyyvöllä. Erkkiläinenkin elätti ison perheen peuroilla ja linnuilla. Oli lintua ja kaikenlaista mettänviljaa. Lintua tapethiin, että oli aivan mahoton... Mikäs oli ellää, kun oli lintua ja kallaa."
Vai ei ollut lintua?
Pitkin talvea oli pudoteltu huudemetsoja, talvimetsoja, ja kiskottu vetureittain kotiin, keitetty ja syöty.
Talven lopulla, jo toukokuussa, alkoi taas suuri lintujen surma. Kaikkein ensimmäisenä piti joutua metton kiimhaan, kevätöitten suurpyytöön, jänkien rannoille, missä metsien isot kukot tappelivat ja lauloivat.
Metsoilla oli heidän omat laulupaikkansa, jänkärannan petäjäiset tievat, ympärillä suuri erämaa. Joka kevät täytyi sinne, vanhalle liittopaikalle, saapua, lopulta kohta koko metsojen sukukunnan.
Oli siellä laulua tievan täydeltä, kohta kevätyön mitalta, kaikkein enimmin silloin, kun aamukoitto rupesi ruskottamaan aapoja. Siellä nuori nallipoika jo yritti veisailla ensimmäisiä elämän virsiään, siellä pari-vuotias urakkametto lauloi täysin kurkuin. Se istua kykötti männyn oksalla ja kaula pitkänä lykkäsi laulua. Vähin se naskasi:
"Kop ... kop ... kop-kop-kop...
kop ... kop ... kop-kop-kop..."Sitten jo taas piti kähistä ja suhista:
"Hsss ... hsss-hssss..."
Mutta isoimmassa petäjässä istui ylpeänä vanha koiso, monta korpitappelua kokenut kurunokka, monta kevätyön riemuvirttä veisannut ikäukko, harmaantunut raalatuula. Lentäen hän tulla tohahti, otti kuin isäntä asentonsa paksuimmalle oksalle, koppasi nokkaa oksan kylkeen ja komeasti selvitteli kurkkuansa, kärskäsi:
"Hök-kö ... hök..."
Katseli, katseli äijä, katseli korkealta ympärilleen, käänteli ylpeänä päätään ja kallisteli – jo lähti laulu, harvakseen vain vanhan miehen virsi:
"Raala-tuula ... raala-tuula...
raala-tuula ... raala-tuula..."Taas äijä katseli korkealta ja käänteli päätään – nallipojat maassa naskasivat.
Mutta jo musta ukko innostui. Siivet retkahtivat alas, ja peräsulat levähtivät pystyyn komeaksi takaviuhkuriksi, nokka nousi ylös, silmät muljahtivat nurin ja punaiset kulmat pullistuivat, kun metsän äijä puhalsi kuin nuori mies kurkun ja kupinan täydeltä:
"Raalatuula raalatuula raalatuula,
raalallallala raalallallala,
lallallallala la la la la la la..."Harmaantunut ikäukko lauloi, niin että puu tärisi ja korpi raikui. Se oli vanhan koison keväistä riemuvirttä, jonka koko erämaa tunsi. Se oli korkealta veisattu erämaan korkea veisu. Ei tarvinnut urakkain eikä nallipoikain yrittääkään kopsutella hoikkaisella nokallaan silloin, kun virsi puhaltui vanhasta kurunokasta.
Pitikin metsien raikua, kun itse isäntä lauloi, korven vanhimus, jonka valtamaata oli koko kiveliö, oli ollut jo niin kauan, ettei vanha koiso sitä itsekään muistanut. Tuskin muisti harmaantunut piekanahaukkakaan, joka asuskeli samoilla jänkärannoilla pisimmän petäjän latvatupussa.
Metsojen kevätkankaille saapuivat pyytömiehet. Hyvin he tiesivät laulutievan menot, tiesivät kurunokankin virren juoksun. He olivat liikkumatta puun varjossa silloin, kun ukko harvakseen koputteli alkuvirttä. Mutta kun äijä lasketti hurjaa loppuryminää, silloin sai laukata lähemmäksi, sai silloin ampuakin – ukko ei nähnyt mitään. Ja ammuttiinkin. Pamahti pensaikosta parhaimman laulun aikana. Virsi loppui kesken, ja rymisten tuli suuri laulaja alas.
Saatiin vanhoja koisoja, joiden komeassa nokkaköyryssä oli ikämiehen syvät kurut, saatiin poikametsojakin ja urakoita. Kymmenittäin ammuttiin samoilta laulutievoilta, surmattiin myös kaarteisiin viritetyillä ansoilla. Keväinen elämänvirsi oli monelle kuolemanvirsi, kurunokankin komea veisu hänen viimeinen veisunsa.
Veturi oli täynnä jänkärannan lintua, kun pyytömies hiihteli kotiin päin.
Mutta toiset metsot jäivät surmakankaalle yhä puhaltamaan suurta virttänsä, vaikka toisia lähdettiin veturilla raahaamaan. Elävien piti kumminkin edelleenkin veisata isien ikuista kevätvirttä. Sen piti vastakin kaikua Sompion erämaissa.
Sai Sompio pudotella laulavia metsoja, mutta sai toisinaan ammuskella tyhjään ja taajoa kortoissa, ettei saanut lintuakaan. Rieston Mikko ammuskeli kurunokkaa koko yön, niin että aamuaurinko paistoi sen lävitse. Kun metso Mikon noitakonsteilla viimeinkin putosi, ei siitä ollut jäljellä kuin iso höyhentukko nyrkin mentävän reiän ympärillä. Mikko arvasi, kuka oli korttanut ja manasi:
"Älä sinä käytä niitä hörhöläisen nuoliasi!"
Oli taas Sompiossa syötävää lintua. Raavaassa metsossa oli raavaan miehen ruoka, mutta kesti se keittää. Kun oli oikein ikäkolso, sai sitä korventaa kohta kuin Jaako Pontteus, joka aikoinaan keitti pientä hiirtä seitsemän vuotta. Ainakin vuorokauden sai vanha metso kuhista kattilassa, ja sittenkin se tahtoi olla sitkeää kuin kengän kanta. Eikä sitäkään ollut paljon. Vanha hakotuppujen nieleskelijä kutistui yhä pienemmäksi, mitä kauemmin eli, niinkuin vanha äijäkin. Muutamissa vaaroissa taas jo alkuaan oli pienet metsot ja mustat. Valkeasilmävaaran metsot olivat pieniä mustia sysimettoja, pää niillä vain oli suuri ja nokka köyry, nokassa syvät kurut. Pasu-äijä nimitteli niitä riettaan metsoiksi. Mutta Palsokassa, Rieston lähimailla, oli isoja, vaaleita metsoja.
Ennätti Sompio keväisin myös riekkoa naukuttamhaan, piiloutuen jonnekin lieon taakse matkimaan riekkomuoria. Valkoinen vaari haasteli vastaan ja naurahteli:
"Kopee ... kopee ... ähähähä!"
Mutta kun vaari tuli etsimään muoriansa lieon takaa, oli muori muuttunut rumaksi sompiolaiseksi, joka ampaisi pyssyllä.
Keväisiltä pyytöretkiltä palaavilla erämiehillä oli muitakin metsän tuliaisia kuin lintuja. He toivat lapsille pihkaa, isot möykyt valmiiksi purtua ja rullaksi pyöritettyä kuusenpihkaa. Sikiöt odottelivatkin sitä enemmän kuin metsonkontteja. Pihkaa oli mukava pureskella ja singutella ja taas lykätä suuhunsa. Se oli terveellistä hampaille, ja keuhkoista se veti ulos liiat vedet.
Tulla pyrähtivät pulmuset keväisille kinoksille. Sompio vei hangille jouhilautoja, rakenteli vanhoista verkoista loukkaisia, viskeli virnhaisia ja jyvänkahuja pulmusten syötäviksi, sai, nykki ja keitti ja söi pulmusia padallisittain sekä myi höyhenet Kutturan äijälle lakin täytteiksi.
Pulmusten pyytö oli poikasten hommia, samoin kuin sitten tokkemusten ja muiden jänkälintujen saalistaminen jouhilautasilla. Aikamiehet kävivät paremmissa pyydöissä, poikasikiöt ahertelivat kotikuuluvilla. Hyvin kelpasi äpäreittenkin tuoma vilja, rasvaiset kevätlinnut. Oli juuri kovimmillaan keväinen nälkä. Ja tokkemusten pörröistä saatiin ommella talveksi monenkirjavia kaulahuiveja.
Vappuna kohta jo rupesi elämään metsästä, sati aitta jo kopisi tyhjänä, mutta vasta Nälkä-Erkille saattoi metsästä käsin antaa selkään täyttä päätä. Silloin jo hanit lauloivat sulissa kaltioissa ja nivoissa, huutelivat, että kylä kuuli. Olihan Rieston Mikko syksyllä huutanut heille jäähyväisiksi: "Tulkaa takaisin!"
"On tultu!" kuului nivoilta ja kaltioilta riemukas huuto.
"Hanit on jo täällä! Hanit karjuvat nivassa!" kaikui kohta kautta kyläkummun. Ja joelle laukkasivat raavaat miehet vanhoista äijistä ruveten.
Kohta vinkuivat sompiolaisten tuliset tervetuliaiset rantapensaista, ja kesävieraat keikahtelivat pitkin kaltioita.
Rieston Mikko ja Pasu-äijä kuulivat Kuruselkään, metsojen laulutievalle, hanhien huutelemisen, heittivät metsot rauhaan ja laukkoivat nivalle. Siellä hanhet pulisivat joessa ja jääteleillä, vielä sorsatokka narisi tuonnempana.
Oli vanhojen pyytömiesten määrä, kun pääsivät hyvälle ampusijalle vesilintuja naakimaan, maata ja odottaa, kunnes sai samalla kertaa pyyhkäistä useampia lintuja. Oli erämaassa aikaa. Rieston Mikko naaki puun takana ja odotteli, uimalinnut liikkuivat jokisulassa naristen ja pulisten. Jo viimein Mikko sai samaan tähtäykseen ja samaan paukkuun hanhiparin ja sorsaparin.
Miehillä oli asennolla jo koppelo kiehumassa, mutta hanhea kumminkin sitten syötiin. Rasvaista keväthanitta ukot ahtoivat ja nauroivat rasvaisin naamoin:
"Jo sai Nälkä-Erkki selkhäänsä!"
Kohta joka jokisulalla paukkui, ja Nälkä-Erkki sai selkäänsä, että paukkui, kun sekä hanhea että muutakin kevätlintua keikahteli. Eivät olleet pyssyt kortoissa.
Mutta jo oli kerran ajettu kortot itse Erkin Jaakon pyssyyn. Ukko päivän paukkasi Karsinavuopajassa, ei saanut ainoatakaan. Silloin Jaako muisti, että oli viimeiset hanhet ampunut silloin ja silloin ja oli pyydöstä palatessaan antanut tenolaiselle – akkoineen oli juuri sattunut tielle ja nähnyt suuret saaliit – lihavimman linnun, ajatellen:
"Se on niin kortollinen. Anna se ei korta, kun saa hanin."
Kiitellen oli tenolainen ottanut hanhen, ja oli heti akkoineen mennyt metsään. Muurahaispesämaan takana, kuusen alla, he olivat keittäneet ja syöneet saaliinsa. Luut vain olivat jääneet nuotiolle kuin riuttalinnuilta, riehta vielä luitten joukkoon.
"Tuonko se rietas teki, kun minä raavhaan hanin annoin?" muisti Erkkiläinen ja kirosi:
"Oota sinä, perkele, kun miehen kortat, kyllä näet!"
Jaako meni kuusen tyveen, teki siihen tenolaisen kuvan, silmät, nenän, suun ja kaikki, puukolla karsi parkkia pois ja tikuilla laittoi vielä lupoista parran – tenolaisellakin oli parta. Tappuratukon Jaako työnsi pyssyyn ja ampui tenolaista aivan läheltä silmäin väliin kiroten:
"Oota sinä, rietas, kun miehen kortat!"
Pahat lähtivät pyssystä, ja Erkkiläinen lähti heti joelle ampumaan hanhia, sanoen:
"Annahan, kun mies mennee ampumhaan, eikö ala putuamhaan."
Kaksi hanhea kaatui heti ensi laahingilla.
Ja tenolaiselta meni lehmä.
Sati vain hanhet ja sorsat sekä muut uimalinnut saapuivat kevätsuliin, ei Sompiossa nähty Nälkä-Erkkiä. Sen kuin joka pirtissä syötiin vesilintua, että rasva tiukkui.
Rieston vanha Mikkokin, jota ei tahtonut jaksaa mikään elättää, pysyi kohta kylläisenä. Kerran päivässä äijä ahtoi koko padallisen: viisi ukkosorsaa rasvoineen kaikkineen. Mikon umpitakin alla oli oikein raavaan miehen ruoka-aitta, johon saattoi ajaa vaikka vasikalla. Voi äijä ahmia nautavasikan jorvan karistinta myöten ja kumminkin syömästä päästyään päivitellä:
"Koska pittää tuota vasikan lihhaa saaha kylliksi?"
Vanha metsäperä ei säästänyt kesälintua, otti silloin kuin sai. Jaakonpäivän jälkeen, kun oli hanhien satoaika, kun hanhet olivat saolla, oltiin niiden kimpussa aina vähän päästä. Helppo oli silloin hanhia tavoittaa, kun eivät, kurjat, päässeet lentämään. Jos hätääntyivät rantaan, ne lähtivät juosta haapsottamaan pakoon, siipiräpylöillään hosuen. Viime hädässä ne pistivät päänsä pensaaseen ja luulivat olevansa turvassa. Siinä oli valmis keittoliha edessä.
Sompio kolusi kiveliön kaikki Hanhivuopajat, viritteli vielä hanhirautoja aapojen Hanhikaltioihin. Erkkiläinen palasi joskus Pihtijoelta satohanhien pyydöstä, ja veneessä oli puolitoistakymmentä raavasta lintua ammuttuna, lisäksi kymmenen elävää poikasta. Raavaat hanhet nykittiin ja syötiin, poikaset pidettiin aljuina, lihoitettiin ja syksyllä syötiin. Samalla lailla Korvasen Sammu hoiteli hanhien perikuntaa, syötteli aitauksessa, syksyllä itse söi. Rieston Mikko ajoi ja ampumatta nappaili hanhia pensaista, elätteli ja lihoitteli niitä ja kekrinä keitti. Satohanhi oli laihanlainen elävä, huonosiipisenä sen täytyi nälissään piileskellä, missä milloinkin.
Jouttentakin ahdisteltiin satoaikana. Se oli hyvin pile lintu, arka erämaalainen, joka asusteli kairoilla yksinäisissä metsäjärvissä ja suurien aapojen lammikoissa. Siivettömänä maalle hätäytyessään sekin pisti päänsä pensaaseen, makasi hiljaa ja luuli olevansa hyvässä lymyssä – vasta rupesi ketturoimaan, kun sai pyytömiehen puukon selkäänsä.
Kaikki vesilinnut sopivat syöpään suuhun, koskelot, uinelot, kuikat ja kaakkuritkin, merimetsot ja nurkajaiset, puhumattakaan alleista, suorsista, sotkista ja haapanoista. Kun koskeloparvi kalasteli järvellä, voi pyytömies rantapiilosta ampua vahtikoskelon silloin, kun toiset olivat sukelluksissa, ja sitten toisia sitä mukaa kuin sukeltajat nousivat ylös. Monet koskelot olivat ahtaneet kalaa kupinaansa, niin etteivät päässeet lentämään. Ne räpiköivät vain pitkin järveä, puistivat päätään ja oksensivat.
Lintujen liha oli makeaa, mutta munat vasta verremyksiä. Sati vain löydettiin vesilinnun taikka maalinnun pesä, heti korjattiin munat ja keitettiin ja syötiin. Kopellettiin vielä vesien rannoille puihin uuttuja, onttoja puupöliköitä, joihin sotkat tekivät pesänsä ja munivat. Metsäperäläiset kulkivat uutulta uutulle, ryöstivät sotkien pesävarat ja saivat hyvät ateriat. Munivat samoihin kopperoihin joskus pakanalliset pissihaukatkin, mutta niiden tuotteet eivät kelvanneet sompiolaiselle – eivät olleet kristityn ruokaa.
Mutta kaikkia muita, mitä Jumala oli kristityn ruoaksi rakentanut ja säätänyt ja pannut metsään liikkumaan, Sompio pyysi ja söi. Erämaa oli suuri ja rikas, sillä oli kyllä antamista kaikille, jotka kiveliöihin oli pantu elämään, ihmisestä hukka riepuun, varikseen ja rautalopakkaan asti.
Erämaa elätti ja antoi aina ajallansa, ja Jumala piti huolen. Elettiin päivästä toiseen, lasketeltiin kautta vuosien, vaikka aina silloin tällöin suureen Aapalappiin ajoivatkin pitkät, nälkäiset päivät, niin että toisinaan oli
"Elo kurjen, elo kärjen,
elo vaivaisen vareksen."Korpi noituu.
Rannaton erämaa, pohjattomia korpia, kuutilosilmäisiä aapoja, villipeuroja, karjuvia kontioita – tämä oli vanhaa Sompiota.
Ja sompiolainen oli täysiverinen erämaan mies, samaa sielua kuin suuri kiveliö. Villipeurojen kanssa hän laukkoi kilpaa halki aapojen ja joi niiden höyryävää verta, kontioiden kanssa hän kamppaili, niin että veret menivät sekaisin, ja tultiin veriveljiksi. Koko ikänsä sompiolainen eli mustalla metsällisellä. Jo sikiönä hän sai imeä vuoroin emon rintaa, vuoroin villipeuran ydinkonttia, ja sitten kun hammas puhkesi, purra jo räykeää karhunkuuta sekä väkevää jorvakonttia.
Sompion korpimaa kasvatti miehen kaltaisekseen. Oltiin kohta kuin samaa sukua, samoja äkäisiä veriveljeksiä, samoilla mustilla metsänmujuilla imetettyjä.
Ja Sompion suuri metsäperä eli väkevästi, niinkuin sitä ruokittiinkin, niin kyläkumpu kuin metsäkuntakin.
Jumala toki asui Sompionkin taivaassa, yläpuolella Nattasten ja Pyhätunturien, mutta Sompion korpimaassa monta kertaa ajelivat valtavat metsälliset uhot. Niinkuin taivaan pilvissä vavahtelivat pitkäisen jylinät ja ajelivat pirua pitkin erämaita, niin Sompion kiveliöissä usein temmelsivät väkevät noitavoimat ja myös lennättivät rietasta kautta korpien. Ukkonen saattoi jylmätä aapamaissa ja mennä mihin mieli teki, mutta kun Sompion ukko oikein nousi luontoonsa ja rupesi teutumaan, hän pani itse taivaan jylinän vaeltamaan toisia maita.
Pitkäinen oli herra taivaassa, mutta kun Sompion väkevä noita oli oikein vimpauksissaan, hän oli herra maassa.
Sellainen äijä jo oli Rieston Polvari-Jaako. Häntä ei edes pitkäinen peloittanut. Ylpeä pilvien jylistäjä piti pahaa menoa riestolaisen jänkäniityllä, välähdytteli valkeata ja möyrysi – eikä aikonut heittääkään. Toiset heinämiehet laukkasivat peloissaan suovan turviin, Lokan Antti killisteli veneen alta, mutta Polvari-Jaako ei kuin teutui vain. Silloin pitkäisen ukko taas rämähdytti ja paiskasi Rieston ukon kuppuroittain pitkin jänkää. Mutta riestolainen, joka oli omalla niityllään, poukahti paikalla pystyyn ja nyrkki suorana kähisi:
"Älä sinä tule mua toista kertaa liikuttelemhaan!"
Kyllä vain Korpilapin väkevä myrrysäijä saattoi ukkosen kulkua ohjailla. Joutui myrrys riitaan naapurinsa kanssa ja oikein vihastui, jo heti pani pitkäisen kostamaan. Jyristen ajoi ukkonen yli kylän, löi rakeita kuin riekonmunia maan valkoiseksi. Mutta kummasti kulki rakeitten kaato: särki vain naapurin pellot, toisten pelloilta ei kaatanut korttakaan. Selvä oli raesateen raja, selvä oli asia: myrrys oli ajanut ukkosen tuhotöihin.
Mutta kun itse myrrykset joutuivat vastakkain, jo tuli kova paikka. Silloinkin heti ukkosella uhattiin. Rieston vanha Jaako, Polvari-Jaakon isä, ja Alaperän Vintturi, joka asusteli jossakin Vintturinkuusikossa Kiurujärven rämiän laidassa, torailivat joulukirkolla ja noituivat toisiaan, väkeviä noitia olivat molemmat, mitä lienee jompikumpi tehnyt narikkaa toiselleen. Vintturi, pieni tulinen käpsä, hyppiä temahteli ja kiroili:
"Sulta särkee ukko pellot ensi kesänä. Saat nähä, kenen kanssa rupesit!"
Iso Rieston Jaako jyskähteli ja äyski:
"Suustas ulos ja sieraimistas sishään! Ennenkö ukko panee, sinä olet nahkana riethaan vinnarissa."
Pian olikin Vintturi nahkana. Joutui hän joulukirkolta kotiin, heti penkille venähti. Tuli oli pirtin piisissä, ja Tanhuan ukko oli tuvassa. Kauhistuen ukko näki, kun Vintturi äkkiä lennätettiin seinään, heitettiin samaa menoa toiseen seinään ja sitten paiskattiin lattiaan. Pikkuisen vain käsi liikkui, ja siihen Vintturi vaipui. Näkymätön vihollinen häntä lennätteli.
Näin kävi vanhan Vintturin, ei pystynyt, vaikka ukkosella uhkaili. Rieston Jaakolla oli väkevämmät väet. Vai olisiko Vintturi riepu ollut syyllinen?
Rieston vanha Jaako oli jo täysi myrrys, näöltäänkin kohta kuin vanha köyry. Äijän naama oli leveä, otsa kuin piimäleili, paljaana päälakea myöten, vain takana ja sivuilla roikkui pitkä tukka, hartioille ulottui, ja käsivarret olivat kuin aikamiehen alakontit. Jaako oli kova noita, tietäjä, joka otti väkensä ja voimansa maahan menneiltä. Minkä vainajat olivat vieneet viisautta ja mahtia maan alle, sen Jaako nosti itselleen.
Riestonkummun takalaidalla, Kotimaan nokassa, suuren aavan rannassa matalassa männikössä, oli vanha kesähauta, jossa moni erämaalainen oli talvikeliä odotellen levännyt kesän loppunsa. Vainajat oli talven tultua viety kirkonmultiin, mutta Kotimaan multiin oli kumminkin jäänyt heistä jotakin näkymätöntä olentoa, haltijoita. Ja se riitti Rieston vanhalle tietäjälle.
Jaako-äijä kävi usein haudalla – asiaa oli. Keppi kourassa – ossurikepiksi ukko sitä nimitteli – hän sinne mennä kyökytti, ja päässä oli kummannäköinen tietäjänlakki. Ei se ollut oikeitten ihmisten pääkappale, se oli entisen lapinäijän lakkireuhka, neliskolkka, johon Jaako oli kursinut vanhasta vuotakengän varresta leveän kilven.
Äijä oli kuin ainakin myrrys, elävä noita, kun hän pää kumarassa, keppi kädessä seisoi haudalla, seisoi ja nyökytteli päätään. Lakinkilpi pöngötti otsalla, ja lakinkolkat leuhottivat sarvina ympäri pään. Haudalla seisoja olisi yhtä hyvin saattanut olla vaikka sarvipää manalainen.
Jaako heitti kepin ilmaan, kieppuen se lensi yli haudan, ja hautaa kiertäen ukko kävi sen noutamassa, palaten jälleen samaan paikkaan. Kolme kertaa Jaako heitti keppiä, kiersi hautaa ja haki. Jo hän heittihe haudalle pitkäkseen, mahalleen, niin että lakinkilpi kosketti maata, ja keppi oli poikittain sekä kädet rinnan alla. Kauan aikaa äijä äänetönnä makasi kuunnellen, mitä menneet hänelle muistelivat. Asiansa hän heille sanoi ja neuvoa kysyi.
Korvasenkin kesähaudoille Jaakolla oli asiaa, milloin vain sattui ohitse soutamaan. Porokotaniemessä, Luiron rannalla hän käväisi Korvasen entisen äijän leposijalla ja puhutteli äijää oikein nimeltään. Käväisi hän samalla kertaa vielä Narki-Pirkkoakin, vanhaa lapinakkaa, kuuntelemassa Korvasensuun niemessä.
Haastelivat äijälle myös vanhat riihet, joissa oli pidetty vainajia, niihinkin oli vainajista jäänyt jotakin olemusta. Metsien ikivanhoille asentosijoille ja ristimättömän kansan muinaisille asuinpaikoille Jaako, milloin vain sattui matka niiden sivuitse, heittäytyi pitkälleen. Asennon haltijat kyllä muistelivat, kun oli kuulija, joka heitä kysyi ja ymmärsi. Jaako hyvin tiesi ja sanoi:
"Ei yhtään asentoa ole, mihin ei ole jäänyt haltijoita, ja missä ei haltijoita ole."
Suuren noidan, Akmeelin, haudalla Rieston noita kävi joka kerta, kun oli Sompiojärvellä kalanpyydössä, sanoi vain haudalle lähtiessään:
"Annappa käyn Akmeelilta kysymässä."
Akmeeli oli jo sadat vuodet mahinut maassa, mutta niin väkevä oli edesmennyt noita, että hänen haltijansa vieläkin asusteli hautakummussa ja heti oli avullisena, kun vanha tietäjä tuli häntä puhuttelemaan.
"Piru niitä sinulle muistelee", sanoi oppinut koulumestari Jaakolle, kysyen vielä:
"Onko sanonut, kuinka kauan minä vielä elän?"
"Annappa käyn kysymässä Akmeelilta", sanoi tietäjä, käväisi haudalla ja sanoi:
"Viijen vuuen perästä, joulukuussa, toimita talos. Et jää siitä elämhään."
Ja Akmeeli puhui totta.
Sompiolaiset melkein pelkäsivät vanhaa Jaakoa, joka tiesi kohta kaikki, saattoi lähettää ukkosen, saattoi ajaa poiskin, voi panna pahat, voi ajaa poiskin. Ja aina samana sarvipäisenä rymänä äijä keppi kourassa kulkea köpötteli Kotimaan kesähaudalla.
Oli Jaakolla tavaran vartijat. Kyllä tulit sen tietämään, sati menit ottamaan hänen omaansa – kiinni tartuit. Ukko marvi varkaan, niin ettei hän päässyt mihinkään. Koko yön sai varas seisoa kuin tuomittu, varastettu tavara kädessään, vaahto suusta kuohui. Vasta pääsi, kun äijä tuli, riepoitteli niskasta, nappasi vielä korvalle ja sanoi:
"Älä toista kertaa tule miehen raithoon!"
Eikä ollut hyvä koskea kenenkään sompiolaisen tavaroihin – tuli pahat, sati asia muisteltiin Jaakolle. Äijä heti katsoi viinapulloon, sivusta katsoi läpi pullon, näki siellä miehenkuvan, kamahdutti nyrkkiä pöytään, kun tunsi hänet ja kirvaisi:
"Vai rosvo sinä olet! Oota sinä, perkele!"
Jaako otti ryypyn, hyppi lattialla ja kiroili, luki Raamatun lauseitakin joukkoon, nakkasi viimein viinan naamaansa ja ruukalsi ulos karjaisten:
"Relehkiiliästä kiintiähän!"
Ja kartanolla seisoen äijä jo odotteli. Pian tulikin varas tavaraa tuoden ja kiemurrellen kirojen tuskassa kuin olisi häntä tulessa korvennettu.
