[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHr7qBK5t9T958B9ZY6XkA94d0Vd9rnAx0yuBpf5TqMA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":33,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},877,"Haukansilmä","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"877-cooper-james-fenimore-haukansilma","877__Cooper_James_Fenimore__Haukansilmä",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1840,1919,122393,777476,false,47516,[25,26,27,28,29,30,31,32],"Bumppo, Natty (Fictitious character) -- Fiction","Frontier and pioneer life -- Fiction","Historical fiction","Indians of North America -- Fiction","Love stories","Ontario, Lake (N.Y. and Ont.) -- Fiction","United States -- History -- French and Indian War, 1754-1763 -- Fiction","War stories",[34,35,36],"Adventure","American Literature","Novels","\"Haukansilmä\" by James Fenimore Cooper is a historical romance novel published in 1826. Set during the French and Indian War of 1757, the story follows two sisters traveling through dangerous frontier territory to reach their father's fort. Guided by the frontier scout Natty Bumppo and his Mohican companions Chingachgook and Uncas, they face betrayal and pursuit through the wilderness. As war rages between colonial powers and their Native American allies, this small band must survive against overwhelming odds in a vanishing world. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Hynynen, Ville",265,"Seikkailuromaani sijoittuu 1750-luvun Pohjois-Amerikkaan ja Ontario-järven rantamille. Natty Bumppo, eli Haukansilmä, joutuu kumppaneineen keskelle ranskalaisten ja brittien välistä sotaa sekä erämaan vaaroja. Teos kuuluu kirjailijan tunnettuun Nahkasukka-sarjaan.","J. Fenimore Cooperin 'Haukansilmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 877. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","HAUKANSILMÄ\n\nKirj.\n\nJ. Fenimore Cooper\n\n\nSuomentanut Ville Hynynen\n\n\nAlkuperäinen teos: The Pathfinder; or The Inland Sea.\n(Leatherstocking Tales #3)\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1919.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\n    \"On tuoksuva turve majani mun,\n    ja luonto, Luojani, templisi sun;\n    tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo\n    ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo\".\n\n                               _Moore_.\n\nHarvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta.\nTuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan\nvaltameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin\nmielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei\nulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan\najatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen.\nIhailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden\njälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän\nkertomuksen näyttämöllä esiintyvät.\n\nNeljä henkilöä -- kaksi kumpaakin sukupuolta -- on noussut myrskyn\nkaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta.\nVielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi.\nTämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen\nsynkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän\nainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt\nkirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja\nnäköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten\npuitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä\nluonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä\ntuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas\nluulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen\nvaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia\nrioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut\npuun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset\njäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle,\nvaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat\ntoverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin\nkasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien\nlehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin\nomituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli\nnyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros\nmaankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti\ntasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.\n\nKukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota.\nHe olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan\nsaattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi\nheistä -- mies ja vaimo -- olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he\nkuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan\nmies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta\nhänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen\nmerimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan\nluokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen\nja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen\nsukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään\nsäteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento,\nkaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli\nedessään olevaa taulua.\n\nTämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan\nmielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt,\nsilmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten\nleikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas\nkasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine,\nriippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat\nAmerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät\noksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan\nauringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten\nrannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen\nmyrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä\ntäällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan\nlatvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää\nympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu -- jota luonto ei erittäin\nsuosinut -- värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka\nmuodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat\nmahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan\nkorkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija\nerämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.\n\nTämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti\nsiinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan\nsielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.\n\n\"Eno\", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen\ntoveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi\nnojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, \"kuinka paljon tämä\nmuistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!\"\n\n\"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini\",\n-- tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä\nilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. \"Ei kenenkään muun kuin\nlapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan\nAtlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja\nkiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni\nkukkakimppu hänen rinnalleen.\"\n\n\"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä\nkantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta\nvaltamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?\"\n\n\"Muuta!\" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon\ntoinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja\nsormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä --\n\"muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä,\nmissä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja\ntuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä\npienessä metsätilkussa?\"\n\n\"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus,\ntuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?\"\n\n\"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että\nvihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä.\"\n\n\"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa\nlehvistössä!\"\n\n\"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat\nvihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä\naarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?\"\n\n\"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista\npuista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti\neläimiä näissä rannattomissa metsissä.\"\n\n\"Sitä minä en tiedä\", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä.\n\"Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista\npedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen,\nvoiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin.\"\n\n\"Katso!\" huudahti sisarentytär, johon \"ääretön erämaa\" vaikutti\nvoimakkaammin kuin sedän todistelut, \"tuolla kiirii savu puiden latvojen\nyllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?\"\n\n\"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat\npuuta\", vastasi vanha merimies. \"Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä\nse merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä\nsiellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua.\"\n\nPuhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä\nherättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua,\njoka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani\noli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä\nmain noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten\njoukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt\nvähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka\nintiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu\noli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian\npaljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta,\nettä hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen\noli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap -- se oli merimiehen\nnimi -- ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään\nselville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon.\nKiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti,\nkuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja\nensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan\nkuin tämä olisi ollut sukulainen.\n\nTuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti\nsinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten\nmetsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin\nvainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui\nkannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka\nmiellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta\nsotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi\njärkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli\ntämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa\nkaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan\nhyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä\nvaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko\ntoisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.\n\n\"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai\nmitä arvelet, Nuolenpää?\" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä\ntavallista englantilaista nimitystä; \"eiköhän olisi parasta solmia\nystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän\nkodassaan?\"\n\n\"Ei mitään kotaa\", vastasi Nuolenpää jurolla tavallaan, -- \"ehyt metsä.\"\n\n\"Mutta intiaaneja ne ovat kaikissa tapauksissa -- ehkäpä sinun vanhoja\ntovereitasi, Nuolenpää.\"\n\n\"Ei tuskaroora, ei oneida, ei mohokki -- kalpeanaaman tuli.\"\n\n\"Totta vie, Magneetti! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen: me vanhat\nmerikarhut voimme kyllä tuntea koiran karvoistansa. Mutta en luule\nvanhimmankaan hänen majesteettinsa laivaston amiraaleista voivan sanoa,\nnouseeko savu kaukana merellä kuninkaan vai hiilenkuljettajan aluksen\npiipusta.\"\n\nAjatus, että inhimillisiä olentoja oli heidän lähettyvillään, oli\nkohottanut punan tytön kukoistaville poskille ja pannut hänen silmänsä\nsäteilemään. Mutta pian hän käänsi hämmästyneen katseensa sukulaiseensa\nja sanoi epäröiden -- sillä molemmat olivat matkan varrella saaneet\nihailla intiaanin terävää älyä -- tai mieluummin voisimme sanoa,\nvaistoa:\n\n\"Kalpeanaaman tuli! Toden totta, eno, hän ei voi tietää _sitä_!\"\n\n\"Kymmenen päivää sitten, lapsi, olisin voinut sen vannoa, mutta nyt\ntuskin tiedän, mitä uskoa. -- Saanko ottaa, Nuolenpää, vapauden\nkysyäkseni, mistä sinä voit päättää, että tuo savu tulee valkoihoisen\neikä punanahkaisen tulesta?\"\n\n\"Märkä puu\", vastasi soturi niin rauhallisesti kuin joku taitava\nopettaja olisi selittänyt vaikeata laskuesimerkkiä hämmentyneelle\noppilaalleen. \"Paljon vettä -- paljon savua; märkä puu -- musta savu.\"\n\n\"Mutta suo anteeksi, hyvä herra, savu ei ole mustaa eikä sitä ole\npaljoa. Minun nähdäkseni tuo savu nousee kevyenä ja satumaisena kuin\nkapteenin teekattilan alta, johon on heitetty vähän mitä kuivimpia\npilkkeitä.\"\n\n\"Liian paljon vettä\", vastasi Nuolenpää nyökäten vakuuttavasti päätään.\n\"Tuskaroora on liian viisas pannakseen tuleen vettä! Kalpeanaamalla\nliian monta kirjaa, polttaa kaikkea; monta kirjaa, vähä älyä.\"\n\n\"Tuo nyt on järkevää puhetta\", sanoi Cap, joka ei ollut erikoinen\nkirjain ystävä. \"Hän pilkkaa sinun lukuintoasi, Magneetti; ja tuo\npäällikkö kyllä ymmärtää hyvinkin selvästi asioita omalla tavallaan.\nSanopas nyt, Nuolenpää: kuinka pitkälti on vielä sinne vesilätäkölle,\njota te nimitätte Suureksi Järveksi ja jota kohden olemme niin monta\npäivää suuntamme pitäneet?\"\n\nTuskaroora katsoi merimieheen äänettömästi halveksien vastatessaan:\n\n\"Ontario suuri kuin taivas; vielä päivän matka ja suuri matkustaja saa\nnähdä sen.\"\n\n\"Olet oikeassa, minä olen ollut suuri matkustaja, sitä en kiellä. Mutta\nkaikista minun matkoistani tämä on ollut pisin ja hyödyttömin, koska se\non käynyt maan sydäntä kohden. Mutta jos tämä suolaton vesilätäkkö on\nniin likellä, Nuolenpää, ja niin suuri kuin sanot, täytyisi kai hyvän\nsilmäparin voida nähdä se. Tältä tähystyspaikalta epäilemättä näkee\nkaiken kolmenkymmenen penikulman laajuudelta.\"\n\n\"Katso!\" sanoi Nuolenpää ojentaen arvokkaasti toisella kädellään,\n\"Ontario!\"\n\n\"Eno, sinä olet tottunut huutamaan: 'hei, maa!' mutta et: 'hei, meri!'\netkä sinä sen vuoksi näe sitä\", huudahti sisaren tytär nauraen niin\nsydämellisesti kuin vain tytöt nauraa voivat omille mielikuvilleen.\n\n\"No, johan sinä nyt, Magneetti! Luuletko sinä, etten minä tuntisi omaa\nelementtiäni, jos se olisi näkyvissä?\"\n\n\"Mutta Ontariohan ei ole sinun omaa elementtiäsi, rakas eno, sillä sinun\nelementtisi on suolainen vesi, mutta tämähän on suolatonta.\"\n\n\"Siinä voi olla eroa teidän nuorten merimiesten mielestä, mutta ei\nmeidän vanhojen. Minä tunnen veden, vaikka näkisin sitä Kiinassa.\"\n\n\"Ontario!\" kertasi Nuolenpää kiihkoisasti ojentaen uudestaan kätensä\nluodetta kohden.\n\nCap katsoi intiaaniin, sillä ensi kertaa heidän tutustumisensa jälkeen\ntämä osoitti mielenliikutusta, mutta käänsi heti silmänsä sinne, mihin\npäällikön katse ja käsi oli suunnattuna ja huomasi aukean pilkun\nlehtimeren laidassa.\n\n\"Jaa, jaa, se on aivan sellainen kuin odotinkin lähtiessäni meren\nrannalta etsimään merta, jonka vesi on suolatonta\", sanoi Cap kohauttaen\nolkapäitänsä niinkuin se, joka on kyllin selvästi ilmaissut ajatuksensa,\nettei tarvitse sanoa enempää. \"Tuo on siis Ontario, tuo tumma pilkku,\njoka sopisi minun taskuuni. Toivoakseni se on edes niin suuri, että\nsiellä mahtuu liikkumaan kanotillansa. -- Mutta Nuolenpää, jos meidän\nlähettyvillämme on valkoihoisia, niin tunnustan, että mielelläni\ntahtoisin tutustua heihin.\"\n\nIntiaani nyökkäsi ääneti myöntyvästi ja koko seurue laskeutui alas\nnäkötornistansa. Kun he pääsivät maahan, ehdotti Nuolenpää, että hän\nmenisi tulen luo katsomaan, kuka sen oli sytyttänyt. Samalla hän käski\nvaimonsa ja kahden toisen toverinsa mennä kanotin luo, jonka he olivat\njättäneet muutamaan joen poukamaan, ja odottaa hänen paluutansa.\n\n\"Miksi niin, päällikkö? Siitähän saattaisi olla monenlaista harmia\",\nvastasi vanha Cap. \"Tällaisella oudolla väylällä on vaarallista, jos\nluotsi poistuu liian kauaksi ruorista. Luvallanne siis emme eroa\ntoisistamme.\"\n\n\"Mitä veli tahtoo?\" kysyi intiaani vakavasti, vaikk'ei vähimmässäkään\nmäärässä osoittanut loukkaantuneensa epäluottamuksesta.\n\n\"Sinun seuraasi, Nuolenpää ystäväni, en mitään muuta. Minä tulen sinun\nmukaasi ja puhuttelen noita muukalaisia.\"\n\nIntiaani suostui empimättä, ja kääntyen uudestaan kärsivälliseen ja\nnöyrään vaimoonsa, joka harvoin uskalsi katsoa häntä suoraan kauniilla,\nmustilla silmillään, vaan osoitti kunnioitustaan, pelkoaan ja\nrakkauttaan äänettömällä alistuvaisuudella, ja käski tämän jäädä veneen\nluo. Mutta Magneetti pani vastaan. Huolimatta siitä, että oli osoittanut\nrohkeutta ja tavatonta tarmoa monissa tilaisuuksissa, hän oli kuitenkin\nvain nainen; ja ajatus, että hänen täytyisi erota molemmista miehisistä\nsuojelijoista keskellä tätä rajatonta erämaata, tuntui niin\nkiusalliselta, että hän lausui haluavansa seurata enoansa.\n\n\"Kävely tekee hyvää, herraseni, niin pitkän istumisen jälkeen\nkanotissa\", hän lisäsi ja veri palasi hänen poskilleen, jotka olivat\nkalvenneet, vaikka hän oli koettanut säilyttää mielenmalttinsa. \"Ehkäpä\nnoiden muukalaisten mukana on naisiakin.\"\n\n\"Tule sitten, lapsukainen; sinnehän on vain pieni matka ja me kerkiämme\nhyvin takaisin tuntia ennen auringon laskua.\"\n\nTällä luvalla tyttö, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, valmistui\nseuraamaan miehiä, kun taas Kevätkaste, kuten intiaanin vaimoa\nnimitettiin, nöyrästi lähti kanotille päin, sillä hän oli oppinut\ntottelemaan ja rakasti liian paljon metsän hämäryyttä ja yksinäisyyttä\nvoidakseen tuntea pelkoa.\n\nToiset kolme kiersivät murrokon ja saapuivat metsän reunaan. Yhdellä\nsilmäyksellä sai Nuolenpää selvän suunnasta, mutta vanha Cap otti\ntaskukompassinsa ja määräsi tarkasti ilmansuunnan, ennenkuin uskalsi\npainua metsän hämärään.\n\n\"Intiaani voi kyllä luottaa vainuunsa, katsos Magneettini, mutta sinun\nvarovainen visakallosi luottaa tämän neulan voimaan\", sanoi eno\nseuratessaan ihan kintereillä kevytjalkaista intiaania. \"Amerikkaa ei\nkoskaan olisi löydetty, ole siitä varma, ellei Kolumbuksella olisi ollut\nmuuta kuin vainunsa. -- Nuolenpää ystäväni, oletko koskaan nähnyt\ntällaista konetta?\"\n\nIntiaani loi pikaisen katseen kompassiin, jota Cap piti niin, että se\nmääräsi tarkasti suunnan, ja vastasi jäykästi: \"Kalpeanaaman silmä.\nTuskarooralla on silmät päässään. Suolavesi\" -- niin intiaani toveriansa\nnimitti -- \"nyt pelkkää silmää -- ei suutu.\"\n\n\"Hän tarkoittaa, eno, että meidän täytyy olla hiljaa; ilmeisesti hän ei\nluota niihin ihmisiin, joiden luo olemme matkalla.\"\n\n\"Niin, se on intiaanien luontainen tapa. Katsopas, hän tutkii pyssynsä\nlukkoja; on kai parasta, että minäkin tarkastan pistoolini.\"\n\nHämmästymättä vähääkään näistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin\npitkällä matkalla oli jo ehtinyt tottua, Mabel astui, pitäen kiinni\nenonsa käsivarresta, yhtä keveästi ja joustavasti kuin intiaanikin.\nEnsimmäisen puolen penikulman aikana he eivät mitenkään muuten\nvarustautuneet, kuin olivat vain aivan ääneti. Mutta kun he tulivat\nlähemmä sitä paikkaa, jossa otaksuivat tulen tapaavansa, täytyi heidän\ntulla vieläkin varovaisemmiksi.\n\nMetsässä ei ollut enempää kuin ennenkään nähtävänä muuta kuin pitkiä\npuiden runkoja, jotka päättyivät tuuheaan latvaan. Kaikki, mikä kuului\nkasvikuntaan, oli pyrkinyt kaikin voimin valoon, ja lehtevän katoksen\nalle oli jäänyt luonnollinen holveikko, jonka kattoa lukemattomat,\nkorkeat pylväät kannattivat. Nämä pylväät eli rungot tarjosivat hyvän\nsuojan seikkailijoille, metsästäjille tai vihollisille; ja kun Nuolenpää\nripeästi läheni paikkaa, jossa hänen käytännöllinen ja erehtymätön\nvaistonsa ilmaisi muukalaisten olevan, tuli hänen askelensa yhä\nkevyemmäksi, katse terävämmäksi ja koko hänen olentonsa näytti\nerinomaisen taitavasti voivan pysytellä itse piilossa.\n\n\"Katso, Suolavesi\", hän sanoi voitonriemuisasti osoittaen aukkoa puiden\nvälissä, \"kalpeanaamojen tuli!\"\n\n\"Jumal'avita, poika on oikeassa!\" mutisi Cap. \"Siellä he istuvat\nkaikessa rauhassa ja nauttivat huoletta ateriaansa aivan kuin olisivat\nkolmimastoisen kajuutassa.\"\n\n\"Nuolenpää on vain puoliksi oikeassa\", sanoi Mabel, \"sillä siellähän on\nkaksi intiaania ja vain yksi valkoihoinen.\"\n\n\"Kalpeanaama\", sanoi tuskaroora nostaen kaksi sormea; \"punainen mies\",\nkohottaen yhden.\n\n\"Miten lie\", vastasi Cap, \"on vaikea päättää, kumpi on oikeassa, kumpi\nväärässä. Yksi niistä on valkea, se on varma, ja erinomaisen kaunis\npoika hän onkin, näyttääpä vielä hyvin kunnioitetultakin; yksi on\npunanahka niin puhdasverinen ja maalattu kuin luonto ikinä on voinut\nhänet muovata; mutta tuo kolmas poika on sekoitus, ei näytä prikiltä\neikä kuunarilta.\"\n\n\"Kalpeanaama\", uudisti Nuolenpää kohottaen taas kaksi sormea; \"punainen\nmies\", näyttäen yhtä.\n\n\"Hän on varmaankin oikeassa, eno, sillä eihän hänen silmänsä koskaan\npetä. Mutta on tärkeätä saada selville kohtaammeko heissä ystäviä vai\nvihollisia. He lienevät ranskalaisia.\"\n\n\"Siitä me saamme pian selvän\", vastasi Cap. \"Mene tuon puun taa, Mabel,\nettä olet turvassa, jos heitä huvittaa kestitä meitä kuulasateella, ja\nminä saan pian selville, minkä lipun suojassa he purjehtivat.\"\n\nEno pani molemmat kätensä torveksi ja alkoi juuri päästää niin\nvoimakkaan äänen kuin ikinä jaksoi, kun Nuolenpää äkkiä tarttuen hänen\nkäteensä esti hänen aikeensa ja särki koko soittimen.\n\n\"Punainen mies, mohikaani\", sanoi tuskaroora -- \"hyvä; kalpeanaama\nyankee.\"\n\n\"Sehän on ihana uutinen\", mutisi Mabel, joka oli ollut tavattomassa\njännityksessä ja pelossa näiden erämaan vieraiden vuoksi. \"Menkäämme\nheti, enokulta, heidän luokseen ja sanokaamme, että olemme ystäviä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi tuskaroora; \"punainen mies viisas ja varova; kalpeanaama\ntulinen ja sukkela. Antaa vaimon mennä.\"\n\n\"Mitä!\" sanoi Cap harmistuen, \"lähettää minun pikku Magneettini sinne\nmaalitauluksi sill'aikaa, kun me kaksi lurjusta koetamme säilyttää\nselkänahkamme eheinä! Mieluummin tahdon itse --\"\n\n\"Se on viisainta, eno\", keskeytti reipas tyttö, \"eikä minua ollenkaan\npeloita. Ei yksikään kristitty, nähdessään yksinäisen lähestyvän tytön,\ntahdo häntä ampua; ja se osoittaa vain heille, että haluamme kohdata\nheitä ystävinä ja tarjoamme rauhaa. Anna minun mennä, kuten Nuolenpää\nneuvoo ja kaikki on hyvin. He eivät vielä ole huomanneet meitä ja minä\nvoin siis lähestyä herättämättä heissä vähintäkään levottomuutta.\"\n\n\"Hyvä\", lausahti Nuolenpää, joka ei voinut salata, että Mabelin rohkeus\nihastutti häntä.\n\n\"Merimies ei koskaan tekisi niin\", vastasi Cap, \"mutta koska tämä\ntapahtuu metsässä, niin eihän sitä kukaan tiedä. -- Koska sinä luulet,\nMabel --\"\n\n\"Eno, minä tiedän! Minulla ei ole vähintäkään pelon syytä, ja tehän\nolette aina lähellä puolustaaksenne minua.\"\n\n\"No niin, ota sitten yksi pistooleista --\"\n\n\"Eikö mitä, minun on edullisinta turvautua nuoruuteeni ja heikkouteeni\",\nsanoi tyttö hymyillen, ja posket karahtivat hehkuvanpunaisiksi.\n\"Kristittyjen keskuudessa naisen paras turva on luottaa heidän\nritarillisuuteensa. Minä en ollenkaan ymmärrä pyssyjä ja toivon saavani\nelää tutustumatta niihin.\"\n\nNyt eno suostui, ja saatuaan tuskarooralta muutamia lähempiä ohjeita\nMabel kokosi rohkeutensa ja läksi yksin kohti pientä joukkuetta, joka\nistui tulen ääressä. Tytön sydän löi kiivaasti, askel oli varma ja hänen\nliikkeensä ilmeisesti aivan äänettömät. Kuolon hiljaisuus vallitsi\nmetsässä, sillä ne, joita hän lähestyi, olivat niin kokonaan antautuneet\nnälkänsä tyydyttämiseen, etteivät ollenkaan muistaneet pelätä metsän\nvaanivia vaaroja. Kun Mabel oli noin sadan askelen päässä, sattui hän\nastumaan kuivalle oksalle, ja sen rasahdus sai mohikaanin, kuten\nNuolenpää oli intiaania nimittänyt, hypähtämään ylös, ja hänen\nseuralaisensa tarttuivat aatoksen nopeudella aseihinsa, jotka olivat\npuita vasten pystyssä. Mutta yksikään ei ojentanut asettaan, kun he\nnäkivät, että tulija oli vain nuori, aseeton tyttö. Intiaani virkkoi\nmuutamia sanoja tovereilleen ja istahti sitten jatkamaan ateriaansa,\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Valkoinen mies taas pani pyssynsä\npaikoilleen ja lähti Mabelia vastaan.\n\nVieraan lähestyessä Mabel huomasi, että tämä oli samanvärinen kuin hän\nitsekin, vaikkakin hänen pukunsa oli omituinen kristityn ja intiaanin\npuvun sekoitus. Hän oli keski-ikäinen, ja vaikka hänen kasvonsa eivät\nolleet kauniit, oli niiden ilme niin rehellinen, rohkea ja avoin, että\nse karkoitti kaiken pelon. Mabel odotti häntä ääneti.\n\n\"Älkää ollenkaan pelätkö, nuori neiti\", sanoi metsästäjä, sillä\nmetsästäjältä koko hänen olentonsa näytti. \"Te olette täällä erämaassa\nkohdannut kristittyjä, jotka kaikin voimin koettavat harrastaa rauhaa ja\nrakkautta. Näillä seuduin tunnetaan minut hyvin ja ehkäpä joku monista\nnimistäni on saapunut teidänkin korviinne. Ranskalaiset ja intiaanit\nSuuren Järven toisella puolella nimittävät minua Pitkäksi Pyssyksi;\nmohikaanit, parhaat ystäväni, sanovat kokemuksensa perustalla\nHaukansilmäksi; sotaväet ja metsänkävijät kutsuvat Uranetsijäksi tai\nPolunlöytäjäksi, koska minä en milloinkaan eksy jäljiltä, jos kerran\nolen ne löytänyt, vaan joudun avuksi, tarvitkoonpa minua minkärotuinen\nystävä tahansa.\"\n\nHän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella\ntietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut\nsyytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja\nkuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi\nsanan \"Uranetsijä!\"\n\n\"Niin he sanovat ja moni suuri herra on saanut arvonimen, joka ei\npuoliksikaan ole niin kunnioitettu, vaikka, toden tunnustaakseni, minä\nhelpommin löydän ne tiet, joita ei ole olemassakaan kuin ne, jotka on\npoljettu. Sotamiehet eivät koskaan voi löytää jälkiä, vaan heillä pitää\nolla selvä polku, vaikka ero on vain siinä, että polun voi nähdä, mutta\njälki täytyy löytää vainun avulla.\"\n\n\"Silloinhan te olette se ystävä, jonka isä on luvannut lähettää meitä\nvastaan?\"\n\n\"Jos te olette kersantti Dunhamin tytär, ei Delawaren suuri tietäjä ole\nkoskaan lausunut varmempaa totuutta.\"\n\n\"Minä olen Mabel Dunham; ja tuolla puiden takana ovat minun enoni, jonka\nnimi on Cap ja tuskaroora-intiaani nimeltä Nuolenpää. Emme toivoneet\ntapaavamme teitä, ennenkuin lähempänä järveä.\"\n\n\"Toivon, että oppaananne olisi ollut rehellisempi intiaani\", sanoi\nHaukansilmä, \"minä en rakasta tuskarooria, sillä he ovat unohtaneet\nisänsä, jotka uskollisesti palvelivat Suurta Henkeä. Nuolenpää on viekas\nja kavala intiaanipäällikkö. Onko Kevätkaste mukana?\"\n\n\"Kyllä hänen vaimonsa on seurassamme ja nöyrä ja lempeä olento hän\nonkin.\"\n\n\"On ja uskollinen ja luotettava, mutta sitä ei sano Nuolenpäästä kukaan,\njoka hänet tuntee. Niinpä niin, me joudumme ottamaan oppaaksemme\nelämämme matkalla minkä lurjuksen tahansa hyvä Luoja meille suvaitsee\nlähettää. Otaksun, että voisi saada oppaakseen vieläkin kehnomman\nintiaanin kuin tuskaroora on, vaikkakin hänen suonissaan on liian paljon\nmingo-rodun verta sille, joka aina seurustelee delawarelaisten kanssa.\"\n\n\"On kuitenkin ehkä onneksi, että tapasimme toisemme\", sanoi Mabel.\n\n\"Ei se missään tapauksessa onnettomuudeksi ole, sillä minä lupasin\nkersantille, että toisin hänen tyttärensä linnakkeeseen, vaikka sitä\ntehdessäni henkeni menettäisin. Odotimme tapaavamme teidät ennen\nvesiputouksia, jonne me jätimme veneemme, kun ajattelimme, ettei olisi\nmitään vahinkoa, vaikka tulisimme muutamia penikulmia etemmä ollaksemme\nvalmiina, jos tarvittaisiin. Oli onni, että tulimme, sillä epäilen,\nvoisiko Nuolenpää laskea virtoja.\"\n\n\"Tuolta tulee minun enoni ja tuskaroora, ja meidän seurueemme voivat\nyhtyä.\"\n\nMabelin lausuessa tämän lähestyivät Cap ja Nuolenpää, jotka olivat\nhuomanneet, että kohtaus oli sydämellinen, ja muutamilla sanoilla tyttö\nselitti, mitä itse oli muukalaiselta kuullut. Niin pian kuin tämä oli\ntehty, seurue lähestyi tulta, jonka ääressä toiset kaksi istuivat.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\n    \"Kun nöyränä itsensä kieltävi ken\n    ja templinsä tahroilta suojaa,\n    hän on kuni kuningas onnellinen,\n    mi kiittää muistavi Luojaa.\"\n\n                             _Wilson_.\n\nMohikaani jatkoi syöntiään, mutta toinen valkoinen mies nousi ja\nkohteliaasti paljasti päänsä Mabel Dunhamille. Hän oli nuori, terve ja\nmiehekäs. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan yhtä kuvaava kuin enon,\nosoitti se kuitenkin, että hänkin oli merimies. Tähän aikaan oikea\nmerimies erosi pukunsa, ajatustensa ja kielensä puolesta kaikista muista\nyhtä selvästi kuin turkkilaisen mielipiteet, puhe ja puku ilmaisevat,\nettä hän on muhamettilainen. Vaikka Haukansilmä oli miehuutensa\nkukoistuksessa, oli Mabel kohdannut hänet joutumatta ollenkaan\nhämilleen, mutta kun hän huomasi sen kiihkeänihastuneen katseen, jolla\nnuorukainen häntä tervehti, loi hän ehdottomasti silmänsä alas. Molemmat\ntodellakin tunsivat sitä suloista viehätystä, joka joskus täyttää\nsamanikäisten ja samanlaisessa asemassa olevien nuorten herkän mielen.\n\n\"Tässä\", sanoi Haukansilmä ystävällisesti hymyillen Mabelille, \"ovat ne\nystävät, jotka isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri\ndelawarelaisten päällikkö, joka on elämässään kokenut tuulta ja tuiskua,\nehkä joskus iloakin. Hänellä on intiaanien päällikön nimi; mutta kun\nsitä ei ole tottumattoman aivan helppo lausua, me tavallisesti käännämme\nsen englanniksi ja sanomme häntä 'Suureksi Käärmeeksi'. Te ette\nkuitenkaan saa otaksua että tällä tahtoisimme syyttää häntä jostakin\nhuonosta teosta. Kaukana siitä. Hän on viisas ja kekseliäs soturi.\nNuolenpää kyllä tietää, mitä tarkoitan.\"\n\nHaukansilmän puhuessa tuijottelivat molemmat intiaanit tutkien\ntoisiansa. Vihdoin Nuolenpää läheni ja puhutteli toista nähtävästi\nsangen ystävällisesti.\n\n\"Tuosta minä pidän\", sanoi Haukansilmä, \"kahden punanahan tervehdys\nmetsässä on samaa kuin laivojen ystävällinen tervehdys merellä. Mutta\npuhuessamme merestä johtuu mieleeni tämä nuori ystäväni Jasper Western.\nHän ymmärtää tällaisia asioita, sillä hän on kaiken ikänsä elänyt\nOntariolla.\"\n\n\"Tutustun mielelläni teihin, ystäväni\", sanoi Cap pudistaen\nsydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä, \"vaikkakin teillä on\nvielä paljon opittavaa kun ajattelemme sitä koulua, jota olette käynyt.\nTämä on minun sisareni tytär, Mabel. Minä kutsun häntä Magneetiksi\nsyystä, josta hänellä ei ole pienintäkään vihiä. Otaksun kuitenkin, että\nte olette saanut kyllin hyvän kasvatuksen voidaksenne ymmärtää\nkompassia.\"\n\n\"Syy on aivan helppo arvata\", sanoi nuorukainen kohottaen vaistomaisesti\ntummien silmiensä terävän katseen tytön hehkuvan punaisiin kasvoihin,\n\"ja minä olen varma, että se merimies, joka seuraa sen kompassin\nohjausta, ei ikinä joudu harhaan.\"\n\n\"Kas, tehän puhutte kuin merimies, vaikkakin pelkään, että olette\nenemmän nähnyt vihreää kuin sinistä vettä.\"\n\n\"Eihän ole ihme, että puhumme maalaisten kieltä, sillä harvoin me olemme\nulapalla, että maata ei näkyisi, vuorokausimääriä.\"\n\n\"Sitä pahempi, poika -- sitä pahempi. Merimiehestä näyttää pienikin\nmaapala suurelta. Mutta toden puhuakseni, herra Western, otaksun, että\nteidän järveänne ympäröi joka puolelta maa.\"\n\n\"Mutta, eno, eikö myöskin valtamerta ympäröi maa?\" sanoi Magneetti\nvilkkaasti, sillä häntä harmitti enon omituinen viisastelu, ellemme\nsanoisi koulumestarimaisuus.\n\n\"Ei, lapsi, maata ympäröi kaikkialla valtameri; sitä minä, nuoret,\nkoetan kaikkialla selittää rannikkojen asukkaille. Valtameren\nsyvyyksissä on elämää -- kuten tulee ollakin -- vaikka sitä ei tiedetä\n-- on kärsimystä, tuskaa ja vaivaa, sillä meri on suurempi ja mahtavampi\nkuin mikään muu. Mutta ihmisten itserakkaudella tässä maailmassa ei ole\nmitään rajoja, ja poika, joka ei ole nähnytkään suolaista vettä, luulee\nkuitenkin tietävänsä enemmän kuin se, joka on kiertänyt Hornin ympäri.\nNiinpä niin; koko maailma on kuitenkin vain saari ja vesi se sittenkin\nkaikkea hallitsee.\"\n\nNuori Western kunnioitti syvästi valtameren purjehtijaa ja oli itsekin\nusein hartaasti toivonut pääsevänsä sinne. Mutta hän oli tuntenut\nsyvästi kiintyneensä tähän sisämaan järveen, jonka laineilla hän oli\nkoko ikänsä elänyt, eikä se hänen silmissään ollut viehätystä vailla.\n\n\"Mitä sanotte, herra\", vastasi hän kohteliaasti, \"voi pitää paikkansa\nAtlanttiin nähden, mutta täällä Ontarion seudulla me kunnioitamme\nmyöskin maata.\"\n\n\"Tietysti, koska te näette vain maata\", vastasi Cap sydämellisesti\nnauraen; \"mutta Haukansilmä tuolla tulen ääressä pyytää meitä\nherkuille luokseen, ja tunnustan ettei valtamerellä tarjotakaan tuoresta\nmetsän riistaa. Herra Western, kohteliaisuus tyttöjä kohtaan teidän\niässänne on yhtä luonnollista ja helppoa kuin kansallislipun mastoon\nnostaminen tyynellä säällä. Jos te nyt tahdotte osoittaa lapselle\nhuomaavaisuuttanne ja leikata kimpaleen vohlastanne sill'aikaa, kun minä\nseurustelen Haukansilmän ja intiaaniystävänne kanssa, niin olen varma,\nettä hän kauan muistaa sen.\"\n\nHerra Cap tuli lausuneeksi enemmän kuin oli sillä kertaa ajatellut.\nJasper Western otti siis Mabelin huostaansa, ja kauan tämä muisti sitä\nmiehekästä ystävyyttä, jota nuori merimies hänelle osoitti heidän ensi\nkertaa tavatessaan. Jasper laittoi hänelle pölkynpään istuimeksi,\ntarjosi hänelle herkullisimmat palat paistetusta hirvestä, toi\nvirkistävää juomaa kiehuvasta lähteestä. Sitten hän istui tytön\nvastapäätä osoittaen kaikin tavoin ihastustaan ja kunnioitustaan, josta\nnaiset niin suuresti pitävät, mutta joka ei koskaan ole niin viehättävää\nja mairittelevaa kuin silloin, kun samanikäinen, miehekäs nuorukainen\nsydämensä pakotuksesta sitä heille tarjoaa. Samoin kuin kaikki, jotka\novat eläneet erillään hienommasta sukupuolesta, nuori Western oli\ntotinen, teeskentelemätön ja kohtelias, jonka vuoksi keskustelu ei\ntahtonut luistaa, vaikka Mabel kokeneemman taidolla koetti johtaa sitä\ntutuille poluille. Jätämme nämä nuoret keskustelemaan tunteen kielellä\nenemmän kuin selvin lausein ja siirrymme siihen ryhmään, jossa eno oli\njo saavuttanut johtavan aseman.\n\nSeurue oli asettunut tulen lähettyville hirvipaistin ympärille ja käytti\nmetsämiehen tavalla hyväkseen metsän antimia. Keskustelu oli vilkasta ja\nkuvasti luonnollisesti yksilöitten erilaisia luonteita. Intiaani oli\nhiljainen ja ahkera tyydyttäen nälkäänsä hirvipaistilla alkuperäisen\namerikkalaisen kätevyydellä kun taas toiset, jotka olivat paljon\nmatkustaneet, pitivät vilkasta keskustelua yllä. Mutta koska itse\nkeskustelu selittää lukijalle parhaiten ne asiat, jotka esille tulivat,\nesitämme tässä keskustelun sellaisenaan.\n\n\"Tällainen elämä, jota te vietätte, herra Haukansilmä, voi olla hyvin\nmiellyttävää\", alkoi Cap, kun suurin nälkä oli tyydytetty, \"vaikk'ei\nsitä voikaan verrata merimiehen elämään. Me näemme vain vettä, te vain\nmaata.\"\n\n\"Eipä niinkään. Kyllä mekin näemme vettäkin usein marssiessamme pitkiä\nmatkojamme\", vastasi puhuteltu. \"Meidän tulee melkein yhtä usein käyttää\nairoja ja kalanpyydyksiä kuin pyssyä ja metsästyspuukkoa.\"\n\n\"Voi olla niin. Mutta käytättekö myöskin märssyjä ja purjeita, pyöriä ja\nankkureita? Airot ovat tarpeelliset kanotissa, mutta mitä ne laivassa\nhyödyttävät?\"\n\n\"Olkoonpa niinkin, mutta minä kunnioitan jokaista, joka kutsumustaan\ntäyttää ja mainitsemanne esineet ovat myöskin hyödyllisiä. Joka on\nelänyt, kuten minä, monien heimojen keskuudessa, hän kyllä ymmärtää eron\nkunkin elämäntapojen välillä. Mingon väri ei ole sama kuin\ndelawarelaisen, ja se, joka odottaa tapaavansa sotamiehen naisen\npuvussa, erehtyy varmasti. En ole vielä kovin vanha, mutta vaikka on\nelänyt metsässä, ymmärtää kuitenkin koko lailla ihmisluontoa. En ole\nkoskaan uskonut kovin suuria kaupunkilaisten opista enkä ole tavannut\nainoatakaan, joka olisi täydellisesti ymmärtänyt eri heimoja tai\nkeksinyt niiden polkuja metsissä.\"\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni, herra Haukansilmä. Juoksu kaduilla, käynti\npyhinä kirkoissa ja messun kuuleminen, ei voi koskaan, ei voi\nkenestäkään kasvattaa kelpo miestä. Mutta lähettäkää poika avoimelle\nmerelle, jos tahdotte avata hänen silmänsä ja antakaa hänen tutustua\nvieraihin kansoihin, tai, kuten minulla on tapana sanoa, katsella elämää\nkasvoista kasvoihin, jos tahdotte, että hän oppii ymmärtämään omaa\nluonnettansa. Esimerkiksi voisin mainita lankoni, kersantin: hän on yhtä\nkunnon poika kuin kuka tahansa; mutta mitä hän pohjaltaan on? Ei\nkerrassaan mitään muuta kuin sotamies. Hän on kyllä kersantti, se on\ntotta, mutta tiedättehän, että sekin on vain sotamies. Kun hän pyysi\nBridget-parkaa, sisartani, vaimokseen, minä sanoin tytölle\nvelvollisuuteni mukaan, millainen hän oli ja kielsin häntä ottamasta\nsellaista miestä. Mutta tiedättehän, mitä tytöt tekevät, silloin kun\novat johonkin hullaantuneet. On kyllä totta, että hän on kersantti ja\ntäyttää hyvin tehtävänsä ja häntä nyt kaikin puolin kehutaan. Hänen\nonneton vaimonsa ei kuitenkaan ehtinyt sitä nähdä, sillä hän on ollut\nkuollut jo neljätoista vuotta.\"\n\n\"Soturin kutsumus on kunniallinen, jos hän aina menettelee\noikeudenmukaisesti\", vastasi Haukansilmä, \"ja koska ranskalaiset aina\novat väärässä ja hänen majesteettinsa sotajoukkoineen oikeassa, niin\notaksun, että kersantilla on valveutunut omatunto ja hyvä luonne. En ole\nkoskaan nukkunut suloisemmin kuin tuhottuani vaanivat mingot ja aina\npidän lakina, että taistelen kuten valkoihoinen enkä kuten intiaani.\nKäärmeellä tuolla on tapansa ja minulla on omani. Me olemme nyt\ntaistelleet yhdessä monta vuotta ollenkaan harkitsematta toisen\nsyvällisempiä ajatuksia. Tosin kerron hänelle joskus -- välittämättä\nhänen uskostaan -- että on vain yksi taivas ja yksi helvetti ja\nmolempiin johtaa monta tietä.\"\n\n\"Se on järkevää, ja hänen varmasti täytyy uskoa teitä, sillä otaksun,\nettä tiet jälkimmäiseen käyvät kuivia seutuja. Sisareni nimitti ennen\nmerta 'puhdistetuksi seuduksi' ja varmaa on, että kiusaukset unohtuvat,\nkun maa katoaa näkyvistä. Epäilen, voidaanko sanoa niin paljoa näistä\njärvistä täällä.\"\n\n\"Kaupungit ja tiheään asutut seudut johtavat ihmisiä syntiin, sen\nmyönnän. Mutta meidän järviämme ympäröivät metsät ja joka päivä täällä\nsaa palvella Jumalaa luonnon suuressa temppelissä. Eivät ihmiset missään\nole samanlaisia, se täytyy minun myöntää ja ero mingon ja delawarelaisen\nvälillä on yhtä suuri kuin päivän ja yön. Olen iloinen, veli Cap, että\nolemme tavanneet toisemme, vaikk'ei siitä olisi muuta hyötyä kuin että\nsaatte kertoa Suurelle Käärmeelle sellaisista järvistä, joiden vesi on\nsuolaista. Me olemme olleet kokolailla yksimieliset koko yhdessäolomme\najan, ja jos mohikaani on luottanut minuun puoliksikaan yhtä paljon kuin\nminä häneen, hän on uskonut kaikki, mitä minä olen hänelle kertonut\nvalkoihoisten elämästä ja luonteesta. Usein minusta on näyttänyt, ettei\nainoakaan punanahka usko valkoisen miehen kertomuksia suolaisista,\nsuunnattomista järvistä eikä sitäkään, että meressä on voimakkaita\nvirtoja.\"\n\n\"Se on luonnollista, sillä kaikki asiathan ne ymmärtävät lopultakin\nväärin\", vastasi Cap myöntävästi nyökäten. \"Te olette kertonut aivan\noikein valtamerestä, laivoista ja virroista. Ei Nuolenpään eikä Käärmeen\ntarvitse epäillä puheenne todenperäisyyttä; mutta tunnustan, että\nminunkin oli vaikeata uskoa sellaisia juttuja, kun kerrottiin, että\nsisämaassakin olisi järviä ja kaikista vaikeinta oli pitää totena\nväitöstä, että olisi meriä, joiden vesi on suolatonta. Minä olen tehnyt\ntämän pitkän matkan yhtä paljon tyydyttääkseni omaa uteliaisuuttani ja\nsaadakseni omin silmin varmuuden näistä asioista kuin miellyttääkseni\nkersanttia ja Magneettia, vaikkakin edellinen oli sisareni mies ja\njälkimmäistä rakastan kuin omaa lastani.\"\n\n\"Olette väärässä, hyvin väärässä, veli Cap, epäillessänne Jumalan\nvoimaa, joka kaikkialla ilmenee\", vastasi Haukansilmä vakavasti. \"Ne,\njotka asuvat suurissa kylissä ja kaupungeissa, eivät ymmärrä Hänen\nkättensä töitä. Mutta me, jotka vietämme aikamme Hänen läheisyydessään\n-- kuten tuleekin -- näemme asiat toisessa valossa -- tarkoitan, ainakin\nne, joilla on terävä äly. Punaihoisilla on oma luulonsa ja se onkin hyvä\nja vaikka se ei olekaan sama kuin kristityn, mitäpä pahaa siitä on. On\nkuitenkin seikkoja, jotka molempien tulee ottaa varteen järjestäessämme\ntätä Jumalan luomaa maailmaa. Suolattomilla ja suolaisilla vesillä siinä\non sama arvo. En väitä täysin ymmärtäväni näitä asioita, mutta uskon\nkuitenkin, että niin se on.\"\n\n\"Kuulkaahan, herra Haukansilmä\", keskeytti Cap sävyisästi, \"ei minunkaan\nmielestäni ole miehekästä kääntää selkäänsä ja halveksia\ntoisinajattelevia. Vaikkakin voimme sitoa köysiä mastojen huipuissa ja\nhoitaa miehekkäästi purjeita myrskyn riehuessa, tiedän kuitenkin, että\nolemme vain heikkoja kuolevaisia ja toivon ymmärtäväni kunnioittaa\nkaikkea, joka kunnioitusta ansaitsee. Tarkoitan vain, että kun on\ntottunut pitämään laajoja vesiä suolaisina, tahtoo ensin maistaa,\nennenkuin uskoo, että vesi niissä voi olla myöskin suolatonta.\"\n\n\"Merieläimet voivat juoda suolaista vettä, mutta Jumala on antanut\nihmiselle, valkoiselle ja punaiselle, ihanat vesilähteet, joista hän voi\nsammuttaa janoansa. Järjetöntä olisi ajatella, että Hän ei olisi voinut\nluoda näille seuduin suolattomia vesiä ja itään suolaisia.\"\n\nHaukansilmän suora avomielisyys voitti kokonaan Capin huolimatta hänen\nitsekylläisestä viisastelustaan, vaikkakaan hän ei mitenkään tahtonut\nmyöntää todeksi ajatusta, jota hän vuosikausia oli pitänyt mahdottomana\nuskoa. Vastenmielistä oli luopua vanhasta harhaluulosta, mutta samalla\noli vaikeaa myöskin väittää vastaan asiassa, jota hän ei tuntenut, vaan\njoka piti uskoa sellaisenaan, ja sen vuoksi hän mielellään tahtoi luopua\ntästä keskustelunaiheesta.\n\n\"Hyvä, hyvä, veli Haukansilmä\", hän sanoi, \"jätämme tämän silleen ja\nsaammehan sitten koettaa, kun aika tulee. Huomatkaa kuitenkin, mitä\nsanon: en väitäkään, ettei se pinnalta voisi olla suolatonta -- itse\nAtlanttikin on joskus pinnalta suolatonta suurien jokien suissa. Mutta\nluottakaa siihen, että minä näytän teille, miten voidaan ottaa vettä\nniin monen sylen syvyydestä, ettette ole ikinä aavistanut ja silloin\ntiedämme siitä enemmän.\"\n\nTämä näytti tyydyttävän opasta ja hän johti keskustelun toisaalle.\n\n\"Emme halua ylen määrin kehua täkäläistä elämää\", huomautti Haukansilmä\noltuaan hetkisen vaiti, \"ymmärrämme hyvin, että elämä kaupungeissa ja\nrannikoilla --\"\n\n\"Merillä\", keskeytti Cap.\n\n\"Merillä, jos niin haluatte, ystäväni -- tarjoaa tilaisuuksia, joita ei\nole erämaissa. Tiedämme kuitenkin tehtävämme, jotka luonto meille antaa,\neikä elämäämme tahraa hillittömyys ja hekuma. Kukin on taitava alallaan.\nMinä osaan käsitellä pyssyjä, etsiä vihollisen jälkiä ja vakoilla heidän\nsuunnitelmiansa. Mutta vaikka osaan käyttää melaa ja airoja, en ole\nkummassakaan erinomainen. Nuori Jasper, joka keskustelee tuolla\nkersantin tyttären kanssa, on aivan toista maata, sillä hän liikkuu\nkaikella tavalla vedessä kuin kala. Intiaanit ja ranskalaiset\npohjoisrannalla kutsuvat häntä hänen taitonsa vuoksi Vesikoiraksi. Hän\nosaa käyttää paremmin airoja ja virittää ansoja kuin sytyttää nuotioita\nerätiellä.\"\n\n\"Nuo taidot ovat sittenkin aivan erikoisia\", sanoi Cap. \"Tämä tuli, sen\ntunnustan, on käynyt yli minun merimiesymmärrykseni. Nuolenpää sanoi\nsavun nousevan valkoihoisen tulesta, ja se on sellaista viisautta, jota\nen käsitä: onhan sama, kuka risuja tuleen heittää.\"\n\n\"Se nyt ei ole suuri salaisuus\", vastasi Haukansilmä nauraen\nkatketakseen, vaikkakin tottumuksen pakosta esti äänensä kuulumasta ja\nhäiritsemästä metsän rauhaa. \"Mikään ei ole helpompaa meille, jotka\nvietämme aikamme luonnon suuressa salissa, kuin oppia ymmärtämään sen\nneuvoja. Me olisimme yhtä arvottomia metsänkävijöitä tai sanansaattajia\nerämaissa kuin kaakattavat kanat, ellemme sangen pian oppisi ymmärtämään\ntuollaisia pikku seikkoja. Vesikoira, kuten mekin häntä usein nimitämme,\non niin ihastunut veteen, että tuo jonkun tuoreenkin risun tuleen.\nKosteus tekee savun mustaksi, kuten te mereneläjätkin varmaan\nymmärrätte. Eihän se ole suuri salaisuus, vaikkakin kaikki on outoa\nsille, joka ei tahdo oppia tuntemaan Jumalaa ja Hänen suuria tekojansa.\"\n\n\"Mutta vain Nuolenpään terävä silmä voi keksiä niin vähäisen eron.\"\n\n\"Hän olisi huono intiaani, ellei hän sitä keksisi. Niinpä niin. Nyt on\nsota-aika eikä yksikään punanahka kuljeksi metsissä käyttämättä\naistejansa. Jokaisella rodulla on oma luonteensa ja jokaisella\nluonteella omat lakinsa aivan yhtä varmasti kuin oma nahkansakin. Siitä\non jo kauan, kun minä opin ymmärtämään tätä erämaan korkeinta viisautta,\nsillä punanahan viisaus ei ole yhtä helppoa oppia kuin valkoihoisten --\nvaikkakin minä omaan vähän viimeksimainittua, kun olen viettänyt melkein\nkoko ikäni aarniometsissä.\"\n\n\"Te olette ollut kelpo oppilas, herra Haukansilmä. Sen huomaa siitä,\nettä ymmärrätte näitä asioita niin hyvin. Otaksun, ettei olisi kovin\nvaikea sille, joka on saanut kasvatuksensa merellä, oppia käsittämään\ntällaisia pikku asioita, jos hän voisi käydä ajattelemaan yksinomaan\nsitä.\"\n\n\"Sitä en tiedä. Valkoihoisella on vaikeutensa omaksuessaan intiaanin\ntapoja yhtä hyvin kuin intiaanilla koettaessaan oppia elämään\nvalkoihoisen tavalla. Jos molemmat ovat täysiverisiä, niin minun\nmielipiteeni on ehdottomasti se, ettei kumpikaan täydellisesti onnistu.\"\n\n\"Ja kuitenkin me merimiehet, jotka purjehdimme ympäri maailman, sanomme,\nettä kaikki ihmiset ovat pohjaltaan samoja, olkootpa sitten kiinalaisia\ntai kreikkalaisia. Omasta puolestani olen taipuvainen itsekin niin\najattelemaan, sillä yleensä olen havainnut, että kaikki kansat\nhimoitsevat kultaa ja hopeaa ja useimmat miehet imevät tupakkaa.\"\n\n\"Silloin te merimiehet tiedätte vähän punanahoista. Oletteko koskaan\ntavannut kiinalaista, joka on laulellen silponut lihaansa terävillä\nkivillä, leikellyt veitsillä tai polttanut ruumistansa hulmuavassa\nliekissä -- laulanut kuoleman katsellessa heitä kasvoista kasvoihin?\nVasta sitten, kun olette näyttänyt minulle kiinalaisen tai kristityn,\njoka voi tehdä kaiken tämän, olette tavannut punanahan tapaisen miehen,\nei ennen, vaikka hän näyttäisi kuinka uljaalta tahansa ja olisi lukenut\nkaikki kirjat, mitä on painettu.\"\n\n\"Vain villit voivat huvitella toisiansa noin helvetillisillä tavoilla\",\nsanoi herra Cap, joka vaikeasti jaksoi tottua ymmärtämään metsän\nrajattoman moninaisia ihmeitä. \"Ei ainoakaan valkoihoinen tuomitse\nitseään tuollaisiin kokeihin.\"\n\n\"Siinä taas erehdytte\", vastasi Haukansilmä kylmästi paloitellen\nhirvenvasan lihavaa ruhoa, niinkuin se olisi ollut hänen oma,\nahavoitunut ruumiinsa, \"sillä vaikkakin tällaiset kidutuskeinot kuuluvat\nvain punanahoille erikoisina miehuuden näytteinä, ovat valkoisetkin\nusein rääkänneet itseään niillä.\"\n\n\"Onneksi\", virkkoi Cap kurkkuansa karistellen, \"ei ainoakaan hänen\nmajesteettinsa ystävistä ole tuominnut tuollaiseen jumalattomaan\nrääkkiin yhtäkään hänen majesteettinsa uskollisista alamaisista. En ole\npaljoa palvellut kuninkaallisissa aluksissa, mutta olen kuitenkin vähän\nja se on aina jotakin, ja ryöstellessä vihollisen sota- ja\nkuljetuslaivoja minä olen ollut mies paikallani. Otaksun toki, ettei\nainoatakaan ranskalaista tai villiä ole tällä puolen selän, jota te\nsanotte suureksi Ontarioksi?\"\n\n\"Suuri on se meidän silmissämme\", vastasi Haukansilmä voimatta salata\nhymyä, joka kirkasti auringon polttamia kasvoja, \"vaikka pelkään, että\njotkut voivat pitää sitä pienenä; ja pieni se onkin, jos luulette sen\nvoivan estää vihollisten tulon. Ontariolla on rannat, ja vihollinen,\njoka ei uskalla tulla sen yli, voi sen kiertää.\"\n\n\"Ah! Ymmärtäähän sen, kun se on vain kirottu suolaton vesilätäkkö!\"\npauhasi Cap kiroten koettaessaan korjata varomattomuuttaan. \"Ei kukaan\nole kuullut, että joku laiva tai rosvojoukko olisi voinut kiertää tai\npäästä Atlantin päähän.\"\n\n\"Eikö valtamerellä päätä olekaan?\"\n\n\"Ei päätä -- ei sivuja, ei pohjaa. Kansan, jonka on mieluista asua sen\nrannalla, ei tarvitse pelätä ohi kulkevia laivoja, vaikkapa niissä olisi\nraakalaisiakin. Heidän päänahallaan ei ole mitään vaaraa. Mies voi\niltasilla huoletta nukahtaa ja tietää aamulla tapaavansa tukan päässään,\nellei käytä peruukkia.\"\n\n\"Niin ei ole täällä. En tahtoisi peloitella tätä nuorta neitiä enkä\nmillään tavalla olla puolueellinen, vaikka hän näyttää hyvin mielellään\nkuuntelevan Vesikoiraa, kuten me sanomme. Mutta saatuani täällä\nkasvatukseni tiedän, että meidän olisi parasta heti paikalla lähteä\ntästä matkalle ja päästä linnoitukseen. Tällä puolen Ontarion on yhtä\npaljon irokeesejä kuin toisellakin. Juuri siitä syystä, Cap ystäväni, on\nkersantti lähettänyt meidät teitä vastaan näyttämään teille tietä.\"\n\n\"Mitä! Uskaltavatko ne lurjukset niin lähelle hänen majesteettinsa\nlinnoituksen kanuunoita?\"\n\n\"Eivätkö ne hullut kokoontuisi hirvenhaaskan ympärille huolimatta siitä,\nettä lintujakin on saatavissa? Niin he tekevät, sillä heidän luontonsa\non sellainen. Ainahan joku valkoinen kulkee erämaan läpi linnoitukseen\nja saa olla varma, että he seuraavat jäljissä. Suuri Käärme on tullut\njoen toista ja minä toista puolta etsien piileskeleviä lurjuksia, kun\ntaas Jasper kuljetti venettä, kuten kelpo merimies ainakin. Kersantti\nkertoi kyynelet silmissä hänelle paljon lapsestaan ja kuinka hänen\nsydämensä ikävöitsi lasta, kuinka suloinen ja tottelevainen tämä oli,\nkunnes minusta tuntui, että poika olisi mieluummin paljain käsin\nhyökännyt mingojen telttaan kuin jäänyt tulematta.\"\n\n\"Siitä me häntä kiitämme ja ajattelemme hänestä parempaa ensi kerralla,\nvaikka otaksun, ettei poika kuitenkaan kovinkaan suuressa vaarassa ole\nollut.\"\n\n\"Ainoa vaara oli tulla ammutuksi jostakin vuoren kolosta, kun hän sauvoi\nvenettä koskea ylös, tai suistua suinpäin virtaan etsiessään rannikoilta\nväijyviä vihollisia. Hän on ollut monessa vaarassa, sillä matkustus\nvihollismaiden läpi virtaavaa jokea pitkin on täynnä vaaroja.\"\n\n\"Mutta mitä hittoa varten kersantti on viekoitellut minua matkustamaan\nsataviisikymmentä penikulmaa näissä vaarallisissa erämaissa? Näytä\nminulle vihollinen ja minä kohtelen häntä, kuten hän minua mutta minua\nei ollenkaan miellytä joutua sala-ampujan uhriksi. Ellei pikku\nMagneettia olisi, niin kääntyisin tällä hetkellä takaisin ja koettaisin\nniin hyvin kuin voisin päästä Yorkiin -- pitäköön Ontario huolta\nitsestään ja olkoon sen vesi suolaista tai suolatonta.\"\n\n\"Se ei paljoa asiaa auttaisi, merimies ystäväni, sillä paluutie on\npaljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin kuljettavakin. Luottakaa\nmeihin, ja me viemme teidät turvaan tai menetämme päänahkamme.\"\n\nCapilla oli ahtaat polvihousut ja komea peruukki, koska hänen päälakensa\noli melkein paljas. Vaistomaisesti hän koetteli kädellään kumpaakin\nikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että molemmat olivat paikallaan.\nPohjaltaan hän oli kuitenkin urhea mies ja oli katsellut monesti\nkuolemaa silmästä silmään, vaikk'ei koskaan niin peloittavassa muodossa\nkuin nyt hänen toverinsa sitä kuvailivat. Liian myöhä oli palata. Niinpä\nhän koetti hymyillä ja saada hyvän tuulensa takaisin, vaikka ei\nvoinutkaan olla partaansa mutisematta ja moittimatta kersanttia,\nlankoansa, siitä, että tämä oli saattanut hänet pinteeseen.\n\n\"En epäile, hyvä Haukansilmä\", hän vastasi, kun nämä ajatukset olivat\nehtineet selvitä hänen mielessään, \"että pääsemme onnellisesti perille.\nKuinka kaukana me nyt lienemme linnasta?\"\n\n\"Vähän enemmän kuin viidentoista penikulman päässä. Ne ovat lyhyitä\npenikulmia, koska meillä on voimakas myötävirta, jos mingot antavat\nmeidän rauhassa kulkea.\"\n\n\"Otaksun, että meillä on metsää sekä ala- että ylähangalla?\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Minä tarkoitan vain, että me tämän jälkeenkin saamme pujotella noiden\nkirottujen puiden lomitse, kuten tähänkin asti.\"\n\n\"Ei ollenkaan. Nyt te saatte matkustaa veneellä, ja Oswegon rannoilta on\njokeen kallistuvat puut puhdistettu. Me kuljemme myötävirtaan niin pian\nkuin suinkin.\"\n\n\"Mutta mikä suojaa meitä mingojen kuulilta, kun kierrämme niemiä tai\nkiinnitämme kaiken huomiomme soljuviin aaltoihin?\"\n\n\"Herra -- Hän, joka on niin monia auttanut suuremmista vaikeuksista.\nMonen monta kertaa, kun pääni on ollut menettämäisillään tukan, nahan ja\nkaikki, on Hän ollut tukeni ja kilpeni. En ole koskaan lähtenyt\ntaisteluun ajattelematta tätä suurta ystävää, joka voi taistelussa tehdä\nenemmän kuin lukemattomat sotalaumat.\"\n\n\"Totta, totta, siinä voi olla kylliksi metsänkävijälle, mutta me\nmerimiehet rakastamme aavoja ulapoita yli kaiken emmekä vaivaa aivojamme\nturhalla, vaan teemme sen, mikä edessä on välittämättä vedenalaisista\nvaaroista, puista ja kallioista.\"\n\n\"Välittämättä Jumalastakaan, sen uskallan sanoa, jos oikein ymmärrän.\nAnnan sanani siitä, herra Cap, ettei mikään taistelu käy huonommin\nsiksi, että Herramme on rinnallanne. Katsokaapas Suurta Käärmettä\ntuossa. Voitte nähdä puukon arven vasemmasta korvasta pitkin kaulaa. Ei\nmikään muu kuin minun pitkän pyssyni kuula olisi pelastanut hänen\npäänahkaansa sinä päivänä. Kun mohikaani puristi kättäni ja vakuutti,\nettä sillä teolla olin ansainnut hänen ikuisen ystävyytensä, sanoin\nminä: 'Ei, se oli Herra, joka salli minun oikealla hetkellä suorittaa\nvapautustyön, muuten olisit hävinnyt savuna ilmaan.' Tietysti, kun\noikein asiaa ajattelee, minä suoritin sen omalla aseellani. Kun näkee\nsotakirveen heilahtavan ystävän pään päällä, saa se jokaisen päättämään\näkkiä ja toimimaan samalla, muutenhan Käärmeen henki olisi samassa\ntuokiossa saanut liidellä hänen kansansa onnen maille.\"\n\n\"Tulkaa, tulkaa, Haukansilmä, tämä lörpöttely on yhtä pahaa kuin tulla\nnyljetyksi päästä hännäntutkaimeen. Meillä on vain muutamia tunteja\nauringon laskuun ja on siis parasta laskea virtoja vilisten niin pian\nkuin suinkin. -- Magneetti, ystäväni, etkö sinä jo joudu matkalle?\"\n\nMagneetti hätkähti, punastui ja valmistui pikaista lähtöä varten. Hän ei\nollut kuullut tavuakaan äskeisestä keskustelusta, sillä Vesikoira, kuten\nnuorta Jasperia useimmiten nimitettiin, oli vallannut koko hänen\nhuomionsa kertomalla niistä seuduista, joihin hän oli matkalla, hänen\nisästänsä, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin lapsena ja elämästä\nlinnan varustusten suojassa. Huomaamattaan hän oli niin syventynyt\nkuuntelemaan toisen vilkasta puhetta, ettei hän ollenkaan välittänyt\nvähemmän miellyttävistä asioista. Lähtökiire lopetti keskustelun, ja\nhetkessä olivat kaikki valmiit matkaa varten. Ennenkuin he jättivät\npaikan, hämmästytti Haukansilmä myöskin opastoverejansa keräämällä\nsuuren joukon oksia ja heittämällä ne hiillokselle. Joukossa oli paljon\ntuoreita oksia ja niistä lähti sangen musta savu.\n\n\"Peitä tarkasti jälkemme, Jasper\", hän sanoi, \"silloin savu hyödyttää\nmeitä mieluummin kuin vahingoittaa. Jos mingoja on jokukaan tusina\nkymmenen penikulman piirissä meistä, niin ainakin muutamia niistä on\nvuorilla tai puissa keksiäkseen jostakin savun. Antaa niiden nähdä\nsavun, se voi tehdä niille hyvää. Ne ovat kyllä tervetulleita tänne\njätteillemme.\"\n\n\"Mutta eikö savu johda niitä jäljillemme?\" kysyi nuorukainen, jonka\nsuojeleva vaisto oli tullut moninkerroin voimakkaammaksi sen jälkeen,\nkun hän oli tavannut Magneetin. \"Mehän tallaamme melkoisen polun tästä\njoelle mennessämme.\"\n\n\"Kuta leveämpi, sen parempi. Sillä päästyämme kerran joelle, on mingojen\nmahdoton tietää, minne päin olemme menneet, ylös vai alas. Vesi on ainoa\naine luonnossa, joka voi täydellisesti huuhtoa pois jäljen eikä sekään\naina, jos vainu on kylliksi hyvä. Katsohan, Vesikoira, jos mingot ovat\nhuomanneet meidät putousten alapuolella, he rientävät tätä savua kohti\nja päättävät luonnollisesti, että ne, jotka kerran ovat lähteneet\nkulkemaan vastavirtaan, kulkevat virtaa ylös edelleen. Jos he tietävät\njotakin, tietävät he sen, että linnasta on lähtenyt tiedustelijoita\nmatkalle. Eikä mingon järki voi ymmärtää sitä, että me huvin vuoksi\nolisimme täällä käyneet kääntyäksemme samana päivänä takaisin, vaikka se\nhuvi olisi voinut maksaa päänahkamme.\"\n\n\"Eivät suinkaan\", lisäsi Jasper, joka puheli erillään toisista\nHaukansilmän kanssa, kun he olivat matkalla joelle, \"he voi tietää\nmitään kersantin tyttärestä, sillä hänen tulonsa on pidetty mitä\ntäydellisimmin salassa.\"\n\n\"Eivätkä he saisi mitään tietääkään\", sanoi Haukansilmä astellen\ntarkasti Mabelin jälkiin hävittääksensä ne, \"ellei tuo suolaveden kala\nolisi laukkuuttanut sisarensa tytärtä ympäri metsää kuin mikäkin villi\nvarsa.\"\n\n\"Hirvenvasa, kai tarkoitat, Haukansilmä.\"\n\n\"Eikös hän olekin kummallinen jääräpää? Minä tulen toimeen sinunlaisesi\nmerimiehen kanssa, Vesikoira, eikä meillä ole niin suunnatonta eroa,\nvaikka toisen mieli tekee vesille ja toisen metsiin. Kuules, Jasper\",\nkuiskasi metsästäjä nauraen harmittomalla tavallaan, \"koetetaanpas hänen\nluonnettaan ja annetaan hänen laskea koskista.\"\n\n\"Mutta mitenkäs silloin käy hänen kauniille sisaren tyttärelleen?\"\n\n\"Hänelle siitä ei ole mitään vaaraa. Hänen täytyy kaikissa tapauksissa\ntoisten kanssa kulkea rantoja myöten putousten ohi. Mutta sinä ja minä\nkoettelemme tätä Atlantin elävää. Saamme nähdä, ottaako hänen tuluksensa\ntulta, ja hän saa kokea yhden rintamakepposistamme.\"\n\nNuori Jasper hymyili, sillä mielellään hän tahtoi olla leikissä mukana,\nvarsinkin, kun häntä Capin ylimielisyys melkolailla harmitti. Mutta\nMabelin suloiset kasvot, notkea olento ja herttainen hymy olivat kuin\nkilpenä, joka suojeli hänen setäänsä ajatellulta kokeelta.\n\n\"Ehkäpä kersantin tytär pelästyy\", hän sanoi.\n\n\"Eikö mitä, jos hänessä on vähänkin isänsä rohkeutta. Ei hän näytä\nollenkaan heikolta astialta. Jätä asia minun huolekseni, Vesikoira, minä\nkyllä sen järjestän yksin.\"\n\n\"Et yksin, Haukansilmä. Sinä hukuttaisit molemmat. Jos yksikään koski\nlasketaan, täytyy minun olla veneessä.\"\n\n\"Hyvä, siihen kyllä suostun. Poltammeko piipun sovinnon merkiksi?\"\n\nJasper nauroi, nyökkäsi myöntävästi päätään ja niin oli asia päätetty.\nNyt olikin seurue päässyt kanoteille, joihin he melkein äänettöminä\nasettuivat.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\n    \"Ei peltomiestä näillä mailla nähty,\n    ei aura muinoin vakojansa luonut;\n    vain veden laulu sulosoinnullansa\n    on erämaahan vaihtelua suonut;\n    ja kuohui kosket, leikki vuoripurot\n    ja korkealle kumpus lähteen vesi.\"\n\n                              _Brayant_.\n\nKuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä\nkapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia,\nsillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa,\njota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida\nja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee\nkymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu\nomituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista\njalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja\nvesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan\nhelmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien\nviimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen\nrannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi\nrannalle työntääkseen veneen vesille.\n\n\"Kuule, Jasper\", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli\nNuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, \"sauvo tässä rannassa venettä\nylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista\nmingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne\nrannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan,\nuskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan.\"\n\nJasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos\nrannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt\nkeskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.\n\nAlus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan\nmatkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja\nkantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa\nmatalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle.\nKaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä\nmatkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi\nollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli\npitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta\ntaitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen\njälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he\nnyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama\nlisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja\npainui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä\nkauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty\nkeveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se\nnäytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta\nihmistä kuin nyt.\n\nCap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme\noli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan\npuolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas\nHaukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen\nperässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin.\nKeskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus\noli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää\nsuonut suojaa.\n\nJuuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se\noli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin\nettä vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä\ntäällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli,\nniin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin\npienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on\nlaulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun\nalkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen\nmutainen tulvavesi ravitsi \"ääretöntä erämaata\", kuten Brayantin vilkas\nkynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa\nluontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut --; villissä\nrehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen.\nOn muistettava, että tämä oli vuonna 175--, siis paljon ennen kuin\nhyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New\nYorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä\nkaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan\nrajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä\nMohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota\nolemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu\nsotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla\nolevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin\nNuolenpään johdolla kuljettava.\n\n\"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas\", sanoi Haukansilmä,\n\"jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä\nja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina\nkulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä\nole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut\npäivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa\nkanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana,\nvaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä.\"\n\nLausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä\ntaaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää\nhänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen\nhymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja\nsuoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.\n\n\"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä\nerämaan läpi\", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin\ntoinenkin, mutta paljoa suloisemmin.\n\n\"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne\nmarssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo\n-- vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai\nmingoa.\"\n\n\"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään\npuhunut?\"\n\n\"Hänen _nuori_ ystävänsä -- kersantti on kolmekymmentä vuotta minua\nedellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta\nminua parempi.\"\n\n\"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä\", pisti siihen Cap,\njonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja\nenemmän vilkastuvan. \"Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte,\neivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa.\"\n\nMabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi\npäänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen\nsilmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat\nturvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa\npitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten\nkoira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.\n\n\"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne\naaltojen loiske rantoja vasten\", hän sanoi.\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi Haukansilmä, \"se on vain tämä virta, joka\nkohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä\nalaspäin.\"\n\n\"Onko tässä joessa putouksia?\" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira\" -- sillä näin\nalkoi Capkin Jasperia nimittää, \"eikö olisi parasta kääntää venettä\nhiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on\ntavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi\nkosken pyörteihin.\"\n\n\"Luottakaa meihin, Cap ystävämme\", vastasi Haukansilmä. \"Me olemme vain\nsuolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on\ntotta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä\nkoetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään.\"\n\n\"Laskea niitä!\" huudahti Cap. \"Oletteko hullu, mies? Ette suinkaan\nuneksikaan, että voisitte laskea koskea tällä kaarnan palalla, joka on\nkuin munankuori!\"\n\n\"Totta kai! Tie käy putousten kautta ja sitä on paljon helpompi kulkea\nkuin kantaa venettä ja tavaroita kokonainen penikulma maata pitkin.\"\n\nMabel käänsi kalpeat kasvonsa nuoreen peränpitäjään, sillä tuulen leyhkä\ntoi uudestaan kohinan hänen korviinsa ja se tuntui kerrassaan\nkammottavalta, kun sen syyn oli saanut tietää.\n\n\"Me laskemme naiset ja intiaanit maihin\", huomautti Jasper tyynesti, \"ja\nme kolme valkoista miestä, jotka kaikki olemme tottuneet vesillä\nkulkemaan, laskemme veneen varmasti alas, sillä tämä ei ole ensimmäinen\nkerta.\"\n\n\"Ja me luotamme suuresti teidän apuunne, herra merenkulkija\", sanoi\nHaukansilmä iskien olkansa yli Jasperille veitikkamaisesti silmää,\n\"sillä tehän olette tottunut näkemään aaltoja ja kuohuja ympärillänne;\nja ilman varman käden apua aallot voisivat viedä kaikki kersantin\ntyttären tavarat Ahdin hyviksi.\"\n\nCap joutui aivan hämilleen. Ajatus, että hänen täytyisi laskea koski,\noli ehkä vakavampi hänestä kuin niistä, jotka eivät koskaan ole\nveneitten kanssa olleet missään tekemisissä, sillä hän ymmärsi luonnon\nvoiman suuruuden ja ihmisen heikkouden asettaa sen raivoa. Kuitenkin\nhänen merimiesylpeytensä esti häntä poistumasta veneestä, kun toiset\nkylmästi ehdottivat, että hän jäisi siihen. Mutta kaikesta huolimatta\nhän kuitenkin olisi astunut toisten mukana maihin, ellei hänen mieleensä\nolisi iskenyt ajatus, että siellä voisi menettää intiaanien kynsissä\npäänahkansa, jotavastoin vene tuntui jonkinlaiselta turvapaikalta.\n\n\"Mutta kuinkas Magneetin käy?\" hän kysyi, sillä hänen sisarensa tyttären\nkohtalo tuntui asettavan velvollisuuksia hänen omalletunnolleen. \"Emme\nsuinkaan voi laskea Magneetia maihin, kun vihollis-intiaaneja on\nlähettyvillä?\"\n\n\"Siitä ei pelkoa. Ainoakaan mingo ei tule kosken lähettyville, sillä\nsiellä niiden pirulliset juonet helposti paljastuisivat\", vastasi\nHaukansilmä varmasti. \"Luontoansa ei voi kukaan kätkeä, ja intiaanin\nluontoon nyt kuuluu, että hän ilmestyy sinne, missä häntä vähimmin\nodotetaan. Hänestä ei ole pelkoa avoimilla teillä. Hän hyökkää\nkimppuunne silloin, kun ette ole valmistunut häntä kohtaamaan ja se\nlurjus kyllä pettää teidät kerran tavalla tai toisella. -- Käännä\nrantaan, Vesikoira, ja laskemme kersantin tyttären tuon kaatuneen hongan\nrungolle, jolloin hän pääsee maalle ihan kuivin jaloin.\"\n\nJasper noudatti tätä kehoitusta, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki\nmuut, paitsi Haukansilmä ja molemmat merimiehet, lasketut maihin.\nYlpeydestään huolimatta Cap olisi mielellään seurannut heitä, mutta hän\nei tahtonut osoittaa niin suunnatonta heikkoutta sisäjärven purjehtijain\nläsnäollessa.\n\n\"Kunniani kautta vakuutan\", hän sanoi maihin nousseitten lähtiessä\nliikkeelle, \"etten pidä tätä ihmeellisempänä kuin muutakaan\nmetsäpuroissa soutelemista. Ei siinä nyt kovin suurta merimiestaitoa\ntarvitse, jos laskee muutaman jalan korkuisesta putouksesta, missä\nsuurin tolvanakin voi onnistua yhtä hyvin kuin kokeneinkin merimies.\"\n\n\"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia\", keskeytti Haukansilmä,\n\"sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille\nmahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria\nvasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle,\nniin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme\nvaikeista paikoista. -- Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse\nteräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi\npitää muuna kuin matkustajana.\"\n\nHänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja\nvavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä\nvaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen\nVesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen\nveneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi\nkalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta\npidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän\noli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi\nliikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä\ntapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja\ntuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja\nkatseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa\nleijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä\npolvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen\ntarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä\nkohden parhaiten voisi laskea.\n\n\"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen\", mutisi Haukansilmä\n--\"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja\nsitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo.\"\n\nVesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti\nputousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi.\nTällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi\nturvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen\npauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä\nvoimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva\nelementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki\nesineet pienimpiin aineosiinsa.\n\n\"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!\" hän huudahti voimatta enää salata\nkauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.\n\n\"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa\", vastasi Haukansilmä katsoen\nhäntä iloisesti nauraen. -- \"Pian olemme kosken alla. Kevennä perää,\npoikaseni, perä pystympään!\"\n\nLoppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi\nmelallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli\nolevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas,\nnäki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti\naalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen\nhuomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui\nputouksen alla olevaan suvantoon.\n\nHaukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti\ntinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä,\njoka matkan varrella oli veneeseen tullut.\n\n\"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä\nolen -- sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän\nkymmenellä.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli\nvaikea ohjata oikein venettä\", sanoi Jasper vakavasti.\n\n\"Se voi olla niin -- ei epäilystä, että se _on_ niin, koska sinä sen\nsanot -- mutta minä olen nähnyt sinun laskevan kymmenellä.\"\n\nCapilta pääsi nyt voimakas helpotuksen huokaus. Hän koetteli tukkaansa\nvarmentuakseen siitä, että tämä erinomainen kalleus oli vielä jäljellä\nja sitten kääntyi katsomaan taaksensa saadakseen selville, missä\nhirveässä vaarassa hän oli juuri ollut. Hänen hämmästyksensä saattaa\nhelposti ymmärtää. Pystysuorat putoukset saattoivat olla kymmenen tai\nkaksitoista jalkaa, mutta keskellä oli vesi syövyttänyt kallioon kapean\nuoman, joka teki noin neljänkymmenenviiden asteen mutkan. Tästä\nkauheasta putouksesta vene oli tullut alas kalliokielekkeitten,\nkaatuneitten puunrunkojen ja vaahtopatsaitten välitse. Hirveällä\nvoimalla vesi oli veneen kuohujen ja pyörteitten yli vienyt, mutta\ntottumattomasta se tuntui kerrassaan mahdottomalta. Veneen tavaton\nkeveys teki sen kuitenkin mahdolliseksi, sillä varman silmän ja\nvoimakkaan käden ohjaamana se oli lentänyt aallon harjalta toiselle kuin\nhöyhen ja sivuuttanut vaahtopatsaat, niin että tuskin kiiltävä sivu oli\nkastunut. Tuli vain karttaa muutamia kallioita ja pitää oikea suunta,\nkuohuva koski teki kaiken muun.\n\nVoi sanoa, että Cap oli hämmästynyt ja oli vähällä ilmaista tunteensa.\nHän suorastaan pelkäsi, sillä merimiehillä on synnynnäinen kunnioitus\nkallioita ja luotoja kohtaan eikä hän voinut olla ihailematta tämän\nreippaan laskijan taitoa ja rohkeutta. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua\njulki tunteitansa, sillä silloin hänen olisi täytynyt antaa tunnustusta\nsisäjärvien purjehtijoille. Kun hän rykästellen oli puhdistanut\nkurkkunsa ja päästi kielensä valloilleen, kaikui hänen sanoissaan\nentinen mahtava ylemmyys.\n\n\"Teidän taitonne kulkea jokia on melkoinen, herra Vesikoira, enkä voi\nkieltää, että tällaisten putousten laskeminen vaatii suurta taitoa. Olen\nkuitenkin tavannut joitakin rahtilaivan ohjaajia, jotka voisivat laskea\nyhtä hyvin, kun vain vähän tutustuisivat reittiin.\"\n\n\"Se ei riitä, herra merimies\", sanoi Haukansilmä. \"Ei riitä, että tuntee\nvain reitin; laskijalla täytyy olla voimaa ja taitoa ohjata venettä\noikein ja karttaa kallioita. Koko seudulla ei ole toista miestä, joka\nvoisi laskea Oswegon koskia jonkinlaisella varmuudella, vaikkakin jotkut\novat silloin tällöin yrittäneet. En minäkään Jumalan avutta voisi sitä\ntehdä. Tarvitaan Jasperin tarkka silmä ja voimakas käsi, jos aiotaan\nsäilyttää matkustaja kuivana. Neljätoista kaukalollista, mitä se nyt on,\nvaikka olisinkin suonut, että olisi päästy kymmenellä, kun ajattelen,\nettä kersantin tytär oli katsomassa.\"\n\n\"Mutta oikeastaan te ohjasitte venettä; te sanoitte hänelle, mihin\nkääntää ja miten ohjata.\"\n\n\"Tein sen inhimillisestä heikkoudesta. Siinä ilmeni taas valkoihoisen\nluonne. Katsokaas, jos Käärme olisi ollut veneessä, hän ei olisi\nlausunut sanaakaan. Intiaani osaa hillitä kieltään, mutta me valkoiset\nluulemme aina olevamme viisaampia kuin kanssaihmisemme. Olen koettanut\npäästä tästä heikkoudesta, mutta ottaa aikaa, ennenkuin saa juuritetuksi\npuun, joka on kasvanut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta.\"\n\n\"Itse asiassa, koko juttu ei ole kovin suurenarvoinen, jos saan suoraan\nlausua ajatukseni. Se on jokseenkin samaa kuin laskea Lontoon sillan\nalitse: saa hieman vaahtoa silmilleen. Sen tekevät sadat ihmiset joka\npäivä, vieläpä hienoimmat naisetkin. Onpa itse hänen majesteettinsa\nkuningaskin tuon matkan tehnyt.\"\n\n\"Vaikkapa niin! Mutta minä en vain haluaisi hienoja naisia enkä hänen\nmajesteettiaan kuningasta -- Jumala häntä suojelkoon -- veneeseen, kun\nlaskemme näitä koskia, sillä yksi ainoa veneen leveys väärään ja koko\nyritys on tuhottu. -- Kuulepas, Jasper, meidän täytyy laskea Capin\nkanssa myöskin Niagara, että hän saisi nähdä, mitä täällä rajamailla\nvoidaan tehdä.\"\n\n\"Hitto vie! Nyt te, Haukansilmä, laskette leikkiä. Ihan mahdotonta on\ntällaisella kaarnaveneellä laskea siitä mahtavasta putouksesta.\"\n\n\"Eläissänne ette ole suuremmin erehtynyt kuin nyt, herra Cap. Mikään ei\nole sen helpompaa, ja monta venettä olen omin silmin nähnyt laskevan\nsiitä. Jos me molemmat elämme, niin toivon voivani vakuuttaa teille,\nettä sen voi tehdä. Omasta puolestani luulisin, että suurinkin laiva\nvoisi siitä purjehtia, jos se vain voitaisiin ohjata oikealta kohdalta.\"\n\nCap ei nähnyt sitä katsetta, jonka Haukansilmä ja Jasper vaihtoivat ja\nhän istui hetkisen ihan hiljaa, sillä, totta puhuaksemme, hän ei ikinä\npitänyt mahdollisena laskea Niagaraa alas yhtä vähän kuin kulkea ylös.\n\nJuuri nyt koko seurue saapui sille paikalle, johon Jasper oli pensaihin\npiilottanut oman veneensä, ja nyt he jakaantuivat siten, että Cap,\nJasper ja Mabel kävivät toiseen ja Haukansilmä ja Nuolenpää vaimoineen\ntoiseen. Mohikaani oli jo jokiäyrästä myöten kulkenut alaspäin etsien\nheimonsa koko tarkkuudella vihollisen jälkiä.\n\nMabelin poskien väri ei tahtonut palata, ennenkuin vene joutui uudestaan\nvirtaan, jossa se virran ja Jasperin airojen yhteistyöstä vilkkaasti\nmennä lekotteli kohti päämäärää. Hänen seuratessaan kosken laskua oli\nkauhistava jännitys kokonaan masentanut hänen rohkeutensa; mutta vaikka\npelko oli ollut suuri, oli kuitenkin hänen ihastuksensa ollut vieläkin\nsuurempi, kun hän oli katsellut, miten nuorukainen varmalla kädellä\njohti venettä kuohujen läpi. Totta puhuaksemme, paljon vähäisempi\nrohkeuden näyte olisi voinut hänen ihastuksensa herättää kuin se\nJasperin tyyni ja arvokas tapa, jolla hän suoritti tämän sankarityönsä.\nHän seisoi aivan suorana, välittämättä veneen heilumisesta. Rannalta\nkatsoen oli ollut suurenmoista nähdä, kun vene näytti suoraan syöksyvän\nkalliota kohden, mutta ihan viime hetkellä muutti suuntaa ja pelastui,\nvaikka kuohujen välistä silloin tällöin vilahteli ruskea kallio, eikä\nluullut missään kohden löytyvän vaaratonta laskutietä. Kieli ei aina voi\nkertoa, mitä silmä näkee, ja pelostaan huolimatta Mabel näki näytelmän,\njoka haihtumattomaksi jäi hänen sieluunsa. Uljaana siinä esiintyi\nliikkumaton perämies keikkuvassa veneessä. Mabelin valtasi ihmeellinen\ntunne, joka niin lujasti sitoo naisen mieheen, ja se yhä lisääntyi, kun\nhän tunsi huoletta voivansa luottaa toisen taitavaan huolenpitoon.\nSiksipä hän ensi kerran Fort Stanwixista lähtemisensä jälkeen istui ihan\nlevollisena hauraassa veneessä, jolla hän matkusti. Kun nyt toinen vene\nsolui hänen veneensä rinnalle ja Haukansilmä istui häneen päin,\njoutuivat Cap ja Mabel hänen kanssaan pitämään keskustelua vireillä,\nsillä Jasper puhui harvoin mitään, ellei häneltä suorastaan kysytty,\nvaan näytti nyt tarvitsevan koko tarmonsa veneen kuljettamiseen, vaikka\nse tavallisesti ei tuottanut hänelle vähintäkään huolta.\n\n\"Tunnemme liian hyvin naisten luonnetta vaatiaksemme kersantin tytärtä\nlaskemaan koskea kanssamme\", sanoi Haukansilmä katsoen Mabeliin samalla\nkun puhui hänen enolleen, \"vaikkakin on joskus tehnyt mieleni viedä\nmuutamia heikomman sukupuolen edustajia nauttimaan tästä huvista.\"\n\n\"Mabel on arka, kuten äitinsäkin\" vastasi Cap, \"ja teitte oikein,\nystäväni, kunnioittaessanne hänen heikkouttaan. Teidän tulee muistaa,\nettei lapsi ole koskaan purjehtinut meriä.\"\n\n\"Ei suinkaan; sitä ei ollenkaan voinut huomata. Teidän omasta\npelottomuudestanne ainakin kuka hyvänsä olisi voinut nähdä, etteivät\ntuollaiset pikku tapaukset saa teitä järkkymään. Kerran minä laskin\nsamasta koskesta muutaman vekkulin kanssa ja juuri, kun olimme\nparhaimmassa putouksessa, hän hyppäsi pois veneestä; voimme ajatella\nmiten siinä voi käydä.\"\n\n\"Kuinkas poikaparalle kävi?\" kysyi Cap oikein tietämättä, miltä kannalta\nottaa toisen kertomus, joka oli niin kuiva ja yksinkertainen, että joku\ntyhmempi kuulija kuin vanha merimies olisi pitänyt sitä aivan\nmahdottomana. \"Kun on kerran laskenut samasta paikasta, voi ymmärtää\nhänen kohtalonsa.\"\n\n\"Hän oli _parka_ kuten sanoitte ja sen lisäksi hän oli huono rajaseudun\nasukas, vaikka oli tullut tänne näyttämään taitoansa meille moukille.\nKuinka hänelle kävi? Hän meni suinpäin alas kuin kirkon tornista lentävä\nväkkärä.\"\n\n\"Joka on hypännyt pois veneestä\", keskeytti Jasper hymyillen, vaikka hän\nilmeisesti tahtoikin unohtaa koskenlaskun mieluummin kuin hänen\nystävänsä.\n\n\"Poika on oikeassa\", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin\nsilmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein\nkoskivat toisiinsa, -- \"hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole\nsanonut meille, mitä ajattelette laskustamme.\"\n\n\"Se oli rohkea ja vaarallinen\", sanoi Mabel. \"Katsellessani sitä\ntoivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se\non ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin.\"\n\n\"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen\nsilmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun\nkehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen\nlajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi\nsellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän\nlaskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin\nkatsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen\nhänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen.\"\n\nMabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin\nkauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan\nkuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat\nilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.\n\n\"Meidän oli parasta laskea\", lisäsi Haukansilmä, \"oikeastaan ihan pakko.\nJos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme\nmenettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun\nepäilette mingojen vehkeitä.\"\n\n\"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat\njoutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle.\"\n\n\"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa\nmuutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut\nkyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme\nturvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. --\nJasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla -- tarkoitan kalliolla\n-- seisoo?\"\n\n\"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita\nminä en ollenkaan ymmärrä.\"\n\n\"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo,\nettä laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen\nrohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme.\nRohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten\nvärimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta\nseuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät\nturvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni\nvalheeksi.\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\n    \"Missä taide ei luonnolle vaadi sääntönä olla,\n    siellä villiruusut tuoksuu,\n    keijut kisaa nurmikolla.\"\n\n                                     _Spenser_.\n\nPutousten alapuolella Oswego on vilkasjuoksuinen virta, aivan\ntoisenlainen kuin yläpuolella. Toisin paikoin se vyöryy syvänä ja\nrauhallisena, mutta paikoitellen se muodostaa vuolaita virtoja ja\nkarikoita; ja tänä kaukaisena aikana, jolloin kaikki täällä oli\nsellaista kuin luonto oli muodostanut, ei muutamista paikoista\nkulkeminen ollut myöskään vaaroja vailla. Veneen kuljetus täällä vaati\nsangen vähän vaivaa lukuunottamatta niitä virtavia paikkoja, joissa\nkuohut ja salakalliot vaativat suurempaa huolta. Mutta tuli kuitenkin\nolla aina varuillaan; taidolla ja voimakkaalla kädellä saattoi kyllä\nhelposti torjua vaarat. Mohikaani tunsi kaikki nämä seikat ja siksi hän\noli viisaasti valinnut tämän tyynen paikan, jossa tahtoi veneet\npysäyttää ilman vaaraa ja neuvotella tovereittensa kanssa.\n\nHeti kun Haukansilmä oli huomannut punaisen ystävänsä merkit, hän\nvoimakkaalla aironvedolla käänsi veneensä kokan rantaa kohden ja käski\nJasperin seurata. Pian laskivat veneet lähelle rantaa veden päällä\nriippuvien pensaitten alle, kaikki noudattaen täydellistä hiljaisuutta,\ntoiset säikähdyksestä, toiset taas totutusta varovaisuudesta. Kun\nmatkustajat saapuivat lähelle intiaania, hän viittasi heitä pysähtymään,\nja sitten hänellä ja Haukansilmällä oli lyhyt, mutta vakava keskustelu.\n\n\"Ei suinkaan päällikkö pidä kaatuneita puita ja kantoja vihollisina\",\nhuomautti valkoinen mies punaiselle toverilleen, \"miksi hän on sitten\nkäskenyt meidän pysähtyä?\"\n\n\"Mingoja kuljeksii täällä metsissä.\"\n\n\"Niinhän me olemme näinä päivinä otaksuneetkin. Tietääkö päällikkö\nniistä jotakin lähemmin?\"\n\nMohikaani ei virkkanut mitään, vaan näytti kivestä tehtyä piippua.\n\n\"Se oli tuoreilla jäljillä, jotka näyttivät menevän linnalle päin\", näin\nrajaseutulaiset nimittivät kaikkia sotilaallisia varustuksia, olivatpa\nne sitten miehitettyjä tai eivät.\n\n\"Tuota piipunkoppaa nyt on voinut joku sotamieskin käyttää. Hyvin monet\ntupakoivat punanahkojen piipuilla.\"\n\n\"Katso\", sanoi Käärme ojentaen löytämänsä kopan ihan ystävänsä eteen.\n\nKoppa oli tehty vuolukivestä ja kaiverrettu suurella huolella ja\nkunnioitettavalla taidolla. Sen keskelle oli risti kaiverrettu\nsellaisella tarkkuudella, ettei sen merkityksestä jäänyt epäilykselle\nsijaa.\n\n\"Tuo on pirullista ja jumalatonta\", sanoi Haukansilmä, joka tunsi\nääretöntä kammoa tätä pyhän vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin\nnäillä main. Siihen liittyi läheisesti vielä se harhaluulo, että se,\njoka on uskoa vaihtanut ja siten luopunut heimostaan, on kerrassaan\nhylkiö ja kaikkia siveellisiä tunteita vailla, \"ei ainoakaan intiaani,\njoka ei ole seurustellut Canadan viekkaitten munkkien kanssa,\nuneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille,\nettä ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen\nmielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan peloittavaa\njumalattomuuttaan. Oliko jälki tuore, Chingackgook?\"\n\n\"Tupakka paloi vielä, kun minä sen löysin.\"\n\n\"Pitäkäämme siis varamme, päällikkö. Missä jäljet ovat?\"\n\nMohikaani osoitti paikkaa tuskin sadan kyynärän päässä heistä.\n\nAsia alkoi näyttää hyvin arveluttavalta, ja molemmat pääjohtajat\nneuvottelivat erillään muista useita minuutteja, jonka jälkeen he\njättivät joen äyrään ja lähestyivät osoitettua paikkaa ja tutkivat\njälkiä tavattomalla huolella. Tämä tarkastelu vei ehkä neljännestunnin,\njonka jälkeen valkoinen mies palasi yksinään, kun taas hänen punainen\nystävänsä katosi metsään.\n\nHaukansilmän kasvojen ilme oli tavallisesti rauhallinen ja\nteeskentelemättömän rehellinen, johon sekaantui suuri määrä varmaa\nitseluottamusta. Siksipä jokainen tunsi olevansa turvassa, jos kerran\nHaukansilmä oli luvannut pitää hänestä huolta. Mutta nyt levottomuus\nheitti hänen kasvoilleen varjon, joka peloitti koko seuruetta.\n\n\"No, mitäs kuuluu, herra Haukansilmä?\" kysyi Cap alentaen voimakkaan ja\nsyvän bassonsa hiljaiseksi kuiskaukseksi, joka paremmin sopi erämaan\nvaaroihin. \"Onko vihollinen asettunut sataman ja meidän välillemme?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen\nkatkaista meiltä tien päämääräämme?\"\n\n\"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä\nen tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin\nkriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en\nymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että\nvain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin\ntuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista\npaholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta,\novat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän\ntirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit\nviheltelevät.\"\n\n\"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia\npaukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire.\"\n\n\"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä\nrintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä,\nsiinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua\nmingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja\nkallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä\nvaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen\npaikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä\nmikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä\njoen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään\npelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas\nylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin\nei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla\nkaukana joen mutkassa, yläpuolellamme -- samalla puolen jokea kuin me?\"\n\n\"Tuonko kaatuneen hongan luona?\"\n\n\"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne\njättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu\nhoukuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme\nniille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja\nnäillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia\nvihollisiakin.\"\n\n\"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä\", sanoi Jasper hypäten veneestä\nrannalle, \"kymmenessä minuutissa tuli on tehty.\"\n\n\"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta\", sanoi toinen\nnauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. \"Kun halutaan saada sankka\nsavu, auttaa siinä parhaiten vesi.\"\n\nNuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei\ntoinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue\nvalmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin\nJasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin\nverkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas\nlähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää\nmainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet\nolivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.\n\n\"Siellähän savu nouseekin!\" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan\nhuojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. \"Hyvä\ntaula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean.\nToivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta,\nkoska se hyödyttää meitä kaikkia.\"\n\n\"Liian paljon savua, liian paljon viisautta\", sanoi Nuolenpää lyhyesti.\n\n\"Se olisi ihan totta, tuskaroora, elleivät mingot tietäisi, että näillä\nmain on sotamiehiä, jotka pysähdyspaikoissa ajattelevat enemmän\npäivällistänsä kuin viisaussääntöjä, jotka suojaavat niitä vihollisilta.\nEi, ei, antaa pojan vain kasata riojansa, se kyllä menee\nskotlantilaisten tai Irlannin rosvojen laskuun, sillä ne välittävät\nenemmän puurostansa ja perunoistansa kuin intiaanien viekkaudesta ja\npyssyistä.\"\n\n\"Minä muistan usein kaupungeissa kuulleeni, että sotamiehet näillä main\novat oppineet sotajuonet vihollisiltansa\", sanoi Mabel, \"ja menettelevät\nyhtä kavalasti kuin punanahatkin.\"\n\n\"Ei läheskään. Kokemus tekee ne vain vähän viisaammiksi; ja he\nviheltävät, laulavat ja meluavat täällä metsissä, kuten tekivät\nkotiseutujensa puistoissa, joista he kaikki lakkaamatta haluavat puhua.\nYhden ainoan punanahan luonteessa on enemmän viekkautta kuin\nkokonaisessa rykmentissä vesistön toisella puolella -- sitä minä kutsun\nmetsien viisaudeksi. Mutta nyt siellä on savua liiaksikin; meidän täytyy\nhakea vielä parempi suojapaikka. Poika on kantanut kaiken joen veden\ntuleensa, ja mingot pian luulevat, että koko rykmentti on liikkeellä.\"\n\nPuhuessaan Haukansilmä johti veneensä pois pensaista, joiden väliin oli\npysähdytty ja parissa minuutissa savu ja puut katosivat näkyvistä.\nOnneksi joessa oli pieni lahdelma, johon vihdoin molemmat veneet\nmelottiin.\n\nParempaa piilopaikkaa ei olisi voinut löytää. Pensaat olivat tiheät ja\nriippuivat lahdelman yllä muodostaen täydellisen lehtikatoksen. Lahden\npohjassa oli hietikkoranta, johon kaikki mukavuuden vuoksi veneestä\nastuivat, eikä heitä voinut nähdä muualta kuin pieneltä alalta joen\ntoiselta puolen. Vähän oli kuitenkin syytä pelätä, että heidät sieltä\nhuomattaisiin, sillä viidakko oli tavallista tiheämpää ja maa niin\nmärkää ja liejuista, että siellä oli hyvin vaikea kulkea.\n\n\"Tämä on mainio piilo\", sanoi Haukansilmä, kun oli tuntijan silmällä\npaikkaa tarkastellut, \"mutta se täytyy tehdä vieläkin turvallisemmaksi.\nParahin Cap, minä en pyydä teiltä mitään muuta, kuin että pysytte ihan\nhiljaa ja rauhallisena, kuten merta purjehtiessanne olette tottunut; me\ntuskarooran kanssa teemme varustuksia pahan päivän varalle.\"\n\nOpas meni intiaanin kanssa syvemmälle pensaihin, joista he leikkasivat\nmuutamia vesoja lepistä ja muista pensaista tarkasti pitäen huolta,\nettei vähintäkään ääntä kuulunut. Näiden vesojen tyvet työnnettiin\nsyvälle mutaan joen puolelle veneistä, ja kymmenessä minuutissa oli\nlaitettu täydellinen suojus heidän ja vaarallisen paikan välille.\nHaukansilmä oli pannut kaiken taitonsa ja tarmonsa tämän suojuksen\nlaittamiseen. Hän oli etsinyt mutkaisia vesoja -- joita tällaisesta\npaikasta helposti löytää -- ja pystyttänyt sillä tavalla, että ne\nnäyttivät kasvaneen jokiäyräästä ja aluksi painuneen veteen, mutta kun\nne janosivat valoa, ne kohottivat latvansa vedenpinnan yläpuolelle.\nLyhyesti: työ oli tehty niin, että vain se, joka paikan hyvin ennestään\ntunsi, olisi voinut ajatella omituisen muutoksen tapahtuneen.\n\n\"Tämä on parhain piilo, missä milloinkaan olen ollut\", sanoi Haukansilmä\nnauraen hiljaisella tavallaan palatessaan ulkoa tarkastamasta työtään.\n\"Lehdet meidän puissamme ovat ihan samanväriset kuin näissä, jotka\nriippuvat päämme päällä, eikä tarkinkaan silmä voi erottaa istutettuja\nja luonnollisia puita. Hyst! Tuolla tulee Vesikoira kahlaten, kuten\njärkevä poika ainakin peittääkseen veteen jälkensä. Nytpä saamme nähdä,\nkelpaako piilomme johonkin vai ei.\"\n\nJasperhan sieltä todellakin tuli suoritettuaan määrätyn työnsä. Kun hän\nei löytänyt veneitä, arvasi hän, että ne on laskettu joen polven taakse,\npois tulen näkyviltä. Kun hän oli tottunut varovaisuuteen, astui hän\nnytkin veteen, ettei jättäisi jälkiä siitä, mistä toiset olivat\nlähteneet, sinne, mihin he nyt olivat piiloutuneet. Jos nyt Canadan\nintiaanit palaisivat jälkiänsä myöten ja huomaisivat Haukansilmän ja\nKäärmeen jäljet rannalta heidän polulleen, he luonnollisesti seuraisivat\nniitä rantaan. Mutta siihen johtolanka loppuisikin, sillä veteen ei jää\nmitään jälkiä. Nuorukainen kahlasi polvea myöten vedessä kulkien\nhitaasti pitkin joen rantaa ja tarkasti etsien sitä paikkaa, johon\nveneet olivat kätketyt.\n\nPiilossa-olijoilla oli se etu, että he saattoivat monesta paikasta\nkurkistella oksien välitse ja nähdä, mitä tapahtui, mutta etsijällä sitä\netua ei ollut. Ne, jotka piilostaan katselivat hänen liikkeitään,\nsaattoivat huomata, että hän ei ollenkaan aavistanut, mihin Haukansilmä\nseurueineen oli piilottautunut. Päästyään niemen taakse, johon ei hänen\nlaittamaansa savua yläjuoksulta näkynyt, nuorukainen pysähtyi ja alkoi\nsuurella huolella rantoja tutkia. Sitten hän kahlasi edelleen muutamia\naskeleita ja taas pysähtyi jatkamaan tutkistelujansa. Vesi oli\ntavallista alempana ja siksi hän helposti pääsi edelleen, kunnes tuli\nniin lähelle taiteellisia istutuksia, että olisi kädellään voinut koskea\nniihin. Vieläkään hän ei mitään huomannut ja aikoi juuri kulkea ohi, kun\nHaukansilmä taivutti vesoja syrjään ja hiljaisella äänellä kehoitti\nhäntä astumaan sisään.\n\n\"On tämä kuitenkin kohtuullisen hyvä\", sanoi Haukansilmä nauraen,\n\"vaikkakin kalpeanaaman ja punanahan silmillä on yhtä suuri ero kuin\ntavallisilla silmälaseilla ja kiikarilla. Lyön vetoa vaikka mistä, että\nkokonainen rykmentti kersantin sotamiehiä voisi marssia linnamme ohi\nhuomaamatta keppostamme. Mutta jos mingot kulkevat jokirantaa, kuten\nJasper, niin olen todellakin huolissani istutuksieni vuoksi. He voivat\nhuomata ne yli joenkin eivätkä jätä huomioitaan hyväkseen käyttämättä.\"\n\n\"Ettekö luule, herra Haukansilmä, että meidän olisi viisainta kaikesta\nhuolimatta lähteä matkalle heti\", sanoi Cap, \"ja laskea myötävirtaan\nniin pian kuin suinkin otettuamme selon, että lurjukset ovat siirtyneet\nyläpuolellemme? Ikäväksi käy makailla täällä ja tuijotella tähtiin.\"\n\n\"Minä en halua hievahtaa paikaltani kersantin suloisen tyttären kanssa,\nennenkuin olen saanut tietoja Käärmeeltä, en, vaikka luvattaisiin kaikki\nruuti, mitä alapuolellamme olevan linnan varastoissa säilytetään. Siitä\nseuraisi varma vankeus tai varma kuolema. Toinen asia olisi, jos tämä\nnuori neiti voisi kulkea viidakkojen kautta, kuten vanha hirvi; silloin\nmahdollisesti aamuun mennessä voisimme päästä linnalle, mutta siihen hän\non liian hento.\"\n\n\"Sen me teemme\", sanoi Mabel hypähtäen ylös äkillisessä innostuksen\npuuskassa, \"minä olen nuori ja vankka ja tottunut ponnistuksiin. Minä\nkyllä kykenen siihen kuin enokin. Älköön kukaan pitäkö minua esteenä. En\nvoi sietää sitä ajatusta, että te kaikki joudutte hengenvaaraan minun\ntähteni.\"\n\n\"Ei, ei, ystäväni; emme suinkaan pidä teitä esteenä, vaan pidämme\nitsemme onnellisina, että saamme teille ja kelpo kersantille tehdä\npalveluksen, vaikkapa se näyttäisikin hieman vaaralliselta. Etkös\nsinäkin, Jasper-veikko, ajattele samoin?\"\n\n\"Palvella häntä, totta kai!\" sanoi Jasper lämpimästi, \"mikään voima ei\nsaa minua hylkäämään Mabel Dunhamia, ennenkuin hän turvassa lepää isänsä\nsylissä.\"\n\n\"Oikein sanottu, poikaseni, -- miehekkäästi ja rehellisesti sanottu, ja\nminä yhdyn siihen sanoin ja töin. Ei, ei, te ette ole ainoa sukupuolenne\nedustaja, jonka olen johtanut erämaan läpi, eikä kenellekään,\nlukuunottamatta yhtä, ole sattunut mitään harmia. -- Se olikin\nsurullinen päivä enkä toivo toista sellaista koskaan näkeväni.\"\n\nMabel katsoi toisesta puolustajastaan toiseen, ja hänen kauniit silmänsä\nolivat täynnä kyyneleitä. Ystävällisesti hän ojensi toisen kätensä\ntoiselle ja vastasi, vaikka ääni alussa värisi: \"Minulla ei ole oikeutta\nsaattaa teitä vaaraan. Minun rakas isäni kiittää teitä, minä kiitän\nteitä ja hyvä Luoja palkitsee, mutta älkäämme jääkö tähän vaaralliseen\npaikkaan kauemmaksi kuin on välttämätöntä. Minä voin kävellä pitkälti ja\nolen usein kulkenut penikulmia vain huvittaakseni tyttömäistä\nmielikuvitustani; enkö sitä nyt tekisi elämäni -- ei, teidän jalon\nelämänne vuoksi?\"\n\n\"Hän on uskollinen sielu, Jasper\", sanoi Haukansilmä pitäen tytön kättä\nomassaan, kunnes naisellinen kainous vaati tätä vetämään sen takaisin,\n\"ja äärettömän rakastettava! -- Me tulemme raa'oiksi ja myöskin\nkovasydämisiksi täällä metsissä, Mabel; mutta teidänlaisenne olennon\nnäkeminen herättää uudestaan meidän parhaimmat tunteemme ja tekee meidät\nhyviksi lopuksi iäksemme. Uskallan väittää, että Jasper tässä sanoo\nsamaa, sillä eläen, kuten minäkin metsissä, poika harvoin näkee Ontarion\nrannoilla teidänlaistanne olentoa, joka hellyttäisi hänen sydäntään ja\nopettaisi häntä noudattamaan sen parhaimpia vaatimuksia. Sanopa nyt,\nJasper, suoraan, eikö asia ole niin.\"\n\n\"Saadaksenne vastauksen kysymykseen, löydättekö jostakin sellaisen tytön\nkuin Mabel Dunham\", vastasi nuorukainen ritarillisesti ja hänen\nrehellisille kasvoilleen kohosi ilme, joka ilmaisi hänen ajatuksensa\nkaunopuheisemmin kuin sanat, \"ei teidän tarvitse etsiä vain metsistä ja\nmeriltä, vaan saatte mennä ritarilinnoihin ja kaupunkeihin.\"\n\n\"Paras olisi ehkä kuitenkin jättää veneet ja lähteä heti jalan\nliikkeelle\", keskeytti Mabel kiireesti, \"minä tunnen, ettemme tässä ole\nkauemmin turvassa.\"\n\n\"Te ette voi sitä tehdä -- ette millään muotoa. Täytyisi kulkea läpi\nviidakkojen, yli murrokkojen ja vetelien soiden enemmän kuin\nkaksikymmentä penikulmaa pimeässä. Tällainen joukko polkee laajan polun,\nja meidän täytyisi taistellen avata tiemme linnakkeelle. Meidän täytyy\nodottaa mohikaania.\"\n\nKun metsänkävijä, johon kaikki täydellisesti luottivat, oli lausunut\nnämä sanat, ei kukaan enää virkkanut sanaakaan tästä asiasta. Koko\nseurue hajosi nyt pieniin ryhmiin: Nuolenpää istui vaimoineen pensaitten\nalla ja keskusteli kuiskaavalla äänellä -- tai oikeammin hän yksin puhui\nja vaimo vastaili vain lyhyesti ja kainosti, kuten oikea villin vaimo\nainakin. Haukansilmä ja Cap istuutuivat toiseen veneeseen kertoen\nihmeellisistä seikkailuistaan mailla ja merillä, kun taas Jasper ja\nMabel asettuivat toiseen oppien ymmärtämään toisiansa yhden ainoan\ntunnin kuluessa paremmin kuin kokonaisessa vuodessa toisissa\nolosuhteissa. Huolimatta vihollisista ja uhkaavasta vaarasta aika kului\ntavattoman nopeasti, niin että nuoret aivan hämmästyivät, kun Cap\nhuomautti, kuinka kauan he siinä olivat istuneet.\n\n\"Kun voisi edes tupakoida, veli Haukansilmä\", huomautti vanha merimies,\n\"hytti olisi ihan erinomainen, sillä antaaksenne etsiville paholaisille\nkyllin työtä, olette ankkuroinut laivat sellaiseen paikkaan, ettei\nkuunsädekään voi sinne tunkeutua. Ainoa ikävyys on, ettei saa polttaa\npiippuansa.\"\n\n\"Pieninkin tupakan savu kavaltaisi meidät heti paikalla. Mitä meitä\nhyödyttäisi se, että olemme piiloutuneet mingojen silmiltä, jos me\nheidän nenälleen ilmoittaisimme, mistä meidät löytää? Ei, ei; hillitkää\nhimoanne ja ottakaa oppia punanahasta, joka voi paastota kokonaisen\nviikon saadakseen edes yhden ainoan päänahan. Etkö kuule mitään,\nJasper?\"\n\n\"Suuri Käärme tulee.\"\n\n\"Katsokaammepa, näkevätkö mohikaanin silmät paremmin kuin erään pojan,\njoka kahlasi rantaa pitkin.\"\n\nMohikaani tuli samalta suunnalta kuin Jasperkin. Mutta sen sijaan, että\nolisi kulkenut suorana, hän melkein ryömi ihan joen äyrään suojassa,\nniin ettei häntä voinut ollenkaan nähdä joen yläjuoksulta. Näin hän\npysyen itse piilossa saattoi tarkasti nähdä kaikki, mitä lähettyvillä\ntapahtui.\n\n\"Käärme näkee intiaanit!\" kuiskasi Haukansilmä. \"Yhtä varmasti, kuin\nolen valkoinen kristitty ihminen, voin väittää, että ne ovat antaneet\nnarrata itseänsä ja nyt kieppuvat tulen ympärillä!\"\n\nHän nauroi äänettömästi ja sydämellisesti tämän lausuttuaan ja nykäisi\nCapia kyynärpäällään; sitten he kaikki tarkasti seurasivat täydellisen\nhiljaisuuden vallitessa Chingackgookin liikkeitä. Kymmenen minuutin ajan\nseisoi mohikaani yhtä hiljaa kuin jalkojensa alla oleva kallio. Sitten\nnäytti kuin jotakin hyvin mielenkiintoista olisi ilmestynyt hänen\nnäkyviinsä, sillä hän äkkiä painautui kokoon, tutki tavattomalla\nhuolella joen rantaa, jonka jälkeen hän äkkiä lähti rantaa alas,\ntarkasti sotkien jälkensä veteen. Ilmeisesti häntä vaivasi tavaton\nlevottomuus, sillä usein hän katsoi taaksensa, mutta tutki taas\nterävillä silmillään jokaista rannan pensasta, josta luuli löytävänsä\npiilotetut veneet.\n\n\"Kutsukaa hänet sisään\", kuiskasi Jasper voimatta enää hillitä\nuteliaisuuttansa, \"kutsukaa hänet sisään, ennenkuin on liian myöhäistä.\nKatsokaa, nyt hän pian menee ohitsemme!\"\n\n\"Ei niin, ei vielä, poika; ei ole mitään hätää\", vastasi hänen\ntoverinsa, \"muuten voisi Käärme alkaa kiemurrella. Jumala meitä\nauttakoon ja opettakoon meille viisautta! Uskon varmasti, että\nChingackgook, jonka näkö on yhtä erehtymätön kuin koiran vainu, näkee\nmeidät, mutta ei _tahdo_ löytää tekemäämme pakopaikkaa.\"\n\nTämä viimeinen otaksuma näyttäytyi toki ennenaikaiseksi, sillä tuskin\nolivat sanat lausutut, kun intiaani, joka todellakin oli kulkenut\nmuutamia askeleita ohi, äkkiä pysähtyi, tutki tarkasti istutettuja\npensaita, astui muutamia askeleita taakse päin ja taivuttaen\nhuolellisesti pensaita kumartui alas ja ilmestyi toisten joukkoon.\n\n\"Missä ovat mingot?\" sanoi Haukansilmä heti, kun hänen ystävänsä joutui\nniin lähelle, että häneltä voi kysyä.\n\n\"Irokeeseja\", vastasi intiaani lyhyesti.\n\n\"Yhtä hyvä -- yhtä hyvä; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit -- tai\nraivottaret -- kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä\nminä kutsun mingoiksi. Tule tänne, päällikkö, ja keskustelkaamme\njärkevästi.\"\n\nKun heidän salainen neuvottelunsa loppui, kääntyi Haukansilmä\ntovereihinsa, ilmaistakseen heille, mitä itse oli saanut tietää.\n\nMohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä kappaleen matkaa linnalle\npäin, kunnes nämä huomasivat Jasperin tekemän savun ja heti paikalla\nkääntyivät ympäri. Silloin uhkasi Chingackgookia suuri vaara tulla\nnähdyksi ja hänen täytyi päästä piiloon siksi aikaa, kun joukko kulki\nohi. Hänen onnekseen olivat villit niin innoissaan uuden keksintönsä\nvuoksi, etteivät kiinnittäneet tavallista huomiotansa metsän jälkiin.\nJoka tapauksessa ne nyt marssivat hänen ohitsensa -- viisitoista\nluvultansa -- astuen tarkasti toistensa jälkiin, ja hän muodosti taas\nheidän jälkijoukkonsa. Saavuttuaan paikalle, jossa Haukansilmä ja\nmohikaani äsken olivat jälkiä tutkineet, irokeesit hyökkäsivät joelle ja\nsaapuivat rantaan juuri, kun Jasper katosi näkyvistä niemen taa. Savu\nnäkyi nyt ihan selvästi, ja intiaanit hajosivat metsään lähestyäkseen\nhuomiota herättämättä tulta. Tätä tilaisuutta käytti Chingackgook\nhyväkseen, astui jokeen ja kulki niemen taa jälkiä jättämättä. Siellä\nhän pysähtyi ja näki intiaanien kerääntyvän tulen ympärille, johon he\neivät kuitenkaan kauaksi jääneet.\n\nIrokeesien liikkeistä mohikaani saattoi päättää, mitä he aikoivat. He\nnäyttivät arvaavan, että tuli oli tehty vain johtamaan heitä harhaan,\nsillä pian oli paikka tarkastettu ja he erosivat; toiset hyökkäsivät\nmetsään, kun taas kuusi tai kahdeksan seurasi Jasperin jälkiä rannalle,\nmissä veneet olivat olleet. Mistä päin nämä veneet olivat siihen\ntulleet, sitä he luonnollisesti eivät voineet päättää, eikä Käärme\nsaattanut jäädä kauemmaksi ottamaan selvää heidän aikeistansa, vaan\nkiiruhti ystäviänsä varoittamaan. Heidän eleistään hän oli kuitenkin\nsaattanut päättää, että he aikoivat seurata joen rantaa heidän\njäljessään, mutta varmaan hän ei voinut sitä sanoa.\n\nKun Haukansilmä sanoi tämän tovereillensa, heräsivät molempien\nvalkoisten miesten merimiesvaistot ja he luonnollisesti kokemuksensa\nperusteella päättivät, että pikainen pako nyt oli kaikista paras.\n\n\"Veneet vesille heti paikalla\", sanoi Jasper innokkaasti, \"virta on hyvä\nja kun käytämme ahkerasti airoja, pääsemme pian niiden roistojen\nsaavuttamattomiin.\"\n\n\"Entäs tämä kukkanen, joka vasta on nupulla -- täytyykö hänen joutua\nturmioon näissä metsissä?\" kysyi hänen ystävänsä runollisesti, jonka\ntaidon hän tietämättään oli omaksunut seurustellessaan pitkiä aikoja\ndelawarelaisten kanssa.\n\n\"Se tapahtuu vasta sitten, kun me kaikki olemme kuolleet\", vastasi\nnuorukainen lämpimän punan kohotessa hänen kasvoilleen. \"Mabel ja\nNuolenpään vaimo saavat maata veneessä sillä aikaa, kun me miehinä\ntäytämme velvollisuutemme.\"\n\n\"Tiedän, että sinä käytät taitavasti melaa ja airoja, Vesikoira, mutta\nkirotut mingot ovat vehkeissään vieläkin taitavampia. Vaikka vene\nkulkisi kuinkakin nopeaan, kulkee luoti vieläkin nopeammin.\"\n\n\"Se on miesten tehtävä, ja isälle olemme luvanneet, ettemme tyttären\nvuoksi pelkää mitään vaaroja.\"\n\n\"Mutta miesten tehtävä ei ole unohtaa, mitä viisaus käskee!\"\n\n\"Viisaus! Mies voi viisauttansa joskus seurata, niin että kadottaa\nkaiken rohkeutensa.\"\n\nJoukko seisoi likellä vedenrajaa, Haukansilmä nojaten pyssyynsä, jonka\nperä oli hiekassa ja tukki ulottui hänen olkansa tasalle. Kun Jasper\nlausui tämän ajattelemattoman tuomionsa, ei mikään hänen toverinsa\nverevillä kasvoilla osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, mutta\nnuorukainen huomasi kuitenkin, miten sormet puristivat niin lujasti\npyssyn piippua, että siihen olisi voinut painua niiden jäljet. Muuta\nmielenilmausta ei näkynyt.\n\n\"Sinä olet nuori ja kuumaverinen\", sanoi Haukansilmä niin tyynesti ja\narvokkaasti, että kuulijat ehdottomasti myönsivät hänen etevämmyytensä\ntällaisissa asioissa; \"mutta minun elämäni on ollut täynnä tällaisia\nvaaroja, ja niissä olen saanut sellaisen taidon ja kokemuksen, etten voi\nantaa jonkun ajattelemattoman pojan neuvoa itseäni. Puhut rohkeudesta,\nJasper. Minä en tahdo vastata tyhmään syytökseen toisella tyhmyydellä,\nsillä tiedänhän, että sinä uskollisesti teet velvollisuutesi\nymmärryksesi mukaan, mutta ota vaaria vanhemman miehen sanoista, joka on\nkatsellut mingoja silmiin jo silloin, kun sinä olit vielä lapsi, ja\ntietää, että mingojen kavaluus on helpommin voitettavissa viisaudella\nkuin ajattelemattomalla hulluudella.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, Haukansilmä!\" sanoi Jasper katuen ja tarttuen\ninnokkaasti toisen ojennettuun käteen. \"Rehellisesti pyydän anteeksi.\nHullua ja jumalatonta oli soimata pelkuruudesta miestä, jonka hyvyys,\nneuvokkuus ja uskollisuus on luja kuin kallio meren rannalla, kuten\nkaikki tietävät.\"\n\nNämä sanat nostivat voimakkaan punan Haukansilmän kasvoille, joilta\näskeinen mahtipontinen arvokkuus hävisi, ja sijalle ilmestyi entinen,\nrehellinen hyväntahtoisuus. Sydämellisesti hän vastasi toisen käden\npuristukseen aivan kuin ei mitään sanankäännettä heidän välillään olisi\nollutkaan.\n\n\"Kaikki hyvin, Jasper\", hän vastasi nauraen, \"minä en halua murjotella\nitse eikä tarvitse muidenkaan minun puolestani. Minulla on valkoihoisen\nluonne, joka ei osaa pitää vihaa. Pahempi olisi ollut, jos puoliksikaan\nniin paljon olisit sanonut Käärmeelle tuolla, vaikka hän on kelpo\ndelawarelainen. Teet viisaasti, poikaseni, jos muistat, että kullakin\nvärillä on omat ominaisuutensa.\"\n\nKosketus olkapäähän keskeytti puhujan. Mabel seisoi suorana veneessä, ja\nkoko hänen norja olentonsa ilmaisi suurta vakavuutta, kun hän sormi\nhuulilla katsoi pienestä pensaan aukosta pitkin jokirantaa ja toisella\nkädellään keveästi kosketti Haukansilmän olkapäätä. Tämä käänsi päänsä\ntarkoitettuun suuntaan, jonne oli varannut itselleen aukon, ja kuiskasi\nJasperille:\n\n\"Kirotut mingot! Aseet valmiina, mutta pysykää hiljaa kuin\ntervaskannot!\"\n\nJasper riensi kuulumattomin askelin veneeseen ja hellällä väkivallalla\npakotti Mabelin asettumaan sellaiseen asentoon, että koko hänen\nruumiinsa oli suojassa. Mielellään hän olisi asettanut hänet niin alas,\nettei tyttö olisi voinut lakkaamatta tuijotella heidän vihollisiansa,\nmutta siinä hän ei onnistunut. Sitten hän asettui aivan tytön lähelle\npyssynsä valmiina paukahtamaan. Nuolenpää ja Chingackgook ryömivät kuin\nkäärmeet likelle istutettuja pensaita pyssynsä hyvin ladattuina, kun\ntaas edellisen vaimo painoi päänsä polviensa väliin ja peitettyään sen\npumpulihameellaan istui siinä ihan hiljaa. Cap irroitti vyöstään\nmolemmat pistoolinsa, mutta näytti kokonaan unohtaneen suunnan, mihin\nampua. Haukansilmä ei hätäillyt. Hän oli alun pitäen valinnut oikean\npaikan, josta hän saattoi hyvin pitää puoliansa ja nähdä kaikki\nvihollistensa liikkeet. Hän oli liian paljon kokenut joutuakseen pois\nsuunniltaan näin tärkeällä hetkellä.\n\nSe oli todellakin peloittava hetki. Juuri kun Mabel kosketti oppaansa\nolkapäätä, oli kolme irokeesia vedessä kahlaten ilmaantunut joen mutkan\ntakaa noin sadan kyynärän päässä heistä ja pysähtynyt tarkastamaan\nvirran alajuoksua ja sen rantoja. Kaikki olivat puolialasti, täysissä\naseissa ja maalatut, kuten sodassa ainakin. Ilmeisesti he olivat kahden\nvaiheilla, mitä tietä heidän tulisi lähteä tavataksensa pakolaiset. Yksi\nheistä viittasi alas, toinen ylös virtaan ja kolmas toiselle puolen\njokea. Nähtävästi he olivat neuvottomia.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\n    \"Kuolo siellä, kuolo täällä,\n    kuolo vaanii kaikkialla.\"\n\n                     _Shelley_.\n\nSe oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista\npakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille\nlohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa\noli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan.\nJokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit\nnäyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin.\nAlituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi\nHaukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman\npienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin\nluoksensa ja kuiskaten puhui heille:\n\n\"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun -- muu ei auta. Niitä on vain\nkolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden\npäännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi\nmaalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta\ntuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi\nluotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana\non kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs\notus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa\nampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa\npyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos\nkuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär\nveneeseen ja laske Herran nimeen linnalle.\"\n\nTuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten\nläheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit\nkulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun\ntaas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian,\nettä uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle\njuuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä\nolivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät\ntoisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka\nsananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle\nilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi\nhieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi\nsuuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli --\nseisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä -- eivätkä lehdet\nsynnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä,\nniinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten\nkorvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja\nHaukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein\nkaikesta, mitä sanottiin.\n\n\"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin\", sanoi joku alhaalta seisoen\nniin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä\nlohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. \"Se on pessyt sen niin,\nettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata.\"\n\n\"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä\", vastasi puhuja\npengermältä.\n\n\"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat.\"\n\nHaukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen\nhuulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.\n\n\"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät\",\nsanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. \"Kokonaisen kuukauden olemme\nolleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä\non neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon.\"\n\nOnneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille\nkohosi raivokas ilme.\n\nVillit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten\npengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita\ntieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta\nvedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja\nheidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin\nkolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja\nnuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin\njäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili\näänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli\noppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä\nviimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä.\nHänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että\njokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.\n\nEhkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin\nkauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan\nsaavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy\nosoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä\ntoiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä\nolisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään\ntovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat\nmatkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta\ntuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat\npikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli\nhuomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja\nterävä vaisto -- joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä -- sanoo\nhänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein\noikeille jäljille.\n\nLuonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut\nvälttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään\nJos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa\nkunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän\npelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun\nkuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen\nvaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi\npensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi\nHaukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa\nehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.\n\nJännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko\nnuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin\nilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen\nsukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle\nkunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes\nsuurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys,\nkun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon.\nSiihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi\nvaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä\nolevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden\nkäteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan\nmies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken,\nennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti\npensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset\nliikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel\ntakaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja\näänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja\ndelawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa.\nSuonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja\nkaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa\nhytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen\nkäteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä\nsukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.\n\nKaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja\nodottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen\nmetsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.