[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9GluAPqGhuM-cU9NBQKGzLR4HXU7jBdAZI2wgEhIWOI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},883,"Liukas-kielinen","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"883-schiller-friedrich-von-liukas-kielinen","883__Schiller_Friedrich_von__Liukas-kielinen","Komedia viidessä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1803,1861,15492,87182,false,47034,[23,24],"Comedy plays","Drama",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Liukas-kielinen: Komedia viidessä näytöksessä\" by Friedrich von Schiller is a comedy written in the mid-19th century. The play revolves around themes of ambition, social hierarchy, and the complexities of love, primarily focusing on the characters Kaarle Firmin, a young lieutenant deeply in love with Lotta, the daughter of a minister, and Selicour, a cunning official maneuvering through the court's intrigues.  The opening of the play introduces a dialogue between Kaarle Firmin and his father, Firmin, where Kaarle expresses his admiration for Lotta, the minister's daughter. The father is concerned about the disparity of their social standings, hinting at the larger themes of class struggle and aspiration. As they discuss potential advancement in the government, another character, Laroche, enters to reveal his dismissal from his job, attributing it to the manipulations of Selicour. The scene sets the stage for conflicts driven by ambition, jealousy, and the pursuit of love, highlighting the complexities of life in a bureaucratic society. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hannikainen, Pietari",258,"Viisinäytöksinen komedia sijoittuu Pariisiin ja kuvaa ministeriön valtataisteluita sekä juonitteluja. Tarinan keskiössä on laskelmoiva Selicour, joka pyrkii etenemään urallaan muiden kustannuksella, samalla kun nuori luutnantti Kaarle tavoittelee ministerin tyttären kättä.","Fr. v. Schillerin 'Liukas-kielinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 883. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LIUKAS-KIELINEN\n\nKomedia viidessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nFRIEDRICH VON SCHILLER\n\n\n\nSuomentanut mukaillen P. Hannikainen\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1861.\n\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n Narbonne, ministeri.\n Leski madame Belmont, hänen äitinsä.\n Lotta, ministerin tytär.\n Selicour, |\n Laroche,  | ministerin virkamiehiä.\n Firmin,   |\n Kaarle Firmin, viimeisen poika, luutnantti.\n Mikko, ministerin palvelia.\n Nobinau, nuori talonpoika, Selicourin serkku.\n\nTapaus on Pariisissa ministerin etu-huoneessa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Firmin ja hänen poikansa Kaarle.\n\nKaarle. Arvaatteko isä sen onnellisen sattuman?\n\nFirmin. No minkä sitte?\n\nKaarle. Kenen minä nyt näin?\n\nFirmin. Kenen sinä sitte näit?\n\nKaarle. Lotan. Tänne tultua, olen häntä etsinyt joka paikassa, vaan\nturhaan, ja nyt ensikerran kuin tulin teidän virka-huoneesen, hän tulee\nminulle ihan vastaan.\n\nFirmin. Ja sitte?\n\nKaarle. No ajatelkaa kuitenki! Se sievä neiti, jonka näin tätinsä luona\nRosmarissa, se Lotta, jota niin rakastan ja olen aina rakastava, hän\non, arvatkaapas kenen tytär?\n\nFirmin. Mistä minä sen arvaisin?\n\nKaarle. Teidän esimiehen, sen uuden ministerin; minä en tuntenut häntä\nkuin Lotan nimellä.\n\nFirmin, Ministerin tytär?\n\nKaarle. Oikein Narbonnin!\n\nFirmin. Ja sinä mielit häntä vielä?\n\nKaarle. Enemmän kuin koskaan, isä! Luulen, hän ei minua tuntenut,\nja minä rupesin ikään hänelle tervehtimään, kun te tulitte. Ja se\noliki hyvä, enpä minä olisi tiennyt mitä hänelle sanoa; vissisti hän\nkeksi minun hämmästyksen, kyllä hän olisi voinut jotain arvata...\nNämä kuusi viikkoa en ole voinut ajatella muuta kuin häntä, hän on\nollut jokapaikassa edessäni. Ja se ylistys minkä olen saanut\nkirjoituksillani, se on hänen ansio, hän se minulle antoiki sen lahjan.\n\nFirmin. Tiedät sinä Kaarle, ken rakastaa ja kirjoittelee lauluja kuin\nsinä, se voi kuvitella paljon. Menetin minäki sinun iälläsi aikani\nsellaisiin. Vahinko vaan ettei puoletkaan sellaisia houreita käy\ntoteen. Ja miten sinä sitä voisit toivoa? Lotta on rikkaan ja korkian\nmiehen tytär ... meidän rikkaus on minun alhainen virkani ja sinun\nluutnantti-palkkasi.\n\nKaarle. Vaan siihen, isä, te oletteki syypää. Elkää pahastuko? Teidän\nlahjoilla, minä kaikkena te voisitte jo olla! ministerinä vähintäin,\nsen siaan kuin nyt olette hänen alhaisin käskyläisensä, ja silloin\npoikanne myös voisi kosioida Lottaa.\n\nFirmin. Sinun mielestäis isäsi on viisain mies maailmassa! Ole\nhuoletta, poika! minä olen se mikä olen; minä olen tottunut monjaihin\ntöihin ja voin niitä toimittaa. Mutta kuinka monta suurempaa neroa kun\nminun jää pimeyteen, ja saapi nähdä liukasteliat menevän edellänsä! Ei\npoikani, elkäämme pyrkikö korkealle!\n\nKaarle, Vaan sentähden ei liian alhaallekaan. Mika esimerkiksi tuo\nSelicour, teidän lähin esimies, on teidän rinnalla, tuo ylpeydestä\npaisunut kolopää, joka entisen päämiehen aikana oli kaikki kaikissa,\njoka viekastellen sai niin suuren vallan, jakeli virkoja ja söi\npensionia, ja joka nyt uudenkin ministerin luona, kuin olen kuullut,\nmahtaa kaikki?\n\nFirmin. Mitä sinulla on Selicouria vastaan? Ken toimittaa virkansa\nparemmin kuin hän?\n\nKaarle. Vissisti, kun te häntä hyvin autatte. Te ette voi kieltää että\nte tiette vähintäin kolme osaa hänen töitänsä.\n\nFirmin. Se on tosi, vaan täällä pitää toinen toistansa auttaa. Auttaapa\nhänki toisinaan minua.\n\nKaarle. Totta kaiketi, vaan niinpä te voisitte ollaki hänen siassaan ja\nhän teidän.\n\nFirmin. Minä en tungeite kenenkään tielle, vaan pysyn alhaisessa\nvirassani.\n\nKaarle. Te voisitte pyrkiä niin ylös kuin pääsette. Että entisen\nministerin aikana pysyitte pimeydessä, sitä en ensinkään ihmettele,\nsiitä teitä kunnioitetaan. Te ette voineet kumarrellen pyytää sitä,\njonka olitte ansainneet. Vaan Narbonne on toinen mies, häntä kiittää\njokainen kunnon mieheksi, joka etsii ansioa ja tahtoo hyvää. Miksikäs\nnytki laskette kavaluutta edellenne?\n\nFirmin. Kiivaudessasi sinä moitit liiaksi Selicouria, ja ylistät minun\nansioani. Selicour olkoon nousnut liian korkealle lahjainsa suhteen,\nvaan hän on rehellinen mies eikä tee kellekään pahaa. Se on yhtä jos\nhän työnsä tekee itse tahi teettää ne muilla, kuin ne vaan tehdyiksi\ntulevat. Ja voikoon kohta hän vähemmän, minä sen siaan voin enemmän.\nKasvaako minun ansioni hänen huonoudesta? Minä olen tyytyväinen\nalhaisessa tilassani, pitääkö minun vanhoilla päivilläni ruveta\nhakemaan uutta virkaa johon en ole tottunut? Virka olkoon paremmin\nhuono minulle kuin minä olla huono virkaani.\n\nKaarle. Ja minun sentähden pitäisi unhottaa Lotta.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Laroche.\n\nFirmin. Eikös tuossa tule Laroche.\n\nLaroche (surullisena). Hänhän se on!\n\nFirmin. Ja niin alakuloisna. Mikä teille on tullut?\n\nLaroche. Te miekkoiset olette menossa virka-huoneesen! minä saan mennä\nlystäilemään.\n\nFirmin. Laroche! Mitä kaikkia? Ettehän te liene...?\n\nLaroche (nyästen olkapäitänsä). Heitetty viralta pois. Minun virkani on\ntoisella. Eilen sain passin käteeni.\n\nKaarle. Mitä kummaa!\n\nLaroche. Vaimoni vielä ei tiedä mitään. Jos häntä tapaatte, elkää\nvirkkako sanaa. Hän on heikko ja voisi kovin säikähtää.\n\nKaarle. Olkaa huoletta. Meiltä hän sitä ei saa kuulla.\n\nFirmin. Vaan sanokaa nyt, Laroche, miten...\n\nLaroche. Minä en tunne mitään. Minä olen toimittanut mitä on vaadittu,\nminua ei ole mistään syytetty, minä olin joka aamu ensimäinen\nvirka-huoneessa, ja viimeinen joka sieltä läksi, ja kuitenki nyt pantu\nviralta pois.\n\nFirmin. Joka teidän tuntee ei voi muuta sanoa.\n\nKaarle. Vaan ken teille sen hyvän työn on tehnyt?\n\nLaroche. Ken? Se on Selicourin ystävyys.\n\nKaarle. Kuin se olisi mahdollista?\n\nLaroche. Minulla on varmat sanoma-miehet.\n\nFirmin. Vaan kuin?\n\nLaroche. Selicour ja minä olemme samasta pitäjästä, niinkuin tunnette.\nMe olemme pian saman-ikäiset. Sen vähän minkä hän osaa kirjoittaa, hän\noppi minulta. Minun isäni oli lukkarina meidän pitäjässä. Minä opetin\nhänelle myös kaikki työt täällä. Kiitokseksi siitä hän laittaa minun\npois, saadakseen en tiedä minkä ministerin palvelian serkun minun\nsiaani kirjoittajaksi.\n\nKaarle. Kaunis juttu!\n\nFirmin. Vaan eikö siihen saisi mitään neuvoa?\n\nLaroche. Sen toivon saada teiltä, herra Firmin! Minä päätin järkiään\nkäännäidä teihin. Te ajattelette rehellisesti. Kuulkaa! Virasta minä\nnyt enää pidän vähät; vaan kostoa minä tahdon. Sinä luulet niin saada\nmenetellä muita jotka eivät julkea liukastella ylhäisten edessä, kuin\nsinä. Vaan kavala Selicour-parka! Sinä saat minusta paljon tekemistä;\nennen minä olen ikäni virattomana kun jätän sinulle kostamatta.\n\nFirmin. Ei, ei, Laroche, parempihan on unhottaa ja jättää anteeksi.\n\nLaroche. Unhottaa koirille, herra! ei koskaan, minä teen hyvän työn kun\npaljastan hänen koiruudet, jokainen tuntee että hänen paikkansa olisi\npitänyt olla teillä. Vaan raatakaa, nähkää vaivaa, se on kaikki turhaa,\nken kysyy teidän ansioa? Viekastelkaa, liukastelkaa, kumarrelkaa,\nnostelkaa häntää, kas siitäkös arvoa lähtee! Kas siitäkös virka\nkorkenee! Kas siitäkös kunniaa lautuu! Selicour on tehnyt niin ja\nkatsokaa kuin se on hänelle menestynyt.\n\nFirmin. Vaan elkää toki niin panetelko sitä kunnian miestä!\n\nLaroche. Minä panettelisin? Minä en tuntisi hänen tapojansa? Jo\nkoulussa se näkyi mikä suka siitä tulee. Miten se häntäili, miten se\nkurikehti, miten se liukasteli opettajan ympärillä ja miten se kiivelsi\ntoisen ansion omaksensa ja osasi aina toisen kaateilla tuleen istuita.\nSellainenpa suka siitä tuliki, nyt te näette mitä luikeria hän tekee\nsuuremmassa tilassa, mitä hän teki entisen ministerin kanssa!\n\nFirmin. Mutta uusi ministeri on niin totuullinen mies, minä en ymmärrä\nkuin se nyt vielä menestyisi.\n\nLaroche. Kuin? Liukastellen, kumarrellen, kyllä hän osaa olla\njokaiselle mielin kielin. Se on hänelle yhtäkaikki jos hän tekee hyvää\ntahi pahaa kun siitä vaan mitä voittaa.\n\nKaarle. Mutta Herra Narbonne on niin toimellinen mies, että luulisi\nhänen kyllä tuntevan miehensä.\n\nLaroche. Se se onki jota hän pelkää. Vaan niin tyhjä kuin hänen päänsä\non hyödyllistä, niin täysi se on koiruutta. Kyllä hänellä on työtä\nolevinaan ja aina kiirettä että sillä aina pääsee pakoon kun kysymys\ntulee hänen taidosta, muutoin ei hänellä olekaan pienet aikeet, kyllä\nminä ne tunnen vaikka hän niitä peittelee.\n\nFirmin. Kuin? mitä hän aikoo?\n\nLaroche. Te tunnette että Narbonnilla on paljon sanomista hallituksen\nneuvoissa. Hän etsii paraillaan kelvollista miestä tärkeääsen\nlähetykseen. Se on hänen esiteltävä. Vaan Narbonnilla on myös tytär,\nseitsentoista vuotinen, ihana, hyvä ja rahakas. Selicour on naimatoin\nja suvaittu hänen talossa. Ministerin äiti on hyvä ystävä Selicourille,\njoka hänelle joka ilta livertelee, laulelee ja soittelee laulujansa.\nEikä tytärkään häntä vihaa. Lähettiläisyys on jo pian hänelle määrätty\nja se rikas tytär seuraa perästä.\n\nKaarle. Mitä kaikkia te sanotte? Hän tohtisi kosioida Lottaa?\n\nLaroche. Kyllä hän sen tekee, saattehan nähdä.\n\nKaarle. Lottaa, jota minä rakastan?\n\nLaroche. Tekö häntä rakastatte?\n\nFirmin. Hän on hulluna, elkää häntä kuunnelko!\n\nLaroche. Onko se mahdollista? Ei, herra Firmin, tämä rakkaus ei ole\nhulluutta. Odottakaa, se se meitä nyt auttaaki, se se onki mitä minä\ntoivoin.\n\nKaarle. Mitä te nyt hourailette?\n\nLaroche. Selicour on hukassa, ihan hukassa! isä ottaa häneltä viran ja\npoika morsiamen!\n\nFirmin. Olkaa Jumalan tähden!\n\nLaroche. Antakaa vaan minun laittaa, elkää huoliko, te saatte\nministeri-viran ja Kaarle naipi Lotan. Niin saakeli se käypiki!\n\nFirmin. Minä ministerin viran?\n\nLaroche. Miks ei? Miks ei? Teille se sopiiki, vaan ei Selicourille.\n\nFirmin. Hyvä Laroche! minä luulen se on parempi että pidätte huolta\nitsestänne.\n\nKaarle. Sellainenhan hän on, isä! Nyt vasta minä hänen tunnenki. Aina\ntäynnä suuria aikeita. Vaan ystävä, siihen tarvitaan paljon neroa\nennenkun se kaikki saadaan aikoin. Muutoin se voipi käydä pahasti\nteille itsellenne.\n\nLaroche. Sanokaa mitä hyvänne, vaan minulla on varma toivo. Itseni\ntähden minä en tekisi mitään, mutta lopettaa sellaisen koiran ja auttaa\nystäviä, se on minulle niin suloista, se on niin ihana työ ja sen\nmenestystä minä en yhtään epäile.\n\nFirmin. Ette epäile? Teillä sitte jo on kaikki varustettu?\n\nLaroche. Minulla? Kuin? Ei mitään varustettu, ei mitään ajateltu, vaan\nkyllä neuvo keksitään, keksitään niinki.\n\nFirmin. No, no eipä teidän aikeet vielä liian peloita!\n\nLaroche. Elkää huoliko, en minä pelkää, ei minua Selicour säikytä, sen\nminä voin taata. Ja mitä turhista mutkista, minä menen suorastaan\nministerin luo, hän rakastaa totuutta, minä sanon järkiään kaikki\ntyyni.\n\nFirmin. Kuin? Te sen tohtisitte?\n\nLaroche. Miks ei? minä en ole pelkuri, minä en pelkää ketään, minä\nsanon kaikki ministerille, minä avaan hänen silmänsä, hän saa nähdä\nmiten hän on pettynyt, Selicourin pitää olla pois, häpeällä pois ja\nminä voitan.\n\nKaarle. Tehkää kuin hyvänne, herra Laroche! vaan minun rakkauteni\njättäkää rauhaan, minä en toivo mitään, minä en halua mitään korotusta,\nvaan isäni puolesta te ette koskaan voi tehdä liiaksi.\n\nFirmin. Ystäväni, antakaa minun itseni huolia asiani! Teidän aikomus on\nhyvä kyllä, vaan se on ensinkin vaarallinen ja sitte ihan turha. Minä\nen halaja pois alhaisesta tilastani, minä olen hyvin tyytyväinen siinä\nmissä olen ja kaiken vähimmän minä suaitsen toisen itselleni kerjäävän\nsuurempaa virkaa.\n\nLaroche. Te molemmat ette siis huoli minun avustani. Se on yhtäkaikki,\nminä sen teen kuitenki, huolikaa tahi ei. (Menee.)\n\nFirmin. Hän on vähän löyhkö, vaan hyvä sydän hänellä on, ja minua\nsäälittää hänen onnettomuus.\n\nKaarle. Surkutelkaa minuaki isä, minä olen onnettomampi kuin hän, minä\nolen kadottanut Lottani.\n\nFirmin. Minä kuulen tultavan! Se on ministeri ja hänen äitinsä, minä en\ntahdo olla tässä ettei mitään luultaisi. (Menevät.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Narbonne. Madami Belmont.\n\nMad. Belmont. Kävikö Selicour jo sinun luonasi?\n\nNarbonne. Tänään minä en ole häntä vielä nähnyt.\n\nMad. Belmont. Se sinun kuitenki pitää tunnustaa, että sellainen mies\nmaksaa paljon.