Kohta samanlaisia myrryksiä kuin vanha äijä, olivat Jaakon pojat, Mikko ja Polvari-Jaako, mustat korpelaiset, jotka helposti, kun olivat jotakin pahaa korjaamassa, luonnon kiivaueshaan menivät ulos tasajalkaa hyppien, karjuen ja kiroillen. Oli miehillä silloin karkea metsäläisen ääni ja kaameat sanat. Ja pitikin olla. Ei ollut myrrys eikä mikään, joka oli aina tavallisen ihmisen näköinen, ei koskaan päässyt luonthoonsa, eikä koskaan ollut pirunnäköinen. Oli aivan kuin mätö koko ihminen, ken ei milloinkaan suuttunut, eikä tietänyt ei hyvästä eikä pahasta, ja sellaiseen pystyivät helposti kaikki pahat. Mutta kun mies nousi oikein täyteen luontoonsa ja oli pirunnäköinen, sai hän jotakin aikaan, eikä häneen pystynyt itse rietaskaan. Sellainen oli Rieston Mikko, äkäinen tautien parantaja, puoskari ja puoskija, täysiverinen myrrys, joka ei ruvennut kipuja eikä vaivoja ilmanaikaisilla lääkkeillä eikä voiteilla hautelemaan. Äkäinen luonto, nyrkki ja käsivarren voima olivat Mikon parasta lääkettä. Tuotiin ukon luokse sairaita, kuoleskelijoita, martaiden ja manalaisten marvimia, mikä kenelläkin oli vaivana. Mikko katsoi vaivattua vähän aikaa ja kohta karjaisi:
"Se ei ole kun noijuttu!"
Ukko sieppasi noidutun kainaloonsa, meni häntä retuuttaen hyppien ja äyskien ulos, roikotti sairaan kylätielle asti, riepoitteli häntä siellä, kiroili ja noitui. Sairas parani heti. Oli kuin olisi hänet valettu kylmällä vedellä.
Kylätiellä, jota kaiken maailman kulkijaimet vaelsivat, Mikko noiduttuja riepoitteli. Mutta kun Mikon aikuinen tytär, Eeva-Kaisa, kokoili kiviä vyöliinaansa ja jokitörmältä vatkoi Luirolla soutelevia Ruijan miehiä ja siitä sai jalkaansa tulenpolttavan hiilotuksen, ukko vei tyttärensä ja riepoitteli häntä Luiron törmällä ja torui:
"Pittää antaa kulkijoille rauha! Sattuu siellä joku mieskin olemhaan."
Äkäinen luonto ja käsivarren voima olivat parasta lääkettä silloinkin, kun Polvari-Jaakon Tiina oli avun tarpeessa. Jaako itse oli Sompiojärvellä kalanpyydössä, Tiina kotona kimpuroi kolmatta vuorokautta kovassa tuskassa. Pieniä pitäisi saada, mutta ei ole oikein asiat. Akat parkuvat ympärillä, on käytetty kaikki keinot, hiukset hajoitettu kahden puolen, virsikirja pantu pään alle ja siunailtu, mutta ei mikään auta – kohta menehtymässä on akka. Haetaan viimein naapurin Mikko auttamaan. Jo pihalla ukon hiukset kohahtavat pystyyn, vihaisesti hän repäisee oven auki, lyö lakkinsa penkille ja karjaisee:
"Se ei ole kun noijuttu!"
Ja Mikko heittää menehtyvän vaimon hartioilleen, kantaa hänet vaaran laelle, rävistelee siellä koivista ja viimein rieppaa, niin että akka menee vyöryen alas.
Kohta kuului vaaran alta pienen riestolaisen kitinä.
Mikolla oli myötäänsä lattialla vuoteen vieressä pirukurikka, tervaisesta hongasta veistetty vahvavarsinen moukari kuin nurkkanuija. Sitä tarvittiin monta kertaa, varsinkin yöllä. Tuli toisinaan piruja pimeään pirttiin, kun pitkin lattiaa nukuttiin parhaassa unessa – vain kuorsaukset kohahtelivat roukokasoista, ja kuu kurkisteli pienestä jäisestä ikkunasta. Kuka lienee heitä pannut matkaan?
Tuli pirttiin joskus kuin lammastokka. "Kop-kop ... kop-kopkop..." alkoi yht'äkkiä kopista ympäri pirtinlattiaa. Illalla kiskotut päreet kahisivat, ja sikiöt kuopsahtivat roukojen alta ruveten parkumaan Kopisi pitkin pirttiä, ja päreet kahisivat.
Mikko poukahti ylös, ja kohta pirukurikka jymähti lattiaan, niin että seinät ja ikkunat tärähtivät. Silloin öiset kopsottelijat ryntäsivät ulos, että ovi paukahti seinään, ja koivuinen kädensija riepsahti irti. Pirtistä purkautui näkymätöntä väkeä, ruuhkasi oven täydeltä kuin luoteesta vettä.
Ja ukko poukki tasajaloin lattialla, pirukurikka kädessä kiroten ja äyskien:
"Menkää, menkää, perkelheet, sinne, mistä olette tulheetkin! Mutta viattomille ei piä mittää tehä."
Riettaat hävisivät, ja kopina loppui. Mutta niin olivat he temmeltäneet, että pärekasa oli aamulla hajallaan pitkin lattiaa.
Oli piruja erämaassa, oli pahoja henkiä ilmassa joskus pankkojen paksuudelta. Ja sai ne liikkeelle, kun vain oli myrryksellä luontoa ja voimaa.
Rieston ukko joskus näytti epäilijälle, joka nauroi ja pilkkasi, ettei ole näkymätöntä väkeä, pikku piruja pirtillisen. Silmäpuolia, kaksisilmäisiä, kolmisilmäisiä, kaikennäköisiä äpärehiä ja kuvatuksia tanssasi ja häilyi pirtissä pitkän yön, ettei epäuskoinen voinut muuta kuin kauhuissaan maata jurottaa ja katsella rietasta menoa. Vai nukkua, kun pahat tanssasivat ympärillä!
Vasta riettaat hävisivät, kun myrrysäijä tuli pirttiin ja pudotti kurikalla lattiaan, että jymähti. Paikalla kaikki kuvatukset mennä kajottivat ulos, vielä ovenkin veivät mennessään, niin että rämisi.
Pirukurikka oli kova kappale, pienet puoskaritkin ja korttojen panijat pelästyivät sen jymähdystä. Tanhuan Aapu ja Vilhemi nahisivat hörhöläisen nuolineen ja silmittömine silmäneuloineen Vintturin, päävosnan, seinän takana – ja pimeä yö oli.
"Panhaan hengen päälle", Vilhemi supatti.
"Lemppari, lemppari, emmä pane hengen päälle, ei-je. Panhaan vain äijä pistokshiin", Aapu tuhisi.
Vintturi, pieni äijäkäpä, mutta monien noitien oppi-isä, kuunteli seinäntakaista nahinaa, kavahti roukojen alta, sieppasi ja iski pirukurikalla lattiaan, potkaisi kirvaisten oven auki ja karjaisi ukoille:
"Täältä tet kyllä perräyttä!"
Kohta tyrmään mennen pistoksen panijat juosta köppelehtivät pimeään.
Polvan-Jaako oli kova polvari, joka pororaitoineen ajeli kautta suuren metsäperän aina Alaperiä ja Keminkyliä myöten ostellen emänniltä voita ja vieden sitä Norjaan, milloin Vesisaareen, milloin Alattioon, milloin Inarin markkinoille – voileiviskällä monesti vaihtoi jauholeiviskän. Joka talvi Jaako kävi kaupparetkellä Ruijassa, toi sieltä jauhoja, toi rahaakin. Yöpaikassa Polvari löi ylpeästi paksun kuikkansa lattialle viereensä ja äyskäisi:
"Kuka minulta varastaa – noijalta?"
Niinkuin vanha Jaako, niin Polvari-Jaakokin kulki Kotimaan nokan kesähaudalla menneitä kuuntelemassa, kulki muillakin haudoilla sekä vanhoilla asentosijoilla. Vanhoissa myllyissä hän haasteli haltijain kanssa. Polvari-Jaako oli tietäjä samoin kuin vanha Jaako. Jo etukäteen hän tiesi ja ennusti monet asiat ja tapahtumat, naimiset ja kuolemat ja kaikki, Ruijan kalamiestenkin ja Ivalon kullankaivajien matkan menot ja vastukset. Koko metsäperä tunsi Jaakon ja sanoi:
"Kun olis Polvari-Jaako täällä, kyllä se tietäisi."
Mutta eipä tietänyt tietäjä Polvari aina etukäteen omia matkojaan, ei ainakaan silloin, kun sattui parempainsa kanssa vastakkain.
Oli Muteniassa kovia muoreja, Mätkiä, Tupitsa-akkoja, Pekan Marruja, väkeviä noitia, velhoja, ruumiin multien haltijoita. Polvari-Jaako, välliskö, rupesi torailemaan akkojen kanssa, pilkkasi ja irvisteli heitä, vaikka akat kieltelivät monet kerrat:
"Heitä se pois! Älä rupia minun kanssani!"
Mutta kun Jaako ei totellut, viimein joku mätkä, musta muori, nousi luontoonsa, hyppäsi ja kirvasi ja huusi:
"Täältä sinä kyllä erkaannut!"
Ja pian erkaantuikin. Tuli suuri tuulispuska ja tempasi Jaakon ilmaan ja vei ja riepoitti häntä puoli puitten tasalla läpi metsien, lennätti yli Posoaavan ja Riestonaavan, vei niin, että päätä ja neuvoja humaisi – ja Jaako heräsi kuin unesta Riestonrovan laidasta.
Se oli noijankyytiä.
Oli muillakin vanhoilla Sompion noidilla yhtä kova luonto kuin Mutenian muorilla. Lentämään he panivat, jotkut itsekin lensivät. Pekan Marrun äiti oli kahdella olkikuvolla mennä tohistanut yli Kitisenjoen.
Mutta pieni Elsa-Kaisa, maahan kiinnitetty Pokurin kasvattitytär, oli lennätetty aivan toiseen maailmaan. Oli tyttö ollut Kotiselän laidassa lehmiä ajamassa, oli äkkiä temmattu ilmaan ja lähdetty viemään. Mustana kokkona oli rietas tytärtä roikottanut, ja hänen oli pitänyt koko ajan imeä sormeaan. Tohisten oli menty yli Oulun kaupungin ja Lumijoen, Kokkolassa oli tytön jalka kopsahtanut kiveen, kun rietas oli lentänyt kovin matalalla.
"Voi Iesus, kun varvas vastas kivheen!" oli Elsa-Kaisa parkaissut. Ja silloin rietas oli heti hänet heittänyt maahan, oli pelästynyt pyhää nimeä.
Ylimaailmasta pudonnut Sompion tytär oli sitten Kokkolassa elänyt Löytö-Kaijana, oikein ison talon emäntänä. Ruijan kalamiehet olivat hänet nähneet ja kulkiessaan muistelleet Muteniassa.
Monella myrryksellä oli jo kova perintöluonto, ja haudoista, maahan menneiltä he hakivat vielä voimaa, jopa ottivat itse riettaan apumiehekseen. Akmeelin jälkeläinen, Korvasen ison äijän pikkuinen Eeva-Kaisa, oli luonnokas akka jo synnyltään. Akmeeli oli aikoja sitten joutunut Hietaojan tievoihin, mutta hänen henkensä vielä eli ja vaikutti Korvasen muorissa. Tuli vähänkin poikkipuoleista, muorin sauva kohta kiukkuisesti kopsahti lattiaan, ja akka kähähti:
"Akmeelin sukua minä lienenkin,
Annappa minä hammasta purasen,
tottalauta valta aieneekin!"Hyvin saattoi Eeva-Kaisa kopsuttaa sauvaansa ja suurennella. Oli hänellä kovat apulaiset takavarana. Kun muori oikein nousi luontoonsa, hän uhkaili:
"Pittää ottaa koprat kuollehilta,
toiset maahan mennehiltä.
Jos ei niitä tottele,
ottaa hamphaat happamilta."Monella myrryksellä oli koprat kuollehilta, hampaat happamilta, oli ainakin ruumhiin mallat, kirkkomaalta arkkuromiskosta otettua, vainajasta jäänyttä valkoista tomua, oli vielä muitakin kovia välikappaleita kuikassa. Ja hyvä luonto oli.
Vanha myrrys oli vaarallinen kappale silloin, kun hän nousi luontoonsa ja tuli pirunnäköiseksi. Silloin äijän musta mieli läikähteli, ja pian olivat riettaat liikkeellä, köyryt ja viholliset, manalaiset, tyhjäläiset, viheliäiset, keijukkaat, kaikki samoja näkymättömiä pahoja henkiä ja manhon väkiä. Ne saattoivat ottaa hengen niinkuin Vintturilta, ne voivat lennättää niinkuin Rieston Polvari-Jaakoa ja Pokurin maanperillistä, ne saattoivat möykätä niinkuin Rieston Mikon pirtissä, ja osasivat ne paljon muutakin, mitä vain heille työksi annettiin.
Monta kertaa rupesivat marthaat marvimhaan sompiolaista, niin että hänestä tuli kuoleskelija, meni aina vähän päästä hengettömäksi. Noidan, vihamiehen panemat pahat olivat silloin liikkeellä, Rieston Mikko niitä riepoitteli pois. Vielä useammin manalaiset marvivat, tulivat yöllä painajaisena vaivaamaan. Joku velho, vihollinen, oli nekin ajanut. Noitien ja kaikkien pahojen ihmisten edellä liikkui etuväki, päivällä tohahti pihaan, yöllä tuli painajaisena rasittamaan. Haoista tehdyllä uuninluuvalla sellaisia riettaita piti hosua pois, vaikka keskellä yötä, ja sanoa:
"Sivu tästä!"
Oli harva, jota ei manalainen ollut joskus marvinut. Ei saanut Rieston ukko yörauhaa Kiurun pimeässä kalapirtissä, kun oli suututtanut Lokan ukon. Riestolainen sai painia pahan, oikein kätheen vastaavan pirun kanssa, niin että selkänahkaa karsi, ja hiukset seisoivat päänahassa. Suuri koura otti kiinni ja rutisti, jo heti raskas kuvatus istui kaksin reisin rinnoilla, viimein ruvettiin kaksin käsin venyttämään koivista. Ukko potki ja löi, sai käteensä karvaisen kouran, sai viimein isketyksi tulen ...
Suuri ruma selkä häivähti ovessa.
Mutta syyttömhään eivät pahat pystyneet, vaikka niitä olisi minkälainen noita lähettänyt. Syyllishiin kyllä pystyivät ja kaikkein helpoimmin varkaishiin, ne kun olivat kaikkein pahimmukset pahan tekijät. Niihin sai melkein kuka hyvänsä ajetuksi manalaisia ja vaikka minkälaisia riettaita.
Mitä lienee Riimin Neeta tehnyt, mutta äidilleen hän kanteli, että sodankyläläiset olivat ilkeitä ja pahoja, pitää kostaa.
Riimin akka, kauhea noita, kauhtui, niin että ei kuin heti meni lovheen ja rupesi panemaan hengen päälle. Akka takoi vasaralla lautapalasta ja meni loveen ja makasi kuin kuollut. Lautapalaseen kasvoi suuri komea heinä. Akka heräsi, pyyhkäisi heinän pois ja alkoi taas noitua ja paukuttaa vasaralla, ja meni loveen toisen kerran. Nousi jälleen heinä lautapalaseen, akka heräsi ja sukaisi sen pois. Kolme kertaa akka vasaroi, meni loveen ja pyyhkäisi heinän pois, ja sitten sähähti:
"Raatona on huomenna, kuka on pahaa tehnyt!"
Menee Riimin akka aamulla herättämään tytärtään – Neeta makaa hengetönnä. Muori katsoo häntä, sanoo:
"Ittessä oli vika."
Kovat voimat liikkuivat silloinkin, kun Suikin ukko riitaantui perinnöistä sisarpuolensa kanssa, ja molemmilla oli äkäinen luonto. Ukko luki Raamatusta lujat totuudet:
"Sillä palkkavaimosta syntynheen ei piä perimän minun poikani Isaakin kanssa."
Näin sanottiin Isossakirjassa, ja taisi siellä olla vielä muutakin:
"Sinä olet jalkatanttari, mutta met olemma oikiat ja vaphaat lapset."
Anna-Sohviaan vaikuttivat Isonkirjan sanat, niin että hän tuli aivan erinäköiseksi ja rupesi noitumaan:
"Sinä kuivetut kun käki!"
"Älä sinä rupia mun kanssani ripasille!" Suikki ärisi Raamatun takaa.
Mutta akka sen kuin yltyi, huusi vain ja kirvasi:
"Pirut sinut kyllä nylkevät! Tulevana vuonna sinä olet kun paistettu orava!"
Jo Suikinkin hahmo mustui, ja hänkin rupesi puhaltamaan kamalia manauksia:
"Suustas ulos ja sieraimistas sishään kaikki, mitäs sanonut olet! Ennenkun tuleva vuosi on tällä rajalla, saat nähä, kenen kanssa olet ruvennut."
Karjuttiin kahden puolen, hypittiin vastakkain ja kirvattiin ja oltiin pirunnäköisiä molemmin puolin, silmäpuoli akka ja pieni musta ukko. Oikein pirtti jymisi ja sähisi, kun korven tumma veri kaikkein väkevimpänä kuohui.
Tuli kesä, Anna-Sohvia jo irvisteli:
"Et ole voinut mithään."
"Ei ole vielä talvikaan tullut", Suikki vain sanoi.
Lähti Anna-Sohvia sitten metsään lehtiä riipimään. Tuli ilta, ei akkaa ruvennut kuulumaan, ei vielä seuraavanakaan päivänä.
Koko kylä lähtee häntä etsimään, ja metsä on huutoa täynnä.
Viimein kuuluu kaukaa Kuukkelinmaan takaa kuin naisen heikkoa äännähtelyä. Sieltä, riestolaisten verkkoaidasta, Anna-Sohvia löydetään. Sinne saakka on hän taitamattomana mennä tohnastanut halki korpien, poikki monien arojen, rämiäin ja vuopajain, keinotellut yli joenkin, jossa eivät jalat voineet liinata. Ja eukko riepu on aivan surkeana, nälkään nääntymässä ja umpisokeana. Risu on pistänyt terveeseen silmään, tikku vielä silmässä siirottaa. Sääsket ja paarmat ovat syöneet sokean muodon verille, ja yhä syövät kuin riettaat henget.
Kauhuissaan kaikki katsovat kurjaa olentoa, mutta Suikki sanoo:
"Enkö minä sanonut sulle kolme kertaa: Älä rupia mun kanssani ripasille!"
Muutamat myrrykset olivat riettaan kanssa kohta kuin liitossa. Kettu-Jaakokaan ei liene ollut aivan anhiton, koska sai kettuja niin paljon kuin halusi, Revot juoksentelivat rautoihin, vaikka Jaako olisi ne paiskannut navetan taakse tunkiolle. Paavon Matti oli semmoinen vosna, että meni Sodankylän vanhaan kirkkoon ja makasi siellä yön, kynnys pääkorina. Ei äijä kauhtunut, vaikka kirkon lattian alusta oli täynnä vanhojen noitien ja pappien, lappalaisten ja kaikkien luita, viidettä korttelia pitkiä, oikein ruokamiehen alakonttejakin – Moskun Olli oli niitä mitannut. Pääkallot ja konttiluut kolisivat koko yön ja koputtivat lattiaa, kuului vielä puheen polinaa, kun köyryt ja manalaiset pimeässä nahisivat. Suomea ja lappia ne puhuivat, jotakin kristityn veren haisemisesta. Mutta Matti ei pelännyt, makasi vain hiljaa lattialla, ja kirkonkynnys oli pääkorina.
Rietasko lienee ollut Pieti-ukon apuna, kun hän noitui niin kovan tuulenpyräkän, että kirkon rakennusmiesten tavarat lentelivät ympäri kirkkotarhaa, vielä miehet olivat mennä samassa rytäkässä. Miksi he pilkkasivat Pietiä, kun hän kuuhkaili kirkkomaalla etsien noituvehkeijä, pilkkasivat, vaikka äijä kielteli:
"Älä naura! Saat kohta sellaisen pyräkän, ettet ole ennen nähnyt,"
Metsien myrrys nosti joskus itse kontion tappelemaan puolestaan. Samoja metsäläisiähän oltiin – vaikkapa veriveljeksiä. Käyttäköön kontio nyt kovia kouriaan ja hampaitaan hänen avukseen, on käyttänyt niitä vastaankin. Ja metsä oli kuutiainen, auttoi kun pyydettiin.
Tarvitsiko Kiurun äijän mennä viilaamaan Tanhuan Aapun ruunan hampaita, niin että äijän iso ori saattoi repiä ruunan aivan ruville, eikä tylsähampainen ruuna pystynyt puremaan vastaan? Mutta kävi kohta kontio samoilla metsälaitumilla ja repäisi Kiurun oriin jorvakontista lihat luita myöten, haukkasi vielä ison kappaleen lapaharjasta. Aapu, vanhan Vintturin oppipoika, sai hyvin kysellä kiurulaiselta:
"Vieläkö viilaat ruunan hampaita? On metsässä isojakin orhiita, vaikka sulla on kaksitoista korttelia."
Mutta kun sama Aapu riitaantui Arajärven Pekan Marrun kanssa – Marru suuttui, kun väärtinä ruokittu Aapu pöydästä päästyään sylkäisi vasemman kainalonsa alatse –, siinä jo taas karhuilla uhattiin. Pieni Aapu temahteli kohta orsiin ja kiljui kontioista, mutta iso Marru, raikas muori, poukutti myös jalkaa lattiaan, sylki ja karjui:
"Jonka jalka kovemmin kopsaa, se pärjää! Sinun ja sinun akkas syö karhu pankulla."
Kohtapa söikin. Tuli karhu ja kaatoi kaksi lehmää Tanhuan kujan suulle, ajoi vielä Aapun akkoineen pirtin pankolle.
Äkäinen noita oli Tanhuan Aapu, mutta taisi luonto ruveta jo vanhana vaipumaan. Ukko söi Markensa kanssa talonsa Kiurun Vilhemille ja makasi, pikkuruinen äijäkäpä, nälissään ja kuivettuneena uunissa päiväkaudet. Ei kuin laihat jalat vain piipottivat kiukaasta, ja pieni kitinä kuului kivien raosta, kun menit Aapu riepua puhuttelemaan. Mutta ei ollut kumminkaan myrryksen luonto loppunut. Kuoltuansa Aapu heti pani pahat Vilhemin emäntään – ei elävänä ollessaan oikein viitsinyt. Akka tuli kipeäksi, turposi kuin pölkky, eikä enää eläessään nähnyt tervettä päivää.
Ja kuinka kävi Mellan Leenan, Metto-Aaron ropsan akan, joka oli ahkiopahasesta riidellyt Tanhuan Aapun kanssa? Kuoli kauhuunsa, kun Aapun haamu ajoi kartanolle, kuoli, vaikka oli niin valtava muori, että isomuksia vaimoihmisiä aina verrattiin:
"On kun Mellan Leena."
Kaikkein äkäisimpiä myrrysäijiä olivat kuoharit, kolot ukot, joita kaikki kylän koirat haukkuivat, ja kaikki poikasikiöt pelkäsivät laukaten takapeili suorana nurkan taakse. Kovat olivat ukkojen virkaneuvot: terävä puukko ja kamalat sanat, pihet ja kalkut, terva ja tulinen rauta.
Äkäisinä olivat äijät virkansa töissä. Hannulan Heikki, entisen Arvosen kuoharin tyttären poika, Arvosen kuoharin koulun käynyt, katseli oriin kaularenkaan lävitse kyläläisiä, joita oli piha täynnä, ja huusi:
"Ei piä syrjässä olla kettaa! Joka varkhain kattoo, se jää siihen."
Pojan äpärehet potkaisivat navetan nurkalta riihen taakse, vain Rieston vintiö jäi uteliaana pihan perälle. Virkatoimituksen jälkeen Heikki taas huusi:
"Kenestä teistä tuli kuohari? Yhestä tuli kuohari!"
Jo näki Heikki Rieston pojan ja huusi hänelle:
"Sinusta tuli kuohari!"
Eikä se ollut pojasta kipiähän kinttuhun, että kuohari. Tuli riestolaisesta virkamies, jonka työmaana olivat nelijalkaiset koirasta hevoseen asti, jaarat ja kaikki. Tarkoin hän oli opissa ollut. Niinkuin teki Hannulan Heikki, teki myös Rieston Mikko – hoiteli tervat ja tuliraudat ja kalkut. Säkkiin Mikko reuhtoi koiran pää edellä ja näppäsi puukolla – vaikka sattui joskus niinkin, että elukka säkistä päästyään näppäsi ukon saannokset hampaisiinsa ja lähti laukkomaan.
Mutta Kairalan Marttiinin Mikko – Arvosen äijän oppipoikia hänkin – oli niin luonnokas, että joskus hoiti oriin sitomatta ja kaatamatta, sanoi vain:
"Apuväkiä tulla pittää
tuhat turphaan, sata sorkkaan!"Töihin ryhtyessään Mikko karjaisi kolme kovaa sanaa:
"Puukko, piilu ja pannunjalka!"
Ja työtänsä hän vahvisteli ankaroilla lauseilla. Nappasi Mikko puukolla ja sanoi:
"Saksankirppu puree!"
Sivalsi toisen kerran ja sähähti:
"Haara-Vilöe viiltää!"
Kolmannen kerran kun kosketti, karjaisi:
"Kalevanpoika katkaisee!"
Eikä hevonen värähtänytkään, seisoi kuin kylmettynyt. Mikko piti vielä ristiäiset, heitti vettä hevosen päähän ja sanoi:
"Ruuna nimes, ja Mikko on pappis!"
Eivätkä Marttiinin Mikon puukon jäljet kiponheet.
Oli erämaassa vielä taikureita ja pikku velhoja, paruttajien panijoita, korttojen lähettäjiä, katheita ja kuutilosilmiä ja kaikenkaltaisia pahansuopia, kademieliä, jotka tuottivat naapureilleen monta pahaa, ja saivat niitä taas takaisin, monesti lisättyinä. Samat korven noitavoimat heissäkin asuivat ja vaikuttivat. Kuutinsilmästäkin killisteli pieni metsäpiru, joka oli päässyt asennoille ihmisen sieluun – miksikäs oli kristittyä sikiötä imetetty kolmena helatuorestaina? Kun kuutilosilmä sai vain katsahtaa toisen omaa, se heti korttui. Muutamat kademielet olivat niin kortollisia, että panivat pahoja sekä kosketellen että katsoen, vieläpä kuuloltakin. He sanoivat vain jotakin taikka tekivät, ja heti oli asia pilattu. Sellaiset olivat jo kohta koiran kettä ja käärmeen kuuta.
Oli kyllä muutamia ihmisiä, jotka eivät varsin tahtoneet pahaa, mutta kun oli äkäinen verenkulku, silmä oli paha ja teki pahat, Mutenian Antin Marru sanoi:
"En minä ole paha, vaikka on paha silmä."
Kuutilosilmän pilkistys nousi niin syvistä hetteistä, ettei ihminen itsekään tietänyt.
Korpi pani korttoja, korpi osasi ajaa niitä poiskin. Kortolliset panivat, kortetut ajoivat takaisin, usein vielä kahta kovempina. Mutenian Hannun Elli työnsi yöllä navettaan tuodut likaiset paidanaliset tuleen manaten:
"Tiijot tietäjille, taijat taikurille,
tietämättömille ei mithään.
Keuhkonsa kieltykhöön, maksansa maatukhoon,
mitä mielessä on."Korttajan tavaroihin kortot ajettiin, karjaan kaikkein helpoimmin, ajettiin toinen kerta, sati korttaja ei heittänyt. Mutta koetti kortollinen kolmannen kerran, silloin pantiin hengen päälle.
Ja silloin tuli armoton loppu.
