[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOoWApBGnx_IuOQNYK8rfFrDptKrVrkZRtmXmpo9m6R0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},881,"Sorretun voitto","Ljungberg, Eva",1850,1919,"881-ljungberg-eva-sorretun-voitto","881__Ljungberg_Eva__Sorretun_voitto","Historiallinen kertomus","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1884,1889,36191,237188,false,44687,[24],"Historical fiction",[26,27],"Historical Novels","Romance","\"Sorretun voitto: Historiallinen kertomus\" by Eva Ljungberg is a historical novel written in the late 19th century. The narrative revolves around Anna Mörck, a young girl whose life is intertwined with the tumultuous backdrop of the Finnish War of 1808-1809 and the aftermath of foreign occupation. The story promises themes of love, loyalty, and the complexities of cultural identities, particularly as Anna navigates her feelings for the Russian Captain Vladimir Mustofin amid familial and nationalistic tensions.  At the start of the tale, set on a serene August evening in 1810, we are introduced to the landscape of Åland amidst the lingering effects of war. Young Anna, a beautiful and introspective girl, engages in a conversation with her caretaker, Briitta, about the past and the superstitions surrounding their current reality. As their discussion unfolds, Anna’s curiosity and longing for connection become apparent, especially as she observes the Russian soldiers stationed nearby. Their presence—reminders of the recent conflict—evokes a mixture of fear and nostalgia, setting the stage for Anna's budding relationship with Captain Mustofin. This elegant intertwining of personal emotions and historical context forms the foundation of the story that is rich with both romantic and dramatic tension. (This is an automatically generated summary.)",[],239,"Historiallinen romaani sijoittuu Suomen sodan ja sen jälkeiseen aikaan vuosina 1808–1810. Se kertoo turkulaiseen vankeuteen joutuvan ahvenanmaalaisen neiti Mörckin vaiheista venäläisen kenraalin talossa. Kertomus pohjautuu todellisiin henkilöihin ja kansantaruihin.","Eva Ljungbergin 'Sorretun voitto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 881.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SORRETUN VOITTO\n\nHistoriallinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nEVA LJUNGBERG [nimim. Draba Verna]\n\n\nSuom. --mp--\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1889.\nHufvudstadsblad'in kirjapainossa, Fabianink. 6.\n\n\n\n\n\n\n\"Sorretun voitto\" perustuu todellisuuteen; ja tämän kertomuksen\nsankaritar lienee vasta muutamia vuosia sitte jättänyt maailman,\nvietettyänsä viimeiset vuosikymmenensä tavattoman vaihettelevasta ja\npitkästä elämästänsä hiljaisessa yksinäisyydessä meren ympäröimällä\nAhvenanmaalla. Ainakin tahtoo kansantaru yhdistää samaksi henkilöksi\npuheena-olevan vanhusvainajan ja nuoruutensa aikana romantillisista\nelämänsä vaiheista tunnetun ahvenanmaalaisen naisen, neiti Mörckin,\njonka elämäntapaukset peruspiirteissään ovat jo kauan olleet muistoon\nkirjoitetut, vaikka arkamaisuus on tähän saakka estänyt niiden\npukemista romanin muotoon.\n\nNeiti Mörckin nuoruus sattui samaan aikaan kuin v. 1808-1809 sota, ja\nvaiherikkain osa hänen elämästänsä oli se aika, jonka tämä ihana\ntyttönen vietti tavallansa pakollisessa vankeudessa ankaran venäläisen\nkenraalin Demidoffin talossa Turussa, missä tämä äsken päättyneessä\nsodassa pahaksi tunnettu sotilas oli erään Suomeen sijoitetun\nvenäläisen jalkaväki-osaston päällikkönä. Vaikka kirjallisia lähteitä\nsamalta ajalta ei enää liene tallella, jotka voisivat todistaa\nkertomuksen sanat tosiksi, ulottuvat kumminkin muistoonpanot nuoren\nsuomalaisen naisen elämän vaiheista niin kauaksi takaisin ajassa, ettei\nole epäilemistä niiden todenperäisyydestä.\n\nTämän taruna säilyneen kertomuksen perustuksella on kirjantekijä Draba\nVerna laatinut novellinsa, joka nyt nimellä \"Sorretun Voitto\" jätetään\nyleisölle.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli kaunis elokuun ilta v. 1810. Jyrkkänä vastakohtana edellisten\nsotavuosien kauhuille ja hävityksille, jotka eivät olleet säästäneet\nAhvenanmaan saaristoakaan, vallitsi siellä nyt rauha ja hiljaisuus.\nPetollista ja pintapuolista oli kumminkin tämä tyyneys, sillä tänne\nmajoitetut venäläiset sotajoukot muistuttivat yhä menneitä tapauksia ja\nolivat sekä epäluulon että pelon aiheena, kuten voittajat ainakin\nkukistamansa kansan mielessä.\n\nSyyskuun 17 päivänä 1809 oli tosin rauha solmittu Venäjän ja Ruotsin\nvälillä, mutta vuosikymmeniä oli vierivä ennenkuin Suomi, joka vuoti\ntuhansista haavoistaan, oli jälleen toipuva uutteraan työhön ja\nvapaasen kehitykseen. Kauppa ja elinkeinot olivat sorretut, vainiot\ntannertuneet vihollisen jaloissa, ja katkeralta ja tuskalliselta tuntui\nSuomen ero emämaasta, Ruotsista, joskin silloinen jalo ruhtinas\nAleksander I lempeillä toimillaan ryhtyi työskentelemään maan\nparhaaksi, pitäen arvossa kansan oikeudet, joita harvoin voitetulle\nkansalle suodaan.\n\nMutta kuten sanottiin, vuoti vielä kotkan kynnen raastama haava. Suomen\nkansalla oli kumminkin kallis perintö, jota se oli säilyttänyt sodan,\nsorron ja puutteen päivinä, ja joka sukupolvesta sukupolveen\nvähentymättömällä voimalla on tullut näkyviin. Se oli sen suora\nuskollisuuden tunto. Tällä uskollisuudella taistelivat Suomen pojat\n1808-1809 vuodenkin sodassa vihollisen ylivoimaa vastaan ja vuodattivat\nverensä isänmaan edestä. Runoilija onkin pystyttänyt ihanimman\nmuistopatsaan näille sankareille laulaessani:\n\n    \"Ma kansan näin mi kunnian\n    Edestä kaikki koitti,\n    Nälissään palellessahan\n    Kumminkin vielä voitti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumoavan ihanana välkkyi mainittuna iltana Kastelholman vanhoja\nlinnanraunioita ympäröivä lahti. Sen tyynellä vedenkalvolla, johon\nillan tuulahdus väliin synnytti vireitä, kuvastui laskevan auringon\nvalossa vesikaaren lukuisat värit. Milloin oli se helakansininen kuni\ntaivaskin, milloin purppurassa ja kullassa, milloin taas tummemmissa\nväreissä, ja ihanassa, joskin jylhässä kauneudessaan väikkyivät sen\nkuvastimessa graniittikallioiden punaisenruskeat harjat rannoilta.\n\nRunsaasti on luonto tuhlannut lahjojaan Ahvenanmaan saaristolle ja\nerittäinkin näille luonnonkauneudestaan rikkaille seuduille. Jaloja\npuulajeja kasvavat kunnaat ja laaksot, lainehtivat viljavainiot ja\nviheriät niityt viehättävät kauneudellaan.\n\nPähkinäpensasten ympäröimällä kummulla seisoi nuori tyttö, katsellen\nihastuksella tätä kaunista maisemaa. Hän oli noin neljäntoista vuoden\niässä, vaikka näyttikin ulkomuodoltaan vanhemmalta, sillä hänen\nruumiinsa oli tavattoman aikaiseen kehittynyt. Sitä paitsi oli hän\nerinomaisen kaunis: otsa korkea ja valkoinen, nenä suora ja\nsäännöllinen, suu kaunis ja siro, silmät tummat, palavat.\n\nAjan tavan mukaan oli hän puettu lyhyeen, ruumiinmukaiseen,\nvalkoraitaan pumpulihameesen. Päässä oli hänellä leveä olkihattu ja\nristissä poikki rinnan valkea musliiniliina.\n\nViivyttyään hetkisen jatkoi tyttö kulkuaan. Keveästi kuin naarashirvi\nhyppeli hän kivien ja muiden eteensä sattuvien vastuksien ylitse,\nkunnes polku kävi tasaisemmaksi. Suloista olikin astuskella tuota\nkaitaa metsätietä pitkin. Puitten tuuhean lehdistön läpi virtasi vielä\nauringon valoa, synnyttäen valoisia ja tummia kohtia sammaleiseen\nmaahan, ja viileä ja tyyni oli ilma.\n\nVihdoin loppui polku. Mahtavina seisoivat siinä Kastelholman vanhan\nlinnan rauniot, jossa uljaat ritarit ja korkeasukuiset rouvat ja neidot\nolivat ennen asuneet, ja jonka suuret salit olivat kaikuneet\nkilpataisteluista ja juomasarvien kalskeesta. Mutta vihollisen ryöstöt\nja tulipalot olivat hävittäneet linnan raunioiksi, ja ainoastaan naakat\nja harakat kirkuivat nyt siellä, rakennettuaan pesänsä muurien\nkomeroihin.\n\nTarkoin tuntien paikan astui tuo nuori tyttö sorakasojen ylitse ja läpi\ntiheän pensaston ensin linnan ulkopihalle ja katseltuaan haeskellen\nympärilleen, kiiruhti hän sisempään pihaan. Täällä istui entisen\nlinnankaivon luona keski-ikäinen talonpoikaisvaimo kutoen sukkaa.\nNähdessään hänet pääsi tytöltä hiljainen huuto.\n\n\"Et siis pettänytkään minua, Briitta muori!\" sanoi hän iloisesti.\n\"Tuskin luulin tulevan loihtukeinoistasi mitään tänä iltana, kun en\nlöytänyt sinua linnan ulkopihalta, missä olimme päättäneet yhtyä.\"\n\n\"Loihtukeinoistako!\" -- vaimo näytti hiukan loukatulta -- \"niin ei\ntulisi teidän sanoa, Anna. Onhan isänne opettanut meille, että\nsemmoiset ovat syntiä ja saatanan vehkeitä, mutta jos luonnon antamilla\nvälikappaleilla tiedustamme mikä meille on hyödyllistä, ei se ole\nväärin.\"\n\nTyttö heittäysi nurmelle vaimon jalkoihin ja katseli korkeudessa\nhohtavia pilviä. \"Ja missä on tuo hiuksen hienoinen raja?\" hän virkkoi.\n\"Luonto ympärillämme on totinen ja puhdas, totinen niinkuin se\nperikuva, jonka kädestä se kerran on lähtenyt, eikä ole siis pidettävä\ntaikauskon välikappaleena, ja kumminkin pyrkii ihminen kohoittamaan\nsitä salaperäistä huntua, jolla kaikkivaltias Jumala on verhonnut\nsalaisuudet.\"\n\nBriitta muori taukosi neulomasta ja katsoi miettiväisenä ylös. Nuo\nsanat oli hän joskus ennen kuullut tuolla hiljaisessa kodissa mieheltä,\njota hän kaikkein enimmän kunnioitti. Silloin tuntuivat ne\nkäsittämättömiltä, nyt palasivat ne lapsen sydämestä selkeinä ja\nelävinä.\n\nMutta taikausko, joka niin syvään oli juurtunut Briitan koko\najatuskantaan, ei ollut ensi tempauksella hävitettävissä. Hän ei\nsentähden enempää puuttunutkaan tytön sanoihin, vaan vastasi hymyillen:\n\n\"Älä pidä asiaa niin ankarana, lapsi; eihän tämä koske elämää eikä\nkuolemaa, se koskee vaan -- kadonnutta lammasta.\"\n\nPuhuteltu ei kuitenkaan vastannut, vaan näkyi kokonaan vajonneen\nkatselemaan riemuitsevia pääskysiä, jotka nopeasti lentelivät\ntummansinisellä iltataivaalla. Briitta muori alkoi siis jälleen neuloa\näänetönnä sukkaansa.\n\nNämä kaksi naista oli jyrkkänä vastakohtana toisilleen. Toisen\nhentoisessa, kauniissa olennossa yhdistyi klassillinen arvokkuus ja\nlapsellinen sulo, toinen taas näytti kokeneen, mitä elämän taistelut\novat. Suuri ja roteva oli Briitta vartaloltaan, eikä hänen ihonsa\nsuinkaan ollut hienointa laatua; suu oli leveä ja otsa matala. Mutta\nrumaksi ei häntä oikeastaan voinut sanoa. Hänen valkoisten hampaittensa\ntähden unhoittui helposti tuo suuri suu, ja hänen vaaleissa silmissään\nasui sama hyväntahtoisuus kuin koko hänen olennossaan.\n\nBriitta muorilla oli yllään suuriruusuinen karttuuni hame ja valkoinen\nsuuri etuliina, johon oli ommeltu puoli kyynärää korkea reunus\npunaisesta, viheriästä, keltaisesta ja sinisestä. Tämä värien sekoitus\noli kumminkin täydellisesti niiden kuosikasten mallien mukainen, joita\nturmeltumattoman, yksinkertaisen luonnonaistin ilmauksia myöhempi aika\non ruvennut käyttämään, Otsikko ja myssy, sen ajan tavallisin ja\nmieluisin päähine, oli hänellä päässä. Otsikko, korttelia leveä\nkaistale valkeaa Rauman pitsiä, oli röyhelty ja somasti laskettu\nvaalealle, sileäksi kammatulle tukalle ja ulottui korviin asti; pieni\npunasinervästä silkkisarssista tehty myssy ruusuineen oli takaraivalla\npäätä.\n\nNuori tyttö, johon Briitta muori usein hellästi katsahti, oli Sundin\nseurakunnan silloisen arvossa pidetyn sielunpaimenen ainoa lapsi,\nnimeltä Anna Mörck. Luonteeltaan vakaa isä oli muuttunut yhä\numpimielisemmäksi, kun hänen nuori vaimonsa, synnytettyään tyttären,\nkuoli, ja vainajalle osoitettu rakkaus ja suosio tuli nyt Annan osaksi,\njoka oli isän ylpeys ja ilo. Tämä ylpeys olikin oikeutettu, sillä\nlapsen mielenlaatu näytti olevan sopusoinnussa luonnon lahjoittaman\nulkonaisen kauneuden kanssa. Haaveksiva sielu, selkeä ymmärrys, syvä\ntunteellisuus ja sydämen hyvyys olivat Annan huomattavimmat\nominaisuudet. Kasvettuaan hovin läheisyydessä, jonka suuruus ja\nlakkaamatta vaihtelevat näköalat aina olivat häntä miellyttäneet, oli\nAnnan sielu saavuttanut semmoisen lennon, että sen oli vaikea viihtyä\nelämän jokapäiväisissä oloissa.\n\nKun isän monet virkatoimet eivät sallineet hänen oleksia mielensä\nmukaan Annan parissa, olisi tyttären lapsuus käynyt hyvinkin\nyksinäiseksi, joll'ei hänen imettäjänsä ja uskollinen holhojansa,\nBriitta muori, olisi hellimmällä tavalla pitänyt äidittömästä\npienosesta huolta. Raskaimpia päiviä tuon kelpo vaimon elämässä olikin\nse, jona pastori Mörck Ahvenanmaan säätyhenkilöiden tavoin vei\ntyttärensä erääsen Tukholman kuuluisaan tyttökouluun. Jo vuoden perästä\nkeskeytti kumminkin silloin syttyvä sota Annan koulunkäynnin ja\npalautti hänet takaisin kotiin, Briitta muorin mielestä kyllin\ntaitavana ja oppineena.\n\nTuskin tarvinnee mainita, että tämä luulo oli puolueellinen, mutta\nnekin opinnot ja oleminen vieraassa paikassa olivat kehittäneet Annan\nymmärrystä ja luonnetta.\n\nPalatkaamme nyt, tehtyämme tämän poikkeuksen kertomuksestamme, jälleen\ntuohon luvun alussa mainittuun kauniisen elokuun iltaan, jolloin\ntapasimme Briitta muorin ja Annan Kastelholman riutuneilta\nlinnanraunioilta.\n\n\"Älkää ihmetelkö, lapsi\", jatkoi ensinmainittu äskeistä puhettaan,\n\"että lampaan katoaminen vaivaa mieltäni --\"\n\n\"Sitä en teekään\", keskeytti tyttö hänet hilpeästi, laskien\nhyväileväisesti kätensä hänen polvelleen, \"olettehan aina katsonut\ntalon parasta, Briitta muori.\"\n\nTäysin leppyneenä silitteli tämä nyt suosikkinsa tummaa, kiiltävää\ntukkaa ja jatkoi: \"Ohi ovat nyt Jumalan kiitos, nuo vääryyden ja vihan\nkovat ajat, jolloin vihollinen riisti leivän suustamme ja teurasti\nkarjamme, katsoen ne omikseen, mutta hitaasti saapuu varallisuus meidän\ntaloomme, sillä aulis isäntämme näkisi kernaasti itse nälkää,\nvoidakseen jakaa leipänsä tarvitsevaisille -- antaisipa ainoan\ntakkinsakin ensimmäiselle, joka sitä pyytäisi. Ja kumminkin on hänen\nvaatteensa hankkiminen minun toimenani.\" Briitta muori kohensihe\nylpeästi. \"Kankaan kutominen onkin aina ollut iloni, kehrättyäni pitkät\ntalviset illat, mutta kuinka pyörii rukin kehrä, koska ovat tyhjinä\nvillavakat ullakossa ja lammasten lukua tuskin on ensinkään? Kaiketi on\njoku pahansuopa siepannut tämänkin tuuhea- ja hienovillaisen lampaan,\njosta minä toivoin niin paljon, ja kärsit sinä nyt, pikku karitsani,\nsekä nälkää että janoa!\"\n\n\"Hyvä Briitta\", rukoili Anna, \"älä vaan epäile ketäkään viatonta!\"\n\n\"En epäilekään\", vastasi tämä, \"ja siksipä koetan nyt tavalla, jota\nkotipitäjässäni käytettiin, saada tietää, kuka syyllinen on. Mutta jo\npitenevät varjot. Älkäämme siis laiminlyökö sitä silmänräpäystä,\njolloin viimeinen säde auringon kultaisesta kiekosta näkyy merenpinnan\nyli, sillä silloin on loihtimisen hetki käsissä. Rientäkäämme\nulkopuoliselle linnanpihalle, sillä sen läntiseltä, sortuneelta\nmuurilta tulee teidän, Anna, antaa tieto, koska sammuu päivän tähti.\"\n\nTätä sanoessaan oli Briitta muori noussut seisoalle. Hän oli\nnuoruudessaan sairastanut lannetautia, josta syystä käynti oli vähän\nontuvaa, olipa hänen hiukan vaikeaakin seurata nuorta kumppaliaan,\nmutta kävi se sentään helpommaksi, kun tämä ystävällisellä huolella\nraivaili edelläpäin polkua.\n\nBriitta muori ryhtyi nyt salaperäisiin valmistuksiin, ja Anna kiipesi\neräälle kanuunaportille, joita entisen mahtavuuden muistomerkkiä oli\nsiellä täällä muurissa, ja siitä saattoi hän vapaasti nähdä yli seudun.\n\n\"Mitä näette, tyttö?\" kuului Briitta muori kysyvän.\n\n\"Mitäkö minä näen? Oi, minä näen taivasta ja merta, maata ja vettä!\nRannalla laskevat kalastajat verkkojaan, laulaen iltavirttä. Korkeat\nmetsäiset kunnaat kuvastuvat tummina vasten taivaan äärtä, ja vuorien\nkukkulat punoittavat vielä. Sinun, Briitta muori, pitäisi nähdä kaikki\ntuo, sitä kelpaa todellakin katsella.\"\n\n\"Älkää puhuko tämän paikkakunnan luonnonkauneudesta minulle, joka olen\nkotoisin viljavalta Kokemäeltä, missä maa on tasainen ja sileä kuin\nkammarin lattia ja missä silmä koko kantamansa näkee ainoastaan peltoja\nja niittyjä, joiden halki tuo lohi- ja siikarikas joki virtaa pitkin\nvälkkyvää tietään. Se ansaitsee katsomista!\"\n\nTuskin huomasi Anna Briitta muorin puhetta, vaan jatkoi haaveksien:\n\n\"Kuinka kaunis on valkoinen vaahto tuolla kaukana ryhmyisen kallion\nliepeellä, ikäänkuin vanhuksen päässä harmaa tukka! Ja ylhäällä\nliitelevät tuulessa suuret valoisat pilvet, kuni komeat joutsenet\nlevittävät ne valkeat hohtavat siipensä ja kiiruhtavat kauas\netäisyyteen. Ken saisi seurata heitä! -- Vaan nyt on taivas kuin\ntulessa, Briitta muori, ja minun on siis aika tulla alas.\"\n\nKohta seisoikin hän holhojansa vieressä, uteliaisuus ja salainen ilo\nkasvoissa, sillä vaikk'ei hän uskonutkaan Briitta muorin taikatemppuja,\nvaikuttivat ne kumminkin hänen lapselliseen mielikuvitukseensa.\n\nTasaiselle kivelle oli Briitta muori asettanut seulan laidalleen\npystöön, ja sen sisässä oli hänen äitivainaajansa vanha virsikirja ja\nhänen oma vihkisormuksensa. Syyllisen nimeä mainittaessa piti seulan\nsalaisilla voimilla kääntyä.\n\nTämä salaperäinen toimitus keskeytyi kumminkin, kun torven toitotus\nyht'äkkiä kajahti läpi tyynen ilman, ja ohikulkevan sotamiesjoukon\nsäännöllinen astuminen alkoi kuulua.\n\nHämmästyksissään päästi Briitta muori seulan käsistään, virsikirja\nputosi maahan, sormus vieri johonkin rakoon, ja sikseen jäivät koko\nloihtimismenot, eikä koskaan tullut ilmi, mihin tuo kadonnut lammas oli\njoutunut.\n\nVielä toisen kerran tänä iltana kiipesi Anna muurille ja katseli\nuteliaasti, joskin hiukan vastenmielisesti, venäläisiä sotureita, jotka\nolivat Ahvenanmaalle majoitettua sotaväkeä ja kulkivat nyt Sundin\nkirkonkylään.\n\nJoukon etupäässä ratsasti päällikkö valkealla hevosella. Pitkältä\nvälimatkalta ei Anna voinut eroittaa hänen kasvojaan, mutta hänen\nvartalonsa oli ylevä ja ryhdikäs ja liikkeet uljaat ja miellyttävät,\nhänen ohjatessaan tulista ratsuaan.\n\nJos sotamiesten harmaat sinellit olivatkin kolkon ja yksinkertaisen\nnäköiset, oli heidän päällikkönsä univormu sitä vastoin loistavampaa\nlaatua, ja miekanolus, kullalla siroiteltu takinkaulus ja olkapoletit\nosoittivat sekä hänen ylhäistä sukuaan että korkeaa asemaansa\narmeijassa.\n\nAnna pyyhkäsi kädellään otsaansa. Tuommoiseksi oli hän unelmissaan\nkuvaillut todellisen ritarin. Vihdoin katosi joukko metsän taa. Kotia\nkohden läksivät Briitta muori ja Annakin äänettöminä astumaan ja\niloisiksi kävivätkin, kun alkoi punaiseksi maalattu pappila valkeine\nikkunaluukkuineen pilkoittaa heille puiden välistä.\n\nPastori Mörck istui avoimen akkunan ääressä, joka antoi metsäiselle\nkirkkomaalle päin, missä seisoi valkea risti hänen vaimonsa haudalla.\nHänellä oli edessään pöydällä avattu raamattu, ja vaikk'ei hän pimeän\ntähden enää nähnyt lukea, oli hän vielä kumarruksissaan yli kirjan,\nmietiskellen syvissä ajatuksissa tuota pyhää sanaa, jonka tulkki hän\noli. Nähdessään Annan palajavan nousi hän ja meni häntä vastaan\nulkopuoliseen huoneesen. Hän tervehti häntä hajamielisesti hymyillen ja\nsanoi:\n\n\"Oletpa viipynyt kauan kävelylläsi, lapseni. Ei ole hyvä kuljeksia\nmyöhään ulkona näinä aikoina, kun venäläisiä sotamiehiä kihisee\nseudulla. Taaskin ovat uudet majokkaat saapuneet kylään ja mekin olemme\nsaaneet määrätyn osamme\", jatkoi hän. \"Olen käskenyt järjestää itäisen\nvinnikamarin muukalaista varten, ja vaikka vielä äsken olimmekin\nvihollisia, tulee meidän osoittaa vieraanvaraisuutta hänelle.\"\n\nAavistuksensekaisella hämmästyksellä kuunteli Anna isänsä sanoja ja\naikoi juuri kysyä jotakin odotetusta vieraasta, kun Briitta muori astui\nkiiruusti sisään, kantaen kahta sytytettyä kynttilää.\n\n\"Uusi majokas, herra pastori\", kuiskasi hän nopeasti.\n\nSamassa kuuluikin jo kannusten helske ja ovella seisoi kapteeni\nVladimir Mustofin. Hänen ylevästä vartalostaan tunsi Anna hänet heti\nsaman joukon päälliköksi, jonka hän äsken oli nähnyt kulkevan\nKastelholman raunioiden ohitse.\n\n\n\n\nII.\n\n\nArvokkaasti meni pastori Mörck vierasta vastaan, ja ojentaessaan\nhänelle kätensä lausui hän kohteliaasti: \"Terve tultuanne talooni,\nkapteeni Mustofin!\"\n\nPapin käytöksestä tajusi tämä hänen sanainsa merkityksen ja puristaen\nkunnioituksella ojennettua kättä vastasi hän sulavasti venäjänkielellä:\n\"Kiitän teitä, pastori Mörck, ja pyydän anteeksi, että minun täytyy\nkäyttää hyväkseni vieraanvaraisuuttanne.\"\n\nMutta kun hän pastori Mörckin päänpudistuksesta huomasi, ett'ei tämä\nymmärtänyt venäjänkieltä, joutui hän neuvotonna katselemaan\nympärillensä ja huomasi silloin Annan. Hän kumarsi syvään tuolle\nkainosti punehtuvalle tytölle, ja ihastuksen huudahtus oli vähällä\npäästä hänen huuliltaan.\n\nNyt vasta muisti pastori Mörck tyttärensä olevan saapuvilla ja\nesitettyään hänet vieraalle sanoi hän:\n\n\"Lapseni, kenties nuo vähäiset, Tukholman tyttökoulussa oppimasi tiedot\nsaksankielessä ovat meille hyödyksi. Puhuttele vierastamme tällä\nkielellä; hänen ulkonäöstään ja käytöksestään voin päättää, että hän on\nsivistynyt mies, ja ehkäpä sinun kauttasi voimme puhella keskenämme.\"\n\nVaikka lapsellinen kainous ja hämmennys taistelivat Annassa, kiiruhti\nhän heti täyttämään isänsä pyytöä, mutta tuskin oli hän lausunut\nensimmäiset sanat, kun Mustofin, ilosta loistavin silmin äkkiä\nhuudahti:\n\n\"Äitini kieltä! Sen sointu on minulle tuttu ja rakas, vaikka onkin\nsiitä kauan -- kauan kun sitä kuulin.\"\n\nNuoren soturin kasvoissa kuvastui hänen tätä sanoessaan syvä\nsurumielisyys, mutta pian voitti hän mielenliikutuksensa ja jatkoi\niloisesti:\n\n\"Kiitetty olkoon pyhä Nikolaus, kaikkein uskovaisten venäläisten\nsuojelija! En tarvitse siis oleksia täällä yksinäni ja mykkänä, sillä\nrupeattehan te, neiti Mörck, tulkikseni?\"\n\n\"Kernaasti kapteeni Mustofin\", vastasi Anna ystävällisesti, saatuaan\nensin isältään myöntäväisen silmänluonnin.\n\nHeti rupesikin nyt pastori Mörck puhelemaan vieraansa kanssa, niin että\nAnna jo paikalla sai täyttää lupaustaan niin hyvin kuin taisi.\n\nToimelias Briitta oli tällä aikaa laatinut illallisen ruokasaliin, ja\nyksinkertaiselta, melkein puutteelliselta näytti tuo avara matala\nhuone, johon pastori ja hänen tyttärensä nyt saattoivat vieraansa,\nmutta niin siistiä ja puhdasta oli siellä kaikki, että ylellisyydessä\nkasvanutta Mustofiniäkin se oikein miellytti ja hartaasti teki hän\nristinmerkin kuunnellen tajuamatta lyhyttä rukousta, jonka isäntä\naterian alussa vakavasti lausui. Yksinkertainen oli Briitan laitoskin,\nmutta ei suinkaan ylenkatsottava. Olihan siinä Ahvenanmaan kuuluisaa\njuustoa, kullankeltaista voita, mehevää maitoa ja kypsiä, maukkaita\nvattuja.\n\nEi kellään näyttänyt kumminkaan olevan oikeaa ruokahalua, eikä\nmielialakaan ollut juuri vilkas, sillä vaikka vieraan kohtelias ja\nhieno käytös miellyttikin pastoria ja vaikk'ei hän hetkeksikään\nunohtanut isännän velvollisuuksia, kangistivat hänen povessaan\ntaistelevat ristiriitaiset tunteet tavallista jäykemmäksi hänen vakavan\nolentonsa. Annaa taas rasitti liiaksi nuoruuden kainous, tottumaton kun\noli seuraelämään, eikä hän omasta puolestaan rohennut sanoa mitään\nvieressään istuvalle nuorelle soturille, joka väliin ihannellen\nkatsahti häneen.\n\nIlta olikin jo käynyt myöhäksi, ja kohta aterian jälkeen kysyi\nsentähden pastori, eikö kapteeni Mustofin, joka päivän vaivaloisesta\nmatkasta oli väsyksissä, halunnut päästä levolle. \"Rauhallinen uni\",\nsanoi hän, \"on meille suotu tuudittamaan sielumme lepoon ja\nvirkistämään väsyneet jäsenemme.\"\n\nKernaasti seurasi Mustofin isäntänsä ystävällistä kehoitusta ja\ntoivotettuaan hänelle hyvää yötä, suuteli hän Annan pienoista kättä,\njoka suosionosoitus, niin tavallinen kuin se tähän aikaan olikin, nosti\nhienon punan neidon kasvoille.\n\nKun kapteeni sitten lähti huoneesensa, johon Briitta pieni lamppu\nkädessä häntä saattoi, kohtasi hän portailla uskollisen palvelijansa\nFeodorin.\n\nFeodorissa oli tuota melkein orjallista uskollisuutta, joka on\nomituista venäläisissä palvelijoissa. Herransa edestä oli hän valmis\nmenemään vaikka tuleen, kärsimään nälkää, vilua, mitä tahansa; eikä se\nkumminkaan ollut matelevaa nöyryyttä, ei, se oli vapaata todellisesta\nrakkaudesta versovaa uskollisuutta.\n\nVaan eipä ollut hänen herransakaan kuten moni muu tirannin julmuudella\nkoskaan ruoskinut maaorjiaan ja palvelijoitaan, vaan aina kohdellut\nheitä oikeudella ja hyvyydellä. Ei ollut siis ihme, jos alustalaiset\nhänen laajoilla tiluksillaan pitivätkin häntä korkeampana olentona ja\nmelkein jumaloitsivat häntä.\n\n\"Feodor\", sanoi hän nytkin suopealla äänellä; \"sinä olet saanut kauan\nodottaa ja olet kaiketi väsynyt. Ota eukolta lamppu ja seuraa minua\nkamariin, niin saat sitten mennä.\"\n\nKapteenille annettu kamari oli yhtä yksinkertainen kuin muutkin\npappilan huoneet, mutta pienine mukavuuksineen, joille kenttäelämään\ntottunut Mustofin tiesi antaa arvon, tuntui se hänestä varsin\nmiellyttävältä ja hauskalta. Oli siellä kimppu tuoreita ruusujakin\nasetettuna lasiin pöydälle, ja ne saivat hänen sydämensä kovemmin\ntykkimään, kun hän vertaili niitä mielessään tuohon suloiseen kukkaan\nihmishahmossa, jonka hän oli löytänyt täältä maansydämmen\nyksinäisyydestä.\n\nPalvelijan poistuttua, sammutti Mustofin kynttilän ja avasi akkunan.\nKaukaa kuului meren aaltojen hiljainen kohina, kun ne tyrskyivät\nkallioita vasten. Lehdet värisivät korkeissa puissa kartanon ympärillä,\nja koko luonto oli peittynyt yön tummaan, salaperäiseen verhoon, jonka\nläpitse pilkoittivat tuikkivat tähdet sinertävältä taivaalta.\n\nJos milloin niin tuommoisessa tilaisuudessa vaipuu mieli unelmiin ja\nsyviin ajatuksiin, ja niinpä istui Mustofinkin kauan nauttien yön\nihmeellistä suloa.\n\nHän oli rikkaan ja mahtavan ylimyksen poika ja oli saanut hyvän\nkasvatuksen. Mieleltään ylevä ja ritarillinen oli hän ulkomuodoltaankin\nmiehekäs ja uljas. Jo aikaisin oli nuori Vladimir antautunut\nsotilaan uralle, jonka hän katsoi miehelle ihanimmaksi, vaikkei se\nollut vastannutkaan hänen idealista käsitystään. Sotilaanvirka\nhillittömyyksineen ja julmuuksineen ei ollut toki saastuttanut hänen\nluonnettaan, vaan oli hän kaikkialla lempeällä käytöksellään voittanut\npuoleensa kunnioitusta ja luottamusta. Kun sodan vaihtelevat tapahtumat\nnyt olivat siirtäneet hänet tähän rauhaiseen pappilaan Ahvenanmaalla,\nnäki hän äkkiä uuden sivun elämänsä kirjasta aukenevan eteensä.\n\nHän ei huomannut miten tuuli lempeästi jähdytti hänen päätään,\najatukset ne vaan liitelivät ja mielessä kuvastui kuluneen illan\ntapaukset, tuon kunnian-arvoisen papin valoisa ja hiljainen koti, johon\nhän oli saapunut kuni laiva myrskyiseltä retkeltä tyyneen satamaan, ja\nennen kaikkea hänen hempeä, kaunis tyttärensä, joka niin ihalasti oli\nkoskettanut hänen mieltään.\n\nTavallista myöhempään oli Annakin tänä iltana valveilla. \"Mustofin on\nkaiketi hyvä ja jalo nuorukainen\", oli hänen isänsä sanonut eikä\nAnnakaan tuntenut laisinkaan pelkäävänsä häntä, kuten ennen niitä\nupseereja, joita hän oli sodan aikana nähnyt. Hän luki hartaasti\niltarukouksensa ja luotuaan silmänsä taivaalle, josta hänen äitinsä\ntähti lempeästi säteili hänelle akkunan läpitse, heittäytyi hän\nvuoteelle ja vaipui pian nuoruuden rauhalliseen, huolettomaan uneen.\n\nNuoren soturin tulo teki tavattoman muutoksen pappilan hiljaisessa\nelämässä, eikä se suinkaan ollut vaikuttamatta Annan herkkään,\nhaaveksivaan mieleen. Mitä useimmin hän oli kapteenin parissa, sitä\nlujemmin rupesi hän uskomaan, että Mustofin oli ritarillinen mies ja\ntässä uskossaan oli hän onnellinen.\n\nHilpeällä ja reippaalla mielellä asteli Anna eräänä lokakuun iltana\nmeren rannalle. Vaikka kauniit kesäpäivät jo olivat menneet menojaan,\noli luonto vielä miellyttävä ja suloinen. Syksyn loistavissa väreissä\nkoreili metsä ja humisi vienosti, mutta tyynenä lepäsi meri kuni\näitinsä rinnoille nukkunut lapsi.\n\nNojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen\npalajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt\nvirkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka\nsanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi\nhaikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on\nomituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä\nsitten lieneekään niin helkähdellyt.\n\nAnna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä,\nhuulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.\n\nHeti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan\nsoiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan,\nymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden\nmukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi\nhän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja\ntämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän\npalattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä\nkantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin\nloisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo,\nkuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.\n\nHuomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä\ntavallaan syytä siihen.\n\n\"Muistanettehan\", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi,\n\"tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja\nsoitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla\nhurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte\nvalinnut iloisemman laulun.\"\n\n\"Miksi niin, neitini?\" kysyi Mustofin uteliaasti.\n\n\"Siksi -- siksi\", sammalsi Anna hämillään, \"että laulun tulee ilmaista\nniitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat.\"\n\n\"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?\" Mustofin loi hellän,\ntutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä\nvastannut, sanoi hän:\n\n\"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi.\"\n\nHän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen\nkielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että\nheti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.\n\n\"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän\najatuksemme ja koko olemuksemme?\" sanoi hän sitten lopetettuaan\nlaulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. \"Minä näen\nkasvoistanne\", jatkoi hän, \"että olette samaa mieltä. Emmekö siis\nyhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka\nuhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?\"\n\n\"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?\" kysyi Anna\niloisesti.\n\n\"Kernaasti\", vastasi Mustofin. \"Isänne suostumus ja oma halunne ovat\nainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat\nvoitettavat.\"\n\n\"Toinen kohta on helposti voitettu\", vakuutti Anna leikillisesti, \"ja\nisäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen\nmyöntyvän.\"\n\n\"Samaa toivon minäkin\", sanoi Mustofin sydämellisesti, \"vaan koska\niltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini,\ntäyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin.\"\n\nHe astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja\nlyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin\ntuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa\noli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta\nritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi\nerota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta\nerotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi\nneito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän\nlupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan\ntemmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi\nritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito\nunhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä\ntoiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan,\nsilloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras,\nrauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen\nviereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa\nvihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua!\nHänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen\nritarinsa haamu. \"Muista valaasi, petturi!\" lausuu se kolkosti, kietoo\nkäsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan\nManalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi\nhänen tytärtään soittamaan kanteletta.\n\n\"Kirkko-isämme Lutheruskin\", sanoi hän laskien kätensä hellästi\ntyttärensä pään päälle, \"piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja\nsydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin\ntyköämme. -- Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman\neksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!\"\n\nMusiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan\nnautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten\nsydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen\nkoko lämpö ja puhtaus.\n\nAnna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän\noli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää\npuhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys\nheidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja\nluonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi\ntoisiaan.\n\nOli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa\nvajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa\narkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta\nkappaletta. \"Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan\", sanoi oppilas\nhymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. \"Tällä\ntavoin kyllästytte te kaiketi minuun.\"\n\n\"Teihinkö?\" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. \"Teihinkö?\" toisti\nhän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä\nkohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin\nolennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin\nasetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä\nkiinni ja lausui hellästi: \"Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti.\nHaluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?\"\n\nAnna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:\n\n\"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat\ntottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta\nvailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa\nsotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja\nlöysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.\n\n\"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen\npartaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan,\nett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt.\"\n\nMustofin vaikeni tuokioksi. \"Ja ritari oppi pian\", jatkoi hän sitten,\n\"kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja\nensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan.\nOletteko ymmärtänyt minua, Anna?\"\n\nKainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.\n\n\"Anna\", sanoi Mustofin jälleen, \"voiko kukka vastata tätä rakkautta,\ntahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä\nrikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?\"\n\nEnsi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet\naukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: \"Vladimir!\"\n\nTuossa yhdessä sanassa oli kyllin; heille molemmille oli koittanut se\nonnellinen hetki, jota elämä täydessä kukoistuksessaan ja jalossa\nkauneudessaan joskus tarjoo.\n\n\"Anna\", sanoi Mustofin, kun tunteitten ensimmäinen kuohu oli tyyntynyt,\n\"onhan tämä liitto, johon olemme käyneet, sitova koko elämämme ajaksi.\"\nHän painoi kalliin sormuksen Annan sormeen ja jatkoi juhlallisesti:\n\"äitini pyhän muiston, isäni tomun ja oman rakkauteni nimessä vannon\nminä rakastavani sinua ja olevani sinulle uskollinen siihen päivään\nasti, jona käteni ja sydämeni kuolemassa kylmenee. Oletko valmis\ntekemään saman valan?\"\n\n\"Uskollinen kuolemaan asti\", kuiskasi Anna.\n\nIkäänkuin vahvistaen tätä valaa raivosi tuuli vinkuen ulkona ja\nirroitti erään akkunanluukun, niin että se jyrähtäen putosi maahan.\nUlkona luonnossa vallitsi myrsky, pakkanen ja talvi, mutta kahden\nnuoren sydämissä oli lämpöinen kesä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVielä samana iltana piti Annan menemän ilmoittamaan isällensä ne\ntunteet, jotka hän ja Mustofin olivat toisilleen ilmaisseet, ja\nhuomenna -- niin päättivät he -- oli kapteenin mentävä pyytämään\npastorilta hänen tyttärensä kättä.