[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhJO9tgDDkrilm3ckIBhv6MOuhDpL1DPheyjv35maXkw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},882,"Testamentti y.m. kertomuksia","Leino, Kasimir",1866,1919,"882-leino-kasimir-testamentti-y-m-kertomuksia","882__Leino_Kasimir__Testamentti_y.m._kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1905,22418,147421,false,47660,[22],"Finnish literature",[24],"Short Stories","\"Testamentti y.m. kertomuksia\" by Kasimir Leino is a collection of narratives written in the early 20th century. The work appears to explore themes of nostalgia, memory, and the intersections of personal and communal histories, with a central focus on the life and reflections of the main character, leskirouva Strömfors, as she approaches her 70th birthday.  The opening of the collection introduces leskirouva Strömfors, an elderly widow reflecting on her past as she celebrates her milestone birthday. Surrounded by friends and relatives, she experiences a mix of joy and melancholic memories, particularly regarding her unhappy marriage and the loss of her children. The narrative sets a tone of bittersweet reminiscence, as the old woman contemplates the passage of time and the enduring presence of her childhood memories. At the same time, she is visited by a young girl named Liisu, whose innocent gesture of singing and gifting flowers brings a brief moment of joy amid her nostalgic reflections. This initial chapter establishes a rich backdrop of social relationships within a small community while hinting at the deeper emotional currents of life, legacy, and human connection. (This is an automatically generated summary.)",[],146,"Seitsemän kertomusta ja tunnelmakuvausta sisältävä kokoelma perustuu tekijän omiin muistoihin ja havaintoihin. Nimikertomus sijoittuu 1880-luvun pikkukaupunkiin ja käsittelee perintöodotuksia, kun taas muut tekstit sivuavat lapsuuden kotiin liittyviä muistoja ja nuoruuden kokemuksia.","Kasimir Leinon 'Testamentti y.m. kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 882. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TESTAMENTTI Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nKasimir Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1905.\n\nOy Kuopion Uudessa kirjapainossa.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Sananen esipuheeksi.\n Testamentti.\n Pettyneitä toiveita.\n Unelma.\n Lapsuuden kodin muisto.\n Sydän otti osansa.\n Totuus ja vapaus.\n Mitä minä saarelaisilta opin?\n\n\n\n\nSananen esipuheeksi.\n\n\nLapsuuden muistot ja nuoruuden tutut paikat pysyvät meille usein\nrakkaina läpi elämämme. Outoja ne tietysti eivät samassa määrässä\nhuvita eikä niitä vieras ehkä tahdokaan arvostaa. Ja voihan tapahtua,\nettä me itsekin joksikin aikaa ne unhotamme maailman hyörinässä\neteenpäin rientäessämme. Mutta kun sattuma sitten jälleen loitsee\nmuistossamme esille nuo suruttomat päivät ja ijäti tutut paikat, niin\nsaavat ne taas vanhat ja jo ruostuneetkin kielet uudelleen soimaan.\n\nNäin on ainakin tämän kirjoittajalle käynyt.\n\nYlläolevilla riveillä tahtookin hän tavallansa puolustaa näiden\nseitsemän vaatimattoman kyhäyksen julkaisemista, joista pari\nensimmäistä jo lähentelee 20:tä ikävuottansa ja joista nuorimmatkin\novat jo 10:n vuoden vanhoiksi ehtineet. Monesta voi ehkä näyttää\njoutavalta kaivaa vanhojen päivälehtien palstoilta esille tälläisiä\nvähäisiä muistelmia ja tunnelma-kuvauksia. Mutta ehkäpä minut paremmin\nymmärtävät sellaiset, joille muistojen maailmassa on samoin käynyt.\n\nSiinä toivossa, että nämä sentään voivat joitakuita huvittaa, olen nämä\nkyhäykseni vanhoista säilyistänsä kokoellut ja lasken ne nyt maailmalle\nhiukan siistittyäni ja viimeisteltyäni niiden kielellistä asua ja\nesitystapaa. Luullakseni on niissä kuitenkin vielä tallella sekä\najanhenkeä että tekijänsä näkökantoja kuluneen parinkymmenen vuoden\najalta.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nTESTAMENTTI\n\nKuvaus pikkukaupungin seuraelämästä 1880-luvulla\n\n\nI.\n\nLeskirouva Strömfors oli jo ikänsä loppupuolella. Hänen miehensä,\nkauppaneuvos Strömfors, oli ammoin jo kuollut ja jättänyt jälkeensä\nsuuren omaisuuden. Koroistahan hänen puolisonsa nyt elikin ... ja\nhätäkös eläessä, kun lapsia ei ollut ... ei ainoatakaan\nrintaperillistä.\n\nLeskirouva Strömfors oli siksi rikas ja siksi vanha, että ystävät\nalkoivat käydä yhä ystävällisemmiksi ja sukulaiset oikein\nsydämmellisiksi. Muorihan täyttää kohta 70 vuotta: \"ei tuo enää\nkauvan odotuttane rahojansa\", arvelivat he -- itseksensä tietysti.\n\nOlipa kaunis keväinen aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti kirkontapulin\nkimaltelevaan kupupalloon ja koettivatpa muutamat uteliaat säteet\nväkistenkin tunkeutua noiden paksujen damasti-uutimien välistä\nleskirouva Strömforsin uhkeaan makuukammariin.\n\nOli sangen varhaista. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt vielä pienen\nkaupungin kivittämättömillä kaduilla, joilla keskipäivälläkään ei\ntungosta ollut. Kammarinsa ikkunan ääressä istui leskirouva Strömfors,\njoka sattumalta oli tavallista varemmin havahtunut. Uutimet oli hän\nvetänyt syrjään voidakseen nauttia ihanan kevätaamun kauneudesta.\nLintuset visertelivät puutarhan puistossa raikkaita säveliänsä ja\netäämmällä nurmikon takana hyrskyi koski.\n\nHän oli muuten sangen rakastettavan ja lempeän näköinen vanhus tämä\nleskirouva Strömfors. Rauha ja tyyneys kuvastuivat hänen ryppyisissä\nkasvoissansa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat vielä niin\nvirkeinä, ettei niistä ainakaan olisi voinut luulla häntä 70\nvuotiaaksi.\n\nMutta 70 vuotta vanha hän kumminkin oli. Juuri tänään oli näet\nleskirouva Strömforsin syntymäpäivä. Vanhat muistot johtuivat taas\nhänen mieleensä ... ja olihan sitä ajan kuluessa toki karttunutkin\nmuistelemista!\n\nElävästi muisti hän ihanat lapsuutensa päivät, muisti nuoruuden riemut\nja rakkausjuttunsa, muistipa ne surunpäivätkin, jotka hän sittemmin oli\nkärsinyt. Leskirouva Strömfors ei näet ollut avioliitossansa\nonnellinen. Kauppaneuvos Strömfors oli nainut hänet pelkästä\nrahanhimosta, sillä silloisella neiti Hult'illa tiedettiin olevan\nsuuret myötäjäiset.\n\nTosin luuli silloinen neiti Hult rakastavansa kosijaansa kauppaneuvos\nStrömforsia, vaan sittemmin huomasi hän, että kaikki olikin ollut vain\nhetken tunnetta, vailla syvempää rakkautta.\n\nMutta kun häät kerran olivat vietetyt ja vihkimys tapahtunut, ei\npurkaminenkaan enää käynyt laatuun, Ainoa mahdollisuus oli koettaa\nteeskennellä puolisollensa olematonta tunnetta, ett'eivät ihmiset\nmitään vainuisi.\n\nKauppaneuvos puolestaan teki parastansa helpottaakseen puolisonsa\nteeskentelemistä, ja selitti vallan suoraan, ettei mikään \"rakkauden\nhupsuaminen\" tullut kysymykseenkään heidän välillänsä. Ystävällisyys ja\nkohteliaisuus sai riittää.\n\nJa niin elivät puolisot näennäisessä sovussa eikä kukaan voinut heidän\nväleistänsä juoruta: käviväthän he tuon tuostakin kaupungilla\nvierailemassa ja astuivat joskus käsikynkässäkin niinkuin tapa vaati.\n\nMyöhemmin lisääntyi kauppaneuvos Strömforsin perhe kahdella pojalla.\nMutta onnea eivät nämäkään taloon tuoneet: toinen hukkui jo nuorena,\ntoinen rupesi juomaan, joutui rappiolle ja lähti merelle, mistä hän ei\nkoskaan takaisin palannut.\n\nKohta sen jälkeen kuoli kauppaneuvoskin. Paljo oli leskirouva Strömfors\nkärsinyt, paljo maailman suruja kokea saanut, mutta ikänsä lopulla\npääsi hän sentään rauhaan. Ikävät muistotkin olivat jo vähitellen\nhäipyneet ja leskirouva Strömfors luuli ne jo ijäksi unholaan\nhaudanneensa, kun ne nyt taas, hänen 70:na syntymäpäivänänsä, nousivat\nhäntä kiusaamaan.\n\nKimalteleva kyynel tunkeusi hänen lempeistä silmistään, sitä seurasi\npian toinen ja -- -- --\n\nMutta silloinpa kuului ulkoa lapsellisen vieno ja heleä laulun ääni.\nHiljaa ja värähdellen kuului se ensin, mutta vähitellen se vakaantui ja\nkaikui sangen kauniilta raikkaassa aamuisessa ilmassa.\n\nLaulun kestäessä kirkastuivat leskirouva Strömforsin kasvot: äskeiset\nsynkät muistot väistyivät ja kasvoille palasi jälleen entinen tyven\nlempeys. Tosin eivät lapsen kirkkaan-heleät säveleet tainneet mennä\naina nuottikaavojen vivahdusten mukaan, mutta kaunis sointu niissä oli,\nsillä sydän ja sävel ilmaantui niissä suloisessa sopusoinnussa.\n\nVanhus kurkisti ulos nähdäksensä laulajan. Siellä seisoikin akkunan\nalla pieni tyttönen, kaunis kukkaisvihko kätösessänsä. Ne eivät olleet\nmitään ulkomaan kasveja eivätkä puutarhurin johdolla kasvaneita;\nluonnottaren holhokkeja, raittiita rantaniityn keväisiä esikoisia ne\nvain olivat ... mutta vilpas tuoksu niissä sentään oli. Ja yhtä kauniit\nja kirkkaat olivat myöskin ne suuret sinisilmät, jotka nyt niin\nvilpittöminä akkunaan tirkistelivät.\n\nVanha leskirouva avasi ikkunan.\n\n\"Kiitos, kiitos, lapsikulta\", virkkoi hän liikutettuna. \"Kuka sinut\nlähetti tänne laulamaan?\"\n\n\"Ei kukaan, rouva; muistin vain eilen, että huomenna on talon vanhan\nrouvan syntymäpäivä ... ja silloin päätin herätä varhain aamulla,\npoimia kukkakimppusen ja laulaa rouvalle tämän laulun, jonka me\nkansakoulussa opimme ja jonka minä olen rouvalle jo ennenkin\nlaulanut\" ... toimitti tyttönen tolkussansa. \"Kas tässä, rouva, ettekö\ntahdo näitä sieviä kukkasia? Ne tuoksuvat niin hyvälle ... ja\naamukastekin on niissä vielä jäljellä.\"\n\nLapsi ojensi kukat vanhukselle.\n\n\"Tuhannen kiitosta lahjastasi, pikku Liisu, mutta pitäähän sinun saada\njotakin vastalahjaksi. Odotahan!\"\n\nLeskirouva Strömfors katosi hetkeksi akkunasta, mutta ilmaantui pian\ntaas ja heitti kirkkaan markanrahan nurmikolle.\n\n\"Tule sitten päivemmällä leikkimään konsulin lasten kanssa. Hyvästi\nsiksi aikaa!\"\n\nJa vanhus sulki akkunan.\n\nUteliaana katseli tyttönen ruohistossa kiiltävää hopearahaa. Äkkiä\nsieppasi hän sen siitä huudahtaen:\n\n\"Nytpä tiedän, mitä teen, nytpä minä tiedän, mitä teen.\"\n\nJa niin tanssi hän iloisena tiehensä.\n\n\"Mitähän tuo sillä nyt tehnee?\" arveli leskirouva Strömfors akkunasta\nhänen jälkeensä katsellen. \"Taisi juosta vehnäkauppaan suoraa päätä.\nHyvä ja rakas lapsi hän sentään on, tuo pikku Liisu, ja iloinen hän on;\nja mitäpä suruja tuon-ikäiselta juuri voisi ollakaan! -- -- Muuten\nmuistutti hänen ulkonäkönsä minua jostakin ... ah, joutavia ... en\nviitsi sellaisia hullutuksia ajatellakaan!\"\n\nKello löi 6. Palvelustyttö tuli samassa sisään aamukahvin kanssa.\n\n\"Katsopas, Leena, mitä minä jo olen ehtinyt saada\", sanoi leskirouva\nStrömfors kukkaiskimppuansa näytellen.\n\n\"Niinpä näkyy. Varmaankin toi sen tuo torpparin Liisu. Minä sanoin\nhänelle kyllä, että rouva vielä nukkuu ... etkä saa mennä herättämään\nkukkinesi, mutta apukos siitä tuommoiselle on\", puheli sisäpiika\nlaskien kahvitarjottimen pöydälle.\n\n\"Ei hän minua herättänytkään ... minä olin jo valveilla, Leena. Lapsi\nteki sangen hyvin muistaessaan minua lapsekkaalla lahjallansa. Nämä\nkukkaiset tuoksuvatkin niin hyvälle ... tunnetkos lemun, Leena?\"\n\n\"Tunnen kyllä, mutta erittäin tuoksuivat ne, jotka konsulin rouva oli\npuutarhurilta tilannut. Satuin juuri olemaan postiasioilla, kun\nkonsulin Viia ne tästä ohitse vei; ja siinäkös vasta kauniita kukkia\noli: ruusuja, astereita, reseedoja ja mitä kaikkia hän sanoikin niiden\nolevan. Viia tiesi, että konsulin herrasväki tulee tänne nyt\naamupäivällä ja tuo rouvalle kaikki ne kauniit kukkaset ... ja ne ovat\ntoista lajia, ne!\"\n\n\"Vai niin, vai tulevat ne tänne jo edeltä puolisen, Sepä kauniisti\ntehty! He ovatkin aina niin rakkaita minua kohtaan, ne konsulin\",\nlausui leskirouva Strömfors ja lisäsi vielä, että \"ikäväksipä tuo\ntällainen lapseton vanhuus muuten tulisikin.\"\n\n\"Mitä vielä! Hätäkös rouvalla, kun on rikkautta yllinkyllin, ett'ei\ntarvitse kenenkään armoilla elää, niinkuin useat muut vanhemmalla\nijällänsä saavat tehdä. Pitäähän toki vanhoilla päivillänsä päästä\nlasten melua kuulemasta\", puheli kielevä sisäpiika sipsutellen\ntiehensä.\n\nLeskirouva Strömfors myhähti tuolle Leenan näkökannalle.\n\n\"Hän näkee asiat omassa valossansa, hän\", ajatteli hän itseksensä\n ja alkoi vähitellen pukeutua, sillä olihan konsulin perhe --\nkonsuli Svanström oli hänen sisarensa poika -- aikonut tänne\naamutervehdykselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna istui konsuli Svanström konttorissansa jo sangen\nalkaisin. Hän oli ahkera ja säntillinen mies, tämä yleisesti arvossa\npidetty nuori konsuli, Varhain aamusta myöhään iltaan työskenteli hän\nkonttoorissansa papereiden ja konttorikirjojen keskessä.\n\nMilloin oli hänellä ulkomaisia asioita, milloin maalaisten asioita ja\ntilauksia, milloin istui hän jossakin komiteassa ja voipa hän joskus\nolla niinkin avulias talonpojille, että suomenteli heille ruotsalaisia\nasiapapereita y.m. Tämä tapahtui tietysti sulasta kansalaisrakkaudesta,\nsillä eipähän kukaan liene niin yksinkertainen, että luulisi konsulin\nhuolivan muutamista halvoista markanrahoista, jotka hän oli\nvaivoistansa ottavinaan? Konsuli Svanström mahtoi olla onnellinen\nvoidessansa näin auttaa niin monta apua pyytävää kansalaista!\n\nÄkkiä aukesi ovi konttoriin. Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku\nilmestyi kynnykselle:\n\n\"No, Lennart, etkö hetkeksikään malta jättää noita ikäviä\nkonttooritoimiasi?\"\n\nKonsuli Svanström heitti jotenkin tyytymättömänä silmäyksen rakkaaseen\ntoveriinsa elämän suruissa ja riemuissa.\n\n\"Hetkeksikään? Enkös ollut tois-iltanakin kanssasi noissa\nturhanpäiväisissä arpajaisissa, jotka suomalaista koulua varten\npidettiin? Siihenkin meni toista sataa markkaa, kun olisi ne jokeen\nviskannut, ja sitä paitse aikaa, kuuletko sinä, kallista Herran suomaa\naikaa ... ja _time is money_, aika on rahaa, näetkös!\"\n\nKonsulitar yritti sanoa jotakin, mutta hänen puolisonsa jatkoi yhä\ninnokkaammin:\n\n\"Ikäviä konttooritoimiasi? Niin, ikäviltä kai ne sinusta tuntuvat,\nmutta tiedätkös sinä, että joll'ei näitä ikäviä toimia olisi, niin\nolisi meillä paljo muita taloudellisia ikävyyksiä, joista pian kyllä\nkiukustuisit.\"\n\n\"Saattaisipa niinkin olla. Mutta mitä luulisit ihmisten ajattelevan,\njos ei rikas konsuli Svanström olisi ollut noissa arpajaisissa, joissa\nmelkein kaikki kaupunkilaiset olivat? Enkähän minä ole pyytänyt sinua\nostamaan arpoja kokonaisen sadan markan edestä, Lennart!\"\n\n\"Et kyllä, mutta kun tuo riivattu pormestarikin osti saman summan\nedestä -- ikäänkuin hänkään ei rahojansa parempaan tarvitsisi! -- niin\n_täytyihän_ minun ... arvoni tähden.\"\n\n\"No, sitähän minäkin ... ja oikeinpa siinä teitkin, ukkoseni. Silloin\npiti sinun tehdä se arvosi tähden ... ja nyt ihmisten tähden!\"\n\n\"Mitähän se muka olisi?\" kysäisi konsuli Svanström ynseästi.\n\n\"Etkös muista, Lennart, että tänään on täti Strömforsin 70:s\nsyntymäpäivä. Sitä varten tilasimme puutarhurilta kukkiakin, kuten ehkä\nmuistanet. Nyt aamupäivällä käymme häntä tervehtimässä ... koko\nperhekunta.\"\n\n\"Kas, olenpa todella unohtanut koko asian. Mutta nyt ei minulla\nmitenkään olisi aikaa ... posti lähtee koht'ikään ja joll'en saa näitä\npapereita siksi valmiiksi, niin...\"\n\n\"Niin ... mitä?\"\n\n\"Niin menee taas kaunis rahasumma käsistäni.\"\n\n\"Rahaa, rahaa ... ja aina vain rahaa! Aina sinä vain rahaa mietit. Anna\nnyt kerrankin vähän sijaa ja aikaa rakkaudellekin, Lennart.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä minua, rakas Lyydia. Enhän minä itseni vuoksi\nahkeroitse, vaan sinun ja lasten vuoksi, näetkös. Sitä paitse en voi\nkäsittää -- --\"\n\n\"Niin, näitä asioita _sinä_ taas et käsitä, Lennart, mutta kun me\nkerran olemme läheisiä sukulaisia, niin...\"\n\n\"Asia on kuin aina olen sanonut: sukulaiset ovat meille vain haitaksi\nja vahingoksi\", mutisi konsuli.\n\n\"No, mutta Lennart!... Etkös muista, että täti Strömfors on sinun oma\ntätisi...\"\n\n\"Siksipä hän juuri sukulaiseni on, sinä hupakko.\"\n\n\"Mutta ehkäpä sinä vielä muutat mielipidettä, kun hän kuolee ja...\"\n\n\"No, sitten hän ei ainakaan enää voi olla haitaksi meille...\"\n\n\"Niin, niin ... ja kun sinä saat periä koko hänen omaisuutensa.\"\n\nKonsuli Svanström nieli vastauksen tuolla epävarmalla \"hm\" samalla ja\nasteli pari kertaa lattian poikki.\n\n\"No, milloin lähdemme?... Ovatko lapset jo valmiit ... lähtemään?\"\n\n\"Puolen tunnin kuluttua, Lennart... Arvasinhan, ett'et sinä sentään ole\nniin välinpitämätön ... kuin usein näytät olevan.\"\n\nKonsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku katosi kynnykseltä.\n\n\"Oikeassapa hän kuitenkin taisi olla, Lyydia ... täytyneehän toki\nihmistenkin vuoksi\", ajatteli konsuli järjestellen paperinsa\npaikoilleen.\n\nHän olikin järjestystä harrastava mies, tämä nuori konsuli Svanström.\nSen oli koko kaupunki tunnustanut valitessansa hänet valtuusmiesten\npuheenjohtajaksi.\n\n\"Tähän toimeen\" -- oli tohtori Gillberg lausunut vaalitilaisuudessa,\n\"ei minun mielestäni sovellu muu kuin sellainen mies, joka tuntee\nkaupungin asiat ja joka kaikissa toimissansa on tullut tunnetuksi\njärjestystä ja yhteiskunnan vilpitöntä parasta harrastavaksi\nhenkilöksi. -- Tahtoisinpa kysyä herroilta\", oli hän puheensa\nlopettanut, \"onko tähän toimeen ketään soveliaampaa miestä kuin konsuli\nSvanström on?\"\n\nJa niin oli konsuli Svanström valittu kaupungin valtuuston\npuheenjohtajaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman puolen tunnin kuluttua nähtiin arvoisa konsuli ja\nvaltuuskunnan puheenjohtaja Svanström perheinensä matkalla rakkaan\nsukulaisensa, leskirouva Strömforsin luo toivottamaan hänelle onnea ja\npitkää ikää täytettyjen 70:n vuoden johdosta. Konsulittarella oli\nkädessä suuri, nauhoilla koristettu kukkaisvihko ... ja konsulin vanhin\ntytär, tuo herttainen Betty neiti oli myöskin varustaunut kukkasilla\ntätiänsä ilahduttamaan.\n\nKauppaneuvoksetar, leskirouva Strömfors oli juuri pukeutunut ja istui\ntalonsa kuistilla vieraita odotellen.\n\n\"Hyvää huomenta, täti!\" huusi Betty neiti jo portilta saakka,\nhuolimatta vähääkään siitä oliko se \"_comme il faut_\" huutaa täyttä\nkurkkua ... niin kaukaa.\n\nKonsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja kohautti kiiltävää, mustaa\nsilkkihattuansa hartioiden tasalle ja hymyili niin herttaisesti, että\nolisi luullut hänen jo saaneen tiedon vaalistansa porvarissäätyyn.\nKonsulitarkin hymähti sangen kauniisti ja nyökäytti päätänsä\nerityisellä taidolla ... kuin mikäkin tanssikoulusta päässyt nuori\nneitonen.\n\nLeskirouva Strömfors tuli vieraitansa vastaan. Konsulin lapset\njuoksivat iloisesti hyppien vanhan rouvan luo ja huusivat \"onnea ja\nmenestystä\", että kartano kajahti.\n\nKonsulitar antoi omasta ja puolisonsa puolesta vanhukselle tuon kauniin\njättiläiskimpun viitaten nauhoissa olevaan kirjoitukseen.\n\n\"Rakkaalle, 70-vuotiaalle tädillensä sydämmellisillä onnentoivotuksilla\n-- Lennart ja Lyydia\", luki leskirouva nauhoista samalla kuin\nliikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä kihosivat.\n\nSitten syleili hän konsulitarta ja pudisti kahden käden konsulin\npehmoista kättä.\n\n\"Tuntuu niin hyvältä ... niin kovin hyvältä, kun näkee olevansa\nrakastettu ... sukulaistensa keskuudessa. Luoja palkitkoon teille\nystävyytenne vanhaa, yksinäistä tätiänne kohtaan!\"\n\n\"Mitä turhista, täti hyvä\", lausui konsulitar Svanström\nmairittelevasti, \"olettehan tekin aina ollut niin hyvä meitä\nkohtaan ... tämä kaikki on vain velvollisuutemme ... semmoisesta ei\nkukaan palkkiota odottane, täti kulta!\"\n\n\"Lyydia puhuu, mitä minä ajattelen. Velvollisuus yhteiskuntaa ja\nlähimmäisiämme kohtaan ... se on ollut ojennusnuorani ... ja toivonpa\nsen olevan sitä vast'edeskin.\"\n\nJa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja naputteli kepillänsä kainosti ja\nhäveliäästi kenkäänsä kärkiä.\n\n\"Niin juuri, Lennart. Ette usko, täti, kuinka innokkaasti hän\ntyöskentelee päivät pääksytysten terveyttänsä vähääkään ajattelematta.\nNiin, hän on todellakin uhrannut koko elämänsä yhteiskunnalle, Lennart\nparkani!\"\n\n\"No, no ... teen vain velvollisuuteni ... ainoastaan\nvelvollisuuteni.\"..\n\n\"Mutta mikäs syntymäpäivä-lahja tädillä on tuossa vieressänsä?\" kysäsi\nkonsulitar Svanström huomaten pikku Liisun vaatimattomat kukkaiset.\n\n\"Kas, olenpa vallan unohtanut pienet lemmikkini ja vuokkoni! Eivätkös\nne sentään ole sievät? ... ja niin somasti järjestetyt sitten?...\nArvatkaas, keneltä minä nämä olen saanut?\"\n\n\"Enpä todellakaan voi arvata, joll'ei Leena liene niitä noukkinut\",\nsanoi konsulitar mutistaen rusohuulensa viehättävään ylimykselliseen\nylenkatseeseen.\n\n\"Leenako? Ei Leenalla ole sitä ymmärrystä. Nämä sain minä siltä\npieneltä orpotytöltä, jolle olen hankkinut työtä ja elatusta täällä\nmeillä. Hän onkin hertas lapsi ja niin kekseliäs sitä paitse!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, katsokaas ... tänä aamuna varhain ... kun minä istuin akkunan\nääressä ... vilpasta ilmaa hengittäen, kuului äkkiä kirkas, lapsellinen\nlaulunsävel ... ja akkunan alla seisoi pikku Liisu ... orpo parka ...\nkukkaiskimppunen kädessä. Tuskinpa muut hänen ikäisensä olisivat\nsellaista keksineet?\"\n\n\"Tuskinpa!\" nauroi konsulitar Svanström, \"tuskinpa moni vieras lapsi\ntohtisi tulla loilottamaan vanhan rouvan akkunan alle... Otaksuu\ntietysti ansaitsevansa jotakin tuolla ruohokimppusella.\"\n\n\"Lyydia sanoo, mitä minä -- --\"\n\n\"Minä kuuntelin mielelläni hänen kaunista ääntänsä, Lyydia. Tosin\nheitin minä hänelle markan rahan ... mutta enpä luule hänen sitä\nturhaan käyttäneen.\"\n\nSamassa kuului iloinen naurun-hohotus kartanolta.\n\nPikku Aarno herra oli kavunnut Liisun hartioille -- tämä oli\nkutsumuksen mukaan saapunut leikkimään konsulin lasten kanssa -- ja\nratsasti nyt aika vauhtia pihamaata pitkin; toiset juoksivat ympärillä\nja nauroivat täyttä kurkkua.\n\n\"Aarno, Aarno! Herran tähden, putoathan sinä, lapsi!\" huudahti\nkonsulitar säikähtyneenä juosten alas portaita; mutta samassa oli\n\"pikku konsulikin\" jo maassa ja hyppeli iloisesti äitiänsä vastaan.\n\n\"Liisu, tuleppas tänne!\" kutsui leskirouva Strömfors holhokkiansa.\n\nKovasta hölkästänsä hengästyneenä ja punoittavana tuli Liisuparka\nujostellen vieraiden luo.\n\n\"Sanopas, Liisu, mihin panit sinä sen markan rahan, jonka minulta\naamulla sait\", kysyi leskirouva Strömfors.\n\nLiisu oli vaiti ja katsoi maahan.\n\n\"Taisitpa viedä vehnäkauppiaalle?\" puuttui konsuli puheeseen.\n\n\"Miksi et vastaa, Liisu, eihän sinua siitä toruta ... oma markkasihan\nse oli\", virkkoi leskirouva lempeästi.\n\n\"Tapani-äijälle minä sen vein\", soperteli Liisu vihdoin.\n\n\"Kukas se Tapani-äijä on?\" kysyi konsulitar taluttaen Aarnoa portaita\nylös.\n\n\"Muudan köyhä kerjäläisukko, joka tuontuostakin oleskelee täällä\npirtissämme. Hän on jo vanha ja työhön kykenemätön ukko ... ja\nkiertelee kyliä...