Suuri erämaa, musta korpi oli aina armoton. Se ei säästänyt ketään, ei ainakaan heikkoa. Kova luonto ja luja nyrkki, käsivarren voima ja terävät hampaat olivat parasta armoa. Kenellä ne olivat, hän parhaiten pysyi pystyssä. Hän ei tarvinnut armoa, hän sai olla niinkuin halusi.
Sai olla, kunnes kohtasi vielä verremmän.
Vanhoissa noidissa, kuohareissa ja myrrysäijissä kuohui erämaan veri ja armoton henki kaikkein väkevimpänä. Pitkätukkainen, nelisarvinen äijä, joka katsoa tuijotti leveän saapasvarsikilven alta ja käydä köntysteli metsissä ja makaili vanhoilla haudoilla, oli elävä kappale elävää erämaata, nostettu kaksin jaloin liikkumaan. Sama hänelle, asusteliko savuisessa hirsikömmänässä kyläkummulla, vai möyrikö ahtaassa hakokömmänässä luppoisen kuusen tyvillä.
Väkevin noita oli kuin aapojen kiilusilmäinen rimpi, jonka mustista pohjattomista syvyyksistä puhaltuivat korpimaitten tummat usvat Jumalan kirkkaaseen päivään.
Oli rannattomassa aavassa pohjattomia rimpiä ja hetteitä, oli erämaassa noitia ja myrryksiä, ja ilmassa liikkui köyryä ja riettaanhenkeä kuin sääskipilveä – kaikki mustien tutkimattomien syvyyksien kummajaisia, joita hallitsi sama väkevä alkuvoima.
Kipu ja Kuolema.
Mikäs oli vanhan Sompion eläessä? Metsä antoi ja vesi antoi, karja antoi, ja vielä peltotilkku antoi vähän jumalanviljaa. Pinta kasvatti pintaa ja piti sulana talvipakkasellakin, ja kun vatsa oli täynnä metsällistä taikka muuta väkevää, pysyi kyllä terveenä, vielä hyvin jaksoi laukkoa erämaita.
Eikä entinen sompiolainen kuollut muuten kuin vanhuuttaan, sati vain sai rauhassa vaeltaa. Rieston Pekka, joka vietti loput ikäänsä Näytämössä, mennä köppelehti hyvän matkan toiselle sadalle, eläen kohta maailmannavaksi, ja Rieston Erkki kuukahti Luiron rantaan viimeisillä kymmenillään. Eikä Erkki ollut eläessään päivääkään sairastanut. Sompio sanoikin hänestä:
"Se ei ole kelheen tehnyt mithään. Sitä ei ole noijuttu."
Oli kyllä muitakin, jotka saivat jutaa noitumatta läpi elämänkorven ja Sompion korven, olivat terveitä kuin keiturinpukit ja tulivat katajanvanhoiksi – eivät olleet tehneet kellenkään mitään, Sompiolaisia hekin olivat, vaikka tuskin koskaan olivat päässeet luontoonsa, sati heillä semmoista hoitoa olikaan. Vanhoina he sitten vain omia aikojaan elää tohnastivat.
Mutta moni sompiolainen sairastui ja sortui jo nuorena, moni keikahti parhaassa iässään. Kipu ja kuolema kulkivat Sompionkin erämaita. Vanha Korpilappi tiesi hyvin asiat ja sanoi:
"Se ei ole kun noijuttu! Ei kuulu sitä kuolemaa, ei kuole muuten kun noijuttuna."
Oikea täysiverinen sompiolainen ainakin joskus nousi pohjimmaiseen luontoonsa ja teki jotakin jollekulle, ellei muuta, ajoi kortot takaisin kiroten ja lisäten. Kyllä korpi tiesi korven menot ja sai pahat liikkeelle. Eivät pahat kumminkaan pystyneet sellaiseen, joka ei koskaan ollut tehnyt kellenkään mitään, hänestä saattoi tulla vaikka maailmannapa.
Näinpä kiroja liikkui kiveliöissä, ja kipuja liikkui. Toiset niitä panivat, toiset kärsivät, ja taas vuorot vaihtuivat. Kaikkein pahimmat panivat hengen päälle, mutta toiset tyytyivät vaivaamaan taudeilla. Tanhuan Vilhemi tahtoi Vintturin henkeä, mutta Aapu olisi pannut vain pistoksiin.
Oli kyllä melkein hengelle käypää, kun oikein pahat pistokset jurnasivat rinnassa ja lapalihoissa. Hörhöläiseltä napatuilla takapiikeillä, hörhöläisen nuolilla, poron takakoparasta otetuilla noijannuolilla, silmättömillä silmäneuloilla ja kannattomilla napeilla niitä noituen pantiin. Ja niillä ajettiin ne myös takaisin panijaansa, ajettiin sekä hoidettiin muillakin keinoilla. Korvasen Juntti paransi pistosjuomalla, riestolainen hieroi mustilla villoilla, Lokan akka vedätti niitä pois pahkakupilla ja palavalla rohdintukolla. Lokan vanha kupparimuori ajeli ja imi pistoksia pois kuppasarvilla, siirtäen sarvia aina sitä mukaa kuin pistokset pakenivat.
Kortoista ja kiroista lähti myös kohtaus. Tuli yht'äkkiä niin ankara mielenliike, että ajoi kuumaa vettä suuhun ja sitten puhalsi oksennuksen. Manalaisia oli pantu, taikka oli jouduttu kosketuksiin jonkun pahan kulkijan etuväen kanssa. Antin Marru teki kohtausjuoman lukien sanat suolaveteen, ja Korvasen kaprakkaluontoinen ukko laittoi juoman harmajasta upottaen siihen kolme kertaa kovat sanat:
"Manalainen maasta tehty,
toinen Tuonen turpehesta,
kolmas veen vahesta valettu.
Hiiestä hyvä hevonen,
aja sillä helvettihin,
siell' on muutkin pahantekijät!
Sinne on velka viimeisenkin,
sinne saat sinäkin mennä!"Rieston vanha Mikko ei varsin ruvennut rakentelemaan kohtausjuomia, kirkastui vain ja sanoa öyrähytti:
"Puu pisaston, latusee,
tuurmatamppi –
Relehkiiliästä kiintiähän!"Sitten Mikko vei ja riepoitteli sairasta kylätiellä ja käski pahan mennä sinne, mistä oli tullutkin.
Kiroja liikkui ja kipuja liikkui, ajoksia, vammoja, liikoja, kaikki samoja riettaan istukkaita. Ajos oli jo koko kuvatus, kun se pääsi pahaksi. Vasta parani, kun kaivoi sen syämen ja työnsi tikulla kiukaan taakse seinänrakoon kuivamaan ja katoamaan. Vielä parempi oli, jos heti, kun ajos oli kasvamassa, tappoi sen kynnellä painaen, taikka nitisti keritsimillä ja löi nokkaan suutarinpikeä. Silloin ajos kuoli kesken ikäänsä. Vamma oli kamala, se ajoi ja porotti paksutkin lihat ja pinnat luuta myöten. Samoja korttoja oli liika, joka kasvoi vaikka reiteen, joskus kohta pään kokoiseksi, niinkuin Korvasen Matleenalle. Parani kyllä sekin, kun Korvasen Matti puukolla kuoharoi sen pois lihoja myöten ja pyyhkäisi salvoksiin tervaa.
Vanhamieskin oli samoja sukujuuria ajoksien ja liikojen kanssa. Vesien kautta se oli ajettu, tavallisesti sormeen, ja se pakotti kuin pahin ajos. Korvasen ukko hauteli sitä veteen kastetulla verkkorajalla sekä myös tervalla ja mustilla villoilla, paistoi vielä hiiloksen höyryssä. Lopulta vesien vanhamies totteli Korvasen vanhaa miestä ja rupesi märkänä puhaltumaan ulos samasta reiästä, mistä oli sormeen mennytkin.
Ilmestyi ihoon joskus putkenpolttama. Olit tehnyt toiselle jotakin narikkaa, ja toinen sai siitä syyn ja pani ja noitui ja puhalsi pintaan pahan kipeän, punaisen ja pyöreän kuin olisi tuliraudalla korvennettu. Manalaiset olivat silloin toimessa, puristelivat ja pitivät kipeänä. Mutta kun kaaputti karhunsappea veteen ja sillä sivalteli, jo manalaiset pakenivat ja putkenpolttama parani. Pakenivat pahat väliin ilmankin, ja putkenpolttama katosi hyötä hyvää itsestänsä.
Kortollisten ajamia riettaan piloja oli vaimojen rintojen ajettuminen. Korvasen kaprakka äijä oli niitä taitava hoitelemaan. Kylmällä vedellä ja vaateripakolla hän pyyhki ja hivutteli ajettumia myötäpäivään ja vastapäivään, pirskautteli kylmää vettä rintoihin ja taas hivutteli sekä aina väliin syljeskeli veteen ja manasi. Kolme kertaa ukko hauteli kipeitä ja sanoi joka kerta hyvät lausehet:
"Kuona valuu konnan suusta,
sen ilkiän kijasta.
Anna konnan kuolla
ja mennä maan alle.
Tähän ei ole kenelläkään tekoa,
se on minun ommaa vaivannäköä."Veden äijä lennätti ulos ja puhalsi kovat käskyt:
"Mene riethaan pohjalle,
mistä olet tullutkin!"Kirot ja kortot uhosivat maastakin, pahansuopien yllyttäminä nousivat. Vetisistä paikoista tarttui maa, maahinen, ja ajoi kädet, kasvot, joskus koko ruumiin rumaan rupeen, karisi aivan iho, lopuksi puski vesikelloa, puhalsi märkääkin. Lapin ämmät, Inkerit ja Piritat, osasivat maata hyvin puoskia, mutta vanha Mutenian Antti oli heitä parempi. Antti katsoi kipua, tutki ja totesi:
"Sehän on maa! Se on kaivosta tarttunut."
Antti riiputti kainalon mukassaan rupisen sairaan kaivolle, otti rapaa hyppeisiinsä ja paineli sillä kipeitä paikkoja kovien sanojen voimalla:
"Maa, maa, älä tätä vihhaa!
Ota omas, vie vihas
siihen asti, kun Herra Iesus
hänet viimmeisenä päivänä
ylös herättää!"Kolme kertaa Antti paineli, otti aina uuden rapahyppeisen, paineli, viskasi pois ja sylkäisi. Ja kolmen päivän perästä oli rupi karissut pois aivan orkkoja jättämättä.
Mutta rupitauti jätti rumia orkkoja, sati ei vienyt kokonaan. Kova tauti liikkui korjana lintuna paikasta toiseen ja tappoi monta. Ainakin Riimin äijän kotaan tuli korja lintu istahtaen kermakkapuulle. Äijä heti arvasi, mikä se oli, hotaisi sitä härkkimellä ja heitti tuleen. Rääkkyen kuin ihminen lintu paloi ahjossa. Eikä tullut rupitauti Riimin kotaan, vaikka kyllä naapureissa liikkui.
Savipuolet ja rohtumiset olivat pikkuisia pahoja, tuulen kautta ajettuja. Lämmitetty savi oli parasta savipuoliin, ja kun huulet rohuthiin, parannettiin ne alunalla. Kalamiesten Ruijasta tuoma aluna olikin meikein kullan hinnassa, mutta yhtä hyvin paranivat rohtumat ja ihon arastumat käärmeenkuulla. Eikä se ollut kullan hinnassa, sitä sai kyllä vanhoilta velhoilta.
Tuulen kautta ajettuja taisi olla myös naarannäppy, joka puhaltui silmään. Helposti se säikähti ja lähti tiehensä, kun sylkäisi vasemman käden nimettömään, paineli sillä näppyä ja pelästytti sen sekä häpäisi huutaen:
"Naarannäppy on silmässä,
lamphaat on pellossa!
Pois lamphaat pellosta,
pois naarannäppy silmästä!
Tphui, tphui, naarhaan koiran perhään."Pellon pieni vihne joskus ui silmhään, pisti ja puri – pahansuopa oli uittanut. Mutta kun hyvänsuopa puristi nokasta, käänsi silmän nurin ja nuolaisi, tarttui vihne kielenpäähän ja ui sen mukana ulos.
Mutta kun metsäperäläinen ajettiin sokeaksi, silloin olisi pitänyt palokärjen munalla voidella silmät, että olisi tullut näkö takaisin. Mutta palokärjen pesää ei ole kukaan koskaan löytänyt. Ei löydetty sitä silloinkaan, kun Kiurun emäntä oli monet vuodet sokeana.
Syylät eivät olleet paljon mitään, eivät varsin kipeitäkään. Pakenivat ne, kun niitä paineltiin kuun viimeisenä perjantaina, taikka sidottiin hivus niiden kaulaan, taikka hivutettiin niihin tahon ihveä.
Ei ollut venyminenkään, hivellys, hyvää lähtöä. Se iski ja venytti vaikka sormisuonen, venytti kalvosen, sivuja venytti, joskus kaulaakin. Se pakeni, kun sitä uhkasi leikata puukolla. Siurumaan Kustu leikkasi ja kiersi puukon hamarapuolella Laajalan Iitan kalvosta, ja Iita kyseli kolmet kerrat:
"Mitä sinä leikkaat?"
Kustu nirhasi kolmet kerrat ja vastasi:
"Venynyttä leikkaan."
Peltovuoman Maaritkin leikkasi venynyttä silloin, kun suurpuukolla, kysymysten ja vastausten kanssa, katkaisi puun päällä, venymän päällä, kolme kolmihaaraista koivunvarpua. Mutta Korvasen äijä teki ja sitoi venymälangan – ei tarvinnut puukolla uhata. Äijä punoi yhteen mustaa, punaista ja valkoista villalankaa, vetäisi ne kolmeen solmuun ja antoi joka solmulle lujat sanat:
"Jumalanpoika kirkhoon ajjaa
hevosella hirmuisella,
lohen mustan muotoisella,
mavon hauvin karvaisella.
Jumalanpojan äiti, Neittyt Maria,
tule tänne, täällä tarvithaan,
sio silkkirihmallas,
paranna palmikoisellas.
Josta liha on lionnut,
siihen liha liittykhöön,
josta suoni katkennut,
siihen suoni solmukhoon."Ja äijä sitoi väkevän langan kipeään kohtaan, sitoi kolmelle solmulle ja sanoi:
"Vaimo parka (t. mies parka),
kätes on nipistynny ja näpistynny,
tämä tehhään tervheeksi.
Ihmisen apu on turha,
mutta Jumalan apu on voimmallinen."Mutta kun ei sattunut käsille sopivaa villalankaa, Korvas-ukko turvautui tulen apuun. Hän kaivoi päreeseen kolme reikää, pani palavat taulannokareet reikiin ja painoi päreen venymälle. Päre itsestään poukahti pois heti, kun tulitaula oli polttanut ihon rakolle. Siinä venymäkin paloi.
Vanhoilla sompiolaisilla, jotka elivät metsän konteilla ja syödä karskuttelivat metson kaulakappaleita, oli niin lujat leukapielet, ettei hammasmato niihin helposti pystynyt. Heidän leukoihinsa oli juurtunut luja rautahammasten rivi, niinkuin oli monesti toivottu irtautunutta hammasta kiukaan taakse viskattaessa:
"Ota, lukki, luuhammas,
anna mulle rautahammas!"Mutta jos kumminkin jonkun leukaperiä rupesi mato jomottamaan, ajettiin se pois painellen karhun jorvakontilla taikka-hampaalla, Vienan laukkumies teki Korvasen akalle hammassuolat, pyyhki niillä ja sanoi, ettei syö mato emännän hammasta, ennenkuin hänen hampaansa ovat lahonneet. Eikä syönyt. Vasta aikojen kuluttua mato taas alkoi kaivaa ja pakottaa – suolojen tekijän hampaat olivat lahoina.
Aina ja kaikkialla oli korpi ja paha uhkaamassa. Jo pahainen sikiö lattialla laukkoessaan loukkasi itsensä ja rupesi parkumaan. Piti paha korjata sanoilla. Korvasen Eeva-Kaisa puhalteli kipeää paikkaa ja puheli:
"Hiiri kuolkhoon,
harakka sairastakhoon!
Kipiä pää kirkhoon,
paha pää pappilhaan,
lapsen pää terve, kun jäneksen pää!
Lauko, lauko, mene toista tienaamhaan!"Satutti puu – teki pahat, kosketti kivi – pani kipeäksi, pakkanen puraisi – pahaksi meni pinta, tuli korvensi – jätti rumat jäljet. Mutta rauta repäisi kaikkein pahimmin.
Vaikka puu oli "puhas Jumalan", se pahan ajamana osasi tehdä pahan töitä. Ne piti puulla itsellään ja sanan voimalla korjata, Korvasen ukko paineli kipeää puulla ja manaili:
"Puu puhas Jumalan,
vesa vesan kasvattaa.
Jos tyvi loukkaa,
lalva parantaa,
jos lalva loukkaa,
tyvi parantaa.
Ole puu, mikä hyvänsä:
haapa, haleva, leppä tahi koivu,
puu, ota kipus pois!
Maitua makeampi haavas olkhoon."Kivenkin jäljet oli kivellä itsellään kostettava. Maasta oli kivi kotoisin, mutta oli pantu pahoihin töihin. Korvasen ukko ajoi kiven kipeitä pois kivellä painellen ja sanoen:
"Maa emäs, kivi nimes,
ota, kivi, kipus pois!"Pakkasen jälkiä Lanton muori paineli lumella, syljeskellen ja noituen:
"Pakkanen, Pokurin poika,
ota omas, vejä vihas
syntisen ihmisen ilkiästä ihosta!
Minä vannotan sinun pois
kolmen vierhaan miehen kanssa:
nimhen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!"Kamalia tulenkipuja Korvasen äkäinen äijä manasi vedellä valellen:
"Tuli nuorin tyttäristä,
vesi vanhin veljeksistä,
ota tulenkivut pois!"Mutta rauta oli kohta kaikkein kavalin. Kun se pääsi puremaan – kuka lienee yllyttänyt –, punainen puhaltui, että henki meni, ellei ollut lujaa veren seisauttajaa. Myrryksen kaprakka luonto piti olla entistä kovempi, kun veri virtasi ihmisen ihosta. Lanton muori seisotti veren karjaisten:
"Seiso sinä, veri,
niinkuin seisoo se mies helvetissä,
joka jälkhiin saunan kenkiä tervaa!"Korvasen ukko myös sanoi kovat sanat verelle, sanoi kovat raudallekin, joka oli tuhoja tehnyt, vielä muistellen hänen halpoja sukuperiään. Ukko manaili:
"Sulje joet suista, järvet päistä!
Seiso veri ja seiso helvetin portilla!
Kyllä minä syntys tiijän;
et sä silloin suuri ollut,
kun koskena kohisit, vahtena valusit,
meren kuohuvasta vahesta.
Ota, rauta, kipus pois,
maitua makeampi haavas olkhoon!
Ei sijaa kylmälle, ei lämpimälle,
eikä saunan löylylle."Jo veri totteli ja pysähtyi, rautakin häpesi, ja kipu katosi.
Mutta Tanhuan Aapu, äkäinen äijä, ei ruvennut lukemaan eikä laulamaan, kun kristityn veri virtasi maahan.
Korvasen Pekka ampui appivaarinsa, vanhan Antti Mustan, porotokkaan tulleen peurahirvaan, eikä antanut, niinkuin vanha tapa vaati, tokan omistajalle puolta lihoista, sanoi vain:
"Pirunpaskaa hänelle, syökhöön omia porojansa!"
Appivaari tuhahti nokkaansa ja meni rumannäköiseksi. Ja niin tapahtui, että Pekka iski kirveellä jalkaansa, eikä kukaan saanut verta seisomaan. Haettiin avuksi Tanhuan Aapu. Kun Aapu tuli, oli Korvasen piha niin täynnä näkymätöntä väkeä, ettei tahtonut lävitse päästä. Ukko työnteli tyhjäläisiä syrjään ja meni, hyppäsi portaille, riuhtaisi pirtinoven auki ja karjaisi kurkun täydeltä:
"Paras on paskassa nyt!"
Se riitti. Ei tullut enää veren tippaakaan.
Haavoja hoideltiin ja voideltiin metsän pihkoilla ja mettiäisen medellä sekä muilla metsällisillä. Pantiin niihin nurmennuttua, haavanlehteä, tuohenjulmua, vetäistiin vielä viimeiseksi tervaa, puunvoidetta, päälle. Mutta piti muistaa, kun saunaan meni, kiukaalle vettä viskattaessa, manata löylyä:
"Lämmin, Jumalan luoma,
löyly ämmän tekemä.
Löyly, mene kiukaasheen:
haava on käessä!"Silloin löyly pysyi alallaan, eikä pilannut haavaa.
Ihmisen veri oli merkillistä ainetta. Suonia pitkin se ajeli, syämestä ja syänsuonista lähti jutamaan ja ajoi kautta koko ruhon, mutkitellen kuin Luiro kautta korpien. Terve veri pysyi punaisena, vaikka syötiinkin mustaa metsällistä. Mutta särkynyt veri oli mustaa, ja haavasta se pulppusi sinkumalla, kielaimissa, Vanha kupparimuori, sadat sarvet verta imenyt, tiesi ja tunsi hyvin koko kristikansan veren omaisuuden, tiesi jo maultaankin, minkälaiset virrat vaelsivat kenenkin nahan alla. Raittiin nuoren veri oli punaista ja makeaa, oikein nuorilla ja kauneilla hyvin punaista ja kaunista. Muutamien ihmisten veri oli vaaleata, toisten taas tummaa. Mutta vanhojen juoppojen veri haisi ja maistui niin pahalta, että oli vaikeaa toimittaa virkansa töitä.
Silloin kuin kristityn veri virtasi punaisena ja makeana, eivät vielä tuntuneet kovan korven kouraisut. Mutta kyllä erämaa ennätti näyttää luontonsa. Suuri korpi kohteli armottomasti. Se ajoi kahlaamaan jäisiä jänkävesiä, heitti yötä viettämään lumikinoksissa, se paiskasi kilpahiihtoon villipeurojen kanssa, usutti tappelemaan karhujen kanssa – jo veret särkyivät ja mustuivat.
Mutta särkyivät ja mustuivat sompiolaisen veret muutenkin. Korven kirot ja kortot kohtasivat, ja pilattu veri rupesi kielaimina sinkumaan. Oli metsäperäläinen saanut pahoja, oli varsin pannutkin, oli noiduttu molemmin puolin. Ainakin manalaiset taikka muut olivat öisin marvineet, niin että veri oli seisonut. Ja sitten pitkin vuosia oli tapahtunut paljon muuta pahaa, joka oli särkenyt veret – oli korvessa korttoja, Martaatkin marvivat joskus, niin että ihmisestä tuli kuoleskelija. Veret olivat pilalla.
Jo viimein kova kuolema rupesi uhkaamaan.
Nuorelle ja keski-ikäiselle kuolema tuli noiduttuna, joku Marrumuori oli syöttänyt ruumiinmullat. Ja se oli niin kova paikka, ettei siitä väkevinkään noita voinut pelastaa. Se oli armoton korven kuolema.
Korven kuolema oli ikälopunkin lähtö. Rieston Erkki, karhumies, kun kuolema rupesi kourimaan, kähmi päälleen kaikki vaatteensa ja paltsarajansa ja käydä köppelehti riekon ansoilla ja kitisi:
"Kyllä se sitten tietää hengen ottaa, kun pitkäkseen saapi."
Seisovilta jaloilta ukko kuukahti Luiron rantaan.
Jo etukäteen kuolema aavisteli ja antoi sanomia tulostaan. Tietäköön Sompion korpi, kuka on kulkemassa!
Kummia sai kohta nähdä, kun väryväinen hyppäsi silmässä. Sukulaisen sekä hyvän tutun kuolemaksi huu haukkasi käsivartta taikka jalkaa. Manalainen käväisi puraisemassa ja jätti ihoon kahden puolen mustat hampaittensa jäljet. Korvasen vanhaa Sammua haukattiin jalkaan, ja hyvä tuttu meni. Korvasen Tehvaaniakin, kun hän istuessaan nukahti, joku haurasi yht'äkkiä, niin että Teukko pelästyi:
"Mikä polkahutti mua käsivartheen?"
Katsottiin: mustat hampaitten jäljet olivat ihossa. Lokan nepu pian kuoli.
Isot maalinnut usein liikkuivat kuoleman sanansaattajina – toivat toisinaan tietoja muistakin kovista asioista. Ne olivat suuren erämaan lapsia ja asuivat aina kiveliöissä, ne tunsivat korven salaperäisen hengen ja sen aivoitukset, tunsivat näkymättömien liikannot. Niitä piti lähteä etukäteen ilmoittelemaan. Jokin salainen voima heitä johdatteli.
Kuultiin Rieston Mikon talossa pellonteon aikana ikkunasta äkkiä suuri jymähdys. Mentiin katsomaan. Iso koppelo oli lentänyt ikkunan välipuuhun.
"Se tietää kuolemaa!" huusivat naapurit.
Tiesikin. Koppelo oli, emännälle oli asiaa. Ja emäntä kuoli, ennenkuin vuosi oli taas samalla rajalla. Sati metto olisi lentänyt, olisi kaivattu isäntää.
Tuli koppelo Hanneksen talon ikkunaan – tyttären vei. Tohahti koppelo Karppisen Ollin keittokotaan. Anna-Sohvia hoskasi sen hengiltä, keitti ja söi ja kehahteli:
"Vaimoihminen olin, lentolinnun sain."
Toinen silmä meni eukolta, räiskähti moskapadasta kuumaa vettä ja vei näön.
Metsolla taas oli asiaa Rieston pojalle. Sai poika ansasta metson, jonka rinnassa oli valkoinen risti kuin riekon höyhenistä rakennettu. Ja kyläläisten täytyi todistaa pojalle:
"Et ole tulevana vuonna elämässä. Kenen panema on ansa, ei se kauvan elä."
Pojan panema oli, ja kylä sanoi todet. Poika meni pian, terve jyrkynäinen miehen alku.
Käenkin piti saatella kovia sanomia. Kurujärven savupiipun nokkaan pantiin käki kukkumaan. Häntäänsä se heilutteli kahta puolta, ja siivet olivat levällään alaskäsin, että olisi näyttänyt ylpeämmältä. Ihastellen talo kuunteli komean kesälinnun helkytystä. Mutta äkkiä kauhistuttiin:
"Kuka kuolee? Kuolemaa se tietää talhoon! Se pittää ampua!"
Ei ennätetty ampua. Lintu levitti siipensä ja lähti lentämään.
Mutta kuolemaa se ennätti kukkua talon pojalle.
Ei ollut pieni oravakaan, kun se tuli kartanolle, hyvillä asioilla. Jo saattoi naapurin ukko sanoa:
"Pasu, toimita talos ja valmista ittes, sillä sinun pittää pian täältä lähtemän."
Jopa halpa jänes, joka hangilla heitteli omia koukkujansa, eikä suuria tietänyt, tiesi joskus sentään suuriakin. Kun se helmikuuta laukkoessaan papatteli kirkkotien puolella, niin se papatteli kuolemaa siihen taloon, missä sen ääni kuultiin.
Sai kuolemalle katsottu joskus kamalat marthaat. Metsä antoi lintua, taikka vesi antoi kalaa aivan mahdottomasti, kantamuksen lintua, veneen täyden kalaa. Erämaa työnsi pyytömiehelleen viimeiset antimensa ylpeästi – martaat antoi. Tämä oli armoton lopun merkki. Ei tarvinnut erämiehen enää yrittää viljamaille, parempi oli ruveta katselemaan itselleen arkunlautoja.
Vain oikein äkäinen myrrys saattoi korjata martaitten aikomaa tuhoa. Korvasen porstuaan tuli yöllä näätä, arka erämaan elävä. Marras se oli, söi Tehvaanin paitaan pari reikää. Tehvaani katseli riepuansa, katseli ja parkui:
"Mikä minulle nyt korpuksi tullee?"
Mutta Korvasen ukko tappoi näädän, nylki ja vatkasi ruhon koiralle ja sanoi Tehvaanille:
"Mitä siinä puliset! Tässä talossa on vielä vieras, niinkun näätä on vieras."