\n\nSykkivin sydämin lähestyi hän isänsä huonetta, mutta pysähtyi kainona\nja peloissaan hetkeksi ovelle. Talikynttilän himmeässä valossa istui\npastori kirjoittamassa. Tuontuostakin katsahti hän eteensä avattuun\nkirjaan ja mutisi puoliääneen sanoja, ennenkuin hän niitä kirjoitti.\nKirjoituspöydän yläpuolella riippui lempeän naisen kuva katsellen\nhellästi tuohon vakavaan työskentelevään mieheen, ja näyttipä oikein\nrauha ja suopeus heijastuvan siitä pastorin kasvoille, niin että\nAnnakin rohkeni keveämmällä mielellä lähestyä häntä.\n\n\"Sinäkö se olet, lapseni?\" sanoi hän ja veti tytön polvelleen.\n\"Kuuletko\", jatkoi hän, \"mimmoinen myrsky nyt on. Onnellinen se, joka\ntänä iltana saa istua kotona lämpimässä huoneessaan. -- Vaan mikä sinua\nvaivaa, lapsi? Poskesi ovat niin tuliset ja silmäsi hehkuvat.\"\n\n\"Minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa\", sanoi Anna ja painoi\npäänsä hänen rintaansa vasten.\n\n\"Isä\", kuiskasi hän sitten, \"Vladimir Mustofin rakastaa minua ja aikoo\nhuomenna pyytää sinulta minua vaimoksensa.\"\n\nEi mikään maailmassa olisi voinut enemmän hämmästyttää vanhusta, kuin\nnuo lapsellisella rakkaudella ja luottamuksella lausutut sanat, sillä\nhän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi tuommoista suhdetta\ntyttärensä ja Mustofinin välillä, joka oli sekä kansallisuudeltaan että\nuskonnoltaan muukalainen. Äkillisen vihan vimmassa sysäsi hän Annan\ntylysti luotaan ja rupesi tuimasti astumaan edes takaisin huoneessa.\n\nVihdoin tyyntyi hänen mielensä, ja toivon säde silmässä pysähtyi hän\ntyttärensä eteen.\n\n\"Sanot että Mustofin rakastaa sinua, lapseni\", virkkoi hän; \"toivon\nkuitenkin ettei tämä tunne ole molemminpuoleista ja ett'et ole tehnyt\nhänelle mitään lupausta?\"\n\n\"Voi, hyvä isä\", vastasi Anna vavisten ja onnellinen hymyily kirkasti\nhänen kauniita kasvojaan, \"yhtä suuresti kuin Mustofin rakastaa minua,\nyhtä lämpimästi lemmin minäkin häntä ja olen luvannut -- -- --\"\n\n\"Vaiti, tyttö, vaiti! äläkä lausu sanaa, joka saattaa isäsi epätoivoon\nja suruun, sillä minä en ole koskaan antava suostumustani teidän\nliitollenne.\"\n\nKalpeana ja vavisten katsoi Anna isäänsä, mutta vaikka hän tunsikin\nhänen mielensä lujuuden, toivoi hän vielä voittavansa, sillä riippuihan\nsiitä koko hänen elämänsä onni.\n\n\"Isä\", sanoi hän sentähden rohkeasti, vaikka lempeällä äänellä, \"miksi\nnärkästyt meidän rakkaudestamme? Olethan sinä itsekin rakastanut.\"\n\nTämä entisiin, unohtumattomiin tunteihin vetoaminen liikutti vanhusta,\nja kostein silmin katseli hän vaimonsa kuvaa. \"Se oli luvallista\nrakkautta\", sanoi hän vavahtelevalla äänellä.\n\n\"Luvallista rakkautta\", toisti tytär hitaasti ja miettiväisenä, \"vaan\nmiksi ei sitten Mustofinin rakkaus ole luvallista? Olethan itse, hyvä\nisä, sanonut, että hän on jalo ja vilpitön nuorukainen.\"\n\n\"Se hän kyllä on\", sanoi vanhus, \"mutta minä en voi unohtaa, kuinka\ntuimasti meidän väkemme taisteli hänen kansaansa vastaan. Kaukaisista\najoista asti on meidän kansojemme kesken vallinnut vihollisuus, joka\nusein on syttynyt ilmituleen tuottaen kuolemaa ja hävitystä köyhälle\nmaallemme. Sinä olit vielä lapsi, kun viimeinen sota syttyi, mutta\ntuskinpa lienet voinut unohtaa näitä kauhun ja surun aikoja. Täälläkin\nrauhaisilla saarillamme raivosi sota, sillä ei Ahvenanmaalainenkaan,\nmeren vapaa poika tahtonut kumartua vieraan ikeen alle. Venäläisten\nröyhkeys sai talonpojat aseisin; nimismies Arénin ja erään ystäväni ja\nvirkaveljeni Gummeruksen johdolla taistelivat he itselleen ihanan\nvoiton, mutta kalliiksi se meille tuli, ja vielä tänäkin päivänä\nmajailevat venäläiset sentähden seuduillamme. -- Kaikki tuo on jo syynä\nkieltooni.\"\n\n\"Mutta olethan sinä, hyvä isä, opettanut meitä\", sanoi Anna, \"antamaan\nanteeksi vihollisillemme ja unhoittamaan kaikki pahat teot. Mitä viha\nvuosisatojen kuluessa on hajoittanut, rakentaa rakkaus jälleen, ja\nperustuskiven tähän rakennukseen on Vladimir ja tyttäresi laskeva.\"\n\n\"Menneet tapahtumat unhoitan minä niinkuin kristityn tulee,\nmutta lutherilaisena ja lutherilaisena pappina en ole koskaan\nantava tytärtäni avioksi miehelle, joka kuten Mustofin kuuluu\nkreikkalais-venäläiseen kirkkoon\", lausui pastori.\n\n\"Isä\", huudahti Anna rukoilevaisesti, \"minun lupaukseni -- minun\nelämäni onni!\"\n\n\"Sielusi onnellisuus on minulle kalliimpi\", sanoi pastori ankarasti.\n\"Suurempaa epäkohtaa ei ole, kuin että mies ja vaimo ovat eri uskontoa.\nKuinka voivat he kasvattaa lapsensa, miten yhdistyä Korkeimmalta apua\nanomaan?\"\n\n\"Samalla armiaalla Isällä\", rohkeni Anna vielä muistuttaa, \"joka on\nluonut niin venäläisen kuin suomalaisenkin ja heidän sydämeensä\npainannut hyvän ja totuuden tunnon, Hänellä on myös voima vetää heidät\nuskossa ja rakkaudessa tyköönsä.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi pastori, \"mutta sitä päivää en ole iässäni\nnäkevä, jona minun tyttäreni Ruotsin kuningattaren Kristiinan tavoin\nunhoittaisi isäinsä uskon ja kumartaisi pyhäinkuvia. Mene, tyttäreni,\nmiettimään eikö isäsi ole oikeassa ja rukoile Jumalan auttamaan itseäsi\nerhetyksestäsi, niin oletpa kerran, opittuasi unhoittamaan, vielä\nkiittävä minua tästä vaikeasta hetkestä.\"\n\n\"Minä en voi koskaan unhoittaa\", nyyhkytti tytär.\n\n\"Sinun täytyy\", sanoi vanhus ankarasti. \"Nyt luulet sinä elämää\nMustofinin rinnalla suurimmaksi onneksi, mutta se on haihtuva kuni\nihana kangastus. Jätä nyt minut; sinä tiedät tahtoni, mukaannu sen\njälkeen.\"\n\n\"Onko se viimeinen sanasi, isä?\"\n\n\"On\", vastasi hän.\n\nHorjuvin askelin poistui Anna ja pastori jäi yksin. Mutta silloin\nhaihtui tuo näennäinen ankaruus, jolla hän oli kohdellut tytärtään, ja\nmasennettuna huokasi hän \"lapseni, miksi saatoit minulle tämän!\"\n\nAnnan valjut kasvot, tuo surullinen toivoton katse, ne viilsivät\nkuin keihäs hänen sydäntään. Hän ei tosin voinut hyväksyä tyttärensä\ntekoa, mutta olihan tämä semmoisella rohkeudella puolustanut\nrakkauttaan, tuonut ilmi niin lempeää arvokkuutta ja ylevämielisyyttä\najatuskannassaan, ett'ei isä ollut koskaan ennen tuntenut itseään\nylpeämmäksi tyttärestään kuin nyt.\n\nAnkarasti taistelivat ristiriitaiset tunteet pastorin povessa. Hetki\nkului hetken perästä. Vanhus ei ollut seurannut Brigitan kutsua\nilta-aterialle; hän ei tiennyt, että jo oli yö, ennen kuin hän\nhämmästyen katsoi kelloonsa. \"Minä en voi nukkua, ennenkuin olen nähnyt\ntyttäreni\", mutisi hän ja otti kynttilän käteensä.\n\nPalattuansa isänsä luota oli Annalla ensin aikomus kirjoittaa\nMustofinille miten oli käynyt, mutta hänessä kyti vielä toivo, että\nkenties onnistuisi kapteeni itse paremmin, eikä hän sentähden\nkirjoittanutkaan. Brigitalle oli tyttö parka sitten ilmoittanut\nsydämensä huolet, ja tämä lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi,\nvakuuttaen, että ehkäpä isä vielä muuttaisi mielensä.\n\nMielenliikutuksista väsyneenä oli Anna hiljan nukkunut, kun pastori\nastui hänen kamariinsa. Tytön pitkät tummat silmänripset olivat vielä\nkosteat kyyneleistä, hymy oli kadonnut huulilta, ja häntä näkyivät\nahdistavan tuskalliset unet.\n\n\"Isä\", virkkoi Anna rukoilevaisesti unissaan, \"isä -- armahda\n-- -- --!\" Mutta sitte näkyi hänen mielikuvituksensa kääntyneen\ntoisaalle. \"Vladimir!\" kuiskasi hän ja onnellinen hymy väikkyi hänen\nhuulillaan.\n\nPastori säpsähti, otti kynttilän ja riensi pois. Tämä nimi oli ajanut\nhänet pakoon ja karaissut hänen tunteensa.\n\nIloisilla toiveilla pyysi Mustofin seuraavana aamuna päästä pastorin\npuheille. Hän ei ollut tavannut Annaa eikä siis tiennyt miten asiat\nolivat.\n\nSeurustellen joka päivä yhdessä olivat pastori ja kapteeni jo niin\npaljon oppineet tajuamaan toistensa puhetta, ett'eivät enää tarvinneet\nAnnaa tulkikseen.\n\n\"Te tahtoisitte siis viedä tyttäreni Venäjälle ja eroittaa hänet\nisänmaastaan ja ystävistään?\" lausui pastori vakavasti nuorukaiselle.\n\n\"Niin, minä olisin hänen paras ystävänsä ja minun kotoni hänen\nisänmaansa\", virkkoi Mustofin.\n\n\"Minä vastaan teille, kapteeni, samoin kuin tyttärellenikin\", lausui\nvanhus, \"ett'en ole _koskaan_ suostuva teidän avioliittoonne.\"\n\nMustofin peräytyi askeleen. \"Ja syy tähän kieltoonne?\" sammalsi hän.\n\nLoukkaamatta venäläisen nuorukaisen kansallistuntoa koetti nyt pastori\nlyhyesti tuoda ilmi perusaatteensa, vaan eihän ne tyydyttäneet\nkapteenia, sillä nuoruuden hehkuva rakkaus tahtoo voittaa kaikki\nesteet. Oikein rukoillen anoi Mustofin järkähtämättömältä isältä hänen\ntytärtään. Lopulta saapui Annakin sinne hänen avuksensa, vaan kaikki\noli turhaa.\n\nPettyneine toiveineen täytyi nuorten isän läsnä erota toisistaan.\nItkien poistui Anna ja kapteenin oli ryhtyminen lähdönpuuhiin, sillä\npastori oli jo tänä aamuna hankkinut hänelle päällikkökunnalta\nmuuttokäskyn ja antoi sen nyt hänelle. --\n\nAjatellen Vladimiriä istui Anna hänen lähdettyään kaiket päivät\nkamarissaan soitellen kannelta, jonka hän erotessa oli saanut\nmuistoksi. Soitosta sai hän lohdutusta, sillä silloin muistui hänen\nmieleensä selvemmin Vladimirin silmäykset ja puheet, siitä alkaen, kun\nolivat tutustuneet keskenään eronhetkeen asti.\n\nTuskallisen hitaasti kului siten joitakuita päiviä. Tapansa mukaan\nistui Anna eräänä iltana kamarissaan unelmiinsa vaipuneena, katsellen\nmiten talvinen päivä jo yhä kävi hämärämmäksi; taivaalla vaan vielä\nkajasti illan kellertävä rusko. Jotakin nakattiin ikkunaa vasten, ja\nkun Anna kiiruhti katsomaan, näki hän Mustofinin ulkona viittovan\nhänelle. Tuokiossa sai hän huivin olkapäilleen ja riensi hänen\nluokseen.\n\nIhastuksissaan suuteli kapteeni monet kerrat hänen käsiään ja puristi\nniitä vuoroin vasten sydäntänsä, eikä Anna mielenliikutukseltaan voinut\nvastata sanaakaan hänen kysymyksiinsä.\n\n\"Anna\", sanoi Mustofin hellästi, \"minä näen valjuista kasvoistasi ja\nkyynelisistä silmistäsi, ett'et ole voinut olla onnellinen näinä\npäivinä, joina olemme olleet eroitetut toisistamme. Minullekin on tämä\naika ollut kauhea ijäisyys; ja kumminkin on minun joukkoni saanut\nkäskyn lähteä Ahvenanmaalta Turkuun; meidän täytyy, armaani, erota\niäksi.\"\n\n\"Vladimir\", vaikeroitsi tyttö, \"älä heitä minua!\"\n\n\"Lapsi parka\", sanoi Mustofin vapisevalla äänellä, \"lähde kanssani\nTurkuun!\" Tämä tuuma oli yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.\n\n\"Lähdenkö kanssasi, Vladimir!\" sammalsi Anna hämmästyen.\n\n\"Niin, Anna; sitä naista, jota olen vannonut rakastavani ja\nsuojelevani, en minä voi hyljätä ja heittää\", sanoi kapteeni. \"Lähde\nkanssani\", jatkoi hän hellästi rukoillen, \"Turussa vihkii meidät pappi\nja sitten muutamme tulevaan kotiimme vanhojen lehmusten suojaan elämään\nonnellisina rakkaudessamme.\"\n\nLapsekas, kokematon Anna kuunteli kapteenin ehdoitusta, mutta vaikka se\nnäyttikin lupaavan lopettaa heidän surunsa ja kärsimisensä, saattoi se\nhänet kuitenkin levottomaksi. \"Se olisi ihanaa\", huudahti hän, \"vaan\nmitähän isäni sanoisi?\"\n\n\"Isäsi\", sanoi Mustofin, \"antaisi meille anteeksi, nähtyään että\nrakkaus voittaa kaikki. Hän tyytyisi sallimukseen ja vielä kerran\nsiunaisi liittoamme.\"\n\n\"Voi, jospa se hetki ei olisi kaukana, Vladimir!\" huoahti Anna.\n\nHuokeasti olivatkin Annan epäilykset poistetut. Ainoa ehto, jonka hän\nteki, oli että Briitta muori otettaisiin mukaan, ja siihenhän kapteeni\nkernaasti suostui.\n\nHe päättivät siis lähteä Ahvenanmaalta seuraavana iltana, sitten kun\nMustofin ensin oli seurannut joukkoaan ensimmäiselle levähdyspaikalle\nja ehtinyt palata sieltä takaisin. Luvattuaan vielä kerran toisilleen\nuskollisuutta erosivat he iloisilla toiveilla toisistaan.\n\nSamoin kuin linnunpoika turvautuu emänsä siipien suojaan, niin kiiruhti\nAnnakin Brigitan syliin, kertomaan hänelle, mitä hän ja Mustofin olivat\npäättäneet.\n\n\"Hyvä lapsi, mitä olette luvannut!\" huudahti Briitta muori kauhistuen.\n\"Vaikka isänne käytös onkin kova ja ankara\", jatkoi hän, \"tulee minun\nkumminkin varoittaa teitä. Tällä hetkellä tunnen minä olevani teille\näidin sijassa, ja sentähden rukoilen minä teitä, lapseni, luopumaan\nhurjasta yrityksestänne.\"\n\n\"Te sanotte rakastavanne minua kuin äiti\", sanoi Anna ja talutti\nBrigitan akkunan luo, josta pimeä talvi-ilta kolkosti häämöitti sisään,\n\"vaan äiti ei koskaan murtaisi lapsensa sydäntä. Jos minun täytyy erota\nMustofinistä, haen minä kuolemaa avannosta, joka on tuolla jäällä. Minä\njään kotiin, jos niin tahdotte -- --\"\n\n\"Jumala siitä minua varjelkoon!\" virkkoi Briitta-muori\npeljästyksissään, sillä hän ei laisinkaan epäillyt, että vimmastunut\ntyttö täyttäisi uhkauksensa. \"Rauhoittukaa, lapseni!\" sanoi hän\nhellästi. \"Minua ette voi moittia ankaraksi ja kovaksi, sillä ainakin\nminä tahdon siunata Mustofinin ja teidän rakkauttanne ja uskollisesti\nseurata teitä.\"\n\nTyytyväisenä katseli pastori seuraavana päivänä, miten Sundin pitäjään\nmajoitettu osasto venäläistä sotaväkeä musiikin soittaessa marssi\ntiehensä. \"Jumalalle olkoon kiitos!\" huoahti hän kevenneellä mielellä.\n\"Nyt palajaa rauha sekä Annalle että minulle, ja kunhan vaan ensi\ntuskat haihtuvat, on isällinen rakkauteni jälleen vuotava tyttäreni\nsydämeen, niinkuin virkistävä aamusade lankee maahan.\"\n\nPäivä kului, ilta lähestyi ja käsissä oli hetki, jota Mustofin ja Anna\nolivat vavisten odottaneet.\n\nBrigitta ja hänen nuori emäntänsä olivat valmiit lähtemään. Anna avasi\njo oven, mutta lukemattomat muistot heräsivät silloin hänessä, oli kuin\nsadat kädet olisivat pidättäneet häntä lapsuuden kodin kynnyksellä.\n\n\"Kiiruhtakaa, lapseni, kapteeni odottaa\", muistutti Briitta.\n\nÄäneti hiipivät he porstuan läpitse, ja kun olivat tulleet pihalle,\nkatsahti Anna katuvaisena, ikäänkuin anteeksi anoen, isänsä ikkunaan,\nmutta se oli pimeä. Kynttilä oli jo sammutettu yöksi.\n\nLupauksensa mukaan oli Mustofin portilla heitä vastassa. Hervotonna\nnojautui Anna hänen käsivarteensa ja ääneti kulkivat he eteenpäin illan\npimeässä. Kappaleen matkaa kartanosta oli uskollinen Feodor kuomire'en\nluona odottamassa heitä. Kuiskaten lohduttavaisia sanoja Annalle nosti\nMustofin hänet Briitta muorin rinnalle, istahti itse keveästi\nkuskilaudalle ja tarttui ohjaksiin.\n\n\"Ei mitään pelkoa\", sanoi hän, \"ulapat ja salmet ovat vahvassa jäässä\nja oppaamme on luotettava.\"\n\nJa tuulen nopeudella kiidettiin sitten suorinta tietä Turkua kohden.\nOhimennessä näki Anna vilahdukselta ristin äitinsä haudalta, mutta\nkatsoessaan taivaalle oli hänen äitinsä tähti peittynyt synkkään\npilveen. Hän painoi päänsä Brigitan olkapäähän ja itkeä nyyhkytti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna\nTurkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen\nauringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka\nhuipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat,\nkimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja\nvanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla\nmuistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin\nmaahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja\nAnnan huomiota.\n\nMustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti\nkaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän\nvihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli\njo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä\nvaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain\nkulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää,\nlaihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka\nennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt\nkäytettiin aamutakin asemasta.\n\nLueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta\npalvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän\nhämillään tulijoita vastaan.\n\n\"Kunnioitetut vieraat...\", mutisi hän, \"en tunne...\"\n\n\"Nimeni on Vladimir Mustofin\", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä\noikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan,\nverratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.\n\n\"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?\" kysyi pappi syvään kumartaen.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Entä tämä nuori nainen?\" kysyi pappi jälleen. \"Jumala siunatkoon\nteitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!\"\n\nHän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen\nsilmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle\nsijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.\n\n\"Arvoisa isä\", sanoi Mustofin kärsimättömästi, \"me emme ole tulleet\ntänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti\nvihkisitte meidät.\"\n\nVaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa,\nei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.\n\n\"Neidin nimi?\" kysyi hän.\n\n\"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?\"\n\n\"Hän on siis Lutherin uskoa?\"\n\n\"Niin on\", sanoi Mustofin, \"vaan eihän se liene esteenä?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi pappi miettiväisesti, \"jos vaan te, jalo herra,\nvoitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan\nlait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt,\nsillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne.\"\n\n\"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!\" huudahti Mustofin mielettömänä\ntästä esteestä.\n\n\"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä\", sanoi pappi ja teki\nristinmerkin, \"sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani.\"\n\n\"Puhutteko täyttä totta?\" kysyi Mustofin.\n\n\"Puhun, poikani\", vastasi pappi kumartaen.\n\nVaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän\nkumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. \"Vladimir\", kuiskasi hän\nliikutettuna, \"mitä teemme?\"\n\nLohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti\npapille mimmoinen asiain laita oli.\n\n\"Jalo herra\", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen\nhymyyn, \"jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin\nkehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin\npuoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää\nparhaiten, miten on tehtävä.\"\n\n\"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne\", sanoi\nMustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin\nluota.\n\nMustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan\nsotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet\ntehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon\nhankkiminen Annalle ja Briitta muorille.\n\n\"Aja poliisimestari Reisin luokse\", sanoi hän ajurille ja istahti Annan\nkanssa rekeen.\n\nTähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis\noli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena\ntulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen\nkielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin\nperheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen\npalvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin\nsiellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti\nGadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja\nkuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta\näskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian\npääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.\n\n\"Rientäkäämme, armas tyttöni\", sanoi Mustofin, \"joka hetki on meille\nkallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. -- Kuinka nopeasti\ntunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa.\nToivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä\npuheilleen.\"\n\nAkkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he\nsaapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että\nisännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta\nhyvänsä.\n\nHeidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon\nhuoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin\nmuhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui\nuseiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri\nhuonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja\nkorkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla\nkatettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.\n\nTämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti\nKustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli\ntuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä\nvartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta\notsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus\nja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä\nvalkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka\nnapinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.\n\nVierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen\nheihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin\nylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein\nruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan\ntäydessä kauneudessaan.\n\nKohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten\ntarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli\nrypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.\n\n\"Te olette siis\", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän\nsilmäyksen, \"unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan\nlähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?\"\n\nKenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut\nsitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja\nsurullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa\nvoittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja\nvirkkoi:\n\n\"Tiedän tehneeni pahoin ... mutta minä olin antanut Mustofinille\nlupauksen, jota en voinut rikkoa ... minä rakastin häntä niin\nsuuresti...\" Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. \"Toivon myös\nisäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona\nlankeemme hänen jalkoihinsa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Mustofin, \"onhan pastori Mörck ylevämielinen mies.\nÄlkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön,\nsillä minä olen syypää, vaan ei hän.\"\n\nTuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti\npitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:\n\"asian-omaiset -- -- -- asian-omaiset ja -- asian-omaiset.\" Tämä\nkankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan\nvarmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat\nhänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja\nlaskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:\n\n\"Lapsi parka!\"\n\nHitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin\nhuoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.\n\n\"Täytin hiljan viisitoista vuotta\", vastasi tyttö kainosti.\n\n\"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?\" kysyi tuomiorovasti\njälleen.\n\nAnna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. \"En vielä, kunnianarvoisa\nherra\", sai hän vaivoin sanotuksi.\n\n\"Ette!\" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui\nhänen kasvoissaan. \"Kapteeni Mustofin\", sanoi hän, \"teidän kihlattu\nmorsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään.\nAvioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran\nEhtoolliselle'.\"\n\n\"Taivaan armot!\" huudahti Mustofin liikutettuna. \"Tämä tyttö on minulle\nkalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin\nonnellisuuteni... Ja kumminkin olen minä voimaton, -- toiveeni ovat\njulmasti pettyneet!\"\n\n\"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle\",\nsanoi tuomiorovasti ylevästi. \"Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato\nnäyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli\näyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja\nniiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei\nvastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!\"\n\n\"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista\", sanoi Mustofin,\n\"enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En\nvaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen.\"\n\n\"Ensiksi\", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa\ntilaansa, \"tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä\nosalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan\njäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan.\"\n\n\"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?\" kysyi Mustofin.\n\n\"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa\nkoetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti\nkasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla.\"\n\n\"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!\" huudahti Mustofin\nmaltittomasti, \"eikö tätä aikaa voi lyhentää?\"\n\n\"Kapteeni\", sanoi tuomiorovasti ankarasti, \"asia, joka usein määrää\nkoko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi\nkuin moni muu.\"\n\n\"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra\", sanoi Mustofin, \"minä en\ntahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan\nodotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni.\"\n\n\"Sitä vastaan ei minulla mitään ole\", sanoi tuomiorovasti, \"kun\nmorsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä\nsilloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen\nantaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja\nvirkaveljeni mielipiteet.\"\n\n\"Lapseni\", jatkoi hän Annalle, \"kääntykää isänne puoleen -- oma\nsydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa --\nrukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille\nanteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme\nerämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille\nkohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että\ntulevassa elämässä. Amen!\"\n\nIsällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden\nnuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten\npois.\n\nHe olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat\ntutkaimensa heidän sydämiinsä.\n\n\"Älä sentään huolestu\", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet\nBrigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, \"minun rakkauteni\non voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa,\nmutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana\ntunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän\nkuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu\nkävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän\nsentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja\navomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän\noli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja\nkolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä\nhänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään\nihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he\nsaapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon\noli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää\nrippikoulunsa. -- -- -- \"Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä\nSinua\", näin lopetti hän kirjeensä, \"älä tuomitse minua, äläkä sulje\nkorvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun\nanteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee\ntaivaan valoa.\n\n\"Isä! -- Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille\ntekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä\nminulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn.\nEthän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme,\netkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä\nrauhattomaksi?! -- Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta\narmoa -- nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla\nhuutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!\"\n\nKuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja\nodotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin\nkoetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä\najalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen\nelämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.\n\nVaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät\nkäsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät\nkävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa\nparvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.\n\nEräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla\nohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan\nmieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin.\nKädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet,\nsaattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän\nvaivaloisen matkan.\n\nAnna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten\npoveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja\nhuoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot\nolivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä,\ntukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia,\nja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt;\nsilmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.\n\nHän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. \"Isäni!\" -- \"Tyttäreni!\" --\nkajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä\nunhoitettu.\n\n\"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!\" sanoi Anna itkien. \"Muuten\net olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. --\nKuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä\nvastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on\ntarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet\nvaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä\nheittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!\"\n\n\"Älä puhu siitä, lapseni\", sanoi pastori lempeästi. \"Ainoastaan sinua\nolen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle -- minun täytyi\nsaada nähdä sinut, -- minä tahdoin itse tulla.\"\n\n\"Isä, kuinka hyvä sinä olet!\" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan.\n\"Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!\"\n\nPastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta.\nNuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: \"Mitä te\nkumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan\nminä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. -- Tule, tyttäreni, lähde\ntäältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen.\"\n\nNäissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli\nnäkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut\nvastata sanallakaan.\n\n\"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen\nkukoistuksessa\", jatkoi isä, \"meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet\nviehättävät jälleen mieltäsi -- ja kaikki on oleva entisellään. Tule,\ntyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle.\"\n\nPastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä\nveti kätensä hitaasti pois. \"Minä en voi, isä\", nyyhkytti tyttö.\n\n\"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa\npalatakseni yksin takaisin\", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja\nvakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan\nnauttimaan parantavaa lääkettä.\n\n\"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun\nhoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki\nkuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!\"\n\n\"Minä en voi palata\", sanoi Anna, \"sillä minä olen luvannut itseni\nMustofinille vaimoksi. -- Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, --\nälä siis kiellä minulta siunaustasikaan!\"\n\n\"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi\nmikään muuttaa\", sanoi isä ankarasti. \"Voisinko sitten siunata teitä,\nen, se on mahdotonta! Tyttäreni\", jatkoi hän lempeämmin, \"Mustofinistä\neroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi\nvelvollisuutesi. -- Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän\nvapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella,\nei ollut oikeus tehdä.\"\n\n\"Älä mene, isä\", rukoili Anna hartaasti, \"älä mene, sillä vaikka minun\nlupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne\nkumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut\nsydämeeni.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!\" huudahti isä. \"Näinkö minä olen\nopettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen\nvaltaani vaadin minä sinun tottelemaan!\"\n\n\"Isä\", sanoi Anna, \"en tahtoisi saattaa sinulle surua -- rakastanhan\nminä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä\nja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on\nelämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla.\"\n\nPastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen,\nnimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja\ntottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa;\nhänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin\nrakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.\n\n\"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen\", sanoi Anna vihdoin\nlempeästi mutta päättäväisesti, \"enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten\nonni tahi onnettomuus.\"\n\n\"Mikä uppiniskaisuus!\" huudahti pastori. \"Neljäs käsky, jonka jo\npienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin\ntyhjää ulkolukua!\" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli\nkauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat\nsurusta ja vihasta.\n\n\"Katuvaiselle lapselle\", jatkoi hän, \"olisin mielelläni antanut\nanteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en -- minä -- voi -- --\nminun täytyy -- kirota häntä -- -- --\"\n\n\"Oi, isä, ole armollinen!\"\n\n\"Sinä olet itse näin tahtonut\", sanoi pastori. \"Oli minullakin kerran\nlapsi\", jatkoi hän katkerasti, \"mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton,\nja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä,\nettä isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että\nHerra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot\nlasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!\"\n\nPastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän\nnytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään\njäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun\nhän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään.\n-- Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja\nhän vaipui tainnuksiin.\n\nEteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas\nkäyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä\noli kirous.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa\nkoettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo\niloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli\ntällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle\notsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin\npysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka\nsisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin\nkiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin\nallekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen\npäällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään\nVenäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi\ntarvittu.\n\nEuropan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena,\nruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten\nmullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut\nhallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa.\nMelkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja\nvartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien\nainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.\n\nNapoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki\nalistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I,\noli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan\nliittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei\nkumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut\nepäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä\nkulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla\nkohden Venäjän rajaa.