\n\nNarbonne. Hän näyttää siassaan oivalliselle. Ja kun kerran maalta olen\ntullut tähän suureen kaupunkiin ja näin tärkeään siaan, jossa\nkirjallinen viisaus minua vähän auttaa, minä luen onnekseni että olen\ntavannut sellaisen miehen kuin Selicour.\n\nMad. Belmont. Joka ymmärtää kaikki, jolle mikään ei ole outo ja miten\nsävyisä sekä oppinut, miten puhelias ja mitkä lahjat! Soittaa, maalaa\nja tekee lauluja; kysyköön häneltä vaikka mitä, hän tuntee kaikki.\n\nNarbonne. Ja tyttäreni?\n\nMad. Belmont. Hyvä että minulle muistutit. Nyt hän on täyttänyt\nseitsentoista vuottansa. Eikä hän sokea ole ja Selicour on hyvin reima\nmies, hän on niin nöyrä ja sinä et usko miten hän on iloinen Lotan\nseurassa. Minä en voi olla näkemättä että se jotain merkitsee, poikani,\nse ei voi olla loittona rakkaudesta.\n\nNarbonne. Noh! se ei olisi hulluinta ... ja minä en katso heimon\nsuuruutta, kun olen itseki tullut alhaalta, ja Selicour, hänen\nymmärryksellään, voipi nousta korkealle. Minulla jo onki hänelle\narvoisa sia, vaan minä tahdon häntä ensin vähän koetella, ja jos hän\nnäyttää sen ansaitsevan, kuin jo luulenki, ja Lotta muutoin suostuu,\nminä otan ilolla hänen vävyksi.\n\nMad. Belmont. Se se on minunki toivoni. Hän on niin nöyrä, niin sievä\nja niin reima mies.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Entiset. Lotta.\n\nLotta. Hyvää huomenta, isäni!\n\nNarbonne. Noh tyttäreni! Miten sinusta on tämä suuri kaupunki?\n\nLotta. Todella sanoen isä, minä ikävöin jälle maalle, sillä täällä minä\nen tapaa teitäkään joka kerran kuin tahdon.\n\nNarbonne. Kaipaan minäki täällä rehellisiä naapuriani maalta. Heidän\nkanssa sain puhella leikkiä ja olla iloinen, vaan kuitenki arvelen\ntäällä olla samaten. Virka toki ei voine muuttaa mieltäni; ihminen\nvoipi olla asioissa ja kuitenki säilyttää entisen mielensä.\n\nMad. Belmont. Minusta tämä elämä vasta oikein maistuu. Täällä olen kuin\ntaivaassa. Jokaisen kanssa jo olen tuttava, kaikki juoksee minulle\nvastaan, ja Selicour tahtoo jo kirjoittaa minun osalliseksi\nluku-seuraanki.\n\nLotta. Arvaatteko te mummo, ketä äsken luulin nähneeni?\n\nMad. Belmont. Ketä sitte?\n\nLotta. Sitä nuorta upseeria.\n\nMad. Belmont. Ketä upseeria?\n\nLotta. Sitä nuorta Kaarle Firminiä.\n\nMad. Belmont. Joka Colmarissa kävi joka ilta tätisi luona.\n\nLotta. Joka aina teille puheli.\n\nMad. Belmont. Se oli hyvin sievä mies.\n\nLotta. Eikös se sitte niin ollut, mummo?\n\nMad. Belmont. Joka myös kirjoitteli niin ihanoita lauluja.\n\nLotta. Se, se, justiin se!\n\nMad. Belmont. No koska hän kerran on täällä, vissisti hän tulee\nmeilleki!\n\nNarbonne. Vaan missä kummalla Selicour on? Tällä kertaa hän viipyy\nkyllä kauvan.\n\nMad. Belmont. No tuossahan se onki!\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Entiset. Selicour.\n\nSelicour (kaikille kumarrellen). Ilmeinen ilo! kuin löydän teidät\nkaikki yhdessä.\n\nNarbonne. Terve, terve, hyvä Selicour!\n\nSelicour (antaen paperia Narbonnille). Tässä saan tuoda sen puhellun\nkirjoituksen; minä lisäsin siihen pari riviä selitykseksi.\n\nNarbonne. Oivallisesti!\n\nSelicour (antaen madamille lipun). Teille armollinen madami, minä olen\nostanut piljetin sitä uutta komediaa vasten.\n\nMad. Belmont. Se on minulle hyvin iloista!\n\nSelicour. Ja teille mamseli, tuon tässä huvittavan ja yhtaikaa\nopettavan kirjan.\n\nLotta. Lienettehän sen jo lukeneet.\n\nSelicour. Ensimäisen osan siitä katselin läpi.\n\nLotta. No millainen se teistä on?\n\nSelicour. Siinä löydätte liikuttavan kuvauksen... Onnetoin isä ...\nturmeltu tytär ... vanhemmat köyhyydessä, hyljätyt kiittämättömiltä\nlapsilta ... hirveitä tapauksia, joita en ymmärrä ... joita en osaa\najatella -- sillä palkitseeko koko elin-aikainen kiitollisuus sitä\nhuolta ja murhetta jota vanhemmat ovat näyttäneet meidän lapsuuden\nheikkoudelle?\n\nMad. Belmont. No kaikkiin hän saa sitte niin lystiä sanoja vielä, se\nankara mies.\n\nSelicour (Narbonnille). Meidän kanselissa on päällikön virka\ntarpeellinen, se on tärkeä ammatti ja hakioita on paljon.\n\nNarbonne. Minä luotan teihin, te tunnetta jokaisen ansion,\npalvelus-vuodet, uurauden ja taipumuksen, vaan erinomattain on\nkatsottava heidän rehellisyyttä. Mutta nyt unhotan, minulla on paljon\nala-kirjoitettavaa, minun täytyy mennä.\n\nSelicour. Ja minunki täytyy paikalla käydä toimiini.\n\nNarbonne. Odottakaa vähän, meillä on keskenämme vähän puhelemista!\n\nSelicour. Vaan minulla on hirveän paljon tekemistä ennen päivällistä.\n\nNarbonne. Jääkää nyt tänne, tahi joutukaa heti takaisin! Minä tarvitsen\nteitä. Minä tarvitsen juuri sellaista miestä kuin te, sekä opin että\nrehellisyyden suhteen. Tulkaa heti, minulla on teille jotain hyvää.\n(Menee.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Entiset ilman Narbonnitta.\n\nMad. Belmont. Te ette voi arvata, herra Selicour, miten paljon poikani\nteistä pitää. Vaan voisi minullaki nyt olla tekemistä. Meidän\nsukulaiset ja monjaat ystävät tulevat iltaiselle tänne, olettehan te\nmeidän seurassa?\n\nSelicour. Jos muuten ne monet asiat...\n\nMad. Belmont. Ettehän toki pois jää, muuten meidän pöytä olisi kuin\nilman kruunutta. Te olette meidän seuran henkenä ja Lottaki voisi ottaa\nsen pahaksi jos te...\n\nLotta. Minäkö mummo? Vaan teidän ja papan ystävät ovat minunki.\n\nMad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä. Laittai nyt vaan valmiiksi, aika\non käsissä! Tietäkää, herra Selicour, peilin edessä minä olen\nensimäinen.\n\nSelicour. Kun ihana taito tulee ihanan luonnon avuksi, ken voipi\nsilloin seista vasten?\n\nMad. Belmont. Oivallisesti! ken voipi olla rakastamatta sellaista\nmiestä. Hänen suustansa ei kuule muuta kuin ihanaa ja lystiä. (Menee\nLotan kanssa.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Selicour ja Mikko.\n\nMikko. Viimenki he ovat kaikki poikessa. Nyt saan puhua sanaisen! Minä\nsoisin puhutella herra Selicouria.\n\nSelicour (korkeasti). Minä se olen!\n\nMikko. Suotteko minulle herra?\n\nSelicour. Enkö minä täälläkään nyt saa olla rauhassa? Mitä te tahdotte?\n\nMikko. Hyvä herra! jos...\n\nSelicour. Se on taas paljasta kerjäämistä, apua? Minulla ei ole\nmitään...\n\nMikko. Suokaa anteeksi, herra!\n\nSelicour. Ei mitään, tässä ei ole paikka, tule konttuoriin jos sinulla\nmitä on!\n\nMikko. Minä en luullut teitä niin jyrkäksi!\n\nSelicour. Mitä teille pitää?\n\nMikko. Enhän minä tule pyytämään, ... kiittämään vaan minä tulen teitä\nherra Selicour!\n\nSelicour. Kiittämäänköhän? ja mistä?\n\nMikko. Että hankitte veljeni pojan...\n\nSelicour. Mitä? Mihin? puhukaa selvemmin.\n\nMikko. Minä olen vasta toista päivää täällä kun isäntä minun jätti\nmaalle. Minä en teitä tuntenut vielä silloin kun teille kirjoitin herra\nSelicour!\n\nSelicour. Mitä nyt sanotte? Ystäväni! te sitte olisitte ministerin\npalveluksessa?\n\nMikko. Hänen kammar-palveliansa, teidän armonne!\n\nSelicour. Herra Jumala mikä hirveä erheys! herra Mikkel!\nkammarpalvelia, kammarherra, ministerin uskottu mies! Tuhatkertaa\nanteeksi herra Mikkel! Minä luulin teitä asiamieheksi.\n\nMikko. Ja jos sekin olisin?\n\nSelicour. Minun siassani on hirveän paljon tekemistä jokaisen kanssa,\nja niitä on niin paljon joita ei tunne.\n\nMikko. Minä luulin kuitenki että se on keveä jokaista kohdella\nleppeästi.\n\nSelicour. Vissisti! Totta kaiketi! Se oli vaan se kirottu pikaisuus!\n\nMikko. Joka minulle kävi hyvin pahasti, herra Selicour!\n\nSelicour. Se oli hyvin tuhmasti, minä kadun sitä ikäni.\n\nMikko. No annetaan se nyt olla!\n\nSelicour. Noh! te olette nähneet kuin kiivas minä olin teitä\nauttamaan ... se teidän veljenne poika on saanut siansa, vaan miten?\n\nMikko. Sieltä minä nyt tulenki! Ei se ole kovin järettömästi!\n\nSelicour. Hän on hyvällä tiellä, luottakaa! vaan minuun.\n\nMikko. Ja kirjoittaa jo, uskotteko miten hän jo kirjoittaa.\n\nSelicour. Hän ei kirjoita puhtaasti.\n\nMikko. Ja ortograhvin sitte?\n\nSelicour. Se se onki!\n\nMikko. Vaan kuulkaa herra! Se mitä teille kirjoitin, se on meidän\nvälillä, meidän isäntä kaupunkiin lähteissään kielsi jyrkästi meitä\nkaikista suplikista ja rukouksista ... herra on vähän kummallinen mies\nniinkuin tunnette!\n\nSelicour. Totta kaiketi! sitä ei voi kieltää, varmaan te hänen hyvin\ntunnette sen meidän herra ministerin.\n\nMikko. Minä hänen tunnen ulkoapäin ... ja voin teille sanoa millainen\nhän on.\n\nSelicour. Sen voin uskoa; vaan enpä minä paljon tahdo tiedustella.\nSillä näettekö herra Mikkel, minun tapani on sanoa: tee oikein, elä\npelkää ketään.\n\nMikko. Oikein sanottu! herra Selicour!\n\nSelicour. Niin, jatkakaa vaan herra Mikkel! Te sanoitte että se hyvä\nherra on vähän kummallinen?\n\nMikko. Se on ihan totinen tosi, hän on kummallinen, mutta hyvä. Hänen\nsydämensä on kirkas kuin kulta.\n\nSelicour. Hän on rikas, leskimies, iloinen ja paraassa iässään.\nTunnustakaa kuitenki ... se on työläs sillä iällä vihata toispuolia,\nsen kunnioitetun miehen, vaan miten?\n\nMikko. Hänellä on hyvin hyvä sydän, uskokaa se herra Selicour!\n\nSelicour (nauraen). He! he! Pieniä seikkoja toki, eikös niin? herra\nMikkel!\n\nMikko. Se on mahdollista, vaan missä asioissa hän on...\n\nSelicour. Kyllä minä sen ymmärrän herra Mikkel! te olette uskollinen\npalvelia ja osaatte peittää missä on tarvis. En minä kysy missään\npahassa aikomuksessa, sillä ... minä olen vakuutettu ett'ei hänestä voi\nsanoa muuta kuin joka on hänelle kunniaksi.\n\nMikko. Niin tosiaan. Nyt minä muistan! kuulkaapas! hän etsii pienoista\nasuntoa esi-kaupungissa yhdelle.\n\nSelicour. Todella? ja kelle?\n\nMikko. Sen saatte kuulta. Vaan elkää virkkako, Jumalan tähden ...\nkuulkaa!\n\nSelicour. Varjelkoon minua, herra Mikkel!\n\nMikko. Nuoruudessaan hän rakasti...\n\nSelicour. Luuletteko että hänellä on nytki...\n\nMikko. Ei juuri sitä, vaan...\n\nSelicour. Noh! Olkoon se mitä hyvänsä! Te hänen uskollinen palveliansa\nolette velvollinen sen kristillisesti peittämään, eikös niin Mikkel! Ja\nmiks ei se jota hän salaa voisi olla joku kristillinen työ, miks ei se\nvoi niin olla, herra Mikkel! Minä vihaan kaikkea panettelemista ...\nkuin kuolemaa, niin minä sitä vihaan. Meidän pitää aina ajatella hyvää\nesi-miehistämme. No, no, se on hyvä herra Mikkel! Annattehan te\nanteeksi minun erheykseni. Me tapaamme useammin toisiamme. Minua\nhävettää kun teitä niin kohtelin (Ojentaa hänelle kätensä.)\n\nMikko (peräytyen). Ohoh! eihän toki, herra Selicour! minä tunnen siani\nja tiedän hävetä.\n\nSelicour. Mitä turhia, minä olen teidän ystävänne, antakaa nyt minun,\nherra Mikkel!\n\nMikko. Sitä en koskaan rohkene, minä olen paljas palvelia.\n\nSelicour. Ystävä, ystävä! ei mitään eroitusta meidän kesken. Antakaa\nminun kuitenki ... herra Mikkel!\n\n    (Molemmin puolin kumarrellen syvästi, esirippu lankee.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Narbonne ja Selicour (istuen).\n\nNarbonne. Olemmeko me nyt viimenki kahden kesken.\n\nSelicour (pelolla). Niin olemme!\n\nNarbonne. Tästä puhelemisesta jotain toivon. Minä pidän jo entuudesta\nteistä hyvin paljon, herra Selicour, ja luulen että ennen kun tästä\neroamme minä rakastan teitä vielä enemmän. Minulle on sanottu että te\nolette hyvin tottunut valtakunnan asioihin.\n\nSelicour. Minä olen niissä tehnyt paljon työtä ja ehk' en niinkään\nturhaan. Vaan sitä en pidä juuri suuressa arvossa.\n\nNarbonne. Se on hyvä! Sanokaa minulle ensiksi mitä vaatimuksia te\npidätte tärkeempinä kuin kysymys on hyvästä lähettiläästä?\n\nSelicour (hämmästyen). Kaikista esinnä hänen tulee olla tottunut\nasioihin.\n\nNarbonne. Tottunut, mutta aina lujemmalla rehellisyydellä.\n\nSelicour. Se se onkin minun meininkini.\n\nNarbonne. Ja sitte.\n\nSelicour. Ja siinä vieraassa maassa jossa hän elää, hänen tulee olla\nrakastettu.\n\nNarbonne. Se on tosi, vaan sentähden ei unhottaa omaa arvoansa. Hän\npitäköön vaarin oman maansa kunniasta ja arvosta ja ansaitkoon omalla\nkäytöksellä sille kunnioituksen.\n\nSelicour. Se se oliki jota minä tahdoin sanoa. Hän elköön antako\nkenenkään käskeä itseänsä ja tietäköön itsensä pitää arvossa.\n\nNarbonne. Arvossa, vaan ilman ylpeydettä.\n\nSelicour. Se se on minunki meininkini.\n\nNarbonne. Hänen tulee tarkata kaikki mitä...\n\nSelicour (keskuuttaen). Tapahtuu siellä, hänen pitää tietää salaisimmat\nasiat.\n\nNarbonne. Olematta mikään nuuskia.\n\nSelicour. Sitähän minä meinasinki, ja ettei häntä luultaisi pejuoniksi.\n\nNarbonne. Ja ettei hän se ole. Hänen pitää tietää olla vait eikä\npuuttua asioihin mitkä...\n\nSelicour. Häneen eivät koske; hänen pitää olla kuin sinetillä lukittu\nkirje, jonka sisällystä kukaan ei tunne.\n\nNarbonne. Vaan hän ei sentähden saa olla mikään kummitus, jota kukaan\nei ymmärrä.\n\nSelicour. Niin minä ajattelinki.\n\nNarbonne. Hänen tulee olla rauhan mies ja kaikkea eri-puraisuutta hänen\ntulee kokea...\n\nSelicour. Estää niin paljon kuin mahdollista.\n\nNarbonne. Kas se on oikein! Hänellä tulee olla tarkka tieto erinäisistä\nmaista, niiden kansan paljoudesta...\n\nSelicour. Niiden hedelmistä ja tuotteista, niiden kaupasta ja\nteollisuudesta.\n\nNarbonne. Se on oikein, se on oikein!\n\nSelicour (yhä luetellen). Niiden asetuksista, niiden liitoista, niiden\nvaroista, niiden sota-voimasta, niiden aseista, niiden tavoista...\n\nNarbonne. Esimerkiksi: jos teitä lähetettäisiin Venäelle tahi Ruotsiin,\nvissisti te jo tuntisitte näiden maiden tilaisuuden.\n\nSelicour (hämmästyen). Minun täytyy sanoa että minä olen lukenut\nenemmän Italian asioita. Pohjoisia maita minä tunnen vähemmän.\n\nNarbonne. Vain niin! hm!\n\nSelicour. Vaan minä olin juuri rupeemassa niistä lukemaan.\n\nNarbonne. No Italiasta sitte!\n\nSelicour. Cesarein maa oli minulle mieluisempi, se veti minun\nluoksensa. Ja siellähän se oli taitojen ja tietojen kehto, sankarein\nisän-maa, kaiken suuruuden koti.\n\nNarbonne. Hyvä hyvä, vaan jälle meidän puheesen.\n\nSelicour. Kuin suaitsette! Ah! ne ihanat taidot, ne ovat niin mieluiset\nmuistella. Niistä voisi ajatella kokonaisen päivän, niissä on niin\nrikas...\n\nNarbonne. Se on Venesia johon minä olen teitä arvellut...\n\nSelicour. Venesia! Oikein! juuri sama paikka josta olen alkanut\nkirjoittaa pitempää ainetta, missä kaikki ajatukseni tulevat esiin ...\nminä juoksen heti sen noutamaan. (Nousee seisalleen.)\n\nNarbonne. Ei, ei, malttakaa, malttakaa vähän!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Mikko.\n\nMikko. Ulkona on joku joka hyvin tärkeässä asiassa tahtoo kahden\nkeskiseltä puhella.\n\nSelicour (kiireesti). Minä en tahdo teitä estää.\n\nNarbonne. Ei, istukaa, Selicour, se joku voipi ainaki jonkun hetkisen\nodottaa.\n\nSelicour. Vaan jos se en hyvin tärkeää.\n\nNarbonne. Tärkein kaikista on meidän puhe.