Eikä tullut vieraaksi Tehvaanin surmaa. Saatiin taloon sitten emäntä, joka oli kuin vieras, istuskeli vain eikä suurin töitä tehnyt.
Mutta kun saapui taloon vieras, jota martaat ja maalinnut olivat etuväkenä ilmoitelleet, käkikin käynyt kukkumassa, vielä Korvasen ukon silmissä välähtänyt, kun
"Tuonen turpeita viskothiin
ja kuoleman multia"– jo oli kova paikka.
Kovat hetket olivat Risto-äijä rievulla. Hän makasi odotellen loppua ja näki, kun päreorsilla maata rötkötti toinen äijä, joka myös odotteli loppua. Pitkähampainen kuvatus sieltä killisteli irvissä ikenin valmiina iskemään.
Äijät katsoa tiirottivat toisiaan, toinen kauhistuen lattian loukosta, toinen katon rajasta irvistellen. Tunteakseenko tuijottivat? Hyvin tunsivat toisensa. Lattialla lepääjäkin arvasi, kuka oli päreorsilla, vaikka tuskin oli ennen häntä nähnyt.
Tapahtui taas armoton korven kuolema.
Kuolevan ympärillä oli aina näkymätöntä väkeä, pieniä ihmisenhaamuisia olioita, semmoisia olentoja, keijaili huoneessa. Rieston Erkin Riitu niitä näki, näkivät muutkin näkijät ja tietäjät. Hengen lähtöä varten he olivat tulleet, ja sitten he, pikku liikkujat, keijasivat ympärillä ja vartioitsivat vainajaa.
Kuului joskus ikkunasta kopsahdus – noutaja siellä ikkunan takana antoi merkkiä.
Savupelti taikka lakeinen vetäistiin heti auki, kun kuolija oli puhaltanut henkensä. Tie piti olla avoinna sielun mennä, mihin menevä oli. Oli taivas Sompionkin kohdalla, oli tienkeino myös toisaalle, vaikka asuttiinkin tiettömässä Korpilapissa.
Ja keinon kävijöitä oli. Kuoli vanha muori, ja yö oli, Samalla hetkellä taivas aukeni, niin että suuri kirkkaus leimahti kautta pimeän Sompion. Näytettiin koko korvelle, mihin muoria vietiin. Mutta kun vanha velho puhalsi viimeisensä, niin ryskähtivät paikat, ja rietas nosti iloissaan niin kovan lumipyräkän, että metsäperä oli menehtyä. Kauhuissaan kaikki katselivat toisiaan ja kyselivät:
"Kuka riethaallinen ihminen nyt on kuollut?"
Pesemättä ei vainajaa laskettu suurille taipaleilleen, eikä varsin vaatteittakaan. Monet kyllä pelkäsivät kuollutta kuin rietas katajavalkeaa, mutta oli lujia akkoja sekä ukkoja, jotka eivät pelänneet. He pesivät ja hankittivat ruumiin, pukivat, mitä kenelläkin oli vainajan päälle panemista. Korvasen Ullariikan piti korjata kaikki kyläläiset, minkä vihollinen niitä kaatoi, muut eivät uskaltaneet koskeakaan. Muutamilla vaimoilla ja ukoilla oli kuolinvaatheet jo valmiina, ettei muuta kuin vetäistä ylle, kun oli päästy pesusta. Pikku-Antin Riita-Stiinalla oli vaatteet kopassa kuin lapsensaajalla, valkoiset paidat, hameet, röijyt, huivit, vielä sukatkin. Muori oli jo eläessään itse hyvin hankinnut itsensä.
Riihi oli sompiolaisen viimeinen maanpäällinen asuinmaja. Ahkiolla hän oli eläessään ajellut, ahkiossa hänet vedettiin riiheenkin. Toisinaan vietiin vainajaa veturissa. Vanha pyytömies, joka oli perässään monet kerrat raahannut raskasta veturia, kiskonut siinä karhuakin, ajeli viimein itse samassa vetokeinossa maaten. Oli pyytömies pyydetty. Riiheen hänet vietiin, missä puitiin ja puhdistettiin muutakin jumalanviljaa.
Riihessä vainajat lepäilivät odotellen arkkua, kiikkuivat lauvalla parsiin ripustettuina. Hiiret, taitamattomat tyhjäläiset, olisivat nälissään heidät muuten pian pilanneet. Sattui joskus samaan riiheen yht'aikaa kaksi manalle menijää. Korvasen vanha Sammu sanoi kuolemaa odotellessaan:
"Kohta lähen – en yksin lähe."
Jo ennen Sammua vietiin riiheen Karppisen Ollin Anna-Sohvia, ja kohta joutui Sammukin. Ja sitten lepäili riihessä laudoilla maaten, kaksi vanhaa matkamiestä, rikas Sammu-äijä ja köyhä sokea muori, jolta toisen silmän oli vienyt koppelo ja kiehuva moskapata, toisen sokaissut kortot ja koivunvarpu.
Jotkut laittoivat jo eläessään arkunlaudat valmiiksi, ettei muuta kuin lyödä maja kokoon, kun ukko kuukahti, ja sitten heti nostaa kuollut kotiinsa sekä vetäistä peitoksi valkoinen kuolinliina. Kiveliöitten kiertäjä oli valmis vaeltamaan, mihin näille keinoille joutuneen oli vaellettava.
Tervalla ja noella oli arkku pyyhkäisty mustaksi. Vainaja oli suljettu kotikorpien ja kotipirtin henkeen.
Sattui sompiolaisen lähtö kesällä, hän joutui jonnekin aavan laitaan, kotikylän takalistoille, odottelemaan talven tuloa. Joka kylällä oli oma kesähautakenttänsä. Mutenialaiset makasivat Puksluikossa, Mutenianjoen rannalla, Korvasen kuolleet Porokotaniemessä, Luiron takana, Riesto lepäsi Kotimaan nokassa, kyläkummun takana ja Lokka Petäjäjärven kaarrossa. Kotimaan multia oli kesäinen makuusija, villipeurojen polkemia, kontioiden siunaamia korpimultia, joissa vanha erämieskin hyvin voi viimeiset Sompion viikkonsa levähtää – sai kuulla vielä tuttua kontion vihellystä ja villipeurojen koparain kopsetta.
Korvasen Ullariika kumminkin vietiin veneellä Luiron ja Riestonjoen, Vuotson ja Tankajoen kautta sekä laskettiin Kitistä alas kirkolle. Muori vainaja sai ajella korpijokia kohta parinkymmenin peninkulmin.
Mutta ken kuoli talvella, hän pääsi oikopäätä papin siunaamiin kirkonmultiin.
Kaukana olivat kirkonmullat, päiväkausin saatiin ajella pororaidolla, ennenkuin päästiin niiden vierille. Vähäväkiset eivät jaksaneet mennä kuolluttaan edes saattamaan. Yksinään oli vainaja lähtenyt kotipirtistä Manalan matkalle, yksinään, pelättynä kiikkunut riihenparsissa, yksinään sai ajella pitkän kirkkomatkankin, joku korvenukko vain etuporoa ohjailemassa. Oinaan Erkki ajaa nulkutteli etuporolla, ja jälkiporon ahkiossa makasi arkussaan sokea Anna-Sohvia.
Kaikkineen oli täältä lähdettävä, kun kirkkomaan matka oli edessä, koti ja Sompion korpimaa oli jätettävä rauhaan. Vainajan makaukset ja rievut poltettiin kentällä, poltettiin vielä arkunlastutkin. Työnnettiin riettaan kammoamia rätiseviä katajia piisi täyteen ja savustettiin koko pirtti. Kuolleen ruoka-astiat, kupit ja hanhot huuhdottiin kuumalla vedellä, savustettiin katajalla ja paiskattiin kumoon.
Kuollut oli kumonnut kuppinsa, hän ei tarvinnut niitä enää.
Kova oli vainajan lähtö kotipihoiltakin. Hänen peräänsä viskattiin vettä, tulisia tuhkia ja pirtinroskia. Vitikan Riitu käveli vielä arkun perässä tuhkia viskellen. Ja ankarat jäähyväiset sanottiin kotipihalla:
"Kaikkines lähe,
kulje omin kyytines,
älä mishään maalla käy,
äläkä kelheen mithään teje!"Vainajan oli mentävä, mihin häntä vietiin.
Monet menivätkin mielellään. Vanhat muorit ja vaarit, jotka olivat aivan uupumukseen asti kamppailleet korpimaissa, jo varsin kaipasivat siunattua lepoa. Kelujärven Reeti-vainajan vaimoa kun vietiin, niin kirkkoa lähestyttäessä hevonen äkkiä lähti laukkaamaan, jopa aivan vastamäkeen, ja ruukalsi saaloen perille asti. Vainajalla oli kiire kirkonmultiin.
Mutta oli Sompiossa vanhoja kovia korpikontioita, joiden ei varsin tehnyt mieli kirkonmultien mustaan hiljaisuuteen. Oli kovaa, kun piti jättää pyhät tunturimaat ja rannattomat aavat, kirkas jumalanpäivä ja talven valkoiset hanget, suuret siniset erämaat, ikivanhat mieluiset kalakentät, kurunokat, villipeurat, karhutappelut...
Niiden kanssa vaikka iät kaiket vaeltaisi, vuoroin tappelemassa, vuoroin väärtinä vieraillen.
Ja sitten joskus, joskus kuukahtaisi jonnekin aavan laitaan luppokuusen tyvelle. Ja siellä nukkuisi äija-kallas kaikkein tyytyväisimpänä. Metsien mies, metsän aterioita monet kerrat nauttinut, oli korvenmullissa paremmin kotonaan kuin kirkonmullissa.
Ei ollut menomieli Mutenian ukolla, kun häntä kuljetettiin kohti kirkkotarhaa. Oli vainajan arkussa niin kova paino, että vahva hevonen uupui, vaikka vasta oltiin puoli taipaleessa. Äijän hyvät kumppanit, näkymättömät tyhjäläiset, istuivat arkun kannella ja kärräsivät vastaan. He tiesivät vanhan erämiehen mielen, että ei mennä sinne. Mutta kun ajaja paiskasi arkun reelle kumoon, istui sen pohjalle ja huitaisi hevosta suitsien perillä, jo lähti juto liikkeelle kohta laukaten. Tyhjäläiset, jotka olivat joutuneet arkun alle, kohottelivat arkkua, niin ettei se painanut mitään.
Ja piililaukkaa vietiin Mutenian äijää kirkolle. Arkku oli reessä kumollaan, se oikein hyppi ja kohahteli, vaikka mies istui sen pohjalla. Valkoinen liinakin häilähteli luokassa.
Toiset taas, kun juto ei jaksanut vetää, avasivat länkien rinnuksen, katsoivat läpi länkien taakse käsin rekeen, sitten noituen ja syljeskellen ajoivat manalaisia tiehensä. Muutamat pieksivät kuusenhaoilla arkun kantta, heittivät vielä hakoja kannelle, ja heti tyhjäläiset pakenivat. Kelujärven mies hosui arkkua noituen:
"Niin on raskas kun rietas!"
Rieston vanha Jaako, tietäjä, kesähaudoilla käpsehtijä, vasta oikein vastusti – ei haluttanut lähteä. Kunpa olisi saanut maata vaikka Kotimaan nokassa Riestonaavan vierillä.
Oli Jaako kotipihoilla valmiina matkaan, arkku oli poronahkiossa ja Korvasen Olli kyytimiehenä. Olli sanoi, kun ruvettiin lähtemään, vainajalle:
"Ota väkesti matkhaan!
Älä väkiäs jätä!"Mutta Jaakon noitaväki, keijukkaat, eivät välittäneet Ollin käskyistä, tanssasivat vain, ketkuttelivat, talonharjalla. Vasta katosivat, kun Rieston poika juoksi pirtistä Jaakon pyssyn ja lähetti niille tulisen paukun.
Olli pääsi matkaan, ajoi edellä ahkiossa istuen, Jaako jäljessä loijakassa, arkussa maaten, perimmäisenä pidätysporo.
Mutta taipaleella rupesi Jaako ja Jaakon väki panemaan vastaan, arkku painoi, poro alkoi teniä. Olli pyörähdytti arkun ympäri, pääpuolen ahkion keulaan, potkaisi vielä arkkua ja öyrähti:
"Nyt on lähtö!"
Ja taas Olli lähti ajamaan. Äijä makasi rauhassa, porot mennä nulkkasivat. Mutta Kiurujärvellä Jaako tuli jälleen rauhattomaksi, ja noitaväki rupesi painamaan. Olli suuttui, paiskasi arkun kumoon, potkaisi sitä päähän ja äyski:
"Jos et mene, niin hakkaan jäähän reijän ja lykkään sun jään alle!"
Jo pelästyi Jaako. Täytyi maata suullaan voimatonna, ja väki oli voimatonna, oli vielä uhkana kylmä järvi ja jäänalus.
Oli pitkä matka, täytyi olla metsässä Kelujärven takana yönuotiolla. Vainajan ahkio oli asennon vieressä kirkon puolella, arkku oli yhä kumossa, voimatonna väki, väetönnä mies. Jaako riepu oli jo niin taamottu, että hänen täytyi tulla yöllä karjaisemaan kyytimiehelleen:
"Nouse ylös ja lähe ajamhaan – kova ilma tullee!"
Olli kavahti ylös. Yö oli, taivaanvalkeat roihusivat kaameina, kohta kuusien latvoihin kärähtelivat. Kiireesti Olli laittoi porot valjaisiin ja lähti ajamaan, ajoi yhtämittaa ohitse Kelujärven ja Siurumaan, nulkkaa-tolvaa mennä painatteli sen kuin judot jaksoivat.
Juuri kun Olli ehti kirkontyville ja sai vainajan hänen majoihinsa, laukesi niin kova ilma, että koko maailma oli valkoisena pyräkkänä.
Mutta oikein kovat myrrykset ja vanhat kuoharit eivät tahtoneet mahtua maahankaan. Saunavaaran äkäinen Arvosen kuohari, iso äijä, makasi arkussa avonaisen haudan pohjassa odotellen multalapioita, ja haudan partaalla seisoskelivat Piilolan Juntto, Rättäri-Hannu ja Annapärin äijä, vielä muitakin. Tuli pappi, heitti lapiollisen ja sanoi:
"Maasta olet sinä tullut..."
Arkunkansi kumahti, kuohari sävähti, ja arkku rupesi kohoamaan ylöskäsin. Pappi katsoi oudoissaan, heitti kiireesti toisen lapiollisen ja huusi:
"Maaksi olet jälleen tuleva..."
Mutta äkäinen kuohari ei tahtonut tulla maaksi, arkku yhä vain kohosi. Pappi viskasi kolmannet mullat ja sanoi sanansa. Arkku ei kuin kohosi, nousi kohta rinnan tasalle. Kauhistunut pappi paiskasi arkkua kirjalla ja karjaisi:
"Maa, ota vastaan sinun omas!"
Jo arkku putosi alas – romisi vain jäätynyt haudan laita, ja rymähti kylmettynyt pohja.
Mutta kun Riimin Neetaa, joka syyllisenä oli tuhoutunut äitinsä nostamiin kiroihin, lähdettiin viemään hautaan, ei arkku painanut mitään. Avattiin kansi ja katsottiin: arkussa ei ollut muuta kuin vasemman käden sakarisormi.
Julmat kirot oli pantu Neetan hengen päälle, ne olivat vieneet ruumiinkin.
Kuollutta sompiolaista, joka oli korpivaelluksensa päättänyt, oli aina kohdeltava kunniallisesti, oli hän vaikka köyhin kylänkiertäjä. Savupirtin vanha Anna-Sohvia oli yhtä pelättävä kuin rikas Sammu-äijä. Menit koskemaan pahoin, jo näit.
Saattoivat vainajan kuljettajat paiskata ruumiin arkkuineen kumoon, voivat vielä pieksää arkkua, jopa potkiakin, sati vainaja vastusti hautaan menoansa. Eikä heille tullut siitä mitään pokeneita. Vainaja oli itse syyllinen – miksi vastusti matkaansa.
Mutta pilkkaa ei vähäväkisinkään vainaja kestänyt, eikä pahoja puheita.
Ei kestänyt Könnin Junttikaan, vaikka oli saamattomana nahjustellut koko ikänsä. Makasi Juntti Muteniassa laudalla pestynä ja puettuna. Mutenian mies näppäsi häntä poronhihnalla ja muisteli:
"Sinä söit minun kellovaatimeni ... et taija ennää mennä porotokhaan."
Ei mennyt Juntti miehen porotokkaan, mutta iski heti mieheen, niin että hän tuli melkein houkaksi. Täytyi hakea Rieston Mikko korjaamaan, lennättää kovaa kyytiä kahdella härällä. Mikko rävisteli mutenialaista niskasta ja kiroili, riepoitteli monet kerrat, hyppi ja karjui:
"Etkö sinä tiijä, että kuolleille pittää antaa rauha!"
Pahoin kävi Kuukkelin renki-Heikunkin, kun Riestonkummulla rupesi pilkkaamaan kuolleena makaavaa kemijärveläistä. Eihän renkipahanen kovin suuriin pystynyt, potkaisi vain arkkua ja sanoi:
"Heräjä sinä, joka makkaat ja nouse kuolheista!"
Mutta siinäkin oli jo kylliksi rengin suusta kemijärveläiselle. Renki keikahti saman tien selälleen kenttään ja rupesi mieletönnä potkimaan ja huutamaan.
Tarvittiin taas Rieston Mikkoa. Olikin ukko paikalla ja antoi rengille heti hyvät riepoitukset. Niskasta Mikko rävisteli häntä, noitui ja torui:
"Etkö sinä tiijä, että rauha eläville, lepo kuollehille!"
Vainajan manalaiset näin isäntänsä puolesta nousivat vaivaamaan. Manalaiset olivat aina valmiina vainajan matkassa, paikalla kostivat, sati oli syytä.
Kärkkäitä olivat manalaiset tarttumaan kaikkiin, mikä vain oli kuolleen kosketuksissa. He saattoivat jäädä ajoneuvoihinkin, joilla vainajaa oli kuljetettu. Osti ukko reen, jolla oli viety ruumista hautaan, heti tuli rauhattomuutta ja ratinaa koko taloon. Meni reki rikki, ja sitä korjattiin pirtissä, tyhjäläiset rupesivat pirtissä kolistelemaan. Huomattiin silloin, minkälainen kappale reki oli. Se raahattiin heti kentälle ja poltettiin. Jo rauhattomuus hävisi talosta.
Oli manalaisia makuutaljoissa ja rievuissa, joiden varassa kuoleva oli puhaltanut henkensä. Näinpä taljat ja rievut joutuivatkin poltettaviksi. Ruumiin pesuveteenkin ja saippuaan manalaiset ajautuivat. Rieston Erkin Riitu oli pessyt silmänsä vainajan pesuvedellä, ja siitä hän aina näki tyhjiä ja näkymättömiä, etuväkeä ja kaikenlaisia olentoja. Muorin piti vielä vanhanakin alituisesti kulkea keppi kädessä ja tapella manalaisten kanssa.
Pokurin pahainen poika sai kovat manalaiset, kun taitamattomana äpärehenä tuhrusteli ruumiin pesuvedellä käsiään ja kasvojaan, öisin ne aina olivat kimpussa, milloin linnun, milloin koiran haamussa, milloin rumana äijänä kurkistelivat ikkunasta, jopa tulivat pirttiinkin niin pitkänä kuvatuksena, että pää tapaili kattoa. Väliin taas, vaikka oli pimeä syksyinen yö, aivan alanko yö, koko huone liemahti valoisaksi. Mutta heti taas oli pilkkoisen pimeä. Ja paikalla tyhjäläiset rupesivat taajomaan. Ne kiskoivat pojan päältä peittoa ja paksuilla jäisillä sormillaan puristelivat sääriä. Kymmenen vuotta ne kiusasivat Pokurin poikaa.
Mutta sitten Pokurin perillinen – joku myrrys oli antanut hyvät neuvot – kerran kimmastui ja sanoi:
"Minä lyön kaheksitoista kappalheeksi, jos vielä kuuluu eli näkkyy. Tämä pittää olla laitimmainen kerta!"
Se olikin laitimmainen kerta. Manalaiset pelästyivät ja pysyivät pois.
He lähtivät ilmaan lentelemään, missä sitten lentelivätkin, taikka menivät ne vainajain luokse kirkkomaahan.
Vanhassa kirkkotarhassa he kaikki, sekä vainajat että heidän haltijansa sitten majailivat satavuotiaan harmaan temppelin hyvissä hoidoissa.
Sinne ison Kitisen rantatörmään, koivujen alle, kokoontui metsäkunta Sompion periltä aina Keminkyliä ja Alaperiä sekä Kittilän ääriä myöten, sinne koko Korpilappi juti yhteiseen suureen manholliseen seuranpitoon. Siellä samoissa siunatuissa mullissa oltiin kaikin yhtä köyhiä, taikka – yhtä rikkaita. Sama vaellus oli kaikilla ja sama toivo – odotettiin tuomiopasuunan ankaraa helähdystä ja ylösnousemuksen suurta päivää.
Pienet puuristit haltijoiden kanssa vartioitsivat hautoja. Muutamat hongistuneet ristit seisoa nyköttivät kuin itse ihmisen kuvahaiset ja haamut – vai harmaa haltijako oli asettunut haudalle seisomaan?
Siellä he, metsäperäläiset, villipeurojen ajajat, karhumiehet, myrrykset ja kuutilosilmät ja kaikki kiveliöitten raatajat sitten vieri vierin nukkuivat pitkää untaan.
Kutka nukkuivat, kutka valvoivat, kutka vaeltelivat kuluttaessaan toivottoman pitkää iankaikkisuutta.
Nousi sieltä joskus pitkänä yönä, kun kuu juti ikuista kiertoansa ja alakuloisena katseli kautta vaalean kehän, nousi rauhaton haamu, väikehti valkoisena hautaristien joukossa, kohosi kirkkomaan aidalle, katseli öistä taivaan kiertäjää, ikuista vaeltajaa, katseli yksinäistä kylätien kulkijaa, viittoili ja huokaillen huusi:
"Raskas on maata mullan alla
ja oottaa tuomionpäivää!"Jumalansanan ääressä.
Kiveliöitten kiertäjiltä vaadittiin myös kirjan taitoa.
Erämaita laukottaessa ei kyllä tarvittu aapisen koukeroita, eikä
kontiotappeluissa kysytty, mitä sanoo Tohmas Koukka [Thomas Couge,
Sana syntisille ja sana pyhille] taikka joku muu kirjaviisas. Siellä
kysyttiin muuta viisautta.Villipeuran veri pelasti uupuneen miehen kiveliönkuolemasta, karhunsappi oli terveellistä metsän vihoihin, luonnon kiivaus karkoitti kateitten panemat kirot ja kortot, ja metsän salaiset merkit ohjasivat eksyneen kairojen kulkijan oikeille palkaille.
Sompion erämaissa nämä olivat aivan tarpeellisia ja auttoivat aina siihen saakka, kunnes jouduttiin vanhan kirkon vierille, jokitörmän multiin.
Mutta siihen korven keinot loppuivat. Luonnon kiivaudesta ja metsän merkeistä ei ollut taikaa taivaan tielle, eikä villipeuran veri auttanut – ja taivasta kohden katsoi ja pyrki kastevesillä siunattu sompiolainenkin. Taivas häämöitti kauniina ja kultaisena autuudensalina, jonka suurta kirkkautta välähdytettiin korven kansalle aina silloin, kun joku autuas muori taikka vaari vietiin sinne suureen iloon ja yltäkylläisyyteen.
Mutta taivas oli korkealla, Sompion synkkä maailmankorpi oli musta ja matala, kirojen ja korttojen täyttämä, noitien ajelema, aivan tietön erämaa. Jostakin saattoi pudottaa polku vaikka kadotuksen pohjattomaan kuiluun.
Oli pimeästä korvesta kumminkin valmis keino taivaaseen. Isokirja oli parhaana tikkatienä, sielunpaimenet parhaina oppaina. Niitä kun seurasi, ei tarvinnut uupua maailmankorpeen.
Kiveliön keinoja kyllä kierteli, kohta penikasta alkaen, vaikka kairat pitkin ja poikin, mutta taivaan keino oli kova paikka – jo pienenä piti sitäkin lähteä yrittelemään. Aa:sta se alkoi, kymmenien koukeroinen ja käppyräin kautta se mutkitteli ja ajoi läpi ankaran aapiskirjan. Siinä oli jo tikoitettu alkutaival. Kunhan sen erehtymättä vaelsit, olit oikealla palkaalla.
Siitä oli tie avoinna kirjaviisauden suurille vainioille ja elämänkeinoille aina Isoonkirjaan asti.
Papit, isot kirjanoppineet ja taivaantien tarkat tuntijat, pitivät ankaraa lukua, että kaukainen Sompio pääsi ainakin aapisen oppineeksi ja paremmaksikin. Piti vielä, sati päätä oli, vaeltaa läpi katkismuksen, osata Taavetin seitsemät pesalmit, jopa lopulta ajaa kautta pyörryttävän Athanasiuksen.
Suuriin kirjoihinsa papit merkitsivät joka sielulle omat koukeronsa, joista nähtiin, minkälainen kirjantaitaja kukin oli, ja mitä hän, erämaan vaeltaja, metsäperäläinen, tiesi kristillisen elämän vaelluksesta. Papin isokirja koukeroineen oli miltei kuin itse Taivaan Herran suuri pykällyskirja, johon jokainen sielu oli merkitty.
Koko kiveliö Pelkosista alkaen Vinttureita, Kurisioita, Pulli-äijäkallasta, Mellan Leenaa, Könnin Junttia ja Valkeasilmävaaraa myöten oli merkitty kirkon isoihin kirjoihin. Se oli kaukainen metsätokka, joka liikkui Sompion suurilla palkisilla ja kiekeröillä taajoen porojen, villipeurojen ja karhujen kanssa, ja pappi oli parhaana paimenena. Kaikilla oli sama kotikorpi, sama uloskäyminen ja samat kirkonmullat.
Olikin Sompio ollut kristikansan kirjoissa jo Esaias Fellmanin ja Gabriel Tuderuksen päivistä asti, eikä suinkaan laitimmaisena. Jo niin varhain kuin 1600-luvun lopulla, Johan Tuderus, joka talvella 1686-87 kävi Lapissa tutkimassa kristillisyyden taitoa ja käsitystä, huomasi, että Sompio – ja Keminkylä – on ymmärtäväisempi kristinopin kappaleissa kuin esim. Kittilä. Eikä ollut Sompion erämaissa minkäänlaista vierasta uskoa.
Ja kumminkin vasta äijit ja ämmit, vieläpä juuri isät ja äidit, olivat palanneet noitarumpujen korvesta sekä tukkineet turvekotiensa posioreiän.
Tyytyväisiä olivat sielunpaimenet jälkipolvienkin kirjanymmärrykseen. Sompionkorpi taivalteli kirjan keinoja yhtä hyvin kuin muukin Lapinkorpi.
Tämä kyllä nähdään pappien isoista kirjoista.
Joskus tosin tutkinnon pitäjä, kuten 1765, Kemin rovasti Zimmermann, moittii, että Sompion nuoret eivät osaa kirjaansa ulkoa, heikosti sisältäkin, vaikka vaeltavatkin rehellisesti ja ovat ahkerasti rukouksissa. Mutta sitten jo taas 1777 Isaak Fortelius tyytyväisenä toteaa, että koko seurakunta osaa verrattain hyvin, ja Sompio lukee sisästä sekä osaa ulkoa Lutheruksen katkismusta. Samoin myös 1804 tarkastajarovasti Mathias Castrén saa kuulla, kuinka Lapinkorpi lukee sekä Svebeliusta että Gezeliusta, vieläpä huoneentauluja ynnä Athanasiuksentunnustusta.