\n\nTämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen\nukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle\nkomennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti\nhänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen\nvelvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.\n\nTuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota\nisän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva,\nsillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta\nerittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan\nvaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun\navioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman\nviikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen\nsijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja\nkäski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut\ntukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi\nkenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli\nkutsuttu tulemaan.\n\nKohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin\nautioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu,\njonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.\n\n\"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan\njuoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan\", sanoi kapteeni ja hellitti\nratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.\n\nRaikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään\nja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus\nrauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten\noli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi\npieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin\nviheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt\nnäitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties\njuuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa,\njonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.\n\nKeveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja\nkiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä\nmielellä takaisin kaupunkiin.\n\nHänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta\najaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan\nkainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa\nsisään ja kertoa hänelle kaikki.\n\n\"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle\", sanoi hän Annalle, kun\noli ensin tervehtinyt häntä. \"Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan\ntukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne.\"\n\n\"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani\", vastasi Anna,\n\"mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin\nasettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä\nennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa\", lisäsi hän haaveksien, \"jolloin\nkäki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!\"\n\nAnnan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.\n\n\"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni\", sanoi Mustofin\nhellästi.\n\n\"Älä sano sitä\", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, \"en tahdo mitään\nkaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on\nkukkia, on kaikkia.\"\n\n\"Mutta jos kadottaisit minutkin\", sanoi Mustofin vavahtelevalla\näänellä, \"ja meidän täytyisi erota?\"\n\n\"Erotako?! mikä julma sana!\" huudahti Anna. \"Vaan näytäthän sinä niin\ntotiselta! Mitä on tapahtunut, sano!\"\n\nNiin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin\nkokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka\nvaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.\n\n\"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta\nmuuttuvan erämaaksi\", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli\nvaiennut, -- \"hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan\nja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani.\"\n\n\"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni\nvihannoivalta kosteikolta\", sanoi Mustofin lämpimästi.\n\n\"Ei, Vladimir, se on mahdotonta\", valitti tyttö parka suruissaan.\n\n\"Sinä epäilet siis lempeni voimaa?\" Mustofin kietoi hellästi kätensä\nhänen ympärilleen ja painoi hänen päänsä vasten olkapäätään, ja Anna\nitki ensin katkerasti, mutta virkkoi sitten liikuttavalla äänellä: \"Älä\nole pahoillasi, Vladimir; en tahdo turhilla valituksilla enää tehdä\neron tuskia raskaammiksi, vaan olen nöyrtyvä sallimuksen alle. Sinun\nrakkautesi on vahvistava minua ja se on Jumalan avulla yhdistävä meidät\njälleen.\"\n\n\"Kiitos, ystäväni\", sanoi Mustofin, \"ja kun tuo uhkaava sota on ohitse,\nolen minä jälleen sinun omasi -- sitten ei mikään voi eroittaa meitä\ntoisistamme. Siksi aikaa toimitan sinulle kodin kenraali Demidoffin\nluona, joka, kuten tiedät, on äitini velipuoli. Tosin tunnen häntä\nvarsin vähän, sillä me emme ole olleet paljon yksissä, mutta hän on\naina osoittanut minulle erinomaista hyväntahtoisuutta ja on kaiketi\nauttava minua tästä pulasta.\"\n\n\"Salli minun olla täällä Reisinmatamin luona\", virkkoi Anna, \"hän on\nminulle hyvä ja hellä kuin äiti.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Mustofin, \"mutta tämä ei ole sovelias paikka\njalosukuisen miehen morsiamelle. Ylhäisessä asemassaan voi kenraali\nDemidoff sitävastoin parhaiten suojella ja hoitaa sinua. Etkö ole\ntyytyväinen ehdoitukseeni, armaani?\"\n\n\"Minä tyydyn kaikkeen\", vastasi Anna hiljaa ja laski hänen käteensä\nomansa, \"tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastani.\"\n\nEmme tahdo pitemmältä kertoa tätä keskustelua, jossa kaipaus, suru ja\ntoiveet tulevaisesta onnesta vaihtelivat, vaan seuratkaamme Mustofiniä\nhänen sukulaisensa, kenraali Demidoffin luokse, jolla oli oleva niin\ntärkeä osa Anna Mörckin elämän vaiheissa. Hän oli jo iäkäs mies,\nvaikk'eivät vuodet eikä heikkous vielä olleet masentaneet hänen urheaa,\ntaisteluissa jännistynyttä vartaloaan. Silmänsä olivat harmaat ja\ntuikeat ja kasvoissa, joissa ei ollut kauneuden jälkiäkään, kuvastui\nankara julmuus ja hekkumallinen aistillisuus. Nämä luonteensa osoitteet\nymmärsi kenraali Demidoff kuitenkin mestarillisesti salata,\nteeskennellen kohteliaisuutta ja ystävyyttä, ja vaikka hän 1808-1809\nvuoden sodassa oli joutunut pahaan maineesen Vaasan kaupungin ryöstön\nja muitten samanlaisten urostöittensä kautta, oli hän rikkaudellaan ja\nmahtavuudellaan saavuttanut itselleen ylhäisen aseman.\n\nKenraali oli jo käynyt maltittomaksi Mustofinin pitkästä viipymisestä,\nmutta tuli nyt kumminkin varsin ystävällisesti häntä vastaan.\n\n\"Terve tultuasi, sisaren poika!\" sanoi hän, \"olen halunnut tietää, mitä\nsinä pidät tuosta keisarillisesta käskystä.\"\n\n\"Se oli todellakin aavistamatonta\", vastasi Mustofin.\n\n\"Hm\", virkkoi kenraali, \"se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti\narmollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet,\nystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta\nkokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen\nryntäys tehtänee.\"\n\n\"Asia näyttää vakaiselta\", sanoi Mustofin. -- \"Milloin tulee sotaväen\nlähteä Turusta?\"\n\n\"Viimeistään ylihuomenna -- vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo\nmorsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?\"\n\n\"Hän ei lähdekään kanssani\", vastasi Mustofin.\n\n\"Eikö?\" kummasteli kenraali, \"joko teidän kyyhkyskuherruksenne on\nlakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki\nmuukin pohjan perillä.\"\n\n\"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan\", vakuutti Mustofin\nlämpimästi, \"mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen\nteille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen\njäädä tänne.\"\n\n\"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?\"\n\n\"En, taivahan nimessä!\" huudahti Mustofin. \"Siten olisin solvannut\nitseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!\"\n\nTajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle\npäin salatakseen ivallista hymyään. \"Sodan aikana\", sanoi hän, \"ei\ntarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa\nsilloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi Mustofin, \"mutta minä olen luvannut olla\nhäiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä\nlupauksessani.\"\n\nKenraalin suupielet värähtelivät ja hän oli vähällä purskahtaa\nnauramaan mokomille epäilyksille, mutta hän tahtoi olla hyvässä sovussa\nsisaren pojan kanssa, ja hilliten mieltään virkkoi hän:\n\n\"Huhu tietää kertoa että morsiamesi on kaunis.\"\n\n\"Kaunis, ihana ja hyvä kuin enkeli\", sanoi Mustofin innokkaasti.\n\n\"Sitä vaikeampi on sitten jättää häntä.\"\n\n\"Sen tunnen kyllä syvästi\", vastasi Mustofin, \"ja sentähden\nolenkin päättänyt kääntyä teihin, eno, pyynnöllä, jota en monelle\ntekisi -- -- --\"\n\n\"Ja se kuuluu?\" keskeytti hänet kenraali.\n\n\"Että te soisitte kotoa ja suojaa Annalleni, kunnes minä palajan, ja\nsiten lievittäisitte surua, joka ahdistaa sydäntäni ajatellessani hänen\nturvatonta tilaansa.\"\n\n\"Jos ei se sen enempää ollut\", sanoi kenraali ystävällisesti, \"niin\notan mielelläni toimittaakseni tämän tosin vähän arkaluontoisen\ntehtävän. Kiitos luottamuksestasi, sisaren poika, ja ole varma siitä,\nettei neiti Mörckiltä ole minun talossani puuttuva isällistä suojelusta\neikä hellää hoitoa. Tässä on käteni.\"\n\nHe löivät lujasti kättä ja Vladimir kiitti hartaasti kenraalia hänen\nystävyydestään.\n\n\"Nyt olet siis valmis lähtemään\", sanoi tämä.\n\n\"Olen kyllä; tulee vaan ensin tehdä testamenttini, ja sitten olen\nrauhallisella mielellä ryhtyvä täyttämään velvollisuuttani.\"\n\n\"Testamenttisi\", toisti kenraali kummeksien, \"ethän kait aikone asettaa\nrintaasi maaliksi vihollisen luodille?\"\n\n\"Kukapa sitä tietää\", sanoi Mustofin synkästi, \"elämä ja kuolema\neivät ole omassa kädessämme; meidän tulee olla valmiit kaikkeen.\nTestamentillani tahdon turvata Annan tulevaisuuden, jos itse sodassa\nkaatuisin.\"\n\n\"Sinä olet viisas ja ajatteleva\", sanoi kenraali, \"morsiamesi saa\nruhtinaallisen omaisuuden.\"\n\n\"Ei siitä niin paljon tule kuin luulette, eno, vaikka tosin Annalle\ntarpeeksi. Aikomukseni on nimittäin vapauttaa orjani ja sitä paitsi\nlankeaa osa kirkolle ja kunnan vaivaisille.\"\n\nKenraali pusersi kättään lujasti pöytää vasten, mutta hän hillitsi\nkuohuvan verensä ja sanoi:\n\n\"Oikein onkin järjestää ajoissa maalliset asiat. -- Kirjurini Kurzoff,\njoka on taitava lakimies, kirjoittakoon testamentin ja sinulla on\nkaiketi joitakuita ystäviä, joita haluat siihen todistajiksi.\"\n\n\"On\", sanoi Mustofin, kenraalin hyväntahtoisuudesta mielessään,\n\"kapteenit Kamenski ja Gregorjeff eivät varmaan kieltäne minulta tätä\npalvelusta.\"\n\n\"En minäkään sitä luule\", sanoi kenraali tarttuessaan kellonnuoraan ja\nkäski sisään-astuvan palvelijan kutsumaan mainittuja henkilöitä.\n\nTuommoisessa toiminnassa, jossa niin sanoaksemme elämä tekee tiliä\nkuoleman kanssa, on jotakin liikuttavaa, ja juhlallinen hiljaisuus\nvallitsikin hetken perästä kenraalin huoneessa. Selkä kenossa istui\nkenraali nojatuolissaan eikä näyttänyt näkevän eli kuulevan, mitä hänen\nympärillään tapahtui, sillä aikaa kun Mustofin kalpeana mutta vakavana\nmatalalla äänellä toi ilmi viimeisen tahtonsa; väliin keskeytti hänet\nkirjuri kehittäen hänen lauseitaan sattuvampaan lakitieteelliseen\nmuotoon. Etupuolella seisoi taas nuo kaksi upseeria valmiina antamaan\ntarvittaessa nimikirjoituksensa.\n\nHitaasti kului aika -- oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat --\nmutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja\ntodistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.\n\n\"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno\",\nsanoi Mustofin kenraalille. \"Teillä ei suinkaan liene mitään sitä\nvastaan?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi tämä, \"minun luonani on se hyvässä tallessa,\nsisaren poika.\"\n\nKenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen\nväsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt?\nMustofin uskoi edellistä. \"Antakaa anteeksi, hyvä eno\", sanoi hän\nrauhattomasti, \"että olen väsyttänyt teidät kokonaan.\" Mutta\nystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät\nkiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.\n\nKuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea\nitseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta\nhän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti\nhän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se\nantoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin\ntestamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja\nkatkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.\n\n\"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren\npoikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!\" huudahti hän vihdoin ja\nrutisti paperin kouraansa. \"Odota, niin saamme nähdä!\"\n\nHän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat\nilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine\ntarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.\n\n\"Jos Mustofin kaatuu sodassa\", mutisi kenraali, \"niin ei testamenttia\nkoskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa\ntapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää\nhuolta. -- Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden\nsopii jo uskaltaakin jotakin.\"\n\nHän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen\npisaraan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRaskaalla mielellä otti Anna seuraavana iltana jäähyväiset\npoliisimestari Reisin perheeltä ja läksi Mustofinin ja uskollisen\nBrigitan seurassa uuteen kotiinsa. Hän oli juuri astumaisillaan\nkenraali Demidoffin asunnon rapulle, kun Brigitta kauhistuen pidätti\nhäntä.\n\n\"Onneton lapsi\", sanoi hän, \"mitä onkaan teille tapahtuva tässä\ntalossa! Ettekö näe tätä tuhoa ennustavaa merkkiä?\"\n\nHän osoitti kädellään maahan, missä kaksi oljenkortta oli poikittain\nristissä, ja jota yleisesti pidettiin pahana enteenä.\n\n\"Ristin tie\", sanoi Anna hiljaa, \"ilman ristiä ei ole ruunuakaan.\nTurvautukaamme Jumalan suojelukseen.\"\n\nAnnan sanoissa oli tyyntä uskallusta ja kumminkin likistihe hän\nlähemmäksi Mustofiniä, kun talon vanha hovimestari Ivan, jolla oli\nkierot silmät ja naama kuin verikoiralla, avasi porstuan oven.\n\nOli pyhä-ilta ja vaikka aurinko ei vielä ollut laskenut, paloi kaksi\npaksua vahakynttilää suuren pyhänkuvan edessä tampurin oven vastapäätä.\nKuva oli oikein mestariteos, koristettu kullalla ja kalliilla kivillä,\njotka kaiketi olivat hyvinkin arvokkaita.\n\nKumarrettuaan ja tehtyään ristinmerkin kuvan edessä, tervehti Mustofin\nerästä naista, joka ylpeällä katsannolla odotti heitä.\n\nKauneus oli jo kadonnut tuosta naisesta, kasvot kuopistuneet, iho\nkellastunut ja koko vartalo menettänyt norjuutensa ja sulonsa;\nainoastaan silmissä oli vielä loistoa ja kauneutta, mutta niiden\nkauneus poltti, niiden loisto oli kylmää.\n\nKatinka Petrovna oli hänen nimensä, ja kenraali Demidoff,\nollen poikamies, oli ottanut hänet taloutensa hoitajaksi ja\nemännöitsijäksensä. Itsevaltaisesti hallitsi hän valtakunnassaan\npalvelijain kesken eikä suinkaan lempeimmällä tavalla, sillä hänen\nolennostaan ja käytöksestään näki jo, että hän oli tottunut käskemään\nja vaatimaan kuuliaisuutta. Yhtä helposti saattoi myös nähdä, että hän\nainoastaan totteli isäntänsä käskyä eikä omaa tahtoaan osoittaessaan\nkohteliaisuutta tälle nuorelle tytölle, jonka hän ehkä pelkäsi jakavan\ntäst'edes vallan kenraalin talossa. Hänellä oli nimittäin kädessään\nhopeaisella lautasella suolaa ja leipää, jota hän venäläisen tavan\nmukaan kumartaen tarjosi lausuen:\n\n\"Onnea ja menestystä!\"\n\nLiikutettuna maistoi Anna tarjousta ja vastasi sitten sekavalla\nvenäjänkielellä Mustofinin neuvon mukaan: \"Suuri kiitos leivästä ja\nsuolasta! Onnea ja menestystä ei suinkaan ole sieltä puuttuva missä\nniin ystävällisesti otetaan vastaan.\"\n\n\"Ja minäkin kiitän teitä, Katinka Petrovna\", sanoi Mustofin lämpimästi,\n\"ja pyydän ettei tämä ystävyyden osoitus morsiamelleni olisi ainoa\nteidän puoleltanne, sillä aikaa kuin olen poissa.\"\n\nNainen kohotti ylpeästi päätään ja hänen silmänsä välähtivät. \"Me pyhän\nVenäjän lapset\", sanoi hän, \"emme unohda mitä olemme vieraillemme\nvelkapäät. -- Isäntäni, kenraali Demidoff, on valmis ottamaan teitä\nvastaan. Ja teidän, eukkoseni\", jatkoi hän Brigitalle, jota peloitti\nhetkeksikin jättää turvattiaan ja sentähden aikoi juuri seurata Annaa,\n\"teidän sopii mennä tätä tietä neidillenne määrättyyn asuntoon, eikä\nkenraalin huoneiden läpitse.\"\n\nHän osoitti käskeväisesti erästä ovea ja antoi Ivanille muutamia\nohjeita, josta seurasi että tämä jotenkin raa'asti otti Brigittaa\nkäsipuolesta ja kuljetti häntä hämäräin käytävien läpitse Annalle\nmäärättyihin huoneisin.\n\nHimmeänä pääsi päivänvalo silkkisien purppuraväristen akkunan-uutimien\nläpitse tuohon avaraan, loistavasti sisustettuun saliin, jossa\nkenraali, Mustofin ja Anna olivat. Hienolla aistilla ja tuhlaavaisella\nkädellä oli siinä koetettu peittää asunnon vajavuuksia ja puutteita,\nsillä vaikka talo oli yksityisten parhaita Turussa, osoitti se\nkumminkin selvästi, että maa oli köyhä ja että kauneuden vaatimukset\nolivat sen mukaan.\n\nAnna tunsi tämän komeuden ja ylellisyyden, johon hän oli tottumaton,\nahdistavan mieltään, mutta hän koetti tekeytyä tyyneksi ja vastasi\nkenraalin kohteliaisiin puheisin ja ystävällisiin imarruksiin lempeällä\nja kainolla arvokkuudella.\n\n\"Teidän käsiinne, eno\", sanoi Mustofin, \"jätän minä nyt mitä minulla\nkalliinta on.\"\n\n\"Ja saat ollakin varma siitä\", vastasi kenraali, \"että minä olen\nvartioiva aarrettasi kuin vanha lohikäärme. Mutta, hyvät lapset, älkää\nkatkeroittako eron hetkeä ylen juhlallisella vakavuudella. Muutaman\nkuukauden perästähän sinä taas olet luonamme, Vladimir, ja sillä aikaa\nkoetan minä huvitella neiti Mörckiä niin hyvin kuin voin.\"\n\n\"Kiitän teitä, kenraali\", sanoi Anna teeskentelemättä, \"mutta minä olen\nmaalla kasvanut ja huvituksiin tottumaton enkä minä niitä kaipaa.\"\n\n\"Suruja ja kaipausta haihduttamaan ovat nekin hyvät\", virkkoi kenraali\nystävällisesti, -- \"niin usein kuin haluatte, saatte ajella\nvaunuillani. Se ainakin virkistää sekä ruumista että sielua.\"\n\n\"Niin, Anna, ja kun sitten kuljet viheriän metsän halki, kuunnellen\npuitten huminaa ja lintujen laulua, niin oletpa jälleen tuleva\niloiseksi kuin ennenkin ja muistava ystävääsi, joka, vaikka onkin\nkaukana, ajatuksissaan kumminkin vaeltaa rinnallasi\", kuiskasi Mustofin\nhymyillen Annalle.\n\nNuoruuden onnellista taikavoimaa! Eroaminen, suru ja kaipaus, kaikki\noli unohdettu! -- -- --\n\nKatinka Petrovna astui sisään luoden palavat silmänsä huoneessa\nolijoihin. Kateellisella, katkeralla mielellä havaitsi hän miten\nkenraali, samoin kuin otustaan tähtäilevä kissa, katseli noita nuoria,\njotka nähdessään toisensa olivat unohtaneet kaikki ympärillään.\n\"Kiehuva samovari odottaa meitä\", sanoi hän lopettaen sointuisalla\näänellään hiljaisuuden.\n\nKenraali nousi ja häntä seurasivat Anna ja Vladimir ruokasaliin, missä\nKatinka Petrovna jo seisoi kirkkaan hopeaisen teekyökin ääressä\nvalmiina jakamaan höyryävää teetä, venäläisten lempijuomaa.\n\nKalliissa kiinalaisissa posliini- ja hopea-astioissa oli monenkaltaisia\nlaitoksia, jotka todistivat venäläisen kokin taitoa ja herkkusuun\nisännän aistia.\n\nKellään ei kuitenkaan näkynyt olevan halua osoittaa aterialle kunniaa,\neikä puhekaan enää sujunut yhtä vilkkaasti kuin ennen. Kenraali vaan\nyksin joi lasin toisen perästä teetä, muut tyytyivät vähempään.\n\nVihdoin oli eron hetki käsissä. Lausuttuaan Brigitalle ystävälliset\njäähyväiset, jäi Mustofin kahden kesken Annan kanssa.\n\nHän otti esiin pienen, taitavasti tehdyn kultaisen ristin, asetti sen\nvitjoineen neidon kaulaan ja sanoi:\n\n\"Tämän amuletin antoi äitini kuollessaan minulle suojellakseen minua\nonnettomuuksista, suruista ja vaaroista. Siitä päivin olen sitä\nsydämelläni kantanut ja äitini sekä minun siunausteni voimalla on se\npoistava isäsi kirouksen ja oleva sinulle, Annani, onnea tuottava\ntaikakalu.\" Vladimirin puhe oli vakavaa ja hellää. \"Täst'edes on suurin\nilomme oleva kirjoittaa toisillemme. Kenraali Demidoff on luvannut\ntoimittaa sinun kirjeesi tarkoilleen minulle, ja minulla taas on\nmahtavia ystäviä, jotka siinä kohden auttavat minua. Ole luja ja uljas,\nAnnani, kuten sotilaan morsiamen tulee. Elä toivossa, voi hyvin!\"\n\nLämmin, värisevä suutelo, viimeinen kädenpuristus, ja Vladimir oli\npoissa.\n\nViidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki\nAnnakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin\ntuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä\nojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen,\nhapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.\n\nJa kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä\njoskus iltavalkean ääressä oli jutellut.\n\n\"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta\", niin se tarina\nalkoi. \"Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja\nyön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin\nsurullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän\nhitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet\npäästetään sisään.\n\n\"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun\nleivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja\nrannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä\nhelmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja\nsydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos\nhänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on\ntäyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä\non kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja\nrientää eteenpäin.\n\n\"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli\nmaailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun\nsitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo.\nUsein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja\nsairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee.\nHänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän\nuskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi.\nJa tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se\n'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.\n\n\"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa,\neivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu\nlöytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä\ntarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä\nJumalan tykö.\"\n\nAnna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin\nsäveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se\nmerkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.\n\nAnna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten\nolivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella\nkivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen\nvalkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka\nPetrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei\nitse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa\noli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan\nosoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja\nkärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen\ntunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän\nsentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että\nkenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime\naikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua\noikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä,\njotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin\nsuututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.\n\nHäijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni\nkoira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.\n\n\"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa,\nliikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa!\nAiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin\nkauan juvelilippaassani?\" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin\nkullekin.\n\n\"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta\nmitä tahanne\", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset\nkasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä\nsyntyperäänsä.\n\nKiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä,\nmutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä\nonnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän\nKatinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:\n\n\"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken\nhovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas:\nSuomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on\nlempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!\"\n\nKimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.\n\n\"Tyytyväinenkö? en toki\", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä,\n\"sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain\nkättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän\njulmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille,\nKatinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin\nvoitte aavistaakaan -- teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun\nylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä,\nnäette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin\nverrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi,\nKatinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!\"\n\nJok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen\nsilmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä\nkumartaen läksi tiehensä.\n\nKauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen\nkultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa.\nKostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä\nsuurimmalla kiirulla.\n\nVähitellen rauhoittui hän ja oli vihdoin valmiiksi puettu, mutta\nkatsoessaan suureen Venetsian peiliin, ei hän tuntenut itseään\ntyytyväiseksi. Sininen silkkipuku ei näet soveltunut laisinkaan hänen\nkalpealle iholleen, lyhyet hihat paljastivat liiaksi hänen laihoja\nkäsivarsiaan, eikä ylhäälle kiedottu tukkakaan ollut sopusuhteessa\nhänen pienen päänsä kanssa. Se ei kelvannut, piti valita toinen puku,\nyksinkertaisempi ja hänen muodolleen sopivampi!\n\nToinen puku toisensa perästä tuotiin esille ja hyljättiin, kunnes\nKatinka vihdoin päätti pukeutua samalla tavalla kuin silloin, kun\nkenraali Demidoff ensi kerran oli hänet nähnyt ja ihastunut hänen\nkauneuteensa, ja niin tehtiinkin. Mielihyvällä katseli hän nyt itseään\npeilistä ja hänen mielestään sopikin venäläinen kansallispuku hänelle\nvielä varsin mainiosti. Hän hymyili omalle kuvalleen, unohti äskeisen\nharminsa ja kiiruhti iloisena kenraalin luokse siinä toivossa, että\nhänen valtansa olisi vielä yhtä suuri ja vastustamaton kuin ennenkin.\n\n\"Pyhän Nikolain parran nimessä, olethan sinä koristeltu kuin aikoisit\nnaamiohuveihin eli Novgorodin markkinoille!\" vastasi kenraali Katinkan\ntervehdykseen. \"Luulet kaiketi olevasi yhtä nuori ja kaunis kuin\nsilloin, kun tuo aatelismies myi sinut minulle, ylisteltyään Moskovan\nsanomissa kauneuttasi ja ansioitasi. Puuteri ja poskimaali eivät voi\nkoskaan palkita, mitä vuosikymmenet ovat kuluttaneet.\"\n\nMasentuneena kuunteli Katinka näitä pilkallisia sanoja. Oliko Tatjana\nsittenkin ollut oikeassa, oliko hänen tähtensä sammumaisillaan!\n\n\"Minä en ymmärrä\", sanoi hän vältellen, \"minkätähden muistutatte\nminulle noita menneitä aikoja?\"\n\n\"Minkäkötähden!\" huudahti kenraali, \"sentähden että muistaisit mikä\nsinä olet ollut ja olisit tulevasta kohtalostasi kiitollinen. Sinä olet\nnauttinut kyllin kunniaa ja arvoa talossani, mutta nyt on kaikki\nohitse, Katinka Petrovna.\"\n\n\"Mitä puhutte, kenraali\", sanoi Katinka väännellen kyyneleet silmissä\nkäsiään, \"tahdotteko karkoittaa minut pois, uhrattuani nuoruuteni\nvoimat ja sydämeni parhaimmat tunteet luonanne? -- Boris, sanokaa\nlaskevanne leikkiä!\"\n\n\"Ei, Kasanin Rouvan nimessä, sitä en tee. -- Katinka, sinä olet\nauttamattomasti vanha ja heikko, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt\nsinun itkevän, ja sinä kumminkin tiedät minun vihaavan naisen kyyneliä.\nEt voi pitää minua muuna kuin lempeänä\", jatkoi kenraali, \"kun sallin\nsinun pitää kaikki pukusi ja sitäpaitsi lahjoitan sinulle Aleksei\nPauloffin mieheksi.\"\n\n\"Aleksei Pauloffin, tuon köyhän alio-upseerin!\"\n\n\"Niin, Katinka, nuori haukka on pian vievä kanssaan valkoisen joutsenen\npuolisonaan\", sanoi kenraali pilkallisesti nauraen. \"Älä näytä noin\nsäikähtyneeltä, Katinka, onhan Aleksei Pauloff oleva rikas omistaessaan\nsinut. Hän onkin valmis kaikkeen ja suostuu jo huomenna viettämään\nhäänsä; sitten matkustatte te heti Pietariin, mihin valittusi on\nmäärätty virantekoon. -- Enkö ole isällisesti pitänyt sinusta huolta?\"\n\n\"Ja sen olette ainoastaan tehnyt voidaksenne huomiota herättämättä\npoistaa minut. Älkää luulko, -- Boris Demidoff, ett'en oivalla teitä;\nolenhan minä tottunut lukemaan jok'ikisen ajatuksen teidän sielustanne\njonka pohjattomista kuiluista minäkin rukoilisin pyhäin varjelemaan\nitseäni!\" huudahti Katinka raivoissaan ja loi kenraaliin vihaisen\nkatseen.\n\n\"Riittää jo, vaimo\", sanoi kenraali ankarasti ja sysäsi hänet kädellään\nulos ovesta, \"älä suututa minua äläkä koettele kärsivällisyyttäni,\nsillä sinuakin varten voi löytyä ruoska.\"\n\nKatinka Petrovnan täytyi siten tyytyä kohtaloonsa, vaikka hänen sisunsa\nkyllä kuohui. Suurinta nöyryytystä sai hän kumminkin vielä kerran\ntuntea, kun hän suitsutuksilla täytetyssä kirkossa väkijoukon seasta\nhuomasi Tatjanan, joka sysimustilla silmillään ilkkuen katseli häntä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n    Miss' on rauhan satama,\n    Syömen tyyni onnela?\n    Missä määrä kaukainen\n    Kytevien toiveiden?\n\n\"Herrani, kenraali Demidoff, lähettää nämä lahjat teille, ihana neiti,\nkunnioituksensa ja ihailunsa todisteeksi\", virkkoi Ivan eräänä päivänä\nAnnalle astuttuaan hänen huoneesensa. Ystävällisesti päätään\nnyökäyttäen otti tämä kumartelevalta palvelijalta kääryn ja avasi sen\ntyynesti. Hän näki siinä ihmeekseen kaksi varsin kallista silkkipukua,\ntoisen hopeankarvaisen, toisen ruusunpunaisen. Kaksi kullankirjaeltua\nvyöhyttä ja hohtokivinen koriste oli siinä myöskin.\n\nHymysuin ja loistavin silmin katseli Anna tuota viehättävää komeutta,\nlevitteli lapsellisella ihastuksella pukuja ja käänteli auringon\nvalossa hohtavaa juvelikoristetta.\n\n\"Ei kuningattarella Lovisa Ulriikallakaan, jonka hovissa isoäitini\naikoinaan oli hanhenpaimenena, ole voinut olla kauniimpia ja komeampia\npukuja kuin nämä\", huudahti Brigitta, joka oli yhtä ihastunut kuin\nAnnakin. \"Katsokaa, mikä ihmeellinen loisto tällä kankaalla on, kuinka\nse on paksu ja kuitenkin niin pehmoinen kudonnaltaan! Ja tämä\nkaulakoriste, miten se säkenöi ja välkkyy! Teidän, Anna, tulee\ntodellakin olla kiitollinen kenraalin ystävällisyydestä.\"\n\nAnna katsoi vuoroin Brigitan hiettaisiin silmiin, hovimestarin nöyrästi\nkumarrettuun selkään ja noihin komeoihin lahjoihin, ja vuoroin hän\npunehtui ja vaaleni; ja värisevä kyynel, jota ei muut huomanneet,\nkostutti hänen pitkiä silmänripsiään.\n\n\"Briitta muori\", sanoi hän vihdoin ja asetti kaikki takaisin kääryyn,\n\"isäni varoitti minua usein maailman turhuudesta ja kiillosta, joka\nkietoo ja lumoo meidän sydämemme ja minä tahdon koettaa muistella hänen\nopetuksiaan. -- Ivan\", jatkoi hän hovimestarille, \"tervehdi isäntääsi\nja sano että olen kiitollinen hänen hyvyydestään, vaan ett'en voi enkä\ntahdo vastaanottaa hänen lahjojaan, koska ne eivät sovellu lapsuudesta\ntotuttuun yksinkertaisuuteeni.\"\n\n\"Kuten käskette, ihana neiti\", vastasi hämmästynyt Ivan, \"mutta minun\nluullakseni olisi paras, ett'ette kieltäytyisi ottamasta vastaan\nkenraali Demidoffin lahjoja, sillä hän on ylpeä, kovin ylpeä, eikä\nsuvaitse koskaan kieltoa.\"\n\n\"Mutta minä toivon hänen ylpeytensä olevan jaloa laatua ja että hän\nantaa minulle anteeksi. Tehkää kuten pyysin, hyvä Ivan!\" Hovimestari\nkumarsi syvään ja lähti huoneesta.\n\nOliko Anna tehnyt oikein hyljätessään miehen lahjat, joka oli\nosoittanut hänelle niin paljon hyvyyttä ja hellätuntoista huomiota,\njoka oli hänen suojelijansa ja joka ehkä tuntisi itsensä syvästi\nloukatuksi. Olisiko hänen isänsä, olisiko Vladimir hyväksynyt hänen\nkäytöksensä?\n\nMoiset ajatukset liitelivät Annan päässä; hän tunsi itsensä niin\nyksinäiseksi, niin hyljätyksi, hänen täytyi tehdä niinkuin hänen\nsydämensä ja omatuntonsa häntä kehoitti.\n\n\"Lapsi\", sanoi Brigitta hellästi nuhtelevalla äänellä, \"minä en oivalla\nteitä. Kotona Ahvenanmaalla voitte te iloita pumpulihameesta, jonka\nminä yksinkertaisen aistini mukaan olin raidoittanut ja kutonut, ja nyt\nlähetätte te takaisin puvut, joista moni tyttö teitä kadehtisi.\"\n\nVienosti hymyillen kuunteli Anna Brigitan puhetta ja virkkoi: \"Ennen\nveljeltä vetosta kuin olutta vierahalta -- --\"\n\n\"Niin, te arvelette että: ehdon valta ahvenella ottaa onkeen, jos\ntahtoo\", liitti Brigitta, mutta miettiväisenä jatkoi Anna:\n\n\"Sitäpaitsi -- vaikka kenraali on pyytänyt minun pitämään taloansa\nkotinani ja kohtelee minua suurimmalla ystävyydellä, tuntuu minusta\njoskus kumminkin kuin olisin kanarialintu, jolla on kaikki tarpeensa,\nmutta joka sittenkin räpyttää pieniä siipiään kullattua häkkiä vasten,\ntietäen olevansa vanki.\" -- -- --\n\nMalttamattomasti oli kenraali Demidoff tällä aikaa odottanut Ivania\npalajavaksi Annan luota. Hänen ei johtunut vähääkään mieleensä, että\nAnna lähettäisi lahjat takaisin, ja sentähden olikin hänen\npettymyksensä kaksinkertainen, kun hän odottaessaan lämpimiä\ntervehdyksiä ja kiitoksia saikin kieltävän vastauksen.\n\n\"Jos olisit laatinut sanasi paremmin, niin olenpa varma siitä, ett'ei\nneiti Mörck olisi kieltäytynyt vastaanottamasta lahjoja\", sanoi hän ja\npolki jalkaansa lattiaan. \"Joll'et olisi Ivan, niin saisi hemmoiteltu\nselkäsi tuntea kymmenkunnan vitsanlyömää. Mene, jätä minut yksin.\"\n\nPalvelija totteli silmänräpäyksessä käskyä ja poistui ääneti peljäten\nhäiritsevänsä isäntäänsä, jonka povessa viha ja intohimot riehuivat.\n\n\"Minun täytyy saada hänet omakseni millä hinnalla hyvänsä!\" sanoi\nkenraali itsekseen. \"Hän on satujen prinsessaa ihanampi, ja Boris\nDemidoff ei ole kyllin tyhmä heittääkseen luotaan puhtaan helmen.\nNaisen sydän voitetaan lahjoilla, enkä minä luule Anna Mörckin olevan\nerilaisen muita. Ennen kutsuttiin minua vastustamattomaksi; tahdon\nvielä tänä päivänä koettaa voimaani ja viedä itse lahjat takaisin\nkaunottarelleni, mutta varovasti, varovasti -- -- --\"\n\nKenraali hymyili tyytyväisenä ja varmana voitosta, ja kun hänen\nmielensä sitten oli tyyntynyt, antoi hän ilmoittaa tulonsa\nsuosikilleen.\n\nAavistamatta mitä hänen nuoruutensa ja loistava kauneutensa oli\nvaikuttanut vanhassa kenraalissa otti Anna hänet ystävällisellä\nkohteliaisuudella vastaan ja hänen käytöksessään ilmestyi niin harrasta\nluottamusta, että se olisi liikuttanut jokaista paitsi tätä miestä,\njonka asianhaarat olivat panneet hänen ainoaksi suojelijaksensa.\n\nHienolla tavallaan tarttui kenraali tervehtiessään Annan käteen ja\nnosti sen huulilleen, mutta tyttö veti äkkiä, säikähtyen kätensä pois.\n\n\"Eihän teidän, vanhan miehen, sovi suudella nuoren tytön kättä\", sanoi\nhän arvokkaasti. \"Olen jo ennen pyytänyt teidän säästämään minua tästä\nkohteliaasta tavasta, joka ei laisinkaan sovellu minulle.\"\n\n\"Vanhan miehen!\" kenraalin sisu kuohahti. IImaisihan Anna liian\nselvästi että heidän välillä oli ylipääsemätön juopa.\n\n\"Te unohdatte, neiti Mörck\", sanoi kenraali hilliten itseään,\n\"ett'ette enään ole lapsi, vaan on teillä täysi oikeus vaatia sitä\nkohteliaisuutta, jota osoitetaan teidän ihanalle sukupuolellenne. Mutta\nminä olenkin tullut ojentamaan teitä ylpeydestänne, jolla olette\nhyljännyt vähäpätöiset lahjani.