\"\n\n\"Niin, hänkin täyttää tänä päivänä 70 vuotta\", lausui Liisu vähän\nurhoollisemmin.\n\nNiin asianlaita muuten olikin. Ukko Taskinen tai kuten häntä yleisesti\nnimitettiin Taskis-Tapani oli aikoinaan palvellut kauppaneuvos\nStrömfors-vainajalla. Vanhemmiten oli hän käynyt vähän vikapäiseksi ...\nmistä syystä, sitä ei tiedetty... Ja kukapa se köyhän heikkomielisyyden\nsyitä tutkinee? Kunnallislautakunnan esimies ja pitäjän rovasti olivat\nainoat, joita tuo näytti liikuttavan: lautakunnan esimies sadatteli\nenenevää vaivaisten lukumäärää ja rovasti taas pelkäsi pahasti, että\nTaskis-Tapani määrättäisiin heille ruotilaiseksi. Asia päättyi\nkuitenkin niin, että Tapani pantiin kylänkiertolaisena taloja\nkiertämään ... ja asui viikon siellä, toisen täällä.\n\nMaalaiselämä kävi hänestä sentään toisinaan ikäväksi ... ja silloin\ntallusteli Tapani kaupunkiin; katupojat, Taskis-Tapanin pahimmat\nviholliset, ahdistelivat häntä kyllä usein ... ja nauroivat\nukko-rahjukselle, joka joskus turkki päällä kesäsydännäkin hikoili.\nMutta tähänkin poikain rähinään oli hän jo vallan tottunut ... hänestä\nse oli kuin ollakin piti ... kunhan hän vain sai joskus kerjätyksi\nmuutamia kymmeniä pennejä kaupunkilaisilta. Silloin juosta viiletti hän\nsuoraa päätä anniskeluun saadakseen \"sydänalan lämmitystä.\" Ja sitä\nsaatuansa olikin Tapani jo toinen mies. Reippaana hän katuja asteli\npilkistellen porttikäytäviin sattuisiko joku \"katupoika\" hänen\ntiellensä. Tavallisesti hän silloin sai kurkistella aivan turhaan ...\nSillä pojatkin tunsivat jo Tapanin luonteen ja tiesivät, että nyt oli\nheidän vuoronsa pakoisalla pysytellä.\n\nTällä kertaa oli Taskis-Tapani taas tavallisella kaupunkimatkallansa.\nVäsyneenä oli hän astunut leskirouva Strömforsin pirttiin ja pyytänyt\nyösijaa. Pirtissä oli pikku Liisu hänet nähnyt ... ja kuullut Tapanin\npalvelusväelle kertovan, että tänään oli hänenkin 70:s syntymäpäivänsä.\n\nMarkan saatuansa oli hän muistanut Taskis-Tapanin ja arvelematta\njuoksuttanut saaliinsa ukko Taskiselle, joka niin usein oli häntä\nkertomuksilla huvittanut.\n\nKiitellen ja siunaellen oli Tapani oitis lähtenyt -- anniskeluun\nsydänalan lämmitystä saamaan.\n\n\"Voi, lapsi parka\", huokasi leskirouva Strömfors silittäen Liisun\nkellertäviä suortuvia. \"Mutta hyvä sydän hänellä sentään on\", lisäsi\nhän kääntyen konsuliin, joka tällä välin oli sikaarinsa sytyttänyt ja\nselkäkenoon istahtanut. \"Hän muistuttaa ... niin todellakin, hän\nmuistuttaa poikavainajastani ... sama otsa, nenä ja suu ... todellakin\nihmeellistä\", mietti vanha rouva itseksensä.\n\n\"Minä en ymmärrä\", aloitti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja\nSvanström painavasti, \"minä en todellakaan ymmärrä, kuinka täti voi\npuolustaa tuollaista menettelyä: antaa rahaa mokomalle rahjukselle,\njuoppolallille, joka sen kohta viinaan panee... Onko siinä mitään\nhyväksyttävää?\"\n\n\"En tiedä, hyvä Lennart, miltä kannalta te lakimiehet asiaa katsotte,\nmutta minusta se vain osoittaa anteliasta mielialaa, jos lapsi hentoo\nluopua harvinaisesta saaliistansa\", puhui leskirouva Strömfors\nviitaten ottamaan kahvia syntymäpäiviksi koristetulta kahvipöydältä.\nSyrjäsilmällä seurasi hän yhä orpo Liisua, joka juoksi takaisin toisten\nluo: kovin ihmeellistä tuo yhdennäköisyys!\n\nKonsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ei viitsinyt sanoa tuohon\nmitään; kohautti vain olkapäitänsä ja tavoitti kepillänsä ohilentävää\npörhiäistä.\n\nKonsulitarta ei keskustelu juuri huvittanut. Olipa tuo markka missä\ntahansa -- joko Taskis-Tapanilla, joka sen kuitenkin vie anniskeluun,\ntahi jossakin muualla -- oli se hänestä aivan sama.\n\nBetty tuli pikku veikkonsa kanssa puutarhasta juuri kun kahvit oli\nehditty juoda.\n\n\"Lennart tahtoo kotiin\", ilmoitti hän konsulittarelle. Se oli\nmerkki poislähtöön. Konsulitar Svanström talutti Aarnoa hyvästelemään\nvanhaa rouvaa ... ja Betty ohjasi Lennartia samalle asialle. Kun\nsitten konsulitar Svanström oli suudellut leskirouva Strömforsia\njäähyväisiksi ... ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kumartaen\nkätellyt tätiänsä ja tämä sen lisäksi muistuttanut rakkaita\nsukulaisiansa saapumaan hänen luoksensa tämän iltaisiin kemuihin,\nläksivät hellät sukulaiset kotimatkallensa.\n\nOlivathan he täyttäneet velvollisuutensa vanhaa tätiä kohtaan, niin\nettä mitään jälkipuhetta tai juorua ei voinut syntyä tuossa pienessä\nkaupungissa.\n\n\"Kaksi tuntia meni taaskin hukkaan!\" mutisi konsuli Svanström kadulle\ntultua kelloonsa katsahtaen.\n\n\"Onpahan aamukävelymme ainakin tehty ja lapsetkin ovat saaneet vähän\njuoksennella\", virkahti tuohon konsulitar.\n\nTervehdyskäynti oli siis tehty ja velvollisuus täytetty.\n\nKonsulitar puuttui jälleen askareihinsa, jos niitä sillä nimellä voi\nkutsua, ja lapset vietiin takaisin hoitajattarensa haltuun.\n\nMutta konsuli ja valtuusmiesten pujeenjohtaja Svanström kiiruhti heti\ntakaisin konttooriinsa ... äskeisten paperiensa ääreen ...\ntyöskennelläkseen muutaman tunnin vielä ennen aamiaista ...\nkansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLeskirouva Strömforsin tilavat huoneet olivat illalla juhlallisesti\nvalaistut...\n\nVieraita, toiset toisiansa hienompia, tulvasi kahisevassa silkissä\ntoivottamaan onnea ja pitkää ikää vanhalle leskirouva Strömforsille.\n\nTuolla tulevat pormestarin. Valkeana välkkyy pormestarin rinta mustan\nfrakkipuvun keskestä ... kiiltävää, kahisevaa silkkiä on tietysti\npormestarin rouvan puku, joka poimuilee tuhansissa laskuissa ja\nreunusrimsuissa... Kauniit tummat hiuksensa on hän kampauttanut\nkorkealle hiustöntyrälle ... ja kalvosinta koristavat kultaiset\nrannerenkaat, jotka välkähtelevät viuhkaa käytellessä. Ensin siistitään\nitseänsä vielä hieman suuren seinäkuvastimen edessä. Pormestarin rouva\nkaivaa väskystänsä esille kamman, silittelee öljyttyjä suortuviansa,\ntarkastelee itseänsä useammalta taholta ... ja on vihdoinkin valmis.\nPormestari korjailee kaulustansa ja kaulahuiviansa, pyyhkäisee pari\nkertaa viiksiänsä ylöspäin, rykäisee ja niin on hänkin valmis.\nKäsikynkässä astutaan sitten saliin, kätellään talon emäntää leskirouva\nStrömforsia, toivotetaan onnea, hymyillään sievästi eri tahoille,\nkumarrellaan kohteliaasti muille vieraille, hymyillään taaskin ja\nerotaan sitten eri suunnille.\n\nPormestari menee herrojen puolelle; pormestarin rouva taas purjehtii\nsuoraan salin peräseinällä olevaan sohvaan, johon ainoastaan hänellä,\ntohtorinnalla ja konsulittarella näytti olevan oikeus istua.\n\nMutta yhä tulee uusia vieraita. Porstuassa uudistuvat äskeiset temput\nja niin astutaan sisään, kumarrellaan, tervehditään ja onnitellaan\ntalon-emäntää ja hajaannutaan.\n\nPientä porinaa alkaa pian kuulua salissa. Herrain puolella ollaan jo\näänekkäämpiä. Kahvia kannetaan ympäri, tuoleja muutellaan likemmäksi ja\npuhe alkaa jo päästä vauhtiinsa.\n\nYksi sija suuressa sohvassa on kumminkin vielä tyhjänä: konsuli\nrouvineen ja tyttärineen ei ole vielä saapunut, kaikki tietävät hänen\ntulevan ylhäisimmin ja siis -- viimeiseksi! Kaikki muut kaupunkilaiset\novatkin jo saapuneet. Kohta hänen siis pitäisi tulla.\n\nTuossapa jo ovi aukeaakin. Mahtavana astuu konsuli ja valtuusmiesten\npuheenjohtaja Svanström saliin, hattu vasemmassa kädessä ja parempi\npuoliskonsa oikean käden kynkässä... Betty neiti seuraa ujona hiukan\njäljempänä ... äitinsä jalansijoissa.\n\nLeskirouva Strömfors kiiruhtaa ketterästi rakkaita sukulaisiansa\nvastaan. Lämpimät kättelyt -- konsuli kättelee aina molemmin käsin,\nniin että laskee vasemman kätensä toisen kädelle ja likistää sitä näin\nkättensä välissä -- aamulliset onnentoivotukset uudistetaan, hymyillään\nherttaisesti joka taholle, nyökäytellään hieman päätänsä ja niin\ntaluttaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja armaan aviokumppalinsa\nsohvaan, missä tohtorinna ja pormestarin rouva jo ovat paikkansa\nvalinneet.\n\nSiihen jättää konsuli -- yhä kohteliaasti kumarrellen -- puolisonsa ja\njatkaa sitten matkustustansa herrojen puolelle, mistä sakea tupakan\nsavu jo ilmoittaa miesten istuvan tupakkavaliokunnassa, sillä aikaa kun\nBetty vaatimattomana hiipii salin vasemmalle sivulle, muiden nuorten\nneitosten luo, jotka sieltä äänettöminä tätä seuraelämää ihmettelevät.\n\nNyt ovat siis kaikki vieraat saapuneet. Palvelustytöt rientävät\nedestakaisin tarjottiminensa kantaen kahvia ynnä muita alustimia\nnaisväen puolella ... ja käyttävät he tarjottimia herrojenkin\nkammarissa. Mutta eivät näytä välittävän kahvista ... odottelevat kai\njotakin parempaa.\n\nHetki kuluu. Savu sakenee yhä, mutta seurapuhe yrittää jo hieman\nlaimeta. Pelastavana enkelinä ilmestyy silloin Leena neitsyt ovelle\nkantaen sisään tuon odotetun, tutun tarjottimen, jolla tyhjät lasit\nlusikkoinensa kilisevät ja jonka keskellä välkkyy suuri hopeinen kannu\nmahtavan, kirkasnesteisen ja hymyilevän konjakkipullon rinnalla.\n\nHerroissa huomataan jo vilkkaampia elonmerkkejä. Pormestari rykäisee ja\ntuprahuttaa entistä sakeamman sauhun sikaristansa; tuomari, joka jo on\nkerinnyt istahtaa nahkasohvaan, nousee äkkiä ylös muka tupakkaa\ntavoitellakseen, vaikka oikeastaan vain siksi, ettei luultaisi hänen\njuuri totilasin tähden siihen ehättäneen, totitarjotin kun näet aina\nkannettiin sohvan edessä olevalle pöydälle. Lähipitäjän arvoisa\nrovasti, jonka iloinen, pyöreä muoto ja pulleva vatsa jo mahtoi tietää\nkaikenlaista hauskaa, ojentautuu rennommasti sohvan selkälautaa vastaan\nollen katselevinaan kynttiläkruunun kristallinappuloita, vaikka\nnurkkasilmällä jo tunnustelee tuon kirkasnesteisen pullon sisällystä:\nolikohan se vain väkiviinan sekaista anniskelu-tavaraa vaiko edempää\ntuotua \"ehtaa.\"\n\nHerrojen tehdessä havaintojansa purjehti tarjotin määrätylle sijallensa\narvoisan rovastin eteen.\n\n\"Herrat ovat hyvät ja panevat lasiin\", kehoittaa konsuli ja valtuuston\npuheenjohtaja sukulaisen isäntävallalla ... samalla kun hän\ntupakkapöydän ääressä selvittelee hopeapislaista syöskumipiippua.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia! kyllähän tässä ehditään\", vastailevat herrat,\nvaikka kurkkuja jo mieli kutkuttelemaan.\n\nKonsuli Svanström selvittelee piippunsa; pistää tupakan ja -- sytyttää,\nyritin sanoa, mutta eipä hän ehtinytkään sitä tehdä, sillä hänen tuossa\naskaroidessansa oli lukkari jo hypähtänyt väliin, raapaissut tulen ja\ntarjosi nyt erinomaisella kohteliaisuudella tulta konsulille ja\nvaltuuston puheenjohtajalle. \"Kiitoksia vain\", hymähti konsuli muistaen\nsamalla syyn tähän palvelevaisuuteen, sillä olihan lukkari hänelle\nvelkaa, niin että ... jaa, velkojia kohtaan tuleekin aina olla\nkohtelias, arveli hän itseksensä.\n\nTotikojeet seisovat koskemattomina. Kukaan ei vielä ensi kehoituksella\nviitsi käydä niiden kimppuun, kaikki katselevat niitä kyllä\nmielihyvällä, mutta kukapa tässä ensimmäisenäkään!\n\n\"No, mitäs herrat ajattelevat ... tehkääpä lasinne\", kehoittelee\nkonsuli ystävällisellä äänellä. \"Pankaa lasiin! Tuomari Malin, rovasti\nVillman, olkaapa hyvät ja...\" kehoittelee hän yhä.\n\n\"No, mitäpä tyhjästä kursastelusta\", tuumaa arvoisa kirkonpalvelija,\npanee piippunsa syrjään, nojaa käsikynkkänsä polvea vastaan ... ja\nryhtyy mieluista nestettä valmistamaan. Ensin pari kolme sokeripalaa --\njos useampia panee, niin se pilaa vatsan, selittää hän aina muille --\nja sitten vettä lasi puolillensa. Tätä sekoitustansa hän siinä\nhämmentelee, kunnes viimeinen sirpale sulaa; ottaa sitten\nkonjakkipullon ja vuodattaa elämän nestettä lasin täyteen, jota\ntehdessään hän miettiväisenä tirkistelee lasiin ja tarkkaa, kuinka tuo\nkemiallinen prosessi tapahtuu. Hämmennys lusikalla vielä sen lisäksi ja\ntotilasi on valmis. Valmista pitää koettaa. Hyvää oli -- ja rovasti\nottikin jo toisen kulauksen.\n\nToiset herrat seurasivat silmillänsä tuota kirkonmiehen puuhaa ja\ntoinen toisensa perästä alkoi saman toimituksen.\n\nPian olikin kaikilla lasinsa valmis. Muutamilla nuoremmilla oli\nerityinen punssipullonsa, josta he näyttivät hyvän huolen pitävän.\n\nKohta alkoivat kieletkin jo höltyä kantimissaan.\n\nTuomari kertoi kaunopuheliaasti viimeisistä käräjistänsä, tohtori\neräistä onnistuneista lääkitystapauksista -- ja konsuli ja valtuuston\npuheenjohtaja uusista mietteistänsä kansalaisten ja yhteiskunnan\nhyödyksi; että ne ehkä enemmän hyödyttivät häntä itseänsä, sitä hän ei\nkatsonut tarpeelliseksi mainita.\n\nMutta jättäkäämme nyt vähäksi aikaa herrat lasiensa ääreen juttelemaan\nasioitansa ja siirtykäämme saliin.\n\nSielläkös jo solina kuuluu! Kahvi ja imelä viini on hetkessä voidellut\nnaisten jo ilmankin liukkaat kielet. Pieniä ryhmiä on syntynyt ympäri\nsalia ... ja kukin näistä katsoo oikeudekseen pitää äänekkäintä\nsorinaa.\n\nSohvan rouvat, joihin talon arvoisa emäntäkin on yhtynyt, puhuvat\nkeskenänsä aivan viattomista sukulaisuussuhteista vatvoen perin juurin\nkunkin sukutaulun hämärään muinaisuuteen saakka. Toisella puolen salia\npuhellaan vähän hiljempaa: siellä väittelivät vanhat piiat\nuskonnollisista asioista, vaikka keskustelu ei itse teossa mitään\nväittelyä ollut, sillä kun yksi sanoo: \"tämä aika on niin jumalaton,\nettä kyllä Herra meitä pian rankaisee ... saammepa nähdä!\" niin\nhuokaisee toinen hyvin syvään ja näyttää niin haikealta kuin olisi\npullollisen etikkaa nielaissut ... kolmas taas on vetistelevinänsä ...\nja neljäs liittää jutun jatkoksi: \"niin, nähtiinhän se Oulun palossa...\nrikkaat ne ovat jumalattomia ja niiltäpä ne talot juurit paloivat!\"\n\n-- \"Elkääpäs neiti Vennberg syyttäkö Luojaa varomattoman nuorukaisen\nteoista\", kuului äkkiä ääni heidän takanansa.\n\n\"Kas, maisteri Vilponen!\" huudettiin kuin yhdestä suusta.\n\nMaisteri Vilposella oli tapana aina käydä puhuttelemassa naisiakin ...\nja naiset taas, erittäinkin vanhat piiat, näkivät mielellänsä, että tuo\npulska poikamies heidän seurassansa viihtyi.\n\n\"Niin, hyvää iltaa arvoisat naiset\", lausui maisteri kumartaen kullekin\ntaholle ja istui parin pitkänenäisen neitosen sivulle. \"Suokaa anteeksi\nneiti Vennberg, mutta minä en voi yhtyä tuohon lauseesenne, että muka\nOulun palo olisi Jumalan syyksi pantava!\"\n\n\"Voi, kuinka jumalaton te yhä olette, maisteri Vilponen ...\ntiedättehän, ett'ei mitään tapahdu hänen tahtoansa paitse\", lausui\nneiti Kjällman, joka ehätti pakinoihin maisterin kanssa.\n\n\"Herrainen aika, mitä lausutte, neitiseni! Jos kaikki paha, mikä\naikojen kuluessa on maailmassa tapahtunut, olisi Jumalan tahdosta\ntapahtunut, niin minkälainen Jumala meillä sitten onkaan!\"\n\n\"Ee-i, pirun töitä ne sellaiset ovat\", huokasi siihen neiti Håkansson\npäätänsä nyökytellen.\n\nMaisteri Vilponen ei sattunut kuulemaan senpuolisella korvalla, vaan\njatkoi edelleen: \"niin, minä en ainakaan usko sellaista Jumalasta!\"\n\n\"Se tulee siitä, että niin harvoin käytte kirkossa, herra maisteri\",\nvirkkoi siihen sangallisnenäinen, elähtäneempi neiti Hahl, joka\ntarkkuudella oli seurannut väittelyä.\n\nKohteliaasti kumartaen neideille vetäytyi maisteri Vilponen jo\nseuraavan ryhmän luo jättäen vanhat neidit kummastelevina katsomaan\njälkeensä -- ennenkuin he taas uuden keskustelun aloittivat.\n\nMaisteri Vilponen muuttausi nyt sohvattomien rouvien luo. Täällä\nkeskusteltiin parasta aikaa eräästä aina yhtä hauskasta asiasta: oli\nnäet jouduttu tuohon loppumattomaan piikaepistolaan.\n\n\"Herrasväki ei voi uskoa, kuinka tuiki tuskallista tuo uusi\nreservilaitos meille kaupunkilaisille on\", aloitti rouva Malin, jonka\nmies oli istunut valtiopäivillä ja kiivaasti vastustanut\nasevelvollisuutta. \"Otetaanpa esimerkiksi ... kas, maisteri Vilponen,\nhyvää iltaa!\"\n\nPuhe keskeytyi äkkiä, kun maisteri Vilponen samassa lähestyi\nrouvaryhmää.\n\n\"Nöyrin palvelijanne, arvoisat rouvat!\" Varsin sievästi tuo\nuus-aikainen maisteri osaakin kumarrella naisille. \"Onko ehkä\nluvallista istua arvoisaan seuraanne?\"\n\n\"Kaikkia te kysyttekin, herra Vilponen, olkaa vain hyvä ... kas, tässä\non tuoli.\"\n\nPari rouvista sijoittelihe likemmäksi toisiaan.\n\n-- \"Joll'en erehdy oli puhe reservikomppanioistamme; miten on se\nonneton joutunut arvoisain rouvien epäsuosioon, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Niin, minä yritin tässä juuri selittämään sitä. Ettekös tekin, herra\nVilponen, ole sitä mieltä, että reservikomppaniasta on kaupungillemme\npaljon haittaa?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tarkoitan ... siveellisessä suhteessa ovat kasarmimme mitä pahimpia\",\npuhui rouva Malin kertoen miehensä mielipiteitä.\n\n\"Niin, siinä voi kyllä olla perää, rouva Malin, enkä minä nykyistä\nsotalaitostamme ihailekaan. Mutta koska kullakin valtiolla toistaiseksi\nsotaväkensä on, niin täytynee meidänkin kärsiä se. Kaikessa tapauksessa\non reservilaitos minusta paljo parempi kuin seisova sotaväki,\njoka on maan joutilainta laiskurijoukkoa -- -- -- ah, suokaa\nanteeksi, luutnanska Segerstråle, minä en moiti heitä, vaan sitä\nvaltiojärjestelmää, jonka vuoksi maan täytyy elättää tällaisia\ntyhjäntoimittajia.\"\n\n\"Kuinka sattuvasti lausuttu\", riemuitsi rouva Malin huomatessaan\nsaavansa kannatusta... \"Niin juuri se on. Kyllä me rouvat, joilla on\ntekemistä piikojen kanssa, kyllä me tiedämme asevelvollisuuden haitat.\nMinun Maijuni esimerkiksi ... se sama, joka ennen palveli teillä, rouva\nBerg ... oli mitä siivoin tyttönen siksi, kunnes reservilaitos tuli.\nHän teki työtä aamusta iltaan ... eikä ikinä pyrkinyt minkäänlaisiin\nhuvituksiin. Mutta entäs nyt? Joka pyhä, minä sanon, joka ainoa pyhä\npitää hänen päästä kävelemään ... ja samalla tietysti reserviläisten\ntansseihin!\"\n\n\"Entäs arkipäivinä?\" kysyi herra Vilponen.\n\n\"No, arkina hän nyt tosin on työssä ... eikähän siitä muuten tulisikaan\nmitään. Ainoa, mikä hänessä viikon ajalla on moitittavaa, on oikeastaan\nvain se, että hän nyt ... pyhäkoulun käytyänsä ... on intoutunut\nkirjeitä kirjoittelemaan.\"\n\n\"No, mutta hyvä rouva Malin ... jos siinä lienee jotakin moitittavaa,\nolen minä suurimman moitteen-alainen kaikista\", nauroi herra Vilponen.\n\n\"Jaa, mutta se onkin eri asia... Niin, te ette usko, maisteri\nVilponen, kuinka kiusallista se on, kuu palvelustytöt alkavat pitää\nkirjeenvaihtoa ... varsinkin sotamiesten kanssa. Missä vain saadaan\naikaa vähänkään, niin heti kynä esille!\"\n\n\"Voisivathan he kirjoitella iltaisin\", uskalsi herra Vilponen väittää.\n\n\"Jako nukkuisivat sitten kello kymmeneen aamulla! kyllä näkee, ett'ette\nole naimisissa, herra Vilponen\", ilveili rouva Malin.\n\nKaikki muutkin rouvat nauroivat tälle sukkeluudelle.\n\n\"Mahdollisesti en näitä asioita ymmärrä, mutta olisiko teistä ehkä\nparempi, jos piikatyttömme eivät osaisi kirjoittaa, rouva Malin.\"\n\n\"Eipä juuri sekään. Osatkoot he vain, mutta olkoot --ž-- --\"\n\n\"-- taitoansa käyttämättä, arvelitte kai sanoa.\"\n\n\"No, mutta voihan tuosta kirjeenvaihdosta olla esim. sekin hyöty, että\nsaa häitä sangen äkkiä.\"\n\n\"Sitäpä juuri en tahdokaan; kukapa se palvelijansa naittaa tahtonee?\"\nkummasteli rouva Malin.\n\n\"Niinhän te voitte sanoa nyt, kun itse jo olette naimisissa\", nauroi\nherra Vilponen poistuen takaisin herrain puolelle, mistä äänekäs puhe,\nlasien kilinä, tupakan tukahduttava sauhu ja konjakin lemu tulvahti\nhäntä vastaan.\n\nRouvat katselivat suurin silmin hänen jälkeensä.\n\n\"Hän on hieman omituinen mies\", lausui rouva Stenberg aluksi.\n\n\"Kummakos se, hän kun lukee kaikenlaista joutavaa kaikki yökaudetkin\",\nliitti hurskas leskirouva Vesterberg, joka itse nieli päivässä monta\nnaulaa ryöväriromaaneja.\n\nTähän suuntaan kävivät naisväen keskustelut. Neitoset supattelivat\nnurkassansa pukimista, ystävättäriensä kihlauksista ja viimeisistä\ntanssiaisista ruununvoudin luona.\n\nTeetä tarjoeltiin. Ensin tietysti naisille ... sohvarouvista alkaen ...\nsitten käytettiin tarjotinta taas näön vuoksi herrojenkin puolella,\nmutta melkein koskemattomina ne sieltä palasivat. Mitäpä ne herrat\nteestä, kun heillä kerran oli konjakkia ja totikojeet edessä!\n\nIllan kuluksi ja seuran ratoksi halusi leskirouva kuulla laulua, jota\nhän aina niin mielellänsä kuunteli.\n\n\"Niin, neiti Malinillahan on niin kaunis ääni\", huudahti eräs vanha\npiika.\n\n\"Ja hän kun on vasta palannut Helsingistä ... ja ottanut siellä\nlaulutunteja!... Kuuleppas Ines, täti Strömfors haluaisi niin\nmielellänsä kuulla laulua!\"\n\nNeiti Ines Malin oli parinkymmenen vuotias solakka neito, jolla\ntiedettiin olevan parhaimman laulunäänen koko kaupungissa ... ja joka\nvuoden ajan oli saanut nauttia yksityistä laulunopetusta\npääkaupungissa.\n\n\"Sangen mielelläni ... mutta ääneni on hiukan painuksissa, kun satuin\nvilustamaan itseni eilen ... sillä veneretkellä\", väisteli\nlaululintunen.\n\n\"Elä nyt turhia estele, kun täti Strömfors kerran...\"\n\n\"Niin, minä tahtoisin todellakin varsin mielelläni kuulla, kuinka sinä\nolet edistynyt, Ines...\"\n\n\"Tee nyt tädille mieliksi, Ines\", puuttui jo rouva Malinkin puheeseen.\n\n\"No, voinhan minä koettaa ... mutta sen minä vain jo ennakolta sanon,\nettä ääneni on painuksissa...\"\n\n\"Säistätkö sinä itse laulusi vai tulenko minä säistämään\", kysyi neiti\nKjällman, kaupungin vanha pianisti.\n\n\"Kiitoksia, kyllä minä voin sen itsekin tehdä.\"\n\nNeiti Ines Malin istui pianon luo ja näppäili siinä hetkisen\nkoskettimia nähdäkseen, missä kunnossa tuo vanha kone oli.\n\n\"Ai, ai, tämähän on epävireessä...\"\n\n\"Onko? Ja kuitenkin on se vasta viime viikolla viritetty...\" lausui\nleskirouva Strömfors lempeästi.\n\n\"No, ehkä se sentään luottaa...\"\n\nNeiti Ines aloitti laulunsa ... se oli raikas norjalainen laulu ...\ntaisi olla Kjerulfilta... Hänen äänensä ei muuten hullumpi ollutkaan...\nSe kaikui sangen kauniisti tuossa tilavassa salissa, jonka ovelle\nherrain puolelta pian pakkausi kuulijoita ihan tungokselle.\n\nRouvat, jotka jo muualla olivat kuulleet hänen laulujansa, eivät\nmalttaneet olla vaiti laulun aikana, vaan rupattelivat kaikessa\nrauhassa edelleen ... ja arvostelivat ajan laulajattaria ja\nlaulunopetusta ... sanomalehtien mukaan tietysti. Herrain joukossa\nnäytti olevan tarkkaavampia kuulijoita, siliä sieltä kuului jo\nhermostunut ja asettavainen: ssss! Vähäksi aikaa se auttoi, mutta\nsitten alkoi supatus jälleen.\n\nNeiti Ines oli lopettanut laulunsa ja se palkittiin vilkkaalla\nsuosiolla. Tahdottiin vain kuulla lisää.\n\n\"Niin, laula Ines se uusi italialainen gondoolilaulu.\"\n\n\"No, voinhan laulaa, jos herrasväki tahtoo kuulla sen...\"\n\nJa hän lauloi italialaisen laulunsakin sangen sievästi ja kaikkien\nyleiseksi mieltymykseksi.\n\n\"Mutta nyt minä en uskalla enää, sillä opettajani käski minun säästää\nääntäni kesän aikana...\"\n\n\"No ... saammehan toiste kuulia lisää ... kiitoksia ... kiitoksia\nvain!\" sateli kaikkialta ... ja herrojen puolelta kajahti vielä uusi\nkiitollinen kättentaputus.