Vain Siurumaan uppiniskaista jurojaa täytyi nuhdella ja varoittaa, vieläpä istuttaa jalkapuussa, koska hän oli kovin vastahakoinen oppimaan kirjaa ja kristillistä vaellusta, Värriön Klaaran kanssa vain eleli yksissä eväissä ja lisäsi seurakuntaa.
Oli suuressa korpimaassa toki muitakin, jotka eivät olleet kirjaviisauteen kutsuttuja, juroivat vain, eivätkä oppineet. Kiveliöitä he kyllä laukkoivat kuin villipeurat, ahmivat pintaa ja ydinkonttia kuin raavaat miehet, niksahduttivat metsonteionkin poikki, mutta eivät tahtoneet päästä kirjan ymmärrykseen. Oli semmoisiakin pöntsöjä, jotka eivät oppineet kirjan puustavia eikä puntarin tähtiä, ei rahan mynttiä eikä kellon merkkiä. Oskura-Antin Pekka katsoi kellon menoa luovin kulusta, niin että osasi aamulla huutaa toverilleen:
"Nouse sinä, herkatti, ylös – kolmannessa hirressä jo luovi mennä pyhkii!"
Kello kävi kuutta, kehonpaino oli lattiasta kolmannen hirren kohdalla.
Kotipirtti antoi perillisilleen ensimmäisen kirjantaidon, aasta otti kiinni ja aapisen ajoi. Siinä olikin ajamista. Aapisen rämiällä oli sarvipäitä kuin villipeuroja Kuukkelinaavalla, Pääsit tämän aukean, jo toinen alkoi purkaa kuin luode vettä. Ota siitä selvä! Siina laukkoi ja meltosi kirveennäköistä ässää ja isopäistä koota, reikäpäistä eetä ja kaksipäistä ällää; iilläkin oli pää ja peellä jalka, mutta oo oli pyöreä ja päätön; ännässä oli kaksi piirtoa, ja se oli alta auki niinkuin ämmäkin, jossa oli kolme piirtoa, mutta uu oli auki päältä.
Ankara kirja aapinen oli, vaikeata oli kristityn vaellus jo pienelle Sompion vaeltajallekin, kun täytyi taivaltaa aapisen rämiöitä ja istua pitkällätoolilla äidin vieressä. Äiti kehrätä hyrräsi hamppukuontaloa, ohjaili lukemista ja väliin taas veisaili: "O tuota hääsalia..." Mutta kun lukumies heittäytyi huolimattomaksi, jo kohta
"Koivumäen herra kävi
Saparomäessä pitämässä kirjoitusta."Silloin pian hääsali muuttui itkupirtiksi. Oli kumminkin aapisen kansien välissä vähän mukavaakin, niinkuin "vares raakkuu, lammas määkyy, heinäsirkka tirskuu..." ja niitä oli koko sivun mitalta. Niitä kyllä saattoi katsella silloin, kun äiti veisaili hääsalista.
Voi yhtä hyvin joskus isäkin metsäpalkailta palattuaan johdatella perillistään aapisen palkaille. Jopa sitten kulki myös koulumestari valvomassa Sompion kirjahoitoa, kierrellen suuren metsäperän kylät Alaperiä myöten. Annapärin Aaprami ajeli kymmenet vuodet ja "opetti lapsia lukemaan ja puhui heilien Jumalasta", niinkuin hänen hautakivensä muistelee jälkimaailmalle. Aaprami puhui ja antoi aapisen puhua sekä sitten katkismuksen, kun aapisesta oli päästy. Katkismuksen kanssa sai nuori Sompio seurustella ahkerasti, ainakin pyhäpäivin, jopa usein myös arkena. Korvasen Sammun pojilla oli katkismus kolmantena miehenä, kun he olivat jauhattamassa Keihäskosken myllyä. Koko viikko, yöt päivät, piti metsäjoen myllyssä olla, ja katkismus oli hyvä toveri, oikea jumalansana, mutta kova kumppani se silti oli. Ei saanut sitä unohtaa. Vuoron perään pojat ottivat kirjan myllyn vuolelta ja lukivat ja vuoroin taas kuulivat toisiaan. Täytyi lukea, vaikk'ei aina varsin olisi ollut haluakaan. Kotona oli kova äiti, ropsa muori, joka heti tiedusteli, onko luettu, onko Taneli lukenut. Ja Teukon täytyi sanoa:
"Pulisi se siellä ... minä luulin, että vesi pulisee."
Kinkerit ajoivat Sompion perille neljällä porolla. Kyytimies lennätti edellä, sitten pappi ja lukkari, jokaisella oma jutonsa, vielä viimeisenä isot kirkonkirjat laskettelivat omalla ahkiollaan. Ja sitten äkkiä kaikki tulla tohahtivat kinkeritalon pihamaalle.
Jo ajoi Sompioon ankara talvipäivä.
Parikunnan vihkiminen kyllä meni. Pappi piti huolen lukemisesta, eikä vihittävien tarvinnut omin päin sanoa kuin yhden ainoan sanan. Lasten ristiminenkin meni, vaikka oli joskus kastettavana yhdeksän moitamiehen ja moitamiehen emännän alkua. Pappi silloinkin itse luki luvut, vaikka suurinta ääntä pitivät kastettavat, Sompion korpimaan piskuiset huutavan äänet. Pieni pirtti kuohui elämää. Pappi lukea paukutti, kääröt parkuivat, kummit hyssyttelivät, ristirahvas seisoi hartaana ympärillä, ja joku poikasikiö mökisi karsinaloukosta omaa korvenkatsomustaan:
"Patka tuota, patka tuota..."
"Viekää pois tuo poika mälkkäämästä!" täytyi papin kesken kaiken komentaa ristirahvasta.
Mutta silloin vasta ankarat hetket lähestyivät, kun kirjaviisaana piti astella, hipsutella, papin pöydän ääreen. Helposti silloin sekä nuoret että vanhat hämmästyivät.
Lokan Hermanni, vaikka oli jäykkä kuin juutalainen ja osasi kyllä lukea, oli niin paha hämmästymään, ettei saanut, kun joutui papin eteen, sanaakaan suustansa. Sana ei lähtenyt – itku vain lähti. Vasta takaisin palattuaan Hermanni pääsi oikeaan luontoonsa ja puhalsi:
"Mikä perkelheen hirmupaikka on siinä, että pittää hämmästyä? Olen minä käynyt karhunpesälläkin, enkä ole hämmästynyt – e-ne!"
Silti kumminkin Hermanni meni aina kinkereille, eikä lähtenyt karkuun niinkuin jotkut riestolaiset.
Korvasen Tehvaanikin oli paha hämmästymään, ja meni joskus niin pöntsöksi, ettei osannut lykätä papille neljättä rukousta. Jo Teukon veli-Kustultakin hämmästys vei voimat, niin että hän saattoi vain hiljaa supattaa taitonsa. Syrjästä kuunteleva isä-Sammu jo ihmetteli:
"Kumma, kun ei Kustukaan osannut!"
"Minä luin hiljaa papille, enkä huutanut mettänperkeleille", Kustu selitteli.
Erkkilän erämies ei juuri hämmästynyt, valitteli vain, ettei näe, kun lasit jäivät kotiin, ja päivitteli, kun sai tunnustella papin laseilla:
"Eipä näillä näe ... eipä näillä näe ... ei-je. Mutta kun olis omat lasit!"
Metsässä Erkkiläinen kyllä näki, vaikka olisi ampunut metsoa silmään. Eikä äijällä ollut laseja olemassakaan.
Mutta Mutenian Antti ei hämmästynyt koskaan, sanoi vain:
"Mitä siinä hämmästyy, kun silmäin eessä on selvä jumalansana!"
Eikä Rieston paskakielinen poikakaan hämmästynyt, juroi vain ja odotteli aikaansa ja sitten yksitellen sanoskeli ja hauri kirjan merkkejä:
"... ättä ... ämmä..."
Enempää ei lähtenyt. Siinäkin oli jo kylliksi – Sompioon saatiin "Ättä-ämmä".
Yhtä kova koettelemusten paikka oli rippikoulu. Siellä vasta katsottiin, kuka pääsee raavasten ihmisten kirjoihin, ja kuka saa vaeltaa kristikansan joukossa pöntsönä. Ei siellä kysytty, kuka saattaa katkaista metsonteion taikka teroittaa käsivarassa suovanpielen, vaan kysyttiin, miten olet käsitellyt kirjahoitoasi. Näinpä ei kelvannut rippikoulussa, eikä ollut oikeaa kirjan ymmärrystä, kun pappi tieteli, montako pääkappaletta on, ja Korvasen Taneli vastasi:
"Seittemän niitä oli, kun kotoa lähethiin, mutta Mikko Ripittämävuotsossa yhen paistoi ja soi."
Taneli muisteli peurahirvaan pintakappaleita, joita oli varattu poikien eväskonttiin.
Monet kyllä ajoivat kirjaa sekä sisästä että ulkoa, niin että kerralla kelpasivat, mutta toiset saivat käydä jaatia rippikoulua kahdet, kolmet vuorot. Kiurun pojalle koulun käynti tuli kohta tavaksi. Hän kulkea junnasi kirkon koulua kahdeksat, yhdeksät kerrat, vaikka oli komea poika ja sukkelaliikantoinen poromies, niskakin paksu kuin peurahirvaalla. Riettaan nimiä poika luetteli ulkoa niinkuin ei mitään, mutta kirjasta hän ei saanut niitäkään irti muuten kuin tavaamalla. Enempää kuin muitakaan sanoja. Leveän ison ärrän poika tunnusteli ämmäksi ja sohlasi harvaränttisestä virsikirjasta: "Maakkaat veljet ... pehmeillä tyynyillä", jatkoi Nyymanni pappi, joka oli kotoisin Sauvonmaasta.
"... pehmeillä tyynyillä", luki poika.
"Jo jo menee männikkööni" sanoi savolainen.
"... jo jo mennee männikhöön", luki kiurulainen.
Jaakopin poikain leipäviljan hakumatkoja Kiurun pojan piti selvitellä. Tiesikin hän suunnilleen, kun sanoi:
"lerusalemista hakivat."
Mutta sitten olisi pojan pitänyt tietää, minkä pappi kyllä tiesi, vaikka kysyi:
"Kuka on maailman pääruhtinas?"
Se oli kiero kysymys, mahdoton tietää erämaan pojan, joka ei ollut käynyt edes alamaailmassa, eikä nähnyt pienempääkään ruhtinasta, sati sitten pää-. Mutta vieressä istuva Rieston poika oli jostakin lukenut, että "maailman pääruhtinas on perkele, jonka valta tuulissa on". Ja riestolainen söhäisi kiurulaista äimällä jorvapieleen, niin että hän ääneensä kirosi.
"Niin – aivan oikein, perkele se on", sanoi pappi, tuli ja kopsi poikaa, poromiestä, kirjalla päähän puhellen:
"Kyllä minun täytyy jättää sinut Jumalan haltuun – ja päästää."
Mutta Keminkylän poikia jäi, he eivät osanneet mitään. Oma syynsä. Miksi olivat koulumatkallaan pilkanneet Tanhuan Aapun Markea, kenkäheinätukoilla viskelleet, kun muori riepu makasi nurkassa? Muori oli sanonut pojille: "Antakaapa, kun aamulla käyn jälkeinnä päällä!" Muori oli käynyt aitan takana poikain ahkion jälkiä noitumassa, ja siitä tuli pahat. Muori sitten vain tiedusteli, kun kirkolta palattiin: "Päästettiinkö Keminkylän pakanat ripille? Pääsikö Pietulan Karkku? Saiko Kaaperin Antti valkian lipun huulen alle? Minä niiltä vein valkian lipun huulen alta."
Saivat Keminkylän Karkut ja Antit koettaa toisen, paremman kerran, että pappi voisi heittää heidät Herran haltuun ja päästää.
Herran hallussa ja armoilla sekä erämaan hallussa ja armoilla vaelsivat muutkin sompiolaiset. Taivas valvoi, erämaa elätti, Sielunpaimenet valvoivat Taivaan apulaisina, pitivät kinkereitä ja kirkon menoja sekä ristivät ja merkitsivät sieluja suureen kirjaansa, siunasivat sieluja kirkonmultiin ja suureen ylösnousemukseen.
Ja pyhät kirjat olivat sielunpaimenien kanssa valvojia.
Oli kirjoja metsäperälläkin, aapisesta alkaen. Pöytälaatikossa, arkussa taikka kirjalauvalla niitä säilytettiin. Aapinen ja katkismus – Geseliuksen Lasten paras tavara taikka Svebeliuksen pitkäkirja – tarvittiin joka talossa. Pakana oli, riettaan pesä, sati ne puuttuivat. Yhtä hyvin piti olla vielä virsikirja, sellainen nahkoihin kääräisty pitkä pölikkö, jonka alkulehdillä oli Joka aikainen ajan Luku ja Ajan-Tieto sekä virsien jälkeen evankeliumit ja epistolat, aviokäskyt ja hätäkasteet, vaimoin kirkkoon ottamiset ja Jerusalemin hävitykset ynnä vielä pitkä juonto rukouksia.
Virsikirja oli varsin tarpeellinen kappale, kaikkein tarpeellisin kirja. Melkein joka asiaan sitä kaivattiin. Se oli kirkkomatkojen toveri ja seurakumppani. Se saatteli vainajan kotipirtistä riiheen sekä taas veisasi jäähyväiset kotipihoilta lähdettäessä. Kirjan erinomaiseen jälkipuoleen sisältyi erämaan pirtin ja kyläkummun koko elämä ja hartauden meno sekä pyhinä että arkipäivinä. Ajantieto muisteli korpelaiselle koko maailman menon, ja almanakka selvitteli vuodenkulun, kun vain tiesi sunnuntaipuustaimen. Korvasen Sammu tiesi, tiesi myös Lokan Pekan Kaija, ja Pokurin Tiinakin sitä tarkkaili.
Tarvittiin vanhaa pyhää isien kirjaa vielä muutenkin. Silloin kuin vaimo oli lapsivuoteessa, päänpohjiin pantu virsikirja suojeli sekä äidin että lapsen kaikilta pahoilta, varjeli se vielä kehtolapsen itkettäjältä. Raavaalle ihmisellekin se antoi rauhan, jos pirut rupesivat häntä öisin ahdistelemaan. Ja keväällä, kun lehmiä laskettiin ensi kertaa ulos, virsikirja piti olla navetanoven kamanassa.
Nuoret tutkivat virsikirjaa joskus omalla tavallaan. He anothiin värsyjä siitä – minkälainen värssy nousi peukalon alta, kun kirja avattiin, sitä sitten tapahtui.
Oli toki muitakin pyhiä kirjoja aina jollakin kylän ukolla, ja se oli hyvä koko kylälle. Väkevä jumalansana valvoi silloinkin, kun korpi nukkui. Rieston Erkin Riitulla oli Tohmas Koukka, samoin Mutenian Pikku-Antilla, Kuukkelin Mikolla oli Iesuksen Ristuksen kärsimisen historia [P.W. Krank, Meidän Herramme Jesuksen Kristuksen kärsimiset syntisten edestä]. Mutenian Hannu luki Rankan postillaa [A.H. Franke Postilla], Annapärin koulumestari Arnetin postillaa [Johan Arndt, Postilla] ja Rieston Jaakolla sekä Luiron Simolla oli Vikiliuksen postilla [Johan Wegelius, Pyhä Evangeliumillinen Walkeus], sekä talvenpuoli että kesänpuoli, ja ne olivat paksut kuin poron jorvapuoliskot. Korvasen Sammulla oli Leestatiuksen postilla, ja Ara-Matilla Joonas Hookananpojan nävyt. Oli Korvas-Sammulla vielä Testamentti, mutta Rieston Mikolla oli koko Raamattu, samoin kuin Kuukkelin Mikolla ja Luiron Simolla, ja Pikku-Antilla oli Piplia. Oli Raamattu myös Lokan Antilla, mutta sen puustaimet olivat sellaisia keukuroita ja vänkkyröitä, ettei Antti tuntenut niistä puoliakaan.
Mutta kirkolla Annapärin äijällä oli musta raamattu, ja se oli merkillinen kirja – sanottiin sen olevan kaikilla riimuurarilaisillakin. Siinä oli kaikki noitien ja velhojen sanat sekä edesmenneitten ukkivainajain sanat. Luit kirjaa ja teit niinkuin siinä neuvottiin, voit tehdä mitä tahdoit, kohta kuin jumalansanalla. Mustan raamatun äijä tämän hyvin tiesi, lueskeli kirjaansa, piti sitä rinnallaan ja saarnaili:
"Jos minä voisin vaeltaa niinkun tässä raamatussa sanothaan, niin minä olisin Jumalan kaltainen."
Sompio luki omia raamattujansa, pyrkimättä sentään Jumalan kaltaiseksi – kunhan olisi ollut taivas tietona.
Lakki pois päästä, kun istuit jumalansanaa lukemaan taikka kuulemaan! Oli sama kuin istuit itse Jumalan edessä. Tuli Pokuri pirttiin, kun Mutenian Hannu pöydän takana lukea poukutti Rankan postillaansa, lakin otti heti päästään ja painui penkille kuuntelemaan. Ei ruvennut ukko saarnaamaan siianpyynnistä eikä villipeuroista.
Mutta vaimoinen väki häväisi päänsä, jos avopäin luki kirjaa. Ei hengen edestä nainen saanut avopäin olla jumalansanan ääressä, eikä rohveteerata kirjaa. Huivilla piti hänen silloin peittää päänsä, samoin kuin ruokapöydässä istuessaankin.
Mutenia meni toisin pyhin Pikku-Antin pirttiin veisaamaan virsiä ja kuulemaan Antin Tohmas Koukkaa, toisin taas Hannun taloon Rankan postillan kuuloon. Kuultiin sanan lukemista, ja sitten taas oltiin rukouksissa polvillaan renkkua vasten. Lapset vain vihtesivät ovessa. Rieston Mikko luki joka pyhä virsikirjaa ja Raamattua, ja kylä tuli kuulemaan Kuukkelia myöten. Kovalla äänellä Mikko paukutti pyhiä kirjoja. Mutta kun hän oli käväissyt kellarissa ottamassa pienen kivahuksen, silloin vasta Raamattu aukesi.
Kuukkelin Mikko istuskeli kirjan ääressä yksinäänkin. Joskus Luiroa soudellessaan ukko suuriäänisesti luki ulkoa kirjaa sekä puhui ja saarnasi Jumalasta suurelle erämaalle. Sompiojärven kalakentälläkin kirja oli ukon mukana. Talvisella heinämatkallaan Kuukkelin Mikko usein poikkesi Rieston Mikon luokse, ja silloin Mikot alkoivat haastella autuuden asiasta. Kuukkelin ukko käyskenteli harmaassa takissa, jonka takahelma oli halki kahdelta sivulta – körttiröijyksi sitä sanottiin –, ja ukon tasaiseksi leikattuun tukkaan oli keskelle päälakea ajettu komea rajalinja. Taisi metsäperillä olla muitakin samanlaisia tasatukkia. Joku Nilsiästä tullut Turunen oli sellaista uskoa saarnannut metsäperillä.
Korvasessakin kapistiin Jumalassa, luettiin ja veisattiin – Sammu-äijä parhaana. Mutta siellä istuttiin jo Laestadiuksen postillan ääressä, Sammu luki ja kylä kuunteli. Se oli merkillinen saarnakirja, aivan kuin rakennettu Sompiota varten. Sen kotoista korpikieltä kaikki hyvin ymmärsivät. Kylän nuoretkin toisinaan välihetkinään askaroivat postillan kanssa kuin arpoen. Avattiin kirja, jotta "tuon sormen alta tullee sulle", ja sitten katsottiin, mitä tuli. Väliin aukesi sellaisia asioita, että koko pirttiä nauratti, mutta väliin taas nousi niin kovia paikkoja, että kaikkia kauhistutti. Anottiin kerran Rieston Polvari-Jaakolle, ja silloin paukahti: "Älkäät menkö niin rohkeasti helvettiin!" Jaako tuhahti nokkaansa ja lähti astelemaan. Oli kulkenut metsäperillä saarnamiehiä, Parka-Heikkiä, Pekkalan Junttia, Mikkolan Ollia, Lakson Mattia, ja sitten kohta Luiron rannoillakin puhuttiin kristityistä ja uskottomista, ja nähtiin taivas entistä kirkkaampana, kultalattiaisena joulukirkkona, jossa autuaat sielut saavat iloiten tanssata. Oli jo Sompioon saapunut oikia kristillisyys, oli kuultu, että usko avaa tien autuuteen, usko viattoman veren kautta saatuun anteeksi antamukseen.
Ja oikea elävä usko ja kristillisyys tuli sanankuulosta. Kohta pidettiin seuroja Sompiossakin, kuultiin puhuttua sanaa, itkettiin ja iloittiin. Nyt vasta taivas aukeni.
Korvasen Sammun talo oli usein seuratalona, ja pirtti oli väkeä täynnä. Oli saarnamiehiä ja sanankuulijoita, ja kohta kaikki olivat oikeita kristityitä. Korvasen Tehvaanikin, joka oli maailmalla huijannut omaisuutensa ja palannut takaisin tuhlaajapoikana, oli hurskas, kohta puhuvainen. Vain joku Matti-äijä ja Hermanni olivat jääneet mätänesheen tilhaan lain alle ja olivat niin mustia, etteivät edes harrastaneet kristillisyyttä, mutta kaikki muut harrastivat. Rieston Polvan-Jaakokin väliin tunnusti, vaikka sitten taas ei tunnustanut. Korvasen vanha Pekka oli elävä kristitty, mutta Pekan Eeva-Kaisa ei tahtonut tunnustaa. Muori lauleli vain Ramian piian laulua ja sanoi: "mukkeli tiennee!" Sitten hän taas luki Tohmas Koukkaansa, otti sillä kiinni saarnamiehiä ja heitä pyörähdytteli. Vasta vanhana äkäinen muori sanoi: "tulisellekko siitä pääsee!" tunnusti ja anoi anteeksi, kun Kuukkelin Mari, muorin kristitty tytär, koetti häntä valaista. Ja Eeva-Kaisalle todistettiin anteeksiantamus, vaikka hän oli niin hourio, että yhä vieläkin yritti pyörittää toisia Tohmas Koukalla.
Muteniassa oli Pokurin Riita-Stiina oikein elävä uskovainen, mutta Mutenian Hannu oli vähemmässä uskossa. Hannu luki Rankan postillaa ja otti siitä lujuketta, kun ruvettiin saarnailemaan uskosta ja kristillisyydestä. Mutta kun Riita-Stiina otti aseekseen Raamatun ja näytti Hannulle hänen väärän oppinsa, jo aukeni oikea tie, Hannusta tuli luja kristitty.
Isokirja oli oikea Isokirja, puhdas ja elävä jumalansana. Siitä puhuvainen sai saarnansa alkusanat ja lähtökappaleen, siitä hän sai todistustakin niin paljon kuin tarvitsi ja osasi ottaa. Puhdasta ja elävää sanaa oli Laestadiuksen postillakin, sitten kun se joutui saarnapöydälle, ja siitä myös sai lujuketta, sai sitä vaikka Hookananpojasta. Erämaan elämästäkin sai, kun vain pystyi ottamaan niinkuin suuri vanhin, Laestadius, joka saarnoissaan muisteli jäniksistä, tiaisista, pulmukaisista ja pissihaukoista, äpäristä, metsän kummituisista ja maanruohoista. Mutta kun joku otti ja pani väärää lujuketta, joka ei sanankuulijoille kelvannut, seurapirtti pian kahahti:
"Tuo ei ole kun tuohiraamatusta elikkä Annapärin äijän mustasta raamatusta!"
Lokassa pidettiin seuroja Antin pirtissä, ja Riestossa kokoonnuttiin Mikon taloon. Joskus lähti koko perä-Sompio seuranpitoon Muteniaan, Sompion perille, talvella oiustaen poroilla jängät ja aavat, kesällä taas veneillä soutaen Luirot, Riestot ja Mutenianjoet.
Souti Sompio kerran juhannuksen jälkeen, juuri heinänteon edellä, Muteniaan viisin venein. Korvaset mennä kohistivat edellä kahdella veneellä, lokkalaiset kiskoivat perässä niinikään kahdella, ja riestolaisten kolmilaita puikkelehti korvasten ja lokkalaisten välissä. Nuoret soutivat kaksilla airoilla, vanhat istuivat jouten, joku arvoukko perämiehenä.
Oli kulkemassa oikeaa kristikansaa. Kuukkelin Olli, joka oli korvasten toisen veneen perämiehenä, oli saarnamies, ja Korvasen Sammun Ullariika oli taivaaseen asti kristitty. Lokan Anttikin oli hiljainen kristitty mies, ja Antin Eeva oli oikein vanhurskas. Oli viidessä veneessä toki muitakin uskovaisia sekä nuoria että vanhoja.
Lokan Pekka vain ei tunnustanut uskoa – silti kumminkin istui peränpitäjänä.
Eivät Rieston pojatkaan tainneet oikein tunnustaa, eivätkä olla elävässä uskossa, koska olivat ottaneet mukaansa piekon, ison tuohitorven, jota he aina vähän päästä soittaa lurittelivat. Kun mutkaista jokea mennä luikuteltiin ja piilouduttiin niemien taakse, jo riestolaiset heti, kun käännähtivät niemennenästä näkyviin samalle ojelmukselle, ottivat torvensa ja rupesivat laskettamaan riettaan rallitusta – sormet vain pitivät pirunleikkiä piekon kyljellä. Kaikki elävät kristityt kovin kauhistuivat, mutta Rieston Mikko, poikain isä, vaikka tunnusti uskoa, ei pitänyt poikain soittoa synnillisenä, eikä Mikon Eevastakaan se ollut mikään vika.
Muurahaispesämaassa, vanhassa levähdyspaikassa, käytiin rannalla istuskelemassa ja eväitä haukkaamassa. Sitten taas lähdettiin jokea ujuttelemaan – ja riestolaisten rallitus kuului joka niemennokasta. Kristityn ihmisen syntiselle korvalle ja lihalle se oli ilkeää ulinaa. Ei se ollut suinkaan Taavetin harpun soittoa, se oli riettaan peliä, joka kutsui syntisen maailman iloihin.
Mutenian Pikku-Antin pirtti oli sitten Sompion seurapirttinä. Itse papinkin piti sinne saapua kinkereitä pitämään. Mutta hän ei tullutkaan, Kuukkelin Olli ja Mutenian Hannu olivat parhaina saarnamiehinä, vielä Pikku-Anttikin piti puhetta. Koko kesäpäivä jyllättiin Antin pirtissä, veisattiin ja puhuttiin, ja oltiin suuressa riemun hengessä. Hannu-äijän emäntä, lapinsynty, joutui niin ylenpalttiseen huutoon ja hyppyyn, että Alatalon Saara jo oikein säikähti:
"Vasanko se sai, vai päästätti?"
Suuri armontunto ja autuudentunto täyttivät Pikku-Antin pirtin. Kohta kaikki uskoivat ja tunnustivat, koko metsäperä oli autuas ja pelastettu. Vain Lokan Pekka ja Karppisen Anna-Sohvia eivät päässeet samaan armontuntoon. He sotivat vastaan, kävivät pihalla keskenään muistelemassa ja taas tulivat pirttiin saarnaamaan. Mutta koko pirtti huusi, että he ovat riettaan vallassa ja kadotuksen tiellä, he ovat vääräuskoisia.
Soutaen palattiin taas takaisin, ja Muurahaispesämaassa käytiin rannalla. Mutta Lokan Pekka ei ohjannut venettään rantaan, lasketti vain keskiväylää, vaikka Korvasen Ullariika huuteli:
"Hoi, hoi, Pekka, älä vie niitä ristittyjä sieluja hyvästittä sivu!"
Mutta Pekka ei katsonutkaan, lasketti vain – musta sielu.
Pyhiä, juhlia, merkkipäiviä.