\n\nSelicour. Jos suotte nyt minun...\n\nMikko. Se on tehty kahdessa minutissa, sanoi minulle se herra, vaan\nettä sillä on hyvin kiiru. (Selicour juoksee ulos.)\n\nNarbonne. Tulkaa heti jälle, niin pian kuin olen yksinäni.\n\nSelicour. Minä oon teidän vallassa.\n\nNarbonne (Mikolle). Anna hänen tulla.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Narbonne. Laroche.\n\nLaroche (alinomaa kumartaen). Minä olen hyvin ... minä luulen ... että\nse olette te ... jonka edessä ... herra ministeri!\n\nNarbonne. Minä olen ministeri. Tulkaa lähemmäksi!\n\nLaroche. Rukoilen anteeksi ... minä ... minä tulen ... se on ... minun\npiti ... vaan minä olen niin hämmästynyt ... minä olen alhainen...\n\nNarbonne. Noh, olkaa sitte rohkeampi ja asiaan. Mitä te tahdotte sanoa?\n\nLaroche. Minä antaisin teille vähän viittausta.\n\nNarbonne. Puhukaa!\n\nLaroche. Te olette uskoneet yhtä kunnotointa miestä.\n\nNarbonne. Ja se mies on?\n\nLaroche. Hänen nimensä on Selicour.\n\nNarbonne. Mitä, Seli...\n\nLaroche. Sama mies, sama Selicour on yhtä tietämätöin kuin hän on\nkunnotoin. Suokaa minun kertoa kaikki hänen työnsä.\n\nNarbonne. Malttakaa vähän. (Soittaa ja Mikko tulee) Huutakaa Selicour\ntänne!\n\nLaroche. Elkää suinkaan, ei häntä tule tarvis koko tässä puheessa.\n\nNarbonne. Ei teidän, kyllä minä sen arvaan; mutta minun tapa on kerran\nsellainen. Minä en ota vastaan mitään valitusta ihmisistä jotka eivät\nvoi pitää puoliansa. Kun hän seisoo teidän edessä, kertokaa sitte hänen\ntyönsä.\n\nLaroche. Se on kuitenki niin työläs sanoa suusta suuhun...\n\nNarbonne. Kun todistuksia ei ole, on vissisti parasta ... onkos teidän\nlaita niin?\n\nLaroche. Minä en ollut aikonut niin suusta suuhun. Se on niin\nulos-oppinut konna, oikea suka... Vaan minusta nähden se on\nyhtä-kaikki. Hiis huolikoon, minä en häntä pelkää. Tulkoon, te saatte\nnähdä jos pelkään.\n\nNarbonne. Hyvä, hyvä! Me saamme sen heti nähdä, tuossa hän onki!\n\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Entiset. Selicour.\n\nNarbonne. Tunnetteko te tämän herran?\n\nSelicour (hämmästyen). Se on Laroche.\n\nNarbonne. Minä olen kutsuttanut teidän pitämään puolianne. Hän on\ntullut teitä syyttämään. Noh puhukaa!\n\nLaroche (ryäistyä). Minun täytyy ensin teille sanoa että me olemme\nkoulukumppanit, ja että hän olisi velvollinen minua kiittämään\nmonjaista asioista. Me aloimme molemmat yht'aikaa tiemme, siitä on nyt\nviistoista vuotta ... ja tulimme molemmat samaan kanseliin\nkirjoittajiksi. Herra Selicour nousi korkealle, minä seison samassa\npaikassani jossa aloitin. Että hän on unhottanut vanhan ystävänsä, se\nolkoon niin tahi näin. Siitä en mitään virka. Mutta että hän lisäksi\nmuistaa tätä ystäväänsä vaan sillä tavalla että ajaa sen pois\nvirastansa ja leivästänsä, sitä minä en voi kärsiä. Hän ei voi minusta\nsanoa mitään pahaa, vaan minä sanon ja päätän että tämä herra Selicour,\njoka teidän ylhäisyytenne edessä on olevinaan niin rehellinen, on ollut\noikea konna, silloin kuin siihen oli tilaa. Kyllä hän nyt voipi teitä\nauttaa hyvässäki, vaan teidän edellisen tykönä hän auttoi kaikkea\nilkeyttä oikein miehen tavalla. Hän on kavala kuin käärme ja muuttuu\ntoiseksi joka kerran kuin hän saa uuden esi-miehen ja uuden ketun\npäällensä. Hän on liukastelia, kehuja ja ylpeä, kavala kuin salapuria\nkoira. Kunnotoin, pahanilkinen ja hävitöin kaikkia kohtaan. Poikana\nkoulussa hänessä vielä oli jotai hyvyyttä ... vaan nyt hän jo on ammoin\njättänyt sellaiset heikkoudet. Hän on liukastellut itsellensä viran,\njohon hän ei kelpaa. Hän osaa viekastella kunnian kaikista töistä\nitselleen ja antaa sellaisten miesten olla pimeydessä, niinkuin Firmin\nja monet muut.\n\nNarbonne. Kuin, Firmin? Palveleeko herra Firmin meidän kanselissa?\n\nLaroche. Ankarin mies, sen voitte uskoa!\n\nNarbonne. Minä jo olen hänestä kuullut. Erin-omainen mies toimituksiin.\n\nLaroche. Ja perheen isä. Hänen poikansa tuli Colmarissa tutuksi teidän\ntyttärelle.\n\nNarbonne. Kaarle Firmin? Se on oikein, nyt sen muistan.\n\nLaroche. Erin-omaisilla lahjoilla!\n\nNarbonne. Noh ja sitte?\n\nLaroche. Se se oli jota minä halasin teille sanoa.\n\nNarbonne (Selicourille). Vastatkaa puolestanne.\n\nSelicour. Hän syyttää minun kiittämättömyyttä. Minun? Minä luulin että\nystävä Laroche minun tuntisi paremmin. Se ei ollut minun tahtoni joka\nhänen piti alhaalla, se oli voimattomuuteni häntä korottaa. Mitkä kovat\nsyytökset minulle, joka olen kaksikymmentä vuotta ollut hänen paras\nystävänsä. Epäillä minun rehellisyyttäni, tuomita minun töitäni ja\nminua tuossa pikaisuudessa soimata ja halventaa! Todistukseksi miten\ntotisesti minä olen hänen ystävänsä...\n\nLaroche. Hän minun ystäväni. Luuleeko hän minun niin tuhmaksi, ja millä\nhän on sen osoittanut?\n\nNarbonne. Hän on antanut teidän puhua päähän asti, ja sentähden...\n\nLaroche. Minä saan sitte olla väärässä?\n\nSelicour. Hänen virka on annettu toiselle, se on tosi, ja kellenkään\nsellainen kohtaus ei ole vääremmin kuin hänelle. Vaan minä toivoin että\nystäväni Laroche, sen siaan kuin tuli minua syyttämään, olisi tullut\nystävänä luokseni ja pyytänyt minulta selitystä. Sitä, sen minä sanon,\nminä odotin ja varustin jo kuin hänen olisin ihastuttavalla tavalla\ntyydyttänyt. Juuri saman päällikön ammatin, jota äsken teidän\nylhäisyydelle puhelin, minä arvelin ehdotella vanhalle ystävälleni\nLarochelle.\n\nLaroche. Minua päälliköksi, kiitoksia, herra Selicour. Minä olen paljas\nkirjoittaja, vaan en mikään suuren asian toimeen pania; minua auttaa\nkynäni vaan ei pääni, ja minä en ole se joka otan päälleni asioita\njoita en voi toimittaa teettääkseni ne salaisesti muilla ja itse\npitääkseni niistä kunnian.\n\nSelicour. Sia on sinulle omansa, kamratti, usko minua, minä tunnen\nsinun paremmin kuin sinä itse. Hänellä on oivallinen pää, tarkka ja\nväsymätein työssä ja selvä ymmärrys; hän ansaitsee koroituksen ennen\nkaikkia muita. Hän syyttää etten minä laske nerokkaita miehiä pääsemään\nylös, ja nimittää herra Firminiä. Tämä esimerkki on huonosti valittu,\nniinki ankarasta miehestä kuin Firmin. Ensinki hänen nykyinen virkansa\nei ole huono ... ja toiseksi teidän ylhäisyytenne tahtoi korottaa juuri\nFirminin minun siaani, niin pian kuin minä olisin tullut toiseen\npaikkaan... Minä en sopisi tähän ammattiini, syyttää hän lisäksi, minä\ntunnen myös oman heikkouteni, vaan hänen tulisi muistaa ettei tämä\nsyytös koske niin paljon minuun kuin esimieheeni, joka minut on\nkorottanut; ja viimeksi että minä olisin ollut entisen ministerin\nrikoksiin osallinen? Se on suurin vääryys, kuin se olinki minä joka\nhänen annoin kuulla totuuden silloin kuin kaikki ihmiset kumartelivat\nhänen edessään. Sata kertaa tahdoin erota virastani ja mikään muu ei\nminua pidättänyt kuin toivo sillä hyödyttää isän-maatani. Mikä ihana\nlohdutus sydämelleni, kun tässä voin estää jotai pahaa ja tuossa auttaa\njotai hyvää. Minä olen tohtinut asettua hänen voimaansa vasten, minä\nolen pitänyt totuuden puolta häntä vastoin silloin kuin hän oli vielä\nvallan päällä! hän lankesi ja minä surkuttelin hänen onnettomuutta.\nOnko se rikos, minä kehun sillä. Se on minulle raskas, hyvä Laroche,\ntavata sinun viha-miesteni joukossa, tarvita sinua vastaan puolustaida,\nsinua jota pidän niin suuressa arvossa. Vaan tule, sopikaamme, ole\nystäväni ja unhottakaamme kaikki!\n\nLaroche. Kunnotoin! eikö hän jo liikuta minua itseäni!\n\nNarbonne. Noh, mitä te siihen vastaatte?\n\nLaroche. Minä?... En mitään, se kunnotoin hylky on hämmentänyt kaikki\najatukseni.\n\nNarbonne. Herra Laroche! Se on hyvä ja kiitettävä asia, sotia pahuutta\njoka paikassa missä sen kohtaa ... vaan se ei ole hyvä pitää väärää\nvihaa syytöintä kohtaan, se todistaa pahaa sydäntä.\n\nSelicour. Hän ei vihaa minua, ei yhtään! ystäväni Larochin sydän on\nparain maa-ilmassa, minä tunnen hänen; vaan hän on pikainen, hän eli\nvirastansa, se ei ole ihme että hän on vihastunut. Hän luuli\nkadottaneen leipänsä ... ja minä olen tehnyt väärin, minä sen\ntunnustan, tule, tule, minä syleilen sinua, unhotamme kaikki!\n\nLaroche. Minä syleilemään? Ei koskaan! Minä en kyllä osaa vastata hänen\nliverröksille, vaan voinko minä epäillä, voinko minä pettää teidän\nylhäisyyden... Lyhyesti, minä en peruuta mitään ... minä en tee mitään\nrauhaa, ennen kuin hänen työnsä ovat valkeudessa, ihan paljasna!\n\nNarbonne. Minä olen vakuutettu että hän on viatoin ... kunnes voitte\ntodistaa kaikki.\n\nLaroche. Todistaa? Tuhansilla todistuksilla.\n\nNarbonne. Sanokaa, puhukaa!\n\nLaroche. Minulla on kylläksi, minulla on suuri joukko todistuksia, ...\nvaan minä en niillä voi mitään todistaa. Sellaisten sukain töitä ei voi\nnäyttää todistuksilla. Hän oli ennen köyhä kuin minäki. Jos sanoisin\nettä hän on entisen valtansa tehnyt rahaksi, että hänen koko\nrikkautensa on tullut siitä ... sitä en voi todistaa kirjoilla ja\nvierailla miehillä, vaan Jumala sen tietää että se on totta, ja siitä\nminä annan henkeni.\n\nSelicour. Tämä syytös on niin raaka ett'ei se minuun koske. Ja muutoin\nminä annan tutkia kaikki työni. Minkä olen säästänyt, se on\nahkeruudellani ja otsani hiellä saatu. Se on öiden valvonnalla ja\nkunniallisella työllä ansaittu, ja sillä minä elätän köyhiä\nsukulaisiani ja pidän hengissä äitiäni.\n\nLaroche. Valheltu! valheltu! Minä en voi todistaa, vaan se on valheltu,\nhävyttömästi valheltu!\n\nNarbonne. Elkää pikastuko!\n\nSelicour. Jumalani! mitä minun pitää kuulla! Se on ystävä Laroche joka\nminua niin tuomitsee. Mikä hurjuus sinun on tullut päähäsi? Minä en\ntiedä jos itken tahi nauran sinun raivollesi ... vaan nauraa omalle\nystävälleni, sitä en voi, se on liian vakaista. Niin halventaa vanhaa\nystävääsi! tule tuntoosi, hyvä Laroche, ja elä omalla tahallasi menetä\nsitä oivallista virkaa jonka olen sinulle aikonut.\n\nNarbonne. Suoraan sanoen, herra Laroche! teidän itsepäisyys antaa\nminulle huonon ajatuksen teistä. Minunki täytyy rukoilla teidän olemaan\ntotisempi ystäväänne kohti. Se on ihan tosi, minua säälittää\nSelicour-paran tila!\n\nLaroche. Kyllä minä sen uskon, armollinen herra! Eikö hän ole tehnyt\nminunki epäilemään. Vaan se ei ole mahdollista, minä olen vakuutettu\nkaikesta. Sota, sota meidän välillä. Minä näen että pitempi puhe on\nturha. Vaan ennen kuolen nälkään kuin otan vastaan jotai ammattia\nsellaisen konnan kädestä kuin hän. Teidän palvelianne. (Menee.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Narbonne. Selicour.\n\nNarbonne. Ymmärrättekö sitä yksi-päisyyttä?\n\nSelicour. Se ei merkitse mitään. Hän on hyvä-tahtoinen löyhkö! minä\nlepytän hänen kohta.\n\nNarbonne. Hän on kiivas ja ajattelematoin. Vaan totuudessa hän saattaa\nolla hyvä ihminen.\n\nSelicour. Pohjalleen hyvä, sen voin teille taata. Vaan pää ei ole\noikein paikoillaan. Joku voipi olla häntä yllyttänyt.\n\nNarbonne. Luuletteko sen?\n\nSelicour. Melkein niin minä luulen ... ken sen voi tietää? joku\nsalainen vihamies ja kadehtia ... sillä se nyt vissi on, että hän vaan\non paljas ase, jota toiset lykkäävät mihin tahtovat.\n\nNarbonne. Vaan ken se sitte voisi...\n\nSelicour. Sellaisia on paljon jotka toivovat minulle kadotusta.\n\nNarbonne. Te voinette jo ketä luullaki?\n\nSelicour. Minä painan sen nahkaani! Sillä ajatella sellaista\nFirministä, hyi! se olisi hävyttömästi, se ei voi olla mahdollista!\n\nNarbonne. Niin minäki sen luulen! hän näyttää minusta liian\nrehelliselle ja liian sievälle.\n\nSelicour. Sievä hän kyllä on.\n\nNarbonne. Tunnetteko te hänen?\n\nSelicour. Me olemme ystävät.\n\nNarbonne. No mitä te hänestä arvelette?\n\nSelicour. Hetta Firmin on juuri sellainen mies kuin kanselissa on\ntarvis, jos kohta hänellä ei ole päätä, kuitenki hyvä työ-mies. Ei\nsentähden että hän kaipaisi ymmärrystä ja tietoja. Ei suinkaan. Hän\nvoipi tietää paljon, vaan se ei tule kysymykseen.\n\nNarbonne. Te nostatatte minussa halun häntä tuntea.\n\nSelicour. Minä jo olen kauvan häntä yllyttänyt näyttäimään, vaan hän\ntuntenee alhaisen paikan itselleen parhaaksi eikä halaa ylemmäksi. Minä\nen tahdo häntä kuitenkaan...\n\nNarbonne. Olkaa huoletta. Niin ansiollista miestä kohti, meikäläinen\nvoipi ilman vahingotta ottaa ensimäisen askeleen. Minä tahdon itse\nmennä Firminin luo ... vaan nyt entiseen asiaamme jonka tämä Laroche\nkeskuutti.\n\nSelicour (hämmästyen). Nyt on jo vähän myöhä.\n\nNarbonne. Se ei tee mitään.\n\nSelicour. Taitaa jo olla aika ottaa vastaan ihmisiäki.\n\nNarbonne (katsoo kelloon). Todella jos se ei jo oleki.\n\nSelicour. Sen voisimme jättää huomiseksi.\n\nNarbonne. Hyvä, me sen voimme niin tehdäki.\n\nSelicour. Ja minä saan sitte...\n\nNarbonne. Vielä sanainen...\n\nSelicour. Kuin suaitsette?\n\nNarbonne. Yhden toimen minä kuitenki voin teille antaa, joka vaatii\nyht'aikaa kuntoa sekä rohkeutta.\n\nSelicour. Käskekää vaan!\n\nNarbonne. Minun edelliseni on huonolla hoidolla antanut tulla monta\nvikaa hallitukseen, joita kaikki meidän vaivat eivät voi poistaa.\nSentähden olisi tarvis panna kokoon sellainen muistutus jossa kaikki\npuutokset tulisivat näkyviin ja hallitus saisi ilman säälimättä kuulla\ntotuuden.\n\nSelicour. Vaan suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sellainen\nkirjoitus voisi tulla vaaralliseksi tekiällensä.\n\nNarbonne. Se ei tarvitse peloittaa meitä. Mikään vaara, mikään\nyksinäisen kohta ei saa tulla kysymykseen siinä mitä yhteinen\nvelvollisuus vaatii.\n\nSelicour. Se on ylevästi ajateltu.\n\nNarbonne. Te olette mies sellaiseen työhön. Muuta minä en tarvitse\nteille sanoa. Te tunnette kaikki puutokset paremmin kuin minä.\n\nSelicour. Ja minä ajattelen siinä asiassa samalla tapaa kuin te.\n\nNarbonne. Epäilemättä. Tällä asialla on kiiru. Minä jätän nyt teidän,\nelkää yhtään viivytelkö, meillä on nyt paras tilaisuus, minä sen\ntahtoisin jos suinkin mahdollista vielä tänä iltana antaa hallituksen\nkäsiin. Lyhyesti ja selkeästi ... vähillä sanoilla saattaa sanoa\npaljon, jääkää terveeksi! Menkää järkiään työhön. (Menee.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Selicour. Madami Belmont.\n\nMad. Belmont. Olettekos yksinänne herra Selicour? minä tahdoin odottaa,\nkunnes hän menisi pois ... hänen ei tule sitä tietää.\n\nSelicour. Mistä se on puhe, rouva! jos voin kysyä?\n\nMad. Belmont. Me tahdomme tänä iltana vähän laulua, ja Lotta aikoo\nantaa kuulla ääntänsä.\n\nSelicour. Ah! Hänen suloista ääntänsä!\n\nMad. Belmont. Olettehan teki toisinaan koetellut tehdä lauluja. Eikös\nse ole niin?\n\nSelicour. Ken se ei jollon-kullon elämässään tekisi niitä!\n\nMad. Belmont. Tehkääpäs nyt laulu tahi joku sellainen täksi illaksi!