\n\nAlettiinkin jo viereisessä ruokasalissa kattaa illallispöytää... Tytöt\nriensivät tällä välin ulos vilvoittelemaan ... ja heitä seurasi jo\njoitakuita herrojakin...\n\n\"Vahinko, ettemme saa tanssia\", virkkoi eräs neitosista mennessänsä...\n\n\"Vahinko kylläkin, mutta täti Strömforsin luona ei tietääkseni ole\nkymmeniin vuosiin saatu tanssia\", vastasi hänen jälkeensä ehättäytyvä\nkavaljeeri.\n\nPian ilmoitti leskirouva itse pöydän olevan katetun ja pyysi\nherrasväkeä \"voileivälle.\" Mutta olipas siinä kursastelua ennen\nkuin illallisruokiin käsiksi käytiin! Illalliset syötiin vain\nnoin \"seisovalta jalalta\" ... eri ryhmissä ... ja kaikessa\nvaatimattomuudessa; mutta sittenkin piti kaiken käydä vanhan tavan\nmukaan ja itsekunkin yhteiskunnallisen aseman ja ijän jälkeen...\n\nKohtelijain herroista oli tietysti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja,\njoka kaupungin arvokkaimmille rouville kantoi syötäviä ja juotavia...\nMyöskin maisteri Vilponen oli jo ennestänsä tunnettu naisväen\npalvelemisesta kaikissa juhlatiloissa... Ja mikä ihmeellisintä ... hän\nei ollut kohtelias ainoastaan muutamille, vaan kaikille ... yksin\nrumille vanhoille-piioillekin, ihmettelivät nuoret herrat hänen\nselkänsä takana. Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström osoitti\nerityistä hellää huolenpitoa päivän sankarittarelle, jonka hän ei olisi\nsallinut tuoliltansakaan nousta. Ja sittenkin ehti hän jo juttelemaan\nja tarjoamaan kastiketta sirolle laulajattarelle, johon hänen huomionsa\noikeastansa vasta tänä iltana kiintyi.\n\n\"Hänestä on tullut sangen sievä daami\", sanoi hän hiljaa puolisollensa.\n\n\"Ketä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Neiti Malinia tietysti ... ketäs muuta...\"\n\n\"Vai niin ... minusta on hän teeskenteleväinen koketti, joka sattumalta\non saanut vähäisen lauluäänen\", vastasi konsulitar nyrpeästi.\n\n\"Soo, soo, vai ei hän sinua miellytä ... no, sen pahempi sinulle...!\"\n\n\"Aiotkos sinä pitää mitään puhetta?... Vai mitä sinä siellä\nkonttoorissa käyskelit ja yksinäsi puhelit?\"\n\n\"Mitä? Olenko minä itsekseni puhellut?... Joutavia, minä vain\ntarkastelin viikon laskuja...\"\n\n\"Hm ... paisti on jo pöydällä...\"\n\nKonsuli ja valtuuston puheenjohtaja ei hätäillyt ensinkään, sillä tällä\nkertaa tiesi hän osaavansa puheensa ulkoa varsin hyvin. Kun\narvokkaimmat vieraat olivat ottaneet paistia, astui konsuli Svanström\npöydän päähän ja kilisti lasinsa reunaan.\n\nÄkkiä hiljeni solina salissa. Vieraat kertyivät kaikki ruokasaliin,\nmuutamilla oli jo lasit kädessä, toiset kiiruhtivat niitä salista\nnoutamaan huomattuansa asianlaidan.\n\n\"Arvoisa herrasväki, hyvät naiset ja herrat!\"\n\n\"Lienee suotu minulle, emäntämme lähimmäiselle sukulaiselle, oikeus\nmuutamin sanoin tulkita niitä tunteita, jotka nyt meidän povissamme\nliikkuvat.\"\n\nKonsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström katsahti ympärillensä\nikäänkuin tutkiaksensa, tokko todellakin tällaiset tunteet olisivat\nnähtävissä.\n\n\"Tosin olen minä sukulaisena puolueellinen sanoin esittämään rakkaan\nemäntämme avuja, mutta en kansalaisena. Niin, arvoisat naiset ja\nherrat, me olemme nyt kokoontuneet viettämään erään harmaapäisen ... ja\nminä rohkenen lisätä, kaikille rakkaan vanhuksen 70:ttä syntymäpäivää.\nMuistanpa vielä ajan, jolloin hänkin parhaassa ijässään asteli tämän\ntalon katon alla ja liikkui ympäri kaupunkia auttaen köyhiä ja\nkärsiväisiä lohdutellen. Löytyikö orpolasta, jota hän ei olisi\nluoksensa kutsunut, ruokkinut ja ollut hänelle suopea kuin äiti ...\nlöytyikö köyhää perhettä, jota hän ei sanoin ja teoin olisi auttanut?\"\n\nPuhuja piti tässä pienen väliajan, jonka kuluessa kaikki katsoivat\nleskirouva Strömforsin herttaisia ja häveliäästi hymyileviä kasvoja ...\ntuonne ikkunan luo, missä hän istui nojatuolissansa tehden\npäänliikkeitä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"kaikkiapas te vielä\nmuistelettekin.\"\n\n\"Myöskin ovat nuoret vesamme, kansakoulu ja kansankirjasto saaneet\nosansa hänen loppumattomasta rakkaudestansa lähimmäisiä kohtaan\",\njatkoi puhuja. \"En huoli puhuakaan hänen persoonallisesta ja\nerityisestä rakkaudestansa sukulaisia kohtaan, sillä niin korkealle\nkuin sukulaisrakkauden asetankin, on mielestäni velvollisuus\nyhteiskuntaa ja rakkaus lähimmäisiämme kohtaan asetettava paljoa\nkorkeammalle. Onko tämä oikein vai väärin, sen heitän muitten\narvosteltavaksi. Ja juuri yhteiskunnan ja kansalaisten parasta on tämä\nvanhus kaikella nuoruutensa innolla ja aikaisen ihmisen voimalla\nharrastanut. Tässä jalossa työssä ovatkin hänen suortuvansa jo\nharmaantuneet. Mutta joka moisen työn jälkeensä jättää, hän ei ole\nturhaan maailmassa elänyt: tuhannet siunaavat häntä vanhuuden päivinä.\nVielä ei vanhus sentään vapise, vielä on hän edessämme jalona\nesimerkkinä kaikille ... sekä nuorille että vanhoille. Hyvät herrat ja\nnaiset, sydämmellinen eläköön-huuto ei särkene toki hänenkään\nkorviansa. Kauvan vielä eläköön leskirouva Strömfors terveenä ja\nraittiina, eläköön!\"\n\nEläköön-huudon tau'ottua astui konsuli ja valtuuston puheenjohtaja\nSvanström rakkaan tätinsä luo, joka kyyneleet silmissä tarttui lasiinsa\nkilistääksensä sitä puhujan kanssa.\n\n\"Minä kiitän sinua sydämmestäni, Lennart\", olivat ainoat sanat, mitkä\nleskirouva Strömfors liikutukseltansa sai sanotuksi.\n\nJa sittenkös tungos tuli, kun kaikki herrat ja naiset riensivät tavan\nmukaan kilistämään lasejansa emännän kanssa. Leskirouva Strömforsilta\nalkoivat jo hymyilyt loppua, niin monelle onnittelijalle niitä oli\npitänyt jakaa. Mutta kaikeksi onneksi alkoivat kilistelijätkin olla\nlopussa.\n\nHerrat, joista useat eivät välittäneet jälkiruo'asta, vetäytyivät\nomalle puolellensa. Naisetkin istuutuivat vielä ryhmiinsä ja juttelivat\nkonsulin puheen sisällyksestä, josta kyllä puheenainetta riittikin.\n\n\"Kiitos, veliseni\", lausui kirkkoherra ja rovasti taputtaen konsulia\nolalle; hän katsoi näet velvollisuudeksensa kiittää tuota rakkauden\njulistajaa. \"Ajattelinpa jo lausua kiitokseni emännälle minäkin ...\nkirkon puolesta, tarkoitan, sillä onhan hän kirkkoomme lahjoittanut\ntoisen kynttiläruunun.\"\n\n\"Lemppari, mikä puhuja sinä olet, veli\", tuumaili tuomari ... ja lisäsi\nvielä, että \"žkas, tuommoisen pitää meidän valtiopäivämiehemme\noleman!\"\n\n-- \"Niinkuin Svanström, tarkoitat... Siinä puhut ihan oikein: hänestä\nsaamme valtiopäivämiehen\", ehätti pormestarikin sanomaan, vaikka kyllä\njoskus hiljaisuudessa oli itse toivonut sinne tulevansa.\n\nPian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston\npuheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian\npäälle kilistettiin miehissä lasejakin.\n\nKello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös,\nkilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa\npohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.\n\nTämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa\nlöytäneet ... ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin\nnaismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet\nhyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin\nkiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun\nherrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin\nylimmillään.\n\nJonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä.\nViimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.\n\n\"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti\", lausui\nkonsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään\ntunkiessansa. \"Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain...\"\n\n\"Niin, enkös puhunut...? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?\"\n\n\"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?\"\n\n\"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville\",\nriemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin\nnäytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.\n\n\"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin -- --\" kuului konsulitar\nkyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan\ntaakse.\n\nToivottavasti hän piankin sai sen tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois\njuomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa,\nvuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva\nStrömfors omaan kamariinsa.\n\nVäsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin\nkauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä,\nmitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja\ntunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen ...\nja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin\nkauniisti!\n\nUni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen\nveren päähän ajaneet.\n\nHän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti\nvanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut\nterveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta\nsitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä\nkättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen\nmuistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut:\nmerelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt... Vaan aika\noli jo senkin haavan lääkinnyt... Tuo orpo Liisu on sittenkin\npoikavainajani Väinön näköinen... Ja juorusivathan ne, että hän ennen\nlähtöänsä... Mutta joutavia, joutavia...\n\nKauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin,\nkun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti\njyskyttivät.\n\nSäikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAurinko paistoi taaskin kuumasti leskirouva Strömforsin kammarin\nakkunaan. Lintuset visertelivät taaskin iloisia liverryksiänsä\nStrömforsin pihalla kasvavissa tuomissa ja pihlajissa.\n\nMutta talon ijäkäs emäntä ei nyt ollutkaan niitä ihailemassa.\n\nUutimet varjostivat hänen ennen niin iloista kamariansa ja\nauringon-säteetkin koettivat turhaan niiden läpi huoneeseen\npilkistellä. Kammari lemusi kaikenlaisten lääkkeiden sekoituksesta ja\nsaliin saakka tuntui omituinen sairashuoneen haju.\n\nVuoteellansa lepäsi nyt tuo vielä muudan viikko sitten niin raitis ja\nketterä vanhus, Posket kyllä yhäkin punoittivat, mutta ei se ollut\nterveyden punaa, vaan kuumetaudin ruusut ne poskipäillä hohtivat.\nSilmien virkeys oli kadonnut ja rinnan tyvenet lyönnit vaihtuneet\nnopeiksi tykytyksiksi.\n\nSeitsemäskymmenes syntymäpäivä oli ollut hauska, mutta jälkensä se oli\nuurtanut vanhuksen elämänrataan. Heti seuraavana päivänä oli hän tullut\nvuoteen omaksi ja pari päivää myöhemmin jo houraillut, jonka vuoksi\nlääkärin apua haettiin.\n\nNuolen nopeudella levisi kaupungilla tieto leskirouva Strömforsin\näkillisestä sairastumisesta. Lääkäri selitti, että syntymäpäivän\nvalvominen ja vilustuminen olivat syynä tähän vaaralliseen kuumeeseen.\nKaupunkilaisten mielet joutuivat tästä selityksestä kuohuksiin;\nolivathan he siis tavallansa leimatut syypäiksi rouva Strömforsin\ntaudinkohtaukseen.\n\nKonsulin herrasväki, varsinkin konsulitar ja Betty neiti olivat\nväsymättömiä hoitajattaria. Konsuli Svanström kävi itsekin kerran\npäivässä tiedustelemassa, miten sairaan laita oli. Eihän häneltä --\nmiehiseltä mieheltä, jolla oli niin paljo yleisiä puuhia kansalaisten\nja yhteiskunnan hyväksi -- voinut kukaan vaatia, että hän sairaan\ntätinsä sängynlaidalla istuisi lohduttelemassa! Tosin oli hän\ntuonoisessa juhlapuheessansa lausunut asettavansa sukulaisrakkauden\nsangen korkealle, mutta kaikella on rajansa ... ja kun hän uhrasi\npuolentuntia konttoriajastansa tiedustelukäyntiin, niin sai se riittää\nsyrjäisillekin.\n\nMuun ajan päivästä istui hän sangen levollisesti\ntyössänsä. Pahanilkiset äänet kuiskivat kyllä, ett'ei se olisi\nkovinkaan pahoittanut konsulin, valtuuston puheenjohtajan ja\nvaltiopäivämiesehdokkaan mieltä, jos hän jo paikalla olisi saanut\nkäsiinsä leskirouva Strömforsin perut, joihin hänellä lähimpänä\nsukulaisena tietysti oli lähin oikeuskin.\n\nMutta tuo kaikki oli tietysti joutavaa juorua ja parjausta vaan, senhän\njokainen oikea ihminen voi käsittää.\n\nTällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo\nLiisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan\nsängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta\nsydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi\nhän sairaan luona muitten kanssa ... ja oikeinpa liikuttavaiselta\nnäytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin\ntoivomuksia.\n\nNyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja\nsenpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi\nlevähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman\nyön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa\nsairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän\ntulla uudestaan.\n\nLiisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat\nlemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja\nkädessä, kertomuksia lukien.\n\nKului tunti, kului kaksi ... yhä kuului sairaan vieno hengitys.\n\nÄkkiä aukasi hän silmänsä.\n\n\"Kuka täällä on?\" kysyi hän heikolla äänellä.\n\n\"Liisu vain...\" virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä\nsäpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut\njuuri mitään.\n\n\"Liisu? Kuka se on...?\" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan.\n\"Ah niin, nyt muistan sinut...! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi,\nLiisu... Jumala sinua siunatkoon!\"\n\nSairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon\nyhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.\n\n\"Vettä, vettä\", vaikeroitsi hän.\n\nTuokiossa oli Liisulla sitä tarjona, Sairas nieli muutamia pisaroita ja\nvaipui taas seljällensä, vallan tajutonna, kuten näytti.\n\nSamassa tuli lääkäri ... tohtori Gillberg.\n\n\"Kuinkas rouva on nukkunut, Liisu?\" kysyi hän hiljaa pieneltä\nhoitajattarelta.\n\n\"Kaksi kertaa hän on herännyt; kerran joi hän vettä\", toimitti Liisu.\n\nLääkäri meni vuoteen viereen, otti hiljaa sairaan käden ja koetti\nvaltasuonen tykytystä. Ei mahtanut suonenlyönti olla oikein tyydyttävä,\nkoska hän niin kauvan seisoi siinä mietteissänsä. Juuri kun lääkäri\nlaski sairaan laihtuneen käden takaisin vuoteelle, heräsi tämä ja\nraotti silmiänsä.\n\nVoi kuinka suuren muutoksen muudan viikko voi saada aikaan: poissa oli\nelo ja virkeys, silmissä jäljellä vain välinpitämätön, heikko tuijotus!\n\n\"Kuinka on laitanne, rouva Strömfors?\" kysyi lääkäri.\n\n\"Ei ole muuta kipua kuin ... polttoa\", puhui sairas; \"kas, nyt voin\njälleen ajatella selvemmin. Hyvä tohtori, kutsuttakaapa maisteri\nVilponen ja kauppias Öhqvist luokseni!\"\n\nTohtori yritti vielä kysäistä, mitä varten heidät oli kutsuttava, mutta\nmuisti, ettei sairasta saa väsyttää liiallisilla kysymyksillä ... ja\npoistui vierashuoneeseen. Kellon kilinä kutsui sisäneitsyeen.\n\n\"Leena!\"\n\n\"Niin, herra tohtori.\"\n\n\"Käykääpä kutsumassa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist tänne! Rouva\ntahtoo puhutella heitä.\"\n\n\"Kyllä ... heti paikalla, herra tohtori!\"\n\nLääkäri palasi salista takaisin sairaan makuusuojaan, tarkasteli\nuudelleen vuoroin määräämiänsä lääkkeitä, vuoroin sairasta ... ja näkyi\nmiettivän, mitä hän nyt tekisi...\n\nOvi narahti. Konsulitar Svanström hiipi sisään.\n\n\"Miten sairas voi?\" kysyi hän.\n\n\"Paremmin...\", oli tohtori Gillbergin lyhyt vastaus.\n\n\"Paremmin ja ... pahemmin\", puuttui sairas puheeseen. \"Kas, sinäkö se\nolet, rakas Lyydia, tule lähemmäs ja anna minun vielä kerran kätellä\nsinua!\"\n\n\"Vielä montakin kertaa, täti hyvä ... ja kyllähän te vielä siitä\nparanette... Niinhän tohtori Gillbergkin sanoo... Eikös niin, herra\ntohtori?\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", sanoi lääkäri hajamielisenä.\n\n\"Kuulkaahan nyt, täti hyvä ... kyllä te pian paranette. Kas, tässä toin\nminä teille kukkasia, jotka tuoksuvat niin ihmeen hyvälle\", puheli\nkonsulitar vieden lemuavat lahjansa sairaan luo.\n\n\"Itsekö sinä ne poimit?\"\n\n\"En minä. Betty ne laittoi... Hän on niin kovin murheissaan tädin\nsairaudesta.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, se rakas lapsi ... kumma muuten, että lapsetkin\nvoivat tuntea niin suurta osanottoa. Pikku Liisu rukkakin on valvonut\ntäällä niin ahkerasti, että on oikein laihtunut, lapsi poloinen\",\npuheli sairas.\n\n\"En suinkaan minä toki laihtunut ole...?\"\n\n\"Tulehan tänne, Liisu\", pyysi leskirouva Strömfors.\n\nLiisu tuli. Sairas koetti hieman nousta ylös, mutta ei jaksanut ...\nsitten veti hän lapsen luoksensa ja suuteli hänen puhdasta otsaansa.\n\nMaisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist ilmestyivät samassa ovelle.\n\n\"Hyvää päivää, rouva Strömfors ... nöyrin palvelijanne konsulitar\nSvanström ...  terve, terve Gillberg...! Niin, kuinka täällä\njaksetaan...? Olemme Öhqvistin kanssa kutsutut tänne ... onko täällä\nsiis jotakin tekeillä?\"\n\n\"Niin, tahtoisin puhua kanssanne ... kahden kesken\", puhui leskirouva\nStrömfors huomattavalla ponnistuksella.\n\nTohtori Gillberg poistui tavallista miettiväisemmän näköisenä ... ja\nsamoin konsulitar Svanström, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen\npiti tästä salaperäisyydestä ajatella.\n\nLeskirouva Strömfors jäi kolmenkesken maisteri Vilposen ja kauppias\nÖhqvistin kanssa. Pian alkoivat salissa istuvatkin aavistaa, mitä\ntuolla sisällä oli tekeillä. Maisteri Vilponen pyysi näet kohta saada\nkynää ja mustetta. Siellä valmistettiin _testamenttia!_\n\n\"Mutta onko tädin laita todellakin niin huono, herra tohtori\", kysyi\nkonsulitar Svanström tuon huomattuansa.\n\nTohtori Gillberg ei virkkanut siihen mitään. Olihan vain katselevinaan\ntarkasti erästä taulua salin seinällä.\n\n\"Miksi ette vastaa? Sanokaa vain suoraan minulle totuus\", rukoili\nkonsulitar.\n\n\"Hm ... no, kun niin välttämättömästi tahdotte kuulla totuuden, niin\nmyönnän, ett'en oikein ymmärrä tuon taudin laatua. Mahdollista on, että\nhän paranee ... mutta mahdollisempaa, että hän ei enää parane.\"\n\nKonsulitar kuuli kumminkin tuon kamalan lisäyksen. Hän purskahti\nitkuun ... sillä vaikka hän olikin pintapuolinen ihminen ja\nsovinnaisten ulkonaisten tapojen orja, oli hänellä sentään sangen hyvä\nsydän, jonka tunteet kyllä toden tullessa näyttäytyivät.\n\nSamassa astui sisään konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ...\nhattu kädessä, keppi toisessa.\n\n\"Noo, miten asiat täällä nyt ovat?\" kysäisi hän.\n\n\"Hm ... niin ja näin\", mutisi tohtori Gillberg sillä välin kuin\nkonsulitar kyyneleitänsä pyyhkien selitti:\n\n\"Voi, hyvä Lennart, asiat näyttävät täällä olevan huonommin kuin\nmilloinkaan ennen.\"\n\n\"Kuinka niin? Onko sairas houriossa?\"\n\n\"Ei\" -- vastasi siihen harvapuheiseksi käynyt tohtori.\n\n\"No, mikäs täällä sitten on hätänä? Kuka tuolla on sisällä\nsairashuoneessa ... ja miksi on ovi lukittu\", kysäisi konsuli Svanström\nkoettaen turhaan avata ovea sairaan luo.\n\n\"Älä huoli mennä sinne, Lennart! Siellä ei ole muita kuin maisteri\nVilponen ja kauppias Öhqvist...\"\n\n\"No, mitä kummaa he siellä suljettujen ovien takana?\"\n\n\"Luullakseni valmistetaan siellä testamenttia\", nyyhki konsulitar\naviokumppanillensa maailman murheissa ja kärsimyksissä.\n\n\"Testamenttia?\" huudahti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja säpsähtäen\nniin että hänen silmänsä äkkiä välkähtivät. \"Mitä per -- --\" ja hän\nyritti jo sanoa jotakin vähemmän rakasluontoista, mutta hillitsi\nsentään itsensä ja huudahti välinpitämättömällä äänellä: \"Vai\ntestamenttia!\"\n\n\"Niin, Lennart!\"\n\n\"Kummapa vain, että sairas niin äkkiä tuli tajuunsa? Mutta ... kello\nnäkyykin jo olevan 4. Meillä on valtuusmiesten kokous tänään ja vaikka\nonkin hiukan ikävää poistua täältä juuri nyt, niin -- velvollisuus\nennen kaikkea, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Hyvästi nyt\ntoistaiseksi, Lyydia ... hyvästi veli Gillberg, koita nyt hoitaa tätiä\nparhaimman taitosi mukaan...\"\n\n\"Kyllä, kyllä...\"\n\nKonsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström otti jo keppinsä, painoi\nhatun päähänsä ja lähestyi ovea.\n\n\"Mutta muista sanoa kauppias Öhqvistille, että tänään on valtuuston\nkokous ... tärkeitä asioita!\"\n\nJa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kiirehti tiehensä.\n\nHeti sen jälkeen aukesi ovi sairashuoneeseen ... kauppias Öhqvist ja\nherra Vilponen tulivat ulos.\n\n\"No?\" kysyivät konsulitar ja tohtori Gillberg yht'aikaa.\n\n\"Me olemme tehneet tehtävämme. Testamentti on kokoonpantu laillisessa\njärjestyksessä ... ja löytyy piirongilla olevassa pienessä lippaassa.\nMutta vainajan toivomuksen mukaan sitä ei saa avata ennenkuin sen\ntekijä 'makaa haudassa' kuuluivat sanat. Kas tässä avain, herra\ntohtori! Jääkää hyvästi, konsulitar Svanström...!\" puhui maisteri\nVilponen tehden tavallista jäykemmän kumarruksen jäähyvästiksi.\n\nKauppias Öhqvist seurasi maisteri Vilposta yhtä harvasanaisena. Tohtori\nja konsulitar hiipivät jälleen sairaan kammariin.\n\nSairas nukkui nyt levollisesti ja olipa melkein kuin hymy huomattavissa\nsuun ympärillä.\n\n\"Niin, mitäpä minulta enää on täällä tekemistä ... tällä kertaa! Kun\nsairas herää, niin olkaa hyvä ja antakaa hänelle lusikallinen tuosta\npullosta!\"\n\nNäin lausuen hyvästeli hän kunsulitarta ja -- poistui. Konsulitar\nSvanström luuli olevansa kahden kesken sairaan kanssa, mutta hiljaiset\naskeleet kuuluivat hänen takanansa.\n\n\"Saanko minä valvoa...?\" kysyi Liisu, joka oli kyyköttänyt piilossansa\nnurkassa.\n\n\"Voi lapsi parka, nuku sinä toki vähän, ett'et aivan menehdy. Kun\ntahtonet, niin laskeudu siihen lattialle pitkällesi ... minäkin jään\ntänne toistaiseksi.\"\n\nLiisu nukahti pian viattoman unta. Konsulitar Svanström tyttärinensä --\nBetty neiti saapui myöskin kohta -- jäi valvomaan sairaan vuoteen luo.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKonsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström istui\nkonttoorissansa korkean työpulpettinsa ääressä. Tuolikin oli niin\nkorkea, että jalat ilmassa roikkuivat. Papereja oli hänellä edessänsä\nkokonainen kasa: tuossa olivat anniskeluyhtiön vuosilaskut, tässä\notteita kaupungin vuosimenoista ja -tuloista, tuossa uusia tilauksia\nmaaseudulta ... ja kädessänsä piti hän juuri kaupungin äänivaltaisten\nluetteloa merkiten koukerolla ne nimet, joiden äänet luuli saavansa\npian alkaville valtiopäiville.\n\nTämän tehtyänsä kirjoitti hän koukerolla merkittyjen miesten ääniluvut\nperäkkäin, laski ne yhteen ja veti summan pois koko ääniluvusta.\nEipä mahtanut päätelmä olla oikein mieltä myöten, koskapahan\nvaltiopäivämies-ehdokas niin pahan tuulen näköisenä syyttömiä\nkorvantaustojansa muokkasi.\n\n\"Nuo riivatun kansanvaltaiset ja suomimieliset, jotka äänirajoituksen\nsaivat aikaan täälläkin! Nyt olisin vallan varmasti jäsen tulevien\nvaltiopäiväin porvaristossa, ell'ei tuota kirottua rajoitusta olisi.