\n\n\"Hetkeäkään ei ole hukata\", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti\npensaita sivulle. \"Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte\nsaada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen\npohjalle.\"\n\nTuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan\nja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät\nniin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan\nniemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene\noli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle.\nDelawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä\nvelvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää\ntaas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä\ntämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri\nkulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän\nkatsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet\njättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut\naikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren\nirokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi\npyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen\nmutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin\nvoimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta\nseurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi\nveneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten\nsiihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan\nvaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti\narvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen\nvenheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada\nvarmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki\nmuut tunteet.\n\n\"Ohjaa ylöspäin, Jasper\", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan\npitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, \"ohjaa\nvastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita\nkaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset\nChingackgookille ja minulle.\"\n\nJasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat\npyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka\nhätäilemättä meloi lähintä venettä.\n\n\"Tyhjentäkää vain pyssynne, kuten houkat ainakin\", puheli Haukansilmä,\njoka pitkillä, yksinäisillä metsäretkillään oli oppinut puhelemaan\nyksin. \"Ampukaa pyssynne tyhjiksi epävarmaan maaliin ja antakaa minulle\naikaa lisätä kyynärä kyynärältä joessa välimatkaamme. En tahdo pilkata\nteitä, kuten delawarelainen tai mohikaani, sillä minun luonteeni on\nvalkoihoisen eikä intiaanin, eikä kerskunta taistelussa sovi kristitylle\nsotilaalle. Päinvastoin tunnustan tässä itselleni, että te olette hieman\nparempia kuin kaupungin keikarit, jotka ampuvat puistojen satakieliä. Se\noli hyvin tarkoitettu\", hän sanoi kääntäen päätänsä syrjään, kun kuula\nkiskaisi tupsun hänen otsatukastaan, \"mutta luoti, joka sattuu tuuman\nverran maalistaan harhaan, olisi parempi jättää ampumatta. -- Hyvin\ntehty, Jasper! Kersantin suloinen lapsonen täytyy saada turvaan, vaikka\nme siinä menettäisimme päänahkamme.\"\n\nNyt Haukansilmä oli saapunut keskelle jokea ja melkein vihollistensa\ntasalle, kun taas toinen vene Jasperin ja Capin taitavalla ohjauksella\noli ihan saapumassa toiselle rannalle juuri sille kohdalle, johon oli\nneuvottu. Vanha merimies näytteli nyt osansa miehekkäästi, sillä hän oli\ntaas joutunut omalle alalleen ja rakkaus sisarentyttäreen sai hänet\nunohtamaan oman itsensä. Nyt hän olisi ollut valmis ampumaankin, vaikka\nhän oli saavuttanut kokemuksensa ja taitonsa aivan toisenlaisessa\nsodassa. Muutamia airon vetoja vielä, ja venhe työntyi pensaisiin. Mabel\nriensi Jasperin kanssa maihin ja ainakin toistaiseksi nämä kolme\npakolaista olivat turvassa.\n\nPaljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa\noli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen\nlähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään\nlähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä\nkohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli\nse vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat\nosaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.\n\nTässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen\noma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen\npelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä,\nsillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut.\nPelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka\nolivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet\nhäneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen\nlakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella\nlaski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai\npoikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata\npyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät\nheitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki\nvihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi,\nlaskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi,\nkun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän\nhuomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle\nväijymään joen kulkijoita.\n\nNe olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana\nmaininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin\nvalinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet\nampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas\nkallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa\nkuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi\nsiitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen\ntoivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat\nitärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja\nkoettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen\nvauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta\nsilloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa.\nSen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi\nkuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä\nja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta\ntoiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin\ntarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä,\nmutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien\nkyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.\n\nTämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi\nhetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille\nominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja\npysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu\nvoitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt\npaukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien\nviheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi\neteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä,\nhänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa\noli täynnä reikiä.\n\nMonessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten,\njolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne\nkuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän\nsuuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös,\nettä sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen\ntakana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli\nvain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja\npian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.\n\nNyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo,\nja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat\nmenemään virran yli.\n\n\"Haukansilmä!\" kuului ääni länsirannan pensaikosta, \"Haukansilmä!\"\n\n\"Mitäs tahdot, Jasper?\"\n\n\"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli\nsaamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä\nsinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt\npääsevät luoksesi?\"\n\n\"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on\nruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut\nliipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden\nlurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei\nvahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen\nniiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni\nlähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et\nsuinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?\"\n\n\"Toistaiseksi hän on turvassa, vaikka kaikki riippuukin siitä, voimmeko\npitää joen vihollistemme ja itsemme välillä. Nyt ne tietävät meidän\nvoimamme ja epäilemättä koettavat päästä yli, kun taas toiset jäävät\ntuolle puolen.\"\n\n\"Tämä soutukilpailu koskee paremmin sinua, poika, kuin minua, vaikka\nminäkin voin käytellä airoja ainakin yhtä hyvin kuin parhainkin mingo.\nJos ne tulevat yli virran alapuolelta, miksi me emme voi soutaa yli\nvirran yläpuolelta suvantoa pitkin ja pitää yhä välkkyvää vettä\nvälillämme?\"\n\n\"Siksi, kuten jo sanoin, että he jättävät osan joukostaan toiselle\nrannalle, ja sitäpaitsi, Haukansilmä, tahtoisitko sinä tuoda Mabelin\nirokeesien maalitauluksi?\"\n\n\"Kersantin tytär täytyy saada varmaan turvaan\", vastasi opas\nponnekkaasti. \"Olet oikeassa, Jasper, hänellä ei ole mitään syytä\nasettaa suloisia kasvojaan ja hentoa varttansa mingojen pyssyn ruoaksi.\nMitä me voimme tehdä? Heidät täytyy estää yli tulemasta tuntiin tai\npariin, ja sitten pimeän tultua me kyllä tahdomme parhaamme mukaan\nkoettaa pelastaa kersantin tyttären.\"\n\n\"Olen aivan samaa mieltä, jos me vain kykenemme siihen.\"\n\n\"Jumala on kanssamme, poika -- Jumala on kanssamme, ja järjetöntä on\notaksua, että kersantin tyttären kaltaisen olennon kohtalo voisi johtaa\nhänet noiden hirtehisten rääkättäväksi. Tietääkseni ei ole putousten ja\nlinnan välillä ainoatakaan muuta alusta kuin meidän veneemme, ja\nluulisinpa käyvän yli punanahkojen ymmärryksen tulla tänne, kun vahdissa\non kaksi sellaista pyssyä kuin sinun ja minun. En tahdo ylvästellä,\nmutta koko rajaseutuhan tietää, että lentävään ilmojen kotkaankin niiden\nkuula sattuu.\"\n\n\"Sinun taitosi, Haukansilmä, tunnetaan lähellä ja kaukana, mutta pyssyn\nlataaminen vie aikaa, etkä sinä ole edes maalla, jossa voisit käyttää\nhyväksesi metsän antamaa suojaa. Luuletko, että pääsisit rannalle ja\nvoisit säilyttää pyssysi kuivana, jos sinulla olisi meidän veneemme?\"\n\n\"Voiko kotka lentää, Jasper?\" kysyi toinen nauraen omalla tavallaan ja\nkatsellen taaksensa. \"Mutta tyhmää olisi sinun nyt lähteä vesille, sillä\nne roistot valmistuvat taaskin räiskyttämään pyssyjänsä.\"\n\n\"Se kyllä voidaan tehdä kenenkään antautumatta vaaraan. Herra Cap meni\nveneelle ja heitti lehvän virtaan koetellakseen sen suuntaa. Kas, tuolla\nse jo tuleekin. Jos saat sen kiinni, seuraa vene heti perässä. Kaikissa\ntapauksissa, jos vene pääsisi ohitsesi, tuo pyörre sen minun luokseni.\"\n\nJasperin puhuessa lehvä tuli näkyville ja virran kiihtyvällä vauhdilla\nlekotteli kohti Haukansilmää, joka sieppasi sen kiinni juuri, kun se oli\nlivahtamaisillaan ohi ja kohotti sen riemuiten ilmaan merkiksi, että\nyritys oli onnistunut. Cap ymmärsi merkin ja siinä paikassa vene oli\ntyönnetty vesille ja lähetetty merimiehelle ominaisella huolella ja\ntaidolla liikkeelle. Se kulki samaa tietä kuin oksakin ja hetkistä\nmyöhemmin tarttui Haukansilmä kiinni sen laitaan.\n\n\"Siihen tarvittiin merimiehen taitoa\", sanoi opas nauraen, \"mutta teidän\ntaitonne kuuluvatkin vesielämään samoin kuin minun metsänkäyntiin.\nAntaapa nyt mingojen mielin määrin paukutella pyssyjänsä, sillä nyt\nheillä on viimeinen tilaisuus ampua suojattomaan maaliin.\"\n\n\"Ei, laske kiireesti rantaan\", sanoi Jasper innokkaasti, \"eihän hyödytä\nmitään heittäytyä vaaraan.\"\n\n\"Minä haluan katsoa silmästä silmään vihollisiani, kuten mies\", vastasi\nHaukansilmä ylpeästi. \"Minä en ole punanahkainen, ja valkoihoisen tulee\ntaistella avoimesti eikä pensaitten takaa.\"\n\n\"Entäs Mabel?\"\n\n\"Totta, poikani, totta! Kersantin tytär täytyy pelastaa. Kuten sanot,\nhupsua ja poikamaista olisi antautua turhaan vaaraan. Luuletko, että\nvene voidaan piilottaa sinne, missä sinä nyt olet?\"\n\n\"Ei epäilystä, anna tulla vain.\"\n\nHaukansilmä työnnälti veneen vesille ja hetken kuluttua Jasper tarttui\nsen kokkaan. Piilottaakseen veneen ja saadakseen äyrämällä\nturvallisemman aseman ystävät katosivat metsään, jossa he sydämellisesti\npuristivat toistensa kättä ihan kuin olisivat pitkiä aikoja olleet\nerossa.\n\n\"Nyt saamme nähdä, Jasper, uskaltavatko mingot yrittää Oswegon yli, kun\ntietävät Pitkän Pyssyn olevan lähettyvillä. Sinä ehkä voit käyttää\nairoja, melaa ja purjeita paremmin kuin pyssyä, mutta sinulla on rohkea\nsydän ja tarkka käsi ja niihin voimme taistelussa paljon laskea.\"\n\n\"Mabel tapaa minut kyllä itsensä ja vihollistensa välillä\", vastasi\nJasper vaatimattomasti.\n\n\"Ihan varmasti! Kersantin tytärtä täytyy puolustaa. Minä rakastan sinua,\nJasper, sinun itsesi vuoksi ja vielä enemmän minä rakastan sinua sen\nvuoksi, että hädän hetkenä, jolloin tarvitset kaiken miehuutesi,\najattelet heikompiasi. Katso, Jasper! Kolme lurjuksista kiipeää\ntodellakin veneeseen! Heidän varmasti täytyy uskoa, että olemme\npaenneet, muuten he eivät ikinä uskaltaisi lähteä suoraan surman\nsuuhun.\"\n\nTotta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun\nHaukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän\nvihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa\nkeino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli\nnyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien\nsotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden\nja lähteä epävarmalle pakotielle.\n\nKuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi\noli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista\nnäkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he\nlähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin\nkauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka\nmelaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot\npanivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.\n\n\"Joko minä laukaisen?\" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa\ntaistelun.\n\n\"Ei vielä, poika -- ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi\nkäyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän\ntulla maihin, niin saamme veneemme takaisin.\"\n\n\"Entäs Mabel?\"\n\n\"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa\nontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että\npiilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä\nkokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille.\"\n\n\"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda\nhänet lähemmä omaa piiloamme!\"\n\n\"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän\nsydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä\nhän on, koska siellä on turvassa.\"\n\n\"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä,\npensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme.\"\n\n\"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat.\"\n\nHaukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva\nintiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan\nmukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten\nyllä, mutta hajosi pian ilmaan.\n\n\"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!\" huudahti Haukansilmä riemuiten.\n\"Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen\npovessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani,\nmutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme.\"\n\nTuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi\nkuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti\nympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita.\nChingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt\nniihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen\npakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan\nvihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja\nkaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä\non sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin\npituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä\nluonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene\ntarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit\nveteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä\npaikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit\nvoineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän\ntäytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene\npysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan\npuolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.\n\n\"Nyt on meidän vuoromme\", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien\nilmestyvän suvannon reunaan. \"Yläpuolella oleva vekkuli on minun,\nalapuolella sinun.\"\n\nNiin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan,\nettä laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä\nmolemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei\nvain ampunut.\n\n\"Ei, ei, Vesikoira\", hän vastasi, \"minä en vuodata verta ilman pakkoa,\nmutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta\nmingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa,\njotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta\nminä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen\nkuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi\nkaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa\nkanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä\nasemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus,\njolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on\nkäyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville\npaholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen\nvaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun\nsuojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!\"\n\nPuhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä\nkeksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista\n-- palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti -- oli\nluikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook\noli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton\nvihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että\nsaattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei\nChingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski\noli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että\nChingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka\nmaata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja\nJasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä\npaikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä\nirokeesi luullusta saaliistansa.\n\n\"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla\", huomautti Haukansilmä, joka\nei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, \"ja hän liikkuu kovin\nhuolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on\nsangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen.\"\n\n\"Katso\", keskeytti Jasper, \"tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin\nruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan\nyläpuolelle.\"\n\n\"Samantekevä, poika -- samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi\nkuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo\nirokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto\naikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta\nystävältäni.\"\n\nHaukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän\npyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla\ntähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn\nturmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi -- totta kyllä --,\nmutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti\nhaavoittuneena ellei kuolleena.\n\n\"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin\", mutisi\nHaukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. \"Me\nChingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti\nranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja\nnyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja\nkatselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni.\"\n\n\"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki\nmeille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun\nhuomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen.\"\n\n\"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper -- ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin\nne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia\non satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja\najattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua.\"\n\n\"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?\"\n\nHaukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken\nyläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin\nmolemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin\novelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla\nsotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.\n\n\"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta\npensaalta\", sanoi Jasper.\n\n\"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen\nhäpeään.\"\n\nKun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä\notaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu,\nhe huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.\n\n\"Suuri Käärme on elossa!\" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja\nnauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä\nihastutti toisen viisas keksintö. \"Hän on sitonut ruutisarven päänsä\npäälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut\ntukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen\nystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä\nteimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä,\nkun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä.\"\n\n\"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa\nainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä.\"\n\n\"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika,\nvärihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin\ndelawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi\nPyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat\ntuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista.\nEtkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin\nsankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä\nleimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien\nvälitse\" -- tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta\nmerkitsevästi toverinsa kädelle -- \"minä olen nähnyt kyynelten vuotavan\nnoista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja\nsielu -- usko se -- vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa\ntoisenlaiset kuin meidän.\"\n\n\"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön.\"\n\n\"Minä _tunnen_ hänet\", vastasi toinen ylpeästi, \"sillä ilossa ja surussa\nme olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana\nystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat\nsuloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon.\nMutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten\nlinnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä\nrakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta\ndelawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy\nkerskumaan.\"\n\nKäärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden\naseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja\nnousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti:\n\"Hei!\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n    \"Elonmyrskyn pauhatessa\n    isä ohjaa lasta.\"\n\n                   _Thomson_.\n\nKun päällikkö astui maihin, otti Haukansilmä hänet sydämellisesti\nvastaan ja puhui intiaanien kielellä: \"Oliko viisasta, Chingackgook\",\nsanoi hän nuhdellen, \"alkaa yksintaistelu tusinaa mingoa vastaan? Pitkä\npyssyni harvoin pettää, se on kyllä totta; mutta Oswego on leveä ja\nvarminkin käsi ja tarkinkin silmä olisi saattanut erehtyä, sillä se\nlurjus ei näyttänyt kuin pään ja olkapäänsä pensaitten seasta. Sinun\nolisi pitänyt ajatella sitä, päällikkö -- olisi todellakin pitänyt.\"\n\n\"Suuri Käärme on mohikaanilainen soturi: hän näkee vain vihollisensa\nollessaan sotatiellä, ja hänen isänsä ovat vainonneet mingoja siitä asti\nkuin vedet alkoivat juosta.\"\n\n\"Minä tiedän -- minä tiedän teidän taipumuksenne ja kunnioitan niitä.\nKukaan ei saa kuulla minun moittivan punaihoista hänen perinnäisen\nluonteensa vuoksi. Mutta viisaus ja urhoollisuus ovat sotilaalle yhtä\ntärkeät, ja elleivät irokeesit olisi innostuneet katselemaan veteen\njoutuneita tovereitansa, ne olisivat valmistaneet sinulle kuuman\nlähdön.\"\n\n\"Mitä delawarelainen nyt aikoo?\" kysyi Jasper, joka huomasi, että\npäällikkö äkkiä oli jättänyt Haukansilmän ja astui rannalle näyttäen\naikovan uudestaan heittäytyä virtaan. \"Ei suinkaan hän liene niin hullu,\nettä lähtee toiselle rannalle noutamaan ehkä jotakin unohtamaansa\nkapinetta?\"\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan; hän on yhtä viisas kuin urhoollinenkin\nhuolimatta siitä, että hän äskeisessä yrityksessä kokonaan unohti\nitsensä. Huomaa, Jasper\", puheli Haukansilmä vieden toisen hieman\nsyrjään juuri samana hetkenä, kun he kuulivat intiaanin heittäytyvän\nveteen -- \"huomaa, poika: Chingackgook ei ole kristitty valkoihoinen,\nkuten me, vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät, mitä\nhänen tulee tehdä; ja sekään, joka joutuu enemmän heidän kanssaan\ntekemisiin, älköön koettakokaan heidän luontoansa muuttaa. Kuninkaan\nsoturit juovat ja kiroilevat ja vähän hyödyttää koettaa saada heitä\nsiitä tavasta luopumaan. Mies rakastaa omituisuuksiansa ja nainen\nhöyheniänsä ja turhaa on taistella kumpaakaan vastaan. Vaikkakin\nintiaani näyttää hyvin kummalliselta ja pitää lujasti kiinni heimonsa\nominaisuuksista, on Jumala hänetkin viisaan järjestelmänsä mukaan\nluonut, vaikk'en minä etkä sinä voi hänen päähänpistojansa ymmärtää.\"\n\n\"Mitä hän aikoo? Katso, delawarelainen ui juuri kiveen tarttunutta\nruumista kohti. Miksi hän antautuu tuohon vaaraan?\"\n\n\"Kunnian, maineen ja koston vuoksi, kuten suuret päälliköt ainakin meren\nrannalla hänen kotiseuduillaan, jossa täytetään kaikki sydämen toiveet\nja miehen arvo tulee sitä suuremmaksi, mitä useamman vihollisen hän on\nkaatanut.\"\n\n\"Minä ymmärrän sinua. Ystäväsi menee riistämään päänahan voiton\nmerkiksi.\"\n\n\"Niin kyllä, ja iloitkoon hän siitä rauhassa. Me olemme valkoihoisia\nemmekä voi silpoa kuolleita vihollisia, mutta punanahalle se tuottaa\nkunniaa. Se voi näyttää sinusta ihan hullulta, mutta minä olen nähnyt\nvalkoihoisten, vieläpä sellaisten, joilla on suuri nimi, kunnian vuoksi\ntekevän melkein mitä vain -- sellaisia olen nähnyt.\"\n\n\"Villi on villi, Haukansilmä, joutukoon hän kenen seuraan tahansa.\"\n\n\"Me voimme sanoa niin, poika; mutta kuten sanoin, ei valkoistenkaan\nkunnianhimo aina seuraa järjen vaatimuksia, vielä vähemmin Jumalan\ntahtoa. Minä olen ajatellut tätä asiaa kulkiessani yksin hiljaisissa\nmetsissä ja tullut siihen johtopäätökseen, poika, että Luojan lahjat ja\nsäännöt ovat hyvät ja moninaiset ja kaikki on luotu viisaasti ja\njärkevästi.\"\n\n\"Mutta Suuri Käärmehän panee henkensä alttiiksi joutaen mitä suurimpaan\nvaaraan koettaessaan riistää päänahan. Tuohan on ihan hullua.\"\n\n\"Ei hänen mielestään, Jasper. Yksi ainoa päänahka tuottaa hänen\nkansallisuutensa mielestä enemmän kunniaa kuin suuri taistelukenttä\nkaatuneita, joiden päänahka on paikoillaan. -- Olipa kerran nuori hyvin\nhienostunut kapteeni, joka menetti turhan vuoksi elämänsä koettaessaan\nyksin vallata tykin ranskalaisilta. Se tapahtui viime taistelun aikana.\nHän tahtoi niittää kunniaa. Tunsin nuoren vänrikin, joka mainetta\nsaadakseen jäi nukkumaan keskelle kuulasadetta ja kehui nukkuvansa\npehmeämmällä kuin puhvelin nahoilla.\"\n\n\"Niin, niin; hulluuksia voi tehdä olematta joku nuori vänrikki.\"\n\n\"Tuossa näet Chingackgookin kunnianhimon. Hän tahtoo saada voitonmerkin\nvoidakseen näyttää lastenlapsilleen.\" Tässä Haukansilmä keskeytti\npuheensa ja pudistaen surullisesti päätänsä hän sitten hitaasti jatkoi:\n\"Voi murhetta! Ei kasva vanhan mohikaanin ympärille vesoja. Ei ole\nhänellä lapsia iloitsemassa hänen voitoistaan, ei heimoa kunnioittamassa\nhäntä paarien ääressä. Hän on yksinäinen ihminen tässä maailmassa ja\nkuitenkin hän on uskollinen syntyperälleen ja taipumuksilleen. Siinä on\njotakin rehellistä ja kunnioitettavaa, se täytyy sinun myöntää, Jasper.\"\n\nKuului hirveä irokeesien huuto, jota säesti heidän pyssyjensä kiihkeä\npauke. He koettivat kaikkensa karkoittaakseen delawarelaisen hänen\nsaaliinsa luota, ja niin innokkaasti he yrittivät, että tusinan verran\nheistä hyökkäsi veteen ja monet kahlasivat satakunnan askelta kuohuvaan\nvirtaan päästäkseen ampumaan lähempää. Mutta hätäilemättä Chingackgook\nsuoritti loppuun alkamansa urotyön. Kun se oli tehty, heilutti hän\nvalloittamaansa voitonmerkkiä päänsä päällä ja päästi hirveän\nsotakarjunnan, johon irokeesit raivoissaan vastasivat. Hiljaisessa\nmetsässä se kuului niin kamalalta, että Mabel kauhuissaan peitti päänsä,\nja hänen setänsä vähän matkan päässä hänestä ihan tosissaan mietti\nkeinoa, miten pääsisi parhaiten pakoon.\n\n\"Tämä voittaa kaiken, mitä ennen olen noilta hirviöiltä kuullut\",\nhuudahti Jasper tukkien inhoten korviansa.\n\n\"Se on heidän musiikkiansa, poika, heidän rumpunsa ja huilunsa, torvensa\nja klarinettinsa. Epäilemättä he rakastavat noita ääniä, sillä niissä\nilmenevät heidän raivokkaat tunteensa ja verenhimonsa\", vastasi\nHaukansilmä hievahtamatta paikaltaan. \"Ne tuntuivat nuorena ollessani\npeloittavilta, mutta nyt se on samaa kuin yökehrääjän vihellys tai\nrastaan laulu minun korvissani. Eivät kaikki villit ja pedot, jotka\nkiertelevät linnan ja tämän välisissä metsissä voisi nykyjään mitään\nvaikuttaa minun hermoihini. En sano sitä kerskuakseni, Jasper, mutta\nmiehellä, joka kuulemansa vuoksi joutuu pois suunniltaan, on heikko\nsydän. Melu ja huudot voivat pelästyttää vaimoja ja lapsia, mutta ei\nmiestä, joka metsiä kiertää ja joutuu katsomaan vihollisia silmästä\nsilmään. Toivon, että Käärme on nyt tyytyväinen, sillä tuolla hän tulee,\nja päänahka riippuu hänen vyössään.\"\n\nJasper käänsi tämän viimeisen urotyön vuoksi hänestä inhoten päänsä, kun\ndelawarelainen nousi vedestä, mutta Haukansilmä kohteli ystäväänsä\nfilosofisella välinpitämättömyydellä, kuten mies, joka ei pikku\nseikkojen anna tasapainoansa häiritä. Astuessaan syvemmälle pensaikkoon\nvääntämään pumpulipukuansa ja lataamaan pyssyänsä katsoi delawarelainen\nriemuiten tovereihinsa ja sillä näytti kaikki vastenmielisyys ja inho\nhävinneen turmelemasta toveruksien hyviä välejä.\n\n\"Jasper\", alkoi opas taas, \"mene herra Capin luo ja pyydä häntä yhtymään\nmeihin. Meillä on vain hetkinen aikaa neuvotella, sillä ihan varmaan\nmingot valmistuvat pikaiseen hyökkäykseen.\"\n\nNuorukainen totteli heti ja muutamassa minuutissa neljä pakolaista\nneuvotteli joen äyrään suojassa, josta vihollinen ei heitä nähnyt, mutta\nhe itse saattoivat seurata kaikkia vihollisen liikkeitä, ja päättivät,\nmiten heidän nyt tuli menetellä.\n\nPäivä oli laskenut ja heillä oli nyt muutaman minuutin hämärä ennen yön\npimenemistä. Useimmat toivoivat siitä pelastusta, sillä vaikka pako\npimeässä ei suinkaan ollut vaaroja vailla, saattoivat he kuitenkin\nlähteä liikkeelle, koska yö peitti jäljet vihollisten vaanivilta\nkatseilta.\n\n\"Neuvottelun hetki on tullut, veljet\", sanoi Haukansilmä vakavasti,\n\"jolloin meidän yhdessä täytyy suunnitella, miten voimme pelastua\nvaarasta. Tunnissa metsä pimenee synkäksi kuin sydänyö, ja jos aiomme\nkoskaan linnalle saapua, täytyy sen juuri pimeän suojassa tapahtua. --\nMitä te, herra Cap, sanotte? sillä vaikka ette olekaan tottunut\ntaistelemaan ja peräytymään metsissä, antaa ikänne teille kuitenkin\noikeuden lausua ajatuksenne ensin tällaisessa asiassa, kuten\nneuvostossakin.\"\n\n\"Minun arvioni mukaan meidän olisi viisainta astua veneeseen, kun tulee\nniin pimeä, ettei vihollinen voi meitä nähdä ja laskea linnalle niin\nkiireesti kuin airot ja virta kantavat.\"\n\n\"Se on helpommin sanottu kuin tehty\", vastasi opas, \"me olemme\nsuuremmassa vaarassa veneessä kuin metsässä. Sitäpaitsi Oswegossa on\nkoskia matkalla, enkä ole ollenkaan varma, että edes Jasper voi vaaratta\nlaskea niistä yön pimeässä. -- Mitä sinä, poika, itse arvelet kyvystäsi,\nluuletko pystyväsi siihen?\"\n\n\"Minä olen samaa mieltä kuin Cap. Mabel on liian hento kulkeakseen\nsoiden ja murrokkojen yli sellaisena yönä kuin tästä näyttää tulevan ja\nsitäpaitsi minä tunnen itseni rohkeammaksi ja tarkemmaksi veneessä kuin\nrannalla.\"\n\n\"Rohkea sinä aina olet, poika, ja minä otaksun, että miehellä, joka on\nelänyt niin paljon päivänpaisteessa ja vähän metsän varjossa, on myöskin\nkohtuullisen tarkat silmät. Jaa, jaa, Ontariolla on vähän puita eikä\nsiellä mikään ilahduta metsästäjän sydäntä! Teidän mielipiteenne mukaan,\nystävät, monet seikat puhuvat asian puolesta ja sitä vastaan. Puolesta\npuhuu sekin, ettei vesi jätä jälkiä --\"\n\n\"Mitä te kutsutte luoteeksi?\" keskeytti itsepintainen ja dogmaattinen\nCap.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jatka pois\", sanoi Jasper, \"herra Cap luulee olevansa valtamerellä.\nVesi ei jätä jälkiä --\"\n\n\"Ei jätä, Vesikoira; menkäämme siis vesitse. Onhan vene kevyt ja\njoutuisa kulkuvehje myötävirrassa ja kersantin hennon tyttären on paljon\nmiellyttävämpi matkustaa sillä. Mutta toiselta puolen, joella ei ole\nmuuta suojaa kuin taivaan pilvet, ja kosket ovat vaarallisia\npäivälläkin; ja tästä on kuusi runsasta penikulmaa linnalle. Ei\nmetsässäkään ole pimeässä kovin helppoa pysyä tiellä. Minun on siis\nvaikea sanoa ja neuvoa, Jasper, kumpi tie meidän olisi valittava.\"\n\n\"Jos Käärme ja minä voisimme uida toiselle veneelle ja tuoda sen tänne\",\nvastasi nuori merimies, \"niin minusta olisi turvallisinta valita\nvesitie.\"\n\n\"Eiköhän! Se käy kyllä koko lailla helposti, kunhan vähän pimenee.\nTosiaankaan en voi ihan varmaan sanoa, kumpi olisi parempi. Mutta jos\nmeidän joukossamme olisi vain miehiä, niin mielelläni leikkisin\npiilosilla noiden toisella puolella joen olevien lurjusten kanssa. --\nJasper\", kuiskasi opas, joka tahtoi karttaa kaikkea turhaa lörpöttelyä,\n\"tahdotko sinä koettaa tuoda tänne veneen?\"\n\n\"Minä tahdon, Haukansilmä, vaikka mitä puolustaakseni Mabelia.\"\n\n\"Se on oikeata ja rehellistä puhetta. Käärme, joka jo on melkein\nriisuutunut, voi auttaa sinua. Se muuttaa taas yhden noiden paholaisten\nsuunnitelmista.\"\n\nKun tämä oli saatu selväksi, valmistuivat kaikki seurueen jäsenet\npanemaan päätöstä toimeen. Yön varjot laskeutuivat metsän yli, ja kun\nkaikki olivat valmiina, oli ihan mahdotonta erottaa esineitä toiselta\nrannalta. Aika olikin rientänyt intiaanin keksiessä kaikenlaisia\nvarokeinoja uintimatkaansa varten niin pian, että Haukansilmä alkoi\nkiirehtiä. Jasper tovereineen lähti, eikä heillä ollut muita aseita kuin\npuukko ja delawarelaisen sotakirves, ja suurinta varovaisuutta\nnoudattaen he yöhön katosivat. Sill'aikaa nouti opas Mabelin\npiilopaikasta ja pyytäen häntä Capin kanssa jalan menemään jokirantaa\npitkin kosken alle hän itse jäi veneelle aikoen kuljettaa sen samalle\npaikalle.\n\nHelposti he pääsivät sinne. Vene asetettiin pitkin rantavallia ja Mabel\nja hänen enonsa istuutuivat tavallisille paikoillensa. Haukansilmä taas\njäi perään seisomaan pitäen kiinni pensaista, ettei virta vienyt heitä\nmukanaan. Näin kului muutamia minuutteja, jonka ajan he mitä suurimmalla\njännityksellä odottivat, miten heidän toverinsa saisivat rohkean\nyrityksensä suoritetuksi.\n\nTulee muistaa, että molempien seikkailijoittemme täytyi uida yli syvän,\nvuolaan virran, ennenkuin saapuivat sellaiselle paikalle, jossa voi\nkahlata. Tähän asti päästiin suhteellisen helposti, ja juuri samana\nhetkenä ulottui Jasperin ja Käärmeen jalka pohjaan. Saatuaan varman\njalansijan he ottivat toisiaan kädestä ja kahlasivat äärettömän\nvarovasti siihen suuntaan, josta otaksuivat löytävänsä veneen. Mutta yö\noli jo pimennyt, niin että he huomasivat turhaksi koettaakaan silmien\navulla päästä päämääräänsä. Siksi täytyi antaa ohjata vaiston, joka\nilmaisee tien metsänkävijälle silloin, kun päivä ei paista eikä kuu\nkumota, vaan metsä näyttää oudosta hirveältä kaaokselta, joka viettelee\nvain eksyksiin. Siksipä Jasper antoi delawarelaisen johtaa häntä\ntietäen, että tämän tottumus oli vaistoa terästänyt, joten hän, jos\nkuka, siihen kykeni. Ei kuitenkaan ollut helppoa kahlata kuohuvassa\nkoskessa tähän aikaan vuorokaudesta ja saada varma selvä suunnasta. Kun\nhe luulivat päässeensä keskelle jokea, erotti rannat vain suurena\nmustana rykelmänä, josta pisimpien puitten tummat varjot hieman erosivat\ntaivaan synkkää pohjaa vasten. Kerran tai pari kulkijat muuttivat\nsuuntaa huomattuaan joutuneensa harhaan, kun arvaamatta astuivat syvään\nveteen; hehän tiesivät, että vene oli pysähtynyt kosken matalimmalle\npaikalle. Näin kiertäessä oli kulunut viitisentoista minuuttia, ja\nvaikka tämä aika tuntui nuorukaisesta iäisyydeltä, huomasivat he,\netteivät he ilmeisesti olleet päässeet vähääkään etsimäänsä esinettä\nlähemmäksi. Delawarelainen aikoi juuri ehdottaa, että he palaisivat\ntakaisin maalle ja siellä yrittäisivät uudelleen, kun hän näki miehen\nliikkuvan vedessä melkein käden ulottuvilla. Jasper kulki hänen\nsivullansa, joten hän silmänräpäyksessä tajusi, että irokeesit kulkivat\nsamoilla asioilla kuin hänkin.\n\n\"Mingo!\" hän kuiskasi Jasperin korvaan, \"Käärme näyttää veljelleen,\nmiten tulee käyttäytyä ovelasti.\"\n\nNuori merimies huomasi olennon ja heti ymmärsi vaaran, joka heitä\nväijyi. Oivaltaen, että johto tuli jättää delawarelaiselle päällikölle,\nhän antoi tämän astua edellä sinne päin, josta äskeinen varjo oli\nkadonnut. Seuraavana hetkenä se ilmestyi uudestaan ilmeisesti taivaltaen\nheihin päin. Vesi pauhasi niin, että oli sangen vaikea erottaa muita\nääniä. Äkkiä kääntäen päänsä intiaani kuiskasi: \"Jätä kaikki Suuren\nKäärmeen huoleksi.\"\n\n\"Huh!\" huudahti villi, ja jatkoi omalla kielellään: \"vene on kyllä\nlöytynyt, mutta kukaan ei auttanut minua. Tulkaa, niin nostamme sen pois\nkiveltä.\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi Chingackgook, joka puhui sitä kieltä, \"johda, me\nseuraamme.\"\n\nVieras, joka ei voinut kohinan tähden tuntea ääntä, lähti heti ja\ntoisten seuratessa ihan kantapäillä kaikki kolme pian saapuivat\nveneelle. Irokeesi tarttui kokkaan, Chingackgook keskelle ja Jasper\nperään, ettei vieras voinut huomata kalpeanaamaa, jonka hän olisi heti\ntuntenut vähistäkin vaatteista ja varsinkin päästä.\n\n\"Kohottakaa\", käski irokeesi heimonsa jyrkällä tavalla, ja heti\nkohotettiin vene ylös, kaadettiin siitä vesi pois ja huolellisesti\nlaskettiin veteen oikeaan asentoonsa. Kaikki kolme pitivät sitä lujasti,\nettei se kosken mukana karkaisi, ja irokeesi, joka veneen yläpäästä\njohti, lähti viemään sitä itärannalle, jossa hänen omansa odottivat\nhänen paluutaan.\n\nDelawarelainen ja Jasper hyvin tiesivät, että virrassa varmasti oli\nollut useita irokeesejä, koska heidän ilmestymisensä ei ollut\nhämmästyttänyt heidän kohtaamaansa yksilöä, ja siksi heidän tuli\nnoudattaa äärimmäistä varovaisuutta. Aremmat ja hidasjärkisemmät\nolisivat pelänneet antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan mennessään\nkeskelle vihollisparvea. Mutta nämä rajapylväät eivät tunteneet\nvähintäkään pelkoa, vaan olivat tottuneet tällaiseen uhkapeliin ja niin\nhyvin ymmärsivät välttämättömäksi estää vihollisia saamasta venettä,\nettä he saadakseen sen itse olisivat antautuneet vieläkin suurempaan\nvaaraan. Niin äärettömän tärkeä Jasperista oli Mabelin turvallisuudelle\nveneen voittaminen tai tuhoaminen, että hän veti puukkonsa esille\npuhkaistakseen kaarnan ja tehdäkseen sen ainakin hetkeksi\nkäyttökelvottomaksi, jos jokin sattuma estäisi delawarelaista ja häntä\nsaamasta sitä.\n\nSillä aikaa irokeesi, joka ei ollut noussut veneeseen, vaan johti\nkahlaten, veti sitä ja siinä olevia vastahakoisia tovereitansa omaan\njoukkoonsa päin. Kerran Chingackgook nosti sotakirveensä upottaaksensa\nsen mitään pahaa aavistamattoman naapurinsa päähän, mutta pelko, että\nkuolevan huuto tai uiva ruumis ilmaisisi vihollisille vaaran, sai hänet\nhylkäämään tämän ajatuksen. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin sai syytä\nkatua epäröintiänsä, sillä kolme veneen kuljettajaa joutui äkkiä\nkeskelle vihollisjoukkoa, joka neljän miehen voimalla myöskin oli\netsimässä sitä.\n\nLyhyiden omituisten ihastushuudahdusten jälkeen villit kävivät joko\nveneeseen tai tarttuivat kahlatessaan kiinni laitaan, sillä kaikki\nilmeisesti näyttivät ymmärtävän veneen välttämättömyyden hyökätessä\nvihollisen kimppuun tai katkaistessa heiltä pakotien. Vihollisjoukon\nlisääntyminen oli niin odottamaton, ja se antoi heille niin suuren\nylivoiman, että hetkisen tunsi yksin delawarelainenkin neuvojensa\nloppuvan ja asemansa ylen vaaralliseksi. Viisi irokeesiä, jotka\nnäyttivät ymmärtävän, millä asioilla liikkuivat, kulki neuvottelemaan\npysähtymättä kohti omaa rantaansa, josta kolme tai neljä varmasti\ntäysissä aseissa aikoi heti lähteä uudestaan liikkeelle, kun uiminen\nsyvässä virrassa oli estänyt heitä heti pimeän tullen lähtiessään\nottamasta pyssyjänsä ja ruutisarviansa mukaan.\n\nNäin ystävät ja viholliset joutuivat itäisen syvän kanavan reunalle,\njossa -- kuten länsipuolisessakin -- virta oli liian syvä kahlata. Tässä\npysähdyttiin hetkeksi neuvottelemaan, miten vene kuljetettaisiin yli.\nSe, joka oli löytänyt veneen, oli päällikkö, ja intiaanin synnynnäinen\nkunnioitus päälliköitä ja etevämpiänsä kohtaan esti toisia puhumasta,\nennenkuin tämä oli sanonut ajatuksensa.\n\nTämä pysähdys johti Jasperin mitä suurimpaan ilmitulemisen vaaraan,\nvaikka hän varovaisuudesta olikin heittänyt hatun päästänsä veneen\npohjalle. Ilman takkia ja paitaa hänen vartalonsa ulkopiirteet pimeässä\neivät niin hirveässä määrässä eronneet toisista. Hänen paikkansa veneen\nperässä myöskin suojeli häntä, sillä intiaanit luonnollisesti katselivat\neteensä. Toinen oli Chingackgookin asema. Tämä soturi oli\nkirjaimellisesti keskellä tulisimpia vihollisiansa, ja tuskin hän\nsaattoi heihin koskematta hievahtaa. Hän pysyi siis ihan\nliikkumattomana, vaikka kaikki hänen aistinsa toimivat kaikin voimin, ja\nhän oli valmis joko karkaamaan tai sopivan hetken tullen antamaan\nratkaisevan iskunsa. Huolellisesti varoen katsomasta taaksensa hän\nvähensi vaaraa tulla huomatuksi ja intiaanin horjumattomalla\nlevollisuudella hän odotti soveliasta hetkeä.\n\n\"Menkööt kaikki minun nuoret mieheni yli ja ottakoot aseensa, paitsi ne\nkaksi, jotka ovat veneen kokassa ja perässä\", sanoi intiaanipäällikkö.\n\"Ne kaksi saavat tuoda veneen yli.\"\n\nIntiaanit tottelivat silmänräpäyksessä jättäen irokeesin, joka oli\nlöytänyt veneen, pikku aluksen keulaan ja Jasperin perään, kun taas\nChingackgook sukelsi niin syvälle, että toiset pääsivät ohi. Veden\npolske ja hiljaiset huudahdukset, joilla seurue pysytteli kasassa,\nilmaisivat, että ne neljä, jotka äsken olivat joukkoon yhtyneet, uivat\njoutuakseen yli niin pian kuin suinkin. Heti kun delawarelainen tämän\nhuomasi, kohosi hän veden pinnalle ajatellen ratkaisun hetken tulleen.\n\nVähemmän kokenut ja ajattelemattomampi kuin tämä soturi olisi varmaankin\ntarttunut heti asiaan, mutta hän tiesi, että virrassa hänen takanaan oli\nvielä useita vihollisia eikä hän koskaan antautunut suurempaan vaaraan\nkuin oli välttämätöntä. Siksi hän antoi intiaanin veneen kokalla uida\nsyvälle vedelle ja vasta sitten hän aloitti Jasperin kanssa työn. Mutta\nsen sijaan, että he olisivat auttaneet kuljettamaan venettä yli vuolaan\nvirran itärannalle he päinvastoin koettivat uittaa sitä sille rannalle,\njosta olivat tulleet. Mutta sitä ei tehty äkkiä ja varomattomasti, kuten\nehkä joku sivistynyt henkilö olisi voinut yrittää toteuttaa\nsotajuontansa, ei, vaan vähitellen, niin että intiaani luuli\ntaistelevansa virran voimaa vastaan. Kun vene ei voinut kulkea itään\neikä länteen, se lekotteli myötävirtaan, niin että se pian oli kosken\nalla, jossa virta kävi syvemmäksi ja tyynemmäksi. Siellä kuitenkin\nintiaani huomasi heti, ettei hän ollut vain luonnonvoimaa vastaan\ntaistellut, ja katsottuaan taakseen hän keksi, että hänen toverinsa\nvehkeilivät häntä vastaan.\n\nHänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi\nnuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän\nkuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni\nkurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan\niskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen\nvuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he\nnäyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja\nmolemminpuolisen halunsa voittaa.\n\nJasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin\nhöyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa.\nNuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta\nhalu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi\nkymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut\nheidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle\nniin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään\nlöysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin\nhän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli\nsaanut veneen.\n\nJasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen\nkoettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten\nhirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään\nmuuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin\ntoisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.\n\n\"Ota tämä mela, Jasper\", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka\nkuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, \"ja\nseuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän.\"\n\n\"Entäs Käärme?\"\n\n\"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt\nKaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä\nsuurimpaan vaaraan, jos toimettomina -- kuten naiset -- jäämme tähän\nvoivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee\nkäyttää hyväksemme.\"\n\nKova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.\n\n\"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?\" kysyi Cap. \"Se on kuin\npeikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta.\"\n\n\"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne\nniitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei\nepäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän\nkäsiinsä!\"\n\n\"Entäs me!\" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut\nonnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt\ntoverinsa oman onnensa nojaan.\n\n\"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy\nheti paikalla jättää tämä paikka.\"\n\n\"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö\nhän vai on kuollut?\"\n\n\"Jasper on oikeassa\" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä.\n\"Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani,\nennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt.\"\n\n\"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä\", lisäsi Cap. \"Oikea\nmerimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että\nsisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita.\"\n\n\"Pois, pois!\" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen\nvesille. \"Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos\nhenkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin\nsuinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi,\njoka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta\nmetsästäjän!\"\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\n    \"Ja tääkö Yarrow -- virta se,\n    min luokse mielein palaa?\n    Sun koskiesko kohinaa\n    mun sielun' kuulla halaa?\n    Se on kuin laulu kiehtova\n    kuin harpun ääni hellä,\n    Mi surut syömein viihdyttää\n    vain sulosävelellä.\"\n\n                      _Wordsworth_.\n\nYöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren\nsuonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat\nveneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä\npilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta\nmetsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut\nollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa\nmetsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy\nnoudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka\nerittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti\nympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä\nkuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja\nkäytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni\ntänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta\nkuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.\n\nKaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel\nDunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana.\nElämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin\ntytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin\nkuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja\nkoko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka\nensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.\n\n\"Mabel!\" sanoi Jasperin hillitty ääni, kun molemmat veneet kulkivat niin\nlähekkäin, että nuorukainen kädellään piti niitä yhdessä. \"Eihän teitä\nvain peloita? Luotattehan täydellisesti meidän rehelliseen tahtoomme\npuolustaa teitä, vaikka mitä tapahtuisi?\"\n\n\"Minä olen sotamiehen tytär, kuten tiedätte, Jasper Western, ja\nhäpeäisin, jos tuntisin pelkoa.\"\n\n\"Luottakaa minuun -- meihin kaikkiin. Enonne, Haukansilmä,\ndelawarelainen -- missä se poikaparka nyt liekään -- minä itse, kaikki\nme uskallamme mitä tahansa suojellaksemme teitä kaikilta ikävyyksiltä.\"\n\n\"Minä luotan teihin, Jasper\", vastasi tyttö huomaamattaan viistättäen\nkättänsä vedessä. \"Tiedän, että enoni rakastaa minua eikä koskaan\najattele itseään, ennenkuin on ajatellut minua; ja minä uskon, että te\nkaikki olette isäni ystäviä ja mielellänne autatte hänen lastansa. Mutta\nminä en ole niin heikko ja hentomielinen kuin saatatte luulla, sillä\nvaikka olenkin kaupunkien lapsi ja kuulun sukupuoleen, joka ei ole\ntottunut katsomaan vaaraa silmiin, minä kuitenkin lupaan teille, Jasper,\nettei minkäänlainen hullu pelkoni ole estävä teitä täyttämästä\nvelvollisuuttanne.\"\n\n\"Kersantin tytär on oikeassa ja hän on rehellisen Tuomas Dunhamin\narvokas jälkeläinen\", lisäsi Haukansilmä. \"Niinpä niin, lapsukaiseni,\nmonet kerrat olemme isänne kanssa vakoilleet ja kierrelleet yhdessä\nvihollisen ampumalinjoilla, yhtä pimeänä yönä kuin tämä ollenkaan\ntietämättä, emmekö seuraavana hetkenä joudu verisen väijytyksen uhriksi.\nOlin hänen rinnallaan, kun hän sai haavan olkapäähänsä, ja se rehellinen\npoika kertoo kyllä tavatessanne, millä tavalla me kuljimme\nvastassa-olevan joen yli pelastaaksemme hänen päänahkansa.\"\n\n\"Hän _on_ kertonut sen minulle\", vastasi Mabel suuremmalla innolla ja\nlämmöllä kuin ehkä hänen asemassaan oli viisasta. \"Minulla on tallella\nse kirje, jossa hän sen kertoo ja minä kiitän teitä sydämeni pohjasta\nsiitä palveluksesta. Jumala palkitkoon teille sen! Ette voi pyytää\nmitään kiitollisuuden osoitusta, joka olisi tyttärestä liian suuri\npalkkioksi hänen isänsä elämästä.\"\n\n\"Niin, niin! Siinä puhuu taas ihana lämminsydäminen olento. Jo ennen\nolen teistä nähnyt vilahduksen ja kuullut teidän puhuvan. Kersantti itse\non kertonut minulle nuoruutensa päivistä ja äidistänne. Hän on uskonut\nminulle senkin, miten hän ihastui äitiinne ja voitti hänen lempensä, ja\npeittelemättä hän on kertonut, mitä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä hän\nsai kokea, kunnes lopulta onnistui.\"\n\n\"Äitini ei elänyt kylliksi kauan voidakseen korvata isälle hänen\nvaivannäkönsä koettaessaan voittaa äitini\", sanoi Mabel värähtelevin\nhuulin.\n\n\"Niin, hän on kertonut kaikki minulle. Mitään se kelpo kersantti ei ole\nsalannut, sillä ollessaan niin monta vuotta esimiehenäni hän on\nlukemattomilla yhteisillä retkillämme tottunut kohtelemaan minua ihan\nkuin omaa poikaansa.\"\n\n\"Ehkäpä, Haukansilmä\", huomautti Jasper hyväntahtoisen leikillisesti,\n\"hän olisi iloinen, jos sinä todella olisit hänen poikansa\".\n\n\"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi?\nHän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän\non nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen\njoskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo,\nsillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä\nvain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät\ntavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen\nhyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa\njumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee,\nliittyä rukoukseen -- sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi,\nminä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni\nei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja\ntunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen\nedessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi\njuuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla\nlörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia\nkapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä\nsiellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa.\"\n\n\"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä\", sanoi Cap, \"ja jokainen, joka\nyksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan\nsyynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja\ntunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin\nusein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä\nturmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni\n-- ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä -- kun taivaan\ntuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille,\nystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan\nja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on\nvapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin\nyhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia\nJumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin.\"\n\n\"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä\nuskonnosta paljoa välitä?\"\n\n\"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin\nmerimies aina maissa-asujan voittaa.\"\n\n\"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap\", vastasi Haukansilmä, \"mutta\nrohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja\nsalamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain\nsuruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu\nHänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren\nhuojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien\nulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä\nhyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää.\"\n\n\"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa\njotakin sellaisesta asiasta\", vastasi Jasper ujosti.\n\n\"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne\", sanoi Mabel vilkkaasti. \"Te\nette voi -- ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä\najattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!\"\n\n\"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita,\nmutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi.\"\n\n\"Suolaton vesi\", keskeytti Cap tarmokkaasti, \"sinun ei pidä odottaa\nliikoja nuorukaiselta, Mabel --. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä\nVesimyyräksi -- eikö totta?\"\n\n\"Vesikoiraksi vain\", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki\nmielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä\nmatkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia\nintiaanimurteita. \"Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet\nerottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä\npurjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja\nsuolaisista, suurista järvistään.\"\n\n\"Ja miksi he eivät saisi sitä tehdä? Eihän se ollenkaan vahingoita\nmetsäläisiä. Ai, ai, Vesikoira; raakalaisen antama nimi ei saa tehdä\nylpeäksi.\"\n\n\"Vesikoira-nimellä he tarkoittavat oikeastaan makean veden tai -- kuten\nranskalaiset -- suolattoman veden purjehtijaa\", vastasi Jasper hiukan\närtyisästi.\n\n\"Mutta minä tahdon viedä teidät Atlantille ja se retki antaa teille\nhyvän onnen lopuksi iäksenne, ja Mabel ja muut rannikkojen nuoret naiset\npitävät teistä kauheasti, vaikka eläisitte yhtä vanhaksi kuin puut\nnäissä metsissä.\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti rehellinen ja vaatimaton opas. \"Jasper ei halua\njättää ystäviänsä lähteäkseen sinne, sen minä voin vakuuttaa teille; ja\nvaikka maailman näkeminen voi olla hänelle yhtä hyvä kuin kaikille\nmuillekin, on hän meistä yhtä hyvä ilman sitäkin. Vesikoira tai\nvesimyyrä, hän on urhoollinen ja uskollinen nuorukainen ja jos hän pitää\nvahtia, nukun yhtä rauhallisesti kuin jos itse olisin ylhäällä ja\nhuolehtisin turvallisuudestani, niin, vieläpä rauhallisemminkin.\nKersantin tyttären ei tarvitse uskoa, että pojan täytyy lähteä merelle\nkehittyäkseen mieheksi tai vasta sitten ansaitakseen kunnioitusta ja\narvonantoa.\"\n\nMabel ei vastannut mitään tähän vetoamiseen, vaan käänsi päänsä\nlänsirantaan päin, vaikkakin pimeys teki mahdottomaksi huomata, miten\nväri vaihteli hänen kasvoillaan. Mutta Jasper tunsi, että hänen itsensä\ntäytyi vastata, sillä nuoruuden ylpeys ja miehekkyys loukkautuivat\nsyvästi siitä ajatuksesta, ettei hän ansaitsisi toveriensa kunnioitusta\ntai naisten suosiota, kun ei ollut valtamerillä käynyt. Hän ei\nkuitenkaan halunnut lausua julki mitään, mikä voisi Mabelin enosta\ntuntua pistävältä, ja hänen itsehillintänsä oli ehkä vieläkin\ntäydellisempi kuin hänen ujoutensa ja vaatimattomuutensa.\n\n\"Minä en ylpeile ominaisuuksilla, joita minulla ei ole\", hän sanoi,\n\"enkä väitäkään tietäväni mitään valtameristä tai merenkulusta. Me\nohjaamme tähtien ja kompassin mukaan näilläkin vesillä kulkiessamme\nrannalta rannalle ja koska meille on numeroista ja laskuista vähän\nhyötyä, emme niistä välitä. Mutta siitä huolimatta meidänkin täytyy\nymmärtää yhtä ja toista, vaikkakaan ne, jotka ovat kulkeneet\nvaltamerillä, eivät sitä usko. Ennen kaikkea me saamme purjehtia\nluotojen ja kallioitten välitse, ja olen kuullut sanottavan, että se\ntekee hyviä merimiehiä. Täällä nousee myrsky äkkiä ja raivokkaana, ja\nmeidän täytyy osata ohjata satamaan minä hetkenä päivästä tahansa.\"\n\n\"Onhan teillä merimerkit\", keskeytti Cap.\n\n\"Niistä on vähän hyötyä ja harvoin ne suojelevat karilta.\"\n\n\"Syväluotaus --\"\n\n\"Olen kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ole nähnyt.\"\n\n\"Mitä hittoa! Merimies, eikä ymmärrä syväluotausta! Kas niin, poika,\nette voi kerskua merimiestaidollanne! Kuka hitto on kuullut merimiehestä\nilman syväluotausta?\"\n\n\"En kehukaan, herra Cap, olevani erittäin taitava --\"\n\n\"Muussa kuin koskenlaskussa -- kuin koskenlaskussa, Jasper, ja\nputouksissa\", sanoi Haukansilmä tullen apuun, \"jossa toimessa teidänkin,\nherra Cap, täytyy myöntää hänen saavuttaneen jonkinlaisen kätevyyden.\nMinun mielestäni jokaista miestä tulee arvostella hänen kykyjensä\nmukaan. Herra Cap on aivan hyödytön Oswegon putouksia laskettaessa,\nmutta koetan muistaa, että hän on hyödyllinen aavoilla ulapoilla. Jasper\ntaas on hyödytön aavoilla ulapoilla, mutta en voi unohtaa, että hänellä\non tarkka silmä ja tanakka käsi, kun ohjataan vene putouksiin.\"\n\n\"Mutta Jasper ei ole hyödytön, ei voisi olla toimeton aavoilla\nulapoillakaan\", sanoi Mabel niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että hänen\nkirkas, suloinen äänensä kaikui pistävältä tämän merkillisen yön\nhiljaisuudessa. \"Ei yksikään, joka on niin kykenevä täällä, voi olla\nkyvytön siellä -- tarkoitan -- vaikkakin uskallan väittää, ettei hän\nlaivoissa ole yhtä taitava kuin minun enoni.\"\n\n\"Uinukaa vain molemmat tietämättömyydessänne\", vastasi Cap nenäänsä\nnyrpistäen, \"maamoukkiin verraten meitä merimiehiä on niin vähän, että\nme saamme harvoin oikeutta. Mutta jos on kysymyksessä sinun\npuolustamisesi, Mabel, tai laivan ohjaus satamaan, niin siinä kyllä\ntulee kuntomme näkyviin.\"\n\n\"Mutta, eno, maamyyräthän eivät tule rannikoille -- siellä siis merimies\ntapaa vain merimiehen.\"\n\n\"Sitä hirveää tietämättömyyttä! Missä ovat kaikki ne viholliset, jotka\novat kulkeneet näihin seutuihin -- ranskalaiset ja englantilaiset -- minä\nvain kysyn, lapsi?\"\n\n\"Siinäpä se, missä ne ovat?\" huudahti Haukansilmä. \"Kukaan ei voi sanoa\nsitä paremmin kuin me, jotka elämme metsissä, herra Cap. Minä olen usein\nseurannut heidän marssiensa jälkiä ja löytänyt heidän hautojansa ja\nsateessa vaalenevia luita pitkiä aikoja sen jälkeen, kun he ja heidän\nylpeytensä on hävinnyt. Yleisesti ja yksityisesti he täyttävät maan\nkaikenlaisilla kauhun töillä koettaessaan saada suuren nimen ja\nollakseen enemmän kuin heidän toverinsa.\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, herra Haukansilmä, että te joskus lausutte sanoja,\njotka hyvin vaikeasti soveltuvat miehelle, joka elää aina pyssy kädessä,\nharvoin haistelee ilmaa, ellei se tuoksu ruudin savulle tai jättää\nhyttinsä muuten kuin hyökätäkseen vihollisensa kimppuun.\"\n\n\"Jos te luulette, että minun haluni vetää sotatielle, te ette tunne\nminua ettekä elämäni tarinaa. Mies, joka asuu metsissä ja rajaseuduissa,\nsaa lakkaamatta ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa hän elää. Ne eivät\nriipu minusta, sillä minähän olen vain yksinkertainen, heikko\nmetsästäjä, vakooja ja opas. Minun tehtäväni on metsästää armeijalle,\nkun se marssii tai lepää. Siitä huolimatta minä olen erään upseerin\npalveluksessa, joka nyt on matkoilla omilla asioillansa, enkä minä\nsilloin häntä koskaan seuraa. Ei, ei, sota ja meteli eivät oikeastaan\nkuulu minulle, vain rauha ja rakkaus on luonteeni mukaista. Kuitenkin\nminun täytyy kohdata vihollisia yhtä usein kuin muitakin ihmisiä ja\nmingoa minä kohtelen samoin kuin inhoittavaa käärmettä, joka on\ntoimitettava pois päiviltä niin pian kuin tilaisuus sallii.\"\n\n\"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt\nteitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on\nminun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja\nhän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies --,\nmutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Niin, niin\", alkoi opas, \"useimmat kersantin lahjat ovat sotaista\nlaatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia\nmuskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan\non pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan\npysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä\ntottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä\nilmenisi hienostunut luonne.\"\n\nHeidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet\nlipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa\nalaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran\nkulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun\ntaas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen\npenikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti\nmukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että\nvirta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he\nliikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa\njättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin\nvaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas\nhiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein\nrajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin\nkielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili\ntuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä,\nja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli\noksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet\nolivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen\nsuden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se\noli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen\nmielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun,\nhänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei\nhänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka\ntämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa\nja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.\n\n\"Rantamalta kuuluu askeleita\", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi\nkuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan\npäähän. \"Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen\nveneittä joen yli?\"\n\n\"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja\ntietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa\nja otan siitä selvän.\"\n\n\"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu\nvaromattomasti rannalle.\"\n\n\"Onko se viisasta?\" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen\näänensä unohti kaiken varovaisuuden.\n\n\"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan\nteidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten\npuhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri\nnyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että\näänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. -- Mene, Jasper, ja seuraa\noman viisautesi antamia ohjeita.\"\n\nJasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys\nolisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen,\nantautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan.\nSitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa\nseurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein\nsanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta\ntulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen -- voimmepa sanoa ylevä --\nhiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen\nhuokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin\nHaukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän\nhillittyä puhetta.\n\n\"Ehkäpä erehdyn\", hän sanoi, \"sillä ajatus usein luulee todeksi sen,\nmitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen\nhiljaa puhuvan.\"\n\n\"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?\" kysyi Cap.\n\n\"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin\nmainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen\nluonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen\naikansa on ohi.\"\n\n\"Minä näen jotakin veden pinnalla\", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut\nlakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper\nkatosi.\n\n\"Se on se vene\", vastasi opas kovin ihastuneena, \"kaikki on hyvin,\nmuuten olisimme kuulleet jotakin pojasta.\"\n\nSeuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat\nJasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka\nulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti\nkäytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin,\nniin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.\n\n\"Chingackgook, veljeni!\" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen\näänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. \"Mohikaanien\npäällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen\nyhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää\nuudistuisi.\"\n\n\"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He\neivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren\nKäärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa\novat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen.\"\n\n\"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille\nsoturille, joka oli virrassa?\"\n\n\"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina.\nOnkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut\nvihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa.\"\n\n\"Hei, se oli uskaliasta!\" huudahti opas englanniksi. \"Tämä kelpo poika\non ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän\nhistoriansa. -- Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille\nystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut.\"\n\nDelawarelainen kertoi nyt tyynellä, vakavalla tavallaan kaikki, mitä oli\nkokenut aina siitä asti kuin hänet oli viimeksi nähty taistelemassa\nvihollisensa kanssa virrassa. Vihollisensa kohtalosta hän ei puhunut sen\nenempää, sillä hänen mielestään soturin ei sopinut kerskua voitollansa,\nvaan hän johti kertomuksensa toisiin asioihin. Niin pian kuin hän oli\nvoittanut tämän peloittavan taistelun, hän oli uinut itärannalle,\nnoussut maihin hyvin varovasti ja joutunut vihollistensa keskelle.\nPimeyden suojassa hänen oli onnistunut huomaamatta ja epäilyksiä\nherättämättä liikuskella. Kerran kuitenkin oli häneltä kysytty, mutta\nvastattuaan, että hän on Nuolenpää, oli hän säästynyt enemmiltä\nuteluilta. Lyhyistä huomautuksista hän oli saanut selville, että joukkue\noli lähetetty ottamaan kiinni yksistään Mabel ja hänen enonsa, joiden\narvon he ilmeisesti laskivat liian suureksi.\n\nHän oli saanut selville, että Nuolenpää oli heidät kavaltanut heidän\nvihollisillensa jostakin syystä, jota oli mahdoton saada selville, sillä\nmitään palkkaa työstään hän ei ollut vielä saanut.\n\nHaukansilmä ei puhunut tovereilleen näistä tiedoista sen enempää, sillä\nne olisivat tehneet toiset vain yhä levottomammiksi, mutta hän tunsi,\nettä nyt oli tullut ponnistuksen hetki, sillä irokeesit olivat\nvihdoinkin tyyntyneet siitä hämmennyksestä, johon olivat tappionsa\nvuoksi joutuneet.\n\n\"Me tapaamme heidät koskella, siitä ei epäilystä\", hän sanoi, \"ja siellä\nratkaistaan kohtalomme: joko pääsemme ohi tai joudumme heidän käsiinsä.\nLinnalle on sieltä niin lyhyt matka, että olen ajatellut astua Mabelin\nkanssa maihin ja johtaa hänet linnaan jotakin syrjäpolkua ja jättää\nveneet virtaan oman onnensa nojaan.\"\n\n\"Se ei mitenkään käy päinsä, Haukansilmä\", keskeytti Jasper kiihkeästi.\n\"Mabel ei ole kylliksi vahva kulkeakseen metsää tällaisena yönä. Mutta\njätä hänet minun ruuheeni, niin minä menetän henkeni tai vien hänet\nturvallisesti linnalle, olkoon sitten kuinka pimeä tahansa.\"\n\n\"Siitä ei epäilystä, poika; kukaan ei epäile sinun haluasi palvella\nkaikin voimin kersantin tytärtä. Mutta täytyy olla Sallimuksen silmä\neikä sinun omasi voidaksesi vaaratta laskea Oswegon koskista tällaisena\nyönä.\"\n\n\"Ja kuka sitten veisi hänet turvallisesti linnaan, jos hän astuisi\nmaihin? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin veneessä? Vai luuletko, että\nminä ymmärrän vähemmän tehtävääni kuin sinä omaasi?\"\n\n\"Rohkeasti sanottu, poika; mutta jos minä pimeässä joudun harhaan -- jota\nei kukaan voi sanoa minulle koskaan tapahtuneen -- mutta _jos_ minä\njoutuisin harhaan, siitä ei olisi muuta harmia kuin se, että saisimme\nviettää yömme metsässä. Toista on, jos erehdyksen kautta sinä ja tämä\nnuori nainen joutuisitte virtaan. Silloin on enemmän kuin mahdollista,\nettei kersantin tytär pääsisi ylös elävin silmin.\"\n\n\"Minä jätän sen Mabelin itsensä ratkaistavaksi. Olen ihan varma, että\nhän luottaa enemmän veneeseen.\"\n\n\"Suuresti minä luotan teihin molempiin\", vastasi tyttö, \"enkä\nvähintäkään epäile, vaan uskon, että tahdotte tehdä kaikkenne\nansaitaksenne isäni luottamuksen. Mutta minä tunnustan, etten tahtoisi\njättää veneitä, sillä ne näyttävät antavan varmimman turvan metsän\nkauheita vihollisia vastaan. Minun enoni voi ratkaista tässä asiassa\nminun puolestani.\"\n\n\"Minä en pidä metsästä\", sanoi Cap, \"silloin, kun on selvä reitti jokea\nmyöten. Sitäpaitsi, Haukansilmä, puhumattakaan villeistä, te unohdatte\nvalaat.\"\n\n\"Valaat! Kuka on kuullut puhuttavan valaista erämaissa?\"\n\n\"Eipä ei, mutta valaat, karhut tai sudet -- miksi niitä sanottekin,\nkaikilla on hampaat purra.\"\n\n\"Herra nähköön, mies! Pelkäättekö te kaikkia eläimiä, joita on Amerikan\nmetsissä? Villikissa on ilkeä elukka, myönnän sen, mutta se ei ole\nyhtään mitään tottuneen metsästäjän kädessä. Puhukaa mingoista ja heidän\nvehkeistään mitä tahdotte, mutta älkää suotta panko karhuja ja susia\npahaan huutoon.\"\n\n\"Ei, ei, herra Haukansilmä, niin voitte te puhua, kun tunnette joka\neläimen, minkä tahdotte tavata. Käytäntö opettaa kaikkeen. Se tekee\nmiehestä sankarin, vaikka hän muuten olisi pelkuri. Olen tavannut sangen\nalhaisella asteella olevia miehiä, jotka ovat tuntikausia uineet\nviidentoista tai kahdenkymmenen jalan pituisten haitten seassa.\"\n\n\"Sepä ihmeellistä!\" huudahti Jasper, joka ei vielä ollut saavuttanut\ntaitoa keksiä merimiesjuttuja. \"Olen aina kuullut, että varma kuolema\nodottaa sitä, joka heittäytyy mereen haikalojen sekaan.\"\n\n\"Ai, minä unohdin sanoa, että pojat ottivat vipukangen, tykin rassin tai\nsorkkaraudan, joilla raaputtivat eläinten kuonoja, jos ne alkoivat\nherjetä liian kiusallisiksi. Ei, ei; minä en pidä susista enkä\nkarhuista, mutta valas minun mielestäni on ihan sama kuin punainen silli\nsuolattuna tai kuivattuna. Mabel ja minä valitsemme veneen.\"\n\n\"Mabelin olisi parasta vaihtaa venettä\", lisäsi Jasper. \"Tämä minun\nveneeni on tyhjä, ja yksin Haukansilmäkin myöntää, että minun silmäni\nvesillä on varmempi kuin hänen.\"\n\n\"Sen minä rehellisesti teen, poika. Vesille sinun lahjasi viittaavat\neikä yksikään voi kieltää, että olet mitä suurimmassa määrässä\nkehittänyt niitä. Sinä olet oikeassa uskoessasi, että kersantin tytär on\nparemmassa turvassa sinun veneessäsi kuin tässä, ja vaikka minä\nmielelläni pitäisin häntä luonani, hänen hyvinvointinsa on kuitenkin\nliian lähellä minun sydäntäni, etten antaisi rehellisesti hänelle hyvää\nneuvoa. Tuo veneesi tämän rinnalle, Jasper, niin minä annan sinulle,\nmitä sinä pidät kalleimpana aarteena.\"\n\n\"Niin teenkin\", vastasi nuorukainen antamatta pyytää kahta kertaa, ja\npian Mabel siirtyi veneestä toiseen ja asettui istumaan keskilaudalle,\njoka tähän asti oli tyhjänä maanitellen häntä odottanut.\n\nNiin pian kuin tämä oli tapahtunut, veneet erosivat vähän matkan päähän\ntoisistansa ja airot pantiin käyntiin, vaikkakin mitä suurimmalla\nhuolella, ettei syntyisi mitään ääntä. Keskustelu taukosi vähitellen, ja\nkun peloittava koski saapui, valtasi kaikkien mielen hetken syvä\njuhlallisuus. Että heidän vihollisensa olivat koettaneet päästä tänne\nennen heitä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja kun näytti hyvin vähän\nluultavalta, että kukaan voisi laskea siitä näin pimeällä, oli\nHaukansilmä varma, että he olivat asettuneet molemmille rannoille\nodottamaan matkamiesten maihinnousua. Hän ei olisi tehnyt sitä\nehdotusta, jonka hän teki, ellei olisi luottanut omaan taitoonsa tehdä\nirokeesien hankkeet turhiksi. Asiain näin ollen koko yrityksen\nonnistuminen riippui veneitten ohjaajan taidosta, sillä jos jompikumpi\nsattuisi kallioon, niin se menisi ainakin kumoon, ellei kappaleiksi ja\nsilloin joutuisivat kaikki seikkailijat virtaan ja Mabel taas\nvainolaistensa valtaan. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, ja kukin\noli niin kokonaan omien ajatustensa vallassa, ettei tuntenut vähintäkään\nhalua lausua mitään, mikä ei ollut ihan välttämätöntä.\n\nVeneet soluivat edelleen ja kun kosken kohina tuli kuuluville, täytyi\nCapin käyttää koko mielenmalttinsa voidakseen tyynenä istua paikoillaan,\nsillä kauheilta kuuluivat nuo uhkaavat äänet pimeässä, jonka läpi voi\nvain hämärästi nähdä synkkien rantojen tummat varjot ja mustan taivaan,\njonka kaari vain piiruna näkyi hänen päänsä päällä. Hänen\nmielikuvituksensa yhä kiihtyi, kun hän muisteli sitä hurjaa putousta,\njosta tänään oli syöksynyt alas ja tämä edessä-oleva tuntui vieläkin\nkamalammalta, ellei tuo ärjyvä kohina pettänyt. Tässä vanha merikarhu\nkuitenkin erehtyi, sillä Oswegon koskilla ja putouksilla on suuri ero.\nOvathan edelliset vain voimakkaita virtoja, jotka syöksyvät kallioitten\nvälitse hirvittävällä vauhdilla, kun taas jälkimmäinen todella nimensä\nansaitsee, kuten olemme nähneet.\n\nMabel luonnollisesti pelkäsi ja epäili; mutta seikkailu oli niin uusi ja\nhänen luottamuksensa perämieheen niin suuri, että hän saattoi hillitä\nitsensä, joka kuitenkin olisi ollut mahdotonta, jos hän selvemmin olisi\ntajunnut asian todellisen laidan tai paremmin ymmärtänyt, miten voimaton\nihminen on taistellessaan luonnon mahtavaa majesteettia vastaan.\n\n\"Kuuluuko tuo siitä paikasta, josta puhuitte?\" hän sanoi Jasperille, kun\nkosken kaukainen kohina saapui hänen korvaansa.\n\n\"Kuuluu, ja minä pyydän teitä täydellisesti luottamaan minuun. Emme ole,\nMabel, vanhat tutut, mutta näissä erämaissa voi elää monta päivää yhtenä\nainoana. Minusta tuntuu, että olen vuosia tuntenut teidät!\"\n\n\"En minäkään tunne, että te olisitte aivan vieras minulle, Jasper.\nLuotan täydellisesti taitoonne yhtä hyvin kuin haluunne kaikin voimin\npalvella minua.\"\n\n\"Saamme nähdä, me saamme nähdä. Haukansilmä laskee liian läheltä joen\nkeskusta; uoma on syvempi itärannalla, mutta minä en nyt voi häntä saada\nkuulemaan ääntäni. Pitäkää kiinni veneestä, Mabel, älkääkä ollenkaan\npelätkö.\"\n\nSeuraavana hetkenä voimakas virta nielaisi heidät pyörteihinsä ja kolmen\nneljän minuutin aikana tyttö, joka oli kauhistunut enemmän kuin\npelästynyt, ei nähnyt muuta kuin kuohuvaa vaahtoa eikä kuullut muuta\nkuin veden pauhun. Kaksikymmentä kertaa vene näytti syöksyvän vyöryvään\naaltoon, jonka välkkeen pimeässäkin saattoi erottaa ja yhtä usein se\npuikahti sen harjalle saamatta mitään vahinkoa, sillä varma käsi ohjasi\nsen liikkeitä. Kerran ja vain kerran Jasper näytti olevan voimaton\nohjaamaan haurasta kaarnaansa, jolloin mahtava pyörre käännälsi sitä\nympäri, mutta epätoivoisella ponnistuksella hän sai sen pian oikealle\ntolalle ja sen palkinnoksi tapasi kohta veneensä syvällä, tyynellä\nvedellä turvassa kaikelta tuholta, eikä luonnon voima ollut saanut koko\naikana ryyppyäkään veneeseen.\n\n\"Kaikki on ohi, Mabel\", virkkoi nuorukainen lämpimästi. \"Vaara on\nvältetty, ja te saatte nyt varmasti vielä tänä yönä tavata isänne.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Jasper, tämän onnellisen tapauksen luemme teille\nsuureksi kunniaksi.\"\n\n\"Haukansilmälle tulee ansiosta suurin osa. Mutta miten on käynyt\ntoiselle veneelle?\"\n\n\"Minä näen jotakin tuolla vedessä lähellä meitä. Eihän se vain liene\nystäviemme vene?\"\n\nMuutamat aironvedot veivät Jasperin mainitun esineen luo: se oli toinen\nvene tyhjänä ja pohja ylöspäin. Heti kun nuorukainen oli huomannut tämän\nsurullisen tosiasian, hän alkoi katsella veteen joutuneita, ja suureksi\niloksi he tapasivat Capin uimassa myötävirtaan, sillä mieluummin hän\ntahtoi taistella aaltojen kanssa kuin nousta maihin villien joukkoon.\nHänet vedettiin, vaikkakaan ei aivan helposti, veneeseen ja siihen\netsintä loppuikin, sillä Jasper oli ihan varma, että Haukansilmä\nkahlaisi rannalle, koska vesi oli niin matalaa, että hän saattoi\nsäilyttää pitkän pyssynsä kuivana.\n\nLoppumatka oli lyhyt, vaikkakin se tehtiin pimeässä ja vaarojen läpi.\nHetkisen perästä kuului synkkä, mahtava jyminä, joka muistutti kaukaista\nukkosta ja toisin ajoin taas kaikui veden loiskinta. Jasper huomautti\nsilloin tovereilleen, että nyt he lähestyivät järveä. Pieni niemeke\npisti heidän eteensä, vene laski hiljalleen lahden poukamaan ja työntyi\näänettä loivalle hietikkorannalle. Tämä loppumatka kului niin sukkelaan,\nettei Mabel ehtinyt oikein huomata, mitä tapahtui. Muutamissa\nminuuteissa vahtisoturit olivat sivuutetut, portti avattu ja ihastunut\ntyttö löysi itsensä sen miehen sylistä, joka oli hänen isänsä, mutta\njoka pitkän eron vuoksi oli käynyt hänelle melkein vieraaksi.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\n\n    \"Oi, lemmen maa, oi, valon maa,\n    miss' yökin päiväks' saa,\n    miss' elonvirrat vilajaa\n    ja ikivalot kajastaa;\n    maa unelmain, maa toivojen,\n    ken omaks' saisi sen!\"\n\n                    _Queen's Wake_.\n\nSuurta ponnistusta seurannut lepo -- varsinkin kun siihen liittyy juuri\nherännyt turvallisuuden tunne -- on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli\nMabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan -- sillä vain\nsangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla\nrajamailla valmistaa -- ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni\ntavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti\nDunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri\nsaanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun\nhänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena,\nihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin\nuusiin oloihin.\n\nNäihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus\nnäillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä\nsiinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli\nliittynyt amerikkalaisiakin -- muiden muassa Mabelin isä nuorimpana\nkersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä\nsiirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin\ntämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien\nhyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska\ntänne oli äärettömän hankala kuljettaa raskasta tykistöä, oli kuitenkin\npuolustusta järjestävän insinöörin suunnitelma vastannut tarkoitustaan.\nSiellä oli maa- ja hirsivallituksia, kuiva vallihauta, paaluaitaus,\nmelkoisen laaja harjoituskenttä, ja hirsirakennuksia, joita käytettiin\nsekä asumuksina että linnoituksina. Muutamia keveitä kenttätykkejä oli\nlinnan pihalla valmiina lähtemään sinne, missä niitä tarvittaisiin ja\nkaksi raskasta rautatykkiä huomatuimmilla paikoilla odotti aikaansa\nsaadakseen tungettelijoille näyttää huutia.\n\nJätettyään sen mukavan, mutta melkoisen ikävän parakin, johon hänen\nisänsä oli hänet sijoittanut ja päästyään raittiiseen aamuilmaan Mabel\nhuomasi joutuneensa vallituksen juurelle, jonka harja näytti\nhoukuttelevan häntä tarjotakseen korvauksen siitä, mitä edellinen pimeä\nyö kaikkine kauhuineen oli jäänyt hänelle velkaa. Mieli oli yhtä kevyt\nkuin jalkakin, kun hän kohosi ruohoista rinnettä sille paikalle, josta\nvoi saada yleissilmäyksen niistä uusista oloista, joihin hän oli\njoutunut.\n\nEteläpuolella huojui ääretön metsä, jonka läpi hän oli kulkenut niin\nmonta vaivalloista päivää ja joka oli ollut niin täynnä vaaroja. Sen\nerotti paalutuksesta aukeama, josta metsä oli hakattu pois, niin että\nlinnoitus oli turvassa äkillisiltä hyökkäyksiltä sieltä päin. Tämä\naukeama oli satakunta aaria laaja ja siihen loppuivatkin inhimillisen\nviljelyksen kaikki merkit. Sen takana levisi metsä -- tiheä, rajaton\nmetsä, jonka Mabel nyt saattoi mielessään maalailla mitä ihmeellisimmin\nvärein kaikkine salaisine välkkyvine järvineen, synkkine, kuohuvine\nvirtoineen, ja joka kätki povellaan oman rajattoman, salaperäisen\nmaailmansa.\n\nKäännettyään päänsä sankarittaremme tunsi kasvojansa hyväilevän\nraikkaan, lempeän tuulen, jonkalaista hän ei ollut tuntenut sen jälkeen\nkuin oli jättänyt kaukaisen meren rannan. Siellä hänen katsettaan\nkohtasi uusi näyttämö. Vaikk'ei se tullut odottamatta, hän kuitenkin\nmelkein hätkähti ja hiljainen ihastuksen huudahdus pääsi hänen\nhuuliltaan, kun hänen vilkas katseensa nautti täysin siemauksin näköalan\nkiihdyttävää suloa. Pohjoisessa, idässä ja lännessä -- niin kauaksi kuin\nsilmä kantoi, läikkyi ja lainehti välkkyvä vesi. Se ei ollut\nhohtavanvihreätä, kuten Amerikan vedet yleensä, eipä siinä huomannut\nedes valtameren tummaa sineä, vaan se välähteli tuhansin vivahtein,\njoista ambra loisti joskus yli muiden. Ei näkynyt muuta maata kuin\noikealla ja vasemmalla mutkitteleva metsän keskeymätön raja leveine\nlahtineen ja mataline niemineen. Rannasta kohosi korkeita kallioita\nmuodostaen salaperäisiä luolia, joihin verkkainen aalto silloin tällöin\nsyöksyi synkästi jymisten ja muistuttaen kaukaista tykin jyrinää.\nAinoatakaan purjetta ei näkynyt koko laajalla ulapalla, eivät valaat\neivätkä kalat leikkineet huomattavasti sen povella, koko rajattomalla\naavalla ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä. Toisella puolen\nloputtomalta näyttävä metsä, toisella taas aava veden pinta näyttivät\nkilpailevan mahtavuudessa. Luonto tuntui täällä muodostaneen yhden\nvaikuttavimmista näytelmistään asettaen kaksi suurenmoisinta voimaansa\nvastakkain unohtaen kaikki sivuseikat. Kun silmä kääntyi metsän\nlaajasta, vihreästä matosta välkkyvälle, vieläkin laajemmalle ulapalle,\njohon pohjaton sinitaivas kuvasteli kaikkine vivahteineen, tuntui kuin\nmetsän viileä, juhlallinen rauha olisi hiipinyt sieluun samalla kuin\nveden välke täytti mielen ihastuksella ja ihmettelyllä.\n\nVaikka Mabel Dunham olikin vaatimaton, kuten useimmat tämän maan naiset\nsiihen aikaan, viaton ja vilkas, kuten lämminsydäminen, turmeltumaton\ntyttö ikinä voi olla, täytti hänen mielensä ihana, runollinen tunne ja\nhän tajusi maansa kauneuden täydellisemmin kuin joku kirjanoppinut.\nVaikka hänen kasvatuksestaan tuskin saattoi puhua, sillä harvat hänen\nsukupuolensa jäsenet siihen aikaan ja niillä main saivat paljon muuta\nkuin englantilaisen kasvatustaidon ihan ensimmäiset alkeet -- oli hän\nkuitenkin hankkinut tietoa ja taitoa enemmän kuin monet muut hänen\nasemassaan olevat nuoret naiset, ja hänen synnynnäinen terävyytensä\ntuotti kunniaa hänen opettajalleen. Erään upseerin leski, joka sotaherra\noli kuulunut samaan rykmenttiin kuin hänen isänsä, oli ottanut hänen\nkasvatuksensa huolekseen heti äidin kuoleman jälkeen, ja tämän\nrakastettavan naisen lämpimällä huolenpidolla Mabel oli saanut\naavistusta monista asioista ja aatteista, jotka muuten olisivat jääneet\nhänelle vieraiksi. Hänen asemansa perheessä oli ollut puoliksi\npalvelijan, puoliksi ottolapsen ja siksi hänen puheestaan,\nesiintymisestään ja ehkäpä tunteistaankin joskus puuttui sitä, mikä on\nvallasnaisille ominaista. Hän oli menettänyt synnynnäisestä\nhienoudestaan saamatta täydelleen korvatuksi sitä tiedolla ja taidolla\nja kokemuksilla, jotka olisivat tehneet hänet täysin kykeneväksi siihen\nasemaan, johon hänen syntyperänsä ja hyvä onnensa elämässä hänet\nasettaisivat. Mutta hänen luonteensa joustavuus ja runsaampi myöhempi\nkokemus saattoivat kyllä korvata, mitä kasvatus oli laiminlyönyt.\n\nAnnettuamme nämä selitykset uskomme lukijan ymmärtävän Mabelin\nihastuksen laadun, kun hän katseli ja nautti tästä näköalasta. Hän tunsi\nsen väärentämättömän sulon, kuten pisimmälle kehittynyt ihminen, ja\nihaillen sen suuruutta ja mahtavuutta hän kiitti kohtalon valtoja, jotka\nolivat säilyttäneet nämä seudut niiden alkuperäisessä kauneudessa\ntyömiehen kirveen hävittävältä tuholta.\n\n\"Kuinka kaunista!\" hän huudahti huomaamattaan puhuen itsekseen\nseisoessaan vallituksen huipulla ja nauttiessaan järven raikkaasta\nilmasta, joka virkisti sekä ruumista että sielua. \"Kuinka äärettömän\nkaunista ja samalla niin alkuperäistä!\"\n\nHänen sanansa ja ihastushuudahduksensa keskeytyi, kun hän tunsi\nsormenpään koskevan kevyesti olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri luullen\nnäkevänsä isänsä, mutta huomasikin Haukansilmän rinnallaan. Tämä nojasi\nääneti pitkään pyssyynsä ja nauraen hiljaisella tavallaan ojensi toisen\nkätensä ja viitaten yli metsän ja meren lausui:\n\n\"Täällä on meidän molempain kotimaa -- Jasperin ja minun. Ulappa on\nhänen ja metsä minun. Poika usein kerskuu kotimaansa laajuudella mutta\nminä sanon hänelle, että minun metsässäni puut muodostavat yhtä laajan\nalan kuin hänen järvensä. Te, Mabel, sovellutte kumpaankin, sillä en\nhuomaa, että mingojen pelko tai yöllinen marssi olisi muuttanut teidän\nkaunista katsettanne.\"\n\n\"Haukansilmä osoittaa luonteensa uusia puolia imarrellessaan\n-- pilkatessaan yksinkertaista tyttöä.\"\n\n\"Ei yksinkertaista, Mabel, ei, ei ollenkaan yksinkertaista. Kersantin\ntytär häpäisisi kunnioitettua isäänsä, jos sanoisi tai tekisi jotakin,\njota voisi tyhmäksi sanoa.\"\n\n\"Silloin hänen täytyy olla varuillansa eikä antaa liian paljoa arvoa\nturhille, imarteleville sanoille. Mutta, Haukansilmä, olen iloinen\nnähdessäni teidät taas joukossamme, sillä vaikka Jasper ei näyttänyt\npaljoa välittävän, minua kuitenkin peloitti, että teitä ja ystäväänne\nolisi voinut kohdata jokin onnettomuus siinä kauheassa koskessa.\"\n\n\"Poika tuntee meidät molemmat ja oli varma, ettemme niin helposti huku,\nsillä se ei suinkaan liene minun kohtaloni. Vaikea kuitenkin olisi ollut\nuida pitkäpiippuinen pyssy kädessä, varsinkin kun villien ja\nranskalaisten pyssynpiiput ovat uhkaamassa, enkä minä millään ehdolla\nolisi tahtonut pyssystäni luopua, me olemme siksi kauan olleet hyviä\ntovereita. Ei, ei; me siis kahlasimme pyssy kädessä rannalle, sillä\nvirta muutamia kohtia lukuunottamatta oli kyllin matala. Myönnän kyllä,\nettä meidän täytyi ottaa samalla irokeesien vehkeet lukuun, mutta niin\npian kuin ne kiertävät lurjukset näkivät lyhdyt, jotka kersantti oli\nlähettänyt teitä vastaan, me ymmärsimme, että ne mahdollisimman pian\nluikkisivat tiehensä, varsinkin, jos odottivat vierailua linnalta. Me\nistahdimme siis kärsivällisesti tunniksi kivelle, ja kaikki vaara oli\nohi. Kärsivällisyys on metsänkävijän suurin hyve.\"\n\n\"Olen oikein iloinen sitä kuullessani, sillä itse väsymyskään ei\ntahtonut saada minua nukkumaan, kun ajattelin, miten teille olisi\nkäynyt.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teidän pientä hyvää sydäntänne, Mabel! Mutta\nsellaisiahan te kaikki hennot olennot olette. Omasta puolestani täytyy\nminun sanoa, että ilostuin suuresti, kun näin lyhtyjen ilmestyvän järven\npuolelle, sillä siitä päätin _teidän_ päässeen turvaan. Me metsästäjät\nja oppaat olemme raakaa väkeä, mutta meilläkin on ajatuksemme ja\ntunteemme, kuten armeijan kenraalilla. Jasper ja minä olisimme kuolleet,\nennenkuin olisimme sallineet tapahtua teille mitään vahinkoa --\narvelematta.\"\n\n\"Minä kiitän teitä, Haukansilmä, kaikesta, mitä te minun hyväkseni\nolette tehnyt, kiitän teitä sydämeni pohjasta ja luottakaa siihen, että\nminun isäni saa sen tietää. Olen puhunut siitä asiasta hänelle ja minun\nvelvollisuuteni on palata siihen uudestaan.\"\n\n\"Vaiti, Mabel! Kersantti tuntee metsät ja miehet, vieläpä uskolliset\npunaisetkin miehet. Siitä ei tarvitse hänelle mitään puhua. Hyvä, te\nolette nyt tavannut isänne; onko se vanha, kelpo soturi ollut sellainen\nihminen, miksi olette hänet kuvitellut?\"\n\n\"Hän on minun oma, kallis isäni ja on ottanut minut vastaan, kuten\nsoturin ja isän tulee lastaan kohdella. Oletteko te, Haukansilmä,\ntuntenut hänet kauan?\"\n\n\"Ihmisten mielestä hyvin kauan. Olin juuri kahdentoista vanha, kun\nkersantti otti minut ensimmäiselle retkelleni, ja siitä on nyt enemmän\nkuin kaksikymmentä vuotta. Se olikin ankara retki, ja koska se tapahtui\nennen teidän syntymistänne, teillä ei olisi isää, ellei pyssyn käsittely\nolisi kuulunut luontaisesti minulle.\"\n\n\"Selittäkää, mitä tarkoitatte.\"\n\n\"Se on liian yksinkertaista sanoin selitettäväksi. Olimme väijyksissä,\nja kersantti sai pahan haavan ja olisi menettänyt päänahkansa, mutta\njonkunlaisen synnynnäisen vaiston pakottamana minä tartuin aseeseen. Me\nkannoimme sitten hänet pois, ja muuan komeampi pää menetti tukkansa, kun\ntaas kersantin tukka vielä tänäänkin on tuuhea.\"\n\n\"Te pelastitte silloin isäni hengen, Haukansilmä!\" huudahti Mabel\nsulkien vaistomaisesti, vaikka lämpimästi hänen karkean kätensä omiensa\nväliin. \"Jumala siunatkoon teitä siitä, samoin kuin kaikista muistakin\nhyvistä töistänne!\"\n\n\"Ei, en ole sanonut niin paljoa, vaikkakin luulen pelastaneeni isänne\npäänahan. Mies voinee elää päänahattakin, enkä senvuoksi voi sanoa, että\nolisin pelastanut hänen henkensä. Jasper voi sanoa pelastaneensa teidät,\nsillä ilman hänen tarkkaa silmäänsä ja voimakasta kättänsä ei vene olisi\nvoinut vaaratta laskea koskista sellaisena yönä kuin mennyt oli. Pojan\nlahjat viittaavat vesille, kun taas minun metsästykseen ja metsäurille.\nTuolla hän on lahden poukamassa katselemassa veneitä ja tarkastamassa\nrakasta purjealustansa. Minun mielestäni Jasper Westernin tapaista\nnuorukaista ei löydy näillä main.\"\n\nEnsi kerran sen jälkeen kuin oli tullut huoneestaan Mabel nyt käänsi\nsilmänsä alas ja huomasi etualan siitä taulusta, jota juuri oli ollut\nihailemassa. Oswego laski tummat vetensä järveen jyrkkien äyräitten\nvälitse, joista itäpuolinen oli vielä jyrkempi ja ulottui kauemma kuin\nläntinen. Linna oli viimeksimainitulla rannalla ja sen välittömässä\nläheisyydessä oli muutamia hirsimökkejä, jotka oli sinne vähän erilleen\nrakennettu, koska ne eivät voineet ottaa osaa paikan puolustukseen, vaan\nottivat vastaan maihin tulevat tavarat tai siellä lastattiin veneisiin\nkaikki ne tavarat, jotka lähetettiin Ontarion rannalla oleviin linnoihin\nja siirtoloihin. Kaksi matalahkoa, kiemurtelevaa hiekkasärkkää oli\nmuodostettu suojaksi pohjoisen nostamia laineita ja virran ryöppyjä\nvastaan. Järveltä tulevat laineet tyyntyivät joen suulle muodostettuihin\npoukamiin. Näin oli läntiseen rantaan syntynyt lahtia ja niemiä, ja kun\nranta siellä oli syvä, muodostui sinne miellyttävä satama. Juuri sen ja\nlinnan väliselle rantamalle olivat mainitut, koruttomat asumukset\nrakennetut.\n\nVeneitä, ruuhia ja kanotteja oli vedetty hietikkorannalle, ja itse\nlahden poukamassa kellui se pieni alus, jonka vuoksi Jasper vaati\noikeutta saada lukeutua merimiehiin. Se oli pieni sotahaaksi,\nkantavuudeltaan ehkä nelisenkymmentä tonnia ja rakenteeltaan niin sievä\nja kauniisti maalattu kuin konsanaan joku sotalaiva saattoi toivoa, ja\nensi silmäyksellä Mabel tajusi, että se oli sievin ja viehättävin\nsota-alus, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Eräs upseeri oli sen\ntilannut kuuluisasta telakasta Englannista omien piirustustensa mukaan.\nTummahko maali oli siisti, ja sotainen ja hulmuva lippu sen perässä\nilmaisi sen kuuluvan kuninkaalle. Sen nimi oli _Lokki_.\n\n\"Tuo sitten on Jasperin alus!\" sanoi Mabel, joka luonnollisesti liitti\nitse kutterin ja sen ohjaajan erottamattomasti yhteen. \"Onko tällä\njärvellä monta muuta laivaa?\"\n\n\"Ranskalaisilla on kolme -- ja yksi niistä on, kuten he minulle ovat\nsanoneet, oikea laiva, jollaisia käytetään valtamerellä, toinen on priki\nja kolmas kutteri, kuten tämä Lokkikin. Sitä he sanovat _Oravaksi_ --\nomalla kielellään tietenkin, ja se näyttää hirvittävästi vihaavan meidän\nkoreaa alustamme, sillä Jasper harvoin on ulapalla, ettei _Orava_\nkiitäisi hänen kintereillään.\"\n\n\"Ja pakeneeko Jasper ranskalaista, vaikka se esiintyy oravana ja\nsitäpaitsi vesillä ollessa?\"\n\n\"Mitä hyödyttäisi urhoollisuus, ellei sitä voisi hyväkseen käyttää?\nJasper on rohkea poika, sen tietävät kaikki rajaseutulaiset, mutta\nhänellä ei ole tykkejä, vaan yksi ainoa pieni haupitsi ja miehistönä,\npaitsi häntä itseään, pari miestä ja poikanen. Kerran olin mukana\nsellaisella retkellä, ja nuorukainen oli kyllin rohkea viedäkseen meidät\nniin likelle, että aseet alkoivat puhua. Ranskalaisilla täytyy olla\ntykit ja pyssyt eivätkä ne uskalla pistää päätään ulos ampuma-aukoista,\nellei niillä ole vähintäänkin parikymmentä miestä Oravansa apuna. Ei,\nei; tämä Lokki on luotu lentämään. Majuri on sanonut, ettei hän pane\nsitä avoimeen taisteluun eikä asesta ja miehitä sitä, muuten se jonakin\nkauniina päivänä saattaisi taittaa siipensä. Minä en ymmärrä paljoa\nnäistä asioista, sillä ne eivät ole ollenkaan minun taipumusteni\nmukaiset; mutta voihan toki asioita järjellään edes jossain määrin\ntajuta.\"\n\n\"Ai, tuolla on minun enoni, eikä ole ollenkaan pahentunut uinnistaan ja\ntulee tänne katsomaan tätä sisämaan järveä.\"\n\nJa aivan oikein Cap, ilmaisten tulonsa parilla lystikkäällä rykäisyllä,\nilmestyi nyt vallitukselle ja nyökäten sisarensa tyttärelle ja hänen\nseuralaiselleen pysähtyi arvostellen tutkimaan eteensä avautuvaa\nulappaa. Saadakseen täydellisen yleiskuvan vanha merikarhu kiipesi\nvanhalle rautatykille, risti kätensä rinnoilleen ja oli ottaen\nperäytyvän asennon kuten keinuvassa laivassa valmis tarkastamaan asemaa.\nLyhyt piippunysä hampaissa täydensi hänen muodostamaansa taulua.\n\n\"No, herra Cap\", kysyi Haukansilmä vaatimattomasti, sillä hän ei\nhuomannut sitä ylenkatseellista ilmettä, joka vähitellen levisi toisen\nkasvoille, \"eikö se ole komea ulappa ja eikö se ansaitse järven nimeä?\"\n\n\"Tämäkö se sitten on, jota te järveksi sanotte?\" kysyi Cap viitaten\npohjoista näköpiiriä piipullansa. \"Minä kysyn, eikö teillä todellakaan\nole muuta?\"\n\n\"Se se on; ja monet, jotka ovat asuneet monien toisten järvien\nrantamilla, voivat vakuuttaa, että se onkin hyvä järvi.\"\n\n\"Juuri, kuten arvasin -- lätäkkö laajuudeltaan ja maistuu\ntynnyrivedeltä. Turhaa on matkustaa sisämaahan nähdäkseen jotakin\nkunnollista ja kelvollista. Tiesin, että näin tulisi käymään.\"\n\n\"Mikä Ontariota vaivaa, herra Cap? Se on suuri ja kaunis katsella ja\nsiitä on hyvä juoda kaikkien, jotka eivät voi saada vettä lähteistä.\"\n\n\"Sanotteko te tätä suureksi?\" kysyi Cap, viitaten taas ilmaan\npiipullaan. \"Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä tässä teidän\nmielestänne on suurta. Eikö itse Jasper tunnustanut, että rannasta\ntoiseen on vain kaksikymmentä ranskalaista penikulmaa?\"\n\n\"Mutta, eno\", pisti Mabel väliin, \"eihän ollenkaan näy muuta maata kuin\ntämä oma ranta. Minusta tämä näyttää ihan valtamereltä.\"\n\n\"Tämä pieni vesilätäkkö valtamereltä! Hulluutta, Magneetti; suoraa\njärjettömyyttä on, että tyttö, jonka suvussa on ollut oikeita\nmerimiehiä, puhuu noin. Mitä kehumisen arvoista siinä on ja mikä\nosoittaa, että se on meri?\"\n\n\"Mikäkö? Näkee vain vettä -- vettä -- vettä -- ei mitään muuta kuin\nvettä niin kauaksi kuin silmä kantaa.\"\n\n\"Ja eikö ole vain vettä -- vettä -- vettä -- eikä mitään muuta kuin\nvettä penikulmittani näissä joi'ssa, joita nyt olemme kulkeneet ihan\n-- niin kauaksi kuin silmä kantaa -- summakaupalla?\"\n\n\"Onpa kyllä, eno; mutta joi'lla on rantavallit ja puut kahden puolen ja\nne ovat ahtaita.\"\n\n\"Ja eikö tämä, jolla seisomme, ole rantavalli? Eivätkö nuo soturit sano\ntätä rantavalliksi? Eikö tuolla kasva tuhansia puita? Ja eikö\nkaksikymmentä penikulmaa ole kyllin ahdas liikkuma-ala? Kuka ihme on\nkuullut puhuttavan valtameren valleista, ellei ajatella vedenalaisia\nvalleja?\"\n\n\"Mutta, eno, emme kuitenkaan voi nähdä tämän ulapan yli, kuten näemme\nyli joen.\"\n\n\"Nyt menit pussiin, Magneetti. Eivätkö Amazon, Orinoco ja La Plata ole\njokia? ja voitko sinä nähdä niiden yli? Kuulkaas, Haukansilmä, minä\nsuuresti epäilen, onko tämä vesipoukama tässä edes järvi, minusta se on\nihan kuin joki. Ette tunne erittäin tarkoin maantiedettä näissä metsissä\n-- se minun täytyy todeta.\"\n\n\"Nyt _te_ olette pussissa, herra Cap. Täällä on joki, kelpo joki onkin\n-- täällä ovat molemmat. Tämä tässä edessänne on vanha Ontario, ja\nvaikka eivät lahjani viittaakaan vesille, uskallan väittää, että tätä\nparempia järviä on harvassa.\"\n\n\"Ja, eno, jos me seisoisimme Rockawayn niemellä, mitä muuta saisimme\nnähdä, ellemme samaa kuin nytkin katselemme? Siellä on ranta toisella\npuolella, tai valli, ja puita myöskin, kuten täälläkin.\"\n\n\"Sitä pahuutta, Magneetti! Te nuoret tytöt voitte itsepäisyydessänne\nhyvällä omallatunnolla väittää mustan valkeaksi. Ensiksikin valtamerellä\non rannat, mutta ei valleja, ellemme ajattele Suuria Valleja -- kuten\nolen sanonut -- joita ei maalle näy. Etkä suinkaan voine väittää,\netteivät nämä vallit näkyisi maalle tai olisivat vedenalaisia.\"\n\nKun Mabel ei helposti voinut kumota tätä kerskuvaa lausuntoa, Cap sai\npitää ajatuksensa ja iloita, että oli voittajana selviytynyt\nväittelystä, ja hän jatkoi:\n\n\"Ja niitä rannikkoja ei voi verrata näihin. Meren rannalla on taloja,\nkaupunkeja, kyliä ja muutamissa maailman osissa luostareja ja linnoja ja\nmajakoita -- ai, ai, majakoita -- huomatkaa erittäinkin ne. Ei, ei,\nHaukansilmä, en ole kuullut puhuttavan merestä, jonka rannalla ei olisi\nmajakoita. Mutta mitä täällä on, ei edes merkkitulia!\"\n\n\"Täällä on, mikä on vieläkin parempi, vielä paljoa parempi -- metsä ja\nuljaat puut, jotka muodostavat Jumalan temppelin.\"\n\n\"Voinee olla hyvä, että järveä ympäröi metsä, mutta mitä hyödyttäisi\nvaltameri, jos sen rannoilla olisi vain metsää? Laivoja ei tarvittaisi,\njos rakennusaineita voitaisiin kuljettaa lautoissa ja se tekisi\nliikenteestä lopun. Mutta mitä olisi maailma ilman yhdysliikettä? Minä\najattelen aivan samoin kuin suuret viisaustieteilijät, että ihmisen\nkorkein nero ilmenee liikenteessä. -- Magneetti, minua hämmästyttää,\nettä sinusta tuo vesi näyttää merivedeltä! Uskallanpa vielä väittää,\nettei teidän järvessänne ole edes sellaisia eläimiä, joita valaiksi\nkutsutaan.\"\n\n\"En ole koskaan kuullut niistä puhuttavan, sen tunnustan, mutta minä en\nvoi tietää kaikkia eläimiä, mitä vedessä asuu, paitsi niitä kaloja,\njotka elävät joi'ssa ja puroissa.\"\n\n\"Ei tuurakaloja eikä merisikoja -- puhumattakaan kirotuista\nhaikaloista?\"\n\n\"En uskalla väittää, että siellä olisi yhtään niistä. Minun tietoni\neivät ulotu niin pitkälle, herra Cap.\"\n\n\"Ei sillejä, ei myrskylintuja, ei lentokaloja?\" tiedusteli Cap katsellen\ntiukasti opasta silmiin huomatakseen, kuinka pitkälle voisi mennä. \"Ei\nedes sellaista kalaa, joka voisi lentää, eikö?\"\n\n\"Lentävä kala! Herra Cap, herra Cap, älkää hullutelko, me olemme metsien\nasukkaita, emmekä tunne kaikkia luonnon oikkuja, mitä ihmeitä se on\nsuvainnut keksiä. Tiedän kyllä, että orava voi lentää --\"\n\n\"Orava lentää! Mitä hittoa, herra Haukansilmä. Luuletteko, että teillä\ntässä nyt on poikanen ensimmäisellä retkellään?\"\n\n\"En tunne teidän retkiänne, herra Cap, vaikka otaksun, että olette\nkulkenut paljon, mutta kerron siitä, mitä metsän luonto on minulle\nopettanut, vaikka kuulija onkin mies.\"\n\n\"Ja tahdotteko saada minut ymmärtämään, että orava lentää?\"\n\n\"Jos tahdotte oppia ymmärtämään Jumalan ihmeitä, herra Cap, saatte uskoa\nsen ja paljon muuta samanlaista, sillä saatte olla ihan varma, että se\non tosi.\"\n\n\"Entäs te, Haukansilmä\", sanoi Mabel katsellen niin suloisesti opasta\nsilmiin, että tämä sydämensä pohjasta olisi antanut anteeksi, vaikka hän\nolisi sanonut mitä, \"kuinka te, joka puhutte niin kunnioittavasti Luojan\nihmeistä, kuitenkin voitte epäillä, että kala voisi lentää?\"\n\n\"Enhän ole sitä sanonutkaan, en ole sanonutkaan ja jos herra Cap\nvakuuttaa sen todeksi -- niin uskomattomalta kuin se näyttääkin -- minä\nkoetan uskoa sen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on uskoa Jumalan\nihmeihin, tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa.\"\n\n\"Ja miksi minun kalallani ei voisi olla siipiä yhtä hyvin kuin teidän\noravallannekin?\" kysyi Cap loogillisemmin kuin hänen tapansa oli. \"Että\nkala voi lentää, on yhtä totta kuin järjellistäkin.\"\n\n\"Ei, sitä on hirveän vaikea uskoa\", väitti opas. \"Näyttää ihan\njärjettömältä, että eläin olisi saanut siivet, joista sille ei ole\nmitään hyötyä.\"\n\n\"Ja otaksutteko te, että kalat, joilla on siivet, lentelevät vain veden\nalla?\"\n\n\"En, siitä en voi sanoa yhtään mitään; mutta että kala voisi lentää\nilmassa, tuntuu minusta vieläkin mahdottomammalta kuin se, että ne\nvoisivat lentää omassa valtakunnassaan.\"\n\n\"Niin lyhytjärkistä, Magneetti. Kala lentää pois vedestä paetessaan\nvihollisiansa, ja siinä sinun ei tarvitse nähdä vain totuutta, vaan\nsuurta viisauttakin.\"\n\n\"Sitten kai se täytyy uskoa\", sanoi opas vaatimattomasti. \"Kuinka pitkät\novat sen siivet?\"\n\n\"Ehkeivät olekaan niin pitkät kuin kyyhkysellä, mutta hyväpä niinkin.\nLuulen, että niiden lento on samanlaista kuin teidän oravienne, herra\nHaukansilmä, ja siksi voimme sen asian jättää. Mutta mikä tuo esine on,\njoka on ankkuroituna tuolla mäen alla?\"\n\n\"Se on Jasperin kutteri, eno\", sanoi Mabel vilkkaasti, \"ja kaunis alus\nse minun mielestäni onkin. Sen nimikin on Lokki.\"\n\n\"Hm, se voi ehkä kelvata järvillä, mutta ei muuten ole paljon arvoinen.\nSiinä on liikkumaton kokkapuu, mutta kuka hurja ennen olisi nähnyt\nkutterin, jossa olisi liikkumaton kokkapuu?\"\n\n\"Mutta eiköhän se ole viisaasti rakennettu sellaista järveä varten kuin\ntämä, eno?\"\n\n\"Ehkäpä. Minun täytyy muistaa, ettei tämä ole meri, vaikka se siltä\nnäyttää.\"\n\n\"Ai, eno! Ontario _näyttää_ sittenkin mereltä?\"\n\n\"Tarkoitan sinun ja Haukansilmän silmissä, ei vähintäkään minun. Te\nsaatte viedä minut mitä pimeimpänä yönä pienimmällä kanotilla keskelle\ntätä vesilätäkköä, ja minä sanon teille, että vaaratta osaan rannalle.\nSen huomaisi _Dorothy_\" -- hänen laivansa nimi -- \"yhtä helposti kuin\nminä itsekin. Enpä usko, että prikinkään tarvitsisi tehdä enempää kuin\npari kierrosta huomatakseen eron Ontarion ja vanhan Atlantin välillä.\nKerran me laskimme sillä muutamaan Etelä-Amerikan suurimpaan lahteen ja\nse käyttäytyi kuin tolvana kirkossa. Ja Jasper käyttää tuota venettä?\nMinun täytyy saada tehdä pieni retki sillä pojan kanssa, ennenkuin minä\njätän teidät, jos ei muun niin sen nimen vuoksi. En koskaan tahtoisi\nsanoa, että olen nähnyt tämän lätäkön koettamatta sen tapoja.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, sitä teidän ei tarvitse kauan odottaa\" vastasi Haukansilmä,\n\"sillä kersantti on juuri lähdössä pienen joukkueen kanssa\nTuhatsaaristoon vahdin muuttoon ja, kuten olen kuullut, Mabel saa\nseurata mukana. Tehän voitte liittyä joukkoon.\"\n\n\"Onko se totta, Magneetti?\"\n\n\"Niinpä luulen\", vastasi tyttö ja hänen toverinsa huomasivat, miten\näkillinen puna lehahti hänen kasvoilleen, \"sillä minä olen saanut\npuhella niin vähän rakkaan isäni kanssa, etten ole oikein tyytyväinen.\nMutta tuollapa hän tuleekin, niin että saatte kysyä häneltä itseltään.\"\n\nHuolimatta kersantti Dunhamin vaatimattomasta asemasta oli hänen\nkäytöksessään ja koko olennossaan sellaista, joka ehdottomasti herätti\nkunnioitusta: pitkä, komea ryhti, varma, vakava esiintyminen ja\najatuksen täsmällisyys ja selvyys vaikutti myöskin Capiin, niin ettei\nhän -- niin saivarteleva viisastelija kuin olikin -- koskaan ottanut\nvapautta kohdella tätä vanhaa sotaurosta yhtä yliolkaisesti kuin muita\nystäviänsä. Olihan usein huomattava, että yksin Duncan of Lundie,\nskotlantilainen loordi, joka oli ylipäällikkönä, pani enemmän arvoa\nkersantti Dunhamin sanoille kuin muun alipäällystön, sillä kokemus ja\nuskollinen palvelus hänen mielestään oli arvokkaampaa kuin raha ja\nkorkea syntyperä. Kun kersantti ei ajatellutkaan kohota upseerin\nasemaan, oli hän tyytyväinen siihen, mitä oli saanut ja seurustellessaan\nniin paljon alemman upseeriston kanssa hän oli oppinut pitämään turhat\npyyteet kaukana mielestään ja luonteensa sellaisessa kurissa, että\nharvat kykenivät vastustamaan sen vaikutusta. Kun ylimmät päälliköt\nkohtelivat häntä huomaavasti, kuten vanhaa toveria ainakin, eivät\nalemmat koskaan uskaltaneet vastustaa hänen mielipidettään, ja varsinkin\nmonet kunniamerkit antoivat hänelle aivan erikoisen arvon. Ei ole siis\nihme, että Mabelin huomautus lopetti kokonaan sen vaatimattoman\nkeskustelun, jota juuri olemme kuvanneet, vaikkakin Haukansilmä oli\nainoa rajaseutulainen -- kuten monesti olemme huomauttaneet -- joka\nkohteli kersanttia tutunomaisella toveruudella ja ystävyydellä.\n\n\"Hyvää huomenta, veli Cap\", sanoi kersantti tervehtien sotilaallisesti,\nhitaasti ja arvokkaasti astellessaan vallille. \"Minusta tuntuu, että\naamuvelvollisuuteni ovat pakottaneet minut unohtamaan sinut ja Mabelin,\nmutta nyt meillä on pari tuntia ottaaksemme vahingon takaisin. Etkö,\nveli, ole ihastunut tyttöön, jota olemme niin kauan kaivanneet?\"\n\n\"Mabel on ilmetty äitinsä kuva, kersantti, kuten olen aina sanonut,\njonka muodossa on osa teidänkin olemustanne, vaikkakin ulkomuodosta ja\nkäytöksestä huomaa, että myöskin Cap on sukua.\"\n\nMabel loi pikaisen katseen isänsä ankariin, totisiin kasvoihin joissa\nhän oli kuvitellut huomaavansa kaukaisten vanhempiensa hellän rakkauden,\nja huomattuaan lihasten värähtelevän ulkonaisesta jäykkyydestä\nhuolimatta hänen sydämensä vaati häntä heittäytymään hänen rinnoilleen\nja päästämään valloilleen kauan pidättämänsä kyynelvirrat. Mutta isän\nulkomuoto oli niin kylmä, jäykkä ja kaukainen, ettei hän olisi\nuskaltanut, vaikka he olisivat olleet kahden.\n\n\"Sinä olet tehnyt pitkän, vaivalloisen matkan minun vuokseni, veli, ja\nme koetamme tehdä olosi luonamme niin mukavaksi kuin suinkin.\"\n\n\"Kuulin, että olet saanut määräyksen, lanko, nostaa ankkurisi ja vaihtaa\npesäsi toiseen, jossa sanovat olevan tuhannen saarta?\"\n\n\"Haukansilmä, nyt sinä taas olet unohtanut.\"\n\n\"Ei, ei, kersantti, minä en ole mitään unohtanut, mutta en katsonut\nolevan mitään syytä peittää aikomustanne niin tarkasti teidän omalta\nlihaltanne ja vereltänne.\"\n\n\"Kaikista sotilassuunnitelmista on puhuttava niin vähän kuin suinkin\",\nsanoi kersantti taputtaen opasta olalle ystävällisesti, mutta nuhtelevin\nilmein. \"Sinä olet oleskellut liian kauan ranskalaisten rintamalla,\nettet ymmärtäisi vaitiolon arvoa. Mutta ei vaaraa; asia tulee kyllä pian\ntunnetuksi eikä paljoa hyödytä koettaa sitä enää salata. Meidän täytyy\nmennä vahdinvaihtoon eräälle asemalle tämän järven rannalle, vaikka en\nsano, että se on Tuhatsaarilla, ja minun on mentävä mukana. Joka\ntapauksessa Mabel saa tulla keittämään minun soppani. Toivon, veli,\nettet halveksi soturin tarjousta viettää jonkun kuukauden meidän\nluonamme.\"\n\n\"Meidän olisi kai vietettävä se marssivalla jalalla. Minä en rakasta\nmetsiä enkä soita.\"\n\n\"Me purjehdimme Lokilla. Koko homman pitäisi olla tuttua ja matkan\npitäisi huvittaa sellaista, joka on tottunut liikkumaan vesillä.\"\n\n\"Suolaisilla vesillä -- totta kyllä -- mutta ei suolattomilla. Mutta\nellei sinulla ole ketään, joka kuljettaa tuota kutterin tapaista, niin\nei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, että teemme pienen matkan,\nvaikkakin pidän ajan tuhlauksena purjehtia tällä vesilätäköllä.\"\n\n\"Jasper osaa erittäin taitavasti ohjata Lokkia emmekä siis tarvitse\nsiinä suhteessa palvelustasi, vaikkakin iloitsemme seurastasi. Sinä et\nvoi palata kotiisi, ennenkuin sinne lähetetään sotaväkeä eikä se\ntapahdu, ennenkuin minä tulen takaisin. -- No, Haukansilmä, tänään\ntapahtuu ensimmäistä kertaa, että ajetaan mingoja takaa, etkä sinä ole\nensimmäisenä.\"\n\n\"Ollakseni teille rehellinen, kersantti\", vastasi opas hieman kömpelösti\nsamalla kuin voimakas puna kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen,\n\"minusta tuntui, ettei minun pitäisi tänä aamuna lähteä mukaan.\nEnsiksikin hyvin tiedän, etteivät 55:nnen rykmentin soturit ole niitä\npoikia, jotka yllättävät irokeesit metsissä, eivätkä ne riiviöt\nodottaneet piiritystä, kun näkivät, että Jasper pääsi linnaan. Saahan\nmies sitäpaitsi hieman levätä kesän ankaran työn jälkeen joutumatta\nsyytetyksi mielivaltaisuudesta. Sen lisäksi Suuri Käärme on heidän\nmukanaan, ja jos ne lurjukset ovat ollenkaan tavattavissa, saatte\nluottaa hänen vaistoonsa ja näköönsä -- edellinen voimakkaampi ja\njälkimmäinen melkein, vaikk'ei ihan, yhtä terävä kuin minun. Hän\nrakastaa niitä kierteleviä konnia yhtä vähän kuin minäkin, ja siinä\nsuhteessa voin vakuuttaa, että minun tunteeni mingoja kohtaan eivät ole\npaljoa raivokkaammat kuin delawarelaisen vaistot, joita kristityn taito\non terästänyt. Ei, ei; ajattelin, että voisin jättää kunnian, jos siitä\nnyt kunniaa tulee, komentavalle, nuorelle luutnantille, joka -- ellei\nmenetä päänahkaansa -- kerskuen kertoo siitä sankariretkestään ensi\nkirjeessään äidilleen. Ajattelin, että minäkin kerran elämässäni voisin\nnäytellä laiskurin osaa.\"\n\n\"Eikä kenelläkään ole parempaa oikeutta, jos kerran pitkä, uskollinen\npalvelus oikeuttaa saamaan loman\", vastasi kersantti kohteliaasti.\n\"Mabel ei voi pitää pahana, että olet valinnut hänen seuransa mieluummin\nkuin villien takaa-ajon, ja uskallan sanoa, että hän on onnellinen\nsaadessaan tarjota sulle paikan aamiaispöydässään, jos et vielä ole\nsyönyt. Et saa kuitenkaan ajatella, tyttö, että Haukansilmä antaa\nvillien hiiviskellä linnan ympärillä antamatta niiden tuntea hänen\naseensa kantavuutta.\"\n\n\"Jos luulisin hänen niin tekevän, niin, vaikka en paljoa välitäkään\njuhlaparaadeista, heittäisin hirvenkaatajani olalleni ja jättäisin\nlinnan, ennenkuin hänen kaunis otsansa ehtii rypistyä. Ei, ei; Mabel\ntuntee minua paremmin, vaikka tuttavuutemme onkin lyhyt eikä minun ole\ntarvinnut kaataa mingoja sen lyhyen marssin aikana, jonka suoritimme\nyhdessä metsän läpi.\"\n\n\"Tarvittaisiin paljon todistuksia, Haukansilmä, että minä oppisin\najattelemaan mitään pahaa teistä, ja kaikista vähimmän tässä suhteessa\",\nvastasi Mabel punastuen korvia myöten, joka todisti enemmän kuin sanat\nhänen ajatustensa vilpittömyyden. \"Sekä isä että tytär ovat teille\nelämästään kiitollisuuden velassa ja uskokaa minua: kumpikaan ei sitä\nunohda.\"\n\n\"Kiitän teitä, Mabel -- kiitän koko sydämestäni. Mutta minä en tahdo\nkäyttää teidän viattomuuttanne hyväkseni, vaan vakuutan, etteivät mingot\nolisi taivuttaneet hiuskarvaakaan teidän päästänne, jos heidän olisi\nonnistunut saada teidät käsiinsä. Minun päänahkani ja Jasperin ja Capin\n-- niin, ja Käärmeenkin olisi luonnollisesti tarkastettu, mutta\nkersantin tyttären -- en todellakaan usko, että he olisivat taittaneet\nhiuskarvaakaan hänen päästään.\"\n\n\"Mutta kuinka minä voisin otaksua, että viholliset, jotka eivät säästä\nnaisia eivätkä lapsia, olisivat antaneet minulle armoa paremmin kuin\nmuille? Minä tunnen, Haukansilmä, että olen teille velkaa elämästäni.\"\n\n\"Minä sanon, ei, Mabel. Niillä ei olisi ollut sydäntä loukata teitä. Ei,\nei; raivokkainkaan mingo-riiviö ei olisi voinut taittaa hiustakaan\nteidän päästänne. Niin pahoja kuin ne verenhimoiset peikot minun\nmielestäni ovatkin, eivät ne olisi kuitenkaan voineet ryhtyä niin\npirulliseen tekoon. Ne olisivat pyytäneet, ei, pakottaneet teidät jonkun\npäällikkönsä vaimoksi ja siinä olisi ollut kärsimystä kylliksi nuorelle\nkristitylle naiselle, mutta sen pitemmälle eivät edes mingot olisi\nvoineet mennä.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, olen kuitenkin päänahastani teille kiitollisuuden\nvelassa\", sanoi Mabel ottaen hänen kovan kätensä omiinsa niin reippaasti\nja sydämellisesti, että se sanomattomasti ihastutti rehellistä\nopastajaa. \"Minusta kuolema olisi ollut helppoa sen rinnalla, että\nolisin joutunut jonkun intiaanin vaimoksi.\"\n\n\"Se on hänen olemuksensa mukaista\", huudahti Haukansilmä kääntyen\nvanhaan toveriinsa, ja kiitollinen ihastus loisti hänen rehellisten\nkasvojensa jokaisesta juonteesta, \"eikä se voi muuksi muuttua. Olen\nsanonut Suurelle Käärmeelle, ettei kristinusko voi tehdä\ndelawarelaisesta valkoista miestä yhtä vähän kuin huuto ja kirkuna voi\nmuuttaa valkoihoista punanahaksi. Sellainen on nuoren, kristityistä\nvanhemmista syntyneen naisen luonne ja sitä on kunnioitettava ja\npuolustettava.\"\n\n\"Olet oikeassa, Haukansilmä; kuinka kauaksi Mabel Dunham kulkeneekin,\nhäntä on aina puolustettava. Mutta nyt on aamiaisen aika: ja jos tahdot\nseurata minua, veli Cap, niin näytän sinulle, miten vaatimaton soturi\nelää näissä kaukaisissa rajaseuduissa.\"\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\n    \"Maanpako-kumppanit ja ystävät,\n    tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'\n    on loiston kiiltoa. Nää metsät eikö\n    vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?\"\n\n                          _Miten haluatte_.\n\nKersantti Dunham ei kerskunut turhia lausuessaan viime luvun lopussa\nkertomamme sanat. Huolimatta tämän raja-aseman kaukaisesta etäisyydestä\nnäiden seutujen asukkaat voivat kattaa pöytänsä herkuilla, joita\nkuninkaat ja prinssit olisivat kadehtineet. Niinä aikoina, joista\nkerromme, vieläpä puolisen vuosisataa myöhemminkin nämä autiot seudut,\njoita sanotaan Länneksi tai \"uusiksi maakunniksi\", olivat jokseenkin\nasumattomia kukoistaen täynnä luonnonrikkauksia ja -tuotteita, joita\ntämä ilmanala niin runsaasti kehittää sekä ihmisten että eläinten\ntarpeiksi. Ne vähälukuiset intiaanit, jotka kiertelivät näissä metsissä,\neivät voineet sanottavasti vähentää riistan paljoutta, eivätkä ne harvat\nmetsästäjät ja suojelusjoukot, joita sinne tänne oli vaatimattomiin\nlinnoihin sijoitettu, voineet tällä äärettömällä alueella saada aikaan\nenempää kuin mehiläiset apilaskentällä tai kolibrit kukkatarhoissa.\n\nSitä perimätietoa, joka on kertonut siitä eläinten, lintujen ja kalojen\npaljoudesta, joita eli näissä metsissä ja suurissa järvissä ja joka on\nherättänyt meissä niin suurta ihmettelyä, tukevat siellä\nmukana-eläneitten miesten kertomukset. Ja nähtyämme omin silmin monia\nnäistä ihmeistä voimme vakuuttaa ne tosiksi. Oswego sijaitsi juuri\nparhaalla paikalla täyttääkseen suurimmankin elostelijan ruokasäiliön\nhäntä tyydyttävällä tavalla. Kalastajan tarvitsi vain heittää\npyydyksensä jokeen, ja hän sai nostaa mielensä mukaan kuhia ja ahvenia\ntai muita veden asukkaita, joita uiskenteli näissä vesissä yhtä\nrunsaasti kuin tiedetään surisevia hyönteisiä lentelevän näiden seutujen\nhyllyvillä soilla. Muiden muassa saatiin kaikenlaisia näiden järvien\nlohilajeja, jotka laatunsa puolesta vetävät vertoja Pohjois-Euroopan\nihastuttaville lajeille. Suunnattomat lintuparvet täyttivät ohi\nkulkiessaan metsät ja vedet, niin että satojen aarien aloilla suurissa\nlahdissa ja rantamilla ei nähnyt muuta kuin uiskentelevia sorsa- ja\nankkaparvia. Peurat, karhut, jänikset ja oravat sekä muut nelijalkaiset,\nkuten saksanhirvet ja hirvet täydensivät eläinten parvea, jota\nvartioväki mielin määrin käytti hyväkseen halulla tai halutta\nviettäessään aikojaan näillä kaukaisilla rajamailla.\n\nTäällä oli harvinaisia ruokavaroja niin runsaasti, ettei kukaan\nkiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka niitä muualla maailmassa\nolisi pidetty mitä ylellisimmän elämän merkkinä. Halvinkin Oswegon\nseudun asukkaista nautti riistasta, joka olisi ylpeydellä voitu asettaa\nparisilaisen loistosalin pöydälle. Kukin tyydytti ruokahaluansa mielensä\nmukaan, eikä kenenkään johtunut mieleen kadehtia eikä nureksia toisen\nmaun omituisimpiakaan oikkuja. Tavallista armeijan ruokaa, jota täytyi\nkulkuneuvojen vaikeuden vuoksi pitää erittäin säästävästi, korvasivat\nhirvet, ankat, villihanhet ja lohet, joilla saattoi pitää herkullisemmat\njuhlat kuin suolatuilla siankyljyksillä, kevätnauriilla tai\npuolikeitetyillä kaaleilla.\n\nKersantti Dunhamin pöytä hämmästytti siis loistollaan yhtä paljon kuin\nerikoisuudellaankin. Herkullisesti paistettu lohi höyrysi komealla\nvadilla, kuuma hirvipaisti herätti ruokahalua tuoksullaan ja mitä\nerilaisimpia kylmiä liharuokalajeja oli asetettu vastasaapuneitten\ntarpeiksi ja todistukseksi vanhan soturin vieraanvaraisuudesta.\n\n\"Sinä et näytä viettävän kieltäytyvää elämää tässä kaukaisessa\nmaanääressä, kersantti\", sanoi Cap tutustuttuaan näihin harvinaisen\nkeittotaidon uusimpiin saavutuksiin. \"Yksinpä skotlantilainenkin lienee\ntyytyväinen näihin lohiin.\"\n\n\"Niitä ne eivät -- sen pahempi -- kuitenkaan ole, veli Cap. Niistä\nparista kolmesta sadasta pojasta, jotka tässä linnassa asustavat, on\ntuskin puolta tusinaa, jotka eivät vannoisi, että tämä kala on\nkelvotonta syödä. Yksinpä sellainenkin poika joka ei ole maistanut\nhirveä muulloin kuin silloin, kun salametsästäjän on onnistunut se\nvarastaa, nostelee nenäänsä nähdessään lihavimman hirven reiden, mitä\ntäällä on saatavissa.