\"\n\n\"Vähäpätöiset!\" huudahti Anna vilkkaasti, \"älkää sanoko niin, kenraali,\nne olivat päinvastoin liian kalliit minulle.\"\n\n\"Teille ei ole mikään liian kallista, liian hyvää\", sanoi kenraali, \"ja\nminä olen suoraan sanoen pahoilla mielin teidän käytöksestänne.\"\n\n\"Oi, sitä en olisi tahtonut\", sanoi Anna lämpimästi, \"minä, joka joka\npäivä rukoilen Jumalan siunaamaan teitä hyvyydestänne minua kohtaan.\nMutta minä pelkään turmeltuvani\", jatkoi hän vakavasti, \"sillä\nkatsellessani näitä huoneita ja kaikkia teidän antamia kauniita lahjoja\nja pukuja pelkään minä tulevani ylpeäksi ja herjaksi.\"\n\n\"Te ette siis huoli lahjoistani\" sanoi kenraali, \"te kiellätte minulta\ntämän suosion, josta minulle olisi suuri ilo!\"\n\n\"Jos sillä voin tehdä teille iloa\", sanoi Anna peljäten suututtavansa\nkenraalin, \"niin suostun pyyntöönne ja kiitän tuhansin kerroin.\"\n\n\"Ette saa luulla minua kiittämättömäksi, kenraali\", jatkoi hän\nsurumielisesti, \"mutta suurimmassa arvossa pitäisin kuitenkin ainoankin\nrivin Mustofiniltä. Eikö vielä ole kirjettä saapunut?\"\n\n\"Aina sama kysymys, lapseni, ja aina täytyy minun antaa teille kieltävä\nvastaus.\"\n\n\"Minkä luulette olevan syynä tähän äänettömyyteen?\" kysyi Anna.\n\"Lupasihan Vladimir, että kirjeet varmasti tulisivat käsiini.\"\n\n\"Sitä ei voi niin tarkoin tietää\", sanoi kenraali; \"nuoriin miehiinkään\nei ole paljon luottamista. Kauniit silmät panevat helposti heidän\npäänsä pyörälle ja saavat heidän unohtamaan entiset mieltymiset, --\ntoinen tuulen puuska tuo toisia tunteita.\"\n\n\"Mutta Vladimir on luvannut minulle uskollisuutta, hän ei ole pettävä\neikä unohtava minua!\" huudahti Anna ja hänen silmistään säteili hellyys\nja iloinen luottamus.\n\n\"Rauhoittukaa, lapseni\", lohdutti kenraali, \"minä hankin sekä\nyksityistä että virkatietä luotettavia tietoja sisareni pojasta. Ajat\novat hankalat, kirjeet saattavat ehkä joutua muiden käsiin -- ja paljon\nvoi tapahtua tuolla kaukana, josta meillä täällä ei ole aavistustakaan.\nÄlkää vaan hätäilkö, sillä kalvava levottomuus tekee pian ihmisen\nrumaksi ja vanhaksi, ja teidänhän tulee säilyttää kauneuttanne\nVladimirin tähden.\" Tätä sanoessaan puristi kenraali Annan kättä\njäähyväisiksi ja lähti pois, entistä enemmän ihastuneena tuohon\nsuloiseen tyttöön ja lujasti päättäen uskaltaa kaikki voittaakseen\nhänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakastuneet, jotka meidän päivinämme tuskittelevat, joll'ei\nsäännöllinen posti tuo heille vähintään kerta viikkoon kirjeitä ja\njoilla pahimmassa tapauksessa on sananlennätin ja telefooni\nkäytettävänä he ainakin voivat käsittää Anna Mörckin syvää kaipausta,\nkun hän kuukausittain turhaan odotti tietoja Mustofiniltä. Kenraali\nDemidoff ei saanut horjumaan tuon jalon tytön luottamusta armaasensa,\nvaikka hän usein koettikin herättää hänen mielessään epäluuloja.\n\nEräänä päivänä tuli kenraali Annan huoneesen avattu kirje kädessä.\n\n\"Kirje Vladimirilta!\" huudahti Anna huomaamatta miten kalpealta ja\nriutuneelta kenraali näytti. \"Mitä kirjoittaa hän, kuinka hän voi?!\"\n\nÄänetönnä ojensi kenraali Annalle kirjeen, mutta tämä pudisti päätään,\nsillä se oli kirjoitettu venäjän kielellä.\n\n\"Malttakaa mielenne neiti Mörck\", sanoi kenraali sääliväisesti, \"ja\nolkaa valmis kuulemaan pahinta.\"\n\n\"Pahinta!\"\n\n\"Kirjeessä luetaan\", jatkoi kenraali armottomalla kiiruulla, \"että\nVladimir Mustofin eräässä kahakassa vihollisen etujoukon kanssa miekka\nkädessä on saavuttanut soturin kunniarikkaan kuoleman. Hänen kohtalonsa\non ihana ja kadehdittava, jos ei vaan suru ja kaipaus olisi jäljellä.\n-- Itkekää, lapseni, kyyneleistä ... sanotaan lähtevän huojennusta.\"\n\nMutta Anna ei itkenyt, eikä syvä tuska puhkeakaan koskaan kaikuviin\nvalituksiin. Hän ei tajunnut kenraalin sanoista muuta kuin että\nVladimir, jonka tähden hän oli uhrannut isänrakkauden, kodin, kaikki,\noli kuollut. Loisto oli sammunut hänen suurista silmistään, niissä asui\ntuijottava, milt'ei tunnoton katse.\n\n\"Kuollut\", sanoi hän vihdoin heikolla, murtuneella äänellä, \"kuollut --\noi Vladimir!\" ja särjetyn sydämen sanomaton tuska tuli tässä\nhuudahduksessa ilmi.\n\n\"Kuinka suuresti minä säälin teitä, Anna\", virkkoi kenraali\nmielittelevällä ystävyydellä ja pani hyväillen kätensä tytön\nkäsivarrelle, mutta tämä hypähti ylös kuin salaman kohtaamana.\n\n\"Jättäkää minut, kenraali\", sanoi hän, \"minä tahdon kernaimmin olla\nyksin.\"\n\n\"Minä menen\", sanoi tämä lempeästi, vaikka uhkaava pilvi kohosikin\nhänen otsalleen, \"mutta minä tulen pian takaisin, sillä teidän onnenne\non sydämelleni liian kallis voidakseni jättää teidät myötätuntoisen\nystävän lohdutusta vaille. Naisen ruikutus\", jatkoi hän poistuttuaan\nnäkyvistä, \"ei lakkaa yht'äkkiä, ja kumminkin täytyy minun ihmetellä\nmiten tyynellä mielellä tyttö otti vastaan sanoman armaansa kuolemasta,\nei hän parkunut eikä pyörtynyt, niinkuin olen muiden naisten nähnyt\ntekevän.\"\n\nSurusta menehtyneenä istui kuitenkin Anna ja ajatteli kuollutta\nsulhoaan. Hän näki hänen säihkyvin silmin syöksyvän vihollista vastaan\nja ihmeteltävällä urhollisuudella jakelevan iskuja ympärilleen -- mutta\ntuossa tuli luoti -- hän horjui satulassa ja huokasi raskaasti -- se\noli sattunut hänen rintaansa. Kirkas verivirta pulppusi hänen\nrikkiammutuista vaatteistaan. Silmät lakastuivat ja sinisenkalpeaksi\nmuuttui hänen äsken vielä niin verevä ja vilkas muotonsa. Kankeana ja\nkylmänä pantiin hän arkkuun, maa sai velkansa -- madot ruokansa.\n\nVähitellen saivat hänen ajatuksensa toisen suunnan. Ristinuskon pyhin\nlohdutus laskeutui nöyryyttävänä ja sulattavana hänen raivoavalle\nsydämelleen niinkuin rauhan kyyhkynen myrskyiselle merelle, ja\nmuistaessaan Vladimirin rakkautta ja hellyyttä kuiskasi hän, hymyillen\nkyynelten läpitse:\n\n\"Me emme ole eroitetut, Vladimir, -- rakkautemme yhdistää meidät.\"\n\nSydämen on kumminkin taisteltava monta kovaa sotaa, ennenkuin se\ntaivaan tähden voi uhrata maalliset tunteet. Annankin koko olennossa\nnäkyi riutumusta ja toivottomuutta, kun kenraali toistamiseen tuli\nhänen luoksensa.\n\n\"Minä kunnioitan teidän suruanne\", sanoi hän ystävällisesti, \"mutta\nälkää liioin antautuko sen valtaan, sillä teidän elämässänne on vielä\nmonta rikasta ilon lähdettä.\"\n\n\"Sitä en voi uskoa\", sanoi Anna, \"minun täytyy sanoa teille tänä\npäivänä jäähyväiseni ja kiittää kaikesta hyvästä, jota olen luonanne\nnauttinut.\"\n\n\"Te tahdotte jättää minut ikävään! Anna, te olette julma, mutta sitä en\nminä voi sallia\", sanoi kenraali salaamatta intohimoaan ja katsellen\npalavasti arastelevaa tyttöä.\n\n\"Minä rukoilen teitä, kenraali, älkää laskeko leikkiä tämmöisellä\nhetkellä. Asianhaarat ovat pakoittaneet minun viipymään liian kauan\ntalossanne, ja pitkällinen vieras voi käydä haitalliseksi. Te olette\ntäyttänyt lupauksenne Mustofinille, meidän tiemme eroavat siis.\"\n\n\"Erehdytte, neitini\", sanoi kenraali, \"te jäätte ainiaaksi luokseni,\nkotini on teidän, hevoseni, vaununi, palvelijani -- kaikki on kuten\ntähänkin asti käytettävänänne. Te olette vielä tuleva onnelliseksi.\"\n\n\"Minä en voi koskaan enää tulla onnelliseksi maan päällä\", vastasi\nAnna. \"Säälikää onnettomuuttani ja sallikaa minun rauhassa lähteä\npois.\"\n\n\"En koskaan!\" sanoi kenraali Demidoff kärsimättömästi, \"en koskaan.\nJos Mustofin olisi tullut vaatimaan teitä takaisin, ei minulla\nluonnollisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta hän on kuollut ja\nminä tahdon edelleen pitää teistä huolta. Eihän teillä ole ketään johon\nturvaisitte, menetettyänne isänne rakkauden.\"\n\nTämä soimaus sattui kuin myrkyllinen nuoli onnettoman tytön sydämeen.\nTukehuttaen itkuaan peitti hän käsillään kasvonsa ja toisti hiljaa isän\nkirouksen.\n\nRiemuitsevan näköisenä jätti kenraali hänet, mutta pitkä aika kului,\nennenkuin uni tänä iltana soi hänelle lepoa, jota viattoman omantunnon\nharvoin tarvitsee kauan odottaa. Viimein soitti hän Ivanin luokseen.\n\n\"Tuo minulle pullo puhdasta Tokaijan viiniä, jommoista ainoastaan vanha\nUnkari ja lähes satavuotinen kellari voivat tarjota!\" käski hän.\n\nIvan toi mitä pyydettiin, mutta vaikka tuo tomuuntunut pullo pian oli\ntyhjennetty, ei sen sisällys kumminkaan vaikuttanut kenraalin toivon\nmukaan, sillä joka kerta kun hänen viinin raskauttamat silmänluomensa\nvaipuivat kiinni, alkoi hänen omantuntonsa taikakattila kiehua. Hän oli\nnäkevinään Vladimirin silvotun pään hopeatarjottimella sänkynsä\nvieressä. Hyytynyt veri valui hitaasti tyhjään lasiin, jota\nnäkymättömät kädet tarjosivat hänelle, ja kaksi kirjenippua hänen\nsalalaatikossaan rupesi yhtäkkiä elämään. Jokainen kirjain niissä\nmuuttui pieniksi mustiksi peikoiksi, jotka ulvoen tanssivat ja\nkiusasivat häntä.\n\nKoira haukkui yössä -- kenraali heräsi. Kylmä hiki oli hänen otsallaan,\nvaikka veri poltti suonissa kuin tuli.\n\n\"Senkötähden minua näin julmasti kidutetaan, ett'en ole kahtena\nviimeisenä perjantaina paastonnut\", ähki hän. \"Kun saan aikaa, olen\nminä ensi työkseni lepyttävä nuo pahat vallat, jotka sekoittavat sappea\nelämänjuomaani. Jos ei muu auta, niin pakenen, pyhän Barbaran nimessä,\nSolovetskin luostariin; siellä ainakin olen löytävä levon!\"\n\nKenraali nukkui jälleen. Samat hirmunäytelmät, samat kauheat\nunet -- -- --\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKannel kädessä lauloi Anna Mörck erästä hymniä. Laulu oli vakava,\nsynkkämielinen ja haikean ihana niinkuin tuo valju, surullinen\nlaulajatar itsekin. Jokainen sointu kanteleen vapisevilta kieliltä,\njokainen sävel hänen huuliltaan kuvastui hänen kasvoissaan haaveksivana\ninnostuksena. Niissä heijastui maallisista siteistä vapautuneen hengen\njalo ja ylevä nautinto.\n\nJonkun matkan päässä istui Brigitta kumarruksissaan kuunnellen laulua.\nPian huomasi hänen vilkkaat silmänsä kenraali Demidoffin, joka seisoi\npuoleksi-avonaisella ovella ja katseli nuorta tyttöä melkein samalla\nihastuksella kuin innostunut maalari silmäilee kaunista mallia.\nHarmissaan tästä mietti palvelija, miten hän salaa ilmoittaisi Annalle\nkenraalin läsnäolon. Hänen kekseliäisyytensä tuli hänelle nytkin pian\navuksi, ja hän alkoi rykiä niin räikeästi ja kolkosti, että olisi sen\nluullut tulevan keuhkotautisen rinnasta.\n\nVihaisin katsein kääntyi kenraali ympäri ja Anna hypähti niin tulisesti\nylös, että hänen kanteleensa sai vaarallisen täräyksen, ja yksi\nkielistä katkesi.\n\nTyytyväisenä onnistuneesta juonestaan nousi Brigitta ja jätti kenraalin\nja hänen turvattinsa kahden kesken.\n\n\"Kuinka kauniisti te laulatte, neitini\", sanoi kenraali ystävällisesti,\n\"toivoisin vaan että laulunne pian saisi iloisemman kaiun. Ettekö\ntahtoisi koettaa laulaa vielä kerran duurissa ettekä aina mollissa, ei\nvirsiä eikä kotimaanne valittelevia ruikutuksia, vaan jonkun iloisen\nvilkkaan operetin.\"\n\n\"Siihen ei taitoni riitä\", vastasi Anna, \"sillä minä en osaa niitä\nmonta. Mitä taas kansaani tulee, on sillä kaksikin ilmausta laulussaan,\nilon ja surun, -- mutta iloiset laulut ovat haihtuneet muistostani ja\nsurulliset säästän kernaimmin itselleni.\"\n\nAnnan käytöksessä oli ylpeää, kylmää arvokkuutta vastoin hänen entistä\nlapsellista avomielisyyttään, mutta hän olikin lyhyessä ajassa oppinut\nhillitsemään tunteensa tämän miehen läsnäollessa ja havainnut, että\nsyynä, jonkatähden häntä ei laskettu talosta lähtemään, oli muukin kuin\nhuolenpito hänen onnestaan.\n\n\"Te näytte olevan isänmaanrakastaja\", sanoi kenraali leikillisesti, \"ja\npidätte etupäässä siitä, jota teillä itsellänne on. Paimentytön laulua,\nlaakson kaikua ja yksinäisen hongan huminaa, mitä muuta teillä\nolisikaan tarjottavaa? Verratkaa sitä toisen maan rikkaampiin\nmusiikkivaroihin, ja se on kuin sarkatakki silkkipuvun rinnalla.\"\n\n\"Te unhoitatte, kenraali, että taide on luonteeltaan\nkosmopoliitillinen; se mitä nyt halveksitte, voi vielä eräänä päivänä\nkohota arvoon\", sanoi Anna haaveksien, \"sillä kaikki tajuavat sitä,\njoka luonnosta lähtee, se tulee sydämestä ja menee sydämeen.\"\n\nKenraali hymyili. \"Te naiset\", sanoi hän. \"Rasitatte kaikkea tunteella,\nja kumminkin voitte te olla niin kylmät ja tunnottomat, milloin vaan\ntahdotte.\"\n\n\"Minä en ymmärrä tarkoitustanne\", sammalsi Anna.\n\n\"Ette, sentähden ettette tahdo ymmärtää minua\", sanoi kenraali\ntulisesti. \"Sentähden ett'ette tahdo ymmärtää ettekä tajuta '_vanhan\nmiehen_' rakkautta.\"\n\n\"Oi kenraali Demidoff!\" huudahti Anna tuskallisesti.\n\n\"Sydämeni\", jatkoi kenraali, \"ei ole vielä niin hiiltynyt kuin kenties\nluulette; se voi vielä lempiä yhtä lämpimästi ja ehkäpä syvemmästikin\nkuin nuorukaisen. Minkätähden luulettekaan minun tuhlanneen\nlukemattomia suosionosoituksia teille, jos ei minussa asuisi muu tunne\nkuin mikä suojelijalla on turvattiaan kohtaan?!\"\n\n\"Minä en voi koskaan rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia. -- Hänen\nmuistonsa on minulle pyhä, eikä mikään vieras kuva saa sitä\nsaastuttaa\", sanoi Anna surumielisesti.\n\n\"Ja kuolleen tähden tahdotte te uhrata onnen elävän kanssa, joka voi\nantaa teille kaikkea mitä hyvänsä haluatte\", puhkesi kenraali\ninnokkaasti sanomaan. \"Anna, minä, joka olen niin ylpeä kaikille\nmuille, tahdon orjana totella pienintä viittaustanne, maata\njaloissanne, jos sitä tahdotte.\"\n\n\"Totinen rakkaus ei vaadi orjanpalvelusta\", sanoi Anna. Häntä\nsuojelivat viattomuuden ja puhtauden ystävälliset vallat tuolta\nintohimoiselta mieheltä.\n\n\"Ja mimmoiseksi ajattelette te oikeastaan rakkauden, neitini?\"\n\n\"Suurimmaksi ja pyhimmäksi tunteeksi\", sanoi Anna kainosti, mutta\nvakavasti, \"jonka Jumala on painanut ihmisen sydämeen, ja joka, vaikka\nse keskeytyykin täällä maan päällä, on puhdistettuna ja vapautettuna\nkestävä yli ajan.\"\n\nAnna ajatteli Vladimiria ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.\n\n\"Te puhutte kauniisti\", sanoi kenraali nauraen, \"ja kumminkin erhetytte\nte päättäessänne, että rakkauden tulee olla ikuisen. Ei, Anna, sitä\nvoidaan toistella äärettömiin asti -- ja se tulee _teidänkin_ oppia\nminua kohtaan.\"\n\n\"Vaiti, kenraali, vaiti!\" sanoi Anna, silmät harmista säihkyen.\n\"Jokainen sana, jonka puhutte minulle rakkaudesta, on suurin loukkaus.\"\n\n\"Ahvenanmaan ihana kukka, kuinka kaunis olettekaan vihassanne\",\nhuudahti kenraali.\n\n\"Ystävänkin imarrus on iljettävä\", sanoi Anna kylmästi, \"vihamiehen\nkaksinkertaisesti inhoittava.\"\n\n\"Älkäämme kiivastuko toisiimme\", sanoi kenraali tyynen ja ystävällisen\nnäköisenä. \"Te olette kovin liikutettu, Anna, kävely vaikuttaisi\nkenties hyvää ja jähdyttäisi tulista vertanne. Jos suvaitsette, niin\nannan siitä käskyn teitä seuraaville palvelijoille.\"\n\n\"Kiitän, jos olette niin hyvä\", sanoi Anna ja huokasi kevenneellä\nmielellä nähdessään pääsevänsä ikävästä tilasta.\n\n\"Pelasta minut, taivaan tähden tuolta mieheltä!\" huudahti Anna\nkenraalin poistuttua ja syöksyi kauhistuneena Brigitan luokse läheiseen\nhuoneesen. \"Sinä et saa lähteä luotani kun hän tulee, vaan täytyy sinun\naina seistä rinnallani ja estää hänen likenemistään.\"\n\n\"En ole muistanut kertoa\", sanoi huolestunut Brigitta, \"miten kenraali\neilen viimeksi nimitti minua vanhaksi lohikäärmeeksi ja pyysi, ett'en\nminä seisoisi kuuntelemassa, kun hänellä on jotain teille puhuttavaa,\nikäänkuin minä hänen renkutustaan ymmärtäisin! Jos en tottele, niin\npelkään suututtavani hänet siihen määrään, että hän eroittaa minut\nteistä, ja se olisi nykyisessä tilassamme kaikkein pahinta. -- Mitä on\ntapahtunut, puhukaa? Vapisettehan te, lapsi parka, koko ruumiiltanne\nkuin haavanlehti!\"\n\n\"Oi Brigitta, mitä minun on täytynyt kuulla\", sanoi Anna. \"Kenraali on\ntänään puhunut minulle suoraan rakkaudesta tavalla, joka saa sydämeni\nkauhusta kangistumaan. -- Mutta tule, Briitta muori, kenraali on\nehdoittanut minulle kävelymatkan, ja meidän tulee kiiruhtaa, ettei joku\noikku ennättäisi tehdä sitä tyhjäksi.\"\n\nAnna heittäytyi entisen holhojansa syliin ja piiloitti päänsä hänen\npoveensa.\n\n\"Sinä olet oikeassa\", jatkoi hän, \"meidän tulee olla varovat, ett'ei\nkenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. -- Yksin on minun ponnisteltava\nvasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja\nveden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!\"\n\nYstävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten\npukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.\n\n\"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna\", ajatteli kenraali itsekseen\npalattuaan huoneesensa. \"Linna ei olekaan niin helposti valloitettu\nkuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa\nhän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja --\nvoitto on minun! -- Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut\nnarriksi ja valtaa koko sieluni, -- vaan tuossahan hän tulee, ihanin\nnaisista, -- mikä ryhti, mikä sulous!\"\n\nTällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse.\nHeidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa\nturvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin\nrauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja\nmustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties\nestääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.\n\n\"Briitta muori\", sanoi Anna, \"kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu\nilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan\novat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka\nkeveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas,\nkauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa.\"\n\n\"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka\" kuiskasi Brigitta.\n\n\"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä\nBrigitta\", vastasi Anna, \"mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä\navarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle\ntyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja\nminä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!\"\n\nHe olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he\npäättivät mennä ostoksille.\n\nHuoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä\nnuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään\nkatsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan,\nsilitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään,\njotka varjosivat hänen ylähuultaan.\n\nTämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo\nehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden\nvetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana.\nHänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista\nhän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut\nluullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa;\nerittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa\nkasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.\n\nTavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan,\nkuka tuo nuori tyttö oli.\n\n\"Berndt Wilhelm\", vastasi kumppani nauraen, \"täytyy todellakin olla\nsinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten\nkoskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?\"\n\n\"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä.\"\n\n\"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraali\nDemidoffin neiti!\"\n\n\"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!\"\n\n\"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen\nvenäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä\nlähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske.\"\n\nNäin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja\njätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon\nvenäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt,\nminkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen\nylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui\nhänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin.\nNöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys\nja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä\nmiestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.\n\n\"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä\nhyväntekijänne\", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. \"Te olette niin\nkalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi\nteitä kerran luulin.\"\n\n\"Piikit on ruusullakin, ei vaan yksin orjantappuralla\", vastasi Anna.\n\n\"Ja hyvästi pistävätkin kun tahtovat\", sanoi kenraali hymyillen.\n\n\"Muulla tavoin ei voi ollakaan\", virkkoi Anna.\n\n\"Mutta sen täytyy\", lausui kenraali. \"Vihasta rakkauteen sanotaan vaan\nolevan yksi askel, ja niin toivon olevankin, Annaseni.\"\n\n\"Minä en vihaa ketään, mutta minä inhoan teitä kenraali. Kuinka jalo te\nsitävastoin olisitte, jos tekisitte oikeutta onnettomalle tytölle,\nettekä kietoisi sieluanne itsekkäisyyden mustaan verhoon.\"\n\n\"Totta kyllä\", sanoi kenraali, \"jos ei minulla olisi niin mahtavaa\nyllykettä.\"\n\n\"Mahtavaa yllykettä, mitä!\"\n\n\"Rakkautta, Anna, rakkautta!\" huudahti kenraali. \"Ihana tyttö, antakaa\nminulle vaikka kuinka pieni osa siitä vastineeksi, ja minä olen oleva\nonnellisin kuolevaisista.\"\n\n\"Olenhan jo kerran teille julki sanonut, ett'en voi rakastaa ketään\nmuuta kuin Mustofinia, ja siitä tulee teidän ymmärtää, etten rupea\nmihinkään yhteyteen teidän kanssanne.\"\n\n\"Se ei ole ollut koskaan tarkoitukseni\", sanoi kenraali nauraen, \"jos\nsillä tarkoitatte avioliittoa, joka minulle olisi sama kuin rotanloukku\nkotkalle. Ei! vapaasti kuin sekin tahdon mä liidellä, nauttia, elää ja\nrakastaa -- rakastaa _teitäkin_ ainoastaan -- -- --\"\n\nKenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka\ntäyttivät hänet suurimmalla kauhulla. \"Isä parka\", sanoi hän, \"kuinka\nsyvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista!\nMinä en ymmärrä, kenraali\", jatkoi hän, \"mimmoisten naisten kanssa te\nolette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä\ntavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne\nuhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. -- Menkää,\nkenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti.\"\n\n\"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla\", sanoi kenraali,\n\"minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan.\"\n\n\"Taipumaan tahtonne mukaan!\" toisti Anna, \"taipumaan -- mihin? --\nhäpeään! Laupias Jumala!\"\n\n\"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä\npidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää\ntaivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä\nvähän kuin hiiri kissan kynsistä.\"\n\nSuonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen\nkasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.\n\n\"Älkää tulko liki\", sanoi Anna. \"Näinkö ritarillisuus ja kunnia\nkäskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali,\npidätte Mustofinille -- kuolleelle -- antamanne lupauksen?!\"\n\nNämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin\nsanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa\nhäntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta\npurren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja\nheitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea\nniin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.\n\nKovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna,\nmakasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien\nnosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille\nja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin\nolevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea,\nettä Brigitta lukisi hänelle.\n\n\"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?\" kysyi Brigitta.\n\n\"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori\", sanoi Anna\nmatalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua\npöydältä.\n\nBrigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan\nvielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin\nsilmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä\nkauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat.\nKun hän tuli tähän paikkaan: \"_Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin\nSinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä\nmyös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren\näärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia\nkätes pitäis minun_\", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän\nhymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi\nviimeistä värssyä: \"_Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni:\nkiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä\npahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle_.\"\n\nTuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali\njälleen astui sisään.\n\nKäskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan\npoistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.\n\n\"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös\nhyväntahtoisuus ja anteeksiantamus\", virkkoi hän. \"Oi Anna, voiko tämä\ntoteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä\nhulluksi! -- Minä puolestani olen antanut anteeksi _teille_, suloinen\nenkeli! -- antakaa tekin minulle!\"\n\n\"Minä koetan\", sanoi Anna, \"jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä\nkohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua\nluopumaan siitä, mitä pidän oikeana.\"\n\n\"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta\nlahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta -- ja\nruvetkaa omakseni.\"\n\nTuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön\njalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen\nhuuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi\nentisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän\nrauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää\ninhoa ja kauhistusta. \"Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne\",\nsanoi hän. \"Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka,\nmitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi.\"\n\n\"Surkuttelette minua!\" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui\nhänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta\nhänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa\nhorjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon\nAnna vihdoin jalomielisesti suostuikin.\n\n\"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi\",\nsanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari\nAleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, \"ottakaa tämä rasia, joka\nminulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani,\nja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä\nsuuresti, kuin hän teitä rakastaakin.\"\n\nJalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta\nlopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin\nhartaalle pyynnölle.\n\nNäin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.\n\nMyöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja\nkatseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi\nilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni\nniissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut\nraamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSiirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista\nAurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli\nsota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli\nodotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet\npuolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset\nsisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa,\nnousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan.\nTämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander\nsotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa\nkuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut\nitsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta\ntaisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan\npäässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.\n\nSuuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen,\nisänmaan ja kunnian puolustusta.\n\nOli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla,\njoka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä\nRajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri\npatteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä,\nsaartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti\nRanskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.\n\nTätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän\npalasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli\npuettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti\nhänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo\npimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine\nosaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka\nsodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan\ntuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.\n\nLuottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet\nniin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä\nvinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän\nvirkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita,\ntutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä,\njoissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita\nvanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta\nihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen\nMoskovan jokeen.\n\nVaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui\nhänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän\ntaistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka\nikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja\nkunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet\nkansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja,\nleskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!\n\nSurkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle,\nsurulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot\nolivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea\nsumu kohosi maasta.\n\nMustofin kompastui. Hän luuli ensin siinä olevan paulan, mutta huomasi\npian, että se oli vaan viaton myyrä, joka oli rohennut nousta\nmaanalaisesta piilostaan. Tämä vähäinen seisahdus sai hänen\nhymyilemään, haihdutti hänen synkkämielisyytensä ja samalla heijastui\nAnna Mörckin jalo ja viehättävä kuva hänen sielussaan. Loistavan\nkauniina oli se valkoisessa puvussa lähestyvinään häntä, tarttuvinaan\nhänen käteensä ja kuiskaavinaan hänen korvaansa uskollisuuden ja\nkuolemaan asti sitovan rakkaudenlupauksen.\n\nSuloisia olivat nuo mielikuvitukset, sitä suloisempia, kun todellisuus\noli niin katkera. Jätettyään Annan enonsa, kenraali Demidoffin luo, ei\nnäet Mustofin ollut saanut mitään tietoa häneltä. Jokaisessa\nkirjeessään oli hän tehnyt hänelle satoja kysymyksiä, joihin hän ei\nkumminkaan kokkaan saanut vastausta.\n\nVoimatta kauemmin hillitä rauhatonta ikäväänsä oli hän sodan syttyessä\nalkupuolella kesää lähettänyt erään uskollisen orjansa Suomeen ottamaan\nselkoa morsiamensa kohtalosta. Vaikka siitä oli jo kaksi kuukautta\nkulunut, ei lähettilästä vielä ollut kuulunut takaisin. Mutta yhtä\nvähän kuin Anna oli epäillyt Mustofinin uskollisuutta, yhtä vähän oli\ntämäkään ajatellut sitä mahdolliseksi, että morsiamensa hänet\nunohtaisi. Hänen mielensä ei ollut koskaan hehkunut palavammin isänmaan\nrakkaudesta, eikä hän koskaan ollut alttiimpi uhraamaan elämäänsä ja\nvertansa sen edestä kuin juuri tänä iltana, ja kumminkin -- kuka kertoo\nihmissydämen taistelut? -- ja kumminkin vapisi hän, niinkuin ei koskaan\nennen ajatellessaan, että kuolema murhaavana luotina kenties piankin\neroittaisi hänet Annasta ja jättäisi tämän yksin maailman suruihin ja\nvaaroihin.\n\nTällä aikaa oli Mustofin jättänyt solatien taakseen, vaihettanut illan\ntunnussanan: \"Jumala ja tsaari!\" viimeisen vahtimiehen kanssa, ja oli\nVenäläisten leirissä. Korkeat patterit ja vallit häämöittivät aaveen\nnäköisinä öistä taivasta vasten, ja sieltä täältä vilahti nuotiotulia\nsumusta. Jyrkkänä vastakohtana voitosta varmojen Ranskalaisten\niloitsemiselle, vallitsi täällä syvä, juhlallinen hiljaisuus. Valkeissa\nvaatteissa riensi kansa tunnustamaan syntinsä papeille saadakseen\nsynninpäästön ja pyhän Ehtoollisen. Selvästi näki että Venäjän\nsotajoukko valmistihe kuolon juhlaan.\n\nMustofinillä ei ollut kumminkaan aikaa katsella, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Hän meni ruhtinas Bagrationin luo, jonka osakuntaan hänen\njoukkonsa kuului, ja annettuaan ilmoituksen sai hän vihdoin vetäytyä\nomaan majaansa. Siellä odotti uskollinen Feodor herraansa kuumalle\nteelle, joka maistoikin tästä varsin hyvälle vaivaloisen kävelyn\nperästä.\n\nVahvistettuaan itsensä tällä tuoksuvalla juomalla otti Mustofin esille\nerään kartan ja rupesi uutterasti tekemään sodanjohdollisia laskuja,\njoita Feodor useamman kerran yskimisellään turhaan koetti keskeyttää.\n\nVihdoin katsahti Mustofin ylös. \"Mitä tahdot, Feodor?\" sanoi hän\nhymyillen.\n\n\"Isä Vasili on tullut\", kuului lakoninen vastaus.\n\n\"Isä Vasili! Mitä sanot?\" Vladimir hypähti seisoalle. \"Sanantuojani\nSuomesta! -- Jumalalle olkoon kiitos! -- riennä -- kutsu hänet sisään!\"\n\nKauan ei viipynytkään, ennenkuin Vasili, pieni, mielevä, partasuu ukko\nastui majaan.\n\n\"Tervetultuasi vihdoinkin, isä Vasili\", tervehti häntä kapteeni\niloisesti, \"minkä tiedon sinä tuot?\"\n\nIsä Vasili ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Oletko menettänyt kielesi käytön matkalla?\" hymyili Mustofin.\n\"Muistaakseni oli sinulla ennen aina sana suussasi.\"\n\n\"Jalo herra\", vastasi viimein Vasili, \"ikävää uutista on aina vaikea\nilmoittaa.\"\n\nMustofin kalpeni. \"Sinä et siis tavannutkaan kenraali Demidoffia?\"\nsanoi hän.\n\n\"Tapasin kyllä, ja paitsi kirjettä on minulla suullisia terveisiä\njalolta kenraalilta; hän pyytää sanomaan, ett'ette kovin raskaasti\nlaskisi mielellenne koettelemusta, jonka taivas on päällenne pannut. --\nMuuten on matkani, kiitos olkoon pyhille, onnistunut hyvin. Kenraali\nDemidoff oli kyllin hyväntahtoinen ja antelias, mutta niin ankara,\nett'en saanut pistää nenääni oven ulkopuolelle, sitä vähemmän puhutella\nketään. Niin pian kuin mahdollista lähetti hän minut jälleen tielle,\nettei teidän liian kauan olisi tarvinnut odottaa tuloani.\"\n\nVasili oli saanut tavallisen puheliaisuutensa takaisin, ja sanat\nvirtailivat täten hänen huuliltaan, mutta Mustofin ei kauemmin niitä\nkuunnellut; hän mursi kenraali Demidoffin suurta sinettiä kirjeestä.\n\nJohtavien alkulauseitten perästä kirjoitti kenraali seuraavaa:\n\n\"Kallis sisarenpoika, mieleni on raskaampi Siperian marraskuuniltaa,\nkun minun nyt _täytyy_ ilmoittaa Sinulle se, jota niin kauan kuin\nmahdollista olen Sinulta salannut säästääkseni Sinulta suurta surua.\nAnna Mörck, jonka lähtiessäsi jätit minun turviini, ei ole enää\nelävitten joukossa maan päällä. Vietettyään useita kuukausia synkässä\nraskasmielisyydessä, joutui hänen surusta riutunut ruumiinsa täällä\nliikkuvan rokkotaudin uhriksi, ja hän nukkui kuoleman uneen niin\nrauhallisesti, kuin lapsi päätettyään iltarukouksensa. Usein puhui hän\nSinusta ja toivoi lujasti näkevänsä Sinut jälleen haudan toisella\npuolella.\n\n\"Vaikk'ei tämä nuori tyttö kuulunut meidän pyhään kirkkoomme,\nolen minä luettanut messuja hänen sielunsa edestä ja hartauslaitoksiin\nmaksanut suuria summia hänen muistokseen. Kanna surusi kuin mies\nja elä niitä suuria tehtäviä varten, joita elämäsi Sinulle vielä\ntarjoo -- -- --\"\n\nMustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli\nkoettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin,\noli siis toteutunut -- Anna Mörck oli kuollut.\n\nHän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään\nvähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen\nnäköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja\nkuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä.\nIkäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka\nympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut.\nMukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat\nviinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat\nkotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.\n\nOikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille\nnuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo\nhirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen\nverhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen\nmaan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle\ntoukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä\nruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.\n\n\"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan\", huudahti eräs nuori\nmustatukkainen mies säihkyvin silmin, \"ja melkein yhtä somasti kuin\nmeidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia\nauttakoon!\"\n\n\"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!\" huudettiin yhdestä suusta.\n\n\"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!\" kajahti samassa mahtava ääni ja\npuolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä,\njoka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.\n\nTämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen\nsilmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko\nkaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin\npäätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka\nkuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti\nviittaavan häntä luokseen.\n\nNopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen\njoukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja\nkuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian\nkuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava,\nkenraali Kutusovin julistus:\n\n\"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee\ntaivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia\nihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän\npyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa\nverellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä\nesikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja\njumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei\nJumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän\npuolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä\nteidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin\nmiekalla!\"\n\n\"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja\nvoittakaamme tahi kuolkaamme!\"\n\nJoka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä\nlankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä.\nSe oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun\nrusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan\nsumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan\npäänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja\nhätärummut pärryttivät.\n\nSillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivät\nRanskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisesta\nenteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: \"Tämä on\nAusterlitzin aurinko!\" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:\n\n\"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette\nikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti\nruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan.\nKäyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin\nluona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä\nsodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan\nmuurien edustalla.\"\n\nHarvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä\nvoitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.\n\nKello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella\nmolemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului\nkolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui\nRanskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta,\ntunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit.\nVoitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen,\njonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja\ntaistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.\n\nVasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset\nolivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.\n\nBorodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja\nverilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä\nhirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta\npäällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.\n\nVaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka\naskeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää\nhänen tuimassa silmässään.\n\nSe on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa\netupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä\nkuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes\nvihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä\nvähän ennen taistelun loppua.\n\nRaskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän\npelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä\ntänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten\nväkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSe aika oli ohitse, jolloin vastenmielisyys ja inho kenraali Demidoffia\nkohtaan hänen julman käytöksensä johdosta Vaasan kaupungin ryöstössä\noli yleisössä niin hereillä, että eräistä tanssiaisista Turussa koko\nseurue hänen saapuessaan poistui. Mutta ajat olivat muuttuneet, ja\nkenraalin loistava ja vieraanvarainen talo oli saanut vetovoiman, jota\nei kuka hyvänsä voinut vastustaa. Isäntä oli harras musiikinystävä,\nsoitti mestarillisesti viulua ja kokosi kernaasti ympärilleen\nhenkilöitä, joilla oli samaa taipumusta. Hänen soitannollisissa\niltamissaan olikin lukuisasti vieraita; siellä oli puhelu niin iloista\nja vilkasta, siellä seurusteleminen niin kohteliasta ja leikillistä.\n\nNäin oli laita eräänä maaliskuun iltanakin 1813, jolloin kenraalin\nkirkkaasti valaistujen akkunain ulkopuolelle kokoontunut utelias\nihmisjoukko unhoitti lumipyryn ja vinhan tuulen saadakseen kuulla ja\nnähdä edes vähänkin, mitä tuossa paljon puhutussa asunnossa tapahtui.\n\n\"Hauskaa kait mahtaa taas olla tänä iltana venäläisen kenraalin luona\",\nvirkkoi muudan lihava karvari. \"Kirottu olkoon se hetki, jona nuo\nmoskovalaiset roistot pääsivät meidän herroiksemme, sillä oma nahka ei\nenään mene kaupaksi, sitten kun Venäjän vuodat tulivat käytäntöön. Hyi!\nniiden pahaa hajua!\"\n\n\"Karvari vaari\", nauroi eräs kalpea ja laiha räätäli, \"enpä todellakaan\nluule sinun nenäsi olevan liioin turmeltuneen. Mitä taas sinun _omaan\nnahkaasi_ tulee, niin ei liene syytä sitä myytäväksi tarjota, pikemmin\nvoisi silloin silavankaupalla onnistua.\"\n\nYleinen nauru palkitsi sukkeluuden, jota seurasi tuima sanasota.\nKarvari syytti räätälin vääritelleen sanainsa merkityksen ja räätäli\ntaas puolusti innokkaasti itseänsä.\n\n\"Älkäät toki, hyvät ystävät\", sanoi muudan pienenläntä porvari\nvälittäen, \"paavin parrasta ei ansaitse riidellä, sillä jos luonto on\nvarustanut Nuutti karvarin hienommalla nenällä ja vähemmän terävällä\nkielellä kuin Lauri räätälin, niin tulee kuitenkin elää rauhassa\ntoistensa kanssa.\"\n\n\"Siinä kohden olette oikeassa\", vastasi räätäli sukkelasti. --\n\"Muutetaan sentähden puheaine. Luuletteko kenraalin mamselin olevan\nmukana tuossa hienossa seurassa tänä iltana?\"\n\n\"Sitä en usko\", vastasi joukosta eräs vaimo, jolla oli yleensä paremmat\ntiedot kuin muilla, \"tyttö parka, kaiket päivät kuuluu hän istuvan\nhuoneessaan surren kadotettua sulhaistaan.\"\n\n\"No, lohduttaahan kenraali häntä kyllin\", sanoi joku.\n\n\"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen\nmennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta.\"\n\n\"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta\", väitti joku\ntoinen.\n\n\"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa\", virkkoi eräs nuori tyttö\ninnokkaasti, \"ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin\ninhoittaviin toiveisin.\"\n\n\"Kuinka tänä iltana on kylmä!\" sanoi muudan vanha rouva,\nmaustenkauppias, \"jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin.\"\n\n\"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien\nmuittenkin\", puuttui eräs turkkuri puheesen, \"vaan niinhän se on,\nmuoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari\nAleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, -- mutta kas, kas,\nnyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu -- vieraat asettuvat\nriveihin ympärille lasit käsissä -- kenraali kohoittaa omaansa. Saas\ntästä! -- Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! -- -- kenraalin\nviinikellari kuuluu olevan hyvä -- hohoi, kellä olisi se!\"\n\nKenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun\nmusiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen\nharjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja\nsattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan\nvoinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne\nkumminkin jokaista.\n\nPuheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän\naloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten\naallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina.\nKenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti\nja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen\nmuuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi,\nsuloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä\nsadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet\nkuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja\neksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja\nlapsuuden onnen.\n\nSamoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti\nonnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen\nvoima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka\nihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden\nmuisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa\nhänet.\n\nTämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki\nmiellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa\nkaikki tuo hyväkin paennut.\n\nVeikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun\nkielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut\nhuudahtaa kuin Augustus: \"taputtakaa käsiänne!\"\n\nMoinen huudahdus olisi kumminkin ollut kokonaan tarpeeton, sillä\nihastus hänen ympärillään oli kyllin suuri tyydyttääkseen hänen\nkevytmielisyyttään.\n\n\"Kuinka herttainen isäntä meillä on\", sanoi eräs nuori tyttö toiselle,\ntarttuen hänen käsivarteensa ja vieden hänet syvään akkunankomeroon,\njonka tiheät uutimet kätkivät heidät kaikkien silmäyksiltä.\n\n\"Niin luulevat useammat\", vastasi puhuteltu, \"ja oikein on hauska nähdä\nmiten kaikki ovat nöyriä ja kohteliaita, mutta, Maria, kaikkea tätä\ntäytyy minun melkein halveksia tietäessäni mimmoinen kenraali Demidoff\non tuon hienon kohteliaan naamarin takana, jolla hän peittää halpaa\nmieltään.\"\n\n\"Etkä sinäkään, Kristiina, ole laimiinlyönyt kunnioittaa häntä\nläsnäolollasi\", virkkoi Maria Renkrona hiukan ivallisesti.\n\n\"Se on ensimmäinen kerta, kun olen antanut naisellisen uteliaisuuteni\nvietellä itseni tähän tekoon, mutta se on oleva myöskin viimeinen. Minä\ntoivoin näet saavani tänä iltana nähdä sen nuoren tytön, joka on\nkenraalin talossa, mutta minä olen erehtynyt.\"\n\n\"Hän ei ole tavallisesti koskaan näkyvissä, niin hyvin kuin minä\ntiedän. Demidoffilla, joka on mustasukkainen kuin Othello, ei olisi\nsuinkaan rauhaa, jos hän soisi hänelle tuon huvituksen, -- mutta minua\nihmetyttää että sinuakin, Kristiina, huvittaa tämä salaperäinen olento,\njota kaikki niin mielellään tahtoisivat, mutta harvoin saavat nähdä.\"\n\n\"Mitäpä meillä naisilla muuta onkaan työnä kuin ihmetellä, kieliä ja\nlaverrella kuin papukaijat, kun vähänkin on aihetta\", vastasi Kristiina\nLagerhjelm katkerasti. -- \"Vaan jos olisin mies, tempaisisin minä hänet\nkiusaajansa kynsistä!\"\n\n\"Isäni sanoo\", virkkoi neiti Renkrona, \"että moni muu haluaisi tehdä\nsamoin, mutta että semmoinen askel olisi ylen vaarallinen, kun\nvalloittajamme katselevat meitä vielä epäluulolla. Yritys erästä maamme\nkorkeimpia sotilaspäällikköjä vastaan voisi sentähden helposti saada\narveluttavan selityksen.\"\n\n\"Pelkkää arkuutta ja tyhjänpelkoa\", keskeytti hänet Kristiina\nvilkkaasti. \"Sanon vielä kerran: jos minä olisin mies!\"\n\n\"Jos sinä, romantisuuden edustaja, olisit mies\", huokasi neiti Renkrona\nhymyillen, \"kadehtisin minä todellakin tuota tuntematonta kaunotarta.\"\n\n\"Sopimatonta pilaa, Maria! -- Mutta tule\", sanoi hän, \"tule! Tämä\npiilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi\ntanssiin.\"\n\nMolemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian\nsen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. -- -- --\n\"Mitä arvelette te maan asemasta?\" kysyi muudan herra, jonka sanottiin\nsalaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä\nhovioikeuden-jäseneltä.\n\nTämä käänsihe säikähtäen ympäri.\n\n\"Vaiti, vaiti\", kuiskasi hän, \"seinillä on korvat! Minun sydämeni on\nkiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme\nSuomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen\njuuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti.\"\n\n\"Suomi ei ole konsaan sortuva\", sanoi toinen luottamuksella. \"Onhan\nmeillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri\nei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se\njoskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria,\njotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä\njalomman kauneuden.\"\n\n\"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! -- mutta -- kenraali\nDemidoff soittaa taas!\"\n\nNäin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla,\nsillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski\nkokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä\ntuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä,\njonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck\npalvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja\nohjasi kulkunsa niin kutsutulle \"postikonttorinkadulle\", jolle Annan\nakkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes\ntakaisin.\n\nHänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät\njuuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän\npakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei\nollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia\nleipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä\noli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan\nkaupungissa.\n\nVaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen\nBerndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää\nlukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka \"Atis ja Camilla\"\nnimisen runoelman hän taisi ulkoa. --  Ei ollut kumma että Anna Mörckin\nonneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka\nnuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä\ntodellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön\nulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet\nnäkivät.\n\nNiin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin\nkenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä\npiti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten\nkenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja\nmakasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran\nrääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet\nuskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja\nainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.\n\nTätä onnetonta asian laitaa ajatteli Tåklin ajattelemistaan\nkävellessään pimeällä kadulla.\n\n\"Onko siveellinen pelkurimaisuus todellakin niin suuri, ettei kukaan\ntohdi nostaa kättään oikean asian puolesta!\" sanoi hän itsekseen.\n\nÄkkiä seisahti hän. Uusi aate heräsi hänessä salaman nopeudella. Eikö\nhänessä sitten ollut miestä ruveta tuon yksinäisen, turvattoman tytön\nsuojelijaksi, eikö hän voisi tehdä mitä muut eivät tohtineet, riistää\ntirannilta hänen uhrinsa? Hänen täytyi ja hän tahtoi koettaa, vaikka\ntaivas ja maa nousisivat vastaan, -- mutta salaisuudessa, huomiota\nherättämättä piti sen tapahtua voidakseen onnistua.\n\nHän mitteli katseellaan välimatkaa Annan akkunasta maahan. Kenties\nsaattaisi helposti hinata itsensä nuoraa myöten noin vähäpätöisestä\nkorkeudesta alas; olihan hän ennenkin kuullut semmoisesta puhuttavan.\nToinen ehdoitus toisen perästä syntyi hänen aivoissaan, mutta vihdoin\nselkeni hänelle kaikki siihen määrään, ett'ei hän aluksi voisi muuta\ntehdä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen yhteyteen neiti\nMörckin kanssa, voittaakseen hänen luottamuksensa ja saadaksensa hänen\nsuostumuksensa aikeellensa. Täytyisiköhän tuota tilaisuutta odottaa\nkauankin? Hänessä paloi jalo innostus. Haaveksivaisesta puotisankarista\noli tullut toiminnan mies.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHeleänkirkkaalta taivaalta paistoi aurinko ihmisjoukkoihin, jotka\njalkaisin ja hevosilla läheltä ja kaukaa virtailivat Turkuun\ntavanmukaisille kesämarkkinoille, kesäkuun 18 päivänä. Ajan ja muiston\nvirtaan olivat katolinopin kanssa vajonneet ne suurenmoiset\njuhlallisuudet, joita keskiajalla tänä päivänä oli vietetty muistoksi\nHenrik piispan luiden siirtämisestä Nousiaisista Suomen kirkollisessa\nsuhteessa etevimpään kaupunkiin, vähittäin olivat ne muuttuneet\nmaalliseksi, iloiseksi kansanjuhlaksi, jonka ohessa harjoitettiin\nvilkasta kauppaa. Vaikka voitonhalu jo aikaisin oli päässyt\nvallalle noissa entisissä uskonnollisissa juhlissa, oli kumminkin\nvakaamielisyyttä katumuksen tekijöissä, jotka kaikilta puolin maata\nriensivät palvelemaan suojeluspyhänsä maallisia jäännöksiä ja saamaan\nsynninpäästön. Kun nyt sitävastoin ainoastaan aineellinen voitto ja\nnautinnontoivo olivat pääsyynä näihin kansankokouksiin, vallitsi niissä\ntietysti kokonaan erilainen henki.\n\nEdellisenä päivänä oli jo rahvasta alkanut kokoontua ja yhä edelleen\nolivat tiet täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät samaan päämäärään.\nHevonen, joskus mainiota Hämeen tahi Karjalan rotua, juosta karitteli\nkirjavien rattaiden edessä, joilla varakas talollisenpoika istui nainen\nsylissä ja kohoitti ylpeästi piiskaa kädessään, toiset köyhemmät\nantoivat taas laihojen kaakkiensa kulkea omaa menoaan. Tosin ei mikään\nhöyrylaiva vielä muutamaan vuosikymmeneen ollut kuljettava\nkaupanhaluisia markkinamiehiä, mutta sen sijaan näkyi sumppuveneitä ja\nkaikenmoisia aluksia liitelevän Aurajoen harmaankeltaisella veden\npinnalla, joita sitten kiinnitettiin matalaan rantaan. Sekä veneiden\nluona, että tuomiokirkontorilla kävi kauppa täydellä vauhdilla, ja\nviimeksimainitusta paikasta kuului hälinä selvästi Anna Mörckinkin\nhuoneisin, kenraali Demidoffin asunnossa.\n\nTämä hälinä oli Briitta muorista erittäin viehättävää; tuontuostakin\nlakkasi hän lukemasta \"Hengellisiä kyyhkysääniä\" miettiäkseen mitä se\nja se tavara maksaisi ja katsoakseen ulos akkunasta.\n\nVihdoin pani hän kirjan pois luotaan ja virkkoi:\n\n\"On synti ja häpeä lukea semmoisen hurskaan miehen kirjaa, kun\najatukset kumminkin lentävät kuin sukkula kankaassa ympäri markkinoita.\nSielun vihollisen juonia se on, ei muuta. Jumala paratkoon! tahi\nsaattaa minulle käydä niinkuin ylpeälle kartanonherralle ennen\nKokemäellä -- -- --\"\n\nBrigitta keskeytti puheensa. \"Kuinkas hänelle kävi?\" sanoi Anna\nystävällisesti kehoittaen.\n\n\"Näinhän se kävi\", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, \"että\nkun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse,\njossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille,\nkäski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän\njalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei\nsallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin\nhän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko\nhänen elinajaksensa.\"\n\n\"Näyttää siltä\", sanoi Anna hymyillen, \"kuin et sinä oikein hyvin\nviihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin\nrauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä\ntunkee tänne sisään.\"\n\nBrigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin\nmaksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja\nkuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.\n\n\"Brigitta parka\", huudahti Anna sääliväisesti, \"sinä olet ruvennut\nvangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla,\nettä kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille.\"\n\n\"Ja te vastasitte?\" kysyi Brigitta uteliaasti.\n\n\"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa.\"\n\n\"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?\"\n\n\"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä.\nÄlä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se\ntodellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto\nvahdille, niin lähdetään.\"\n\nNuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat\nuskollisen palvelijan miettimään.\n\n\"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla\noikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä\", sanoi hän ja avasi\njälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se\noli ylös alaisin hänen kädessään.\n\nAnna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan\nalkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta\npian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.\n\nTultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa\nlisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän\nnäköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä\n\"raivatakseen tietä väentungoksen läpitse\", kuten sanottiin. Kalpeana\nja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet\nsilmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti\npanemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo\nvivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä\npaisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä!\nKohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että\nlähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän\nvangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.\n\nBrigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian\nmiellyttivät ne häntä itseäänkin.\n\nTuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan\npaikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan\nkehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi\nköyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti\nodotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös\nvalkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan.\nViipurin rinkeliä Porista -- kuten vilpittömästi ilmoitettiin -- sekä\nmuita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa.\nSiellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin\ntienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä\nmiestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet\nlaimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki\nalkunsa luostarin ajoilta.\n\nAnna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja.\nVaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen\nniihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa\ntälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista\notsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti\nsitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne\nrunsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.\n\nAnna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun\nympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki\nsilloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa,\nkulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla\npuujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille\nlepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine\nliikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä\nasemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei\nkukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka\nedellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen\nsuuressa puistossa näytteli temppujaan.\n\nKellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat\nvinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:\n\n\"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa!\nVoi näitä aikoja!\"\n\n\"Mikä yksinkertaisuus!\" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka,\nharteva kaupusakka kädet puuskassa. \"Kylläpä näkyy, ett'ette te,\nmaalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa\nmanalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä\nmuille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te.\"\n\nHänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi\npian ympäri.\n\nBriitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi\nhäneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita\n\"ulkomaan narreja\", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin\nkävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt\nkulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä\nse meidän päivinämme on.\n\nSe oli pieni ja kaita ja molemmin puolin ympäröivät sitä\nkaksinkertaiset varastohuoneet ja kasakkain tallit. Keskellä seisoi\nhäpeäpaalu, jossa rikolliset saivat kärsiä rangaistustaan, ja vähän\nmatkan päässä siitä oli kookas, rautasatulalla varustettu puuhevonen.\nTätäkin käytettiin huokeammissa rikosasioissa, ja rikoksen suuruuden\nmukaan täytyi syytetyn silloin istua tunti tahi useampikin tuossa\nsangen epämukavassa asennossa. Nytkin istui muudan päihtynyt mies\npuristettuna mainittuun rautasatulaan. Turhaan koetti hän käsin ja\njaloin päästäytyä irti, naurunhohotuksella palkitsi vaan rahvas hänen\nponnistuksiaan ja vartioitseva poliisimies piiskanlyönnillä.\n\nTämä inhoittava näky oli arvollinen vastakohta hevosmarkkinoille, joita\ntällä torilla kaikkine raakuuksineen vietettiin. Nuo jalot eläimet,\njotka melkein kaikissa ilmanaloissa ovat tulleet ihmisen\nvälttämättömimmiksi seuraajiksi, saivat näet täällä kärsiä\nomavaltaisten isäntäinsä suurinta julmuutta. Ihmisyyttä ja\nosanottavaisuutta ei riittänyt näille olennoille, joiden huokauksille\nniin harva kuroittaa korvaansa.\n\nBrigitta oli usein käynyt markkinoilla ja oli tottunut niin hyvin\nyhteen kuin toiseenkin, mutta Annaa liikutti kovasti tuo julmuus, jota\nhänen täytyi nähdä.\n\n\"Miksi olet tuonut minut tänne, Briitta muori?\" sanoi hän. \"Palatkaamme\nkaikin mokomin takaisin! Vanhurskas taivas, kaikkialla vaan väkevämpi\nsortaa heikompaa! -- Lähtekäämme kotiin, _kotiin_\", toisti hän\nkatkerasti, \"vankeuteemme!\"\n\nBrigitta ei ollut hidas seuraamaan rakkaansa tahtoa. \"Tehdään niin\",\nsanoi hän, \"jos teitä se haluttaa. En luullut teitä, rakas lapsi, niin\nheikoksi, te, joka aina olette niin luja ja urhoollinen.\"\n\n\"Luja ja urhoollinen silloin, kun minun on taisteltava kunniani\npuolesta\", vastasi Anna, \"mutta muuten heikko kuin horjuva lapsi, joka\nastuu ensimmäisiä askeleitaan ilman äidin johdattavaa kättä.\"\n\n\"Te ajattelette turhia, Anna\", sanoi Brigitta lohduttaen. \"Te ette ole\nvoitettu, vaan olette vielä kerran voittava.\"\n\n\"Lakkaamaton sota heikontaa voimat, ja vilheä pimeys, joka peittää\ntulevaisuuden, tekee elämän toivottomaksi. -- Katsos Brigitta, tuolta\nkaukaa näkyy Turun linna. Kuinka erilaisia muistoja se säilyttää! Usein\nmuistelen tuota onnetonta Erik kuningasta, jonka veljen viha sulki\ntornikamariin. Eroitettuna kaikesta, mikä hänellä oli kallista\nmaailmassa, vietti hän täällä lakkaamattomissa omantunnonvaivoissa\nsynkkää elämää ja sai väkivaltaisen kuoleman -- ja kumminkin saattaa\nlöytyä kovempi kohtalo kuin hänen, jotakin vielä hirveämpää kuin moinen\nkuolo.\"\n\nHehkuva puna poltti Annan kasvoja ja hänen kauas siintävälle\ntaivaanrannalle tuijottavassa katseessaan asui katkera tuska ja\nriuduttava kaipaus.\n\nBrigitta koetti kuten ainakin lohdutella, mutta se ei näyttänyt tällä\nkertaa pystyvän Annaan, jonkatähden puheleminen vähitellen lakkasi.\nÄänettöminä toistensa rinnalla saapuivat he vihdoin linnan kadun päähän\nja tulivat kapealle sillalle, joka vei Aurajoen ylitse. Mutta kun tämä\noli ainoa kohta, joka välitti liikettä kaupungin molempain osain\nvälillä, oli siinä suuri väentungos; kukaan ei päässyt edes eikä\ntakaisin.\n\nÄkkiä tunsi Anna jonkun tarttuvan käteensä ja sievittävän siihen hiljaa\nkirjelapun, samassa poistui tuntematon mies hänen luotaan, tehden\nhänelle silmillään salaisen merkin.\n\nVavistus kävi Annan hentoisen olennon läpitse, mutta hänessä oli kyllin\nmielenlujuutta kätkeäkseen kirjeensä hameen poimuihin, samalla kun hän\nloi vahtimiehiin aran katseen. Nämä eivät olleet kuitenkaan huomanneet\nmitään. Kasakat raivasivat tietä piikeillään, ja molemmat palvelijat\nauttoivat heitä kovalla huudolla, josta seurasi, että Anna pian eheänä\npääsi tuomiokirkon torille.\n\nHän palasi kotiin ja tuo pieni kirjelappu, joka oli hänelle kuin kallis\nodottamaton tervehdys ulkomaailmasta, lepäsi huolellisesti salattuna\nliki hänen rauhattomasti kyselevää sydäntään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n\"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?\"\nvirkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa\nkapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.\n\n\"Varsin hauska, herra kenraali'\" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen\nhänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:\n\n\"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän\nlahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen,\njonka teille olin valmistanut.\"\n\n\"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin\nvähäinen\", vastasi Anna.\n\n\"Vähäinen!\" huudahti kenraali halveksivaisesti hymyillen. \"Ainoastaan\nteeskenteleväisen naisen huulet voivat lausua tuommoista.\"\n\n\"Teeskentelystä ei teidän pitäisi minua syyttää, sillä minä en ole\nkoskaan sanonut muuta, kuin mitä todellakin ajattelen -- -- --\"\n\n\"No, no, kaunis viholliseni\", keskeytti kenraali hänet vilkkaasti,\n\"tehkää minulle kerrankin hiukan oikeutta, ja minä unohdan, mikä\nuppiniskainen pikku olento te olette ollut. Voitteko uskoa, Annushka,\nettä minä eilen lahjoitin tuhat vahakynttilää pyhälle Vladimirin\nmadonnalle teidän tähtenne!\"\n\n\"Minun tähteni\", toisti tyttö.\n\n\"Niin, ja minun nimenomaisen tahtoni mukaan\", jatkoi kenraali, \"pitää\nnämä kynttilät poltettaman kaksittain yöt päivät tuon ihmeitä tekevän\nedestärukoilijan loistavan pään yläpuolella. Hänen suosioonsa luottaen\nolen minä rukoillut, että hän pehmittäisi teidän kivikovan sydämenne\nminun rakkaudelleni.\"\n\n\"Älkää herjatko, kenraali!\" sanoi Anna ankarasti, \"sillä kun\nsynnilliselle, saastaiselle himolle rukoillaan taivaan apua, saadaan\nrangaistus vaan ei rukouksen kuulemista.\"\n\n\"Pyhän Nikolain parran nimessä, te näytätte niin totisen naaman kuin\nluostarin abbedissa! Katsokaas, ystäväni, jos ei madonna mielisikään\nkuulla rukouksiani, olen minä mies puolestani, enkä tarvitse häntä.\nYmmärrättehän?\"\n\nKenraali nauroi pilkallisesti.\n\n\"Te ette vastaa, kaunokaiseni!\" sanoi hän uhkaavalla, käheällä äänellä.\n\"Näinkö orja tottelee herraansa?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään vastaamista\", sanoi Anna hiljaisesti. \"En voi\nvastata siihen, jonka tiedätte niin syvästi loukkaavan minua. Muuten\nolen vapaa, enkä mikään orja -- -- --\"\n\n\"Näinkö te rohkenette vastata minulle, näinkö kiitollisuus puhkee\nilmi!\"\n\nJa hän löi häntä tuimasti korvalle, kerran, kahdesti, kolmesti niin,\nettä hieno iho leimahti purppuralle. Annan silmät iskivät tulta ja\nhänen korvansa soivat ja humisivat. Vaivoin saattoi hän hillitä sitä\nhäpeää ja mielenkiihkoa, jota hän tästä ansaitsemattomasta kohtelusta\ntunsi; hän peräytyi askeleen ja virkkoi hengähtämättä: \"Kenraali, jo\nriittää täksi kertaa!\" Kenraalin kohoitettu käsi vaipui alas.\n\nOli omituista, mikä voima tuolla heikolla tytöllä oli tämän väkevän\nintohimoisen miehen ylitse, joka juuri hänen vastahakoisuutensa tähden\nväsymättä koetti voittaa hänen suosiotaan. Salatakseen katumuksen\ntunnetta, joka hiipi hänen sydämeensä, sanoi hän törkeästi:\n\n\"Vähää kanteleen liritystä, niin on kaikki jälleen hyvin välillämme.\nOlkaa niin hyvä, Anna, ja noutakaa soitin -- tahi odottakaa! Ivan voi\npyytää sen palvelijaltanne.\"\n\nKenraali soitti ja hovimestari riensi täyttämään hänen käskyään. Se oli\nsama kantele, jonka Mustofin kerran oli Annalle lahjoittanut ja\nedesmenneen ystävänsä kalliina muistona oli tämä sitä huolellisesti\nsäilyttänyt. Ainoastaan sininen silkkinauha, joka siihen oli\nkiinnitetty ja johon oli hopealla kirjailtu sana \"_Rakkaudesta_\" oli\nvaljennut ja tahraantunut kyynelistä. Annan silmät kääntyivät siihen\nottaessaan kanteletta Ivanin kädestä ja hänen sydämensä heltyi.\n\n\"Älkää pakoittako minua soittamaan tänä päivänä\", sanoi hän rukoellen\nkenraalille, \"minä en luule voivani sitä nyt tehdä.\"\n\nNähdessään hänen mielenliikutuksensa, heräsi kenraalin mustasukkaisuus,\nhän tempaisi kanteleen tytöltä, paiskasi sen lattiaan ja polki\njaloillaan sen muruiksi.\n\nSurren raa'an kohtelun alaiseksi joutunutta rakasta kantelettaan,\nrohkeni Anna uhalla lähteä huoneesensa, jossa hän tuokioksi antautui\nhillitsemättömien tuskien valtaan. Hamletin kauheat sanat:\n\n    \"Tyynesti kestää kurja kohtalonsa\n    Se jalompaako ois, tai asehella\n    Vastustaa tuskain myrskyävää merta\n    Ja lopettaa ne kerrassaan?\"\n\nmuistuivat jälleen hänen mieleensä ja tyttö paran huulilta pääsi\nraskaita huokauksia.\n\n\"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla\", oli\nhänen isänsä kerran lausunut, \"mutta ei kristillinen, sillä pakana haki\nluonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn\ntulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa\nsaavat aikaan.\"\n\nLapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin\nkiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti\nhuokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat\npakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.\n\nKun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli\nhuoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka\nhän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka\nsisällöltään oli seuraava:\n\n    \"Siveä Neito N. N.!\n\n    Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä\n    liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut,\n    rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä.\n    Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti\n    antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen\n    akkunanne alle postikonttorin kadulle.\n\n    Outo mutta nöyrä palvelijanne\n\n                                          Berndt Wilhelm Tåklin,\n                                                kauppias.\"\n\nKamarissa oli niin hiljaista että lesiäisen nakutus kuului\novenlaudoituksesta yhtä selvästi kuin vasaran kalske pajassa. Anna ei\ntahtonut voida käsittää, että kukaan ajatteli häntä, että kukaan sääli\nhänen onnettomuuttaan. Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta ei voinut\ntoiseksi selittää sen tarkoitusta.\n\n\"Iloitse, Briitta muori!\" huudahti hän puristaen uskollisen palvelijan\nkäsiä, \"iloitse, eräs tuntematon, mutta jalosydäminen mies tarjoutuu\npelastamaan minua tästä tuskan ja sorron tilasta. Mitä sanot sinä hänen\nehdoituksestaan?\"\n\nMutta Brigittaa arvelutti. Hän oli liian usein saanut kärsiä\nherkkäuskoisuudestaan ja tahtoi nyt vakaasti ajatella asiaa. Lopuksi\nsanoi hän:\n\n\"Ei suuret sanat suuta repäise! Kuka tietää, jos olette joutunut\nnarrin käsiin, joka houkuttelee teitä vielä pahempaan paulaan kuin\ntämä -- -- --\"\n\n\"Pahempaan! älä puhu niin\", keskeytti hänet tyttö. \"Voidakseni elää\ntulee minun uskoa hyvää ihmisistä. -- Kenraali Demidoff on tosin\nmyrkyttänyt minun elämäni, mutta kaikki eivät voi teeskennellä ja\npettää kuin hän. Tätäkään vierasta en minä saata epäillä, sillä hänen\nkirjeensä on niin yksinkertainen, ettei siihen ole antanut aihetta muu\nkuin todellinen myötätuntoisuus, se on liian sydämellinen voidaksensa\nsisältää petosta.