Sompion kaukaisissa korpimaissa, takana kymmenen peninkulman, mihin kirkon pyhäkellojen kumina ei ulottunut, ei lähellekään, saattoi elämä olla yhtämittaista harmaata arkea. Päiviä kyllä riitti, uusi aina nousi idästä, kun vanha oli vaipunut länteen. Syvimmän talven aikana vain ei tahtonut päivää tulla ensinkään, eikä taas korkeimpana kesänä nähty ei yön haamua.
Saattoi elämä olla harmaata arkea, mutta saattoi se taas olla muutakin.
Niinkuin Sompion rannattomista aapa- ja korpimaista kohosi vaaroja yli matalan maan, niin sompiolaisen arkisessa korpivaelluksessa aina vähän päästä nousi pyhäpäivä yli arkisten viikkojen. Niinkuin Nattastunturit ja muut pyhät tunturit ylpeinä kohosivat kaikkia muita vaaroja korkeammalle, niin myös monet juhlapäivät ylenivät pyhien joukosta.
Kyllä Sompio tiesi sekä pienet että suuret pyhät. Virsikirjan almanakassa ajoivat päivät toisiaan loppumattomana raitona – abcdefgabcd... Mutta niiden joukossa piileskeli pyhä sunnuntaipuustain, samoin kuin päivien päättymättömässä jonossa vaelsi pyhäpäivä. Sunnuntaipuustaimen kun tiesit, tiesit myös pyhäpäivän.
Virsikirjan evankeliumit ja epistolat ajoivat pyhiä myöten, viikko viikolta ympäri vuoden. Ne jokainen pyhittivät aina oman päivänsä, pitivät vielä juhlapäivät ja joulurauhat, muistivat pitkät paastot ja piinaviikot. Jopa arkipäivinkin virsikirja kumartui aamu- ja iltarukouksiin.
Pyhiä ja juhlapäiviä pitivät myös postillat ja kutsuivat sompiolaista kirjan ääreen. Wegeliuksen iso saarnakirja puhui talvipuoliskona ja kesäpuoliskona. Samoin Korpilapin vuosi vaelsi kaksin puoliskoin, talven puolena ja kesän puolena, pyhä pyhältä niinkuin postillakin.
Mutta saarnakirjat jättivät arkisen viikon sompiolaisen hoitoihin. Silloin metsäperä sai raataa, minkä jaksoi, hiihtää moitamiehenä lumikenttiä, taikka heilua viikatteineen heinäjängillä. Isokirjakin sanoi:
"Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askares toimittaman. Mutta seitsemäntenä on Herran sinun Jumalas Sabbathi."
Siinain vuorelta oli tätä aikoinaan jytistetty.
Sompio katsahti jylhiä Nattasia. Ne kohosivat peloittavina kuin Siinain vuori – katsoivat ja valvoivat. Ja synkkä pilvenpatsas kuin pätsin savu keijaili Pyhän-Nattasen korkeimmalla harjalla.
Vanha Sompio seurasi Isonkirjan käskyä, ryski kiveliöissä ankaran viikon ja sitten pyhitti lepopäivän. Olihan Herran pasuuna huutanut Siinain pilvestä:
"Silloin ei sinun pidä yhtään työtä tekemän!"
Ja pyhä Nattanen katseli kuin Siinai.
Jo lauantaina metsäperä pilkkoi polttopuunsa ja kantoi pirttiin. Ei saanut pyhänä hakata eikä kanniskella. Pärepuutkin piti lauantaina viedä pirttiin maanantaiksi sulamaan. Kaikki täytyi varata valmiiksi jo lauantaina, petkeleellä survoa oljet silpuiksi hevosille. Pyhä ei ollut olkien survomista varten. Karjaa vain sai ruokkia, käydä navetassa ja tallissa sekä käväistä vennikossa poroja siirtämässä.
Ja lukea sai, sitä juuri saikin, lukea, mitä vain jumalansansa oli.
Kaikki oli jumalansanaa, mitä oli kirjassa, kaikki kirjat olivat jumalansanaa, puustaimet pyhiä koukeroita ja merkkejä.
Varsinkin lasten piti pyhittää lepopäivä jumalansanan valossa. Aapista ja katkismusta täytyi ainakin aamupuoli päivää ajaa päähänsä, vaikka mieli harhaili kylänkentällä. Siellä paistoi päivä, ja lumi kimmelteli, taikka kaikenlaiset ruohot ja kukat antoivat hyvää hajua. Heikin Ollin savupirtin lakeistorvesta puhaltui musta sauhu, siellä savukiuas palaa leiskotti. Sinne kumminkin täytyi pikku tyttären päästä katsomaan – jo pääsikin, mutta äiti varoitteli:
"Ei saa olla kauan – isä piiskaa!"
Mutta joskus äiti antoi tyttärensä käteen pienen veittikosan, jotta ruveta täitelheen isän päätä. Silloin ei tehnyt mieli kyläkentälle. Oli kohta mieluisempaa kaaputella puukolla isän pitkätukkaista päätä ja olla kuin pyytöretkellä – aina väliin kynttä vasten naksahduttaa pienen kiertolaisen. Sai sitä tehdä sapattina, ei se ollut työntekoa.
Iltapuoleen kumminkin, aapistelun jälkeen, saivat sikiöt jo laukata ulos, ja kohta kuului pihamaalta kova kopina. Aapisen luvut eivät tahtoneet tarttua päähän ei millään, mutta pian kaikui kautta kyläkummun koulumestareitta opitut korvenluvut:
"Otten totten,
talhoon malhoon,
viipan vaapan,
sulaterä suikkia,
valaterä vaikkia,
kirjava käki kukkuu,
ynnän noo, petter poo,
riunan raunan,
keppis poo."Ja taas:
"Kolo kolo koulhuun,
takareki taulhuun,
kuusen kinthaat,
sammakon saaphaat,
joka ei ole lymyssä,
olkhoon lymyn takana."Ja sikiöt juoksentelivat ympäri kartanomaata, milloin karttusilla ja piilosilla, milloin porosilla, mätösillä ja hippasilla. Taikka tuli musta mies ja äyskäisi:
"Pölkäättekö mustaa miestä?"
"Emmä pölkää!" kaikki vakuuttivat ja kumminkin heti ruukalsivat karkuun.
Pirtissäkin rymyttiin pitkin iltaa. Siellä nuoret, jo rippikoulun kautta kulkeneet pojat ja tyttäret joukon parhaina, taajoivat. Piti kätkeä kiviä, hokien:
"Kiviä kätken, savia sotken,
kiviä kätken, savia sotken ...
Arvaa, kellä kulla kivi on?"Piti kulkea liinan myynnillä, kysellen:
"Ostakkos liinaa?"
"Ittekkös maksat, vai takausmieskö maksaa?"
"Kun minä tulen maksua perimhään, ei saa hiiskua eikä haaskua, eikä valkeita hampaita näyttää."
Ja sitten piti kuuluttaa panttia:
"Kenen pantti tulessa ja tervassa liehuu?"
Jo taas täytyi, että pirtti kolisi, laukata sokkosilla, kun sokko karjaisi:
"Kaikki hiiret hiiskheelle!"
Oli nuorilla mieluisa ilta, oikea pyhäilta. Saatiin yhdessä taajoa, ja siitä oli taas muistelemista arkiseksi viikoksi.
Kaamosajan jälkeen, kun lasketeltiin kevättalven suurta myötälettä, ja moitamiehet ajelivat pitkin valkoisia erämaita, pyhät, juhlat ja merkkipäivät ajelivat toisiaan pitkin valkoisia hankia, rientäen kohti kevättä ja kesää.
Heikki oli poukahduttanut talvenselän poikki, jakanut karjanelon kahtia ja ihmisenelon kolmia. Sitten oli kynttelinä keitetty ja syöty kynsivelli, niinkuin oli vanhoille sanottu:
"Keitä kynttä kynttelinä!"
Kyntteli ja kynsivelli jo hyvin kelpasivat Sompiolle ja talvenselälle. Kuuta oli karjan kynnessä ja kynnen alla pienen pyhäpäivän varaksi. Tavalliseksi pyhäksi saatiin jo lauantaina puulautaselle voiliiningit, pyöreät kuin pikku kulkuset, ja pyhäaamuna oli pöydässä maitovelli.
Mutta kun tuli laskiainen, jo repesi rasva ja kuu. Ainakin piti saada poronkoparavelli pöydälle sekä vielä pannullista, uunissa paistettua, verestä tehtyä punasrieskaa, taikka tavallista rieskaa, joka aivan tiukkui kuuta. Metsäperä tunsi elävänsä. Mutta vasta täysi laskiainen oli, kun kannettiin pöytään lehmän karistin, joka oli jo syksyllä teurastettaessa hakattu jorvapuoliskojen välistä ja varattu laskiaiseksi, taikka lyötiin eteen leukoineen ja kielineen keitetty sonninpää. Hyvä oli, ja laskiaiselta maistui lehmänpääkin taikka poronpää, jopa vain lampaanpää, ellei parempaa ollut. Laskiaisena täytyi olla laskiaispää, oli vaikka lampaanpää.
Lihaa, kuuta ja pintaa vaati laskiainen. Vatsa täyteen elävää kuuta, ja käry ulos savutorvesta, oli Sompion laskiainen. Sati oli niin pinnaton pirtti, ettei muuta ollut, piti edes heittää rasvanokare lieteen, jotta laskiaisen käry nousi kylälle ja kylän ilmaan.
Mutta laskiaisen luut piti kuopata tunkioon taikka heittää kentälle. Ja lihaliemen loppu, mitä jäi, oli hyvä juottaa lehmille.
Terveellistä oli pinta ja pinnankäry Sompiolle, karjakin siitä menestyi. Karjan hyväksi Kairala vei laskiaisena kirnun aidanseipääseen kumoon. Mutta vielä onnellisempaa oli, kun emäntä karttasi lehmistä karvoja, pyöritteli niistä karvamokuroita kaksin, kolmin ja pani ne laskiaispöydälle rieskojen ja ruokien joukkoon. Mokurat olivat siinä koko päivän, illalla emäntä korjasi ne taiteensa.
Ja ruokapöytä oli valmiina pitkin päivää, sai syödä, milloin vatsa oli vailla. Korvasen Sammussa pöytä ei ollut juuri milloinkaan tyhjänä. Siinä piti aina olla syötävää, oli päivä mikä tahansa. Vieraitakin jos sattui tulemaan, ei muuta kuin – käy pöytään! Samoin oli monessa muussakin talossa. Entiset vanhat eivät syöntejään varsin kellon mukaan sovitelleet, eikä kaikilla ollut kelloakaan, ikkunatelkussa vain puolenpäivän piirto. He haukkasivat, milloin tuntui olevan syömähalua, Pokurin ukko kavahti yölläkin roukojen alta puremaan kapahaukea ja linnuntäkkää.
Laskiainen oli vain arkipäivä, mutta niin suuri päivä, ettei silloin suurin tehty työtä, ei ainakaan kehrätty. Ei ollut lampaitten onneksi, jos laskiaisena pyöritit rukkia. Siitä lampaatkin kesällä pyörivät ja kehräsivät heiniä jalkoihinsa, etteivät päässeet mihinkään, pyörivät vain ja kehräsivät.
Mutta mäkeä sai laskea, ja laskettiin. Rieston vanhat äijätkin, pintamahat, kääpertelivät kyläkummulleen, pudottivat sivakoilla aavalle ja saivat, jos sattui, vielä riekon – kaatuivat äijäpahaset. Korvasen ukko sanoi lasketellessaan:
"Nyt hyvvää laskiaista huilathaan!"
Lokkalaiset koko kylän voimalla laskivat vaaransa nulkilta, ja vanhat varoittelivat nuoria:
"Ei saa langeta – ohrapellot mennee lakhoon!"
Laskiainen jäi talvenselälle, ja paasto oli. Kävi marianpäivä, kävi myös puolipaasto ja palmusunnuntai – kevättalven pyhiä olivat.
Mutta sitten saapui pääsiäinen, kevätpuolen suuri juhla, joka porokelloja poukuttaen ajeli pitkin päiväpaisteisia hankia. Moitamiehetkin saapuivat kiveliöistä samaan rytäkkään, niin että Sompiolla oli täysi pääsiäinen, moni pääsi jo uhkaavan nälän pelosta. Paastoa oli kohta paastoten vietetty – paasto itse istui aitan orsilla.
Oli suuri ylösnousemus – talven kylmistä ja pimeistä valloista ja uhkaavan nälänkin vallasta.
Ja Sompio sai taas elää kylläisyydessä. Pöytä oli täynnä pintaa ja metsän lihavuutta.
Etelässä, Kitisen ja Jiesiön välisellä niemekkeellä kumahtelivat kirkon pääsiäiskellot. Kyllä ne siellä kumahtelivat ja kutsuivat korven kristikansaa, vaikka eivät metsäperille asti kuuluneetkaan. Ja Sompio ajoi kirkolle pitkät peninkulmat, helisi vain ja kalisi, ja monenkirjavat kirkkopeskit välkkyivät. Porot olivat kirkkovaljaissa, tupsutetut pangat päässä, veroitetut veätysvyöt selässä, ja sarvet keikkuivat kevätilmassa.
Oli kevätjuhlan kirkossa kolmet, neljät suuret pyhät, pitkäperjantai ja lauantai sekä pääsiäisiä kaksittain, niin että kaukainen korpi sai kuulla jumalansanaa monen viikon hyviksi. Käväistiin myös alttarin aterialla, ja se oli kaikkein suurinta kirkon käyntiä. Ainakin kerran vuodessa se piti tapahtua – joko pääsiäisenä, juhannuksena taikka jouluna. Näinä pyhinä erämaa parhaiten ennätti pitkälle kirkkotaipaleelle. Mutta jos kolme vuotta oli ilman Herran ateriaa, joutui panhaan, eikä silloin enää laskettukaan kirkonperälle. Pahimmatkin myrrykset ja kuoharit pitivät kyllä varansa, etteivät joutuneet pannaan. Jotkut hartaat ja arkatuntoiset muorit ja vaarit kävivät alttarin edessä kolmet kerrat joka vuosi. Kiirehti metsäperien Hymäläkin joskus kirkkoon, ainakin ovelta katsomaan, katsoi kahdet kerrat ja sanoi:
"Ukko uunilta puhhuu,
parta suussa paukuttaa".
"Lamphaita lato täynnä,
keskellä keritty jaara."Kirkossa käytiin ja kirkonperällä, piti vielä käydä pappilassa. Erämaa kantoi sielunpaimenelleen hänen virkansa palkkaa, tihuntia. Korvella oli korven antimet. Kuka vei poron jorvapuoliskoita, kuka poronlapoja, ken peurahirvaan paisteja, ken metsoja. Ja emännät kiikuttivat voita naulan joka lehmästä, lisäksi juuston ja villanaulan. Piti vielä muistaa pääsiäis- ja viinarahat. Mutta viljaa ei Sompiolta vaadittu. Oli semmoinen sopu papin kanssa, ettei tarvinnut antaa viljaa, kun pappi ei käynyt korpikylissä pitämässä kesäkinkereitä, vaan korpi itse asteli kinkereihin kirkolle.
Väkevänä hallitsi kevättalven suuri juhla kirkkoa ja kirkonkylää – erämaa oli lähestynyt kirkon Jumalaa. Mutta väkevänä hallitsi pääsiäinen myös korpea ja korpikyliä – salaperäiset henget lähestyivät ja olivat liikkeellä kristikansan asunnoilla.
Oli vaeltamassa naukkoja, semmoisia pääsiäisvierhaita ja pääsiäisämmiä, Ne kulkivat salaa pitkin korpimaita, niitä kuultiin, joskus jotakin nähtiinkin.
Pimeinä öinä ne liikkuivat, ja silloin mentiin niitä kuuntelheen. Ne muistelivat tulevia asioita, kuka vain uskalsi mennä öiselle kuunteluretkelle. Kolmen tien haarassa niitä jo liikkui, mutta paremmin kuului kolmesti siirretyn huoneen katolle taikka riihen seinän taakse. Riihi olikin kova paikka, siellä kun oli pidetty ruumiita. Se oli niin luja, että sieltä kohta vatkattiin ulommaksi, jos meni seinään koskettamaan. Yksinään oli paras mennä sekä sitten aivan hiljaa seisoa ja kuunnella, eikä saanut nauraa, kuuli mitä tahansa. Sati nauroit, naukat repäisivät suusi halki.
Kaikenlaisia asioita suuri pääsiäisyö muisteli. Mutenian emäntä seisoa kytrötti riihen takana, oli peloissaan ja kuunteli. Ja emäntä kuuli, kun riihessä rapsittiin lyhteitä seinään. Hyvää vuotta se ennusti. Kuuli emäntä vielä lapsen itkua. Joku oli heittänyt teelmyksensä metsään kuolemaan, ja sen piti pääsiäisyönä parkua siellä kurjuuttansa.
Mutenian tyttäretkin hiipivät ja odottelivat riihen takana, mitä tuleman piti – kolme tytärtä oli. Jo tuli naukka ja ojenteli tytölle multalapiota, tuli toinen ja tarjosi toiselle sormusta, kolmaskin tuli ja yritti kolmatta pistää tikulla silmään. Ja niin tapahtui kuin oli näytetty. Tytär, jolle oli tarjottu multalapiota, pian kuoli, toinen joutui naimisiin, ja kolmas sokaisi silmänsä risussa.
Mutta kun Saunavaaran isäntä yksinään istua kykötti navetan harjalla ja odotteli pääsiäisämmiä, jo tulla jaatii nautasonni ja yrisee. Isäntä ei pelkää, istuu vain ja katsoo ja kysyy:
"Mitäs ynnä yrisee?"
Sitä ynnä yrisi, että isäntäkin sai kuulla:
"Vaari huomenna kuolee, ja minä tapethaan raviaishiin."
Vaari kuoli huomenna, ja talon sonni tapettiin.
Kupsehtivat pääsiäisvieraat navettakodassakin. Niitä odotellen emäntä illalla silitteli tuhan muuripadan alla ja heti aamulla meni katsomaan, minkälaisia jalanjälkiä oli tuhkaan jätetty. Saattoi näkyä poronkoparan polkaisu taikka lehmänsorkan sija taikka jonkun muun elukan jalan merkki. Oli jälki muuriin päin – elukat, minkä polkaisema se oli, menestyivät hyvin edelleenkin, oli ulospäin – katoamaan rupesi sen elävän suku. Näkyi tuhassa joskus pienen lapsen jalankuva – se aavisti emännälle uutusia, pieniä, aavisti tyttärellekin, sati hän oli tuhkia tasoitellut. Mutta jos tyttären tasoituksille oli polkaistu miehen jalalla, kohta itse mies asteli perässä.
Näytti pyhä pääsiäisyö tytöille peilistäkin, kuka tuleva oli, Siurumaan tytär katsoi onnenpeilhiin, peloissaan katsoi ja vapisten kuuli, kun tiuvut ja helyt soittuivat. Mutta kun viimein komea mies ajaa poukotti hevosella ja maalatulla sanilla, ja helut kuuluivat, tyttö säikähti ja lähti juoksemaan. Sama mies sitten tuli ja näppäsi.
Jo sikiötkin innostuivat, menivät illalla puurantheelle ja rakentelivat lastuista pikku kasoja, maka linnunpesiä. Aamulla taas oli heillä kiire herätä ja juosta rantteelle potkimaan lastukasat hajalle. Kuka tämän ennätti tehdä, hän kesällä löysi enimmin maalintujen pesiä ja sai herkutella niiden erinomaisilla munilla.
Oli talon emännällä toki muutakin tehtävää pääsiäisyönä kuin silitellä tuhkia taikka seisoa riihen takana naukkoja kuuntelemassa. Hänen piti petkelettä perässään vetäen kiertää koko kartano niin lujaan suojelukseen, etteivät käärmeet kesällä päässeet pihamaalle.
Valoisana kevään juhlana emännän täytyi vielä muistaa karjaansa, joka pimeässä navetassa seisoa kytrötti ja ammui, kun näki kirkkaan kevätpäivän. Pääsiäisaamuna varhain, kun kaikki vielä nukkuivat pirtissä, ja lehmätkin nukkuivat parsissaan, emäntä hiipi navettaan heinillä tukittu lehmänkello kainalossa. Virttä veisaten hän herätti navettakuntansa ja antoi kaikille kellossa käytettyjä suoloja, antoi vielä ison heinätukon. Sitten vasta, kun lehmät täyttä päätä väänsivät rehuaan, emäntä laski lehmän kaulaan sitomansa kellon kalahtelemaan.
Jo kohta pääsiäisaurinko rupesi kohoamaan jängän takarannalta, kun emäntä tulla kuuputti navetasta.
Suuri jumalanpäivä näytti oikein ilosta vavahtelevan, kohta kuin hyppivän kultaisella taivaanrannalla, ja kuusien latvat kimmelsivät kirkkaana kultana.
Ja navetasta kuului karjankellon tuttu kesäinen kalahtelu.
Emäntä pysähtyi portaille, kuunteli karjankelloa ja katseli ilosta vavahtelevaa aurinkoa – kohta itsekin vavahteli hyvästä mielestä.
Meni pääsiäinen väkevine vieraineen, ja kevät ajeli kohti korpimaita – jyrynyöt tulivat ja menivät. Kolme niitä oli, yrjö, alpertiina ja markus, jyrynöitä kaikki, kevään merkkiöitä. Jos ne kylmäsi, kylmäsi joka yö niin kauan kuin oli riekonkaan kokoinen lumiläikkä maassa. Sait ajaa poukottaa vaikka merestä mereen.
Tuli vappu, ensimmäinen kevätpäivä, tulivat peuramiehet tunturista, villipeuraa loijakat kukkuroillaan. Ja taas Sompio eli suuria aikoja, väkevän kevään yltäkylläistä riemua, kesän tulonkin riemua. Oli kyllä vielä uhkana vanha Nälkä-Erkki, josta jo talvella, hyvinä aikoina oli kuultu:
"Etköhän söisi erkinpäivänä, Nälkä-Erkkinä?"
Metsä jo hyvin elätti kansansa, vaikka Nälkä-Erkki monesti pani polvet horjumaan. Varsinkin karja sai tuntea Nälkä-Erkin läsnäolon. Jos jyrynöinä pakkanen oli hiihtonut hangilla, kyllä Nälkä-Erkki kahmi navetoissa. Oli pitkä kevät, rehut loppuivat.
Kulki kevään ja kesän rajamailla pari juhlaa, helatuorestai ja helluntai, Sompion koipiinkin osuivat. Helatuorestai oli niin kallis pyhä, ettei silloin maanruohokaan kasvanut, ja suuri oli myös helluntai. Mutta silloin sompiolaiset jo olivat täysinä pyytömiehinä kiveliöissä ja askaroivat kalavesillä, eivätkä joutaneet juuri juhlapäiviäkään pyhittämään. He vain ammuskelivat kesälintuja, laskivat lanojao jokisuliin ja soutivat Sompiojärveä ja sanoivat, minkä olivat hyviltä äijiltään kuulleet:
"Pyhä ei kiellä pyytämästä,
eikä sapatti saamasta."Ja Pokurin Antti, Isonkirjan viisas, antoi vielä lujuketta:
"Opetuslapsekkin riivithiin sapattina ihmisten peltoja."
Mutta kun joutui juhannes, silloin Sompiokin joutui juhlanpitoon.
Juhannus oli suuri kesäjuhla, jolloin päivä ajoi kiveliöitä kierrokseensa viikkomäärin, ajeli ja pani lujuketta kesälle.
Metsäperä pesi pirttinsä, löi vettä lattialle, lakaisi ja huuhtoi, että vesi meni hölisten suurista raoista lattian alle. Savupirtistä riimothiin riimaa vähemmäksi, hakoluudalla hosuttiin kattoa. Tuotiin asuntoon vielä metsän hyvää hajua: koivujen pihkalehtiä ja kuusien hakotuppuja lattialle, seinien vieriin ja pöydän alle – pirtti tuoksui metsälle ja kesälle.
Tuntui, että juhla oli, kun oli pesty pirtti ja pirtissä hyvänhaju. Mutta vielä enemmän tuntui juhlapäivältä, kun pöytä oli täynnä syötävää – Sompiojärven verestä kalaa, kotoista kesävoita, vielä viiliä ja leipäjuustoa taikka juustokeittoa. Leipäjuustot ja juustokeitot olivat kotokummun juustoa, mutta oli pöydällä usein juustoa metsällistä, Oli oikein rukatuksella käyty jokirannoilla uuttuja myöten, keräten sotkan ja uivelon munia. Ja niitä kun rikottiin maitopataan, saatiin mainio munajuusto, parempi kuin mikään kotijuusto.
Toiset sompiolaiset soutivat ja astelivat juhannuskirkolle kumartamaan taivaan Herraa, kirkonperälläkin kävivät. Toiset istuivat kotipöydässä kotoisilla aterioilla, ja sitten kuuntelivat, kun juhannuksen ja kesän suuri henki liikkui erämaissa.
Yötöntä kesäyötä valvoen menivät nuoret, oli joukossa vanhoja äijiäkin, metsään juhannespalolle, jonnekin Raksanakummulle, Jänesvaaraan taikka Hakotörmälle. Otettiin pata matkaan, tehtiin risuista tuli, ammuttiin kesälintuja, keitettiin ja syötiin ja pidettiin isoa elämää. Oli kesäjuhlan kesäinen yö, vaikka päivä katselikin Nattasten takaa sekä Saariselän huipuilta.
Vanhan vanhojen kesäjuhlan viettoja ei juhannespalo kumminkaan liene ollut.
Juhannuspäivä valvoi kesäisen yön, ja koko kyläkumpu valvoi. Valvoi myös vanha Korvasen äiji, yksinään istua kykötti aamuun saakka, jottei sitten kesällä liikoja nukuttaisi. Mutta kun yön valvonut äiji istahti aterialle, jo nukahti ja kuukahti – heräsi toki, kun pää paukahti kiukaan kylkeen.
Kiermunkivaaran vanhanvanha ämmikin valvoi ja huuteli pirtinikkunasta tyhjälle:
"Tuuva orhisia varsoja,
lehmäsiä vasikoija
ja uuhisia karitsoija!"Tyhjälle ämmi huuteli, täysi kesä toi, mitä hän toivoi, Sompion kesä oli suuressa nousun hengessä. Kesän ensimmäiset kukat heloittivat, pihkalehti uhkui väkevää tuoksua, ja koko luomakunta eli valtavassa luomisen riemussa, koko erämaa oli täynnä ilolaulua ja elämän virttä.
Juhannus oli yöttömän kesäpäivän juhla, mutta varsinkin nuorten juhla.
Hiljainen juhannusyö kutsui, ja kempit tyttäret hiipivät tietelemään elämänsä vaellusta. Salaisin puolin he astelivat viljapellon vierille sitelemään juhannessolmia oljenkorsiin, sitoivat punaisen, mustan, viheriäisen ja valkoisen langanpalasen. Joka langalla oli oma tehtävänsä. Punainen sanoi iloa, musta murhetta, viheriäinen naimista ja valkoinen kuolemaa. Mikä korsi kolmena päivänä oli kasvanut pisimmäksi, sitä tapahtui, jumalanvilja puhui todet. Astelivat tyttäret jängän laitaan, jokirantaan, nykäisivät luhtaheinää kuusin, kahdeksin korsin ja sitoivat umpimähkään niitä päistään parittain yhteen ja sanoivat:
"Tulkoon syytä myöten,
muttei maailman mieltä myöten!"Jos sitomaa avattaessa korret sattuivat samaan suureen raiphaan, niin ne onnensuittet olivat ja onnea ajoivat.
Muutamat tyttäret taas alkosen alastomina, ei yhtä jumalanlankaa peittona, juoksuttivat seulalla vettä kaivolta saunan kiukaalle taikka jonkin läheisen huoneen kolmanteen seinähirteen. Seula vuoti sataisin silmin, kiire oli, juosta piti, esillä olivat elämän asiat. Kun sait kiukaan taikka seinähirren kastelluksi, jo tuli vastaasi, ken sinulle tuleva oli.