\nMuudan puolisataa ääntä vain puuttuu ... tekisipä, helkkari soi, mieli\nkäyttää jo Tampereen patenttikeinoa ... mutta sanomalehdethän ne sitten\nsilmät päästäni veisivät. Kaikki ne ovatkin nykyaikaisen ihmisen\nristinä!\"\n\nNäin mietiskeli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström, joka\naina asetti korkeimmalle \"velvollisuuden yhteiskuntaa ja kansalaisia\nkohtaan...\" kavutessaan alas korkealta valta-istuimeltansa.\n\nSitten alkoi hän jälleen mittailla tuota jo niin monta kertaa ennen\nmitattua konttorihuoneen lattiaa. Siinä kävellessänsä mietti hän,\nkuinka paljo anniskelu tuottaa vuotuista voittoa, ja kirosi kaikesta\nsydämmestänsä ja mielestänsä alimpaan helvettiin kaikki raittiuden\nharrastajat.\n\n\"Mitä petoa niillä on ihmisten syönnin ja juonnin kanssa tekemistä!\"\n\nKotvan kaikenlaisissa asioissa kierreltyänsä palasivat konsuli\nSvanströmin ajatukset taas siihen kehään, mistä ne olivat lähteneetkin\nja minkä sisässä ne jo päiväkausia olivat kierrelleet, nimittäin täti\nStrömforsin testamenttiin.\n\nMelkein päänsä puhki oli hän jo miettinyt sitä, millainen se mahtoi\nolla, kuinka paljo siinä oli määrätty muihin tarkoituksiin ja kuinka\npaljo hänen osaksensa. Ja mitä pirua hän ollenkaan ryhtyi testamenttia\ntekemään? Lähin perillinen olisi voinut saada kaikki, hän kun aina oli\ntätiänsä todellisella sukulaisen rakkaudella kohdellut ... ja vasta\ntuonottain häntä puheessakin ylistellyt.\n\nJuuri oli hän omasta mielestänsä päässyt selville siitä, minkä verran\ntäti mahdollisesti köyhille määräisi, kun ovi äkkiä lensi sepposen\nseljälleen ja konsulitar Svanström itkeä nyyhkyttäen hyökkäsi sisään.\n\n\"No, no, Lyydia, mikä sinun on?\"\n\n\"Voi hyväinen aika, Lennart...\" nyyhkytti konsulitar tuolille\nlysähtäen.\n\n\"Mitä? Onko Lennart loukannut nenänsä taas vai mitä on tapahtunut?\"\nkysähti konsuli vähän säikähtyen jo hänkin.\n\n\"Voi, voi, Lennart, etkö sinä jo arvaa, mitä on tapahtunut...?\"\n\n\"En, hitto vie, mutta...\"\n\n\"Täti Strömfors on kuollut!\"\n\nJa konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen\nyhtyisi.\n\nMutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut\nturhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut\njuuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus\nkuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu\n\"alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan\".\n\n\"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!\"\nlausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta\nsilmästänsä.\n\n\"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena...\"\n\n\"No niin ... vanhahan hän jo olikin ... yli 70:n vuoden...! Mutta\nkauniin muiston hän jättää jälkeensä ... eikä ainoastaan sukulaistensa\nja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen\nelämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä\nmenettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen... Rauha hänelle.\"\n\nKonsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin.\nVierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän\nsurun purkaukseen.\n\nTämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja\nvaltuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi\nkuunnella!\n\n\"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää\nitseänne ... molemmat ... ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas\ntätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan\", virkkoi hän\nhermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen\näänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.\n\nTuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset\nharvenivat vähitellen ... ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla\nnenäliinallansa ... Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia,\njoka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa\nkorahduksissa.\n\n\"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin\nryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin...\"\n\nKonsulitar nyökkäsi myöntävästi nikotellen.\n\n\"Käsketä sinä, Lyydia, avuksesi neiti Sällgren, joka ennenkin on\ntällaisissa puuhissa ollut...\"\n\n\"Kyllä, joll'ei hän vain ole ehtinyt lähteä matkalle...?\"\n\n\"Mihin hän nyt olisi ehtinyt matkustaa...? Tietysti on hän kotona... Ja\npankaa sisä-Eeva kaupungille viemään surusanomaa kaikille tuttaville.\nNiin tehtiin isänikin kuoltua. Sillä välin kirjoitan minä kirjapainoon,\nettä saamme lähettää etäämmälle ilmoituskirjeitä täti Strömforsin\nkuolemasta...\" puheli käytännöllinen konsuli ja valtiopäivämiesehdokas\nkavuten jälleen korkealle konttorituolillensa ja tarttuen heti kohta\nkynäänsä.\n\n\"Miten panemme ilmoituksen, Lyydia? Sopisikohan tähän tapaan\":\n\n\"Täten saamme surulla ilmoittaa, että Luoja viisaudessaan ja armossaan\n-- niin, sehän käy laatuun -- on nähnyt hyväksi täältä pois kutsua\nrakkaan tätimme, kauppaneuvoksen lesken, Maria Margareetta Strömforsin,\njoka lyhyen -- -- no niin, eihän se nyt niin varsin lyhytkään -- --\nmutta kovan taudin sairastettuansa rauhallisesti -- -- --\"\n\n\"Ei se ole tainnut tapahtua niin varsin rauhallisestikaan\", oli\nkonsulitar tietävinänsä.\n\n\"Elköön! Mutta kenen ihmisen olet sinä kuullut levottomasti ja\ntuskallisesti kuolleeksi ilmoitetun? Annahan sinä ... kun minä jatkan:\nrauhallisesti vaipui kuoleman uneen K:n kaupungissa -- -- Jaa, mutta\nmonesko päivä meillä nyi onkaan? Jahah! kolmastoista! Niin, siis -- 13\npäivä heinäkunta 1884 ... kello (katsahtaen kelloansa) 1 j.p,p. 70:n\nvuoden ja 14:n päivän vanhana ... katkeraksi suruksi -- -- niinkuin\ntässä kyllä nähtiin, mutisi hän konsulittareen katsahtaen -- ja\nkaipaukseksi lähinnä sisarenpojalle, sisarenpojan lapsille, y.m.\nkaukaisemmille sukulaisille ... ja useille kaipaaville tuttaville.\" Kas\nniin, eikös se kelpaa? Nyt vain nimet tähän alle:\n\n    Lennart Svanström    Lyydia Svanström,\n                         synt. Rothström.\n\n\"Kyllä se hyvä on\", myönteli konsulitar Svanström, jolta itkukin jo oli\nmennyt ohitse ja joka nyt koki varpailtansa kurkistella ilmoitusta.\n\n\"Kas niin, pane piika viemään tämä paikalla kirjapainoon!\" puheli\nkonsuli Svanström edelleen pistäen kirjeen kuoren sisään ja kirjoittaen\nselvän osoitteen.\n\nKonsulitar yritti jo mennä toimittamaan palvelustyttöä.\n\n\"Mutta odotahan! Pitäähän sanomalehtiinkin toimittaa ilmoitukset.\nKunhan panemme Dagbladiin ... ja ehkä Presseniin, niin eiköhän se\nriittäne...?\"\n\n\"Mutta eihän täti Pressenistä välittänyt...! Ei, pannaan Suomettareen\nmyös\", sanoi konsulitar, joka tahtoi että kaupungin suomenmielisetkin\nrouvat näkisivät hänen nimensä painettuna.\n\n\"No, pannaan sitten ... koska niin tahdot\", virkahti\nvaltiopäivämies-ehdokaskin ajatellen, että ehkäpä heistä joku ...\nhm, antaisikin äänensä hänelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMuutamien päivien perästä lukivat välinpitämättömät ihmiset muiden\nkuolleiden joukossa kauppaneuvoksen lesken Maria Margareetta\nStrömforsinkin nimen. Useimmat siitä tietystikään eivät olleet\nmillänsäkään, mutta toiset vanhemmat ihmiset tuumailivat, että olikohan\ntuo sukua sen ja sen Strömforsin kanssa siellä ja siellä... Saattoipa\nolla ... odotas, K:n kaupungissa ... kauppaneuvoksen leski ... niitä\nsamoja Strömforseja se siis oli...!\n\nKotikaupungin asukkaat sen kuitenkin lukivat suuremmalla huomiolla.\nTosin olivat useat heistäkin jo saaneet painetun ilmoituskortin --\nkaupunkiin oli vasta hankittu kirjapaino juuri konsuli Svanströmin\nehdotuksesta -- mutta haluttipa kumminkin nähdä ja lukea sama ilmoitus\nsanomalehdissäkin.\n\nKonsuli Svanström luki sen tarkkaan kahdestakin lehdestä ja kun\nkonsulitar -- kesken hautajaispuuhia -- varta vasten haetti naapurilta\nSuomettaren, niin tutkivat ja tavailivat he senkin läpi sangen\ntarkasti... Samanlainen se vain oli kaikissa kolmessa lehdessä ... ei\nollut edes painovirhettäkään! Omituista vain, että Lyydia Svanström\nseisoi siinä lihavammilla ilmoituksen alla Lennart Svanströmin nimen\nvieressä.\n\nKaupunkilaisilla oli tätä nykyä puuhaa aika lailla. Naiset istuivat\npäiväkaudet yhdessä ... ommellen uusia mustia pukujansa ... ja\njuoksennellen joka puodissa kyselemässä sopivia mustia pitsejä.\nKauppamiehet nauroivatkin keskenään, että kunpahan tuollaisia myötäänsä\nkuolisi, niin kyllähän tässä kauppa kävisi.\n\nHerrat ostelivat valkeita kaulahuiveja ja hansikkaita. Konsulin\nrouvalla oli myös hääräämistä ja hyörinää niin paljo, kun piti\nlapsillekin teettää uudet, mustat takit ja hameet ja \"entrata\" hieman\nomaa pukuansa, sillä kuinka voi hän täti Strömforsin suurissa\nhautajaisissa ilmestyä samassa puvussa, jossa hän jo oli ollut kauppias\nSiljanderin maahanpanijaisissa! Puuhaa oli todellakin niin paljo,\nett'ei konsulitar Svanström olisi paljo muistanutkaan omaa suruansa,\nelleivät kaupunkilaiset surun valituskäynneillänsä olisi koettaneet\nherutella hänen itkusuontensa lähteitä.\n\nVihdoinkin oli hautajaispäivä käsissä. Painetut kutsumuskirjeet olivat\nlähetetyt jo muudan päivä sitten ... havuja oli ripoiteltu leskirouva\nStrömfors-vainajan portaiden edustalta aina kadulle saakka ja\nkuusimajan keskellä lavalla makasi vainaja itse kauniisti koristellussa\nkirstussansa. Kansi oli otettu pois, että uteliaat ihmislaumat saivat\nkäydä katsomassa vainajan kellertäviä kasvoja sielunsa ylennykseksi.\nTuo joutava tapa, että asetetaan ruumis kaikkein uteliaiden\nkatseltavaksi oli näet vielä täälläkin kukoistuksessaan.\n\nKello löi jo 11 ja ihmisiä tulvaili joukottain Strömforsin kartanoon,\njossa konsuli ja konsulitar Svanström nyt isäntäväkenä pyörivät.\n\nKolme viikkoa sitten olivat nämä samat suojat olleet vieraita täpöisen\ntäynnä. Siiloinkin kannettiin kahvia ja viiniä ympäri ... kaikille\nvieraille; ... silloinkin istuskeltiin eri ryhmissä ... haasteltiin\nkeskenänsä ... tupruuteltiin savuja ... ja kilisteltiin laseja tuolla\nherrojen puolella, mistä joskus naurun tirskahduksiakin kuului. Tosin\nolivat kaikki mustissa juhlapukimissansa ... kasvot totisina ... ja\nkeskustelu kävi ylipäänsä hiljaisesti ja hillitysti kaikkialla.\n\nKolme viikkoa oli huomaamatta siirrytty hautaansa likemmäksl ja\ntuonoinen herttainen emäntä, jolle silloin pitkää ikää huudettiin, oli\nmuuttanut sijansa tuonne ulos ... kartanolle, mistä matkaa hautaan oli\npitkitettävä.\n\nSalissa puheltiin ihmisen tietämättömyydestä ja mitättömyydestä.\n\n\"Noin vähän se ihminen tietää ja taitaa Jumalan tahtoa vastaan\",\nhuokasi hurskas neiti Kjällman, joka joka pyhä, vieläpä kaikkina\njoulunpyhinäkin kävi kirkossa, mistä palattuansa taas torasi\npiikatytölle sitä uhemmin.\n\n\"Mitenkäpä ne ihmisvoimatkaan ylenluonnollisia ihmeitä tehnevät, kun\nruumis jo on liian paljo ehtinyt ruutua\", lausui tohtorinna närkästyen\nmuka miestänsä loukkaavasta puheesta.\n\nKonvehtien tarjoilu esti kuitenkin pitemmän riitelemisen tästä asiasta.\n\nHerrojen puolella puheltiin minkä mistäkin. Toiset eivät ollenkaan\nnäyttäneet muistavan päivän merkitystä, vaan keskustelivat innokkaasti\nkohta tapahtuvasta valtiopäivämies-vaalista ja tehtävistä anomuksista,\ntoiset taas puhelivat kaikessa tyyneydessä vuoden tulosta, kaupasta,\nmetsästyksestä y.m. viattomista asioista. Ottipa joku varsin viattoman\nnäköisenä puheeksi myöskin leskirouva Strömforsin testamentin, jonka\ntiedettiin löytyvän eräässä lippaassa; avain kuului olevan tohtori\nGillbergin hallussa.\n\n\"Saattepa nähdä, hyvät herrat, että konsuli Svanström saa pyyhkäistä\npartaansa koko perinnön suhteen\", uskalsi muudan pahan ilman lintu\nennustella.\n\n\"Sst! Ssss! puhukaa hiljempaa!\" varoitteli kauppias Tång; \"luulen kyllä\njonkun osan langenneen konsulillekin, sillä eliväthän sukulaiset mitä\nparhaimmassa sovussa.\"\n\n\"Niin kyllä ... varsinkin vainaja ja konsulinna... Mutta mitä konsuliin\ntulee, niin...\" ja puhuja alensi äänensä tuskin kuuluvaksi, \"on minun\nluuloni se, että muorin rahat olivat hänelle paljo rakkaammat kuin\nmuori itse!\"\n\n\"Elkää hitossa, herra Vesterberg; isäntäväestänsä ei saa niin pahaa\najatella\", puuttui eräs vanhempi mies puheeseen.\n\n\"Soisinpa kaikesta sydämmestäni sen valhetta olevan, mutta pahoin\npelkään olevani oikeassa\", mutisi taipumaton pessimisti.\n\n\"Herrat ovat hyvät ja valmistautuvat lähtemään ... ruumissaatto lähtee\ntuossa paikassa\", kuului samassa konsulin ja valtuusmiesten\npuheenjohtajan ääni ovelta.\n\nKukin hypähti ylös, etsi lakkinsa ja keppinsä, kenellä keppi oli. Pian\noli kartano täynnä suruvaatteihin pukeutuneita herroja ja naisia.\nJotkut vanhemmat, jotka eivät jaksaneet kävellä hautausmaalle -- se ei\nniin varsin lähellä ollutkaan -- nousivat vaunuihinsa ja kärryihinsä;\ntoiset järjestäytyivät siivosti näiden taakse. Ruumissaatto alkoi\nverkalleen liikkua eteenpäin, ensin katuja pitkin ja sitten\nulohtaammalla olevaa hautausmaata kohti.\n\nMonenmoista on tuo joukko. Edellä käyvät konsuli, jäykkänä maahan\nkatsoen, ja konsulitar pyyhkien viimeiset kyyneleensä hienoon,\nlemuavaan nenäliinaansa sekä Betty neiti, joka niinikään turhaan koki\npidätellä kyyneleitänsä... Vanhempiensa välissä astelivat \"pikku\nkonsulit\", joita suru ei näyttänyt ollenkaan haittaavan uusissa\npukimissansa.\n\nSitten tulevat kaupungin valtuusmiehet perheinensä jäykkinä ja\ntotisina ... niellen tukehduttavaa pölyä valtiollisten tuumainsa\njälkiruoaksi. Heidän jäljessänsä ajavat vaunut ja kärryt, joita muu\nsaattojoukko seuraa. Saaton lopun muodostavat talon palvelijat, hekin\nmurhepuvussa ja peräti surevaisten näköisinä.\n\nPalvelustyttöjen vieressä astuu pikku Liisukin, joka siistissä\npuvussaan koettaa pysyä toisten jäljessä. Muuten kaipaa hän vainajaa\noikein vilpittömästi ja ilman minkäänlaisia itsekkäitä mietteitä. Nyt\ntunsi hän todellakin olevansa yksin tässä maailmassa. Liisu paran\nsinisilmätkin olivat turvonneet kyyneleistä, joita lapsiraukka\nalituisesti koetti pyyhkiä pois tarpoessansa tuossa toisten jäljessä.\n\nVyöliinansa alla piilotti hän pienoista kukkaisvihkoa. Hän tiesi, että\nvainaja aikoinaan kukkia rakasti ja kun muut kiiruhtivat puutarhurin\nluo, juoksi Liisu lähimmälle nurmelle ja palasi kimppunen kätösessänsä.\nMutta piiat olivat kieltäneet häntä kantamasta sitä näkyisällä, sillä\n\"eihän kukkasia vie muut kuin herrasväki\", sanoivat he. Silläpä Liisu\nne piiloittikin vyöliinansa alle. Mutta varmasti oli hän päättänyt\nlaskea ne hautaan silloin kuin muutkin.\n\nTultiin hautausmaan portille. Kantajat asettausivat riviinsä ja kohta\nsiirtyi arkku kolmen hiihnan nojassa vasta kaivettua hautaa kohti.\n\nJoukko ympäröi haudan. Lähimmäisinä seisoivat ensiksi tulleet, taampana\njäljemmin tulleet ja tuo lukuisa joukko ihmisiä, jotka mikä mistäkin\nsyystä olivat kertyneet saattamaan yleisesti rakastettua leskirouva\nStrömforsia hänen viimeiseen lepokammioonsa.\n\nLukkari selaili jo virsikirjaansa. Kauhean totinen hän oli ja kolea oli\nhänen äänensä, kun hän juhlallisesti aloitti hautausvirren. Lukkarin\nääni oli viime aikoina alkanut käydä rappiolle.\n\nIhmiset odottelevat virren loppua. Vieraat ajattelivat päivällistä,\njoka tavan mukaan vartosi heitä peijaistalossa. Konsuli ja\nvaltuusmiesten puheenjohtaja taas olisi mielellään heittänyt lukkarit\nja papit tuota tuonnemmaksi, että olisi pikemmin ehtinyt\ntestamenttilippaalle, jota hän nytkin tänne tullessaan oli\nmietiskellyt.\n\nVihdoinkin loppui virsi ja ihmiset pistivät kiireimmiten hatun\npäähänsä, sillä paahtava aurinko poltti päälakea. Lähipitäjiin arvoisa\nrovasti astui mahtavana haudan äärelle. Hänellä oli puhe ... huolella\nvalmistettu puhe ... varsin valmiina.\n\nPyyhkäistyänsä hien pölyiseltä otsaltansa alkoi hän vertauksella\nihmisen ja Jumalan suhteesta toisiinsa: ihminen oli kuin perämies,\nJumala tuuli, joka ohjaa meitä taivaan saleihin samalla lailla kuin\npurjetuuli vie köykäisen venheen perämiehineen tyveneen satamaan,\nkunhan vaan tuuleen luottaa.\n\nTämä vertaus oli arvoisasta rovastista varsin sattuva ja kaunis, jonka\nvuoksi hän kotonansa oli sitä kauvan mietiskellyt ja monta kertaa\nitseksensä kerrannut. Hän puhui mielestänsä tällä kertaa hyvin ja\nkatseli puhuessaan aina ympärilleen nähdäksensä, minkä vaikutuksen hän\noli aikaan saanut... Värillisellä nenäliinallansa hikeä pyyhkien\npuuskutti hän sitten edelleen omastatunnosta ja huudahti lopuksi;\nkuinka ihanaa mahtaa olla, kun voi maailmasta erota tämän vanhuksen\nlailla; satoja saattajia haudalla eikä ainoatakaan vihamiestä. Pelkästä\nrakkaudesta he täällä ovat, rakkaus vainajaan oli saanut heidät\nnäyttämään hänelle viimeistä rakkauden osoitusta! Sukulaisillekin oli\nhänellä muutamia lohduttavia sanoja; tosin meni heiltä hyvä ystävä pois\njättäen syvän murheen heidän poviinsa, mutta Luojan avulla luuli hän\nkuitenkin surun lientyvän. Puheensa loppuun sovitti hän nuo\njärkähtämättömät totuuden sanat: maasta olet sinä tullut j.n.e. ja\nlausui toivomuksenansa että nämäkin hautajaiset muistuttaisivat meitä\najattelemaan loppuamme, joka jo huomenna meitä kohdata voi ... jos\nsallimus niin tahtoo.\n\n\"Vihdoinkin!\" ajatteli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja huo'ahtaen\nkevennyksestä. Ne, joilla oli kukkaisvihkoja tunkeusivat esiin ja\nheittivät ne hautaan että arkku komahti. Pikku Liisu, joka oli sortunut\netäämmälle, koki tunkeutua hänkin haudalle heittääksensä vihkonsa,\nmutta eräs rouva otti häntä kädestä äsähtäen: \"mitä sinä siellä teet,\ntyttö, anna sinä ihmisten olla rauhassa\".\n\nJa käteen se hänelle jäi. Kyyneleet kiilsivät Liisu poloisen silmissä,\nmutta liikahtaa ei hän tohtinut. Ihmiset tunkeusivat katselemaan ja\nkurkoittivat päätänsä nähdäksensä, miltä nuo kukkaiset arkun päällä\nnäyttivät. Hauta luotiin miehissä umpeen ja konsuli Svanström laski\nvetistellen seppeleensä kummulle, jolle vielä ilmestyi pari\nvaatimatonta kiehkuraa kaikessa hiljaisuudessa.\n\nKotvan seisoskelivat ihmiset siinä katsellen ... mutta konsuli ja\nvaltuuston puheenjohtaja alkoi jo tuskistua, otti aviopuolisonsa\nkäsikynkkään ja asteli portille, jossa hevospari heitä odotteli.\nIhmisjoukkokin alkoi jo poistua ja haudankaivajat tarttuivat\nlapioihinsa täyttääksensä hautaa. Silloin pistäysi Liisu haudan luo ja\nheitti hänkin viimeisen kukkaistervehdyksensä. Se lyhyt rukous, minkä\nhän mielessään lausui, oli lämpimämpi ja puhtaampi kuin kaikki, mitä\ntänään oli puhuttu.\n\nLoitompana katsahti hän sitten, kuinka ihmiset poistuivat ja\nhaudankaivajat hyräellen vielä siistivät hautaa. Hänestä tuntui kuin\nolisi hän ollut onnettomin ja yksinäisin olento maan päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin orpo Liisu haikeana istui kirkkomaalla itkien kovaa\nosaansa, palasi saattoväki takaisin peijaistaloon, missä herkullinen\npäivällispöytä jo vieraita vartosi.\n\nMonta kertaa ei heitä tarvinnutkaan pyydellä käyttämään hyväksensä,\nmitä tarjona oli. Tuo saattomatka etäiselle hautausmaalle oli ollutkin\nkuin varsinainen kävely ruokahalun saamiseksi.\n\nNälkäisten vieraiden kuhistessa pöydän ympärillä hiipivät tohtori\nGillberg, pitäjän arvoisa kirkkoherra ja konsuli Svanström\nsivuhuoneeseen ja sulkivat oven perässään. Kaikki huomasivat kumminkin\nheidän poistumisensa ja vartosivat uteliaisuudella heidän palaustansa,\nkoska he halusivat saada tietää, mitä määräyksiä rikkaan leskirouva\nStrömforsin testamentti sisälsi.\n\nVainajan kuolinsuojaan tultua otti tohtori Gillberg lippaan esille ja\nkaivoi avaimen taskustansa. Konsulin ja valtuuston puheenjohtajan\nSvanströmin silmät seurasivat kuumeentapaisella levottomuudella hänen\nliikkeitänsä.\n\nVihdoinkin aukesi lipas ja konsuli avasi siinä olevan paperiarkin.\nNäyttipä siltä kuin olisi hänen kätensä hiukan vavissut tässä toimessa,\nvaikka kasvoissa ei kukaan mitään erinomaisempaa ilmettä olisi\nhuomannut. Hän silmäsi sitä kerran ... pyyhkäsi silmiänsä ... katsahti\nsiihen uudelleen ... eikä tahtonut uskoa silmiänsä.\n\nPaperiarkki oli samassa pudota hänen käsistänsä.\n\n\"Mikä jalous!\" huudahti tohtori Gillberg, joka myöskin jo oli nähnyt\npaperin sisällyksen.\n\nKirkkoherra tuli uteliaaksi hänkin ja tempasi paperin konsulin\nvapisevista käsistä.\n\n\"Antakaas minunkin lukea se!\" sanoi hän ja luki sen ääneen alusta\nloppuun.\n\n    Vaikka vakaasti olin päättänyt jättää koko laillisen omaisuuteni\n    rakkaalle sisareni pojalle, konsuli Lennart Svanströmille, olen\n    kuitenkin myöhemmin luopunut tästä päätöksestäni, etupäässä niiden\n    jalojen sanain johdosta, jotka hän, konsuli Svanström, itse\n    viimeisenä syntymäpäivänäni lausui: sukulaisrakkaus on kyllä\n    asetettava korkealle, mutta yli kaiken rakkaus kansalaisiin ja\n    yhteiskuntaan.\n\n    Olen siis päättänyt määrätä omaisuuteni seuraavasti jaettavaksi:\n\n    3/4 pankissa olevista rahoistani käytettäköön orpolasten ja\n    köyhien turvapaikan rakentamiseksi tässä kaupungissa.\n\n    1/4 lankeaa turvattomalle orpotytölle, Liisu Leivolalle,\n    väsymättömälle hoitajattarelleni viimeksi kuluneiden viikkojen\n    ajalla, ja pyydän minä tässä kuolinvuoteellani konsuli\n    Svanströmiä hoitamaan tätä rahasummaa ja sillä sen tulevaa\n    omistajaa kasvattamaan siksi, kunnes hän laillisen ijän täyttää.\n\n    Tämä Strömforsin kartano siihen kuuluvine maatiloillensa ja\n    kaikkine irtaimistoinensa jääköön sisareni pojalle, konsuli\n    Lennart Svanströmille.\n\n    Lopuksi lausuu toivomuksenani, ett'ei testamenttia avattaisi,\n    ennenkuin olen haudassa. Jumala olkoon minulle armollinen ja\n    päästäköön minut ijankaikkiseen elämään.\n\nTällainen oli leskirouva Strömforsin testamentti. Kirjoituksen alle oli\ntöherretty muutamia kirjaimia, joiden tuli olla vainajan nimimerkkinä;\nsitä paitse vahvisti tätä hänen sinettinsä ja maisteri Vilposen sekä\nkauppias Öhqvistin todistus, että testamentti oli tehty täydellä\njärjellä.\n\n\"Toden teolla asui hänessä kristityn rakkaus\", huokasi kirkkoherra\npaperin luettuansa.\n\nMutta konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Lennart Svanströmin teki\nmieli kirota suomeksi, niin vihastui hän sisällisesti tästä\n\"hävyttömyydestä.\" Mutta miltä hän silloin näyttäisi näiden todistajain\nja koko kaupungin silmissä? Parasta oli niellä karvaat, apeat sanansa\nja heittäytyä välinpitämättömäksi. Mutta itseksensä hän jo epäili, että\njoku oli ollut tässä sotkemassa selvää peliä...\n\n\"Niin, hän oli jalo ... ja kaikkien parasta tarkoittava vanhus!\" lausui\nhän tavallisella äänellänsä... \"žNo, nyt kai voimme palata\npäivällisille, hyvät herrat!\"\n\nHe astuivat takaisin saliin. Kaikkien silmät tarkkasivat konsulia ja\nvaltuuston puheenjohtajaa.\n\nMutta konsulilla oli, kuten sanottu, tuo valtiomiehille omituinen\nominaisuus, ettei hän tunteistansa juuri koskaan hämilleen joutunut.\nNyt hän erityisesti koettikin näyttäytyä vallan tyveneltä. Ja koska\ntestamentti kerran sisälsi yleistä hyötyä tarkoittavia laitoksia,\narveli hän parhaaksi ilmoittaa sen sisällyksen heti paikalla\nläsnäoleville hautajaisvieraille, jotka sen kyllä pian kaupungilla\nlevittäisivät.