\"\n\n\"Säilyttäkää hyvä uskonne, lapseni, ja auttakoon teitä Jumala\", sanoi\nBrigitta ja kuivasi etuliinannurkalla silmänsä.\n\nIloissaan tästä joskin ei aivan suoranaisesta myönnytyksestä kirjoitti\nAnna vastauksensa Tåklinille:\n\n    \"Hyvä Herra!\n\n    Kirjeenne olen minä vastaanottanut ja lukenut kummastuksella\n    ja kiitollisuudella; kummastuksella, sillä minä en ole tohtinut\n    odottaa, että kukaan pitäisi lukua semmoisesta olennosta,\n    jonka elämä kaiketi näyttää epäiltävältä ja eriskummaiselta;\n    kiitollisuudella taas, koska siten tarjotaan minulle mahdollisuus\n    pelastua. Minä pidän kiinni siitä ajatuksesta kuin hukkunut\n    oljenkorresta, sillä kenraali Demidoffin talossa on asemani\n    todellakin semmoinen, että toivon millä hinnalla hyvänsä päästä\n    vapaaksi, ja vaikka Teidän sekä nimenne että persoonanne ovat\n    minulle oudot, uskon kuitenkin mielelläni Teitä kunnialliseksi\n    mieheksi, joka ainoastaan osanottavaisuudesta tahdotte ryhtyä\n    vapauttamaan minua. Luottaen täydellisesti kunniaanne tahdon siis\n    panna kohtaloni Teidän käteenne ja olen valmis suostumaan\n    jokaiseen yritykseen, josta voi olla menestymisen toivo.\n\n    Edistäköön Herra teidän tuumaanne ja siunatkoon jaloa yritystänne,\n    jota onneton tyttö aina on säilyttävä kiitollisessa muistossa.\n\n                                                   Anna Mörck.\"\n\nMonet kerrat kirjoitti Anna uudestaan tämän kirjeen, väliin tuntui se\nhänestä liian lavealta, väliin taas liian lyhyeltä ja puutteelliselta.\nViimein antoi hän sen kelvata ei juuri sentähden, että Brigitta piti\nsen erinomaisena kirjoituslaadun puolesta, vaan enemmän siitä syystä,\nettei hän luullut itsellään olevan muuta lisättävää.\n\n\"Teidän vastauksenne on mainiosti laadittu, Anna\", sanoi palvelija\npäättäväisesti. \"Varmaankin olisi kuulunut kauniimmalta, jos olisitte\nverrannut itsenne prinsessaan, joka noidutussa linnassa julman\nverenhimoisen lohikäärmeen vartioimana odottaa pelastavaa ritaria.\"\n\nSamassa kuului kenraalin kolkutus ovelta. Hän tuli pyytämään anteeksi\nja toi muassaan kullalla ja simpukankuorella koristetun kanteleen, jota\nhän pyysi Annan ottamaan vastaan. Hänen käytöksensä oli teeskenneltyä,\nkohteliasta, melkein matelevaa ja vaivoin saattoi se peittää hänessä\nvielä raivoavaa suuttumusta ja kiihkoa. Vaikka siitä mahdollisesti\nolisi voinut ratketa uusi riita, ei Anna kumminkaan voinut taipua\nottamaan vastaan lahjaa, sillä hän aavisti kenraalin otaksuvan sen\nmyönnytykseksi, että muka Mustofiniltä saatu muisto oli palkittu.\n\n\"Herra kenraali\", virkkoi hän, \"antakaa tuo kaunis soitin jollekulle\nmuulle, joka paremmin kuin minä ymmärtää käsittää sen arvon. Minulle ei\nse sovi, yhtä vähän kuin minua haluttaa koskaan kutsua sitä omakseni.\"\n\nKenraalin silmät leimahtivat kuullessaan tämän ylpeän, hylkivän\nvastauksen, ja hän poistui heti luomatta tyttöön silmäystäkään.\n\nHitaasti kului seuraava yö. Tuontuostakin katsahti Anna komeaan,\nhopeaiseen pöytäkelloon, eikö jo aika olisi käsissä, jolloin Tåklin\ntulisi noutamaan hänen vastaustaan.\n\nVihdoin löi kello kuusi. Anna avasi hiljaa akkunan ja kurkisti kadulle,\nmutta ketään ei vielä näkynyt. Entä jos joku olisi huviksensa ilvehtinyt\nhänelle! Hän hengitti raskaasti ja kävi yhä rauhattomammaksi.\n\nHän oli sitonut kirjeen rihmaan, jonka hän nyt antoi liukua ulos\nakkunasta. Sitten pyysi hän palvelijan tulemaan tähystäjäksi, sillä\nitse oli hän liian rauhaton ja liikutettu.\n\n\"Näetkö kenenkään tulevan, Brigitta?\" sanoi hän, \"tämä odotus on\njulmaa.\"\n\n\"En vielä kenenkään\", vastasi puhuteltu -- \"mutta malttakaa, tuolta\nlähestyy eräs mies. Kertomuksenne mukaan on hän saman miehen näköinen,\njonka näitte sillalla, vereltään vaalea ja kukoistava. Miten arasti\nhän katselee ympärilleen! Nyt lähestyy hän nopeasti, -- hän on\nhuomannut kirjeen -- saanut sen käsiinsä. Hän lukee sitä ja näyttää\ntyytyväiseltä, repäisee lehden muistokirjastaan -- kirjoittaa siihen\njotain ja ripustaa sen jälleen rihmaan -- hän poistuu. -- Ihmettelenpä\nmitä hän kirjoittaa.\"\n\nSamaa ihmetteli Annakin sydämessään ja kiiruhti saamaan siitä varmaa\ntietoa. Lehdellä olivat vaan nämä rivit:\n\n    \"Kahden tunnin kuluttua olen samaa tietä, jota sain vastauksenne,\n    ilmoittava Teille enemmän.\n\n                                                     B.W.T.\"\n\nKolme pitkää kuukautta oli Tåklin turhaan odottanut soveliasta\ntilaisuutta lähestyäkseen Annaa. Hän ajatteli ainoastaan tätä\nkutsumusta, jota täyttämään hän luuli olevansa määrätty, ja muuttui yhä\nenemmän hajamieliseksi ja harvapuheiseksi. Tämän huomasivat hänen\niloiset kumppaninsakin ja miettivät ja kummastelivat oliko hän\nrakastunut, tahi miettikö hän jotakin valtiomullistusta, joka muuttaisi\nEuroopan olot, mutta Berndt Wilhelm Tåklin ei asettunut, ennenkuin\nhänellä oli Annan suostumus kädessään, ja silloin alkoi hän semmoisella\nravakkuudella, jota hänessä tuskin olisi luullut löytyvän, tehdä\ntarpeellisia valmistuksia.\n\nSiinä kirjeessä, jonka Anna kello kahdeksan löysi rihmassa riippumasta,\nkirjoitti hän kiitettyään ensin hänelle osoitetusta luottamuksesta,\nettä ainoa mahdollisuus Annan päästä kenraalin hirmuvallasta hänen\nluulonsa mukaan oli pako, johon hän kaikin tavoin tahtoi antaa apuaan.\nHän kehoitti Annaa ottamaan myötään kaikki kenraalilta saadut\nrahalahjat ja kalleudet, koska ne olisivat tarpeelliset hänen\nvastaiselle toimeentulollensa, ja vaikka hänen ylpeytensä ja kestetyt\nkärsimyksensä vastustivat sitä ajatusta, että hänen olisi kenraalia\nmistään kiittäminen, näki hän vihdoin viisaammaksi suostua siihen.\n\nMonta pikku kirjettä vaihdettiin sittemmin Annan ja Tåklinin välillä.\nPako määrättiin tapahtuvaksi tulevana sunnuntaina, jolloin Anna\npalvelijansa kanssa lähtisi kirkkoon, ja siten sovittiin tarpeen mukaan\nkaikesta.\n\nToivoen pian saavansa kutsua itsensä vapaaksi kesti Anna enkelin\nkärsivällisyydellä kaikki oikut ja loukkaukset, joilla hänen sortajansa\nnäinä päivinä tavallista enemmän ahdisti häntä, sekä oli luja ja\nturvallinen viimeiseen yöhön saakka ennen pakoa, mutta silloin esti\nsanomaton levottomuus hänen saamasta pitkään aikaan unta silmäänsä.\n\n\"Koettakaa nukkua, hyvä lapsi\", sanoi Brigitta hellästi istuutuen hänen\nsänkynsä viereen. \"Ette tarvitse peljätä mitään, sillä minä valvon\nteidän luonanne, kunnes on aika valmistautua kirkkoon.\"\n\nNiinkuin äiti, joka ei suo itselleen yhtään lepoa pitääksensä aran\nlapsensa kättä omassaan ja siten karkoittaaksensa sen mielikuvituksessa\nsyntyvät kummitukset, niin istui uskollinen palvelija läpi yön Annan\nluona.\n\n\"Kas, miten hän hymyilee!\" sanoi Brigitta itsekseen, kun tytön\nsilmänluomet vihdoin vaipuivat kiinni. \"Joko hän on olevinaan isänsä\nluona tahi käyskentelevinään Mustofinin kanssa ihanissa seuduissa,\njoista hän väliin uneksii -- mutta minkätähden muuttuvat hänen\nkasvonjuonteensa, rinta kohoilee rauhattomasti, ja hän vaikeroi! Miten\non laita, hyvä lapsi, sanokaa?\"\n\nAnna hypähti kiivaasti ylös ja katseli sekaisesti ympärillensä.\n\n\"Minä uneksin\", virkkoi hän, \"kävelleeni Mustofinin kanssa pitkin\nyksinäistä metsäpolkua. Oi, kuinka suloista se oli! Kuulin lintujen\nlaulavan ja metsän humisevan kuni muinen, ja me molemmat, mekin\nlauloimme. Mutta silloin pimeni äkkiä kaikilla puolilla, enkä minä\nmuuta tuntenut, kuin että olin yksinäni syvyyden partaalla ja että\nkenraali Demidoff riensi perässäni ottaakseen minut kiinni. Tahdoin\npaeta, mutta jalkani horjahti ja minä putosin hirvittävään syvyyteen.\nKorvissani kaikuu vielä kenraalin pilkkanauru -- -- --!\"\n\n\"Se oli tukala uni\", sanoi Brigitta pudistaen päätään, \"mutta ehkäpä se\nei kumminkaan ennusta mitään pahaa. -- Minä luen teille, lapseni, tuon\nkauniin psalmin 'Jumalan suojeluksesta', josta te niin paljon pidätte,\nniin varmaankin rauhoitutte jälleen.\"\n\nAnna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja Briitta muori otti raamatun ja\nluki valoisassa kesäyössä, kunnes tasainen, säännöllinen hengitys\nvakuutti hänelle, että hänen herttainen lapsensa, joksi hän Annaa\nnimitti, oli jälleen nukkunut. Se oli suloista uinumista, jota ei pahat\nunet häirinneet. Kerran vaan hän avasi vielä silmänsä, loi Brigittaan\nkirkkaan, lempeän katseen ja sanoi:\n\n\"Mene levolle, hyvä ystävä, sillä minä en enää tunne levottomuutta enkä\npelkoa. Ovathan minun allani nuo 'ikuiset kädet.' -- -- Hyvää yötä!\"\n\nMutta Briitta muori ei lähtenyt levolle. Hän pysyi kuin kelpo sotamies\npaikallaan, ja vaikka hän joskus torkahtikin, ei se estänyt häntä rivi\nriviltä seuraamasta \"Hengellisiä kyyhkyisääniään\", joita hän lueskeli\nkunnes aamurusko loi loistavan hohteensa taivaankannelle.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPyhäaamun rauhallisuus vallitsi seudussa. Eivät ainoastaan uutterat\nihmiset levänneet töistään, vaan koko luonnossa oli sapatintyyneys,\nsopusoinnussa Luojan tälle päivälle määräämän tarkoituksen kanssa. Ilma\noli lempeä, täynnä kukkivien sireenien ja pihlajain tuoksua ja hiljaa\nhumisivat lehmukset vanhassa yliopiston puutarhassa.\n\nSoitettiin jumalanpalvelukseen, ja metallin mahtavassa äänessä\nkaikuivat ikäänkuin nuo kiitos- ja kehoitussanat, jotka olivat\npiirretyt tuomiokirkon suuren kelloon: \"Kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeudessa\" ja \"Pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne!\"\n\nJuhlallisesti kajahtelivat kellot tänä tyynenä aamuna, virittäen\nihmissydämessä hartautta ja rauhaa. Vaikka nyt soitettiin ensimmäistä\nkertaa, riensivät jo rahvas ja pikku porvarit kirkkoon ennen rikkaitten\nja ylhäisten tuloa ennättääkseen hankkia itselleen niin hyviä sijoja\nkuin heidän säätynsä salli. Sinisissä hännystakeissa, mustakantiset\nvirsikirjat kainalossa käydä tassuttelivat jälkimmäiset arvokasten\nemäntäinsä kanssa, jotka kotikutoisissa, valkeissa hameissaan ja\ntykkimyssyissään näyttivät varsin somilta.\n\nAvoimen akkunan luona istui Anna Mörck ja hengitti mielihyvällä lempeää\nkesä-ilmaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen yhteenpuserretut kätensä\nvapisivat kovasti, mutta sittenkin näytti hän tyyneltä, melkein\niloiselta, eikä hänen tummissa, kirkkaissa silmissään näkynyt\nvivahdustakaan edellisen yön levottomuudesta ja tuskasta.\n\nBriitta muori, joka tietysti myöskin otti osaa pakenemiseen, käveli\nvielä ympäri järjestellen sitä ja tätä. Häntä harmitti, kun ei voinut\nottaa myötään kaikkia niitä kauniita ja oivallisia vaatteita, jotka hän\noli saanut Mustofiniltä ja Annalta; vaikka hänen kunniaksensa onkin\nsanottava, ettei lahjain menettäminen niin paljon koskenut hänen\nsydämeensä, kuin se seikka, että hän oli saanut ne noilta kahdelta,\njoille hän oli lahjoittanut uskollisen rakkautensa.\n\n\"Katsokaa, lapseni\", sanoi hän Annalle, \"veistä kiitetään teränsä\ntähden, ihmistä järkensä vuoksi, ja niin tuleekin katsoa etuaan,\nmilloin voi, ja ajatella tulevaa aikaa. Tämän neuvon on Tåklin teille\nantanut ja sen otan minäkin varteen. Sitä paitsi on hyvä ottaa teidän\nvarallenne saali tahi jokin muu; onhan teillä kumminkin kyllin\nkantamista niissä kalliissa kivissä ja rahoissa, jotka ovat ommellut\nhameenne taskuun.\"\n\n\"Niin\", sanoi Anna huoaten, \"ne tuntuvat raskailta, kovin raskailta,\nnuo lahjat, kun niihin on yhdistynyt niin paljon katkeraa -- -- --\"\n\n\"Vaiti, tyttöni, vaiti\" keskeytti hänet Brigitta hilpeästi, \"älkäämme\nnyt sitä ajatelko. Muistelkaa ennemmin, mihin teitä kehoitti\njalavanlehti, joka oli Tåklinin viimeisessä kirjeessä. Kuinka se taas\nolikaan, Anna?\"\n\n\"Itämaisen kukkaiskielen mukaan merkitsee jalavanlehti: Ole huoletta!\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Brigitta luoden tyytyväisen katseen Annaan, jonka\ntaitoa hän suuresti ihmetteli. \"Minä en vaan ymmärrä, kuinka te\nmuistatte kaikkien kukkain merkityksen.\"\n\n\"Nuoret panevat mielellään semmoista muistoonsa\", virkkoi Anna\nhymyillen.\n\n\"_Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa_!\" soittivat jälleen\nkirkonkellot.\n\nAnna säpsähti. \"Eikö meidän ole jo aika lähteä, Briitta muori?\" kysyi\nhän.\n\n\"Olkaa rauhassa, lapseni; vielä hetkinen kärsivällisyyttä. Mitä\nsanoisitte, jos kenraalin olisi pistänyt päähän kieltää teitä tänä\npäivänä menemästä kirkkoon?\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" sanoi Anna. \"En tiedä mitä silloin tekisin.\"\nAnkara väristys vapisutti hänen olentoaan ja veret vuoroin nousivat\nvuoroin haihtuivat hänen kasvoillaan.\n\nTuokion istuivat he ääneti ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin sanoi\nBrigitta:\n\n\"Luulen pian soitettavan yhteen, Anna. Käärikää saali olkapäillenne ja\nlähtekäämme. -- Palvelijat odottavat jo rapulla.\"\n\nAnna nousi nopeasti sijaltaan ja poistui huoneesta katsomatta edes\nympärilleen. Salissa kohtasi hän kenraalin, joka seisoi ja risti\nitsiään uuden kullalle hohtavan jumalankuvan edessä kumartaen\nmasennetun, katuvaisen syntisen tavoin päätänsä syvään ja höpisten\nhuulillaan rukouksia. Anna pysähtyi, peljäten häiritsevänsä hänen\nhartauttansa, epätietoisena pitikö hänen mennä eteenpäin vai takaisin.\nMutta tuskin oli kenraali kuullut hänen keveät askeleensa, ennenkuin\nhän äkkiä kääntyi ympäri.\n\n\"Ah, kesäaamu ruumiillisessa muodossa!\" huudahti hän irstaasti\nhymyillen, \"mutta Annushka, Annushka, kesä rakastaa valoisia värejä, ja\nte taas kannatte tuota ikuista mustaa samettipukua, jota minä olen\noppinut kammoksumaan. Teidän tulee, kaunokaiseni, ottaa huomioon, mikä\nteille soveltuu. Koristavathan kaikki nuoret tytöt mielellään itsensä\nainakin kirkkoon lähtiessänsä.\"\n\n\"Kenraali Demidoff\", sanoi Anna vakavasti, mutta lempeällä äänellä,\n\"kun sielu aikoo lähestyä Korkeinta, silloin saavat ajatukset vähimmän\ntyöskennellä oman itsiön kanssa.\"\n\n\"Tauotkaa, pikku siveyden saarnustaja\", sanoi kenraali ja hänen\nryppyinen otsansa punehtui, \"kullakin asialla on aikansa! Luulenpa\nteidän tuomitsevan minua siitä, ett'en äsken hartaudessani ollut kyllin\nhupsu unohtaakseni maallisen ihanan immen puitteisin ja lasin ta'a\nsuljetun pyhäinkuvan tähden.\"\n\n\"Minä en voinut aavistaa teidän ajatuksianne, herra kenraali, yhtä\nvähän kuin tahdon tuomitakaan ketään\", kuului vastaus.\n\n\"No, oikeinpa olettekin armollinen\", sanoi kenraali ivallisesti. \"Olkaa\npalattuannekin samoin. Tahdotteko luvata sen, Anna?\"\n\n\"Minä en lupaa mitään\", vastasi tämä, \"mutta saanenhan lähteä, herra\nkenraali?\"\n\n\"Täytynee teidän saada\", virkkoi kenraali äreästi. \"Teillä on hyvin\ntaipuisa herra. Hyvästi!\"\n\nAnna kumarsi ja lähti. Raivoisat tunteet riehuivat hänessä. Kerran\nennenkin oli hän salaperäisellä tavalla lähtenyt tiehensä, mutta\nsilloin omasta kodistaan, oman armaan isän helmasta!\n\nNyt soitettiin yhteen. \"_Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Kunnia\nolkoon Jumalalle korkeudessa_!\" Linnut lauloivat, Aurajoen vesi\nkimelteli, ja kirkkaassa päivänpaisteessa virtasivat ihmiset\ntuomiokirkkoon, joka korkeana ja vakavana seisoi Unikankarilla.\n\nSe on vanhaa göötiläistä rakennustapaa, yksinkertainen, mutta mahtavan\nkaunis ja ansaitsee olla Suomen suurin ja kalliin muistomerkki.\n\nKahtatoista jalkaa korkean, harmaasta kivestä ja tiilistä rakennetun\nmuurin sijaan Unikankarin ympärille oli muutama vuosi sitten tehty uusi\naitaus silitetystä graniitista rautaisine kaidetankoineen. Entiseen\nnähden oli tämä muuri varsin komean näköinen ja sitä enemmän silmiin\npistävä, kun tuomiokirkon ympärillä oli tiheässä ryhmässä vanhoja\nrappeutuneita kivikartanoita. Kaakkoisen portin luona kohosi näet\nkaksinkertainen yliopistonrakennus luentosaleineen, entinen\ndominikaaniluostari ja niin kutsuttu \"vanha koulu.\" Länsipuolella\nseisoi taas katedraalikoulu ja kirjasto, ja aivan kirkkoaidan sisässä\nitäpuolella oli luuhuone.\n\nUnikankaria, jolla nykyään tuuheat jalavat humisevat hautavirsiään\nviheriään nurmen alla lepääville, ei voinut mainitun muurin tähden\nkadulta nähdä. Kuni yksinäinen saari pauhaavassa virrassa seisoi tämä\nrauhoitettu paikka keskellä kaupungin hälinää ja liikettä.\n\nSiellä lentää lipattelivat loistavat perhoset, joita ei enää musta\nkotero kahlehtinut, kauniina vertauskuvana, miten sielu vapautuu\naineesta.\n\nTätä ajatteli Anna lähtiessään Brigitan ja vartioivain palvelijain\nkanssa kirkkomaalta ja noustessaan Gotlannin santakivestä rakennettuja\nrappuja ylös, jotka eteläpuolelta veivät tuon vanhan tuomiokirkon\nneljälle ovelle.\n\n    \"Nyt lintu äänell' koriall'\n    Taas laulaa taitavast',\n    Enk' me siis mahtais' Luojall'\n    Tääll' veisat' iloisest'?\n    Mun sielun Herraa kiittää\n    Nyt riemu-laululla,\n    Kuin iloittaa ja täyttää\n    Meit' laupiaill' lahjoilla\"\n\nkaikui heitä vastaan juhlallinen virrenveisuu jymiseväin urkujen\nsäestämänä.\n\nTapansa mukaan pysähtyivät venäläiset palvelijat porstuaan, ja molemmat\nnaiset astuivat yksinään pyhään huoneesen, jonka nöyryyttävä, ylävä\nkauneus oli omansa rauhoittamaan heidän liikutettuja mieliään. Monet\ntulipalot ja onnettomuudet, joiden alaiseksi kirkko oli joutunut,\nolivat suureksi osaksi hävittäneet katolinajan rikkautta ja komeutta,\njolloin ihmiset edistäissään lahjoilla ja testamenteilla pyhiä\ntarkoituksia luulivat pääsevänsä taivaasen. Mutta vaikka paljon olikin\nhävitetty ja turmeltu, oli kuitenkin vielä kyllin jäljellä, joka\nsaattoi hurmata katsojaa. Siellä oli korkeita holveja ja suippokaaria,\nhoikkia pilareja ja keveitä portaaleja, kaikkia, millä göötiläinen\ntemppelin-rakennustapa niin ihmeellisesti kohoittaa sielun\näärettömyyteen.\n\nAnna ja Brigitta pysähtyivät hetkeksi Stålhandsken suvun komeaan\nhautakammioon, jossa lepää eräs suuren Kustaa II Adolfin mainioimpia\nsankareja kolmenkymmenenvuotisen sodan ajoilta, nimittäin Torsten\nTorstensson Stålhandske. Molemmat naiset kumartuivat rukoilemaan,\nBrigitta hieman uteliaana ja hajamielisenä, Anna huutaen kaikesta\nsydämestä avukseen korkeimman armoa ja apua. Sitten kulkivat he\nsykkivin sydämin eteenpäin, mutta hitaasti, etteivät herättäisi\nkenenkään huomiota, ja menivät ulos toisesta niistä kahdesta ovesta,\njotka pohjaispuolelta veivät tuomiokirkkoon. Porstuassa, jossa vielä\nlöytyy jäännöksiä katolisesta vihkivesi-astiasta, oli Tåklin heitä\nvastassa. Hän katsahti myötätuntoisuudella Annaan ja tervehtien häntä\nkunnioituksella ja ystävyydellä sanoi hän:\n\n\"Neiti Mörck, olen iloinen, että tuumamme on ainakin tähän saakka\nonnistunut. Oletteko valmis seuraamaan minua?\"\n\n\"Olen\", kuiskasi Anna hätäisesti ja heleä puna kohosi hänen\nkasvoihinsa. \"Oi, rientäkäämme, herrani.\"\n\nEnempää ei puhuttu. Seinäkomerosta otti Tåklin esiin avaran viitan,\njommoisia porvarintyttäret pitivät, ja kietoi sen neidon ympärille\nsalatakseen hänen kallista pukuaan ja tehdäkseen hänet tuntemattomaksi,\nja tarjottuaan hänelle käsivartensa, vei hän hänet ja Brigitan ulos.\n\nKaduilla oli hiljaista ja rauhaisaa. Useammat olivat joko kirkossa\ntahi istuivat siivosti kotonaan lueskellen hartaasti saarnoja\nLuteruksen postillasta. Pakenijat kohtasivat sentähden varsin harvaan\nihmisiä, erittäinkin kun he pysyttelihevät kapeimmilla ja autioimmilla\nkaduilla.\n\n\"Kaikki näkyy käyvän hyvin\", virkkoi Tåklin matkakumppaneillensa.\n\"Meidän tulee vaan mitä pikemmin koettaa joutua Uudenmaan tullille.\"\n\nSiellä seisoivat keveät matkavaunut, joihin he istuivat. Ajuri lyödä\nsivalsi hevosia ja matka kohden epätietoista päämaalia alkoi. Anna ei\nitkenyt, kuten hän oli tehnyt rakkaasta kodista lähtiessään, mutta kun\nhän yht'äkkiä ojensi silmänräpäykseksi kätensä Tåklinille, näytti hän\nerittäin liikutetulta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n\"Pitkäksi käypi odottavalla aika\", sanoi Petter haukoitellen\ntoverilleen Paavolle, tuolla kun istuivat tuomiokirkon porstuassa\nvartoen jumalanpalveluksen loppumista.\n\n\"Niin todellakin, Petrushka\", vastasi puhuteltu ja oikaisi hiljan\nsuomittua ruumistaan kapealla rahilla. \"Kellä edes olisi tuoppi kaljaa,\nniin kärsisi -- -- --\"\n\n\"Ja hapankaalia ja kurkkuja, mustaa leipää ja teetä, unohtamatta\nbraagaa (kotitekoista olutta) ja viinaa\", lisäsi toinen ja lakutti\nkieltään, ikäänkuin hänellä olisi jo ollut kaikki nuo herkut nähtävinä.\n\"Se olisi jotakin, mutta me emme saa unhoittaa, että on taas\npaastonaika ja silloin on synti ajatella semmoista. -- Pyhä Barbara,\nauta meidän tyhjiä vatsojamme!\"\n\n\"Pyhä Barbara, auta meitä!\" mutisi Petterkin tehden kumppaninsa tavoin\nristinmerkin, \"erittäinkin minun kurjia jäseniäni, voi, voi!\"\n\nPetter nauroi. \"Ohjaa kielesi paremmin toisella kertaa, niin ei\nkenraalin tarvitse rangaista sinua!\" sanoi hän.\n\n\"Tapahtukoon armollisen herramme tahto, hän tietää parhaiten mitä minä\ntarvitsen\", virkkoi Paavo nöyrästi.\n\n\"Etpä puhunut tuolla äänellä, silloin kun armollinen herramme otti\nsinut kanssaan tänne pitkälle matkalle ja eroitti sinut kauniista\nSassastasi.\"\n\n\"Kaunis Sassani!\" Rakkauden ja surun hohde lennähti Paavon\ntylsistyneille, mutta kauniille kasvoille ja hänen pienet tummat\nsilmänsä kostuivat kyyneleistä. \"Kaunis Sassani!\" toisti hän\nomituisella hellällä painolla. \"Hän oli muhkein tyttö sekä itä- että\nlänsipuolella Uralia. Kelpo vaimo hänestä olisi tullut. -- Onnellinen\nsinä, Petrushka, joka et jättänyt ketään suremaan jälkeesi -- mutta\nluulenpa puhuvani kuuroille, sillä sinä näytät nukkuvalta -- -- --\"\n\nTäällä vallitseva suloinen viileys ja hiljaisuus ja tuo yksitoikkoinen\nodotus eivät olleet painostavaisesti vaikuttamatta molempain\npalvelijain mieliin. Petterin uni ei ollut teeskenneltyä ja kohta vei\nsuloinen unotar Paavonkin hänen rakkaan Sassansa luo, eikä tämä uni\nhäiriytynyt ennenkuin väki tuli ulos kirkosta. Kauhistuen hypähtivät\npuoliuniset palvelijat pystyyn, pitäen tarkasti vaarilla eikö noita\nkahta naista jo näkyisi. Vaan kun ei heitä kuulunut, arvelivat\npalvelijat heidän jääneen osoittamaan harttauttaan jollekin suositulle\npyhimyksen kuvalle, ja istuutuivat jälleen tyynesti paikoilleen.\n\nAjan kuluksi rupesivat he vertailemaan Turun tuomiokirkkoa pyhän\nkaupunkinsa Moskovan moniin pyhyyksiin, tietysti jälkimmäisten eduksi,\njoiden kullattuja, hopeoituja ja monivärisiä kupukattoja he väsymättä\nylistelivät. Soitettiin suomalaiseen iltamessuun, ja ihmiset\nmenivät sinne ja palasivat sieltä ja muutamaa tuntia myöhemmin\nruotsalaiseenkin, mutta yhä istuivat venäläiset palvelijat\nkärsivällisesti odottamassa, niinkuin heidän oli käsketty; he olivat\noppineet tottelemaan ja sitäpaitsi oli heissä runsas määrä\nyksinkertaisuutta.\n\nEräs kymäräselkäinen kirkonvartija lähestyi heitä ja lyöden sauvallaan\nniin kovasti laattiaan, että holvit kajahtivat, sanoi hän semmoisella\nvenäjänkielellä, jota ei taitavinkaan kielenkääntäjä ottaisi\nselittääkseen, että jollei herroja haluttanut jäädä sinne pitämään\nkirkon rotille seuraa, niin oli heidän aika laittautua tiehensä, sillä\nhän aikoi lukita temppelin ovet ja siten hankkia itselleen vapautta\nviikoksi.\n\nÄllistyneinä katsoivat \"herrat\" toisiinsa ja vaikkeivät he ymmärtäneet\nmiehen puhetta, alkoivat he kumminkin tajuta hänen kaunopuheliaista\nliikkeistään, että heidän oli aika lähteä.\n\nMutta missä olivat neiti Mörck ja eukko? Olivatko ne palvelijain\nvirkistäessä itseään unella lähteneet ilman heitä pois?\n\nMitä sanoi kenraali Demidoff?\n\nNäitä kyselivät Petter ja Paavo toisiltaan ja enemmän juosten kuin\nkäyden tulivat he kotiin. Turhaksi kävi heidän salainen toivonsa, että\nmuka naiset jo olisivat saapuneet, sillä ei kukaan tiennyt heistä\nmitään. Totuus piti siis ilmi. Neuvoiteltuaan keskenään päättivät he\nIvanin välityksellä, jonka he ymmärsivät voittaa puolellensa, pyytää\npääsöä peljätyn isäntänsä luokse. Olihan tämä kummallinen tapaus\nennemmin tahi myöhemmin hänelle kumminkin ilmoitettava.\n\nKenraali oli istumassa taidokkaasti tehdyn, viheriällä veralla\npäällystetyn pelipöydän ääressä, pitkä turkkilainen piippu suussa, kun\nhovimestari astui sisään. Peljäten häiritsevänsä herraansa seisoi hän\npitkän aikaa ääneti odotellen.\n\n\"Jalo herra\", virkkoi hän lopuksi. Kenraali, joka näkyi olevan erittäin\nmielistynyt peliin, katsahti ylös.\n\n\"Mitä tahdot, Ivan?\" sanoi hän.\n\n\"Nöyrät palvelijanne Petter ja Paavo pyytävät alamaisimmasti päästä\npuheillenne, herra kenraali.\"\n\n\"Ei minulla ole aikaa heidän kanssaan -- -- --!\" Kenraali rupesi\nmaltittomasti valitsemaan uusia kortteja pakasta.\n\n\"Niillä on tärkeitä asioita ilmoitettavana\", rohkeni hovimestari\nmuistuttaa, mutta otti kumminkin varovaisesti askeleen takaperin.\n\n\"Tärkeitä asioita!\" huudahti kenraali halveksivaisesti. \"Arvelen heidän\nvoivan levätä vaikka tulevaan vuoteen asti. Älä tule täst'edes\nhäiritsemään minua, Ivan, tahi -- -- --\"\n\nKeskonainen lause päättyi valalla, mutta eipä Ivan nytkään poistunut,\nsillä hän tiesi, ett'ei hänen isäntänsä koskaan antaisi hänelle\nanteeksi, jos hän ei heti ilmoittaisi kaikkia tuon kauniin suomalaisen\ntytön suhteen.\n\n\"Mahtava herra\", sanoi hän, \"se koskee neiti Annushkaa ja hänen\npalvelijaansa.\"\n\nKenraali hypähti ylös ja survasi niin ankarasti pöytää, että kaikki\nkortit putosivat sinne tänne ympäri laattiaa.\n\n\"Koira, miksi et sanonut heti sitä minulle! -- Kutsu tänne palvelijat.\"\n\nPian senjälkeen seisoivat palvelijat kenraalin edessä. Petter oli\nkoonnut kaiken rohkeutensa ja katsoi lujasti eteensä antaessaan\nilmoituksensa, Paavo sitävastoin oli viheliäisempi kuin metsästäjäin\nahdistama jänes.\n\nVaikka alussa kylmä ja tyyni, ei kenraali kauan voinut hillitä\nvihaansa, hän oli vähällä kadottaa järkensä ajatellessaan, että Anna\nkenties oli päässyt hänen käsistään. Mitä julmimmalla tavalla solvasi\nhän häntä ja noita onnettomia palvelijoita, joille hän uhkasi\nneljäkymmentä paria raippavitsoja joka päivä, kunnes he oppisivat\nkäyttämään silmiään.\n\nMutta ensin tuli hänen hankkia varma todistus siitä, oliko Anna\ntodellakin rohennut paeta hänen vallastaan. Sentähden syöksi hän hänen\nhuoneesensa. Täällä oli kumminkin kaikki kuten tavallisesti, ei mikään\nosoittanut äkillistä pakoa, kaikki oli järjestyksessä paikallaan.\n\nTuo suuri kivikartano vastapäätä kapean kadun toisella puolella loi\nomituisen synkän varjon huoneesen ja teki sen kolkoksi kuin\nhautakammion. Kun akkunat olivat koko päivän olleet suljetut, tuntui\nilmakin ummehtuneelta ja raskaalta ainakin kenraalista, joka juopuneen\ntavoin hoiperrellen turhaan haki silmillään tuota armasta olentoa.\n\nKuinka usein olikaan Anna pelkäämättä syössyt hänet luotaan, mutta\nkuinka kaunis ja viehättävä, unohtamatta koskaan naisellista\narvokkuuttansa, oli hän kumminkin aina ollut. Ylevillä perusaatteillaan\nja jalolla mielellään oli hän voittanut, oikeuden valta oli tullut\nvahvistetuksi ja se oli kostanut hänelle itselleen. Sanomattoman\nkatkeraa oli tuntea itsensä eroitetuksi puhtaan sydämen ja hyvän\nomantunnon luomasta onnelasta, ja tähän yhdistynyt loukattu rakkaus ja\nmustasukkaisuus täyttivät äärettömillä tuskilla kenraalin sielun ja\nmasensivat tuon voimakkaan miehen.\n\nHänen muotonsa oli käynyt rumaksi ja sinisenkalpeaksi, harmaansekainen\ntukka seista törötti hurjasti pystyssä ja silmänsä olivat veristyneet\nja kankeat. \"Oikeuden jumalatar!\" ähki hän. \"Oikeuden jumalatar!\"\nTuontuostakin huuteli hän Vapahtajaa, neitsyt Mariaa ja pyhää Nikolaita\navukseen, risti itsensä karkoittaaksensa luotaan Manalan henkiä, jotka\nnäyttivät ajelehtivan hänen ohitsensa, mutta eivätpä nämäkään keinot\nauttaneet, kunnes uusi mahtava tunne valtasi edelliset -- ja tämä tuoni\noli koston.\n\nKuni mielipuoli juoksi kenraali ympäri, toivoen saavansa jotain tietoa\nAnnan katoamisesta. Tämä onnistuikin hänelle, sillä avattuaan erään\npöytälaatikon löysi hän sieltä kaikki Tåklinin kirjeet, jotka Anna\nvaromattomasti oli unohtanut sinne. Tyytyväisenä väänteli hän\nviiksiään, mutta hänen täytyi hillitä maltittomuuttansa, sillä hän\nymmärsi ruotsinkieltä varsin vähän.\n\nSattumus asetti niin, että se henkilö, joka kutsuttiin selittämään\nkirjeiden sisältöä, oli poliisimestari Reis. Siitä saakka kuin Anna oli\nasunut hänen perheessään, oli hän aina lämpimällä myötätuntoisuudella\najatellut häntä, ja hänen sydämensä vuoti verta kun hänen nyt täytyi\nlausua sanoja, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet hänen pakoaan, vaan\nmuutoinkin olivat hänelle harmillisia.\n\nTuiki suuttuneena sai tämä nyt tietää, että huolimatta hänen\nvalppaudestansa oli onnistuttu päästä yhteyteen hänen holhottinsa\nkanssa. Reis, joka oli raivoissaan, kun ei edeltäpäin tiennyt mitä\nhäneltä tahdottiin, ryästeli ja punehtui kovin joutuessaan siihen\nkohtaan Tåklinin kirjeessä, jossa tämä tyystin kertoi koko\npakotuuman ja ehdoitti että Ruotsi, joka oli ulkopuolella kenraalin\nvaikutuspiiriä, olisi soveliain maa suojelemaan heitä. Hän ei ollut\nmyöskään jättänyt mainitsematta, kuinka hänestä näytti sopivammalta\nmaantietä myöten pyrkiä Ruotsin rajalle, kuin luottautua epävarmaan\npetolliseen mereen, ja kuinka heidän olisi tehtävä pieni kaarros,\nennenkuin he suuntaisivat matkansa pohjoiseen.\n\nReis vaikeni ja hänen tilansa muuttui yhä tukalammaksi. Täytyisikö\nhänen antaa ilmi tuo lapsi, joka kerran oli hänelle uskottu?\n\n\"Eteenpäin!\" käski kenraali jyrisevällä äänellä. \"Eteenpäin!\nEteenpäin!\"\n\nReisin täytyi siis tyytyä kohtaloonsa ja ilmoittaa kaikki. Tåklinin\nkehoitus, että Anna ottaisi myötään kaikki sortajaltaan saamansa\nlahjat, pani tämän uuteen raivoon.\n\nHuutaen avuksensa taivasta ja helvettiä kirosi hän tyttö parkaa,\nnimitti häntä varkaaksi ja vannoi kauheaa kostoa.\n\nAlakuloisena ja murheellisena poistui Reis, mutta kenraali haki kaikki\nAnnan kätköt ja nähtyään, että hän oli seurannut uuden suojelijansa\nneuvoa, ryhtyi hän tarpeellisiin toimiin pakolaisten takaa-ajamista\nvarten.\n\nPian senjälkeen syntyi rauhallisessa Turussa semmoinen melu ja hälinä,\njonka vertaista siellä tuskin lienee ollut äskeisen sodan aikana.\nHämmästyneiden kaupunkilaisten ihmeeksi nähtiin kasakkain ratsastavan\ntäyttä laukkaa sinne tänne kaduilla. Useista taloista kyseltiin ja\nhaettiin ja kaikki mökit kaupungin läheisyydessä tutkittiin tarkoin.\n\nSaatuaan kaikki alimmaisensa liikkeelle, riensi kenraali Demidoff niin\npian kuin mahdollista everstiluutnantti Otto Loden luokse, joka oli\nvirkaa tekevänä maaherrana, esittääksensä hänelle asiansa. Lode oli\naatelismies kantapäästä kiireesen asti, tosin hiukan kiivas ja\näkkipikainen, mutta hyväsydäminen ja jalomielinen. Kaikella\nkohteliaisuudella, jota sekä tämä aika että hänen yhteiskunnallinen\nasemansa vaativat, otti hän vieraansa vastaan.\n\n\"Pyydän anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan käynnilleni\",\nsanoi kenraali.\n\n\"Teidän käyntinne ovat aina minulle mieluisat, herra kenraali\", vastasi\npuhuteltu, kohteliaasti pyytäen vierasta istumaan.\n\nKenraali Demidoff oli kumminkin liian rauhaton seuratakseen tätä\nkehoitusta. \"Kiitän\", sanoi hän hätäisesti hymyillen, \"mutta minulla ei\nole aikaa. -- Syynä, jonkatähden olen pakoitettu vaivaamaan teitä,\nherra maaherra\", lisäsi hän kiihtyvällä mielenliikutuksella, \"on eräs\nluonani tapahtunut, varsin ikävä seikka -- -- -- Mutta minun on\naloitettava kertomukseni alusta, että saisitte siitä oikean käsityksen.\n\n\"No niin, kaksi vuotta on minulla talossani ollut muudan nuori tyttö,\njonka sisareni poika morsiamenaan jätti minun hoitooni, kun hänen\njoukkonsa päällikkönä oli lähdettävä tuohon, vielä päättymättömään\nsotaan armollisimman keisarimme ja Ranskanmaan välillä. --  Koko\nmaailma tietää isänmaani menestyksen -- mutta yhtä onnellisesti ei\nkäynyt -- sisareni pojalle\", -- kamala vaaleus levisi kenraalin\nkasvoille, -- \"sillä hän luetaan nyt kaatuneitten joukkoon. -- Minä\nolin luvannut olla isänä hänen morsiamellensa ja neitonen jäi luokseni.\nHän oli nuori, ja varsin kaunis, mutta ylpeä, oikullinen ja kovin\nitsepäinen, mutta näitä vikojahan on useimmilla, jotka kuuluvat tuohon\nmuutoin kauniimpaan sukupuoleen -- -- --\"\n\nKenraali nauroi väkinäisesti ja maaherra näytti olevan vähän hämillään\nodottaessaan, mitä tuleman piti.\n\n\"Hänen ja erittäinkin sisareni pojan tähden\", pitkitti kenraali,\n\"kohtelin minä häntä aina suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella --\nmutta, herrani, voitteko arvata, miten hän palkitsi minut?\"\n\n\"Tahdonpa sanoa sen teille\", -- kenraali lähestyi isäntäänsä ja näytti\nkovin vihastuneelta -- \"_Hän on varastama minua ja paennut siten saadun\nomaisuuden kanssa_!\"\n\nMaaherra Lode säpsähti.\n\n\"Varastanut! se on ankara syytös, kenraali! Koska on tämä tapahtunut?\"\n\n\"Tänä päivänä, kun tuo nuori nainen palvelijansa kanssa lähti kirkkoon,\njonka porstuassa käskyläiseni turhaan odottivat heitä tuntikausin.\"\n\n\"Onko hän yksinään rikollinen, vai luullaanko hänellä olevan ketään\nliittolaista?\" kysyi maaherra.\n\n\"Eräs Tåklin, joka tuntemattomalla tavalla on päässyt hänen\nyhteyteensä, näkyy olevan hänen rikostoverinsa. -- Pyhä Barbara! kelpo\nlajilla ovat he minua varastaneet, ja vahinko on sitä tuntuvampi, kuin\njuvelien seassa oli keisarini armollisia lahjoja.\"\n\nMaaherra näytti hämmästyneeltä ja vakavalta. Vaikk'ei hän epäillytkään\nkertomuksen todellisuutta tuosta suuresta kotivarkaudesta, tuntui\nhänestä kumminkin uskomattomalta, että Anna Mörck olisi siten käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen, sillä hänellekään eivät olleet mielipiteet ja\ntarinat Annan ja kenraalin keskinäisestä suhteesta oudot, joskin ei\nhän, niinkuin ei moni muukaan, tiennyt mitä oikein uskoisi.\n\n\"Hävytön kiittämättömyys\", sanoi hän, \"te olette saanut kokea ikäviä,\nkenraali!\"\n\n\"Olen todellakin, ja sentähden vaadin ei ainoastaan omaisuuttani\ntakaisin, vaan myöskin, että rikolliset saatettaisiin asianmukaiseen\nrangaistukseen. -- Toivon teidän apuanne, herra maaherra!\"\n\n\"En ole laimiinlyövä, mitä vaan virkani velvoittaa minun tekemään\",\nvastasi puhuteltu.\n\n\"Ja rangaistus kotivarkaudesta?\" kysyi kenraali kavalan näköisenä.\n\n\"On kaksi kertaa suurempi kuin muutoin\", lopetti maaherra.\n\nKenraali Demidoff kääntyi poispäin salatakseen silmissään loistavaa\nvoittoriemua. Kostonhimoisessa sielussaan näki hän jo tuon ylpeän ja\nihanan Anna Mörckin nöyryytettynä, häväistynä ja kunniansa menettäneenä\njalkainsa juuressa. Mikä riemu saada kerran nähdä hänet armoa\nanovaisena!\n\nOttaessaan tarkan selon varastetun omaisuuden arvosta harmitti\nmaaherraa yhä enemmän tuo halpamielinen käytös semmoisen henkilön\npuolelta, joka kenraalin oman vakuutuksen mukaan oli hänen tykönään\nnauttinut niin paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Tunnetulla\npontevuudellaan ryhtyi hän nopeasti tehokkaisin toimiin karkulaisten\nkiinniottamista varten. Täydellinen tuntomerkkien luettelo laadittiin\njokaisesta noista kolmesta. Kenraali seisoi itse kirjurin rinnalla ja\nantoi ilmoituksensa Annasta. Hänen luettelonsa kuului:\n\n\"Nuori seitsentoista vuotias, keskikokoinen solevavartaloinen tyttö.\nIho lumivalkea, silmät suuret ja tummat, suu pienoinen, nenä suora.\nTukka mustankiiltävä ja tavattoman tuuhea, kahtena palmikkona kiedottu\npään ympärille. Puku mustasta sametista ilman koristuksitta, valkea\nhuntu olkapäillä, valkea samettihattu päässä ja samankarvainen harso\nkasvoilla.\"\n\nKenraalia ihmetytti itseäänkin, että hän muisti kaikki nuo pienet\nerikoiskohdat, mutta Briitta muoria ei ollut yhtä helppo kuvailla ja\nuseoita kenraalin palvelijoita täytyi kutsua saapuville. Kaikki olivat\nkumminkin siinä yhtä mieltä, että hän oli ontuva ja puki kernaasti\nitsensä kaikkiin vesikaaren väreihin.\n\nMitä taas Tåkliniin tulee, täytyi hänen oman veljensä harmiksensa\nkertoa hänen ulkomuotonsa ja pukunsa.\n\nSitäpaitsi toimitettiin peräänkuulutuksia kirkoissa luettaviksi ja\nkäskyjä ruununvoudeille ja nimismiehille ajella innokkaimmasti\nrikoksellisia takaa. Vielä saman sunnuntain iltapuolella lähetettiin\nviestit kaikille suunnille viemään näitä papereita asianomaisille ja\nkehoittamaan sekä tunnettuja että tuntemattomia pakolaisten\nvangitsemiseen.