\"\n\n\"Niinpä niin, siinä ilmenee kristityn luonne\", pisti Haukansilmä väliin,\n\"eikä se ole hänelle eduksi. Punanahka ei koskaan nureksi, vaan on aina\nkiitollinen, olkoonpa hänen ravintonsa sitten lihavaa tai lihaa, hirveä\ntai karhua, villin hanhen täkkää tai villisorsan siiven kappaletta.\nValkoisten miesten häpeäksi on sanottava, että me nautimme runsauden\nsarvesta tyytymättöminä ja annamme pienille ikävyyksille niin hirveän\nsuuren arvon.\"\n\n\"Niin paljon voin sanoa 55:nnen pojista, vaikka en voi yhtä paljoa sanoa\nheidän kristillisyydestään\", vastasi kersantti. \"Yksinpä vanha Duncan\nLundilainenkin joskus vannoo, että kaurapuuro on parempaa ravintoa kuin\nOswegon kuha, ja jos saisi edes nähdä Skotlannin vettä, tyynnyttäisi se\nhänen janoansa paremmin kuin jos joisi koko Ontarion kuiviin.\"\n\n\"Onko majuri Duncanilla vaimo ja lapsia?\" kysyi Mabel, jonka ajatukset\nluonnollisesti kääntyivät hänen omaan sukupuoleensa, näissä uusissa\noloissa.\n\n\"Ei, tyttö, vaikka sanotaan, että hänellä on morsian kotona. Neiti\nnäyttää mieluummin odottavan kuin suostuvan kärsimään tämän villin\nerämaan vaivoja. Kaikki tuo ei ole kuitenkaan sopusoinnussa minun\najatukseni kanssa naisen velvollisuuksista. Sinun sisaresi, veli Cap,\najatteli toisin.\"\n\n\"Toivon, kersantti, ettet ajattelisi Mabelia sotilaan vaimoksi\", vastasi\nCap vakavasti. \"Meidän sukumme siinä suhteessa on täyttänyt\nvelvollisuutensa ja nyt on taas aika muistaa merta.\"\n\n\"Enpä luule löytäväni tytölle sopivaa 55:nnestä tai jostakin toisesta\nrykmentistä, sen voin sulle, veli, luvata, vaikkakin ajattelen, että\npian on aika, jolloin lapsen on hyvä joutua kunnialliseen avioliittoon.\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Ei ole heidän tapaistaan puhua niin avoimesti näistä asioista\", sanoi\nopas, \"sillä kokemuksesta tiedän, että se, joka tahtoo saavuttaa immen\nsuosion, ei saa lakkaamatta ahdistella häntä huutaen julki ajatuksiansa.\nSiksipä, jos suvaitsette, muutamme puheenaihetta.\"\n\n\"Hyvä, veli Cap, toivon, että tämä kylmä porsas miellyttää sinua;\nsinähän et ollenkaan syö.\"\n\n\"Kyllä, kyllä; anna minulle ihmisten ruokaa, jos minun vielä täytyy\nsyödä\", vastasi parantumaton merimies, \"se voi olla kyllin hyvää\nsisävesien purjehtijoille, mutta me merimiehet syömme sellaista\nravintoa, jonka alkuperän voimme tuntea.\"\n\nHaukansilmä laski veitsen ja haarukan kädestään ja purskahti nauramaan\nhiljaisella tavallaan. Sitten hän kysyi hieman uteliaasti:\n\n\"Ettekö kaipaa nahkaa, herra Cap? ettekö kaipaa nahkaa!\"\n\n\"Ehkä se olisi ollut paras paistaa nahkoineen, ajattelen, Haukansilmä.\nMutta kai täällä metsissä on tapana tarjota se noin laitettuna.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, mies voi kulkea maailman ympäri oppimatta mitään. Jos te\nolisitte nylkenyt tätä sikaa, niin olisitte haavoittanut kätenne. Sehän\non piikkikala!\"\n\n\"No, enkös arvannut, ettei se ikinä ole oikea porsas!\" vastasi Cap.\n\"Mutta sitten minä ajattelin, että yksin sikakin menettää oikeasta\nmuodostaan näissä metsissä. -- Eiköhän, kersantti, sinulle täällä\nollessasi liene käynyt samalla tavalla?\"\n\n\"Mutta minä en voi nahkaani muuttaa. -- Haukansilmä, eihän vain Mabel\nesiintynyt ymmärtämättömästi matkallanne?\"\n\n\"Ei ollenkaan, ei ollenkaan. Jos Mabel on puoliksikaan niin tyytyväinen\nHaukansilmään ja Jasperiin kuin Haukansilmä ja Jasper ovat häneen, niin\nolemme tulleet ystäviksi lopuksi iäksemme.\"\n\nPuhuessaan opas käänsi silmänsä punastuvaan tyttöön aivan kuin\nvaistomaisesta halusta saada tietää hänen mielipiteensä, mutta painoi\nsamassa katseensa lautaseensa, sillä hänen synnynnäinen vaistonsa sanoi\nhänelle, että hänen kiihkeä halunsa olisi saattanut loukata\nhienotunteisen naisen mieltä ja hän ilmeisesti katui omaa rohkeuttaan.\n\n\"Hyvä, hyvä, täytyy muistaa, ystäväni, että naiset eivät ole miehiä\",\nvastasi kersantti, \"ja luonne ja kasvatus ovat aina otettavat lukuun.\nRekryytti ei ole koskaan veteraani. Jokainen tietää, että hyvän soturin\nkasvatus vaatii aikaa enemmän kuin mikään muu.\"\n\n\"Se on uutta oppia, kersantti\", vastasi Cap hieman kiihkeästi. \"Me\nvanhat merimiehet ajattelemme, että kuusi soturia -- ei kokonainen\nsotajoukko opetetaan helpommin, kuin yksi merimies on saanut\nkasvatuksensa.\"\n\n\"No, no, veli Cap, minä olen kyllä kuullut paljonkin siitä, mikä käsitys\nmerenkulkijoilla on itsestään\", vastasi lanko hymyillen niin\nomituisesti, että toinen selvästi tajusi, mitä hän tarkoitti, \"sillä\nolen monta vuotta palvellut rantavarustuksissa. Olen sinun kanssasi\nmonesti puhunut tästä asiasta ja pelkään, ettemme koskaan pääse\nyksimielisyyteen. Mutta huomataksesi eron oikean soturin ja\nluonnontilassa olevan välillä sinun tulee vain tarkastaa 55:nnen\npataljoonan marsseja tänä iltana ja verrata niitä Yorkiin palattuasi\nnostoväen parhaimpiinkin yrityksiin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, minun silmissäni, kersantti, siinä on sangen vähän eroa\n-- ei enempää kuin kahden sotaherran välillä. Minusta ne näyttävät ihan\nsamanlaisilta -- molemmat ovat koreita, pyntättyjä ja töyhtöpäitä.\"\n\n\"Niin kyllä sinun arviosi mukaan herraseni\", vastasi kersantti\narvokkaasti, \"mutta ehkäpä et tiedä, että kestää vuosia, ennenkuin oikea\nsoturi oppii edes syömään.\"\n\n\"Sen pahempi hänelle. Nostoväki syö ihan alussakin, sillä olen kuullut,\nettä retkillään he syövät, mitä hengestä irti saavat, vaikk'eivät tekisi\nmitään muuta.\"\n\n\"Niillä on omat tapansa, luulisin, kuten muillakin ihmisillä\", huomautti\nHaukansilmä rakentaen rauhaa, joka hänen mielestään näytti järkkyvän sen\nkautta, että molemmat hellittämättä näyttivät tahtovan puolustaa omaa\nkutsumustaan, \"ja kun ihminen saa Luojalta taipumuksensa, on turhaa\nkäydä taistelemaan niitä vastaan. 55:s, kersantti, on syönnissäkin\nymmärtäväinen rykmentti, sen voin vakuuttaa seurusteltuani niin kauan\nsen kanssa, vaikka uskallan sanoa, että nostoväki siinäkin suhteessa\njättää paljonkin toivomisen varaa.\"\n\n\"Eno\", sanoi Mabel, \"jos olet jo syönyt, pyydän minä sinua toverikseni\nuudestaan valleille. Emme kumpikaan ole puoliksikaan nähneet Suuren\nJärven salaisuuksia ja tuntuisi hieman omituiselta, jos nuori nainen\nkuljeksisi ihan yksin ensimmäisenä päivänä saapumisensa jälkeen.\"\n\nCap ymmärsi hyvin Mabelin ajatuksenjuoksun ja ollen pohjaltaan kaikesta\nhuolimatta lankonsa hyvä ystävä, hän mielellään jätti väittelyn sikseen,\nkunnes he olisivat pitempään olleet yhdessä, eikä tällainen kiista\nkoskaan loukannut häntä, niin itsepäinen ja mahtipontinen kuin hän\nolikin. Ystävällisesti hän siis seurasi sisarensa tytärtä jättäen\nkersantin ja hänen ystävänsä, Haukansilmän, kahden. Niin pian kuin hänen\nvastustajansa oli poistunut, kersantti, joka ei oikein hyvin ymmärtänyt\ntyttärensä arkatuntoisuutta, kääntyi toveriinsa kasvoillaan voitonvarma\nhymy ja sanoi:\n\n\"Armeija, Haukansilmä, ei ole koskaan ennen saanut oikeutta sen kautta,\nettä joku olisi pitänyt sen puolta, ja vaikka vaatimattomuus on hyve,\nkäyttäköön mies sitten punaista tai valkeata nuttua tai ommelkoon\nmerkkinsä paitansa hihoihin, kuten tässä tapauksessa, en kuitenkaan\nsalli, että sen hyvä maine joutuisi huonoon huutoon pahojen sanojen\nvuoksi. No, ystäväni\", sanoi hän tarttuen Haukansilmän käteen ja\npuristaen sitä sydämellisesti, \"mitäs pidät tytöstä?\"\n\n\"Teillä on syytä olla hänestä ylpeä, kersantti. Minä olen nähnyt monta\nhänen sukupuolestaan ja moni on ollut kaunis ja suurta sukua, mutta en\nmilloinkaan ennen ole nähnyt, että kohtalo yhdelle olisi niin runsaasti\ntuhlannut erilaisia lahjoja.\"\n\n\"Ja minä voin sanoa sinulle, Haukansilmä, että mieltymys on\nmolemminpuolinen. Hän kertoi minulle viime yönä paljon sinun\nrohkeudestasi, kylmäverisyydestäsi ja kohteliaisuudestasi -- erittäinkin\nviimeksimainitusta, sillä kohteliaisuus, ystäväni, naisten mielestä on\nmiehen paras avu -- ensimmäinen vaikutelma tyydyttää siis molempia.\nHarjaa takkisi ja pane hieman enemmän huomiota ulkomuotoosi,\nHaukansilmä, ja sinä voitat tytön sydämen ja käden.\"\n\n\"Ei, ei, kersantti; minä en ole unohtanut mitään, mitä olette minulle\npuhunut, enkä katso maksavan vaivaa koettaa tekeytyä hänen silmissään\npuoliksikaan niin rakastettavaksi kuin hän on minun. Puhdistin ja\nkiilloitin hirvenkaatajani tänä aamuna auringon noustessa eikä lepo\nmielestäni koskaan ole tuntunut paremmalta kuin tällä hetkellä.\"\n\n\"Se on sopusoinnussa sinun metsämiesajatustesi kanssa, Haukansilmä.\nAmpuma-aseen tuleekin kiiltää ja välkkää auringossa. Ruosteinen pyssyn\npiippu ei koskaan ole kaunis.\"\n\n\"Lord Howe ei siitä välittänyt ja häntä pidettiin kuitenkin hyvänä\nsoturina.\"\n\n\"Se on totta. Hänen lordi-arvonsa on ruostuttanut kaikki hänen\narmeijansa pyssyt, ja mitä hyvää siitä on ollut? Hänen arvomerkkinsä\novat Albanian englantilaisessa kirkossa! Ei, ei arvoisa ystävä; soturin\ntulee olla soturi eikä hän saa koskaan hävetä kantaa niitä vertauskuvia,\njotka hänen elämäntyönsä on hänelle hankkinut. Keskustelitko sinä paljon\nMabelin kanssa veneessä tullessanne?\"\n\n\"Siihen ei ollut paljon tilaisuutta, kersantti, ja sitäpaitsi huomasin\nmielipiteeni monessa suhteessa niin paljon arvottomammiksi kuin hänen,\nettä tuskin uskalsin mennä omaa alaani etemmä.\"\n\n\"Siinä olet, ystäväni, osaksi oikeassa, osaksi väärässä. Naiset pitävät\nlörpöttelystä ja kuulevat mielellään, että heidät otetaan huomioon.\nTiedäthän, etten minä ole turhan puhuja, mutta oli kuitenkin aika,\njolloin Mabelin äiti ei ajatellut minusta sen pahempaa, vaikkakin joskus\nsiinä suhteessa unohdinkin miehekkyyteni. On kyllä totta, että silloin\nolin kaksikymmentäkaksi vuotta nuorempi kuin nyt, ja sen sijaan, että\nnyt olen rykmentin vanhin kersantti, olin silloin nuorin. Arvokkuus on\nhyvä ja hyödyllinen ominaisuus eikä kukaan tule mieheksi ilman sitä;\nmutta jos haluat päästä hyviin väleihin naisten kanssa, on välttämätöntä\ntehdä vähän poikkeuksia säännöstä.\"\n\n\"Turha vaiva, kersantti, luulen, ettei se minulle koskaan onnistu.\"\n\n\"Miksi sinä keksit kaikenlaisia verukkeita, vaikka minä luulin, että me\ntässä asiassa olimme yksimieliset?\"\n\n\"Me olisimme yksimieliset, jos Mabel olisi sellainen kuin te sanoitte ja\njos tyttö huolisi raa'asta metsästäjistä ja oppaasta, ja jos minä voisin\nluopua kiertelevästä elämästäni ja tottua ajattelemaan itseäni perheeni\nisänä. Mutta nähtyäni tytön, minun täytyy tunnustaa, että minussa on\nsyntynyt pahoja epäilyksiä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" keskeytti kersantti terävästi, \"enkö minä ollut\nymmärtävinäni, että olit mieltynyt tyttöön? ja onko Mabel sellainen\nneitonen, joka pettää kaikki toiveet?\"\n\n\"Oi, ei suinkaan, kersantti, Mabel, vaan minä itse epäilen itseäni.\nMutta minä olen vain oppimaton metsänkävijä kaikesta huolimatta, enkä\nitse asiassa ehkä ole niin hyvä kuin itse pidän ja ehkä tekin luulette.\"\n\n\"Jos sinä epäilet omaa arvosteluasi, niin pyydän, ettet epäile minun.\nEnkö minä ole tottunut arvostelemaan ihmisen luonnetta? ja enkö usein\nole osunut oikeaan? Kysy majuri Duncanilta, herraseni, jos tarvitset\ntässä suhteessa lisätodistuksia.\"\n\n\"Mutta, kersantti, me olemme olleet kauan ystäviä, olemme otelleet\nrinnan enemmässä kuin tusinassa taistelussa, jolloin olemme tehneet\ntoisillemme monia palveluksia. Kun näin on asia, tehdään helposti toisen\nansiot liian suuriksi, ja kovin pelkään, ettei tytär anna\ntaitamattomalle metsästäjälle yhtä suurta arvoa kuin hänen isänsä.\"\n\n\"Turhaa, turhaa, Haukansilmä; et tunne itseäsi, poika, ja siksi pyydän\nluottamaan täydellisesti minun arvosteluuni. Ensiksikin sinulla on\nkokemusta; ja kun kaikki tytöt vaativat sitä, ei mikään viisas neitonen\nvoi sitä halveksia. Sitten sinä et ole mikään narri, joka olisi\nliittynyt armeijaan vain pöyhkeilläkseen sen kunnolla, vaan mies, joka\non tehnyt lukemattomia palveluksia ja koko olemus ja ilmeet todistavat\nmiehuutta ja kuntoa. Uskallan sanoa, että olet ottanut osaa kolmeen-,\nneljäänkymmeneen taisteluun suorittaen taistelut ja vakoilut, kuten\nmies.\"\n\n\"Vaikkapa niin, kersantti, vaikkapa niin, mutta mitä se hyödyttää, kun\ntahtoo voittaa hyvän, helläsydämisen puolison?\"\n\n\"Siitä riippuu kaikki. Taistelukokemus on yhtä arvokas rakkaudessa kuin\nsodassa. Sitäpaitsi sinä olet niin rehellinen ja uskollinen, kuin\nkuningas -- Jumala häntä siunatkoon -- ikinä voi toivoa.\"\n\n\"Saattaa olla niinkin; mutta minä pelkään olevani liian raaka, liian\nvanha ja liian villinnäköinen miellyttääkseni sellaista nuorta, suloista\ntyttöä kuin Mabel, joka ei ole tottunut meidän erämaamme tapoihin ja\njoka luonnollisesti katsoo linnaelämän soveltuvan paremmin hänen\ntaipumuksillensa.\"\n\n\"Siinä on taas uusia epäilyksiä, ystäväni, ja ihmettelen, etten ennen\nole niitä huomannut.\"\n\n\"Koskaan en ole tuntenut arvottomuuttani, ennenkuin sain Mabelin nähdä.\nOlen kulkenut monen kanssa ja olen johtanut monta tyttöä metsän läpi,\nnähnyt heidän viehätyskykynsä ja iloisuutensa, mutta ne tuntuivat olevan\nniin paljon alempana minua, etten ajatellut heitä muuna kuin heikkoina\nastioina, joita tulee puolustaa ja suojella. Asia on nyt vallan toinen.\nMabel on niin erikoinen, että tunnen raskaan kuorman hartioillani\nhuomatessani välillämme olevan suuren eron. Toivon, kersantti, että\nolisin kymmenen vuotta nuorempi, kauniimpi ja kaikin puolin\nmiellyttävämpi voidakseni kelvata nuorelle kauniille tytölle.\"\n\n\"Rohkeutta vain kelpo ystäväni, ja luota, että isä tuntee naisten\ntaipumukset. Mabel rakastaa jo sinua puoliksi ja parin viikon\nsaaristoretki, kohtelias käyttäytyminen itsestään vaikuttaa toisen\npuolen. Mabel melkein sanoi sen minulle viime yönä.\"\n\n\"Voisiko se olla mahdollista, kersantti?\" sanoi opas, ja hänen nöyrä,\nvaatimaton luonteensa tuntui ihmeellisesti kutistuvan hänen\nkuunnellessaan itseään kuvattavan niin rakastettavin värein. \"Voisiko se\nolla totta? Minähän olen vain köyhä metsästäjä ja minusta Mabel\nerinomaisesti soveltuu jonkun upseerin rouvaksi. Luuletteko, että tyttö\nsuostuisi luopumaan rakkaista tottumuksistansa ja taipuisi elämään\nvaatimattoman oppaan kanssa täällä metsissä? Eiköhän hän lopuksi\nkuitenkin toivoisi takaisin entistä elämäänsä ja parempaa miestä?\"\n\n\"Parempaa miestä, Haukansilmä, on vaikea löytää\", vastasi isä.\n\"Kaupunkilaistavat unohtuvat pian metsien vapaudessa ja Mabel on kyllin\nrohkea elääkseen rajaseuduissa. En ole suunnitellut tätä avioliittoa\ntarkasti ajattelematta kaikkia seikkoja, kuten kenraali ajattelee ennen\ntaistelua. Ensin ajattelin johtaa sinut säännölliseen sotaväkeen, että\nvoisit täyttää minun paikkani, kun minä ennemmin tai myöhemmin siirryn\npois, mutta sittemmin minä ajattelin, että sinä et mielelläsi suostuisi\nsiihen. Sitäpaitsi, vaikka sanan mukaan et olekaan soturi, olet sinä\nkuitenkin soturi mitä parhaimmassa merkityksessä, ja tiedän, että\nkaikilla upseereilla on mitä parhaimmat ajatukset sinusta. Niin kauan\nkuin minä elän, Mabel voi asua luonani ja sinulla on aina koti, kun\npalaat retkiltäsi.\"\n\n\"Se ajatus olisi äärettömän ihana, kersantti, jos vain tyttö voisi\nsiihen mielellään suostua. Mutta siinäpä se on! Ei tunnu uskottavalta,\nettä minunlaiseni mies voisi miellyttää hänen suloisia silmiänsä. Jos\nminä olisin nuorempi ja sievempi, kuten esimerkiksi Jasper Western,\nsilloin voisi olla -- varmasti olisi jotakin toivoa.\"\n\n\"Jasper Vesikoira ja kaikki linnan nuorukaiset yhteensä!\" vastasi\nkersantti näppiä lyöden. \"Vaikka sinä todellisuudessa et olekaan\nnuorempi, _näytät_ sinä nuoremmalta ja kauniimmalta kuin _Lokin_\nkapteeni --\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Haukansilmä katsoen epäilevin ilmein toista aivan kuin ei\nolisi ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.\n\n\"Minä sanon, että vaikka et päiviltäsi ja vuosiltasi olekaan nuorempi,\nsinä näytät voimakkaammalta ja terävämmältä kuin Jasper ja kaikki muut.\nJa kolmenkymmenen vuoden kuluttua sinusta on enemmän jäljellä kuin\nniistä kaikista yhteensä. Hyvä omatunto voi säilyttää sinun muotosi\npoikamaisempana koko elämäsi ajan.\"\n\n\"Jasperilla on yhtä puhdas omatunto kuin kellään tuntemallani\nnuorukaisella, kersantti, häntä voi verrata kehen nuorukaiseen hyvänsä\nnäissä siirtomaissa.\"\n\n\"Sitäpaitsi, sinä olet minun ystäväni\", -- puristaen toisen kättä\n-- \"minun koeteltu, uskollinen ystäväni.\"\n\n\"Kyllä, me olemme olleet ystäviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta\n-- ennenkuin Mabel oli syntynytkään.\"\n\n\"Se on totta. Ennenkuin Mabel oli syntynyt, me olimme koeteltuja\nystäviä; ja tyttöharakka ei koskaan unelmoinekaan kieltäytyä menemästä\nnaimisiin miehen kanssa, joka oli hänen isänsä ystävä, ennenkuin hän oli\nsyntynytkään.\"\n\n\"Emme tiedä, kersantti, emme tiedä. Rakkaus ei lakia lue. Nuoret\nvaativat nuoria toverikseen ja vanhat vanhoja.\"\n\n\"Ei vaimoksi, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut vanhaa miestä, joka ei\ntahtoisi saada nuorta vaimoa. Sitäpaitsi kaikki linnan upseerit pitävät\narvossa ja kunnioittavat sinua, kuten olen jo sanonut, ja luonnollisesti\nhäntä miellyttää mies, josta kaikki pitävät.\"\n\n\"Toivon, ettei minulla ole muita vihollisia kuin mingot\", vastasi opas\nvakavasti pyyhkäisten vaatimattomasti hiuksia otsaltaan. \"Olen\n_koettanut_ aina tehdä oikein ja se tekee ystäviä, vaikka siinä joskus\nerehtyykin.\"\n\n\"Ja sinut saa aina nähdä hyvässä seurassa, sillä itse vanha Duncan\nLundilainen näkee sinut mielellään luonaan ja sinä vietät tuntikausia\nhänen seurassaan. Kaikista oppaista hän luottaa enimmän sinuun.\"\n\n\"Totta kyllä, ja vielä suuremmatkin herrat ovat marssineet päiväkausia\nrinnallani ja keskustelleet, kuten toverit ainakin kanssani. Mutta,\nkersantti, heidän seuransa ei ole voinut tehdä minua ylpeäksi, sillä\ntiedänhän, että metsät usein asettavat miehensä sellaiseen asemaan,\njohon hän ei muuten olisi kelvollinen.\"\n\n\"Ja sinä olet opetellut parhaaksi pyssymieheksi, mikä milloinkaan on\npyssyä käsitellyt näillä main.\"\n\n\"Jos Mabel arvostelisi miestä sen mukaan, ei suinkaan minulla silloin\nolisi syytä pelätä. Mutta joskus minä luulen, kersantti, että se on yhtä\npaljon Hirvenkaatajani ansio kuin minun omani. Se on ihmeellinen ase ja\nolisi yhtä hyvä kenen muun kädessä hyvänsä.\"\n\n\"Siinäkin ilmenee sinun vaatimaton käsityksesi itsestäsi, Haukansilmä,\nmutta minä olen nähnyt liian monen laskevan vikaan samalla aseella ja\nsinun taas onnistuvan muillakin niin hyvin, etten voi olla kanssasi\nsamaa mieltä. Meidän täytyy jonakin päivänä järjestää ampumakilpailu,\njolloin voit näyttää taitoasi, ja Mabel saa oikean käsityksen sinun\ntodellisesta luonteestasi.\"\n\n\"Olisiko se rehellistä peliä, kersantti? Jokainen tietää että\nHirvenkaataja harvoin erehtyy, ja jos me sillä tavalla kävisimme\nkokeilemaan, tietää jokainen jo etukäteen, mikä on tulos.\"\n\n\"Turhaa, turhaa, mies. Minusta näyttää, että minun täytyy tämän verran\ntehdä sinun hyväksesi. Sillä se, joka aina on haistellut taistelun\nruudin savua, pitää sinua hienotunteisimpana kosijana, mitä milloinkaan\non kohdannut. Huomaa: tyttö saa antaa palkinnon, ja hän varmasti ihailee\nmiehuutta yhtä suuresti kuin hänen äitinsä ennen.\"\n\nTässä kersantti nousi ja lähti suorittamaan loputtomia\nvelvollisuuksiansa lausumatta mitään anteeksipyyntöä -- jättäen oppaan\nmiettimään, mitä hän viime sanoillansa tarkoitti.\n\nLukija lienee juuri kerrotusta keskustelusta saanut selville yhden\nkersantti Dunhamin suunnitelmista saada tyttärensä jäämään tänne\nrajaseudulle. Vaikka hänen mielestään luonnollisesti oli haihtunut se\nsydämellinen hellyys, jolla hän oli lastansa kohdellut parina\nensimmäisenä vuotena leskenä ollessaan, rakasti hän kuitenkin häntä\nainoana kalleutenaan. Kun hän itse oli tottunut tottelemaan yhtä hyvin\nkuin käskemäänkin kyselemättä itseltään tai muilta virkakirjelmien\noikeutusta, hän ehkä oli liian varma, että hänen tyttärensä heti ottaisi\nhänen valitsemansa miehen eikä hän katsonut olevan syytä ottaa lukuun\ntytön omia toivomuksia eikä vaatimuksia. Tosiasia olikin, että harvat\ntunsivat Haukansilmää lähemmin salaisesti ajattelematta, että hän oli\naivan erikoinen ihminen. Aina sama -- vaatimaton, uskollinen, peloton ja\nviisas, ensimmäinen kaikissa rohkeissa yrityksissä, ja yleisen\nmielipiteen mukaan hänen ei koskaan tarvinnut punastua, jos hänen\ntekojansa arvosteltiin ja siksi ei kukaan voinut kauan seurustella hänen\nkanssaan tuntematta rajatonta luottamusta ja kunnioitusta, joka ei ollut\nollenkaan riippuvainen hänen vaatimattomasta asemastaan elämässä.\nHänellä oli mitä omituisimpia arveluja miehestä, joka sai kunniamerkkejä\nilman huomattavia persoonallisia ansioita eikä hän antanut niille mitään\narvoa. Tottumuksesta hän kohteli ylempiänsä kunnioituksella, mutta usein\nhän oli voinut korjata heidän vikojansa ja huomauttaa heidän\nerehdyksiänsä niin rohkeasti ja pelkäämättä, että se todisti hänen\nterävää arvostelukykyänsä, jota ei väärä kasvatus ollut himmentänyt,\nlyhyesti: epäilykset miehen kyvystä voida erottaa paha hyvästä ilman\nkasvatuksen apua, joutuivat häpeään, kun tutustui tämän erikoisen\nerämaan lapsen luonteeseen. Eläen suurimman osan ajastaan metsissä hänen\ntunteensa säilyttivät luonnon ja metsän tuoreuden eikä viisastelijakaan\nolisi voinut tarkemmin erottaa oikeata väärästä. Kuitenkaan hänkään ei\nollut ennakkoluulojansa vailla, jotka -- vaikkakin harvat -- olivat\nhäneen syvälle syöpyneet ja muodostaen osan hänen luonteestaan, antoivat\nsille värin ja yksilöllisen leiman. Huomattavin Haukansilmän\nsiveyskäsitteistä oli hänen erehtymätön oikeudentuntonsa. Tämä ylevä\nominaisuus -- jota ilman yksikään mies ei tule todella suureksi, eikä\nsen omattuaan voi jäädä kunnioitusta vaille -- vaikutti huomaamatta\nvoimakkaasti kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, sillä\ntavallinen, tarkoitukseton lörpöttely leirissä muuttui säädylliseksi\nhänen tullessaan, koska sellainen näytti loukkaavan hänen tunteitaan,\nyksinpä kielikin muuttui hiotummaksi hänen esimerkkinsä kautta. Kuten\nodottaa sopii sellaiselta mieheltä -- oli hänen uskollisuutensa\nhorjumaton kuin kallio -- petos oli julistettu mahdottomien asioitten\njoukkoon, ja kun hän harvoin pakeni vihollistansa, ei koskaan tiedetty\nhänen minkäänlaisissa olosuhteissa hylänneen ystäväänsä hädässä.\nTällainen luonne ilmeisesti saarnasi kaikille: mitta mitasta. Hänen\ntoverinsa ja seuralaisensa -- niin monenlaisia kuin lienevät olleetkin\n-- omasivat yleensä tavallista korkeammat ajatukset siveellisistä\nvelvollisuuksista, sillä hänellä näytti olevan vaistomainen kyky, joka\njohti häntä valitsemaan ystävikseen sellaiset, joiden luonne näytti\nparhaiten ansaitsevan hänen ystävyytensä. Lyhyesti, Haukansilmä oli\noikean, puhdassydämisen miehen perikuva, kuten eräs, joka oli hänen\nelämäänsä lähemmin tutustunut, lausui. Vaikka hän ei ollut kokenut\nuskottomuutta eikä kunnianhimo häntä kiusannut, hän ymmärsi kuitenkin\nihmisvoiman rajallisuuden ja Kaikkivaltiaan suuruuden, joka määrää\nihmiskohtalot niin erämaissa kuin kaupungeissakin.\n\nSellainen oli se mies, jonka kersantti Dunham oli valinnut tyttärelleen.\nTätä vaalia tehdessään hän ei ollut ajatellut niin paljoa tyttärensä\nloistavaa asemaa kuin omaa mielihaluansa, eikä kukaan tuntenut\nHaukansilmää yhtä hyvin kuin hän ja omassa mielessään hän oli tottunut\nantamaan mitä suurimman arvon tämän hyveille. Että tytär voisi keksiä\njoitakin järjellisiä syitä avioliittoansa vastaan, sitä tämä vanha\nsoturi ei voinut ymmärtää. Hän tunsi vain hämärästi päiviensä\nkallistuvan iltaan ja unelmoi saavansa viettää iltahetkensä\njälkeläistensä parissa, jotka olisivat hänelle rakkaat molempien\nvanhempiensa vuoksi. Ensiksi hän oli esittänyt suunnitelmansa\nystävälleen, joka oli kohteliaasti häntä kuunnellut, mutta joka -- se\nkersantille alkoi vähitellen selvitä -- suuresti epäili tulevaisuutta,\netupäässä sen vuoksi, että hänen ajatuksensa hänestä itsestään olivat\nniin pienet.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\n    \"En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan.\n    Ärtyinen se poika on,\n    vaikk' puheensa on huoleton,\n    en huoli sanoistaan.\"\n\nViikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen\nasemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin\nikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että\nheillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa\nja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla\nvaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan\nvaloon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun\nhän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä\ntarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas\nesiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.\n\nTässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa\nseuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon\nrannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen\ntulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema,\njoka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka\nolikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa\nkummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden\nlukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla\nvalitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin\nvaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin\npöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja\nkauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita\npyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita\nmyöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen\nsoturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta\nja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia,\nvarsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat\nhänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies,\njoka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta\nvierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät\nheidän arvosteluansa \"kersantin tyttärestä\", ja \"Mabel Dunhamin\"\nillalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit\nsuinkaan niitä halveksineet.\n\nEräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of\nLundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka\nilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui\nliikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin\nsiirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli\nasettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet\nnoudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero\npäällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin\nedellisten huoneet olivat hieman suurempia.\n\n\"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni\", sanoi vanha\nLundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan\nvälimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn\nhuoneen ovelle, \"astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt\nteidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta\nkuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun\nolen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin\nja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille.\nIstukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä,\nkersantti.\"\n\n\"On todella, majuri Duncan\", vastasi toinen, joka -- vaikka olikin\nkäynyt istumaan -- oli liian paljon kokenut unohtaakseen sen\nkunnioituksen, jota hän asemansa vuoksi oli velvollinen osoittamaan\n--\"oikein herttainen päivä, herra; näyttää, että tähän vuodenaikaan\nsaamme nauttia niistä useammastikin.\"\n\n\"Niin toivon koko sydämestäni. Sato näyttää lupaavalta ja toivon sen\nosoittavan, kersantti, että 55:nnen miehet ovat yhtä hyviä\nmaanviljelijöitä kuin sotilaita. En koskaan ole nähnyt kauniimpia\nperunoita Skotlannissa kuin meidän uudessa perunamaassamme.\"\n\n\"Se lupaa hyvän sadon, majuri Duncan, ja siinä suhteessa miellyttävämmän\ntalven kuin mennyt oli.\"\n\n\"Elämä on suhteellinen, kersantti, jakaessaan mukavuuksiaan ja\ntarpeitaan. Me vanhenemme yhä ja olen alkanut ajatella, että minun\naikani olisi vetäytyä yksityiselämään. Minusta usein tuntuu, että minun\npalvelusaikani lähenee loppuansa.\"\n\n\"Kuningas -- Jumala häntä siunatkoon! -- tarvitsee vielä paljon teidän\npalvelustanne.\"\n\n\"Ehkäpä niinkin, kersantti Dunham, ja ainakin niin kauan, kuin on\nasettanut maaherran näihin siirtokuntiin.\"\n\n\"Se arvo lankeaa 55:nnelle siten, että jonakin päivänä valtakirja\nannetaan Duncan of Lundielle.\"\n\n\"Ja Duncan of Lundie on oleva ylpeä saadessaan sen. Mutta, kersantti,\nvaikka te ette olekaan ollut siirtokuntien maaherrana, on teillä\nkuitenkin ollut hyvä vaimo, ja se on järjestyksessä toinen asia, että\nmies voisi tuntea itsensä onnelliseksi.\"\n\n\"Minä olen ollut naimisissa, majuri Duncan, mutta siitä on jo liian\nkauan, että se vähentäisi rakkauttani hänen Majesteettiinsa ja\nvelvollisuuksiini.\"\n\n\"Mitä, mies! Eikö edes rakkaus siihen vilkkaaseen soreavartiseen,\npunaposkiseen pikku tyttäreen, jonka olen muutamia päiviä nähnyt täällä\nlinnassa? Kunniani kautta, kersantti! Niin vanha kuin olenkin, minäkin\nvoisin rakastaa tuota suloista tyttöstä ja jättää maaherranarvon\nhiiteen.\"\n\n\"Me kaikki tiedämme, missä majuri Duncanin sydän on, että se on\nSkotlannissa, missä kaunotar odottaa valmiina tehdäkseen hänet\nonnelliseksi niin pian kuin velvollisuudet suovat hänelle siihen\ntilaisuuden.\"\n\n\"Eikö mitä, turha on toivoa kaukaista hyvää, kersantti\", vastasi\npäällikkö, ja surumielinen ilme levisi hänen puhuessaan hänen\nskotlantilaisille kasvoilleen, \"ja kaunis Skotlanti on kaukainen maa.\nNiinpä niin, vaikk'ei meillä olekaan vehnää eikä kauraryynejä tässä\nseudussa, on meillä hirviä ja lohia mielinmäärin. Onko totta, kersantti,\nettä miehistö valittaa saaneensa hirvi- ja lintupaistia liiaksi viime\naikoina?\"\n\n\"Ei muutamiin viikkoihin, majuri Duncan, sillä ei hirviä eikä lintuja\nole tähän vuodenaikaan ollut tarjona niin runsaasti kuin muulloin. He\nalkavat moittia myöskin lohiamme, mutta siitä huolimatta uskon, että\nkesä menee ilman erikoisia levottomuuksia ruoan vuoksi. Skotlantilaiset\npataljoonassamme puhuvat kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta\nkaurapuurostaan, moittien varsinkin meidän leipäämme.\"\n\n\"Ah! se on inhimillistä, kersantti, -- puhdas väärentämätön\nskotlantilainen luonne! Leivos -- sanoakseni teille totuuden -- on\nhimoittava suupala ja monesti tapaan itseni toivomassa, että olisi edes\nyksi.\"\n\n\"Jos tuo halu tulee kiusalliseksi, majuri Duncan -- miehistölle,\ntarkoitan, herra, sillä en tahtoisi lausua niin alentavaa ajatusta\nteistä -- mutta jos miehistö todellakin vaatii luonnollista ravintoansa,\nminä yksinkertaisesti ehdottaisin, että tuotaisiin kauraryynejä tai\nannettaisiin laittaa niitä täällä ja olen aivan varma, että puhe siitä\nloppuisi sillä kertaa. Minä vastaan, että se parantaisi asian, herra.\"\n\n\"Te olette aika veitikka, kersantti; ja minut saa hirttää, ellen ole\nihan varma, että olette oikeassa. Tässä maailmassa voi olla paljon\nsuloisempia tavaroita kuin kauraryynit. Sanoakseni yhden: teillä on\nsuloinen tytär, Dunham.\"\n\n\"Tyttö on äitinsä kaltainen, majuri Duncan, ja voi kestää arvostelua\",\nsanoi kersantti ylpeästi. \"Kumpikin on kasvanut vapaasti kuin Amerikan\nvehnä. Tyttö voi kestää arvostelua, herra.\"\n\n\"Totisesti, siitä voin mennä takuuseen. Hyvä, minä käyn asiaan heti,\nparahin Dunham, ja tuon paikalla reservinikin tuleen. Täällä on Davy\nMuir, majoitusmestari, joka haluaisi saada tyttärenne vaimokseen, ja on\nantanut minun tehtäväkseni esittää asian teille peläten, että hänen\narvokkuutensa voisi tulla loukatuksi, jos hän saisi kiellon; ja minä\nvoin lisätä, että puolet linnan nuorukaisista ovat ihastuneet\ntyttäreenne ja puhuvat hänestä aamusta iltaan.\"\n\n\"Se on hänelle liian suuri kunnia, herra\", vastasi isä hieman vaikeasti,\n\"mutta minä luotan, että herrat ennen pitkää keksivät paremmin arvoansa\nvastaavaa puheenaihetta. Toivon saavani nähdä hänet muutamien viikkojen\nkuluttua rehellisen miehen vaimona, herra.\"\n\n\"Hyvä, Davy on rehellinen mies, ja se on enemmän kuin yleensä voidaan\nmajoitusmestareista sanoa, kersantti\", vastasi Lundie leveästi hymyillen\n\"Hyvä, saanko minä siis kutsua sen kiihkeän nuorukaisen ja ilmoittaa\nhänelle, että asia on yhtä paljon kuin päätetty?\"\n\n\"Kiitän, teidän korkeutenne; mutta Mabel on toisen kihlattu.\"\n\n\"No, hitto vie! Se herättää melun linnassa! Mutta omasta puolestani en\nsiitä ole ollenkaan pahoillani, sillä minä en suuresti ihaile kahden\nniin erilaisen ihmisen avioliittoa.\"\n\n\"Minä ajattelen samoin enkä ollenkaan himoitse saada nähdä tytärtäni\nupseerin rouvana. Jos hän voi päästä yhtä korkealle kuin äitinsä, sen\npitäisi tyydyttää järkevää naista.\"\n\n\"Ja saanko kysyä, kersantti, kuka on se onnellinen, jota te haluatte\nnimittää vävyksenne?\"\n\n\"Haukansilmä, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Haukansilmä!\"\n\n\"Sama mies, majuri Duncan, ja esittäessäni hänet teille kerroin koko\nhänen historiansa. Ei kukaan ole näillä rajaseuduilla paremmin tunnettu\nkuin minun rehellinen, uljas, uskollinen ystäväni.\"\n\n\"Se kaikki on ihan totta. Mutta onko hän sittenkään oikea mies tekemään\nkaksikymmenvuotiaan tytön onnelliseksi?\"\n\n\"Miksi ei, teidän korkeutenne? Mies on parhaassa miehuusiässä. Ei ole\nainoatakaan opasta tai vakoojaa koko armeijassa, jolla olisi\nHaukansilmän maine ja joka kykenisi suorittamaan niin vaarallisia\ntehtäviä kuin hän.\"\n\n\"Totta sekin, kersantti. Mutta onkohan maine ja erittäinkin juuri\nvakoojan maine omansa valloittamaan nuoren tytön sydämen?\"\n\n\"Puhe nuoren tytön sydämestä, herra, minun yksinkertaisen ajatukseni\nmukaan on sama kun puhe rekryytin arvostelusta. Jos me oppimattoman\nosaston asettaisimme johtoon, emme koskaan saisi pataljoonaa\nkiitettävään ampumalinjaan, majuri Duncan.\"\n\n\"Mutta teidän tyttäressänne ei ole mitään oppimatonta ja kömpelöä, sillä\nhienompaa tyttöä hänen luokastaan ei voi löytää, vaikka etsisi läpi\nvanhan Albionin. Ajatteleeko hän kanssanne samalla tavalla tästä\nasiasta? -- vaikka minun täytyy otaksua, että hän on yhtä mieltä\nkanssanne, koska on jo kihloissa.\"\n\n\"Emme ole vielä puhuneet tästä asiasta, teidän korkeutenne; mutta\nminusta tuntuu, että olen saanut hänen ajatuksensa selville monista\npikkuseikoista.\"\n\n\"Ja mitä ovat nuo pikkuseikat, kersantti?\" kysyi majuri, joka alkoi\ntuntea asiaan suurempaa mielenkiintoa kuin oli luullut. \"Tunnustan\nuteliaisuudella haluavani tietää jotakin naisten mielipiteistä, koska\nitsekin olen poikamies.\"\n\n\"No, teidän korkeutenne, kun minä puhun Haukansilmästä tytölle, hän\nkatsoo aina minua suoraan silmiin, iloitsee kaikesta, mitä sanon hänen\nedukseen ja esiintyy avoimena ja reippaana, joka kaikki todistaa, että\nhän puoliksi ajattelee häntä jo omana miehenään.\"\n\n\"Hm! Ja nämä merkit, kersantti, ovat teistä luotettavat todisteet\ntyttärenne tunteista?\"\n\n\"Niin ovat, teidän korkeutenne, sillä ne tuntuvat minusta niin\nluonnollisilta. Kun minä tapaan miehen, herra, joka katsoo minua suoraan\nsilmiin, kun hän kehuu jotakin upseeria -- sillä, teidän korkeutenne\nsuokoon anteeksi, miehet joskus arvostelevat esimiehiänsä -- ja kun minä\nhuomaan, että hän katsoo minua silmiin kehuessaan kapteeniansa, minä\naina olen varma, että poika on rehellinen ja tarkoittaa, mitä sanoo.\"\n\n\"Eikö ajatellun sulhasen ja kauniin morsiamen välillä ole jotensakin\nhuomattava iänero, kersantti?\"\n\n\"Olette ihan oikeassa, herra; Haukansilmä on kääntynyt neljännelle\nkymmenelle, ja Mabelilla on kaikki edellytykset siihen onneen, jonka\nelämänkoulussa kehittynyt mies voi hänelle antaa. Olin itse lähes\nneljäkymmentä, teidän korkeutenne, kun nain hänen äitinsä.\"\n\n\"Mutta onkohan teidän tyttärenne taipuvainen ihailemaan vihreää\nmetsästyspaitaa ja susihattua, jollaisia meidän arvoisa oppaamme\nkäyttää, mieluummin kuin 55:nnen hienoa univormua?\"\n\n\"Ehkä ei, herra; ja siksi hänen täytyy käyttää itsekieltämystä, joka\naina tekee nuoren naisen paremmaksi ja viisaammaksi.\"\n\n\"Ja eikö teitä peloita, että hän voisi jäädä leskeksi vielä nuorena\nollessaan? Villit eläimet ja vielä villimmät raakalaiset voivat milloin\ntahansa ryöstää Haukansilmän elämän.\"\n\n\"Yksikin luoti voi miehen surmata, Lundie\", sillä luottavassa\nkeskustelussa majuri mielellään salli käyttää tätä nimeä, kun ei\nsotilasasioista ollut kysymys, \"eikä kukaan 55:nnen miehistä voi karttaa\näkillistä kuolemaa, jos niin sattuu. Siinä suhteessa Mabel ei mitään\nvoittaisi vaihtamisesta. Sitäpaitsi, herra, jos saan vapaasti puhua\ntällaisesta asiasta, minä en usko, että Haukansilmä kaatuu taistelussa\ntai saa muuten äkillisen surman erämaassa.\"\n\n\"Ja miksi ette, kersantti?\" kysyi majuri. \"Hän on soturi aina, kun vaara\nuhkaa, ja hänen asemansa on vaarallisempikin kuin muiden. Vaikka hän on\nvapaa tavallisista sotilassäännöistä, mikä pelastaa hänet, kun muut\neivät pelastu?\"\n\n\"Minä en usko, teidän korkeutenne, että Haukansilmä pitää omia\nmahdollisuuksiaan parempina kuin toistenkaan, mutta minä en luule, että\nse mies kuolisi kuulasta. Minä olen nähnyt hänen käsittelevän pyssyänsä\ntyynenä ja rauhallisena keskellä kamalinta kuulasadetta, enkä siis voi\notaksua, että kohtalo olisi määrännyt hänet sillä tavalla kaatumaan. Ja\ntoiselta puolen, jos hänen Majesteettinsa joukoissa on joku, joka\ntodella ansaitsee sellaisen kuoleman, on se Haukansilmä.\"\n\n\"Sitä emme koskaan tiedä, kersantti\", vastasi Lundie ja kasvoille kohosi\nvakava, mietiskelevä ilme, \"ja mitä vähemmän puhumme sellaisesta\nasiasta, on ehkä sitä parempi. Mutta onko Mabel -- se kai on hänen\nnimensä, onko Mabel halukas ottamaan miehen, joka todellisuudessa on\nriippuvaisempi armeijasta kuin ne, jotka ovat armeijan luetteloissa.\nOppaalla ei ole ylenemisen toivoa, kersantti.\"\n\n\"Hän on jo päässyt korkeimpaan asemaansa, teidän korkeutenne. Lyhyesti,\nMabel on määrännyt kantansa tässä asiassa; ja kun teidän korkeutenne on\nsuvainnut puhua minulle herra Muirista, minä pyydän teitä\nhyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle, että tyttö on sidottu koko\nelämänsä ajaksi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kuten tahdotte; ja nyt -- kersantti Dunham!\"\n\n\"Teidän korkeutenne\", sanoi toinen nousten ja tervehtien\nsotilaallisesti.\n\n\"Onhan teille sanottu, että aikomukseni on lähettää teidät Tuhatsaarille\nensi kuun ajaksi? Kaikki alipäälliköt ovat vuorostaan olleet siellä --\nainakin kaikki, joihin voi luottaa -- ja nyt vihdoin on tullut teidän\nvuoronne. Luutnantti Muir haluaisi kyllä lähteä sinne; mutta koska hän\non majoitusmestari, en voi antaa hänelle määräystä. Onko miehistö\nvalittu?\"\n\n\"Kaikki on valmiina, teidän korkeutenne. Miehet on valittu ja lähetti,\njoka viime yönä toi sieltä tietoja, kertoi, että miehistö kiihkeästi\nodottaa vapautusta.\"\n\n\"Niin teki. Teidän täytyy siis purjehtia sinne ylihuomenna, tai ehkä\nvielä parempi, huomeniltana. Viisainta lienee suorittaa matka pimeällä.\"\n\n\"Niin ajattelee Jasperkin, teidän korkeutenne, enkä voi tällaisessa\nasiassa luottaa kehenkään paremmin kuin Jasper Westerniin.\"\n\n\"Nuori Jasper Vesikoira!\" sanoi Lundie ja hymy levisi hänen muuten\nvakaville kasvoilleen. \"Tuleeko se poika teidän mukaanne, kersantti?\"\n\n\"Teidän korkeutenne suvainnee muistaa, ettei Lokki koskaan lennä\nsatamasta ilman häntä.\"\n\n\"Totta, mutta kaikilla säännöillä on poikkeuksensa. Eikös täällä\nlinnassa ole ollut joku merimies, kuten viime päivinä luulen nähneeni?\"\n\n\"On kyllä, teidän korkeutenne; se on herra Cap, minun lankoni, joka on\ntuonut minun tyttäreni tänne.\"\n\n\"Miksi ei ottaa häntä Lokin kapteeniksi tälle retkelle ja jättää Jasper\npois? Teidän lankonne varmaan vaihtelun vuoksi haluaa tehdä tämän retken\nsuolattomalla järvellä, ja te voitte nauttia enemmän hänen seurastaan.\"\n\n\"Minä juuri ajattelin pyytää teidän korkeutenne suostumusta saada ottaa\nhänet mukaan; mutta hän saa tulla vapaaehtoisena. Jasper täyttää liian\nhyvin tehtävänsä, että hänet voitaisiin syrjäyttää ilman ymmärrettävää\nsyytä, majuri Duncan; ja sitäpaitsi luulen, että veli Cap halveksii\nliian paljon suolatonta vettä voidakseen ryhtyä palvelemaan siellä.\"\n\n\"Voitte olla oikeassa, kersantti; minä jätän kaiken teidän harkintanne\nvaraan. Vesikoira voi jäädä paikoilleen, kunnes toisin määrätään. Te\nhaluatte siis, että Haukansilmä seuraa mukana?\"\n\n\"Jos teidän korkeutenne sen sallii. Siellä voi olla tehtävää molemmille\noppaille, sekä intiaanille että valkoiselle miehelle.\"\n\n\"Sekin kai on totta. Toivon, että suoritatte tehtävän mitä suurimmalla\nhuolella; ja muistakaa, että koko asema on hävitettävä, kun teidän\nmääräyksenne palautetaan. Tällä aikaa sen pitää täyttää tarkoituksensa\ntai me olemme erehtyneet koko aseman suhteen; se on liian hankala pitää\nkunnossa turhan vuoksi. Ja nyt, onnellista matkaa!\"\n\nKersantti Dunham tervehti sotilaallisesti, kääntyi ympäri ja oli juuri\nsulkemaisillaan oven jälkeensä, kun hänet kutsuttiin takaisin.\n\n\"Olen unohtanut, kersantti, että nuoremmat upseerit ovat pyytäneet saada\njärjestää ampumakilpailut ja ne on määrätty tapahtuvaksi huomenna.\nKaikki saavat vapaasti ottaa osaa ja palkintona annetaan hopeasuinen\nruutisarvi ja nahkainen patroonakotelo\", lukien paperista -- \"kuten\ntähän on kirjoitettu ja naisten silkkihattu. Tämän viimeksimainitun saa\nvoittaja antaa jollekin linnan naisista, josta hän enimmän pitää.\"\n\n\"Erinomaisen hauskaa, teidän korkeutenne -- varsinkin voittajasta. Saako\nmyöskin Haukansilmä ottaa osaa kilpailuun?\"\n\n\"En ymmärrä, kuinka häntä voisi kieltää, jos hän itse haluaa ottaa osaa.\nViime aikoina olen kuitenkin ollut huomaavinani, ettei hän enää välitä\nsellaisesta urheilusta -- luultavasti erehtymättömän taitavuutensa\nvuoksi.\"\n\n\"Niin kyllä, herra majuri; se kelpo poika tietää kyllä, ettei näillä\nseuduin ole ainoatakaan, joka voisi kilpailla hänen kanssaan eikä hän\nhalua turmella toisten voitoniloa. Luulen, herra, että voimme luottaa\nhänen hienotunteisuuteensa joka asiassa. Ehkäpä hän tässä asiassa saa\nmenetellä mielensä mukaan?\"\n\n\"Luonnollisesti, kersantti, tässä tapauksessa. Hyvästi, kersantti\nDunham.\"\n\nKersantti poistui nyt jättäen Duncan of Lundien omiin ajatuksiinsa.\nEtteivät ne olleet vastenmielisiä, saattoi huomata siitä hymystä, joka\nsilloin tällöin kirkasti hänen tavallisesti kovia ja ankarapiirteisiä\nkasvojansa, mutta toisina hetkinä taas ilmeni niissä järkkymätön\nvakavuus. Noin puolisen tuntia lienee kulunut, kun ovelta kuului koputus\nja hän kehoitti tulijaa astumaan sisään. Keski-ikäinen mies, puvusta\npäättäen upseeri, vaikkakin univormulta puuttui muodin hienous ja\naistikkuus, astui esiin ja tervehtiessä sanottiin: \"Herra Muir\".\n\n\"Tulin kutsustasi, herraseni, saadakseni kuulla kohtaloni\", sanoi\nmajoitusmestari skotlantilaisella murteella heti, kun oli ottanut\ntarjotun istuimen. \"Sanoakseni sinulle totuuden, majuri Duncan, tämä\ntyttö on linnassa saanut häiriötä aikaan enemmän kuin ranskalaiset ennen\nsua. En ikinä ole nähnyt niin yleistä ihastusta niin lyhyessä ajassa!\"\n\n\"Todellakin Davy, et suinkaan tahdo koettaa saada minua uskomaan, että\nsinun nuori ja turmeltumaton sydämesi olisi sellaisessa liekissä yhden\nviikon tuttavuuden jälkeen? Mitä, mies! Tämähän on pahempi kuin se juttu\nSkotlannissa, jossa kuumuus poltti reiän sinun kelpo vartaloosi ja\ntuotti kaikille pojille tilaisuuden tarkastella minkä arvoinen se niin\nhelposti syttyvä esine on.\"\n\n\"Sull' on omat tapasi, majuri Duncan; samoin oli sinun isälläsi ja\näidilläsi ennen sinua, vaikka sitten vihollinen olisi ollut linnassa. En\nminä pidä ollenkaan ihmeenä, että nuoret ihmiset seuraavat sydämensä\nhaluja ja taipumuksia.\"\n\n\"Mutta sinä, Davy, olet seurannut sydämesi vaatimuksia niin usein, että\nluulisin nyt jo niiden menettäneen uutuuden viehätyksen. Sen taipumuksin\njälkeen, joka aiheutti poikasena ollessasi Skotlannin jutun, sinä olet\nollut neljä kertaa naimisissa.\"\n\n\"Vain kolmesti, majuri, ja nyt minä haluan saada uuden vaimon. Minun\nmääräni ei vielä ole täysi -- ei, ainoastaan kolmesti.\"\n\n\"Luulenpa, Davy, ettet ensimmäistä seikkailuasi pidä minään, -- kun\nsiinä ei ollut pappia.\"\n\n\"Ja miksi minä pitäisin, majuri? Tuomioistuin selitti, ettei se ollut\noikea avioliitto; ja mitä muuta mies voi toivoa? Nainen piti kevyttä ja\nvapaata rakkaussuhdetta parempana -- ja sama lienee minunkin luonteeni\nheikkous -- ja vietteli minut sopimukseen, joka sittemmin huomattiin\nlaittomaksi.\"\n\n\"Jos muistan oikein, Muir, niin siihen aikaan yleensä ajateltiin, että\nasiassa oli kaksi puolta.\"\n\n\"Minusta se on huono asia, jossa ei ole kahta puolta, ja tiedän monia\nasioita, joissa on kolme. Mutta vaimoparka kuoli ilman lapsia ja koko\nasia raukesi tyhjiin. Sitten minä olin sanomattoman onneton toisen\nvaimoni kanssa -- sanon toisen sinun mieliksesi, majuri, vaikkakin pidän\nkiinni siitä, ettei ensimmäinen ollut mikään avioliitto. Olkoonpa\nensimmäinen tai toinen, minä olin äärettömän onneton Jannie Grahamin\nkanssa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua jättämättä jälkeensä mitään\nmuistoa itsestään. Minä luulen, että jos Jannie eläisi, minä en koskaan\nolisi ajatellut toista vaimoa.\"\n\n\"Mutta kun hän ei elänyt, sinä olet mennyt hänen kuolemansa jälkeen\nkahdesti naimisiin ja nyt kiihkeästi haluat päästä kolmannen kerran.\"\n\n\"Totuutta ei voi koskaan kieltää, sen olen aina valmis tunnustamaan.\nMutta luulen, Lundie, että sinä olet synkkämielinen tänään.\"\n\n\"Ei, Muir, en ollenkaan synkkämielinen; hieman miettiväinen ehkä, sen\ntunnustan. Olen muistellut nuoruuteni päiviä, jolloin minä\ntilanomistajan ja sinä papin poikana yhdessä leikimme kotoisilla\nkunnailla huolettomina poikina vähät välittäen tulevaisuudesta. Sen\njälkeen on tapahtunut paljon sellaista, joka on muuttanut tulevaisuuden\ntoiseksi kuin se muuten olisi ollut.\"\n\n\"Totta puhut, Lundie, mutta sinulla ei ole syytä valittaa kohtaloasi.\nSinä olet kohonnut majuriksi ja olet kohta siirtomaitten maaherra,\nelleivät kirjeet turhia puhu. Minä taas olen vain yhtä askelta ylempänä\nkuin silloin, kun sinun kunnioitettu isäsi antoi minulle ensimmäisen\ntoimen, vain kurja majoitusmestari-raukka.\"\n\n\"Ja entäs ne neljä vaimoa?\"\n\n\"Kolme, Lundie -- vain kolme laillista, katseltakoonpa sitä miltä\nkannalta hyvänsä.\"\n\n\"Hyvä on, kolme sitten. Tiedäthän, Davy\", sanoi majuri Duncan, hänkin\nkorostaen sanat skotlantilaisen tavalla, kuten usein lapsuustoverien\nkanssa, jolloin ei tarvinnut seurata kasvatuksen määräämiä\nhiuksentarkkoja rajoja -- \"tiedäthän, Davy, että minun oma vaalini on\naikoja sitten suoritettu ja miten levottomana ja vaihtelevin tuntein\nodotan sitä onnellista hetkeä, jolloin voisin kutsua niin kauan\nrakastamani naisen vaimokseni; ja nyt olet sinä ilman onnea, nimeä,\nsyntyperää tai ansioita, tarkoitan erikoisia ansioita --\"\n\n\"Ei, ei, elä sano niin, Lundie. Muirit ovat hyvää sukua.\"\n\n\"Olkoot. Siis ilman ansioita, mutta sukusi vuoksi ollut neljä kertaa --\"\n\n\"Sanoinhan kolmesti, Lundie. Minä lopetan ystävyytemme, jos sanot\nneljästi.\"\n\n\"Mutta sehän on oma määräsi, Davy, ja se on paljon se. Meidän elämämme\non ollut sangen erilainen, ainakin avioliiton suhteen, se sinun täytyy\nmyöntää, vanha veikko.\"\n\n\"Ja mitä hyötyä siitä on ollut, puhuaksemme yhtä vapaasti kuin ennen\npoikasina?\"\n\n\"Enpä tiedä, se vain on ollut toisenlaista kuin minun. Minun on kulunut\ntoivossa ja kieltäymyksissä, kun taas sinun on kulunut --\"\n\n\"On kulunut ilman, että yksikään toive olisi täyttynyt\", keskeytti\nmajoitusmestari. \"Olen toivonut, että uusi yritys olisi entistä parempi,\nmutta pettymys näyttää olevan miehen osa. Ah, kaikki tässä maailmassa on\nturhuus Lundie, eikä sen totuus ilmene missään niin kuin avioliitossa.\"\n\n\"Ja nyt sinä olet valmis panemaan paulan kaulaasi viidennen kerran.\"\n\n\"Minä tahdon sanoa, että se on vain neljäs, majuri Duncan\", sanoi\nmajoitusmestari innokkaasti. Sitten hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui\nja hän hymyili ja punastui kuin nuori poika lisäten: \"Mutta tämä Mabel\nDunham on aivan _verraton olento!_ Meidän skotlantilaiset tyttäremme\novat kauniita ja viehättäviä, mutta täytyy tunnustaa, että nämä\nsiirtokuntan sulottaret ovat hämmästyttävän ihastuttavia.\"\n\n\"Teet viisaasti, jos hillitset toiveitasi ja kuuman veresi, Davy.\nLuulen, että kaikki sinun neljä vaimoasi --\"\n\n\"Toivon, rakas Lundie, että tarkistat hieman laskutaitoasi. Kolme kertaa\nyksi on kolme.\"\n\n\"Kaikki kolme sitten, olivat sellaisia, joita voidaan sanoa ylhäisiksi\nnaisiksi.\"\n\n\"Niin juuri olivatkin, majuri. Ne kolme olivat ylhäisiä naisia, kuten\nsanot, ja liitot olivat arvokkaat.\"\n\n\"Ja kun neljäs oli minun isäni puutarhurin tytär, liitto ei ollut\narvokas. Etkö sinä pelkää, että mennessäsi naimisiin tytön kanssa, jonka\nisä kuuluu samaan joukko-osastoon kuin sinä eikä ole upseeri, menetät\nvaikutusvaltasi rykmentissä?\"\n\n\"Se juuri on ollut minun heikkouteni läpi elämän, majuri Duncan, sillä\nminä olen aina mennyt naimisiin ollenkaan ajattelematta vaikutusvaltaa.\nJoka miehellä on omat helmasyntinsä ja pelkään, että naiminen on minun.\nJa nyt, kun me olemme väitelleet asian periaatteellisesta puolesta, minä\nkysyn sinulta, teitkö sinä minulle sen ystävän palveluksen, että puhuit\nkersantille tästä asiasta?\"\n\n\"Tein, Davy, ja olen pahoillani sinun toiveittesi vuoksi, sillä minusta\nnähden sinulla ei ole suuria menestymisen mahdollisuuksia.\"\n\n\"Ei menestymisen! Upseeri ja päälle päätteeksi majoitusmestari, eikä\nmenestysmahdollisuuksia yrittäessään kersantin tytärtä!\"\n\n\"Niin se juuri on, Davy.\"\n\n\"Ja miksi ei, Lundie? Tahdotko olla hyvä ja vastata minulle juuri\nsiihen?\"\n\n\"Tyttö on kihlattu -- käsi annettu, vala vannottu, rakkaus taattu. Ei,\nhirtä minut, jos minä ollenkaan sitä uskon; mutta hän on kihloissa.\"\n\n\"Se on kyllä jonkunlainen este, se täytyy myöntää, majuri, vaikk'ei se\npaljoa merkitse, jos sydän on vapaa.\"\n\n\"Aivan oikein, ja pidän sangen luultavana, että sydän tässä tapauksessa\non vapaa, sillä tuleva aviomies näyttää olevan paremminkin isän kuin\ntytön valitsema.\"\n\n\"Ja kuka se sitten on, majuri?\" kysyi majoitusmestari, joka katseli koko\njuttua filosofin tyyneydellä ja kokeneen kylmäverisyydellä. \"En satu\nmuistamaan ainoatakaan niin huomattavaa kilpailijaa, joka voisi lyödä\nminut laudalta.\"\n\n\"Ehket, sinähän olet ainoa huomattava kosija koko rajaseudulla, Davy. Se\nonnellinen mies on Haukansilmä.\"\n\n\"Haukansilmä, majuri Duncan!\"\n\n\"Ei enempää eikä vähempää, Davy Muir. Haukansilmä se on, mutta ainakin\nminun arvioni mukaan sinun mustasukkaisuuttasi voi viillyttää se tieto,\nettä avioliitto on isän eikä tyttären suunnittelema.\"\n\n\"Sitä juuri ajattelin!\" huudahti majoitusmestari huoaten pitkään\nhelpotuksesta. \"On ihan mahdotonta, että minun kokemukseni ja\nihmistuntemukseni --\"\n\n\"Erittäinkin naistuntemus, Davy.\"\n\n\"Sinä voit laskea leikkiä, Lundie, ja minun on se käsitettävä. Mutta en\nvoi pitää mahdollisena, että niin täydellisesti erehtyisin siinä, mihin\nnuoren naisen taipumukset ja toiveet vetävät, etten uskoisi hänen\npitävän minua kaikissa suhteissa kilpailijaani etevämpänä. Siinä\nsuhteessa voin olla levollinen -- aika näyttää.\"\n\n\"Kuulepas, Davy Muir\", sanoi Lundie pysähtyen äkkiä käynnistään ja\nkatsellen toista silmiin niin vakavasti ja hullunkurinen ilme\nkasvoillaan, että itse vanha taiturikin muuttui tahtomattaankin\nvakavaksi -- \"sano minulle suoraan, luuletko sinä todellakin, että\nsellainen tyttö kuin kersantti Dunhamin, vakavasti voi mieltyä mieheen,\njolla on sinun ikäsi, ulkomuotosi ja voisin lisätä: kokemuksesi?\"\n\n\"Iva sikseen, Lundie; sinä et tunne naisia ja siinä syy, miksi olet\nnaimatonna vielä nelikymmenviisi-vuotiaana. Sinä olet ollut kauhean\nkauan poikamiehenä, majuri!\"\n\n\"Ja kuinkas vanha sinä olet, jos sallit minun tehdä niin arkaluontoisen\nkysymyksen?\"\n\n\"Neljäkymmentäseitsemän, sitä en salaa, Lundie, ja jos minä saan\nMabelin, on siinä mulle vaimoa loppuiäkseni. Enkä voi ymmärtää, minkä\nvuoksi kersantti Dunham olisi niin järjetön, että voisi uneksiakaan\nantavansa suloisen tyttösensä Haukansilmän laiselle miehelle.\"\n\n\"Ei siinä mitään uneksimista olekaan; mies on tosissaan kuin soturi,\njota selkäsauna odottaa.\"\n\n\"Olkoonpa niin, majuri. Me olemme vanhat ystävät\" -- molemmat olivat\nkotoisin Skotlannista ja käyttivät usein synnyinseutunsa murrettakin\npuhuessaan lapsuutensa ajoista -- \"ja tiedämme, miten annetaan sana\nsanasta tai täytetään velvollisuus. Ehkäpä se kelpo mies ei ole\nymmärtänyt viittaustani; muuten hän ei ikinä olisi ajatellut mitään niin\nhullua. Ero upseerin rouvan ja oppaan vaimon välillä on yhtä suuri kuin\nero Skotlannin ja Amerikan muinaisuuden välillä. Minä olen vanhaa verta,\nLundie.\"\n\n\"Luota minun sanaani, Davy, sinun muinaisuutesi ei auta yhtään tässä\nasiassa, eikä sinun veresi ole vanhempi kuin luusikaan. No niin, sinä\ntiedät kersantin vastauksen ja huomaat, ettei minun vaikutukseni, johon\nsinä niin suuresti luotit, voi paljoa auttaa sinua. Ottakaamme lasi\nyhdessä, Davy, vanhan tuttavuutemme vuoksi, ja sitten teet viisaasti,\njos ajattelet huomista kilpailua ja unohdat Mabel Dunhamin niin pian\nkuin suinkin.\"\n\n\"Ah, majuri, minä olen aina huomannut, että vaimo on helpompi unohtaa\nkuin lemmitty. Kun pariskunta on puolittainkaan onnellinen\navioliitossaan, on kaikki hyvin. Mutta sitten tulee kuolema, joka kaikki\nerottaa, kuten sanotaan, ja minusta tuntuu kauhean alhaiselta ruveta\nsurulla häiritsemään poismennyttä. Elämässä on niin paljon huolta ja\nmurhetta sekä toivoa ja suloa -- erittäinkin, mitä naisiin tulee -- että\nse voi kääntää ajatukset toisaalle.\"\n\n\"Niin juuri minäkin ajattelen sinun asemaasi, Davy. Sinun vaimosi eivät\nvoi enää sulostuttaa sinun elämääsi. Olen kyllä kuullut kerrottavan\nmiehistä, jotka ovat olleet niin tyhmiä, että ovat surreet pitkiä aikoja\nkuolleita vaimojansa. Juon onneksesi ja toivon, että hyvin pian pelastut\ntästä epätoivoisesta asemasta, luutnantti. Sitäpaitsi kehoitan sinua\nvarovaisuuteen tulevaisuudessa ja toivon, että tällä kertaa elämäsi\nsulostuttaja tuudittaa sinut ikilepoon.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, rakas majuri; siinä taas ilmenee vanha ystävyytemme,\njolle minä annan niin suuren arvon. Tämä tyttö on minun sydämelleni kuin\naamukaste ja se lämmittää kuin Skotlannin suloinen päivä. Niillä\nmiehillä, joista mainitsit, on varmaan kullakin ollut vain yksi vaimo,\nsillä jos niitä olisi ollut useampia, heidän kuolemansa olisi\nvaikuttanut heihin vallan toisella tavalla. Minusta jokainen järkevä\nmies voi olla tyytyväinen hyvän vaimon kanssa, mutta turhaa on surra\nsitä, mitä ei voi muuttaa. Minä olen äärettömän kiitollinen sinulle,\nmajuri Duncan, tästä ja kaikista muistakin ystävyydenosoituksistasi, ja\njos sinä edelleenkin voisit olla yhtä huomaavainen ja tekisit minulle\nvielä muutaman palveluksen, se varmasti vakuuttaisi minua siitä, ettet\nole unohtanut lapsuutesi leikkitoveria.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, Davy, jos pyyntö on järkevä ja sellainen, että sen\ntäyttäminen riippuu minusta, niin lausu se julki.\"\n\n\"Jos sinä voisit järjestää minulle jotakin tehtävää Tuhatsaarille\npariksi viikoksi tai niille main, niin luulisin asian tulevan autetuksi\nmolemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ajattelehan, Lundie, että tyttö on\nainoa sovelias koko rajaseudun valkoisista naisista.\"\n\n\"Siellä on aina joku tehtävä sinun arvoisellesi miehelle, vaikkakin ehkä\nvähäinen, mutta sen saa kersantti suoritetuksi yhtä hyvin kuin joku\nmajoitusmestari-kenraali, vieläpä paremminkin.\"\n\n\"Mutta ei paremmin kuin joku rykmentin upseereista. Alipäälliköt voivat\nyhdessä ja toisessa suhteessa olla epäluotettavia.\"\n\n\"Minä ajattelen asiaa, Muir\", sanoi majuri nauraen, \"ja saat vastaukseni\nhuomenna. Huomenna, mies, on verraton tilaisuus sinun esitellä itsesi\nnaisväelle. Sinä olet taitava pyssymies ja palkintoja on saatavissa.\nValmistu näyttämään taitoasi, ja kukapa tietää, mitä voi tapahtua,\nennenkuin _Lokki_ lentää pois satamasta.\"\n\n\"Luulen, että useimmat nuoret miehet ottavat osaa kilpailuun, majuri.\"\n\n\"Niin tekevät, ja monet vanhemmat myöskin, jos kerran sinäkin esiinnyt.\nPidä puolesi, Davy, minäkin aion ampua pari laukausta ja tiedäthän, että\nsiinä suhteessa olen saavuttanut jonkunlaisen maineen.\"\n\n\"Se on joka tapauksessa mainiota. Naisen sydämen voi valloittaa mitä\nmoninaisimmilla keinoilla ja monia tapoja eivät filosofien säännöt\nollenkaan hyväksy. Muutamat vaativat, että kosija istuu heidän edessään\naivan kuin kysymyksessä olisi säännöllinen piiritys ja antautuvat vasta,\nkuin enempi vastustus on turha; toiset taas täytyy valloittaa\nväkirynnäköllä. Vielä on sellaisiakin tytönletukoita, jotka täytyy\njohtaa väijytyspaikkoihin. Ensimmäiset ovat ehkä upseerin arvon\nmukaisia, mutta minun täytyy sanoa, että viimeksimainitut viehättävät\nminua enimmän.\"\n\n\"Ja mielipide muodostuu kokemuksen kautta kaikissa asioissa. Entäs ne,\njotka täytyy valloittaa väkirynnäköllä?\"\n\n\"Ne sopivat nuoremmille miehille, Lundie\", vastasi majoitusmestari\nnousten ja iskien silmää, -- jonka vapauden hän usein otti\nkeskustellessaan päällikkönsä kanssa ja se oli merkkinä heidän\npitkäaikaisesta ystävyydestänsä; \"jokaisella ikäkaudella on omat\nvälttämättömyytensä ja neljänkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä ei enää\nvaivaa lapsen huimuus. Toivotan sinulle hyvää yötä, majuri Duncan, näe\nsuloisia unia ja herää virkistyneenä uuteen päivään.\"\n\n\"Kiittäen toivotan samaa itsellesi, veli Muir. Muista huomista\nkilpailua!\"\n\nMajoitusmestari poistui jättäen Lundien kirjastossaan miettimään, mitä\njuuri oli tapahtunut. Majuri Duncan oli niin tottunut luutnantti Muirin\nomituiseen käytökseen ja sukkeluuksiin, etteivät ne häntä ollenkaan\nloukanneet samassa määrässä kuin ehkä loukkaavat lukijaa. Tosiasia on,\nettä seuratessa samanlaisia lakeja ja määräyksiä ja yhdessä\ntyöskennellessä mitä erilaisimmat luonteet voivat ymmärtää toisiansa,\nvaikka ne muissa oloissa voisivat joutua mitä kiusallisimpaan\nristiriitaan.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\n    \"Vapaana vapaata lempii hän kai.\n    Turha on hillitä lentoa haukan,\n    vangita hirvi, mi vapauden sai.\n    Kenpä nyt kahleihin sulkisi raukan.\"\n\n                  _Maistraatin kuvastin_.\n\nHarvoin täyttyvät toiveet niin täydellisesti, kuin täyttyi se linnan\nnuorten miesten toive, että kilpailupäivänä olisi kaunis ilma. Tähän\naikaan, josta nyt kerromme, kesän kuumuus Oswegon seutuvilla oli hieman\nvähentynyt, sillä metsän varjot kävivät pitemmiksi, ja ulapalta käyvä\nraitis tuuli teki yöt viileiksi ja päivät vähemmän painostaviksi.\n\nElettiin syyskuussa, jolloin usein rajumyrskyt raivoten käyvät yli\nmetsän ja järven. Silloin sisävesien purjehtijakin saa aavistuksen\nvaltameren vaaroista, jolloin luonnonvoimat näyttävät mahtiansa ja\nkohottavat ankaran aallokon, ikäänkuin ne haluaisivat musertaa\nkappaleiksi kaiken, mikä eteen sattuu. Mutta tänään ilma oli tyyni ja\nleuto, aivan kuin luonto käyttämättä voimakeinoja olisi tahtonut\nmahtavalla kädellään auttaa Oswegon \"pyssykokeita\". Lundie oli mies\npaikallaan -- -- ainakin sotilaallisessa suhteessa -- ja hän piti\nkunnia-asianaan johtaa alaistensa nuorten miesten lukuja ja ajatuksia\nhenkisemmille aloille, kuin mihin jokapäiväinen elämä antoi aihetta.\nItsellään hänellä oli hyvä ja laaja kirjasto, ja siitä hän vapaasti\nlainasi kirjoja jokaiselle, ken halusi lukea.\n\nKasvattaakseen sotureissaan ritarillisia tapoja hän keksi huveja ja\nkilpailuja, joissa tarkastettiin nuorukaisten käytöstä ja taitoa ja ne\nsuuressa määrässä estivät heitä villiytymästä, joka helposti olisi\ntäällä kaukaisella rajaseudulla saattanut tapahtua. Mutta silloinkin,\nkun he antautuivat huvittelemaan, muisti linnan päällikkö pitää huolta\nlinnan turvallisuudesta. Aina olivat valleilla vahdit, jotka pitivät\nlakkaamatta silmällä pohjoisen näköpiirin taa ulottuvaa välkkyvää\nulappaa ja uinailevaa rajattomalta näyttävää metsää, joka avautui eteen\nnäköalan toiselta puolen ja uskotteli olevansa loputtoman rauhan ja\nlevon viihtyisä kehto. Mutta Duncan of Lundie tiesi liian hyvin, että\nmetsä voi lähettää soturinsa hävittämään linnaa ja kaikkia, mitä siellä\non äkimmin kuin saattoi aavistaakaan, vieläpä autio ja tyyni järven\nulappakin tarjosi helpot, salaiset tiensä hänen sivistyneemmille, mutta\nmelkein yhtä villeille vihollisillensa, ranskalaisille, jotka saattoivat\nilmestyä silloin, kun niitä vähimmän odotti. Vanhoja, taitavia\nupseereja, jotka eivät välittäneet tällaisista huveista, oli joukkoineen\nlähetetty kiertelemään metsiä ja yksi kokonainen komppania oli valmiina\nasianmukaisesti kohtelemaan vihollista, jos se joltakin puolen\nlähestyisi. Näiden varovaisuustoimenpiteitten vuoksi jäljelle jääneet\nupseerit ja miehistö saattoivat nauttia päivän huvista täysin rinnoin,\nhuolimatta huomisesta.\n\nKilparadaksi oli laitettu linnan länsipuolella oleva järven ranta. Siitä\noli raivattu kaikki puut ja kannot ja sitä käytettiin harjoituskenttänä,\njohon se erinomaisesti soveltuikin, sillä kahdelta puolen se oli hyvin\nsuojattu: toisella puolen oli järven selkä, toisella linnoitus. Hyökkäys\nsaattoi siis tapahtua vain kahdelta sivulta, ja koska etelässä ja\nlännessä oli laaja aukea, eivät hyökkääjät ehtineet pahimmassakaan\ntapauksessa saada suuria aikaan, ennenkuin varusväki heidät huomasi.\n\nVaikka rykmentti käytti tavallisesti aseinaan musketteja, oli kuitenkin\nviitisenkymmentä rihlapyssyä tuotu tällaisia tarkoituksia varten. Joka\nupseerilla oli sellainen yksityistä huvittelua varten; oppaat ja\nystävälliset intiaanit, joita jo oli monenlaisissa toimissa linnassa,\nolivat saaneet niistä useita; olipa vielä varattu yleinen kokoelma,\njosta annettiin pyssy onnelliselle voittajalle. Viisi tai kuusi\nosanottajista tiesi, miten käyttää tällaista asetta erinomaisen hyvin --\nvieläpä niin hyvin, että he saattoivat vaatia itselleen kuuluisuutta\ntaitavina pyssymiehinä näillä rajaseuduilla; kahdesti enemmän oli niitä,\njoita pidettiin tavallista taitavampina ja näiden lisäksi vielä monia,\njoita pidettiin asiantuntijoina melkein kaikessa muussa kuin siinä, mikä\ntänä päivänä sattui olemaan kysymyksessä.\n\nMatka oli sata kyynärää ja tuli ampua käsivaralta. Maalitauluksi oli\nlaitettu tavallinen valkoinen levy, johon oli piirretty ympyröitä ja\nkeskelle musta pilkka. Kilpailun aloittivat ne nuoret miehet, joilla ei\nvielä ollut mitään mainetta, vaan joiden tuli näissä kokeissa näyttää\nkätensä vakavuutta ja silmänsä tarkkuutta. Näihin alkukilpailuihin\nottivat vain soturit osaa ja kun ne eivät paljoa katselijoita\nhuvittaneet, ei ainoatakaan upseeria vielä näkynyt.\n\nUseimmat sotilaat olivat skotlantilaisia, ja koko rykmentti oli muutettu\ntänne siirtomaihin Skotlannista jokunen vuosi sitten. Sen jälkeen oli\nsiihen liittynyt monta amerikkalaistakin. Tällaisessa kilpailussa näiden\nseutujen miehet näyttelivätkin mitä huomatuinta osaa. Niinpä puolisen\ntunnin säännöttömän yrityksen perästä täytyi myöntää, että se\nnuorukainen, joka tähän asti kokeilleista oli saavuttanut parhaan\ntuloksen, oli syntynyt New Yorkin siirtokunnassa saksalaisista\nvanhemmista. Juuri kun tästä päästiin selville, ilmestyi vanhin kapteeni\nlinnan herrojen ja naisten kanssa radalle. Jälkijoukkona kulki parisen\nkymmentä alempiarvoista naista, joiden joukossa huomasi Mabel Dunhamin\nkaunismuotoiset, viehättävät, kukoistavat ja vilkkaat kasvot ja\naistikkaasti puetun, sorean vartalon.\n\nKuten yleensä tiedettiin, oli naisissa vain kolme, jotka saattoivat\nkerskua kuuluvansa hienostomaailmaan ja kun ne olivat upseerien rouvia,\noli Mabel ainoa sopiva ehdokas avioliittoon, kuten majoitusmestari oli\nlausunut.\n\nNaisille oli laitettu laudoista koroke rantamalle, ja siihen lähelle\nhuomattavalle paikalle olivat palkinnot asetetut. Ensimmäinen penkki oli\nvarattu äskenmainituille rouville ja heidän lapsilleen, kun taas Mabel\nja muut naiset, jotka eivät kuuluneet komentavien upseerien perheisiin,\nsaivat asettua toiselle penkille. Sotilaitten vaimot ja tyttäret\nistuivat tai seisoivat eri ryhmässä ja koettivat saada esteettömän\nnäköalan. Mabel oli jo tavallaan päässyt rouvien seurapiiriin ja\nsuosioon huolimatta alhaisesta syntyperästään, sillä hänen olennossaan\njokainen voi huomata arvokasta itsetuntoa ja käytöksen hienoutta, joka\nväkisinkin valloitti, vaikka he tarkasti pitivätkin lukua arvoasteista,\nkuten aina tällaisissa linnoituksissa.\n\nNiin pian kuin tämä verraton katsojain joukko oli asettunut paikoilleen,\nLundie antoi määräyksen, että taidonnäytteen piti alkaa siinä\njärjestyksessä, kuin hän erikoisella määräyksellä oli säätänyt.\nKahdeksan tai kymmenen parhainta ampujaa astui nyt jalustalle laukaisten\nkukin vuorostansa. Siinä olivat upseerit ja soturit sekaisin\nvälittämättä arvojärjestyksestä eikä keneltäkään ollut kilpailuoikeutta\nkielletty. -- Kuten saattoikin odottaa miehiltä, joiden ainaisena huvina\nja ajanvietteenä oli asetaidon kehittäminen, he kaikki osasivat maaliin,\nvieläpä monet mustan ympyrän keskellä olevaan valkeaan pilkkuun. Oli\nkyllä muutamia, jotka tapasivat vain ympyröihin osaamatta mustaan\nkeskukseen.\n\nTänä päivänä oli sääntönä, ettei kukaan, joka erehtyi ensi yrityksessä,\nsaanut koettaa uudestaan. Ajutantti, joka toimi juhlamenojenohjaajana,\nlausui kuuluvasti julki onnistuneen yrittäjän nimen ja käski\nvalmistautua seuraavaan koetukseen, tuomiten samalla kaikki, jotka eivät\nosanneet mustaan ympyrään, menettämään oikeuden ottaa osaa vaikeampiin\nkokeisiin. Juuri kun säännöt oli saatu esitetyksi, ilmestyivät Lundie,\nmajoitusmestari ja Jasper Vesikoira ampumajalustalla olevien joukkoon,\nkun Haukansilmä taas asteli radalla aivan huoletonna, ja siitä kaikki\nläsnäolijat saivat päättää, ettei hän tänä päivänä aikonut vaatia\nitselleen voittajan kunniaa. Kaikki antoivat tilaa majuri Duncanille,\njoka päästyään ampumajalustalle hyväntuulisesti hymyillen heti laukaisi.\nLuoti sattui tarkoitetusta merkistä monen tuuman päähän.\n\n\"Majuri Duncan on suljettu pois jatkuvasta kilpailusta!\" selitti\njuhlamenojenohjaaja hyvin kuuluvasti ja varmasti, josta vanhemmat\nupseerit ja kersantit ymmärsivät, että tämä erehdys oli edeltäpäin\nsuunniteltu, kun taas nuoremmille herroille ja sotureille antoi uutta\nrohkeutta se ilmeinen puolueettomuus, jolla kaikkiin nähden urheilun\nlakeja käytettiin.\n\n\"Nyt, herra Vesikoira, on teidän vuoronne\", sanoi Muir, \"ja ellette\nonnistu paremmin kuin majuri, minä sanon, että kätenne on taitavampi\nairon kuin pyssyn käytössä.\"\n\nJasperin kauniille kasvoille lensi puna. Hän astui paikalle, heitti\npikaisen silmäyksen Mabeliin, jonka kaunis vartalo oli eteenpäin\nkumartunut aivankuin hän olisi kiihkeästi halunnut jo edeltäpäin tietää\ntuloksen, kohotti ilmeisesti hyvin vähällä huolella pyssynsä piipun\nvasemmalle kämmenelleen, otti sihdin ja laukaisi. Luoti meni juuri\npilkan keskitse -- aamun paras laukaus, sillä toisten kuulat olivat vain\nkoskeneet maaliin.\n\n\"Hyvin tehty, herra Jasper\", sanoi Muir niin pian kuin tulos oli\njulkaistu. \"Sellainen laukaus olisi tuottanut kunniaa vanhemmalle päälle\nja kokeneemmalle silmälle. Luulen kuitenkin, että siinä suuressa\nmäärässä auttoi nuorten onni, sillä ette näyttänyt ampuessanne erittäin\ntaitavalta. Voitte olla vilkas liikkeissänne, Vesikoira, mutta ette\nkäytä asettanne järkiperäisesti ettekä tieteellisesti. Nyt, kersantti\nDunham, pyydän teitä kiinnittämään arvoisain naisten huomiota tarkemmin\nkilpailun kulkuun, sillä nyt aion minä näyttää, miten pyssyä on\nkäsiteltävä, että siinä ilmenee yksilön luonne. Jasper olisi kaatanut\nvihollisen, sen myönnän, mutta sellainen luoti ei tuota puoliksikaan\nsitä tyydytystä kuin tieteellisellä tarkkuudella ammuttu.\"\n\nKoko puheensa ajan majoitusmestari valmistelihe tieteelliseen\nyritykseensä viivytellen niin kauan, että huomasi Mabelin ja toisten\nnaisten tarkkaavasti seuraavan hänen hommiansa. Kun kaikki antoivat\nhänelle tilaa hänen arvonsa vuoksi, ei ainoatakaan kilpailijaa ollut\nhänen lähellänsä paitsi hänen komentava upseerinsa, jolle hän virkkoi\ntuttavallisella tavallansa:\n\n\"Näethän, Lundie, täytyyhän jollain tyydyttää naisten uteliaisuutta.\nUteliaisuus on voimakas tunne ja jos sitä viisaasti käyttää hyväkseen,\nvoi se lopulta johtaa ihastuttaviin tuloksiin.\"\n\n\"Totta puhut, Davy, mutta sinä panet meidät kaikki odottamaan niin kauan\nvalmistellessasi. Tuossahan tulee Haukansilmäkin saamaan oppia sinun\nsuuresta kokemuksestasi.\"\n\n\"Oikein, Haukansilmä, tulkaa vain oppiaksenne ymmärtämään ampumisen\nfilosofiaa. Minä en kätke kynttilääni vakan alle ja te olette\ntervetullut oppimaan kaikkea, mitä haluatte. Ettekös itse aio yrittää\nyhtäkään laukausta?\"\n\n\"Mitä varten, herra majoitusmestari? Miksi minun pitäisi? Minä en halua\nainoatakaan noista palkinnoista. Kunnian vuoksi ei kannata, sillä sitä\nolen saanut ihan tarpeekseni, jos voidaan pitää kunniana ampua paremmin\nkuin te. En minä ole nainen, että haluaisin käyttää silkkihattua.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta voisittepa löytää jonkun naisen, joka olisi teidän\nsilmissänne kyllin hyvä käyttämään sitä teidän puolestanne --\"\n\n\"Tule, Davy\", keskeytti majuri, \"ammu tai anna tilaa toisille. Ajutantti\nmenettää pian kärsivällisyytensä.\"\n\n\"Majoitusmestarin ja ajutantin osastot ovat harvoin hyvässä sovussa,\nLundie; mutta minä olen valmis nyt. Siirtykää hieman syrjään,\nHaukansilmä, ja antakaa naisten käyttää tilaisuutta hyväkseen.\"\n\nLuutnantti Muir valmistui nyt suorittamaan näytteensä kaikkien taiteen\nsääntöjen mukaan, vaikkakin ilman luontaista siroutta, kohotti hitaasti\npyssynsä, laski sen alas, kohotti taas uudestaan ja laski alas, kerraten\nvielä koko tempun ja laukaisi.\n\n\"Ei käynyt edes ampumatauluun\", huudahti merkitsijä vahingoniloisesti,\nsillä majoitusmestarin ikävystyttävä tieteellisyys oli raivostuttanut\nhäntä. \"Ei edes ampumatauluun!\"\n\n\"Se on kerrassaan mahdotonta!\" huusi Muir lentäen tulipunaiseksi sekä\nharmista että häpeästä; \"se on ihan mahdotonta, ajutantti, sillä en\neläissäni ole ampunut niin kollon kömpelösti. Minä vetoan arvoisain\nnaisten oikeudenmukaiseen tuomioon.\"\n\n\"Naiset sulkivat silmänsä, kun te laukaisitte\", huudahti eräs\nkoiranleuka. \"Teidän valmistelunne pelästytti heitä.\"\n\n\"Sellaista herjaavaa syytöstä arvoisista naisista minä en usko enempää\nkuin sitäkään, että olisin aivan kelvoton pyssymies\", vastasi\nmajoitusmestari yhä enemmän skotlanniksi murtaen, kuta enemmän hänen\ntunteensa lämpenivät. \"Nyt on tehty salaliitto ryöstää ansiokkaalta\nmieheltä hänen oikeutensa.\"\n\n\"Sinun on parasta ottaa se tyynesti vastaan, Muir\". sanoi Lundie\nnauraen. \"Se oli harhalaukaus ja sinun täytyy, kuten muidenkin alistua\nkohtalon tuomioon.\"\n\n\"Ei, ei, majuri\" huomautti vihdoin Haukansilmä, \"majoitusmestari\n-- hitaudestaan huolimatta -- on tarkka ampuja tältä matkalta. Minä\nuskallan väittää, että majoitusmestarin kuula on mennyt Jasperin\ntekemästä reiästä. Jos joku haluaa tarkastaa ampumalaulun, tulee hän\npian vakuutetuksi, että asia on niin.\"\n\nHaukansilmän taitoa, silmän tarkkuutta ja huomiokyvyn vilkkautta\nkunnioitettiin niin suuresti, että heti kun hän oli lausunut julki tämän\notaksumansa, katselijat alkoivat epäillä omaa varmuuttansa ja tusinan\nverran heitä hyökkäsi ampumataululle ottaakseen kukin vuorollaan\nselville, kuinka asia oikein oli. Ja miten ollakaan, huomattiin, että\nmajoitusmestarin kuula oli kulkenut juuri Jasperin kuulan reiästä niin\ntäsmällisesti, että kesti hetkisen tutkia, ennenkuin tästä päästiin\ntäysin selville. Kaikki epäilykset hälvenivät kuitenkin, kun huomattiin,\nettä kaksi kuulaa oli peräkkäin tunkeutunut siihen puuhun, johon\nampumataulu oli kiinnitetty.\n\n\"Johan minä sanoin teille, arvoisat naiset, että nyt saisitte nähdä,\nkuinka pyssyä käsitellään tieteellisellä taidolla\", sanoi\nmajoitusmestari astellen lähemmäksi naisten koroketta. \"Majuri Lundie\npilkkaa matemaattista tarkkuutta kilpa-ammunnassa, mutta minä selitän\nhänelle, että siinä voi ottaa huomioon viisaustieteen ja kaiken tieteen\nsekä kaiken, mikä kuuluu inhimilliseen elämään, vaikkakin on\nkysymyksessä kilpa-ammunta eikä mikään saarna. Sanalla sanoen:\nviisaustiede on viisaustiede ja sillä on ilmaistu kaikki, mitä\ntarvitaan.\"\n\n\"Olen varma, että erotatte rakkauden pois viisaustieteestänne\",\nhuomautti eräs kapteenin rouva, joka tunsi majoitusmestarin aviolliset\nseikkailut ja naisen terävyydellä tahtoi hieman ojentaa tätä hänen\nsukupuolensa liehittelijää. \"Minusta näyttää, ettei viisaustieteellä ole\nrakkauden kanssa mitään tekemistä.\"\n\n\"Te ette sanoisi niin, rouva, jos sydämenne olisi ollut useammassa\nleikissä. Vain se mies tai nainen, joka on kokeillut monen kanssa, on\npätevä puhumaan siitä asiasta; ja luottakaa minuun: filosofinen rakkaus\non kestävin, koska se on järkiperäinen.\"\n\n\"Te suosittelette siis kokemusta parhaana intohimon lääkkeenä?\"\n\n\"Teidän terävä järkenne on loistavasti käsittänyt minun ajatukseni.\nOnnellisimmat avioliitot ovat ne, joissa nuoruus, kauneus ja itsetunto\ntoiselta puolen luottaa iän antamaan älyyn, malttiin ja terävyyteen --\ntarkoitan keski-iän, sillä ei voi kieltää, että joskus sattuu\navioliittoja, joissa mies on vaimolleen liian vanha. Tässä on nyt\nkersantti Dunhamin ihastuttava tytär, joka voi vahvistaa puheeni\noikeaksi ja me luotamme hänen arvosteluunsa ja hienotunteisuuteensa,\nniin vähän aikaa kuin hän onkin meidän keskuudessamme ollut linnassa.\"\n\n\"Kersantti Dunhamin tytär on tuskin sopiva riidanratkaisija meidän\nvälillämme, luutnantti Muir\", vastasi kapteenin rouva tarkasti muistaen\noman erinomaisen arvonsa. \"Tuollahan tulee Haukansilmäkin. Saapa nähdä,\neikö hänkin tahdo koettaa onneansa, ja kaikki tiedämme, että hän on\nmainio pyssymies.\"\n\n\"Minä panen vastalauseeni, majuri Duncan, minä panen vastalauseeni\",\nhuusi Muir rientäen takaisin ampumajalustalle ja ojennellen molempia\nkäsiänsä aivan kuin antaakseen sanoillensa pontta. \"Hyvät herrat, minä\nvastustan mitä ankarimmin sitä, että Haukansilmä saa ottaa kilpailuun\nosaa hirvenkaatajallansa, jolla hän pitkän kokemuksen kautta on\nsaavuttanut sellaisen varmuuden, etteivät nämä tavalliset pyssyt voi\nsille vertoja vetää.\"\n\n\"Hirvenkaataja on jätetty levolle, majoitusmestari\", vastasi Haukansilmä\nrauhallisesti, \"eikä kukaan saa sen rauhaa häiritä. Minä en ajatellut\ntänä päivänä työntyä jarruttamaan kilpailua, mutta kersantti Dunham on\nvaatinut minulta, että osoittaisin sen kunnian hänen tyttärelleen, jonka\nolen johtanut erämaasta tänne. Minä käytän Jasperin pyssyä, kuten\nnäette, majoitusmestari, eikä se ole parempi kuin teidänkään.\"\n\nLuutnantti Muir tyytyi tähän, ja jokainen silmä kääntyi Haukansilmään,\nkun hän astui määrätylle paikalle. Tämän kuuluisan oppaan käytös ja\nesiintyminen oli äärettömän hiottu ja hieno, kun hän kohotti pitkän\naseensa tähtäysasentoon osoittaen samalla täydellistä mielenmalttia,\nkuten mies, joka tuntee sekä aseensa että oman taitonsa. Haukansilmä ei\nollut sanan varsinaisessa merkityksessä kaunis mies vaikkakin koko hänen\nolentonsa herätti suurta luottamusta ja vaati kunnioitusta. Hänen\nvartensa oli pitkä ja jäntevä ja hänen ulkomuotoansa olisi kylläkin\nvoinut pitää mukiinmenevänä, ellei hän olisi ollut niin hirvittävän\nlaiha. Tervaköysi ei saata olla jäykempi kuin hänen kätensä ja jalkansa\neikä myöskään tarvittaessa notkeampi, mutta hänen piirteensä olivat\nmelkein liian kulmikkaat viehättääkseen ihmisten silmiä. Mutta hänen\nliikkeensä olivat miellyttävät, koska ne olivat luonnolliset, ja antaen\nhänen esiintymiselleen erityistä arvokkuutta ne soveltuivat mainiosti\nsiihen kuuluisaan asemaan, johon hänen monet palveluksensa ja\nverrattomat ansionsa olivat hänet saattaneet. Hänen rehelliset, avoimet\nkasvonsa olivat punaisiksi palaneet ja ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä,\nkuten hänen työssä kovettuneet kätensäkin. Vaikk'ei hänen olennossaan\nollutkaan niitä hienoston piirteitä, jotka ensi silmäyksellä\nvalloittavat naisten suosion, ei kuitenkaan ainoakaan naissilmä katsonut\nhäneen hänen nostaessaan pyssyä tähtäysasentoon huomaamatta hänen\nvapaata esiintymistään ja miehekästä olentoansa. Ajatus on tuskin\nnopeampi kuin hänen tähtäyksensä, ja kun vielä savu leijaili hänen\npäänsä päällä, oli pyssyn perä maassa, Haukansilmän käsi lepäsi tukilla\nja hänen rehellisillä kasvoillansa leikki tavallinen hiljainen,\nsydämellinen hymy.\n\n\"Jos uskaltaisin tehdä omituisen viittauksen\", huudahti majuri Duncan,\n\"niin sanoisin että Haukansilmä ampui nyt harhaan.\"\n\n\"Ei, ei, majuri\", vastasi opas varmasti, \"sellainen väitös olisi liian\nrohkea. Minä en ole ladannut pyssyä, enkä tiedä, millainen oli luoti,\nmutta jos se oli lyijyä, te huomaatte, että se on työntänyt Jasperin ja\nmajoitusmestarin kuulaa syvemmälle -- tai minun nimeni ei ole\nHaukansilmä.\"\n\nHuuto maalilta vakuutti hänen puheensa todeksi.\n\n\"Mutta ei siinä kaikki, ei siinä kaikki, pojat\", sanoi opas astellessaan\nverkalleen naisiin päin, \"jos minun kuulani on ollenkaan rikkonut puuta,\ntunnustan hävinneeni. Majoitusmestarin kuula on repinyt puuta reiän\nympäriltä, mutta minun kuulani ei saanut sitä tehdä.\"\n\n\"Aivan totta, Haukansilmä, aivan totta\", vastasi Muir pujotellen\nlähemmäksi Mabelia, vaikkakin hieman häpeillen ruveta hänen kanssaan\njuttusille upseerinrouvien läsnäollessa. \"Majoitusmestari repäisi puuta\nja kaivoi siis niin suuren reiän, että teidän kuulanne pääsi ilman muuta\nsiitä lävitse.\"\n\n\"Olkoonpa niinkin, herra majoitusmestari, otetaanpas naula ja katsotaan,\nkuka lyö sen syvemmälle, tekö vai minä, sillä vaikka en tahdokaan\nnäyttää tänä päivänä, mitä pyssy voi tehdä, en kuitenkaan tahdo kääntää\nselkääni kenellekään, jolla on kuningas Yrjön valtakirja taskussaan.\nChingackgook on nyt ulkona linnasta, muuten hän pakottaisi tekemään\nerinäisiä temppuja, mutta teihin nähden, majoitusmestari, riittää\nvähempikin: ellette saa naulasta kylläksenne, perunasta ainakin saatte.\"\n\n\"Te olette tänään kovin kerskuvalla päällä, Haukansilmä, mutta tulette\nhuomaamaan, ettei teillä olekaan vihreä rekryytti vastassanne, sen voin\nvakuuttaa.\"\n\n\"Sen minä hyvin tiedän, majoitusmestari, -- tiedän sen oikein hyvin enkä\nkiellä teidän suurta kokemustanne. Te olette monia vuosia elänyt täällä\nrajoilla, ja minä olen paljon kuullut teistä siirtomaissa ja\nintiaaneiltakin -- te olette taitava pyssymies.\"\n\n\"Ee, ee\", keskeytti Muir leveimmällä Skotlannillansa. \"Se on väärin,\nmies. Min' en oo hyvin monia vuosia vielä elänytkään.\"\n\n\"Minä teen teille oikeutta, luutnantti, vaikkapa voittaisittekin\nperunakilpailussa. Siksipä sanonkin, että te olette elänyt, kuten kelpo\nsotilas ainakin, harjoitellen ahkerasti aseenkäyttöä ja siinä te olette\nsaavuttanut melkoisen kätevyyden, mutta rihlapyssyllä ette sittenkään\ntaida olla oikein mestari. Minä en tahdo kerskua, mutta sanon kuitenkin,\nettä kukin ihminen on saanut omat lahjansa ja olisi kohtalon\nkiusaamista, jos tahtoisi ruveta sitä kieltämään. Kersantin tytär saa\ntuomita meidän välillämme, jos te haluatte alistua niin kauniin tuomarin\npäätökseen.\"\n\nHaukansilmä oli ehdottanut Mabelin palkintotuomariksi, koska ihaili\nhäntä ja koska hän ulkonaiselle asemalle pani vähän, jos ollenkaan\narvoa, mutta luutnantti Muir hätkähti kuullessaan sellaisen ehdotuksen\nupseerinrouvien läsnäollessa. Ilolla hän olisi antautunut toiveittensa\nesineen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mutta ehkä hän oli liiaksi\nvanhojen ennakkoluulojen vallassa ja sitäpaitsi liian varova voidakseen\njulkisesti esiintyä hänen ihailijanaan, ennenkuin saattoi olla aivan\nvarma onnistumisestansa. Majuri Duncanin lausunnon mukaan hänellä kyllä\noli toivoa eikä hänen tarvinnut pelätä tulevansa sieltä päin\nkavalletuksi, mutta samalla hän oli selvillä siitäkin, että jos hän\nepäonnistuisi kosiessaan alipäällystöön kuuluvan miehen tytärtä, hänen\nolisi sen jälkeen hyvin vaikea lähestyä ketään muutakaan naista, johon\nehkä hänen mielensä ihastuisi. Näistä epäilyksistä ja arveluista\nhuolimatta Mabel katseli niin kauniisti, punastui niin ihastuttavasti ja\nhymyili niin suloisesti, ja koko hänen olentonsa samalla uhkui\nnuoruutta, viisautta, hienoutta ja kauneutta siinä määrin, että\nmajoitusmestari, tuntien mahdottomaksi vastustaa alistui mielellään\nhänen tuomioonsa.\n\n\"Olkoon menneeksi, Haukansilmä, kuten haluatte\", hän sanoi niin pian\nkuin hänen arvelunsa olivat asettuneet sen verran, että hän saattoi\ntehdä päätöksensä. \"Olkoon kersantin tytär -- hänen ihastuttava\ntyttärensä, tarkoitin sanoa, -- palkintotuomari ja hänen jalkainsa\njuureen meillä on ilo laskea palkinto, jonka varmasti toinen meistä\nvoittaa. -- Haukansilmän täytyy saada toteuttaa mielitekonsa, muuten,\nepäilemättä, meillä olisi ollut kunnia kuulla tuomiomme teidän\nihastuttavilta huuliltanne, arvoisat rouvat.\"\n\nKilpailujen ohjaajan huuto lopetti nyt keskustelun, ja majoitusmestari\nja hänen vastustajansa astuivat radalle, ja muutamissa hetkissä toinen\ntaidonnäyte oli käynnissä. Tavallinen rautanaula, jonka pää oli\nmaalattu, lyötiin keveästi maaliin ja nyt tuli kilpailijoiden\nkuulallansa ajaa se puuhun tai he menettivät oikeutensa jatkaa\nkilpailua. Nyt ei enää saanut yrittää kukaan, joka ei äsken ollut\nosannut keskelle pilkkaa.\n\nTähän kokeeseen kelvollisia yrittäjiä oli puolisen tusinaa, ja pari\nkolme, jotka tuskin olivat äsken onnistuneet hipaisemaan maalia, jäi\npois peläten, etteivät kuitenkaan kunnialla voisi täyttää niin suuria\nvaatimuksia. Kolme ensimmäistä yrittäjää epäonnistui -- jokainen osasi\nhyvin lähelle, mutta yksikään ei saanut sattumaan naulanpäähän.\nNeljäntenä esiintyi majoitusmestari ja hetkisen näyteltyään eri asentoja\nonnistui niin hyvin, että hänen kuulansa repäisi pienen palan\nnaulanpäästä. Sitä ei kyllä pidetty erinomaisena laukauksena, mutta se\noikeutti kuitenkin ampujan jatkamaan kilpailua.\n\n\"Nyt olette pelastanut nahkanne, kuten sanotaan\", virkkoi Haukansilmä\nhymyillen, \"mutta veisipä aikaa rakentaa talo vasaralla, joka ei ole\nparempi kuin teidän. Jasper tässä näyttää teille, miten naula on\nlyötävä, tai poika on menettänyt kätensä jäntevyyden ja silmänsä\ntarkkuuden. Te tekisitte viisaammin, luutnantti, ellette ampuessanne\nottaisi niin sotilaallista asentoa. Ampumataito on luonnon lahja ja\nampuminen on suoritettava luonnollisella tavalla.\"\n\n\"Saammepa nähdä, Haukansilmä. Minusta se oli komea koetus ja tahtoisinpa\nnähdä, kuka 55:nnessä tekee sen paremmin.\"\n\n\"Jasper ei kuulu 55:nteen, mutta tuossapa hänen yrityksensä nähdään.\"\n\nHaukansilmän puhuessa Jasper laukaisi, ja hänen kuulansa sattui juuri\nnaulanpään neliön keskelle, ajaen naulan noin tuuman verran puuhun.\n\n\"Vetäkää se irti uudestaan, pojat\", huudahti Haukansilmä asettuen\npaikoilleen. \"Uudesta naulasta ei ole väliä. Minä näen sen, vaikka maali\nonkin lähtenyt, ja minkä minä kerran voin nähdä, siihen minä osaan sadan\nkyynärän matkalta, vaikka se olisi pieni kuin hyttysen silmä. Onko naula\npaikoillaan?\"\n\nPyssy paukahti, kuula lensi vinkuen tiehensä, ja naula upposi kokonaan\npuuhun peittyen litistyneellä lyijyllä.\n\n\"Kas niin, Jasper\", alkoi Haukansilmä laskien pyssynperän maahan ja\njatkaen keskustelua aivan kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut omaa\nurotyötänsä, \"sinä kehityt päivä päivältä. Muutamia matkoja vielä\nerämaihin minun seurassani, ja rajaseudun parhaat pyssymiehet saavat\nolla varullansa, jos aikovat voida kilpailla kanssasi. Majoitusmestari\non kunnioitettava pyssymies, mutta hän ei koskaan pääse pitemmälle kuin\nnyt on. Sinulla, Jasper, taas on taipumuksia ja ajan oloon voit\nkilpailla minkä pyssymiehen kanssa tahansa.\"\n\n\"Kuule! kuule!\" huudahti Muir, \"sanotteko te taitoa ampua naulanpäähän\nvain kunnioitettavaksi? Minusta se ilmaisee täydellistä taitoa. Jokainen\nkokenut yrittelijä tietää, että täsmällinen hipaisukin ilmaisee\nmestarin, vaikkakin nyt moukarina esiintyy kokemattoman pojan luoti.\nTarkkuutta se vaatii, sillä jos erehtyy hiuksenkaan verran, on yritys\nturha.\"\n\n\"Ratkaistaksemme asian\", sanoi Lundie, \"on paras koetella vielä kerran\nja siihen me valitsemme perunan. Skotlantilaisena sinä, veli Muir,\nvarmaankin ottaisit piparikakun tai ohdakkeen nupun, mutta rajaseudun\nlaki määrää siihen jonkun Amerikan hedelmän ja peruna sen pitää olla.\"\n\nKun majuri Duncan oli lausunut tämän määräyksen, ei Muir katsonut enää\nvoivansa vastustaa, vaan valmistui seuraavaan koetukseen. Toden\nlausuaksemme, majoitusmestari luotti sangen vähän omaan taitoonsa\najatellessaan seuraavaa koetta ja hän olisi jättänyt koko yrityksen\nsikseen, jos se suinkin olisi käynyt, päinsä; mutta majuri Duncan, joka\noli aika veitikka omalla tyynellä skotlantilaisella tavallaan, oli\nsalaisesti määrännyt, että kilpailu oli loppuun suoriteltava, aivan kuin\nolisi nimenomaan tahtonut kiduttaa majoitusmestaria, sillä ollen itse\nylimys hän ei sietänyt ajatusta, että mies, joka piti itseään\nherrasmiehenä, kävisi solmimaan liittoja säätynsä ulkopuolella. Niin\npian kuin kaikki oli valmiina Muir huudettiin jalustalle ja peruna oli\nvalmiina heitettäväksi. Koska tämä urheilu lienee lukijalle uutta,\nsallittakoon tässä lausua joku sana selitykseksi. Valittiin suuri\nperuna, joka annettiin ampujasta parinkymmenen kyynärän päässä olevalle\nmiehelle. Kun ampuja sanoi: \"Heitä!\", hän heitti perunan ilmaan ja\nampujan tehtävänä oli nyt lävistää se kuulallansa, ennenkuin se ehti\nmaahan.\n\nKerran oli majoitusmestarin satoine kokemuksinensa onnistunut osata\nperunaan, mutta nyt hän ryhtyi uudestaan yritykseen hämärästi toivoen,\nettä sattuisi onnistumaan, vaikkakin pettymys saattoi olla lähempänä.\nPeruna heitettiin kuten tavallisesti, pyssy paukahti, mutta lentävä\nmaali oli koskematon.\n\n\"Käännös oikeaan! Sivu meni, majoitusmestari\", sanoi Lundie\nsydämellisesti nauraen, kun hänen juonensa oli onnistunut. \"Nyt on\njäljellä vain Jasper Vesikoira ja Haukansilmä, jotka kilpailevat\nsilkkihatusta.\"\n\n\"Ja kuinka kilpailu päättyy?\" kysyi viimeksimainittu. \"Onko käytettävä\nkahta perunaa, vai onko asia ratkaistu sillä, että rikkoo kuoren tai\nlävistää yhden sydämen?\"\n\n\"Yksi riittää, jos tuloksessa huomaa jonkunlaisen eron; muuten saatte\nampua kahteen.\"\n\n\"Tämä on minulle kauhea hetki, Haukansilmä\", kuiskasi Jasper\nastellessaan ampumajalustalle vuoroin punastuen ja kalveten.\n\nHaukansilmä katsoi vakavasti nuorukaiseen ja sitten hän pyydettyään\nmajuri Duncania kärsivällisesti odottamaan hetkisen vei ystävänsä\nerikseen, ettei kukaan heitä voinut kuulla.\n\n\"Sinä taidat panna tämän asian kovin sydämellesi, Jasper?\" kysyi\nmetsästäjä katsoen nuorukaista tiukasti silmiin.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, Haukansilmä, etten ikinä ole niin hartaasti\ntoivonut onnistuvani.\"\n\n\"Niinkö? Sinä tahdot siis välttämättä voittaa minut, vanhan koetellun\nystäväsi -- vieläpä minun omalla alallani. Ampumataito on luonnonlahja\nminulle, eikä ainoakaan tavallinen käsi kykene kanssani kilpailemaan.\"\n\n\"Tiedän sen -- minä tiedän sen, Haukansilmä; mutta kuitenkin --\"\n\n\"Mitä, Jasper, poikani? Puhu suusi puhtaaksi, tiedäthän, että puhut\nystävälle.\"\n\nNuorukainen puri huultaan, hipaisi kädellään kasvojansa, punastui ja\nvaaleni, kuten nuori tyttö tunnustaessaan rakkauttansa. Sitten puristaen\ntoisen kättä, hän sanoi tyynesti aivan kuin hänen miehuutensa olisi\nvoittanut kaikki muut tunteet: \"Minä antaisin toisen käteni,\nHaukansilmä, jos vain voisin saada tilaisuuden tarjota tuon silkkihatun\nMabel Dunhamille.\"\n\nMetsästäjiin katse painui maahan ja astellessaan hitaasti\nampumajalustalle hän näytti ankarasti pohtivan sitä, mitä oli kuullut.\n\n\"Kahteen yht'aikaa heitettyyn perunaan sinä et milloinkaan osaa,\nJasper\", hän äkkiä huomautti.\n\n\"Siitä olen itsekin varma ja se kiusaa minua.\"\n\n\"Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän himoitsee kaikkea\nmahdotonta ja kiusaa kohtalolta lahjoja, jotka eivät luonnostaan hänelle\nkuulu. Ei hätää -- ei hätää. Käy paikallesi, Jasper, sillä majuri\nodottaa, ja huomaa, poika, minun täytyy koskea kuorta; minä en voi enää\nnäyttäytyä linnassa, ellen edes sitä tee.\"\n\n\"Minun täytynee alistua kohtalooni\", vastasi Jasper punastuen ja\nkalveten, kuten äskenkin, \"mutta minun täytyy kuitenkin yrittää, vaikka\nsiihen paikkaan kuolisin.\"\n\n\"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!\" kertasi Haukansilmä siirtyen\nsyrjään ja antaen ystävälleen tilaa yrittää. \"Omista lahjoistaan hän\nvähät välittää, mutta sitä enemmän hän himoitsee toisen osaa!\"\n\nPeruna lensi, Jasper laukaisi, ja huuto, joka sitä seurasi, ilmaisi,\nettä hänen luotinsa oli lävistänyt perunan sydämen tai ainakin niille\nmain.\n\n\"Siinähän teillä onkin arvoisenne vastustaja, Haukansilmä\", huudahti\nmajuri Duncan ihastuneena, kun opas asettui paikoilleen, \"ja tätä koetta\nuudistaessamme saamme vielä nähdä pari kelpo laukausta.\"\n\n\"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!\" kertasi taas metsästäjä\ntuskin huomaten, mitä hänen ympärillään tapahtui, niin syventynyt hän\noli omiin mietiskelyihinsä. \"Heitä!\"\n\nPeruna lensi ja pyssy laukesi juuri sinä hetkenä, kun maali näytti\npysähtyneen paikalleen ilmassa. Haukansilmä oli tähdännyt ilmeisen\ntarkasti -- ja siksi olikin pettymys suuri, kun huomattiin tulos.\n\n\"Kaksi reikää samassa perunassa?\" huudahti majuri.\n\n\"Kuori, kuori\", kuului vastaus, -- \"vain kuori!\"\n\n\"No, kuinkas nyt, Haukansilmä? Jasper Vesikoirako siis on kilpailun\nvoittaja?\"\n\n\"Hattu on hänen\", vastasi Haukansilmä pudistaen päätään ja astellen\nverkalleen pois ampumajalustalta. \"Kuinka ihmeellinen olento onkaan\nihminen! Hän ei koskaan tyydy siihen, mitä luonto on hänelle\nlahjoittanut, vaan lakkaamatta himoitsee sitä, mitä kohtalo on häneltä\nkieltänyt.\"\n\nKun Haukansilmän luoti ei ollut lävistänyt perunan sydäntä, vaan\nainoastaan rikkonut kuoren, annettiin palkinto viipymättä Jasperille.\nHattu oli mainitun nuorukaisen kädessä, kun majoitusmestari lähestyi ja\nkohteliaalla tavallaan toivotti onnelliselle kilpailijalleen paljon iloa\ntästä urotyöstä.\n\n\"Mutta nyt te olette saanut hatun, poika, eikä siitä teille ole mitään\nhyötyä\", hän lisäsi, \"se ei koskaan kelpaa purjeeksi, eipä edes\nlipuksikaan. Minä ajattelen, ettette panisi pahaksenne, vaikka näkisitte\nsen arvon kuninkaan hopeassa, vai kuinka?\"\n\n\"Rahalla ei voida sitä maksaa\", vastasi Jasper ilosta ja onnesta\nsäteilevin silmin. \"Mieluummin olisin tahtonut voittaa tämän hatun kuin\nsaada viisikymmentä uutta pukua tai purjetta Lokkiin!\"\n\n\"Kuule, kuule, poika! Tuo on ihan hullua puhetta! Minä hassaan siitä\npuoli guineaa mieluummin kuin jätän sen riippumaan sinun hyttisi\nnaulaan, josta se lopuksi kuitenkin joutuu koristamaan jonkun\nintiaanimuijan päätä.\"\n\nVaikk'ei Jasper tiennyt, ettei varovainen majoitusmestari tarjonnut\npuoltakaan palkinnon todellisesta hinnasta, hän kuunteli ehdotusta\nepämieluisin tuntein. Pudistaen kieltävästi päätään hän astui lähemmä\nnaisten koroketta, jossa syntyi äkillistä liikettä, sillä upseerinrouvat\nolivat päättäneet ottaa lahjan vastaan, jos ritarillinen merimies\ntarjoaisi sen heille. Mutta Jasperin arkuus, vielä enemmän kuin toiseen\nkohdistuva ihailu, esti häntä osoittamasta kunnioittavaa\nkohteliaisuuttansa niille, jotka olivat häntä niin paljon ylempänä.\n\n\"Mabel\", hän sanoi, \"tämä palkinto on teille, ellette --\"\n\n\"Ellette mitä, Jasper?\" vastasi tyttö unohtaen oman arkuutensa\nkoettaessaan kohteliaasti lieventää toisen hämminkiä, vaikkakin molemmat\npunastuivat tavalla, joka kavalsi heidän tunteittensa laadun.\n\n\"Ellette pidä sitä halpana, koska sen tarjoaa mies, jolla ei ole\noikeutta vaatia, että hänen kykyihinsä luotettaisiin.\"\n\n\"Minä luotan niihin, Jasper. Se on muistuttava minulle niistä vaaroista,\njotka olen onnellisesti teidän seurassanne voittanut ja siitä\nkiitollisuudesta, jonka olen huolenpidostanne velkaa teille -- teille ja\nHaukansilmälle.\"\n\n\"Ei ollenkaan minulle -- ei ollenkaan\", huudahti opas. \"Siinä on\nJasperin onni ja Jasperin lahjat, luottakaa niihin molempiin. Minun\nvuoroni tulee jonakin toisena päivänä -- minun ja majoitusmestarin, joka\nnäyttää kadehtivan pojan hattua, vaikk'en ymmärrä, mitä _hän_ sillä\ntekisi, eihän hänellä ole vaimoa.\"\n\n\"Ja onko Jasper Vesikoiralla vaimo? tai onko teillä itsellänne vaimo,\nHaukansilmä. Minä voin toivoa sitä saadakseni vaimon, tai muistoksi\nsiitä, että minulla on ollut vaimo, tai osoittamaan minun suurta\nnaissuvun ihailuani, tai siksi, että se on naisten koriste, tai jostakin\nmuusta kunnioitettavasta syystä. Harvoin viisaat tyhmiä kehuvat, eikä\nole varmempaa merkkiä, josta ensi kertaa naimisissa olevan hyvän\naviomiehen tuntee kuin -- sallikaa minun sanoa teille -- se, että hän\nahkerasti katselee sopivaa seuraajaa, jos sija jäisi tyhjäksi.\nUskollisuus on Luojan lahja ja kerran uskollisesti rakastettuaan on mies\nkehittynyt rakastumaan toiseen niin pian kuin suinkin.\"\n\n\"Saatatte olla oikeassa -- saatattepa hyvinkin olla oikeassa. En ole\nkokeilija sellaisissa asioissa enkä siis voi vastaanne väittää. Mutta\nMabel -- kersantin tytär -- tässä voinee antaa täyden arvon sanoillenne.\n-- Tule, Jasper, vaikka meidän kilpailumme onkin loppunut, voimmehan\nkatsoa, mitä toiset pojat voivat pyssyillänsä tehdä.\"\n\nHaukansilmä ystävineen poistui, sillä kilpailu todellakin jatkui vielä.\nRouvat eivät kuitenkaan välittäneet, niin paljoa ampumakilpailusta kuin\ntästä uudesta hatusta. Se kiersi kädestä käteen; silkki arvioitiin,\nmuoto tutkittiin ja työ arvosteltiin, ja yleinen mielipide, joka salaa\nkierteli rouvasta rouvaan, oli, ettei näin ylellinen esine sopinut\nalipäällystöön kuuluvan miehen lapselle.\n\n\"Ehkäpä haluatte myydä tämän hatun, Mabel, kunhan se vähän aikaa on\nollut teidän hallussanne?\" kysyi kapteeninrouva. \"Ettehän te voi sitä\nkuitenkaan koskaan käyttää.\"\n\n\"En minä voi sitä käyttää, rouva\", vastasi sankarittaremme nöyrästi,\n\"mutta en minä tahdo sitä poiskaan antaa.\"\n\n\"Tietenkin kersantti Dunham pitää teistä sellaisen huolen, ettei teidän\ntarvitse vaatteitanne myydä, lapsi, mutta samalla ajattelen, että on\nturhaa rahanhukkaa pitää vaatekappaleita, joita ei voi milloinkaan\nkäyttää.\"\n\n\"Minä en mielelläni halua erota esineestä, jonka olen ystävältä lahjaksi\nsaanut.\"\n\n\"Mutta nuori mies ajattelee sitä parempaa teistä teidän viisautenne\nvuoksi, kun riemunpäivä on unohtunut. Se on kaunis ja pukeva hattu eikä\nsitä pitäisi turhaan jättää.\"\n\n\"Minä en aio sitä turhaan jättää, hyvä rouva, ja jos suvaitsette, minä\nmieluummin pidän sen itse.\"\n\n\"Kuten haluatte, lapsi. Tytöt teidän iässänne usein valvovat huonosti\nomaa etuansa. Muistakaa, että asia on päätetty, jos te joskus\nhaluaisitte luopua siitä, mutta minä en tahdo ostaa sitä, jos kerrankaan\nolette pitänyt sitä omassa päässänne.\"\n\n\"Muistan, rouva\", sanoi Mabel suloisimmalla äänellänsä, vaikka silmät\niskivät tulta ja posket punoittivat kuin kaksi hohtavaa ruusua, kun hän\nasetti kielletyn koristeen päähänsä, ja hetken siinä pidettyään,\nikäänkuin koetellakseen, sopiiko se, taas hitaasti nosti sen pois.\n\nKilpailun loppu ei tarjonnut erikoista mielenkiintoa. Tosin ammuttiin\nmonta laukausta kohtalaisen hyvin, mutta ainoatakaan ei voinut verrata\nJasperin ja Haukansilmän perunanäytteisiin. Rouvat ja suurin osa\nupseereista poistuivat ja jäljelle jääneet naiset seurasivat pian heidän\nesimerkkiänsä. Mabel asteli myöskin yksin matalaa, tasaista\nrantakalliota kotiin heilutellen kaunista hattuansa kädessänsä, kun\nHaukansilmä saavutti hänet, olallaan pyssy, jota tänään oli käyttänyt.\nMetsästäjän esiintyminen ei nyt ollut niin vapaa kuin tavallisesti ja\nkatseessa oli jotakin hermostunutta ja levotonta. Lausuttuaan muutamia\ntarkoituksettomia sanoja veden välkkyvästä pinnasta heidän edessään hän\nkääntyi toveriinsa ja katsoen suoraan silmiin virkkoi: \"Jasper voitti\nteille tuon hatun panematta taitoansa erittäin kovalle koetukselle.\"\n\n\"Hän ampui kuitenkin hyvin, Haukansilmä.\"\n\n\"Epäilemättä, epäilemättä. Kuula meni melkein perunan keskipisteen\nkautta eikä kukaan olisi voinut tehdä enempää, vaikka toiset olisivat\nsaattaneet tehdä yhtä paljon.\"\n\n\"Mutta kukaan ei tehnyt yhtä paljon!\" huudahti Mabel kiihkolla jota hän\nheti katui, sillä hän näki värin muuttuvan oppaan kasvoilla ja ymmärsi,\nettä hänen puheensa saattoi toista loukata.\n\n\"Se on totta, se on totta, Mabel -- kukaan ei silloin tehnyt yhtä\npaljon; mutta nyt -- ei ole mitään syytä kieltää niitä lahjoja, jotka\nminä olen Luojalta saanut -- niin, niin; ei kukaan siellä tehnyt niin\npaljoa, mutta te saatte nähdä, mitä voidaan täällä tehdä. Näettekö noita\nlokkeja, jotka lentävät tuolla päämme päällä?\"\n\n\"Näen toki, Haukansilmä; niitä on liian paljon, että ne voisivat jäädä\nhuomaamatta.\"\n\n\"Nuo, jotka lentävät ristiin keinuessaan ilmassa\", hän lisäsi vetäen\nliipasimen vireisiin ja ojentaen pyssynsä, \"nuo kaksi -- nuo kaksi!\nKatsokaa!\"\n\nKaikki tämä tapahtui ajatuksen nopeudella ja pian linnutkin joutuivat\nkohdakkain, vaikka väliä oli ollut useita kyynäriä. Pyssy pamahti ja\nluoti lävisti kummankin uhrieläimen ruumiin. Niin pian kuin lokit\nputosivat veteen, Haukansilmä laski pyssynperän maahan nauraen omalla\nhiljaisella tavallaan, ja kaikki harmin merkit olivat kadonneet hänen\nrehellisiltä kasvoiltaan.\n\n\"Se on jotakin, Mabel -- se on jotakin, vaikka minulla ei ole hattua\nantaa teille! Kysykää Jasperilta. Koko asian jätän Jasperin huoleksi,\nsillä rehellisempää kieltä ja uskollisempaa sydäntä ei ole koko\nAmerikassa.\"\n\n\"Eikö se siis ollut Jasperin ansio, että hän sai palkinnon?\"\n\n\"Sitä en sano. Hän teki parhaansa ja hän teki sen hyvin. Sillä katsoen\nsiihen, että Jasperin lahjat viittaavat vesille paremmin kuin maalle,\nhän on tavattoman taitava, eikä kukaan voi toivoa varmempaa toveria,\nolkoonpa kysymyksessä maa tai meri. Mutta se oli minun syyni, että hän\nsai hatun, vaikk'ei sillä nyt väliä, koska se kaikissa tapauksissa on\njoutunut oikealle henkilölle.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni teitä, Haukansilmä\", sanoi Mabel punastuen vasten\ntahtoansa, \"ja minä pidän tätä hattua kuin se olisi yhteinen lahja\nteiltä ja Jasperilta.\"\n\n\"Sekään ei olisi poikaa kohtaan oikein. Hän voitti palkinnon ja hänellä\noli oikeus antaa se pois. Riittää, kun uskotte, Mabel, että jos minä\nolisin voittanut sen, se olisi joutunut samalle henkilölle.\"\n\n\"Minä muistan sen, Haukansilmä, ja pidän huolen, että muutkin oppivat\ntuntemaan taitonne, josta olette minulle antanut niin erinomaisen\nnäytteen kokeillessanne lokkiparoilla.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Mabel! Mutta ei teidän tarvitse puhua minun\nampumataidostani näillä rajaseuduilla enempää kuin järven vedestä tai\ntaivaan auringosta: sen tuntee jokainen jo ennestään. Sananne olisivat\nsiis aivan turhat.\"\n\n\"Teidän mielestänne Jasper siis tiesi, että te annoitte hänelle\ntilaisuuden, jota hän niin itsekkäästi hyväkseen käytti?\" sanoi Mabel,\nja loistava väri katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi vakava,\nmiettivä ilme.\n\n\"Sitä en sano, kaukana siitä. Monesti unohdamme tuttuja asioita\nkoettaessamme toteuttaa toiveitamme. Jasper on vakuutettu, että minä\nvoin lävistää yhdellä luodilla kaksi perunaa aivan kuin lävistin lokit,\nja hän tietää, ettei koko rajaseudulla ole toista joka voi sen tehdä.\nMutta hattu silmäinsä edessä ja toivoessaan voivansa antaa sen teille\npoika ehkä erehtyi luulemaan itsestään parempaa, kuin mihin hänellä oli\noikeastaan syytä. Ei, ei; Jasper Vesikoirassa ei ole mitään alhaista ja\nepäiltävää, vaikkakin nuorten miesten luonteen mukaista on, että he\nkaikin mokomin tahtovat päästä nuorten kauniitten naisten suosioon.\"\n\n\"Minä koetan unohtaa kaiken muun paitsi sen hyvyyden, jota te molemmat\nolette osoittaneet äidittömälle tytölle\", sanoi Mabel koettaen hillitä\nmielenliikutustaan, joka väkisinkin pyrki purkautumaan esille. \"Uskokaa\nminua, Haukansilmä, minä en voi milloinkaan unohtaa sitä, mitä te ja\nJasper olette minulle tehneet, ja tämä on uusi todistus ystävyydestänne.\nTässä on hopeinen solki, jonka minä annan teille ikuisen ystävyyden\npantiksi.\"\n\n\"Mitä minä sillä teen, Mabel?\" kysyi huumaantunut metsästäjä pyöritellen\ntätä vaatimatonta koristusta käsissään. \"Minulla ei ole solkia eikä\nnappeja, sillä minä en koskaan käytä muuta kuin nahkanauhoja ja nekin\nhyvästä hirvennahasta. Se on kaunis katsella, mutta se on kauniimpi\nsiinä paikassa, mistä se otettiin, kuin minun mukanani.\"\n\n\"Ei, pankaa se metsästyspaitaanne; se sopii siihen hyvin. Muistakaa,\nHaukansilmä, se on ystävyyden pantti ja merkki siitä, etten minä\nmilloinkaan voi unohtaa teitä enkä teidän palveluksianne.\"\n\nSitten Mabel hymyili hyvästiksi, ja kiiveten mäkirinnettä ylös katosi\npian varustusten taa.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\n    \"On varustukset vakavat\n    tään joen rannikolla,\n    ja välkkyy teräs kiiltävä\n    tääll' öitten kuutamolla.\"\n\n                       _Byron_.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin Mabel Dunham seisoi korkeimmalla vallilla,\njoka aivan kuin vaipuneena juhlallisiin mietteihin katseli kauas joelle\nja järvenulapalle. Ilta oli viileä ja tyyni, ja oli noussut kysymys,\nvoisiko joukkue ollenkaan tänä yönä lähteä Tuhatsaarille, kun tuuli oli\nniin kerrassaan asettunut. Muonavarat, aseet ja ampumatarpeet samoin\nkuin Mabelinkin tavarat olivat jo valmiina laivassa, mutta se pieni\nsotaväen osasto, jonka oli määrä lähteä, odotteli vielä rannalla\ntietämättä, saisiko se astua laivaan vai ei. Jasper oli kuljettanut\nLokin lahden poukamasta ulomma joelle, josta hän helposti saattoi päästä\nulapalle, milloin mieli teki, ja siinä se nyt hiljaa odotteli\nvaatimattoman ankkurinsa varassa. Laivamiehistö loikoili lahden rannalla\nodotellen määräyksiä.\n\nAamupäivän kilpailut olivat jättäneet linnaan hiljaisuuden, joka\ntäydellisesti soveltui suloisenrauhalliseen luontoon, ja Mabel tunsi sen\nvaikutuksen koko sielullansa, vaikk'ei voinut täysin selittää, mistä se\njohtui. Mihin katsoikin kaikkialla ilmeni luonnon kiehtova suuruus.\nHiljainen, juhlallinen metsä ja rannattomalta näyttävän ulapan hohtava\npinta antoivat näköalalle mahtavuuden, jota turhaan muualta hakee. Ensi\nkertaa Mabel nyt tunsi, että kaupungit ja inhimillinen sivistys olivat\nsuuresti heikontaneet hänen luonnettaan ja että tällaisessa ympäristössä\nvietetty elämä varmaankin olisi onnellinen. Miten paljon viimeisen\nkymmenen päivän kokemus oli hänessä herättänyt ja vahvistanut tällaista\najatusta, voidaan helpommin aavistaa kuin sanoilla todistaa.\n\n\"Ihana auringonlasku, Mabel\", kuului hänen enonsa ääni niin läheltä\nhänen korvaansa, että sankarittaremme oikein hätkähti, -- \"ihana\nauringonlasku, tyttö, näin sisäjärven rannalla, vaikk'emme sitä merellä\nuskoisi.\"\n\n\"Ja eikö luonto ole sama tällaisella suurella järvellä kuin merellä?\nEikö aurinko paista samalla tavalla, eno hyvä? ja emmekö voi tuntea\nolevamme Luojalle kiitollisia näillä rajaseuduilla yhtä hyvin kuin\nomalla Manhattanillammekin?\"\n\n\"Tyttö on saanut jotakin äitinsä luonteesta. Eikö muka luonto ole yksi\nja sama! Ei, Mabel! Vai kuvitteletko sinä, että sotamiehen ja merimiehen\nluonto on sama? Molemmilla aloilla sinulla on sukulaisia ja sinun\npitäisi kyetä vastaamaan.\"\n\n\"Mutta, eno, minä tarkoitan luonnon vaikutusta ihmisluonteeseen.\"\n\n\"Niin minäkin teen, tyttö -- minä tarkoitan merimiehen luonnetta ja\n55:nnen soturien luonnetta sinun isäsikin niihin luettuna. Tässä ne nyt\novat harjoittaneet kilpa-ammuntaa -- pilkka-ammuntaa, voisin sanoa\n-- tämän päivän, ja kuinka suuresti se onkaan eronnut pilkka-ammunnasta\nmerellä! Siellä lähetetään ammus laivankylkeen vähintäänkin puolen\npenikulman päästä; ja perunat, jos niitä sattuisi olemaan laivassa\n-- joka kumma myöskin voi tapahtua -- annetaan kokin kattilaan. Tällainen\nvoi olla kunniallista soturielämää, mutta kokenut silmä näkee monia\nheikkouksia näissä linnoissa. Minun mielipiteeni tästä vesilätäköstä\nsinä jo ennestään tiedät, eikä minulla ole suinkaan erikoisesti mitään\nmoittimishalua. Oikea merimies ei moiti mitään; mutta hitto vie -- minä\nen pidä koko tätä lätäkköä, jota Ontarioksi kutsuvat, ihmeellisempänä\nkuin laivan vesitynnyriä. Katsopas nyt, Mabel; jos sinä tahdot oppia\nymmärtämään eron valtameren ja tämän järvenselän välillä, niin minä\nnäytän sen sinulle yhdellä silmäyksellä. Tätä ne nyt sanovat tyyneksi\ntuntiessaan, että tuuli ei ollenkaan käy, vaikkakin, toden sanoakseni,\ntyyneys ei ole tällaista, kun tulemme merelle.\"\n\n\"Mutta, eno, eihän nyt käy pieninkään ilmanhenki. En pidä ollenkaan\nmahdollisena, että lehdet voisivat missään olla liikkumattomampia kuin\njuuri tällä hetkellä tuossa uinuvassa metsässä.\"\n\n\"Lehdet! Mitä ovat lehdet, lapsi? Merellä ei ole mitään lehtiä. Jos\ntahdot saada selville, onko tyyneys täydellinen vai ei, niin sytytä\nkynttilänpätkä ja jos liekki vähänkään lepattaa, silloin ei tuuli ole\nkuollut. Jos joutuisit sellaiseen tilaan, että olisi hirveän vaikea\nvetää ilmaa keuhkoihisi hengittäessäsi, silloin voit ilmaa pitää\ntyynenä. Joskus ihmiset joutuvat sellaiseen tilaan. Katsopas nyt tuota\nvettä! Se lekottaa kuin maito kiulussa eikä hievahda sinne eikä tänne.\nValtameren vesi ei koskaan pysy niin hiljaa, olkoonpa ilma kuinka tyyni\ntahansa.\"\n\n\"Eikö valtameren vesi pysy hiljaa, eno? Eikö tyynelläkään?\"\n\n\"Sitä yksinkertaisuutta! Ei, lapsi. Valtameri hengittää, kuten elävä\nolento, sen rinta nousee ja laskee, kuten runoilijat sanovat, vaikka ei\nilmaa ja tuulia olisi olemassakaan. Kukaan ei ole nähnyt meren lepäävän\nniin hiljaa kuin tuo järvi tuossa, vaan se nousee ja laskee aivan kuin\nsillä olisi keuhkot.\"\n\n\"Eihän tämä järvikään pysy aivan liikkumattomana, vaan voit huomata,\nettä vesi lipattaa rantakiviä vasten, ja ajoittain voit kuulla sen\nloiskinnan rannan kallioihin.\"\n\n\"Lörpötystä! Ontarion järvi muistuttaa Atlanttia yhtä paljon kuin\nlikalätäkkö lähdettä. Tuo Jasper kuitenkin on kelpo poika ja vaatii vain\nvähän opetusta, että hänestä tulisi mies.\"\n\n\"Onko sinusta, eno, Jasper oppimaton?\" kysyi Mabel ryhtyen hauskasti\njärjestelemään hiuksiaan ja saaden siten tekosyyn kääntää kasvonsa\ntoisaalle. \"Minusta Jasper Vesikoira näyttää tietävän enemmän kuin\nuseimmat hänen luokkaansa kuuluvat nuoret miehet. Hän on lukenut tosin\nsangen vähän, sillä kirjoja ei ole runsaasti tässä maailman ääressä,\nmutta hän on ajatellut paljon -- ainakin minun mielestäni -- niin\nnuoreksi mieheksi.\"\n\n\"Hän on oppimaton, kuten luonnollisesti kaikki, jotka ovat liikkuneet\nvain tällaisilla sisävesillä. Ei, ei, Mabel; me molemmat olemme\nkiitollisuuden velassa Jasperille ja Haukansilmälle ja minä olen\nkoettanut miettiä, miten parhaiten voisin heitä palvella, sillä\nkiittämättömyyttä pidän sian viisautena. Syötä sille oma päivällisesi ja\nse syö sinut itsesi jälkiruoaksi.\"\n\n\"Niin se on, enokulta: meidän tulee tehdä, mitä suinkin voimme\nilmaistaksemme kiitollisuuttamme niille molemmille kelpo miehille.\"\n\n\"Puhut, tyttö, kuten oikea äitisi tytär ainakin ja tavalla, joka tuottaa\nkunniaa Capin perheelle. Nyt minä olen keksinyt keinon, joka tyydyttää\nmolempia puolia, ja niin pian kuin olemme palanneet retkeltämme\nTuhatsaarille minun on aika esittää se.\"\n\n\"Rakkahin eno, se on juuri sinun hienotunteisen luonteesi mukaista!\nSaanko kysyä, mitä sinä aiot?\"\n\n\"En näe mitään syytä salata aikomuksiani sinulta, Mabel, vaikk'ei sinun\nisällesi tarvitse niistä puhua, sillä kersantilla on omat\nennakkoluulonsa ja hän kyllä mielellään asettaa esteitä tielle. Ei\nJasperista eikä Haukansilmästä voi tulla mitään erikoista täällä, ja\nsiksi aion ehdottaa heille, että vien heidät täältä pois merille. Jasper\ntottuu mereen parissa viikossa ja kahdentoista kuukauden purjehdus tekee\nhänestä miehen. Vaikka Haukansilmältä menee enemmän aikaa ja vaikk'ei\nhänestä ehkä koskaan tule erinomaisen taitavaa, voidaan kuitenkin\nhänestäkin tehdä jotakin, ainakin erinomainen tähystäjä, sillä hänellä\non tavattoman tarkka silmä.\"\n\n\"Eno, luuletko sinä, että ne molemmat suostuvat siihen?\" kysyi Mabel\nhymyillen.\n\n\"Luulenko, että he ovat pöllöjä? Kuka järkevä olento tahtoisi vastustaa\nomaa onneansa? Jos et jätä Jasperia oman onnensa nojaan, niin poika\nkuolee kerran nelimastoisen kapteenina.\"\n\n\"Ja onko hän siitä sen onnellisempi, eno hyvä? Kuinka paljon parempi on\nkuolla nelimastoisen kuin kolmimastoisen laivan päällikkönä?\"\n\n\"Oh, hoh, Mabel! Sinä olet erittäin sopiva lukemaan laivajuttuja\nhermostuneille naisille, sillä sinä et juuri paljoa tiedä, mitä puhut.\nJätä koko asia minulle, niin se varmasti onnistuu mainiosti. Kas,\ntuoltahan tuleekin Haukansilmä, ja minä voin vihjata, mitä\nhyväntahtoisia suunnitelmia minulla on häneen nähden. Toivo on hyvä\nrohkaisija ponnistuksissamme.\"\n\nCap lopetti puheensa ja nyökkäsi päätään lähestyvälle metsästäjälle,\njonka olento nyt ei ollut yhtä reipas ja vapaa kuin tavallisesti, vaan\nhänen käytöksessään ilmeni jonkunlaista epäilystä ja arkuutta.\n\n\"Eno ja sisarentytär muodostavat suljetun piirin\", sanoi Haukansilmä\npäästyään lähelle näitä kahta, \"eikä vieras liene tervetullut seuraan?\"\n\n\"Te ette olekaan vieras, herra Haukansilmä\", vastasi Cap, \"eikä kukaan\nvoi olla tervetulleempi kuin te. Hetki sitten puhuimme teistä, ja kun\nkaksi puhuu poissaolevasta ystävästään, hän voi arvata, mitä he ovat\nsanoneet.\"\n\n\"Enpä kysy salaisuuksia. Kullakin on vihollisensa; niinpä minullakin\nvaikk'en luekaan teitä, herra Cap, enkä tätä kaunista Mabel-neitiä\nniihin. Mingoista en puhu mitään, vaikk'ei heilläkään pitäisi olla syytä\nvihata minua.\"\n\n\"Olen samaa mieltä, Haukansilmä. On eräs keino, jolla voi päästä yksin\nmingojenkin vihoista, ja jos haluatte valita sen, ei kukaan ole\nvalmiimpi kuin minä auttamaan teitä neuvoilla ja töillä.\"\n\n\"En toivo, että minulla olisi vihollisia, Suolavesi\", vastasi\nHaukansilmä alkaen hänkin käyttää sitä nimeä, jonka linnassa olevat\nintiaanit olivat Capille antaneet, \"en halua vihata ketään. Olen valmis\npuolestani unohtamaan vihani mingoihin samoin kuin ranskalaisiinkin,\nvaikkakin tiedän, että tämä vihollisuus riippuu suuremmasta Voimasta\nkuin teidän ja minun.\"\n\n\"Nostamalla ankkurinne ja seuraamalla minua merenrannalle, Haukansilmä\nystäväni, kun palaamme siltä retkeltä, jolle olemme lupautuneet,\npääsette kuulemasta sotahuutoa ja olette turvassa mingojen kuulilta.\"\n\n\"Ja mitä minä tekisin siellä suolaisen veden rannalla? Metsästäisin\nteidän kaupungeissanne? Seuraisin ihmisten jälkiä, kun ne tulevat ja\nmenevät torille ja väijyisin koiria ja kanoja? Te ette ole minun onneni\nystävä, herra Cap, jos te tahdotte johtaa minut täältä metsien varjosta\nsinne puhdistettavien laivojen päivänpaisteeseen.\"\n\n\"Enhän minä ehdottanutkaan, Haukansilmä, että tahtoisin viedä teidät\nkaupunkeihin, vaan merelle, jossa ihminen voi vapaasti hengittää. Mabel\nvoi sanoa, että sellainen oli minun suunnitelmani, ennenkuin olin\npuhunut sanaakaan teille.\"\n\n\"Ja mitä Mabel luulisi seuraavan sellaisesta muutoksesta? Hän tietää,\nettä kullakin on omat lahjansa, joista erilleen pyrkiminen on yhtä\nturhaa kuin vastustaa Luojan määräyksiä. Minä olen metsästäjä,\ntiedustelija ja opas, Suolavesi, enkä halua juoksennella maan äärestä\ntoiseen tullakseni joksikin muuksi. Olenko oikeassa, Mabel, vai oletteko\nniin paljon nainen, että tahtoisitte nähdä ihmisluonteen muuttuvan ihan\ntoiseksi?\"\n\n\"Minä en toivoisi teidän ollenkaan muuttuvan, Haukansilmä\", vastasi\nMabel niin rehellisen sydämellisesti ja viehättävän kohteliaasti, että\nsanat menivät suoraan metsästäjän sydämeen, \"ja niin paljon kuin minun\nenoni ihaileekin merta ja niin paljon hyvää kuin hän sieltä toivookin,\nminä en kuitenkaan toivoisi, että parhain ja ylevin näiden erämaitten\nmetsästäjä muuttuisi laivanpäälliköksi. Pysykää sinä, mikä olette, kelpo\nystäväni, eikä Luojan hyvyys ole täällä teiltä puuttuva.\"\n\n\"Kuulettekos sitä, Suolavesi? Kuuletteko, mitä kersantin tytär sanoo? Ja\nhän on liian rehellinen, oikeamielinen ja kaunis ajatellakseen muuta\nkuin mitä sanoo. Niin kauan kuin hän tyytyy minuun sellaisena, kuin\nolen, minä en tahdo paeta Luojan antamaa tehtävää saadakseni itselleni\njotakin muuta. Minä saatan näyttää hyödyttömältä täällä linnassa, mutta\npäästyämme Tuhatsaarille voimme saada tilaisuuden huomata, mikä Luojan\nlahja tarkka pyssy joskus on.\"\n\n\"Te tulette siis meidän mukaamme?\" kysyi Mabel hymyillen oppaalle niin\nkohteliaasti ja suloisesti, että tämä olisi heti halulla seurannut häntä\nvaikka maailman loppuun. \"Minä olen koko seurueessa ainoa nainen --\nlukuunottamatta erästä soturin vaimoa emmekä tunne itseämme vähemmän\nturvalliseksi sen vuoksi, että te olette mukana puolustamassa meitä.\"\n\n\"Kersantti puolustaisi teitä, Mabel, vaikka te ette olisikaan hänen\nainoa kalleutensa. Kukaan ei unohda teitä. Teidän enonne varmaankin\npitää tällaisesta purjehdusretkestä, jolloin saa tarkemmin tutustua\nsisämaan järveen?\"\n\n\"Teidän sisämaan järvenne ei ole suurenarvoinen, enkä minä siltä ihmeitä\nodota. Tunnustan kuitenkin, että mielelläni haluaisin tietää retken\ntarkoituksen, sillä ei tässä tahtoisi olla aivan hyödytön, ja minun\nlankoni, kersantti, vaikenee kuin muuri. -- Tiedätkö sinä, Mabel, mitä\nse kaikki merkitsee?\"\n\n\"En niin rahtuakaan, eno. Minä en uskalla kysyä isältä mitään hänen\nvelvollisuuksistaan, sillä hän sanoo, ettei se ole naisten asia. Kaikki,\nmitä voin sanoa, on, että me purjehdimme heti, kun tuuli sallii ja\nviivymme sillä matkalla kuukauden.\"\n\n\"Ehkäpä herra Haukansilmä voi edes hieman valaista minua tässä asiassa,\nsillä matka ilman tarkoitusta ei milloinkaan miellytä vanhaa\nmerimiestä.\"\n\n\"Ei se ole suuri salaisuus, Suolavesi, vaikka siitä on kielletty\npuhumasta linnassa. Minä en kuitenkaan ole soturi ja voin siis käyttää\nkieltäni, kuten haluan, vaikk'en toivottavasti käytä sitä turhaan\nlörpöttelyyn. Kun me nyt kuitenkin matkustamme niin pian ja te molemmat\nkuulutte retkikuntaan, lienee teidän yhtä hyvä tietää se täällä kuin\nperilläkin. Luullakseni tiedätte, herra Cap, että on olemassa paikka,\njota sanotaan Tuhatsaariksi?\"\n\n\"Olen kuullut täällä niin sanottavan ja pidän varmana, ettei siellä ole\nmitään oikeita saaria -- sellaisia, joihin me joskus merellä ankkuroimme\nlaivamme ja että tuhannella tarkoitetaan paria kolmea.\"\n\n\"Minun silmäni ovat hyvät ja minä olen usein turhaan koettanut lukea\nniitä.\"\n\n\"Niinkö, niinkö? Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät ole voineet\nlaskea määrättyä lukua edemmä. Te oikeat maalinnut ette koskaan tiedä\nomien munienne lukua ja se koskee myöskin järvienne saaria. Kuinka\nmonesti olenkaan nähnyt niemiä, taloja ja kirkkoja, kun matkustajat ovat\nnähneet vain vettä! Minä en voi ajatella, että joku voisi joutua tällä\njärvellä sellaiselle paikalle, johon ei maata näkyisi. Koko juttu tuntuu\nminusta hullulta ja mahdottomalta.\"\n\n\"Te ette tunne tätä järveä, herra Cap, muuten ette puhuisi noin.\nEnnenkuin olemme päässeet Tuhatsaarille, te saatte toisen käsityksen\nsiitä, mitä ihmeitä luonto on tehnyt näissä erämaissa.\"\n\n\"Minä epäilen sitäkin, voiko koko näillä seuduin löytyä yhtään ainoata\noikeata saarta.\"\n\n\"Me näytämme teille satoja -- ellei ihan tuhansia ja ainakin niin\npaljon, ettei silmä voi nähdä eikä kieli lukea kaikkia.\"\n\n\"Uskon vasta sitten kun näen. Mutta kun kaikki käy ympäri, ehkäpä ne\novatkin vain niemiä, kallionkärkiä tai mantereita, vaikka uskallan\nväittää, että niistä te ette tiedä paljoa -- tuskin mitään. Mutta\nolkootpa saaria tai mitä tahansa; mikä on retken tarkoitus, herra\nHaukansilmä?\"\n\n\"Ei suinkaan siitä nyt ole mitään ikävyyttä, vaikkapa sanonkin, mitä\ntekemään me sinne menemme. Vanhana merimiehenä, herra Cap, tiennette,\nmissä on Frontenacin satama?\"\n\n\"Kukapa siitä ei olisi kuullut? En tahdo sanoa olleeni itse satamassa,\nmutta usein olen kulkenut siitä ohi.\"\n\n\"Silloin te helposti pääsette selville paikoista. Nämä suuret järvet,\nkuten tiedätte, muodostavat yhtenäisen jakson, sillä vesi juoksee\njärvestä toiseen, kunnes se saapuu Eriehen, joka on yhtä suuri selkä\nkuin Ontario, tästä länteen. No niin, Erie laskee vetensä pitkin jokea,\njoka kulkee vuoriston kautta.\"\n\n\"Minä haluaisin tietää, kuinka se sen voi tehdä.\"\n\n\"No se nyt on helppoa, herra Cap\", vastasi Haukansilmä nauraen, \"kun\nottaa huomioon, että vesi juoksee vuorenrinnettä alas. En kai liene\nsanonut, että se juoksee _ylöspäin_, joka olisi vasten luontoa. Mutta\neihän ole ihme, että vesi juoksee mäkeä alas -- varsinkin kun se on\nsuolatonta.\"\n\n\"Eipä ei, mutta te puhutte järvien vedestä, joka juoksee vuorensivusta.\nEn saanut kiinni järjen päästä, jos nyt järjellä päätä on.\"\n\n\"Kuinka liekin, emme halua siitä väitellä, mutta minkä olen nähnyt, sen\nolen nähnyt. Päästyään Ontarioon kaikkien näiden järvien vesi laskee\nmereen jokea myöten ja siinä, missä järvenselkä kapenee, ettei se ole\njärveä eikä jokea, siinä ovat Tuhatsaaret. No niin, Frontenac on\nranskalaisten satama virran alajuoksulla ja kun niillä on varustuksia\nnäiden järvien rannoilla, voivat he Frontenacista lähettää ampuma- y.m.\ntarpeita kaikkialle ja siten he saattavat villien kanssa harjoittaa\nkirottuja vehkeitään ja ryöstää kristittyjen päänahkoja.\"\n\n\"Ja voiko meidän läsnäolomme estää heidän hommiansa?\" kysyi Mabel\njännitettynä.\n\n\"Voi tai ei, kuten kohtalo määrää. Lundie, kuten sanotaan tämän linnan\nkomentajaa, on lähettänyt sinne joukko-osaston, joka on muodostanut\naseman Tuhatsaarille napatakseen muutamia ranskalaisten lähetyksiä. Me\nmenemme sinne toista kertaa muuttamaan vahtia. Paljoa ei vielä ole voitu\ntehdä, vaikkakin on saatu siepatuksi pari suurenpuoleista lähetystä\nintiaanien tavaroita; mutta nyt toi lähetti viime viikolla sieltä\ntietoja, joiden perusteella majuri luulee vihdoinkin saavansa ne roistot\nansaan. Jasper tietää tien, eikä meillä ole mitään hätää, sillä\nkersantti on viisas ja väijytyksissä aivan erinomainen; niin, hän on\nsekä viisas että taitava.\"\n\n\"Sitäkö vain?\" sanoi Cap halveksien; \"valmistuksista päättäen olen\nluullut, että tässä olisi suurempikin asia kysymyksessä. Eihän vain\nkukin tahtone paikata omaa pussiansa näillä retkillä?\"\n\n\"Mitäh!\"\n\n\"Pidän varmana, että kuningas saa kaiken, mitä nämä soturiosastot\nväijytysretkillänsä voittavat, kuten te sanotte.\"\n\n\"Siitä minä en mitään tiedä, herra Cap. Minä otan osani lyijynä ja\nruutina enkä välitä vähääkään kuninkaasta, jos onnistumme jotakin\nsaamaan. Jos joku ottaa jotakin muuta, en se ole minä, vaikka olisikin\naika minunkin alkaa ajatella taloa, tavaroita ja kotia.