\n\n\"En voi olla ilmoittamatta tässä arvoisille vieraille sitä rakkauden\nosoitusta, minkä vainaja vielä viimeisellä hetkellänsä teki\nkansalaisille ja yhteiskunnallemme\", lausui hän ylevästi. \"Vainaja on\nrahoistansa testamentteerannut 3/4 köyhäin hoitoa varten täällä ja\nviimeisen osan eräälle köyhälle orpotytölle, jota hän rakasti kuin omaa\nlastansa.\"\n\nTähän lopetti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ilmoituksensa ... ja\npyyhkäisi hikihelmet kulmiltansa. Että maatila rakennuksineen ja tämä\nkartano irtaimistoineen kuitenkin oli hänelle määrätty, sitä hän ei\nkatsonut tarpeelliseksi tällä hetkellä mainita.\n\nSalissakos solina nousi! Ja olikinhan siinä puheenainetta vähäksi\naikaa ... varsinkin jos saisi kaikki yksityisseikat tietää.\n\n\"Nyt sen kuulit\", ilkkui tuonoinen pessimistimme toverinsa korvaan;\n\"mitenkäs kävi?\"\n\n\"Niinpä kävi ... mutta uskomattomalta se minusta kuuluu\", kuiskasi\ntoveri.\n\nKaikki olivat äänessä ... ja olisi kai tätä solinaa kestänyt vaikka\nkuinka kauvan, joll'ei herra Vilponen olisi pyytänyt puhevuoroa.\n\nÄänet hiljenivät ja maisteri Vilponen puhui. Kaunista ja korutonta oli\nhänen puheensa. Sydämmestänsä hän näkyi puhuvankin, sillä kyyneleet\nvierivät hänen poskillensa kuvaillessa vainajan jaloa lahjoitusta ja\nrakkautta kova-osaisempiin lähimmäisiinsä. Kuulijoihinkin näkyi tuo\nkoruton, tunteellinen puhe vaikuttavan ... ja ainoastaan sen, mikä\nsydämmestä lähtee, sanotaan sydämmiin vaikuttavan. Puhuja ei esittänyt\nmaljaa eikä eläköönhuutoa vainajan muistolle... Sellaisen henkilön kuin\nleskirouva Strömforsin muisto ei kaivannut mitään tavallisia,\nsovinnaisia kunnianosoituksia ... se oli näet kyllin kaunis näitä\npaitsekin juurtumaan jaloihin sydämmiin.\n\nNäin puhui herra Vilponen. Kotvasen istuivat vieraat keskustellen\ntuosta merkillisestä testamentista. Mutta vihdoin ajoi heidät pois halu\nsaada muillekin ilmoittaa tämä tärkeä uutinen.\n\nKonsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström jäi kahdenkesken\nrakkaan paremman puolensa kanssa.\n\n\"Vie sinut perhana!\" ärähti hän viskaten testamenttipaperin kauvas\nluotansa; \"sitä vartenko minäkin olen uhrannut parhaan työaikani\ntässä hyörinässä!\"\n\n\"No, mutta Lennart! Kuinka voit sinä olla noin kiittämätön vanhaa\ntätivainajaasi kohtaan! Seisoohan siinä, että hän vain tahtoo täyttää\nsinun oman tahtosi\", virkahti konsulitar silmäillen testamenttia, jonka\nhän oli rientänyt noutamaan kammarista.\n\n\"Kuka hitto se sanansa aina niin sydämmestänsä puhuu! Mutta sinä et\nymmärrä lakiasioita, Lyydia!\" lisäsi hän lopussa päästäksensä pulasta.\n\nKonsulitar Lyydia Svanström, syntyisin Rothström, huokasi syvään.\n\n\"Luulinhan minäkin hieman, että me rikastuisimme ... ja että minä\nkerrankin saisin näyttää tuolle ylpeälle pormestarinnalle voivani käydä\nsilkissä, sametissa, kalleissa rannerenkaissa ja hohtokivisormuksissa!\nMutta koska nyt ei muu auta, niin täytyy meidän koettaa elää niin,\netteivät ihmiset luule meidän ahnehtineen ja vahtineen vainajan\nrahoja\", selitti hänen parempi puoliskonsa.\n\n\"Mikäpä tässä muukaan auttanee? Mutta lempoko minut saikin sanomaan nuo\nvietävän sanat!\" tuskitteli pahempi puoli tässä Svanströmin\navioliitossa.\n\nPäätettiin kuin päätettiinkin olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin.\nKonsulitar lohdutteli itseänsä sillä, etteipä tuolla pormestarinnalla\nmuuta ylpeilemistä ollutkaan kuin rikkautensa... Ja konsuli ja\nvaltuuston puheenjohtaja Svanströminkin mieli lauhtui hiukan\najatellessa, että hän ehkä kuitenkin istuu ensi valtiopäivillä. Hän\nluuli näet varmasti, että nyt äänestäisivät häntä kai muutamat\nsuomenmielisetkin, sillä olihan tuo lahjoitus tapahtunut hänen\njalomielisten sanojensa johdosta!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMuutama kuukausi oli vierähtänyt.\n\nUhkeana seisoo uusi hautapatsas leskirouva Strömforsin hautakummulla.\nNimen ja vuosilukujen alla luemme siinä vielä; kaivattu rakastettu,\nsillä paikkakuntalaiset olivat halunneet, että nämä sanat\nhautakirjoitukseen liitettäisiin.\n\nKonsuli ja valtuuston puheenjohtaja oli vastustelevinaan ensin patsaan\npystyttämistä vainajan haudalle kaupunkilaisten puolesta.\n\n\"Kyllä minä siitä huolen pidän\", sanoi hän.\n\nMutta kun kaupunkilaiset huomauttivat siihen, että olihan se heidän\nvelvollisuutensa ja oikeutensa ... niin taipui hän kumminkin tuumaan.\nSanat \"kaivattu -- rakastettu\" pantiin patsaaseen pormestarin\nehdotuksesta.\n\nMuuten olivat olot muuttuneet konsuli Svanströmin perheessä. Pikku\norpotyttö, Liisu Leivola, joka nyt oli kaupungin rikkaimpia tyttöjä,\noli muuttanut konsulille ja nautti kaikkein suosiota. Suremasta hän ei\nkuitenkaan lakannut, vaan kävi joka päivä vanhusvainajan haudalla,\nmissä vietti muutaman hetken.\n\nJa kun kesä tuli ja kukkaisten aika, kukoisti leskirouva Strömforsin\nhaudalla aina tuores kukkaisseppele. Liisu ja Betty kävivät yhdessä\nkukkia haudalle viemässä ja näillä matkoilla heistä tulikin parhaimmat\nystävättäret. Kävipä konsulitar Svanströmkin tuon tuostakin\nkirkkomaalla, sillä kaupunkilaisten tapana oli tehdä huvikävelyjä\nsinne. Kerran sai hän itse konsulinkin mukaansa.\n\nTämä tapahtui juuri ennen valtiopäivämiesvaalia. Mutta niin pian kuin\nvaali oli ohitse, jossa konsuli Svanströmin puolue muutamalla\nkymmenellä äänellä tappasi, heitti konsuli käyntinsä hautausmaalla.\n\nSeppelöidyn hautapatsaan ohi kulkiessaan huudahtivat kyllä ihmiset\nusein:\n\n\"Kas, kuinka hyvin konsulin herrasväki hoitaa sukulaisensa\nhautakumpua!\"\n\nMutta konsulista nähden olisivat kukkaset saaneet korsiksi kuoleutua ja\nsiat koko haudan tonkia. Hän istui vain työssänsä ja kävi ahkerasti\nvaltuuston kokouksissa laskien väliajoilla viinarahoja y.m. tulojansa.\n\nAinoana lohdutuksena oli hänellä se, että oli saanut hyvät rahat\nleskirouva Strömforsin talolla ... ja että hän sai käyttää\nliikkeessänsä ottolapsensa Liisu Leivolan tuhansia. Asuipa hänen\nsydämmensä sisimmässä sopukassa sitä paitse hämärä toivo, että hän\nkumminkin ennen pitkää valtiopäivillä istuu!\n\n\n\n\nPETTYNEITÄ TOIVEITA\n\n\nTuolla yksinäisessä yliskamarissansa hän istui kangistuneena\ntyöpöytänsä ylitse.\n\nAhkerasti raaputti kynä paperin pintaa... Silloin tällöin vain\noikaisihe hän suoraksi puisevan kirjoitustuolin selkänojaa vastaan ja\nmiettiväisenä kynänvarttansa pureskeli ... ja kattoon tuijotteli.\n\nUlkona oli yö, synkkä, tähdetön syysyö ... ja tuuli vinkui ja vonkui\nnurkissa ja ikkunan pielissä. Niin se sattuikin tuulemaan juuri ikkunan\npuolelta, että viima kävi suoraan ruutua vastaan, tärisytteli sitä\ntuontuostakin ja välyksistä suhisten puhalteli ... ja kynttilän liekkiä\nleksutteli.\n\nVihdoin oli hänen täytynyt siirtää koko pöytä keskemmäksi lattiaa,\nmutta kylmä uho tuntui vain sinnekin ja miestä värisyttämään mieli.\n\nTaas istui hän tuossa selkäkenossa ja ajatuksissansa punertavaa\nkynänvartta sormiensa välissä pyöritteli, Kovin olivat laihat nuo\nvaaleat posket ... aivan sisäänpäin poskiluilta kaareusivat ... ja\nsuuret sinisilmät katsoivat eteensä niin elottomina, laimeina ja\nepämääräisinä.\n\nLeimahti niissä sentään joskus eloisakin tuikahdus ja näyttipä siltä\nkuin olisi koko ruumis silloin lämmennyt ja levottomammaksi käynyt.\nKynän hän silloin aina pöydälle viskasi ja jalkeille hypähti ... käveli\nmuutamia kertoja rauhatonna lattian poikki ja kädellänsä korkeata\notsaansa siveli. Mutta siitä kun taas herkesi, niin entiseen kumaraan\nasentoonsa kyykähti ja tulisella kiihkolla lensi rapiseva kynä taas\npaperia myöten.\n\nVanhalta hän ei suinkaan näyttänyt ... saattoipa olla jonkun vuoden yli\nkahdenkymmenen ... mutta katseessa ja olennossa oli jotakin väsynyttä\nja aikaikäistä, melkeinpä ukkomaista ilmettä.\n\nNähtävästi oli hän paljo kärsinyt ja kovia kokenut ... se näkyi otsan\njuovista ja silmien alakuloisesta katseesta.\n\nNiin, nuori hän vielä olikin, nuori ylioppilas vain ... kotoisin\nmaaseudulta ... köyhästä, mutta sivistyneestä perheestä. Lapsesta asti\noli hän ollut kivulloinen ... mutta kukaan ei ollut siitä mitään\nvälittänyt. Kouluun oli hänet pantu ja vaikka hänen päivä päivältä\nhuomattiinkin heikkonevan ja kutistuvan, niin ei häntä koulusta\npoiskaan noudettu, koska \"pojalla oli erinomainen taipumus lukemaan ...\nja ahkerahan hän sitä paitse oli ... ihan liiaksikin!\" oli rehtori\nsanonut isävainajalle.\n\n\"No, jääköönpä sitten vielä tänne ... tottahan tässä jollakin lailla\nkoetetaan kinnistellä leipäkannikan syrjässä ... ja pitää huoli\nHannustakin ... täytyyhän pojalle edes oppia perinnöksi jättää.\"\n\nTämä oli näet aina ollut isän periaate.\n\n\"Niin, kasvatus on perintöjä parempi\", oli siihen rehtori sanonut ja\nsille puheelle oli Hannu edelleen kouluun jäänyt.\n\nVaikutti siihen vielä sekin seikka, että äiti ei milloinkaan lakannut\ntoivomasta sitä hetkeä, jolloin Hannu papin tutkinnon suorittaisi ja\nkotipitäjän vanhalle rovastille apulaiseksi tulisi... Olihan rovasti\nluvannut, ettei hän muista huoli kuin Hannusta... Hannu kun oli niin\nhiljainen ja sävyisä ja sopuisa mies, niin että...\n\nJa Hannu luki, luki ja ahkeroitsi, jonka vuoksi aina etumaisina\npysyttelihekin.\n\nVanhukset jo ennakolta iloitsivat siitä hetkestä, jolloin Hannu\nvalkolakkina ylioppilaana kotiportista ajaa hurauttaisi ja ilomielin,\nkiitollisin tuntein vanhempiansa syleilemään rientäisi. Silloinpa\nolisikin jo paljo palkittu ... ja saatu korvaus niistä uhrauksista,\njoita pojan kouluttaminen oli heille tuottanut.\n\nNiin, kaikkihan silloin hyvin olisi!\n\nMutta kun Hannu sitten vihdoinkin valkolakkia noutamaan lähti ja sieltä\nkotipitäjääseen palasi, niin makasi isä jo mustan mullan alla ja äiti\npoloinenkin oli niin heikontunut, laihtunut ja köyristynyt, ett'ei\nisoja toiveita hänestäkään enää ollut, ilosta oli hän itkenyt, Hannun\nlumivalkoista, pehmoista samettilakkia käsissänsä pyöritellessään ja\nkiiltävää kultalyyryä tarkastellessansa.\n\nEi se ollut sen kummempi kappale kuin lakki, tuollainen kesälakki vain,\nmutta paljo se vain oli maksanut, paljo rahaa ja vaivaa... Eikä sitä\njoka poika saanutkaan!... Äiti milt'eipä suuteli tuota rakasta lakkia\nja tuota kauvan toivottua pienoista kultalyyryä, joka näytti niin kovin\nsievältä mustine samettipantoinensa... Niin, paljo oli poikaraukkakin\nsaanut ponnistella ... ja kumma vain, että Hannu oli jaksanut...\n\nMutta nytpä ei hätää enää ollutkaan... Ainahan opinsaanut ennen,\ntoimeen tuli ... ja niinhän se aina isävainajakin sanoi, että\n\"ylioppilaalle on tie auki, haluttipa mihin suuntaan hyvänsä ... ja\nvapaus valita, mikä ura tahansa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen kesän oli Hannu sitten kotona oleskellut ... ja äiti oli koettanut\nhäntä lihottaa, minkä oli tainnut, ja hyvillä mielin pitää ... jopa\nitse usein paastonnutkin, että Hannulle paremmat palat säästyivät.\n\nMutta mikä lie tuota poikaa vaivannut ... ei vain ollut apua mistään.\nLaihana kuikaleena vain käyskeli alla päin ja mietiskeli ja kirjoja\nluki. Niin, äiti ei voinut sitä oikein käsittää, mutta sinne päin hän\nkumminkin arvaili, että kumppaliansa kai se kaipasi täällä maalla ...\nja nuorten seuraa... Ainahan nuoret seuraa rakastavat, sen muisti hän\nomasta nuoruudestansa.\n\nSyksy kun sitten jälleen saapui ja sanomalehdet kertoivat yliopiston\navauspäivästä, niin silloinpa oli äitikin taas puuhassa. Vanhalta\nrovastilta ja Korpelan isännältä kävi hän rahoja lainailemassa, että\nHannu lukujansa jatkamaan pääsisi ... kyllähän Hannu ne sitten maksaisi\ntakaisin, kunhan pääsisi papiksi ja hyville kirkkoherran tuloille!\n\nPääkaupunkiin hän siis pääsi Hannukin ja paljo hänen mielensä siitä\nvirkistyikin. Mutta voimat ne pysyivät yhä heikonlaisina ja hyvin oli\nlääkäri terveyttä hoitamaan käskenyt ... ja kehoittanut matkustamaan\njohonkin kylpypaikkaan tulevaksi kesäksi.\n\nMutta niille tuumille oli Hannu myhähtänyt, hän tiesi kyllä, mikä\nsellaiset matkat esti. Ei, parasta oli koettaa päästä virkaan, niin\npian kuin mahdollista ... äidinkin vuoksi. Tuo virkauran valitseminen\nhäntä kumminkin arvelutti, sillä papiksi ei häntä olisi ensinkään\nhaluttanut ... ei ensinkään.\n\nVaan kun äitimuori kuitenkin niin tahtoi ja rovastikin sillä ehdolla\noli rahat lainannut, että Hannusta apulaisen itsellensä saisi, niin\nvaikea oli toisinkin tehdä. Täytyi siis kuin täytyikin noita ikäviä\nheprealaisia kielioppeja ruveta päähänsä takomaan ... eihän siinä\nmuukaan auttanut!\n\nKuluipa sitten jonkun aikaa tällä tavalla ja tarkalla hoidolla olivat\nkotoa saadut rahavaratkin tähän saakka riittäneet. Mutta nyt kirjoitti\näiti heikkonevansa vain heikkonemistansa ja ikävällä odottelevansa\nkesää, jolloin Hannun taas piti kotiseudulle palaaman.\n\nTalvi kului, kevät läheni.\n\nÄidin kirjeet harvenivat ... ei hän enää tahtonut saada kirjettä\nkokoon, kirjoitti hän ... eikä hän lopussa itse kirjoittanutkaan, vaan\nkirjoitutti kirjeensä vanhalla rovastilla. Eräänä kauniina päivänä\nsaapui sitten kirje vanhalta rovastilta itseltänsä, jossa tämä\nvalitellen ja lohdutellen tahtoi ilmoittaa erään sanoman, sangen\nsurullisen sanoman ... mutta Hannun pitäisi Jumalan avulla koettaa se\nkestää. Hänen rakas äitinsä oli näet kuollut ... uskossa vapahtajaansa\noli hän tästä surunlaaksosta lähtenyt!\n\nNäin kirjoitti rovasti jakaen monta monituista arkkia hyviä neuvoja\norvoksi jääneelle Hannu-maisterille. Kirjeensä lopussa hän vielä sen\nlisäksi ilmoitti, ettei hän enää parhaalta tahdollansakaan voinut\nHannua avustaa, kun omatkin lapset tarvitsevat y.m.s.\n\nHyvin silloin Hannu parka surkean tilansa oivalsi. Heikko oli hän\nterveydeltänsä ... ja varaton. Se vähä, mitä äidillä maan päällistä\noli, meni hautajaismaksuna ja velan suoritukseksi Korpelan isännälle.\nTyhjät kädet siis ja riutuva ruumis jäljellä!... Mutta \"olihan\nylioppilaalle tie auki, yrittipä mihin suuntaan tahansa\", oli\nisävainajan ollut tapana sanoa. Ja ne sanat Hannun korvissa kaikuivat\nyhä vieläkin. Ainahan se opinsaanut mies toimeen tulee, missä tahansa;\npahempi se toki on koulunkäymättömän laita.\n\nKyllä koetti Hannu parka parastansa ammatteja etsiessään, mutta eivät\nne viratkaan olleet niin vain hyllyltä otettavissa ... ei hetikään!\nSanomalehdissä kun luki ilmoituksen kotiopettajan paikasta tahi muusta\nsopivasta välitoimesta, ja kun sinne tuota pikaa vastauksen toimitti,\nniin olivatkin muut jo ennen häntä ehtineet ... \"niitä kun oli niin\npaljo työttömiä, köyhiä opinsaaneitakin...\" samanlaisia kuin Hannukin,\nmutta muuten nokkelampia!\n\nLopullensa olivat jo rahatkin huvenneet ... eikä uusia tuloja\nkuulunutkaan. Entisestä majatalosta keskuskaupungilta piti muuttaa\npois ... tuonne kaupungin huonommalle ja helpommalle syrjäkulmalle ...\nyliskammariin ... erään vanhan jumalisen eukon luo, joka mielellään\notti vastaan tuollaisia hiljaisia, siivoja opiskelevaisia, varsinkin\nniitä, jotka papeiksi pyrkivät.\n\nMutta Hannulla ei enää ollut rahtuakaan halua sille tielle ja nyt kun\nei enää ollut äidinkään vuoksi pakkoa eikä tarvinnut välittää paljo\nrovastistakaan, niin haihtuivat teoloogituumat pian kerrassaan hänen\nmielestänsä.\n\nYhä selvemmäksi kävi hänelle nuoruutensa ihanin unelma ... tuo tähän\nsaakka enimmäkseen salassa kytenyt taipumuksensa kirjailijaksi.\n\nOli hän kyllä ennenkin kirjoitellut kertomuksia tuon tuostakin ja niitä\nsitten tovereillensa lueskellut... Ja hyviksihän ne olivat niitä\nkehuneet ... ja olipa opettajakin sanonut hänellä olevan rikkaan\nmielikuvituksen ja taipumuksen kertomusten alalle.\n\nJa niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen\nvakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.\n\nTulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi... Ensiksi aikoi hän\nkuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta\nmaailmassa nähnyt.\n\nMinkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän\nei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella\ntavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään\nkansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain\nyhä paremmin tuntemaan, kuinka kaiken _pitäisi_ olla ja kuinka toisilla\nmiekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin\nnäiden rinnalla näkyviin pääsisi.\n\nEi, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta.\nKurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi;\nsuruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa ... ja kansan huono-osaisten\ntilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan,\nmikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti... Sääliä hän\nherättää tahtoi ... sääliä ja osanottoa ... ja särkeä ylempien luokkain\nmieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.\n\nTämän kaiken hän kuvata tahtoi ... ja paljo muuta, paljo, paljo!\n\nSiksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean\nsyys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho\nkynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin\nkylmyydestä ... istui vaan asunnossansa ... eli ja kärsi kuvattaviensa\nhenkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli\nlähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.\n\n... Äkkiä kuului koputus ovelta.\n\nVaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä\nvaipunut.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä...\"\n\nJa sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. \"Suokaa anteeksi, mutta minä\nluulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän\nkartiinin palamaan.\"\n\n\"Eee-i, kyllähän minä toki katson, ett'ei täällä vahinkoa tapahdu ...\nolkaa huoletta vaan, emäntä.\"\n\n\"Niin, kyllähän minä sen tiedän, että maisteri, jos vain hereillä\non ... niin kyllähän maisteri aina itsensä hoitaa, enhän minä sitä ...\nkunhan vain tiedän, ett'ei valkea ole palamaan jäänyt. Hyvää yötä,\nmaisteri!\"\n\nEukko yritti jo ovelle päin.\n\n\"Niin, sitähän minä olen aina ajatellut kysyä, että mitä se maisteri\ntäällä yökaudet valvoo ja kirjoittaa niin ahkerasti ... suokaa\nanteeksi, minä vain kysyn ... kun täältä aina yösydännäkin tuli\nloistaa.\"\n\n\"Minä kirjoitan kirjaa, jossa kuvailen kansan elämää ja kurjuutta.\"\n\n\"Vai niin, vai kurjuutta ... niin onhan sitä kurjuutta, Jumala\nparatkoon, onhan sitä, on sitä ... vaan tokkopa ihmiset siitä juuri\ntahtonevat tietää ... ennemmin kai ne toki lukevat muuta lystimpää ...\nja iloisempaa...?\"\n\n\"No, saahan tuon nähdä sitten ... mielestäni täytyy heissä koettaa\nherättää sääliä köyhempiä kohtaan!\"\n\n\"Niinhän se kyllä myöskin on\", tuumi eukko, \"ja sanoohan Raamattu, että\nauttakaa köyhiä ja puutteenalaisia, vaan eivätpä ne siitä...\"\n\nEukko pyyhki silmiänsä käsirystysillä. \"Ja mitenkäs se maisteri\njaksaakin valvoa yökaudet?... Ei suinkaan sen luulisi hyväksi\nolevan ... tokkopa ne tuommoisesta edes maksavat mitään?\"\n\n\"Ainahan siitä hiukkasen saisi, kun ihmisten mieliksi osaisi\nkirjoittaa... Tällähän minun pitäisi koettaa hankkia teillekin maksu\nviime kuukauden edestä, kun en ole voinut mistään saada rahoja ... en\nvaikka kuinka olisin koettanut!...\"\n\n\"Eihän sillä toki sellaista kiirettä ... kunhan viikkokauden perästä\nsaisin, niin ... eihän sillä mitään erityistä kiirettä. No, jääkää\nsitten Herran halttuun, maisteri, antakaa vain anteeksi, että minä näin\nyösydännä tänne...\"\n\nEukko meni.\n\nEntiselle sijallensa istahti kalpea nuorukainen ja entistä vinhemmin\nrapisi kynä paperin pinnalla.\n\nVielä aamuyölläkin tuikki valonsäde yliskammarin ikkunasta ... ja\nnaapurin emäntä, joka varhain huomenen sarastaessa havahtumaan sattui,\nihmetteli toisillekin, että \"kovinpa se on aamuvirkku mies, tuo\nLevanderskan maisteri!\"\n\n... Jo oli Hannun kertomuskin vähitellen valmistunut... Vielä viimeisen\nkerran luki tekijä esikoisensa läpi ... paikkaili ja korjaili sitä,\nkunnes se hänen mielestänsä oli ihan todenmukainen, ihan tosikurjuutta,\ntosielämää esittävä kuvaus kansanelämästä.\n\nToivosta sykähtelevin sydämmin kiiruhti hän kustantajan luo ja\nmielikuvituksessansa näki hän itsensä jo onnellisemmissa oloissa...\nMuuten toivoi hän teoksensa vaikuttavan kokonaisen kansankerroksen\nhyödyksi ... toivoi niinkuin toivoo kokematon aloittelija, joka\ntoveriensa hyväksyvistä arvostelmista on tullut siihen uskoon, että\nhänellä on kirjailijakykyä ja taipumuksia.\n\nMutta ihminen pettyy niin usein toiveissansa... Usein särkyvät\nihanimmatkin unelmamme kovaa todellisuutta vastaan... Ja mitäpä elämä\nonkaan muuta kuin toivoja ja pettymyksiä kehdosta hautaan saakka!\n\nHannu juoksutti käsikirjoituksensa kustantajalle.\n\nKustantaja myönsi kyllä, että teos osoitti luonnonlahjoja ja\nkertoilijakykyä, mutta ... mutta seikka oli nykyään se, ett'ei yleisö\ntahtonut tietää mitään tuollaisista pimeyden ja kurjuuden kuvauksista,\nKirjallishistoriassa kutsuttiin sitä pessimismiksi eikä semmoinen\nkirjallisuus saavuta meillä menekkiä, sanoi hän... Arvostelijat ovat\nkohta teidän kimpussanne ja haukkuvat lisäksi siitäkin, että mokomia\nroskakirjoja ollenkaan kustannetaan, joista ei yksikään ihmissielu\nkostu eikä jalostu. Niin, semmoinen se yleinen mielipide on,\nherraseni ... ja kustantaja on yleisön palvelija hänkin, näettekös ...\nsillä ... yleisöstähän hänenkin toimeentulonsa riippuu!...\n\nMutta koska teillä on kertoilijankykyä, niin voittehan helposti\nkirjoittaa toisen, jossa kuvaatte elämän valoisempia puolia ...\ntuollaiset idyllintapaiset novellit ovat paremmin ostohaluisen yleisön\nmieleen, näettekös. Niin, koettakaapas jotakin semmoista, nuori mies,\nja minä takaan, että te onnistutte!...\n\nRauenneet olivat siis taas Hannun toiveet ... typötyhjiin rauenneet! Ja\nhämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta,\nkun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa\nkiipesi...\n\nEntistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous\nherpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt\nolivat siis turhaan menneet!...\n\nYleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista... Se tahtoi rauhassa\nnauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä\nmaailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin ... kun kerran heillä\nitsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo\nmeluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja\nhuutamassa ... sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan\nmuka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan\nei tunneta eikä älytä!\n\nKatkeralta tuntui elämä Hannusta!\n\nMutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen ... täytyihän koettaa\npysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää ... täytyi mukautua\nmaailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei\nvoinut elatustansa ansaita!