\n\nSillä aikaa kun maaherra rauhattomana ja huolissaan odotti vastausta\ntoimenpiteistään, ei kenraali Demidoffinkaan tila ollut kadehdittavin.\nMilloin oli hän tulisimman rakkauden ja mustasukkaisuuden uhrina,\nmilloin valtasi hänet viha ja kosto. Ei kukaan osannut tehdä hänen\nmielikseen. Hänen palvelijoillansa oli selkäsaunat melkein\njokapäiväisenä leipänä ja yksin hänen suosikkinsa Ivankin pelkäsi\nhäntä. Eivätkä nuo tuliset viinitkään, joita hän särpi sisäänsä,\njäähdyttäneet häntä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nYöt ja päivät jatkoivat pakolaiset matkaansa. Aavistamatta niitä\npetollisia pauloja, jotka kietoivat yhä ahtaammalle heidän kunniansa ja\nvapautensa, toivoivat he nuoruuden iloisella luottamuksella voivansa\nvälttää kaikki tiedustelemiset. Rauhattomuus ja ahdistus alkoivat\nhaihtua ja he rohkenivat antautua matkan suloihin.\n\nSuurin nautinto oli siitä Annalla. Synkkien metsäin juhlallinen, tyyni,\nkauneus, raikkaat vihannat niityt ja lehdot ja valoisat yöt, kaikki nuo\nviehättivät hänen kauneudelle altista mieltään.\n\nVältettyään onnellisesti jonkun vaaran eli suuren onnettomuuden,\nsaavuttaa sielu usein omituisen tyyneyden ja rauhan. Se ei ole tuo\nraukaiseva, tylsyttävä tunne, joka väliin syntyy jokapäiväisen elämän\nvastoinkäymisistä ja huolista, vaan mahtava, selvä Jumalan\nylläpitäväisen läsnä-olon tajuaminen.\n\nTätä tunsi Annakin ja hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta. Paljon\nei hän puhellut, vaan hymyili suloisesti. Hänen kalpeat kasvonsa\npunehtuivat ja silmänsä säteilivät.\n\nBriitta muori oli parhaimmalla tuulella. Hän jutteli kyytimiesten\nkanssa ilmasta, vuodentulosta, karjasta ja kaikesta, jota vailla hänen\noli täytynyt olla eläessään suljettuna kenraalin talossa.\n\nUsein kääntyi hän puhuttelemaan Berndt Wilhelm Tåklinia, jota hän\nkohteli äidillisellä hyvyydellä palkitakseen ensimäiset epäluulonsa,\nmutta tämä oli harvapuheinen ja hiljainen, sillä hän ujosteli Annaa,\neikä hän sitäpaitsi voinut, kuten molemmat naiset, antautua nauttimaan\nmatkan suloja, sillä riippuihan hänestä koko heidän pakonsa menestys.\n\nMatkustettuaan enemmän asuttujen seutujen läpi, saapuivat he eräälle\nyksinäiselle talolle, jossa päättivät levähtää pitemmän aikaa. Se oli\nerittäin suloisella paikalla, sinertävän järven rannalla, ja sitä\nympäröivät valkorunkoiset riippakoivut ja kukkivat pihlajat.\n\nEmäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo\nharvinaiset vieraat. \"Jumala antakoon\", vastasi hän ystävällisesti\nmatkustavaisten \"hyvään iltaan\". \"Mistä te tulette, hyvä herrasväki?\n-- Eipä moni\", jatkoi hän, \"osaakaan tänne, mutta sitä enemmän\ntervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin\nmatkustatte?\"\n\nPakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: \"Me\ntulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme\ntäällä muutaman tunnin.\"\n\n\"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra\", vastasi emäntä\nhymyillen leikilliselle vastaukselle. -- \"Käykää sisään, hyvä\nherrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen\nlukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa\nkuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja.\"\n\n\"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa\nhevosillemmekin hyvän aterian\", sanoi Tåklin. \"Sen kyllä uskon\",\nvastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, \"sillä kasvaahan nurmi\npihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä\nsyötettää. -- Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! -- Kukaan\nei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin\nkuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa.\"\n\nTätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät\nsuusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka\nseurasivat häntä.\n\nKylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei\nvierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.\n\nAnna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva\naurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas\njälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.\n\n\"Hyvä Briitta muori\", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, \"älkäämme\nistuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä?\nViheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!\"\n\nVaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta\ntaidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla,\nmyöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.\n\n\"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni\", vastasi hän iloisesti.\n\nKevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän\nopotan. \"Vapaus, suloinen vapaus!\" kuiskivat vakavat hongat, iloinen\nkoivu ja hempeä paju.\n\n\"Suloinen vapaus!\" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja\njok'ikinen kukka.\n\n\"Vapaus, oi suloinen vapaus!\" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli\nkoivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä,\nsyleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi,\njoka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.\n\n\"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!\" sanoi hän vanhalle ystävällensä. \"Koko\ntämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! -- Kas, miten ystävällisesti\npuut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse\netsien minua ja valaisten kasvojani!\"\n\nAnna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain\nverhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:\n\n    \"Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet!\n    Kenpä nyt kanssanne liidellä sais!\n    Tervehtikää kotimaatani te!\"\n\nRaikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään\nvirtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.\n\nHän tarttui suopeasti Brigitan käsivarteen. Näin astuivat he pitkin\nvähäistä polkua ja pian levisi heidän silmäinsä eteen järven sininen,\ntyyni pinta. Muutamia rääkättäviä sorsia kohosi rannan kaislikosta,\nniin että vesi alkoi karehtia ja tuuditella valkoisia lummenkukkia.\n\nAnna lähestyi rantaa ja kumarruttuaan veden ylitse kostutti hän tuolla\nkirkkaalla nesteellä valkeaa otsaansa, kuumia poskiaan ja huuliaan.\nKuinka viileältä ja elvyttävältä se tuntuikaan!\n\nSilloin kohahti metsä ja Annan korvissa kuului se surulliselta\nvalitukselta. Aurinko oli jo laskenut. Siksikö lieneekään neitosesta\ntuntunut äkkiä niin kylmältä ja pimeältä? Hän vaivutti päänsä niinkuin\naron kukka, kun ensimmäinen halla koskee sen lehtiin.\n\nValittaen vaipui hän Brigitan viereen, piiloitti päänsä hänen helmaansa\nja itki katkerasti. Eikä nuo iloiset juhannustuletkaan, joita siellä\ntäällä vastakkaisella rannalla leimahti palamaan, voineet huvittaa\nhäntä. Hän vaati, että palattaisi takaisin taloon ja sanoi vilustavan\nitseään.\n\nMolempain naisten poissa-ollessa oli Tåklin joutunut vilkkaisiin\npuheisin emännän kanssa, joka lateli hänelle elämäkertansa ja sanoi\nolevansa leski ja että hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, jotka\npalvelusväen kanssa olivat menneet viettämään juhannuksen aattoa kylän\nnuorison pariin.\n\n\"Me elelemme täällä niin hiljaisuudessa itseksemme\", sanoi hän, \"että\nkernaasti suonkin nuorille joskus vähän huvitusta.\"\n\nTåklin nyökäytti myöntäväisesti päätään, kun samassa pörröinen\nkartanokoira alkoi kiivaasti haukkua ilmoittaen vieraan lähestymistä.\nRapulta, jonne emäntä vieraansa kanssa oli istuutunut, näkivät he\nkeski-ikäisen huonoihin ryysyihin puetun naisen lähestyvän väsynein\naskelin ja taluttavan kädestä pientä kauhean rumaa lasta. Vaimon näössä\noli jotakin pahansuopaa, katkeraa, johon kenties oli yhtä paljon syynä\nhätä ja puute kuin luontoperäinen häijyys.\n\nEmäntä näytti tyytymättömältä. \"Vastenmielisiä vieraita\", sanoi hän\nhiljaa Tåklinille. \"Mustalais-Zeffan kanssa ei, näette, ole hyvä olla\ntekemisissä, sillä hän saa rettelöitä aikaan mihin hän vaan tulee.\"\n\n\"Hyvää iltaa, Zeffa\", sanoi hän kuuluvasti. \"Mistä nyt tuuli puhaltaa,\nkun niin pitkän ajan päästä saa nähdä teitä täällä?\"\n\n\"Ei tuule pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä, ja\nkumminkin olen minä tullut\", vastasi vaimo äreästi. \"Pelkäätte kaiketi\nvellitilkkaanne, emäntä?\"\n\n\"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena\", vastasi emäntä ylpeästi, \"ja\nsanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!\"\n\nTämä nauroi ylenkatseellisesti. \"Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin\ntekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette\nminulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän\nkarjanne.\"\n\nSäikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa\nrauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja\ntempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.\n\n\"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden\",\nsanoi hän synkästi. \"Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka\nväliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla\non paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan,\ntappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet\nkerrat, kunnes nyt olen -- kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on\nsyntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!\"\n\n\"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!\" sanoi emäntä kalpeana,\n\"teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani.\"\n\nHän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella\nvastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.\n\n\"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin\nei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä\", sanoi Zeffa,\njoka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.\n\n\"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra\", jatkoi\nhän pilkaten, \"mutta lopussa kunnia seisoo. -- Ihmettelenpä, miten hän\non eksynyt tänne.\"\n\n\"Se ei sinua liikuta\", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen\nsilmäiltäväntään.\n\n\"Tuollahan on enemmän samaa lajia\", lisäsi Zeffa, kun Anna ja\nBrigitta tulivat pihan portista sisään, \"niin kaunis neiti ja\n-- -- -- ah -- -- --!\"\n\nZeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui\ntavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.\n\n\"Emmekö lähde matkalle?\" sanoi Anna Tåklinille.\n\n\"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck\", vastasi tämä\nkunnioittavaisesti, \"mutta emännän toivo on, että söisimme illallista\ntäällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa\nalla. -- Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä\nyksinäisellä paikalla\", lisäsi hän kuiskaten.\n\n\"Te olette ehkä oikeassa\", sanoi Anna hiljaa, \"mutta minä olen jälleen\ntullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa,\njoll'ei teillä ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Ei suinkaan\", virkkoi Tåklin ystävällisesti, \"sillä teidän tahtonne on\nminun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten\nmatkustamme.\"\n\nMutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he\nolisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan,\njonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen\nlaitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa,\nsaatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.\n\n\"Kiitos ystävällisyydestänne\", sanoi Tåklin emännälle erotessa. \"Tämä\nnuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon\", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista\nkättä, \"olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä.\"\n\nMitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu.\nPellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava\nnummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat\nraskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja\nhimmensivät valoisan kesäyön.\n\n\"Hiljaa, mikä se on?\" huudahti Brigitta vaaleten. \"Eikö se ole\nkuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?\"\n\nKaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun\nmetallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista,\nviatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja\nkuolemaa.\n\nAnna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä\npalvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen\nääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut\nkorkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut\nmikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa\nmetsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen\npaikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.\n\nHyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee\nonnettomuus.\n\n\"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!\" sanoi Anna hädissään\nBrigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.\n\nKapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia\nvastaan.\n\n\"Oikeuden nimessä antautukaa!\" ärjäsi karkea ääni.\n\n\"Mitä tahdotte te meistä?\" kysyi Tåklin maltillisesti. \"Me olemme\nrauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä.\"\n\n\"Älkää noin suurennelko, hyvä herra\", sanoi joukon päämies, virkapukuun\npuettu nimismies, \"sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät\nsyytettyinä varkaudesta.\"\n\n\"Varkaudesta!\" toisti Tåklin vaistomaisesti.\n\n\"Ja siitä syystä\", jatkoi nimismies ivallisesti, \"täytyy teidän, hyvä\nherrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa\naavistamattomat ilot odottavat teitä.\"\n\nPilvet olivat haihtuneet ja lempeästi paistoi aurinko puiden latvoihin,\nmutta tuntematta aamun ihanuutta istui Anna synkässä epätoivossa\nvaunujen nurkassa.\n\n\"Kaikki on kadotettu, tyttö parka\", kuiskasi Tåklin hänelle, \"mutta\nälkää peljätkö, sillä onhan meillä Jumala ja puhtaat omattuntomme\npuolellamme.\"\n\nAnna katsahti ylös ja koetti hymyillä, mutta se oli heikkoa, haikeaa\nmyhäilyä, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi hänen sielunsa tilan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPian saapui Turkuun tieto, että pakolaiset, jotka eräs mustalaisvaimo\noli antanut ilmi, olivat saadut kiinni, ja sinä iltana, jolloin heitä\nodotettiin tuleviksi, oli koko kaupunki liikkeellä kuni ruhtinaallisen\nhenkilön saapuessa. Kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä, miten kenraalin\nneitiä, tuota kauneudestaan niin paljon ihailtua ja paljon puhuttua\nAnna Mörckiä tuotaisiin halpana pahantekijänä takaisin. Suuria\nihmisjoukkoja oli kokoontunut kaikkialle kaduille, ja mielet olivat\nkiihossa.\n\nKaikki puhuivat tuosta rikoksesta; toiset panettelivat ja herjasivat\nsäälimättä, toiset taas iloitsivat, että \"moskovalainen tiranni\" niin\nsukkelalla tavalla oli tullut petetyksi ja surkuttelivat vaan, että\npako oli saanut niin huonon lopun, mutta kaikki olivat uteliaat\nnäkemään, miten asia päättyisi, ja millä mielellä syynalaiset olisivat.\n\nHeitä odotettiin takaisin Anninkaisten puolelta, sillä Pohjanmaalle ja\nsiis Ruotsiinkin vievä tie kävi sitä suuntaa. Todistukseksi kuinka\nhalullisia oltiin näkemään syytettyjä, mainittakoon, että kaikki\nakkunat Anninkaisten kadun varrella olivat hyyrätyt ja maksettiin\npuhtaalla rahalla, jota tuskin ennemmin tahi myöhemmin lienee Turussa\ntapahtunut.\n\n\"Ts, ts, tuolla ne tulevat!\" kaikui väkijoukon läpitse. \"Niin,\ntuollahan ne tulevat!\" melusi rahvas, ja kukin survi armottomasti\nnaapuriaan saadaksensa nähdä edes vähänkin.\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" huudettiin tuontuostakin, kunnes yht'äkkiä ilmestyi\njoukko aseellisia kasakoita ratsastaen juhlallisesti tulliportista\nsisään, ja silloin syntyi syvä hiljaisuus, niin syvä, että olisi voinut\nkuulla nuppineulan putoavan kadulle. Kasakkain jäljessä seurasi\navovaunu, jonka kuskipenkillä istui eräs poliisimies ja sisässä Anna ja\nBrigitta, jälkimmäinen tukien hellästi lemmikkiään, joka melkein\ntunnotonna nojautui uskollisen palvelijan rintaa vasten.\n\nSyytös, joka oli koskenut Annaan kuin salama ja riistänyt häneltä\nvaivoin saadun vapauden, oli murtanut hänen voimansa, ja tuon kauhean,\npitkällisen mielenjännityksen perästä oli hän vaipunut täydelliseen\nvälinpitämättömyyteen.\n\nVaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa\nkääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies\nnäytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa\ntähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.\n\nJoukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku\nhyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön\nhiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa\nmyötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät\nvoineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia\ntyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias\npää vetäytyi takaisin akkunoista.\n\nVaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia\nseurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan\nvangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään\nmuutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta\nvuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa\nniitä.\n\nVihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle\npäin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa\nsivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.\n\nYlimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin\nse alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet\njätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava\nkuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki\ntuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.\n\nNääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella\ntilaansa.\n\nHän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit\nakkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin\nvankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei\nhän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä,\njolla hän luuli itsensä merkityksi.\n\nVäsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi\nhänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista\nlepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä\noikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän\nympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja\nedustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali\nDemidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen\npoliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä\nparvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.\n\nLähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa\noikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia\nmaailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet,\nja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000\nruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät\noli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja\noli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä\nvastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan\nhäpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.\n\nKun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi\nkenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi\nhänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti\nhymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan\nse ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.\n\n\"Onhan se selvä asia\" sanoi kenraali maaherralle, \"että nämä nuoret\novat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä\nverukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen\nalaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa\nkovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun\ntahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!\"\n\nKenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen\nvallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa\nkohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä\nmyöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.\n\nMaaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.\n\n\"Herra kenraali!\" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella,\n\"lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan\nsyyttäjää vaan myös syytettyä varten. -- Rikos rangaistaan -- olkaa\nsiitä varma, -- mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä\non lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä\nja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa.\"\n\n\"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?\" jupisi\nkenraali pöyhkeästi.\n\nMaaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. \"Tässä katoaa yksilö,\nkenraali\", sanoi hän hiukan pilkallisesti, \"ja laki mittelee\narvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi\", jatkoi hän ja\nsilmänsä hehkuivat tulisemmin, \"olla päivääkään tässä rakkaassa\nisänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän\nhenkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan.\"\n\n\"Sitten on paras alkaa tutkinto\", sanoi kenraali kylmästi.\n\nMaaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen;\ntutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.\n\nAnna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten\ntakaisin.\n\n\"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan\", sanoi maaherra, jota neidon\nnuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata\nsääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun\nAnna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän:\n\n\"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton\nkovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa.\"\n\nAnna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin\nharsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta,\njoihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi\noli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin\ntäydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä,\nettä moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän\nolikaan niin syyllinen kuin oli luultu.\n\n\"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?\" kysyi maaherra edelleen.\n\n\"On\", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.\n\n\"Isän nimi ja sääty?\" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.\n\nVastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat\nsyytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen.\nRakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat.\nHiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata\nsyytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.\n\n\"Teidän, neiti Mörck\", sanoi maaherra, \"on syytetty varastaneen\nsuojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja\nomantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja\nrikoksellisen työn?\"\n\nAnna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa\noikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti\nylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen,\nvastasi hän harmistuneena:\n\n\"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä\nturvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan\nhäpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa,\non hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa\nlöytyy jäljellä syyttäjän talossa.\"\n\nHämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha\nkuohahti äärilleen.\n\n\"Kaikki mitä neiti Mörckillä on\", puhkesi hän säihkyvin silmin\nsanomaan, \"on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se\non siis minun omaani.\"\n\nTämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja\ntulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.\n\n\"Herra kenraali\", sanoi hän, \"maan voimassa olevien lakien mukaan on\nannettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. --\nMyöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari\nAleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen\nkansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette\nte antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä.\nMitä on teillä tätä vastaan sanomista?\"\n\nMaaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja\nilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan\nkenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.\n\n\"Tarkoitus oli\", sammalsi kenraali hämillään, \"ettei minun lahjani niin\ntäydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa\nmenetellä oman tahtonsa mukaan.\"\n\n\"Kenraali\", sanoi maaherra, \"te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän\nasiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti.\"\n\n\"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen\", jatkoi hän päättävällä äänellä,\n\"ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset\nseuraukset teille ovat tulevat. -- Minun ensimmäinen velvollisuuteni on\nlausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali,\ntulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. -- Ja sitten,\nsitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen\nsyyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä\nteidän käytöksenne kautta on joutunut.\"\n\nTämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta\nhänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.\n\n\"Herra maaherra\", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, \"minä\nolen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin\noloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että\npyydän anteeksi syytetyiltä.\"\n\nNuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta\nheti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.\n\n\"Hyvä ystäväni\", jatkoi hän maaherralle, \"olkaa, hyvä ja sanokaa\nsyytetyille, että he minun puolestani ovat vapaat.\"\n\n\"Teidän tulee tietää, kenraali\", vastasi maaherra kylmästi, \"että\nminulla tuomarina ollessani aina on tämmöinen oikeus, oikeus, johon\ntässä tapauksessa panen suuren arvon.\"\n\nHän lähestyi nyt Annaa lempeänä, kyynelsilmin, joka ei suinkaan ollut\nhäpeäksi tuolle urhoolliselle 1808 vuoden sotilaalle, ja virkkoi:\n\n\"Lapseni, asiat ovat kääntyneet aavistamatta teidän eduksenne. -- Te\nolette vapaa ja saatte lähteä pois. Kiittäkää siitä Jumalaa ja\nmuistakaa mitä sanon, ettei nimittäin mitään maailmassa ole pidettävä\nsuuremmassa arvossa kuin puhdasta sydäntä ja hyvää omaatuntoa. --\nMenkää lapseni! Tämä kaikin puolin kunniallinen nuorukainen, kauppias\nBerndt Wilhelm Tåklin, on myöskin vapaa ja saa seurata teitä!\"\n\nAnna nousi, tosin heikkouttaan horjuen, mutta täydellisesti tunnossaan.\nMaaherran sanat olivat vaikuttaneet ihmeellisesti hänen; tarttuen\ntuohon käteen, joka ystävällisesti oli laskeutunut hänen päänsä päälle,\nsuuteli hän sitä monet kerrat ja virtaavat kyyneleet lievensivät hänen\nrintaansa.\n\n\"Kas niin, lapseni\", sanoi hiukan tuikeasti maaherra, joka ei suvainnut\npitkällistä tunteiden tulevaa, \"pyyhkikää kyyneleenne ja menkää sitten,\nsillä oikeussali ei ole teille sovelias paikka. -- Herra Tåklin, tehkää\nvelvollisuutenne tätä nuorta naista kohtaan!\"\n\nMutta Tåklin ei ottanut sitä siltä kannalta kuuloon. Vietyään Annan\nsyytettyjen penkiltä hänelle arvollisempaan paikkaan lausui hän\npelkäämättä kovalla äänellä:\n\n\"Asia on päätetty. Niin luulee ainakin kanteentekijä, kenraali\nDemidoff, mutta se ei ole minun mielipiteeni, sillä minulla on muutamia\nvalituskohtia esiintuotavana häntä vastaan. Kuulkaa niitä, hyvät\nherrat! Ensimmäinen kuuluu: minä, kunniallinen porvari, olen ilman\nvähintäkään syyttä otettu yleisellä maantiellä kiinni ja minua\nkohdeltiin kuin halvinta pahantekijää. Edelleen on neiti Mörckiä,\nSuomen kansalaista, vastoin hänen tahtoansa pidetty kenraali\nDemidoffiin talossa ja rääkätty sekä vihdoin minun kerallani koko\nkaupungin väestön nähden kohdeltu kuni rikoksellista. -- Minä olen\nylpeä, että olen ottanut puolustaakseni sorrettua, ja vaadin sentähden\nkenraali Demidoffia edesvastaukseen.\"\n\nKinnas oli heitetty. Tämmöinen puhe hämmästytti kaikkia, mutta enimmin\nkenraalia, joka yhä selvemmin käsitti, että asia saattoi tuottaa\nhänelle arveluttavia seurauksia.\n\n\"Minun täytyy päästä huomiota herättämättä tästä suututtavasta\nrettelöstä\", sanoi hän rauhattomasti maaherralle. \"Olkaa hyvä ja\nvälittäkää sovintoa minun ja syytettyjen kesken ja antakaa minun\nkuulla mitä he vaativat. Minä olen valmis mihin hyvänsä.\"\n\nTuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja\nmyötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu\nylpeinkin.\n\n\"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?\" kysyi maaherra.\n\nKauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua\nsyvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi\nasian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin\nehtoja.\n\n\"Tiedän kyllä\", arveli hän, \"ettei tahrattua nimeä osteta takaisin\nkullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen\nminä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden\nluonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta\nlahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen\ntulevaisuutensa turvatuksi.\"\n\nKenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja\nluopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti\nMörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi\npalata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa\nkaikki mitä hän häneltä oli saanut.\n\nTähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000\nruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan\nvastusti Anna tätä auliutta.\n\nEnsimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat\nkunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten\nmyötätuntoisuuttansa ja iloansa.\n\nVäentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja\nkuiskasi hiljaa Annan korvaan:\n\n\"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko\nanteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni\nedestä.\"\n\nAnna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä\naskeleensa.\n\n\"Herra kenraali\", kuiskasi hän sanomattoman lempeästi, ja jalo katse\nelähytti hänen silmänsä, \"minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan\ntahdon rukoillakin edestänne. -- Armahtakoon Kaikkivaltias meitä\nkaikkia!\"\n\nKenraalin pää vaipui alas.\n\nKenties nämä sovinnon sanat veivät vielä kerran tuon kadotetun ja\nsyynalaisen pojan takaisin taivaallisen Armahtajan jalkain juureen. Me\nlausumme tämän toivon sanoessamme nyt ainiaaksi kenraali Demidoffille\njäähyväiset.\n\nTuokion kuluttua oli Anna kadulla ilosta itkevän Brigitan sylissä, ja\nriemuiten kaikuivat kansan eläköön-huudot.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nHellästi irtautui Anna Brigitan sylistä, sillä riemuhuudot hänen\nympärillään muistuttivat hänelle missä hän oli ja herättivät hänessä\nhartaan halun vetäytymään yksinäisyyteen kaikkien näkyvistä.\n\n\"Kuinka te olette onnellinen, Anna\", kuiskasi Briitta muori, \"tuo\nuhkaava seikkailu on päättynyt aavistamattoman hyvin. Te olette vapaa\nja rikas, ja voitte mennä mihin tahdotte.\"\n\nVapaa ja rikas! Anna ei ollut koskaan niin syvästi tuntenut mimmoista\non olla ilman koditta. Hänen päätänsä huimasi ja jalkansa horjuivat.\nSilloin lähestyi häntä Berndt Wilhelm Tåklin keski-ikäisen, säveän\nnäköisen miehen seurassa.\n\n\"Neiti Mörck\", virkkoi hän, \"tämä on veljeni, Gabriel Tåklin, oikea\nveljen esikuva. Hän tulee -- -- -- vaan puhukoon itse asiansa!\"\n\nKauppias Gabriel Tåklin kumarsi kömpelösti ja puristaen lujasti\nmolemmin kourin Annan kättä sanoi hän:\n\n\"Minä tulen tarjoomaan teille, neiti Mörck, kodin talossani; se on\nyksinkertainen ja halpa, mutta veijari se on, joka paremman antaa kuin\nitsellään on.\"\n\n\"Sydämellisellä ilolla otan minä vastaan teidän tarjouksenne\", vastasi\nAnna ja kiitollisuus loisti hänen silmistään.\n\n\"No sitten on kaikki hyvin\", sanoi vanhempi Tåklin. \"Riennä sinä,\nBerndt Wilhelm, edellä sanomaan vaimolleni, että hän saa vieraan, jonka\nvertaista hän ei vielä koskaan ole nähnyt.\"\n\nGabriel Tåklinin yksinkertaisessa olennossa oli jotakin sanomattoman\nrauhoittavaa, joka vaikutti terveellisesti Annassa, erittäinkin kun hän\nei sanallakaan viitannut äskeisiin tapauksiin.\n\n\"Nyt, neiti Mörck\", virkkoi hän, kun he vihdoin olivat perillä ja\nastuivat hänen talonsa rapulle, \"saan minä meidän kesken sanoa, että\nvaimoni on herttainen ihminen ja ettei teidän tarvitse peljätä häntä,\nvaikka hän on vakavanpuolinen ja jäykkä käytöksessään, mutta hän onkin\nsyntyisin aatelisnainen.\" Hän kohensihe ylpeästi ja lisäsi: \"Minä olen\naina antanut hänelle kuni heikommalle astialle arvonsa, ja tiedän\nteidänkin tekevän samoin.\"\n\nTuo \"heikompi astia\", ei kumminkaan näyttänyt vähääkään heikolta, kun\nhän heidän astuessa sisään nousi ylös nojatuoliltansa. Hän oli suuri ja\nroteva vartaloltaan, silmissä asui teeskennelty kylmyys ja suu oli\ntuikeasti rypyssä. Hän ei voinut koskaan unhoittaa, että hän oli\nhäväissyt aateliskilpensä mennessään porvarin kanssa avioliittoon,\nmutta pitkään aikaan ei hän enää ollut muistanut, että tuo kunniallinen\nkelpo mies oli pelastanut hänet köyhyydestä ja puutteesta tarjotessaan\nhänelle kätensä.\n\n\"Ystäväni\", aloitti Gabriel Tåklin, \"tässä on eräs nuori neito, jonka\nminä jätän sinun hoitoosi. Hän on kärsinyt paljon ja tarvitsee\nnaissydämen hellää kohtelua.\"\n\nEi yksikään juonne muuttunut rouvan kasvoissa. \"Lanko Berndt\nWilhelmillä ja sinulla on aina omat oikkunne\", sanoi hän hitaasti.\n\n\"Mitä sinä, armaani, pidät oikkuna\", sanoi hänen miehensä, \"on\nainoastaan ritarillista vaatimusta, jolle sinä, syntyisin\naatelisnainen, kyllin ymmärrät antaa arvon.\"\n\nRouva näytti mielistyneeltä ja vastasi ystävällisemmin: \"Gabriel, niin\nporvari kuin oletkin, tajuat sinä kumminkin joskus minua.\"\n\n\"Neiti Mörck\", jatkoi hän Annalle, \"kulmakamari on teitä varten niin\nkauan kuin haluatte.\"\n\nAnna kiitti. \"Jos ette mielellänne tahdo ottaa minua vastaan, hyvä\nrouva\", sanoi hän, \"tahi jos minä jollakin tavoin olen teille haitaksi,\nniin tahdon heti poistua.\"\n\n\"Ei suinkaan\", lausui rouva päättäväisesti, \"kulmakamari on teidän\nkäytettävänänne, kuten olen sanonut. Olkaa tervetullut!\"\n\nGabriel Tåklin riemuitsi, mutta oli kyllin viisas pitääksensä salassa,\nettä oli voittanut tuon \"heikomman astian.\"\n\n\"Olenhan aina sanonut että sinä olet herttainen ihminen, eukkoseni\",\nsanoi hän iloissaan.\n\nEukkoseni! Mikä porvarinsana! Rouva näytti loukatulta ja sanoen\ntarvittavan itseänsä kyökissä poistui hän.\n\n\"Rakas lapsi\", sanoi Tåklin Annalle, kun he olivat jäänet yksin;\n\"käykäämme nyt omaistamaan tuo siunattu kulmakamari, niin saatte levätä,\nsillä näytättehän kovin väsyneeltä.\"\n\nRauhallisesti kuluivat päivät Tåklinin kodissa, ja se vaikutti hyvää\nAnnan sekä ruumiille että sielulle. Hän mietiskeli paljon tähän aikaan\nistuessaan yksin tuossa \"siunatussa kulmakamarissa\" ja lopuksi\nturvautui hän aina raamattuunsa. Sillä välin tuli hänen mielensä yhä\nkuuliaisemmaksi ja sydämensä nöyremmäksi.\n\nBerndt Wilhelm ei ollut paljon näkyvissä. Hän oli jälleen ryhtynyt\nammattiinsa veljensä puodissa, mutta jos eivät laskut ennenkään olleet\npitäneet paikkaansa, pitivät ne nyt vielä vähemmän kutiaan.\n\nHän alkoi taas sepustella runoja ja seisoi usein katsoa tuijottamassa\nerästä akkunaa yhtä itsepäisesti kuin hän kerran postikonttorin kadulla\noli miettinyt Annan vapautustuumia. Kun hän tiesi Annan taitavan tuota\nsiihen aikaan varsin tavallista itämaista kukkaiskieltä, rupesi hän\nsillä ilmoittamaan hänelle yhä lämpimämpiä tunteita ja lähetti hänelle\neräänä päivänä Brigitan myötä vuohenkukan, joka merkitse: \"Te tulette\npäivä päivältä minulle rakkaammaksi!\"\n\nMilloin lähetti hän sikurinkorren, jonka Anna tiesi selittää: \"Teidän\nkuvanne väikkyy aina edessäni\", milloin taas orapihlajan kukan, joka\nilmaisi: \"ikuista rakkautta\", ja vihdoin löysi Anna pöydältään\nkellokukan, lehmuksenlehden ja valkean lummekukan, joista kellokukka\nmerkitsi: \"Sydän tekee minut kaunopuheliaaksi ja rohkeaksi\", lehmuksen\nlehti: \"Etsinkö turhaan sinun rakkauttasi?\" ja lummekukka: \"Yhtykäämme,\nmutta missä?