Lokan tyttäret etsivät omaansa onnenpeilistä niinkuin pääsiäisyönäkin.
Eikä onnenpeilin kuva ollutkaan häipyvä kuvahainen, eivätkä seulan salaiset vesipisarat olleet valuneet hukkaan, eivät myös solmukorret turhaan versoneet viheriää ja punaista – onnensuitsilla kohta kaikki ajoivat.
Jo tuli aivan elävä mielipoika – tyttö aitanlakassa makasi ja valvoi, Aitanovi pikkuisen kopsahti ja kapsahti, jo hiljaa narahti ja taas kapsahti, meni kiinni.
Nuori Sompio oli löytänyt omansa.
Taisivat pyhät ja suuret juhlapäivät olla varsin sitä varten, että Korpilapin nuoret raskaan arkityönsä lomassa saisivat hetkisen viettää Herran sapattia, etsiä omaansa ja löytää.
Kyllä heitä löytyi – tyttäriä. Kotikummulla heitä oli sekä muissa Luiron kylissä, metsienkin piiloissa lappien turvekömmänöissä, ja kirkkomatkoilla sai heitä tavata oikein tokittain. Oli tytärväkeä kiveliöissä, monennäköistä jumalanluomaa. Toiset olivat sieviä ja hoikkaisia kuin soppahaarukoita, toiset taas paksuja takatyvisiä mätkänputkuja. Oli nuoria punaverisiä leppanoita, näkyisiä ja kemppejä, oli myös vanhoja kaulalihoja, lätykärsiä. Sait heitä katsella ja sitten mennä ottamaan, piiloon juoksivat, sati heitä puhemiehen kanssa lähestyit. Korvasen Soppa-Eeva ruukalsi kellariin, kun Lokan Antti saapui sormuksineen ja silkkihuiveineen, äiti sai ruveta Antin kanssa häntä kiskomaan esiin. Suikin Elli karisti metsään, kun Mutenian Hannu, oikein raavas mies, joka oli lähtenyt "Kopsusjoen päälle tuomishiin luokkapuihin", sukelsi naimamiehenä Kopsusjoen turvekotaan. Vasta, kun Hannu oli poistunut, Elli palasi ja puhalsi:
"Mihinkä se pirunnäköinen poika on mennyt?"
Mitä lienevät naimamiehet katsotuiltaan sitten kysyneet, mutta Pokurin Riita-Stiinalta, maahan kiinnitetyltä Ara-Pekan tyttäreltä, Pikku-Antti tieteli:
"Onkos sulla ollut kiusaa miehestä?"
Lieneekö kiusaa ollut, ainakin naimamiehiä oli maanperillisellä ollut. Korvasen Olli oli käynyt kysymässä ja Värriön Heikki. Mutta Hannu-äijä, kasvatusisä, oli tokaissut toiselle: "En anna tytärtä – laiska ja kiiltävän köyhä!" ja toiselle: "En anna – visu ja vihainen!"
Pyhäisinä aikoina oli näitä, suuria elämän kysymyksiä, hyvä panna tienkeinolle.
Juhannuksen jälkeen juti pitkä raito kesäpyhiä, tavallisia pyhäpäiviä, jotka hiljalleen nulkkasivat syksyä kohden. Vain joku vanha merkkipäivä sattui taipaleelle. Tuli pietari, toi sääsken, käväisi jaako, ajoi metsäperäläisen jänkäniitylle, laari joutui hallaa huokuen, ja viimein asteli perttuli kääntäen kesän syksynpuoleksi. Syksyinen ristinpäivä soudatti koko Sompion kiiskismarkkinoille, tuli sitten mikkeli, antoi pyhän syömiset ja meni.
Syksyisiä merkkipäiviä oli myös sonnan veätyspäivä, joka ajeli ensimmäisillä keleillä, ennen kylmää kieränaikaa. Silloin kesätunkio siirrettiin pellolle. Sontalatja oli reessä kukkurapäänä – taikka poron perässä loijakka –, ja se tyhjennettiin aina paikkaansa pitkin peltoa. Koko päivä aherrettiin tunkion kimpussa, ja illalla saatiin selvästä jumalanviljasta keitetty tunkiopuuro.
Oli harmaa syksy, puut olivat paljaalla varvalla, vesilätäköt jäänhileessä, ja maa kopisi kuuraisena.
Mutta syksyn harmauteen kohosi pyhäinmiesten päivä, vanhanvanhojen kaikkein suurin juhla, kekri, verremys joulustakin.
Suuri kekri vaati, ja Sompio vaati, että silloin piti olla pöydässä kaikkein parhaat purukset. Vanhat pyytömiehet kyllä raahasivat kekrikseen metsästä villipeuran, mutta kekri oli kumminkin kuin karjanjuhla. Silloin elettiin etupäässä navettakunnan eväillä. Karjanpinta ja karjanvilja oli kekripöydän parhainta.
Jo ennen kekriä katsottiin ja erotettiin kekrilammas, mitä suurimusta salvaa oli – salvettu jaara oli sompiolaisen salvu. Eri karsinassa elukka sai asustella ja syödä minkä jaksoi, lehtiä, heiniä, moskaa ja muuta, niin ettei hänessä kohta tuntunut luuta muualla kuin otsassa. Salvu oli sukkelasti muuttanut saamansa purukset jaloksi pinnaksi.
Kekriaamuna noustiin niin varhain, että ennätettiin syödä jopa kahdet kerrat ennen päivännousua. Heti aamutoheroon, kun oli silmät saatu auki ja pimeän pirtin kiukaaseen tulenvalo, sompiolaisen sydän kaipasi syömistä. Pisteltiin viiliä, leipää ja suolakalaa, ja sitten jo taas päivänkoitossa uunissa paistettua makkaraa taikka talkkunapuuroa.
Moni sompiolainen pintamaha kumminkin kaipasi aamupimeäänsä juustokeittoa, ja pian saikin. Pantiin verestä maitoa pataan lämmähtämään ja läikähdytettiin talteen otetusta, vasta syntyneen vasikan makosesta juoksutetta, ja maito paikalla jymähti. Juustonjymähdys viileskeltiin kappaleiksi ja taas keitettiin. Suurina möykkyinä keitos mölkkerehti padan täyteisenä, isolla kauhalla sitä ammennettiin leveään pahkamaljaan.
Siinä oli erämaalle ensimmäinen kekrikeitto, parasta karjanviljaa eholla, ottaa jokaisen, minkä aamutuima vaati. Oli hyvässä talossa kahdenlaista kekrileipää, oli rieskaa ja kuumanveenleipää, oli vielä voita leivälle ja Sompiojärven suolakalaa. Kelpasi käydä pöydän ääressä toisenkin kerran pitkänä aamupuhteena.
Kiveliön pirtissä oli oikea kekriaamun tuntu, tuli tohisi ja leiskahteli kiukaassa, savu puhaltui torven täyteisenä taivaalle. Naapurienkin kattoharjoilta kohosi kuin uhrisavu.
Ja idässä sarasteli suuri aamu.
Kohta saatiin kekrilammas uuniin. Jo eilen, aattolauantaina, se oli keitetty, mutta itse kekrinä se piti paistettaman. Pantiin raajottu lammas suureen paistinpannuun, pantiin sekaan voita ja naurista, ja lykättiin kuumaan uuniin. Siinä sompiolaisen lihava kekripaisti kohta kärisi ja uiskenteli aivan rasvan upissa. Käry täytti pirtin, se oli kekrin ihanaa tuoksua, se nousi taivaalle kuin otollinen lepytyshaju.
Keitetty ja paistettu salvu joutui puolipäivän syömisiksi, ja Sompio istui kuin suurella uhriaterialla nauttien kekrilampaansa lihavuutta. Kylläisinä noustiin pöydästä, renkipojat söivät joskus itsensä kipeiksi. Kelujärven renki sai niin kyllänsä kuuta ja lihaa, ettei vuosikausiin halunnut niitä nähdäkään.
Vanhat vaarit vielä ryyppäsivät viinaa. Sitä oli omissa vaskihattuisissa vaskipannuissa keitetty, ja se oli vaarien parhainta kekriä. Ja suuri kekri oli vaareista kuin kirkkojuhla, parempikin.
Karjankello oli navetassa kalahdellut pitkin syksyä muistellen mennyttä suvea. Kesä viipyi vielä navetassa, vaikka ulkona jo usein temmelsi talvinen lumipyräkkä. Mutta kekriaamuna emäntä otti kellon lehmän kaulasta, pani siihen heiniä ja suoloja, kaivoi vielä samaan joukkoon vaikkoa joka lehmän korvasta ja vei kellon aittansa piiloihin. Ei kukaan sivullinen saanut kelloa nähdä, olisi pian korttanut.
Kesä oli lähtenyt navetasta, karjakansan vuosi oli päättynyt.
Kekri oli kesän päätös ja navettakunnan vuoden päätös. Oli se vielä palkollisten vuoden päätös.
Pitkän ja ankaran vuoden olivat rengit ja piiat ahertaneet vieraan töitä ja saaneet vuosineuvot sekä rahaa muutamia kymmeniä markkoja, ja vieras talo oli tullut kohta kuin kodiksi. Tuli kekri, toi römppäviikon, ja palkollinenkin sai taas vähän aikaa olla omana isäntänään. Hän lähti talosta vapaana eläjänä, kyrsäjuusto ja leipä kainalossa. Mikäpä oli hätänä nuoren ihmisen, kun oli omat eväät ja oli rahaakin. Kelpasi taas elää. Sodankylä, Sattanen ja muut römppäsivät täyttä päätä, tanssasivat ja remusivat, Sompio ei kuin kylästeli. Riesto vähän yritteli maka tanssata, kun vanha Erkki kituutti viuluansa ja rallatteli jotakin harmaasta kaakkurilinnusta. Mutenian äijä puhalteli ja pelaili puutorvella, toiset hyppivät lattialla ja rallittivat. Tapion ukko ja vanha Anttikin jo riehaantuivat samaan rymyyn.
Kun kerran kekri oli!
Kekri meni, syksyn suuri juhla. Alkoi palveluskansan uusi vuosi, alkoi uusi vuosi karjallekin sekä myös vanhalle Sompiolle. Se rupesi nousemaan kovana talvena yhä pitenevien öitten ajamana.
Mutta karjalle oli uusi vuosi kamala. Talvinen Korpilappi tarvitsi kuuta ja lihaa, roukoja sekä turkiksia, vielä vuotakenkiä ja vuottoraippoja. Monen lampaan nahka ajautui peithoon ja jiekiön terään, monen lehmän ja nautasonnin vuota parkkitynnyriin ja vinnarhiin. Kekrilammas oli esikoisena joutunut juhla-ateriaksi, ja sitten kohta korjathiin, teurastettiin, muita lampaita sekä vielä, kun tuli kieränaika, nautakarjaa. Kirveellä vain iskettiin kiljasilmään, ja niin meni elukka, ettei värähtänytkään, punaisen puhalsi alle asetettuun astiaan. Sitten kurento nyljettiin jaloista alkaen, eikä saanut nahan karvapuoli koskettaa lihaa – pilalle meni liha, jos koski, Luiron Simo pisti kirveen terän kaatuneen nautaelukan suuhun ja sanoi:
"Pehmiämmät lihat tullee, ei tartte niin paljo keittää."
Sompio korjasi vuodentuloansa, korjasi elukan toisensa jälkeen sen kuin karjassa oli ottamista.
Tämä oli erämaan eläjälle mieluista aikaa. Korven pirtissä oli melkein kuin juhlapäivä, milloin oli korjauspäivä. Pöydässä oli lihaa ja pintaa, rasvainen selkäkappale saatiin heti iltakeitoksi. Uuni lieskasi, ja lihapata höyrysi liedellä, lusikalla lykättiin veritaikinaa suolenmutkaan makkaraksi, ja oli
"Kaksi päätä makkarassa,
tikku päässä kummassakin."Paistettiin punasrieskaa ja keitettiin kampsuja. Oli käsillä syämyksiä, satakertasia, kuninkhaanlakkeja, sisuskuita, vattanahkoja, suolia – jo oli elättävää tuoreen tuoksua. Jos naapuri sattui tulemaan samhaan liithoon, ei tyhjin suin lähtenyt.
Vinnariin joutui nautaelävän nahka, mutta kaikki muu upposi sompiolaisen nahkoihin. Kalutut luutkin kelpasivat. Ne koottiin koppaan aitan loukkoon, sitten korvennettiin niistä väkevä liemi, ja liemeen keitettiin luja puuro.
Syystalven päivä ajeli eteläpuolen taivasta, lyhennellen aina kiertoansa ja ajaen yhä matalamman kaarron. Sompio kiipesi nousevan talven rintaa, ja pyhäpäivät jutivat viikko viikolta. Tuomiosunnuntai tuli, mutta Korpilappi ei lähtenyt kirkkoon kuulemaan tuomiopasuunan jylinää. Se kuunteli vain, kun Rieston Mikko lukea poukutti kovia tuomion sanoja virsikirjasta taikka Mutenian Hannu Rankan postillasta. Totiseksi meni monen myrryksen mieli, ja pää painui alas, vakavina kuuntelivat Mätkät ja Marrut sekä Tupitsa-akkakin.
Synkkänä syksytalvena oli taas kohta kuin merkkipäivä, kun joutui kaijanpäivä. Silloin keitettiin iso padallinen syksyllä korjattaessa talletettuja lampaanpäitä. Oli vanhoille sanottu:
"Kaijanpäivänä pääkeitto,
kynttilänä kynsikeitto."Kaijanpäivä oli lammasten juhlapäivä – ainakin niihin aikoihin kerittiin syysvilla, kierävilla. Ja keritsijäemäntä muisti lampaan toivomuksen:
"Älä keri tyynyjäni,
älä kultaruunuani,
ei alipuolta polvia,
niin kerittijän villoissa piän
ja verassa vaatetan."Ja karitsan liemenet piti keritä aivan mykkänä, sitten karitsasta kasusi siivo lammas. Piti vielä heittää ristiluille tuulivilla, jotta emä sitä haistellen tuntisi omansa.
Mutta jos lammasparvi alkoi paneutua kovin jaaraiseksi, emäntä kantoi kerittävän puhaltamat papenot helmassaan lammaskarsinaan – jo muuttui suku, uuhia tuli.
Pääsi Sompio tuomiopäivästä, söi lampaanpäitä kaijanpäivänä, jo rupesi joulu lähestymään. Talven pimeimmästä perästä se jo kauas häämöitti suurena salaperäisenä vaeltajana. Se saapui kaamosaikana, pisimmän yön tietämissä, silloin kuin päivä oli piilossa.
Mutta suuri juhla se oli, pyhittää piti ja varata piti. Hyvät syötävät se antoi, vielä kirkossa käytti kohta koko Korpilapin.
Jo syksyllä, kun eläviä korjattiin, otettiin talit talteen. Kesäpäivät ja aapaheinät olivat niitä kasvattaneet – jouluvaloiksi ne joutuivat. Pojat saivat niitä survoa ja vasaroida talikaarassa, emäntä niitä keitti ja valutteli vanhan säkin lävitse – jo viimein veteli kirnusta pitkiä kellertäviä kynttilöitä. Pojat saivat talien lopuista kastaa tuhrailla pieniä talikynttilöitä.
Vanha tuomas ajeli joulun edellä metsäperillekin ja toi villipeurojen maille joulurauhat. Loppiaiseen asti niiden piti kestää. Se oli ankara aika. Silloin ei saanut vääntää vitsaa, ei vittaperhäistä, ei savirikkoa, ei muutakaan, eikä punoa nuoraa, ei myös kehrätä. Ei hengen edestä saanut joulurauhoissa tehdä mitään pyörivää syntiä. Sati kehräsit taikka väänsit, lampaat kesällä tulivat pyörivhään tauihiin ja kehräsivät itsensä heiniin ja risuihin, varsin vielä lapsetkin voivat tulla niin hulluiksi, että vain käärivät villoja peukaloihinsa, tuskin osasivat kaivoa kiertää ja valkeaa välttää. Ainakin Riesto sanoi sellaisesta kotihoidosta:
"Se on joulurauhoissa kehrännyt, kun on äpärheet niin hulluja."
Mutta Lokan emäntä oli nähnyt kohta kummemman kumman: minkäväristä lankaa jäi rukinrullaan joulurauhoiksi, sitä lajia lampaita sikisi. Emäntä jätti rullaan harmaata lankaa – harmaita kaikki kevään karitsat.
Entiset vanhat eivät pesseet pirttiä muuta kuin kerran vuodessa, juhannukseksi vain, ei kekriksikään eikä jouluksi. Syksyllä ja talvella, kun oli pimeä aika, ei juuri pesu näkynyt. Mutta sitten jo ruvettiin pesemään, tuotiin vielä olkia taikka heiniä lattialle.
Ja vanhanvanhat olivat laittaneet joulupirtin kattoon oljista sidotun himmelin, olivatpa jotkut ripustaneet orteen päreristin, johon olivat sonnustaneet kynttilöitä.
Jouluaattona, jo ennenkin, parhaissa joulurauhoissa, poikasikiöiden piti hakata joulupuita, raahata niitä kelkalla ja kantaa pirttiin. Oli kolme, neljä joulunpyhää, piti kasata pirtti kohta puolilleen polttopuuta. Ei saanut jouluna puita kanniskella.
Ei eletty jouluna niin suuresti kuin kekrinä. Voiliiningit kyllä annettiin jokaiselle sekä selvät ruisleivät. Poronkontti ja lihavamus poronselkä oli parhainta syötävää joulupöydällä, oli vanhoilla myös villipeuraa.
Ulkona oli pimeää ja pakkasta, mutta pirtissä lämmintä ja valoisaa. Iso, tervaa tihkuva kantovalkea loimotti piisissä, pöydällä tuikkivat kynttilät. Ja katon päreristikko oli kuin kirkon kynttiläkruunu. Siinä taisi piileskellä itse joulu, niin kirkkaana ja pyhännäköisenä se loisti ja lepatti.
Joulusaunassa oli käyty, oli mieluista istua piisin lämpöisessä loimotuksessa.
Ja vanhat äijät kävivät viinaottinkinsa vieressä, nappasivat pienen kuksallisen omakeittoista jouluviljaa, ähkäisivät ja rupesivat laulamaan:
"Jouluna Jumala syntyi,
paras poika pakkasella..."Eivät vaarit metuloineet, lauloivat vain ja veisasivat jouluvirttä. Harmaa parta järisi, ja pitkä tukka leuhotti hartioilla kovana ja karkeana takkuna. Kontioita kohta olivat, vanhat karhunpesien kaivajat, mörisivätkin kuin kontiot karhakistossa – jouluvirttä maka puhalsivat Petleheemin piltistä.
Jouluyön pimeydessä taas olivat näkymättömät jutamassa. Hyvin ne voivatkin liikkua, ei ollut paljon päivästä tietoa, harmaata hämärää vain. Kuului niitä, jos meni riihen taikka vanhan tollan taakse odottelemaan, Rieston vanha Jaako seisoskeli riihen takana kuunnellen asioita Itäisenmaan suurilta syntymäsijoilta. Joulutontta niitä taisi haastella, niin että Jaako saattoi pirttiin palattuaan muistella:
"Taas oli tontat menossa Herooteksen tykö ja tietäjät Ristuksen tykö."
Joulupäivänä ei saanut käydä kyliä, piti istuskella kotona ja lukea jumalansanaa. Mutta tapaninpäivänä jo kyllä sai mennä, mihin vain, ei ollut synti. Ja mentiin. Ajettiin porolla naapurikyliin sukulaisiin ja tuttaviin. Riestolaiset laukottivat edestakaisin Riestonkummun ja Kuukkelinmaan väliä, neljänneksen taivalta. Se oli Rieston tapaninajoa.
Kotikylät näin viettivät joulua ja ajelivat tapania silloin, kun muu väki oli joulukirkossa.
Oli jo koko ajoa, kun Sompion korpi juti Sodankylän kirkolle, omalle kirkolleen – toistakymmentä peninkulmaa sai ahkiossa istua ja ajaa nulkutella.
Tuli jo ennen tuomaanpäivää kysymys:
"Kuka lähtee joulukirkhoon? Montako poroa pittää tuuva?"
Oli toisinaan lähtijää, niin että hädin tuskin jäi kotiin saunpitäjää. Piika useinkin sai jäädä sauta pitämhään ja karjaa hoitamaan, renki hevosta ruokkimaan sekä pahaisimmat perilliset ynnä ikäloppu äiji ja ämmi ruokamiehiksi. Korvasen Sammuun jäi joskus vain pahainen Tehvaani Kustun kanssa.
Oli pitkä matka. Tuomas-äijä jo pani peräkylät taipaleelle, tuomaan iltana piti olla Lokassa. Sinne kokoontui koko peräkorpi Kopsusjoen lappeja myöten. Antin talossa vietettiin yökausi, ja aamulla taas lähdettiin jutamaan kohti Tanhuaa, Lokka samassa matkassa.
Koko Sompio oli tienkeinolla. Pitkä raito, kohta kymmeniä poroja nulkkasi pitkin joulukuun hankia. Oli valittu parhaat härät kirkkoajokkaiksi, Korvasen Matilla oli oikein vasittu joulukirkkoajokas. Ja eväslaukku oli ahkion keulassa, laukussa kellä mitäkin: juustoa, voita, kalaa, poronlihaa, linnuntäkkää, villipeuraa. Vanhoilla äijillä oli vielä viinapullo ja sarvenkiirasta kaverrettu ryyppykuksa.
Ja matkassa oli kotoinen pirtin tuoksu.
Sati sattui olemaan tyhjänkuun aika, asui erämaassa suuri yö, vain lyhyt hämärä oli päivänä kahden pimeän välissä. Kirkkomiehet ajaa kuuputtivat kuin tyhjäläiset – joulutontat taisivat mennä kähmiä Itäiselle maalle Heroodeksen tykö. Outo kahina kuului, läähättäminen ja koparain kopse ja kellojen jäinen kalina. Mutta ei juuri mitään näkynyt. Jängillä vain ja rämiöillä kumarteli ja viittoili kaikenhaamuisia käkkyröitä – kaikki samoja tyhjäläisiä.
Mutta kun täysikuu ajeli suurta taivaankeinoa, Sompio oikein iloissaan lasketteli suuria aapakeinoja – kuvahaisetkin keikkuen ja kilvaten pysyttelivät rinnalla. Oli kylliksi valoa kaamosajalle ja päivättömän korven eläjälle. Rieston Mikko, Korvasen Sammu ja Lokan Antti, joilla oli verremykset härät, ajelivat edellä kuin Itäisenmaan viisaat kohti Petleheemin tähteä. Taikka jutivat äijät kuin Mooses ja Aaron johdatellen kansaansa läpi synkeän Siinainkorven kohti Luvattuamaata – edessä etelän taivaalla tuntui kaukaisen päivän heikkoa kajotusta.
Illaksi ennätettiin Tanhuaan, ja siellä kirkkomiesten joukko yhä lisääntyi. Idästä ajoivat keminkyläläiset Marttia, Saukoskea, Kuoskua ja Nousua myöten, vielä Värriön Heikki ja Seita-Mikko tulivat samassa matkassa. Kirkkovöissä, kelloissa ja tiuvuissa helisivät heidänkin poronsa, ja pitkin yötä tuli Tanhuaan raitoa raidon jälkeen.
Joulukynttilät kutsuivat kaikkia, Petleheemin tähti pilkoitti peräkorpiin asti, ja erämaa purki kirkkopeskistä kansaansa. Rannattomissa kiveliöissä taisi olla eläjiä kuinka paljon hyvänsä, kristikansaa villipeurojen ja kontioiden naapureina – kuka heitä tiesikään, suuria kairoja?
Tanhuan Vilhemin talo, entinen Aapu-äijän koti, Luiron törmällä, oli pian kirkkovieraita niin täynnä, että melkein seinät sujuivat, kartano oli täynnä ahkioita ja lähimetsä poroja.
Ja heillä oli sijaa majassa.
Vilhemi piti oikeaa järjestystä ja sanoi:
"Kaunimukset tyttäret saavat mennä tuphaan nukkumhaan."
Kaunimukset menivät. Ja parhaat pojat painelivat perässä, vaikk'ei heitä sanallisesti kutsuttukaan. Parittain tuvassa maattiin, minkä lattialle mahtui. Se oli kirkkomatkojen vanha tapa.
Mutta toiset tyttäret ja pojat sekä vanhat miehet ja vaimot makasivat isännän ja emännän kanssa pirtissä lattian täydeltä. Kantovalkea loimotti piisissä, ja taas päretuli antoi näköä. Kohta koko yö saarnattiin ja muisteltiin kiveliön asioita, eikä vieraalle selkää käännetty. Oli erämaalaisella muistelemista, kun jälleen pitkästä aikaa satuttiin pitkälleen samoille lattiapalkeille.
Ainakin sadan poron raito lähti aamulla ajelemaan poikki kairan Kiurujärven, Kelujärven ja Siurumaan kautta kohti kirkonkylää. Jo illalla sieltä tulet vilkkuivat.
Kiveliöitten kirkkokansalla oli kirkonkylässä omat asentotalonsa. Keminkyläläiset asustelivat Muuperilla ja keittivät suurella padalla poronlihaa, eväinä sitä oli. Mutenialaisten lihapata kiehui Hannulassa, mutta riestolaiset, lokkalaiset ja korvaset pitivät majaansa Laurissa. Siellä heitä olikin aika joukko. Aapu-isäntä seisoskeli portailla, katseli vilisevää kartanoa ja sanoi:
"Sompiolaisia on kartano täynnä kun hiiriä."
Ja joka joulupäivä oli heitä sekä muuta erämaata temppeli täynnä, peski peskiä kihnutti. Oli kirkossa kopinaa ja kahinaa, harmaata huurua ja kynttiläin lepatusta. Mutta yli kaiken kaikui sanoma Petleheemin suuresta ihmeestä, enkeleistä ja taivaan kirkkaudesta sekä köyhistä paimenista, jotka öisellä kentällä vartioitsivat laumaansa ja saivat nähdä taivaallisen sotakansan sekä kuulla ihmeellistä laulua.
Sompiolaisetkin olivat usein raitioineet porojansa jouluyönä, kun pohjoisen äärillä loimotti taivaan kirkkaus ja valaisi suurta erämaata, ja kirkkaudesta välkähteli kuin enkeleitten siipiä ja valkoisia verhoja – taisi kohta jotakin kuulua.
Iltapuolin metsäperäläiset ajelivat ympäri kirkonkylää, kävivät väärtiensä luona ja kävivät polvareilta ostamassa tupakkaa ja minkä mitäkin. Vain parilla kirkonkylän isännällä oli jonkinlaista kaupantuherrusta.
Sitten jälleen oli pitkä matka kohti pimeää kotikorpea. Kolme päivää taas saatiin ajella nulkkaa-tolvaa, ennenkuin oltiin Sompion kummuilla. Siellä savunpitäjät kohta ikävissään odottelivat.
Mutta joulurauhoja yhä kesti.
Joulurauhoissa ei suurin tehty töitä, eivät miehetkään lähteneet pyytöretkille, pyytöneuvoja vain korjailivat pirtissä. Iltasin istuskeltiin ja aherreltiin piisitulen ääressä. Siinä oli, tulen paisteessa, hyvä oleskella, siihen vieraskin ja kylänmies istahti, kun tuli taloon. Siinä oli hyvä haastella pyytöasioista ja kylän asioista, siinä parhaiten muisteluksiakin saarnattiin.
Mutta sikiöt eivät saaneet kärvästää piisin edessä silloin, kun vieras oli pirtissä, nurkkapuoliin saivat siirtyä. Äiti heilutteli pienintänsä karsinapuolen orren kopassa ja lauloi:
"Soutaa tässä lasta kaksi,
tule Iesus kolmanneksi,
Neittyt Maria neljänneksi,
isä viisas viijenneksi,
äiti kulta kuuvenneksi,
setä-vaari seittemänneksi,
ystäväni yheksänneksi,
kylänmiehet kymmeneksi."Tuli kohta uusivuosi, ja Korvasen Pekan ajanluvussa vaihtui sunnuntaipuustain.