\n\nJa niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta,\nsärkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita\nhänen pakosta täytyi kertoella...\n\nYhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi\nkävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän\nelämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania,\nmutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän\nelämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä\nkävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja\nkaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi,\nvertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli\nnurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin\nollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.\n\nEntistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt\nuutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia\njuovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta\nalkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti\nriensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti...\n\nMutta toivo oli syttynyt hänessä ... että nyt ... nyt se vihdoinkin\nonnen päivä valkeni ... ja toiveet täyttyivät... Ei puuttunut enää\npaljoa ... viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely...\n\nSuonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita ...\nlemmen tunteita ... elämän onnea... Mutta juuri silloin nostaa luonto\nkapinan ... uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen,\nrikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan ... katkaista\nhänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä\nhetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa...\n\nSiihen jäivät nyt keskitekoiset idyllimäiset kuvaukset, siihen\nihanneltu elämä ... ja kuviteltu onni...\n\nVuoteelle lasketaan kalpea, veretön nuorukainen ... outojen ihmisten\nhoitoon... Lääkärin lausunnon mukaan on synnynnäinen heikkous,\nrasittava aivotyö ja alituinen istuminen ... ynnä huono ruoka syynä\nsairastumiseen...\n\nKumma vain, että hän näinkin kauvan oli pystyssä pysynyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväinen aurinko paistaa hellittelee taas niin lämpimästi eikä malta\nolla katsahtamatta tuonne Levanderskankin yliskammariin, missä\nkalpeaposkinen nuorukainen ennen istui köykkyselkänä työpöytänsä\nääressä.\n\nMutta poissa oli nyt entinen tuttava... Autiona oli nyt kammari eikä\nnäkynyt tuota likaisen valkeata lyyrylakkiakaan ovensuu-naulassa.\nLevanderskan vanha muori kertoi muuten mielellänsä \"tuosta hiljaisesta,\nlaihasta maisterista, joka yökaudet valvoi ja kirjoja kirjoitti, kunnes\nvoimat loppuivat ja Herran käsi hänet tavoitti...\"\n\nMutta sitä se muori varsinkin ihmetteli, ett'ei Jumala huonompiin\ntyytynyt, vaan juuri parhaat ja siivoimmat luoksensa otti!\n\nKun Hannu-maisterin kuolemasta sitten sanomalehdissä ilmoitettiin ja\nmelkein samaan aikaan hänen kirjansa painosta julkaistiin, että\nhautajaiskulut, vuokrat ja muut vähemmät velat maksetuiksi saataisiin,\nniin kirjoitettiin hänestä kylläkin kauniisti.\n\n\"Tässä katkaisi Tuoni taas lahjakkaan nuorukaisen, jolla oli katse\navoin elämän ihanuuksille ja joka älysi etsiä maailmasta sen, mikä\njaloa on ja mieltä ylentävää, sillä hän ei toki tahtonut -- muutamien\npessimististen ulkomaankirjailijain tavalla -- elämän kurjuudesta ja\nsaastaisuudesta nauttia!\"\n\n\"Onni todellakin, että nuori kirjallisuutemme on moisilta\nrumakirjallisuuteen kuuluvilta kuvauksilta vielä saastumaton, mutta\nonnettomuus, että näin lupaava kyky ennen aikaansa pois temmattiin!\"\n\nNäin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä ... sitten kun häntä ei enää\nolemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää\nmuistettiinkaan.\n\nMutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava\nsyksy toisi jo toista \"hiljaista ja siivoa maisteria\", joka kevään\nkanssa täältä pois muuttaisi!\n\n1885.\n\n\n\n\nUNELMA\n\n\nYpö yksinäni istun minä täällä Suursaaren kallioisella rantamalla,\nistun tässä viheriöitsevän lehdon lempeässä siimeksessä, vastapäätä\nköyhää ja pientä kalastajakylää.\n\nPilvetönnä, valjuna ja rauhallisena kuin kreikkalaisen ajattelijan\nkorkea otsa kaartuu taivas yltäni kuultavana ja sinertäväisenä.\nTuuheiden, lakkapäiden honkain yli pilkistävä päivyt vihmoo tuossa\nlehvistön läpi eteeni runsahan kultasateensa, taivahan kauneimman\nväriseitin, sirotellen pehmeälle tumman vihreälle ja nuortealle\nnurmikolle tuhannen kimmeltävää helmeä, tuhannen ihanaista,\nkullankellertävää ihmekukkaista, joita kevytsiipiset, leikkisät\npäiväperhoset tavoittelevat kuin viehkeitä, kaikkoavia unelmanäkyjä.\n\nLoitompana edessäni kimaltelevat hiekkapohjaisen lahdelman kuolevat\nmainingit, kimaltelevat ja välkkyvät siinä helteisen auringon\npaisteessa merten ulappa. Kaihoten ja hyväillen nuojuvat pehmoiset\nlaineet verkallensa kohti lahden pohjukkaa, kunnes hiljaa ja huo'ahtaen\nkellertävän puhtoisen ja raittiin rantahiekan äänettömään ja\nintohimottomaan syleilyyn menehtyvät.\n\nOmituinen vetreä raukeus herpaisee minua niin houkuttelevan\nveltostavasti ja tuutivasti. Korkearunkoisten, tuuhealatvaisten\nhonkain humina, jota niemyen takaa siintävän, äärettömän ulapan\nvoimakas ja säännöllinen huo'unta sointuvissa rytmeissä säestää, soi\nunteioisissa korvissani kuin alakuloinen, kaukainen kehtolaulu\nviattomalle luonnonlapselle. Tuntuu kuin lepäisin tässä Luonnottarena niin värikkäinä kuin smaragdeilla ja kultaisilla helmillä\nkylvetty\nsuojaavassa äidinsylissä ja kuulisin hänen suuren, kaikkivaltiaan\nsydämmensä sykkivän niin levollisena ja rauhoittavana kuin äidin sydän\nvain täällä intohimottomassa pohjolassa sykkiä voi.\n\nLepään tässä niin varmana -- ja uinailen, uinailen kesäisen auringon\nlämpöisessä helteessä.\n\nKeveänä kuin keijunen väikkyy tuossa vastaani suvinen tuulahdus, hiipii\nluokseni kuin näkymätön rauhan hengetär, hyväilee hiljaa ja hellästi\npolttavia poskipäitäni raittiilla, utuisilla kätöisillänsä, suutelee\nvienosti ryppyistä otsaani ja surunraskaita ohimoitani kevättuoreilla\nhuulillansa, suutelee niin varovasti ja hellästi kuin pelkäisi se\nhäiritsevänsä minua mielikuvitusteni murheisissa, mutta ihanan\nkaihoisissa unelmissa.\n\nKauvas, kauvas kaukomaille entää siinä aatokseni hentojen\nperhoissiipiensä kantamana, entää ja entää, kunnes pysähtyy sille\nviheriöitsevälle vuoristonurmikolle, missä istuin kanssasi sinä\nihanaisena kesäkuun päivänä, jolloin Harzin vuoriston kukkulalta\nkatselimme kotkan korskeaa lentoa halki aavojen ilmojen ja edessämme\nlepäsi autereinen, siintävä vuoristomaisema lempeine laaksoinensa,\nmistä etäisenä kaikuna kuuluivat laitumella käyvän karjan kilkattavat\nkellot. Siinä istuimme me kahden, kaukana muusta maailmasta, sinä\nsievää, valkoista vuorikukkaista hypistellen, minä kuiskutellen\nmieluisasti kuuntelevaan korvaasi kauneinta ja parhainta, mitä nuori\nrintani konsanaan on tuntenut.\n\nNytkin lepää tuossa edessäni siintävä vuoristomaisema, päilyvän\nkimmeltävänä väreilee silmissäni vetten kuulakas kalvo ja pehmoisen\nhoukuttelevana viheriöitsee tässä metsän liepeellä nuortea nurmi.\nMuistoni voimalla olen minä nuo onnelliset hetket niin usein sieluni\nsilmäin eteen kangastavaksi kuvaksi loihtenut, että taaskin uneksin\ntässä suvisessa ympäristössä sinun hiljaa hiipivän vierelleni niinkuin\nsilloinkin, kun surun raskauttaman pääni sinun viehkeään syliisi laskin\nja sinä liikuttavan viattomia laulujasi hyräillen hyväilit minua ohuen\nhienoilla, sinisuonisilla pikku kätösilläsi, joiden viileys niin\nmiellyttävästi siveli levottomasti jyskyttäviä ohimoitani.\n\nMuistatkohan sen sinä, jonka rakkahin kuva niin armaana ja\nkirkastettuna aina eteeni ilmestyy, kun raukeat silmäni vain hetkeksi\nummistan? lstuthan taas siinä vierelläni niin ilmielävänä kuin\ntodellisuudessa silloin luonani istuit ... ja jos silmäni ra'otan ja\ntaivahan kuultava sini mun katseeni kohtaa, niin onpa kuin olisi se\nsinun suurista, kirkkaista, viattoman armaista sinisilmistäsi, jotka\nyhäti ylläni valvovat peljäten minun maailman lokaan tahraavan sen\npyhätön, jonka silloin sinulle avasin ja uskoin. Tämän onnellisen ja\nautuaan tunteen rauhoittavan vaikutuksen alaisena nukahdan minä keveään\nuneen, nukahdan kulu pienoinen kehtolapsi, joka unteloisia, raskaita\nsilmiänsä ra'otellen vielä tahtoo varmuutta siitä, että lempeät,\nsuojaavat silmät hänen ylitsensä valvovat, ennenkuin se unettaren\nhelmaan turvallisena ja varmana vaipuu.\n\nMinäkin nukahdan ... nukun ja uneksin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta äkkiä herään minä suudelmasta, kylmästä kuin kuoleman tervehdys:\nkolea, vilustava värähdys puistattaa jäseniäni ja viskaa minut ylös\nkuin kyisen käärmeen pistämänä.\n\nPoissa on äskeinen ihana näköhäiriöni, poissa sieluni kaunis heijastus\nja yhäti muistossa uudistuva unikuva. Ei jälkeä noista tuhansista\nkimmeltävistä helmistä, ei lehteä noista lukemattomista kultaisista\nkukkasista, joiden värikäs karkelo tuossa nuoren nurmen helpehillä\näsken silmiäni hiveli. Heltevä aurinko, kimalteleva smaragdimeri ja\ntaivahan kuultava sini, kaikki on hälvennyt kuin taikaiskusta. Honkain\nalakuloisen kehtolaulun sijasta kuuluu levottomien haapojen\nhermostuttava, itsepintainen ritinä, jota kannattaa takanani aaltoavan\nmeren tahdikas läikky ja metsän mahtava, uhkaava kohina... Korvissani\nsoi se kuin ijäisyyden kaamea ja armoton hautalaulu unelmien, ihmisten,\nmaailmain ja kaikkeuden katoavaisuudelle.\n\nUneksimani impysen hellän ja miellyttävän hyväilyn sijasta tunnen\nposkillani tungettelevan tuulettaren koleat ja raa'at hengähdykset...\nNäyttää kuin se oikein nauttisi siitä, että sai minut jälleen elämän\narmottomaan todellisuuteen herättää. Mustiin pilviin ovat jo lientyneet\ntaivahan pielet ja pian kuulen jo, kuinka suuria, yksinäisiä\nvesipisaroita putoilee hopeisten haapojen väriseville lehdille ja\npolskahtaa hiekkapohjaisen lahdelman hiljaa nuojuvalle pinnalle.\n\nOma armahin impeni, kaihoni kaipaama ja toiveitteni päivänpaisteinen\nmorsian, joka tässä pettävän unelman aikana luokseni pistäysi, hän oli\nsiis poissa, kaukana vierailla mailla, vieraiden lehtojen siimeksessä,\noutojen vaarojen rintehillä. Hän, joka yksin ja rajattomalla vallalla\non sydämmeni pyhättöä niin kauvan hallinnut, oli käynyt luonani vain\nkauniina unelmakuvana. Näin jo unta, että hän kuoli, kuoli minulta\nijäksi pois ja haudattiin ruusuisten muistojeni kyyneleiseen hautaan.\n\nMutta hän ei pysynyt sielläkään, vainajain ja varjojen viileässä\nvaltakunnassa, ei pysynyt eikä pysy, vaan nousee aina uudelleen ylös\nmuistoni hautaholveikosta niin vienona ja kirkastettuna kuin Rafaelin\nmadonna, ilmestyy eteeni niin suloisena ja rauhallisena kuin\nkasteinen kesäyö pohjolan viileässä lehdossa. Siinä ei auta epäys, ei\nvastustus eikä rukoilu. Hän ilmestyy ja hälvenee jälleen sieluni\nkangastuksissa, milloin itse tahtoo, ja olinpa viimeksi näkevinäni\nhänen siropiirteisiä, vaaleita huuliansa kiertelevän omituisen\nsalaperäisen hymyn, jota en voinut tulkita muuksi kuin mahdistansa\nvarmaksi, riemunvoittoisaksi huudahdukseksi:\n\n\"Olethan muistokuvaasi kahlittu, sinä raukka.\"\n\nPelkään jo joutuneeni itse taika-immen tenhoisaan kehään, jonka\nviehkeästä, kahlehtivasta unikuvasta en ikinä jaksa vapaaksi päästä.\n\nSuursaarella, kesäkuussa 1903.\n\n\n\n\nLAPSUUDEN KODIN MUISTO\n\n\nNiin moneen monituiseen vuoteen en ollut käynyt katsomassa tuota\nkaukana Suomen sydämmessä olevaa rakasta lapsuuden kotiani. Elämän\noikukas haltijatar oli äkkiä riistänyt minut sieltä irti ja heittänyt\nsuuren maailman tuimimpaan pyörteeseen, jossa lapsuuden ihanat päivät\nniin helposti unhottuvat uusien tunteiden, uusien vaikutusten ja uusien\nhuolten ahdistaessa. Ulos maailmalle, oman onneni nojaan olin minä jo\nnuorena joutunut. Ja itsehän olinkin sitä aina toivonut ja tahtonut.\n\nKun joku tuttava oli palannut noilta kaukaisilta, mielikuvitukseni\nkultaamilta mailta ja kun hän sitten kertoi sieltä saamiansa uusia\nnäköaloja, tuoreita, elvyttäviä aatteita, niin istuin minä siinä kuin\nsatua kuunteleva lapsi, kuuntelin ja haaveksin. Ja syvällä sydämmessäni\nkypsyi kypsymistänsä vakaumukseksi se ajatus, että sinne täytyy\nminunkin kerran päästä.\n\nEn rohjennut edes ruveta miettimäänkään, millä tavalla se tapahtuisi,\nsillä käytännöllinen järkeni olisi piankin voinut keksiä kaikellaisia\nesteitä, jotka ehkä olisivat voineet tuntua voittamattomilta. Antausin\nvain kerrassaan tuon tunteeni valtaan ja ajattelin, että kyllä minä\nsinne vielä kerran pääsen -- ja olin onnellinen jo pelkistä\nunelmistani.\n\nPari kertaa ennen olin elämässäni toivonut jotakin yhtä voimakkaasti,\nyhtä lakkaamatta; ja nämä toiveeni olivatkin toteen käyneet. Senvuoksi\nminusta olikin tullut johonkin määrin sokea fatalisti ja monta\nlohdutusta oli tämä lapsellinen uskoni minulle jo suonut. Ja koska\ntoivoni tuonottain olivat toteutuneet, niin miksi ei siis tämäkin\ntoteen kävisi?\n\nJa se toteutuikin. Jonkun ajan kuluttua pääsin minä todellakin noille\navarammille maille, joille lapsesta asti olin unelmissani halunnut.\nMutta juuri lähteissäni tuntui kuin olisi joku korvaani kuiskannut:\ntosin pääset sinä nyt toivojesi perille, mutta korvaukseksi on sinun\nluovuttava entisyytesi onnellisimmista hetkistä.\n\nEn sitä silloin sen enempää miettinyt, tuskinpa ehdin sitä\nkuulemaankaan. Tuo suuri maailma kuohuineen, pyörteineen kangasti niin\nhoukuttelevana mielikuvituksessani, että vaikka kohtalo olisi elämäni\nonnen pääsylippuni hinnaksi vaatinut, niin olisin arvatenkin suostunut\nsiihenkin empimättä.\n\nKiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni,\nistahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman\nrannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle\nselälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan\nvenevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru\nsydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan\nlähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani\nToveria -- ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.\n\nSiitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta ... ajassa eteenpäin.\nMutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla\nviisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo\nuutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä\nulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo\ntyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat\npäivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle\ntodellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.\n\nOlinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin\nkotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä\nnimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen\nviileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea\nkatsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman\nrannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden\npettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen\nepäilijän halveksiva iva suupielissänsä?\n\nPaljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo --\nkadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä,\naina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena\nsatumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen\nluonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin\netäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se\nsäilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni\nlomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja\nikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on\nsuojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini\nlempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin\nmonta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.\n\nMutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta\npiilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat\nkuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja\njaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa\noli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se\nviimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin\nlapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.\n\nMutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto\nalkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään\nja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin\naikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi\nhalu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia\ntemmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen\nhuminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni\näidin suojelevassa sylissä.\n\nVain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen\nvirkistynein voimin elämän otteluihin ja -- tappioihin. Tämä haluni se\nkasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut\nseuraamaan.\n\nMinun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken\nkaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle\nmerelle -- ja matkustin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi\ntärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle\nruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi\nmaalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi\nkäyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat.\n\"Vanhan puolen\" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen\nsavupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen\nalttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän\nvilkastuivat entiset muistoni.\n\nTuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen\nvälistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä\nlahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin\nusein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan,\nmilloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän\nviljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä,\njota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin\nviimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.\n\nMutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla\nvanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt\nToveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee\nvastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan\nnenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua\nporhallamme pihaan.\n\nEhdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin\nkattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on\nuudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi\nnoista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut -- mutta samassa näenkin\nvanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja\ntietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo\näitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.\n\nMinä olen siis taas kotona.\n\nEn tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut\npaikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat,\nlempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni\nuimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki\nentisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin\naikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut\npitkään aikaan tuntenut.\n\nJa kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä,\nhänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies\nkuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä\ntuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja\ntuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen ... vaikkapa vain\nhetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa,\npoissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä\nvaloisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin\ntuonottainkin ... viisi vuotta sitten.\n\nOlinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja\nhiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas\nlapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin\nhaaveihin.\n\nTeki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta\nmaailmasta.\n\nNe muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa,\nolivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja\nnopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos\nmaailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas\nilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka\nkaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.\n\nMutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin!\nSilloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta\nsittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut\nsitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus\nmielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina\nrauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan\npäinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen\nja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja\nsynkkien mietteitteni vastapainoksi.\n\nTaas seisoi hevonen kuistin edessä, taas puuhasi jo harmentunut\näitikulta lähtövalmistuksissa ja koetti niiden avulla peitellä\nkyyneleitä noissa tutuissa, lempeissä silmissänsä. Ja kun sitten\nvihdoin jälleen istuin kärryissä ja hevonen juoksuun kiskasi, olivat\nminunkin silmäni niin himmeät, ett'en erottanut muuta kuin ajopelein\njäljessä juoksevan, haukahtelevan Toverin, aukijääneen portin pielessä\nnenäliinaansa huiskuttelevan pikku siskoni ja tuolla kyökin kuistilla\nvanhan äitiparkani, joka kai myöskin lie jotain valkeaa jäähyvästiksi\nheiluttanut.\n\nOli jo monet virstat ajettu, ennenkuin mieleni taas selveni muun\nmaailman vaikutuksille ja ihmeekseni tapasin itseni sanomasta\nkyytimiehelle, että \"hyvätpä nuo näkyisivät taas rukiin oraat olevan.\"\n\n\"Eivätpä olisi huonotkaan, kunhan vain ei halla niitä syksymmällä\npanisi\", vastasi kyytimies piippuansa sytytellen.\n\n1894.\n\n\n\n\nSYDÄN OTTI OSANSA\n\n\n\"Kas niin, nytkö se jo onkin lopussa\", arvelin itsekseni laskiessani\npöydälle pienehkön, vaatimattoman novellivihon, jota keinutuolissa\nmukavasti liekutellen olin suurella nautinnolla lukenut.\n\nSe oli nähtävästi nuoren aloittelijan kyhäystä, sillä esitystapa oli\nkankeaa ja epätasaista. Ja sitä paitse oli se kirjoitettu niin\nnaisellisen herkällä tunteellisuudella, että täytyi toisinaan melkein\ntahtomattansakin hymyillä. Onpahan siinä vielä yksi, joka ei häpeä\ntunteitansa eikä huoli niitä peitellä, kuten sovinnainen tapa vaatii.\nHänellä ensistäänkin on tunteita ja sen lisäksi sangen hienoja\ntunteita. Ja nämä sydämmensä hienoimmat untuvaunelmat antaa hän noin\navomielisesti kaikkien naurettaviksi, jättää nuoren mielensä vihanimmat\noraat koko maailman tallattavaksi.\n\nHän uskaltaa sen tehdä, hän ... näetkös!