\"\n\nVaikka Haukansilmä ei uskaltanut katsoa Mabeliin nähdessään tämän\nsuoranaisen viittauksen ajateltuun elämänsä muutokseen, hän olisi\nkuitenkin antanut koko maailman saadakseen tietää, kuunteliko hän ja\nmillainen oli hänen kasvojensa ilme. Mabel tajusi kuitenkin sangen\nhuonosti tätä vihjausta, ja hänen kasvojensa ilme oli aivan tavallinen,\nkun hän käänsi silmänsä joelle päin, jossa hän Lokin kannella huomasi\njotakin eloa.\n\n\"Jasper valmistelee kutteriansa matkalle\", huomautti opas, jonka katse\nvaistomaisesti kääntyi samaan suuntaan. \"Epäilemättä poika huomaa\njoitakin tuulen merkkejä ja tahtoo olla heti valmis.\"\n\n\"Kas, nythän meillä on tilaisuus oppia merimiestaitoa\", vastasi Cap\nvirnistäen. \"Siitä, miten laiva varustetaan lähtöön, voi kokeneen\nmerimiehen tuntea paremmin kuin mistään muusta.\"\n\n\"En tahdo sanoa, ettei Jasper voisi verratessa teidän merimiehiinne\njäädä alakynteen\", huomautti Haukansilmä, jonka rehellinen luonne ei\ntoisen kerskuntaa selvään tajunnut, \"mutta hän on rohkea poika ja\nkuljettaa kutteriansa niin taitavasti, kuin joku ikinä voi toivoa\n-- ainakin näillä vesillä. Ettehän huomannut häntä perin taitamattomaksi\nOswegon koskissa, herra Cap, sillä niissä kuohuissa kulku on joka\ntapauksessa melkoisen vaivalloista.\"\n\nCap myhähti tyytymättömästi eikä vastannut muuta, ja täydellisen\nhiljaisuuden vallitessa he kaikki tutkivat kutterin liikkeitä\ntavattomalla mielenkiinnolla, sillä olihan heidän pian uskottava itsensä\nsen varaan. Ilma oli vielä ihan tyyni, ja välkkyvän järven pinnalla\nleikkivät ilta-auringon viimeiset säteet. Lokin keula-ankkuri oli\nheitetty satakunnan kyynärän päähän joen suusta, jossa sille avautui\nlaaja liikkumisala ja jota käytettiin Oswegon satamana. Täydellinen\ntyyneys teki nyt kaikki liikkeet mahdottomiksi. Ainoakaan purje ei ollut\nlevitetty. Kuitenkin lähti alus airojen avulla heti, kun ankkuri oli\nnostettu, kevyesti lekottelemaan keskelle jokea kokka vastavirtaan.\nSinne päästyä miesten ponnistus lakkasi ja se solui itsestään\nvirransuuta kohden. Kapealla kohdalla se kulki aika vauhdilla ja\nvähemmässä kuin viidessä minuutissa se oli sivuuttanut molemmat\nhietikkoniemet, jotka rajoittivat satamaa selältä päin. Ankkuria ei\nvieläkään heitetty, vaan alus lipui yhä ulommaksi maasta, kunnes\nsen tumma runko kohosi järven kiiltävästä pinnasta ainakin\nneljännespenikulman päässä niistä matalista kallioista, jotka sulkivat\nitäisen väylän muodostaen jonkunlaisen ulkosataman. Siellä virrankäynti\nkokonaan loppui, ja alus jäi hiljaa paikalleen.\n\n\"Minusta se näyttää hyvin komealta, eno\", sanoi Mabel, jonka silmät\nolivat herkeämättä seuranneet sen vaihtelevia liikkeitä. \"Tohdin\nväittää, että sinä löydät vikoja sen rakenteessa ja sen kuljetuksessa,\nmutta minusta taitamattomasta ne molemmat ovat täydelliset.\"\n\n\"Oh, hoh! Meneehän se virtaa alas, kuten laiva ainakin. Mutta jos sinä\nolisit samanlainen vanha pikihousu kuin minä, et tarvitsisi silmälaseja\nlöytääksesi vikoja.\"\n\n\"Tokkohan vain, herra Cap\", pisti opas väliin, sillä hän ei voinut\nkuulla Jasperista mitään epäedullista ilmaisematta eriävää\nmielipidettään, \"minä olen kuullut kokeneitten merimiesten tunnustavan,\nettä Lokki on kerrassaan mainio alus uimaan. Itse minä en ymmärrä mitään\nsellaisista asioista, mutta kullakin voi olla omat mielipiteensä\nlaivastakin, vaikkapa ne olisivatkin vääriä, ja tarvittaisiin useita\ntodistajia vakuuttamaan minulle, ettei Jasper hoida alustansa mitä\nparhaimmalla tavalla.\"\n\n\"Enhän minä sanokaan, että laiva on kerrassaan kelvoton, herra\nHaukansilmä, mutta siinä on vikoja ja suuria onkin.\"\n\n\"Ja mitä ne ovat, eno? Jos hän ne tietää, on Jasper varmaan iloinen\nvoidessaan korjata ne.\"\n\n\"Mitä ne ovat? Viisikymmentä -- ei, sata mitä silmäänpistävintä vikaa.\"\n\n\"Sanokaa ne, herraseni, ja Haukansilmä kertoo ne ystävälleen.\"\n\n\"Sanokaa ne! Ei ole helppoa laskea tähtiä siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä niitä on niin hirveän paljon. Luettelen nyt joitakin niistä.\nKatsopas nyt, sinä kaunis sisareni tytär, neiti Magneetti, mitä sinä\najattelet tuosta päämastosta? Se on ainakin jalan verran liian kokalla,\nja viiri on ruma ja -- ja, totta vie -- eivätkö päämaston purjenuorat\nole tuuliajolla, eikä minua ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka\nkeula-ankkurissa olisi puukela. Virheitä kaikkialla! Ei ainoakaan\nmerimies voisi tarkastella sitä hetkeäkään huomaamatta, että se on yhtä\ntäynnä virheitä kuin palvelija, joka on vaatinut eropassiansa.\"\n\n\"Se voinee olla ihan totta, eno, vaikka suuresti epäilen, tietääkö\nJasper niistä. -- Minä en usko, Haukansilmä, että hän sietäisi niitä,\njos ne kerran olisi näytetty hänelle.\"\n\n\"Antaa Jasperin käyttää kutteriansa, niinkuin hän haluaa, Mabel. Siihen\nviittaavat hänen lahjansa, ja minä vastaan siitä, ettei kukaan voi\nopettaa hänelle, kuinka pelastaa Lokki frontenacilaisten ja heidän\nystäviensä mingojen käsistä. -- Kuka välittää mastoista ja ankkureista\nniin kauan kuin alus kulkee hyvin ja pystyy kilpailemaan ranskalaisten\nkanssa? Minä uskallan lähettää Jasperin kilpailemaan kaikkien\nmerimiesten kanssa purjehdustaidossa tällä järvellä, mutta en silti\nsano, että hän valtamerellä olisi erinomainen, kun hän ei siellä ole\nkokeillut.\"\n\nCap hymyili armollisesti, mutta ei katsonut olevan syytä jatkaa\narvosteluansa sen pitemmälle. Nyt juuri alus alkoi liikkua kääntyen,\nvaikka hitaasti, milloin mihinkin suuntaan. Purjeet oli juuri levitetty\nja ne pullistuivat maalle päin, vaikk'ei järvenselällä vielä tuulenviriä\nnäkynyt. Vaikka ilmavirta oli melkein huomaamaton, kevyt Lokki tunsi\nkuitenkin sen vaikutuksen ja kaarteli hitaasti virtaa poikin ja pitkin.\nPian se kääntyi linnalle päin, laski läpi pyörteitten ja saavuttuaan\nlähelle rantaa se pysähtyi, sillä Jasper oli heittänyt taas ankkurinsa.\n\n\"Eipä hullummin tehty\", mutisi Cap yksikseen, \"ei hullummin, vaikkakin\nolisi voinut kääntää kokan ulapalle päin eikä päinvastoin; silloin se\nnäyttää hauskemmalta ja näkö myöskin merkitsee jotakin tässä\nmaailmassa.\"\n\n\"Jasper on taitava nuorukainen\", virkkoi äkkiä kersantti Dunham laskien\nkätensä lankonsa kyynärpäälle, \"ja me luotamme suuresti hänen taitoonsa\nretkellämme. Mutta tulkaa nyt kaikki; meillä on vain puolisen tuntia\npäivää jäljellä mennäksemme veneisiin, jotka ovat valmiit heti, kun me\njoudumme.\"\n\nTämän ilmoituksen tapahduttua seurue hajosi ja kukin meni kokoilemaan\nviimeisiä komppeitansa matkaa varten. Muutamat rummun iskut antoivat\nsotureille merkin, ja samana hetkenä kaikki olivat liikkeellä.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\n    \"Nyt peikot väärin hälyyttää\n    ja menninkäiset kokoon saa.\n    Yönusvat järjen sumentaa\n    ja keijuin tantereen' on maa.\"\n\n                          _Catton_.\n\nNäin pienen joukon laivaankuljetus ei tuottanut suurta vaivaa eikä ajan\nhukkaa. Kersantti Dunhamin huostaan uskottuun joukkoon kuului vain\nkymmenkunta soturia ja kaksi aliupseeria, vaikka pian tuli yleisesti\ntunnetuksi, että myöskin herra Muir aikoi lähteä matkaan.\nMajoitusmestari lähti kuitenkin vapaaehtoisena, vaikkakin oli keksitty\njoku näennäinen syy, joka oikeastaan salasi hänen matkansa, kuten hän\npäällikkönsä kanssa oli sopinut. Näihin on vielä lisättävä Haukansilmä\nja Cap sekä Jasper miehineen, joista yksi oli poikanen. Koko joukon\nmuodosti siis parisenkymmentä miestä ja nelitoistavuotias poika. Mabel\nja erään sotilaan vaimo olivat ainoat naiset.\n\nKersantti Dunham määräsi joukkonsa suureen veneeseen ja palasi sitten\nsaamaan viimeisiä määräyksiä ja katsomaan, että hänen lankonsa ja\ntyttärensä pääsivät hyvin matkaan. Neuvottuaan Capille veneen, jota hän\nja Mabel saisivat käyttää, hän asteli mäkirinnettä vallille, jossa\nhänellä ja Lundiella oli viimeinen neuvottelu.\n\nOli melkein pimeä, kun Mabel huomasi olevansa veneessä, joka vei hänet\nlaivalle. Järvi oli ihan rasvatyyni eikä siis katsottu tarpeelliseksi\nlastata veneitä sataman suojassa, vaan astuttiin niihin niemen kärjessä.\nKun vene lähti maasta, ei Mabel voinut ymmärtää, että hän oli joutunut\ntälle suurelle selälle, sillä vene ei ollenkaan keinunut, kuten\ntavallisesti retkelle lähtiessä. Vain tusina aironvetoja, ja veneet\npääsivät kutterin sivulle.\n\nJasper oli valmiina ottamassa vastaan matkustajansa, ja kun Lokin kansi\noli vain pari kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella, sai hän vaikeudetta\nnaiset kannelle. Heti kun he olivat sinne päässeet, hän osoitti\nMabelille ja hänen seuralaiselleen paikan, joka oli varattu heille\nasunnoksi. Pienessä aluksessa oli neljä asuntoa kannen alla, koska se\noli nimenomaan varustettu kuljettamaan upseereja ja miehistöä sekä\nheidän vaimojaan ja lapsiansa. Arvokkain oli perähytti, jossa oli neljä\nsijaa ja pieniä ikkunoita ilmansaantia ja valoa varten. Tämä annettiin\npoikkeuksetta aina naisille, jos yksikään oli mukana, ja kun Mabel\ntoverinsa kanssa oli kahden, heillä oli sangen mukava asunto.\nKeskushytti oli suurempi ja siihen tuli valo katosta. Se oli nyt\nmäärätty majoitusmestarille, kersantille, Capille ja Jasperille -- kun\ntaas Haukansilmä sai vapaasti olla koko laivassa, missä vain halusi,\nlukuunottamatta naisten osastoa. Korpraalit ja soturit saivat paikan\nalhaalla olevassa suuressa hytissä, jossa heille oli yhteinen lava, kun\ntaas laivaväki oli sijoitettu keulakannelle, kuten tavallista. Vaikk'ei\nlaiva kantanut enempää kuin viitisenkymmentä tonnia, tämä miehistö\nupseereineen ja tavaroineen otti niin pienen tilan, että siellä oli\noikein mukava kulkea ja hätätilassa olisi voitu kuljettaa kolmestikin\ntämä määrä.\n\nNiin pian kuin Mabel oli ottanut paikan ja hieman silmäillyt ympärilleen\ntässä oikein kodikkaassa hytissä tuntien samalla, että Jasper oli tehnyt\nkaikkensa saadakseen sen miellyttämään häntä, hän lähti uudestaan\nkannelle. Siellä olivat juuri kaikki liikkeessä: miehet kulkivat\nedestakaisin kantaen reppujansa ja muita tavaroitansa. Mutta tapa ja\ntottumus sai pian kaikki järjestykseen ja laivalla vallitsi täydellinen\nhiljaisuus, sillä jokainen ymmärsi tulevan retken vaarat eikä\nvaromattomuudellansa tahtonut niitä lisätä.\n\nHämärä verhosi nyt koko seudun tummaan vaippaansa. Maa muodosti\nepäselvän synkän juovan, josta korkeimpien puitten latvat saattoi joskus\nhämärästi erottaa, kun pilvet hajosivat ja päästivät valoa hieman\nrunsaammin alas sinitaivaan niukoista lähteistä. Pian kuitenkin tuikahti\ntähti toisensa perästä tervehtien lempeällä, hiljaisella valollansa maan\nasukkaita ja tuoden tullessaan sen rauhan, jota yksin yö voi tarjota.\nTämä näky oli sekä tyynnyttävä että ihastuttava, ja Mabel, joka oli\nistahtanut peräkannelle, tunsi voimakkaana kummankin. Haukansilmä seisoi\nsiinä lähellä nojaten, kuten tavallista, pitkään pyssyynsä, ja Mabel\nkuvitteli, että pimenevän yön rauhallisina hetkinä hän saisi lukea\nselvemmin oppaan ajatuksia kuin päivän ankarassa hälyssä.\n\n\"Teille, Haukansilmä, eivät suinkaan tällaiset retket ole uusia\", hän\nsanoi, \"vaikka olen hämmästynyt huomatessani, miten hiljaisilta ja\nmiettiviltä kaikki miehet näyttävät.\"\n\n\"Sen me opimme käydessämme sotaa intiaaneja vastaan. Teidän soturinne\npuhuvat paljon ja tekevät yleensä vähän, mutta soturit, jotka kohtaavat\nusein mingoja, oppivat ymmärtämään viisaan kielen arvon. Äänetön armeija\nmetsissä on kaksinverroin voimakas ja äänekäs kaksin verroin heikko. Jos\nkieli tekisi sotureja, saisivat useimmiten intiaanimuijat voiton\ntaisteluissa.\"\n\n\"Mutta eihän täällä ole armeijaa emmekä ole edes metsässä. Ei suinkaan\nLokissa tarvitse pelätä mingoja.\"\n\n\"Mingolta ei ole yksikään turvassa, ellei ymmärrä hänen perinnäistä\nluonnettaan, ja toimissaan täytyy aina poikkeuksetta ottaa se huomioon.\nKysykääpä Jasperilta, kuinka hän on päässyt juuri tämän laivan\npäälliköksi.\"\n\n\"Ja _kuinka_ hän pääsi siihen?\" kysyi Mabel niin vakavasti ja\ninnokkaasti, että se ihastutti hänen yksinkertaista ja rehellistä\ntoveriansa, joka ei koskaan tuntenut suurempaa iloa kuin saadessaan\ntilaisuuden kertoa ystävänsä erinomaisista ominaisuuksista. \"Se on\nkunniakasta hänelle, että hän on päässyt siihen asemaan jo niin\nnuorena.\"\n\n\"Niin onkin; mutta hän ansaitsee sen ja enemmänkin. Fregattikaan ei\nolisi ollut liian suuri palkkio sellaisesta rohkeudesta ja\nkylmäverisyydestä, jota ei kukaan milloinkaan ennen eikä jälkeen ole\nosoittanut.\"\n\n\"Mutta Jasper -- te ette ole vielä kertonut minulle, kuinka hän pääsi\ntuon laivan päälliköksi.\"\n\n\"Se on pitkä juttu, jonka teidän isänne, kersantti, voi kertoa teille,\nMabel, paremmin kuin minä, sillä hän oli läsnä, kun minä taas olin\nkaukaisella vakoiluretkellä. Jasper ei kerro sitä hyvin, sen myönnän --;\nolen kuullut kysyttävän siitä häneltä, mutta hän ei ole osannut sitä\nkertoa paljon mitenkään, vaikka kaikki tietävät, että se oli erinomainen\nyritys. Lokki oli ihan joutua ranskalaisten ja mingojen käsiin, kun\nJasper pelasti sen tavalla, joka vaati terävää kekseliäisyyttä ja\ntavatonta rohkeutta. Kersantti kertoo teille sen paremmin kuin minä, jos\nviitsitte häneltä kysyä, kun ei ole muuta parempaa.\"\n\nMabel päätti pyytää isäänsä kertomaan tämän jutun vielä tänä yönä, sillä\nmikään ei kiihoittanut hänen mielikuvitustaan enemmän kuin saada kuulla\nkehuttavan miestä, joka kykeni huonosti kertomaan omista\nsankaritöistänsä.\n\n\"Jääkö Lokki meidän luoksemme, kun pääsemme saaristoon?\" hän kysyi\nhieman arveltuaan, sopisiko hänen kysyä tätä, \"vai jäämmekö me sinne\noman onnemme nojaan?\"\n\n\"Tuskin vain koko ajaksi. Jasper ei usein pidä kutteriansa toimettomana,\njos sillä voi jotakin tehdä, ja voimme uskoa, että hän tehokkaasti ottaa\nosaa toimintaan. Minun lahjani ja taitoni eivät ulotu niin pitkälle\nvesille eikä laivoihin, lukuunottamatta virtoja ja putouksia ja\nkanotteja, joita luulen jossakin määrin ymmärtäväni. Minä en ollenkaan\nepäile, että Jasperin johdolla matka mainiosti onnistuu, sillä hän\nlöytää uran Ontariolla yhtä helposti kuin delawarelainen maalla.\"\n\n\"Ja meidän oma delawarelainen, Haukansilmä -- Suuri Käärme -- miksi hän\nei ole tänä yönä meidän mukanamme?\"\n\n\"Kysymyksenne olisi ollut luonnollisempi, jos se olisi kuulunut: miksi\nte olette täällä, Haukansilmä? Käärme on omalla paikallaan, kun taas\nminä en ole. Hän on parin kolmen toverin kanssa tiedustelumatkalla\ntutkien rannikoita ja yhtyy meihin saaristossa kertoen kaikki, mitä on\nsaanut selville. Kersantti on liian hyvä soturi unohtaakseen\nvarovaisuustoimenpiteet, kun hän valmistuu otteluun vihollisen kanssa.\nTuhatkertainen vahinko on, ettei kersantti ole syntynyt kenraaliksi,\nkuten monet niistä englantilaisista, jotka tulevat tänne, sillä minusta\ntuntuu varmalta, etteivät ranskalaiset viipyisi Canadassa viikkoa\nkauemmin, jos hän voisi tehdä oman mielensä mukaan.\"\n\n\"Joudummekohan me kosketuksiin vihollisen kanssa?\" kysyi Mabel hymyillen\nja tuntien ensi kertaa epäilystä, että ehkä on jotakin pelonkin syytä\ntällä matkalla. \"Juodummekohan oikein suoranaiseen taisteluun?\"\n\n\"Vaikkapa joudummekin, Mabel, meillä on miehiä kyllin valmiina\nsuojelemaan teitä kaikista ikävyyksistä. Sitäpaitsi te olette soturin\ntytär, ja me kaikki tiedämme, että te olette rohkea. Älkää antako\ntaistelun pelon karkoittaa unta kauneista silmistänne.\"\n\n\"Minä tunnen itseni rohkeammaksi täällä metsissä kuin milloinkaan ennen\nkaupunkien juorukellojen joukossa, vaikka olenkin aina koettanut\nmuistaa, mitä olen isälleni velkaa.\"\n\n\"Niin, te olette samanlainen kuin äitinne ennen teitä. 'Te huomaatte,\nettä Mabel on äitinsä kaltainen, ei kirkuja eikä arka, joka tuottaa\nmiehelle vastuksissa harmia, vaan tyttö, joka rohkaisee toveriansa ja\nauttaa häntä pitämään toivonsa vireillä pahojen päivien tullen', sanoi\nkersantti minulle, ennenkuin minä olin saanut silmätä suloisiin\nkasvoihinne, niin hän sanoi.\"\n\n\"Ja mitä varten hän puhui teille siitä, Haukansilmä?\" kysyi tyttö hieman\nvakavasti. \"Ehkä hän kuvitteli, että te pidätte enemmän minusta, jos en\nole niin tyhmä lammas kuin niin monet sukupuolestani haluavat näyttää\nolevansa.\"\n\nPetos, ellei se tapahtunut vihollisen kustannuksella taistelukentällä --\nniin, vieläpä ajatusten salaaminenkin -- oli niin perin vieras\nHaukansilmän todelliselle luonteelle, että hän melkoisesti hämmästyi\ntästä viattomasta kysymyksestä. Pelastuakseen pulasta hän valitsi\nkeskitien, ei kertonut sitä, mitä ei pitänyt tarpeellisena, mutta ei\nmyöskään täydellisesti salannut totuutta.\n\n\"Teidän tulee muistaa, Mabel\", hän sanoi, \"että me olemme kersantin\nkanssa vanhat ystävät ja olemme käyneet rinnan -- tai ellei sananmukaan\nrinnan, niin ainakin niin lähekkäin kuin on mahdollista vakoilijain ja\nteidän isänne miehineen, kuten kuninkaan soturien sopii -- moneen\nveriseen otteluun. Taistelijain tapana on unohtaa koko juttu heti, kun\npyssyt ovat lakanneet paukkumasta ja öisin nuotiomme ääressä tai\nmarssiessamme me puhumme kaikesta, mitä rakastamme, kuten te nuoret\nnaiset unelmistanne ja toiveistanne, jolloin te nauratte toistenne\npäähänpistoille. Nyt oli ihan luonnollista, että kersantti omatessaan\nteidänlaisenne tyttären, rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta ja\nhalusi myöskin puhua hänestä enemmän kuin mistään muusta; kun taas minä,\njolla ei ollut tytärtä, ei siskoa, ei äitiä, ei ystäviä eikä sukulaisia,\nei ketään muuta kuin delawarelaiset, joita voin rakastaa, luonnollisesti\nkuuntelin mielelläni ja opin rakastamaan teitä, Mabel, ennenkuin\nmilloinkaan olin nähnyt teitä -- niin minä tein -- puhellessani teistä\nniin paljon.\"\n\n\"Ja nyt te _olette_ nähnyt minut\", vastasi hymyilevä tyttö, jonka\nteeskentelemätön ja luonnollinen olento niin selvästi ilmaisi, kuinka\nvähän hän ajatteli muuta kuin isällistä tai veljellistä kohteliaisuutta\ntässä puheessa, \"nyt te varmaankin alatte huomata, kuinka hullua on\nsolmia ystävyyttä ihmisten kanssa, joista ei tiedä mitään muuten kuin\nkuulopuheista.\"\n\n\"Ei se ollut ystävyyttä -- ei se ole ystävyyttä, mitä minä teihin nähden\ntunnen, Mabel. Minä olen delawarelaisten ystävä ja olen ollut sellainen\npoikuusvuosista asti, mutta minun tunteeni niihin tai parhaimpaankaan\nniistä eivät ole samat kuin kersantti minussa herätti teihin ja miksi ne\novat muodostuneet sen jälkeen kuin olen oppinut paremmin teitä\ntuntemaan. Usein olen tuntenut, ettei ole terveellistä, jos mies, jolla\non miehekäs kutsumus, kuten oppaalla, vakoojalla tai soturilla, solmii\nystävyysliittoja naisten -- varsinkin nuorten naisten kanssa -- sillä\nminun mielestäni rakkauden arvo vähenee, kun se johtaa miehen tunteet ja\najatukset pois luonnollisista tehtävistä, jotka hän lahjojensa mukaan on\nosaksensa saanut.\"\n\n\"Ette suinkaan tarkoita, Haukansilmä, että ystävyyssuhde tyttöön, kuten\nminuun, tekisi teidät vähemmän rohkeaksi tai haluttomammaksi kohtaamaan\nranskalaisia, kuin olitte ennen?\"\n\n\"Ei sitä, ei sitä. Joutuessani teidän kanssanne hätään, minä tuntisin\nsaavani hullun rohkeuden. Mutta ennenkuin tunsin teidät, minä mielelläni\najattelin vakoilua, marsseja, vaanimista, taistelua ja muita\nseikkailuja, mutta nyt minä vähät välitän niistä. Nyt minä ajattelen\npirttejä, joissa voi viettää keskustellen iltoja takan ääressä, eikä\nmuistu mieleen verenvuodatus ja tora, ja nuoria naisia, heidän nauruaan\nja suloista, pehmeätä ääntänsä, heidän kauneuttansa ja ihastuttavia\ntapojansa. Minä joskus sanon kersantille, että hän ja hänen tyttärensä\nvalloittavat vielä kerran parhaan ja kokeneimman vakoojan koko\nrajaseudulla.\"\n\n\"Eivät suinkaan, Haukansilmä; he koettavat säilyttää hänet juuri\nsellaisena. Ette tunne meitä, jos luulette, että toivomme teidän\nmuuttuvan joksikin muuksi kuin nyt olette. Pysykää rehellisenä, suorana,\ntunnollisena, pelottomana, miellyttävänä ja luotettavana oppaana, eikä\nminun kallis isäni enkä minä itse ajattele teistä koskaan toisin kuin\nnyt.\"\n\nOli liian pimeä, että Mabel olisi voinut huomata kuulijansa kasvojen\nilmeitä, vaikka hänen suloiset kasvonsa olivat kääntyneet sinnepäin, kun\nhän kohteliaasti ja varmasti puhui ilmaisten siten, että hänen\najatuksensa oli selvä ja sanansa rehelliset. On kyllä totta, että hänen\nkasvonsa punoittivat, mutta tunne oli tosi ja vakava, eikä hermo\nvärähdellyt, käsi vavissut eikä sydän kiivaammin sykkinyt. Lyhyesti:\nhänen tapansa ja esiintymisensä ilmaisivat kohteliaan rehellisen tytön,\njoka julisti hyväntahtoisuuttaan ja kiitollisuuttaan toisen sukupuolen\njäsenelle hänen monista palveluksistaan ja ansioistaan ilman sitä\nmielenliikutusta, joka välittömästi tulkitsee taipumuksen hellempien\ntunteitten ilmaisuun.\n\nHaukansilmä oli kuitenkin liian kokematon voidakseen arvostella\ntämänluontoisia asioita ja hänen nöyrä luontonsa ihastui niistä suorista\nja lupaavista sanoista, jotka oli juuri kuullut. Voimatta -- vaikk'ei\ntahtomatta -- sanoa sen enempää hän asteli pois ja seisoi pyssyynsä\nnojaten ja tähtiin katsellen runsaasti kymmenen minuuttia ehdottoman\nhiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään.\n\nTäll'aikaa keskustelivat myöskin kersantti ja Lundie vallilla, johon\nheidät jätimme.\n\n\"Ovatko miesten tavarat reilassa?\" kysyi Lundie heitettyään silmäyksen\nkersantin tuomaan luetteloon, jota hän ei pimeän tähden kuitenkaan\nvoinut lukea.\n\n\"Ovat, herra majuri, mitään ei puutu.\"\n\n\"Myöskin ampumatarpeet ja aseet?\"\n\n\"Kaikki on kunnossa, majuri Duncan, ja valmiina palvelukseen.\"\n\n\"Te valitsitte ne miehet, jotka minä määräsin, Dunham?\"\n\n\"Poikkeuksetta, herra. Parempia miehiä ei rykmentistä löydy.\"\n\n\"Te tarvitsette meidän parhaat miehemme, kersantti. Tämä yritys on nyt\ntehty kolmesti -- joka kerta vänrikkien johdolla, ja he ovat aina\nluvanneet minulle onnistuvansa ja kuitenkin yhtä usein erehtyneet. Niin\npaljon huolen ja vaivan jälkeen en tahtoisi ihan turhan vuoksi luopua\nkoko yrityksestä; mutta tämä on joka tapauksessa viimeinen kerta ja\nonnistuminen lopultakin riippuu teistä ja Haukansilmästä.\"\n\n\"Te voitte luottaa meihin molempiin, majuri Duncan. Velvollisuus, jonka\nolette meille antanut, ei mene yli meidän kokemuksemme ja ymmärryksemme,\nja luulisin, että voimme tehdä sen hyvin. Tiedän, ettei Haukansilmä jätä\ntoivomisen varaa.\"\n\n\"Häneen voi kyllä täydelleen luottaa. Hän on aivan erikoinen mies, joka\nkauan epäilytti minua, mutta nyt, kun minä ymmärrän häntä, hän on\nsaavuttanut minun kunnioitukseni ja luottamukseni yhtä täydellisesti\nkuin joku hänen majesteettinsa kenraaleista.\"\n\n\"Olen toivonut, että te voisitte ajatella hänen aiottua avioliittoansa\nMabelin kanssa soveliaana ja arvokkaana molemmin puolin.\"\n\n\"Sen kyllä aika näyttää, kersantti\", vastasi Lundie hymyillen -- vaikka\ntässäkin hämärä peitti ilmeitten hienoimmat vivahteet; \"yksi nainen on\njoskus vaikeampi hallita kuin kokonainen rykmentti miehiä. Tehän\ntiedätte, että teidän toinen vävyehdokkaanne tulee mukaan, ja minä\nluotan, että te annatte hänelle vapaan kilpailuvallan koettaa voittaa\ntyttärenne suosion.\"\n\n\"Ellei kunnioitus hänen asemaansa kohtaan kehoittaisi minua siihen,\nolisi teidän korkeutenne toivo määräävä.\"\n\n\"Kiitän teitä, kersantti. Me olemme paljon palvelleet toisiamme, ja\nosaamme antaa toisillemme arvon, niin erilaisissa asemissa kuin\nolemmekin. Ymmärtäkää tässä minua oikein. En pyydä Davy Muirille muuta\nkuin vapaan taistelukentän, ei mitään etuoikeuksia. Rakkaudessa ja\nsodassa kukin saa nauttia omista voitoistaan. Oletteko varma siitä, että\nannokset on oikein laskettu?\"\n\n\"Minä vastaan siitä, majuri Duncan; mutta elleivät ne riittäisi, voimme\nluottaa sellaisiin metsästäjiin kuin Haukansilmä ja Suuri Käärme ovat.\"\n\n\"Se ei ikinä käy, Dunham\", keskeytti majuri jyrkästi, \"tuo puhe on\nteidän amerikkalaisen syntyperänne ja tapojenne mukaista. Oikea soturi\nei koskaan luota muuhun kuin mitä hän omista varastoistaan saa; ja minä\npyydän, etteivät minun rykmenttini osastot anna esimerkkiä toisenlaiseen\nmenettelyyn.\"\n\n\"Teidän tarvitsee vain käskeä, majuri Duncan, saadaksenne tahtonne\ntäytetyksi; mutta jos minä uskallan vapaasti sanoa, herra --\"\n\n\"Puhukaa empimättä, kersantti, te puhutte ystävälle.\"\n\n\"Usein on tehnyt mieleni sanoa, että skotlantilaiset soturit pitävät\nhirvestä ja linnusta aivan yhtä paljon kuin sianlihasta silloin, kun\nniitä on vaikea saada.\"\n\n\"Voitte olla ihan oikeassa; mutta pitämisellä ja pitämättä jättämisellä\nei ole mitään tekemistä sääntöjen määräysten kanssa. Armeija ei voi\nluottaa mihinkään muuhun kuin omiin varastoihinsa. Siirtomaitten\nsäännöttömät tavat ovat jo vaikuttaneet liian paljon kuninkaan\npalvelijoihin voidaksemme jatkaa pitemmälle.\"\n\n\"Kenraali Bruddock, teidän korkeutenne, oli suositellut samaa eversti\nWashingtonille.\"\n\n\"Mitä minä Washingtonista! Te siirtomaalaiset, mies, puolustatte\ntoisianne aivan kuin olisitte vannoutuneet liittoon.\"\n\n\"Minä en usko, että hänen majesteetillaan on uskollisempia alamaisia\nkuin amerikkalaiset, teidän korkeutenne.\"\n\n\"Siinäkin, Dunham, luullakseni olette oikeassa, ja olen ehkä ollut liian\nkiivas. Teitä, kersantti, minä en oikeastaan pidäkään siirtomaalaisena,\nsillä vaikka olettekin syntynyt Amerikassa, ei parempi sotilas ole\nmilloinkaan muskettia olallaan kantanut.\"\n\n\"Ja eversti Washington, teidän korkeutenne?\"\n\n\"No niin! -- Eversti Washington voi myöskin olla hyödyllinen alamainen.\nHän on amerikalainen sankari ja minä voin antaa hänelle kaiken\ntunnustukseni, mitä haluatte. Te ette ollenkaan epäile Jasper\nVesikoiraa?\"\n\n\"Poika on koeteltu, herra, ja havaittu, että hän tekee kaikki, mitä\nhäneltä suinkin voi odottaa.\"\n\n\"Hänellä on ranskalainen nimi ja hän on viettänyt suuren osan\npoikavuosistansa ranskalaisissa siirtomaissa. Onko hänellä ranskalaista\nverta suonissaan, kersantti?\"\n\n\"Ei tippaakaan, teidän korkeutenne. Jasperin isä oli minun vanha\ntoverini ja hänen äitinsä kuului juuri tämän maakunnan uskollisiin ja\nkunnioitettuihin perheisiin.\"\n\n\"Kuinka hän sitten joutui ranskalaisten seuraan? ja hänen nimensä? Hän\npuhuu canadalaisten kieltäkin, olin huomannut.\"\n\n\"Sen voi helposti selittää, majuri Duncan. Jäätyään orvoksi poika joutui\nerään merimiehen kasvatiksi ja tottui jo lapsesta elämään vedessä kuin\nsorsa. Teidän korkeutenne tietää, ettei Ontarion rannalla ole\nvarsinaisia satamapaikkoja ja niin hän joutui viettämään suurimman osan\najastaan järven toisella puolella, jonne myöskin ranskalaiset ovat\naluksineen tulleet jo viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oppi puhumaan\nheidän kieltänsä -- välttämättömyyden pakosta tietysti -- ja sai nimensä\nintiaaneilta tai canadalaisilta, jotka mielellään käyttävät työtä ja\nluonnetta kuvaavia nimiä.\"\n\n\"Ranskalainen laivuri on kuitenkin minun mielestäni huono opettaja\nenglantilaiselle merimiehelle.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, herra; Jasper Vesikoiraa on opettanut ja kasvattanut\noikea englantilainen merimies -- mies, joka on purjehtinut kuninkaan\nlaivoissa ja jota voidaan sanoa puhdasveriseksi. Poika on syntynyt\nsiirtomaissa, se voidaan hänestä sanoa, mutta toivoakseni hän ei sen\nvuoksi ole ammattiinsa kelvoton, majuri Duncan.\"\n\n\"Ehkei, kersantti -- ehkäpä ei; mutta se ei häntä myöskään paranna. Tämä\nJasper käyttäytyi hyvin silloin, kun minä annoin hänelle Lokin\npäällikkyyden. Ei yksikään nuorukainen olisi voinut menetellä\nuskollisemmin eikä paremmin.\"\n\n\"Eikä urhoollisemmin, majuri Duncan. Minä olen pahoillani, herra, että\nhuomaan teidän epäilevän Jasperin uskollisuutta.\"\n\n\"Se on soturin velvollisuus, kun hänelle on uskottu tällaisen kaukaisen,\ntärkeän paikan vartio, Dunham, eikä hän saa milloinkaan unohtaa\nvalppauttaan. Meillä on kaksi huomattavinta vihollista, mitkä maailmassa\nmilloinkaan ovat konnankoukkujaan harjoittaneet -- intiaanit ja\nranskalaiset -- eikä saa jättää huomioonottamatta mitään, mikä voi estää\nheidän vehkeitänsä.\"\n\n\"Minä toivon, että teidän korkeutenne voi uskoa minulle ne syyt, jotka\novat tämän epäluulon aiheuttaneet, koska kerran on uskonut minulle\nmyöskin tämän retkikunnan päällikkyyden.\"\n\n\"En sen vuoksi, että epäilisin teitä, Dunham, epäröi ilmaistessani\nkaikkea, mitä olen onnistunut saamaan tietää, vaan minusta on sangen\nvastenmielistä levittää pahaa juttua miehestä, jota olen tähän asti\npitänyt suuressa arvossa. Teidän täytyy ajatella hyvää Haukansilmästä,\nmuuten te ette tahtoisi antaa hänelle tytärtänne.\"\n\n\"Haukansilmän rehellisyydestä minä panen pääni pantiksi, herra\", vastasi\nkersantti lämpimästi ja ylpeydellä, joka voimakkaasti vaikutti hänen\npäällikköönsä. \"Sellainen mies ei osaa olla petollinen.\"\n\n\"Uskon, että olette oikeassa, Dunham; ja tämä viimeinen lausunto on\nkarkoittanut kaikki minun vanhat epäilykseni. Olen saanut nimettömän\nkirjeen, jossa minua neuvotaan olemaan varuillani Jasper Westernin eli\nJasper Vesikoiran suhteen, kuten sanotaan, sillä vihollinen olisi muka\nostanut hänet, ja minulle luvataan lähitulevaisuudessa tarkempia\ntietoja.\"\n\n\"Kirjeet ilman allekirjoitusta eivät ansaitse sodassa suurta arvoa.\"\n\n\"Entäs rauhassa, Dunham? Kukaan ei voi tavallisissa oloissa antaa\nnimettömälle kirjeelle vähemmän arvoa kuin minä: se todistaa\nraukkamaisuutta, ilkeyttä ja matalamielisyyttä ja sitä voi pitää\nkavaluuden merkkinä yhtä paljon kuin minä muuna tahansa. Mutta sodassa\non asia hieman toinen. Sitäpaitsi on minulle ilmoitettu monenlaisia\nepäilyttäviä merkkejä.\"\n\n\"Ovatko ne sellaisia, jotka voitte käskyläisellenne ilmoittaa, teidän\nkorkeutenne?\"\n\n\"Ovat kyllä. Yksi näyttää yhtä varmalta kuin te itse Dunham. On sanottu\nesimerkiksi, että teidän kaunis tyttärenne tovereineen pelastui\nirokeesien kynsistä vain sen vuoksi, että Jasper pääsisi parempiin\nkirjoihin minun silmissäni. Minulle on huomautettu, että\nfrontenacilaiset haluavat vallata Lokin silloin, kun se kuljettaa\nkersantti Dunhamia miehistöineen, sekä katkaista mielisuunnitelmamme\nmieluummin kuin saada jonkun tytön ja hänen enonsa päänahan.\"\n\n\"Minä ymmärrän tämän viittauksen, mutta en anna sille mitään arvoa. Jos\nJasperissa on vilppiä, niin Haukansilmä on petollinen, mutta minä voisin\nyhtä helposti epäillä teidän korkeuttanne kuin viimeksimainittua.\"\n\n\"Siltä se voi tuntua, kersantti -- siltä se todellakin tuntuu. Mutta\nJasper nyt kuitenkaan ei ole Haukansilmä, ja tunnustan, Dunham, että\nluottaisin häneen enemmän, ellei hän puhuisi ranskaa.\"\n\n\"Ei se ole suositus minunkaan mielestäni, sen vakuutan teidän\nkorkeudellenne. Mutta poikahan oppi sen pakosta ja -- luvallanne -- häntä\nei pitäisi sen vuoksi liian pikaisesti tuomita.\"\n\n\"Se on kirottua kieltä eikä milloinkaan tuota kenellekään mitään hyvää\n-- vielä vähemmän jollekin brittiläisille, vaikka otaksun, että\nranskalaistenkin pitää käyttää keskustellessaan jotakin kieltä.\nLuottaisin paljon enemmän Jasperiin, ellei hän tietäisi mitään heidän\nkielestään. Tämä kirje vaivaa minua, ja jos minä voisin luovuttaa\nkutterin kuljetuksen jollekin toiselle, minä keksisin jonkun syyn\npidättääkseni hänet täällä. Olen puhunut teille langostanne; hänhän\ntulee mukaanne ja on merimies?\"\n\n\"Oikea merimies, teidän korkeutenne, ja hänellä on omat ennakkoluulonsa\nsuolattomasta vedestä. Epäilen, haluaisiko hän panna taitoansa\nkoetukselle tällaisella järvellä, ja olen varma, ettei hän löytäisi\nasemaamme.\"\n\n\"Jälkimmäinen on epäilemättä totta eikä hän tunne kylliksi hyvin tätä\nomituista järveä voidakseen palvella siellä. Pitäkää siis valppautenne\nkaksin verroin vireillä. Minä annan teille täyden vallan. Jos huomaatte\nJasperissa jotakin petollista, vangitkaa hänet heti paikalla.\"\n\n\"Ollen kruunun palveluksessa, teidän korkeutenne, hänen on alistuttava\nsotalakien tuomittavaksi.\"\n\n\"Niin on. Kurittakaa häntä ja lähettäkää sitten tänne hänen omalla\nkutterillansa. Teidän lankonne varmaankin osaa takaisin samaa tietä, kun\npitää mennessään silmänsä auki.\"\n\n\"En ollenkaan epäile, majuri Duncan, ettemme kaikki osaisi takaisin, jos\nJasperin ennenaikainen paluu tekisi sen välttämättömäksi, vaikka luulen\nuskaltavani panna pääni hänen uskollisuudestansa pantiksi.\"\n\n\"Minua miellyttää teidän luottamuksenne -- se puhuu hyvää pojan\npuolesta. Mutta tämä kirottu kirje -- siinä on niin paljon\ntotuudenmukaisuutta; ei, siinä on paljon totta muihin asioihin nähden.\"\n\n\"Minä luulin teidän korkeutenne sanoneen, että allekirjoitus puuttui\n-- suurin seikka, joka voisi ilmaista rehellisen lähettäjän.\"\n\n\"Ihan oikein. Dunham; ei muu kuin raukka ja lisäksi suuri pelkuriraukka\nvoisi lähettää yksityisessä elämässä nimetöntä kirjettä. _Sodassa_ on\nkuitenkin toista. Käsiala on väärennettyä ja koko juoni on taitavasti\nkeksitty.\"\n\n\"Sota suvaitsee sellaisia alhaisia keinoja, herra, kuin väijytyksiä,\nyllätyksiä, valehyökkäyksiä, vieläpä vakoojiakin, mutta se kaikki on\nsittenkin toista kuin nimetön kirje.\"\n\n\"Minä olen nähnyt monia kummallisia tapauksia ja omituisia ihmisiä\nelämäni aikana. Mutta hyvästi nyt, kersantti; minä en saa pidättää teitä\nkauemmin, olkaa varuillanne ja pitäkää silmänne auki. Muir luultavasti\npalaa sangen pian. Jos te nyt tällä uhkarohkealla retkellänne\ntäydellisesti onnistutte, niin minä olen tekevä kaiken voitavani, kun\ntulee täytettäväksi joku virka, jota monien ansioittenne perusteella\nvoitte itsellenne toivoa.\"\n\n\"Nöyrä kiitos, teidän korkeutenne\", vastasi kersantti tyynesti, sillä\nkahdenkymmenen vuoden aikana hän oli turhaan koettanut saada tunnustusta\nansioilleen, \"ja toivon, etten koskaan häpäise tehtävääni, olkoon se\nmikä tahansa. Minä olen se, miksi luonto ja Luoja ovat minut tehneet ja\ntoivon voivani olla tyytyväinen.\"\n\n\"Ette kai ole unohtanut haupitsia?\"\n\n\"Jasper otti sen laivaan tänä aamuna, herra.\"\n\n\"Olkaa varovainen älkääkä luottako täydellisesti siihen mieheen. Uskokaa\nasia heti Haukansilmälle, hänen tarkka silmänsä keksii kyllä jokaisen\nlurjuksen, joka kiertelee vehkeilleen. Hänen vaatimaton rehellisyytensä\npakottaa hänet ilmaisemaan kaikki, mitä hän saa selville. Häneen täytyy\nvoida luottaa.\"\n\n\"Hänestä minä vastaan päälläni tai asemallani rykmentissä. Minä olen\nnähnyt häntä koeteltavan liian usein epäilläkseni häntä.\"\n\n\"Kaikista inhoittavista tunteista pahin, Dunham, on epäluulo, joka on\nherännyt ennen täydellisesti uskottua miestä kohtaan. Olette kai\nhuolehtinut, että piikiveä tulee mukaan?\"\n\n\"Kukaan kersantti ei milloinkaan unohda sellaisia asioita, teidän\nkorkeutenne.\"\n\n\"Hyvä, antakaa minulle sitten kätenne, Dunham. Jumala olkoon kanssanne\nja antakoon aikeenne onnistua! Muir palaa pian. Antakaa hänen matkalla\nseurustella tyttärenne kanssa, sillä se ratkaisee tämän asian\nainaiseksi. Kuka hyvänsä palaisi iloisena sellaisessa seurassa kuin\nMabel, eikö sitten joku iloton leski, jolla ei ole rakastettavana muita\nkuin hän itse -- ja päälle päätteeksi sellainen itse kuin Davy!\"\n\n\"Toivon, herra, että tyttäreni tekee järkevän päätöksen ja että hänen\npäätöksensä on jo vakaantunut Haukansilmän hyväksi. Eikä ratkaisun\npitäisi olla vaikeatakaan, sillä tottelemattomuus johtaa aina kapinaan.\"\n\n\"Tarkastakaa kaikki ampumatarpeet ja koettakaa heti, kun pääsette\nperille; kosteus matkalla voi turmella ruudin. Ja nyt vielä kerran\nhyvästi, kersantti. Pitäkää Jasperia silmällä ja neuvotelkaa Muirin\nkanssa, jos vaikeuksia ilmestyisi. Odotan teidän palaavan voittajana\nkuukauden päästä tästä päivästä.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, majuri! Jos minulle jotakin tapahtuisi, niin\npyydän teitä puoltamaan vanhan soturin kunniaa.\"\n\n\"Luottakaa minuun, Dunham; te saatte luottaa ystävään. Olkaa\nvaruillanne. Te joudutte suorastaan leijonan kitaan; ih! eikä edes\nleijonan, vaan inhoittavan tiikerin, joka lakkaamatta vaanii.\nTarkastakaa aamulla pii ja ampumatarpeet; ja nyt hyvästi, Dunham,\nhyvästi!\"\n\nKersantti puristi sydämellisesti esimiehensä tarjottua kättä ja sitten\nhe erosivat -- Lundie liikkuvaan asuntoonsa ja kersantti niemelle\nastuakseen sieltä veneeseen.\n\nEi voi otaksua, että kersantti esimiehestään erottuaan olisi heti\nunohtanut saamansa määräykset. Hän ei voinut ajatella Jasperista muuta\nkuin hyvää, mutta ankara velvollisuus pakotti myöskin kuulemaan sitä\nääntä, joka kielsi luottamasta. Kun hän nyt tunsi, että kaikki riippui\nhänen taitavuudestansa, hän oli päättänyt pitää silmällä nuoren\nmerimiehen toimia ja päästyään varmuuteen, ettei mitään voitaisi tehdä\nihan huomaamatta, hän oli saavuttanut takaisin hyvän tuulensa, kun vene\njoutui Lokin sivulle. Tultuaan kannelle hän näki kaikki kunnossa ja\nhänen epäilyksensä hieman haihtui ja hän melkein säälien ajatteli\nnuorukaista, jonka elämä ja kokemukset olivat niin suuressa määrässä\nsamanlaiset kuin hänen omansa.\n\nLokin ankkuri oli nostettu heti, kun huomattiin kersantin veneen\nlähtevän rannasta, sillä hän oli tulijoista viimeinen, ja kokka\nkäännettiin airojen avulla itäiseen suuntaan. Muutamat voimakkaat vedot\nveivät aluksen ulomma, jossa virta sitä kuljetti yhä etemmä. Oli aivan\ntyyni; sekin järveltä tuleva ilmanhenki joka äsken oli hieman purjeita\npullistanut, oli kerrassaan asettunut.\n\nKoko ajan vallitsi aluksella tavaton hiljaisuus. Kaikki laivalla-olijat\nilmeisesti tunsivat, että he olivat yön pimeässä lähdössä epävarmalle ja\nuhkarohkealle retkelle, ja siksi velvollisuus, tämä myöhäinen hetki ja\nedessä ammottava tuntematon kohtalo -- kaikki yhdessä valoivat omituista\njuhlallisuutta heidän liikkeihinsä. Tottumus tuli vielä avuksi.\nSenpävuoksi kaikki olivat vaiti ja ne, jotka puhuivat, puhuivat harvoin\nja kuiskaten. Näin kulki kutteri hiljalleen selälle niin kauaksi kuin\njoen virran vaikutus ulottui, mutta sitten se kokonaan pysähtyi odottaen\nmaalta päin tuulahdusta. Seurasi puolisen tunnin väliaika, jolloin Lokki\nlepäsi hiljaa kuin vettynyt hako. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden\nvallitessa ei kuitenkaan kaikki keskustelu Lokilla ollut loppunut, sillä\nkersantti Dunham saatuaan varmuuden, että hänen tyttärensä seuralaisensa\nkanssa oli peräkannella, vei Haukansilmän hyttiinsä, katsoi tarkasti,\nettei ollut syrjäisiä saapuvilla ja lukittuaan oven virkkoi:\n\n\"Siitä on nyt monta vuotta, kun sinä aloit minun seurassani totutella\nitseäsi metsien vaaroihin ja vastuksiin, ystäväni.\"\n\n\"Niin on, kersantti, on kyllä. Joskus minua peloittaa, että olen liian\nvanha Mabelille, joka ei ollut vielä syntynytkään, kun me jo tovereina\ntaistelimme ranskalaisia vastaan.\"\n\n\"Siitä ei pelkoa, Haukansilmä. Minä olin melkein sinun ikäisesi, kun\nvoitin omakseni hänen äitinsä; ja Mabel on vakava ajatteleva tyttö --\njoka panee luonteelle suuremman arvon kuin millekään muulle. Joku poika,\nkuten esimerkiksi Jasper Vesikoira, ei pääsisi mihinkään hänen kanssaan,\nvaikka onkin sekä nuori että kaunis.\"\n\n\"Ajatteleekohan Jasper naimisiin menoa?\" kysyi opas tyynesti, mutta\nvakavasti.\n\n\"Toivoakseni ei -- ei ainakaan ennenkuin on näyttänyt jokaiselle, että\nhänkin voisi olla kelvollinen saamaan vaimon.\"\n\n\"Jasper on kelpo poika ja omaa suuret lahjat alallansa; hän voi vaatia\nitsellensä vaimon yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.\"\n\n\"Ollakseni sinulle rehellinen, Haukansilmä, minä pyysin sinua tänne\npuhuakseni sinulle juuri siitä nuorukaisesta. Majuri Duncan on saanut\njonkunlaisen ilmoituksen, joka on herättänyt hänessä epäilyksiä, että\nJasper Vesikoira olisi petollinen ja että vihollinen olisi hänet\nostanut. Minä tahdon kuulla sinun ajatuksesi asiasta.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minä sanon, että majuri epäilee Jasperia kavaltajaksi, ranskalaiseksi\nvakoojaksi -- tai, mikä vieläkin pahempi, luulee, että hänet on ostettu\nkavaltamaan meidät. Majuri on saanut kirjeen tästä, ja vaatinut minua\npitämään pojan hommia silmällä, sillä hän luulee, että voisimme kohdata\nviholliset silloin, kun vähimmän odotamme, ja pojan avulla.\"\n\n\"Onko Duncan of Lundie sanonut teille tämän, kersantti?\"\n\n\"On, Haukansilmä; ja vaikka minulla on monia syitä luottaa Jasperiin,\nminulla on kuitenkin tunne, joka sanoo, että minun pitäisi epäillä\nhäntä. Uskotko sinä aavistuksiin, ystäväni?\"\n\n\"Mihin, kersantti?\"\n\n\"Aavistuksiin -- jonkunlaiseen salaiseen esitietoon onnettomuuksista,\njotka tulevat meitä kohtaamaan. Meidän rykmenttimme skotlantilaiset\nuskovat siihen järkkymättä, ja minun ajatukseni Jasperista ovat\nmuuttuneet niin äkkiä, että olen alkanut pelätä heidän oppinsa\nsisältävän jonkunlaisen totuuden.\"\n\n\"Mutta tehän olette puhunut Duncan of Lundien kanssa Jasperista, ja\nhänen sanansa ovat herättäneet pahoja aavistuksia.\"\n\n\"Ei niin -- ei ollenkaan niin, sillä keskustellessani majurin kanssa\nminun tunteeni olivat kokonaan toiset, ja minä kaikin keinoin koetin\ntodistaa hänelle, että hän teki pojalle vääryyttä. Mutta täällä ei\nhyödytä vastustaa aavistusten varoituksia, ja pelkään, että epäilyksessä\non sittenkin jotakin perää.\"\n\n\"Kersantti, minä en ymmärrä aavistuksia, mutta minä olen tuntenut hänet\npojasta asti ja oppinut luottamaan häneen yhtä varmasti kuin itseeni ja\nSuureen Käärmeeseen.\"\n\n\"Mutta Käärmeellä on omat keinonsa ja hän väijyy ja tiedustelee sodassa\nyhtä hyvin kuin kuka tahansa.\"\n\n\"Se kuuluu juuri hänen ja hänen kansansa luonteeseen. Ei punanahka eikä\nvalkoihoinen voi kieltää perusluonnettansa, eikä myöskään Chingackgook\nvoi taistella kohtalon määräyksiä vastaan.\"\n\n\"Sen uskon; en minäkään olisi voinut ajatella vielä tänä aamunakaan\nJasperista mitään pahaa. Minusta tuntuu, Haukansilmä, saatuani tämän\naavistuksen, ettei poika puuhaile kannellansa luonnollisesti, vaan on\näänetön, synkkä ja miettiväinen, kuten mies, jolla on paino\nomallatunnollaan.\"\n\n\"Ei Jasper koskaan melua, ja hän sanoo minulle, että meluapitävät\nalukset ovat huonoja sotalaivoja. Herra Cap on samaa mieltä. Ei, ei;\nminä en usko Jasperista mitään pahaa, ennenkuin näen. Kutsukaa tänne\nlankonne, kersantti, niin saamme kysyä hänen mielipidettään asiassa,\nsillä nukkua ja epäillä ystäväänsä sydämessään on samaa kuin nukkua\npainon alla. Minä en ollenkaan luota teidän aavistuksiinne.\"\n\nKersantti, vaikk'ei ollenkaan ymmärtänyt itseään tässä asiassa, suostui,\nja Cap liittyi neuvottelijoihin. Kun Haukansilmä oli vähemmän hämillään\nkuin hänen toverinsa ja luotti täydellisesti syytetyn rehellisyyteen,\nhän aloitti keskustelun.\n\n\"Me olemme kutsuneet teidät, herra Cap, tänne\", hän virkkoi,\n\"kysyäksemme teiltä, oletteko te huomannut mitään tavallisuudesta\npoikkeavaa Jasperin liikkeissä tänä iltana.\"\n\n\"Hänen liikkeensä ovat -- sen uskallan sanoa -- kyllin tavalliset\nsuolattomille vesille, herra Haukansilmä, vaikka hänen toimensa rannalla\nantavat aihetta moniin muistutuksiin.\"\n\n\"Kyllä, kyllä; me tiedämme, että te ette koskaan ole pojan kanssa samaa\nmieltä siitä, miten kutteria on kuljetettava, mutta on eräs toinen asia,\njosta haluaisimme kuulla teidän mielipiteenne.\"\n\nHaukansilmä kertoi nyt epäilyksistä, jotka kersantissa olivat heränneet\nja miten majuri Duncania oli varoitettu.\n\n\"Nuorukainen puhuu ranskaa, eikö niin?\" kysyi Cap.\n\n\"Sanotaan hänen puhuvan sitä paremmin kuin tavallisesti\", vastasi\nkersantti synkästi. \"Haukansilmä tietää, että se on tosi.\"\n\n\"En halua väittää sitä vastaan\", virkkoi Haukansilmä -- \"ainakin minulle\non sanottu, että niin on asianlaita. Mutta se ei todista mitään\nsellaisesta pojasta kuin Jasper. Minä puhun mingojen kieltä opittuani\nsitä ollessani niiden roistojen vankina, mutta kuka sanoo, että minä\nolen heidän ystävänsä? Vaikk'en olisi heidän vihollisensakaan, minun ei\nkuitenkaan tarvitsisi taipua intiaanien vehkeisiin. Nyt minä kuitenkin\nolen heidän vihollisensa ja ajatukseni ovat kristityn miehen.\"\n\n\"Niin, Haukansilmä, mutta Jasper ei oppinut ranskaansa vankina, vaan\npoikasena, jolloin mieli on vaikutuksille altis ja jolloin voidaan\nluonteeseen juurruttaa mitä vain, ellei hyvä kohtalo suojele pahojen\nihmisten ilkeydeltä.\"\n\n\"Se on ihan totta\", lisäsi Cap, \"sillä silloin opimme katkismuksen ja\nmuut siveyssäännöt. Kersantin huomautus ilmaisee, että hän tuntee\nihmisluonteen ja olen hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä. On\nturmiollinen seikka nuorelle miehelle, että hän tämän suolattoman\nvesilätäkön seuduilla puhuu ranskaa. Jos tämä nyt olisi Atlantilla,\njossa merimiehet silloin tällöin joutuvat puhumaan luotsien tai muiden\nkielimiesten kanssa sitäkin kieltä, niin en sanoisi mitään, vaikka\nsielläkin katselemme epäluulolla sellaista toveria, joka sitä liian\nhyvästi osaa. Mutta täällä Ontariolla se on minusta mitä epäiltävin\nasianhaara.\"\n\n\"Mutta Jasperin täytyi puhua ranskaa ihmisten kanssa järven toisella\nrannalla\", sanoi Haukansilmä, \"tai pitää suunsa aivan kiinni, koska\nsiellä ei kukaan puhu muuta kuin ranskaa.\"\n\n\"Ette kai tahdo sanoa minulle, Haukansilmä, että ranskalaiset ovat\ntuolla toisella rannalla?\" huudahti Cap osoitellen peukalollaan olkansa\nyli Canadaan päin, \"että toinen tämän vesilätäkön ranta on Yrjön ja\ntoinen ranskalaisten?\"\n\n\"Minä tahdon sanoa teille juuri sen, että tämä on Yrjön ja tuo tuolla on\nYlä-Canada ja että täällä puhutaan englantia, saksaa ja intiaanien\nkieliä yhtä varmasti kuin siellä ranskaa ja intiaanien kieliä. Myöskin\nmingot ovat saaneet kieleensä monia ranskalaisia sanoja, eivätkä ole\nkuitenkaan siitä sen kummemmiksi tulleet.\"\n\n\"Ihan totta. Mutta minkälaista väkeä nämä mingot oikeastaan ovat,\nystäväni?\" kysyi kersantti nykäisten toista olasta ja katsoen suoraan\nsilmiin. \"Kukaan ei tunne niitä paremmin kuin sinä, ja minä kysyn,\nminkälaisia roistoja ne ovat.\"\n\n\"Jasper ei ole mingo, kersantti.\"\n\n\"Hän puhuu ranskaa ja sen puolesta hän voisi yhtä hyvin ollakin. -- Veli\nCap, etkö ole huomannut tämän onnettoman nuorukaisen toimissa mitään\nepäiltävää?\"\n\n\"En suorastaan, vaikka hän on tehnyt työnsä väärästä päästä melkein koko\najan. On kyllä totta, että hän kiersi nuoraa kimppuun vastapäivään,\nmutta olen varma, ettei hän sillä mitään tarkoittanut, vaikka myöskin\nvoi tapahtua, että ranskalainen nuoran kimputtaminen voi viedä koko\naluksen väärään. Sitäpaitsi Jasper kiinnitti halkaisijan hinausköyden\npoikkipuuhun sensijaan, että olisi sitonut sen mastoon, johon se kuuluu\n-- ainakin englantilaisen purjehdustavan mukaan.\"\n\n\"Uskallan sanoa, että Jasper on voinut saada jonkun canadalaisen\nmerimiestavan ollessaan niin kauan toisella rannalla\", pisti Haukansilmä\nväliin, \"mutta jos saakin jonkun ajatuksen tai sanan, ei sitä kuitenkaan\nvoida pitää petoksena eikä epäillä. Minä itse joskus saan ajatuksia\nmingoilta, mutta minun sydämeni on aina ollut delawarelainen. Ei, ei,\nJasper on rehellinen, ja kuningas voi kruunuineen luottaa häneen ihan\nyhtä hyvin kuin omaan vanhimpaan poikaansa, joka, tietäessään saavansa\nsen joskus päähänsä, lienee toki viimeinen koettamaan varastaa sitä.\"\n\n\"Hyvin puhuttu -- hyvin puhuttu, Haukansilmä!\" sanoi Cap. \"Paljon\nkoreita sanoja, mutta hiton vähän johdonmukaisuutta. Ensiksi\nkuninkaallinen majesteetti ei voi antaa pois kruunuansa, koska\nvaltakunnan laki määrää hänet aina käyttämään sitä, että hänen\nkorkeutensa tunnettaisiin, aivan samoin kuin laivaston päällikön\nmerkkinä on hopea-airo. Toiseksi on suuri rikos lakia vastaan, jos hänen\nmajesteettinsa vanhin poika tavoittelee kruunua tai hankkii lapsia\nmuuten kuin laillisessa avioliitossa -- molemmat vaikuttavat\nturmiollisesti kruununperimykseen. Siitä näette, Haukansilmä-ystävä,\nettä jokaisen pitää kulkea tietänsä järkevästi ja oikeassa tahdissa.\nLaki on järkeä, ja järki on viisautta ja viisaus on oikeata elämää.\nSiitä seuraa, että kruunu on perustettu laille, järjelle ja\nviisaudelle.\"\n\n\"Kaikesta siitä minä tiedän sangen vähän, herra Cap, mutta mikään ei saa\nminua ajattelemaan, että Jasper olisi kavaltaja.\"\n\n\"Siinä olette taaskin väärässä, Haukansilmä, sillä onhan eräs keino\nsaada asia selville paremmin kuin ajattelemalla ja tuntemalla, ja se on:\nsattuman kautta.\"\n\n\"Asia voi olla niin kaupungeissa, mutta täällä rajaseudulla on toisin.\"\n\n\"Asian luonto on sellainen, ja se vallitsee kaikkialla. Niinpä huomasin\nhyvin epäilyttävän sattuman juuri laivaan astuessani tänä iltana ja\nolkoon sekin mainittuna Jasperia vastaan. Jasper otti omin käsin alas\nkuninkaan lipun. Juuri kun hän oli katsovinaan Mabeliin ja sotamiehen\nvaimoon ja antoi määräyksensä heidän viemisestään hyttiin, hän otti alas\nliittovaltion lipun!\"\n\n\"Se nyt saattoi olla sattumalta\", vastasi kersantti, \"sellaista on\njoskus minullekin tapahtunut. Ehkä oli lippunaru sidottu kelaan ja lippu\noli joutunut kehnosti ylös.\"\n\n\"Kelaan!\" huudahti Cap ilkamoiden. \"Toivon, kersantti Dunham, että\nkäyttäisit oikeita sanontatapoja. Kuka nyt lippunarun kelaan sitoo? Minä\npidän kuitenkin tätä lippujuttua merkittävänä asianhaarana, ettekä te\nvoi saada minua mielipiteestäni luopumaan. Meidän ei kuitenkaan pitäisi\nunohtaa illallista, vaikka laiva olisi täynnä kavaltajia.\"\n\n\"Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, veli Cap. Mutta minä voin\nluottaa siihen, että voin uskoa Lokin päällikkyyden sinulle, jos jokin\npakottaisi minut vangitsemaan Jasperin.\"\n\n\"Minä en jätä sinua pulaan, kersantti, ja siinä tapauksessa sinä saat\nnähdä, mihin Lokki oikeastaan kelpaa, tähän asti sitä on voinut vain\naavistaa.\"\n\n\"Minusta nähden\", virkkoi Haukansilmä syvään huoaten, \"Jasper on syytön,\nja koko ikävyydestä päästään sillä, että kysytään häneltä suoraan, onko\nhän kavaltaja vai ei. Jasperin puolesta minä uskallan kaikki\nsiirtomaitten aavistukset ja asianhaarat.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", väitti kersantti. \"Vastuu tämän retken\nonnistumisesta lankeaa minulle, ja minä pyydän ja vaadin, ettette minun\ntietämättäni lausu sanaakaan koko asiasta kenellekään. Meidän tulee vain\npitää silmämme auki ja toimia asianhaarain mukaan.\"\n\n\"Niin, niin; asianhaarat on otettava lukuun\", vastasi Cap. \"Sattuma voi\nesittää sata todistusta. Sellainen on elämän laki. Moni on joutunut sen\nkautta hirteen.\"\n\nTähän loppui keskustelu, ja hetkisen kuluttua koko seurue ilmestyi\nkannelle, kukin tarkaten epäillyn Jasperin hommia luonnettaan kuvaavalla\ntavalla.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\n    \"Tuo oudonlainen mies, niin heikko, hervoton,\n    niin tylsä, tunteeton ja surunmurtama,\n    käy sydänyöllä Priamon luo ja kertoo:\n    'Sun Troijastas on palanut jo puolet'.\"\n\n                                 _Shakespeare_.\n\nKoko tämän ajan olivat asiat laivassa kulkeneet omaa latuansa. Jasper\nlaivoineen näytti odottavan, että maalta alkaisi puhaltaa yötuuli, kun\ntaas soturit tottuneina aikaisin nousemaan, painautuivat jok'ikinen\nlevolle. Kannelle jäi vain laivamiehistö, herra Muir ja molemmat naiset.\nMajoitusmestari koetti nyt sukeltautua Mabelin suosioon, kun taas meidän\nsankarittaremme vähät välitti hänen ponnistuksistansa, pitäen niitä\nosaksi sotilaan omituisena lörpöttelynä ja osaksi hänen kauniitten\nkasvojensa aiheuttamana mielittelyhaluna, vaan antautui täysin rinnoin\nnauttimaan paikan ja ajan tarjoamasta huvista, joka oli täynnä uutuuden\nviehätystä.\n\nPurjeet oli levitetty, mutta vieläkään ei tuntunut vähintäkään\ntuulenhenkeä, ja niin tyyni oli järven pinta, ettei alus vähääkään\nliikahtanut paikaltaan. Se oli kulkenut virran mukana vähän enemmän kuin\nneljännespenikulman, mutta siihen se oli pysähtynyt kuin naulattu ja\nnäytti ihailevan kaunista muotoansa veden synkässä peilissä. Nuori\nJasper oli peräkannella kylliksi likellä kuullakseen osan keskustelusta,\nmutta liian kaukana esittääksensä omat vaatimuksensa ja myöskin tuntien\nliian selvästi velvollisuutensa voidakseen ottaa syrjästä osaa\nkeskusteluun. Mabelin siniset silmät seurasivat kaikkia hänen\nliikkeitään kiihkeästi odottaen, ja useammin kuin kerran sai\nmajoitusmestari uudistaa kohteliaisuutensa, ennenkuin hän kuuli niitä,\nniin kiintynyt hän oli tarkastamaan ympäristöänsä ja -- voimme lisätä --\nniin haluton kuuntelemaan toverinsa kaunopuheisuutta. Vihdoin herra\nMuirkin vaikeni, ja järvellä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Äkkiä\nkuului linnalta päin kuin airo olisi pudonnut veneeseen ja se ääni oli\nniin selvä kuin kaikki olisi tapahtunut laivan kannella. Sitten kuului\nhiljaista tohinaa aivan kuin yö olisi huokaillut, purjeet lepattivat,\npuomit natisivat ja halkaisija käänsi puolta. Tämä tuttu ääni pani\naluksen liikkeelle ja purjeet alkoivat pullistua.\n\n\"Siinä on tuuli, Anderson\", huudahti Jasper vanhimmalle laivamiehelle,\n\"tartupa peräsimeen.\"\n\nTätä lyhyttä määräystä noudatettiin, heti peräsin kääntyi ja alus muutti\nsuuntaa. Muutamassa minuutissa alkoi kuulua veden tasaista lipatusta\nkokassa, ja Lokki kiisi veden pintaa viiden penikulman nopeudella\ntunnissa. Yhä vallitsi ehdoton hiljaisuus, kunnes kuultiin Jasperin\nkomentavan: \"Käännäpäs vähän ja laske lähemmäksi rantaa.\"\n\nSe tapahtui samana hetkenä, jolloin neuvottelijat hytistä ilmaantuivat\nkannelle.\n\n\"Ette suinkaan aikone uskaltaa liian lähelle naapureitamme ranskalaisia,\nJasper poikaseni?\" huomautti Muir ottaen tilaisuudesta vaarin alkaakseen\nkeskustelun uudelleen. \"Eipä sillä, että tahtoisin epäillä teidän\nviisauttanne, sillä tiedänhän, että te rakastatte canadalaisia yhtä\nvähän kuin minäkin.\"\n\n\"Lasken rannemmalle tuulen vuoksi, herra Muir. Rantatuuli on aina\nvoimakkaampi kuin aavalla, kun vain ei laske niin lähelle, että metsä\nalkaa suojata. Meidän on kuljettava Meksikonselän yli ja siinä\ntällaisella tuulella on tietämistä.\"\n\n\"Olen iloinen, ettei se ole Meksikonlahti\", huomautti Cap, \"sillä siinä\nmaailman osassa minä en mielelläni haluaisi vierailla tällaisella\nsisäjärven purrella. Onko teidän laivanne raskas käännellä?\"\n\n\"Ei, se on kevyt kuin alli, herra Cap, ja tottelee pienimpiäkin\nviittauksia.\"\n\n\"Otaksun, että teillä on reiviköydet, vaikka tuskin te koskaan\ntarvitsette niitä käyttää?\"\n\nMabelin kirkas silmä näki sen hymyn, joka hetkeksi levisi Jasperin\nkauniille kasvoille ilmaisten hämmästystä ja ylenkatsetta, mutta kukaan\nmuu ei sitä huomannut.\n\n\"Kyllä meillä on reivit ja sangen usein joudumme niitä tarvitsemaan\",\nvastasi nuori mies sävyisästi. \"Ennenkuin ehdimme perille, herra Cap,\nvoimme ehkä saada tilaisuuden näyttää, miten käytämme niitä, sillä\nitäinen taivas lientyy, ja Ontariolla tuuli voi puhaltaa yhtä vapaasti\nkuin valtamerelläkin.\"\n\n\"Kuinkahan lie! Olen nähnyt tuulispään Atlantilla iskevän purjeihin\nsellaisella voimalla, että se voisi repiä ne kappaleiksi. Sellaisina\nhetkinä laiva seisoo liikkumatta paikoillaan, kun se ei tiedä, mihin\npäin sen olisi mentävä.\"\n\n\"Luonnollisesti meillä täällä ei ole sellaisia äkillisiä puuskia\",\nhuomautti Jasper vaatimattomasti, \"vaikka usein kuitenkin saamme olla\nvalmiina kaiken varalta. Kaikesta huolimatta tällä tuulella voimme\npäästä ensimmäisille saarille, missä meillä ei ole niin suurta pelkoa\nsiitä, että frontenacilaisten tiedusteluveneet voisivat meitä seurata.\"\n\n\"Luuletko sinä, Jasper, että ranskalaisten vakoojia on myöskin täällä\nsuurella selällä?\" kysyi Haukansilmä.\n\n\"On, siitä ei ole epäilystä. Tulipa niitä viime maanantaita vasten yöllä\nOswegoonkin. Kaarnakanotti laski satama-alueelle itäisestä väylästä ja\nmaihin astui intiaani ja upseeri. Jos sinä olisit ollut vaanimassa sinä\nyönä, niin olisit varmaan vanginnut niistä toisen, ellet molempia.\"\n\nOli liian pimeä, että kukaan olisi voinut huomata sitä hohtavaa punaa,\njoka syöksähti oppaan ahavoituneille kasvoille, sillä hän tunsi\nmenetelleensä väärin jäädessään sinä iltana sisään kuuntelemaan Mabelin\nsuloista ääntä, kun tämä lauloi ballaadeja isällensä, ja katselemaan\nniitä kasvoja, jotka hänen mielestään olivat niin sanomattoman\nviehättävät. Tämän erikoisen miehen luonne oli niin perin rehellinen,\nettei hän missään tilanteessa tahtonut asioita kaunistella eikä nytkään\nollenkaan ajatellut kieltää laiminlyöntiänsä.\n\n\"Tunnustan sen, Jasper -- minä tunnustan sen\", hän sanoi\nyksinkertaisesti. \"Jos minä olisin ollut ulkona sinä yönä -- enkä voi\nesittää mitään hyväksyttävää syytä, miksi en ollut -- niin olisipa\ntodellakin voinut käydä, kuten sanot.\"\n\n\"Sen illanhan te vietitte meidän kanssamme, Haukansilmä\", huomautti\nMabel viattomasti. \"Totisesti sellainen mies, joka viettää niin suuren\nosan ajastaan metsissä vihollisten rintamalla, saanee toki anteeksi, jos\nhän muutamia tunteja kuluttaa vanhan ystävänsä ja tämän tyttären\nseurassa.\"\n\n\"Ei, ei; minä olen tehnyt sangen vähän muuta kuin laiskoitellut sen\njälkeen kuin saavuimme linnaan\", vastasi toinen huoaten, \"ja on hyvä,\nettä poika huomauttaa minua siitä. Laiskuri ansaitsee nuhteet\n-- todellakin hän ansaitsee toria.\"\n\n\"Toria, Haukansilmä! En ole koskaan uneksinutkaan sanoa sinulle mitään\nepämieluista, vielä vähemmän torua siksi, että joku vakooja tai pari\nintiaania pääsee pujahtamaan käsistämme. Minä tiedän, missä sinä olit,\nja sinun poissa-olosi oli luonnollisin asia maailmassa.\"\n\n\"En ole sanoistasi loukkaantunut, Jasper, sillä ne olivat oikeutetut. Me\nolemme kaikki inhimillisiä ja kaikki erehdymme.\"\n\n\"En tahtonut olla epäkohtelias, Haukansilmä.\"\n\n\"Anna minulle kätesi, poika, anna minulle kätesi. Et sinä minua\nmuistuttanut, vaan omatunto.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", keskeytti Cap. \"Tämä viimeinen riita on ratkaistu\nmolemminpuoliseksi tyydytykseksi. Mutta tahtoisitteko sanoa meille,\nmiten onnistuttiin saamaan selville, että niin äskettäin vakoojat ovat\nmeitä kierrelleet. Tämä minusta on kummallinen asianhaara.\"\n\nTätä viimeistä lausetta sanoessaan hän polkaisi kevyesti kersantin\nvarpaita ja nykäisi kyynärpäällään opasta nyökäten kevyesti päätään,\nvaikka katselikin avaruuteen.\n\n\"Siitä, että Käärme huomasi niiden jäljet seuraavana päivänä. Ne oli\ntehnyt sotilaan saapas ja mokkasiini. Eräs meidän metsästäjistämme näki\nvielä kanotin kiitävän seuraavana aamuna Frontenacille päin.\"\n\n\"Johtivatko jäljet varustuksille asti, Jasper?\" kysyi Haukansilmä\ntoriasaaneen koulupojan nöyrällä äänellä. \"Johtivatko jäljet sisään\nvarustuksiin, poika?\"\n\n\"En usko. Se ei ollut tullut joen yli, vaan poikennut itäiselle\nniemelle. Sen mukaan kuin saatoimme päättää, ei se ollut tullut joen\nyli.\"\n\n\"Ja miksi te ette tarttunut asiaan, Jasper, ja näyttänyt niille?\" kysyi\nCap. \"Tiistai-aamuna kävi rivakka tuuli -- tällaisella kutterilla olisi\nvoinut laskea monen solmuvälin nopeudella.\"\n\n\"Se voisi onnistua valtamerellä herra Cap\", pisti väliin Haukansilmä,\n\"mutta ei täällä. Vesi ei jätä mitään jälkiä, eikä voisi keksiä, mistä\nranskalainen tai intiaani ovat kulkeneet.\"\n\n\"Miksi tarvittaisiin jälkiä, kun laivan kannelta voidaan huomata\nkarkulaiset, kuten Jasperin sanojen mukaan olisi voinut huomata tämän\nkanotin? Ei haittaisi, vaikka olisi parikymmentä mingoa tai\nranskalaista, kun kelpo brittiläiset käyvät vihollisensa kimppuun.\nOlisittepa sanonut minulle, herra Vesikoira, silloin tiistai-aamuna,\nniin olisimme näyttäneet niille lurjuksille.\"\n\n\"Uskallan väittää, herra Cap, että niin vanha ja viisas merimies kuin\nte, ei olisi kuitenkaan saanut aikaan enempää kuin minunlaiseni nuori\naloittelija. Pitkä ja toivoton yritys on koettaa saada kiinni\nkaarnakanotti.\"\n\n\"Eihän olisi tarvinnut muuta kuin kiitää nopeasti sen perässä, niin\nolisi sen pakottanut maihin.\"\n\n\"Maihin, herra Cap! Te ette ymmärrä koko näiden sisäjärvien liikennettä,\njos luulette, että niin helposti voitaisiin pakottaa joku kaarnakanotti\nmaihin. Heti kun he huomaavat takaa-ajajat, he lähtevät apupurjeittensa\navulla myötätuuleen ja ennenkuin ehditte ajatella, ohjailette purttanne\npenikulman tai parin päässä heidän vanavedessään.\"\n\n\"Ette kai tahdo saada minua uskomaan, herra Jasper, että kukaan niin\npäättömästi uskaltaisi lähteä noilla munankuorilla purjehtien aavalle\nselälle, jos vähänkään tuuli käy?\"\n\n\"Olen usein kulkenut sillä tavalla Ontarion yli, vaikka aallot ovat\nkuohuneet melkoisen korkeina. Oikein käytettynä niissä säilyy kuivimpana\nja ne ovat parhaat veneet, mitä tunnetaan.\"\n\nCap vei nyt lankonsa ja Haukansilmän syrjään vakuuttaakseen heille, että\nJasperin selitys vakoojista oli \"asianhaara\", vieläpä \"hyvin vaikuttava\nasianhaara\", jota piti tutkia ja punnita mitä suurimmalla tarkkuudella,\nsillä hänen selityksensä kanoteista oli niin epäiltävä, että sillä\nilmeisesti tahdottiin johtaa kuulijoita harhaan. Jasper hänen mielestään\npuhui liian varmasti niistä miehistä, jotka olivat käyneet maissa,\nollakseen niistä tietämättä enemmän kuin ilmaisi. Mokkasiinit eivät\nhänen mielestään ilmaisseet mitään, koska valkoinen mies saattoi käyttää\nniitä yhtä hyvin kuin intiaanikin -- hänellä itsellään oli yksi pari, ja\nsaappaat -- sehän oli tietty -- eivät tehneet sotilasta. Vaikka\nkersantti ei pannut kovin suurta arvoa tälle todistelulle, ei se\nkuitenkaan ollut vaikuttamatta häneen. Hänestä tuntui hyvin omituiselta,\nettä vakoojia olisi käynyt niin lähellä varustuksia ilman, että hänellä\nolisi ollut niistä vähintäkään aavistusta, eikä hän voinut ymmärtää,\nettä tämä olisi ollut sellaista tietoa, josta yksin Jasper saattoi saada\nselvän. Oli kyllä totta, että kerran tai kahdesti Lokki oli lähetetty\nulapalle tällaiselle asialle, mutta vaikka kutteri kulki Jasperin\njohdolla, ei hän tiennyt vehkeilijöitten hommista enempää kuin muutkaan.\nMikä nyt olisi ilmaissut nuuskijoitten käynnin hänelle paremmin kuin\nkenellekään muulle läsnä-olijoista? Haukansilmä taas ajatteli asiaa\ntoisin. Herkkätunteisena hän moitti itseään velvollisuuden\nlaiminlyönnistä, ja kun hän ajatteli, että juuri hänen olisi pitänyt\ntietää tällaisten vieraitten käynti, hän luki Jasperille suureksi\nansioksi tämän valppauden. Hän ei nähnyt mitään erikoista siinä, että\nJasper oli saanut selville kertomansa tosiasian, vaikkakin hän myönsi\nitselleen, että oli tavatonta -- ellei häpeällistä -- kun hän nyt vasta\nkuuli tämän asian ensimmäisen kerran. \"Mitä mokkasiiniin tulee, herra\nCap\", hän sanoi, kun lyhyt keskeytys antoi hänelle tilaisuuden puhua,\n\"niitä on saattanut käyttää yhtä hyvin valkoihoinen kuin punanahkakin,\nvaikk'ei jälki ole koskaan sama, kun sitä käyttää toinen eikä toinen.\nJok'ikinen, joka on tottunut liikkumaan metsissä, voi tuntea valkean\nmiehen jäljen olkoonpa sen tehnyt saapas tai mokkasiini. Tarvitaan\nparempia todistuksia kuin tämä, että minä voisin pitää Jasperia\nepärehellisenä.\"\n\n\"Te myönnätte, Haukansilmä, että metsissä on sellaisiakin olentoja kuin\nkavaltajat?\" pisti Cap väliin johdonmukaisesti.\n\n\"En ole ikinä tuntenut rehellistä mingoa -- sellaista, johon voisitte\nluottaa -- jos hän vain saa tilaisuuden teitä pettää. Petos kuuluu\nniiden perusluonteeseen ja mielestäni heitä tulee surkutella mieluummin\nkuin vihata.\"\n\n\"Miksi ei sitten uskoa, että tällä Jasperilla on sama heikkous? Kukin on\nomalaisensa ja inhimillinen luonto on joskus ihan ihmeellinen -- sen\nminä tiedän kokemuksesta.\"\n\nSe oli tulos pitkästä ja hapuilevasta keskustelusta, jossa koetettiin\npuolustaa Jasperin viattomuutta toisten syytöksiä vastaan, kunnes\nkersantti ja hänen lankonsa olivat yhä varmistuneet siinä käsityksessä,\nettä hän on syyllinen, kun taas heidän toverinsa yhä lujemmin ja\nlujemmin koetti puolustaa syytettyä ja kaikin mokomin varoa\nlangettamasta väärää tuomiota. Hänestä kaikki asiat kävivät ihan\nsäännöllistä latuaan, sillä ei ole mitään parempaa keinoa varmistua\njossakin mielipiteessä, kuin koettaa puolustaa sitä. Olemmehan saaneet\nitsenäisimmät ajatuksemme juuri siten, että olemme puolustaneet sitä,\nmitä olemme pitäneet totena ja oikeana, vaikka siinäkin ehkä olemme vain\npitäneet kiinni vanhoista ennakkoluuloista.\n\nTällä hetkellä kersantti oli joutunut sille asteelle, että hän katseli\nkaikkia nuoren merimiehen toimia epäluulolla ja pian hän oli\nsukulaisensa kanssa samaa mieltä, etteivät Jasperin tiedot --\nerittäinkin tiedot vakoilijoista -- voineet johtua hänen tunnontarkasta\nvelvollisuuksiensa täyttämisestä, vaan --\"asianhaaroista\".\n\nSill'aikaa kun tätä asiaa pohdittiin, Mabel istui, kuten matkustaja\nainakin, ja hiljakseen mietiskeli. Herra Muir oli mennyt alas\njärjestelemään tavaroitansa ja Jasper seisoi hieman erillään kädet\nristissä rinnalla ja silmä siirtyi purjeista pilviin, pilvistä rannan\nepäselviin ääriviivoihin, rannasta ulapalle ja ulapalta takaisin\npurjeihin. Niinpä sankarittaremmekin alkoi selvitellä omia ajatuksiansa.\nViime matkan jännitys, ensi päivän tapaukset hänen saavuttuaan linnaan,\nkohtaus isän kanssa, joka oikeastaan oli hänelle vieras, hänen omituinen\nasemansa linnassa ja hänen nykyinen matkansa, kaikki muodostivat\nyhtenäisen tapausten sarjan ja tuntui kuin olisi aikaa kulunut\nkuukausia. Hänen oli vaikea uskoa, että hän niin äskettäin oli jättänyt\nkaupungin kaikkine sivistyneen elämän mukavuuksineen, ja hän suuresti\nihmetteli, ettei oleskelu Oswegon omituisessa ilmapiirissä ollut sen\nenempää muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Tapaukset olivat seuranneet\ntoisiaan niin nopeasti, ettei hänelle ollut oikeastaan jäänyt aikaa\nseurata niiden kulkua. Mutta nyt hänelle muistellessaan niitä uusia,\nvoimakkaita vaikutteita, joita hän niin runsaasti jo tulomatkalla oli\nsaanut, johtui mieleen sekin, että hän oli tuntenut Jasperin,\nHaukansilmän ja oman isänsä vasta vähän yli parin viikon. Mabel oli\nenemmän tunteen kuin järjen ihminen, vaikka viimeksimainittukin oli\nhyvin kehittynyt, mutta sittenkään hän ei voinut oikein ymmärtää, kuinka\noli mahdollista, että vielä niin äskettäin vieraat ihmiset olivat\npäässeet niin lähelle hänen sydäntänsä, ja hän oli liian kokematon\neritelläkseen tunteitansa ja ymmärtääkseen kokemiensa vaikutelmien\nluonnetta. Tähän asti ei epäluulon rutto ollut päässyt hänen vapaata\najatustansa kahlitsemaan, vaan hän luotti täydellisesti molempiin\nihailijoihinsa, ja viimeisenä ajatuksena, joka itsestään olisi voinut\nsyntyä, olisi johtunut hänen mieleensä epäillä heitä molempia maansa ja\nkuninkaansa kavaltajiksi. Hänen sieluunsa oli juurtunut syvä kruunun\nkunnioitus, ja hallitusta ympäröi kaukainen, salaperäinen loiste. Hän\najatteli, kuten kaikki siirtomaalaiset, että petos sitä kohtaan olisi\nkaikista rikoksista suurin.\n\nVuodenaika ja yö esittivät hänelle parhaita puoliansa ja herättivät\nhänessä tunnelman, johon yhdistyi nuoruus, terveys, onni ja\nuutuudenviehätys. Ilma oli lämmin, mutta mantereelta tuleva tuulenhenki\ntoi tullessaan metsän raikasta viileyttä ja teki sen miellyttäväksi.\nTuuli ei suinkaan ollut rivakka, mutta oli kuitenkin kylliksi\nkuljettamaan Lokkia kohden päämäärää, ja ehkäpä se oli omansa pitämään\nvalppautta vireillä huomaamaan niitä vaaroja, joita pimeys mukanaan tuo.\nJasper puolestaan näytti mielihyvällä alistuvan tähän ja ilmaisi\najatuksensa lyhyessä keskustelussa Mabelin kanssa.\n\n\"Tällä vauhdilla, Vesikoira\", sillä niin oli Mabelkin tottunut\nnimittämään nuorta merimiestä, virkkoi sankarittaremme, \"ei kai viipyne\nkauaa, ennenkuin pääsemme perille.\"\n\n\"Onko teidän isänne sanonut teille, Mabel, mihin me menemme?\"\n\n\"Ei hän ole minulle sanonut mitään. Minun isäni on liiaksi soturi ja\nliian vähän tottunut elämään perheensä piirissä puhuakseen sellaisista\nasioista. Onko kielletty sanomasta, pitkältikö on matkan määrään?\"\n\n\"Se ei voi olla kovin kaukana, sillä ohjatessamme tähän suuntaan\nkuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa vie meidät St. Lawrence joelle,\njossa ranskalaiset voivat valmistaa meille kuuman vastaanoton. Muuten\nmatka mihinkään suuntaan tällä järvellä ei ole kovin pitkä.\"\n\n\"Niinhän enoni Cap sanoo; mutta minusta, Jasper, Ontario ja valtameri\nnäyttävät ihan samalla.\"\n\n\"Te olette sitten ollut valtamerellä, kun taas minä, joka pidän itseäni\nmerimiehenä, en ole nähnyt suolaista vettä. Varmaankin te sydämessänne\njulmasti halveksitte sellaisia merimiehiä kuin minä, Mabel Dunham?\"\n\n\"Sellaisia tunteita minun sydämessäni ei ole, Jasper Vesikoira. Mitä\noikeutta olisi kokemattomalla, tyhmällä tytöllä ylenkatsoa jotakin,\nvielä vähemmän sellaista kuin te, jolla on majurin täysi luottamus ja\njoka on tällaisen aluksen päällikkö? En ole koskaan ollut valtamerellä,\nvaikkakin olen sen nähnyt, ja sanon vielä: minä en näe mitään eroa tämän\njärven ja Atlantin välillä.\"\n\n\"Ettekö niissäkään, jotka purjehtivat molemmilla? Pelkäsin, Mabel, että\nteidän enonne on puhunut niin paljon meitä sisäjärvien purjehtijoita\nvastaan, että tekin olisitte voinut ajatella meitä vain tuon\nkunnioitetun ammatin anastajina.\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne sillä, Jasper, sillä enoni puhuu yhtä paljon\npahaa niistä, jotka asuvat Yorkin rannoilla, kuin sisäjärven\npurjehtijoistakin. Ei, ei; ei minun isäni enkä minä itsekään pane kovin\nsuurta arvoa sellaisille puheille. Jos enoni Cap puhuisi vapaasti, niin\nhuomattaisiin, että hän ajattelee sotilaista ainakin yhtä pahaa kuin\nmerimiehistä, jotka eivät ole nähneet valtamerta.\"\n\n\"Mutta teidän isänne, Mabel, ajattelee soturin ammattia paremmaksi kuin\nmitään muuta. Hän kai tahtoo tehdä teistä soturin vaimon?\"\n\n\"Jasper Vesikoira! -- Minusta soturin vaimon! Minun isäni tahtoo sitä!\nMiksi hän sellaista tahtoisi? Kuka soturi on linnassa, jonka kanssa\nvoisin mennä naimisiin -- jonka kanssa hän _tahtoisi_ minut naimisiin?\"\n\n\"Joku voi rakastaa ammattiansa niin paljon, että luulee sen peittävän\ntuhansia virheitä.\"\n\n\"Mutta eihän kukaan voi tointansa rakastaa niin, ettei hän sen vuoksi\nnäe mitään muuta. Te sanotte, että isäni tahtoo minut soturin vaimoksi,\neikä kuitenkaan ole koko Oswegossa ainoatakaan soturia, jolle hän voisi\nminut antaa. Minä olen tukalassa asemassa, sillä en ole kyllin hyvä\njonkun herrasmiehen puolisoksi, mutta olen taas liian hyvä tavallisen\nsoturin vaimoksi.\"\n\nPuhuessaan nämä suorat sanat Mabel punastui tietämättä miksi, vaikka\npimeys esti hänen toveriansa huomaamasta sitä; ja hän nauroi\nvallattomasti niin kuin se, joka tietää, että koko juttu on ihan\ntuulesta temmattu. Jasper ilmeisesti ajatteli asiaa aivan toisin.\n\n\"Se on totta, Mabel\", hän sanoi, \"teitä ei kai voine kutsua\nylimysnaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä.\"\n\n\"Ei missään merkityksessä, Jasper\", vastasi vaatimaton tyttö reippaasti,\n\"sillä toivoakseni en ole turhamainen, joka on pääasia. Luoja on antanut\nminun syntyä kersantin tyttärenä, ja olen tyytyväinen asemaani.\"\n\n\"Mutta kaikki eivät halua jäädä siihen asemaan, johon ovat syntyneet,\nMabel, sillä monet kohoavat ylemmä ja toiset painuvat alemma. Monet\nkersantit ovat kohonneet upseereiksi -- vieläpä kenraaleiksikin, ja\nmiksi ei voisi kersantin tyttärestä tulla upseerin rouva?\"\n\n\"Kersantti Dunhamin tyttäreen nähden en voi tietää järjellisempää syytä\nkuin sen, ettei kukaan upseeri halua tehdä häntä rouvakseen\", vastasi\nMabel nauraen.\n\n\"Te voitte ajatella niin, mutta 55:nnessä on muutamia, jotka ajattelevat\nasiaa toisin. Siellä varmasti on eräs upseeri, joka haluaa tehdä teidät\nrouvakseen.\"\n\nSalaman nopeudella Mabel Dunhamin ajatus loihti esiin ne viisi tai kuusi\nhänen ikäistään soturia, jotka mahdollisesti voisivat toivoa jotakin\nsellaista, ja tekisimme ehkä vääryyttä hänen luonteelleen, ellemme\nmyöntäisi, että mieluisa tyydytyksen tunne hetkeksi kohotti hänen\nrintaansa ja hän ajatteli, että oli kylliksi hyvin kasvatettu\ntäyttääkseen kunnialla sellaisenkin paikan. Mutta nämä ajatukset\nhävisivät yhtä pian kuin tulivatkin, sillä Mabel Dunhamin sydän oli\nliian puhdas ja naisellinen voidakseen iäksi kiintyä niin maailmalliseen\nja turhaan seikkaan kuin ulkonaiseen asemaan. Turhamaisuus ja totuttu\ntapa saattoi hetkeksi synnyttää tuollaisen haihtuvan mieliteon, mutta\nvakaantunut luonne ja harkitseva ajatus heti karkoittivat sellaiset\nturhat toiveet.\n\n\"En tunne ainoatakaan upseeria 55:nnessä, joka haluaisi tehdä mitään\nniin hullua, enkä usko, että itsekään olisin niin järjetön, että menisin\nnaimisiin jonkun upseerin kanssa.\"\n\n\"Järjetön, Mabel!\"\n\n\"Niin juuri; järjetön, Jasper. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä\nmaailma sellaisesta sanoisi; ja minä olisin pahoillani, hyvin\npahoillani, jos huomaisin mieheni katuvan, että hän kerran kauniitten\nkasvojen ja soman vartalon vuoksi unohti kokonaan yleisen mielipiteen ja\nkohotti puolisokseen niin paljon alempansa kuin kersantin tyttären.\"\n\n\"Teidän miehenne, Mabel, ei joudu kiusaukseen ajatella isää, vaan hän\nlakkaamatta ajattelee tytärtä.\"\n\nTyttö oli puhunut leikillisesti, vaikka ilmeisesti oli ajatellut sitä,\nmitä sanoi, mutta Jasperin viime huomautuksen jälkeen hän vaikeni\nainakin minuutin ajaksi, ennenkuin virkkoi sanaakaan. Sitten hän jatkoi\nvakavammin, ja tarkempi arvostelija olisi äänessä huomannut\nsurumielisyyttä:\n\n\"Vanhempien ja lasten tulisi elää niin, ettei olisi kahta sydäntä eikä\nkahta sielua tunteissa ja ajatuksissa. Yhteisymmärrys miehen ja naisen\nsamoin kuin muidenkin perheenjäsenten välillä lienee onnen välttämätön\nehto. Ei miehellä eikä naisella saisi olla mitään syitä onnettomuuteen,\nmaailma siitä kuitenkin pitää huolen, ettei niitä puutu.\"\n\n\"Ymmärränkö teitä oikein? Te aiotte kieltäytyä menemästä upseerin kanssa\nnaimisiin vain sen tähden, että hän on upseeri?\"\n\n\"Onko teillä oikeutta kysyä sellaista Jasper?\" sanoi Mabel hymyillen.\n\n\"Ei muuta oikeutta kuin se, jonka antaa kiihkeä halu nähdä teidät\nonnellisena, ja se oikeus lienee sittenkin sangen pieni. Minun\nlevottomuuteni on tullut sangen suureksi saatuani sattumalta tietää,\nettä teidän isänne vaatii teitä menemään luutnantti Muirin rouvaksi.\"\n\n\"Minun rakas -- rakas isäni ei voi koskaan saada päähänsä niin\nnaurettavaa, niin julmaa ajatusta.\"\n\n\"Olisiko nyt niin julmaa toivoa, että teistä tulisi majoitusmestarin\nrouva?\"\n\n\"Olen lausunut teille, mitä asiasta ajattelen enkä voi käyttää\nankarampia sanoja. Vastattuani teille, Jasper, niin suoraan, minulla\nlienee oikeus kysyä, mistä te tiedätte, että isäni ajattelee sellaista\nasiaa.\"\n\n\"Että teidän isänne on valinnut teille puolison, sen olen kuullut hänen\nomasta suustansa, sillä sen hän sanoi minulle luottavasti\nkeskustellessamme, kun valitsimme miehiä tälle retkelle. Että herra Muir\ntarjoutuu teille, sen taas olen kuullut upseerilta itseltään, sillä hän\non ihan selvästi viittoillut sinnepäin. Asettaessani nämä kaksi seikkaa\nyhteen olen johtunut ajattelemaan, että asia olisi niin.\"\n\n\"Eiköhän minun rakas isäni, Jasper\", sanoi Mabel ja hänen kasvonsa\nhehkuivat kuin tuliset hiilet, vaikka sanat tuntuivat hillityiltä,\n\"eiköhän minun rakas isäni liene ajatellut jotakin toista? Siitä, mitä\nnyt sanoitte, ei seuraa, että hänen mielessään olisi ollut herra Muir.\"\n\n\"Eikö kaikesta päättäen, Mabel, asia kuitenkin ole niin? Mikä tuo\nmajoitusmestarin tänne? Hän ei ole koskaan ennen huomannut\nvälttämättömäksi seurata tänne-tulevia retkikuntia. Hän toivoo teitä\nvaimokseen ja teidän isänne on selvittänyt itselleen, että teistä se\ntulee. Ettekö näe, Mabel, että herra Muir on matkalla juuri _teidän_\ntähtenne?\"\n\nMabel ei vastannut. Hänen naisellinen vaistonsa oli kaikesta huolimatta\nsanonut hänelle, että majoitusmestari häntä ihaili, vaikka hänen oli\nvaikea otaksua, että asia oli niin kuin Jasper väitti. Tosin hän oli\nmuutamista isänsä lauseista saanut selville, että tämä todellakin\nvakavasti ajatteli toimittaa hänet naimisiin, mutta mikään ei ollut\nvihjannut hänelle, että tuleva mies olisi herra Muir. Hän ei voinut sitä\nuskoa, vaikk'ei hän tahtonut epäillä toisen sanoja. Varmana hän\najatteli, että hänen isänsä mielellään tahtoi saada järjestetyksi hänen\nkohtalonsa, mutta ei siinä suinkaan ajatellut ketään määrättyä yksilöä.\nNämä ajatukset hän kuitenkin salasi, sillä itsekunnioitus ja naisellinen\nylpeys sanoivat hänelle, ettei tämä asia ollut ollenkaan sovelias\nkeskustelunaihe hänen nykyisen toverinsa kanssa. Muuttaakseen\npuheenaihetta hän senvuoksi melkoisen pitkän äänettömyyden jälkeen\nvirkkoi: \"Yhdestä asiasta saatte olla varma, Jasper -- ja se on kaikki,\nmitä haluan sanoa tästä jutusta -- luutnantti Muirista, vaikka hän olisi\nkenraali, ei tule milloinkaan Mabel Dunhamin miestä. Ja nyt sanokaa\nminulle matkamme päämäärä. Milloin tämä loppuu?\"\n\n\"Sitä ei voi niin varmaan sanoa. Kerran lähdettyämme vesille me olemme\ntuulten ja aaltojen armoilla. Haukansilmä voi sanoa teille, ettei\nmetsästäjä, joka aamulla lähtee hirvenajoon, voi sanoa, missä hän yönsä\nnukkuu.\"\n\n\"Mutta me emme ole hirvenajossa eikä nyt ole aamu, ja siksi Haukansilmän\nviisaus on turha.\"\n\n\"Vaikkapa emme olekaan hirvenajossa, ajamme kuitenkin jotakin, jota on\nhyvin vaikea saavuttaa. En voi sanoa teille tämän enempää, sillä meidän\nvelvollisuutemme on pitää suu kiinni, vaikkapa puhuminen ei meitä\nvahingoittaisikaan. Pelkään vain, etten saa pitää teitä Lokissa kyllin\nkauan voidakseni näyttää, mitä se hädässä voi tehdä.\"\n\n\"Minä en pidä viisaana sitä naista, joka menee merimiehen kanssa\nnaimisiin\", sanoi Mabel äkkiä ja melkein vaistomaisesti.\n\n\"Sepä on kummallinen mielipide. Mihin sen perustatte?\"\n\n\"Siihen, että merimiehen vaimo voi saada kilpailijan miehensä aluksesta.\nMinun enoni, Cap, sanoo myöskin, ettei merimiehen pitäisi mennä\nnaimisiin.\"\n\n\"Hän tarkoittaa valtameren purjehtijoita\", vastasi Jasper nauraen.\n\"Ellei hän pidä vaimoja kyllin hyvinä niille, jotka purjehtivat\nvaltamerillä, hän voi pitää niitä kerrassaan soveliaina niille, jotka\npurjehtivat sisäjärvillä. Toivon, Mabel, ettette muodostaisi\nmielipidettänne meistä suolattoman veden purjehtijoista juuri kokonaan\nsen mukaan, mitä teidän enonne sanoo.\"\n\n\"Purje, hei!\" huudahti juuri puheena-ollut henkilö, \"tai vene, hei! se\nvoi olla lähempänä totuutta.\"\n\nJasper juoksi kokalle; ja todellakin, pienen esineen saattoi huomata\nnoin sadan kyynärän päässä kutterista hieman tuulen alapuolella. Ensi\nsilmäyksellä hän havaitsi, että se oli kaarnakanotti, sillä vaikka\npimeys esti tarkasti erottamasta piirteitä, tottunut silmä saattoi\nkuitenkin näin läheltä huomata, mikä esine se oli; ja sellainen silmä\nkuin Jasperin, joka kauan oli tuntenut vesillä-käytettävät\nkulkuvälineet, ei voinut olla tulematta mainittuun johtopäätökseen.\n\n\"Siinä voi olla vihollisia\", huomautti nuori mies, \"ja taitaa olla paras\nsiepata ne kiinni.\"\n\n\"Hän meloo kaikin voimin, poika\", huomautti Haukansilmä, \"ja tekee\nyrityksesi yhtä turhaksi kuin täysikasvuinen jänis suksimiehen\nponnistukset.\"\n\n\"Käännä myötä\", huudahti Jasper perämiehelle, \"käännä myötä ja pidä\nvarasi.\"\n\nPerämies totteli, Lokki kiisi niin, että vesi hauskasti kokassa kohisi,\nja parissa minuutissa kanotti oli joutunut sellaiseen asemaan, että\nantautuminen oli välttämätöntä. Kun oli päästy niin lähelle, että haka\nulottui tarttua siihen kiinni, määrättiin, että siinä olevat kaksi\nhenkilöä saivat nousta laivaan, ja niin pian kuin he olivat päässeet\nlaivan kannelle, huomattiin, että ne olivat Nuolenpää ja hänen vaimonsa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\n    \"Mi on se helmi, mitä rikas ei voi ostaa,\n    oppinut on liian hyvä etsiäkseen,\n    mut jota köyhä etsii ja halveksittu hakee\n    ja usein etsimättä omakseen sen saa?\n    Sä sano se mulle\n    ja minä sanon sulle,\n    mi on totuus, jota koetella saa.\"\n\n                                    _Cowper_.\n\nIntiaanin ja hänen vaimonsa kohtaaminen ei herättänyt sen suurempaa\nkummastusta suurimmassa osassa tämän tapauksen todistajia, mutta Mabel\nja ne, jotka tiesivät, millä tavalla päällikkö oli eronnut Capin\nseurueesta, epäilivät samalla ankarasti häntä, sillä heistä sellaista\ntekoa ei millään voinut puolustaa. Haukansilmä, joka yksin osasi\nvapaasti puhua vankien kanssa -- sillä sellaisina heitä nyt tuli\nkohdella -- vei Nuolenpään hiukan syrjään ja keskusteli kauan hänen\nkanssaan saadakseen selville hänen pakonsa syyn ja mitä hän senjälkeen\noli tehnyt.\n\nTuskaroora vastasi kaikkiin tehtyihin kysymyksiin intiaanin\njärkkymättömällä rauhallisuudella. Karkaamisensa hän selitti sangen\nyksinkertaisesti ja tyydyttävästi. Kun hän huomasi, ettei seurue voisi\npelastua, hän piti huolta omasta turvallisuudestansa syöksymällä metsän\nkätköihin. Yhdellä sanalla: hän oli karannut pelastaakseen oman\nhenkensä.\n\n\"Se on hyvä\", vastasi Haukansilmä ollen uskovinaan toisen puolustelun,\n\"veljeni teki siinä sangen viisaasti. Mutta hänen vaimonsa seurasi\nmukana?\"\n\n\"Eivätkö kalpeanaamojen vaimot seuraa miehiänsä? Eikö Haukansilmä olisi\nkatsonut jälkeensä, seuraako häntä hänen rakastettunsa?\"\n\nTämä vetoaminen oppaaseen sattui otolliseen maaperään, sillä Mabelin\nystävällisyys ja hyvyys oli antanut hänelle lakkaamatta\najattelunaihetta. Tuskaroora, vaikk'ei ymmärtänyt syytä, huomasi, että\nhänen selityksensä hyväksyttiin, ja hän seisoi ylpeästi vaiti odottaen\nseuraavaa kysymystä.\n\n\"Se on ymmärrettävää ja luonnollista\", vastasi Haukansilmä, \"se näyttää\nluonnolliselta ja voi olla niin. Vaimo lienee halukas seuraamaan\nmiestänsä, jolle hän on uskollisuutta luvannut, sillä ovathan he yksi\nliha. Sanasi tuntuvat rehellisiltä, tuskaroora\", hän lisäsi jatkaen\nintiaaninkielellä, \"sanasi tuntuvat rehellisiltä ja miellyttäviltä.\nMutta miksi on veljeni ollut niin kauan poissa? Hänen ystävänsä ovat\najatelleet häntä usein, mutta eivät ole saaneet häntä nähdä.\"\n\n\"Ellei naaras seuraa koirasta, eikö koiraksen ole seurattava naarasta?\"\nvastasi tuskaroora hymyillen ja laskien merkitsevästi sormensa\nkyselijänsä olkapäälle. \"Nuolenpään vaimo seuraa Nuolenpäätä, ja\noikeuden mukaan Nuolenpään tuli seurata vaimoansa. Hän eksyi ja he\nveivät hänet kokiksi vieraaseen kotaan.\"\n\n\"Ymmärrän sinua, tuskaroora. Vaimo joutui mingojen käsiin ja sinä ajoit\nniitä jäljestä.\"\n\n\"Haukansilmä ymmärtää syyt yhtä helposti kuin näkee sammalen puissa.\nNiin se on.\"\n\n\"Ja kauanko sitten sinä sait vaimosi takaisin ja miten se kävi?\"\n\n\"Kaksi aurinkoa. Kevään-kaste oli juuri tullut, kun minä kuiskasin häntä\npolulle.\"\n\n\"Se kaikki näyttää luonnolliselta ja kuuluu kai avioliittoon. Mutta,\ntuskaroora, miten sinä sait tuon kanotin ja minkätähden sinä melot St.\nLawrencelle päin linnan asemesta?\"\n\n\"Nuolenpää tuntee omansa ja voi erottaa sen toisten tavaroista. Tämä\nkanotti on minun, ja minä löysin sen rannalta läheltä linnaa.\"\n\n\"Sekin tuntuu uskottavalta; kanotti kuuluu intiaanille ja intiaani ottaa\nomansa muitta mutkitta. Se on kuitenkin kummallista, ettemme me nähneet\nkanottia, vaikka sen on täytynyt lähteä rannasta pikkuisen ennen kuin\nmeidän aluksemme.\"\n\nNämä ajatukset, jotka äkkiä lensivät oppaan mieleen esitettiin nyt\nintiaanille kysymyksenä.\n\n\"Haukansilmä tietää, että soturi voi olla häpeissään. Isä olisi voinut\nkysyä minulta tytärtään, enkä olisi voinut sitä hänelle antaa. Lähetin\nKevään-kasteen hakemaan kanottia, mutta yksikään ei häntä puhutellut.\nTuskarooran vaimo ei saa alkaa itse puhutella vieraita miehiä.\"\n\nTämäkin oli todennäköistä ja kuvasi intiaanin tapoja ja luonnetta. Kuten\ntavallista, Nuolenpää oli saanut etukäteen puolet palkastaan Mohawkissa\nkäynnistään; ja hänen kieltäytymisensä vaatimasta jäännöstä näytti\nosoittavan oikeudentuntoa, joka antaa arvoa villille yhtä hyvin kuin\nkristityllekin. Niin rehellisestä miehestä kuin Haukansilmä, Nuolenpää\noli käyttäytynyt hienosti ja kunnollisesti, vaikkakin hänen oman\nluonteensa mukaista olisi ollut, että intiaani olisi tullut isän luo ja\npeittelemättä tunnustanut totuuden. Mutta tuntiessaan intiaanien tavat\nhän ei nähnyt mitään tavatonta siinä, että intiaani oli siten\nmenetellyt.\n\n\"Sehän juoksee kuin vesi vuorenrinnettä alas, Nuolenpää\", hän vastasi\nvähän mietittyään, \"ja minusta se näyttää totuudenmukaiselta. Punanahan\nluonteen mukaista oli menetellä siten, vaikk'ei valkoihoisen. Sinä et\nvälittänyt mitään tyttären isän surusta?\"\n\nNuolenpää kohautti olkapäitään ikäänkuin kieltäen.\n\n\"Yhden asian tahtonee minun veljeni vielä sanoa minulle\", lisäsi\nHaukansilmä, \"ja sitten ei jää mitään pilviä hänen kotansa ja yankeen\nhirsimajan välille. Jos hän voi puhaltaa pois hienon sumun, hänen\nystävänsä katselevat häntä, kuin hän istuisi rauhallisena oman nuotionsa\nääressä ja hän saa katsella heitä, kuin he olisivat panneet pois aseensa\neivätkä olisikaan sotureita. Miksi oli Nuolenpään kanotin kokka St.\nLawrencelle päin, vaikka siellä ei ole tavattavissa muita kuin\nvihollisia?\"\n\n\"Mitäs varten Haukansilmä ja hänen ystävänsä kulkevat samaa tietä?\"\nkysyi tuskaroora rauhallisesti. \"Tuskaroora saanee kulkea samaa tietä\nkuin yankeekin.\"\n\n\"Miksikö? Toden sanoakseni, Nuolenpää, me olemme tiedustelemassa -- se\nmerkitsee, purjehtimassa. Toisin sanoen, me kuljemme kuninkaan asioilla\nja meillä on oikeus olla täällä, vaikk'ei meillä ole oikeutta sanoa,\n_miksi_ me olemme täällä.\"\n\n\"Nuolenpää näki suuren kanotin ja hänen teki mielensä nähdä Vesikoiraa.\nNuolenpää oli menossa auringonlaskuun päin tänä iltana etsiäkseen\nkotaansa, mutta huomatessaan nuoren merimiehen laskevan toiseen suuntaan\nhän käänsi samanne päin. Vesikoira ja Nuolenpää olivat yhdessä viime\nretkellä.\"\n\n\"Tuo kaikki voi olla totta, tuskaroora, ja sinä olet tervetullut. Sinä\nsaat syödä meidän hirveämme ja sitten meidän täytyy erota. Laskeva\naurinko on takanamme ja me molemmat liikumme sukkelaan. Veljeni tulee\nliian kauaksi siitä, jota hän etsii, ellei hän käänny ympäri.\"\n\nHaukansilmä kääntyi nyt toisiin ja ilmaisi kuulustelunsa tuloksen.\nHänestä näytti, että Nuolenpään kertomus saattoi olla tosi, mutta\nlisäsi, että mitä tarkin varovaisuus oli tarpeen, että säästyttäisiin\nepämieluisilta yllätyksiltä. Mutta hänen kuulijansa, Jasper niiden\nmukana, näyttivät hyvin epäillen suhtautuvan noihin selityksiin.\n\n\"Se vekkuli on pantava heti rautoihin, veli Dunham\", sanoi Cap niin pian\nkuin Haukansilmä oli lopettanut kertomuksensa, \"hänet täytyy viedä\nmajoitusmestarin luo, jos täällä suolattomilla vesillä on sellaista\nvirkamiestä, ja hänet on annettava sotaoikeuden tutkittavaksi heti, kun\npääsemme satamaan.\"\n\n\"On viisainta pidättää poika\", vastasi kersantti, \"mutta raudat ovat\ntarpeettomat niin kauan kuin hän jääpi kutteriin. Huomen aamuna on asia\njärjestetty.\"\n\nNuolenpää kutsuttiin nyt saapuville ja hänelle ilmoitettiin päätös.\nIntiaani kuunteli vakavana eikä tehnyt mitään vastaväitteitä.\nPäinvastoin hän tyynenä ja hillityllä ylpeydellä kuuli määrättävän\nkohtalostaan, kuten muutkin Amerikan alkuasukkaat olisivat tehneet. Hän\njäi erikseen toimetonna seisomaan, mutta seurasi tarkasti kaikkea, mitä\ntapahtui. Jasper järjesti purjeet tuulen mukaan, ja Lokki otti entisen\nsuuntansa.\n\nNoin tunti oli kulunut ja luonto alkoi vaatia osaansa. Suurin osa\nmiehistöstä meni siis alas jättäen kannelle vain Capin, kersantin,\nJasperin ja pari laivamiestä. Nuolenpää vaimoineen jäi myöskin,\nedellinen ylpeänä tehden huomioita ja jälkimmäinen koko olennossaan\nosoittaen tyytyväisyyttä ja alistuvaa nöyryyttä, kuten oikea\nintiaanivaimo ainakin.\n\n\"Vaimollesi, Nuolenpää, voit löytää paikan alhaalta, jossa minun\ntyttäreni tyydyttää hänen tarpeitansa\", sanoi kersantti kohteliaasti\nvalmistautuen itsekin lähtemään kannelta, \"tuolla on purje, jolle voit\nitsesi oikaista.\"\n\n\"Minä kiitän isääni. Tuskaroorat eivät ole köyhiä. Vaimo voi ottaa\nminulle peitteitä kanotista.\"\n\n\"Kuten haluat, ystäväni. Pidämme välttämättömänä pidättää sinut, mutta\nemme pidä tarpeellisena teljetä sinua sisään tai muuten pahoinpidellä.\nLähetä eukkosi hakemaan kanotista vilttejä, ja mene samalla itsekin ja\ntuo tänne ylös airot. -- Jos Lokissa olisivat jotkut liian uneliaita,\nVesikoira\", virkkoi kersantti matalalla äänellä, \"niin on hyvä ottaa\nairot säilöön.\"\n\nJasper oli samaa mieltä, ja Nuolenpää ja hänen vaimonsa, jota asia ei\nnäyttänyt ollenkaan liikuttavan, menivät ääneti täyttämään määräystä.\nAlhaalla tuntui intiaani ankarasti toruvan vaimoansa, joka kuunteli\nvaieten ja kävi viipymättä korjaamaan erehdyksensä panemalla syrjään\nottamansa viltin ja etsimällä toista, joka paremmin miellyttäisi hänen\nankaraa herraansa.\n\n\"Pidä kiirettä, Nuolenpää\", sanoi kersantti seisten komentosillalla ja\nkatsellen molempien liikkeitä tuntien samalla, että he hidastelivat vain\nkoetellaksensa hänen kärsivällisyyttänsä; \"alkaa tulla myöhä ja meillä\nsotureilla on semmoinenkin kapine kuin herätysrumpu -- ei illanvirkku\neikä aamuntorkku.\"\n\n\"Nuolenpää tulee\", kuului vastaus ja tuskaroora vetäytyi kanottinsa\nkokalle.\n\nSiellä yksi ainoa terävän veitsen vilahdus katkaisi köyden, jolla\nkanotti oli sidottu, ja kun kutteri kiisi aika vauhtia eteenpäin, jäi\nveijarin kanotti ihan kuin paikalleen seisomaan. Tämä oli käynyt niin\nkätevästi ja äkkiä, että kanotti oli jäänyt melkoisen matkan päähän,\nennenkuin kersantti oikein tajusi, mitä oli tapahtunut ja ehti ilmaista\nsen tovereilleen.\n\n\"Täyskäännös!\" karjaisi Jasper päästäen omin käsin halkaisijan, jolloin\nkutteri kääntyi, niin että purjeet lepattivat ja suunta muuttui suoraan\nvastatuuleen ja se kantoi sitä satakunnan kyynärää kaaressa takaisin.\nMutta niin sukkelaan ja kätevästi kuin tämä tarkoituksenmukainen liike\nkävikin, ei se kuitenkaan tapahtunut sukkelampaan eikä taitavammin kuin\ntuskarooran. Taidolla, joka osoitti hänen tuntevan laivojen\nliikkumismahdollisuuksia, hän tarttui airoihin ja sousi jo vaimonsa\navustamana kaikin voimin omaan suuntaansa. Hän oli kääntynyt lounaaseen,\ntoisin sanoen suuntaan, johon laiva joutui ihan vastatuuleen ja jossa\nmaa oli lähinnä ja niin hän pääsi edelle sen verran, ettei ollut\nkiinnijoutumisen vaaraa, kun laivan piti uudestaan tehdä käännös. Heti\nkun Lokki oli saanut tuulta purjeihinsa ja alkoi kiitää eteenpäin,\nhuomasi Jasper, että taas oli käännettävä, muuten he menisivät väärälle\nsuunnalle. Eikä ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun laiva oli\nuudestaan kääntynyt ja saanut tuulta purjeihinsa.\n\n\"Se kyllä pelastuu!\" sanoi Jasper saatuaan selville kanotin ja kutterin\nvauhdin. \"Se viekas lurjus meloo juuri tyyntä kohti, eikä Lokki voi\nsinne sitä seurata!\"\n\n\"Teillä on kanotti!\" huudahti kersantti, jossa oli herännyt poikamainen\ntakaa-ajon kiihko; \"astukaamme siihen ja koettakaamme!\"\n\n\"Se on hyödytöntä. Jos Haukansilmä olisi ollut kannella, olisi ehkä\nvoinut yrittää, mutta nyt ei ole ketään. Kanottiin asettuminen vie\nkolme-neljä minuuttia ja sitä aikaa Nuolenpää käyttää kaikin voimin\nhyväkseen.\"\n\nMolemmat, Cap ja kersantti, huomasivat tämän todeksi, sillä tämä oli\nitsestään selvä niillekin, jotka eivät olleet tottuneet sellaisiin\nliikkeisiin. Rantaan oli vähemmän kuin puoli penikulmaa ja kanotti laski\njuuri sen suojaan ja näytti varmasti saavuttavan sen, ennenkuin\ntakaa-ajajat olisivat puoleenkaan väliin päässeet. Lokin peräsin kääntyi\ntaas ja ihan kuin vaistomaisesti se oli saanut alkuperäisen suuntansa.\nJasper teki tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, ja hänen\napulaisensa ymmärsivät välttämättömyyden näytellä osansa jonkunlaisella\nmekaanisella jäljittelyvaistolla. Heti kun nämä liikkeet oli suoritettu,\nCap vei kersantin erikseen ja alkoi innokkaasti tyhjentää\najatusvarastoansa tästä kaikesta.\n\n\"Huomaa, veli Dunham\", hän sanoi tuhoa-ennustavin ilmein, \"tämä on asia,\njoka vaatii kypsää harkintaa ja tavatonta varovaisuutta.\"\n\n\"Sotilaan elämä, veli Cap, on kokonaan pelkkää harkintaa ja\nvarovaisuutta. Jos näillä rajaseuduilla unohdamme niistä toisenkaan,\nmenetämme päänahkamme ensi yrityksellä.\"\n\n\"Mutta minusta Nuolenpään vangiksiottaminen on asianhaara ja hänen\nkarkaamisensa toinen. Olkoon tämä Jasper Suolatonvesi varuillaan.\"\n\n\"Molemmat ovat todella asianhaaroja, veli, mutta ne merkitsevät eri\nasioita. Jos intiaanin karkaaminen on asianhaara poikaa vastaan, niin on\nhänen vangiksi joutumisensa asianhaara pojan puolesta.\"\n\n\"Niin, niin; mutta kaksi asianhaaraa ei kumoa toisiansa samoin kuin\nkaksi negatiivia. Jos tahdot kuulla, kersantti, vanhan merimiehen\nneuvoa, ei hetkeäkään ole hukata, vaan on otettava välttämätön askel\naluksen ja siinä-olijoitten turvaamiseksi. Kutteri kulkee nyt kuuden\nsolmuvälin nopeudella, ja kun välimatkat ovat lyhyet tällä lätäköllä, me\nvoimme ennen aamua olla ranskalaisessa satamassa ja ennen iltaa\nranskalaisten vankina.\"\n\n\"Se kyllä voi olla totta. Minkä neuvon annat minulle, veli?\"\n\n\"Minun mielestäni sinun on heti paikalla pantava Jasper Suolatonvesi\narestiin, jätettävä hänet alhaalla vartioitavaksi ja annettava\nlaivanpäällikkyys minulle. Siihen sinulla on täysi oikeus, koska laiva\nkuuluu armeijalle ja sinä olet tällä hetkellä retkikunnan komentava\nupseeri.\"\n\nKersantti Dunham punnitsi tätä ehdotusta enemmän kuin tunnin, sillä\nvaikka hän toimi ripeästi, kun vain oli päässyt varmuuteen, hän oli\nkuitenkin miettivä ja varova. Tottuneena valvomaan miesten käytöstä\nlinnassa hän ymmärsi erilaisia luonteita ja kauan hän oli pitänyt\nJasperia suuressa arvossa. Mutta nyt tämä vaikuttava myrkky, epäilys,\noli päässyt hänen sieluunsa; ja kaikkialla pelättiin ranskalaisten\npetosta ja juonia niin suuresti, ettei ole ollenkaan ihme, että joukon\njohtaja, jota erikoisesti oli varoitettu, unohti monivuotisen hyvän\nkäytöksen niin ankaran ja ilmeisesti todennäköisen epäluulon vuoksi.\nPäästäkseen tästä epävarmuudesta kersantti vetosi majoitusmestariin,\njonka mielipiteille hän ylempänään pani suuren arvon, vaikkakin niiden\ntoteuttaminen tällä hetkellä riippui hänen omasta harkinnastaan. On\nonneton sattuma, jos joku pulaan jouduttuaan kysyy neuvoa toiselta, joka\ntahtoo päästä hänen suosioonsa. Silloin tämä koettaa sovittaa\nvastauksensa niin, että se kysyjää miellyttäisi. Tässä tapauksessa asia\nkävi vielä pahemmaksi sen kautta, että Cap kersantin asemesta kävi\nesittämään asiaa eikä kiihkossaan suinkaan unohtanut viitata, mille\npuolelle hänen tulisi kallistua. Luutnantti Muir oli liian harkitseva\nvoidakseen vastustaa sen tytön enoa ja isää, jonka hän toivoi omakseen\nvoittavansa, vaikkapa hän koko epäilyksestä olisi ollut jyrkästi eri\nmieltä. Mutta siitä tavasta, jolla asia hänelle esitettiin, hän oli\nitsekin ruvennut epäilemään, että ehkä oli kaiken varalta hyvä\nvarustautua mahdollista petosta vastaan ja antaa tilapäisesti\nlaivanpäällikkyys Capille. Kuultuaan tämän tuloksen, kersantti\nviipymättä päätti panna sen täytäntöön.\n\nAntamatta lähempiä selityksiä kersantti Dunham yksinkertaisesti ilmoitti\nJasperille pitävänsä velvollisuutenaan ottaa häneltä tilapäisesti pois\npäällikkyyden ja antaa sen langolleen. Nuorukaisen luonnolliseen ja\nehdottomaan hämmästyksen puuskaan hän vastasi vain, että sodassa usein\ntäytyy menetellä salaperäisesti ja että nykyinen velvollisuus\nvälttämättä vaati häntä menettelemään sillä tavalla. Vaikk'ei Jasperin\nhämmästys siitä vähentynyt -- kersantti tarkasti varoi viittaamasta\nepäilyksiinsä -- täytyi hänen kuitenkin totella sotilaallista määräystä,\nja tyynesti hän itse ilmoitti pienelle laivamiehistölle, että heidän\ntämän jälkeen tuli kaikessa totella herra Capia, kunnes toisin\nmäärättäisiin. Kun hänelle sanottiin, ettei ainoastaan hänen itsensä,\nvaan myöskin perämiehen, jota pitkän merimieskokemuksensa vuoksi\npidettiin melkein luotsina, tuli mennä hänen kanssaan hyttiin,\nvärähtivät hänen kasvonsa ilmaisten voimakasta mielenliikutusta, mutta\nhän hillitsi sen niin kokonaan, ettei edes Cap voinut selittää, mitä se\nmerkitsi. Nyt oli siis herännyt epäluulo tukahdutettu mitä\nvaikuttavimmalla tavalla.\n\nNiin pian kuin Jasper ja luotsi olivat jättäneet kannen, ovenvartija sai\nsalaisen määräyksen panna erikoista huomiota molempiin -- kumpaakaan ei\nsaanut päästää kannelle ilman erikoista lupaa. Tämä toimenpide oli\nkuitenkin tarpeeton, sillä Jasper ja hänen apulaisensa heittäytyivät\nheti lavitsallensa, jota eivät koko yönä aikoneetkaan jättää.\n\n\"Ja nyt, kersantti\", sanoi Cap niin pian kuin huomasi olevansa isäntä\nkannella, \"ole hyvä ja sano minulle suunta ja välimatka, että voin\ntarkata, onko laivan kokka ohjattu oikeaan päin.\"\n\n\"Veli Cap, minä en tiedä kummastakaan yhtään mitään\", vastasi Dunham\naika lailla hämmästyneenä tästä kysymyksestä. \"Meidän täytyy kulkea\nsuorinta tietä Tuhatsaarille, jossa meidän 'tulee laskea maihin,\nvapauttaa joukko, joka on aikansa palvellut ja tehdä suunnitelma tulevaa\ntoimintaamme varten'. Se on melkein sanasta sanaan, mitä kirjallisessa\nmääräyksessä on sanottu.\"\n\n\"Mutta on kai teillä merikartta -- jotakin, josta käy asema ja\nvälimatkat selville -- josta voi nähdä kulkureitin.\"\n\n\"En usko, että Jasper on koskaan kulkenut sellaisten mukaan.\"\n\n\"Ei karttaa, kersantti Dunham!\"\n\n\"Ei edes pienintäkään kynänpiirtoa. Meidän merimiehemme tuntevat nämä\nvedet niin hyvin, etteivät ne merikortteja tarvitse.\"\n\n\"No, hitto vie! Nehän ovat ihan raakalaisia! Ja luuletko sinä, kersantti\nDunham, että minä voin löytää jonkun määrätyn saaren tuhanten joukosta\ntietämättä nimeä tai asemaa -- tietämättä edes, missä päin se on ja\nkuinka kaukana?\"\n\n\"Mitä _nimeen_ tulee, veli Cap, niin ei sinun siitä tarvitse olla\nhuolissasi, sillä yhdelläkään noista tuhannesta saaresta _ei ole_ nimeä\neikä sinun siis siinä suhteessa tarvitse erehdystä pelätä. Sen asemasta\ntaas, koska en ole siellä kertaakaan ollut, en voi sanoa sinulle yhtään\nmitään, eikä asemasta ole niin suurta väliäkään, kunhan vain löydämme\nsinne. Ehkäpä joku laivamiehistä tietää tien.\"\n\n\"Odota hetkinen, kersantti -- odota hetkinen, jos suvaitset, kersantti\nDunham! Jos minä olen tämän laivan päällikkö, niin täytyy minun -- jos\nsuvaitset -- voida johtaa sitä pitämättä salaneuvottelua laivapojan tai\nkokin kanssa. Laivuri on aina laivuri ja hänellä täytyy aina olla oma\nmielipiteensä, vaikkapa se olisi vääräkin. Otaksun sinun kokeneen kyllin\npaljon ymmärtääksesi, että on parempi komentaa vääräänkin kuin ei\nmihinkään. Kaikissa tapauksissa -- Jumalakaan, vaikka Hän on\npääamiraali, ei voisi komentaa kalastajan purtta kyllin arvokkaasti, jos\nhän neuvottelisi perämiehen kanssa aina, kun haluaa laskea rantaan. Ei,\nherraseni! Jos minä hukun, niin hukun, mutta hitto vie, minä menen\npohjaan haaksirikossa ja teen sen kunnialla.\"\n\n\"Mutta, veli Cap, minä en halua mennä pohjaan muualle, kuin Tuhatsaarten\nleiripaikalle, johon olemme määrätyt.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kersantti. Mutta ennenkuin kysyn neuvoa -- suoranaista\nneuvoa peittelemättä ensimmäiseltä kenen tapaan, tai vaikkapa alemmalta\nperämieheltäkin, minä kierrän kaikki nuo tuhat saarta ja tutkin\nyksitellen, kunnes löydän oikean. Sitäpaitsi on varmempi keino saada\nselville kaikki heidän tietonsa tarvitsematta näyttää omaa\ntietämättömyyttään: minä panen heidät ajattelemaan, että tahdon omat\nkokemukseni heidän päähänsä päntätä! Merimiehen täytyy joskus käyttää\nkaukoputkea, vaikkei mitään ole näkyvissä, tai nostaa luoti ylös,\nennenkuin syvyydestä on päästy selville.\"\n\n\"Minä tiedän, että tällä hetkellä kuljemme oikeaan suuntaan\", vastasi\nkersantti, \"mutta kuljettuamme muutaman tunnin kohtaamme luotoja,\njolloin tarvitaan suurta tarkkuutta.\"\n\n\"Annapa kun minä koetan pumpata perämiestä ja saat nähdä, että se käy\nmuutamassa minuutissa.\"\n\nCap ja kersantti menivät nyt sen miehen luo, joka piti perää, Cap astuen\nkorokkeelle tyynenä ja varmana, niinkuin ainakin mies, joka\ntäydellisesti tuntee oman voimansa.\n\n\"Erinomainen ilma, poikaseni\", virkkoi Cap tavalla, jota laivojen\npäälliköt joskus osoittavat jollekin valitulle käskyläiselleen.\n\"Tietysti teillä käy tällainen maatuuli joka yö?\"\n\n\"Kyllä tähän vuodenaikaan, herra\", vastasi mies hipaisten hattuansa\nkunnioituksesta uutta päällikköänsä ja kersantti Dunhamin sukulaista\nkohtaan.\n\n\"Sama kai on asianlaita myöskin Tuhatsaarilla? Tuuli tietysti asettuu,\nsillä meillä on maa molemmin puolin.\"\n\n\"Kun pääsemme kauemma itään, tuuli luultavasti muuttuu, sillä siellä ei\nvoi olla varsinaista maatuulta.\"\n\n\"Niin, niin; semmoinen se teidän suolaton vetenne on! Sillä on joskus\nmetkunsa, jotka ovat ihan luonnonvastaiset. No, Länsi-Intian saarilla\ntietää kyllä yhtä varmasti saavansa maa- kuin merituultakin. Tässä\nsuhteessa ei ole mitään eroa, vaikka odottaisi tapaavansa poikkeuksen\njokaisesta säännöstä täällä, suolattomalla vesilätäköllä. Tietysti sinä,\npoikaseni, tunnet tarkasti kaikki nämä Tuhatsaaret?\"\n\n\"Varjelkoon, herra Cap! Kukaan ei tunne niitä kaikkia, eipä edes tiedä\nmitään niistä. Ne ovat arvoitus vanhimmallekin näiden vesien\npurjehtijalle, emmekä voi kerskua tietävämme edes niiden nimiä.\nSitäpaitsi useimmilla niistä ei olekaan mitään nimeä enempää kuin\nkastamatta kuolleella lapsella.\"\n\n\"Oletteko te roomalaiskatolinen?\" kysyi kersantti terävästi.\n\n\"En sitä, herra, enkä mitään muutakaan. Minä olen vapaa uskonnon\nsuhteen, en koskaan vaivaa itseäni sillä, mikä ei ole tarpeellista.\"\n\n\"Hm! vapaa; Se on epäilemättä joku lahko, joka on tartuttanut tämän\nmaakunnan\", mutisi herra Dunham, jonka isoisä oli ollut Uuden Jerseyn\nkveekareita, isä presbyteerinen ja joka itse oli liittynyt Englannin\nkirkkoon tullessaan armeijaan.\n\n\"Minä otaksun, John\", virkkoi Cap, \"teidän nimenne kai on Jack?\"\n\n\"Ei, herra, minun nimeni on Robert.\"\n\n\"No, Robert; se nyt on ihan sama Jack tai Rob; me käytämme molempia\nsamassa merkityksessä. Sanon, Rob, siellä kai on selvät vedet, mihin me\nolemme matkalla?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, herra! Minä en tiedä siitä enempää kuin joku mohokki\ntai 55:nnen sotilas.\"\n\n\"Etkö sinä ole koskaan ankkuroinut siellä?\"\n\n\"En koskaan, herra. Herra Vesikoira tuntee ne rannikot hyvin.\"\n\n\"Mutta kulkiessanne kaupunkiin pitänette toki silmät auki, että tiedätte\nväylät.\"\n\n\"Kaupunkiin! Siinäpä se on, herra Cap. Siellä on yhtä paljon kaupunkia\nkuin nenänne päässä, ja mitä väyliä sitten!\"\n\nKersantti hymyili ivallisesti, mutta hänen lankonsa ei menettänyt\nhuumoriansa.\n\n\"Ei kirkontorneja, ei valoja, ei satamia, huh! Siinä ovat todellakin\nlinnoitukset, kuten niitä sanotaan!\"\n\n\"Kysykää kersantti Dunhamilta, herra, jos tahdotte tietää jotakin\nniistä. Kaikki linnavarustukset ovat mukana _Lokilla_.\"\n\n\"Mutta, Rob, kumpaa väylistä pidätte parempana -- sitäkö, jota kuljitte\nviimein, vai, vai, vai -- no, vai toista?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, herra; minä en tunne kumpaakaan.\"\n\n\"Sinä nukut, poika, peräsimessä, nukutko?\"\n\n\"En peräsimessä, vaan eturuumassa vuoteellani. Vesikoira lähettää alas\nkaikki sotilaat ja muut, lukuunottamatta luotsia, emmekä me tunne tietä\nparemmin kuin ensi kertaa kulkiessamme. Niin hän on aina tehnyt mennen\nja palatessa, enkä voi sanoa teille väylää enkä suuntaa sen jälkeen, kun\nolemme päässeet lähelle saaristoa. Kumpaakaan ei tunne kukaan muu kuin\nJasper ja luotsi.\"\n\n\"Siinä on taas asianhaara, kersantti\", sanoi Cap vieden lankonsa, vähän\nsyrjään. \"Ei ole ainoatakaan koko laivassa, jolta voisi saada jotakin\npumpatuksi. He ilmaisevat tietämättömyytensä ensimmäisellä sanalla.\nMutta miten hitolla minä voin osata sinne, minne olemme määrätyt?\"\n\n\"Siinäpä se on, veli Cap; kysymyksesi on helpommin tehty kuin vastattu.\nEikö merenkulkuoppi nyt tuommoista voi neuvoa. Minä ajattelin, että te\nvaltameren purjehtijat voisitte noin vähäisen asian saada selville.\nOlenpa usein lukenut heidän saarilöydöistäänkin.\"\n\n\"Niin olet, veli, niin olet, ja tämä löytö olisi kaikista suurin, sillä\nei tarvitse löytää vain yhtä, vaan tuhat saarta.\"\n\n\"Kuitenkin näiden järvien purjehtijoilla on omat keinonsa löytää ne\nseudut, joita etsivät.\"\n\n\"Jos olen ymmärtänyt sinua oikein, on tämä asema tai varustus aivan\nsalainen.\"\n\n\"On, mitä suurinta huomiota on pantu, ettei sen asemaa vihollinen\nmitenkään saisi tietää.\"\n\n\"Ja sinä odotat, että minä, vento vieras teidän järvillänne, voisin\nlöytää sen ilman korttia, suuntaa, välimatkaa, pituus- ja leveysasteita\n-- tai hitto vie -- ilman reimareita. Salli minun kysyä, luuletko sinä,\nettä merimiehet kulkevat nokkavainulta kuin Haukansilmän koirat.\"\n\n\"No, veli, ehkäpä sinä sittenkin voit saada perämieheltä vielä joitakin\ntietoja. Minun on vaikea uskoa, että hän on niin tietämätön kuin tahtoo\nnäyttää olevansa.\"\n\n\"Hum! Tämä näyttää toiselta asianhaaralta. Minusta koko tilanne on kohta\nniin täynnä asianhaaroja, ettei tiedä, mihin jalkansa astua. Mutta pian\nme saamme selville, mitä poika oikeastaan tietää.\"\n\nCap ja kersantti palasivat nyt paikallensa perämiehen luo ja edellinen\njatkoi kysymyksiänsä. \"Satutko tietämään, poikaseni, millä pituus- tai\nleveysasteella nuo mainitut saaret ovat?\" hän kysyi.\n\n\"Mikä, herra?\"\n\n\"Mikäkö? Pituus- ja leveysaste tai edes toinen; en tiedä aivan tarkkaan,\nmiten täällä kasvatetaan nuoria sisäjärvien merimiehiä ja sitä varten\nminä kysyn.\"\n\n\"En ole ikinä kuullut kummastakaan ja siksi en satu tietämään, mitä\nniillä tarkoitatte, herra.\"\n\n\"Mitä minä tarkoitan! Tiedättekö, mikä leveysaste on?\"\n\n\"En, herra\", vastasi mies epäröiden, \"vaikka luulen, että se on joku\nranskalainen yläjärvillä.\"\n\n\"Hiuuu!\" vihelsi Cap puhaltaen ilmaa kuin pumpusta. \"Leveysaste joku\nranskalainen yläjärvillä! Odotapas, nuori mies, tiedätkö sinä, mitä\npituusaste tarkoittaa?\"\n\n\"Luulenpa tietäväni, herra; se on viisi jalkaa, kuusi tuumaa\n-- säännöllinen kuninkaan soturin pituus.\"\n\n\"Siinä on pituusaste, joka on keksitty sinulle, kersantti, voidaksesi\nhankkia olkahihnat sotureillesi. Toivoakseni teillä toki lienee joku\nkäsitys asteista, minuuteista ja sekunneista?\"\n\n\"On, herra. Aste tarkoittaa parempia ihmisiä, ja minuutit ja sekunnit\novat pitempiä tai lyhyempiä mittausnuoria. Ne me kyllä tiedämme yhtä\nhyvin kuin suolaveteläisetkin.\"\n\n\"Hitto minut vieköön, veli Dunham, jos ymmärrän, kuinka ne voivat kulkea\nnäillä vesillä! -- Näen ihan selvään, kersantti, ettemme voi odottaa\nmitään tuolta vekkulilta. Minä annan vielä pari tuntia mennä samaan\nsuuntaan ja sitten voimme menetellä olosuhteitten mukaan.\"\n\nKersantti ei väittänyt sitä vastaan, ja kun tuuli oli tasainen, eikä\nnäyttänyt esiintyvän mitään vastuksia, hän laittoi purjeista vuoteen\nkannelle ja paneutui siihen pitkäkseen, nukahtaen heti raskaasti kuin\nainakin sotilas. Cap puolestaan asteli edestakaisin kannella sulkematta\nkoko yönä hetkeksikään silmiänsä, sillä hän oli karaissut itseänsä ja\nkykeni kestämään ankarimpiakin ponnistuksia.\n\nOli täysi päivä, kun kersantti Dunham heräsi seuraavana aamuna, ja se\nhämmästyksen huudahdus, joka häneltä pääsi heti, kun oli noussut\njaloilleen ja katsonut ympärilleen, kuului voimakkaampana kuin\ntavallisesti tämän hillityn miehen ääni. Ilma oli täydellisesti\nmuuttunut ja sakea sumu peitti kaiken niin, että taivaan rannasta\ntoiseen saattoi olla penikulman taival. Muuta ei näkynyt kuin vaahtoavia\naaltoja joiden keskellä Lokki keinui. Lyhyt keskustelu lankonsa kanssa\njohti hänet tämän äkillisen muutoksen perille.\n\nKuten herra Cap oli otaksunutkin tyyntyi tuuli tuossa puolen yön\nseuduilla tai juuri, kun hän ajatteli laskea luotinuoransa salmeen,\nsillä saaret alkoivat edestäpäin näkyä. Kello yksi alkoi puhaltaa\nkoillistuuli kehittyen vähitellen myrskyksi ja hän laski pohjoista ja\nlänttä kohden tietäen, että päinvastaisella puolella on New York; puoli\nkaksi hän otti pois halkaisijan ja reivasi pääpurjeen; kello kaksi hän\nreivasi peräpurjeen ja puoli kolmelta loput purjeet, joten alus jäi\nvapaana kellumaan.\n\n\"En voi sanoa muuta kuin että alus kulkee mainiosti\" lisäsi vanha\nmerikarhu, \"vaikka tuuli on aika raju. Minulla ei ollut aavistustakaan,\nettä se tällä suolattomalla vesilätäköllä voisi puhaltaa tuollaisella\nvoimalla, vaikka en ole vielä huolinut rakastua siihen senvuoksi, että\nse nyt näyttää vähän luonnollisemmalta; ja jos tällä kirotulla vedellä\nolisi hieman suolan tuoksua, niin siihen voisi olla tyytyväinen.\"\n\n\"Kuinka kauan sinä olet laskenut tähän suuntaan, veli Cap?\" kysyi\njärkevä soturi; \"ja millähän nopeudella me nyt kulkenemme?\"\n\n\"No, pari kolme tuntia ehkä ja se kiitää kuin parhain kilpa-ajohevonen.\nMeillä on nyt hyvä vauhti, sillä toden tunnustaakseni, vähät välittäen\nsaarien läheisyydestä, vaikka ne ovatkin tuulen puolella, minä itse\ntartuin ruoriin ja ohjasin sitä penikulman tai pari vapaille vesille. Me\nolemme niistä nyt tyynen puolella, sen tunnustan, sillä vaikka voi\nmielellään pysytellä tuulen puolella yhdestä, vieläpä puolesta\ntusinastakin saaria, niin tuhannen saaren läheisyydestä laskee pois niin\npian kuin suinkin. Ei, ei, tuolla ne ovat jossakin usman sisässä ja\nolkoot, sillä Charles Cap niistä vähät välittää.\"\n\n\"Kun pohjoinen ranta on vain viiden tai kuuden ranskan penikulman päässä\nja siellä on suuri lahti, johon voi helposti eksyä, niin eiköhän olisi\nparempi kysyä neuvoa laivamiehistöltä, ellemme suorastaan kutsu Jasper\nVesikoiraa ja pyydä häntä viemään meitä Oswegoon takaisin? Aivan\nmahdotonta meidän on kuitenkin milloinkaan päästä sinne, minne piti, kun\ntällainen tuuli puhaltaa ihan vastaan.\"\n\n\"Ammattimies voi esittää monta vakavaa syytä ehdotustasi vastaan,\nkersantti. Suurin on: jos päällikkö tunnustaa tietämättömyytensä,\nhävittää se kerrassaan tarpeellisen kurin. Niin se on, veli. Minä\nymmärrän sinun päänpudistuksesi, mutta ei mikään muu käännä järjestystä\nnurin niin helposti kuin tunnustaa tietämättömyytensä. Tunsin kerran\nlaivanpäällikön, joka kulki viikon väärään suuntaan, ennenkuin tunnusti\nerehtyneensä; ja oli aivan ihmeellistä, miten suuresti hänen arvonsa\nnousi miehistön silmissä juuri siksi, etteivät he voineet häntä\nymmärtää.\"\n\n\"Se voi käydä suolaisilla vesillä, veli Cap, mutta tuskin suolattomilla.\nMieluummin kuin joutua haaksirikkoon Canadan rannikolla minä tunnen\nvelvollisuudekseni päästää Jasperin pois arestista.\"\n\n\"Ja joutua Frontenacin satamaan. Ei, kersantti; laiva on nyt hyvissä\nkäsissä ja voi oppia hieman merenkulkua. Meillä on vallassamme aava\nulappa, eikä muu kuin hullu voi ajatella maihinmenoa tällaisella\nmyrskyllä. Vahdista minä pidän huolen ja silloin me olemme turvassa\nkaikelta muulta vaaralta paitsi siltä, mikä tällaista kevyttä matalaa\nalusta joka hetki uhkaa. Jätä kaikki minun huolekseni, kersantti, ja\nminä takaan sinulle Charles Capin puolesta, että kaikki käy hyvin.\"\n\nKersantti Dunham tyytyi helposti. Hän luotti suuresti lankonsa\nammatilliseen taitoon ja toivoi, että tämän erinomainen huoli kutterista\nei saattaisi hänen hyvää uskoansa häpeään. Toiselta puolen epäilys,\nsamoin kuin luottamuskin, voimistuu saadessaan uutta ravintoa ja hän\nkuvitteli niin lakkaamatta mielessään petosta, että olisi uskonut\nseurueen kohtalon kenelle muulle hyvänsä mieluummin kuin Jasperille.\nToden tunnustaaksemme siinä oli vielä toinenkin syy. Tämä vastuunalainen\ntehtävä, jota suorittamaan hänet oli lähetetty, olisi kuulunut\noikeastaan komentavalle upseerille, ja majuri Duncan oli herättänyt\nalemmissaan suurta tyytymättömyyttä uskoessaan sen niin alhaiselle\nvirkamiehelle kuin kersantille. Palata takaisin löytämättä edes\nmäärättyä asemaa osoittaisi tavatonta saamattomuutta, joka puhuisi kauan\nhäntä vastaan ja siitä olisi seurauksena, että heti paikalla\nasetettaisiin joku häntä ylempi hänen saappaihinsa.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\n    \"Sun voimasi suuri on, Kaikkivaltias,\n    sen myrskyjen pauhussa kuulen.\n    Kun aallot käy ja tuuli soi sun neuvostas\n    ja ma haakseni hukkuvan luulen,\n    mun aatokseni nöyränä sun luoksesi käy\n    ja rukoilen hartaalla miellä:\n    Oi, johda mua satamaan, vaikk' maata ei näy,\n    äl' anna mun eksyä tiellä!\"\n\n                                     _Byron_.\n\nPäivän noustessa ilmestyi se osa miehistöä, jolla oli siihen oikeus,\nlaivan kannelle. Kun aallot eivät käyneet vielä kovin korkeina, voitiin\npäättää, että vielä oltiin saariston suojassa, mutta ne, jotka olivat\nkokeneempia, ymmärsivät selvään, että oli odotettavissa ankara\nsyysmyrsky, joka on näillä seuduin niin tavallinen. Maata ei missään\nnäkynyt, ja joka puolelta peittyi näköpiiri läpinäkymättömään usmaan\nherättäen synkän, salaperäisen tunnelman. Kuohut, tai kuten rannikkojen\nasukkaat sanovat aallot, olivat lyhyet ja kiemurtelevat uhaten turmiota\nhelpommin kuin valtameren pitkät ja säännöllisemmät mainingit. Itse vesi\nnäytti vihreältä ja vihaiselta sen sijaan, että olisi loistossa\nkilpaillut rusopilvien kanssa, vaikka näyttikin odottavan sitä\nviihdytystä, jonka auringonsäde voi antaa.\n\nSotilaat tyytyivät pian tilanteeseen ja vähitellen katosivat, kunnes\nkannelle jäi vain laivamiehistö, kersantti, Cap, Haukansilmä,\nmajoitusmestari ja Mabel. Viimeksimainitun otsalle oli ilmestynyt pilvi,\nsillä hänelle oli ilmoitettu asioitten todellinen tila ja hän turhaan\noli vedonnut Jasperin ansioihin ja koettanut saada komennon jälleen\nmuutetuksi hänelle. Yön lepo ja yön mietiskely oli myöskin Haukansilmää\nvarmistanut nuoren miehen syyttömyydestä, ja hänkin oli lämpimästi\npuhunut ystävänsä puolesta, vaikka yhtä huonolla tuloksella.\n\nKului useita tunteja, joiden aikana tuuli kiihtyi ja aallot yhä\nkohosivat, kunnes kutterin keinunta pakotti Mabelin ja majoitusmestarin\nvetäytymään suojiinsa. Cap kirosi usein, ja oli ihan ilmeistä, että alus\nnyt oli menossa aavimmille ulapoille aaltojen heitellessä sitä niin,\nettä vain parhaimmin ja lujimmin rakennettu laiva saattoi sitä kestää.\nTämä kaikki ei kuitenkaan Capia suuresti huolettanut, vaan kuten\nmetsästäjä heristää korviansa kuullessaan koiran haukunnan tai\nsotaratsu, joka kuopii ja hörhättää kuullessaan sodan pauhun, hänkin\ntässä tilanteessa tunsi heräävän kaiken, mikä hänessä oli miehekästä; ja\nsen sijaan, että ennen oli lakkaamatta ylimielisesti ja saivarrellen\narvostellut ja väitellyt turhasta, hän nyt esiintyi kestävänä ja\nkokeneena merimiehenä, joka hän todella oli. Apulaisten tahtomattaankin\ntäytyi pian tottua kunnioittamaan hänen taitoansa, ja vaikka he\nihmettelivätkin, kun ei heidän entistä päällikköänsä ja luotsia näkynyt,\neikä mitään järkevää syytä näiden katoamiseen ollut annettu, he\nkuitenkin pian hyväksyivät vaihdoksen ja huolellisesti tottelivat uutta\nkapteeniansa.\n\n\"Sittenkin tässä suolattomassa vesilätäkössä, veli Dunham, on jonkun\nverran voimaa, kun se vain kaikkensa näyttää\", huudahti Cap puolenpäivän\nmaissa hykerrellen käsiään pelkästä mielihyvästä huomatessaan\njoutuneensa koettelemaan luonnonvoimien kanssa. \"Tuuli on rehellinen,\nvanha vihuri ja järvi näyttää erehdyttävästi samalta kuin Golfvirran\nseudut. Minä pidän siitä, kersantti -- minä pidän siitä ja opin\nkunnioittamaan tätä ulappaanne, jos ilma voi kestää samanlaisena kuin on\nalkanut kaksikymmentäneljä tuntia.\"\n\n\"Maa, hei!\" huudahti mies, joka oli asetettu keulakannelle tähystämään.\n\nCap kiiruhti kokalle, ja toden totta maa häämötti sumun läpi noin puolen\npenikulman päässä ja kutteri laski juuri suoraan sinne. Vanhan\nmerimiehen ensimmäinen ajatus oli komentaa: \"Seis, käännä ulos\nrannasta!\" mutta kylmäverinen soturi pidätti häntä.\n\n\"Kun menemme lähemmä\", virkkoi kersantti, \"niin voi joku meistä tuntea\npaikan. Useimmat meistä ovat selvillä tämän järven rannoista, ja se\nauttaa meitä saamaan selville, missä olemme.\"\n\n\"Totta, totta; jos siellä on sopivaa paikkaa, niin pysähdymme sinne.\nMikä tuo on, tuolla ylähangan puolella meistä? Sehän näyttää matalalta\nniemeltä.\"\n\n\"Joven varustukset!\" huudahti toinen, jonka tottunut silmä pikemmin\nerotti varustusten ääriviivat kuin hänen sukulaisensa, jonka huomiokyky\ntällaisiin asioihin oli vähemmän harjaantunut.\n\nKersantti ei ollut erehtynyt. Siinä oli linnake, vaikka se hienon sateen\nläpi näkyi epäselvästi ja hämärästi aivan kuin iltahämyssä tai aamun\nsarastaessa. Matala, vihertävä turvevarustus, synkkä paaluaitaus, vielä\ntummempi kuin vesi, parin huoneen harja, pitkä juhlallinen lipputanko,\njonka nuora oli vedetty johonkin nurkkaan niin tiukalle, ettei se\nollenkaan näyttänyt tuulessa liikkuvan, kaikki tämä selvisi katsojalle\nyhdellä silmäyksellä. Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt. Yksinpä\nvahtikin näytti menneen rajuilmaa pakoon katon alle, ja aluksi saattoi\nluulla, ettei yksikään silmä keksisi heidän aluksensa läsnäoloa. Mutta\nrajavarustuksen horjumaton valppaus ei torkkunut: jostakin\ntähystysluukusta todennäköisesti tehtiin tämä innostava huomio, että\njoku alus lähestyi; pari miestä huomattiin jollakin korokkeella ja\nsamassa rannimmainen varustus vilisi täynnä inhimillisiä olentoja.\n\nKoko kuva oli suurenmoinen ja vaikuttava. Yhä yltyvä myrsky pakotti\nväkisinkin kuvittelemaan, että se täällä ainaisesti kestää. Tuuli ulvoi\nlakkaamatta, ja kuohuva vesi vastaili synkällä, uhkaavalla kohinallaan\nmuodostaen yhä korkeampia vuoria, ja avaten niiden väliin pohjattomia\nlaaksoja. Tihkusade teki ilman sakeaksi, niin että kaikki näkyi vain\nusvan läpi, tyynnyttäen ja lievittäen niitä kauhun tunteita, joita\nmyrsky itsestään herättää. Tumma, rajaton metsä kohosi harmaudesta\nsuurena, synkkänä ja vaikuttavana, kun taas vilahdus omituisesta ja\nyksinäisestä ihmiselämästä, jota linnakkeella saattoi huomata, soi\nsilmälle toisenlaista viihdytystä ja herätti toivoa saada vetäytyä\nsataman suojaan, kunnes luonnon raivo asettuisi.\n\n\"He näkevät meidät\", sanoi kersantti, \"ja luulevat, että olemme\npalanneet myrskyn vuoksi sataman suojaan. Tietysti, tuollahan on majuri\nDuncan koillisella vallilla, tunnen hänet pituudesta ja hänen\nympärillään olevista upseereista.\"\n\n\"Kersantti, voisipa ehkä sietää hieman ivaakin, jos voisimme päästä\njoelle ja saisimme turvallisesti ankkurin lasketuksi. Sen lisäksi\nsaisimme päästää herra Vesikoiran maihin ja puhdistaa siten miehistön\nvaarallisista aineksista.\"\n\n\"Kai sitä voisi, mutta niin huono purjehtija kuin olenkin, minä hyvin\ntiedän, että se ei käy päinsä. Ei mikään, mikä purjehtii näillä vesillä,\nvoi päästä tuulen puolelta satamaan tällaisella myrskyllä, eikä\ntämmöisellä ilmalla tule kysymykseenkään ankkuroida ulkopuolelle.\"\n\n\"Minä tiedän sen, minä näen sen, kersantti, ja niin hauskaa kuin\nolisikin nähdä maanmiehiäsi, meidän täytyy jättää ne. Omasta puolestani\nmyrskyllä en ole koskaan niin onnellinen kuin tietäessäni, että maa on\njäänyt taakseni.\"\n\nLokki oli nyt päässyt niin lähelle rantaa, että sen kokka tuossa\npaikassa oli syöksyä maalle ja täytyi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin.\nMyrskypurje käännettiin ja pieni alus, joka näytti kilpailevan\nluonnonvoimain kanssa kuin alli, muutti suuntaa totellen helposti\nperäsintä ja kiisi pian tuulen vauhdilla kohti kuohuvaa ulappaa. Se\nlensi niin sukkelaan, että, vaikka maa näkyikin vielä sen alahangan\npuolella, sumu ikäänkuin nielaisi linnakkeen, jonka vallille oli\nkerääntynyt joukko levottomia katselijoita. Välttämättömyys pakotti\nkuitenkin pian kääntämään sen kokan vastatuuleen, jolloin se taas alkoi\nluovia raskasta matkaansa pohjoista rantaa kohden.\n\nKului useita tunteja, ennenkuin tapahtui mitään muutoksia; tuuli vain\npuhalsi sellaisella voimalla, että vihdoin viisasteleva Capkin tunnusti\ntällaisen myrskyn kohtuulliseksi. Auringonlaskun maissa Lokki taas\nkääntyi myötätuuleen, ettei pimeinä tunteina joutuisi pohjoiselle\nrannalle. Puolen yön seutuvilla laivan tilapäinen päällikkö, joka\nkyselemällä kiertoteitse laivan miehistöltä oli saanut jonkinlaisen\nkäsityksen, millainen tämä järvi on, luuli voivansa päättää, että oltiin\npuolitiessä molempien rantojen välillä. Tähän voimme lisätä, että Cap\nalkoi tuntea kunnioitusta suolatonta vettä kohtaan, jota hän\nkaksikymmentäneljä tuntia aikaisemmin ei olisi pitänyt mahdollisena.