\nTeille se on vähäinen työ.\n\nSelicour. Joku romansi, vain miten?\n\nMad. Belmont. Hyvä, tehkää romansi, niitä me erittäin rakastamme.\n\nSelicour. Jos kiivaus minussa edes täyttäisi neron puutoksen!\n\nMad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä, minä ymmärrän.\n\nSelicour. Ja minä tarvitsenki sellaisen keveän työn vaiheen\nvirvoitukseksi! Minä olen koko yön valvonut, lukeissa juttu-kirjoja ja\nparannellen luvun-tekoja.\n\nMad. Belmont. Niitä inhoittavia töitä!\n\nSelicour. Että todellaki jo tunnen väsyttävän. Vaan ken tietää,\nrunoilemisen kukkainen ehkä virvoittaa minua suloisella hengellänsä ja\nsinä, sydämen balsami, ystävyyden pyhyys!\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Entiset. Nobinau.\n\nNobinau (oven takana). Noh, noh! kun hän on siellä, miks minä en sinne\nvoisi päästä?\n\nMad. Belmont. Mitä se on?\n\nNobinau (tullen ovesta). Nuo häijyn palveliat ovat ylpeämmät kuin itse\nvallat. Minä tahdon tavata herra Selicourin!\n\nSelicour. Minähän se olen.\n\nNobinau. Sen minä tahdon ensin katsoa ... totta minun henkeni ja\nruumiini jos se ei ole hän ... ihan elävänä ... minä näen hänen vielä\nmiten hän meidän kylän poikien ja koirien kanssa paljain jaloin\njuoksenteli. No katsokaapas minua. No, noh ... katsokaa tarkasti ...\nminä olen pikkuisen muuttunut... Tunnettekos minua?\n\nSelicour. En mitenkään.\n\nNobinau. No, noh, eiköhän nyt minua tunne! minähän se olen, se Nobinaun\nRisto, sen torpparin, joka nai sen pöhkiän Leenan, tunsittehan sen,\nteidän ukon veljen-pojan tyttären, herra Selicour ja serkku!\n\nSelicour. Ahaa, sekö!\n\nNobinau. Noh! serkkuin tapa, minä luulisin, on antaa kättä ja syleillä\nniin kauvalle nähtyä.\n\nSelicour. Ilolla, olkaa terve-tultua, serkku!\n\nNobinau. Suur kiitosta, serkku! Noh nyt vasta minä teidän oikein\ntunnen.\n\nSelicour. Vaan lähkäämme minun kammariin, minä en ole tässä kotona.\n\nMad. Belmont. Elkää minua kaihtiko, herra Selicour, tehkää kuin minua\nei tässä olisikaan!\n\nSelicour. Teidän luvalla rouva, te olette kovin hyvä! Hänen tuhmalle\nkäytökselle ei voi tehdä mitään. Se on rehellinen maa-mies ja minulle\nserkku jota hyvin rakastan.\n\nMad. Belmont. Se on teille kunniaksi, herra Selicour!\n\nNobinau. Minä tulen nyt ikään kaupunkiin, herra serkku!\n\nSelicour. Vain niin, ja mistä?\n\nNobinau. Hei, mistäs muualta kuin meidän omasta kylästä. Vaan tämä\nPariisi on kuin sata kylää yhteiseen. Jo on pari tuntia kuin läksin\nposti-kärryistä etsimään teitä ja Larochta, tunnettehan sen naapurinne\nja koulu-kumppanin, no, ja nyt viimenki teidän löysin ... ja nyt se\nolkoon sillä hyvä!\n\nSelicour. Vissisti sinä tulet asioille tänne Pariisiin, serkku!\n\nNobinau. Asialle! Totta kaiketi! Vissisti minulla asia on.\n\nSelicour. Ja se on?\n\nNobinau. No nyt ... täällä tulemaan herraksi, serkku!\n\nSelicour. Hahaha!\n\nNobinau. No, no, minä ajattelen se asia on yhtä tärkeä kuin joku\ntoinenki, herra serkku!\n\nSelicour (rouvalle). Elkää pahastuko!\n\nMad. Belmont. Hän minua oikein huvittaa.\n\nSelicour. Todella, hän on hyvin lysti.\n\nNobinau. Kärrin-tekiä Pietar, jonka hyvin tunnette, arveli näin: serkku\non Pariisissa ajanut vakonsa hyvin viisaasti ... kotona ollessa serkku\noli muka ollut oikea veitikka, ja siellä hänestä oli sanottu: ei se\nnälkään kuole sellainen koira. Me jo olimme hänestä vähän kuulleetki,\nvaan ne sanomat olivat kovin kauneita jotta kukaan hullu niitä hänestä\nolisi uskonut. Vaan vihdoin niitä ei enää voitu epäillä, ja silloin\nisäni sanoi minulle: Risto hoi! menepäs sinäki Pariisiin Selicour\nserkun luo! Sinä voit siellä pitää hyvät markkinat. Jos siellä osaisit\nhyvällä naimis-kaupalla rikkaaksi tulla! Minä samassa matkaan ja nyt\noon tässä. Elkää panna pahaksi armollinen rouva! meidän suku puhelee\nasiat suoraan; mikä sydämessä se suussa ... ja kun näin tuon armaan\nserkun, näättekö, se, se vasta kävi minun sydämelle.\n\nMad. Belmont. No, se on luonnollista.\n\nNobinau. Kuulkaapas serkku! te ette usko kuin mielelläni minä tulisin\nherraksi! Te varmaan jo tiedätte mikä konsti siinä paraite auttaa,\nmistä sitä pitää alkaa, sanokaa se minulle, herra serkku!\n\nSelicour. Ole aina rehellinen, totinen ja nöyrä! siinä se on koko\nkonsti. Serkku, minulla ei ole mitään muuta. Kotona on vissisti kaikki\nhyvin?\n\nNobinau. Jumalan kiitos, kaikki! Pere vaan kasvaa, sen sinä tiedät.\nBenja se jo nai Susannansa, joka paraillaan on raskaana ja taitaa kohta\nsaada, hän toivoo että serkku tulisi kummiksi. Muut kaikki ovat hyvällä\njalalla, paitsi teidän köyhä äitinne. Hän sanoo meille joka päivä:\nkyllä se outoa olisi minun puutosta kärsiä kuin niin äveriäs poika on\nkaupungissa.\n\nSelicour. Suu kiini! tarha-pöllö!\n\nMad. Belmont. Mitä hän teidän äitistä sanoo?\n\nSelicour (kovasti). Kuin? Eikö hän sitte ole saanut ne tuhat taaleria\nmitkä hänelle äsken lähetin? Hiis! kuin se minua harmittaa! Näettekö\nnyt miten huonot meillä on postilaitokset! Äiti raiska, mitä kaikkea\nhän lie saanut kärsiä!\n\nMad. Belmont. Todella! häntä tulee auttaa!\n\nSelicour. Se on tietty. Minä pyydän järkiään ministeriltä luvan, se\nvaatimus on kohtuullinen, minä voin sen vaikuttaa. Luonnon velvollisuus\non kalliimpi muita ... minä riennän koti-paikalleni, se on tehty\nviikkaudessa, hän ei ole tahtonut tulla Pariisiin, vaikka niin usein\nolen häntä pyytänyt, se mummo-raiska ei voi erota koti-kylästään.\n\nNobinau. Minä en sitte häntä ensinkään voi ymmärtää! meille hän sanoi\nettä hän mielellään olisi Pariisiin tullut, vaan serkku-herra ei ole\nsitä mitenkään tahtonut.\n\nSelicour. Ämmä-parka ei tiedä aina mitä tahtoo, vaan kuulla hänen\nkärsivän puutosta, ah Jumalani! kuin se minua katkeroittaa, se viilee\nsydäntäni.\n\nMad. Belmont. Sen kyllä voin teistä luulla, herra Selicour! Vaan siihen\nte pian löydätte avun. Minä nyt teidät jätän serkkunne kanssa.\nOnnellinen se puoliso joka teidän kerran saa omaksensa. Niin hempeä\npoika on myös hyvä puoliso.\n\n    (Menee.)\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Selicour. Nobinau.\n\nNobinau. Toden perään, serkku, minusta on hyvin kumma ... minä en\nodottanut näin sydämellistä kohtelua. Se on niin ylpeä ja suurellinen,\nsanoivat kaikki ihmiset, ei hän ole sinua tuntevinaan!\n\nSelicour (katsahtaen jos mad. Belmont oli poikessa). Sanopas minulle\nsinä sen tarha-pöllö, mikä sinun tänne toi minulle vastukseksi?\n\nNobinau. No, noh! niin kuin sanoin, tulemaan herraksi ja rikkaaksi.\n\nSelicour. Sinä hako-pää!\n\nNobinau. Voi, voi serkku, se on toki synti minua niin haukkua. En minä\nsellaista pitkään suaitse.\n\nSelicour. Kunhan et hyvinki arka olisi, ja joshan sinun vihasi minua ei\npeloittane! Lähteä kodista tänne laiskehtimaan, vetelys!\n\nNobinau. Vaan yht'äkkiä sellainen käytös? serkku! Ensin kohdella niin\nhempeästi ja nyt noin äkäsesti! se ei ole rehellisesti tehty, elä pane\npahaksi, se on petosta ... ja jos minä kerkesin ylemmäksi miten te\nminua kohtelette, oliskohan se teille hyvin kunniaksi, vain kuin?\n\nSelicour (hämmästyen). Kertoa ylemmäksi? Mitä?\n\nNobinau. Niin, niin serkku!\n\nSelicour. Koettele, kunnotoin! minä lopetan sinut ... äitistä minä\npidän huolen ... ja sinä saat hyvän paikan, luota siihen.\n\nNobinau. Oikeinko todella?\n\nSelicour. Mutta siitä emme voi puhella tässä. Suoria minun kammariini!\n\nNobinau. Kuulepas serkku, minä tahtoisin saada oikein huolettoman ja\nkepeän elämän, esimerkiksi jos saisin sellaisen viran missä saisi olla\nihan jouten.\n\nSelicour. Luota minuun! kyllä minä sinulle oikean paikan saan! Kotiin\nnurin-niskojaisi, sinä kylän tarha-pöllö! (Menevät.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Laroche ja Kaarle Firmin (tullen vastakkain).\n\nLaroche. Minä olen jo kauvan teitä etsinyt... Kuulkaa, nyt minä olen\npitänyt sanani, minäkös hänen kuvasin ministerille, tuon Selicourin.\n\nKaarle. Todella! ja hän on siis hukassa, ihan hukassa?\n\nLaroche. Ei juuri niin! ei vielä ihan ... sillä minun tulee sanoa, hän\nvalehteli sukkelasti ja minä se oikein hölmistyin ... hän teeskeliin\nliikutetuksi ... hän oli olevinaan paras ystävä ... hyvin armelias ja\ntahtoi esitellä minua kanselin päälliköksi.\n\nKaarle. Kuin? mitä? Se on oivallisesti! minä toivotan onnea!\n\nLaroche. Minä pidin hänen liukasteliana, minä luulin hänen himoovan\nainoasti virkoja ja rahaa, niin petolliseksi häntä en luullut. Se ilkiö\nmakeilla puheissansa! Minäpä en ollut hänen narrinsa ja seisoin\njyrkästi vasten.\n\nKaarle. Ja me olemme samalla paikalla johon jäimme ... ja isäni ei ole\ntullut sen etemmäksi!\n\nLaroche. Se on totta, vaan antakaa minun puuhata, antakaa puuhata!\n\nKaarle. Enkä minäkään ole sen etempänä! Minä pujahdin tarhaan siellä\ntavata sitä joka mulle on rakkainta, vaan turhaan! Monjaat värsyt jotka\nsiellä ajattelin ovat ainoa voittoni siitä.\n\nLaroche. Oivallisesti! tehkää te lauluja morsiamelIenne! sill'aikaa\nminä ajan saalistani. Hän pettyy jos hän luulee minun seisattuneen.\n\nKaarle. Laroche-kulta! sellainen työ on meille halpa. Antakaamme sen\nkunnottoman viljellä likaista työtänsä ja koettakaamme ansiolla voittaa\nminkä hän hävittää.\n\nLaroche. Pois sellainen ylpeys! Se on heikkous, se on turha luulo!\nKuin? odotatko sinä kunnes rehellisyys tulee vallan päälle maa-ilmassa?\nSinä saisit pitkään sitä odottaa. Kaikki maa-ilma on täynnä kavaluuden\njuonta. Tehkäämme kerran yhden hyvän asian eteen sellaisia. Muutoin se\nei liikuta teitä. Tehkää lauluja, taivuttakaa lahjojanne, minä ne teen\ntunnetuksi ... se on minun asiani!\n\nKaarle. Vaan todella... Te olette juuri tänään olleet ansassa.\n\nLaroche. Ja se ei ole viimeinen kerta. Vaan elkää liikahtakaa, minä\nedistyn, minä en pelästy ensimäiseen pahaan, minä ajan häntä perästä\nkunnes hänen tapaan. Minä olin kylläksi ollut hänen narrinsa, nyt\ntahdon saman leikin näyttää hänelle. Jos hän saa aina niin tehdä, kuin\non alkanut, hän ei seisatu ennen kuin minä olen kelmi ja sinun isäsi\ntuhma pöllö.\n\nKaarle. Minä kuulen tultavan.\n\nLaroche. Hän itse se onki!\n\nKaarle. Minä arvaan mitä naamoja hän meille näyttää. Vaan minä palaan\ntarhaan ja päätän lauluni. (Menee.)\n\nLaroche. Pois minäki menen! Minä käyn paikalla työhön. Vaan se on vielä\nparempi, minä jään ... se kunnotoin voisi luulla minun häntä pelkäävän!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Selicour. Laroche.\n\nSelicour. Ahaa, täällähän minä löydän teidät, herra Laroche!\n\nLaroche. Hänen itsensä, herra Selicour!\n\nSelicour. Ja luulen hyvin häpeissään.\n\nLaroche. Ei kovin tuntuvasti.\n\nSelicour. Teidän viha on mennyt ihan turhaan ... hukkaan te tällä\nkertaa ruutinne ammuitte.\n\nLaroche. Se ei ole suuri vahinko.\n\nSelicour. Todella, ystävä, vaikka te niin sadattelitte ... minua\nsäälitti teidän typerä houraus.\n\nLaroche. Eihän nyt herra Narbonne ole saapuvilla, puhukaa ihan\nvapaasti.\n\nSelicour. Mitä te sillä meinaatte?\n\nLaroche. Olkaa hävytöin sydämenne pohjasta!\n\nSelicour. Katsokaa nyt taas!\n\nLaroche. Ylpeilkää voitollenne ... minä olen antainut...\n\nSelicour. Niin hirveän vihollisen voitettua, se ei olisi kumma jos\nkehuisin..\n\nLaroche. Sen mitä minulle ei menestynyt tänään, minä voin teidän\nkoulussa oppia.\n\nSelicour. Kuin? Herra Laroche! te ette ole vielä herenneet minulle\netsimästä vahinkoa?\n\nLaroche. Yhteen pahaan ei saata säikähtää.\n\nSelicour. Ettehän ole herra Firminin uskollinen tuulen näyttäjä.\nKatsokaas?\n\nLaroche. Vissisti se on usein sinun pelastanut hädästä, tuo rehellinen\nFirmin.\n\nSelicour. Mitäs hän maksaa sinulle kaupasta?\n\nLaroche. Mitäs sinä hänelle maksat töistä joita hän sinulle valmistaa?\n\nSelicour. Kavala, ystävä Laroche! Minä voisin sinulle antaa pahempaa\ntekemistä.\n\nLaroche. Elä suutu, ystävä Selicour! Viha merkitsee pahaa omaa tuntoa.\n\nSelicour. Vissisti minun pitäisi nauraa sinun hurjuudellesi!\n\nLaroche. Sinä pidät halpana vihollisen joka sinusta näyttää heikolle.\nMinä koetan miettiä kuin sinut saisin itseäni kunnioittamaan. (Menee.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Selicour.\n\nSelicour. He tahtovat saada Firminin lähettilääksi. Elkää kiirehtikö!\nSe on vielä loittona. Mutta Firmin on aina ollut hyvä minua kohti. Se\non vissisti sen poika, se joka on tekevinään lauluja ... ja tämä\nLaroche se on joka heitä yllyttää! Firminillä, minä tunnustan, on suuri\nansio ja jos he kerran saavat hänen ahnehtimaan kunniaa ja korkeutta,\nniin minä en tunne ketään joka minulle voisi tulla vaarallisemmaksi.\nVaan se on estettävä! Mutta missä pulassa minä kuitenki olen! Juuri\nnäitä molempia Firminiä nyt tarvitsen, isää tietojensa tähden ja poikaa\nvärsyjensä. Vaan minä otan heistä ensin hyötyä ja sitte raivaan heidät\ntielläni hii'elle.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Firmin, isä ja poika. Selicour.\n\nSelicour. Tekö se olette herra Firmin? minä olin juuri teille tulossa.\n\nFirmin. Minulle?\n\nSelicour. Teitä puhuttelemaan...\n\nFirmin. Missä asiassa?\n\nSelicour. Hyvin katalassa, Firmin-kulta! Minua lohduttaa tavata teitä.\nMeitä on koeteltu panetella.\n\nFirmin. Meitä?\n\nSelicour. Ihan vissisti! Vaan se ei menesty. Minä olen teidän totisin\nystävänne, ja olen sen näyttänyt juuri tänään kuin tuo hurja Laroche\ntahtoi pahentaa minua itsensä ministerin silmissä.\n\nFirmin. Kuin? Laroche olisi...\n\nSelicour. Hän on oikein hävyttömästi minua sadatellut.\n\nFirmin. Hän on kadottanut virkansa, tekö hänen siallensa tulisitte!\n\nSelicour. Sanokaa muuten, kuin kitttämätöin hän on! Ja kaikki mitä\njuuri minä olen tehnyt hänen eteensä ... ja lisäksi sanon sen olleen\nteidän hyväksi. Vaan hän auttoi teitä huonosti kuin rupesi minua\npainamaan. Olenko minä tahtonut muuta kuin teidän onnea? Mutta minä\ntunnen paremmin kuin tämä vimmaspäinen, mistä teille on onnea.\nSentähden minä jo olen teille arvellutki jotain. Te ette suaitse\nkanselin hälinää, sen minä kyllä tunnen. Teistä pidetään huoli, elkää\npeljätkö, herra Firmin! Te haette yksinäisen rauhallisen paikan, saatte\nkohtuullisen palkan ja minä lähetän teille työtä ... te raadatte\nmieluisesti ja työ ei ole teiltä puuttuva.\n\nFirmin. Kuin? minä en ymmärrä!\n\nSelicour. Ne ovat vasta aikeita, joilla ei ole kiirettä. Onnellinen\njoka maalla ihanan luonnon keskellä voi viettää päivänsä! Herra Firmin!\nsitä onnea ei ole suotu minulle! Minä olen tuomittu kaupunkiin, kuin\nkameli kantamaan tuhanten keskuusten kuormat, kateuden teräväin nuolten\nkeskessä. Sentähden minä pidin velvollisuutenani lähettää maalle\ntakaisin monjaan serkun joka tahtoi ruveta tänne elämään. Minä maksoin\nilolla hänelle matka-kulungit, sillä sanokaa itse, eikö se ole\nsanomattoman iloisempi elää maalla hiljaisuudessa kuin kaupungissa olla\nalituisessa kiusauksessa.