\n\nTai ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä tekee, poika parka! Kirjoittaa vain,\nmitä tuntee ja ajattelee, sen enempää miettimättä. Ehkä hän ei edes\ntiedä, että tässä mitään uskallusta kysytään. Hän on vielä luonnonlapsi\nja -- onnellinen.\n\nNiin eksyivät arvostelijan ajatukset harhailemaan lapsuuden kaukana\nhäämöittäville kisailutanterllle, siirtyivät noihin viattomain\nhuvitusten suloisiin aikoihin.\n\nNojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin\npätkäkin kädessäni.\n\nOlivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin\navoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa!\nOikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin\nväikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.\n\nÄkkiä putosi sikarin tuhka syliin.\n\n\"Hyih, tuota vietävää...!\"\n\nNiin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin\nkoulitsee ... saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja\ntuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä\nja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo\nkovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä,\npelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat\ntunteellisia ... ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä\nedes rakkautta tuntea voivat ... saati sitten muita hienomman ja\nkehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!\n\nJa unelmat -- mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa,\njoille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa ... samoin kuin\nnykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää\ntässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia,\nmutta sitä purevampi se on ... mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle\nasialle.\n\nKyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa\npoika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle\nitsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma\noikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa\nhetkeä, monta kirpeää kyyneltä!\n\nHm ... tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja,\nminkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen\ntaakan vasta mies-ikään tultuansa ... ja siiloin on se useinkin --\nliian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja\npilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin\nitseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka ... ja kärsiä ... kärsiä\nitsensä vähitellen kuoliaaksi ... vitkalleen kuin hienolla tulella\npoltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin:\npilkkaan ja välinpitämättömyyteen ... jos viitsii pilkatakaan.\n\nOdota, missä ne olivatkaan tulitikut?\n\nTikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen\nälykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut\nseinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.\n\nRaapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.\n\nNiin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen\nteräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä\nlyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat,\nepäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa,\nlapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät... Mutta sekin edellyttää\njo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä ... kehittyneempiä ihmisiä...\n\nVoisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen\ntahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole?\nRahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa ... rahalle he kumartavat ... ja\nsen edestä vakaumuksensa -- myyvät! Tai onko heillä edes mitään\nmielipiteitä ... onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?\n\nMaailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo\nmieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he\nmyöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä\ntehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään... Se on helpompaa ...\non aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.\n\nNiin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne... Aika on menettänyt kovan\nmaaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika?\nMiksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä\nja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia\nkansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat ... veronsa maksavat ...\nvaaliuurnallekin väkipakolla saadaan ... elävät ja toimivat ...\nkasvavat, lihovat ja sikiävät ... mutta ovatko he yksilöitä? Onko\nheidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset\nominaisuutensa ... ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa,\nluonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?\n\nTekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan\ntulleet ajatelleeksi ... vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne\nmerkitsee...\n\nNuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä ...\nluonteenomaisia vakaumuksia ... vapaan ja kehittyneemmän yksilön\nelinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa\ntuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite ... ja\npyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä ... ja luonnettansa,\nEiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?\n\nSiis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi,\nvakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi ... ja vaikka\nparhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi.\nNiin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka\nGessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?\n\nTaas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista\nhyrinätänsä ... ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.\n\nHistoriasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia,\nsillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista\nkokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas\nirralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen\nvaltateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin\nsivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin\nvaiheisiin ... hyppäsi siitä Balkanniemelle ... sen omituisia\noloja vatvoen ... ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen\nja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta\nsekään ei tyydyttänyt ... siitä lensi se suhisevin siivin Rooman\nmahtavuuden aikoihin ... tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia\npersoonallisuuksia ... kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän\nedessä ... ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa\nkukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.\n\nMon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä ... sehän on edustavinansa\nuusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin\nPanamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se\nrahanhimo vie, siihen se vie...!\n\nEi ainoatakaan luonnetta ... ei mitään hengen aateluutta!\n\nJa meillä sitten? Kuinka on laita meillä ... nuoressa, vasta\nkeväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se\nmenee sekin ... yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä,\njoilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen\nlujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin\nverran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut\nkuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa ...\njos edes sallittaisiinkaan -- niin kannattaako meillä enää kirjoittaa\nluonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä\ntunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa -- sillä ne leimataan ehkä\nunelmiksi nekin -- väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita\nrahaa, rahaa, rahaa!\n\nJa mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas\npäämäärä on ... ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on\nhänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan\nelämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän\nhän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet,\nkirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii\nvaltaan ... ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia\nvoi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä\nviisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa\ntulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei\nviskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, -- (samassa putosi\nsikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka\nsikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nUhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua\nkuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää\nintoilla.\n\nMutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se\non nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa\ntuomari ... ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken\nnautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken\nsuosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?\n\nMutta hetkikin edellyttää jo aikaa ... edellyttää ajan normaalista\nkäsitystä ... elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä\ntodellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen\nihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen\nelämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään -- niin autuaallisen\ntyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä\nruorin turvissa.\n\nVai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin -- tietämättäni -- keskellä\nhenkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä\nkanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista\nja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa\nja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana\npiiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?\n\nMutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan\ntarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä\nseuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat\nvielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he\nsuorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän\nhoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden ... ja mitä\nlempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä,\njossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät\ntyydyttää ... ja jolla he valtion tyydyttävät... Mitä heitä liikuttaa\nmillä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on...? Se on siis\nheistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka\njuuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä\nselvää ottaa.\n\nVihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon\njälleen käteensä ja selaili sitä.\n\nHm ... tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat\nhänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten\nolisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina,\nviattomina ja -- naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä\ntuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää\nsanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä.\nVai tietääkö hän ... luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa\nkuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.\n\nMiksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi,\nsanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin\nedes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän\nnähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja,\njotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.\n\nMutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää\nnäyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on ... ja että\nsanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset\npäiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei\nhetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota ... ja suorastaan allikkoon\nloiskahda.\n\nNiin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja\nvelvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.\n\nSiis kynä käteen ... ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli\nsamassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä\nja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla.\nTummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja\npirteinä ... ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin\nuunissa... Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen\npöytälamppu keinutuolini vieressä.\n\nMistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista\nsanomalehtimiehiä koskevista jutelmista... Silloin syyttäisi jo\nsyrjäinenkin pian, että \"se koira älähtää, johon karttu koskee\", Ee-i,\nvaan viisaasti ensin noin kautta rantain ... esimerkiksi tähän tapaan:\n\n\"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa\naina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön,\nuuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva\nja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa ... ja joka aikansa\nherättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja,\njotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja\nnäihin perustuvia vakaumuksia.\"\n\n\"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan\nolla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön,\nuuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa\nhereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein\nmielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen.\nIhmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he\nlaulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin,\njoita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan\narkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet!\nTunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme\nkohtaan ... maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat\nkeinotekoisia.\"\n\nOvatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän\nnuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme,\nett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole\nkeinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia\nhuomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se\ntähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos -- --. Ei,\nsynnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.\n\nTaisinpa äsken tehdä ennenaikaisen päätöksen aikoessani olla ankara\nhäntä kohtaan. Oikeastaanhan käy hän samoja teitä, joita itse olen\nkäynyt ja joille tässä jälleen jouduin. Kulta ja valtako muka asetetaan\ntangon nenään kumarrettavaksi kuin ennen muinoin Gessler-voudin hattu?\nEei, ihanteiksi ne eivät kelpaa, sivistyneen, kehittyneen ihmisen\npyrkimyksen päämääräksi ne eivät sovellu. Meidän täytyy noudattaa\nWilhelm Tellin esimerkkiä ja käydä ohi noille epäjumalille\nkumartamatta.\n\nMutta onko meissä niin paljo lujuutta ja itsekieltäymystä? Onko meissä\nsitä hengen ylimyksellistä miellä, joka siihen tarvitaan?\n\nTuosta nuoresta kirjailijasta saan minä ehkä uskollisen asetoverin\ntässä taistelussa, jossa kyllä voimaa ja lujuutta kysytään. Ja ehkäpä\nkasvaa pian ympärillemme nuorisojoukko ... kasvaa kuin vapaaehtoinen\nliitto Rütlin nurmikentällä... Jalot asiat ovat aina ennen voineet\nnuorisoa innostaa ... ja vaikka aikamme nuoriso onkin veltostunutta ja\nitsekylläisyyteen taipuvaista, niin voi se siitä tilastansa nousta ja\nvirkistyä ja noustessansa muutkin herättää. Ihanteettomuuttansa kai se\nnoin laiskistuu ja käy itsekylläiseksi, ett'ei sitä enää näytä\ninnostavan muu kuin kulta ja valta.\n\nHiillos uunissa oli jo saanut riitteensä ja kotvan kesti odottaa ennen\nkuin syttyi tuleen se arvostelu, jonka olin alkanut ja pitemmittä\nmutkitta tuleen viskasin. Yhä vilkuttivat taivaalla virkeät tähdet ja\npohjoisessa loisti lieskaava revontulten kaari niin innostavalla,\nväräjävällä loimolla.\n\nArvelematta tartuin uudelleen kynään ja kirjoitin:\n\n\"Nykyistä aikaa moititaan hengettömäksi, köyhäksi aatteista ja\nihanteista, innostuksesta ja jaloudesta. Aineellisuuden apostolit ovat\nriistäneet meiltä henkiset vaatimukset, joista niin usein kuulemme\npuhuttavan vain ivalla ja pilkkanaurulla. 'Ideale krav!' Kaikkia lasten\nloruja niitä muka viitsitään mainitakin!\"\n\n\"Taidekin alentuu usein palvelemaan tätä hengettömyyttä, alentuu\nkopioimiskoneeksi, jonka käyttäjälle jää vain jonkunlainen\nsievistelemisen oikeus. Itse taideluoman henki jää näin ollen\nsivuseikaksi. Tekotavasta kaikki riippuu, kyllä niinkin, virheetön\ntekotapa on sopusuhtaisen taideluoman elinehto ja sen paras kaunistus.\nMutta aaterikkaus ja syvä tunne on tuon taiteellisen kuoren sisällys,\njosta käy esille yksilöllisen persoonan elävä, väräjävä kuva, joka voi\nmeidät mukaansa temmata.\"\n\n\"Ihanteista ei meidän aikaiselle nuorisolle enää sallittaisi puhuakaan;\nja tuskin voi kohta isänmaasta ja isänmaanrakkaudesta puhua joutumatta\ntoisten naurunalaiseksi. Mikä meitä enää kohta muu innostaa kuin\nrahanhimo ja afääritoimet. Siinä meidän kauneimmat unelmamme! Ja jos\npuhumme tunteista, teemme sen ilkamoiden ja ikäänkuin peljäten,\netteiväthän nuo mahtane pitää minua niin hulluna ja muista eroavana,\nettä sellaista korutavaraa kuljettaisin. Jos taas joskus sattuisi niin\nkäymään, että kyyneleet silmiimme tunkeutuisivat, niin emme tiedä mihin\npäin harhailevat silmämme nauraen kääntäisimme...\"\n\nTunsin jo veren vilkkaammin jälleen juoksevan suonissani. Silmässäkin\ntunsin jotakin kosteaa ... arkaileva, ilmestymistänsä anteeksi pyytävä\nvieras, joka ei pitkiin aikoihin ollut uskaltanut näillä mailla\nilmestyä.\n\nUusien tunteiden vallassa jatkoin edelleen:\n\n\"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden,\naineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka\ntekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille\nnuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä\nhellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi.\nSillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos\naikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä.\"\n\nMutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä\nluonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä\nluonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa,\njos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö\nvoimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden\njulkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä\najalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan\nlaskea myötätuuleen... Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka\nvoimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä?\nSiis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä\nluonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla\nkoossa pitävää, henkistä ydintä.\n\nMutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan\nyhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen\ntyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:\n\n\"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi.\nMutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt,\nmitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin\ntulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se\nonkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa.\nHengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset -- kulttuuri-ihmiset\n-- vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää.\nTekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin\npitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä\naletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän\nuudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme\ntällaisella esipuheella.\"\n\n\"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä\nyksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e.\"\n\nKas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut\nja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille\nsellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein\njärjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui\nsiltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja\ntuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja\nsielussansa tunsi ... niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi,\njärjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli\nollut muita kiireitä... Aika oli alati raahannut miestä mukanansa,\nretuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei\nollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli\njonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut\nvoinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä\nomalle kaunotieteelliselle pohjallensa.\n\nNyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä\ntaluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten -- tuntui näet usein\nsiltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa --\ntempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin\nkäsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.\n\nUlkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen.\nKuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin\nainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen,\nparran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo\nsammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten\nja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden\nkivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja\nhiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla\nylhäällä kattojen päällä.\n\nMutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä\navaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.\n\n1894.\n\n\n\n\nTOTUUS JA VAPAUS\n\n\nOlipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka\nilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä\nmatoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin\nonnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla\nitseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka\nmielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä\nhänelle uskollisena elämän loppuun saakka.\n\nMutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin -- väärä vala. Ja\nkuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen\nihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja\njalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.\n\nTavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut\ntähän tapaan:\n\n-- Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin\nintressantti ja jalo ja ylevä... Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä\nteitä kaikesta sydämmestäni rakastan ... lemmin ... jumaloin!\n\n-- Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin ... ette te\nsitä todella tee ... tehän ette vielä tunne minua...\n\n-- Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla\nniin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille,\nyksinomattani teille... Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne\nnoin epäilevästi... Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä ...\ntunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne ...\nJuuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin...\n\n-- Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella\nja .... samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne ...\nmutta...\n\n-- Mutta! Ei mitään muttaa -- eikä muita. Jako tällä ijällä ... minä\npysyn ikäni samana ... tässä suhteessa ... tämä tunne on elämäni ... ja\nkestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta\nmaan ja...\n\n-- Elkää vannoko ... elkää vannoko!... Noin ovat jo useat muutkin\nvannoneet ja kuitenkin -- pettäneet!\n\n-- Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne\nmitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota\nen olisi uskonut...\n\nJa niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee\nhieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta\nsilloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä\ntämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee\nharvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen\nviehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi\naavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise\nmitään.\n\nVaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset\npuoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti ... kävi\naina ... selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että\njokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen\nsilmänsä kuin hunnutetut ikään.\n\nTämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut\nlukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä\nmyöten kuin tulleetkin olivat.\n\nMiksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys.\nVanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi\ny.m. Mutta entiset keltanokat -- myöhemmin oli heistä useista tullut\npunaneniä -- nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että \"ei se kannata\".\nSiinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo\nsalaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja\nesiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt\nsinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat\nihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin\nruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet\nsalaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän\ntarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman\nparhaimmat vaatturimestarit.\n\nJa näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten --\nolletikin nuorten keltanokkain -- päät pyörälle saattoi.\n\nOikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta\neihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo\nnuori neiti Vapaus -- oikea kouho naikkonen hänkin -- joka hurmasi\nnuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä\nesiytymisellänsä.\n\nOi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus!\nMuuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia.\nToinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä\nkatseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas\noli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui ...\nkuvaten kultamaita hallitsevansa... Ja puhuessa säihkyivät hänen\nintomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen\nja pitkä tukka hulmusi tuulessa.\n\nJa nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen\ntoisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja\nhempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan\nvälittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko,\njuoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita\nhukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi\njo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.\n\nSenkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa\nnuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja\nkarkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä\nnaisia ne nuo oikeastaan ovat... Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan,\nvaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.\n\nJa niin alkoi jahti ja nuo molemmat vaaralliset naikkoset saatiinkin\ntaas aidan ta'a häädetyksi. Mutta siihen ne pysähtyivätkin ... ja nuori\nväki nosti jälleen metelin vanhoja holhojiansa vastaan huutaen, että he\nrepivät aidan alas ... tahtovat sulottariensa luo jälleen, jonne heitä\nmuka vetää vaisto ja vietti. Näiden samaisten kanssa heillä näet on\nniin hauskaa ... ja kaunista ... ja ylevää keskustella...\n\nKaunista! ivasivat punanenät keltanokille, kyllä se kauneus tunnetaan!\nJos te kerrankaan saisitte hiukan kohottaa tuon toisen neitosen hunnun\nlievettä, niin näkisitte silloin poloiset, millainen kauneus sen harson\ntakana piileksii. Uskokaa hyvällä kokeneempia miehiä ... te\nmaitoparrat!...\n\nMutta herrat keltanokat eivät punaneniä uskoneet silloin eivätkä ole\ntainneet uskoa myöhemminkään, Varsinkin oli heidän joukossansa eräs\nnuori räiväsuu, joka suurinta ääntä piti ja porusi. Hän muka on\nitsenäinen ja tietää mitä tahtoo ... hän tahtoo kokea itse ... ja\nvalita mikä hänestä hyvä on... Ja hän tahtoo itse käydä kohottamassa\ntuon salaperäisen neiti Totuuden hunnunlievettä. Eikä hän usko muita\nkuin itseänsä ... ja omia silmiänsä.\n\nTämä uhmaileva suunpieksäjä oli nuori herra Nulikka. Hänellä oli muuten\nihmeellisen varma, oikein hermostuttavan varma tapa lausua\nmielipiteensä ... ja arvostella kaikkea maan ja taivaan välillä ...\nettä se vanhempaa ihmistä oikein hävetti ja -- harmitti. Kuri noille!\nKuri noille! on meidän keksittävä, huusi vanha, mutta aina pirteänä ja\nvoimiltansa nuorena säilynyt hra _Elonhalu_. Väkisinkin vaati hän\nryhdyttäväksi tehokkaampiin keinoihin mokoman kulkuttajan\nkurittamiseksi.\n\nMutta silloin tunkeusivat riidan ratkaisijoiksi ja kuritusten\nehkäisijöiksi nuo rauhaa rakastavaiset, kunnioitettavat vanhukset,\nherrat Tietoviisas ja Kokemus, jotka säädyllisellä ja taitavalla\npuheella saivat aikaan kompromissin. Antakaahan nuoren herra Nulikan\nvain juoksennella aikansa hameväen jäljessä ... kyllä hän niistä\naikanaan erkanee. Ja sen hän taas tekee niin pian kuin saa nostaa\nhitusenkaan tuota salaperäistä, viekoittelevaa huntua neiti Totuuden\nkasvoilta.\n\nTämä ehdotus kompromissiksi hyväksyttiin.\n\nJa nytkös hra Nulikalle kiire tuli ja yks, kaks kieppasi hän aidan\nyli salaperäisen lemmittynsä luo. Ja samaa vauhtia jouduttausi sinne\ntoinen ... ja kolmas ... ja koko liuta ... useimmat kuitenkin tuon\nintoilevan kultasuisen, kaunopuheliaan houkuttelijattarensa jälkeen. Ja\nsellaisella melulla ja kiireellä tapahtui tämä rynnistys, että\nlahoneeksi ikäkuluksi käynyt raja-aita, jonka oli luultu siinä jotakin\ntoimittavan, kaatui kuuluvalla romahduksella maahan.\n\nMitään kummempia seurauksia ei tällä tapauksella sentään näyttänyt\nolevan ... toistaiseksi. Tosin olivat koti-olot hiukan muuttuneet ja\ntoisinaan mieli tuo aidanmurros vanhempia hiukan peloittamaan, että jos\nsieltä nyt mieron väki alkaa lappautua ja hämmingin aikaansaa, Mutta\neipä näyttänyt sekään pelko toteutuvan ... ei tullut tuota eikä tätä.\n\nEikä viipynytkään kauvan ennenkuin nuori herra Nulikka jo palasi\ntakaisin nolona, pettyneenä ja surumielisenä. Miksi noin alla päin,\nnuori ystäväni? kysyivät toiset. Nuori hra Nulikka ei ensin vastannut\nmitään ... huokasi vain. Mutta kun toiset yhä utelivat häneltä syytä\nmielenmuutokseen, kertoi hän suorasukaisesti kuinka hänen oli käynyt.\nRukoilemalla oli hän rukoillut neiti Totuutta nostamaan huntua\nkasvoiltansa ... edes hiukan ... pienen hitusen vain mutta neiti Totuus\nei siihen suostunut. Väkivaltaisella voimakkaalla tempauksella oli hän\nsitten äkkiä riipaissut hunnun hänen kasvoiltansa...\n\nNoo? ... ja mitä sitten, kyselivät toiset hymyillen.\n\nNiin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka\nluisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka\nsilmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä.\nUh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt\nkylläkseni ... en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.\n\nTuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori\nhra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä\nkerkesi ... kauvas pois ... aina nuorekkaan hra Elonhalun\nmatalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.\n\n\"Sanoinhan minä\" ilkkuivat vanhat herrat, \"sanoinhan minä jo, että\nherkiä pois ... ei se kannata.\"\n\n-- Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä\nkuitenkin, että näin... Toista kertaa se ei minua enää houkuttele ...\neikä viettele.\n\n-- No, kunhan kuitenkin viisastut ... se on aina pääasia, lausui\nitseensä tyytyväisenä hra Kokemus.\n\nMutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut,\nei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä\nseuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin\nvoimakasta intoa ja luottamusta ... eikä heistä kukaan osannut niin\nkauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo\nhurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun\nmuistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat\nvaroittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä\nseikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa\nsiitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen\noikeastaan oli kadonnut.\n\nJa sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä\nnähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja\npitkätukkaisen naisen kanssa ... on nähty, vaan palannut takaisin hän\nei ole.\n\nNeiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja\nkahlinnut.\n\n1891.\n\n\n\n\nMITÄ MINÄ SAARELAISILTA OPIN?\n\n\nOlin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein\nreipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan\nja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen\nhalveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten,\nuntelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista\nelämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.\n\nTietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa\nikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita\nkokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.\n\nMutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät\nturhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi\nole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään\nilmaise.\n\nPois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään!\nPurjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta \"saarehen selällisehen\",\nmissä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa\nluonnonvoimain ja kuoleman kanssa!\n\nKotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan,\nkaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa\nulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen\nleikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa\nkisailuissaan.\n\nJa yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu\npursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti\npullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies,\njonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja\nkaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät\ntirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät\nraunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy\ntyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan\nmustanpuhuvan lammen pinta.\n\nKeulan puolella istuu luotsin 14-vuotias poika, täydellinen\npienoisjäljennös isästänsä: sama punaisen kellertävä tukka, leveät\nhartiat, leveänpuoleiset kasvot, pienet, harmaat silmät ja isän tyyni\nilme ulkomuodossa hänelläkin. Hän puhelee ilmasta, tuulesta,\nkalastuksesta, laivakulusta ja luotsimatkoista kuin vanha mies ainakin\neikä naura ääneen koskaan. Eikä hänen kanssansa tee mielikään laskemaan\nleikkiä niinkuin muitten mannermaan poikasten kanssa. Näyttää kuin\nhänen leikkinsäkin olisi vallan toista laatua.\n\nKysäisen sentään kerran ilkimielissäni, että \"joko sinä olet tuumannut\nakkaa itsellesi?\" Hän ei vastaa mitään; katsoo vain vähän aikaa minuun\npuoleksi tutkivalla, puoleksi halveksivalla silmäyksellä, mutta kun\nkasvoistani lienee huomannut, ett'en tyhmyydestä tuota kysynyt, veti\nhän leveän suunsa melkein huomaamattomaan hymyyn. Siinä kaikki.\n\nPoltatko tupakkaa? kysyin tarjotessani hänelle paperossin. Ei hän polta\ntupakkaa eikä ota ryyppyäkään muulloin kuin talvi- ja syyskylmän aikana\nmerellä oltaessa. Mutta silloin kuitenkin otat? Otan, silloin otan ja\nsilloin ottaa isäkin. Tarjosin hänelle taas makeisia, konvehtia; jonkun\nhän niistä otti eikä kauvan imeksinytkään, purasihan vain pari kolme\nkertaa ja nielasi.\n\nMutta tuohan on tyyni ja hidasluontoinen kuin joku töppösten kantaja\nSavon sydänmailta, ajattelin itsekseni. Päätelmäni oli kuitenkin\nennenaikainen; sillä kun samassa isän voimakkaan selkeä ääni komensi:\n\"Matti, kuti kiini!\" -- niin jopas liikahti eri tavalla kuin me\nmantereen perukkalaiset.\n\nJa kun sitten Suursaaren kolme vuorenkukkulaa alkoi sinertää näköpiirin\nreunassa ja laivoja mennä viiletti ristiin rastiin uljaan ulapan\nselällä, niin pojan muotokin sai virkeämmän ilmeen. Puheltiin siinä\nlaivakuluista kesällä ja syksyllä, arvailtiin minne tuo ja tämä laiva\n\"seilasi\", mitä niillä mahtoi olla lastina j.n.e.\n\nYhä virkeämmin puhalsi kummallisen hiukaiseva merituuli ja entistä\nnopeammin huhki köykäinen aluksemme yli aaltojen vahtoisten harjain.\nYhä korkeammalle kohosivat Suursaaren vuorten huiput ja jopa alkoi\nvähitellen koko saarikin silmälle selvetä. Loistoja ja majakoita näkyi\npienillä ulkoluodoilla ja kirkkaasti vilkutti Pohjoiskorkean\nmajakkatornin lasinen seinusta ilta-auringon valossa -- -- --.\n\nTuossa lepäsi nyt edessämme mainingeista lainehtiva Suurkylän lahti\nkallioisten rantojen, vuori-ylänköjen ja vanhan, humisevan hongiston\nsuojassa. Ja siistin maalaiskirkon juuressa levisi siinä itse\nkalastajakylä, jonka muodosti lukuisa joukko pieniä asuinrakennuksia ja\nkokonainen kiertomuuri ulkohuoneita kalojen ja kalastusneuvojen\nsäilyttämisiä varten. Kiukeroiden, koukeroiden pujottelihe siinä\nasuntojen välistä hiekkainen kyläntie, joka mutkikkaine solinensa teki\noikein labyrinttimaisen vaikutuksen. Hiljalleen ja keveästi keinuen\nkuin joutsen aaltosten harjalla lipui aluksemme rantalaiturin luo,\nmissä parvi itsetietoisen näköisiä paitaressuja, joku vaimonpuoli ja\ntutiseva vanhus meitä vastaanotti.\n\nOlimme siis nyt Suursaaren Suurkylässä, neljän peninkulman päässä\nmantereesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kolmisen viikkoa olin asunut täällä \"saaressa selällisessä\" ja\nolin tämän ajan kuluessa mielestäni nähnyt ja kokenut paljokin uutta ja\nopettavaista. Olin oppinut tuntemaan saarelaiskansan, joka myllertäväin\nluonnonvoimain ympäröimänä ponnisteli tarmolla toimeentulonsa puolesta\nja uskalsi käydä kamppailuun itse manalan mahtienkin kanssa, Olin\noivaltanut, että paras keino velttoutta ja haluttomuutta vastaan on\nvaarallinen elämä. Elämän koko voima on taistelussa, olkoonpa sitten\ntaistelu mitä laatua tahansa. Se yksin pitää meissä vilkkaina ne\nnesteet ja sen virityksen, jota tarvitsemme saadaksemme uskoa ja\nluottamusta. Luottamusta mihin? kysytte. Luottamusta juuri elämään ja\nitseemme, sillä kun se meissä kerran on, ei haluttomuus meissä\npysyväiseksi pääse.\n\nMiksi on ihminen ja ihmiskunta oikeastaan olemassa, mietin ennen\nmuinoin usein itsekseni, Mistä ja mitä varten on elämä syntynyt? Nyt se\nselvesi: lämmöstä syntyi voima ja elämä, syntyi oman luontonsa pakosta\nja itseänsä varten. Samoin on ihminen täällä itseänsä ja omaa\nyksilöllistä kellitystänsä varten. Mitä varten kukkii nurmella kukka,\nmiksi kypsyy kankaalla marja? Kukkii vain kukkiakseen, kypsyy vain\nkypsyäkseen; luonnon voiman laista se sen tekee eikä siihen muuta\nselitystä ole eikä tarvitse olla.\n\nOlin nähnyt Suomenlahden aavan ulapan raivoisana hyrskyvän ikivanhoja\nrantalouhikoita vastaan ja tuntenut suolaisen meriveden jäähdyttävät\npisarat poskillani seisoessani tuolla sylten korkuisella\nrantakalliolla. Olin nähnyt kuinka nuo voimakkaat, vahtopäiset aallot\nilman epäilystä ja heikkoutta ryntäsivät kärkeviä paaseja vastaan --\nvarmaan kuolemaan.\n\nJa tämä, tämä juuri tuntui minusta kuin manaukselta. \"Mikä olet muka\nsinä\", kuulusti tuo lakkapää laine minulta kysyvän ylenkatseen ylpeällä\nhymyllä, \"mikä luomakunnan herra olet olevinasi sinä, joka epäilet,\nhorjut ja -- pelkäät. Katso tänne, raukka, minä tiedän kohtaloni minä,\ntiedän hautani kaivetuksi tuohon rantakallion syvänteeseen -- -- mutta\nrohkeasti ja ylpeästi käyn minä loppuani kohti kuin sankari varmaan\nkuolemaan.\"\n\nNäin kuulusti minusta merten vuolas aalto opettavan ja sen opetuksen\nolin mielestäni tajunnut. Mutta kuinka moni meistä tajuamillensa ja\nhyväksymillensä periaatteille uskollisena pysyvät?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn huoli antautua minkäänlaista kansatieteellistä esitystä laatimaan\nsuursaarelaisista, heidän tavoistansa ja elämästänsä. Tavallista\nmatkakertomusta en myöskään ole aikonut kyhätä, vaan kuvailen\nmieluummin palausretkeni saaresta, koska sekin oli minulle opiksi ja\nantoi lisätukea saarella saamilleni kokemuksille.\n\nLähtöni tuli sattumalta niin äkkipikaiseksi, että tuskin ehdin\nkapineeni ruopaista kokoon ja hyvästit jättää majataloni ystävälliselle\nisäntäväelle. Luotsia kutsuva laiva ilmestyi äkkiä ja odottamatta\nPohjoisrivin takaa ja nopeana kuin orava riensi valantehnyt, notkea\nluotsimies aluksellensa, jonne minä perässä.\n\nJa ennenkuin ehdin oikein miettimäänkään istuin jälleen keinuvassa,\nköykäisessä luotsiveneessä ja viiletin täysissä purjeissa pitkin aavaa\nulappaa. Tuuli oli jo kiihtynyt melkoisen ankaraksi ... sitäpaitse oli\nse tuollainen vinha nousutuuli, niin että reipas ruorimieheni jo\npelotteli minua meritaudilla.\n\n\"Mutta mehän nousemme tuonne laivaan ... eikö niin?\"\n\n\"Niin teemmekin, mutta laivallapa tämä tuuli juuri tuntuukin.\"\n\nTuossa tulla pursusi luotsattava laiva, pienenlainen tanskalainen\nkuunari ... matkalla Kotkaan puutavaroita noutamaan.\n\n\"Mutta mitenkäs tällaisessa tuulessa päästään edes laivan viereen ...\nrutistumatta?\" kysäsin perämieheltäni, joka juuri alkoi kuunarin taitse\nkiertää toiselle sivulle.\n\n\"Mikäs kumma nyt on päästä, kun on täysi päivä eikä sentään tämän\nkovempi tuulikaan puhalla. Mutta kun syyspimeällä ... oikeassa\nmyrskyssä ... pitää laivaan kavuta, niin... Äkkiä heitetään vain nuora\nlaivasta ... ja kun olet saanut sen vyötäistesi ympärille sidotuksi,\nniin vetävät laivamiehet sinut ylös kannelle kuin ahvenen ...\nläpimärkänä tietysti!\"\n\nVai niin, ajattelin itsekseni, enkä virkkanut mitään siihen asiaan.\nEikä hän olisi ehtinytkään sen pitempiin puheisiin, sillä nyt oli hän\njo täydessä touhussa: reivasi purjeet, kiinnitti laivasta heitetyn\ntouvinnenän keularenkaaseen, keräili irtaimistonsa ja haalasi venettä\nlähemmäksi. Huima hyppäys vain, niin oli hän jo laivan kannella, jonne\nminäkin melkoisten ponnistelujen jälkeen pääsin kapuamaan.\n\nTuuli oli yhä kiihtynyt ja puhalsi nyt ankarasti pitkin Suomen lahtea.\nLaiva keinui ja huojui ja mastot humisivat ja touveissa vonkui ja\nvinkui kimeä-ääninen tuulispää.\n\nLaivaväki oli nuorta, kasvavaa joukkoa, mutta rohkean näköistä ja\nuljasta väkeä se oli. Ainoa vanhempi mies oli kuunarin kapteeni, jonka\njäykät kasvonpiirteet ja ruskeat poskipäät kertoivat kovista otteluista\nja voitetuista kärsimyksistä. Jäykkyydestänsä huolimatta osasi hän\nsentään hymyillä varsin miellyttävästi ... ja hänen miehekäs äänensä\nkaikui avonaista suoruutta ja ystävällisyyttä.\n\nTeki mieleni ryhtyä puheisiin hänen kanssansa. \"Eivätkö merimiehenne\nsairasta koskaan meritautia?\" utelin häneltä ruotsin kielellä\ntuntiessani samalla kummallisia ellostuksia sydänalassani.\n\n-- \"Kyllähän se joskus ahdistaa tottunuttakin merimiestä ... eivätkä\nmuutamat hevillä otakaan karaistuaksensa. Tuo Henrik tuolla\nesimerkiksi, on nyt jo ollut kolme vuotta merellä ... ja kuitenkin\nsanoo hän yhä sitä silloin tällöin tuntevansa.\"\n\n-- \"No, eikö sitä vastaan löydy mitään tehokasta keinoa vai --?\"\n\n-- \"Onhan minulla omat keinoni\", nauroi kapteeni vastaani leveästi,\n\"jos näette vain huomaan jonkun rupeavan kalpenemaan, niin mars! ylös\nmastoon lokkia tai suurseiliä korjailemaan.\"\n\n-- \"Jako kipeän miehen komennatte semmoiseen vaaraan.\"\n\n-- \"Ei auta ... ja vaara karkaisee luontoa ... merellä ei saa\npeljätä...\"\n\n-- \"Tietysti ei\", koetin minäkin hymyillä vastaan ... \"mutta voipihan\nheikontunut, merikipeä mies helposti horjahtaa ja pudota suin päin ...\nmereen ... Ja silloin...\"\n\n-- \"Niin, silloin on hän auttamattomasti hukassa ... me emme voi häntä\nenää auttaa.\"\n\n-- \"Jako sinne jätätte miehen?\"\n\n-- \"Sinne hän jää ... _me emme voi_ ... mutta senpä hän hyvin tietääkin\nja siksi hän istuukin siellä lujassa kuin takkiainen villavaatteessa,\nsillä näettekös, elämä on heillekin rakas...\"\n\n-- \"Tietysti on se rakas, mutta jos uupumus tai kouristus tapaa,\nniin...\"\n\n-- \"Niin on hän mennyttä miestä ... merellä katsokoon kukin eteensä\",\nlisäsi hän totisesti ja päättävästi.\n\nEn voinut tuohon sanoa juuri mitään. Oikeastaanhan taitaa olla sama\nlaita maallakin. Mutta jonkunlaisella säälillä katselin noita\npoikaraukkoja, jotka tuolla raakapuun nenässä jo hääräsivät reivaten\npurjetta hiukan pienemmäksi, kiihtyvän luulen vuoksi. Raukoilta he\neivät sentään suinkaan näyttäneet kannelle taas laskeuduttuansa;\npäinvastoin näyttivät he katselevan lainevyöryjä ikäänkuin\nuhkamielellä.\n\n-- \"Ei teitä taida pelottaa myrskyssäkään?\" kysäsin eräältä noin\n20-vuotiaalta nulikalta.\n\n-- \"Tahtoihan se sentään alussa vähän ... mutta mitäpä tässä pelkokaan\nauttaisi...\"\n\n-- \"Vaan eikö tee joskus kuitenkin mieli ruveta maalaiseksi...?\"\n\nPoika nauroi aika makeasti ja vastasi sitten:\n\n-- \"Minä olen meren saaressa syntynytkin... Ei merimies maalaiseksi\nrupea...\"\n\n-- \"Ja miks'ei...? Onhan se rauhallisempaa ja turvallisempaa...\"\n\n-- \"Olkoon vain, mutta merimiespä ei rauhasta välitäkään...\"\n\n-- \"Vaan mistäs hän välittää...?\"\n\n-- \"Iloisesta elämästä ja -- vapaudesta!\" nauroi hän mennessään jättäen\nminut siihen maalaisineni ja turvallisuuksieni.\n\nMeritauti ahdisti minua sillä matkalla kovasti ja kiitinpä onneani, kun\ntaas tunsin kovan maaperän jalkojeni alla Kotkan laivasillalle\nastuessani.\n\nMutta saarelaisten ja merimiesten puheet ne painuivat syvälle mieleeni.\nTällä matkallani se selvesi minulle, että heidän reipas ja\nvaaranalainen merielämänsä kasvattaa karaistuja miehiä, mutta\nmaalaiselämä vain tällaisia raukkoja kuin -- minäkin olen.\n\n1891.\n\n\n\n"]