\nJuuri kun yö saapui, kiihtyi tuuli niin raivokkaaksi, että hänestä\ntuntui mahdottomalta kestää sitä; vesi löi pienen aluksen kannelle\nsellaisella voimalla, että sen saumat natisivat ja oli haudata sen\naaltojen syvyyteen. Lokin miehistö vakuutti, ettei se milloinkaan ollut\nollut ulkona sellaisella myrskyllä, ja se oli tosi, sillä tuntien\njokaisen joensuun, niemen ja lahdenpoukaman, Jasper olisi kuljettanut\nkutterinsa johonkin suojaisaan ankkuripaikkaan paljon ennen, kuin\ntällainen myrsky olisi ehtinyt sitä ruhjoa. Mutta Cap yhä halveksien\nkieltäytyi kysymästä neuvoa nuorelta mestarilta, joka edelleenkin\noleskeli alhaalla, päättäen menetellä, kuten suurtenkin valtamerien\npurjehtijat.\n\nAamusella myrskypurje asetettiin paikoilleen, isopurjeen yläosa\nkäärittiin kokoon ja Lokki käännettiin taas myötätuuleen. Vaikka mastot\nmelkein viistivät vettä, pieni alus kuitenkin luonnon raivotessa koetti\nvastata nimeänsä. Kahdeksan tienoissa se todellakin kiisi samoin kuin\nilmojen lokit ilmeisesti peläten muuten sortuvansa järven kuohuvaan\nkattilaan. Päivä kuluessaan ei tuonut mitään muutosta, sillä ilmapiiri\nei laajennut, vaan näkyi vain pieni tuhupilvien ympyrä ihan kuin pata\nolisi asetettu kumolleen veden meuruavalle pinnalle. Laivamiehistö ja\nmatkustajat välttämättömyyden pakosta pysyivät toimettomina. Jasper ja\nluotsi oleskelivat alhaalla, mutta muu osa miehistöä oli vähitellen\nilmestynyt kannelle. Aamiainen oli syöty täydellisen hiljaisuuden\nvallitessa, mutta katseilla oli toisilta kyselty, miten päättyisi tämä\nmelkein epätoivoinen taistelu luonnonvoimia vastaan. Cap kuitenkin oli\ntäysin tyytyväinen, ja hänen katseensa loisti, askel kävi varmemmaksi ja\nkoko olemus rohkeammaksi, kuta enemmän myrsky kiihtyi ja kuta suurempaa\nammattitaitoa ja mielenmalttia se kysyi. Hän seisoi kokalla käsivarret\nristissä pysytellen merimiehen vaistolla tasapainossa ja katsellen\naaltoja, jotka nousivat ja laskivat, läikkyivät ja lipattivat niin\nhurjalla vauhdilla kuin olisivat tahtoneet kohottaa Lokin pilviin.\nTällaisena hetkenä joku miehistöstä päästi odottamattoman huudahduksen:\n\"Purje!\"\n\nNiin suuri oli luonnon raivo ja niin yksinäinen Ontarion rannikkojen\nvilli erämaa, että sangen vaikea oli otaksua kohtaavansa jonkun aluksen\ntäällä ulapalla. Lokki itse ja ne, jotka siinä olivat, oli kuin\nmetsästäjä, joka luulee yksin omistavansa koko metsän, ja kohtaaminen\ntuntui samalta kuin tuntuu kahdesta yksinäisestä metsästäjästä, jotka\ntapaavat toisensa monia miljoonia aarin-aloja peittävän lehtikaton alla.\nTämä harvinainen ilma lisäsi vielä kohtauksen vaikutusta, niin että se\ntuntui yliluonnolliselta ilmestykseltä. Cap yksin katseli sitä kokeneen\nsilmällä, vaikka hänkin tunsi rautaisten hermojensa värähtelevän, kun\nhän katseli kuohuvilla aalloilla keinuvaa alusta. Vieras alus oli\nLokista parin kaapelin matkan päässä kulkien sen editse melkein\npoikittaista suuntaa, niin että Lokki joutui sivuuttamaan sen vain\nmuutaman kyynärän päästä. Se oli täydessä asussa oleva alus, eikä\ntottuneinkaan silmä voinut huomata myrskyn utusateen läpi pienintäkään\npuutteellisuutta sen varustuksessa tai rakenteessa. Ainoat purjeet, mitä\noli levitetty, olivat päämaston märssypurje ja pari pientä\nharuspurjetta, toinen kokalla, toinen perällä. Tuulen voima ajoi sitä\nkuitenkin sellaisella painolla, että se oli ihan kallellaan, mutta siitä\nhuolimatta se ui kevyesti ja näytti uhmaavan aaltojen leikkiä. Puomit\nolivat paikoillaan, ja se kulki noin neljän solmuvälin nopeudella\ntunnissa.\n\n\"Tuo poika nähtävästi tuntee asemansa hyvin\", sanoi Cap, kun kutteri\nkiisi melkein tuulen nopeudella laivaa kohden, \"sillä hän laskee\nrohkeasti etelään päin, jossa hän varmaankin tietää löytävänsä jonkun\ntyynen ankkuripaikan tai sataman. Ei kukaan voisi noin vapaasti laskea,\nellei tuuli olisi peräntakainen, kuten meidän, jos ei tietäisi ihan\nvarmasti, mihin mennä.\"\n\n\"Me olemme tehneet kauhean kierroksen, kapteeni\", sanoi mies, jolle hän\noli huomautuksensa lausunut. \"Tuo on Ranskan kuninkaan laiva -- Le\nMontcalm -- ja se on matkalla Niagaran niskalle, jossa sen omistajalla\non linnoitus ja satama. Me olemme kulkeneet hirvittävän matkan!\"\n\n\"Kirous sille! Se on ranskalaisten tapaista, että he laskevat satamaan\nheti, kun näkevät vilahduksenkaan englantilaisesta.\"\n\n\"Saattaisipa tehdä meillekin hyvää saada seurata sitä\", vastasi mies\npudistaen toivottomasti päätään, \"sillä olemme menossa koko järven\npisimmän lahden perukkaan ja voi olla sangen epävarmaa, pääsemmekö\nsieltä koskaan ulos.\"\n\n\"Hullua, mies, hullua! Meillä on järvellä runsaasti tilaa ja hyvä\nenglantilainen alus. Me emme ole Johnny Crapandeja piilottaaksemme\nitsemme jonkun niemen tai sataman suojaan, jos hieman vihuri puhaltaa.\nKäännä ruori, herraseni!\"\n\nTämä määräys annettiin yhteentörmäyksen välttämiseksi. Lokki kiisi nyt\njuuri ranskalaisen purren keulaa kohti, ja kun laivojen välimatka oli\nlyhentynyt niin, että sitä oli tuskin sataa kyynärää, heräsi kysymys\nvoisivatko ne ollenkaan onnellisesti sivuuttaa toisensa.\n\n\"Vasemmalle, herra, vasemmalle!\" karjaisi Cap. \"Ruori vasemmalle ja\npitäkää varanne!\"\n\nRanskalaisen laivan miehistön nähtiin kokoontuvan kannelle ja muutamat\nmusketit ojentuivat, ikäänkuin komentaakseen Lokin miehistöä\nantautumaan. Liike kyllä huomattiin, mutta merenkäynti oli niin\nraivokas, että oli turhaa ajatellakaan säännöllistä taistelua. Vesi\ntippui parin kolmen laivan kannella olevan kevyen tykin piipusta, eikä\nkenenkään johtunut mieleenkään panna niitä toimintaan tällaisella\nrajuilmalla. Tuuli lauloi ja vihelsi laivan mastoissa ja purjeissa, niin\nettei ranskalaisen päällikön huutoa ja komennusta kukaan näyttänyt\nkuulevan.\n\n\"Antaa sen kirkua itsensä käheäksi!\" murisi Cap. \"Tämä ei ole sovelias\nilma ruveta juttelemaan salaisuuksia. Vasemmalle, herra, vasemmalle!\"\n\nMies totteli, ja seuraava aalto heitti Lokin niin lähelle toisen laivan\nperää, että itse vanha merikarhukin otti askelen taaksepäin peläten,\nettä seuraava vastaan tuleva aalto löisi laivat yhteen. Mutta se ei\nkuitenkaan tapahtunut: hyökäten äkkiä aallon pohjasta laineen harjalle,\nkuten saalistaan vaaniva pantteri, kutteri kiisi edelleen ja pääsi kuin\npääsikin ohi hipaisten vain toisen perää alahangallansa.\n\nMontcalmin ranskalainen komentaja kiiruhti perälle ja hienolla\nkohteliaisuudella, joka aina lievittää hänen maanmiestensä huonoimpiakin\ntekoja, hän nosti lakkia ja tervehti ohikiitävää Lokkia. Tässä\nkohteliaisuudessa oli arvokkuutta ja itsehillintää, kun tilanne ei\nsallinut toisenlaista menettelyä, mutta Capiin se ei vähintäkään\nvaikuttanut, vaan heimolleen uskollisena hän melkein vaistomaisesti\nheristi nyrkkiänsä uhkaavasti ja mutisi partaansa:\n\n\"Ai, ai, kirottu onni sinulle, ettei minulla ole kunnollista tykkiä\nmukana, muuten minä tarjoisin sinulle uuden, hieman toisenlaisen hytin.\n-- Kersantti, hän on viekas lurjus.\"\n\n\"Se oli säädyllistä, veli Cap\", vastasi kersantti laskien kätensä\nsotilaallisesta tervehdyksestä, johon hänen soturiylpeytensä oli sen\nvienyt, -- \"se oli säädyllistä ja se on enemmän kuin joltakin\nranskalaiselta saa odottaa. Mitä hän oikeastaan sillä tarkoitti, sitä ei\nkukaan voi sanoa.\"\n\n\"Hänkään ei ole lähtenyt järvelle ilman tarkoitusta. No, antaapa hänen\nlaskea satamaan, jos voi. Me hallitsemme kuitenkin järveä, kuten oikeat\nenglantilaiset meriurhot ainakin.\"\n\nTämä kuului komealta, mutta siitä huolimatta Cap katseli kateellisin\nsilmin Montcalmin välkkyvänmustia piirteitä ja tummin värein\nkoristeltuja mastoja, kun se vähitellen eteni etenemistään ja vihdoin\nhävisi sumuun aivan kuin mielikuvituksen esille-loihtima varjo. Ilolla\nhän olisi seurannut sen vanavedessä, jos olisi uskaltanut, sillä toden\ntunnustaaksemme, pelko, että täytyisi viettää toinen myrsky-yö\ntuntemattomalla, kuohuvalla ulapalla, toi sangen vähän lohdutusta. Vielä\nkuitenkin hänen ammattiylpeytensä oli liian suuri, että hän olisi voinut\nilmaista levottomuutensa, varsinkin kun hänen huostaansa uskotut\nosoittivat rajatonta luottamusta hänen tietoonsa ja keinoihinsa, kuten\naina tietämättömät luultua etevämmyyttä kohtaan.\n\nKului muutamia tunteja ja pimeys tuli täydelliseksi lisäten suuresti\nLokin vaaroja. Hetkisen tyyneys oli saanut Capin taas muuttamaan\nsuuntaa, ja yön kuluessa useammin kuin kerran pieni alus koetti päästä\njohonkin rantaan. -- Turha on kuitenkin kuvata laajemmin tämän yön\ntapauksia, kun myrskyn raivo uudelleen yltyi. Aallot kuohuivat, laiva\nkeinui, myrsky ulvoi ja vihurit heittelivät raivokkaasti pientä alusta,\njoka ilman pohjalastia oli liian kevyt ja monesti vaarassa hautautua\nsuurimpiin aaltoihin.\n\nTänä yönä Cap nukkui kuorsaten monta tuntia. Mutta päivän sarastaessa\nhän tunsi itseänsä ravistettavan olkapäästä ja noustuaan jaloilleen hän\ntapasi Haukansilmän seisomassa vieressään. Myrskyn raivoissa opasta oli\nvähän näkynyt kannella, sillä hänen luonnollinen kainoutensa oli sanonut\nhänelle, että vain merimiehet ymmärtävät hoitaa alusta, ja hän osoitti\nyhtä paljon luottavansa niihin, jotka olivat saaneet Lokin kohtalot\nohjatakseen, kuin toivoi niiden, jotka metsässä joutuivat hänen\nopastettavikseen, luottavan hänen taitoonsa; mutta nyt hän piti\nvelvollisuutenaan tarttua asiaan, ja sen hän teki omalla\nteeskentelemättömällä ja vaatimattomalla tavallaan.\n\n\"Uni on suloista, herra Cap\", hän sanoi niin pian kuin toinen oli saanut\nsilmänsä auki ja näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, -- \"uni on\nsuloista, sen tiedän kokemuksesta, mutta elämä on vielä suloisempi.\nKatsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko tämä nyt soveliain hetki\nkomentajan pysytellä pois komentosillalta.\"\n\n\"Mitä nyt, mitä nyt, herra Haukansilmä?\" mörisi Cap ihan ensiksi, kun\nhänen itsetietoisuutensa heräsi. \"Joko tekin olette siirtymässä\nnurisijoihin? Maalla minä ihailin teidän terävyyttänne kulkea\npahimmistakin paikoista ilman kompassia, ja vesilläkin teidän\nnöyryytenne ja kuuliaisuutenne on ollut yhtä miellyttävä kuin maalla\nluottamus omaan taitoonne. Tällaista epäluottamusta en suinkaan osannut\nteiltä odottaa.\"\n\n\"Omasta puolestani, herra Cap, en puhu; minulla on omat tapani enkä\nhalua heittäytyä toisten harmiksi, mutta asia lienee hieman toisin Mabel\nDunhamin suhteen. Hänelläkin on omat taipumuksensa, mutta ne eivät ole\nraa'at, kuten meidän, vaan hienot ja naiselliset, kuten tuleekin. Hänen\npuolestaan minä puhun enkä omastani.\"\n\n\"Niin, niin; minä alan ymmärtää. Tyttö on hyvä tyttö, arvoisa ystäväni;\nmutta hän on soturin lapsi ja merimiehen sisarentytär, eikä hän suinkaan\nsaa olla liian hento ja arka pienellä myrskyllä. Onko hän näyttänyt\npelon merkkejä?\"\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan! Mabel on nainen, mutta hän on järkevä ja\nhiljainen. En ole kuullut hänen lausuvan sanaakaan meidän toimistamme,\nvaikkakin luulen, herra Cap, että hän pitäisi parempana, jos Jasper\nVesikoira saisi jälleen entisen asemansa ja asiat alkaisivat kulkea\nentistä latuansa. Ja se on inhimillistä.\"\n\n\"Vakuutan, että se on -- tyttöjen ja Dunhamien tapaista. Kaikki ovat\nparempia kuin vanha eno, ja kaikki tietävät enemmän kuin vanha merimies.\nSe on inhimillistä, herra Haukansilmä, mutta hitto minut vieköön, jos\ntässä sylenkään mutkan teen päästäkseni satamaan jonkun tyttöhuitukan\ntai parinkymmenen -- tai ei\" -- ääntänsä alentaen --\"koko hänen\nmajesteettinsa 55:nnen rykmentin sotilaitten vuoksi. Minä en ole ollut\nneljääkymmentä vuotta merillä tullakseni tälle suolattomalle\nvesilätäkölle sitä varten, että ken hyvänsä saisi minulle\ninhimillisyyttä opettaa. Kuinka kestävä onkaan tämä myrsky! Nythän\ntuulee ihan kuin itse pohjanpuhuri olisi taittunut palkeeseen. Ja mikä\ntuo tuolla tuulen alla on?\" -- hieraisten silmiänsä -- \"maa, niin totta\nkuin nimeni on Cap, ja onkin korkea rannikko.\"\n\nHaukansilmä ei heti vastannut, vaan pudistaen päätään katseli hyvin\nhuolestuneena toverinsa kasvojen ilmeitä.\n\n\"Maa, yhtä varmasti kuin tämä on Lokki!\" toisti Cap. \"Utuinen ranta eikä\nkauempana kuin ranskan penikulman päässä meistä yhtä komeine kallioineen\nja hyrskyineen kuin voi toivoa tapaavansa Long Islandin rannikolla!\"\n\n\"Ja onko se rohkaisevaa vai masentavaa?\" kysyi Haukansilmä.\n\n\"Häh! rohkaiseminen -- masentaminen! Ei kumpaakaan. Ei, ei; ei siinä ole\nmitään rohkaisevaa, ja mitä masennukseen tulee, niin mikään ei saa\nmerimiestä masentaa. Ettekö ole milloinkaan pelännyt tai masentunut\nmetsissä, ystäväni?\"\n\n\"Sitä en sano -- sitä en sano. Kun vaara on suuri, minun velvollisuuteni\non katsoa siihen ja koettaa voittaa se, muuten minun päänahkani aikoja\nsitten olisi riippunut kuivamassa mingon kodassa. Järvellä kuitenkaan ei\nole mitään polkuja ja tunnen velvollisuudekseni jättää asiat toisten\njohdettaviksi, vaikkakin mielestäni meidän pitäisi ajatella, että meillä\nlaivassa on sellainenkin henkilö kuin Mabel Dunham. Mutta tuossa tulee\nhänen isänsä, joka luonnollisesti parhaiten ymmärtää oman lapsensa\naseman.\"\n\n\"Me olemme vakavassa asemassa, veli Cap, luulen\", sanoi kersantti\nlähelle päästyänsä, \"sen mukaan, mitä kuulin parilta kokkamieheltä. He\nsanovat, ettei ainoatakaan purjetta voi levittää ja tuuli kantaa aluksen\ntunnissa tai parissa rannalle. Toivoakseni he pelkonsa vuoksi\nerehtyvät?\"\n\nCap ei vastannut, vaan tuijotti maahan katuvin ilmein ja kääntyi sitten\nraivokkain elein tuulenperälle aivan kuin olisi tahtonut riidellä ilman\nkanssa.\n\n\"Ehkä olisi parasta, veli\", lisäsi kersantti, \"kutsua Jasper ja kysyä\nneuvoa, mitä on tehtävä. Ranskalaisista ei ole pelkoa, ja poika kaikkien\nasianhaarain vallitessa pelastaa meidät hukkumasta, jos suinkin voi.\"\n\n\"Niin, niin; ne ovat juuri ne kirotut asianhaarat, jotka ovat saaneet\nkaiken pahan aikaan. Mutta antaa pojan tulla -- antaa hänen tulla;\nmuutamat hyvin, tehdyt kysymykset saavat häneltä totuuden julki, sen\ntakaan.\"\n\nTuskin oli viisasteleva Cap myöntänyt näin paljon, kun Jasperia\nlähetettiin hakemaan. Nuori mies ilmestyi heti ilmaisten koko\nolennollaan, kasvoillaan ja ilmeillään loukattua kunniantuntoa, kuten\nhänen käytöksensä tarkkaajat olivat ymmärtävinään. Astuttuaan kannelle\nJasper loi pikaisen huolestuneen silmäyksen ympärilleen aivan kuin\nsaadakseen kerralla käsityksen kutterin tilasta, ja tämä silmäys näytti\nhänelle selvittävän, mitä vahinkoja se oli kärsinyt. Tutkittuaan\ntuulenperää, kuten jokainen merimies olisi tehnyt, hän kääntyi ja katsoi\nympäri näköpiirin huomaten korkean kalliorannan tuulen alla ja saaden\nkerralla selvän tilanteesta.\n\n\"Olen kutsunut teidät, herra Jasper\", sanoi Cap ristien käsivartensa ja\nottaen ylpeän taka-asennon, kuten arvokas päällikkö ainakin, \"saadakseni\ntietää jotakin tuulen alla olevasta rannikosta. Me pidämme varmana,\nettette ole niin vihoissanne, että tahtoisitte hukuttaa meidät kaikki,\nvarsinkin naiset; ja otaksun, että olette kylliksi mies neuvoaksenne\nmeille jonkun tyynen lahdelman, jossa voimme odottaa, kunnes tämä\nlätäkkö on raivonnut kylliksensä.\"\n\n\"Kuolisin mieluummin itse kuin soisin Mabel Dunhamille mitään harmia\",\nvastasi nuori mies vakavasti.\n\n\"Minä tiesin sen -- minä tiesin sen!\" huudahti Haukansilmä taputtaen\nkohteliaasti Jasperia olalle. \"Poika on yhtä rehellinen kuin kompassi,\njoka johtaa suurimpia laivoja tai opastaa miehen oikeaan väärältä\npolulta. Kuoleman synti on uskoa muuta.\"\n\n\"Hum!\" äännähti Cap; \"erittäinkin naiset! ikäänkuin _he_ nyt olisivat\nerikoisessa vaarassa! Turha huoli, nuori mies; me ymmärrämme toisiamme\npuhumalla kuin silkat merimiehet ainakin. Tiedättekö tuulen alla jonkun\nsatamaksi sopivan paikan?\"\n\n\"En. Järven tässä osassa on suuri lahti, mutta sitä ei meistä yksikään\ntunne, ja sen suussa on matalikkoja.\"\n\n\"Ja tämä rannikko tuulen alla; -- eiköhän siinä olisi mitään\nsatamapaikkaa?\"\n\n\"Se on kokonaan erämaata, kunnes saavutte Niagaran suulle toisaalla ja\nFrontenaciin toisaalla. Pohjoisessa ja lännessä minulle on kerrottu\nolevan vain metsää ja ruohoaavikoita tuhansia penikulmia.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Silloin siellä ei voi olla ranskalaisia. Onko täällä\npaljon villejä näillä rannikoilla?\"\n\n\"Intiaaneja tapaa joka suunnalla, vaikk'ei niitä missään ole erittäin\nlukuisasti. Jos sattuu, voimme tavata niitä rannikolla jonkun joukkueen,\ntai saatamme kulkea kuukausimääriä tapaamatta ainoatakaan.\"\n\n\"No, meidän tulee sitten pitää silmämme auki; mutta ollakseni suora\nteille, herra Western, ellei tämä ikävä ranskalaisten juttu olisi tullut\nväliin, mitä te nyt tekisitte kutterille?\"\n\n\"Minä olen niin paljon nuorempi merimies kuin te, herra Cap\", vastasi\nJasper vaatimattomasti, \"että tuskin olen kelvollinen teitä neuvomaan.\"\n\n\"Niin, niin; sen me kaikki kyllä tiedämme. Tavallisessa tilanteessa ehkä\nette. Mutta tämä on tavaton tilanne ja asianhaara, ja tällä\nsuolattomalla vesilätäköllä näyttää olevan omat oikkunsa. Kaikki puhuu\nsen puolesta, että te voisitte neuvoa omaa isäänne. Kaikissa tapauksissa\nvoitte puhua vapaasti ja minä koetan sovittaa teidän mielipiteenne omaan\nkokemukseeni.\"\n\n\"Minä luulen, herra, että ennenkuin kaksi tuntia on kulunut, laiva on\nankkuroitava.\"\n\n\"Ankkuroitava! Täällä aukealla selällä?\"\n\n\"Ei, herra, vaan tuolla lähempänä maata.\"\n\n\"Ette suinkaan tarkoittane sanoa, herra Vesikoira, että tahtoisitte\nankkuroida vastarannalle ihan suojattomaan paikkaan?\"\n\n\"Jos haluaisin pelastaa alukseni, aikoisin tehdä juuri niin, herra Cap.\"\n\n\"Hiuuu! Tämä on suolaton vesi kaikkine ihmeineen! Huomatkaa, nuori mies;\nminä olen ollut merieläin, poikana ja miehenä, neljäkymmentä yksi\nvuotta, mutta koskaan en ole sellaista kuullut. Minä heitän ankkurin\nköysineen järveen mieluummin kuin suostun tekemään niin hullun työn!\"\n\n\"Niin me teemme tällä järvellä\", vastasi Jasper vaatimattomasti, \"kun\njoudumme kovaan pulaan. Varmaankin tekisimme paremmin, jos meitä olisi\nparemmin opetettu.\"\n\n\"Niin varmaankin tekisitte! Ei; mikään ei voi saada minua tekemään niin\nsuurta syntiä omaa kasvatustani vastaan. Minä en ikinä voisi näyttäytyä\nSandy Hookille, jos voisin suostua niin kerrassaan typerään hommaan.\nHaukansilmässä on enemmän merimiestä, kun kaikki käy ympäri. Te saatte\nmennä taas alas, herra Vesikoira.\"\n\nJasper kumarsi ääneti ja vetäytyi pois. Mutta ennenkuin hän astui\nportaita alas, katsojat huomasivat, että hän loi huolestuneen silmäyksen\nensin tuulenperälle ja sitten tuulen alle ja katosi kasvoillaan ankara,\nhuolestunut ilme.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\n    \"Hän viisastellen oikkujaan vain näyttää\n    ja saivarrellen turhuuttansa puoltaa;\n    hän kokemustaan turmioks nyt käyttää\n    ja kuollessaan vain maineestansa huoltaa.\"\n\n                                     _Cowper_.\n\nKun sotamiehen vaimo makasi kipeänä vuoteessaan, oli Mabel Dunham ainoa,\njoka istui keskihytissä, kun Jasper saapui; kersantin suurenmoisen\nhyväntahtoisuuden vuoksi oli Jasper saanut luvan vapaasti oleskella\nmissä hytissä tahansa ja hän oli ottanut entisen paikkansa. Kuvaisimme\nliian yksinkertaiseksi sankarittaremme luonteen, jos sanoisimme, ettei\nhän tuntenut Jasperia kohtaan vähintäkään epäluuloa, vaikka tämä pantiin\narestiin, mutta samalla tekisimme vääryyttä hänen lämpimälle tunteelleen\nja jalolle ajatustavalleen, ellemme lisäisi, että tämä epäilys oli\nvähäinen ja haihtuva. Kun Jasper nyt istuutui lähelle häntä kasvoillaan\nsynkkä huolenpilvi sen tilan vuoksi, johon kutteri oli joutunut, tytön\nmielestä oli sillä kertaa kadonnut kaikki, mikä muistuttikaan epäluuloa\nja hän näki hänessä vain vääryyttä kärsivän miehen.\n\n\"Te annatte tämän seikan liian kovin raskauttaa mieltänne, Jasper\", hän\nsanoi kiihkeästi ja sillä itsensä unohtavalla lämmöllä, jolla hänen\nsukupuolensa usein kavaltavat tunteensa laadun, kun jokin voimakas\nmielenkiinto on heissä herännyt; \"ei kukaan, joka teidät tuntee, voi\npitää teitä rikollisena. Haukansilmä sanoo, että hän tahtoo uskaltaa\nhenkensä teidän puolestanne.\"\n\n\"Entäs te, Mabel\", vastasi nuorukainen, ja silmät iskivät tulta, \"ettekö\ntekin pidä minua kavaltajana, kuten teidän isänne näyttää luulevan?\"\n\n\"Minun rakas isäni on soturi ja hän on velvollinen esiintymään soturina.\nMutta minun isäni tytär ei ole, ja hän ajattelee teistä, kuten miehestä,\njoka jo niin monella tavalla on palvellut häntä.\"\n\n\"Mabel, minä en ole tottunut puhumaan sellaiselle kuin te enkä voi\nkenellekään sanoa kaikkea, mitä tunnen. Minulla ei ole koskaan ollut\nsisarta, ja äitini kuoli lapsena ollessani, enkä siis ollenkaan tiedä,\nmitä naiset mieluimmin haluavat kuulla --\"\n\nMabel olisi antanut koko maailman saadakseen tietää, mitä Jasper\nepämääräisillä sanoillansa tarkoitti; mutta naisen selittämätön ja\nharkitseva tunne sai hänet hillitsemään uteliaisuutensa. Hän odotti\nvaieten, kunnes nuorukainen itse selittäisi tarkoituksensa.\n\n\"Haluaisin sanoa, Mabel\", virkkoi nuorukainen hetkisen vaitiolon\njälkeen, joka oli saanut hänet aivan hämilleen, \"että minä olen\ntottumaton teidänlaisenne olennon tapoihin ja mielipiteisiin ja että\nsaatte kuvitella, mitä haluaisin lisätä.\"\n\nMabelin vilkas mielikuvitus kykeni kyllä selvittelemään monenlaisia\nseikkoja, mutta on ajatuksia ja tunteita, joita hänen sukupuolensa\nhaluaa kuulla, ennenkuin voi kohdella niitä hyväksyvällä myötätunnolla,\nja hänellä oli varma tunne siitä, että nämä Jasperin nyt kuuluivat\nniihin. Sukupuolensa valmiudella hän sen vuoksi tahtoi vaihtaa\npuheenaihetta päästäkseen asiasta pikemmin ja tyydyttävämmin selville.\n\n\"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen\", hän sanoi\npuhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen\npiti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, \"ettekö te ansaitse\nsitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?\"\n\n\"En, Mabel\", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä\nniin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin\nepäluulon karkoittaa. \"Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä\nen sitä ansaitse!\"\n\n\"Minä tiesin sen -- olisin voinut vannoa sen!\" vastasi tyttö lämpimästi.\n\"Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän\nmasentaa itseänne, Jasper.\"\n\n\"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele\nsitä.\"\n\n\"Jasper!\"\n\n\"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te\nvoisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on\nkäsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi\nsenvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin.\"\n\n\"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?\" kysyi Mabel ajatuksen\nnopeudella.\n\n\"Sitä pahoin pelkään -- meidän kokemuksemme mukaan se on mitä\nsuurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii\njonkun keinon sen pelastamiseksi.\"\n\n\"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne\nhoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä _täytyy_\nolla oikea käsitys todellisesta tilastamme.\"\n\n\"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta\nollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki\njoutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän\nsuuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä\nvarmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän\nsanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö.\"\n\n\"Se ei muuta asiaa. Ajatelkaa minun isäparkaani, Jasper! Ajatelkaa\nitseänne -- ajatelkaa kaikkia, joiden elämän voitte pelastaa yhdellä\nainoalla aikanaan lausutulla sanalla.\"\n\n\"Minä ajattelen teitä, Mabel, ja se on enemmän, paljon enemmän, kuin\nkaikki muut yhteensä!\" vastasi nuori mies niin oudoin ilmein ja vakavin\nkatsein, että ne puhuivat enemmän kuin itse sanat.\n\nMabelin sydän löi rajusti, ja kiitollisen tyydytyksen välähdys kiisi yli\nhänen punastuneitten poskiensa, mutta pelko oli niin suuri ja vakava,\nettei se jättänyt tilaa suloisemmille ajatuksille. Hän ei voinut olla\nluomatta kiitollista katsetta, mutta sitten saivat vallan tunteet, jotka\nluonnollisesti tällä hetkellä olivat etualalla.\n\n\"Minun enoni itsepäisyys ei saa johtaa meitä kaikkia sellaiseen\nonnettomuuteen. Menkää vielä kerran kannelle, Jasper, ja pyytäkää isääni\ntulemaan tänne hyttiin.\"\n\nSill'aikaa kun nuori mies oli täyttämässä tätä pyyntöä, Mabel istui\nkuunnellen myrskyn raivoa ja aaltojen loisketta kutteria vasten pelolla,\njoka tähän asti oli ollut hänelle vieras. Luottaen täydelleen\noivalliseen kapteeniin, kuten matkustajat tavallisesti sanovat, hän ei\nollut tähän asti ajatellut mitään vaaraa ja oli myrskyn alusta alkaen\nviettänyt aikansa sellaisissa naisellisissa puuhissa, mitkä tässä\ntilanteessa olivat mahdollisia. Mutta nyt kun pelko todella oli\nherännyt, hän ei voinut olla myöntämättä, ettei hän milloinkaan ollut\nkulkenut tällaisessa myrskyssä. Minuutti tai pari, jotka kuluivat,\nennenkuin kersantti ilmestyi, tuntuivat hänestä tunnilta ja hän tuskin\nhengitti, kun näki hänen Jasperin seurassa astuvan portaita alas. Niin\npian kuin kieli voi kertoa hän ilmaisi hänelle Jasperin ajatuksen heidän\ntilastaan ja pyysi häntä, jos hän rakastaisi tytärtään, tai antaisi\narvoa omalle ja miehistön elämälle, keskustelemaan enon kanssa ja\nvaatimaan häntä luovuttamaan kutterin päällikkyyden sen oikealle\nhaltijalle.\n\n\"Jasper on rehellinen, isä\", hän lisäsi vakavasti, \"ja vaikka hän olisi\npetollinenkin, eihän siinä olisi mitään järkeä, että hän tahtoisi viedä\naluksen haaksirikkoon täällä kaukaisella järvenperukalla saattaakseen\nmeidän kaikkien ja omankin elämänsä turmioon. Minä panen oman elämäni\npantiksi hänen uskollisuudestaan.\"\n\n\"Niin, se voi olla kylliksi nuorelle pelästyneelle naiselle\", vastasi\nhitaampi vanhempi, \"mutta sitä ei ehkä annettaisi anteeksi retkikunnan\nkomentajalle. Jasper voi kyllä hukuttamisen asemesta johtaa meidät\nrantaan ja saada täyden palkinnon toimittaessaan meidät antautumaan\nviholliselle heti maihin päästyämme.\"\n\n\"Kersantti Dunham!\"\n\n\"Isä!\"\n\nNämä huudahdukset pääsivät yht'aikaa, mutta äänet ilmaisivat erilaisia\ntunteita. Jasperin äänessä ilmeni hämmästystä ja Mabelin nuhteita. Vanha\nsoturi oli kuitenkin niin tottunut kuulemaan alaistensa mielenilmaisuja\nja kohtelemaan heitä suoruudella, ettei kiinnittänyt kumpaankaan mitään\nhuomiota, vaan jatkoi hetkisen kuluttua kuin ei kumpikaan olisi mitään\npuhunut: \"Sitäpaitsi ei veli Cap ole mies, joka sallii itselleen\nopetettavan, mitkä hänen velvollisuutensa laivankannella ovat.\"\n\n\"Mutta, isä, kun meidän elämämme on ilmeisessä vaarassa!\"\n\n\"Sen pahempi. Hyvällä ilmalla komentaa ei ole suuri taito; vasta\nsilloin, kun asiat käyvät hullusti, oikea upseeri näyttää todellisen\nkarvansa. Charles Cap ei mielellään suinkaan jätä peräsintä silloin, kun\nlaiva on vaarassa. -- Paitsi tätä, Jasper Vesikoira, hän sanoo, että\nehdotuksenne on epäilyttävä ja sisältää enemmän petosta kuin järkeä.\"\n\n\"Hän voi ajatella niin, mutta kutsukaapa luotsi ja kysykää hänen\nmielipidettään. Kaikki tietävät, että minä en ole nähnyt miestä sitten\nkuin eilisiltana.\"\n\n\"Se kuulostaa järkevältä ja sitä voi koettaa. Seuratkaa minua kannelle,\nettä kaikki käy avoimesti ja rehellisesti.\"\n\nJasper totteli, ja niin suuri oli Mabelin mielenkiinto, että hänkin\nseurasi kannelle, niin pian kuin sai varustetuksi itsensä myrskyn raivoa\nvastaan. Siellä naisellinen kainous pakotti hänet asettumaan syrjään ja\nääneti katsomaan, mitä tapahtui.\n\nLuotsi ilmestyi pian eikä kukaan voinut erehtyä siitä pelästyneestä\nkatseesta, jonka hän loi ympärilleen heti, kun oli päässyt vapaaseen\nilmaan. Lentävät huhut Lokin tilasta olivat löytäneet tiensä alas, se on\nkyllä totta, mutta tällä hetkellä huhut olivat haihtuneet, kun hän nyt\nhuomasi itse vaaran. Hänen sallittiin joku minuutti katsoa ympärilleen\nja sitten kysyttiin, miten nyt hänen mielestään oli meneteltävä.\n\n\"En näe muuta keinoa pelastaa kutteria kuin ankkuroida sen\", hän vastasi\nyksinkertaisesti ja arvelematta.\n\n\"Mitä! Täällä aavalla selällä?\" kysyi Cap, kuten aikaisemmin oli tehnyt\nJasperille.\n\n\"Ei, vaan rannempana, -- juuri kallioitten ulommaisella reunalla.\"\n\nTämä lyhyt keskustelu ei jättänyt Capin mieleen vähintäkään epäilystä\nsiitä, että päällikön ja luotsin välillä oli salainen sopimus saattaa\nLokki turmioon -- ehkäpä otaksuttavasti juuri siksi, että saataisiin\nheidät antautumaan. Epäilemättä hän senvuoksi lausui julki saman\najatuksen kuin ennemmin Jasperille.\n\n\"Minä sanon sinulle, veli Dunham\", hän vastasi kersantin huomautukseen,\nettei pitäisi olla ihan kuuro tälle kaksinkertaiselle esitykselle,\n\"ettei yksikään merimies voi rehellisesti antaa sellaista neuvoa.\nAnkkuroida vastarannalle myrskyn runneltavaksi olisi sellainen hulluus,\njota en ikinä voisi selittää vakuuttajalle, tapahtukoonpa se missä\nolosuhteissa tahansa, niin kauan kuin alus voi kulkea; ja varsinkin\nankkuroida lähelle kallioita olisi järjettömyyden huippu.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa vakuuttaa Lokin, veli, ja minä olen vastuussa\nkomennettavieni hengestä. Nämä miehet tuntevat Ontarion paremmin kuin\nme, ja että he vakuuttavat samaa, puhuu minusta sangen voimakkaasti\nheidän puolestaan.\"\n\n\"Eno!\" sanoi Mabel vakavasti, mutta Jasperin raju käännähdys sai hänet\nhillitsemään tunteitansa.\n\n\"Me kiidämme luotoja kohden sellaista vauhtia\", sanoi nuori mies, \"ettei\ntarvitse puhua paljoa siitä asiasta. Puolessa tunnissa asia selviää\ntavalla tai toisella, mutta minä huomautan teille, herra Cap, ettei\nsekään meistä, joka varmimmin jaloillansa seisoo, kykene pysyttelemään\nkannella, kun joudumme rantahyrskyihin tällä matalalla aluksella. En\nkuitenkaan suuresti epäile, ettemme joutuisi karille jo ennen, kuin\npääsemme rantakuohukkoon.\"\n\n\"Ja mitä ankkurointi siinä hyödyttää?\" kysyi Cap raivoissaan, ikäänkuin\nJasper olisi ollut vastuussa myrskystäkin samoin kuin oli vastuussa\nantamastaan neuvosta.\n\n\"Ellei se hyödytä, niin ei se vahingoitakaan\", vastasi Vesikoira\ntyynesti. \"Kääntämällä kokan selälle päin hidastamme sen vauhtia, ja\nvaikkapa sitten ajautuisimmekin hyrskyihin, on vaara kuitenkin pienempi.\nToivon, herra Cap, että sallitte luotsin ja minun järjestää ankkuroinnin\nvalmiiksi, sillä varovaisuus saattaa olla hyvä eikä missään tapauksessa\nvahingoita.\"\n\n\"Järjestäkää köytenne, jos haluatte ja pankaa ankkurinne kuntoon,\nsydämen halusta aivan. Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että\nmikään sellainen ei ole haitaksi. -- Kersantti, yksi ainoa sana täällä\nperällä, jos suvaitset.\"\n\nCap vei nyt lankonsa peremmälle, ettei puhetta voinut kuulla ja äänessä\nilmeni nöyrempi tunne kuin tavallisesti, kun hän avasi sydämensä ja\nselitti heidän todellisen asemansa.\n\n\"Mabelille tämä on kamala juttu\", hän sanoi hiukan värähtävällä äänellä\nja tuhautti sieraimiansa. \"Sinä, kersantti ja minä, me olemme vanhoja\npoikia ja tottuneet katsomaan kuolemaa silmiin, -- vaikka olemmekin\nvielä pelastuneet -- meidän ammattimme vie meitä itsestään kuolemaa\nlähelle. Mutta Mabel! Hän on hento, lämminsydäminen tyttö, ja minä olen\ntoivonut saavani nähdä hänet onnellisessa asemassa ja äitinä, ennenkuin\npäiväni päättyvät. Niin, niin! Meidän täytyy ottaa vastaan paha samoin\nkuin hyväkin. Se on kaikki, mitä voin sanoa tilastamme tällä kirotulla\nsuolattomalla vedellä.\"\n\nKersantti Dunham oli rohkea mies ja oli näyttänyt urhoollisuuttaan\npaljon kamalammissa tilanteissa kuin tämä, mutta silloin hänellä oli\nollut tilaisuus puolustautua vihollista vastaan, kun taas tämä\nvihollinen ahdisti häntä hänen voimatta millään tavalla sitä vastustaa.\nItsestään hän huoli paljon vähemmän kuin tyttärestään, ja samalla hän\ntunsi voimakasta itseluottamusta, kuten ainakin terve ja voimakas mies,\njoka monissa vaaroissa on karaistunut. Mutta ajatellessaan Mabelin tuhoa\nhän isänrakkaudella heti päätti, että jos toinen on tuomittu tuhon\nomaksi, hän ja hänen tyttärensä tahtovat tuhoutua yhdessä.\n\n\"Luuletko sinä, että vaara on tarjona?\" hän kysyi Capilta vakavasti ja\njärkytetyin ilmein.\n\n\"Kaksikymmentä minuuttia vie meidät rantahyrskyihin ja -- ota huomioon,\nkersantti -- mitä voimakkainkaan meistä voi tehdä sellaisessa kuohuvassa\nkattilassa, joka tuulen alle syntyy?\"\n\nTämä ajatus herätti sangen vähän rohkaisevaa toivoa. Tällä hetkellä\nLokki oli noin penikulman päässä rannasta, johon myrskyn raivo kiidätti\nsitä sellaisella voimalla, ettei ollut ajatustakaan lisätä purjeita,\njoiden avulla voitaisiin suuntaa muuttaa. Tosin oli pikkuisen levitetty\nisoapurjetta, mutta se oli tehty vain siksi, että Lokkia voitiin ohjata\ntuulen mukaan ja estää niin paljon kuin mahdollista aaltoja lyömästä yli\nkannen. Mutta sittenkin se vapisi ja lepatti aivan kuin myrsky olisi\ntahtonut kiskoa poikki ne lujat nuorat, joilla nämä monimutkaiset\nlaitteet oli yhteen sidottu. Sade oli lakannut; mutta ilman, noin sata\nkyynärää järven pinnasta, oli täyttänyt hohtava usva, joka ei suinkaan\nsuuresti eronnut välkkyvästä sumusta, sillä sen yläpuolella paistoi\nsäteilevä aurinko pilvettömältä taivaalta. Jasper oli huomannut tämän\nenteen ja ilmoittanut, että se merkitsi myrskyn pikaista taukoamista,\nvaikkakin tämä ja seuraava tunti ehtisi ratkaista heidän kohtalonsa.\nNäköala kutterin ja rannan välillä muuttui yhä villimmäksi ja\nkauhistavammaksi. Rannan hyrskyt ulottuivat noin puolen penikulman\npäähän. Vesi kallioitten ympärillä peittyi kuohuvaan vaahtoon ja ilma\noli niin täynnä utua ja räiskyviä vesipisaroita, että maa näkyi sen läpi\nvain epäselvänä ja utuisena. Kuitenkin saattoi huomata, että se oli\nkorkeata -- joka on harvinaista Ontarion rannoilla -- ja että sitä\npeitti rajattoman metsän vihreä vaippa.\n\nSill'aikaa kun kersantti ja Cap katselivat äänettöminä tätä näytelmää,\nJasper miehineen oli kokan puolella ahkerassa puuhassa. Niin pian kuin\nnuori mies oli saanut luvan ryhtyä vanhaan toimeensa, hän pyysi muutamia\nsotureja avukseen ja viiden tai kuuden miehen voimalla hän kävi\ntäyttämään sitä velvollisuutta, joka häneltä liian kauan oli kielletty.\nKun ei ankkuria näillä pienillä vesillä säilytetä laivassa eikä käytetä\nraskaita ankkurivitjoja, kuten valtamerillä, Jasper säästyi siitä\nankarasta työstä, joka suurilla merillä tällaisissa tapauksissa on\nedessä. Kaksi ankkuria oli siis pian valmiina heitettäväksi, köydet\nselvitelty ja miehet seisoivat katsellen tehtyä työtä. Mitään parannusta\nkutterin tilassa ei ollut tapahtunut, vaan se lipui yhä rantaa kohden\nvarmistaen katsojia joka hetki yhä enemmän siitä, ettei alusta voitaisi\nsaada tuumaakaan kulkemaan toisaalle tuhon suunnasta.\n\nKatsottuaan pitkään ja tutkistellen selälle Jasper antoi uusia\nmääräyksiä tavalla, joka ilmaisi hänen täysin ymmärtävän hetken\nvaatimukset. Kaksi värppäysankkuria oli asetettu kannelle ja ankkurit\noli pantu niihin, ja ne oli siirretty aukkoihin sakarat jo läpi\naukkojen, ja kaikki odotti valmiina soveliasta hetkeä. Saatuaan\nsuoritetuksi nämä valmistelut Jasper muuttui kiihkeästä toimijasta\nrauhalliseksi katsojaksi ja hätiköimättä teki havaintoja. Hän jätti\nkokan, joka peittyi kokonaan veteen joka kerta kun se puhkaisi aallon --\ntyöskennellessään laivamiehet melkein lakkaamatta olivat olleet kokonaan\nveden sisässä -- ja asteli kuivemmalle osalle kantta, perälle. Täällä\nhän tapasi Haukansilmän, joka seisoi lähellä Mabelia ja\nmajoitusmestaria. Melkein kaikki muut paitsi tässä mainitut olivat\nkadonneet kannelta etsiäkseen lievitystä vuoteellansa ruumiillisille\ntuskillensa, tai kuten toiset, hidastellen miettien syntejänsä. Ensi\nkertaa sen jälkeen kuin Lokin köli oli lähtenyt halkomaan Ontarion\nkirkasta vettä, kuiskaili rukouksen ääni jossakin sen nurkassa.\n\n\"Jasper\", virkkoi hänen ystävänsä opas, \"minusta on tänä aamuna ollut\nsangen vähän hyötyä, sillä minun taipumukseni eivät juuri viittaa\nmerielämään, kuten tiedät, mutta jos Jumala sallisi kersantin tyttären\npäästä elävänä maihin, niin minun metsäntuntemukseni auttaisi minua\nvarmasti kuljettamaan hänet turvallisesti sen läpi linnalle.\"\n\n\"Sinne on hirvittävä matka, Haukansilmä\", vastasi Mabel, sillä ryhmät\nolivat niin lähellä, että toiseen kuului, mitä toisessa sanottiin. \"Minä\npelkään, ettei meistä yksikään elävänä palaa linnaan.\"\n\n\"Se olisi vaivalloinen ja mutkallinen matka, Mabel; vaikkakin monet\nteidän sukupuolestanne ovat antautuneet vaikeampiinkin koettelemuksiin\nerämaissa. -- Mutta, Jasper, toisen meistä, sinun tai minun, taikkapa\nmolempien, on astuttava kanottiin. Mabelin ainoa pelastus on, että hän\npääsee yli rantahyrskyjen.\"\n\n\"Minä tekisin mielelläni mitä tahansa pelastaakseni Mabelin\", vastasi\nJasper surumielisesti hymyillen, \"mutta yksikään ihmiskäsi ei voi\nkuljettaa tuota kanottia noiden hyrskyjen läpi. Minä sittenkin toivon\nankkuroinnin auttavan meitä, sillä kerran ennenkin olemme pelastaneet\nsiten Lokin melkein yhtä vaarallisesta tilanteesta kuin tämä.\"\n\n\"Jos meidän on ankkuroitava, Jasper\", kysyi kersantti, \"niin miksi ei\ntehdä sitä heti paikalla? Jokainen jalka, minkä kuljemme vähentää sitä\nvälimatkaa, jonka aiomme saada pidetyksi ankkuroinnin avulla.\"\n\nJasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä\nlujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.\n\n\"Kersantti Dunham\", hän virkkoi juhlallisesti, \"te olette kunnon mies,\nvaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti.\nRakastattehan tytärtänne?\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira\", vastasi kersantti\nyskähdellen.\n\n\"Tahdotteko pelastaa hänet -- meidät kaikki -- siitä vaarasta, johon\nolemme joutuneet?\"\n\n\"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä?\nTähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te\npyydätte minua tekemään?\"\n\n\"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä\nihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi.\"\n\nKersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen\nnoin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään\npitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen\nkunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton.\nJuuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli\nhetkisen viivytellyt perämiehen luona.\n\n\"Herra Vesikoira\", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi\nkuulla, \"olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä\nlähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin\nmeidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa.\"\n\nTämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan\nkersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi\neikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.\n\n\"Saanko minä tarttua peräsimeen\", hän kysyi Capilta, \"ja koettaa etsiä\ntäällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?\"\n\n\"Tehkää niin, tehkää niin\", vastasi toinen kakistellen kurkkuansa\ntuntien edesvastuun painon hartioillansa sitä raskaampana, kuta vähemmän\nhuomasi tietävänsä. \"Tehkää niin, Vesikoira, sillä ollakseni teille\nrehellinen, en näe mitään parempaa keinoa. Meidän täytyy päästä johonkin\nmatalalle tai hukkua.\"\n\nJasper ei kysynyt enempää. Juosten perälle hän tarttui ruoritankoon omin\nkäsin. Luotsi piti varalla, mitä nyt seurasi, ja nuoren päällikkönsä\nviittauksesta hän irroitti purjeen riekaleet, jotka niin kauan olivat\nolleet paikoillaan. Siitä hetkestä Jasper piti vaarin ja käänsi\nperäsimen; haruspurjeen yläosa löyhtyi, kevyt kutteri käännähti hiukan\naivan kuin olisi tuntenut, että sitä nyt johti tuttu käsi, ja joutui\npian aallon pohjaan. Tästä vaarallisesta asemasta pelastuttiin kuitenkin\nturvallisesti ja seuraavana hetkenä pieni alus kiisi kohti kivikkoa, ja\nperikato näytti joka silmänräpäys tulevan yhä varmemmaksi. Välimatka oli\ntullut niin lyhyeksi, että Jasper viidessä tai kuudessa minuutissa pääsi\ntoivomalleen kohdalle, ja pyöräyttäen peräsimen toisaalle hän käänsi\nLokin vastatuuleen, huolimatta aaltojen hirveästä raivosta, niin\njoustavankevyesti kuin hanhi muuttaa suuntaa välkkyväntyynellä lammella.\nJasperin merkki pani kaikki kokalla liikkeelle ja ankkuri heitettiin\nkeulan kummaltakin puolelta, ja ankkuriköysien annettiin mennä melkein\nloppuun. Ei ollutkaan kovin vaikea asia pysäyttää niin kevyt alus kuin\nLokki, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Jasper tarttui\nperäsimeen, Lokki keinui ankkurissa kokka selälle päin ja ankkurinuorat\ntiukalla kuin pingoitetut rautalangat.\n\n\"Tämä ei ole hyvin tehty, herra Jasper!\" virkkoi Cap vihaisesti heti,\nkun oli huomannut, mikä kepponen hänelle oli tehty -- \"tämä ei ole hyvin\ntehty, herraseni. Minä käsken teitä heti paikalla päästämään ja\nkuljettamaan kutterin matalalle rannalle.\"\n\nYksikään ei kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen määräyksestään, sillä\nniin kauan kuin Vesikoira esiintyi komentajana, hänen oma väkensä ei\nhalunnut totella ketään muuta. Huomattuaan, että miehet yhä virottelivat\ntoimettomina, Cap, joka luuli, että he olivat mitä suurimmassa vaarassa,\nastui kiivaasti Jasperin luo ja uudisti määräyksensä.\n\n\"Te ette laskenutkaan siihen luuloteltuun lahdenpoukamaan\", hän lisäsi\nkarjuttuaan muutamia kiukkuisia lauseita, joita emme katso\ntarpeelliseksi toistaa, \"vaan jäitte tähän, jossa jok'ikinen\nlaivassaolija joutuu tuhon omaksi, jos menemme rantaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin te haluatte päästää irti ja mennä rantaan juuri tässä\npaikassa!\" vastasi Jasper hieman tylysti.\n\n\"Heittäkää luotinuora järveen ja koetelkaa vauhtia!\" Cap nyt pauhasi\nkokkapuolen miehille. Jasperin viittaus hyväksyi tämän määräyksen ja\nsilmänräpäyksessä sitä toteltiin. Kaikki kannella-olijat katselivat nyt\nniin kiihkeästi, että tuskin hengittivät, tämän kokeen tulosta. Niin\npian kuin luoti oli pohjassa huomattiin, että nuora osoitti sen jäävän\nkokalle päin, ja parin minuutin kuluttua nähtiin kutterin soluneen\npituutensa jyrkännettä kohti. Jasper katsoi huolestuneena, sillä hän\ntiesi hyvin, ettei mikään voisi pysäyttää alusta, jos se joutuisi\nrantahyrskyihin, ja ensimmäiset kalliot näkyivät ja taas katosivat noin\nkaapelin päässä suoraan heidän alapuolellaan.\n\n\"Kavaltaja!\" karjaisi Cap puistaen sormeansa nuorelle komentajalle, ja\nkiihko sai hänen äänensä vapisemaan. \"Teidän täytyy elämällänne vastata\ntästä!\" hän lisäsi pienen väliajan kuluttua. -- \"Jos minä olisin tämän\nretkikunnan päällikkönä, kersantti, niin hirttäisin hänet päämaston\nhuippuun, ettei hän karkaisi, jos me muut hukumme.\"\n\n\"Hillitse tunteitasi, veli -- tyynny vähän, minä pyydän sinua. Jasper\nnäyttää ilmeisesti tehneen parhaansa eikä vaara liene niin suuri kuin\nnäyt luulevan.\"\n\n\"Miksi ei hän mennyt sinne lahteen, josta hän puhui? Miksi hän toi\nmeidät tähän juuri tuulen puolelle kallioita, jossa hyrskyt taittuvat,\nihan kuin saadakseen hukutetuksi meidät mitä pikimmin.\"\n\n\"Minä pysähdyin kallioitten edustalle juuri siitä järkevästä syystä,\nettä hyrskyt tässä kohden ovat suppeammat\", vastasi Jasper\nrauhallisesti, vaikka toisen käyttämä kieli sai hänen sisunsa\nkuohahtamaan.\n\n\"Tahdotteko te opettaa minunlaiselleni vanhalle merimiehelle, että\nkutteri voi säilyä ehyenä tuossa kuohukossa?\"\n\n\"En, herra. Minä ajattelen, että se heti täyttyy ja uppoaa, jos se\njoutuu noihin rannempana oleviin hyrskyihin. Olen melkein varma, ettei\nse milloinkaan pääse rannalle, jos se menee niihin. Mutta minä aion\nestää sen sinne joutumasta.\"\n\n\"Silläkö, että se kulkee pituutensa minuutissa?\"\n\n\"Ankkurin sakarat eivät vielä ole painuneet kyllin syvään, enkä minä\nusko, että ne täydellisesti voivat pidättääkään alusta.\"\n\n\"Mihin te sitten luotatte? Kiinnittää alus kokalta ja perältä hyvään\nuskoon, toivoon ja armeliaisuuteen?\"\n\n\"Ei, herra, minä luotan pohjavirtoihin. Minä laskin lähelle jyrkännettä,\nkoska tiedän, että se siinä paikassa on voimakkaampi kuin missään\nmuualla ja koska siten pääsimme lähimmä maata joutumatta\nrantahyrskyihin.\"\n\nTämä sanottiin varmasti, vaikkakaan sillä ei ilmaistu mitään vihan\nmerkkejä. Se tehosi Capiin voimakkaasti ja ilmeisin hänessä huomattava\ntunne oli hämmästys.\n\n\"Pohjavirrat!\" hän kertasi, \"kuka hitto nyt on kuullut, että pohjavirrat\nolisivat pelastaneet jonkun aluksen ajautumasta rannalle?\"\n\n\"Se ei voine koskaan tapahtua valtamerellä, herra\", vastasi Jasper\nkohteliaasti, \"mutta tiedämme täällä kyllä tapahtuneen sellaista.\"\n\n\"Poika on oikeassa, veli\", pisti kersantti väliin, \"sillä vaikka minä en\npaljoa ymmärrä sitä, olen kuitenkin usein kuullut merimiesten puhuvan\njostakin sellaisesta. Me teemme parhaiten luottaessamme siinä\ntäydellisesti Jasperiin.\"\n\nCap murisi ja kirosi, mutta kun hän ei mitään voinut hänen täytyi\nkuitenkin tyytyä. Pyydettynä Jasper selitti, mitä tarkoitettiin\npohjavirroilla. Vesi, jonka myrsky ajaa maalle, koettaa välttämättä\nlöytää jonkin salaisen tien päästäkseen järveen takaisin. Se ei\nkuitenkaan voi palata pinnan kautta, koska tuuli ja aallot lakkaamatta\nhyökkäävät sitä vastaan, ja sen vuoksi se muodostaa jonkinlaisen\nvedenalaisen luoteen päästäkseen takaisin oikeaan paikkaansa. Tällaisia\nhuomaamattomia veden kulkuteitä on ruvettu sanomaan pohjavirroiksi, ja\nkun se luonnollisesti vaikuttaa samalla aluksen pohjaan, joka kulkee\nniinkin syvällä kuin Lokki, Jasper oli luottanut sen apuun, että se\ntyöskentelee myrskyn voimaa vastaan ja estää köydet katkeamasta.\nLyhyesti, yliset ja aliset virrat hävittävät toistensa vaikutusta.\n\nNiin yksinkertainen ja älykäs kuin tämä teoria olikin, ei sitä näyttänyt\nkuitenkaan voivan hyväksensä käyttää. Mutta virta vaikutti kuitenkin ja\nankkuriköydet, jotka äsken olivat äärimmilleen pingoittuneet, löyhtyivät\nhiukan. Hetkisen kuluttua mies, joka luotinuoralla kokeili, huudahti\nihastuneena ja toivokkaasti, että ankkurit vetivät alusta selälle päin!\nTänä hetkenä ensimmäiset vedenalaiset kalliot olivat noin sadan jalan\npäässä Lokin perästä, mutta näyttivät olevan paljon lähempänä, kun\naallot heittelivät vaahtoa edestakaisin, myöskin selälle päin. Jasper\njuoksi kokalle ja heitettyään silmäyksen köysiin hymyili\nvoitonriemuisesti ja viittasi merkitsevästi toisille. Merimiehen\nvaistolla hän tajusi, että alus keinui edestakaisin aalloilla, mutta ei\nenää ajautuisi kallioihin.\n\n\"Se on pohjavirta!\" hän huudahti ihastuneena astuessaan kantta pitkin\nperälle tarttuakseen peräsimeen, jotta kutteri pitäisi oikean suunnan.\n\"Kohtalo on asettanut meidät juuri sen uomaan eikä enää ole vähintäkään\nhätää.\"\n\n\"Niin, niin, Kohtalo on hyvä merimies\", mörisi Cap, \"ja usein auttaa\nlaiskureita hädästä. Pohjavirrat tai pintavirrat, myrsky on asettumassa\nja ankkurit ovat löytäneet oikean kiinnekohdan. Sitäpaitsi tällä\nkirotulla suolattomalla vedellä on omat luonnottomat tapansa.\"\n\nMiehet riitelevät harvoin hyvää onneansa vastaan, mutta hätä tekee\nheidät suuriäänisiksi ja arvosteleviksi. Melkein kaikki laivassa-olijat\nuskoivat kuitenkin ihan arvelematta, että Jasperin tieto ja taito oli\npelastanut heidät varmasta haaksirikosta, eikä kukaan kiinnittänyt\nvähintäkään huomiota Capin vastaväitteisiin.\n\nEpävarmuus ja epäilys kesti kyllä puolisen tuntia, se on kyllä totta, ja\nsen aikana levottomina tarkattiin luotinuoraa, mutta sitten täytti\njokaisen mielen horjumaton turvallisuuden tunne ja väsyneitä kun olivat\nhe pian vaipuivat syvään uneen vähintäkään uneksimatta enää kuolemasta.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\n    \"Se kyyneleet ja huokaukset povellensa sulkee,\n    se väsymättä palvellen tietänsä kulkee,\n    luo unelmille siivet ja herättävi hengen,\n    jos sieluus' sen saanut oot, siit' tuntenet sa lemmen.\"\n\n                                      _Shakespeare_.\n\nOli melkein puolessa päivä, kun myrsky lakkasi, ja silloin sen voima\ntaittui yhtä äkkiä kuin sen raivo oli noussut. Tuskin kahta tuntia oli\nkulunut vihurien taukoamisesta, kun järven selältä oli vaahto kadonnut,\nvaikkakin se vielä keinui levottomasti; ja kun vielä kului toiset pari\ntuntia, järven pinta välkehti kuten tavallisesti eikä näyttänyt\nmuistavankaan, että myrsky oli sen rauhaa häirinnyt. Vieläkin tosin\naallot vyöryivät lakkaamatta rantaan, mutta usma oli hävinnyt, ja niiden\nliike oli tyynempi muistuttaen vain kuin kaukaisena kajastuksena tuulen\nraivoa, joka nyt oli lannistunut.\n\nVaikkakin myrsky oli asettunut, kävi kuitenkin navakka itätuuli ja järvi\nkuohui niin, ettei ollut vielä ajattelemistakaan ulapalle. Jasper, joka\nnyt äänettömällä päätöksellä oli ottanut Lokin päällikkyyden, laittoi\nkuitenkin kaikki kuntoon matkaa varten niin pian kuin ilma suinkin\nsallisi. Sill'aikaa joutilaat huvittelivat, miten parhaiten voivat\nnäissä oudoissa olosuhteissa.\n\nKuten aina laivastoelämään tottumattomat, Mabel katseli kaihoten\nrannalle eikä kestänyt kauaa, ennenkuin hän ilmaisi toivonsa saada\npistäytyä maissa, jos se voisi käydä päinsä. Haukansilmä sattui silloin\nolemaan lähellä häntä ja vakuutti, ettei mikään olisi sen helpompaa,\nkoska heillä oli laivassa mukana kaarnakanotti, jolla vaaratta voi\npäästä aallokossa kulkemaan. Hetkisen epäilyksen ja pelon jälkeen\nilmoitettiin asia kersantille. Hän suostui heti ja matkavalmistelut\npantiin viivyttelemättä toimeen.\n\nJoukkoon, jonka oli mentävä maihin, kuului kersantti Dunham tyttärineen\nja Haukansilmä. Tottuneena kanotteihin Mabel otti paikan vakavasti ja\nhorjumatta keskelle, hänen isänsä asettui kokalle, kun taas opas otti\njohdon käsiinsä ja istuutui perään. Airojen apua kanotin kuljettamiseen\nei juuri tarvittu, sillä aallot kuljettivat sitä liiankin joutuin,\nkunhan vain ohjauksesta pidettiin huoli. Ennenkuin päästiin rantaan\nMabel katui useammin kuin kerran hurjapäisyyttänsä, mutta Haukansilmä\nrohkaisi häntä ja osoitti itse niin suurta mielenmalttia,\nkylmäverisyyttä ja voimaa, että mikä nainen tahansa olisi ujostellut\nilmaista vauhkoa pelkoansa. Mutta meidän sankarittaremme ei ollutkaan\npöllö; ja kun hän tunsi sen uutuuden viehätyksen, jota veneellä kulku\nkuohukossa tarjosi, hän tottui siihen ja nautti täysin rinnoin sen\nsuomasta villistä sulosta. Hetkittäin kuitenkin hänen sydämensä oli\nhaljeta, kun laine heitti kanotin aallolta toisen harjalle, jota se\ntuntui vain hipaisevan kuin lentävä pääskynen, mutta sitten hän punastui\nja nauroi aivan kuin häveten, että oli antanut ilakoivan luonnonvoiman\nitseänsä niin pahasti säikyttää. Tätä ihastuttavaa menoa kesti jonkun\nminuutin, sillä vaikka välimatka kutterilta rantaan saattoi olla noin\nneljännespenikulma, se kesti vain aivan muutaman minuutin.\n\nAstuttuaan maalle kersantti suuteli kohteliaasti tytärtään, sillä hän\noli niin paljon soturi, että tunsi olevansa kovalla kamaralla paremmin\nkotonaan kuin vesivarassa, ja ottaen pyssynsä hän sanoi aikovansa\nkoettaa tunnin ajan metsästys-onneansa.\n\n\"Haukansilmä jää sinun luoksesi, tyttöseni ja epäilemättä tahtoo kertoa\nsinulle näiden seutujen elämästä ja omista kokemuksistansa mingojen\nkanssa.\"\n\nOpas nauroi, ja lupasi pitää huolta Mabelista, ja muutamassa minuutissa\nisä oli kiivennyt jyrkännettä ylös ja kadonnut metsään. Toiset lähtivät\npäinvastaiselle suunnalle ja kavuttuaan jonkun minuutin jyrkännettä he\njoutuivat korkealle, puuttomalle kallioniemekkeelle, josta silmää\nkohtasi mitä omituisin ja viehättävin näköala. Täällä Mabel istahti\nkallion halkeamalle tyynnyttääkseen kiihtynyttä hengitystään, kun taas\nhänen toverinsa, jonka jäntereitä ei ponnistus näyttänyt ollenkaan\nrasittaneen, seisoi hänen rinnallaan nojaten omalla miehekkäällä\ntavallaan pitkään pyssyynsä. Kului useita minuutteja eikä kumpikaan\npuhunut -- Mabel erittäinkin oli kokonaan antautunut ihailemaan\nsuurenmoista näköalaa.\n\nNäiden kahden eteen avautui nyt tuo koilliseen päin rannattomalta\nnäyttävä ulappa, jonka pinnalla iltapäivän auringon säteet kilvan\nleikittelivät ja joka vieläkin levottomasti keinui muistuttaen äskeistä\nmyrskyä ja heidän kokemiaan kauhuja. Suunnaton metsä rajoitti sitä\npuolikuunmuotoisena kaarena, jonka sakarat kaakossa ja pohjoisessa\npistivät syvälle veteen ja kaaren selkä ulottui vihreänä vaippana\ntaivaanrannan taa, eikä näkynyt pienintäkään merkkiä ihmiselämästä, joka\nolisi rajoittanut luonnon juhlallista suuruutta. Myrsky oli ajanut Lokin\nniille rajaseuduille, joita ranskalaiset koettivat kaikin voimin riistää\npois englantilaisilta. Seuraten luonnollisia kulkuväyliä suurista\njärvistä toisiin, olivat ranskalaiset varustaneet Niagaran rannat, mutta\nmeidän seikkailijamme olivat nyt useita ranskan penikulmia näistä\nseuduista länteen. Kutteri keinui ankkurissa vähän ulompana aivan kuin\nleväten sen suurenmoisen ponnistuksen jälkeen, minkä se juuri oli saanut\nkestää, kun taas kanotti oli vedetty kuivalle tasaiselle pengermälle\njuuri tässä kallion alla.\n\n\"Me olemme täällä sangen kaukana inhimillisistä asumuksista!\" huudahti\nMabel katseltuaan kauan näköalaa ja saatuaan vilkkaassa mielessään\njonkunlaisen käsityksen sen omituisista yksityiskohdista. \"Tällaista nyt\non olla rajaseuduilla.\"\n\n\"Ovatko nämä näköalat miellyttävämpiä kuin lähempänä merta ja suurten\nkaupunkien ympärillä?\" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, kuten aina\ntällaisesta asiasta puhuttaessa.\n\n\"En tahdo sanoa juuri sitä. Siellä ne ehkä muistuttavat enemmän\nkanssaihmisistä kuin täällä, mutta vähemmän Luojan suuruudesta.\"\n\n\"Niin, Mabel, minun oma tunteeni sanoo aivan samaa. Minä olen vain köyhä\nmetsästäjä, sen tiedän, ilman opetusta ja oppia, mutta Jumala on yhtä\nlähellä minua tässä minun kodissani kuin hän on lähellä kuningasta hänen\nlinnassaan.\"\n\n\"Kuka voisi sitä epäillä?\" vastasi Mabel kääntäen katseensa näköalasta\ntoverinsa päivettyneihin, mutta rehellisiin kasvoihin ja hämmästyen\nniiden ilmeen jaloutta. \"Tällaisessa paikassa tuntee olevansa lähempänä\nJumalaa, luulisin, kuin kaupungeissa, joissa tuhannet pikku seikat\nkiinnittävät ajatuksen kaikkeen muuhun.\"\n\n\"Te puhutte, Mabel, aivan samaa kuin tahtoisin itsekin sanoa, vaikkakin\nniin selvästi, että minä ihan häpeän, kun en voi toisille lausua\ntunteitani tällaisesta asiasta. Minä olen kierrellyt näitä rantoja\nmetsästysmatkoillani ennen sotaa, täälläkin olen ollut -- en juuri tässä\npaikassa, vaan me nousimme maihin tuolla tuon tuuhean tammen luona, joka\nkohoaa lehtikuusien yli --\"\n\n\"Kuinka, Haukansilmä, voitteko te muistaa kaikki retkenne noin\ntarkkaan?\"\n\n\"Nämä ovat meidän katujamme ja talojamme, kirkkojamme ja palatsejamme.\nKuinka ei niitä muistaisi! Kerran me teimme Suuren Käärmeen kanssa\nsopimuksen tavata toisemme kuuden kuukauden kuluttua kello 12 päivällä\nmuutaman kuusen juurella, vaikka kumpikin oli kauempana kuin kolmensadan\npenikulman päässä siitä. Kuusi oli ja on vieläkin, ellei Luoja ole sitä\nkaatanut, keskellä metsää, johon on enemmän kuin viisikymmentä\npenikulmaa lähimmiltä varustuksilta, ja mitä runsaimman majavaseudun\nlähettyvillä.\"\n\n\"Ja kohtasitteko toisenne siinä paikassa ja sillä hetkellä?\"\n\n\"Nousee ja laskeeko aurinko? Tullessani puun luo tapasin Käärmeen\nnojaamassa puunrunkoon jaloissaan risaiset säärystimet ja likaiset\nmokkasiinit. Delawarelainen oli joutunut vetelälle suolle, josta oli\nsuurella vaivalla päässyt pois, mutta yhtä varmasti kuin aurinko kultaa\naamuisin ensiksi itäisen taivaan ja laskee illalla länteen, hän tiesi\najan ja paikan. Chingackgookiin saa luottaa, olkoonpa kysymyksessä\nystävä tai vihollinen. Kumpaankin nähden hän on yhtä varma.\"\n\n\"Mutta missä delawarelainen nyt on? Miksi hän ei ole meidän kanssamme\ntänään?\"\n\n\"Hän on tiedusteluretkellä tutkimassa mingojen jälkiä, niinkuin minunkin\npitäisi olla, ellei inhimillinen heikkous olisi pidättänyt minua siitä.\"\n\n\"Te näytätte olevan kaikkien heikkouksien yläpuolella, Haukansilmä. En\nole ikinä tavannut ketään, jossa olisin huomannut niin vähän vikoja kuin\nteissä.\"\n\n\"Jos tarkoitatte terveyttä ja voimaa, niin on Luoja ollut minulle hyvä,\nvaikka ajattelenkin, että raitis ilma, pitkät metsästysmatkat, ainaiset\ntiedusteluretket, metsäin antama ravinto ja hyvän omantunnon suoma lepo\nvoinevat pitää tohtorit kaukana. Mutta kaikesta huolimatta minä olen,\nkuten muutkin ihmiset; niin, huomaan, että monet minun tunteistani ovat\nsangen inhimilliset.\"\n\nMabel näytti hämmästyneeltä, ja kuvaisimme vain totuudenmukaisesti hänen\nsukupuolensa luonnetta, jos lisäisimme, että hänen suloisten kasvojensa\nilme osoitti tavatonta uteliaisuutta, vaikka hän hillitsikin kielensä.\n\n\"Tässä teidän villissä elämässänne, Haukansilmä, on jotakin lumoavaa\",\nhuudahti Mabel ja innostuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. \"Minä\ntunnen, että minustakin vähitellen tulee rajaseutujen tyttö, ja minä\nvarmastikin opin rakastamaan näiden metsien juhlallista hiljaisuutta.\nKaupungit tuntuvat masentavan minua; ja kun minun isäni mahdollisesti\njää lopuksi iäkseen tänne, jossa hän jo niin kauan on ollut, alkaa\nminusta tuntua, että olisin onnellinen, jos saisin jäädä hänen luokseen\neikä tarvitsisi enää palata meren rannalle.\"\n\n\"Metsä ei ole, Mabel, koskaan hiljaa sille, joka ymmärtää sen kieltä.\nSangen usein olen päiviä kierrellyt saloja kaipaamatta mitään\ninhimillistä seuraa. Siellä voi jutella mielin määrin eikä kaipaa muuta\npuhetoveria.\"\n\n\"Minä luulenkin, että te olette, Haukansilmä, onnellisempi yksin kuin\njoutuessanne toisten seuraan.\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa, en tahdo sanoa juuri sitä. Olen elänyt aikoja,\njolloin olen ajatellut, että Jumala yksin on minulle tarpeeksi\nmetsissäni enkä ole kaivannut mitään muuta kuin Hänen armoansa ja\nhuolenpitoansa. Mutta sittemmin ovat toiset tunteet nousseet etualalle,\nja minä otaksun, että luonto sittenkin vaatii osansa. Kaikki olennot\nelävät parittain, Mabel, ja sama lienee tarpeellista ihmiseenkin\nnähden.\"\n\n\"Ja ettekö, Haukansilmä, ole ajatellut etsiä itsellenne vaimoa,\njoka jakaisi teidän kohtalonne?\" kysyi Mabel suoruudella ja\nyksinkertaisuudella, joka ilmaisi puhdasta ja vilpitöntä sydäntä,\nvaikkakin ajatuksessa saattoi huomata naissuvun synnynnäistä\nkaksimielisyyttä. \"Minusta näyttää, että tarvitsisitte vain kodin, johon\nsaisitte retkiltänne palata tunteaksenne elämänne täysin onnelliseksi.\nJos minä olisin mies, minun suurin onneni olisi kierrellä näissä\nmetsissä tai risteillä tuolla loistavalla ulapalla.\"\n\n\"Minä ymmärrän teitä, Mabel, ja Jumala siunatkoon teitä toivoessanne\nmeille onnea ja menestystä niin vaatimattomia kuin olemmekin. Meillä on\nhuvimme ja ilomme, mutta me voisimme olla onnellisempia; niin, minä\najattelen, että me voisimme olla onnellisempia.\"\n\n\"Onnellisempia! Millä tavalla, Haukansilmä? Tässä puhtaassa ilmassa,\nkuljeksia läpi viileitten, varjoisien metsien, katsella ja purjehtia\ntuolla loistavalla ulapalla, tyydyttää puhtaalla omallatunnolla kaikki\ntarpeensa, pitäisipä silloin olla niin onnellinen kuin vajavainen\nihminen suinkin voi.\"\n\n\"Kaikilla olennoilla on taipumuksensa, Mabel, niinpä miehilläkin\",\nvastasi opas katsellen ihaillen kaunista toveriansa, jonka posket\npunoittivat ja silmät loistivat tuhansien tunteitten risteillessä hänen\nrinnassaan tässä erinomaisessa ja kiihdyttävässä tilanteessa, \"ja\nkaikkien tulee totella niitä. Näettekö tuota kyyhkystä, joka juuri\nlaskeutuu tuonne niemekkeelle -- juuri tuon kaatuneen kastanjan luona?\"\n\n\"Tietysti. Se on ainoa elävä olento meitä lukuunottamatta tässä autiossa\nerämaassa.\"\n\n\"Ei suinkaan, Mabel, ei suinkaan. Luoja ei lähetä mitään olentoa\nviettämään elämäänsä yksin. Tuolla on sen toveri, lähtee juuri lentoon.\nSe on etsinyt ravintoansa toiselta niemekkeeltä, mutta se ei voi kauan\nolla erossa toveristaan.\"\n\n\"Minä ymmärrän teitä, Haukansilmä\", vastasi Mabel hymyillen suloisesti,\nvaikka niin kylmästi kuin olisi keskustellut isänsä kanssa. \"Mutta\nvoineehan metsästäjäkin löytää toverin näilläkin villeillä seuduilla.\nIntiaanitytöt ovat helliä ja uskollisia, sen tiedän, sillä sellainen oli\nNuolenpään vaimo miehelle, joka useammin torui kuin hymyili.\"\n\n\"Se ei ikinä kävisi päinsä, Mabel, eikä siitä ikinä tulisi mitään hyvää.\nHeimon tulee etsiä heimoa, kansallisuuden kansallisuutta, jos toivoo\nsaavuttavansa onnen. Mutta jos minä tapaisin teidänlaisenne olennon,\njoka voisi suostua metsästäjän vaimoksi ja joka ei halveksisi minun\ntietämättömyyttäni ja kömpelyyttäni, silloin eletty elämä olisi\nonnellista kuin ilakoivan nuoren hirven ja tulevaisuus pelkkää\npäivänpaistetta.\"\n\n\"Minunlaiseni! Minun ikäiseni ajattelematon tyttöhupakko olisi tuskin\nsovelias toveri rohkeimmalle tiedustelijalle ja uskollisimmalle\nerämaitten metsästäjälle.\"\n\n\"Siinäpä se vika onkin! Pelkään, että olen koettanut juurruttaa\nintiaanin tapoja valkoihoisen luonteeseen! Kai sellaisen miehen olisi\nhaettava morsian intiaanikodasta.\"\n\n\"En tiedä, Haukansilmä, en tiedä, mutta te ette suinkaan voi ajatella\nvalita vaimoksenne niin oppimatonta, arvotonta, turhamaista ja\nkokematonta kuin minä?\" Mabel olisi voinut lisätä: \"ja niin nuorta\",\nmutta vaistomainen tunne pysäytti nämä sanat hänen huulilleen.\n\n\"Ja miksi en, Mabel? Jos te olette tietämätön rajaseudun elämästä, te\nosaatte kuitenkin enemmän kuin me muut miellyttäviä juttuja ja tunnette\nkaupunkien tapoja. Turhamaisuutta minä en ymmärrä, mutta jos se\nmerkitsee kauneutta, ei se suinkaan ole vika minun silmissäni! Arvoton\nte ette myöskään ole, vaan koko teidän olemuksenne puhuu arvoista, jotka\nminulle merkitsevät enemmän kuin mikään muu, ja kokemus taas tulee\nvuosien mukana. Sitäpaitsi, Mabel, minä luulen, että miehet ajattelevat\nsangen vähän näitä asioita, kun aikovat ottaa itselleen vaimon. Minä en\nainakaan ajattele.\"\n\n\"Haukansilmä, teidän sananne -- katseenne -- ja kaikki ilmaisee, että\nlaskette leikkiä; te teette pilaa.\"\n\n\"Minä olisin mielelläni aina teidän luonanne, Mabel, ja nukkuisin\nlevollisemmin tulevan yön, kuin olen tehnyt viikkomääriin, jos\ntietäisin, että tämä keskustelu teistä on yhtä mieluista kuin minusta.\"\n\nEmme voi sanoa, ettei Mabel Dunham olisi kuvitellut oppaan häntä\nihailevan. Sen hänen tarkka naisellinen vaistonsa oli sangen pian\ntajunnut, ja ehkä hän toisinaan oli ajatellut, että oppaan osoittamassa\nkunnioituksen sekaisessa kohteliaisuudessa ilmeni sitä miehekästä\nhellyyttä, jota vahvempi sukupuoli ei voi salata, vaikk'ei saisikaan\ntilaisuutta ilmaista hellempiä tunteitansa. Mutta tietoisuus, että hän\nvakavasti ajatteli häntä vaimokseen ei milloinkaan ollut välähtänyt\ntämän vilkkaan ja nerokkaan tytön mieleen. Nyt se kuitenkin\nsilmänräpäyksessä selvisi hänelle, vähemmin hänen toverinsa sanojen kuin\nkäytöksen kautta. Katsoessaan vakavasti oppaan karkeihin, rehellisiin\nkasvoihin, Mabelin oma ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi, ja kun\nhän puhui, oli siinä lämpöä ja hellyyttä, jotka vaikuttivat enemmän kuin\nsanat.\n\n\"Teidän ja minun pitäisi ymmärtää toisiamme, Haukansilmä\", sanoi hän\nvakavalla suoruudella, \"eikä meidän välillämme saisi olla mitään pilviä.\nTe olette liian suora ja rehellinen, että teitä voisi kohdella muuten\nkuin suoruudella ja rehellisyydellä. Varmasti, varmasti ei merkitse\nmitään -- ellei teidän tunteissanne ole muuta kuin ystävyyttä, jota\nteidän harkitseva sydämenne ja jalo luonteenne luonnollisesti voi tuntea\nminunlaistani tyttöä kohtaan.\"\n\n\"Minä uskon, että se on luonnollista, Mabel -- niin, niin se on.\nKersantti sanoo, että hän on tuntenut samaa teidän omaa äitiänne\nkohtaan, ja samaa luulen huomanneeni kaikissa niissä nuorissa ihmisissä,\njoita olen opastanut erämaan läpi. Niin, niin, uskallan sanoa, että se\non luonnollista, ja siksi se on herännyt niin helposti ja tuntuu minusta\nniin suloiselta.\"\n\n\"Haukansilmä, sananne kiusaavat minua. Puhukaa selvemmin tai jätetään se\npuheenaihe ainaiseksi. Te ette -- te ette voi tarkoittaa -- ette voi\ntoivoa, että minä ymmärtäisin teitä --\" Mabel oli niin kiihtynyt, että\nhänen kielensä sammalsi ja naisellinen kainous kielsi häntä lisäämästä,\nmitä hän vakavasti olisi tahtonut sanoa. Rohkaisten mielensä hän päätti\nkuitenkin tietää kaikki niin selvästi ja pian kuin mahdollista.\nSentähden hän hetkisen epäröityänsä virkkoi: \"Minä tarkoitan,\nHaukansilmä, että te ette voi saada minua uskomaan, että te ihan\nvakavasti ajattelette saada minut vaimoksenne.\"\n\n\"Kyllä, Mabel, sitä minä juuri tahdon. Te olette ymmärtänyt sen paremmin\nkuin minä metsäläistaipumuksineni ja erakkotapoineni voin sen selittää.\nKersantti ja minä olemme puhuneet asiasta ja toivomme, että te voisitte\nsuostua siihen, vaikkakin epäilen omaa kykyäni voida miellyttää tyttöä,\njoka ansaitsee parhaimman Amerikasta löytyvän puolison.\"\n\nMabelin kasvojen ilme muuttui kiusaantuneesta hämmästyneeksi, ja sitten\nvielä sukkelammin hämmästyneestä tuskalliseksi.\n\n\"Minun isäni!\" hän huudahti -- \"minun rakas isänikö olisi ajatellut\nminua teidän vaimoksenne, Haukansilmä?\"\n\n\"Niin, niin on, Mabel -- niin hän on ajatellut. Hän on myöskin toivonut,\nettä se voisi teitä miellyttää, ja on aina rohkaissut minua\nkuvittelemaan, että se voisi olla mahdollista.\"\n\n\"Mutta te itse -- te ette suinkaan voi vähääkään välittää siitä, olisiko\ntuo otaksuma toteutettavissa vai ei?\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Tarkoitan, Haukansilmä, että te olette puhunut tästä asiasta vain\nmiellyttääksenne isääni, välittämättä sen enempää siitä, ettei teidän\ntunteenne voisi sitä hyväksyä olkoonpa minun vastaukseni mikä hyvänsä.\"\n\nOpas katsoi vakavasti Mabelin kauneihin kasvoihin, joihin lämpö ja\ntilanteen omituisuus oli kohottanut hehkuvan punan, eikä saattanut\nerehtyä siitä kiihkeästä ihastuksesta, joka loisti hänen ylevien\nkasvojensa jokaisesta piirteestä.\n\n\"Olen usein pitänyt itseäni hyvin onnellisena, Mabel, kierrellessäni\ntuottavilla metsästysretkilläni, hengittäessäni vuoristojen raikasta\nilmaa täynnä voimaa ja terveyttä. Mutta nyt minusta tuntuu, että kaikki\non ollut vähäistä ja turhaa sen ilon rinnalla, mitä minulle tuottaisi se\ntieto, että te ajattelisitte minusta hieman parempaa kuin useimmista\nmuista.\"\n\n\"Parempaa teistä! Minähän ajattelen teistä, Haukansilmä, parempaa kuin\nuseimmista muista. En voi ihan varmaan sanoa, enkö minä ajattele teistä\nparempaa kuin kenestäkään muusta, sillä teidän uskollisuutenne,\nrehellisyytenne, yksinkertaisuutenne, oikeudenmukaisuutenne ja\nrohkeutenne voittavat vertailussa kenen tahansa.\"\n\n\"Oi, Mabel, ne ovat suloisia ja rohkaisevia sanoja, ja ehkäpä ei\nkersantti ollutkaan niin väärässä kuin luulin!\"\n\n\"Ei, Haukansilmä; sen nimessä, mikä on totta ja oikeaa, älkäämme\nymmärtäkö toisiamme väärin näin tärkeässä asiassa. Vaikka minä annan\narvoa, ei, kunnioitan teitä, melkein yhtä paljon kuin rakasta isääni, on\nkuitenkin mahdotonta, että minä milloinkaan tulisin teidän vaimoksenne\n-- että minä --\"\n\nMuutos hänen toverinsa kasvojen ilmeessä oli niin suuri ja äkillinen,\nettä Mabel saattoi ihan selvään huomata, miten musertavasti hänen\nsanansa vaikuttivat Haukansilmään, vaikkakin hän kiihkeästi halusi saada\nratkaistuksi kerralla tämän vaikean asian, joka tuotti tuskaa heille\nmolemmille. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta oppaan\nkarkeille kasvoille lankesi niin synkkä pettymyksen varjo, että se\nsuretti ja peloitti hänen toveriansa. Samalla näytti Haukansilmän\nkurkkua kuristavan niin kauheasti, että hän tarttui siihen molemmin\nkäsin ihan kuin lievittääkseen ruumiillisilla keinoilla ruumiillista\ntuskaa. Ne suonenvedon tapaiset liikkeet, joilla hänen sormensa\ntyöskentelivät hänen kurkussaan, täyttivät pelästyneen tytön kauhulla.\n\n\"Ei, Haukansilmä\", lisäsi Mabel innokkaasti heti, kun sai äänensä\nkuuluviin, \"minä taisin sanoa enemmän kuin tahdoin, sillä kaikkihan\ntässä suhteessa on mahdollista, ja naiset -- kuten sanotaan -- eivät ole\nkoskaan omasta itsestään varmoja. Minä tahtoisin saada teidät\nymmärtämään, miten vaikeata on oppia ajattelemaan meitä miehenä ja\nvaimona ja voisimmeko me koskaan ajatella toisistamme niinkuin miehen ja\nvaimon tulee.\"\n\n\"Minä en -- minä en milloinkaan enää ajattele mitään sellaista, Mabel\",\nläähätti Haukansilmä aivan kuin juuri olisi päässyt vapaaksi jostakin\ntukahduttavasta aineesta. \"Ei, ei, minä en milloinkaan ajattele teistä\nenkä muistakaan samaa.\"\n\n\"Haukansilmä, rakas Haukansilmä, ymmärtäkää minua; älkää panko sanoihini\nsuurempaa merkitystä kuin minä itse panen. Tällainen avioliitto olisi\nepäviisas -- luonnoton ehkä.\"\n\n\"Niin, luonnoton -- vastoin luontoa, ja niin minä sanoin kersantillekin,\nmutta hän tahtoi sen toisin.\"\n\n\"Haukansilmä! Oh, tämä on pahempaa kuin ikinä olisin saattanut\nkuvitella! Ottakaa minun käteni, parahin Haukansilmä, ja luvatkaa\nminulle, ettette vihaa minua. Jumalan tähden, hymyilkää taas minulle.\"\n\n\"Vihata teitä, Mabel, hymyillä teille, voi kuitenkin!\"\n\n\"Ei, antakaa minulle kätenne, teidän kova, uskollinen, miehekäs kätenne.\nMolemmat, molemmat, Haukansilmä, sillä minä en ole levollinen ennenkuin\nolen varma, että olemme ystäviä jälleen ja että tämä on ollut kauhea\nerehdys.\"\n\n\"Mabel!\" virkkoi opas katsellen tytön levottomia, hämmästyneitä kasvoja\npitäen kovissa ja päivettyneissä käsissään hänen kauniita, hienoja\nsormiansa ja nauraen omituisella, hiljaisella tavallansa, vaikka tuska\nvääristi jokaista piirrettä silloinkin, kun hän koetti miehekkäästi\nmielenliikutustaan hillitä -- \"Mabel, kersantti oli väärässä!\"\n\nJärkytetyt tunteet eivät sallineet jatkaa, ja kyynelet vierivät tulvana\nhänen poskiansa pitkin. Hänen sormensa työskentelivät taas suonenvedon\ntapaisesti kurkussa, ja hänen rintansa kohosi kuin siellä olisi ollut\njättiläinen, josta hän koetti taistellen päästä eroon, vaikka\nonnistumatta.\n\n\"Haukansilmä! Haukansilmä!\" Mabel melkein huusi, \"mitä muuta tahansa,\nmutta ei tätä -- ei tätä! Puhukaa minulle, Haukansilmä, hymyilkää\nminulle -- sanokaa yksi ainoa sana, joka osoittaa, että te voitte\nminulle antaa anteeksi.\"\n\n\"Kersantti oli väärässä\", selitti opas nauraen hirveissä\nsieluntuskissaan tavalla, joka sekä kauhistutti että huvitti samalla\nhänen toveriansa. \"Tiesin sen, tiesin sen ja sanoin sen; niin, niin,\nkersantti oli sittenkin väärässä.\"\n\n\"Me voimme olla ystäviä, vaikka emme voi olla mies ja vaimo\", virkkoi\nMabel melkein yhtä levottomana kuin toverinsakin, tuskin tietäen, mitä\nsanoi, \"me voimme aina olla ystäviä, ja tahdomme aina olla.\"\n\n\"Minä ajattelin, että kersantti erehtyi\", jatkoi Haukansilmä, kun hän\näärettömällä ponnistuksella kykeni hillitsemään itsensä, \"sillä minä\ntiesin, etteivät kykyni voisi miellyttää kaupunkilaistyttöä. Olisi ollut\nparempi, Mabel, ellei hän olisi voinut saada käännetyksi ajatustani\ntoiseksi; ja varmasti olisi ollut myöskin parempi, jos te ette olisi\nollut niin suloinen ja luottavainen, niin olisi ollut.\"\n\n\"Jos minä ajattelisin, että joku minun erehdykseni olisi herättänyt\nteissä, Haukansilmä, vääriä toiveita, vaikkakin olisin tehnyt ne ihan\ntietämättäni, niin en antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, sillä\nuskokaa minua: minä mieluummin tahtoisin tuottaa itselleni tuskaa kuin\nnäkisin teidän kärsivän.\"\n\n\"Sepä se on Mabel -- se se juuri on. Nuo sanat ja ajatukset lausuttuna\nniin pehmeällä ja suloisella äänellä jollaista en ole tottunut metsissä\nkuulemaan, ne ne juuri ovat pahan saaneet aikaan. Mutta nyt minä näen\nselvästi ja alan ymmärtää eron meidän molempien välillä, ja koetan\nhillitä ajatuksia ja löytää huvini, kuten ennen, eräretkiltä ja\ntaistelurintamilta. Toden totta, Mabel! Minä olen ollut väärillä\njäljillä aina siitä asti kuin me kohtasimme toisemme.\"\n\n\"Vähässä ajassa te unohdatte minut tai ajattelette minua vain, kuten\nystävää, joka elämästään on teille kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Se voi olla kaupunkien tapaista, mutta epäilen, olisiko se luonnollista\ntäällä metsissä. Meillä on sellainen tapa, että silmä nähdessään\nsuloisen ilmestyksen, tahtoisi kauan sitä katsella, tai kun sydämessä\nherää todellinen voimakas tunne, siitä ei tahdota mielellään luopua.\"\n\n\"Te unohdatte sen kaiken, kun vakavasti ajattelette, että minä olen\nsopimaton teidän vaimoksenne.\"\n\n\"Niinhän minä sanoin kersantille, mutta hän tahtoi sen toisin. Minä\ntiesin, että te olitte liian nuori ja liian kaunis jollekin\nkeski-ikäiselle, kuten minä, joka ei ole kaunis katsella, ei edes\nnuorena. Sitten teidän tapanne eivät ole minun tapojani, eikä\nmetsästäjän maja ole sopiva asunto sille, joka on kasvatettu ylimysten\njoukossa. Jos minä olisin nuorempi ja kauniimpi, vaikkapa vain kuten\nJasper Vesikoira --\"\n\n\"Älkää puhuko Jasper Vesikoirasta\", keskeytti Mabel kärsimättömästi, \"me\nvoimme puhua jostakin muusta.\"\n\n\"Jasper on kelpo poika, Mabel, -- niin, ja kaunis\", vastasi vilpitön\nopas katsellen vakavasti tyttöä aivan kuin epäillen hänen\narvostelukykyänsä, kun hän saattoi niin ylimielisesti puhua hänen\nystävästään. \"Jos minä olisin puoliksikaan niin komea kuin Jasper\nWestern, minun epäilykseni tässä asiassa ei olisi ollut niin suuri eikä\ntosi.\"\n\n\"Me emme halua puhua Jasper Westernistä\", kertasi Mabel punastuen\nhiusmartoa myöten, \"hän voi olla kyllin hyvä myrskyssä ja ulapalla,\nmutta hän ei ole kyllin hyvä puheenaiheeksi täällä.\"\n\n\"Minä pelkään, Mabel, että hän on parempi kuin se mies, joka haluaisi\ntulla teidän mieheksenne, vaikka kersantti sanoo, että hän ei koskaan\nsaisi sitä ajatella. Kersantti oli kuitenkin kerran väärässä ja hän\nsaattaa olla niin kahdestikin.\"\n\n\"Ja kuka on se mies, joka haluaisi tulla minun miehekseni, Haukansilmä?\nSe on jokseenkin yhtä outo kuin sekin, mitä juuri on tapahtunut meidän\nvälillämme.\"\n\n\"Luonnollista on, että vertaiset etsivät vertaisiansa, ja ne, jotka ovat\nseurustelleet paljon upseerinrouvien kanssa, haluavat varmaan itsekin\ntulla upseerinrouviksi. Mutta, Mabel, saanhan puhua teille suoraan? Minä\ntiedän, minä toivon, etteivät sanani tuota teille mielipahaa, sillä nyt\nkun minä tiedän, mitä on pettyä sellaisissa tunteissa, en haluaisi\ntuottaa edes mingolle surua siinä suhteessa. Mutta onnea ei voine aina\nolla upseerinteltassa enempää kuin halvassa majassakaan, ja vaikka\nupseerien asunnot näyttävät houkuttelevammilta kuin muut soturimajat, on\nsiellä usein sisällä kurjuutta ja epäsopua miehen ja vaimon välillä.\"\n\n\"Sitä minä en vähintäkään epäile, Haukansilmä, ja jos minun olisi\nvalittava, niin mieluummin seuraisin teitä johonkin metsämajaan ja\njakaisin teidän kohtalonne, olkoonpa se sitten hyvä tai huono, kuin\nmenisin jonkun tuntemani upseerin asuntoon ajatellen jäädä sen isännän\nvaimoksi.\"\n\n\"Mabel, se ei ole sitä, mitä Lundie toivoo tai Lundie ajattelee.\"\n\n\"Ja mitä minä Lundiesta välitän? Hän on 55:nnen majuri ja voi komentaa\nja marssittaa miehiänsä mielensä mukaan, mutta hän ei voi pakottaa minua\nvalitsemaan miehekseni ei arvokkainta eikä halvinta miehistään;\nsitäpaitsi, mistä te voitte tietää, mitä Lundie toivoo tässä asiassa?\"\n\n\"Lundien omasta suusta. Kersantti oli ilmaissut hänelle toivovansa minua\nvävyksensä, ja majuri vanhana, uskollisena ystävänä puhui minulle\nasiasta. Hän koetti saada minut ymmärtämään, eikö olisi viisaampaa antaa\nupseerin onnistua, kuin tehdä teistä metsästäjän vaimo. Minä myönsin sen\ntodeksi, sen tein -- ja se minusta olisi ollut oikeinkin; mutta kun minä\nkuulin, että hänen ehdokkaansa oli majoitusmestari, minä en ollenkaan\nvoinut hyväksyä hänen ajatustansa. Ei, ei, Mabel; minä tunnen Davy\nMuirin hyvin ja vaikka hän voi tehdä teistä rouvan, hän ei milloinkaan\nvoi tehdä teistä onnellista naista, yhtä vähän kuin itsestään\nherrasmiestä.\"\n\n\"Minun isäni on tehnyt hyvin väärin, jos hän on sanonut tai toiminut\nniin, että siitä on johtunut teille, Haukansilmä, surua; ja niin suuri\non minun kunnioitukseni, niin vilpitön minun ystävyyteni, että vaikka\nhän olisi ainoa mies -- kenenkään ei tarvitse otaksua, että se ainoa\nolisi luutnantti Muir -- minä teidän toivostanne mieluummin jäisin\nkuolemaani asti siksi, mikä olen, kuin haluaisin tulla rouvaksi hänen\nvaimokseen menemisen hinnalla.\"\n\n\"Minä en luule, että sanoisitte noin, ellette siten tuntisi, Mabel\",\nvastasi Haukansilmä vakavasti.\n\n\"En tällaisena hetkenä, tällaisesta asiasta ja kaikista vähimmän teille.\nEi, luutnantti Muir saa etsiä vaimonsa, mistä löytää, minun nimeni ei\nsaa milloinkaan olla niiden luettelossa.\"\n\n\"Kiitos, kiitos siitä, Mabel, sillä vaikka minulla itselläni ei enää ole\nvähintäkään toivoa, minä en kuitenkaan voisi olla koskaan onnellinen,\njos tietäisin, että majoitusmestari on saanut teidät omakseen. Pelkään,\nettä tätä retkeä varten määräyksiä annettaessa on otettu joitakin\nseikkoja lukuun ja minä tunnen miehen. Toista olisi, jos ajattelisitte\njotakin kelvollista nuorukaista, -- sellaista kuin Jasper Western\nesimerkiksi --\"\n\n\"Miksi aina mainitsette Jasper Vesikoiran, Haukansilmä? Hän ei ole\nmillään tavalla osallinen meidän ystävyysliitossamme. Puhukaamme\nmieluummin teistä ja siitä, miten aiotte viettää alkavan talven.\"\n\n\"Mitä minusta! Minä en ole parhaimman arvoinen, Mabel, ellei ole\nkysymyksessä ampuminen tai väijyntä, ja vieläkin vähemmän nyt, kun olen\nsaanut selville kersantin erehdyksen. Siksipä minusta ei tarvitse mitään\npuhua. On ollut tavattoman hauska olla teidän lähellänne niin kauan ja\nkuvitella, että kersantti oli oikeassa, mutta se on nyt ohi. Minä menen\nJasperin kanssa järville, ja siellä voi olla touhua meille molemmille\nniin paljon, että hyödyttömät ajatukset pysyvät mielestä kaukana.\"\n\n\"Ja te tahdotte unohtaa minut -- tai ei unohtaa -- Haukansilmä, vaan\nkoettaa päästä entiseen mielialaanne ja ajatella kärsivällisyydellä\ntyttöä, joka on teidän rauhaanne häirinnyt?\"\n\n\"Ennen minä en sitä tiennyt, Mabel, mutta nyt minä tiedän, että tytöt\nvoivat kääntää koko elämän nurin. Niinpä ennenkuin minä tunsin teitä,\nvastasyntynyt lapsi ei voinut nukkua suloisemmin kuin minä. Tuskin olin\nlaskenut pääni jonkun puun juurelle, kivelle tai vaikkapa nahalle, kun\nkaikki oli hävinnyt minun mielestäni, ellen yöllä unessa elänyt päivän\ntoimia uudelleen; ja siinä minä lepäsin, kunnes tuli nousun hetki, eikä\npääskynen lähde päivän sarastaessa lentoon varmemmin kuin minä olin\njaloillani sinä hetkenä kuin halusin. Se oli minun luonteeni mukaista\neikä se pettänyt minua, vaikka nukuin mingoparvien keskellä, sillä\naikoinani minä olen kierrellyt ihan niiden riiviöitten kylissä.\"\n\n\"Ja se kaikki palaa vielä, Haukansilmä, sillä niin suora ja rehellinen\nyksilö ei milloinkaan ikuisesti voi kiintyä turhaan haavekuvaan. Te\nuneksitte vielä metsästysretkistänne, kaatamistanne hirvistä ja\nmajavista, joiden turkin olette riistänyt.\"\n\n\"Mitä vielä, Mabel, minä en halua enää koskaan uneksia: ennenkuin minä\ntapasin teidät, minulla oli tapana mielikuvituksissani kiitää koirien\njäljissä tai etsiä irokeesien piilopaikkoja -- ei, minä jouduin otteluun\nja väijyin heitä ajatuksissani saaden siitä tyydytystä, koska luulin,\nettä se oli minun lahjojeni mukaista, mutta se kaikki on menettänyt\nviehätyksensä sen jälkeen kuin tutustuin teihin. Niin, nyt minun\nunelmissani ei ole enää mitään loistoa, mutta viime yönä minä näin unta,\nettä olimme olevinamme linnalla ja minulla oli oma sokeritopan muotoinen\nasunto, ja joka puun juurella oli Mabel Dunham, kun taas puiden oksilla\nlauloivat linnut ihania virsiänsä tuhansin sävelin, niin että hirvikin\npysähtyi kuulemaan. Minä koetin ampua fasaanin, mutta Hirvenkaatajani ei\nlauennut ja lintu lähti lentoon nauraen minulle vasten silmiä ilakoiden\nkuin nuori tyttö, ja sitten se lensi tiehensä katsellen jälkeensä aivan\nkuin innostaen minua seuraamaan.\"\n\n\"Ei enää siitä, Haukansilmä -- me emme enää halua puhua siitä\", sanoi\nMabel pyyhkien kyyneleitä silmistänsä, sillä se yksinkertainen, vakava\ntapa, jolla tämä karaistunut metsien mies ilmaisi, miten syvän haavan\nhänen tunteensa oli saanut, tuotti melkein liian suurta tuskaa hänen\nomalle, paatumattomalle sydämelleen. \"Etsikäämme nyt minun isäni, hän ei\nvoi olla kaukana, koska kuulin hänen pyssynsä paukahtavan tässä aivan\nlähellä.\"\n\n\"Kersantti oli väärässä -- niin, hän oli väärässä; eikä ole mitään\njärkeä koettaa viedä kyyhkystä asumaan suden luolaan.\"\n\n\"Tuolla tulee minun rakas isäni\", keskeytti Mabel, \"näyttäkäämme\nonnellisilta ja huolettomilta, kuten hyvien ystävien tulee ja\nsäilyttäkäämme toistemme salaisuus.\"\n\nSeurasi äänettömyys; kersantin askelten ääni kuului raskaana ja kuivat\noksat ritisivät. Pianpa hänen muotonsa ilmestyi esille, kun hän taivutti\npensaita syrjään aivan heidän lähellään. Kun hän pääsi aukealle\npaikalle, tutki vanhan soturin silmä tytärtään ja tämän toveria ja\nhyvätuulisesti hän virkkoi: \"Mabel, lapseni, sinä olet nuori ja\nkevytjalkainen, etsipä lintu, jonka ammuin, se putosi juuri\nlehtikuusikkoon rannalle, ja koska Jasper näyttää antavan merkkejä, että\nvoisimme lähteä liikkeelle, ei sinun tarvitse kiivetä tänne takaisin,\nvaan me tapaamme kanotilla muutaman minuutin kuluttua.\"\n\nMabel totteli ja asteli alas rinnettä niin kevyesti ja joustavasti kuin\nnuoruus ja terveys suinkin sallivat. Mutta vaikka askel oli kevyt, oli\nkuitenkin tytön sydän raskas, ja heti kun oli kadonnut näkyvistä\nkuusikkoon, hän heittäytyi puun juurelle ja itki kuin sydän olisi\ntahtonut haljeta. Kersantti katseli häntä, kunnes hän katosi, isän\nylpeydellä, ja sitten hän kääntyi toveriinsa niin kohteliaasti ja\ntuttavallisesti kuin luonteensa suinkin salli.\n\n\"Hänessä on äitinsä joustavuutta ja hilpeyttä ja isänsä voimaa,\nystäväni\", hän virkkoi. \"Hänen äitinsä ei tainnut olla noin kaunis,\najattelen; mutta Dunhameja on pidetty kauniina, olkoonpa kysymys\nmiehistä tai naisista. No, Haukansilmä, pidän varmana, että otit\ntilaisuudesta vaarin ja puhuit suoraan tytölle? Naiset pitävät\nsuoruudesta tällaisissa asioissa.\"\n\n\"Uskokaa minua, kersantti, Mabel ja minä ainakin ymmärrämme toisemme\",\nvastasi toinen katsellen toisaalle välttääkseen soturin katsetta.\n\n\"Sitä parempi. Jotkut arvelevat, että pieni epäilys ja epävarmuus tekee\nrakkauden vaikuttavammaksi, mutta minä kuulun niihin, jotka ajattelevat,\nettä kuta selvempää kieltä käyttää, sitä helpommin saavuttaa\ntarkoituksensa. Oliko Mabel hämmästynyt?\"\n\n\"Pelkään, että hän oli, kersantti; pelkään, että hän oli pois\nsuunniltaan hämmästyksestä -- niin, sitä pelkään.\"\n\n\"Niin, niin, hämmästys rakkaudessa on kuin väijytys sodassa ja yhtä\nluvallinen; mutta ei ole yhtä helppoa sanoa, milloin nainen on\nhämmästynyt kuin huomata se vihollisesta. Mabel ei juossut tiehensä,\nkelpo ystäväni, vai juoksiko?\"\n\n\"Ei, kersantti, Mabel ei koettanut karata, _sen_ minä voin sanoa hyvällä\nomallatunnolla.\"\n\n\"Mutta minä toivon, ettei tyttö ollut myöskään liian valmis. Hänen\näitinsä oli kaunis ja odotutti ainakin yhden kuukauden, mutta suoruus\nsittenkin on eduksi sekä naiselle että miehelle.\"\n\n\"Niin on, niin on, ja arvostelukyky myöskin.\"\n\n\"Sinun ei pidä odottaa liian paljon arvostelukykyä\nkaksikymmenvuotiaalta, Haukansilmä, mutta se tulee kokemuksen kanssa.\nJos esimerkiksi sinä tai minä tekisimme erehdyksen, sitä ei niin\nhelposti voisi sivuuttaa, mutta Mabelin ikäisiä tyttöjä ei voi moittia,\nvaikka he nielaisisivat kamelin.\"\n\nLukijan tulee muistaa, ettei kersantti Dunham ollut uskonnoltaan\nhebrealainen.\n\nHänen kuulijansa kasvojen lihakset värähtelivät aivan kuin hän olisi\ntahtonut nauraa, vaikka itku pyrki väkisinkin esille. Hetkisen\ntaisteltuaan hän virkkoi:\n\n\"Puhutte totta, kersantti; sellaisen miehen kuin teidän erehdyksenne on\nvakavampi asia.\"\n\n\"Lopuksi kumminkin huomaat Mabelin suoraksi ja rehelliseksi; anna\nhänelle vain vähän aikaa.\"\n\n\"Sitä en epäile, kersantti.\"\n\n\"Mies, jolla on sinun ansiosi, taivuttaisi kallionkin, kunhan antaa\nsille, aikaa, Haukansilmä.\"\n\n\"Kersantti Dunham, me olemme vanhoja sotaveikkoja -- ja hänkin nyt on\njoutunut yhteiselle retkellemme -- ja olemme tehneet toisillemme niin\nmonta ystävänpalvelusta, ettemme voi puolueettomasti arvostella\ntoisiamme. Mikä on saanut teidät luulemaan, että sellainen tyttö kuin\nMabel voisi koskaan suostua minunlaiseeni hiomattomaan mieheen?\"\n\n\"Mikä? Tuhannet syyt ja hyvin vaikuttavat syyt, ystäväni! Ne samat\npalvelukset ehkä ja mainitsemasi sotaretket. Sen lisäksi sinä olet minun\nkoeteltu, uskollinen ystäväni.\"\n\n\"Se on totta ja hyvää niin kauan kuin on kysymys teistä ja minusta,\nmutta ne eivät vaikuta asiaan kauniin tyttärenne suhteen. Hän voi\najatella, että nuo samaiset sotaretket ovat voineet hävittää kaiken\nvähänkin miellyttäväisyyden, mitä minulla mahdollisesti joskus on ollut,\nenkä ole aivan varma, tuottaako vanha ystävyys isään kosijalle mitään\netua tyttären silmissä. Vertaiset rakastavat vertaisiansa, tahdon sanoa\nteille, kersantti, eivätkä minun taipumukseni ole ollenkaan Mabel\nDunhamin taipumuksia.\"\n\n\"Nuo ovat sinun vanhoja epäilyksiäsi, Haukansilmä, eivätkä tuota sinulle\ntytön silmissä pienintäkään etua. Naiset epäilevät miehiä, jotka\nepäilevät itseänsä ja ottavat miehiksensä ne, jotka eivät mitään epäile.\nKainous on hyvä rekryytissä, sen vakuutan, tai nuoressa aliupseerissa,\njoka on juuri tullut joukkoihin, sillä se estää häntä esiintymästä\nkomentajana, ennenkuin tietää, miten komentaa. Enkä ole aivan varma,\neikö se soveltuisi myöskin jollekin komisaariolle tai papille, mutta\noikealle soturille ja kosijalle se, hitto vie, soveltuu kaikista\nviimeksi. Osoita sitä niin vähän kuin mahdollista ja sinä voitat naisen\nsydämen. Sinun lauselmasi, että vertaiset etsivät vertaisia, on tässä\nsuhteessa niin väärä kuin olla saattaa. Ei, ei, erilaisuudet etsivät\ntoisiansa, eikä sinun tarvitse Mabelin puolelta tässä suhteessa mitään\npelätä. Katsopas tuota luutnantti Muiria: hänellä on ollut jo viisi\nvaimoa, kuten minulle on sanottu, eikä hän ole kainompi kuin parkuva\nkissa.\"\n\n\"Luutnantti Muir ei pääse ikinä Mabel Dunhamin mieheksi, pöyhistelköönpä\nhöyheniänsä kuinka paljon tahansa.\"\n\n\"Se on asiallinen huomautus, Haukansilmä, sillä minä olen päättänyt,\nettä sinä olet oleva minun vävyni. Jos minä itse olisin upseeri, voisi\nMuirilla olla joitakin toiveita, mutta elämä on pannut minut ja\ntyttäreni sellaiseen asemaan, ettei milloinkaan voida solmia liittoja\nupseerien kanssa.\"\n\n\"Kersantti, meidän täytyy antaa Mabelin menetellä tässä täydellisesti\nmielensä mukaan. Hän on nuori ja iloinen, ja Jumala kieltää minua\ntoivomasta mitään, mikä hiuskarvankaan verran voisi raskauttaa hänen\nvaloisaa mieltänsä tai rajoittaisi rahtuistakaan hänen onnellista\nnauruansa.\"\n\n\"Puhuitko sinä avoimesti tytölle?\" kysyi kersantti äkkiä ja hieman\nterävästi.\n\nHaukansilmä oli liian rehellinen kieltääkseen totuuden vastatessaan noin\nselvään kysymykseen, mutta myöskin liian kunniantuntoinen kavaltaakseen\nMabelin ja jättääkseen hänet ankaran miehen närkästykselle alttiiksi.\n\n\"Me olemme ilmaisseet ajatuksemme\", hän vastasi, \"ja vaikka jokainen\nmies haluaisi tutustua Mabelin ajatuksiin, minä en löytänyt niissä\nmitään, mikä olisi saanut minut pitämään itseäni muita parempana.\"\n\n\"Tyttö ei suinkaan uskaltanut hylätä sinua -- hylätä isänsä parasta\nystävää?\"\n\nHaukansilmä käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen sitä tuskan ilmettä,\njonka hän tunsi kohoavan kasvoilleen, mutta jatkoi keskustelua\nhiljaisella, miehekkäällä tavallansa.\n\n\"Mabel on liian ystävällinen hylätäksensä ketään, tai lausuaksensa\nkarkeita sanoja edes koiralle. Minä en ole asettanut kysymystäni niin,\nettä hylkääminen olisi voinut tulla kysymykseen, kersantti.\"\n\n\"Ja odotitko sinä, että minun tyttäreni olisi heittäytynyt sinun\nsyliisi, ennenkuin sinä pyysit? Hän ei olisi ollut äitinsä tytär, jos\nhän olisi tehnyt niin, enkä minäkään voisi tuntea häntä omakseni.\nDunhamit vaativat selviä vesiä, kuten kuninkaallinen majesteettikin,\nmutta he eivät ole syliin hyppääjiä. Anna minun järjestää tämä asia\nsinun puolestasi, Haukansilmä, niin siinä ei ole turhaa viivytystä. Minä\npuhun Mabelille vielä tänä iltana ja esiinnyn sinun valtuuttamanasi.\"\n\n\"Sitä minä en tahtoisi, en suinkaan tahtoisi, kersantti. Jättäkää asia\nMabelille ja minulle, ja se kyllä ratkeaa itsestään hyvin. Nuoret tytöt\novat kuin arat linnut: ne eivät voi sietää liikaa kiirettä eikä karkeata\npuhetapaa. Jättäkää asia Mabelille ja minulle.\"\n\n\"Jätän sen yhdellä ehdolla, ystäväni, ja se on: sinun tulee luvata\nminulle vakoilijakunniasi kautta, että sinä suoraan puhut tästä\nMabelille ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja ilman verukkeita.\"\n\n\"Minä lupaan kysyä häneltä, kersantti, sillä ehdolla, että te ette ryhdy\nvälittämään tässä asiassa -- niin, minä lupaan kysyä häneltä, haluaako\nhän mennä minun kanssani naimisiin, vaikka hän sitten nauraisi minulle\nvasten kasvoja, niin, sillä ehdolla.\"\n\nKersantti Dunham suostui tähän ilolla, sillä häneen oli syöpynyt syvälle\nse ajatus, että miehen, johon hän itse pani niin suurta arvoa, täytyi\nmyöskin kelvata hänen tyttärelleen. Hän itse oli ottanut itseänsä paljon\nnuoremman vaimon eikä nähnyt mitään sopimatonta ehdokkaan\nkunnioitettavassa iässä. Mabel oli kasvatettu myöskin toisenlaisissa\noloissa kuin hän, niin ettei isä ollenkaan tajunnut sitä suunnatonta\neroa, joka hänen ja tyttären ajatussuunnan välillä tässä suhteessa oli.\nSiitä seurasi, ettei kersantti Dunham ottanut tyttären mieltymystä\nollenkaan lukuun eikä myöskään antanut arvoa niille tunteille, jotka\nomalla voimallaan heräävät ja valloittavat koko olennon kysymättä\njärkeviä syitä. Arvoisa soturi ei sentään liene ollut niin kokonaan\nväärässä kuin ensi silmäyksellä näyttää pitäessään Haukansilmää\nmahdollisimman sopivana ehdokkaana tyttärelleen. Kun hän tunsi kaikki\nmiehen verrattomat ominaisuudet -- hänen rehellisyytensä, horjumattoman\npyrkimyksensä, rohkeutensa, itsehillintänsä, epäitsekkäisyytensä -- ei\nollut ollenkaan niin järjetöntä, että hän ajatteli niiden voivan\nvalloittaa minkä naisen sydämen tahansa. Mutta isä erehtyi täydellisesti\nluullessaan, että tytär vaistomaisesti tuntisi kaikki ne hyvät\nominaisuudet, jotka hän oli saanut monivuotisen seurustelun ja yhteisten\nseikkailujen kautta selville.\n\nKun Haukansilmä sotilaallisen ystävänsä kanssa astui rinnettä alas, ei\nkeskustelu tahtonut luistaa. Isä koetti kyllä kaikin tavoin todistella,\nettä ero aiottujen puolisoitten välillä oli omansa vain taivuttamaan\nMabelin mieltä ja että sulhon tarvitsisi vain rohkeasti yrittää\npäästäksensä onnellisesti toiveittensa perille. Haukansilmä käsitti\nkuitenkin liian hyvin ja äskettäin juuri oli saanut liian selviä\ntodisteita asiain oikeasta tilasta uskoakseen kaikkea sitä, mitä kuuli.\nIsä käytti kuitenkin niin monia uskottavilta näyttäviä todistuskeinoja\nja oli niin suloista ajatella, että tytär sittenkin voisi olla hänen,\nettei lukija ihmetelle vaikka sanomme, että hän ei Mabelin äskeistä\nesiintymistä pitänyt lopullisesti ratkaisevana, vaan toivoi asian\nsittenkin päättyvän hänelle edullisesti. Hän ei pannut täyttä arvoa nyt\nkuulemiinsa sanoihin, se on kyllä totta, mutta kuitenkin hän alkoi\najatella, että nuorten impien pidättyväisyys ja tietämättömyys omista\ntunteistaan oli saattanut Mabelin käyttämään sellaista kieltä kuin hän\nkäytti.\n\n\"Majoitusmestari ei ole mikään kilvoiteltava lemmikki\", sanoi\nHaukansilmä vastaukseksi muutamaan toverinsa huomautukseen. \"Mabel ei\nvoi koskaan katsella häntä muuna kuin miehenä, jolla jo on ollut neljä\nvaimoa.\"\n\n\"Ja se on enemmän kuin hänen osansa. Mies voi naida kahdesti\nloukkaamatta siveyttä ja hyviä tapoja, sen myönnän, mutta neljästi on jo\ntoki liikaa.\"\n\n\"Minun mielestäni yksikin naimisiin-meno on asianhaara, kuten herra Cap\nsanoo\", pisti Haukansilmä nauraen hiljaisella tavallaan, sillä nyt hän\nalkoi jo saada entisen reippautensa ja iloisuutensa takaisin.\n\n\"Niin on, ystäväni, ja mitä juhlallisin asianhaara onkin. Ellei se olisi\njuuri Mabel, josta tulee vaimosi, niin kehoittaisin sinua aina pysymään\nyksinäisenä. Mutta tuossahan on tyttö itse, ja tunnussana on: ota\ntilaisuudesta vaari.\"\n\n\"Voi kuitenkin, kersantti! Minä pelkään, että erehdytte.\"\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\n    \"Tämä paikka oli siis\n    vaihtelevien näköalojen ihana paratiisi.\"\n\n                                  _Milton_.\n\nMabel oli jo odottamassa kanotilla, ja pian kevyt alus kellui taas\naalloilla. Haukansilmä kuljetti sitä yhtä suurella taidolla kuin\ntullessakin, ja vaikka Mabelin poskille kohosi innostuksen puna, ja\nsydän oli joskus lakata lyömästä, he pääsivät kuitenkin Lokin sivulle\nsaamatta pisaraakaan vettä päällensä.\n\nOntario on kuin kiivasluontoinen ihminen -- suuttuu äkkiä, mutta voi\nmyöskin samassa leppyä. Vihurit olivat jo asettuneet, vaikkakin laineet\nvyöryivät vielä rantaan ja karikoitten kivet paljastuivat ja peittyivät,\nkuin merenväki olisi leikkiä lyönyt. Jasper oli sillä välin levittänyt\npurjeet ja laittanut kaikki kuntoon odotellen nyt vain maalta tulevaa\niltatuulta päästäkseen taas matkaan.\n\nJuuri auringon laskiessa pääpurje alkoi pullistua selälle päin, ja alus\nlähti hiljalleen liikkeelle. Etelätuuli oli hiljainen ja tasainen, ja\nalus ohjattiin pitkin etelärantaa, sillä tarkoitus oli päästä itäosaan\nniin pian kuin suinkin. Seuraava yö oli rauhallinen ja nukkujien lepo\nsyvä ja suloinen.\n\nLaivan päällikkyyden järjestäminen oli tuottanut hieman vaikeuksia,\nmutta sitten oli asia päätetty yhteisen sovittelun tietä. Kun epäluulo\nJasperia kohtaan ei vieläkään ollut kokonaan hävinnyt, Cap sai ylimmän\nvallan. Nuorempi merimies sai kuljettaa laivaa ja määrätä työt, kun taas\nvanhempi tarkasti hänen puuhiansa ja halusta olisi useinkin sekautunut\nniihin. Jasper suostui tällaiseen asiain tilaan voidakseen siten\npelastaa Mabelin tämän tilanteen tuottamista vaaroista, sillä hän tiesi\nhyvin, että nyt, kun luonnon raivo oli asettunut, Montcalm olisi heitä\netsimässä. Mutta hän päätti kuitenkin olla puhumatta tästä\notaksumisestansa, sillä jos hän virkkoi sanankaan vihollisten\najatelluista puuhista, näytti se heti herättävän uusia epäluuloja\nniissä, joilla oli valta vastustaa hänen aikomuksiansa. Toisin sanoen:\nJasper tiesi, että se nuori, kohtelias ranskalainen, joka komensi\nvihollisen laivaa, nostaisi heti ankkurinsa Niagaran satamassa ja\nlähtisi ulapalle, kun vain myrsky asettuisi, saadakseen Lokin\nvaltoihinsa. Siksi hän varmaankin asettuisi vaanimaan keskelle selkää,\njosta hänellä olisi avarin näköala. Jasper tahtoi kuitenkin välttää\nkohtaamasta häntä, mutta samalla koetti varoa joutumasta\nrantavarustusten tulen alaiseksi. Hän valitsi etelärannikon, koska\ntäältä saattoi käyttää hyväkseen maatuulta, ja hän ajatteli, että\nvihollinen viimeksi luulisi hänen valitsevan tämän suunnan, koska se\njohti suorastaan linnoituksille, joissa oli heidän parhaimmat\nvarustuksensa näillä rajaseuduilla.\n\nKaikesta tästä Cap onneksi oli tietämätön, ja kersantin ajatus askarteli\nliian hartaasti sotilaallisissa suunnitelmissa, että hän olisi voinut\nkäydä määräilemään sitä, mikä koski kokonaan toista alaa. Siksipä ei\nkukaan sanallakaan vastustanut Jasperin suunnitelmia, ja ennen aamua hän\noli täydellisesti saavuttanut entisen asemansa ja arvonsa ja jakeli\nkäskyjä vapaasti, kuten ennenkin, ja laivamiehet taas tottelivat\narvelematta ja ilman mutinaa.\n\nPäivänsarastus nosti kaiken väen laivankannelle, ja kuten aina vesillä\nseikkailijat, hekin tutkivat näköpiiriä sitä suuremmalla huolella, kuta\nselvemmin se sukelsi pimeydestä esille nousevan päivän valaistessa\nseutuja. Idässä, lännessä ja pohjoisessa näkyi vain vettä, joka säteili\nja välkehti aamuauringon valossa, mutta etelässä huojui rajaton metsä,\njoka siihen aikaan vihreänä vyönä ympäröi joka puolelta Ontariota. Äkkiä\nhuomasivat he siinä aukon, josta kohosi synkännäköinen rakennus,\nympärillään vallituksia, varastohuoneita, paalutuksia ja\nulkovarustuksia, jotka kaikki oli rakennettu suuren virran suulle. Juuri\nkun linna tuli näkyville, leijaili sen päällä musta pilvi, jota vastaan\npitkässä tangossa liehui valkoinen Ranskan lippu.\n\nCap päästi hämmästyksen huudahduksen saatuaan selville tämän\nraivostuttavan tosiasian ja heitti pikaisen, epäilevän silmäyksen\nlankoonsa.\n\n\"Likainen pöytäliina liehuu ilmassa, niin totta kuin nimeni on Charles\nCap!\" hän mutisi, \"ja me ihailemme tätä kirottua rannikkoa, aivan kuin\npalaisimme Intianmatkalta ja vaimomme ja lapsemme odottaisivat meitä\nsiellä! Kuulkaapas, Jasper, oletteko te pyydystelemässä sammakoita, kun\nlaskette näin lähelle tätä uutta Ranskaa?\"\n\n\"Lasken lähelle sivuuttaakseni vihollisen laivan sen huomaamatta, sillä\nluulen, että sen täytyy olla jossakin ulompana väijymässä.\"\n\n\"Ai, ai, se kuuluu hyvältä ja toivon, että se onnistuu yhtä hyvin.\nToivoakseni täällä ei ole mitään pohjavirtoja?\"\n\n\"Me olemme nyt tuulenpuoleisella rannalla, herra Cap\", sanoi Jasper\nhymyillen, \"ja melkeinpä uskon teidän myöntävän, herra Cap, että\nvoimakas pohjavirta tekee ankkuroinnin helpommaksi. Me olemme\nelämästämme kiitollisuuden velassa tämän järven pohjavirralle.\"\n\n\"Se on ranskalaista lörpöttelyä!\" mörisi Cap kuitenkin varoen, ettei\nJasper sitä kuullut. \"Antakaa minulle luja englantilais-amerikkalainen\nankkuriköysi, jos minun ollenkaan tarvitsee ankkuroida, enkä tarvitse\nteidän luikertelevia, vedenalaisia virtojanne, joita ei kukaan voi nähdä\neikä tuntea. Uskallan sanoa, jos ei totuutta tarvitse kiertää, että tämä\nviimeinen pelastuskeinomme oli kokonaan tuulesta temmattu.\"\n\n\"Meillä on nyt kuitenkin hyvä tilaisuus tutkia vihollisen varustuksia\nNiagaran suulla, veli, -- sillä linnahan tämä nyt on olevinaan\",\nkeskeytti kersantti. \"Pitäkäämme ohikulkiessamme silmämme auki ja\nmuistakaamme, että olemme melkein vihollisen kidassa.\"\n\nTämä kersantin kehoitus oli kuitenkin tarpeeton, sillä tieto, että he\nnyt kulkivat ihmisten asumaseutujen ohi näillä rajattomilla autioilla\nseuduilla, oli niin uutta, että he itsestään heristivät huomiokykynsä\näärimmilleen huomatakseen kaiken, mitä näköala tarjosi. Tuuli oli kyllin\nnavakka kuljettaakseen Lokkia melkoista vauhtia ja Jasper laski melkein\nsiihen lahteen, joka muodosti joen suun ja sanottiin virraksi. Mahtava,\nkaukainen kohina kuului rantavallien välitse pannen koko seudun soimaan\naivan kuin äärettömät urut, joiden voimasta itse maakin tuntui\nvärisevän.\n\n\"Sehän kaikuu ihan kuin meren pauhu rannan kallioihin!\" Huudahti Cap, kun\ntavallista voimakkaampi jyminä kuului hänen korviinsa.\n\n\"Se on sitä pauhua, mistä me saamme nauttia tässä maailman osassa\",\nvastasi Haukansilmä. \"Siellä ei ole mitään pohjavirtoja, vaan vesi\nikäänkuin tahtoisi pysähtyä ilmaan miettimään, kääntyäkö takaisin, vai\nmennäkö eteenpäin. Se on vanha Niagara, jonka kuulette, tämä uljas virta\nsyöksyy siellä alas kalliolta.\"\n\n\"Ei toki lie ketään niin häpeämätöntä, joka väittää, että tämä komea,\nleveä virta kulkee tuolla yli kallioiden?\"\n\n\"Kyllä, herra Cap! kyllä se kulkee; se on itse laittanut tiensä ja\nhakannut portaansa. Sellainen on luonto täällä, vaikka uskallan otaksua,\nettä voitte kerskua valtamerenne voittavan sen. -- Jospa me, Mabel,\nvoisimme kävellä kymmenen tai viisitoista penikulmaa tämän joen rantaa,\nniin näyttäisin teille, mitä ihmeitä Jumala on täällä tehnyt.\"\n\n\"Te olette sitten nähnyt sen suurenmoisen putouksen, Haukansilmä?\" kysyi\ntyttö innokkaasti.\n\n\"Olen -- olen kyllä; ja katsellessani sitä näin mitä kamalimman\nnäytelmän. Olimme Käärmeen kanssa tiedusteluretkellä. Hän ilmoitti\nminulle, että tämän suurenmoisen luonnonihmeen näkeminen hänen kansansa\nluulon mukaan antaa salaista voimaa, ja pyysi minua jatkamaan matkaa\nsaadaksemme nähdä sen. -- Minä kuulun oikeastaan 60:nteen rykmenttiin,\nvaikka olenkin joutunut kuljeskelemaan niin paljon 55:nnen sotureitten\nmukana, ja minun oman rykmenttini miehet olivat kertoneet siitä niin\nmonia kummallisia juttuja, että olin alkanut pitää niitä\nsotilasmielikuvituksen tuotteina ja uskoin tuskin puoliakaan. No niin,\nme menimme siis. Mutta vaikka me uskoimme, että korvamme voisivat meitä\njohtaa ja kuulisimme tuon kauhean kohinan, kuten tänäänkin, erehdyimme\ntäydellisesti, sillä luonto ei puhunutkaan niin kaikuvaa kieltä kuin\ntänä aamuna. Usein tapahtuu täällä metsissä, herra Cap, että luulee\nJumalan kaikella voimalla ja pauhulla kulkevan maan päällä ja toisina\nhetkinä on niin tyyntä ja rauhaisaa kuin Hän olisi hiljaa asettunut\nlevolle. Tulimme siis ihan kuin huomaamatta joelle vähän putouksen\nyläpuolella, ja eräs nuori delawarelainen, joka oli meidän kanssamme,\nlöysi kaarnakanotin ja työnsi sen vesille päästäkseen saarelle, joka on\njuuri kuohujen ja pyörteitten keskellä. Me kielsimme häntä ja sanoimme,\nettä hän kiusaa kohtaloansa etsiessään turhan vuoksi vaaraa, joka\nvarmasti hänet tuhoaisi, mutta delawarelaisnuorukaiset ovat melkein\nsamanlaiset kuin soturinuorukaisetkin -- rohkeita ja turhamielisiä.\nVaikka kuinka varoitimme, emme voineet hänen mieltään muuttaa, ja poika\nteki, kuten tahtoi. Minusta tuntuu, Mabel, että jos ilmiö on oikein\nsuuri ja voimakas, siinä ilmenee luonnon mahtava majesteetti niin\ntäydessä loistossaan, että kaikki muu pienenä ja vähäisenä unohtuu; ja\nniin oli tässäkin. Tuskin oli kanotti oikein joutunut virtaan, kun se\notti sen valtoihinsa aivan kuin tuuliaispää tuohilevyn, eikä\ndelawarelaisen erinomainen taito kyennyt vastustamaan virran voimaa. Hän\ntaisteli kuitenkin miehekkäästi elämänsä puolesta, kuten hirvi, joka on\nhyökännyt veteen pelastuakseen uimalla koirista. Aluksi hän kiisi poikki\nvirtaan niin tulisesti, että luulimme hänen pelastuvan, mutta hän oli\nlaskenut välimatkan väärin, ja kun totuus iski hänen mieleensä, hän\nkäänsi kanotin vastavirtaan ja ponnisti niin, että sitä oli kauhea\nkatsella. Olisin säälinyt häntä, vaikka hän olisi ollut mingo. Muutamia\nsekunteja näytti, että hänen ponnistuksensa onnistuisivat ja hän\nvoittaisi virran vetovoiman; mutta luonnolla on omat keinonsa. Muutamat\nepäonnistuneet aironvedot jättivät kanotin veden valtaan, ja niin hän\nsolui alas jalka jalalta, tuuma tuumalta, kunnes hän joutui paikkaan,\njossa virta näytti tasaiselta ja vihreältä ja kuin se olisi tehty\nmiljoonista vesisäikeistä, jotka kaartuvat terävien, jyrkkien\nkallioitten yli. Siitä hän syöksyi takaperin kuin nuoli ja hävisi,\nkanotin kokka vain sen verran vilahti, että ymmärsimme, miten hänelle\noli käynyt. Tapasin muutaman vuoden perästä erään mohokin, joka oli\nnähnyt tapauksen alapuolelta, ja hän kertoi, että delawarelainen koetti\nmeloa ilmaa, kunnes kokonaan katosi putouksen synnyttämään usmaan.\"\n\n\"Ja miten sille raukalle kävi?\" kysyi Mabel, joka oli mitä\nvoimakkaimmalla mielenkiinnolla kuunnellut kertojan luonnollista ja\nkorutonta puhetta.\n\n\"Epäilemättä hän meni kansansa onnellisille metsästysmaille, sillä\nvaikka hän oli uskalias ja turhamainen, hän oli kuitenkin oikeauskoinen\nja urhea. Jaa, hän kuoli kyllä hullun tavalla, mutta punanahkojen\nmanitoulla on varmaan omat suunnitelmansa kansansa suhteen aivan samoin\nkuin Jumalalla on suunnitelmat kristittyihin nähden.\"\n\nJuuri sinä hetkenä laukesi tykki jossakin varustuksella, ja ilmeisesti\nkevyen tykin kuula lensi vonkuen kutterin maston yli sitä kuitenkaan\nollenkaan hipaisematta. Jasper oli ruorissa ja hän käänsi kutterin\nulapalle hymyillen aivan kuin tervehdyksen raakuus ei olisi häntä\nollenkaan hämmästyttänyt. Lokki pääsi pian ulomma virran suusta ja\npelkäämättä, että ammunta enää voisi uudistua, jatkoi matkaansa\nrannikkoa pitkin. Niin pian kuin virta oli auennut heidän eteensä Jasper\noli huomannut, ettei Montcalm ollut täällä ankkuroituna, ja mies, joka\noli tähystämässä, ilmoitti, ettei purjeita missään näkynyt. Nyt sai\nmelkein varmasti toivoa, että Jasperin kepponen oli onnistunut, ja että\nranskalaisten komentaja turhaan tähyili heitä keskellä ulappaa, kun he\nkiersivät odottamattomia teitä vaarattomammille vesille.\n\nKoko päivän tuuli pysytteli etelässä, ja kutteri kulki noin\nranskanpenikulman päässä rannasta kuuden tai kahdeksan solmuvälin\nnopeudella tunnissa. Vaikka näköala oli suhteellisen yksitoikkoinen --\nkoko ajan metsää ja aina vain metsää toisella puolen -- herätti se\nkuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoa ja huvitti katselijaa. Maasta\npisti kauas pitkiä metsäisiä niemiä, ja kun he purjehtivat niemeltä\ntoiselle, he kulkivat yli lahtien, jotka olivat niin syviä, että\nnäyttivät joilta. Mutta silmä ei keksinyt inhimillistä viljelystä:\nalkavat joet aluksi levisivät suuriksi suvannoiksi ja vaikka olisi\nniiden rantoja kulkenut penikulmamäärältä, olisi kahden puolen ollut\nvain rajaton metsä. Samoin suuret lahdet, jotka olivat kaivautuneet\nmetsän syliin ja joihin pääsi ulapalta kapeitten salmien kautta, olivat\nsäilyttäneet alkuperäisen vihreän kauneutensa, eikä missään huomannut\nmerkkiäkään sivistyneestä elämästä.\n\nKaikista kannella-olijoista Haukansilmä nautti näistä näköaloista\nenimmän eikä hänen ihastustaan mikään sekoittanut. Hänen silmänsä\ntuijottelivat lakkaamatta yli rajattoman metsän, ja vaikka hänestä oli\nniin ihanaa oleskella Mabelin lähettyvillä, kuunnella hänen suloista\nääntänsä ja vastata kaikuna -- ainakin tunteissaan -- hänen iloiseen\nnauruunsa, hän kuitenkin enemmän kuin kerran päivän kuluessa kaihoten\nikävöi saada vapaana kierrellä tuolla noiden korkeitten vaahterain,\ntammien ja lehmuksien alla: vain siellä hänen henkensä saattoi löytää\npuhtainta iloa. Cap katseli maisemia aivan toisin tuntein: enemmän kuin\nkerran hän lausui vastenmielisyytensä siitä, ettei nähnyt majakoita,\nkirkontorneja eikä reimareita koko matkalla. Tällaisten rannikkojen\nvaltaamisesta ei maailman kannattaisi pitää niin suurta melua; ja vieden\nkersantin syrjään hän vakavasti todisteli, ettei koko seutu milloinkaan\nmihinkään kelpaisi, kun ei ollut mitään satamia, jokien suut näyttivät\nhyödyttömiltä, ja yksin tuulessakin tuntui metsien tuoksu, joka puhui\npahaa kaikista mahdollisuuksista.\n\nMutta kannella olevien eri yksilöitten mielenlaatu ei hidastuttanut\nLokin vauhtia. Auringonlaskun ajoissa se oli kulkenut satasen penikulmaa\nkohden Oswegoa, johon kersantti piti velvollisuutenaan palata saadakseen\nuusia ohjeita, jos majuri Duncan näkisi hyväksi niitä antaa. Tämän\nvuoksi Jasper piti parhaana laskea koko yön rantaa pitkin, ja vaikka\ntuuli alkoi tyyntyä, se kesti kuitenkin kyllin kauan kuljettaakseen\nkutterin muutaman niemen kärkeen, jonka tiedettiin olevan vain parin\nranskanpenikulman päässä linnasta.\n\nKun päivä sarasti, oli kevyt pohjatuuli kuljettanut kutteria niin, että\nOswegon suulle oli vain noin pari englanninpenikulmaa, ja juuri, kun\naamulaukaus kuului linnalta ja Jasper antoi määräyksen vähentää purjeita\nja kääntää linnan satamaan, kuului tähystäjän huuto, joka sai kaikkien\nsilmät kääntymään itäisen reitin puoleisen niemen taa, ja siellä juuri\nniin kaukana, etteivät linnan kevyet tykit sinne kantaneet, purjeet\nlevällään oli Montcalm ilmeisesti vartomassa heidän ilmestymistään.\n\nOhi pääsystä ei ollut puhettakaan, sillä käyttäen kaikkia purjeitaan\nranskalainen laiva olisi saavuttanut heidät muutamassa minuutissa, ja\ntilanne vaati pikaista toimintaa. Lyhyen mietiskelyn jälkeen kersantti\nmuutti suunnitelmaansa päättäen kääntää matkansa sinne, minne hänet\nalkujaan oli lähetetty ja luottaen Lokin vauhtiin hän toivoi ajoissa\npääsevänsä sellaisille vesille, ettei vihollisen alus voisi siellä\nliikkua.\n\nKutteri käännettiin siis tuulen myötä ja kaikki purjeet levitettiin.\nLinnan tykit jyskyivät, liput liehuivat ja miehet ilmestyivät\nvarustuksille. Mutta myötätunto oli ainoa, mitä Lundie voi omillensa\nosoittaa. Montcalmista kuului myöskin neljä tai viisi tykin laukausta,\nmutta pian sen purjeet pullistuivat ja se lähti liikkeelle\nvaanimapaikastaan.\n\nUseita tunteja nämä kaksi alusta kilvan halkoivat aaltoja ja aluksi\nnäytti, että molemmat laivat pitivät silmällä linnaa, toinen pyrkien\nsinne sisälle ja toinen koettaen sitä estää.\n\nMutta tuuli yhä kiihtyi ja risteillessä raskas ranskalainen alus oli\nhitaampi, ja kun lähettyvillä oli muutamia saaria, arveli Jasper, että\nniiden suojassa Lokki saattoi turvallisesti määrätä tulevat liikkeensä.\nVaikka Cap ja kersantti sekä erittäinkin luutnantti Muir, -- hänen\nkäyttämistään sanoista päättäen -- vieläkin suuresti epäilivät nuorta\nmiestä eikä eräs vihollisen varustuksista ollut kaukana, noudatettiin\nkuitenkin tätä neuvoa ja majoitusmestari hienotunteisesti huomautti,\nettei Jasper voinut helposti heitä pettää menemättä julkisesti\nvihollisen puolelle, jossa tapauksessa he saattoivat tuomion tehdä\nlyhyeksi, koska petturi olisi heidän vallassaan.\n\nSaatuaan näin vallan Jasper Western näytti, mihin hän oikeastaan kykeni.\nHän laski siis saaristoon ja sivuutti sen, ja kun hän tuli itäpuolella\ntaas väljille vesille, ei vihollisesta näkynyt jälkeäkään.\nAuringonlaskun aikoina ilmestyivät joen suulla olevat ensimmäiset saaret\nnäkyviin ja ennen pimeää oli kuljettu vartiopaikalle johtavien kapeitten\nsalmien läpi. Kello yhdeksän Cap välttämättä vaati, että he\nankkuroisivat johonkin, sillä saarten paljous teki matkan niin\nmonimutkaiseksi ja epävarmaksi, että joka aukeamasta saattoi odottaa\nranskalaisten tykkien tervehdystä. Jasper taas väitti itsepintaisesti,\nettä hänelle oli annettu horjumaton määräys lähestyä asemaa niin, ettei\nkukaan oppisi ihan varmaan löytämään sitä eikä niin ollen voisi kavaltaa\nsitä viholliselle, vaikka tahtoisikin.\n\nLokki vietiin siis pieneen, salaiseen lahteen, josta sitä olisi ollut\nsangen vaikea löytää päivälläkin, ja siellä se oli piilossa yötä,\njolloin kaikki muut, paitsi sotilaspäällikkö, lepäsivät. Viimeisen\nneljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Cap oli ollut niin suuressa\nvaivassa, että hän nukkui kauan ja raskaasti eikä hän kertaakaan\nherännyt, ennenkuin päivä alkoi sarastaa. Mutta tuskin hän oli saanut\nsilmänsä auki, kun hänen merimiesvaistonsa sanoi hänelle, että kutteri\noli taas kulussa. Kiirehdittyään ylös hän huomasi Lokin taas\npujottelevan saarten lomitse, eikä kannella ollut ketään muita kuin\nJasper, luotsi ja retkikunnan päällikkö, jolla ei ollut vähääkään\nmuistuttamista tätä asiain järjestystä vastaan, koska se hänestä oli\nsekä viisas että välttämätön.\n\n\"Mitä nyt, herra Western?\" kysyi Cap raivoissaan, kun hänen untaan oli\nkäytetty tällä tavalla hyväkseen. \"Aiotteko viedä meidät Frontenaciin ja\nkaikki miehet huolettomina alhaalla nukkumassa aivan kuin odottaen\nvahtivuoroansa?\"\n\n\"Se on horjumaton määräys. Majuri Duncan on kieltänyt koskaan\nlähestymästä asemaa lähettämättä miehistöä alas, sillä hän ei halua,\nettä näillä vesillä on enemmän luotseja kuin kuninkaalle on\nvälttämätöntä.\"\n\n\"Hiuuu! Olisipa minulle ollut työtä kulkea näiden pensaikkojen ja\nkallioitten läpi ilman mitään apulaisia! Viisainkaan yorkilainen luotsi\nei osaisi mihinkään näissä salmissa.\"\n\n\"Minä aina ajattelin, herra\", sanoi Jasper hymyillen, \"että olisitte\ntehnyt viisaammasti antaessanne kutterin minun käsiini, kunnes olisimme\npäässeet määränpäähän.\"\n\n\"Me olisimme antaneet, Jasper, me olisimme antaneet, ellei olisi ollut\nasianhaaroja, mutta asianhaarat ilmaisevat tärkeitä seikkoja eikä\nyksikään viisas mies halveksien jätä niitä huomioonottamatta.\"\n\n\"Olkoonpa niin, herra, mutta minä toivon, että nuo asianhaarat nyt ovat\nlopussa. Me saavumme perille vähemmässä kuin tunnissa, jos tuuli kestää\nja silloin te olette turvassa kaikilta asianhaaroilta, mikäli ne minusta\nriippuvat.\"\n\n\"Hump!\"\n\nCap suostui alistumaan, ja kun kaikki Jasperin puuhat näyttivät\nilmeisesti rehellisiltä, ei ollutkaan vaikea häntä tyynnyttää. Ehk'ei se\nkuitenkaan olisi ollut niin helppoa miehelle, joka niin tarkasti piti\nlukua asianhaaroista, jos hän olisi tiennyt, että he olivat niin lähellä\nniin tunnettua ja peljättävää vihollisasemaa kuin Frontenac oli. Saaria\nei liene ollut sananmukaisesti tuhatta luvultaan, mutta niitä oli\nkuitenkin pieniä ja suuria niin paljon, että parhainkin laskija\nsekaantui. Jasper oli jättänyt suurimman salmen ja laski nyt hyvän\ntuulen ja virran avulla kapeita salmia, joista Lokki tuskin mahtui ja\npuomit koskivat puihin. Toisinaan taas kuljettiin pienten lahtien yli\ntai kallioitten väliin tai puiden ja pensasten sisään. Vesi oli niin\nkirkasta, että syvyyden voi mittaamatta huomata, mutta Cap oli kuitenkin\nmerimiestottumuksineen ainaisessa hädässä, kuinka heille lopulta kävisi.\n\n\"Minä vakuutan, sen vakuutan, Haukansilmä!\" huudahti kerran\nvanha merimies, kun pieni alus oli turvallisesti kulkenut\nkahdennestakymmenennestä niin kapeasta kallion solasta että näytti\nolevan aivan mahdotonta siitä laivan kulkea. \"Tämä menee yli kaiken\nmerimiestaidon ja heittää hitolle kaikki sen lait ja määräykset!\"\n\n\"Niin, Suolavesi! Siinä ilmenee korkein taito. Huomaatte, että Jasper ei\nmilloinkaan erehdy, vaan kulkee nenänsä avulla, niinkuin koira, sinne,\nmihin haluaa, ihan kuin hänellä olisi erehtymätön vainu. Panen pääni\npantiksi, että poika vie meidät lopulta perille, kuten olisi jo ensi\nyritykselläkin tehnyt, jos me olisimme sallineet.\"\n\n\"Ei luotsia, ei luotausta, ei reimareita, ei majakoita, ei --\"\n\n\"Jälkiä\"; keskeytti Haukansilmä, \"sillä se näyttää minusta koko jutussa\nomituisimmalta. Vesi ei jätä mitään jälkiä, kuten kaikki tietävät, mutta\nJasper laskee ihan yhtä varmasti kuin hänen silmäinsä edessä olisi\nselvät mokkasiinin jäljet lehdissä ja aurinko paistaa taivaalla.\"\n\n\"Hitto minut vieköön, jos uskon, että heillä on edes kompassia!\"\n\n\"Perillä, halkaisija alas!\" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain\nhymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. \"Alas -- ruori oikealle\n-- hyvin oikealle -- niin -- ihan lähelle -- hyppää maihin, poika -- no,\nsiellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden.\"\n\nKaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien\nhuomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja\nsidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille\noli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa\nsillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.\n\nIhastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen\njäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi\nhuomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema,\nkuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin\nluonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten\nsoturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen\nahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin\npaljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä\nterveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä\nkaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä\njoukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä\naaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän\npois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin\npuolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.\n\nTämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella\nhuolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat\nvihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä\nsisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu\nkuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia\nkäytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu\nhirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli\nkiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi\njohtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia\nkuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä\noloissa suinkin oli mahdollista.\n\nSaaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa\njuurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli\npuissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen\nvarustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä.\nVankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli\nniin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina\noli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu\nhirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli\ntalletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen\nkerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle\nullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa\nvuoteen kymmenelle -- viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin\nyksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita\näkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin\nneljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa\nkaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren\nsisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat\nsielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.\n\nKun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna\nrakennettu kalkkikallion halkeamalle -- koko saaren pohja oli\nkalkkikiveä -- niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä\nsiinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta\noli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen\nyli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka\nvoitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta\ntoiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin\npuolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean\nkäsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.\n\nMutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin\nparhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä,\nsitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja\njostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut.\nSaarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen\nvaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja\njos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka\nyli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni\nlahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin\npuitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas\nlasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä\nkalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen\ntarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä\nkäytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille\nliikkeille.\n\nEnsimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella\ntavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota\npitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata\nOswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten\nmuodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu\nmiehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän\npäivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa\ntuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti\nMuirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan\nvänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia\nkohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki,\nvänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin\nsaapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.