\n\nFirmin. Se on minunki luuloni. Vaan mitä te oikeestaan minulle\naivoitte?\n\nSelicour. Esinnä kaikkia tulla vakuutetuksi virkatoverini\nystävyydestä, ... ja sitte ... te olette niin usein auttaneet minua\npulasta ... minä en voi peittää että olen teille suuressa, hyvin\nsuuressa velassa. Tämä virka tappaa minun. Minulla on aina sata rautaa\nahjossa, milt'en ole pyörryksissä. Te olette vissisti tyytyväinen\nmeidän uuteen ministeriin?\n\nFirmin. Minä ihmettelen häntä.\n\nSelicour. Sillä miehellä viimenki on neroa. Kyllä se oliki hyvä aika\nettä saimme sellaisen miehen, muutoin kaikki olisi mennyt nurin-narin.\nVaan kaikki ei ole vielä paikoillaan, sanoin minä hänelle tänään,\nja kaikki ei tulekkaan jos ette anna hallitukselle sellaisen\nmuistutus-kirjan jossa kaikki entisen tavan puutokset tarkoin ja\nrehellisesti saisivat hallituksen silmäin eteen. Tämän minun antaman\nneuvon ministeri omisti samassa ja tahtoi sellaisen kirjan järkiään\nsaada kokoon pannuksi. Hän käski minun sen tehdä, vaan ne hirmuiset\ntyöt jotka jo ovat minun niskoillani ... ja todella minua vapisuttaa\nkun ajattelen niille jotai lisää, eikö se ole totta herra Firmin?\n\nFirmin. Noh, ja te luotatte siinä minuun?\n\nSelicour. No, on se pian niin, sen minä tunnustan.\n\nFirmin. Tällä kertaa te ette voineet paremmin valita.\n\nSelicour. Se on tietty, se on tietty! herra Firmin!\n\nFirmin. Sillä minä, joka niin kauvan aikaa olen nähnyt kaikki entisen\nhallituksen puutokset ja virheet, en ole voinut jouten niitä katsella\nja valittaa, vaan olen jo ammoin pannut muistiin ... paperille kaikki\nparannuksen ehdotukset ... ja nyt se sattuu että sama työ jota teiltä\nvaaditaan minulla jo on tehty. Minä en ajatellut sitä juuri mihinkään\nkäyttää, minä kirjoitin sen ainoasti keventääkseni omaa sydäntäni.\n\nSelicour. Onko se mahdollista? Teillä olisi...\n\nFirmin. Ihan valmiina, jos sen tahdotte käyttää.\n\nSelicour. Jos sen tahdon! O, hyvin ilolla! Se on kauhean onnellinen\nsattuma!\n\nFirmin. Vaan nämä paperit eivät ole juuri paraassa järjestyksessä.\n\nSelicour. Sen vähäisen vaivan minä otan päälleni. Vielä tänä iltana\nminä ne annan ministerille; minä ilmoitan että ne ovat teidän\nkirjoittamat, kunnia tulee niistä teille.\n\nFirmin. Te tunnette etten minä sitä halaa. Kun jotai hyvää vaikutan,\nniin se on minusta yhtä kenen nimessä se tapahtuu.\n\nSelicour. Mikä arvollinen, ankara mies! Kukaan teidän ansioa ei pidä\nsuuremmassa arvossa kuin minä... Te annatte siis minulle ne paperit.\n\nFirmin. Minä voin ne heti noutaa, jos suaitsette odottaa.\n\nSelicour. Menkää, minä odotan tässä.\n\nFirmin. Tuolla tulee poikani, hän voipi sen ajan teillä olla\nseurana ... vaan elkää hänelle mitään virkkako ... minä rukoilen,\nkuulkaa!\n\nSelicour. Olkaa! miks ei hänelle?\n\nFirmin. Minulla on syyt.\n\nSelicour. Noh, kuin tahdotte. Vaikka teidän hyvyyttä minun kyllä on\ntyöläs salata. (Firminin mentyä) Ukko-parka! hän pelkää että poika ne\nväkisin ottasi häneltä pois.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Kaarle. Selicour.\n\nKaarle (tulee lukien paperista jonka hän, nähtyä Selicourin, peittää)\nTaas tuo Selicour! (tahtoo mennä.)\n\nSelicour. Elkää niin kiirehtikö, nuori ystäväni! Miksi te niin kaihitte\nihmisiä?\n\nKaarle. Suokaa anteeksi, herra Selicour! (itsekseen) Tuohon lörppöön\nminun piti yhtyä!\n\nSelicour. Minä jo olen kauvan halannut teitä nähdä ystäväni...\nRuno-virta se juoksee vissiin hyvästi. Teidän isä on kyllä sitä\nvastaan, vaan hän on väärässä. Teillä on erin-omainen lahja. Kun se\nkerran vaan tulee maailman korviin ... vaan se ei voi viipyä enää\nkauvan! Tänä aamuna minä viimeksi teistä puhelin.\n\nKaarle. Minusta?\n\nSelicour. Meidän ministerin äitille vaan ... ja teistä jo on ylempänä\nhyvä ajatus ... miten jo minäki teistä siellä mainitsin.\n\nKaarle. Todella, mistä syystä se tuli?\n\nSelicour. Se korkea nainen, ministerin äiti on tietävinään paljon ...\nminä en tunne mistä se tulee ... vaan ihmiset liukastelevat hänelle\nhänen poikansa tähden. Kuinpas? jos te hyvin sukkelaan tekeytyisitte\ntuttavaksi! ... ja suoraan sanoen, se minulla oliki tarkoituksena tällä\nkäynnölläni. Hän pyysi minulta pari laulua täksi illaksi ... kyllä\nminäki aikoinani tein sellaisia missä toinenki, vaan mahti on nyt\nsekaantunut paljaihin asioihin! Mitähän jos minun siassani te\npyöräyttäisitte pari laulun-päätä ... te ne jättäisitte minulle ...\nminä ne lukisin ... jokainen ihastuisi ... koko maailma kyselisi\nminulta ja minä nimittäisin teidät tekiäksi. Minä en voisi jättää\ntilaisuutta teistä pitää pitkää puhetta, jokainen ylistäisi teitä ...\nja yks, kaks, mainio runoilia olisi valmis, jonka värsyt olisivat yhtä\nkuuluisat kuin sen miekka!\n\nKaarle. Te avaatte minulle sangen ihanan näköalan.\n\nSelicour. Se on teidän vallassa se totuudessa tavata.\n\nKaarle (itsekseen). Hän tahtoo minut pettää! Se on paljasta kavaluutta,\nminä sen kyllä tunnen ... vaan kuinka heikko minä olen seisomaan\nylistystä vastaan! Vasten tahtoani minä voin antaa itseni pettää,\n(Selicourille) Te sanoitte että sitä laulua on tarvis täksi illaksi.\n\nSelicour. Se on niin mitätöin, niin joutava asia ... vähäinen laulun\npalainen, jossa juuri kuin satunnoisia tulisi monjahta sana ministerin\nkunniaksi...\n\nKaarle. Ylistys-virret ... ne eivät ole minun asiani. En minä alenna\nrunoillusta niin alhaiseen työhön. Jokainen ylistys, olkoon se jos\nkuinka hyvin ansaittu, on liehakoimista, niin pian kuin sillä\ntarkoitetaan suuria.\n\nSelicour. Oikean neron jalo ylpeys! Se on oikein! pois siis kaikki\nylistys-virret ... vaan minä arvelen jos rakkaudesta, hellistä\ntunnoista...\n\nKaarle (katsellen paperiansa). Voinko minä ajatella noita\nkirjoittaessani ne niin pian voivan tulla...\n\nSelicour. Mitä, kuin? eihän ne kuitenkaan jo lauluja liene?\n\nKaarle. Suokaa anteeksi ... nämä värsyt ovat hyvin heikkoja, aivan\nvähä-pätöisiä.\n\nSelicour. No sanokaas! Jumalani! siinähän se onki mitä tarvittiin ...\nantakaa ... joutukaa! te saatte kohta kuulla niiden vaikutuksen. Ne\neivät tarvitse olla juuri romansit... Sellaiset vähäiset ... sellaiset\npienet leikit vaikuttavat usein enemmän kuin luulisi ... naiset\nrakastavat juuri sellaisia, ja naistenhan kautta me voitamme kaikki.\nNoh, antakaa, antakaa ... kuin te vielä epäilette! Noh, kuin lystäätte,\nvaan minä luulin voivani teitä hyödyttää ... tehdä teidät tunnetuksi.\nTe sitä ette tahdo ... pitäkää värsynne. Se oli teidän hyväksi, ei\nitseni jota tarkoitin...\n\nKaarle. Jos vaan...\n\nSelicour. Ihanne kuin paljon te koristeleitte.\n\nKaarle. Vaan enhän minä tiedä...\n\nSelicour (repäsee paperin häneltä kädestä). Te olette lapsi ...\nantakaa ... minä teen teille hyvää vasten tahtoanne. Teidän isänneki\ntäytyy kohta osoittaa kunnian teidän töillenne. Tuossapa hän tuleeki.\n(Panee paperin povellensa.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Molemmat Firminit ja Selicour.\n\nFirmin. Tässä ystäväni! ... vaan tietäkää pitää suunne kiini. (Antaa\nsalaisesti paperit.)\n\nSelicour. Minä sen osaan. (Pistää taka-taskuunsa paperit.)\n\nKaarle (itsekseen). Teinköhän minä väärin kuin ne hänelle annoin. Vaan\nmitäpä muuta niillä olisin tehnytkään?\n\nSelicour. Armaat ystäväni! te olette minua ihanasti huvittaneet,\nvaan teidän seuraan voipiki pian unhottaa ajan kulun... Ministeri\nodottaa ... minun on hyvin työläs erota teistä, sillä niin jaloin\nhenkein luona voittaa aina jotaki.\n\n    (Menee pois, pitäen molempia käsiään taka-taskuinsa päällä.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Molemmat Firminit.\n\nFirmin. Siinä se nyt on se mies jota luulit niin kavalaksi ja\njuonikkaksi ... kuka minulle on parempi ystävä kuin hän!\n\nKaarle. Te voitte sen sanoa houraukseksi ... vaan se on totinainen\ntosi, kuta enemmän hän teitä ystävöi sitä vähemmän minä häntä uskon ...\ntuo suloinen säven jolla hän teitä puhuttelee ... minä en voi uskoa\nmuuta kuin että hän teitä tarvitsee, tahi tahtoo teitä painaa.\n\nFirmin. Hui mikä epäluulo! Ei poikani! ja vaikka toisen pahuus minun\ntekisi onnettomaksi ... minä tahdon kuitenki niin myöhäs kuin\nmahdollista uskoa toisesta ihmisestä pahaa.\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Entiset. Laroche.\n\nLaroche. Olettehan täällä, herra Firmin!... Se on minulle iloista ...\nministeri on tulossa katsomaan teitä.\n\nKaarle. Isäni?\n\nFirmin. Minua?\n\nLaroche. Teitä, juuri teitä. Minä näin jo silloin kuin teistä mainitsin\nmiten hän jo oli teidät huomannut. Selicour on siitä hyvin peljästynyt.\nMinun käyntini ei mennyt kuitenkaan turhaan.\n\nKaarle. Ah, nyt te saatte vasten tahtoanne tulla valkeuteen! Mikä\nonnellinen tapaus!\n\nFirmin. Niin, niin kyllähän sinä minut jo näet ministerinä ... herra\nNarbonnilla on vissisti minulle joku työ ... joku vähäinen toimi ... ja\nsiinä se on kaikki.\n\nLaroche. Ei, ei, minä sanon ... hän halaa teidän tuttavuutta, eikä\nainoasti sitä, ei, hänen silmänsä ovat avatut! Selicour, sen jo tiedän,\non lähellä loppuansa ... vaan minä en virka mitään. Ministeri antoi\nkysellä teitä, teidän sanottiin olevan kanselissa. Se on vissi että hän\ntulee käymään teidän luona ... ja enkö minä sanonut ... tuossa se jo\nonki! (Pakenee oveenpäin perälle.)\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Entiset. Narbonne.\n\nNarbonne. Minä olen nähnyt teiltä töitä, herra Firmin, jotka ovat\nminulle näyttäneet teidän suuren kuntonne, ja olen joka haaralta\nkuullut ylistettävän teidän totuullisuutta ja hyvyyttä. Teidän\nlaatuiset miehet ovat minulle hyvin kalliit. Minä tulen sentähden\nitselleni pyytämään teidän apua, teidän neuvoa ja teidän toimellisuutta\nraskaassa virassani. Tahdotteko siis olla ystäväni, herra Firmin?\n\nFirmin. Niin juuri luottamus minua hävettää ja tekee minun ylpeäksi.\nIlolla ja kiitollisuudella minä otan vastaan teidän tarjonne, vaan\npelkään että teille on minusta annettu liian suuri ajatus.\n\nKaarle. Teille ei ole sanottu muuta kuin totuutta, herra Narbonne! minä\nrukoilen, elkää tässä asiassa uskoko isäni sanoja.\n\nFirmin. Elä kehu liioin poikani, minun ansioni on hyvin tavallinen.\n\nNarbonne. Tässä sitte on teidän poikanne, herra Firmin?\n\nFirmin. Se on totta.\n\nNarbonne. Kaarle Firmin, josta äitini ja tyttäreni minulle puhelivat\ntänä aamuna?\n\nKaarle. Äitinne ja se armas Lotta ovat vielä muistaneet Kaarle\nFirminin?\n\nNarbonne. He ovat minulle puhelleet teistä paljon huvittavia asioita.\n\nKaarle. Kuin minä ansaitsesin niin suuren hyvyyden!\n\nNarbonne. Minulla on iloista tulla teidän, jalo nuori mies, ja\narvollisen isänne kanssa lähempään keskuuteen. Herra Firmin! jos se on\nminun velvollisuus teidät etsiä, niin teidän se on sen siaan itsenne\nlöydyttää. Ainoasti kykenemättömyys piteleikse vaan laiskuudessa.\nKunnon mies, joka isän-maatansa rakastaa, hakee esi-miehensä ja sen\nammatin jonka luulee ansainnensa. Tuhmuus ja tunnottomuus ovat aina\nsaapuvilla kehumassa teeskelleillä ansioilla. Se on työläs eroittaa\nkuntoa kunnottomuudesta kuin se ei tule riitaveljensä kanssa\ntaistelemaankaan. Muistakaa herra Firmin, että me saamme vastata yhden\nverran siitä hyvästä jota emme tee kuin siitä pahasta jonka laskemme\ntapahtumaan.\n\nKaarle. Kuulettekos nyt isä!\n\nFirmin. Antakaa minulle tilaisuutta palvella isäni maata, minä teen sen\nilolla.\n\nNarbonne. Ja enemmän minä en vaadi. Aluksi, tullaksemme paremmin\ntuttaviksi, te molemmat tulette nyt iltaiselle tyköni. Siellä löydätte\nhuvittavan seuran, parin hyviä ystäviä ja monjaita sukulaisia. Kaikki\nrajoitukset meidän seurassa ovat poistetut, ja minun äitini, jota minun\nuusi virka ei ole tehnyt ylpeäksi, on teitä kohteleva suurella ilolla.\n\nFirmin. Teidän hyvään pyytöönne me suostumme.\n\nKaarle. Ja minä saan nähdä Lottaa!\n\nLaroche (syrjässä). Asiat ovat hyvällä tiellä ... hetki on tärkeä ...\nnyt kiiruusti, vielä eräs väkevä ryntäys Selicouria vastaan! (tulee\nesiin) Niin te olette antaneet ansiolle arvonsa; se on hyvä. Nyt on\npahuus vielä saatava ilmiin. Onneksi voin nyt alkaa siitä mihin tänä\naamuna päätin. Selicour sai minut tänään vaikenemaan. Minä olin\nmalttamatoin että tulin niin yht'äkkiä, vaan minä olin totuudessa. Te\nvaaditte todistuksia ... nyt minulla ne ovat.\n\nNarbonne. Mitä, kuin?\n\nLaroche. Hän sanoo olevansa äitinsä ja koko sukunsa turva, ja on äsken\nikään juuri kauniisti kohdellut yhtä serkku-parkaansa joka kaupunkiin\ntuli ja tuhmuudessaan pyysi hänen hakemaan itselleen vähäistä paikkaa.\nSe kunnotoin ajoi hänen tiehensä! Niin hän kohtelee sukulaisiaan, ja\nmiten paha sydän hänellä on, sen todistaa hänen kurjuudessa elävä\näitinsä.\n\nFirmin. Te teette hänelle väärin aina, hyvä Laroche! Sama serkku palasi\nkotiinsa rikkaasti lahjoitettuna ja parannettu turhista toivoista.\n\nNarbonne. Juuri samaa serkkua hän kohteli hyvin sievästi.\n\nLaroche. Kuin, Mitä?\n\nNarbonne. Äitini oli heidän puhellessa saapuvilla.\n\nFirmin. Hyvä Laroche! elkää seuratko alhaista koston himoa.\n\nLaroche. Somasti, herra Firmin! pidelkää edelleen hänen puolta!\n\nFirmin. Hän on poikessa, minun velvollisuus on häntä puolustaa.\n\nNarbonne. Sellainen mieliala on teille kunniaksi, herra Firmin! Herra\nSelicour ei ole puhunut teistä kuin hyvää. Kuin iloinen minä olen\nnähden ympärilläni sellaisia miehiä, (Larochille) Vaan te, joka niin\nkiivaasti etsitte vahinkoa Selicourille, ette näytä olevan se\ntotuullinen mies joksi teitä sanotaan. Mitä teistä olen tähän asti\nnähnyt, se ei teitä suuresti kunnioita.\n\nLaroche (itsekseen). Minä en häntä vielä sukaise ... vaan malta!\n\nNarbonne. Minä tahdon Selicourista ajatella sitä paremmin mitä enemmän\nhänestä kuulen pahaa, ja muutoin minä arvelen tulla hänen kanssa\nlähempään keskuuteen.\n\nKaarle (hämmästyen). Kuin niin?\n\nNarbonne. Äitilläni on joku aikomus, johon myös minä suostun. Vaan\nteilleki minä olen arvellut jotain hyvää, herra Firmin! Tän' iltana\nsiitä enemmän. Elkää viipykö. (Kaarlelle) Te, nuori ystäväni,\nhyväilette runoillusta, kuin olen kuullut. Äitini ylisti tänään teidän\nmerkillistä lahjaa. Antakaa pian kuulla töistänne! Minäki rakastan\nrunottaria. Nöyrin palvelianne, hyvät herrat! Elkäät vaivaitko minun\ntähteni.\n\n    (Menee.)\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Entiset, paitsi Narbonnia.\n\nKaarle. Minä saan häntä nähdä, häntä puhutella! Vaan ne vissit äitin\naikomukset, ah, minä vapisen, epäilemättä hän on määrätty Selicourille.