\" Tämä pikku vihko oli kiedottu heinänkorrella, joka\nmerkitsi: \"Antakaa minulle vastaus!\"\n\nAnna joutui kovaan pulaan, mutta muutamaa tuntia myöhemmin ojensi hän\nBrigitalle yönorvokin, jonka hän pyysi hänen antamaan Berndt\nWilhelmille.\n\nPäättävä hetki oli tullut, sillä orvokissa oli vastaus: \"Illan\nviileässä ma sua varron.\"\n\nLehtimajassa Tåklinin puutarhassa kohtasivat nuoret toisensa määrätyllä\najalla, Berndt Wilhelm tulipunaisena, Anna vaaleana kuin lumi.\n\nBerndt Wilhelm ryästeli ja olisi aloittanut, mutta sanat takertuivat\nhänen kulkkuunsa. Minkätähden olikaan Anna käytöksessään aina niin\ntyyni ja vakava häntä kohtaan! Hämillään rupesi hän pureksimaan\nheinänkortta.\n\n\"Herrani\", virkkoi Anna suoraan ja teeskentelemättä, \"te olette\nlähettämillänne lehdillä ja kukilla ilmaissut minulle aiheen tähän\nyhtymiseen.\"\n\nRiemunsäde välähti Tåklinin silmistä. \"Armas tyttö\", sanoi hän\nrukoilevaisesti, \"ettehän te vihastu siitä minuun?\"\n\n\"Minä en unhoita, mitä olen velkaa miehelle, joka jalomielisesti uhrasi\nitsensä minun tähteni, ollessani onneton ja epätoivossa\", vastasi Anna.\n\n\"Ettekä te vihastu rakkaudestanikaan?\"\n\nAnna peitti käsillään kasvonsa. \"Minun sydämeni kuuluu ikuisesti ja\nyksinomaisesti kuolleelle\", sanoi hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Teillä ei ole siis minulle mitään antamista?\" virkkoi Tåklin\nsurullisesti.\n\n\"On, nimittäin sisaren harras uskollisuus ja suurin kunnioitukseni.\"\n\nAnna katsahti ylös ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Ja jos minä sanon olevani siihen tyytyväinen, jos minä en pyydäkään\nmuuta kuin saada rakastaa ja armastella teitä, olla teidän tukenanne ja\nsuojelijananne ja tarjota teille luonani tyynen kodin, jossa kaikkien\nmyrskyjen perästä saatte lepoa ja rauhaa.\"\n\nAnna oli liikutettu. \"Jättäkää minut hetkeksi!\" pyysi hän.\n\nKun Tåklin puolen tunnin päästä palasi, löysi hän hänet itkeneenä,\nmutta tyynenä ja ystävällisenä.\n\n\"Todellista rakkautta\", sanoi Anna, \"en minä enään voi luvata teille,\nmutta jos olette tyytyväinen minun uskollisuuteeni ja kunnioitukseeni\nsekä kärsitte minun vikojani ja heikkouttani, niin tahdon yhdistää\nkohtaloni teidän kohtaloonne. Minä olen puhunut vilpittömästi. -- Älkää\nolko malttamaton, vaan miettikää tarkoin, voitteko tulevaisuudessa\ntuntea itsenne tyytyväiseksi.\"\n\n\"Saada kutsua teitä, Anna, vaimokseni, on aina oleva korkein autuuteni.\nEnempää en pyydäkään.\"\n\nBerndt Wilhelm oli hurmaantunut rakkaudesta ja onnesta.\n\n\"Siunatkoon sitten korkein meidän liittoamme\", sanoi Anna, \"ja\nantakoon minulle voimaa täyttääkseni teidän vaimonanne rehellisesti\nvelvollisuuteni. -- Mutta yksi ehto on minulla -- -- --\"\n\n\"Mikä? Kaikki mitä te haluatte tahdon minä täyttää.\"\n\n\"Että te sulhonani lähdette kanssani kotiini Ahvenanmaalle, sillä minä\nen voi sallia, että pappi yhdistää meidät, ennenkuin olen pyytänyt\nisältäni anteeksi.\"\n\n\"Miten vähää te pyydättekään, armas tyttö\", sanoi Tåklin hymyillen,\n\"matkustakaamme vaikka jo huomenna.\"\n\n\"Älä usko\", sanoi Anna Brigitalle, joka sydämestään toivotti hänelle\nonnea, \"että olen luvannut mennä naimisiin Tåklinin kanssa ainoastaan\nsaadakseni kodin ja suojelijan. Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole!\nAinoa syy siihen on, etten tahdo osoittaita kiittämättömäksi rehellistä\nmiestä kohtaan, joka on tehnyt minun tähteni niin paljon ja joka\nrakastaa minua niin suuresti. -- Huomenna matkustamme me, muoriseni,\nAhvenanmaalle. -- Vihdoinkin on minulla tilaisuus ja rohkeutta lähestyä\nsinua, kallis isä!\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa.\nIlta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä\nkirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat\nverkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan\nkarjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.\n\nKaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta\ntuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua\nmyöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja\nBriitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen\nyhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen\ntahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä,\njos hänet hyljättäisiin.\n\nKun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden\nlomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan\nmättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän\nsaisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.\n\nVihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän\naukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa,\npeljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi.\nHän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä\novelle, mutta siihen hän pysähtyi.\n\nPastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti\nvanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan.\nHänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus,\npäinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta\nlevottomuutta.\n\nAvattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli\njärkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: \"_Lapsukaiseni,\nälkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella_.\"\nTätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä\nseurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä\nenemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki\nanteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei\nhän olisi voinut kirota ainoata lastansa.\n\n\"Isä!\" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.\n\nPastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä,\nkirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut\nhäntä.\n\n\"Rakas isä!\" kaikui jälleen rukoileva ääni.\n\nNyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.\n\n\"Isä!\" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. \"Poista se kirous,\njoka eroittaa minut sinusta. -- Anna minulle anteeksi ja ota minut\njälleen tyttäreksesi! -- Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä\nhäntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!\"\n\nAnnan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri\nvihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja\ntekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet\nsyliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi\nhänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan\nvanhemman sydän voi antaa.\n\nKauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella\nkuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin\ntalossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli\njoutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin\nvaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja\nsiunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:\n\n\"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi.\nMinä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun\ntyöpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua\nyksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon\nvoit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva\nonnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!\"\n\nOli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto,\nmutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli\nniinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä\nniin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa\nrakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja\nihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt.\nYstävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja\nkiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä\nhyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli\nhän epäillyt lähteä!\n\nAnna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää\nvarmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän\nvarpaillaan isän kamariin.\n\nPastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka\ntähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis\nselvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan\nkallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja\nsäännöllisesti.\n\nKauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen\nsängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.\n\n\"Sinäkö se olet, tyttäreni?\" virkkoi hän tyynesti. \"Kaikkina näinä\nvuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö\nsinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun\njälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että\nvaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit,\ntyttäreni.\"\n\nPastori painoi Annan pään rintaansa vasten.\n\n\"Siunaa minua vielä kerran, isä!\" rukoili tytär.\n\nVanhus nousi. \"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua\", lausui hän\njuhlallisesti. \"Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon\nsinulle ijankaikkisen rauhansa!\"\n\n\"Ijankaikkisen rauhansa\", nyyhkytti Anna.\n\nRusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTurussa Gabriel Tåklinin luona vietettiin Berndt Wilhelmin ja Annan\nhäät. Pastori Mörck toimitti itse vihkimisen ja piti sen jälkeen\nliikutetulla sydämellä tavanmukaisen puheen noille nuorille. Hän puhui\nmiehen ja vaimon velvollisuuksista, miten heidän tulee olla\nkärsivälliset toisillensa, ja neuvoi heitä kaikissa kohdissa, myötä- ja\nvastoinkäymisissä, surussa ja ilossa tuohon jumalalliseen rakkauteen,\njoka pysyy aina muuttumatta.\n\nIlo oli yleinen, maljoja juotiin ja Gabriel Tåklinkin piti useampia\npuheita, toisen toista pöyhkeämmän. Ihastuksissaan sepitti hän\nensimmäisen kerran elämässään runonkin, jota hän vielä häiden\njälkeenkin usein lueskeli, kun hän ei enään saanut iloita veljensä ja\nhänen nuoren vaimonsa läsnä-olosta. Sillä kun Turku äskeisten tapausten\nperästä ei voinut olla heille mieluinen olopaikka, muuttivat he näet\nensi tilassa Poriin, jonne Berndt Wilhelm asettui kauppamieheksi,\npäästyään rikkaaksi Annan omaisuudesta.\n\nRaskas oli molemmin puolin pastori Mörckin ja hänen tyttärensä ero. He\nlupasivat käydä usein toisissaan ja vielä useimmin kirjoittaa\ntoisillensa, mutta parhainta, mitä Anna sai myötään, olivat hänen\nisänsä siunaukset ja esirukoukset.\n\nSovittuaan isänsä kanssa tunsi Anna jälleen sovintoa elämässä ja\nnykyisessä asemassaan, vaikk'ei hän sydämessään ollutkaan onnellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syyskuun ilta. Hämärästi paloi lamppu, Anna istui rukin ääressä\nkehräämässä, ja nopeasti kiepua hyristi pyörä. Väliin katsahti hän\nrullaan, joko päivän urakka olisi täysi, ja aloitti jälleen uudella\nvauhdilla, laulaa hyräillen puoliääneen.\n\nHän huokasi ja pyörä seisahti hetkeksi.\n\nBrigitta, joka ei ollut koskaan luvannut luopua Annasta, istui huoneen\nnurkassa kutoen sukkaa, ja pidettyään kauan silmällä lemmikkiään,\nlähestyi hän häntä ja sanoi:\n\n\"Kas niin, lapseni, kyllä jo riittää täksi päiväksi! Te olette ollut\nahkera kuin päiväläinen, ja kumminkin olette te rikas ja rouva\ntalossa.\"\n\n\"Kyllä jo riittää, sanon kerran vieläkin.\"\n\nBrigitta seisautti pyörän kädellään, mutta Anna väisti sen lempeästi\npois ja vastasi:\n\n\"En tahdo olla huonompi muita, Briitta muori. Työ on sekä emännän että\npalvelijan kunnia.\"\n\n\"Mutta te ette ole tottunut\", muistutti Brigitta, \"raskaasen työhön\naamusta iltaan saakka. Te ette malta enää koskaan piirrustella, tehdä\nkoruompeluksia, vielä vähemmän soittaa kanteletta.\"\n\nAnna punehtui. \"Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia täytettävänä\",\nsanoi hän nopeasti. \"Mieheni sanoo, ettei emäntä saa kuluttaa\nsemmoisiin aikaansa, ja hän on ehkä oikeassa. Itsekin on hän lakannut\nrunoilemasta.\"\n\n\"Hyvä Jumala on luonut kunkin erilaiseksi\", arveli Brigitta. \"Rumalla\nhämähäkillä, muurahaisella, visertelevällä linnulla ja monivärisellä\nkukalla, kaikilla heillä on oma tarkoituksensa luonnossa. Niinpä\nihmisilläkin. Mikä sopii minulle ja monelle muulle, se ei sovi teille,\nhentoinen lemmenkukkani.\"\n\nBrigitan ääni oli lempeä ja hellä, mutta Anna koetti tekeytyä vakavan\nnäköiseksi.\n\n\"Brigitta, sinä puhuttelet minua kuin hemmoiteltua lasta. Siunattu\nolkoon halvinkin työ; se ei tee ketään pahemmaksi. Minä olen porvarin\nvaimo, muista se, äläkä houkuttele minua pois velvollisuuksistani.\"\n\nBrigitta palasi ääneti nurkkaansa ja Anna kehräsi edelleen. Mutta\nvihdoin oli urakka täysi ja pyörä pysähtyi. Iloisesti hymyillen ja\nonnellisena kuin lapsi työnsi Anna rukin syrjään ja oli vapaa tekemään\nmitä itse tahtoi. Hän meni akkunan luo ja kohoitti hiljaa uutimia.\nSeutua valaisi mitä ihanin kuutamo ja houkutteli häntä ulos.\n\nAstuessaan ulos portista, näki hän valon miehensä akkunasta. \"Aina niin\nahkerassa työssä\", huokasi hän. \"Hänellä ei ole enää aikaa oleksia\nvaimonsakaan kanssa.\"\n\nSyksyinen leuto ilma leikitteli hänen kuumilla kasvoillaan. Hän astui\nnopeasti joen rannalle ja seurasi kauan sen tulista kulkua.\n\nKuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät\nrakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja\ntuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa\npuistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota\nnimitettiin \"neidon kiveksi.\" Tarina kertoo että eräs nuori tyttö,\nkaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut\npäivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.\n\nAnna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan\nistumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet\nusein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja\nsaksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä\nmiellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet\npalajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin\ntehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä\nmiehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa\nvoittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi\ntyötä.\n\nSitä ajatteli Anna ja huokasi. \"Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun\nse perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu!\nKuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni\",\nvirkkoi hän.\n\nAnna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi\nhetkeksi peitti kuun.\n\n\"Sallimus\", jatkoi hän ajatuksissaan, \"kuinka kylmältä ja toivottomalta\nse kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä\nnäen kaikkialla.\"\n\nHän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi\nkaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki\nvanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan\ntuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen\nhäneltä pois.\n\nHuudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä\nkatseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:\n\n\"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! -- Milloinkahan sinä\nvihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää\nole mikään romaani?\"\n\n\"Voi, suo anteeksi heikkouteni\", rukoili Anna. \"Minä olen taistellut\nsitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä\njälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit\nolla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi\nkenties kaikki vielä hyväksi.\"\n\n\"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä\", sanoi tämä. --\n\"Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi\nkarkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi\nuhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan\nveteen.\" Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja\nkatosi syvyyteen.\n\nAlla päin kävelivät puolisot ääneti kotia kohden. Kun Tåklinin mieli\ntyyntyi, rupesi hän käsittämään, että hän oli ollut kova ja kohtuuton\nAnnalle, joka aina oli kohdellut häntä suurimmalla hyvyydellä ja\nkärsivällisyydellä. Katumus tuli, mutta hän oli liian ylpeä\nmyöntääksensä sitä.\n\nAnnan jalo sydän antoi hänelle pian anteeksi, sen näki siitä komeasta\nkukkaisvihosta, jonka mies seuraavana aamuna löysi kirjoituspöydältään.\nLiikutetulla sydämellä katseli hän vihkoa, johon oli pistetty\naloenkukka, ja jonka hän tiesi merkitsevän: \"Sinä loukkaat minua\nmustasukkaisuudellasi.\"\n\n\"Niin, tosihan se on että olen mustasukkainen, vieläpä kuolleelle\",\nhuokasi hän. -- \"Lapsi parka, minä en voi tehdä sinua onnelliseksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kun vanhat pohjolan viikingit hautasivat itsensä kumpuun\", kirjoitti\npastori Mörck tyttärellensä, \"tapahtui se illalla auringon laskiessa.\nTavallisesti asettuivat he kasvot länttä kohden voidaksensa seurata\npäivän viimeistä sädettä ja huokeammin eroittaa valon ja varjojen\nvaihtelua, josta he luulivat lukevansa kansansa ja maansa\ntulevaisuuden.\n\n\"Minäkin olen kääntynyt länteen päin; aurinko laskee, varjot pitenevät,\nja ajatellessani menneitä ja nykyisiä, kuvastuu tästä kaoksesta\nselvimmin sielussani: maani, äitisi ja sinä.\n\n\"Olen nähnyt ensinmainitun veressä ja kyynelissä. Viljelemättä on\nisiltä peritty vainio ja tannertuu vihollisjoukon jaloissa. -- Mutta\nmatalista mökeistä astuu esiin urhoollinen kansa vastustamaan\nvihollista. Mikä ihana näky! Sankarin voima ja nuoruuden into\nyhdistyvät puoltamaan kotia ja isänmaata.\n\n\"Vihanta nurmi verhoo pian hurmeella kostutetun maan, tallattu vainio\nkynnetään, runottaret heräävät eloon, tiedemiehet palajavat uudella\ninnolla Auran oppisaleihin ja kaikkialla pukeutuu salomaa kukkasiin. Ja\ntämä on rauhan siunaus. Vähäinen ja heikko on tosin tuo taimi, mutta\ntulevaisuudessa on siitä kasvava ihana puu. -- Niin, kasvaos kansasi\nrakkaudessa, kallis isänmaa, kasvaos Korkeimman turvissa valon ja\ntotuuden palvelukseen.\n\n\"Auringon säde paistaa tuohon valkoiseen ristiin, joka seisoo äitisi\nhaudalla. Suloiset rauhan ja onnen päivät kulkevat ohitseni. -- Sitten\nnäen taas äitisi lempeän haamun paarilla, ja surullisiin öihin\nvaihtuvat onnelliset päivät. Kuitenkin on Jumala armollinen: sinä,\ntyttäreni, tulit valonsäteeksi minun elämälleni.\n\n\"Ja nyt jäähyväis-sanani sinulle, tyttäreni. Älä pelkää purjehtiessasi\nmyrskyistä merta, sillä Korkein seisoo peräsimen luona. Sotien ja\ntaistelujen kautta kulkee tie tyyneen satamaan ja siihen rauhaan, joka\nei koskaan katoa -- -- --\"\n\nSe oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli\ntällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle.\nAnna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen\nhuokauksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä\nääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin\ninnokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän\npois luotaan.\n\n\"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!\" mutisi hän itsekseen ja\nojensihe mukavassa nojatuolissaan. \"Toista on istua jalat oman pöydän\nalla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. -- Ja kumminkin\noli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua\nomiin huvituksiinsa.\"\n\nRikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli\nherättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä\ntehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden\nedestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä\npoissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen\nsamanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti\nponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän\nihanteellisille valloille.\n\nEikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän\noli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä\nmustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja\nhyvyyttä kuin mahdollista.\n\nKuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin\ntuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli\nnäkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla\nosoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja\nhellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin\ntuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki\nnuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!\n\nTuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.\n\nKun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen\njähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä\nsääliväisyydellä ja levottomuudella.\n\n\"Mitä -- sinä -- tahdot?\" läähätti Tåklin.\n\n\"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas\", vastasi Anna, \"kätesi on kylmä ja\nkasvosi hehkuvat.\"\n\n\"Luulen sinun olevan oikeassa\", mutisi Tåklin. \"Miten nuo kultaiset\nkoukut vaivaavatkaan minua! -- Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!\"\n\n\"En koskaan\", sanoi Anna liikutettuna, \"en koskaan!\"\n\nEnnenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa\nkuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi\nhänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.\n\n\"Rouvani\", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, \"minun luuloni\nmukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin\nvähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa.\"\n\nAnna vaaleni. \"Rokko! Suuri Jumala!\" huudahti hän. \"Hyvä herra\", lisäsi\nhän sitten ylevästi, \"kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun\npaikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin.\"\n\nLääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja\nkahlehti hänet tulisilla raudoillaan.\n\nTuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen\npäivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä\njulmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein\ntehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan\nhänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa\ntaivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli\nkumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä\nleski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit\nkukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut\nunhoitettu.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nMuutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa\nomalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä\nettä huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni\noli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut\nseurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin\nmikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän\nusein pyrki vaipumaan.\n\nEttei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko\nhänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari \"Onnen\"\nperäkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa\nympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja\nelämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan\nollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan\npeitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat\ntaas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston\nmenettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.\n\n\"Luulenpa tuulen kiihtyvän\", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli\nhänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön\nmeritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään\nKolmodinin \"Hengellisillä Kyyhkyisäänillä\", jotka kaikissa elämän\nvaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi\nBrigitalta ja säikähtäen huudahti hän: \"Uh! Luuletteko todellakin niin,\nlapsi?\"\n\n\"Ole varoillasi, Briitta muori\", sanoi Anna hymyillen, \"äläkä huuda\nnoin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi.\"\n\nHän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen\nsilmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän\nliikutetuksi.\n\n\"Tuo ryppy on minun tähteni\", ajatteli hän, \"ja niin on tuokin. --\nUskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!\"\n\n\"Mitä te ajattelette?\" kysyi Brigitta lempeästi.\n\nAnna veti pois kätensä. \"Ajattelin\", vastasi hän, \"ettei meitä enää ole\nkuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä,\nBrigitta, olet minulle ollut.\"\n\n\"Älkää siitä koskaan puhuko!\" sanoi Brigitta torjuvaisesti, \"ja\nluvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän\nystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän\njaloissanne.\"\n\n\"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut\ntunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?\"\n\n\"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus\ntuopi sylissään\", sanoi Brigitta painavasti.\n\n\"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten\", sanoi Anna.\n\nHymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä\nkättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes\nBrigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa\nainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen\nnuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi\nSiikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.\n\nNäin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot\nKronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.\n\nMerimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät\nkaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin,\nettä oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.\n\nKun \"Onni\"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä\nnoiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat\ntulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä\nerinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet,\nsumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat\nhetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin\nlaivakeittiöstä.\n\nKiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti\nlinnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset,\nkauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas\nelämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi\nnäkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä\nkatsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan\nlaivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt\nrohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki\npelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri\nhäntä kohden.\n\nTämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat\nkaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä\naskeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista\nrehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi\ntahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet\nmuistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli\njättänyt synnyinmaansa, ja \"oma maa mansikka, muu maa mustikka\" toisti\nhän tuontuostakin.\n\nKun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat\nkääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka\nherätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin\nja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän\nhavaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita\nkasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla\notsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli\nollut vaivoja ja taisteluja.\n\n\"Olen vaan nähnyt yhden ainoan\", ajatteli Anna itsekseen, \"jonka\nulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. --\nTodellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla.\"\nHän huokasi syvään.\n\n\"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän\nesi-isiensä luona\", ajatteli puolestaan Brigitta, \"niin luulisin\nnäkeväni hänen tulevan vastaamme.\"\n\nMutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.\n\n\"Taivaan armot\", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, \"antaako hauta\ntakaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on\nkatoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä\nBrigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä\nen voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni\nsulhon, kaivatun Vladimirini.\"\n\n\"Rauhoittukaa, lapseni\", kuiskasi palvelija, \"antakaamme hänen tulla\nlähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme.\"\n\nTulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas\nterävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän\nheidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa\nhänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt\nAnnaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut\nunhoittaa.\n\nVieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus\noli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla\nsuloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi\nhän:\n\n\"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen\ntapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät,\nettä se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että\nvielä minua muistat, että vielä tunnet minut.\"\n\nMyrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa\nvapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan\nvastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta\nsurua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.\n\nVihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua\nkuullakseen mitä hän sanoi.\n\n\"Vladimir Mustofin\", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, \"minä en ole\nvoinut koskaan sinua unhoittaa -- enkä ole -- sitä milloinkaan --\ntekevä -- niin kauan kuin -- elän.\"\n\nNämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei\nollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli\nehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja\nriemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:\n\n\"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian\nKronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä\nparhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me\nasumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?\"\n\nMustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki\njuuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän\nkumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden\nkäsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.\n\nBrigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi\nmurhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen\njättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten\nvaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.\n\n\"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua\",\nsanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä,\n\"tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet\nunennäköä.\"\n\n\"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir\", sanoi Anna. \"Oi, minä olen\nluvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa.\"\n\nAnna värisytti. \"Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?\" sanoi Mustofin.\n\n\"Kenraali Demidoffille!\" sammalsi Anna.\n\nMustofin säpsähti. \"Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen\nsuojelija?\"\n\n\"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?\" sanoi Anna vastaamatta\nkysymykseen.\n\n\"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta\nkoskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje\nsaapui.\"\n\n\"Mikä kirje?\"\n\n\"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma\nsinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni\ntoiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä\nerhetyksestä -- mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat\nlempeät silmäsi kalman kankeat?\"\n\n\"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä\", huudahti\nAnna. \"Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en\nolisi voinut uskoa. -- Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole\nainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut\nyhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa\nilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut.\"\n\n\"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!\" huudahti Mustofin\nvimmastuneena. \"Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut\nhänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas\nluottanut häneen. -- Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään.\"\n\nEikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli\ntapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.\n\n\"Pahin on vielä jäljellä\", sanoi Anna lopuksi. \"Voi, Vladimir, saatuasi\nkuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään\nansaitsevan sinun rakkauttasi; -- vaan käyköön miten tahansa, totuuden\ntahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan.\"\n\nAnna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. \"Vladimir\",\nsanoi hän, \"minulla ei ole enään nimenä Mörck -- -- --\"\n\nOli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. \"Älä laske leikkiä,\nAnna! Sinä olet naimisissa\", läähätti hän. \"Naiset uhraavat mielellään\nitsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!\"\n\n\"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on -- kuollut!\"\n\nMustofin hengähti keveämmin. \"En tahdo iloita toisen kuolemalle\", sanoi\nhän, \"mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut\nnaimisissa toisen kanssa ilman rakkautta.\"\n\nAnna peitti käsillä kasvonsa. \"Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän\nkoetuksen\", sanoi hän liikutettuna -- \"mutta minä tahdon jatkaa.\"\n\nPaljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten\nvuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.\n\n\"Saatuani tiedon\", aloitti hän, \"että sinä, Annani, olit kuollut,\ntunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin\nelämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa\nmielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni.\nEräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui,\nsiellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit\nolisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni\nlävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna,\nmutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa,\nympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika,\njoka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. -- Tahdon\njättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä\nSallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan\nmainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan\nJumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa\nrohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.\n\n\"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut\nnimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei\nminua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni\nlähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni\nheitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä\nkoettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni\nmorsianta, Anna!\"\n\nMustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen\nsydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan\nollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.\n\nKun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten\nkasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet\nitseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin -- niin kertoi\nBrigitta sitten usein ylpeästi, -- syleili ja kiitti häntä siitä\nuskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän\nyhteiselle lemmikilleen.\n\nMustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan,\nonneaan ja vastaisia tuumiaan.\n\nBrigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja\nettä Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen\ntilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt\nheidät.\n\n\"Mitä sanot, Briitta muori\", sanoi Anna, \"jos iäksi lähtisit\nkotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten\nparissa?\"\n\n\"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä\", kuului hetkisen\nperästä hänen järkevä vastauksensa. \"Minä olen vaimo, mutta tahdon\ntoimia kuin mies. -- Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä,\nlapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne.\"\n\nLiikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä.\nUlkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa\nsydämissäänkin.\n\n\n\n"]