\n\nMabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja\nmaulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä\noloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin\nvarten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi\nkertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi\nmääräillä mielensä mukaan.\n\nNiin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut\nsuoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka\nkävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä,\njoka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin\nrinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä\nvaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä\ntulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.\n\n\"Siinäpä on kaunis olento kauniilla paikalla, Mabel haltiatar\", virkkoi\nDavy Muir ilmestyen äkkiä hänen sivulleen, \"enkä saata kieltää, että te\nolette suloisempi niistä kahdesta.\"\n\n\"En voi sanoa, herra Muir, että kohteliaisuudet olisivat minulle\nvastenmielisiä, sillä jos kuulisin totuuden, voisin ehkä tulla\npahoilleni\", vastasi Mabel reippaasti, \"mutta tahtoisin kuitenkin\nväittää, että jos suvaitsisitte puhua minulle jotakin muuta, minä ehkä\nvoisin näyttää ymmärtäväni sitä.\"\n\n\"Teidän järkenne, suloinen Mabel, on terävä kuin kaksiteräinen miekka,\nja teidän puheenne on usein liiankin viisasta ja arvostelevaa\nsellaiselle, joka on kokonaista neljä vuotta viettänyt täällä kirotussa\nerämaassa, aivan kuin metsänelukka sen sijaan, että olisi saanut elellä\naikansa vertaistensa parissa ja ottaa osaa sivistyneen elämän suomiin\nnautinnoihin. Mutta te ette suinkaan, nuori neiti, ole pahoillanne, että\nolette saanut kauniin jalkanne kuivalle maalle?\"\n\n\"Niin ajattelin pari tuntia sitten, herra Muir, mutta Lokki näyttää niin\nkauniilta pujotellessaan vihreitten puitten välitse, että melkein olen\npahoillani, kun en saa enää olla sen matkustajana.\"\n\nLopetettuaan puheensa Mabel heilutti käsinettään vastaukseksi Jasperin\ntervehdykseen, sillä nuorukainen katsoi lakkaamatta häneen kunnes\nvalkoinen purje katosi niemen taa ja sukelsi metsän vihreään\nlehtimereen.\n\n\"Siellä ne menevät, enkä tahdo sanoa: 'ilo hävisi heidän kanssaan',\nmutta palatkoot he onnellisina, sillä ilman heitä me saamme viettää\ntalvemme tällä saarella -- ellemme joudu sitä viettämään Quebecin\nlinnaan. Tuo Jasper Vesikoira on epävakainen nuorukainen ja hänestä on\nkaikenlaisia huhuja linnassa. Ne kiusaavat minua, eikä teidän arvoisalla\nisällänne eikä sedällänne ole erittäin hyvää käsitystä hänestä.\"\n\n\"Minua surettaa kuulla sitä, herra Muir. En epäile, että aika parantaa\nheidät heidän epäilyksistänsä.\"\n\n\"Jospa aika parantaisi minutkin, suloinen Mabel\", vastasi Muir\nlaulavalla äänellä, \"tahtoisin mielelläni parantaa retkikunnan päällikön\nasemaa. Jos minä joutuisin toiseen asemaan, niin kersantti varmasti\nastuisi minun saappaihini.\"\n\n\"Jos minun rakas isäni on kyllin arvokas astumaan teidän saappaihinne,\nherra Muir\", vastasi tyttö ilkeästi, \"niin toivon, että suostumus on\nyhteinen ja te olette joka suhteessa kyllin arvokas astumaan hänen\nsaappaihinsa.\"\n\n\"Lapset ovat aina yltiöpäitä! Ette suinkaan tahtoisi minua alentaa\njonkun aliupseerin asemaan, Mabel?\"\n\n\"En suinkaan, herra; minä en ajatellut ollenkaan armeijaa, kun te\npuhuitte toiseen asemaan joutumisesta. Minun ajatukseni olivat paljon\nitsekkäämpää laatua. Mietin juuri miten paljon te muistutattekaan minun\nhyvää isääni viisautenne ja kokemuksenne kautta ja soveltuisitte varmaan\nhyvin hänen perheensä pääksi.\"\n\n\"Sulhasena, suloinen Mabel, mutta ei vanhempana tai luonnollisena\npäällikkönä. Siinä taas ilmenee teidän terävä älynne ja loistava\najatuskykynne. Minä rakastan nuorten naisten terävyyttä, ellei se\nterävyys ilmene moitiskeluhaluna. -- Tuo Haukansilmä on kummallinen\nmies, jos totuuden saa hänestä sanoa.\"\n\n\"Hänestä on sanottava totuus tai ei mitään. Haukansilmä on minun\nystäväni -- minun parhain ystäväni, eikä hänestä voida minun\nläsnä-ollessani lausua mitään pahaa, jota vastaan minä en häntä\npuolustaisi.\"\n\n\"Minä en sano hänestä mitään pahaa, sen vakuutan teille, Mabel; mutta\nepäilen myöskin, voidaanko hänen puolestaan lausua paljon hyvääkään.\"\n\n\"Hän voi kuitenkin käsitellä pyssyä erinomaisella taidolla, sitä te ette\nvoi mitenkään kieltää\", vastasi Mabel hymyillen.\n\n\"Antakaa hänelle siinä suhteessa kaikki tunnustus, jos suvaitsette.\nMutta hän on niin sivistymätön kuin joku mohokki.\"\n\n\"Hän ei voine ymmärtää latinaa, mutta irokeesien kieltä hän osaa\nparemmin kuin useimmat muut miehet ja tämän kielen taito toki lienee\nhyödyllisin näistä kahdesta tässä maailman osassa.\"\n\n\"Jos Lundie itse kysyisi minulta, kumpaa ihailen enemmän, teidän\nkauneuttanne, vai teidän terävyyttänne, minun olisi vaikea vastata.\nMinun ihailuni, viehättävä Mabel, jakaantuu molemmille, niin että\ntoisinaan ihailen enemmän toista ja toisinaan toista. Viimeinen rouva\nMuir oli tässäkin suhteessa niin erilainen.\"\n\n\"Viimeinen, sanoitteko viimeinen rouva Muir, herra?\" kysyi Mabel katsoen\nehdottomasti toveriansa silmiin.\n\n\"Hullua, hullua! Sekin on yksi Haukansilmän häväistysjutuista. Uskallan\nsanoa, että poika on uskotellut teille, että minä olen ollut enemmän\nkuin kerran naimisissa.\"\n\n\"Sellainen olisi ollut turhaa ajanhukkaa, kun jokainen tietää, että te\nolette ollut kyllin onneton ollaksenne neljä kertaa naimisissa.\"\n\n\"Vain kolmesti yhtä varmasti kuin nimeni on Davy Muir. Neljäs oli pelkkä\nhäväistysjuttu -- tai pieni salaisuus, jota maailman ei tarvitse\ntietää.\"\n\n\"Olen iloinen, etten minä ole se neljäs, sillä minä en haluaisi olla\nsellainen salaisuus enkä häväistysjuttu.\"\n\n\"Siitä ei pelkoa, suloinen Mabel, sillä jos te olisitte neljäs, kaikki\nmuut olisivat unohdettuja ja teidän ihmeellinen kauneutenne tekisi\nteistä ensimmäisen. Ei ole pelkoa, että te missään olisitte neljäs.\"\n\n\"Sellainen vakuutus tuottaa lohtua, herra Muir\", sanoi Mabel nauraen;\n\"panen sille yhtä suuren arvon kuin toisellekin vakuutuksellenne,\nvaikkakin olisin mieluummin neljännen luokan kaunotar kuin neljäs\nvaimo.\"\n\nNiin sanoen hän pyörähti ympäri jättäen majoitusmestarin miettimään,\nmiten oli onnistunut. Mabel käytti näin rohkeasti naisellista vapauttaan\nsiksi, että hän oli viime aikoina huomannut tämän ihailijansa\ntarvitsevan kouraantuntuvaa ojennusta ja osaksi sentähden, että hän oli\nuskaltanut puhua pahaa Jasperista ja Haukansilmästä. Vaikka Mabel olikin\nvilkas ja rohkea, hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan nenäkäs, mutta\ntämän tilanteen hän luuli vaativan tavallista jyrkempää esiintymistä.\nKun hän näin oli jättänyt toverinsa, hän ajatteli, että oli kerta\nkaikkiaan lopettanut tällaiset kosiskelut, jotka olivat hänestä yhtä\nkömpelöitä kuin vastenmielisiäkin. Davy Muir ei kuitenkaan ollut samaa\nmieltä. Tottuneena vastustukseen ja ymmärtäen, mihin kestävällä\nponnistelulla voi päästä, hän ei nähnyt mitään epätoivon syytä,\nvaikkakin se puoliksi uhkaava, puoliksi itsetyytyväinen ilme, joka\nlevisi hänen kasvoilleen, kun hän katseli poistuvan tytön jälkeen,\ntodisti, ettei kohtaus ollut jälkeä jättämättä. Kun hän oli kokonaan\nantautunut mietiskelemään tätä, lähestyi Haukansilmä häntä ja pääsi\nhuomaamatta muutaman askelen päähän.\n\n\"Se ei koskaan käy, majoitusmestari -- se ei koskaan käy\", virkkoi hän\nnauraen äänettömällä tavallaan; \"hän on nuori ja vilkas eikä kukaan muu\nkuin ripeäjalkainen nuorukainen voi häntä saavuttaa. Minulle on sanottu,\nettä te olette hänen ihailijansa, ellette liene suorastaan kosija.\"\n\n\"Samaa olen kuullut teistä, mies, vaikka sellainen puhe on liian raakaa\nollakseen totta.\"\n\n\"Pelkään, että olette oikeassa -- sitä todellakin pelkään. Kun selvitän\nitselleni, mitä minä olen, minkälainen minun elämäni on ollut ja miten\nvähän minä tiedän, kaikki ne yhdessä kieltävät minua toivomasta\nhetkeäkään niin hyvän kasvatuksen saanutta ja reipasta ja iloista ja\nsuloista --\"\n\n\"Älkää myöskään unohtako sanoa kaunista\", keskeytti Muir karkeasti.\n\n\"Niin, kaunista myöskin\", vastasi nöyrä ja itsensä alentava opas. \"Minun\nolisi tullut mainita kauneus ensiksi luetellessani hänen\nominaisuuksiansa, sillä nuori fasaani ei ihastuta metsästäjän silmää\nenempää kuin Mabel viehättää minua. Pelkään kuitenkin, että kaikki\najatukset, jotka hänestä ovat sielussani heränneet, ovat turhia ja\n'raakoja'.\"\n\n\"Jos te ajattelette niin, ystäväni, ilmenee siinä luontaista nöyryyttä\nja tervettä järkeä, ja minun velvollisuuteni vanhana asetoverina on\nsanoa --\"\n\n\"Majoitusmestari\", keskeytti toinen katsellen häntä terävästi silmiin,\n\"te ja minä olemme eläneet yhdessä kauan linnan varustusten suojissa,\nmutta vähän metsissä ja taisteluissa vihollisen kanssa.\"\n\n\"Linnat tai metsämajat, molemmissa tullaan yhtä läheisiksi tovereiksi,\nkuten tiedätte, Haukansilmä. Minun velvollisuuteni pitää minua\nvarastohuoneitten lähettyvillä, vaikka se onkin kovin minun luonnettani\nvastaan, kuten voitte otaksua oman luonteenne mukaan, sillä tehän\netsitte taisteluita ja vihollisen piilopaikkoja. Mutta jos olisitte\nkuullut, mitä Mabel juuri sanoi, niin ette minuuttiakaan ajattelisi\nkoettaa miellyttää häntä ja tyrkyttäytyä hänelle vasten hänen mieltään\nmieheksi.\"\n\nHaukansilmä katsoi vakavasti luutnanttiin, sillä olihan mahdotonta,\nettei hän olisi halunnut kuulla, mitä Mabel hänestä ajatteli, mutta\nhänen tunteissaan oli liiaksi synnynnäistä hienoutta ja herrasmiestä,\nettä hän olisi voinut ryhtyä utelemaan sellaista. Mutta Muir ei antanut\ntoisen itsehillinnän ja -kunnioituksen pidättää itseään, vaan tietäen,\nmiten suoran ja rehellisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, hän päätti\nkäyttää kaikki keinonsa päästäkseen yhdellä yrityksellä vapaaksi\nkilpailijastaan. Sen vuoksi hän jatkoi heti, kun huomasi, että toisen\nitsehillintä oli uteliaisuutta suurempi.\n\n\"Teidän tulee saada tietää hänen mielipiteensä, Haukansilmä\", hän\nlisäsi, \"ja minun mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä kuulla, mitä\nhänen ystävänsä hänestä sanovat. Niinpä kunnioituksesta luonnettanne ja\ntunteitanne kohtaan koetan kertoa sen niin lyhyesti kuin mahdollista. Te\ntiedätte, että Mabelilla on häijy kiusallinen tapa pelata silmillänsä,\nkun hän tahtoo loukata toisen tunteita.\"\n\n\"Minusta, luutnantti Muir, hänen silmänsä tuntuvat ilmeikkäiltä ja\nihastuttavilta, vaikka myönnän, että ne joskus näyttävät nauravan\n-- niin, minä olen nähnyt niiden nauravan oikein sydämellisesti ja\nvoittavanhyväntahtoisesti.\"\n\n\"Niin, niin se juuri oli: hänen silmänsä nauroivat kaikin voimin; ja\nkesken iloansa hän sitten purki sisuansa. Mutta eihän se vain loukkaa\nteidän tunteitanne, Haukansilmä?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, majoitusmestari -- sitä en voi sanoa. Mabelin\nmielipide on minulle tärkeämpi kuin useitten muitten.\"\n\n\"No, sitten minä en tahdo sanoakaan; ja miksi mies kertoisi toiselle,\nmitä hänen ystävänsä hänestä sanovat, varsinkin kun he sattuvat sanomaan\nsellaista, joka on epämieluista kuulla? Minä en siis virka sanaakaan\näskeisestä keskustelusta.\"\n\n\"En voi pakottaa teitä puhumaan, majoitusmestari, ellette itse halua, ja\nehkäpä onkin hyvä, etten tiedä Mabelin mielipidettä, varsinkin, kun se\nteidän ajatuksenne mukaan on minulle epäedullinen. Jospa me voisimmekin\nolla, mitä tahtoisimme sen sijaan, että olemme vain sitä, mitä olemme,\nniin luonteemme, tietomme ja esiintymisemme olisivat ihan toisenlaiset.\nIhminen voi olla kömpelö, raaka ja oppimaton, mutta kuitenkin\nonnellinen, kun ei tiedä puutteistansa; kuitenkin on raskasta nähdä omat\npuutteensa voimakkaimmassa valossa silloin, kun kaikista vähimmin\nhaluaisi niistä tietää.\"\n\n\"Niin on asia, ja sitä juuri selitin Mabelille, kun hän jätti minut ja\njuoksi matkaansa. Tehän itse tullessanne näitte, miten hän kippasi\ntiehensä?\"\n\n\"Se oli helppo huomata\", vastasi Haukansilmä puristaen pyssynsä piippua\naivan kuin sormet olisivat tahtoneet hautautua rautaan.\n\n\"Se oli enemmän kuin huomattavaa -- se oli hävytöntä; se on juuri oikea\nsana, eikä sanakirjasta löytäisi parempaa, vaikka kuinka kauan etsisi.\nNyt te saatte tietää, Haukansilmä -- en näe mitään järjellistä syytä\njättää sanomatta teille -- teidän täytyy tietää, että hempukka leiskutti\ntiehensä mieluummin kuin kuunteli, mitä minulla olisi ollut teidän\npuolestanne sanottavaa.\"\n\n\"Ja mitä te olisitte keksinyt sanoa minun puolestani, majoitusmestari?\"\n\n\"Mitäkö? Ymmärtäkää minua oikein. Asianhaarat määräsivät, etten voinut\nkäydä puhumaan yleisominaisuuksistanne, vaan valmistuin juuri kumoamaan\nyksityiskohdat yksityiskohdilla. Että teidän ajatuksenne ovat villit ja\npuoliksi raakalaisen, minä olisin voinut selittää hänelle niiden\njohtuvaa viettämästänne rajaseudun elämästä, joka on villiä ja\nraakalaista, ja hänen vastaväitteensä olisivat heti loppuneet tai hän ei\ntahdo ymmärtää luonnonlakeja.\"\n\n\"Sanoitteko te sen hänelle, majoitusmestari?\"\n\n\"En tahdo väittää käyttäneeni juuri niitä sanoja, mutta se ajatus oli\nmielessäni, ymmärrättehän. Tyttö oli kärsimätön eikä tahtonut kuulla\npuoltakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, mutta riensi tiehensä,\nkuten näitte omin silmin, Haukansilmä, sillä hän oli määrännyt kantansa\neikä tahtonut kuulla enempää. Pelkään, että hän muodostelee itsenäisesti\npäätöksensä eikä välitä toisten toiveista.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, majoitusmestari, ja hänen isänsä sittenkin on\nerehtynyt. Niin, niin, kersantti on päätellyt väärin ja tehnyt kauhean\nerehdyksen.\"\n\n\"Mitä, mies! Miksi rupeatte suremaan, ettekä tee, kuten niin monina\nvuosina ennen? Olalle pyssy, jota te käyttelette niin hyvin ja pois\nkauas metsiin, sillä ei ole yhtään naissydäntä, jonka vuoksi kannattaisi\nhetkeäkään huokailla ja murehtia, sen tiedän kokemuksesta. Uskokaa, mitä\nsanoo mies, joka sen suvun tuntee: naiset sittenkin ovat sellaista\nväkeä, millaista emme ikinä luulisi heidän olevan. Jos nyt tahdotte\nkesyttää Mabelin, tässä on niin mainio tilaisuus kuin ikinä joku hylätty\nrakastaja voi toivoa.\"\n\n\"Kyllä minä haluaisin, luutnantti, kesyttää Mabelin.\"\n\n\"Lopuksi te tahdotte kuitenkin masentaa hänet, sillä inhimillinen luonto\ntahtoo kostaa niille, jotka ovat loukanneet meidän hellimpiä\ntunteitamme. Parempaa tilaisuutta kuin tämä ei voi ilmetä, että saisitte\nystävänne rakastamaan ja vihollisenne kadehtimaan teitä.\"\n\n\"Majoitusmestari, Mabel ei ole minun viholliseni, ja vaikka olisikin,\nolisi viimeinen asia, jota voisin toivoa se, että tuottaisin hänelle\nraskaita hetkiä.\"\n\n\"Te sanotte niin, te sanotte niin, Haukansilmä, ja uskallan väittää,\nettä myöskin ajattelette niin, mutta kaikki on teitä vastaan, kuten ehkä\nlopuksi huomaatte. Katsokaa siis, mitä voitte tehdä. Me olemme täällä\nepävarmassa ja vaarallisessa asemassa, ihan kuin leijonan häkissä.\"\n\n\"Ette suinkaan tarkoita, että ranskalaiset ovat leijonia ja tämä saari\non niiden häkki, luutnantti?\"\n\n\"Kuvaannollisesti sanottuna tietysti, ystäväni, sillä ranskalaiset eivät\nole leijonia eikä tämä saari ole häkki -- ellei tämä ole, kuten suuresti\npelkään, aasin karsina.\"\n\nTässä majoitusmestari päästi ilkeän naurun, joka ilmaisi kaikkea muuta\nkuin kunnioitusta ja ihailua hänen ystävänsä Lundien suunnitelmaa\nkohtaan, kun tämä tahtoi tehdä tästä erittäin huomattavan tukikohdan\nsotilassuunnitelmillensa.\n\n\"Paikka on parhaiten valittu kaikista niistä, mihin olen jalkani koskaan\nastunut\", sanoi Haukansilmä katsellen ympärilleen kuin tarkaten\nmerkillistä kuvaa.\n\n\"Sitä en kiellä, sitä en tahdo kieltää. Lundie on suuri soturi pienellä\ntavallaan ja hänen isänsä oli suuri tilanomistaja samalla tavalla. Minä\nolen syntynyt samalla tilalla ja seuratessani majuria niin kauan olen\noppinut ymmärtämään kaikki, mitä hän sanoo ja tekee. Se on juuri minun\nheikkouteni, tietäkää se, Haukansilmä. Tämä voi olla aasin karsina, tai\nkuten miehet luulevat varma turvapaikka, mutta se on vaarallinen, kuten\nnäkee Lundien varovaisuudesta ja tarkoista ohjeista. Villit kiertelevät\nvaaniskellen näillä tuhannella saarella ja metsissä etsien juuri tätä\npaikkaa, kuten Lundie itsekin tietää, ja parhain palvelus, minkä voitte\ntehdä 55:nnelle, on koettaa johtaa viholliset väärille jäljille.\nOnnettomuudeksi kersantti otaksuu, että vaara on odotettavissa virran\nyläjuoksulta, koska Frontenac on siellä, vaikka pieninkin kokemus sanoo,\nettä intiaanit ilmestyvät sieltä, mistä niitä vähimmän odottaa, ja tässä\ntapauksessa näyttää sangen järkevältä odottaa niitä alhaalta päin.\nOttakaa siis kanottinne ja lähtekää myötävirtaan tutkistelemaan\nsaaristoa, että saamme ajoissa tiedon mahdollisesti sieltä päin\nuhkaavasta vaarasta.\"\n\n\"Suuri Käärme on tiedustelemassa sillä suunnalla, ja kun hän hyvin\ntuntee seudun, ei ole vähintäkään epäilystä, ettemme saisi ajoissa\ntietää, jos jokin vaara sieltä meitä uhkaisi.\"\n\n\"Mutta sittenkin hän on vain intiaani, Haukansilmä, ja tämä on tehtävä,\njoka vaatii valkoisen miehen järkeä. Lundie on varmaan äärettömän\nkiitollinen sille, joka pelastaisi tämän osaston uhkaavasta vaarasta ja\nhävittäisi koko tämän aseman. Sanoakseni teille, ystäväni, totuuden, hän\nsalaisesti katuu, että ollenkaan tuli tämä asema perustetuksi, mutta hän\non liian vanha tilanomistaja tunnustaakseen erehdyksensä, vaikka se\nolisi tähdissä kirjoitettuna.\"\n\nMajoitusmestari selitti sitten toverilleen syynsä koettaen saada hänet\nviivyttelemättä jättämään saaren käyttäen todistellessaan kaikkia\nkeinoja, mitä sattui keksimään, puhuen joskus ristiin, mutta ei löytänyt\nainoatakaan syytä, mitä toinen ei olisi heti kumonnut. Vaikka\nHaukansilmä olikin yksinkertainen, huomasi hän kuitenkin nämä luutnantin\najatushairahdukset, vaikka hän ei ollenkaan aavistanut, että kaikella\ntällä tahdottiin Mabelin kosija lähettää pois tieltä. Hän ei käsittänyt\ntoisen salaisia syitä, mutta hän ei myöskään saattanut sokeasti uskoa\nhänen viisasteluansa. Tulos oli, että nämä kaksi erosivat pitkän\nkeskustelun jälkeen kumpikin pitäen päänsä ja epäillen toistensa\ntarkoituksia, vaikkakin Haukansilmän epäilystä lievensi hänen oma\nrehellisyytensä ja hyvä uskonsa kaikista ihmisistä.\n\nNeuvottelu, joka pian tämän jälkeen oli kersantilla ja luutnantilla, sai\naikaan erikoisia toimenpiteitä saarella. Kun se oli loppunut, annettiin\nsalaiset määräykset, että hirsilinnaa erikoisesti varustettaisiin,\nasumuksissa oli kiirettä hommaa, niin että joku sotilaselämän tuntija\nolisi voinut heti saada selville, että retkelle lähtöä valmisteltiin.\nTodellakin juuri auringon laskiessa palasi kersantti Haukansilmän ja\nCapin kanssa rannalta, jota kutsuttiin satamaksi, omaan asuntoonsa ja\nistuutui Mabelin kattaman siistin illallispöydän ääreen ja alkoi\nkeskustelun.\n\n\"Sinusta on todellakin jotakin hyötyä täällä, lapseni\", virkkoi vanha\nsoturi, \"kuten tämä siisti ja hyvin järjestetty pöytä voi todistaa, ja\nluotan siihen, että sopivan ajan tultua sinä haluat tulla sellaisen\nmiehen seuralaiseksi, joka tietää, miten on katseltava vihollista\nsilmästä silmään.\"\n\n\"Mutta rakas isä, et suinkaan halunne, että minä näyttelisin Jeanne\nd'Arcia ja johtaisin miehiä taisteluun?\"\n\n\"Näyttelisit mitä, lapsi? -- Oletko sinä koskaan kuullut Mabelin\nmainitsemasta henkilöstä, Haukansilmä?\"\n\n\"En, kersantti, mutta mitäs siitä? Minä olen oppimaton ja kouluttamaton,\nja minusta on tavattoman hauskaa kuulla hänen ääntänsä ja muistella\nhänen sanojansa välittämättä ollenkaan nimistä.\"\n\n\"Minä tiedän, kuka se oli\", virkkoi Cap päättävästi, \"se oli eräs\nmerirosvo, joka viime sodan aikana herätti suurta huomiota.\"\n\nMabel punastui huomattuaan tahtomattaan tehneensä sellaisen viittauksen,\njoka ulottui kauemmaksi kuin hänen isänsä tiedot, puhumattakaan hänen\nenonsa viisastelevasta tietämättömyydestä ja Haukansilmän\nyksinkertaisesta totisuudesta, ja hän varoi hymyllä osoittamasta\netevämmyyttään.\n\n\"Tarkoitan, isä, ettei suinkaan minun tarvitse miesten kanssa sulkeutua\nvarustuksiin ja avustaa saaren puolustamisessa?\"\n\n\"Ja kuitenkin monet naiset ovat tässä maailman osassa tehneet usein\nniin, kuten Haukansilmä voi sinulle kertoa. Mutta tahdon vain ilmoittaa\nsinulle, ettet hämmästyisi huomenaamuna herätessäsi, jos et tapaa meitä\ntäällä, sillä me aiomme tehdä pienen retken vielä tänä yönä.\"\n\n\"_Me_, isä! ja jätättekö te Jennien ja minut yksin tänne saarelle?\"\n\n\"Ei, tyttäreni, emme suinkaan menettele niin taitamattomasti. Me jätämme\nluutnantti Muirin, veli Capin, korpraali M'Nabin ja kolme miestä\nvartioimaan linnoitusta poissa ollessamme. Jennie voi olla sinun\ntoverinasi tässä majassa ja veli Cap täyttää minun paikkani.\"\n\n\"Entäs herra Muir?\" kysyi Mabel oikeastaan tietämättä, mitä sanoi, sillä\nhänestä tuntui sangen epämieluisalta tällainen asioitten järjestely.\n\n\"Hänkö, hän voi jäädä rakastelemaan sinua, jos sitä toivot, tyttö, sillä\nhän on sangen rakastettava nuorukainen ja omattuaan jo neljä vaimoa\nhaluaa taas kiihkeästi näyttää, ottamalla viidennen vaimon, miten paljon\nhän kunnioittaa heidän muistoansa.\"\n\n\"Majoitusmestari sanoo minulle\", virkkoi Haukansilmä viattomasti, \"että\nkun miehen tunteita on karhittu niin monta kertaa, ei ole mitään\nvarmempaa keinoa asettaa niitä, kuin kyntää maaperä uudelleen, ettei jää\nmuistojen kätköön mitään vanhaa kasvamaan ja vaivaamaan.\"\n\n\"Sellaisen miehen tunteet pysyvät jokseenkin samanarvoisina, kyntipä\nnoita tai karhitsi\", vastasi kersantti ilkeästi hymähtäen. \"Mutta antaa\nhänen selvittää Mabelille tarkoituksensa, niin hänen yrityksistänsä\ntulee vihdoinkin loppu. Minä tiedän ihan varmaan, ettei _minun_\ntyttäreni koskaan halua tulla luutnantti Muirin vaimoksi.\"\n\nTämä lausunto tahtoi selittää, että vaikka hänellä olisi kuinka monta\ntytärtä, kukaan heistä ei lähtisi kysymyksessäolevan miehen vaimoksi.\nMabel oli punastunut, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän näytti\nkiusaantuneelta, mutta hilliten mieltänsä hän virkkoi niin huolettomalla\näänellä, että se kokonaan salasi hänen kiihtyneen mielensä: \"Mutta isä,\nmeidän on kai parasta odottaa, kunnes herra Muir osoittaa toivovansa,\nettä sinun tyttäresi ottaisi hänet, tai oikeammin hän ottaisi sinun\ntyttäresi, muuten voidaan heittää meille vasten kasvoja tarina\nhappamista rypäleistä.\"\n\n\"Ja mikä se tarina on, Mabel?\" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, sillä hän\nosasi kaikkea muuta, mutta ei valkoihoisten koulujuttuja. \"Kertokaa se\nmeille omalla viehättävällä tavallanne, ja minä uskallan sanoa, ettei\nkersantti ole sitä koskaan kuullut.\"\n\nMabel kertoi siis tämän hyvin tunnetun tarinan, kuten hänen ihailijansa\noli pyytänyt omalla viehättävällä tavallaan, joka merkitsi sitä, että\nkuuntelijan katse lakkaamatta tähysteli hänen kasvojansa ja pojan\nrehellisten kasvojen ilme oli pelkkää tyytyväistä hymyä.\n\n\"Se oli ketun tapaista!\" huudahti Haukansilmä, kun tarina loppui; \"niin,\nja samalla mingojen tapaista -- viekasta ja häpeämätöntä -- molemmat\nelukat käyttäytyvät siten. Löytyy paljon tässä maakunnassa happamiin\nrypäleihin verrattavaa, jota mingo tahtoisi saavuttaa. Niinpä minun\npäänahkani mingon silmissä on sangen hapan.\"\n\n\"Eivät happamet rypäleet koske meitä, lapsi. Kyllä se on herra Muir,\njoka joutuu valittamaan. Et suinkaan sinä tahdo ikipäivinä mennä\nnaimisiin sen miehen kanssa, Mabel?\"\n\n\"Ei suinkaan\", pisti Cap väliin -- \"mieshän ei ole edes sotilaskaan kuin\npuoliksi. Asianhaarat valmistavat kyllä hänelle sopivat rypäleet.\"\n\n\"Sangen vähän ajattelen mennä kenenkään kanssa naimisiin, rakas isä ja\neno, ja siksi haluaisin puhua siitä niin vähän kuin mahdollista, jos\nsuvaitsette. Mutta jos aikoisin mennä naimisiin, ei valittuni kuitenkaan\nsaisi olla mies, jonka ominaisuuksilla kolme tai neljä vaimoa jo ennen\non kokeillut.\"\n\nKersantti nyökkäsi oppaalle aivan kuin sanoen: siinä näet, mistä tuuli\nkäy, ja sitten hän tyttärensä toivomuksen mukaan muutti puheenaihetta.\n\n\"Ei sinulla eikä Mabelilla, veli Cap\", hän virkkoi, \"ole laillista\npäällikön oikeutta linnoitukseen, jonka jätän tänne saarelle, mutta\nvoitte kuitenkin neuvoa ja siten vaikuttaa asioitten kulkuun. Täsmälleen\nsanottuna, korpraali M'Nab tulee komentavaksi päälliköksi, ja minä olen\nkoettanut herättää hänessä omanarvon tuntoa, ettei hän anna liiaksi\nluutnantti Muirin korkeamman aseman vaikuttaa, sillä majoitusmestari on\nvapaaehtoinen eikä hänellä ole komennusoikeutta. Minä toivon, veli Cap,\nettä sinä tuet korpraalia, sillä jos majoitusmestari kerran saisi omin\npäinsä määrätä, niin voisi hän pian ruveta komentelemaan minuakin yhtä\nhyvin kuin M'Nabia.\"\n\n\"Siinä suhteessa Mabel parhaiten voi leikata hänen kunnianhimoltaan\nsiivet. Totta kai, kersantti, jätät laivaston minun johdettavakseni?\nHitonmoista kahnausta on usein syntynyt mailla ja vesillä komentavien\npäälliköitten välillä.\"\n\n\"Kyllä saat ottaa osaa komennukseen, veli, vaikka ylipäällikkyys kuuluu\nkorpraalille. Korpraalin täytyy komentaa, mutta sinä saat vapaasti antaa\nneuvojasi, erittäinkin veneitten suhteen, sillä jätän tänne yhden, jolla\nvoitte pakonne turvata, jos sellainen välttämättömyys sattuisi. Minä\ntunnen korpraalin hyvin: hän on kelpo mies ja hyvä soturi, häneen kyllä\nvoi luottaa. Mutta hän on skotlantilainen ja voi antautua liian\nalttiiksi majoitusmestarin vaikutukselle, jonka suhteen pyydän sinua ja\nMabelia olemaan varuillanne.\"\n\n\"Mutta miksi sinä jätät meidät tänne, isä hyvä? Minä olen tullut tänne\nasti tehdäkseni elämäsi hieman mukavammaksi, miksi en saa etemmä sinua\nseurata?\"\n\n\"Sinä olet hyvä tyttö, Mabel, ja kuten oikea Dunham ainakin. Mutta sinun\ntäytyy jäädä tänne. Me lähdemme aamulla ennen päivän koittoa, ettei\nvaaniva silmä voisi keksiä tätä piilopaikkaamme ja otamme kaksi suurinta\nvenettä ja jätämme teille yhden veneen ja kanotin. Me menemme vahtimaan\nsen väylän varrelle, jota ranskalaiset tavallisesti kulkevat ja viivymme\nsiellä ehkä viikon. Koetamme napata jonkun veneen, joita he lähettävät\nFrontenaciin täynnä kaikenlaisia intiaanien kalleuksia.\"\n\n\"Oletko katsonut paperisi tarkkaan, veli?\" kysyi Cap huolissaan. \"Totta\nkai tiedät, että nappaaminen avoimella merellä on samaa kuin\nmerirosvous, ellei sinulla ole virallista määräystä harjoittaa\nkaappausta laveammassa tai vähemmässä määrässä.\"\n\n\"Minulla on kenraalin määräys toimia 55:nnen kersantti-majurina\",\nvastasi toinen ojentaen ylpeästi vartaloansa, \"ja sen tulee riittää\nitselleen Ranskan kuninkaallekin. Sitäpaitsi minulla on majuri Duncanin\nkirjallinen määräys.\"\n\n\"Eiväthän ne paperit oikeuta harjoittamaan sodalta näyttävää\nmerirosvousta.\"\n\n\"Niiden täytyy kelvata, veli, kun ei ole parempia. Hänen majesteettinsa\netujen mukaista on, että kaikki mainitunlaiset veneet kaapataan ja\nviedään Oswegoon. Niissä on peitteitä, koristeita, pyssyjä,\nampumatarpeita -- lyhyesti: kaikkea, mitä ranskalaiset lurjukset\ntoimittavat villeille vintiöille, ja kehoittavat väärän uskonsa varjossa\nja avulla heitä toimittamaan ilkitöitänsä. Ryöstämällä heidän varastonsa\nrikomme heidän suunnitelmansa, hävitämme heiltä aikaa ja estämme heidän\ntavaranvaihtonsa!\"\n\n\"Mutta, isä, eikö hänen majesteettinsakin palveluksessa ole intiaaneja?\"\nkysyi Mabel uteliaasti.\n\n\"On tietysti, tyttö -- ja hänellä on oikeus käyttää heidän palvelustaan\nhyväkseen. Onhan siinä suuri ero, käyttääkö joku ranskalainen tai\nenglantilainen intiaania palveluksessansa, kuten jokainen voi ymmärtää.\"\n\n\"Mutta, isä, minä en voi ymmärtää, kuinka tämä muuttaa asian. Jos on\nväärin, että ranskalainen kiihoittaa villejä vihollisiansa vastaan, on\nminusta yhtä väärin, jos englantilainen tekee sen. _Teidän_,\nHaukansilmä, täytyy myöntää se!\"\n\n\"Se on järkevää, se on järkevää, enkä minä ole koskaan kuulunut niihin,\njotka syyttävät ranskalaisia juuri siitä, mitä itsekin teemme. On\nkuitenkin pahempi liittoutua mingon kuin delawarelaisen kanssa. Kun on\nkysymys viimeksimainitusta, en ollenkaan pidä syntinä, jos sen lähettää\ntaisteluun vihollista vastaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin, kuitenkin he riistävät päänahan ja surmaavat nuoret ja\nvanhat, naiset ja lapset!\"\n\n\"Niillä on omat taipumuksensa, Mabel, eikä niitä saa moittia siitä, että\nne seuraavat sitä. Luonto on luonto, vaikka eri heimoilla on eri tapansa\nnäyttää sitä, Minä puolestani olen valkoihoinen ja koetan säilyttää\nmyöskin tunteeni valkoisina.\"\n\n\"Tuota minä en voi hyväksyä\", vastasi Mabel. \"Mikä on oikein kuningas\nYrjölle, sen täytyy myöskin olla oikein kuningas Ludvigille.\"\n\nKun koko seura, myöskin Mabel, näytti olevan tyytyväinen siihen\nsuuntaan, minkä keskustelu oli saanut, ei kukaan näyttänyt enää haluavan\njatkaa sitä. Niin pian kuin illallinen oli loppunut, kersantti lausui\nhyvästinsä vierailleen ja jäi kauaksi aikaa keskustelemaan tyttärensä\nkanssa. Hän oli sangen vähän taipuvainen antamaan valtaa hellemmille\ntunteilleen, mutta nykyinen tilanne oli niin outo ja uusi, että se\nherätti tunteita, joihin hän ei kokemuksesta ollut tottunut. Sotilas ja\nmerimies ei paljoa välitä tavallisissa oloissa vaaroista, jotka hänen\neteensä sattuvat, mutta sinä hetkenä, kun hän tuntee edesvastuun painon\nhartioillansa, uhkapeli hänen yrityksistänsä häviää ja hän keskittää\nkaiken ajatuksensa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Silloin hän ei voi\nolla niin huoleton kuin jos olisi kysymys vain hänen omasta elämästään,\nvaan hän miettii tarkasti, miten koko joukkonsa voisi vaaroista\npelastaa. Tällä hetkellä kersantti Dunham ei kuitenkaan ajatellut\nvoittoa, kuten hänen tapansa oli, vaan hän alkoi tuntea mahdollisena\nsenkin sattuman, että hän nyt eroaisi lapsestaan ainiaaksi.\n\nMilloinkaan ennen ei Mabel ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin\ntänä iltana. Mahdollisesti tytär ei ollut ennen löytänyt tietä hänen\nsydämeensä, mutta tänä iltana hänen altis rakkautensa oli herättänyt\nisänylpeyden ja rakkauden vanhan veteraanin povessa. Mabel ei ollut\nvielä oikein päässyt lapsen suhteeseen isäänsä, sillä erilainen kasvatus\nja isän sotilaallinen jäykkyys, joka vaati kaikkien kunnioitusta, olivat\nkaivaneet jonkinlaisen kuilun heidän välilleen. Tällä hetkellä kuitenkin\nkeskustelu isän ja tyttären välillä tuli läheisemmäksi kuin\ntavallisesti, kunnes Mabel alkoi tuntea, että heidän suhteensa oli\nmuuttumassa sellaiseksi, kuin hän salaisesti kaihoten oli toivonut.\n\n\"Äiti oli sitten jokseenkin minun kokoiseni\", sanoi Mabel pitäen isänsä\nkättä omissaan ja katsellen isänsä kasvoja kostein silmin. \"Minä olen\najatellut, että hän oli pitempi.\"\n\n\"Niinhän useimmat lapset, jotka ajattelevat kunnioituksella\nvanhempiansa, luulevat. Milloin he pitävät heitä suurempina, milloin\ntaas mahtavampina ja käskevämpinä kuin he todellisuudessa ovat. Sinun\näitisi, Mabel, oli niin täsmälleen sinun pituisesi, kuin joku nainen voi\nolla samankokoinen toisen kanssa.\"\n\n\"Ja hänen silmänsä, isä?\"\n\n\"Hänen silmänsä, lapsi, olivat myöskin ihan samanlaiset kuin sinun\n-- siniset, lempeät ja viehättävät, ehkeivät aivan niin nauravat.\"\n\n\"Minun silmäni eivät milloinkaan enää naura, rakkahin isä, ellet pidä\nhyvää huolta itsestäsi tällä retkelläsi.\"\n\n\"Kiitos, Mabel -- hem -- kiitos, lapseni, mutta minun täytyy tehdä\nvelvollisuuteni. Minä olisin tahtonut nähdä sinut hyvissä naimisissa,\nennenkuin me jätimme Oswegon, silloin mieleni olisi kevyempi.\"\n\n\"Naimisissa! -- kenen kanssa, isä?\"\n\n\"Sinä tunnet miehen, jota toivoisin sinun rakastavan. Sinä voit tavata\nmonta komeampaa ja hienommin puettua, mutta et yhtään niin uskollista ja\noikeamielistä.\"\n\n\"Ei yhtään, isä?\"\n\n\"Minä en tunne ainoatakaan. Kaikissa tapauksissa on vähän, jotka vetävät\nvertoja tälle erinomaiselle Haukansilmälle.\"\n\n\"Mutta minunhan ei tarvitse mennä naimisiin. Sinä olet yksinäinen ja\nminä jään sinun luoksesi pitämään huolta sinusta.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Mabel! Minä tiedän, että sinä tahdot, enkä\nväitä, ettei se tunne olisi oikea, mutta on tunteita, jotka ovat\nvieläkin oikeampia.\"\n\n\"Mikä voi olla oikeampaa kuin kunnioittaa vanhempiansa?\"\n\n\"Kunnioittaa miestänsä, rakas lapseni.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole miestä, isä.\"\n\n\"Ota sitten niin pian kuin mahdollista, että sinulla olisi mies, jota\nkunnioittaisit. Minä en voi ikuisesti elää, Mabel, vaan ennen pitkää\npoistun näyttämöltä luonnollista tietä, vaikka säilyisinkin sodalta.\nSinä olet nuori ja saat elää vielä kauan. Siksi on hyvä, että saat\nmiehisen puolustajan, joka vie sinut turvallisesti läpi elämän ja hoitaa\nsinua vanhuuden päivinä, kuten sinä tahdot hoitaa minua.\"\n\n\"Ja luuletko, isä\", sanoi Mabel leikkien isän jäntevillä sormilla, jotka\nolivat hänen pienessä kädessään ja katsellen niitä tarkasti, ikäänkuin\nne olisivat ansainneet mitä suurinta huomiota, vaikka hänen huulillaan\nväreili heikko hymy hänen puhellessaan -- \"ja luuletko sinä, isä, että\njuuri Haukansilmä on se mies, joka tämän voi tehdä? Eikös hän ole vain\nkymmenen tai kaksitoista vuotta sinua nuorempi?\"\n\n\"Mitäs siitä? Hänen elämänsä on ollut ainaista harjoitusta ja vuodet,\ntyttö, merkitsevät vähemmän kuin luja ruumiinrakenne. Tunnetko sinä\nketään, joka paremmin sopisi sinun suojelijaksesi?\"\n\nMabel ei tahtonut ilmaista tuntevansa ketään, joka paremmin vastaisi\nhänen toiveitansa.\n\n\"Ei, isä; me puhumme nyt vain Haukansilmästä\", hän vastasi hieman\nlyhyesti. \"Jos hän olisi nuorempi, niin voisin ehkä ajatella häntä\nmiehenäni.\"\n\n\"Sehän riippuu ruumiin rakenteesta, kuten sanoin, lapsi. Haukansilmä on\nnuorempi kuin puoletkaan vuosiltaan meitä nuoremmista.\"\n\n\"Tietysti hän on nuorempi, herraseni, kuin joku -- luutnantti Muir.\"\n\nMabel nauroi niin vallattomasti ja huolettomasti, kuin tämä asia ei\nollenkaan häntä painaisi.\n\n\"On -- Haukansilmä hyvin sopisi hänen pojanpojakseen, ja vuosiltakin on\nhän nuorempi. Jumala kieltää, että ollenkaan ajatteletkaan tulla\nupseerin rouvaksi, ennenkuin olet upseerin tytär.\"\n\n\"Siitä ei suinkaan ole pelkoa, jos otan miehekseni Haukansilmän\",\nvastasi tytär katsoen taas kaksimielisin ilmein isänsä kasvoihin.\n\n\"Ehk'ei virallisesti, mutta mies on nytkin kenraalien ystävä ja toveri.\nLuulen, että kuolisin onnellisena, jos sinä olisit hänen vaimonsa.\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että\nmaailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi.\"\n\n\"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi,\nrakas herraseni.\"\n\n\"Voisipa olla niin\", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa,\n\"vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että\nsinä saisit sen kannettavaksesi.\"\n\nÄäni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen\nhuomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli\nkarkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi\nisän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.\n\n\"Isä, puhu selvemmin!\" hän huudahti melkein vavisten.\n\n\"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat\nsangen erilaiset.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään toiveita -- en tiedä mitään siitä, mitä\ntarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?\"\n\n\"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot\njoskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma\nkohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta,\nlapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit.\nSuutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle.\"\n\nJos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan\nasian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää\nvastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa\nkuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän\nmenetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel\noli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi\ntehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka\noli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus,\njoka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen\nviikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että\nkaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä\ntuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian\nsuurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet\nkiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön\naivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli\ntottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa\nkääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he\nnoudattavat vanhempiensa toivomuksia.\n\n\"Isä\", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä,\n\"Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä.\"\n\n\"Niin tekee, Mabel; meillä on varma vakuutus siitä.\"\n\n\"Minä menen naimisiin, kenen kanssa sinä ikinä tahdot.\"\n\n\"Ei, ei, Mabel, sinun täytyy valita oman --\"\n\n\"Minulla ei ole mitään valittavaa -- se on -- ei kukaan muu kuin\nHaukansilmä ja herra Muir ole pyytänyt minua valitsemaan, ja jos\n_heistä_ on kysymys, ei kummankaan meistä tarvitse arvella. Ei, isä;\nminä menen naimisiin sen kanssa, jonka sinä valitset.\"\n\n\"Sinä tiedät minun vaalini, lapsikulta: ei kukaan voi tehdä sinua niin\nonnelliseksi kuin jalosydäminen opas.\"\n\n\"Hyvä, jos hän kosii uudestaan minua, jos hän toivoo sitä -- sillä et\nsuinkaan, isä, tahdo, että menisin itse tarjoutumaan tai että joku\ntoinen tekisi tarjouksen minun puolestani.\" Ja veri syöksyi takaisin\nMabelin kalvenneille kasvoille hänen puhuessaan, sillä suuri päätös pani\nhänen sydämensä rajusti sykkimään. \"Kukaan ei saa puhua siitä hänelle;\nmutta jos hän uudestaan pyytää minua, ja saatuaan tietää kaiken, mitä\njokainen kunnon tyttö tahtoo sanoa miehelle, jonka kanssa aikoo\nnaimisiin, yhä tahtoo saada minut vaimokseen, niin minä olen hänen.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Mabel! Taivaan Jumala siunatkoon sinua ja\npalkitkoon, kuten nöyrä jumalaapelkääväinen tytär ansaitsee!\"\n\n\"Niin, isä, rauhoita mielesi, mene tälle retkelle keveällä mielellä ja\nluota Jumalaan. Minusta sinun ei nyt tarvitse huolia. Keväällä -- minun\ntäytyy saada vähän aikaa, isä -- mutta keväällä minä menen Haukansilmän\nkanssa naimisiin, jos se jalosydäminen metsästäjä sitä silloin haluaa.\"\n\n\"Mabel, hän rakastaa sinua, kuten minä rakastin sinun äitiäsi. Minä olen\nnähnyt hänen itkevän kuin lapsen puhuessaan tunteistaan sinuun.\"\n\n\"Sen minä uskon, isä. Minä olen nähnyt kylliksi uskoakseni, että hän\npitää minusta enemmän kuin useimmista muista, ja on ihan selvää, ettei\nole toista miestä, jota kunnioittaisin enemmän kuin häntä -- et edes\nsinä, isä.\"\n\n\"Se on niinkuin olla pitääkin, lapsi, ja liitto on oleva onnellinen.\nSaanko minä sanoa sen Haukansilmälle?\"\n\n\"Minä mieluummin tahtoisin, ettet puhuisi. Anna sen tapahtua itsestään\n-- luonnollisesti.\" Hymy, joka valaisi Mabelin kauniita kasvoja, oli\nenkelimäinen, kuten hänen vanhempansa ajatteli, vaikka tottuneempi silmä\nolisi huomannut siinä jotakin villiä ja luonnotonta. \"Ei, ei, isä;\n_meidän_ täytyy antaa asioitten kulkea luonnollista tietänsä. Isä,\nriittäköön sinulle minun juhlallinen lupaukseni.\"\n\n\"Se riittää, se riittää, Mabel; suutele nyt minua. Jumala siunatkoon ja\nsuojatkoon sinua, sinä olet hyvä tytär.\"\n\nMabel heittäytyi isänsä syliin -- ensimmäisen kerran elämässään -- ja\nnyyhkytti hänen rinnoillaan kuin pieni lapsi. Jäykän sotilaan sydän oli\nsulanut, ja näiden kahden kyynelet yhtyivät, mutta kersantti Dunham pian\nhätkähti, ikäänkuin häveten itseänsä ja hellästi työntäen lapsensa\nluotaan lausui hänelle hyvää yötä ja laskeutui levolle. Mabel vetäytyi\nnyyhkyttäen siihen karkeaan nurkkaan, joka oli valmistettu häntä varten,\nja hetkisen kuluttua majassa olivat kaikki äänet vaienneet ja kuului\nvain vanhan veteraanin raskas hengitys.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\n    \"Kun kuljin erämaata yksinäin\n    yl' ikivanhain sammalkallioiden,\n    siell' ihanaisen salonruusun näin,\n    mi sulollansa hurmas henget soiden.\"\n\n                            _Campbell_.\n\nKun Mabel seuraavana aamuna heräsi, ei ollut ainoastaan valoisa päivä,\nvaan aurinko oli jo kohonnut korkealle. Hänen unensa oli ollut\nlevollinen, sillä hän nukkui hyvällä omallatunnolla eikä ainoakaan\nvarhainlähteneen ääni ollut häirinnyt tämän väsyneen matkamiehen\nsuloista lepoa. Hypättyään jaloilleen hän pukeutui kiireesti ja jo\nseuraavana hetkenä oli ulkona hengittämässä aamun raitista tuoksua. Ihan\nensiksi hänen sielunsa antautui nauttimaan seudun verrattomasta\nkauneudesta, mutta samalla hän tunsi, että paikka oli kaukainen ja\nyksinäinen. Päivä näytti tänään kirkastuvan yhdeksi noista myöhäsyksyn\nhohtopäivistä, jotka joskus tässä ilmastossa ilostuttavat mieltä\ninnostaen ja virkistäen, mutta katoavat yhtä äkkiä kuin tulevatkin.\nMabelin koko olento ihasteli ja nautti siitä, vaikkakin hän luuli\nsydämensä raskaaksi niiden vaarojen vuoksi, joiden kuvitteli uhkaavan\nhänen isäänsä. Olihan hän vasta löytänyt hänet ja rakasti, kuten vain\nnaisen sydän voi koko antaumuksellansa rakastaa.\n\nNyt koko saari näytti muuttuneen täydelliseksi erämaaksi. Tulevat ja\nlähtevät joukot olivat edellisenä iltana antaneet saarelle eloa, joka\nnyt näytti kerrassaan hävinneen, ja sankarittaremme ehti tarkata melkein\njok'ikistä esinettä, ennenkuin huomasi merkkiäkään inhimillisistä\nolennoista. Vihdoin hän kuitenkin keksi kaikki, jotka oli saarelle\njätetty, kokoontuneena ryhmään muutaman majan edustalle. Enonsa\npersoonan Mabel hyvin tunsi ennestään ja toisia hän tutki sillä\ntarkkuudella, joka hänen asemassaan oli aivan luonnollinen. Siinä olivat\nCap, majoitusmestari, korpraali, kolme soturia ja vaimo, joka laittoi\nruokaa. Asumukset olivat hiljaisia ja tyhjiä, ja matalan linnamaisen\nhirsilinnan harja kohosi hieman pensaitten yli, vaikka ne peittivätkin\nsen melkein kokonaan, ja täydensi kuvan kokonaisvaikutusta. Aurinko\npilkisti juuri metsän yli ruohokentälle, ja pohjaton sinitaivas\nkaareutui hänen päänsä päällä ihastuttavan kuulakkaaksi kuvuksi. Ei\nainoatakaan pilvenhattaraa näkynyt ja olo tuntui niin huolettomalta ja\nturvalliselta, ettei mikään tätä rauhaa voisi häiritä.\n\nHuomattuaan, että kaikki toiset valmistuivat aamiaiselle tyydyttääkseen\nluonnon vaatimuksia, Mabel asteli kenenkään huomaamatta etäisimpään\nsaaren päähän, johon hän pian katosi puiden ja pensaitten taa. Siellä\nhän painui aivan pensaitten sisään taivuttaen vesoja syrjään ja pääsi\nsiten ihan veden rajaan, jossa lukemattomat pienet aaltoset hiljaa\nlipattivat rannan kivissä -- aivan kuin kaukaisena kaikuna\nviitisenkymmentä penikulmaa tästä olevan suuren ulapan mahtavista\naalloista. Luonnonkieli oli vivahdusrikasta ja viehättävää, ja\nsankarittaremme helposti huomasi kauneimmat puolet luonnossa. Hän\ntuijotteli saarien välisistä aukoista eri maisemia, eikä luullut missään\nnähneensä suloisempia seutuja.\n\nNäin katsellessaan Mabel äkkiä hätkähti, sillä hän oli huomaavinaan\npensaitten välitse vilahduksen ihmisolennosta juuri hänen kohdallaan\ntoisella saarella. Välimatka yli salmen oli tuskin sataa kyynärää; mutta\nvaikka hän pelästyi ja oli joutua pois suunniltaan, ei hän kuitenkaan\nvoinut ajatella, että joku tahtoi häntä vakoilla. Tietäen kuitenkin\nvarmasti, ettei hänen sukupuolensa suojelisi häntä vihollisen luodilta,\njos joku irokeesi huomaisi hänet, tyttö vetäytyi vaistomaisesti\npensaitten taa piiloon lakkaamatta tarkaten vastaista rantaa ja turhaan\nodottaen jonkun aikaa, että muukalainen uudestaan ilmestyisi. Hän oli\njuuri jättämäisillään paikkansa mennäkseen ilmoittamaan sedälleen\nepäilyksistänsä, kun hän näki lepän oksan kohoavan pensasten yli\ntoisella saarella ja viittovan hänelle merkitsevästi ja ystävällisesti,\nkuten hänestä tuntui. Tämä oli jännittävä ja ankara hetki rajaseudun\nsotatapoihin niin tottumattomalle, tytölle, kuin meidän sankarittaremme\noli, mutta samalla hänelle selvisi, että täydellinen mielenmaltti yksin\nsaattoi pelastaa pulasta ja terävällä silmällä täytyi tehdä havaintoja\nniin paljon kuin suinkin.\n\nNäiden Amerikan rajaseutujen ominaisuuksiin kuului, että naisetkin\nsaivat usein osoittaa niin suurta urheutta, johon he missään muissa\noloissa eivät olisi kyenneet; ja Mabel hyvin tiesi, että rajaseudun\nsoturi mielellään luo kaikenlaisia taruja siitä tavattomasta tarmosta ja\ntahdonlujuudesta, jota heidän vaimonsa ja sisarensa koetuksen hetkellä\novat osoittaneet. Kuullessaan sellaisia juttuja hänen kateutensa oli\nherännyt, ja äkkiä iski hänen mieleensä, että nyt oli hänen hetkensä\ntullut näyttää olevansa oikea Dunham. Kuten sanottu, oksan heiluttaja\nnäytti tekevän sen ystävällisessä tarkoituksessa; ja hetkisen\nepäröityänsä Mabel taittoi pienen oksan, sitoi sen keppiin ja kohottaen\nsen muutamasta aukosta ylös heilutti sitä vastaukseksi jäljitellen\ntoisen liikkeitä niin paljon kuin suinkin.\n\nTämä mykkä puhelu kesti pari kolme minuuttia molemmilla puolilla, kun\nMabel huomasi, että pensasta toisella rannalla varovasti taivutettiin ja\naukosta kurkistivat esiin inhimilliset kasvot. Yhdellä silmäyksellä\nMabel tajusi, että ne olivat punanahan kasvot ja että katselija oli\nnainen. Toinen silmäys ja tarkempi huomio ilmoitti hänelle, että vieras\noli Kevätkaste, Nuolenpään vaimo. Matkustaessaan tämän vaimon kanssa oli\nMabelin kokonaan voittanut se ystävällisyys, alttius ja nöyrä\nkuuliaisuus, jota tämä vaimo lakkaamatta osoitti miehellensä. -- Kerran\ntai kahdesti heidän matkallaan Mabel kuvitteli tuskarooran osoittaneen\nhänelle kiusallista huomiotansa ja vaimo oli silloin näyttänyt\nsurulliselta ja loukkautuneelta. Kun Mabel kaikin mokomin tahtoi\nhyvittää kaiken sen tuskan, jota täten tahtomattaan oli toiselle\ntuottanut, hän kohteli tätä mitä suurimmalla ystävyydellä ja\nrakkaudella, joka näytti kokonaan voittavan vaimon sydämen, ja kun he\nerosivat, tunsi sankarittaremme kaihoten, että hän Kevätkasteessa oli\nmenettänyt ystävän.\n\nHyödytöntä on koettaa kuvata kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta sydän\nliittyy toiseen. Sellaisen tunteen oli kuitenkin tuskarooran vaimo\nherättänyt myöskin sankarittaremme sydämessä, siksipä Mabel tahtoikin\nvälttämättä lähemmin saada tietää, mitä tämä outo vierailu merkitsi.\nEnempää arvelematta hän siis astui esille pensaasta ja ilokseen huomasi,\nettä Kevätkaste palkitsi luottamuksen luottamuksella astumalla hänkin\npois piilostaan. Molemmat tytöt -- sillä tuskaroora, vaikkakin\nnaimisissa, oli nuorempi kuin Mabel -- tekivät nyt toisilleen ilmeisiä\nystävyyden merkkejä, ja Mabel viittoi toista tulemaan lähemmä, kun ei\nitse tiennyt, miten pääsisi yli. Eikä Kevätkaste vitkastellut\nnäyttämästä, että se oli hänen vallassaan, sillä kadottuaan hetkeksi hän\npian ilmestyi uudestaan kaarnakanotissa, jonka hän oli tullessaan\nkätkenyt pensaikkoon. Mabel oli juuri käskemäisillään häntä tulemaan\nyli, kun hän kuuli enonsa kovan basson huutelevan hänen nimeänsä. Tehden\näkkiä merkkejä tuskarooratytölle piiloittaa itsensä Mabel juoksi\npensaikosta kentälle ja tultuaan toisten luo huomasi, että he juuri\nolivat asettumassa ruoalle ja pyysivät häntä liittymään joukkoon. Mutta\nhän kieltäytyi sillä tekosyyllä, ettei ollut vielä ihan valmis, vaan\npalaisi hetken kuluttua, ja niin hän kiiruhti takaisin pensaikkoon\njatkamaan keskusteluansa intiaanivaimon kanssa.\n\nKevätkaste ilmestyi taas heti näkyville ja muutamalla aironvedolla hän\npääsi yli ja kanotti kätkettiin asemasaaren pensaisiin. Seuraavana\nhetkenä Mabel piti hänen kättään omassaan ja johti häntä viidakon läpi\nomalle asunnolleen. Onneksi se sijaitsi sellaisessa paikassa, että se\noli täydelleen piilossa ruokailijoitten silmiltä, joten he pääsivät\nsinne kenenkään huomaamatta. Kiireesti Mabel selitti vieraalleen, että\nhänen täytyi hänet hetkiseksi heittää yksin ja vietyään hänet omaan\nhuoneeseensa, jota hän ei voinut luvatta jättää, Mabel riensi toisten\nluo ja istuutui pöytään hilliten mielensä niin täydellisesti, kuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\n\"Viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, Mabel\", sanoi hänen setänsä\nhaukaten hiilellä paistettua lohta suunsa täyteen, sillä vaikka\nvalmistaminen olikin ollut puutteellista, oli ruoka kuitenkin\nherkullinen; \"viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, se on hyvä sääntö\nja pitää kuhnurit aisoissa.\"\n\n\"Minä en ole kuhnuri, eno, sillä minä olen jo tuntikausia ollut ylhäällä\nja tutkinut tätä meidän saartamme.\"\n\n\"Siitä teille o' vähä hyötyy, neiti Mabel\", pisti Muir väliin julmasti\nmurtaen. \"Lundie, -- tai taitaa olla parasta sanoa häntä majuri\nDuncaniksi tässä seurassa\" -- tämä sanottiin luottavasti hillityllä\näänellä korpraalille, sillä soturit söivät aivan siinä lähellä -- \"ei\nole suuresti hyödyttänyt hänen majesteettinsa valtakuntaa ottamalla\nhaltuunsa tämän saaren, joka on tulojensa ja rikkautensa puolesta\nsamanlainen kuin Sancho -- josta epäilemättä herra Cap on kuullut tai\nlukenut laiskoina hetkinänsä jotain.\"\n\n\"Minä tiedän paikan, jota tarkoitatte, majoitusmestari -- Sanchon Saari\n-- koralliriutta myöhemmältä ajalta ja niin paha päästä maihin pimeinä\nöinä kuin ikinä joku synninmyyrä voi toivoa. Se on kuuluisa paikka\nkookospähkinöistään ja kitkerästä vedestään tämä Sanchon saari.\"\n\n\"Se ei kuitenkaan ruokailijoissa herätä erikoista ruokahalua\", vastasi\nMuir kunnioittavasti hymyillen Mabelille, \"enkä usko, että kannattaa\npaljon päällistää sen ja tämän paikan välillä. Minun arveluni mukaan,\nherra Cap, tämä ei sotilaallisessa suhteessa ole ollenkaan viisaasti\nvalittu ja pelkään ennemmin tai myöhemmin koituvan onnettomuuden sen\nomistamisesta.\"\n\n\"Toivottavasti se ei tapahdu, ennenkuin meidän tehtävämme on\nsuoritettu\", huomautti Mabel. \"Minun ei ollenkaan tee mieleni opetella\nranskaa.\"\n\n\"Saamme pitää itseämme onnellisina, ellei se olisi irokeesien kieltä.\nOlen koettanut saada Duncanin ymmärtämään sen, mutta 'hullu mies pitää\npäänsä'. Minun ensimmäinen tehtäväni liittyessäni tähän retkikuntaan oli\nkoettaa miellyttää ja auttaa teidän sisarenne tytärtä, herra Cap, ja\ntoiseksi saada selville, kuinka paljon on minun hoitooni uskottuja\nvaroja heitetty täällä hukkaan, kun vihollinen on vienyt ja hävittänyt\nkaiken.\"\n\n\"Luuletteko, että asia on niin vakava?\" kysyi Cap lakaten puremasta\nhirvenpaistia -- sillä vaihteen vuoksi hän siirtyi lohesta hirveen ja\npäinvastoin -- saadakseen vastatuksi. \"Luuletteko, että jokin vaara\nuhkaa?\"\n\n\"En tahdo sanoa juuri sitä enkä tahdo väittää sitä vastaankaan. Sodassa\nuhkaa aina vaara, ja se on suurempi kaukaisilla pienillä asemilla kuin\npääasemilla. Siksi minä en ollenkaan hämmästyisi, jos ranskalaiset\nyllättäisivät meidät millä hetkellä hyvänsä.\"\n\n\"Ja mitä hittoa sellaisessa tilaisuudessa on tehtävä? Kuusi miestä ja\nkaksi naista kykenee vain heikosti puolustamaan tällaista paikkaa, jos\nvihollinen yllättää meidät ranskalaisten tavalla -- kuten epäilemättä on\nasianlaita -- vahvasti asestettuna.\"\n\n\"Silloin kohtalomme riippuu hiuskarvasta. Sotilaallinen suunnitelma\ntulisi heti panna täytäntöön saaren puolustamiseksi -- sehän nyt on\nvarma -- ja pitäisi olla valmis ilmisotaan, vaikka meiltä ehkä puuttuisi\nvoimaa käydä sitä erittäin edullisella tavalla. Ensiksikin sotaväen\nosasto olisi lähetettävä rannalle estämään vihollisen maihinnousua;\nvoimakas osasto tulisi heti sijoittaa hirsilinnaan, linnoitukseemme --\njonka toiminnan tieltä muiden osastojen tulisi väistyä odottamaan\nranskalaisten tuloa; ulomma pitäisi laittaa vahva tukikohta sotaväelle,\nsillä olisihan sotilaallisessa suhteessa tyhmää antaa vihollisen saapua\nihan valleille. Paaluvarustus pitäisi ratsuväkeä kurissa, ja järeä\ntykistö, jonka asettaisimme tuon metsän suojaan, pitäisi huolta\njalkaväestä. Vahvat etuvartiojoukot siellä täällä voisivat aikalailla\nestää vihollisen vapaita liikkeitä, ja nuo eri asumukset hyvin\nvarustettuina voisivat sillä kulmalla muodostaa melkoisen suojan.\"\n\n\"Vhuiiii! Ja mistä hitosta te, majoitusmestari, otatte ne miehet, jotka\nvoivat sen suunnitelman panna täytäntöön?\"\n\n\"Kuninkaalta, siitä ei kysymystäkään. Hän on sodan nostanut ja hän saa\nluvan kantaa myöskin sen kuorman.\"\n\n\"Ja meitä on vain kuusi! Se on sanottu niin, että tuntuu! Teidät kai\ntäytynee lähettää rannalle estämään maihinnousua, Mabel muodostaa\nretkeilevät osastot, soturin vaimo asettuu paalutukseksi pitämään\nkurissa ratsuväkeä, korpraali saa komentaa ulkovarustuksia, nämä kolme\nmiestä miehittävät nuo viisi asumusta ja minä otan osalleni hirsilinnan.\nVhuiiii! Te kuvittelette hyvin, luutnantti ja teistä olisi pitänyt tulla\nmuotokuvaaja sensijaan, että nyt olette soturi.\"\n\n\"Ei! Minä olen suoraan ja sananmukaisesti kuvannut meidän nykyistä\nasemaamme. Ettei täällä ole kylliksi voimaa panemaan suunnitelmaa\ntoimeen, on syy hänen majesteettinsa ministerien eikä minun.\"\n\n\"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?\" kysyi Mabel\nsuuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut\nhuoneessaan olevaa vierasta. \"Mille suunnalle meidän olisi paettava?\"\n\n\"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se,\njoka teki Xenophonin niin kuuluksi.\"\n\n\"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin\narvata teidän kuvittelujanne.\"\n\n\"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar.\nOlen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt\nkorpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin\npitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman.\nMutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin\nuskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes\nherttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla\nalallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä\nominaisuuksia -- olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti\nDunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään\ntoimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy\nole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti.\nMääräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä\npelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät\ntänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja\nperäytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra\nCapia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon,\nettä hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka\nmeille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen\ntälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten\nsuojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi\nvälttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole\nviittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen\nsalmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi\nonnistunut päästä isänniksi tänne.\"\n\n\"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö\nvihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on\nsiitä myöskin hyvä saapua.\"\n\n\"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä\", vastasi Muir vilkuillen\nvähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. \"Heillä ei voi olla\nniin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista\nväkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme\nodottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta.\"\n\nKeskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin\nhyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.\n\nTähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä\nhämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa,\navoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja\nvelvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että\nsaaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa\naskartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän\nensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän\nja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja\nnähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti\nKevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin,\nulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja\nluottamusta.\n\n\"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät\", sanoi Mabel\nvoittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen -- \"oikein iloinen\nnähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän\nsaaren?\"\n\n\"Puhu hidas\", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä\nkättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn\nkovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi -- \"paljo hidas\n-- liian sukkela.\"\n\nMabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen\nonnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.\n\n\"Kevät ystävä\", vastasi intiaanivaimo.\n\n\"Uskon sinua, Kevät -- uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun\nasiasi?\"\n\n\"Ystävä tulee katsoo ystävää\", vastasi Kevät hymyillen.\n\n\"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut\ntällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?\"\n\n\"Kevät sinu kansa -- ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti.\"\n\n\"Toivon sitä, ajattelen niin -- ei, minä _tiedän_ sen. Sinä et tahdo\nolla minulle petollinen.\"\n\n\"Mikä petollinne?\"\n\n\"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille,\nirokeeseille, Nuolenpäälle?\" Kevät pudisti vakavasti päätään. \"Sinä et\ntahdo myydä minun päänahkaani?\"\n\nTässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen\nympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se\nnosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa\nhellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti\nvaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan\nhenkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren\nmatkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.\n\n\"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi\",\nhän virkkoi. \"Minun korvani ovat auki.\"\n\n\"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen.\"\n\n\"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää.\" Mabel punastui\nhiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon\nkavaltamaan miehensä. \"Se on, Mabel ei kerro hänelle.\"\n\n\"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän.\"\n\n\"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta\nenää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan.\"\n\n\"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla.\"\n\n\"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa,\nKevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos\nsanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta,\nsillä minä en koskaan ole loukannut häntä.\"\n\n\"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama\", vastasi Kevät\nkääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä,\nhillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin,\nettä siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. \"Nuolenpää rakastaa\nkalpeanaama tyttö.\"\n\nMabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen\nhentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä.\nMutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut\nankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.\n\n\"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata _minua_,\" hän\nsanoi. \"Onko hän sinun lähelläsi?\"\n\n\"Mies aina lähellä vaimo, täällä\", sanoi Kevät asettaen käden\nsydämelleen.\n\n\"Ihmeellinen olento! Mutta sano minulle, Kevät, pitääkö minun olla\nhirsilinnassa tänään -- aamulla -- juuri nyt?\"\n\n\"Hirsilinna hyvä -- paljo hyvä vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka.\"\n\n\"Minä pelkään, että ymmärrän sinua liiankin hyvin, Kevät. Tahdotko sinä\ntavata minun isääni?\"\n\n\"Ei täällä; mennyt pois.\"\n\n\"Sitä sinä et voi tietää, Kevät, voit nähdä, että saari on täynnä hänen\nsotilaitaan.\"\n\n\"Ei täynnä mennyt pois.\" Tässä Kevät kohoili neljä sormeansa. \"Näin moni\npunanen takki.\"\n\n\"Ja Haukansilmä? Etkö tahdo häntä nähdä? Hän osaa puhua sinulle\nirokeesien kieltä.\"\n\n\"Kieli meni hänen kansa\", sanoi Kevät nauraen. \"Pitää kieli oma suu.\"\n\nIntiaanin lapsellisessa naurussa oli jotakin niin suloista ja tarttuvaa,\nettei Mabel voinut olla yhtymättä siihen niin suureksi kuin hänen\npelkonsa kaiken tämän johdosta oli kasvanutkin.\n\n\"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee,\nKevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua\nsinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet\npuhumaan kanssasi?\"\n\n\"Vesikoira mennyt myös -- sydän jäänyt. Se on täällä.\" Sanoessaan tätä\nKevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani\nkätensä Mabelin rinnalle.\n\nMabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä\nhämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta\ntuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut.\nTahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada\ntietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi\npölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi:\n\n\"Sinä tiedät, Kevät, itse, kuinka paljon tai vähän sinä voit minulle\nkertoa, ja toivon sinun rakastavan minua niin paljon, että voit ilmaista\nminulle sen verran kuin tarvitsen välttämättä tietää. Minun rakas enoni\non myöskin saarella ja sinä olet, tai sinun pitäisi olla hänen ystävänsä\nyhtä hyvin kuin minunkin, emmekä me kumpikaan unohda sinua, kun palaamme\nOswegoon takaisin.\"\n\n\"Ehkä te ei koskaan sinne palaa; kuka tietää?\" Tämä lausuttiin niin\nepäillen kuin joku hylkää epävarman ehdotuksen, eikä sen tarkoitus\nnäyttänyt olevan ilkkua tai peloitella.\n\n\"Eihän tiedä muut kuin Jumala, mitä vielä voi tapahtua. Elämämme on\nHänen kädessään. Kuitenkin luulen, että sinä olet hänen apulaisensa\nmeidän pelastuksessamme.\"\n\nTämä kävi yli Kevään ymmärryksen ja hän katseli Mabelia tietämättömän\nnäköisenä, vaikka ilmeisesti näytti tahtovan auttaa.\n\n\"Hirsilinna paljo hyvä\", hän kertasi niin pian kuin epäilevä ilme hänen\nkasvoiltaan katosi pannen erikoista painoa kahteen viime sanaan.\n\n\"Hyvä, sen minä ymmärrän, Kevät, ja nukun siellä ensi yön. Tottahan saan\nsanoa enolleni, mitä sinä olet sanonut?\"\n\nKevätkaste hätkähti, ja kysyjä huomasi, että hänet täytti tuska ja hätä.\n\n\"Ei, ei, ei, ei!\" hän vastasi vilkkaudella ja kielevyydellä, jonka hän\nvarmaankin oli Canadan ranskalaisilta oppinut -- \"ei hyvä sanoo\nSuolavesi. Hän paljo puhuu ja pitkä kieli; luulee puut vesi -- ymmärtää\nei mikään. Sanoo Nuolenpää, ja Kevät kuolee.\"\n\n\"Sinä teet minun rakkaalle enolleni vääryyttä, sillä hän on yhtä vähän\nhalukas pettämään sinua kuin kuka muu tahansa.\"\n\n\"Ei ymmärtää. Suolavesi paljo kieli, ei silmät, ei korvat, ei nenä -- ei\nmikään muu kuin kieli, kieli, kieli!\"\n\nVaikk'ei Mabel ollut samaa mieltä, hän kuitenkin näki, ettei Cap ollut\nsaavuttanut intiaanin luottamusta ja näytti ihan turhalta koettaa saada\nhänen myöntymystään siihen, että keskustelu ilmoitettaisiin enolle.\n\n\"Sinä näytät luulevan tuntevasi asemamme oikein hyvin\", virkkoi Mabel.\n\"Oletko sinä ennen käynyt tällä saarella?\"\n\n\"Juuri tuli.\"\n\n\"Mistä sinä sitten tiedät, että kaikki, mitä puhut, on totta? Minun\nisäni, Haukansilmä ja Vesikoira voivat olla tässä ihan lähellä ja\nkuulevat, jos suvaitsen kutsua heitä.\"\n\n\"Kaikki mennyt\", sanoi Kevät varmasti ja samalla hyväntuulisesti\nhymyillen.\n\n\"Ei, sitä sinä et voi niin varmaan sanoa, ellet ole ollut ennemmin\ntutkimassa asiaa.\"\n\n\"Saanut hyvä silmä. Näkee vene, miehet mennä pois; näkee laiva,\nVesikoira mennä.\"\n\n\"Silloin sinä olet jonkun aikaa ollut vaanimassa. Luulen kuitenkin,\nettet ole laskenut niitä, jotka ovat jäljellä.\"\n\nKevät nauroi, kohotti neljä sormeansa ja peukalot ja nykäisten sormiansa\nvirkkoi: \"punatakit\", ja peukaloita koskien lisäsi: \"Suolavesi,\nmajoitusmestari.\" Tämä kaikki oli aivan oikein, ja Mabel alkoi vakavasti\nmiettiä, olisiko hänen ollenkaan soveliasta päästää tätä vierasta pois\nilman, että häneltä olisi tavalla tai toisella saatu täydellinen\nselvyys. Mutta pakotus soti tässä niin kokonaan vastaan niitä ystävyyden\nja luottamuksen tunteita, joita tämä olento hänessä oli herättänyt, että\nhän empimättä hylkäsi ajatuksen kutsua enon tutkimaan asiaa heti, kun\nsellainen oli hänen mieleensä selvästi juolahtanut. Sellainen oli\narvotonta hänelle itselleen ja väärin hänen ystäväänsä kohtaan. Tätä\nhyvää päätöstä tuki vielä se varmuus, ettei tyttö kuitenkaan mitään\nvirkkaisi, jos häntä ruvettaisiin pakottamaan.\n\n\"Sinä ajattelet siis, Kevät\", virkkoi Mabel niin pian kuin nämä\najatukset olivat hänen mielestään häipyneet, \"että minun olisi parasta\nasua hirsilinnassa?\"\n\n\"Hyvä paikka vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka. Hirret paksu.\"\n\n\"Sinä puhut niin varmasti kuin olisit ollut siellä ja mitannut sen\nseinien paksuuden.\"\n\nKevät nauroi, ja hän näytti tietävän, vaikk'ei puhunut mitään.\n\n\"Tietääkö joku muu kuin sinä, miten tämä saari löytyy? Onko joku\nirokeeseista nähnyt sen?\"\n\nKevät näytti surulliselta ja heitti levottomia silmäyksiä ympärilleen\naivan kuin peläten kuulijoita.\n\n\"Tuskaroora kaikkialla -- Oswego -- täällä -- Frontenac, mohokki\nkaikkialla.\"\n\n\"Mutta me luulimme, ettei yksikään tätä saarta tiennyt, emmekä uskoneet\ntarvitsevan ollenkaan pelätä vihollisiamme täällä.\"\n\n\"Irokeesi -- paljo silmä.\"\n\n\"Silmät eivät aina auta, Kevät. Me uskoimme, ettei ainoakaan muukalainen\ntiennyt tätä paikkaa, harvat omastakin väestämme tietävät tien tänne.\"\n\n\"Yksi mies osaa puhuu; muutamat yengeesit puhuu ranska.\"\n\nMabel tunsi piston sydämessänsä. Kaikki epäilykset Jasperia kohtaan,\njotka hänen oli tähän asti onnistunut karkoittaa, palasivat nyt\nylenmääräisellä voimalla, niin että hän hetkisen luuli pyörtyvänsä.\nMutta voittaen itsensä ja muistaen lupaustaan isälleen hän asteli yli\nlattian muutamia kertoja kuvitellen, että Jasperin rikokset häntä\nkohtaan olivat kauheat, vaikka sydämen syvimmässä eli varmuus, että\npoika on viaton.\n\n\"Minä ymmärrän tarkoituksesi, Kevät\", hän sitten sanoi. \"Sinä tahdot\nilmoittaa minulle, että joku meidän väestämme kavalalla tavalla on\nilmoittanut sinun heimollesi, missä saari on ja miten sinne päästään.\"\n\nKevät nauroi, sillä viekkaus sodassa hänen mielestään oli pikemmin hyve\nkuin pahe, mutta hän oli liian uskollinen heimonsa jäsen sanoaksensa\nenemmän kuin oli tarpeellista. Hänen tarkoituksensa oli pelastaa Mabel,\nmutta vain Mabel, eikä hän nähnyt mitään syytä lähteä \"syyhyttä\nsaunaan\", kuten sanotaan, jos tehdään jotakin tarpeetonta.\n\n\"Kalpeanaama tietää nyt\", hän sanoi. \"Hirsilinna hyvä tyttöille, ei on\nväli miehet ja sotilaat.\"\n\n\"Mutta minusta niistä on paljonkin väliä, Kevät; yksi miehistä on minun\nenoni, jota rakastan ja toiset ovat minun maanmiehiäni ja ystäviäni.\nMinun täytyy kertoa niille, mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Silloin Kevät on tappo\", vastasi nuori intiaani hiljaa, vaikka hän\nilmeisesti puhui kauhulla.\n\n\"Ei, he eivät saa tietää, että sinä olet ollut täällä. Siitä huolimatta\nhe saavat olla varuillansa ja me kaikki menemme hirsilinnaan.\"\n\n\"Nuolenpää tietää, näkee kaikki, ja Kevät on tappo. Kevät tuli kertoo\nnuori kalpeanaama ystävä, ei kerto miehet. Joka soturi suojaa oma\npäänahka. Kevät nainen ja kertoo nainen, ei miehet.\"\n\nMabel joutui hirveään hätään tämän hänen villin ystävänsä selityksen\nvuoksi, sillä oli aivan ilmeistä, ettei tämä nuori olento voinut\nilmaista enempää. Hän oli kerrassaan tietämätön siitä, miten nuo ihmiset\nymmärsivät kunnian vaatimukset säilyttää uskotun salaisuuden, yhtä\npaljon kuin siitäkin, kuinka suureen vaaraan asettaisi Kevään, jos\npuhuisi. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, ja mietintä\ntuotti vain suurempaa tuskaa. Kevätkin näytti katselevan asiaa yhtä\nvakavasti, ja alkaen ottaa takaisin niitä pieniä esineitä, joita oli\nMabelille näytellyt, hän alkoi valmistua lähtemään. Pidättää häntä ei\ntullut kysymykseenkään, ja erota hänestä oli vasten niitä ystävällisiä\ntunteita, joita toisen uhkapeli oli hänessä herättänyt.\n\n\"Kevät\", hän sanoi innokkaasti kiertäen kätensä toisen hennon, mutta\nkankean vartalon ympäri, \"me olemme ystäviä. Minun tähteni sinun ei\ntarvitse mitään pelätä, sillä kukaan ei saa vierailustasi tietää. Jos\nsinä voisit antaa minulle jonkinlaisen merkin juuri silloin, kun vaara\non tulossa, että tietäisin mennä hirsilinnaan, niin varmaankin ehdin\nsinne aikanaan turvaan.\"\n\nKevät vaikeni, sillä ero oli hänetkin tehnyt vakavaksi. Hetken\nmietittyään hän virkkoi: \"Anna Keväälle kyyhkynen.\"\n\n\"Kyyhkynen! Mistä minä kyyhkysen löydän sinulle antaakseni?\"\n\n\"Lähin maja. Tuo vanha kyyhky. Kevät menee kanotti.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni sinua, Kevät, mutta eikö minun olisi parasta viedä\nsinua pensasten taa, ettei kukaan miehistä sinua näkisi?\"\n\n\"Menee ulos ensin, laskee miehet -- yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi,\nkuusi\" -- tässä Kevät kohotti taas sormensa ja nauroi. \"Kaikki pois tie\n-- hyvä. Laula sitten, ja kyyhkynen kiini.\"\n\nMabel hymyili tytön kiihkolle ja terävyydelle ja valmistui täyttämään\nhänen pyyntöänsä. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyen ympäri\npalasi intiaanivaimon luo virkkaen: \"Eikö ole mitään toivoa, että\nilmoittaisit enemmän, Kevät?\"\n\n\"Tietää kaikki nyt, hirsilinna hyvä, kyyhkynen sanoo, Nuolenpää tappaa.\"\n\nViimeiset sanat olivat tarpeeksi, sillä Mabel ei voinut tiedustella\nenempää ajatellessaan, että lisätiedot voisivat tuottaa hänen\ntoverilleen surman tämän oman miehen kädestä. Heittäen oven auki hän\nteki Keväälle merkkejä jäähyväisiksi ja astui ulos majasta. Ottaen\nhuomioon intiaanitytön neuvon hän tahtoi tarkastaa, mitä eri yksilöt\nsaarella touhusivat. Välittämättä heidän puvuistaan ja kasvoistaan hän\nvaivatta sai ne lasketuksi ja huomasi, että kolme vielä istui äskeisellä\npaikalla, kun taas kaksi oli mennyt veneelle ja toinen niistä oli herra\nMuir. Kuudes miehistä oli hänen enonsa, ja tämä laitteli huolettomana\nkalanpyydystä vähän matkaa toisista. Vaimo taas oli matkalla omalle\nmajalle. Nähtyään täten koko joukon hommat Mabel -- näytellen\npudottaneensa jotakin -- kääntyi takaisin majalleen, pysähtyi ja ollen\nottavinaan maasta jotakin juoksi sille majalle, jota Kevät oli\ntarkoittanut. Se oli rappiolla oleva asumus, ja viimeinen sotaväen\nosasto käytti sitä jonkinlaisena varastohuoneena. Muiden tavaroiden\nmuassa siellä oli joku tusina kyyhkysiä herkuttelemassa Canadan puolelta\nmuutamasta talosta ryöstetyllä vehnällä. Mabelilla ei ollut suurta\nvaivaa ottaa kiinni yhtä niistä, vaikka ne lensivät ja parkuivat kuin\npasuuna. Hän kätki sen pukunsa laskoksiin ja kiiruhti ylpeänä omalle\nasunnolleen. Mutta se oli tyhjä, ja heitettyään sinne ovelta silmäyksen\nhän enempää viivyttelemättä riensi rantaan. Kanotilla hän tapasi Kevään,\njoka otti kyyhkysen ja pisti omaan tekemäänsä koriin hokien: \"Hirsilinna\nhyvä\" ja niin hän sousi pensaitten alta ja poikki kapean salmen yhtä\näänettömästi kuin oli tullutkin. Mabel odotti hetkisen nähdäkseen jonkun\nystävällisen jäähyväismerkin, mutta turhaan. Läheiset saaret olivat niin\nhiljaisia ja rauhallisia, kuin ei kukaan koskaan olisi niiden\njuhlallista tyyneyttä häirinnyt. Missään ei voinut huomata merkkiäkään,\nkuten Mabel silloin luuli, josta voisi päättää heitä uhkaavan niin\nsuuren vaaran kuin hänelle oli ilmoitettu.\n\nPalatessaan rannalta Mabel hämmästyi vähäistä seikkaa, joka tavallisissa\noloissa ei ollenkaan olisi kiinnittänyt hänen huomiotansa, mutta nyt,\nkun hänen pelkonsa oli herännyt, se ei jäänyt hänen levottomalta\nsilmältään huomaamatta. Pieni kaistale punaista kangasta, sellaista,\njota käytetään laivojen lippuna, oli sidottu pienen puun alaoksaan sillä\ntavoin, että päät jäivät vapaina riippumaan.\n\nNyt kun pelko oli terästänyt Mabelin ajatuskykyä, ei itse Kevätkään\nolisi sukkelammin keksinyt pieniä seikkoja, joiden hän luuli seurueen\nturvallisuuteen vaikuttavan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, että tämän\nkangaskaistaleen saattoi läheiseltä saarelta nähdä, että se oli juuri\nsillä linjalla, joka kävi hänen asunnostaan kanotille ja epäilemättä\nKevät oli kulkenut läheltä, ellei suorastaan sen kautta. Olisiko tämä\nnyt luvattu merkki, että pensaikoissa piileskelevät raakalaiset juuri\nnyt alkaisivat hyökkäyksensä. Irroitettuaan kangaskaistaleen puusta\nMabel kiiruhti pois tuskin tietäen, mitä hänen velvollisuutensa nyt\nvaatisi. Oliko Kevät petollinen? Mutta hänen katseensa, antaumuksensa ja\nkoko olentonsa jo matkan varrella puhui kokonaan sitä ajatusta vastaan.\nSitten johtui mieleen Nuolenpään kalpeanaamojen ihailu, omituiset ja\nkiusalliset Nuolenpään katseet ja se tuskallinen tietoisuus, että harvat\nnaiset voisivat ystävyydellä kohdella sitä, joka on saanut osakseen\nheidän miehensä ihailua. Yksikään näistä ajatuksista ei ollut selkeä\neikä varma ja ne pysähtymättä kiisivätkin vain läpi sankarittaremme\naivojen, kiihdyttäen kuitenkin valtimon lyöntiä samoin kuin jouduttaen\njalannousuakin, johtamatta kuitenkaan mihinkään varmaan päätökseen,\nkuten hänen mietiskelynsä tavallisesti. Hän oli ensin rientänyt omalle\nasunnolleen ja sitten sille pirtille, jossa sotilaan vaimo asusti\nmuuttaakseen hänen kanssaan heti hirsilinnaan, kun hän ei voinut\nkehoittaa muita seuraamaan. Kun hän näin kiihkeästi miettien asteli,\nkeskeytti hänen käyntinsä Muirin ääni:\n\n\"Mihinkäs niin kiire, kaunis Mabel? ja miksi niin yksin? Arvoisa\nkersantti pilkkaa varmaan minun saamattomuuttani, jos hän saa kuulla,\nettä hänen tyttärensä saa kulkea täällä yksin ja puolustajatta, vaikka\nhän hyvin tietää, että minun hartain haluni on olla hänen orjansa ja\ntoverinsa koko elämäni ajan.\"\n\n\"Todellakin, herra Muir, teillähän täytyy olla vaikutusvaltaa täällä?\"\nkysyi Mabel äkkiä pysähtyen. \"Teidän arvonne voi saada tottelemaan --\nainakin jonkun korpraalin?\"\n\n\"Sitä en tiedä, sitä en tiedä\", keskeytti Muir kärsimättömästi ja\nsellaisella kiihkolla, että se olisi jossakin muussa tilanteessa Mabelia\nhämmästyttänyt.\n\n\"Päällikkö on päällikkö, kuri on kuri, vaikutusvalta vaikutusvalta.\nIsänne olisi hyvin pahoillaan, jos minä kävisin ryöstämään häneltä niitä\nlaakereita, jotka hän aikoo voittaa, enkä minä voi komentaa korpraalia\nilman kersantin nimenomaista määräystä. Viisainta on minun\nvapaaehtoisena yksilönä tällä retkellä jäädä kokonaan varjoon, ja kaikki\nLundiesta lähtien ymmärtävät minun menettelyni.\"\n\n\"Sen minä tiedän, ja se voi olla niin, enkä minä halua antaa rakkaalle\nisälleni valittamisen syytä, mutta te voitte kuitenkin vaikuttaa\nkorpraaliin hänen omaksi edukseen.\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa\", vastasi Muir taas murtaen skotlanniksi. \"Olisi\npaljon turvallisempaa neuvoa häntä toimimaan hänen vahingokseen.\nMiesväellä, kaunis Mabel, on omat omituisuutensa, ja koettaa saada\ntoista tekemään hänen oman etunsa mukaisesti on inhimilliselle\nluonteelle sangen vaikea tehtävä, kun vastakohta on helpoin. Älkää\nunohtako tätä, rakkaani, ja ottakaa se kaikissa toimissanne huomioon.\nMutta mikä tuo on, jota te kiertelette hennoissa sormissanne?\"\n\n\"Ei se ole muuta kuin kangaspala -- jonkinlainen lippu -- mitätön nauha,\njoka tuskin ansaitsee huomiotamme tällä vakavalla hetkellä. Jos --\"\n\n\"Mitätön nauha! Se ei ole niin mitätön kuin saatatte luulla, neiti\nMabel\", ja ottaen nauhan hän veti sen suoraksi käsiensä välissä ja\nsamalla hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja silmänsä tutkivammiksi.\n\"Ettekö te ollut löytänyt tätä jo ennen aamiaista, neiti Dunham?\"\n\nMabel kertoi hänelle, mistä ja miten hän oli tämän nauhan löytänyt.\nHänen puhuessaan majoitusmestarin silmät lakkaamatta siirtyivät\nkangaspalasta sankarittareemme ja taas takaisin siihen. Helppoa oli\nnähdä, että hänen epäilyksensä olivat heränneet, eikä hän vitkastellut\nilmaistessaan, mihin suuntaan ne kävivät.\n\n\"Emme ole siinä osassa maailmaa, jossa meidän tulisi levitellä tuuleen\nlippumme ja koristenauhamme, neiti Dunham!\" hän sanoi nyökäten tuhoa\nuhkaavasti päätänsä.\n\n\"Niin minä itsekin ajattelin, herra Muir ja otin pois tämän pienen\nlipun, ettei se voisi kavaltaa tätä paikkaa viholliselle, jos ne eivät\nsitä jo ennemmin ole keksineet. Eikö minun enolleni olisi tästä seikasta\nilmoitettava?\"\n\n\"En katso sitä välttämättömäksi, kaunis Mabel, sillä kuten äsken\nsanoitte, se nyt on aivan pieni seikka, ja pienet seikat joskus\nhuolestuttavat merimiestä. Mutta tämä lippu, jos sitä nyt lipuksi voi\nsanoa, kuuluu johonkin alukseen. Kuten näette, on se villaista\nlippukangasta, niinkuin laivoissa tavallisesti käytetään, kun taas\nmeidän lippumme ovat silkistä tai maalatusta kankaasta, kuten lienette\nhuomannut. Hämmästyttävässä määrässä se on samannäköistä kuin Lokin\nlippu. Ja nyt minä muistankin kerran huomanneeni, että siitä oli pala\npoissa.\"\n\nMabel tunsi piston sydämessään, mutta hän hillitsi itsensä eikä\nvastannut mitään.\n\n\"Se täytyy tutkia\", lisäsi Muir, \"ja sittenkin lienee hyvä neuvotella\nenonne kanssa, sillä häntä uskollisempaa alamaista ei ole koko Brittein\nvaltakunnassa.\"\n\n\"Minä pidän tätä varoitusta niin vakavana\", vastasi Mabel, \"että aion\nmuuttaa asumaan hirsilinnaan ja otan soturinvaimon mukaani.\"\n\n\"Siinä minä en näe mitään järkeä, Mabel. Hirsilinnaanhan ne ensiksi\nyrittävät, jos ne todellakin aikovat hyökätä, eikä se ole hyvin\nvarustettu kestämään piiritystä, se täytyy myöntää. Jos minä saisin niin\nviehättävää olentoa neuvoa, niin kehoittaisin häntä ottamaan veneen\nturvapaikakseen, sillä kuten näette, on sillä verrattoman helppo paeta\ntuolla puolen saarta olevasta salmesta, jossa se parissa minuutissa on\nkatoava näkyvistä. Vesi ei jätä jälkiä, kuten Haukansilmä sanoo, ja\nsiellä näyttää olevan niin monia salmia, että pelastus tuntuu enemmän\nkuin mahdolliselta. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että Lundie pelasi\nliian rohkeaa uhkapeliä ottaessaan haltuunsa näin kaukaisen ja\nvaarallisen paikan.\"\n\n\"Nyt on liian myöhäistä sitä katua, herra Muir, ja meidän on nyt vain\najateltava omaa turvallisuuttamme.\"\n\n\"Ja kuninkaan etua, kaunis Mabel. Niin, ei hänen majesteettinsa aseita\neikä hänen kuulua nimeään saa tahrata missään tilaisuudessa.\"\n\n\"Siksipä luulenkin, että meidän on paras kääntää silmämme siihen\npaikkaan, joka on rakennettu niiden puolustamiseksi, eikä veneisiin\"\nsanoi Mabel hymyillen -- \"ja siksi herra Muir minä menen hirsilinnaan\nodottamaan isäni ja hänen joukkonsa tuloa. Hän pettyisi pahasti, jos\nhuomaisi meidän paenneen, kun hän palaa onnistuneelta retkeltänsä\nvarmasti luottaen siihen, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme\nyhtä uskollisesti kuin hänkin.\"\n\n\"Ei, ei; taivaan tähden älkää ymmärtäkö minua väärin Mabel\" Muir\nkeskeytti melkoisesti hämmästyneenä. \"Kaukana siitä että tahtoisin\nkehoittaa muita kuin teitä naisia pakenemaan veneisiin. Miesten\nvelvollisuus on ihan epäämättömän selvä ja minun päätökseni on koko ajan\nollut seisoa tai kaatua yhdessä hirsilinnan kanssa.\"\n\n\"Ja kuvittelitteko te, herra Muir, että kaksi naista voisi soutaa tuota\nraskasta venettä, niin että he pääsisivät intiaanin kevyttä kanottia\npakoon?\"\n\n\"Ah, kaunis Mabelini, rakkaus on harvoin johdonmukainen ja pelko\nlemmittynsä puolesta johtaa esittämään tyhmyyksiä. Minä vain näin\nvälttämättömäksi koettaa saada teidän suloisen persoonanne turvaan\najattelematta tarkemmin, kuinka sen voisi toteuttaa. Mutta te ette voi\nolla niin julma, suloinen olento, että syyttäisitte minua virheistä,\njoihin minun huolenpitoni teistä on minut tehnyt vikapääksi!\"\n\nMabel oli kuullut tarpeekseen. Kaikki se, mitä tänä aamuna oli\ntapahtunut, oli vallannut hänen mielensä niin kokonaan, ettei hän\nollenkaan halunnut kuunnella rakkauslörpöttelyä, joka hänestä\nparhaimmallakin tuulella ollessa olisi tuntunut sietämättömältä. Hän\nsanoi pikaiset jäähyväiset toverilleen ja oli juuri lähdössä toisen\nnaisen luo, kun Muir pannen kätensä hänen käsivarrelleen vieläkin\npidätti häntä.\n\n\"Yksi sana Mabel\", hän sanoi, \"ennenkuin jätätte minut. Tällä pienellä\nlipulla on oma tarkoituksensa tai ei sillä sitä ole. Nyt kun me tiedämme\nsen olemassaolosta eiköhän olisi parasta panna se paikoilleen ja me\nvartioimme tarkasti, mitä siitä seuraa; ehkäpä siten keksimme petturin?\nJa ellei se mitään merkitse eihän sitten ole syytä mitään pelätäkään.\"\n\n\"Se voinee olla hyvä, herra Muir, vaikkakin ajattelen, että jos lippu\njotakin merkitsee niin aiheuttaa se tämän paikan keksimisen.\"\n\nMabel ei virkkanut enempää, vaan katosi pian näkyvistä juosten pirtille,\njohon hän alkujaan oli ollut matkalla. Majoitusmestari jäi samalle\npaikalle ja samaan asemaan ainakin minuutiksi. Ensin hän katseli tytön\nnotkeaa vartaloa ja sitten kangaskaistaletta, jota hän yhä piti\nkäsissään ja näytti hyvin harkitsevalta. Mutta hänen arvelunsa kestivät\nvain sen hetken, sillä pian hän oli sen puun alla, josta nauha oli\nlöydetty ja tietämättä, missä oksassa se oli ollut, kun Mabel sen otti,\nhän sitoi sen tammen oksaan, josta sen näki kuka tahansa kulkiessaan\nsalmesta ohi, kun se taas saaren puolelta oli aivan piilossa.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\n    \"Sinä aaveeksi mun luulet.\n    En ole lähetetty säikyttämään enkä pettämään sua,\n    vaan palkitsemaan uskollisuutesi.\"\n\n                                      _Wordsworth_.\n\nMabel Dunhamista tuntui kauhealta hänen kiirehtiessään etsimään\nnaistoveriansa, kun asiat olivat kehittyneet sellaisiksi, ettei hän\nvoinut toisille puhua mitään, vaikka tunsikin koko vastuunalaisuuden\npainon lepäävän hartioillansa. On kyllä totta, että hänen pahoihin\naavistuksiinsa sekaantui jonkinlaista epäilystä Kevään tarkoituksia\nkohtaan. Mutta kun hän ajatteli nuoren intiaanitytön antautuvaa ja\nluonnollista esiintymistä ja muistellessaan, miten rehellinen ja\nuskollinen tämä oli ollut koko heidän yhteisellä matkallansa, hän\ninhoten karkoitti kaikki pahat luulot luotansa. Samalla hän näki, ettei\nhän voisi kehoittaa tovereitansa olemaan varuillansa ilmaisematta\nsamalla Kevään salaista vierailua ja keskustelua hänen kanssaan. Mutta\nvaikka olikin tottumaton tällaisiin tilanteihin, hän kuitenkin päätti\ntoimia varovasti ja harkitsevasti niin paljon kuin saattoi ilmaisematta\nsalaisuuttansa.\n\nHän kehoitti siis soturin vaimoa muuttamaan tärkeimmät tavaransa\nhirsilinnaan ja kielsi häntä poistumasta koko päivänä vähääkään ulomma.\nMabel ei tarkemmin selittänyt, miksi tämä oli tarpeellista. Hän\nhuomautti vain kävellessään saarella löytäneensä jonkinlaisen merkin,\njosta päätteli, että vihollisella saattoi olla enemmän tietoa heidän\nasemastaan kuin he olivat luulleet, ja siksi ainakin heidän kahden\npitäisi olla valmiita pakenemaan suojaan vähimmänkin merkin saatuansa.\nEi ollut vaikea herättää hänen pelkoansa, sillä vaikka hän olikin\nlujaluontoinen skotlantilainen nainen, hän oli kuitenkin valmis\nkuuntelemaan kaikkia varoituksia, jotka kehoittivat suojautumaan\nintiaanien julmuuksilta. Niin pian kuin Mabel huomasi, että hänen\ntoverinsa pelko oli herätetty ja tämä näytti aikovan ryhtyä kaikkiin\nvarovaisuustoimenpiteihin, hän lähti miesten luo saadakseen heidätkin\nymmärtämään asemansa ja hakemaan turvaa kaiken mahdollisuuden varalta.\nEnsiksi hän tapasi korpraali M'Nabin ja virkkoi tälle:\n\n\"Minun isäni on antanut teille sangen vastuunalaisen tehtävän,\nkorpraali, sillä jos saari nyt joutuisi viholliselle, emme yksin me\nmenettäisi vapauttamme, vaan myöskin ne, jotka nyt ovat retkellä,\njoutuisivat vangiksi, jos täällä vihollinen heidät äkkiä yllättäisi.\"\n\n\"Ei tarvitse tulla Skotlannista tänne asti ymmärtääkseen, että niin on\nasian laita\", vastasi M'Nab vakavasti hieman skotlanniksi murtaen.\n\n\"En ollenkaan epäile, ettette te ymmärtäisi tätä yhtä hyvin kuin\nminäkin, herra M'Nab; mutta minä pelkään, että te vanhat veteraanit,\njotka olette tottuneet sodan vaaroihin, unohdatte joskus välttämättömän\nvarovaisuuden, mikä kuitenkin saattaisi meidän asemassamme tuottaa\nhirveän onnettomuuden.\"\n\n\"Skotlanti ei ole mikään valloitettu alusmaa, nuori neiti, ja väärin on\notaksua, että sen lapset viheliäisinä raukkoina antaisivat yllättää\nitsensä keskellä kirkasta päivää.\"\n\n\"Te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin, minä en tarkoita Skotlantia,\nvaan tätä saarta, ja toiseksi minä en ollenkaan epäile teidän\nvalppauttanne, jos näette hyväksi sitä käyttää, mutta minua suuresti\npeloittaa, että teidän rohkeutenne saa teidät unohtamaan\nvarovaisuustoimenpiteet.\"\n\n\"Minun rohkeuteni, neiti Dunham, ei ole puhumisen arvoinen, se on vain\nskotlantilaisen rohkeutta. Teidän isänne on yankee, ja jos hän olisi\nmeidän kanssamme, niin epäilemättä olisi ryhdytty myöskin toisenlaisiin\nvarovaisuustoimenpiteihin. Jaa, jaa, siirtomaalaiset saavat isännöidä,\nvieläpä komennella skotlantilaisia joukkojakin, enkä sen vuoksi\nihmettele, että taisteluissa hävitään ja asiat menevät hullusti.\"\n\nMabel joutui melkein epätoivoon. Mutta Kevään hiljainen varoitus muistui\ntaas hänen mieleensä niin selvästi, ettei hän voinut tyytyä tähän. Hän\nmuutti senvuoksi puhetapaansa toivoen yhä viisaudella saavansa kaikki\nlähtemään hirsilinnaan tarvitsematta kavaltaa salaisuuttansa.\n\n\"Uskallan sanoa, että olette oikeassa, korpraali M'Nab\", hän virkahti,\n\"sillä olen kuullut kerrottavan kotimaanne sankareista, jotka ovat\nensimmäisiä koko sivistyneessä maailmassa, jos kaikki kuulemani\nkertomukset ovat tosia.\"\n\n\"Oletteko te lukenut Skotlannin historiaa, neiti Dunham?\" kysyi\nkorpraali ja hänen rosoisille kasvoillensa ilmestyi ensimmäistä kertaa\nhymynhäivä.\n\n\"Olen lukenut vähän, korpraali, mutta kuullut sitä enemmän. Sillä\nrouvalla, joka minua kasvatti, oli skotlantilaista verta suonissaan, ja\nihastuneena hän puheli Skotlannista.\"\n\n\"Olen vakuutettu, ettei teidän isänne ole jättänyt kertomatta sen maan\nmaineesta, josta hänen rykmenttinsä on kotoisin?\"\n\n\"Isälläni on ollut muuta ajateltavaa, ja sen vähän, minkä tiedän, olen\nsaanut mainitsemaltani rouvalta.\"\n\n\"Ei suinkaan hän liene unohtanut kertoa teille Wallacesta?\"\n\n\"Olen lukenut melkoisen joukon hänen teoksiansa.\"\n\n\"Ja Brucesta ja Bannockburnista?\"\n\n\"Sekä niistä että Culloden Muirista.\"\n\nTämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia\nsitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei\nvoinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa\ntekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein\nkuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän\notaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä\nsoturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut\nkruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli\npaksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta\nsaamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon\ntaisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen\nkasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi\ntahtonut juosta kuiviin.\n\n\"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!\" hän melkein karjui. \"Hitto vieköön\nteidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan\nymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne\nmieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on\nkuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu\nkauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita.\"\n\nMabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla\nvähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei\ntahtonut jättää asiaa sikseen.\n\n\"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan\nominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta\", hän sanoi, \"ja minä tunnen\nvarmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan.\"\n\n\"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin\neikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa,\nja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus\nkuvata minun luonnettani.\"\n\n\"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi\nuskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän\nhuostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää\nvarmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta.\"\n\n\"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi\nitsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten\nskotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen\non tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel\naskelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin\npaljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei\nsuorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi.\"\n\n\"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri\nDuncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta\nmiehistään.\"\n\n\"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin\nmiehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa.\nMutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista\nvihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä\nikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon,\nennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme\naukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin,\nja te saatte nähdä, neiti Dunham --\"\n\nKorpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti\ntaas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla\nkovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin\nruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä\ntapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän\nolisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä\neloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut.\nKoko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan\nodottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli\nhuomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.\n\n\"Koettakaa -- päästä hirsilinnaan -- niin pian kuin suinkin\", kuiskasi\nM'Nab, kun Mabel kumartui hänen ylitsensä saadakseen selville, mitä\nhänellä oli sanottavaa.\n\nSitten syöksähti sankarittaremme mieleen voimakkaana tietoisuus, että\nhänen täytyi jotakin tehdä asemansa auttamiseksi. Hän heitti pikaisen\nsilmäyksen maassa makaavaan mieheen ja huomasi, että tämä oli lakannut\nhengittämästä ja haavasta vuosi verta. Matka hirsilinnalle kesti juosta\nvain muutaman minuutin. Mutta kun Mabel saapui sinne, sulkeutui ovi ihan\nhänen nenänsä edessä, sillä Jennie, soturin vaimo, kauhuissaan oli\najatellut vain omaa turvallisuuttansa välittämättä muista. Juuri kun\nMabel pyrki sisään kuului viiden tai kuuden pyssyn paukahdus herättäen\nsoturin vaimossa sellaisen kauhun, että hänen oli melkein mahdoton\navata. Odoteltuaan muutaman minuutin Mabel huomasi oven kuitenkin\navautuvan sen verran raolleen, että hänen hento vartalonsa mahtui\nsisään. Tällä hetkellä Mabelin sydämen vallaton tykintä alkoi tyyntyä ja\nhilliten itseänsä hän alkoi toimia harkiten. Kuuntelematta toverinsa\nepätoivoista vaatimusta hän piti ovea auki kyllin kauan nähdäkseen\npyrkisikö joku hänen omasta joukostaan tänne suojaan, ja vasta sitten\nhän antoi sulkea sen. Hän määräsi, että oveen pantiin vain yksi\npoikkipuu ja Jennie sai määräyksen olla valmiina heti avaamaan, jos joku\nystävistä pyrkisi sisään. Sitten hän lähestyi portaita mennäkseen\nyläkertaan, josta hän ampumaluukuista saattoi nähdä niin hyvin kuin\npensaat sallivat yli saaren. Kehoittaen toveriansa alhaalla pysymään\nvarmana ja valppaana paikallaan hän kävi tarkastamaan asemaansa niin\nhyvin kuin nyt oli mahdollista.\n\nSuureksi ihmeekseen Mabel ei aluksi voinut nähdä elävää sielua, ei\nystävää eikä vihollista koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä\nintiaaneja, vaikkakin kevyt, leijaileva savupilvi ilmaisi hänelle, mistä\npäin heitä oli odotettava. Pyssyjen pauke oli kuulunut juuri samalta\nsuunnalta, mistä Kevät oli tullut, vaikka hän ei voinut sanoa, oliko\nvihollinen ampunut siltä saarelta, vai oliko se jo tullut heidän\nsaarelleen. Mentyään sille luukulle, josta voi nähdä korpraalin, hänen\nverensä oli hyytyä, sillä korpraalin kolme soturia makasi ilmeisesti\nhengetönnä hänen vierellänsä. Nämä miehet olivat ensimmäisen laukauksen\nhälyyttäminä hyökänneet paikalle ja näkymätön vihollinen, jota korpraali\noli niin kovin halveksinut, oli ampunut heidät vastusta kohtaamatta.\n\nEi näkynyt Capia eikä luutnantti Muiria. Sykkivin sydämin Mabel tarkasti\njokaista puiden aukeamaa, menipä vielä ullakkokerrokseenkin, josta hän\nesteettä näki yli saaren rantapensaihin asti, mutta yhtä huonolla\ntuloksella. Hän oli odottanut keksivänsä enonsa ruumiin ruohokossa,\nkuten sotilaittenkin, mutta missään sitä ei näkynyt. Kääntyen\nkatselemaan sinne, missä vene oli, hän näki, että se vieläkin oli\npaikallaan rannassa, ja hän otaksui, että Muir oli jotenkin estetty\npakenemasta siihen suuntaan. Lyhyesti, saarella vallitsi kuolon\nhiljaisuus, ja sotilaitten ruumiit antoivat sille näyn, joka oli yhtä\nkauhistava kuin tavatonkin.\n\n\"Jumalan tähden, neiti Mabel\", huudahti vaimo alhaalta, sillä vaikka\nhänen pelkonsa oli tullut niin suureksi, ettei hän voinut pysyä hiljaa,\nsankarittaremme esiintyminen, enemmän kuin hänen isänsä sotilasarvo, oli\nvaikuttanut, että vaimo puhutteli tässäkin tilassa häntä säädyllisesti,\n\"neiti Mabel, sanokaa minulle, elääkö vielä jokukaan meidän\nystävistämme. Olen kuulevinani yhä hiljenevää valitusta ja pelkään, että\nsotatappara on iskenyt heidät kuoliaaksi.\"\n\nMabel muisti nyt, että yksi näistä sotureista oli tämän vaimon mies ja\nvapisi ajatellessaan, millä tavalla vaimon suru ilmenisi, jos hän äkkiä\nsaisi tiedon miehensä kuolemasta. Valituskin antoi vain vähän toivoa,\nsillä hän luuli, että valittaja olisi juuri hänen enonsa, joka jossakin\nnäkymättömässä paikassa kamppaili kuoleman kanssa.\n\n\"Me olemme Kaikkivaltiaan turvissa, Jennie\", hän vastasi. \"Meidän täytyy\nluottaa Luojaan, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään seikkaa\nitsemme puolustamiseksi. Pidä tarkkaa huolta ovesta äläkä missään\ntapauksessa avaa sitä ilman minun nimenomaista lupaani.\"\n\n\"Oi, sanokaa minulle, neiti Mabel, voitteko siellä missään nähdä Sandya.\nJos minä voisin ilmoittaa hänelle olevani turvassa, hänen olisi helpompi\nolla, olkoonpa hän sitten vapaa tai vanki.\"\n\nSandy oli Jennien mies, ja hän makasi kuolleena kentällä, sen hyvin näki\nsiitä luukusta, josta sankarittaremme nyt katseli.\n\n\"Te ette sano, näettekö Sandya\", kertasi vaimo kärsimättömänä, kun Mabel\nvaikeni.\n\n\"Muutamat meidän väestämme kokoontuvat juuri M'Nabin ruumiin ympärille\",\nhän vastasi, sillä hänestä tuntui jumalattomalta lausua suoranaista\nvalhetta tässä tilassa, jossa hän nyt oli.\n\n\"Onko Sandy niiden mukana?\" kysyi vaimo äänellä, joka kaikui terävänä ja\ntarmokkaana läpi hiljaisuuden.\n\n\"Kyllä kai hän lienee, sillä minä näen yksi, kaksi, kolme, neljä, ja\nkaikki rykmentin punaisessa takissa.\"\n\n\"Sandy!\" huusi vaimo mielipuolen vimmalla. \"Miksi sinä et pidä huolta\nitsestäsi, Sandyy? Sandyy, tule heti tänne ja ja'a onnettomuus kuten\nonnikin vaimosi kanssa. Älä viivy hetkeäkään tyhmän tottelevaisuuden ja\nturhan kunnian vaatimusten vuoksi. Sandy! Sandy!\"\n\nMabel kuuli salpaa nostettavan ja sitten ovi kitisi saranoillaan.\nOdotus, ellemme sano kauhu, piti häntä liikkumatta paikallaan\nluukulla ja pian hän näki Jennien syöksyvän pensaitten välitse tuonne\ntuonen niittomaille. Kesti vain hetkisen, ennenkuin vaimo oli\nonnettomuuspaikalla. Se oli tapahtunut niin äkkiä, ettei vaimo\nkauhuissaan ollut ehtinyt ajatella seurauksia. Jokin villi ja\nepämääräinen toivo oli vallannut hänet ja hän luuli, että miehet vain\nleikkivät hänen pelollansa. Hän otti miehensä käden omaansa, se oli\nvielä lämmin ja hän oli näkevinään heikon hymyn karehtivan hänen\nhuulillansa.\n\n\"Sandy, miksi sinä ihan turhan tautta antaudut ilmeiseen vaaraan?\" hän\nhuudahti puristaen hänen kättään. \"Intiaanit murhaavat teidät, jos ette\nheti paikalla turvaudu hirsilinnaan. Kiirehtikää! kiirehtikää\nhukkaamatta hetkeäkään kallista aikaa.\"\n\nEpätoivoissaan koetti hän nostaa miestään ylös ja kun hän silloin käänsi\ntämän päätä, huomasi hän ohimossa pienen luodin reiän, josta veri\npulppusi vielä. Nyt vasta hän ymmärsi todellisen syyn miehensä\näänettömyyteen. Kun kauhistava todellisuus näin hänelle selvisi, hän löi\nkätensä yhteen, päästi kauhean parahduksen ja kaatui hervotonna miehensä\npäälle. Kuinka kauhea, sydäntä-särkevä ja korvia-vihlova tämä huuto\nolikin, oli se sulolaulua sen äänen rinnalla, joka nyt seurasi kaikuna\nkiiriskellen yli ympäröivien saarien. Intiaanien hirveä sotahuuto kaikui\nkaikilta saaren kulmilta ja maalattuina ja täysissä aseissa hyökkäsi\nparikymmentä intiaania ryöstämään kaatuneitten vihollistensa päänahat.\nNuolenpää oli ensimmäisenä ja vinkuen ilmassa hänen sotakirveensä\nhalkaisi tajuttoman Jennien pään, ja hänen verinen päänahkansa riippui\npedon vyössä, ennenkuin oli kulunut kahtakaan minuttia siitä, kun hän\njätti hirsilinnan. Hänen toverinsa halusivat päänahkoja yhtä kiihkeästi\nkuin hän, eivätkä hetkisen kuluttua korpraali M'Nab ja hänen soturinsa\nnäyttäneet miehiltä, jotka uinuvat levossa ja rauhassa. Villit jättivät\nheidän ruumiinsa pahasti runneltuina ja raiskattuina paikalleen\nvirumaan.\n\nKaikki tämä tapahtui paljon vähemmässä ajassa kuin on mennyt sen\nkuvaamiseen ja Mabel oli sen todistajana. Hän oli ollut kuin naulattuna\nsiihen paikkaan katsellen tätä kauheaa näytelmää, niinkuin se olisi\nollut satua, joka kiihdytti mielikuvitusta, eikä sen aikana kertaakaan\njohtunut mieleen pelko hänen omasta kohtalostaan. Mutta heti kun hän\nnäki, miten villit riemuitsivat, kun heidän kauhea yrityksensä oli\nonnistunut, hän muisti, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki.\nHänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän ymmärsi, että tämä ovi yksin\nsaattoi suojata häntä äkilliseltä kuolemalta, ja hän juoksi tikapuille\nmennäkseen sulkemaan sen heti. Mutta tuskin hän oli päässyt toiseen\nkerrokseen, kun oven saranat taas natisivat ja hän luuli viimeisen\nhetkensä tulleen. Langeten polvilleen kauhistunut, mutta rohkeamielinen\ntyttö koetti rukoilla Jumalaa päättäen kaikin voimin valmistua\nkuolemaan. Elämänhalu oli kuitenkin voimakkaampi kuin tarve rukoilla, ja\nsamalla kuin huulet liikkuivat, terästetyt aistit tarkkasivat jokaista\nalhaalta tulevaa ääntä. Silloin hän kuuli, että salvat pantiin taas\noveen eikä vain yksi, kuten hän oli käskenyt odotellessaan enoansa, vaan\nkaikki kolme ja nousten ylös rukousasemastaan hän tunsi, ettei ehkä\nvielä kaikki toivo ollut lopussa ja siksi koko hänen olentonsa oli\npelkkänä korvana.\n\nSellaisena kauheana hetkenä ajatukset toimivat vilkkaasti. Ensin Mabel\nluuli, että hänen enonsa oli astunut hirsilinnaan ja hän oli juuri\njuoksemaisillaan portaille mennäkseen hänen luokseen ja heittäytyäkseen\nhänen syliinsä, kun mieleen iski ajatus, että se saattoi olla joku\nintiaani, joka oli sulkenut oven saadakseen vain toisten häiritsemättä\nparemmin ryöstää. Täydellinen hiljaisuus alhaalla oli aivan toista kuin\nCapin raskaat, levottomat liikkeet; nämä paremminkin tuntuivat\nilmaisevan vihollisen. Jos oli kysymys ystävistä, siellä saattoi\nolla vain hänen enonsa tai majoitusmestari. Samalla selvisi\nsankarittarellemme se kauhistava tosiasia, että koko joukosta vain he\nkolme olivat jäljellä -- niistäkin kahden kohtalo tuntui epävarmalta.\nTämä ajatus piti häntä kuin kiinni naulattuna parin minuutin ajan,\njolloin tuskin hengitystä kuului koko rakennuksessa. Tämän ajan tyttö\nseisoi yläkertaan johtavien tikapuitten juurella, kun taas alakertaan\njohtava aukko oli toisessa päässä huonetta. Mabelin silmät olivat\nlakkaamatta kiinnitetyt tuohon aukkoon, sillä hän alkoi kiihkeästi\nodottaa sitä hetkeä jolloin intiaanin inhoittava pää siitä ilmestyisi.\nTämä pelko tuli niin suureksi, että hän katseli ympärilleen, mihin voisi\npiilottua. Joka hetki tuli loppu yhä lähemmäksi, mutta piilottumalla hän\ntoivoi voivansa siirtää sitä edes jonkun sekunnin. Huoneessa oli useita\ntynnyreitä ja kahden taa Mabel puikahti, ja lakkaamatta katseli niiden\nvälistä yli lattian aukolle. Vielä kerran hän koetti rukoilla, mutta\nhetki oli liian kauhea suodakseen tätä lievitystä. Äkkiä hänestä tuntui,\nkuin joku äärettömän varovasti olisi astunut tikapuun alimmalle\npuolapuulle. Samalla kuului natinaa, kuten hänen itsensäkin astuessa oli\nkuulunut muutamasta poikkipuusta. Tämä oli sellainen hetki, jolloin koko\neletty elämä muiston siivillä palaa mieleen. Elämä, kuolema, ikuisuus ja\nkauhein ruumiillinen tuska sulautuvat yhteen ja ihmisen kohtalosta\nmäärää horjumaton täytymys. Tänä hetkenä hän oli kuin kuvapatsas, sydän\ntuntui lakanneen lyömästä ja kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Mutta\ntätä jännitystä ei kestänyt kauan, ennenkuin hän näki selvästi pelkonsa\ntoteutuvan. Tosin ei aukosta vielä mitään näkynyt, mutta hänen kuulonsa\nja salaperäinen vaistonsa ilmoitti, että joku lähenemistään läheni\naukkoa. Ensimmäinen, mitä hänen silmänsä keksi, oli intiaanin musta\ntukka, joka vähitellen kohosi lattian yläpuolelle; sitten ilmestyi musta\nnaama, jonka keskeltä kiilsivät mustat villit silmät. Kun se tuuma\ntuumalta kohosi yhä ylemmä ja Mabel ehti tarkemmin nähdä koko pään, hän\nhuomasi nöyrät -- levottomat ja vieläkin kauniit Kevään kasvot.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\n    \"Kukin katsoo kohdastansa,\n    mitä tehdä voisi,\n    mikä hyödyn omillensa\n    taistelussa toisi.\"\n\n                    _Cotton_.\n\nOn vaikea sanoa, kumpi tunsi suurempaa tyydytystä, Mabelko,\nilmestyessään esille ja juostessaan hänen jalkoihinsa huomattuaan, että\ntulija oli Nuolenpään vaimo eikä Nuolenpää itse, vai Kevät nähtyään,\nettä hänen neuvoansa oli seurattu ja että hirsilinna suojasi sitä\nhenkilöä, jota hän pelolla ja vavistuksella melkein toivottomana oli\netsinyt. He syleilivät toisiansa ja yksinkertainen intiaanivaimo nauroi\nherttaisesti pitäessään ystäväänsä molemmin käsin olkapäistä tullakseen\nvakuutetuksi tämän läsnäolosta.\n\n\"Hirsilinna hyvä\", virkkoi nuori intiaani, -- \"ei antaa päänahka.\"\n\n\"Se on hyvin hyvä, Kevät\", vastasi Mabel väristen ja sulkien samalla\nsilmänsä aivan kuin karkoittaakseen mielestään ne kauhun tapaukset,\njoiden todistajana juuri oli ollut. \"Sano minulle, Jumalan tähden, jos\ntiedät, miten on käynyt minun rakkaalle enolleni. Olen katsellut\nkaikille suunnille, mutta en voi missään häntä nähdä.\"\n\n\"Ei täällä hirsilinnassa?\" kysyi Kevät hieman ihmeissään.\n\n\"Täällä hän ei ole; minä olen aivan yksin. Jennie, joka oli minun\nkanssani, hyökkäsi ulos miehensä luo, ja sen rohkeuden hän sai\nhengellänsä maksaa.\"\n\n\"Kevät tietää, Kevät näkee, paljo paha. Nuolenpää ei säälii vaimot -- ei\nsäälii oma vaimo.\"\n\n\"Ah, Kevät, sinun elämäsi kuitenkin on turvassa!\"\n\n\"Ei tietää, Nuolenpää tappaa, jos tietää kaikki.\"\n\n\"Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, Kevät. Hän varmaan suojelee ja\npuolustaa sinua sinun hyvyytesi tähden. Sano minulle, mitä on tehtävä ja\nonko minun enoparkani elossa.\"\n\n\"Ei tietää. Suolavedellä vene, ehkä mennyt jokelle.\"\n\n\"Vene on vieläkin rannassa, mutta enoa ja majoitusmestaria ei näy\nmissään.\"\n\n\"Ei tappettu, tai Kevät olisi näkenyt. Mennyt piiloon. Punanen mies\nmenee piiloon, ei häpeää kalpeanaamaa.\"\n\n\"Häpeää minä en pelkää, vaan pelkään, etteivät olisi kerjenneet piiloon.\nTeidän hyökkäyksenne oli kauhean äkillinen, Kevät.\"\n\n\"Tuskaroora!\" vastasi toinen ylpeästi hymyillen kehuessaan puolisoansa.\n\"Nuolenpää suuri soturi!\"\n\n\"Sinä olet liian hyvä ja hento tällaiseen elämään, Kevät; sinä et voine\nolla onnellinen nähdessäsi alituiseen tuollaisia näytöksiä?\"\n\nKevään kasvot synkistyivät, ja Mabel oli näkevinään tulen välähtävän\npäällikön vaimon silmistä hänen vastatessaan:\n\n\"Yenkee liian hävytön; ottaa kaikki metsästysmaat. Vainoaa kuusi heimo\nyötä ja päivää. Kirottu kuningas, kirottu kansa. Kalpeanaama paljo\npaha.\"\n\nMabel tiesi, että tänäkin kaukaisena aikana oli paljon totta tässä\nmielipiteessä, vaikkakin hän oli liian hyvin kasvatettu ollakseen\nhuomaamatta, että kuningasta monesti syytettiin siitäkin, mistä hän\nuseimmiten oli aivan tietämätön. Hänestä tämä moite kaikissa tapauksissa\noli oikeutettu ja siksi hän vastauksen asemesta käänsi puheen itseensä.\n\n\"Ja mitä minun on tehtävä, Kevät?\" hän kysyi. \"Kauan ei kestä, ennenkuin\nsinun heimosi tahtoo vallata tämän rakennuksen.\"\n\n\"Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka.\"\n\n\"Mutta he huomaavat pian, ettei täällä ole puolustajia, elleivät he jo\ntiedä sitä. Sinä itse sanoit minulle, montako meitä oli täällä ja\ntietysti sinä olet kuullut sen Nuolenpäältä.\"\n\n\"Nuolenpää tietää\", vastasi Kevät kohottaen kuusi sormea ilmaistakseen\nmiesten lukua. \"Kaikki punaset miehet tietää. Neljä menettänyt päänahka\n-- kaksi pitänyt se.\"\n\n\"Älä puhu siitä, Kevät. Se kauhuntyö hyytää minun vereni. Sinun joukkosi\nei voi tietää, että minä olen yksin hirsilinnassa, vaan luulee, että\nenoni ja majoitusmestari ovat täällä. Varmaankin he sytyttävät huoneen\ntuleen karkoittaakseen meidät täältä. Olen kuullut, että tuli tuottaa\ntällaisissa paikoissa suurimman turmion.\"\n\n\"Ei polta hirsilinna\", sanoi Kevät tyynesti.\n\n\"Sitä sinä et voi tietää, parahin Kevääni, eikä minulla ole mitään\nkeinoja, joilla voisin heitä estää.\"\n\n\"Ei polta hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka.\"\n\n\"Mutta sano minulle, Kevät, miksi ei. Minä pelkään, että he polttavat\nsen.\"\n\n\"Hirsilinna märkä -- paljo sataa -- hirret vihreet -- ei palaa helppo.\nPunanen mies tietää -- hyvä asia -- ei polta -- ei antaa yenkee tietää\n-- että irokeesi täällä. Isä tulee takasin -- ei voittaa hirsilinna\n-- hirsilinna punasen miehen. Intiaani paljo viekas, ei polttaa.\"\n\n\"Uskon sinua, Kevät, ja toivon, että ennustuksesi on tosi. -- Miten\nkauheata olisikaan, jos isä häviäisi! Ehkä hän on jo kuollut tai\nantautunut.\"\n\n\"Ei koske isä -- ei tietää, mihin mennyt -- vesi ei jättää jälki\n-- punanen mies ei osaa seuraa. Ei polttaa hirsilinna -- hirsilinna hyvä\n-- ei antaa päänahka.\"\n\n\"Luuletko, että olen täällä turvassa, kunnes isä tulee?\"\n\n\"Ei tietää; tytär sanoo, koska isä tulee.\"\n\nMabelia kiusasi Kevään mustien silmien loiste, sillä hänen mielessään\nheräsi epämääräinen pelko, että toinen koetti udella heistä lähempiä\ntietoja ilmaistakseen ne omalle joukolleen hänen isänsä ja heidän\njoukkonsa turmioksi. Hän ajatteli juuri antaa karttelevan vastauksen,\nkun ovelta kuului liikettä. Hänen toverinsa säikähtänyt ilme sanoi\nhänelle, että sieltä villit sisään pyrkivät.\n\n\"Punanen mies\", kuiskasi Kevät kohottaen sormeansa ja kehoittaen\nvarovaisuuteen.\n\n\"Niitä on neljä, kauheaksi maalattua verisine päänahkoineen. Nuolenpää\non mukana.\"\n\nKevät oli juossut nurkkaan, jossa oli varastossa pyssyjä ja ottanut\nniistä jo yhden käteensä, kun hänen miehensä nimi seisahdutti hänen\nliikkeensä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän juoksi muutamalle\nampumaluukulle ja aikoi juuri pistää pyssyn piipun siihen, kun Mabel\ntarttui hänen käteensä.\n\n\"Ei, ei, ei, ei, Kevät!\" Mabel virkkoi -- \"sinä et saa ampua omaa\nmiestäsi, et edes pelastaaksesi minun henkeäni.\"\n\n\"Ei ampuu Nuolenpää\", vastasi Kevät hiukan vavahtaen -- \"ei ampuu kukaan\npunanen mies -- ei ampuu, vain pelkottaa.\"\n\nMabel ymmärsi nyt ystävättärensä tarkoituksen ja lakkasi estelemästä.\nKevät pisti pyssyn ampuma-aukkoon pitäen kyllin suurta kolinaa\nvaroittaakseen omiansa ja laukaisi. Tuskin oli pyssy pamahtanut, kun\nMabel kävi nuhtelemaan ystäväänsä siitä, että hän häntä puolusti.\n\n\"Sinähän sanoit, ettet aikonut ampua\", hän virkahti, \"ja nyt olisit\nvoinut surmata oman miehesi.\"\n\n\"Kaikki juoksut tiehen ennen ampuu\", vastasi Kevät nauraen ja mentyään\ntoiselle ampumaluukulle katsomaan ystäviensä liikkeitä, hän nauroi vielä\nsydämellisemmin. \"Katsoo! Mennyt piiloon -- kaikki sotilaat. Luulee,\nSuolavesi ja majoitusmestari täällä. Pitää paljo vara nyt.\"\n\n\"Taivas olkoon kiitetty! Ja nyt, Kevät, saanen hieman aikaa kootakseni\najatukseni rukoukseen, etten kuolisi, kuten Jennie, ajatellen elämää ja\ntämän maailman asioita.\"\n\nKevät pani pois pyssyn ja istahti lähelle sitä laatikkoa, jolle Mabel\noli hervotonna vaipunut. Hän katsoi vakavasti sankarittaremme kasvoihin\nja tämä luuli hänen silmissään näkevänsä sääliä ja lämmintä osanottoa.\n\n\"Nuolenpää suuri soturi\", sanoi tuskarooran vaimo. \"Kaikki heimon tyttöt\nkatsovat paljo häntä. Kalpeanaama kaunotar on silmät myös?\"\n\n\"Kevät, mitä nämä sanat -- tuo katse -- tarkoittavat? Mitä sinä tahdot\nsanoa?\"\n\n\"Miksi sinä niin pelko, kun Kevät ampuu Nuolenpää?\"\n\n\"Eikö olisi ollut kauheata nähdä vaimon surmaavan oman miehensä? Ei,\nKevät, mieluummin olisin itse tahtonut kuolla.\"\n\n\"Sekö kaikki?\"\n\n\"Siinä kaikki, Kevät, niin totta kuin Jumala on todistajani, ja siinä\nonkin kylliksi. Ei, ei, tänään on jo tapahtunut kylliksi kauhuntöitä,\nettei niitä enää saa tällaisella lisätä. Mitä muuta syytä sinä epäilet?\"\n\n\"Ei tietää. Tuskarooratyttö paljo hupsu. Nuolenpää suuri päällikkö,\nkatsoo ympäri. Puhuu unissaan kalpeanaama-kaunotar. Suuret päälliköt\npitää moni vaimo.\"\n\n\"Voivatko päälliköt pitää teidän heimossanne monta vaimoa?\"\n\n\"Pitää niin moni kuin jaksaa elättää. Suuri metsästäjä -- moni vaimo.\nNuolenpää ottanut vasta Kevät, mutta hän puhuu liian paljo, näkee liian\npaljo kalpeanaama tyttö.\"\n\nMabel oli tätä aavistanut ja se oli julmasti häntä kiusannut heidän\nviime retkellänsä, ja vielä enemmän häntä kammotti kuulla tämä vihjaus\nvaimolta itseltään. Hän tiesi, että tavat ja tottumukset suuresti\nvaikuttavat tällaisiin asioihin; mutta ajatus, että hän tahtomattaan\nkilpaili vaimon kanssa, sai hänet melkein epätoivoon, sillä\nmustasukkaisuus sangen vähän tässä tapauksessa teki hänen tilansa\nturvallisemmaksi. Katsellessaan Kevättä tarkemmin hän kuitenkin tyyntyi,\nsillä toisen koko olento ilmaisi niin täydellistä antaumusta ja\nluottamusta, ettei vihalle eikä petokselle jäänyt vähääkään sijaa.\n\n\"Ethän sinä tahdo pettää minua, Kevät?\" kysyi Mabel puristaen toisen\nkättä. \"Ethän tahdo antaa omaa sukupuoltasi olevaa, turvatonta olentoa\nalttiiksi sotakirveen iskuille?\"\n\n\"Ei sotakirves koskee sinut. Nuolenpää ei sallii sen. Jos Kevään pitää\nsaada sisarvaimo, tahtoo saada sinut.\"\n\n\"Ei, Kevät; minun uskontoni ja tunteeni, molemmat kieltävät sen, ja jos\nminun täytyisi ruveta intiaanin vaimoksi, minä en milloinkaan suostuisi\nkodassa ottamaan sitä paikkaa, joka on sinun.\"\n\nKevät ei vastannut, mutta hän näytti tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Hän\ntiesi, että Nuolenpään tuttavapiirissä oli olemassa harvoja, tuskin\nyhtään, intiaanityttöjä, jotka kykenivät kilpailemaan hänen kanssaan\npersoonallisissa avuissa; ja vaikka hänen miehellään olisi tusina\nvaimoja, ei niiden vaikutus, Mabelia lukuunottamatta, tulisi hänelle\nkovin vaaralliseksi. Niin lämpimästi hän oli kiintynyt sankarittaremme\nkauneuteen, voittavaan esiintymiseen, kohteliaisuuteen ja naisellisiin\nhyveihin, ettei edes herännyt mustasukkaisuus voinut sitä tunnetta\njärkyttää, vaan sisäinen pelko oli antanut hänelle rohkeutta antautua\nsellaiseen vaaraan pelastaakseen ystävänsä siltä vaaralta, jonka hän\näkillisessä päällekarkauksessa tiesi häntä uhkaavan. Sanalla sanoen,\nKevät naisen terävällä vaistolla oli tajunnut Nuolenpään ihailevan\nMabelia, mutta sen sijaan, että olisi mustasukkaisena alkanut\nkilpailijaansa vihata, kuten sellaiset naiset, jotka eivät ole tottuneet\nvahvemman sukupuolen tällaisiin oikkuihin, hän oli tutkinut\nkalpeanaamakaunottaren katseita ja tunteita, kunnes hänen omat tunteensa\nolivat heränneet ja hän oli alkanut häntä ihailla ja rakastaa --\nvaikkakin luonnollisesti toisella tavalla kuin hänen miehensä\n-- kuitenkin yhtä voimakkaasti. Nuolenpää itse oli lähettänyt vaimonsa\nvaroittamaan Mabelia uhkaavasta vaarasta, vaikk'ei hän nyt tiennyt, että\nhänen vaimonsa taistelun aikana oli salaa saapunut saarelle ja\npiilotteli nyt linnoituksessa yhdessä heidän molempien huolenesineensä\nkanssa. Päinvastoin hän otaksui, että Cap ja majoitusmestari olivat\nhirsilinnassa Mabelin kanssa ja että juuri miehet olivat äsken\nkarkoittaneet hänet ja hänen toverinsa hirsilinnalta.\n\n\"Kevät suruissaan Liljan vuoksi\", -- niin oli intiaani runollisella\nkielellään alkanut sankaritartamme nimittää -- \"Kevät suruissaan, kun\nLilja ei ottaa Nuolenpää. Hänen maja iso, ja suuri päällikkö pitää saada\nmoni vaimo täyttää se.\"\n\n\"Kiitän sinua, Kevät, ystävyydestäsi, joka on suurempi kuin meidän\nvalkoisten naisten koskaan voisi olla\", vastasi Mabel hymyillen\nhuolimatta peloittavasta tilanteesta, johon oli joutunut. \"Mutta minä en\nvoi -- ehkäpä minä en -- milloinkaan mene naimisiin.\"\n\n\"Pitää saa hyvä mies\", sanoi Kevät, \"ota se Vesikoira, jos ei tahtoo\nNuolenpää.\"\n\n\"Kevät, tällainen keskustelu ei sovi tytölle, joka ei tiedä, vieläkö hän\nseuraavana hetkenä on edes hengissä. Tahtoisin jotenkin saada selville,\nonko minun enoni vielä elossa vai ei.\"\n\n\"Kevät menee katsoo.\"\n\n\"Voitko sinä? Tahdotko sinä? -- Olisiko sinun turvallista näyttäytyä nyt\nsaarella? -- Tietävätkö soturit sinun olevan mukana taistelutantereella\nja voivatko he sietää, että naiset seuraavat heitä?\"\n\nNämä kysymykset Mabel teki kiihkeästi ja peläten, ettei vastaus olisi\nhänen mielensä mukainen. Hän oli pitänyt mahdottomana, että Kevät\nkuuluisi retkikuntaan, vaan luuli, että hän oli salaa kanotillaan\nseurannut irokeesejä tullakseen varoittamaan häntä. Mutta tässä luulossa\nhän oli täydelleen erehtynyt, kuten Kevät puutteellisella\nkielitaidollaan antoi hänen tietää.\n\nNuolenpää, vaikka olikin suuri päällikkö, oli epäsovussa oman heimonsa\nkanssa, vaikkakin toisinaan toimi heidän kanssaan täysin yksimielisesti.\nHänellä oli suuri kota, se oli totta, mutta harvoin hän siellä asusti.\nTeeskennellen olevansa englantilaisten ystävä hän oli ollut kesän heidän\npalveluksessaan, vaikkakin oli koko ajan toiminut ranskalaisten hyväksi,\nja hänen vaimonsa oli seurannut mukana näillä pitkillä matkoilla, joita\nusein oli tehty kanotilla. Sanalla sanoen, hänen läsnäolonsa ei ollut\nsalaisuus, koska hänen miehensä harvoin liikkui ilman häntä. Kaikki tämä\nrohkaisi Mabelia toivomaan, että hänen ystävänsä jättäisi hirsilinnan,\nniin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutuisi.\n\nHe tutkivat saarta niin tarkasti kuin heidän asemansa salli tirkistellen\njoka puolelle ampumaluukuista ja huomasivat, että valloittajat\nvalmistuivat juhla-aterialle etsittyään kaikkialta esille\nenglantilaisten ruokavarat. Vaikka suurin osa varastoista olikin\nhirsilinnassa, löysivät he kuitenkin kylliksi jokapäiväisistä\nkäyttövaroista. Kuolleet oli korjattu pois ja aseet oli tuotu yhteen\nkasaan lähelle juhlapaikkaa. Kevät huomautti, että jostakin erikoisesta\nsyystä kuolleet oli joko haudattu tai kätketty näkyvistä pensaikkoon.\nMitään ei saarella ollut muutettu, sillä joukon tarkoitus ilmeisesti oli\npettää kersantin joukko, kun he retkeltänsä palaisivat. Hän osoitti\nMabelille erästä miestä, joka oli kiivennyt puuhun ilmoittaakseen\nomillensa heti, jos huomaisi veneen joltakin suunnalta lähestyvän,\nvaikkakin he näyttivät aavistavan, että vain sattuma toisi heidät\ntakaisin näin pian. Tällä hetkellä ei ollut odotettavissa hyökkäystä\nhirsilinnaa vastaan, ja Kevät huomautti, ettei sitä millään tavalla\nvahingoitettaisi ennen kersantin paluuta, sillä muuten voisi\nHaukansilmän terävä silmä huomata asiain oikean tilan. Vene oli\nkuitenkin viety toiselle puolen ja kätketty lahdenpoukamaan intiaanien\nkanottien luo.\n\nKevät sanoi nyt haluavansa ystäviensä luo, sillä hetki oli oikein sopiva\nhänen jättää hirsilinna. Mabelin epäluulot taas heräsivät, kun he\nastuivat portaita alas, mutta jo seuraavana hetkenä hän hylkäsi\nsellaiset tunteet epäoikeutettuina toveriansa kohtaan ja arvottomina\nhänelle itsellensä ja heidän päästyään alakertaan hänen luottamuksensa\ntaas oli horjumaton. Salvat avattiin mitä suurinta varovaisuutta\nnoudattaen ja ennenkuin viimeinen salpa nostettiin, Kevät asettui niin,\nettä hänen hoikka vartalonsa saattoi puikahtaa raosta eikä tarvinnut\novea avata ihan selälleen. Sykkivin sydämin Mabel taas sulki oven, ja\nensimmäistä salpaa asettaessaan hän olisi voinut kuulla sydämensä\nlyönnit. Nyt kuitenkin tuntui jo turvallisemmalta ja toiset kaksi salpaa\nasetettiin hätiköimättä paikoilleen. Sen tehtyään hän kiipesi toiseen\nkerrokseen, josta hän saattoi edes osiksi nähdä, mitä ulkona tapahtui.\n\nPitkät, tuskalliset ja ikävät tunnit kuluivat eikä Mabel saanut Keväältä\npienintäkään viestiä. Hän kuuli villien kirkunan, -- sillä he olivat\nlöytäneet viinaa ja se sai heidät unohtamaan kokonaan varovaisuuden --\nnäki joskus ampuma-aukoista vilahduksen heidän inhoittavista\nolennoistaan tuntien joka hetki heidän peloittavan läsnäolonsa ja\nkaikki, mitä hän kuuli ja näki, olisi voinut hyytää veren hänen\nsuonissaan, ellei hän jo ennemmin olisi nähnyt vielä kauheampia\nnäytelmiä. Puolenpäivän seuduissa hän luuli näkevänsä valkoisen miehen\nsaarella villien joukossa, vaikkakin hänen pukunsa ja esiintymisensä sai\nMabelin aluksi pitämään häntä vasta-saapuneena villinä. Hänen kasvonsa,\nvaikkakin tummat ja likaiset, ilmaisivat kuitenkin Mabelille, että\nensimmäinen otaksuma oli oikea, ja hänestä tuntui lohduttavalta tietää,\nettä oli yksi, jonka asema intiaanien joukossa oli kai jokseenkin sama\nkuin hänenkin ja joka tarpeen tullen varmaankin koettaisi puolustaa\nhäntä. Mabel-rukka vähän tiesi, miten heikosti valkoihoiset kykenivät\nvaikuttamaan villeihin liittolaisiinsa, kun nämä olivat päässeet\nverenmakuun ja miten vähän he kykenivät näitä estämään kauheimmistakaan\nilkitöistä.\n\nPäivä tuntui Mabelista kuukauden pituiselta ja vain ne hetket, jotka hän\nkäytti rukoukseen, kuluivat kiduttamatta häntä. Näin hän koetti saada\nlohtua, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen hän tunsi mielensä\nrohkeammaksi ja asemansa varmemmaksi. Hän ymmärsi Kevään perusteluja ja\nalkoi varmistua siinä luulossa, että villit jättäisivät hirsilinnan\nhävittämättä niin kauaksi, kuin hänen isänsä palaisi, koska he toivoivat\nvoivansa yllättää hänet hänen aavistamattaan, eikä hänellä siis tällä\nhetkellä ollut suoranaista vaaraa. Mutta tulevaisuus ei näyttänyt\nantavan toivolle sijaa ja hän alkoi mietiskellä, miten menettelisi, jos\nhänen olisi antauduttava. Silloin hänen mieleensä johtui Nuolenpään\nihailu, ja sankarittaremme hyvin tiesi, että sellainen kohtalo oli\ntullut monen osaksi hänen sukupuolestaan. Vaikka he olivatkin hengissä\npelastuneet, olivat he joutuneet lopuksi elämäkseen voittajan kodan\nasukkaiksi. Sellaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään saaden\nhänet tämän tästä lankeamaan polvilleen ja rukoilemaan voimaa tässä\nahdistuksessa.