\n\nFirmin. Noh, poika, eikös tämä päivä ole onnellinen?\n\nLaroche. Teille, herra Firmin, vaan ei minulle.\n\nFirmin. Olkaa huoletta, minä toivon että kaikki tulee paikalleen.\n(Kaarlelle) Ole nyt siivosti, poikani. Vähintäin ministerin silmäin\nedessä elä unhota.\n\nKaarle. Olkaa huoletta! Vaan teki, isä, liikkukaa nyt kerranki!\n\nFirmin. Somasti, haha! minäki saan läksyni.\n\nKaarle. Enkös minä ole totuudessa, herra Laroche?\n\nFirmin. Anna vähintäin hänen esi-merkkinsä olla varoitukseksi. Olkaa\nrohkea, herra Laroche! Jos minun sanani mitä auttaa, niin teidän asia\nvielä ei ole kadotettu. (Menee.)\n\n\nYksitoistakymmenes kohtaus.\n\n    Kaarle ja Laroche,\n\nLaroche. Noh mitä te siihen sanotte? Onko se luvallista että teidän isä\nminun tekee valehteliaksi ja auttaa sellaista konnaa?\n\nKaarle. Hyvä ystävä! minä olen tän' aamuna ylenkatsonut teidän avun,\nnyt minä sitä rukoustan. Se on vissi että Selicour on määrätty Lotan\npuolisoksi. Minä en häntä ole ansainnut, vaan vielä vähemmän se\ntunnotoin häntä on ansainnut!\n\nLaroche. Tarvitsenko minä vielä uutta yllytystä? te olette nähneet kuin\nminulle on tehty väärin hänen tähtensä. Kuulkaa minua! Minä sain kuulla\nettä ministeri tänä päivänä on hänelle antanut hyvin vaikean työn, joka\ntän' iltana pitäisi olla valmisna. Hän taikka sitä ei saa aikoin,\ntaikka sen tekee huonosti. Siinä hänen kunnottomuus tulee ilmi.\njokainen odottaa hänen lankeemusta, katsomatta hänen suloisia puheita.\nKukaan ei tule hänelle avuksi, sen minä voin taata, sillä niin\nyhteisesti vihattu hän on.\n\nKaarle. Isäni minä siitä estän. Kyllä minä nyt näen mihin tarpeesen hän\nminulta vietteli sen laulun. Julkeisiko hän minun saapuvilla sanoa sen\nomaksi työksensä?\n\nLaroche. Tulkaa minun keralla puutarhaan. Hän ei saa tavata meitä\nyhdessä. Selicour parka, sinä luulet olevasi minun mestarini ...\nkavahda ... sinun opetus-lapsesi edistyy, ja ennen iltaa sinä voit\ntulla hänen kouluunsa!\n\n    (Menevät.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Madami Belmont. Lotta.\n\nMad. Belmont. Jää tänne Lotta, meillä on vähän puhelemista ennenkun\nvieraat tulevat. Sanopas nyt lapseni, miten tuo Selicour on sinusta?\n\nLotta. Minustako, mummo?\n\nMad. Belmont. Niin niin, sinusta!\n\nLotta. No, hyvin huvittava, ansiollinen ja arvoisa mies hän minusta\nnäyttää olevan.\n\nMad. Belmont. Sitä käypi kuunnella! Se on iloista, rakas lapseni, että\nhän sinusta on niin hyvä, sillä jos isäsi ja minä jotain mahdamme, niin\nSelicour on kohta sinun puolisosi.\n\nLotta (hämmästyen). Minun puolisoni!\n\nMad. Belmont. Mille se kuuluu sinusta?\n\nLotta. Herra Selicourko?\n\nMad. Belmont. Me emme luule sinulle olevan mitään parempaa.\n\nLotta. Teidän ja isäni käsistä minä otan puolisoni hyvin mieluisesti.\nVaan ettehän minua sanone hulluksi! Minä en tiedä kuin ... vaan tuo\nSelicour, minä en tiedä, mutta kun häntä ajattelen puolisokseni, niin\nsydämeni pohjassa tuntuu jotain joka on kuin...\n\nMad. Belmont. Eihän se kuitenkaan voi olla vihaa.\n\nLotta. Minä sen sanoisin peloksi. Minä tunnen että siinä teen väärin,\nmutta sille minä en mahda mitään. Minä pelkään häntä paljon enemmän\nkuin rakastan.\n\nMad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä! Sen pelon me hyvin tunnemme,\ntyttäreni.\n\nLotta. Ei ei, kuulkaa!\n\nMad. Belmont. Ihana tyttöyden kainous! kyllä minä sen tunnen, usko\nminua. Enkö minäki ole ollut nuorena? Muutoin tämä kauppa sopii meidän\nsuvulle. Sellainen mies, joka tietää kaikki, jolla on sävy ja tunto,\njoka on nöyrä ja iloinen, entuudesta jo niin tuttu ystävä! Ja miten\nhänen ympärillä pyöritään joka talossa. Jos hänellä ei olisi ollut\ntän' iltana huolta äitistään, hän olisi minulle tuonut romansin,\nihanan laulun, sillä hän taitaa kaikki ja sinulle hän voipi olla\nmieliksi jokaisessa pienimmässäki asiassa. Vaan tuolla hän jo kuuluu\ntulevanki ... häntä ei tarvitse koskaan odottaa ... totta hänenlaista\nei ole toista Pariisissa.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Entiset. Selicour.\n\nSelicour. Te halasitte minulta tänään liikuttavan, hempeän laulun! Minä\nolen kokenut, rouva, panna kaiken voimani ... ja minä sen tuon tässä\nteidän jalkoihin.\n\nMad. Belmont. Kuin! herra Selicour? Sekö olisi teillä jo valmisna?\nTodella, minä pelkäsin että ne pahat sanomat...\n\nSelicour. Mitkä sanomat?\n\nMad. Belmont. Teidän äitiltä...\n\nSelicour. Minun äitiltäni! niin ... niin ... se on tosi. Minä jo sain\nkirjan jossa hän ilmoittaa että hän viimenki...\n\nMad. Belmont. On saanut ne tuhat taaleria, se nyt oli oikein iloista.\n\nSelicour. Muutenkos minä olisin voinut pitää ajatukseni niin koossa?\nVaan Jumalalle kiitos! nyt on se kivi pudonnut minun rinnastani, ja\nensi ilossa minä tein nuo värssyt jotka kunniakseni sain antaa teille.\n\nMad. Belmont (Lotalle). Lotta, sinä olisit häntä surkutellut ... jos\nolisit nähnyt, ja siinä minä tulin tuntemaan hänen oivallisen\nsydämensä. Herra Selicour! Minä rakastan teidän laulua ennenkun sen\nolen lukenutkaan.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Entiset. Narbonne.\n\nNarbonne. Selicourko täällä? Voi, voi, äitiseni! te viettelette hänen\ntärkeemmistä töistänsä. Hänellä on niin kiireitä töitä ja te annatte\nhänelle vielä turhia asioita.\n\nMad. Belmont. Kas, kas, poika, ethän nyt meihin suuttune!\n\nNarbonne. Tällä tavoin, mitä meidän aineesta tulee jolla oli niin\nkiire?\n\nSelicour. Se on jo valmis, tässä se onki.\n\nNarbonne. Kuin, valmisko?\n\nSelicour. Entisen hallituksen virheet ovat olleet minulle raskaat\nnähdä, minä en voinut niitä jouten katsella ja valittaa ... minä panin\nmuistiin ja paperille kaikki valitukseni, moitteeni ja ehdotukseni\nparannuksista, ja nyt se sattui että se työ minkä annoitte minulle\ntehdä, jo oli ammoin hiljaisuudessa minulta valmisna. Minulla vissisti\nei olisi puuttunut rohkeutta ne tehdä julkisiksi, jos hallitus vihdoin\nitse ei olisi nähnyt niiden tarpeellisuuden ja teissä saanut miehen\njoka hankkii kaikki uuteen järjestykseen. Nyt on aika nämä paperit\ntehdä hyödyllisiksi, niissä ei puuttunut muuta kuin asettaa ne\npaikoilleen ja se oli tehty yhdessä minutissa.\n\nMad. Belmont. No nyt, poikaseni! sinä voit olla tyytyväinen, arvelen\nminä. Selicour on täyttänyt toivosi ennenkun hän sen tiesikään, hän on\ntullut puolitiessä sinulle vastaan.\n\nNarbonne. Ilolla minä näen nyt että meidän ajatukset sopivat yhteen.\nAntakaa tänne, herra Selicour! vielä tänä iltana minä lähetän ne\nhallituksen käteen.\n\nSelicour (yksin). Kaikki menestyy ... nyt tuo Firminin rutka raivata\ntieltä pois. (Kovasti) Suotteko te minulle anteeksi herra Narbonne?\nMinun on hyvin raskas sitä teille ilmoittaa ... vaan minua peloittaa\nettä herra Larochin tämän-aamuinen valitus on voinut kuitenki painua\nteidän mieleen.\n\nNarbonne. Ei vähääkään herra Selicour!\n\nSelicour. Minä olen kuitenki sitä peljännyt ... ja kaikesta kuin\nnäen ... minä en voi uskoa muuta kuin että herra Laroche jo on antanut\nminun ammattini toiselle.\n\nNarbonne. Kuin?\n\nSelicour. En muuta kuin hyvää minä ole ajatellut herra Firministä,\nmutta nyt minä sen tunnustan... Minä en ala häntä oikein ymmärtää.\n\nNarbonne. Kuin? Te olette vielä tänä päivänä minulle ylistänyt hänen\ntotuullisuutta.\n\nSelicour. Kaiken totuullisinta ei ole uskomista kuin vissiin määrään.\nMinä olen vihollisten keskessä. Minulle pannaan ansoja joka haaralle.\n\nNarbonne. Te olette väärässä herra Firminin suhteen. Minä tunnen hänen\nparemmin ja menen takaukseen.\n\nSelicour. Minä toivoisin että voisin hänestä ajatella samaten.\n\nNarbonne. Larochin hävytöin kiittämättömyys on luonnollisesti teidän\npannut epäilemään. Vaan jos teillä olisi vähänkään epäilystä\nFirministä, niin te saatte paikalla tilaisuuden oikaista erheyksenne.\n\nSelicour. Kuin?\n\nNarbonne. Hän on paikalla itse täällä.\n\nSelicour. Herra Firminkö täällä?\n\nNarbonne. Täällä ... minä en sitä sanonut erheyksessä ... minä näin\nhäntä.\n\nSelicour. Te näitte häntä? Oivallisesti! Se nyt iloista on kuulla.\n\nNarbonne. Hän poikinensa on meidän kanssa iltaisella.\n\nSelicour. Iltaisella ... poikinensa! oivallisesti! ihanasti!\n\nMad. Belmont ja Lotta. Kaarle Firminkö?\n\nNarbonne. Se nuori upseeri, jonka ansioa te olette minulle kiitelleet.\nMinä kutsuin isän sekä pojan iltasruuvalle.\n\nMad. Belmont. Minä sanon heille terve-tultua.\n\nNarbonne. Eihän teillä mitä liene sitä vastaan?\n\nSelicour. Minä rukoilen, ... ihan vastoin! se minua ilahuttaa.\n\nMad. Belmont. Edeltäpäin minä jo rakastan isää pojan tähden. Ja mitäs\nmeidän Lotta sanoo?\n\nLotta. Minäkö, mummo! minä suostun ihan teidän meininkiin.\n\nNarbonne. Te voitte sitte selittää välinne ihan julkisesti.\n\nSelicour. Oh! Sitä ei ole tarvis. Jos oikein tunnustan, niin minä olen\npitänyt herra Firminiä rehellisimpänä miehenä ... ja jos milloin\nhänelle tein väärin, niin nyt olen valmis tunnustamaan erheykseni. Minä\npuolestani olen vakuutettu että hän on minun paras ystäväni.\n\nNarbonne. Hän on sen todistanut. Hän puhelee teistä suurella\nkunnioittamisella ... vaikka minä häntä tunnen vasta tästä päivästä,\nvaan vissisti hän ansaitsee...\n\nSelicour (keskeyttäen). Kaikki ne ylistykset jotka, niin kuin tunnette,\nminä äsken hänelle annoin. Sellainen minä olen aina, minun sydämeni ei\ntunne mitään kateutta.\n\nNarbonne. Hänellä on terve ymmärrys ja oivallinen sydän, ja kukaan ei\nhalaa niin vähän ylistyksiä ja kuuluisaa nimeä kuin hän. Hän voisi\nantaa toiselle koko kunnian siitä mitä itse on toimittanut.\n\nSelicour. Luuletteko te sen?\n\nNarbonne. Hän olisi mies sen tekemään!\n\nMad. Belmont. Hänen poikansa sellaisessa tapauksessa varmaan ei tekisi\nniin.\n\nLotta. Se on vissi, hän on nuori innokas runoilia, joka ei ymmärrä\nleikkiä.\n\nSelicour. Voisiko hänki antaa töistänsä kunnian toiselle?\n\nLotta. Oh sitä minä epäilisin.\n\nNarbonne. Minä rakastan sellaista intoa nuoressa sota-miehessä.\n\nSelicour. Totta kaiketi! sellaisesta on toivoa.\n\nNarbonne. Jokainen oikealla paikallaan, silloin molemmat hyödyttävät\nparaite.\n\nSelicour. Se on kuitenki ihanaa kuulla ja nähdä kuin te löydätte aina\nsoveliaat miehet paikkaansa!\n\nNarbonne. Se on minun velvollisuuteni. (Puhelee tyttärensä kanssa.)\n\nSelicour. Se se on! (mad. Belmontille) Yksi sanainen, rouva! Teidän\nluultiin kuitenki minua viivyttäneen töissäni ... sentähden, jos minun\nvärsyni tän' iltana tulisi laulettavaksi ... niin elkää nimittäkö minua\nsen tekiäksi!\n\nMad. Belmont. Jos ette sitä tahdo, olkoon!\n\nSelicour. Niin, vaan minulle juohtuu mieleen... Kuinkahan, jos\nvakuudeksi pyytäisin jonkun vieraista ilmoittamaan sen tekiäksi?\n\nMad. Belmont. Miten? te voisitte antaa siitä kunnian toiselle.\n\nSelicour. Hoh! Se en vähä kaikki. (Molemmat Firminit tulevat.)\n\nLotta (katsahtaa iloisesti). Tuossapa he tulevat.\n\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Entiset. Molemmat Firminit.\n\nNarbonne (heitä vastaan). Minä jo olen teitä kauvan odottanut, hyvät\nherrat! tulkaa, tulkaa! sydämellisesti tervetultua! Tässä, herra\nFirmin, on minun äitini ja tässä tyttäreni ... te ette ole enää meille\nvieraat.\n\nMad. Belmont (Kaarle Firminille). Minä en voinut toivoakaan teitä nähdä\ntäällä Pariisissa; se on iloista niin äkkiä tavata hyviä ystäviä.\n\nKaarle. Sellainen nimitys on minulle hyvin kallis. (Lotalle) Te olette\nsillä tavoin jättäneet tätinne.\n\nLotta. Niin, herra Firmin!\n\nKaarle. Minä en voi unhottaa niitä iloisia päiviä jotka elin hänen\nhuoneessa. Siellähän se oli, mamseli...\n\nNarbonne (isä Firminille). Annamme näiden nuorten uudistaa\ntuttavuuttaan. Noh herra Firmin, tässä on nyt Selicour!\n\nSelicour (Firminille). Todella, minä olin ... minä en voi niin sanoa\nkuin iloinen minä olen, kun näen teidät herra Narbonnin tuttavana.\n\nNarbonne. Te olette molemmat miehiä jotka katsovat rehellisesti\ntoisensa silmiin, (Firminille) Hänellä on jotain sydämellä, minä\ntoivosin että sen kanssa nyt selkenisitte, hyvät herrat!\n\nSelicour. O, se ei ole mitään, ei mitään! herra Firmin tuntee minun\nystäväkseen.\n\nNarbonne. Ja olkaa vakuutettu, hän on myös teidän. Te olisitte voineet\nkuulla millä kiivaudella hän teitä puolusti. Vissisti se on sama\nLaroche, joka taas...\n\nSelicour. Vaan mikä maailman ihme sen Larochin on niin yllyttänyt minua\nvastaan.\n\nNarbonne. Laroche ei ole minun miehiäni, vähintäin minulla on hyvin\npaha luulo hänestä.\n\nFirmin. Te olette väärässä. Minä puhuin tänään häntä vastaan, vaan\ntällä kertaa minun täytyy häntä puolustaa.\n\nSelicour. Se ei ole ensinkään tarpeellista. Minä pidän häntä suuressa\narvossa, minä tunnen hänen hyvän sydämensä ja tunnen myös hänen\njuonensa ... ja hän panetelkoon minua koko maa-ilman edessä, kuinhan te\nhäntä etten usko! Näettekö, me olemme valmiit ... meidän riita on\nlopussa, selityksiä ei tarvita.\n\nMad. Belmont. No hyvät herrat, ettekö suaitse istuida?\n\nSelicour (Kaarle Firminille). Se on jo annettu se laulu.\n\nKaarle. Oikein todella?\n\nSelicour. Se on tuolla vanhalla mummolla, ja minä en ole peittänyt sen\ntekiää. (Vieden mad. Belmontin syrjään) Arvaatteko mitä minä tein?\n\nMad. Belmont. Noh! Mitä se taas olisi?\n\nSelicour. Nuori Firmin ... niin kuin tunnette, sepittelee lauluja.\n\nMad. Belmont. Se on tosi, ... vaan sitte?\n\nSelicour. Minä pyysin häntä olemaan laulun tekiänä ... ja hän suostui!\n\nMad. Belmont. Suostui, sen voin uskoa!\n\nSelicour. Ett'ette luulisi minun valehtelevan.\n\nNarbonne. Vaan kunnes toiset vieraat joutuvat, äitiseni, emmekö saisi\nmitään huvitusta toimeen. Kortti-pöytään minä en teitä pyydä ... meillä\non parempaa työtä.\n\nFirmin. Se on teidän vallassa.\n\nKaarle. Se on teissä, rouva!\n\nLotta. Vieläkö te aina rakastatte soittoa, herra Firmin?\n\nNarbonne. Niin, se on tosi, Lotta ... laulathan sinä toisinaan ...\nannas nyt kuulla! Eikö sinulla olisi jotain uutta?\n\nKaarle. Jos se ei tule vaikeaksi mamselille!\n\nLotta. Minä sainki äsken monjaita värsyjä.\n\nNarbonne. Se on hyvä. Teidän luvalla minä tahdon sill'aikaa lukea tuon\nystävän kirjoituksen.\n\nSelicour. Vaan me voimme teidät hämmentää, herra Narbonne!\n\nNarbonne. Elkää peljätkö! minä olen tottunut tekemään työtä pahimmassa\nhälinässä, ja tämä on vaan lukemista. (Menee toiselle puolelle johon\nhän istuikse.)\n\nSelicour. Jos kuitenki paremmin...\n\nNarbonne. Antakaa anteeksi, tällä on kiiru, viran-toimi täytyy mennä\nesinnä!\n\nMad. Belmont. Antakaa hänen olla, kun hän niin tahtoo, ja me otamme\nlaulumme. (Kaikki istuivat ja Lotta perimäissä. Mad. Belmont Lotan\nvieressä. Selicour hänen ja Kaarlen välillä, ja viimeisen vieressä\nFirmin.)