Silloin, uuttavuotta vasten yöllä, Korpilappi valoi tinoja. Naapureitakin saattoi kokoontua samaan pirttiin piisitulen ympärille, ja sula kauhallinen aina vähän päästä pörähti kylmään vesiastiaan. Rieston tietäjä-Jaako oli parhaana poovarina saarnaamassa tinan salaisuuksia. Jaako otti valoksen käteensä, käänteli sitä ja katseli joka puolelta. Se oli väliin kuin karhu, väliin taas kuin ihminen taikka jokin muu elävä, joskus kuin kruunu taikka jokin muu kappale. Ja niin kävi kuin Jaako sanoi. Karhu nousi vesiastiasta – sait karhun, peura nousi – peuran sait, meni kaikki ryyniläjäksi – kuolema tuli. Talven Heikille nousi kuin ihminen lapsi sylissä, kontion näköinen oli. Poovari sanoi:
"Lähet methään Erkin kanssa, karhun saatte ja vielä penikan."
Ja niin myös tapahtui. Miehet menivät metsään, löysivät karhunpesän ja saivat emäkontion penikkoineen.
Tuli vielä viimeiseksi loppiainen. Itäisenmaan viisaat olivat päässeet Petleheemiin, ja joulutontat joutuneet Heroodeksen tykö.
Ja siinä oli joulun loppu, joulurauhojenkin loppu. Piti kaiken lopuksi saada vielä rasvaiset suupalat. Joulu päättyi lihavaan poronselkään taikka villipeuran pintaan.
Alkoi jälleen sama pitkä ja kylmä kevättalven lasketteleminen, samat pyhäpäivien ja voinokareitten katkomat arkiviikot – sama iankaikkinen vuosikierto kesänpuolin ja talvenpuolin, Sompion kyläkumpujen ja erämaitten loputon elämänvaellus.
Kontiot, villipeurat, Sompiojärvet, tunturit, aapamaat, heinäjängät, tuhatmutkainen Luiro – tallella olivat kaikki. Samat kamppailut heidän kanssaan sukupolvesta sukupolveen. Rannaton erämaa asuinmaana, pyhät Nattaset pohjoisen äärillä, sininen taivas kattona.
Tämä oli sompiolaisen suurta korpivaellusta, joka itse kunkin vuorolla päättyi samaan luvattuun maahan – vanhan kirkon vierille suureen lepoon.
Ja tämä oli pitkän raatamisen päätös ja tulos: Pieni pälvi suuressa erämaassa, hiljainen leposija siunatussa temppelitörmässä.
Outoja sanoja.
aapa = suuri puuton suo.
aappa = voima, väki. "Sillä ei ole paljo aappaa", sanotaan heikosta miehestä.
ahmajäsen = poron takajalan jäsen, johon ahma poron kimppuun hyökätessään tarttuu kiinni ja katkaisee jalan. Poromiehet "päästävät" jalan vähän alempaa ja nauravat taitamattomalle, joka yrittää katkaista ahmajäsenestä.
airokas = nuottaveneen soutajapoika t. -tyttö.
airollinen = airokas.
akantakku, akantukka = notkea heinä, hieno lisupilli, joka kasvaa jokirannoissa kuivaperillä mailla.
alakontti = poron (ja peuran) jalan alin kontti, koparaan liittyvä. Myös: ohutluu.
alankoyö = pimeä yö, syksy-yö.
aro = matala maa, joka ennen on ollut jokena ja sitten maatunut ja ruvennut heinää kasvamaan, heinäjänkäpilkka jokiautton sivulla.
aukipää, aukipää vaara = paljaslakinen vaara.
autto = kuusta, pajua ja koivua kasvava matalahko metsämaa.
auvakko = aukea paikka metsässä, myös: auvakkomaa.
hanho = kaksikorvainen pahkamalja.
harmaja = kirnupiimä.
hiirikontti = linnun reisikontti. Hiiri syö linnusta sen kaikkein ensimmäiseksi.
hirvas = urosporo ja -peura.
hongistua = puu karistaa kuorensa ja harmaantuu. Kantokin ja patsas saattaa hongistua.
hongittua = harmaantua, vaaleta. Heinä rupeaa hongittumaan, kun alkaa vaaleta.
honkautua = harmaantua, kovettua. Lihat, jos ovat kovin kauan parvassa, honkautuvat. Täyteen kasvuun joutunut heinä myös rupeaa honkautumaan.
huonomus = huonoin. Samoin: isomus, suurimus, pienemys jne. Lapinkielestä saatu laatusanan käyttö.
hurrikas = ensikertalainen jollakin seudulla, ennen kokematon.
hurstirakut = hurstihousut.
hymälä = arvoitus.
hörhöläinen = herhiläinen.
Immel = Jumala.
itkettäjä = näkymätön paha, joka kiusaa ja itkettää lasta.
jaara = pässi.
jalkatanttari = jalkalapsi, haukkuen sanottuna.
jiekiö = turkisnahkojen pehmitysase. Siinä kalikkaan poikittain kiinnitetty S:n muotoinen, molemmista päistään terävä rauta.
jokos = syvälle lumeen tallautunut polku, porojen polkema. On ajettu ahkiollakin. Eksynyt saattaa metsässä kiertyä omille jokkohilleen.
jorva = peräpuoli, saparon puoli.
jorvakontti = reisikontti.
juomasuoli = juoksutusmaha, tunka.
juonto = jono.
juovatella, juovattaa = seurata jälkiä, kulkea perässä.
jura = liikkumaton, elävästä olennosta sanottuna. Mennä juraan = asettua liikkumattomaksi paikoilleen.
jurmu = syvä jokimutka, jossa vesi kiertää, jurmuaa.
jurmuta = ks. jurmu.
jutaa = kulkea, ajaa. Lappalainen jutaa, kun liikkuu poroineen paikasta toiseen.
juto = ajoporo, vetojuhta.
jyrhämä = syvä musta jokimutka.
jyrkynäinen = vankka miehenalku t. mies, luonnoltaan jyrkkä, itsekseen olija.
jänkä = puuta kasvava suo.
jänkälintu = jängillä asustava lintu, kahlaaja.
järniäinen = järripeippo.
kaakaste = ahkion keulassa kohta, johon pohjaliisteet kiinnitetään kaakastesuonella, vielä kiilataan lujasti.
kaakastesuoni = poron jaloissa kaikkein lujimmat suonet.
kaalo = kylmä, viileä.
kaamosaika = sydäntalven auringoton aika.
kaara = kovertaen tehty matala puukaukalo.
kaaristaa = kiinnittää nuoralla, kaaristeella, tavaroita ahkioon t. veturiin.
kaariste = nuora, jolla tavarat sidotaan ahkioon t. veturiin.
kaaristeenrinkka = veturin ja ahkion reunassa nahkanauhainen silmukka, johon kaariste pujotetaan.
kaarre = linnunansan viereen rakennettu, ansaan ohjaava aita. Porokaane, aitaus, johon porot kootaan erottamista varten.
kaarto = metsää kasvava kaitainen maansankale aapojen välissä, paremmin rämettä kuin kangasmaata.
kaira = jokien t. jokihaarojen välinen laaja kiveliö.
kaita = jokihaarojen välinen ei varsin laaja kiveliö. Esim. Pihtijoen kaita.
kallas = luontokappaleen raato, esim. hevosen-, lehmän-, koiran-kallas. Myös metsään kuollut ihminen on kallas, esim. Pulli-äijä-kallas.
kallokas = poron kallonahasta tehty karvakenkä.
kaltio = lähde, hete.
kaltua = kallistua.
kalve = varjopaikka.
kampsu = veritaikinasta leivottu, keittämällä kypsennetty leivos.
karahka = pari-, kolmikyynäräinen kuusennäre.
karistaa = karistaa päälle, hyökätä kimppuun.
karistin, kariste = poron, ja muunkin eläimen, jorvassa paistien välinen selkärangan osa.
katsattiluu = selkärangan luu, joka on karistimessa.
keino = tie, suunta, myös jatkuvassa työssä ja pyydössä käynti, esim. niittykeino, uurtokeino.
keinokauha = lyhytvartinen pahkakuppi, joka oli mukana pyytöretkiliä.
keitiskorvakot = kalikat, jotka lyödään maahan, latvoin ristiin, kannattamaan keitistankoa, jossa kattila riippuu. Keitistangon toinen pää on työnnetty maahan.
keitistanko = ks. keitiskorvakot.
kelsiturkki = päällyksetön lampaannahkainen turkki, karva ulkopuolella.
keltekessuoni, kieltakainen = suoni poron etujalan sisäpuolella.
kemppi = kaunis, komea. "Olipa sillä kemppi tyär". Voidaan sanoa miehestäkin, pojasta.
kermakkapuut = kaksi puunrunkoa kotamaassa, ulottuvat ovipielestä tulisijaan.
kerttämä, maakerttämä = kiinteä, leväistä aapaa kattava maakerros. Hongan kyljessä pohjoispuolella on naavakerttämä.
kesäytyä, kesäytä = hapata, muiota (kalasta).
kiehinen = tervaspuusta vuolaistu nuotion sytyke.
kiekerö = porojen (ja peurojen) jäkälää etsiessä kuoppaiseksi kaivama lumikenttä.
kielain, veri on kielaimissa = hyytyneissä paakuissa.
kieltakainen = ks. keltekessuoni.
kieränaika = lumeton, roudan aika syksyllä.
kiiski = kovakuoriainen.
kiljasilmä = niskassa pään ja kaulan välinen nivel. Ahma iskee poroa kiljasilmään ja irroittaa siitä kohdasta pään kaulasta.
kinnipeski = vanha karvaton peski, kinniainen.
kinniäiset = eläimen hoikat suolet.
kirvata = kirota.
kiveliö = asumaton suuri erämaa.
koikko = toukka, mato.
koivikas = poron koipinahoista ommeltu kinnas.
kojama = uroslohi.
kokkajuusto = kokkareinen juustokeitto.
kolo = kolkko, kamala, ruma.
komsio = lapinlapsen kätkyt, puusta koverrettu, nahalla päällystetty kuomullinen kaukalo.
konelo = jokimutka, laajempi jyrhämää.
kopara = poronsorkka.
koparasuoni = suoni poron koparassa. Kun poronkoparat leikataan irti, ne koparasuonien päistä sidotaan yhteen.
koppelohaukka = kanahaukka.
koranus = kirosana.
korjata = teurastaa eläimiä, puhdistaa kaloja.
korppu = vahinko, paha sattumus.
korsuheinä = aroissa ja auttoissa kasvava kovanlainen pitkä heinä. Ei kelpaa karjalle.
kortollinen = henkilö, joka on kärkäs panemaan korttoihin.
korttaa = panna pahoja toiseen, panna korttoja.
kortto = paha silmäys, olla korioissa = olla pahoissa. Myös: kirosana.
kostonimi = haukkumanimi.
koso = viileä. "Kosompi on olla kalvheessa, kun päivapaistheessa."
kouter, koutero = pieni, parin, kolmen kilon lohi.
koutsa = karhu, lappalaisilta saatu nimitys.
kuivaselkä, kuivaselässä = kala ui kuivaselässä, kun ui niin pinnalla, että selkäevät näkyvät.
kulostua = vaaleta (heinästä).
kuopa = lyhytvartinen sukka.
kuorinki = pahtaluola, louhikko vaarassa ja tunturissa, johon näätä helposti saattaa piiloutua.
kuntsa = karhu, ks. koutsa.
kurjenpuola = karpalo.
kurmupaarma = saivartaja, joka laskee kesällä muniaan poron selkään. Munista sikiytyy toukkia, kurmuja.
kurpia = martaat kurpivat, kurkottaen ottavat ja pilaavat.
kuru = tunturien, vaarojen välinen rotko.
kuu = rasva, tali.
kuukkeli = kuusanka.
kuutilosilmä = kateensilmä, pahasilmäinen.
köngäs = kova ja jyrkkä putous koskessa.
könnö = pieni heinäkasa, nökkönen. Sateen uhatessa heinät karheelta kootaan könnöihin.
kössö = vähän hassahtava ihminen.
köörtelivyö = vanha lapinvyö, leveä nahkainen vyö, jossa oli paljon messinkisiä renkaita, helyjä.
lamakko = laiha ja pinnaton elävä.
lana = kalanpyydys, samanmallinen kuin rysä, mutta siinä on pyöreät vanteet.
lannanmies, lantalainen = maanviljelijä, suomalainen, ei lappalainen.
lapaharja = eläimen lapojen kohta, selkäpuoli.
lapakontti = lapaluuhun niveltyvä etujalan kontti.
lapalauta, myös lapalehti = lapaluu.
lenkki = panna asia lenkkiin, antaa haaste käräjiin.
liemahtaa = leimahtaa.
lievu = liejuranta.
liikemies = kova hiihtäjä, nopealiikkeinen mies.
liinata = ulottua joen t. järven pohjaan (verkosta t. nuotasta sanottuna). Myös ihmisestä: piti ruveta uimaan, kun eivät jalat liinanneet.
loijakka = kuorma-ahkio, leveämpi ja matalampi kuin ajoahkio.
lompero = pieni lampi.
loskut = jotakin pehmeää ja makeaa syötävää.
loude = leveä vahva vaate, joka riukujen varaan levitetään sateen ja tuulen suojaksi, laavuksi, kun ollaan porometsässä t. pyytöretkellä. Myös lapin kesäkota rakennetaan louteista.
luhta = sara.
luikko = joen sivussa veden kaivama mutka, vuopaja.
lujuke = vahvike, lisätodistus.
luusi = opas.
lätykärsä = turhanpuhuja, löpisijä.
maahan kiinnitetty tytär = asetettu, sovittu maan perijäksi, myös talon viallinen tytär (t. poika) määrätty talossa hoidettavaksi elinikänsä.
maakerttämä = ks. kerttämä.
maansuortuva = muuta aapaa kiinteämpi ja kovempi maankaistale.
maatytär = tytär, joka saa talon maan periä.
maka = muka.
makonen = vasikan juoksutusmaha.
mellota = pelästynyt peuratokka meltoaa, ahtautuu yhteen kasaan ja yrittää sinne ja tänne. Samoin porotokka.
morsionluu = poron (ja peuran t.m. eläimen) polvilumpio. Vanhassa maailmassa morsian syödessään nielaisi sen kokonaisena, tukehtui ja kuoli. Siitä nimi.
muistella = kertoa asioita, tapahtumia, tarinoita.
muistelus = kertomus, tarina.
mustapää = niittyvilla.
muutteempaa = erilaista kuin ennen.
mytäytä, mytäytyä = pehmetä (tuoreesta kalasta sanottu). Mytäynyt ei ole enää veres. Kesäynyt jo haisee.
mälkätä = mälkätä kenkäheiniä, pehmittää, pieksää pehmeäksi.
mätkänputku = lihava paksu akka.
möhöttäjä = taivaanvuohi.
naakia = hiipiä väijyen lähelle.
naamasarvi = kasvuaikana naaman, hienon karvan peittämä poronsarvi.
naavakerttämä = vanhan hongan pohjoispuolista kylkeä peittävä naavakerros.
nahkavinnari = vuotanahkojen pehmityskoje, ulkona kannon nokassa, navassa kaksi vahvaa pölkkyä päällekkäin. Pölkkyjen välissä kihnuttaen, pölkkyjä pyörittäen pehmitetään nahkoja.
napautua = iskeytyä hitaasti palavista kohdista yhteen (nuotiohongista sanottuna). Kovat oksat palavat hitaammin kuin muu honka ja napautuvat.
narikka = kiusanteko, pieni pahanteko, ilkeys.
niva = joen kova virtapaikka, ei koski.
nulkata = juosta hiljalleen (porosta).
nulkki = pieni jyrkkä yksinäinen vaara. Myös tunturin yksinäistä korkeaa lakea voidaan sanoa nulkiksi.
nurkajainen = merilintu (Saukoski).
nurmennuttu = ukonruhnu.
näkyisä = hyvännäköinen (tyttö t. vaimo). "Komea ja ylevä kun tuo toisen talon emäntä."
ohto = puuskittain kovien iilten kanssa reutuava tuuli, ohtopäissä kulkeva.
ohut luu = eläimen alin, sorkkaan liittyvä jalkakontti.
olento = joku näkymätön haamunnäköinen olio.
orkko = kolo. "Rupitauti jättää orkkoja."
outa = metsä.
pahta = jyrkä korkea kallioseinä.
paijele jo pajas = nouse jo ylös.
palas = polku.
palkia = liikkua ruokamailla (porosta ja peurasta).
palkinen = poron hoitopiiri, laiduntamisalue.
paltsapeski = vanha karvattomaksi kulunut peski.
paltsaraja = paltsapeski.
palttua = pelästyä, ottaa opikseen jostakin kovasta kokemuksesta. Satimesta pelastunut eläin palttuu, eikä juuri mene toistamiseen satimeen.
pangoittaa = panna panka poron päähän.
panka = poron päähihnat, joihin leuan alle, pyörivään sarvesta tehtyyn kerkkoon, kiinnitetään ajohihna, talutushihna.
pankko = uuninsuussa, lieden edessä kivireuna. Estää hiilosta, ahjoa, lattialle vyörymästä.
parseelit = vaatteet.
parttio = vähäinen joukko poroja t. peuroja.
paruttaja = itkettäjä.
paulankäärimä = nilkka, johon kengänpaula kääritään.
peetsi = petäjä, lapink.
peräinen = vitsat, vitsavaulut, joilla nautaeläin oli kiinnitetty navetan seinään.
peurahiiri = tunturisopuli.
pidätysporo = raidossa viimeisen ahkion t. loijakan perään kiinnitetty irtonainen poro. "Annahan piettelee, ettei myötäleissä ahkio pukkaa eellä menevää poroa kinttuihin."
piekko = tuohitorvi, 5-6 korttelia pitkä, reikiä kyljessä.
pile = arka. "Joutten on pile, hani on pile." "Pile oli ansalle, ei mennyt."
pinta = poron t.m. eläimen nahan alla oleva rasvakerros.
pissihaukka = pöllö. Sillä kun on kirjava rinta, pissejä, läikkiä, täynnä.
pistos, pystös = pysty viistoon asetetuista laudoista t. riuvuista laitettu ovensuojus.
pokeneet = pahat seuraukset jostakin asiasta t. teosta.
pokkaliha = lihas poron (ja peuran) jalassa jalkasuonien ja pokkasuonien ympärillä.
pokkasuonet = poron (ja peuran) jaloissa pokkalihassa, vahvemmat jalkasuonia.
posio = vanhoissa lapinkodissa oli ennen peräseinässä toinen ovi, jota käytettiin taikatarkoituksiin. Ei tunneta enää sanaa eikä asiaa.
pounu = iso turpeinen jänkämätäs.
pudas = joen syrjähaara, joka jälleen yhtyy pääjokeen. Myös joen suuhaara.
pulju = hiekkakumpu.
puna, mennä punaan = m. punontaiseen, kierteelle, kiertyä.
punainen = veri.
punasrieska = veririeska.
puran aika = karvan ajoaika. Kesällä poron ja muun eläinten talvikarva vaihtuu uudeksi.
purra = kuohita poro. Tapahtuu puremalla.
purra = syödä, lapink.
purukset = syötävät.
puura, kamaripuura = pieni huonossa kunnossa oleva kamari. Lappalaisilla pieni matala lammassuoja.
pykällyskirja, pykällyspuu = ennen poroja laskettaessa merkittiin jokainen lukuporo pienellä lovella pykällyspuuhun.
pykältää = toimittaa porojen laskemista.
päilyä = läikkyä, kiiltää, ks. seur.
päistär = ketun tummassa turkissa vaaleahko karvannokka, joka komeasti päilyy. Karhun karvassa on myös paistär.
pää, tunturipää = pyöreä tunturinlaki.
pöykkyri = pitkäkarvainen peski.
raajoa = paloitella eläin, teurastettaessa.
raake = raate.
raavas = aikuinen ihminen, myös poro.
raito = useampia poroja valjastettu peräkkäin, sidottuina edellisensä ahkioon.
rannio = eläinten lumeen tallaama polku.
rautapaarma = iso ruskea paarma, kova puremaan, tulee ensiksi paarmoista.
ravi = oja.
reikä, jokireikä = jokilaakso, jokiväylä.
rihma = vanha oravannahkojen kauppamitta, 40 kpl.
riimottua = pölyttyä, roskaantua. Savupirtin katto riimottui savusta, parta riimottuu, kun kesällä pölyistä maata penkoo.
riivattu = jokin jänkälintu.
roitovalkea = ristiin rastiin asetetuista puista tehty nuotio.
rouot = vällyt.
rova = rakkainen, kivikkoinen vaara.
rukattaa = kiirehtiä.
ruotake = louteiden, havujen kannatusriuku laavussa, katoksessa.
ruotku = pitkä notkea riuku.
ruukaltaa = laukata, rientää kiireesti.
ryhä = oravankurento, myös linnun.
rykiä = kiimoa (porosta, peurasta). Rykimäaika mikkelin jälkeen.
rysä = kalanpyydys, eroaa lanasta siten, että rysässä on luokanmuotoiset vanteet, alaosa suora.
rämiä = räme, puuta kasvava suo.
räpiä = juosta, laukata upottavassa rävässä.
räpä = hanki, joka ei varsin kannata, pudottaa ja kannattaa.
saaloa = läähättää (porosta).
saivovesi = suolaton vesi. Sompiojärvi varsinkin on saivo, kun se on kovin matala.
sani = ajoreki, vasite heti ketaroilleen tehty ajoreeksi ja maalattu.
sankale, maansankale = muuta aapaa t. jänkää kiinteämpi kohta.
sarvenkiira = poron (ja peuran) sarven tyvikuhmu.
satalatva = heinä, jonka samasta tyvestä nousee monta kortta.
sati = jos, kun.
seisomakontti = poron t.m. eläimen takajalan jorvakontin ja alakontin välinen jäsen.
selkäsuonet = paria sormea leveät lujat suonet kahta puolta poron (ja peuran) selkäpiiksiä, selkärankaa. Suonet irroitetaan siten, että pujotetaan nuoranmutka suonen alle ja sitten vedetään saparosta päähän käsin.
sevä = talven mittaan suvettunut, kovottunut ja painunut paksu lumikerros, joka hyvin kannattaa sivakkamiestä.
sieppuri = karhunnahasta laitettu, päänreiällinen hartiasuojus.
siljo, markkinasiljo = vanhan lapin kotakylän kenttä, jossa ennen markkinoita pidettiin.
silmusnahka = kuninkaanlakki, eläimen sisuskaluissa.
silvota = kiivetä oksittomaan puuhun.
silväri merkitsee oik. hopeaa, ruots. silver.
singuttaa = venyttää nahkaa, nuoraa, vaatetta.
sinkua = venyä, ks. ed.
sisna = karvattu ja parkittu poronnahka.
sokeapaarma = pienempi isoapaarmaa. Paarman lento pian loppuu, kun sokeapaarma ilmestyy.
sontalatja = rekeen laitettu leveä sonnan ajolava.
sontupuoli = nyljetyn nahan lihapuoli.
soppahaarukka = kaksihaarainen, myös lapionmallinen reikäpohjainen, pitkävarsinen taikko, jolla ennen moskaa ammennettiin navetan padasta astioihin.
sopsata = saada käsin t. jaloin pitävä ote jostakin. "Ei sopsannut karhun kynnet, kun yritti puuhun."
sotka = telkkä.
suopunki = toistakymmentä syltä pitkä, tervattu hieno, silmukkaan juokseva köysi, jolla poro heitetään kiinni.
suovvumuorra = savupuu, kodan räppänäaukon kohdalla puu, jossa keittokattilat haahloissa t. kattilakoukuissa riippuvat tulen yllä. Lapink.
syöpäläinen = korpit ja muut riuttalinnut, jotka pyydyksistä syövät lintuja, ovat syöpäläisiä.
säpäkkäät = poron koipinahoista ommellut sääriverhot, ulottuvat yli polvien, ovat kiinnitetyt persäkkäisiin.
säynäjänjalka = pieni säynäjä.
säädellä = matkia. Laulurastas säätelee kaikkia muita lintuja, laulaa niinkuin nekin.
säärevä = pitkäsäärinen.
sääskeläinen = kalasääski.
taajoa = leikkiä, telmätä.
taamoa = taltuttaa, opettaa porohärkä ajohäräksi.
tahon ihvi = tahon pintaan hiomisesta kertynyt tahna.
takatyvinen = leveälanteinen nainen.
takkahärkä = selässään takkaa kantava poro.
tampu = poron etujalan kontti, lapakontin ja vuorkun välissä.
tauro = hyvin keitetty hyvä kala, siika.
lemahdella = hypähdellä keveästi, nopeasti.
teniä = telmäta, hangoitella vastaan (porosta, jolla ajetaan).
tenne = kova lumikerros soseen alla.
tieva = hiekkakumpu.
tokkemus = suokulainen.
tokka = porolauma (t. peuralauma).
tolla = vanha rappeutunut huone.
tolvata = juosta kovasti (porosta).
tounuleipä = silkka olkileipä, ei jauhoja ensinkään. Kalhuleivässä on vähän jyvänkahuja seassa.
tunka = poron juoksutusmaha, sanotaan myös tunkasuoleksi.
tuohenjulmu = hieno tuohenkalvo.
tuppipaarma = pieni tuppisiipinen paarma, kova puremaan.
työkky = työteliäs.
täidellä = etsiä ja tappaa toisen päästä täitä.
tämy, tamu = hyvässä lihassa ja pinnassa oleva poro t.m. elävä on hyvässä tamussa.
uhka, uhka suuri = aika suuri.
uinelo, ungelo, uivelo = uivelo.
ukki = isoisä.
ummenoius = porohärkä, jolla saattaa ajaa suoraan poikki umpihankien.
umpinainen hopeariksi = rikkomaton kokonainen riksinraha.
vaistota = tyyntyä (tuulesta).
vaivaisen varpu = vaivaiskoivu (Betula nana).
valkko = valkoinen poro.
vankka = jokilaakso.
vatkata = viskata.
veitsikosa = vanha huono veitsi.
vennikko = metsämaa, jossa porot ovat hihnalla puuhun kiinnitettyinä "laitumella" syömässä.
ventää = hoitaa poroa vennikossa. Ks. ed.
verkkoraja = vanha risainen verkko.
verremys = verraton, kaikkein paras.
vihdetä = kulkea ristiin rastiin, edestakaisin.
viehterpaatihousut = edestä umpinaiset, etupeltiset rakut, jotka vyöllä kiinnitettiin lonkille.
vihveli = vihvilä.
vinnari = ks. nahkavinnari.
vosa = suuret maansuortuvat jänkien keskellä ovat vosia. Ne kasvavat kaikenlaista puuta, ja ovat sileitä maita.
vuoma, uoma = suuri puuton suo, jänkävuomat jokirannoilla.
vuongas = levähtänyt (porohärästä).
vuonkua = levähtää. "Järvi jätethiin muutamaksi kesäksi vuonkumhaan, ja kun se oli muutaman vuuen vuonkunut, niin siinä oli taas kaloja." Myös poro jätetään vuonkumaan.
vuopaja, uopaja = jokiväylästä sivuun pistäytyvä rantamutka, lahdelma.
vuottoraippa = poron vetohihna.
vuottua = näkyä, tuntua (jäljet lumessa t. maassa). Myös; korttojen panijalle vuottuvat pahat takaisin.
välkkänöidä = ontua.
vänkkipannun tukko = sotkan t.m. vesilinnun höyheninen päänahka, joka oli piihanan alla vänkkiruutien peittona.
väärti = kestiystävä.
ydinkontti = poron (t. peuran) konttiluu, jonka sisässä on ydin.
äijä = isoisä.
ämmi = isoäiti.