\n\nPäivän kestäessä sankarittaremme asema oli koko ajan levottomuutta\nherättävä, mutta kun ilta heitti varjojaan yli saaren, se kävi\nkauhistavan peloittavaksi. Villit olivat nyt juoneet kaiken\nenglantilaisilta ryöstämänsä viinan ja joutuneet sellaiseen raivoon,\nettä hyppivät ja kirkuivat, kuin paholainen olisi heidät riivannut.\nKaikki ranskalaisen päällikön yritykset pitää heitä aisoissa olivat\naivan hyödyttömät ja viisaasti kyllä hän itse oli vetäytynyt läheiselle\nsaarelle, jossa hän oli tarpeellisen välimatkan päässä siinä\ntapauksessa, että hänen ystäviensä mieleen johtuisi kohdella häntä,\nkuten muitakin valkoihoisia. Ennen lähtöänsä oli hänen kuitenkin\nhenkensä kaupalla onnistunut sammuttaa tuli ja hävittää kaikki\ntavalliset sytytysvehkeet. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen hän oli\nryhtynyt estääkseen intiaaneja polttamasta hirsilinnaa, joka olisi\ntehnyt tyhjäksi hänen lähimmät suunnitelmansa. Hän yritti myöskin ottaa\nheidän aseensa, mutta se oli mahdotonta, koska heidän puukkonsa ja\nsotakirveensä riippuivat vyössä, sillä pyssyjen valtaaminen ei olisi\nmitään hyödyttänyt, koska he kuitenkin tällaisissa tilaisuuksissa\nkäyttivät näitä lähimpiä aseita. Tulen sammuttaminen oli ollutkin sangen\nviisas ajatus, sillä tuskin oli päällikkö poistunut, kun yksi todellakin\nehdotti, että he polttaisivat hirsilinnan. Nuolenpääkin oli vetäytynyt\npois heti, kun huomasi heimolaistensa joutuvan pois järjiltään, ja\nasettunut muutamaan pirttiin, jossa hän heittäytyi oljille saadakseen\nsitä lepoa, jonka kahden yön tarkka vaaniskelu oli tehnyt\ntarpeelliseksi. Siitä seurasi, ettei intiaanien joukkoon jäänyt\nainoatakaan, joka olisi pitänyt Mabelin turvallisuudesta huolta,\nvaikkapa he olisivat tienneetkin hänen läsnäolostansa, ja kahdeksan tai\nkymmenen hirviönnäköistä juopunutta riiviötä otti polttoehdotuksen\nhyväksyvästi kirkuen ja meluten vastaan.\n\nMabelille tämä oli hirvittävä hetki. Juopuneina intiaanit vähät\nvälittivät niistä kivääreistä ja tavaroista, mitä täällä mahdollisesti\nsäilytettiin, yhtä vähän kuin ihmisistäkään, joita he hämärästi\naavistivat siellä olevan, ja he lähestyivät hirsilinnaa hurraten ja\nkirkuen kuin paholaiset. He olivat nousuviinassa ja ripeimmillään ja\nensimmäinen yritys oli tehty ovelta, jota vastaan he ruumiillaan\nryntäsivät kaikin voimin. Mutta se oli tehty jykevistä hirsistä ja kesti\nvankkumatta kaikki heidän koetuksensa. Vaikka sata miestä tällä tavalla\nolisi yrittänyt, olisi se ollut yhtä turhaa. Sitä Mabel ei kuitenkaan\ntiennyt, ja sydän kurkussa hän odotti, milloin villien ryntäys\nonnistuisi. Vihdoin hän huomasi, että ovi kesti kuin kallioseinä\nvähintäkään peräänantamatta, ja vain raskaitten saranain narahtelu\nilmaisi, ettei se ollut samaa seinää. Se rohkaisi häntä ja hän kiipesi\nmuutamalle ampuma-aukolle saadakseen selville, kuinka suuri häntä\nuhkaava vaara oli. Hiljaisuus, joka ensi yritystä seurasi, lisäsi hänen\npelkoansa, sillä mikään ei tee uhkaavaa vaaraa niin suureksi kuin\ntietämättömyys, miten ja mistä se tulee.\n\nMabel huomasi, että pari kolme penkoi tulisijaa, josta he sammutetusta\ntuhasta löysivät pieniä lämpimiä hiiliä. Tuli näytti kokonaan sammuneen\nja joku valkoihoinen olisi hylännyt toivottomana tällaisen työn, mutta\nnämä luonnonlapset olivat eläneet niin paljon erämaassa, että he voivat\nsaada tulen syttymään ilman sivistyneen elämän välineitäkin. He\nkokosivat kuivia lehtiä ja puhuivat hiiliin, kunnes saatiin syttymään\npieni liekki. Lehtiä ja kuivia oksia koottiin nyt oven eteen, ja kun\nMabel katseli muutamasta aukosta, hän huomasi, miten tuli tarttui\noksasta oksaan, kunnes koko kasa loimusi iloisissa liekeissä.\nHeitettyään tuleen vielä suuret määrät kuivia puita ja pilkkeitä\nintiaanit julmasti riemusta kirkuen poistuivat varmana siitä, että nyt\nheidän tekonsa onnistui. Liekit kasvoivat kasvamistaan, kunnes ne löivät\nsiihen aukkoon, josta Mabel katseli ja pakottivat hänet peräytymään\npois. Kun hän pääsi toiseen päähän huonetta, leimusivat liekit sisään\nsiitä aukosta, josta hän oli poistunut, ja valaisivat tätä puolipimeää\nhuonetta kertoen lohduttomalla tavalla Mabelille, millainen hänen\nloppunsa oli oleva. Pelastuksen tie oli tukossa, sillä ainoa ovi oli\nliekkien peitossa ja niinpä hän lankesi polvilleen viettääkseen\nrukoillen elämänsä viimeisen hetken. Minuutin ajan olivat hänen silmänsä\nsuljettuina ja hänen sielunsa näytti siirtyneen kauaksi tästä kauhun\npaikasta. Mutta elämänhalu oli kuitenkin liian voimakas ja\nvaistomaisesti hän avasi silmänsä huomaten suureksi ihmeekseen, että\nliekit olivat asettuneet. Ampuma-aukon ympärillä olivat puut hiiltyneet\nja heikko liekki pilkahti niistä silloin tällöin ilmavirran\nvaikutuksesta. Muutamassa nurkassa oli vesitynnyri, ja Mabel toimien\nenemmän vaiston kuin järjen ohjaamana otti siitä kiulun vettä täyteen ja\nkaasi sen hiiltyneille puille. Savu esti häntä katsomasta alas pariin\nminuuttiin, mutta kun se hälveni sen verran, että hän saattoi lähestyä\nsitä, löi hänen sydämensä rajusti ilosta, sillä hän huomasi, että rovio\noven edestä oli heitetty syrjään ja ovi valeltu vedellä, niin että se\noli kokonaan sammunut, vaikkakin siitä vielä kohosi höyrynsekaista\nsavua.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi Mabel asettaen suunsa ampuma-aukkoon. \"Kenen\nystävällisen käden on hyvä Luoja lähettänyt minun turvakseni?\"\n\nHän kuuli alhaalta keveitten askelten sipsutusta ja huomasi, että ovea\nvarovasti jytyytettiin.\n\n\"Kuka tahtoo päästä sisään? Oletko se sinä, iäkäs, rakas eno?\"\n\n\"Suolavesi ei täällä. Avaa kiire\", kuului vastaus, \"tahtoo pääsee\nsisään.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Jumala siunatkoon sinua, Kevät!\" huudahti\nsankarittaremme melkein pois suunniltaan ilosta. \"Jumala on lähettänyt\nsinut hyvänä enkelinänsä suojelemaan minua!\"\n\nMabel sai nyt vilkkautta liikkeihinsä ja muutamissa minuuteissa nämä\nkaksi olivat yläkerrassa istuen, kuten ennenkin käsi kädessä ja\npieninkin epäluulo oli hävinnyt Mabelin mielestä.\n\n\"Sano minulle nyt, Kevät\", virkkoi Mabel niin pian kuin oli päästänyt\ntoisen lämpimästä syleilystä -- \"oletko sinä nähnyt tai kuullut mitään\nminun enoparastani.\"\n\n\"Ei tietää. Joku ei näkee hänet; joku ei kuulee hänet; joku ei tietää\nmikään. Suolavesi mennyt jokelle, minä luulee, minä ei löytää hänet.\nMajoitusmestari mennyt myös. Minä etsii, etsii, etsii, mutta ei näkee\nkumpikaan ne.\"\n\n\"Jumalan kiitos! He ovat varmaankin pelastuneet, vaikk'emme tiedä,\nmiten. Luulen nähneeni jonkun ranskalaisen täällä saarella, Kevät.\"\n\n\"On. Ranskalainen kapteeni tullut ja myös mennyt. Intiaanit paljo\nsaarella.\"\n\n\"Oi, Kevät, Kevät, eikö ole mitään keinoa varoittaa rakasta isääni\njoutumasta intiaanien salaisen väijytyksen uhriksi?\"\n\n\"Ei tietää. Luulee, että soturit odottaa pensaikkoissa. Yenkeesit\nmenettää päänahka.\"\n\n\"Toden totta, Kevät, sinä, joka olet niin paljon auttanut tytärtä, et\nvoi kieltäytyä auttamasta myöskin isää.\"\n\n\"Ei tuntee isä, ei rakastaa isä. Kevät rakastaa oma heimo, auttaa\nNuolenpää, mies rakastaa päänahka.\"\n\n\"Mutta sinä itse, Kevät? Minä en voi, en halua uskoa, että tahdot nähdä\nkoko meidän väkemme murhattuna!\"\n\nKevät käänsi tummat silmänsä Mabeliin ja hetkisen hänen katseensa oli\nterävä, mutta pian se muuttui hellänsurumieliseksi.\n\n\"Lilja yenkeesi tyttö?\" kysyi hän, niinkuin asia olisi hänelle ollut\ntärkeä.\n\n\"Tietysti, ja yenkeesityttönä minä tahdon pelastaa maanmieheni\nteurastuksesta.\"\n\n\"Paljo hyvä, jos voi. Kevät ei yenkeesi. Kevät tuskaroora, saanut\ntuskaroora mies -- tuskaroora sydän -- tuskaroora tunne -- kaikki\ntuskaroora. Ei tahtooko Lilja sanoo, isä tullut voittamaan\nranskalainen?\"\n\n\"Kuinka minä kehuisin?\" vastasi Mabel puristaen melkein epätoivoissaan\ntoisen kättä. \"Kuinka minä tällaisessa tilassa kehuisin? Mutta sinä\npalvelet minua, Kevät, autat minua, olet pelastanut minut. Miksi sinä\nolet sen tehnyt, jos sinun tunteesi ovat samat kuin muidenkin\ntuskaroorain?\"\n\n\"Ei tuntee vain kuin tuskaroora -- tuntee kuin tyttö -- kuin vaimo.\nRakastaa kaunis Lilja. Lilja hyvä asuu minun rintassa.\"\n\nMabel suli kyyneliin ja painoi tätä altista olentoa sydäntänsä vasten.\nKului melkein minuutti, ennenkuin hän kykeni edelleen kyselemään, mutta\nsitten hänen kysymyksensä olivatkin rauhalliset ja johdonmukaisemmat\nkuin äsken.\n\n\"Sano minulle pahinkin, Kevät\", hän virkkoi. \"Tänään sinun heimolaisesi\njuovat ja juhlivat; mitä he tekevät huomenna?\"\n\n\"Ei tietää, pelkää näkee Nuolenpää, pelkää kysyy kysymys; luulee,\npunanen mies menee piilo, odottaa yenkeesi tulee.\"\n\n\"Eivätkö he aio koettaa saada hirsilinnaa haltuunsa? Sinä näet, mitä he\nvoivat tehdä, jos tahtovat.\"\n\n\"Liian paljo viina. Nuolenpää nukkuu, tai ei uskaltaa; ranskalainen\nkapteeni mennyt pois, tai ei uskaltaa. Kaikki nukkuu nyt.\"\n\n\"Ja sinä luulet, että minä olen turvassa ainakin tämän yön?\"\n\n\"Liian paljo viina. Jos Lilja kuin Kevät, tekee nyt paljo apu oma\nheimo.\"\n\n\"Minä olen sinun kaltaisesi, Kevät, ja toivoessani voida auttaa\nmaanmiehiäni, minä uskallan ryhtyä yhtä rohkeaan tekoon kuin sinäkin.\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" mutisi Kevät matalalla äänellä, \"ei ole sydän, ei Kevät\nantaa tekee, jos uskaltaa. Kevään äiti kerta vanki ja sotilaat juo paljo\nviina, minun äiti hakkaa sotakirves kaikki päähän. Niin tekee\nintiaanivaimo, kun oma heimo uhkaa vaara ja tahtoo ottaa päänahka.\"\n\n\"Sinä puhut totta\", virkkoi Mabel väristen ja vaistomaisesti työnsi\nluotaan Kevään käden. \"Minä en voi tehdä sellaista. Minulla ei ole\nvoimaa, ei rohkeutta, eikä halua tahrata käsiäni vereen.\"\n\n\"Minä myös luulee niin. Sinä on siis hirsilinnassa. Hirsilinna hyvä, ei\nantaa päänahka.\"\n\n\"Sinä luulet siis, että minä olen täällä turvassa ainakin niin kauan\nkuin isäni tulee?\"\n\n\"Tietää, että on. Ei uskaltaa koskee hirsilinna huomenna. Kuule! Kaikki\nhiljaa nyt. Juo viina, kunnes pää putoo näin, sitten makaa kuin hako.\"\n\n\"Eikö minun pitäisi paeta? Eikös saarella ole useita kanotteja? Eikö\nminun pitäisi ottaa yhtä ja mennä ilmoittamaan isälleni, mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Osaako käyttää airot?\" kysyi Kevät luoden salaisen silmäyksen\ntoveriinsa.\n\n\"Ehk'ei niin hyvästi kuin sinä, mutta toki niin paljon, että pääsen\ntäältä pois aamuun mennessä.\"\n\n\"Mitä tekee sitten? Ei jaksaa soutaa kuusi -- kymmenen -- kahdeksan\npenikulma!\"\n\n\"Sitä en tiedä. Minä teen kuitenkin mitä tahansa varoittaakseni isääni\nja kelpo Haukansilmää ja koko joukkoa uhkaavasta vaarasta.\"\n\n\"Rakastaa Haukansilmä?\"\n\n\"Jokainen, joka hänet tuntee, rakastaa häntä. Sinäkin pitäisit, ei,\nrakastaisit häntä, jos tuntisit hänen sydämensä!\"\n\n\"Ei pitää hänet yhtään -- liian hyvä pyssy -- liian hyvä silmä -- liian\npaljo ampuu irokeesit ja Kevään heimo. Täytyy ottaa hänen päänahka, jos\nvoi.\"\n\n\"Ja minun täytyy se pelastaa, jos voin, Kevät. Siinä asiassa me olemme\ntäydelleen eri mieltä. Minä etsin kanotin nyt, kun kaikki nukkuvat ja\njätän tämän saaren.\"\n\n\"Ei voi; Kevät ei sallii; kutsuu Nuolenpää.\"\n\n\"Kevät, sinä et tahdo pettää minua? Sinä et voisi saattaa minua turmioon\nensin tehtyäsi niin paljon minun hyväkseni.\"\n\n\"Juuri siksi\", vastasi Kevät tehden kädellään torjuvan liikkeen ja\npuhuen sellaisella lämmöllä ja vakavuudella, jota Mabel ei ennen ollut\nhuomannut hänessä. \"Huutaa kovasti Nuolenpää. Vaimon huuto herättää\nsoturi ylös. Kevät ei antaa Lilja auttaa vihollinen -- ei antaa intiaani\nvahingoittaa Lilja.\"\n\n\"Minä ymmärrän sinua, Kevät, ja tunnen, että menettelysi on luonnollinen\nja oikeudenmukainen; ja varmaankin on minun parasta jäädä tänne, sillä\nolen ehkä liioitellut voimiani. Mutta sano minulle: jos minun enoni\ntulee yöllä ja pyrkii sisään, annathan sinä minun avata oven hänelle?\"\n\n\"Tietty. Hän on täällä vanki ja Kevät pitää vanki ennempi kuin päänahka;\npäänahka tyydyttää kunnianhimo, vanki tyydyttää tunne. Suolavesi paljo\npiilossa, ei tietää itse myös, missä on.\"\n\nTässä Kevät nauroi tyttömäisellä, hilpeällä tavallansa, sillä hänestä\nhänen mielijohteensa oli niin hullunkurinen. Tätä seurasi pitkä\nkeskustelu, jossa Mabel koetti saada selville hänen todellisen tilansa,\ntoivoen samalla keksivänsä jonkun keinon palaavien ystäviensä\nauttamiseksi. Kevät vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisesti ja\nvarovasti koettaen tarkasti ottaa lukuun kaikki pikku asiatkin, jotka\nvoisivat vaikeuttaa hänen ystäviensä toimintaa. Kaikki tiedot, mitä hän\nsuostui antamaan, voimme supistaa seuraavaan.\n\nNuolenpää oli kauan ollut ranskalaisten kätyrinä, vaikka tässä\ntilaisuudessa oli ensi kertaa heittänyt pois naamarin. Hän ei enää\nvoinut jäädä englantilaisten pariin, sillä hän oli huomannut heissä\nepäluuloa häntä kohtaan ja varsinkin Haukansilmä näytti pitävän häntä\nsilmällä, ja sen vuoksi hän näytti tahtovan kerskua kavalluksellaan\nmieluummin kuin salata sitä. Hän oli johtanut soturien retkeä saarta\nvastaan, vaikkakin varsinainen päällikkyys oli mainitsemallamme\nranskalaisella upseerilla. Kevät ei kuitenkaan tahtonut sanoa varmaan,\noliko saaren keksijä juuri hänen miehensä vai joku toinen. Tästä hän ei\npuhunut sen enempää, vaan huomautti, että hän ja hänen miehensä olivat\nvaaniskelleet Lokin liikkeitä silloin, kun he joutuivat Lokilla kiinni.\nSaaren aseman olivat ranskalaiset saaneet ilmi ihan äskettäin, ja Mabel\ntunsi piston sydämessään, kun huomasi intiaanivaimon puheessa\nviittauksen, että joku Duncan of Lundien palveluksessa oleva kalpeanaama\non neuvonut tien viholliselle. Tämä oli vain hämärä vihjaus, ja kun\nMabel jälkeenpäin mietti sitä, hän luuli toista ymmärtäneensä väärin ja\ntoivoi sydämensä pohjasta, että Jasper Western selviäisi tahratta tästä\njutusta.\n\nKevät ei epäillyt tunnustaa, että hänet oli lähetetty saarelle ottamaan\nselvää, kuinka paljon oli todella miehiä jätetty, vaikka hän samalla\nilmaisi omalla yksinkertaisella tavallaan senkin, että hänen halunsa\nauttaa Mabelia oli kuitenkin suurimpana syynä hänen tuloonsa. Hänen\ntietojensa ja omien havaintojensa perustalla vihollinen siis tiesi,\nkuinka suuri voima oli heitä vastassa. He tiesivät senkin, montako\nmiestä oli mennyt kersantti Dunhamin mukana ja mitä tarkoitusta varten\nhe olivat liikkeellä, vaikk'eivät tienneet, missä paikassa he olivat\npäättäneet odotella ranskalaisten veneitä. Olisi ollut tavattoman hauska\nnähdä sitä kiihkoa, millä nämä yksinkertaiset naiset koettivat saada\ntoisensa ilmaisemaan kaikki tietonsa, joita he kumpikin voisivat käyttää\nomien ystäviensä ja heimolaistensa hyväksi, ja miten tarkasti molemmat\nkarttoivat virkkamasta yhtään ainoata sellaista sanaa, joka voisi\nvahingoittaa hänen omiansa. Kevät tahtoi tietää, mihin kersantti oli\nlähtenyt ja koska hän palaisi, aivan yhtä kiihkeästi, kuin Mabel halusi\nsaada selville muita seikkoja. Edellinen asetti kysymyksensä niin\ntaitavasti, että sellainen olisi tuottanut kunniaa korkeammankin\nsivistyksen saaneelle yksilölle, eikä hän jättänyt käyttämättä mitään\nkiertotietä, jolla hän luuli saavansa selville tämän kiihkeästi\nhaluamansa asian. Mutta kun Mabel puolestaan kysyi jotakin, joka olisi\nvalaissut villien suunnitelmia ja aikomuksia, hän kuunteli vaieten\nmelkeinpä epäillen eikä vastannut mitään.\n\nNäin kuluivat tunnit ihan huomaamatta, sillä molemmat olivat liian\ninnostuneita ajatellakseen lepoa. Aamupuolella vaati luonto kuitenkin\noikeutensa, ja Mabel laskeutui levolle muutamalle sotilaita varten\ntehdylle olkivuoteelle ja vaipui pian syvään uneen. Kevät lepäsi hänen\nvierellänsä, ja koko saarella vallitsi metsien pyhä rauha, niinkuin\nihminen ei olisi sitä koskaan häirinnyt.\n\nKun Mabel seuraavana aamuna heräsi, paistoi aurinko ampuma-aukoista\nsisään ja hän huomasi, että päivä oli jo pitkälle kulunut. Kevät nukkui\nvielä siinä olkipatjalla niin levollisesti, kuin ei mikään milloinkaan\nolisi hänen rauhaansa häirinnyt eikä herättänyt levottomuutta hänen\nmielessään. Mabelin liikkeet herättivät hänet kuitenkin pian, sillä hän\noli aina tottunut olemaan varuillansa, ja sitten he katselivat\nampuma-aukoista saadakseen selville, mitä heidän ympärillään oli\ntapahtunut ja molemmat toivoivat ystävilleen menestystä.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\n    \"Kun ikuisuus kutsuu ja kuolinkello soi,\n    niin murhe ja maailma häipyy pois.\n    Et Luojasi tekoja moittia sa voi,\n    Vaikk' oudot hänen tiensä sulle ois.\n    On onnekas, ken tyynesti kohtalonsa kantaa\n    ja ohjaavi purtensa kohti kaukorantaa;\n    ei kuolo häntä kauhistaa voi.\"\n\n                              _Faerie Queene_.\n\nPäivälläkin vallitsi vielä yön rauha ja hiljaisuus. Vaikka Mabel ja\nKevät kulkivat ampuma-aukolta toiselle, eivät he aluksi voineet keksiä\nainoatakaan elävää olentoa. Sillä paikalla, missä M'Nab tovereineen oli\nkeittänyt, paloi puoliksi riittynyt tuli ja leijaileva savu kohosi\nkevyenä ylös, aivan kuin viekoitellen retkelle-lähteneitä takaisin\nsaarelle, ja asumukset oli ulkoapäin järjestetty ihan entiseen kuntoon.\nMabel hätkähti, kun hän huomasi kolme 55:nnen punaiseen takkiin puettua\nmiestä, jotka oli asetettu ryhmään puoliksi loikovaan asentoon aivan\nkuin he olisivat kaikessa rauhassa keskustelleet, ja veri oli jähmettyä\nhänen suonissaan, kun hän tarkemmin katsottuaan huomasi verettömät\nkasvot ja lasittuneet kuolleensilmät. Ne oli asetettu aivan lähelle\nhirsilinnaa, ja kun heidän kankeat jäsenensä oli laitettu erilaisiin\nasentoihin, näyttivät he etempää aivan eläviltä. Niin kauhea kuin tämä\nryhmä olikin, se oli kuitenkin järjestetty sellaisella taidolla, että\nsadan kyynärän päästä olisi ollut mahdoton keksiä, mitä vehkeitä tässä\noli harjoitettu. Tutkittuaan tarkasti rannikkoa Kevät näytti\ntoverilleen, missä oli neljäs soturi. Hänet oli asetettu puuntyvelle\nniin, että jalat riippuivat veden yläpuolella ja hän näytti innokkaasti\nonkivan. Nahattomat päät oli peitetty hatuilla, ja jokaisen kasvoista\noli tarkasti pesty kaikki veren jäljet.\n\nNämä kauhunkuvat, jotka eivät kiihdyttäneet ainoastaan hänen ajatuksiaan\nja tunteitaan, vaan sotivat niin jyrkästi luontoa ja kaikkea\ninhimillisyyttä vastaan, saivat Mabelin kokonaan pois suunniltaan. Hän\nlysähti hervotonna istualleen muutamalle laatikolle ja kätkien kasvonsa\nesiliinaan istui siinä useita minuutteja, kunnes Kevään matala ääni\nkutsui hänet uudestaan ampuma-aukolle. Hän osoitti siellä Jennien\nruumista, joka oli pantu hieman etukumaraan seisomaan muutaman asumuksen\nedustalle luuta kädessä ja hatun nauhat liehuen tuulessa, ikäänkuin hän\nolisi kuunnellut miesten keskustelua. Välimatka oli liian suuri, että\nolisi tarkasti voinut huomata kasvojenilmettä, mutta Mabelista tuntui,\nkuin onnettoman suu olisi väännetty kauheaan hymyyn.\n\n\"Kevät, Kevät!\" huudahti Mabel, \"tämä voittaa kaiken, mitä minä\nmilloinkaan olen kuullut tai kuvitellut sinun heimosi viekkaudesta ja\nilkeydestä.\"\n\n\"Tuskaroora paljo viekas\", Kevät vastasi tavalla, joka ilmaisi, että hän\nmieluummin ihaili kuin tuomitsi tätä ruumiiden rääkkäystä. \"Ei tekee\nsotamiehille mikään paha. Auttaa irokeesit. Ottavat ensin päänahka,\nsitten ruumis tekee palvelus. Sitten polttaa kaikki.\"\n\nTämä puhe ilmaisi Mabelille, kuinka suuresti hänen intiaaniystävänsä\najatukset ja tunteet erosivat hänen omistansa, eikä hän moneen\nminuuttiin voinut virkkaa hänelle ainoatakaan sanaa. Tätä tilapäistä\näänettömyyttä ja kylmyyttä ei Kevät kuitenkaan huomannut, sillä hän\nlaittoi kuntoon heidän yksinkertaista aamiaistansa, ikäänkuin ei mikään\nolisi hänen tunteitansa järkyttänyt. Mabel söi vain sangen vähän, mutta\nhänen toverillaan näytti olevan tavaton ruokahalu. Sitten he taas\nheittäytyivät omiin ajatuksiinsa ja katselivat, mitä ihmeitä saarella\ntapahtuisi. Vaikka sankarittaremme kiihkeästi halusi nähdä edes\nvilahduksen ystävistään, ei hän koskaan mennyt ampuma-aukolle\nvetäytymättä taas seuraavana hetkenä kauhusta väristen syrjään, mutta\ntaas heti hän palasi sinne uudestaan, kun kuuli lehtien ja oksien\nrapisevan tuulessa ja luuli siellä ystäviensä liikuskelevan. Juhlallisen\nkauheata oli katsella kuolleitten istuvan aina samassa huolettomassa\nasennossa aivan kuin he olisivat laskeneet leikkiä toistensa kanssa.\nSankarittarestamme tuntui kuin hän olisi katsellut paholaisten\ntihutöitä.\n\nVuosien pituinen päivä muuten kului hiljaa ja rauhallisesti eikä\nainoatakaan intiaania tai ranskalaista näkynyt. Yö laskeutui vihdoin\nkaiken yli käärien salaperäiseen vaippaansa luonnon kauniit kuvat samoin\nkuin ihmisten tihutyöt ja kaiken kurjuuden, mitä luomakunnan kruunu oli\naikaansaanut. Tämän yön Mabel nukkui rauhallisemmin kuin edellisen,\nsillä hän oli yhä enemmän varmistunut siinä luulossa, ettei hänen\nkohtaloansa ratkaistaisi, ennenkuin isä palaisi. Seuraavana päivänä\nkersanttia kuitenkin jo odotettiin ja herättyään sankarittaremme riensi\nkiihkeästi ampuma-aukoille saadakseen selville, millainen ilma oli, mitä\nenteitä saattoi pilvissä havaita ja millaiseksi oli muuttunut saaren\nelämä. Kauhistava ryhmä oli edelleen paikoillaan, kalastaja harjoitti\nentistä ammattiansa ilmeisesti syventyneenä työhönsä ja Jennien\nhäväistyt kasvot kauheasti hymyilivät majan ovelta. Mutta ilma oli\nmuuttunut: rivakka tuuli kävi etelästä ja pilvet näyttivät ennustavan\nmyrskyä.\n\n\"Tämä käy yhä vaikeammaksi kestää, Kevät\", virkkoi Mabel poistuessaan\naukolta. \"Mieluummin tahtoisin nähdä itse vihollisen, kuin edelleen\nkatsella tuota kuolleitten kauheata näytelmää.\"\n\n\"Hiljaa! Ne tulee. Kevät luulee kuulee huuto, niinkuin soturi huutaa,\nkun ottaa päänahka.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat? Eihän siellä ole mitään teurastettavaa enää, ei\n_voi_ olla!\"\n\n\"Suolavesi!\" huudahti Kevät nauraen katsellessaan ampuma-aukosta.\n\n\"Minun rakas enoni! Jumalan kiitos! Hän elää! Oi, Kevät, Kevät, sinä et\nvoi antaa heidän tehdä pahaa _hänelle!\"_\n\n\"Kevät heikko vaimo. Mitä soturit välittää, kun hän sanoo? Nuolenpää tuo\nhänen tänne.\"\n\nSinä hetkenä Mabel oli ampuma-aukolla, ja siinä, toden totta, olivat Cap\nja majoitusmestari intiaanien käsissä. Kahdeksan tai kymmenen villiä vei\nheitä nyt hirsilinnalle, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä, koska\nsiellä ei ollut ainoatakaan miestä. Mabel tuskin uskalsi hengittää,\nennenkuin koko joukko oli ehtinyt ovelle ja hän helpotusta tuntien\nhuomasi, että ranskalainen päällikkö oli mukana. Seurasi hiljainen\nneuvottelu, jossa molemmat, sekä valkoihoinen päällikkö että Nuolenpää\npuhuivat vakavasti molemmille vangeillensa, jonka jälkeen\nmajoitusmestari puhui Mabelille niin kovasti, että tämä kuuli:\n\n\"Kaunis Mabel! Kaunis Mabel!\" hän sanoi, \"katsokaa jostakin\nampuma-aukosta ja säälikää tilaamme. Meitä uhataan heti paikalla\nkuolemalla, jos te ette viivyttelemättä avaa ovea voittajille. Totelkaa\nheitä tai ei kulu puoltakaan tuntia, ennenkuin me olemme menettäneet\npäänahkamme.\"\n\nMabelista tuntui, että majoitusmestari puhui liian kevyesti niin\ntärkeästä asiasta kuin oli hirsilinnan luovuttaminen ja siksi hänessä\nheräsi halu viivyttää antautumista niin kauan kuin suinkin.\n\n\"Puhu minulle, eno\", hän sanoi suu aivan aukossa, \"ja sano, mitä minun\ntulee tehdä.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!\" huudahti Cap, \"sinun suloinen äänesi,\nMagneettini, keventää sydämeni kuormaa, sillä minä pelkäsin, että sinä\nolit jakanut Jennie-paran kohtalon. Viimeisen kahdenkymmenenneljän\ntunnin ajan on hirvittävä rautainen kahle rusentanut minun rintaani.\nSinä kysyt minulta, mitä sinun olisi tehtävä, enkä minä voi neuvoa\nsinua, vaikka oletkin minun oman sisareni tytär. Ainoa, mitä voin sanoa,\nonneton tyttöseni, on, että kiroan sen päivän, jolloin sinä ja minä ensi\nkerran näimme tämän suolattoman vesilätäkön.\"\n\n\"Mutta, eno, onko sinun henkesi vaarassa ja tahdotko sinä, että minun\npitäisi avata ovi?\"\n\n\"Mitäkö sinun on tehtävä? En tahdo salata keneltäkään, joka ei ole\njoutunut näiden riiviöiden käsiin, ettei hänen pitäisi avata eikä\npäästää mitään joutuaksensa heidän käsiinsä. Majoitusmestari ja minä\nolemme molemmat vanhoja emmekä edes miehiä siinä merkityksessä kuin\nHaukansilmä tarkoittaa, eikä ole väliä, jos sellaiset matelijat\npäättävät päivänsä tänä tai ensi vuonna. Ehkäpä keksisin jotakin, jos\nolisin laivankannella tällaisessa tilanteessa, mutta täällä erämaassa\nvoin vain sanoa, että jos minä pääsisin edes sellaiseen suojaan, mitä\nhirsilinna tarjoaa, saisivat intiaanit yrittää kauan, ennenkuin saisivat\nminut sieltä ulos narratuksi.\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä, mitä enonne sanoo, kaunis Mabel\", pisti väliin\nmajoitusmestari, \"sillä pelko on sumentanut hänen arvostelukykynsä, eikä\nhän voi ollenkaan laskea, mitä seurauksia saattaa niskottelusta olla. Me\nolemme täällä kelpo miesten vankina ja meitä kohdellaan, kuten\nherrasmiehiä ainakin, eikä siis tarvitse mitään hävyttömyyttä heidän\npuoleltaan pelätä. Se, mitä on tapahtunut, on tavallista sodassa, eikä\nmeidän sen vuoksi voittajiamme tarvitse kauhulla ajatella, sillä he\nkarttavat tekemästä vääryyttä vangeillensa. Olen varma, ettei herra Cap\nenempää kuin minä itsekään saa syytä valittaa minkään puutetta sen\njälkeen, kuin antausimme herra Nuolenpäälle, joka on kuin roomalainen\ntai spartalainen, ylevä ja lahjakas. Mutta muistakaa, että asia tulee\narveluttavammaksi, ja me voimme menettää tuossa paikassa päänahkamme,\nellette te avaa ovea ja pelasta meitä.\"\n\n\"Minä teen viisaimmasti jäämällä hirsilinnaan, kunnes saaren kohtalo on\nratkaistu\" vastasi Mabel. \"Vihollistemme ei minun vuokseni tarvitse olla\nollenkaan levottomia, sillä he tietävät, etten minä voi niitä\nvahingoittaa, ja paljon mieluummin minä jään tänne, kuin antaudun\nmillään ehdolla villien armoille.\"\n\n\"Jos kysymys olisi vain teistä, Mabel, niin me kaikki nöyrästi\ntottelisimme teidän toivomuksianne, mutta nämä herrat sanovat, että tämä\nrakennus on suuresti heidän suunnitelmiensa tiellä ja tahtovat\nvälttämättä saada sen. Ollakseni teille rehellinen minä tunnustan, että\njoutuessani enonne kanssa mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, minä\nsuuremman tuhon välttämiseksi kuninkaallisen armeijan upseerina tein\nantautumissopimuksen ja lupasin jättää hirsilinnan ja koko saaren\nvoittajille. Se on kohtalomme tässä sodassa ja siihen meidän on\nalistuttava. Avatkaa siis ovi, kaunis Mabel, ja antautukaa niiden\nturviin, jotka osaavat antaa oikean arvon nuoruudelle ja kauneudelle.\nAinoakaan skotlantilainen kreivi ei voisi kohdella teitä paremmin kuin\ntämä herra, joka tuntee kaikki hienon esiintymisen lait.\"\n\n\"Ei jättää hirsilinna\", kuiskasi Kevät, joka seisoi Mabelin vierestä\ntarkasti seuraten, mitä tapahtui. \"Hirsilinna hyvä -- ei antaa\npäänahka.\"\n\nSankarittaremme oli ollut hetkisen kahden vaiheilla, avatako vai ei. Nyt\nkun eno ja Muir olivat heidän vallassaan villit tiesivät, ettei\nhirsilinnasta kukaan voisi heitä ampua ja jos he tahtoisivat, niin he\nvoisivat särkeä oven tai hakata aukon seinään. Ehkä olisi sittenkin\nviisainta vapaaehtoisesti antautua armoille. Mutta nämä Kevään sanat\nsaivat hänet uudestaan epäröimään ja kun hän katsoi toista, tämän koko\nolento ja ilmeet antoivat hänen sanoillensa tukea ja niin Mabel alkoi\nluottaa yhä enemmän häneen.\n\n\"Ei vielä vanki\", kuiskasi Kevät. \"Antaa ne tekee ensin vanki ja sitte\nvasta ottaa vanki. Puhuu kova; Kevät ei tohtii.\"\n\nMabel alkoi nyt puhua päättävämmin Muirille, sillä hänen enonsa näytti\npakosta pitävän suunsa kiinni ja ilmoitti horjumatta päättäneensä olla\nantamatta heille hirsilinnaa.\n\n\"Te unohdatte antaumussopimuksen, neiti Mabel\", sanoi Muir, \"hänen\nmajesteettinsa palvelijan kunnia on kysymyksessä ja palvelijan kautta\njoutuu myös hänen majesteettinsa nimi häpeään. Tehän tiedätte, miten\ntärkeä on sotilaan kunniasana?\"\n\n\"Tiedän kyllä, herra Muir, kyllin paljon käsittääkseni, että te ette ole\nretken johtaja, eikä teillä siis ole oikeutta luovuttaa hirsilinnaa.\nOlenpa vielä kuullut rakkaan isäni sanovan, että upseeri menettää kaikki\nsitoumusoikeutensa sinä hetkenä, jona hän joutuu vangiksi.\"\n\n\"Luokkakateutta, kaunis Mabel! Se vahingoittaa kuningasta ja alentaa\nretkikunnan arvoa yhtä paljon kuin häpäisee kuninkaan nimeä. Te muutatte\npäätöksenne, kunhan saatte hetkisen miettiä näitä asianhaaroja.\"\n\n\"Ai\", pisti Cap väliin, \"se todellakin on asianhaara ja onkin kirottu\nhaara!\"\n\n\"Ei välittää, mitä eno sanoo\", virkkoi Kevät nurkastaan, johon oli\nvetäytynyt asevarastolle. \"Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka.\"\n\n\"Minä jään sinne, missä olen, herra Muir, kunnes saan joitakin tietoja\nisältäni. Hän palaa kuitenkin ainakin kymmenen päivän kuluessa.\"\n\n\"Ah, Mabel, on turha yrittää narrata vihollista, joka sangen hyvin\ntietää -- emme voi sanoa, miten, ehkäpä on saanut tiedon siltä\nnuorukaiselta, jota suuresti epäilemme, että aurinko ei kertaakaan\nlaske, ennenkuin odotamme kersanttia tänne. Suostukaa siis ja alistukaa\nsiihen kohtaloon, jonka Luoja on meille määrännyt!\"\n\n\"Herra Muir, te näytätte erehtyvän luulemaan, että tämä varustus on\nhuonompi kuin se todellisuudessa onkaan. Tahdotteko nähdä, miten minä\naion puolustaa sitä tarpeen tullen?\"\n\n\"Sit'en voi tietee\", vastasi majoitusmestari, joka aina murti\nskotlanniksi, kun kiihoittui.\n\n\"Mitä sanotte tuosta sitten? Katsokaahan yläkerran ampuma-aukkoon.\"\n\nTuskin Mabel sai tämän sanotuksi, kun kaikkien silmät kääntyivät\nsinnepäin ja huomasivat sieltä ojentuvan pyssyn piipun heitä kohti --\nsillä Kevät oli taas tarttunut aseeseen, joka heitä niin suuresti oli\nennenkin auttanut. Tulos ei pettänyt odotusta. Tuskin olivat intiaanit\nkeksineet murha-aseen, kun he hyökkäsivät kukin taholleen ja\npiilottautuivat pensaihin. Ranskalainen upseeri tarkasti piipun asentoa\nja huomasi, ettei se ollut ojennettu häntä kohden ja rauhallisesti hän\npisti nenäänsä nuuskaa. Kun ei myöskään Capilla eikä Muirilla ollut\nmitään pelättävää, jäivät he paikoillensa.\n\n\"Olkaa viisas, kaunis Mabelini, olkaa viisas!\" huudahti Muir, \"älkääkä\nturhan vuoksi härnätkö voittajia. Kaikkien Albionin kuninkaitten nimessä\nkysyn teiltä, kuka on päässyt teidän luoksenne tähän puiseen linnaan.\nOletteko voinut taikakeinoja käyttää, sillä tämä käy yli meidän\nymmärryksemme?\"\n\n\"Mitä te ajattelette Haukansilmästä, herra Muir? Eiköhän hänestä olisi\nmahdollisimman suurta hyötyä tällaisen linnoituksen puolustamisessa?\"\nhuudahti Mabel pistäen pienen hätävalheen, joka tässä tilaisuudessa oli\nkuitenkin sangen anteeksi-annettava. \"Mitä teidän toverinne ranskalaiset\nja intiaanit arvelevat Haukansilmän pyssyn tarkkuudesta?\"\n\n\"Olkaa onnettomille armollinen, kaunis Mabel, älkääkä tehkö pilkkaa\nkuninkaan palvelijoista! Jos Haukansilmä kuitenkin on hirsilinnassa,\nniin antakaa meidän puhua hänen kanssaan ja pääsemme kyllä sovintoon.\nHän tuntee meidät ystäviksi eikä meidän tarvitse pelätä häneltä mitään,\nkaikista vähimmän minulla on syytä pelkoon, vaikkakin kademieli joskus\nvoi saada unohtamaan tarpeellisen kunnioituksen, jos siten voi\nvahingoittaa kilpakosijaa.\"\n\nVetoumus Haukansilmän ystävyyteen ei hämmästyttänyt ainoastaan\nmajoitusmestaria ja Capia, vaan myöskin ranskalainen upseeri, joka tähän\nasti oli niin varmana seisonut paikoillaan, hätkähti ja vetäytyi syrjään\nkuullessaan pelätyn nimen. Sellaisen kauhun oli tämä rautahermoinen mies\nmonivuotisilla sotaretkillänsä herättänyt vihollisissansa ja niin\nsuuresti kaikki kunnioittivat hänen hirvenkaatajaansa, että ranskalainen\nupseerikin riensi pois niin pian kuin suinkin käskien vankien seurata\nhäntä. Mabelin mielen täytti rajaton ilo, kun hän näki vihollisten\nhajoavan, mutta samalla koski häneen kipeästi, kun hän ei voinut enoansa\nauttaa. Hän lähetti hänelle kuitenkin sormisuukon ampuma-aukosta ja\npuhutteli häntä mitä viehättävimmillä lempinimillä, kun hän\nvastahakoisen näköisenä toisten jäljessä löntysti pois.\n\nVihollinen näytti nyt ainakin toistaiseksi jättäneen enemmät yritykset\nsaada haltuunsa hirsilinnan, ja Kevät kertoi astuessaan alemma\nyläkerrasta, josta hänellä oli parhain näköala joka puolelle, että\nintiaanit laittautuivat syömään saaren etäisimpään osaan ja että Cap ja\nmajoitusmestari näyttivät jakavan heidän kanssaan kaiken tarjona-olevan\nhyvän aivan kuin mikään ei heidän mieltänsä olisi painanut. Tämä\nsuuresti lohdutti Mabelia, ja hän alkoi nyt miettiä, olisiko hänen\ntodellakin antauduttava, vai koetettava päästä pakoon ja saatava sana\nisälle, mikä kohtalo häntä täällä uhkasi. Kersanttia odotettiin takaisin\ntänä iltana, ja Mabel hyvin tiesi, että hänen kohtalonsa ratkeaisi juuri\ntulohetkenä.\n\nNäin kului kolme tai neljä tuntia. Saari oli hautautunut täydelliseen\nrauhaan ja hiljaisuuteen, ja päivä kallistui iltaan, eikä Mabel ollut\nvielä mitään päättänyt. Kevät laittoi alakerrassa heidän vaatimatonta\nillallistaan ja Mabel kiipesi yläkertaan, josta hän portaita myöten\npääsi katon rajaan. Siellä hän avasi luukun ja pääsi katolle ollen\nkuitenkin saarelta katsojalta lehvien suojassa. Levoton tyttö ei\nuskaltanut vapaasti näyttäytyä, sillä hän ajatteli, että voisi pistää\njonkun villin päähän lähettää kuula hänen ruumiinsa läpi. Niinpä hän\npisti vain päänsä reunahirsien yli ja kurkisteli lakkaamatta kaikkiin\nväyliin odotellen, eikö ketään näkyisi.\n\nPäivä laski vihdoin, mitään tietoa ei odotetuilta tullut ja Mabel\nkiipesi kattoluukulle tarkastaakseen ympäristöä viimeisen kerran ja\ntoivoen, että retkikunta palaisi pimeän tullen, jolloin intiaanien\nsalainen väijytys ei voisi tulla niin turmiolliseksi kuin muuten, ja hän\ntoivoi voivansa antaa ystävilleen jonkin merkin uhkaavasta vaarasta. Hän\noli katsellut tarkkaan joka puolelle ja ajatteli juuri palata alas, kun\njokin kiinnitti hänen huomiotansa. Saaren asema oli sellainen, että\nkahdeksan tai kymmenen salmea muiden saarten välitse oli näkyvissä, ja\nmuutamassa, joka oli tuuheimpien pensaitten ja kallistuvien puitten\npeitossa, hänestä näytti olevan kanotti. Siinä epäilemättä oli joku\ninhimillinen olento. Ajatellen, ettei hänen merkkinsä vahingoittaisi,\njos kanotissa olisi joku vihollinen, mutta hyödyttäisi, jos siinä olisi\nystävä, innokas tyttö heilutti pientä lippua, jonka hän oli valmistanut\nisällensä, pitäen huolta, ettei hänen merkkinsä saaren toiselle puolen\nnäkynyt.\n\nMabel uudisti merkkinsä kahdeksan tai kymmenen kertaa turhaan ja alkoi\njoutua epätoivoon, ettei hänen merkkiänsä huomattaisi, kun toinen teki\nairollansa hänelle vastaan merkin ja tuli esille sen verran, että Mabel\ntunsi hänet Chingackgookiksi. Siinä vihdoinkin oli ystävä -- ystävä,\njoka tahtoi ja voi häntä auttaa. Siitä hetkestä hänen tarmonsa ja\nneuvokkuutensa terästyivät. Mohikaani oli nähnyt hänet, ja varmaankin\nmyöskin tuntenut hänet, koska tiesi, että hän oli mukana: ja varmaankin\npimeän tullen ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen.\nEttä hän tiesi vihollisten läsnäolosta, siitä ei ollut epäilystäkään ja\nsen saattoi myöskin helposti päättää hänen tavattoman varovista\nliikkeistään; ja hänen viisauteensa ja neuvokkuuteensa saattoi luottaa,\nsen Mabel kyllä tiesi. Hänen ainoa huolensa oli nyt Kevät, sillä Mabel\noli nähnyt hänen uskollisesti palvelevan heimoansa kaikessa, vaikka\nolikin nyt auttanut häntä, ja hän varmaankin koettaisi estää päästämästä\nhänelle vihamieliseen heimoon kuuluvaa intiaania hirsilinnaan,\npäinvastoin hän koettaisi sitä estää ja jotenkin kutsuisi Nuolenpään\napuun. Ensimmäinen puolituntinen, joka kului Suuren Käärmeen\nilmestymisestä, oli tuskallisin aika Mabelin elämässä. Hän näki\ntoivomansa pelastuksen olevan käden ulottuvilla, mutta hän ei keksinyt\nmitään keinoja toiveensa toteuttamiseksi. Hän tunsi Kevään neuvokkuuden\nja kylmäverisyyden samoin kuin hänen hyvyytensä ja naisellisuutensakin,\neikä hän voinut päästä muuhun tulokseen, kuin koettaa pettää toverinsa\nja puolustajansa. Soti kyllä kaikkia tämän rehellisen ja puhdassydämisen\ntytön tunteita vastaan, kun piti keksiä keinoja, miten voisi pettää\nsellaisen ystävän kuin Kevät oli, mutta hänen oman isänsä elämä oli\npelissä eikä toinen kärsisi mitään suoranaista vääryyttä, jos hän\nkoettaisi kaikin voimin auttaa hädässä-olevia heimolaisiansa.\n\nKun yhä pimeni, Mabelin sydän löi sitä kiivaammin ja hän laati\nmielessään ainakin tusinan suunnitelmia, jotka hän yhden ainoan tunnin\nkuluessa ehti myöskin hylätä. Kevät näytti aina olevan tiellä. Mabel\ntiesi, että epäilemättä Chingackgook jonakin hetkenä ilmestyisi ovelle;\nja miten hänen silloin tulisi menetellä, sillä hänen valpas toverinsa\nvarmaankin koettaisi estää häntä avaamasta ovea? Aika kului kuitenkin:\nhänen mohikaani-ystävänsä varmaankin saisi turhaan käydä ovella, eikä\nhän kykenisi häntä auttamaan sisään. Delawarelaisen oli liian\nuhkarohkeata jäädä kauaksi saarelle ja täytyi tehdä jokin varma päätös,\nolkootpa seuraukset mitkä tahansa. Ajateltuaan asiaa monta kertaa päänsä\nympäri Mabel tuli toverinsa luo ja sanoi niin kylmästi ja rauhallisesti\nkuin ikinä voi:\n\n\"Etkö sinä pelkää, Kevät, että sinun heimolaisesi, luullessaan nyt\nHaukansilmän olevan täällä, koettavat sytyttää hirsilinnan tuleen?\"\n\n\"Ei ajattelee sellainen. Ei polttaa hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei\nantaa päänahka.\"\n\n\"Kevät, sitä emme voi tietää. He piilottautuivat, kun minä sanoin, että\nHaukansilmä on täällä meidän kanssamme.\"\n\n\"Säikähtää. Pelko tulee äkki, menee äkki. Pelko saa juoksee pois, järki\nsaa tulee takasin. Pelko tekee soturi hupsu, kuin nuori tyttö.\"\n\nTässä Kevät nauroi, kuten vain hänen sukupuolensa nauraa voi, kun\njotakin hyvin hupsua johtuu mieleen.\n\n\"Minä olen niin levoton, Kevät. Minä toivon, että sinä menet yläkertaan\nja tarkastat koko saaren, ettei vain mitään vehkeitä meitä vastaan ole\nkäynnissä. Sinä tunnet heimosi merkit paremmin kuin minä.\"\n\n\"Kevät menee, Lilja tahtoo, vaikka paljo hyvin tietää, että soturit\nnukkuu nyt ja odottaa isä. Soturit syö, juo, nukkuu, kun ei taistelee\ntai kiertää tiedustelumatkat. Silloin ei nukkuu, ei syö, juo -- ei\ntuntee mikään. Soturit nukkuu nyt.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta mene ylös, rakas Kevät, ja katso\ntarkasti joka puolelle. Vaara voi tulla silloin, kun sitä vähimmin\nodotamme.\"\n\nKevät nousi ja alkoi kiivetä portaita, mutta pysähtyi ensimmäiselle\npuolapuulle. Mabelin sydän löi niin kovasti, että hän pelkäsi toisen\nkuulevan sen jyskytyksen, ja hän luuli, että jokin hänen käytöksessään\noli ilmaissut ystävälle hänen todellisen tarkoituksensa. Osiksi hän\nolikin oikeassa, sillä intiaanitar oli pysähtynyt miettimään, eikö\ntoinen ehkä ajatellut tehdä jotakin harkitsematonta yritystä. Ajatus,\nettä Mabel aikoi paeta, johtui ensiksi hänen mieleensä, mutta sen hän\nhylkäsi tietäen, ettei kalpeanaamalla ollut mitään keinoja päästä pois\nsaarelta ja että hirsilinna hänelle oli kaikista turvallisin paikka.\nToinen ajatus oli, että Mabel oli ehkä saanut jonkinlaisen merkin isänsä\ntulosta. Mutta sekin kiisi yhtä pian hänen aivoistansa, tiesihän hän,\nettei Mabel ymmärtänyt merkkejä hetikään niin hyvin kuin hän itse, ja\nkun hän ei ollut mitään huomannut, ei mitään ollutkaan. Kun hän ei\nmitään epäiltävää keksinyt, alkoi hän siis kiivetä ylös.\n\nJuuri kun hän saapui toiseen kerrokseen, iski Mabelin mieleen onnellinen\najatus, ja esittäen sen kiireesti, mutta hätäilemättä hän pääsi aimo\naskelen lähemmäksi päämääräänsä.\n\n\"Minä menen ovelle kuuntelemaan\", hän sanoi, \"kun sinä, Kevät, olet\nyläkerrassa, ja silloin me molemmat pidämme varamme, sinä ylhäällä, minä\nalhaalla.\"\n\nVaikka Kevät tiesi, että tällainen oli turhaa varovaisuutta, koska\nkukaan ei voinut päästä hirsilinnaan, ellei sisältäpäin autettu, hän ei\nkuitenkaan asettunut ehdotusta vastaan, vaan antoi Mabelin tyynnyttää\nlevotonta mieltänsä, miten parhaiten osasi; ja kun tämä ehdotus oli\ntehty suoruudella, tuli se ottaa vastaan ilman epäluuloa. Näin ollen sai\nsankarittaremme näennäisen syyn asettua ovelle, kun toinen kiipesi\nullakolle. Välimatka näiden kahden välillä nyt oli liian suuri, että he\nolisivat voineet mitään keskustella, ja kolme neljä minuuttia toinen\nkurkisteli aukoista ja koetti nähdä, mitä saarella tapahtui, niin\ntarkasti kuin pimeys suinkin salli, kun taas toinen kuunteli ovella\nhenkeä pidättäen aivan kuin keskittäen koko olentonsa kuuloelimiin.\n\nKevät ei korkealta paikaltansa mitään huomannut, sillä pimeys riisti jo\nmelkein kaiken toivonkin, että jotakin voisi nähdä. Mutta ei ole helppo\nkuvata Mabelin tunnetta, kun hän luuli jonkun koettaneen avata ovea\nulkoapäin. Peläten, ettei kaikki olisi, niinkuin pitäisi ja antaakseen\nChingackgookin tietää, että hän oli lähellä, hän alkoi laulaa matalalla\nja värisevällä äänellä. Niin täydellinen oli hiljaisuus, että hento\nsävel kiiriskeli ylös aina Kevään kuuluville, ja silmänräpäyksessä tämä\nalkoi kavuta alas. Heti tämän jälkeen kuului ovelta kevyt koputus.\nMabelin kiihko kasvoi äärimmilleen, sillä hetkeäkään ei ollut hukata.\nToivo vahvisti hänen voimiansa ja vapisevin käsin hän alkoi avata oven\nsalpoja. Kevään mokkasiinin sipsutus kuului toisesta kerroksesta hänen\npäänsä päältä, kun yksi ainoa salpa vasta oli avattu. Toinen salpa pääsi\njuuri, kun Kevät ilmestyi alimmille portaille.\n\n\"Mitä sinä tekee?\" huudahti Kevät vihoissaan. \"Juokseeko sinä pois --\njättää hirsilinna? Hirsilinna hyvä.\" Molempien kädet tarttuivat\nviimeiseen salpaan: toinen koetti avata ja toinen sulkea, mutta juuri,\nkun se oli pääsemässä irti, vetäistiin ovea ulkoapäin, niin että salpa\nputosi melkein paikoilleen. Epäilemättä olisi Kevät voittanut, ellei\ntoinen, vielä kovempi ponnistus ulkoapäin olisi kiskaissut irti\nviimeistä koukkua, joka sitä piti kiinni, ja niin lensi ovi auki.\n\nAukkoon ilmestyi kookkaan miehen muoto, ja molemmat naiset hyökkäsivät\ntikapuille, aivan kuin peläten tämän kamppailun seurauksia. Muukalainen\nsulki tarkasti oven ja tutkittuaan visusti alimman kerroksen hän astui\ntikapuille mennäkseen yläkertaan. Niin pian kuin oli tullut pimeä, oli\nKevät sulkenut luukut toisessa kerroksessa ja sytyttänyt kynttilän.\nTämän hämärässä valossa molemmat naiset odottivat sykkivin sydämin, kuka\naukosta ilmestyisi. Ei ole helppoa sanoa, kumpi oli enemmän hämmästynyt,\nkun muukalainen kiipesi ylös ja he näkivät Haukansilmän edessään.\n\n\"Jumala olkoon kiitetty!\" huudahti Mabel, jonka mielestä hirsilinna oli\nvalloittamaton, kun siinä oli sellainen puolustaja. \"Oi, Haukansilmä,\nmiten on käynyt minun isälleni?\"\n\n\"Kersantti voi hyvin ja hänellä on ollut onni myötä, vaikk'ei ihminen\nkykenekään sanomaan, kuinka kaikki tulee päättymään. Mutta eikö tuo ole\nNuolenpään vaimo, joka istuu kokoon lyyhistyneenä tuolla nurkassa?\"\n\n\"Älkää puhuko moittien hänestä, sillä minun on kiittäminen yksin häntä,\nettä vielä elän ja olen turvassa. Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut\nminun isälleni ja hänen väellensä ja miten te olette täällä, ja minä\nkerron teille ne kauhuntyöt, mitä täällä on tehty.\"\n\n\"Siihen ei monta sanaa tarvita, Mabel, sillä joka on oppinut intiaanien\njulmuuksiin, tietää, miten he menettelevät. Retkellämme kävi kaikki,\nniinkuin olimme odottaneetkin, sillä Suuri Käärme oli vaanimassa, ja toi\nmeille kaikki ne tiedot, mitä suinkin saatoimme odottaa. Me valtasimme\nkolme venettä täynnä intiaanitavaroita, ajoimme ranskalaiset karkuun ja\nmitä emme voineet mukanamme kuljettaa, upotimme joen syvimpään\nsuvantoon. Sekä ruutia että muita ampumatarpeita saimme runsaasti emmekä\nmenettäneet ainoatakaan miestä, eipä edes saatu naarmuakaan vihollisen\nluodeista. Lyhyesti, retki oli juuri sellainen, kuin Lundie toivoo --\npaljon harmia viholliselle ja vähän vahinkoa itsellemme.\"\n\n\"Ah, Haukansilmä, pelkään että majuri Duncan kuullessaan kaikesta täällä\ntapahtuneesta pahasta katuu, että ollenkaan tuli tähän retkeen\nryhtyneeksi.\"\n\n\"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, Mabel, minä tiedän, mitä tarkoitatte;\nmutta kun minä kerron kaikki, niin ymmärrätte asiat paremmin. Heti kun\nkersantti oli toimessaan onnistunut, hän lähetti minut ja Suuren\nKäärmeen kertomaan teille, miten matka oli onnistunut. Me tulimme\nkanoteilla ja hän seuraa kahdella veneellä, mutta ne ovat niin paljon\nraskaammat, ettei hän voi olla täällä ennen aamua. Aamupäivällä me\nerosimme Chingackgookin kanssa ja päätimme saapua toinen toista väylää\nnähdäksemme, että tie on vapaa. Sen jälkeen minä en ole päällikköä\nnähnyt.\"\n\nMabel kertoi nyt, miten hän oli huomannut mohikaanin ja luullut hänen\nsaapuvan hirsilinnaan.\n\n\"Ei hän, ei hän! Oikea opas ei tule milloinkaan seinien ja hirsien\nsuojaan, niin kauan kuin hän voi pysytellä vapaassa ilmassa ja keksiä\nhyödyllistä toimintaa. En minäkään olisi tullut, Mabel, mutta minä\nlupasin kersantille lohduttaa teitä ja pitää huolta teidän\nturvallisuudestanne. Niinpä niin! Miten raskaalla sydämellä\nlähestyinkään saarta tänä aamuna! Kuinka katkeraa olikaan ajatella, että\nte olisitte kuolleitten joukossa!\"\n\n\"Mikä onnellinen sattuma kielsi teitä soutamasta suoraan saarelle ja\njoutumasta vaanivan vihollisen käsiin?\"\n\n\"Sama, minkä Luoja on antanut koiralle, että hän tietää, missä hirvi on\nja hirvelle, kuinka väistää koiraa. Ei, ei; tuo ruumiiden hirveä häväisy\nvoisi ehkä pettää 55:nnen sotureita, mutta ei niitä, jotka koko elämänsä\novat metsissä viettäneet. Minä tulin sitä reittiä, johon saattoi nähdä\nonkimaan asetetun ruumiin. Mutta vaikka pedot ovat asettaneet onnettoman\nmahdollisimman luonnolliseen asentoon, eivät he kuitenkaan ole tehneet\nsitä kyllin hyvin, että voisivat pettää tottunutta silmää. Ongenvapa oli\nliian korkealla -- sillä 55:nnen miehet oppivat onkimaan Oswegolla,\nvaikk'eivät olisi sitä ikinä ennen osanneet; ja sitäpaitsi mies istui\nliian hiljaa odottaakseen nykäisyä. Lisään tähän vielä, ettemme\nmilloinkaan tule asemapaikoillemme sokeasti, ja olen maannut\nlinnoitusten edustalla kokonaisia öitä vain sen tähden, että vahdin\nasemaa oli muutettu. Ei Suuri Käärme enkä minäkään anna noin ilmeisellä\ntavalla pettää itseämme, vaikkakin tuollaiseen ansaan voisivat mennä\nskotlantilaiset, jotka kykenevät taistelussa melkein vaikka mihin, mutta\neivät koskaan ole kyllin varuillaan, kun intiaanien vehkeistä on\nkysymys.\"\n\n\"Luuletteko, että he voivat pettää minun isääni ja hänen miehiänsä?\"\nkysyi Mabel äkkiä.\n\n\"Ei, jos minä voin sen estää, Mabel. Te sanotte, että Käärme myöskin on\nväijyksissä, ja siinä tapauksessa me kaksi kyllä onnistumme antamaan\nhänelle ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta, vaikk'emme voikaan sanoa,\nmitä reittiä hän aikoo tulla.\"\n\n\"Haukansilmä\", sanoi sankarittaremme juhlallisesti, sillä ne\nkauhunkuvat, jotka hän oli saanut nähdä, olivat tehneet kuoleman hänelle\ntavallista kauheammaksi. \"Te olette sanonut rakastavanne minua ja --\ntahtovanne tehdä minut vaimoksenne?\"\n\n\"Olen uskaltanut puhua siitä asiasta, Mabel, ja kersantti on ihan\näskettäinkin puhunut, että te olette tuumaan taipuvainen, mutta minä en\nole mies, joka haluan kiusata sitä, jota rakastan.\"\n\n\"Kuulkaa minua, Haukansilmä. Minä ihailen teitä, kunnioitan teitä ja\nasetan teidät kaikkien muiden edelle. Pelastakaa minun isäni näin\nkauheasta kuolemasta ja minä tahdon koko ikäni palvella teitä. Tässä on\nkäteni, jonka juhlallisesti lupaan teille, kun tulette vaatimaan sitä.\"\n\n\"Siunatkoon, siunatkoon teitä, Mabel! Tämä on enemmän kuin minä\nansaitsen -- enemmän kuin ikinä ansaitsen. Mitään lupausta ei kuitenkaan\ntarvita siihen, että minä tekisin kaikkeni kersantin pelastamiseksi. Me\nolemme vanhoja tovereita ja olemme toisillemme kiitollisuudenvelassa\nelämästämme, vaikka minä pelkään, ettei isän toveruus ole mikään\nerikoinen suositus tyttärelle.\"\n\n\"Te ette tarvitse muita suosituksia kuin omanne -- teidän rohkeutenne ja\nuskollisuutenne. Kaikessa, mitä te teette tai sanotte, Haukansilmä,\nminun sydämeni tahtoo -- ei, sen tulee -- teitä seurata.\"\n\n\"Tällaista onnea en voinut tänä iltana odottaa. Mutta me olemme Jumalan\nkädessä ja hän suojaa meitä omalla tavallansa. Nämä ovat suloisia\nsanoja, Mabel. Mutta niitä ei ollenkaan tarvita, että nykyisessä\ntilassamme tekisin kaiken voitavani; ne eivät kuitenkaan vähennäkään\nminun toimintatarmoani.\"\n\n\"Nyt me ymmärrämme toisiamme, Haukansilmä\", lisäsi Mabel käheästi.\n\"Älkäämme siis viivytelkö hetkeäkään. Emmekö me voisi mennä kanottiin ja\nkiiruhtaa isääni vastaan?\"\n\n\"Sellaista neuvoa minä en antaisi. Minä en tiedä, mitä väylää kersantti\nsaapuu ja niitä on kaksikymmentä. Luottakaa siihen, että Käärme\nilmoittaa hänelle asiain oikean laidan. Ei, ei; minä neuvoisin teitä\njäämään tänne. Tämän rakennuksen hirret ovat vielä vihreät eikä ole\nhelppoa sytyttää niitä palamaan ja ellei ole tulenvaaraa, voin minä\npuolustaa hirsilinnaa koko heimoa vastaan. Irokeesit eivät ikinä voi\nkarkoittaa minua täältä, kun vain voimme estää heitä sytyttämästä tämän\ntuleen. Kersantti on nyt yöpynyt jollekin saarelle, eikä hän tule tänne\nennen aamua. Jos me pidämme hirsilinnan, me voimme ajoissa varoittaa\nhäntä esimerkiksi ampumalla tai muuten, ja jos hän katsoisi parhaaksi\nkarata villien kimppuun, kuten hänenlaisensa mies mielellään tekee, niin\nsuureksi hyödyksi on, että tämä varustus on meidän hallussamme. Ei, ei;\nminun mielestäni meidän on jäätävä tänne, vaikkei pako olisi kovin\nvaikea.\"\n\n\"Jääkää\", mutisi Mabel -- \"Jumalan tähden jääkää, Haukansilmä. Kaikki,\nmitä tahansa minun isäni pelastamiseksi.\"\n\n\"Niin, niin, se on luonnollista. Minä olen hyvin iloinen kuullessani\nteidän sanovan niin, Mabel, sillä tunnustan, että minäkin tahdon\nkersanttia kaikin voimin tukea. Asiain näin ollen hän on esiintynyt\nedukseen, ja jos hän voisi kunnialla suoriutua näistä roistoista ja\nsaisi poltetuksi palaamaan lähtiessään täällä kaikki varustukset, Lundie\nvarmaan muistaisi sen tilaisuuden tullen. Niin, niin, Mabel. Meidän ei\nole vain pelastettava kersantin henkeä, vaan myöskin turvattava hänen\ntulevaisuutensa.\"\n\n\"Minun isääni ei ollenkaan voida syyttää saaren menettämisestä.\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys, siitä ei ole kysymys; sotilaallinen kunnia on\nmitä omituisin asia maailmassa. Olen nähnyt joskus delawarelaisten\nniittävän kunniaa enemmän hävitessään kuin voittaessaan. Mies tekee\nvirheen luottaessaan täydellisesti onneensa ja vielä enemmän hän erehtyy\ntäydellisesti luottaessaan sotaonneen. Harvoin soturi kuitenkaan jää\nkauaksi miettimään seurauksia, voittipa hän tai hävisi.\"\n\n\"Minun isäni ei ollenkaan voinut aavistaa, että vihollinen oli saanut\nselville näiden varustusten paikan\", huomautti Mabel, jonka ajatukset\nlakkaamatta askartelivat samoissa asioissa ja varsinkin hän koetti saada\nselville, mitä seurauksia oli isälle oleva.\n\n\"Se on totta, enkä minä mitenkään voi ymmärtää, kuinka ranskalaiset ovat\nsen löytäneet. Paikka on hyvin valittu, eikä ole helppo niidenkään,\njotka moneen kertaan ovat täällä käyneet, sitä löytää. Petos siinä on\nollut mukana, pelkään minä. Niin, niin, siinä on harjoitettu varmaan\npetosta.\"\n\n\"Oi, Haukansilmä! Olisiko se mahdollista!\"\n\n\"Mikään ei ole sen helpompaa, sillä petos on muutamille ihmisille yhtä\nluonnollista kuin syöminen. Kun minä tapaan miehen, joka paljon puhuu,\nminä mielelläni tahdon tutkia häntä tarkemmin, sillä kun sydän on oikea\nja tarkoitus hyvä, silloin antaa elämän puhua mieluummin kuin kielen.\"\n\n\"Jasper Western ei kuulu lörpöttelijöihin\", sanoi Mabel kärsimättömästi.\n\"Yksikään nuorukainen ei ole käytöksessään rehellisempi, eikä vähemmän\nhalukas käyttämään kieltä pään asemesta kuin hän.\"\n\n\"Jasper Western! Sen pojan kieli ja sydän ovat oikealla paikalla,\nluottakaa siihen, Mabel, ja se epäluulo, jonka Lundie, majoitusmestari,\nkersantti ja teidän enonnekin ovat omaksuneet, on yhtä väärä, kuin\nluulla auringon paistavan yöllä ja tähtien päivällä. Ei, ei;\nVesikoirasta vastaan omalla päänahallani ja jos tarvitaan myöskin\npyssylläni.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!\" huudahti Mabel tarttuen toisen\nraudankovaan käteen ja kiihkoissaan puristaen sitä kaikin voimin. \"Te\nolette oikeudenmukainen ja jalo; Jumala palkitsee teille sen.\"\n\n\"Ah, Mabel! Jos se olisi totta, minä en voisi toivoa itselleni\nteidänlaistanne vaimoa, vaan antaisin jonkun linnan herroista saada\nteidät, kuten teidän etevät lahjanne ansaitsisivat.\"\n\n\"Me emme puhu siitä enää tänä iltana\", Mabel vastasi niin pehmeällä\näänellä, että se melkein vapisi. \"Meidän täytyy ajatella juuri tällä\nhetkellä vähemmän itseämme ja enemmän ystäviämme. Mutta minä iloitsen\nkoko sydämestäni siitä, että te pidätte Jasperia syyttömänä. Puhukaamme\nnyt muista asioista! Eikö meidän pitäisi päästää Kevät pois?\"\n\n\"Minä olen kyllä ajatellut vaimoa, sillä ei olisi turvallista, että me\nhirsilinnan seinien sisällä sulkisimme häneen nähden silmämme silloin,\nkun hänen ovat auki. Jos me panisimme hänet yläkertaan ja ottaisimme\npois tikapuut, hän olisi ainakin vanki.\"\n\n\"Minä en voi kohdella sillä tavalla ihmistä, joka on pelastanut minun\nelämäni. Eikö olisi parasta päästää häntä vapaaksi, sillä luulen, että\nhän on liian paljon minun ystäväni voidakseen vahingoittaa minua.\"\n\n\"Te ette ymmärrä sitä heimoa -- Mabel -- te ette tunne sitä heimoa. On\nkyllä totta, ettei hän ole täysiverinen mingo, mutta hän asustaa\nkuitenkin niiden riiviöiden kanssa ja on varmaan oppinut heidän\nvehkeitänsä. -- Mitä tuo on?\"\n\n\"Se kuuluu kuin aironloiske. Joku vene kulkee ohi salmesta.\"\n\nHaukansilmä sulki heti aukon, joka vei alakertaan estääkseen Kevään\npaon, sammutti kynttilän ja meni kiireesti ampuma-aukolle Mabelin\nseuratessa häntä ja koettaessa henkeään pidättäen kurkkia hänen olkansa\nyli, näkyisikö mitään. Tätä kesti pari minuuttia, jolloin Haukansilmä\nsai hämärän selvän, mistä oli kysymys: kaksi venettä oli saapunut ja\nlaskenut maihin tavalliseen valkamaan, joka oli noin viidenkymmenen\nkyynärän päässä hirsilinnasta. Pimeys esti näkemästä muuta, ja\nHaukansilmä kuiskasi Mabelille, että tulijat saattoivat yhtä hyvin olla\nvihollisia kuin ystäviäkin eikä hän voinut otaksua, että kersantti olisi\nsaapunut näin pian. Veneistä astui maihin muutamia miehiä, ja sitten\nkuului kolme englantilaista ilonhuudahdusta, jotka eivät jättäneet\nepäilylle sijaa. Haukansilmä riensi luukulle ja kiskaistuaan sen auki\nsolahti alakertaan ja riensi ottamaan auki salpoja ovesta kiihkolla,\njoka todisti, miten vaarallisena hän ystäviensä asemaa piti. Mabel oli\nseurannut häntä ja koetti auttaa, mutta hidastutti työtä enemmän kuin\njoudutti, ja vasta yksi salpa oli poissa, kun kuului ankaraa pyssyn\npauketta. He odottivat jännittyneinä hetkisen, kun kaikkialta kaikui\nintiaanien sotahuuto. Ovi avautui nyt ja Haukansilmä ja Mabel\nhyökkäsivät ulos. Kaikki oli taas hiljennyt. Kuunneltuaan hetkisen\nHaukansilmä oli kuulevinaan hiljaista valitusta veneiltä, mutta tuuli\ntohisi ja oksat löivät toisiansa vastaan niin kovasti, ettei hän\nollenkaan päässyt varmuuteen. Mutta Mabel oli joutunut pois suunniltaan\nja hyökkäsi hänen ohitsensa veneille päin.\n\n\"Se ei käy, Mabel\", sanoi opas vakavasti matalalla äänellä ja tarttuen\nhänen käteensä, \"se ei mitenkään käy. Siitä seuraisi varma kuolema eikä\nhyödyttäisi ketään. Meidän täytyy kääntyä hirsilinnaan.\"\n\n\"Isä! Minun rakas, murhattu isäparkani!\" sanoi Mabel hurjasti, vaikkakin\ntotutusta varovaisuudesta tänäkin kauhun hetkenä hyvin hiljaa.\n\"Haukansilmä, jos rakastatte minua, niin päästäkää minut isäni luo.\"\n\n\"Se ei käy, Mabel. Ihmeellistä, ettei kukaan puhu -- ei kukaan vastaa\ntuleen veneiltä, ja minä olen jättänyt hirvenkaatajani hirsilinnaan!\nMutta mitä hyötyä olisikaan pyssystä, kun ei mitään näy?\"\n\nJuuri sinä hetkenä huomasi Haukansilmän tarkka silmä, joka lakkaamatta,\nikäänkuin pimeyden läpi tunkien oli tutkinut ympäristöä, että viisi tai\nkuusi tummaa olentoa koetti etukumarassa hiipiä hänen ohitsensa\nkatkaistakseen häneltä peräytymistien hirsilinnaan. Siepaten Mabelin\nsyliinsä kuin pienen lapsen hän hyökkäsi kaikin voimin varustukselleen\ntakaisin ja pääsi kuin pääsikin hirsilinnaan, vaikka hänen vainoojansa\ntuntuivat olevan ihan kintereillä. Heittäen kuormansa maahan hän löi\noven kiinni ja ehti juuri saada yhden salvan eteen, kun voimakas vetäisy\noli kiskaista sen pois saranoiltaan. Toisten salpojen pano paikoilleen\noli vain hetken työ.\n\nMabel astui nyt toiseen kerrokseen, kun taas Haukansilmä jäi\nvahtipalvelukseen. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis\ntoimii ilman ajatuksen johtoa. Hän sytytti koneellisesti kynttilän ja\npalasi toisen luo, niinkuin tämä oli pyytänyt. Saatuaan valoa\nHaukansilmä etsi tarkasti kaikki kerrokset päästäkseen varmuuteen, ettei\nvihollinen ollut piilottunut sinne salakavalasti vaanimaan hänen\nhenkeänsä. Tulos oli se, ettei hirsilinnassa ollut ketään muita kuin hän\nja Mabel; Kevätkin oli kadonnut. Päästyään tästä varmuuteen Haukansilmä\njohti sankarittaremme suurimpaan huoneeseen ja pantuaan kynttilän\npöydälle tarkasti hirvenkaatajansa lukot ja istahti.\n\n\"Pahimmat aavistuksemme ovat toteutuneet!\" sanoi Mabel värisevällä\näänellä, sillä viimeisen viiden minuutin aikana hän oli ollut kuoleman\ntuskassa. \"Minun rakas isäni ja kaikki hänen väkensä on joko tapettu tai\nvangittu!\"\n\n\"Sitä me emme tiedä -- aamu näyttää meille kaiken. Asia ei voi olla niin\nyksinkertainen tai me kuulisimme riiviöitten hirveän riemuhuudon.\nKaikissa tapauksissa saamme olla varmat, että jos vihollinen on todella\nvoittanut, ei kestä kauan, ennenkuin ne tulevat vaatimaan meiltä\nhirsilinnaa. Akka kyllä kertoo, minkälainen puolustusvoima meillä täällä\non, ja kun ne tietävät, etteivät he voi polttaa hirsilinnaa päivän\naikaan, niin kauan kuin hirvenkaataja voi iskeä tulta, saatte luottaa\nsiihen, että he pimeän aikaan koettavat käryyttää meidät ulos täältä.\"\n\n\"Totisesti minä kuulen valitusta!\"\n\n\"Se on luulottelua, Mabel. Kun mieli -- varsinkin naisten mieli -- on\nkiihtynyt, silloin kuvittelee asioita, jotka eivät vastaa todellisuutta.\nOlen tavannut ihmisiä, jotka väittävät, että unet ovat tosia.\"\n\n\"Ei; minä en erehdy; totisesti siellä joku valittaa tuskissaan.\"\n\nHaukansilmän täytyi myöntää, ettei Mabelin terävä vaisto ollut\nerehtynyt. Hän huomautti kuitenkin, että Mabel hillitsisi tunteitaan,\nsillä villit usein käyttävät kaikenlaisia keinoja päästäksensä\ntarkoitustensa perille ja että he luultavasti pitäen tällaista\nvalittavaa ääntä koettivat narrata heitä ulos tai avaamaan edes oven.\n\n\"Ei, ei, ei\", sanoi Mabel kiihkeästi. \"Tuo valitus ei ole teeskentelyä,\nvaan siellä on joku kärsivä ihminen. Se on hirvittävän luonnollinen.\"\n\n\"Hyvä, pian saamme nähdä, onko siellä joku ystävä vai ei. Peittäkää\nkynttilä, niin minä puhuttelen sitä ampuma-aukosta.\"\n\nHän tiesi, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen. Senpä vuoksi hän\notettuaan sulun ampuma-aukosta ei pannut suutansa juuri siihen, vaan niin\nlähelle, että saattoi puhua kohottamatta ääntänsä ja samaa varovaisuutta\nhän noudatti myöskin kuunnellessaan.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi Haukansilmä. \"Valittaako siellä joku? Jos se on\nystävä, virka, ja luota meidän apuumme.\"\n\n\"Haukansilmä!\" vastasi ääni, jonka sekä puhuteltu että Mabel tunsivat\nkersantin ääneksi. -- \"Haukansilmä, Jumalan nimessä sano minulle, miten\non käynyt minun tyttärelleni.\"\n\n\"Isä, minä olen täällä, vahingoittumattomana, turvassa; ja jospa voisin\ntoivoa sinulle samaa!\"\n\nMolemmat kuulivat iloisen kiitollisuuden mutinan, mutta se tukehtui pian\ntuskaiseen valitteluun.\n\n\"Minun kauheimmat aavistukseni ovat toteutuneet!\" sanoi Mabel aivan kuin\ntuska olisi tyynnyttänyt hänen kiihkoansa. \"Haukansilmä, minun isäni\ntäytyy saada tänne sisään, vaikka henkemme menettäisimme sitä\ntehdessämme.\"\n\n\"Se on tehtävä, sillä sitä vaatii sekä oma tunteemme että rakkauden\nlaki. Mutta, Mabel, pysykää kaikin mokomin tyynenä. Kaikki, mitä ihminen\nkykenee kersantin hyväksi tekemään, se tehdään. Mutta pysykää tyynenä.\"\n\n\"Minä olen, minä olen tyyni, Haukansilmä. Eläissäni minä en ole ollut\ntyynempi ja päättävämpi kuin tänä hetkenä. Mutta muistakaa, miten\nturmiollinen voi joka hetki olla. Taivaan tähden, mitä teemme, tehkäämme\nse pian.\"\n\nHaukansilmää hämmästytti Mabelin äänen varmuus ja hän tunsi melkein\npettyneensä huomatessaan Mabelissa niin paljon tahdonlujuutta ja\nmielenmalttia. Missään tapauksessa hän ei nähnyt olevan mitään syytä\nviivytellä, vaan astui kiireesti ovelle ja alkoi avata salpoja. Hän teki\nsen kuitenkin hyvin varovasti, mutta kun hän aikoi työntää sen auki,\ntuntui kuin jokin olisi painanut sitä. Kun hän oli saanut sen melkein\nselälleen, kersantin ruumis kaatui raosta poikittain kynnykselle. Kesti\nvain hetkisen, ennenkuin Haukansilmä oli saanut hänet sisään ja oven\nsalpaan. Mikään ei nyt estänyt heitä osoittamasta jakamatonta huoltansa\nhaavoittuneelle miehelle.\n\nTänä kauhun hetkenä Mabel käyttäytyi sellaisella tarmolla, että se hänen\nsukupuolelleen on melkein yliluonnollista. Hän otti tulen, toi vettä,\njolla kostutti isänsä polttavia huulia ja kehoitti Haukansilmää hakemaan\nolkipatjan, jolle laitettiin vuode ja koottiin vaatteita päänaluseksi.\nTämä suoritettiin vakavasti ja tuskin virkettiin sanaakaan; Mabel ei\nvuodattanut edes ainoatakaan kyyneltä, ennenkuin kuuli isänsä\nkiittelevän häntä hänen huolestaan ja hellyydestään. Haukansilmä tutki\nsuurella huolella haavaa huomaten, että kiväärin kuula oli vaarallisesti\nlävistänyt hänen ruumiinsa, ja samalla hänestä tuntui, kuin ystävän\ntuska tarttuisi häneenkin.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\n    \"Mä kyyneleillän' viillyttää\n    sun tuskas tahtoisin.\n    Ja kuolema sun puolestas\n    mun onnen' ihanin\".\n\n                        _Moore_.\n\nKersantti Dunham ei lakannut tuijottelemasta kauniiseen tyttäreensä, kun\ntuli sytytettiin. Hänet jätettiin alas, kun heillä ei ollut mitään\nkeinoa nostaa häntä toiseen kerrokseen, ja Mabel pysyi hetkeksikään\npoistumatta hänen vierellään, sillä elämän kallistuessa loppuun me\nalamme antaa yhä suurempaa arvoa niille, joista meidän ainiaaksi täytyy\nerota.\n\n\"Jumalan kiitos, lapseni, sinä kuitenkin olet pelastunut niiden\nmurhaavilta luodeilta\", virkkoi isä, ja hänen tuskansa näyttivät\nhetkeksi lakanneen. \"Sano minulle, miten asiat täällä ovat,\nHaukansilmä?\"\n\n\"Huonosti, kersantti, ikävä kyllä. Että tässä on ollut petos pelissä, ja\nvihollinen on johdettu tänne, on yhtä varmaa kuin sekin, että me nyt\nolemme täällä hirsilinnassa. Mutta --\"\n\n\"Majuri Duncan oli oikeassa\", virkahti kersantti laskien kätensä toisen\nkäsivarrelle.\n\n\"Ei siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte, kersantti -- juuri siinä\nmerkityksessä asia ei koskaan ole niin! Ei ainakaan minun mielestäni!\nTiedän, että luonto on heikko -- ainakin inhimillinen luonto, tarkoitan\n-- emmekä voi lahjoillamme kerskua, olkaammepa sitten punaisia tai\nvalkoisia, mutta en usko, että näillä main sykkii uskollisempaa sydäntä\nkuin on Jasper Westernin.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!\" virkkoi Mabel sydämensä pohjasta\nkiitollisena, ja hänen vaihtelevat tunteensa puhkesivat kyynelvirtana\nilmoille. \"Oi, kiitos, kiitos teille, Haukansilmä! Rehellinen ei koskaan\ntahdo sortaa rehellistä! Urhoollinen puoltaa aina urhoollista!\"\n\nIsä katseli huolestunein ilmein tyttärensä silmiin, kunnes tämä peitti\nkasvonsa esiliinaansa salataksensa kyyneleitänsä, ja sitten haavoittunut\nkäänsi kysyvän katseensa oppaaseen. Mutta tämän silmistä ei voinut lukea\nmuuta kuin suoruutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä, ja se tyynnytti\nkersantin levotonta mieltä.\n\n\"Te muistatte, missä Käärme ja minä jätimme teidät\", virkkoi\nHaukansilmä, \"eikä minun tarvitse kertoa, mitä ajattelin lähtiessäni,\nsillä nyt on liian myöhä ruveta tehtyä katumaan, mutta jos minä olisin\njäänyt toisten joukkoon suuriin veneihin, tällaista ei olisi tapahtunut.\nMuut saattavat olla yhtä hyviä oppaita -- ja epäilemättä ovatkin, mutta\nluonto jakaa lahjojansa runsaammin toiselle kuin toiselle. Uskallan\notaksua, että Gilbert-parka, joka otti minun paikkani, sai menettää\nhenkensä sen erehdyksen vuoksi.\"\n\n\"Hän kaatui ihan minun vieressäni\", vastasi kersantti hiljaisella,\nsurullisella äänellä. \"Kaikki me olemme kärsineet erehdyksestämme.\"\n\n\"Ei, ei, kersantti, minä en tarkoita teitä, sillä miehiä ei ole\nmilloinkaan komennettu paremmin kuin tällä retkellä. En ole koskaan\nnähnyt komeampaa ottelua, ja tapa, jolla kuljetitte venettänne niiden\nhaupitsin paukkuessa, olisi voinut olla opiksi itse Lundiellekin.\"\n\nKersantin silmät kirkastuivat ja hänen kasvoilleen ilmestyi\nsotilaallinen voitonriemu, vaikka sen pian hälvensivät myöhempien\ntapausten muistot.\n\n\"Ei se ollut huonosti tehty, ystäväni\", hän sanoi, \"ja me valloitimme\nheidän varustuksensa väkirynnäköllä.\"\n\n\"Se oli uljaasti tehty, kersantti, vaikka pelkään, että kun kaikki käy\nympäri, nuo lurjukset saavat haupitsinsa takaisin. Niin, niin; älkää\npanko sitä kovin sydämellenne, koettakaa unohtaa kaikki ikävä ja muistaa\nvain se, mikä on mieluista. Sehän on teidän viisaustiedettänne ja\nmyöskin uskontoanne. Jos vihollinen on saanut haupitsinsa takaisin, ovat\nhe saaneet vain omansa, emmekä me voineet sitä auttaa. Ne eivät ole\nvielä saaneet hirsilinnaa eivätkä saakaan sitä, elleivät pimeän turvissa\nonnistu sytyttämään sitä tuleen. No niin, kersantti. Me erosimme\nKäärmeen kanssa noin kymmenen penikulmaa tästä virran alajuoksulla,\nsillä me emme koskaan tule silmät kiinni edes omalle asemapaikalle. Mitä\nChingackgookille on tapahtunut, en voi sanoa, -- vaikka Mabel kertoi\njuuri, ettei hän ole kaukana täältä, enkä minä vähintäkään epäile, että\nse jalosydäminen delawarelainen täyttää uskollisesti velvollisuuttansa,\nvaikk'emme voi häntä nyt nähdä. Huomatkaa, mitä sanon, kersantti:\nennenkuin tämä seikkailu loppuu, me saamme jonakin ratkaisevana hetkenä\nhuomata, että hän voi ystäviä hädässä auttaa. Ah, Käärme on viisas ja\ntaitava päällikkö, ja kuka valkoihoinen tahansa haluaisi omata hänen\nlahjansa, vaikk'ei hänen pyssynsä olekaan ihan yhtä tarkka kuin\nhirvenkaataja. Niin, kun minä lähestyin saarta, minä kadotin savun\nnäkyvistäni ja se sai minut olemaan varuillani, sillä minä tiesin,\netteivät 55:nnen miehet tässä suhteessa osaa olla kyllin varovaisia,\nvaikkakin heille on selitetty, kuinka vaarallista se on. Tämän vuoksi\nminä tavallista varovammin lähestyin saarta, kunnes huomasin onkimaan\nasetetun onnettoman ja yhdellä silmäyksellä tajusin intiaanien\npirullisen-viekkaan juonen, kuten juuri kerroin Mabelille. Minun ei\ntarvitse sanoa teille, kersantti, että minun ensimmäinen ajatukseni\nkoski Mabelia, ja huomattuani, että hän oli täällä, tulin tänne\nelääkseni tai kuollakseni yhdessä hänen kanssaan.\"\n\nIsä käänsi kiitollisen katseensa lapseensa, ja Mabel tunsi mielensä\nmasentuvan, sillä hänen ajatuksensa ei voinut irroittua siitä\nvarmuudesta, että hänen nyt täytyisi menettää isä ainiaaksi. Kun tämä\nojensi kätensä, tarttui Mabel siihen ja suuteli sitä itkien, ihan kuin\nsydän olisi tahtonut haljeta.\n\n\"Mabel\", virkkoi isä vakavasti, \"Jumalan tahto tapahtukoon. On turhaa\nkoettaa pettää sinua tai itseäni; minun aikani on tullut ja minua\nlohduttaa tieto, että saan kuolla, kuten sotilaan tulee. Lundie kyllä\nmenettelee oikeudenmukaisesti minua kohtaan, sillä hyvä ystävämme\nHaukansilmä kertoo hänelle, mitä on tehty ja miten kaikki on tapahtunut.\nEthän sinä unohda meidän viimeistä keskusteluamme?\"\n\n\"En, isä; ehkäpä minunkin aikani on tullut\", huudahti Mabel, joka tunsi,\nettä kuolema tuottaisi suloista lohtua. \"Minä en voi toivoa pääseväni\npakoon, ja Haukansilmä tekee viisaimmin, jos jättää meidät ja palaa\nlinnalle surullisine uutisinensa, niin kauan kuin hän voi sen tehdä.\"\n\n\"Mabel Dunham\", sanoi Haukansilmä moittien, vaikka tarttui kohteliaasti\nja lämpimästi hänen käteensä, \"tätä minä en ole ansainnut. Tiedän kyllä,\nettä olen villi, kömpelö ja ruma --\"\n\n\"Haukansilmä!\"\n\n\"Hyvä, hyvä; me unohdamme tämän. Te ette sitä tarkoittanut, ette voinut\najatella sitä. Turhaa on ajatella nyt pakoa, sillä kersanttia ei voi\nliikutella, ja hirsilinnaa täytyy puolustaa maksoi mitä maksoi. Ehkäpä\nLundie saa tiedon asemastamme ja lähettää meille apujoukon.\"\n\n\"Haukansilmä -- Mabel!\" virkkoi kersantti, jota hirvittävä tuska oli\nraadellut, niin että kylmä hiki kohosi otsalle. \"Tulkaa molemmat minun\nluokseni. Te ymmärrätte toisianne, toivon.\"\n\n\"Isä, älä puhu mitään siitä; kaikki on, niinkuin sinä toivot.\"\n\n\"Jumalan kiitos! Anna minulle kätesi, Mabel. Tässä Haukansilmä, ota se.\nMinä en voi tehdä muuta kuin antaa sinulle tytön tällä tavalla. Minä\ntiedän, että sinä tahdot olla hänelle hyvä puoliso. Älkää viivytelkö\nminun kuolemani vuoksi, vaan antakaa vihkiä itsenne heti linnalle\npäästyänne. Jos minun veljeni Cap elää, tahtoo hän tietysti heti palata\nlaivallensa, ja silloin ei lapsella ole ainoatakaan puolustajaa.\n-- Mabel, sinun miehesi on minun ystäväni ja toivoakseni se tieto tuottaa\nsinulle lohtua.\"\n\n\"Luottakaa tässä asiassa minuun, kersantti\", keskeytti Haukansilmä,\n\"jättäkää tämä asia minun huolekseni viimeisenä toivomuksenanne, ja\nkaikki käy niinkuin pitääkin.\"\n\n\"Luotan, luotan täydellisesti sinuun, sinä koeteltu ystävä, ja kehoitan\nsinua menettelemään niinkuin menettelisin itse joka suhteessa. -- Mabel,\nlapseni, anna minulle vettä; sinun ei koskaan tarvitse katua tätä yötä.\nJumala siunatkoon sinua, tyttöseni! Jumala siunatkoon sinua ja ottakoon\nsinut armosuojaansa!\"\n\nTämä hellyys kohotti Mabelin tunteet korkeimmilleen ja hänestä tuntui,\nettei kirkon siunaus voisi heidän liittoansa pyhemmällä tavalla\nvahvistaa. Paino hänen sydämellään oli kuitenkin raskas kuin vuori ja\nsuurelta onnelta olisi tuntunut saada nyt kuolla. Seurasi hetken\nhiljaisuus, jonka jälkeen kersantti katkonaisin lausein kertoi lyhyesti,\nmitä oli tapahtunut Haukansilmän ja Käärmeen lähdettyä. Tuuli oli\nmuuttunut myötäiseksi, ja muuttaen alkuperäisen suunnitelmansa jäädä\njollekin saarelle, hän oli päättänytkin jo tänä yönä saapua asemalle. He\nvarmaankin olisivat huomaamatta päässeet perille, elleivät muutamalla\nlähimmistä saarista olisi laskeneet maihin, jolloin miesten ääni\nvarmaankin ilmaisi viholliselle heidän saapumisensa ja kehoitti heitä\npitämään varansa. He olivat lähestyneet ollenkaan aavistamatta uhkaavaa\nvaaraa, vaikkakin olivat ihmetelleet, kun ei vahtisoturia näkynyt.\nMiehet olivat jättäneet aseensa veneihin ja ottaneet vain tärkeimmät\ntavaransa tuodakseen ne asuntoihinsa. Ammunta oli tapahtunut niin\nläheltä, että pimeästä huolimatta se oli ollut sangen tuhoisa. Neljä tai\nviisi sotureista oli kaatunut, vaikka jostakin erityisestä syystä\nvihollinen ei ollut hyökännyt riistämään päänahkoja. Kersantti Dunham\noli kaatunut muiden mukana ja kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksyi\nulos hirsilinnasta. Tämä suloinen ääni oli herättänyt hänessä\nisäntunteet ja antanut hänelle voimia vetäytyä varustuksen ovelle, jossa\nhän seinän varassa nousi seisoalleen, kuten on jo mainittu.\n\nTämä yksinkertainen selitys oli uuvuttanut kersantin voimat, niin että\nhän tarvitsi lepoa, ja kun hänen toverinsa ymmärsivät tämän, olivat he\nvähän aikaa aivan hiljaa. Haukansilmä käytti tilaisuutta tutkiakseen\ntilannetta ampuma-aukoista. Samalla hän tutki pyssyt, joita täällä\nsäilytettiin, sillä soturit retkillänsä käyttivät musketteja. Mutta\nMabel ei hetkeksikään jättänyt isänsä vuodetta, ja kun hän hengityksestä\npäätti isänsä nukkuvan, hän lankesi polvilleen ja rukoili.\n\nTätä seuraava puolituntinen oli kauhistavan juhlallinen ja hiljainen.\nHaukansilmän mokkasiinin ääni tuskin kuului toisesta kerroksesta.\nSilloin tällöin vain kolahti pyssynperä kevyesti maahan, kun hän\ntarkasteli kaikki aseet, olisivatko ne ampumakunnossa. Paitsi tätä ei\nkuulunut mitään muuta kuin haavoittuneen miehen raskas hengitys. Mabelin\nsydän olisi halunnut puhua isälle, jonka hän oli niin pian menettävä,\nmutta hän ei voinut häiritä hänen lepoansa. Dunham ei kuitenkaan\nnukkunut. Hän oli siinä tilassa, jolloin maailma äkkiä menettää\nviehätyksensä, sen todellinen ja kuviteltu onni ja suuruus tuntuu\ntyhjältä ja tuntematon tulevaisuus täyttää aavistelevan mielen\nvärähtelevän-salaperäisellä odotuksella. Hän oli asemassaan ollut\nsäädyllinen mies, mutta sangen harvoin oli mieleen johtunut, että kerran\ntulee eteen tämäkin hetki. Jos taistelun melu olisi kuulunut hänen\nkorviinsa, olisi loppu muodostunut toisenlaiseksi, sillä se olisi\nkokonaan kahlinnut hänen mielensä. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden\nvallitessa, tässä melkein asumattomassa hirsilinnassa, katosi kokonaan\nvoiton ja elämisen toivo, ja hän alkoi nähdä asiat niiden todellisessa\nvalossa ja antaa kaikelle oikean arvon. Hän olisi antanut kaiken\nmaailman aarteet saadakseen uskonnollista lohdutusta, mutta ei tiennyt,\nmistä sitä nyt voisi etsiä. Hän ajatteli Haukansilmää, epäillen\nkuitenkin hänen kykyänsä tässä asiassa. Hän muisti Mabeliakin, mutta\nvetoumus lapseen tällaisessa tilanteessa tuntui sotivan\nluonnonjärjestystä vastaan. Sitten hän tunsi sen edesvastuun, joka oli\njoutunut hänen hartioilleen, ja mielessä heräsi katkera syyllisyyden\ntunto, ettei ollut orpolapsen kehityksestä pitänyt kyllin uskollista\nhuolta. Kun nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, niin Mabel,\nkuunnellessaan tarkasti hänen hengitystään, kuuli hiljaisen koputuksen\novelta. Luullen, että tulija olisi Chingackgook, hän kiiruhti ovelle ja\nvasta, kun oli avannut kaksi salpaa ja kohotti jo kolmatta, hän kysyi,\nkuka siellä oli. Vastauksessa hän tunsi enonsa äänen ja tämä pyysi häntä\nlaskemaan hänet viivyttelemättä sisään. Hetkeäkään arvelematta Mabel\nnosti viimeisen salvan, ja Cap työntyi aukosta huoneeseen. Kun hän astui\nkynnyksen yli, Mabel kiireesti sulki oven, sillä kokemus oli tehnyt\nhänet tässä asiassa jo melkoisen käteväksi.\n\nHuomattuaan, missä tilassa hänen lankonsa oli, ja että he nyt kaikki\nainakin hetkellisesti olivat turvassa tämä hyväsydäminen merimies heltyi\nmelkein kyyneliin. Omasta tulostaan hän kertoi, että häntä oli\nhuolettomasti vartioitu, kun hänet ja majoitusmestari oli ensin\npakotettu juomaan viinaa, että he nukkuisivat odotetun kahakan aikana.\nMuir oli jäänyt nukkumaan tai oli ainakin ollut nukkuvinansa, mutta Cap\noli rientänyt rantaan, löytänyt sieltä Haukansilmän kanotin ja\nkiiruhtanut hirsilinnalle paetakseen yhdessä sisarensa tyttären kanssa.\nTarvitsee tuskin mainita, että hän muutti heti suunnitelmansa\nhuomattuaan lankonsa tilan ja nykyisen asemansa turvallisuuden.\n\n\"Pahimmassa tapauksessa, Haukansilmä\", hän sanoi, \"meidän täytynee\nmuuttaa purjetta ja antautua armoille. Miehistöllemme olemme kuitenkin\nvelkaa sen, että koetamme puolustaa tätä mahdollisimman kauan noita\nriiviöitä vastaan -- kuten te sanotte, vaikka ne ovat villimpiä\nvintiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan pinnalla kierrelleet --\"\n\n\"Oletteko te päässyt niitten luonteesta selville?\" kysyi Haukansilmä,\njoka puhui yhtä mielellään mingojen tavoista kuin ystäviensä hyvistä\navuista. \"Jos te olisitte joutunut delawarelaisten käsiin, huomaisitte\ntavattoman eron.\"\n\n\"Minusta ne kaikki ovat kuin paholaisten kiljuva lauma, katselipa niitä\nmiltä puolelta tahansa. Suuri Käärme tietysti on intiaaniksi herrasmies\nja poikkeus kaikista muista. -- Kun nämä villit hyökkäsivät kimppuumme\nja tappoivat korpraali M'Nabin ja hänen miehensä, niinkuin he olisivat\nolleet jäniksiä, pakenimme me muutamaan kallionkoloon, joita saarella on\nniin runsaasti, ja siellä me olimme, kuin suljettuina laivan ruumaan,\nkunnes nälkä ajoi meidät pois. Nälkä usein vaikuttaa sangen\nratkaisevasti ihmisten kohtaloihin. Minä pyysin majoitusmestaria\ntekemään vastarintaa, sillä me olisimme voineet puolustaa itseämme pari\nkolme tuntia niin vaikeata kuin se olikin, mutta hän vastusteli sillä\ntekosyyllä, että villit eivät antaisi armoa, jos yksikään heistä\nvahingoittuisi. Minun täytyi taipua, sillä ei ollut toivoa päästä\nveneille, ja toiseksi meillä oli vastassa vihollinen, joka ei tunne\narmoa, varsinkin, kun se neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestävän paaston\naikana oli ehtinyt oikein raivostua.\"\n\n\"Eno!\" virkkoi Mabel murheellisella äänellä, \"minun isäparkani on\npahoin, pahoin haavoittunut!\"\n\n\"Totta, Magneetti, totta. Minä istun hänen vierellänsä ja koetan\nlohduttaa niin paljon kuin voin. Ovatko salvat hyvin paikoillaan, tyttö,\nsillä tällaisena hetkenä tahtoo olla rauhassa ja häiritsemättä?\"\n\n\"Me olemme turvassa ulkoa uhkaavilta vaaroilta.\"\n\n\"Hyvä; mene sitten, Mabel, toiseen kerrokseen ja koeta rauhoittua, kun\nHaukansilmä taas tutkii ampuma-aukoista asemaa. Sinun isälläsi voi olla\njotakin sanottavaa minulle yksityisesti ja siksi lienee hyvä, että\nsaamme jäädä kahden. Tämä on juhlallinen hetki ja minunlaiseni kokematon\nihminen ei aina voi tietää, mitä hän sanoo tai saa kuulla.\"\n\nVaikka Mabel ei voinutkaan ajatella, että eno kykenisi antamaan\nuskonnollista lohtua kuolevalle sairaalle, hän kuitenkin otaksui, että\nheillä ehkä oli jotakin salaista toisillensa kerrottavaa ja\nviivyttelemättä hän totteli. Haukansilmä oli jo ennen astunut yläkertaan\ntarkastelemaan ympäristöä ja langokset jäivät kahden. Cap istahti\nkersantin vierelle ja vakavana hän tunsi hetken tärkeyden ja vaikean\ntehtävänsä. Seurasi muutaman minuutin äänettömyys, jonka aikana merimies\nkiihkeästi mietti, mitä sanoisi.\n\n\"Minun täytyy sanoa, kersantti Dunham\", hän virkkoi häikäilemättömällä\ntavallansa, \"että tällä onnettomalla retkellä on monessa suhteessa\nmenetelty sangen taitamattomasti ja tällaisessa tilaisuudessa tunnen\nvelvollisuudekseni sanoa totuuden, enkä mitään muuta kuin totuuden.\nTässä suhteessa ei voi olla olemassa kuin yksi mieli, sillä vaikka\nolenkin merimies enkä soturi, olen kuitenkin huomannut monia erehdyksiä,\njoiden keksimiseen ei suurta kasvatusta tarvita.\"\n\n\"Mitä sinä tahdot, veli Cap?\" virkkoi toinen heikolla äänellä. \"Mikä on\ntehty, on tehty, eikä sitä voi tekemättömäksi saada.\"\n\n\"Aivan totta, veli Dunham, mutta kuitenkaan ei ole liian myöhä katua.\nPyhä kirja sanoo meille, ettei koskaan ole liian myöhä katua, ja olen\nusein kuullut, että tällainen on kaikista tärkein hetki. Jos sinulla on\nmielessäsi mitään, lausu se peittelemättä julki, tiedäthän, että\nystävään voit luottaa. Sinä olit minun sisareni mies ja Magneetti-parka\non minun sisareni tytär, ja elämässä tai kuolemassa minä pidän sinua\nomana veljenäni. Oli tuhat kertaa ajattelematonta, ettet veneinesi\npysähtynyt jonnekin ja lähettänyt kanottia tiedusteluretkelle. Siinä\ntapauksessa olisit pelastanut joukkosi, eikä tämä onnettomuus olisi\nmeidän kaikkien osaksemme tullut. Niin se on, kersantti, me olemme\nkaikki kuolevaisia ja jos sinä siirryt pois pikkuista ennen, välipä\ntällä, me seuraamme kohta perässä. Sen tiedon täytyy lohduttaa sinua.\"\n\n\"Sen minä tiedän, veli Cap, ja toivon valmistuneeni kestämään soturin\nkohtalon. Mutta Mabel-parka --\"\n\n\"Niin, niin; sen minä tiedän, se on raskas pykälä. Mutta sinä et\ntahtoisi ottaa häntä mukaasi, vaikka voisitkin, kersantti, ja siksi\nolisi parasta koettaa tehdä ero niin keveäksi kuin suinkin. Mabel on\nhyvä tyttö, ja sellainen oli hänen äitinsä ennen häntä. Äiti oli minun\nsisareni ja minun kunnia-asiani on pitää huolta, että hän saa hyvän\nmiehen, jos me nyt saamme pelastetuksi elämämme ja päänahkamme, -- sillä\nminä ajattelen, ettei kukaan halua liittyä sellaiseen sukuun, jolla ei\nole päänahkaa.\"\n\n\"Veli, minun tyttäreni on kihloissa, hänestä tulee Haukansilmän vaimo.\"\n\n\"Jaa, veli Dunham, kullakin on omat mielipiteensä ja oma tapansa\nkatsella asioita, ja minun mielestäni tämä avioliitto on kaikkea muuta\nkuin mieluinen Mabelille. Minä en tahdo sanoa mitään miehen iästä, sillä\neihän nyt tarvitse olla poikakloppi tehdäkseen tytön onnelliseksi, vaan\nviisikymmenvuotiaskin voi olla kelvollinen aviomieheksi. Enkä minä voi\nsanoa mitään asianhaaroja, jotka suorastaan sotisivat liittoa vastaan,\nvaikkakin asianhaarat näyttelevät hiton suurta osaa naimisasioissa. Minä\nvoin vielä senkin unohtaa että Haukansilmä tietää vähemmän kuin Mabel.\nSinä olet tutustunut tyttöön sangen pintapuolisesti että sinä voisit\nhänen onnestaan päättää. Mutta jätä hänen itsensä ratkaistavaksi ja\nvapaasti päätettäväksi, hän kyllä itse valitsee toverinsa ja luo\nonnensa, joka hänelle parhaiten soveltuu.\"\n\n\"Hän on hyvä lapsi -- rakas, hyvä lapsi\", mutisi kersantti ja kyynelet\ntäyttivät hänen silmänsä, \"ja minun onnettomuuteni on, etten ole\ntuntenut häntä ennemmin.\"\n\n\"Hän on hyvä tyttö ja tietää paljon enemmän kuin Haukansilmä, joka,\nvaikka onkin järkevä ja kokenut mies tavallaan, ei kuitenkaan ymmärrä\njalompaa elämää paremmin kuin sinä avaruus-geometriaa.\"\n\n\"Ah, veli Cap! Jos Haukansilmä olisi ollut meidän kanssamme veneissä,\ntämä onnettomuus ei olisi tapahtunut.\"\n\n\"Se on minunkin mielestäni varma, sillä hänen pahinkin vihollisensa\nmyöntää, että mies on erinomainen opas; mutta jos saa sanoa toden,\nkersantti, sinä suunnittelit tämän retken häilyvälle pohjalle. Sinun\nolisi pitänyt jäädä odottamaan ja lähettää tiedustelija, kuten jo\nsanoin. Sitä asiaa kannattaa katua, ja sanon sen sulle, koska\ntällaisessa tilanteessa aina puhutaan totta.\"\n\n\"Minun erehdykseni ovat kalliisti maksetut, veli, ja minä tunnen, että\nMabel-parka joutuu sen vuoksi kärsimään. En kuitenkaan usko, että\nonnettomuus olisi tapahtunut, ellei olisi ollut pettureita. Minä\npelkään, että Jasper Vesikoira on kavaltanut meidät.\"\n\n\"Se on minunkin varma vakaumukseni, sillä tämä suolaton vesi ennemmin\ntai myöhemmin perinjuurin turmelee purjehtijansa siveellisen tarmon.\nOllessamme luutnantti Muirin kanssa kolossamme tällä saarella\nkeskustelimme tästä ja tulimme siihen varmaan vakaumukseen, että ilman\nJasperin petollisuutta emme olisi joutuneet tähän onnettomuuteen. Niin,\nniin, kersantti. On parasta, että rauhoitat mieltäsi ja ajattelet muita\nasioita, sillä kun laiva on laskemassa outoon satamaan, on viisaampaa\nmiettiä ankkuripaikkaa siellä, kuin muistella seikkailuja, joita on\nollut matkan varrella. On olemassa muistikirja, johon kirjoitetaan\nkaikki, ja loppusummassa näkyy, mikä puhuu meidän puolestamme, mikä\nmeitä vastaan. -- Mitä nyt, Haukansilmä? Onko jotakin tekeillä, kun te\nhyökkäätte portaita alas kuin intiaani, joka luulee saavansa päänahan?\"\n\nOpas kohotti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja viittasi Capia seuraamaan\nhäntä ensimmäiseen kerrokseen ja Mabelia tulemaan hänen sijaansa sairaan\nluo.\n\n\"Meidän täytyy olla viisaita ja samalla rohkeita\", hän kuiskasi. \"Villit\nyrittävät nyt tosissaan sytyttää hirsilinnan tuleen, kun tietävät, ettei\nenää hyödytä mitään säästää sitä. Minä kuulen heidän äänensä. Nuolenpää\non heidän joukossaan ja kiihoittaa heitä toteuttamaan pirullisen\nsuunnitelmansa jo tänä yönä. Meidän täytyy siis, Suolavesi, olla\nvaruillamme ja myöskin tarpeen tullen toimia ripeästi. Onneksi meillä on\nvettä, sillä se on tarpeen piirityksessä. Elleivät aavistukseni petä,\nniin varmaankin pian saamme tietoja siltä kelpo pojalta -- Käärmeeltä,\n-- joka on vapaudessa.\"\n\nCap ei antanut pyytää kahta kertaa, vaan pian hän oli ylemmässä\nkerroksessa Haukansilmän kanssa, kun taas Mabel istahti hänen paikalleen\nisänsä vaatimattoman sairasvuoteen viereen. Haukansilmä avasi muutaman\naukon, ensin asetettuaan kynttilän syrjään, ettei jäisi jonkun\npetollisen kuulan maalitauluksi; ja odottaen heidän vaativan antautumaan\npysytteli siinä lähellä voidakseen heti vastata. Hiljaisuuden keskeltä\nkuuluikin vihdoin herra Muirin ääni.\n\n\"Herra Haukansilmä\", virkkoi skotlantilainen, \"ystävä pyytää teitä\nkeskustelemaan kanssaan. Tulkaa vapaasti johonkin ampuma-aukkoon, sillä\nteidän ei tarvitse pelätä mitään niin kauan kuin olette keskustelussa\n55:nnen upseerin kanssa.\"\n\n\"Mitä te tahdotte, majoitusmestari, mitä te tahdotte? Minä tunnen\n55:nnen ja uskon, että se on urhoollinen rykmentti, vaikkakin itse\noikeastaan kuulun 60:nteen, kuten useimmat ystävistäni delawarelaisista.\nMutta mitä te tahdotte, herra Muir? Teidän on täytynyt saada tärkeä\ntehtävä, kun olette lähtenyt tähän aikaan yöstä ampuma-aukon luo, vaikka\ntiedätte, että hirvenkaataja on sisäpuolella.\"\n\n\"Oh, te ette tahdo vahingoittaa ystävää, Haukansilmä, siitä olen varma,\nja se onkin minun ainoa suojani. Te olette oikeudenmukainen mies ja\nolette tullut kuuluksi näillä rajaseuduilla rohkeudestanne ja terävästä\nälystänne. Te sangen hyvin ymmärrätte, hyvä ystäväni, ettei hyödytä\nmitään itsepäisesti koettaa pitää puoliansa vastoin kaikkia sodan\ntapoja, kun kerran tilanne on tällaiseksi tullut, vaan kun vihollinen on\nliian vahva, on silloin viisainta antautua sotavangiksi.\"\n\n\"Kiitän teitä tästä neuvosta, majoitusmestari, ja kai sen joku voisi\nhyväksyäkin ja ehkä se olisi helpointa. Mutta minun luonteeni mukaista\nei ole antautua viholliselle ilman vastarintaa niin kauan kuin minulla\non tarpeeksi vettä, ruokavaroja ja ampuma-tarpeita.\"\n\n\"Minä en tahtoisi mitenkään väittää sitä vastaan, jos näkisin pienenkään\nmahdollisuuden, että voitte puolustaa sitä. Ette taida tietääkään, että\nherra Cap on kaatunut?\"\n\n\"Eikä ole, eikä ole!\" mörisi merimies muutamasta ampuma-aukosta. \"Hitto\nvie, luutnantti, minä voin vallan mainiosti, enkä aio lähteä näin\nverrattomasta paikasta semmoisten raakalaisten valtaan, niin kauan kuin\nvoin estää sen. Tänne hirsilinnaan pääsyni on asianhaara, ja minä tahdon\nkäyttää sitä hyväkseni.\"\n\n\"Jos tuo on elävän ihmisen ääni\", virkkoi Muir, \"niin minä suuresti\niloitsen, sillä me kaikki luulimme, että te olitte kaatunut viimeisessä\nkauheassa ottelussa. Mutta, herra Haukansilmä, vaikka olettekin yhtyneet\nystävänne Capin kanssa -- joka lienee suuri ilo -- minä tiedän kahden\npäivän kokemuksesta, että piiritettynä on paha olla. Ja nyt tiedämme,\nettei kersantti Dunham voi tuoda apua, koska hän on kaatunut\nkomennettuaan viimeistä retkikuntaansa. Se oli Lundien tahto, vaikka\ntällaisen retkikunnan komento olisi luonnollisesti kuulunut jollekin\nupseerille. Dunham oli kuitenkin urhoollinen mies, olkoon se sanottu\nhänen muistoksensa.\"\n\n\"Taaskin erehdytte, majoitusmestari; te erehdytte taas\", virkkoi\nHaukansilmä ääntänsä kohottaen. \"Kersantti on myöskin turvassa\nhirsilinnassa, ja koko perhe on siis koolla.\"\n\n\"Hyvä, minä iloitsen sen kuullessani, sillä me luulimme kersantin\nkuuluvan kuolleihin. Jos kaunis Mabel on hirsilinnassa, älkää taivaan\ntähden pidättäkö häntä hetkeäkään siellä, sillä vihollinen aikoo\ntäydellä todella sytyttää hirsilinnan heti tuleen. Te tunnette tulen\nkauhean voiman ja teette viisaasti, jos luovutatte varustuksen ajoissa,\nennenkuin hautaatte itsenne ja toverinne sen raunioihin.\"\n\n\"Minä tunnen hyvin tulen voiman, majoitusmestari, ja tiedän, että sitä\nvoi käyttää muuhunkin kuin päivällisen keittoon, ei teidän näin myöhällä\ntarvitse tulla sitä sanomaan. Mutta te lienette myöskin kuullut\nkerrottavan pyssystä, jonka nimi on hirvenkaataja, ja se, joka uskaltaa\ntulla asettelemaan palavia risukimppuja tämän rakennuksen seinustoille,\nsaa tuntea, mihin tämä pyssy kelpaa. Nuolilla ne eivät koskaan voi\nsytyttää tätä, sillä katto ei ole tuohista, vaan hirsistä ja paksusta\nkaarnasta, ja siellä on runsaasti vettä. Se on sitäpaitsi tasainen,\njoten me hyvin voimme siellä liikkua eikä niin ollen ole mitään vaaraa\nsieltä päin pelättävissä. Minä olen rauhallinen mies, kun ei kukaan tee\nminulle pahaa, mutta varjele taivas, jos joku uskaltaa tulla panemaan\nhirsilinnaa tuleen! Silloin minä sammutan tulen hänen verellään.\"\n\n\"Tuo on turhaa ja järjetöntä puhetta, Haukansilmä, sen myönnätte\nitsekin, kun tarkemmin ajattelette asiaa. Puolustautuminen olisi nyt\nhullua uhkarohkeutta, eikä oikea soturi koskaan antaudu sellaiseen.\"\n\n\"Kun nyt molemmat meistä ovat lausuneet ajatuksensa, enempää sanoja ei\ntarvita. Jos villipedot aikovat todellakin pirullisen suunnitelmansa\npanna täytäntöön, niin yrittäkööt heti, sittenpähän saamme nähdä, kuinka\nkäypi. He voivat polttaa puuta ja minä poltan ruutia. Jos minä olisin\nintiaani, voisin paljonkin kerskua, mutta minun tunteeni ovat valkoisen\nmiehen, ja minä mieluummin toimin kuin puhun. Kuninkaan upseeriksi te\nolette puhunut tässä asiassa ihan kylliksi, eikä meistä kumpikaan sen\nvuoksi tahdo kantaa kaunaa teille.\"\n\n\"Haukansilmä, ette kai tahtone viedä Mabelia, kaunista Mabelia,\nkanssanne onnettomuuteen?\"\n\n\"Mabel Dunham on haavoittuneen isänsä luona ja Jumala on suojeleva\nrakastavaa lasta. Hiuskarvaakaan ei ole häneltä taittuva, niin kauan\nkuin minun käteni ja silmäni pysyvät ennallaan. _Te_ voitte luottaa\nmingoihin, herra Muir, minä en sitä tee. Teillä on seurassanne\ntuskaroora-lurjus, joka läsnäolollaan turmelee parhaimmankin ihmisen\nluonteen ja on valmis johtamaan mingotkin turmioon, kun sen pään ottaa.\nPuhe loppukoon nyt. Kukin käyköön toimeen, niinkuin parhaiten taitaa.\"\n\nKoko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei\nkavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän\nkehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä\nhyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi\nkokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli\ntäynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke\nja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys\ntodellakin oli alkanut.\n\nNämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia\neikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen\nhoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän\noli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon,\nminkä se ansaitsi. Mutta -- isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle\ntuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen\nsilmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen\nkuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että\nsairas alkaa hourata.\n\n\"Eteenpäin, toverit, mars!\" mutisi sairas. \"Krenatöörit, ampukaa!\nUskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?\"\n\nJuuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta\nkuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä\npelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän\nluuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman\nomia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: \"Ampukaa!\"\n\n\"Mabel\", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta -- \"tämä on\noikeata intiaanien touhua -- kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt\novat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt\nne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain\ntämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä\nmeitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole\nhaavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein\ntulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta\ntykinkuulasta.\"\n\nMabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä,\njota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli\nniin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien\nhirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin\nhänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä\nkestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä\nmuuhun.\n\nCap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli\naivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa\nharhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein\nuhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi\ntullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut\nsuojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui\nkatolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle\nja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti\nhaavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka\npuolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut\nnaarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti\nhattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti\npelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta\nkatolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä\nheidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että\nSuolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä\nvastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.\n\nHaukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen\nliikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta.\nHän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja\nse paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen.\nTämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin\ntilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja\nkärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita\nkerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä.\nMutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen\nvarovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän\najatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi,\njos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain\nterästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa\nvieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi\nvoinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi\narvostelleet.\n\nEnsimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut\npyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan,\nsillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun\nhän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt\nne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua\nkatolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua\nvesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan\nyläpuolella.\n\nJoku vähemmän kokenut olisi hätääntynyt tällaisena hetkenä pois\nsuunniltaan, mutta meidän sankarimme ei. Hänen tarkoituksensa ei ollut\nvain saada sammutetuksi tuli, jonka tuhoa hän ei kovin suuresti\npelännyt, vaan hän tahtoi antaa viholliselle opetuksen, jonka tämä\nmuistaisi lopun ikänsä. Siksi hän päätti kärsivällisesti odottaa, kunnes\nliekit kasvaisivat niin suuriksi, että hän niiden valossa voi saada\nintiaanit taas muistamaan, millä kunnioituksella Haukansilmää on\nlähestyttävä. Niinpä saivat irokeesit häiritsemättä koota kuivia\nrisujansa seinää vasten, sytyttää ne ja palata pensaihinsa. Cap odotti\ntyynesti vesitynnyreineen aukolla valmiina tarvittaessa kaatamaan sen\nliekkeihin. Hän ei kuitenkaan saanut määräystä, ennenkuin liekit\nvalaisivat lähimpiä pensaita ja Haukansilmä oli huomannut kolme tai\nneljä hiipivää villiä ihailemassa työnsä onnistumista läheisessä\npensaassa. Silloin virkkoi Haukansilmä:\n\n\"Ystäväni Cap, oletteko valmis? Kuumuus alkaa tulla sietämättömäksi, ja\nvaikka nuo vihreät hirret eivät välitä pahanilkisten villien nuolista,\nne kuitenkin voivat suuttua, jos liekit niitä liian kauan härnäävät.\nOnko teidän vesisankonne valmiina? Katsokaa, että vesi menee oikeaan\npaikkaan eikä pisaraakaan joudu hukkaan.\"\n\n\"Valmis olen!\" vastasi Cap, kuten vain merimies voi vastata tällaiseen\nkysymykseen.\n\n\"Odottakaa sitten määräystäni. Älkää olko liian kärsimätön tärkeällä\nhetkellä, enempää kuin taistelussakaan hullunrohkea. Odottakaa\nkomennusta.\"\n\nAntaessaan näitä määräyksiään Haukansilmä teki omia valmistuksiansa,\nsillä nyt oli tullut aika toimia. Hirvenkaataja tarkastettiin,\nojennettiin ja laukaistiin. Tähän kaikkeen oli mennyt puolisen\nminuuttia, ja nyt oli pyssy maassa ja ampuja tarkasti tulosta.\n\n\"On kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän\", mutisi Haukansilmä itsekseen.\n\"Olen nähnyt tuon villityn ennen ja tiedän, että hän oli oikea\npaholaisen esikuva. Hyvä, hyvä; mies toimi lahjojensa mukaan ja on\nsaanut lahjojensa mukaisen palkan. Vielä yksi ja me pääsemme niistä\ntäksi yöksi rauhaan. Päivän tullen me voimme saada kuumempaa työtä.\"\n\nTällä aikaa Haukansilmä latasi uudestaan hätäilemättä, ja ennenkuin hän\noli puheensa lopettanut, kaatui toinen villi. Se riitti karkoittamaan\nkoko joukon pakosalle, sillä yksikään ei enää halunnut jäädä\nhirvenkaatajan maalitauluksi, vaan kukin etsi mahdollisimman etäisen\npiilopaikan niin pian kuin suinkin.\n\n\"Kaatakaa nyt, herra Cap\", sanoi Haukansilmä, \"minä olen huomauttanut\nnoille hurjimuksille, mitä heidän rauhaansa sopii, eikä meillä enää tänä\nyönä ole tulipalon pelkoa.\"\n\n\"Helei!\" huudahti Cap kaataen astiansa tyhjäksi niin taitavasti, että\nliekit heti paikalla tukehtuivat.\n\nTähän loppui taistelu tällä kertaa ja loppuyö kului rauhallisesti.\nHaukansilmä ja Cap vartioivat vuoron perään, vaikk'ei voida sanoa, että\nkumpikaan olisi silmäänsä ummistanut. Eipä näyttänyt uni olevan heille\nvälttämätönkään, sillä he molemmat olivat tottuneet valvomaan ja\nvartioimaan, ja oli aikoja, jolloin Haukansilmä näytti kokonaan\nunohtaneen nälän ja janon sekä suurimmatkin vaivat.\n\nMabel valvoi isänsä vuoteen ääressä ja alkoi ajatella, miten paljon\nmeidän onnemme tässä maailmassa riippuu kuvitelluista seikoista. Tähän\nasti hän oli elänyt ilman isää, sillä se hänen vanhemmistaan, joka oli\nvielä elossa, oli ihannekuva eikä todellinen ihminen; mutta nyt, kun hän\noli menettävä hänet, hän tunsi, että maailma isän kuoleman jälkeen olisi\ntyhjä, eikä hän luullut enää elämässään tämän jälkeen yhtään ainoaa\nilonpäivää näkevänsä.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\n    \"Yön tuuli nurkissa huminoi\n    ja sade virtana juoksi,\n    mut kirkkaana kajasti huomenkoi\n    ja saapuivat ystävät luoksi.\"\n\n                      _Wordsworth_.\n\nAamun sarastaessa kiipesivät Haukansilmä ja Cap katolle tutkimaan,\nmillaisessa tilassa heidän saarensa nyt olisi. Rakennuksen seinät olivat\npaljon korkeammalla kuin katto, joten muodostui jonkunlainen suojamuuri,\njos pysytteli katon keskikohdalla, sillä tämäkin oli rakennettu\npuolustusta silmällä pitäen. Ottaen tämän seikan huomioon molemmat\nkatselijat olivat jokseenkin varmassa turvassa lähiseudun luodeilta,\nmutta heillä oli kuitenkin laaja näköala yli salmien ja saarien.\n\nKävi navakka etelätuuli ja toisin paikoin vesi näytti vihreältä ja\nvihaiselta, kun se taas aavemmilla seuduilla iloisesti hypellen kohosi\nvaahtopäiksi laineiksi. Saari oli melkein soikio ja sen suurin pituus\noli lännestä itään. Tällä tuulella olisi sitä ympäröivissä salmissa\nerinomaisesti saattanut purjehtia ja käyttää kaikkialla tuulta\nhyväkseen. Sen Cap ensi silmäyksellä huomasi ja selitti toverillensa,\nsillä molempien pelastuksen toivo oli siinä, että Oswegosta tulisi\nheille apua. Yhä katsellessaan ja tutkiessaan kaikkia salmia Cap äkkiä\nhuudahti hauskalla, sydämellisellä tavallaan:\n\n\"Purje, hei!\"\n\nHaukansilmä käänsi heti katseensa samalle suunnalle kuin hänen\ntoverinsakin, ja siellä, toden totta, hän huomasi sen esineen, jonka\nvanha merimies oli maininnut. Tältä korkealta paikaltansa he näkivät yli\nläheisten saarien ja purjeet vilkkuivat puiden välitse, jotka suojasivat\nlounaisrantoja. Laiva laski puolissa purjeissa, kuten Cap selitti, mutta\ntuuli puhalsi niin voimakkaasti, että siitä huolimatta kiisi kuin\nilmojen lintu.\n\n\"Tulija ei voi olla Jasper\", sanoi Haukansilmä pettyneenä, sillä hän ei\nvoinut tuntea ystävänsä kutteria valkoisesta purjeesta. \"Ei, ei, poika\non kaukana täältä, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat\nlähettäneet ystäviänsä auttamaan.\"\n\n\"Tällä kertaa te ystäväni olette huomannut väärin, jos ette milloinkaan\nennen\", vastasi Cap, joka ei ollut menettänyt mahtipontisuuttaan\ntässäkään vaaranalaisessa tilassa. \"Olkoonpa vesi suolatonta tai\nsuolaista, tuo on kuitenkin Lokin pääpurje, sillä se on suipompi kuin\ntavallisesti, ja huomaattehan, että siinä on uusi, siisti haarapurje ja\nmasto on nuoralla sidottu.\"\n\n\"Sitä minä en huomaa Lokin erikoiseksi tuntomerkiksi, sen tunnustan\",\nvastasi Haukansilmä, jolle kaikki purjeet olivat samanlaisia\nhaarapurjeita.\n\n\"Ettekö! Se hämmästyttää minua, sillä minä olen luullut, että teidän\nsilmänne voivat tunkeutua kaiken läpi! Minä puolestani näen tarkasti\nmainitsemani tuntomerkit. Minun täytyy sanoa, arvoisa ystäväni, että\nteidän sijassanne olisin sangen huolissani silmistäni, sillä niiden näkö\nalkaa arveluttavasti himmentyä.\"\n\n\"Jos se nyt todellakin on Jasper, silloin minä en pelkää mitään. Silloin\nme voimme Lokista ja hirsilinnasta pitää puoliamme kokonaista\nmingo-heimoa vastaan. Jumala suokoon, ettei poika vain varomattomasti\nlaskisi maihin ja joutuisi niiden väijytyksen uhriksi, kuten kersantille\nkävi!\"\n\n\"Niin, siinäpä se vaara juuri onkin! Olisi pitänyt jo ennemmin laittaa\nankkurointipaikka vähän ulomma, sairashuone ja paljon muita varustuksia,\njos noille minkko-lurjuksille olisi antanut samanlaista arvoa kuin\noikeille vastustajille. Jos poika laskee maihin mihin paikkaan tahansa\ntällä saarella, niin saamme varmasti pitää kutteria menetettynä. Ja eikö\nmeidän pitäisi kohdella Jasperia suorastaan ranskalaisten\nsanansaattajana mieluummin kuin ystävänä? Minä tiedän, että kersantti\nnäkee asiat siinä valossa ja minusta näyttää, että koko tässä jutussa on\npetos näytellyt suurta osaa.\"\n\n\"Saamme pian nähdä, saamme pian nähdä, herra Cap, sillä tuolla tulee\nkutteri esille saarten välistä ja muutamassa minuutissa saamme\nvarmuuden. Välttämätöntä olisi voida varoittaa häntä jotenkin. Ei olisi\noikein, että hän joutuisi väijytyksen uhriksi ilman edelläkäypää\nvaroitusta.\"\n\nHuoli ja epäilys estivät kuitenkin kumpaakin antamasta mitään\nvaroitusta. Ei ollut helppoa keksiä, miten se olisi ollut tehtävä, sillä\nLokki kulki tuulen yläpuolella sellaisella vauhdilla, ettei heille\njäänyt aikaa merkkien näyttämiseen. Sen kannella ei sitäpaitsi näkynyt\nainoatakaan elävää sielua, yksinpä sen ruorikin näytti olevan tyhjä,\nvaikka sen liikkeet olivatkin yhtä varmat kuin joutuisatkin.\n\nCap seisoi ääneti ihaillen tätä harvinaista näytelmää. Mutta kun Lokki\ntuli lähemmä hän huomasi, että peräsintä johdettiin ruoriköydellä,\nvaikkakin peränpitäjä oli piilossa. Kutterin kantta ympäröivät melkoisen\nkorkeat reunat ja pian huomattiin, että miehistö oli piilottunut sen taa\nsuojaan vihollisen kuulilta. Tästä saattoi päättää, että miehistö oli\nsangen harvalukuinen ja Cap kuuli tämän toverinsa selityksen pudistaen\npahaaennustavasti päätänsä.\n\n\"Se todistaa, että Suuri Käärme ei ole päässytkään Oswegoon eikä meillä\nsiis ole odotettavissa mitään apua linnasta\", virkkoi Haukansilmä.\n\"Toivon, ettei Lundien olisi pälkähtänyt päähän pidättää Jasperia\ntoimestaan, sillä tällaisessa tehtävässä poika on kerrassaan verraton.\nMe kolme muodostamme melkoisen sotajoukon -- te merimiehenä ymmärrätte\nkutterin liikkeitä ja välitätte tietoja linnan ja laivaston välillä,\nJasper kykenee suorittamaan kaiken, mikä vesillä on mahdollista, ja\nminä, jonka lahjat nyt tällaisessa tapauksessa ovat ainakin yhtä hyvät\nkuin jonkun parhaimmankin mingon, voin myöskin jotakin tehdä. Minä\nsanon, että meidän tulee miehekkäästi taistella Mabelin puolesta.\"\n\n\"Niin tulee ja niin me tahdomme\", vastasi Cap sydämellisesti, sillä hän\nalkoi tuntea, että hänen päänahkansa oli lujemmassa nyt, kun aurinko\nnousi. \"Minä pidän Lokin saapumista erikoisena asianhaarana ja alan\ntodellakin toivoa, että tuo Jasper Vesikoira sittenkin olisi yhtä\nrehellinen kuin muutkin. Tämä Jasper on viisas nuorukainen, kuten te\nväitätte, ja varmaankin olette oikeassa, sillä hän menettelee sangen\ntaitavasti tutkiessaan saaren joka puolelta, ennenkuin laskee maihin.\"\n\n\"Johan minä sanoin! Sanoinhan sen!\" huudahti Haukansilmä ihastuksissaan.\n\"Tuolla on Käärmeen kanotti kutterin kannella. Päällikkö on päässyt\nlaivaan ja antanut oikeita tietoja asemastamme, sillä aivan toisin kuin\nmingo, delawarelainen kertoo asiat oikein tai pitää suunsa kiinni.\"\n\n\"Eiköhän tuo liene kutterin kanotti\", virkkoi aina epäuskoinen merimies.\n\"Vesikoiralla on aina kanotti mukanansa.\"\n\n\"On kyllä, Cap ystäväni, mutta jos te tunnette laivanne haarapurjeista\nja käärityistä mastoista, minäkin tunnen kanottini ja urani\nrajaseutulaisen vainulla. Jos te voitte nähdä uuden kankaan purjeessa,\nminä voin nähdä uuden kaarnan kanotissa. Tuo on Käärmeen kanotti. Se\nkelpo poika on lähtenyt linnalle heti, kun on huomannut hirsilinnan\nolevan piirityksessä, on tavannut Lokin ja tuonut sen tänne nähdäkseen,\neikö voisi jotakin tehdä. Luoja suokoon, että Jasper Western olisi\nlaivassa mukana!\"\n\n\"Niin, niin; se saattaisi olla hyvä, sillä, olkoon petollinen tai\nluotettava, poika osaa mainiosti kuljettaa alustansa myrskyssä, se\ntäytyy tunnustaa.\"\n\n\"Ja osaa myöskin koskia laskea!\" sanoi Haukansilmä nykien\nkyynärpäällänsä toverinsa kylkeä ja nauraen hiljaisella, sydämellisellä\ntavallansa. \"Meidän täytyy tehdä oikeutta pojalle, vaikka hän omin käsin\nriistäisi meiltä päänahkamme.\"\n\nLokki oli päässyt niin lähelle, ettei Cap ehtinyt vastata. Näytelmä oli\nnyt niin omituinen, että se ansaitsee oman kuvauksensa ja ehkä se voi\nauttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen siitä, mitä tahdomme\nesittää.\n\nYhä kävi rivakka tuuli, joka oli kehittynyt melkein myrskyksi. Monet\nhoikimmat puut taivuttivat latvansa melkein maahan tai hyökkäsi tuuli\nniihin pyörittäen latvoja sellaisella voimalla kuin olisi tahtonut\nvääntää ne solmulle.\n\nIlma oli täynnä lehtiä, sillä tänä myöhäisenä vuodenaikana niiden kannat\npääsivät helposti irti ja ne lensivät saarelta saarelle kuin\nlukemattomat lintuparvet. Paitsi tätä elämää ympäristö lepäsi hiljaa\nkuin hauta. Että villit vieläkin oleskelivat saarella, näki heidän\nkanoteistaan, jotka 55:nnen veneitten vieressä olivat muutamassa\nsatamana käytetyn lahden poukamassa. Muuten ei heistä merkkiäkään\nnäkynyt. Lokin tulo oli niitä kauheasti hämmästyttänyt, mutta niin\ntäydellisesti he seurasivat tässäkin tilaisuudessa tapojansa, että\nsilmänräpäyksessä katosivat koloihinsa, joita saarella oli ylen\nrunsaasti, aivan kuin kettu luolaansa. Sama hiljaisuus vallitsi\nhirsilinnassakin, sillä vaikka Haukansilmä ja Cap pitivät salmia\nsilmällä, he kuitenkin varovaisuuden vuoksi pysyttelivät muille\nnäkymättömissä. Ihmeellistä oli intiaaneista, ettei tuossa laivassa\nollut ainoatakaan elävää olentoa. Kuinka kummassa se saattoi liikkua\nnoin täsmällisesti? Vaistomaisesti he alkoivat pelätä, että jollakin\nnoitakonstilla oli tuo laiva hankittu tuhoamaan heitä ja tekemään heidän\nyrityksensä turhaksi. Yksinpä Nuolenpääkin, vaikka olikin tottunut\nvalkoisten vehkeisiin järven tällä ja tuolla puolen, kuvitteli, että\ntässä piili jotakin kauheaa ja kaikista mieluimmin hän nyt olisi\ntahtonut olla mantereella.\n\nSill'aikaa risteili kutteri edestakaisin kevyesti kuin liitävä lokki.\nMilloin se oli keskellä salmea, milloin taas melkein hipaisi rantaa\nkeinuen aallokossa ja kiitäen niin, että vaahto kokasta loitolle\npärskyi. Vaikka purjeet oli kääritty puoliksi kokoon, oli sen vauhti\nkuitenkin ihan tavaton ja pian se laski myöskin salmesta hirsilinnan\nohi. Cap ja Haukansilmä astuivat Lokin lähetessä esille selvemmin\nnähdäkseen, mikä oikein oli tarkoitus, kun molempien suureksi iloksi\nJasper hypähti pystyyn ja hurrasi iloisesti kolmesti tervehdykseksi.\nHuolimatta vaanivasta vaarasta Cap nousi reunahirsille vastaten\ntervehdykseen samalla tavalla. Onneksi vihollisen huomio oli kiintynyt\nmuuhun ja siksi kaikki oli hiljaa, eikä ainoakaan pyssy lauennut.\n\nHaukansilmä muisti kuitenkin samalla, mikä tehtävä heillä oli ja\nhuomattuaan ystävänsä huusi hänelle niin paljon kuin jaksoi:\n\n\"Auta meitä, poikaseni ja voitto on meidän! Tervehdipä niitä tuonne\nniemen pensaikkoon ja ne lentävät parkuen toiseen piiloon kuin\nkaakottavat kanat.\"\n\nOsan siitä Jasper kuuli, mutta toisen puolen vei tuuli ihan\npäinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Pian kiisi kutteri ohi ja\nkatosi hirsilinnaa suojaavien tuuheitten puitten taa.\n\nKului pari minuuttia levottomassa odotuksessa, kun purjeet taas\nilmestyivät näkyviin tällä kertaa tuulen alapuolella. Sielläkin vihuri\nkuitenkin oli kyllin luja tukemaan sen liikkeitä ja niin kutteri näytti\nvaivatta puikkivan vastatuuleenkin ja ehkäpä aikovan kiertää taas tuulen\npäälle. Kaikki tämä tapahtui kuin itsestään, purjeita ei liikuteltu ja\nperäsintäkin näytti hoitavan salaperäinen, itsenäinen kone. Tarkoitus\nlienee ollut tutkia seutua. Kun alus joutui samaan salmeen, josta se oli\ntullut, käännettiin peräsintä äkkiä, niin että purjeet löyhinä\nlepattivat ja alus pysähtyi. Kuullessaan kankaan vihurin kiskoessa\npaukkuvan Cap ihastuksesta väristen virkkoi:\n\n\"Hänen majesteettinsa purjeet ovat erinomaiset, se täytyy tunnustaa;\nsamalla olkoon sanottu sekin, että poika hoitaa alusta aivan kuin hän\nolisi saanut täydellisen merimieskasvatuksen. Hitto minut vieköön, herra\nHaukansilmä, jos ollenkaan uskon, että tuo herra Vesikoira on kaiken\ntuon oppinut näillä suolattomilla vesillä.\"\n\n\"Onpa niinkin, siinä ei epäilemistä. Hän ei ole koskaan nähnyt\nvaltamerta, vaan on valmistunut kutsumukseensa yksistään Ontariolla.\nMinä olen aina uskonut, että hänellä on ihan synnynnäiset taipumukset\nhoidella aluksia ja purjeveneitä ja suuresti olen häntä sen vuoksi\nkunnioittanut. Petoksesta, vääryydestä ja kaksimielisyydestä, ystävä\nCap, Jasper Western on yhtä vapaa kuin mikä delawarelainen soturi\ntahansa. Muuten jos tahdotte oppia tuntemaan oikein todella rehellisiä\nihmisiä, niin menkää asumaan delawarelaisten luo.\"\n\n\"Tuolta se nyt tulee niemen ympäri!\" huudahti ihastunut Cap, kun Lokki\ntaas kiisi entistä vauhtiansa, \"ja nyt me saamme nähdä, mitä se poika\noikein tahtoo. Hän ei suinkaan aikone koko ikäänsä kierrellä noissa\nsalmissa kuin ilakoiva tyttö joissakin tanssiaisissa.\"\n\nLokki laski nyt suoraan satamaa kohden ihan kuin ankkuroidakseen, kuten\nkatselijat hirsilinnan katolla luulivat. Villit taas tähystelivät sen\nliikkeitä, niinkuin nälkäinen tiikeri, joka näkee pahaa-aavistamattoman\nuhrinsa lähestyvän sen lymypaikkaa. Mutta Jasperin tarkoitus ei suinkaan\nollut laskea maihin: tuntien veden syvyyden ja rannan joka paikasta hän\nsaattoi laskea ihan rantaan kiinni ja päästä taas vapaasti väljille\nvesille. Hän laski siis pienen valkamalahden pohjaan ja tarttuen\nköysiin, joilla soturien veneet oli kiinnitetty, hän veti ne mukanaan\nsalmeen ja sitoi kutterin jälkeen. Kun intiaanit olivat sitoneet kaikki\nkanottinsa Dunhamin veneisiin, ei heillä ollut nyt enää muuta keinoa\nkuin uiminen päästäkseen saarelta ja he näyttivätkin silmänräpäyksessä\noivaltavan tämän tosiasian. Hyökäten koloistansa esille he täyttivät\nilman toivottomalla kirkunallaan ja paukuttivat turhaan pyssynsä\ntyhjiksi. Kun he näin päättöminä peuhasivat, pamahti kaksi pyssyä\nmelkein yht'aikaa. Toinen kuului hirsilinnalta päin ja yksi irokeesi\ntuiskahti aivot lävistettyinä maahan. Toinen luoti tuli Lokista. Se\nlähti delawarelaisen pyssystä, mutta kun se ei ollut ihan yhtä varma,\nkuin hänen ystävänsä hirvenkaataja, se ei surmannut, vaan teki maalin\nsotatielle kelvottomaksi koko eliniäksi. Lokin väki hurrasi, ja villit\npakenivat taas koloihinsa.\n\n\"Tuo oli Käärmeen ääni\", virkkoi Haukansilmä niin pian kuin toinen pyssy\nlaukesi, \"minä tunnen hänen pyssynsä pamahduksen yhtä hyvin kuin oman\nhirvenkaatajani. Se oli hyvä yritys, vaikk'ei se varmasti tappanut.\nNiin, niin; Jasper ja Käärme vesillä ja te ja minä linnoituksessa, onpa\nihme, ellemme opeta noille mingo-riiviöille oikeata taistelutaitoa.\"\n\nKoko ajan Lokki kuitenkin liikkui. Jasper vei saaliinsa laajimpaan\nsalmeen, jossa hän päästi ne mennä lekottelemaan myötävirtaan, ja kun\ntuuli niitä auttoi, niin ne ajautuivat maalle vasta puolisen penikulman\npäässä. Sieltä Lokki kääntyi ja ilmestyi taas toiseen salmeen.\nHirsilinnan varusväki huomasi nyt, että jotain erikoista oli tekeillä\nLokin kannella, ja juuri kun kutteri pääsi lähelle sitä paikkaa, johon\nsuurin osa vihollisista oli piiloutunut, lähetti Lokin ainoa haupitsi\noikean kuulasateen pensaikkoon. Viiriäisparvi ei olisi lähtenyt\nsukkelammin lentoon kuin irokeesit, kun he odottamatta saivat tällaisen\nrautaraesateen niskaansa; samalla kaatui taas yksi villi hirvenkaatajan\nluodista ja toinen linkutti pakoon Chingackgookin pyssyn tervehtimällä.\nUudet piilot löytyivät kuitenkin pian ja kumpikin puoli näytti\nvalmistautuvan uuteen koetukseen. Mutta nytpä ilmestyi Kevät kantaen\nkädessään valkoista lippua ranskalaisen upseerin ja Muirin seurassa ja\nsilloin aseet laskeutuivat itsestään, ja rauhanneuvottelut alkoivat.\n\nKeskustelut alkoivat aivan hirsilinnan lähellä, niin että Haukansilmä\nsaattoi pitää silmällä, ettei vilppiä vihollisten puolelta harjoitettu.\nJasper myöskin ankkuroi aluksensa, mutta piti kuitenkin haupitsin\nvalmiina vihollisryhmää kohti kaiken varalta, niin että omat ja\nviholliset tunsivat olevansa vartioituina. Chingackgook puolestaan pysyi\nyhä piilossa enemmänkin intiaanitottumuksesta kuin epäluulosta.\n\n\"Te olette voittanut, Haukansilmä\", huudahti majoitusmestari, \"ja\nkapteeni Sanglier on itse tullut keskustelemaan ehdoista. Te ette\nsuinkaan tahtone kieltää urhoolliselta viholliseltanne kunniallista\nperäytymistä, sillä hän on taistellut vain kuninkaansa ja maansa\npuolesta. Te olette itse liian uskollinen alamainen voidaksenne pitää\ntoisen maan alamaisen uskollisuutta vikana. Vihollinen on valtuuttanut\nminut sopimaan, että se jättää saaren rauhaan, vangit vaihdetaan ja se\nantaa pois ryöstämänsä päänahat.\"\n\nVälimatkan vuoksi keskustelut piti suorittaa melkein huutamalla, joten\nkaikki, mitä sanottiin, kuului sekä hirsilinnaan että kutterille.\n\n\"Mitä sinä sanot, Jasper?\" huudahti Haukansilmä. \"Sinä kuulet\nehdotuksen. Annammeko vintiöitten mennä ilman muuta, vai merkitsemmekö\nheidät, kuten kylissä merkitään lampaat, että tunnemme heidät toisella\nkertaa?\"\n\n\"Mitä on tapahtunut Mabel Dunhamille?\" kysyi nuorukainen vetäen otsansa\nkurttuun, että sen saattoi huomata aina hirsilinnalle asti. \"Jos he ovat\ntaittaneet hiuskarvankaan hänen päästään, niin koko intiaaniheimo saa\ntuntea, mitä se merkitsee.\"\n\n\"Ei, ei; hän on turvassa alakerrassa ja hoitelee kuolevaa isäänsä, kuten\nhänen sukupuolelleen soveltuu. Kersantin kuolemasta emme voi vaatia\nheitä tilille, sillä sellaista aina sattuu sodassa; mitä taas Mabeliin\n--\"\n\n\"Hän on täällä\", huudahti tyttö, joka oli kiivennyt katolle heti, kun\nhuomasi minkä suunnan asiat olivat saaneet. \"Hän on täällä, ja pyhän\nuskontomme ja Jumalan nimessä, jota voitostamme saamme kiittää, älköön\nenää lisää verta vuodatettako! Sitä on jo tapahtunut ihan kylliksi. Jos\nnuo miehet tahtovat mennä, Haukansilmä, jos he tahtovat rauhassa\npoistua, Jasper -- älkää pidättäkö yhtään heistä. Minun isäni vetää pian\nviimeisen henkäyksensä, ja parempi olisi, jos hän saisi sen tehdä\nrauhassa koko maailman kanssa. -- Menkää, menkää ranskalaiset ja\nintiaanit! Me emme enää ole teidän vihollisianne emmekä tahdo teille\nmitään pahaa.\"\n\n\"Lörpötystä, lörpötystä, Magneetti!\" pisti Cap. \"Tuo kuulostaa\nuskonnolliselta ja ehkäpä runolliseltakin, mutta se ei sovi yhteen\ntodellisuuden kanssa. Vihollinen on kyllä vieläkin valmis iskemään,\nmutta Jasper ja Haukansilmä pitävät kyllä heitä aisoissa. Me voimme\nsaada henkirahat, päärahat ja kunniaa päälle päätteeksi, jos sinä nyt\npuolisen tuntia pysyt vaiti etkä pyri välittämään.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Haukansilmä. \"Minä olen taipuvainen ajattelemaan Mabelin\ntavalla. Tässä on liiaksikin vuodatettu verta, kun on täytynyt suojata\nhenkeänsä ja kuninkaan oikeuksia, ja kunnian vuoksi sellaista\nsaattaisivat tehdä rekryytit ja nuoret luutnantit, mutta eivät kokeneet\nkristityt miehet. Oikeudenmukainen toiminta tuottaa miehelle aina\nkunniaa ja vääryys halventaa häntä. Minusta on väärin tuhota edes mingon\nelämä ilman pakottavaa syytä ja oikein kuunnella joka hetki järjen\nääntä. Niin, luutnantti Muir, antakaapa nyt kuulua, mitä teidän\nystävillänne ranskalaisilla ja intiaaneilla on puolestaan sanottavaa.\"\n\n\"Minun ystävilläni!\" huudahti Muir hätkähtäen. \"Ette suinkaan kutsune\nkuninkaan vihollisia minun ystävikseni, Haukansilmä, sen vuoksi, että\nonneton kohtalo on heittänyt minut heidän käsiinsä? Muutamat suurimmista\nsotureista sekä vanhalla että uudella ajalla ovat olleet sotavankeina.\nSamoin on ollut myöskin herra Cap, joka voi todistaa, emmekö tehneet\nkaikkea voitavaamme päästäksemme pakoon onnettomuutta.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Cap kuivasti, \"pako on oikea nimitys. Me juoksimme\nkoloomme ja piilouduimme niin täydellisesti, että olisimme voineet jäädä\nsinne tähän hetkeen asti, ellei ponnisteleva vihollinen vatsassamme\nolisi ajanut meitä leivän hakuun. Te hautauduitte niin sukkelaan kuin\nkettu, ja mistä hitosta te sen kolon keksittekään niin äkkiä, sitä minä\nsuuresti ihmettelen. Oikea laiskajaakko ei mene laivalla piiloon\npikemmin, kun purjenuora on korjattava, kuin te kipasitte koloonne.\"\n\n\"Ja ettekö te seurannut mukana? On tilanteita ihmiselämässä, jolloin\nvaisto toimii terävämmin kuin järki --\"\n\n\"Ja ihmiset sukeltavat maakoloihin\", keskeytti Cap nauraen äänekkäällä\ntavallansa ja hänen iloisuutensa tarttui Haukansilmäänkin. Yksinpä\nJasperkin, vaikka vieläkin huolissaan Mabelin tähden, hymyili.\n\"Sanotaan, ettei paholainen ota merimiestä, joka pyrkii ylös ja sama\ntaitaa koskea soturia sillä ehdolla vain, että hän pyrkii alas!\"\n\nTämä hyväntuulen puuska, vaikkakin se oli Muirista kaikkea muuta kuin\nmiellyttävä, vei aika askelen rauhaa kohti. Cap kuvitteli sanoneensa\nasian tavallista paremmin ja se sai hänet myöntymään muiden tahtoon\npääkohdissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kaikki saarella olevat villit\nkokoontuivat ilman asetta noin sadan kyynärän päähän hirsilinnasta, ja\nkun Lokin tykki piti niitä varalta, Haukansilmä astui ovelle ja määräsi\nehdot, joita vihollisen saaren takaisin luovuttamisessa oli\nnoudatettava. Asianhaaroihin katsoen ne eivät olleet kummallekaan\nriitapuolelle vaikeat hyväksyä. Intiaanien tuli antaa kaikki aseensa,\nvieläpä varovaisuuden vuoksi veitsensä ja sotakirveensäkin, sillä\nluvultaan heitä vieläkin oli paljon enemmän kuin heidän vihollisiansa.\nRanskalainen upseeri monsieur Sanglier, kuten häntä tavallisesti\nkutsuttiin ja hän itse halusi itseänsä nimitettävän, vastusti kaikin\nvoimin tätä pykälää, se kun halvensi hänen päällikkökunniaansa enemmän\nkuin mikään muu, mutta Haukansilmä tiesi, ettei asestettuun intiaaniin\nollut luottamista ja sai tahtonsa kuuluville. Toinen pykälä määräsi,\nettä kapteeni Sanglierin täytyi vapauttaa kaikki vangit, joita he olivat\ntarkasti vartioineet juuri Muirin ja Capin piilopaikassa. Kun nämä\nmiehet ilmestyivät esille, huomattiin, että neljä ei ollut ollenkaan\nloukkaantunut: he olivat kaatuneet vain varovaisuudesta, kuten\ntällaisessa sodassa usein tehtiin, ja kaksi vain oli saanut lieviä\nhaavoja, mutta eivät hekään olleet joutuneet palvelukseen kelvottomiksi.\nKun he toivat muskettinsa mukanaan, heidän tulonsa antoi Haukansilmälle\nylivoiman, sillä otettuaan kaikki vihollisen aseet hirsilinnaan, hän\nmiehitti sen nyt ja pani vahdin ovelle. Muut soturit olivat kuolleet,\nsillä vaikeammin haavoittuneet oli heti tapettu, että saataisiin\nryöstetyksi himoittu päänahka.