\n\nLotta. Nuotti on hyvin valittu, niinkuin näen.\n\nMad. Belmont. Tekiä ei ole kaukana, minä näen hänet ilman\nsilmä-lasitta.\n\nSelicour (mad. Belmontille). Elkää nyt minua pettäkö! (Kaarlelle) Se on\nmeinattu teille, ystäväni!\n\nLotta. Hänellekö, kuinka? sitä minä en ymmärrä.\n\nFirmin. Onko se tosi Kaarle? sinä siis olisit...\n\nSelicour. Se on hänen tekemänsä.\n\nLotta (mummollensa). Kuin? Tämä laulu olisi herra Firminin tekemä?\n\nMad. Belmont (kovasti). Niin. (Hiljaan) Oikeaa tekiää ei saa nimittää.\n\nLotta. Miksi ei?\n\nMad. Belmont. Syistä. (Selicourille) Ettenkö tahtoisi auttaa Lottaa?\n\nSelicour. Mielelläni!\n\nFirmin (tylysti pojallensa). Vissisti taas joku keskoinen työ ...\nkuinhan sinä runoilet!\n\nKaarle. Vaan, isä-kulta, kuunnelkaahan ensin, ennenkun tuomionne\nlangetatte!\n\nLotta (laulaa).\n\n    Poika istui lähtehellä,\n    Sito kukkast' seppeleiks',\n    Näki lehdet aaltoloissa\n    Pian kaikki kadonneiks';\n    Niinpä rientävät mun päivät,\n    Kuin nuo lähteen aallot pois,\n    Niin mun katoo nuoruuteni,\n    Kuin nuo kukkaset aaltoloiss'!\n\nMad. Belmont (katsoen Selicouriin). Alku lupaa paljon! se on oikein\nsuloista.\n\nSelicour (Kaarlelle). Kiitos on tuleva teille, herra!\n\nMad. Belmont. Hyvä, hyvä, minä ymmärrän.\n\nFirmin. Ajatus on hyvin joka-päiväinen, tavallinen.\n\nKaarle. Vaan se on tosi.\n\nNarbonne (toisella puolella lukeissaan). Alku on kohdastaan hyvä ja\nkehoittaa jatkamaan.\n\nLotta (taas laulaen).\n\n    Kyselkööte miks' mä suren,\n    Nuoruuteni ajalla;\n    Ainon riemun, toivon kuulen,\n    Kevät-kullan tullessa;\n    Mutta ihanimmat äänet,\n    Kuin mä kuulen luonnossa,\n    Herättävät raskaat murheet,\n    Onnetoin, mun rinnassa!\n\nMad. Belmont. Ihanasti! taivaallisesti!\n\nFirmin. Ei juuri pahasti.\n\nSelicour (Kaarlelle). Nähkää kuin jokainen ihmettelee!\n\nNarbonne (lukein). Oivallisesti ajateltu ja selkeästi esitelty ...\nlukekaa minun kanssani, herra Firmin! (Firmin menee ministerin taa ja\nlukee sen olkapäin yli.)\n\nMad. Belmont. Jumalallisesti!\n\nSelicour (Narbonnin luokse mennen). Mutta tästä minun tulee suureksi\nosaksi kiittää herra Firminiä. (Menee takaisin toiselle puolelle\nentiselle paikallensa, jättämättä silmältä toista seuraa.)\n\nLotta (laulaa).\n\n    Ei nyt mua ilahuta\n    Kevään sulo, ihana,\n    Yhtä etsin ainoata,\n    Hän on läsnä, kaukana;\n    Turhaan avaan syliäni\n    Tälle haahmo-kuvallein,\n    Ah! sen nään mä edessäni,\n    En saa painaa sydämein.\n\n    Ihanainen! jos sä tulet\n    Lumo-linnastais mun luo;\n    Kukkaist' kylvän missä kulet\n    Kauneimmat kuin kevät tuo.\n    Kuule lauluu lehvikoissa,\n    Kuin myös lähde lirisee!\n    Armas, pienimmässä koissa,\n    Löytyy onni rakkaille.\n\nMad. Belmont. Ah! kuinka liikuttava loppu!... Lapsi-parka on kokonaan\nliikutettu siitä.\n\nLotta. Olkoon sen tehnyt ken tahansa, se on lähtenyt sydämestä joka\ntuntee rakkauden, vain miten?\n\nSelicour (nojaiten Lottaan päin). Se on hyvin huvittava ylistys.\n\nKaarle. Mitä? hän kiittää...\n\nSelicour (pikaisesti kääntyen Kaarle Firminiin päin). Eikö se ole\ntotta, ystävä!\n\nMad. Belmont. Minulle se kävi luita myöten.\n\nSelicour (mad. Belmontia kohti). Se on liika hyvyys, rouva!\n\nKaarle. Kuin minä sen ymmärrän?\n\nSelicour (jälle yhtä pikaisesti Kaarlea kohti). Noh! enkös minä teille\nsanonut? Te olette saaneet täydellisen voiton.\n\nKaarle. Pidättekö te minua narrina?\n\nNarbonne. Työ on oivallinen, oikein ankara.\n\nSelicour (isä Firminille). Te näette että minä olen seurannut ihan\nteidän ajatuksia.\n\nFirmin (nauraa). Minun täytyy tunnustaa, että se kuuluu sille.\n\nLotta. Minä en tiedä, kummaista näistä herroista...\n\nSelicour (Lotalle, osottaen Kaarle Firminia). Suloinen riemu\nrunoilialle.\n\nNarbonne (käärien kokoon paperinsa). Todella, se on oikean mestarin\ntyö!\n\nSelicour (hypäten Narbonnia kohti). Se on liian suuri kunnia!\n\nMad. Belmont (kertoo viimeiset värsyn sanat).\n\n    Kuule lauluu lehvikoissa,\n    Kuin myös lähde lirisee!\n    Armas, pienimmässä koissa,\n    Löytyy onni rakkaille.\n\nIhanasti, taivaallisesti, ymmärtäköön sen ken voipi... Selicour, se jää\nniinkuin on sanottu, Lotta on teidän!\n\nKaarle. Oh Jumalani!\n\nLotta. Mitä nyt kuulin?\n\nNarbonne (nousee seisalleen). Minä tunnen vähän niin oivallisia\ntöitä... Selicour, te olette lähettiläs!\n\nKaarle. Jumalani!\n\nNarbonne. Te se olette, minä takaan että se vahvistetaan! Joka sen voi\nkirjoittaa piti olla totuullinen mies, piti olla korkea neroinen mies!\n\nSelicour. Vaan suokaa minun, minä en tiedä jos minä sitä voin ottaa\nvastaan ... minä olen tyytyväinen nykyiseen kohtalooni.\n\nNarbonne. Teidän tulee erota kaikista silloin kuin valtakunta teitä\ntarvitsee.\n\nSelicour. Enkö minä vähintäin saisi Firminin sihteerikseni?\n\nFirmin. Mitä te ajattelette? minua? minuako teidän sihteeriksi?\n\nSelicour. Niin, herra Firmin, minä tarvitsen teitä, teidän neroa,\nteidän tointa, teidän ahkeruutta.\n\nKaarle. Sen minä voin arvata.\n\nNarbonne. Siihen löytyy neuvoja. Noh! jokos laulanto on lopussa.\n\nSelicour. Mamseli on laulanut sanomattomasti.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Entiset. Mikko.\n\nMikko. Vieraat ovat salissa.\n\nNarbonne. Äiti kulta, tehkää se hyvyys mennä heille vastaan ... minä\ntahdon paikalla tämän lähettää pois. (Hiljaan Selicourille) Jos saatte\ntyttäreni suostumaan, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Vielä\nuudesti, työ on ankara ja minä antaisin paljon jos voisin olla sen\ntekiä.\n\nSelicour (Kaarlelle). Nyt, nauttikaa suurta riemuanne, herra Firmin!\n(Lotalle) Meidän nuori ystävä osaa sangen hyvin vastaan ottaa\nkiitoksia.\n\nLotta. Kuultua hänestä kaikki ne ihanat asiat, minä en kuitenkaan olisi\nuskonut hänellä olevan tarvista vierailla höyhenillä pöyhistellä.\n\nSelicour. Se on paljasta nöyryyttä, mamseli. Vaan seura odottaa.\n\nFirmin (pojallensa). Noh! sinä olet saanut vahvasti ylistyksiä!\n(Selicour antaa käsivartensa Lotalle.)\n\nKaarle. Kyllähän minulla nyt on syytä ylpeillä.\n\nMad. Belmont (Selicourille). Oikein, oikein, saattakaa Lottaa, kaikki\nhäntä kaunistaa. Se on oikein ankara mies. (Antaa kätensä Firminille.)\n\nSelicour (osottaen Firminiä). Tuolle herralle, ei minulle, tulee\nkiitos. Todella minä en tiedä kuin sitä voin omistaa ... kaikki mitä\nolen, mitä voin, se on hänen ansionsa. (Menevät.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Kaarle.\n\nKaarle (yksinään). Minä olen niin levotoin että he voisivat arvata...\nMinun täytyy vähän hengähtää, ennen kuin heitä seuraan. Ihme että voin\nsen taiten kärsiä! Kaunis kunnia minulle siitä oli! Pilkalla he minua\nkiittivätki! Se on vissi että he sen pitivät hänen vaan ei minun\ntekemänä. Minä sain olla heille narrina ja se ilvetöin sai kunnian.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Kaarle. Laroche.\n\nLaroche. Kas, herra Firmin ... niin yksinään... Vissisti kaikki menee\ntoivoa myöten?\n\nKaarle. O, hyvin ankarasti.\n\nLaroche. Minäki olen hyvässä toivossa.\n\nKaarle. Selicourin asiat ovat paremmin kuin koskaan.\n\nLaroche. Kas nyt, mitä te sanotte!\n\nKaarle. Kellään ei ole parempaa päätä, missään ei ole enää\nrehellisempää miestä.\n\nLaroche. Onko se mahdollista! Vaan se tärkeä kirjoitus jonka ministeri\nantoi hänen tehdä, ja jota hän ei ensinkään ole mies tekemään?\n\nKaarle. Se jo on tehty.\n\nLaroche. Olkaa nyt!\n\nKaarle. Minä sanon, se on valmisna.\n\nLaroche. Te puhutte leikkiä, se ei ole mahdollista.\n\nKaarle. Se on ankara työ sekä kirjoitus-tavan että sisällyksen suhteen.\n\nLaroche. Minä sanon teille vielä, että se on mahdotointa.\n\nKaarle. Minä taas sanon se on valmis. Kirjoitus on luettu, ihmetelty ja\njo lähetetty hallitukselle.\n\nLaroche. Sitte hänellä on itse piru apulaisena, joka sen on tehnyt.\n\nKaarle. Ja se lähettilään, se ministerin sia.\n\nLaroche. Noh, se lähettilään siako?\n\nKaarle. Sen saa hän ja mamseli Lotan lisäksi.\n\nLaroche. Lotta ei suaitse häntä silmissään.\n\nKaarle. Hän on vihdoin siihen myöntyvä.\n\nLaroche. Ministerin sia sekä tyttö? Ei saakeli vie niinkään! Se ei\ntapahdu, se ei saa tapahtua. Kuin? Mitä? Se ilmetöin, se hylkyläinen\nkiiveltäisi itselleen mikä on tuleva ansiolle. Ei, niin totta kuin minä\nelän! Sitä ei saa antaa tapahtua, me jotka hänen tunnemme. Se on vasten\nmeidän omaa tuntoa, me olisimme yhtä rikolliset kuin hän jos sen\nkärsisimme.\n\nKaarle. Minä haen paikalla mummon ja avaan hänen silmänsä edes näkemään\nmiten sen laulun kanssa oli laita.\n\nLaroche. Laulustako tässä on puheki ... sen vanhan mummon luona hän\nvoipi liukastella lauluilla, vaan luuletteko että ministeri pitää lukua\nlauluista, sellaisista joutavista! Ei, herra, se kirjoitus se on joka\non niin oivallinen ja jonka hän mistä lie viekoitellut, ... sillä hänen\ntyötä se ei ole, ei koskaan, sen minä voisin vannoa ... vaan hänen\nkaikki taikansa on hänen kujeissa! Meidän täytyy hänet lyödä omilla\naseillansa. Suoralla tiellä se ei menestynyt ... täytyy koetella\nväärällä... Oles! minulle juohtuu mieleen ... niin sen pitää nyt mennä,\npois, nyt pois ... ettei meitä tavata yhdessä.\n\nKaarle. Vaan nyt ei ole enää mitään viivyttelemistä, herra Laroche!\nmiettikää miten tärkeät asiat ovat vaarassa.\n\nLaroche. Minun kunniani, se on tosi, herra Firmin! ja se ei ole minulle\nhalvempi kuin rakkaus on teille. Pois ... sisään ... te saatte minusta\nkuulla enemmän. (Kaarle menee.)\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Laroche.\n\nLaroche (yksinään). Olkoon menneeksi ... hän on aina nuuskinut\nesi-miestensä heikkouksia, tekeytyä heille tarpeelliseksi. Vielä tänä\naamuna hän koetteli sisä-palveliaa ... joka suoraan sanoin on vähäinen\nlörppö ... se kuului kuin joku salaisuus ministerin heikkouksista...\nHänen piti muka etsitellä kortteeria esi-kaupungissa... Minä en usko\nsiitä yhtä sanaa ... vaan sillä voisi koetella. Vaan vait, siinä se nyt\ntulee!\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Laroche. Selicour.\n\nSelicour (näkemättä Larochia). Kaikki on mennyt paremmin kuin voin\ntoivoa, ja kuitenki minä en voi olla huoletta... Vielä minulla ei ole\nenemmän paikkaa kuin morsianta, ja poika sekä isä jotka väijyvät\nmolempia, virkaa sekä tyttöä ja voivat ne joka silmän-räpäys minulta\nottaa. Jos heidät toki voisin poistaa, vaan miten? Nämä ihmiset jotka\nkulkevat suoraa tietänsä eivät tarvitse ketään, heitä on mahdotoin\nsaada valtaansa... Vaan jos tapaisin jonku hänen omia salaisuuksia, jos\nsaisin käsiini hänen, ministerin itsensä ... minä voisin tulla hänelle\nvälttämättömäksi!\n\nLaroche (itsekseen). Oikein, hän tulee jo itse minun käsiini.\n\nSelicour. Ah! kas se! herra Laroche!\n\nLaroche. Minähän se olen, herra Selicour!\n\nSelicour. Mitä te nyt tahdotte?\n\nLaroche. Tunnustaa syntini!\n\nSelicour. Ahaa.\n\nLaroche. Jotka minua ei ole auttaneetkaan.\n\nSelicour. Se on parasta! Sillä se ei ole teidän paha suu, joka on\nestänyt minun lankeemisen.\n\nLaroche. Se on kyllä totta ja sentähden minulla ei ole mitään toivoa,\nettä sen antaisitte minulle anteeksi.\n\nSelicour. Ahaa! joko se nyt on niin? Jokos ruvetaan leppymään?\n\nLaroche. Sitä oivallista paikkaa jota minulle ehdottelitte minä nyt en\nvoi toivoakkaan ... vaan entisen ystävyyden tähden, elkää edes minua\nkovin vahingoittako!\n\nSelicour. Minä teitä vahingoittaa?\n\nLaroche. Ettenkös sitä tee? Säälittekö te sellaista kelvotointa?\n\nSelicour. Mutta...\n\nLaroche. Ja kun monjahta kuitenki on joka ministerin tykönä tahtoo\npuhua minun puolestani...\n\nSelicour. Todella! Onko teillä joku? ja ken se on?\n\nLaroche. Se on nainen, jonka luo minua neuvoi Mikko.\n\nSelicour. Ministerin palvelia? te sitte hänen tunnette, sen Mikon?\n\nLaroche. Ei paljon! vaan koska hänen veljensä poika minut ajoi\nvirastani ... niin hän nyt tahtoo sen parantaa ... auttaa minua.\n\nSelicour. Ja nainen on vissisti ministerin sukulainen?\n\nLaroche. Hän kuuluu olevan ihana kuin taivaan enkeli, ja ministeri\netsii sille asuntoa jossai syrjä-paikassa.\n\nSelicour. Hyvä, hyvä, siitä minä en tahdo tietää mitään. Ja mikä sen\nnaisen nimi olisi?\n\nLaroche. Sitä vielä en tunne.\n\nSelicour. Hyvä, hyvä!\n\nLaroche. Mikolta sen saatte kuulla.\n\nSelicour. Minäkö? luuletteko minun kuuntelevan sellaisia.\n\nLaroche. Enhän minä sitä sano.\n\nSelicour. Minä en sitä kysele, sellaisia asioita minä en ensikään\nkysele... Ja te tahdotte huomenna puhutella sanottua naista, vain\nmiten?\n\nLaroche. Huomenna.\n\nSelicour. Siinä näyttää olevan tärkeä salaisuus...\n\nLaroche (pikaisesti). Vissisti, vissisti! ja sentähden minä rukoilen\nettä siitä etten virkkaisi kellekään.\n\nSelicour. Hyvä, hyvä! annamme sen nyt olla ... minä en tahdo teitä\nvahingoittaa, herra Laroche! Se en kerran minun kohtaloni, tehdä hyvää\nkiittämättömille ... vaikka te minua koetitte painaa, minä rakastan\nkuitenki teitä ... ja nähdäksenne kuin paljon minä voin tehdä teille\nhyvää, minä tahdon yhdistää kaiken mahtini sen sanotun nais-ihmisen\nkanssa auttaakseni teitä ... sen minä tahdon, olkaa vakuutetut!\n\nLaroche. Ah! miten kauhean hyvä te olette!\n\nSelicour. Vaan ottakaa se nyt vast'edes opiksi!\n\nLaroche. Vissisti, te saatte sen nähdä...\n\nSelicour. Nyt se välttää, olkoon se nyt niin!\n\nLaroche. Siihen onkeen hän tarttui. Hän jo on pian voitettu. Mitä\nvälemmin kuitenki maa-ilmassa auttaa kavaluus, kuin rehellisyys!\n(Menee.)\n\nSelicour. Nyt paikalla Mikon luo!... Vissisti tämän ihanan naisen\nseikka ei ole vähä-arvoinen ministerille. Sen minä voisin vannoa.\nOivallisesti! Minä tapasin sinut kiini... Narbonne! Sinäki toki olet\nihminen! Sinullaki on heikkouksia joita tahdot salata ... ja minä teen\nnyt sinulle mitä tahdon. (Menee).\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Laroche.\n\nLaroche (yksin tulee). He istuvat vielä pöydässä... Hän on heti täällä,\nministeri! Milt'en ole tukeuksiin itseni juossut... Vaan Luojalle\nolkoon kiitos ... nyt tiedän kaikki. Tapasinkos sinut, ystävä Selicour!\nMinisterin kanssa en mihinkään juoneen tullut, niin kauvan kuin hän oli\nhurskas ... vaan Jumala siunatkoon hänen pahuutensa, silloinkos hänellä\non salaisuuksia peitettävänä, silloinkos palvelluksia tehtävänä! ja se\nuskottu ystävä, se hankkija on voittanut vallan! Hän luulee\nhuomanneensa ministerin heikkoudet. Mikä lavea alanko nyt häntä\nkujeissansa petellä! Vaan se ei ole sillä tehty herra Selicour! me\ntunnemme jo enemmän, ... ja sinä et vainusta tunne minkä pahan ansan\nolemme panneet eteesi! Ministeri tulee ... rohkeutta vaan ... nyt\nviimeinen sätkäys!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Narbonne. Laroche.\n\nNarbonne. Mitä kaikkia? Tekö minua taas olette pyytäneet ulos?\n\nLaroche. Olkoon tämä viimeinen kerta kuin teitä saan puhutella, herra\nNarbonne! Jos nytkään teitä en saa uskomaan, teidän oma kunnianne yhden\nverran kuin minun käskevät vielä koetella. Kaikki millä olen tähän asti\nkokenut saada herra Selicouria teidän luulossa lankeemaan, on tullut\nhänelle kunniaksi ja minulle häpeäksi. Sittenkään minä en luovu\ntoivostani saada hänet vielä paljastetuksi.\n\nNarbonne. Se menee kovin loitos! Nyt minä en enää jaksa!\n\nLaroche. Yksi ainoa sana, herra ministeri! te etsitte asuntoa\nesi-kaupungissa? Eikö se ole niin?\n\nNarbonne. Kuin? mitä te sanotte?\n\nLaroche. Se on aivottu nais-ihmiselle, joka pereinensä on suuressa\nkurjuudessa, eikö se ole oikein?\n\nNarbonne. Kuin, mitä? ... te rohkenette tutkistella minun askelia?\n\nLaroche, Elkää vihastuko! minä sen olen tehnyt ainoasti teidän ystävän,\nSelicourin mukaan. Hän se oli joka sen sanoman tän' aamuna onki teidän\npalvelialta. Hän selitti tämän asian pahimmalla tavalla, vaikka minä\nsiitä luulin ihan toista. Ja minä sen tunnustan ... sen naisen minä\nnäin josta on puhe. (Nauraa) Hänellä on melkoinen ikä... Selicour pitää\nhäntä nuorena, ihanana... Oh, elkää suuttuko minuun, minä rukoilen,\nantakaa hänen tulla. Kuunnelkaa häntä loppuun, ja jos ette tule häntä\ntuntemaan kelvottomaksi, niin minä tahdon olla elin-aikani kelminä.\nTuossa hän tuleeki, ... minä teen hänelle tilaa, että saisitte hänen\ntutkia paikalla.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Narbonne. Selicour.\n\nSelicour (sivulla). Hän on yksinään! Nyt minä sen voin sanoa ... jos\nse ei tapahdu nyt että minä hänet saan valtaani, niin tuo Firmin on\npian-aikaa hänen ystävyydessä... Kun kerran olen saanut hänen\nsalaisuuden, silloin hän on minun käsissäni.\n\nNarbonne. Minä ajattelen tässä paraillaan, hyvä Selicour, mitä teidän\nkirjoituksesta tullaan sanomaan hallituksessa. Minä annoin sen samalla\nsinne, ... nyt se on paraillaan luettavana ... ja minä en epäile että\nse voittaa yhteisen suosion.\n\nSelicour. Kun se kerran on voittanut teidän ... silloin minun kaikki\ntoivot ovat täytetyt. (Itsekseen) Kuin sen nyt vaan alkanen? Vaaraa\nsiitä minulle ei ole, sillä asia on tosi ... minä voin mennä\nsuorastaan...\n\nNarbonne. Te näytte olevan syvissä ajatuksissa, hyvä Selicour!\n\nSelicour. Niin ... minä ... minä ajattelen miten pahasti ihmiset voivat\nselittää viattomimmat asiat.\n\nNarbonne. Mitä te sillä meinaatte?\n\nSelicour. Sen täytyy tulla ulos ... minä en tahdo sitä teiltä\nsalata ... kuinka pahat kielet ovat tohtineet teitä panetella. He ovat\nluulleet tietävänsä ... minä rukoilen ... suvaitkaa vastata minulle\npari kysymystä ... ja antakaa anteeksi tälle ystävyyden\nvarovaisuudelle, jos näyttäisin liian rohkealle...\n\nNarbonne. Kysykää, minä vastaan kaikki.\n\nSelicour. Jos voin uskoa teidän sisä-palveliaa, ... te etsitte vähäistä\nasuntoa syrjäksessä?\n\nNarbonne. Kun sen jo tiedätte, niin...\n\nSelicour. Ja ihan salaisesti, kuin olen kuullut.\n\nNarbonne. Tähän asti vähintäin olen sen pitänyt salassa.\n\nSelicour. Yhtä naimatointa nais-ihmistä varten?\n\nNarbonne. Niin!\n\nSelicour. Joka on teille (hölmistyen) ... hyvin ... kallis?\n\nNarbonne. Sen tunnustan, että minä pidän häntä suuressa arvossa.\n\nSelicour (itsekseen). Ei hän sitä juuri peitäkkään, asia on silloin\noikea. (Kovasti) Ja te soisitte ett'ei se tulisi ilmi?\n\nNarbonne. Jos se voisi olla mahdollista ... niin...\n\nSelicour. Ah! se on hyvä, hyvä, minä ymmärrän. Asia on hellä luontoinen\nja maa-ilma tuomitsee niin pahasti... Vaan minä voin siinä teitä\nauttaa.\n\nNarbonne. Te?\n\nSelicour. Voin teitä auttaa! luottakaa minuun!\n\nNarbonne. Mutta kuinka?\n\nSelicour. Minä hankin teille sen mitä tarvitsette.\n\nNarbonne. Kuin sitte? mitä sitte?\n\nSelicour. Minä saan, minä hankin teille ... hiljaisen talon,\nsyrjässä ... ulkoa halvan, josta ei voi mitään luulla! Vaan sisästä\nihanimmasti laitetun ... huonekalut, tapetit, kaikki uusinta kuosia ...\npienoinen kammari, soma ja viettelevä, ... lyhyesti, ihanimman asunnon\njota voitte ajatella.\n\nNarbonne (itsekseen). Olikohan Laroche oikeassa? (Kovasti) Ja mikä\nsalainen syy minulla olisi sellaista asuntoa etsiä?\n\nSelicour (muhaillen). Asioissa joita minulta tahdotaan salata minä\ntiedän välttää kaikki ajattomat kyselemiset. Vaan tunnustakaa toki että\nteillä on minussa nöyrin palvelia... Te ette löydä mitään johon minä en\nolisi valmis teidän avuksi. Käskekää mitä tahdotte ja minä tottelen\nilmau tutkimatta... Ymmärrättehän te minun.\n\nNarbonne. Täydellisesti.\n\nSelicour. Meidän ei tule maa-ilmassa olla liian totiset ... minä ...\nminä kyllä pidän paljon hyvistä tavoista. Mutta mitä tähän asiaan\ntulee ... kunhan vaan kartamme julkista häväistystä ... minä siinä\nmenen ehkä liian loitos ... vaan minun hyvä sydän viepi minut ... ja\nkorkein toivoni on nähdä teidät onnellisena.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Entiset. Mikko.\n\nMikko. Parasta aikaa minulle annettiin nämä kirjat.\n\nNarbonne. (Selicourille). Ne ovat teille.\n\nSelicour. Teidän luvalla, ne ovat asia-kirjoja jotka ovat heti\nsuoritettavat. Rutosti työhön ja rutosti huvitukseen. Sellainen minulla\non tapa. (Menee.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Narbonne.\n\nNarbonne (yksin). Hämmästykseni on niin suuri etten siitä hopussa voi\nselvetä ... tuo Selicour ... nyt sitä en enää epäile, tuo Selicour oli\nvissisti se hävytöin auttajan auttaja minun edelliselläni. Minä en sano\nitseäni paremmaksi muita, jokaisessa on omat vikansa, mutta sellaisella\nhävyttömyydellä tulla tarjolle, ... ja tälle kunnottomalle olin\nantamassa tyttäreni ... tällä petturilla minä rupesin pettämään\nvalta-knntaa? Ystävyydestä hän sanoo tahtovansa tehdä minulle kaikki.\nNekö ne ovat meidän ystävät jotka meitä auttavat pahuuteen?\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Narbonne. Laroche.\n\nLaroche. Noh, nyt hän läksi teiltä ... voinko minä kysyä?\n\nNarbonne. Minä olen päättänyt teistä sekä hänestä väärin. Te olette\ntehneet minulle tärkeän työn, herra Laroche! ja viimenki minä teille\nannan oikeuden.\n\nLaroche (iloisella liikutuksella). Jokos viimenki saan olla rehellinen\nmies? Voinko minä nyt jo vapaasti nostaa päätäni?\n\nNarbonne. Te olette voittaneet ... te olette paljastaneet petturin.\nMutta kuin minä voin luopua siitä vanhasta totuudesta, ettei terävä\nnero ja hyvät lahjat voi asua turmellussa sydämessä? Tämä ihminen,\njonka nyt tunnen kunnottomaksi, on vielä tänä päivänä minulle antanut\nkirjoituksen joka suurimmalle valtio-miehelle ja nerolle olisi\nkunniaksi. Kuin se on mahdollista? minä en sitä ymmärrä. Niin terveet\najatukset, niin syvä käsitys, niin terävä nero sellaisessa turmellussa\nluonnossa! Minä jätin kirjoituksen paikalla hallituksen käsiin ja voin\ntaata että kirjat, jotka nyt ikään sain, eivät voi olla muuta kuin\ntäynnä ylistyksiä. (Avaa kirjat ja lukee) Oikein! se on niin kuin jo\nsanoin.\n\nLaroche. Siitä minä en voi tulla hullua viisaammaksi. Työ sitte on\ntodella hyvä?\n\nNarbonne. Niinkuin sanoin, se on oivallinen.\n\nLaroche. Minä voisin lyödä vedon ettei se ole hänen tekemä.\n\nNarbonne. Kenen se sitte voisi olla?\n\nLaroche. Hänen se ei ole, siitä voin antaa henkeni pantiksi, sillä\nvihdoin kuitenki luulen hänellä ennen olevan sydäntä kuin päätä. Jos\nolisi koetella... Oikein! nyt se minulla on! Sen täytyy menestyä ...\nherra Narbonne! jos tahdotte minua auttaa, niin hän pettyy hyvin\nsukkelasti.\n\nNarbonne. Kuin sitte?\n\nLaroche. Antakaa minun laittaa ... hän tulee ... avittakaa minua.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Entiset. Selicour.\n\nLaroche (tuskitellen). Jumalani! Kuin hirmuinen onnettomuus!\n\nSelicour. Mitä se nyt on, herra Laroche?\n\nLaroche. Mikä muutos yhdessä silmän-räpäyksessä.\n\nSelicour. Mikä teillä on? Mitä te voivottelette, mitä te niin hirveästi\nhuudatte?\n\nLaroche. Minä olen kuin nuolella ammuttu!\n\nSelicour. Mikä se sitte on?\n\nLaroche. Tuo onnetoin kirjoitus... Ministeri sai sen juuri nyt.\n(Narbonnille) Tohdinko minä, pitääkö minun?\n\nNarbonne. Sanokaa kaikki!\n\nLaroche. Herra Narbonne on pantu virattomaksi.\n\nSelicour. Heittäkää, Jumalan tähden!\n\nLaroche. Hän on virka-heittona.\n\nSelicour. Minä en sitä voi uskoa, se ei ole mahdollista!\n\nLaroche. Se on vaan liian tosi. Se tahtoi jo ennenki siltä kuulua. Minä\nen voinut sitä uskoa, ... minä riensin tänne, sitä kuulustamaan\ntarkemmin, ... ja nyt sanoo sen mulle ministeri itse!\n\nSelicour. Se sitte on tosi se hirmuinen sanoma? (Narbonne myönnyttää\nsen äänettömällä merkillä.)\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Entiset. Mad. Belmont. Lotta. Molemmat Firminit.\n\nLaroche. Tulkaa rouva! tulkaa herra Firmin!\n\nMad. Belmont. Mitä se on?\n\nLaroche. Lohduttakaa herra ministeriä ... rohkaiskaa häntä\nonnettomuudessaan!\n\nMad. Belmont. Onnettomuudessaan?\n\nLotta. Jumalani! Mitä se on?\n\nLaroche. Hän on kadottanut virkansa.\n\nLotta. Suuri Jumala! millainen tapaus!\n\nSelicour. Minä olen hämmästynyt yhden verran kuin teki!\n\nMad. Belmont. Ken voi sellaista aaveksia!\n\nKaarle (tuskitellen). Niin on kunto nyt häväisty ja rehellisyys paljas\nrikos tässä turmellussa maassa! Totuullisin mies seisoo tuskin päivän\nja ainoasti kelvottomuudelle menestyy kaikki.\n\nNarbonne (toimessa). Elkää pikastuko, nuori mies! Taivaassa on totuus,\nja syypää saa rangaistuksen ennen tahi myöhemmin!\n\nSelicour. Vaan sanokaa minulle, eikös edes tunneta syytä tähän kauheaan\ntapaukseen.\n\nLaroche. Sen pahempi! se tunnetaan hyvinki liiaksi. Vissi äsken\nlähetetty moite-kirja on tuottanut koko onnettomuuden!\n\nFirmin (tulisesti). Moite-kirja. (Ministerille) ehkä se sama jota äsken\nluitte?\n\nSelicour. Jossa hallituksesta puheltiin niin vapaasti niin rohkeasti...\n\nLaroche. Ihan oikein! se on se sama.\n\nSelicour. Noh! Siinäpäs se nyt on, olinko minä väärässä kuin sanoin,\nettei se ole aina terveellistä sanoa totuutta?\n\nNarbonne. Missä yhteinen velvollisuus vaatii, siinä minä en koskaan\narvele, ja tulkoon peräksi mikä tahansa, minä en kadu tehtyä\nvelvollisuuttani.\n\nSelicour. Kauniisti ajateltu! totta kaiketi! vaan se maksaa nyt teille\noivallisen virkanne!\n\nLaroche. Ja se ei ole vielä sillä tehty! Se voisi vetää perästänsä\nmuitaki... Jokainen tuntee että ministerit harvoin panevat kokoon\nkirjoja joita kanselistaan antavat.\n\nSelicour. Kuin niin? mitä sitte?\n\nLaroche (itsekseen). Siinä ei mene yhtään sanaa hukkaan.\n\nFirmin. Selittäkää se paremmin!\n\nLaroche. Pahasti kyllä nyt jo kuulustellaan kenen sepittämä se kiivas\nmoite-kirja voisi olla.\n\nSelicour. Tahdotaanko sitä? ... ja häntä kohtaa sama onnettomuus kuin\nministeriä?\n\nLaroche. Vissisti, se on pahoin pelättävä.\n\nSelicour. Noh, Jumalan kiitos, minun tekemä se ei ole!\n\nFirmin. Vaan se on minun!\n\nNarbonne. Mitä kaikkia nyt saan kuulla?\n\nMad. Belmont. Mitä? teidän, herra Firmin?\n\nFirmin. Se on minun ja minä kehun sillä.\n\nLaroche (Narbonnille). Noh! mitäs teille jo sanoin?\n\nFirmin. Ylistyksen työstäni minä voin jättää Selicourille, vaan en\nvaaraa ja vastausta. Minä olen tähän asti ollut vait, vaan nyt minun\ntäytyy avata suuni.\n\nKaarle. Se oli oikein, isä! Se on puhuttu kunnian miehen tavalla ... te\nvoitte kehua, herra Narbonne, vahingollenne, sillä isä ei ole voinut\nkirjoittaa mitään rikollista. O, nyt sanoo sydämeni että tästä voipi\nseurata paljon onnea... Lotta ei tarvitse antaa kättänsä kelle asiat\nsen ovat määränneet, suuruus häviää ja rakkaus saa rohkeutta.\n\nMad. Belmont. Mitä kuulen! herra Firmin?\n\nFirmin. Suokaa anteeksi hänen kiivautensa; hänen täysi sydämensä paisuu\nyli-määränsä ilmoittaessa sitä mitä tuntee.\n\nNarbonne. Nyt on jokainen ilmaissut salaisuutensa! Herra Firmin,\nmuistutus-kirja hallitukselle oli teidän tekemä, se on siis kohtuus\nettä te siitä saatte kunnianki... Hallitus nimittää teidät\nlähettilääksi. (Kaikkein ihmetellen) Ystävät, minä olen vielä\nministeri, ja minua ilahuttaa sinä olla, että minulla on valta palkita\ntotista ansioa.\n\nMad. Belmont. Mitä se on?\n\nSelicour (tuskistuneena). Mitä hurjuutta nyt tein?\n\nNarbonne (Selicourille). Te näette nyt kaikki juonenne paljastettuina.\nMe tunnemme nyt kuin te olette liukastelleet teeskellyin lahjoin ja\navuin kanssa. Kelvotoin ihminen! Voitteko te luulla minua teidän\nvertaiseksi?\n\nLaroche. Kuinka hävyttömästi hän selitti yhden jalon työn. Minä tunnen\nkaikki saman naisen omasta suusta. Sama nais-ihminen jota kohtaan hän\nistutteli teille häpeällisen taipumuksen, hän on kivuloinen ijäkäs\nvaimo, yhden hyvin ansiollisen sota-herran leski, jolle te, miehen\nkaaduttua sodassa, maksoitte isän-maan yhteistä velkaa.\n\nNarbonne. Siitä nyt ei sen enempää, minä rukoilen! (Selicourille) Te\nnäette ettei teitä tässä tarvita. (Selicour menee.)\n\nLaroche. Nyt minun säälittää sitä kunnotointa raukkaa. Tiesinhän minä\nsen että minun vihani tasautuu niin pian kuin hänen suuruutensa on\nkadonnut.\n\nFirmin (puristaa hänen kättänsä). Antakaa sen nyt olla. Me koetamme\nhäntä lohduttaa.\n\nLaroche. Sanottu, minä suostun siihen!\n\nNarbonne (Kaarlelle). Meidän iloinen nuori ystävä on yhtäkkiä tullut\nmykäksi. Minä olen nähnyt teidän sydämenne pohjaan, herra Firmin! Se\näkki-tapaus saattoi ilmi teidän salaisuuden, ja minä en koskaan unhota\nettä teidän taipumus oli äänettä meidän onnen aikana ja tuli ilmiin\nvasta silloin kuin me olimme onnettomat. Lotta! (Tämä viskaikse äänettä\nisänsä syliin.) Hyvä, me ymmärrämme toisemme! Toivo kaikkea nyt isäs\nrakkaudesta!\n\nLaroche. Ja minä voin vannoa että herra Kaarle Firmin on laulun oikea\ntekiä.\n\nMad. Belmont. Onko se mahdollista?\n\nLotta (hellästi Kaarleen päin). Minä en sitä koskaan epäillyt. (Kaarle\nsuutelee tulisesti hänen kättä.)\n\nMad. Belmont. O, tuo sievä nuorukainen! vissisti hän tekee onnelliseksi\nmeidän lapsen!\n\nNarbonne (Kaarlelle). Tulkaa isänne kaltaiseksi. Minä otan ilolla\nteidät vävykseni. (Katsojille sekä näyttäjille yht'aikaa) Tällä\nkertaa on ansio saanut voiton. Se ei tapahdu aina niin. Valheen verkot\nvoivat kiertää paraimmanki; rehellinen ei voi päästä edes ja liukas\nkeskin-kertaisuus kulkee loitommaksi kuin paljas kunto; maa-ilma\nkumartaa näköä, ja totuutta ei suvaita muualla kuin leikissä.\n\n    (Esirippu lankee.)\n\n\n\n"]