\n\nHeti kun Jasperille oli ilmoitettu ehdot ja hän katsoi ne voivansa\nhyväksyä ja huomattuaan aseman turvalliseksi, hän irroitti Lokin ja\nlaski sinne, mihin veneet olivat pysähtyneet ja tehden muutamia\nristeilypolvia, toi ne tuulen suojassa olevalle rannalle. Siellä villit\nastuivat heti niihin ja Jasper tarttui köyteen kolmannen kerran ja\nlaskien myötätuuleen vei niitä noin penikulman päähän saaresta.\nIntiaaneilla oli vain yksi ainoa airo kussakin veneessä ja pitäen sillä\nperää he saattoivat tuulen kuljettamina joutua Canadaan aikaisintaan\nseuraavana aamuna.\n\nKapteeni Sanglier, Nuolenpää ja Kevät yksin jäivät saarelle, kun toiset\nlähtivät. Ensinmainittu sanoi laativansa luutnantti Muirin kanssa\nkirjallisen sopimuksen, koska herra Muir hänen mielestään nyt oli\nretkikunnan laillinen johtaja. Nuolenpää vaimoineen -- kaikille muille\ntuntemattomasta syystä -- ei tahtonut lähteä ystäviensä irokeesien\nmukaan. Näille kolmelle jätettiin kanotteja paluumatkaa varten, kun he\nkatsoisivat sopivaksi lähteä.\n\nSill'aikaa, kun Lokki vei veneitä, Cap ja Haukansilmä valmistivat\naamiaista, sillä melkein koko joukko oli saanut olla ilman ruokaa\nkaksikymmentäneljä tuntia. Sinä lyhyenä aikana, jonka Lokki viipyi\nmatkallansa, Haukansilmä pistäytyi myöskin kersantin luona lausumassa\nMabelille muutaman ystävällisen sanan ja antamassa ohjeita, joiden hän\nluuli helpottavan kuolevan viimeisiä hetkiä. Mabelia itseänsä hän koetti\nsaada nauttimaan joitakin virvokkeita ja kun nyt ei enää ollut mitään\nsyytä turvautua hirsilinnaan, hän antoi kantaa sairaan tämän omaan\nasuntoon, jossa tyttärellä oli mukavampi hoidellessaan isäänsä. Kun nämä\njärjestelyt oli suoritettu, palasi Haukansilmä tulen ääreen, johon jo\nkoko seura, Jasper mukaan luettuna, oli kokoontunut.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\n    \"Sen kuohuissa vain suru sua vartoo\n    ja aaltoin loiske myrskyistä näin kertoo.\n    Pian tyyntyy meri, laine lepoon käy\n    eik' enää vaahtojuovat pinnallansa näy.\"\n\n                                  _Dryder_.\n\nMiehet, jotka ovat tottuneet tällaisiin taisteluihin, eivät kentällä\nollessaan salli hellempien tunteitten suurestikaan tekoihinsa vaikuttaa.\nSiitä huolimatta jokaisen sydän oli Mabelin luona, eikä karkeinkaan\nsoturi syönyt tätä riemun ja rauhan ateriaa nauraen ja leikkiä laskien,\nkuten olisi ollut asian laita, ellei kersantti olisi ollut niin huonossa\ntilassa.\n\nSaapuessaan toisten luo Haukansilmä tapasi Muirin, joka vei hänet\nsivulle keskustellakseen kahdenkesken hänen kanssaan. Majoitusmestarin\nkoko olennossa esiintyi niin ylenmääräinen kohteliaisuus, että siinä\nmelkein saattoi huomata piilevän jonkun sotajuonen, sillä vaikkakaan\ntiede ei voi tarkalleen päättää pään muodosta ja ruumiin rakenteesta,\nmillainen ihminen luonteeltaan oikein on, sattuu kuitenkin tilaisuuksia,\njolloin kasvot ilmaisevat luonteen selvemmin kuin mikään muu. Sen huomaa\nerittäinkin silloin, kun niillä leikkii mairitteleva hymy, vaikk'ei ole\nmitään hymyn syytä ja kieleltä vuotaa tarkoituksettomien sanojen tulva.\nSellainen oli tavallisesti Muirin esiintyminen ja siihen liittyi\nskotlantilainen kohteliaisuus ja skotlantilainen äänenpaino, joka\nsaattoi aluksi suuresti miellyttää. Hänen menestyksensä riippui\nkuitenkin siitä, että hän oli tuttu Lundien perheessä. Sen lisäksi\nmajuri -- kuten niin monet ihmiset -- huolimatta omasta\netevämmyydestään, täsmällisyydestään ja rehellisyydestään, oli\ntaipuvainen silloin tällöin kuuntelemaan tällaisen ihmisen laverruksia,\nvaikkakin epäili niiden todellisuutta ja motiiveja. Tässä tapauksessa\nneuvottelijat olivat niin erilaiset kuin kaksi ihmistä ikinä voi olla.\nHaukansilmä oli yhtä vaatimaton kuin majoitusmestari oli konstikas, yhtä\nrehellinen kuin toinen väärä ja yhtä suora kuin toinen kiero. Molemmat\nharkitsivat asioita kylmästi ollen kumpikin urhoollisen rohkeita, vaikka\neri tavalla ja eri määrässä. -- Muir ei koskaan yrittänytkään olla\nrohkea muuten kuin huomiota herättääkseen puhumattakaan siitä, että hän\nolisi uskaltanut antautua johonkin vaaraan, kun opas taas käsitti pelkoa\njonakin aivan järjettömänä, joka ei kuulunut hänen luonteeseensa eikä\nsiitä hänen luulonsa mukaan voinut mitään hyvää seurata.\n\n\"Rakkahin ystäväni\", alkoi Muir, \"nyt näiden päivien esiintymisenne\nvuoksi te olette seitsemänkymmentäseitsemän kertaa rakkaampi meille kuin\nennen -- sillä teidän ansionne on, että asiamme nyt ovat tällä kannalla.\nOn totta, ettei aiota teistä tehdä upseeria, sillä se kai ei olisi\nteidän lahjojenne eikä toiveittenne mukaista, luulisin, mutta oppaana,\nneuvonantajana, uskollisena alamaisena ja pyssymiehenä te olette\nnäyttänyt olevanne täydellinen. Epäilen, voiko Amerikan joukkojen\nylipäällikkö niittää niin suurta kunniaa, kuin te olette tällä retkellä\nniittänyt, ja te voisitte nyt jo jäädä lepäämään laakereillanne ja\niloita saavutuksistanne lopun ikänne. Menkää naimisiin, mies,\nviivyttelemättä ja nauttikaa ihanasta onnestanne, sillä teidän ei enää\ntarvitse pyrkiä saavuttaaksenne suurempaa kunniaa kuin teillä jo on.\nOttakaa taivaan tähden Mabel Dunham omaksenne ja silloin teillä on\nkotoista onnea ja kuuluisuutta.\"\n\n\"Kuinka, majoitusmestari, tämä neuvo tuntuu minusta uudelta kuulla\nteidän suustanne. Minulle on sanottu, että te olisitte minun\nkilpakosijani.\"\n\n\"Niin onkin, mies, niin onkin ja lisäksi vielä huomattava kilpakosija,\nvoin sanoa teille -- mies, joka ei ole koskaan turhaan kosinut, vaikka\nonkin kosinut jo viisi kertaa. Lundie syyttää minua neljästä, mutta minä\nkiellän sen luvun, sillä hänenkin laskutaitonsa saattaa joskus pettää.\nNiin, niin, teillä on kilpakosijoita, mutta minua teidän ei enää\ntarvitse sellaisena ajatella. Sydämestäni toivon, että onnistutte\naikomuksessanne Mabelin suhteen, ja jos meidän rehellinen kersanttimme\nparanisi, puhuisin hänelle muutaman sanan puolestanne ja uskonpa, että\nse auttaisi.\"\n\n\"Tunnen ystävyytenne, majoitusmestari, tunnen ystävyytenne, vaikka minä\nen suuresti tarvitse kenenkään suosituksia, sillä me olemme kersantin\nkanssa olleet kauan ystäviä. Te saatte pitää asiaa yhtä varmana kuin\nmitä muuta tahansa näin sota-aikana, sillä Mabel ja hänen isänsä ovat\ntäydelleen määränneet kantansa tässä asiassa. Surullista on kuitenkin,\nettei kersanttiparka voi saada nähdä niin kauan toivomansa asian\ntoteutuvan.\"\n\n\"Mutta kuollessaan häntä voi lohduttaa tieto, että se kerran tapahtuu.\nJaa, jaa, Haukansilmä, eronhetkeä helpottaa suuresti tietoisuus, että\nrakastetut jälkeläiset löytävät lohtua suruunsa. Kaikki rouva Muirit\novat sitä vakuuttaneet kuolinvuoteellansa.\"\n\n\"Teidän vaimonne, majoitusmestari, ovat saaneet tuntea sen lohdutuksen.\"\n\n\"Osh, Haukansilmä! En olisi luullut, että te olette sellainen\nkoiranleuka! Niin, niin; suloiset sanat eivät pahenna ystävysten välejä.\nJos minä en voi kihlata itselleni Mabelia, te ette kuitenkaan voi saada\nminua puhumaan muuta kuin hyvää hänestä -- samoin kuin teistäkin --\nmissä tilaisuudessa ja seurassa tahansa. Mutta voitte kai, Haukansilmä,\nhelposti ymmärtää, että kurja raukka, joka menettää niin ihanan\nmorsiamen, toivoo saavansa jostakin lohtua?\"\n\n\"Luonnollisesti, se ei ole vaikeata, majoitusmestari\", vastasi\nyksinkertainen opas. \"Minä tiedän, että Mabelin menettäminen saattaisi\nolla minusta itsestäni äärettömän raskasta kantaa. Teidän on varmaan\nhirveän vaikeata nähdä meidät naimisissa, mutta kersantin kuolema johtaa\najatuksenne muuhun ja te saatte aikaa miehekkäästi vapautua koko\nasiasta.\"\n\n\"Minä koetan, minä koetan kestää sen, vaikka kirveleekin sydäntäni, ja\nte voitte auttaa minua, mies, antamalla minulle jotakin tehtävää. Te\nymmärrätte, että tämä retki on ollut sangen omituinen, sillä tässä minä\nnyt olen vapaaehtoisena, minä, jolla on kuninkaan määräys, kun taas joku\nminua paljon alempi komentaa retkikuntaa. Minua on pidetty toimettomana,\nvaikka vereni kiehui, kun te taistelitte maanne kunnian ja kuninkaanne\noikeuksien --\"\n\n\"Majoitusmestari\", keskeytti opas, \"te jouduitte niin pian vihollisen\nkäsiin, ettei teille sen paremmin voinut tehtäviä järjestää; seuratkaa\nsiis neuvoani ja puhukaa siitä niin vähän kuin suinkin.\"\n\n\"Se juuri on minunkin ajatukseni, Haukansilmä, emme puhu mitään siitä.\nKersantti Dunham, _minun edeltäjäni_ --\"\n\n\"Mikä?\" kysyi opas.\n\n\"Niin, kersantti ei voi hoitaa päällikkyyttä enää ja tuskinpa voidaan\nnäin tärkeän retken johtoa jättää jollekin korpraalille, ja minä olen\nsen vuoksi ajatellut, että päällikkyys luonnollisesti kuuluu nyt\nminulle, jolla on luutnantin valtakirja. Yksikään miehistä ei uskalla\nsanoa sanaakaan vastaan ja mitä taas teihin tulee, teillä on nyt paljon\nkunniaa, Mabel ja hyvä omatunto, että olette hyvin täyttänyt\nvelvollisuutenne. Kun tämä lienee teille kylliksi, niin en luule\nkenenkään asettuvan tätä suunnitelmaa vastaan.\"\n\n\"55:nnen sotilaitten komennus kuuluu luonnostaan teille, luutnantti, se\non teidän oikeutenne -- otaksun -- enkä luule, että ainoakaan täällä\ntahtoo väittää sitä vastaan, vaikkakin te olette ollut vankina ja voi\nolla joitakin, jotka eivät voi tuntea täydellistä kunnioitusta entistä\nvankia kohtaan. Mutta kuitenkin luulen, ettei kukaan täällä asetu\ntoiveitanne vastaan.\"\n\n\"Sitähän minäkin, Haukansilmä. Ettekä te suinkaan tahdo omia ansioitanne\nja vaatimuksianne suurennellen kertoa, että minä tämän onnettomuuden\naikana ehdotin hirsilinnan luovuttamista ja arvostelin yleistä asemaa.\"\n\n\"Turhaa, minun vaatimukseni ja ansioni, majoitusmestari! Lundie tietää,\nmihin minä pystyn metsässä ja varustuksissa ja kenraali tietää sen\nvieläkin paremmin. Minusta ei pelkoa. Kertokaa itse osanottonne ottaen\nhuomioon, ettei tehdä vääryyttä Mabelin isälle, joka on komentava\nupseeri vielä tällä hetkellä.\"\n\nMuir lausui ilonsa tästä järjestelystä ja lupasi tehdä oikeutta\nkaikille, ja niin he lähtivät tulelle, johon toiset olivat kokoontuneet.\nTäällä majoitusmestari ensi kertaa Oswegosta lähdön jälkeen alkoi vaatia\nsitä kunnioitusta, johon hänen asemansa häntä oikeutti. Hän kutsui\nviimeisen elossa-olevan korpraalin luoksensa ja sanoi, että hän\ntoistaiseksi tahtoo esiintyä virassa-olevana upseerina käskien tätä\nsamalla ilmoittamaan tämän muutoksen myöskin miehistölle. Tämä\nhallituksen vaihdos pantiin toimeen ilman vastaväitteitä, sillä kun\nkaikki tunsivat luutnantin lailliset oikeudet, ei kukaan totellessaan\nmutissut vastaan. Lundien ja hänen suunnitelmansa kyllä olivat olleet\nerilaiset ja nyt hän sanoi huomaavansa, että hänen kuitenkin nyt tulee\nseurata omaa päätänsä. Tämä riitti sotilaille, sillä kersantti Dunhamin\nhaavoittuminen antoi kyllin selvän selityksen, jos selitystä olisi\nkaivattu.\n\nKoko ajan oli kapteeni Sanglier syönyt aamiaistansa kuin ahmatti, ottaen\nkohtalonsa filosofin ja kylmäverisen veteraanin tyyneydellä vastaan,\nesiintyen kuitenkin joka hetki vilkkaana ranskalaisena. Tämä mies oli\nnyt ollut siirtomaissa kolmisenkymmentä vuotta ja Ranskan armeijassa\nhänellä oli jokseenkin sama asema kuin Muirilla 55:nnessä. Hänellä oli\nrautainen terveys ja kovettuneet hermot ja sentähden hän mainiosti\nsoveltui toimimaan villien retkien johtajana. Näin hän oli myöskin\nkohonnut kapteenin arvoon ja toimiessaan villien kanssa pitkiä aikoja\nhän oli omaksunut toveriensa tavat ja katsantokannat niin täydellisesti,\nettä vain ranskalaiselle sellainen on mahdollista. Villien retkiä\njohtaessaan hän oli käyttäytynyt niin epäinhimillisesti, että häntä\npidettiin sivistyksen pahimpana vihollisena. Joskus hän kuitenkin\nhillitsi villien pahuutta ja kiihkoa, ikäänkuin inhimillinen ääni hänen\nsielussaan olisi hämärästi kaikunut. Lyhyesti: hän oli mies, jonka\nkohtalo oli heittänyt sellaiseen asemaan, jossa luonne lakkaamatta tuli\nesille, olipa kysymyksessä hyvä tai paha. Hänen nimensä liittyi\nläheisesti kaikkiin kauhun töihin, mitä näissä siirtomaissa tapahtui.\nHän oli peto, joka nautti verenvuodatuksesta ja tunsi suurinta onnea\nsaada kiduttaa turvattomia ja avuttomia uudisasukkaita, lapsia ja\nnaisia, ja siksi hän oli saanut liikanimen Piisydän.\n\nKun Haukansilmä ja Sanglier tapasivat toisensa nuotion ääressä,\nkatselivat he ainakin minuutin ajan toisiansa puhumatta sanaakaan.\nKumpikin tunsi, että hänellä oli huomattava vihollinen edessään ja että\nhe molemmat olivat tavallaan sotilaita, mutta luonteiltaan ja\nharrastuksiltaan ihan erilaiset. Toinen palveli rahasta, mutta toinen\nsiksi, että kohtalo oli asettanut hänet elämään erämaissa ja hänen\nmetsästysmaansa tarvitsivat hänen kättänsä ja kokemuksiansa. Halu kohota\nnykyistä asemaansa ylemmä ei milloinkaan ollut häirinnyt Haukansilmän\nrauhaa; hän ei ollut tuntenut edes kunnianhimoa siinä merkityksessä kuin\nsitä tavallisesti ajatellaan, ennenkuin hän oli tutustunut Mabeliin. Sen\njälkeen hän oli joskus epäillyt itseänsä, asettanut Mabelin\najatuksissaan niin korkealle, että toivo voida tarjota Mabelille hänen\narvoansa vastaava asema oli joskus tuottanut hänelle levottomia hetkiä,\nmutta hänen luonteensa suoruus ja vaatimattomuus oli sangen pian\nkarkoittanut nämä ajatukset hänen mielestään, ja hänelle selvisi, että\nnainen, joka ei arvelisi ottaa häntä mieheksensä, suostuisi myöskin\njakamaan hänen onnensa, vaikkakin se tarjosi vaatimattoman ulkonaisen\naseman. Hän kunnioitti Sanglieria urhoollisena soturina ja tiesi, että\nhäntä syytettiin paljosta, johon hän ei ollut tehnyt itseänsä\nvikapääksi, sillä huhu usein liioittelee ja sotkee syyllisimmät ja\nvähemmän syylliset sekaisin, mutta samalla hän ei voinut unohtaa hänen\nitsekkäisyyttänsä, harkitsevaa toimintaa omaksi hyväksi ja kaikista\nvähimmän sitä, että hän unohti \"valkoiset lahjansa\" ja vaihtoi ne\n\"punaisiin\". Toiselta puolen Haukansilmä oli arvoitus kapteeni\nSanglierille. Jälkimmäinen ei voinut ymmärtää edellisen toiminnan syitä.\nHän oli usein kuullut oppaan suoruudesta ja rehellisyydestä, jotka\nolivat usein johtaneet hänet täydellisesti harhaan, sillä suoruudella ja\navomielisyydellä valtiomies säilyttää salaisuutensa paremmin kuin\nvaikenemisella ja kiertelyillä.\n\nKun molemmat sankarit olivat täten tuijotelleet toisiinsa, monsieur\nSanglier kohotti hattuansa, sillä raaka ja villi elämä ei ollut voinut\nkokonaan hävittää hänestä sitä käytöksen hienoutta, johon hän\nnuoruudessaan oli tottunut ja joka on ranskalaiselle ominaista.\n\n\"Monsieur Haukansilmä\", hän virkkoi murtaen hullunkurisesti, vaikka\nystävällisesti hymyillen, \"yks soturi kunnioittaa rohkeus ja la loyauté.\nTe puhuu irokeesit?\"\n\n\"Kyllä, minä ymmärrän niiden riiviöiden kieltä ja voin tulla toimeen\ntilaisuuden sattuessa\", vastasi totuutta-rakastava opas, \"mutta se ei\nkuulu niihin kieliin, joista minä pidän. Kenessä ikinä tapaatte\nmingoverta, Piisydän, hänessä tapaatte samalla hirveän roiston. Olen\nnähnyt teitä usein, mutta se on tapahtunut taistelussa ja minun täytyy\nsanoa, että olen huomannut teidät etunenässä. Te olette kuullut\nvarmaankin usein meidän kuuliemme vinkuvan?\"\n\n\"Ei mikään, herra, teidän kuula. Une balle teidän pyssy lähettämästä on\nvarma kuoli. Te tappo minun paras sotilaat tämän saaren päällä.\"\n\n\"Voi olla, voi olla, vaikka minä uskallan väittää, jos toden saa puhua,\nettä ne olivat mitä suurimpia lurjuksia. En tahdo moittia teitä, herra\nPiisydän, mutta te kuljette hirvittävän huonossa seurassa.\"\n\n\"Te on, herra\", vastasi ranskalainen, joka huonosti ymmärtäessään kieltä\nluuli toisen lausuneen hänelle kohteliaisuuden, \"liika hyvä. Mutta mitä\nse merkitsee? Mitä se jeune homme tekee?\"\n\nKapteeni Sanglierin käsi ja silmät saivat Haukansilmän kääntämään\nkatseensa toiselle puolen nuotion, jossa kaksi sotamiestä juuri oli\ntarttunut raa'asti Jasperiin pannakseen Muirin käskystä hänen kätensä\nrautoihin.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti opas syöksyen miesten luo ja antaen\nheille sellaiset iskut, että he kepertyivät maahan. \"Kellä on sydäntä\nkohdella Jasper Vesikoiraa tällä tavalla? ja kenellä on rohkeutta\nyrittää tällaista minun läsnä-ollessani?\"\n\n\"Se tapahtuu minun määräyksestäni\", vastasi majoitusmestari, \"ja teen\nsen omalla vastuullani. Te ette suinkaan uskalla asettua vastustamaan\nkuninkaan virkamiehen määräyksiä?\"\n\n\"Tällaista määräystä minä vastustan, vaikka kuulisin sen kuninkaan\nsuusta. Miten Jasper on tämän ansainnut? Eikö hän juuri ole pelastanut\nmeidän päänahkaamme, puolustanut meitä ja antanut meille voittoa? Ei,\nei, luutnantti. Jos tämä on ensimmäinen yritys näyttää arvovaltaanne,\nniin minä olen myös ensimmäinen vastustamaan sitä.\"\n\n\"Tuopa kuuluu tottelemattomuudelta\", vastasi Muir, \"mutta Haukansilmältä\nminä voin sietää paljon. On totta, että Jasper näyttää auttaneen meitä\ntässä asiassa, mutta emme saa unohtaa, mitä aikaisemmin on tapahtunut.\nEikö majuri Duncan itse varoittanut kersanttia hänestä, ennenkuin me\nlähdimme Oswegosta? Emmekö ole omin silmin nähneet todistuksia, että\nmeitä on petetty? ja eikö ole luonnollista ja melkein välttämätöntä\nluulla, että tuo nuorukainen on kavaltaja? Ah, Haukansilmä, teistä ei\ntule suurta valtiomiestä eikä suurta kapteenia, jos te uskotte liian\npaljon ulkonaisiin asianhaaroihin. Varjelkoon! Varjelkoon, ellen usko,\nkuten te itse, Haukansilmä, usein sanotte, että tekopyhyys on vielä\nyleisempää kuin kateus ja kuuluu myöskin inhimilliseen luonteeseen.\"\n\nKapteeni Sanglier kohautti olkapäitänsä; sitten hän käänsi katseensa\nvakavasti Jasperista majoitusmestariin ja majoitusmestarista Jasperiin.\n\n\"Minä en välitä teidän kateudestanne tai tekopyhyydestänne enempää kuin\ninhimillisestä luonteestannekaan\", vastasi Haukansilmä. \"Jasper\nVesikoira on minun ystäväni. Jasper Vesikoira on urhoollinen poika,\nkunniallinen poika ja uskollinen poika, eikä ainoakaan 55:nnen soturi\nsaa edes Lundien omasta määräyksestä sormellaankaan kajota häneen, jos\nminä voin sen estää. Teillä voi olla määräysvalta sotureihinne nähden,\nmutta Jasper ja minä emme ole vähimmässäkään määrässä teidän\nmielivallastanne riippuvaisia, herra Muir.\"\n\n\"Bon!\" äännähti Sanglier kiihkeästi seurattuaan keskustelua.\n\n\"Ettekö halua harkita järkeviä syitä, Haukansilmä? Te ette suinkaan\nunohtane epäilyksiämme ja päätelmiämme ja on muitakin syitä ja\nasianhaaroja, jotka todistavat olettamuksemme oikeiksi. Tässä on pieni\nkangaskaistale, jonka Mabel löysi muutaman puun oksasta vähän ennen kuin\nvihollisten hyökkäys alkoi ja jos otatte vaivaksenne tarkastaa, niin\nhuomaatte, että se on leikattu Lokin purjeesta. Todistuskappaleet eivät\nvoi koskaan olla sitovammat.\"\n\n\"Ma foi, c'est un peu fort, ceci\", murisi Sanglier hampaittensa välistä.\n\n\"Turha on puhua minulle lipuista ja merkeistä, kun minä tunnen sydämen\",\nväitti Haukansilmä. \"Jasperilla on rehellisyyden lahja ja se on liian\nihana lahja, että sitä voitaisiin venytellä sinne ja tänne, kuten mingon\nomaatuntoa. Ei, ei; pitäkää kätenne erillään tai me saamme nähdä, kuka\ntaistelee paremmin, -- tekö ja nämä muutamat 55:nnen miehet, vai Käärme,\nhirvenkaataja ja Jasper laivamiehineen. Te liioittelette voimaanne,\nluutnantti Muir yhtä paljon kuin koetatte vähentää Vesikoiran\nluotettavaisuutta.\"\n\n\"Tres bon!\"\n\n\"Hyvä, Haukansilmä, te pakotatte minua puhumaan selvemmin. Kapteeni\nSanglier tässä ja tämä uljas tuskaroora ovat sanoneet minulle, että tuo\nonneton poika on kavaltaja. Kuultuanne tällaisen todistuksen te ette voi\nestää minua ryhtymästä tarpeen vaatimiin toimenpiteihin.\"\n\n\"Scélérat\", mutisi ranskalainen.\n\n\"Kapteeni Sanglier on urhoollinen soturi eikä voi mitenkään todistaa\nväärin rehellistä merimiestä vastaan\", virkahti Jasper. -- \"Onko täällä\njoku petturi, kapteeni Piisydän?\"\n\n\"Niin\", lisäsi Muir, \"antaa hänen sitten puhua, koska te, onneton\nnuorukainen, niin haluatte, että saadaan kuulla totuus! Toivon vain,\nettä voisitte välttää viimeistä rangaistusta, kun sotaoikeus kokoontuu.\n-- Miten on asia, kapteeni? Onko, vai eikö ole petturia meidän\njoukossamme?\"\n\n\"Oui -- on, herra, -- bien sur.\"\n\n\"Liian paljo vale!\" karjaisi Nuolenpää syvimmällä äänellänsä ja armotta\niski nyrkillänsä majoitusmestaria rintaan. \"Missä minun sotilaani? Missä\nyenkeesit päänahka? Liian paljo vale!\"\n\nMajoitusmestarilta ei puuttunut kokonaan rohkeutta eikä kunniantuntoa.\nHän ymmärsi väärin tuskarooran todellisen tarkoituksen, mutta\npuolustaakseen kunniaansa hän peräytyi pari askelta ottaakseen\nkiväärinsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat vihasta ja hänen\nkatseensa ilmaisi kyllin selvään hänen aikomuksensa. Mutta Nuolenpää oli\nhäntä nopeampi: vilkaisten kiiluvin silmin ympärilleen hän pisti kätensä\nvyönsä alle, josta veti esille piilottamansa puukon ja hyökäten\nmajoitusmestarin luo iski sen päätä myöten hänen rintaansa. Kun\nmajoitusmestari lysähti polvillensa ja sitten kaatui, kasvoillaan\nodottamattoman kuoleman kauhu, otti Sanglier tyynesti nuuskaa ja sanoi\nkylmästi:\n\n\"Voilà l'affaire finie; mais\", olkiaan kohauttaen, \"ce n'est qu'un\nscélérat de moins.\"\n\nKaikki kävi niin nopeasti, ettei sitä voitu estää, ja kun Nuolenpää\nkiljahtaen hyökkäsi metsään, ei ainoakaan valkoihoinen tointunut häntä\njäljestä ajamaan. Chingackgook kuitenkin oli valmiimpi, ja tuskin oli\npensas sulkeutunut Nuolenpään jälkeen, kun se taas avautui\ntakaa-ajavalle delawarelaiselle.\n\nJasper Western puhui sujuvasti ranskaa ja Sanglierin sanat ja käytös\nsuuresti ihmetytti häntä. \"Puhukaa, monsieur\", hän sanoi englanniksi,\n\"_olenko_ minä kavaltaja?\"\n\n\"Le voilá\", vastasi kylmäverinen ranskalainen, \"tuo on meidän tiedustaja\n-- asiamies -- ystävä -- ma foi -- c'était un grand scélérat -- voici.\"\n\nPuhuessaan Sanglier kumartui ruumiin yli ja kaivoi majoitusmestarin\ntaskusta esille rahakukkaron. Hän tyhjensi sen kentälle ja sieltä tuli\nrunsaasti ranskalaisia kultarahoja, joita soturit kilvan kokosivat.\nHeittäen halveksien kukkaron luotaan hän kävi syömään keskeytettyä\naamiaistaan niin kylmäverisen tyynesti, että parhainkin\nintiaanipäällikkö olisi kadehtinut sitä mielenmalttia.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\n    \"Ainoa ikuisesti kukoistava\n    kukka on hyve; aina arvonsa\n    säilyttävä kalleus -- totuus.\"\n\n                        _Cowper_.\n\nKun soturit kantoivat Muirin ruumiin syrjään ja käärivät suureen\ntakkiin, palasi Chingackgook ääneti tulen luo paikoilleen ja molemmat,\nsekä Sanglier että Haukansilmä, huomasivat, että tuore verinen päänahka\nriippui hänen vyössään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, vaikkakin edellinen\nnäytti tyydytyksellä ottavan vastaan varmuuden Nuolenpään kuolemasta.\nHän söi kylmästi soppaansa, niinkuin ei olisi koko aamiaisen aikana\nmitään merkillistä tapahtunut. Hänen käytöksessään oli jonkinlaista\nylpeyttä, joka erosi intiaanin kohtaloonsa alistuvasta tyyneydestä,\nmutta ilmaisi samalla täydellistä itsehillintää, luonteen lujuutta ja\nsynnynnäistä kylmäverisyyttä. Haukansilmän tunteet olivat vallan\ntoisenlaiset, vaikkakin ulkonainen esiintyminen oli samanlaista. Hän ei\nollut pitänyt Muirista, jonka viekkaus ja liukaskielisyys kokonaan erosi\nhänen tavoistansa, mutta häntä oli kuitenkin järkyttänyt toisen\näkillinen kuolema ja tämän petollisuuden paljastuminen. Saadakseen\ntäydellisen selvyyden viimeksimainitusta, hän kääntyi heti, kun ruumis\noli korjattu, kapteeniin, ja alkoi lähemmin udella, kuinka tämä asia\noikein oli. Sanglierilla ei nyt, kun petturi oli kuollut, ollut mitään\njärkevää syytä salata asian todellista laitaa, ja niin hän jutteli\nseuraavaa, joka selittää lähemmin kuvaamiamme tapauksia.\n\nHeti kun 55:s oli tullut näille main, oli Muir vapaaehtoisesti\ntarjoutunut vihollisen palvelukseen. Tarjousta tehdessään hän oli\nkehunut läheisestä suhteestaan majuri Duncaniin, joten hänellä olisi\nmahdollisuus antaa kaikkia tarvittavia tietoja. Hänen tarjouksensa\nhyväksyttiin ja monsieur Sanglier oli usein keskustellut hänen kanssaan\nOswegon läheisyydessä, olipa kerran viettänyt valepuvussa kokonaisen\nyönkin itse linnassa. Nuolenpää kuitenkin välitti tavallisesti sanomia,\nja se nimetön kirje, jonka majuri Duncan oli saanut, oli Muirin\nkirjoittama. Hän oli lähettänyt sen Frontenaciin, jossa se jäljennettiin\nja lähetettiin takaisin Oswegoon. Sitä tuomassa oli Nuolenpää ollut\nsilloin, kun hän joutui Lokille kiinni. Tarvitsee tuskin lisätä, että\noli välttämätöntä uhrata Jasper, että majoitusmestari olisi pelastunut\nja että viimeksimainittu juuri oli ilmaissut saaren aseman viholliselle.\nSe käteentuntuva syy, joka oli kätkettynä hänen kukkaroonsa, oli\nvaatinut häntä lähtemään tälle retkelle, ja hän oli antanut merkin,\nmilloin päällekarkaus voisi parhaiten tapahtua. Muirin taipumus toiseen\nsukupuoleen oli hänen heikkoutensa ja hän olisi voinut naida Mabelin\nyhtä hyvin kuin jonkun toisenkin, joka vain olisi suostunut ottamaan\nhänet. Mutta hänen ihastuksensa Mabeliin perustui siihen, että hän siten\nsai sopivan tilaisuuden lähteä epäilyksiä herättämättä kersantti\nDunhamin retkikunnan mukaan. Tämän kaiken kapteeni Sanglier\npeittelemättä tunnusti ja erittäinkin sen, joka koski Mabelia, sanoi\ntietävänsä varmaan, koska oli kuullut sen Muirilta itseltään, eikä hän\nvoinut olla pilkallisesti nauramatta kuvaillessaan onnettoman\nmajoitusmestarin toimia.\n\n\"Kas niin\", sanoi kylmäverinen soturi tarjoten Haukansilmälle jäntevän\nkätensä lopettaessaan kertomuksensa. \"Te on honnête ja se on beaucoup.\nTe ottaa vakooja kuin ottaa paha rohto, vaikka te halveksii sen.\nTouchez-là.\"\n\n\"Minä puristan teidän kättänne, kapteeni, sillä te olette laillinen ja\nluonnollinen vihollinen\", sanoi Haukansilmä, \"ja miehekäs vihollinen sen\nlisäksi. Mutta majoitusmestarin ruumiin ei tule koskaan häväistä\nenglantilaista maata. Minä olin ajatellut viedä sen Lundielle, että hän\nsaisi tämän siellä siunata, mutta nyt hän saa levätä paikalla, jossa hän\nviheliäistä ammattiansa harjoitti ja tuo petoksensa olkoon hänen ainoa\nhautapatsaansa. Kapteeni Piisydän, minä luulen, että tällainen\nseurustelu kavaltajien kanssa luonnostaan kuuluu sodan menoon, vaikka\nminä en sitä ikinä ole voinut hyväksyä ja olen iloinen, että tämä asia\non teidän omallatunnollanne eikä minun. Mikä kauhea synninmyyrä! Hoippua\npuolelle ja toiselle, pettää isänmaansa, ystävänsä ja Jumalansa! --\nJasper, poikaseni, lausuisin sinulle muutaman sanan täällä vähän\nsyrjässä.\"\n\nHaukansilmä vei nyt nuorukaisen vähän sivulle ja puristaen kyynelsilmin\nhänen kättänsä virkkoi:\n\n\"Sinä tunnet minut, Vesikoira, ja minä tunnen sinut, eivätkä nämä seikat\nvähimmässäkään määrässä ole muuttaneet minun mieltäni. En koskaan\nuskonut heidän puheitaan, vaikkakin ne joskus näyttivät hyvin vakavilta,\nsen myönnän; niin, ne olivat vakavia ja panivat joskus minutkin\najattelemaan. En kuitenkaan hetkeäkään sinua epäillyt, sillä minä tunnen\nsinut, eivätkä sinun taipumuksesi sovellu sellaiseen; mutta se minun\ntäytyy tunnustaa, etten minä epäillyt majoitusmestariakaan.\"\n\n\"Ja hänellä oli hänen majesteettinsa valtakirja, Haukansilmä!\"\n\n\"Se ei ole niin kovin suuri asia, Jasper Western -- se on varsin\nvähäarvoinen. Mutta hänellä oli Jumalan valtakirja tehdä oikein ja\nkohdella rehellisyydellä kanssaihmisiään. Kuinka kauheasti hän onkaan\npettänyt meitä?\"\n\n\"Ja sanoi rakastavansa sellaista olentoa kuin Mabel, vaikka ei\nrakastanut!\"\n\n\"Se oli hyvin paha. Pojalla täytyi olla inhoittavaa mingoverta\nsuonissaan. Mies, joka voi naista sillä tavoin kohdella, on epäilemättä\nsekarotuinen, sillä Jumala on luonut heikomman sukupuolen sitä varten,\nettä palkitsisimme heidän rakkautensa hellyydellä ja uskollisella\npalveluksella. Tuolla on kersanttiparka kuolinvuoteellaan. Hän on\nantanut tyttärensä minulle vaimoksi, ja Mabel, suloinen tyttö, on\nsuostunut siihen. Nyt minun tulee huolehtia kahden hyvinvoinnista; on\naina otettava lukuun kahden luonteen vaatimukset, mutta onpa sitten\nkaksi sydäntäkin iloitsemassa. Sinä et usko, Jasper! Joskus minusta\ntuntuu, etten minä ole kyllin hyvä sille suloiselle lapselle.\"\n\nVesikoira saattoi tuskin hengittää kuullessaan nyt ensi kerran tämän\nuutisen ja vaikka hän salasi kaikki mielenliikutuksen ilmeet, valahtivat\nhänen kasvonsa kuitenkin kuolemankalpeiksi. Kuitenkin hänen onnistui\nvastata, ei vain lämmöllä, vaan myöskin tarmolla:\n\n\"Älä sano niin, Haukansilmä, sinä olet kylliksi hyvä kuningattarelle.\"\n\n\"Kyllä kai, poika -- jos sinun luulosi minun hyvyydestäni pitäisivät\npaikkansa. Voinhan minä kaataa hirven, tai tarvittaessa mingonkin yhtä\nhyvin kuin joku toinenkin, ja voin erehtymättä kulkea tuskin huomattavia\nmetsäpolkuja ja lukea tähtiä, kun muut eivät mitään ymmärrä. Epäilemättä\nMabelilla aina on kylliksi hirveä, kalaa ja kyyhkysiä, mutta saako hän\nkylliksi tietoja maailman menosta, uusia ajatuksia ja miellyttävää\nkeskustelua, kun tulee tosi eteen ja me molemmat näytämme oikean\nolemuksemme.\"\n\n\"Jos sinä näytät oikean olemuksesi, niin maailman arvokkain nainen on\nonnellinen sinun kanssasi. Siinä suhteessa sinulla ei ole syytä mitään\npelätä.\"\n\n\"No, Jasper, luulenpa, että sinä ajattelet niin -- ei, minä tiedän, että\nsinä ajattelet, sillä luonnollisesti ystävykset ajattelevat toisistansa\nniin, koska he aina liioittelevat niiden hyviä ominaisuuksia, joita he\nrakastavat. Jos minä voisin mennä sinun kanssasi naimisiin, minä\nepäilyksittä antautuisin sinulle kokonaan, sillä sinä olet katsellut\naina kaikkea, mitä minä teen tai suunnittelen, ystävällisin silmin.\nMutta nuori impi varmaan tahtoo ottaa miehekseen sellaisen, joka on\nsaman ikäinen eikä mies, joka kelpaisi melkein hänen isäksensä ja joka\nehkä voi peloittaa häntä. Minä ihmettelen, Jasper, ettei Mabel ole\nmieltynyt sinuun mieluummin kuin minuun.\"\n\n\"Mieltynyt minuun, Haukansilmä!\" vastasi nuori mies koettaen selvittää\näänensä kavaltamatta itseänsä. \"Mitä minussa on, joka voisi miellyttää\nMabelin-laista tyttöä? Minussa on kaikki, mitä sinä pidät itsessäsi\nvikana, mutta ei mitään niistä jaloista ominaisuuksista, jotka saavat\nkenraalit rakastamaan ja kunnioittamaan sinua.\"\n\n\"Kaikki tapahtuu itsestään, me saamme sanoa, mitä haluamme. Minä olen\nopastanut monen monta naista metsien läpi ja keskustellut linnoissa\nheidän kanssansa, mutta minussa ei milloinkaan ole syttynyt sellaista\ntunnetta, kuin nähdessäni ensi kerran Mabel Dunhamin. On kyllä totta,\nettä kersanttirukka sai minut ensiksi ajattelemaan tytärtänsä, mutta\ntutustuessani häneen ymmärsin, ettei olisi tarvinnut puhua hänestä\nedeltäpäin sanaakaan ja minä kuitenkin olisin ajatellut häntä yötä\npäivää. Minä olen kestävä, Jasper -- niin, minä olen hyvin sitkeä ja\nminä olen luja, kuten te kaikki tiedätte, mutta nyt luulen, että\nsydämeni murtuisi, jos minä menettäisin Mabelin.\"\n\n\"Me emme puhu enää siitä, Haukansilmä\", sanoi Jasper vastaten ystävänsä\nkädenpuristukseen ja lähtien hiljakseen tulelle päin, niinkuin mies,\njolle on yhdentekevää, minne kääntyä -- \"me emme puhu siitä enää. Sinä\nolet Mabelin arvoinen ja Mabel ansaitsee sinut; hänen isänsä on valinnut\nsinut hänen mieheksensä eikä kenelläkään ole oikeutta asettua\nvastustamaan sitä. Mitä taas majoitusmestariin tulee, on hänen\nvalheellinen rakkautensa Mabeliin suurempi rikos kuin hänen petoksensa\nkuningasta kohtaan.\"\n\nNyt he olivat niin lähellä tulta, että oli välttämätöntä vaihtaa\nkeskustelunaihetta. Onneksi saapui nyt joukkoon myöskin Cap, joka oli\nkoko ajan ollut lankonsa kuolinvuoteen ääressä eikä tiennyt mitään\nviimeisistä tapauksista. Suurin osa hänen tavallisesta reippaudestaan\noli hävinnyt ja koko hänen esiintymisensä oli nyt hiljaista ja\nmiettivää, melkeinpä nöyrää.\n\n\"Kuolema\", hän virkkoi, kun oli päässyt kyllin lähelle, \"on surullinen\nasia; se korjaa parhaimmankin meistä. Kersantti Dunham, joka epäilemättä\non kelpo soturi, on niin kiintynyt elämään, että tahtoisi kaikin mokomin\nsaada elämänsä lankaa jatketuksi, ja erittäinkin hän näyttää rakastavan\nelämää tyttärensä vuoksi. Minä puolestani toivoisin, että hän\nvalmistuisi mieluumminkin sille pitkälle matkalle, jolle hänen\nvälttämättä on lähdettävä.\"\n\n\"Ette suinkaan tahdo kuolettaa kersanttia, ennenkuin hänen aikansa on\ntullut?\" vastasi Haukansilmä nuhdellen. \"Elämä on vanhallekin rakas ja\nolen nähnyt muutamia, jotka vasta erotessaan osaavat antaa sille oikean\narvon.\"\n\nTodellisuudessa ei kuitenkaan mikään ollut kauempana Capin ajatuksista\nkuin toivo jouduttaa lankonsa loppua. Hän oli tuntenut rakkaaksi\nvelvollisuudekseen koettaa lievittää kersantin tuskia ja tehdä hänen\nloppunsa niin onnelliseksi kuin suinkin. Hämmästyen vähän, että hänen\nsanoilleen oli voitu antaa sellainen merkitys, hän hieman nolona kävi\nselittämään lähemmin ajatustensa juoksua: \"Te olette liian vanha ja\nkokenut, Haukansilmä, kurittaaksenne miestä, joka hajamielisyydessään\nlausuu ajatuksensa hieman epäselvästi. Kersantti Dunham on minun lankoni\nja ystäväni -- niin läheinen ystävä, kuin soturi voi ikinä olla jollekin\nmerimiehelle ja minä rakastan ja kunnioitan häntä suuresti. En ollenkaan\nepäile, ettei hän olisi elänyt, kuten kelpo miehen tulee eikä suinkaan\nole mitään pahaa toivoa jonkun pääsevän kotiin taivaaseen. Niin, me\nolemme kuolevaisia, paraskin meistä -- sitä te ette voi kieltää ja\nmeidän pitäisi oppia olemaan ylpeilemättä nuoruudestamme ja\nkauneudestamme. Missä on, Haukansilmä, majoitusmestari? Pitäisin\nsoveliaana, että hän menisi lausumaan jäähyväiset kersantille, joka\npoistuu vain vähän ennen meitä.\"\n\n\"Te olette puhunut enemmän totta, herra Cap, kuin pitkiin aikoihin\nennen. Vielä suuremman totuuden olisitte lausunut, jos olisitte sanonut,\nettä pahinkin meistä on kuolevainen, sillä se on totta ja sillä on\nterveellisempi vaikutus kuin lauseella, että parhainkin meistä on\nkuolevainen. Mitä taas majoitusmestariin tulee, ei hänen jäähyväisensä\nkersantille saata tulla kysymykseen, sillä hän on lähtenyt edeltä\nsanomatta jäähyväisiä itselleen taikka muille.\"\n\n\"Ette lausu ajatuksianne ihan yhtä selvästi kuin tavallisesti,\nHaukansilmä. Tiedän, että meidän ajatuksemme tällaisena hetkenä ovat\nvakavat, mutta ei meidän silti tarvitse puhua merkkien eikä\ntunnustähtien kautta.\"\n\n\"Elleivät sanani ole kyllin selvät, ajatukseni ovat. Lyhyesti, kun\nkersantti on valmistellut itseänsä pitkälle matkalle, kuten\nhänenlaisensa tunnollisen ja rehellisen miehen sopii, majoitusmestari on\neronnut äkkiä ja kiireesti ja matkustanut ennen häntä, ja vaikka minun\nasiani ei olekaan tuomita, ajattelen kuitenkin, että he matkustavat niin\neri teitä, etteivät koskaan toisiansa kohtaa.\"\n\n\"Selittäkää tarkemmin, ystäväni\", sanoi hämmästynyt merimies katsellen\nlevottomasti ympärilleen etsien Muiria, jonka poissaolo häntä suuresti\nihmetytti. \"Minä en näe majoitusmestarista vilahdustakaan, mutta pidän\nhäntä kuitenkin niin miehenä, ettei hän juokse pakoon ilman muuta nyt,\nkun voitto on saatu. Jos taistelu vielä jatkuisi, asiahan olisi silloin\naivan toinen.\"\n\n\"Tuolla takin sisässä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä\", vastasi opas\nkertoen lyhyesti, miten luutnantin kuolema oli niin äkkiä tullut.\n\"Tuskarooran ase näyttää olleen myrkytetty\", jatkoi Haukansilmä. \"Minä\nolen nähnyt monia taisteluja ja useita villien äkillisiä hyökkäyksiä,\nmutta milloinkaan en ole nähnyt sielun eroavan ruumiista\nodottamattomammin, tai miehen olleen vähemmän valmistuneen kuolemaan.\nHän kuoli valhe huulillaan ja näyttää kuin henki olisi eronnut kokonaan\npahan vallassa.\"\n\nCap kuunteli tätä suu auki ja yskähteli muutamia kertoja, niinkuin mies,\njoka epäilee omia ajatuksiansa.\n\n\"Teidän elämänne on epävarmaa ja epämukavaa täällä suolattomien vesien\npartailla ja villien parissa\", hän virkkoi, \"ja mitä pikemmin minä voin\nnämä seudut jättää, sitä onnellisempana itseni pidän. Nyt kun te\nkerrotte tätä, minäkään en voi olla ihmettelemättä, että mies\nvihollisten hyökätessä juoksi koloonsa sellaisella kiireellä ja\nvaistolla, ettei hän minuun tehnyt ollenkaan upseerin vaikutusta, mutta\nsilloin en sitä ehtinyt sen tarkemmin selvitellä, koska minulla oli\nhirveän kiire häntä seuratessani. Jumala varjelkoon! Jumala meitä\nvarjelkoon -- petturi, valmis myymään maansa -- ja vielä ranskalaisille\nlurjuksille!\"\n\n\"Valmis myymään kaikki: maan, sielun, ruumiin, Mabelin ja meidän\npäänahkamme, ja hän on kaikin puolin menetellyt samalla inhoittavalla\ntavalla kuin ostajatkin. Kapteeni Piisydämen maamiehet usein\nharjoittavat sellaista kauppaa.\"\n\n\"Juuri heidän tapaistaan -- valmiita antamaan, kun eivät voi voittaa ja\njuoksemaan pakoon, kun ei ole tilaisuutta kumpaankaan.\"\n\nMonsieur Sanglier kohotti hattuansa ja hymyili pilkallisesti tälle\nhuomautukselle. Mutta Haukansilmä oli liian rehellinen ja\noikeudenmukainen jättääkseen vastaamatta tähän syytökseen.\n\n\"Jaa, jaa\", hän virkkoi, \"minun mielestäni ei ole kovin suurta eroa\nenglantilaisen ja ranskalaisen välillä, sanottakoonpa mitä tahansa. He\npuhuvat eri kieliä ja palvelevat eri kuningasta, se myönnettäköön, mutta\nmolemmat ovat inhimillisiä ja käyttäytyvät tilaisuuden sattuessa kuin\nihmiset.\"\n\nKapteeni Piisydän, kuten Haukansilmä häntä nimitti, kohotti uudestaan\nhattuansa ja hymyili, mutta hymy oli nyt ystävällinen eikä ivallinen,\nkuten äsken, sillä hän tunsi, että toisen tarkoitus oli hyvä, vaikk'ei\nhän täydellisesti ymmärtänytkään toisen puhetta. Viisaan tyyneydellä hän\nlopetti aamiaisensa välittämättä, mitä Cap suvaitsi ajatella tai sanoa.\n\n\"Minun asiani täällä oli keskustella majoitusmestarin kanssa\", Cap\nvirkkoi vastattuaan hymyillen vangin mykkään puheluun. \"Kersantin loppu\non lähellä ja ajattelin, että hän tahtoisi antaa ennen eroansa joitakin\ntietoja lähimmälle päällikölleen. Se on nyt kuitenkin liian myöhäistä,\nja kuten sanotte, Haukansilmä, luutnantti on todellakin lähtenyt ennen.\"\n\n\"Niin on, vaikkakin toista polkua. Komennus kuuluu nyt luonnollisesti\nkorpraalille, vaikkakin hänen joukkonsa on pieni ja surkeassa kunnossa.\nJos jotakin tärkeätä ilmestyy, me kaikki yhdessä päätämme siitä.\nAjattelen kuitenkin, ettei meillä ole muuta tehtävää kuin haudata\nkuolleemme ja polttaa hirsilinna ja asumukset, sillä ne ovat vihollisen\nalueella, joskaan ei laillisesti, niin kuitenkin vihollinen pitää tätä\nnyt omanaan, eikä näitä varustuksia voi jättää heidän käytettäväkseen.\nEi tule myöskään kysymykseen, että me edelleenkin käyttäisimme niitä\ntukikohtana, kun ranskalaiset tietävät, missä tämä saari on. Se olisi\nsamaa kuin asettua suden luolaan. Tämän työn me Käärmeen kanssa otamme\ntehdäksemme, sillä me olemme yhtä tottuneet peräytymään kuin\nhyökkäämäänkin.\"\n\n\"Kaikki tuo on, niinkuin olla pitääkin, hyvä ystäväni; ja nyt minun\nlankoni luokse. Vaikka hän onkin sotilas, me emme, minun mielestäni, voi\nantaa hänen erota ilman lohdutuksen sanaa jäähyväisiksi. Tämä on ollut\nonneton retki joka suhteessa, vaikka sellaista kai voi odottaa, kun\najattelee tätä aikaa ja näitä riidanalaisia erämaita. Meidän täytyy\nkuitenkin menetellä parhaamme mukaan ja koettaa auttaa sitä kelpo miestä\nkohottamaan ankkurinsa turmelematta ruoriansa. Kuolema on kuitenkin\nkaikesta huolimatta vakava asianhaara, herra Haukansilmä, voimmepa\nsanoa, että se on tärkeimpiä kysymyksiämme, joka tulee kerran meidän\nkaikkien eteen.\"\n\n\"Puhutte totta, puhutte aivan totta, ja juuri siitä syystä minä pidän\nkaikista viisaimpana olla joka hetki valmiina. Olen usein ajatellut,\nSuolavesi, että onnellisin on se, jolla on kaikista vähimmän\nselvitettävää silloin, kun kutsu tulee. Sellainen luulen minä olevani:\nolen metsästäjä, tiedustelija ja opas; ja vaikka en omista kämmenen\nleveyttä maata, minä iloitsen kuitenkin, niinkuin minä olisin rikkaampi\nkuin Albanian suurimmankin tilan omistaja. Siintävä taivas pääni päällä\nsaa minut ajattelemaan viimeistä metsästysretkeäni, ja minä astun\nkuivilla lehdillä yhtä vapaasti, kuin minä olisin koko metsän herra ja\nomistaja. Mitä muuta sydän voisi toivoa? En sano, etten rakastaisi\nmitään, mikä on maasta, sillä kyllä minä rakastan, vaikk'en kovin\nsuuressa määrässä. Minulla on muutamia hyvärotuisia koiranpenikoita,\nvaikka meidän täytyy nyt olla erossa, koska ne ovat liian äänekkäitä\ntovereita näin sotaretkillä, ja sitten minä luulen, että minun on sangen\nvaikeata erota hirvenkaatajastani; mutta minä en näe mitään järkevää\nsyytä, miksi meitä ei voitaisi panna samaan hautaan, sillä me olemme\nmolemmat hiuskarvalleen kuusi jalkaa pitkät. Näiden lisäksi minulla on\nvielä muutamia matkustajilta saamiani pieniä esineitä ja Käärmeen\nlahjoittama piippu, jotka minä pyydän panemaan pussiin ja pääni alle,\nkun käsky tulee, ja niin minä olen valmis lähtemään millä hetkellä\ntahansa.\"\n\n\"Samoin minäkin\", vastasi merimies heidän astellessaan sille asunnolle,\njossa sairas oli, mutta innostuksissaan kokonaan unohtaen sen ikävän\ntehtävän, jota suorittamaan he olivat matkalla. \"Juuri niin minäkin\najattelen. Kuinka usein olenkaan tuntenut ollessamme joutumaisillamme\nhaaksirikkoon mielihyvää siitä, ettei alus ole minun! 'Jos se hukkuu',\nminä olen sanonut itselleni, 'minäkin voin kyllä hukkua, mutta minun\nhenkeni elää eikä minulle tule aineellista vahinkoa', ja se tuottaa\nlohtua. Eikö olekin kumma, että mies lukitessaan muutamia dollareita\nkirstuunsa tavallisesti lukitsee sinne myöskin sydämensä? Haukansilmä,\nmies ilman sydäntä on saman arvoinen kuin kala, jonka ilmarakko on\nmennyt rikki.\"\n\n\"Sitä minä en varmasti tiedä, mutta mies ilman omaatuntoa on onneton\nluontokappale, siitä annan sanani pantiksi ja sen voi myöskin jokainen\nhuomata tutustuessaan mingoihin. Minä en paljoa välitä dollareista,\nmutta voin kyllä uskoa, että mies, jolla on niitä arkullinen, voi kyllä\nlukita sydämensä niille seuraksi samaan arkkuun. Viime rauhan aikana\nminä metsästin kaksi kesää peräkkäin ja kokosin turkiksia niin paljon,\nettä melkein alituiseen ajattelin niitä. Ne ovat sittemmin mielestäni\nunohtuneet, mutta nyt minusta on mieluista, että silloin tuli kerätyksi,\nvoinhan niiden avulla tehdä Mabelin elämän miellyttäväksi.\"\n\n\"Te olette filosofi, Haukansilmä, ja siitä huolimatta voitte olla\nkristitty ihminen.\"\n\n\"Minä saattaisin suuttua silmittömäksi mieheen, joka uskaltaisi väittää,\nettä minä en ole kristitty, herra Cap. On kyllä totta, että\nhernhutilaiset eivät tehneet kristityksi minua, kuten niin monta\ndelawarelaista, mutta minä olen saanut kristillisyyden samalla kuin\nvalkoiset lahjani. Minusta valkoiselle miehelle on yhtä vähän eduksi\nolla olematta kristitty kuin punaiselle olla uskomatta onnellisiin\nmetsästysmaihinsa. Huolimatta siitä eroavaisuudesta, mikä on tavoissa ja\nsiitä erilaisesta tavasta, miten kukin hengen luulee kuoleman jälkeen\nelävän, delawarelaiset ovat hyviä kristittyjä, vaikkeivät ikinä olisi\nnähneet ainoatakaan hernhutilaista. Samoin on hyvä kristitty myöskin\nhyvä delawarelainen. Käärmeen kanssa me usein puhumme näistä asioista,\nsillä hän on suuresti mieltynyt kristinuskoon --\"\n\n\"No, hitto olkoon!\" keskeytti Cap. \"Ja mitä hän kirkossa tekee ensin\nkerättyään vyöhönsä niin monta päänahkaa kuin suinkin.\"\n\n\"Älkää muodostako turhia luuloja, ystävä Cap, älkää omaksuko vääriä\notaksumia. Nehän ovat vain nahkakappaleita ja niiden ottaminen riippuu\nkasvatuksesta ja luontaisista taipumuksista. Katsokaa ympärillenne ja\nsanokaa minulle, miksi te näette punaisen soturin tuolla, mustan täällä\nja toisissa paikoin valkoisia armeijoita. Nämä ja paljon muuta on\njärjestetty jostakin syystä, eikä meidän tule paeta tositapahtumia ja\nkieltää totuutta. Ei, ei; jokaisella ihonvärillä on omat taipumuksensa,\nomat lakinsa ja omat tapansa eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita\ntoista niiden vuoksi, vaikk'ei hän niiden tarkoitusta ymmärrä.\"\n\n\"Te olette varmaan lukenut hirveän paljon, Haukansilmä, nähdäksenne\nasiat noin selvässä valossa\", vastasi Cap, johon toverinsa\nyksinkertainen selitys oli voimakkaasti vaikuttanut. \"Kaikki tuo on\nminulle nyt päivän selvää, vaikk'en ollenkaan ole ennen tullut sitä\najatelleeksi. Mihin lahkoon te kuulutte, ystäväni?\"\n\n\"Mitäh?\"\n\n\"Mihin lahkoon te olette liittynyt? Minkä kirkon te olette itsellenne\nomistanut?\"\n\n\"Katsokaa ympärillenne ja päättäkää itse. Minä olen kirkossa nyt. Minä\nsyön kirkossa, juon kirkossa, nukun kirkossa. Maa on Herran temppeli ja\nminä odotan Häntä päivittäin, tunnittain enkä koskaan kadota\nyksinkertaista toivoani. Ei, ei; minä en kiellä vertani enkä väriäni,\nvaan minä olen kristittynä syntynyt ja samassa uskossa tahdon kuolla.\nHernhutilaiset miellyttävät minua suuresti, ja eräs kuninkaan\nkappalainen puhui sangen vaikuttavasti minulle kerran, vaikka ne ovatkin\nsellaista joukkoa, jotka harvoin intoa herättävät, samoin puhui minulle\nmyöskin eräs roomalainen lähetyssaarnaaja, kun minä johdin häntä erämaan\nläpi viime rauhan aikana. Mutta kaikille olen vastannut samalla tavalla,\nettä minä olen jo kristitty enkä halua tulla hernhutilaiseksi, en\npaavinuskolaiseksi enkä kuulua Englannin valtiokirkkoon. Ei, ei; minä en\ntahdo kieltää vertani enkä syntyperääni.\"\n\n\"Minä luulen, että teidän puheenne voisi valaista kersantille matkaa\nkuoleman virran karikoitten yli, Haukansilmä. Hänellä ei ole ketään\nmuuta kuin hentoinen Mabel, ja tämä on, kuten tiedätte, paitsi hänen\ntyttärensä, kaikesta huolimatta tyttöhuitukka ja lapsi.\"\n\n\"Mabel on hento ruumiiltansa, Cap ystäväni, mutta tällaisissa asioissa\nhän epäilemättä on voimakkaampi kuin useimmat miehet. Mutta kersantti\nDunham on minun ystäväni ja teidän lankonne ja siksi on luonnollista,\nettä me molemmat menemme hänen luokseen ja viivymme siellä yli\neronhetken. Minä olen ollut monen ihmisen kuolinvuoteen ääressä, herra\nCap\", jatkoi Haukansilmä pysähtyen ja ottaen toisen takin napista kiinni\n-- \"minä olen nähnyt monen viimeisen ilmeen ja kuullut heidän viimeisen\nhengityksensä, sillä kun taistelun melu on ohi, on aikaa tutkistella\nsitä onnettomuutta, mikä on kohdannut ja millä tavalla mikin ottaa sen\nvastaan. Toiset käyvät tietänsä yhtä tyhminä ja tietämättöminä, kuin he\neivät olisikaan saaneet Jumalalta järkeä eikä ylhäistä asemaa elämässä,\nkun taas toiset eroavat niin iloisina, kuin saisivat jättää raskaan\ntaakan hartioiltansa. Minä luulen, että järki sellaisena hetkenä on\nkirkas, ystäväni, ja menneet tapaukset palaavat mieleen niinkuin kaikki\nmuistoa himmentävä sumu olisi haihtunut.\"\n\n\"Sen minäkin olen huomannut, Haukansilmä. Sellaisen todistajana minäkin\nolen ollut ja uskonpa, että se on tehnyt minut paremmaksi. Muistan erään\nhetken, jolloin luulin, että minun aikani oli tullut: masto kaatui\nhirveällä vauhdilla ja pelkäsin, etten pääsisi pois alta. Minä en ole\nollut kovin suuri syntinen, Haukansilmä ystäväni -- tarkoitan, etten ole\nharjoittanut sitä suurimmassa määrässä, vaikkakin täytyy sanoa, ellen\ntahdo totuutta kieltää, että minua, kuten kaikkia muitakin vastaan,\nvoidaan löytää yhtä ja toista pientä, mutta en ole koskaan ollut\nosallisena merirosvouksessa, valtiopetoksessa, murhapoltossa tai muussa\nsellaisessa. Emme nyt puhu salakuljetuksesta emmekä muusta sellaisesta\npienestä, sillä minä olen merimies ja kullakin ammatilla on omat heikot\npuolensa. Uskallanpa sanoa, ettei teidänkään toimenne ole kiusauksia\nvailla, niin kunnioitettava ja hyödyllinen kuin tehtävänne onkin.\"\n\n\"Monet oppaista ja tiedustelijoista ovat aika lurjuksia ja, kuten nyt\nmajoitusmestari, ottavat maksua molemmilta puolilta. Minä toivoakseni en\nkuulu niihin, vaikka voikin joutua useinkin kiusaukseen. Kolmesti minä\nolen elämässäni joutunut koetukseen ja kerran minä annoin vähän perään,\nvaikka toivonkin, ettei se raskauta minun viimeistä hetkeäni. Minä,\nnähkääs, minä löysin metsästä nahkakimpun, jonka tiesin muutaman\nranskalaisen sinne jättäneen. Hän metsästi meidän puolella, johon\nhänellä ei ollut oikeutta. -- Siinä oli kaksikymmentäneljä mitä ihaninta\nmajavannahkaa. Kiusaus oli sangen suuri, sillä tiesinhän, että laki\nolisi oikeastaan ollut minun puolellani, vaikka olikin rauhan aika.\nMutta silloin johtui mieleeni, ettei sellainen laki ollut meitä\nmetsästäjiä varten ja ajattelin, että miesparka oli voinut suunnitella\nkoko tulevaisuutensa ottamalla huomioon sen rikkauden, jonka hän ensi\ntalvena myydessään näistä saisi, ja minä jätin ne sinne, missä ne\nolivat. Moni meikäläisistä sanoi minulle, että tein väärin, mutta se\nrauhallinen uni, joka virkisti seuraavana yönä mieltäni, sanoi, että\nminä olin tehnyt oikein. Toinen koe oli, kun löysin pyssyn, joka oli\nainoa näillä main yhtä hyvä kuin hirvenkaataja. Ottamalla sen omakseni\ntai piilottamalla sen minä olisin kerta kaikkiaan tullut ensimmäiseksi\npyssymieheksi samalla kuin omistin parhaimman aseen. Silloin minä olin\nnuori enkä millään tavalla huomattu, kuten myöhemmin on tapahtunut, ja\nnuorenahan jokainen tahtoo olla erinomainen. Mutta Jumalan kiitos! Minä\nvoitin tuon halun ja voitin myöskin kilpailijani linnassa\nampumakilpailuissa, jolloin kenraali oli katselijana, vaikka hänellä oli\nhänen erinomainen pyssynsä!\" Tässä Haukansilmän puhe keskeytyi nauruun,\nvoitonriemu vieläkin loisti hänen silmistään ja päivettyneille kasvoille\nkohosi voimakas puna. \"Seuraava ottelu paholaisen kanssa oli kaikista\nvaikein. Kerran minä, nimittäin, tapasin muutamassa metsäsaunassa kuusi\nmingoa nukkumassa. He olivat panneet aseensa ja ruutisarvensa syrjään,\nniin että minä olisin ne vaivatta voinut ottaa itselleni herättämättä\nheitä. Mikä erinomainen tilaisuus se olisikaan ollut Chingackgookille,\njoka olisi nutistanut puukollaan ne kaikki toisen toisensa perästä ja\nripustanut kuusi päänahkaa vyöhönsä vähemmässä ajassa kuin minulta menee\ntähän kertomiseen. Ah! Hän on erinomainen soturi tuo Chingackgook ja hän\non yhtä rehellinen kuin urhea ja yhtä hyvä kuin rehellinen!\"\n\n\"Ja mitäs te teitte silloin, herra Haukansilmä?\" kysyi Cap, joka\nkiihkeästi halusi kuulla lopun, \"minusta tuntuu, että te menettelitte\nsilloin hyvin onnellisesti tai hyvin onnettomasti.\"\n\n\"Se kävi sekä onnellisesti että onnettomasti, kuinka sen nyt ottaa.\nOnneton se oli siksi, että olin langeta kiusaukseen, mutta onnellinen\nsentähden, että kaikki päättyi hyvin. Minä en taittanut hiuskarvaakaan\nheidän päästään, sillä valkoihoinen ei ota päänahkaa, enpä edes ottanut\nainoaakaan heidän pyssyistään. Minä tahdoin voittaa itseni, kun tiesin,\nettä mingot eivät ole minun lemmikkejäni.\"\n\n\"Päänahkojen suhteen olitte epäilemättä oikeassa, kelpo ystäväni, mutta\naseet ja varastot teidän olisi pitänyt takavarikoida ilman muuta.\"\n\n\"Ehkäpä olisi, ehkäpä olisi; mutta silloin mingot eivät olisi oppineet\nymmärtämään, että valkoinen mies ei voi hyökätä aseettoman ja nukkuvan\nvihollisen kimppuun. Ei, ei; minä menettelin, kuten käskee omatuntoni,\nvärini ja uskontoni. Minä odotin, kunnes he heräsivät ja lähtivät\nsotaretkillensä, silloin olen antanut heille senkin edestä, niin että\nvain yksi heistä palasi kotaansa -- ja sekin vaivaisena -- kertomaan\nretkistänsä. Kuten siis näette, ei mitään menetetty sen kautta, että\nminä tein oikein.\"\n\nCap ei puhunut mitään, ihmettelihän vain ystävänsä horjumatonta\noikeudentuntoa, vaikkei voinutkaan täydellisesti ymmärtää hänen\nmenetelmiensä perussyitä. Innostuksissaan he olivat pysähtyneet\nkeskustelemaan, mutta nyt he olivat kuitenkin joutuneet niin likelle\nsairaan lepopaikkaa, ettei enää käynyt jatkaminen tätä keskustelua, vaan\nkumpikin mielessään valmistui ottamaan viimeiset jäähyväiset eroavalta\nystävältänsä.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\n    \"Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt\n    ja kuolee kukat kovan hallan alla.\n    Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt\n    kuin sammuu illan rusko taivahalla.\"\n\n                                _Spenser_.\n\nVaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein\nsodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne\nkuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko\nsyvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten\ntulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja\npaino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin -- olkaammepa nyt\nkristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme\nitämaitten innostaviin kuvitelmiin -- kaikille on toki yhteistä se\nvarmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on\nkuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi,\nmutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun\nhän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja\ntunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema\non suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu\nturhalta.\n\nHaukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli\ntottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän\najatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä\nsairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita.\nToisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja\nkiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää\nmielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän\nlähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt\npitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka\nkuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole\navannut sitä totuudelle ja valolle.\n\nEnsimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken\njuhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja\nNuolenpäälle oli tapahtunut. \"Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti\",\nhän lopetti, \"ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat\nlähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä,\njoita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. -- Jos minä olisin\nsinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. -- Minun äitini\nusein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan\nsitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto\nvarmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin\ntuntein kuin minä.\"\n\nKuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos.\nDunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut\nhänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti\nMuirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia.\nViivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen\nääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen\nkatseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli\najatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä,\nCap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat\nsairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli\npolvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä\nrintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia\nhuuliansa.\n\n\"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti\", sanoi\nHaukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä\nliian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa\nkauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli\ntoisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa\nkotipiirissä; \"enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen.\nNuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei\nollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime\naikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun\najatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä\nvastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen\non sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja\nrauhallisin mielin.\"\n\n\"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni.\"\n\n\"Niin, niin\", pisti Cap, \"tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit\nlähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt\naivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun\ntahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla.\"\n\n\"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun.\"\n\n\"Isä! Minun rakas, rakas isäni!\"\n\n\"Magneetti raskauttaa tuolla tavalla eroa ja sangen vähän auttaa isäänsä\npurjehtimaan karikon yli; siksipä meidän täytyy ystävyydellämme auttaa\nhäntä niin paljon kuin voimme.\"\n\n\"Sanoitko sinä mitään, Mabel?\" kysyi Dunham kääntäen päätänsä\ntyttäreensä päin, sillä hän oli liian heikko kääntääkseen koko\nruumistansa.\n\n\"Sanoin, isä; älä luota mihinkään, mitä hyvää ja kiitettävää itse olet\ntehnyt; luota kokonaan vain Jumalan pojan siunattuun sovintotyöhön.\"\n\n\"Kappalainen on sanonut meille jotakin samaa, veli. Tämä rakas lapsi\nsaattaa olla oikeassa.\"\n\n\"Niin, niin; epäilemättä saarnaajat sanovat niin. Hän on meidän\ntuomarimme ja pitää kirjaa kaikista töistämme ja lukee kaikki viimeisenä\npäivänä ja näyttää, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Minä uskon, että\nMabel on oikeassa, eikä sinun siis tarvitse ollenkaan olla huolissasi,\nsillä kyllä kirja on oikein pidetty.\"\n\n\"Eno! Rakkahin isä! Nuo ovat turhia kuvitelmia! Luota kokonaan vain\nVapahtajaamme äläkä mihinkään muuhun! Etkö itsekin ole usein tuntenut,\nettä toiveesi ovat tyhjiin rauenneet, ja kuinka voisitkaan luottaa omiin\nansioihisi, kun meidän kaikkien luonto on turmeltunut? Kenen sielun\ntäyttää puhtaus ja pyhyys? Ei siis ole muuta toivoa kuin Kristuksen\nsovintotyö!\"\n\n\"Se on juuri samaa, mitä hernhutilaiset sanovat\", kuiskasi Haukansilmä\nCapille hiljaa; \"luottakaa siihen, Mabel on oikeassa.\"\n\n\"Oikeassa varmaankin, Haukansilmä ystäväni, päämäärään nähden, mutta\nväärässä suunnasta. Minä pelkään, että lapsi johtaa kersantin harhaan\njuuri silloin, kun hän on pääsemässä selville vesille tai salmen\nsyvimmälle paikalle.\"\n\n\"Jättäkää se Mabelille, jättäkää se Mabelille; hän ymmärtää paremmin\nkuin kukaan meistä eikä voi mitenkään vahingoittaa.\"\n\n\"Sen olen ennenkin kuullut\", virkkoi Dunham hetkisen kuluttua. \"Ah,\nMabel, outoa on vanhemman nojautua lapseen tällaisella hetkellä!\"\n\n\"Pane toivosi Jumalaan, isä; luota Hänen poikansa lunastustyöhön. Rakas,\nrakas isä, rukoile, rukoile Kaikkivaltiaan armoa sielullesi!\"\n\n\"En ole tottunut rukoilemaan, veli. Haukansilmä, Jasper -- neuvokaa\nminulle rukouksen sanat.\"\n\nCap tuskin tiesi, mitä rukouksella tarkoitettiin eikä hänellä ollut\nmitään vastausta antaa. Haukansilmä rukoili kyllä päivittäin, ellei\ntunnittainkin, mutta se tapahtui hänen omalla omituisella tavallaan\nilman sanojen apua ajatuksen kautta. Tässä tapauksessa hän oli yhtä\nhyödytön kuin merimieskin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa.\nJasper puolestaan olisi tahtonut vuoria siirtää lievittääkseen Mabelin\ntuskaa, mutta tässä tapauksessa hän oli aivan voimaton, ja hän\nhätkähtäen ja häveten vetäysi takaisin, kuten aina nuoret, kun heitä\nvaaditaan tekemään jotakin, joka on kokonaan mahdotonta heille, ja jossa\nhe tuntevat voimiensa heikkouden.\n\n\"Isä\", virkkoi Mabel kuivaten silmänsä ja koettaen saada kalpeille\nkasvoillensa tyynen ilmeen, \"minä tahdon rukoilla sinun kanssasi, sinun,\nitseni ja meidän kaikkien puolesta. Hän ei jätä kuulematta\nheikoimmankaan ja yksinkertaisimmankaan rukousta.\"\n\nHänen hartaudessaan oli jotakin ylevää ja liikuttavan juhlallista.\nÄäneti ja vakavasti hän valmistui täyttämään raskasta velvollisuuttaan.\nKieltäen itsensä hän unohti sukupuolensa ujouden ja arkuuden tehdäkseen\nvanhempansa viimeisen hetken helpommaksi, ja näytti kuin hän olisi\njostakin salaperäisestä voimanlähteestä saanut tukea, että hän voi koko\nolemuksellaan antautua kalliiseen tehtäväänsä.\n\nMabel oli saanut uskonnollisen kasvatuksen -- mutta siihen ei liittynyt\nliioittelua eikä itsekylläisyyttä. Hän luotti Jumalaan välittömästi ja\nhänen uskonsa ja toivonsa oli yksinkertainen ja vakaa. Jo lapsena häntä\noli totutettu rukouksessa lähestymään kaiken hyvän antajaa. Hän piti\nesikuvanaan itse Kristusta, joka käski seuraajiensa kieltäytyä turhista\nsanoista ja pyrkiä saavuttamaan sitä, mikä hyvä on. Se lahko, johon hän\nkuului, oli opettanut jäsenilleen muutamia hartaita rukouksia, joiden\nsisällys oli ylevä ja kieli ihastuttavan kaunista. Kuullessaan näitä\nsekä yhteisissä kokouksissa että käyttäessään niitä yksikseen\nrukoillessaan, ne olivat tulleet niin hänen henkiseksi omaisuudekseen,\nettei hän enää muistanut niitä mistään oppineensa, vaan lauseet tulivat\nhänen huuliltaan lämmittävinä ja mukaansatempaavana, niinkuin ne\nolisivat kuohuneet hänen oman sydämensä syvyydestä. Vaikka sanat\nlausuttiin hiljaa, oli äänen sointu niin harras ja ylevä, että se\nvaikutti enemmän kuin suurella voimalla ja ulkonaisella komeudella\npidetty hartaushetki. Niinpä se valtasi kuulijat kokonaan, sillä sanat,\njotka lähtevät sydämestä ja vuotavat hartauden ja tuskan pusertamina\nesille, löytävät aina vastakaikua jokaisessa ihmissydämessä.\n\nMutta kun hän joutui puhumaan heidän omasta tilastansa ja kuolevasta\nmiehestä, hänen sanoihinsa tuli yliluonnollinen juhlallisuus ja hartaus.\nKielen kauneus säilyi yhä, mutta siihen liittyi lämmin, kaikkivoittava\nlapsen rakkaus ja kaiho erota kalleimmasta elämässä; ja hänen sanansa\nsaivat syvän juhlallisuuden ja hartauden, joka läheni todellista\nkaunopuheisuutta. Me voisimme toistaa hänen lauseitansa, mutta emme pidä\nsopivana esittää sitä, joka eli vain hänen sielunsa pyhätöissä, vaikka\nhädän hetkenä toisetkin joutuivat hänen henkensä salaisista lahjoista\nosallisiksi.\n\nTämä yksinkertainen, mutta juhlallinen näytelmä vaikutti eri tavalla eri\nyksilöihin. Dunham itse eli kokonansa rukouksessa mukana, ja tunsi\nsellaista huojennusta kuin ihminen, joka raskaine kuorminensa on\ntakertunut orjantappurapensaikkoon, josta hän ei luule vapaaksi\npääsevänsä, mutta sitten tulee joku, joka nostaa kokonansa pois kuorman\nhänen hartioiltansa. Cap oli hämmästynyt ja ihastunut, vaikka vaikutus\nei hänen mielessään ollut kovin syvä eikä kestävä. Hän tutkisteli omien\ntunteittensa laatua ja epäili, olivatko ne niin miehekkäät ja\nsankarilliset kuin olisi pitänyt, mutta totuus, inhimillinen hartaus ja\nuskonnon voima vaikuttivat häneen kuitenkin niin, ettei hän käynyt\nraa'asti vastaan väittämään, kuten tavallisesti. Jasper polvistui juuri\nMabelin kohdalla toisella puolen vuodetta, peitti kasvonsa ja seurasi\nsanoja sellaisella vakavuudella kuin omalla rukouksellaan olisi tahtonut\nlisätä toisen rukouksen voimaa, vaikkakin on epävarmaa, eikö häneen\nrukoilijan äänen sointu ja sanojen helinä vaikuttanut enemmän kuin\nrukouksen sisällys.\n\nVaikutus Haukansilmään oli voimakas ja ilmeinen -- ilmeinen, sillä hän\nseisoi suorana, myöskin Mabelia vastapäätä ja ilme hänen kasvoillaan\nvaihteli lakkaamatta todistaen voimakkaitten tunteitten liikkuvan hänen\nsielussansa. Hän nojasi pyssyynsä ja joskus hänen jäntevät sormensa\npuristivat sitä, niinkuin hän olisi tahtonut musertaa aseen kappaleiksi.\nKun Mabelin sanat tulivat innokkaimmiksi ja lämpimimmiksi; hän pari\nkolme kertaa kohotti katseensa rosoiseen laipioon ikäänkuin nähdäkseen,\neikö rukouksen kuulija ilmestyisi näkyville. Sitten taas hänen tunteensa\nkääntyivät siihen olentoon, jonka sielusta nämä ihanat ajatukset\nnousivat Isän puoleen. Mabelin kasvot eivät enää olleet kalpeat, vaan\nniistä hohti innostuksen tuli ja ne olivat suloiset kuin aamun sarastus\nsateen jälkeen. Näinä hetkinä Haukansilmän miehekäs ihastus kuvastui\nkoko kauneudessaan hänen kasvoillansa ja kun hän tuijotteli\nsankarittareemme, loisti hänen silmistään ihana rakkauden tuli.\n\nKersantti Dunham asetti kätensä Mabelin päälaelle, kun tämä lopetti\nrukouksensa ja kätki kasvonsa peitteeseen.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, minun rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon!\"\nhän kuiskasi, sillä voimat eivät sallineet lausua sitä ääneen. \"Tämä\ntuottaa todellista lohtua. Jospa minäkin voisin noin rukoilla!\"\n\n\"Isä, sinä osaat 'Isämeidän'; sinä itse opetit sen minulle, kun minä\nolin vielä lapsi.\"\n\nKersantin kasvot kirkastuivat hymyyn, sillä hän todellakin tunsi\ntäyttäneensä tämän vanhemman-velvollisuutensa ja sen muisto tuotti\nhänelle suloista tyydytystä tänä vakavana hetkenä. Hän oli sitten ääneti\nuseita minuutteja ja kaikki luulivat, että hän seurustelee Jumalansa\nkanssa.\n\n\"Mabel, lapseni!\" hän vihdoin virkkoi äänellä, joka jo kuului melkein\nhaudan takaa, -- \"Mabel, minä jätän sinut.\" Henki tällaisena hetkenä\nnäyttää pakottavan ruumiin tottelemaan sen määräyksiä. \"Minä jätän\nsinut, lapseni; missä on sinun kätesi?\"\n\n\"Tässä, rakkahin isä -- ota ne molemmat; oi, ota ne molemmat!\"\n\n\"Haukansilmä\", lisäsi kersantti tapaillen vuoteen toiselta puolen, johon\nJasper oli polvistunut, ja saaden nuorukaisen käden erehdyksessä\nomaansa, \"ota tämä. Isänä minä jätän hänet sinulle -- kuten -- te\nmolemmat tahdotte. Jumala -- siunatkoon -- siunatkoon teitä molempia!\"\n\nTänä kauheana hetkenä ei kukaan hennonut oikaista kersantin erehdystä ja\nparin minuutin perästä hän nukahti pitäen Jasperin ja Mabelin käsiä\nmolempien omiensa välissä. Sankarittaremme oli kokonaan unohtanut\ntodellisuuden, kunnes Cap virkahti, että kaikki oli nyt lopussa.\nKohottaessaan silmänsä Mabel kohtasi Jasperin katseen ja tunsi hänen\nlämpimän kädenpuristuksensa. Mutta tänä hetkenä täytti yksi ainoa tunne\nhänen sydämensä ja Mabel ratkesi itkuun tuskin tietäen, mitä oli\ntapahtunut. Haukansilmä tarttui Jasperin käteen ja johti hänet ulos.\n\nYstävykset astelivat tulen ohi, yli nurmikentän ja saapuivat melkein\ntoiseen päähän saarta virkkamatta sanaakaan. Siellä he pysähtyivät ja\nHaukansilmä puhui. \"Kaikki on lopussa, Jasper\", hän virkkoi -- \"nyt on\nkaikki lopussa. Voi kuitenkin! Kersantti on päättänyt retkensä, ja se on\ntapahtunut viheliäisen mingon käden kautta. Emme olisi ikinä uskoneet\nettä näin voisi käydä, ja kuitenkin hänen kohtalonsa jo huomenna saattaa\nolla sinun tai minun!\"\n\n\"Entäs Mabel? Mihin Mabel nyt joutuu, Haukansilmä?\"\n\n\"Sinä kuulit kersantin viimeiset sanat. Hän on jättänyt lapsensa minun\nhuomaani, Jasper; ja se on juhlallinen luottamus -- totisesti -- se on\njuhlallinen luottamus.\"\n\n\"Se on luottamus, Haukansilmä, ja ilolla voisi kuka tahansa osoittaa\nsinulle sellaista\", vastasi nuorukainen katkerasti hymyillen.\n\n\"Usein olen ajatellut, että tämä on tullut väärän miehen hyväksi. Minä\nen ole sovelias, Jasper, minä en ole sovelias -- todellakin luulen, että\nminä en ole. Mutta jos Mabel unohtaa kaikki minun puutteeni ja suostuu\nminuun, minulla ei ole oikeutta paeta onneani, ja ehkäpä muutkin ne\nunohtavat, sillä onhan minullakin joitakin ansioita.\"\n\n\"Ei kukaan moiti sinua, Haukansilmä, siitä, että menet naimisiin Mabel\nDunhamin kanssa enempää kuin siitäkään, että kannat rinnassasi\njalokiveä, jonka ystävä on sinulle vapaasti antanut.\"\n\n\"Mutta luuletko sinä, että ihmiset moittivat Mabelia, poika? Siinäkin\nsuhteessa minulla on ollut epäilykseni, sillä kaikki ihmiset eivät\nkatsele minua samoilla silmillä kuin sinä ja kersantin tytär.\" Jasper\nVesikoira värähti kuin mies, jonka äkkiä valtaa ruumiillinen tuska,\nmutta joka tahtonsa lujuudella koettaa pysyä pystyssä. \"Miehet ovat\nkateellisia ja pahansuopia ainakin täkäläisissä varustuksissa. Joskus\nminä toivon, Jasper, että Mabel olisi mieltynyt sinuun ja sinä olisit\nmieltynyt häneen, sillä usein minusta tuntuu, että sellainen kuin sinä\nsittenkin voisi tehdä hänet onnellisemmaksi kuin minä.\"\n\n\"Me emme puhu siitä, Haukansilmä\", keskeytti Jasper lyhyesti ja\nkärsimättömästi, \"sinusta tulee Mabelin mies eikä ole oikeutta ajatella\nketään muuta sille sijalle. Mitä minuun tulee, minä otan Capin neuvosta\nvaarin ja katson, voiko minusta jotakin tulla menemällä suolaisille\nvesille.\"\n\n\"Sinä, Jasper Western! Sinäkö jättäisit järvet, metsät ja nämä\nrajaseudut! Ja kaikki tämä siksi, että pääsisit kaupunkeihin ja\nlinnoihin elämään siellä teeskentelyn maailmoissa ja saisit vaihdetuksi\nvedet hieman toisenmakuisiin! Eikö meillä ole suolalähteitä, jos sinä\nnyt välttämättä suolaa halajat? ja eikö meidän pitäisi tyytyä siihen,\nmitä Luoja on juuri meille antanut? Laskujani tehdessäni minä olen\nottanut lukuun sinut, poika, -- sillä minä todellakin ajattelin nyt, kun\nMabel ja minä aiomme elää samassa majassa, että jonakin päivänä sinäkin\nhaluat valita itsellesi toverin ja asettua meidän naapuriksemme. Minulla\non ihana paikka noin viisikymmentä penikulmaa Oswegosta länteen, johon\nolen itse ajatellut asettua. Siinä lähellä on verraton satamapaikka,\njohon voi aluksella tulla ja mennä milloin ikinä haluaa. Minä\nkuvittelin, että sinä vaimoinesi asettuisit toiseen paikkaan ja Mabel ja\nminä toiseen. Me muodostaisimme oivan yhteiskunnan ja jos Jumala suo\njonkunkaan luoduistaan olla onnellinen, ei koko maan päällä ole\nonnellisempia kuin me neljä.\"\n\n\"Sinä unohdat, ystäväni\", vastasi Jasper ottaen toisen käden ja\npuristaen sitä ystävällisesti hymyillen, \"ettei minulla ole sitä\nneljättä, jota rakastaisin ja josta huolta pitäisin, ja epäilen\nsuuresti, voinko minä koskaan rakastaa ketään, niinkuin minä rakastan\nsinua ja Mabelia.\"\n\n\"Kiitos, poika -- minä kiitän sinua koko sydämestäni, mutta se, mitä\nsinä kutsut rakkaudeksi Mabeliin, on vain ystävyyttä ja se on ihan\ntoinen tunne kuin minun. Näes, sensijaan, että nukkuisin yöni rauhassa,\nkuten on luonnon vaatimus, minä uneksin Mabel Dunhamista lakkaamatta.\nHän kummittelee kaikkialla minun mielessäni. Kun minä kohotan\nhirvenkaatajani saadakseni hirvipaistia, eläin katsoo minuun ja minusta\ntuntuu, niinkuin sillä olisi Mabelin suloiset silmät ja se ilakoiden\nvirkkaisi: 'ammu, jos uskallat!' Sitten minä kuulen hänen viehättävän\näänensä lintujen laulussa, ja juuri viimeksi nukkuessani minä tahdoin\nkantaa käsilläni Mabelin Niagaran yli mieluummin kuin erota hänestä.\nKatkerinta, mitä milloinkaan olen kokenut, oli, kun paholainen tai mingo\nkerran unissa pani minut ajattelemaan, että minä olin menettänyt Mabelin\njoko jossakin onnettomuudessa -- tai toinen oli hänet minulta vienyt.\"\n\n\"Oi, Haukansilmä! Jos sinä tunnet sen niin katkerana unissasi, mitä\nonkaan sanottava siitä, joka tietää, että tuo on totta, totta, totta --\nniin totta, ettei se jätä vähintäkään toivoa, vaan tuskan ja epätoivon?\"\n\nSanat pääsivät ryöstäytymään Jasperilta tahtomatta, niinkuin putouksesta\nolisivat äkkiä sulut katkenneet ja vesi olisi hyökännyt kohisten alas.\nNe tulivat tahdottomasti, melkein tajuamatta, mutta niissä ilmeni niin\nsyvä tunne ja totuus, etteivät ne jättäneet epäilykselle sijaa.\nHaukansilmä hätkähti, tuijotti kokonaisen minuutin ystäväänsä kuin\npoissa suunniltaan, ja kaikista vastustuksista huolimatta totuus välähti\nselvänä hänen mielessään. Jokainen tietää, mitä vaikuttaa, kun\npaljastetaan yht'äkkiä koko elämää mullistava totuus, joka kerralla\nselvittää kaikki siitä johtuvat seikat ja langanpäät, miten terävä on\nsilloin ajatus ja miten valmis on vääryydet sovittamaan. Sankarimme oli\nniin luottavainen luonteeltaan, niin suora ja valmis kuvittelemaan, että\nkaikki hänen ystävänsä sydämensä pohjasta soivat hänelle yhtä paljon\nonnea kuin hän heille, ettei tähän onnettomaan hetkeen asti ollut hänen\nmieleensä johtunut pieninkään ajatuksen pilkahdus, että Jasper voisi\nihailla sillä tavalla Mabelia. Hän oli kuitenkin liian tottunut ihmisten\nintohimoisten tunteitten purkauksiin, ja tämä oli niin voimakas ja\nluonnollinen, ettei se jättänyt pienintäkään sijaa epäilyksille.\nEnsimmäinen tunne, joka seurasi tätä varmuutta, oli syvän epätoivon ja\ntuskan. Hän muisti Jasperin nuoruutta, hänen ulkonaisia etujansa, joiden\nehdottomasti täytyi miellyttää Mabelia enemmän kuin hän itse ikinä\nsaattoi. Sitten pääsivät hänen luonteensa jaloimmat voimat vallalle ja\nhän alkoi epäillä ja arvostella itseänsä ja antaa arvoa toisten\ntunteille, kuten hän aina oli tehnyt. Hän otti Jasperia kädestä, johti\nhänet kaatuneen hongan luo ja puoliksi pakotti hänet istumaan sen\nrungolle istahtaen itse viereen.\n\nTänä hetkenä hänen tunteensa raivosivat, ja Vesikoira hämmästyi niiden\nvoimaa ja häpesi itseänsä. Nuorukainen olisi antanut kaiken maailman\nrikkaudet, jos olisi saanut takaisin kolme viimeistä minuuttia. Mutta\nhän oli kuitenkin liian rehellinen ja tottunut aina kohtelemaan\nystäväänsä suoruudella, niin ettei voinut ajatellakaan koettaa edelleen\nsalata totuutta tai vastata kierrellen niihin kysymyksiin, joita\nvarmasti toinen tekisi. Vaikka hän vapisi ajatellessaan, mitä seuraisi,\nhän ei kuitenkaan hetkeäkään ajatellut kiertää totuutta.\n\n\"Jasper\", virkkoi Haukansilmä niin vakavalla äänellä kuin olisi tahtonut\nsaada soimaan kaikki kuulijansa hermot, \"tämä _on_ hämmästyttänyt minua!\nSinä sittenkin rakastat Mabelia, kuten olin ajatellut, ja vaikka minun\nturhamaisuuteni ja harhaluuloni ovat julmasti minua pettäneet, minä\nkuitenkin syvästi säälin sinua, poika, säälin koko sielustani! Niin,\nminä tiedän, kuinka hirveästi täytyy koskea, jos asettaa toivonsa\nsellaiseen olentoon kuin Mabel, eikä saa vastakaikua tunteillensa. Tämä\nasia meidän on selvitettävä, Vesikoira, kuten delawarelainen sanoo, niin\nettei pienintäkään pilvenhattaraa jää meidän välillemme.\"\n\n\"Mitä selvittämistä siinä on, Haukansilmä? Minä rakastan Mabel Dunhamia,\nmutta Mabel ei rakasta minua -- hän ottaa mieluummin sinut mieheksensä,\nja viisainta, mitä minä voin tehdä, on heti lähteä merille ja koettaa\nunohtaa teidät molemmat.\"\n\n\"Unohtaa minut, Jasper! Se olisi rangaistus, jota minä en ole ansainnut.\nMutta mistä sinä tiedät, että Mabel pitää enemmän _minusta?_ Mistä sinä\nsen tiedät, poika? Minusta se näyttää ihan mahdottomalta!\"\n\n\"Eikös hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi? Ja voisiko Mabel mennä\nnaimisiin sellaisen kanssa, jota ei rakasta?\"\n\n\"Kersantti on kovasti kehoittanut häntä siihen ja velvollisuutensa\ntunteva lapsi saattoi pitää vaikeana vastustaa kuolevan isänsä toiveita.\nOletko sinä koskaan sanonut Mabelille, että sinä ihailet häntä, että\nsinun tunteesi häneen ovat sellaiset?\"\n\n\"En milloinkaan, Haukansilmä. Minä en voisi tehdä sinulle sellaista\nvääryyttä.\"\n\n\"Minä uskon sinua, poika -- minä uskon sinua. Ja nyt sinä tahtoisit\nlähteä merille ja viedä tuon tunteesi mukanasi. Mutta se ei saa\ntapahtua. Mabelin täytyy saada kuulla kaikki, ja hänen tulee menetellä\nmielensä mukaan, vaikka minun sydämeni murtuisi tässä kokeessa. Teidän\nvälillänne ei siis ole ollut mitään puhetta, Jasper?\"\n\n\"Ei oikeastaan, ei suorastaan mitään. Kuitenkin minä tunnustan sinulle\nkaikki, Haukansilmä, sillä sen olen sinunlaisellesi vanhalle ystävälle\nvelkaa ja loppukoon tämä juttu sitten tähän. Sinähän tiedät, miten\nnuoret ihmiset ymmärtävät toisiansa tai ainakin luulevat ymmärtävänsä,\nvaikk'eivät aina käytäkään sanoja! ja ymmärtävät, tai ainakin luulevat\nymmärtävänsä toistensa ajatuksia tuhansista pikku seikoista.\"\n\n\"En minä, Jasper, en minä\", vastasi opas rehellisesti, sillä totuuden\ntunnustaaksemme, hän ei milloinkaan ollut tuntenut sitä ihanaa\nmerkkikieltä, joka salaisten tunnustähtien kautta antaa ihania lupauksia\nkertoen lukemattomista unelmista ja toiveista. \"En minä, Jasper, siitä\nminä en mitään tiedä. Mabel on aina kohdellut minua suurella\nystävyydellä ja ilmaissut sen myöskin niin selvin sanoin, kuin kieli\nikinä voi kertoa.\"\n\n\"Sinulla on ollut onni kuulla hänen sanovan, että hän rakastaa sinua,\nHaukansilmä?\"\n\n\"Ei, Jasper, -- ei juuri niillä sanoilla. Hän on sanonut minulle,\nettemme koskaan voisi, ettemme koskaan voisi mennä naimisiin, että _hän_\nei ole kyllin hyvä _minulle_, vaikka hän sanoo kunnioittavansa ja\nihailevansa minua. Mutta sitten kersantti on sanonut, että nuoret,\nhennot tytöt tunnustavat lempensä siten, ja että hänen äitinsä sanoi ja\nmenetteli siten ennen häntä ja että minun pitäisi olla tyytyväinen, jos\nhän jotenkin ilmaisisi suostuvansa avioliittoon kanssani. Sen vuoksi\nminä olen kuvitellut, että kaikki olisi, niinkuin pitääkin.\"\n\nKuvaisimme tapauksia ja ihmisiä väärin, ellemme lisäisi, että huolimatta\nystävyydestään ja siitä rehellisestä toivostaan, että Haukansilmä olisi\ntäysin onnellinen, Jasper tunsi sydämessään kuvaamattoman ilon\nsykähdyksen kuullessaan tämän. Siihen ei sisältynyt toivoa, että\nolosuhteet olisivat muuttuneet hänelle edullisemmiksi, vaan\nmustasukkaisuus sai tyydytystä, ettei toinenkaan ollut kuullut sitä\nihanaa tunnustusta, joka häneltä oli kielletty.\n\n\"Puhu minulle vielä siitä keskustelusta, jossa ei kieltä tarvita\",\nlisäsi Haukansilmä, jonka kasvojen ilme kävi yhä murheellisemmaksi ja\njoka kuitenkin kysyi, vaikka näytti aavistavan, että vastaus vain\nlisäisi hänen suruansa. \"Minä olen keskustellut Chingackgookin ja hänen\npoikansa kanssa -- ennenkuin poika kaatui -- tällä tavalla; mutta minä\nen ole voinut aavistaa, että nuoret tytöt olisivat tottuneet siihen -- ja\nkaikista vähimmän Mabel Dunham.\"\n\n\"Eihän se ole mitään, Haukansilmä. Minä tarkoitan vain jotakin katsetta,\nhymyä, silmän pilkahdusta tai käden värähdystä, kun neitonen on joskus\ntervehtinyt minua, ja kun minä olen ollut kyllin heikko värähtelemään\nMabelin hengityksestä tai hänen vaatteittensa kosketuksesta, minun\najatukseni on vienyt minut harhaan. En ole milloinkaan selvään puhunut\nMabelille, eikä siitä nyt ole enää mitään hyötyä, kun kaikki toivo on\nmennyt.\"\n\n\"Jasper\", vastasi Haukansilmä koruttomasti, mutta niin varmasti ja\narvokkaasti, että toinenkin huomasi tämän keskustelun loppuneen tähän,\n\"meidän tulee puhua kersantin hautaamisesta ja palaamisestamme pois\ntältä saarelta. Kun kaikki nämä on saatu suoritetuksi, on aikaa kyllin\npuhua kersantin tyttärestä. Tämä asia on täydelleen selvitettävä, sillä\nisä jätti huolenpidon tyttärestään minulle.\"\n\nJasper oli iloinen, että puhe lähti toiselle ladulle, ja ystävykset\nerosivat kukin täyttämään oman luonteensa ja tottumustensa mukaisia\nvelvollisuuksia.\n\nIltapäivällä olivat kuolleet haudatut. Kersantti Dunham oli saanut\nleposijansa keskellä nurmikenttää olevan tuuhean lehmuksen alla. Mabel\nitki katkerasti toimituksen kestäessä ja tunsi kyynelistä saavansa\nkuormallensa huojennusta. Yö kului rauhallisesti, samoin kuin seuraava\npäiväkin saarella, sillä Jasper selitti, että myrsky oli liian raju,\nettä he olisivat voineet lähteä järvelle. Sama syy esti myöskin kapteeni\nSanglieria lähtemästä saarelta ennenkuin kolmannen päivän aamuna\nkersantti Dunhamin kuolemasta, kun myrsky oli asettunut ja tuuli\ntyyntynyt. Sitten hän erosi jätettyään hyvästit Haukansilmälle osoittaen\nsamalla, että toinen oli kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa.\nMolemmat tunsivat kunnioittavansa toisiansa, vaikkakin kumpikin näki\ntoisessansa katkeran vihollisen.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\n    \"Päätä hän käänsi leikiten vaan\n    ja hymynhäivä huulilla karkeloi.\n    Mut poika tunsi piston rinnassaan:\n    Se hymy hälle ikuisen tuskan toi.\"\n\n                       _Laila Rookh_.\n\nViime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet\nniin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut\naikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi\nisäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen\nkuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut\nnähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä\nantanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa\nsaattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja\njoka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi\ntunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja\nkoettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja\nlämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa\naina menettelee.\n\nKolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli\nsuorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel\noli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset -- tuskallinen ja sydäntäsärkevä\nero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan,\nsaarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme.\nEnsinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja\nviimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä\nodottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä\ntoiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle\nrantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa\naukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta.\nIstahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa\nja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.\n\n\"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni\",\nhän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. \"Minulla on mielessäni\njotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä\nvapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa\nminun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on\nvoimaa siihen.\"\n\nSeurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret\naprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän\nomaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla\nolemassa.\n\n\"Mabel\", virkkoi sankarimme vihdoin, \"meidän täytyy keskustella\navoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa\nhän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi\ntuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin\nesittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja\npitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa\njuoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin\nhän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi\nmies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin\nkauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin.\"\n\nMabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta\nkun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi\nkuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa\nvielä hymyilläkin.\n\n\"Se on totta, ystäväni\", hän vastasi, \"se oli minun isäparkani toivomus,\nja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän\nonnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä\nhyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut.\"\n\n\"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen\nlujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te\nette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka\nsitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän -- on\ntotisesti -- ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin\nmuusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on\nopastanut toista metsien läpi.\"\n\nMabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti\nhymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.\n\n\"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi,\nHaukansilmä?\" hän sanoi. \"Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei\nkuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin\nhänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa.\"\n\n\"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on\nmeidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että\nminusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni\n-- niin, minulla oli monet epäilykseni -- hän lopulta sai minut siihen\najatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat.\nMutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs\nasianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän\ntulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein\nampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä,\nmutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on\nsaatavissa.\"\n\n\"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä\nkeskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää\nkieltä.\"\n\n\"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin\ntoiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee.\"\n\n\"Haukansilmä!\" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman\nkalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen\nolentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin\najatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä\nkäsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita\nmielenliikutuksen ilmeitä.\n\n\"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin\nunelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin\ntoiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä,\nliian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset\nomatessamme ne.\"\n\n\"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme\nkihloissa!\" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten\ntäytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen\nsana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä\ntavallisella:\n\n\"Mitäh?\"\n\n\"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset\nhuomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin.\"\n\n\"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka\njohtaa tekemään oikeutta -- vaikka se onkin _tuskallista_, kuten\nsanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen.\nNyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira\najattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut\nlupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä.\"\n\n\"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä\non? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne\nmitään.\"\n\n\"Mabel!\" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen\nhillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.\n\nMabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi\npahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan\nheidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis\nkieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta.\nMabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja\nsalaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja\nvalloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa\neikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä\npuhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka\npettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.\n\n\"Haukansilmä\", hän sanoi, \"te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan\ntällaista puheeksi?\"\n\n\"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen\npuoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin.\" Sanoessaan tätä\nhän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti\nja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku.\n\"Niin, minun _täytyy_ olla villi, sitä minä en voi kieltää.\"\n\n\"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te\nette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä\", keskeytti Mabel melkein\nhenkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa\ntuskan. \"Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja\najatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen\nihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä\nsuuremmassa määrässä kuin teillä.\"\n\n\"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä\", virkkoi Haukansilmä nauraen\nnyt vapaasti ja luonnollisesti. \"Luonto on antanut heille suloisen\ntaidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta\nmeidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä\nteiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä\nniin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä\nmahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän\npuhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista\nja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään,\nennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut,\nunohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä\nihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja\nkuulla teidän äänenne helinää -- jos te olisitte kaiken tämän tiennyt,\nolisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?\"\n\nMabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi\ntahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi\nkuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan\npunaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut\nja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan\nkuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin\nHaukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä\naivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan\nsilmiltä.\n\n\"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel\", lisäsi opas, \"sillä on sangen vaikea\nottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa.\nJasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät,\nja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia\nasioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän\nmieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin\npuhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät\nnähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona,\nmitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta\nkuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän\nluuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän\nnaurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että\njoku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte\nasettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein\nsalaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen\neikä hänen kanssansa.\"\n\n\"Jasper!\"\n\n\"Se on juhlallinen totuus ja on hyvä, että saatte sen tietää. Nouskaa\nnyt ylös ja valitkaa toinen meistä. Uskon, että Vesikoira rakastaa teitä\nyhtä paljon kuin minäkin. Hän on koettanut saada minua uskomaan, että\nhän rakastaa teitä enemmän, mutta sitä minä en ole voinut myöntää, sillä\nse ei olisi mahdollista, mutta minä myönnän, että poika rakastaa teitä\nsydämestään ja sielustaan ja hänellä on täysi oikeus saada se sanoa\nteille. Kersantti jätti minut teidän suojelijaksenne, mutta minä en ole\nteidän tyranninne. Minä sanoin hänelle, että tahdon olla teidän isänne\nsamalla kuin miehennekin enkä luule, että isän tunne voisi kieltää\nlapselta tätä valintavapautta. Nouskaa siis ylös, Mabel, ja puhukaa\nvapaasti, niinkuin minä olisin kersantti ja ajattelisin vain teidän\nonneanne enkä mitään muuta.\"\n\nMabel laski kätensä alas, nousi ja seisoi silmä silmää vasten molempien\nkosijoittensa edessä, ja vaikka poskilla oli kuumeinen puna, hehkui koko\nolennosta paremmin innostuksen tuli kuin häpeä.\n\n\"Mitä te tahdotte, Haukansilmä?\" hän kysyi. \"Enkö minä isäparalleni ole\njo luvannut tehdä, niinkuin te tahdotte?\"\n\n\"Silloin minä toivon tätä. Edessänne seisoo tässä metsien mies, joka on\nsaanut sangen vähän oppia, mutta tahtoo kuitenkin menetellä kaikkia\nkohtaan oikein. Ensiksikin olkoon sanottu, että me molemmat rakastamme\nteitä. Jasper luulee, että hänen tunteensa täytyy olla voimakkaampi kuin\nminun, mutta sitä minä en voi myöntää, sillä se tuntuu mahdottomalta,\nmuuten tunnustaisin sen avoimesti. Siinä suhteessa, Mabel, olemme\nedessänne samanarvoisina. Koska minä olen vanhempi, niin sanon ensiksi,\nmitä voidaan esittää minun puolestani ja minua vastaan. Metsästäjänä en\nluule kenenkään voivan voittaa minua koko rajaseudulla. Jos hirvestä,\nkarhusta, kalasta ja linnusta tulisi puute meidän majassamme, on se\nLuojan syy enemmän kuin minun. Lyhyesti, minusta tuntuu, että nainen,\njoka jakaisi kohtalonsa minun kanssani, ei nähtävästi tule kärsimään\nruoan puutetta. Mutta minä olen kauhean tietämätön! On kyllä totta, että\npuhun useita kieliä, kuten niitä nyt käytännöllisesti oppii, vaikk'en\nole mestari edes omassani. Sitten iältäni minä olen paljon vanhempi\nteitä, Mabel, eikä se asianhaara, että olen kauan ollut teidän isänne\nystävä, suinkaan ole kovin suuri suositus teidän silmissänne. Toivon\nmyöskin, että olisin kauniimpi, sitä toivon; mutta me olemme kaikki\nsellaisia, kuin luonto on meidät tehnyt, ja viimeinen asia, jota mies\nsaa valittaa -- kaikki seikat lukuun otettuina -- on hänen ulkomuotonsa.\nKun kaikki on selvillä -- minun ikäni, näköni, tietoni ja tapani --\nMabel, omatunto sanoo minulle, että minä en ole sovelias -- niin olen\nihan arvoton teille; ja minä heittäisin tällä hetkellä kaiken toivoni,\nellei sydämeni kaikin voimin koettaisi pysyä siinä kiinni.\"\n\n\"Haukansilmä, jalo, uljas Haukansilmä!\" huudahti sankarittaremme\ntarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä uudestaan ja uudestaan\nkunnioittaen ja hellyydellä, \"te teette vääryyttä itsellenne; te\nunohdatte minun isäraukkani ja lupauksenne hänelle; te ette tunne\nminua!\"\n\n\"Nyt, tässä on Jasper\", lisäsi opas antamatta tytön hellyyden johtaa\nitseänsä harhaan, \"hänen asemansa on toinen. Ulkonainen asema hänenkin\nkanssaan on turvattu, sillä poika on ahkera, taitava ja huolellinen. Sen\nlisäksi hän on oppinut -- puhuu ranskaa, lukee monia kirjoja ja\nmuutamia, sen tiedän, tahtoisitte tekin lukea -- voi ymmärtää teitä\nkaikessa, ja se on ehkä enemmän kuin minä voin luvata.\"\n\n\"Miksi kaikkea tätä?\" keskeytti Mabel kärsimättömästi. \"Miksi puhua\nsiitä nyt? Miksi puhua siitä ollenkaan?\"\n\n\"Sitten pojalla on omat tapansa ilmaista ajatuksensa, ja sellaiseen minä\ntuskin koskaan kykenen. Jos maan päällä on mitään, mikä voi tehdä minut\nkaunopuheliaaksi, olette se juuri te itse, Mabel, ja kuitenkin meidän\nviimeisessä keskustelussamme hän on voittanut minut tässäkin suhteessa\ntavalla, joka on saanut minut häpeämään itseäni. Hän on sanonut minulle,\nkuinka vaatimaton te olette ja kuinka uskollinen ja ystävällinen ja\nmiten te asetutte kaiken turhamaisuuden yläpuolelle -- sillä vaikka te\nvoisitte olla upseerin rouva, kuten hän sanoo, te kuitenkin mieluummin\nseuraatte luonnettanne ja oman sydämenne ääntä kuin haluaisitte ruveta\nkenraalin rouvaksi. Hän sai vereni kuumaksi -- niin hän sai --\npuhuessaan kauneudestanne, joka itsellenne on salaisuus, ja teidän\nliikkeistänne, jotka ovat kuin nuoren fasaanin, vaikka te ette tiedä\nsiitä, teidän totuudenrakkaudestanne ja oikeudenmukaisuudestanne,\nsydämenne lämmöstä ja jaloudesta --\"\n\n\"Jasper!\" keskeytti Mabel antaen vallan tunteillensa, jotka hän oli\nhillinnyt tähän asti, mutta jotka nyt olivat saaneet yliluonnollisen\nvoiman, niin että hän heittäytyi nuorukaisen avoimeen syliin itkien kuin\navuton lapsi -- \"Jasper! Jasper! Miksi olet salannut tämän minulta?\"\n\nVesikoiran vastaus ei ollut aivan selvä eikä myöskään seuraava kuiskaava\nkeskustelu ole ajateltu muiden kuultavaksi. Mutta tunteitten kieli on\nhelppoa ymmärtää. Tunti kului kuin jokunen minuutti tavallisissa oloissa\nja kaikki oli unohtunut, ja kun Mabel vihdoin heräsi todellisuuteen ja\najatteli muitakin, kulki hänen enonsa edestakaisin laivan kannella\nkiihkeästi ihmetellen, miten Jasper niin kauan vitkasteli ja suotuisa\ntuuli meni hukkaan. Tytön ajatuksiin johtui ensiksi se, joka oli\nsaattanut hänet kavaltamaan todelliset tunteensa.\n\n\"Oi, Jasper!\" hän huudahti, kuten äkkiä heräten ja katuen tapahtunutta,\n\"Haukansilmä!\"\n\nVesikoira vapisi, ei epämiehekkäästä pelosta, vaan sen tuskallisen iskun\nvuoksi, jonka oli ystävällensä antanut, ja hän katseli kaikille\nsuunnille nähdäkseen hänet. Mutta Haukansilmä oli poistunut\nhienotunteisesti ja tahdikkaasti, kuten oikea hovimies. Useita\nminuutteja rakastavaiset istuivat ääneti, odottaen hänen tuloansa,\ntietämättä, mitä sopivaisuus heiltä näin erikoisessa ja oudossa tilassa\nvaatisi. Vihdoin he näkivät ystävänsä lähestyvän heitä miettivänä ja\nvakavin ilmein.\n\n\"Nyt minä ymmärrän, Jasper, mitä sinä tarkoitat puhumisella ilman kieltä\nja kuulemisella ilman korvia\", hän virkkoi päästyään niin likelle, että\nhänen puheensa saattoi kuulla. \"Niin, nyt minä ymmärrän -- ymmärrän --\nsitä ja ihanaa keskustelua se onkin, kun Mabel Dunham on toverina. Voi\nkuitenkin! Minä sanoin kersantille, etten minä olisi hänelle sopiva --\nettä minä olin liian vanha, liian tietämätön ja melkeinpä villi; mutta\nhän _tahtoi_ sen toisin.\"\n\nJasper ja Mabel istuivat muistuttaen Miltonin laulua ensimmäisestä\nihmisparista, kun heidän sydäntään ensi kerran painoi syyllisyyden\ntunto. Kumpikaan ei puhunut eikä kumpikaan liikahtanut, vaikka molemmat\ntunsivat, että he voisivat erota toisistansa -- sielussaan uusi, ihana\nonnensa -- palauttaakseen rauhan ystävänsä sieluun. Jasper oli kalpea\nkuin kuolema, mutta naisellinen kainous oli kohottanut hehkuvan punan\nMabelin kasvoille, joista vähitellen alkoi loistaa tyytyväisyys, ilo ja\nonni. Kun tunne, joka aina hänen sukupuolessaan seuraa varmuutta, että\nlempi on voittanut, levitti hellyyden ja suloisen rauhan hänen\nkasvoilleen, hän oli todellakin kaunis katsella. Haukansilmä tuijotteli\nhäneen ihastuksella, jota ei koettanutkaan salata; sitten hän nauroi\nomituisella tavallansa, johon liittyi jonkinlaista villiä riemua hänen\nilmaistessaan ihastustaan. Tämä tukahtui kuitenkin pian, sillä hän tunsi\npolttavana pistona sydämessään, että hän oli ainaiseksi menettänyt tuon\nsuloisesti hohtavan olennon. Hän tarvitsi kokonaisen minuutin\ntointuakseen tämän varmuuden tuottamasta tuskasta. Kooten kaikki\nvoimansa hän virkkoi arvokkaan-vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:\n\n\"Minä olen aina tiennyt, Mabel Dunham, että miehillä on omat\ntaipumuksensa, mutta minä olin unohtanut, että minulta puuttui se lahja,\njolla voisin miellyttää nuorta, kaunista ja oppinutta olentoa. Toivon,\nettei tämä erehdys ole ollut kovin raskas synti, ja jos se on ollut,\nraskaan rangaistuksenkin olen siitä saanut. Ei, Mabel, minä tiedän, mitä\ntahdotte sanoa, mutta se ei ole tarpeellista. Minä _tunnen_ sen ja se on\nyhtä hyvä kuin jos _kuulisin_ sen. Minä olen elänyt katkeran tunnin,\nMabel. -- Minä olen elänyt hyvin katkeran tunnin, poika.\"\n\n\"Tunnin!\" virkahti Mabel kuultuaan toisen käyttävän tuota sanaa ja veri\nsyöksähti taas hänen kalpeille kasvoillensa. \"Toden totta, siitä ei ole\ntuntia, Haukansilmä?\"\n\n\"Tunnin!\" huudahti Jasperkin samana hetkenä. \"Ei, ei, kelpo ystäväni,\nsiitä ei ole kymmentä minuuttia, kun sinä meidät jätit!\"\n\n\"Se voi olla niin, vaikka minusta se on tuntunut pitkältä kuin\nkokonainen päivä. Minä alan ajatella, että onnelliset laskevat aikaa\nminuuteissa ja onnettomat kuukausissa. Mutta me emme enää puhu siitä.\nKaikki on ohi nyt, eivätkä suuretkaan sanatulvat tee teitä\nonnellisemmiksi, kun ne taas kertovat minulle, mitä minä olen menettänyt\nja herättävät minun äärettömän kaihoni. Ei, ei, Mabel; on turhaa\nkeskeyttää minua. Niin se on, eikä vastaansanomisenne -- miten hyvää\nsillä tahtonettekin tarkoittaa -- voi muuttaa minun mieltäni. -- Niin,\nJasper, hän on sinun, ja vaikka tuntuukin kovalta ajatella sitä, minä\nuskon kuitenkin, että sinä voit tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin minä\nolisin voinut, vaikkakin olisin varmaan kaikin voimin yrittänyt, jos\noikein itseäni tunnen. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, eikä uskoa\nkersanttia ja minun olisi pitänyt kokonaan luottaa siihen, mitä te\nsanoitte minulle siellä ulapan äärellä olevan vuoren harjanteella, sillä\njärjen ja ajatuksen olisi pitänyt ilmaista minulle sen totuus. Mutta on\nsuloista ajatella sitä, mitä toivomme ja meitä on niin helppo taivuttaa,\nkun ensin taivutamme itse itsemme. Mutta mitä hyödyttää puhua tästä,\nkuten jo äsken sanoin? On kyllä totta, että Mabel näyttää antaneen\nminulle myönnytyksensä, mutta se tapahtui halusta täyttää isän toivomus\nja villien pelosta --\"\n\n\"Haukansilmä!\"\n\n\"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus\nminä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina\nteidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja\npalaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta\nehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin\nnämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani -- ja niin mielelläni\nolen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti\nDunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu\nsitäkään, että olen tutustunut sinuun --\"\n\n\"Ja minuun, Haukansilmä!\" keskeytti Mabel nuhdellen. \"Kadutteko, että\nolette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en\nkoskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen.\"\n\n\"Teihin, Mabel!\" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen\nhäntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. \"Kuinka minä voisin olla\npahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista\npäivää -- että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin\nlyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä\nkevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin,\nmutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani,\nsen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni\noltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää\nteidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten\nasia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että\nnuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä\nniin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää\nhyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo\nkärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä\nhakemaan.\"\n\n\"Jättää hyvästit!\" huudahti Mabel.\n\n\"Hyvästit\", kertasi kaikuna Jasper, \"et suinkaan aikone jättää meitä,\nystäväni?\"\n\n\"Se on parasta, Mabel -- se on molemmin puolin parasta, Vesikoira, ja\nkaikista viisainta. Te palaatte Oswegoon ja tulette mieheksi ja vaimoksi\nniin pian kuin suinkin -- ja se kai on tapahtuva pian herra Capinkin\nvuoksi, joka palaa halusta palata merelle takaisin ja tietää, miten tämä\ntulee päättymään. Minä palaan erämaihini ja Luojani luo. Tulkaa, Mabel\",\nhän jatkoi astuen raskain askelin lähemmä sankaritartamme, \"ja suudelkaa\nminua. Jasper ei tahdo kieltää minulta yhtä suudelmaa. -- Sitten\nerotkaamme.\"\n\n\"Oi, Haukansilmä!\" huudahti Mabel heittäytyen oppaan syliin ja suudellen\nuudestaan ja uudestaan hänen kasvojansa niin vapaasti ja lämpimästi,\nettä sellainen oli ollut hänestä kaukana äsken nojatessaan Jasperin\nrintaan. \"Jumala teitä siunatkoon, rakkahin Haukansilmä! Te tulette pian\nmeille. Minä saan taas teidät nähdä. Vanhempana te tulette kokonaan\nmeidän luoksemme ja annatte minun olla teidän tyttärenne, tulettehan?\"\n\n\"Kyllä, niin se on\", vastasi opas melkein haukkoen ilmaa, \"minä koetan\najatella sitä sillä tavalla. Te olette sopivampi minun tyttärekseni kuin\nvaimokseni, niin te olette. Hyvästi, Jasper. Nyt me menemme kanotille;\naika on teidän mennä laivaan.\"\n\nTapa, jolla Haukansilmä johti rantaan, oli tyyni ja juhlallinen. Kun he\nsaapuivat kanotille, hän otti uudestaan Mabelin kädet omiinsa ja katseli\nvakavasti häntä kasvoihin, kunnes hillittömät tunteet puhkesivat\nkyyneliin, jotka virtana vuosivat hänen rosoisia kasvojansa pitkin.\n\n\"Siunatkaa minua, Haukansilmä!\" sanoi Mabel polvistuen nöyrästi hänen\njalkojensa juureen. \"Oi, siunatkaa minua, ennenkuin me eroamme!\"\n\nTämä oppimaton, mutta jalosydäminen olento teki, niinkuin toinen pyysi,\nja auttaessaan häntä veneeseen hän näytti kyyneliin hukuttaneen\ntuskansa, vapautuen siitä niinkuin joku katkaisee jäykän ja häiritsevän\nkanteleen kielen. Ennenkuin he lähtivät, hän otti Jasperia kädestä ja\nvieden hänet hieman syrjään puheli:\n\n\"Sinä olet helläsydäminen ja luonteeltasi taipuvainen, Jasper, mutta me\nolemme molemmat raakoja ja villejä verrattuna tuohon hentoon, rakkaaseen\nolentoon. -- Vaali häntä huolellisesti äläkä anna hänen milloinkaan\ntuntea miesluonteen karkeutta. Sinä ajan kuluessa opit häntä\nymmärtämään, ja Luoja, joka hallitsee metsää ja merta ja joka rakastaa\nhyvää ja vihaa pahaa, suokoon teille onnea ja kasvattakoon teitä kohti\ntäydellisyyttä.\"\n\nHaukansilmä antoi ystävällensä merkin poistua ja seisoi paikallaan\npyssyynsä nojaten, niin kauan kuin kanotti laski Lokin viereen. Mabel\nitki kuin sydän olisi pakahtunut eikä kääntänyt silmiänsä siitä\naukeamasta, jossa Haukansilmä seisoi hievahtamatta, ennenkuin kutteri\nkääntyi niemen taa, jolloin saari kokonaan katosi näkyvistä.\nHeittäessään viimeisen silmäyksen hän näki jäntevän miehen seisovan\npaikallaan kuin hän olisi pystytetty niiden monien järkyttävien\ntapausten muistomerkiksi, joiden todistajana hän oli ollut.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\n    \"Oi, suo'os mun kanssasi hengittää\n    sitä ilmaa, min henkesi pyhittää!\n    Ja vaikka se tietäni johtaisi minne,\n    eloon tai kuoloon, sua seuraan sinne.\"\n\n                                  _Moore_.\n\nHaukansilmä oli tottunut yksinäisyyteen. Mutta kun Lokki kokonaan katosi\nnäkyvistä, hän oli menehtyä ikävään. Milloinkaan ennen hän ei ollut\ntajunnut, että hänen täytyy elää eristettynä muusta maailmasta. Nyt hän\noli kuitenkin vähitellen tottunut elämään muiden kanssa ja omistanut\nsivistyneen yhteiskuntaelämän tapoja, joihin liittyi ihana toivo\nsuloisesta kotionnesta. Kerta vilahduksella oli nyt kaikki kadonnut ja\nhänet oli jätetty yksin, ilman toveria ja ilman toivoa. Vieläpä\nChingackgookkin oli jättänyt hänet, vaikkakin vain joksikin ajaksi, ja\nhän tunsi, että hän nyt eli elämänsä vaikeinta ja ihmeellisintä aikaa.\n\nHän seisoi pyssyynsä nojaten, kuten edellä on sanottu, hievahtamatta\npaikaltaan vielä kauan sen jälkeen, kun Lokki oli kadonnut näkyvistä.\nJäsenet näyttivät ainaiseksi paikoilleen kangistuneen ja vain sellainen\nmies, jonka jänteret olivat lujat kuin rauta, saattoi niin kauan pitää\nsaman marmoripatsaan aseman. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, olivat\nhänen askelensa hitaat ja raskaat, niinkuin hänen hartioillensa olisi\nlaskettu koko maailman kuorma.\n\nOli merkillistä, että tämän ihmeellisen olennon ajatukset ja elimet\npysyivät aina täydellisesti kurissa ja hän tajusi velvollisuutensa,\nnäyttäytyipä sitten elämä miltä puolelta tahansa. Tässäkään tapauksessa\neivät nämä ominaisuudet häntä pettäneet. Vaikka hänen ajatuksensa olivat\nMabelin luona ja hän muisteli yhä hänen kauneuttaan, sitä, että tyttö\npiti Jasperista enemmän kuin hänestä, hänen kyyneleitään ja eroansa,\nhänen askelensa kuitenkin johtivat häntä sinne, missä Kevät tuskansa\nmurtamana viipyi miehensä haudalla. Seuraava keskustelu tapahtui\ntuskarooran kielellä, jota Haukansilmä sujuvasti osasi, mutta koska sitä\nymmärtävät vain ne, jotka sitä erikoisesti ovat tutkineet, me otamme\nvapauden kääntää sen vapaasti englanniksi.\n\nKevät oli päästänyt tukkansa hajalleen ja peittänyt sillä kasvonsa.\nVuoroin hän istui kivellä, joka oli nostettu Nuolenpään haudasta,\nvuoroin taas makasi ja piehtaroi haudan mullassa tajuamatta vähintäkään\ntoisen läsnäolosta. Hän luuli, että kaikki olivat lähteneet, eikä\nHaukansilmän mokkasiinin hiljainen sipsutus ollut muuttanut tätä\najatusta.\n\nHaukansilmä tuijotteli häneen useita minuutteja mykkänä katselijana. Kun\nhän tajusi toisen tuskan ja ajatteli sitä vahinkoa, jonka toinen oli\nkärsinyt, hänestä oma murhe tuntui pieneltä, sillä Kevät oli menettänyt\nmiehessään kaikki, mitä hänellä oli, koko elämän.\n\n\"Kevätkaste\", hän sanoi juhlallisesti ja äänessä ilmeni syvä osanotto ja\nlämpö, \"sinä et ole surussasi yksin. Nouse ja luo silmäsi ystävään.\"\n\n\"Keväällä ei ole enää yhtään ystävää!\" vastasi vaimo. \"Nuolenpää on\nmennyt onnellisille metsästysmaille eikä ole jättänyt ketään huoltamaan\nKeväästä. Tuskaroorat karkoittavat hänet kodistansa, irokeesit vihaavat\nhäntä, eikä hän voi heiltä pyytää apua. Anna Kevään kuolla miehensä\nhaudalla.\"\n\n\"Älä puhu niin, se ei koskaan saa tapahtua. Se sotii järkeä ja oikeutta\nvastaan. Uskothan sinä Manitouhun?\"\n\n\"Hän on peittänyt kasvonsa Keväältä, koska on hänelle vihainen. Hän on\njättänyt hänet yksin kuolemaan.\"\n\n\"Kuuntele miestä, joka pitkän kokemuksen kautta on tutustunut\npunaihoisiin ja ymmärtää heitä, vaikka itse onkin syntynyt valkoisena ja\nsaanut valkoisen lahjat. Kun valkoihoisten Manitou tahtoo tehdä hyvää\nvalkoisen sydämelle, Hän jättää hänet murheeseen, sillä surussa, Kevät,\nme parhaiten opimme tutkimaan ja tuntemaan itseämme. Suuri Henki tahtoo\nsinulle hyvää ja Hän on ottanut sinulta päällikön pois, ettei hänen\npetollinen kielensä olisi saanut kokonaan turmella sinua ja muuttaa\nsinun sydäntäsi mingoksi, niinkuin on sinut johtanut mingojen seuraan.\"\n\n\"Nuolenpää oli suuri päällikkö\", vastasi vaimo ylpeästi.\n\n\"Hänellä oli ansionsa, oli kyllä, ja hänellä oli myöskin vikansa. Mutta,\nKevät, sinä et kokonaan ole hylätty. Sure nyt, kuten luontosi vaatii,\nmutta sopivan ajan tullen minä sanon sinulle enemmän.\"\n\nHaukansilmä meni nyt kanottiinsa ja jätti saaren. Päivän kuluessa Kevät\nkuuli pari kertaa hänen pyssynsä paukahduksen ja auringonlaskun maissa\nhän taas ilmestyi tuoden kaksi valmiiksi keitettyä lintua ja ne oli\nvalmistettu niin taitavasti, että olisivat suurimmankin herkuttelijan\nruokahalua voineet herättää. Tämä huolenpito kesti kokonaisen kuukauden,\njolloin Kevät suri ja odotti kuolemaa, vaikkakin käytti suojelijansa\nystävyyttä hyväksensä. Joskus he keskustelivat pitempään ja Haukansilmä\nkoetti lievittää hänen suruansa, mutta onnistuminen näytti sangen\nvähäiseltä. Kevät nukkui muutamassa majassa ja hän laski päänsä\nturvallisena levolle luottaen lujasti suojelijaansa, vaikka Haukansilmä\noli laittanut itselleen majan jollekin muulle saarelle ja vietti siellä\nyönsä.\n\nKuukauden kuluttua vuodenaika oli kuitenkin muuttunut niin myöhäiseksi,\nettei Kevät voinut tuntea oloansa miellyttäväksi. Puut olivat\npudottaneet lehtensä ja yöt muuttuivat kylmiksi ja tuulisiksi.\n\nNäihin aikoihin ilmestyi saarelle Chingackgook ja keskusteli kauan ja\nluottavasti saarelle-jääneen ystävänsä kanssa. Kevät tarkasti heitä\netäämpää ja huomasi, että hänen suojelijansa oli vakava ja murheellinen.\nHiipien hänen luokseen hän koetti lievittää hänen suruansa naisen\nhellyydellä ja vaistolla.\n\n\"Kiitos, Kevät, kiitos!\" sanoi opas, \"se on hyvin tarkoitettu, vaikka\nhyödytöntä. Mutta nyt on aika jättää tämä paikka. Huomenna me lähdemme\ntäältä. Sinä tulet meidän kanssamme, sillä nyt sinä jo olet oppinut\nkuulemaan järjen ääntä.\"\n\nKevät taipui siihen intiaanivaimon nöyryydellä ja hän vetäytyi miehensä\nhaudalle, jossa hän vietti lopun päivästä. Kun saapui yö, hän jäi sinne\nvieläkin huolimatta tuulen kylmyydestä ja vilunväreistä, jotka karsivat\nhänen selkäpiitänsä. Hän rukoili heimonsa tavalla kummulla, jonka alla\nlepäsivät hänen miehensä maalliset jäännökset, rukoili, että hänen\npuolisonsa polut olisivat onnelliset siellä ihanilla metsästysmailla ja\nettä he kerran uudestaan yhtyisivät. Niin yksinkertaiset kuin hänen\najatuksensa ja tapansa olivatkin, eli hänen sielussaan kuitenkin harras\nusko, että hänen jumalansa kuulee häntä ja antaa anteeksi kaikki, mitä\nhänen miehensä ehkä oli rikkonut.\n\nAamulla kaikki kolme jättivät paikan -- Haukansilmä vakavana ja\nhillittynä, Suuri Käärme äänettömänä ja ystäväänsä jäljitellen ja Kevät\nnöyränä, alistuvana ja surullisena. He astuivat kahteen suurempaan\nkanottiin, jättäen Kevään kanotin pensaikkoon. Chingackgook souti edeltä\nja Haukansilmä seurasi vastavirtaan perässä. Kaksi päivää he siten\nsousivat länteen päin ja yhtä monta yötä he viettivät saarilla. Onneksi\nilma oli lämminnyt ja heillä oli mitä ihanin muutamien päivien\nintiaanikesä ja kun he saapuivat järvelle, oli se tyyni ja kirkas kuin\nkesäsydännä. Ollenkaan sivuilleen katselematta Chingackgook meloi\nvihdoin Oswegon suuhun ja Haukansilmä seurasi vanavedessä.\n\nPäivänterä oli kohonnut keskitaivaalle, kun Chingackgook ohjasi siihen\nlahteen, jossa Lokki oli ankkuroituna. He laskivat maihin ja huomasivat,\nettä siihen lähelle oli puusta rakennettu siisti, vaikkakin\nkoristelematon asumus. Tuntui kuin erämaan rauha ja tyyneys olisi\nlevännyt sen yllä, mutta siitä huolimatta se näytti viehättävältä ja\nkodikkaalta. Jasper seisoi rannalla, ja kun Haukansilmä astui maihin,\noli hän ensimmäisenä puristamassa hänen kättään. Kohtaus oli hellä ja\nsydämellinen. Ei tehty mitään kysymyksiä, sillä ilmeisesti Chingackgook\noli selittänyt, kuinka asiat olivat. Haukansilmä ei milloinkaan ollut\nsydämellisemmin puristanut ystävänsä kättä kuin nyt ja hän avoimesti\nhymyili ja iloitsi, kun hänen ystävänsä kertoi, kuinka onnellinen hän\noli.\n\n\"Missä hän on, Jasper? Missä hän on?\" kysyi opas vihdoin kuiskaten,\nsillä aluksi hän näytti pelkäävän, uskaltaisiko ollenkaan tehdä tätä\nkysymystä.\n\n\"Hän odottaa meitä huoneessamme, jonne näit Kevään rientävän ennen\nmeitä.\"\n\n\"Kevät voi käydä keveämmin askelin tervehtimään Mabelia, mutta hänen\nsydämensä ei ole kevyempi. No niin, poika, sinä olet kai etsinyt\nkäsillesi linnan papin ja asia on järjestetty?\"\n\n\"Me menimme naimisiin viikon päästä siitä, kun lähdimme saarelta ja Cap\njätti meidät seuraavana päivänä. Sinähän olet kokonaan unohtanut kysyä\nmitään ystävästäsi Suolavedestä.\"\n\n\"Enpä niinkään, enpä niinkään; Käärme on kertonut minulle kaikki, ja\nminä haluankin mieluimmin kuulla Mabelista niin paljon kuin suinkin.\nNauroiko se lapsi vai itki, kun juhlameno oli ohi?\"\n\n\"Hän teki molempia, ystäväni; mutta --\"\n\n\"Niin, sehän on heidän tapaistaan -- he ovat kyynelehtiviä ja lempiviä.\nOi, kuinka he ovatkaan ihania! Ja minä luulen, että kaikki on oikein,\nmitä Mabel tekee. Luuletko sinä, Jasper, että hän ollenkaan ajatteli\nminua tuona ihanana hetkenä?\"\n\n\"Tiedän, että hän ajatteli, Haukansilmä; ja hän ajattelee sinua ja puhuu\nsinusta joka päivä -- ellei joka hetki. Kukaan ei sinua rakasta,\nniinkuin me.\"\n\n\"Tiedän, että harvat rakastavat minua enemmän kuin sinä, Jasper.\nChingackgook on nyt ainoa, jolle voin sanoa samaa. Turhaa on viivyttää\nsitä enää -- kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu heti.\nNiinpä näytä tietä, Jasper, ja minä koetan koota voimani voidakseni\nnähdä vielä kerran hänen suloiset kasvonsa.\"\n\nJasper näytti tietä ja pian he olivat Mabelin luona. Tämä kohtasi\nentisen ihailijansa punoittavin kasvoin ja hänen ruumiinsa vapisi niin,\nettä hänen oli vaikea pysyä pystyssä, kuitenkin hänen esiintymisensä oli\nsydämellistä ja suoraa. Haukansilmän vierailutunnin aikana (sillä\nvierailu kesti vain tunnin, vaikka hän söi ystäviensä kanssa) joku\ntottunut silmä olisi voinut havaita eron siinä läheisessä\nluottamuksessa, jota Mabel osoitti Haukansilmälle ja miehelleen.\nJälkimmäistä kohtaan hän oli kainon pidättyvä, niinkuin aina nuoret\nvaimot, katse oli hellä, ääni viehkeämpi kuin tavallisesti ja kun hän\nloi silmänsä häneen lehahti kasvoille kirkas puna kertoen tunteista,\njotka eivät vielä olleet täysin tyyntyneet. Haukansilmää kohtaan hän oli\nhartaan ystävällinen ja osanottavainen; ääni ei koskaan värissyt eikä\nkatse painunut maahan eikä puna noussut kasvoille, ellei innostuksesta\nkeskusteltavaan asiaan.\n\nVihdoin tuli hetki, jolloin Haukansilmän täytyi lähteä. Chingackgook oli\njo pannut kanotit talteen ja viivytteli metsänlaidassa, josta ura lähti\nerämaihin. Siellä hän tyynesti odotti ystävänsä tuloa. Heti kun\nHaukansilmä tämän huomasi, hän nousi juhlallisin ilmein ja heitti\nhyvästinsä.\n\n\"Joskus olen ajatellut, että minun oma kohtaloni on hieman kova\", hän\nnauroi, \"mutta tuo vaimo on mulle, Mabel, opettanut järkeä.\"\n\n\"Kevät jää minun luokseni elämään ja olemaan\" keskeytti sankarittaremme\nkiihkeästi.\n\n\"Niin minäkin ajattelin. Jos kukaan onnistuu saamaan hänet unohtamaan\nmurheensa, onnistuu se varmaan teille, Mabel, vaikka minä teidänkin\nvoimaanne tässä asiassa suuresti epäilen. Se raukka on ilman heimoa,\nsamoin kuin hän nyt on ilman miestä, eikä ole helppoa lohduttaa sitä,\njoka nämä molemmat on menettänyt. Voi kuitenkin! Mitä minulla on\ntekemistä toisten surujen ja avioliittojen kanssa, ikäänkuin minulla ei\nolisi omassa kuormassani kylliksi? Älkää puhuko minulle, Mabel, älä puhu\nmitään, Jasper, antakaa minun mennä rauhassa, kuten mies. Minä olen\nnähnyt teidän onnenne, ja se on paljon se, ja minun on nyt helpompi\nkantaa omaa suruani. Ei, minä en enää koskaan suutele teitä, Mabel -- en\nkoskaan suutele enää teitä. -- Tässä on käteni, Jasper. Purista sitä,\npoika, purista sitä -- ei pelkoa, että se murtuu, se on miehen käsi. --\nJa nyt, Mabel, ottakaa se; ei, te ette saa tehdä niin\", -- estäen\nMabelia suutelemasta sitä, kun tämä valeli sitä kyynelillänsä -- \"teidän\nei pidä tehdä niin --\"\n\n\"Haukansilmä\", kysyi Mabel, \"koska me taas kohtaamme toisemme?\"\n\n\"Sitä olen itsekin ajatellut -- niin, minä olen ajatellut sitä. Jos\nkerran tulee se aika, jolloin voin kohdata teitä sisarenani tai\nlapsenani -- ehkä on parempi sanoa lapsenani, sillä te olette kyllin\nnuori voidaksenne olla minun tyttäreni -- silloin minä palaan, sillä\nsuuresti keventäisi sydäntäni saada nähdä teidän onnenne. Mutta jos minä\nen voi, hyvästi! hyvästi! -- Kersantti oli väärässä -- niin, kersantti\noli väärässä!\"\n\nTämä oli viimeinen, mitä Jasper Western ja Mabel Dunham koskaan kuulivat\nhänen lausuvan. Hän poistui, niinkuin sanat olisivat panneet hänet\nnyyhkimään, ja oli pian ystävänsä rinnalla. Heti kun tämä huomasi hänen\nlähestyvän, hän nosti taakkansa selkäänsä ja alkoi astella uraa pitkin\nodottamatta, että toinen olisi häntä puhutellut. Mabel, hänen miehensä\nja Kevät katselivat Haukansilmän jälkeen toivoen, että tämä tekisi\njonkun jäähyväismerkin tai katsoisi kerran jäljelleen, mutta hän ei\nkääntänyt päätänsä. Kerran tai kahdesti he luulivat hänen päänsä\njärähtävän, niinkuin sitä olisi puistanut sisäinen katkeruus ja tuska,\nja käsi heilahti, niinkuin hän olisi tiennyt, että häntä katseltiin:\nmutta voimakkaat askelet, joiden jäntevyyttä jäytävä suru ei ollut\nvoinut heikontaa, veivät hänet yhä etemmä uraa pitkin, kunnes hän katosi\nmetsän varjoisaan poveen.\n\nEi Jasper eikä hänen vaimonsa koskaan enää tavanneet Haukansilmää. Pari\nvuotta he vielä viipyivät Ontarion rannoilla, mutta sitten Capin\nhartaista pyynnöistä suostuivat muuttamaan New Yorkiin, jossa Jasperista\ntuli hyvinmenestyvä ja kunnioitettu kauppias. Kolmesti vuosien kuluessa\nMabel sai lahjaksi kallisarvoisia turkiksia ja hänen tunteensa sanoivat\nhänelle, mistä ne tulivat, vaikk'ei minkäänlaista lappua ollut mukana.\nKerran, ollessaan jo monen nuorukaisen äiti, matkusti Mabel poikineen,\njoista vanhin esiintyi hänen ritarinaan, mohokkien asumaseuduilla.\nSiellä hän huomasi eräässä tilaisuudessa yksinkertaisesti puetun miehen,\njoka tarkasteli etäältä häntä niin kiihkeästi, ettei hän voinut olla\nkyselemättä tarkemmin tuosta miehestä. Silloin hänelle kerrottiin, että\nmies oli kuuluin metsästäjä näillä main -- tämä oli vallankumouksen\njälkeen -- luonteeltaan jalo ja puhdas, oikeudenmukainen ja omituinen,\njoka ei sisäiseen maailmaansa ketään päästänyt, ja täällä häntä\nsanottiin Nahkasukaksi. Sen enempää rouva Western ei saanut tietää,\nvaikkakin tämän oudon ja omituisen metsästäjän näkeminen tuotti hänelle\nunettoman yön ja muutamiksi päiviksi heitti surunhäivän hänen vieläkin\nkauniille kasvoillensa.\n\nSe kaksinkertainen vahinko, jonka Kevät oli kärsinyt menettäessään\nmiehensä ja heimonsa, vaikutti häneen, kuten Haukansilmä oli ennustanut.\nHän nukahti eräänä iltana Mabelin majassa järven rannalla, ja Jasper vei\nhänen ruumiinsa Tuhatsaarille, jossa hautasi hänet Nuolenpään viereen.\n\nLundie vietti vihdoin häät nuoruutensa lemmityn kanssa ja palasi\nkotiseuduillensa karaistuneena ja jäykkänä soturina. Hänen nuorempi\nveljensä on säilyttänyt hänen nimensä meidän aikoihimme asti, sillä hän\nperi veljensä arvon ja aseman, jonka hän kuitenkin pian vaihtoi tuntien\ntaipumustensa vetävän häntä merille.\n\n\n\n"]